[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKEP3Xm4LajE-O27Mwr7-9dxmiVIbG-3hr00PYWc86iY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1102,"Alfred Kihlman I","Aspelin-Haapkylä, Eliel",1847,1917,"1102-aspelin-haapkyla-eliel-alfred-kihlman-i","1102__Aspelin-Haapkylä_Eliel__Alfred_Kihlman_I","Elämän kuvaus","muistelmat",[],[],"fi",1915,null,102134,678124,false,50142,[23,24,25,26],"Clergy -- Finland -- Helsinki -- Biography","Helsinki (Finland) -- Biography","Kihlman, Alfred, 1825-1904","Lutheran Church -- Clergy -- Biography",[28],"Biographies","\"Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 2 (of 2)\" by Eliel Aspelin-Haapkylä is a biographical account written in the early 20th century. The book focuses on the life of Alfred Kihlman, detailing his multifaceted roles as an educator and businessman during the latter half of the 19th century. It explores his career developments, personal challenges, and interactions with influential figures of his time.  At the start of this volume, the narrative sets the stage for Kihlman's transition into a pivotal phase of his life, beginning around 1866. It introduces us to his new challenges in Helsinki, where he takes on responsibilities in a normal school while simultaneously navigating the pressure of his business ventures. The opening highlights Kihlman's reflections on his health, family struggles with illness, and the profound emotional weight of leaving his hometown, emphasizing his internal conflicts and aspirations in both education and commerce. This portrayal paints Kihlman as a dedicated figure seeking to balance his professional commitments with the trials of family life and the burden of responsibility. (This is an automatically generated summary.)",[],236,"Elämäkerta Alfred Kihlmanista tarkastelee tämän vaiheita pappina, opettajana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Teos kuvaa Kihlmanin sukutaustaa, opiskeluvuosia, ulkomaanmatkoja sekä toimintaa Pietarsaaressa ja Vaasassa 1800-luvun puolivälissä.","Eliel Aspelin-Haapkylän 'Alfred Kihlman I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1102. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ALFRED KIHLMAN I\n\nElämän kuvaus\n\n\nKirj.\n\nELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Esipuhe.\n    I. Suku ja vanhemmat.\n   II. Lukiolainen 1840-43.\n  III. Ylioppilas 1843-45.\n   IV. Apulaispappi 1846-51.\n    V. Ulkomaanmatka 1851-52: Lähtövalmistukset; Ruotsissa.\n   VI. Ulkomaanmatka 1851-52 (jatko): Matka Stuttgartiin ja olo siellä\n  VII. Ulkomaanmatka 1851-52 (jatko): Tübingenissä; paluumatka.\n VIII. Vielä apulaispappina 1852-55.\n   IX. Kielenopettaja: Pietarsaaressa 1855-1863.\n    X. Kielenopettaja: Vaasassa 1863-66.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nParemmin kuin kukaan muu tietää kirjan tekijä itse, että häneltä\npuuttuu monta mitä tärkeintä edellytystä Alfred Kihlmanin elämän\nkuvaamiseen. Vainaja oli teologi kautta elämänsä, hän oli pedagogi,\nhän oli suuria yrityksiä johtava liikemies ja vihdoin valtiomieskin,\njollei varsinaisessa merkityksessä, niin kumminkin monilla\nvaltiopäivillä hartaasti ja vaikuttavasti ottamalla osaa säätynsä\nkeskusteluihin ja päätöksiin. Eikä tekijä puolestaan voi sanoa\nvarta vasten perehtyneensä yhteenkään mainituista toiminta-aloista.\nSyystä saattaa siis lukija ihmetellä, miten tekijä on uskaltanut\nkäydä tehtävään käsiksi, jopa saattaa vaatia selvitystä siitä mitä\npäämäärää hän on harrastanut, koska hän ei ole kyennyt täydellä\nasiantuntemuksella arvostelemaan kuvattavansa monipuolista\nelämäntyötä.\n\nKuinka oudolta se ensi hetkellä kuuluneekaan, on tekijän\ntunnustaminen, että juuri Kihlmanin toiminnan monipuolisuus on\nrohkaissut häntä. Kun hän näet on ajatellut, kelle tehtävä olisi\nollut otollisempi, on hänen mieleensä tullut sekä teologeja ja\npedagogeja että liikemiehiä ja myöskin valtiollisessa elämässä\ntoimineita, jotka kukin alaansa katsoen olisivat olleet pätevämpiä,\nmutta ei ketään, jonka asiantuntemus olisi yhtä täydellinen kaikilla\npuheena olevilla aloilla. Näin ollen olisi tämä elämänkuvaus jonkun\ntoisen suorittamana epäilemättä siinä kohden, missä erikoinen\nasiantuntemus olisi johtanut kynää, tullut etevämmäksi. Mutta\neikö tällainen etevämmyys samalla olisi merkinnyt yksipuolisuutta\ntoiseen tai toiseen suuntaan? Eikö, on tekijä itsekseen miettinyt,\nkuvauksen tasapuolisuus ole taatumpi, jos hän voimatta ja tahtomatta\nerikoisesti syventyä yhteenkään kyseessä olevista toimintahaaroista\nkoettaa parhaimman mukaan pitää silmällä kutakin, asettaa kunkin\nniistä arvoonsa? Ja edelleen, eikö tekijä, jota ei erikoinen\nasiantuntemus houkuttele erityisesti huomaamaan toista tai toista\npuolta kuvattavassaan, ole sitä vapaampi pyrinnössään tehdä oikeutta\nitse persoonallisuudelle, joka on monisuuntaisen elämäntyön alku ja\njuuri, _ihmiselle_, jonka luonteenlaadun kehitys ja selvillesaanti\non elämänkuvauksen sisin esine ja päämäärä. Näin on tekijä ajatellut\nja hän on tyytyväinen, jos hän joissakin määrin on saavuttanut\ntarkoituksensa, eikä mikään estäne muita vastedes ottamasta\nmikä toisen mikä toisen Kihlmanin toimintahaaroista erikoisen,\nperinpohjaisemman tutkimuksen alaiseksi.\n\nKirjan päälähteinä ovat olleet vainajan jälkeenjättämät\nmuistiinpano-, kirjoitus- ja kirjekokoelmat, ja juuri niiden\nperustuksella on tekijä voinut käsittää ja suunnitella tehtäväänsä\nmainittuun tapaan. Miten sulkeutunut Kihlman seurustelussa olikaan,\non hän muistiinpanoissaan ja kirjeissään avannut sydämensä ja\nvisusti säilyttämällä nämä todistuskappaleet tehnyt jälkimaailmalle\nmahdolliseksi tutustua siihen rikkaaseen sisälliseen elämään,\njoka hänen vielä liikkuessaan meidän keskellämme oli ainoastaan\nläheisimpien tuntema, muitten korkeintaan aavistama.\n\nSuullisesti ja kirjallisesti saamistaan perhe- y.m. muistelmista on\ntekijä kiitollisuuden velassa varsinkin vainajan vanhimmalle pojalle,\nhänen serkulleen, rouva Mathilda Forsgårdille (o. s. Grönvall),\nja lehtorinrouva Lydia Hällforsille (o.s. Bergroth) samoinkuin\nerinäisistä tiedonannoista ja ystävällisestä avustuksesta professori\nJaakko Gummerukselle, teol. tohtoreille Lauri Ingmanille ja Erkki\nKailalle, rehtori V. T. Rosenqvistille y.m.\n\nLisättävä lienee vihdoin, että Alfred Kihlmanin elämää kuvatessa\ntekijältä ei suinkaan ole puuttunut mieskohtaisiakaan muistelmia.\nSamoin kuin entisyyden muistot ennen ovat saaneet hänen julkaisemaan\nsarjan \"muoto- ja muistikuvia\", ovat lukion ajalta 1862-65 säilyneet\nvaikutelmat etevästä, kunnioitetusta opettajasta sekä sittemmin koko\nelämän ajan jatkunut ystävällinen suhde vainajaan innostuttaneet\nhäntä tähänkin työhön. Helsingissä 9 p:nä lokakuuta 1915.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\n\nI.\n\nSUKU JA VANHEMMAT.\n\n\nSuvun kantaisä, Anders Kihlman, muutti 1780-luvun alussa Ruotsista\nVaasaan. Hän oli syntynyt 10/7 1749 talonpoikaisista vanhemmista\nTaalainmaan Ahlin pitäjän Kihlin kylässä -- josta nimi on johdettu\n-- ja oli ammatiltaan neulaseppä (nålmakare). Kihlman meni Vaasassa\nnaimisiin seitsemän vuotta nuoremman Margareta Byringin kanssa,\nja syntyi heille neljäntoista vuoden kuluessa kuusi lasta, joista\nkuitenkin ainoastaan poika Gustaf Anders, syntynyt 12/4 1788, sekä\ntyttäret Greta Sofia ja Anna Charlotta jäivät eloon vanhempiensa\njälkeen. Nähtävästi Anders Kihlman ei täydelleen kotiutunut Suomeen,\nsillä viimeksi mainittu, nuorin tytär oli syntynyt (8/3 1799) Ruotsin\nArbogassa. Oliko hänellä taikka hänen vaimollaan siellä sukulaisia,\njoiden luona kävivät, siitä ei ole tietoa, mutta Arbogaan neulaseppä\nlähti myöhemminkin, nimittäin sodan jälkeen 1810, eikä enää palannut.\nMuuttaessaan takaisin alkuperäiseen kotimaahansa Kihlman oli jo v:sta\n1805 ollut leskimies, ja seuranaan hänellä oli vain 12-vuotias Anna\nCharlotta. Tukholmaan asti sujui matka onnellisesti, mutta siellä\nvanhukselta taittui oikea jalka, ja osaksi seurauksena siitä kuolema\nhänet saavutti Arbogassa 21/10 1811. Orpona Anna Charlotta jäi sinne\nja eli siellä palvelijattarena, kunnes hän 1816 palasi Vaasaan,\nmissä omiin hoteisiinsa jääneet vanhemmat sisarukset silloin olivat\nturvallisessa asemassa. Greta Sofia oli näet jo 1811 mennyt naimisiin\nkultaseppä Anders Gestrinin kanssa, ja veljenkin oli aikaa myöten\nkäynyt hyvin niinkuin seuraavasta näkyy. Mainittakoon jo tässä, että\nAnna Charlotta 1824 tuli, myöskin Ruotsista Vaasaan muuttaneen,\nsorvarimestari Jonas Grönvallin vaimoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGustaf Anders eli, hänen oman kirjoitustapansa mukaan, Anders\nGustaf Kihlman pantiin Vaasan kouluun 1797 ja pääsi ylioppilaaksi\n5/2 1806. Joskin on oletettavaa, että isän varat olivat riittäneet\npojan kouluttamiseen, on varmaa, että hänen sen jälkeen täytyi tulla\ntoimeen omin neuvoin. Jo ensimäisenä lukukautena hän suorittamalla\nn.s. examen pedagogicumin hankki itselleen todistuksen, että hän\nkykeni \"antamaan nuorisolle yksityistä opetusta\", ja sen nojalla hän\nsai tilapäisen julkisenkin toimen; syyslukukaudeksi 1806 hänet näet\nmäärättiin apologistaluokan opettajan sijaiseksi Vaasan kouluun.\nSittemmin hän koko vuoden 1807 ja vielä 1808 elokuun loppuun asti oli\nIsossakyrössä Orisbergin tehtaanpehtori Tuomas Reiniuksen poikien\nkotiopettajana. Jos olisi ollut rauha maassa, olisi hän luultavasti\nsieltä lähtenyt Turkuun jatkamaan opintojaan, mutta kun oli sota ja\nylioppilaita oli kehotettu ilmottautumaan lääkäreiksi, hän noudatti\nkehotusta. Kihlman matkusti Lapualle, ja siellä, päämajassa, Pehr\naf Bjerkén, kunink. majesteetin ensimäinen henkilääkäri ja Suomen\narmeijan ensimäinen sotalääkäri, 31 p:nä elok. nimellään vahvisti\ntodistuksen, että hänet oli otettu lääkärinoppilaaksi (läkare\nlärling) armeijaan.\n\nOlihan oloja kuvaavaa, että teologisen tiedekunnan ylioppilas\npitemmittä mutkitta kotiopettajasta tuli lääkärinoppilaaksi, mutta\nei suinkaan vähemmän merkillinen ollut Kihlmanin nopea virkaylennys.\nJo parin kuukauden päästä 28/10 1808 pohjoisen suomalaisen\narmeijan ylipäällikkö K. N. af Klercker päämajassa Pyhäjoella\nallekirjoitti valtakirjan, jolla kenttäsairaaloissa palvellut Kihlman\nsaavuttamiensa \"kirurgisten ja lääketieteellisten tietojen\" nojalla\nnimitettiin \"alilääkäriksi\". Kihlmanin toiminnasta sodan aikana\nei ole muuta tietoa, kuin että hän 9/11 1808 Raahessa sai käskyn\nkiireimmiten matkustaa Siikajoen kirkonkylään ja sieltä veneellä\nHailuotoon, missä armeijaa varten oli perustettava sairaala, jota\nhänen tuli hoitaa kahden oppilaan, Löfmanin ja Lindmanin, kanssa.\nKäskykirjeen alle on kuitenkin Kihlman itse merkinnyt, että sitä\noli ollut mahdoton noudattaa, syystä että meri jäätyi. Jää esti\nveneellä kulkemasta, mutta se oli niin heikkoa, ettei muullakaan\ntavoin Hailuotoon päästy. Sen vuoksi ei voitu muuta kuin kuljettaa\nsairaat maata myöten pohjoista kohti päälle tunkevan vihollisen\ntieltä. Kihlman oli siis mukana tuolla surkealla peräytymisretkellä,\njolla Suomen sotilaitten kärsimykset saavuttivat huippunsa ja jolla\npakkanen ja nälkä, puhumatta taudeista, kilvan harvensivat heidän\nrivejään. Vihdoin hän sai osansa siitä kurjuudesta ja epätoivosta,\njoka Torniossa odotti peräytyviä ja varsinkin sairaita, kunnes\nvenäläiset saapuivat sinne, ja hän kreivi Shuvalovin 27/3 (s.o. 8/4)\n1809 allekirjoittamalla passilla pääsi matkustamaan \"kotiinsa\",\nVaasaan.\n\nKesäkuulla 1809 Kihlman palasi Isoonkyröön ja -- tietenkin entistä\nköyhempänä -- rupesi nyt kappalaisen Israel Reiniuksen poikien\nopettajaksi, pysyen siinä toimessa tammikuuhun 1811. Silloin\nhän vihdoin hyvillä todistuksilla varustettuna matkusti Turkuun\nvalmistuakseen papiksi, joksi hänet vihittiinkin kesäkuulla 1812.\nEttä Kihlmanin toimeentulo ajoittain oli sangen huono, siitä on\nmeillä todistuksena eräs hänen poikansa laatima kirje (elokuulta\n1844), jossa tämä sanoo kuvitelleensa, missä oloissa isä oli ollut\nhänen ikäisenään (s.o. noin 20:n vaiheilla), miten isä otsansa hiessä\noli taistellut mitä ahdistavinta köyhyyttä vastaan ja elänyt päivänsä\ntietämättä mitään huomispäivän toimeentulosta. [Luultavasti kuvaus\ntarkottaa sota-aikaa, sillä kyllä kai Kihlmanilla kotiopettajana\noli ainakin ruuan puolesta huoleton elämä. -- Erään perhemuiston\nmukaan on kuitenkin mainittava, että Turussa ylioppilasaikana hänen\nateriansa toisinaan oli käsittänyt ainoastaan torilta ostetun\nräätikän ja leipäpalasen.] Kaikissa tapauksissa hän voitti vastukset,\nja pappina hänen ei enää tarvinnut puutetta kärsiä. Hän toimi ensin\nVaasan ja Mustasaaren kirkkoherran ja pitäjänapulaisen apumiehenä\nv:een 1817, ollen sen ohella pari vuotta kollegan sijaisena Vaasan\nkoulussa, ja sittemmin vakinaisena opettajana samassa oppilaitoksessa\nv:een 1825, jolloin tuli mainitun pitäjän kappalaiseksi. Siinä\nvirassa hän pysyi v:een 1842, sillä vaikka hän jo 1839 oli tullut\nnimitetyksi Kruununkylän kirkkoherraksi, tapahtui muutto sinne vasta\nkolme vuotta myöhemmin. Naimisiin Kihlman meni 1819 pitäjänapulaisen\nIsak Erik Siniuksen [Isak Sinius, joka oli synt. 1747, oli ollut\npitäjänapulainen v:sta 1785. Kun sodan aikana, kesällä 1808, Vaasan\nkaupunki joutui ryöstön alaiseksi, oli Siniuksen talo yksi niitä\nharvoja, jotka vihollinen säästi. Sen sai aikaan kruununvouti\nHellman, joka vanhana poikamiehenä asui Siniuksen perheessä. Koska\nvenäläiset tarvitsivat kruununvoudin apua paikkakunnan hallinnon\njärjestämisessä, oli vahti asetettu hänen asuntonsa edustalle.\nLuultavaa on, että tämä sai kateelliset keksimään uskomattoman\njutun, että ukko Sinius olisi kenraali Demidoffille ilmottanut,\nmiten vähäinen se ruotsalaisjoukko oli, jolla Bergenstråle hyökkäsi\nkaupunkia kohti, ja että hän itse kirkontorniin kiivenneenä olisi\nhuomion tehnyt. Sitä vastoin oli hänen (silloin 13-vuotiaan)\ntyttärensä Sofian lapsuudenmuistoja, että eräs sotilas laukasi\nkiväärinsä isää kohti, kun tämä uteliaisuudesta oli yrittänyt\nakkunasta katsella kaupunkiin palaavia venäläisiä; onneksi kuula ei\nsattunut (ks. _H. E. Aspelin_ Vasa stads historia I. siv. 651 ja\n756). -- Kansan kesken oli pitäjänapulaisella nimi \"Spraka-Sinius\",\njoka kuuluu johtuneen hänen äkillisyydestään ja pikaisuudestaan:\nhän kiirehti muka aina muitten edelle. Niin virkatoimituksissaan ja\nmuussa elämässään ja niin kuollessaankin; hän kuoli näet huhtikuun\nviime päivänä (1820), odottamatta toukokuun l:stä (joka olisi\ntuottanut perheelle yhden vuoden palkan).] ja hänen vaimonsa Sofia\nAlbertina Krookin tyttären Sofia Siniuksen kanssa, joka silloin\noli 24-vuotias. Avioparille syntyi kolme lasta, nimittäin Gustaf\nSiegwarth 1821, Hilma Sofia 1823 ja _Alfred_ Floranpäivänä, toukokuun\n13, v. 1825.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä tavasta, millä A. G. Kihlman mitä ahtaimmista oloista raivasi\nitselleen tien arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan, voi päättää,\nettä hän luonteeltaan ja käytökseltään oli vakava sekä lahjoiltaan\nkykenevä mies. Rupeaminen lääkäriksi sodan aikana ilmaisee sitä\npaitsi miehekästä, tarmokasta luontoa, ja ryhtyminen koulutoimeen,\nosaksi pappisviran ohella, osaksi yksinomaisesti, ahkeruutta,\nyritteliäisyyttä. Sisälliseltä elämältään hän oli kumminkin enemmän\nhiljaisen miettivä ja suljettu, joskin nuorena ystävyyssuhteisiin\nantautuva. Oliko hänellä erikoisia kirjallisia taipumuksia, siitä ei\nole todistuksia säilynyt, jollei oteta lukuun paria runosepustusta ja\noivasti laadittuja kirjeitä, mutta kumminkin hän, ainakin nuorempana,\nmielenkiinnolla seurasi aikansa kaunokirjallisuutta, vaikka kirjojen\nhankinta oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Lähempää kuin Turusta\nniitä ei saatu, ja lähetykset sieltä tulivat milloin minkin tutun\ntaikka aivan tuntemattomankin matkustajan mukana. Mutta nähtävästi\noli avuliaisuus sata vuotta sitten yleisempi hyve kuin nykyään, ja\nmitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli hänellä samanhenkisiä ystäviä,\njoiden kanssa hän yhdessä sekä nautti runoutta että jakoi kirjojen\nhankinnan vaivat. Näistä mainittakoon kultasepän poika Gustaf Adolf\nAndström Vaasasta ja rovastin poika Gustaf Emeleus [Isä kirjoitti\nnimensä Äjmeläus, joka vastaa nykyään tavallista muotoa Aejmelaeus;\nGustaf poika näyttää sitävastoin ensin käyttäneen muotoa Emeleus.]\nIsostakyröstä, molemmat ylioppilaita v:lta 1810. Emeleus oli jo\nhovioikeuden auskultantti, kun Andström oltuaan jonkun aikaa merellä\n1816 palasi Turkuun ruvetakseen papiksi. Tällä yliopistoajallaan\nhän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Kihlmanin kanssa ja säilyneistä\nkirjeistä [Ks. \"Erään pohjalaisen ylioppilaan kirjeitä Turusta\n1816-17\". _Aika_, 1914 siv. 173-190.] näkyy, millä hartaudella\nystävykset lukivat fosforistien ja gööttiläisen liiton julkaisuja.\nVaivojaan säästämättä Turussaolija toimittaa Vaasaan Phosphorokset,\nIdunat, Poetisk kalenderit y.m. kirjallisuutta, samalla kertoen,\nmiten eräskin runoelma sai hänet \"taivaaseen, jonkunlaiseen\nhurmaukseen, jota tuskin kukaan muu kuin minä voi tuntea täällä maan\npäällä(!)\" Emeleuksella ja varsinkin Kihlmanilla oli sitä paitsi\ntapana jäljentää kauniimmat runoelmat, ja jälkimäisen pieniksi\nkirjoiksi yhdistetyt jäljennökset on kirjoitettu harvinaisen\nhienosti, oikein kalligraafisen mestarillisesti, niin että ensi\nhetkessä luulee näkevänsä painoa eikä tavallista käsialaa. Yhden\nsemmoisen kokoelman, \"pienen vihreän kirjan koteloineen\", Kihlman\nlahjotti Andströmille, siten täyttäen tämän \"sydämellisimmän\ntoivomuksen\", toisen samanlaatuisen hän antoi neiti Sofia\nSiniukselle, tulevalle morsiamelleen. Tämän lahjan ohella hän lähetti\nneidille -- jota hän ajan tavan mukaan sanoi serkuksi (\"Cousine\") --\nseuraavan kirjeen:\n\n\"Ystäväni! -- Nostakoon tämä kirjanen, joka vastedes on sisältävä\nmyöskin Serkun mielirunoelmat: Tulevaisuus ja Elgströmin Kirkkotarha,\nsielun alhaisesta, maallisesta siihen, joka sisässämme ja\nulkopuolellamme on korkeampaa, ja tulkoon se siten Serkun paremman\nelämän virkistykseksi! Toteutukoot viattomat toivomukset ja\niloiset kuvittelut, joihin esim. Hilmassa, Fantasian riemussa y.m.\nniin ihastuttavasti viittaillaan, Serkun viattomuus-elämässä, ja\nmuuttukoot nämä runot, jotka niin elävästi kaikuvat sisimmässäni,\nmuuttukoot ne jonakin juhlallisempana hetkenä Serkun silmissä\nlainaamattomaksi [s.o. välittömäksi] ilmaisuksi siitä ihanasta, siitä\ntodesta, jota _minä_ aavistan, tunnen ja toivon, ja pelastakoot siten\nhäviöstä muiston eräästä vieraasta, joka ainakin on aavistanut,\ninnokkaan iloisesti aavistanut, miten suloista on säilyä ystävien\nlämpimässä mielessä. Ja vielä yksi rukous! Vastaanotettakoon kirjanen\nja nämä toivomukset samalla suosiolla kuin ne antaa -- Sophian\npäivänä 1817 -- Gustaf.\"\n\nSiroa sanontaa leimaa ei ainoastaan kirjoittajan hellä tunne, vaan\nkoko aikakauden haaveellinen romanttisuus.\n\nMillaiset A. G. Kihlmanin papilliset lahjat olivat, siitä ei saa\ntietoa lähteistä. Että hän virkatoimissaan harrasti järjestystä sekä\nettä hänen saarnansa olivat ajan henkeen ja tapaan huolellisesti\nvalmistettuja ja kaikkeen hyvään kehottavia, on tuskin epäiltävissä;\nsitä vastoin ei voi todistusten puutteessa olettaa hänessä olleen\nerikoisesti lahjakkaiden saarnaajien sytyttävää tulta. Se seikka,\nettä hän ilmeisesti oli mieltynyt Hagbergin [Kihlman osti Hagbergin\nsaarnat itselleen ja lahjotti ne myöskin Arbogasta palanneelle\nsisarelleen, jolle hän samaan aikaan antoi saksit, rukin ja 1/2\nleiviskää pellavia.] y.m. aikalaisten saarnakokoelmiin ja että\nhän myöhemmin pysyi kylmänä herännäisyydelle, osottaa että hän,\nniinkuin luonnollista on, mielipiteiltäänkin kuului siihen vanhempaan\npappispolveen, jota vastaan tämä hengellinen liike nousi. Ainoastaan\nyhdessä kirjeessä on pieni tunnelmakuva Kihlmanista pappina. Eräs\nentinen vaasalainen, rouva Sofia Goes, joka miehensä kanssa oli\nmuuttanut Ekkerööhön ja oli niin läheinen Siniuksen perheelle,\nettä hän sanoi vanhaa pastoria \"isäksi\", kirjoittaa Ahvenanmaalta\n\"serkulleen\" Kihlmanille, että hän kovasti kaipasi Vaasan kirkkoa.\nEkkeröössä oli, hän kertoo, \"pieni kirkko niinkuin Maalahdella,\n[Tarkotetaan v. 1659 rakennettua ja 1831 revittyä kirkkoa Maalahden\njoen pohjoisella puolella; nykyinen kirkko v:lta 1825 on joen\neteläpuolella. Vanhan kirkon paikkaa muistuttaa vain v. 1823\nkuolleen kirkkoherra Benjamin Siniuksen hautakivi.] jossa ei ollut\nurkuja, ja _tavallinen maalaispappi_.\" Istuessani kirkossa \"minussa\nmuistot virkosivat sanomattomalla liikutuksella -- oli kuin olisin\nnähnyt serkun alttarin edessä ja isän tukka harmaana sakariston\novella nojaavan seinää vasten niinkuin hänen tapansa oli. Tuskin\nsaatoin hillitä itseäni, niin etten herättänyt huomiota itkullani.\"\nOnhan luonnollista, että Kihlman syntyperäisenä kaupunkilaisena ja\nkoulunopettajana oli olennoltaan ja esiintymiseltään \"tavallista\ntalonpoikaispappia\" hienompi. Siitä huolimatta hän rehellisenä,\nhyväluontoisena ja hyväntahtoisena miehenä ainakin Vaasan tienoilla,\nmissä toimi elämänsä pääosan, saavutti yhteisenkin kansan suosion.\n\nMerkillisimpiä A. G. Kihlmanin virkatoimituksia oli se, jonka hän\nsuoritti 27 p:nä kesäk. 1816, kun 25-vuotias murhaaja, Öström,\nmestattiin klo 11 a. p. Värnönmäellä (\"Värnöbacke\") Höstveden ja\nMartolan kylien välillä. [G. A. Andströmin päiväkirjan mukaan\ntapahtui murha, jonka uhri oli rautakauppias Malmström, yöllä\nhuhtikuun 2 p:vää vastaan 1813.] Siitä hän kirjoittaa Andströmille:\n\"Irti ja vapaana hän ajoi ulos [kaupungista] osottamatta halua\nkarata, vaikka täällä edeltäpäin yleisesti puhuttiin, että niin\ntulisi tapahtumaan ja johon ei tilaisuutta puuttunut, sillä hän\najoi ilman vahtia melkein koko kaupungin läpi -- kiitos olkoon\nAppelgrenin huonojen toimenpiteitten. Masentuneena ja murheellisena\nhän käveli [kappalaisen Fredr.] Juveliuksen ja minun välillämme\nmestauspölkylle, ei kuitenkaan enemmän masentuneena kuin että hän\nitsekin veisasi. Ja vihdoin hän itsekin auttoi laskemaan kauluksensa\nalas ja vetämään nutunhihansa ylös, ja sitten hän antautui meidän\ntalutettavaksemme pari askelta eteenpäin ja paneutui niin alas -- -- --\nmitä minä silloin tunsin ja seuraavana hetkenä -- taikka varsinkin\nmitä tuomittu tunsi -- sitä en voi kuvata. Olkoon hän viimeinen\n[mestattava], joka tulee minun hoidettavakseni! -- Mestaus kuuluu\ntehneen kamalan vaikutuksen Korsholman vankeihin. He luulivat hänen\npalaavan mestauspaikalta -- -- --\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jo mainittu, että Kihlman 1819 nai Sofia Siniuksen. Heidän\ntuttavuutensa oli arvatenkin alkanut kuusi vuotta ennen, kun Kihlman\nvasta vihittynä pappina palasi kotikaupunkiinsa. Kumminkin nähdään\nsäilyneistä kirjeistä, että aluksi kummankin sydän oli toisaalla\nankkuroitu. Vasta sinä vuonna, jolloin Kihlman sepitti yllä luetun\nkirjeen serkulleen ja ystävälleen, asiat heidän välillään selvisivät\n-- vaasalaisten hämmästykseksi. Oli nimittäin niin, että Kihlman\nja hänen lähin ystävänsä nuorempien koulunopettajien joukossa,\nPietari Ulrik Sadelin, [S. 1788 Vaasassa. Hammarlandin kirkkoherra\n1828, rovasti ja teologian tohtori, k. 1858.] sekä tämän sisar\nUlla ja neiti Sinius paljon seurustelivat keskenään ja että heidän\ntuttavansa luulivat ensinmainitun mieltyneen Ullaan ja Sadelinin\nSofiaan. Itse asiassa oli Sofia sytyttänyt kummankin sydämen, ja\nUlla teki parastaan edistääkseen veljensä toiveita. Kumminkin\nKihlman voitti kilpailussa. Olen maininnut kilpakosinnan sen vuoksi,\nettä Sadelin Turusta, missä oli pastoraalitutkintoa suorittamassa,\nhäitten jälkeen kirjoitti Kihlmanille huomiota ansaitsevan kirjeen\n(28/2 1819). Esitettyään vilpittömät onnentoivotuksensa ystävälleen\navioliiton johdosta Sofian kanssa -- \"tytön, joka kerran oli\nsydäntäni lähellä\" -- hän ehdottaa, että he -- Kihlman ja hän --\nyhdessä perustaisivat sanomalehden Vaasaan. Vuosikausia kirjoittaja\nsanoo hautoneensa tuumaa. Virallinen lupa oli pyydettävä Londicerin\n[G. V. Londicer perusti 1776 ensimäisen kirjapainon Vaasaan; v:sta\n1804 oli kirjapainon isäntä, s.v. ylioppilaaksi tullut, Carl Anton\nLondicer (_L. L. Laurén_, Vasa Trivialskola 1684-1884, siv. 136).]\nnimelle, mutta toimittajia, Sadelinia ja Kihlmania, mainitsematta,\nja suunnitellen hakemuskirjan sisällyksen hän pyytää, että ystävä\nlaatisi sen. Miksi asia meni myttyyn on hämärissä; vasta 20 vuotta\nmyöhemmin kaupunki todella sai ensimäisen lehtensä, \"Wasa Tidning'in\".\n\nKihlmanin avio tuli onnelliseksi. Kaikesta näkyy, että puolisot\nluonteiltaan ja elämänkäsitykseltään sopivat yhteen. Sofia Kihlman\noli luonnostaan iloinen, toimelias, oikeamielinen ja lujatahtoinen\nnainen ja semmoisena kodin hoitajaksi ja perheenäidiksi luotu.\nVanhemmilta päiviltä häntä vieläkin muistetaan suorana totuuden\nharrastajana, puheissaan usein humoristisena, olennoltaan aina\narvokkaana rouvana. Elävin piirtein on hänen poikansa Alfred kuvannut\näitinsä puheessa, jonka hän piti tämän hautajaisissa 12/6 1870.\n\n\"Hänen luonteensa ei ollut heikko\", hän lausui, \"päivän vaihtelevien\nmielipiteitten mukaan taipuva. Varustettuna hyvällä ymmärryksellä\nja voimakkaalla tahdolla oli hän elämänsä alusta loppuun asti\nympäristöönsä tuntuvasti vaikuttava henki. Hän hallitsi taloaan\nniin, että hyvin tiettiin voimakkaan käden olevan peräsimessä, eikä\njuuri kenenkään mieleen tullut vastustaa tätä lujaa tahtoa, ja\nkuitenkin oli ilma kevyt hänen kodissaan. Varmaankaan se ei tuntunut\nraskaalta hänen palvelijoilleen, koska he pysyttelivät siellä\n20 jopa 40 vuotta; ainoastaan ymmärtämättömyyttä, oikullisuutta\nja itsekkäisyyttä on raskas totella. Jos sitä vastoin talon\nemännässä ymmärrys ja voima esiintyvät yhtyneenä iloisuuteen ja\nystävällisyyteen, joka ottaa osaa halvemmankin suruihin, silloin\ntulee koti semmoiseksi kuin sen tulee olla, paikaksi, jossa meidän\non hyvä olla. Ja hyvältä tuntui vainajan kodissa, sillä luonto oli\nantanut hänelle iloisen mielenlaadun, tuon onnellisen lahjan, jolla\nniin monta erimielisyyttä kotielämästä karkotetaan ja niin paljon\nhupia ihmisten yhteiselämälle valmistetaan. Iloisuudellaan hän\nmonesti haihdutti pilven puolisonsa otsalta ja samalla iloisuudellaan\nhän kuolinvuoteellaankin kuivasi kyyneleet niiden silmistä, jotka\nhädissään odottivat uhkaavaa vaaraa. Maallisesta rikkaudesta oli\nhänen mielipiteensä se, että väärin hankittu tavara oli kirous,\nmutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä perustettu omaisuus Jumalan\nsiunaus. Ei penniäkään hän tahtonut omistaa, joka ei oikeudella\nhänelle kuulunut. Mutta mitä hänellä oli ja mitä hänelle kuului, sitä\nhän mielestään oli velvollinen hoitamaan ja hallitsemaan Jumalan\nuskomana leiviskänä. Sitä tuli hallita ei ainoastaan omistajan\neduksi, vaan myöskin toisten hyödyksi ja avuksi. Tämän perusjohteen\nmukaan hän toimi niinä kovinakin vuosina, jotka sattuivat hänen\nelämänsä viimeisellä jaksolla. Ei voitonpyynti saanut häntä\nlainaamaan muilta lainatakseen hädänalaisille! Jollei häntä olisi\nollut ja jollei hänellä olisi ollut tuota perusjohdetta, olisi\narvatenkin hätä ollut katkerampi monessa tämän seurakunnan mökissä.\nTavallisesti ihmiset vuosien lisääntyessä tulevat säästäväisemmiksi;\nvainajan oli päin vastoin: mitä kauvemmin hän eli, sitä vähemmän\ntappiot häntä surettivat, hän vain iloitsi voidessaan auttaa\nsemmoisia puutteenalaisia, jotka olivat autettavissa -- mutta nekin,\njotka eivät olleet autettavissa, muistanevat häntä kiitollisuudella.\n\n\"On melkein itsestään selvää, että semmoinen luonne kuin tässä\nkuvattu ei tekeytynyt toisenlaiseksi kuin oli. Vainajan mielestä ei\nmikään ollut inhottavampaa kuin petollisuus ja teeskentely. Itse\nhän suoraan julkilausui ajatuksensa, ja ne rankaisevat sanat, jotka\nhänen suustaan kohtasivat laiskaa, huolimatonta ja siveetöntä, eivät\nolleet kaksimielisiä taikka helposti unohtuvia. Rangaistuksessa oli\nvakavuutta samoin kuin avunannossa hyvyyttä ja sydämellisyyttä\n-- -- -- Semmoinen hän oli. Taikka kenties oikeammin: semmoisen\nkuvan hän on jättänyt sydämeeni. Olen koettanut kuvata häntä\nimartelematta.\" -- --\n\nYmmärrettävää on, ettei poika ilman erityistä syytä ottanut\npuhuakseen äidin suhtautumisesta maalliseen rikkauteen. Perhe oli\nvarakas, ja luultavasti sanottiin sitä, tavallisuuden mukaan,\nrikkaammaksikin kuin se todellisuudessa oli. Alkuaan oli A. G.\nKihlman niinkuin tiedämme ollut köyhä, mutta rouva oli tuonut pesään\npääomaa, jonka hänen kerrotaan perineen ennen mainitulta kruununvouti\nHellmanilta (ks. aiemp. muist.). Eräänä päivänä oli Hellman -- niin\nperhetarina tietää -- joka paljon piti kodin ainoasta lapsesta,\nsilloin aivan nuoresta Sofia Siniuksesta, antanut tälle rahoja ja\narvopapereita sisältävän lippaan (shatullin) ja sanonut: \"Tämä on\noleva Fiian oma.\" Paljonko lippaassa oli, sitä ei mainita, mutta\nvarmaa on, että tyttöä sen jälkeen pidettiin varakkaana, ja kun hän\noli tullut A. G. Kihlmanin vaimoksi, näkyy heidän kirjeistään, että\nheillä oli lainassa rahoja, joiden korot lisäsivät viran tuottamia\ntuloja. Vaasassa he asuivat omassa talossa (vastapäätä Ilkesgrändiä\nsaman kadun -- Stora långgatan -- varrella kuin koulu ja jotenkin\nlähellä sitä), joka myytiin, kun perhe muutti Kruununkylään.\n[Vaasan kaupungin tonttikirjan mukaan oli talon (n:o 139) arvo 5000\nruplaa. Sitä paitsi omisti Kihlman saman kadun varrella toisenkin\ntalon (n:o 137), joka kuitenkin on arvioitu vain 676 ruplaksi, ja\nItäisen Stakettikadun varrella asumattoman tontin (n:o 120), arv.\n200 r. Näistä osti postiekspeditööri Bladh ensimäisen ja kolmannen;\nkeskimäinen joutui langon, Jonas Grönvallin, haltuun.]\n\n\n\n\nII. LUKIOLAINEN 1840 -- 43.\n\n\nAlfred Kihlmanin lapsuudenkoti ei ole enää kuvattavissa -- ei\nulkonaisesti, sillä hänen kotitalonsa hävisi siinä tulipalossa, joka\n3 p:nä elok. 1852 tuhosi vanhan Vaasan, eikä sisällisesti, sillä\nkaikki ne, jotka ovat sen näkemältä tunteneet ja sen lämpimästä\nelämästä vaikutelmia saaneet, ovat iäksi vaienneet. Lukuunottamatta\nmuutamia harvoja, hajanaisia piirteitä on kaikki mielikuvituksen\nvallassa.\n\nNiinkuin jo tiedämme syntyivät lapset, Siegwarth, Hilma ja Alfred,\n1820-luvun alkupuolella, ja heidän nimensä todistavat, että\nvanhemmat yhä elivät romanttisen runouden ihailussa, jonka merkeissä\nheidän nuoruudenrakkautensa oli kukkinut. Paitsi omia lapsia\nasui perheessä 1820-luvulla nuorukainen Adrian Gustaf Ganander,\n[Synt. Kaskisissa 31 p:nä toukok. 1807, sukulainen rouva Kihlmanin\npuolelta.] joka kirjoittaen Turusta 26/1 1829 alkaa kirjeensä:\n\"Armaat kasvatusvanhempani\", kiittää erinomaisesta hyvyydestä,\njota hän pitkän olonsa aikana \"Sedän ja Tädin kodissa\" oli saanut\nnauttia, ja tervehtii herttaisesti lapsia, joiden hyvä ystävä hän\ntietenkin oli. Ganander tuli s. v. papiksi ja pääsi apulaiseksi\nParaisiin, arkkipiispa Tengströmin luokse, mutta kuoli jo seuraavana\nvuonna. Ymmärrettävää on, että 23-vuotiaan sukulaisen kuolema\nläheltä koski niitä, joiden piirissä hän oli vuosikausia elänyt.\nKovempi isku oli kumminkin Siegwarthin kuolema 1833. Hän oli jo\nalottanut koulunkäyntinsä ja häntä mainitaan \"toivehikkaaksi\".\nVanhempiensa esikoisena oli hän heidän lempilapsensa, ja vielä\nvanhoilla päivillään äiti oli sanonut Siegwarthin kuoleman olleen\nkovimman iskun, minkä hän elämässään oli kokenut. Alfred oli siihen\naikaan kahdeksan-vuotias ja siis jo niin kehittynyt, että hän\nnähdessään veljensä kalman kalpeana, suu ja silmät iäksi suljettuina,\npystyi vastaanottamaan pysyvän vaikutuksen kuoleman järkyttävästä\narvoituksesta. Jollei se ollutkaan alkusyy hänen luonteensa\nvakavuuteen, eihän se hänen mieltään huojentanutkaan. [Muutamista,\nalempana luettavista sanoista, jotka Alfred 20-vuotiaana kirjoitti\nerään ystävän kuoleman johdosta, saattaisi kuitenkin luulla, että\nveljen kuolema ei ollut erittäin syvästi häneen koskenut.] --\nHilmasta, Alfredin kahta vuotta vanhemmasta, ainoasta sisaresta,\nkerrotaan, että hän lapsena sairasti ankaraa tulirokkoa, joka ei\nollut jättämättä häneen pysyviä jälkiä. Hän tuli näet sen jälkeen\njoissakin määrin tylsämieliseksi ja välinpitämättömäksi ulkonaiselle\nelämälle. Hän oppi kyllä kirjoittamaan ja lukemaan, teki myöskin\nkäsitöitä eikä hänen olennossaan ollut mitään outoa, loukkaavaa,\nmutta siitä huolimatta hänen kehityksensä jäi keskeneräiseksi. Eräs\ntiedonantaja, joka aikoinaan on hänet läheltä tuntenut, on sitä\nmieltä, että omaiset jotakuinkin väärin arvostelivat Hilmaa. Hänellä\noli m.m. kaunis lauluääni, ja hän oppi helposti uusia lauluja. Jos\nennen, niinkuin nykyään, olisi yritetty kehittää jälellejääneitä,\narvelee kertoja, olisi Hilma voinut tulla aivan toiseksi. Alfredia\nkohtaan sisar osotti suurta kunnioitusta, mutta ymmärrettävää on,\nettä hän ei veljeen vaikuttanut siihen tapaan kehittävästä kuin usein\nhuomataan, missä sisarukset ovat keskenään uskottuja ystäviä.\n\nHelmikuun alussa 1839 A. G. Kihlman lähti Turkuun suorittaakseen\npastoraalitutkinnon ja viipyi matkallaan toukokuuhun saakka.\nPuolisojen tällä ajalla vaihtamat kirjeet sallivat meidän vilkaista\nsiihen kotiin, johon huomiomme on kiintynyt. Kovasti siellä kaivataan\nisää, samoin kuin tämäkin kaipaa omaisiaan. Akkunasta tähystetään,\npoikkeaako Forsblom kirjelaukkuineen taloon vai kulkeeko ohi; jos hän\ntulee, Alfred huutaa riemusta. Kirjeissä on lapsillekin osansa: Hilma\nsaa tietää, että isä joka päivä käyttää tohveleja, jotka tytär oli\nommellut matkaa varten, ja Alfredia kehotetaan tyystin ja tyynesti\nmiettimään ainekirjoituksiaan; poika näet ahertaa koulutöissään.\nKuvitellen elämää kotona isä kysyy, laulavatko vihervarpuset häkissä\nkevätauringon paistaessa. -- Äiti puolestaan hoitaa taloutta ja\nantaa kaikesta tietoja. Kerran hän kuitenkin myöntää itselleen\naivan harvinaisen huvin. Venetsialainen noitatemppujen mestari\nOlivo esiintyi toht. Sabellin salissa, ja pastorinrouvakin maksoi\npankkoriksin nähdäkseen \"ilmamatkan, lumotun mustalaiskeittiön eli\ntaikakyyhkysen\" y.m. \"Mutta usko pois, se oli jotakin erikoista, olen\nkuin noiduttu, hän teki ihmeellisiä temppuja. Tiistaina hän vielä\nesiintyy, ja vaikea minun on olla menemättä -- mutta teatterissa\n[jossa näyteltiin 'Sulhanen Mexikosta'] en ole käynyt\". Siihen isä\nvastaa, että Turussa oli Torslow näyttelijäjoukkoineen; se oli\njotakin merkillisempää kuin Vaasassa näyttelevä kuljeksiva teatteri,\neikä Turussa teatteria pidetty syntinä. Isäkin oli kerran ollut\nTorslowia katsomassa. Seuraus äidin käynnistä Olivon näytännössä\noli muutoin se, että hän seuraavana yönä näki unta omasta ukostaan\nja Olivosta yhdellä kertaa! -- Kodin hoidon ohella vei seurustelu\npääosan aikaa. Perheen ystävät ja sukulaiset kävivät usein talossa,\nja olivat niistä läheisimpiä: rehtori J. C. Ebeling, hovioikeuden\nasessori G. A. Alán, Calamniuksen, Grönbergin, Vasastjernan perheet\ny.m. Ja tietysti kävi siellä myöskin, niinkuin pappilassa ainakin,\nkansanihmisiä, ja heistä kerrottaessa toistetaan heidän lauseensa\nkansanmurteella. Siitä huomaa, että pastorinrouva, aitovaasalainen\nkun oli, osasi ja rakasti kansan alkuperäistä sanontaa. -- Yksi\nisän kirjeistä sisältää suoruudessaan rakastettavan kertomuksen\nonnettomuudesta, joka häntä kohtasi Turussa. Hänen saarnavuoronsa\noli määrätty pitkäksi perjantaiksi. Lukujen kiireessä hän oli\nvaillinaisesti valmistautunut eikä senvuoksi paremmin käynyt kuin\nettä hän takertui keskellä saarnaa. Hän huomasi, ettei hän voinut\n\"kartatta\" jatkaa, mutta käsikirjoitus oli jäänyt -- kortteeriin!\nSilloin hän pyytää seurakuntaa odottamaan, astuu alas saarnatuolista\nja rientää jalan suoraa päätä asuntoonsa, jonne oli noin kilometrin\nmatka. \"Millä mielin olin kaiken tämän aikana, kuinka kiireesti\nkävelin, kuinka palatessani olin hiessä ja punainen kuumuudesta\nja häpeästä -- sen voit hyvin kuvitella!\" -- Tällä matkalla, joka\nhuolimatta pitkän perjantain vastoinkäymisestä päättyi hyvin\n(lopullinen arvosana: cum laude), Kihlman haki Kruununkylän\nkirkkoherranviran, jonka sitten saikin. Yksi kilpailijoista oli\nEbeling, mutta ei se näy häirinneen ystävysten väliä. [A. G.\nKihlmanin pastoraalitutkinnosta on myös tietoja samanaikaisissa J.\nL. Gummeruksen kirjeissä (_Jaakko Gummerus_, Pohjal. pappeja past.\ntutkinnossa 1830-luvulla, Jouko II siv. 31-56)].\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäytyään Vaasan koulua syyslukukaudesta 1835 Alfred keväällä 1840\nerosi siitä ja lähti 20 p:nä elok. Turkuun jatkaakseen opintojaan\nsikäläisessä kymnaasissa eli lukiossa; Vaasaan näet sentapainen\nopisto perustettiin vasta 1844. Silloin alkoi pojan ja vanhempien\nvälillä kirjeenvaihto, johon tämä ja seuraava luku pääasiassa\nperustuvat. Mutta ennenkuin seuraamme sankarimme elämänvaiheita\nkodin ulkopuolella, on hänen kuvansa ainakin muutamin ääriviivoin\nluonnosteltava semmoisena kuin hän oli lähtiessään kodista.\nVälittömien ainesten puutteessa on siihen käytettävä kirjeistä\notettuja, niin sanoakseni, taapäin viittaavia piirteitä.\n\nAlfred sanoo itsestään, että hän luonnostaan oli hidas, jopa\nlaiska. Laiska hän ei kuitenkaan ollut tavallisessa merkityksessä,\npäinvastoin oli hän erittäin ahkera lukemaan; mutta hän oli --\nmikäli päätettävissä on, isäänsä tullen -- hidasverinen. Luontainen\nvitkallisuus esti häntä tekemästä pikaisia päätöksiä, reippaasti\ntoimimasta, vaikka hän toiselta puolen -- äidin tapaan --\nlujatahtoisesti harrasti päämääräänsä, kun se oli hänelle selvinnyt.\nHän oli älykäs mietiskelijä, joka puolelta ja toiselta tarkasteli\nomia asioitaan ja muittenkin niin malttavasti ja järkeilevästi,\nettä saattoi muistutuksillaan ja päätelmillään loukata toisia,\njotka olivat taipuvaisemmat noudattamaan tunteitaan. Kun lisäksi\ntuli varhain kehittynyt velvollisuudentunto ja -- ehkä osaksi\nheikonlaisesta terveydestä johtuva -- vakavuus, on luultavaa,\nettä hän monesti näytti vanhamaiselta ikäisekseen. Luontaisesta\nsulkeutuneisuudestaan hän avautui ainoastaan uskotun ystävän\nseurassa, mutta kuuluu hän sentään joskus useammankin kesken\nolleen iloinen, niinkuin pojan sopii, ja hupaisa. Vilkaspuheinen\nhän ei ollut, mutta hänen sattuvissa, usein ivallisissa\nhuomautuksissaan ilmeni luontainen kyky tarkata ihmisten heikkoja\nja naurettavia puolia. Sisarensa ja tämän ystävättärien seurassa ja\ntanssikoulussakin Alfred tottui seurustelemaan naisten kanssa, ja\nkerrotaan hänen koulupoikana yhteen aikaan osottaneen taipumusta\noikeaan kavaljeerimaisuuteen: hän oli tarkoin huolehtinut pukunsa\nsiisteydestä ja mielellään käherryttänyt tukkansa. Sitä vastoin\nhänessä ei -- äly kun alusta aikain oli voitolla ruumiilliseen\nverraten -- huomattu taipumusta urheiluun. Isästä tiedetään, että\nhän oli luonnonystävä ja m.m. huvitettu kalastamisesta -- nuorempana\nsitä varten joskus käyden Isossakyrössäkin, mutta vanhempana\nsäännöllisesti Molnträskillä, jonka rannalla hänellä oli pieni\nviljelysmaa ja tupa (\"Stugan vid träsket\"); syksyisin hän siellä\npyydysteli lintuja ansoilla. Oliko Alfredilla ollenkaan halua\nsemmoiseen taikka yleensä ulkoilmaelämään, on epäiltävää, sillä jos\nniin olisi ollut laita, olisi hän kai edes ohimennen kirjeissään\nviitannut siihen, maininnut sitä kaipaavansa. Kaikesta päättäen\noli Alfredissa jo lapsena ja poikana nähtävissä se mietiskelijä,\nse henkisiä ja hengellisiä tähtäävä etsijä, joksi hän yhä enemmän\noli kehittyvä. -- Mitä hän poikana luki koulukirjojensa rinnalla,\nsiitä on olemassa vain seuraava muistotieto. Kotitalon puutarhassa\nkasvoi omenapuita, ja niistä oli yksi niin iso, että Alfred saattoi\nkyyristyen istua sen oksilla. Vanhana hän oli kertonut siinä\nlukeneensa Robinson Crusoen, Envallsonin (ranskalaisen alkuteoksen\nmukaan laatiman) komedian Slotterölet eller Kronfogdarne sekä\nFryxellin kertomuksia.\n\nAlfred matkusti höyrylaivalla Uleåborg, joka rakennettuna Oulussa\nja varustettuna Tukholmasta tuodulla koneella kesällä 1839 kapteeni\nKaarle Rambergin johdolla oli alkanut säännöllisiä kulkuja läntisten\nrannikkokaupunkien välillä. Edistys entiseen verraten oli suuri,\nvaikka ei kiirettä pidettykään. Niin esim. Bergön edustalla\niltapäivällä viivyttiin useita tunteja, joina matkustajat kävivät\nmaissa. Sitte jatkettiin eteläänpäin. Alfredilla oli makuusija\nlunastettuna peräsalongissa, mutta kun hän, tapansa mukaan, myöhään\nyritti menemään levolle, ei hän enää tavannut pienintäkään sopukkaa\nvapaana, vaan hänet neuvottiin etusalonkiin. Siellä taas oli niin\nkuuma, että hän pian palasi kannelle. Oli yö ja jotenkin pimeä,\neikä muita matkustajia näkynyt. Vähän aikaa hengitettyään raitista\nilmaa, hän äkkiä kuuli pelottavan huudon: \"auttakaa! auttakaa!\"\nEnsi hetkessä hän ei tiedä, mistä huuto kuuluu keskellä aavaa\nmerta. Muutamat ravintolanpalvelijattaret, jotka myöskin olivat\nvilvottelemassa kannella, selittävät asian. On näkynyt kuin kari\ntai kivi laivan edessä, ennenkuin ennätetään ilmottaa perämiehelle,\nhuomataan, että se onkin vene, jossa on neljä henkeä ja joka samassa\njoutuu laivan rataskodan alle. Kun vene murskaantuneena tulee\nesiin, on siinä vain kaksi henkeä. Näkijät huutavat, että laiva on\nseisahdettava, mutta kapteeni nukkuu kannen alla, eikä perämies tiedä\nmitä tehdä(!) Pirstattu vene hukkuvine ihmisineen häviää yöhön,\nja laiva jatkaa jyskyttäen kulkuaan! -- \"Kuinka kauheata\", Alfred\nhuudahtaa, \"nukkuvana, sillä varmaankin ihmiset nukkuivat, kun laiva\nmurskasi heidän veneensä, muuttaa iankaikkisuuteen!\" Luonnollista\non, että kaamea tapaus kauan esti häntä saamasta unta ja että se\npysyvästi jäi hänen muistiinsa. [Eräästä isän kirjeestä saadaan\ntietää, että tapaus ei sentään päättynyt niin kauheasti kuin Alfredin\nkertomuksesta luulisi. Toinen kalastajavene kuuluu tulleen avuksi,\neikä haaksirikkoisia liene ollut useampia kuin kaksi.]\n\nLaivassa oli muitakin Turkuun meneviä lukiolaisia, sekä semmoisia,\njotka Alfred ennestään tunsi, että tuntemattomia. Jälkimäisiä olivat\nRaahen kappalaisen And. Helanderin pojat Viktor Lars ja Reinhold,\njoihin hän matkalla tutustui ja joille hän antaa arvolauseen:\n\"luultavasti siivoimmat (de hyggligaste) koko lukiossa\". Varsinkin\non tuttavuus Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin välillä\nmerkille pantava, sillä se ja heidän keskustelunsa _laivalla_\nvaikutti, niinkuin pian saamme nähdä, käänteentekevästi edelliseen.\nSen on hän itse myöhemminkin tunnustanut. -- Kun aamulla oli käyty\nKristiinankaupungissa, missä pastori K. J. Roos herätti Alfredin\nhänen aamu-unestaan, tultiin yöksi Raumaan ja kolmantena päivänä\nillalla Turkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Alfred Kihlman olisi ollut herkkä runoilijaluonne, jonka\nsisäinen elämä oli moninaisten ulkonaisten vaikutusten varassa,\nolisi kai tässä tarpeen luonnostaa kuva 1840 vuoden Turusta, täynnä\nmuinaisuuden haamuja, vaikka 13 vuotta ennen tapahtunut palo olikin\nsupistanut kaupungin varsinaiset muistomerkit mahdollisimman\nvähäiseen. Koska hän ei kuitenkaan kirjeissään sanallakaan ilmaise\nkiinnittäneensä huomiota siihen, tyydymme mainitsemaan ne opettajat,\njoiden johdolla hänen nyt kolme vuotta oli jatkettava opintojaan.\nHistorian lehtori oli Edv. Bergenheim, teologian J. A. Edman, latinan\nkielen Erik Elfgren, matematiikan J. Efr. Ahlstedt, filosofian ja\nluonnonhistorian Henr. Heikel; \"pyhien kielten\" s.o. raamatullisen\nkreikan ja heprean lehtorinvirka oli avoinna C. Jos. Estlanderin\njälkeen, joka keväällä oli muuttanut Vöyriin kirkkoherraksi.\nLehtorit olivat, niinkuin tiedetään, myöskin tuomiokapitulin\njäseniä, arkkipiispan, Er. Gabr. Melartinin, ja tuomiorovastin,\nGust. Gadolinin, ohella. Alempana saadaan nähdä, että Kihlmanille\noli kylläkin edullista jo lukioaikanaan oppia tuntemaan hiippakunnan\nhallinnon miehet, sillä hänen kohtalonsa oli myöhemminkin saattava\nhänet tekemisiin heidän kanssaan. Alfredille oli asunto tilattuna\nerään leskirouva Hjeltin luona, joka, Pienen Hämeenkadun varrella\nasuen, kahden tyttärensä kanssa elätti itseään pitämällä koululaisia\ntäysihoidossa. Hänen huonetoverinaan oli ensiksi A. F. Roos,\npapin poika Kristiinankaupungista, ja viihtyivät he hyvin, joskin\nheidän kamarinsa oli vaillinaisesti kalustettu. Heillä näet ei\nollut piironkia, eikä peiliä, eikä edes sänkyvaatteita tarpeeksi.\nMikä puuttui oli joko kotoa saatava tai yhteisesti hankittava.\nAlfred puolestaan tilasi peitteen ja lakanoita kotoa ja samalla\npistoolinkin, jotta hänellä olisi ase, millä puolustaisi itseään,\njos paluumatkalla kotia kohtaisi pahantekijöitä(!). Mietittyään\nmyöskin vuokrata pianon Alfred, Roos ja kolmas toveri, Jak.\nSimelius, markkinoilla yhdessä ostivat kitaran sillä tyydyttääkseen\nsoitannollisia taipumuksiaan. Kun koulutunnit olivat klo 7 -- 9, 11\n-- 1 ja 3 -- 5 ja lukeminen illalla kesti klo 10 -- 11:een saakka, ei\nollut paljon aikaa huvituksiin, ja pian Alfred tuli kannalle, jolla\nhän periaatteellisestikin niitä kartti.\n\nSamassa kirjeessä (1/10 1840), jossa Alfred mainitsee kitaran oston,\nhän kertoo: \"Reinhold Helander asuu nyt ulkokamarissa, ja hänen\nkanssaan on minulla tapana keskustella uskonnosta, sillä hän on hyvin\nperehtynyt uskontoon ja on n.s. pietisti; mutta miten ylenkatsottuja\nnämä pietistit ovatkaan, niin toivoisin kuitenkin olevani oikea\npietisti, niinkuin Olof Helander\". -- Olisi halu sanoa: näin se\nalkoi, jollei Olof Helanderin nimi saisi ajattelemaan, että siemen\nkenties oli jo ennen kylvetty. Innokas herännäisjohtaja Olof Henr.\nHelander, Reinholdin vanhin veli, joka 1838 oli vihitty papiksi,\noli näet s.v. tullut Vaasaan kirkkoherran apulaiseksi, ja tietysti\noli -- juhannuspäivänä 1840 ensikerran ripillä käynyt -- Alfred\nkuullut hänen saarnaavan ja ehkä muutenkin oppinut hänessä tuntemaan\npalavan heränneen, \"oikean pietistin\" esikuvan. Niinikään oli hän\nvarmaankin jo ennen kuullut heränneitä ankarasti arvosteltavan ja\npilkattavankin. Vihdoin hän hyvin tiesi, että hänen vanhempansa eivät\nsuosineet heränneitä. Kaiken tämän huomaa niistä kirjeistä, jotka\nlähinnä ovat selostettavat.\n\nSeuraavassa kirjeessä (18/10) Alfred jo tunnustaa sisällisesti\nmuuttuneensa:\n\n\"Nykyään olen ruumiiltani sangen terve\", hän kirjoittaa, \"mutta miten\non sydämeni laita? Huomaan joka päivä minkälainen kurja syntinen\nolen, ja kuinka suuri on Jumalan armo, kun hän on antanut Pyhän\nHenkensä vaikuttaa yhteen suurimpia syntisiä. Sikäli on tilani\nnyt parempi, että tiedän sieluni olevan saatanan kynsissä ja että\nJumalan hengen kautta olen ruvennut huolehtimaan sen pelastamisesta,\nmutta muuten lankean tavan takaa, mikä ei ole ihme, kun aina olen\nturvannut omaan itseeni. Vasta tänä iltana olen havainnut luulleeni\nettä voin omin päin tulla oikeaksi kristityksi, jonka vuoksi myöskin\nlukemattomasti olen tehnyt syntiä Jumalaa ja hänen käskyjänsä\nvastaan; mutta nyt tahdon rukoilla Jumalaa, että hän Kristuksen\ntähden suo minulle voimaa ja rohkeutta taistella saatanaa, maailmaa\nja lihaani vastaan, ja silloin kai minä onnistun. Minä tahdon\ntulla totiseksi, eläväksi kristityksi, ja tullakseen siksi täytyy\nhyljätä maailma, ja sen minä mielelläni hylkäänkin voittaakseni\nJumalan valtakunnan. -- -- -- En tahdo salata mitään vanhemmiltani,\nja sen vuoksi sanon ennenkuin kukaan muu sen kertoo, että olen --\npietisti. Toverieni suosion, johon pääsin ottamalla osaa kekkereihin\nlukukauden alussa, olen nyt kokonaan menettänyt, mutta se tappio ei\nollenkaan vaivaa minua, sillä toivoni on, että saavutan paremman\nsuosion Jumalan luona. Joka päivä saan kokea ivaa ja pilkkaa, joilla\nkeinoin saatana koettaa vetää minut maailmaan ja sen huvituksiin. --\nOlen Isän neuvon mukaan välttänyt suurempia seuroja ja seurustellut\nainoastaan Roosin ja nuoremman Helanderin kanssa, joka on ollut\nvälikappale Jumalan kädessä minun herättämisekseni synnin unesta,\njohon olin niin sikeästi vaipunut.\" Sitten hän vakuuttaa, että\nhuolehtiminen sielun autuudesta ei estänyt häntä täyttämästä\nmaallisia velvollisuuksiaan, että hän ei kertaakaan ollut käynyt\nassembleeoissa eikä teatterissa eikä sirkuksessa, vaan toivoo, että\nJumala vastedeskin varjelisi häntä semmoisista maallisista huveista.\nVihdoin hän lähetti terveisiä Hilma-sisarelle ja Lindbom-neitsyeelle\n[Lotta, uskottu palvelijatar], että heidän tulee vakavasti ajatella\nsielunsa pelastusta, \"mutta kaikkein enimmin toivon\", lisää hän\nlopuksi, \"että Teissä, rakkaat vanhempani, syntyisi totinen elävä\nusko Jeesukseen\". -- -- Vielä Alfred samassa kirjeessä sanoo, ettei\nhän enää seuraavana lukukautena tule asumaan Roosin kanssa, sillä he\novat eri mieltä uskonnollisissa asioissa; sitä vastoin olisi hänelle\nhyödyllistä asua [Isak Otto] Appelbergin kanssa. [I. O. Appelberg\noli myöskin pohjalainen ja Oulun koulusta tullut Turun lukioon. Oman\nkertomuksensa mukaan oli hän jo silloin herännyt ja juuri hän ensiksi\nvaikutti tovereihinsa tässä oppilaitoksessa, niin että heränneitä\nlukiolasia oli noin 20, kun hän 1841 erosi. _J. A. Cederberg_, Teol.\nTidskrift 1907, siv. 317.]\n\nOliko tämä vanhemmille kokonaan odottamatonta, on mahdoton tietää.\nAinakaan ei Alfredin heräys ollut yksinäinen tapaus laatuaan.\nHerännäisyysliikkeen vaikutusta oli näet ilmaantunut Vaasan\nkoulussakin, ja Alfred kirjoittaa kirjeensä lopussa: \"Sanotaan,\nettä Vaasan koulun pietistit ovat joutuneet kouluoikeuden eteen,\nsaa nähdä, miten se asia päättyy.\" [Tästä asiasta kirjoittaa N.\nG. Malmberg Frans O. Durchmanille (Lapua 9/10 1840) seuraavaa:\n\"Nykyisin on valkea päässyt irti Vaasan koulussa ja niin sytyttänyt\nrehtorin ja konrehtorin luokkalaiset, että ainoastaan 2 edellisistä\nja 3 jälkimäisistä on enää vanhassa aatamilaisessa elämässään.\nAlemmillakin luokilla ovat useat heränneet. Nämä pojat ovat iloisia\nja vilkkaita (muntra och lifliga). He sanovat, etteivät kämmenpatukat\neikä selkäsaunat voi pelottaa heitä vastaanottamasta Jumalan armoa.\nInspector Scholae on todistajain läsnäollessa kieltänyt [Olof]\nHelanderia pitämästä seuroja heidän kanssaan; sen vuoksi pitävät he\nniitä nyt itsekseen. Koko Mikkelin viikolla ovat he melkein joka\nilta pitäneet seuroja. Näetkös, että Herra armollaan tunkeutuu\nkouluihinkin? Eikö kaikki semmoinen sytyttäisi tulta meihinkin\nmädänneisiin pilkepuihin (ruttna klabbar)!\" -- Kirjeen omistaa toht.\nA. W. Koskimies.] Varmaa on, että kirje oli vastenmielinen sekä\nisälle että äidille. Isä alottaa kyllä vastauksensa myöntämällä, että\nAlfredin kirje yleensä (i det hela taget) oli häntä ilahduttanut,\n\"sillä sydämessäni ei ole rakkaampaa toivoa kuin että tulisit ja\njäisit siksi, miksi kirjoitat _tahtovasi tulla_ totiseksi, eläväksi\nkristityksi\". Mutta toiselta puolen on kirje myöskin saanut hänet\nlevottomaksi ja etenkin se, että Alfred jonkunlaisella ylpeydellä\nsanoo: Olen pietisti. Sentähden hän jatkaa: \"En voi muuta toivottaa\nkuin että Jumala pelastakoon Sinut siitä! Sillä semmoisena\nkuin pietismi tähän saakka harvoin poikkeuksin on esiintynyt\nparhaimmissakin edustajissaan, sisältää se lahkolaishenkeä,\nihmisorjuutta, luostarimieltä, kaiken maailmallisen ilon hylkäämistä,\njoka vain soveltuu orjuuden hengelle, ylvästelyä siitä, että _voidaan\nkieltäytyä_ yhdentekevistäkin seikoista, sekä kuvittelua, että\nsiten kieltäytyen ollaan Jumalalle mieluisempia kuin muut; halua\nulkonaisestikin, vaatteiden kautta y.m. herättää huomiota -- toivoa\nsaavuttaa marttiiranimi ja tulla vainotuksi, ja siinä toivossa\nrikotaan esivallan selvimpiä asetuksia -- uhkarohkeutta tuskin itse\nsynninunesta heränneenä asettua tuomioistuimelle ja säälimättä\ntuomita toisin ajattelevat kadotukseen, uskoa kokevansa ja tietävänsä\nmitä ei kukaan muu ole kokenut eikä tiedä ja täydellisyydessä olla\nPaavalin vertainen, joka voi toivoa, että kaikki olisivat niinkuin\nminä. Että pietismillä suuremmassa tai vähemmässä määrässä on nämä\nviat, sen tulet aikoinaan huomaamaan, vaikka nykyään et voisikaan\nsitä myöntää, ja että siinä siis ei esiinny kristinuskon pyhä, korkea\nja lempeä henki, siitä rukoilen ja toivon, että Jumala Jeesuksen\nitsensä kautta, joka on tosi valo, vähitellen on sinua valaiseva.\n-- -- Ensimäinen toivomukseni on, ja minä toivon että suot sille\njotakin huomiota, on se, että hartauskirjana luet ainoastaan\nraamattua -- niin että sinä ensin siitä opit tuntemaan Jumalasi ja\nvapahtajasi ja mitä hän vaatii ja vastaiseksi jätät sikseen kaikki\nmuut uskonnolliset kirjat, joihin on enemmän tai vähemmän sekotettu\nihmismielipiteitä, ja 2:ksi neuvon ja käsken minä, että olet itse\ntoimeenpanematta uskonnollisia seuroja taikka semmoisissa käymättä\ntoisten luona -- hartauteen on tilaisuutta kirkossa, kaikki muut\nseurat ovat tarpeettomina ja useimmiten vahingollisina kielletyt.\nTällä en kuitenkaan tarkota, niinkuin ymmärrät, uskonnollista\nkeskustelua jonkun hurskaan ystävän kanssa. -- Muutoin, koska\njokainen uskonnollisessa suhteessa seisoo ja kaatuu oman isäntänsä\nedessä, tulee Sinun luonnollisesti siinä seurata omaa vakaumustasi\n-- mutta älä vain rupea ihmisorjaksi! ei apollolaiseksi, ei\nkeefakselaiseksi, ei paavalilaiseksi, ei helanderilaiseksi taikka\nappelbergiläiseksi! -- vaan Kristuksen opetuslapseksi ja ystäväksi.\"\n-- -- Äiti kirjoittaa lyhyesti, että Alfred on tarpeettomasti\nantautunut pietistien seuraan, sillä ilmankin voi peljätä ja rakastaa\nJumalaa. -- -- Jos sydämesi on tullut paremmaksi, tuottaa se meille\nsuurta iloa, mutta että Sinä nyt olet pietisti -- se ei ole oikein.\nSitä paitsi hän Alfredin vastauksesta päättäen oli sanonut tämän\n\"menettäneen järkensä\", mutta sitä ei näy säilyneistä kirjeistä.\n\nAlfred puolestaan vastaa (14/11) yhdellä kertaa molemmille, isälle ja\näidille, alkaen \"Jeesuksen nimeen\" ja toivoen, etteivät paheksuisi,\nvaikka hän jollakin tavoin ankarasti puhuisi heistä itsestäänkin.\nIsä oli erehtynyt olettaessaan, että hän ylpeillen oli tunnustanut\nolevansa pietisti. Eihän se nimitys tuottanut muuta kuin vihaa ja\npilkkaa. \"Sitä paitsi tunsin ennestään Isän mielipiteen siitä,\nenkä siis voinut toivoa mitään kannatusta Isän puolelta.\" Hän oli\nvain tarkottanut, että tahtoi olla tosi, elävä kristitty. Edelleen\nisä väärin syytti pietistejä lahkolaisuudesta, sillä olihan heidän\noppinsa yhtäpitävä raamatun kanssa. Mitä tulee maailmallisen ilon\nhylkäämiseen, niin oli poika sitä mieltä, että juuri niin tuli\noikean kristityn tehdäkin. Maailmallisella ilolla tarkotettiin kai\nnäytäntöjä ja tanssiaisia; jos semmoisissa tiloissa alkaisi puhua\nJumalasta, niin joutuisi naurunalaiseksi niinkuin hullu, ja se,\njos mikään, todistaa, etteivät ne ole kristillisiä. Assembleeoissa\nmaailma näyttäytyy mitä viehättävimpänä, ihminen mieltyy pian\nsuruttomaan elämään, omatunto vaipuu uneen, ja synninunesta ei\nhelposti herää. Vetäytyä pois semmoisista viettelyksistä ei hänen\nmielestään ollut orjamaista, vaan päinvastoin oli orjamaista\npalvella maailmaa. -- Mitä äidin lausuntoon tulee, oli se tehnyt\nhäneen tuskallisen vaikutuksen, mutta hän oli lohduttanut itseään\najattelemalla, että äiti ei todella ollut tarkottanut mitä sanonut\noli; \"Vaikka kirjeeni paikoittain on jotenkin pietistinen, toivon\nsentään, ettei Teissä asu vihaa minua kohtaan.\" -- --\n\nKuukauden päästä Alfred palasi kotia joululomalle, ja silloin\narvatenkin keskusteltiin enemmän näistä asioista. Ettei kuitenkaan\ntäydellistä sovintoa pojan ja vanhempien välillä syntynyt, näkyy\nselvästi myöhemmistä kirjeistä. Totta on, että niissä ei väittelyä\nuudistettu, mutta kireänlainen väli ilmenee kuitenkin. Alfred\njulkilausuu kyllä rakkautensa vanhempiaan kohtaan ja käyttää\ntavallisen nöyrää kieltä, joskin siellä täällä joku lause, niinkuin\nnuorelta kirjoittajalta saattaa odottaa, on huonosti valittu; sitä\nvastoin on isän kirjeissä -- äidin kirjeitä ei ole säilynyt, eikä\nhän näy enää kirjoittaneenkaan niin usein kuin ensi lukukautena --\njotain soimaavaa, joka viittaa pysyvään tyytymättömyyteen, vaikka\nsamalla on tunnustettava, että hän osottaa suurta malttavaisuuttakin\nja varoo sanoja, jotka olisivat voineet johtaa syvempään välirikkoon.\n-- Näin oli siis Kihlmaninkin perhe ja koti yksi niitä lukuisia\nsamanlaisia, joissa herännäisyys sai aikaan eripuraisuutta\ntoisiaan rakastavien sydämien kesken. Säännöllisesti se oli yksi\ntai useampi perheen nuoremmista, joka vanhempien mielipahaksi\njoutui voimakkaan uskonnollisen liikkeen valtaan ja siten aiheutti\nepäsovun. Ymmärrettävästi nuoretkin siitä kärsivät, mutta palava\nvakaumus, että kyseessä oli kaikkein tähdellisin ja korkein, sai\nheidät pysymään lujina, ja sanomattakin käsittää, että itsenäisen\naseman puolustaminen hengellisissä asioissa ei voinut olla syvästi\nvaikuttamatta luonteenkehitykseen yleensäkin. Mitä Alfred Kihlmaniin\ntulee, näkee kirjeistä, että hän monessa kohden vielä oli lapsi,\nmutta myöskin, että hän merkillisen lyhyessä ajassa miehistyi.\nSiihen ei ainakaan ollut vähin syy se, että hän heräyksen jälkeen\neristettynä vanhemmistaan oli niin sanoakseni pakotettu itse\nvastaamaan puolestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätlukukautena 1841 oli kirjeenvaihto hyvin laimea. Äiti oli jo\nkotona sanonut, että hänellä ei ollut mitään kirjoitettavaa, sillä\ntiesihän poika kuinka kodissa elettiin, ja toukokuun lopulla Alfred\nhuomauttaa isän viimeksi kirjoittaneen helmikuun keskivaiheilla.\nToiselta puolen olivat Alfredin kirjeet hurskaudessaan niin naiveja\ntaikka, sanoisinko, kömpelöitä, että vanhemmat kai katsoivat\nparhaimmaksi olla niihin vastaamatta. Siten hän neuvoo heitä\n(viitaten äidin sanoihin, ettei ollut mitään kirjoitettavaa)\nkirjoittamaan Jeesuksen rakkaudesta ja heidän omasta hengellisestä\ntilastaan, \"sillä minun on sydämestäni tähdellistä tietää, ovatko\nrakkaat vanhempani hyvällä vai huonolla tiellä\", ja toisessa\nkirjeessä hän varottaa heitä antamasta rikkauden estää heitä\nkääntymästä -- \"ajatelkaa näitä sanoja: rikkaitten on vaikea päästä\ntaivaan valtakuntaan\". -- Että Alfred itse pian ymmärsi, ettei\nhänen asiansa ollut opettaa ja johtaa vanhempiansa, varsinkaan ei\nnäin nuhtelevasti, sen huomaa myöhemmistä kirjeistä. Kumminkin ovat\nnämä piirteet kuvaavia aikakaudelle: kun herännyt vaati muitakin\nmuuttamaan elämäänsä, niin noudatti hän hehkuvan vakaumuksensa\npakotusta. Niin saattoi lapsikin katsoa velvollisuudekseen nuhdella\nvanhempiaan; mutta toiselta puolen tämä saa käsittämään, että\nperhesopu niin helposti häiriintyi herännäisyyden vaikutuksesta.\n-- Isän vastaus kirjeisiin, joista viimeinen päättyy kysymykseen:\n\"Tuleeko minun tulevana lukukautena asua rouva Hjeltillä, vai mihin\nolette aikoneet lähettää minut?\" oli jotenkin ankara. Alottaen:\n\"Meidän poikamme Alfred!\" kirjoittaja näet huomauttaa, että \"ei ole\nkylläksi että lapsi kirjoittaa _rakkaat_ vanhemmat, vaan on rakkaus\nosottautuva _koko kirjeessä\"_, s.o. ilmenevä teoissa eikä sanoissa.\nAsunnosta puhuttaessa ovat sanat sitä kovemmat: \"Meidän tahtomme,\ntoivomme ja käskymme on, että asut yksin, ja tämä toivomus on niin\nvakava -- että ei Helanderin sinua hallitsevien sanojen ja katseiden\neikä sinun _'aavistuksesi'_ taikka jonkun _rouvan toimenpiteiden_\ntule kumota ja tyhjäksi tehdä sitä rakastavassa pojassa.\" Muuten\noli heistä yhdentekevä, asuiko hän entisessä vai toisessa siistissä\npaikassa -- \"luultavasti olet ymmärtämättömällä innollasi pahottanut\nja väsyttänyt isäntäväkeäsi\". Pojan on senvuoksi pyytäminen heiltä\nanteeksi ja vanhempien puolesta kiittäminen heitä heidän häntä\nkohtaan osottamastaan hyvyydestä.\n\nKesällä välit paranivat, ja sen jälkeen on isän kirjeissä enemmän\nlämpöä. Alfred matkusti Uleåborg laivalla myrskysään vallitessa ja\nmerikipua kärsien Turkuun, ja isä kirjoittaa, että hän \"tuvassa\njärven rannalla\" kuullessaan tuulen tohinan oli toivonut pojan\nKristiinankaupungista tai Raumalta jatkaneen maitse. Vanhempien\ntahdon mukaan Alfred nyt asui yksin entisessä huoneessaan, johon\noli tuonut piirongin kotoa, ja lokakuusta alkaen oli neiti Gustaava\nCairenius hänen emäntänsä. Rouva Hjelt oli näet vuokrannut toisen\nhuoneuston, ja hänen kanssaan oli Helanderkin muuttanut; Alfred kävi\nvain syömässä rouvan luona. Isä selittää nyt, miksi hänen tuli asua\nyksin: \"Ihmisen täytyy itse ajatella -- eikä aina kuunnella toisen\nlavertelua -- ei aina eikä kaikessa olla toisen johdettavana --\nhänen tulee itse etsiä tiensä ja itse vaeltaa sitä.\" Jumala antaa\nvaloa ja tukea, kun nöyrästi etsii häntä; mutta \"häntä on etsittävä\nhänen _omasta_ sanastaan, eikä lahkolaiskirjoituksista. Älä ymmärrä\nminua väärin. Ei kukaan toivo enemmän kuin minä, että olet Jeesuksen\nystävä ja opetuslapsi.\" -- Nähtävästi vanhemmat syyttivät Helanderia\nAlfredin mielen muutoksesta ja olivat sen vuoksi tyytyväisiä, kun\ntoverukset asuivat erillään. [Tuskin tarvitsee sanoa, että Alfred\nKihlmanin ja R. Helanderin ystävyys pysyi muuttumatta. Sen todistaa\nm.m. heidän kirjeenvaihtonsa väliaikoina. Edellisen kirjeitä ei\nole olemassa, mutta kyllä muutamia jälkimäisen kirjoittamia ja\nnäistä näkee, että he kirjeissään pääasiassa puhuivat sielunsa\ntilasta samoin kuin vanhemmillakin heränneillä oli tapana.] Alfred\nei enään antaudu vastaamaan, eikä hän myöskään mainitse mitään nti\nCaireniuksesta, joka hänkin oli herännyt. Sitä vastoin hän kertoo\nopinnoistaan y.m.s. Lukukauden alkupuolella (22/9) hän ensikerran\nesiintyy opponenttina väittelyssä, joka tietenkin tapahtui latinan\nkielellä. Ensin hän oli ollut aivan kalpea pelosta, sanoivat\ntoverit, mutta kaikki meni hyvin. Huutokaupoista hän ostaa kirjoja,\nBeckerin maailmanhistorian (josta lukee lisää läksyjen ohella),\nPassowin kreikkalais-ruotsalaisen sanakirjan y.m., osottaen siis\njo 16-vuotiaana sitä kirjanrakkautta, joka hänessä pysyi virkeänä\nniin kauan kuin hän eli. Varsinkin Passowin ostamista hän pelkäsi\nisän moittivan. Se maksoi melkein yhtä paljon \"kuin kokonaisen\nkuukauden toimeentulo täällä Turussa\", mutta syystä että hän aikoi\nsuorittaa maisteritutkinnon oli hänestä hyvä, että hän nyt jo sai\nhyötyä siitä. \"Sitä paitsi on sillä aina arvonsa, ainakin niin kauan\nkuin Suomenmaa katsoo klassillisten kielten olevan välttämättömiä\ntodelliselle sivistykselle(!)\" Isä, joka itse oli kirjojen ystävä\nja yhä tilasi uusia (enimmäkseen kuitenkin saarnakirjallisuutta) ei\nmoittinut poikaansa, vaan lähetti rahaa. -- Opettajistaan Alfred\ntänä lukukautena erittäin mainitsee toht. Aron G. Borgin, joka\n1841 oli nimitetty pyhien kielten lehtoriksi, mutta jo seuraavan\nvuoden lopulla tuli eksegetiikan professoriksi ja muutti Helsinkiin.\n\"Erinomaisen taitava ja kaikkein suosima\", sanoo hänestä Alfred.\n\"Senkin vuoksi on hän merkillinen, että hän ei koskaan kiivastu,\nvaan aina hallitsee mielensä, olkoot vastaukset kuinka tyhmiä\ntahansa. Hän voittaa kuitenkin yhtä paljon ja kenties enemmänkin\nsävyisyydellään kuin toiset kiihkoisuudellaan. Kun muut eivät osaa,\nkysyy hän minulta; se pakottaa minua, jollen muuten tahtoisi,\ntarkkaan lukemaan kreikan läksyni. Minä luenkin ahkerasti, siitä\nolkoon Isä vakuutettu.\" -- \"Olin läsnä\", hän kertoo edelleen, \"kun\neroavia tutkittiin venäjän kielessä. Kun Ryssä oli päättänyt, kuulin\nhänen sanovan rehtori Edmanille: 'Ne olivat kovin kehnoja'. Siihen\nvastasi Edman: 'Jaa, ketä on siitä syyttäminen, oppilaita vai\nopettajaa?'\" -- \"Ryssä\" (J. Fredr. Wallin) oli huono opettaja, jolla\noli tapana hyvässä hutikassa ilmestyä luokalle; hänen aineessaan\nAlfredkin tunnusti hutiloivansa. -- Isä puolestaan sanoo saaneensa 7\nteertä, 7 pyytä ja 1 metsäkanan, jotka mielellään jakaisi poikansa\nkanssa, iloitsee tämän ahkeruudesta ja että hän on Borgin suosiossa;\nmutta kun Alfred on laiminlyönyt ilmottaa vastaanottaneensa erään\nrahalähetyksen, isä kiivastuu: \"semmoiseen ilmotukseen, kun rahoja on\nkyseessä, ei saa koskaan puuttua aikaa. Muista se!\"\n\nJollei olisi muita lähteitä kuin kotiin kirjoitetut kirjeet,\nsaattaisi helposti luulla, että Alfredin uskonnollinen into\nvähitellen laimeni, mutta semmoinen olettamus olisi väärä.\nKuinka hänen heräyksensä määräävästi vaikutti hänen ajatus- ja\nkatsantotapaansa, todistavat m.m. hänen ainekirjoituksensa.\nUseimmissa hänen uskonnollinen vakaumuksensa tulee näkyviin, joskus\njohtaen hänet sangen omituisiin päätelmiin. Kun esim. lehtori Henr.\nHeikel syksyllä 1841 oli antanut hänelle käsiteltäväksi aineen: Hyvän\nnimen arvo (Värdet af ett godt namn), on kirjoituksen tulos se, että\n\"hyvällä nimellä on mitä suurimmassa määrässä vähäinen arvo(!)\".\nTämän hän perustelee sillä, että vaikka hyvästä nimestä voikin olla\nhyötyä maallisessa elämässä, ei se merkitse mitään kuoleman ja\ntuomion edessä, ja koska ijäinen elämä on äärettömästi tärkeämpi\nkuin nykyinen, eikä hyvä nimi mitenkään auta meitä pääsemästä tuohon\nparempaan elämään, niin ei sitä käy arvossa pitäminen. Joskus\nvanhempina päivinä Kihlman on tullut lukeneeksi tämän kirjoituksensa\nja silloin hän on siihen liittänyt muistutuksen, jossa hän osottaa\nkuinka hän nuoruudessaan oli erehtynyt. Hän näet huomauttaa, että\nijäinen elämä ei ole jotain nykyisestä kokonaan eroavaa, vaan alkaa\njo täällä, ja sentähden on tälläkin elämällä mitä suurin merkitys ja\narvo. Kaikki maallinen tulee ihmiselle arvokkaaksi samassa määrässä\nkuin se on ollut välikappaleena ijäisen elämän edistämiseksi. Hyvä\nnimi, joka on saavutettu ei missään itsekkäässä tarkotuksessa vaan\nrehellisen elämän seurauksena ja joka tekee ihmisen kykenevämmäksi\nvaikuttamaan Jumalan valtakunnan hyväksi maan päällä, on siis sekin\nkristitylle arvokas. Siihen tapaan Kihlman jatkaa päättääkseen\nSyrachin (41, 15) sanoilla: Katso, ettäs pidät hyvän nimen, joka\nvahvempana pysyy kuin tuhannen kullaista tavarata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 1842 kirkkoherra Kihlman perheineen muutti Kruununkylään, ja\noli muutto useasta syystä vastenmielinen. Mukava kaupungintalo oli\nvaihdettava ränstyneeseen pappilaan, jonka uudestaan rakentaminen\ntavallisuuden mukaan oli aiheuttava hankauksia pitäjäläisten kanssa.\nEdelleen Kruununkylän emäkirkolla oltiin vastahakoisia auttamaan\nuutta kirkkoherraa muuttopuuhissa, vaikka kappelista, Teerijärveltä,\ntuli yhdellä kertaa 17 hevosta. Vihdoin oli Kihlmanille ja hänen\nrouvalleen raskasta erota Vaasasta, heidän syntymäkaupungistaan.\nAlfred Turussa oli utelias tietämään, miten muutto tapahtui, mutta\nei se sentään näy hänelle olleen sydämeen käypä asia. Purkaessaan\nhaikeat tunteensa kirjeeseen pojalle isä lausuukin: \"Luullakseni\ntiedän kaikki mitä sinulla saattaa olla siihen nähden viisaan\ntasamielisyydellä huomautettavana, mutta se ei paranna asiaa.\nKevyesti puhutaan semmoisesta, joka ei paina sydäntä.\" -- Tähän\naikaan äitikin tulee kirjoittaneeksi pojalleen. Muun muassa hän\nkertoo isän jäähyväissaarnasta 17 p:nä huhtik. Kirkossa oli ollut\nväkeä enemmän kuin koskaan ennen. Paljon maalaiskansaa oli jo\nedellisenä iltana tullut kaupunkiin, ja klo 7 aamulla alkoivat\nihmiset vaeltaa kirkkoon. Kaduilla oli liike semmoinen kuin\nmarkkinoilla. Klo 8, kun ensi kerran soitettiin, oli kirkko, penkit\nja käytävät täynnä, ja yleinen sydämellinen suru tuli näkyviin. --\n\"Kotona käy joka päivä vanhoja ja nuoria hyvästelemässä. Jumala\nantakoon minun päästä pois täältä, täällä on nyt niin surullista.\" --\n\nAlfredin kirjeet sisälsivät hajanaisia tietoja. Eräänä päivänä\nhän toveriensa kanssa julkilausui rouva Hjeltille heidän\ntyytymättömyytensä huonoon ruokaan ja aikaansai siten laajalle\nkuuluvan juorujutun Turun rouvamaailmassa. -- Mielenkiinnolla\nhän seuraa papiksivihkimisiä, pastoraalitutkintoja y.m.\ntapauksia kirkollisella alalla ja kertoo niistä isälle, enää\nmitään mainitsematta uskonnollisesta elämästään. Tänä keväänä\nvihittiin m.m. Lauri Stenbäck papiksi, ja Fredrik Gabriel\nHedberg suoritti pastoraalitutkinnon. Jälkimäisen kanssa (joka\ninnokkaana heränneenä oli ollut ja vieläkin oli konsistorin vainon\nesineenä) Alfred sanoo usein seurustelleensa ja oli hän myöskin\nkutsuttu hänen jäähyväiskekkereihinsä -- \"saan siis\", hän lisää,\n\"olla lehtori Heikelin ja tohtori Borgin seurassa\"; Hedberg\noli määrätty välisaarnaajaksi Raippaluotoon, tuohon syrjäiseen\nsaaristoseurakuntaan Vaasan ulkopuolella ja vei Alfredilta\nsuullisiakin terveisiä kotia. -- Lukukauden päättyessä Alfred\nprimuksena pääsi viimeiselle luokalle ja sai sitä paitsi palkinnon\nahkeruudesta (Bibliothek i populär Naturkunnighet, 3 nid.). Vapaana\nhän ei kohta palannut kotia, vaan jäi Turkuun ollakseen saapuvilla\nkesäkuulla pidettävässä pappeinkokouksessa, tuossa aikoinaan suurta\nhuomiota herättäneessä kokouksessa, jossa herännäisyys tuli julkisen\nkeskustelun ja arvostelun alaiseksi. Jo maaliskuulla Alfred oli\nilmottanut halunsa olla läsnä merkillisessä tilaisuudessa, \"osaksi\nsenvuoksi että aina on hyödyllistä olla oppineitten miesten seurassa,\nosaksi sentähden että olisi hauskaa nähdä ja oppia tuntemaan tämän\najan mainehikkaimmat miehet Suomessa(!)\" [Kokouksesta kertoo _M.\nRosendal_, Suomen Herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II,\nsiv. 391-408.] Toiselta puolen hän myöskin piti tärkeänä saapua\nkotiin, Kruununkylään, isän virkaanasettajaisiin kesäkuun 19 p:nä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlfred ei enää palannut rouva Hjeltille, vaan asui syyslukukautena\nensin muutaman maalarinlesken luona, josta niinikään huono ruoka\n(reikäleipä, eltaantunut voi, hapan maito j.n.e.) pian karkotti\nhänet, ja sitten erään kirjansitojan luona Aleksanterintorin\nvarrella, missä viihtyi hyvin. Kerrottuaan näistä asioista hän\nmyöskin mainitsee teettäneensä uuden \"kaprokin\", jommoisia\nlukiolaiset samoin kuin ylioppilaatkin tähän aikaan vielä käyttivät.\n\"Minä ostin\", hän sanoo, \"7 1/2 kyynärää tummansinistä verkaa à 6\nrupl. kyynärä, 5 kyyn. boyia à 3 rupl. 60 kop., 3 korttelia samettia\n1 rupl. 20 kop., 3 1/2 kyyn. shertinkiä à 55 kop. kyyn. Tekohinta\noli 6 rupl. Kaikkiaan se siis maksoi 72 rupl. 13 kop. pankin ass.\n(noin 82 mk.). Yksi vika sillä on, se on liian korea.\" -- Siihen\nisä vastasi: \"Oli oikein, että teetit itsellesi kaprokin -- liian\nkorea se ei voi olla. Toivon, että olisit ostanut kalliimpaa verkaa;\nse olisi ollut kestävämpää.\" Muulloinkin isä muistutti poikaansa\nsiitä, että hänen tuli käydä siististi puettuna. -- Ettei Alfred\nollut Turkuun kiintynyt huomaa seuraavista sanoista (30/10 1842):\n\"Kaikki menee täällä, kuivassa ja elottomassa Turussa, tavallista\nkulkuaan. -- Senvuoksi olen iloinen, että lukukausi pian loppuu ja\nettä saan vaihtaa tämän epäterveellisen ilman Pohjanmaan raittiiseen\nja voimakkaaseen sekä että saan tulla yksinkertaisten ihmisten\nluokse, jotka eivät aina puhu tieteestä, vaan muustakin, joka on\ntärkeää kristityn sydämelle\". --Joululomalta on merkittävä, että\nAlfred loppiaisena Kruununkylän emäkirkossa saarnasi ensi kerran\neläissään; hän oli silloin kahdeksannellatoista. Kevätlukukautena\n1843 Alfred muutti asumaan yhdessä Kokkolan postimestarin pojan,\nK. F. Öllerin, kanssa, joka oltuaan neljä vuotta apteekissa palasi\nlukutielle, ja oli heillä oma talous, jota Öller hoiti. Nähtävästi\noli Alfredin asuintoverikin herännyt, sillä he näyttävät molemmat\nseurustelleen nuorten heränneitten pappien kanssa, kun semmoisia\nkävi Turussa (esim. markkinoilla helmikuun kahtena viimeisenä\npäivänä: F. G. Hedberg, C. G. v. Essen, E. M. Rosengren y.m.), ja\nkävivät myöskin Rosengrenin luona Perniössä, missä tämä oli v.t.\nkappalaisena. -- Lukukausi oli viimeinen, ja Alfred kirjoittaa\n23/4, että valmistukset erotutkintoon vaativat paljon työtä; hän\nnukkui tuskin 5 tuntia yöllä. \"Kunpa edes olisin [talvella kotona]\nlukenut suomea!\" hän huudahtaa, mutta aika oli mennyt \"navetan-,\ntallin- ja sikoläätin-tarkastuksiin(!)\" -- \"Miten menestyn\nylioppilastutkinnossa, on Jumalan kädessä. Voin kyllä helposti saada\nreput, mutta on sekin mahdollista, että saan laudaturin. Latina,\nmatematiikka, venäjä, melkein kaikki minua pelottaa. Jumala johtakoon\nkaikki hyvin!\" -- Jos tutkinto päättyy hyvin, hän pyytää saada\nmatkustaa Savoon oppiakseen suomea. Siihen oli hänestä nyt suotuisin\naika, vaikka hän ei tiennyt, tulisiko hänestä maisteria. \"Savoon\nlähden mieluimmin sen vuoksi, että siellä _puhutaan_ hyvää suomea ja\n_harjotetaan_ hyvää kristinuskoa. Syyt ovat päteviä, jonka tähden\ntoivon ensi kirjeessä saavani myöntävän vastauksen(!)\"\n\nViime ajastaan Turussa ja ensi ajastaan Helsingissä Alfred\nkirjoittaa vanhemmilleen juhannusaattona: Tentit arkkipiispan ja\nmuun konsistorin edessä alkoivat toukokuun 29 p:nä ja kestivät 5\npäivää. Eroavaa oli 16, hän itse kuudes järjestyksessä. Kesäkuun 9\np:nä käytiin hyvästillä opettajien luona. \"Edman suuteli jokaista 3\nkertaa, joten suudelmain luku nousi 48:aan!\" Ainoastaan 10 matkusti\nsuoraa päätä Helsinkiin. Alfred lähti viiden toverin seurassa 11\np:nä klo 4 aamulla höyrylaivassa Storfursten ja saapui klo 7 illalla\nperille. Hänen pulpettinsa kuljetus (hän teki siis jo silloin\nniinkuin myöhemminkin työtä pulpetin ääressä seisoen) maksoi 5\nrupl., ja hänen oma lippunsa (kansisija) 14. Ylioppilastutkinto kävi\nloistavasti. Eteläpohjalaiseen osakuntaan ilmoittautuneet saivat\nkesäkuun 21 p:nä kaikki laudatur: J. A. Lindelöf, Gust. Lithén ja\nKihlman 35 ääntä ja C. G. Hällsten 21 ääntä. \"Se oli kaunis ja\nkunniakas tulos! -- Olisi hauskaa tietää, olenko tuottanut Teille\niloisen hetken?\", Alfred päättää kertomuksensa.\n\n\n\n\nIII. YLIOPPILAS 1843 -- 45.\n\n\nOn harvinaista että tuleva merkkimies, minkä lahjainen liekään, jo\nkouluaikanaan löytää varman pohjan elämälleen. Kihlman on kuitenkin\nesimerkkinä siitä, että niin voi tapahtua. Hänen uskonnollinen\nheräyksensä ja asettuminen silloisen herännäisyyden rintamaan\ntietää, ei että hän oli muuttumattomasti jäävä tälle kannalle,\nmutta kuitenkin että hän jo lukiolaisena tapasi sen uran, josta\nhän, miten hän kehittymistään kehittyikään ja miten monipuoliseksi\nhänen harrastuksensa tulivatkaan, ei koskaan luopunut: teologina\nhän oli pysyvä koko elämänsä. Että näin kävi, siitä tulee ansio\nherännäisyydelle, sillä mikäpä muu uskonnollinen suunta maassamme,\njos toisesta semmoisesta voi puhuakaan, olisi kyennyt aikaansaamaan\nniin häviämättömän vaikutuksen.\n\nTopelius on jossakin sanonut, ettei mikään paremmin osota\naatteellisen liikkeen voittoa kuin se, että lapset ja alaikäiset\nliittyvät siihen, ja todella ovat tiedot heräyksistä Turun ja Vaasan\nkoululaisten kesken huomiota ansaitsevia todistuksia herännäisyyden\nvaltavasta kehityksestä 1840-luvun alkuvuosina. Ei ollut paljon\nenemmän kuin puoli vuosikymmentä kulunut siitä, kun tämä hengellinen\nliike Paavo Ruotsalaisen sytyttämänä oli alkanut kulovalkean tavoin\nlevitä Pohjanmaalla sekä Länsi- ja Etelä-Suomessakin ja, huolimatta\nvanhoillisten ja uskonnollisesti välinpitämättömien vastustuksista\nsekä virallisista vainoista, oli se jo saavuttanut alaa, niin että\nharva se seurapiiri, jopa harva se perhe, joka ei olisi saanut joko\nomissa jäsenissään taikka läheisissä tuttavissaan nähdä ja kokea,\nmiten oppi jokapäiväisestä armonetsinnästä pelastuakseen synnin\ntuottamasta kadotuksesta oli omansa muuttamaan ihmisten mieliä.\n\nKuinka heränneitä arvosteltiin vanhoillisten puolella, sen olemme\nnähneet rovasti Kihlmanin kirjeestä pojalleen. Totuuden mukaan on\ntunnustettava, että syytöksissä lahkolaishengestä, ihmisorjuudesta,\nluostarimielestä j.n.e. oli runsaasti liiottelua, jollei palavaa\nuskonnollista innostusta ja hartautta tahdota semmoisilla\nmainesanoilla leimata. Kerran vastaisuudessa oli Alfred Kihlman itse\nkohdistava senlaatuisia syytöksiä heränneisiin, mutta nyt puheena\nolevana aikana oli herännäisyys vielä puhtaimmillaan. Taistelun aika\nei ollut vielä lopussa, eikä hajaannus eikä repivä keskinäinen riita\nvielä alkanut. Onneksi on sentähden katsottava, että Kihlman näin\naikaisin, liikkeen terveyden ja eheyden aikana, siihen liittyi.\n\nJos Kihlmanin varhainen aseman ottaminen ajan uskonnollisessa\nelämässä oli tärkeä hänen tulevaisuudelleen, oli se erikoisesti\nmääräävä myöskin hänen yliopistoaikaansa nähden. Se tuli näet hyvin\nlyhyeksi, eikä suinkaan vähimmin siitä syystä, että yliopisto ja\nsen jumaluusoppineet eivät kyenneet kiinnittämään hänen mieltään.\nKaikki teologisen tiedekunnan professorit, nimittäin dogmatiikan\nprof. A. A. Laurell (v:sta 1836), kirkkohistorian prof. B. O. Lille\n(v:sta 1840), raamatullisen eksegetiikan prof. A. G. Borg (v:sta\n1843), teologisen moraalin (sittemmin käytännöllisen teologian) prof.\nF. L. Schauman (v:sta 1843) ja teologian apulainen Jak. Algoth Gadolin\nolivat vieraita herännäisyysliikkeelle. Ainoa siihen liittynyt\ntiedekunnan opettaja oli heprean kielen ja kirjallisuuden dosentti\nJulius Imm. Bergh, ja häneen, jota samoin kuin L. Stenbäckiä ja C. G.\nvon Esseniä heränneet ylioppilaat 1830-luvulta saakka olivat pitäneet\njohtajanaan, Kihlman läheisesti tutustui. Muut opettajat, ja erittäin\nBorg, jota hän lukiolaisena oli niin ylistänyt, tekivät häneen\nenemmän tai vähemmän vastenmielisen vaikutuksen. -- Mutta palatkaamme\njälleen kertomukseemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietysti oltiin kotona iloisia Alfredin menestyksestä\nylioppilastutkinnossa, mutta ei siellä pitkään aikaan saatu\nnähdä häntä itseään. Tosin ei isä ollut mitään vastannut hänen\nkysymykseensä, saisiko hän matkustaa Savoon oppiakseen suomea,\nmutta \"koska isällä ei voinut olla mitään pätevää syytä vastata\nkieltävästi\", Alfred pysyi tuumassaan. Sitä paitsi hänellä aluksi\noli toinenkin syy olla kotia matkustamatta. Hän oli näet jo Turussa\nsaanut kutsun häihin 3 p:nä heinäk. C. G. von Essenin luokse Nygårdin\ntilalle Espooseen.\n\nOleskelu Helsingissä, jossa Alfredilla kesän aikana ei ollut tuttuja,\nkävi hänelle pian ikäväksi, ja sentähden hän jo juhannuspäivänä\nlähti Nygårdiin. Niin tuli hän siellä olleeksi puolitoista viikkoa\nja tutustui perheen naispuolisiinkin jäseniin -- rva von Esseniin\nja hänen tyttäriinsä -- joista nuorin oli tuleva hänen vaimokseen.\nKumminkaan hän ei omaisilleen mainitse heistä mitään, eikä hän\nyleensä kerro koko Espoossa-olostaan muuta kuin yhden ainoan, totta\nkyllä laatuaan järkyttävän tapauksen. \"Eräänä päivänä menin maisteri\nEssenin kanssa paikalle, jossa hänen toimestaan louhittiin kiviä.\nSiellä oli louhija, en tiedä mistä syystä, tehnyt pienen nuotion. Kun\npanos oli valmis, otti hän kekäleen sytyttääkseen tulikivilangan;\nmutta -- nyt putosi hiili suoraan ruudin päälle, ja panos laukesi\nilman että kukaan oli ennättänyt astua askeltakaan paikalta, missä\nsattui seisomaan. Minä, joka olin korkeintaan kahden sylen päässä,\npääsin eheänä!! Samoin maisteri Essen, mutta louhija itse lensi\nkumoon, kasvot raadeltuina. Vielä samana päivänä hänet reellä vietiin\nHelsinkiin, missä hän muutaman päivän päästä kuoli.\"\n\nEttei Alfred edes häistä jutellut mitään kotolaisilleen, on\ntuskin muuten selitettävissä kuin että hän -- tietenkin rauhan\nvuoksi -- kerta kaikkiaan oli päättänyt olla vanhemmilleen mitään\nkirjoittamatta heränneistä. Ja kumminkin olivat häät, joissa Essenin\nkäly Aleksandra Arppe ja Säämingin lukkari Pietari Venell, sekä hänen\nvanhin tytärpuolensa Hilda Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen\nFrans Henr. Bergroth yhdellä kertaa vihittiin, merkillisimpiä\ntapahtumia herännäisyyden historiassa -- tietysti ei morsiusparien\nvuoksi, vaan erinäisten seikkojen tähden, jotka sattuivat\nhäävieraitten kesken. Jo ennen. L. Stenbäckin elämäkerrassa,\nkerrottuani näistä häistä laajemmin kuin tässä voi kysymykseen\ntulla, muistutan tässä ainoastaan pääkohdasta. Vieraitten joukossa\nnähtiin Paavo Ruotsalainen, lähes kolmekymmentä heränneitten\ntunnetuimpaa pappia Pohjanmaalta ja muista maan osista ja vihdoin\nmyöskin ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja C. O. Rosenius,\njoka Stenbäckin kehotuksesta oli varta vasten saapunut tilaisuuteen\nmieskohtaisesti tutustuakseen Suomen herännäisyysliikkeeseen ja\nsen johtajiin. Viimemainitun läsnäolo, se suorasukainen, loukkaava\ntapa, millä Paavo Ruotsalainen julkilausui vastenmielisyyden,\njonka ulkomaalainen vieras oli hänessä ja muissakin meikäläisissä\nherättänyt, ja toiselta puolen se perin epäedullinen käsitys, jonka\ntämä sai heränneistämme ja vei mukanaan Ruotsiin -- se se oli, joka\naiheutti, että \"Venellin häistä\" puhuttiin ympäri Suomennientä. --\nAlfred Kihlman, joka vuotta ennen oli jäänyt Turkuun oppiakseen\npappeinkokouksessa tuntemaan \"Suomen maineikkaimmat miehet\", sai\ntäällä nähdä monta, jota turhaan oli sinne odotettu, ja tietenkin hän\noli harras osanottaja seurusteluun, joka häissä oli tarjona. Vielä\nvanhoilla päivilläänkin, kun minä kerätessäni aineksia Stenbäckin\nelämäkertaan otin Espoon häät puheeksi, olivat ne hänellä hyvässä\nmuistissa, ja erittäinkin hän mainitsi täällä ensi kerran tavanneensa\nStenbäckin.\n\nHeinäkuun 5 p:nä häävieraat hajaantuivat. Ainakin lähti silloin\nAlfred Kihlman luutnantti G. A. Collianderin, Venellin ja hänen\nnuoren vaimonsa, Paavo Ruotsalaisen y.m. seurassa Valkealaan,\nminne luutnantti oli kutsunut hänet viettämään kesää omistamallaan\nsamannimisellä tilalla. Collianderin ja hänen poikansa, Aleksanterin,\nhän nähtävästi oli oppinut tuntemaan Helsingissä, sillä jo sieltä\nkirjoittaessaan hän mainitsee kutsun. \"Colliander on rikas\ntilanomistaja; siellä [Valkealassa] kuuluu olevan suuri liike, kansa\non suomalaista; sitä paitsi on siellä muutamia nuoria oppilaita,\njotka eivät osaa muuta kuin saksaa ja joiden kanssa ehkä sopii\nharjotella saksankielen puhumista.\" Siinä ne tiedot, jotka Alfred\nantoi omaisilleen; hän jätti kertomatta, että nuori Colliander, joka\noli tullut ylioppilaaksi 1839, Julius Berghin y.m. vaikutuksesta oli\nherännyt, ja että myöhemmin isäkin, ensin oltuaan pahoillaan poikansa\nkääntymyksestä, oli täydestä sydämestään liittynyt heränneisiin. [_M.\nRosendal_, m.p. II, siv. 448.] Semmoisina oli Alfred, ehkä Berghin\nluona, tavannut heidät, ja varmaankin juuri yhtäläinen uskonnollinen\nvakaumus aiheutti, että luutnantti kutsui nuoren pohjalaisen\nylioppilaan maatilalleen suomenkieltä opettelemaan.\n\nAinoassa kirjeessään tältä matkalta (25/7 1843) Alfred sanoo joka\npäivä lukevansa Renvallin suomen kielioppia sekä suomalaista\nraamattua ruotsalaisen raamatun ja Heleniuksen sanakirjan avulla\nja sen ohella harjottelevansa suomen puhumista niin paljon kuin\nmahdollista oli. Sitä paitsi hän, niinkuin almanakka-muistiinpanot\ntodistavat, seurusteli pitäjän pappisperheissä y.m. Jopa on 10 p:nä\nheinäk. (neljä päivää Valkealaantulon jälkeen!) muistiin pantu\nhämmästyttävä uutinen: \"Blef -- förlofvad med Sofie W[ahlber]g\"\n(Menin kihloihin Sofie W--gin kanssa). Neiti oli kappalaisen, Erik\nWahlbergin, tytär, mutta muutoin on asia täydellinen arvoitus. Siitä\nnäet ei ole olemassa mitään muuta tietoa. Jos olisi kyseessä vähemmän\nvakava nuorukainen kuin Alfred Kihlman, käsittäisi muistiinpanon\nmieluimmin pilaksi; mutta nyt voi tuskin muuta ajatella kuin että\nkihlaus todella tapahtui ja taas yhtä äkkiä purettiin. Neiti kuuluu\nolleen Kihlmania 7 vuotta vanhempi, ulkonäöltään viehättävä ja\nluonteeltaan \"romanttisuuteen taipuva\". On siis oletettava, että\nhän mielistellen sai kokemattoman nuorukaisen pauloihinsa, mutta\nettä sitten Collianderit, jotka paremmin tunsivat neidin, saivat\nKihlmanin peräytymään. Kumminkin on tapaus semmoisenaan ilmeisessä\nristiriidassa sekä Alfredin luonteen että heränneitten yleisen\nmenettelyn kanssa. Olisikohan mahdollista, että pojan peräytymiseen\nolisi vaikuttanut isän varotus: \"Ainoastaan kirjeestäsi tunnemme\nniiden nimet, joiden luona oleskelet. Älä ole heille liian kauan\nvaivaksi! Anna mahdollisimman vähän palvella itseäsi! Ole varoillasi\n-- naisten suhteen!\" -- Heinäkuun 24 p:nä Alfred matkusti Anjalan\nRabbelugniin, tohtorin leskirouva Cleven luokse, jonka heränneisiin\npoikiin, Ottoon ja Fredrikiin, hän oli jo Helsingissä tutustunut.\nRabbelugnista, mistä Alfred kirjoitti viimemainitun kirjeen\nvanhemmilleen, hän ja Fredrik lähtivät tiistaina 25 p:nä klo 5 i.p.\njalkamatkalle ja saapuivat, katseltuaan Ummeljoen sahan ja kosken,\nklo 9 Anjalaan, jossa viettivät yön suntion aitassa. Seuraavana\npäivänä katseltiin Anjalan putousta ja ruhtinas Menshikowin asuntoa\n(edellisenä vuotena oli senaatin toimesta suuri maatila lahjotettu\nruhtinaalle, Suomen silloiselle kenraalikuvernöörille), juotiin\nkahvia parooni Wredellä Wredebyyssä sekä kuljettiin veneellä ja\nhevosella Korkeakoskelle. Torstai, unikekojen päivä, oli sateinen,\nmutta silti jatkaen retkeä nähtiin Korkeakoski, Kymen linnoitus,\nKotka ja Kymen kirkkomaa; yötä oltiin Kymen kirkonkylässä.\nPerjantaina käveltiin 2 peninkulmaa Haminaan, jossa katseltiin\nkadettikoulua y.m. Sieltä palattiin lauvantaina osaksi jalan,\nosaksi hevosella Rabbelugniin. Fredrik Clevelle näkyy matka olleen\nrasittava, sillä koko sunnuntain hän oli sairas; Alfred sitä vastoin\npysyi reippaana, ui maanantaina Kymijoessa ja palasi tiistaina\nelokuun 1 p:nä Valkealaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatkalle Alfred lähti 16 p:nä elok. yhdessä Aleksanteri\nCollianderin kanssa, joka aikoi Etelä-Pohjanmaalla seurata isänsä\nystävää, kihlakunnan tuomaria J. Fr. Gottsmania, käräjillä. Vaikka\nkyydillä kuljettiin, oli kulku hidasta, sillä ajan tapaa noudattaen\nmatkustajat alinomaa poikkesivat tuttavien luokse päiväksi tai\nuseammaksikin. Siten käytiin Matias Enrothilla (missä?),[Enroth\nvihittiin papiksi 16/12 1843, vietti, niinkuin alemp. kerrotaan,\ntammikuulla 1844 häitään Vaasassa ja oli ensin kirkkoherran apulainen\nAkaassa.] Julius Berghin luona Peskan talossa Ruovedellä, N. G.\nMalmbergillä Lapualla, F. O. Durchmanilla Isossakyrössä, Fredr.\nÖstringillä Munsalassa ja vielä muuallakin. Uudessakaarlepyyssä\nAlfred erosi matkatoveristaan ja tuli kotia 28 p:nä illalla. Matka\noli siis kestänyt lähes kaksi viikkoa.\n\nAlfred jäi syyslukukaudeksi Kruununkylään ja eli siellä jotenkin\ntavallista ylioppilaan kotielämää. Hän otti osaa perheen\nseurusteluun pitäjäläisten kanssa, joista kappalainen H. W. Wegelius\nuseimmin mainitaan, lueskeli Homerosta, oli toisinaan kalassa tai\nluistelemassa (kastui ensi kerralla vyötäisiin asti), saarnasi\nkaikkiaan kolme kertaa ja avusti muutenkin isäänsä j.n.e. Marraskuun\n27 p:nä hän lähti Ylikannukseen ystävänsä, s.v. papiksi vihityn Is.\nOtto Appelbergin luokse ja sitte tämän seurassa Jonas Laguksen luo\nYlivieskaan, missä oltiin seuroissa samoin kuin Ylikannuksessa,\nkun sinne oli palattu 2 p:nä jouluk. Matka oli hengellisesti\nvirkistävä, sillä tultuaan kotiin 5 p:nä Alfred merkitsee ikäänkuin\nmatkan tuloksena: \"Djefvulen var bra arg\" (paholainen oli hyvin\nkiukuissaan). Että Lagus oli syynä siihen, huomaa siitä, että\nAlfred uutena vuotena jälleen tavattuaan Laguksen (Kruununkylässä)\nuudelleen kirjoittaa: \"Djefvulen grufligen förargad\" (p. oli kauhean\nvihastunut).\n\nMuistiinpanoista ei näe muuta kuin että Alfred viihtyi kotona,\nmutta ensimäisessä kirjeessä, jonka hän tammikuun keskivaiheilla\n1844 palattuaan Helsinkiin kirjoittaa sieltä, me kohtaamme\nmerkittävän viittauksen pojan ja vanhempien keskinäiseen suhteeseen\nvastakuluneena aikana. Hän sanoo eroamisen kotoa, jossa oli ollut\npuoli viidettä kuukautta, tuntuneen raskaalta ja tuskalliselta.\nSyynä ei kuitenkaan ollut se, että hänen rakkautensa vanhempiin\nolisi pitkästä yhdessäolosta kiihtynyt, \"sillä sydämeni sykkii aina\nlämpimästi Teidän puolestanne, jopa lämpimämmin etäällä ollessani,\nkun minua eivät loukkaa kotona alituisesti viritetyt esteet saavuttaa\nsitä päämäärää, jota Jumalan omasta kutsumuksesta harrastan,\nnimittäin sielun autuasta rauhaa ja lepoa Jumalassa\", vaan ajatus,\n\"että kuolema voisi viedä pois toisen tai toisen meistä ennenkuin\nuudestaan yhdytään\". Tiesipä hän, että ihminen herää toiseen elämään\nhaudan tuolla puolen semmoisena kuin hän täällä kuoleman uneen vaipui\nja ijäisesti semmoisena pysyy, sekä että Kruununkylässä aika hiipii\nniin ohi, ettei ennätetä ajatellakaan oikeata parannusta. Sitä\npaitsi oli hän luultavasti itsekin epäviisaudellaan ja esimerkillään\nehkäissyt Jumalan hengen työtä johtaa vanhempiensa sydämet synnin ja\nmaailman palveluksesta. Näitä miettien oli hän ollut murheellinen\nmatkallaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlfred oli lähtenyt kotoa ylioppilas F. V. Bergin (Kokkolasta)\nkanssa ja oltuaan yötä heränneen kauppiaan K. J. Collanderin luona\nUudessakaarlepyyssä seuraavana päivänä (16/1) saapunut Vaasaan.\nSiellä hän poikkesi toisen heränneen kauppiaan, Gabr. Revellin,\nluokse, jonka perhe vanhastaan oli hänelle tuttu. [Turusta Alfred\nKihlman usein oli lähettänyt terveisiä rouva Hedda Revellille (o.\ns. Hamrén), jonka sisar, nti Lotta Hamrén, jonkun aika oleskeli\nKihlmanin perheessä ennenkuin (7/3 1844) meni naimisiin nimismies\nK. J. Strömmerin kanssa. Heidän äitinsä, vaskenvalajan leski Anna\nElisabet Hamrén oli o.s. Sinius, joten Alfred äidin puolelta oli\nsukuakin. -- Olof Helander kirjoittaa Reinhold veljelleen Vaasasta\n(16/10 1843): \"Niistä, jotka nyt ovat täällä heränneet, tahdon\nmainita rouva [Hedda] Revellin, joka on täydessä touhussa, ja\nsitäpaitsi nuoren rouva Grenmanin, joka puolittain on päättänyt\nseurata hyvää ystäväänsä rouva R:iä.\"] Revellillä oli juuri ennen\nhänen tuloaan pieni tyttölapsi kuollut, mutta siitä huolimatta\noli vieras tervetullut. Muuten ei Alfred paljon häirinnytkään\nisäntäväkeään, sillä hän meni ystävänsä Enrothin ja Pyhäjoen\nkirkkoherra-vainajan G. A. Appelbergin tyttären, Katar. Sofian,\nhäihin, joita paraikaa vietettiin; hänen tullessaan oli vihkiminen\njo tapahtunut. Häävieraitten joukossa hän tapasi paitsi muita\nystäviä Collianderin, jonka seurassa edellisenä syksynä oli tullut\nValkealasta ja joka nyt päätti seurata Alfredia ja Bergiä Helsinkiin.\nColliander oli lähinnä edellisenä aikana oleskellut Durchmanilla\nIsossakyrössä ja tämän kanssa tullut häihin. Kun sitte toisena\npäivänä oli oltu seuroissa morsiamen äidin luona, lähtivät kaikki\nyhdessä, ja Durchman kutsui matkustavaiset luokseen yöksi. Seuraavana\naamuna oltiin kuitenkin varhain liikkeellä ja samoin muinakin,\nmutta huonojen ilmojen tähden saavuttiin Helsinkiin vasta 21 p:nä,\nsunnuntai-iltana. Ruovedeltä asti Alfred Kihlman ja Colliander olivat\nmatkustaneet kahden, syystä että Bergin heikon terveytensä vuoksi\noli pakko jättäytyä jälkeen. Yksin ei häntä kuitenkaan jätetty, vaan\nseurasi häntä Collianderin palvelija.\n\nMielialasta, millä ystävykset saapuivat perille, Alfred kirjoittaa:\n\"Hyvin tietäen että Helsingissä-olomme tulisi paljon vaikuttamaan\nsekä maalliseen elämäämme että hengelliseen ja ijäiseen etuumme,\nolimme jotenkin samalla mielellä kuin kenraali, joka valmistautuu\nratkaisevaan taisteluun(!)\" Kumminkin hänen kirjeensä kotia\neivät sisällä paljon tietoja siitä elämästä, johon hän nyt tuli.\nSyystä, jonka jo tunnemme, Alfred vanhemmilleen kirjoittaa miltei\nyksinomaisesti ulkonaisista seikoista. Sitä vastoin hän ei puhu\njuuri mitään tovereistaan eikä seurustelustaan eikä sisällisestä\nelämästään. Mutta yksistään hänen mainitsemainsa ystävien nimet\nja useat pikku piirteet, jotka tarkoituksettomasti esiintyvät,\nilmaisevat, että hän johdonmukaisesti pyrki edistymään siihen\nsuuntaan, jonka hän jo Turussa oli valinnut. Jo Helsinkiin-tulonsa\njälkeisenä päivänä Kihlman sopi silloisen filos. kandidaatin\n(sittemmin professorin) A. W. eli niinkuin hän tähän aikaan nimitti\nitseään Antero Ingmanin kanssa, että he asuisivat yhdessä turkkuri\nMattssonin talossa Kolmikulmaisen torin varrella. Talossa, joka\nvanhastaan oli tunnettu ylioppilaiden asuinpaikkana, oli Ingman\nvuokrannut pienemmän rakennuksen kolmihuoneisen yläkerran. Yhden\nhuoneen hän oli luovuttanut ylioppilaille G. W. Lybäckille ja\nBirger Vegeliukselle, toisessa hän asui itse, ja kolmannessa\nasui Kihlman. Kaksi jälkimäistä huonetta oli toistensa vieressä,\nja pitivät Ingman ja Kihlman yhteistä taloutta: neitsyt Karolla\nKask, \"vanha, pohjalaisten uskollinen palvelijatar\", kantoi heille\npäivällisen läheisestä ruokalasta; aamuin ja illoin syötiin leipää,\nvoita, palvattua lihaa ja maitoa. Ensi kirjeessään Alfred tosin\nsanoo aikoneensa syödä päivällistä yhdessä ylioppilas (myöhemmin\narkkiaatteri Otto) Hjeltin kanssa, mutta tietysti tuuma raukesi, kun\nyhteiselämä Ingmanin kanssa alkoi.\n\nKihlmanin joutuminen Ingmanin asuintoveriksi oli epäilemättä\nsangen tärkeää hänen kehitykseensä nähden. Totta kyllä olivat he\nluonteeltaan hyvin erilaisia: toinen herkkä tunneihminen, toinen\ntyynesti harkitseva. Mutta kumminkin oli Ingmanilla edellytyksiä\nvaikuttaakseen Kihlmaniin. Kuusi vuotta vanhempana ja kandidaattina\nhän oli edellä ei ainoastaan kirjatiedoissa vaan myöskin niissä\nhengellisissä harrastuksissa, joihin nuorempikin toveri sydämensä\ninnolla oli antautunut. Ingmankin oli herännyt ja oli (julkaisemalla\nkirjasen: \"Ännu några ord om pietismen\", 1843) jo ottanut osaa\nherännäisyysliikkeen aiheuttamaan julkiseen väittelyynkin; sitä\npaitsi oli hän silloisen nuoren Suomen hartaimpia miehiä, Kalevalan\nihailija ja suomenkielen innostunut viljelijä. Tämä viimeinen seikka\nselittänee, että Kihlman, vaikka hän jo Turussa oli ajatellut\nsuomenkielen oppimisen tärkeyttä, pian toisin sanoin puhuu sen\nmerkityksestä.\n\nVihdoin mainittakoon yksi seikka, joka aivan erikoisesti on voinut\nKihlmaniin vaikuttaa. Ingman oli kihloissa Essenin keskimmäisen\ntytärpuolen, Lina Fabritiuksen, kanssa, ja mikä on erittäin\nmerkittävä, heitä yhdisti ei ainoastaan yhteinen uskonnollinen\nvakaumus, vaan myöskin rakkaus. [Sen huomaa eräästä kirjeestä,\njonka Ingman 15/12 1843 Helsingistä kirjoitti tulevalle kälylleen,\nHilda Bergrothille. Siitä otettakoon seuraavat rivit: \"Tulit kai,\nrakas Hilda, sangen noloksi, kun tullessasi Peskaan [Malmbergin,\nJ. Berghin, Ingmanin y.m. heränneitten pappien yhteisesti omistama\ntalo Ruovedellä] et enää tavannutkaan minua siellä. -- Mutta miksi\nonkaan sinulla niin viehättävä sisar kuin tuo Lina on. Se oli hänen\nsyynsä, etten viihtynyt synkässä, yksinäisessä Peskassa, vaan\nmuitten muuttolintujen tapaan rakkauden siipien kantamana riensin\nlämpimille seuduille. Tietänet, Hilda, omasta kokemuksestasi, miten\non tuskallista ja vaikeaa kauan olla erillään rakastetustaan.\nKuitenkaan minulla nyt ei ole syytä valittaa, sillä koko tämän\npitkän (minulle lyhyen) syksyn olen luonnollisilla, likinäköisillä\nsilmilläni saanut katsella morsiantani, sillä Lina ja [nuorin sisar\nAngelika] Gela ovat jo noin 6 viikkoa olleet täällä voimistelemassa.\nJa voit ajatella, kuinka hupaista meillä on ollut. Meistä molemmista\non kumminkin kiusallista olla kauan kihlattuina. Ihanteellinen\nkosimiselämä on mielestäni hengellisessä suhteessa -- joskus ollut\nminulle vastuksena. Sen vuoksi olemme vähin miettineet viettää häitä\njo tulevana talvena. -- -- -- Tässä lähetän sinulle joululahjaksi\n[julkaisemani] sangen huonon kirjasen pietismistä. Pidä se sentään\nmuistona Linan Antero Vipuselta.\n\n\"P. S. Meidän kesken, Lina ei ollenkaan pidä sointuvasta suomalaisesta\nnimestä: Antero Vipunen. Niin pilattu suomalainen korva sillä tytöllä\non -- huolimatta soitannollisista lahjoistaan.\"] Ingmanin läheinen\nsuhde Nygårdin perheeseen oli omansa saamaan Kihlmaninkin lähenemään\nsitä, samalla kun leikkisän ja humoristisen toverin vilpitön rakkaus\nmorsiameensa oli hänelle noudattamisen arvoinen esikuva.\n\nMutta selvää on, että Ingman ei ollut ainoa, joka tänä aikana\nvaikutti Kihlmaniin. Tiedämmehän, että hän jo ennen oli tutustunut\nlukuisiin heränneisiin ja että hän pyrkimistään pyrki samanmielisten\nyhteyteen. Ymmärrettävästi hän Helsingissäkin etsi heidän seuraansa,\nja aika oli semmoinen, ettei aiheita puuttunut keskusteluihin,\njotka olivat omansa samassa määrässä kiinnittämään Kihlmanin\nlaatuisen nuoren miehen mieltä kuin kehittämään hänen käsitystään\nhengellisistä ja kansallisistakin kysymyksistä. V. 1844 leimahti näet\nedellisenä vuonna virinnyt riita uuden evankelisen suunnan ja vanhan\nherännäisyyden välillä ilmi liekkiin, ja samana vuonna J. V. Snellman\nalkoi Saima-lehtensä avulla levittää uusia, innostuttavia aatteitaan\nkansan ja maan tulevaisuudesta. Luonnollista on, että F. G. Hedbergin\naikaansaama hajaannus heränneissä sitä enemmän koski Kihlmaniin, kun\nhän Turussa oli tullut läheiseen tuttavuuteen hänen kanssaan; mutta\nsilti ei ole tiettynä, että hän olisi epäillyt, kummalle puolelle\nkääntyisi. Hän pysyi sillä kannalla, jolla oli seisonut. Että\ntaasen Kihlman lueskeli Saimaa ja sen herättävistä kirjoituksista\nvastaanotti pysyviä vaikutelmia, sen on hän itse vanhempina päivinään\ntunnustanut. -- Vihdoin muistettakoon, että tänä kevätlukukautena\ntapahtui Lauri Stenbäckin yritys päästä yliopiston opettajaksi,\nyritys, joka oli turha, mutta ei sittenkään ollut luettava tappioksi.\nVaikka yliopiston ovet suljettiin häneltä senvuoksi, että hän oli\npietisti, arvostelivat useat korkeakoulun etevimmät miehet häntä ja\nhänen edustamaansa suuntaa niin kunnioittavasti ja tunnustavasti,\nettä hetkellinen vastoinkäyminen, avaten monen silmät, muuttui\nherännäisyydelle pysyväksi eduksi. -- Mutta, niinkuin jo on sanottu,\nkirjeissään kotia Kihlman syrjäytti sentapaiset seikat, joihin\ntässä on viitattu. Ne toverit, paitsi Ingmania, joiden kanssa\nKihlman näyttää enimmin seurustelleen, olivat R. Helander, Edv.\nLeon. Levón, Cleve veljekset (Otto ja Fredrik, jotka molemmat,\nkeväämpänä, makasivat sairaina kotona) [Fredrik Cleve kirjoitti 13/5\nR. Helanderille ja pyysi häntä viemään veljesten lääkärintodistukset\nyliopiston viranomaisille. Samassa hän lähetti terveisiä Kihlmanille,\nNylanderille, Ingmanille, Collianderille ja Levónille.], And. Abr.\nFavorin (s. 1818, ensin medisinari, sitten heränneenä ruvennut\nteologiksi), G. R. Petterson, Ad. Abr. Nylander ja A. Colliander.\nSäännöllisiä kokouksia eli seuroja ei tähän aikaan pidetty, mutta\njoskus kokoonnuttiin sentään Julius Berghin luona. Niin esim. on\nKihlman 26 p. tammik. merkinnyt almanakkaansa: \"Illalla Berghillä,\njossa paitsi veljiä oli muutamia Säämingin talonpoikia.\" Toisinaan\npari, kolme yhdessä käytiin Espoossa pitäjänapulaisen sijaisen G. B.\nHildénin taikka Essenin luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhemmat vastasivat kahden kuukauden äänettömyydellä Alfredin\nmietiskelyihin siitä, miten hänen uskonnollinen elämänsä kotona oli\nollut esteiden ympäröimä. Vihdoin saatuaan kirjeen hän 23/3 sepitti\nvastauksen, joka -- ilmeisesti hänen aavistamattaan -- oli omansa\nherättämään ja todella herättikin uutta mielipahaa hänen omaisissaan.\nValittaen, että hänelle niin harvoin kirjoitettiin kotoa, hän\nkäytti niin liioiteltuja sanoja, että ne tuntuivat ivallisilta ja\npistäviltä, vaikka kirjoittaja nähtävästi vain noudatti luontaista\ntaipumustaan pilansekaiseen kieleen, jonka kirpeätä makua hän itse ei\nhuomannut. Hänestä olisi vanhemmilla ollut yllin kyllin tilaisuutta\nkirjoittaa, kaksi kertaa viikossa meni posti Helsinkiin ja kolme\nhevosta tallissa odotti muka ainoastaan saada liikkua. Joskus oli\nhän aikonut kirjoittaa, mutta häntä oli estänyt epätietoisuus siitä,\nelivätkö vanhemmat vielä vai lahosivatko aikoja sitten Kruununkylän\nyksinäisessä kirkkotarhassa. Nyt hän kuitenkin sydämestään iloitsi,\nkun hän kirjeestä huomasi heidän olevan hyvissä voimissa sekä että\nhe eivät vielä olleet unohtaneet, että heillä oli poika Helsingissä.\nVieläpä hän siteerasi Karollan murinaa siitä, että kotoa ei oltu\nlähetetty mitään ruokatavaroita j.n.e. Siihen isä vastasi, että pojan\n\"kurittajaääni\" (ton af tuktomästare) olisi vanhempia hämmästyttänyt,\n\"jollemme ennenkin joskus olisi saaneet tottua siihen ja jollemme\ntietäisi, että se kuuluu uskontunnustukseesi\". Ja hän huomauttaa\nsitte seikkaperäisesti, kuinka Alfred oli väärin arvostellut oloja,\nja lisää että pojan tapa syyttää toisia ja varsinkin vanhempiansa\nsaattaisi mahdollisesti aikaansaada semmoisen kylmähkön suhteen,\njonka hän olettaa heidän puoleltaan jo todellisuudeksi tulleen.\n-- Tämä kirje sai Alfredin puolestaan vakuuttamaan (3/5), että\nhän ei suinkaan ollut mitään pahaa tarkoittanut. Jos hänen\nkirjeessään todella oli jotain loukkaavaa, niin oli se johtunut\n\"liioittelevasta ja sopimattomasta leikillisyydestä, s.o. sulasta\nymmärtämättömyydestä\", ja hän pyysi vanhemmiltaan anteeksi sekä\nmyöskin, etteivät he väärin lukisi sitä hänen uskontunnustuksensa\nsyyksi, jolla toden totta ei ollut mitään yhteyttä sen kanssa.\n\nYllä mainitusta kirjeestä, jonka alkupuoli -- niinkuin isän\nviittaus Alfredin uskontunnustukseen todistaa -- ei parantanut sitä\nkireää väliä, joka jälkimäisen heräyksen jälkeen yhä jatkui pojan\nja vanhempien kesken, on vielä merkittävä pari seikkaa. Alfred\npyytää jälleen tänä kesänä saada oleskella Savossa, oppiakseen\n\"äidinkieltänsä, suomea\". -- \"Minä toivon\", sanoo hän, \"ettei\nTeille, jotka jo puoli vuosisataa olette keränneet elämänkokemuksen\naarteita, suomenkielen välttämättömyys ole tuntematon. Mutta miksi\njuuri Savossa? 1:o sentähden että siellä puhutaan puhdasta ja\nvoimakasta suomea, 2:o sentähden että silloin saisin nauttia etevän,\nkäytännöllisen ja teoreettisen suomalaisen, asuintoverini Ingmanin,\njohtoa. Hän, joka tulevana Vaasan lukion apulaisena on opettava\nsuomenkieltä, aikoo myöskin sinne tutkimuksia varten suomalaisessa\nkirjallisuudessa. Minulle, tietämättömälle, olisi hänen seuransa\nsangen otollinen.\" -- Seuraavana sunnuntaina oli Alfred lähtevä\nEspooseen hautajaisiin; \"Essenin nuorin tytär, Hanna, oli kuollut\nhinkuyskään, ja oli siellä suuri suru\".\n\nJo ennenkuin Alfred sai mitään vastausta, kirjoitti hän kaksi\nuutta kirjettä, kertoakseen ankaranlaisesta vatsataudista, joka\nhuhtikuulla vaivasi häntä. Erään osakuntalaisen, lääkäriksi\nvalmistautuvan Gust. Appelbergin hoidolla hän kuitenkin vähitellen\ntoipui, mutta kauan jälestäpäinkin hän tunsi voimattomuutta. --\nKaikissa näissä kirjeissä Alfred oli pyytänyt rahaa, jota hän saikin\nrunsaanlaisissa annoksissa. Kun isä lievästi viittaa siihen, että\nvähemmälläkin pitäisi voida tulla toimeen, lähettää Alfred tarkan\ntilinteon \"Menoista ja tuloista kevätlukukautena 1844\" -- niin\ntarkan, että vain 42 kop:n ero on olemassa meno- ja tulopuolien\nvälillä. Selittäessään miten rahaa oli niin paljon mennyt, hän muun\nmuassa lausuu: \"Että jokunen kirja olisi voinut olla ostamatta, sitä\nen kiellä. Meillä on kullakin heikkoutemme ja huvimme, erilaiset\neri yksilöillä. Te tiedätte minun antavan suurempaa arvoa hyville\nkirjoille kuin kaikenlaisille kalliille maallisille huvituksille.\nSenvuoksi ei voitane kummeksia, että olen uhrannut heikkoudelleni.\n-- Osakunta (Nation) on aikonut tilata Ranskasta yhden kappaleen\nLaokoonryhmää (ks. Virgil. Aeneid. Lib. II: v. 200 -- 230) sillä\nkoristaakseen kokoushuonettaan. Sen menon, joka jokaisen jäsenen\ntäytyy suorittaa, olen merkinnyt sanoilla: osakunta-meno (nationell\nutgift).\"\n\nMitä Alfred oli toimittanut ensi lukukautenaan Helsingissä saadaan\ntietää kirjeestä, joka on päivätty Porvoossa sunnuntaiaamuna 9/6,\nvanhempien \"toisena hääpäivänä\", s.o. hopeahääpäivänä (jota nimitystä\nei kuitenkaan käytetä). Hän oli jo silloin matkalla Rautalammin\nkappeliin, Suonenjoelle, missä aikoi viettää kesänsä, ja oli hänellä\ntoverina Niilo Henrik Bergh, joka vanhan isänsä sijaisena hoiti\nkappalaisen virkaa mainitussa seurakunnassa. -- Hän oli tyytymätön\nsiihen mitä oli aikaansaanut menneenä neljänä kuukautena (joista\nsairaus oli vienyt yhden); hän oli muka vain lukenut muutamia\nlauluja Homeroksesta, 20 psalmia hepreaa, kirjoittanut muutamia\nlatinaisia aineita prof. Gyldénille, lukenut latinaa, saksaa y.m.\nMutta vähitellen käy ilmi, että hän toukokuulla oli suorittanut\nn.s. \"Suuren (pienen!) teologian tutkinnon\" sekä kirjoituskokeet:\npro seminario (ruotsiksi) ja pro exercitio (latinaksi) ja\nsaanut tutkinnossa arvolauseen \"erittäin kiitettävät tiedot\" ja\nkirjoituksissa: \"approbatur cum laude\" ja \"admittitur\". -- \"Variatio\ndelectat, sanoo sananlasku sievästi\", lisää hän leikillisesti\nviitaten vaihteleviin arvolauseihin. Paitsi häntä saivat useat\nmuutkin (esim. Lindelöf) admittitur. -- Lopulta olivat siis tulokset\naika hyvät. Mutta ihastunut Alfred ei mitenkään ollut Helsinkiin. Hän\nsanoo kaupunkia \"sietämättömäksi ja ikäväksi\" ja huudahtaa: \"kunpa\nensimäinen lukukausi olisi ollut viimeinenkin.\" Syy tyytymättömyyteen\njää sanomatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä Kihlman teki Porvoossa, jossa hän viipyi puolitoista viikkoa,\nsitä ei näy muistiinpanoista. Mahdollisesti oli hän siellä vain\nseuran vuoksi, sillä vähitellen tulivat sinne myöskin Julius Bergh\nperheineen, Petterson, Colliander ja Ingman, jolloin vihdoin kaikki\nlähtivät, kahdessa joukossa, Valkealaan Collianderille. Matkalla,\nkertoo Alfred kirjeessä kotia, \"kävimme tohtorinrouva Cleven kahden\nkuolevan pojan luona, joista toinen [Fredrik] sairastaa keuhkotautia,\ntoinen [Otto] kouristustautia. Molemmat olivat taitavia ja kaikissa\nsuhteissa lupaavia nuorukaisia; nyt he ovat haudan partaalla\".\nSairaista toipui kuitenkin Otto, joka myöhemmin tuli tunnetuksi\nhartaana heränneenä pappina. -- Valkealassa, \"jossa minut nyt\njälleen, samoinkuin viime kesänä, vastaanotettiin ja kohdeltiin mitä\nsuurimmalla rakkaudella ja ystävyydellä aivan kuin olisin ollut\nperheen jäsen\", Alfred viipyi kolmatta päivää. Syystä että mainitut\nmatkustavaiset olivat keskenään hyviä ystäviä ja matkustivat samaan\nsuuntaan, heitä näyttää huvittaneen vaihtaa matkaseuraa. Alfred\noli Porvoosta tullut Ingmanin kanssa, mutta hän lähti Valkealasta\nJulius Berghin perheen seurassa; kumminkin kaikki jälleen yhtyivät\nSuonenjoen pappilassa lauvantaina kesäkuun 22 p:nä.\n\nKohta juhannuksen jälkeen Kihlman ja Ingman muuttivat asumaan\nRajakorven taloon, johon pappilasta päästiin sekä veneellä soutaen\nettä maitse, ja siellä edellinen nyt alkoi opetella suomea lukemalla\nja harjoittamalla puhumista talonväen kanssa. Suotuisinta aikaa\nsiihen olivat ne heinäkuun viikot, joiksi Ingman juodakseen\nterveysvettä asettui toiseen paikkaan, lähemmäksi lähdettä, mistä\nvesi saatiin. Silloin Kihlmanin oli pakko puhua yksistään suomea,\njoka nähtävästi tuotti hänelle paljon vaikeuksia. Vasta heinäkuun\nlopulla hän mainitsee \"hämmästyksekseen ja ilokseen kirkossa\nymmärtäneensä suurimman osan saarnaa\". Muuten hän parhaiten ymmärsi\njuuri uskonnollista kieltä, senvuoksi että oli lukenut hengellistä\nsuomalaista kirjallisuutta. \"Voi, jos minä lapsuudesta olisin oppinut\nsuomea puhua (sic)!\" hän huudahtaa suomeksi keskellä ruotsinkielistä\nkirjettä.\n\nYleensä kesä ilmojen puolesta ei ollut kauneimpia, mutta ei se\nestänyt Kihlmania nauttimasta maallaolostaan. Pappilassa hän oli\nalituinen vieras. Pari kertaa hän oli kalalla, toisen kerran\nNiilon, toisen kerran Julius Berghin kanssa, mutta tavallisemmin\noli yhdessäolo henkevämpää laatua. Pappilassa kävi pitkin kesää\nkaukaisempia ja läheisempiä vieraita, herrasväkeä ja talonpoikia,\njoita halu kuulla Bergh-veljesten opetuksia ja neuvoja uskonasioissa\nsinne houkutteli, ja kaikkiin näihin Kihlman tutustui, milloin\neivät ennestään olleet tuttuja. Kävijöistä mainittakoon luutnantti\nColliander rouvineen, J. J. Rahm Rautalammilta, Paavo Ruotsalainen\n(12-13/7), A. A. Favorin, Niilo Gabr. Arppe j.n.e. kauempaa\nsekä Korhoset, Markkaset, Vepsäläiset y.m. omasta seurakunnasta.\nOltuaan Paavon seurassa Kihlman on merkinnyt almanakkaansa: \"oli\nhyvin hauskaa tänä iltapäivänä.\" Toisinaan kävivät myöskin \"kaikki\npappilasta\" Rajakorvella, ja kun se ensi kerran tapahtui (30/6),\nhän panee muistiin: \"kuulin ensi kerran kielillä puhuvia naisia\n(språktalerskor).\" Sittemmin mainitaan vielä pari kolme kertaa, että\n\"Lisette [neiti Maria Elisabet, Bergh-veljesten sisar] puhui\". Niin\nesim. 28/7: \"L[isette] p[uhui]. Älä unohda: Matth. 24: 23-25; Voi\nniitä, jotka asuvat maan päällä; sillä perkele tietäen, ettei hänen\naikansa ole pitkä\" j.n.e. Niin myöskin 15/8 \"L[isette] p[uhui].\nVoi! kuinka hauskaa! Matkustin edes ja takaisin Raja[korve]lle\nJuliuksen, [hänen rouvansa] Olivian [o. s. Bergroth] ja Lisetten\nkanssa.\" -- Erityistä hupia, kokemusta ja oppia tuottivat varmaan\nKihlmanille monet Bergh-veljesten seurassa tehdyt retkeilyt\nSuonenjoella. He kävivät näet useat kerrat tapaamassa ylempänä\nmainituita ja muita heränneitä talonpoikia. Kaupungissa kasvanut ja\nainoastaan ruotsalaiseen kansaan tutustunut Kihlman sai nyt nähdä\nja perehtyä savolaisten elämään. Kuitenkin hän valittaa, että huono\nkielentaitonsa esti häntä hyötymästä seurustelusta hurskaitten\ntalonpoikien kanssa niinkuin muutoin olisi mahdollista ollut. Sillä\nvaikka moni oli nukahtanut sen herätyksen jälkeen, joka seurakunnassa\noli tapahtunut kymmenkunta vuotta ennen, oli niitä semmoisiakin,\n\"jotka olivat esimerkkejä siitä, mitä Jumalan Henki saa aikaan\nsiinä, missä se [saa] esteettömästi jatkaa työtänsä\". -- Tavallista\npitemmän matkan Kihlman teki Niilo Berghin seurassa, kun tämä 4 p:nä\nelok. lähti Pielisjärven kappeliin Juukaan, jossa hänen setänsä,\npastori G. A. Bergh oli kuollut. Matka tehtiin milloin vene-, milloin\nhevoskyydillä, milloin jalan erämaitten halki. Perille tultiin 6\np:nä, seuraavana oli hautaus, mutta paluumatkalle päästiin vasta\n12 p:nä, sittenkun perunkirjoitus oli suoritettu. Suonenjoelle\nsaavuttiin yöllä 15:ttä päivää vastaan, ja oli Kihlman silloin nähnyt\nKuopionkin.\n\nMuistiinpanot ovat niin lyhyitä, ettei niihin mahtunut tietoja\nystävistä. Ingmanista mainitaan vain, että hän toisinaan saarnasi,\nmutta hauskaa olisi ollut saada tietää, eikö tämä kesä ollut\nse, jolloin hänessä tapahtui se kääntymys \"pakanallisesta\"\nsuomalaisuudesta kristilliseen suomalaisuuteen, josta hän itse on\nkertonut Joukahaisen II:ssa vihkossa 1845. Ennen innostuneesti\nkuviteltuaan Kalevalaa siksi suomalaisuuden perustukseksi, jonka\npohjalla sekä kieli että kansansivistys oli kehitettävä alkuperäiseen\nvoimaansa ja rikkauteensa, hän julkilausuu vakaumuksenaan, että\nainoastaan elävä kristillisyys kelpaa perustukseksi uudelle\nkielelle ja uudelle elämälle, joka isänmaassa oli nouseva. Ja tämä\nmielenmuutos johtui siitä, että eräässä savolaisessa pirtissä, kun\nhän hehkuvin mielin kokoontuneelle väelle esitti vanhoja runoja, eräs\nvanha ukko keskeytti hänet sanoilla: \"Voi, herra kulta, pakanahan\ntyö outtenki! Näitä runoja muinoin entiset pakanalliset esi-isämme\nveisasivat, voan meille kristityille ne ei enää ensinkään sovi.\nSavon pirtissä jo kaikuu toinen veisu.\" Ainakin voimme olettaa,\nettä ystävykset kerran ja toisenkin keskenään keskustelivat pappien\nkansallisesta tehtävästä, sillä Ingmanin, mielestä oli juuri näiden\nasia luoda sekä uusi elämä että uusi taikka oikeammin uudistettu,\nhengen syvyydestä syntyneillä sanoilla rikastutettu kieli.\n\nKun Ingman Favorinin kanssa 19 p:nä elok. lähti Helsinkiin, jäi\nKihlman vielä Suonenjoelle, sillä hänen oli oltava pääkaupungissa\nvasta syyskuun keskivaiheilla. Hän asui siis taas yksin\nsuomeapuhuvien keskuudessa, ja tuli tietysti yhä paremmin toimeen.\nEttä niin oli laita, huomaa siitäkin, että hän syyskuun alussa yksin\nkäveli Pentti Korhosen [V:sta 1840 naimisissa Paavo Ruotsalaisen\ntyttären. Evan, kanssa. _Auk. Oravala_, Paavo Ruotsalainen, siv.\n61.] luokse ja viipyi siellä kokonaisen viikon, joka tietenkään ei\nolisi tapahtunut, jollei hän jo jotakuinkin vapaasti olisi kyennyt\nvaihtamaan ajatuksia isäntäväen kanssa. \"Ehkä voin vielä aikaa\nmyöten tulla välttäväksi suomalaiseksi\", hän kirjoittaa kotia,\nmainiten samalla, että hän Suonenjoen pappilassa kesän kuluessa oli\nsaanut osakseen paljon hyvää. -- Tämä on otettu pitkästä kirjeestä\n(2/9), jonka Alfred kirjoitti vanhemmilleen saadakseen neuvoa sangen\ntärkeässä asiassa. Hän kertoo, että Ingman, jolle yliopiston kamreeri\nA. W. Vegelius oli antanut tehtäväksi hankkia kotiopettajan kolmelle\nlapselleen, oli tarjonnut paikan hänelle, mutta vaatinut niin\npikaista vastausta, että aikaa ei ollut kirjoittaa kotia. Itsekseen\nharkiten asiaa oli Alfred, sen johdosta että hän nyt monen epäilyksen\nperästä oli päättänyt valmistautua filosofiankandidaatiksi ja siis\ntulisi pitemmän aikaa oleskelemaan Helsingissä, miettinyt, että\nhän yhdistämällä käytännöllisen toimen \"teoreettiseen elämäänsä\"\nvälttäisi yksipuolisuutta ja epäkäytännöllisyyttä. Sen arvelun,\nettä kotiopettajatoimi veisi liiaksi aikaa, olivat Ingman ja Julius\nBergh kumonneet huomautuksella, että heidän kummankin kokemuksen\nmukaan senlaatuinen tehtävä vain enensi työintoa, joten edistys\ntulisi olemaan suurempi eikä vähempi, puhumatta tunnetusta lauseesta:\ndocendo discimus. Vihdoin tahtoi hän mielellään itsekin ansaita\njotakin, eikä yhä vain tilata rahaa kotoa. Hän tiesi kyllä, että\nvanhemmat halusta tyydyttivät hänen kohtuulliset vaatimuksensa,\nmutta kun isä oli nuoruudessaan otsansa hiessä taistellut\nköyhyyttä vastaan, pitikö pojan säästää laiskaa, flegmaattista\nluontoaan! Lopuksi oli sekin huomioon otettava, että Vegelius oli\narvossapidetty, sivistynyt mies, joka monessa kohden saattaisi olla\nhänelle hyödyksi. Näistä syistä Alfred oli vastannut myöntäen ja oli\nsiis syyslukukauden alusta koetteeksi opettava kahta poikaa ja yhtä\ntyttöä, joista vanhempi poika juurikaan oli alkanut lukea latinaa.\nKorvaukseksi hän oli vaatinut ainakin vapaan asunnon ja elannon.\n\nVaikka kysymys oikeastaan oli ratkaistu, oli Alfred alkanut\nepäillä, oliko hän tehnyt oikein, ja halusi nyt tietää mitä\nvanhemmat ajattelivat asiasta. Hän vakuuttaa, että hän ei mitenkään\ntarkoittanut vapautumista heistä ja heidän avunannostaan; sen\ntarpeessa olisi hän edelleenkin, ja hän asetti kysymyksenalaiseksi,\neikö hän voisi saada kotoa jonkinmoista korvausta siitä, että hän\nitse otti ansaitakseen välttämättömimmät tarpeensa. Tosin hän jo\nennen oli saanut tuhatkertaisen \"korvauksen\", mutta olisihan sentään\nhupaista, jos hänellä olisi rahasto, jonka itse oli ansainnut ja\njolla voisi menetellä mielensä mukaan.\n\nIsä vastasi, että kotoa päin Alfredia kyllä ei olisi neuvottu\nrupeamaan kotiopettajaksi, koska perheen taloudellinen asema\nei mitenkään vaatinut semmoista, mutta kun hän itse oli siihen\nsuostunut, niin vanhemmat eivät voineet muuta kuin pitää sitä hyvänä.\nHänen perusteensa olivat päteviä, ja Jumalan avulla oli opettajatoimi\nkantava hänelle hedelmiä.\n\nJuuri ennen lähtöänsä Suonenjoelta Kihlman oli kolmatta päivää\nRahmilla Rautalammilla, missä piispa Ottelin 12 p:nä syysk. vihki\nuuden kirkon. Paluumatkastaan Helsinkiin hän itse kirjoittaa kotia\n27/10: \"Syyskuun 16 p:nä lähdin kahden toverin [Pettersonin ja\nSimeliuksen] kanssa 'mun omasta Suomenmaastani', joka oli tullut\nhyvin rakkaaksi sydämelleni, ja jota senvuoksi suurella kaipauksella\nmuistelen.\" -- -- Huolimatta sateisesta ilmasta saavuttiin aikanaan\nValkealan kartanoon. \"Me tapasimme herrasväen vast'ikään kotiin\npalanneena hautajaisista -- -- Fredr. Cleven, hänen, jonka kanssa\nkesällä 1843 kävelin edestakaisin Haminaan, hänen, jota niin\nsydämellisesti rakastin ja jonka sairaudesta olen Teille maininnut.\nVaikea rintavesitauti on nyt tehnyt, mitä alkanut keuhkotauti\nmuuten olisi yhdessä vuodessa aikaansaanut. Olin myöskin kutsuttu\nkantajaksi, mutta tulin kaksi päivää liian myöhään. Se oli ensimäinen\ntuntuva tappio, jonka kuolema on minulle tuottanut. Kumminkaan hän\nei ole kadotettu, sillä hän sai mitä hän eläessään enimmin oli\ntoivonut, nimittäin autuaallisen lopun. Tapahtukoon meille kaikille\nniinkuin tälle vanhurskaalle nuorukaiselle! -- -- Valkealasta sain\nCollianderin matkatoveriksi ja saavuimme 24 p:nä syysk. Helsinkiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisestä näkee, että Kihlmanin kesänvietto Savossa oli ollut\nsangen vaihteleva. On itsestään selvää, että se myöskin oli ollut\nkehittävä, sillä eihän mikään tee merkitsevämpää vaikutusta\nälykkääseen, terveeseen nuorukaiseen kuin tutustuminen outoihin\noloihin ja seurustelu erilaatuisten ja varsinkin semmoisten\nihmisten kanssa, jotka elävät jokapäiväistä syvempää henkistä ja\nhengellistä elämää. Helsingissä häntä odotti työ, ja siihen hän kävi\ntarmokkaasti käsiksi. Saatuaan Vegeliuksella kaksi hupaista huonetta\nasuttavakseen hän neljä tuntia päivässä opetti lapsia, tehden omia\ntöitään aamu- ja iltatunteina. Lapset olivat, hän kirjoittaa,\ntottelevaisia, hyvin kasvatettuja ja myöskin, varsinkin pojat,\nhyväpäisiä; senvuoksi opettajatoimi tyydytti häntä, joskin se monesti\nkysyi kärsivällisyyttä. Omista töistään hän sanoo: \"Luen joka päivä\nGenesistä, kuuntelen Geitlinin julkisia luentoja arabiankielessä ja\nSjöströmin yksityisiä Iliadissa. Kun ilmoittauduin viimemainitulle,\nhän lisää, pyysi hän minua kirjoittaessani tervehtimään Isää ja\nÄitiä viimeisestä. Hän mainitsi 1825 olleensa Teillä jymykemuissa,\nvirkaanasettajaisissa, jos oikein muistan, 'eikä vielä voineensa\nkiittää viimeisestä.' Samassa ukko kuvasi kuinka jymyävää oli\nollut, ja huusi minut vielä takaisin eteisestä, varottaakseen,\netten unohtaisi asiaa.\" -- Tänä lukukautena heränneet ylioppilaat\njälleen pitivät kokouksia toistensa luona. Kihlman on almanakkaansa\nmerkinnyt: \"olimme kokoontuneet\": 2/10 Collianderilla, 6/10 O.\nHjeltillä, 20/10 minun luonani, 23/10 N. G. Arppella (luettiin\nprofeetta Danielia), 7/11 G. A. Forsströmillä. Pari kertaa hän sanoo\nolleensa osakunnan kokouksessa, niin 20/11: \"Lasse [Stenbäck], C.\nG. v. Essen, minä ja Pettersson\"; Antero Ingman oli tänä syksynä\nTurussa, ja ystävykset vaihtoivat vain kirjeitä.\n\nKihlman ei lähtenyt jouluksikaan kotiin. Hän oli näet Suonenjoella\nsaanut hankaushaavan jalkaansa, joka hitaasti parani, ja sen jälkeen\nilmaantui pohkeisiin ruusuntapaisia haavoja, jotka eivät tahtoneet\numpeutua. Haavat olivat varovaisesti hoidettavat, ja pelkäsi hän\nsentähden lähteä pitkälle talviselle matkalle. Sitäpaitsi oli hänet\nkutsuttu häihin; hänen ystävänsä Ingman, joka joulukuun 19 p:nä\nvihittiin papiksi, vietti näet itse jouluaattona häitä 18-vuotiaan\nLina Fabritiuksen kanssa Espoon Nygårdissa. Siellä Kihlman oli\nlukuisain ystävien kanssa sekä jouluaaton että joulupäivän. Uutena\nvuotena, 4-8 p:nä tammik., teki hän (Kuopioon teologian lehtorina\nmuuttaneen, mutta häitten vuoksi Helsinkiin tulleen) Julius Berghin,\nOtto Hjeltin y.m. ystävien seurassa huviretken Valkealan kartanoon.\n\nEnemmän ja osaksi sangen huomattavia tietoja on säilynyt\nkevätlukukaudelta 1845. Maaliskuun 26 p:nä Alfred kirjoittaa\nvanhemmilleen paraikaa toipuvansa ankaranlaisesta taudista. Koko\ntalven oli hänen terveytensä ollut vähemmän tyydyttävä, sitte\nhän vilustui ja sai kovan kuumeen sekä sen ohella samanlaisen\nvatsataudin kuin edellisenä vuonna; professori Törnrothin hoidolla\nhän kuitenkin oli parantunut. Mutta huono hän oli ollut kuin riepu,\nja professori oli ihmetellyt, \"miten heikko mies tuo Kihlman sentään\noli.\" [Yksi syy Kihlmanin heikkouteen oli luultavasti se, että hän\n-- ajan tavan mukaan -- niin usein antoi kuppauttaa itseänsä. Niin\ntapahtui ei ainoastaan silloin kun hän tunsi itsensä sairaaksi,\nvaan väliaikoinakin.] Miten liekään, palasivat työvoimat pian, eikä\nlukukausi laisinkaan mennyt hukkaan. Sen ynnä muuta näemme tavattoman\npitkästä kirjeestä 19 p:ltä kesäk.\n\nSuurimmassa osassa kirjettä Alfred laajasti selvittää niitä\nnäkökohtia, jotka olivat saaneet hänet luopumaan aikeestaan suorittaa\nkandidaattitutkinto. Painavimmat syyt olivat, että tutkintoon\nvaadittiin niin monta ainetta (kaksitoista), että oli mahdotonta\ntäysin perehtyä kaikkiin; että useat aineista eivät ansainneet\nsitä työtä, jota niiden oppiminen edellytti; että hän yleensä\nluki hitaasti, toisin sanoen, että työ ei edistynyt, vaikka hän\nesim. viimeisenä lukukautena oli tehnyt työtä 14 jopa 19 tuntia\nvuorokaudessa; että hänen terveytensä ei kestäisi semmoista\nponnistusta; sekä vihdoin että hän ilman tutkintoakin saattoi hankkia\nitselleen tarpeelliset tietoperäiset ja käytännölliset tiedot.\nTodistaakseen tätä viimeistä väitettä oli Kihlmanilla esitettävänä\nseuraava tosiasia. Päätettyään jättää sikseen maisteritutkinnon oli\nhän vielä samana lukukautena suorittanut seminaaritutkinnon, ja\nvaikka tauti oli ryöstänyt häneltä aikaa, oli hän menestynyt niin\nhyvin, että hänet tunnustettiin primukseksi 12:lla äänellä 12:sta.\n\"Tämä ylen harvinainen arvolause, jolla minua kunnioitettiin,\nvahvistaa ajatukseni, että minä tähän asti saamillani perustiedoilla\npystyn tutkimaan sekä käytännöllistä että teoreettista teologiaa\nkaikkine haaroineen.\" Näin ollen hän ei luule koskaan katuvansa\nvalitsemaansa opintotietä. Sitä vastoin hän \"kuvittelee, että hänen\nomaisensa kotona, 19:nnen(!) vuosisadan lapsina, ehkä tuntevat\nitsessään taipumusta uhrata yhdelle tämän vuosisadan heikkoudelle:\nturhamielisyydelle, eli toisin sanoen [haluavat] nähdä poikansa\nlaakeriseppele päässä; kumminkin on hän varma siitä, että he\nmieluummin kuulevat erästä parempaa ääntä, s.o. asettavat järjen\ntunteen edelle(!)\"\n\nMitä siihen tulee, että hän menetti ne kolme vuotta, jotka\nmaisterinarvosta virkaylennykseen nähden luettaisiin hänen hyväkseen\n-- siihen tapaan, joskin paljon monisanaisemmin, Alfred jatkaa --\nniin oli hänestä vahinko korvattavissa. Jos hän näet käyttää sen\najan, jonka kandidaattitutkinto olisi vaatinut, oppiakseen suomea\nniin täydellisesti, että on pätevä hakemaan suomalaisia virkoja\nsamoin kuin ruotsalaisia, eiköhän ole myönnettävä, että hän on\nsaanut riittävän korvauksen. \"Kun nyt siihen tulee lisäksi, että\nkaunis, kieliopillisesti rikas suomenkieli on tai oikeammin on\noleva äidinkieleni, kuka voisi soimata minua, joskin minä yksistään\nisänmaan kielen tähden laiminlöisin yksityiset etuni?!\" Hän toivoo\nsiis vanhempiensa tyytyvän hänen päätökseensä.\n\nMutta luopuminen aikeesta suorittaa kandidaattitutkinto ei ollut\nainoa tärkeä kysymys, jonka Alfred oli omin päin ratkaissut; toinen\nkoski juuri mainittuja suomenkielen opintoja. -- \"Lienee kai vihdoin\nmeidän aikana\", hän lausuu, \"niin edistytty, että suomenkieltä\nei ainoastaan olla halveksimatta, vaan että sille annetaan arvoa\nmuihinkin kieliin verrattuna. Senvuoksi on kai myöskin mahdotonta\ntulla Suomessa toimeen ilman suomenkieltä, jollei nuoren Suomen\nlämpö isänmaata ja sen kieltä kohtaan kylmene taikka sen intoa\nkieltotoimilla ehkäistä.\" Tästä ja muista syistä oli \"ehdoton\nvälttämättömyys\", että hän täydentäisi suomenkielen taitoansa.\nMenestyäkseen siinä oli hän harkinnut tarpeelliseksi asettua\nsemmoiseen seurakuntaan, jossa puhuttiin puhdasta suomea, jossa\nhän tapaisi oppineen miehen, joka oli enemmän kuin kotitarpeeksi\nkieleen perehtynyt, ja joka (seurakunta) ei ollut kaukana hänen\nkodistaan. Miettiessään näitä asianhaaroja oli Alfred kuullut,\nettä Malmberg Lapualla halusi saada kotiopettajan pojalleen. Hän\noli kohta kirjoittanut ja tarjoutunut siihen toimeen, ja niin oli\nsopimus syntynyt, joka tyydytti molempia. Koska oppilas oli niin\nnuori, ettei häneltä vielä voitu paljon vaatia, olisi Alfredilla\nrunsaasti aikaa lukemiseen ja suomenkielen oppimiseen, jossa Malmberg\nauttaisi häntä, sekä myöskin, jos hän sitä toivoi, harjottelemiseen\nkäytännöllisissä papintehtävissä. Palkkaa oli: vapaa asunto ja elanto\nja maksuton kielenopetus Malmbergin puolelta. \"Katso, niin on kaikki\nyhtynyt edukseni\", Alfred huudahtaa. Määräämättä oli vain aika,\nmilloin hän saisi vaihtaa pääkaupungin melun ja turhuuden Pohjanmaan\nmaalaiselämän hiljaisuuteen ja yksinkertaisuuteen. Se oli tapahtuva\njoko syyskuun taikka joulukuun keskivaiheilla.\n\nViimeksi Alfred sisältörikkaan kirjeensä lopulla ilmottaa, mistä\nsyystä hän nyt oleskeli Espoossa, josta se oli kirjoitettu. Jotta hän\nennättäisi valmistautua seminaaritutkintoon, oli kamreeri Vegelius\nitse ottanut jonkun aikaa opettaakseen kahta nuorempaa lastaan sillä\nehdolla, että Kihlman osan kesästä jatkaisi kotiopettajatointaan,\njohon hän oli sitoutunut ainoastaan lukuvuodeksi. Sen johdosta\nhän nyt oppilaittensa kanssa eli eräässä talonpoikaisessa talossa\nEspoossa. Kamreerin ja hänen rouvansa tultua maalle Kihlman 11 p:nä\nheinäk. pääsisi lähtemään kotimatkalle. -- Lopuksi poika toivoo,\nettä vanhemmat hyväksyvät kaikki \"mitä hän oli tarkoin miettinyt\nja päättänyt\" elämänuraansa nähden, semminkin kun hän usein oli\nkuullut heidän lausuvan, että vanhempien tulee antaa lasten vapaasti\nvalita tiensä. Kaikissa tapauksissa hän pyytää vastausta, niin\n\"ettei tietoisuus tulevista epämiellyttävistä väittelyistä mitenkään\nhimmentäisi jälleennäkemisen iloa\". Raha-asiainsa sanoo hän olevan\nhyvällä kannalla, kiitos olkoon kotoa saamansa avustuksen ja 30\nhopearuplan stipendin, jolla hänet palkittiin tutkintonsa jälkeen. --\n\nNyt selostettu kirje on mitä kuvaavin Alfred Kihlmanin luonteelle ja\nhänen ja vanhempien keskinäiselle suhteelle. Itsekseen Alfred tyystin\nmietiskelee ja suunnittelee ja ratkaiseekin asiansa ja esittää ne\nvasta sitten vanhemmilleen, kun heidän neuvonsa ei enää voi vaikuttaa\nmitään. Jopa ovat hänen päätöksensä niin perusteltuja, ettei hänen\nmielestään vanhemmilla voikaan olla muuta tehtävänä kuin sanoa: jaa\nja amen! Ymmärsikö Alfred nyt jo, että hänen menettelynsä ei suinkaan\nollut sen laatuinen, jommoista vanhemmat oikeudella saattoivat\nhäneltä odottaa, on epätietoista; että hän myöhemmin sen käsitti, sen\nsaamme nähdä. Isän vastaus (18/7) luo lisää valoa heidän väliinsä.\nJoskin pojan toivomuksen mukainen ja hyvin maltillisesti laadittu,\nsisältää se kuitenkin viittauksia, joiden luulisi koskeneen Alfredin\nomaantuntoon. Otan sen tähän lyhentämättä:\n\n    Rakas Poika! Kiitos pitkästä kirjeestäsi kaikkine siinä meille\n    annettuine tietoineen tähänastisista harrastuksistasi. Mieluista\n    on meidän Sinulta itseltäsi saada tietää asiasi, vaikkemme\n    voisikaan täysin hyväksyä kaikkea. Sitä vastoin on vähemmän\n    mieluista saada niistä tietoja toisten kautta. [Viittaus siihen,\n    että prof. F. L. Schauman käydessään Kruununkylän pappilassa oli\n    ensiksi kertonut, että Alfred oli jättänyt kandidaattitutkinnon\n    sikseen.] Kiitos siitä ilosta, jonka olet tuottanut meille\n    ahkeruudellasi ja siitä johtuvalla edistykselläsi. Jos se\n    ilahduttaa jokaista ystävääsi, niin tietysti vanhempasi\n    iloitsevat siitä monta vertaa enemmän. Mutta -- niinkuin jokainen\n    ilo maailmassa on oleva supistettu, jotta se ei olisi liian\n    suuri, niin piti meidänkin ilomme Sinun jatketusta olostasi\n    yliopistossa vielä 2 vuotta eteenpäin mennä tyhjiin. Että tieto\n    siitä on ollut meille vähemmän tyydyttävä, sitä emme voi kieltää,\n    sillä me 'kahdeksannentoista vuosisadan lapset' [Alfred oli,\n    niinkuin ylempänä näkyy, kirjoittanut '19:nnen vuosisadan', mutta\n    isä on oikaissut erehdyksen.] olemme, se tulee meidän myöntää,\n    niin heikkoja ja turmeltuneita, että me nitimur in vetitum\n    semper, cupimusque negata! [Ovid. -- Harrastamme aina kiellettyä,\n    himoitsemme luvatonta.] Ja tokko sinäkään, vaikka oletkin toisen\n    aikakauden lapsi, olet siitä niin vapaa kuin luulet? -- Tokkohan\n    olisit yhtä mielelläsi luopunut yliopistosta, jollet olisi\n    tuntenut toivomuksiamme siinä vetitum'ina? Ja eikö kotiopettajan\n    toimi Malmbergilla ole niitä seikkoja, joita me nimenomaan olemme\n    kieltäneet (expressis verbis negata), sillä eihän se ole Sinussa\n    mikään uusi ajatus, vaan jo vuosikausia sitten täällä kotona\n    julkilausumasi toivomus, josta silloin neuvoimme Sinua luopumaan.\n    -- Nyt kun olet ottanut ratkaisevan askeleen niin toisessa kuin\n    toisessakin suhteessa, ei meillä ole muuta toivottavaa kuin\n    että kaikki kävisi toivosi mukaan, ja että ne 3 maisteriarvon\n    tuottamaa vuotta, joista ylenkatseella olet kieltäytynyt,\n    tulisivat runsaasti korvatuksi suomalaisilla pappisviroilla. Eikä\n    nyt enempää siitä. -- Lupauksesi mukaan toivomme pian näkevämme\n    Sinut täällä hellien vanhempiesi luona\n\n                                         A. G. ja S. Kihlman.\n\n    Kruununkylä 8 p:nä heinäk. 1845.\n\n    P. S. Hilma tervehtii Sinua sydämellisesti. Paljon terveisiä\n    [Lapuan rovastille J.D.] Alceniukselle ja hänen rouvalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tulemme tärkeään tapaukseen Kihlmanin elämässä, hänen\nkihlaukseensa Angelika Fabritiuksen kanssa. -- Kun hän juhannuksena\n1843 ensi kerran tuli Espoon Nygårdiin, ei Angelika eli Gela,\nnuorin Essenin tytärpuolista, ollut täyttänyt 15 vuotta -- hän\noli näet syntynyt 19/10 1828. Ettei tyttö, joka siis vielä\nseisoi lastenkamarin kynnyksellä, tehnyt mainittavaa vaikutusta\n18-vuotiaaseen ylioppilaaseen, sen todistaa ylempänä kerrottu, samana\nkesänä tapahtunut \"kihlaus\" Kihlmanin ja Sofie Wahlbergin välillä,\nmutta sen jälkeen he tapasivat toisensa yhä uudestaan. Aina siitä\nsaakka, kun Essen oli asettunut asumaan Espooseen, oli heränneitten\nylioppilaitten tapana ollut tehdä kävelyretkiä hänen luokseen, ja\nmitä erittäin Kihlmaniin tulee, selittää yksistään hänen läheinen\nsuhteensa Ingmaniin, kahta vuotta vanhemman Linan sulhaseen, että\nhän usein tuli siellä käyneeksi. Tiedämme myöskin, että hän oli\nIngmanin häissä ja samalla vietti joulunsa (1844) Essenillä. Nuorten\nläheinen tutustuminen toisiinsa oli siis luonnollinen asia, mutta\nsentään on syytä kysyäksemme, rakastuivatko he toisiinsa, vai ottiko\nKihlman ratkaisevan askeleen Ingmanin tai jonkun muun kehoituksesta\n-- niinkuin siihen aikaan heränneitten kesken tavallista oli? [Vrt.\nKirjoittamaani L. Stenbäckin elämäkertaan 6:s luku.] Tuntuu vaikealta\nolettaa jälkimäistä vaihtopuolta oikeaksi, semminkin kun, niinkuin\nedellisestä tiedämme, Ingmanin ja Linan liitto perustui sydämen\ntunteisiin, mutta pian saamme kuitenkin kuulla hänen halveksivasti,\netten sanoisi tuomitsevasti, puhuvan romanttisesta rakkaudesta.\n\nAinoastaan kuivat almanakka-muistiinpanot antavat meille aavistusta\nasian kehityksestä. Ollessaan Espoossa Vegeliuksen lasten kanssa\nKihlman jälleen kävi useammin Nygårdissa, ja kun hän juhannusaattona\nkirjoitti almanakkaansa: \"Tämä päivä ei kulune merkitsemättä jotain\ntulevaisuuteeni nähden\", saattaa arvata hänen aikoneen kosia.\nKumminkaan ei sinä päivänä eikä yleensä Espoossa mitään ratkaisevaa\ntapahtunut. Juhannuspäivänä Kihlman lähtikin oppilaittensa sekä\nkamreeri Vegeliuksen ja Essenin seurassa Tenholaan, missä kamreeri,\noltuaan vuoden tai pari leskenä, vietti häitä nti Sofia Vendellin\nkanssa, ja jo 1 p:nä heinäk. hän arkitehdinrouva Kjällströmin\nkanssa matkusti Pohjanmaalle. Mutta ei tämä sentään tietänyt pitkää\nlykkäystä. Kihlman pysähtyi näet Malmbergille Lapualla ja siellä,\njonne Julius Berghkin tuli samaan aikaan (4/7), hän viipyi neljättä\npäivää. Sitten hän 8 p:nä lähti Alahärmään, jossa Antero Ingman nyt\ntoimi kappalaisen sijaisena ja johon Angelika Fabritiuskin oli vähän\nennen tullut sisarensa ja lankonsa luokse. Siellä, niin on muistiin\npantu: \"ilmoittauduin Gelalle kosijana ja sain myöntävän vastauksen\".\nSen jälkeen Kihlman vielä oleskeli samoilla seuduilla, niinkuin näkyy\nseuraavista muistiinpanoista. 9/7: \"Pyörryin ja voin kovin pahoin\nkäydessäni sairaan miehen luona -- 11/7 Lähdimme kaikki [arvattavasti\ntalonpoikais]häihin Ylihärmään -- 12/7 Veneellinen häävieraita tuli\nLapualta toisiin häihin tänä päivänä -- 13/7 Malmberg saarnasi\nYlihärmässä, kova sade, matkustin vesitse Lapualle\" -- kunnes 15 p:nä\non merkitty: \"Tulin kihlatuksi Gela Fabritiuksen kanssa\", mikä kai\non niin selitettävä, että nuoret silloin ilmoittivat salaisuutensa\nAnterolle, Linalle ja Malmbergin perheelle, jonka luona oltiin. Muita\nomaisia ei liene ollut saapuvilla, sillä Essen ja hänen rouvansa,\njotka kyllä olivat aikoneet käydä Pohjanmaalla, jäivät yhden lapsen\nsairastumisen tähden kotia, eikä luultavaa ole, että Alfred edes\nkirjallisesti antoi vanhemmilleen tietoa asiasta, ennenkuin hän 17\np:nä saapui kotia Kruununkylään. Sanoma kihlauksesta arvatenkin\naiheutti, että Essen, niinkuin pian saamme nähdä, kuitenkin elokuun\nloppupuolella tuli Pohjanmaalle.\n\nKotona Kihlman oli elokuun 23 p:ään. Ettei hän nytkään oikein\nviihtynyt siellä, saattanee päättää eri muistiinpanoista. Viikon\npäästä sen jälkeen kun oli tullut, Alfred matkusti Alaveteliin, jossa\nhänen ystävänsä Anttu Favorin nyt oli kappalaisen apulaisena, ja\njäi sinne viideksi päiväksi. Sittemmin hän vielä kävi siellä kaksi\nkertaa, ja yhdessä Favorinin kanssa hän sitä paitsi teki kolmen\npäivän käynnin Purmossa kappalaisen Edv. Svanin luona. Kruununkylän\npappilan vieraista mainitaan, että sinne 31/7 tuli Pietarsaaresta\nrovasti Höckert ja maisteri Malm joukkoineen (\"ett stort anhang\"),\njotka eivät olleet saman hengen lapsia kuin Alfred. Vihdoin on\nsuorin sanoin merkitty, että vanhempain ja pojan välillä kiivaita\nväittelyjä tapahtui: 2/8 \"suuri kalabaliikki vanhempien kanssa\" ja\n6/8 \"pieni kalabaliikki äidin kanssa, joka johtui äidin ylpeydestä ja\nminun hengellisen köyhyyden puutteestani.\" Kumminkaan ei ole syytä\nepäillä, että yleensä elettiin hyvässä sovussa, sen todistaa kohta\nalempana luettava kirje sekä myöskin että Alfred saarnasi muutama\npäivä jälkimäisen kahakan perästä ja että hän vähän myöhemmin äitinsä\nkanssa matkusti Kokkolaan.\n\nKruununkylässä ollessaan Kihlman oli vaihtanut kirjeitä Gelan kanssa;\npaluumatkalla Helsinkiin hän jälleen tapasi morsiamensa. Siitä y.m.\nhän kertoo seuraavassa kirjeessä:\n\n(Helsinki 7/9 1845) \"Rakkaat vanhemmat! Kiitos, sydämellinen kiitos,\nhyvä Isä ja Äiti, viimeisestä! Jumala palkitkoon teitä runsaasti\nTeidän minua kohtaan osottamastanne suuresta ja sydämellisestä\nrakkaudesta, jota en ollenkaan ole ansainnut! Jumala palkitkoon\nTeitä myöskin paljosta hyvyydestänne ja anteeksiantavaisuudestanne,\njota niin usein olette osottaneet monien erehdysteni ja tyhmyyksieni\nsuhteen! Aina olen kiitollisesti muistava hyväntahtoisuuttanne ja,\njos mahdollista, on se ajava hitaan sydämeni rukoilemaan Jumalaa\nTeidän puolestanne: ainoa oleellinen hyvä, jolla voin koettaa maksaa\nsuurta suorittamatonta velkaani Teille.\" Siinä johdanto; sitten\nseuraa matkakertomus. -- Lauvantai-iltana Alfred oli lähtenyt kotoa\nja myöhään saapunut Sundbyn majataloon, missä rouva Kjällström ja\neräs pietarsaarelainen, suomea taitamaton palvelijatar vuorokauden\nolivat häntä odottaneet päästäkseen hänen seuranjatkonaan Helsinkiin.\nKolme tuntia levähdettyä lähdettiin klo 3 sunnuntaiaamuna ja tultiin\nennen jumalanpalveluksen alkua Alahärmän kirkolle. Kun siellä\nsanottiin, että \"vanha supranaturalismin pylväs, Isä Tuomas Calén,\n[Yksinkertaisuudestaan kuulu Alahärmän kappalainen, jonka virkaa\nIngman oli määrätty hoitamaan.] oli näyttäytyvä saarnatuolissa (on\nnäet niin, että ainoastaan joku epäselvä äännähdys silloin tällöin\ntunkee kuulijain korviin)\", jätti Alfred \"naispakaasinsa\" Alahärmään\nja ajoi itse Ylihärmään, minne ehti juuri ennenkuin Malmberg\nnousi saarnatuoliin. Kirkonmenon jälkeen hän palasi Alahärmään,\npoikkesi muutamaan taloon, jossa vietettiin ristiäisiä, sekä\nsaapui vihdoin illalla Ingmanin kotiin, johon häntä \"jo edellisenä\niltana oli odotettu ja ikävöity\". -- \"Maanantaiaamuna lähdimme\njoukolla Lapualle. Siellä viivyttiin Malmbergilla tiistaiaamuun,\njolloin vanha [30-vuotias!] appi-isäni [Essen], morsiameni ja minä\nsekä entiset naisseuralaiseni suuntasimme kulkumme etelään. Tänä\npäivänä ehdimme Kankaanpään majataloon. Varhain seuraavana aamuna\nmatkustimme vielä yhden välin Visuvedelle, josta lähetimme rouva\nKjällströmin ja Pietarsaaren tytön Peskaan. Sitä vastoin me muut\nkolme kuljimme osaksi veneellä, osaksi jalan Bergroth-langon luokse\nPihlajavedelle, mihin väsyneinä tulimme klo 8 keskiviikkoiltana.\nKahdentoista tunnin päästä s.o. klo 8 torstaiaamuna nähtiin vene\netenevän Pihlajaveden pappilan rannasta; veneessä istui 3 henkeä:\nvanha ukko, joka vitkalleen souti venettä, edelleen appeni, joka\npiti perää, ja vihdoin minä, joka sydän synkkänä nojasin päätäni\nhänen polveensa. Morsiameni jätin Pihlajavedelle, missä hän viipyy\nMikkeliin, jonka jälkeen hän palaa toisen lankonsa, Ingmanin, luokse\nAlahärmään. Siellä hän sitten luultavasti viipyy joulun yli. Hän\nkäski minun paljon tervehtiä Teitä, niin pian kun kirjoittaisin.\nAh, minkä suuren ja kalliin lahjan onkaan Jumala hänessä antanut\nminulle. En olisi koskaan voinut saada lempeämpää, vaatimattomampaa\nja teeskentelemättömämpää tyttöä. Kuinka iloinen olenkaan tavatessani\nhänessä sen turmeltumattoman, lapsellisesti yksinkertaisen hengen,\njoka niin ylen harvoin on nähtävissä nykyajan naisissa, syystä\nettä uskonnottomuus, keimailu, mielistelyhalu ja naisen viekkaus\nuudenaikaisissa kasvatuslaitoksissa tavallisesti on sen karkoittanut.\nKuinka iloinen olenkaan, etten huomaa jälkeäkään siitä imelästä\ntungettelevaisuudesta ja romanttisesta rakkaudesta, joka tavallisesti\nrunsaassa mitassa tulee näkyviin kihlatuissa, naimahaluisissa\ntaikka vastanaineissa naisissa. Ad rem vero revertamur (Mutta\npalatkaamme asiaan), sanoo Cicero herätessään ajattelemattomista\npoikkeuksista.\" -- Torstai-iltana tulivat matkustajat Peskaan, ja klo\n8 lauvantai-iltana (30/8) Espooseen.\n\nKirjeen lopussa Alfred sanoo Vegeliuksen perheen syyskuun 1 p:nä\nmuuttaneen kaupunkiin. Silloin täytyi hänenkin muuttaa Helsinkiin,\nvaikka hän mieluummin vielä olisi viipynyt maalla; hän jatkoi näet\nyhä edelleen kotiopettajatointaan. Jälkikirjoitus ilmaisee, että\nAlfredin kihlaus oli salainen. \"Toivon, että olette väärinkäyttämättä\nluottamustani pieneen(!) rakkausasiaani nähden. Vaikka kuinka monta\nja hyvää ystävää puhuisi asiasta, tulee Teidän kuitenkin _älykkäästi_\nkoettaa hävittää heidän järjetön luulonsa. Sillä mitä suurimmassa\nmäärässä järjetöntä on se, että 20-vuotias nuorukainen, joka aina\non pilkannut varhaisia kihlauksia, on tehnyt itsensä syypääksi niin\nmielettömään tekoon. Millähän ne elättäisivät ja millä vaatettaisivat\nitsensä? Ei, Teidän tulee ylistää itseänne siitä, että olette\nkasvattaneet ymmärtäväisemmän pojan(!)\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlfred Kihlmanin viimeinen lukukausi yliopistossa kului samoin\nkuin edelliset ahkerassa työssä, johon vain arvatenkin taaja\nkirjeenvaihto morsiamen kanssa toi vaihtelua. Kirjeet ovat\nhävinneet taikka -- luultavasti -- tahalla hävitetyt. Kumminkin\ntiedämme, että sisällys niinkuin säännöllisesti sekä vanhempain\nettä nuorempien heränneitten kirjeissä oli uskonnollista; kihlatut\nkertoivat toisilleen havaintojaan sisällisestä elämästään. [Vanhoilla\npäivillään Kihlman kerran huomautti merkillisenä herännäisajan\npiirteenä, että hän lukiolaisena vaihtoi toverin kanssa kirjeitä\nuskonnollisista kokemuksistaan ja että hänen nuori viaton morsiamensa\nkirjoitti hänelle synneistään ja synnin tunnostaan. Morsiamen\nheräys johtui jo lapsuusvuosilta; hän oli 8-vuotias, kun Essen\ntuli kotiopettajaksi Puhokseen ja toi uuden hengen perheeseen.]\nTämän todistavat useat otteet Gelan kirjeistä, jotka Kihlman kuusi\nvuotta myöhemmin on käyttänyt vaimovainajansa hautajaisia varten\nkirjoittamassaan kuvauksessa hänen uskonelämänsä kehityksestä. --\nVanhemmilleen Alfred kirjoitti ainoastaan yhden kirjeen, mutta\non se tavallista huomattavampi, syystä että hän siinä tekee\ntiliä Helsingissä saamistaan vaikutelmista. Se on päivätty 19/11\n1845 ja kirjoitettu \"uudenaikaiselle\" paperille, jota koristaa\nkivipiirroskuva kaupungista nähtynä eteläsataman puolelta. Siihen\nviitaten Alfred kirjoittaa: \"Kuva on kaunis ja siitä päättäen voisi\nluulla Helsinkimme olevan taivaallinen Jerusalem. Mutta yhtä vähän\nkuin kaikki kiiltävä on kultaa on kaikki muukaan sitä, miltä se\nnäyttää. Niin on Helsinginkin laita. Pinnalta se on kunnioitettava\nja loistava, mutta sisältä on se täynnä kuolleitten luita. Ainakin\nolen minä lyhyenä opintoaikanani täällä tavannut vähän hupia.\nTäällä rähistään totuudesta ja hyvästä, kieltäytymyksestä ja\nisänmaanrakkaudesta, uskonnon ja mielenjalouden harrastamisesta,\nmutta kaikki on enimmäkseen vain sanahelinää; senvuoksi ei\nepäilläkään, kun niin on tarpeen, kieltää kauniit perusjohteensa ja\nasettaa ne syrjään, kunnes oma kunnia ja arvo jälleen vaativat niiden\nottamista noudatettaviksi. Puhutaan suuria ja komeita sanoja, mutta\nainoastaan viran ja aseman puolesta. Muutoin antaudutaan kumarteluun,\nahneuteen, laiskuuteen ja hekumoimiseen. Samoin kuin runoilijan,\nkun hän täällä etsi suomalaista isänmaatansa, täytyy minunkin\nhakiessani totuutta kääntyä pois 'murhemielin, katsein katkerin',\ntyytymättömänä ja saamatta mitään todenperäistä ravintoa henkeni\nnälkään. Korkeakoulussa ja sen oppisaleissa olen turhaan etsinyt\njotain sielua tyydyttävää; kaikkea siellä kuulee, vaan ei vastausta\nelämän tärkeimpään kysymykseen: missä ja miten löydetään rauha,\nsydämen tosi rauha? Olen istunut oppineitten jalkojen juuressa; minua\non ravittu järjen ja mielikuvituksen loppumattomilla unelmilla,\nlähdenkin senvuoksi nälkäisenä pois. Tämä lukukausi on ollut ikävämpi\nkuin yksikään edellinen, syystä että ei ole saanut, vaikka onkin\nliber studiosus, kuunnella sitä opettajaa, jonka luennot on huomannut\nmieltäkiinnittävimmiksi ja hyödyllisimmiksi, vaan on täytynyt\nkuunnella kurjia teologeja, joiden tulee kiittää tätä raakalaista\npakkoa siitä, että vielä joku muu kuin he itse käyvät teologisessa\noppisalissa. Klo 8 aamulla jokaisena varsinaisena lukupäivänä\nmenen minä yliopistoon ja messuan klo 9:ään; sitte meitä vaivataan\nsurkealla kirkkohistorian, kirkko-oikeuden, siveysopin, eksegetiikan\nja symboliikan töherryksellä ('lappverk'). [Lukukauden luentoluettelo\nei anna seikkaperäisiä tietoja opettajien käsittelemistä aineista.]\nIltapäivinä toht. Gadolin lisäksi tarjoskelee uskonkiihkoisia\nmietiskelyjä liturgiikassa, naisen vapauttamisesta, hänen suuremmasta\nsopivaisuudestaan olla uskonnonopettajana mieheen verrattuna\ny.m. Muuan meidän teologisista opettajistamme, professori Borg,\npiti meille muutama viikko sitten jäähyväispuheensa. Hän pyysi\nanteeksi, että hän luopuu tieteestään hoitaakseen Limingan laajassa\nseurakunnassa Cathekismus majoria eli kantokirjaa. Tietysti hän\nei salannut vakaumustaan pappissäädyn tärkeydestä, jopa oli se\n'jaloin ja ylevin kutsumus maan päällä', mutta kun semmoinen\nvakaumus ei kuitenkaan estä viettämästä iltoja ja öitä ravintoloissa\nja huviloissa, ['Villor'-sanalla tarkoitetaan kai ravintoloita\nkaupungin ulkopuolella.] niin en todella tiedä, mitä minun on siitä\nsanominen. Niin, älä ihmettele, hyvä Isä, jos kerrankin suuttuu niin\nhäpeämättömästä teeskentelystä. Kun alinomaa saa kuulla puhuttavan\nvalistuksestamme, kristillisestä uskostamme ja vakaumuksestamme y.m.\nja sitte elämässä tapaa vain törkeitä hairahduksia ja paheita eikä\nvilahdustakaan mainitusta vakaumuksesta, niin eihän muuta voi kuin\nsielun ja sydämen pohjasta harmistua. -- -- -- Vapautumishetkeni\non lähellä; pian saan sanoa ijäisen _salve_, voi hyvin, _vale_,\nhyvästi, yliopiston suojelusjumalattarelle ja hänen kalvenneille,\nlaihtuneille, onnettomille palvojilleen. Aikani oli loistava, mutta\nlyhyt. Olisin iloinen, jos joutsenlauluni jo olisi laulettu.\" --\n\nOvathan nämä 20-vuotisen ylioppilaan jäähyväissanat yliopistolle\nsangen merkilliset. Että ne ovat sydämestä lähteneet, se on selvää;\nmutta kumminkin on syytä kysyäksemme, paljonko niissä on omaa,\npaljonko sen ympäristön, jossa Kihlman oli Helsingissä elänyt. Jos\nnäet se ankaruus, millä hän tuomitsee Helsinkiä yleiseen ja erittäin\nyliopistoa ja varsinkin teologista tiedekuntaa, on kuvaavaa hänelle\nitselleen, niin on se varmaankin yhtä suuressa määrässä kuvaavaa koko\nsille heränneitten piirille, johon kirjoittaja kuului. Mitä taas\narvostelun oikeuteen tulee, niin on kai sanottava, että se nojasi\nsamaan oikeuteen ja että siinä myöskin näyttäytyi sama liioittelu,\njotka säännöllisesti kuuluvat nuorelle, edistystä edustavalle\npolvelle. Eihän ole kiellettävissä, että yliopisto oli jäänyt jälkeen\nsiitä nuoresta hengellisestä ja kansallisesta elämästä, jossa oli\nkansan tulevaisuus. Ilmeistä on, että Alfred Kihlman ei ollut\nylioppilasaikanaan paljon laajentanut ihmis- ja maailmantuntemustaan.\nKun hän 70-vuotiaana kuvaavana piirteenä mainitsi, että hän\nylioppilasvuosinaan ei kertaakaan käynyt ravintolassa, niin voi\nsiitä päättää, ettei hän Helsingissä koskaan eronnut hurskaasta\ntoveripiiristään taikka samoin ajattelevien vanhempien seurasta.\nHän oli siis välttämättömästi yksipuolinen arvostelussaan muista,\nmutta toiselta puolen oli hän siten perustanut vahvuutensakin. Hän\noli nuori ja ihmeen kehityskykyinen: hän ei ollut pysähtyvä tälle\nasteelle.\n\nKirjeensä lopussa Kihlman sanoo viimeistään 15 p:nä jouluk.\nlähtevänsä Helsingistä. Hänen tuli silloin, kamreeri Vegeliuksen\nvanhimman pojan, Adolfin, kanssa, matkustaa Lapualle, ryhtyäkseen\nuuteen kotiopettajatoimeensa Malmbergilla. Vihdoin hän valittaa, että\nhänen terveytensä oli ollut huononlainen. Koko lukukauden hän oli\nkäyttänyt lääkkeitä.\n\nAlfred Kihlmanin erotodistus oli Teologisen tiedekunnan pöytäkirjan\nmukaan 12 p:ltä jouluk. 1845: \"kiitettävä ahkeruus ja edistys.\"\n\n\n\n\nIV. APULAISPAPPI 1846 -- 51.\n\n\nVaikka Alfred Kihlmanilla vielä oli askel astuttava päästäkseen\npapiksi, oli hän kuitenkin lopullisesti eronnut yliopistosta, ja\nalotamme senvuoksi uuden luvun.\n\nEdellisestä tiedämme Kihlmanin aikoneen viettää joulunsa\nMalmbergilla. Luultavasti tapahtuikin niin, jollei hän kenties\nviettänyt sitä Ingmanilla Alahärmässä, jossa hänen morsiamensa\noleskeli. Kaikissa tapauksissa on helppo kuvitella, että hän\nvuoden vaihteella aina tilaisuuden sattuessa pistäytyi Alahärmässä\nja myöskin kävi tervehtimässä vanhempiansa Kruununkylässä. Ettei\nhän, niinkuin papiksi pyrkijät säännöllisesti tekevät, kohta\nHelsingistä taikka ainakin kohta uutena vuotena 1846 lähtenyt Turkuun\nvihityttämään itseänsä papiksi, vaan aherteli kotiopettajana ja\nsuomenkielen harjoittelijana Lapualla, se johtui yksinkertaisesti\nsiitä syystä, että hän vasta seuraavana vuonna oli täyttävä 22\nvuotta, joka ikä laissa oli määrätty papinvihinnän ehdoksi. Kumminkin\noli hän päättänyt (26/2 1846 hän kirjoittaa siitä vanhemmilleen)\njo kesällä mennä naimisiin ja -- arvatenkin aikaa voittaakseen.\n-- jo maaliskuun keskivaiheilla matkustaa Turkuun suorittaakseen\nasiaankuuluvan tutkinnon, joskin hänen oli sen jälkeen odottaminen\nitse vihkiäisiä kunnes oli saavuttanut laillisen iän.\n\n\"Maaliskuun 21 p:nä saavuin yhdessä R[einhold] Helanderin kanssa\nvanhaan, tuttuun Turkuun, jossa olen kokenut niin monta iloista\nja surullista hetkeä\", niin Alfred 17/4 kirjoittaa vanhemmilleen.\nVuokrattuaan 2 huonetta rouva Delvigillä, vastapäätä entistä\npostikonttoria, kävivät ystävykset esimiestensä luona, joista\nenin osa oli vanhoja tuttuja, nimittäin arkkipiispa Melartin,\ntuomiorovasti Edman (Gadolin oli kuollut 1843), sekä lehtorit\nBergenheim, Ahlstedt ja Heikel; uusia olivat Fredr. Hertzberg kreikan\nkielen lehtori, C. Jak. Helander pyhien kielten ja Fr. Wilh. Hjelt\nlatinan kielen. Heidät vastaanotettiin erittäin hyvin; \"Edmankin,\njonka tapana muuten on jo ensi kohtauksessa tarjota herroille\npappiskokelaille runsaita annoksia meheviä, suolaisia sanoja, oli nyt\nkuin karitsa.\" Useimmat pitivät sentään Kihlmanin tutkinnon ehtona\nsen, että hän hakisi erivapautusta, ja noudattaen saamaansa neuvoa\nhän lähettikin valtakirjan kamreeri Vegeliukselle Helsinkiin hänen\npuolestaan sisäänjättää hakemus. Professori J. Ph. Palmén kirjoitti\nsen, ja viikon päästä olivat asiapaperit jo tuomiokapitulissa,\njoka yksimielisesti puolsi hakemusta. Sitten paperit palautettiin\nsenaattiin lopullista ratkaisua varten. Sillä välin oli tutkinto\nalkanut. Ensin (9/4) olivat messuamis- ja lausumiskokeet tuomiokirkon\nsakaristossa -- \"messuamiseni onnistui erinomaisen hyvin\"; sitten\n15/4 \"olin, pyynnöstä, yksin heprean tentissä Helanderilla.\" --\n\"Minua pidettiin kovalla 2 1/2 tuntia taukoamatta. Tentti oli, niin\nkuuluu hän jälkeenpäin sanoneen, ihana. Hän oli arvellut, ettei hän\nenää koskaan saisi luokseen semmoista heprealaista kuin minä, joka\nniin hyvin tunsi hepreankielen kieliopillisen rakennuksen. Jos olisin\nlukenut laajemman pensumin, olisi hän ehdottomasti antanut korkeimman\näänimäärän; nyt hän sentään epäili.\" Latinankirjoitus 18/4 kesti\nklo 2:sta 10:een. \"Se oli sanomattoman ikävä iltapäivä.\" Tulokseen\noli Alfred tyytymätön, mutta luuli, etteivät hänen toverinsakaan\nolleet kehuttavaa aikaansaaneet. Ruotsin- ja suomenkielen\nkirjoitukset olivat seuraavana päivänä; jälkimäisestä hän ei\npaljoa toivonut, mutta kuitenkin hän tahtoi kirjoittaa, jotta ura\nolisi auki siihenkin suuntaan. -- Kovin ikäväksi Alfred sanoo tätä\nTurussa-oloansa, kaukana omaisista ja ystävistä, \"erotettuna toisesta\nminustani\". -- \"En ole kahteen viikkoon saanut mitään sanomaa\nrakkaalta kyyhkyseltäni.\" Paitsi tenttejä oli hänellä kaikenlaisia\nkäytännöllisiä tehtäviä. Hän tilaa Mölleriltä uuden pianon, joka\noli maksava 550 ruplaa, ja parhaalta kultasepältä, Lundgrenilta,\nhopeakaluja uuden kodin tarpeeksi -- jälkimäinen tilaus tapahtui\nappivanhempien määräyksestä. Edelleen oli kyseessä ajoneuvojen ja\npapinpuvun ostaminen.\n\nSeuraavassa kirjeessä (17/5) Alfred ilmoittaa vanhemmilleen, että\nhänen erivapautushakemuksensa oli tullut yksimielisesti hyväksytyksi,\n\"niiden eri tahoilta tulleiden tietojen nojassa, jotka todistavat\nminun taitoani ja vakavuuttani aina lukioajoilta saakka. Kuka\nolisikaan voinut ajatella tätä? Niin on Jumala nyt johtanut asian,\nvastoin kaikkea ihmisajatusta. Minä tulen siis olemaan pappi, pappi\nJumalan seurakunnassa 21-vuotiaana. Tähän saakka on se kuulumatonta;\nvoi, miten olikaan onnellinen se hetki, jolloin päätitte lähettää\nminut Turun lukioon.\" Ymmärtäähän sen, että vanhemmat puolestaan\nolivat iloissaan tästä poikansa menestyksestä, vaikka kyllä isä\nensiksi, saatuaan tiedon hakemuksesta, oli kirjoittanut, että sen\nhyväksyminen tietäisi liiallista myötätuulta pojan purjeisiin.\n\nViimeisessä kirjeessään Turusta (15/6) Alfred kertoo saarnansa\n(helatorstaina) onnistuneen aika hyvin. Hänen pelkonsa oli haihtunut\nniin pian kun hän oli noussut saarnatuoliin. Muutoin oli tentti\nseurannut tenttiä. \"Minua on pidetty kovalla 14:ssä tentissä, joista\nei yksikään ole kestänyt vähemmän kuin 3 tuntia. -- Torstaina 11 p:nä\na.p. oli julkinen tutkinto. Arvaako isä lopputulosta? Korkeimmasta\nmahdollisesta ääniluvusta, 32:sta, sain minä... 30, s.o. laudatur.\nOlen siis kahden vuoden vanha pappi 21-vuotiaana; hyväpä niinkin!\nTaistelutoverini R. Helander sai korkeimmasta mahdollisesta, 28:sta\n25, siis myöskin laudatur. Pitkiin aikoihin ei kukaan, joka ei ole\nollut maisteri, ole saanut niin korkeaa arvolausetta. Nähdään siis,\nettä saattaa olla toisiakin taitavia ja kunnon miehiä kuin laakerilla\nseppelöidyt. -- Huomenna tiistaina (16/6) on papinvihkiäiset.\"\n\nPaljon oli kirjeissä puhuttu siitä, mihin Alfred määrättäisiin. Hän\nitse halusi suomalaiseen seutuun -- kielen vuoksi; mutta suostui\nmielellään rupeamaan isänsä apulaiseksi, kun tämä lupasi, että\npoika saisi ajoittain oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa\nseurakunnassa. Tämän mukaan hän saikin määräyksen kirkkoherran\napulaiseksi Kruununkylässä. Sen kanssa yhteydessä oli kysymys,\nmissä nuori pari asuisi? Siitäkin vaihdettiin ajatuksia samoissa\nkirjeissä. Äidin ja myöskin isän mielipide oli ensiksikin se, että\nhäiden vietto jo heinäkuulla (niin näet oli sovittu) oli \"kylläkin\nhätäistä\", toiseksi se, että tuskin kävisi laatuun, että Alfred ja\nhänen vaimonsa (\"kaksi lasta\") heti perustaisivat oman kodin, vaan\nehdottivat he, että nuoret asuisivat heidän luonaan yliskamarissa\nja muuten missä huoneessa halusivat. Siihen ei Alfred kuitenkaan\nsuostunut. Heillä, nuorilla, oli paljon ystäviä, jotka piankin\npelkäisivät häiritsevänsä vanhaa isäntäväkeä. Sitä paitsi olisi\nparempi, että nuori vaimo alusta aikain saisi perehtyä emännän\ntehtäviin. Sen vuoksi hän mieluummin asettuisi vuokrattuun asuntoon\nja aikoi jo ennen häitä varta vasten tulla Kruununkylään vuokraamaan\nsopivaa huoneistoa.\n\nNäissä kirjeissä ei huomaa hituistakaan siitä hitaudesta, jota\nKihlman ennen oli sanonut yhdeksi luonteensa tunnusmerkiksi.\nKeskellä tenttejään hän pitää mielessään ja ajaa monta muuta asiaa,\njoista, paitsi jo mainituita, myöskin on merkittävä hänen puuhansa\naikaansaada aviokuulutus, jota varten tarvittiin todistuksia eri\ntahoilta. Mutta semmoinen hän oli, että hän osotti tavatonta tarmoa\nja toimeliaisuutta, kun tehtävät olivat hänelle selvenneet --\nhidas hän oli vain niin kauvan kuin asiat olivat, niin sanoakseni,\nmietiskelyn asteella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlman matkusti Turusta suoraan Lapualle, jonne saapui kesäkuun\n21 p:nä, ja arvatenkin sieltä viipymättä Ylihärmään, mihin Essen\ntänä keväänä oli muuttanut kappalaisen apulaiseksi ja missä hän\nsiis tapasi morsiamensa. Häistä oli sovittu, että ne tapahtuisivat\nLapualla Malmbergin luona, hänen omistamassaan Marielundin talossa.\nSe johtui osaksi siitä, että Essenin asunto Ylihärmässä -- niin hän\nitse sanoo kutsumuskirjeessään Kihlmanin isälle -- oli liian ahdas\npitoja varten, osaksi siitä, että samaan aikaan ja samassa paikassa\noli toisetkin häät vietettävät, nimittäin Reinhold Helanderin, jonka\nmorsian, neiti Sofia Forsman, oli hyvin tuttu ja ajoittain oli\nasunutkin Malmbergin perheessä. Sitäpaitsi oli huomioon otettava,\nettä Reinhold Helander samoin kuin hänen veljensä Olof oli jo\nennestään mitä ystävällisimmissä suhteissa Malmbergiin, sekä että\ntämän lanko F. H. Bergroth oli naimisissa Kihlmanin morsiamen sisaren\nkanssa ja nyt oli tuleva viimemainitunkin langoksi. Tulossa oli siis\nkaksoishäät, samanlaiset kuin ennen mainitut Espoon häät.\n\nLähimmästä ajasta ennen häitä on vähän tietoja. Mahdollista on,\nettä Kihlman, lupauksensa mukaan, kävi Kruununkylässä, mutta jos\nhän ehkä oli ajatellut silloin esittää morsiamensa vanhemmilleen,\non luultavaa, että se jäi tekemättä. Kohta juhannuksen jälkeen\nsattui näet surullinen tapaus, joka oli omansa häiritsemään monta\nsuunnitelmaa. Kesäkuun 29 p:nä Lina Ingman, Anteron nuori vaimo,\nkuoli lapsivuoteeseen, kouristuksiin, ennen lapsen syntymistä.\nKihlman oli silloin ystävänsä luona, ja hän kirjoittaa mainittuansa\ntapauksen: \"Jumala olkoon sielullesi armollinen! Sinä olit minulle\nrakas, rakkaampi kuin monet muut naiset. Sinä olit todella\njumalaapelkääväinen, sillä olit aina köyhä. -- Semmoista päivää ja\nsemmoista yötä, kuin edelliset, en ole elänyt. Klo 4 aamulla [30/6]\nmatkustin Antero raukan kanssa Lapualle.\" Helposti ymmärtää, minkä\nvarjon morsiamen sisaren kuolema heitti häitten yli.\n\nKaksoishäät Lapualla torstaina 9 p:nä heinäk. 1846 olivat kenties\nmahtavimmat, mitkä herännäisyyden aikana nähtiin, aikana, jolloin\nperhejuhlat, syystä etteivät viranomaiset voineet kieltää\nheränneitä kokoontumasta semmoisiin, kutsuttujen vieraiden lukuun\nja vieraanvaraisuuteen nähden kehittyivät niin suurenmoisiksi,\nettä ne palauttavat muistiin renessansikauden upeat pidot, miten\nerilaisia ne kaikissa suhteissa olivatkaan. Muinoin ruhtinaat ja\nmuut ylhäiset sekä kaupunkien porvariston varakkaimmat kilpailivat\nkeskenään maallisen komeuden ja loiston ylellisyydessä ja\nvieraitten kestitsemisessä; nyt tahdottiin hämmästyttää surutonta\nmaailmaa kutsumalla eri suunnilta uskovaisten joukot yhteiseen\nantautumiseen Jumalan sanan viljelemiselle, yhteiseen hengellisen\nelämän virkistykseen ja tunnustukseen. Juhlien toimeenpanijat ja\nvieraat eivät enään olleet maailman ylhäisiä, vaan maalaispappeja\nja maalaiskansaa, mutta sittenkin oli renessansin ja herännäisyyden\nedustajissa jotakin yhdenlaatuista, he tunsivat olevansa vapautettuja\nvanhasta sovinnaisuudesta, heissä asui uusi henki, ja sen vuoksi he,\nvaikka jonkinlainen surumielisyys olikin heränneitten tunnusmerkkejä,\njoukossa olivat rohkeita, yritteliäitä, iloisia, jopa ylimielisiäkin.\nItsestään on ymmärrettävää, että juhlimisessa nyt niinkuin ainakin\npiili se vaara, että unohdettaisiin asettaa suu säkkiä myöten.\nKun kerran oli tavaksi tullut, että heränneitten perhejuhliin\noli kutsuttava vieraita joukottain, ei monestikaan enää kysytty,\noliko perheellä varaa kestitä kuinka monta tahansa. Niitä, jotka\neivät tahtoneet alistua yleiseen tapaan, syytettiin saituudesta,\nja välttääkseen sitä moni johtui elämään yli varojensa. Vuosia\nmyöhemmin, kun silmät olivat avautuneet näkemään herännäisliikkeen\naikaa myöten kehittyneitä varjopuolia, Kihlman eräässä kirjeessä\n(16/5 1852) Essenille huomauttaa tästä. \"Pramea elämä\", sanoo\nhän, \"oli tarpeellinen pramealle kristinuskolle. Tämänlaatuista\nkristinuskoa täytyi ylläpitää alituisella kestitsemisellä.\" --\nJoku aika häitten jälkeen Pyhäjärven kappalaisen-apulainen Heikki\nSchwartzberg laajassa kirjeessä kuvasi häät ystävälleen K. J.\nEngelbergille Pulkkilassa. [Tästä kirjeestä on tiettävästi säilynyt\nainoastaan jäljennös, jonka omistaa Suomen Kirkkohistoriallinen\nSeura.] Siitä ovat pääasiassa seuraavat piirteet ja kohtaukset.\n\nMalmberg, häätalon oikea isäntä, ja Essen, joka tytärpuolensa\npuolesta myöskin oli isäntä ja toimeenpanija, olivat molemmat\nkutsuneet vieraita, yhteensä 200 henkeä säätyläisiä ja 200\ntalonpoikaisia. Kumminkin oli osa kumpaakin luokkaa, tilan\nriittämättömyyden takia, kutsuttu saapumaan vasta toisena päivänä\nklo 10 a.p., mutta muutoinkaan eivät vieraat minään hetkenä olleet\nkaikki samalla aikaa saapuvilla. \"Kaikki päivät olivat matkapäiviä,\nihmisiä tuli ja lähti koko ajan.\" Joku oli laskenut, että pappeja\noli saapunut 48, mutta Schwartzberg arvelee niitä olleen enemmän.\nMainittu luku saa ymmärtämään, että suurin osa Etelä-Pohjanmaan\nheränneitä pappeja oli häissä ja sen lisäksi melkoinen joukko\nkauempaakin, ei ainoastaan sukulaisia vaan muitakin, sillä\ntiedämmehän jo siitä, mitä on kerrottu Kihlmanin matkoista, että\nheränneet papit ympäri maata olivat keskenään tuttuja, veljiä.\nSuruttomia (säkra) s.o. ei-heränneisiin kuuluvia pappeja oli tuskin\nmuita kuin pari kolme Lapuan pitäjän pappia ja rovasti Kihlman, joka\nviimemainittu oli vaimonsa kanssa tullut poikansa häihin, mutta\njo toisena päivänä lähti pois. Pukuun nähden oli hääväki vakavan\ntummaa, väritöntä joukkoa. Miehet parrattomine kasvoineen, jakaus\nkeskellä päälakea, papit pitkässä, napitetussa mustassa takissa,\nvalkoiset liperit kaulassa ja talonpojat harmaassa sarkapuvussa,\njonka merkittävin osa oli lyhyt körttinuttu; naiset, mitä säätyä\nolivatkaan, mustassa tai tummansinisessä hameessa, olkapäitä\npeittävä, neulalla rinnalle kiinnitetty huivi kaulassa, tukka samoin\nkuin miehillä sileäksi kammattu, keskeltä jaettu ja pantu palmikolle,\njoka joko riippui vapaana tai oli takaraivolle kiehkuraksi\nkoottu. Eivät mitkään heleät värit, eivätkä mitkään kultaiset\ntaikka halvemmatkaan koristeet häirinneet yksitoikkoisuutta.\nSemmoista oli hääkansa yleiskatsaukselta; mutta toista oli kun\nsiihen lähemmin tutustui. Silloin huomasi, että enemmistö pappeja\noli nuoria, noin 30-ikäisiä, vilkkaita, innokkaita, tarmokkaita\nmiehiä, että talonpoikien vakavissa kasvoissa ilmeni henkevyyttä\nja syvämietteisyyttä, joka ei ollut jokapäiväistä laatua, ja\npian erotti naistenkin joukossa eri-ikäisiä, eriluonteisia, eri\nelämänkoulun käyneitä. -- Paitsi Marielundissa oli häävierailla\nmyöskin käytettävinään läheisen Kauppilan talon huoneet, ja\nsiellä oleskelivat enimmäkseen talonpojat. Itse häätalossa olivat\nvarsinaiset asuinhuoneet vanhempien ja naisvierasten hallussa, jota\nvastoin yliskamari ja avonainen ullakko oli jätetty \"ukkojen\" (Paavo\nRuotsalaisen y.m. talonpoikaisten johtajien) ja pappien valtaan.\n\nSchwartzberg saapui häätaloon vaimonsa, Lauran, ja tämän veljen, Iin\nkappalaisen Janne Stenbäckin, seurassa keskiviikkona i.p., jolloin\nsiellä jo oli paljon ennen tulleita, Paavo Ruotsalainen, [J. L. ja\nW.] Niskaset, pappeja ja naisvieraita. Paavo oli erittäin reipas\nja hupaisa. Tavatessaan tulijan hän kohta kysyi, oliko hänellä\npassia, ja kun hänellä, \"niinkuin taitamattomalla\", ei ollut mitään\nnäytettävänä, otti Paavo esiin omansa nimittäin Hedbergin [Kirjanen\noli K. J. Nordlundin tekemä, mutta ilmestyi ilman tekijän nimeä ja\nluultiin Hedbergin kirjoittamaksi, syystä että siinä puolustettiin\nhänen suuntaansa.] kirjasen \"Väärän opin kauhistuksesta j.n.e.\",\njoka oli kirjoitettu Renqvistin samannimistä kirjaa vastaan, mutta\njota \"ukot\" sanoivat \"Uskon ruumissaarnaksi\". Siitä hän luki sen\nkohdan, joka sisältää kiitosta hänelle itselleen, vaan ei muuta.\n-- Schwartzbergin mielestä seurustelu säätyläisten kesken ei ollut\nhauskaa, oltiin kyllä olevinaan kursailemattoman ystävällisiä ja\nveljellisiä, mutta kuitenkin oli \"hienoa ja väkinäistä\", vaikka\nveisattiin pianon säestyksellä. Toista oli kun Paavo tuli hetkeksi\nsisään. Kävellen edestakaisin salissa hän väliin puhui virsien\nvälissä, antaen ohimennen milloin toiselle milloin toiselle\nletkauksen (s.o. mieskohtaisen muistutuksen, tarkoittaen puhutellun\nhengellistä elämää). Siitä mieliala vilkastui, mutta silloin\nkutsuttiin illallisille. Kun toisessa huoneessa syötiin, alotettiin\npestä salin lattiaa seuraavan päivän juhlaksi. Mutta työ oli tuskin\npuolivälissä, ennenkuin Malmberg, ukko ja muut palaamalla saliin\najoivat akat vesisaavineen ja kiuluineen niin pikaiseen pakoon,\nettä he jättivät pesinrievut jälkeensä. Ukko alkoi jälleen kävellä\nmärällä, liukkaalla lattialla potkien pois rievut tieltään. En ole\nkoskaan, sanoo kertoja, nähnyt häntä niin innostuneena kalliiseen\nasiaan, sillä hän hoiperteli niinkuin humalainen. Sitten hän piti\nrukouksen. Mutta sekin tapahtui oudosti ja kummallisesti, sillä\nhän löi toisinaan kovasti tuoliin, ja siunaus jäi katkonaiseksi.\n(\"Hupaista olisi ollut tietää, mitä itsekukin ajatteli tästä\nillasta.\") [_M. Rosendal_, m. p. III, s. 47, (ja hänen mukaansa\n_Oravala_ P. Ruotsalaisen elämäkerrassa) kertoo rukouskohtauksen\nvähän toisin ja sanoo sen tapahtuneen Paavon astuessa häätaloon.\nSchwartzbergin kertomus on ilmeisesti läsnäolleen tekemä.]\n\nSeuraavan päivän aamupuolella veisattiin taas salissa pianon mukaan,\nja ukko käveli ja letkautti ketä sattui. Oli sangen hauskaa.\nIltapäivällä olivat suuret häät, joissa molemmat parit vihittiin\nyhdellä kertaa. Malmberg vihki, ja papeista yhtyivät parhaimmat äänet\nmessuun ja veisuun. Jälestäpäin Julius Bergh luki ja puhui. Huoneet\nolivat tungokseen täynnä ihmisiä; kertojamme kuunteli puhujaa,\nseisoen porstuassa.\n\nYleensä Schwartzberg ei viihtynyt alhaalla, jossa hän olettaa\nLapuan hienoston esiintyneen täydessä loistossaan(!), mutta\nsitä vastoin hänellä ylisillä oli monta hauskaa hetkeä ukkojen\nkanssa. Muun muassa Paavo ukko saneli Niskaselle esipuheen ennen\nmainittuun kirjaseen, ja F. O. Durchman kirjoitti sen sitten\n(kauniilla käsialallaan) sen kappaleen kanteen, jota ukko sanoi\npassikseen, jotta Niskanen veisi sen Iisalmen rovastille, toht.\nR. V. Frosterukselle, joka jo ennen oli puolustanut Renqvistin\nkirjaa J. L. Niskasta vastaan. Näin se kuului: \"Tässä seuraa yksi\nvähäinen selityskirja Renqvistin hävytöntä kirjaa vastaan; ja tämä on\ntapahtunut jo kuningas Ahasveruksen aikana, ja Mardokai näki silloin\nunen, että kaksi suurta lohikäärmettä soti keskenänsä, että maa\njytisi siitä. Ja nämä lokikäärmeet olit, niinkuin jokainen tietää,\nettä Haaman oli ensimäinen ja Mardokai toinen. Ja nyt tällä aikaa\nmeidän kristillisessä seurakunnassa on Herra Pastori Renqvisti yksi\nja Hedbergi on toinen. Nämä pedot nyt sotivat keskenänsä niinkuin\nlohikäärmeet. Nyt he pyytävät yhdestä mielestä ylösniellä sen vähän\nEsterin, mutta hän on sen suuren kuninkaan Ahasveruksen käskystä\nsuljettu hänen linnaansa, ettei nämä pedot voi häntä vahingoittaa.\nKelvatkoon tämä vähäinen esipuhe tämän kirjan esipuheeksi, vaan\nitse lukija taitaa p. raamatusta sen enemmän käsittää ja selkeyden\nlöytää.\" (Alla Paavon puumerkki: + d -- risti ja ylösalasin käännetty\nP.)\n\nToisen hääpäivän aamupuolella luki Durchman [arvattavasti\nyliskamarissa] ääneen sensorin jo hyväksymästä kolmannesta vihkosta\nhänen ja Antero Ingmanin suomentamaa Lutheruksen postillaa ja\naiheutti sillä monijaksoisen kiivaan väittelyn heidän käyttämästään\nsuomenkielestä, joka laadultaan oli aivan uutta hengellisessä\nkirjallisuudessa. Schwartzbergistä (jolla jo ennestään oli \"äkää\nDurchmania vastaan\" -- hän oli tyytymätön tämän suomentamaan\nLuteruksen kirjaseen: Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa\nja Isä meitää, Vaasa 1844) lukeminen tapahtui teeskennellysti, ja\nloukkasivat häntä myöskin semmoiset lauseparret kuin \"tulla tupsahtaa\ntaivaaseen\", \"kiiättävä tuulen tupru\" (Paavalista) [Mainituista\nlauseparsista näkee, että Durchman luki pitkän loppiaissaarnan, jossa\nLuterus kuvaa paavilaisia, sovittaen heihin Paavalin sanat 2 Tim.\n3: 1-9. Näytteenä käännöksen kansanomaisesta kielestä otan tähän ne\nkohdat, joissa nuo lauseparret esiintyy:\n\n187. _Kymmenenneksi, ovat he sopimattomia eli erikoisia_. Mutta tässä\nmennä rynnöstää P. Paavali niinkuin kiiättävä tuulen tupru juuri\npäätä pahkaa tätä hengellistä pyhää oikeutta kohden, joka kuitenki\nniin paljon opettaa edustuksista, vapauksista, muutoksista, ja ampuu\njuuri kohden tuota pyhää sydän arkkua (scrinium pectoris) Roomissa.\nLuonto ja Jumalan järjestys säätää näin: jos ihmisten pitää elämän\nkeskenänsä yhteydessä, niin on tarpeellista, että he yhdessäki\nraatavat ja kantavat yhteisiä kuormia yhteisillä hartioilla, tekevät\ntyötä yhteisellä kädellä; niin sitoo heitä yhteinen hätä kiinni\ntoisihinsa.\n\n223. Mutta pyhän ristin, jonka Kristus pani kaikille seuraajillensa\nja joka ei kärsi mitään hekumata, ovat he pettäneet sangen sievästi:\novat sen kaivaneet hopiaan, niin että on nyt helppo kantaa eikä\nsaata mitään vaivaa, jopa myypi muiskujansa ja siunaustansa ja on\nheille tullut hyödyttäväiseksi hekuman palveliaksi. Mutta sydämmeen\nelköön tulko pyhä risti, eikä olko sillä mitään tekemistä heidän\nelämänsä kanssa; sillä heidän vapautensa, röykkeytensä, kerskauksensa\nja paisumuksensa on pannut sille salvan eteen. Kuitenkin kantavat\nHerralle kiitokseksi ristinsä kunniallisella tavalla hopiassa,\nja niin tulla tupsahtavat päätä pahkaa taivaaseen.] y.m. Ensin\noli Schwartzberg yliskamarissa, jossa silloin eivät kuitenkaan\nsuomentajat eikä Paavo olleet läsnä, moittinut uutta suomea. Väittely\nuudistui sitten ullakolla, jonne Durchman ja Ingman ja vähitellen\npaljon muitakin kokoontui. Murheen masentamana Ingman oli vaiti,\neikä Schwartzbergkaan ensiksi tahtonut käydä asiaan käsiksi, mutta\ntoiset vetivät hänet esiin. Silloin vaihdettiin kiivaitakin sanoja.\nDurchman: \"Sinä et osaa suomea.\" Schwartzberg: \"Olen hamasta äitini\nkohdusta täysi ja selvä suomalainen, mutta sinä ainoastaan puolisko\"\n-- -- --; hänen mielestään kielen outous ja koreus teki hengen ja\nsisällyksen tärkeyden tehottomaksi. \"Perään ajatelkoot itse\", oli\nSchwartzbergin loppupäätelmä, \"jos ei juuri meidän joukko sen kautta,\nettä me suomea muuttelemme hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle\ntilaa muuttaa koko pyhää raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan\nsanan.\" Wilh. Niskanen muistutti vain pikku seikoista, esim.: \"Mitä\nse hyödyttää, että kirjoittaa prikku ja ei (ett'ei), eikö ole\nselvintä kirjoittaa _ettei_ eli myös _että ei_ j.n.e.\" Malmberg\nvertasi koreaa suomea koruihin puettuun porttoon(!) Tämä oli jo\nliikaa; luullen, että kaikki olivat heitä vastaan, Durchman ja Ingman\nharmistuneina vetäytyivät pois. Suurin osa pappeja ja herroja, jollei\nkaikki, oli läsnä, ja sitä paitsi useita talonpoikiakin Isostakyröstä\nja muualta. (Fredr.) Östring, (Edv.) Svan y.m. olivat Schwartzbergin\npuolella, mutta toiset taas Durchmanin kannalla.\n\nKahakan jälkeen Malmberg puhuen kahdenkesken Schwartzbergin kanssa\nilmaisi tälle, että Durchman \"akkain juorujen johdosta\" kuvitteli,\nettä ystävät pohjoispuolella ja Savossa olivat tyytymättömiä häneen\nja muihin täällä etelässä, ja käsitti hyökkäyksen hänen suomennostaan\nvastaan aiheutuneen siitä sekä todistavan hänen kuvitteluaan.\nMalmbergin kehotuksesta Schwartzberg otti asian puheeksi Durchmanin\nja Ingmanin kanssa (jonka jälkimäisen Durchman tahtoi mukaan), ja\neräässä ullakon nurkassa hän yksityisesti vakuutti, että pohjoisessa\nei suinkaan ollut mitään epäluuloa heitä eikä heidän kristinuskoaan\nvastaan; ainoastaan siitä oli hän suuttunut, että Durchman oli\nkääntänyt Luteruksen \"Lyhyt tapa\"-kirjasen. Siitä vaihdettiin sitten\najatuksia, ja oli Durchman tullut tyynemmäksi.\n\nMyöhemmin yhä samana aamupäivänä Paavo meni Kauppilaan, jossa\ntalonpojat veisasivat, luki ääneen Björkqvistin saarnan kolmantena\nsunnuntaina pääsiäisten jälkeen, piti sen johdosta pienen puheen ja\nluki sitten vielä kappaleen Björkqvististä. Se oli hyvin hupaisaa\nja kehottavaa. Iltapäivälläkin ukko kävi siellä ja piti lyhyen\njäähyväispuheen. Sen jälkeen hän laittoi itsensä valmiiksi matkaan.\nSilloin tulivat melkein kaikki talonpojat Kauppilasta katsomaan\nhänen lähtöänsä, ja myöskin Marielundissa mentiin ulos pihalle.\nSuuri pihamaa oli niin täynnä kansaa, että tuskin pääsi paikaltaan\nliikkumaan. Juuri lähtöhetkellä Paavo sanoi matkatoverilleen,\nkauppias Petanderille: \"Missä puteli?\" Ja kun toinen oli vetänyt\nputelin esiin kontista ja antanut sen ukolle, otti tämä siitä aika\nsiemauksen lausuen: \"Juomarin nimeä pitää minun kuitenkin kantaa.\"\nSitte hän ojensi putelin toverilleen, ja kun tämäkin aikoi juoda,\nukko huusi: \"Kah, älä kaikkea juo!\" niin että kaikkien täytyi nauraa.\nKaikkea tätäkin ukko suolasi useilla lyhyillä lauseilla: \"Katsokaat\neteenne\" j.n.e. -- ja niin he lähtivät. Ikävä mielissään talonpojat\npalasivat Kauppilaan, ja heitä seurasi Schwartzberg ja jotkut\nmuutkin yläluokkalaiset. Siellä veisattiin taas, ja J. L. Niskasen\nkehotuksesta Schwartzberg luki Wegeliuksen postillasta toisen\npääsiäispäivän saarnan.\n\nIllemmalla ryhdyttiin häätalossa keskustelemaan, mitä oli tehtävä\nuuteen (J. J. Nordströmin laatimaan) kirkkolakiehdotukseen nähden,\nja tultiin seuraaviin yksimielisiin päätelmiin: Kaikkien säätyjen on\nehdotusta vastustettava, sillä se koskee kaikkia säätyjä; ensin on\nkysymys käsiteltävä sanomissa, jotta saataisiin tietää, mitä maailma\najattelee siitä, ja ehkä houkuteltaisiin viholliset luovuttamaan\naseensa; sillä välin tulee jokaisen panna muistiin, mitä hänellä oli\nsanottavaa ehdotusta vastaan, jonka jälkeen yleisessä kokouksessa\nnäistä muistutuksista laaditaan yhteenveto esitettäväksi suoraan\nkeisarille, samalla kuin eri tahoilta tulevat muistutukset rovastien,\nkuvernöörien y.m. kautta menevät tuomiokapituleihin. Sitä paitsi\npäätettiin, että tunnustuskirjat, joista ehdotus hylkää useimmat,\nolisivat viipymättä julkaistavat suomeksi, sillä sen jälkeen kun\nuusi laki oli vahvistettu, olisi kai niiden ulosantaminen tuskin\najateltavissa. Jos. Grönberg y.m. ottivat suorittaakseen tehtävän.\n[Neuvottelu kirkkolaki-ehdotusta tarkottavista toimenpiteistä on\nennen mainittu _E. G. Palménin_ tutkimuksessa: 1869 vuoden kirkkolain\nvanhemmista esitöistä. Kirkkohist. Seuran pöytäk. IV, 97. -- V. 1849\nilmestyi _Lutherilaisen seurakunnan_ opin ja uskon _tunnustuskirjat_.\nLatinasta suomensi Joseph Grönberg. Vaasassa, P. M. F. Lundberg.]\n\nSitäkin myöhemmin, illallisten jälkeen, leimahti väittely\nsuomenkielestä vielä kerran ilmiliekkiin. Se oli jo alkanut, ukkojen\nyliskamarissa, Durchmanin, Ingmanin, Niskasten y.m. kesken, kun\nSchwartzberg tuli sinne, ja tämä kiukkuisesti ryntäsi taisteluun:\n\"Voi, kun ette häpeä sotkea lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin --\nKemellin sotkuiseen juttuun juomareista, koottu kohmeloväen suusta,\nKultalaan, Kanavaan, [Kl. J. Kemell oli Oulun Viikkosanomissa\nm.m. julkaissut Bellmanin mukailun: 'Ystävä kullat'; 'Kultala'\noli K. N. Keckmanin kääntämä Zschokken kertomus 'Goldmacherdorf',\n'Kanava' P. Hannikaisen sanomalehti Viipurissa.] y.m. senlaisiin\non suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta olkaa\ntukkimatta sitä hengellisiin\". -- -- -- Kun hän yhä jatkoi samaan\ntapaan antamatta sananvuoroa kellekään, silloin Durchman asettui\nleveästi ja kunnioitettavasti istumaan tuolille ja rupesi kimeällä\näänellä pitämään ruumissaarnaa Schwartzbergille, matkien sitä\nruotsinvoittoista kieltä, jota siihen aikaan monessa kirkossa\nsaatiin saarnatuolilta kuulla (skjeelu, skynddein, Juumala j.n.e.).\nHän näytteli osaansa mestarillisesti, niin että kaikki nauroivat\nja väittely kerrassaan taukosi. Hetken saarnattuaan Durchman ja\nIngman menivät ulos, palatakseen vähän myöhemmin, niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut. -- Sittemmin jatkettiin vielä seurustelua useita\ntunteja jutellen milloin mistäkin. Läheltä sentään piti, etteikö\nuusi kahakka syntynyt, kun Durchman alkoi ylistää Luterusta. J. L.\nNiskanen oli silloin esittänyt autuudenjärjestyksen Wegeliuksen\nmukaan ja päättänyt: \"Tuskinpa teidän Lutheruksenne niin komeesti\nselittää asiaa.\" -- \"Paljon paremmin!\" oli Durchman lausunut siihen\nja sitten esiintuonut uskontunnustuksensa Luteruksen kirjoista. Sen\nhän teki sangen hyvin, myöntää Schwartzberg, mutta sanoo kuitenkin,\nettä hänellä oli suuri halu iskeä, kun Luterusta ylistettiin,\nmutta hän pysyi vaiti, jotta ei rauha häiriintyisi. -- Seuraavana\npäivänä vieraat lähtivät. Sitä ennen olivat kumminkin Malmberg,\nDurchman ja Schwartzberg keskenään vielä puhuneet tuosta luullusta\nerimielisyydestä (pohjoisempana ja etelämpänä asuvien välillä).\nHe erosivat veljellisessä sovussa, kukin puolestaan vilpittömästi\ntahtoen ottaa huomioon Hedbergin varoittavan esimerkin ja olla\nuskomatta kaikkia sanomia, jotka paholainen lähettää aikaansaadakseen\npuolueita ja kuolemaa. -- \"Senlaiset olivat nämä häät.\"\n\nMiten paljon kuvaavaa Schwartzbergin kertomus sisältäneekään, on\nse sentään yksipuolinen. Se on laadittu maalaispapin kannalta,\njoka ei pyytänytkään antaa yleiskuvausta. Hän ei lausu sanaakaan\nmorsiusparista; hänestä niinkuin kenties useimmista muistakin\nolivat ne ja häät semmoisenaan sivuasia, suuren herännäiskokouksen\nveruke. Miten aika kului \"Lapuan hienostolta\" y.m., jotka täyttivät\nMarielundin (\"Marjaluntin\") asuinrakennuksen alakerran, jää\nniinikään sanomatta; saamme vain olettaa, että siellä veisattiin\nja laulettiin ja että Julius Berghin jälkeen toinen pappi astui\ntoisen jälkeen lukemaan ääneen ja puhumaan, sillä muu ajanvietto ei\ntullut kysymykseenkään kuin loppumaton seurojen pito. Ainoastaan\nruoka-ajat keskeyttivät hartausharjotuksia. Vihdoin kertoja laiminlyö\npuhua siitä, miten vieraita kestittiin. Meille myöhemmän ajan\nlapsille olisi kumminkin ollut mielenkiintoista kuulla, kuinka\nsatojen ihmisten maallisetkin tarpeet tyydytettiin. Vaadittiin siinä\npitkiä pöytiä, suuria patoja ja runsaita ruokavarastoja! Entäs\njuomatavaroita! Olihan tapa semmoinen, että illoin juotiin totia,\njopa runsaastikin, ja niin tiedetään tapahtuneen näissäkin häissä.\nSen jälkeen kun tekijä oli edeltäkäsin julkaissut tämän kuvauksen\nLapuan kaksoishäistä (\"Aika\" 1914, s. 481-490), on hänellä ollut ilo\nrouva Lydia Hällforsilta vastaanottaa kirje, joka sisältää tietoja\nhäitten aineellisesta puolesta:\n\n\"Kihlman suoritti Malmbergille tuhat ruplaa häiden pidosta\".\n(Menoerä onkin aivan oikein merkitty hänen tulo- ja menokirjaansa\n-- \"för mitt bröllop\"). Sitä paitse ostettiin koko hääjoukolle\ntarvittavat ruoka-astiat, posliinit, ja ne kaikki jäivät Malmbergin\nomaksi. Häävieraat toivat äärettömän paljon ruokavaroja tullessaan\nhäätaloon. Kauppiaat Uudestakaarlepyystä ja Vaasasta niinikään toivat\nankkurittain ja laatikoittain tavaroitansa. Erityisesti muistan, että\nkertojat mainitsivat rusinoita ja rommia.(!)\n\n\"Maalaiset tietysti toivat omia herkkujaan, leipää, voita, juustoa,\ntuoretta ja paistettua lihaa, niinkuin vieläkin kuuluu olevan tapana\nLapualla ja monessa muussa paikassa. -- Ajattelen, että näistä\npikkutiedoista ehkä käy ilmi, miten köyhän pitäjänapulaisen kannatti\nja miten hänen vaimonsa jaksoi pitää tällaiset suuret pidot\". --\nEttä joukossa oli yksityisiä raittiita ja montakin, on kyllä\ntunnettu, mutta raittiuden ajamista ei katsottu miksikään hyväksi,\nvaan ulkokultaisuudeksi, tekopyhyydeksi, ja tämä käsitys saa myöskin\nymmärtämään Paavon uhmailevan menettelyn, kun hän koko hääkansan\nedessä otti \"piiskaryypyn\". Hänelle vain naurettiin, eikä suinkaan\nivallisesti, koska menevä jätti \"ikävän\" jääneiden mieleen. Kaunista\non kertojalta, että hän pidättäytyy arvostelemasta näkemiänsä, mikä\nei lainkaan ole tavallista suurten pitojen vieraissa. Ainoastaan\nsulkumerkkien väliin pantu kysymys, sen jälkeen kun hän on kuvannut\nPaavon meluavan rukouksen hääpäivän aattona, viittaa siihen, että hän\nei lausunut julki kaikkea mitä mietti, taikka että hän ainakin arveli\nmuissa liikkuneen sekavia ajatuksia ja tunteita.\n\nSuurin osa hääväkeä matkusti Alahärmään rouva Ingmanin hautajaisiin,\njotka olivat sunnuntaina 12 p:nä. Siellä oli tietysti myöskin Kihlman\nja hänen nuori rouvansa, jotka olivat läheisimpiä surevia, ja joista\nhäitten kuvauksessa on tuskin sanaakaan mainittu. Niinkuin häissä\noli seuroja pidetty, pidettiin niitä hautajaisissakin, ja \"hyvin\nhauskaa oli siellä ollut\", vakuuttaa Schwartzberg lausetavalla,\njonka merkityksen jo edellisestä tunnemme. Schwartzberg itse ei\nollut Alahärmässä, sillä hänen Lauransa halusi viettää ainakin yhden\npäivän veljiensä seurassa Munsalassa, missä sotaisa Pyhäjärven\npappi vielä kerran alkoi väitellä suomenkielestä hengellisissä\nkirjoissa lankonsa, Lauri Stenbäckin, kanssa. Kun tämä oli lausunut\nsen ajatuksen, että raamatunsuomennos ollen täynnä ruotsalaisuuksia\nolisi uudistettava puhtaampaan suomenkieleen, oli toinen huudahtanut:\n\"Eiköhän tällä ajalla, koska maailma kaikin puolin hampaitansa hioo,\nolisi itse kullakin muuta tekemistä kuin käännellä ja väännellä\nsuomenkieltä ja muita turhanpäiväisiä, tarpeettomia asioita, vai\nluuletkos sillä tavoin saavasi asees kuuratuksi ja valmistuvasi\nsotaparaadille, kun tarvitaan?\" -- Siihen Stenbäck ei vastannut\nmitään, ja niin väittely päättyi. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäämatkat nykyisessä merkityksessä olivat tuntemattomia heränneitten\npiireissä, eikä nimitys myöskään sovi sille matkalle, jolle\nAlfred Kihlman lähti 17 p:nä heinäk. näyttääkseen vaimolleen\nlapsuudenkotinsa Kruununkylässä. Ei ole mitään muistiinpanoa niiltä\npäiviltä, joina nuori pari siellä vieraili, mutta tiettyä on sentään,\nettä vanhemmat avoimin sylin ja sydämin vastaanottivat uuden\ntyttären. Silloin, taikka kenties toisella matkalla, 10 p:nä elok.,\nnuoret nimismies Hellbergiltä vuokrasivat Härbärge [Tämä nimi on\nnykyjään unohtunut; paikkaa nimitetään nyt \"Venmans\", muistona siitä,\nettä siinä 1853-57 asui kappalaisenapulainen Fredr. Vilh. Venman,\njonka vaimo on tunnettu J. L. Runebergin entisenä ystävättärenä.]\nnimisen asunnon joen rannalla, noin puoli kilometriä länteenpäin\nkirkolta. Rakennus oli tarpeeksi tilava -- sali, kolme kamaria\nja keittiö sekä kaksi yliskamaria -- mutta vaati perusteellista\nkorjausta. Sen vuoksi ja yhä jatkaakseen suomenkielen opintoja\nKihlman päätti vielä jäädä Malmbergin luokse Lapualle, ja isänsä\nsuostumuksella hän anoi tuomiokapitulilta lupaa saada 1 p:ään kesäk.\n1847 asua Kruununkylän ulkopuolella, vaikka oli määrätty apulaiseksi\nsinne. Myöntymys tulikin siinä muodossa, että hän \"vähemmän\nkiireisinä aikoina\" saisi oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa\nseurakunnassa.\n\nNäin tuli Kihlman viettäneeksi ensi vuotensa melkein virkavapaana.\n\"Olen kaikin voimin ryhtynyt suomeen\", hän kirjoittaa isälleen,\n(28/10 1846). \"Niin kauan kuin minä huolehdin poikien luvuista,\nen paljonkaan edistynyt, mutta nyt kun Malmberg on saanut tänne\nuuden kotiopettajan Helsingistä, ei minulla ole muuta työtä kuin\nlukea suomea aamusta iltaan. Jos lukeminen auttaa, niin pitäisi kai\nsiitä joskus tolkkua tulla. -- Olen luvannut Ingmanille kahtena\ntulevana viikkona hoitaa hänen virkaansa Alahärmässä, ei kuitenkaan\nsaarnoja. Saa nähdä kuinka tulen siellä toimeen! Pahinta on, jos\nminut kutsutaan sairaitten luokse. Täytyy repiä häpeältä silmät ja\ntehdä parastaan. Ingman [on Isossakyrössä ja] suomentaa [Durchmanin\nkanssa] Luterusta. -- -- Kuinka isä on jaksanut virassaan? Isä parka\nei ole saanut suurta apua apulaiseltaan; mutta minä koetan käyttää\naikaani niin hyvin kuin ymmärrän, voidakseni sitten, Jumalan avulla,\nsuorittaa mitä minun tulee.\" --\n\nEi syksy sentään kulunut ilman vaihtelua ja seikkailuja. Lokakuun\n12 p:nä Gela lähti Tampereelle tapaamaan ainoata sisartaan Hildaa.\nTämän puoliso, Frans Bergroth, oli näet siellä tehtaan saarnaajana.\nMatkan hän teki Ingmanin ja Durchmanin seurassa, joten Kihlman\nsaattoi olla huoleton; mutta kovin ikävä hänen tuli olla ensi kerran\npitemmän aikaa erillään vaimostaan. Viikon päästä Gela Ingmanin,\nGrönbergin y.m. seurassa jälleen suuntasi matkansa kotiinpäin ja\nsaapui Ruovedelle, Peskaan, 19 p:nä klo 3 i.p. \"Ja arvaappas, kenet\ntapasin täällä?\" Gela kirjoittaa sisarelleen. \"Olin tuskin asettunut\nistumaan lähelle vieraskamaria, kun Kihlman kauniisti astui esiin ja\ntuli tervehtimään minua. Uskotkos, että olin ihmeissäni ja iloinen --\nminä, joka olin odottanut täällä saavani kauhean ikävää! Oli kovin\nhauskaa tavata.\" -- Tapauksen yksinkertainen selitys on se, että\nikävä oli ajanut Kihlmanin matkustamaan vaimoansa vastaan. Jos Gela\noli iloinen, niin kyllä oli Kihlmankin. \"Mieluinen kohtaus sielusta\nja sydämestä\", hän on merkinnyt almanakkaansa. Kotiin tultiin 23 p:nä.\n\nKertomani pieni välikohtaus todistaa, että -- huolimatta siitä\nmitä Kihlman niin järkeilevästi oli kirjoittanut vanhemmilleen,\nkun hän elokuulla 1845 Pihlajavedellä oli eronnut morsiamestaan --\ntosirakkaus yhdisti hänet ja Gelan toisiinsa.\n\nKotiopettajana Kihlman oli elänyt Malmbergilla niinkuin perheen\njäsen ainakin eikä tiettävästi häittenkään jälkeen siinä kohden\nmuutosta tapahtunut, vaan tuli hänen nuori rouvansa uudeksi jäseneksi\nsamaan perheeseen. Läheiset sukulaissuhteet selittävät tämän, ja\nnuorista oli ymmärrettävästi mukavaa lykätä taloushuolet, kunnes\npääsivät omaan kotiinsa Kruununkylään. Mutta toiselta puolen johtui\nsiitä sekin, että kaikki mikä häiritsi Malmbergin perheen elämää\nvaikutti heihinkin, eikä mullistavia tapauksia suinkaan puuttunut.\nEnsiksikin mainittakoon, että Malmbergin aikomus oli ollut yhdessä\nKihlmanin kanssa matkustaa Ruovedelle, mutta kun hän meni sanomaan\nhyvästiä rouvalleen, sai tämä hänet jäämään kotia, eikä vaimo\nsyyttä vastustanut miehensä lähtöä, sillä ainoastaan kaksi päivää\nmyöhemmin (21/10) hän synnytti lapsen. Toiseksi on kerrottava,\nettä rouva Malmberg ei ollut vielä läheskään entiselleen toipunut,\nkun Malmbergiä itseään kohtasi erittäin uhkaava taudintapaus.\nMarraskuun 6 p:nä näet verenvuoto aivoihin aiheutti halvauksen, joka\nsai ympäristön pelkäämään pahinta. Koska Kihlman oli Alahärmässä,\nniin neiti Sofie Nordenkraft, joka Lapualla piti koulua paraasta\npäästä heränneitten pappien lapsille, lähti suoraapäätä Vaasaan\npuhuttelemaan tohtori Churbergia. Tämä piti kohtausta vaarallisena,\nmutta kieltäytyi antamasta määräyksiä näkemättä potilasta.\nSilloin -- sangen kuvaavaa ajalle -- ei keksitty muuta neuvoa kuin\nlähettää sairas Vaasaan (jonne oli 8 peninkulmaa), vaikka hän oli\nniin huono, että hän itse ja muut luulivat viimeisen matkan olevan\nkäsissä. Malmbergin vahva ruumiinrakennus kesti kuitenkin koetuksen,\nja kaupungissa alotettiin sitten silloiseen tapaan iilimadoilla,\nsuoneniskuilla ja kuppauksilla vähentää potilaan verivarastoa, mutta\nlopulta myöskin pitämällä jäätä pään päällä (nykyään ensimäinen ja\nmiltei ainoa keino) ajamassa verta aivoista. \"Jollei pakkanen olisi\ntullut, niin että saatiin _jäätä_\", oli tohtori sanonut, \"olisi\nsairas luultavasti kuollut.\" Vähitellen Malmberg toipui.\n\nSyystä että rouva Malmberg oli vielä liian heikko lähteäkseen\nVaasaan, asettuivat Alfred Kihlman ja Gela sinne hoitamaan sairasta.\nMarraskuun 28 p:nä Alfred kirjoittaa isälleen olleensa kaupungissa\nkaksi viikkoa, mutta sen jälkeen hän vielä viipyi siellä kolmatta\nviikkoa. Varsinkin ensi aikoina oli Kihlmanin elämä sairaan luona\nkaikkea muuta kuin yksitoikkoista. Kun näet tieto Malmbergin\nvaarallisesta tilasta oli levinnyt, hänen lukuisat ystävänsä --\nyleensä ihmeen liikkuvaa väkeä! -- tulivat toinen toisensa jälkeen\nkaupunkiin tavataksensa häntä ehkä viimeisen kerran. \"Usko pois\",\nKihlman kirjoittaa 2/12 Reinhold Helanderille, \"että täältä on toinen\njos toinenkin kirje lähetetty. Sairauden alkuaikoina oli täällä\npaljon ystäviä idästä, pohjoisesta ja etelästä, ja silloin oli\ntäällä kuin mikäkin ministerineuvosto koolla. Essen oli neuvoston\npresidentti. Nyt ei täällä ole muita kuin minä, Gelani ja Eliel\n[Malmbergin vanhin poika].\"\n\nOlof Helander kirjoittaa (Munsalasta 20/11) Reinhold veljelleen\nkäynnistään Vaasassa seuraavasti: \"S.p. kun sain kirjeesi, Keppoensis\n[tehtaanisäntä Otto von Essen] kertoi Malmbergin saaneen halvauksen\nja olevan lääkärin hoidossa Vaasassa. Kohta päätin matkustaa sinne\npahimmassa tapauksessa vielä kerran tavatakseni rakasta veljeä.\nPatruuna yhtyi asiaan ja lähti lauant. 14 p:nä Purmoon viemään\ntietoa Svanille. Pyhänä tulivat molemmat sekä [Jak. Henr.] Roos\nluokseni ja maanantaina matkustimme kaikki Vaasaan. -- -- Klo 6\nillalla tulimme perille, ja hetken päästä pääsimme sairaan puheille,\njoka huolimatta voimattomuudestaan iloisesti vastaanotti meidät,\njopa laski leikkiäkin. -- -- Lääkäri antoi hyvää toivoa. Seuraavana\naamuna matkustimme me neljä toverusta Maalahdelle [tietenkin Svanin\nappivaaria tohtori Jak. Wegeliusta tervehtimään]. Kun saman päivän\nillalla palasimme sieltä, saimme iloisen uutisen, että tauti oli\ntaittunut(!) ja tapasimme Malmbergin iloisena ja hilpeänä. Et\nvoi uskoa, kuinka rakas hän meille oli ja kuinka olimme iloisia.\nSeuraavana päivänä palasimme kotia. Kihlmanin tapasin Vaasassa,\nkäskien hänen kirjoittaa Sinulle, ja sen hän lupasikin tehdä. -- --\nMatka oli hauska ja hupaisa; mutta nyt istun jälleen kotona surkeana\nkuin Latsarus. Mutta eipä se haittaa. Täytyy oppia jyrsimään kovaa\nleipäkannikkaakin eikä aina syödä kräämiä. Sitä tulen nyt koettamaan\nkotielämässäni, niin sisällisesti kuin ulkonaisestikin.\"\n\nJoulukuun 16 p:nä pääsi Malmberg lähtemään kotiin ja samalla hänen\nseurueensakin, nimittäin rouva, joka viimein hänkin oli kyennyt\ntulemaan Vaasaan, sekä Kihlman ja hänen Gelansa. Lääkäri oli\nmäärännyt, että ensinmainitun tulisi ainakin puoli vuotta olla\nryhtymättä virkatoimiinsa, mutta siihen rohkealuontoinen mies ei\ntahtonut taipua; kumminkin on Kihlman merkinnyt muistiin, että\nMalmberg saarnasi ensi kerran sairautensa jälkeen 16 p:nä toukok.\n1847, siis aivan täsmälleen kuusi kuukautta siitä päivästä,\njolloin Vaasasta lähti. -- Kihlman oli aikonut viettää joulua\njoko Malmbergilla taikka appivanhempiensa luona ja vasta uudeksi\nvuodeksi tehdä saarnamatkan Kruununkylään, mutta siihen isä ei\nkuitenkaan voinut suostua. Oli nimittäin niin, että sekä Kruununkylän\nkappalainen Wegelius että Teerijärven kappalainen L. Schalin olivat\nsiksi raihnaisia, etteivät tulleet toimeen ilman apua. Alfredin\ntäytyi siis luvata saarnata joulupäivänä Teerijärvellä, uudenvuoden\npäivänä Kruununkylässä ja loppiaisena jälleen Teerijärvellä --\njopa viimemainittuna päivänä sekä suomeksi että ruotsiksi, mikä on\nsenvuoksi merkille pantava, että hän silloin ensi kerran saarnasi\nsuomenkielellä. -- Näin tapahtui, ja vastanaineet viettivät\nensimäisen joulunsa erillään toisistaan; Gela näet ei voinut seurata\nmiestään Kruununkylään, sillä keli oli huono, ja hän oli joutunut\ntilaan, joka vaati erikoista varovaisuutta. Heidän vaihtamistaan\nkirjeistä näkee, kuinka ikävä heitä vaivasi. Alfred oli jouluaattona\nvanhempiensa luona (saarnavuorot oli niin muutettu, että hän\njoulupäivänä saarnasi emäkirkossa eikä kappelissa), sai niin paljon\nlahjoja -- kaikenlaista, jota tarvittiin uudessa kodissa -- \"että\nhäpesin\", ja saarnasi sitten määrätyt vuoronsa, mutta päivät olivat\nhänestä kovin pitkiä. Samoin Gelan oli ikävä miestään, ja vaikeaa\nhänen oli olla lähtemättä rakkaan \"ukkonsa\" luokse.\n\nMyöskin kevätkautena (1847) täytyi Kihlmanin joskus vielä\nsaarnavuorojensa tähden jättää vaimonsa yksin, mutta melkein yhtä\nusein, kenties useamminkin hän oli muilla matkoilla milloin Gelan\nkanssa milloin ilman. Näistä on vain lyhyitä muistiinpanoja,\nmutta ansaitsevat ne kumminkin mainitsemista uusina todistuksina\nheränneitten pappien alituisesta matkustamisesta. Tuskin oli Kihlman\nuutena vuotena palattuaan Kruununkylästä ollut viisi päivää kotona,\nennenkuin hän 13/1 Malmbergin seurassa lähti Kuortaneelle (A. N.\nHolmström), Ruovedelle (Peskaan), Tampereelle ja Längelmäelle,\nmissä seurusteltiin Grönbergin sekä Frans ja Berndt Bergrothin\nkanssa. Kotiin palattiin 22/1, mutta viiden päivän päästä tuli\ntaas Grönberg Lapualle, ja nyt lähdettiin yhdessä Isoonkyröön\nAntero Ingmanin ja neiti Erika Hällforsin häihin 28 p:nä tammik.\nOleskellessaan Durchmanin luona oli Ingman tutustunut kaksi vuotta\nsitten Ahvenanmaalta Isoonkyröön muuttaneen rovasti K. E. Hällforsin\nperheeseen, jossa tyttäret olivat heränneitä, vaikka isä ja aluksi\näitikin olivat herännäisyysliikkeen vastustajia, ja niin hän sai\nuuden, samanhenkisen elämäntoverin kotiinsa. Ohimennen mainittakoon,\nettä nämäkin häät olivat \"kaksoishäät\"; samalla kertaa vihittiin\nnäet Isonkyrön kirkkoherran apulainen Anders Joh. Lilius Henriette\nHällforsin, Erikan kaksi vuotta vanhemman sisaren kanssa. Häämatkalla\noli Gelakin mukana samoin kuin sillä matkalla, joka kohta sen jälkeen\nGrönbergin ja Malmbergin seurassa tehtiin Uuteenkaarlepyyhyn,\nKruununkylään y.m. -- Helmikuulta on mainittava Niilo Gabr. Arppen\nhäät Karolina Snellmanin kanssa Laihian pappilassa (11 p:nä), joissa\nKihlman, Malmberg ja Grönberg myöskin olivat, puhumatta käynneistä\nAla- ja Ylihärmässä, Alavetelissä (A. A. Favorin) y.m.s. --\nMaaliskuulla tapahtui laaja kiertomatka, jolla käytiin tervehtimässä\nainakin kymmenkuntaa herännyttä ystävää. Kun Kihlman vaimonsa\nkanssa 15/3 oli palannut Kruununkylästä, matkusti hän vielä s. p:nä\nMalmbergin ja Essenin seurassa Kuortaneelle (Holmström), sieltä\nKeuruulle (Jak. Simelius) ja edelleen Jyväskylän kautta Kuopioon.\nSiellä viivyttiin päivä (20/3) Julius Berghin luona. Seuraavana\npäivänä matkaa jatkettiin Iisalmeen, jossa tavattiin \"ukko\", s.o.\nPaavo Ruotsalainen, ja J. L. Niskanen. Sieltä meni matka Kiuruvedelle\nja Pyhäjärvelle, jossa Jonas Laguksen luona vierailtiin kokonaista\nkaksi päivää. Näiden päivien (24-26/3) kohdalle Kihlman on merkinnyt\nsanan: \"Risbastun\" (selkäsauna), joka tietänee, että Lagus jostakin\nsyystä nuhteli joko häntä yksinään taikka kenties koko seuruetta.\nLoppumatkalla käytiin vielä Reisjärvellä (Jak. Hemming), Halsuassa\n(Z. Gallenius) ja Lappajärvellä (F. P. Kemell), josta vihdoin\nKauhavan hautta saavuttiin Lapuan Marielundiin. Matka oli kestänyt\npäivää vaille kaksi viikkoa. -- Vielä mainittakoon huhtikuun 12-15\np:nä tapahtunut matka Malmbergin, Ingmanin ja Durchmanin seurassa\nVaasaan ja Maalahdelle hautajaisiin. [Rovasti J. W. Fontellin\nsuosiollisen tiedonannon mukaan haudattiin 14 p:nä huhtik. 1847\ntalollisen tytär 22-vuotias Brita Stina Markuksentytär Mattlar, joka\nsamoin kuin hänen lähimmät omaisensa oli kuulunut heränneisiin.]\n\nOliko Turkuun saapunut tieto Kihlmanin pitkästä olosta Vaasassa\nMalmbergin sairauden aikana taikka hänen matkoistaan, sitä ei\ntiedetä, mutta varmaa on, että tuomiokapitulissa hänen elämäänsä\nkatsottiin liian vapaaksi. Sentähden tapahtui, että Pohjanmaalla\nsaatiin huhtikuulla Turun sanomista lukea, että Kihlman oli määrätty\narmovuoden saarnaajaksi Alatornioon! Saattaa käsittää, minkä\nhämmästyksen tämä herätti Kruununkylässä, jossa apulaista sitä\nenemmän kaivattiin, kuin Wegelius oli tullut niin huonoksi, ettei\nhän ollenkaan pystynyt hoitamaan virkaansa. Onneksi tuomiokapituli,\nrovasti Kihlmanin kirjeen johdosta, peruutti määräyksensä, mutta\nKihlmanin oli nyt entistä vaikeampi lähteä Lapualta -- hänen\nvaimollaan kun oli viimeinen aika käsissä. Senvuoksi isä kirjoittikin\n(17/5): \"Älä sentään kiirehdi, äläkä häiritse Angelikaasi! Hänestä ja\nhänen tilastaan riippukoon muutto!\" Ratkaisu tuli 27 p:nä toukok.,\njolloin Gela onnellisesti synnytti terveen tyttölapsen, joka 31 p:nä\nkastettiin ja sai nimen Hanna. Kun sittemmin äidin ja lapsen tilassa\nei mitään huolestuttavaa huomattu, Kihlman 6 p:nä kesäk. matkusti\nyksin Kruununkylään hoitamaan virkaansa.\n\nAviopuolisojen lyhyt ero aiheutti kirjeenvaihdon, josta tässä\nmuutamia otteita. (Kruununkylä 9/6 1847): \"Rakkahin vaimoni! -- --\nVähän ennenkuin tulin tielle, joka poikkeaa pappilaan, huomasin\näitikullan (söta mor) tulevan ajaen, kuorma tuoleja y.m. mukanaan.\nMinä pysähdyin nähdäkseni, kääntyikö hän Kokkolaan vai kirkolle\npäin. Kun jälkimäinen tapahtui, seurasin hiljaa perässä, ja niin\ntultiin yhdessä kotiini. Äiti oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Hän\noli antanut piikojensa alottaa puutarhatöitä. Minä ryhdyin kohta\nkomentamaan, suunnittelin käytävät y.m. -- -- Nyt on niin paljon\ntehty, että vain vähän puuttuu. Rakennuksen keskikohdalta joelle\nmenevä käytävä jakaa kasvitarhan kahteen osaan. Toiseen on istutettu\nainoastaan mansikoita, sivuille viinimarjapensaita, ja valkosipulia;\ntoisessa on 4 lavaa herneitä, sekä porkkanoita, punajuuria,\ntilliä, persiljaa ja turkinpapuja. Rediisejä on kylvetty kummankin\nosaston reunoihin. Pitkin rakennusta on penger, jossa tullaan\nnäkemään keisarinkruunuja ja muita harvinaisia kukkia. Vahinko että\nunohdin Sinun kukansiemenesi. Mutta vähät siitä, ne ovat varmaan\njokapäiväisiä verrattuina minun harvinaisuuksiini. Vielä on olemassa\npienempi osasto keittiönseinän takana. Siinä kasvaa ruoholaukkaa ja\npiparjuuria, jos niitä siihen kylvetään ja istutetaan. Kokonaisuus\nosoittaa puutarhurineroa, ja, jos edistyn, voi minusta aikaa myöten\ntulla taloustirehtööri. -- Huoneita ei enää voi tuntea. Niillä ei\nole taipumusta pysyä kohtuudessa. Niin inhottavia kuin olivat, niin\nvaloisia ja siistejä ne nyt ovat. Ne ovat, meidän kesken sanoen,\nsopimattomia kristityille. Sitten kun raot oli rapattu, on seinille\nliisteröity harmaata kartuusipaperia. Keittiökamari, jossa kirjoitan\ntätä, on maalattu harmaaksi ja pirskotettu mustilla ja valkoisilla\npilkuilla. Sali on punaisenkeltainen (brandgul) ja makuuhuone\ntaivaansininen, valkoisella marmoroitu. Toiset huoneet ehkä sopivat\nniin vähän kieltäytyville ihmisille kuin me olemme, mutta makuuhuone\non loukkaava. Vanhemmat ovat tehneet parhaimman ymmärryksensä mukaan,\nja sentähden olen kiittänyt kaikkea, jotta en syyttä herättäisi\nmielipahaa. -- Astiakaappi seisoo valkoisena salissa. Imperiaalisänky\nja perhekätkyt, myöskin valkoisiksi maalattuina, loistavat\nmakuuhuoneessa venäläisten tuolien ympäröiminä. -- -- Hyvästi! Nuku\nsuloisesti, Hannikka!\"\n\n(16/6) -- -- \"Olen nyt oudossa asemassa. Olen samalla kertaa pappi,\nsielunhoitaja, marttyyri, ekonoomi, isäntä ja emäntä, piika ja\nrenki. Pyhänä herätti saarnani monessa kuulijassa tyytymättömyyttä.\nAlkusanani olivat: 'Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa _isäänsä\nja äitiänsä_, ja _emäntäänsä ja lapsiansa_ (tämä Sinulle ja minulle)\nj.n.e., ei se taida olla minun opetuslapseni' [Luuk. 14: 26,27].\nI[sä] on koko ajan ollut hyvin kärtyinen. Harvoin hän on puhutellut\nminua; ja silloinkin purevasti. Eräänä iltana tapahtui purkaus.\nSilloin tuli esiin viimekesäinenkin synti, että näet tulosaarnani\nedellä annoin veisata: Guds ord hafver förgäten legat j.n.e. (Jumalan\nsana on ollut unohdettuna). Minä selitin asian niin, että hänen\nkunniansa pysyi loukkaamatta, mutta pyysin, että hän vastedes,\njos oli sitä mieltä, että olin tehnyt väärin, kohta ottaisi asian\npuheeksi eikä kuukausia ja vuosia hautoisi paisetta sisässään.\nIsän mielestä oli tämä liiallista nuhtelemista, ja hän katkaisi\nkeskustelun tuomittuaan minut hengellisesti ylpeäksi, ilman mitään\ntodistusta. Saarnani viime pyhänä oli hänestä riittävä vahvistus\nhänen väitteelleen. Tulin ohimennen sanoneeksi suruttomia opettajia\nmykiksi koiriksi. Se oli anteeksiantamaton synti. Sunnuntaista saakka\non hän enimmäkseen ollut vaiti. Äiti on puhunut hänen sijastaan.\nJoka päivä on minua höylätty ja tuomittu. Yhdentekevää, ryhdynkö\nselityksiin, selitykset unohdetaan, ja minä olen auttamattomasti\nlyöty. Näkyy hyvin, että Sinä, suojelusenkelini, olet poissa. Sinua\nhe kunnioittaisivat. -- Tänne majataloomme [Härbärge merkitsee\nvierasmajaa, majataloa] on tapani joka päivä kävellä; se on kuitenkin\nturvapaikka. -- -- Joka ilta kastelen puutarhaa. -- -- Ei meillä\nvielä ole lehmää eikä piikaa. Odotan vielä Jumalalta. -- Äiti on\nsuositellut 14-vuotiasta tyttöä, joka osaa suomea ja ruotsia. Hän\nvoisi olla keittäjän ja lapsenpiian varana, sillä emme kai ota\nuseampia.\" -- --\n\nJälkimäinen ote todistaa, että Alfredin suhde vanhempiin yhä oli\nkireänlainen, ja kuinka se olisikaan voinut parantua, kun nyt isä ja\npoika saarnasivat samassa kirkossa. Se erimielisyys uskonnollisissa\nkatsantotavoissa, joka ennen oli esiintynyt ainoastaan kirjeissä\ntaikka keskusteluissa neljän seinän sisällä, tuli nyt kuuluviin\njulkisuudessa, ja kun Alfred nuoruuden innolla ja vahvalla\nvakaumuksella kohdistaen kuulijoihinsa parannuksen vaatimuksia\nnoudatti Malmbergin y.m. herännäisjohtajien saarnatapaa ja koetti\ntehdä opetuksensa mahdollisimman sattuvaksi ja kuhunkin yksityiseen\ntehoavaksi, niin ei ole ihme, että isä ja muutkin loukkaantuivat.\nHe käsittivät mieskohtaisiksi viittauksiksi semmoistakin, joka\nlausuttiin yleisessä mielessä. Niin esim. oli ilmeisesti käynyt,\nkun Alfred puheena olevassa saarnassa, selittäessään, miten Jumala\nkutsuu vieraita taivaallisiin pitoihin, muun muassa oli sanonut\nsen tapahtuvan lähettämällä uuden hartaan opettajan seurakuntaan.\n\"Hänen lähetyksensä on jo merkki siitä\", oli hän sitten jatkanut,\n\"että ehtoollinen on pidettävä, että otollinen aika on tullut\nsille seurakunnalle, johon hänet on lähetetty. Tiedän kyllä, mitä\nTe, kuulijani, ajattelette tässä asiassa. Te olette iloisia, jos\nopettajanne ovat suruttomia ja mykkiä koiria, jotka eivät voi\nhaukkua. Teistä ovat semmoiset opettajat hyviä, jotka mielellään\nmakaavat ja nukkuvat hengellisessä suruttomuudessa, sillä he antavat\nTeidänkin nukkua, vaikka olisitte aivan helvetin partaalla. Semmoisia\nopettajia Te ylistätte, jotka imartelevat Teitä synneissänne ja\nhuvittavat Teitä hyödyttömällä opilla, jota ette edes ymmärräkään.\nMutta jos Jumala lähettää Teille palvelijoitaan s.o. uskollisia ja\nrehellisiä opettajia, jotka julistavat Teille totuuden ja Jumalan\nneuvot autuuteenne, niin Te kirootte ja ylenkatsotte heitä. Ja jos\nJumala siunaa semmoisten opettajien saarnaa, niin että ihmiset\nheräävät synninunestaan huolehtimaan ikuisesta pelastuksestaan ja\nettä nämä heränneet eivät enää voi jatkaa samaa kelvotonta elämää,\njossa Te edelleen viihdytte, silloin Te sanotte: 'Niin, se on tuo\nsaatanan pappi, joka viettelee kansaa. Se on hän, joka pirullisella\nopillaan rakentaa eripuraisuutta vanhempien ja lasten, miehen ja\nvaimon välille! Voi, rakkaat kuulijani, häntä, joka harrastaa Teidän\nikuista onneanne, Te kirootte. Häntä, joka rukoilee edestänne, Te\nvihaatte. Ettekö ymmärrä, että Jumala osoittaa Teille suuren armon,\nkun hän lähettää Teille opettajia, jotka etsivät Teidän parastanne,\nmutta päinvastoin on se suuri vihan osoitus, kun hän lähettää\npaimenia, jotka etsivät' omaa parastaan.\" --\n\nKaksi päivää edellisen kirjeen jälkeen Alfred lähetti Gelalle pienen\nkirjelipun (18/6), jossa seuraavat sanat ilmeisesti viittaavat\nisän ja pojan väliseen riitaan: \"Ei minulla nyt ole mitään\nkerrottavana täältä, paitsi että kaikki näyttää pimeältä. Saarnakaava\n('predikoformulär') on minulle asianomaisesti annettu! -- Ole\nrauhallinen, rakas ystävä; minun täytyy, joskin kirvelevin sydämin,\nnoudattaa muiden tahtoa. Ehkä vastedes vielä valkenee. -- -- --\nYksinäinen ystäväsi Alfred.\"\n\nNäistä sanoista päättäen oli isä jollakin tavoin rajoittanut\nAlfredin saarnavapautta. Siitä oli poika alakuloinen, mutta kun hän\npuolitoista viikkoa myöhemmin (28/6) lähti Lapualle noutamaan pikku\nperhettään Kruununkylään, oli hän kai jo rohkaissut mielensä. Gelan\nrakkautta uhkuvista kirjeistä hän tiesi tämän jotakuinkin toipuneen\nja lapsenkin hyvin menestyvän, joten kodin onni näytti turvatulta --\nkodin, joka nyt vihdoin, yksitoista kuukautta häitten jälkeen, oli\nheille valmis. Lapualla ei ollutkaan muuta tehtävänä kuin järjestää\nkaikki muuttoa varten. Malmberg oli jo matkustanut Peskaan, eikä\nKihlman olisi saanut kiittää häntä suuresta vieraanvaraisuudesta,\nellei hän (Malmberg) olisi heinäkuun 3 p. palannut kotia, arvatenkin\njuuri hyvästijättöä varten. Kolme päivää myöhemmin Kihlman lähti\nkiluineen kaluineen. Matkalla perhe poikkesi Ylihärmän Liinamaahan\nappivanhempien luokse, joten Kruununkylään tultiin 8 p:nä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä lähtien neljättä vuotta eteenpäin on verraten vähän tietoja\nAlfred Kihlmanin yksityisestä elämästä. Hän ei enää ollut\nkirjeenvaihdossa vanhempiensa kanssa, syystä että he asuivat samalla\npaikkakunnalla, ja hänen muille läheisille lähettämänsä kirjeet ovat\nteillä tuntemattomilla. Kuvaus tästä ajasta on sentähden entistä\nyleispiirteisempi.\n\nEnsi kesänä ja seuraavinakin Kihlman varusteli asuntoaan ja\ntalouslaitostaan ikäänkuin pitkääkin aikaa varten. Rakennus\nlaudoitettiin ja luultavasti jo silloin maalattiinkin punaiseksi,\njommoisena se vieläkin vaatimattomana, mutta siistinä, haapojen ja\nkoivujen ynnä vihantien peltojen ympäröimänä seisoo paikallaan.\nHevonen ostettiin ja pari lehmää, ja paitsi puutarhaa, josta\nylempänä on puhuttu, oli Kihlmanilla pieni kuokkamaa saarella\nkapean joenhaaran toisella puolella vastapäätä kotia. Perunoita\nja vähän muutakin viljaa saatiin siis ostamatta. Mitä ei kotona\nollut, hankittiin Kokkolasta, johon ei ollut kahtakaan peninkulmaa,\npuhumatta naapuritaloista. Näin oli toimeentulo mukava, ja\ntaloudenhoito tuotti nuorelle isäntäväelle enemmän hupia kuin\nrasitusta.\n\nAikaa ei puuttunut seurusteluun. Pappilaan oli vain noin kaksi\nkilometriä. Sinne kun käveltiin, kuljettiin joen vartta ylöspäin\nensin valoisan, ristinmuotoon rakennetun kirkon ohitse, kunnes\ntultiin Isolle sillalle (\"Storbron\"), missä ranta-valtatie menee\njoen yli, ja siitä edelleen joen pohjoispuolta perille asti. Tämä\nkävelytie oli ja on tänä päivänäkin sangen miellyttävä, sillä\nmolemmin puolin jokea, joka sekin pienine koskineen on näöltään\nvaihteleva, on nähtävänä pitäjän parhaimmin viljelty osa taloineen ja\ntasaisine viljavainioineen. Ymmärrettävää on, että vanhat ja nuoret\nKihlmanit usein tapasivat toisensa. Sitä paitsi kävi nuorten luona\ntavan takaa heidän läheisiä ystäviään, Anttu Favorin, K. Nauklér, F.\nP. Kemell, Antero Ingman y.m. Kysyä saattaa, eikö rovasti Kihlmanin\nja hänen rouvansa tutustuminen Alfredin ystäviin saanut heitä\nyleensä lähemmäksi heränneitä. Valitettavasti ei niin tapahtunut, ja\nlienee ainakin osaksi syy siihen ollut näissä nuorissa ystävissä.\nHeistä näet sanotaan, että he usein melkein loukkaavalla tavalla\nkarttivat vanhojen seuraa. -- Paitsi kaupunkeihin (ei ainoastaan\nKokkola vaan myöskin Uusikaarlepyy ja Pietarsaari olivat aivan\nlähellä) ja naapuriseurakuntiin, ei Kihlman ensi aikoina tehnyt muuta\nkuin yhden pitemmän matkan, nimittäin Keuruulle Frans Bergrothin\nvirkaanasettajaisiin (8/8 1847).\n\nSiitä elämän hiljentymisestä, joka oli luonnollinen seuraus\noman kodin perustamisesta, ei kuitenkaan johtunut, että Kihlman\nolisi menettänyt halunsa ottaa osaa niihin uskonnollisiin ja\nhengellisiin rientoihin, jotka olivat yhteisiä hänelle ja hänen\nystävilleen. Päinvastoin tiedämme hänen v. 1847 innokkaasti ottaneen\nosaa kirkkolakiehdotuksen tarkastamiseen, ehdotuksen, jonka\nvastustamisesta, niinkuin ylempänä on kerrottu, oli neuvoteltu hänen\nhäissään, ja josta varmaan oli monesti keskusteltu niillä matkoilla,\njotka Kihlman teki vuoden alkupuolella.\n\nEnsiksikin Kihlman, asian hyväksi, ryhtyi kerrassaan turhaan\nyritykseen. Hän näet kirjoitti (toukokuulla 1847) tuomiokapitulin\njäsenelle, lehtori Henrik Heikelille ja kehotti häntä vastustamaan\nlakiehdotusta. -- \"Uskallan Herra Lehtorille, vanhalle opettajalleni\nja ystävälleni, esittää huoleni eräässä asiassa, joka, mitä enemmän\naikaa kuluu, sitä enemmän minua arveluttaa. Minä tarkoitan Kristuksen\nsuomalaista kirkkoa, jonka tulevaisuus, jos uusi kirkkolakiehdotus\nhyväksytään, on pimeä kuin yö.\" Sitten hän voimakkain sanoin\nviittaa ehdotuksen loukkaavimpiin kohtiin: neljän tunnustuskirjan\nhylkäämiseen, nuorempien pappien ja maallikkojen poissulkemiseen\nkirkon edustuksesta sekä hengellisten kokousten kieltämiseen,\njollei kirkkoherra joka kerta ollut antanut suostumustaan. \"Aika\nkuluu pian umpeen, jolloin muistutukset ovat sisään lähetettävät\",\nkirjoittaja jatkaa. \"Kyvyn puutteessa en ole mitään kirjoittanut; en\nkuitenkaan olisi vaiti, jos minulla olisi tarpeeksi esitutkimuksia.\nMyöskin on helppo ymmärtää, että sanani kohtaisivat kuuroja\nkorvia, vaikka kyllä sittenkin omantunnon ja tunnustuksen vuoksi\nhuononkin laululinnun tulisi virittää äänensä. Mutta jos Te, vanha\nopettajani, esiintyisitte voimakkaalla ja julkisella kumoamisella,\nniin saattaisi jotain asialle koitua. Palkkanne olisi Jumalan\nseurakunnan kiitollisuus. Että Herra Lehtori omasta puolestaan on\ntyytymätön ehdotukseen, sitä en ole koskaan epäillyt; mutta siitä\non vähän hyötyä, että toinen siellä, toinen täällä on tyytymätön.\nJos kykenevä ja arvokas mies astuisi vastarinnan päähän, silloin\nmoni epäileväinenkin yhtyisi häneen, ja hyvä asia voittaisi. --\nSuokaa anteeksi rohkeat sanani. Asian tärkeys on saanut minut\npuhumaan.\" -- --\n\nNähtävästi Kihlman ei saanut vastaustakaan. [Millä kannalla Heikel ja\ntuomiokapituli yleensä oli, näkyy _E. G. Palménin_ ennen mainitusta\ntutkimuksesta.] Mutta huolimatta siitä, että hän alkuaan oli\npitänyt itseään kykenemättömänä julkisesti esiintymään asiassa, hän\nkuitenkin otti sepittääkseen lausunnon kirkkolakiehdotuksesta, joka\nKokkolan rovastikunnan nuoremman papiston puolesta oli lähetettävä\nTurun tuomiokapituliin. Milloin ja missä tehtävä hänelle annettiin,\nsitä emme tiedä, mutta lausunto, jonka hän itse on puhtaaksi\nkirjoittanut, on allekirjoitettu Kokkolassa 28 p:nä syysk. Silloin\nkaupungissa oli markkinat, joihin heränneillä vanhastaan oli tapana\nkokoontua tavatakseen samanhenkisiä -- ja useimmat, jolleivät\nkaikki allekirjoittajat [J. Taxell, Kokkolan [2] kappal., A. W.\nChydenius, Kokkolan [1] kappal. H. W. Wegelius, Kruununkylän kappal.,\nC. F. Ervast, Alavetelin kappal., A. J. Gummerus. Ylikannuksen\nnim. kappal., Z. U. Gallenius, Halsuan saarnaaja, H. R. Aspelin,\nYlivetelin kappal., C. H. Elfberg, Ullavan saarnaaja, S.O. Appelberg,\nKokkolan pitäjänapul., A. A. Nylander, Lohtajan kirkkoherran apul.,\nL. W. Schalin, Kokkolan ala-alkeiskoulun op., A. Backman, Kälviän\nkirkkoherran apul., Alfred Kihlman, Kruununkylän kirkkoherran apul.,\nA. A. Favorin, Alavetelin kappalaisen apul.] olivatkin heränneitä.\n\nLausunnon pääosa koskee kysymystä yksityisistä hartauskokouksista.\nSen otamme tähän näytteenä 22-vuotiaan papin esitystavasta:\n[Suomennos on tehty prof. _E. G. Palménin_ hyväntahtoisesti lainaaman\njäljennöksen mukaan.]\n\n\"Sen sijaan että Ehdotus edistäisi kirkollisen elämän kehitystä ja\nilmaisua, Luvussa 'Kokouksista ja yksityisistä hartausharjotuksista',\nkristittyjä mitä ankarimmin kielletään yhtymästä yhteistä\nmielenylennystä varten ja keskinäisesti vaihtamasta ajatuksia\nsiitä, mikä on heille kalleinta ja mielenkiintoisinta, jopa\nankarammin kuin missään entisessä konventikkeli-asetuksessa. Sillä\nlukuunottamatta perheenisän oikeutta kotonaan tahtoo Ehdotus ei\nainoastaan kieltää maallikoita yhdessä ollen kehottamasta toisiansa\nlukemalla Jumalan sanaa, laulamalla hengellisiä lauluja, rukoilemalla\nja keskustelemalla, vaan tehdään 'seurakunnan virassaoleva\npappikin', vastoin Jumalan käskyä sekä vanhojen kunink. asetusten\nsuoria kehotuksia kaikissa tilaisuuksissa huolehtia kuulijoittensa\nopetuksesta, 'rikollisena vastuun- ja rangaistuksenalaiseksi', jos\nhän ilman kirkkoherran lupaa pitää kokouksen uskonnonharjoituksia\nvarten taikka ainoastaan 'ottaa osaa' toisten yksityiseen\nhartausharjoitukseen. Onko siis Kristinuskoa suvaittava ainoastaan\nnimeksi, sen koskaan saamatta esiintyä elämässä? Onko kristillinen\nhartaus suljettava kirkonseinien sisälle ja kokonaan karkotettava\nseura- ja seurusteluelämästä? Vai onko Pyhässä raamatussa ainoatakaan\nsanaa, joka ei hyväksyisi kristillistä yhteiselämää, missä\njumalisuutta harjoitetaan? Eikö kristityltä kaikkialla Jumalan\nsanassa kehoteta opettamaan ja neuvomaan toisiaan keskenään ja\nkehottamaan toinen toistaan, opettamaan ja neuvomaan toisiansa\nkeskenään psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla\nj.n.e. Ja eivätkö ensimäiset kristityt, joiden jumalanpelko ei ollut\nainoastaan ulkomuotoa, noudattaneet näitä raamatun kehotuksia.\nEi tarvitse muuta kuin vilkaista Apostolien tekoihin tullakseen\nvakuutetuksi siitä, kuinka usein ja yksimielisesti Apostolit\noppilaittensa kanssa, jotka olivat osallisia Pyhän Hengen lahjoista,\nkokoontuivat, milloin satakaksikymmentä, milloin kolmetuhattakin\nluvultaan, ylentääkseen mieltään pyhän uskonsa perustuksella. Niin,\nmissä vain Jumala tänäkin päivänä saa herättää ihmisiä elävään\nhuolehtimiseen autuudestaan, siellä on myöskin yhteisen veljellisen\nmielenylennyksen ja keskinäisen kehotuksen sisällinen tarve\nvälttämättömästi esiintyvä, eikä sen tyydyttämistä, syystä että se\non tärkeä armonvälikappale, helposti voi eikä tulekaan laiminlyödä,\nilman että Jumalan herättämä hengellinen elämä tukahdutetaan taikka\nsen kehitystä ainakin ehkäistään ja hidastutetaan. Eihän veljellinen\nrakkaus koskaan voi olla niin voimaton ja eloton laatuaan, ettei\nse ilmenisi keskinäisessä seurustelussa ja ajatustenvaihdossa\nsamanmielisten välillä. Kaikkien kirkollisten laitosten päämääränä\nonkin tähän saakka ollut saattaa kristinusko yksityiselämään; tämä\non niiden kieltämätön tarkoitus, ja missä se ei ole menestynyt, ovat\nne olleet hedelmättömiä. Ja lisäksi: kun vapaasti saadaan kokoontua\naistillisia ja maailmallisia huvituksia ja syntistä ajanviettoa\nvarten, ei liene liiallista pyytää, vaan kaiken inhimillisen oikeuden\nja kohtuuden mukaista, että sama vapaus myönnetään jumalisuuden\nharjoituksille. Vai mitä vaarallisia ilmiöitä yhteiskunnassa ovat\nne sitten aiheuttaneet? Vai onkohan enemmän järjestyksen mukaista,\nedistetäänkö kristillistä elämää ja tosisiveellisyyttä paremmin\nsillä, että kristityt käyvät teattereissa ja kapakoissa, peli- ja\njuomaseuroissa ja tanssiaisissa taikka vain teollisuus- ja\ntieteellisissä, maallisissa laulu- ja lukuyhdistyksissä? Terve järki\nriittää käsittämään ja arvostelemaan, millä puolen totuus on. Ja\nkun isompi tai vähempi luku henkilöitä, joko sattumuksesta taikka\nkutsuttuina vieraina on koolla, niin ei edes sokea pakana voi sitä\nleimata rikokseksi, jos kokoontuneet mieluummin käyttävät aikaa,\njoka kuitenkin on jollakin tavoin kulutettava, Jumalan, kunniaksi\nkuin turhuuteen ja syntiin. -- Kuinka järjetöntä toiselta puolen\nonkaan koettaa kahleiden, vankilan ja ruumiinrangaistuksen uhalla\nvastustaa erehdyksen valtaan pääsöä; jos tätä tarkotetaan kieltämällä\nyksityisiä hartausseuroja. Eihän tällä tavoin koskaan voida vastustaa\nharhaoppia. Vähintään ovat semmoiset keinot _kristillisiä_,\nEi: Sillä ehkä me lihassa vaellamme, emmepä me sentähden lihan\njälkeen sodi. Sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan\nväkevät Jumalan edessä kukistamaan varjeluksia. Tämä ei ole ollut\nLakiehdotuskomiteallekaan tuntematonta, koska se itse perusteluissaan\ntunnustaa, että 'evankelisen kirkon dogmaattisesta peruskannasta\nei voida johtaa yksityisten hartausseurojen kieltoa.' Mutta siitä\nhuolimatta, huolimatta yhteiskunnallisesta ja inhimillisestä\noikeudesta ja omantunnonvapaudesta, jotka äänekkäästi vastustavat\nasiaa, on Ehdotus kuitenkin säätämällä rangaistuksia kieltänyt\npoikkeuksetta jokaisen yksityisen hartausharjotuksen, joka ulottuu\nperhepiiriä ulommas; niin että evankelinen kristitty ei edes\nmuutamien ystävien, ei lähimpien naapurien, ei matkalla ollessaan\ntuttujen kanssa saa harjottaa vähintäkään jumalisuutta, ilman että\nhäntä rikoksentekijänä lain mukaan rangaistaan. Ehdotus tahtoo\nehkä näennäisesti lieventää rangaistuksen toimeenpanoa useilla\nastemääräyksillä, mutta rangaistusasteita voidaan vain verrata\nroviolla polttamiseen heikommalla tulella, missä ruumis kyllä palaa\nja lopulta häviää, mutta ainoastaan kauemmin ja siis tuskallisemmin\nkärsien.\n\n\"Mutta kaikkein merkillisintä on, että ei edes seurakunnan virassa\noleva pappi, Ehdotuksen mukaan, saa vapaasti kuulijoittensa kesken\nkäyttää Jumalan sanaa, tulematta laillisen syytteen alaiseksi.\nPaitsi raamatun kehotuksia opettajille yleiseen: Saarnaa sanaa,\npidä päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaise,\nnuhtele, neuvo, sekä: Kaitkaat Jumalan laumaa ja pitäkäät siitä\nvaarin, tavataan vanhoissa kunink. asetuksissa lukuisia kehotuksia\npapeille ahkerasti ja kaikissa tiloissa pitää huolta kuulijoittensa\nhengellisten tarpeitten tyydyttämisestä, ja selvimmin 1726-vuoden\nasetuksessa, jossa pappia kehotetaan 'usein käymään kuulijainsa\nluona heidän kodissaan', jopa 'kutsumaan heidät kokoon' saadakseen\nselkoa heidän edistyksestään kristinuskossa ja johtaakseen heitä\nautuuden perustukseen ja tietoon. Mutta suorastaan päinvastoin\nEhdotus nyt säätää, että pappi, joka ei ole kirkkoherra, ei\nedes saa 'ottaa osaa' kuulijainsa kanssa kristilliseen seuraan,\njossa jumalisuutta harjotetaan, vielä vähemmin esiintyä siinä\nopettajana, eikä myöskään kirkkoherran luvatta 'kuuluttaa kokousta\nuskonnonharjoituksia varten'. Kirkkoherra on siis oleva ainoa,\njolla on seurakunnanopettajan varsinaiset oikeudet; muuta papistoa\nkatsotaan ainoastaan kirkkoherran palvelijoiksi, ei Herran eikä Hänen\nseurakuntansa palvelijoiksi. Ja jos kirkkoherran mieleen juolahtaa,\nkoska hänellä on rajaton valta kieltää, olla millään ehdolla\nsuostumatta papin pyyntöön saada kutsua muutamia kuulijoistaan\nkokoukseen, ja tämä ei myöskään ilman 'kuritusta' saa käydä\nkuulijoittensa kodeissa, jos he vain uskaltavat yhdessä harjoittaa\njumalisuutta, niin täytyy tämän jälkimäisen huomata olevansa\nestettynä kaikesta senlaisesta lähemmästä ja tuttavallisemmasta\nseurustelusta kuulijainsa kanssa, johon kumminkin Jumalan sana,\nomatunto, virkavala ja virkavelvollisuus häntä vaativat. Jos\nmitään, on tätä sanottava julman tirannimaiseksi ja hierarkiseksi\nyhteiskunnallisen ja omantunnon vapauden sorroksi, sorroksi,\njonka vertaa ei tavattane protestanttisessa kristikunnassa. --\nTotta kyllä, Jumalan armollisesta johdosta meillä on kirkkoja ja\nsaarnatuoleja sekä muita julkisia tilaisuuksia, joissa Jumalan\nsanaa selitetään ja tarjotaan seurakunnalle. Mutta ovatko sitten\nKristus ja hänen apostolinsa rajoittaneet toimensa ainoastaan\ntemppelinmuurien sisäpuolelle? Eivätkö he opettaneet ja saarnanneet\nkaikkialla, sekä julkisesti että yksityisesti, temppelissä ja\nsynagogissa, yksityisessä huoneessa ja taivasalla? Mutta sama\nsokea ja mieletön huuto: 'tässä on Herran temppeli!', joka muinoin\nkuultiin juutalaisten maassa, kuuluu vielä meidänkin päivinämme.\nSama sokea into kirkonseinien puolesta näyttäytyy myöskin nykyajan\nulkokullatuissa kuin muinoin farisealaisissa, joille Stefanuksen\ntäytyi sanoa, että 'se kaikkein ylimmäinen ei asu käsillä tehdyissä\ntemppeleissä'. Mutta eikö evankelisen opettajan toimiala Suomessa ole\nsaava ulottua saarnatuolia, rippikoulua ja lukukinkereitä edemmäs?\nOnko siis pappi, jonka pitäisi olla vapain, oleva yhteiskunnan\norjuutetuin jäsen, seurakunnassaan enemmän sidottu kuin kukaan muu,\nkun on kyseessä se sana, jolla hänen kuitenkin tulee syöttää, ravita\nja ylentää hänelle uskottua laumaa?\n\n\"Yhteiskunnallisuus on ihmisluonnon vastustamattomia tarpeita.\nLait eivät voi muuttaa tätä luontoa; päinvastoin se vaatii mitä\nsille tulee suuremmassa määrässä kuin muutoin, jos sen oikeuksia\nkielletään. Turhia ovat siis estotoimet. Niistä on vain haittaa;\nmutta lait, jotka itse aiheuttavat rikoksia, toisin sanoen: ovat\nmahdottomia noudattaa, eivät voi kauan pysyä voimassa. Me toivomme,\nettä tämä, joka on non plus ultra luonnottomuudessa, joka sotii\nJumalan sanaa vastaan, joka mitä syvimmin loukkaa omaatuntoa ja\nkristityn vapautta, on syntyessään hukkuva. Silti emme kiellä\nkirkon oikeutta valvoa opin puhtautta emmekä valtion oikeutta\nylläpitää yleistä rauhaa; mutta me uskomme, että uskonnollisten\nseurojen julkisuus turvaa niille tämän oikeuden. Missä kokoonnutaan\novet avoinna (sillä salaisia kokouksia emme tahdo) ja pääsö on\nvapaa kirkon ja valtion palvelijoille, siinä emme luule syntyvän\ntai kehittyvän harhaoppeja tai epäjärjestyksiä, jotka häiritsevät\nyhteiskunnan rauhaa.\" --\n\nSeuraavassa arvostellaan ja tuomitaan yhtä ankarasti Ehdotuksen\nXXXII:des luku, jossa ehdoton päätösvalta kirkonasioissa annetaan\nyleiselle pappeinkokoukselle, mistä alempi papisto ja maallikot\novat poissuljetut. Siinä uudistuu räikeässä muodossa paavillinen\nhierarkia, vaikka uskonpuhdistus on _seurakunnalle_ pidättänyt\noikeuden ratkaista oppia, liturgiaa y.m. kirkon elämää koskevat\nkysymykset. Yllä oleva otteemme riittää kumminkin, se kun osoittaa\nkuinka nuori Kihlman käsitteli sydämelle käypää asiaa, jommoinen\nhartausseurojen pitäminen oli hänelle ja kaikille heränneille\npapeille. Esityksen ansio ei ole niinkään tyylin keveydessä,\nkirkkaudessa tai luontevassa jäsentelyssä, vaan paremmin\nloogillisessa terävyydessä, joka tunkee kysymyksen sisään jättämättä\nmitään puolta, mitään näkökohtaa huomioon ottamatta. Saattaa sanoa,\nettä lausunto on hänen mietiskelevän luonteenlaatunsa, mutta samalla\nmyöskin hänen sisällisen vakaumuksensa leimaama. Että juuri Kihlman,\nnuorin neljästätoista allekirjoittajasta, on lausunnon laatinut,\ntodistaa, missä arvossa virkaveljet ja toverit häntä pitivät.\nToiselta puolen on tässä muistutettava, että ei-heränneet papit ja\nniiden muassa myöskin Kruununkylän kirkkoherra antoivat toisen ja\ntoisenlaisen lausunnon. [_E. G. Palmén_ m.p. siv. 165.]\n\nApulaispappien palkat olivat näihin aikoihin hyvin vaatimattomat.\nPääasiallisesti palkka sisältyi vapaaseen asuntoon ja elantoon,\nrahapalkkio oli mitätön, joskin välttämätön, sillä olihan apulaisen\nesiinnyttävä siististi puettuna. Alfred Kihlmanille oli hänen isänsä\nkirjoittanut (3/6 1846): \"mitä palkkaan tulee, niin ei se täällä\ntule olemaan vähempi kuin missään muualla tahansa\", ja sai hän\nvuosittain 100 hop. rupl., joka ajan käsityksen mukaan oli runsaasti\nmaksettu. [Edellisellä vuosikymmenellä s.o. 1830-luvulla vaihteli,\ntekijän isän muistiinpanojen mukaan, apulaisen palkka 100 ja 150\nriksin välillä.] Sitä paitsi isä korjautti vuokratun asunnon ja\nkenties maksoi vuokrankin siitä. Kumminkaan ei Alfredin ja hänen\nperheensä toimeentulo ollut yksistään apulaispalkassa, vaan oli\nvaimokin tuonut omaisuutta pesään. Isänsä, maisteri J. Fabritiuksen,\njälkeen oli kullakin kolmesta jälkeenjääneestä tyttärestä, ja siis\nAngelikallakin, noin 150,000 markkaa, josta jotenkin puolet oli\nkiinteää omaisuutta, toinen puoli käteistä. Sisarusten holhooja oli\nollut heidän enonsa, tehtaanisäntä Niilo Ludvig Arppe, jonka hoidossa\nomaisuus pääasiassa pysyi vielä kymmenkunta vuotta nuorimmankin\nsisaren naimisen jälkeen. Arppe oli näet vuokrannut Puhoksen sahan\nKiteellä, joka muodosti pääosan kiinteästä omaisuudesta, ja rahat\nolivat hänen liikkeessään. Paitsi vuotuista vuokraa hän suoritti,\nperillisille, entisille holhoteilleen, korkoa rahoista sekä myöskin\nsuurempia tai pienempiä osia pääomasta sen mukaan kuin häneltä sitä\nvaadittiin. Näin ollen tapahtui, että Kihlman ei moneen vuoteen\nsaanut vaimonsa koko omaisuutta hoidettavakseen, vaikka hänellä\noli siitä varmat tulot ja mahdollisuus saada enemmänkin, kun tarve\nilmaantui.\n\nJos kysytään miten Kihlman käytti niitä varoja, jotka täten joutuivat\nhänen käsiinsä, niin saattaa hänen tarkan kirjanpitonsa nojalla antaa\nluotettavan vastauksen. Vähin osa meni omiin ja perheen tarpeisiin,\nenimmän osan hän lainasi isommissa tai pienemmissä erissä ystäville\ntai tutuille papeille, talonpojille y.m. ja melkoisen määrän hän\nmyöskin suorastaan lahjoitti varattomille sukulaisille, ystäville\nja muille puutteenalaisille. Niin esim. oli ensimäisestä (29/9 1846\nsaapuneesta) 3000 hop. ruplan lähetyksestä jo ennen vuoden loppua\nmennyt: velkoihin 325, lahjoihin 360 (suurin erä, 200, eräälle\npapille, Angelikan sukulaiselle), lainoihin 2000. Tuo lahja vaimon\nsukulaiselle samoinkuin kohta alempana nähtävä ote eräästä kirjeestä\ntodistaa, että Kihlman kyllä hoiti asioitaan yksimielisyydessä\nGelansa kanssa, mutta ei kysynyt neuvoja muilta. Kun Alfred jouluna\n1846 oli yksin vanhempiensa luona Kruununkylässä ja siellä m.m.\noli kertonut perunkirjoituksesta lankonsa Antero Ingmanin luona,\noli äiti ajatellen, että Alfredilla nyt oli yhtä suuri omaisuus,\nlausunut: \"'Minä alan oikein peljätä puolestasi, sinulla on liian\nsuuri menestys; mihin se lopulta johtaakaan!' -- Paljon ihmettelyä\non herättänyt\", jatkaa Alfred sitten, \"mihin olen voinut saada 3000\nrupi. hop. menemään; minä vakuutin, että ne on lainattu luotettaville\nhenkilöille. Muuten en tahdo, minä lisäsin, en nyt enkä vastedes,\nettä minun asiani ovat yleisen tarkastuksen alaisina. Tulen itse\nhoitamaan niitä ja tahdon sentähden pitää niitä omana huolenani.\"\n-- Tässä yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin anoppi, rouva von\nEssen (o.s. Arppe ja ennen ollut naimisissa J. Fabritiuksen kanssa),\nsekä hänen tyttärensä, rouvat Hilda Bergroth ja Angelika Kihlman,\nluovuttivat Ingmanille koko sen omaisuuden, jonka hän vaimovainajansa\nkautta oli saanut.\n\nLuonnollista on, että Alfred Kihlman, huolimatta isän mielipiteistä,\npappina noudatti vakaumustaan. Todistuksena siitä on mainittava,\nettä hän ei epäillyt pitää hartausseuroja milloin kodissaan, milloin\nmuualla heränneitten kanssa, jommoisia tietysti Kruununkylässäkin\noli. Yhdestä semmoisesta seurasta, joka 18 p:nä heinäk. 1848 oli\nErik Libäckin luona, hän on almanakkaansa merkinnyt: \"Nimismies\nHellbergin ilmiannon johdosta meidän nimemme merkittiin kirjaan\nsiinä tarkoituksessa, että meidät pantaisiin syytteeseen luvattomien\nkokousten pitämisestä. Huomaa. Olimme kutsuttuja vieraita, emmekä\nkatsoneet voivamme paremmin käyttää seurustelu-tilaisuutta kuin\nkeskinäiseen rankaisemiseen ja kehottamiseen, Jumalan sanan\nviljelemiseen ja lauluun. Minä, seurakunnan kutsuttuna opettajana,\njohdin seuroja. Meidän olisi välttämättömästi pitänyt tanssia,\nniinkuin samana päivänä tapahtui kahdessa toisessa paikassa,\nsaadaksemme olla rauhassa poliisilta! Ja kristinusko kuuluu sentään\nolevan ei ainoastaan suvaittu, vaan myöskin valtionuskonto!\"\n\nNähtävästi tämän tapahtuman aiheuttamassa tunnelmassa Kihlman\nkirjoitti N. L. Arppelle, jonka kanssa ylläpidetty kirjeenvaihto\nsäännöllisesti koski vain raha-asioita, (12/7 1848): \"Olen nykyään\nyksin kotona. Angelika on pikku Hannan kanssa matkustanut Keuruulle\nBergroth lankomme luokse. He ovat jo olleet kolme viikkoa poissa\nja voivat, mikäli tiedän, hyvin. Yleinenkin terveydentila on\nvastaiseksi täälläpäin hyvä, vaikka peljätään kammottavaa itämaista\nvierasta [koleraa], joka jo on saapunut Turkuun. Yhtä pelottava\nvieras lännestä ja etelästä, s.o. mieltymys tasavaltaan sekä sen\nseuralaiset vallankumous, mielenosotukset, häiriöt, verilöylyt ja\nsota, ei ole sekään vielä mieskohtaisesti tullut, mutta jokainen\nsiitä puhuu. Surkeinta ja naurettavinta samalla kertaa on se, ettei\nhävetä väittää, että nämä ulkomaiden valtiolliset liikkeet ovat\nläheistä sukua kristillisiin liikkeisiin Savossa ja Pohjanmaalla.\nMeissä nähdään Lamartinen y.m. ystäviä, syystä että saarnaamme\nkuollutta oikeaoppisuutta vastaan ja koetamme johtaa heräykset hyvään\npäämäärään. Tarvitaan todella omituinen valo, käsittääkseen meidät\nvaltiollisiksi kansankiihottajiksi; siihen kuitenkin pyritään. Ja jos\ntämä mielipide pääsee valtaan, mitä siitä seuraa meidän ankarasti\nyksinvaltaisessa valtiossamme? Tulevaisuus on niin hämärä ja pimeä,\nettä kuka tietää, kuinka kaikki päättyy. Kunnioitettu Eno, suokaa\nanteeksi mielenpurkaukseni.\" --\n\nTähän Arppe lyhyesti vastasi (8/10): \"Pelkosi, että\nTeitä pidettäisiin kansankiihottajina tuntuu minusta kovin\nperusteettomalta, koska on kylläkin yleiseen tiettyä, että\nharrastuksenne käy hierarkiseen eikä suinkaan vapaamieliseen\nsuuntaan.\"\n\nVastaus ei tyydyttänyt Kihlmania, ja sen vuoksi hän vielä palasi\nasiaan (9/11 1848): \"Jo edeltäkäsin saatoin pitää varmana, että Eno\nymmärtäisi, kuinka väärin monet rutivanhoilliset pelkäävät oleteltua\nvapaamielisyyttämme. Mutta Enon on annettava anteeksi, etten voi\nolla vastustamatta Enon vastakkaista syytöstä. Yhtä vieraita kuin\nolemme ajan vapaamielisyydelle, yhtä vieraita olemme myöskin kaikille\npappisvaltaisille tarkoituksille. -- Emme me harrasta tasavaltaa,\nemme yksinvaltaa emmekä perustuslaillisuutta taikka muuta semmoista;\nme jätämme sen puuhan maailmalle, joka arvelee, että sillä on aikaa\nsemmoiseen. Sitä vastoin me harrastamme Jumalan valtaa (theokrati),\nei valtiollisessa vaan uskonnollisessa merkityksessä. Että Jumala\ntulisi herraksi kunkin sydämessä, niin että ihminen uskollisena\npalvelijana ja alamaisena noudattaisi ei omaa tahtoansa, vaan\nJumalan, siinä meidän tietoinen päämäärämme. Emme me itse tahdo tulla\nseurakunnan herroiksi, vaan me palvelemme jokaista, joka tahtoo\npalvelustamme käyttää. Me tahdomme johtaa seurakuntamme Jumalan\nemmekä itsemme puoleen. Hierarkisiin prelaatteihimme nähden olemme\ntaistelukannalla; ja seurakunnat alkavat ymmärtää, ettei kaikki\npyhyys ole tavattavissa papinkauhtanan alta. Olen nöyrästi tahtonut\nantaa Enolle tämän viittauksen, jotta Eno pysähtyisi ennenkuin\nlangettaa kovan tuomion, että 'harrastuksemme käy hierarkiseen\nsuuntaan'\" -- --\n\nTiettävästi ei nimienkirjoitus Libäckillä johtanut oikeudenkäyntiin.\nEräs vanha, nyttemmin kuollut Kruununkylän pappilan palvelijatar on\nkertonut, [Rovasti Joel Vegelius vainajan tiedonanto.] että rovasti\nKihlman oli ankarin sanoin varottanut nimismiestä vetämästä hänen\npoikaansa oikeuteen seurojen pitämisestä, ja olisikin Hellberg\nsen vuoksi luopunut aikeestaan. Olkoon että ukko Kihlman ymmärsi,\nmiten tehoton oikeudenkäynti oli uskonnollisten mielipiteitten\noikaisemiseen nähden, taikka että hän vain tahtoi vapauttaa poikansa\nikävistä rettelöistä, kummassakin tapauksessa tuottaa menettely\nkunniaa vanhalle isälle -- se näyttää, samoinkuin useat hänen\nkirjeensä, että hän osasi malttaa mieltänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutoin ei ole paljon sanottavaa Kihlmanin toiminnasta pappina;\nse oli nähtävästi enemmän heikkenevän kuin kiihtyvän vauhdin\nleimaamaa. Jo loppupuolella vuotta 1847 ja seuraavan alkupuolella\nL. W. Schalin (Teerijärven kappalaisen poika, papiksi vihitty\n9/6 1847) noin kerran kuukaudessa saarnasi hänen edestään, ja\njoulukuun viime päivänä 1848 tuli avustajaksi Kaarle Nauklér,\nmäärättynä kappalaisen apulaiseksi Kruununkylään. Syynä siihen, että\nKihlman vetäytyi syrjään papintehtävistään -- mikäli näet hänelle\nmahdollista oli -- luonnollisesti ei ollut se, että, niinkuin hän\nitse kerran sanoo, hänen työnsä \"hedelmät olivat vähemmät [kuin hän\noli toivonut]\", vaan terveyden puute. On jo ennen mainittu, että\nhän ruumiinrakennukseltaan oli heikonlainen, sekä myöskin kerrottu,\nettä hän ylioppilaana oli pari kertaa ollut ankarasti sairas, mutta\ntässä on erityisesti merkille pantava, että hän ennen joulua 1848\ntunsi \"ensimäiset rinta- [s.o. keuhko-] taudin oireet\", jotka tekivät\nvarovaisuuden pakolliseksi. Kun Kihlman näin oli jälleen joutunut\nvapaaksi ainakin rasittavimmista virkatoimista, virkosi hänessä\ntiedonhalu uudelleen. Hän otti taas kirjansa esille ja tilasi uusia\nsekä alkoi ajatella ulkomaanmatkaa, johon Kokkolan kaupunginlääkäri\ntoht. J. J. Staudinger häntä kehotti, vaikkei tuumasta vielä totta\ntullut. Yhdellä erikoisella tavalla hän, kaikesta huolimatta,\ninnokkaasti vaikutti herännäisyysliikkeen palveluksessa, nimittäin\nlevittämällä ruotsalaista ja suomalaista hartauskirjallisuutta.\nMuun muassa on mainittava, että Kihlman maksuna velasta 22/10 1850\nvastaanotti Malmbergilta 500 kpl Wegeliuksen postillaa (1250 rupl.\nhop.) ja 500 kpl Björkqvistin postillaa (625 rupl. hop.) ja möi\nne pappien ja muitten tuttaviensa avulla samasta hinnasta, josta\nhän itse oli kirjat saanut. [Nähtävästi oli Kihlman avustuksellaan\ntehnyt Wegeliuksen postillan julkaisemisen mahdolliseksi. Hän on näet\nmerkinnyt 28/6 1847 suorittaneensa Malmbergille 2000 ruplaa (\"till\nWegelii postilla\").]\n\nVaikkei asiaa koskevia muistiinpanoja ole olemassa, on kumminkin\nvarmaa, että Kihlman tarkkaavasti ja suurella mielenkiinnolla\nseurasi niitä ilmiöitä herännäisyysliikkeen alalla, jotka vähitellen\njohtivat tai myötävaikuttivat v. 1852 tapahtuvaan hajaannukseen.\n[_Rosendal_ m. p. III, Luku XI.] Tammikuulla 1849 hän oli mukana, kun\nMalmberg, F. O. Durchman, L. Stenbäck, A. O. Törnudd, J. Grönberg,\nC. G. von Essen y.m. perheineen kokoontuivat Keuruulle Frans\nBergrothin luokse, sieltä jatkaakseen matkaa Kuopion markkinoille.\nEnsinmainitusta sanotaan kuitenkin, että hän juotuaan liiaksi ja\nkiivastuttuaan väitellessään toisten kanssa jäi Keuruulle, vaikka\nkaikki muut ja hänen vaimonsakin matkustivat Kuopioon. Tällä\nmatkalla ja erittäin Julius Berghin luona oli keskusteltu Wilhelm\nNiskasen opista ja vaikutuksesta Kalajoen varrella ja myöskin\nMalmbergistä, joka oli hyvissä väleissä Niskasen kanssa ja jota\nystävät muutenkin näyttävät alkaneen katsella arvostelevasta Siitä\nhuolimatta pysyi heidän suhteensa Malmbergiin entisellään, ja milloin\naihetta ilmaantui (niinkuin esim. Edv. Svanin hautajaiset Purmossa\n30/1 1849, Essenin virkaanasettajaiset Ylihärmässä 1/7 s.v., erään\nBergrothin palvelijan häät lokakuulla 1850 Keuruulla j.n.e.),\nyhtyivät he vanhaan tapaan kaikessa ystävyydessä. Että Kihlman itse\n-- huolimatta kaikenlaisista epäilyksistä, joista hän myöhemmin\npuhuu -- näinä vuosina yhä pysyi herännäisyyden alkuperäisellä\nkannalla, todistanee sekin, että hän v. 1850 kaksi eri kertaa kävi\ntapaamassa Paavo-ukkoa. Sinä vuonna hän näet on merkinnyt lähteneensä\nmaaliskuun 1 p:nä Pyhäjärvelle, (Jonas Lagus), edelleen tulleensa 3\np:nä \"saareen\" (s.o. Syvärinjärven Aholansaareen, missä Paavo asui\nNilsiässä) ja 4 p:nä illalla Kuopioon. Kenen seurassa hän matkusti\non epätietoista, mutta monikkomuoto (\"kommo\") osottaa, että hän ei\nollut yksin. Toisesta retkestä saamme tiedon eräästä hänen Gelalle\n(8/9) osoittamastaan kirjeestä. Siinä Kihlman sanoo onnellisesti\nsaapuneensa Haapajärvelle, mutta hänen tullessaan oli Reinhold\nHelander juuri lähtemäisillään Nilsiään, eikä tämä voinut lykätä\nmatkaansa, syystä että hänen piti olla kotona määräaikana. \"Jotta\nei matkani tarkotus jäisi saavuttamatta, vaan saisin seurustella\nReinholdin kanssa sekä samalla tavata kuuluisaa, monen parjaamaa\nja monen ylistämää Paavo-ukkoa, [Kirje on laadittu näytettäväksi\nisälle -- siitä sanat Paavosta, joiden yleisestä muodosta saattaisi\nluulla, että Alfred ei ennen ollut ukkoa ravannutkaan.] olen monen\nahdistuksen päästä, päättänyt yhtyä matkaan. Vaikein ja suurin este\non ollut, että minulla ei ole Isän lupaa, ja varmaan en matkustaisi,\njos tietäisin, että Isä matkan johdosta närkästyisi. Mutta toivoen,\nettä Isä antaa anteeksi, uskallan lähteä.\" Hän käskee Gelan kohta\nmennä pappilaan ilmoittamaan asia isälle, mutta muutoin on matka\npidettävä salassa, \"sillä kansa juoruaa, ja piispa on lähimailla\n(i farvattnet).\" -- Etteivät isän ja pojan välit vieläkään olleet\nhyvät, todistanee muistiinpano (13/10 1850): \"Olin valmis vuorostani\nsaarnaamaan; pyhäaamuna tulee rovasti kirkkoon ja sanoo, että hän\nsaarnaa itse.\" --\n\nMitä perhe-elämään tulee, oli se vuoden 1850 loppuun saakka yleensä\nonnellista, joskaan ei ilman suruja. Ymmärrettävää on, että\nKihlmanin terveyden heikontuminen herätti huolia; sen osoittaa muun\nmuassa 4 p:nä huhtik. 1850 tehty muistiinpano: \"Syljin ensi kerran\n(vähän) verta -- kuoleman edelläkävijä.\" Mutta sittenkin lienee\nilonsävel ollut kodissa vallalla. Marraskuun 20 p:nä 1848 syntyi\npikku Hannalle veli, joka sai nimen Jonathan ja aluksi näytti hyvin\nmenestyvän. Kesällä 1849 teki koko pikku perhe matkan Karjalaan,\nPuhokseen, ja mikäli voi päättää Kihlmanin kirjeestä N. L. Arppelle,\njossa hän kiittää ystävällisestä vieraanvaraisuudesta, olivat sekä\nvanhemmat että lapset onnellisesti suoriutuneet pitkältä retkeltä.\nSe ei kuitenkaan estänyt Jonathania vuoden lopulla sairastumasta\nhinkuyskään, johon hän kuoli 1 p:nä marrask. -- siis ennenkuin oli\nvuottakaan täyttänyt. Vuosi 1849 päättyi siis katkeraan suruun,\nmutta 12 p:nä jouluk. 1850 Gela lahjotti miehelleen toisen pojan,\njolle annettiin nimi Julius, ja koska sekä äiti että lapsi --\n\"asianhaarojen mukaan\" -- voivat hyvin, ei tämän vuoden lopulla ollut\naihetta muuhun kuin iloon ja toivoon. Mutta kumminkin oli ankara\nkäännekohta lähellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi 1851 aikaansai täydellisen mullistuksen Alfred Kihlmanin\nelämässä. Se rauhallinen kodin onni, jota hän oli nauttinut viidettä\nvuotta, hävisi äkkiä, ja hän joutui uudestaan yksinäiseen elämään\nja levottomiin oloihin, täynnä kysymyksiä ja epäilyksiä, hänelle\navautui uusi opinto- ja kehityskausi, ihan kuin olisi ollut pelkkää\nunennäköä, että hän kerran oli ollut perheellinen mies ja valmiina\npappina palvellut seurakuntaa.\n\nSeuraava kertomus järkyttävistä tapauksista, jotka hävittivät\nKihlmanin kodin, nojaa hänen omiin kirjeisiinsä (Keuruun\npitäjänapulaiselle) Frans Bergrothille ja hänen vaimolleen.\n(Kruununkylä 11/1 1851.) \"Rakas lankoni ja kälyni! -- -- Kotini,\njoka oli onnellinen ilon koti, jos mitään maan päällä voidaan\nonnelliseksi sanoa, on kerrassaan muuttunut surun asunnoksi. Minun\nvaimoni ja Sinun sisaresi, rakas Hilda, on päättänyt vaelluksensa ja\nlähettää Teille viimeiset tervehdyksensä. Hän kuoli, kovan taistelun\njälkeen, keskiviikkona 8 p:nä klo 1/2 12 i.p.\" -- Sitten seuraa\nseikkaperäinen esitys taudista ja vainajan viimeisistä hetkistä.\nTauti oli alkanut hiljalleen; vasta lauantaina 4 p:nä Gela oli\ntoivonut, että lääkäri kutsuttaisiin. Toht. Staudinger ei kuitenkaan\nymmärtänyt taudin laatua eikä määrännyt mitään, mutta kuume kiihtyi\nja sairas alkoi vähin hourailla. Sunnuntaina tuli toht. Fontellkin\n(Pietarsaaresta), mutta ei hänkään tiennyt neuvoa. Maanantaina\nStaudinger selitti taudin \"hermokuumeeksi\" (lavantaudiksi) ja hoiti\nsairasta sen mukaan. Mutta ei mitään parannusta huomattu. Saamatta\nhetkeksikään unta sairas tuli yhä voimattomammaksi ja houraili\nsamassa määrässä enemmän, joskin tunsi ympäristönsä. Oltuaan\nkeskiviikkona aamupuolella levollisempi sai hän iltapäivällä ankaria\nkouristuskohtauksia. Klo 9:ltä kouristukset lakkasivat, ja sairas\nmakasi kolmatta tuntia hiljaa valittaen, kunnes hengähti viimeisen\nkerran. -- \"Minä poloinen (Jag arme man) olen nyt yksinäinen leski\nkahden äidittömän lapsen kanssa, nuorempi niistä kuukauden vanha.\nSinä, Hilda, olet kadottanut ainoan jälelläolevan sisaresi. Nyt\nolemme vapaita etsimään sitä mitä ylhäällä on.\" -- Kuvaus vainajan\nkilvoituksesta ennenkuin hänen sielunsa rauhoittui jääköön tässä\nselostamatta -- \"keskiviikkona hän ei enää jaksanut puhua paljon,\nmutta se vähä, minkä hän sanoi, todisti, niinkuin hän itsekin lausui,\nettä aamutähti oli noussut.\" -- Kuollessaan Gela oli vain vähän\npäälle 22 vuotta.\n\nHuumaavan iskun sattuessa oli kuin kaikki olisi yhtynyt enentämään\nhäiriötä. Oli markkina-aika ja Kihlmanilla oli vieraina ystävät\nFavorin, Simelius ja Östring; pikku Hannakin oli loppiaispäivänä\nsairastunut ja tuli päivä päivältä huonommaksi (vaikka hän sittemmin\nparani); Julius taas vaikeroi luonnollisen ravinnon puutteessa.\nAnoppi, Gelan äiti, ei tiennyt mitään, sillä Kihlman oli viimeiseen\nasti toivonut voivansa antaa hyviä uutisia. Kaksi \"tätiä\", Emma\nRiska ja Emma Candelin, [Mamselli Emma Amanda Candelin, s. 1819,\noli jo 1848 tullut perheeseen. -- Emma Riska, neuvosmiehen tytär\nKokkolasta, oleskeli kymmenkunta vuotta pastori Gummeruksen perheessä\nYlikannuksessa ja sittemmin Pietarsaaressa ja Vaasassa, missä\nelätti itseään pitämällä koululaisia täyshoidossa.] oli kyllä apuna\nhoitamassa sairaita ja kotia; mutta sittenkin ymmärrämme Kihlmanin\nmasennuksen. \"Kyllä olisin valmis antamaan äidittömän tytönkin\nkuolla -- mutta miksi tuli kaiken tämän minua kohdata? Vielä olen\nsokea syyhyn nähden, joskin aavistan sen. -- Tämä suru, mitä vaikein\nmaailmassa, on kova isku horjuvalle terveydelleni; kenties olen\nminäkin lähellä kuolemaa. Siinä tapauksessa mainitsen, että Gela\nterveenä ollessaan sanoi, että hän, jos me molemmat kuolisimme,\nmieluimmin antaisi lapset Teidän, Fransin ja Hildan, hoitoon.\nKasvattakaa ne Jumalalle, jotta he tulevat pelastetuiksi. Se on\npääasia; kaikki muu ei merkitse mitään.\"\n\nToisessa kirjeessä (Lapua 15/1) Kihlman kutsuu lankonsa ja kälynsä\nhautajaisiin, jotka olivat määrätyt tammikuun 29 p:ksi ja joissa\nMalmberg oli luvannut pitää ruumissaarnan. -- \"Olen Lapualla,\nensimäisessä kodissani, jossa ensimäisen rakkauden muistot kaikkialla\nkohtaavat minua. Malmberg tuli viime pyhänä Kruununkylään ja laahasi\nminut kuin vangin muassaan tänne. Yhdentekevä, missä olen: kaikkialla\non pelkkää tyhjyyttä. Kaikki on menettänyt värinsä, kauneutensa ja\nhäikäisevän loistonsa; näen vain katoovaisuutta ja tuskaa. Muistan\nvain: 'Maaksi olet jälleen tuleva!' -- Pikku Hannan tauti on alkanut\nväistyä. Julius parka huutaa paljon köyhyydessään. Meillä ei ole\nimettäjää, emmekä tiedä mistä semmoinen on saatavissa.\" -- --\n\nItse hautajaisista kerromme Rosendalin mukaan: \"Läheltä ja kaukaa\nkokoontui niihin heränneitä pappeja, ja tilaisuus muodostui valtavan\njuhlalliseksi. Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaiseksi, piti\nFredr. Östring [eikä Malmberg, joka oli vähemmän tottunut saarnaamaan\nruotsin kielellä], ja Malmberg y.m. elävähenkisiä seurapuheita.\n-- Illalla sattui sitten tapaus, jolla oli laajalle ulottuvia\nseurauksia. Tavallisuuden mukaan juotiin totia ja väiteltiin jonkun\naikaa vireillä olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä\nillallisen jälkeen jatkui väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin\nhermostunut, tilasi totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu\nyösijat hänelle, Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin\npappeja, väittelyä jatkettiin yhä edelleen ja sen aikana Malmberg joi\nsilloisenkin käsityksen mukaan ylenmäärin. Kirjeessä R. Helanderille\n(11/12 1852). hän itse tunnustaa ja selittää asian näin: 'Kun\nolin nähnyt ystävieni alituisen pyrkimyksen tekopyhyyteen, join\nkerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan\nsaadakseni ystävieni salatut sydämet paljastetuiksi'.\" [_Rosendal_,\nm.p. III, 363. -- Alfred Kihlman on kertonut tapahtuman vähän\ntoisin. Malmberg oli ollut samassa huoneessa, missä Essen ja hän\nitse (Kihlman) makasivat. He olivat ensin juoneet kukin yhden lasin\ntotia, jonka jälkeen Essen ja Kihlman panivat maata, mutta Malmberg\noli yksin jatkanut juomistaan, kunnes oli aivan humalassa. Aamulla\noli Kihlman odottanut, että Malmberg olisi ollut pahoillaan asiasta;\nmutta niin ei suinkaan ollut laita. Malmberg oli noussut ja mennyt\nulos ennen Esseniä ja Kihlmania, joten nämä tapasivat hänet pihalla,\nja silloin oli Malmberg hyvätuulisena tervehtinyt heitä sanoilla:\n\"Nytkö vasta te olette nousseet, minä olen jo ennättänyt tehdä paljon\nsyntiä.\"]\n\nMalmberg selitti ja puolusti siis viimeiseen saakka väkijuomien\nnauttimista samalla tavalla kuin Paavo Ruotsalainen ja muutkin\nheränneet: raittiudenharrastus oli muka tekopyhyyttä, he joivat\nosoittaakseen, etteivät olleet teeskentelijöitä. Valitettavasti,\ntaikka onneksi -- arvostelu riippuu kunkin kannasta -- tämä\nselitys ei enää tyydyttänyt kaikkia. Varsinkin oli Malmbergin niin\nusein nähty unohtavan kohtuuden rajat, että ystävien ehdottomasti\ntäytyi käsittää asia toisin, ja juuri hänen päihtymisellään näissä\nhautajaisissa oli siinä kohden ratkaiseva merkitys. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka Kihlmanin olot edelleen muodostuivat, saamme tietää\nseuraavista kirjeistä, jotka nekin ovat osotetut samoille läheisille\nystäville.\n\n(Kruununkylä 27/3 1851) \"Rakas kälyni! -- -- Älä usko, että\ntäältä tuleva kirje tuottaa Sinulle huvia. Kotini on surun oma ja\nilonaiheita on vähän. Uudenvuoden aattona ennustin, että tämä vuosi\ntulisi murheen vuodeksi, ja näinä kolmena kuukautena olen riittävästi\nsaanut kokea sitä. Gelan hautajaisten jälkeen tauti ei ole poistunut\nmeiltä. Julius sai ensin, niinkuin ehkä tiedät, riutumustaudin\n-- -- -- Minulla on vähän toivoa hänen toipumisestaan, vaikkei\nJumalalle mikään ole mahdotonta. Paitsi Juliusta ovat palvelijamme\nmaanneet sairaina, ja vieraitakin ihmisiä on meillä niin äkkiä\nsairastunut, ettei heitä ole voitu kuljettaa pois, vaan ovat he\njääneet meille makaamaan. Täällä on sentähden ollut täydellinen\nsairaala. Kerran makasi meillä viisi sairasta. Nykyään on niitä\nkaksi, nimittäin lukkari Nessler, naapurini, joka jo on maannut minun\nkamarissani neljä viikkoa kovassa lavantaudissa, ja entinen renkimme\nkeuhkotulehduksessa. [Tämä kuvaus näyttää todistavan, että Kihlmanin\nvanhemmat olivat oikeassa kun he -- niinkuin tekijälle on kerrottu --\npahoittelivat sitä, että heränneet läheltä ja kaukaa väärinkäyttivät\nheidän poikansa vieraanvaraisuutta.] Kuolema tahtoo käydä meillä ja\nkoputtaa ovellemme; tähän asti se ei ole saanut tulla sisään, mutta\nkaikki me täällä uskomme, että vielä on yksi uhri lankeava.\n\n\"Kaikesta tästä voit helposti kuvitella ulkonaisen ja sisällisenkin\nelämämme. Olemme vaeltaneet keskellä kuolemaa ja eläneet pelkissä\nkuolemanajatuksissa. Elämän sulo ja ilo on minulta hävinnyt; mutta\neipä niinkään, vielä on minulla ainakin yksi epäjumala, Hannani, joka\non terve ja kaunis kuin ruusu ja iloinen lapsellisessa riemussaan.\nHän on sydämeni huvi; usein hän on saanut minut iloiseksi. -- --\n\n\"Suruni on luullakseni vähentynyt; en voi toivoa Gelaa takaisin\ntänne, mutta kaipaukseni on suuri. Poissa taikka kotona, aina olen\nyksin. Uskolliset ystävät ovat osottaneet minulle paljon ystävyyttä.\nIngman ja Favorin ovat käyneet luonani, Julius Bergh ja Jonas\nLagus ovat kirjoittaneet minulle. Eräs Juhana Arndtin kirje hänen\nystävälleen Gerhardille, joka myöskin menetti vaimonsa, on tehnyt\nminulle paljon hyvää. Evankeliumi, joka on suonut minulle toivoa\nVapahtajaan, on niinikään tukenut minua.\" -- --\n\n(Kruununkylä 24/4 1851) \"Rakas kälyni! Sinun täytyy antaa minulle\nanteeksi, että kirjoitan lyhyesti; en sitä tahdo, mutta en mitenkään\njaksa enempää. Juliukseni on tullut yhä sairaammaksi; rinta on\nkorissut joka hengenvedosta, mutta hän on terve, aivan terve. Hän ei\nitke eikä valita enään; hänen ei tarvitse sitä tehdä, sillä hän on\nJumalan ja Äitinsä luona taivaassa, missä he nyt riemusta laulavat,\nisot ja pienet. Hänen kuolinkamppauksensa oli pitkä; -- hänen lyhyt\nelämänsä päättyi torstaina (17/4) ennen pitkääperjantaita klo 3 i.p.\n--\n\n\"Nyt olemme jälellä ainoastaan Hanna ja minä. Hän ei sure, vaan\nkysyy, miksi isä huokaa. En minä enää valita, en edes nyt; mutta mikä\non poissa on poissa, eikä kaipauksen tunnetta voi painaa alas. Olen\nalkanut ymmärtää, että maallinen onni ei ole päämäärämme, vaan tulee\nolla valmis uhraamaan kaikki. Vähän olen minä oppinut kärsimyksen\nalla, mutta minusta näyttää välttämättömältä, että meidän tulee,\nmissä tilassa olemmekaan, rukoilla Jumalan Henkeä _joka päivä_\nmusertamaan meitä ja rakentamaan meitä Jumalan sanalla. -- Luulen\nettä Jumala tahtoo antaa meille enemmän kuin me tahdomme, mutta Hän\ntahtoo tehdä sen sanallaan. Siinä olisi meidän asuttava, ja silloin\nolisimme turvissa; mutta missä on turvamme, kun laiminlyömme sanan?\"\n--\n\n       *       *       *       *       *\n\nMihin nyt ryhtyä? oli kysymys, johon Kihlman onnensa raunioilla\nmietiskellen itsekseen, kysellen neuvoa uskotuilta ystäviltä ja\nrukoillen Jumalalta johtoa etsi vastausta. Eikä hän tyytynyt\nyksistään ajatteluun, vaan hän kirjoitti tapansa mukaan mustalla\nvalkoiselle kaikki jos- ja mutta-väitteet, kaikki eri näkökohdat,\njoiden pohdinnasta päätös lopulta selviytyi. Niin varsinkin\nnyt, sillä hän käsitti aivan oikein, että ratkaisu oli oleva\nkäänteentekevä hänen elämässään. Mietiskelyjen tulos oli päätös\ntehdä ulkomaanmatka. Mikä oli matkan tarkoitus, se ilmenee hänen\nmietiskelyistään, ja sen vuoksi kuuluu niiden selostus seuraavaan\nlukuun, jossa itse matkakertomuskin alkaa.\n\n\n\n\nV. ULKOMAANMATKA 1851-52.\n\nLähtövalmistukset; Ruotsissa.\n\n\nPaitsi pitkissä kirjeissä ystävilleen, vanhemmilleen y.m. läheisille\non Kihlman päiväkirjassakin kertonut ulkomaanmatkansa vaiheista\nja vaikutelmista. Päiväkirja alkaa johdannolla, jossa hän luoden\nvaloa sisälliseen elämäänsä on kuvannut, miten matka-ajatus hänessä\nkehittyi. Siihen y.m. valmistuksiin seuraa tässä katsaus.\n\nJo poikana Kihlman oli toivonut pääsevänsä ulkomaille -- enemmän, hän\ntunnustaa, uteliaisuudesta ja saavuttaakseen matkustaneen maineen\nkuin hyödyn vuoksi; mutta heräys tuli väliin, ja pelosta, että\nmatkustamisessa piili sielunvaara, hän jätti tuuman sikseen. Sitten\navio ja virka estivät häntä ajattelemasta matkaa, mutta kun hän\naikaa myöten jälleen tuli vapaammaksi ja palasi kirjoihinsa, silloin\nuudestaan virkistynyt tiedonhalu herätti myös halun tavata oppineita,\njumalaapelkääviä miehiä, joiden seurasta saattaisi hyötyä. Se sekä\nylempänä mainittu lääkärin kehotus matkustaa ulkomaille parantuakseen\nalkavasta keuhkotaudista sai matka-aikeet uudestaan vireille. \"Minä\npuhuin siitä Gelalleni [syksyllä 1850]. Mutta hän vastusti asiaa. Hän\noli hyvä haltiani, jonka neuvot nyt jälestäpäin olen huomannut mitä\nparhaimmiksi. Hän oli Jumalan enkeli rinnallani, joka aina varoittaen\nhillitsi minua, kun tahdoin lentää liian kauas. Hänen neuvonsa\nperustuivat aina puhtaimpaan intoon edistää todellista parastani,\nja mahdollista on, että niissä piili jumalallinen viittaus, että\nminun tuli luopua matkasta vaarallisena ja vahingollisena uutuutena.\nMatkan tulos on osoittava, oliko niin, selvittävä mitä vielä on\nhämärää.\" -- -- Mutta kenties oli Gelalla omakin syynsä vastustaa\nmatkaa. \"Hän ymmärsi, ettei hän voinut seurata minua jättämättä\nlapsiaan. Hänen oli erottava joko minusta taikka lapsista. Hellästä\näidistä ja rakastavasta puolisosta oli toinen vaihtopuoli yhtä\nvaikea kuin toinen, ja luonnollisesti hän asettui sille kannalle,\njoka salli hänen pitää kaikki omaisensa luonaan.\" -- Kysymys jäi\nsiis lepäämään, se oli riippuva Kihlmanin terveydentilasta. Julius\nsyntyi. \"Kaikki meni onnellisesti: elämäni taivas oli jälleen kirkas,\nmenestyksenpäivän valo täytti rauhallisen Majataloni. Olin niin\ntottunut siihen, etten tiennyt peljätä vastoinkäymistä. En tiennyt\nkiittää Jumalaa, en antaa lahjan johtaa itseäni antajan luo. Olin\nkyllä huolissani rakkaudenpuutteesta Vapahtajaa kohtaan, mutta en\nniin, että se olisi saanut minua muuttamaan mieltäni. Rangaistusta\nansaitseva välinpitämättömyyteni näyttäytyi varsinkin siinä, etten\nminä Jumalan sanasta enkä puhdasoppisista kirjoista koettanut etsiä\nselvää tietoa siitä, minkälainen se parannus on, jonka Kristus\nantaa ja joka ei hävitä hengen köyhyyttä. Jokaisen kristityn ja\netenkin jokaisen opettajan tulisi kumminkin muistaa Jumalan varotus:\nymmärryksessä olkaa täydellisiä. -- -- Jos minä jään vaille Jumalan\nlahjaa, niin on minun siitä syyttäminen omaa laiminlyöntiäni.\nEhkä olisin menestyksen jatkuessa jäänyt tähän syntiin ja siten\nhidastuttanut Jumalan armotarkoitusta minua kohtaan. Mutta Jumala\najatteli minua isänrakkaudella ja tahtoi kurittamalla johtaa minut\nluoksensa. Kun minä vähimmin aavistin, meni taivas äkkiä pilveen,\naurinko lakkasi paistamasta ja muutamassa silmänräpäyksessä puhkesi\nmitä kauhein rajuilma pääni ylitse. Ennenkuin tiesinkään oli ilon\nja rauhan maja muuttunut surun ja tuskan asunnoksi. Kaikkiviisas\nvei minulta epäjumalani, jota kyllä en rakastanut liiaksi, mutta\nsentään enemmän kuin Jumalaa. Minä pidin häntä kovin rakkaana: hän\noli huvini ja mielihyväni. Ei se ollut väärin, mutta kun en oikein\nrakastanut Kristusta, saattoi Jumala ainoastaan ottamalla minulta\nrakkaimpani parantaa minut. Maallisesta tappiosta en ainoastaan\noppinut syvemmin tuntemaan maallista mieltäni, vaan tulin myöskin,\nkun minulla ei enään ollut katoovaista mielihyvää, ajetuksi Jumalan\nsanan ja sen kautta Jumalan tykö. Kun Gelani oli poissa, täytyi\nminun ruveta keskustelemaan Jumalan kanssa; nyt huomasin, miten\nvastenmielisesti ja vain ohimennen tahdoin seurustella Jumalan kanssa\nja miten siis olin peräti kääntynyt hänestä ja että Jumalan kuva,\njoka uudestasyntymisessä luodaan ihmiseen, ei vielä ollut minussa\nolemassa. Mutta yksinäisyydessäni, vastaanottaessani vaikutelmia\nelämän katoovaisuudesta, sain myöskin rikkaan korvauksen siinä\nrauhassa, joka tuli osakseni, kun turvasin Jumalaan ja pysyin\nerilläni huvituksista. Rikas valon ja lohdutuksen lähde pulppusi\nheprealaiskirjeestä; tuskin uskalsin maistaa tätä suloista vettä.\nMaistoin kuitenkin, ja minä maistoin kuinka hyvä ja suloinen\nHerra on; mutta vesi oli terveellistä eikä vain hyvänmakuista:\nse ei äitelyttänyt, sillä siinä oli suolaakin. Semmoiset lauseet\ntulivat minulle tärkeiksi, jotka ennen olin sivuuttanut itseäni\nkoskemattomina, syystä että ne vaativat pyhitystä, jota pidin osaksi\nei _vielä_ niin välttämättömänä, osaksi tosin välttämättömänä,\nmutta itsestään ilmestyvänä hedelmänä, kun vain turvasin\nvanhurskauttamiseen. Nyt sanottiin minulle: Katso että sinä tässä\nkurjuudessasi vaellat pelvossa. Puhdista itsesi kaikesta lihan ja\nhengen saastaisuudesta, täyttäen pyhyyttä Jumalan pelvossa. Minusta\noli kuin olisi pyhitystäkin harrastettava, jopa silloinkin kun\nollaan epätoivossa vanhurskauttamisestaan.\" -- -- Ulkonaisestikin\noli Kihlman joutunut muuttuneisiin oloihin, jonkunlaiseen\nväliaikaistilaan. Ei paljoa puuttunut, ettei hän ollut palautunut\nsamaan asemaan kuin ennen naimistaan. Ja kun lääkäri nyt vakavasti\nkehotti häntä lähtemään ulkomaille, saattoi hän jälleen ottaa\nharkintaan \"nuoruutensa suunnitelman, joka oli ollut kätkössä kuin\nkipinä tuhan alla.\" Nyt se oli toteutettavissa, ja eikö ollut oikein\nkäyttää tilaisuutta, joka kenties ei koskaan uudistuisi?\n\nKumminkin oli Kihlmanin vaikea tehdä ratkaiseva päätös. Hän\nkysyi neuvoa sekä Esseniltä että Julius Berghiltä. Edellinen oli\nehdottomasti matkan puolella, jälkimäinen ei kehoittanut siihen,\nmutta ei vastustanutkaan. Siitä olivat ystävät yksimielisiä,\nettä matka oli tehtävä ainoastaan terveyden eikä minkäänlaisten\nhengellisten tarkoitusten vuoksi. Mutta tässä kohden oli Kihlman\naivan toista mieltä. Tietenkin tuli hänen pitää silmällä ruumiillista\nterveyttään, mutta joskin hän piti näitä ystäviä suuressa arvossa,\nei hän ymmärtänyt miksi hänen ei kävisi yhdistää siihen toistakin\ntarkoitusta. Hänessä asui palava into jatkaa opintojaan. \"Jos\ntarkastan elämääni lapsuudesta saakka, näen itseni aina kirja\nkädessä. Minulla ei ole luonnollista taipumusta seurusteluun eikä\nmihinkään käytännölliseen taitoon, vaan kirjalliseen harrastukseen\nsaada ensin itse asiat selville ja sitten antaa tietoa muille. Halu\nharjoittaa tutkimuksia on minussa luonnollista, joka aina uudestaan\nilmaantuu ja vaatii tyydyttämistä.\" Ymmärrettävää on siis, että\nKihlman ei voinut matkasuunnitelmastaan sulkea pois \"hengellisiä\ntarkoituksia\". Ei kunnian- eikä vallanpyynnöstä, vaan ainoastaan\ntyydyttääkseen tiedonhaluaan ja voidakseen paremmin kuin ennen toimia\nopettajana, hän tahtoi hyväkseen käyttää matkan tarjoamaa tilaisuutta\nopintoihin. Mitä taasen opintoalaan tulee, Kihlman mainitsee niitä\nkaksi. Toiselta puolen hän ajattelee syventymistä kirkkohistoriaan,\narvellen että siihen perehtynyt voisi \"seisten historiallisella\npohjalla, ei ylhäisyydessä vaan kristillisessä nöyryydessä ja\nkieltäytymisessä, nousta puolueiden pikkumaisuuksien yläpuolelle ja\nkyeten antamaan arvoa hyvälle, missä se esiintyneekään, osaltaan\nyhdistää mitä vihollisen toimesta oli hajotettu\"; toiselta puolen hän\ntahtoi entistä täydellisemmin omakseen tehdä raamatun järjestelmän\ns.o. tutkimalla raamattua koettaa yhdistää hajanaiset totuudet\nyhdeksi kokonaisuudeksi. Kirkkohistoriaan nähden hän erittäin\nhuomauttaa, että sitä voidaan tutkia ei ainoastaan kirjasta vaan\nkäytännöllisestikin -- \"paras tilaisuus semmoiseen käytännölliseen\ntutkimukseen avautuisi minulle Ruotsissa, varsinkin, jos saisin aikaa\nja tilaisuutta käydä eri paikkakunnilla. Minusta olisi synti ja häpeä\njättää semmoinen tilaisuus käyttämättä.\" --\n\nVasta toukokuun lopulla olivat asiat niin selvillä, että Kihlman\nhelatorstaina lähti Kokkolaan toimittaakseen virkavapaus- ja\nmatkalupahakemuksensa postiin. Mutta samana päivänä (30/5) kun\nhän lähetti hakemuksen, sai hän kirjeen, että tuomiokapituli\noli määrännyt hänet pitäjänapulaisen sijaiseksi Lestijärvelle.\nOdottamaton uutinen hämmästytti Kihlmania, ja hän mietiskeli, mitä\nJumala mahtoi sillä tarkoittaa. Kun hänet Kruununkylästä, jossa\nehkä olisi voinut hyödyttää, lähetettiin Lestijärvelle, missä hän\n\"inhimillisesti arvostellen ei kyennyt mitään aikaansaamaan, syystä\nettei osannut [suomen]kieltä\" -- tahtoi kai Jumala osoittaa, ettei\nhäntä nykyään Suomessa tarvittu ja vapauttaa hänet omantunnon\nvaivoista virkavapauteen nähden(!) Kumminkaan hän ei voinut olla\nnoudattamatta määräystä, vaan matkusti Lohtajan ja Ylikannuksen\nkautta yksinäiseen, jylhään erämaanseurakuntaan. Kuultuaan millä\nkannalla Kihlmanin asiat olivat, aikoi hänen lähin esimiehensä,\nLohtajan rovasti (K. G. Elfving), kyllä kohta vapauttaa hänet,\nmutta kehotti häntä sitten kuitenkin viipymään Lestissä pari\nviikkoa. Niin tapahtuikin. Kaksi kertaa Kihlman Lestijärvellä\nsaarnasi, mutta muutoin hän yksinäisyydessään luki kreikkaa ja tutki\nheprealaisepistolaa, \"niin että, jos Jumala tahtoi minut lehtoriksi,\njosta myöskin oli syntynyt puhe, olisin siihen kelpaava\". Kyseessä\noli teologian lehtorinvirka Vaasan lukiossa. Kruununkylään hän palasi\nkesäkuun keskivaiheilla, jolloin odotti vastausta tuomiokapitulista.\nSe tulikin, mutta sisälsi vain tiedon, että hänen hakemustaan ei\noltu käsitelty, syystä että joku muotoasia oli laiminlyöty. Hän\nkorjasi laiminlyönnin ja uudisti hakemuksensa, mutta ei palannut\nenää Lestijärvelle, sillä sinne oli toinen sijainen määrätty. Sen\nsijaan Kihlman uudella odotusajallaan matkusti meritse Vaasaan\njuodakseen terveysvettä [seltterivettä]. Heinäkuun 11 p:nä tuli\nvihdoin Turusta myöntävä vastaus s.o. hänelle oli annettu 3 kuukauden\nvirkavapaus, luettuna heinäkuun 1 p:stä, mutta kun Kihlman kamreeri\nVegeliuksen kautta tilasi matkapassin Helsingistä, ilmoitettiin,\nettä asia oli lähetettävä keisarin ratkaistavaksi! Passin puutteessa\ntäytyi hänen siis luopua aikeestaan matkustaa saman kuun 24 p:nä\nBerzelius-laivalla Vaasasta Ruotsiin ja sen sijaan, noudattaen\nkamreerin neuvoa, lähteä Helsinkiin odottamaan matkalupaa Pietarista.\nNäin mutkallista oli 1800-luvun keskivaiheilla päästä Suomesta\nulkomaanmatkalle!\n\nEnnenkuin Kihlman oli saanut tietoa siitä, että hänen oli ties\nkuinka kauan odotettava passiakin, oli hän vielä kerran palannut\nKruununkylään hajottaakseen kotinsa. Heinäkuun 14 p:nä hän lähetti\n4-vuotiaan Hannan neiti Emma Candelinin turvissa Keuruulle, missä\nhänen kälynsä, Hilda Bergroth, oli ottava lapsen äidilliseen\nhoitoonsa. Itse hän vielä viipyi viisi päivää, joten hänen\nlähtöpäiväkseen tuli heinäkuun 20:s. Siitä alkaa myöskin hänen\nmatka-päiväkirjansa, vaikka viikkoja vielä kului ennenkuin hän pääsi\nkotimaan ulkopuolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sunnuntai iltapäivä kun Alfred Kihlman erosi vanhempiensa kodista\n-- omaa hänellä ei enää ollutkaan. Isä saattoi poikaansa Isolle\nsillalle. Hyvästijättö oli \"surettava\" (bedröfvande). Kumpikin lienee\naavistanut, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, mutta sydämet\neivät sentään avautuneet toisilleen. Toinen odotti, että toinen\nalkaisi, ja niin jäi vapauttava, kaiken vanhan kaunan hävittävä sana\nlausumatta.\n\nTerveyssyistä Kihlman oli valinnut meritien Vaasaan. Neljä tuttua\nmiestä vei hänet ensin Luodolle (Larsmo), jossa hän oleskeli koko\nmaanantain 1849 sinne ylimääräisenä pappina muuttaneen ystävänsä Jak.\nSimeliuksen luona. Illalla tulivat Kokkolasta veljekset Appelberg,\njoista varsinkin Is. Otto oli hänelle läheinen ja jotka olivat\nottaneet saattaakseen hänet purjeveneellä Vaasaan. Lähtö tapahtui\nvarhain tiistaiaamuna, mutta matka kului hitaasti. Tuuli oli näet\nenimmäkseen vastainen, joten usein ainoastaan risteillen päästiin\neteenpäin, puhumatta siitä että se toisinaan niin kiihtyi, että esim.\nPietarsaaren ja Oravaisten kohdalla oli pakko etsiä suojapaikkaa.\nNämä keskeytykset Kihlman käytti alottaakseen päiväkirjansa\nkirjoittamalla ylempänä selostellun johdannon. Djupstenillä\nUudenkaarlepyyn saaristossa hän oli toivonut tapaavansa ystävänsä\nIngmanin ja Favorinin, mutta he olivat vähää ennen lähteneet\nkaupunkiin. Vasta perjantaina 25 p:nä klo 5 i.p. purjehtijat\nonnellisesti saapuivat määräpaikkaansa. Vaarallisempaa seikkailua\npäiväkirja ei mainitse kuin että navakka vihuri heitti Kihlmanin\nhatun mereen.\n\nVaasassa Kihlman ensi iltana kauan käveli ja keskusteli ystävänsä\nA. A. Levónin kanssa, joka enemmän toisten kuin omasta syystään\noli alkanut joutua erilleen heränneistä tuttavistaan. Hän oli\npaljon laajentanut liiketoimiaan ja perustanut suuria laitoksia --\n\"siinä oli hänellä ansa\"; kuitenkaan hän ei vielä ollut luopunut\nentisestä hengellisestä kannastaan. Lauantaina Kihlman toimitti\nasioitaan, mutta teki myöskin tunnustuksensa (biktade mig) Otto\nAppelbergille. Sunnuntaina oli juhlallinen jumalanpalvelus Vaasan\nkirkossa, H. Moliis saarnasi; i.p. oli seurat kirjanpainaja P.\nLundbergin luona Ahvensaarella (Abborrön). Appelberg luki päivän\nsaarnan Björkqvististä, ja toisten kehotuksesta Kihlman puhui\nluetun johdosta. Maanantaina 28 p:nä klo 4 i.p., auringon ollessa\npimennyksissä, Kihlman lähti matkalle eteläänpäin tullakseen\nillalla F. O. Durchmanille Isoonkyröön. Tiistaina hän saapui Lapuan\nMarielundiin. Malmberg lapsineen oli niityllä, missä tehtiin heinää.\nIllalla tulivat Essen ja Ilmajoen kirkkoherran apulainen J.W.\nNybergh. \"Inter pócula\" Malmberg huomautti, että latinan häviäminen\nväittelytilaisuuksista ja syrjäyttäminen muiden aineiden hyväksi\noppikouluissa oli huono enne. \"Ajanhenki on paha, eikä se voi tuottaa\nmuuta kuin pahaa.\" Kihlman puolestaan arveli, että nytkin samoin kuin\nennen voitiin inhimillisissä ja maallisissa asioissa aikaansaada\npaljon hyvää. Mutta samassa kun juteltiin milloin mitäkin hän\nsydämessään pahoitteli sitä, ettei sanaakaan puhuttu heidän kunkin\nsieluntilastaan, vaikka hän niin pitkäksi ajaksi oli heistä eroava.\n\nKeskiviikkona 30 p:nä Kihlman jatkoi matkaa ja tuli seuraavana\npäivänä Keuruulle Bergrothin omistamaan luonnonihanaan Lehtiniemeen,\nmissä pikku Hanna avoimin sylin juoksi isäänsä vastaan. Sinne,\nsukulaisiin, Essenkin oli seurannut häntä. Elokuun 1 ja 2 p:vä\n\"vietettiin ystävyyden, perhe-elämän ja rauhan helmassa. Hannani\nliittyi minuun, sukulaiseni olivat ilmeisesti osaaottavaisia;\nmutta kaikki tämä, sen sijaan että se olisi parantanut, repi auki\nvanhat haavat. Tunsin vain syvemmin mitä olin menettänyt. Milloin\ntoiset saavat iloita, täytyy minun itkeä. Me viljelimme toisinaan\nJumalan sanaa keskinäiseksi rakennukseksemme, ja se oli elävää ja\nvoimakasta niinkuin ennen. Varsinkin oli lauantai-ilta, viimeinen,\njona olimme yhdessä, siunattu, sydän tuli palavaksi. -- Essenille\navasin koko sydämeni, kaikki epäilykseni, kaikki mietiskelyni. Olimme\nyksimielisiä pääasioissa ('i afs. å riksangelägenheterna'); miten\nonnellista onkaan saada kätkeä huolensa veljen uskolliseen huomaan!\nmiten ilahduttavaa, ettei ole yksin!\"\n\n\"Pyhäaamuna menimme kirkkoon. Frans [Bergroth] saarnasi. Hänellä\non hyvät lahjat: elävä mielikuvitus, hyvä kieli, selvä, vaikuttava\nesitystapa. Jumalanpalveluksen jälkeen ja päivällisen syötyäni menin\nrantaan, jossa Kuorevedelle lähtevä kirkkovene odotti minua. Sanoin\nkaikille hyvästi, ja vene lähti liikkeelle. -- -- Yleensä oli elämä\nLehtiniemessä hupaisaa; oltiin hyvien, hiljaisten, kristillisten\nihmisten seurassa. Ei eletty lihallisessa kevytmielisyydessä, eikä\nmyöskään kateus taikka epäluulo saanut sijaa sydämissämme. Me\nolimme jotenkin avoimia toisillemme, ja ainakin olin minä vapaa\nja luonteva. Olo siellä jätti hyvän vaikutelman; toivoin saavani\nvielä elää semmoisen ajan. Kumminkin huomasin, että olin antanut\nsydämeni liiaksi kiintyä näihin hyviin ihmisiin; olin vieraantunut\nJumalasta. Niin voidaan väärinkäyttää parastakin! Olin nyt yksin\nLesti[järvi]-Jumalani kanssa, ja minun täytyi tehdä parannusta.\n-- Oli tuskallista ajatella, että kenties en koskaan enää näkisi\nomaisiani. Minulla oli niin paljon sanottavaa heille! Niin olisi\nyhdessä oltava, kuin oltaisiin sitä viimeisen kerran.\" --\n\nIllalla klo 11 Kihlman saapui Kuoreveden Maitovalkamaan, johon\nhänen kiesinsä oli edeltäkäsin lähetetty, ja klo 4 aamulla hän\nlähti eteenpäin. Hän matkusti Kuoreveden, Längelmäen, Kuhmolahden,\nTuuloisten ja Hauhon kautta Hämeenlinnaan. Syystä että yksinäisyys\nhäntä painoi, hän ei voinut nauttia seutujen luonnonkauneudesta eikä\nhänellä Hämeenlinnassa ollut ainoata tuttua sielua. Sentähden hän\nelokuun 5 p:nä jälleen oli varhain liikkeellä ja tuli siten hyvissä\najoissa iltapäivällä Helsinkiin. -- \"Kuuden vuoden päästä näen\nsiis uudestaan tämän kaupungin. Kuinka paljon olikaan sillä ajalla\nmuuttunut, ja kuinka olin itsekin muuttunut. Iloisena sulhasena\nlähdin Helsingistä vuoden 1845 lopulla; palaan murheellisena\nleskimiehenä. Terveenä ja reippaana lähdin; palaan terveys\nmurtuneena. Lähdin heittääkseni -- -- -- syliin, joiden avulla\ntoivoin saavani rauhan omaantuntooni; palaan eroten (utträdande från)\nnäistä ihmisistä, jotka eivät voi minua auttaa, siis pettyneenä\ntoiveissani. Lähdin mieleltäni hedbergiläisyyden vihollisena; palaan\nsiinä vakaumuksessa, että silläkin puolella saattaa olla rehellisiä\nkristittyjä.\" -- Kihlman asettui asumaan kamreeri Vegeliukselle,\njossa ennen oli ollut kotiopettajana. Tullessaan Kihlman oli luullut\nvoivansa lähteä elokuun 8 p:nä Storfursten laivalla Tukholmaan,\nmutta passi ei ollut vielä saapunut Pietarista. Hänen täytyi\nlykätä lähtö 22 p:ään, jolloin laiva taas oli tarjona. Alituiset\nlykkäykset painoivat hänen mieltään, ja yhä uudestaan hän kysyi,\npiilikö esteiden takana jotain syvempää? Joutilaana ollen hän päätti\nseurata kamreeria tämän lähtiessä noutamaan lapsiaan, jotka olivat\noleskelleet Degerbyssä pastori F. J. Wadénin luona. Kun he pyhäaamuna\nelokuun 10 p:nä tulivat perille, kerrottiin heille, että Wadén oli\nInkoon emäkirkolla. Silloin hekin ajoivat sinne ja saivat kuulla\nprofessori F. L. Schaumanin (jonka hoidossa pitäjä, yliopiston\nprebendana, oli) toimittavan rippilasten konfirmatsionin ja Wadénin\nsaarnaavan. Kihlman lausuu siitä: Schauman, puhui \"puhdasoppisesti,\nselvästi, yksinkertaisesti ja rakentavasti, sanalla sanoen hyvin.\nHän kosketteli myöskin asioita, jotka parast'aikaa kiinnittivät\nsydäntäni, esim. että kristityn vaellus on hänen uskonsa voimassa --\niloinen, ujostelematon usko (jos se on tosi) antaa rohkeutta käymään\nyrityksiin käsiksi, sitä vastoin ahdistus ja epävarmuus tuottaa\nihmiselle siksi paljon puuhaa oman itsensä kanssa, ettei hän kykene\nrakkaudella ja osanotolla ajattelemaan muita. Wadén saarnasi vanhaa\noppia vanhalla kielellä. Oli rakentavaa ja terveellistä kuunnella\nvakavia sanoja.\" Schauman kutsui vieraat päivällisille. Seurustelu\noli mielenkiintoista, mutta huoneiden sisustus ja ruokien lukuisuus\neivät Kihlmanin mielestä olleet oikein sopusoinnussa maalaispappilan\nkanssa. Illalla palattiin Degerbyhyn Wadénin seurassa, joka herätti\nKihlmanin täyden myötätunnon; \"hän on peräti rehellinen mies, Jumalan\nhengen koulussa kuritettu\". Maanantaina matkustettiin Helsinkiin.\n\nEdelleen Kihlman odottaessaan lähtöpäivää koetti lukemalla Nordisk\nKyrkotidningiä perehtyä uusimpaan Ruotsin kirkkohistoriaan, ja eräänä\niltana, jolloin hän oli yliopiston rehtorin Gabr. Reinin seurassa\n-- \"nöyrä ja ystävällinen mies\" -- hän tiedusteli tältä Suomen\nkirkkohistorian lähteitä. Muutamana päivänä hän kävi katsomassa\nuutta luterilaista kirkkoa, missä enimmin ihaili Nikolai keisarin\nlahjottamaa Neff'in maalaamaa alttaritaulua. \"Se on korkeinta mitä\ntaiteen alalla olen nähnyt. Se esittää Kristuksen hautaanlaskemista.\nKristuksen kuolemankalpeat kasvot ovat erinomaisen hyvin ja\ntodellisesti kuvatut: rakkaus, vakavuus, korkeus niissä ilmenee,\nmutta kaiken peittää kuoleman varjo. Kun näkee sen, täytyy ajatella:\nsenlainen hän oli näöltään, kun oli täyttänyt kärsimyksensä meidän\nedestämme.\" -- Sunnuntaina 17 p:nä elok. Kihlman kävi [vanhassa]\nkirkossa. \"Saarna oli laimea, laulu hartautta vailla, seurakunta\nprameilevan korea.\"\n\nKihlman ajatteli näinä päivinä paljon heränneitä, heidän suhdettaan\nhedbergiläisiin y.m. Aihetta siihen antoivat osaksi hänen omat\nkokemuksensa, osaksi se mitä hän täällä etäämpänä kuuli heistä\njuteltavan: \"pietistit pitävät erinäisiä syntejä luvallisina\",\n\"tilaisuuden sattuessa pohjalaiset herännäispapitkin juovat vankasti\"\n-- eikä hän voinut väittää syytöksiä tyhjäksi panetteluksi. \"Voi!\nettä paholainen on saanut liata Jumalan hyvää teosta\", Kihlman\nhuudahtaa kirjeessä Essenille (15/8). \"Miten onkaan Jumalan istutus\nniin joutunut häviöön! Siihen on tultu, kun olemme jättäneet Jumalan\nsanan kuullaksemme ihmisten sanoja. -- Ei olisi liian varhaista,\njos silmämme nyt aukenisivat. Miten onkaan sisällisesti laita,\n_jos_ ulkonaisesti on niin pahoin. Jumala ei varmaankaan sallisi\nsemmoista tapahtua, jollei hän tahtoisi ilmisaattaa kätkettyä pahaa.\nPyhimysten täytyy kaatua, jotta oppisimme turvaamaan Jumalaan eikä\nihmisiin. Meidän on palattava Sanan ehdottomaan noudattamiseen!\"\n-- Kolme päivää myöhemmin Wadén tuli Helsinkiin, ja oli hänellä\ntärkeitä kerrottavia hedbergiläisistä. Yksityisesti oli kaksi niihin\nkuuluvaa pappia tunnustanut hänelle, että oli laiminlyöty saarnata\nlakia, ja että siihen nähden parannus oli välttämätön. Sama mielipide\noli myöskin julkisesti esitetty ja saanut kannatusta suuressa\nhedbergiläismielisten pappien kokouksessa Tammisaaressa elokuun 11\np:nä. Hedberg itse oli vain kuunnellut, sanaakaan hiiskumatta. Jopa\noli ehdotettu, että rakennettaisiin sovinto herännäisten kanssa ja\nettä kokous sitä varten pidettäisiin. \"Asian nykyisellä kannalla\noli Hedberg valmis sovintoon.\" -- Inkoon kirkkoherran apulaiselle\nOdert Reuterille, joka Wadénille oli kertonut Tammisaaren kokouksen\ntapahtumat, oli jälkimäinen sanonut, että hän puolestaan oli\nhuomannut olevansa täydessä sopusoinnussa Kihlmanin kanssa, ja että\ntämä siis oli yhtä maltillinen kuin hän. Siihen oli Reuter vastannut,\nettä se kyllä oli mahdollista, mutta että hän (Kihlman) ei aina ollut\nollut semmoinen; \"kenties ovat ne olot, joihin hän oli joutunut,\njohtaneet hänet maltillisuuteen.\" -- \"Ei niinkään väärin arvattu!\"\nlisää siihen Kihlman seikkaperäisesti kerrottuaan kaikesta A. W.\nIngmanille (20/8). -- Päiväkirjaansa on Kihlman vielä merkinnyt\nseuraavat sanat: \"Kuinka ihmeellistä! kaukana toisistamme on sama\nJumala samaan aikaan taivuttanut meidät maltillisuuteen. Molemmin\npuolin alamme käsittää vikamme; he ovat tehneet väärin saarnaamalla\nyksipuolisesti evankeliumia, me yksipuolisesti lakia saarnaamalla.\nMiksi piti minun tulla Helsinkiin? Siksikö että saisin tietää tämän?\nMiten on tätä tietoa käytettävä? Tulee tutkia itseänsä, rukoilla\nitsensä ja heidän edestään, olla heistä puhumatta pahaa ja muutoin\nantaa Jumalan johtaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlman oli saanut passinsa elokuun 14 p:nä ja 22:na illalla hän,\nkokonaisen päivän odotettuaan laivan tuloa Pietarista, vihdoin pääsi\nlähtemään Helsingistä. Matkustajain joukossa hän m.m. tapasi erään\nAmsterdamin liikemiehen, joka \"enemmän kuin kauppiaat yleensä\"\nharrasti uskontoa ja kertoi luterilaisen kirkon oloista Hollannissa.\nTurkuun tultiin 23 p:nä illalla.\n\nSamana iltana Kihlman kävi entisen emäntänsä, mamselli Gustava\nCaireniuksen, luona. \"Hän on koeteltu nainen\", luemme päiväkirjassa,\n\"jonka vertaisia tunnen harvoja ainakin herrasväessä. Hänellä on\npuhdas ja selvä tieto, eikä ainoastaan tietoa vaan kokemustakin,\njopa tuoretta kokemusta. Hänen puheessaan on suolaa, ja se vaikuttaa\nterveellisesti. Hän tunsi elävästi arvottomuutensa; hän sanoi\nettä olisi mitä suurin ihme, jos hän tulisi pelastetuksi, mutta\npuhui myöskin kyynelsilmin Jumalan laupeudesta häntä kohtaan.\nMissään yhteydessä hedbergiläisten kanssa hän ei ollut; mutta hän\nuskoi, että heidänkin joukossaan oli Jumalan valittuja. -- Niin\niloista kuin onkin vaeltajalle aavikolla tavata kosteikko, niin\ntuskallista on jälleen lähteä autiolle, hedelmättömälle arolle.\nVaeltajan on kuitenkin riennettävä eteenpäin virvoitettuansa itseään\ntien varrella. Minunkin täytyy ulos, ulos maailmaan. Mikä ajaa\nminut pois rauhasta? Ja missä löydän satamani? Miksi on minun\nkäytävä näitä teitä? Onko rangaistus nyt alkava, vai piileekö\ntässä armontarkoitus?\" -- Seuraavana (sunnuntai)aamuna Kihlman\nMaariassa tapasi rovasti H. Heikelin; arkkipiispa Edv. Bergenheim --\nKihlmanin entinen historian opettaja lukion ajalta oli edellisenä\nvuonna nimitetty Suomen kirkon päämieheksi -- oli Paraisissa, joten\nkäynti hänen luonaan ei tullut kysymykseen. Klo 12 p:llä laiva\nlähti Turusta. Hitaanlainen kulku tuntui matkustajista ikävältä, ja\nmuutamat herrat tahtoivat lyödä korttia. Laivalla ei kuitenkaan ollut\nkortteja saatavissa, ja se aiheutti monta kirousta. \"Samat henkilöt\",\nkertoo Kihlman, \"puhuivat sentään jonkinlaisella kunnioituksella\nKristuksesta ja kristinuskosta. Minä ajattelin ehdottaa, että\npidettäisiin yhteinen hartaushetki, mutta tunsin itseni liian\nheikoksi ja maailmanhengen liian voimakkaaksi. Voi, miten kristinusko\nonkaan hävinnyt kristityistä! Ei tahdota kuulla Jumalan sanaa,\neikä se, joka sitä tahtoo, uskalla!\" -- Yöksi laskettiin ankkuri.\n-- Maanantaina kuljettiin Ahvenanmeren yli, ja silloin Kihlman ja\nuseat muutkin matkustajat kärsivät merikipua. Illalla saavuttiin\nTukholmaan. Kihlman myöntää kaupungin erinomaisen kauniiksi, mutta\nsyystä että hän oli kuullut sitä niin paljon kiitettävän, hän ei\nkuitenkaan ollut kovin ihastunut. Siitä huolimatta hän saatuaan\nasunnon Hotel de Finlandissa merkitsee päiväkirjaansa, ettei\nollut oikein entisellään: Tukholman suuret historialliset muistot\ntäyttivät hänen mielensä, ja hänen \"tyyni verensä liikkui tavallista\nnopeammin\". --\n\nJo ensi päivänä Kihlman kävi hakemassa kuuluisaa lääkäriä prof.\nMagnus Hussia, mutta tämä oli matkoilla ja tavattavissa vasta kahden\nviikon päästä. \"Aina vain vasta- eikä koskaan myötä[tuulta]!\"\nKihlman kääntyi silloin prof. P. H. Malmstenin puoleen, joka Hussin\npoissaollessa hoiti hänen potilaitaan, ja pääsi, usean turhan\nkäynnin jälkeen, hänen puheilleen 29 p:nä. Malmstenin tutkimuksen\ntulos oli, että Kihlmanin rinta yleensä oli heikko ja että oikeassa\nkeuhkossa oli huomattavana tuberkuloosia, mutta oli tauti vielä niin\nalulla, että paraneminen oli mahdollinen. Sitä varten oli kuitenkin\nvälttämätöntä, että hän oli virkavapaa ainakin kymmenen kuukautta ja\nmatkustaisi lämpimään ilmanalaan, joko Etelä-Amerikaan (Brasilian\nBahiaan) taikka -- kun Kihlman \"vapisevin sydämin\" vastusti tällaista\nmatkaa -- Madeiraan. Malmsten kirjoitti paikalla lääkärintodistuksen,\nja koska aika ei myöntänyt lykkäystä, lähetti Kihlman viipymättä\nTurkuun hakemuksen saada edelleen nauttia virkavapautta 1 p:ään\nelokuuta 1852. Mitä itse matkaan tulee, jätti hän sen riippuvaksi\nHussin neuvosta, jossa hän oli rukoillut Jumalan ilmoittamaan\ntahtonsa. Syyskuun 9 p:nä hän vihdoin tapasi tämän lääkärin, ja oli\nhänenkin mielestään pitkä merelläolo s.o. Amerikanmatka otollisin\nkeino. \"On siis Jumalan tahto, että matkustan Amerikaan; lähden\nsenvuoksi, menköön kuinka tahansa\", kirjoittaa Kihlman s.p. K.\nNauklérille Kruununkylään. \"Varmaa on, ettei mikään matka ole minulle\nvastenmielisempi. Ennemmin olisin matkustanut Madeiraan taikka --\nkaikkein mieluimmin -- Etelä-Saksaan. Olisin halunnut paikkaan, jossa\nolisin saattanut seurustella jumalaapelkäävien ihmisten kanssa,\ntavata luterilaisen kirkon mainioita miehiä. Mutta en saakaan\nnoudattaa omaa tahtoani; monta kuukautta on minun asuttava ohuiden\nlankkujen varassa, seurusteltava merijätkien kanssa; vaan -- onhan\nJumala mukanani. Hädässä oppii parhaiten häntä tuntemaan. -- Huss\nlupasi, että palaisin terveenä. Jos niin käy, tahdon uusin voimin\nalkaa työskennellä viinitarhassa voittaakseni sieluja Vapahtajalle.\nJumala suokoon, että saisin palata kalliiseen tehtävään! Nyt on\nedessäni aika, jolloin minulla on tehtävää yksistään oman itseni\nkanssa -- matkustan Wartburgiin taikka Arabian erämaahan. Niin\nkäsitän nykyisen asemani. -- -- Älä ymmärrä minua väärin. Ei minulla\nole mielessä suuria uudistussuunnitelmia. Ei suinkaan! Tunnen liiaksi\nheikkouteni ollakseni omahyväinen. Olen luonnostani aina taipunut\nsiihen, joka herättää vähän ääntä. Mutta onhan minunkin läpikäytävä\npuhdistustuli.\" -- -- \"Koska tulen kauan viipymään poissa, lienee\nparasta, että lehmäni ja hevoseni myydään. Saaresta saamastani ohrasta\non 1 tynnyri annettava Backin Britalle, 1 Wiklundskalle, ja jollet\npaheksu, annan Sinulle 2 puuroksi monille pienokaisillesi. -- Sano\nterveisiä kaikille rakkaille sanankuulijoilleni; en mainitse ketään,\nkaikki ovat minulle yhtä rakkaita. Usein, usein muistan heitä\nrukouksissani. He rukoilevat kai minun edestäni! Tapaamme silloin\ntoisemme joka päivä, joka ilta armoistuimen edessä.\" -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlman viipyi Tukholmassa neljä viikkoa ennenkuin oli saanut\nmyöntävän vastauksen virkavapaushakemukseensa ja muuten valmistunut\nlähtöön. Mitä ruumiilliseen vointiin tulee, oli ilma sen\nmäärääjänä: jos oli paha ja kostea sää (niinkuin elokuun lopulla\nja syyskuun alulla), tunsi hän rinnassaan painostusta, pistoksia\nja hengenahdistusta, jos oli kaunis ilma, hengitti hän kevyesti ja\ntunsi itsensä aivan terveeksi. Sielullisesti hän oli alakuloinen,\nsillä häntä vaivasi koti-ikävä ja ystävien puute. \"Olenhan niin\ntottunut köynnöskasvin tapaan etsimään tukea heikolle olennolleni\",\nhän kirjoittaa Ingmanille ja Favorinille 15/9 ja nyt hänen täytyi\nyksin kantaa kuormansa. Tuskallisesti häntä tärisytti mainittujen\nystävien antama, tieto erään \"isän\" paljastamisesta, ja vaikertaen\nhän pyytää seikkaperäisempää kertomusta (kirjeessä näet ei oltu\nmainittu Malmbergin nimeä, jota tarkotettiin). Itse hän sen johdosta\nlausuu: \"Aavistin kyllä, ettei kaikki ollut oikein; mutta rakkaus ei\najattele pahaa. Kun matkallani olen oppinut tuntemaan kaikenlaisia\noloja, olen tullut yhä epäluuloisemmaksi sitä kohtaan, jota maassamme\non parhaana pidetty. Olen ainakin saanut sen vakaumuksen, että meidän\nn.s. ja siksi katsotut isät eivät ole erittäin edistyneet ijässä ja\nviisaudessa. En voi kuitenkaan vielä lausua heistä muuta arvostelua\nkuin sen, johon he itse ovat pakottaneet minut, nimittäin etten voi\nheihin luottaa. Mutta näyttää siltä, että on aihetta enempäänkin.\"\nTämä seikka ja muutkin kotimaan olot sekä hänen asemanottonsa siihen,\nmitä hän oli alkanut katsella toisin silmin kuin ennen, tuotti\nhänelle hänen yksinäisyydessään miettimistä, jota raskaampaa hän\nei ollut kokenut -- ja juuri nyt hänellä ei ollut ketään koeteltua\nystävää. Olihan se vaikeaa, mutta näin hän parhaiten pysyttäytyi\nsillä totuudenetsinnän tiellä, jolle oli lähtenyt.\n\nSanotusta huolimatta Kihlman ahkerasti koetti tutustua Tukholmaan ja\nennen kaikkea sen ja koko Ruotsin uskonnollisiin oloihin vertaamalla\nniitä suomalaisiin. Matkailijain tapaan hän ei laiminlyönyt käydä\nkatsomassa historiallisia ja taidekokoelmia, kuninkaallisia linnoja\ny.m., mutta vähän hän näyttää niistä nauttineen ja hyötyneen.\nPalattuaan Byströmin huvilasta, missä oli katsellut veistokuvia, hän\nlausuu päiväkirjassaan: \"Taiteen suhde kristinuskoon on minulle vielä\narvoitus. Siitä en siis voi mitään sanoa; mutta kokonaisuus teki\nminuun ahdistavan vaikutuksen. Oli kuin olisin kävellyt epäjumalan\ntemppelissä.\" Sitä vastoin hän väsymättömällä innolla kiinnitti\nhuomionsa kaikkeen, mikä kuului hänen omaan alaansa, ja miten olikin\nhiljainen ja häveliäs esiintymistavaltaan, oppi hän tuntemaan\npaljon ihmisiä ja sai runsaasti tietoja, joita arvostelemalla ja\nyhteensovittamalla hänessä muodostui epäilemättä sangen todenperäinen\nkuva silloisen Ruotsin hengellisestä elämästä. Aivan alussa Kihlman\nsattumalta tapaamansa Helsingin professorin B. O. Lillen osotuksesta\nkävi pappissäädyn istunnossa ja \"kuuli toht. And. Sandbergin\nlämpimästi ja ujostelemattomasti puhuvan sunnuntain viettämisen ja\npyhittämisen keinosta: pappien omasta valistuksesta ja esimerkistä\".\nSiihen hän lisää: \"Sain myöskin hetken puhutella kunnianarvoista\nharmaahapsista vanhusta, joka oli sydämellinen ja puhelias. Yleensä\nhän näytti hyvin vapaamieliseltä ja suvaitsevaiselta: hän oli sitä\nmieltä, että uskonnollisten eri ryhmät taivaassa (mihin kaikki\ntulisivat, jos olisivat rehellisiä ja vakavia) paremmin ymmärtäisivät\ntoisiansa. Onko se totta?\" -- Kuitenkaan ei Kihlman näin julkisissa\nkokouksissa (paitsi tietysti kirkoissa) perehtynyt tutkimusalaansa,\nvaan tapahtui se enimmäkseen yksityisessä seurustelussa. Siitä antaa\nhänen päiväkirjansa seikkaperäisiä tietoja, mutta sen sijaan että\nseuraisimme hänen askeleitaan päivä päivältä, otamme tähän ylempänä\nmainitusta kirjeestä kuvauksen, missä hän on yhdistänyt tärkeimmät\nhuomionsa.\n\n\"Täällä Tukholmassa on suuri joukko, maailma, väriltään vaihteleva\nja monipuolinen niinkuin muuallakin. Punainen lanka käy kuitenkin\nvärivaihtelujen läpi ja tekee sen tunnettavaksi: ajallisen\nja katoovaisen asettaminen iäisen edelle. Enemmistö on siis\nsamankaltainen kuin Suomessa. Toiselta puolen on monta niitäkin,\njoilla on uskonnollinen mieli, mutta nämä eivät ole yksimielisiä.\nPuolue, jota lehti 'Pietisten' sanoo pietisteiksi, on hyvin toimelias\nja myöskin lukuisin. Sen johtaja on Rosenius ja tunnusmerkit:\nkerskupuheisuus, rauhan ja uskon kiittäminen, käännytyskiihko,\nkaikkien niiden hengellismielisten ankara tuomitseminen, jotka eivät\nehdottomasti hyväksy heitä, vanhempien kirjailijain, varsinkin\nSchartaun ja Nohrborgin, hylkääminen, haluttomuus kuulla puhuttavan\nmuusta kuin Kristuksesta, uskosta ja evankeliumista. Suomessa\nsanottaisiin heitä hedbergiläisiksi, mutta luullakseni on heistä\nHedberg mennyt liian kauas, joten eivät tahdo, että heitä pidetään\nhedbergiläisinä. Ihmeellisellä viehätysvoimalla puolue tempaa\nmukaansa kaiken mikä sen tielle tulee. Lehtori [P. M.] Elmblad,\njoka on ollut Ternströmin ystävä ja sitten alkoi välittää, on\nnyt heittäytynyt tämän lahkon syliin. Hän saarnasi oivallisesti\n12:ntena sunnunt. Kolm:den jälkeen. Silloin minä hengessäni sovin\nhänen kanssaan ja kävin häntä hakemassa, mutta hän ei ollut kotona.\nKuulin hänen sitte saarnaavan 13:ntena sunnunt., enkä nyt enää tahdo\ntavata häntä. Hän on mitä täydellisin hedbergiläinen. Pietistit\nriemuitsevat tästä voitosta ja ovat saaneet uutta vauhtia. Elmblad\nei ole ainoa opettaja, joka on antautunut tälle voimakkaalle\nhengelle. Useat vanhemmat, vakavuudestaan ja kokemuksestaan\ntunnetut opettajat ovat lähestyneet heitä ja ennen pitkää tulleet\nyltiöpäiksi. Tämä ilmiö on minua syvästi surettanut. Suomessa näytti\nhedbergiläisyys olevan riutumaisillaan; täällä ja kenties monessa\nmuussa paikassa, Saksassa, Englannissa ja Amerikassa, on se täydessä\nvoimassaan ja kukoistuksessaan. Hedberg luopunee epätoivostaan,\nkun kuulee miten täällä uskotaan ja riemuitaan. Kuitenkin on tämä\npuoluehenki ollut minulle nöyryyttävä kuvastin. Jumalan sanaa\npidellään, venytetään ja väännellään, niin että se sopii puolueen\netuihin, aivan samoin kuin minä olen tehnyt puolueeni eduksi.\nTeeskennellään iloa ja ujostelemattomuutta samoin kuin Suomessa\nteeskenneltiin eräänlaista surua, köyhyyttä ja kurjuutta. Tehdään\nväkivaltaa luonnollensa, ja luonnotonta pidetään kristinuskona.\nKatsotaan erittäin tärkeäksi, että puolue saa uusia jäseniä, jotka\nkaikessa hyväksyvät sen periaatteet ja ottavat osaa seuroihin.\nMuusta ei suuresti välitetä: ainakin uskotaan parempaa innokkaasta\npuoluelaisesta, vaikka hän olisikin sangen viallinen, kuin jostakin\ntoisesta kristitystä, jota vastaan ei oikeastaan voida sanoa muuta\nkuin että hän ei kuulu puolueeseen. Niin täällä; eiköhän voida\ntunnustaa, että niin on osaksi laita Suomessakin. Monta rehellistä\nkristittyä esiintynee vielä, jahka päivä koittaa. Miten erilaisia\npietistiset puolueet Suomessa ja Ruotsissa lienevätkin, on niillä\nkumminkin monta yhdyskohtaa. Paitsi jo mainitulta, nimittäin Jumalan\nsanan alistamista puolueen tunnustusopin alle, luonnottomuutta ja\npuoluehenkeä, olen huomannut kykenemättömyyttä käsittää vastustajan\nsyitä ja varsinkin välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta oppia ja\nopintoja kohtaan. Kiihkoiselle ja laiskalle puoluemiehelle on\nkuvaavaa, että hän ei voi eikä tahdo vaivata itseään ponnistamalla\najatustaan. Innostus ei anna rauhaa ja mukavuusaines, joka on\nolemassa joka puolueessa, kuolettaa työhalun. -- Niin olen\nsaanut katsoa peiliin ja hävetä. Mutta koska Jumalalla on ollut\nkärsivällisyyttä minuun nähden, toivon, että hän on kärsivällisesti\njohtava heidätkin oikealle tielle. Niin, minä uskon, että kaiken\ntämän ulkonaisen rauhan ja ilon ja riemun alla piilee salainen\nlevottomuus. Juuri rauhan vakuutukset ja vannomiset osottavat,\nettei rauha lienekään niin varma. Juuri se, että on täytynyt etsiä\nvoimaa liittolaisten paljoudesta viittaa siihen, että totuuden voima\npuuttuu. Juuri se, että aina esiintuodaan oikea todistaakseen,\nettä se on oikeaa, ilmaisee, että salassa aavistetaan jotain\nväärää, jota tahdotaan olla tietämättä oikean valossa. Expertus\nnovit [kokenut tietää]. -- Te huomaatte siis tästä, etten suinkaan\nkallistu hedbergiläisyyteen: se on minulle vastenmielinen niinkuin\nkaikenlainen puoluehenki. Tahdon tästä lähtien olla uskollinen\nkirkon ja Jumalan palvelija, joksi olen kutsuttu. En tahdo enää\nkoskaan olla puoluemies, sillä olen tullut poltetuksi. -- Paitsi\nRoseniusta vaikuttaa täällä Tukholmassa ja maaseuduilla eräs\nentinen soittoniekka, Oskar Ahnfelt. Hän vetää sanankuulijoita\noikeamielisiltä opettajilta ja on voittoisa varsinkin heikkojen\nnaisten kesken. Aseista ansaitsee mainita miellyttävä ääni ja kitara.\nHän on ollut Roseniuksen oppilas, mutta kuului kasvaneen häntä päätä\npitemmäksi, ja matkustaa -- Jenny Lindin kustannuksella, joka tyttö\nraukka myöskin on tartutettu, vaikkeivät he vielä ole aivan varmoja\nsaaliistaan. Moni pitää jo enemmän Ahnfeltista kuin Roseniuksesta.\nLyhyesti: hajaannuksen siemen on näiden herrojen välillä. Ahnfelt\non radikaalisempi; Rosenius tahtoo myös panna painoa pyhitykseen.\nToisessakin kohdassa he ovat erimielisiä. Ahnfelt vaatii, että kirkko\non erotettava valtiosta ja hänellä on monta kisälliä y.m. puolellaan.\nRosenius on varovainen ja älykäs: hän pitää kiinni vanhasta. --\nSitä paitsi on olemassa äärimmäispuolue, nimeltä hedbergiläiset.\nNe ovat samanmielisiä kuin n.s. separatistit Suomessa, jotka ovat\neronneet kirkosta. Niihin kuuluu vain yksi pappi, Wiberg. Hänet\non väliaikaisesti erotettu virastaan, syystä että on jakanut\nHerranehtoollista vanhan käsikirjan mukaan, ja oleskelee nyt\nHampurissa, missä on -- huomaa! -- ruvennut uudestikastajaksi.\n-- Paitsi tätä suurta laumaa, joka tahtoo omistaa evankelisen\nnimeä, on olemassa hajanaisia kristityltä, jotka yleensä elävät\nhiljaisesti ja syrjässä. Heillä ei ole mitään yhdyssidettä ja he\ntuskin tietävätkään toisistaan. Olen heidän kesken huomannut kaksi\nvivahdusta, jotka eivät eroa toisistaan opissa, mutta kuitenkin ovat\nepäluuloisia toisiaan kohtaan. Eräät, esim. rouvat Molander, Janson\ny.m., rakastavat ja arvossa pitävät Ternströmiä. He ovat ylimalkaan\ntarkkoja sekä oppiin että elämään nähden. Heidän lisäksi on toisia,\nesim. emäntäni, rouva Svanström, tukkukauppiaan Bergmanin perhe\ny.m., jotka paheksuvat Ternströmin lihallista intoa Roseniusta ja\nScottia [G Scott Vesleyanilaisen metodistiseuran lähettämä saarnaaja,\njoka toimi Tukholmassa 1830-42 Hän saarnasi n.s. 'Englantilaisessa\nkappelissa', joka 1830-luvun keskivaiheilla sai nimen Betlehemin\nkirkko. Elmblad piti samassa paikassa raamatunselityksiä v:sta\n1851, ja Rosenius, johon Scott oli vaikuttanut, oli kirkon saarnaja\n1857-67.] vastaan eivätkä ajattele erittäin korkeasti Ternströmin\nkristinuskosta. Nämä liittyvät koulunopettaja Finemaniin, mystikkoon,\njota tavallisesti sanotaan böhmiläiseksi. En ole tavannut\nFinemania (ikämies, Roseniuksen ehdoton vastustaja, Tersteegenin\nhengenheimolainen), enkä siis voi sanoa hänestä mitään varmaa. Mutta\nhänen liittolaisensa ovat rakastettavia, ja me tunnemme itsemme\nyksimielisiksi. Heissä tapaa todellisen ja syvän kristinuskon, mutta\nrosenilaiset tuomitsevat heitä lainharrastajina, ja Ternströmin\nystävät epäilevät heitä harhaoppisina. Minä seurustelen kumpaankin\nryhmään kuuluvien kanssa ja olen molemmilta tahoilta saanut nauttia\nsekä hengellistä että ruumiillista hyvää. Tästä lyhyestä kuvauksesta\nvoitte päättää, että minulla on ollut sekä surun että ilon aiheita.\"\n\nNiihin tunnustuksiin, jotka tavataan edellisessä, liittyvät vielä\nseuraavat rivit: \"Epävakaisuuteni opissa, hengellinen kasvatukseni,\nentinen yksipuolisuuteni, asemani uutuus ovat tuottaneet minulle\npaljon, paljon tuskaa. Olen tullut minulle uusiin ja vieraisiin\noloihin, joissa olen ollut epävakainen; olen tullut kosketuksiin\nihmisten kanssa, joita minun ankarimpien vanhojen periaatteitten\nmukaan olisi pitänyt hylkiä, olen kuullut moitteita Roseniuksen\npuolueesta, jotka kokonaan sopivat puolueeseen Suomessa ja joiden\noikeus minun on täytynyt myöntää. Oi! olen kärsinyt syntieni tähden!\nSe on hyvin ansaittua! Mutta toiselta puolen olen kärsinyt pelosta,\nettä olen liian ankara itseäni ja meitä kohtaan Suomessa. Olen\nSuomesta lähtenyt, ja onhan siellä saamani kasvatus muodostanut\nminut niin, että olen yhtä mieltä oikeamielisten kanssa täällä.\nEihän meidän laitamme kuitenkaan liene ollut niin aivan hullusti,\nsilloinkaan kun oli kaikkein hulluimmin. Julius B[ergh] esiintyykin\nvielä miehenä, joka minua hillitsee. Hän on minulle vielä\nauktoriteetti. Mutta epätietoisuus on ollut mitä tuskallisin. Siihen\non yhtynyt itsesoimaus laiskuudesta ja ihmisjumaloimisesta, jotka\novat tämän surkeuden aikaansaaneet.\" -- --\n\nSattumalta tuli Kihlman käyneeksi Upsalassakin. Hän tapasi näet\nTukholmassa teologian professorin (sittemmin piispan) And. Fredr.\nBeckmanin, ja syyskuun 10 p:nä hän tämän kanssa höyrylaivalla\nmatkusti vanhaan yliopistokaupunkiin. Matkalla hän ihaili kaunista\nMälar-järveä, ja Fyris-joki mataloine rantoineen muistutti hänelle\nelävästi Kruununkylää; itse kaupungissa tuomiokirkko vanhoine\nmuistoineen ja historiallisine freskomaalauksineen vaikutti häneen\nsyvemmin kuin kaikki näkemänsä Tukholmassa. Mutta kumminkin hän\ntäällä niinkuin muualla katsoi pääasiaksi uskonnollisiin oloihin\ntutustumisen, ja kiitos olkoon matkatoverinsa hän siinä menestyi\nhyvin. Beckman tutustutti minut Upsalan teologeihin. Me kävimme\nrehtorin, kirkkohistorian professorin (myöhemmin piispan) Lars\nAnton Anjoun luona (ulkonäöltään vähäpätöinen, punanenäinen mies).\nSitten toimeenpani Beckman pienet päivälliset, joihin minä, prof.\nAnjou, teol. apul. Carl Axel Torén (joka seur. v:na nimitettiin\npastoraaliteologian professoriksi) ja teol. kand. Nyblaeus olivat\nkutsutut. Se oli kuitenkin vähemmän mielenkiintoista. [Päiväkirjan\nmukaan oli seurassa vain juteltu kaiken maailman hupaisista asioista,\nja päivällisten jälkeen oli isäntä lukenut ääneen Fahlcrantzin\nivarunoelmaa \"Noakin arkki\".] Mutta minä sain yksityisesti\nseurustella jokaisen kanssa ja opin siten tuntemaan heidät, joihin\nhalusin tutustua. Teologiset opettajavirat Upsalassa ovat varmaan\noikeaoppisten miesten käsissä. Jopa he tahtovat olla enemmänkin:\nAnjoukin, joka vähimmin viehätti minua, pitää kotihartautta\ntalossaan ja saarnaa seurakunnassaan. Torén, hento 38-vuotias\nmies, teki minuun syvimmän vaikutuksen. Hän oli jo maisterina\nsyvästi perehtynyt klassilliseen kirjallisuuteen ja siihen kokonaan\nantautunut. Mutta silloin kristinusko valtasi hänet. Hän alkoi\ntutkia Jumalan sanaa ja tuli käytännölliseksi papiksi. Sitten hän\nryhtyi teologiaan ja oli syvästi tunkeunut siihen. Mutta hän on\nenemmänkin: hän on tosi kristitty. Hän on luonteeltaan hiljainen\nja vakava ja hyvin ireniläinen, niin että hän tahtoo nähdä hyvää\nkaikissa; hän kehotti minua rauhallisuuteen. Hän on kuitenkin samalla\nluja, niin että hän ei luovu totuudesta, ja vihaa puoluehenkeä.\nHän on sydämestään helläluontoinen: hän syleili minua kohta ensi\nkäynnilläni. Siinä ei sentään ollut mitään rosenilaista imelyyttä.\nSumma: hän oli mies, teologi, oppinut kristitty, jommoista olen\ntoivonut näkeväni ja kuulevani. Vahinko vain että hän oli niin kiinni\nlisensiaattitutkinnossaan ja professorinväitöskirjassaan, että\nhänellä oli vähän aikaa minua varten. Hän vahvisti ja kehotti minua\nahdistuksessani, jumala siunatkoon sitä miestä! -- Helposti voidaan\nerehtyä ihmisistä, ja mahdollisesti olen minä erehtynyt Torénista.\nKumminkaan en sitä usko. Hänen olennossaan oli jotain rehellistä,\njaloa, avonaista, joka takaa, etten ole väärin arvostellut häntä.\nJos tahdotte oppia tuntemaan häntä, niin lukekaa hänen kuvauksensa\nSaksan-, Englannin- ja Skotlanninmatkastaan (Tidskrift för Sv. Kyrkan\n1850).\n\n\"Beckman on terävä ajattelija. Hän on jonkun aikaa ollut filosofian\ndosenttina. Hänellä on siis suuri lukeneisuus filosofisessa\nkirjallisuudessa, eikä hän pelkää filosofeja, sillä hän tietää\nmitä heillä on tuotavana. On hyvä, että semmoinen mies astuu\nkristinuskon puolelle. Niin hän onkin tehnyt. Tosin hän ei liene niin\nkäytännöllinen kuin Torén eikä niin sydämellinen kristitty, mutta hän\non sitä enemmän turvana ja suojelijana.\" Hän oli lukenut ensimäisen\nosan Ingmanin kirjaa hedbergiläisyydestä, [Hedbergianismen,\nskärskådad enligt den hel. Skrift och vår kyrkas symboliska böcker\nI-II, Helsingfors 1851-52.] jonka Kihlman oli antanut hänelle, teki\nsen johdosta huomautuksia ja lupasi siitä kirjoittaakin. Kihlman\nkehotti Ingmania varteenottamaan hänen muistutuksensa ennen julkaisun\njatkamista. \"Keskustellessani Beckmanin kanssa oli minun pakko\npuhua Suomestakin, jota yleensä mielelläni vältän. Tunnustin, että\nolemme olleet puolueellisia ja että kristinusko Suomessa luonteeltaan\nerosi siitä, jota minä ainakin tähän saakka olin voinut huomata\nRuotsissa. -- -- Jumala suokoon, että meillä olisi paljon semmoisia\nteologeja Suomessa!\" Kihlman päättää, samalla lausuen, että hän ei\nsuinkaan oleta, että nämä teologit, joihin oli tutustunut, olisivat\nliittyneet \"meihin\". \"He moittivat rosenilaisuutta syistä, jotka\nolisivat pakottaneet heitä moittimaan meitäkin. Mutta kun he kuulivat\nkirkollisen mielialani ja totuudenrakkauteni, he kohtelivat minua\nrakkaudella kuin olisin ollut heidän vertaisensa.\"\n\nNyblaeuskin oli kristinuskon ystävä, mutta Kihlmanista hän oli liian\nkriitillinen. Näytti siltä kuin olisi kristinusko, niin pian kun\nse pukeutui positiiviseen muotoon, tullut hänelle epäiltäväksi.\nYliopistopiirin ulkopuolella Kihlman oppi tuntemaan erään papin C. O.\nRoosin, jota hän sanoo \"oikeamieliseksi opettajaksi\", ja neuvosmies\nHenschenin, joka oli mitä innokkain rosenilainen. Eräs tuntematon\nherrasmies (ylioppilas) pakottamalla pakotti hänet tulemaan\nHenschenille (\"Olisi niin hupaisaa ja suotavaa!\"). Neuvosmies\nkeräsi tarmokkaasti proselyyttejä (edellisenä iltana oli hän m.m.\nottanut turviinsa päihtyneen kisällin ja luovuttanut hänelle yöksi\noman sänkynsä, jonka vieras ylen antamalla likasi) ja harrasti\nyksityisten hartausseurojen pitämistä, josta paraikaa oli oikeudessa\nsyytettynä. Ei hän Kihlmanista saanut liittolaista. Kun näet Henschen\noli lukenut Kunink. maj:tille osoittamansa puolustuskirjoituksen,\nei Kihlman voinut olla väittämättä sitäkään vastaan. \"Minä (joka\nintra parenthesin vielä vuosi sitten olin samaa mieltä) muistutin\",\nsanoo hän päiväkirjassaan, \"että koska Jumalan sanassa ei käsketä\npitää konventikkeleitä, ei niitä myöskään voida katsoa ehdottomasti\nvälttämättömiksi kristinuskon syventämiselle ja levittämiselle.\nSen vuoksi tulisi mukautua olosuhteisiin ja koettaa tehdä työtä\nlaillisten muotojen sisällä, ja olihan sitenkin laaja toimiala\navoinna.\" Henschen ei kuitenkaan tahtonut sitä kuulla: jäisihän\nsilloin vaino, josta hän usein puhui, kokonaan pois. Tästä huolimatta\nkohdeltiin suomalaista vierasta ystävällisesti Henschenin perheessä,\nmutta hän erosi siitä mielellään, sillä hengeltään hän ei sopinut\nsiihen. -- Yleensä jätti Upsala matkustajaamme kiitollisen muiston.\n\nPalattuaan Tukholmaan Kihlman tutustui tukkukauppias Bergmanin\nperheeseen, jossa hän viihtyi erittäin hyvin. Perheen jäsenet,\nisä ja äiti ja kaksi täyskasvuista lasta, (ylioppilas) Robert\nja Henrica, eivät olleet ainoastaan rakastettavia ihmisiä, vaan\nlämpimiä kristittyjä kuulumatta mihinkään lahkoon. Heillä oli\nhuvila Eläintarhassa, ja jo ensi iltana pyysivät he Kihlmania\njäämään yöksi heidän luokseen. Tämän täytyi kuitenkin silloin\npalata kaupunkiin, mutta hän lupasi tulla takaisin ja viettikin\nsitten kaksi päivää (syyskuun 17 ja 18 p.) Bergmanilla. Yksin\nollessaan hän lueskeli englanninkieltä (Amerikanmatkaa varten!),\ntoiset ajat hän seurusteli perheen jäsenten kanssa tai teki heidän\nseurassaan käyntejä esim. \"böhmiläisen\" Finemanin luona. \"Omituinen\nilmiö. Vakava, sydämellinen, syvä, mutta ehkä kuitenkin pohjalla\nsemmoista, jota, jos se tulisi esiin, luterilainen kristitty\nei voisi hyväksyä. Hänestä erottiin yhteisen polvirukouksen ja\nvirrenvärsyn laulamisen jälkeen.\" Tukkukauppias kuului suomalaiseen\nseurakuntaan, ja Kihlman sai asiakseen tiedustella Suomesta pappia\navonaista kirkkoherranvirkaa varten. -- Sydämellisellä kaipaukselia\nKihlman sanoi hyvästi perheelle, jonka luona oli nauttinut puhdasta\nkodintunnelmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä kerran käytyään Hussin puheilla Kihlman syyskuun 23-27 p:nä\nmatkusti kanavatietä Göteborgiin tiedustellakseen Etelä-Amerikaan\nlähtevää laivaa. Matkalta on vähän muistiin pantavaa. \"Jos\ntajuaisin luonnonkauneutta, olisin ollut tyytyväinen, mutta\nenhän minä ole juuri muuhun mieltynyt kuin kirjoihin\", hän sanoo\npäiväkirjassaan. Kuitenkin hän myöntää, että matka palkitsee\nvaivan sekä että vaihtelevat kauniit maisemat ja varsinkin\nsuurenmoinen kanava sulkulaitoksineen vaikutti hänen ajatuksiinsa ja\ntunteisiinsa. \"Kuinka voimakkaasti saarnaavatkaan\", hän huudahtaa,\n\"nämä luonnollisten ihmisten suurteokset aikamme laiskoille,\najattelemattomille ja huolimattomille kristityille, jotka niin\nmielellään jäävät kaavamaisuuteen, tyytyen siihen, että ovat\ntarttuneet auraan! -- -- Maailmassa puuhataan uupumatta, vaivaa,\nkustannuksia tai muuta säästämättä, mitään uhrauksia pelkäämättä\npäämäärän saavuttamiseksi; niin rakennettiin Götan kanava. Mutta eikö\nJumalan valtakunnassa olisi tarpeen puuhata! Jumalan valtakunnan\nhyväksi on vaikea mitään uhrata! Annetaan asiain mennä vanhaan\ntotuttuun tapaan, huomaamatta aikaa ja ajan vaatimuksia. Niin ovat\nmaailman lapset valon lapsia viisaammat.\" -- Trollhättania Kihlman\nkatseli myöhään illalla ukkosen käydessä ja pitkien salamoiden\nvalaistessa mustia kuiluja ja valkoisia kuohuja. Göteborgissa\nKihlman viipyi sunnuntain yli (28/9). Seuraavalla viikolla oli\neräs laiva lähtevä Etelä-Amerikaan, mutta hän ei voinut pyrkiä\nsiihen, syystä että hän ei vielä ollut saanut tarpeeksi rahoja eikä\nuutta passiansa, jonka hän sitäpaitsi oli määrännyt lähetettäväksi\nYstadiin. -- Täällä Kihlman kävi kauppias Corn. Johnssonin luona,\njoka kyynelsilmin kertoi hänelle parannussaarnaaja Lars Linderot\n(k. 1811) ja arkkipiispa Karl Fredr. af Wingård (k. 19 p:nä syysk.\n1851) vainajista ja schartaulaisista, sekä kuuli kahden etevän\npapin saarnaavan. Toinen, Hallén, saarnasi Kehruuhuonekirkossa\nhyvin valmistuneena rakentavasti, vakavasti, valaisevasti, mutta\nsamalla tyynesti, jopa kuivasti, niin että hän tuskin vaikutti\nmuihin kuin semmoisiin, jotka todella kaipasivat ohjausta, toinen,\ntuomiorovasti (sittemmin Lundin piispa) Joh. Henr. Thomander,\ntuomiokirkossa, joka oli kukkuroillaan kuulijoita. Tämä saarnaaja\noli ensi luokan puhuja. Hänen ruotsiansa kelpasi kuulla. Mutta\nsiinä oli muutakin kuin kielenkauneutta: puhdasta oppia, totuutta,\nsuolaa, intoa, joskaan ei Hallénin järjestelmällisyyttä, syvyyttä,\nnöyryyttä. Kumminkin on kaupunkia onniteltava, jolla on kaksi\nsemmoista opettajaa. Thomander herättää, Hallén johtaa heränneitä.\nThomander saa julkilausua totuuden sivistyneille, jotka kärsivät\nsen hänen suustaan. Mutta jos totuus kerran on saanut sijaa heidän\nsydämissään, kärsivät he kyllä totuuden Halléninkin suusta. Maailma\non kuin sairas, itsepäinen lapsi, joka ei tahdo ottaa vastaan\nlääkettä, sentähden että se maistuu pahalta. Mutta jos rohtomarjat\nannetaan sille jonkun makean aineen mukana, silloin ne kelpaavat.\nNiin on totuus tarjottava sivistyneelle maailmalle hyvien lahjojen,\noppineisuuden, kaunopuheisuuden, miehisen äänen, lausumisen y.m.\nohella, ja kas, silloin se ainakin tulee kirkkoon. -- Yhdeksän pitkää\ntuntia täytyi Kihlmanin kävellä Göteborgin kaduilla, ennenkuin hän\npääsi höyrylaivaan, joka klo 1 yöllä lähti Helsingöriin. Astuessaan\nveneeseen hän putosi veteen ja kastui vyötäisiin asti, ilman\nsuurempaa vahinkoa.\n\nHelsingörissä, jonne laiva saapui keskellä päivää, Kihlman oli\nvain neljä tuntia; illalla hän jälleen meni Ruotsin puolelle\nHelsingborgiin. Viipyen siellä, seuraavan päivän (30/9) hän molemmat\npäivät vieraili kuuluisan raittiusharrastajan, kirkkoherra Pietari\nWieselgrenin luona, jonka \"tapasi hänen perheensä keskellä\".\nToisena päivänä, kun oli syöty illallista, pani isäntä toimeen\nkotihartaushetken. Luettiin luku raamatusta, jonka johdosta\nWieselgren esitti muutamia lyhyitä selityksiä ja sovellutuksia,\nsen jälkeen noustiin ja rukoiltiin Isä meidän ja Herran siunaus;\nviimeiseksi veisattiin virrenvärsy. \"Se oli ensi kerran, kun olin\nläsnä vasituisessa kotihartaustilaisuudessa\", sanoo Kihlman, ja hän\nottaa miettiäkseen, miksi kotihartautta ei meillä -- Suomessa --\nharjoteta. Mainittuaan eri näkökohtia, joiden nojalla tapaa voidaan\nhyväksyä tai vastustaa, hän tulee siihen päätökseen, että kotihartaus\nolisi siunauksellinen siinä muodossa, että yhteiseen Jumalan sanan\nviljelykseen liittyisi keskustelu, jossa huonekunnan jäsenet\nilmitoisivat kokemuksensa ja hengellisen asemansa. Muutoin itsessään\nhyvä tapa helposti veisi väärinkäytökseen. Esittämänsä laatuista\nkotihartautta oli hän keväällä 1851 alkanut järjestää kodissaan, ja\noli hänellä ollut siitä hyötyä ja kehotusta. -- Muutoin on Kihlman\nmuistiinpannut seuraavaa: \"Minua kohdeltiin mitä vieraanvaraisimmin.\nRouva miellytti minua paljon. Hän oli niin lempeä, tyyni ja\nvähän flegmaattinen; aivan sopiva vilkasveriselle miehelleen.\nWieselgren itse on oikea mestari (öfverskärare), sukkela, nerokas\nmies, ajatustavaltaan varma kristitty. Syvää hänen kristinuskonsa\nei sentään ole: hän on elävä historia, hän käsittää kaikki\nhistoriallisesti. Hänellä ei ole aikaa syvempiin mietiskelyihin. Eikä\nhänen mielenkiintonsa ulotu paljon ulkopuolelle hänen omaa piiriänsä.\nSuomesta esim. hän kysyi hyvin vähän. Ruotsalaiset harrastukset\neivät anna tilaa muille. Seurakunnassaan hän ylläpitää ankaraa\nkirkkokuria ja häntä herjataan senvuoksi. Jonkunlainen mielihyvä\nsiitä että niin oli laita tuli näkyviin, mikä johtunee (lähemmille\ntuttaville) huomattavasta taipumuksesta olla samanlainen kuin\nvanhat hälytysrummut Muhrbeck, Elfving y.m. Wieselgrenin lieneekin\nonnistunut hälyyttää sivistyneet luokat. Heränneitten johtamisen\njättää hän Roseniukselle ja Ahnfeltille.\"\n\nTäältä oli Kihlmanin mentävä Ystadiin, sillä hän oli jo Tukholmassa\npäättänyt käydä Tranåsin kirkkoherran Joh. Ternströmin [Johan\nTernström, synt. Blekingenissä 1803, tuli papiksi 1827 ja\napulaispapiksi Tukholmassa 1839 sekä 1850 Tranåsin kirkkoherraksi.\nTukholmassa ollessaan hän tuli tunnetuksi etevänä saarnaajana ja\nNordisk kyrkotidningin julkaisijana (1840-49). V:sta 1855 hän oli\nFjelkestadin kirkkoherra, toimi edelleen teologisena kirjailijana ja\nkuoli 1882.] luona ja sen vuoksi määrännyt, että hänen uusi passinsa\noli osotettava mainittuun lähimpään kaupunkiin. Välttääkseen huonoa\nmaantietä hän Wieselgrenin neuvosta kuitenkin kulki Tanskan kautta.\nLokakuun 1 p:nä hän näet matkusti laivalla takaisin Helsingöriin\nja sieltä Köpenhaminaan. Siellä hän ilokseen tapasi vanhan tutun,\neläinlääkäri Alrik Wegeliuksen Suomesta, nousi pyöreään torniin,\nkävi muinaistieteellisessä museossa ja (arvatenkin \"hevostohtorin\"\nkanssa) kuninkaallisessa tallissa sekä jatkoi sitten 2 p:nä laivalla\nYstadiin. Sieltä hän seuraavana aamuna ajoi kyydillä Tranåsin\npappilaan, noin puolikolmatta peninkulmaa. Mitä hän näki ja koki\ntällä matkalla on Kihlman kuvannut yhtä havainnollisesti kuin\nmielenkiintoisesti.\n\n\"Tie ei vienyt, niinkuin olin kuvitellut, tasangon yli, vaan oli\nmaa hyvin mäkistä taikka oikeammin aaltoilevaa. Peltoja kaikkialla;\npaikoittain kivistä laidunta. Silmä etsii turhaan puita. Joskus\nnäkee jonkun yksinäisen salavan. Tiet ovat huonoja, maa kun on\nsaviperäistä. Kansan asunnot ovat rakennetut savesta ja oljista ja\nmuutamasta hirsikerrasta. Ne ovat matalia ja siivottomia, akkunat\npienet niinkuin meidän navetoissamme. Lämmitys tapahtuu polttamalla\nturpeita rautauuneissa. Useissa asunnoissa ei ole puulattiaa.\nKuudenkymmenen tynnyrinalan talo elättää 3 paria hevosta, 10 sikaa,\n20 à 30 hanhea ja 4 lehmää sekä tuottaa pari sataa tynnyriä jyviä.\nMetsänpuute on Skoonessa huomattavin. Sen puutteen johdosta näyttää\nmaa paljaalta. Sen puutteen johdosta on skoonelainen talonpoikaistupa\nmatala, kostea, savuinen ja haiseva hökkeli, johon vastahakoisesti\nastuu. Siivottomuuskin johtunee osaksi metsänpuutteesta. Kuinka\nonkaan savilattia esim. syysaikana pidettävä siivossa? Mutta\nsiivottomuuden alituisen savun ja kosteuden yhteydessä täytynee\nkai myöskin vaikuttaa mielenlaatuun ja luonteeseen. Skoonen\ntalonpoika on raaka, tietämätön, tyhmä, salakavala, häijy, mateleva.\nJollei voikaan väittää, että ulkonainen elämäntapa on perisyy\nsemmoiseen luonteeseen, niin saattaa kuitenkin päättää, että\ninhottava sikoläättielämä ei ainakaan paranna, vaan ennemmin estää\nparantumista. Metsä on siis suuri Jumalan lahja ja metsänhoito tärkeä\nasia semmoisille maille (esim. Suomelle), joilla vielä on metsää.\nJollemme voi jättää jälkeläisillemme muuta ruumiillista hyvää, tulee\nmeidän kumminkin huolehtia siitä, että jättäisimme heille tarpeeksi\nhirsiä ja polttopuita. Nyt on säästettävä, kun vielä on säästettävää,\nsitten se on liian myöhäistä. Asian tärkeys vaatii, että sitä ajetaan\nahkerasti ja huolellisesti. Mitä voidaan tehdä suuren päämäärän\nhyväksi?\" [Todistuksena ettei Skoone ruotsalaisiinkaan tehnyt parempaa\nvaikutusta olkoon seuraava ote päiväkirjasta jossa \"Gluntien\"\nrunoilija Gunnar Wennerberg samana syksynä kuvaa matkalla saamansa\nvaikutelman: \"Skoone on ruma maa sille, joka ei erikoisesti ole\nmieltynyt lantaan(!) Ristikkorakennukset, vinot ja aivottomat, pihat,\nlikaiset ja ajokaluja täynnä, ikuiset, lihavat lakeat, harvojen ja\nkantomaisten piilipuiden jakamat, liejuiset ja loppumattomat tiet,\nnaisväen rumat puvut ja miesväen lihavat ruumiit -- kaikki vaikutti\nminuun vastenmielisesti Ruotsin parhaimmassa maakunnassa\".]\n\n\"Pappila ei ollut talonpoikien asuntoja parempi. Päinvastoin oli se\nviheliäisyyteen nähden aivan erikoinen. Useat rakennukset olivat\nitsestään luhistuneet, jäljellä olevat näyttivät olkikattoineen,\nmutkaisine seinineen, pienine ikkunoineen niin kauheilta, että\nsuuresti täytyi epäillä, olivatko nämä maahan vajonneet huonerähjät\nollenkaan ihmisasuntoja. Ja kuitenkin oli niin -- niin, täällä\nasui kirkkoherra. Luonnollisesti ei voinut astua sisään, vaan oli\nporstuaan ryömittävä ja samoin siitä kirkkoherran huoneeseen,\njossa kosteus oli niin suuri, että saapaspari, jos se oli päivän\nkäyttämättä, peittyi homeella. -- Yhtymykseni Ternströmin kanssa\nei ollut erittäin sydämellinen. Näytti siltä, etten ollut oikein\ntervetullut, eikä voikaan ihmetellä, että isäntä semmoisissa oloissa\nvastahakoisesti näkee vieraan tulevan. Minä puolestani en voinut\nolla hämmästymättä Ternströmin ulkonäköä. En ollut kuvitellut\nhäntä semmoiseksi. Ääretön, luudantapainen, vaaleankeltainen\nperuukki, joka näöstä päättäen ei koskaan ollut kampaa nähnyt,\ntuuhea poskiparta, alaspäin vahvasti kapenevat kasvot, suuri, ruma\nylähuuli, huolimaton vaatetus, kaikki tämä yhdessä antoi hänelle\nepämiellyttävän, kisällimäisen, vastenmielisen ulkonäön, jota hänen\nkäytöstapansa ei lieventänyt. Olin odottanut jotakin toista, ja minun\noli vaikea tukehduttaa kummastuksen huudahdusta. Samoin kuin Rosenius\ntavatessaan Lauri Stenbäckin Suomessa huudahti: Oletko sinä Stenbäck?\nsamoin tahdoin minä tässä kysyä: Oletko sinä Ternström?\" --\n\nKihlman ei ollut vielä Ystadissa saanut passiansa ja odottaen sitä\nhän viipyi kaksi viikkoa Ternströmin luona. \"Tällä ajalla minä opin\nlähemmin tuntemaan Ternströmiä\", hän jatkaa kuvaustaan, \"ja luulen\nettä minulla on syytä olla tyytyväinen tuttavuuteeni. Ternström\nei ole niitä ihmisiä, joissa on mitään viehättävää ja puoleensa\nvetävää, kaikkein vähimmin alussa. Mutta jos malttaa, kunnes on\nmurtanut kovan ja rosoisen kuoren, niin tapaa sen sisältä puhtaan ja\nmakean ytimen, uskollisuutta, rehellisyyttä, nöyryyttä, vakavuutta,\ntunnustuksen puhtautta y.m. Ternström pakottaa siten osoittamaan\nitselleen kunnioitusta ja rakkautta ja tulee lopulta kalliimmaksi\nkuin se, joka viehättävällä olennollaan voittaa sydämiä. Semmoisissa\nrakastaa usein hyvää henkilön tähden, joka osaa peittää sen\nhohtavalla taikaloistolla, mikä saa viat ja puutteet himmentymään\ntaikka kokonaan unohtumaan; Ternströmissä sitä vastoin kulmikkuudet:\nkiivaus, itsekkyys y.m. eivät ole kätkettyinä, mutta kuitenkin täytyy\npitää hänestä, syystä että hyvät puolet ovat voitolla. -- Ternström\nsaarnaa puhdasoppisesti, selvästi, ankarasti; saarnassakin ilmenee\nhänen karkeutensa, nimittäin siinä muodossa, että hän epäilee sanan\nvaikutusta. Juuri tämän epäilyksen tähden täytyy myöskin vaikutuksen\njäädä tulematta. Kumminkin kuulin myös puhdasta, sydämestä\nsydämeen käyvää evankeliumia. Ternström harjoittaa kovin ankaraa\nkirkkokuria, ankarampaa kuin vielä olen kuullut. Mutta seurakunta\non taipumaton. Kotielämässään Ternström elää enimmäkseen itsekseen,\nseurustelematta vaimonsa ja lastensa kanssa. Aterioidessaan Ternström\nnäkee perheensä; sillä välin tuskin koskaan. Sisällinen yhteiselämä\nrakkaudessa ja luottamuksessa on siis täällä vierasta. Ternström\nei hyväile ketään eikä leiki kenenkään muun kuin koiransa kanssa.\"\n-- Tähän luonnekuvaukseen lisättäköön vielä eräästä kirjeestä\n(28/10) seuraavat sanat: \"Ternström on ruumiillistunut Nordisk\nKyrkotidning. -- -- Kun häneen lähemmin tutustuu, huomaa että hän on\nkirkon oikeaoppinen poika, totuudentaistelija, uskollinen ystävä.\nHänelle uskottu salaisuus pysyy salassa. Mutta Ternström on ihminen:\ntoivoisin, että hänessä olisi enemmän tunnetta. Hän on nuoruudestaan\noppinut elämään eristyneenä; häntä ovat usein pettäneet ihmiset,\njotka ensin ovat osottaneet ystävyyttä, mutta sitten vihamieltä;\nviimein on hän kodissaan sulkeutunut itseensä, kirjojensa keskelle,\nniin että vaimo näyttää enemmän olevan ensimäinen palvelijatar taikka\ntaloudenhoitajatar kuin uskottu, osaaottavainen, tukeva auttaja;\nkaikki tämä on painanut häneen jonkinlaisen ankaruuden ja synkkyyden\nleiman. Hänellä onkin senvuoksi vähän ystäviä Ruotsissa. Luullakseni\nhän sittenkin on semmoinen, joka kestää muita kauemmin: koeteltua\nmonta ollaan iloisia, että saadaan palata hänen luokseen, varsinkin\nhädän hetkellä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden kysymysten joukossa, joita Kihlman Tranåsin hiljaisina\npäivinä mietiskeli, oli \"M[almbergi]n katastroofi\" muita raskaampi.\nMietiskelynsä tulokset hän julkilausuu kirjeessä Essenille ja\nIngmanille (15/10). Hän selittää tapahtumissa ilmaantuvan saatanan\nkavalan suunnitelman vahingoittaa kristinuskoa. Jotta ei tämä\njoutuisi pilkanalaiseksi, oli ankara vaitiolo tarpeen, ja samalla\noli vitkastelematta ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin M[almbergi]n\npelastamiseksi. \"Niin kauan kuin meillä on aikaa, tulee meidän\n-- mitä? 1:ksi yksityisesti ja yhteisesti rukoilla Jumalaa hänen\nedestään. Paitsi niitä suuria lupauksia, jotka esirukouksella\non Jumalan sanassa, on siitä myöskin se hyöty, että se poistaa\nlihallisen innon sydämestämme, että se antaa meille voimaa kärsiä\nmitä väärimpiä syytöksiä, sekä tekee meidät samalla kykeneviksi:\n2:ksi vakavuudella ja totuudella, mutta samalla kertaa rakkaudella,\nnöyryydellä ja toivolla ojentamaan luopunutta. Järkkymättömänä\npäämääränä on oleva M[almbergi]n pelastus. Emme saa myöntää valtaa\najatukselle, että se olisi liian myöhäistä taikka mahdotonta. Ei saa\nsyntyä eroa taikka puoluetta. Taistelu voi tosin tulla kuumaksi.\nEhkä ei onnistuta ensi kerralla, mutta me tulemme voittamaan,\nmeidän täytyy voittaa. Hän ei voi vastustaa totuuden, rakkauden ja\nväsymättömyyden yhdistettyä voimaa. Hän on käsittävä lankeemuksensa,\nosoittava parannuksensa, ja silloin olemme pelastaneet ei yhden,\nvaan monta sielua kuolemasta. Matkustakaa sinne Te kaikki, jotka\nolette samaa mieltä, ja taistelkaa hyvä taistelu. Jos olette sen\ntehneet, mutta ilman menestystä, niin uudistakaa matka. Minä olen\nkirjoittanut M[almbergi]lle; lähetän Teille jäljennöksen. Jollei\njoitakin erikoisia seikkoja tapahdu, joita en täällä voi aavistaa,\nniin viekää perille myötäseuraava kirje.\" [Vrt. _M. Rosendal_\nm.p. III s. 404, jossa tekijä ei ota uskoakseen Essenin eräässä\nkirjeessä antamaa tietoa, että Malmbergiä monesti koetettiin\n\"veljellisesti varoittaa.\"] -- Jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu:\n\"Toivoakseni ette ihmettele, että minä hädässäni tälle luotettavalle\nmiehelle (Ternströmille) olen ilmaissut huoleni. Hän on hyväksynyt\ntoimenpiteeni M[almbergi]n suhteen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen asia, jota Kihlman yhä mietiskeli, oli tietysti hänen\nmatkansa. Viimemainitusta kirjeestä näkyy, että kaikki hänen\nystävänsä kotimaassa kehottivat häntä olemaan matkustamatta\nAmerikaan taikka Madeiraan. Kummassakin paikassa hän muka nääntyisi\nikävään. Tätä syytä. Kihlman ei kuitenkaan pitänyt pätevänä.\nVaikka yksinäisyys painoikin hänen mieltään, ei hän kuitenkaan\nepäillyt kestävänsä yhtä vuotta ulkomailla eikä hän ajatellutkaan\npalata niin kauan kuin oli virkavapaa. Kumminkin hän oli kahden\ntai useamman vaiheilla, mihin mennä. Tranåsissa hän alkoi tuumia,\neikö olisi parasta asettua talveksi -- Tukholmaan. Siellä hänellä\nolisi lääkäri ja lääkkeitä, tilaisuus lukea ja arkistoissa\nharjoittaa tutkimuksia Suomen kirkkohistoriassa, jopa oli hänellä\nsiellä hyviä tuttujakin. Mutta -- ilmanala, eihän se ollut parempi\nkuin Suomessakaan! -- Vastaanotettuaan lokakuun 14 p:nä kamreeri\nVegeliukselta kirjeen, joka kyllä ei vielä sisältänyt passia,\nmutta kuitenkin ministerivaltiosihteerin antaman luvan, että hän\nilman sitäkin saisi matkustaa, lähti Kihlman 18 p:nä Tranåsista\nYstadiin tarkotuksella mennä sieltä Lyybekin kautta Hampuriin\njosta arveli tapaavansa Amerikaan lähtevän laivan. Ystadissa\nkohtasi matkustajaamme tieto, että laiva jolla hänen oli päästävä\nLyybekkiin, oli Tukholmaan mennessä joutunut epäkuntoon eikä tulisi\nsieltä ennenkuin 20 tai 21 p:nä. Hän päätti siis odottaa ja jäikin\nYstadiin kolmeksi päiväksi. \"Mutta nämä kolme päivää\", hän kertoi\nFavorinille, Essenille ja Ingmanille osottamassaan kirjeessä (Malmö\n28/10), \"olivat kauheita. Asuin kurjassa ravintolassa, kylmässä,\nkolkossa kamarissa, myrsky ulvoi akkunoilla ja ovella, sade esti\nulkona kävelemästä, eikä kristittyä ihmistä kaupungissa jonka luona\nolisi voinut käydä. Ajatus lähteä merelle tähän aikaan ei lieventänyt\noloni hankaluutta. Muistelin Hannaani entistä elämääni hyvinvointini\naikana. Muistelin kuulijoitani. Oi, kuinka katkeralta, kuinka\nsanomattoman tuskalliselta tuntuikaan minusta tämä nykyisyys, tämä\ntodellisuus verrattuna entisyyteen ja mahdollisuuteen. Minun tuli\nikävä. Tämä sana merkitsee paljon enemmän kuin sillä tavallisesti\ntarkoitetaan ja juuri tässä syvemmässä merkityksessä minun oli ikävä.\nKoti-ikävä on jotakin taudintapaista: ei hallitse itseään eikä\najatuksiaan. Ne menevät vastustamattomasti ja taukoamatta kotiin,\nyhdentekevää syökö vai juoko, nukkuuko vai valvooko, tekeekö työtä\nvai onko joutilas. Se enenee, kunnes on saavuttanut huippukohtansa\ns.o. kunnes sortuu, menehtyy eikä enää voi sitä vastustaa. Minun\ntäytyi etsiä apua Vapahtajalta, minä tunnustin hänelle kurjuuteni ja\nettä olin hukkumaisillani, jollei hän auttaisi, ja katso: täten minä\nvirkistyin ja vahvistuin.\" -- Tämä kokemus, ettei hän ollutkaan niin\nvoimakas kuin luullut oli, laivan viipyminen, tilaamiensa vekselien\nviipyminen ja myöhäinen vuodenaika saivat nyt Kihlmanin luopumaan\nAmerikanmatkasta. Mutta mihin oli hänen käännyttävä? Lähinnä hän\najatteli Tukholmaa, ja hän päättikin matkustaa sinne Göteborgin\nkautta (johon hän oli tilannut vekselinsä). Lokakuun 21 p:nä hän\nsiis matkusti Malmöhön. Tie oli kauhean huono -- \"minä luulin, että\nsydän tärisisi ulos ruumiistani.\" Seuraavana päivänä hän jatkoi\ndilisanssilla Lundiin, missä viipyi 28 p:ään ja missä matkasuunnitelma\nvihdoin sai lopullisen muotonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlmanin ensimäinen käynti tässä Ruotsin toisessa\nyliopistokaupungissa tarkotti kuuluisaa lähetyssaarnaajaa Pietari\nFjellstedtiä, \"Pohjolan Mezzofantia\", joka erittäin ystävällisesti\nvastaanotti hänet ja kutsui hänet pöytävieraakseen siksi ajaksi kun\nhän viipyisi Lundissa; tuleva lähetyssaarnaaja, ylioppilas Gust.\nEman. Lundgren puolestaan tarjosi hänelle huoneensa asuttavaksi\nsamana aikana. \"Niin olin aavikolta joutunut pieneen kosteikkoon.\nFjellstedt ei ollutkaan, niinkuin olin luullut, mikään 'Kristuksen\nkavaljeeri', maailman maun mukainen profeetta, suolaton suola, mies\nkykenemätön tutkimaan henkiä, kimaltelevan hengellisyyden hyväksyjä.\nHän on päinvastoin hyvin vakava, tarmokas työntekijä, hän huokaa\nusein, on nuhteeton elämässään, ahkera rukoilija, sydämellinen\nja tunteellinen ja elää erillään maailmasta. Hänellä on varsin\nrakastettava vaimo ja hyviä, hurskaita lapsia; perhe-elämä on\nkotihartauden pyhittämä. Joka päivä luettiin yhdessä Jumalan sanaa,\njonka jälkeen Fjellstedt rukoili omin sanoin, usein lämpimästi ja\nsydämellisesti. Kerrankin kun oli yhden lapsen syntymäpäivä, me\nrukoilimme nuoren ystävän edestä hänen läsnäollessaan. -- Enhän voi\nmennä takaukseen hänen kristinuskonsa totuudesta. En kysynyt 'passia'\n-- Ruotsissa ei ole tapana siten ahdistaa toisiansa. Mutta yleensä\nei ole lainkaan helppoa taata toisen tai toisen kristinuskoa. Eikä\nse liene tarpeenkaan. Varmuus on siinä kohden ehkä vaarallinenkin.\nKuitenkin, kun ihminen, joka tahtoo tunnustaa puhdasta oppia,\nilmaisee kristinuskonsa nöyryydessä, itsensäkieltämyksessä,\nmaailmankieltämyksessä, kärsimyksessä y.m. kristillisissä hyveissä,\nniin on se minusta ainakin yhtä luotettava todistus kuin helposti\nopittu vastaus: 'että menee helvettiin'. Minulla ei ole yhtään syytä\nuskoa pahaa Fjellstedtistä, vaan päinvastoin monta aihetta uskoa\nhyvää. Senvuoksi uskon jälkimäistä.\"\n\nEdelleen Kihlman tällä Schartaun entisellä toimintapaikalla oppi\ntuntemaan rovasti Cedergrenin, jota göteborgilaisen papin, toht.\nJoh. Henr. Holmqvistin ja Uddevallan rovastin (sittemmin piispan)\nGust. Dan. Björckin ohella pidettiin schartaulaisten pylväänä.\n\"Kävin kaksi kertaa hänen luonaan. Harmaahapsi vanhus on todellinen\nSchartaun oppilas, hänen omia hengellisiä lapsiaan, mutta iloinen\nja hupaisa niin kauan kun on loukkaamatta hänen mielipiteitään.\nKuulin hänen pitävän hyvän saarnan, jossa oli lakia ja evankeliumia,\nrangaistusta ja lohdutusta. Esitys oli kuivahkoa, tyyli, joskin\nhuomattavasti schartaulainen, kylläkin elävä käänteiden ja\nvastakohtien kautta. Cedergren on sitä mieltä, että hän täyttää\nkutsumuksensa väsymättömästi julistamalla sanaa kirkossa. Jumala\nhuolehtikoon hedelmistä. Saarnattuansa Cedergren on iloinen ja\ntyytyväinen, vaikka ei mitään hedelmää näy eikä kuulu. Mitä suurimman\npainon hän panee rippikouluun, joka kestää kauan. Oppilaat käyttävät\nvarsinkin erästä Schartaun kirjoittamaa kristinuskon oppikirjaa,\njota on ilmestynyt 13 painosta. Heränneet sielut käyvät ahkerasti\nCedergrenin luona puhumassa sielunasioistaan. Mitä sielunhoitoon\ntulee, on merkittävää, että Cedergrenistä ei ole erittäin tärkeää\nihmisen autuuteen nähden ajassa ja iankaikkisuudessa, että hän on\nvakuutettu uskostaan. Suoranainen usko on hänessä tärkeämpi kuin\ntietoisuudessa heijastava. Sen vuoksi hän onkin 'ylen varovainen ja\nsäästäväinen todistusten antamisessa'. Hän ei ole liittynyt mihinkään\nraittiusyhdistykseen eikä myöskään harrasta lähetysasiaa; hän ei edes\nseurustele Fjellstedtin kanssa. -- Yleensä en voinut olla pitämättä\nCedergrenistä ja hänen ystävistään. He ovat vakavia ja tarkkoja sekä\nopissa että elämässä. Saattaisi tosin muistuttaa, että kaikki menee\nniin käskyn mukaan, että järjestelmällisyys aikaa voittaen voinee\nkäydä kuolettavaksi ja että eri luonteenlaadut eivät pääse vapaasti\nkehittymään; mutta mitä vastaan ei voi tehdä muistutuksia, jos\ntahtoo?\"\n\nAinoastaan kadulla Kihlman tapasi dosentti Carl Wihl. Skarstedtin.\nApulaispappina maalla oli tämä jatkanut opintojaan ja sitten palannut\nyliopistoon. \"Hän väitteli sangen menestyksellisesti dogmatiikan\nprofessorinvirkaa varten, mutta ei saa virkaa [hän tuli vasta 14\nvuotta myöhemmin käytännöllisen teologian ja sitten eksegetiikan\nprofessoriksi]. Hän on nerokas, kiltti mies, suora kristitty,\nkasvatukseltaan schartaulainen ja ankara raittiudenharrastaja.\nSkarstedt on L. Stenbäckin ja myöskin Roseniuksen vanha ystävä, ja\nhän se oli, joka toimitti Roseniuksen Suomeen. Roseniuksen palattua\nsai Skarstedt häneltä laajan kirjeen, missä Rosenius humoristisesti\n(!) kuvaa Espoon häät (ks. ylemp.): Malmberg lasi kädessä; Paavo\nukko oraakkelinamme; Lauri Stenbäck, joka paljon menettää kun häneen\ntutustuu; H--t [?], ei mikään uskonsankari, vaan nurkassa-istuja,\njoka huudahtaa: 'Se, joka menee raittiusyhdistykseen, on pirun oma';\nkoko joukkue itsevanhurskauden ja tekoihin perustuvan pyhyyden\nvallassa.\" Näin Kihlman kertoo Skarstedtin mukaan; nykyään tiedetään,\nettä Roseniuksen kirje oli kaikkea muuta kuin humoristinen. Osaksi\nväärinkäsityksestä osaksi kai loukkaavan kohtelun aiheuttamasta\nvastenmielisyydestä oli hän siinä kuvannut Suomen herännäisyyden\nedustajineen kerrassaan kelvottomaksi, hyljättäväksi. [Vrt. _Eliel\nAspelin_, Lauri Stenbäck, siv. 378 ss. ja _Rosendal_, m.p. II, siv.\n409 ss.]\n\nVielä Kihlman mainitsee tutustuneensa pastoraaliteologian prof.\n(sittemmin piispa) Ebbe Gust. Bringiin, joka oli hyvin rakastettava\nmies luonnollisessa suhteessa (ja joskus kristillisessäkin),\napulaiseen, rovasti (sittemmin piispa) Wilh. Flensburgiin,\nmestarillinen luennoitsija, dosentti And. Blomstrandiin\n(Kurtzin kirkkohistorian ruotsintaja), tuomiorovasti (sittemmin\narkkipiispa) Henr. Reuterdahliin, jonka humaniteetti on ihmeteltävä\nja joka ihmisenä on todistus siitä kuinka kauas voi päästä\nitsensähillitsemisessä pelkkien luonnollisten voimien avulla, sekä\nvihdoin useampiin nuorempiin yliopistolaisiin, jotka silloin tällöin\nviikon kuluessa kokoontuivat lauluharjoituksia varten ja sunnuntaisin\nyhdessä lukeakseen Jumalan sanaa (\"luullakseni on heidän puuhansa\nsentään enemmän teologista kuin kristillistä.\")\n\nEräässä myöhemmässä kirjeessä (13/11) Kihlman Lundissa-olostaan\nyleisesti lausuu: \"Lundissa viihdyin sangen hyvin. Tässä kristinuskon\nperinpohjin hapattamassa kaupungissa unohdin entiset suruni.\nOlihan täällä eri kristillisiä suuntia; mutta vaikkeivät ole\nkeskenään veljellisessä kosketuksessa, eivät ne myöskään seiso\nvihollisina toisiansa vastassa. Minä asuin Fjellstedtin luona ja\nkävin useita kertoja Cedergrenillä, ilman että kumpikaan minua\nmoitti. Antinomistinen rikkaruoho suurine rauhansilmikkoineen ja\nloistavine ilokukkineen ei ole voinut menestyä schartaulaisessa\nmaaperässä. Ja niin ollen saattaa käsittää, miten Lund kristillisessä\nsuhteessa saattaa olla jaettu olematta hajotettu. Ajattelen näet,\nettä itserakas, suvaitsematon antinomia on hajaannuksen synnyttäjä.\nCedergren ei tuntenut Hedbergiä niineltäkään. Ymmärrätte siis,\nmiksi viihdyin hyvin Lundissa. Olikin oikein mieltäkiinnittävää\noppia tuntemaan schartaulaisia kristityltä, joissa tosin on jotain\nomituista (jopa he puvussaankin eroavat muista: naisilla --\nhuomaa! alemman luokan -- on punaruutuinen kaulahuivi erityisellä\ntavalla kiinnitetty päähän), mutta samalla myöskin jotain vakavaa,\nkunnioitettavaa ja rakastettavaa. On kumminkin varottava, ettei\nloukkaa mitään heidän mielipidettään, sillä silloin on ystävyys\nhelposti mennyt. He tulevat synkiksi, sulkeutuneiksi, vaiteliaiksi ja\npuhuvat vain maallisista asioista.\"\n\nNiinkuin ennen on sanottu, teki Kihlman Lundissa vihdoin lopullisen\nmatkasuunnitelman: hän päätti näet talveksi asettua Etelä-Saksaan,\nWürttembergiin. Sitä hän oli jo ennenkin ajatellut, mutta vasta\nkun Fjellstedt ehdottomasti puolsi tätä tuumaa, hän ratkaisi\nasian. \"Jollen olisi tullut tänne (Lundiin), en varmaankaan olisi\nmatkustanut Saksaan, sillä minä olin niin väsynyt matkustamiseen ja\nvieraana olemiseen, että olisin todella kiirehtinyt Tukholmaan.\"\nWürttembergissä hän olisi lauhkeammassa ilmanalassa, siellä hän\nmyöskin saisi tehdä mielensä mukaisia tuttavuuksia. \"Minä ikävöin\nniin sydämellisesti lämpimämpää ilmaa ja hiljaisuutta. Miten\nkäyneekään, ainakin siellä on oleva parempi olla kuin Lestijärvellä!\"\n\n\"Sitten kun Fjellstedt oli rukoillut minun kanssani ja edestäni,\nlähdin monen onnentoivomuksen seuraamana ja suosituskirjeillä\nvarustettuna Malmöhön. Täällä etsin erään herrnhutilaisen,\nkauppias Eman. Bagerin, joka vanha mies mitä sydämellisimmällä\nhyväntahtoisuudella avusti minua kaikessa. Hän ja hänen herttainen\npoikansa (pappi) elävät minulla hyvässä muistissa.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).\n\nMatka Stuttgartiin ja olo siellä.\n\n\nLokakuun 29 p:nä Kihlman lähti Malmöstä Kööpenhaminaan ja sieltä\nviipymättä Lyypekkiin. Tuuli oli tuima, ja matkustajamme oli,\ntavallisuuden mukaan, merikipeä, mutta onnellisesti tultiin perille\nseuraavana päivänä k:lo 11. Kolmen tunnin perästä hän jatkoi matkaa\nrautateitse Hampuriin. Se oli Kihlmanin ensimäinen rautatiematka;\nPohjoismaissa ei silloin vielä ollut rautateitä ollenkaan, ja\ntäälläkin ne olivat aivan viimeisten vuosien ilmiöitä. Sentähden hän\nensi kirjeessään Saksasta vanhemmilleen seikkaperäisesti kuvasikin,\nmillainen itse rautatie oli, millaiset eri luokkien vaunut, miten\nlippu ostettiin, miten pakaasi uskottiin viranomaisten haltuun,\nmiten oli hyvissä ajoin astuttava junaan, jos halusi seurata mukana,\nmiten kulku oli nopea, eikä ollenkaan peljätty, y.m. semmoista, mikä\nnykyajan ihmisille on jokapäiväistä, mutta silloisille uutta ja\nihmeteltävää. Oman tunnelmansa Kihlman on ilmaissut päiväkirjansa\nsanoissa: \"Rautatie saarnaa minulle parannusta ja ennustaa, että\nloppu lähenee. Se huutaa äänekkäästi: säästä aikaasi!\"\n\nHampurissa-oloa kesti puolitoista päivää. Siitä Kihlman kirjoittaa\nystävilleen (13/11): \"Hampuri on liikkeen ja huvituksen kaupunki.\nKauppatoimet ulottuvat ympäri maapallon, eikä huvittelulla ole\nrajoja. Kaupunki on 1842 v:n palon jälkeen rakennettu uudestaan,\nentistä ehommaksi. Rikkaus ja ylellisyys ovat paljon, paljon\nsuuremmat kuin Tukholmassa tai Kööpenhaminassa. Kaikki mitä\nihminen turhamielisyydessään voi toivoa on täällä myymälöissä\naistikkaasti näytteille pantuna. Kuka vastustaa tätä mahtavaa\nvirtaa? Luullakseni ei kukaan. Ja kristittyjenkin täytyy, joskin\ntarpeellisen välimatkan päässä, seurata jäljissä, jos tahtovat jotain\nvaikuttaa turhamielisiin. -- Illalla oli hengellinen konsertti P.\nJaakopin kirkossa -- siis minullekin huvitusta tarjona. Kuulin\nSeb. Bachin preludin ja fugan, Mendelssohn-Bartholdyn, Stradellan\ny.m. sävellyksiä, mutta ei mikään vaikuttanut minuun niin syvästi\nkuin esisoitto tunnettuun, ihanaan jouluvirteen: 'Enkeli taivaan\nlausui näin'. Se oli taivaallista, ihastuttavaa. Oli kuin taivas\nolisi auennut, ja enkelilauma harppuineen julistanut suloisen\nsanoman Vapahtajan tulosta. -- Seuraavana aamupäivänä matkustin\n'das Rauhe Haus'-laitokselle -- sisälähetyksen kehto, missä\ntoht. [J. H.] Wichern ensin alotti toteuttaa elämänaatettaan.\nTäällä hoidetaan ja kasvatetaan nyt 100 lasta n.s. veljien (ei\nherrnhutilaisten) valvonnan alla, toisin sanoen käsityöläiskisällejä,\njotka valmistetaan sisälähetyksen palvelukseen. Näiden veljien\npäätehtävänä ei ole oleva opettaminen, vaan tulee heidän enemmän\nvaikuttaa ympäristöönsä hyvällä esimerkillään sekä aikanaan\nlausumallaan sanalla. Heidän lienee kuitenkin vaikea pysyttäytyä\nnäiden rajojen sisällä. Ensi hetkellä huomaa, että laitos on syntynyt\nepäilyksestä, pystyykö Jumalan säätämä pappisvirka saavuttamaan\ntarkoitusperäänsä. Siitä syystä turvaudutaan maallikkoihin, joiden\ntulee lähetyssaarnaajina luoda kristillistä elämää. Minä tunnen\ntahtomattani vastenmielisyyttä sisälähetystä kohtaan. En tiedä\ntuleeko se siitä, että itse olen pappi. Vaikka pidänkin arvossa\nsitä, että maallikot keskenään rakentavat toisiaan, on kuitenkin\nmieltäni vastaan, että maallikot ottavat sen virakseen. Edellisessä\ntapauksessa hän on papin oikea käsi, toisessa hänestä tulee papin\npahin vihollinen Kumminkin ovat nämä sisälähetyksen palvelijat\nhyviä pappien vahteja, sillä siten papit pakotetaan tekemään\nvelvollisuutensa. Valvokaamme itseämme ja laumaamme, niin ei tarvita\nlähetyssaarnaajia!\" --\n\nHampurissa Kihlman teetti itsestään sen daguerrotypiakuvan, joka\nnähdään tässä jäljennettynä. Hän lähetti sen pikku Hannalleen,\njotta tämä ei kokonaan unohtaisi isäänsä. Itseänsä ivaten Kihlman\nmäärittelee ulkonäkönsä seuraavin sanoin: \"Muotokuva esittää lempeää,\nvähän surumielistä, voimatonta ja miehuutonta miestä.\" Kuva on\nvarhaisin, joka on hänestä säilynyt; hän oli silloin 26 ja puoli\nvuotta vanha.\n\nMarraskuun 1 p:nä aamulla Kihlman höyrylaivalla matkusti Elbe virran\npoikki Harburgiin ja sieltä rautateitse Kölniin, johon saapui k:lo\n10 illalla, 14 tunnin päästä. \"Kuu paistoi ja levitti ihanan hohteen\nleveän, kirkkaan Rhein virran yli.\"\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai, ja silloin Kihlman m.m. katseli\nmuutamia Kölnin kirkkoja. Ensin hän kävi mainiossa tuomiokirkossa ja\nkuunteli n.s. \"soitannollista messua\", joka hänestä oli erinomaisen\nkaunista konserttimusiikkia, mutta ei omansa herättämään hartautta.\nEikä hän tiennyt mitä hyötyä siitä mahtoi olla uskovaisille\nkatolilaisillekaan, kun ei ollenkaan saarnattu. Kumminkin näytti\nosa yleisöä hyvin hartaalta, ja hän tekee sen havainnon, että\nkatolilaisten jumalanpalveluksessa on enemmän itsetoimintaa kuin\nluterilaisten. Jos edellinen tahtoo mielenylennystä on hänen\nrukoiltava; jälkimäinen sitävastoin tulee huoletonna kirkkoon, istuu\nsiellä ajatukset hajalla ja poistuu tuntematta mitään jumalallista\nvaikutusta, syystä että useimmiten on kokonaan passiivinen. Papin\ntulee tehdä kaikki: herättää, taivuttaa, lohduttaa. Kuulija antaa\nvain kiltisti käsitellä itseään -- jollei hän istu ja arvostele\npappia. -- Sitte hän kävi jesuiittakirkossa, jossa alttaritaulu\nesittää, ei mitään kohtausta Kristuksen elämästä, vaan Loyolaa,\nXavieria y.m. jesuiitta-isiä, \"jollen väärin muista, pyh. neitsyeen\nsiunaamina. Minua värisytti kun astuin tähän temppeliin. Jesuiitat,\novathan ne protestanttein verivihollisia. On sentään ihmeellistä:\nLoyola, josta tähän saakka en ole kuullut muuta kuin pahaa,\nniinkuin mistäkin kirotusta pahuuden edustajasta, hän esiintyy\ntäällä pyhimyksenä, jota Kristus pitää erityisessä arvossa. Oi,\nmiten ovatkaan ihmiset hajaantuneet! Mikä on totuus? Eihän Loyola\nsentään samalla kertaa ollut paholainen ja enkeli.\" -- Kolmanneksi\nkävi Kihlman eräässä evankelisessa kirkossa. Siellä pidettiin\njonkunlainen lähetyssaarna, missä pappi muutamalla sanalla mainitsi\nLapinmaatakin ja kiihkeästi väitteli katolisuutta vastaan, joka\nKölnissä on voitolla. -- Vielä näki Kihlman täällä \"dioraman\",\nmissä näytettiin vaihtelevia kuvia Venetsian Markuskirkosta ja\nVierwaldstätterjärveltä. Nämät \"elävät kuvat\" miellyttivät häntä\nsuuresti, jota vastoin hän pahoitteli sitä, että erään taidekokoelman\nmaalaukset eivät hänen mielestään olleet merkillisiä, vaikka\nniiden tekijät, Rubens, van Dyck, Kranach y.m. historian mukaan\novat erinomaisia. Kihlmanista oli tämä hänelle nöyryyttävää, mutta\ntodellisuudessa asia ei ollut niinkään ihmeteltävä. Puhumatta\nsiitä, ettei Kölnissä ole mainittujen mestarien etevimpiä teoksia,\nedellyttää taiteen ymmärtäminen jonkun määrän tottumusta katsella\nja nauttia siitä, ja sitä hänellä luonnollisesti ei ollut eikä\nvoinutkaan olla. Ainoastaan soitantoa Suomessa silloin viljeltiin,\nja laulua ja soittoa Kihlmankin rakasti, mutta kuvaamataiteet jäivät\nhänelle vieraiksi, sillä ulkomailla, missä hän olisi voinut niihin\nperehtyä, hänellä oli muuta tehtävää.\n\nSunnuntai-iltana Kihlman rautateitse matkusti Bonniin, missä otti\nasunnon Bellevue-hotellissa. Maanantaina (3 p:nä marrask.) hän\nkuunteli teologisia luentoja yliopistossa: oppinutta filologia toht.\nFriedr. Bleekiä (isagogiikkaa, kuivasti), syvämietteistä prof.\nRich. Rothea (dogmatiikkaa), nuorta prof. Is. Aug. Dorneria (teol.\nencyclopediaa, tyyneesti, mielenkiintoisesti). I.p:llä hän käveli\nKreuzbergin pyhiinvaelluspaikalle kaupungin ulkopuolella, jossa on\nkirkko ja josta on ihana näköala. Kirkon vieressä on pyhät portaat\n(joka portaaseen on kätketty pyhäinjäännös) ja niitä noustaan ylös\npolvillaan rukoillen. Eräs jumalaton, joka oli juljennut astua niille\njaloin, oli, niin jutellaan, saanut kauhean lopun. -- \"Illalla\nmenin suureen, kauniiseen Mynsterkirkkoon, jossa pidettiin messu\nvainajien sielujen pelastumiseksi kiirastulesta (huomaa: oli pyhäin\nmiesten päivän jälkeinen päivä). Saadakseni käsitystä siitä, mitä\nnäin ja kuulin, kumarruin minäkin yhteen penkkiin kansan täyttämässä\nkirkossa. Sain siten käyttää virsikirjaa yhdessä erään katolilaisen\nkanssa. Ja toden totta rukoiltiin sielujen edestä kiirastulessa!\nUrkujen säestäessä laulettiin sama stroofi useita kertoja, ainoastaan\nsillä erotuksella, että ensi kerralla rukoiltiin Kristuksen oikean\nkäden haavan kautta, toisella kerralla vasemman käden haavan kautta\nj.n.e. Niin pian kuin stroofi siten oli laulettu, pappi alotti Isä\nmeidän, ja kun hän oli ennättänyt neljänteen rukoukseen, alkoi\njokainen rukoilla ääneen ja hirveällä vauhdilla. Kirkossa syntyi\ntietysti suuri hälinä, mutta se lienee tahallista ja tarpeellista;\nsillä katolisuuden Jumala on jotenkin kuuro. Tämä melu uudistui useat\nkerrat. Ei ole kumma, että Luther niin kiivaili heidän papattamistaan\n(plaudern und plappeln) vastaan. Mitään harrasta rukoilemista se ei\nollut, vaan näytti pääasiana olevan niin pian kuin mahdollista päästä\nameneen.\"\n\nMarraskuun 4 p:nä Kihlman astui laivaan, joka kulki Rhein virtaa\nylöspäin. Päiväkirjaansa hän merkitsee tämän maailmankuulun\nvesitien pääpiirteet: milloin jyrkät, milloin loivemmat,\nviiniviljelysten peittämät vuoret ja rinteet, kaupungit ja kylät\nrannoilla, missä vuoret vetäytyen etäämmäksi ovat antaneet\nasutukselle tilaa, ja linnanrauniot vuorten huipuilla. \"Kaikki on\nniin erinomaisen romanttista, ihanaa ja kaunista, että minäkin\nolin aivan haltioitunut.\" Koblenzissa hän astui maihin ja kävi\nm.m. Kastorkirkossa, jossa muinoin Bernhard saarnasi ristiretkeä.\nSeuraavana aamupäivänä hän ihaili Stolzenfelsin uudestaan\nrakennettua vanhaa linnaa kokoelmineen ja näköaloineen, sen jälkeen\ntaas jatkaakseen laivamatkaa. \"Täällä on tuhlaamalla tuhlattu\nluonnonkauneutta, tulee kerrassaan hämilleen ja epätoivoon: ei voi\nkäsittää puoltakaan.\" Illalla tultiin Mainziin, missä Kihlman katseli\ntuomiokirkkoa, Gutenbergin kuvapatsasta y.m. Sieltä hän 6 p:nä\nmatkusti yhä eteenpäin, sivuutti Wormsin kaupungin menemättä maihin\nja saapui vihdoin Mannheimiin, jossa astui pois laivasta.\n\nNähtävästi Kihlmanilla oli suosituskirje eräälle h:ra Butterfassille\nMannheimissa. Hän näet sanoo hänen kanssaan (7 p:nä) matkustaneensa\nFriedensaueen h:ra Reihlenin luokse. Kumpikin on meille tuntematon,\neikä Kihlmankaan näy heihin kiintyneen, päättäen lyhyestä lauseesta.\n\"On anteeksiannettavaa, että sokeritehtaan perustaja on jotenkin\nhajamielinen ja vähän viehättynyt tavatessaan henkilön, joka\nmatkustaa etsiäkseen kristityitä.\" Iltapäivällä hän rautateitse\njatkoi matkaa Heidelbergiin, missä viipyi neljättä päivää.\n\nTietenkin Kihlman huolimatta epäsuotuisasta vuodenajasta ihaili\nHeidelbergin luonnonkauneutta ja mainioita linnanraunioita,\nmutta samoin kuin Bonnissa oli hänestä täälläkin tärkeintä\ntutustua yliopiston teologisiin professoreihin kuuntelemalla\nheidän luentojaan. Siten hän mainitsee kuulleensa professoreja K.\nUmbreit (\"vanha ja kuiva\"), Schöberlein (\"hurskas ja nöyrä\"), K.\nB. Hundeshagen ja F. W. K. Ullmann, mutta ainoastaan yksi, Dan.\nSchenkel, herätti suuremmassa määrässä hänen mielenkiintoansa.\nViimeksimainittu luennoitsi \"evankelisen kirkon kutsumuksesta\nselvästi ja voimakkaasti; oli ilo ja nautinto kuulla häntä. Hänestä\nsanottiin, että hän oli elävä kristitty ja etevä saarnaaja; vahinko\nvain, että hän kallistuu reformeerattujen puoleen. Rudelbeck\nnimittää hänen suuntaansa spiritualistiseksi\". Ullmannista Kihlman\nkertoo, että hän, vaikka olikin jo ikämies, oli nuoren Badenin\nkirkon johtaja. Siihen kuuluivat n.s. \"ilmestysuskovaiset\"\n(Offenbarungsgläubige), jolla nimityksellä on parempi ja syvempi\nmerkitys kuin tavallisella \"oikeauskoiset\" (ortodoksit) sanalla.\n\"IImestysuskovainen pyrkii asettamaan elämänsä ja mielensä\nsopusointuun uskonsa kanssa. Hän käy siis tosikristitystä. Nimitys\nnäytti minusta kuvaavalta Badenin kristinuskoon nähden. Nähtävästi\noltiin yleensä hyvin tyytyväisiä kristinuskon tilaan -- enemmän\nkuin puolet papistoa on uskovaista -- huomaa, tunnusmerkki on\naina se, että uskotaan Jumalan sanaan, toisin sanoen, ettei olla\nrationalisteja.\" -- Myöskin muutamaan Heidelbergin pappiin Kihlman\ntutustui. Niin hän esim. 9 p:nä kuuli dekaani Sabelin saarnaavan\n\"nisusta ja ohdakkeista\". \"Hän oli melkein liian intohimoinen;\nmaltillisuus on tarpeen, muuten näyttää siltä kuin puhuisi oman\nitsensä puolesta eikä Jumalan lähettiläänä. Lähettilään tulee vain\nselvästi esittää Herransa sanoma.\" Kihlman kävi sittemmin Sabelin\nluonakin ja oli illalla seuroissa, missä saarna luettiin, virrenvärsy\nveisattiin ja yhteisesti rukoiltiin. -- Vihdoin mainittakoon, että\nhän Butterfassin suosittelemana esittäytyi kauppias Zimmermannilla.\nEnsin häntä kohdeltiin jäykänlaisesti, mutta sitten hyvin\nsydämellisesti, ja hän mieltyi pian Zimmermanniin ja vielä enemmän\ntämän apulaiseen, hurskaaseen I. O. Hiensoniin. Tässä taitavassa\nja ymmärtäväisessä miehessä Kihlman tapasi mielensyvyyttä, vakavaa\nkristinuskoa ja veljellistä sydämellisyyttä. -- Nämä ja muutkin\ntuttavuudet tekivät, että hän viihtyi hyvin Heidelbergissa. Kumminkin\nKihlman 11 p:nä jatkoi matkaansa, käyttäen postivaunua Heilbronniin\nja sieltä rautatietä Stuttgartiin, Württembergin pääkaupunkiin, minne\nsaapui illalla ja mikä oli ollut hänen päämääränsä siitä asti kun hän\nLundista lähti.\n\nMatkakuvaukseen lisättäköön vielä, että Kihlman kertoo tapansa olleen\nottaa asuntonsa jossakin paremmassa ja suuremmassa hotellissa,\nsillä joskin niissä hinnat olivat kalliimmat, niin saattoi myöskin\nolla varma siitä, että kohtelu oli hyvä. Hotelliin tullessa huomasi\nkyllä, että tulijan ulkoasua tarkastettiin -- sillä \"Kleider\nmachen Leute\" -- mutta totta puhuen eivät vaatteet kuitenkaan\nmerkinneet kovin paljon Saksassa. Rikkaat ja ylhäisetkin henkilöt\nesiintyivät yksinkertaisessa puvussa. Itsestään hän sanoo, että hän\nvaatimattomassa asussaan näytti sangen halpa-arvoiselta verrattuna\nhotellin hienoihin palvelijoihin. Ikävintä oli hänestä alituisten\njuomarahojen maksu, mutta hän keksi sen keinon, että hän pyysi\nisännän itse panemaan juomarahatkin laskuun, ja niin hän pääsi\nvähemmällä, samalla kuin tiesi, ettei voitu olla tyytymättömiä, koska\noli saatu mitä pyydettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkä, monimutkainen matka ja vaihtelevat vaikutelmat olivat kysyneet\nsekä ruumiin että sielun voimia, eikä sentähden ole oudoksuttavaa,\nettä Kihlman suuresti kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa. Sitä tahtoi\nhän nyt tarpeekseen nauttia Etelä-Saksan lauhkeassa ilmanalassa\nja ainakin aluksi elää pääasiassa itsekseen. Siinä tarkoituksessa\nKihlman vuokrasi yksityisen huoneen \"terveellisen\" (Hauptstädter)\nkadun varrella (n:o 15), akkuna erästä toria kohden. \"Täällä,\nsuuressa nojatuolissa, vietän aikani\", kirjoittaa hän vanhemmilleen\n(21/11) \"parhaimman ymmärrykseni mukaan hoitaen sekä ruumistani\nettä sieluani.\" Minne hän Stuttgartista lähtisi, oli epätietoista,\nmutta siellä hän aikoi olla ainakin helmikuun loppuun. Lääkärinään\nhän myöhemmissä kirjeissä mainitsee (päiväkirjaa ei ole ollenkaan\nolemassa täälläolon alkuajalta) [Kihlmanin matkapäiväkirjan\nensimäinen osa ulottuu 11 p:ään marrask. 1851, jolloin hän tuli\nStuttgartiin, toinen alkaa 1 p:stä tammik. 1852. Hän näyttää siis\nolleen 7 viikkoa muistiinpanoja tekemättä, vai ovatko ne hävinneet?]\nprofessori Kurrin ja tietenkin hän noudatti tämän ohjeita, kun hän\naamuisin valeli ruumistaan viileällä vedellä ja joi vuohen maitoa,\nteki säännöllisiä kävelyjä ja tarkoin piti jalkansa lämpiminä. Siinä\noli näet hänen terveydenhoitojärjestyksensä. Mitä taasen tulee\nelämänjärjestyksen henkiseen puoleen, oli siinä pääasiana hänen\nteologisten opintojensa laajentaminen ja syventäminen, josta kohta\nalempana enemmän. Milloin hän kaipasi seurustelua, kävi hän jonkun\nkaupungin papin luona taikka erään kristillismielisen liikemiehen,\nReihlenin, kodissa (jonne hän luultavasti oli saanut suosituksen\nMannheimista). Sitä paitsi hän toisinaan pistäytyi \"Museoon\",\nmissä Saksan etevimmät sanomalehdet olivat tarjona, mutta joista\nhän ei löytänyt riviäkään Suomenmaasta, taikka myöskin erääseen\nsoitannolliseen yhdistykseen, jossa harjoitettiin klassillista\nhengellistä musiikkia. Enimmäkseen hän kuitenkin oli yksikseen\nkodissaan, johon hän oli hankkinut pianon, millä välihetkinä soitti\njonkun virren tai ehkä muunkin yksinkertaisen sävelmän. \"Näin kuluu\npäivä päivän perästä\", Kihlman kirjoittaa vanhemmilleen (14/12).\n\"Totta sanoen ei minulla ole mitään makean leivän päiviä, mutta kun\ntyöskentelee kutsumuksessaan, saa elää hiljaisuudessa Jumalansa\nkanssa, eikä ole jokapäiväisten elintarpeitten puutteessa, niin voi\nolla tyytyväinen. Jos Jumala siunaa työni, niin että joku pimeä\nkohta selkiää taikka joku ristiriitaisuus suoriutuu, taikka jos joku\nJumalan sana käy sydämelleni eläväksi taikka minä vastaanotan jonkun\nhuomattavamman ijäisyysvaikutelman j.n.e., silloin on minulla juhla.\nSilloin voin olla niin onnellinen kuin ken tahansa.\" -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisessä on jo esiintuotu monta Kihlmanin lauselmaa, jotka\nosottavat, miten hän oli tyytymätön niihin uskonnollisiin\noloihin, joissa hän Suomessa oli elänyt, ja miten hän ulkomailla,\ntyytymättömänä omaan itseensäkin, enemmän kuin ruumiillista terveyttä\nharrasti sisällisen terveytensä perustuksen uudistamista. Kumminkin\nhän vasta Stuttgartista (11/12) kirjoittaa Antero Ingmanille\ntäydellisen tunnustuksen s.o. selittää syyt sielunsa rauhattomuuteen\nja miten hän pyrki varmuuteen erinäisistä hengellisistä kysymyksistä.\nTästä kirjeestä, joka sisältää kuusi suurta sivua mitä hienointa\nkäsialaa, seuraa tässä selostus.\n\nValitettuaan, että hän matkan mutkien tähden ei pitkiin aikoihin\nollut saanut kirjeitä kotimaasta, Kihlman sanoo kirjoittavansa\n\"rakkaalle, kaivatulle Antero veljelleen\" sentähden, että hän tietää\nhänessä kohtaavansa ymmärtämystä, jopa luulee hänen kokeneen samoja\nvaikeuksiakin, ja ryhtyy sitten esittämään niitä kotimaan oloja,\njotka painoivat hänen sydäntään:\n\nSuomessa on jumalanpelko ei ainoastaan jotain tavatonta, vaan\nylenkatsottavaakin, josta vain joku pietisti välittää. Ylhäiset\nelävät sivistyksessään ja huvituksissaan aavistamatta mitään\nautuudesta Kristuksessa; porvarit jäljittelevät ylhäisiä, ja\ntalonpojilla on viinalekkeri lohduttajana elämän ahdistuksissa.\nPapit, vartijat, ovat laiskoja, tietämättömiä ja sokeita. Ne,\njoiden tulisi olla maan suola, ovat, suureksi osaksi, menettäneet\nmakunsa. Kumminkin on Jumala herättänyt joukon, pyhien yhteyden,\nsiten pelastaaksensa kansan, mutta tämä yhteys on sisällisesti ja\nulkonaisesti hajaantunut, ja sen sijaan, että se yksimielisesti\ntaistelisi maailmaa vastaan, taistelee se itseänsä vastaan. Maailma,\njonka tulisi vapista kristittyjen uskon, voiman ja totuuden edessä,\nnauttii heidän lihallisesta kiihkostaan, valheen puolustuksestaan\nja heikkoudestaan. Niin on Jumalan tarkoitus uudistaa Suomen kirkko\ntyhjäksi tehty hajaannuksen siemenen kautta, joka kylvettiin kun\nkristillisen elämän harrastuksesta annettiin viekotella itsensä\nylenkatsomaan oppia. Ei yksikään puolueista pysty semmoisenaan\nkäymään kokonaisuuteen käsiksi, ne voivat vain vahtien toisiansa\nkukin tahollaan koettaa mitä kykenevät. -- Mutta jättäkäämme muut\nsikseen ja katsokaamme itseämme! Jos katsomme meistä niitä, jotka\novat pysyneet maltillisina, vakavina, rehellisinä, niin voiko\nolla huomaamatta, että useimmissa on huomattavissa jonkunlaista\nhorjuvaisuutta, epävarmuutta ja epämääräisyyttä. Lukuunottamatta\nharvoja poikkeuksia ei osata muuta kuin valittaa. Ei tiedetä missä\nsuhteessa ollaan Jumalaan, uskotaanko häneen vai eikö, ollaanko\nkääntynyt vai eikö. Niinkuin sanottu, poikkeuksia on olemassa, mutta\nvarmaa on, että monet rehelliset sielut, jotka ovat kääntyneet\nJumalaan, eivät uskalla pitää itseään kääntyneinä, eivät uskalla\nuskoa olevansa armosta osallisia, vaikka armo on korkeinta mitä\ntoivovat omistavansa taivaassa ja maan päällä. Tämä epävarmuus on\njuuren tauti ja, samoin kuin juuresta vahingoittunut kasvi tulee\nkokonaan sairaalloiseksi, niin on kristittykin koko olennoltaan\nsairaalloinen ja kuihtuva, kun rauha Jumalassa on häiritty.\nSisälliset ja ulkonaiset viat ja puutteet tietenkään eivät ole\nilmaantumatta, ja ne antavat lisää aihetta epäilykseen. Näin ei\nsentään pitäisi olla. Sillä yhtä varmaan kuin syntinen, joka kääntyy\nJumalan puoleen rukoillen Kristuksen tähden armoa, on Jumalalta saava\narmon, yhtä varmaan seuraa sitä omantunnon vapautus. Niin Paavalin\nsanojen mukaan: Jumalan valtakunta on vanhurskaus, rauha ja ilo\nPyhässä Hengessä. Mutta missä on rauha, siinä ei enään ole ainoastaan\nvalitusta, vaan myöskin iloa. Ja jollei aina sitä, niin kumminkin\nhiljaista, tyyntä olentoa, joka osottaa luottamusta Jumalaan. Mutta\nmiksi tulemme niin harvoin kokemaan Jumalan valtakunnan voimaa? Tämä\nkysymys on vainonnut minua niinkuin kummitus. Olen käsittänyt, että\nvastaus on äärettömän tärkeä ja että sen pitää tulla pian, sillä\nmuutoin käy tauti parantumattomaksi. Mutta ei siinä kyllin, sen tulee\nmyöskin olla oikea, jos mieli välttää mitä pahimpia seurauksia.\nVielä en ole siitä täysin varma, mutta minä aavistan, että se tulee\nolemaan: evankelisen valon puute. Armosta puhutaan kyllä, mutta\nsiitä ajatellaan, että se on jotain epävarmaa: Jumala antaa sen,\njos tahtoo. Ja onhan kuitenkin niin, että se, joka heittäytyy armon\nvaraan, saa armon. Lupaukset ovat kyllä huulillamme, silmissämme ja\nkorvissamme, mutta silti unohdamme tarttua niihin pettämättöminä\npelastuskeinoina. --\n\nEntäs miten on laita ulkonaisesti? Herätykset ovat lakanneet; ei\nniin etteikö joukko vieläkin kasvaisi, mutta tavallisesti nykyään\n\"herätään\" ilman heräystä. Siten saamme vielä määrään nähden\nvälttävästi uutta väkeä talonpojista ja alaluokasta. Mutta ylempänä\nmeillä ei ole sananvaltaa. Osaksi onkin \"herrasväki\" jo heitetty\nmenneeksi ja on lakattu olemasta kosketuksissa sen kanssa. Mutta mitä\nkauemmas siitä erotaan, sitä suuremmaksi juopa kasvaa. Seuraus onkin\nollut, että viime vuosina tuskin mitään Jumalan valtakunnan voittoa\nsillä alueella on nähty. Helsingissäkin, jossa muinoin ylioppilaat\nharjoittelivat kristinuskon taistelukisoja, on nyt enimmäkseen sekä\ntaistelu että kisa loppunut, ja hedbergiläisyys on miekaniskutta\nvoittanut. Oi, minun on paha olla ajatellessani ylioppilaita, he ovat\nsentään kelpo väkeä ja kansan toivo. Kun on nuori, pitää kuitenkin\nmuuta mielessään kuin vatsaa; silloin on myöskin tavallista enemmän\ntotuuden ja oikeuden tuntoa. Mitä on siitä johtuva, että kristinusko\non sammunut ylioppilaitten keskuudessa? Mitä muuta kuin että, sitte\nkun me olemme koettaneet seurakunnissamme rakentaa ja repiä alas ja\ntyömme on lopussa, meidän jälkeläisemme tulevat rakentamaan mitä me\nolemme repineet ja repimään mitä me olemme rakentaneet. Kauniita\ntoiveita! Mutta sanoppas, veljeni, mikä on syynä tähän seisahdukseen?\nKahdessa kaupungissa on meillä nykyään rehellisiä ja tunnollisia\nopettajia. Uudessakaarlepyyssä on kaksi, jotka varmaankaan eivät\nole huonoimpia [vt. kpl. Jak. Henr. Roos ja vt. pit. ap. And. Abr.\nFavorin]. Olen kuullut monta saarnaajaa, mutta harvoin semmoisella\nmielenylennyksellä kuin Uudenkaarlepyyn pappeja. Kaupunkilaisetkin\nkuuntelevat heitä ahkerasti, mutta enempää he eivät teekään. Vaasassa\njuostaan kuulemassa [kpl. Henr. Aug.] Moliisia, ja kilvan häntä\nkiitetään. Mutta kuitenkin ennustan, että korkeintaan joku neiti\ntai mamselli kääntyy, koko muun yleisön jäädessä samalle paikalle\ntaikka tullessa taipumattomammaksi. Miksi niin, vaikka hänellä on\nkiitettävät lahjat? Ylempänä mainittu epävarmuus saattaa kai olla\n_yksi_ syy, joskin se voidaan kätkeä niin monen toisen totuuden\nvarmuuden alle. Mutta toinen syy on mielestäni ihmissäännöissä,\njotka vähitellen ovat tunkeuneet kristinuskoon ja yhtäläistyneet\nsen kanssa. Saarnatkoot papit niin voimakkaasti, houkuttelevasti ja\nsuloisesti kuin voivat ja haluavat, niin patriisit (yläsäätyläiset)\nkuitenkin aina ajattelevat, että papit tarkoittavat jotain muuta\nkuin sisällistä muutosta. He luulevat välttämättömästi kuuluvan\nasiaan, että alkaa käyttää erityistä pukua, seurustella alhaisempien\nkanssa y.m.s., joko tahtoen tai tahtomatta, joko omantunnon käskien\ntai käskemättä. Ja mitä muuta he uskoisivatkaan, kun näkevät, että\nkaikki, jotka kääntyvät totiseen kristinuskoon, kohta valetaan\nyhteen muotoon. Näinollen ei ainoastaan turhuuden rakkaus pidätä\nlähestymästä kristinuskoa, vaan myöskin luonnollinen vaisto, joka\nsanoo heille, että semmoinen ei ehdottomasti kuulu kristinuskoon. He\nhuomaavat yhden vian, yhden yksipuolisuuden, eikä enempää tarvita.\nKristinusko on itsessään kyllä _vihattava_ maailmalle ja lihalle;\njos se lisäksi pukeutuu muotoon, joka ei ole Jumalan sanan pohjalla\npuolustettavissa, niin tulee se myöskin _ylenkatsottavaksi_. Ja\nkenen on syy? Minun täytyy tunnustaa, etten ole saanut lohdutusta\nenkä rauhaa Paavalin sanoista: ettei monta lihallista viisasta, ei\nmonta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta ole kutsuttu.\nEiköhän vain erikoisuutemme tee, etteivät edes ne harvat, joille\nJumalan sanan ovi vielä on avoinna, voi astua sisään. Jokaiselle\npitää olla selvää, että pappi ei tahdo _mitään_ muuta kuin sielujen\nkääntymystä synnistä Jumalaan, että hän siis ei tahdo hallita heidän\nomiatuntojaan, vaan että he aivan mielellään saavat pitää huvinsa,\npukunsa, seurustelutoverinsa, jos he itse omantuntonsa puolesta\nvoivat niin tehdä. -- -- Ymmärräthän, etten tahdo uhrata mitään\nkristinuskon totuudesta tehdäkseni sen mieluisaksi maailmalle.\nEi, minä tahdon vain, että semmoinen uhrataan, joka voidaan\nuhrata omaatuntoa loukkaamatta. Melanchton sanoo apologiassaan de\ntraditionibus humanis (inhimillisistä perintätavoista): \"Kokemus\nosoittaa, että semmoiset perintätavat tulevat omientuntojen\npauloiksi; varsinkin jos niihin liittyy ajatus, että ne ovat\ntarpeellisia autuuteen nähden; mutta vapauden julistamisella on\nmyöskin arveluttavat ja epäiltävät puolensa, koska yhteinen kansa\non ulkonaisen kurin ja johdon tarpeessa.\" Tarkoitukseni ei ole,\nettä heränneet ryhtyisivät mihinkään ulkonaisiin muutoksiin;\ntoivoisin vain, etteivät panisi niin suurta painoa körtteihinsä,\nalusliiveihinsä y.m. Jos siis joku heräisi eikä tuntisi omantuntonsa\nvaativan mitään muutosta, niin olisi mielestäni suotavaa, että hän\nsaisi olla rauhassa ja ettei pakotettaisi mihinkään. Näin Paavalin\nsanojen mukaan: Älköön siis kenkään teitä tuomitko ruuasta eli\njuomasta, pyhäpäivistä j.n.e. Puhuin tästä Sinun kanssasi jo kesällä,\nkun kävimme Marielundissa.-- Mielellään, sanoo Kihlman sitten, olisi\nhän halunnut saavansa semmoisen ratkaisun kysymyksiinsä, ettei\nse olisi tehnyt häntä kerettiläiseksi ystävien silmissä. V. 1849\nhän varta vasten matkusti Puhokseen ja Kuopioon neuvotellakseen\nJuliuksen [Bergh] kanssa. Tämä lohdutti häntä sillä, että \"kaikilla\nkristityillä on jotakin erikoista, mutta pohjaltaan he kumminkin ovat\nyhtä mieltä. Sen vuoksi hänen ei pitäisi loukkaantua Paavo-ukosta,\nvaikkei kaikki ollut sopusoinnussa esim. Freseniuksen y.m. kanssa,\nvaan oli hänen taisteltava näitä kiusauksia vastaan, jotka kai\nvielä uudistuisivat\". Siihen hän oli koettanut tyytyä, mutta ei se\nkauan auttanut. \"Oppirakennukseni liitokset alkoivat aueta, ja kun\nsamaan aikaan yltiöpäiset hedbergiläiset ahdistivat minua, rupesin\nkaipaamaan hiljaista, kaukaista paikkaa, missä häiriintymättä\nvoisin etsiä neuvoa Jumalan sanasta ja vanhoilta hyviltä isiltä.\"\nTietoperäisten opintojen ohella hän halusi oppia lähemmin tuntemaan\nmuitten maitten kristittyjä, nähdäkseen oliko olemassa muunlaista\nkristinuskoa kuin Hedbergin, Paavon ja maailman. Se mitä hän näki\nRuotsissa enensi vain hänen tarvettaan saada luja pohja, periaate,\njonka mukaan voisi arvostella erilaisia ilmiöitä. Württembergissä hän\nnyt joksikin aikaa on antautunut opintoihin, etsiäkseen vastausta\nnäihin kysymyksiin: mitä on uskonto, taikka toisin sanoen, milloin\nvoidaan ihmistä sanoa uskonnolliseksi? mitä ymmärretään hengen\nköyhyydellä? mitä uskolla? mitä jokapäiväisellä parannuksella?\nuudestasyntymisellä? uudistuksella? kristillisellä täydellisyydellä?\nmikä on sakramenttein merkitys kristilliselle elämälle? Edelleen\nuseihin käytännöllisiin kysymyksiin: mihin suhteeseen on kristitty\nasettuva nykyajan taiteeseen, tieteeseen, teollisuuteen y.m. Sitä\nvarten oli hänestä dogmatiikan kurssi tarpeen, sillä jollei siitä\nsaanutkaan valoa, niin antoi se kuitenkin tilaisuutta miettiä\nnoita asioita, kun ne näet siinä tulivat esille. Ensiksi aikoi hän\ntarkkaavasti läpikäydä tunnustuskirjat, joita ei ollut lukenut 1843\nvuoden jälkeen, sitten [Heinr.] Schmidin ja ehkä myös Martensenin\ndogmatiikat. Sitä paitsi oli hänellä mielenkiintoinen teos,\nThomasius: \"Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustus kehitettynä\nperiaatteestaan\" [Das Bekenntniss der evang.-luter. Kirche in der\nKonseqvenz seines Prinzipes.], jota hän suosittelee Ingmanillekin.\nTunnustuskirjat toivoo hän suorittaneensa jouluksi, sitte hän käyttää\nkaksi kuukautta dogmatiikkaan. -- -- -- \"Näissä tärkeissä asioissa\nei saa hätäillä. Pikaiset muutokset ovat minulle vastenmielisiä, kun\nnäet hylkää mitä ennen on pitänyt korkeimpanaan ja mistä on ollut\nsiunausta. Mutta toiselta puolen on yhtä vastenmielistä ja iljettävää\nsovitella valheen ja totuuden välillä, kiinnittää uutta paikkaa\nvanhaan vaatteeseen, mikä tavallisesti johtuu itserakkaudesta, joka\nei tahdo myöntää erehtyneensä. Jumala auttakoon minua totuutensa\nvaloon! Minä uskon hänen auttavan.\"\n\nSen jälkeen Kihlman puhuu tuttavuuksistaan, joita hän täällä\nStuttgartissa ei paljon hakenut eikä kaivannut, osaksi töittensä\ntähden, osaksi huomattuaan, että \"hyvillä Württembergiläisillä\"\noli vähän aikaa seurusteluun. Hän luettelee viisi \"uskollista\nopettajaa\", nimittäin prelaatti A. Kapff, korkeavirkainen\nhengellinen, mutta nöyrä, perin kristitty mies; hän saarnasi\ntyynesti, eikä niin teeskennellysti kuin yleensä oli tapa Saksassa,\nmissä puhuja käyttää paitsi suutaan käsiään, käsivarsiaan ja koko\nruumistaan (\"suomalaisilla, hidasverisillä talonpojillamme olisi\nvarmaan joku hieno ivasana tarjona, jos heidän tulisi arvostella\nsellaisia saarnaajia\"); kaupungin esipappi Alb. Knapp, Christoterpen\njulkaisija, hengellinen runoilija, jonka saarnaa Kihlman ei\noikein ymmärtänyt -- niin hän \"mellasti äänin ja käsin\"; Burk,\nChristenboten julkaisija sekä pastoraaliteologian tekijä, joka\nsaarnatessaan valmisteli sanottavaansa niin kauan, että koko saarna\ntuli pelkäksi silpuksi; Dettinger, joka saarnasi Bengelin ja Prinzin\nsaarnatuolista, hitaasti ja selvästi, puhtaasti ja säälimättömästi\n-- Kihlmanin mieleen; Rieger, Conrad Georgin pojanpojan poika,\nhyvä saarnamies, ulkonäöltään ei juuri miellyttävä ja vailla\nsydämellisyyttä, mutta saarnojensa tähden Kihlmanille yhä rakkaampi.\nViimeksi mainittu oli ainoa, jonka kanssa hän oikeastaan seurusteli;\nhän olikin ijän puolesta häntä lähinnä, toiset olivat 40--50-ikäisiä.\n\nNäistä papeista sanoo Kihlman, että he keskenään olivat läheisiä\nystäviä, mutta oli heillä niin paljon puuhia, että he ainoastaan\nharvoin tapasivat toisiansa ja myöskin olivat pakotetut\nlaiminlyömään yksityisen sielunhoidon. Konventikelit, joissa he\ntulivat lähempään yhteyteen kuulijoittensa kanssa, eivät paljon\nmuistuttaneet heränneitten seuroja Suomessa, vaan olivat paremmin\noikeita jumalanpalveluksia. Väki kokoontui suureen täynnä penkkejä\nolevaan saliin, jossa oli aidake miesten ja naisten välillä. Kun\noli hetken odotettu, alettiin pienillä uruilla soittaa alkusoittoa.\nSillä aikaa pappi astui kateederiin. Pian soitto taukosi, ja pappi\npiti rukouksen. Sen jälkeen veisattiin pari värsyä, niin että säe\naina lausuttiin ääneen ennenkuin se laulettiin. Nyt pappi luki\nraamatustaan tekstin ja puhui siitä noin 3/4 tuntia. Sen jälkeen\nseurasi rukous ja veisattiin yksi värsy, ja kokous hajaantui ilman\nettä mitään keskustelua oli tapahtunut. Semmoisia hartaushetkiä\npidettiin joka torstai-ilta. Näiden ohella oli sentään toisiakin,\njoissa ei ollut pappia, vaan joissa joku kristittynä tunnettu\nmaallikko johtajana joko keskusteltiin hengellisistä kokemuksista\ntaikka joku yksityinen puhui jostakin raamatunkohdasta. Oikeastaan\ntuli papin aina olla saapuvilla, mutta jos hän jäi tulematta, niin\nei rangaistus tullut kysymykseen. -- Tässä yhteydessä Kihlman kertoo\neräänä iltana kauppias Reihlenin talossa tavanneensa mielenkiintoisen\nseuran: \"1) toht. Mariott, Baselissa asuva englantilainen, nykyisin\npäässyt vankilasta, johon oli ollut suljettu katolilaisten\nvehkeiden johdosta. Hän oli näet herättänyt heidän vihansa saamalla\nkirjelmillään ja saarnoillaan useita katolilaisia luopumaan\nuskostaan; 2) württembergiläinen Kapff; 3) eräs kenraalin rouva\nTallinnasta; 4) Nottbeck Pietarista, Tampereen tehtaan omistaja;\n5) eräs berliniläinen; 6) eräs amerikkalainen; 7) eräs suomalainen\n= minä. Oli sydämellisen hauskaa kuulla, että keisarimme [Nikolai\nI] joka päivä lukee pari lukua raamatusta ja tekee polvirukouksen,\nettä kristityt Pietarissa vapaasti saavat pitää kokouksiaan ja että\nkeisari suosii kristityltä. Me erosimme rukouksen pidettyä.\"\n\nKihlman pidättäytyi tarkemmin arvostelemasta kristinuskoa\nWürttembergissä. \"Olen tosin vakuutettu siitä, että täkäläiset\nkristityt eivät ole hedbergiläisiä, mutta yhtä varmaan täällä turhaan\netsitään suomalaista suruteoriaa. Enemmän he lienevät Renqvistin\nsukua, olematta niin yksipuolisia. Paraiten voi päättää heidän\nhengellisyytensä laadusta, kun tietää, keiden tekemiä hartauskirjoja\nkäyttävät. Ne ovat Bengel, Roos, Rieger G. C. ja C. H. Tersteegen,\nHofacker (jonka 'syvää käsitystä sovitusarmosta' pidetään suuressa\narvossa), Arndt, Kapff y.m. Heillä on myöskin ihana virsikirja,\njoka on työntänyt tieltään rationalistisen virsikirjan menneeltä\nvuosisadalta. Vahinko vain, että sitä niin vähän käytetään.\nEdellisestä tiedät miten vähän seuroissa veisataan. Yhtä köyhää on\nkirkossa. Liturgiaa näet ei ole ollenkaan. Jumalanpalvelus alkaa\nvirrellä, josta veisataan 2 tai 3 värsyä; sill'aikaa pappi nousee\nsaarnatuoliin, ja saarnaa sitten, jonka jälkeen veisataan saman\nvirren viimeinen värsy. Siinä kaikki. Tämä lähenee jo reformeerattua\njärjellisyyttä, jonka mukaan on järjetöntä laulaen lähestyä Jumalaa.\n-- Kenties olemme me suomalaiset menneet liian kauas toiseen\nsuuntaan, kun näet meidän seuroissamme voidaan laulaa useita tunteja,\njoten monestikin täytyy syntyä tyhjää suun rukoilua ilman että sydän\non mukana. -- Elävä kristinusko Württembergissä ei ole uusi, vaan\nmonen sukupolven perintö, olematta sentään elähtänyt; päinvastoin on\nse 1848 vuoden levottomuuksien jälkeen levinnyt. Niin täällä ja niin\nmuuallakin Saksassa. Ruhtinaat ja kansat käsittävät, että ainoastaan\nkristinusko voi vastustaa turmiollisia sosialistisia ja demagogisia\nvapausaatteita; kaikkialla koetetaan senvuoksi hävittää onnettomat\nrationalistiset mielipiteet, jotka pappien ja kansakoulunopettajien\nkautta ovat tunkeutuneet kansan ytimeen. Kristillisiä kansankirjasia\nlevitetään tuhansittain, ja kristityt panevat pystyyn omia\nkristillisiä oppilaitoksia. Siten on Stuttgartissa julkisten\nlukioiden ohella yksi kristillinen. Jopa aikoo Preussin kuningas\nperustaa Berliniin toisen kristillisen yliopiston entisen rinnalle.\"\n-- -- --\n\nVihdoin lausui Kihlman jokapäiväisestä elämästään m.m. seuraavaa:\n\"Elän täällä niinkuin kotona. -- Aina tunnustan itseni syylliseksi,\nmutta pidän kiinni Kristuksesta ja hänen sanastaan. _Manet mediator\nChristus_: korkeammalle en tahdo tulla. Mielenylennyksekseni käytän\nraamattua, Roosin kodin hartauskirjaa, Bengelin 60 rakentavaa puhetta\nilmestyskirjasta (todella rakentava kirja) sekä virsikirjaa ja\npianoani. Pyhinä en harjota opintoja. Silloin elän itsekseni Jumalani\nkanssa. Ne ovat paraimmat päiväni. Jokapäiväinen rukoukseni on, että\nJumala taivuttaisi kaikki oikeamieliset isänmaassani rauhaan ja\nyksimielisyyteen.\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisestä tiedämme, miten syvästi Malmbergin lankeemus oli\nkoskenut Kihlmaniin, ja miten hän lokakuun lopulla kirjoittaessaan\nTranåsista oli vaatimalla vaatinut ystäviään tekemään voitavansa\nhänen pelastamisekseen, samalla kun hän itsekin kirjoitti entiselle\nystävälleen. Joulukuulla hän nyt jälleen koskettelee asiaa, mutta\nhänen mielensä on silloin ilmeisesti muuttunut, hän ei näy enään\najattelevankaan mahdollisuutta vaikuttaa Malmbergiin. Muutoksen\noli epäilemättä aiheuttanut Uudessakaarlepyyssä 24 p:nä marrask.\npostileimattu kirje, joka sisälsi Ingmanin, Essenin ja Favorinin\nvastaukset Kihlmanin heille osoittamiin yhteisiin kirjeisiin. Mitä\nystävät kertoivat on vain päätettävissä Kihlmanin viittauksista;\nitse kirjeet ovat hävinneet [Koska Kihlmanin kirjeet ulkomailta\nhänen ystävilleen ovat säilyssä hänen jälkeenjättämiensä paperien\njoukossa, mutta ne kirjeet, jotka hän heiltä oli saanut, ovat\npoissa, on luultavaa, että kirjeiden vaihto toimitettiin hänen\npalattuaan kotia. Muutoin tiedetään, että sekä Essen että Favorin\novat ennen kuolemaansa polttaneet kirjekokoelmansa. Ingmanista ei\nsemmoista kerrota, mutta mahdollisesti on hän menetellyt samoin,\nsillä ei hänkään ole jättänyt mainittavaa jälkeensä.]. -- \"Sinun\nesittämäsi Malmbergin elämäkerta\", Kihlman kirjoittaa ennen\nmainitussa kirjeessään Ingmanille, \"on uskomaton. Että hän jo\nsilloin, kun minä asuin hänen talossaan, olisi elänyt nyt vasta\nilmitulleissa synneissään, on kai uskottavaa. Sillä ainakin juotiin\ntotia ahkerasti, vaikka en voi muistaa nähneeni häntä humalassa.\nMutta kun menet v:een 1838 saakka, hämmästyn mitä syvimmin. Siis jo\nsinä aikana, jolloin häntä vainottiin Kalajoella. Siis ennenkuin\nJumala käytti häntä suuren herätyksen välikappaleena Vaasan läänissä.\nSe on käsittämätöntä. -- -- -- Hänen sokeutensa, Jumalan tuomion\nseuraus, on kuitenkin kaikkein kauheinta. Minä olen nimittäin sitä\nmieltä, että hän vielä tänä hetkenä todellisesti uskoo olevansa\ntotuuden puolella. Hänen syntinsä tietenkin huolestuttavat häntä,\nmutta juuri tämä huoli on hänen lohdutuksensa. Hänen täytyy\nkai nähdä epähurskautensa ja jumalattomuutensa, mutta tämä\njumalattomuus takaa hänelle, että hän on saava armon. Synnit ovat\nsiis hänen jumalanpelkonsa ylläpitämisen keinona, ovat osa hänen\njumalanpalvelustaan. -- Luulen niinkuin Sinä, että Malmberg on\noikein oivaltanut Paavon opin. Aivan samaa järjestelmää noudattaa\nukko Paavokin. Jos kaikki tulisi päivän valoon, kuka tietää, mitä\nvoitaisiin saada nähdä ja kuulla. Hänen kielilläpuhujattarensa\neivät anna paljon takeita. Tunnettua on, että Lisettekin [Bergh]\njoutui oman veljensä toruttavaksi, syystä että oli Ukon mieliksi\nteeskennellyt kielilläpuhumista. -- -- -- Voi, veljeni, ajatteles,\njos olisi totta mitä Ludvig [Arppe] eno sanoi, että näet meille\nei ole uskottu (att vi icke äro invigda) kaikkein salaisimpia,\nvaan että annamme johtajaimme tietämättämme käyttää itseämme\ntarkotuksiinsa. -- -- -- Voi! mihinkä seuraan olemmekaan joutuneet!\nmihinkä verkkoon takertuneet! -- -- -- Eikä meidän pidä uskoa, että\ntämä pysyy salassa. Niin, en tiedä tuleeko meidän itsekään enään\nolla salaperäisiä. Minä ajattelen, että olisi parasta julkisesti\nrikkoa välit koko joukon kanssa. -- -- -- Kaikissa huolissa voimme\nolla rauhallisia, sillä Jumala on puolellamme, niin kauan kuin\nvilpittömästi etsimme totuutta.\" --\n\nJuuri näihin aikoihin oli Malmbergin asia, niinkuin Rosendalkin\nkertoo, kehittynyt ratkaisuunsa. [_Rosendal_ m.p. III, siv. 402 ss.]\nSen lisäksi, mitä tunnettiin Kihlmanin kotona ollessa, oli uusia\nseikkoja ilmennyt. Juoppouspaheen ohella -- ainoa, josta Kihlmanilla\naluksi oli tietoa, -- syytettiin Malmbergiä muustakin, johon Rosendal\nviittaa ainoastaan mainitsemalla rouvan \"mustasukkaisuutta\".\nLuonnollista on, että tämä kaikki kipeästi koski hänen ystäviinsä,\nniinkuin erittäin tiedämme olleen Kihlmanin laidan, ja että he\nmyöskin koettivat häntä varoittaa. Mutta kun hän tiettävästi -- sen\ntodistaa m.m. hänen ylempänä mainittu kirjeensä Reinh. Helanderille\n-- ei tunnustanut ansaitsevansa ystäviensä nuhteita ja varoituksia,\non selvää, että heissä välttämättömästi heräsi ajatus, että heidän\nvelvollisuutensa oli julkisesti erota hänestä. Ei ole ihmeellistä,\nettä ajatus ainoastaan vähitellen kypsyi toteutettavaksi, sillä\nhelposti ymmärrettävää oli, että entisten ystävien irtisanoutuminen\nmiehestä, jolle niin kauan oli myönnetty johtajan asema heränneitten\nlaajoissa piireissä, ei voisi pysyä yksityisenä asiana, vaan\nvaikuttaisi tuskallisen häiritsevästi ja hajottavasti uskovaisiin.\nSilloin tapahtui, että rouva Amanda Malmberg sairastui ja kuoli\nMarielundissa 21 p:nä marrask. 1851. Sen johdosta kerääntyi\nhautajaisiin, 19 p:nä jouluk., vainajan sukulaisia ja ystäviä, ja\nkoska useimmat heistä pitivät Malmbergiä syypäänä siihen, mistä häntä\nsyytettiin, on käsitettävissä, että silloin ero entisten uskonveljien\nja taistelutoverien välillä tuli tosiasiaksi, joskaan ei kohta aivan\njulkiseksi.\n\nSeikkaperäisemmin kuin Ingmanille kuvaa Kihlman suhdettaan\nMalmbergiin samaan aikaan (14/12) kirjoittamassaan kirjeessä\nvanhemmilleen, ja johtui hän aineeseen kertoessaan mitä hän\nparast'aikaa tutki. Hän sanoo kriitillisesti tarkastavansa\ntunnustuskirjoja tullakseen varmalle pohjalle, riippumattomaksi\nmuitten mielipiteistä; ihmiset ovat valheellisia, ainoastaan\nKristukseen ja hänen sanaansa on luottaminen. Sen hän tietää\nkokemuksesta, sillä hän oli tullut kehnosti petetyksi. \"Olen ollut\nLapuan Malmbergin ystävä. En tahdo salata Teiltä sitä, mutta pyydän\nehdotonta vaiteliaisuutta: se ystävyys on loppunut ja luultavasti\niäksi. Jo keväällä 1849 aloin epäillä häntä. Mitä tarkemmin tein\nhuomioita hänestä, sitä enemmän aukenivat silmäni. Päätelmäni olivat\nkauheat: jos Malmberg elää tahallisessa synnissä, niin täytyy hänen,\njoka tahtoo esiintyä kristittynä, olla teeskentelijä ja petturi.\nNiin, mitä enemmän hän harrastaa kristinuskoa, sitä syvempi täytyy\nhänen teeskentelynsä olla, jos hän näet elää tahallisessa synnissä.\nTämä ajatus säikähdytti minua. Olinhan nähnyt ja kuullut niin paljon\nhyvää tästä miehestä. Minusta oli mahdotonta, että hän voisi olla\nteeskentelijä. Niin kului aika epäilyksessä ja levottomuudessa.\nKäyntini Lapualla lakkasivat tosin, mutta en minä uskaltanut\nlangettaa ratkaisevaa tuomiota. Minä koetin oikaista häntä; turhaan.\nMinä ilmaisin epäilykseni Essenille. Hän tahtoi tiedustella lähempää.\nNyt aukenivat hänenkin silmänsä. Vaimoni hautajaiset hävittivät\nkaikki epäilykset. Minä sain mitä täydellisimmän todistuksen siitä,\nettä hän on juoppouteen vaipunut. Siitä ajasta saakka oli kaikki\nluottamus ja ystävyys mennyt. Vielä koetin varoittaa häntä; kun hän\noli tehnyt sen tyhjäksi, en enää voinut olla tekemisissä semmoisen\nihmisen kanssa. Se joka saattaa elää yhdessä tahallisessa synnissä,\nsaattaa elää useammassakin; ja kun jumalisuuden hohde, niin,\njumalisuuden voima on kaiken tämän peittävä, niin täytyy teeskentelyn\nolla syvästi perustettu. Inholla käännyin pois tästä jumalisuuden\nvalepukuisesta ystävästä. -- -- -- Semmoiset kokemukset ja havainnot\neivät ole hauskoja. On syvästi tuskallista huomata pettyneensä\nihmisestä, josta vähimmin on sellaista odottanut. Se minua vähän\nlohduttaa, etten koskaan, en silloinkaan kun asuin hänen luonaan\nja olin häntä lähinnä, ole ollut hänen kanssaan oikein likeinen.\nMalmberg ei ole ollut kenenkään kanssa likeinen. Ei Durchmanillakaan,\njoka iän puolesta on lähinnä häntä, ole ollut hänen luottamustaan.\nHän seisoi kaikkia muita ylempänä. Salainen vaisto piti minut\naina loitolla, niin etten minä neuvotellut sieluni asioista hänen\nkanssaan niinkuin muitten kanssa. Ehkä tässäkin toteutuu sananlasku:\nkaksi suurta ei sovi saman katon alle. Ulkonaisesti olimme ystäviä,\nmutta sisällisesti olimme vuosi vuodelta sitä yhä vähemmin. Minä\nepäilin häntä, ja hän aavisti taikka pelkäsi epäilyksiäni. Nyt\non asema selvillä: emme enään epäile toisiamme. Niin ovat asiat.\nAlmqvistin katastroofi oli kauhea, käsittämätön. Olen kuitenkin\nsaanut vastauksen arvoitukseen. [Hän oli nimittäin kommunisti ja\nkommunististen periaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti.\nMutta Malmberg on tekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa\nkautta Almqvistia paljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä\nkäsittämättömämpi. Jos hänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin\nhivuttava suru surmannut Almqvistin katastroofi oli tapahtunut\nei täyteen kolmea kuukautta ennen Kihlmanin Tukholmaan tuloa, ja\noli hän siis siellä kuullut mitä asiasta arveltiin. Kuuluisaa\nkirjailijaa epäiltiin ja syytettiin siitä, että hän oli koettanut\nmyrkyttää vanhan ukon ratsumestari v. Schevenin saadakseen käsiinsä\nainakin jonkun osan hänen omaisuuttaan. Almqvist lähti 11 p:nä\nkesäk. 1851 karkuun ulkomaille, josta ei enää palannut. Uudempi\ntutkimus on tullut siihen päätökseen, että Almqvist ei ollut syypää\nmyrkytysyrityksiin, joskaan ei hänen käytöksensä muutoin ollut\ntäysin rehellistä.] Hän oli nimittäin kommunisti ja kommunististen\nperiaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti. Mutta Malmberg on\ntekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa kautta Almqvistia\npaljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä käsittämättömämpi. Jos\nhänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin hivuttava suru surmannut\nihmisraukan. -- Te ette ole ajatelleet hyvää Malmbergista, mutta\nkuitenkin lienette hämmästyneet, että epäilyksenne ovat olleet\n_niin_ oikeita. Oi, ketä onkaan enään uskottava? Tämä paljastus\non kehottanut minua tarkasti tutkimaan, onko mitään väärää,\nvalheellista, myrkyllistä tästä miehestä yhdessä totuuden kanssa\nimeytynyt henkeeni.\" -- --\n\nVanhempien mielestä Alfred arvosteli Malmbergiä liian ankarasti,\nvarsinkin oli heistä liikaa verrata häntä Almqvistiin. Tämä sai\nKihlmanin vielä (9/2 1852) palaamaan asiaan. Hän myöntää, että\nhelposti voi mennä liiallisuuteen hajaannuksen aikana, mutta kaukana\ntaistelukentältä on hän pysynyt tyynenä eikä peruuta sanojaan.\nMalmberg oli hänen mielestään Almqvistia pahempi sen vuoksi, että\nedellinen oli ollut olevinaan hurskas, jota vastoin jälkimäinen oli\nsoimannut hurskautta. Samassa hän kysyy, miksi ei Malmbergiä tuomittu\nniin ankarasti jo heinäkuun 9 p:nä 1846? [Kysymys tarkoittaa sitä,\nettä Malmberg Alfred Kihlmanin hääpäivänä oli ollut ilmeisesti\njuovuksissa, niin että sulhasen vanhemmat sen vuoksi heti seuraavana\naamuna lähtivät kotiin.] Ja vastaus on: \"Väärä rakkaus esti, ja se\nestää aina totuuden rakkautta. Uskotaan liiaksi omia ajatuksia ja\nkuullaan liian vähän, mitä Jumala sanoo sanassaan.\" --\n\nEmme ole voineet olla ottamatta kirjeistä näitä kohtia, joista\nnäkee, miten historialliseksi tullut Malmbergin lankeemus vaikutti\nKihlmaniin, ja miten hän sitä arvosteli. Kaikesta päättäen oli\nIngmanin ja muitten ystävien käsitys asiasta sama, vaikka tiettävästi\nei kukaan heistä ollut elänyt yhtä lähellä Malmbergiä, kuin Kihlman\nsinä aikana, jolloin hän oleskeli Lapualla. Valaisevinta itse\nMalmbergiin nähden lienee se, mitä Kihlman kirjoittaa Ingmanille,\nnimittäin että hän (Malmberg) noudatti Paavo-ukon järjestelmää.\nHänen luonteenlaatuansa taasen valaisee eräs vielä mainitsematon\nkohta aivan kirjeen lopussa. Kihlman sanoo jossakin lukeneensa\nihmisistä, joilla on jonkunlainen daimoninen voima vetää toisia\nihmisiä luokseen sekä hallita heitä. \"Jos kellään on semmoinen voima,\non se Malmbergilla.\" Sitten hän kertoo kaksi kohtausta, joissa\nhän oli sen erittäin tuntenut. \"Minä muistan kerran Keuruulla:\ntahdoin suurimmassa nöyryydessä varoittaa Malmbergiä juomisesta.\nMutta hullusti kävi. Hän alkoi sanoa minua omaksitunnokseen. Ja\nvaikka olin sisimmässäni vakuutettu, etten ollut mitään väärää\ntehnyt, en kyennyt kestämään hänen katsettaan, niin, minä vapisin\nvasten tahtoani ja minun täytyi mennä huoneesta.\" -- \"Toinen kerta:\nvaimoni hautauspäivän aamuna, kun hän jatkoi [Lauri] St[enbäck]in\nyltiöpäistä tuomitsemista, muistutin minä, 'ettei kuitenkaan\npitäisi niin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti hyökätä häntä\nvastaan; jos hän ajettaisiin siten maailmaan, niin hänestä voisi\ntulla sangen vaarallinen vihollinen'. Nyt Malmberg katsoi minuun\nja lausui: 'Jos sinä ja Essen ja Ingman ja Stenbäck kyninenne\nkäännytte Jumalan valtakuntaa vastaan, niin minä -- -- -- [Liian\ntörkeä sana painettavaksi.] (mielisana) teidän kaikkien päälle:\nJumalan valtakunta menee kyllä sittenkin eteenpäin'. -- Jälleen\njouduin kovaan vapistukseen, jota en voi muuten selittää kuin että\nse johtui siitä daimonisesta voimasta, jolla hän oli varustettu.\"\n[Tässä vielä yksi Malmbergin luonteenlaatua kuvaava lause Lina\nIngmanin kirjeestä sisarelleen, Hilda Bergrothille, joulukuulta 1845.\nKysyttyään aikoivatko sukulaiset Keuruulta lähteä Niilo Berghin\nhautajaisiin 9/1 1846 ja mainittuaan, että Malmberg tuumi lähteä\nsinne, mutta että Ingman oli estetty, kirjoittaja lisää: \"En uskalla\najatellakaan matkustaa Malmbergin kanssa, joka lupaa ajaa _niinkuin\nhullu yötä päivää_ (som en galning genom natt och dag).\" Alleviivaus\non kirjeentekijän.] Nämä tapaukset yhdistettyinä moneen muuhun\nMalmbergista kerrottuun seikkaan osoittavat, että hän luonteeltaan\nja suhteessaan muihin ihmisiin oli mitä saksalaiset tarkoittavat\nsanalla \"Gewaltmensch\". \"Semmoisena hän häikäilemättömästi esiintyen\naina asetti itsensä ensi sijalle\", niinkuin Ebba Stenbäck sanoi,\ntaikka \"seisoi kaikkia muita ylempänä\", niinkuin Alfred Kihlman\nkirjoitti. -- Luonteenlaadultaan Malmberg ja Kihlman olivat\nkerrassaan erilaisia. Toinen ulospäin kääntynyt toimi-ihminen, toinen\nsisäänpäin kääntynyt mietiskelijä, kriitillinen totuudenetsijä.\nKihlman pyrki Malmbergin läheiseen tuttavuuteen toivoen tapaavansa\nhänessä oppaan ja opettajan. Kumminkin hän pian huomasi erehtyneensä\nja vaistomaisesti hän sulki häneltä sydämensä. Malmberg oli\nvarsinkin kuuluisa saarnaaja, ja tietysti oletti Kihlman aluksi,\nettä hän saarnasi täysin itsenäisesti. Vähitellen hän sentään pääsi\nselville siitä, että Malmbergin ansio saarnamiehenä pääasiassa oli\nloistavassa ja mahtipontisessa esitystavassa. Ulkomailta hän näet\nkirjoittaa ystävilleen, että hän ei antanut suurta arvoa Malmbergille\nsaarnaajana, sillä hänen saarnansa olivat enimmäkseen lainattuja\n(\"plagierade\"). Yksistään tämmöinen huomio oli omansa saamaan\nKihlmanin vetäytymään Malmbergista. Kun lisäksi tuli kaikki ylempänä\nmainittu, on luonnollista, että Kihlman, sitten kun varoitukset\nolivat osoittautuneet tehottomiksi, oli ensimäisiä, jollei\nensimäinen, joka katsoi eron entisestä ystävästä välttämättömäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinenkin asia vaivasi Kihlmania täällä kaukana, nimittäin\npitkällinen eripuraisuus hänen ja hänen vanhempiensa välillä, jonka\nhänen liittymisensä heränneisiin oli aiheuttanut. Joulukuun kirjeessä\nhän koskettelee sitäkin. \"Ruotsissa ja täällä Saksassakin olen\ntullut nähneeksi monta kristillistä perhettä, joiden yksimielisyyttä\nuskossa ja rakkaudessa olen kadehtinut. Se on minussa herättänyt\najatuksen, miksi ei voisi niin olla meidänkin perheessä? Eihän ole\nvälttämätöntä, että vieras suhde keskenämme jatkuu. Oi, jo liian\nkauan olemme antaneet sen katkeroittaa elämäämme!\" Hän on rukoillut,\nettä Jumala taivuttaisi heidän sydämensä puoleensa, että Hänessä\nja Hänen kauttansa, joka on korkein yhteys, kaikki epätasaisuudet\ntasaantuisivat, kaikki soraäänet sulaisivat sopusointuun. \"Onnellinen\npäivä, jolloin me yksimielisyydessä syleilemme toisiamme! Toivon sen\ntulevan. Ainakin olen minä tekevä kaikkeni sitä varten!\"\n\nPari kuukautta myöhemmin (9/2 1852) Kihlman merkitsi päiväkirjaansa:\n\"Kirje Isältä. Hyvä ukko ei ole harmistunut totuudesta. Se on jo\naskel eteenpäin! Ei ole odottaminen äkkinäisiä muutoksia mieheltä,\njossa ymmärrys on niin voitolla. Vähitellen täytyy parannuksen\ntapahtua. Eikö totta, Jumalani? Sinä olet ottava pois verhon, joka\npeittää hänen silmänsä!\" Ja sitten (11/2): \"Vastaten Isäni kirjeeseen\nkirjoitin, että tahdon yhteyttä ei mielipiteissä, vaan totuudessa,\nsekä että minä sentähden olen antautuva yksistään totuuden\nhallittavaksi. Se on tarkoitukseni, mutta älkää uskoko sanoihini,\nvaan tekoihini.\" -- Isä oli viitannut siihen, että heränneitten\nyksipuolisuus (puvussa y.m.) oli syynä heidän erimielisyyteensä, ja\nsen johdosta Alfred esittää muuttuneen kantansa. Hän myöntää olleen\nonnetonta, että Suomessa vaatteuksen muuttaminen alkoi käydä käsi\nkädessä herätyksen kanssa, että ihmissana sai liiaksi valtaa Jumalan\nsanan rinnalla, ja jatkaa sitte: \"kun minä luon katseen taapäin\nlyhyelle tielleni, täytyy minun katkerasti valittaa; oi, että olisin\n1840 noudattanut Isän kehotusta: 'Te olette kalliisti lunastetut,\nälkää ruvetko ihmisorjiksi'. En olisi silloin tarvinnut tuntea niitä\ntuskia, joita nyt kärsin. Mutta minä luulin, ettei Isä sitä oikein\ntarkottanut, luulin sitä vain keinoksi houkutella minut ystävieni\nluota takaisin maailmaan.\" Tällä Alfred ei suinkaan tarkoittanut,\nettä hän katui silloista kääntymystään, vaan ainoastaan että hän ei\nollut osannut pitää Jumalan sanaa ainoana johtonaan. -- Kirjeenvaihto\nkatkesi ennenkuin täyden ymmärtämyksen sanat oli toiselta samoin kuin\ntoiselta puolen julkilausuttu, mutta kumminkin Alfredilla oli syytä\nolla tyytyväinen, että hän näin nöyrästi ja avonaisesti oli ottanut\nasian puheeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu lähestyi, ensimäinen, jonka Kihlman sai viettää kotinsa\nhäviön jälkeen. Saksassa ovat suuren juhlan vietto ja sen\nvalmistukset laajemmat ja touhuisammat kuin meillä, ja kaikki\nmuistutti voimakkaasti yksinäistä ulkomaalaista siitä, mitä hän oli\nmenettänyt. Kokonaisen viikon kestivät joulumarkkinat: kaikkialla,\ntoreilla ja kaduilla nähtiin leluja, leivoksia, hedelmiä, joulupuita\ny.m. Kuitenkaan ei Kihlman jäänyt juhlaksi Stuttgartiin, vaan\nlähti aattopäivän aamulla Möttlingeniin, lähellä Badenin rajaa,\nkirkkoherra Johann Christoph Blumhardtin luokse. \"Suurimman osan\npäivää olin minä, mies parka, maantiellä\", hän kirjoittaa (4/1\n1852) vanhemmilleen, \"eikä se ollut hauskaa. K:lo 6 illalla tulin\nperille, Blumhardtin pappilaan, missä ilo oli ylimmillään. Jokainen\noli saanut joulupuunsa riippuvine kynttilöineen, namusineen, ja sitä\npaitsi paljon muutakin. Kutsumattomana minä tulin jouluvieraaksi.\nYstävällisesti minut vastaanotettiin ja mieluista oli katsella\nkuinka tätä iltaa Saksassa vietettiin. Mutta -- mutta, vieras on\nvieras, enkä voinut olla vertaamatta nykyistä asemaani menneeseen\nvuoteen, jolloin vielä onnellisena istuin oman rakkaan perheeni\nkeskellä. Toivon, että Teillä oli iloisempi joulu kuin minulla!\nMinun on kuitenkin kokonaan syyttäminen itseäni, sillä isäntäväkeeni\nnähden olin kerrassaan tyytyväinen. Varsinkin minua ilahdutti,\nettä riemu pyhitettiin Jumalan sanalla, jota ahkerasti viljeltiin.\nKaikki viittasi Vapahtajaan: kaikessa näkyi, että hän oli pääasiana.\n-- Möttlingenissä viivyin 4:nnen päivän iltaan; täällä vietetään\n3:maskin päivä juhlana.\" --\n\nBlumhardt (s. 1805, k. 1880) oli merkillinen mies, josta Kihlman\noli jo Suomessa lukenut. Hän oli tullut mainioksi ihmeparannustensa\nkautta, ja avunpyytäjiä tuli hänen luokseen niin paljon, että\nhän 1852 luopui virastaan ja osti Bollin rikkikylpylän lähellä\nGöppingeniä, toimiakseen siellä kuolemaansa saakka sielunhoitajana\nja ihmelääkärinä. -- \"Tapasin m.m. erään ylioppilaan\", Kihlman\nkertoo, \"jolla oli ollut kaihi silmissä ja joka toisena päivänä, sen\njälkeen kun oli Möttlingeniin tullut, oli saanut näkönsä, ja oli\nhän parannettu -- rukouksella. Monta synkkämielistä, mielipuolta ja\nriivaamaa on täällä autettu. En tahdo enkä uskalla mitään tuomita,\nen myötä enkä vastaan -- vielä; mutta minä pelkään suuresti kaikkea\ntavatonta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nStuttgartissa Kihlman vastaanotti uuden vuoden 1852. Päiväkirjassaan\nhän luo katsauksen menneeseen vuoteen, joka oli hänelle ollut\nrangaistuksen ja herätyksen vuosi, ja matkansa tähänastisiin\ntuloksiin. Ruotsissa hän oli oppinut, että saattaa olla kristitty\nolematta valettu suomalaiseen muotoon, Saksassa hän oli saanut\nvahvistusta siihen sekä myöskin huomannut, että voi olla kristitty\nkuulumatta mihinkään puolueeseen. Sen ohella oli epämieluisa\npaljastus Suomessa äänekkäästi varoittanut: älä luota ihmisiin, älä\nusko, että paras sisältyy separatismiin. -- Vuosi 1851 oli mennyt,\nmutta jäljellä olivat sen tuottamat surut ja myöskin seuraukset\nsiitä, mitä se toi mukanaan; hän rukoili, että Jumala antaisi\nherätyksestä hedelmän kypsyä ja soisi hänelle ja hänen omaisilleen,\nhänen kansalleen ja isänmaalleen armonsa, johtaen kaikki vilpittömään\ntotuuteen. Samoja ajatuksia Kihlman lausuu uudenvuodenpäivänä\nkirjoittamassaan kirjeessä kälylleen, Hilda Bergrothille, joka\nantamalla nimen Angelika vastasyntyneelle tyttärelleen oli saattanut\nhänet syvästi liikutetuksi. Niinkuin hän vuotta ennen oli aavistanut,\nettä 1851 olisi oleva surun vuosi, ennustaa hän nyt, että 1852 on\noleva onnellinen armon vuosi hänelle itselleen ja monelle muulle.\nKirjeen lopulla hän ensi kerran sanoo lähtevänsä Tübingeniin, josta\nkuitenkin taas palaisi Stuttgartiin. Hän kertoo (stuttgartilaiseen\ntapaan) ystäviensä onneksi avanneensa raamatun ja mainitsee, mikä\nlause oli kullekin sattunut. Eräs saksalainen ystävä oli Kihlmanille\nitselle saanut lauseen, joka tuotti hänelle mitä suurinta iloa: _Minä\nneuvon sinua, ja osoitan sinulle tien, jotas vaellat: minä johdatan\nsinua minun silmilläni_. Ps. 32:8. -- Ohimennen mainittakoon, että\nKihlman luonnollisesti ei myöskään unohtanut lähettää sydämellistä\nkirjettä \"rakkaalle pikku Hannalleen\", joka lapsen tavalla oli\ntäysin kotiutunut lempeän tätinsä perheessä. Kihlman jatkoi yhä\nhiljaista, yksinäistä elämäänsä. \"Kirjat ovat parhaat, luotettavimmat\nystäväni\", hän kirjoittaa (4/1) vanhemmilleen; \"niiden kanssa\ntyöskentelen, niiden kanssa puhelen, niiden kanssa väittelen, niiden\nkanssa naurankin, ja kun olen niiden kanssa väsynyt, tuottavat ne\nminulle virkistystä.\" Hän myöntää kyllä, että alituinen lukeminen\nja yksinäisyys oli moitittavaa, \"mutta -- minulla on yksi vika,\nen tiedä onko se synnynnäinen vai itsehankkima; en voi oikein\nkäyttäytyä ihmisten ja varsinkin vieraitten kesken, olen sanaton ja\najatukseton ja senvuoksi hyvin vähän mielenkiintoinen. Minä liikun\nenemmän aatteiden maailmassa, enkä sentähden voi oikein sydämestäni\nottaa osaa kaikenlaisiin maailman pikkuseikkoihin, enkä miellyttää\nseurustelussa. Ei voi aina väitellä ja keskustella, ja vielä vähemmin\nkykenen huvittamaan vilkkailla kuvauksilla, sattuvilla jutuilla,\nsukkelilla päähänpistoilla y.m. Tunnen itseni senvuoksi usein\nenemmin tai vähemmin sidotuksi seurassa, tunnen, etten ole kotona.\nToista on kun istun rakkaitten kirjojeni parissa, silloin tunnen,\nettä minun on hyvä olla. Kuitenkaan en ole semmoinen kirjatoukka,\nettä _aina_ tyytyisin kuolleisiin kirjoihin; se olisi luonnotonta,\njopa tarttuu minuun joskus 'böhmiläinen tautikin' (böhmische\nKrankheit), joksi täällä laiskuutta sanotaan. Silloin olisin valmis\nviattomaan huvitukseen, siivoon leikinlaskuun. Mutta tuttavuuteni\novat niin uusia ja koettelemattomia: seurustelu ei luonnistu. Siten\ntapahtuu, että saan palata yksinäiseen asuntooni alakuloisempana\nkuin lähdinkään, enkä voi siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni.\n-- Luulen olevani syntynyt en puhumaan, vaan lukemaan, ajattelemaan\nja kenties -- kirjoittamaan. -- Toinen seikka, joka ajaa minut\nkirjojen ääreen, on se, että oleskelen keskellä Saksan kirjamerta.\nOn uskomatonta mitä kaikkea täällä painetaan. Saksalaiset eivät voi\nlaisinkaan ajatella ilman kynää ja mustetta. Tietysti ilmestyy paljon\nkelvotonta, mutta paljon on hyvääkin. Tulen oikein sairaaksi, kun\njoskus uskallan pistäytyä kirjakauppaan, niin runsaasti siellä tapaa\nhoukuttelevaa ja niin pelottava on paljous.\" -- --\n\nEssenillekin Kihlman kirjoittaa (23/1) siitä, että hänen oli\nvaikea päästä läheiseen tuttavuuteen ihmisten kanssa, mutta lisää\nsamalla, että se kuitenkin kävisi päinsä, jos häntä kohdeltaisiin\nsydämellisesti. Mutta juuri sydämellisyyttä hän kaipasi\nschwabilaisissa. He tarkoittivat kyllä hyvää, mutta eivät tulleet\nsitä osoittaneeksi toiminnassa. Ainoastaan 4-5 kertaa häntä oli\nkutsuttu kotoisille illallisille. \"Sekä Ranskassa että Englannissa\nsanotaan kristittyjen olevan vieraanvaraisempia.\" Hän siis ei\nollut oikein tyytyväinen stuttgartilaisiin. \"He ovat niinkuin\nkaupunkilaisten on tapana olla.\" Poikkeuksia oli sentään olemassa:\n\"Professori Kurr, lääkärini, on kerta kaikkiaan lausunut minut\ntervetulleeksi iltahetkinä. Itse hän on 'gläubiger' (uskovainen),\neikä minulla ole syytä epäillä hänen kristinuskonsa todenperäisyyttä.\nHänen rouvansa on oikein sydämestä kristitty, ja hän on minulle\nerittäin rakas, syystä että hän vilpittömällä osanotolla on kysynyt\nminulta tietoja vaimovainajastani ja pikku Hannasta. Hän vuodatti\nkyyneleitä, kun kerroin Angelikan kuolemasta. Semmoiset ihmiset,\njotka mielellään tahtovat tietoja maastani, oloistamme, minusta\nitsestäni ja omaisistani, voittavat pian ystävyyteni. Ajattelen:\nheissä on rakkautta, siis on heissä uskoakin. Ne taasen, jotka\nvälittävät vain itsestään ja omista oloistaan, jäävät minulle\nvieraiksi. On niinkuin ei minulla olisi tilaa heidän majatalossaan.\n-- Toinen poikkeus on eräs asessori Römer, ehdottomasti kristillinen\nmies. Hän on sitä paitsi enemmän luterilainen mieleltään kuin\ntäällä on tavallista. 'Lutherisch' on nimittäin täällä melkein\nlahkolaisnimitys, jolla tarkotetaan jotakin yksipuolista,\nitsepäisesti oikeauskoista kiinnipitämistä kirjaimesta; Luteruksen\nkirjoja ei paljon lueta. -- Reihlenillä seurustelen myöskin; siellä\non nuorisoa, 2 minunikäistä poikaa ja 2 vähän nuorempaa tytärtä.\nSielläkään en voi oikein kotiutua. Erittäin ukossa, mutta myöskin\npojissa, ilmenee jonkunlainen riippumattomuuden tunto -- he ovat\nhyvin rikkaita eikä heidän tarvitse kursailla kenenkään edessä.\nOi, miten vaarallinen onkaan rikkaus! Emännästä pidän enimmin, ja\ntyttäret ovat äidin tyttösiä. Mutta en ole täysin sopusoinnussa\nheidänkään kanssaan, vaikka en epäile heidän jumalanpelkonsa\nsuoruutta. He ovat niinkuin perheen muutkin jäsenet Micheliaaneja\n[Teosofinen lahkokunta, jonka nimitys on johdettu sen perustajan\nJoh. Michael Hahnin (1758-1819) nimestä.] s.o. he uskovat kaikkien\nkappaleiden palauttamiseen ('Wiederbringung aller Dinge'): kaikki\nihmiset tulevat autuaiksi, sillä helvetin rangaistukset eivät ole\nijankaikkisia. Tämä vakaumus on ainakin 40,000:llä Württembergin\nkristityllä. Niin mielellään kuin sydämeni tahtoisikin uskoa, että\nJumala ei ole luonut miljoonia ihmisiä ikuiseen kadotukseen, en\nkuitenkaan uskalla noudattaa tätä taipumusta, niin kauan kun en\nJumalan sanasta ole tullut vakuutetuksi siitä. Ijäinen, selittävät\nhe, on sama kuin pitkä aika, ja mainitsevat todistukseksi, että\nVanhan Testamentin mukaan Jumala useasta juutalaisesta uhrimenosta\nlausui: se on teillä oleva ijäisenä tapana. He puhuvat useammista\nijäisyyksistä: yksi ijäisyys on heidän tietäen 49,000 vuotta. En\ntiedä missä se on kirjoitettu. Kun Antikristus tulee, on heidän\ntietääkseen pako tapahtuva Venäjälle (syystä että venäläisessä\nvaakunassa on kotka) y.m. lapsellisuuksia, mikä todistaa, että he\nuskovat yhtä ja toista sen vuoksi, että tahtovat uskoa sitä. Mutta\nsillä tiellä voidaan helposti menettää totuus.\"\n\nNoin viikkoa ennen tätä kirjettä oli Kihlman (15/1) lähettänyt\ntoisen kirjeen Essenille, joka näyttää kadonneen. Viittauksista sen\nsisällykseen näkyy, että hän siinä oli ystävilleen ehdottanut, että\nheidän tulisi toimeenpanna pappeinkokouksia. Entiset pappeinkokoukset\nlatinaisine väittelyineen olivat menettäneet merkityksensä, \"mutta\npienet kokoukset kontrahdittain eli läänittäin olisivat, oikein\njärjestettyinä, ainakin nykyään sangen tarkoituksenmukaisia. Eihän\nniistä saisi liikoja odottaa; hengellistä elämää saadaan ainoastaan\nelämän lähteestä. Mutta ne herättäisivät halua opintoihin, mikä\nmeille suomalaisille olisi kovin tarpeen, syystä että tulemme\npapeiksi melkein ilman teologisia tietoja\". -- Kihlmanin mielestä oli\npappien sivistys maassamme mitä suurimmassa määrässä laiminlyöty.\nWürttembergissä luettiin 14:nnesta v:sta neljä vuotta filologiaa,\nhistoriaa y.m., mitä meillä opittiin lukiossa. Nämä neljä vuotta\noleskeltiin luostarissa niitä on uskonpuhdistuksen ajoilta tätä\nvarten säilytetty. Sitten tultiin yliopistoon, jossa taasen neljä\nvuotta luettiin teologiaa. Silloin katsottiin kurssi suoritetuksi,\nmutta useat jatkoivat vielä n.s. repetentteinä jonkun vuoden\nopintojaan. Tietoihin nähden sikäläinen pappi oli meikäläisen\nteologian tohtorin veroinen, siellä käytettiin neljä vuotta siihen,\nmihin meillä neljä kuukautta. Arvatenkin oli meillä tarkoitettu, että\npapit jälestäpäin jatkaisivat opintojaan, mutta tiettyä oli, että\nuseimmat heittivät kirjansa \"kaivoon\" -- ajatellen, että tiesivät\nmitä heiltä voitiin vaatia. -- Tietysti olisi pappeinkokouksista\nmuutakin hyötyä, kun niissä vaihdettaisiin mielipiteitä ja\nkokemuksia, ja kaiketikin merkitsisi niiden aikaansaanti askelta\npois erillisyydestä. Tällä Kihlman ei kuitenkaan tarkoittanut\nmitään maailmanmukaisuutta. Hän oli ulkomailla tavannut vilpittömiä\nkristittyjä, jotka pysyivät erillään kotiseutunsa erikoista\n(partikularister), ja semmoisia oli varmaan Suomessakin olemassa.\nJopa saattoi hän mainitakin senlaisia, esim. [kkh. ap. Joh. Ant.]\nNordgrenin Porissa, joka oli ollut kirjeenvaihdossa Ternströmin\nkanssa eikä voinut sopia hedbergiläisten kanssa ja [kpl. Gustav]\nPolvianderin Janakkalassa, joka ihastuksissaan oli lähettänyt\nTernströmille Ingmanin julkaisun Hedbergin opista. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlmanin aikomus oli ollut viipyä tammi- ja helmikuun Stuttgartissa,\nolla maaliskuun Erlangenissa, jossa Franz Delitzsch ja Gottfried\nThomasius edustivat luterilaisuutta ja jostapäin hän myöskin voisi\ntutustua Joh. Konr. Wilh. Loheen, Wachereriin y.m., jotka paraikaa\npuuhasivat vanhan luterilaisen suunnan perustamista, huhtikuulla\nkäydä Baselissa ja Sveitsissä sekä toukoja kesäkuulla suunnata\nmatkansa pohjoiseen Heidelbergin, Hallen, Wittenbergin ja Berlinin\nkautta -- niin hän joulukuulla kirjoitti Ingmanille, mainiten myöskin\nehkä keväällä tekevänsä matkan Palestinaan -- mutta tammikuulla hän\nmuutti suunnitelmansa. Syynä siihen oli toiselta puolen se, että\nhän niinkuin tiedämme ei oikein viihtynyt Stuttgartissa, toiselta\npuolen, että erään Tübingenin professorin maine houkutteli häntä\nsinne. Hän päättää näet kirjeensä Essenille seuraavin sanoin: \"Olen\nmatkapuuhissa; huomenna k:lo 7 lähden Tübingeniin. Tarkoitukseni\non kuunnella professori Beckiä, antipietististä teologia, joka\nkoettaa kehittää kristillistä dogmatiikkaa ei rationalistiselta eikä\ntunnustukselliselta, vaan puhtaasti raamatulliselta kannalta. Hän\nkuuluu olevan erinomainen mies. Hän on pietistisen yhdistyselämän\nja hemmottelevan evankelisen kristinuskon vihollinen.\" Kuka se oli,\njoka sai Kihlmanin mielen kiintymään Beckiin, jää sanomatta; se olisi\nkuitenkin ollut hauska tietää, sillä Stuttgartissa Beckillä yleensä\nei ollut suosijoita. Ehkä se oli kohta mainittava Lämmert.\n\nTammikuun 24 p:nä Kihlman siis, pastori Riegerin seurassa, matkusti\nStuttgartista. Lähin määräpaikka ei kuitenkaan ollut Tübingen,\nvaan Weilin pappila, minne kirkkoherra Aug. Lämmert tutustuttuaan\nKihlmaniin Stuttgartissa-käynnillä oli kutsunut hänet. Lämmert,\nviidettäkymmentä käyvä, mutta näöltään nuorempi mies, muistutti\nmonessa kohden Blumhardtia. Hänkin oli hyvä saarnaaja ja myöskin\nruumiillisten tautien parantaja, vaikkei sentään Blumhardtin\njäljittelijä eikä edes oppilas. \"Ei voi näitä miehiä arvostella\",\nKihlman kirjoittaa Essenille, \"muutamien päivien seurustelun nojalla;\nsanon vain, miten he ovat minuun vaikuttaneet. Blumhardtista en\noikein pitänyt. Kenties olin vähän peloissani sen johdosta, että\ntoht. De Valenti oli, puhuessaan siitä, miten Blumhardt karkotti\npahoja henkiä, sanonut tämän langenneen saatanan paulaan niinkuin\nlintu pyydystäjän ansaan. En kuitenkaan antanut näille sanoille\nsuurta arvoa, koska usealta taholta kuulin, että De Valenti kauan\noli tahtonut mestaroida kaikkia ja vihdoin ylpeydestä tullut\nmielipuoleksi. Mutta Blumhardt on suuren herätyksen jälkeen\nsaanut hyvin runsaasti kuulijoita ja sairaita luokseen, ja hänen\nmaineensa on levinnyt kauas ulkomaillekin. Semmoinen menestys on\nvaarallinen heikolle ihmiselle, ja minusta hän olikin jo vähän\npilalla. Hän nauroi niille, jotka luulivat hänen tulevan ylpeäksi.\nOlin sentähden niin vapaa, että sanoin, ettei se ehkä kuitenkaan\nollut niin mahdotonta. En myöskään oikein pitänyt hänen saarnata\nvastaan. Hän oli niin mahdikas tekstiin nähden, niinkuin ei sillä\nolisi ollut mitään sanottavaa hänelle. Minä pidän siitä syvästä\nkunnioituksesta Jumalan sanaa kohtaan, joka saa saarnaajankin\nasettumaan opetuslapseksi. -- Lämmert sitä vastoin oli minusta\nnöyryyden perikuva. Koko hänen olennostaan loisti jotain, joka\nmuistutti Jumalaa. Hänen hiljainen, suruissa puhdistettu, uskossa\nluottavainen henkensä levitti hänen avonaisille, kalpeille\nkasvoilleen rauhallisen tyyneyden. Kuolema oli häneltä vienyt kaksi\nrakasta uhria: hänen morsiamensa ja hänen puolisonsa. Mahdollista on,\nettä tämä viimeinen seikka puolestaan teki, että tunsin myötätuntoa\nhäntä kohtaan, vaikkei se häikäise minua. Samoin kuin Blumhardt on\nLämmertkin parantanut monta. Kuitenkaan hän ei halveksi luonnollisia\nkeinoja: yrttejä, joita hän usein itse kokoilee.\" (Jäljestä päin hän\nkirjeessä Tübingeniin neuvoi Kihlmania ottamaan kaksi kertaa päivässä\nveitsenkärjellisen hunajaan sekotettua, hienoksi jauhennettua\nnorsunluuta.)\n\nKoska käynti Lämmertillä näyttää jättäneen Kihlmaniin tavallista\nsyvemmän vaikutuksen, annamme tässä tilan hänen kertomuksensa\njatkolle: \"Päivällisiksi tuli edelleen eräs naapuripappi sekä kaksi\nrepetenttiä (jotain sentapaista kuin meidän dosentit), Ege ja\nKlett, Tübingenistä. Ege on minun ikäiseni, ehkä vähän vanhempi.\nHän on suuriarvoinen mies: vakavuus, yksinkertaisuus, arvokkaisuus,\nmiehekäs kypsyys tekevät hänet esimiesten, toverien ja ylioppilasten\nkunnioituksen esineeksi. Klettillä ei ole Egen vakavuutta eikä\nylemmyyttä, mutta hän on kuitenkin sydämellinen, suoramielinen ja\nnöyrä nuorukainen. Nämä olivat kokoontuneet viettämään yhdessä\niloista iltapäivää. Haluat kenties tietää mitä silloin tehtiin? Kun\noli syöty ja kahvia juotu, asetuimme pöydän ympäri keskustelemaan\naineesta, joka oli määrätty kokouksesta sopiessa, nimittäin 'uhrin\nmerkityksestä'. Ensin veisasimme muutamia värsyjä, jonka jälkeen\nLämmert piti lyhyen rukouksen. Sitte käsiteltiin kysymystä:\nkoetettiin aluksi päästä selville uhreista ennen Moosesta (Abelin,\nNoakin, Abrahamin), sen jälkeen Mooseksen ja viimein Kristuksen\naikuisista. Kaikki tapahtui ilman muodollisuuksia, tupakoitiin, ja\nkukin lausui vapaasti mitä ajatteli. Keskustelun jälkeen juteltiin\nerinäisistä aineista. Illemmalla yhdyttiin jälleen yhteiseen\n(polvi)rukoukseen. Sitten veisasimme useita virsiä, pakinoimme,\nnautimme olutta, viiniä, hedelmiä. K:lo 10:een asti oltiin\nyhdessä. Silloin repetentit palasivat Tübingeniin, mutta Rieger ja\nminä jäimme yöksi. -- Päivä oli ihana, ja minusta on esikuvaksi\notettavaa, että veljellisessä yhdessäolossa erityinen aine tehdään\nkeskustelun pohjaksi.\" -- Tästä johtuu Kihlman vielä kerran siihen,\nmitä hän ennen oli kirjoittanut pappeinkokouksista. Silloin hän oli\npitänyt esikuvanaan Stuttgartissa näkemiään pappien konferensseja.\nNyt hänestä ne ja niitten mukaan ehdottamansa kokoukset olivat\nliian juhlallisia, ja katsoi hän Lämmertin luona käytettyä tapaa\nparemmaksi. Jos niin Suomessakin meneteltäisiin, ei pappien yhdessä\nollen päivä kuluisi turhaan jutteluun, vaan jäisi siitä jokin muisto,\njoku parannuksen siemen sydämeen. Eikä mikään estäisi aikaa myöten\nkehittämästä ja laajentamasta kokousten ohjelmaa.\n\nSeuraavana päivänä Lämmert saarnasi \"raamatullisesti,\nyksinkertaisesti ja vaatimattomasti\". I.p:llä Rieger matkusti kotia,\nmutta Kihlman jäi vielä Lämmertille. Tämä oli kutsuttu sairaan tytön\nluokse, joka oli \"kääntynyt olematta sentään herännyt\". \"Hän [tyttö]\nei tiennyt mitään synneistä, ja jos häntä voitiinkin vakuuttaa\nniistä, niin ei hän voinut suuresti tuskaantua niiden johdosta. Niin\npian kun hän oli rukoillut Jumalalta anteeksi, oli hän iloinen ja\ntyytyväinen. Hän oli siis aivan kuin lapsi, vaikka oli jo 16-vuotias.\nLämmert tunsi hänet ennestään ja oli tutkinut häntä, jonka tähden\nminä voin olla mukana. Hän seurasi kokonaan heidän käsikirjaansa ja\nantoi sairaalle synninpäästön ja Herran ehtoollisen. Sen jälkeen\nhän piti lyhyen kehotuspuheen sukulaisille vallan kristillisessä\nhengessä. Koko sairaanluonakäynti oli niin yksinkertainen,\nsydämellinen ja liikuttava, että luottamukseni Lämmertiin yhä\nvahvistui. -- Istuimme sitten yhdessä. Lämmert kertoi asemastaan\nseurakunnan opettajana. Siellä oli kaikenlaisia puolueita, mutta\nkun hän ei kuulunut yhteenkään, ei mikään puolue häntä hyväksynyt.\nJokainen toivoi, että hän liittyisi heidän riveihinsä, silloin olisi\nollut hyvin. Mutta kun hän ei voinut niin tehdä, pitivät he itseänsä\nymmärtäväisempinä. Kirkossa käytiin, mutta ei oppiakseen jotain,\nvaan järjestyksen vuoksi. Jos hän saarnasi parannusta, ajattelivat\nmicheliaanit, että hän oli oleva heidän miehensä; jos hän saarnasi\nuskoa, toivoivat pregitseriaanit hänen saaneen valon. Mutta kun hän\nei heittäytynyt kenenkään syliin, sanoen: Te olette oikeassa, te\nolette oikeita kristityitä, niin arveltiin hänen jääneen puolitiehen\neikä häneen luotettu. Hän ei siis voinut vaikuttaa puolueisiin\nja tuskin muihinkaan. Ainakaan ei näkynyt paljon hedelmiä. Hänen\necclesiolansa muodosti 4 kisälliä, jotka olivat lähemmin liittyneet\nhäneen. Ja kuitenkin hän oli kärsivällinen. Totta kyllä hän ei voinut\nriemuiten julistaa sanaa, mutta hän tiesi, ettei se sittenkään\nollut turhaa, vaikka ihmisistä siltä näytti. Hän oli tyytyväinen ja\nalistuvainen ja erosi siinä kohden Blumhardtista, joka aikoi erota\nvirastaan perustaakseen sielunsairaita varten laitoksen, missä voisi\nvaikuttaa suurisuuntaisesti.\" Kihlman ajatteli kotoisia oloja ja\narveli, että \"mekin, jos vaellamme totuudessa, saamme kokea samaa,\njos esim. Lapualle tulisi rehellinen ja tunnollinen mies, niin\npelkään, että hänellä 'isissä' olisi pahimmat vastustajansa, jos\nhän ei alistuisi heidän allensa.\" -- Sen jälkeen kun Kihlman oli\nTranåsista lähtenyt, hän ei ollut voinut kenenkään kanssa puhua niin\nluottavaisesti. \"Älä sen vuoksi ihmettele, että käytin tilaisuutta\nkeventääkseni raskautettua sydäntäni!\" -- \"K:lo 9 illalla tulivat\nhänen kisällinsä hänen luokseen saadakseen opetusta Uuden Testamentin\njohdannossa, jota myöskin annettiin sangen sopivalla tavalla. --\nMinulla oli siis jälleen ollut siunauksellinen päivä.\" --\n\n\n\n\nVII.\n\nULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).\n\nTübingenissä; paluumatka.\n\n\nMaanantaina tammikuun 26 p:nä 1852 Kihlman saapui Tübingeniin.\nSinnetulo oli oleva käänteentekevä hänen kehityksessään.\nTübingenissä, jota kaupunkia hän ei vielä ollut maininnutkaan,\nkun hän joulun edellä suunnitteli vastaisia matkojaan, hän näet\nprofessori J. T. Beckissä tapasi sen uskon miehen ja opettajan,\njota hän jonkunlaisella aavistavalla kaiholla oli etsinyt. Monesta\nkertomukseen liittämästämme Kihlmanin lauselmasta on ilmennyt,\nmiten innokkaasti ja johdonmukaisesti hän harrasti uskonnollisten\ntietojensa syventämistä raamatun s.o. Jumalan sanan perustuksella ja\nmiten hän pelkäsi joutuvansa harhaan eri puolueitten ja yksityisten\nihmisten mielipiteitten kautta. Kun hän nyt kohtasi miehen, joka ei\nainoastaan yleensä seisonut samalla kannalla, vaan jo oli raamatun\npohjalla rakentanut uskonnollisen järjestelmän, niin onko ihme, että\nhän ihastui ja koko henkensä voimalla yritti omaksua mitä oppia, mitä\njohtoa tältä opettajalta oli saatavissa. Sitä varten Kihlman jäi\nTübingeniin.\n\nKoska pian saamme tietää, miten Kihlman mieskohtaisen tutustumisen\nperustuksella kuvasi opettajaansa, mainittakoon tässä vain\nlyhyesti, että Johann Tobias Beck tähän aikaan oli täyttämäisillään\n48 vuotta, että hän lähteneenä vaatimattomasta porvarillisesta\nkodista (Balingenin pikkukaupungissa Württembergissä) m.m.\näidin vaikutuksesta, joka ei koskaan saanut kylläänsä raamatun\nlukemisesta, jo poika iässä oli valinnut elämänuransa ja Urachin\nseminaarissa ja Tübingenin yliopistossa, osaksi -- kivulloisuuden\ntakia -- mitä koettelevimmissa oloissa, valmistunut papiksi sekä\nettä hän, toimittuaan yhdeksän vuotta pappina Waldthannin pienessä\nmaalaisseurakunnassa, 1836 oli kutsuttu yliopiston opettajaksi\nBaseliin ja sieltä 1843 muuttanut Tübingeniin, missä samalla kertaa\noli vakinainen teologian professori yliopistossa ja saarnaaja.\nKuinka korkealle hänet asetettiin asiantuntijain keskuudessa,\nhuomaa Bonnin professorin, K. I. Nitzschin arvostelusta, että\nnykyajan teologeista ei yksikään raamatun tuntemisessa vetänyt\nvertoja Beckille ja sveitsiläisen teologin K. R. Hagenbachin\nlauseesta: Luteruksen jälkeen ei kukaan ole pystynyt semmoisella\nurkujensoittoa muistuttavalla voimalla tarttumaan Jumalan sanan\nsoittimiin kuin Beck. [_Eero Hyvärinen_, Johan Tobias Beckin\nelämäkerta, Helsingissä 1906. Tästä kirjasesta voi suomenkielinen\nlukija oppia tuntemaan Beckin elämänvaiheet ja toiminnan laadun.]\n-- Niistä ja muista samankaltaisista arvosteluista päättäen oli\nBeckillä jos kellään uudenaikaisella teologilla edellytykset\nsuurisuuntaiseen kirkolliseen uudistajatoimeen, mutta siihen hän ei\nmilloinkaan pyrkinyt. Päin vastoin eli hän hiljaista, yksinäistä\nopettaja-elämää saaden verraten vähän kannatusta ympäristöltään.\nKumminkin kerääntyi hänen kateederinsa juurelle yhä enemmän hartaita\nkuulijoita ei ainoastaan Saksasta, vaan aikaa voittaen kaikista\neuroppalaisista ja kaukaisemmistakin maista, missä protestantteja\nelää, ja kaikissa oppilaissaan Beck, huolimatta siitä, että\nhän ulkonaiselta olennoltaan oli enemmän karkealuontoinen kuin\nrakastettava tavallisessa merkityksessä, herätti syvintä kunnioitusta\nja rakkautta. Näin todistaa Kihlman, ensimäinen suomalainen Beckin\noppilaista, ja niin myös J. A. Cederberg [_J. A. Cederberg_: En\nblick på J. T. Becks riktning i Finland. Teol. Aikakausk. 1909. siv.\n136 ss.], joka monen muun jälkeen viimeisenä meikäläisenä kuuli\nhänen opetustaan 1877-78. \"En ole ennen enkä myöhemmin\", lausuu\njälkimäinen, \"nähnyt semmoista profeetallista personallisuutta kuin J.\nT. Beck oli. Bengelistä on sanottu, että hänellä oli jotakin autuasta\nijäisyysvaloa kasvoissaan; saman syvän, vakavan ijäisyysvaikutelman\nsai Beckistäkin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi iltapäivänä -- jonka Kihlman luultavasti vietti yksin vieraassa\nkaupungissa -- hän sanoo vähän kärsineensä \"Ystadin tautia\" s.o.\nkoti-ikävää, josta hän Saksassa yleensä oli ollut vapaa. Hän oli\nottanut asunnon hotellissa \"Zum Printz Carl\", missä sitten asui\nkesään asti, nähtävästi eläen aika mukavasti. Eineeksi hän joi\npari kuppia islanninjäkälästä ja lakritsijuuresta keitettyä teetä,\npäivälliseksi hän söi kaksi, jopa joskus kolmekin lajia liharuokaa\nsekä lääkärin kehotuksesta juomalasin (ei päihdyttävää) viiniä, ja\nillalliseksi liemiruokaa taikka pihvipaistia sekä pullon olutta,\njoka hänestä oli verrattomasti parempaa kuin Suomessa saatava.\nTästä ravintojärjestyksestä sekä tietenkin lauhkeasta ilmanalasta\nhän toivoi, eikä turhaan, terveytensä parantuvan. Vanhemmilleen hän\ntosin kirjoitti, ettei hänen terveytensä ollut mainittavasti parempi,\njollei huonompikaan: jos hän veisasi pari virttä, tunsi hän jo\nolevansa väsynyt; tuskia hänellä ei sentään ollut eikä käveleminen\nerittäin hengästyttänyt häntä. Täysin terve hän ei siis ollut, mutta\nsiitä huolimatta Kihlman kokonaan antautui henkisiin harrastuksiin.\n\nSeuraavat päiväkirjaotteet osottavat, miten Kihlman perehtyi uuteen\nympäristöönsä ja elämäänsä:\n\n_Tammikuun_ 27 p. \"Kuulin Beckin luennoivan dogmatiikkaa ja\nEfesiläiskirjeestä. Hän ei hävennyt paikoittain esitykseensä liittää\nsydämeen tunkeutuvia kehotuksia. Semmoista en ole koskaan kuullut\nkateederista. Milloin alentuvat oppineet meillä niin alhaalle?\nKävelin Ege ja Klett ystävien kanssa, joihin olin tutustunut\nLämmertillä. Puhuttiin repetenttitoimesta.\"\n\n28 p. \"Kuulin jälleen Beckiä Kristuksen synnittömyydestä. Sain\nselityksen yhteen arvoitukseen, joka on ollut minulle hämärä ja\njohon turhaan olen hakenut valoa. -- I.p:llä kävelin Beckin,\nEgen ja Klettin kanssa [jälkimäiset olivat kai esittäneet hänet\nprofessorille]. Keskusteltiin nykyajasta ja tulevaisuudesta: kaikki\nliha on häviävä, kaikki kansat ovat kuritettavat.\"\n\n29 p. \"Illalla kokous erään ylioppilaan luona. Ege puhui lämpimästi\nja nöyrästi Mark. Ev:n 14: 1-25:stä. Seurassa oli noin 20\nylioppilasta. Oi! oli aika, jolloin istutus, nuori ja kukoistava,\nnousi Helsingissäkin. Silloin kokoonnuttiin samoin ja oltiin iloisia\nja onnellisia Jumalassa, vapahtajassa. Mutta sitten tapahtui, että\nvarustauduttiin maailmaa vastaan, osaamatta olla varuillaan itseänsä\nja ystäviänsä kohtaan. Jälkimäiseltä puolelta näet vihollinen\nhyökkäsi. Ihmissana ja -kunnioitus johti pois Jumalan sanasta,\nja samalla hävisi hengellinen voima. Puolue-etujen, yksityisten\ninhimillisten aatteiden ja toivomusten vuoksi uhrattiin Jumalan pyhä\nasia.\"\n\n31 p. \"Kuuntelin a.p:llä prof. Landererin luennon dogmien\nhistoriassa. Illalla Ege, Klett ja prof. Schmid alakerran\nravintolasalissa. Kysymys Palestinan matkasta -- evättiin.\"\n\n_Helmikuun_ 1 p. \"Kuulin ensikerran prof. Beckin saarnaavan. Teksti\nJoh. 4: 15-26. Ihmiset ajattelevat usein, että kaikki jumalanpelko\non hyvä. Mutta niin ei ole laita. Niiden, jotka rukoilevat Isää,\ntulee rukoilla hengessä ja totuudessa. Saarna oli hyvä, mutta olin\nparempaa odottanut. I.p:llä luin Bengelin puheita ja veisasin\nmuutamia virsiä. Aina tulee minusta Jumala niin suureksi ja ihanaksi,\nmaailma niin pieneksi ja turhaksi, ijäisyys niin tärkeäksi ja taivas\nniin toivottavaksi, kun luen Bengelin ilmestyksestä. -- Illalla\nolivat Ege, Klett ja Schmid minun luonani. Ege kuvasi kohtauksia 1848\nv:n vallankumouksen ajoilta. Oli opettavaa ja mielenkiintoista. Kansa\noli uhmailevaa ja ylimielistä vallankumouskiihkossaan, mutta kun\nhuhu vihollisesta levisi, oli rohkeus poissa, kuoleman pelko valtasi\nuhmailijat. -- -- Kansa ei ole sen jälkeen parantunut, tarvitaan vain\nkipinä, niin on kaikki taas ilmitulessa.\"\n\n3 p. \"Aloin lukea Stierin: Efesiläiskirje sekä Beckin [Die\nchristliche] Lehrwissenschaft [nach den biblischen Urkunden].\"\n\n4 p. \"Kävin Eforus Hofmannin luona, hyvin kohtelias. Puhuttiin\nvirolaisista oloista: talonpojat itse tahtoivat muuttaa uskontoa,\nsyystä että heidän evankelisina täytyi maksaa niin suuria veroja.\nPapit laiminlöivät heitä ennen (juttu papista, joka löi vetoa\naatelismiehen kanssa, kumpi heistä söisi enemmän, jälkimäinen kuoli,\nja pappi löi lukkarin kanssa korttia ruumisarkun päällä). Myöskin\nsuomalaisista oloista: luterilaisessa kirkossa aina eri mieliä\nvanhurskauttamisopista. I.p:llä kävin prof. Schmidin luona.\"\n\n5 p. \"Kävin prof. Beckin luona.\" [Silloin tapahtui se keskustelu\nSuomen oloista, jonka Kihlman, niinkuin alempana näkyy, selosti\nkirjeessä Essenille.] \"I.p:llä Klett luonani. Sain häneltä\nvahvistusta mielipiteilleni eri henkilöistä. -- -- -- Eihän saa\nnoudattaa mieskohtaisia vaikutelmiaan, sillä helposti tapahtuu, että\ntekee itsensä malliksi ja tahtoo muovailla kaikki oman mielensä\nmukaan, jopa voi tulla siihen, että ankarasti arvostelee toisia\nihmisiä vain sen vuoksi, että heillä on toisenlainen mielenlaatu;\nmutta ei pidä myöskään halveksia salaista varoitusta taikka\nhoukutusta, jonka tuntee sisässään. Olen usein huomannut sen olevan\nperustetun.\"--\n\n6 p. \"Beck luennoi taas voimallisesti ja suolaisesti vuorisaarnasta.\"\n\n8 p. \"Kuulin Palmerin [Christian von Palmer (1811-1875) v.sta 1852\nteologian prof. Tübingenin yliopistossa. Erittäin etevä ja mainehikas\nopettaja käytännöllisessä teologiassa; hänen oppikirjojaan tässä\naineessa on paljon käytetty meilläkin.] saarnaavan, melko hyvin.\nI.p:llä saarnasi Klett. -- Illalla konsertissa, jossa esitettiin\n[Spohrin] oratorio Die letzten Dinge. Ihania kohtia, esim. kvartetti\nSelig sind die etc.\" -- -- --\n\nNäin Kihlman eli Tübingenissä, ja samassa kirjeessä (noin 15/2),\njosta olemme ottaneet kuvauksen Lämmertillä käynnistä, hän kooten\nvaikutelmansa kirjoittaa Essenille: \"En ajatellut oikein edullisesti\nBeckistä, syystä että olin kuullut hänen olevan antipietisti\nja vieläpä antiluterilainen, mutta otin huomioon, että hänestä\nsanottiin, että hän seisoi raamatun pohjalla. Nyt olen kolme viikkoa\nkuullut hänen luennoivan, ja käynneillä mieskohtaisesti tutustunut\nhäneen. Minun täytyy sanoa: on totta, että hän on pietismin ja\nluterilaisuuden vastustaja. Ja kuitenkin hän on mitä radikaalisin\npietisti ja oikea luterilainen, mutta, huomaa, alkuperäisessä\nmerkityksessä. Pietisti, sikäli kuin hänestä kristinusko ilman\nelämää ei ole kristinuskoa ollenkaan, ja luterilainen, sikäli kuin\nJumalan sana hänelle on ainoa ja pätevä auktoriteetti. Professori\nBeck on kerrassaan tavaton mies, itsenäinen, eheä teologi ja\nkristitty. Hän ei ole mies, jolla on yksityisiä mielipiteitä\nja aatteita, vaan kaikki, mitä hän ajattelee ja puhuu, on mitä\ntarkimmassa keskinäisessä yhteydessä. Siinä ei näyttäydy kokoelma\nyksityisiä totuuksia, vaan orgaaninen kokonaisuus, missä jokainen\nyksityinen totuus luonnollisesti johtuu kokonaisuudesta. Mutta sekä\nkokonaisuus että yksityiskohdat on otettu Jumalan sanasta. Ja --\nmikä on hänessä tunnusmerkillistä -- kaikki totuudet tulevat hänen\nsuussaan käytännöllisiksi. Sen vuoksi ovat hänen luentonsakin niin\nihania, ettei koskaan lähde niiltä ilman että on saanut jonkun\nsydämeen menevän varoituksen. Niin, varoituksia hän antaa, eikä\nhän säästä rangaistuksiakaan, mutta evankeliumia ei saa paljon\nkuulla. Kuvaavaa on mitä hän kerran lausui: Kristuksen suusta ei\nkuultu monta 'ah', mutta sitä vastoin hän huusi 'voi'. Pohjoismaissa\npidettäisiin Beckiä mitä täydellisimpänä lainsaarnaajana. Hän\nei ainoastaan taistele voimakkaasti hentomielistä (sentimental)\nhengellisyyttä vastaan, joka ei osaa puhua muusta kuin 'rakkaasta\nvapahtajasta' (der liebe Heiland), vaan hän sanoo suoraan, että\npyhyys se on, joka ratkaisee, tuleeko ihminen autuaaksi vai eikö.\nHän on siis mystikko, mutta sanan paremmassa merkityksessä. Hän on\nSaksan suola. Hänen ja koko pietistisen suunnan välit ovat kireät,\nsen vuoksi että se hänen mielestään monenlaisilla ulkonaisilla\npuuhillaan turmelee vanhan pietismin; lukuisilla kirjasillaan ja\nsanomillaan se vetää kansan Jumalan sanasta, suunnitelmillaan Jumalan\nvaltakunnan edistämiseksi se kääntää mielet ulospäin. Sen vuoksi\nhän ei voi kärsiä sellaista kristinuskoa. Ja mikäli ymmärrän asiaa\nolen sitä mieltä, että hän on oikeassa. Esiintymistavaltaan hän on\nkarkea: ei mitään kohteliaisuuksia, mutta se mitä hän sanoo, lähtee\nrehellisestä mielestä. Saattaa olla vakuutettu siitä, ettei hän\nlausu muuta kuin mitä ajattelee. Hän on totuuden mies, eikä totuus\naina ole erittäin kohtelias. Koko hänen olennossaan on jotain, joka\nvahvasti muistuttaa Ternströmiä. Olen sydämestäni iloinen, että olen\noppinut tuntemaan tämän miehen ja kiitän Jumalaa, että hän on vienyt\nminut Kruununkylästä tänne. Todellakaan en lähtiessäni kotoa tiennyt\ntapaavani semmoista helmeä, mutta Jumala, joka tiesi mitä tarvitsin\nja missä tarpeeni voisi tulla tyydytetyksi, on varmaan johtanut\naskeleeni tänne. Ainoa mikä minua huolestuttaa on kysymys, eikö Beck\nsentään liene yksipuolinen. Mutta en ainakaan vielä voi varmasti\nsanoa, onko niin laita: täytyy tuntea koko hänen järjestelmänsä,\nennenkuin voi arvostella sitä.\"\n\n\"Vaikka olen iloinen täälläolostani, älä kuitenkaan luule, että\nminulla on ollut makean leivän päiviä. Sillä Beckin mielipiteet\neivät ole mitään ulkokohtaista, jolla voi hetkisen huvitella sitten\netsiäkseen jotain uutta. Ei, ne ovat enemmän kuin mielenkiintoisia,\nja minuun ne ovat tehneet syvän vaikutuksen. Olen tuntenut itseni\npakotetuksi tarkoin tutkimaan elämääni, Stuttgartissaoloni siihen\nluettuna.\" -- Nämä sanat ovat johdantona kuvaukseen pitkästä\nitsensätutkimuksesta, johon Kihlman on antautunut saadakseen\nselville, mitä raamattu tarkoittaa \"väärillä profeetoilla\". Hän\nmyöntää olleensa yksipuolinen ja puutteellinen saarnaaja, mutta hän\nei ole osannut aavistaakaan, että kenties hänkin on voinut olla\nväärä profeetta. Ei ole aivan mahdotonta, että kumminkin sekä hän\nettä hänen ystävänsä ovat voineet olla väärien profeettojen ryhmää,\nsillä raamatussa ei suinkaan sanota, että ne välttämättömästi ovat\ntahallisia pettureita. Tutkimalla eri raamatunkohtia tulee hän sitten\nsiihen päätelmään, että hän puolueeseen kuuluvana mahdollisesti ei\nole aina kyennyt erottamaan Jumalan ja ihmisten asiaa toisistaan,\nja on siten tullut johtaneeksi muitakin harhaan. Kumminkin \"tiedän,\nettä ainakin viime aikoina olen koettanut saarnata mahdollisimman\nuskollisesti tekstin mukaan, että sydämestä olen tahtonut viedä\nihmiset minun luotani Kristuksen luokse, että olen vihannut\nihmiskäskyjä ja -sääntöjä. Mutta sittenkin on varmaan välttämätöntä\nkaivaa niin syvälle kuin kykenee, pelkäämättä katkerimpiakaan\nlöytöjä. Monet rangaistukset, joiden Jumala on antanut kohdata meitä,\npappeja, ovat epäilemättä tarkoittaneet sitä, että me vakavasti\nkysyisimme: mitä Sinulla on meitä vastaan? Tätä kysymystä olen\nmiettinyt vaimoni kuolemasta saakka. Luulen olevani asian perillä.\" --\n\nKihlman kertoo sitten Beckin kanssa puhuneensa kotimaisistakin\noloista. \"Minä sanoin, että toivorikas herätys oli rappeutunut,\nhajaantunut puolueisiin, jotka kiivaasti taistelivat keskenään,\nsekä että minä ja muutamat muut opettajat olimme väsyneet\npuoluetaisteluihin ja puoluehenkeen. Emme voi kauemmin hyvällä\nomallatunnolla alistua siihen mitä toinen tai toinen puolue säätää,\nmutta emme sentään tahdo perustaa uutta puoluetta. Siitä syystä on\nmeistä asemamme varsin vaikea: emme tahtoisi erehtyä toiseen eikä\ntoiseen suuntaan, vaan vaeltaa keskitietä. Haluatko tietää, mitä\nhän vastasi? Pääsisällys oli tämä: 'Kiittäkää Jumalaa, että osaatte\nerottaa toisistaan Jumalan asian ja puolueasiat! Sitä eivät kaikki\nymmärrä, eivät edes parhaimmat kirkonmiehemme. Meidän ja totuuden\npahimpia vastustajia eivät ole uskottomat, jotka kieltävät totuuden,\nvaan ne, jotka sekottavat valhetta totuuteen. Ja sitä tekevät\ntavallisesti kaikki puolueet. Tämä ei ole mitään uutta: niin on ollut\nennenkin, ja raamattu todistaa, että asiat eivät parannu lopulla,\nvaan pikemmin pahentuvat. Älkää siis tahtoko auttaa asiaa, siten\nte vain aikaansaatte uuden puolueen. Kaikkein vähimmin hyödyttää\nesiintyä julkisesti esim. julkaisemalla joku taistelukirja. Siitä ei\nseuraa muuta kuin että joukko ihmisiä hyväksyy teidän mielipiteenne,\nhe riemuitsevat siitä, että toisten heikot puolet on paljastettu,\nhe ryhmittyvät ympärillenne, ja silloin teilläkin on joukkue, ja\nuusi puolue on valmis. Julistakaa vain uskollisesti totuutta ja, jos\ntoimintanne kohtaa vastarintaa, älkää silloin väistykö. Sillä on\nJumalan tahto täytetty eikä teidän tarvitse mennä edemmäs. Kumminkaan\nei niiden, jotka ovat yhtä mieltä, pidä puoluepelosta pidättäytyä\nkokoontumasta, yhdessä viljelläkseen Jumalan sanaa.' Kun minä\nhuomautin, että uskollinen opettaja ehkä saa työskennellä turhaan,\nsamalla aikaa kun puoluemiehet voittavat paljon liittolaisia,\nvastasi hän: 'Älköön se saattako teitä eksyksiin: yksinäinen ei\nsentään ole jäävä lapsettomaksi. Herra on tulemisessaan tunteva nämä\nharvat ja keräävä ne taivaalliseen valtakuntaansa. Tyytykää siihen.'\nSemmoista ja muuta hän puhui. Se on sanasta sanaan sopusoinnussa\nsen kanssa mitä Sinä kirjoitat. Eihän minun mielestäni kysymykseen\nkaikkine erityiskohtineen vielä tällä ole vastattu; mutta arvatenkin\nvoidaan yksityisseikat helpommin selvittää, kun kerran ollaan varmat\nperiaatteista. Ja nämä ovat mielestäni nyt ilmitulleet.\"\n\n\"Tarkasta nyt, rakas appi-isä, mitä olen kirjoittanut ja anna minun\ntietää, mitä siitä ajattelet. Jumala varjelkoon Sinua totuudessaan!\nMikä armo onkaan osaksemme tullut, että Jumala on avannut silmämme!\nMiten onnelliseksi voimmekaan tulla, jos vain avaamme sydämemme\nniin, että totuus saa sulautua olentoomme! Mutta myrskyistä ja\nrankkasateista emme pelastu.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlmanin lähin seuraava kirje (28/2) on osoitettu Ingmanille ja\nkoskee miltei yksinomaisesti kotimaista herännäisyyttä. Ingman oli\nnäet selostanut erään keskustelun Julius Berghin ja hänen välillään\nrouva Malmbergin hautajaisissa, ja se antaa Kihlmanille aihetta\npitkään kriitilliseen tarkasteluun. Yleensä hän on tyytymätön\nBerghin avonaisuuden puutteeseen, vaikka hän nyt, niinkuin ennenkin,\njulkilausuu suuren kunnioituksensa häntä kohtaan. Merkillisintä koko\nkeskustelussa näyttää olleen, että Bergh -- vastoin sitä mitä ennen\noli väitetty (niin sekä L. Stenbäck että A. Ingman lentokirjasissaan\n1840-luvun alkupuolella), että näet herännäisyys ei opettanut mitään\nuutta -- oli lausunut, että Paavon oppi oli Luteruksen yksipuolisen\nuskon saarnaamisen ja pietistien pyhyyden opin välitys. \"Olenhan\nminä aavistanut\", sanoo Kihlman tämän johdosta, \"ja viime aikoina\nälynnytkin, että se [Paavon oppi -- 'Gubbianismen'] tahtoo olla\nvastalause molempia noita suuntia kohtaan (niinkuin muistaakseni\nGranfeltkin kuvaa sen); mutta hyvä on tietää asia sen omasta suusta.\nPaavon oppi tahtoo siis ei ainoastaan, niinkuin pietismi, parantaa\nrappeutunutta kristinuskoa (niin olen kuitenkin kauan luullut ja\nkenties moni muu minun kanssani); se tahtoo jotain enemmän: se\ntahtoo olla korjattu (förbättrad) laitos pietismiä.\" -- Toinen\ntärkeä kohta oli Berghin huomautus, \"että oli sokeutta väittää,\nettä ukko ei esittänyt oppia armontilasta\". Kihlman ei epäillyt\nBerghin puhuvan vakaumuksestaan; tämä nimittäin \"tunsi ukon ja\nhänen oppinsa paremmin kuin me\". Näin johtuu hän m.m. seuraaviin\nmuistutuksiin: \"Jollemme oikein tunne ukkoa eikä hänen oppiansa --\nmikä kyllä on mahdollista -- niin seuraa siitä myöskin, ettemme\nole voineet olla hänen täydellisiä oppilaitaan. Ei hän myöskään\nole koskaan hyväksynyt meitä. Päinvastoin on hän usein ollut hyvin\ntyytymätön Pohjanmaahan: milloin on sanottu 'Rantapapeista', että\nhe saarnasivat 'Hedperkin uskoa', milloin taas (ja niin useimmin),\nettä he ovat 'lainsaarnaajia'. Savon ja Pohjanmaan kireät välit on\ntunnettu. Minusta on senvuoksi suuri erehdys, jos tahdotaan pitää\nsavolaista ja pohjalaista kristinuskoa samana.\" -- -- -- Omasta\npuolestaan lausuu Kihlman, että hänessä ei ole mitään \"katkeruutta\nei ukkoa eikä Juliusta kohtaan\". Päin vastoin toivoo hän sydämestään\npysyvänsä ystävyyssuhteessa heihin. \"Ukkoa kohtaan on minulla\nvielä jonkunlainen kunnioituksen tunne, kun muistelen hänen\nterävänäköisyyttään tekopyhyyteen nähden. Hänen juoppoudestaan en ole\ntäysin vakuutettu: olen kyllä nähnyt hänen ottavan ryyppyjä (snapsa),\nmutta en koskaan ole nähnyt häntä päihtyneenä.\"\n\nAinoastaan jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu muutaman sanan\nnykyisistä oloistaan: \"Luottamukseni prof. Beckiin ei ole vähentynyt.\n-- Minä luen hänen Chr. Lehrwissenschaftinsa 1:stä osaa: Die Logik\nder chr. Lehre. Hänen tyylinsä on kovin raskas, lauseet joskus\näärettömän pitkiä (kaksikin lehteä!). Alituiset raamatun otteet\nlisäävät lukemisen vaivaa. Mutta vakava tutkiminen ei ole haitaksi.\nToivon oppivani tältä mieheltä enemmän kuin jos hätäisesti oppisin\ntuntemaan kaikki Saksan pietistit ja vanhaluterilaiset y.m. Ah,\nkunpa olisit täällä! Sinä tuntisit itsesi varmaan vedetyksi tämän\nvastenmielisen (frånstötande) miehen puoleen.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ole aivan harvinaista, että nuori mies, joka on suorittanut\njonkun akateemisen tutkinnon ja sen jälkeen saanut viran ja aseman\nyhteiskunnassa, vielä palaa yliopistoon jatkaakseen opintojaan. Kun\nniin tapahtuu, on kuitenkin tavallista, että päämääränä on toinen tai\ntoinen uusi tutkinto, joka joko on korkeamman viran ja edullisemman\naseman ehto taikka avaa suorittajalleen kokonaan uuden uran. Sitä\nvastoin on poikkeus, että joku uudelleen ryhtyy yliopistollisia\nlukuja harjoittamaan yksistään syventääkseen tietojaan, tietoja,\njotka ovat virallisesti korkeimmalla arvosanalla hyväksytyt, mutta\njotka hän itse on huomannut pintapuolisiksi, riittämättömiksi.\nSemmoinen poikkeus tavallisuudesta oli Kihlmanin tapaus. Tübingenissä\nhän nyt eli oikeaa ylioppilaselämää. Hän kävi säännöllisesti\nluennoilla tehden niistä tarkkoja muistiinpanoja ja sillä välin hän\nkotona ahkerasti lueskeli alaansa kuuluvaa kirjallisuutta, joka,\nniinkuin hänen omista sanoistaan huomaa, ei ollut helpointa laatua.\nIlloin ja muulloinkin, milloin väsymys vaivasi, hän seurusteli\nrepententtien Egen ja Klettin sekä tuttujen ylioppilaiden kanssa.\nNämä kävivät hänen luonaan samoin kuin hän etsi heidän seuraansa --\nja kun heidän harrastuksensa olivat samansuuntaisia, ei virkistävän\nkeskustelun aiheita puuttunut. Paitsi nuorempien toveriensa kanssa\nKihlman seurusteli opettajansakin, prof. Beckin kanssa. Tämä kutsui\nhänet toisinaan kotiinsa, mutta sen ohella he jotenkin säännöllisesti\npari kertaa viikossa tekivät yhdessä yhden tai kahden tunnin\nkävelyjä. Varsinkin näillä kävelyillä oli Kihlmanilla tilaisuus ottaa\npuheeksi kysymyksiä, jotka häiritsivät hänen rauhaansa.\n\nMiten täsmällinen mies Kihlman olikaan, ei hän matkansa loppupuolella\nenää jaksanut päiväkirjaansa merkitä päivän tapahtumia niin tarkoin\nkuin alussa. Eikä se lainkaan ole ihmeellistä, kun ajattelee hänen\nkirjeenvaihtoansa. Useat hänen kirjeensä ovat vieneet kukin ainakin\npari päivää, ja ne ovat selvästi ajatellun sisällyksen, laajuuden\nja käsialan huolellisuuden puolesta aivan harvinaisia. Liikaa olisi\nollut kaksi kertaa kirjoittaa samat seikat. Kumminkin tapaamme\npäiväkirjassa muutamia esimerkkejä hänen keskusteluistaan Beckin\nkanssa, joihin hän kirjeissään tuskin on viitannutkaan.\n\n_Helmikuun_ 15 p. -- \"Olin kutsuttu prof. Beckille. Raittiuspuuha\ntuli puheeksi. Beck hylkäsi sen samoin kuin nykyajan muutkin\nerikoiset keinot, joilla tahdottiin auttaa mitä ei voida auttaa.\nOlisi valvottava, että olemassa olevia lakeja noudatetaan: jokaista\npäihtynyttä olisi rangaistava ja tuntuvasti. Varsinkin olisi\nkapakoitsijoita ja ravintoloitsijoita pidettävä ankaran tarkastuksen\nalaisina. Siten päihtyminen tulisi yleisessä tietoisuudessa synniksi.\nSe olisi kunnollista ja lähintä; jollei siten voida hävittää pahaa,\nniin on se kärsittävä rangaistuksena. Mutta ihmisystävämme ja\nuudenaikaiset maailmanparantajamme eivät voi mukautua semmoiseen\nparannuskeinoon; he näkevät puutteen, kurjuuden ja surkeuden, ja\nsitä nämä velttiöt eivät saata katsella: se on välttämättömästi\nmuutettava. He lähtevät siis alusta alkain väärästä periaatteesta.\nNyt eivät vanhat keinot enää kelpaa, sillä siten jää vielä jotain\nkärsittäväksi, eikä ankaruus heitä miellytä. Sen vuoksi on etsittävä\njotain uutta ja keinotekoista. Niin ovat raittiusyhdistykset\nsyntyneet. Ennen oli meillä luonnollinen paha; näiden keinojen kautta\naikaansaadaan keinotekoinenkin paha, joka on entistä pahempi. Niin\nesim. olemme raittiuspuuhan kautta saaneet sen pahan, että pidetään\nansiona olla juomatta. Se näet ei enään ole velvollisuus, vaan\njotain vapaaehtoista, mielivaltaista. Siten semmoiset yhdistykset\nheikontavat siveellistä tietoisuutta.\" --\n\n18 p. Kävely prof. Beckin kanssa. \"Keskusteltiin köyhäläisyydestä\n(pauperismista), joka viime syksyn tulvien johdosta yhä leviää.\nKolmasosa väestöä, joka ennen kykeni elättämään itseänsä, vajoo\nnyt köyhien luokkaan. Beck ei hyväksynyt hallitusta; sen tulisi\nhänen mielestään määrätä omaisuusvero. Kun hätä on niin suuri,\noli se välttämätöntä. Kun kolmasosa väestöä ei voi elättää\nitseään, on omaisuus jaettava. Köyhillä on oikeus elää, eivätkä\nhe ole velvolliset kuolemaan nälkään. Mutta sen sijaan että\nheidän oikeutettuja vaatimuksiaan tyydytettäisiin jätetään heidän\nelättämisensä yksityisen hyväntekeväisyyden asiaksi. Siitä seuraa\nkahdenlainen paha, toinen, että köyhän täytyy lahjana vastaanottaa\nmitä hänellä on oikeus saada, ja toinen, että varakas lukee\nansiokseen sen, mikä on hänen velvollisuutensa. Järjestetään\nyhdistyksiä ja toimenpiteitä, jotka jälleen, niinkuin ainakin,\nvain enentävät pahaa. Yhdistykset auttavat vain niitä, jotka ovat\navustuksen arvoisia; mutta mitä on arvottomien tekeminen? Kerjätäkö?\nSilloin saavat raippoja. Varastaako? Niin, silloin eivät ainakaan\nsaa raippoja, vaan ruokaa, lämmintä, asunnon j.n.e. Sillä semmoinen\non asian laita: köyhien tähden ei tahdota verottaa maata, vaan kyllä\nrikollisten tähden. Köyhä ei voi menetellä viisaammin kuin tehdä\nitsensä syypääksi rikokseen. Niin nurinkurisia ovat lait. Jollei hän\nsitä tee, ei hänellä ole muuta valittavana kuin kuolema. Teollisuutta\nja kauppaa edistetään köyhien kustannuksella. Ei suolaakaan heille\nsuoda samasta hinnasta kuin ulkomaalaisille.\" --\n\n\"Myöskin oli puhe kirkosta, joka Beckin käsityksen mukaan käsittää\nkaikkiin maihin hajaantuneet uskolliset. -- Luterusta Beck kiitti\nvarsinkin sen vuoksi, että hänessä taivaan ja maan, Jumalan ja\nihmisen vastakohdat ovat niin terävät (skarpa). Hän valitti, että\nLuterus täällä Württembergissä on aivan tuntematon.\" -- --\n\n28 p. Kävelyllä puhuttiin ensimäisistä kristityistä. Kihlman\nkysyi, minkälaisiksi oli heitä kuvitteleminen? Olivatko he todella\nniin erinomaisia kuin tavallisesti luullaan? Eivätkö apostolien\nvaroitukset ja kehotukset osoittaneet, että asiat eivät sentään\nolleet niin hyvällä kannalla? Beck vastasi, että varmaankin\nvoidaan heidät asettaa liian korkealle, jos luullaan heidän\nyksityiskohdiltaankin olleen ihanteellisia. Kumminkin oli heissä\nperiaate varma, he olivat periaatteellisesti muuttuneita. Totuuden\nelämä Jumalasta ja Jumalassa oli heissä olemassa, ja siinä kohden\nhe siis olivat ihanteita. Apostolien kehotukset eivät ole niin\nkäsitettävät kuin jos ne esitettäisiin nykyaikana. Nyt päätettäisiin,\nettä joku jo ilmennyt paha on antanut aihetta niihin. Mutta toisin\noli silloin. Apostolit tarttuivat pahan juureen, tietäen että pahan,\njuuri ei vielä ollut poiskitketty. Sentähden esitettiin kehotukset\nestämään pahan kasvua. -- -- -- Varoitukset tekopyhyyttä, vääriä\nveljiä, vääriä profeettoja vastaan tarkoittivat siis vastedes tulevaa.\n\nSen jälkeen tuli kirkkohistoria puheeksi. Beckin mielestä oli siinä\nuusi tie raivattava, sillä meillä ei vielä ole raamatullisten\nperiaatteiden mukaista kirkkohistoriaa. Mutta sen, joka on osaava\nkirjoittaa kirkkohistorian raamatun tapaan, täytyy voida raamatusta\nkäsittää Jumalan valtakunnan peruslait. Kronologiset ynnä monet\nmuutkin seikat voisi jättää toisten huoleksi; sitä vastoin oli\nesityksessä huomioon otettava yksityisiä ilmiöitä ja henkilöitä\n(samoin kuin raamattu ei kerro koko kansoista, vaan yksityisistä:\nAbrahamista, Isakista y.m. ja niin tehden usein käy erikoisseikkoihin\nkäsiksi) katsoakseen, ovatko heissä Jumalan valtakunnan tunnusmerkit\ntavattavissa. -- --\n\nKihlman kysyi edelleen, oliko Beckillä sama käsitys ennustuksista\nkuin Bengelillä ja Roosilla. \"Beck sanoi heidän olleen yksipuolisia:\nhe kuvittelevat paavin olevan antikristus, ikäänkuin ei meillä\nolisi antikristuksia evankelisessa kirkossamme. Ei ole sanottu,\nettä antikristus tulee olemaan joku henkilö. Sanoohan Johannes,\nettä monta antikristusta on tuleva, eikä synninihmistä tarvitse\nkäsittää henkilöksi enemmän kuin vanhaaihmistäkään. Mutta sen kautta\naikaansaatiin paljon vahinkoa: kansa odottaa nyt antikristusta\nNapoleonissa taikka paavissa eikä huomaa sitä valhekristusta, joka\nsen keskellä kehittäytyy antikristukseksi.\" -- Kun Kihlman vielä\nhuomautti, miten useimmilla teologeilla, vaikka he monessa kohden\novatkin uskollisia, on joku mieliaate, jonka tähden he osittain\nuhraavat totuutta, vastasi Beck: \"Mistä johtuvat nämä mieliaatteet?\nTahdotaan tietää enemmän kuin ymmärryksen määrän mukaan voidaan\ntietää. Silloin ruvetaan tutkimaan yhtä asiaa, ja kun siitä on\nsaatu joku ajatus tai käsitys, rakastetaan sitä sen vuoksi, että se\non oma. Minut on pelastanut se, etten koskaan ole tahtonut tietää\nenemmän kuin mitä voin tietää sen johdosta mitä jo tiesin. Sen,\nmikä ei luonnollisesti seurannut esillä olevasta, jätin vastaiseksi\nvieraana itselleni. Minä saattaisin kai myöskin tietää yhtä ja toista\nilmestyskirjaan nähden, mutta sen selittäminen olisi viimeinen\ntyö, mihin ryhtyisin. Hengstenberg samoinkuin muutkin katsovat\ntärkeimmäksi voida osoittaa, missä ja milloin ennustus täyttyy, mutta\nhe unohtavat ensimäisen kysymyksen: mitä merkitsee se tai se, esim.\npeto? Ensimäinen tehtävä olisi karakterisoida se.\" -- --\n\nPaitsi näitä keskusteluja on päiväkirjaan merkitty ainoastaan kaksi\nmuuta. Edellinen niistä, maaliskuun 5 p:ltä, osottaa, että Kihlmanin\nja Beckin väli jo oli tullut läheiseksi. Heidän yhdessä kävellessään\nkertoi näet Beck nuorelle ystävälleen piirteitä elämästään ja m.m.\nmiten hän vaimonsa ja lapsensa kuoleman kautta oli tullut johdetuksi\nsiihen, että hän todella uskoi tulevaiseen elämään, ja miten samalla\nuusi maailma eikä vain uusia aatteita oli hänelle selvinnyt. Tähän\nKihlman vastasi kertomalla oman elämänsä vaiheet, jonka ohella\nhän myöskin selosti Paavo-ukon opin. -- Jälkimäinen ja viimeinen\nmuistiinpantu keskustelu tapahtui s.k. 12 p:nä. Silloin tuli m.m.\nlastenkasvatus puheeksi, ja siihen nähden Beck lausui yleisenä\nohjeena: \"das Böse soll man bezwingen; das Gute nicht erzwingen\"\n(paha on kukistettava; hyvä ei pakottamalla aikaansaatava). Ei ole\nvaikea valmistaa \"hyvin kasvatettuja lapsia\"; kun taimi ajoissa\ntaivutetaan, tulee puu minkälaiseksi tahtoo. Mutta nämä hyvin\nkasvatetut ovat kuin valkaistut haudat. Heidän sisällään on synnin- ja\nmaailmanolemus murtumatta, ja, mikä on pahin asia, keinotekoinen\nkristinusko estää heitä parantumasta. Nykyajan kasvatusmenettely\nkehittää semmoisia ihmisiä. Pahaa ei rangaista, vaan koetetaan\nsitä hävittää järkevillä varoituksilla, rakkaudella j.n.e.; sitä\nvastoin pyritään kaikin keinoin pakottamaan lapsiin kristinuskoa.\nMissä pakko olisi tarpeen, siinä saa vapaus vallita; missä vapaus\nolisi paikallaan, käytetään pakkoa. Siitä tulevat iljettävät\nkristinuskon epäsikiöt, varsinkin naisten kesken. Maailmallisiin\nhuvituksiin nähden Beck ei myöntänyt lapsille vapautta. Jollei\npidäkään pakottamalla aikaansaada hyvää, niin tulee kuitenkin torjua\nsemmoinen, joka estää hyvää. Tässä voidaan kyllä esittää järkeviä\nsyitä, vaikka ei siten kuin olisi lapsen vallassa hyväksyä taikka\nolla hyväksymättä nämä syyt. Lopuksi on kuitenkin lausuttava: minä\nolen sinua ymmärtäväisempi ja sinun täytyy mukautua. Yleensä ei\nsemmoisesta ole tehtävä suurta melua: on toimitettava niin, että\nlapset älyävät, ettei heiltä kielletä mitään viatonta huvitusta. --\nKun Kihlman huomautti, että moni siten ankarasti pidetty kumminkin\nsäilyttää sisässään turhuudenhalun ja myöhemmin, tilaisuuden\ntarjoutuessa, osottautuu paljon pahemmaksi kuin lapsi, joka on\nkasvanut vapaammissa oloissa, vastasi Beck: semmoisissa tapauksissa\non miltei aina ei ainoastaan estetty lasta pahasta, vaan myöskin\npakotettu sitä kristinuskoon. Mutta jollei niinkään ole laita,\nvaan lapsi, huolimatta luonnollisesta kasvatuksesta (jommoisen\nesim. Jumalan kansa Vanh. Testamentissa sai: Jumala ei hävittänyt\nsyntiä, vaan sulki sen vissien rajojen sisään), kehittyy ilmeiseen\nmaailmanrakkauteen ja jumalattomuuteen, niin on se kumminkin parempi\nkuin tuo salattu pahuus. Ennen minä ihmisten edessä ottaisin vastaan\nhäpeää lasteni tähden kuin tahtoisin sortaa luontoa (göra intrång\npå naturen). Edelliset voivat vielä kelvata taivaan valtakuntaan;\njälkimäiset eivät. Siis _suoraan ja selvään_, se on minun sääntöni.\nJumalanpelko on viisauden alku: kun voi erottaa toisistaan hyvän\nja pahan. Jos noudatetaan sitä tietoa silloinkin kun ei oikein\nkäsitetä syitä, niin tullaan sentään aikaa voittaen siihen, että\nne käsitetään. Moni on hyljännyt menetystapani, vihdoin kuitenkin\nhuomatakseen, että se on oikea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhminen päättää, Jumala säätää. Pitkin matkaa kävivät asiat toisin\nkuin Kihlman oli ajatellut. Niin kun hän matkusti Göteborgiin\nlähteäkseen Amerikaan, mutta joutuikin Tranåsiin; niin kun hän\npoikkesi Lundiin palatakseen Tukholmaan, mutta suuntasikin kulkunsa\nStuttgartiin; niin kun hän päätti Stuttgartissa antautua teologisiin\nopintoihin, mutta tapasikin Tübingenissä kaipaamansa opettajan\nja ohjaajan. Tullessaan Tübingeniin oli hänen aikomuksensa jäädä\nsinne kolmeksi viikoksi, mutta hän viipyikin siellä enemmän\nkuin puoli vuotta. -- Vasta täällä Kihlman vihdoin sai kauan\nodottamansa rahakirjeen ja passin. Lähtiessään Turusta oli hän\nvarovaisuudesta jättänyt suurimman osan matkarahojaan lehtori\nHeikelin haltuun pyytäen, että tämä lähettäisi rahat aikana ja\nosoitteella, jotka hän myöhemmin ilmoittaisi. Tukholmasta päin\nhän sitte oli tilannut rahat Göteborgiin, mutta miten hän niitä\ntiedustelikaan, ei kirje vekselineen -- \"selittämättömästä syystä\"\n-- saavuttanut häntä ennenkuin Tübingenissä maaliskuun 2 p:nä\n1852. Ja omituista kyllä saapui uusi passikin, jota hän jo oli\nodottanut Tranåsissa, seuraavana päivänä. Paitsi pitkää viipymistä\non passiin nähden toinenkin \"selittämätön seikka\" mainittava.\nKihlman sanoo päiväkirjassaan (3/3 1852) suuresti ihmettelevänsä,\nettä oli saanut virkavapautta kymmeneksi kuukaudeksi s.o. elokuun 1\np:ään, vaikka oli pyytänyt vapautta yhdeksi vuodeksi. Tukholmassa\ntehdyssä muistiinpanossa puhutaan kuitenkin kymmenestä kuukaudesta\n-- kuinka on ymmärrettävä tämmöinen ristiriitaisuus? Hänestä oli\n\"vaikea vastoinkäyminen\", että aika oli lyhennetty, sillä nyt hän \"ei\nennättäisi tehdä mitään terveytensä hyväksi, ja opintosuunnitelmakin\ntulisi supistetuksi\". Tositeossa tapahtui sitte kuitenkin, että\nKihlman palasi Turkuun vasta lokakuun 20 p:nä!\n\nSiinä luulossa, että hänen piti olla kotona 1 p:nä elok. Kihlman\nkirjoittaa (7/3) Essenille: \"Italian ja Palestinan matkasta ei\ntule mitään. Tübingeniin jään ainakin juhannukseksi. Arvaat\nkai mikä aiheuttaa tämän päätöksen. Ehkä olisi terveydelleni\ntarkoituksenmukaisempaa lähteä merelle. Niin saattaisi lääkäri\narvella. Mutta minä arvelen ruumiin terveyden siinä määrässä\nriippuvan sielun terveydestä, etten voi ruumiillisesti parantua\nennenkuin oikea lääkäri Kristus on parantanut sieluni, ennenkuin\nolen saanut Jumalan rauhan. Rauhaa taasen en saa, ennenkuin olen\nsaanut tyydyttävän vastauksen elinkysymyksiini. Lyhyesti: totuuden\nlöytäminen on terveyteni ehto. Ensiksi tulee minun siis etsiä totuus,\nse totuus nimittäin, joka ei ole ainoastaan valoa, vaan myöskin\nelämää.\" -- --\n\nSen jälkeen hän selittää, miksi hän juuri Tübingenissä luulee\nlöytävänsä totuuden. \"Täällä minulla on, mitä monessa paikassa ja\najassa saa turhaan etsiä, totuuden mies, jonka Jumalan henki ja\nristin koulu, ilman ihmisapua, on kasvattanut, jonka Jumalan oikea\nsana on ravinnut, joka on luonnon ja armon lahjoilla rikkaasti\nvarustettu, oppinut ja hurskas, innokas ja maltillinen, totuutta\nhehkuvasti rakastava ja kuitenkin viisas, maailmasta vapaa,\nkuulumatta mihinkään puolueeseen. Tiedät että tarkotan professori\nBeckiä. Pelkään tosin olevani hätäinen arvostelussani, sillä\nsaattaahan helposti erehtyä. Mutta Beck ei hiivi pimeässä. Hän\nlaulaa puhtaita ääniä ja taistelee avokatsein. Huomaa pian kenen\nkanssa on tekemisissä ja häneen nähden on arvostelu väleen valmis.\nMikäli tähän saakka olen häntä käsittänyt, uskaltaisin panna toht.\nWieselgrenin, suuren raittiusapostolin ja kristinuskon harrastajan\nRuotsin sivistyneitten kesken, lempeän ja sävyisän Fjellstedtin sekä\nrehellisen totuudenrakastajan Ternströmin toiseen vaakakuppiin,\neivätkä he nostaisi toista vaakakuppia, jossa Beck istuisi yksinään.\nTässä on harrastusta, mutta ei ainoastaan paloviinaa vastaan, ei\nainoastaan pahan ilmaisua, vaan pahaa itseään vastaan juuresta\nlähtien. Wieselgren tahtoo auttaa maatansa raittiusyhdistyksillä.\nMutta Beck ymmärtää, että on yksi ajan perusvirheitä tahtoa\nerinomaisilla keinoilla parantaa turmelusta, joka olisi poistettava\nJumalan säätämillä välikappaleilla. Hän on sitä mieltä, että jos\nperusuudistus jää sikseen, johtavat muut pyrinnöt vain siihen, että\npaha pukeutuu uuteen, hienompaan, petollisempaan muotoon, joka on\nentistä pahempi sen vuoksi, ettei se ole luonnollinen. Ylhäisiä hän\nei myöskään houkuttele millään erikoisella tavalla kirkkoon. Ainoa,\nminkä hän katsoo asiakseen, on julistaa puhdasta, sekottamatonta\ntotuutta. Jollei se miellytä, niin ei hänestä ole tarpeen tehdä eikä\nhän pidä itseään velvollisena tekemään totuutta mieluisammaksi. Hän\najattelee näin: se, joka on Jumalasta, hän kuulee Jumalan äänen,\nmutta se, joka ei ole Jumalasta, häntä en voi minä eikä kukaan\nmuukaan auttaa, vaan täytyy hänen saada vaeltaa omaa tietään. --\nTäällä on myös lempeyttä ja sävyisyyttä, mutta ainoastaan köyhiä,\nvaivaisia, heikkoja ja suoramielisiä sieluja kohtaan. Sitä vastoin on\ntäällä suolaa, joka ei ole menettänyt suolaisuuttaan, ei ainoastaan\njulkeaa uskottomuutta, vaan myöskin modernia hengellisyyttä varten,\njota luullakseni Fjellstedt tuskin häiritsee. -- Täällä on myöskin\nei ainoastaan rehellisyyttä ja totuudenrakkautta, vaan samalla syvä\ntieto Jumalan valtakunnan luonnosta ja olemuksesta. Ternström vaivaa\nitseänsä kuoliaaksi Josefin vahingosta, sillä hän luulee, että voisi\nja pitäisi olla toisin. Beck on sitä mieltä, että yleensä ei voi olla\ntoisin kuin on. Jumalan tuomiot ovat tulossa: nyt ei ole odottaminen\nkulta-aikaa, kaikkein vähimmin suurenmoista edistystä. Jumalan lasten\nluku ei ole, kaikkein vähimmin viimeisinä aikoina, suuri, eivätkä he\nvoi estää tuomioiden tuloa. Heidän on vain katsottava, että säilyvät\nsuuren kiusauksen hetkenä, joka on tuleva, sillä tuomio on alkava\nJumalan huoneen ylitse. Siis ei nyt pidä surra mitä ei voi auttaa,\nvaan olla valmiina. Apua tulee kai aikanaan. Kun mitta on täysi, on\nHerra Kristus auttava uskollisiansa, ja silloin on Josefin vahinko\nkorjattava, kun tulee uusi taivas ja uusi maa, missä vanhurskaus\nasuu, kun ristinvaltakunnan sijaan on tullut Kristuksen kunnian\nvaltakunta, missä uskolliset hallitsevat Kristuksen kanssa 1000\nvuotta. Silloin lasketaan kaikki hänen vihollisensa hänen jalkojensa\njuureen. Sen vuoksi ei meidän tarvitse epäillä totuuden voittoa,\nmiten epätoivoiselta se näyttäisikään. Meidän on vain kärsivällisesti\nodottaminen!\" --\n\nEttä Kihlmanin näöltään ehdottomasti ylistelevä arvostelu Beckistä\nnojasi kriitilliseen tarkastukseen, ilmenee seuraavasta: \"Lausuin\nviimeisessä kirjeessäni epäileväni, eikö hän ollut lainsaarnaaja.\nKuulin häntä tänään. Hän saarnasi omantunnon pohjaan tunkevaa lakia,\nmutta raskautetuille ja työtä tekeville hänellä oli lohdullisinta\nevankeliumia. Voiko häntä silloin syystä sanoa lain intoilijaksi?\nVanhurskausopissa hänellä, ei lauseissa vaan olennaisesti,\n(luullakseni) on sama käsitys kuin Luteruksella. Tämä ei minua\npeloita, vaan päin vastoin se lähentää minua häneen. Sillä, tahdon\nsuoraan tunnustaa, Melanchtonin apologia ei ole tyydyttänyt minua.\nHuomaa kyllä, että tarkoitus on hyvä, jopa senkin, että _heidän_\nuskonsa on ollut oikea ja Jumalan vaikuttama. Se näyttäytyy\nvarsinkin, kun hän lähemmin kehittää ainettansa. Mutta niin pian\nkuin tullaan määrittelyyn tai lyhyeen lauselmaan, esiintyy paperilla\nhistoriallinen usko. Turhaan etsii silloin semmoisia ilmauksia\nkuin 'katuvainen' taikka 'Jumalan hengen vaikuttama' taikka 'elävä\nusko'. Ei, silloin sanotaan vain, että 'meidät vanhurskautetaan\nJumalan edessä armosta Kristuksen tähden uskon kautta, kun uskomme,\nettä Kristus on kärsinyt edestämme ja että hänen tähtensä synti\nannetaan meille anteeksi' j.n.e. Se on katolilaisuuden vastakkainen\näärimmäisyys. Hedbergin ei tarvitse kovin hävetä uskallettuja\nlauseitaan. Hänellä on tässä hyviä edeltäjiä uskonpuhdistajissa.\nTotta kyllä eivät he ole menneet niin kauas kuin hän; he olivat\nverrattomasti parempia henkilöitä kuin hän, mutta he ovat erehtyneet\nsanoissa. Sen vuoksi he eivät ole täydellisiä, sillä täydellinen\non vain se, joka ei erehdy sanassakaan. Jos siis koettaa välttää\nheidän erehdystään pitäen kiinni heidän totuudestaan, niin minusta\nse ei ole väärin tehty. Mutta väärin on riippua heidän sanoistaan\nja sen vuoksi, että Luterus tai Melanchton on sanonut tai\nkirjoittanut jotain, kohta pitää sitä ratkaisevana. -- Jos kerran\nihmisauktoriteetti on hyljättävä, niin täytyy meidän saada asettaa\nJumalan sana yli _kaikkien_ ihmisten. Sentähden olen katsonut\nitseni oikeutetuksi tunnollisesti tarkastamaan ei ainoastaan\nsuomalaisia vaan myöskin saksalaisia isiä. -- On astuttava lähteelle:\nse on puhdas ja sekottamaton. Siinä ei ole puoluehenkeä taikka\näärimmäisyyksiä. Niin on prof. Beck tehnyt eikä hän ole sitä katunut.\nMutta sen kautta on hän myöskin voimakkaasti vetänyt minut puoleensa.\nKaikki epäilykseni, kysymykseni y.m. ovat hänelle tunnettuja asioita,\njotka hän on läpitaistellut. Minä voisin nyt yhdellä kertaa saada\ntietää, mitä tahtoisin. Mutta en tahdo hätäillä. Minä en tahdo kerätä\nvalmiita tuloksia; tahdon mieluummin antaa kaikkien vähitellen\nkehittyä sisältäpäin. Tämä tie on luotettavampi. Minä koetan saattaa\npienen totuusvarastoni tietoisuuteeni. Mutta sitä, mikä ei ole\nsieltä peräisin, pidän kyllä totuutena, mutta välittämättömänä enkä\ntahdo selvittää sitä ennenaikaisesti. Se kai selviää aikanaan, kun\nse voidaan asettaa yhteyteen muun kanssa. Tämä on minusta tarpeen\nvarsinkin täällä, missä minulla on tilaisuus seurustella niin\nerinomaisen henkilön kanssa. Muutoin minun yksilöisyyteni sulaa\nBeckiläisyyteen: tunnen nyt jo miten ajatukseni tahtovat juosta\nBeckin väylää.\" --\n\nKihlman lähettää kirjeensä ohella Essenille erään Beckin saarnan,\njoka sisältää pääsumman tämän teologiasta. Samassa hän selittää, mitä\nBeck käsittää uskonnolla, johtaen saksankielisestä määritelmästä\npäätelmän, että ihminen on uskonnollinen, \"kun hän antaa\nylimaailmallisen elämänperustan todistusten kautta kohottaa itsensä\njohonkin, joka ei ole tästä maailmasta, sekä antaa sen kurittavan\nvoiman nöyryyttää itsensä. Nämä kaksi piirrettä: ylimaailmallinen\n_kohottaminen_ ja _taivuttaminen_ kuvaavat koko hänen teologiaansa.\nJa toiselta puolen hän osoittaa epäuskon (esiintyköön se miten\nkauniissa puvussa tahansa) olevan alentumista turhaan maailmalliseen\nja yhtä turhaa itsensäkohottamista. Tämä käsitys on varmaan sattuva.\nMitä olisikaan uskontomme ja varsinkin kristinusko, jos tuonpuolinen\nelämä olisi meille vieras, jollei elämämme olisi salattu Kristuksen\nkanssa Jumalassa. Sen on myös huomaava omasta kokemuksestaan ja\nmuittenkin, että kristinusko ei ole syvälle tunkenut, niin kauan\nkuin ei vaella vieraana maan päällä. Myöskin on puoluekiihkoisen\nvarma tunnusmerkki, että hän itserakkautensa ohella on maailmallinen\nmieleltään.\"--\n\nTuskin oli selostamamme kirje valmis, kun Kihlman sai uuden\nkirjeen Esseniltä, missä m.m. oli tieto, että Paavo Ruotsalainen\noli kuollut tammikuun 27 p:nä 1852. Hän vastasi viipymättä (8/3).\nTässä kirjeessä Kihlman jälleen käsittelee pappeinkokouskysymystä,\nesittää mietteitään universalismista ja partikularismista s.o. miten\nherännäisyyspuolueesta eronneiden pappien tulisi suhtautua muihin ja\nkirkkoon yleensä (siinäkin kelpasi hänestä Beck esikuvaksi, hän kun\noli universalisti ja partikularisti yhdellä kertaa) ja koskettelee\nmuita yksinkertaisempia asioita. Merkillisen kuolemantapauksen\njohdosta hän lausuu:\n\n\"Odottamaton oli sanoma Paavo-ukon kuolemasta, vaikkei olisi\npitänyt niin olla. Hän on siis myöskin seisonut Vanhurskaan edessä.\nOlkoon hän kestänyt! Tavaton mies hän oli: mistä löydämme hänen\nelämänsä kertojan? Mielelläni olisin vielä tavannut häntä; nyt\nemme tapaa toisiamme ennenkuin ijäisyydessä. Lahkolaisuudesta\nhän ei koskaan ole puhdistettavissa, eikä myöskään uskalletusta\nsanainkäytöstä (vådlig terminologi). Mutta alkuperäisyyttä hänellä\nkieltämättä oli. Hänen teologiansa oli varmaan yritys välittää kahden\nvastakohdan, vanhurskauttamisen ja pyhityksen, välillä, ja osaksi\nhän luullakseni onnistuikin siinä. En uskalla kuitenkaan vielä\nsanoa mitään. Tämä kuolemantapaus olisi kovin masentanut minua, jos\nmieleltäni olisin entiselläni. Sillä minä pidin häntä korkeimpana\noikeusasteena hengellisissä asioissa täällä maan päällä, yhteytenä,\njoka piti kaikki koossa, enkä minä nähnyt muuta kuin hajaannusta ja\nepävarmuutta hänen kuolemansa jälkeen. Nyt tiedän, että Jumalan sana\non korkein oikeusaste, joka antaa täydellisimmän varmuuden; enkä sen\nvuoksi pelkää, että Kristuksen palvelijat tulevat hajaantumaan, jos\nkohta yksi ihminen poistuukin. Mutta hyvin luultavaa on, että ne\nPaavon liittolaiset, jotka eivät ole Kristuksen palvelijoita, alkavat\njakaa 'kolmen hiippakunnan piispan' jäämistöä. Toivon Juliuksen\n[Bergh] kanssa: rauha hänen tomullensa! Anna minulle tietoja hänen\nviime hetkistään!\" [Kirjeen lopussa Kihlman kehottaa Esseniä ottamaan\nselkoa siitä, mitkä velkakirjat (Angelika Kihlman vainajan jäämistöä)\nolivat langenneet Hanna tyttären osalle, ja kirjoittamaan -- \"minun\nnimessäni, jollet tahdo omassa -- velallisille, että he suorittavat\nkoron.\" Näiden velallisten joukossa oli Malmbergkin ja oli siis\nhäneltäkin korkoa vaadittava. Myöhemmistä kirjeistä päättäen Malmberg\nei kuitenkaan noudattanut vaatimusta, ja sen vuoksi tapahtui, että\nKihlman itse palattuaan Suomeen uudestaan kehotti häntä laatimaan\nvelkakirjan ja suorittamaan 5 pros. korkoa. Tämän kertoo Malmberg\n(17/11 1852) kirjeessä R. Helanderille, lisäten että Kihlman ennen\noli luvannut ottaa hänen velkansa osalleen ja olla korkoa vaatimatta.\n\"Nyt on asia muuttunut. Saatuaan periä rikkaan isänsäkin on hän\ntullut tarpeeseen ottaa korkoa.\" Tämänmukaisesti on _Rosendal_\n(m.p. III s. 433) maininnut asian jonkunlaisena vainon ilmauksena\nMalmbergiä kohtaan. Tosiasia on kuitenkin, että Kihlman vastaiseksi\nei perinyt mitään isältään, sillä äiti pysyi jakamattoman pesän\nhaltijana, että hän itse kokonaan kustansi ulkomaanmatkansa sekä että\nhänen kotiin tultuaankin täytyi, niinkuin alempana saadaan nähdä,\npuoli kolmatta vuotta tulla toimeen omillaan. Näin ollen ei liene\noudoksuttavaa, että hän vaati korkoa lainassa olevista rahoistaan.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisestä tiedämme jo, että Kihlman viihtyi hyvin Tübingenissä.\nSiitä ja sikäläisistä oloista yleensä lisäämme vielä muutamia\npiirteitä kirjeestä vanhemmille (31/3). Terveydestään hän siinä\nsanoo, että se oli edistynyt. \"Ainakaan ei rintani ainoanakaan\nkeväänä menneenä kolmena vuotena ole tuntunut niin keveältä kuin\nnyt.\" Hän olettaa, että ilmanala, elämäntapa ja lääkkeet yhdessä\nolivat vaikuttaneet sen, ja toivoo sen vuoksi paranevansa, vaikka\nhänen ruumiinrakennuksensa jäisikin heikoksi, niinkuin se alkuaan\noli ollut. Muutoin oli hänestä ilma Tübingenissä vähemmän lauhkea\nkuin vuorien ympäröimässä Stuttgartissa. Enimmin häntä vaivasi\nSaksan talven alituinen kosteus sekä katujen ja teiden kura, josta\nhuolimatta ei käytetty kalosseja. Mielellään hän koululasten\ntapaan olisi kävellyt puujaloilla, jos tapa olisi sitä sallinut.\n-- Elämäntavat Tübingenissä näyttävät miellyttäneen Kihlmania\nvarsinkin siinä kohden, että ne olivat luonnollisempia, vähemmän\nsovinnaisia kuin meillä. Ravintolassa saattoi professori istua\nsamassa pöydässä kuin käsityöläinen, ja juttelu sujui hyvin\nheidän välillään. Itse ravintolaelämäkin oli, mikäli hän pystyi\nsitä arvostelemaan, siivompaa. Koko kaupungin porvaristo kävi\nravintoloissa. \"Siellä yhtyvät talonpoika ja professori; iltapäivällä\njuodaan kahvia, illalla olutta ja viiniä, eikä piippua unohdeta.\nSiellä kerrotaan uutisia, politikoidaan, ja ajatusten vaihto tapahtuu\nschwabilaisella murteella, sillä sekin kuuluu luonnollisuuteen.\"\nTästä Kihlman ei kuitenkaan pitänyt ja kaikkein vähimmin siitä,\nettä saarnatuolistakin sai kuulla samaa murretta. \"Minä kaipaan\ntäällä\", hän sanoo, \"hienoutta, jaloutta, puhtautta. Hieno ja\nsiisti ei schwabilainen ainakaan ole: hevoset ja lehmät asuvat\nsaman katon alla kuin ihmiset. Ravintolassa, jossa olen asunut (ja\nse on kuitenkin sangen hyvä), asuvat hevoset ja muut nelijalkaiset\nalakerrassa. Luulin, että niin oli laita tilan puutteesta, sillä\nmaa on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, mutta minulle selitettiin,\nettä niin oli järjestetty etupäässä lämmön vuoksi. Minä ajattelin:\nonpa kuvaavaa, että haluatte nauttia navetta- ja tallilämpöä. --\nYlellisyys ja koreus, teeskentely puheessa ja seurustelussa on kyllä\niljettävää, mutta turhuuden ja plebeijimäisyyden välillä on olemassa\nkristillinen sivistys, jolla on juurensa ja joka kasvaa Jumalassa,\nniin että ihminen jalostuu jumalankaltaiseksi sekä sisältä että\nulkoapäin, sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja semmoinen sivistys,\njoka sisältäpäin tullen ilmenee kaikissa sielunelimissä ja niiden\nruumiillisessa toiminnassa, semmoinen jalous sanoissa, seurustelussa,\nolemuksessa on ei ainoastaan maailmallisesti sivistyneiden, vaan\nmyöskin yksinkertaisimman torpparin saavutettavissa. Mutta semmoiset\naateliset ovat harvinaisia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun lukukausi oli päättynyt maaliskuun 23 p:nä, päätti Kihlman\nkäyttää huhtikuun 16 p:ään ulottuvaa loma-aikaa virkistysmatkaan,\nm.m. nähdäkseen Münchenin kaupungin, jossa hänen isänsäkin oli\nkehottanut häntä käymään. Marian ilmestyspäivän aamulla 25/3 hän\nEgen kanssa ensin lähti Weiliin Lämmertin luokse. Siellä hän\njumalanpalveluksen jälkeen sai nähdä, minkälainen köyhyys ja kurjuus\nsilloin vallitsi näillä seuduin. Seurakunnan 3200:sta asukkaasta\n1800 ei kyennyt elättämään itseänsä. Lämmert oli sen tähden\nuhrautuvaisesti omilla ja muilta keräämillään varoilla perustanut\nkeittolaitoksen, josta köyhät puolesta hinnasta saivat liemiruokaa.\n\"Oli oikein surkeaa nähdä tämän nälkäisen ihmisjoukon tungeskelevan\nkullakin kreuzerinsä kädessä saadakseen tuoppiinsa lämmittävää,\nravitsevaa ruokaa. Miten rikas onkaan meidän maa raukkamme verrattuna\ntähän yleiseen puutteenalaisuuteen! Kaksi kolmannesta asujamistosta\non avun tarpeessa. Eikä syy ole niinkään kadossa kuin yleisessä\nlevottomuudessa, joka on tehnyt lopun kaikesta liike-elämästä.\nVarakas ei uskalla mihinkään ryhtyä, sillä hän ei tiedä, milloin\nkapina tai sota syttyy. Ne, joilla vielä on vähän säästössä, lähtevät\nAmerikaan. Kölnin kautta kuuluu yhtenä ainoana päivänä kulkeneen\n20,000 henkeä.\" -- --\n\nSitte Kihlman matkusti Stuttgartiin, missä viipyi kolme päivää\nja sai kirjeen -- viimeisen, vaikkei hän vielä sitä tiennyt --\nisältään, ja sieltä Ulmiin. Katseltuaan suurta tuomiokirkkoa y.m.\nhän jatkoi matkaa Augsburgiin. Tässä kaupungissa hän suurella\nmielenliikutuksella astui siihen saliin, missä augsburgilainen\ntunnustus aikoinaan oli julkiluettu, ja tapasi taidekokoelmassa\nmaalauksen, joka jätti häneen syvän vaikutelman. Se oli luultavasti\nHolbein vanh:n esitys: Kristusta pilkataan (Kihlman mainitsee vain\ntaulun aiheen). Maaliskuun 30 p:nä hän saapui Müncheniin.\n\nTässä kaupungissa, (\"Saksan Ateena taikka Tyrus\"), Kihlman loihe\nturistiksi. \"Tahdoin mahdollisimman pian suorittaa kurssini: olin\naamusta iltaan liikkeellä.\" Seuraus oli, että hän tapasi vähän\nmiellyttävää -- nähtävyyksien paljous ja vauhdin suuruus estivät\nhäntä saamasta pysyviä vaikutelmia. \"Pinakoteekista ei ainoakaan\ntaulu jäänyt muistiin\"; sitä vastoin hän yksityisen taiteilijan\n(Wilh. v. Kaulbach) luona näki Jerusalemin hävitystä esittävän\nmaalauksen, joka hänestä oli erinomainen. \"Varsinkin unohtumaton\noli eräs ryhmä, joka kuvasi miten kristittyjen seurakunta,\nyksinkertaisena ja puhtaana, katse kohotettuna korkeuteen, rauhassa\nkulki ulos palavasta kaupungista. Se oli kaunista! Semmoista näkee\nharvoin täällä maan päällä.\" Glyptoteekissa eli veistokuvakokoelmassa\nkreikkalaisten filosoofien ja roomalaisten keisarien muotokuvat\nenimmin viehättivät häntä. \"Heidän sisällinen luonteensa kuvastui\nusein sangen selvästi kasvoissa.\" Rakennuksista Kihlman ennen kaikkea\nhuomasi kirkkoja. \"Niissä oli, mihin päivän aikaan tulinkaan, aina\npaljo väkeä. Kuulin myöskin katolilaisen saarnan, eikä se ollut\nhuono. Siinä esitettiin monta vakavaa totuutta, ja yleensä se oli\nsemmoinen, että jollen olisi tiennyt olevani katolilaisessa kirkossa,\nen olisi voinut päättää sitä saarnasta. Kumminkin näytti saarnaaja\ntahtovan liiaksi vaikuttaa tunteeseen. Hiljaisuudessa katselin\nkuulijoita saarnan jälkeen. Jokaisella oli rukousnauha kädessä, ja\nkukin piti yhtä helmeä sormien välissä niinkauan kuin rukouksen\nsopottamista kesti. Kun rukous loppui, pudotettiin helmi, ja nyt\noli mielenkiintoista nähdä, miten moni vilkaisi nauhaan, oliko jo\nmonta helmeä pudonnut ja montako oli jälellä. Sitten alotettiin\nuudella vauhdilla, ja vielä ulosmennessäkin moni suurella kiireellä\nluki läksyänsä. Meillä ei käytetä rukousnauhaa, mutta meidän\n'jokahetkinen tykökäymisemme' on varmaankin monella muuttunut yhtä\ntarkoituksettomaksi ja itsevanhurskaaksi kuin katolilaisilla.\" --\n\nAlituiset kävelyt ja varsinkin katseleminen väsytti Kihlmania,\njota paitsi jokapäiväinen oleskelu kylmissä kirkoissa oli\nhänen terveydelleen haitallinen. Tämä sekä seuran puute -- ne\npari tuttavuutta, jotka hän Münchenissä teki, eivät laisinkaan\ntyydyttäneet häntä -- synnytti hänessä alakuloisuuden, joka sai\nhänet lähtemään paluumatkalle. Hän matkusti näet Augsburgin,\nDonauwörthin ja Nördlingenin kautta (missä kävi tappelutantereella,\njolla moni ruotsalainen ja suomalainen sotilas kaatui 30-vuotisessa\nsodassa) takaisin Stuttgartiin. Sinne hän tuli huhtikuun 7 p:nä\njatkaakseen sieltä Tübingeniin, mutta ennenkuin se tapahtui, sai hän\nkotimaasta surullisen sanoman, jonka järkyttävä vaikutus tunki hänen\nsisimpäänsä, sanoman isänsä kuolemasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä ennen Alfredin lähtöä oli rovasti Kihlman täyttänyt 63\nvuotta. Silloin ja sen jälkeenkin näyttää hänen terveytensä olleen\ntyydyttävä, koska ei kirjeissä mitään muuta mainita. Luonnon\nystävänä hän oli huvitettu puitten istuttamisesta, ja vielä syksyllä\nhän kirjoitti Alfredille istuttaneensa pihlajia. Kumminkaan\nhänelle ei ollut sallittu elää uuteen syntymänsä vuosipäivään\n(12/4). Maaliskuun keskivaiheilla oli hänen tehtävä matka Vaasaan,\nrakkaaseen syntymäkaupunkiinsa, ja hän lähti kotoa vanhan uskotun\npalvelijattaren seurassa. Matka oli sujunut hyvin melkein perille\nasti, kunnes palvelijatar joku hetki Veikkarsin kevarista lähdettyä\nhuomasi, että rovastin käsi riippui hervottomana reen laidalla ja\nettä hän puhui sopertaen. Halvaus s.o. verenvuoto aivoihin oli\nsattunut, ja kun tultiin kaupunkiin, ei sairas enään omin voimin\npäässyt sisään (Hallstenille, missä hänellä oli kortteeri tilattuna);\nkumminkin hän silloin ja kuolemaansa saakka oli täydessä tajussa.\nLuonnollista on, että hänelle kohta toimitettiin mitä parhain hoito,\nsillä olihan hänellä Vaasassa sekä sukulaisia että ystäviä, ja\njälkimäisistä tiedetään varsinkin koulun rehtorin, Lauri Stenbäckin,\nolleen erittäin avuliaan kaikessa. Ensimäisiä tehtäviä oli antaa\nsana sairauskohtauksesta rouva Kihlmanille, ja nopeampien keinojen\npuutteessa lähti eräs nuori Grönvall, rovastin sisarenpoika,\nKruununkylään noutamaan rouvaa. Kyydillä ajaen läpi yön rouva Kihlman\nennättikin Vaasaan ennen puolisonsa kuolemaa. Sairaan viimeisistä\npäivistä kerrotaan, että hän oli huolehtinut autuudestaan, mutta\nlapsistaan, Alfredista ja Hilmasta, hän ei ollut puhunut. Maaliskuun\n20 p:nä 1852 rovasti Kihlman kuoli, ja 25 p:nä hänen ruumiinsa\nkätkettiin kaupungin hautausmaahan, Kappelimäkeen (Kapellbacken),\njoka oli ollut hänelle tuttu paikka lapsuudesta saakka ja jolla hän\nitse ennen oli siunannut niin monen vainajan viimeiseen lepoon.\nKuolemantapauksesta johtuvissa puuhissakin Stenbäck oli vaivojaan\nsäästämättä ollut lesken apuna, ja hän se myöskin oli, joka ensin\nkirjoitti Alfredille hänen isänsä kuolemasta ilmoittaen äidin\npuolesta, että tämä toivoi pojan palaavan kotia vasta silloin kun hän\ntehtäviltään oli valmis tulemaan.\n\n\"Isän kuolema iski minuun niinkuin salama\", Kihlman kirjoittaa\nEssenille ja Ingmanille samassa kirjeessä, jonka mukaan ylempänä on\nkerrottu Münchenin matkasta. Ja kuitenkin olisi hänen pitänyt tietää\nmitä tapahtuva oli -- hän lausuu -- jos hän olisi tarkemmin ottanut\nhuomioon sisällisiä ääniä ja aavistuksia. Sisällisestä vaatimuksesta\nhän oli usein rukoillut vanhempiensa edestä ja niinikään purkanut\nsydämensä ennen mainittuihin kirjeisiin. Edelleen häntä Lämmertin\nluona -- niinkuin hän sitte sai tietää: isän hautauspäivänä --\noli painanut omituisen tukala tunnelma, niin tukala, että hän oli\nsiitä puhunut ystävälleen Egelle. Eikä se ollut luopunut hänestä\nStuttgartissakaan, jossa hän sai isän viimeisen kirjeen. Se päättyi\nsanoihin: \"Jumala olkoon Sinun kanssasi ja auttakoon Sinua ja\nvarjelkoon Sinua!\" -- \"Se oli\", sanoo Alfred, \"hänen isällinen\nsiunauksensa minulle. Se on minulle kallis. Jumala suokoon, että\nse täydellisesti täyttyisi. Se on tervehdys haudan tuolta puolen\nminulle, joka vielä vaellan tällä puolen.\"\n\nKuolemansanoma saavutti hänet, niinkuin jo sanottiin, paluumatkalla\nStuttgartissa huhtikuun 8 p:nä a.p., juuri kun hän oli \"vahvistanut\nitseänsä lukemalla Dettingerin kirjoittaman hyvän kärsimyssaarnan\".\nSamana päivänä hän kirjoitti äidilleen kirjeen, josta otamme muutamia\nkohtia:\n\n\"Sydämestä rakastettu Äitini!\n\n\"Minun on vaikea kirjoittaa Äidille nyt, sillä sydämeni on niin raskas\nja niin täynnä, ja kyyneleet hämärtävät silmiäni; mutta en voi olla\nkirjoittamattakaan. En kuitenkaan voi ryhtyä muuhunkaan työhön,\nsillä ajatukseni kiertävät lakkaamatta sen ympäri, josta tänään a.p.\nStenbäckin kirjeen kautta sain tiedon.\n\n\"On siis totta, että Isä on päättänyt maallisen vaelluksensa. Mitä\nmatkallani olen peljännyt ja aavistanut, on siis tapahtunut. Jo\nsilloin kun sanoin hyvästi Kruununkylässä ja viimeisen kerran näin\nIsän Kruununkylän sillalla, aavistin hämärästi, ettemme enää näkisi\ntoisiamme maan päällä. Sen vuoksi oli minun kovin vaikea erota.\nOlisin toivonut saavani avonaisemmin puhua hänen kanssaan, mutta hän\nastui vaiti ollen ja hiljaa, ja se jäi sikseen. Tukholmassa minua\nvoimakkaasti kehotettiin rukoilemaan vanhempieni edestä, heidän vielä\neläessään. Silloinkin minusta tuntui kuin olisi ero lähellä; mutta\nsamalla kun minussa heräsi toivo, että vielä voisimme yhtyä yhdeksi\nhengeksi ja sieluksi, riemuitsin myöskin ajatellen vielä voivani\nJosefin kanssa syleillä vanhaa isääni. Kuvittelin sitä hetkeä,\njolloin sovitettuina ja nöyryytettyinä Jumalassa jälleen näkisimme\nja tapaisimme toisemme. Luulin, että sekä Isä että minä sen jälkeen\nnöyrästi alistuen sanoisimme: Nyt annat palvelijasi mennä rauhassa.\nTahdoin vielä itkeä hänen kaulassaan ja luulin vielä saavani elää\njonkun päivän hiljaisessa rauhassa yhdessä hänen kanssaan, jonka\nmieltä olin ymmärtämättömyydessäni niin usein pahoittanut. Usein olen\nsenvuoksi polvillani rukoillut Jumalaa, että hän antaisi meille,\nTeille ja minulle, armonsa parannukseksi, totuudellaan vetäisi meidät\nluokseen ja siten yhdistäisi meidät itsessään yhdeksi. Tässä mielessä\nolen matkallani kirjoittanut kaikki kirjeeni; mutta minun on täytynyt\nusein jättää sanomatta, mitä sydämeni on pitänyt painavimpana,\nosaksi sentähden, etten tiennyt, olisiko oikein puhua niin vapaasti\nvanhemmilleen, osaksi syystä, että pelkäsin Teidän voivan paheksua\nja arvella, että tahtoisin pyrkiä opettajaksenne. Minä uskoin sen\nvuoksi asian kaikkivaltiaalle, että hän, joka paremmin ymmärsi sen,\nhoitaisi Teitä. Tahdoin kuitenkin saattaa tietoonne mielipiteeni,\njotka jo kotona ollessani olivat vähitellen kehittyneet, ja varsinkin\nsen vuoksi kirjoitin kirjeen helmikuun 9 p:ltä. Sisäinen ääni toisti\naina: 'Sinun täytyy kirjoittaa ja pian, et tiedä kauanko heidän tai\noma elämäsi kestää'. Mainitulla kirjeellä tahdoin vain sanoa, että\nvarmaan en kuulu mihinkään puolueeseen ja että siis siltä puolen ei\nenää mikään estä yhtymistämme. Odotin kauan vastausta. Vihdoin tuli\nkirje, mutta tässä viimeisessä kirjeessä Isä ei vastannut esittämiini\nmielipiteisiin. Lyhyt aika ei sitä sallinut [Isän oli lähteminen\nhautajaisiin Kokkolaan]. Jäin siis epätietoiseksi siitä, miten hän\noli käsittänyt sen, minkä pelonalaisena olin kirjoittanut. Senvuoksi\nminä viime kirjeessäni Münchenistä puhuin vain ulkonaisista asioista,\nodottaen enempää vastausta. Mutta Herra oli toisin päättänyt;\nhäneltä itseltään en enään ollut saava ei hyväksyvää eikä nuhtelevaa\nvastausta. -- Ennen Müncheninmatkaa tunsin itseni kovin ahdistetuksi:\nen arvannut syytä, mutta luulin, että ehkä tauti ja kuolema odotti\nminua Münchenissä. Onnellisesti pääsin sieltä, mutta tänään,\nvuosipäivänä sen jälkeen kun Julius minulta otettiin takaisin, älyän\nahdistukseni syyn. Oi, kuinka nopeasti Jumala leikkaa minulta toisen\njäsenen toisen jälkeen! Oi, Jonathanini, Gelani, Juliukseni, Isäni!\nKaikki olette poissa, enkä minä tässä elämässä enää koskaan Teitä\nnäe! En saa enään iloita Teitä nähdessäni ja kuullessani. Suloisimmat\ntoivomukseni tehdään tyhjäksi. Tiedän: tämä valitus ei ole Jumalasta;\nse on inhimillinen. Kumminkaan en tahdo valittaa niinkuin pakanat,\njoilla ei toivoa ole. Vielä elää Herra ja hänen Kristuksensa,\nmenestyksessä usein unohdettu, mutta vastoinkäymisessä uskollinen\nauttaja, joka kykenee tyydyttämään ihmissydämen janoa. -- Minun\npitäisi olla Sinulle, rakas Äiti, tukena ja lohdutuksena tässä meidän\nyhteisessä surussamme. Mutta näethän, että olen siihen liian heikko.\nMutta tiedän, missä voit tavata sekä lohdutusta että tukea, nimittäin\nsen luona, joka on sanonut tahtovansa olla leskien ja isättömien\npuolustaja. (Puhuttuaan sitten kokemuksistaan, miten antautuminen\nJumalan turviin tuottaa lohdutusta ja rauhaa, hän jatkaa:) Jos se\nkuitenkin, armas Äitini, voi huojentaa kaipaustasi, jonka kalliin\nIsämme poismeno Sinussa aiheuttaa, niin ojennan Sinulle käteni\nvilpittömällä vakuutuksella, että tahdon olla uskollinen, nöyrä,\nkuuliainen poikasi viimeiseen hetkeeni saakka. Jumala varjelkoon\nminua koskaan tuottamasta Sinulle surua! Oi, miten minua surettaa,\nettä Sinä nyt olet niin yksin ja hyljättynä, että minun juuri tähän\naikaan täytyy olla poissa. Kuinka mielelläni rientäisinkään takaisin\nsyliisi. Mutta toiselta puolen olisi minulle hengenvaarallista tällä\nvuodenajalla tehdä niin pitkä matka pohjoiseen, jossa vielä on lunta\nja jäätä, toiselta puolelta velvollisuus pitää minut täällä. Jumalan\nsanan tähden on minun oltava täällä: minun tulee oman sieluni ja\nmuittenkin vuoksi täydentää opintojani. Ja siitä syystä kiitän Sinua,\nettä Sinulla on ollut voimaa ja mielenmalttia kehottaaksesi minua\nvielä jäämään tänne, niinkuin näen Stenbäckin kirjeestä.\" -- --\n\nPaitsi tästä kirjeestä nähdään edellä mainitusta kirjeestä Essenille\nja Ingmanille, kuinka Isän kuolema syvästi koski Kihlmaniin. Kahdessa\neri kohdassa hän siitä puhuu. Hän on tyytyväinen, että hänen ja isän\nkeskinäinen suhde viime aikoina oli ollut sydämellinen ja että hänen\nisänsä, jota hän \"niin usein oli lahkolaisuudellaan surettanut\",\nkuitenkin ennen kuolemaansa sai \"iloita siitä, että Jumala oli\nvapauttanut minut tästä paulasta\". Sitä hän vain valittaa, ettei\nhänelle ollut suotu vastaanottaa todistusta siitä, että isän suhde\nJumalaan oli täysin selvinnyt hänen (Alfredin) toivomusten mukaan.\nKumminkin hän alistuu ja tunnustaa, että varmaan Jumala tässäkin oli\ntehnyt viisaasti ja hellivästi, vaikkemme sitä ymmärrä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtikuun 10 p:nä matkusti Kihlman Weiliin viettääkseen\npääsiäispäivät Lämmertin luona. Hän viihtyi hyvin hiljaisessa\nrauhassa, vaikka sielläkin \"uudet valot\" pyrkivät häntä häiritsemään.\nTällä hän tarkoittaa, että Württembergissä, jossa ainoastaan\nAugsburgin tunnustusta pidetään sitovana tunnustuskirjana, on\nraamatusta kehitetty erinäisiä totuuksia, jotka uskonpuhdistajilla\nolivat olemassa ainoastaan kehittymättöminä siemeninä. Kuullessaan\nniitä julkilausuttavan selviöinä Kihlman sanoo monesti aivan\nhämmästyneensä. Hän myöntää näiden valojen olevan vaarallisia, mutta\ntoivoo välttävänsä vaaran noudattamalla sitä periaatetta, että pitää\nkiinni ainoastaan niistä totuuksista, jotka itse oli Jumalan sanasta\nselvästi käsittänyt. Toiselta puolen hän katsoo eduksi, että \"väärä\nluulomme omasta täydellisyydestämme häviää\". -- Toisen pääsiäispäivän\nillalla Kihlman jälleen oli Tübingenissä.\n\nNeljä päivää myöhemmin, huhtikuun 16:na, alkoi uudestaan\nyliopiston toimi, ja Kihlman antautui entisellä ahkeruudella\njatkamaan opintojaan. Beckin luentojen aineena oli nyt etiikka\neli siveysoppi, ja kuunteli Kihlman niitä säännöllisesti ja\nerityisellä mielenkiinnolla, sillä Beck esitti koko ordo salutis\n(autuudenjärjestysopin) etiikassa eikä dogmatiikassa. Muuten kävelyt\nprofessorin kanssa myöskin säännöllisesti uudistuivat ja samalla\nkeskustelut milloin mistäkin. Mainiten tämän Kihlman ohimennen sanoo:\n\"hän on minulle hyvin suosiollinen.\"\n\nSamassa pitkässä kirjeessä Essenille ja Ingmanille, josta jo olemme\nottaneet eri kohtia, tavataan jälleen arvostelua Beckistä. \"Samoja\nepäilyksiä, joita Te esitätte Beckistä, olen minäkin tuntenut,\neivätkä ne vielä ole kokonaan hävinneet. Ensimäinen vaikutelma,\njonka saamme jostakin henkilöstä on _usein_ oikea, ja se vaikutus,\njonka Beck teki minuun, oli että hän oli lainharrastaja (lagisk).\nMutta osaksi emme saa päättää yksistään vaikutelmista, osaksi\nvoi lakimaisuus perustua väärään evankelisuuteen minussa. Asiaa\non senvuoksi syvemmälti tutkittava. Mikäli voin ymmärtää, on hän\nkaikessa totuuden mies; hänen omituisuutensa (originalitet) loukkasi\nminuakin. Ajattelin, että hän oli tavallinen teoreetikko ja tahtoi\nolla jotain enempää kuin uskonpuhdistajat sekä kamariteorioillaan\nhankkia itselleen kunniaa. Mutta kun hän on minulle kertonut\nelämänvaiheensa, miten hänet tietämättään on askel askeleelta\nsaatettu siihen, mihin hän oli tullut, ja miten häntä sillä aikaa\nulkonaisen ja sisällisen ristin kautta on pidetty nöyryydessä, niin\non minulle selvinnyt, että pelkoni siihen nähden oli turha. Hänen\nteologiansa on lähtenyt kärsimyksestä: rukoillen ja kilvoitellen\non hän oppinut ymmärtämään raamattua. Maailmalta hän ei ole saanut\nkunniaa. Alussa häntä halveksittiin; mutta sitte huomattiin,\nettä hän ei ollut mies, joka salli itseänsä halveksittavan.\nOli asetuttava joko häntä vastaan taikka hänen puolelleen. Nyt\nnäytti siltä kuin alettaisiin häntä kuunnella. Moni oppinut\nvakuutti hänelle suuresti hyötyneensä hänen kirjoituksistaan. Ja\nepäilemättä on hän vaikuttanut, että Saksan teologia on näöltään\ntullut kristillisemmäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tahtonut, hän ei\ntahtonut parannusta vaan uudestasyntymistä. Mutta miten on teologi\nuudestaan syntyvä? Ei haluttu niin läpikäyvää muuttumista; otettiin\nvain jotakin vanhan vaatteen paikaksi. Ja kun sen verran on tehty,\nniin ei enään olla tietävinään Beckistä. Hän on kuin kuollut ja\nhaudattu. Hänen kirjelmistään näpistetään milloin mitäkin ja\njulaistaan omana. Ainoastaan harvat häntä ymmärtävät ja osaavat\nantaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee. Oppineet pitävät\nhäntä mystikkona, pietistit -- jotka täällä ovat kirkollisia,\njopa kirkollisvaltiollisia -- separatistina, maailma kiivaana\npietistinä. Siten hän on jotenkin eristetty, kaikkien hylkäämä,\nsentähden ettei hän ole heidän käytettävissään. Ja kaikki tämä\njohtuu siitä, että hän kaikessa koettaa pitää kiinni raamatullisesta\nkannastaan ja toteuttaa sitä. Te kysytte hänen historiallista\nasemaansa. Niin, totta on, että hänessä historiallinen on syrjässä,\nsillä hän on kokonaan spekulatiivinen. Kumminkin olen kuullut\nhänen sekä julkisesti että yksityisesti lausuvan ajatuksensa\ntärkeimmistä kirkkohistoriallisista ilmiöistä. Uskonpuhdistajista\nhän puhuu kunnioittaen, jopa ihaillen Luteruksesta, ja olen\nvakuutettu hänen vilpittömyydestään. Periaatteet, sanoo hän,\nolivat hyviä, mutta ne jäivät osaksi toteuttamatta. Ydin oli hyvä,\nvaikka kuori ei ollut virheetön. Asia heillä oli, mutta silti he\neivät aina päässeet selvään käsitykseen eikä senvuoksi myöskään\nselvään ilmaisuun. -- Hän erottaa tarkasti _Spenerin_ pietismin\nuudenaikaisesta. Yhtä ehdottomasti kuin hän hylkää jälkimäisen\nantikristillisyytenä, yhtä ehdottomasti näkee hän edellisessä\njumalallisen elämänilmestyksen. Kumminkin hän moittii heitä siitä,\netteivät toimeenpanneet periaatteitaan teologiassakin. -- Bengel ja\nRoos ovat hänen mielikirjailijoitaan. Hän suosittelee niitä usein.\nKuitenkaan hän ei hyväksy eräitä heidän mietteitään ilmestyskirjan\njohdosta. Lyhyesti, hän rakastaa niitä, joita me rakastamme (hän on\npuolustanut Lutherustakin, kun minä joskus olen uskaltanut tehdä\nmuistutuksia häntä vastaan ja valittaa, ettei Württembergissä lueta\nLutherusta), mutta hän ei ole sokea ystäviensä vikoihin nähden. Hän\non myöskin sitä mieltä, että meidän tulee ei ainoastaan tallettaa\nsitä hyvää, jonka ovat meille jättäneet, vaan myöskin raamatun\npohjalla kehittää sitä. Vanhurskauttamisopissa sanoo Ege hänen\nolevan täydellisesti puhdas s.o. hän opettaa, ettemme millään voi\nansaita armoa Jumalalta, vaan ainoastaan Kristuksen kautta. Itse en\nvoi vielä sanoa siitä mitään, vaan täytyy minun vastaiseksi luottaa\nauktoriteettiin sekä siihen, mitä muutoin olen häneltä kuullut.\nMutta varmaa on, että vanhurskauttamisoppi ei ole se 'kultalanka,\njoka läpikäy kokonaisuuden' taikka se keskipiste, jonka ympäri\nkaikki pyörii. Vanhurskauttaminen on hänelle vain oikean elämän\nalku, sekä uudistunut vanhurskauttaminen uuden elämän pysyväisyyden\nvälttämätön ehto. Mutta pääasiaksi hän ei sitä tee. Hänelle on\npikemmin pääasiana uusi elämä, uusi luontokappale, uudestasyntyminen\nja uudistus. Vanhurskauttamisen merkitys on siinä, että se on keino\neikä päämäärä. Jos tahtoisin määrätä hänen teologiansa keskuksen,\nniin sanoisin, että se minun käsitykseni mukaan on oppi Jumalan\neli taivaan valtakunnasta itsessään olemassa olevana valtakuntana,\nylimaailmallisena elämänjärjestelmänä, jonka raamattu esittää alusta\naikain valmistettuna, todenperäisenä, eikä ainoastaan ihanteellisena\nja kokemuksista johdettuna [Tämän lausuu Kihlman kirjeessään\nsaksankielellä: 'als ein Reich für sich bestehend, ein überweltliches\nLebenssystem, das die Schrift als von Anfang bereitet als reell\ndarstellt, nicht nur als ideal und empirisch'.] Ja sanoo hän: 'juuri\nJumalan valtakunnan oikeissa käsitteissä ovat kristillisen elämän\nmuodostumisen ja täydellisentymisen periaatteiden ja perustusten\njuuret'. Tämä Jumalan valtakunta on Kristuksen kautta toteutunut\nmaan päällä ja on siis todenperäisesti olemassa. Tähän valtakuntaan\ntäytyy _syntyä_, ja se tapahtuu siten, että Jumalan sanan kautta uusi\nelämänsubstanssi (aines) lasketaan sydämeen, Kristus meissä. Tämä\nei tapahdu taika- tai ihmekeinoin eikä myöskään äkkiä mietelmäin ja\npäätelmäin johdosta, vaan, syystä että se on syntyminen Jumalasta,\nmuuttumattoman lain mukaan. Tämä laki on perustettu Jumalan pyhään\ntahtoon: on antauduttava kuuliaisuuden tielle, jos tahtoo saavuttaa\npäämäärän. Se joka ei ole rehellinen ja suoramielinen ihminen ei voi\nkoskaan tulla uudestasyntyneeksi. Täytyy oppia pelkäämään Jumalaa,\njos tahtoo tulla kristityksi. Jos luulee voivansa tulla kristityksi\noikotietä, alistumatta tähän pitkälliseen, luonnolliseen kehitykseen,\nniin joutuu omatekoiseen, äkkikypsään kristinuskoon, joka ennemmin\ntai myöhemmin osottaa arvottomuutensa ja voimattomuutensa. --\nJotenkin niin olen minä käsittänyt hänen oppinsa. Te huomaatte, että\nse on mitä suorin vastakohta hedbergianismille sekä toiselta puolen\nW. Niskasenkin ja eräässä suhteessa Paavo-ukonkin opille. -- -- --\nMinä tahdon pidättäytyä arvostelemasta ja pyydän, että Tekin olette\nliian nopeasti käyttämättä nuijaa. Rukoilkaamme ja tehkäämme työtä!\"\n\nLopuksi mainittakoon, että Kihlman tässä kirjeessä kertoo Stenbäckin\nkehottaneen häntä Saksassa hankkimaan itselleen tohtorinarvon\nja hakemaan avonaista teologian lehtorinvirkaa Vaasan lukiossa.\nJo kotimaassa oli Kihlmania kehotettu hakemaan tätä virkaa (ks.\nylemp.), sittemmin oli Essen, maaliskuulla Tübingeniin saapuneessa\nkirjeessä, ottanut asian puheeksi, ja nyt oli Stenbäck vuorostaan sen\ntehnyt. Vastatessaan Essenille oli Kihlman myöntänyt, että häneltä\nei puuttunut taipumusta semmoiseen toimeen, varsinkin kun hän sen\nohella saattaisi jatkaa opintojaan, mutta kuitenkin hän mieluummin\nkieltäytyi siitä, syystä että arveli olevan vaikeaa tyydyttää\nviranomaisten vaatimuksia opinnäytteisiin nähden. Mutta kun hän\nStenbäckin kirjeen johdosta oli puhunut asiasta Beckille, oli tämä\npitänyt itse virkaa erittäin sopivana Kihlmanille ja tohtorinarvon\nsaamista Tübingenissä sangen yksinkertaisena ja helppona, jopa\noli hän tarjoutunut heti paikalla saattamaan hänet filosofisen\ntiedekunnan dekaanuksen luokse. Mutta Kihlman ei olisi ollut se\nmietiskelevä, tunnollinen mies, mikä hän oli, jos hän olisi suostunut\nsiihen. Paitsi sitä että hän epäili tietojaan hän ei tahtonut luopua\nalkamistaan teologisista opinnoista. Hän päätti siis aluksi vain\nkirjoittaa lehtori H. Heikelille Turkuun, tiedustellakseen, oliko\ntohtorinarvo puheena olevan viran saamiseen välttämätön ehto, ja\nselittääkseen, miten hänen uskonnollinen kantansa oli muuttunut\n(nimittäin ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen eli lahkoon) sekä\nkysyäkseen, eikö riittäisi -- jos hänet ylipäätään katsottaisiin\nmahdolliseksi -- että hän edelleen jatkaisi teologisia opintojaan.\nTästä näkyy, että Kihlman ei ollut vastahakoinen asiaan nähden, mutta\nyhä vain opinnäyte häntä pelotti. \"Ajatelkaas, jos minua kehotetaan\nhakemaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeologiset opinnot ei mitään tutkintoa tai muuta opinnäytettä varten,\nvaan tyydyttääkseen sitä totuuden janoa, joka oli ohjannut hänen\nkulkunsa Tübingeniin ja saanut hänet sinne jäämään, pysyivät siis\nedelleen Kihlmanille pääasiana. Hän oli ilmoittautunut ja kirjoitettu\nylioppilaaksi, ja akateemisena kansalaisena hänelle nyt olivat\navoinna luentosalit ja kirjasto -- \"saksalainen kirjameri\", niinkuin\nhän sitä nimittää. Paitsi Beckin luentoja hän kuunteli prof. Ferd.\nChrist. v. Bauria kirkkohistoriassa ja dosentti Dillmannia, joka\nselitti psalmeja. Mitä Beckiin tulee, näyttää oppilaan suhde häneen\nmuuttuneen yhä likeisemmäksi. Seurustelu ei enää rajoittunut ennen\nmainittuihin kävelyihin, vaan kertoo Kihlman tapaavansa professorin\njoka päivä, milloin ulkona milloin kotona. Suomalainen vieras oli\nnäet tullut läheiseksi tutuksi Beckin perheessäkin, josta hän kyllä\nei anna tarkkoja tietoja, vaikka hän sanoo tehneensä sen seurassa\nSpatzierfährte, kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Kahden kesken\nBeckin kanssa lähti Kihlman helluntaina pitemmälle jalkamatkalle,\nnimittäin Hohenzollernin kautta Balingeniin, jossa asui Beckin vanhin\npoika, ammatiltaan suovankeittäjä. Toinen poika oli kauppapalvelijan\ntoimessa.\n\nMitä lähemmin Kihlman oppi Beckiä tuntemaan, sitä enemmän kasvoi\nhänessä kunnioitus häntä kohtaan. Sitä todistavat hänen ystävilleen\nosoittamansa kirjeet, joissa hän säännöllisesti puhuu opettajastaan.\nAihetta yhä uudestaan palata siihen antoi ei ainoastaan se, että\nhänen sydämensä oli siitä täysi, vaan ystävien muistutukset ja\nvaroitukset. He näet eivät lainkaan olleet taipuvaisia ilman\nvastaväitteitä hyvänä pitämään mitä Kihlman kertoi opettajastaan.\nSiten tämä jälleen toukokuulla kahdessa kirjeessä, toinen\nEssenille (16/5) toinen Ingmanille (20/5), puhuu Beckistä. Essenin\nkirje oli suuresti ilahduttanut Kihlmania -- m.m. sen tähden,\nettä hän siinä sai tietoja Ylihärmän pappeinkokouksesta (josta\nalemp. enemmän). \"Minä kiitän Jumalaa, että Hän antaa totuutensa\nloistaa pimeydessämme\", niin hän kirjoittaa, \"ja minua ilahduttaa\nsydämellisesti, kun siten totuus tulee totuutena tunnustetuksi ja\npimeys pimeytenä tunnetuksi. Saarna, jonka lähetin Sinulle oli\ntodellisesti yksi totuuden todistaja: se osoittautuu semmoisena\nomassatunnossamme. Se paljastaa perusvian ei ainoastaan Saksassa,\nvaan niinkuin nimi ilmaisee 'unserer Zeit', ajassamme. Suomi on\ntosin etäinen maailman kolkka, mutta kuitenkin osa maailmaa; mitä\nsiellä tapahtuu, ei ole niinkään ilman yhteyttä muun maailman\ntapausten kanssa. Päinvastoin: kun vertaan näkemiäni ja kuulemiani\nRuotsista ja Saksasta Suomen oloihin, huomaan lankojen yhtyvän yhteen\nkäteen. Tämän maailman ruhtinas ei ole unohtanut Suomea; niin, hänen\npolitiikkansa on sama siellä ja täällä. Ja niinkuin Jumala koettaa\nväärentämättömällä sanallaan kasvattaa itselleen seurakuntaa, joka\njälleen on oleva siemenenä ihmisten kesken heidän johtamisekseen\noikealle tielle, niin näyttää pimeyden valta kaikkialla pyrkivän\nsiihen, 1:ksi että Jumalan sana väärennetään, vetistetään (utvattna)\ntaikka tehdään inhimillisten kirjain kautta tarpeettomaksi, sekä\n2:ksi että Jumalan teos turmellaan, että tosi kristinusko tehdään\nirvikuvaksi, jopa inhottavaksi asiaksi, niin että se on oleva\nkammottava jokaiselle kunnolliselle ihmiselle. -- -- En tunne\nketään, joka niin perusteellisesti paljastaisi saatanan keinoja\nja ihmissydämen petollisuutta kuin prof. Beck. Hän ei taistele\nyhdestä tai toisesta viasta, vaan perusviasta. Hänen todistuksensa\non radikaalinen: täytyy asettua joko myötä tai vastaan. Se joka\non totuudesta ei vastusta. Sinä olit ensin vastaan, niin minäkin.\nMutta hyvä on, että olemme kuulleet omaatuntoamme! Beckin saarnat\novatkin pidetyt omalletunnolle: niitä on luettava hiljaisuudessa\ntaikka yksinäisyydessä, niin että omallatunnolla olisi tilaisuutta\ntoimimaan. Beckin sanat ovat siinäkin omituisia, etteivät haihdu\najan pitkään, vaan tulevat syvemmiksi ja painavammiksi. -- Minä\nilmoitin Beckille, mitä olit kirjoittanut hänen saarnansa johdosta:\nsekä ensimäisen moitteesi että myöhemmän alistumisesi totuuteen. Hän\nlähettää Sinulle nyt myötäseuraavan saarnan; anna minun tietää, mitä\najattelet sen sisällyksestä!\"\n\nTämän jälkeen seuraa erittäin lämmin, tunnustuksen tapainen lauselma\nBeckistä, Kihlmanin suhteesta häneen ja matkasta yleensä: \"Mitä\nkauemmin viivyn täällä Tübingenissä, sitä suurempaa kunnioitusta ja\nluottamusta tunnen Beckiä kohtaan. Hän on mielestäni mies, jolla\non maailmanhistoriallinen merkitys, hän on pylväs taistelevassa\nseurakunnassa maan päällä. Hänellä on ollut käsissään kaikki\nvälikappaleet esiintyäkseen uskonpuhdistajana, mutta hän ei ole\nantanut sydämensä eikä ystäväinsä häikäistä itseään. Uskollisesti hän\non pitänyt kiinni Jumalan sanasta ja Jumalan tahdosta: ja yksistään\ntyöskennellyt sillä paikalla, johon hänet on asetettu. Olen tullut\ntuntemaan hänen syvän kieltäymyksensä; jos jollakin toisella olisi\nedes kymmenesosa hänen tietoaan, mikä kauhea mahtaja hän luulisikaan\nolevansa. -- Olen tullut vakuutetuksi siitäkin, että hän myöskin\nvanhurskauttamisoppiin nähden uskollisesti noudattaa Jumalan sanaa.\nKristus on _hänen kristinuskonsa periaate_, totta kyllä ei niin\nettä Kristus-nimi aina olisi hänen huulillaan, mutta niin että\nse näyttäytyy hänen sekä tietopuolisissa että käytännöllisissä\nesityksissään. Voin myöskin sanoa omasta kokemuksestani: en\nkoskaan ole niin syvästi käsittänyt kristinuskon olemusta, enkä\nkoskaan oppinut niin tuntemaan Kristusta ainoana välittäjänä kuin\ntällä ajalla, jolla olen seurustellut Beckin kanssa. Usein olen\nkuullut hänen sanovan: 'Pysyvä elämänyhteys Kristuksen kanssa,\npysyminen ja kasvaminen Kristuksessa on kaiken ehto alusta loppuun\nsaakka'. Tiedän hyvin mitä olen hänelle velkaa. Lähinnä Jumalaa\nja vaimovainajaani on minun kiittäminen häntä kaikesta siitä\nhyvästä, mikä minussa saattaa olla. Ei hän ole irroittanut minua\nlahkolaisuuden pauloista: olin jo ennenkuin opin häntä tuntemaan\nniin erilläni puolue-elämästä, että puoluemieliset ihmiset vaivoin\nolisivat voineet kärsiä minua. Mutta vaara oli, että lankeaisin\ntoiselle puolelle, uudenaikaiseen kirkolliseen harrastukseen. En\ntiedä kuinka kauas olisin voinut mennä ennenkuin olisin alkanut\nepäillä, mutta luullakseni en olisi pysähtynyt ennenkuin olisin\ntullut viisaaksi vahingosta. Oikealla hetkellä tulin Tübingeniin:\nBeck on pelastanut minut monesta vaarasta, vahingosta ja tuskasta.\nHerra on ollut hyvä paimeneni matkalla; niin, kaikki Herran tiet\nminuun nähden ovat hyvyyttä ja totuutta. Alan perehtyä niihin. Näen\nettä voin löytää ja saavuttaa jotain parempaa kuin olen menettänyt,\nja että menetetty oli menetettävä, jotta saavuttaisin paremman. Sen\nvuoksi on minulla hetkiä, jolloin voin kiittää Jumalaa kaikesta hänen\nankaruudestaan minua kohtaan. Ne, jotka Jumala on ottanut minulta\npois, hyödyttävät minua enemmän siellä, missä nyt ovat, kuin jos he\nruumiillisesti olisivat luonani. Rakkausside, joka yhdisti heidät ja\nminut toisiimme, ei ole katkaistu heidän poismenonsa kautta; mutta\nside, joka kiinnitti minut maahan, on heikontunut. Kuitenkin on minun\nvielä paljosta kieltäydyttävä. Vielä on maailmalla liittymäkohtia\nsydämessäni.\" --\n\nNiinkuin jo mainittiin oli Essen kirjeessään myöskin kertonut\npappeinkokouksesta hänen luonaan Ylihärmän pappilassa, jossa\nsaapuville tulleet -- Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman,\nA. W. Ingman, Wilh. Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W.\nSnellman -- olivat julkilausuneet ja tunnustaneet ne puutteet ja\nerehdykset, joihin he herännäisyysliikkeeseen liittyneinä olivat\nhuomanneet itsensä ja heränneet yleensä syypäiksi. Kokouksessa\nesiintyneet mielipiteet tulivat tunnetuksi 13 p:nä huhtik. 1852\npäivätyn kirjeen kautta, missä C. G. von Essen on lyhyesti tehnyt\nselkoa kokouksen keskusteluista [Itse kokous pidettiin ainakin\nviikkoa ennen 13 päivää huhtik., sillä Kihlman mainitsee Essenin\nhänelle osoittaman kirjeen, jossa siitä puhuttiin, olleen 6 p:ltä\ns.k. -- Kirje (Bergrothille ja Törnuddille) on suomennettuna painettu\nHerännäisyyden historiassa III s. 411 ss., mutta samassa paikassa\nannetaan siitä vähän erehdyttäviä tietoja. Essenin kirje näet ei\ntodista oikeaksi _Rosendalin_ sanoja: \"Tilaisuudessa laadittiin\njonkunlainen pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin\netäällä asuvien samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja\nhyväksyttäväksi\", eikä myöskään mainitse mitään \"pöytäkirjan\nallekirjoittamisesta\". Kirjeen alussa sanotaan vain: \"Alldenstund\n-- -- -- I önskat få del af förhandlingarna, vill jag nu i korthet\nlemnå Eder en liten redogörelse\", ja lopussa: \"Emedan äfven Grönberg\nbegärt höra om vårt sammanträde -- -- -- villen I vid första tillfälle\nge honom del häraf d.v.s. afsända hela detta protokoll till honom.\nRoligt att framdeles få höra Edra tankar om våra förhandlingar.\"\nIlmeistä on että sanat \"koko tämä pöytäkirja\" tarkoittavat ainoastaan\nEssenin omaa kirjettä; jos varsinainen, allekirjoitettu pöytäkirja\nolisi ollut olemassa, olisi hän tuskin käyttänyt tätä lausetapaa.\n-- Olemme tehneet nämä muistutukset ei senvuoksi, että epäilisimme\nEssenin yleensä oikein selostaneen kokouksen keskusteluita, vaan\nsen vuoksi, että Rosendal on antanut kokoukselle niin sanoaksemme\nvirallisen leiman, joka sillä ei näy lainkaan olleen. Näkyy kyllä\nEssenin kirjeestäkin, ettei sen pohjana ollut olemassa mitään\ntarkistettua pöytäkirjaa. Epäiltävää on myöskin, olivatko papit\nkokoontuneet \"suunnittelemaan ohjelmaa tulevalle toiminnalleen\".\nEssen ei mainitse siitä sanaakaan eikä hän Kihlmanillekaan, niinkuin\ntämä erittäin huomauttaa, kertonut \"mitä olivat päättäneet siitä\nkuinka aikoivat suhtautua edelliseen harrastukseensa\". Nähtävästi\nkokoontuneet eivät muuta tarkoittaneet kuin yksinkertaisesti päästä\nselville omasta kannastaan herännäisyyteen ja sen oppiin nähden.]\nF. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka olivat kokoukseen\nlähettäneet kirjallisen lausuntonsa. Ajan tavan mukaan kirje\njäljennettiin, ja leviten siten laajalle vaikutti se kai tuntuvasti\nsiihen hajaannukseen heränneitten piireissä, joka edellisenä vuonna\noli jo tosiasiaksi tullut. Tässä on siitä muutama sana lausuttava\nkahdesta eri syystä, ensiksi sentähden, että Kihlman oli yksimielinen\nkokouksen kanssa, toiseksi senvuoksi, että Rosendal selittää siinä\nlausuttujen mielipiteiden perustuvan Beckin oppiin ja katsantotapaan,\njotka Kihlman muka kirjeillään oli tehnyt Suomessakin tunnetuiksi.\n\nVaikka onkin totta, että Beck Kihlmanin välityksellä on saanut\nystäviä ja kannattajia Suomessa, on Rosendalin selitys kuitenkin\nkerrassaan harhaan vievä ja sitä oudompi kuin kirjeen lopussa suorin\nsanoin ilmaistaan, miten siinä esitetyt mielipiteet oikeastaan\nolivat syntyneet. \"Olimme jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin\njohtopäätöksiin\", siinä lausutaan, \"ja moni tunnusti jo kauan\nsalaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei uskaltaneensa niitä\nilmaista uhkaavan pannaanjulistuksen tähden.\" Että nämä sanat ovat\ntotuuden mukaisia, sen todistaa edellinen esityksemme Kihlmanista,\njoka totta kyllä ei ollut kokouksessa läsnä, mutta joka kotona ja\nulkomaillakin oli elänyt mitä lähimmässä henkisessä yhteydessä\nsen pappisryhmän kanssa, jonka mielipiteet kirje ilmaisee. Ja\nnäkyyhän siitä mitä hänestä on kerrottu, että häntä ei ainoastaan\nSaksassa taikka Ruotsissa vaan jo kotimaassakin, aikoja ennen\nmatkalle lähtöä, vaivasivat ja tuskastuttivat aivan samat seikat,\njotka samaisessa kirjeessä ilmituodaan. Tarpeetonta on ruveta\nosoittamaan, milloin ja missä hän valittaa sitä tai viittaa siihen,\nettä heränneiden kesken ihmissana oli astunut Jumalan sanan sijaan,\nettä pyhitysoppi oli jäänyt syrjään ja että vanhurskauttamisoppi oli\npuutteellinen, joten pysyvä sielun rauha jäi tuntemattomaksi, että\nelettiin lahkolaisuudessa eli puolueellisuudessa, jossa puoluelaisen\npuolustamista katsottiin totuutta tärkeämmäksi j.n.e. -- se on\ntarpeetonta, sillä nämä ja samanlaatuiset valitukset uudistuvat\ntavan takaa. Nämä tyytymättömyyden ja levottomuuden aiheet nehän\njuuri ajoivatkin Kihlmanin ulkomaille, jopa voimakkaammin kuin\nheikontunut ruumiillinen terveys. Mutta vaikka hän oli ainoa, joka\nlähti niin kaukaa etsimään parannusta, ei hän ollut ainoa, joka\nparannusta kaipasi. Selvää on, että monessa asui sama tyytymättömyys\nja rauhattomuus, samoista syistä aiheutunut. Sen osottaa Ylihärmän\nkokous. Kihlman oli vain yksi niitä, jotka olivat kauan \"hautoneet\nsamoja ajatuksia\", ja senvuoksi hänen tunnustuksensa tarjoavat\nmuutakin Essenin kirjeen ymmärtämiseksi. Rosendal sanoo siinä\nilmestyvän surkuteltavan \"vikoilemis- ja tuomitsemishalun\".\nTästä väitteestä päättäen herännäisyyden historioitsija joko on\nhämmästyttävän heikko sielutieteellisessä erittelyssä taikka\nummistaa tahallaan silmänsä. Koska näet papit Ylihärmän pappilassa,\nsanallakaan viittailematta siihen, että olivat toisia paremmat,\ntuomitsivat _itseään_ samalla kuin muita heränneitä, on mahdotonta\nolettaa heidän noudattaneen \"vikoilemishalua\" s.o. etsimällä etsineen\nvikoja viattomissa. Sille, joka ei voi kuvitella mitkä tunteet\ntäyttivät näiden pappien sydämet, Kihlmanin kirjeet ilmaisevat,\nettä ne olivat rauhattomuuden, surun, tuskan ja nöyryytyksen\ntunteet, siitä johtuvat, että he olivat huomanneet joutuneensa\nharhaan, menettäneensä sen pohjan, jota olivat pitäneet ehdottomasti\nvarmana, ja luottamuksen niihin, joita ennen olivat johtajinaan\nkunnioittaneet. Kuinka Kihlman käsitti kokouksen mielialan\nilmenee erikoisesti seuraavista sanoista: \"Teidän kokouksenne oli\nilahduttava; varsinkin riemuitsin siitä, että Östring oli mukana\nja yhtyi Teihin toisiin. Olin epätietoinen häneen nähden. Mitä\nkorkeammalla on seisonut, sitä syvempi on nöyryytys oleva, mutta\n_jos alistuu semmoiseen nöyryytykseen, todistaa se että rakastaa\ntotuutta_.\" [Sanat ovat tekijän alleviivaamat. -- Eräässä myöhemmässä\nkirjeessä tulee myöskin näkyviin, miten hajaannus ja sen alkusyy\nvaikuttivat Kihlmaniin. Essen oli kertonut tavanneensa arkkipiispan,\nja sen johdosta Kihlman kirjoittaa: \"Oli sangen mielenkiintoista\nkuulla kohtauksestanne arkkipiispan kanssa. On sentään hyvä, että\nmeille vielä osoitetaan kunnioitusta. Olen peljännyt, että kaikki\nihmiset, joilla on ankaran siveelliset periaatteet, ylenkatsoisivat\nmeitä. Ainakin me joissakin määrin ansaitsisimme sitä. Mutta kenties\nHerra säästää meitä, kun teemme parannusta. -- -- -- Oli niin ja näin\nettä annoit arkkipiispan lukea kirjeeni Malmbergille. Muistaakseni\nviittasin siinä juomiseemmekin. Siitä saattoi arkkipiispa ehkä\nluulla, että mekin olemme irstailleet. Niin kauas emme kuitenkaan\nmenneet; luonnollinen jumalanpelkomme ja kunnollisuutemme (ärbarhet)\nnousivat sitä vastaan, vaikka periaatteet olivat semmoisia, että\nhelposti olisi voinut niin käydä. Viittasin kuitenkin tähän\nkirjeessä, jotta en panisi kaikkea syytä hänen päällensä, ja niin\ntaivuttaisin hänet parannukseen. Mutta sinä olet luultavasti\nselittänyt asiani\" --] Ei siinä kokouksessa ollut rahtuakaan sitä\nomakylläisyyttä, joka on vikoilemisen edellytys; se mikä pakottaa\nihmisen syyttämään ja tuomitsemaan itseään on yksistään _totuuden\nhenki_. Ettei Beckin oppi voinut vaikuttaa kokouksessa esitettyjen\nmielipiteitten syntyyn, on selvää siitä yksinkertaisesta syystä,\nettä Kihlman ennen kokousta oli ennättänyt antaa hyvin vähän tietoja\nopettajastaan ja hänen suunnastaan, eikä se vähä vielä ollut\ntullut monenkaan tietoon saatikka yhteen ainoaankaan uudistavasti\nvaikuttanut. Toinen asia on, että Kihlman ja hänen ystävänsä\nsittemmin huomasivat saavansa Beckiltä tukea mielipiteilleen. He\nolivat jo, ennenkuin mitään tiesivät Beckistä, osaksi kääntymässä\nsamaan suuntaan, ja merkille pantavaa on, että se, mikä ensiksi\nveti Kihlmania Tübingeniin, oli sanoma, että Beckin teologia\nyksinomaisesti perustui raamattuun ja oli siitä ammennettu, toisin\nsanoen, että tämä oli toteuttanut sen ajatuksen, joka Kihlmanilla oli\njo kotona, nimittäin että hänen oli antauduttava raamatun tutkimiseen\nkäsittääkseen sen totuudet yhtenä järjestelmänä. [Osoittaakseen\netteivät kuitenkaan kaikki vielä luottaneet Beckin oppiin siteeraa\n_Rosendal_ (III, s. 419) erään kohdan muutamasta Hilda Bergrothin\nkirjeestä äidilleen, missä hän valittaa, että, \"Beck on kääntänyt\nKihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä\". Erehtymättä olisi hän\nvoinut sanoa, että _kaikki_ Kihlmanin ystävät vastaiseksi olivat\nsamaa mieltä kuin hänen kälynsä. Että niin oli laita, tulee seuraava\nkertomuksemme täydellisesti todistamaan.]\n\nOttakaamme tähän vihdoin Kihlmanin loppusanat Essenille: \"Väittelyllä\nei saavuteta mitään; mutta se, joka on totuudesta, voitetaan\ntotuudella. _Meidän tulee vain pitää tärkeänä, että meillä on puhdas\ntotuus ja että annamme sen kaikessa johtaa itseämme_. -- Noudattaa\nJumalan tahtoa on ylenkatsottu toimi (ett föraktadt göromål), mutta\n_se_ ratkaisee Jumalan luona, _ei mikään muu_. -- Älä ole levoton\nsen vuoksi, että meitä on ruvettu pitämään lahkona (kommit att\ngälla för en sect)! Koska se kuitenkin on totta, on parempi, että\nlasta nimitetään oikealla nimellään. Minusta tuntuu kuin olisi\nsovinto entisyytemme kanssa yhä mahdottomampi. Suokoon Jumala, että\naavistukseni ei olisi tosi. Tahtoisin mielelläni elää rauhassa ja\nsovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta jos puolustetaan sitä, mikä\nselvästi ei ole Jumalasta vaan ihmisistä, ja tahdotaan tehdä sitä\njoksikin kristinuskolle oleelliseksi, niin en voi pitää rauhaa.\" --\n\nMitä tulee mainittuun kirjeeseen Ingmanille, otan siitä vain\nseuraavat rivit, jotka yhdessä alempana luettavien kirjeotteiden\nkanssa todistavat, kuinka vähän Beck aluksi sai tunnustusta\nniiltäkään, jotka kuitenkin välittömästi olivat saaneet tietoja\nhänestä: \"Kiitän Sinua varoituksestasi Beckin suhteen. Tiedän,\nettä se tuli hyväätarkoittavasta sydämestä. Sinä et voinut oikein\narvostella häntä siitä vähästä, mitä olet häneltä nähnyt. Olin ensin\naikonut viipyä Tübingenissä ainoastaan 3 viikkoa, mutta mitä enemmän\naikaa kului sitä selvemmin huomasin, etten vielä tuntenut häntä. Nyt\nolen ollut täällä neljä kuukautta, ja vaikka kuuntelen häntä joka\npäivä, tapaan kuitenkin aina uusia syvyyksiä. Tullessani Tübingeniin\ntunsin salaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Varsinkin ensi\najat olivat nöyryyttäviä. Olen paljon taistellut: toisinaan\nolen suuttunut, kun en ole ymmärtänyt häntä, toisinaan tullut\nepäluuloiseksi. Mutta aina olen tullut pidätetyksi langettamasta\nhylkäävää arvostelua häntä kohtaan. En pääse omastatunnostani:\nhän on osoittautunut totuuden julistajaksi. Ei kukaan ole niin\nlyönyt maahan paraimpia tekojani ja ajatuksiani kuin hän, ilman\nettä hän on sitä tarkottanut. -- Beck on sinun hänestä laatimasi\nkuvan suora vastakohta.\" -- Kihlman oli kälyänsä varten kääntänyt\nyhden Beckin saarnan, mutta kirjeensä ohella hän nyt lähetti sen\nensiksi Ingmanille. [Kihlmanin paperien joukossa on useita hänen\nruotsintamiaan Beckin saarnoja, mutta vaikka kirjeistä näkyy, että\nhän pyysi ystäviltään takaisin ne, jotka hän lähetti heille Saksasta,\non mahdotonta tietää, mitkä hän kulloinkin sille tai sille toimitti.\n--]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkuun 13 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että kesä oli jo\naikoja sitte täysin kehittynyt; kohta helluntain jälkeen oli hän\nsyönyt kypsiä kirsimarjoja. Edelleen hän kertoo muuttaneensa\nhotellista Printz Carl yksityiseen taloon. \"Minulla on pieni sievä\nhuone, jossa on kaksi akkunaa ja erityinen vuodekomero. Kapea, matala\nNeckar-virta juoksee akkunani ulkopuolella. Jos noudatettaisiin\nmeidän käsitys- ja lause tapaamme, olisi sanottava, että minä asun\nnavetan ylisillä, sillä lehmät asuvat alakerrassa [samoin kuin oli\nlaita hotellissakin]. Se on yleinen tapa täällä -- ja kadulla on\ntunkio. Minun on vaikea tyytyä tämmöiseen siivottomuuteen.\"\n\nSamassa kirjeessä Kihlman mainitsee, että rovasti Heikel omasta ja\narkkipiispankin puolesta oli kehottanut häntä hakemaan teologian\nlehtorinvirkaa Vaasassa, tietenkin antamatta mitään lupausta\ntulokseen nähden. Odottaessa rovastin kirjettä oli hän koettanut\nvähin suunnitella opinnäytteiksi tarpeellisia teesejä, mutta\nhuomannut, että hänen teologiset harrastuksensa siitä kärsivät.\nSentähden hän nyt kaikella mahdollisella kohteliaisuudella oli\nvastannut, että hän luopuisi koko tuumasta, jos opinnäyte, niinkuin\noli määrätty, oli suoritettava syyskuun kuluessa -- hän tahtoi\nnäet olla vapaa lokakuun 1 p:ään, mutta jos voitaisiin siten\njärjestää asiat, että hänellä vielä tämän päivän jälkeen olisi aikaa\nvalmistautua, niin hän mielellään noudattaisi kehotusta. Heinäkuulla\nHeikel ilmoitti, että Kihlmanilla todellakin lokakuun alusta vielä\nolisi aikaa. Alempana nähdään, ettei asiasta sittenkään tullut mitään.\n\nTämän äidille lähettämänsä kirjeen jälkeen Kihlman kuuden viikon\naikana kirjoitti vain kaksi kirjettä kotimaahan, toisen Favorinille\n(4/7), toisen Essenille (19/7), ja ovat molemmat valitettavasti\nhävinneet. Myöhemmistä kirjeistä saamme tietää, että hän sydänkesällä\nahkerasti teki työtä ja että päivät sentähden kuluivat nopeasti.\nEikä se oudostuta meitä, kun ajattelemme, että Tübingenissä-olo\nläheni loppuansa. Samalta ajalta on almanakkaan merkittynä kolme\npientä virkistysretkeä: kesäkuun 17 p:nä \"matkustin Weiliin\", 29\np:nä \"kävelin Reutlingeniin\", heinäkuun 11 p:nä \"edestakaisin\nBalingenissa.\"\n\nElokuun 1 p:nä Kihlman kirjoitti viimeisen kirjeen Antero\nIngmanille, vastauksen saamaansa kolmeen kirjeeseen. Vaikka nämä\nkirjeet ovat kadonneet, huomaa vastauksesta, että nekin olivat\nsisältäneet muistutuksia ja varoituksia. Kaikesta huomaa, että\nKihlmanin lähimmätkin ystävät -- Essen kenties toisia vähemmän --\nepäluuloisesti katselivat ja pelkäsivät sitä vaikutusta, jonka\nalaiseksi hän Saksassa oli tullut. Varsinkin näyttää heidän\nmielestään Beck olleen vaarallinen mies, omansa johtamaan heidän\nnuorta ystäväänsä harhateille. Syytä epäluuloon saivat he milloin\nmistäkin väärinkäsitetystä lauseesta Kihlmanin kirjeissä, jota\npaitsi merkille on pantava, että Beckin teokset vielä olivat heille\ntuntemattomia, vaikka Kihlman kyllä oli lähettänyt luettelon niistä\n(milloin? on mahdoton sanoa, sillä se on kirjoitettu irtonaiselle\nlehdelle, jossa ei ole päivämäärää; kumminkin verraten myöhään,\nsiitä päättäen, että muutamat muistutukset osoittavat hänen itse jo\nlukeneen tärkeimmät). Tätä sekä Kihlmanin kantaa yleensä valaisee\nkirje Ingmanille.\n\n\"Sinäkin, Brutukseni, olet peloissasi minun suhteeni. En tahdo\ntuhlata monta sanaa itsepuolustukseeni. Mutta minä kysyn Sinulta:\nvoitko _todella_ uskoa, että minä useita vuosia kärsittyäni\nihmisorjuuden ikeen alla haluaisin nyt kohta kumartua sen alle?\ntaikka pakottaa muita sen alle? Voitko uskoa sitä?\" -- -- Edelleen:\nmissä ovat 'ne mahtavat nuhteet ja muistutukset', jotka olen\nantanut? -- \"En tahdo, että minua säästetään, en pyydä suopeutta,\nvaan ainoastaan oikeutta. Lue kirjeeni Teille; en koskaan kirjoita\nalustelmaa, enkä tarkoin tiedä mitä olen kirjoittanut, mutta tiedän,\netteivät kirjeeni voi ilmaista muuta kuin mitä minulla on sisässäni.\nKatso mikä henki niistä puhuu, esiintyykö niissä maallisiin\ntakertunut sielu vai tarkoitetaanko ijäisyyttä?\" -- -- Ja \"mistä\nsyystä luulet Sinä, että minä vapaaehtoisesti luovun virasta, johon\nminulla on mitä suurin taipumus? [Arvattavasti oli häntä moitittu\nsiitä, että hän ei innokkaammin pyrkinyt lehtoriksi.] Ja niin,\nvaikka toiveet näyttävät lupaavilta? Mikä antaa minulle voimaa\nuhrata rakkaintakin? Tekisinkö niin, jos katseeni kohdistuisi näihin\nmaallisiin, saadakseni _täällä_ merkitystä, asettuakseni _täällä_\npuoluemiehenä toisia puoluemiehiä vastaan?\"\n\nMitä Beckiin tulee, oli hän vaarallinen sen vuoksi, että hän muka\noli antiluterilainen, antipietisti ja epäkirkollinen. Kihlman ottaa\nnyt selittääkseen, missä mielessä näitä mainesanoja voitiin hänestä\nkäyttää. Beck ei suinkaan ollut Luteruksen vastustaja, vaan päin\nvastoin kunnioitti häntä suuresti. Itsekin hän rakennuksekseen luki\nLuteruksen postillaa ja oli kehottanut Kihlmania tekemään samoin.\nKotihartaushetkinä hän käytti Pfaffin (oikea vanha luterilainen),\nBengelin ja Roosin kirjoja. \"Roosin kotihartaus- ja rukouskirjaa\non hän usein käyttänyt kodissaan minun läsnäollessani, ja juuri\nse herätti minussa heti alussa rakkautta ja luottamusta häneen,\nsillä joku aika ennenkuin lähdin Suomesta olin itsekin kodissani\nkäyttänyt samoja kirjoja.\" -- Beckin \"antiluterilaisuus\" tarkoitti\nvallalla olevaa valheluterilaisuutta. \"Tämä valheluterilaisuus\neroaa alkuperäisestä luterilaisuudesta oleellisesti siinä, että\nkun jälkimäinen teki pyhän raamatun elämänperiaatteekseen, ei\nvalheluterilaisuuden mielestä vielä ole mitään sanottu, jos sanoo\ntahtovansa pitää kiinni Jumalan sanasta; tulee näet myöskin\nnojata Concordiakirjaan ja edelleen luterilaisen teologian\nskolastiseen muodostukseen, semmoisena, miksi se on kehittynyt\n17:nnellä vuosisadalla. Tämä valheluterilaisuus on aiheutunut\nkatolilaisuuden uudesta virkoamisesta sekä luultavasti myöskin\nunionistisista vainoista Preussissa.\" -- Valheluterilaiset eivät\nkärsineet Beckiä alkuperäisenä luterilaisena, ja samoin oli hän\nvastenmielinen uudenaikaisille pietisteille, syystä että oli oikea\n_speneriläinen pietisti_. Uudenaikainen pietismi Saksassa oli\nnäet niinkuin suomalainen herännäisyys speneriläisen vastakohta.\n\"Beck rakastaa Speneriä ja pitää häntä suuressa arvossa.\" -- Niin\nmyös mitä kirkollisuuteen tulee. \"Jos kirkkoa pidetään samana\nasiana kuin valtiokristinuskoa eli valtiokirkkoa, silloin on Beck\nkyllä epäkirkollinen. Mutta jos sillä ymmärretään samaa kuin\ntunnustuskirjat tarkoittavat nimityksellä congregatio sanctorum\n(pyhien seurakunta), silloin tahdon nähdä, ken on enemmän kirkollinen\nkuin hän. -- Beck ei puhu paljon kirkosta, mutta missä hän vain\ntapaa vakavaa mieltä ja harrastusta, totuuden rakkautta, siinä hän\nkäyttäytyy kirkon oikeana poikana. Niinkuin isä ja ystävä on hän\nhuolehtinut minusta, kutsunut minut jokapäiväiseksi vieraakseen\nkotiinsa, ja jos minä jonakin päivänä olen poissa, tulee hän\nluokseni. Ei hän kuitenkaan tarvitse minua. Hän voisi kyllä saada\nparempaa seuraa. Mutta miksi hän ei halveksi minua? Olen vakuutettu\nsiitä, että ainoa syy on se, että hän on huomannut minussa vilpitöntä\ntotuuden harrastusta. Mutta miten on Beckillä aikaa minuakin varten?\nSitä ei stuttgartilaisilla ollut, ja Beckillä on sentään enemmän\ntyötä. Se johtuu siitä, että hän ei ole ottanut hoitaakseen mitään\nylimääräisiä toimia. Hän täyttää vain velvollisuutensa. Valmistautuu\ntunnollisesti luentoihinsa ja saarnoihinsa; muun ajan hän käyttää\nterveytensä, kotinsa ja niiden hyväksi, jotka kysyvät häneltä neuvoa\nja opetusta. Nyt, kun muuan lakitieteen professori, hänen uskottu\nystävänsä, on jättänyt Tübingenin, hän seurustelee ainoastaan erään\nköyhäinhuoneen tarkastajan ja erään värjärin kanssa. Repetentit,\njotka tahtovat säilyttää itsenäisyytensä eivätkä arvele voivansa\nolla Beckiin muussa suhteessa kuin oppilassuhteessa, käyvät vain\nsilloin tällöin hänen luonaan. Virkatoveriensa kanssa hän seurustelee\nainoastaan milloin virka vaatii. Tätä en mainitse todistaakseni hänen\npuhdasoppisuuttaan, vaan ainoastaan hänen kirkollisuuttaan. Missä hän\ntapaa henkilön, jota hän Jumalan sanan mukaan voi pitää Kristuksen\njäsenenä taikka mieluummin jonkun, joka on totuudesta, hänen kanssaan\nhän seurustelee, huolimatta siitä, miten halpana ja ylenkatsottuna\nhän onkaan maailmassa.\" -- -- -- Mutta Ingman näytti pitävän kirkkoa\nsamana kuin luterilaisuus. Sitä ei Kihlman myöntänyt oikeaksi, sillä\ntodellisuudessa ja Jumalan kannalta katsoen saattoi korkeintaan\nsanoa, että luterilaisissa seurakunnissamme ainoastaan sangen pieni\nvähemmistö kuului Kristuksen kirkkoon; mutta semmoinen vähemmistö oli\nmyöskin olemassa muissa kirkoissa, katolilaisessa ja reformeeratussa.\n--\n\n\"Mutta kenties et tahdokaan puhua kirkosta semmoisena kuin se\ntodellisuudessa on olemassa, vaan ainoastaan sen tunnustuksesta.\nSiitä sanot, että se pysyy ijäti. Jos siitä luovutaan, niin olemme\naavalla merellä ilman peräsintä ja ilman purjeita, irtimurrettuina\nHerran pyhien todistajien ihanasta veljesseppeleestä.\" -- \"Onko\ntämä vakava mielipiteesi?\" kysyy Kihlman. Hänen mielestään oli se\nliioittelua, sillä ainoastaan Jumalan sanalla on se lupaus, että se\npysyy ijankaikkisesti. -- \"Älä ymmärrä minua väärin: en minä tahdo\npoistaa tunnustuskirjoja, eivät ne ole minun tielläni. Mutta minusta\nei ole ollenkaan tarpeen ensin tutkia niitä ymmärtääkseen raamattua.\nJos arvelee olevansa ilman peräsintä tullessaan raamattuun ilman\ntunnustuskirjoja, niin tietää se, että Jumalan sanan on mukautuminen\nvalmiiden dogmien mukaan. Jos Luterus olisi ajatellut niin, ei hän\nkoskaan olisi astunut luostarikammiostaan.\"\n\n\"Minä olen myöskin ollut tunnustuskirjojen innokas puolustaja, mutta\nviime aikoina en ole enää voinut olla oikein tyytyväinen yhteen ja\ntoiseen kohtaan taikka yleensä luterilaiseen teologiaan. Varsinkin\noli sakramenttioppi minulle salaperäinen ('ett mysterium'). Kun\nHedberg esiintyi julistamalla käsityksensä kasteesta, olin minä\nneuvoton. Jos ihminen todella kasteessa syntyy uudestaan, niin mitä\nhyötyä on vaatia uudestasyntymistä, niinkuin me olemme tehneet.\nJa kuitenkin osoittaa kokemus, että meidän, vaikka olemmekin\nkastetuita, täytyy tulla uusiksi ihmisiksi. Tämä kysymys on paljon\nvaivannut minua. Samoin ehtoollisoppi. Se on niin välittämätön. En\nole koskaan voinut päästä selville siitä, miksi olen mennyt Herran\nehtoolliselle. Ei ole muuta syytä kuin Kristuksen käsky, mutta täytyy\nkuitenkin olla joku syy, jonka vuoksi Kristus on niin käskenyt.\nSitä en löytänyt luterilaisuudessa. Toinen seikka, joka varsinkin\nvaimoni kuoleman jälkeen alkoi ahdistaa minua, oli parannusta, uskoa,\nkääntymystä, uudestasyntymistä koskevien määritysten epävarmuus.\nToinen opettaa niin, toinen näin. Mutta mikä on totuus? Miten\nmoni ihminen joutuukaan tappiolle juuri puuttuvan tiedon vuoksi.\nJa kuinka tietää, onko kääntynyt, onko uudestasyntynyt, jollei\ntiedä mitä sillä ymmärretään taikka oikeammin mitä Jumala sillä\nymmärtää. Tunnustuskirjat sekottavat kaikki yhteen katumukseen ja\nuskoon. -- Stuttgartissa minua loukkasi oppi perisynnistä, joka\nluterilaisen opin mukaan on tuomittava. Siis ovat vastasyntyneet\nlapset perisyntinsä tähden tuomittavat. Eiväthän he kuitenkaan\nitse ole syypäät siihen, että heissä on perisynti; kuinka on\nsopusoinnussa Jumalan oikeuden kanssa tuomita joku, joka ei omasta\npuolestaan ole mitenkään ansainnut rangaistusta? Nämä ynnä muut\nvaikeudet ovat estäneet minua ihailemasta tunnustuskirjoja. Ja minä\nolen iloinen, että olen pysynyt suorana itseäni kohtaan pyytämättä\nvapautua vaikeuksista harhaluulon (illusion) kautta. Sen vuoksi\ntoivon nyt tulevani oikeaan ratkaisuun. -- Ethän Sinäkään voi, jos\ntahdot olla rehellinen itseäsi kohtaan, kieltää, että semmoisia\npulmia on olemassa. Ja jos kerran myönnät sen, niin ajattelen,\nettä Sinä kuitenkin vastaiseksi käännyt Jumalan ja Jumalan sanan\nsekä tunnollisten eksegeettien (niinkuin Bengel ja Roos) puoleen\nsaadaksesi vastausta siihen, johon eivät tunnustuskirjat vastaa.\nMutta jos Sinä kerran tunkeudut Jumalan sanaan, niin sen aarteet\nhämmästyttävät sinua. Eikä Sinun ylistyksesi enää tarkoita\ntunnustuskirjoja (joita et silti hylkää taikka ylenkatso), vaan\nJumalan sanaa, sillä sydämesi on täynnä sen ihanuutta. Ja silloin\najattelen minä, että ollaan oikeita luterilaisia, vai miten?\nSemmoiseksi luterilaiseksi koetan minä tulla, ja minä tyydyn\nsiihen niin hyvin, että toivoisin Sinulle samaa. En epäile, että\nolet tuleva yksimieliseksi minun kanssani, mutta niin kauan kuin\npidät tunnustuskirjoja korkeimpana totuutena, täytyy Sinun olla\nepäluuloinen sitä kohtaan, joka luulottelee tietävänsä vielä\nparempaa.\" -- Vaikkei Kihlman kirjeessään sitä lausukaan, todistaa se\nkuitenkin, että hän oli saavuttanut matkansa päämäärän. Ei niin, että\nhän olisi saanut ratkaisevan vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin,\njotka hänen lähtiessään häiritsivät hänen rauhaansa, ja luonut\nvalmiiksi teologisen järjestelmänsä, mutta kumminkin oli hän löytänyt\nvakavan pohjan, millä seisoa, selvän suunnan, mihin pyrkiä. Onhan\nhänen äänensä kerrassaan muuttunut, verrattuna siihen vaikeroivaan,\njoka leimasi hänen kirjeensä Tukholmasta ja Stuttgartista.\nJärkyttävät kokemukset, jotka häntä ennen tuskastuttivat, ovat\nvetäytyneet taustalle, hänen mielensä on tyyntynyt, ja vaatimatta\nmitään erikoista hyvää maalliselta elämältä elää hän vakaumuksensa\nturvissa ja tietoisena siitä, mistä hän on aina saava raitista vettä\nhengellisen elämänsä ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, valmis\npalaamaan kotimaahansa ja vastaanottamaan mitä Jumala siellä on\nhänelle tarjoava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtelä-Saksassa Kihlman oli toivonut saavansa nauttia lämmintä, ja\nhän näyttää saaneenkin sitä tarpeeksi heinä- ja elokuulla. Äidilleen\nhän kertoo, että lämpömittari osotti +29° R., ja oli hän sentähden\nluopunut papinpuvustaan ja pukeutunut \"mylläriksi\", joka kai\nmerkitsee, että hän oli hankkinut itselleen valkoisen puvun mustan\nsijaan.\n\nMitä kauemmin Kihlman viipyi Tübingenissä, sitä enemmän supistui\nhäneltä mahdollisuus nähdä etelämpiä maita, jota hän talvella oli\najatellut. Kumminkin hän pikimmittäin pistäytyi Sveitsiin. Elokuun\n19 p:nä hän näet rautateitse matkusti Friedrichshafeniin Bodenjärven\nrannalla, 20 p:nä laivalla yli järven Rorschachiin ja sieltä jalan\nSt. Gallenin kautta Teuffeniin. Käytyään 21 p:nä koulunopettaja\nLutzin luona hän i.p:llä käveli Appenzelliin, missä 22 p:nä,\njoka oli sunnuntai, kuuli kapusinilaismunkin saarnaavan, nousi\nsitte 5520 jalkaa korkealle Hohenkastenin vuorelle ja jäi sinne\nyöksi. Seuraavana päivänä hän vielä käveli Gaisiin, josta kääntyi\npaluumatkalle, ajaen St. Galleniin ja Rorschachiin; 24 p:nä hän\njälleen oli Tübingenissä. Koko matka kesti siis vain 6 päivää. Sitä\npaitsi oli se siinä kohden onneton, että ilma oli huono: vettä satoi\nkaiket päivät, ja Hohenkasten oli paksun sumun peitossa; ainoastaan\npalatessaan hän Bodenjärvellä näki ihanan päivänlaskun. \"En\nkuitenkaan kadu tätä retkeä\", Kihlman kirjoittaa äidilleen, \"sillä\nsain sittenkin nähdä osan ihanaa maata. Reppu seljässä ja keppi\nkädessä kävelin minä aivan yksin paikasta paikkaan niinkuin vaeltava\nkisälli meillä. Siten oppii paremmin tuntemaan seutuja, ja jos vain\nilma on kaunis, mieli reipas eikä rahoja puutu, niin ei helposti voi\nkuvitella mitään nautintorikkaampaa kuin semmoinen vaellus Jumalan\nvapaassa, ihanassa luonnossa.\" --\n\nVielä viipyi Kihlman kaksi viikkoa Tübingenissä ennenkuin oli valmis\nlähtemään. Hän syyttää siitä antikvaarisia kirjakauppoja, joista\nhän etsi ja osti mieluisia kirjoja. \"Syyskuun 8 p:nä lähdin siis\nTübingenistä, missä olin viettänyt 7 1/2 kuukautta\", kirjoittaa\nhän (Wittenbergistä 20/9) äidilleen. \"Ilolla ajattelen tätä aikaa,\njonka olen hiljaisuudessa eläen saanut kokonaan käyttää omaksi\nhyödykseni, laskeakseni hyvän perustuksen aikaa ja ijäisyyttä varten.\n-- Professori Beck ja hänen rouvansa saattoivat minua muutamia\npäiviä paluumatkalla. Syyskuun 9 p:nä matkustimme Stuttgartista\nHeilbronniin. Stuttgartissa jätin hyvästi sikäläisille tuttavilleni.\nVarsinkin oli se talo minulle rakas, missä olin asunut; minua ei\nkohdeltu vieraana vaan sukulaisena; 10 p:nä matkustimme höyrylaivalla\nHeilbronnista Heidelbergiin; 11 p:nä sieltä Darmstadtiin rautatietä;\n12 p:nä Frankfurt am Mainiin; 13 p:nä teimme huviretken hiljaiseen,\nvaatimattomaan Taunus-vuoriseutuun, illalla tulimme Mainziin; 14 p:nä\najoimme vaunuissa Rheinvirtaa pitkin Rüdesheimiin, missä juodaan\nihanaa, tulista viiniä. Kunpa sentään voisin tuoda Suomeenkin näitä\nRheinin viinejä! Tekisi Sinullekin hyvää saada joka päivä juoda\nlasi jaloa puhdasta viiniä. Minä kävin eräässä viinikellarissakin\nja maistelin erilaisia viinejä, niin että nyt olen olevinani vähän\nasiantuntija. 15 p:nä kuljimme höyrylaivalla Koblenziin, joten vielä\nkerran näin saman ihanan tien kuin viime syksynä; 16 p:nä tapahtui\npaluumatka Frankfurt am Mainiin. Tahdoin palata sinne matkustaakseni\ntoista tietä kuin vuosi sitten. Aamulla 17 p:nä jätin Frankfurtin,\nerottuani prof. Beckistä ja hänen rouvastaan, jotka tähän saakka\nolivat seuranneet minua. Ero oli tuskallinen. Voimakas, nerokas\nmies itki niinkuin lapsi. Niin rakkaaksi olin minä, mitätön, halpa\nmies, tullut hänelle. Hänen ystävyytensä on minulle kalliimpi kuin\nlukuisien taitamattomien ylistykset. Ja minä mainitsen tämän Sinulle,\nainoastaan Sinulle, syystä että on ilahduttavaa äidinsydämellesi\nkuulla, että kelpo, hurskas mies rakastaa lastasi. Olen näinä päivinä\nsyvästi kaivannut häntä, jonka kanssa joka päivä seurustelin. Jälleen\ntunnen olevani niin yksin, yksin keskellä ihmisiä.\" --\n\nSyyskuun 17 p:nä Kihlman tuli Eisenachiin; 18 p:nä hän kävi\nWartburgissa, jota ympäröivä kaunis, erinomaisen viehättävä luonto\nhänestä ansaitsi enemmän huomiota kuin Luteruksen huone linnan\nsisällä; illalla hän saapui Halleen, missä tapasi prof. (Heinr.\nErnst Ferd.) Guericken -- \"hän on yhtä pitkä ja laiha kuin hänen\nkirjansa, ja lopulta on epätietoista, mitä on ajatteleminen hänen\nkristillisestä elämästään\" (Essenille); 19 p:nä Wittenbergiin,\nmissä Kihlman kävi kaikkialla etsimässä Luteruksen muistoja: hänen\nmuinoisessa kodissaan, jossa työhuone vielä on entisessä asussaan,\nkirkoissa, joissa hän tavallisesti saarnasi, haudalla y.m. Berliniin\nKihlman saapui 20 p:nä ja Hampuriin 22:na sekä 23:na Lyypekkiin.\nSieltä hänen oli aikomus mennä Ystadiin, mutta -- syystä että hän\ntuli Berlinistä, joka vähän ennen oli virallisesti julistettu koleran\nsaastuttamaksi, hänelle ei luvattu antaa terveystodistusta ennenkuin\n7 päivän päästä! Silloin hän päätti matkustaa Tanskan kautta.\nDilissansilla hän siis 24 p:nä Eutinin kautta saapui Kieliin. \"Kävin\nmeillä niin vähän kunnioitetun [rationalismin kiivaan vastustajan]\nKlaus Harmsin luona. Ukko on vanha, hyvin vanha [74-vuotias] ja\nsokea, mutta vielä voimakas ja hänellä on huumoria. Oli hauskaa\nnähdä ja kuulla häntä. Hänen viimeiset sanansa: 'Gott befohlen!\nGott befohlen!' joita sanoessaan hän iloisesti pudisti kättäni,\nolivat sydämellisiä ja luottavaisia ikäänkuin hän olisi niissä\njulkilausunut pitkän elämänsä kokemuksen. Erikoista hartautta en\nhänessä huomannut.\" Kööpenhaminaan Kihlman tuli 26 p:nä, ja siellä\nruotsalainen konsuli sanoi hänen saavan terveystodistuksen vasta kun\noli ollut 10 päivää poissa Berlinistä! Ei ollut muuta neuvoa kuin\nodottaa!\n\nKaranteeniviikko Kööpenhaminassa oli mitä ikävin. Eräänä päivänä\nKihlman kyllä tapasi Limingan rovastin Aaron G. Borgin, mutta eivät\nhe olleet saman hengen miehiä. Borg oli paluumatkalla Baierista,\n\"jossa oli juonut _vettä_\", ja oli nyt jo lähes viikon odottanut\nterveyspassia. He kävivät yhdessä katsomassa marmoripalatsia\n(kirkkoa?), jota ei oltu jaksettu rakentaa valmiiksi ja joka\nsentähden nyt oli rauniona. \"En voi kieltää, ettei ollut vähän\nyhtäläisyyttä palatsin ja Aaronini välillä\", Kihlman kirjoittaa\nEssenille. -- Samasta kirjeestä, joka nähtävästi oli matkan viimeinen\n(Kööpenhaminasta 2/10) Essenille, näkyy mitä Kihlman oli kirjoittanut\nylempänä mainitussa, hävinneessä kirjeessä (19/7 1852). Hän oli\nnäet ehdottanut, että koetettaisiin saada professori Beck Suomeen\n(yliopistoon, prof. A. A. Laurellin sijalle, joka oli kuollut 14/4\n1852). Essen ei näy voineen hyväksyä ajatusta. Pahoittelematta\nKihlman sen johdosta lausuu: \"jos Sinä tuntisit Beckin niinkuin minä,\nniin olisi Sinulla, sen tiedän varmaan, sama kunnioitus ja rakkaus\nhäntä kohtaan kuin minulla.\" --\n\nTäältä Kihlman kirjoitti ensimäisen kirjeensä prof. Beckille,\n\"kalliille opettajalleen\", ja alkoi hän sen ylistämällä onnellista\nTübingenin aikaansa, rauhan aikaa, jolloin hän oli saanut tehdä\ntyötä taistelematta kenenkään kanssa ja jolloin totuuden maito oli\nollut hänen jokapäiväinen ravintonsa. Hän tunnustaa, että Jumala\noli matkalla antanut hänelle enemmän kuin hän lähtiessään kotoa oli\nymmärtänyt rukoillakaan. Mutta toiselta puolen hän valittaa, että\nhän jo lyhyellä paluumatkallaan oli kokenut, miten paraimmatkin,\nvaikka tuntevatkin jumalalliset periaatteet, arvostelevat niitä\ninhimillisesti. Ei ainoatakaan hän ollut tavannut, josta olisi\nvoinut varmuudella sanoa: tuolla on silmät auki. Jumalallisten\nperiaatteiden johtopäätökset jätetään sikseen; sillä ei mitään pelätä\nniin paljon kuin \"yksipuolisuutta\". \"Minulle on ollut tuskallista,\nettä minun juuri nyt, kun en muuta harrasta kuin totuutta ilman\npuolueellisuutta, täytyy kuulla, että muka olen joutunut harhaan\noikealta tieltä.\" Tämä vaikutelma näyttää Kihlmaniin jääneen etenkin\nerään kohtauksen jälkeen prof. Schmiedenin kanssa Wittenbergissä.\nIllalla hän oli kuullut professorin saarnaavan \"sydämellisesti,\nsisään tunkevasti, rankaisevasti ja lohduttavasti\", mutta kun hän\nseuraavana aamuna kävi hänen luonaan ja keskustelu m.m. oli kääntynyt\nsisälähetykseen, oli ajatustenvaihto käynyt vilkkaaksi, jopa\nväittelyntapaiseksi, ja Kihlman oli huomannut, että yksimielisyys\noli mahdoton heidän välillään; vaikka he käyttivät samoja sanoja,\nolivat heidän käsityksensä Kristuksesta erilaiset. -- Kirje päättyy\nsanoihin: \"kunpa olisin Tübingenissä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokakuun 2 p:nä Kihlman vihdoin pääsi Juutinrauman yli Malmöhön, ja\nse oli onni. Tunti sen jälkeen alkoi näet orkaanintapainen myrsky,\njommoista ei miesmuistiin oltu nähty Etelä-Ruotsissa ja joka aiheutti\nlukuisia haaksirikkoja. Malmöstä Kihlman lähti Lundiin tapaamaan\nsikäläisiä tuttavia, ja lokakuun 5 p:nä hän saapui Tranåsiin, missä\nTernström ystävällisesti vastaanotti hänet. Kaksi päivää siellä\nyhdessä luettiin ja keskusteltiin hengellisistä kysymyksistä,\nmutta, päinvastoin mitä odottanut oli, ei Kihlman Ternströmiltäkään\nsaanut kuulla myötätuntoista hyväksymistä uusille mielipiteilleen.\nLopputuloksena oli varoitus ja vakuutus, että hänen vaivansa oli\nollut turha! Näin kertoo Kihlman Beckille kirjeessä, jonka hän\nkirjoitti tälle kotia tultuaan. -- Jatkaakseen matkaa Tukholmaan\nKihlman 7 p:nä ajoi Ystadiin, mutta myrskyn tähden oli laivojen kulku\nhäiriintynyt, ja hän oli pakotettu jälleen viipymään puolineljättä\nvuorokautta kurjassa pikkukaupungissa. \"Olen aivan onneton esteitteni\nvuoksi\", hän valittaa äidilleen. \"Kun kerran on huono onni, niin se\nvainoaa kaikkialla.\" Lähtiessään Tranåsista oli Kihlman jättänyt\nTernströmille muutamia Beckin saarnoja, ja luettuaan ne tuli tämä\n11 p:nä varhain aamulla kaupunkiin pitääkseen seuraa yksinäiselle\nystävälleen, jolta nyt halusi kuulla enemmän Beckistä. Kumminkin tuli\nja lähti höyrylaiva samana päivänä, joten yhdessäolo kävi lyhyeksi.\nMatka Tukholmaan oli onnellinen, ja saapui Kihlman sinne 13 p:nä.\nSiellä häntä odotti koko pinkka vuoden vanhoja kirjeitä!\n\nTukholmassakin matkustajamme kävi tervehtimässä tuttaviaan, mikä oli\nsitä luonnollisempaa kuin hänen sielläkin täytyi lähes viikon odottaa\nStorfursten-laivaa, jolla vasta 19 p:nä pääsi lähtemään. Lokakuun\n20 p:nä, siis oltuaan ulkomailla 14 kuukautta, Kihlman astui maihin\nTurussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMoninaiset esteet paluumatkalla merkitsivät paljon Kihlmanille.\nLehtorinviran hakuaika oli näet kulunut umpeen kuusi päivää ennen\nhänen tuloansa, eikä asia ollut mitenkään autettavissa. \"Jos olisin\ntiennyt sen, olisin ehkä jäänyt Saksaan talveksi.\" Kun ei missään\nruotsinkielisessä seurakunnassa ollut vapaata paikkaa, tahtoi\ntuomiokapituli määrätä hänet johonkin suomalaiseen seutuun. Siihen\nKihlman ei kuitenkaan, kielen vuoksi, suostunut, ja kun lääkäri\narveli olevan vaarallista hänen terveydelleen ruveta saarnaamaan\nkylmässä kirkossa ennenkuin uudestaan oli tottunut ilmanalaamme, jäi\ntulokseksi, että hän pitkien mietiskelyjen jälkeen anoi virkavapauden\npidennystä toukokuun 1 p:ään 1853. Vapaa aika oli edelleen käytettävä\nopintoihin -- tullakseenko yliopistonopettajaksi? -- sitä hän ei\nuskaltanut päättää.\n\nArkkipiispa ja tuomiokapitulin jäsenet kohtelivat Kihlmania hyvin\nystävällisesti niinä yhdeksänä päivänä, jotka hän viipyi Turussa,\nmutta kun hän kävi ensinmainitun luona hyvästi jättämässä, alkoi\nkorkea esimies kysellä häneltä hänen teologisia mielipiteitään.\n\"Hän tahtoi välttämättömästi\", Kihlman kertoo Beckille, \"saada\nminua tunnustamaan, että uskoni oli yhtäpitävä tunnustuskirjoissa\njulkilausutun uskon kanssa. Olisin mielelläni ollut siihen\nvastaamatta, mutta hän vaati ehdottomasti suoraa vastausta. Silloin\nminä vastasin, että uskon Luteruksen olleen Jumalan miehen, joka on\noikeassa mitä tulee kristinuskon pääasioihin, mutta uskon myöskin,\nettei hän kaikessa voinut tulla valmiiksi ja että uskonpuhdistusta\nsiis ei ole katsottava hänen kauttaan loppuunsuoritetuksi. Meidän on\nkyllä pitäminen kiinni niistä periaatteista, joihin hän on pannut\npainoa, syystä että Jumalan sana myöskin panee niihin painoa, mutta\nmeidän on myöskin lahjojemme mukaan käytävä eteenpäin ja jatkettava\nalotettua työtä. Tämän on evankelinen teologia oikeaksi myöntänyt,\nja minä olen sen totuudeksi käsittänyt.\" Arkkipiispa ei kieltänyt,\nettä asia oli niin, mutta kuitenkin oli tarpeellista tuntea\nyksilöllisen kehityksen tulokset voidakseen arvostella, eivätkö ne\nehkä olleet ristiriidassa periaatteitten ja niistä jo kehitetyn\nopin kanssa. Sillä kerskailevathan hegeliaanitkin protestanttisista\nperiaatteistaan, vaikka heidän tuloksensa kerrassaan repivät alas\nprotestanttisen opin. \"Minä vakuutin, ettei minulla ollut mitään\nyhteistä heidän kanssaan, ja silloin hän rauhottui.\"\n\nSaatuaan Helsingistä edellisenä syksynä sinne jättämät kiesinsä\nKihlman lähti Turusta lokakuun 29 p:nä. Matkalla Tampereelle satoi\nlunta, niin että hänen täytyi siellä ostaa reki, millä jatkoi 20:n\nasteen pakkasessa. Tampereelta hän matkusti Kurun kappeliin, jossa\nhänen ystävänsä Favorin tänä vuonna oli kappalaisen apulaisena.\nSiellä Kihlman viipyi kolme päivää, ja Favorinissa, joka kirjeistä\npäättäen ennen kyllä oli ollut epäluuloinen Beckiä kohtaan,\nhän ilokseen tapasi ensimäisen, joka hyväksyi ja omakseen otti\nne uudet hengelliset näköalat, jotka hän hänelle esitti. Tästä\nKihlman mainitsee Beckille sanoen Favorinia \"rehelliseksi, totuutta\nvakavasti etsiväksi mieheksi\", sekä että hän jälestäpäinkin oli\nkirjoittanut yhä enemmän \"antautuneensa totuuden alle ja tunteneensa\nitsensä lohdutetuksi\". Kihlman toimitti myös Beckille sydämelliset\ntervehdykset Favorinilta. -- Pakkanen kiristyi kiristymistään\nja lunta satoi, mutta kuitenkin Kihlman vihdoin 8 p:nä marrask.\ntuli Ylihärmään, appi-isänsä, Essenin luokse. [Kulkiessaan Lapuan\nkautta Kihlman luultavasti pistäysi pappilassa, koska Malmberg\n17/11 kirjoittaa R. Helanderille: \"Kihlmanin tapasin viikolla (i\nveckan) kirkkoherran talossa. Hän ei poikennut luokseni. Puhuimme\nkaikenlaista Saksan oloista. Ylen vähän Suomesta.\" Kihlman itse ei\nmainitse kohtausta.] \"Oli jo ilta ja aivan pimeä\", jatkuu kertomus\nkirjeessä Beckille. \"Useita viikkoja oli minua maltittomasti\nodotettu ja oltiin jo huolestuneita kohtalostani, kun ei mitään\nkuulunut. Äkkiä seisoin keskellä huonetta, missä anoppini istui\nkaikkine pienine lapsineen ja lapsenlapsineen. Uskokaa, että riemu\nnousi, niinkuin olisi ollut jouluaatto. Kaikki huusivat nimeäni\nja syleilivät minua eivätkä tahtoneet uskoa, että olin palannut.\nAppeani huudettiin ja hän tuli ja oli iloinen kuin lapsi. Mutta pikku\nHannani katseli minua tarkkaan ja sanoi sitte: 'ei se ole isä!'\nEivätkä vakuutukset aluksi mitään auttaneet; lopulta hän kuitenkin\nmyöntyi sen verran, että sanoi: 'koska kaikki sanovat, että se on\nisäni, niin täytyy kai minun uskoa se', ja niin tulimme vähitellen\nhyviksi ystäviksi, mutta vasta seuraavana päivänä hän selitti: 'nyt\ntunnen, että se on oma isäni.' Mutta jos kaikki iloitsivat, että\nolin onnellisesti palannut, niin oli minun iloni yhtä suuri tavata\nkaikki terveinä ja nähdä heidän rakkautensa minua kohtaan. Hanna\noli kasvanut ja tullut kauniimmaksi ja ymmärtäväisemmäksi -- hän\noli isänsä silmänilo.\" Illan kuluessa lasten riemu vielä yltyi, kun\nmatka-arkusta tavattiin jokaiselle jokin lahja, ja erittäin tuotti\nrouva Beckin lähettämä nukke Hannalle tuskin vähempää iloa kuin isä\nitse. -- Seuraavina päivinä, varsinkin kun Ingman Alahärmästä oli\ntullut saapuville, joutui Kihlman pitkään ja vaikeaan tutkintoon.\nHäntä vaadittiin tekemään selkoa uskonnollisista periaatteistaan ja\nBeckin teologisesta järjestelmästä. Kihlman ryhtyikin vastaamaan,\nmutta vähitellen hän huomasi vain antavansa aihetta loppumattomiin\nväittelyihin, ja silloin hän tyytyi lukemaan muutamia Beckin\nsaarnoja, ja otteita hänen luennoistaan. Vaikkei ystävillä ollut\nmitään luettua vastaan, ei sentään päästy yksimielisyyteen.\nIngmanista, joka erottuaan herännäisyydestä, \"piti vallalla\nolevaa kirkkoa pelastavana äitinä\", oli Beckin oppi perustaltaan\nrationalistinen, jota vastoin Essen, varovaisempana, tunnusti\nolevansa epäpätevä arvostelemaan raamatullista teologiaa, koska ei\nollut raamattuaan niin puolueettomasti lukenut. Edelleen Essen sanoi,\nettä olisi ruvettava raamattua tutkimaan -- yksistään siitä olisi\napua saatavissa; Beckin järjestelmä oli hänestä subjektivinen ja\nliian syvä yksinkertaisille. Vihdoin hän varoitti Kihlmania, niin\nkauan kun hän itse vielä etsi totuutta eikä siis kyennyt kumoamaan\nkaikkia vastaväitteitä, kelle tahansa esittämästä mielipiteitään.\n\"Hänen varoitustaan pidin hyvänä, etenkin kun nykyinen asemani ei\nvelvottanut minua opettamaan toisia.\"\n\nTämän kaiken Kihlman kirjoitti Beckille. Se kai kevensi hänen\nsydäntään, sillä ymmärrettävää on, että ystävien vastahakoisuus\ntaipua hänen mielipiteisiinsä ei voinut olla häntä painamatta.\n\nMarraskuun 10 p:nä Kihlman pikku Hannan kanssa matkusti Alahärmään\nIngmanin luokse ja sieltä 15 p:nä Uuteenkaarlepyyhyn, missä tapasi\nL. Stenbäckin. Tämä kertoi hänelle kirjoittaneensa Helsinkiin\nilmoittaakseen, että kenties olisi mahdollista saada prof. Beck\nTübingenistä dogmatiikan ja etiikan professoriksi yliopistoomme,\njos hänet siihen virkaan kutsuttaisiin. Omasta puolestaan hän oli,\nviittaamalla Beckin teoksiin, huomauttanut, että maallemme olisi\nsuureksi hyödyksi, jos niin etevä mies asetettaisiin tärkeään\nvirkaan. Kumminkaan hän ei vielä ollut saanut vastausta eikä hän enää\nsitä odottanutkaan, sillä virka oli jo julistettu haettavaksi. --\nNäin kertoo Kihlman, ja kirjeen alustelmasta [_V. T. R(osenqvist)_ on\nsen julkaissut Teol. Aikakauskirjassa 1911 s. 463-467.] päättäen oli\nse osotettu F. L. Schaumanille. Itse ehdotus oli, niinkuin ylempänä\non mainittu, Kihlmanista lähtöisin. Kun Stenbäck lausuu syystä\nuskovansa, että Beck ei olisi vastahakoinen tulemaan Suomeen ja että\nhän suurella osanotolla oli kiintynyt maahamme, niin varmaankaan hän\nei kenenkään muun kuin Kihlmanin kautta ollut voinut saada tietoja\nhänelle tuntemattoman saksalaisen professorin ajatuksista. Muutoin\nStenbäckin kirje todistaa, että hän oli ensimäisiä jollei kaikkein\nensimäinen, joka Suomessa vilpittömästi tunnusti Beckin erinomaiset\nteologiset ansiot.\n\nMarraskuun 17 p:nä Kihlman tuli Kruununkylään, missä äiti ilosta\nitkien sulki hänet syliinsä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVIELÄ APULAISPAPPINA.\n\n\nKun Kihlman palattuaan ulkomaanmatkaltaan tuli Kruununkylään, asui\nhänen äitinsä vielä entisissä huoneissaan pappilassa. Leskenä hän\nnäet nautti armovuotta miesvainajansa jälkeen ja vasta seuraavana\nkeväänä, jolloin uusi kirkkoherra, sotarovasti Jak. Ad. Cajanus,\nastui virkaansa, hän muutti miehensä häntä varten pappilan maalle\nrakennuttamaan uuteen asuntoon [Rakennus oli pappilan entinen\nvanha päärakennus, jonka rovasti Kihlman oli ostanut ja muuttanut\npappilan puutarhan taakse (kansakouluna käytettäväksi -- se oli\nalkutarkoitus, joka kuitenkin jäi toteutumatta); rouva Kihlmanin\naikana oli asunnon nimi Sofielund. Hänen kuolemansa jälkeen myytiin\nrakennus taas ja muutettiin pois.], joka koko 18 vuotta eteenpäin\noli oleva se \"äidin maja\", mikä sitoi Kihlmanin Kruununkylään ja sai\nhänet usein käymään siellä verestämässä nuoruutensa ja ensimäisen\nkotionnensa rikkaita muistoja. Armovuodensaarnaajana toimi Jos.\nReinh. Hedberg, ja Nauklér oli edelleen kappalaisen apulaisena.\nKoska nämä nuoret papit luonnollisesti eivät olleet avun tarpeessa,\neivät mitkään virkatehtävät estäneet Kihlmania käyttämästä aikaansa\nmielensä mukaan. Hän asettui rauhalliseen yliskamariin, joka\nylioppilasaikanakin oli ollut hänen hallussaan, ja laskeutui sieltä\nalas ainoastaan ruoka-ajoiksi taikka kävelläkseen ympäristössä\ntaikka istuakseen hetken ja toisen pienen perheen piirissä, johon\nnyt kuului äiti, Hilma sisar ja jo seitsemättä vuotta omaisena\npidetty 11-vuotias serkku, Mathilda Grönvall. Pikku Hanna ei\njäänyt Kruununkylään, vaan katsottiin paraimmaksi, että hän yhä\nolisi mummonsa luona Ylihärmässä, missä hänellä oli samanikäisiä\ntovereita. Tietenkin oli ero ikävä sekä isälle että Hannalle, mutta\nasiat olivat kerran kaikkiaan niin, että jälkimäisen täytyi vielä\nkolmatta vuotta ihmetellä, \"että hän ei niinkuin muut pikku tytöt\naina saanut olla isänsä kanssa\". Jouluksi tuli Hanna luultavasti taas\nKruununkylään, ja silloin sepitti isä pitkän \"joululaulun\", jossa hän\nkertoi jouluevankeliumin sisällyksen. Vaikkei runo ole runollisesti\nhuomattava, todistaa se sentään, että Kihlman pystyi pukemaan\najatuksensa säkeisiinkin.\n\nVarsinaista tehtävää tuotti kodissaolo Kihlmanille ainoastaan sikäli\nkuin äiti tarvitsi hänen apuansa esiin tulevissa taloudellisissa\nasioissa. Sen ohella huomautettakoon, että hänen nyt oli hoitaminen\nomiakin asioitaan, joista hänen ulkomailla ollessaan Essen\noli huolehtinut. Vaimon ja Julius pojan kuoleman jälkeen oli\npesänkirjoituksessa (30 p:nä huhtik. 1851) lesken osalle tullut n.\n25,000 rupl. hop. ja Hanna tyttären n. 19,000 (jotka summat kuitenkin\n1857, syystä että huomattiin erehdyksen sattuneen, alennettiin\n23,000:ksi ja 14,000:ksi). Rahat olivat enimmäkseen lainattuina\nyksityisille, ja tuottivat vaivaa varsinkin kirjeenvaihdon muodossa.\nEnsiksikin täytyi Kihlmanin, jolla ei ainoastaan virka-, vapautensa\naikana vaan sen jälkeenkin (paitsi muutamina kuukausina) lähes\nkolmena vuotena ei ollut mitään palkkatuloja, vaatia korkoa niiltä,\njotka ennen eivät olleet sitä maksaneet, toiseksi eivät velalliset\nmuutenkaan aina muistutuksetta noudattaneet velvollisuuttaan.\nErityinen huoli hänellä oli tyttärensä omaisuudesta. Essen määrättiin\nkyllä Kihlmanin anomuksesta Hannan toiseksi holhoojaksi, mutta ei\nse tapahtunut vaivojen vähentämiseksi vaan siinä tarkotuksessa,\nettä alaikäisen varojen hoito olisi sitä tarkempi. Myöhemmin tuli\nKihlman osalliseksi suuriinkin liikeyrityksiin, mutta vastaiseksi\neivät asiat häntä viehättäneet. Todistukseksi otettakoon seuraavat\nrivit eräästä kirjeestä Reinh. Helanderille (5/10 1854), jossa hän\non pyytänyt ystäväänsä muistuttamaan kahta haapajärveläistä korkojen\nmaksamisesta: \"Näet, että minusta on tullut oikein perinpohjainen\nekonoomi, mutta muuan seikka ajaa siihen. Ei minulla vielä enemmän\nkuin ennenkään ole halua asioihin, mutta syystä, että minulla ei ole\njuuri mitään tuloja, olen pakotettu huolehtimaan niistä ja sentähden\npidän vuosittain tarkastuksen yrittäen selvittää kaikki, saadakseni\nsitte taas jonkun ajan olla vapaa semmoisista puuhista. Minä katson\nmyöskin velvollisuudekseni olla uskollinen maallisessakin ja arvelen,\nettä kristinusko kaikkein vähimmin antaa lupaa olla kevytmielinen\nmaallisen hoitamisessa.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnestään tiedämme, miten hyvin Kihlman osasi viihtyä kirjojensa\nääressä, ja voimme siis kuvitella hänen suurella mielihyvällä\nlevittäneen pöydälleen Tübingenistä tuomansa kirjat. Aluksi hän\nsyventyi Beckin etiikkaan, jota hän samalla ryhtyi ruotsintamaan,\nosaksi sen vuoksi että hän siten tulisi paremmin tarkkaamaan joka\nlausetta ja sanaa, osaksi sentähden että hän antamalla ystäviensä\nlukea käsikirjoituksensa voisi tyydyttää heidän haluansa oppia\ntuntemaan Beckiä. Rinnakkain sen kanssa hän tutki raamattua, samassa\nhaluten edistyä hepreankielessä.\n\nMutta ei Kihlman sittenkään ollut täysin tyytyväinen, ei itseensä\neikä oloonsa. Sen näemme eräästä keskeneräisestä kirjeestä\n(Essenille 8/12 1852). Että hänen entiset kuulijansa ja ystävänsä\nKruununkylässä usein väsyttivät häntä pitkillä käynneillään (\"minä\nkoetan totuttaa heitä selviin ajatuksiin ja lyhyihin asioihin\"), ei\nliene tärkeämpänä pidettävä kuin se, että hänen työnsä ei edistynyt\nniin vauhdikkaasti kuin hän toivoi; syvemmin häntä häiritsi tunto\nsiitä pettymyksestä, jonka hän oli kokenut totuuden tuojana. \"En\nyritä tekemään proselyyttejä\", hän kirjoittaa, \"purtuna (bränd) en\ntahdo avata sydäntäni. Luulin herättäväni iloa, luulin että totuuden\nääni tunnettaisiin ja että tahdottaisiin sitä kuunnella.\" Sen\nsijaan hän oli huomannut, että keskustelu synnytti alakuloisuutta,\nettä arveltiin parhaaksi pysyttäytyä entisellään, sekä että häntä\nkohdeltiin epäluulolla; vaivansa palkaksi hän sai varoituksia eikä\nkoskaan rohkaisua. Olihan se oikein, ettei otettu vastaan uutta,\njota ei tyystin tunnettu, mutta oliko myöskin oikein tuomita asia\nennenkuin oli siihen perehtynyt? Häntä suretti, että häntä kaikilta\ntahoilta varoitettiin, vaikka tiesi itsestään että oli \"hurskaampi\n(frommare) kuin konsanaan ennen\". \"Jollei Jumala olisi lohdutukseni\nja hänen totuutensa antaisi minulle valoa, olisin sangen kurja, sillä\nihmislohdutusta en ole saanut nauttia.\"\n\nMahdollista on, että Kihlman jätti kirjeen lähettämättä -- ehkä\npitäen sitä liian valittavana; mutta kyllä valitus tuli sydämestä.\nKirjeessä Beckille (19/12 1852, josta ennen on otettu matkakertomus)\nhän puhuu samoin: \"Muutamia nuorempia pappeja on toisinaan käynyt\nluonani, enkä ole ilman toivoa heihin nähden, mutta rohkaisua en\nole heiltä saanut. Miten usein elänkään sen vuoksi [ajatuksissani]\nTübingenissä. Unessakin puhun Teidän kanssanne; en ole enää oikein\nkotona täällä.\" --\n\nMitään selityksiä tämä Kihlmanin alakuloisuus ei kaipaa, eikä se\nhänelle jäänytkään pysyväiseksi mielentilaksi. Aikaa voittaen hän\nnäet sai kokea, että hänen ystävänsä, miten vastahakoisilta olivatkin\nensin näyttäneet, hiljalleen omakseen ottivat sen totuuden, (tällä\nsanalla Kihlman, niinkuin lukija jo kai on huomannut, ensi aikoina\npalattuaan Saksasta aina tarkoitti Beckin luona saamaansa uutta\nkäsitystään kristinuskosta), jonka välittäjäksi hän ulkomaanmatkansa\nkautta oli tullut, ja tietenkin hän silloin ymmärsi alussa olleensa\nliian hätäinen kuvitteluissaan ja toiveissaan.\n\n      *       *       *       *       *\n\nHiljainen elämä vanhassa kodissa äidin luona keskeytyi pikemmin kuin\nKihlman oli aavistanut, ja muutenkin tuli uusi vuosi 1853 hänelle\nodottamattoman vaihtelevaksi. Tammikuulla sairastui Ylihärmässä,\nollessaan siellä sukulaisissa, Lauri Stenbäck, joka Vaasan\nyläalkeiskoulun rehtorina kaupungin edellisenä kesänä sattuneen\npalon jälkeen oli koulunsa kanssa muuttanut Uuteenkaarlepyyhyn, ja\nkun Kihlman saman kuun lopulla kävi Essenillä, pyysi sairas häntä\nhoitamaan virkaansa sillä ajalla, jolloin hänen itsensä lääkärin\nmääräyksestä oli oltava työtä tekemättä. Koska hän oli täysin vapaa\nja ajatteli, että olisi hupaista koettaa, miltä tuntuisi opettaa\njulkisessa koulussa, Kihlman suostui ja niin hän tuli ensi kerran\ntoimineeksi pedagogina. Helmikuun alusta huhtikuun alkupuoleen\nhän opetti latinaa, hepreaa ja suomea sekä uskontoa, yhteensä 17\ntuntia viikossa lukuunottamatta kirjoitusten oikaisua. Mieluisimmat\nolivat hänestä uskontotunnit, ja käytti hän niitä varten, kertoo\nhän Beckille, \"sitä käytännöllistä dogmatiikkaa, jonka Calmbachin\nkoulunopettaja oli hänelle jäljentänyt\". Tehtävä oli niin hänen\nmieleensä, ettei se ollenkaan tuntunut työltä. Oppilaat istuivat\nhiljaa ja olivat tarkkaavaisia, niin että opettajatoimen varjopuolet\njäivät häneltä kokematta. Jopa sanoo hän huomanneensa, että hän aikaa\nmyöten saavutti poikien luottamuksen ja rakkauden. Kihlmanilla olisi\nsiis ollut täysi syy olla tyytyväinen satunnaiseen kokeeseensa,\njollei kivuloisuus taas olisi vaivannut häntä. Maaliskuulla hän\najoittain oli niin heikko, että hänen, palattuaan koulusta, monesti\ntäytyi kohta panna maata.\n\nSiten kului Kihlmanin virkavapaus. Maaliskuun 30 p:nä oli\ntuomiokapituli määrännyt hänen toukokuun alusta kappalaisen\napulaiseksi Munsalaan, eikä hän siis saanut olla kauan Kruununkylässä\nennenkuin hänen oli lähdettävä uuteen työpaikkaansa, ryhtyäkseen\npapilliseen toimintaan.\n\nMunsalan kappeli oli pohjalaisen herännäisyysliikkeen keskusseutuja,\nja ennen Kihlmania oli siellä eri aikoina toiminut koko sarja\neteviä, innokkaita opettajia, niinkuin Lauri Jos. Achrén, Fredr.\nÖstring, Olof. H. Helander, A. A. Favorin ja viimeksi G. W. Lybeck.\nPaitsi alkuperäistä herännäisyyspuoluetta oli seurakunnassa\nhedbergiläispuoluekin, ja kummassakin olivat kaikenlaiset huhut\nlevittäneet epäluuloa tulokasta kohtaan. Kihlman puolestaan tunnusti\nsuoraan alusta alkaen, ettei hän kuulunut mihinkään puolueeseen, vaan\ntahtoi julistaa puolueetonta totuutta, ja kun kuulijat huomasivat,\nettä hän todella välittämättä toisesta tai toisesta suunnasta\nsaarnasi esillä olevasta tekstistä, niin hän ennen pitkää saavutti\nluottamusta monella taholla. Hänen luokseen alkoi tulla osaksi\nsemmoisia, jotka olivat pysyttäytyneet erillään puoluekiistoista,\nosaksi semmoisia, joita kiusaukset ja epäilykset ahdistivat, ja he\niloitsivat siitä, että Jumala oli antanut heille totuuden. \"Oli\nihania hetkiä\", Kihlman kirjoittaa Beckille, \"kun nämä yksinkertaiset\nmaalaisihmiset kiittivät Jumalaa taivaallisesta totuudesta. Miten\nolinkaan kiitollinen Jumalaa kohtaan muistaessani Teitä, joka olitte\nminua opettanut, niin että kykenin auttamaan toisia, jotka opetusta\nkaipasivat. Kun mielenne käy raskaaksi ja Teistä on kuin tekisitte\nturhaa työtä, ajatelkaa silloin näitä ihmisparkoja täällä Pohjolassa,\njotka kiittävät Jumalaa siitä armosta, jonka hän Teidän kauttanne\non heille suonut. Eivät ne ole lukuisia eikä korkea-arvoisia, vaan\nmaamme rehellisiä.\" --\n\nVaikka elämä Munsalassakin oli erakkomaista (\"nyt olen yksin, niin\nyksin, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa vaihtaisin ajatuksia\"),\nolisi menestyksellinen vaikutus seurakunnassa sekä riittävä aika\nopintoihin saanut Kihlmanin tyytymään oloonsa siellä, mutta tuskin\nhän oli alkanut tuntea tämän, kun tuomiokapituli määräsi hänet\nrovasti Sim. Vilh. Appelgrenin apulaiseksi Kokkolaan. Määräys oli\nhänelle yhtä aavistamaton kuin vastenmielinen, sillä puhumatta siitä,\nettä kaupungin elämä yleensä oli levottomampaa, odotti häntä uudessa\npaikassa paljo enemmän työtä. Siellä näet tuli hänen saarnata joka\nsunnuntai ja monesti sekä ruotsiksi että suomeksi samana päivänä,\nmainitsematta muita tehtäviä kovin laajassa pitäjässä. Mutta ei\nollut muuta neuvoa kuin noudattaa käskyä, ja oltuaan Munsalassa\nainoastaan kuusi viikkoa hän muutti Kokkolaan. [Tästä huolimatta\nnäyttää Kihlman kesällä olleen jonkun ajan Munsalassa, missä hänellä\nsilloin oli seuratovereina Essen ja Stenbäck jotka perheineen siellä\nviettivät kaunista vuodenaikaa Lydia Bergroth (nyk. rouva Hällfors),\njoka tänne oli seurannut Essenin perhettä, on elämänsä ehtooseen\nsaakka säilyttänyt muiston ensimäisestä purjehdusretkestään, jonka\nhän Hanna serkkunsa ja Emma Candelin tädin kanssa sai tehdä Kihlman\nenonsa seurassa kun tämä oli kutsuttu erään sairaan luokse, minne oli\nkuljettava meritse. Kihlman oli asunut talonpoikaistalossa lähellä\nkirkkoa, jossa oli saarnannutkin, toiset jonkun kilometrin päässä\nVeksalassa.]\n\nOnneksi oli Kihlman nyt kesänaikana hyvissä voimissa, joten hän\npystyi hoitamaan vaativaa virkaansa, mutta silti hän tunsi, ettei\nhän voisi jäädä Kokkolaan pitemmäksi aikaa. Ei niin, ettei hän\nsielläkin olisi saanut ystävällistä kohtelua varsinkin pappilassa,\nmissä asui Appelgrenin luona, ja kuullut monen vakavan kuulijan\ntodistavan, ettei hänen opetuksensa ollut turha. -- Erittäin\nmainittakoon, että Kihlman täällä uudestaan tapasi neiti Emma Riskan,\njoka sisaren tavoin oli häntä tukenut talvella ja keväällä 1851 ja\njoka nyt avoimin sydämin vastaanotti hänen julistamansa totuuden,\nja että hän tuli läheiseen suhteeseen leskirouva Jeana Hellströmin\nkanssa, joka myöskin asui Appelgrenilla, lankonsa ja sisarensa\nluona. Molempien näiden naisten kanssa Kihlman seuraavana aikana\noli kirjeenvaihdossakin, vaikka jälkimäinen kuoli jo syksyllä 1854,\nlähetettyään hänelle siunauksensa sen johdosta, mitä hän oli hänessä\nvaikuttanut. [Maria Johanna Hellström, joka oli hyvin lahjakas\nnainen, oli synt. Kemissä 1795, o.s. Thilman. Hänen puolisonsa\noli ollut Abr. Hellström, kuollut Alavetelin kappalaisena 1840.]\n-- Se mikä herätti hänessä epäilystä tulevaisuuteen nähden oli:\nensiksikin pelko, että hänen terveytensä ei enää kestäisi talven\ntultua, toiseksi tietoisuus hänen opintojensa puutteellisuudesta.\nHän oli tyytymätön itseensä sekä saarnaajana että sielunhoitajana\nja oli kuitenkin joutunut asemaan, jossa edistyminen tuskin oli\nmahdollinen, syystä että hänellä oli liian vähän aikaa lukemiseen.\nMietiskellen sinne tänne Kihlman vihdoin syyskesällä päätti vielä\npyytää virkavapautta lähteäkseen talveksi Tübingeniin. Syyskuulla\nhän lähetti anomuksen tuomiokapituliin, mutta vastaus oli tällä\nkertaa kieltävä. Syynä mainittiin pappien puute, mutta kenties emme\nsuurestikaan erehdy, jos oletamme, että isät Turussa arvelivat hänen\njo tarpeeksi oleskelleen ulkomailla, missä niin paljo vaarallisia\naatteita liikkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlmanin halu palata Tübingeniin ei johtunut yksistään siitä,\nettä sikäläinen oppiaika oli jättänyt häneen rakkaan muiston, vaan\nmyöskin hänen jälestäpäin saamistaan todistuksista, että häntä\nsiellä kaivattiin. Helmikuulla Uudessakaarlepyyssä ollessaan hän oli\nsaanut Beckiltä pitkän kirjeen, pitemmän kuin tämä -- niin hän itse\nväittää -- koskaan oli kellekään kirjoittanut, ja se huokui todella\nmitä vilpittömintä ystävyyttä häntä kohtaan. Beck kiitti Jumalaa\nhänen onnellisesta kotiutumisestaan, sanoi häntä \"uustestamentillisen\ntotuuden tuntemuksessa ja kuuliaisuudessa yhdeksi etummaisia niistä,\njotka eivät väistyneet\" ja senvuoksi myöskin saivat kärsiä, ja\nlohdutti häntä siitä, ettei hänen julistustaan tahdottu vastaanottaa.\nKihlman puolestaan tuotti hänelle itselleen niinkuin harvat muut iloa\nja lohdutusta semmoisina hetkinä, jolloin hänestä tuntui kuin tekisi\nhän turhaa työtä. -- Sitten Beck jutteli omasta paluumatkastaan,\nmiten hän myöhemmin toista viikkoa oli Balingenissa poikansa luona\nottanut osaa hedelmänkorjuuseen ja miten hän työn päätyttyä oli\ntoivonut, että Kihlman olisi istunut sohvalla hänen rinnallaan.\nVihdoin hän antoi tietoja perheen jäsenistä, kaikenlaisista\nvastoinkäymisistä, vihamielisten aiheuttamista rettelöistä, jotka\nkuitenkin lopulta olivat rauenneet tyhjiin, luennoista, ohimenevistä\nsairauskohtauksista y.m. -- niinkuin tavallista on, kun kirjoitetaan\njoko läheiselle sukulaiselle taikka uskolliselle ystävälle, jonka\nosanotosta ei ole vähintäkään epäilystä. Kirje päättyi tervehdyksillä\nFavorinille -- \"olen iloinen, että tiedän hänen kuuluvan liittoomme\"\n-- ja Kihlmanille sekä pikku Hannalle rouvalta ja lapsilta.\n\nTähän kirjeeseen Kihlman ei tullut vastanneeksi ennenkuin\nlokakuulla saatuaan tuomiokapitulilta kieltävän vastauksen\nvirkavapausanomukseensa. Hän kertoo olostaan Uudessakaarlepyyssä,\nMunsalassa ja Kokkolassa, mainiten mitä hyvää ja pahaa häntä\noli kohdannut ja pyytäen neuvoa, tuleeko hänen tyytyä johonkin\nhiljaiseen työpaikkaan maalla, vai noudattaa haluansa vielä päästä\nvuodeksi tai pariksi Tübingeniin. Usein hän oli muistanut Beckin\nsanoneen, että hän (Beck) mielellään ottaisi papinviran maalla, jos\nvoisi mielitekoaan noudattaa, ja toiselta puolen myöskin tuntenut\nahdistusta sielussaan ajatellessaan kauheaa lukemisen paljoutta\nnykyisessä oppineessa maailmassa. --\n\nPaitsi kirjeillä ylläpitivät Beck ja Kihlman toisellakin tavalla\nkeskinäistä yhteyttä. Jälkimäisen pyynnöstä ja kustannuksella Beck\nnäet jäljennytti uusia saarnojaan ja osia luennoistaan ja lähetti\nkäsikirjoitukset Suomeen. Ensimäinen lähetys saapui samaan aikaan kun\nselostamamme kirje, ja opettajan \"uhrautuvan rakkauden todistukset\"\nvalmistivat Kihlmanille \"oikeita juhlapäiviä\". Marraskuun lopulla\nBeck toisen kerran lähetti kirjeen ja paketin käsikirjoituksia, mutta\nsilloin kävi hullusti: kirje hävisi tykkänään ja käsikirjoitukset\ntulivat perille vasta monen kuukauden ja monen vaivan päästä.\nLokakuulla oli Turkki julistanut sodan Venäjää vastaan ja samalla\nolivat Venäjän ja länsivaltain (Ranskan ja Englannin) välit käyneet\nniin kireiksi, että jälkimäisten sodanjulistus seurasi maaliskuulla\n1854. Näiden valtiollisten olojen tähden pantiin sotasensuuri\ntoimeen, ja Beckin teologiset käsikirjoitukset joutuivat sen käsiin.\nPaketti avattiin Viipurissa, sisällys lähetettiin Helsinkiin\ntutkittavaksi, mutta kuori ja lähettäjän luettelo käsikirjoituksista\nsaapuivat oikein Kihlmanille. Näin ollen tiesi tämä tiedustella\nomaisuuttaan, ja vihdoin hänen onnistuikin saada viattomat\nkirjoitukset, mutta kirje oli kuin olikin hävinnyt, ja se aiheutti\nvuoden pituisen seisahduksen kirjeenvaihdossa. Myöhemmin Beck sanoo\njuuri siinä kirjeessä vastanneensa kaikkeen, mitä Kihlman oli\nkirjoittanut ja kysynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin oli Kihlman, niinkuin ennen on kerrottu, purkanut huolensa\nystävälleen Tübingenissä ennenkuin uusi odottamaton käänne tapahtui\nhänen elämässään. Hän sai näet kirjeen (24/10 1853) arkkipiispa\nBergenheimiltä, jossa tämä kysyi, eikö hän, koska hän hoitaakseen\nheikkoa terveyttään ja myöskin jatkaakseen teologisia opintojaan\ntoivoi muutosta nykyisissä virkatehtävissään, haluaisi vastaanottaa\nmääräystä olla hänen, arkkipiispan, apulaisena erinäisiä tehtäviä\nvarten. Tietenkin olisi hänen sitä varten muutettava Turkuun,\nmutta hänen toimensa, joka tulisi käsittämään \"kirjoittamista,\nasiakirjojen ja ilmestyvien kirjojen tarkastamista (genomgående)\ny.m.\", ei lainkaan estäisi häntä käyttämästä melkoista osaa ajastaan\nteologisiin opintoihin. Hänen tuli antaa vastaus ennen 11 p:ää\nmarrask., mutta asia oli pidettävä salassa; ainoastaan ystäviensä L.\nStenbäckin ja C. G. von Essenin kanssa saisi hän neuvotella siitä.\n\nKahdella päällä, tuliko hänen suostua vai kieltäytyä, Kihlman kohta\nlähti Ylihärmään, ja on siis hänen vastauksensa (jonka alustelma\non säilynyt) katsottava tulokseksi neuvottelusta Essenin kanssa.\nTunnustaen että hänen kiitollisuutensa arkkipiispan osoittamasta\nluottamuksesta pitäisi näyttäytyä suorassa myöntymyksessä, Kihlman\nsanoo erinäisten epäilysten kuitenkin estävän häntä ehdottomasti\nsuostumasta. \"Minussa on nimittäin jo kauan ja varsinkin viimeisinä\nvuosina katkerien kokemusten ja tuskallisten perhetappioiden johdosta\nkehittynyt vastustamaton tarve käsittää ja omistaa kristillinen\nuskonto. Ajatellen että minun tulee olla säästämättä vaivoja ja\nkustannuksia tyydyttääkseni tätä tarvetta, olenkin koettanut tutustua\nkristillisen teologian tuloksiin. Sikäli olen myöskin onnistunut,\nettä kristillinen uskonto vakaumuksen tietä on tullut minulle\ntotuudeksi. Mutta mitä enemmän olen saanut katsoa tämän uskonnon\neheään ja laajaperäiseen järjestelmään, sitä tärkeämmältä on minusta\nnäyttänyt tunkeutua eteenpäin ja voidakseni rauhassa tehdä niin,\nuskalsin anoa virkavapautta yhdeksi vuodeksi.\" Koska hän ei mitenkään\ntahtonut luopua aikeistaan jatkaa opintojaan, selittää hän edelleen,\nolisi hän pakotettu kieltäytymään, jos hänen tehtävänsä arkkipiispan\nluona tulisivat viemään suuremman osan aikaa, mutta jos mahdollista\nolisi, että hän saisi käyttää esim. 2/3 ajastaan omiin töihinsä,\nolisi hän valmis hyväksymään tarjouksen. -- \"Kumminkin olisi toimi\noleva minulle väliaikainen ja minä vastaanotan sen, joko siten\nhelpommin päästäkseni johonkin sopivaan koulunopettajan virkaan\ntaikka kenties vielä saadakseni virkavapautta pitempää ulkomaanmatkaa\nvarten tieteellisessä tarkotuksessa.\"\n\nAsettaen näin ankarat ehdot suostumukselleen Kihlman luuli\narkkipiispan luopuvan tuumastaan. Mutta todellisuudessa kävi niin,\nettä tuomiokapituli 16 p:nä marrask. määräsi Kihlmanin apulaiseksi\narkkipiispalle, joka uudessa suosiollisessa kirjeessä lausui\ntoivovansa, että hän uuden vuoden alusta ryhtyisi toimeensa. --\nEdellisessä kirjeessään oli arkkipiispa myöskin yhtenä ehdotuksensa\naiheena maininnut \"herra komministerin, kuuleman mukaan, edullisen\ntaloudellisen aseman\". Tuomiokapitulin määräyksessä taasen sanottiin,\nettä Kihlmanin tuli palkasta sopia arkkipiispan kanssa. Itse\nasiassa sai \"apulainen erinäisiä tehtäviä varten\" elää omillaan,\npaitsi milloin hän seurasi arkkipiispaa virkamatkoilla. [Tunnettua\non että Bergenheim oli velkainen, ja tämän kirjoittaja muistaa\npoika-ajoiltaan, miten papit juttelivat arkkipiispan pyytäneen toista\ntai toista varakasta rovastia takaukseen.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikkei Kihlmanilla Kokkolassa ollut ainoatakaan uskottua ystävää,\noli hänen jo taas vaikea lähteä sieltäkin. Hän näet huomasi todeksi,\nettä vilpittömästi toivottiin hänen jäävän sinne. Joulun hän vietti\nkotona Kruununkylässä, mihin oli \"tilannut\" pikku Hannankin.\nSitte hän jätti hyvästi äidilleen, jolle tuntui raskaalta jälleen\nerota pojastaan -- jota hän koko tänä vuotena oli milloin tahansa\nvoinut tavata, sillä Uuskaarlepyy, Munsala ja Kokkola olivat\nlähekkäin olevia paikkoja -- ja matkusti uudenvuodenaatoksi ja\n-päiväksi Ylihärmään. Maanantaina 2 p:nä tammik. 1854 Kihlman lähti\nYlihärmästä. \"Hanna itki yhtä vakavasti kuin hän lauantai-iltana\noli nauranut [uuden vuoden pukille]\", kirjoittaa hän äidilleen,\n\"mutta isä ei itke koskaan erohetkinä, olematta sentään tunteeton.\nNyt Hanna luultavasti nauraa yhtä iloisesti kuin ennen, mutta isä\ntuntee kaipausta yhtä syvästi kuin erotessa.\" Loppiaispäivänä kulki\nKihlman Pöytyän kautta ja kuuli F. G. Hedbergin saarnaavan (\"hyvät\nluonnonlahjat: kaunis ääni, miellyttävä esitystapa, mutta pinnalla\nliikkuva\") ja saapui illalla Turkuun, missä Heikel oli hankkinut\nhänelle mukavan 2-huoneisen asunnon nti Blomrosin luona (huoneisto ja\ntäyshoito 14:stä rupl. kuukaudessa).\n\nKun Kihlman kävi tervehtimässä esimiehiänsä (joista historian lehtori\nT. T. Renvall ja pyhien kielten lehtori Gust. Er. Eurén olivat\nuusia), oli tuomiorovasti Edman nähtävästi tyytymätön, että hän oli\nvastaanottanut toimensa; kyseessä oli muka \"kirjoittamista, jota\nvarten ei kappaa eikä kaulusta tarvittu\". Samassa (71-vuotias) ukko\npahoitteli, että Viipurin kuvernööri (K. von Kothen) oli tullut\nkirkollisasiain päälliköksi, sillä \"kun epoletit johtavat, joutuvat\npappien oikeudet hunningolle\". Arkkipiispa oli erittäin ystävällinen,\nvakuutti tarkoittaneensa ainoastaan Kihlmanin parasta ja ehdotti,\nettä tämä säännöllisesti söisi päivällisensä hänen luonaan. Siihen\nei Kihlman kuitenkaan myöntynyt, koska asui täyshoidossa. Tulokas\nsaattoi siis olla ja olikin tyytyväinen, mutta hän kirjoitti\näidilleen: \"tyytyväisempi olisin, jos Äiti ja muut omaiset olisivat\ntäällä: on vähän surullista aina syödä yksin\".\n\nTammikuun 31 p:nä Kihlman kirjoittaa äidilleen, että hän toivoi\nseuraavana päivänä saavansa loppuun ensimäisen hänelle uskotun\ntehtävän. Hän oli näet läpikäynyt ja järjestänyt muistutukset, jotka\neri tahoilta oli esitetty kirkkolakiehdotusta vastaan. \"Muistutukset\nmuodostavat kaksi paksua käsinkirjoitettua folianttia. -- Tämä työ on\nsiihen nähden ollut mieltäkiinnittävää, että olen oppinut tuntemaan\nmonta henkilöä maassamme ja saanut yleiskatsauksen eri piirien\nmielipiteisiin\". [Viittaamme vielä _E. G. Palménin_ ennen mainittuun\njulkaisuun, jossa lausunnot on selostettu.] Muun muassa hän oli\ntässä kokoelmassa tavannut senkin lausunnon, jossa hän itse niin\ninnokkaasti oli puolustanut yksityisten hartausseurojen pitämistä.\nNyt hän kai olisi laatinut sen koko joukon toiseen tapaan, syystä\nettei hän enää pitänyt seuroja yhtä tärkeänä kuin ennen. Mutta ei hän\nsiitä mainitse mitään äidilleen. -- Samana päivänä kun työ päättyi\ns.o. helmikuun l:senä lähti arkkipiispa tarkastamaan anneksaansa,\nNärpiön pitäjää, ja Kihlman seurasi häntä sihteerinä matkalla, joka\nkesti yhden viikon. Mennen tullen ajettiin yötä päivää, arkkipiispa\nkuomi- ja Kihlman avonaisessa reessä, niin että 25 penikulmaa\nkuljettiin 25 tunnissa. Vaikka palatessa oli kauhea pyryilma, ei tämä\nkuriirinkulku haitannut Kihlmanin terveyttä.\n\nSe seikka, joka nähtävästi oli saanut arkkipiispan ottamaan Kihlmanin\napulaisekseen, oli (alkuaan v. 1817 asetettujen) kirkollisten\nkomiteain kokoonkutsuminen 10 p:ään helmik. 1854. Mitä nämä komiteat,\njoiden jäseniä tietysti tarpeen mukaan oli uusittu, olivatkaan ennen\nyrittäneet, pääasia on, että niiden tehtävä, uuden virsikirjan,\nkirkkokäsikirjan, kirkkolain ja katekismuksen toimittaminen oli vielä\nsuorittamatta. Toimelias Bergenheim, joka arkkipiispana oli komiteain\nesimies, tahtoi nyt luoda uutta intoa siihen tärkeään harrastukseen,\njota ne edustivat, ja epäilemättä oli Kihlman edeltäkäsin -- sanomme\ntahalla edeltäkäsin -- tyytyväinen, että hänelle oli sallittu olla\nmukana merkillisessä tilaisuudessa. Muutenkin hän oli erittäin\nvirkeällä mielellä, syystä että hän helmikuun 9 p:nä sai luokseen\ntervetulleen vieraan, appensa Essenin, joka m.m. tavatakseen\nKihlmania oli Turkuun seurannut virsikirjakomitean jäsentä, lankoansa\nja ystäväänsä Lauri Stenbäckiä. Minkä vaikutuksen tutustuminen\nkomiteoihin lopulta häneen jätti, huomataan seuraavasta otteesta\nhänen äidille osottamastaan kirjeestä (21/2): \"10 p:nä komiteat\nalkoivat työnsä, ja sen jälkeen olen ollut alituisessa touhussa.\nKun nimittäin komiteat jumalanpalveluksen jälkeen tuomiokirkossa\nolivat palanneet tuomiokapitulin istuntosaliin ensimaiseen yhteiseen\nkokoukseensa, ehdotti arkkipiispa, että minut kutsuttaisiin\nylimääräiseksi sihteeriksi; ehdotus hyväksyttiin ja minä sain\nsijan pienen pöydän ääressä. [Pöytäkirjassa käytetään sanoja:\n'till biträde för sekreteraren [A. J. Hornborg] vid protokollets\nförande, egentligen för det fall att sekreteraren af sjukdom eller\nannat förfall skulle hindras att sitt åliggande fullgöra'. Koska\nK. itse asiassa ei pitänyt pöytäkirjaa eikä sellaista apulaista\nkomitean sihteerillä ollut ennen eikä myöhemmin, voinee päättää,\nettä arkkipiispa vain tahtoi valmistaa K:lle tilaisuuden perehtyä\nasioihin, jotta tämä paremmin pystyisi avustamaan häntä tavalla,\njosta alempana tekstissä puhutaan.] Sen johdosta olen nyt saanut\nkuunnella kaikkia neuvotteluja ja tulisi kai minun olla hyvin\nonnellinen saatuani osaa siitä viisaudesta, joka välttämättömästi\non tavattavissa maan oppineimmissa ja kokeneimmissa miehissä.\nMutta valitettavasti ei niin ole laita. Äiti tuntee minut, että\nolen luonnostani ylpeä, ja kuvittelee ehkä, että ylpeyteni on\nsyynä siihen, etten minä, vaikka rakastankin viisautta, nytkään\ntunne itseäni onnelliseksi. Olkoon miten tahansa, joko niin että\nitserakkauteni estää minua käsittämästä vanhojen viisautta, taikka\nettä heidän viisautensa on vähäinen, varmaa on, etten läheskään tunne\nitseäni onnelliseksi, vaan olen syvällä tuskalla nähnyt ja kuullut\ntätä kaikkea. Mitä lähemmin opin tuntemaan heitä, joilta minunlaiseni\nnuorukaisen pitäisi voida oppia niin paljon, sitä kovapäisemmäksi\ntulen, sillä luottamukseni vähenee vähenemistään. Sen sijaan että\ntuntisin itseni vedetyksi näiden korkea-arvoisten miesten puoleen,\ntunnen yhä suuremman vastenmielisyyden kehittyvän itsessäni heitä\nkohtaan. Sihteerintyöni ei ole tähän saakka ollut erittäin vaikeaa;\nmutta joka päivä on minun oltava läsnä heidän kokouksissaan k:lo\n9:stä tai 10:sta k:lo l:een a.p. ja k:lo 4:stä k:lo 7:ään i.p. Kemuja\n(kalaser) kuuluu myös pidetyn loppumatta; mutta en minä ole ollut\nkutsuttu muualle kuin päivällisiin arkkipiispan ja Edmanin luokse.\" --\n\nKihlmanin hämmästyttävän ankara arvostelu tarkoitti kai lähinnä\nkirkkolaki- ja käsikirja-komiteoja, joiden kokoukset kestivät\nmaaliskuun alkupuoleen saakka -- virsikirja- ja katkismuskomiteat\nhajosivat jo parin virallisen kokouksen jälkeen -- ja käy joissakin\nmäärin ymmärrettäväksi, kun ajattelemme, että hän erinäisistä syistä\noli asioihin ehkä enemmän perehtynyt kuin arvatenkin useimmat\ntoimikuntien jäsenet. Ei siinä kyllä että hän yksin oli vähän ennen\nläpikäynyt kaikki muistutukset kirkkolakiehdotusta vastaan, vaan oli\nhän muutoinkin valmistunut esiintulevien kysymysten käsittelemiseen.\nKihlman on näet viidettäkymmentä vuotta myöhemmin kertonut, että\nBergenheim, joka entisenä historian lehtorina ei suinkaan ollut\nmikään tarkka kirkollisten asiain tuntija, aina kokousten edellä\nkahdenkesken Kihlmanin kanssa tiedusteli tältä, kuinka se tai se asia\noli ollut ennen järjestetty, mitä siitä tai siitä säädetty. [Toht.\nL. Ingmanin tiedonanto. -- Jos Kihlman samassa oli tahtonut esittää\nomia mielipiteitään ja muistutuksiaan, oli arkkipiispa keskeyttänyt\nhänet ja kysynyt: \"mitä opettaa kirkko?\" -- ainoastaan siitä hän\nvälitti.] Kun lisäksi otamme huomioon hänen luontaisen kriitillisen\nkykynsä ja ulkomaanmatkan, jolla hän oli niin paljon oppinut, kuullut\nja miettinyt, niin on todella sangen luultavaa, että hänellä olisi\nmonesta seikasta ollut syvempää ja järkevämpää sanottavana kuin\n\"vanhoilla\", jotka keskeltä virkatoimiaan oli kutsuttu Turkuun.\nArkkipiispasta on Kihlman erittäin jutellut, että hän noiden\nvalmistavien keskustelujen jälkeen apulaisensa kanssa oli kokouksissa\nesiintynyt tarkkana asiantuntijana, niin että komiteain jäsenet\nolivat ihmetelleet hänen tietojaan. -- Essen ja Stenbäck lähtivät jo\nhelmikuun 20 p:nä jättäen Kihlmaniin syvän kaipauksen tunteen.\n\nMaaliskuuhun saakka oli Kihlmanilla, niinkuin edellisestä näkyy,\nyhtä mittaa työtä, mutta sitten seurasi vapaampi aika. Mainitun kuun\n12 p:nä arkkipiispa kyllä kehotti häntä tulemaan hänen kanssaan\nHelsinkiin, minne hän lähti tapaamaan keisaria, joka uhkaavan\nsodan aattona oli luvannut käydä Suomessa, mutta kuultuaan, että\nKihlman ei ollut terve, hän muutti suunnitelmansa ja matkusti\nyksin. Kihlmania vaivasi jonkunlainen silmätauti, johon yhtyi kova\npäänsärky ja kuume ja josta hän toipui vasta kuun lopulla. Sen\njälkeen hän saattoi taas ryhtyä kirjoihinsa. Tautinsa aikana hän\npaljon \"kaipasi äidin taikka puolison hellää hoitoa\". Kuitenkin\nhänen emäntänsä teki parastaan hoitaessaan häntä, ja joka päivä\nkävi lehtori T. T. Renvall häntä katsomassa. Renvall oli näet tällä\najalla Kihlmanin läheisin ystävä Turussa; toinen ystävä, jonka\nhän kirjeissään mainitsee, oli entinen koulutoveri maist. Titus\nReuter. Molemmat olivat myöskin totuudelle alttiita, joten ei heidän\nkanssaan tullut kysymykseenkään väitellä uskonnollisista asioista.\nVäittelyjä Kihlman näet kartti. \"En ole sillä [väittelemisellä]\nmitään voittanut\", hän kirjoittaa Emma Riskalle, \"vaan kyllä\nvahingoittanut itseäni, niin että on ollut vaikea palata entiseen\nhiljaisuuteen. Siinäkin kohden on paras seurata Jumalan sanaa.\"\nToiselta puolen Kihlman oli vieraantunut entisestä suosijastaan\nrovasti H. Heikelistä ja myöskin neiti Caireniuksesta, kumpikin kun\nehdottomasti pysyi oppimassaan kristinuskon käsityksessä. Paitsi\nRenvallin ja Reuterin perheitä -- jälkimäisen rouvaa (syntyään Aline\nProcopé) Kihlman sanoo \"vakavaksi naiseksi, jolla on syvä hengellinen\nkaipio ja josta toivon paljon hyvää\" -- on vain yksi mainittava,\njossa hän seurusteli. Hän kertoo näet jo toisessa kirjeessään äidille\n(31/1), että hän \"yksinäisyydessään päätti käydä tervehtimässä\nhovioikeudenneuvoksetarta Louise Forssellia (o.s. Höckert). Teinkin\nniin eräänä iltana ja olin tervetullut. Saatoin oikein nähdä, että\nniin oli laita. Hän oli tullut vanhaksi, mutta kuitenkin tunsin hänet\nkohta. -- Tyttäret olivat kaikki poissa, joten tutustuminen heihin\njäi tuonnemmaksi. Tahdottiin että pitäisin itseäni sukulaisena ja\nsemmoisena kävisin usein perheessä.\" Forssellin ja Kihlmanin perheet\nolivat tuttuja Vaasan ajoilta, ja \"sukulaisuus\" oli siinä, että\nhovioikeudenneuvoksettaren isän, kauppaneuvos Höckertin ensimäinen\nvaimo, Hedvig Siniä (joka ei sentään ollut Louisen äiti), oli ollut\nKihlmanin äidin isän sisar! Forssellin perhe, joka isän kuoltua\n(1845) oli muuttanut Turkuun, käsitti paitsi äitiä, kolme tytärtä,\nAmelie, Hilda ja Julie (ensimäinen vuotta, toinen neljä, kolmas\nkuusi vuotta Kihlmania nuorempi), ja neljä poikaa, joista nimeltä\nmainittakoon vain nuorin (s. 1839), Oskar. Että tällä käynnillä oli\nmerkitystä Kihlmanin tulevaisuuteen nähden ilmenee alempana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun ensi päivinä arkkipiispa ilmoitti lähtevänsä tarkastamaan\nkouluja Pohjanmaalla ja jätti Kihlmanin itsensä ratkaistavaksi,\ntahtoiko yhtyä matkaan vai jäädä kotia Turkuun. Vaikka tämä\nsydämestään olisi toivonut tavata rakkaita omaisiaan ja\nystäviään kotiseuduillaan, päätti hän kuitenkin, peläten retken\nkuriirinvauhtia, tällä kertaa jäädä Turkuun, semminkin kuin toinen\nmatka pohjoiseen oli suunniteltu loppukesäksi. Hän ilmoitti\nvain äidilleen, että arkkipiispa toukokuun 29 p:nä aikoi saapua\nKruununkylään ja seuraavana päivänä tarkastaa Kokkolan koulua.\nArkkipiispa oli luvannut käydä tapaamassa rouva Kihlmania, ja antoi\npoika sentähden äidilleen seuraavat neuvot: \"Äidin pitäisi tarjota\narkkipiispalle ateria kaikkien niiden ateriain edestä, jotka minä\nsyön hänen luonaan. Jos Äidille suodaan antaa hänelle illalliset,\nniin on hänelle tarjottava jauhopuuroa. Sitä hän syö melkein joka\nilta kotonaan eikä luultavasti saa sitä koko matkalla. Äidin ei\nsiis tarvitse muuta kuin istua ja odottaa; kahdenkesken puhellessa\nvoi Äiti myös kysyä, onko hän tyytyväinen minuun. Hoitakaa nyt\nvieraitanne parhaimman mukaan, mutta älkää hyväntahtoisuudessanne\nantako heille liian paljon ruokaa, niinkuin tavallista on pappiloissa\nja varsinkin kaikkien rovastinrouvien luona!\"\n\nVastauksena tähän ottakaamme äidin kirjeestä (31/5) kuvaus\narkkipiispan ja hänen seuralaistensa (lehtori G. F. Helsingius ja\nnotaari A. J. Hornborg) käynnistä Kruununkylän pappilassa. \"Eilen\nillalla k:lo 1/2 7 piispa tuli -- varhemmin kuin isäntä [rovasti\nCajanus] oli odottanut. Kun Wegelius ja Frosterus ei täyttä puolta\ntuntia ennen tulivat pappilaan, oli hän vielä arkipuvussa ja\nparta ajamatta. He kävivät silloin minun luonani ja olivat juuri\npalanneet Cajanukselle, kun kahdet vaunut vierivät pihalle. Voit\nuskoa, että ukolle tuli kiire. Tosin hän ehti ulos portaille, mutta\nei napittaa kauhtanaansa eikä ottaa kappaansa. Astuttuaan sisään\noli piispa hetken päästä kehottanut pappeja riisumaan kappansa,\nmutta Cajanuksella ei ollut sitä vaivaa. Hän oli kuvitellut piispan\nvälttämättömästi tulevan yöllä, sillä niin oli joskus tapahtunut\nAppelgrenilla -- mutta älä mainitse sitä. K:lo 9 kävi piispa minun\nluonani. En luullut hänen tulevan niin pian, mutta kuitenkin olin\npukeutunut, ajatellen että ei ole vahinkoa, jollei hän tulekaan,\nmutta jos hän tulisi, olisi julman paha olla häntä vastaanottamatta\n-- olin siis täydessä komeudessa (i full pomp). Cajanus saattoi häntä\ntänne. Mutta en minäkään päässyt seikkailutta. Rouva Cajanus oli\npyytänyt minulta yösijaa kahdelle herralle, ja vähän ennen k:lo 9\noli Lotta ottanut esiin makuuvaatteet laittaakseen vuoteet sänkyyn\nja sohvalle, mutta kun huomattiin, että piispa tulee, heitettiin\nkauheassa touhussa vaatteet keittiökamariin. Sen vuoksi lienee ollut\nvähän tomuista, kun hän astui sisään, mutta minä osoitin hänet\nvierashuoneeseeni, jossa hänen oli istuttava sohvassa. Minä taasen\ntahdoin kainosti istuutua läheiselle tuolille, mutta hän ei sallinut\nsitä, vaan sanoi, että rovastinrouvan tuli istua sohvalla, niin\nettä hän voisi kertoa Alfredille istuneensa hänen äitinsä rinnalla.\nMuutoin hän oli iloinen, mutta kun kysyin mitä tärkeää Alfredilla oli\ntehtävänä, kun hänellä ei ollut piispan antamaa työtä, hän vastasi\nsangen epämääräisesti, että sillä, joka tahtoo opintoja harjoittaa,\noli aina tehtävää. Sitäpaitsi hän sanoi, että sinä olet edistyvä\n(på uppgående) ja [poika], josta äidillä oli täysi syy iloita.\" --\nRouva Kihlman päätti kirjeensä alkupuolen k:lo 1/2 3, jolloin hänen\noli nälkä. Hän oli kutsuttu Cajanukselle päivällisille, joihin\nodotettiin piispaa Kokkolasta. Kirjeen loppupuolesta seuratkoon\nvielä pieni ote: \"Nyt k:lo 1/2 12 olen ollut sekä päivällisillä\nettä illallisilla, ja minulla on ollut kunnia seurustella korkean\npatruunasi kanssa. Hän on kohdellut minua erinomaisen kohteliaasti,\nniin kohteliaasti, että pelkään sen pahoittaneen joitakuita. --\nPiispa puhui sinusta ja sanoi tänään saaneensa kirjeen sinulta. Hän\nnäytti minulle ulkokirjoituksen, kysyen tuntisinko käsialan, ja oli\nniin ihastunut kuin olisi kirje ollut morsiamelta. Sinä olet onnen\npoika saavuttamaan ihmisten suosiota. K:lo 7 aamulla jatketaan\nmatkaa.\"\n\nKihlmanista oli kuvaus niin luonnon mukainen, että hän täydellisesti\nkuvitteli miten kaikki oli tapahtunut. \"Että hän (arkkipiispa) olisi\nkohtelias Äidille, arvasin hyvin. Hän osaa käyttäytyä ihmisten kesken\nja varsinkin toisinaan, kun hän tulee vapaammaksi, on hän oikein\nrakastettava. Unohdin sanoa, että Äidin olisi pitänyt olla olevinaan\ntietämättä mitään työstäni. Jos arkkipiispa hyvyydestä minua kohtaan\nja tietäen, että minä kuitenkin hyvin käytän aikaani, joskus myöntää\nminulle enemmän aikaa omiin tehtäviini, niin emme kumpainenkaan\ntahdo, että se tulee tunnetuksi. On ilmankin kateellisia, jotka\nmurisevat. Tiedän esim. yhden esimiehistäni lausuneen, että olen\nhankkinut itselleni tämän toimen ainoastaan nauttiakseni hyviä\npäiviä. En muka viitsinyt tehdä työtä ja koska minulla oli varaa elää\npalkatta, olin keksinyt tämän keinon. Tämän mielipiteen nojassa oli\ntuomiokapituli jo määräämäisillään minut apulaiseksi Ahvenanmaalle,\nmutta luovuttiin siitä sentään syystä että arkkipiispa oli poissa. On\nsentähden erittäin tärkeää, ettei ihmisissä vahvisteta sitä ajatusta,\nettä minulla täällä ei ole mitään tehtävää. Eikä siinä suinkaan ole\nperää, minä teen uskollisesti työtä aamusta iltaan, yhtä ahkerasti\nkuin mikä virkaatoimittava pappi tahansa. Mutta vaikka minä elän niin\nyksinäisesti, etten juuri seurustele kenenkään kanssa, ja esiinnyn\nvaatimattomasti, näyttää kuitenkin siltä, että olen monen tiellä.\"\n-- Vähän varhemmin kirjoitti Kihlman Emma Riskalle arkkipiispasta\nja heidän keskinäisestä suhteestaan seuraavat rivit: Arkkipiispa\n\"tahtoisi sitä mikä on oikeaa, hän harrastaa sitä; saattaa istua\ntuntikausia ja puhua siitä (kuinka moni tekee edes niin paljon?),\nmutta jos on vaikeaa päästä erilleen näkyvästä, vaikka surut\nahdistavat, miten paljon vaikeampaa onkaan, kun kaikki käy hyvin ja\nseisoo kunnian kukkuloilla. Minä en pyydä saavuttaa vaikutusvaltaa\nhänen luonaan, sillä en ole sen tarpeessa, eikä Jumalan valtakunta\nole ihmisten puutteessa. Pyytämättäni olen yhä enemmän saanut\nkunnioitusta hänen puoleltaan. Lähemmin hän ei tunne mielipiteitäni,\nsillä hän ei ole niitä kysynyt. Talon rouvan kanssa en ole tullut\nvähimpäänkään keskusteluun, välillämme ei ole mitään kosketuskohtaa\ntaikka en ainakaan tähän saakka ole huomannut semmoista olevan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän ajan kuvaus jäisi vaillinaiseksi, jollei puhuttaisi sodastakin.\nJo helmikuulla Kihlman kertoo, että Turussa 15 tykkipurtta ja yksi\nfregatti olivat rakennuksen alla, ja oli sitä varten tilattu 100\npohjalaista kirvesmiestä. Näiden joukossa oli monta tuttuakin, jotka\nkävivät Kihlmania tapaamassa. \"He ovat minulle sangen rakkaita\",\nhän kirjoittaa -- \"minua huvittaa seurustella aliluokankin kanssa;\nsiinä on jonkunlaista suoruutta ja yksinkertaisuutta, johon panen\narvoa\". -- Kun arkkipiispa oli palannut Helsinginmatkaltaan, kävi\nhän Kihlmanin luona ja kertoi keisarin sanoneen, että maalla oli\nodotettavana tuntuvia onnettomuuksia. \"Hän tarkoitti luultavasti\npaitsi sodan yleistä rasitusta ja monia yksityisten perheiden\ntappioita, että joku tai useampi kaupungeistamme ehkä poltettaisiin\ntaikka joutuisi pakkoverotuksen alaiseksi.\" Kihlman katseli asiaa\nuskonnolliselta kannalta. \"Meidän aikana\", hän kirjoittaa, \"on kolera\nollut Jumalan rangaistuksena ihmiskunnalle, ja jos sota puhkeaisi\nnyt samaan aikaan, olisi se minulle niin vähän odottamatonta, että\npäinvastoin ihmettelisin, jollei se tulisikaan\". Kaksi päivää ennen\n(28/3) olivat todellisuudessa länsivallat julistaneet sodan Venäjää\nvastaan, mutta vaikka Kihlman ei vielä tietänyt siitä neuvoo hän\nkuitenkin äitiänsä jonkun luotettavan talonpojan avulla kätkemään\nosan hopeatavaroitaan johonkin etäiseen, salaiseen paikkaan, itse\nvoisi hän hädän lähestyessä matkustaa Ylihärmään. Jopa hän muistaa\näitinsä lehmiäkin -- \"englantilaiset ovat intohimoisia pihvinsyöjiä\".\nÄiti ei näy olleen läheskään niin levoton ja huolestunut kuin poika,\njoka joka kirjeessä puhuu sodasta. Syynä siihen oli tietysti sekin,\nettä jälkimäinen alinomaa näki ja kuuli uutta Turussa, jonka kautta\nsotaväkeä ja sotatarpeita kuljetettiin Ahvenanmaalle. Sitä paitsi\noli vanha rouva jotakin kokenut; \"vaikka olen jo kestänyt yhden\nsodan sekä ryöstön ja tappelun Vaasassa, en minä ollenkaan pelkää\",\nkirjoittaa hän. Kun sitte kesäkuun 7 p:nä k:lo 11 illalla, jolloin\näiti jo oli pannut maata, Hilma oli häneltä kysynyt, kuka jyskyttää\nporstuan ovea, niin että akkunat tärisee, oli hänelle pian selvinnyt,\nettä Kokkolassa kahakka oli alkanut. Hän lohdutti hätääntynyttä\ntytärtään ja kertoo sitten (9/6) levollisesti pojalleen, kuinka\nenglantilaiset, jotka olivat yhdeksässä veneessä lähestyneet rantaa,\noli ajettu pakoon. M.m. oli eräs saaristolainen (bonde från Öjan)\nahkerasti ampunut erään venäläisen panostaessa pyssyjä. Kun hän näki\nmiten toinen vihollinen toisen perästä kaatui hänen luodeistaan,\ntahtoi hän säälistä lakata, mutta venäläinen kehotti häntä ampumaan:\n\"minä lataan, ammu sinä!\" -- S.p. Kihlman kirjoittaa, että Turussakin\npeljättiin vihollisen tulevan kaupunkia hätyyttämään. Saaristossa\nenglantilaiset maksoivat kaloista y.m. mitä ottivat, mutta sanottiin\nrahojen olevan \"uushopeaa\". \"Parasta kaikesta oli kuitenkin,\nettä he ryöstettyään, poltettuaan ja petettyään lähimmäistään\njättivät ilmaiseksi uusia testamentteja ryöstettyjen lohdutukseksi\nja kääntymykseksi. Se on inhoittavaa ulkokullaisuutta.\" -- Emma\nRiskalle Kihlman lausuu englantilaisten hyökkäysten johdosta:\n\"Koston ja palkinnon hetki on kerran tuleva heillekin, jotka nyt\nkohtelevat meitä niin julmasti. He ovat nyt mahtavia, mutta aika\ntulee jolloin joku vielä mahtavampi maksaa heille täydellä mitalla.\nSiitä olkaamme vakuutetut, sillä se perustuu Jumalan ijäiseen\noikeuteen, ja niin on aina käynyt. Mutta meidän tulisi ajatella,\nettä viholliset ovat Jumalan välikappaleita ja ettei mitään tapahdu\nJumalan sallimatta. Meidän pitäisi rangaistuksesta käsittää meidän\nrangaistuksenarvoisuutemme, ja oppia kumartamaan Herran edessä ja\nuskolla vastaanottamaan _Hänet, joka tulee luoksemme_ semmoisissa\nrangaistuksissa. Herra ei ole ainoastaan kerran tuleva, vaan Hän on\njo tulossa. Jos pysähtyy kärsimättömyyteen iskusta, joka on sattunut,\nniin joutuu aivan samaan asemaan kuin he, joita Hänen viimeisen\ntulemisensa aikana toinen vaiva kohtaa toisen perästä, ilman että\nhe sentään kääntyvät Jumalan puoleen, vaan vihassa ja herjauksessa\nyhä enemmän etenevät Hänestä. Semmoisena aikana kuin tämä nykyinen\ntulee valppauden olla kahta vertaa suurempi, jotta siten todistetaan\nolevansa _uskollinen_ palvelija.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesänsä Kihlman vietti Turussa kirjojensa ääressä, iltaisin\nkävellen yksin taikka Renvallin seurassa. Pari kertaa hän saarnasi\ntuomiokirkossa. Heinäkuun lopulla ilmoitti arkkipiispa aikovansa\nelokuun viime päivinä lähteä tarkastusmatkalle, joka oli alkava\nLohtajassa 31 p:nä, ja tuli Kihlmaninkin seurata häntä. Kuitenkin\nsaisi tämä (\"n.b. omalla kustannuksellaan\") jo ennen lähteä\nliikkeelle, voidakseen siten vapaasti viettää joitakuita päiviä\nsukulaistensa ja ystäviensä parissa. Sen johdosta Kihlman kirjoitti\näidilleen, että hän 19 p:nä elok. toivoi saapuvansa Kruununkylään,\nsitä ennen käytyään Ylihärmässä ottamassa Hannan mukaansa.\n\nNiin sitte tapahtuikin, mitä Kihlmaniin tulee, mutta eräästä\nBergenheimin kirjeestä (21/8) päättäen jäi itse tarkastusmatka\ntekemättä; Turussa oli näet ruvettu pelkäämään, että viholliset\nhyökkäisivät sinne elokuun lopulla, eikä arkkipiispa tahtonut silloin\nmatkustaa pois. Siitä johtui, että Kihlmanin virkistysmatka tuli\nkestämään koko syyskuunkin. Enimmän ajan näyttää hän oleskelleen\nKruununkylässä s.o. 17 p:ään syysk., jolloin hän äitinsä ja muun\nperheen seurassa matkusti Ylihärmään. Täältä hän sitte sunnuntaina\n24 p:nä, neiti S. Nordenkraftin seurassa, lähti etelään päin. Ensi\nyöksi he poikkesivat Marielundiin, missä heidän rajuilman vuoksi\ntäytyi viipyä tiistaiaamuun asti. Tästä merkillisestä vierailusta\nKihlman mainitsee äidilleen ainoastaan, että \"ukko kestitsi meitä\nkuvauksilla kärsimyksistään ja vainoistaan\"; mutta Emma Riskalle hän\nkirjoittaa laajemmin: \"Saimme siis uudistaa tuttavuuttamme Malmbergin\nkanssa. Hän on täysin näköisensä: sama karkea ja epäpuhdas henki,\njoka rakastaa puhua synnistä, perkeleestä ja helvetistä, sama viekas\nja teeskennelty olemus yksinkertaisen vietteleminen päämääränä;\nsama antikristillinen perusoppi, että kristinusko ei koskaan tässä\nmaailmassa pysty voittamaan syntiä, minkä opin Malmberg naiivisti\njulkilausui tähän tapaan: 'Kristus on tullut hankkiakseen (att\nbeställa sig) seurakunnan, joka on puhdas ja tahraton, jossa ei\nole pilkkua eikä ryppyä, mutta ei hän koskaan ole saanut semmoista\nseurakuntaa eikä hän koskaan ole sitä saava.' Malmbergin kanssa on\nturhaa puhua, sillä hän vakuuttaa jo edeltäkäsin, ettei hän poikkea\ntieltään, vaikka tahdottaisiin hakata hänet tuhansiin palasiin.\nErosimme senvuoksi niinkuin näytti tyytyväisinä, että pääsimme\ntoisistamme.\" --\n\nJätettyään neiti Nordenkraftin Alavuden pappilaan, josta hänen\noli jatkettava Keuruulle (Bergrothille), Kihlman 28 p:nä saapui\nMessukylään, Antero Ingmanin luokse. Ingman oli vaikeanlaisen\nhermotaudin tähden alkupuolen vuotta ollut virkavapaa ja ensin\nHelsingissä ja myöhemmin Pietarsaaressa nauttinut lääkärinhoitoa,\nmutta heinäkuun alusta toiminut armovuodensaarnaajana Messukylässä.\nTäällä hänellä oli aikaa lukutöihin ja rauhaa, jota hän suuresti\nkaipasi raskaitten kokemustensa jälkeen Alahärmässä, mistä hänelle\noli tullut järkyttävän äkillinen lähtö. Kesäkuun 29 p:nä näet eräs\nuskollinen kansannainen ilmoitti hänelle, että kolme nuorukaista,\nhänen entisiä rippikoululapsiaan, oli väijyksissä läheisessä\nmetsässä, missä hänellä oli tapana säännöllisesti kävellä, ja oli\nheidän tarkoituksensa ampua hänet. Pojat olivat silmittömästi\nsuuttuneet siitä, että Ingman saarnatuolista ankarasti nuhdellessaan\nheitä pahennusta aikaansaaneesta epäjärjestyksestä oli maininnut\nheidät nimeltä. Onneksi Ingman (syystä että Essen oli tullut hänen\nluokseen) ei sinä päivänä mennytkään kävelemään, mutta silloin\nhurjimukset päättivät yöllä murtautua hänen kotiinsa ja surmata hänet\nhänen vuoteessaan. Estääkseen kauheaa rikosta Ingman ei keksinyt\nmuuta neuvoa kuin viipymättä karata pois paikkakunnalta s.o.,\njättäen sairaan vaimonsa ja muun perheensä, matkustaa suoraa päätä\nMessukylään. \"Minä itkin katkerasti, kun minun siten täytyi erota\nentisestä seurakunnastani, mutta ei se auttanut: minun _täytyi_\nlähteä. Paljon, paljon olen kärsinyt Alahärmässä.\"\n\nNämä viimeiset sanat viittaavat siihen katkeruuteen, jolla Malmbergin\nherännäispuolue oli kohdellut häntä samoin kuin muita pappeja,\njotka olivat siitä luopuneet. Ettei hän uudessakaan paikassa siinä\nkohden päässyt lepoon on luonnollista. -- \"'Körttiläiset' väittävät\nminua harhauskoiseksi\", hän kirjoittaa, \"mutta 'kläninkikristityt',\nmoniaat hiljaiset ja hurskaat ihmiset, jotka raamatun tunnusmerkkien\nmukaan näyttävät elävän Jumalassa, hyväksyvät ja vastaanottavat\n[opetukseni].\" -- Muutoin Ingman hartaasti koetti perehtyä Beckin\noppiin. Heinäkuun 17-27 p:nä oli hän Kihlmanille kirjoittanut\n28 sivua pitkän kirjeen, jossa hän esittää muistutuksiaan Beckiä\nvastaan ja valittaen hänen spekulatiivista oppineisuuttaan koettaa\nosottaa, että hän ei kaikessa noudata raamattua. Kun vertaa kirjettä\nsiihen kuvaukseen \"Beckin teologisesta luonteesta\", [J. Tob. Becks\nTheologiska karakter, tecknad af _Anders Wilh. Ingman_, liite\ntekijän julkaisuun: Sjutton kristliga tal af J. T. Beck.] jonka\nIngman julkaisi 1866, huomaa kuitenkin muistutusten pääasiassa\njohtuneen siitä, että hän ei vielä tarpeeksi tuntenut saksalaista\njumaluusoppinutta. Kirjeissään hän siitä huolimatta sanoo suuresti\nkunnioittavansa häntä ja asettavansa hänet kaikkien saksalaisten\nteologien edelle. Ja myöhemmin (20/10) hän kirjoittaa: \"Nykyään\nolen tutkinut Beckin Lehrwissenchaftia. Siitä kirjasta opin enemmän\nteologiaa ja eksegetiikkaa kuin kaikista muista apulähteistäni\nyhteensä. Viikon päästä ryhdyn heprealaiskirjeen eksegetiikkaan ja\nBeckin etiikkaan muistiinpanojesi mukaan. Mutta etkö tahdo lähettää\nminulle jatkoa. Haluaisin suuresti lähemmin perehtyä niihin kohtiin\nomantunnon opista, jotka viimeksi täällä ollessasi luit minulle.\"\n\nTästä näemme mikä oli Kihlmanin ja Ingmanin puheenaineena\nMessukylässä ja myöskin, miten edellinen huomasi totuuden\njulistuksensa vähitellen itävän. Myöhemmissä kirjeissä Ingman sanoo\nmuuttaneensa saarnatapaansa, ja toivoi hän että Kihlman joskus\nkuulisi hänen saarnaavan.\n\nPalattuaan Turkuun Kihlman jälleen tunsi yksinäisyyden painoa:\n\"Hannasta on minun yhä vaikeampi erota: hän muistutti minua\nhankkimaan oman kodin. Mutta sen toiveet ovat nykyään pienet.\"\nKuitenkaan hän ei tahtonut antautua synkkyyteen. -- Hänen\npoissaollessaan oli hänen kirjastonsa ollut maalla, mutta oli\nse jo tuotu takaisin, koska vihollista ei enää peljätty. Sitä\nkurjemmat kuuluivat olot olevan Ahvenanmaalla. \"Siellä sanotaan\ntalonpoikaisvallan hallitsevan. Ei tahdota mitään tietää esivallasta\nja veronmaksuista ei kruunulle enemmän kuin papistolle. Semmoiseen\nlaittomuuteen ovat vihollisen kuvittelut houkutelleet. Eletään hetken\nelämää ajattelematta kerran tulevan tilinteon päivää. Kun linnoitus\nluovutettiin, kuuluu vihollinen jättäneen venäläisen jauhovaraston\nkansan ryöstettäväksi, ja oli siinä syntynyt semmoinen kahakka\njakavien kesken, että usea ihmishenki tuhottiin. Varmaa on, että\nmoni, kenties useimmatkin ovat tyytymättömiä tähän laittomuuteen,\nmutta pahuus on aina oikeamielisyyttä rohkeampi.\"\n\nVuoden viime kuukausilta ei ole mitään merkillisempää mainittavana,\nvaan näyttää Kihlman saaneen jotenkin häiritsemättä jatkaa lukujaan.\nKirjeessä äidille Marraskuun 9 p:ltä hän mainitsee, että saksankielen\nopettajavirka Vaasan lukiossa oli tullut avonaiseksi, kun toht.\nO. Rancken oli nimitetty historian lehtoriksi, ja kysyy mitä äiti\nsanoisi, jos hän hakisi sitä. Äiti myöntää, että virka olisi\nmukava pojan heikolle terveydelle, että loma-aikojen vapaus olisi\nsuuri etu ja että palkkakin, vaikka tuskin 200 ruplaa suurempi,\nolisi jotakin verrattuna nykyiseen; mutta enemmän kuin nämä seikat\nyhteensä vaikutti kai sekä äitiin että poikaan ajatus, että virka\ntuottaisi onnellisen muutoksen jälkimäisen yksityiseen elämään.\nTurusta, johon hän ei voinut kotiutua, hän pääsisi takaisin\nPohjanmaalle, nimittäin Pietarsaareen (missä lukio oli Vaasan palon\njälkeen), lähelle Kruununkylää, ja siellä hän voisi järjestää kodin\nHannallensakin. Kun sittemmin arkkipiispakin, joka kyllä mielellään\nolisi edelleenkin pitänyt Kihlmania apulaisenaan, mutta toiselta\npuolen ei tahtonut estää häntä saamasta taloudellisesti edullisempaa\ntointa, oli neuvonut häntä hakemaan virkaa, hän lopulta ratkaisikin\nasian myönteiseen suuntaan. Sanomattakin ymmärretään, ettei Kihlman\nruvetessaan saksankielen opettajaksi mitenkään ajatellut luopua\nteologisista harrastuksistaan; päinvastoin toivoi hän tulevansa\nsemmoiseen asemaan, että hän entistä vapaammin saattaisi käyttää\njoutoaikaansa jatkaaksensa opintojaan. -- Jouluaaton Kihlman vietti\nlehtori Renvallin perheessä; Bergenheimkin kävi itse kutsumassa\nhäntä luokseen samaksi illaksi, mutta oli hän jo silloin lupautunut\nRenvallille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin kertomuksemme siirtyy uuteen vuoteen, on hetkinen\nviivyttävä Kihlmanin kirjeenvaihdossa v:lta 1854. Siitä näkee, että\nmelkoinen osa aikaa kului hänen ystäviensä ja tuttaviensa asioiden\najamiseen ja vastauskirjeiden laatimiseen heille. Tähän aikaan,\njolloin ei vielä ollut olemassa asioimistoja, turvattiin näet,\nmilloin tarvittiin edustajaa vieraalla paikkakunnalla, tuttavien\napuun, ja jos kukaan sai Kihlman kokea mitä merkitsi nuorelle\npapille olla Turussa-asuja sekä läheisessä asemassa arkkipiispaan\nja tuomiokapituliin. Jos kyseessä oli ainoastaan viranhakemuksen\nsisään jättäminen oikealla ajalla, niin oli se yksinkertainen ja\nhelppo asia; mutta monesti vaadittiin vaikeampia. Milloin tuli\nedeltäpäin tiedustella mitä \"apparanseja\" toisella tai toisella\nhakijalla saattoi olla ja sitten ratkaista kannattiko jättää\nhakemuskirjat viranomaisille vai eikö, milloin koettaa jossakin\nasiassa vaikuttaa arkkipiispaan siihen tai siihen suuntaan. Vaikkei\nKihlmanilta suorastaan pyydettykään mitään, joka olisi ollut\nhänen omalletunnolleen loukkaavaa, on kuitenkin ymmärrettävissä,\nettä mainitunlaiset tehtävät olivat hänelle vastenmielisiä.\nSuhteessaan arkkipiispaan hän oli hyvin arkatuntoinen, ja mitä\nystävällisempi korkea esimies oli häntä kohtaan, sitä enemmän hän\npelkäsi väärinkäyttää hänen luottamustaan. Yleensä hän kokonaan\nvältti tuttaviensa arvostelemista, rajoittuen siihen että vastasi\nomantuntonsa mukaan milloin hänen mieltään kysyttiin. Kumminkin näkyy\nhänen kirjeenvaihdostaan äidin kanssa, että häntä kotiseuduilla\naivan viattomasti syytettiin eräiden pappien virkamääräyksistä. Jos\nkirjeet hänen tuttavilleen olisivat säilyneet, näkisimme epäilemättä,\nettä hän kerran ja toisenkin kieltäytyi \"tiedustelemasta\" ja\n\"vaikuttamasta\" mitä pyydetty oli.\n\nToisista kirjeistä saamme tietää, ettei Ingman lainkaan ollut\nainoa, joka tahtoi oppia tuntemaan Beckiä. Hän oli kyllä ainoa,\njoka ystävänsä kautta (alussa v. 1855) tilasi _kaikki_ Tübingenin\nprofessorin teokset, mutta Frans Bergrothin, hänen rouvansa Hilda\nBergrothin ja neiti S. Nordenkraftin, K. Nauklerin, A. Törnuddin,\nL. Stenbäckin, C. G. von Essenin y.m. huomaamme mielenkiinnolla\ntutustuneen Kihlmanin ruotsintamiin Beckin saarnoihin, luentoihin\ntaikka osiin hänen teoksistaan. Joko he toivovat saavansa vielä pitää\nlainaamansa käsikirjoituksen paremmin syventyäkseen siihen taikka\npyytävät lisää, uutta. Ainoastaan Favorinin ja Kihlmanin kirjeistä\nnäkyy, että heidän välillään oli ilmaantunut erimielisyyttä jostakin\nBeckin opin kohdasta. Siitä kai he keskustelivat, kun Kihlman\nelokuulla matkustaessaan Pohjanmaalle oli yhden päivän ystävänsä\nluona (Kuorevedellä). -- Essen valittaa, että häneltä puuttuu aikaa\nlukemiseen. \"Toisinaan tuntuu minusta onnettomuudelta, että lähdit\nSaksaan ja toit sieltä uudet aatteet(!)\". Eikä hän kuitenkaan\nvoinut jättää niitä siksensä. \"Minussa on tarve tunkeutua niiden\ntuntemiseen.\" Mutta miten tehdä ilman vapautta ja hiljaisuutta.\nOnnettominta oli, että hänen piti saarnata ja opettaa toisia\nennenkuin itse oli päässyt selvyyteen, totuuteen käsiksi. Myöhemmin\nhän kirjoittaa: \"Mitä enemmän olen alkanut saarnoissani menetellä\nraamattua selitellen, sitä enemmän vieroitan kuulijani luotani.\nMutta niin usein kun varmaan tiedän oikein esittäneeni Jumalan\nsanaa, olen levollisempi kuin ennen, jolloin kaikki kuulijani\nhyväksyivät kyhäelmiäni (krior).\" -- Paljon hän kärsi hajaannnuksesta\nseurakunnassaan, niinkuin seuraavista otteista näkyy: \"Sokeuden\ntuomio on jo langennut näiden ihmisten yli. Ja suurin askelin he\nnäyttävät edistyvän urallaan -- päällikkö etupäässä. Hän on aina yhä\ninnokas saamaan proselyyttejä ja kalastamaan sameassa vedessä. Minä\ntaasen olen pitänyt velvollisuutenani ainoastaan hoitaa virkaani\nlainmukaisesti ja muuten elää hiljaisesti. Olen tahtonut välttää\nkäännytyspuuhan ja puolueellisuuden näköäkin. Mutta seuraus siitä\non, että hän kiihkollaan ja rohkeudellaan, lähettiläittensä kautta,\nmilloin hänellä itsellään ei ole aikaa, voittaa yhä enemmän alaa.\nTeenkö oikein ollessani hiljaa? Hän panettelee minua voimansa takaa,\nenkä minä koskaan puhu hänestä. Siten kansan viha minua kohtaan\nkasvaa kasvamistaan, eikä minun puoleltani ole vastapainoa. Heidän\nluottamuksensa häneen kasvaa samassa määrässä kuin epäluottamus\nminuun. Hän saarnaa jotenkin puhtaasti luterilaisen dogmatiikan\nmukaan ensimäiset askeleet, mutta edemmäs hän ei mene. Ja kun minä\nkäyn edemmäs ja huomautan niistä Jumalan sanoista, jotka puhuvat\npyhityksestä, edistyksestä j.n.e., niin on se farisealaisuutta y.m.\nViime sunnuntaina, 2:na rukouspäivänä, halusin kuulla, kuinka hän\nselittää ihanan tekstin Efes. 3, 14-19, joka on aivan vastoin hänen\noppiansa. Mutta miten kävi? Hän luki tekstin, otti aineen, jolla\nei ollut mitään yhteyttä sen kanssa, eikä sanonut sanaakaan koko\ntekstistä. Niin pääsi hän siitä loukkauskivestä -- ja piti sentään\nkelpo saarnan (Nohrborgin 19:nä sunnuntaina -- mutatis mutandis).\"\n-- -- -- \"Nyt juuri oli minulla suora keskustelu muutamien etevimpien\nmalmbergiläisten kanssa. He ovat auttamattomasti paatuneet -- niin,\nuskomattomasti. [Maisteri A.] Forsnäskin, joka oli saapuvilla,\nkauhistui ja oli ihmeissään. Luullakseni on aika tullut pyyhkäistä\npöly jaloistaan ja lähteä tiehensä täältä.\" --\n\nOn todella vahinko, että Kihlmanin vastakirjeet eivät ole säilyneet,\nvaikka voimmekin pitää varmana, että hän Beckin neuvon mukaan kehotti\nEsseniä yhä vain \"olemaan hiljaa\" s.o. välttämään taistelua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuden vuoden 1855 ensi kuukausina Kihlman sanoo arkkipiispan osanneen\nantaa hänelle niin paljon tehtäviä, että hän joutui pois tavallisesta\nelämänjärjestyksestään. Mitä laatua nämä tehtävät olivat, siitä hän\nei anna lähempiä tietoja, mutta sittenkin voimme päättää, että ne\nenimmäkseen olivat kirjallista laatua. Siten lienee varmaa, että\nKihlman vuoden vaihteella on kirjoittanut sangen laajaperäiset\nmuistutuksensa toht. C. Jos. Estlanderin kirkkokäsikirja-ehdotukseen.\n[Käsikirjoitus, \"Anmärkningar till Handboks Förslaget\", käsittää 53\nkokoarkin sivua Kihlmanin ylen taajaa käsialaa.] Tarkastus taikka\noikeammin tutkimus on vienyt paljon aikaa, sillä muistutukset\neivät koske ainoastaan vähäpätöisempiä yksityiskohtia eivätkä\nrajoitu osoittamaan, missä määrin ehdotus on yhtäpitävä toimikunnan\npöytäkirjan kanssa, vaan on Kihlman perinpohjin selvittänyt erinäisiä\nperuskysymyksiä, niinkuin esim. lapsenkasteen- ja konfirmatio-opin\nsynnyn, tarkoituksen ja pätevyyden raamatun ja tunnustuskirjojen\nkannalta. Mitä tulee asiantuntemukseen ja ehdottomaan\ntotuudenetsintään, on tämä kirjoitus tavallaan pidettävä Kihlmanin\nulkomaanmatkan hedelmänä ja usein siinä suorastaan viitataankin\nseikkoihin, joihin hän joko Ruotsissa taikka Etelä-Saksassa oli\ntutustunut. Kumminkaan emme katso aineeseemme kuuluvan tarkemmin\nselostaa sitä taikka tutkia missä määrin se on voinut vaikuttaa\nkirkkokäsikirjamme lopulliseen muodostukseen.\n\nMuutamista muista kirjallisista puuhista saamme vihiä Ingmanin ja\nKihlmanin kirjeenvaihdosta. Kun Ingman kesällä 1853 oli parannuksilla\nTurun kylpylaitoksessa, pyysi arkkipiispa häntä tarkastamaan\nsuomalaisia aapiskirjoja ja antamaan niistä lausunnon. Tämän\nlausunnon hän antoikin Kihlmanille osoittamassaan kirjeessä 24\np:ltä marrask. 1854. Tarkastus koski ensi kädessä Otto Tandefeltin\n\"Kuva-aapelusta\", mutta sen ohella myöskin Frenckellin Turussa\njulkaisemaa ja n.s. viipurilaista aapista, ja oli sen tulos, että\nkaikki kolme, osaksi kielen osaksi sisällyksen vuoksi, olivat\nvähemmän tyydyttäviä, ja olivat sentähden Ingman ja (Tampereen\ntehtaansaarnaaja) Berndt Bergroth yhdessä laatineet uuden, suuresti\nmuutetun laitoksen ensinmainittua. Uusi aapinen oli Turussa\ntarkastettava, ja näyttää Kihlman sen ja Ingmanin lausunnon\njohdosta asettaneen kysymyksenalaiseksi, oliko ensimäinen oppikirja\nlukutaidossa välttämättömästi myöskin oleva ensimäinen oppikirja\nkristinuskossa. Pitkässä kirjeessä 28 p:ltä jouluk. Ingman näet\npuolustaa noudattamiaan perusjohteita, jotka siinä olivat yhtäpitäviä\nentisten aapistentekijäin mielipiteitten kanssa, että aapiskirja on\noleva kristillinen oppikirja, jopa siteeraa kirkkoisä Irenaeusta,\njoka sanoo, että Herra Jesus on ollut pieni lapsi, jotta meidän\nlapsemme Hänen kauttansa pyhitettäisiin ja uudestasyntyisivät.\n[Ingmanin ja Bergrothin aapiskirja ilmestyi nimellä: _Kuva-Aapinen_\nG. Nordensvanin kustannuksella Hämeenlinnassa 1855. Tietysti tekijäin\nnimiä ei mainita. Myöhemmin on samasta kirjasesta ilmestynyt kymmeniä\npainoksia G. W. Wilénin ja Kumpp:n kustantamina Turussa.]\n\nMutta Ingmanin jälkimäinen kirje sisältää pari muutakin\nkirkolliskirjallista asiaa. Juuri tähän samaan aikaan oli arkkipiispa\nkiertokirjeellä kehottanut papistoa antamaan lausuntonsa kysymykseen\ntulleesta suomalaisen raamatun oikeinkirjoituksen korjauksesta tai\nuudistuksesta. Samalla kun Ingman ehdottomasti kannattaa sitä, hän\nlämpimästi puoltaa, että samassa myöskin itse kieltä oikaistaisiin,\nniin että ilmeiset kielivirheet ja epäjohdonmukaisuudet\npoistettaisiin. Esitettyään sarjan virheitä ja niiden oikaisuja hän\njatkaa: \"Pyydän siis, että Sinä viet Herra Arkkipiispalle tämän\nhurskaan toivoni, että hän -- jos mahdollista on -- kiertokirjeellä\nvielä kehottaisi arkkihiippakunnan papistoa, yhdessä lausuntonsa\nkanssa ortografisesta uudistuksesta, _myöskin_ lausumaan mielensä\nkielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä korkeasta\nEsimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin sanotaan,\ntungettelevaiselta (påflugen), itsekin häpeän tätä kirjoittaessani;\nmutta suotakoon se kuitenkin anteeksi -- se on sittenkin johtunut\nmitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja\narvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein\npyhimmässä kirjassamme -- suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä\nsyvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on\ntavattavissa useissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä\ntiedän, että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen\nnykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa\npitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten\nlausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä\nannetaan tarkastuskomitealle.\" -- Lopuksi Ingman huomauttaa, että\npapisto, kun se joku aika ennen oli vastustanut Geitlinin ja\nAkianderin vaatimia kielellisiä korjauksia, oli johtunut siihen\n\"väärinkäsityksestä: _peljättiin_ että kyseessä oli uudenaikaisia\n_fennomaanisia_ parannuksia -- hinc illae lacrymae\".\n\nMitä Kihlman teki asian hyväksi, jota Ingman niin innokkaasti puolsi,\non tietymätöntä, mutta varmaan hän vilpittömästi puhui sen puolesta,\nja tunnettu on, että ennen pitkää Ingman itse sai suorittaakseen\nehdottamansa korjaustyön. [_Ar(thur) H(jelt)_, Anders Vilhelm Ingman\nraamatun kääntäjänä. Kyrönmaa I, siv. 58 ss.]\n\nKolmas asia samassa kirjeessä oli tämä: -- Sodan ja luultavasti\nerittäinkin ylempänä mainittujen tapausten johdosta Ahvenanmaalla\noli arkkipiispa antanut Ingmanin tehtäväksi kirjoittaa lentokirjasen\nkristillisten alamaisten suhteesta lailliseen esivaltaansa. Vaikka\nIngman oli hämmästynyt tehtävästä, lupasi hän kuitenkin koettaa,\nsamalla vakuuttaen, että hän ei panisi pahaksi, joskin hänen\nkirjasensa huomattaisiin kelvottomaksi. Arkkipiispan toivomuksen\nmukaan oli se oleva valmis tammikuun keskivaiheilla, mutta vasta\nsaman kuun 24 p:nä Ingman lähetti käsikirjoituksen Kihlmanille.\nTekijä oli luullut parhaiten suoriutuvansa tehtävästä selittämällä\nraamatunlauseet 1 Piet. 2: 13-17 vv., mutta hänen kirjelmänsä\nherätti epäilyksiä, ja varsinkin Kihlman katsoi paraaksi, että\nse jäisi julkaisematta. Arvostelun syyt nähdään seuraavasta\nkirjeotteesta (29/5 1855):\n\n\"Mitä kirjoitukseesi tulee, en ole voinut muuttaa mielipidettäni\nsiitä. Sillä on monta hyvää puolta, useita kauniita kohtia, jotka\nhyvin ansaitsevat tulla luetuiksi ja mieleen pannuiksi, mutta yleensä\nse kaipaa korjausta. Olen varma, että Sinulla itselläsikin ehkä nyt\njo ja varsinkin vuoden päästä olisi koko joukko muistutettavaa.\nOlisi vahinko, jos vähemmin onnistunut peittäisi varjoon mitä\nsiinä on hyvää. Tähän yleiseen arvosteluun nähden on Renvallkin\nsamaa mieltä. Pääsyyt tähän mielipiteeseen ovat: l:ksi ettei\nankarasti johdonmukainen ajatus kannata mielenkiintoa. On kuin\ntekijä toisinaan lämpimän tunteensa viehättämänä olisi menettänyt\noikean päämääränsä. Kun nyt kirjoitus esipuheen kautta myöskin\nolisi tullut riitakirjoitukseksi, [F. G. Hedberg oli samana\nvuonna ja sen jälkeen kun Ingman jo oli kirjelmänsä kirjoittanut\njulkaissut valtiollisen lentokirjasen, jota tämä ei hyväksynyt\nja jonka epäpätevyyden hän luuli oman kirjasensa todistavan,\nmutta ei siinä kyllä: 'Myöskin tahdoin tällä, kenties viimeisellä\nkirjoituksellani tunnustaa _evankeliumin_ käsittämisessä olennaisesti\neroavani hedbergiläisyydestä, johon nyt tahdotaan minua lukea.\nHedbergiläiset levittelevät täytenä totena, että minä Hedbergin\nedessä olen peruuttanut oppini -- mutta tämä selitys todistaisi\n_kaikkien silmissä_ kaikkea muuta.' (Kirje Kihlmanille 16/4 1855).]\nniin olisi päämäärä vielä enemmän hämärtynyt. Toiselta puolen olisi\nvaikea huomata, että tekijän tarkoitus on ollut kirjoittaa Hedbergiä\nvastaan, mutta toiselta puolen tekisi tekijän vakuutus, että niin\non laita, että lukijan katseen täytyisi kääntyä kahteen suuntaan\nja siten tulisi varsinainen päämäärä kärsimään. 2:ksi esiintyy\nkristinusko kirjoituksesi mukaan melkein täysin välinpitämättömänä\nvaltiolliseen nähden. Sitähän juuri Snellmankin väittää [Viittaus J.\nV. Snellmanin arvosteluun L. Stenbäckin professorinväitöskirjasta\nLitteraturbladetin maaliskuunvihkossa 1855. Essen antautui sen\njohdosta pitkään väittelyyn Snellmanin kanssa, ja kirjeistä näkyy,\nettä Kihlman ja Essen keskenään paljon keskustelivat aineesta. Myös\nVolmar Renvall (jossakin Turun lehdessä?) kirjoitti Snellmania\nvastaan. Ingman luuli kirjoituksen olevan Kihlmanilta, mutta tämä\nsanoo vain puhuneensa asiasta Renvallin kanssa.], ja todella se\n_näyttääkin_ olevan aivan totta, mutta lähemmin tarkastaessa\nlienee asia kumminkin toisin. Koska kristinuskon päämäärä on\npyhittäen läpitunkea kaikki maalliset olot, ja valtio on yksi\ntärkeimpiä luonnollisia olosuhteita maan päällä, olen sitä mieltä,\nettä kristinuskon ei pitäisi voida olla välinpitämätön niin\ntärkeään seikkaan nähden. 3:ksi on minussa herännyt epäilyksiä\nitse perusaatetta kohtaan, että kristityn on oltava täydellisesti\npassiivinen, kun hänelle tehdään vääryyttä. Tuleeko hänen kärsiä\n_kaikki?_ Eikö ole olemassa rajaa, jolla vastarinta on oikeutettu?\nKuinka on sveitsiläisten vapaustaistelu arvosteltava kristilliseltä\nnäkökannalta? kuinka alankomaalaisten? -- Historia on esittänyt\nnämä taistelut oikeutettuina, ja runous on levittänyt niiden yli\nhurmaavan väriloisteen. Muistettakoon Wilhelm Tell! Olisiko hänen\npitänyt kumartaa hattua? Olisiko Baumgartenin pitänyt antaa voudin\nraiskata vaimonsa? Tuleeko kristityn menetellä samalla tavoin,\njos valalla vahvistetut sitoumukset rikotaan tai pidetään pyhinä?\nNämät ja toisia samanlaisia kysymyksiä on minussa syntynyt, enkä\nole voinut tyydyttävästi vastata niihin. Jos olet täysin vakuutettu\nesittämästäsi mielipiteestä, niin tämä kirjasen painattamisen\nkolmas este katoaisi.\" -- Kun Kihlman näistä syistä vastustaa\npainatusta, hän lopuksi vielä huomauttaa, miten vaikea on käsitellä\narkaluontoista ainetta ja miten helposti joutuu hiipivän arvostelun\nalaiseksi. \"En tiedä, pelottaako minua ihmispelko. Mutta olen kuullut\nniin monta soimaavaa arvostelua Hedbergista, etten tahtoisi kuulla\nsemmoista henkilöstä, joka on minua niin lähellä kuin Sinä. Ennen\narkkipiispan lähtöä Helsinkiin lausuin, kun minulta sitä kysyttiin,\netten mielelläni julkaisisi kirjoitustasi. Hän ei pitänyt siitä, vaan\nsanoi: 'Kyllä on mukavinta panna kädet ristiin ja odottaa asioiden\nkehitystä. Mutta sen, joka voisi tehdä jotain hyvää, ei pitäisi olla\nmitään tekemättä'.\" --\n\nKun vertaa niitä viittauksia kristinuskon ja valtiollisen\nelämän keskinäiseen suhteeseen, jotka ilmaantuvat yllä olevassa\narvostelussa, siihen mitä Kihlman 1848 (ks. ylemp.) kirjoitti\nN. L. Arppelle, täytyy tunnustaa, että hänen kristillinen\nelämänkäsityksensä oli merkillisesti laajentunut ja syventynyt.\nKumminkaan ei ole sillä sanottu, että hän tässäkin olisi Beckin\nvaikutuksen alainen; päin vastoin saanee pitää tätä todistuksena\nhänen itsenäisyydestään. Ei hän ainakaan missään mainitse, että Beck\nolisi esimerkillään tai sanoillaan ohjannut häntä valtiolliseen tai\nyhteiskunnalliseen toimintaan. -- Mitä Ingmanin kirjaseen tulee,\nilmestyi se vihdoin 1856, jolloin sota päättyi ja kysymys lakkasi\nolemasta polttava. Sen vuoksi kai nimi onkin niin vähän silmiin\npistävä kuin mahdollista (\"1 Petr. 2: 13-17 vv. förklarade af And.\nWilh. Ingman\"), ja on tekijä itse kustantanut 22-sivuisen vihkosen.\nJollemme erehdy on Kihlman kirjoittanut uuden esipuheen (josta\nviittaus Hedbergiin on jätetty pois) ja myöskin korjannut itse\nesitystä. [Ks. Aika 1915, helmikuun vihko.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuun 22 p:nä lähti arkkipiispa lehtori Eurénin, notaari\nRindellin ja Kihlmanin seuraamana Ahvenanmaalle tarkastusmatkalle,\njonka, suunnitelman mukaan, piti kestää maaliskuun 20 p:ään, mutta\njoka todellisuudessa päättyi niin varhain, että jo 16 p:nä jälleen\noltiin Turussa. Syynä suunnitelman supistamiseen oli keisari\nNikolai I:sen kuolema, joka tapahtui maaliskuun 2 p:nä ja josta\ntieto saavutti arkkipiispan Saltvikissa 9 p:nä. Äidilleen Kihlman\nkirjoittaa, että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut mukana kolmen\nviikon kemuissa, niin ylenpalttisesti oli arkkipiispaa ja hänen\nseuruettaan kestitty. Turussa sanottiinkin, että Kihlman oli lihonut\nmatkalla, mutta toiselta puolen hän väittää, että tarkastajat\nolivat olleet hyvin ahkeria. Joka päivä oltiin kirkossa k:lo 9:stä\nk:lo 3:een tai 4:ään, ja oli Kihlmanin tehtävänä ollut ottaa osaa\nseurakunnan lukutaidon ja kristinuskon tuntemuksen tutkimiseen;\nmatkan lopulla hän Rindellin sairastumisen vuoksi myöskin laati\npöytäkirjan. Vaikka ilmat olivat kylmät, ei hän vilustunut, sillä\narkkipiispan kuomireessä, missä hänellä oli kunnia istua, oli lämmin\nja mukava matkustaa.\n\nMitään erittäin merkillistä Kihlmanilla ei ollut kerrottavana\nmatkalta -- ei ainakaan äidilleen; Essenillehän sitä vastoin lähetti\npirteämmän juttelun siitä, mutta valitettavasti on se hävinnyt.\nKauniissa Sundin pappilassa hän oli muistellut entistä Vaasan\nkoulun rehtoria ja Kihlmanin perheen ystävää J. C. Ebelingiä, joka\nsiellä oli viettänyt elämänsä viimeiset päivät (1846-47). Vanhoina\ntuttavina hän mainitsee Sottungan yksinäisessä saaressa tavanneensa\nF. V. Fredrikssonin ja hänen vaimonsa Betty Adlerstjernan, jotka 5\nvuoden erakkoelämän jälkeen ikävöivät päästä sieltä pois. Jomalassa\nKihlman tutustui rovasti Chydeniukseen, \"komea mies ja suuri\nväittelijä\", ja Finströmissä rovasti von Knorringiin sekä hänen\npuolisoonsa, o.s. vapaaherratar Lybecker. Jälkimäisten luona oli\nollut hyvin yksinkertaista ja porvarillista ja neidit ottivat osaa\ntalousaskareihin niinkuin muutkin papintyttäret. Sitäpaitsi näyttivät\nhe suuresti kunnioittavan vanhempiansa. Kihlman viihtyi siellä\nhyvin. Viimeinen toimitus oli rovasti Sadelinin luona Hammarlandin\npappilassa, minne kaikki Ahvenanmaan papit oli kutsuttu huhtikuun 14\np:ksi. Siellä papit Kihlmanin sanellessa vannoivat uskollisuudenvalan\nAleksanteri II:lle, jonka jälkeen arkkipiispa m.m. suostui Sadelinin\nanomukseen tulla vapautetuksi lääninrovastin toimesta; hänen sijaansa\ntuli rovasti Chydenius. Ukko Sadelin -- niinkuin entisestä tiedämme\nKihlmanin äidin muinoinen kosija -- oli tullut vanhaksi, jota paitsi\nhän pikkumaisen tarkkuutensa tähden oli joutunut virkaveljiensä,\nomien seurakuntalaistensa (he olivat uhanneet ampua hänet) ja kaiken\nlopuksi venäläisen hallituksenkin epäsuosioon. Hänen rouvansa, jolle\njoku koiransilmä oli antanut liikanimen kuningatar Pomaré (syystä\nettä oli iholtaan niin tummanruskea ja käytökseltään niin olevinaan),\noli ensin tehnyt Kihlmaniin vähemmän edullisen vaikutuksen,\nmutta sittemmin osoittautunut rakastettavaksi. Hänen olotapaansa\nkuului ukko vaikuttaneen, hän kun vaati erikoista arvokkaisuutta\npuolisoltaan. Molemmat olivat kohdelleet Kihlmania suurella\nystävyydellä.\n\nViikko sen jälkeen kun arkkipiispa oli palannut Ahvenanmaalta, lähti\nhän uudelle tarkastusmatkalle (Ikaalisiin, Kankaanpäähän y.m.),\njolle hän ei kuitenkaan vaatinut Kihlmania tulemaan. \"Viidettä\npyörää vaunujen alla\", kirjoittaa tämä, \"ei suuresti kaivatakaan\".\nKihlmanin oli nyt valmistauduttava kokeisiin saksankielen opettajan\nvirkaa varten, jotka olivat määrätyt huhtikuun 15 p:ksi. Paitsi\nhäntä olivat venäjän kielen opettaja G. W. Passelberg ja maisteri\nEmil Frosterus hakeneet virkaa, mutta ainoastaan jälkimäinen näytti\nolevan lukuun otettava kilpailijana. Itse asiassa arvosteltiin\nsekä Kihlmanin että Frosteruksen kokeet arvosanalla approbatur\ncum laude, mutta sai jälkimäinen 2 ääntä enemmän. Tähän tulokseen\nKihlman ei ollut tyytyväinen, sillä hän arveli olevansa ainakin yhtä\nperehtynyt saksankieleen kuin toinenkin. Tahtomatta väittää lehtorien\nHeikelin ja Eurénin, jotka olivat asettaneet Frosteruksen hänen\nedelleen, äänestäneen vastoin vakaumustaan, ajatteli hän sentään,\nettä se vastenmielisyys, jonka hän tiesi kummassakin piilevän häntä\nkohtaan, oli helposti aiheuttanut päätöksen. Huhtik. 25 p:nä oli\nasia lopullisesti ratkaistava, ja vaikka kyllä Frosteruksen paperit\nsiinä kohden olivat epätäydelliset, että hänellä ei ollut asetusten\nvaatimaa saksankielen opettajan todistusta, vaan sen sijaan Vaasan\nkuvernöörin, Rechenbergin, suosituskirjoitus, oletti Kihlman, että\ntuomiokapitulin enemmistö olisi oleva sen puolella, joka oli saanut\nuseimmat äänet kokeissa. Siinä mielessä hän edellisenä iltana\nkirjoittaa äidilleen: \"Siten raukesi tämäkin suunnitelma tyhjiin.\nEn ole alustakaan ollut erittäin viehättynyt tästä virasta ja sen\nvuoksi voin ilman suurempaa mielipahaa luopua siitä.\" Äidille hän\nluulee asian tuskallisemmaksi. \"Älä kuitenkaan sure! Olenhan tähänkin\nsaakka elänyt kuin lintu oksalla ja koska olen menestynyt, menestyn\nedelleenkin. -- -- -- Tämä on meidän kesken, ja minulle voi äiti\nilmaista ilonsa ja tuskansa, mutta muille, vieraille: tyyneyttä --\naina tyyneyttä.\"\n\nAsia päättyi kuitenkin toisin. Frosterus jätettiin mainitusta\nmuodollisesta syystä kokonaan lukuun ottamatta, ja sitten\näänestettiin Passelbergista ja Kihlmanista. Kun kuudesta äänestäjästä\nkolme oli antanut äänensä edelliselle ja kolme jälkimäiselle, tuli\nratkaisu riippumaan seitsemännestä, tuomiorovasti Edmanista. Tämä\näänesti Kihlmania, joka siis sai yhden äänen enemmistön. Valtakirja\nhänelle annettiin heinäkuun lopulla.\n\nEi ainoastaan valitusajan tähden vaan senkin vuoksi, että arkkipiispa\nmielellään toivoi hänen mahdollisimman kauan viipyvän Turussa,\nKihlman oleskeli siellä kevät- ja lähes koko kesäkaudenkin.\nHänen toimistaan tällä ajalla on vain hajanaisia tietoja. --\nHelluntaipäivänä hän pyynnöstä saarnasi tuomiokirkossa, ja sanoo hän\nsaarnansa herättäneen ainakin sen verran huomiota, että muutamat sitä\npuolustivat ja toiset moittivat. Tämän yhteydessä sopii mainita,\nettä Kihlman Turussa ollessaan ei pyytänyt saada eikä saanutkaan\nkannattajia beckiläiselle suunnalleen. Renvall ja Reuter olivat\nnähtävästi ainoat, joille hän antoi Beckin saarnoja y.m. julkaisuja\nluettavaksi, ja heidän lämmin ystävyytensä Kihlmaniin perustui juuri\nsiihen kiitollisuuteen, millä he vastaanottivat tämän ohjauksen\nentistä syvempään ja valoisampaan kristinuskoon. Että näin oli\nlaita näkyy heidän kirjeistään Kihlmanille, kun hän oli muuttanut\nPietarsaareen. -- Viimeisen kerran Kihlman esiintyi julkisesti\nTurussa Pipliaseuran vuosijuhlassa 20 p:nä kesäk. Huhtikuun lopulla\npalattuansa Pietarista, missä oli käynyt onnittelemassa keisaria, oli\nnäet arkkipiispa pyytänyt häntä pitämään juhlapuheen.\n\nJuhannusjuhlan Kihlman vietti arkkipiispan vieraana Paraisten\npappilassa ja mainitsee hän almanakassaan, että aattona tanssittiin\nja leikittiin vappuriun ympärillä, poltettiin kokko valkea ja\nesitettiin tableaux vivants (kuvaelmia). -- Heinäkuun alussa hän teki\nviimeisen tarkastusmatkan arkkipiispan seurassa. Silloin käytiin\nnäet Tammelassa, kuultiin tutkintoa Mustialassa y.m. -- Viimeiset\nviikot hän oli yksin Turussa, käyden kuitenkin heinäkuun lopussa\nsanomassa hyvästi arkkipiispalle Paraisissa ja Forssellin perheelle,\njoka vietti kesäänsä Kemiössä. Seurustelua tämän perheen kanssa oli\nKihlman näet jatkanut koko Turun ajallaan, ja lienee siitä johtunut\nlähempi tuttavuus kuin kirjeistä päättäen voisi luulla. Kerran on\ntosin mainittu (äidille nimittäin), että Turussa oli levinnyt huhu,\nettä Kihlman oli kihloissa jonkun neiti Forssellin kanssa, mutta\nsamassa sanotaan, että huhu oli perätön. Kumminkin näkee almanakasta,\nettä tänä kesänä kirjeenvaihto oli alkanut hänen ja neiti Hilda\nForssellin välillä.\n\nElokuun alussa Kihlman valmistautuu lähtemään ja 8 p:nä, viimeisenä\nminkä hän vietti Turussa, hän kirjoittaa Beckille. Lämpimästi\nhän kiittää käsikirjoituksista, jotka oli saanut edellisen\nvuoden alkupuolella ja jotka olivat tuottaneet hänelle paljon\nhyötyä ja totuuden voimaa, mutta sanoo pelkäävänsä, että Beckin\nluottamus häneen oli vähentynyt, kun hänen kirjeensä oli jäänyt\nilman vastausta. Edelleen hän mainitsee tänä kesänä -aikoneensa\nkäydä Tübingenissä, jollei sota olisi estänyt häntä, ja antaa\nlopuksi tietoja Turussa-olostaan ja muutostaan Pietarsaareen. Tämä\nkirje saapui Tübingeniin 18 p:nä, ja jo 22 p:nä Beck kirjoittaa\nvastauksensa. Hän oli erittäin iloinen, että vihdoin, lähes kahden\nvuoden päästä, oli saanut tietoja Kihlmanista, sillä koska hän ei\nollut aavistanutkaan että hänen kirjeensä 23 p:ltä marrask. 1853\noli kadonnut, hän ei ymmärtänyt miksi hänet oli jätetty ilman\nvastausta. Nyt hän viipymättä riensi vakuuttamaan Kihlmanille, että\nhänen luottamuksensa oli muuttumatta, ja että hän piti häntä yhtä\nrakkaana kuin ennen. Kirjoittaessaan hän ei vielä ollut täysin\ntoipunut tuskallisesta taudista, ja sen vuoksi kirje veikin häneltä\nkolme päivää ennenkuin hän sai sen valmiiksi. Korvaukseksi siitä,\nettei hän jaksanut kirjoittaa pitempää kirjettä, hän lupasi lähettää\nuusia saarnajäljennöksiä, samalla antaen Kihlmanille täyden vallan\njulkaista niistä käännöksiä; \"jollei se minulle mitään tuotakaan\n(vaikken minä perheeni tähden olekaan oikeutettu ylpeästi hylkäämään\nsitä: 1 Kor. 7), niin on kuitenkin asia, joka on kyseessä, siitä\nhyötyvä\". -- Kihlman tuumi näet itse julkaista ruotsinnoksia Beckin\nsaarnoista, jota paitsi Ingman ja Törnudd olivat suomentaneet niitä\npari kolme.\n\n\n\n\nIX.\n\nKIELENOPETTAJA: PIETARSAARESSA 1855-63.\n\n\nPietarsaareen-muutto merkitsi Kihlmanin elämässä ratkaisevampaa\nkäännettä kuin hän itse aavistikaan. Vaikka hän ainoastaan paremman\npuutteessa oli hakenut saksankielen opettajanvirkaa Vaasan lukiossa,\ntuli hän sitä hoitaneeksi toista kymmentä vuotta eikä hän senkään\njälkeen enää palannut käytännölliseen papintoimeen, uralle, jolle\nalkuaan oli antautunut. Tämä tosiasia ja se, että hän aikaa voittaen\nyhä enemmän kietoutui liike-elämään, herättänee monessa ajatuksen,\nettä ulkonaisen elämän muutos mahtoi aiheutua sisäisen elämän\nmuutoksesta, toisin sanoen, että kristinusko ja totuudenetsintä,\njotka tähän asti olivat hänessä olleet päävaikuttimina, jolleivät\nkokonaan hävinneetkään, kumminkin väistyivät syrjään maailmallisten\nharrastusten tieltä. Miten luonnolliselta ja perustellulta sellainen\nolettamus näyttäneekään, on se todellisuudessa väärä. Sen tulee\nseuraava kertomuksemme todistamaan, ja joskin lähteemme monelta\najalta ovat niukemmat kuin tähän saakka, on niitä kuitenkin sen\nverran tarjona, ettei ole vähintäkään syytä epäillä Kihlmanin aina\npysyneen sisällisesti ei entisenä, sillä hänen kehityksensä oli\ntaukoamaton, vaan perustuksiltaan samana miehenä, jolle edistyminen\ntotuudessa muuttumatta oli ihmiselämän korkein päämäärä.\n\nLukuvuodelta 1855-56 ei ole paljon muuta sanottavana kuin että se\nkului Kihlmanin perehtyessä uuteen tehtäväänsä ja ympäristöönsä.\nAsunnon hän vuokrasi asessori K. W. Fontellin talosta Pohj.\nKanavakadun varrella: ison salin, kaksi kamaria ja keittiön,\nkaksikerroksisen, punaiseksi maalatun rakennuksen yläkerrassa;\nalakerrassa asui talon isäntä itse, etevä, kuuluisa, tähän aikaan\n61-vuotias herttainen lääkäri perheineen. Kihlmankin eli täällä\nalusta alkaen perheellisenä miehenä. Tuskin oli hän näet itse\nKruununkylästä saapunut Pietarsaareen, kun elokuun viimeisellä\nviikolla sinne tuli Essen Ylihärmästä tuoden muassaan nyt 8-vuotiaan\nHanna Kihlmanin, oman 13-vuotiaan Lydia tyttärensä ja \"Emma\ntädin\", joka koko pitkän eronajan oli Hannaa hoitanut. Nämä kolme\nnaishenkilöä jäivät Kihlmanille, tytöt käydäkseen koulua ja mamselli\nCandelin emäntänä. Seuraavana vuonna tuli vielä kaksi tyttöä\nlisää, ja siltä ajalta on piirteitä muistiinpantuna kodin alempana\nluettavaan kuvaukseen.\n\nMiten vaatimaton Pietarsaaren pikkukaupunki näihin aikoihin yleensä\nolikaan, elettiin siellä kumminkin niin sanoaksemme korotettua\nelämää. Se johtui siitä että Vaasan kaupungin palon jälkeen syksyllä\n1852 sinne oli väliaikaisesti sijoitettu kolme oppilaitosta, lukio,\nteknillinen realikoulu ja kauppakoulu. Näiden laitosten opettajat ja\noppilaat lisäsivät huomattavasti henkistä voimaa ja elämän vilkkautta\nsemmoisella paikkakunnalla, jossa ennestään oli olemassa ainoastaan\npieni ala-alkeiskoulu, ja siitä seurasi myöskin, että Kihlmanille,\njoka kuitenkin tuli verraten suuresta Turusta, täällä oli tarjona\ntyötä ja seurustelua vähintäin yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin\narkkipiispan kaupungissa. Saksankielen opettajana oli hänellä\nlukiossa 8 tuntia viikossa, mutta sitä paitsi otti hän hoitaakseen\nuskonnontunnit (4 viikossa) realikoulussa ja niinikään uskonnon ja\nraamatunhistorian opetuksen yksityisessä tyttökoulussa. Viimemainittu\nkoulu, ensimäinen laatuaan Pohjanmaalla, oli lukionopettajain L.\nL. Laurénin ja Osk. Ranckenin perustama ja oli toiminut syksystä\n1853. Kihlmanista koulun perustajat saivat hartaan, kykenevän\navustajan, ja heihin -- etenkin Lauréniin -- hän ystävänäkin\nliittyi lähemmin kuin muihin lukionopettajiin. Tiedoiltaan\nmonipuolinen ja kirjallisesti tuottelias, mutta sairaalloinen ja\nsenvuoksi vaihdellen iloinen ja synkkämielinen Laurén lienee ollut\nainoa lukion opettajistosta, jossa Kihlman tapasi myötätuntoa ja\nvastaanottavaisuutta sisäiseen, uskonnolliseen elämäänkin nähden.\nToisissa, enimmäkseen vanhemmissa, nimittäin rehtorissa ja latinan\nkielen lehtorissa F. J. Odenvallissa, kreikan kielen lehtorissa G.\nCannelinissa, matematiikan lehtorissa J. E. Bergrothissa, uskonnon\nlehtorissa Aug. Liliuksessa ja historian lehtorissa Ranckenissa\njoko ei ollenkaan ollut edellytyksiä sensuuntaiseen keskinäiseen\nymmärtämykseen taikka jäi se kehittämättä. Sitä vastoin sanotaan\nKihlmanin suhteen viittä vuotta nuorempaan Georg Z. Forsmaniin\n-- Yrjö Koskiseen -- joka v:sta 1854 oli muutamia vuosia lukion\napulainen, muodostuneen varsin ystävälliseksi, ja oli kai syynä\nsiihen toiselta puolen nuorekas intomieli, millä hän harrasti\nsuomalaisuutta ja kaikkea isänmaallista, toiselta puolen hänen\nja hänen vaimonsa vakava suhtautuminen kristinuskoon. Edelleen\nmainittakoon realikoulun opettajat: F. E. Conradi -- johtaja --\nharvinaisen kykenevä ja kunnon mies alallaan, ja J. L. Lindskog,\nsyntyään vermlantilainen; molempien kanssa Kihlmanin oli mieluista\ntoimia yhdessä, ja myöhemmin, Vaasassa, jälkimäinen asui hänen\ntalossaankin. Opettajiston ulkopuolella oli Kihlmanilla apteekkari\nViktor L. Schaumanissa \"lapsuudenystävä\", joka monipuolisesti\ntoimelias mies oli paikkakunnan johtavia ja joka nähtävästi tuli\npaljon vaikuttaneeksi häneen, kun hän jonkun vuoden päästä otti\nensimäiset askeleensa liikemiehenä. Keskinäisen kunnioituksen\npohjalla pysyi heidän ystävyytensä muuttumattomana Schaumanin\nkuolemaan asti 1872. [Schauman oli syntynyt Taivassalossa 1822, mutta\ntuli jo noin 12-vuotiaana oppilaaksi Lindebäckin apteekkiin Vaasassa.\nSiltä ajalta alkoi Kihlmanin ja hänen tuttavuus.]\n\nNiistä kirjelipuista, jotka Kihlman ensi syksynä lähetti äidilleen,\nnäkyy, että ainoat tapahtumat, mitkä häiritsivät kodin hupaisuutta,\nolivat milloin Hannaa milloin Lydiaa kehdanneet pääasiassa\ntilapäiset pahoinvoinnit. Mutta kun lääkäri asui samassa talossa,\nei koskaan oltu neuvottomia. Vielä liikkui vihollisten sotalaivoja\nPohjanlahdella ja Pietarsaarenkin edustalla, ja toisinaan jymähti\nkanuunan laukauskin, mutta Kihlman oli siihen jo niin tottunut,\nettei hän enää suunnitellut varokeinoja niinkuin edellisenä vuonna\nkirjoittaessaan Turusta.\n\nTalvikelillä, kun saaristoselät olivat jäässä, oli tie Kruununkylään\nlyhempi kuin kesällä, ei kahta penikulmaakaan. Sentähden on\nluonnollista, että Kihlman omaisineen kohta lukukauden päätyttyä\nmatkusti vanhan äitinsä luokse joulun ja uudenvuoden ajaksi, ja\nhelppoa on kuvitella miten hän nautti vapaudestaan, hiljaisesta\nmaalaiselämästään ja kirjoistaan.\n\nKuukauden päästä palattiin Pietarsaareen ja ensimäisestä kirjeestä,\n16 p:ltä tammik. 1856, huomaa, kuinka kaikki oli viihtyisää.\n\"Tullessamme olivat huoneet lämpimät ja miellyttävät. Asessorin\nrouva kutsui meidät paikalla kahville, ja illalla olin uudestaan\nkutsuttu alas. Eilen ehtoolla tuli Lydia Essen äitinsä seurassa.\nTänään päivällisiksi tuli [Kruununkylästä] Thilda [Grönvall] terveenä\nja hyvissä voimissa. Siten on minulla nyt koti täynnä. Thilda on,\nEmman mukaan, nauranut siitä asti kuin tuli. Voiko ajatella parempaa\ntodistusta, että Thilda, pituudestaan huolimatta, vielä on lapsi?\"\nThilda, joka nyt oli 15 vaiheilla, oli hänkin tullut kaupunkiin\nkäydäkseen koulua, ja käsitti siis Kihlmanin \"perhe\" tästä lähtien\nkolme tyttöstä. -- Kevätpuolen merkkitapaus oli sodan päättyminen\nParisin rauhaan 30/3 1856.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo edellisenä kesänä oli Kihlman ajatellut lyhempää ulkomaanmatkaa;\ntänä vuonna hän päätti panna sen toimeen. Olipa hän nyt koko\nkolme kuukautta vapaa, ja sillä ajalla hän kyllä ennättäisi käydä\nTübingenissä. Mutta lähteä ainoastaan huvimatkalle, jos kohta\ntavatakseen kunnioitettua opettajaansa, ei ollut Kihlmanin luonteen\nmukaista; hän asetti päämääräkseen perehtymisen saksankielen\nopetusmenettelyihin ja tietojen hankkimisen kansakoulun laadusta ja\ntuloksista Ruotsissa ja Saksassa. Että niin oli laita ilmenee hänen\nhajanaisista muistiinpanoistaan. Aihetta kansakoulun tutkimiseen\noli Kihlman saanut siitä, että kysymys juuri tähän aikaan oli\nmeilläkin tullut julkisen keskustelun alaiseksi. Hänen ystävistään\noli varsinkin Yrjö Koskinen kohdistanut huomionsa asiaan, niinkuin\nmuutamat kirjoitukset Suomettaressa todistavat.\n\nNähtävästi aikoi Kihlman ensin heti kun lukukausi oli päättynyt\nlähteä ulkomaille, mutta sittemmin selvisi, että hänen täytyi sitä\nennen tehdä matka Itä-Suomeen, joka vaatisi miltei keko kesäkuun,\neikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin pyytää virkavapautta syyskuun\najaksi, saadakseen tarpeeksi aikaa ulkomaita varten. Syynä tuohon\nkotimaiseen matkaan oli huoli kiinteästä omaisuudesta, jonka maisteri\nFabritius vainajan Pohjanmaalle joutuneet perilliset vielä omistivat\nItä-Suomessa. Maaliskuulla 1856 oli Essen kyllä vaimonsa ja muitten\nperillisten puolesta 11,000 ruplasta \"todellista\" hop. Joensuun\nkauppiaille A. J. Mustoselle ja S. Parviaiselle myynyt Utran sahan\nLiperin pitäjän Kontiolahden kappelissa, mutta jälellä oli Puhoksen\nsaha ja mylly tiluksineen Kiteellä ja niiden myyntimahdollisuuksia\ntutkimassa oli jonkun perillisten edustajan käytävä siellä. Kun\nei Essen eikä kukaan muukaan ollut matkaan halukas, oli Kihlman\npakotettu lähtemään. Lykkäystä asia ei sietänyt, sillä nyt; kun rauha\noli palannut maahan, näytti aika olevan otollisin tilusten myymiseen,\njoita N. L. Arppe ei enää tahtonut vuokrata ja joita ei mitenkään\nvoitu Pohjanmaalta käsin hoitaa.\n\nNeuvoteltuaan matkansa tarkoituksesta kauppaneuvos P. Malmin kanssa,\njoka puolestaan ei pitänyt aikaa suotuisena kyseessä olevalle\nmyynnille, Kihlman kesäkuun 4 p:nä lähti Pietarsaaresta yöpyäkseen\nKruununkylään. Äidin terveys oli niin huono, että pojassa heräsi\ntuskallinen ajatus, että äiti saattaisi kuolla hänen matkalla\nollessaan samoin kuin isä oli päättänyt päivänsä hänen edellisen\nulkomaanmatkansa aikana. Viipurista hän kirjoitti siitä Essenille ja\npyysi, että tämä, jos pelottava aavistus toteutuisi, kohta lähtisi\nKruununkylään järjestämään asioita ja turvaamaan Hilma parkaa.\nTodellisuudessa oli äidillä vielä toistakymmentä vuotta elettävänä,\nmutta seikka kuvaa Kihlmanin luonteenlaatua: hänen tapansa ei ollut\nottaa asioita kevyesti.\n\nSeuraavana päivänä Kihlman poikkesi Ylivetelin pappilaan, minne\nA. W. Ingman edellisenä vuotena oli tullut kappalaiseksi, ja\njatkoi matkaa 6-8 p:nä Perhon, Saarijärven, Rautalammin kautta\nKuopioon. Ilmat olivat kauniinlaiset, mutta matkustajan mieli ei\nlaisinkaan siitä parantunut, sillä tie kulki miltei lakkaamatta\nautioiden seutujen läpi, \"autioiden ei ainoastaan sen vuoksi että\nolivat asumattomia, vaan sentähden että laajat, laajat alat olivat\nkulovalkean hävittämiä, joka viime kesänä näyttää tehneen ääretöntä\nvahinkoa maallemme. On jälellä tyhjä erämaa, missä tämä vihollinen\non raivonnut\". Kuopioon Kihlman saapui sunnuntaina. \"Julius [Bergh]\noli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa, kunnes emäntä\nnäyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja kalustusta, ja minua\ntodella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus. Täällä ei ollut mitään\nuutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta sitten oli ollut\nuutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon meistä pohjalaisista\nmitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme ole maailmankaltaisia,\nmutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin ympärilleni, että täällä\nvallitsee toinen henki. En sano sitä siinä tarkoituksessa, että\ntahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta tai toisesta hengestä;\ntarkoitan vain, että on olemassa todellinen erotus Juliuksen ja esim.\nminun kotini välillä. Kenties voivat molemmat suunnat pitää paikkansa\ntoistensa rinnalla, onhan sekin sydämessä ja vaikuttimissa. Mutta\nyhtä asiaa pidän minä välttämättömänä: das ist die Sauberkeit (se\non siisteys).\" -- Bergh oli iloinen vieraan tulosta, [Palattuaan\nensimäiseltä ulkomaanmatkaltaan oli Kihlman jo kerran ennen tavannut\nBerghin. Luultavasti tapahtui se 1853 (syksyllä?), jolloin menojen\njoukkoon on merkitty: \"Puhoksen matka 35 r.\" Eräs Berghin tyttäristä\nmuistelee isänsä silloin hyvin iloisena eteisessä vastaanottaneen\nKihlmanin. He olivat suudellen tervehtineet toisiansa, ja Bergh\noli taputtanut ystävää hartioille, sanoen: \"Nu skall jag klappa\nkathederdammet af dig\" (nyt taputan päältäsi kateederipölyn). --\nKumminkaan ei Bergh ollut niitä, jotka hyväksyivät Beckin opin.\nKirjeistä huomaa, että vanha luottamuksellinen veljellisyys\nBerghin ja entisten ystävien -- Kihlmanin, Ingmanin, Essenin y.m.\n-- välillä oli laimentunut, ja sen huomaa Kihlmanin kertomuksesta\nKuopiossakäynnistäänkin.] ja Inga, vanha palvelijatar Suonenjoelta,\nsanoi \"että teki oikein hyvää sydämelle vielä saada nähdä\nPohjanmaankin pappia\". Iltapäivällä juteltiin Stenbäckin, Essenin\nja Ingmanin viimeaikaisesta julkisesta esiintymisestä, [Tarkoittaa\nL. Stenbäckin professorin väitöskirjaa ja Essenin polemiikkia J.\nV. Snellmanin kanssa saman väitöskirjan johdosta sekä Ingmanin\nkirjoitusta: Om den föregående bättringen i anledning af A. F.\nGranfelts skrift om nådens ordning. Helsinki 1856.] ja oli Bergh\nyleensä suosiollinen heitä kaikkia kohtaan. Granfeltin taistelussa\noli hän pääasiassa Ingmanin puolella, joskaan ei kaikessa. Myöskin\n\"tuon onnettoman kysymyksen\" Martensenin välitilasta Bergh otti\npuheeksi, ollen sitä mieltä, että paras oli jättää semmoisten\nasiain aprikoiminen syrjään, ne kun olivat vähemmän oleellisia ja\nesteenä tärkeämmille. \"Nun, man kennt schon diese Stimme (tämä ääni\non jo tunnettu)!\" -- Illalla Kihlman yhdessä Berghin kanssa kävi\nsaksankielen opettajan And. Helanderin luona tiedustelemassa, miten\ntämä oli järjestänyt aineensa opetuksen lukiossa. Hän tapasi myöskin\nrouva Helanderin ja hänen sisarensa (C. G. von Essenin sisaria), ja\nerittäinkin rouva miellytti häntä: \"hänen olennossaan oli jotakin\nperin naisellista\". Heidän palatessaan Bergh kysyi, eikö rouva\nHelander ennen ole murehtinut [sielunsa tilaa]; hän ei tiennyt miten\nnyt oli, sillä rouva ei käynyt heillä. \"Minä ajattelen, että yksi ja\ntoinen Kuopiossa kyllä saattaa murehtia olematta sentään huvitettu\nsikäläisten n.s. heränneitten seurustelusta.\" --\n\nTiistaiaamuna (10 p:nä) Kihlman saapui Joensuuhun, missä hän oli\nMustosen ja Parviaisen vieraana, noiden liikemiesten, jotka olivat\nostaneet Utran ja nyt miettivät Puhoksenkin sahaostoa. Mustonen\nasui hyvin mukavasti omassa talossaan, \"joka oli uusi niinkuin\nmuutkin tässä kaupungissa\", ja Parviainen ehkä vieläkin mukavammin.\nKihlmanista he olivat kunnon miehiä, joiden seurassa hän viihtyi,\nvaikka Parviaisen kanssa oli ainoastaan suomea puhuttava. Mustonen\npuolestaan oli ihastunut oloonsa Essenillä Ylihärmässä, kun oli\nkäynyt siellä sahanosto-asialla: ei missään hän ollut pikemmin\nvapautunut vieraisuuden painosta. Neuvottelut veivät Kihlmanin\nseuraaviin päätelmiin: tilusten arvo on vähintäin 40,000 rupl. hop.,\nMustonen ja Parviainen ostavat mielellään ja maksavat ehkä 45,000,\njollei enemmänkin, mutta ei koskaan perillisten ajattelemaa hintaa,\n60,000.\n\nLähdettyään Mustoselta varhain aamulla Kihlman keskiviikkona\niltapuoleen tuli Kiteen Koivikkoon, N. L. Arppen luokse. Talon\nemäntä, miehensä toinen vaimo, oli kuollut viime marraskuulla ja\njättänyt jälkeensä 6 lasta ja 2 lapsipuolta, joita nyt hoiti vainajan\näiti, rouva Porthan. Tämä, joka jo tyttärensä eläessä oli tutustunut\nKihlmaniin, alkoi itkeä nähdessään hänet, ja vastaanotto muodostui\nhyvin sydämelliseksi. Eno itse oli Puhoksessa, ja Kihlmankin ajoi\nkohta sinne ja herätti esiintymisellään suurta hämmästystä; eno näet\nihmetteli, että Kihlman, joka muka oli \"vähimmin liikemies\" kaikista\nperillisistä, oli lähetetty tälle matkalle! Kun sitte oli vähän\nkatseltu laitoksia palattiin Koivikkoon -- \"enkä sen jälkeen enää\nnähnyt Puhosta\", Kihlman kirjoittaa, \"joka Gela vainajan kertomusten\njohdosta hänen viattomilta lapsuudenajoiltaan aina väikkyy edessäni\nsuloisen runollisessa loisteessa. Asuntorakennus seisoo siellä\nnykyään melkein valkoisena: oi, kuinka minä rakastan sitä rakennusta.\nOhimennen olisin tahtonut sitä syleillä.\" -- \"Eno kohteli minua\", hän\njatkaa, \"ylen ystävällisesti ja suorasti. Suoruus meni siihen saakka,\nettä hän sanoi minun olevan yltiöpäisimpiä uskonnollisia henkilöitä,\njoita hän oli tavannut, nimittäin ei nyt, vaan kun ensi kerran\nkävin hänen luonaan. Vaikka eno oli sairastanut vilutautia, oli hän\nparemmalla tuulella kuin koskaan ennen olin nähnyt. Mutta hyvällä\ntuulella olikin hyvät syynsä: l:ksi menestyivät asiat oivallisesti.\nVärtsilä tuotti 600 puutaa takkirautaa päivässä. Möhköä rakennetaan\nparaikaa tuottamaan yhtä paljon. Eno on myynyt kaikki rautansa,\njonka tänä kesänä voi saada, Pietariin ja hyvistä hinnoista. Hän\nsanoi viime vuonna myyneensä rautaa 270,000 ruplasta; tänä vuonna\n140,000:sta. Lautoja hänellä oli 3 à 400,000 ruplan arvosta, ja\ntoivoi hän saavansa ainakin osasta edullisen hinnan. Jollei hän saa\nedullista hintaa, odottaa hän mieluummin. 2:ksi oli eno sulhanen ja\naikoi viettää häitä elokuulla.\" Morsian oli mamselli Amalia Kristina\nSeitz, joka useita vuosia oli ollut lasten kotiopettajattarena. Hän\noli matkustanut vanhempiensa luokse samana päivänä kuin Kihlman\ntuli, joten tämä ei nähnyt häntä, mutta kuuleman mukaan hän sanoo\nhäntä hyvin miellyttäväksi ja kunnioitettavaksi naiseksi. Eno oli\ntyytyväinen valintaansa, mutta rouva Porthan ja naiset yleensä olivat\npahoillaan pikaisesta kihlauksesta. \"Naiset näyttävät katsovan\npikaista kihlausta loukkaukseksi heidän sukupuoltansa kohtaan.\"\n-- Vielä Kihlman kertoo silloin 53-vuotiaasta Arppesta, että tämä\nkerättyään enemmän rahaa aikoi perustaa kankirautapajan, \"ja sillä\nhän arvelee suorittaneensa kutsumuksensa maailmassa\".\n\nMitä matkan tarkoitukseen tulee, sai Kihlman Koivikossa tietää,\nettä Arppe ei halunnut ostaa Puhosta; hän oli saanut tarpeekseen\npuutavaraliikkeestä. Hintaan nähden eno sanoi: \"jos saatte 40,000,\nniin myykää; jos voitte saada enemmän, niin ottakaa!\" Kihlman kysyi\nja kysyi ja pani kaikki yksityisseikat muistiin, tullakseen siten\nloppusummaan: 48,000. Nyt hän tiesi mistä hinnasta tarjoaisi Puhoksen\nViipurin pohatoille, jos joku niistä oli halukas tekemään kauppoja.\n\nKoivikosta hän lähti 13 p:nä ja poikkesi seuraavana aamuna\nRuokolahden pappilaan toht. Joos. Wegeliuksen luokse: \"pitkä laiha\nmies, tukka pitkä, valkea, taapäin kammattu, kunnioitettava ukko\".\nVieras vastaanotettiin herttaisesti; ukko Wegelius oli näet ollut\nFabritiuksen perillisten ensimäinen holhooja ja kuuli mielellään\nuutisia heistä. Hän oli naimaton ja hänen sanottiin käyttävän\nmelkoisen osan tuloistaan pitäjän köyhien hyväksi. Täällä Kihlman\nmyöskin tapasi everstiluutnantinrouvan Elise Fieandtin (o.s.\nHallonblad), joka riemastui nähdessään Gela vainajan miehen ja\nhyvin muisti Essenin Puhoksen ajoilta \"erinomaisen kauniina ja\nrakastettavana miehenä\" (\"mihin\", kirjoittaa Kihlman leikillisesti\nasianomaiselle, \"minä yhdyin hänen kanssaan\"). -- Samana päivänä\nKihlman ihaili Imatraa, joka ei kuitenkaan tehnyt häneen niin syvää\nvaikutusta kuin Trollhättan 4 vuotta ennen.\n\nViipuriin tuli Kihlman 15 p:nä ja viipyi hän siellä useita päiviä\nvaimovainajansa sukulaisen, kreikan ja heprean kielten lehtorin Joh.\nGabr. Fabritiuksen luona, joka hotellista vei hänet omaan kotiinsa.\n\"Täällä olen viettänyt ylen miellyttävää elämää; minua on kohdeltu\nmitä herttaisimmin. Lehtorin rouva (kauppiaantytär Emilia Dannenberg\nPietarista) on hyvin ymmärtäväinen ja mieltäkiinnittävä nainen, ja\nlapset varsin viehättäviä. Lehtori on oikea mekaanikko ex professo,\nja kullakin lapsella on varma taipumus johonkin erikoiseen: yhdellä\ntekniikkaan, toisella maalaukseen, pienellä 5-vuotiaalla tytöllä\nmusiikkiin ja hän soittaa jo hyvin täsmällisesti. Heidän asuntonsa\non Viipurin esikaupungissa keskellä puutarhaa meren rannalla.\nValoisa, ilmava veranta, akkunat täynnä kukkia, on kokoushuoneemme.\nFabritius laittaa par'aikaa pientä suihkukaivoa tähän verantaan.\" --\nUnohtamatta matkansa tarkotusta Kihlman kävi tarjoamassa Puhoksen\nsahaa suurimmille Viipurin toiminimille: Wahl & kumpp:lle, Rosenius\n& Sesemanille ja Hackmanille, joista kuitenkin ainoastaan ensin\nmainittu oli taipuvainen asiaa miettimään. Kun hintaa kysyttiin,\nvastasi hän: \"50,000 ruplaa\".\n\nNäin suoritettuaan tehtävänsä Kihlman laati Essenille seikkaperäisen\nkertomuksen saamistaan tiedoista, havainnoistaan ja laskelmistaan,\nkertomuksen, joka on tekijälleen varsin kuvaava. Hän sanoo näet\nkyllä eräässä kirjeessä (Emma Puskalle) tästä matkastaan: \"Minun\ntäytyi esiintyä liikemiehenä, mikä ei ollenkaan sovi yhteen luontoni\nkanssa ja siihen tapaan, jolla nykyaikana asioita toimitetaan\";\nmutta silti hän tässäkin menetteli sillä tarkkuudella ja pienimpiä\nseikkoja huomioon ottavalla älykkäisyydellä, jotka olivat hänen\nluonteensa tunnusmerkkejä. Hän tekee päätelmiä puhuteltavan henkilön\nulkomuodosta (esim. eräästä Viipurin liikemiehestä: \"lihava ja\nhyvinvoipa, ulkonäöltään kevytmielinen\"; toisesta: \"laiha, oikean\nliikemiehen näköinen\") ja panee merkille, millä äänen soinnulla\nhänelle vastataan, puhumatta siitä, ettei hän unohda verrata\ntoisiinsa eri tahoilta ja eri tiloissa saamiaan tietoja. Siten\nEssen varmaankaan ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen siihen\nselvitykseen, jonka Kihlman oli hankkinut. Miten oikeaan tämä oli\nosannut, todistaa se, että koko juttu lopulta päättyi niin, että\nMustonen ja Parviainen ostivat Puhoksen sahan, myllyn ynnä siihen\nkuuluvat tilukset täsmälleen 50,000 ruplasta! Kaupan välittäjänä oli\nArppe, joka vaivoistaan pyysi ja saikin noin 300 ruplaa maksavan\nHuhtilammin uutistalon. Luultavaa on, että etevä, nerokas liikemies\nNiilo Ludvig Arppe, tarkkasilmäinen ihmistuntija kun oli, tämän\nkesäisen yhtymän jälkeen piti Kihlmania parempana liikemiehenalkuna\nkuin ennen oli kuvitellut. Sen voinee päättää siitä vilpittömästä\nystävyydestä, joka aina leimaa hänen myöhemmät kirjeensä nuorelle\nsukulaiselleen (\"frände\"). Kihlman puolestaan osottaa osaavansa\narvostella liikemiestä liikemiehenä, kun hän moittimatta huomauttaa,\nmiten Arppe Fabritiuksen perillisten holhoojana näiden ollessa\nturvattomina oli Utran ja Puhoksen sahoista maksanut sangen runsaan\nvuokran, mutta sittemmin alentamalla vuokran 3,000 ruplaan oli\n_liikemiehenä_ kohdellut entisten holhottiensa miehiä -- jolleivät\nmiehet pystyneet katsomaan puoliaan, oli heidän siitä syyttäminen\nitseään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoin kuin Pietarsaaresta Viipuriin matkusti Kihlman edelleen\nHelsinkiin -- yhteensä 110 à 115 penikulmaa -- yhdenistuttavissa\nkieseissään. Viimemainitussa kaupungissa hän 22 p:nä astui\nÖrnsköld höyrylaivaan, jolla, Turun kautta mennen, juhannuspäivänä\nsaapui Tukholmaan. Samana päivänä tuli sinne Yrjö Koskinenkin\nhöyrylaivalla Hernösandista, minne oli päässyt Merenkurkun yli\nkurjassa \"tervahaahdessa\". Yhdessä he kävivät 25 p:nä kunink.\nkirjastonhoitajan A. I. Arvidssonin luona. Vanha suomalainen oli\n\"iloisa ja uljas\" (fryntlig och bussig), puhui suomea ja oli varsin\nvalmis hankkimaan Koskiselle tilaisuutta harjoittamaan tutkimuksia\narkistoissa. Kansakoulusta Arvidsson lausui: \"Minun täytyy tunnustaa,\nettä olen liiaksi aikaani jälessä ollakseni kansakoulun ystävä. Olen,\nkenties ikäni vuoksi, tyytymätön ei ainoastaan siihen väärään tapaan,\nmillä se on toimeenpantu, vaan myöskin kansakouluun yleensä. Sen\nkautta vapautetaan vanhemmat kasvattamasta lapsiaan, ja niin jäävät\nlapset ilman kasvatusta; sillä eihän kansakoulu kykene korvaamaan\nvanhempien antamaa kasvatusta.\"\n\nTietenkin Kihlman kävi tapaamassa entisiä ystäviään, mutta, sanoo\nhän, \"ainoastaan parin kanssa olin sisällisessä sopusoinnussa\".\nViittaus tarkoittanee nuorempia Bergmaneja (Carl Henrik ja Robert),\njoiden kanssa hän oli vaihtanut kirjeitä ja joista ainakin toinen oli\nkäynyt Tübingenissäkin. Muuten Kihlman lehtori Elfvingin avulla, joka\nTukholman lukiossa opetti saksan, ranskan ja englannin kieliä, koetti\nperehtyä tutkimusaloihinsa. Täällä opetettiin uudenaikaisia kieliä 20\ntuntia viikossa (6 alimmalla osastolla, 5 toisella, 5 kolmannella ja\n4 ylimmällä), ja oli Elfving sitä mieltä, ettei tällä ajalla voinut\naikaansaada enempää kuin opettaa pojat kirjoittamaan ja puhumaan yhtä\nkieltä (ranskaa). Muissa kielissä hän rajoittui siihen, että sai\noppilaat ymmärtämään kieliä semmoisina kuin ne esiintyvät kirjoissa.\nOli siis selvitettävä itselleen, mitä oppilaille oli tarpeen;\njolleivät tarvitse käyttää kieltä puheessa eikä kirjoituksessa, on\nsuullisiin harjoituksiin uhrattu aika jotenkin hukkaan mennyttä.\n-- Kansakoulua moitti Elfving siitä, että katkismusta luetettiin\nulkoa sekä että äidinkieltä käsiteltiin liian tietopuolisesti.\n-- Ruotsalainen kansakoulu jakaantui kahteen osastoon: _alempi_\n(jokaisen lapsen käytävä) käsitti: 1) sisälukua, 2) uskontoa\n(katkismus, raamatunhistoria, suullinen kristinuskon opetus), 3)\nlaskentoa (kokonaisluk.), 4) kirjoitusta, 5) kirkkolaulua; _ylempi_\n(vapaaehtoisia varten): 1) laskentoa päätös- ja korkolaskuun saakka,\n2) maantietoa, 3) yleistä ja isänmaan historiaa, 4) luonnonoppia, 5)\nviivapiirustusta. Sitä paitsi kummallakin osastolla voimistelua.\n\nKesäkuun 28 p:nä on almanakkaan merkitty: \"W(ilhelm) Tell.\"\nArvatenkin kävi Kihlman silloin teatterissa katsomassa Schillerin\nkuuluisaa näytelmää, ja johti kai hänet siihen kysymys, josta\nedellisenä vuonna oli kirjoittanut Ingmanille: miten oli kristittyjen\nalamaisten suhtauduttava vapautta sortavaan esivaltaan, miten\narvosteltava vapautussotaa?\n\nVaikka Kihlmanin Tukholmassa-olo kesti yhdeksän päivää, ei siitä\nole enemmän sanottavaa, ja muutenkaan ei ole paljon tietoja tältä\nmatkalta. Essen, jolle hän seikkaperäisesti kuvasi mitä oli nähnyt\nja kokenut, on tiettävästi hävittänyt nämä niinkuin enimmät muutkin\nkirjeensä, ja sen vuoksi ei meillä ole muita lähteitä kuin harvat\nkirjeet äidille, yksi kirje Emma Riskalle ja jo mainitut hajanaiset\nmuistiinpanot. -- Heinäkuun 3 p:nä Kihlman lähti höyrylaivalla\nLyypekkiin, minne saapui 6 p:nä. Eräs laivalla (4/7) tehty\nmuistiinpano ilmaisee, että hän luultavasti vähän ennen lähtöään oli\nTukholmassa tavannut Fjellstedtin Lundista: \"Toht. Fjellstedt arveli,\nettä kansakoulu ei ollut tuottanut semmoisia hedelmiä kuin toivottu\noli\", ja oli siihen syynä: 1:ksi että seminaarien opettajiksi\noli nimitetty parhaimmilla todistuksilla varustettuja, mutta\nkristilliseltä kannalta katsoen sopimattomia henkilöitä. Nämät olivat\nistuttaneet epäkristilliset mielipiteensä kansakoulunopettajiin\nja jälkimäiset vuorostaan kansaan. Siten oli kansakoulu useissa\npaikoin vaikuttanut pahaa. 2:ksi on papisto laiminlyönyt kansakoulun\nsilmälläpidon, joten se on saanut vapaasti kehittyä omaan suuntaansa.\n\"Fjellstedtin mietteet olivat, niinkuin näyttää, aivan tosia, mutta\nkuitenkin puutteellisia (bristfälliga).\"\n\nLyypekistä matkusti Kihlman viipymättä Hampuriin ja sieltä\nparin päivän päästä Berliniin. Hampurissa hän kävi sikäläisessä\nPestalozzilaitoksessa, jonka muuan vapaamuurari-osasto oli perustanut\n1847 vanhempien kuoleman kautta tai muuten turvattomiksi joutuneiden\nlasten kasvattamiseksi. Nykyään täydessä laitoksessa oli 45 lasta: 30\npoikaa ja 15 tyttöä. Aamupäivin luettiin, iltapäivin tehtiin työtä\npuutarhassa tai pellolla, ja tytöt harjoittivat käsitöitä. Kihlmanin\nkatsellessa laitosta olivat tytöt kiinni käsitöissään, jota vastoin\npienemmät pojat (7 vuotta nuorempia ei oteta vastaan) harjoittelivat\nkirjoitusta tauluille. \"Käsialat sangen hyviä.\" Uskontoa ei opetettu\nkatkismuksesta vaan selittämällä evankelioita (saarnatekstejä).\nVasta ripille päästyään lapset erosivat laitoksesta. Johtaja (Grele)\nmainitsi, että laitoksen päämäärää kasvattaa lapset hyviksi ja\nkelvollisiksi ihmisiksi ei oltu saavutettu kaikkiin nähden, jotka jo\nolivat sieltä lähteneet.\n\nBerlinistä on enemmän muistiinpanoja ja niistä näkee, kuinka\nahkerasti Kihlman taas käytti tilaisuutta nähdä ja kuulla\nopettajia, joista saattoi hyötyä. Kahtena ensimäisenä päivänä,\nheinäkuun 11 ja 12, hän kuuli seitsemän teologista luentoa (proff.\nHengstenberg, Vatke, Twesten, Imm. Nitzsch) ja kolmantena, joka\noli sunnuntai, neljä saarnaa. Paitsi kunkin luennon tai saarnan\nainetta hän usein panee muistiin jonkun arvostelevan ja kuvaavan\nsanan esiintyjän ulkonaisesta olennosta. Souchon Kolminaisuuden\nkirkossa: \"viittoili paljon, mutta viittoilut ja meluaminen eivät\nkorvaa hengen puutetta\"; toht. Nitzsch Nikolainkirkossa: \"erittäin\nihana saarna, missä liha henkisessäkin haamussaan, tieteen ja\ntaiteen koristamana, paljastettiin ja tarkoin erotettiin ruumiista\";\ntoht. W. Hoffman tuomiokirkossa: \"käsivarsia käytettiin ahkerasti\n-- näytti olevan oikea hovimies, joka oli ottanut näytelläkseen\nkristillisen saarnaajan osaa, syystä että se nykyään on kannattavaa\";\nkenraalisuperintendentti Büchsel Mattheuksen kirkossa: \"esitystapa\nteeskentelemätöntä ja yksinkertaista, mutta toisinaan liian\ntuttavallista, oli kuin saarnaaja olisi unohtanut, että der liebe\nGott myöskin on pyhä Jumala.\"\n\nViimemainitun saarnan jälkeen Kihlman katseli, miten ensin\n6 lasta yhdellä kertaa kastettiin ja sitte 2 morsiusparia\nvihittiin. Tämä näyttää erikoisesti kiinnittäneen hänen mieltään,\narvatenkin sen vuoksi että hän Turussa oli perinpohjin tutkinut\nkirkkokäsikirja-ehdotusta. Buchsel, joka toimitti kasteen ilman\nkäsikirjaa, piti ensin puheen Mark. 16: 16:n johdosta: \"Joka uskoo ja\nkastetaan, se tulee autuaaksi; mutta joka ei usko, se kadotetaan.\nHän selitti kasteen tarkoituksen olevan tehdä lapset Jumalan\nlapsiksi ja taivaanvaltakunnan perillisiksi. Kumminkin myönsi hän,\nettä lapsilla ei nyt ollut uskoa, vaan saisivat he sen kasvatuksen\nkautta. Oli merkillistä huomata, miten ujostelematta hän puhui\ntästä lauseesta ikäänkuin hän ei olisi tiennytkään olevansa 'mellan\nskål och vägg' [s.o. käsittelevän riidan alaista kysymystä]. Sen\nohella hän painokkaasti huomautti kummin velvollisuuksista ja kuinka\nkevyesti ne tavallisesti käsitettiin. Sitten tehtiin ristinmerkki\nkasvojen ja rinnan päällä: ota tämä pyhä ristinmerkki kasvoihisi\nja rintaasi, merkiksi että olet lunastettu (toistettiin 2 kertaa\nkullekin lapselle). Sen jälkeen sanat opetuslasten nuhtelusta, kun\nlapsia tuotiin esiin. Sitte Isä meidän, jolloin ainoastaan kummit\nlaskivat kätensä lasten päälle, ja uskontunnustus. Nyt seurasi\nkysymys, oliko lapsi kastettava ja sitoutuiko se noudattamaan\nkasteen velvollisuuksia ja luopumaan kaikesta pahasta, jonka\njälkeen kaste, rukous ja siunaus.\" -- Vihkiminen toimitettiin\nsamoin ilman kirjaa. \"Puhe eräästä raamatun lauseesta: nöyryyttä,\nlempeyttä, kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta terotettiin. Sitte\nkysymys: tahtoivatko esille tulleet ottaa toisensa avioksi ja\nrakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä? Sen jälkeen sulhanen\nja morsian papin avustaessa vaihtoivat sormuksia ja antoivat\ntoisilleen kättä, samalla kun pappi julisti avioliiton solmituksi\nkolmiyhteisen Jumalan nimeen. Sitte laskeutui aviopari polvilleen,\nja Isä meidän rukoiltiin. Nyt antoi pappi kummallekin raamatun,\njohon molempain puolisojen nimet oli kirjoitettu, ja kehotti heitä\npitämään kirjan tämän hetken muistona, jolloin olivat luvanneet\ntoisilleen uskollisuutta, käyttämään sitä ahkerasti aamuin ja illoin\nsekä etsimään siitä lohdutusta kun toinen palaa haudalta, mihin on\njättänyt toisen. Viimeiseksi siunaus. Kokonaisuudessaan oli toimitus\nvakava ja sydämellinen. Näytti kuitenkin siltä, ettei vaikutus\nkuulijoihin ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.\" --\n\nMaanantaina Kihlman kävi paitsi yhdellä teologisella luennolla\nkuulemassa filosofian prof. K. L. Michelet'ä ja historian\nprof. Leopold von Rankea. Edellinen oli \"erittäin viehättävä,\ntoisinaan leikillinen\", mutta miten mainio Ranke olikaan\nhistoriankirjoittajana, ei hän luennoitsijana tehnyt edullista\nvaikutusta. \"Pieni mies, ulkonäkö jotenkin vähän suositteleva; vaikka\nistuin toisella penkillä kateederista ja koetin kuunnella mitä\ntarkimmin, en tiedä sinnepäinkään mitä hän puhui,\" -- Samana päivänä\nKihlman tapasi seminaarinjohtajan Thilon ja kuuli hänen vastustavan\nkorkeaa sivistystä seminaarin (? kansakoulun) opettajissa: \"heidän\non oltava kansan kesken ensimäiset eikä herroista viimeiset\". Syystä\nettä koulut olivat suljetut, kehotti hän vierasta palaamaan syksyllä.\nMyöskin erään uusien kielten opettajan, toht. Mohnin, puheilla\nKihlman kävi ja pani merkille, miten hän äänsi erinäisiä saksalaisia\nsanoja.\n\nDresdenissä, minne matkustajamme tuli heinäkuun 15 p:nä, olivat\nkoulut avoinna, ja hän kävi useissa oppilaitoksissa, joista tässä\nmainittakoon Friedrichstadtin kansakoulunopettaja-seminaari.\nSiinä oli 80 oppilasta, ja oli oppikurssi 4-vuotinen. Samalla kun\noppilaat harjoittivat omia opinnoitaan, kuuntelivat he kahtena\nensimäisenä vuotena opetusta seminaariin yhdistetyissä köyhäin- ja\nporvarikouluissa ja kahtena toisena ottivat itse osaa opetuksen\nantamiseen. Köyhäinkoulussa Kihlman kuunteli saksankielen\ntuntia: \"Lapset olivat tarkkaavaisia, mutta minusta oli se tapa\nloukkaava, että lapset viittasivat kädellään, kun tahtoivat\nvastata.\" Luultavasti hän silloin ensi kerran näki tämän sittemmin\nmeilläkin käytäntöön otetun tavan. -- Eräässä toisessa koulussa\nKihlman mielenkiinnolla huomasi, miten muuan opettaja hupaisella\nopetustavallaan osasi pitää lapset virkeinä ja hilpeinä; toisinaan\nnaurettiin ääneen ilman että tarkkaavaisuus väheni.\n\nHeinäkuun 18 ja 19 p:nä teki Kihlman kävelyretken n.s. saksilaiseen\nSweitsiin: \"ensimäinen todella iloinen päiväni [matkalla].\"\nWehlenissä hän kävi \"vanhan kunnianarvoisan\" kansakoulunopettajan\nluona, joka seurasi häntä osan tietä; sitte hän yksin jatkoi. \"Täällä\nhiljaisessa luonnossa, korkeiden, rosoisten kallioiden keskellä puhui\nminulle Jumalan näkymätön olemus tavalla, joka käy yli inhimillisen\nvoiman ja taiteen. Voi, nuo suuret, loistavat kaupungit komeine\npalatseineen, pystykuvilleen, taidetuotteineen, mitä ne ovatkaan\nverrattuna luonnon yksinkertaiseen suuruuteen! Ja miten erilainen\nonkaan vaikutus! Siellä mieli hajaantuu, täällä palaa välittömästi\nitseensä.\" Saavuttuaan Basteivuorelle, josta on ihana, maailmankuulu\nnäköala 600 jalkaa alempana leviävän Elbelaakson yli, Kihlman jäi\nsinne yöksi ja näki auringon sekä laskevan että nousevan. \"Jos\nyleensä on herkkä luonnonvaikutuksille, niin ei auringonnousu, tältä\npaikalta nähtynä, ole jälkiä jättämättä. Minulle oli tämä retki\nkaikkine yksityiskohtineen todella nautintorikas, jota en voi sanoa\nmatkastani ylimalkaan.\"\n\n\"Aamulla 20 p:nä matkustin Leipzigiin\", Kihlman kirjoittaa\näidilleen, \"ja viivyin siellä 22:een, jolloin tulin Erlangeniin.\nTäällä samoin kuin Leipzigissä kuuntelin luentoja yliopistossa.\nKävin myöskin [saksan kielen ja kirjallisuuden] prof. R. H. G. von\nRaumerin luona, jonka perheessä vietin kaksi iltaa. 25 p:nä saavuin\nNürnbergiin, lelujen kaupunkiin, ja matkustin 26 p:nä Nordlingenin,\nAugsburgin, Ulmin, Esslingenin kautta Stuttgartiin, johon tulin\nk:lo 9 illalla. Tällä paikkakunnalla, jonka hyvin tunnen, vietin\nsunnuntain tuttavieni seurassa. Maanantaiaamuna (28/7) istuin\njälleen vaunussa, ei kuitenkaan höyry- vaan postivaunussa, joka 4\ntunnissa vei minut Tübingeniin, matkani varsinaiseen päämäärään.\nMinä menin vanhaan majatalooni, jossa minut kohta tunnettiin ja\nsanottiin tervetulleeksi. Viipymättä lähdin prof. Beckin taloon,\nmissä minua edellisellä matkallani oli niin hyvänä pidetty. Minä\nyllätin perheen päivällispöydässä: huudahdus hämmästyksestä, ja --\nsen uskallan sanoa -- isä ei voi koskaan sydämellisemmin syleillä\npoikaansa kuin prof. Beck syleili minua. Kohta minut kutsuttiin\nmuuttamaan heidän luoksensa ja syömään heidän pöydässään. Niin olen\njo tehnytkin ja olen nyt kotiutunut, kun vihdoin olen saanut purkaa\nkapsäkkini. Olen vakuutettu siitä, että täällä tulen viettämään\nmiellyttäviä ja hyödyllisiä päiviä, ja siten virkistyneenä, jos\nJumala sallii, syksyllä palaamaan [kotia].\" -- Kirjeessä Emma\nRiskalle Kihlman sanoo: \"Beck on aivan näköisensä, paitsi että hän on\ntullut harmaammaksi. Olen viimein jälleen kerran tullut hiljaisuuteen\nja tunnen kuinka hyödyllinen ja tarpeellinen hiljaisuus on. Ilman\nhiljaisuutta ei voi todella lähestyä Jumalaa.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlman viipyi Tübingenissä Beckin vieraana kokonaisen kuukauden.\nTästä ajasta ja olostaan hän äidilleen kertoo kaikenlaista.\nSamoin kuin Suomessa olivat ilmat Saksassakin heinäkuuhun\nsaakka kylmänlaiset ja niin epäsuotuisat kasvullisuudelle, että\nedellisessä maassa viljanvienti kiellettiin; jälkimäisessä maassa\nloppukesän lämpö (elokuulla oli Tübingenissä toisinaan +34° Cels.\nvarjossa) kyllä sai viljan nopeasti kypsymään, mutta osaksi tuli\nsielläkin katovuosi (esim. omenapuut eivät antaneet mitään).\nItse Tübingenin kaupunki miellytti Kihlmania nyt yhtä vähän kuin\nennen. Tunkiot kaduilla, joista kanat ja ankat etsivät ravintoaan,\nsikojen ja vasikkain teurastaminen ulkona avonaisilla paikoilla ja\nsänkyvaatteiden tuulettaminen akkunoissa ja talojen edustalla (kerran\noli viides osa kaupungin päätoria patjojen y.m. vaatteiden peittämä)\nvaivasivat häntä tavattomasti. Sanalla sanoen \"Tübingen on kaupunki,\njossa siivottomuus menee tavattoman pitkälle; mutta tapasin juurikään\npapin Marseillesta, joka sanoi, että olot siellä olivat kahta vertaa\npahemmat.\"\n\n\"Yleisestä rähjäisyydestä ja sopivaisuuden tunteen puutteesta\",\njatkaa hän sitten, \"ei kuitenkaan saa päättää, että kaikki perheet\novat samanlaisia. Beckin talossa olen kaikkialla huomannut\nkiitettävää siisteyttä. Mutta osoitteena tapojen vanhanaikuisuudesta\ntahdon mainita, että tässä kodissa käytetään posliinia ainoastaan\nkahvia ja teetä tarjotessa. Päivällispöydässä käytetään tinalautasia\nja tinakulhoja, semmoisia joita Äiti muinoin ripusti koristuksena\nkeittiöön. Mitä ruokiin tulee, on vaihtelevaisuus suurempi kuin\nSuomessa; varsinkin tarjotaan monenlaisia liemiruokia, jotka ovat\nhyvin yksinkertaisia, mutta kuitenkin maukkaita. Toivoisin että\nvoisimme niihin vaihtaa kehnon hernerokkamme(?). Ehkä täkäläinen\nelämänjärjestys huvittaa Sinua. K:lo 8 aamiainen: kahvia taikka\nmaitoa nisuleivän ja voin kanssa (minä juon maitoa); k:lo 1\npäivällinen: 1:ksi liemiruokaa, 2:ksi naudanlihaa (keitettyä), 3:ksi\npapuja, herneitä tai muita vihanneksia perunain kanssa tai joku laji\njauhoruokaa; k:lo 4 Vesper eli väliateria: kahvia nisuleivän kanssa\nja hedelmiä (istutaan oikein pöydässä, joka sentään ei ole katettu);\nillallinen k:lo 9. Tavallisesti olemme illastaneet maalla perheen\nomistamassa huvimajassa ja on silloin syöty voileipää teen taikka\noluen kanssa. Kotona tarjotaan liemiruokaa ja pannukakkuja (s.o.\npannukakkuja laajuudeltaan, lättyjä paksuudeltaan). Huomaathan, ettei\npoikasi ole ollut nälkäparannuksilla.\"\n\nEnnestään tiedämme, että Kihlman ei omaisilleen kirjoittanut mitään\nBeckin opista eikä siitä teologisen kannan muutoksesta, jonka se oli\nhänessä aiheuttanut. Nytkään, kun isä oli poissa, hän ei menetellyt\ntoisin, vaikka hän kyllä yleensä tunnusti mitä Beck hänelle merkitsi.\nSyynä miksi hän niin kauan viipyi Tübingenissä hän mainitsee:\nensiksikin että prof. Beck ja koko hänen perheensä niin erinomaisen\nystävällisesti kohtelivat häntä, toiseksi että hän Beckissä oli\noppinut tuntemaan niin harvinaisen miehen. \"En vielä koskaan ole\nhänen seurassaan tullut houkutelluksi puhumaan taikka tekemään\nmitään, josta omatuntoni jälestäpäin olisi minua soimannut. Tämä on\njotain tavatonta: saattaa tavata oppineita, sivistyneitä, sukkelia\nja nerokkaita ihmisiä, eivätkä myöskään semmoiset ihmiset, joilla\non taipumusta ja lämpöä uskontoa ja kristinuskoa kohtaan, ole aivan\nharvinaisia, mutta kuinka usein tapahtuukaan, että nämäkin puhuvat\nsellaista, jota ei Jumalan sana eikä omatunto voi hyväksyä ja joka\nsenvuoksi saastuttaa tunnollista. Tästä syystä siis, saadakseni\nseurustella ankarasti siveellisen miehen kanssa, olen minä viipynyt\nTübingenissä.\" --\n\nNiinkuin 1852 oli Beckillä ja Kihlmanilla nytkin tapana kävellä\nyhdessä keskustellen milloin mistäkin. Lähes joka päivä jälkimäinen\npani muistiin mitä huomattavinta Beck kulloinkin oli lausunut, ja\nsiten syntynyt 12-sivuinen vihkonen \"J. T. B:n lauselmia 1856\" on\nainoa, asiakirja, josta näemme mistä ystävykset vaihtoivat ajatuksia.\nTässä seuraa valikoima näitä lauselmia.\n\n29/7. Olen yhä enemmän oppinut käyttämään niitä raamatun osia,\njotka tavallisesti sivuutetaan muka hedelmättöminä. Varsinkin olen\noppinut ymmärtämään, kuinka Kristus kuolemansa edellä koettaa\nrakentaa uskoa ja luottamusta Jumalaan, eikä ainoastaan viittaamalla\ntulevaan sovituskuolemaan, vaan sen pohjalla, joka jo oli olemassa.\nJuuri se onkin yksi vanhan dogmatiikan päähaittoja, että se poistaa\nluottamuksen Jumalaan, ja tämä haitta on niin tunkeutunut vereemme,\nettä se pysyy siinä sittenkin kun puhtaampi tieto on valaissut\nihmisen.\n\nVainajainpalvelus (Todten-Cultus) tulee yhä yleisemmäksi. Muinoin ei\nollut ainakaan kansan kesken tapana koristaa vainajien hautoja: nyt\nnäkee harvoin koristamattoman haudan. Luulisi, ettei siinä ole mitään\npahaa, vaan päinvastoin hyvää. Mutta niin ei ole laita. Runouden ja\nfantasian kautta on kuolemanpelko kadonnut, eikä kuolemassa enää\nnähdä mitään peljättävää; sen vuoksi voidaan oleskella hautojen\nkeskellä, jota vanhaan aikaan vältettiin. Tämä pelko on jotain\nluonnollista niissä, jotka eivät Kristuksen kautta ole vapautetut.\nSen tuleekin olla olemassa luonnonihmisessä, joka ei ole tullut\nosalliseksi Kristuksen rauhasta, mutta jollei sitä ole, on hän\nkaksinkerroin turmeltunut ja vielä enemmän saavuttamaton tosirauhalle\nkuin puhdas luonnonihminen.\n\n31/7. Raamatun tutkiminen on jokaisen velvollisuus. Itsekunkin\ntulee harjoittautua siihen, muuten ei ihminen pääse lujuuteen\neikä todelliseen yhtenäisyyteen. Toinen ei voi tässä tehdä työtä\ntoisen puolesta. Inhimillisiä apuneuvoja voidaan tosin käyttää,\njopa hyödylläkin, mutta aina täytyy ihmisen itsensä harjaantua\nnäkemään omin silmin ja välittömästi vastaanottamaan raamatun\nvaikutusta. Jos nyt, huolimatta rukouksesta ja tutkimisesta, paljon\njää käsittämättömäksi, niin ei tämä käsittämätön ole välttämättömän\ntarpeellista tietää.\n\n1/8. Kristuksen kirkkoa ja seurakuntaa ei _rakenneta_\njoukkokääntymyksillä. Tätä eivät uskonpuhdistajat huomanneet, ja sen\nvuoksi protestanttinen kirkko alusta alkaen ei tullut congregatio\nsanctorum'iksi (pyhien yhteydeksi), jota sen olisi pitänyt olla,\nvaan ulkonaiseksi maailmankirkoksi niinkuin katolinenkin. Mutta\nKristuksen kirkko ei myöskään jatku lihallista tietä vanhemmista\nlapsiin, vaan hengellistä tietä niissä, jotka vapaaehtoisesti\nja mielellään vastaanottavat evankeliumin ja taipuvat sen alle.\nKristuksen kirkko muuttaa sen tähden asuntoa paikasta paikkaan.\nTätä taasen eivät böhmiläiset veljet huomanneet, vaan luulivat he\nvoivansa kirkkokurillaan ylläpitää elämää seurakunnassa ja tahtoivat\nsilloinkin, kun elämä jo oli kadonnut, omistaa elävän seurakunnan\netuoikeuksia. Lapseni voin minä kasvattaa hurskaiksi ja hyviksi\nihmisiksi, mutta en voi enkä tahdo tehdä heitä kristityiksi. Se on\nHerran asia ja ihmisen vapaassa tahdossa.\n\n2/8. Merkillistä on, miten omituisesti Herra menettelee puheissaan.\nHän ei puhu niin selvästi, että jokainen ilman mitään vaikeutta\nymmärtäisi sitä, ja kuitenkin niin selvästi, että tutkiva voi löytää\ntotuuden. Siten ovat Hänen sanansa tuomio ihmisen ylitse (minun\nsanani on teitä tuomitseva). Jos ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa\nsitä, niin ei tapaa sisällystä, vaan sen sijaan ristiriitaisuuksia,\nmutta jos uhraa jotakin totuudelle, niin tulee palkituksi löytämättä\nrikkaita aarteita. Tässä on siis sama olosuhde kuin luonnossa, missä\nei myöskään aarteet makaa maan päällä, vaan maan sisällä, ja tulee\nniitä sentähden kaivamalla etsiä.\n\n3/8. Eräässä sanomalehdessä oli kirjoitus yliopiston muuttamisesta\nTübingenistä Stuttgartiin. Tekijä on muuttoa vastaan, mutta yrittäen\ntyynesti ja puolueettomasti käsitellä asiaa sekä tunnustaen syitä,\njotka puhuvat muuton puolesta, menettää todistelu voimansa eikä\nkirjoitus kykene, niinkuin se kumminkin tarkoittaa, vaikuttamaan\nratkaisevasti vakaumukseen. Sen johdosta Beck moittivasti puhui\ntästä uudenaikaisesta kirjoitustavasta. Kun minä puolustin sitä,\nhuomauttaen että tekijän velvollisuus kaiketi oli tehdä oikeutta\njokaiselle ja siis myöskin ottaa vastaväitteet arvostelunalaiseksi,\nvastasi Beck: On kyllä niin, että jokaiselle henkilölle ja\nasialle on tehtävä oikeutta, mutta oikeutta ei harjoiteta äänten\nenemmistöllä, eikä siten että toiseen vaakaan pannaan myötäsyyt\nja toiseen vastasyyt. Sellaisella matemaattisella menettelyllä ei\nlöydä totuutta, vaan on joka asialla yksi päänäkökohta, jolta sitä\nyksistään on katseltava. Muut näkökohdat eivät ole päänäkökohtia\nja sen vuoksi eivät ne saa muuttaa sitä, joka on osoittautunut\ntodeksi päänäkökohdalta katsellen. Täytyy siis ennen kaikkea koettaa\nlöytää päänäkökohta ja pitää kiinni siitä eikä antaa sivuseikkojen\neksyttää itseään. Siten tekee oikein ja on uskollinen totuudelle.\nNiin menetteli Luterus arvostellessaan katolista kirkkoa. Paavi,\nsanoi hän, on Antikristus: me eroamme toisistamme perustuksia myöten.\nMutta Hengstenberg sanoo: katolinen ja protestanttinen kirkko ovat\nperustuksiltaan yksimielisiä. Miksi sanoo Hengstenberg niin? Hän on\npelkkien sivuseikkojen vuoksi menettänyt kyvyn huomata sitä, joka on\noleellista.\n\n5/8. Niinkuin Kristuksen itse tulee meidän tehdä erotus sen välillä,\njoka on sanottu vanhoille (laissa), ja sen välillä, jota Kristus\nvaatii. Jos lakiin pannaan liian paljon, tullaan onnettomaan\nkysymykseen: voiko ihminen täyttää lakia? ja vielä onnettomampaan\nvastaukseen: ei, ihminen ei voi täyttää lakia. Raamattu puhuu\nkuitenkin ihmisistä, jotka vaelsivat Jumalan käskyissä, esim.\nZacharias ja Elisabet, joista sanotaan, että he olivat vaeltavaiset\nkaikissa Herran käskyissä ja säännöksissä nuhteettomasti (Luk. 1:\n6). Saattaa siis nyt niinkuin ennenkin elää nuhteettomasti lain\nmukaan. Ja niin tahtoo Jumala meidän tekevän: sen vuoksi on Hän\nilmoittanut meille tahtonsa laissa. Mutta miten heikontuukaan Jumalan\nlain vaikutus, kun alinomaa toistetaan: lakia ei voi täyttää. Siitä\nihminen tylsistyy ja koko hänen siveellinen harrastuksensa häviää.\nJa kun nyt lisäksi tulee toinen lause: että me sentähden armosta\ntulemme vanhurskautetuksi Jumalan edessä, niin ei enempää tarvita\ntäydellisesti turmellakseen ihmistä.\n\nKun mainitsin erään kirjailijan väittävän, että joka ihmisellä\non suojelushenki, vastasi Beck, että se kyllä oli mahdollista,\nmutta emme tiedä siitä mitään varmaa. Päin vastoin on uskomatonta,\nettä sellainen koneellinen olosuhde (joka ihmistä varten yksi\nsuojelushenki) on olemassa.\n\nVähän vakavuudella on parempi kuin paljon ulkokullaisuudella.\nRatsionalisti, joka vakavasti opettaa jumalasta, hyveestä ja\nkuolemattomuudesta, voi olla parempi kuin kuollut oikeauskoinen.\n\n8/8. Se majesteetti, jota vastaan meidän aikana ei saa rikkoa ja jota\nvastaan tehty rikos on anteeksiantamaton, on _ihminen_. Jos Jumalaa\nloukataan, ei se merkitse mitään.\n\n9/8. Minä kysyin, tuleeko ihminen, joka ei vielä ole saanut pyhää\nhenkeä ja siis ei vielä ole uudestisyntynyt, ehtoollisessa todella\nosalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä, taikka ainoastaan\nniiden vaikutuksesta. Beck vastasi: Miten tarkka täytyykään olla\noppiin nähden, niin ei kuitenkaan saa mennä liian pitkälle opin\nsovelluttamisessa yksityiseen henkilöön, kaikkein vähimmin kaavojen\nmukaan määrätä mitään. Suuressa kääntymyksessä (Ap. T. 2) saattaa\nkai olettaa, etteivät kaikki kastetut tulleet osalliseksi pyhästä\nhengestä ja kuitenkin sanotaan heidän murtaneen leipää.\n\nJuuri paraikaa suorittivat kokeita ne, jotka päättivät teologisen\nkurssinsa yliopistossa. Beck lausui: Tämä tutkintopuuha hävittää\n(borttager) joka kerta kaikki mitä minä edellisenä puolena vuotena\nolen saavuttanut.\n\n15/8. Beck kertoi lapsuudestaan, kuinka hän koulussa meni\nalaspäin ja kuinka opettajat kohtelivat häntä kelvottomana; hän\nharjoitti opintoja itsekseen. Jo silloin esiintyi Beck _miehenä_,\njo silloin näyttäytyi itsenäisyys. Kuinka on _voimakkaasti_\nsaarnattava? Kun sanoo asian suoraan semmoisena kuin se on. Siinä\non voima, että kaikki sivuseikat asetetaan syrjään, niin että asia\nesiintyy selvästi. Niin ilmenee omantunnon voima siinä, että se\nyksinkertaisesti osoittaa mikä on tosiasiallista. Ei enemmän eikä\nvähemmän kuin totuus, se on voima, se on sisään tunkevaa.\n\n20/8. Päävirhe vanhassa oppijärjestelmässä on se, että Isä Jumala\nasetetaan Pojan taakse: Pojan ulkopuolella pelkkää Jumalan vihaa,\nvaikka kuitenkin Isä Jumala isänrakkaudesta on lähettänyt Pojan.\n\nJos minun täytyisi elää teologisessa ilmanalassa, niin menettäisin\nuskoni. Tieteellisyyden nimellä harjoitetaan täällä käsityön\ntapaisesti mitä kaikkein vähimmin olisi ammatillisesti harjoitettava.\n\n21/8. Jos vertaa tasavaltaa ja yksinvaltaa hallitusmuotoina\ntoisiinsa, ei toista voi sanoa toista paremmaksi. Ei ole se maa\nonnellisin, jossa valta on kansan käsissä, vaan on tavallisesti\nsemmoisen hallitusmuodon alla sorto pahempikin, syystä että\nyksityiset tempaavat itselleen vallan ja harjoittavat sitä\nsäälimättömämmin kuin ne, jotka ovat saaneet sen perintönä; mutta\ntoiselta puolen ei sekään maa ole onnellisin, jonka hallitusmuoto on\nyksinvaltainen. Sitä vastoin on se maa onnellisin, missä valta on\nhyvillä, ja huomaa! todellisesti _hyvillä_, olkoon hallitusmuoto mikä\ntahansa, ja se maa onneton, jota hallitsevat pahat taikka -- lapsi.\n\n1/9. Pahentaa ja pahentua (gifva och taga förargelse), ovat sanoja,\njoiden merkitys on tavallista tarkemmin merkittävä. On tapauksia,\njolloin tulee sekä pahentaa että pahentua. Kristus on esim.\npahentunut Pietarin vuoksi (Matth. 16) ja hän on usein pahentanut\nfarisealaisia.\n\n2/9. Mitä pääasiallisesti ajaltamme puuttuu, on käsitys\nvanhurskaudesta, että oikea ei koskaan saa tulla vääräksi eikä väärä\noikeaksi, että Jumala armossaan ja anteeksiannossaankin on vanhurskas\neikä menettele väärin. Sen tähden ei nyt myöskään ymmärretä, että\nJumalan armonosoituksessa täytyy olla järjestystä, ja että kaikki on\npäättyvä tuomioon, missä kukin saa tekojensa palkan.\n\nNämä lauselmat riittänevät osoittamaan, miten vakavaa laatua Beckin\nja Kihlmanin seurustelu oli, ja ettei jälkimäinen syyttä kiittänyt\nsitä, niin sanoaksemme, henkisenä terveyslähteenä. Ainoastaan\npoikkeukselta hän niissä vilahtaa kysyjänä, mutta me voimme sittenkin\nhelposti kuvitella, miten hän tarkkaavaisena ja nöyränä kävelee\nkunnianarvoisan opettajan rinnalla kiitollisesti kätkien sydämeensä\nviisaat sanat, joihin tämän syvä henkisen ja maallisenkin elämän\nkokemus pukeutui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun 27 p:nä Kihlman matkusti Stuttgartin kautta Esslingeniin,\nwürttembergiläiseen tehdaskaupunkiin, jossa siihen aikaan oli\nnoin 10,000 asukasta. Siellä hän muutamia päiviä k:lo l/2 6:sta\naamusin kuunteli opetusta kansakoulunopettaja-seminaarissa ja\nsitä paitsi myöskin eräässä tyttökoulussa ja n.s. latinakoulussa.\nSeminaarinjohtajan puolelta hän sai osakseen suurta kohteliaisuutta\nja ystävällisyyttä, ja tyytyväisenä matkaansa hän syyskuun 1 p:nä\npalasi Tübingeniin, ottamaan matkatavaransa, jotka oli jättänyt\nsinne. Hänen aikomuksensa oli -- niin hän kirjoittaa äidilleen\nEsslingenistä -- 10 p:nä lähteä Württembergistä paluumatkalle,\nmutta almanakka-muistiinpanot todistavat hänen muuttaneen\nsuunnitelmansa. Oltuaan vielä kaksi päivää Beckin luona erosi hän\nsieltä syyskuun 4:nä ja teki viikon kestävän huvimatkan Sweitsiin,\nkäyden Konstanzissa ja Bodenjärvellä, missä ennenkin oli ollut.\nTäältä hän palasi 9 p:nä Stuttgartiin, josta 12:na oikea paluumatka\nalkoi. Hän matkusti näet Frankfurtin kautta Berliniin, mihin tuli\nvarhain aamulla 14 p:nä, ja sieltä Lyypekkiin, josta Gauthiod\nlaivalla pääsi Tukholmaan. Tukholmassa täytyi hänen jälleen\nodottaa laivaa kokonaisen viikon, sillä vasta 28 p:nä hän sieltä\nlähti Örnsköld laivassa. Matkalla tapahtui 29 p:nä, että laiva\nAhvenanmaan saaristossa törmäsi karille. Oli niin varhain aamulla,\nettä matkustajat vielä nukkuivat ja heräsivät kovasta täräyksestä.\nSäikähdys oli suuri, mutta pian huomattiin, ettei hengenhätää ollut;\nsillä laiva oli lähellä rantaa. Kun sittemmin eräs purjelaiva tuli\navuksi, ja osa lastia oli muutettu siihen, keventyi laiva, niin\nettä se irtautui karilta. Vuorokauden viivytyksen jälkeen saapui\nÖrnsköld 30 p:nä illalla Turkuun. -- Lokakuun 7 p:nä Kihlman terveenä\nja hyvissä voimissa tuli kotiinsa Pietarsaareen -- siis viikkoa\nmyöhemmin kuin määrä oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViipymättä ryhtyi Kihlman koulutyöhönsä, ja kun ensin hänen äitinsä\nja sitten Essen olivat käyneet Pietarsaaressa tapaamassa pitkältä\nmatkalta tullutta, tasaantui elämä hiljaiseen menoonsa. Kodissa\noli se muutos tapahtunut, että lukukauden alussa 11-vuotias Lydia\nBergroth [Lydia Bergroth nyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall\nnyk. rouva Forsgård.] Keuruulta oli tullut lisäämään nuorisoa, joka\nmuodosti Kihlmanin lähimmän ympäristön. Ja koska juuri tämä viimeksi\nsaapunut samoin kuin hänen edellään tullut Thilda [Lydia Bergroth\nnyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall nyk. rouva Forsgård.]\novat antaneet tietoja tästä kodista, lienee tässä oikea paikka\nlupaamallemme kuvaukselle.\n\nKihlman, joka niinkuin isänsäkin oli vakava ja harvapuheinen,\nherätti tytöissä ensi sijassa kunnioitusta, mutta toiselta puolen\nhänen isällinen hyvyytensä sekä jokapäiväinen tottumus vaikuttivat,\netteivät he koskaan hänen tähtensä olleet sydän kurkussa, vaan\npäinvastoin luottamuksella valittivat hänelle vaivansa ja\nvastuksensa. Heillä oli se käsitys, että hän ymmärsi heitä ja aina\nvalvoi heidän parastaan. Milloin kumminkin sattui että vanhemmat\ntytöt epäilivät esittää hänelle jotakin ehdotustaan, silloin\nlähetettiin Hanna airueena alkamaan keskusteluja. Ainoastaan kerran\nesiintyi Kihlman tosiankarana. Lydia Bergroth ja Hanna olivat\nmuutamana iltana olleet viettämässä erään toverin syntymäpäivää, ja\npalatessaan sieltä he, jotka ennen eivät olleet kortteja nähneetkään,\nhengästyksissään kertoivat oppineensa hauskan leikin s.o. pelaamaan\nkorttia. Mutta silloin he eivät kohdanneet hymyilevää ymmärtämystä,\nvaan saivat päinvastoin mitä vakavimman käskyn olla koskaan ottamatta\nkortteja käteensä. Varoitus jättikin pysyvän pelikorttien kammon\nnuoriin sydämiin.\n\nYleensä puuhasi Kihlman kaiken päivää omissa töissään; ainoastaan\nillat hän uhrasi perhe-elämälle. Silloin kokoonnuttiin illalliselle\nsaliin, joka oli samalla kertaa vastaanottohuone ja ruokasali. Kun\nyksinkertainen ateria -- johon säännöllisesti kuului \"olutjuustoa\"\n(ölost) -- oli syöty, luki Kihlman ennenkuin noustiin pöydästä\nkappaleen eräästä Roseniuksen hartauskirjasta taikka käänsi jonkun\nkohdan samantapaisesta vanhasta saksalaisesta kirjasta. Sen jälkeen\nvietettiin tavallisesti iltaa \"sänkykamarissa\", joka oli Emma\ntädin ja tyttöjen hallussa. Nuorten tehdessä käsitöitä Kihlman\nkäveli edestakaisin milloin sanatonna, milloin puhuen vakavasti,\nmilloin toistaen pienimpien oppilaittensa koomillisia vastauksia.\nNiin esim. hän kerran sanoi kysyneensä kahdelta pojalta, mitä he\nkuiskasivat keskenään, ja saaneensa vastauksen: \"Lindqvist säjer, at\nhan int' sku' vila bli kung!\" (L. sanoo, ettei hän tahtoisi tulla\nkuninkaaksi). Kun tytöille tuli uni, sanoi Kihlman hyvää yötä ja meni\nkamariinsa toiselle puolen salia, missä hän vielä kauan lueskeli ja\nkirjoitti ennenkuin pani maata.\n\nVanhempia vieraita nähtiin harvoin, mutta tytöt saivat toisinaan,\nesim. syntymäpäivinään, kutsua luokseen parhaat ystävänsä. Silloin\njuotiin teetä ja tavallisesti toimeenpantiin näytäntö, jota ennen\n\"teatterikappale\" varta vasten tekaistiin. Tällaisiin illanviettoihin\nei Kihlman sentään ottanut osaa. Sitä vastoin hän tyttöjen seurassa\nteki käyntejä toht. Ranckenilla, jonka kaunis rouva (o.s. Asp) ja\nsuloiset lapset nuorten vieraitten kuvittelussa olivat ikäänkuin\nvähän korkeampaa lajia olentoja, ja Yrjö Koskisella, joka varsinkin\nsuomalaisessa ympäristössä kasvaneista Lydioista oli henkilöksi\nmuuttunut isänmaanrakkaus. Suuren aatteen kannattamina hän ja\nhänen jalo vaimonsa, miten vaatimattomasti esiintyivätkään, heidän\nsilmissään elivät tasaista arkielämää ylempänä. Luonnollisesti\nKoskisen vaikutus koulussa oli suuri isänmaallisen hengen\nsytyttäjänä; hän näet oli (opettaen Suomen historiaa ja suomenkieltä)\nmyöskin niitä vapaaehtoisia, jotka täällä harrastivat tyttöjen\nkehittämistä perinnäistä kantaa korkeammalle. Tietenkin yksin\nKihlman usein kävi Laurénin luona, joka, luulosairas kun oli,\nkuvitteli potevansa kaiken maailman tauteja. Kihlman tahtoi saamalla\nhänet unohtamaan itsensä lyhentää hänen ikäviä hetkiään ja myöskin\nvalmistautua ranskan kielen tunneille, joita hän lukiossa hoiti\nystävän puolesta. [Eräs päiväämätön (luultavasti tammikuulta 1856 l.\n57) kirje Laurénilta Kihlmanille on oikein tyypillinen luulosairaan\nkyhäämäksi. Hän toivottaa Kihlmanille onnellista uutta vuotta siinä\nluulossa, ettei saisi enää koskaan häntä tavata. \"Olen nyt taas\nalati sidottu vuoteeseeni ja saan jälleen _uusissa_ tuskissa maistaa\nkaiken kärsimyksen katkeruutta ja siten kokea, etteivät tuskani\nkoskaan ole olleet kyllin suuria, ettei seuraava päivä olisi voinut\ntuottaa vielä vaikeampia.\" Hän rukoilee Jumalaa siunaamaan Kihlmania\nhänen hyvyydestään ja ystävyydestään j.n.e. ja päättää: \"Sinun kurja\nLeonardisi.\"]\n\nVihdoin kertoo hyvämuistinen Lydia Kihlmanista uskonnon opettajana\ntyttökoulussa: \"Nyt tiedetään, että hän oli Suomen etevin\nuskonnonopettaja; niin jo silloinkin. Raamatun historiaa opettaessaan\nhän muutamilla sanoilla, pienellä piirteellä toi kertomuksen ytimen\npäivän valoon, niin että oppilas hämmästyen ihmetteli, miksei itse\nollut tuota ennen huomannut. Varsinaisilla uskonopin tunneilla ei\nmeillä ollut muuta oppikirjaa kuin raamattu, jota saimme oppia\ntuntemaan ja rakastamaan. Saimme neljä, viisi raamatunlausetta\nkerrallaan ulkoa luettavaksi, ja näihin perustuen Kihlman lyhyesti\nselitti meille uskonopin pääpiirteet ja teroitti muistiimme joitakin\ntärkeimpiä määritelmiä. Joka tahtoi, sai tunnin ajalla kirjoittaa\nmuistiin minkä ennätti; opetus ei sen vuoksi keskeytynyt. Minä\ntahdoin, ja kirjoitin vähitellen raamattuni kannet ja tyhjät\nkansilehdet täyteen. Olen sittemmin, itse uskonnonopettajana ollen,\nihmeekseni huomannut, että muistiinpanoni monessa kohden ovat\nmelkein sanasta sanaan yhtäpitävät usean J. T. Beckin 'Leitfaden der\nGlaubenslehre' nimisessä kirjassa esitetyn määritelmän kanssa. --\nTämähän on todistus Kihlmanin erinomaisesta opettajakyvystä, että\nhän osasi tehdä Beckin syvämieliset mietteet niin selviksi meille\ntyttösille, että pystyimme panemaan niitä paperillekin.\" -- Että\nKihlman alusta alkaen ja sitten yhä edelleen uskonnonopetuksessa\nseurasi mainittua Beckin teosta, sen todistaa jälkeenjääneiden\npaperien joukossa oleva vihkonen, jonka irtonaisilla lehdillä hän\non lyhyesti ja vapaasti mutta sentään täydellisesti kirjoittanut\nyhteenvedon siitä. Lehdissä huomaa vuosikymmenien käyttämisen jälkiä.\n\nPäättääksemme tämän kuvauksen Kihlmanin ensi ajoista Pietarsaaresta,\nlisättäköön vielä, että hänen kasvattava huolenpitonsa tytöistä,\njotka asuivat hänen kodissaan, aina oli valveilla. Samoin\nkuin hartaushetket olivat jatkona uskonnonopetukseen koulussa\nhän aterioidessa ja kävelyillä kauniina kevätaamuina taikka\nensimäisellä jäällä syksyllä sekä Kruununkylänmatkoilla pääsiäis- ja\nhelluntaijuhlina aina koetti rikastuttaa heidän tietovarastoaan\nja kehittää heidän huomiokykyään. -- Että Kihlman oli niin\nsanoaksemme synnynnäinen opettaja tuli siis ilmi jo tällä varhaisella\nkehityskaudella.\n\nTämä kuvaus Pietarsaaren elämästä ulottuu osaksi v:een 1858,\nosaksi vielä edemmäskin. Kumminkin on tässä v:lta 1856 taikka\ntarkemmin sanoen siltä syyslukukaudelta, jona Kihlman palasi\ntoiselta ulkomaanmatkaltaan, lisättävä, että hänessä silloin kypsyi\najatus mennä uusiin naimisiin. Yksinäinen elämä oli näet alkanut\nhäntä painaa -- sillä eihän pikku tyttöjen tuottama huvi estänyt\nkaipaamasta tasa-arvoista seuratoveria -- jota paitsi hän ymmärsi,\nettä 11:llä oleva Hanna yhä enemmän tarvitsi äidillisen silmän ja\nkäden johtoa. Oman tyttönsä kasvatuksesta Kihlman näet erityisesti\nhuolehti, niinkuin eräs muistiinpano tältä ajalta osoittaa. Hän\nmainitsee siinä, että Hannalla oli tapana tulla hänen huoneeseensa\nselailemaan kirjoja, ja aina kun löysi niistä jonkun kuvan, hän pyysi\nisää kertomaan siitä. Huomattuaan kuinka kertomuksen pienimmätkin\npiirteet painuivat lapsen mieleen hän arveli, eikö hän ehkä voisi\nkertomalla opettaa hänelle kalliimpia uskonnollisia totuuksiakin,\nja niin hän alkoi tarkasti mutta sittenkin laajemmin kuin uudessa\ntestamentissa kertoa Jesuksen kuolemasta, hautaanpanosta,\nylösnousemisesta, ja oli iloinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla\nHanna kuunteli. Toisella kerralla isä kertoi Tuomo sedän surullisen\ntarinan (Harriet Beecher-Stowen maailmankuulu romaani oli ilmestynyt\nruotsinnettuna 1853), ja se liikutti Hannaa niin, että hän itkien\npainoi päänsä isän rintaa vasten, kunnes hetken perästä lausui: \"jos\nse paha herra olisi täällä (joka ruoski Tuomon kuoliaaksi), niin minä\nlöisin häntä!\" Nyt oli isällä suuri vaiva tyynnyttäessä tyttönsä\nkuohuvia tunteita. Muistiinpano päättyy tunnustukseen, että hän\ntahtoisi syvästi istuttaa lapseensa siveellisyyttä ja jumalanpelkoa,\nmutta oli huolissaan siitä, ettei oikein tiennyt kuinka oli\nmenetteleminen, sillä hän oli huomannut, että alituiset kehoitukset\nvoivat viedä aivan vastakkaiseen tulokseen. -- Ei ole ihme, että\ntällaiset mietteet veivät yllä mainittuun päätökseen etsiä itselleen\nuusi elämäntoveri, johon äiti ja muut läheiset jo aikoja olivat häntä\nkehoittaneet.\n\nPäättäen Essenin kirjeestä (17/12 1856) oli Kihlman hänelle\nsalaisuutena ilmaissut _päättäneensä_ mennä naimisiin, mutta siitä,\nketä hän kosisi, oli hän vielä niin epävarma, että hän arveli\nmahdolliseksi, että valinta-aika tulisi kestämään 6 vuotta niinkuin\nhänen tähänastinen leskenäolonsa! Essenistä oli tämä hupainen\n\"eriskummaisuus\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko alkuvuodella 1857 Kihlman jokapäiväisten toimiensa ohella\nlienee enemmän kuin muuta miettinyt juuri mainitun päätöksen\ntoimeenpanoa. Keväällä hän kirjoitti yksinäisestä elämästään m.m.\nlehtori Fabritiukselle, ja seuraava ote vastauksesta -- kaiku hänen\nkirjeestään -- ilmaisee, mihin äänilajiin hän siitä puhui. \"Minun\ntäytyy tunnustaa, että Sinä ja Sinun lohduton erakkoelämäsi usein\non ollut keskustelunaineena minun ja vaimoni välillä, ja että me\nvilpittömällä osanotolla kirjeestäsi näimme, kuinka Sinä kaipaat\nsitä elämäniloa, jota tunteellinen sydämesi niin hyvin ansaitsee.\n-- -- -- Kenties löytäisit Sinä parannusta sairaalle sydämellesi juuri\nViipurissa, jossa kieltämättä naisen kasvatus on paljon korkeammalla\nkuin missään muussa kaupungissa meillä, sillä [täällä] häntä\nkasvatetaan enemmän perhe-elämää kuin maailmaa varten.\"\n\nAlkukesällä Kihlman oleskeli pari viikkoa Ylihärmässä. Vapaina\nhetkinä näyttää hän ruotsintaneen Beckin saarnoja, joiden\njulkaisemista hän yhä ajatteli. Runomuotoiset otteet, jotka hän\ntapasi saksalaisessa alkutekstissä, lähetti hän L. Stenbäckille\nkäännettäväksi. Sen todistaa tämän kirje 26 p:ltä heinäk.\nPalauttaessaan käännetyt säkeet Stenbäck lausuu: \"Ilahduttavaa on\nsaada joitakuita Beckin saarnoja ruotsinkielelle; ne ovat olleet\nrakkainta sitä lajia luettavaani, enkä minä mistään saarnakokoelmasta\nole saanut niin paljon hyvää.\" Heinäkuun 9 p:nä lähti Kihlman\nratkaisevalle matkalle. Keuruulle asti saattoivat häntä Essen ja\nHanna, ja jälkimäisen olisi hän mielellään edelleenkin pitänyt\nseuranaan, mutta lapsen itsekkäisyydellä tämä sanoi, että hänellä\nolisi hauskempi jäädä Lehtiniemeen [Bergrothin perheeseen]. Matkan\nensimäinen päämäärä oli -- Viipuri -- ei minkään liiketehtävän vaan\nkaikesta päättäen Fabritiuksen kirjeen johdosta. Kihlman tahtoi\nkatsoa, voisiko hän ehkä siellä löytää elämäntoverin. Kulkien melkein\nsamoja teitä kuin edellisenä kesänä, mutta poikkeamatta mihinkään\ntien varrella, hän saapui perille 15 p:nä ja jäi kahdeksi viikoksi\nFabritiuksen luo, missä hän viimeksi oli niin hyvin viihtynyt. Mitä\ntäällä yritettiin Kihlmanin onneksi on tuntematonta; Essenille hän\nluultavasti kaikki kertoi, mutta säilyneistä kirjeistä näkyy vain,\nettä \"näköalat olivat pimeitä\". Äidilleen, joka ei tiennyt mitään\nmatkan tarkoituksesta, poika kirjoitti: \"Täältä [s.o. Fabritiuksen\nperheestä] erosin vähemmillä harhaluuloilla (illusioner), mutta\nmuuttumattomalla kunnioituksella. Talon emäntä saavutti erinomaisen\nluottamukseni. Semmoinen tulee kuvitelmani mukaan naisen olla: mitä\nhellin ja ymmärtäväisin äiti ja puoliso. -- -- -- Usein muistin\nkoulutyttöjäni ja toivoin, että he saisivat nauttia niin sivistyneen\nnaisen johtoa.\" -- Tästä huomaa, että Kihlman vähän alakuloisena\nlähti Viipurista, mutta varmaan erehtyisimme, jos luulisimme sen\njohtuneen pettyneistä toiveista. Jos elämänkertojalla on oikeus\narvata kuvattavansa salattujakin tunteita, niin sanoisimme, että\nkäynti Fabritiuksella oikeammin on käsitettävä viimeiseksi uhriksi\nunohtumattoman Angelikavainajan muistolle. Toukokuulla oli rouva\nFabritius saanut tyttölapsen, jolle annettiin nimi Angelika Irene\nja jonka kummiksi Kihlman oli kutsuttu, vaikka hän oli estetty\nristiäisiin saapumasta. Lapsen edellisen nimen olivat vanhemmat\nvarmaan valinneet osoittaakseen ystävyyttään Kihlmania kohtaan ja\nsamalla kunnioitusta hänen ensimäisen vaimonsa muistolle. Näin\nollen piili menevän alakuloisuudessa sitä tunnelmaa, joka seuraa\nhyvästijättöä kadonneelle onnelle.\n\nLähdettyään heinäkuun viimeisenä Viipurista Kihlman elokuun 2 p:nä\nhöyrylaivalla saapui Turkuun, jossa sai asunnon lehtori Renvallin\nluona. Nyt oli hänellä mielessä Hilda Forssell, keskimäinen\nniistä kolmesta sisaruksesta, joiden kanssa hän Turunaikanaan oli\nseurustellut, ja kun ottaa huomioon mitä nykyään tiedetään heidän\nsuhteestaan, ei voi olla ihmettelemättä, miten Kihlman niin kauan\nepäili, kenen puoleen hänen oli kääntyminen. Siinä jos missään tulee\nhänen hidas, mietiskelevä luonteenlaatunsa näkyviin. Sisarista oli\nHilda ei ainoastaan lahjakkain, vaan myöskin henkisesti kehittynein\nja tiettävästi ainoa vakavasti uskonnollinen. Olematta mikään\nloistava kaunotar, niinkuin hänen äitinsä nuorena kuuluu olleen, oli\nhän kuitenkin ulkonäöltään viehättävä, kasvonpiirteet säännölliset,\nsielukkaat. Luonteeltaan hän oli enemmän yhtäläinen kuin vastakkainen\nKihlmanille. Hänkin oli tyynesti, älykkäästi miettivä, joskin naisen\nluonnon mukaan hieman haaveksivaisuuteen taipuva, hänkin osasi\nhillitä tunteensa, mutta myöskin tarpeen tullen osoittaa suurta\ntarmoa. Nämä tämän vakavan tytön ominaisuudet lienevät syynä siihen,\nettä kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat, jotka tunsivat sekä\nhänet että Kihlmanin, tavattomalla yksimielisyydellä iloitsivat\nheidän liitostaan: he olivat muka niin \"sopivat\" toisilleen. --\nEnsi kerran Hilda Forssell näki Kihlmanin taikka ainakin kuuli\nhänen saarnaavan eräänä rukouspäivänä toukokuulla 1854 Turun\ntuomiokirkossa. Silloin oli hänen esiintymisensä ja olentonsa tehnyt\nkuulijain joukkoon kätkettyyn tyttöön syvän vaikutuksen, joka,\nkun Kihlman alkoi useammin käydä perheessä, muuttui rakkaudeksi.\nKuitenkin hän visusti kätki salaisuutensa muilta, koettaen koko\nsielunsa voimalla tukehduttaa vaarallista tunnetta. Kihlman taasen\noli saanut ensimäisen vaikutelman Hilda Forssellista, kun Ingman\n1853 palattuaan kylpyparannuksilta Turussa oli (arvatenkin kiittävin\nsanoin) puhunut hänestä. Sittemmin seurustellessaan perheessä\nhän aivan luonnollisesti enimmin kiintyi Hildaan, jopa niin että\najatteli kosinnan mahdollisuutta, mutta siihen asia pitkäksi aikaa\njäi. Ensimäisen rakkauden aika oli häneltä jo mennyt -- oliko\nse kunnioitus, oliko se sydämensuosio, jonka tyttö oli hänessä\nherättänyt, oliko se sitä oikeaa rakkautta, jolle elämänonni oli\nperustettavissa, sitä hän niin kauan itseltään kyseli. Hän oli näet\nkehittynyt kauas siltä herännäisten kannalta, joka katsoi \"maallista\nrakkautta\" tarpeettomaksi, jopa hyljättäväksi aviota perustettaessa.\nKesällä 1855, kun Forssellin perhe oli muuttanut Kemiöön (paikan nimi\noli Nordanå), Kihlman ja Hilda vaihtoivat kirjeitäkin, mutta niissä\nkäsiteltiin vain uskonnollisia kysymyksiä m.m. Kihlmanin esitelmän\njohdosta Pipliaseuran vuosijuhlassa. Hän oli näet lähettänyt\nesitelmänsä tulevalle morsiamelleen luettavaksi.\n\nMyöhemmistä kirjeistä näkyy, että ratkaisu tapahtui Titus Reuterin\nluona Lofsdalin tilalla Paraisten kauniissa saaristossa. Turusta\noli Kihlman siis lähtenyt ei Kemiöön, missä Forssellin perhe nytkin\nasui, vaan Lofsdaliin ystävänsä Reuterin luo. Että Hilda Forssell\noleskeli täällä ei ole ihmeteltävää, sillä rouva Aline Reuter oli\nhänen läheinen, uskottu ystävänsä [Tämä ystävyys oli jo alkanut\n1844, jolloin Hilda Forssell lähetettiin Turkuun, missä hän sai\nkasvatuksensa setänsä, senaattori Reinh. Forssellin, kustannuksella\nrouva Salmbergin pensionaatissa.] mutta tiesikö Kihlman lähtiessään\nsinne, että hän siellä tapaisi hänet, sitä emme voi sanoa. Miten\nollakaan, elokuun 17 p:nä illalla he menivät kihloihin. Sen jälkeen\nKihlman kävi Kemiössä morsiamensa kodissa, missä sovittiin, että häät\nvietettäisiin joululomalla.\n\nKoko kihlausajan ylläpidettiin vilkasta kirjeenvaihtoa. Kirjeet ovat\nsäilyssä ja ansaitsisivat suurempaakin huomiota kuin tässä voi niiden\nosaksi tulla. Jos Kihlman oli tavaton kirjeentekijä, niin oli sitä\nhänen Hildansakin, eikä sulhanen voinut olla julkilausumatta iloansa\nsiitä, että morsian osasi niin hyvin sanoiksi pukea mitä tunsi ja\najatteli. Vaikka Hilda tunnustaa: \"Onneni sielu on yhtymisemme\nJumalassa\", eivät kuitenkaan uskonnolliset selvittelyt olleet\nkirjeissä pääasiana, vaan, niin sanoaksemme, valmistus yhteiselämään.\nHe olivat siksi vähän olleet yhdessä, että kummallakin oli paljon\nsanottavaa itsestään ja oloistaan, jota toisen tuli tietää. Tietenkin\nsuodaan rakkaudellekin sananvuoroa, ja erittäin on Kihlmanista\nmainittava, että hänen rakkautensa näyttää kasvamistaan kasvaneen:\nhän \"tuntee itsensä viisi vuotta nuoremmaksi ja juoksee portaitansa\nylös kuin poika\", ja hän istuu puoliyöhön tutun postimestarin luona\nodottamassa postin tuloa, saadakseen heti morsiamensa kirjeet ja\nrientääkseen juoksujalassa kotia niitä lukemaan. Joitakuita piirteitä\nja kohtia täytyy kuitenkin ottaa näistä kirjeistä. -- Paluumatkalla\nTurusta pysähtyi Kihlman Vaasaan. Eräänä iltapäivänä hän seurasi\nLevónia veneretkellä Sandvikiin, missä tällä oli kesähuvila. Sieltä\nhän illalla teki kävelyn uuteen kaupunkiin, \"jonka asema on mitä\nihanin. Siellä on oikea paratiisi mitä luonnonympäristöön tulee.\nSiellä rakensin suurimmassa kiireessä meille ilmalinnan ja näin\nmeidät niin onnellisina kuin täällä maan päällä voi olla. Mutta\nonnemme on Jumalan kädessä. Kuitenkaan en toivoisi miellyttävämpää\npaikkaa asuakseni kuin Klemetsöön niemi.\"\n\nSuurta huolta tuotti morsiamelle ajatus, miten hän kykenisi\nsaavuttamaan sijan sulhasen lähimpäin, hänen tyttärensä ja äitinsä\nsydämissä. Ensimäisiä uutisia, joita Kihlman kertoi, olikin tieto,\nmiten nämä vastaanottivat sanoman hänen kihlauksestaan. Kun hän\nsopivan valmistuksen jälkeen kysyi Hannalta, mitä tämä pitäisi\nsiitä, jos saisi oman äidin, oli vastaus: \"Kyllä minä pitäisin\nsiitä, kun hän vain olisi kiltti ja rehti\" (beskedlig och präktig).\n\"Präktig\" on sana, selittää kirjoittaja, jota Pietarsaaren koulutytöt\nkäyttävät tarkoittaakseen: hyvyyttä, lempeyttä, kelpoisuutta y.m.\nIsä sanoi sitte, että äiti todella oli tulossa ja tietenkin oli\nhän rehti. Siitä Hanna ihastui ja hän vaati isää seikkaperäisesti\nkuvaamaan tuntematonta äitiä, eikä tyttö siitä lähtien enää muuta\najatellutkaan. Kun hän myöhemmin sai kirjeenkin uudelta äidiltään,\noli hän täysin tyytyväinen ja ikävöi vain hänen tuloaan. Joku\npäivä myöhemmin lähtivät molemmat, isä ja tytär, viemään uutista\nKruununkylään. Siellä oli Kihlman ensin illallista syödessä\nkierrellen kaarrellen kysynyt, mitä äidin mielestä meidän maassamme\nkunnon emännältä oli vaadittava. Äiti oli luetellut koko joukon hyviä\nominaisuuksia ja m.m. sanonut, että hänen tulee osata tehdä sahtia\n(kaljaa) ja leipoa. Poika väitti vastaan arvellen, että voidaanhan\nmeilläkin, niinkuin esim. Saksassa on tapana, _ostaa_ leipää ja\nsahtia y.m.; mutta sitä ei äiti myöntänyt, se tulisi liian kalliiksi.\nSittemmin Kihlman kysyi, mitä äiti sanoisi, jos hän todella hakisi\nitselleen puolison, niinkuin äiti usein oli kehottanutkin. \"Kyllä\nsinä tiedät\", vastasi äiti, \"että se olisi minulle mieluista, mutta\nsen minä sanon, että hänen, minun miniäni, täytyy osata leipoa.\" --\n\"Mutta, lausuin minä, jos olisin unohtanut tiedustella morsiameni\nleipomataitoa, ja jos, olettakaamme pahinta, hän ei osaisi leipoa,\nmitä sitten? 'Silloin', virkkoi äiti hymyillen, 'silloin täytyisi kai\nminun ottaa hänet oppiin.' Näiden valmistusten jälkeen annoin hänelle\nkirjeesi, ja Hanna otti myöskin esiin saamansa kirjeen, ja kun\nMummo oli päättämäisillään kirjeesi Hannalle, sanoi hän: 'kyllä hän\nosaa leipoa' ja siunasi meidän liittoamme.\" Ehkä merkillisin näistä\nkirjeistä on eräs (6/11), jossa Kihlman morsiamelleen kuvaa omaa\nluonnettansa. Siitä teen pitemmän otteen, sillä jollei kuvaus olekaan\ntäysin oikea taikka paremmin sanoen oikein täydellinen ja siis meidän\nkäsityksemme mukaan tyydyttävä, niin on se kuitenkin syvällisen\nitsensätutkimuksen tulos: -- -- -- \"Jos luen jotain suuresta miehestä\ntaikka jotain suuren miehen kirjoittamaa (ja sitä teen mielelläni),\nniin tunnen itseni niin äärettömän pieneksi. Minä näen ja tunnen\nmikä on suurta, sydämeni sykkii sitä katsellessa, enkä voi tyytyä\nkeskinkertaiseen, mutta -- suuruus -- se ei ole tullut eikä koskaan\ntulle osakseni. Jokaiselle menneelle ajanjaksolle jätän hyvästi\nsyyttäen itseäni siitä, etten ole suorittanut mitään huomattavaa\nihmisyyden hyväksi. Toisinaan painaa minua tunto siitä, että olen\nlaiminlyönyt ja menettänyt aikani -- -- --\n\n\"Se suuri vika, joka vaivaa minua ja aina on tielläni, on\nhitaisuuteni. Se on perintö äidiltäni, joka ei myöskään koskaan\nsaa mitään valmiiksi, ei ainakaan oikeassa ajassa. Samoin on\nminunkin laitani: suunnitelmia voin tehdä, mutta kun on ryhdyttävä\nsuunnitelman toteuttamiseen, silloin tunnen sisässäni merkillisen\nhitausvastuksen, ja jos minun onnistuukin voittaa se, niin sorrun\nkuitenkin tavallisesti myöhemmin vastuksen alle, joka kieltää\nminua täydentämästä mitä olen alottanut. Kun tähän tulee lisäksi\ntoinen suuri vikani, epäröiminen (obeslutsamhet), jonka luulen\nperineeni isältäni, niin on toiminnan mahdollisuus murrettu. Mitä\nvoi epäröivältä ja hitaalta odottaa! Mutta kun tiedän, että voisi\nja pitäisi tehdä paljon, niin kärsin sitä enemmän itsekseni, mutta\nvaron myöskin seurustelua toisten kanssa, syystä etten _voi_ viedä\nmukanani sitä iloisuutta, jonka reipas työ tuottaa, enkä _tahdo_\nviedä mukanani ikävyyttä.\n\n\"Erittäin olen tänä syyslukukautena ollut hyvin tyytymätön itseeni\nhitaisuuteni vuoksi. Prof. Granfelt on luvannut (sanon sen vain\nSinulle) tutkia minua teologiassa ja antaa minulle todistuksen\nteologiankandidaattiarvolauseella. Olin toivonut voivani tänä syksynä\ntehdä jotain asian hyväksi, mutta ei mitään, ei rahtuakaan ole\ntullut tehdyksi ja ainoastaan sentähden että ensin oli suoritettava\nkaikenlaisia pikku tehtäviä, jotka onnettoman hitaisuuteni vuoksi\nolivat jääneet kesken.\n\n\"Niin, rakas Hilda, on sulhasesi laita. Kumminkaan en ole vielä\nlaannut toivomasta, että minäkin ihmistyn, ja vahvistaakseni toivoani\nkätkemällä huoleni uskolliseen sydämeesi olen uskaltanut paljastaa\nSinulle heikkouteni, vaikka hyvin ymmärrän, että nämä tunnustukset\neivät voi Sinua ilahduttaa. On kuitenkin, luullakseni, parempi,\nettä Sinä edeltäkäsin vähän tunnet minua kuin että jälestäpäin teet\nepämiellyttäviä huomioita.\n\n\"Mutta eräs hyväkin puoli täytyy minun esiintuoda: minulla on elävä\noikeudentunto, ja siltä puolen olen aina saavutettavissa, jos muuten\nolisinkin saavuttamaton. Vetoa siihen ja minä taivun! Muistuta\nminua oikeasta, niin Sinä olet kosketellut kieltä, joka toivoakseni\nei koskaan taukoa soimasta sydämessäni. Sentähden kun Sinä\nkirjeessäsi 25 p:ltä varoittaen lausut: 'Sinun tulee aina muistaa\nkuinka riippuvainen minä olen Sinusta', ja minä luin nämä minulle\nosoittamasi sanat, silloin soi se äänekkäästi sisässäni: niin, Sinä\nuskollinen tyttö, sen olen aina, aina muistava.\n\n\"Niin, vieläkin on minulla yksi hyvä puoli: minä pidän ankarasti\nkiinni totuudesta ja kaikki teeskentely ja valhe on minulle\nvastenmielistä. Kun siis olen lausunut sanan taikka antanut\nlupauksen, on minulle omantunnon asia pysyä siinä. Olen sentähden,\nsyystä että tahdon pitää lupaukseni, säästäväinen niiden antamisessa.\nMutta luullakseni tulet huomaamaan, että minä, mikäli ihmiselle on\nmahdollista, tahdon olla sanassani pysyvä.\" -- --\n\nKuulkaamme nyt mitä morsian vastaa (18/11): \"Vai niin, Sinä\nolet niin epäröivä ja hidas! On kyllä totta, että ihminen on\njäävi arvostelemaan itseänsä, eikä minun senvuoksi pitäisi\nkiinnittää huomiotani todistuksiisi itsestäsi. Mutta on myöskin\ntotta, ettei kukaan ihminen voi tuntea toista niin hyvin kuin\nrehellinen ja itseään tutkiva saattaa tuntea itseänsä. Luulen\nsenvuoksi, että itsestäsi langettamasi tuomio on oikea ja otan osaa\ntyytymättömyyteesi niihin vaikeuksiin ja esteihin, joita vastaan\nSinun on taisteltava suorittaessasi elämäntyötäsi. Sillä tiedän,\nettä Sinä taistelet näitä vaikeuksia vastaan ja että Sinä toivot\nvielä 'ihmistyväsi'. Saa nähdä miten minun käy tässä kohden. Sillä\nSinun tulee tietää, etten minäkään ole päättäväinen, vaikka melkein\nluulen olevani vähemmin epäröivä kuin Sinä. Mitä taasen hitaisuuteen\ntulee, luulen olevani sinun edelläsi. Hitaus on ryöstänyt minulta\npaljon, _sen_ vuoksi olen laiminlyönyt paljon sekä sisällisessä että\nulkonaisessa suhteessa. Toinen meistä ei siis voi jakaa toiselle\nmitä toiselta puuttuu. Mutta me voimme auttaa toisiamme, me voimme\ntyöskennellä toistemme hyväksi, kun me työskentelemme parantaaksemme\nitseämme.\n\n\"Aikomasi tutkinto ilahduttaa sydäntäni: Sinä pääset siten\ntoiminta-alalle, jolle voimasi yksistään ovat uhrattavat ja jolla\nolet oikeassa työssäsi. Voimasi ovat uhrattavat, yksistään uhrattavat\npyhemmälle ja siunauksellisemmalle kuin kielenopetus. Niin olen\nSinusta ajatellut ja iloitsen sentähden, että ura yhä enemmän\naukenee. Hyvin ymmärrän, että Sinusta on ikävää, että työ siihen\nsuuntaan tänä syksynä on ollut seisahduksissa; mutta tokko sentään\nhitautesi on syynä siihen? Onhan sinulla ollut muutakin työtä, jota\nei ole käynyt laiminlyödä.\" -- Näkyyhän jo näistä otteista, että\nnäillä tulevilla puolisoilla oli edellytyksiä semmoiseen keskinäiseen\nymmärtämykseen ja sopusointuun, joka on onnellisen avioelämän\nvälttämätön ehto. Siinä vakaumuksessa Kihlman kirjoittaakin (15/11)\ntavallista lennokkaammin:\n\n\"Terve tultua siis, oi kuningatar, pieneen valtakuntaasi! Hallitse\nhyveilläsi, ja valtasi on oleva suuri! Hallitse hyveilläsi, ja\nvaltakuntasi on oleva onnellinen, sillä hyveiden ilmassa ihmisen\nsielu tuntee sitä sanomatonta mielihyvää, joka yksistään ansaitsee\nonnen nimen.\n\n\"Uneksinko, kun puhun onnesta maan päällä, maan, joka on kärsimyksen\nja onnettomuuden asunto? Ei, en minä uneksi, sillä minä en puhu\nonnesta, joka on kärsimystä vailla, vaan onnesta, joka pysyy keskellä\nkärsimystäkin ja kenties parhaimmin juuri silloin, onnesta hyveessä,\nonnesta Jumalassa. Onnea meille!\" --\n\nEnsimäisenä adventtina kuulutettiin avio ensi kerran, ja häät\noli määrätty tammikuun 8 p:ksi. Joulun vietti Kihlman kuitenkin\nKruununkylässä äitinsä luona, mutta kolmantena joulupäivänä hän\nHannan ja Emma tädin kanssa lähti Turkuun, minne saavuttiin 30 p:nä\niltapuolella. Lokakuulla oli Forssellin perhe muuttanut Kemiöstä\nKakskerran Möllbyhyn, ja sinne Pohjanmaalta tulijatkin uuden vuoden\naattona matkustivat. Turusta oli sinne vain noin penikulma, mutta\nkun heikkoa jäätä oli ajettava, \"olivat kaikki kovin peloissaan\";\nkuitenkaan ei onnettomuutta tapahtunut.\n\nUuden vuoden 1858 vastaanotti siis Kihlman morsiamensa kodissa.\nTässä kodissa olisivat häätkin oikeastaan olleet vietettävät, mutta\nse oli liian ahdas, puhumatta siitä, että jäiden heikkous teki\nvieraiden matkustamisen sinne arveluttavaksi. Sen vuoksi päätettiin\ntoimeenpanna häät Turussa erään rouva Ladden luona, jolla oli tapana\nvuokrata huoneustonsa semmoisiin tarkoituksiin, ja niin sitte\ntapahtuikin ennen mainittuna päivänä. Itse häistä mainittakoon vain,\nettä ne olivat mielialaltaan vakavat, vaikkei mikään muistuttanut\nsulhasen ensimäisten häitten \"seuroja\". Kutsuttuina olivat ainoastaan\nForssellin perheen ja Kihlmanin lähemmät tuttavat; pappina toimi\nRenvall.\n\nKihlmanin aikomus oli ollut päästä kotia lukukauden alkuun, mutta\nhuono keli esti sen. Hän tahtoi palata reellä niinkuin oli tullutkin,\nmutta almanakan lupauksista huolimatta maa pysyi paljaana. Vasta 19\np:nä tapahtui lähtö, sillä silloin oli vähän lunta satanut, mutta\nkumminkin täytyi monesti käyttää rattaita ja kuljettaa rekiäkin\nrattailla. Eräänäkin päivänä päästiin vain puolikolmatta penikulmaa\neteenpäin, ja koko matkaan meni seitsemän päivää. Ainoastaan\npikimmältä poikettiin Vaasaan, ja Isossakyrössä käytiin F. O.\nDurchmanilla ja L. Stenbäckillä.\n\nItsestään on ymmärrettävää, että Kihlmanin kotielämä tästä lähtien\nmelkoisesti erosi ennen kuvaamastamme. Hän vei kyllä puolisonsa\nentiseen asuntoonsa, mutta sen kalustus oli osaksi uudistettu,\nosaksi täydennetty, ja asessorin pienemmässä rakennuksessa oli\nvuokrattu eri huone Hannaa, Lydia Bergrothia ja Emma tätiä varten.\nNämä mainitut oleskelivat kuitenkin enimmäkseen \"ylhäällä\", mutta\nöisin he nukkuivat omassa huoneessaan; Lydia v. Essen ja Thilda\nGrönvall olivat jo lopettaneet koulunsa. Mitä seurusteluun tulee,\nmuodostui sekin toisenlaiseksi. Hilda Kihlmanilla oli paljon\nsukulaisia Pietarsaaressa, joista mainittakoon enot: rovasti\nJohan Höckert (kuoli 80-vuotiaana 1859), kauppias Herman Höckert\nja alkeiskoulun rehtori August Höckert, sekä tädit: Margret\nHöckert (naimaton) ja kauppaneuvos P. Malmin rouva Charlotte.\nSen vuoksi ja Kihlmanin aseman johdosta lukion opettajana eivät\npuolisot voineet olla käymättä useissa kaupungin alkuperäisistä\nja oppilaitosten kanssa sinne muuttaneista perheistä. Kihlman\nkirjoittaa kyllä äidilleen, että hänellä olisi ollut parempaakin\ntehtävää kuin \"käydä visiiteillä\", mutta pikku kaupungissa on\nvaikeampi rajoittaa seurusteluaan kuin suuressa, ja olihan siinä\nystävyydessä, millä puolisoja kohdeltiin, aihetta tyytyväisyyteenkin.\nTavallisten kutsuiltojen ohella oli toisia erikoisempiakin. Niin\nesim. kun musiikki-intoilija toht. Cannelin tuli viulunsa kanssa\nja lehtorin rouva Bergrothin tai jonkun muun säestämänä koko illan\nsoitti sävelmiä Preciosasta, Normasta y.m. taikka kun Hanna oli\nsyntymäpäivänään kutsunut 41 koulutoveria ilon pitoon. Kihlman\nnautti suuresti soitosta eikä vähemmin lapsilaumasta, kun se\nleikkien ja riemuiten sai salin muistuttamaan mehiläispesää. --\nRouvasta lisättäköön erityisesti, että hän hyvin viihtyi \"kauniissa\"\nkodissaan ja että hänen suhteensa Hannaan ja anoppiin kehittyi mitä\nparhaimmaksi. Anoppi oli näet niin kokenut ja viisas, että hän ei\nsekaantunut lastensa asioihin. Sitä vastoin Emma täti, miten olikin\navulias, ei voinut olla joissakin määrin häiritsemättä nuoren rouvan\nvapautta, ja sen vuoksi hän syksyllä 1859 muutti pois (Essenille).\n\nKysyä saattaa, oliko Kihlman nyt niin onnellinen kuin hän kihlausajan\nkirjeistä päättäen oli kuvitellut? Ettei hänen onnensa ainakaan heti\nollut ehdoton, sen näkee rouva Fabritiuksen vastauksesta (11/1 1858)\nkirjeeseen, jonka sulhanen oli joku päivä ennen häitä kirjoittanut\nhänelle. Siitä huomaa näet, että Kihlmanin itsetutkiskelu, oliko hän\nvalinnut oikein vai eikö, oli kehittynyt melkein sairaalloisuudeksi.\nHän oli luonut itselleen fantasiakuvan morsiamestaan ja kun hän\nhavaitsi jonkun piirteen, joka ei vastannut tuota kuvaa, häiritsi\nse hänen rauhaansa ja aiheutti jatkuvaa levottomuutta. Ystävättären\nmuistutukset ja neuvot olivat kuitenkin erinomaisen viisaita, eikä\nole syytä epäillä niiden vaikuttaneen Kihlmaniin, sillä ne vetosivat\njuuri niihin voimiin joita hän piti suurimmassa arvossa: oikeuden ja\ntotuuden tuntoon ja luottamukseen Jumalan isälliseen johtoon. Mutta\njuuri se tosiasia, että Kihlman oli omilla tunnustuksillaan osottanut\nolevansa semmoisten huomautusten tarpeessa, todistaa, ettei se onni,\njoka tuli hänen osakseen toisessakin aviossa, rakentunut itsestään\nilman sisällisiä taisteluja. -- Lähteemme eivät salli meidän luoda\nsyvempiä katseita näihin taisteluihin, eikä sitä kaivattanekaan,\nkoska näet lopputulos oli hyvä, mutta viittaus niihin ei kuitenkaan\nole ollut vältettävissä. Varma asia on, että Kihlmanin toinen avio\non suuresti edistänyt hänen kehitystään voimalliseen, terveeseen\nmiehuuteen, ja siinä hänen Hildansa uskollisella rakkaudella ja\nhenkevällä ymmärtämyksellä ei liene ollut vähäinen ansio.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväältä 1858 on merkittävä eräs todistus siitä, miten Kihlman\nseurasi yleistä kotimaan elämää. Toukokuun 2 p:nä hän näet kirjoitti\nOskar Forssellille siitä mielten kuohusta, jonka Snellman oli\naikaansaanut eräällä taholla kirjoituksellaan \"suomalaisesta\nsiirtolaisuudesta Ruotsissa\": \"Olen tarkkaavaisuudella seurannut\nkirjallista [? valtiollista] elämää Helsingissä tänä keväänä,\nmikäli se ilmenee sanomissa ja aikakauskirjoissa. En tiedä\nmitä sinä ajattelet esim. protestanttisesta kysymyksestä (!),\nmutta minun mielestäni on J. V. S. jälleen esiintynyt miesten\nmiehenä (kara-karl). Sydämeni oikein keventyi, kun luin S:n\nkirjoitukset, ensin siirtolaisuudesta ja sitte vastauksen\nvastaväittäjille (protestanterne). Minua on aina pistänyt vihaksi\ntämä ylioppilaspoikien kärsimätön meluaminen (sqvadronerande)\nkansallisuudestamme sekä siihen yhtynyt muka ymmärtäväinen nykyisten\nolojen moittiminen. Luullakseni voi Suomi ja suomalainen kansallisuus\nin spe semmoisista _puhuvista_ fennomaaneista [Nimitys fennomaani\non tässä ivallisesti käytetty; 'protestantit', jotka esiintyivät\nSnellmania vastaan olivat n.s. 'verettömiä'. -- Ks. Th. Rein J. V.\nSnellmanin elämäkerta. II. 4:jäs luku.] sanoa: Jumala varjelkoon\nminua ystävistäni, vihollisistani suoriudun kyllä. Minun vakaumukseni\non, että semmoiset ystävät, jotka juuri eivät tee muuta kuin likaavat\nomaa pesäänsä, taikka toisin sanoin elävät vain oppositsionista, ovat\nmaan asialle vaarallisempia kuin avonaiset viholliset. Olen kuullut\nniiden olemassaoloa pidettävän välttämättömänä samoin kuin kuhnurien,\nmutta kyllä kai siinä tapauksessa joukko niistä aina väliin on\notettava hengiltä, niin etteivät laiskurit näännytä yhteiskuntaa, --\nMutta sinä, joka olet lähempänä, sano missä kohden ovat nämä herrat\nvastustajat käyneet Snellmanin edelle. He tahtovat luulotella hänen\nolevan ajastaan jälessä. On sangen paha, että nämä herrat ovat niin\nsalaperäisiä taikka niin vaatimattomia, mutta mielelläni haluaisin\ntietää jotakin siitä [mitä he ovat aikaansaaneet].\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevätlukukauden jälkeen matkusti Kihlman perheineen Vaasaan, mihin\nhäntä oli pyydetty pitämään puhetta Pipliaseuran vuosikokouksessa.\nTällä matkalla päätettiin jäädä kesäksi Vaasan läheisyyteen.\nSandvikissa oli näet vuokrattavana asunto -- \"tavallinen pappilan\nrakennus, semmoinen kuin Härbärge [Kruununkylässä]\", kirjoittaa\nKihlman äidilleen -- ja siihen asetuttiin. Levónin perhe asui nurkka\nnurkassa, uimapaikka oli lähellä, ruokaa saatiin kaupungista, ja\nuudenkaupungin alueelle sopi tehdä mielenkiintoisia kävelyretkiä.\n\"Puuvillakehräämö nousee yhä korkeammalle Brändön rannalla.\nJonkun viikon päästä ollaan katonharjalla, mikä ei ole ihme,\nkun 300 miestä on työssä. -- Räätäli Sambergin hotelli on jo\nvalmis, ja saa hän siitä hyvän vuokran (2 à 300 rupl.); Revell on\nrakennuttanut suuren ulkorakennuksen; Levón rakennuttaa paraikaa\nmelko suurta puurakennusta. Arkkitehti Setterberg laskee perustusta\ntiilirakennukselle; ja 'residensin' [hovioikeuden ja lääninkanslian]\nperustus on niinikään tekeillä. Viehättyneenä kaupungin ihanasta\nasemasta olisin minäkin taipuvainen ostamaan tontin ja alkamaan\nrakentaa. Aluksi rakentaisin vain pakarituvan, jota vastedes\nkäyttäisin kesäasunnoksi, kunnes muutamme Nikolainkaupunkiin. Mutta\nrakentaminen on suuri asia, ja minä pelkään siihen liittyviä huolia\nja kustannuksia, jonka tähden siitä arvatenkaan ei tule mitään(!)\"\n-- Huomaa, niin kirjoitti 34-vuotiaana mies, joka 70-vuotiaana ei\nepäillyt ryhtyä rakentamaan suuren suurta kivimuuria Helsingissä!\n\nAinoa huomattava tapaus tänä kesänä oli se, että Kihlman maalla\nollessaan sai vastaanottaa kaukaisen vieraan, teologiankandidaatti L.\nWagnerin Stuttgartista, joka Beckin \"uskollisena oppilaana\" oli tämän\nkehotuksesta \"elävänä kirjeenä\" lähtenyt häntä tervehtimään. Wagner\nseurasi perhettä myöskin Pietarsaareen, kun sinne palattiin elokuun\nloppupuolella, ja Kihlman vei hänet vielä Kruununkyläänkin äitinsä\nluokse, jotta hän saisi nähdä suomalaisen pappilan. Paluumatkalle\nvieras lähti 14 p:nä syysk., ja Stuttgartista käsin hän sittemmin\nvakuuttaa Suomesta ja Kihlmanin kodista saaneensa pitkän matkansa\npysyvimmät muistot.\n\nToinen kahta vertaa huomattavampi seikka tuli syksyn osalle. Lokakuun\n4 p:nä synnytti rouva Kihlman esikoisensa, jolle ristiäisissä 20\np:nä annettiin nimi: Alfred Oswald. Mitä tämä merkitsi pienen\nperheen elämässä on helppo kuvitella. Lydia Bergroth, joka jo\nkeväällä oli päättänyt koulunkäyntinsä, mutta vuotta myöhemmin\nkävi Pietarsaaressa, todistaa: \"Oswald oli tietysti koko perheen\nkeskipisteenä.\"\n\nSamoin kuin muuttunut kotielämä samoin laajentunut seurustelu,\npuhumatta koulutoimesta, esti tästä lähtien Kihlmania etsimästä\nyksinäisyyttä, jota hän leskenäolo-aikanaan oli niin rakastanut.\nSitä vastoin hän alkoi entistä enemmän kääntää huomionsa julkisiin\nasioihin ja osottaa toimeliaisuutta, jota tuskin oli häneltä\nodotettu. Tämä käänne voidaan lukea v:sta 1859, jollei suorastaan\ntoisen avion alusta. Sanalla sanoen Kihlman ikäänkuin havahtui\nei ainoastaan huomatakseen vaan myöskin ottaakseen osaa siihen\nvilkastuneeseen yritteliäisyyteen, joka maassamme oli ilmaantunut\nsodan jälkeisinä vuosina, ja mainitulta vuodelta on pari tosiasiaa\nmerkittävänä, jotka ehdottomasti todistavat muutoksen tapahtuneen.\n\nLukuunottamatta Kihlmanin merkitsemiä osakkeita 1857 perustetussa\nVaasan Puuvillateollisuus oy:ssä oli hän tähän saakka sijoittanut\nomat ja tyttärensä puolesta hoitamansa rahat ainoastaan lainoihin,\njoita yksityiset häneltä pyysivät; mutta 1859 hän Viktor Schaumanin\nkanssa perusti \"luujauhomyllyn\", joka itsessään olematta mikään\nsuurenlainen laitos kumminkin oli maanviljelykselle tärkeä ja\ntiettävästi ensimäinen laatuaan Suomessa. Että Kihlman oli\nyrityksessä osallinen muutenkin kuin rahojen antajana, näkee siitä,\nettä hän asiaan kuuluvista teknillisistä seikoista vaihtoi kirjeitä\nlehtori Fabritiuksen kanssa. Tämä oli kohta sen jälkeen, kun Kihlman\n1857 oli käynyt Viipurissa, perheineen matkustanut Leipzigiin,\nja sieltä hän nyt saattoi lähettää ystävälleen asiantuntijoilta\nhankittuja tietoja ja neuvoja. Kesällä 1859 mylly olikin valmis,\nja heinäkuun 17 p:nä suoritettiin ensimäinen tilaus (Österbotten\nhöyrylaivalla 135 leiv. 9:ssä säkissä maanviljelyksen harrastuksesta\nkuuluisalle vapaaherra J. A. Bornille Helsinkiin). Mutta koska\nmylly kävi tuulen voimalla (se oli alkuaan vanha tuulimylly) ja\nsen tuotantokyky riippui ilmoista, rakennettiin seuraavana vuonna\nÄhtävänjoen Kiiskikoskelle (Gersfors) vesimylly samaa tarkotusta\nvarten, ja sen jälkeen oli tuotanto sekä runsaampi että varmempi.\nEräästä Schaumanin uutena vuotena 1870 tekemästä taulukosta otamme\nseuraavat numerot molempien myllyjen toiminnasta kymmenvuotiskaudella\n1859-69: perustamiskustannukset ja juoksevat menot 56,451 mk,\njauhettu luita 174,906 leiv. ja saatu jauhoja 162,943 leiv., voitto\npaitsi myllyjä 39,324 mk. Tästä näkyy, että Kihlmanin ensimäinen\nliikeyritys oli sangen menestyksellinen.\n\nV. 1859 Kihlman myöskin osti tontin uudessa Vaasassa, saman,\njota hän jo edellisenä kesänä oli tuuminut, mutta jonka hän nyt\nomistajan (apteekkari J. H. Lindebäckin) kuoltua sai huokeammasta\nhinnasta. Tontti (n:o 6 2:sen kaupungin osan 2:sessa kortteerissa)\nsijaitsi kauniilla paikalla Ranta- ja Vuorikadun kulmassa, josta\nrantapuiston lävitse ja ylitse näkyi melkoinen osa kaupungin ulappaa.\nTietysti Kihlman pian ryhtyi rakennuspuuhiin, ja se selittää,\nettä hän lähinnä seuraavina vuosina usein teki matkoja Vaasaan.\nLähimpinä neuvonantajina ja apumiehinä hänellä siellä oli arkkitehti\nSetterberg, ja vanha ystävä Levón, joka oli kehittynyt paikkakunnan\nyritteliäimmäksi liikemieheksi ja jolla muutenkin aina oli tekemistä\nuudessa kaupungissa. Levón oli näet sieluna puuvillatehtaan johdossa\n(joka oli hänen alotteestaan syntynytkin) ja hän omisti naapuritontit\n(Vuorikadun pohjoispuolella), joilla myöskin rakennustyö oli\nkäymässä. Tammikuulla 1859 oli senaatti määrännyt, että vanhan\nVaasan kaupunginoikeudet lakkaisivat heinäkuun ummetessa 1862, mutta\nmilloin lukio ja realikoulu muutettaisiin takaisin Pietarsaaresta\noli vielä tuntematonta. Vasta myöhemmin näet määrättiin, että näiden\noppilaitosten oli alotettava toimintansa Vaasassa syksystä 1863.\n\nVielä mainittakoon, että Kihlman jo 1858 oli ruvennut ajattelemaan\nmaatilan ostamista. Aiheena oli toiselta puolen arvelu, että rahojen\nsijoitus maatilaan olisi edullinen, toiselta puolen aikomus valmistaa\nhovioikeudenneuvoksetar Forssellille perheineen tilaisuus muuttaa\ntakaisin Pohjanmaalle. Varsinkin rouva Kihlman toivoi sydämestään,\nettä äiti asuisi lähempänä. M.m. oli välipuheita Mullolan talosta\nIsossakyrössä, Åminnesta Maalahdella ja erittäinkin Norrminnesta\nKoivulahdella. Viime mainitussa paikassa kävi Kihlman V. Schaumanin\nkanssa, mutta tämä asiantuntija oli sitä mieltä, että tila ei voisi\ntulla kannattavaksi, ja niin ostotuuma raukesi. Kuitenkin Kihlman\nperheineen asui siellä pari kesäkautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1859 Kihlman omaisineen oleskeli anoppinsa luona Möllbyssä.\nTurkuun tultiin juhannuksen jälkeen, jolloin siellä paraikaa oli\npappeinkokous. Kihlman ilmoittautui osanottajaksi kokoukseen ja\nhänen vaimonsakin seurasi keskusteluja, ennenkuin he lähtivät\nmaalle. Äidilleen hän siitä kirjoitti: \"Minäkin esiinnyin\nmuutamia kertoja, mutta ehkä olisi ollut parempi, että olisin\nvaiennut. Mielipiteeni eivät kuitenkaan päässeet määrääviksi minun\nkauttani. Minä ujostun helposti, kun minua vastustetaan. Kumminkin\ntapahtui minulle se ilo, että sääty hyväksyi useat kannattamani\nmielipiteet\". [Ks. Handlingar i anl. af prestmötet i Åbo d. 28\njuni -- 1 juli 1859. Åbo 1860. Siitä näkee, että Kihlman esitti\nlaajempia, perusteellisia lausuntoja seuraavista kysymyksistä: (1)\nraamatun saattamisesta yleisempään käytäntöön, (2) kotiopetuksen\nparantamisesta, (7) rippikouluista, (9) katekismussaarnoista, (14)\npyhäpäivien viettämisestä. S.p.s. 312, 313 huomaa, että Kihlman\nkokouksessa, jonka lukion opettajat Pietarsaaressa pitivät 10/3 1859\nvalmistaakseen aineita pappeinkokouksen käsiteltäväksi, ehdotti,\nettä ranskan ja venäjän kielten opetus poistettaisiin lukion\nohjelmasta ja lykättäisiin yliopistoaikaan, joten elävistä kielistä\nainoastaan suomi \"maan omana kielenä\" ja saksa \"enimmin kehitettynä\ntieteellisenä kielenä\" säilytettäisiin. Varsinkin oli luonnotonta,\nettä kaikkien oppilaitten, jopa tulevien pappienkin täytyi lukea\nvenäjää. -- Pappeinkokouksista 1859 ja 1860 huomauttaa _Martti\nRuuth_ (Kirkollinen alkeisopetus aikakautena 1800-1860, Piispa H.\nRåberghille omistetussa julkaisussa 1913), \"että suuri osa niistä\npapeista, jotka nyt ovat Turun papiston neuvotteluissa johtavana\nkantajoukkona -- C. G. von Essen, F. O. Durchman, J. Grönberg, C.\nF. Stenbäck, A. Kihlman, F. G. Hedberg, E. M. Rosengren y.m. --\njoko olivat 1842 vuoden Turun pappeinkokouksessa syytettyjen ja\nnuhdeltujen penkillä olleita 'nuoria pappeja' tai olivat heidän\nhengenheimolaisiaan.\"] --\n\nHeinä- ja elokuun vaihteella teki Kihlman Hannan kanssa viikon matkan\nKirkkonummelle tavatakseen Saksasta palannutta Fabritiuksen perhettä,\njoka oli kesäksi asettunut Westerkullan tilalle. Möllbystä Kihlman\nkirjoitti Emma Riskalle: \"En tunne itseäni koskaan onnellisemmaksi --\nkuin milloin Kristuksen totuus on saanut sijaa sisässäni. Semmoista\nonnellista aikaa olen taas saanut kokea maalaiselämän hiljaisuudessa,\njossa olen saanut käyttää päiväni sanan tutkiskeluun. Tämä sana\non ihmisen terveyslähde ja tätä kaivoa tahdotaan sulkea ja korvata\nihmiskirjoituksilla, jotka ovat kurjia kaivoja (usla brunnar)!\"\n-- Terveinä palattiin Turun matkalta, mutta melkoinen osa syksyä\nelettiin vähemmän tyydyttävissä oloissa. Kihlmania vaivasi näet\npitkällinen henkitorven tulehdus, jonka tähden hänen täytyi pysyä\nkotona ja jättää koulutuntiensa hoito muille. Kumminkin hän\njoulukuulla oli niin toipunut, että saattoi perheineen lähteä\njouluksi Kruununkylään.\n\nYleensä nämä vuodet eivät tarjoa merkillisiä tapahtumia, jotka\nsuorastaan kuuluisivat Kihlmanin elämäkertaan, ja pienemmille,\njoskin ajoittain syvästäkin tuntuville, seikoille jokapäiväisessä\nelämässä tässä ei ole tilaa. Siten mainittakoon v:lta 1860 ainoastaan\nseuraavaa: kesänsä vietti perhe Kruununkylässä Kihlmanin äidin luona.\nJuuri tällä ajalla Kihlman huomasi yrityksensä saada ostaa sopiva\nmaatila turhaksi ja sen johdosta hän kirjoittaa humoristisesti\näidilleen: \"Kenties onkin parempi, että pysyn kiinni kirjassa\nkuin aurassa.\" Kun kumminkin anopin kanssa oli sovittu, että tämä\ntyttärineen muuttaisi Pohjanmaalle, vuokrasi Kihlman heille uudessa\nkaupungissa huoneuston, johon perhe jo syksyn alussa asettui.\nVaasassa käydessään elokuulla teki Kihlman \"setä Grönvallin\"\nkanssa retken Molnträskille, joka muinoin oli ollut hänen isänsä\nlempipaikkoja. \"Ah! kuinka kaikki oli autiota! Haan kautta johtava\ntie kytömaalle, joka ennen oli niin kaunis, on kokonaan häviön\nalainen ja puut kaadettu. Itse kytömaa on metsittynyt, ojat kasvaneet\numpeen taikka täynnä vettä. Riihi voitaisiin sentään helposti saada\nkuntoon. Täällä olisi tarpeeksi tilaisuutta maanviljelykseen, jos\nsitä kaipaan\". --\n\nTänä vuonna puuhattiin paljon oppilaitosten takaisinmuutto-asiassa.\nVaasan porvaristo laati anomuksen, jossa esitettiin toivomus, että\nmuutto tapahtuisi jo 1861. Kun sitten arkkipiispa syksyn alussa kävi\nVaasassa, pyydettiin häntä puoltamaan anomusta. Bergenheim olikin\nvalmis kannattamaan asiaa ja lupasi Pietarsaaressa tiedustella mitä\nsiellä arveltiin, mutta nähtävästi hän ei saanut suoraa vastausta.\nRehtori Odenvall, koulujen tarkastaja (Vöyrin rovasti) toht.\nEstlander y.m. olivat ehdottomasti muuttoa vastaan; toiset olivat\nkyllä sen puolella, mutta nekin vaativat varmuutta siitä, että\nlukio saisi laajemman huoneuston kuin Pietarsaaressa, että uudessa\nVaasassa olisi tarpeeksi huoneita opettajille ja oppilaille, että\nsiellä olisi kirkko, lääkäri, apteekki ja postikonttori y.m. Näin\nluetaan Wasabladetiin (17/11) painetussa lausunnossa, jonka Kihlman\noli esittänyt opettajiston kokouksessa 3 p:nä marrask. ja johon G.\nBoehm, Osk. Blomstedt, J. G. Hedman, L. L. Laurén, Aug. Lilius ja G.\nCannelin pääasiassa olivat yhtyneet. Sitte mainitussa lehdessä vielä\njulkisesti väiteltiin asiasta (kirjoittajat olivat: åäö ja xyz,\nedellinen merkki Osk. Ranckenin, jälkimäinen Alfr. Kihlmanin), mutta\nilman muuta tulosta kuin että vaasalaisten toiveet pettyivät ja että\nkoulujen palauttaminen lykkääntyi, niinkuin jo ennen on sanottu,\nv:een 1863.\n\nMitä Kihlman lepoaikoina lueskeli siitä ei ole tarkempia tietoja,\nmutta yhä näkee, että hän oli Beckin opin välittäjä niille,\njotka olivat siihen mieltyneet. Kirjeistä näemme, että Nauklér\nja Favorin olivat jäljentäneet Kihlmanin kääntämät osat Beckin\netiikkaa ja pyysivät saada jatkoa. Varsinkin haluaa sitä Favorin,\njonka joulukuulla oli muuttaminen Kuusamosta Inariin; hän lähettää\nKihlmanin kautta terveisiä Beckille: \"hän on minulle rakas ja\nkallis\". L. Stenbäck puolestaan kysyy vielä kerran, missä Beckin\nsaarnojen käännökset viipyvät? Syynä siihen, etteivät ne ilmestyneet\njulkisuuteen oli tietenkin Kihlmanin usein mainittu hitaus. Niistä\nkäännöksistä, jotka vielä ovat olemassa hänen jälkeenjääneiden\npaperiensa joukossa, olisi syntynyt sievonen julkaisu, mutta hänessä\nei ollut rahtuakaan sitä antamisintoa, joka on kirjallisen toiminnan\nperusedellytyksiä. -- Muita syvemmin oli Ingman perehtynyt Beckin\nteologiaan, mikä tuli näkyviin kun hän syyslukukaudella 1860 julkaisi\nteologiantohtorinarvoa varten väitöskirjansa: \"Om det bibliska\ntrosbegreppet och dess historiska utveckling\". [Raamatullisesta\nuskonkäsitteestä ja sen historiallisesta kehityksestä.] Hän\nkirjoittaa Kihlmanille (14/12): \"Väittelytilaisuudessa, joka kesti\nk:lo 1/2 3:een i.p. suoriuduin jotenkin hyvin: vastaväittäjä\n(Granfelt) vastusti enimmäkseen dogmaattiselta kannalta,\nminä vastasin raamatulliseneksegeettisesti -- kumpikin pysyi\nmielipiteessään. Teologiemme vastenmielisyys Beckiä kohtaan on\nsuuri. Hyljätä väitöskirjaani he eivät voi -- sen oppineisuusansiot\ntunnustetaan, mutta sen bengel-beckiläinen eriuskoisuus herättää\n'herrojen' ihmettelyä. Schauman ja Lille irvistelivät ja\nliikahtelivat pilkallisesti joka kerta, kun vastaväittäjä vastusti\nbeckiläisiä mielipiteitä.\" Seuraavana vuonna Ingman kirjoittaa (28/11\n1861): \"Beck on minun etevin (förnämsta) inhimillinen opettajani.\nVoin sanoa, että minä nyt rakastan häntä koko sydämestäni, vaikka\nen katso ansaitsevani edes hänen oppilaansa nimeä.\" -- Vasta nyt\nsai siis Kihlman kuulla ystäviltään tunnustuksia, jommoisia hän oli\ntoivonut jo kohta palattuaan ensi kerran Tübingenistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden vaihteella oli kaksi suurta liikeyritystä tekeillä, joihin\nKihlman kiinnitti melkoista huomiota. Tammikuulla 1861 oli näet\nosakkeiden merkintä päättyvä sekä \"Maanviljelyspankkiin\" (maamme\nensimäinen yksityispankki, joka perustavassa kokouksessa helmikuulla\nsai nykyisen nimensä: Suomen Yhdyspankki) että Tampereen Pellava- ja\nrautateollisuus oy:öön. Jälkimäiseen osakemerkintään olivat\nA. Törngren ja G. A. Wasastjerna kehottaneet kansalaisia, ja oli\nheidän tarkotuksensa yhtiölle luovuttaa omistamansa tehdaslaitokset\n-- Wasastjerna: masuunin, konepajan ja sahan sekä Haverin talon ja\nrautakaivoksen ja Törngren: pellavakehräämön ja -kutomon Tampereella.\n[Rautatehtaat olivat vanhemmat, salaneuvos Aug. Ramsayn, vuorimestari\nG. Idestamin ja laamanni N. J. Idmanin 1842 muodostaman yhtiön\nperustamat; Wasastjerna osti ne v. 1856 50,000 ruplasta ja uudisti ja\nlaajensi liikettä seuraavina vuosina. Pellavatehtaan perustamiseen\nryhtyi ensin Törngren kuitenkin pian yhtyäkseen Wasastjernaan.\nTehdasrakennukset valmistuivat 1859. Ks. _Elias Lodenius_, Tammerfors\nLinne och Jern-manufaktur Aktie-Bolag 1856-1906, Helsingfors 1908.]\nYhtiön kanta-pääoma oli oleva 1,000,000 ruplaa; maanviljelyspankin\ntaasen 1,500,000, joten siis molemmat merkinnät yhteensä tiesivät\npuolenkolmatta miljoonan ruplan samanaikaista sijoitusta. Kihlmanista\noli tämä sen ajan oloihin katsoen merkkitapaus, niinkuin olikin, ja\nmuistiinpanoista näkee, että hän kriitillisesti tarkasti yritysten\nsuunnitelmia. M.m. hän huomauttaa, että Törngren ja Wasastjerna\neivät lähemmin selittäneet, miksi he luovuttamastaan omaisuudesta\nvaativat juuri 736,000 ruplaa, niinkuin kutsumuskirjoituksessa\nsanottiin. Kumminkin Kihlman merkitsi 80 osaketta Yhdyspankissa ja\n\"pari\" osaketta Tampereen pellava- ja rautateollisuus oy:ssä, jonka\njälkimäisen toiminnassa ja kehityksessä hänellä tulevaisuudessa oli\noleva erittäin tärkeä osa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme jo ennen huomanneet, että Kihlman ei enää pitänyt valtiollisia\nkysymyksiä yhdentekevinä kristitylle. V. 1861 saamme siitä entistä\nmerkittävämmän todistuksen eräässä kirjeessä, jossa hän arvostelee\n10 p:nä huhtik. annettua julistuskirjaa n.s. Tammikuun valiokunnan\nkokoonkutsumisesta. Nyt, kun tunnemme tämän asian seikkaperäisen\nhistorian, [Ks. _Th. Rein_, Johan Vilhelm Snellman II, luvut 6\nja 7.] pistää kohta silmään, että Kihlman lähtee siitä väärästä\nolettamuksesta, että kyseessä oli tahallinen valtiokeikaus.\nErehdys oli kuitenkin hyvin luonnollinen ja yleinen, eikä vähennä\nkansakunnassa nousseen vastustuksen merkitystä, sillä juuri se\njohti julistuskirjan pikaiseen \"selvittämiseen\" s.o. muuttamiseen.\nKihlmanin kirjeestä on olemassa ainoastaan jäljennös, josta ei näe\nmilloin ja kenelle se on kirjoitettu. Kumminkin on päätettävissä,\nettä se oli osoitettu langolle, maisteri Oskar Forssellille,\nHelsingissä ja päivätty 26/4 1861. Se seuraa tässä:\n\n\"Päivän suuri uutinen: qvasi-valtiopäivät, saa minut jälleen\nkatkaisemaan hiljaisuuden keskenämme.\n\n\"Tämä äärettömän tärkeä uutinen on täälläkin täydellisesti käsitetty.\nOlen puhunut siitä tämän pikku yhteiskunnan ymmärtävimpien kanssa,\nniiden, joiden mielipide tavallisesti määrää yhteiskunnankin, ja\nnämä ovat samoin kuin minäkin hämmästyksissä. Tällä ajalla, jolloin\nkansallistunto Euroopassa on herännyt, kun kansakunnat, joilla ei\nole ollut eduskuntalaitosta, ovat taistellen hankkineet itselleen\nsemmoisen, tahdotaan kiertää, väliaikaisesti lakkauttaa meidän\nperustuslaillinen valtiosäädäntömme ja pyydetään vielä lisäksi, että\nkansakunta itse antaa tälle keikaukselle vahvistuksensa. Meidän\ntulee itse osaltamme miinoittaa esi-isiltä peritty valtiosääntömme,\njoka on tukemme ja toivomme siitä saakka kun meidät yhdistettiin\nperustuslaittomaan keisarikuntaan ja jonka me suomalaisina\nkansalaisina olemme valalla vahvistaneet. Korkeampien valtiollisten\npäämäärien vuoksi, joita emme tunne ja joista meidän ei edes sallita\ntietää, siis hyvässä uskossa on meidän viattomina lapsina annettava\npois kallein omaisuutemme, perustuslakimme. Yhtä viattomasti tulee\nmeidän uskoa tuleviin valtiopäiviin, vaikkeivät olosuhteet enemmän\nkuin puolen vuosisadan aikana ole myöntäneet semmoisia. Meidän on\nluottaminen siihen, vaikkei meille suoda tietoa siitä, mitkä nämä\nolosuhteet ovat, jotka ovat estäneet täyttämästä tätä kansakunnan\nkauan kytenyttä toivoa, ja mitä mahdollisuuksia on olemassa, että\nolosuhteet tulevat muuttumaan. Meidän on oltava mukana säätämässä\nlakeja, jotka kasvavat laittomuuden pohjalla. Meidän tulee myöntyä\nlaittomuuteen, meidän tulee tehdä pahaa, jotta siitä koituisi\nhyvää. Mitä hyvää? Kenties muutettuja perustuslakeja ad interim\ns.o. ensimäisiin valtiopäiviin, jotka tulevat kun olosuhteet ovat\nmuuttuneet. Mutta olkoon niin, että paljon hyvääkin saattaisi koitua\nehdotettujen valtiopäivien kautta, sillä pahakin voi aiheuttaa\nhyvää, niin voiko tämä otaksuttu hyvä korvata sitä alennusta, mihin\nvajoaa kansakunta, samoinkuin yksityinenkin, joka pelkuruudesta\ntaikka välinpitämättömyydestä halveksii ihmisen kalleimpia oikeuksia\nja velvollisuuksia. Samalla kun kansakunta vastaanottaa sille\npyytämättä heitetyn armolahjan, tunnustaa se itsensä kerjäläiseksi,\nse on luopunut uskomasta ihmiselliseen ja valtiolliseen oikeuteensa,\nse antautuu armoille ja saa syyttää itseään, kun sitä kohdellaan\narmoilla-eläjänä. Seuraus on toisten kansakuntain ylenkatse, oman\nhallitsijan ylenkatse, oman itsensä ylenkatse. Siinä voitto.\n\n\"Tähän suuntaan täällä ajatellaan. Kuitenkin on myöskin olemassa\nlyhytnäköisiä, jotka tahtovat selittää kaikki parhaimpaan päin ja\nvälittämättä laittomista muodoista kiinnittävät huomionsa siihen\nhyvään, jonka ehdotettu toimenpide mahdollisesti voisi maalle\ntuottaa, toivoen, että lainmukaiset valtiopäivät pian seuraisivat.\nNäiden tunnuslause näyttää olevan: parempi jotain kuin ei mitään.\nTämän ajattelutavan löyhyys on ilmeinen.\n\n\"Mutta mitä on tekeminen? Koska seisomme laillisuuden pohjalla ei\nmeidän tarvitse kiivastua. Meillä on hyvä asia eikä meidän pidä\npilata sitä millään laittomuudella. Ei mikään olisi mieluisampaa\nniille, jotka eivät suo meille hyvää, kuin että hairahtuisimme\nmenettelemään laittomasti. Mutta lähinnä olemme sitä mieltä, ettei\nmeidän tule komeilla vakaumuksellamme, joskin julkilausumme sen.\nLuottaen totuuden voimaan toivomme, että tämä julkilausuminen ei\nole turha. Mielipide on kehittyvä ja olkoon se kyllin voimakas\nkuuluakseen Pietariin asti! Jos maassa kerran tullaan toivottuun\nselvyyteen, niin on Suuriruhtinaskin tietävä, mitä maa ajattelee.\nOlisiko avonainen adressi taikka lähetyskunta mahdollinen? Tämä\nmenettelytapa olisi rehellinen ja johtaisi kenties siihen, että\nesitys peruutetaan taikka jonkun verukkeen nojassa jätetään\ntoimeenpanematta. Mutta jollei sitä peruuteta, pitäisi kai jokaisen\nsuomalaisen kansalaisen voida kevään ja kesän kuluessa tulla\nkäsittämään velvollisuutensa olla ottamatta osaa vaaliin. Jollei\nvaaleja voida kaikkialla välttää, niin pitäisi kai ilman suurempaa\nvaivaa voida saada valitut, maamme ymmärtäväisimpiä miehiä,\noivaltamaan, että heidän tulee joko luopua taikka ensimäisessä\nistunnossa, joka myöskin olisi oleva viimeinen, selittää, etteivät\nhe voi sekaantua säätyjen oikeuksiin. Pääasia on mielestämme, että\noikea käsitys asiasta tulee mahdollisimman yleiseksi. Jos se kerran\non olemassa, niin tietää jokainen toimia velvollisuutensa mukaan.\n\n\"Osatkoon Suomen kansa antaa arvoa perustuslaillisille oikeuksilleen\nja tyynesti, miehekkäästi pitämällä niistä kiinni herättää\nkunnioitusta asianomaisissa!\" --\n\nSamana päivänä kirjoitti Kihlman samasta asiasta myöskin\ntehtaanisäntä G. A. Wasastjernalle, joka vastauksessaan (Tampere\n7/5) kertoi, miten julistuskirja oli vastaanotettu senaatissa\nsekä kansalaiskokouksesta, jossa hänkin oli ollut saapuvilla, ja\nadressista, jonka perille saattamisen \"selitys\" teki tarpeettomaksi.\n-- Forssell, jota silmätauti vaivasi, ei kyennyt vastaamaan ennenkuin\nsyksyllä (10/10), jolloin olot olivat melkoisesti muuttuneet. Hän\ntunnustaa hyväksyvänsä Snellmanin mielipiteen valiokunnasta ja jatkaa\nsitten: \"Mitä tulee käsitykseeni Snellmanista itsestään ja häneen\nkohdistetuista kunnottomista hyökkäyksistä, niin tiedät mielipiteeni,\nkun mainitsen, että minulla oli kunnia olla 'niiden muiden\nhenkilöiden' joukossa, jotka olivat saapuvilla kun hrat T. Renvall,\nG. Ehrström ja A. Meurman allekirjoittivat tänä päivänä [Finlands]\nallmänna Tidn:ssä julkaistun kirjelmän Aug. Schaumanille.\" -- [Ks.\n_Rein_, m. p. Myöskin _A. Meurman_ kertoo tästä: Muistelmia\nI s. 184 ss. Snellmanilaisten kokous oli Catanilla ja oli niitä\nläsnä 17.]\n\nOsoitteena miten kysymys valtiopäivistä oli Kihlmanin mielessä\nmainittakoon lopuksi, että hän opettajiston jäähyväiskekkereissä\ntoht. G. Cannelinille, joka keväällä 1861 muutti Sääksmäelle\nkirkkoherraksi, piti siitä lämpimän puheen: Paha haltia oli kauan\nvainonnut Suomea hallan ja sodan muodossa, jopa oli se \"korkeampien\nvaltionetujen\" nimisenä estänyt valtiopäivien kokoonkutsumista ja\nhidastuttanut maan kehitystä; vihdoin oli rakas suuriruhtinaamme\nkuitenkin ilmoittanut tahtovansa tehdä totta valtiosäännöstämme, ja\nmeillä on syytä luottaa hänen sanoihinsa. Nyt tarvitaan vain kunnon\nmiehiä, jotka osaavat puhua ja vaieta eivätkä välitä ruhtinaan eikä\nkansan suosiosta: heidän tulee voittaa paha haltia. Eläköön Suomen\nhyvä haltia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlmanin kotielämästä on kerrottava, että 11 p:nä helmik. 1861\nsyntyi pikku Oswaldille veli, joka sai nimen Lorenzo. Tämä\ntapaus sekä toisten lasten kivuloisuus teki alkuvuoden jotenkin\nlevottomaksi. Kihlman itsekin tunsi semmoista raihnaisuutta, että\nkysyi asessorilta neuvoa. Fontell kehotti häntä lähtemään Böhmiin,\njossa muka Ferdinands Qvellen vesi olisi hänelle otollista; Essen\ntaasen, joka lähti Sundsvalliin kylpemään, pyysi häntä yhtymään\nseuraansa. Kesä vaikutti kumminkin niin virkistävästi, että\nmatkustaminen ei enää tuntunut välttämättömältä: \"Saada kerran\njälleen oikein elää hiljaisuudessa itsensä ja perheensä kanssa --\nsilläkin on melkoinen vetovoimansa.\" Nämä sanat Kihlman kirjoitti\nEssenille Koivulahden Norrminnestä, jossa hän omansa ja Forssellin\nperheen kanssa vietti kesänsä. Mikä työ häntä täällä kiinnitti, siitä\nkohta alempana.\n\nKohta juhannuksen jälkeen Kihlman kävi Tampereella oppiakseen\nlähemmin tuntemaan Pellava- ja rautateollisuus oy:n tehtaita.\nEssenille Kihlman kirjoittaa (13/7): \"Tampereen matkasta ainoastaan\ntämä: Mahdotonta on voida tarkastaa tätä suurenmoista liikettä.\nTässä täytyy luottaa perustajien tietoihin, arvostelukykyyn ja\nrehellisyyteen. Ja näissä kohden tekee Törngren erittäin hyvän\nvaikutuksen. Hän sanoi yrityksestä: jollei erinomaisia onnettomuuksia\ntapahdu, voivat osakkeenomistajat toivoakseni odottaa 10 prosenttia.\nSen ohella hän puhui suoraan omista kohtaloistaan, erehdyksistään\ny.m. Mies on hyvin miellyttävä.\" Valitettavasti ei monta vuotta\nkulunut ennenkuin kirjoittajan käsitys Törngrenistä oli kokonaan\nmuuttunut. -- Kysyen äidiltäänkin, tahtoiko tämäkin ottaa jonkun\nosakkeen, Kihlman sanoo: \"kehräämössä kehrätään niin paljon lankaa\nkuin viisikymmentätuhatta akkaa voisi aikaansaada.\"\n\nTässä yhteydessä mainittakoon vielä Kihlmanin liikemiespuuhista, että\nhän tänä vuonna Levónin näkymättömänä toverina oli mukana hankkimassa\nVaasaan höyrypurren, jonka tehtäväksi tuli toimittaa hinauksia ja\nvälittää liikettä vanhan ja uuden kaupungin välillä. Se maksoi\nTukholmassa 7,700 riksiä, ja sen nimi oli \"Svalan\" (Pääskynen).\n-- Mitä rakennustyöhön uudessa Vaasassa tulee, oli Kihlman ensin\najatellut kaksikerroksista kivirakennusta tornineen, ja Setterberg\noli semmoisen jo suunnitellutkin. Mutta silloin selvisi, että ne\n8,000 ruplaa, jotka Kihlman oli ajatellut voivansa panna taloon,\neivät läheskään riittäisi. Nyt hän päätti rakentaa vaatimattomasti --\npuusta, ja sitä varten Levón syksyllä 1861 huutokaupassa huokeasta\nhinnasta (1,611 r.) osti hänelle Hjertmanin talon vanhat rakennukset,\njotka sijaiten hovioikeuden puistokäytävän eteläpuolella olivat\nsäästyneet vanhan Vaasan palossa.\n\nPaitsi muita tavallisempia asioita oli Kihlmanilla tänä syksynä\naivan erikoinen mietiskelynaihe. Uuden Vaasan kappalaisen virka\noli julistettu avonaiseksi ja monelta taholta kehotettiin häntä\nhakemaan sitä. Kihlman oli, niinkuin tiedämme, aina pitänyt\nkielenopettajavirkaansa väliaikaisena, eikä hän sentähden voinut\nolla välinpitämätön, kun tilaisuus päästä oikealle alalle tarjoutui\nhänelle. Se mikä häntä enimmin epäilytti oli hänen ruumiillinen\nheikkoutensa, mutta kumminkin hän vihdoin saatuaan tietää, että Essen\nei tulisi hakemaan, lähetti \"paperinsa\" Turkuun. Hakijoita oli 40\nja niistä pantiin 12 ehdolle -- näiden joukossa Kihlmankin, ja tuli\nhänen pitää vaalisaarnansa 9 p:nä maalisk. 1863. Sen päivän kohdalle\non hän merkinnyt almanakkaansa: \"Saarnasin ruotsiksi ja suomeksi\nVaasan lautakirkossa ['Brädkyrka' s.o. se Tilapäinen rakennus,\njota Vaasassa palon jälkeen käytettiin kirkkona.]; julkilausuin\ntoivomuksen että minut jätettäisiin lukuunottamatta vaalissa.\"\nSiis oli Kihlman sittenkin lopulta tullut siihen päätökseen, ettei\nvirka ollut hänelle otollinen, ja hänen syynsä olivat kylläkin\npäteviä. Hän oli nimittäin vasta viran haettuansa saanut tietää,\nettä kappalaiselta vaadittiin suomenkielenkin taitoa, sekä että\nvirkatoimet olivat moninaisemmat kuin hän oli aavistanutkaan. Niin\nhän kirjoittaa Levónille, joka omasta ja muitten puolesta oli\nkysynyt, oliko hänen vakaa toivomuksensa, ettei häntä valittaisi? --\nValituksi tuli K. W. Wegelius, Kruununkylän kappalaisen poika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on huomio käännettävä siihen Kihlmanin erityiseen tehtävään,\njohon hän ryhtyi Norrminnessa, ja jota hän jatkoi koko loppupuolen\nvuotta. Tämä tehtävä oli 1857 ilmestyneen virsikirjaehdotuksen eli\nn.s. Runebergin virsikirjan tarkastaminen. Ansio siitä että Kihlman\nkävi siihen käsiksi on Essenin. Essen oli näet jo kevätpuolella\npäättämäisillään saman tehtävän ja hän pyysi (kirjeessä 12/5)\nKihlmania \"läpilukemaan\" virsikirjamuistutuksensa, jotka olivat\npian lähetettävät Turkuun sensuroitaviksi. Kihlman myöntyi, mutta\nei ennättänyt alottaakaan ennenkuin Norrminnessa. Sieltä hän\nkirjoittaa (13/7): \"Lauantaina viikko sitte tulin kotia [Tampereen\nmatkalta] enkä ole tällä viikolla suorittanut enemmän kuin 38\nvirttä.\" Kumminkin oli Essen, siinä luulossa, että Kihlman jo oli\nläpikäynyt käsikirjoituksen, pyytänyt saada sen Sundsvalliin, missä\nhän kylpyparannuksilla ollessaan painattaisi kirjansa [näin tehden\nei myöskään sensuurilupaa olisi tarvittu]. Jos Essenin määräys\nlähettämisestä olisi ollut ehdoton, olisi hän tietysti saanut koko\nkäsikirjoituksen, ja Kihlman olisi luopunut tarkastuksesta, mutta\nkun Essen oli katsonut tärkeäksi, että hän sen suorittaisi, ja hän\nitsekin \"työn aikana oli siihen mieltynyt, niin että hänellä ei\nollut mitään jatkamista vastaan\", lähetti hän vain sen vähäisen\nosan käsikirjoitusta, joka oli valmistunut. Tästä johtui, että\nEssenin tuuma painattaa muistutukset Sundsvallissa raukesi ja että\nKihlman yhä enemmän syventyi tehtäväänsä. \"Minä teen työtä aamusta\niltaan\", hän kirjoittaa (24/7), \"ja vaimoni toruu minua siitä, että\nistun liikkumatta, mutta tuskin saan sentään enemmän kuin 20 virttä\npäivässä valmiiksi. -- Osuuteni työssä on varmaan tullut laajemmaksi\nkuin Appi-isä on tarkoittanut, alan nyt käsittää sen. Kuitenkin\ntahdon jatkaa koska olen asiaan ryhtynyt ja toivon, että Appi-isällä\nei ole mitään sitä vastaan.\"\n\nNäin tapahtui, että Kihlman, sen sijaan, että hän olisi ainoastaan\n\"läpilukenut\" Essenin muistutukset, tuli tämän rinnalla kirjan\nvarsinaiseksi tekijäksi. Hän jatkoi näet tarkastustyötä pitkin\nsyksyä, ja kun se vihdoin oli päättynyt, huomasivat molemmat, että\ntodellinen _yhteistyö_ oli välttämätön, jos tahtoivat aikaansaada\neheää kokonaisuutta. Sen johdosta Kihlman päätti pyytää virka\nvapautta yhdeksi kuukaudeksi, ja kun hän 11 p:nä. tammik. 1862\nperheineen oli palannut Kruununkylästä, missä joululoma oli\nvietetty, lähti hän viipymättä Ylihärmään, ja siellä alkoi nyt\nankara työ. Pappilan vinttikamarissa, missä Kihlman asui, Essen\nja hän työskentelivät k:lo 6:sta aamulla k:lo 10:een tai 1 l:een\nillalla, eikä heitä nähty alhaalla muuta kuin ruoka-aikoina, jollei\nsattunut vieraita tulemaan. \"Ellei pelko, että työ ehkä ei valmistu\noikeaan aikaansa, tuottaisi huolta, voisin sanoa, että kaikki on\nhyvin\", kirjoittaa Kihlman (30/1) vaimolleen. \"Työ on meistä sangen\nhupaista; ei kukaan teoksemme lukija saata uskoa kuinka erinomaisen\nhauskaa meillä on ollut. Toisinaan nauramme niin että vatsaa\npakottaa. Toivottavaa olisi, että lukija saisi edes kymmenennen\nosan hupiamme. Mutta naurettava häviää, kun se tulee paperille.\nJuuri synnyttyään on vitsi kirpein. -- Älä sentään usko, että me\nainoastaan laskemme leikkiä: on meillä pimeätkin hetkemme. Semmoinen\noli meillä eilen, kun työstä ei tahtonut loppua tulla, ja kaikki\ntuntui vaikealta.\" Edelleen Kihlman kertoo seisovansa koko päivän\npulpetin edessä kirjoittamassa. Aamuin hän joi kaksi kuppia kahvia ja\niltapäivin yhden, mutta ei tavallista, vaan \"Garibaldikahvia\" s.o.\nohrakahvia. Voittaakseen aikaa oli hänellä tapana jo päivällisen\njälkeen alhaalla sanoa hyvää yötä ja illaksi juoda vain teetä, joka\ntuotiin yläkertaan. -- Tämä voimien ääretön jännitys vei toivottuun\ntulokseen. Työ tuli ajoissa valmiiksi, ja 19 p:nä helmik. Kihlman\njälleen oli Pietarsaaressa, missä hänen omaisensa olivat häntä\nsuuresti kaivanneet. Ponnistus ei ollut laisinkaan vahingoittanut\nhänen terveyttään. Essenin, virsikriitikon kielellä lausuttu,\nHilda Kihlmanille osoitettu arvostelu hänen miehestään oli: \"muoto\nhuononnettu, sisällys säilytetty\" -- mikä kai merkitsi, että hän oli\nlaihtunut.\n\nTämä yhteistyön kautta syntynyt kirja tarkastettiin lopullisesti\n10-19 p:nä heinäk. Ilmajoella, johon Essen keväällä oli muuttanut\npitäjän kappalaiseksi. Sen jälkeen se lähetettiin Turkuun\nsensuroitavaksi ja painettavaksi, ja ilmestyi se kirjakauppaan\nennen vuoden loppua [_Förslag till Svensk Psalmbok_ för de\nEvangeliskt-Lutherska församlingarna i Finland (Hfors 1857 Den s. k.\nRunebergska psalmboken) granskadt af _C. G. v. Essen_ och _Alfred\nKihlman. _ Åbo, 1862.]. Kaikesta päättäen ei Essenin alkuteos\nollut kovin laaja, kenties samoin kuin J. H. Roosin ja A. Mobergin\nsamanlaatuiset noin puoli sataa sivua; sitä vastoin käsittää Essenin\nja Kihlmanin yhteinen julkaisu 240 sivua. Että jälkimäisellä on\nsuuri ansio siitä, että tarkastus tuli niin perusteelliseksi, ettei\nyksikään muu vedä sille vertoja, on ilmeistä, mutta luonnollisesti\non mahdotonta tarkemmin osoittaa mikä on toisen, mikä toisen osuutta\ntyössä. Kumminkin monessa kohden tuntuu Kihlmanin kirjoitustapa,\nsamoin kuin sisällyksessäkin tapaa mielipiteitä, jotka helposti\ntuntee hänen omikseen. Esimerkkinä semmoisista kohdista mainitsemme\nselityksen, mitä Jumalan seurakunnalla raamatun mukaan oikeastaan\non ymmärrettävä (s. 130 ss), sekä kahden Runebergin alkuperäisen\nvirren puolustuksen Roosin ahdasmielistä kritiikkiä vastaan (s. 178\nja s. 181). Nämä virret ovat 312 Hur skön är än ej jorden ja 321\nBevara, Gud, vårt fosterland. Edellisen johdosta sanotaan: \"Roos ei\ntahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että siten\nviritetään maallista mieltä: maata rakastavia on muutenkin liian\npaljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onkohan todella vaarallista\nrakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahduttaa taipumustaan\nsiihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja\npäivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei näkymätön ole\ntuleva meille rakkaaksi ummistamalla silmämme siltä, joka näkyy.\nPäinvastoin lausutaan: Miten voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe,\njollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette? Niin myös: kuinka\nvoi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan, jollei maallinen\nihana mitään vaikuta? Ettei edes Vanh. Testamentissa peljätty\nmaan kauneutta, näkyy Davidin psalmeissa tavattavista ihanista\nluonnonkuvauksista. Ja kuinka vähän Kristus tahtoi, että silmät\nummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta, näkyy siitä, että hän\nitse sanoo: 'Katsokaat kedon kukkia, ei Salomo kaikessa kunniassansa\nollut niin vaatetettu kuin yksi heistä'.\" -- Jälkimäisestä virrestä\ntaasen: \"On totta, että tämä virsi muistuttaa 'Maamme-laulua', mutta\nettä se sen vuoksi on hyljättävä, ei ole itsestään selvä. Kun virsi\nkäsittelee samaa aihetta, ei ole ihme että yhtäläisyyttä on olemassa.\nJos yleensä aihe: _isänmaa_ on virsikirjassa käsiteltävä, niin\nmissä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja\nvoitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Onhan totuus, jota ei\nkenkään tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain\nsille, jonka ei ole onnistunut tukahduttaa luonnollista tunnettaan\nsyntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita parempina\nmonessa suhteessa, saattaa niitä rakastaa, jopa etsiä niissä uuden\nisänmaankin; mutta aina rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku\nrahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella\nkiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla\ntiedoton, mutta tarvitaan vain, että hän joutuu joksikin ajaksi\nsen ulkopuolelle, ja palatessaan on hänen sydämensä sykkivä aivan\ntoisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on\nsykkivä lämpimästi ei ainoastaan rakkaiden puolesta, jotka täällä\nasuvat, vaan myöskin rannan, kallion, manteren, maan ja kaiken sen\npuolesta, joka siinä on.\" -- -- -- Epäilemättä oli Essen yhtä mieltä,\nmutta koska Kihlman kirjeissään on ylistänyt luonnon ihanuutta (esim.\nkäytyään saksilaisessa Sweitsissä) ja myöskin tunnustanut, että\nisänmaa ulkomailla oli käynyt hänelle entistä rakkaammaksi, saattaa\npitää varmana, että nämä otteet ovat hänestä lähtöisin.\n\nEssenin ja Kihlmanin teos herätti melkoista huomiota ja sitä\narvosteltiin sekä sanomalehdistössä että yksityisissä kirjeissä.\nMoni lukija vainusi siinä beckiläisiä mielipiteitä, ja vielä useampi\nloukkaantui sukkeluuksista ja ivallisista käänteistä, joilla\ntarkastajat olivat esitystään höystäneet. Muistutukset vähemmän\narvokkaasta kirjoitustavasta koskivat kipeästi kumpaankin, ja\nvarsinkin näyttää Essen tunteneensa syylliseksi: \"Jokainen, joka\nmeidät tuntee\", hän kirjoittaa Kihlmanille, \"tietää, että minä olen\nirvihammas (spefågel), sinä vakava\". Ja totta onkin, että Essenillä\noli synnynnäinen taipumus ivaan ja kokkapuheiden latelemiseen, jota\nvastoin Kihlman, olematta vailla ivanlahjaa, oli enemmän huvitettu\nsukkeluuksista kuin tottunut niitä esittämään. Kumminkin on ilmeistä,\nettä asiasta tehtiin liian suuri numero. Pääasiassa oli kritiikki\ntarkoitukseltaan mitä vakavinta ja yleensä pätevääkin -- se täytyi\nvastustajienkin myöntää, ja ainoastaan pedanttinen ahdasmielisyys\nsaattaa väittää Kihlmanin olleen väärässä, kun hän Essenille\nmuistutti, että \"eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti\nvastustaa; yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä\nparantumattomia ennakkoluuloja\". Erittäinkin Essen kumminkin katui\nsitä tapaa, jolla Runebergin virsi 148 oli arvosteltu (ja oli kai hän\nitse siinä kohden syyllinen).\n\nKoska yksityisissä kirjeissä, tekijöille suorastaan esitetyillä\narvosteluilla on erikoinen arvonsa, mainitsemme tässä muutamia\nsemmoisia. -- A. W. Ingman, joka nyt oleskeli Helsingissä,\nsyystä että oli määrätty syksystä 1862 hoitamaan raamatun\neksegetiikan professorin virkaa (1864 hän nimitettiin varsinaiseksi\nprofessoriksi), lausui ensin useissa kirjeissä Essenille omat\nmielipiteensä ja muittenkin. Hän paheksui suuresti ystäviensä\nkirjoitustapaa ja erityisiä heidän väitteitäänkin. F. L. Schaumanin\narvostelun hän selosti näin (huomaa! ote ei ole Ingmanin\nalkuperäisestä kirjeestä, vaan Essenin kirjeestä Kihlmanille): \"En\npidä kirjan tyylistä: se on paikoittain melkein poikamainen. Heidän\nei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa. Myöskin ovat herrat\nliian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni usein on oikeassa\nheihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin isänmaan virttä.\nMutta mitä kirjan sisällykseen tulee, ovat he minusta käsittäneet\ntehtävänsä vakavalta kannalta: muistutukset ovat usein perusteellisia\nja päteviä, joskin monessa kohden minun mielipiteistäni eroavia.\"\nSittemmin (2 p:nä huhtik. 1863) Ingman kirjoitti Kihlmanille erittäin\nsydämellisen kirjeen, jossa hän tunnustaa olleensa niin ankara\nainoastaan sen vuoksi, että hän pelkäsi julkaisun vahingoittavan\nBeckin mainetta.\n\n[Otamme mielenkiintoisen kirjeen tähän kokonaisuudessaan:\n\n    \"Rakas Lanko! Kauan olen ajatellut kirjoittaa Sinulle muutamia\n    sanoja, jotta et mahdollisesti väärinkäsittäisi arvosteluani\n    Essenin ja Sinun teoksestasi.\n\n    \"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani\n    lauseita kirjassasi, sillä, koska minulla pääasiassa on sama\n    peruskäsitys kristinuskosta kuin Sinulla, niin ymmärsin\n    Sinut sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki\n    minuun tuskallisen vaikutuksen -- oli se osaksi ylpeä, osaksi\n    kevytmielinen ääni, joka kauttaaltaan siinä vallitsee, -- ja\n    koska olen ystävänne _täytyy_ minun suoraan julkilausua Teille,\n    etten hyväksy semmoista epäpyhää kirjoitustapaa. Te vaaditte\n    korkeaa pyhitystä, ja se on oikein, mutta miksi näyttäydytte\n    itse lihallisina ja veitikkoina (putslustiga)? Semmoisilla\n    aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia;\n    päinvastoin teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja\n    hengellisen harrastuksenne sangen epäiltäväksi. Ja se mikä\n    enimmin tuskastuttaa minua on se, että myöskin ukko Beck, jonka\n    oppilaana Sinua pidetään, puheena olevan kirjanne kautta tulee\n    väärinkäsitetyksi. Kaikki tämä yhteensä teki, että minun oli\n    katseltava teostanne ikäänkuin _vastustajienne_ silmillä. Minä\n    puolestani sekä ymmärsin kaksimieliset (tvetydiga) lauseet --\n    minä tunsin muutamin paikoin Sinun dogmaattiset mietelmäsi\n    -- että tunsin myöskin varsin hyvin Teidän persoonalliset\n    tyyppinne, niin etten _minä_ mitenkään harmistunut; mutta\n    nyt, kun tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol.\n    Helanderin, Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin\n    y.m. kannalle. Ja kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani,\n    niin et Sinä suinkaan saata väärin selittää arvostelutapaani.\n    Sanon vielä kerran, että vastenmielisyyteni Teidän teoksenne\n    _ulkonaista_ muotoa kohtaan johtui sydämellisestä suosiostani\n    sitä kristinuskon käsitystä kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei\n    yksikään ihminen ole niin väärin ymmärretty meillä kuin juuri\n    tämä mainittu jumalanmies; mutta että hän (niinkuin pelkään)\n    tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne kautta, se, rakas\n    veli, _se_ -- teki minut murheelliseksi.\n\n    \"Mutta nyt piste ja loppu sille asialle. Uskallan toivoa, että\n    suoruuteni vain on vahvistanut ystävyyttämme. Sinä olet kuitenkin\n    se, joka uskonnollisissa ajatuksissa olet minua lähinnä tässä\n    maassa. Sinä olet myöskin hyvin väärinkäsitetty ihmisten kesken;\n    mutta ole varma siitä, että minä, se sama, joka kirjoittaessani\n    Essenille, niin ankarasti moitin kirjaasi, aina puolustan Sinua,\n    kun kuulen hengellisten tai hengettömien Sinua moittivan.\n\n    \"Osoitteeksi jatkuvasta ystävyydestäni Sinua kohtaan lähetän\n    Sinulle tässä muotokuvani. Sum tuus totus And. Wilh. Ingman.\n\n    \"J. K. Hyvin harvat niistäkin, jotka ovat minua lähinnä,\n    näyttävät ymmärtävän minua.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVahinko että Kihlmanin vastaus on hävinnyt. Siinä kuvastui kai hänen\nluonteenlaatunsa samoin kuin Ingmanin hänen kirjeessään, ja niin\nolisi selväksi käynyt, että ivan käyttäminen ja ymmärtäminen on\nluonteenlaadussa (temperamentissa).]\n\nMutta moitteiden ohella tuli kauniita tunnustuksiakin. Prof. B. O.\nLille, virsikirjakomitean jäsen, kirjoitti Essenille ehdottomasti\nkiittävän, jopa ylistävän kirjeen, joka samalla kertaa ilahdutti ja\n\"nöyryytti\" vastaanottajaa. Hyvää se teki Kihlmanillekin: \"Minulla\non harvoin elämässäni ollut niin iloista hetkeä kuin saadessani\nAppi-isän tiedonannon Lillen kirjeestä.\" -- Toinen kaunis tunnustus\nluetaan toht. (sitten piispa) A. J. Hornborgin Aug. Liliukselle\nosottamassa kirjeessä (20/2 1863): \"Kiitä häntä [Kihlmania] samalla\nsiitä Runebergin virsikirjan arvostelusta, jonka hän yhdessä ystävä\nv. Essenin kanssa on aikaansaanut. Perusaatteisiin ja enimmäkseen\nyksityiskohtiinkin nähden olen ja olen aina ollut ihan samaa mieltä\nkuin he. Että he ovat tehneet _oikeutta_ Runebergille ei ole\nvähimmin ilahduttanut minua. Sekä Roos että Moberg ovat tässä kohden\ntehneet syntiä, ja varsinkin jälkimäinen on liian yksipuolinen ja\nepärunollinen antautuakseen sille alalle. Vielä kerran: Essenin ja\nKihlmanin näköpiiri on osoittautunut sekä laajaksi että kirkkaaksi,\nheidän totuudenrakkautensa ja tietonsa on erehtymätön, ja minä\nkiitän heitä sydämestäni erittäin arvokkaasta avustuksesta tärkeän\nkysymyksen selvittämiseksi, jonka he ovat antaneet suomalaiselle\nkirkollemme ja seurakunnalle.\" -- [Uudempi arvostelu ei ole suinkaan\ntinkinyt mitään samanaikuisten kiitoslauseista. _V. T. Rosenqvist_\n(Runebergs insats i arbetet för åstadkommande af en ny svensk\npsalmbok i Finland Ruots. Kirjallisuusseuran juhlajulkaisussa:\nJ. L. Runebergs minne 1904) sanoo sitä etevimmäksi ilmestyneistä\narvosteluista. Arvostelijat osoittavat laajoja hymnologisia tietoja,\nrunollista ymmärtämystä, hyvää ennakkoluulotonta arvostelukykyä,\neivätkä epäilleet antaa täyttä tunnustusta Runebergille.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä vietettiin jälleen Norrminnessa, mutta vähemmällä nautinnolla\nkuin vuotta ennen. Näin kirjoittaa Kihlman (31/8 1862) äidilleen\nilmoittaen, että hän perheineen oli palannut Pietarsaareen:\n\"Kesäkausi on siis loppunut. Mutta mikä kesä! Harvat ne päivät,\njoina olen voinut käyttää kesävaatteita. Ainoastaan jonkun kerran\nkesä- ja elokuun keskivaiheilla olen uinut. Kaiken päätteeksi\ntulivat kylmän ja kostean kesän lopulla kovat hallayöt. Mitä koko\nkesän oli peljätty, on tapahtunut: vuoden sato on suureksi osaksi\nhävinnyt. -- -- -- Kaikkialla parkua ja valitusta! Häpeäkseni täytyy\nminun tunnustaa, että olen ollut yhtä varomaton kuin enemmistö. Sen\nvuoksi ei meillä ole näkki- eikä reikäleipää talossa eikä täällä saa\nmistään ostaa ei ruista eikä jauhoja eikä leipää. Emma Riskalta sai\nHilda eilen illalla lainaksi 7 naulaa leipää. Muuten olisimme tänään\nolleet ilman leipää: ensi kerran eläissäni. Kauppiaat odottavat\njoka päivä jauhoja ja jyviä: kun niitä tulee, saa kuitenkin rahalla\nmitä tarvitaan, mutta nyt väliajalla täytyy säästää leipää. Jos\noikein tunnen hyvän äitini, niin on hän ollut varovaisempi. Toivon\nsentähden, että Äidillä on, mitä Äiti tarvitsee. Näissä oloissa en\nvoi kutsua Äitiä tänne, niin mielellämme kuin näkisimmekin Äidin\ntäällä, jollei Äiti tuo leipää muassaan. Viikon päästä lienee\nkuitenkin puutteemme ohimennyt.\" -- Jotenkin yleisen kadon vuoksi\nkärsittiin nälkää laajoissa osissa maatamme, joskin rahankeräyksillä\nkoetettiin hätää vähentää. Kihlman puolestaan antoi puutteenalaisille\n50 ruplaa, sillä määräyksellä, että ne käytettäisiin Kruununkylän\nköyhien hyväksi.\n\nJuur'ikään mainitun kirjeen lopussa oli toisenlainenkin surullinen\nuutinen: \"Isäntämme, asessori Fontell, on kuolemaisillaan. Ukko\nraukka on jo ruumiin näköinen, eikä hänellä ole monta päivää jälellä.\nMinä suren rakkaan ukon poismenoa. Hän on monta kertaa auttanut minua\nja omaisiani ja tuhansia muita! Jumala siunatkoon häntä!\" -- Fontell\nkuoli 2 p:nä syysk. k:lo 3 a.p., yleiseksi suruksi ja kaipaukseksi.\nJa kaipaus oli sitä suurempi kuin Pietarsaari pitkäksi aikaa jäi\nkokonaan ilman lääkäriä. Vasta kahden ja puolen kuukauden päästä\ntehtiin sopimus Uudenkaarlepyyn lääkärin kanssa, että hän kerran\nviikossa(!) kävisi Pietarsaaressa antamassa sairaille apua. Kaksi\neri kertaa Kihlman lähetti Vasabladetiin (nimettömiä) huomautuksia\ntästä arveluttavasta asiaintilasta. -- Vielä mainittakoon erikoinen\nseikka, joka puolestaan oli painanut mitä surullisimman leiman\nmuutenkin kolkkoon kesään, nimittäin Oskar Forssellin sairaus. Hän\noli näet täksi suveksi tullut omaistensa luokse, mutta ei terveenä.\nPäinvastoin hänen pitkällisestä silmätaudistaan y.m. johtunut\nhermostumisensa kehittyi täydelliseksi mielipuolisuudeksi. Kihlman\noli enimmin kiintynyt tähän nuorimpaan lankoonsa ja tehokkaasti hän\navusti Forssellin perhettä sairaasta huolehtimisessa, kunnes kuolema\ntoi parannuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä syksynä alkoi lukion viimeinen lukuvuosi Pietarsaaressa, ja\ntapahtui se uudella johdolla. Vanha rehtori Odenvall, joka v:sta\n1844 saakka oli ollut oppilaitoksen päällikkönä, oli viimeisinä\nvuosina säännöttömällä elämällään ja pahennusta herättävällä\nkäytöksellään tehnyt itsensä mahdottomaksi, ja siitä syystä\nhänen virka toverinsa toukokuulla 1862 valitsivat lehtori J. E.\nBergrothin rehtoriksi ja lehtori Aug. Liliuksen vararehtoriksi.\nEdellinen oli kumminkin juur'ikään saanut matkarahan ulkomailla\nvalmistuakseen 1862 perustettavaksi päätetyn ja sittemmin 1864 avatun\nnormaalikoulun yliopettajaksi matematiikassa eikä hän sen vuoksi\nkoskaan toiminut Vaasan lukion rehtorina, vaan jäi tämä tehtävä\nalusta pitäen jälkimäisen osaksi. Lilius astui siis syyslukukauden\nalussa uuteen arvoasemaansa, ja oli arkkipiispa Bergenheim saapunut\nsiihen tilaisuuteen. Kun arkkipiispa onnitteli oppilaitosta uuteen,\nparempaan johtoon, olivat oppilaat näkevinään, että entinen,\nmahtavuudestaan kuulu rehtori kalpeni, mutta toiselta puolen puhuja\nei laiminlyönyt tunnustaa eroavankin johtajan (aikoinaan suuria)\nansioita, joten katkeraan sekottui sopiva annos makeata. Yleensä\noppilaat eivät voineet olla säälimättä langennutta suuruutta, ja\nnäyttää melkein siltä kuin olisi Odenvall vaistomaisesti vedonnut\nnuorten luontaiseen myötätuntoon. Lahjoittaessaan yhden ruplan\ntänä syksynä lukioon tulleelle, puujalalla kulkevalle J. E.\nWefvarille (sittemmin filos, maisteri, kansanmuistojen kerääjä ja\nkolportööri) hän lausui: \"Int' e' ja' så barsk som ja' ser ut!\"\n(En ole niin ankara, kuin miltä näytän). [Virkaveljet tahtoivat,\nettä Odenvall olisi jättänyt erohakemuksen, mutta hän jäi kuin\njäikin lehtorinvirkaansa. Vaasassa hänen elämänsä ei suinkaan ollut\nnuhteetonta, mutta oppilaita kohtaan hän oli sävyisä ja tarjosi\nhalukkaille ylimääräisillä tunneilla johtoa latinaisten kirjailijain\nkääntämisessä suomeksi.] Varmaa on, että lukion elämä tästä lähtien\nmuodostui rauhallisemmaksi kuin lähinnä edellisenä aikana, ja siitä\noli epäilemättä kiittäminen uuden johtajan lempeämpää luonteenlaatua.\n\nKihlmanin suhteesta Odenvalliin ei ole tarkkoja tietoja, mutta\nkuitenkin voi kirjeistä päättää, että hän ei ollut rehtorin\nsuosiossa. Toiselta puolen huomaa oppilaiden isien Kihlmanille\nosoittamista kirjeistä, että tämä rettelöiden sattuessa oli\nkoettanut rauhoittaa oppilaita ja myöskin oli saavuttanut näiden\nluottamuksen. Kun Essen, jolla itsellä oli poika lukiossa -- eikä\nsuinkaan kiltimpien joukkoon luettava --, kertoo Odenvallin, jonka\nhän eräänä loma-aikana oli tavannut, syytäneen valheita Kihlmania\nkohtaan, niin on sangen luultavaa, että kyseessä oli jälkimäisen\nsuhde oppilaisiin. Miten lieneekään, keräsi Kihlman tällä ajalla\nkokemuksia siitä, miten nuorten kanssa on parhaiten meneteltävä,\nkokemuksia, joista hänellä kyllä oli oleva hyötyä tulevaisuudessa.\n-- Niistä monesta lukiolaisesta, joita Kihlman -- tavallisesti isien\npyynnöstä -- erityisesti piti silmällä ja avusti ahdingon sattuessa,\nmainittakoon tässä vain Gustaf Malmberg, herännäisjohtajan poika.\nN. G. Malmberg oli kuollut 21 p:nä syysk. 1858 (tuskin enemmän kuin\n51 ja puolen vuoden vanhana) ja jättänyt jälkeensä 7 lasta. Tämän\nentisen ystävänsä pojalle Kihlman yhdessä Essenin, Frans Bergrothin,\nJul. Berghin y.m. sukulaisten ja ystävien kanssa hankki tarpeelliset\nvarat lukion ja ylioppilastutkinnon suorittamiseksi.\n\nTässä yhteydessä myöskin pari sanaa Kihlmanista saksankielen\nopettajana -- nyt vasta sen vuoksi, että tämän kirjoittaja juuri tänä\nsyksynä (1862) oppi hänet opettajana tuntemaan. Kielenopetuksessa\nhän ei harrastanut mitään uudistusta. Menettely oli näet sama kuin\nvanhastaan kouluissamme tavallinen. Ensin luettiin kielioppia, sitten\nalettiin kääntää saksasta ruotsiksi tehden selkoa sanoista j.n.e.\nPuheharjoituksia ei yritettykään. Kihlmanin päämääränä oli saada\noppilaansa lukemaan ja ymmärtämään saksalaista kirjakieltä, ja sen\npäämäärän hän yleensä saavuttikin. Pääansio menestyksestä tulee hänen\ntyynelle, tasaiselle, vakavalle opettajaolemukselleen. Ei tullut\nkysymykseenkään hutiloida hänen aineessaan. Aine oli tosin semmoinen,\nettä hänellä ei ollut mainittavaa tilaisuutta vaikuttaa oppilaiden\nsydämiin, mutta hänen esiintymisensä herätti aina kunnioitusta, ja\nkunnioituksessa oli tarpeeksi kiihoketta oppilaille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä Pietarsaaren viimeisenä aikana eli Kihlman ajatuksissaan\nyhtä paljon jollei enemmän Vaasassa. Kun hän, niinkuin ylempänä\non mainittu, oli luopunut aikeesta rakentaa \"kivilinnaa\", alkoi\nhän suunnitella kaksikerroksista puurakennusta, ja sitä varten\noli jo perustus laskettu ennenkuin hänellä oli käsissä tarkka\nkustannusarvio. Sen hän näet sai vasta tammikuulla 1863 Vaasassa\nkäydessään, ja tuotti se hänelle suuren yllätyksen. Palattuaan kotia\nhän kirjoittaa (24/1) äidilleen: \"Kadun katkerasti talonrakennustani.\nToivoin saavani sen kaksikerroksisena valmiiksi 6,000 ruplalla.\nMutta kustannusarviosta näen, että se nousee -- voiko sitä\nkuvitellakaan? -- 11,000 taikka mahdollisesti 10,000 ruplaan.\nJoudunhan siten vararikkoon!\" Koska toisen kerroksen vuokra ei olisi\ntuottanut kohtuullista korkoa kustannuksille, jätti Kihlman senkin\nsikseen. Näin mahdollisimman mukaan rajoittamalla suunnitelmaansa\nja hankkimalla Kruununkylästä ahkeran, taitavan työnjohtajan sai\nhän vihdoin asiat sujumaan tyydyttävästi, ja sen jälkeen elettiin\ntoivossa, että ennen vuoden loppua voitaisiin asettua uuteen taloon\nuudessa kaupungissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten paljon Essenin ja Kihlmanin virsikirja-arvostelua olikaan\nmoitittu, olivat he kumminkin siinä näyttäneet semmoisia tietoja\nja semmoista kykyä, että he kumpikin sillä avasivat itselleen uran\nlaajemmille toimialoille. Huolimatta vastustuksestaan kutsuttiin näet\nEssen keväällä 1863 jäseneksi suomalaiseen virsikirjakomiteaan, jonka\npiti kokoontua Turkuun kohta juhannuksen jälkeen, samalla aikaa kuin\nruotsalainen virsikirjakomiteakin. \"Ajatteles, että tulen istumaan\nsaman pöydän ääressä kuin Porvoon piispa, joka 25 vuotta sitten ajoi\nminut ulos hiippakunnastaan, ja että minulla on oleva sama sananvalta\nkuin hänellä! Tempora mutantur\" -- kirjoittaa Essen Kihlmanille.\nSamaan aikaan tahtoi arkkipiispa kutsua Kihlmanin katkismuskomiteaan,\nvaikka asia jäi sikseen Kihlmanin vastauksen johdosta. Tässä lähemmät\ntiedot.\n\nEnsin arkkipiispa (10/4) kirjoitti ja kysyi, eikö Kihlman ottaisi\nkirjoittaakseen niitä kahta oppikirjaa -- toinen kristinopin\npäätotuuksia esittävä, järjestelmällinen kokoelma raamatunlauseita\nja virsikirjaotteita, toinen katekeettinen kristinuskon oppikirja\n--, jotka papisto kokouksessaan 1859 oli toivonut aikaansaataviksi.\nKihlman ei kieltäytynyt kummastakaan tehtävästä, vaikka varsinkin\njälkimäinen häntä arvelutti; olivathan tuhannet Ruotsissa ja\nSaksassa epäonnistuneet siinä yrityksessä. Onnistuakseen, ajatteli\nhän, pitäisi olla enemmän yleisön suosima kuin hän, jonka teos\nluultavasti jo edeltäpäin herättäisi epäluuloa. Sitä paitsi olisi\ntyö suoritettava hiljaisuudessa; julkista määräystä hän ei mitenkään\ntahtonut vastaanottaa. -- Tyytyväisenä vastaukseen kirjoitti\narkkipiispa sitten (8/5) samasta asiasta, sanoen tahtovansa kutsua\nKihlmanin katkismuskomitean jäseneksi. Kiittäen luottamuksesta\nvastasi Kihlman nyt laajemmin ja luultavaa on, että seuraava kohta\nhänen kirjeessään vaikutti, että arkkipiispa luopui aikeestaan:\n\n\"On selvää, että uskonnon oppikirja luterilaiselle seurakunnalle\nei voi sisältää oppeja, jotka ovat ristiriidassa tämän seurakunnan\ntunnustuksen kanssa. Siinä olen täysin samaa mieltä kuin hra\nArkkipiispa. Mutta tämä on ainoastaan asian toinen puoli ja sillä\non toinenkin. Käsitys kristinuskosta ei ole kuluneena kolmena\nvuosisatana pysynyt muuttumatta. Juuri luterilaisessa kirkossa\non koetettu tulla selvyyteen erinäisistä kohdista, jotka vielä\nuskonpuhdistuksen aikana jäivät jonkunlaiseen hämärään, eikä\nharrastus ole ollut turha. Esimerkkinä mainittakoon sakramenttioppi.\nVarsinkin lapsenkaste oli 16:nnella vuosisadalla eräs crux\ntheologorum. Siitä esitettiin väitteitä, jotka olivat ristiriidassa\nkirkon omien perusaatteiden kanssa: oletettiin esim. että lapsi\nkasteen kautta saapi kristillisen uskon, uskon Kristukseen, vaikka\nennen uskottiin ja tunnustettiin: 1) että sakramenttien autuuttava\nvaikutus oli riippuvainen sakramenttia nauttivan henkilön uskosta,\nja 2) että tämä usko aikaansaatiin ainoastaan evankeliumin\nsaarnaamisella. Jos nyt on onnistuttu selvittämään tämä ristiriita,\nniin eikö sitä ole huomioonotettava uudessa oppikirjassa, eikö\nole saavutettuja tuloksia hyväksikäytettävä, ainoastaan sentähden\nettei niihin tultu jo uskonpuhdistuksen aikakautena, ovatko ne\njätettävät sikseen, vaikka ne ovat sopusoinnussa kirkon yleisten\nperiaatteiden kanssa, ja sen sijaan semmoiset pysytettävät, jotka\novat ilmeisessä ristiriidassa näiden kanssa? Ei yksikään ajatteleva\nkristitty usko enään, että pienellä lapsella on taikka voi olla\nerikoista kristillistä uskoa: onko nyt uudessa oppikirjassa, tästä\nkristillisestä tietoisuudesta huolimatta, opetettava päinvastoin,\nainoastaan sen tähden, ettei täydellisempi ja oikeampi käsitys ole\nmerkitty konkordiakirjaan (Formula Concordiae)? Onko seurakuntamme\noleva pakotettu oppikirjoissaan aina pysymään siinä, mitä esi-isät\n16:nnella vuosisadalla olettivat, vaikka seurakunta sittemmin onkin\ntullut parempaan vakaumukseen? Ja jos edistyminen on mahdollinen,\nkuka on astuva etupäässä ja johtava sitä, jollei opettajat? Minun\nmielipiteeni on sen vuoksi, että oppikirjaa laatiessa ei ainoastaan\nole pidettävä silmällä tunnustuskirjoja vaan myöskin oltava\noikeutettu ja velvollinen hyväkseen käyttämään mitä vuosisatojen\nkuluessa on saavutettu kristinuskon puhtaammassa ja täydellisemmässä\nkäsittämisessä, vaikka se ei olisi tunnustuskirjoissa (symboliskt)\nvahvistettu, jos se vain on yhtäpitävää kristinuskon perustotuuksien\nkanssa ja johtuu kirkon yleisistä perusaatteista. Siten pysymällä\ntunnustuskirjain hengessä ja uskonpuhdistuksen suuressa perusaatteessa,\nJumalan sanan kuuliaisuudessa, täytetään, käsittääkseni, kaikki\nvanhurskaus kirkon tunnustukseen nähden samalla kuin huomioon otetaan\nkehittyneempi kristillinen tietoisuus. Mutta jos vaaditaan enemmän,\njos vaaditaan että ankarasti on noudatettava tunnustusta myöskin\nyksityiskohdissa, jopa siinäkin, missä se on ristiriidassa Jumalan\nsanan ja itsensäkin kanssa, silloin olen sitä mieltä, että arvossa\npidetään vain asian toista puolta, ja olen minä sielustani ja\nsydämestäni liian paljon protestantti voidakseni tulla käytetyksi\nniin epäprotestanttiseen tehtävään.\n\n\"Mitä oppikirjan muotoon tulee, on minun mielipiteeni, että\nLuteruksen vähää katkismusta, kuinka suuria ansiopuolia sillä\nvoikaan olla, kumminkaan ei vahingotta voida panna uuden oppikirjan\nperustukseksi. Minun mielestäni on geneettistä menettelyä\nnoudatettava s.o. kristinuskon sisällys esitettävä niinkuin se itse\naikojen kuluessa on kehittynyt, siis tässä järjestyksessä: luominen,\nlankeemus, synti, laki, armo Kristuksessa, jos laki, niinkuin\nLuteruksen katkismuksessa asetetaan etupäähän, niin on se väärässä\npaikassa. Tulisi liian laajaksi lähemmin perustella mielipidettäni,\nkatson riittäväksi, että ainoastaan olen esiintuonut sen.\"\n\nKihlman jättää arkkipiispan ratkaistavaksi, voiko hän tulla\nkutsutuksi komiteaan. \"Jos yllä oleva lausuntoni ei ole tarpeeksi\nkirkollinen, niin toivon, että hra arkkipiispa vapauttaa sekä\nkomitean että minut sovittamattomista väittelyistä.\" -- Arkkipiispa\nilmaisi oman kantansa ainoastaan siten, että hän _ei_ kutsunut\nKihlmania komiteaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErosta ja muutosta Pietarsaaresta mainittakoon ainoastaan\nseuraavaa. Lukiossa oli tutkinto toukokuun 29 p:nä, tyttökoulussa\n[\"fruntimmerskolan\"], jossa Kihlman piti päättäjäispuheen ja joka\nkokonaan lakkautettiin [Koulu oli toiminut 10 vuotta. Korkein\noppilasluku oli ollut (1856) 36, sittemmin 25 à 30. Väheneminen\njohtui siitä, että valtio perusti tyttökouluja Ouluun ja Vaasaan.\nTämä yksityinen koulu suljettiin ilman vaillinkia. Opettajain palkka\noli vaihdellut 17-30 kop. välillä tunnilta. Kihlmanin palkka oli\nollut 18-20 ruplaa vuodessa. \"Kun palvelee semmoisesta palkasta,\non oikeutettu torjumaan kaikki puheet omanvoiton-pyynnistä.\"],\nsyystä että opettajat lähtivät pois, 30 p:nä ja realikoulussa\nkesäkuun 1 p:nä, jonka saman päivän iltana kaupunkilaiset pitivät\njäähyväiskekkerit koulujen opettajille ja heidän perheilleen.\nSen jälkeen tehtiin hyvästijättö-käynnit ja pakattiin omaisuus\nlähetettäväksi Vaasaan. Kihlmanin tavarat menivät purjealuksessa,\nrouva ja lapset matkustivat maitse 11 p:nä kuskina luotettava\n\"Luu-Kalle\", joka muutoin oli luumyllyliikkeen varsinainen\nhoitaja, mutta Kihlman yhdessä virkaveljiensä kanssa Österbotten\nhöyrylaivalla 13 p:nä. Silloin olivat kaikki Pietarsaaren \"herrat,\nrouvat ja lapset\" laivasillalla hyvästijättämässä. \"Me erosimme\nkaikki vilpittömällä kaipauksella\", kirjoittaa Kihlman äidilleen.\n\"Minä ainakin olen viihtynyt hyvin Pietarsaaressa enkä voi koskaan\nmuistella sitä paikkakuntaa muuta kuin ystävyydellä.\" Ilma oli mitä\nherttaisin, ja 7 tunnin päästä oltiin Vaasassa.\n\n\n\n\nX.\n\nKIELENOPETTAJA: VAASASSA 1863-66.\n\n\nKäydessään toukokuulla Vaasassa tarkastamassa Kehräämö-yhtiön\ntilejä oli Kihlman tontillaan nähnyt päärakennuksen kohonneena\nakkunain puolikorkeuteen; kun hän kesäkuulla, lopullisesti\njätettyään Pietarsaaren, saapui uuteen olopaikkaansa, oli se jo\nkaton alla, mutta paljon puuttui vielä ennenkuin se oli asuttavassa\nkunnossa. Sen vuoksi asettui perhe Forssellille, ja oman kodin\nvalmistumista kiirehdittiin mahdollisuuden mukaan. Jopa tapahtui\nettä Kihlman erotti huolimattoman rakennusmestarin ja ryhtyi\nitse, asuen päiväkaudet työmaalla, \"renkikamarissa\", valvomaan\nsisustustöitä. Kuitenkin hän ennen pitkää huomasi, että tehtävä oli\nhänelle ylivoimainen, ja luovutti komennon entistä luotettavammalle\nammattimiehelle. Elokuun keskivaiheilla oli vihdoin kolme huonetta\nkunnossa, ja isän ja äidin kihlauspäivänä, 17:ntenä, perhe muutti\nuuteen kotiinsa. Sittemmin valmistui huone huoneen perästä, ja\ntalven tullen oli talo jo täysin asuttu: Kihlman perheineen\nkuudessa huoneessa paitsi keittiötä ja kahta otsikkohuonetta --\ntoinen Hannan, toinen isän kirjastohuone -- jotka muodostivat niin\nsanoaksemme jäännöksen ajatellusta toisesta kerroksesta ja joiden\nakkunoista oli ihana näköala ulapalle; maisteri Lindskog kahdessa\nhuoneessa eteläispäädyssä, joihin oli eri sisäänkäytävä; Emma Riska\ntäysihoitolais-lukiolaisineen pienessä rakennuksessa (2 huonetta\nja keittiö) pihan pohjoispuolella; ja kaksi lehmää navetassa, joka\nmakasiinirakennuksen ohella rajoitti pihaa itäpuolelta. Piha oli\njotenkin laaja, niinkuin pikkukaupungeissamme tavallista on, mutta\npuutarhaksi määrätty tontinosa oli pieni -- molemmilla, pihalla ja\npuutarhalla, se yhteinen etu, että olivat avoinna etelää kohti.\n\"Talo on kelvollinen ja kauniilla paikalla\", vakuuttaa Kihlman\näidilleen. -- Lähimmät naapurit samassa korttelissa olivat toht.\nRancken perheineen, joka asui Vuori- ja Koulukatujen kulmassa, ja\nkuvernööri, parooni C. G. Wrede perheineen, joka asui Rantakadun\nvarrella eteläänpäin Kihlmanin talosta. Korttelin kaksi keskimäistä\ntonttia oli asumattomia, ja oli toinen Kihlmanin, toinen Wreden\nvuokraama. Edellinen näistä kasvoi nuorta koivumetsää, sen läpi\nkulki Oikotie (\"Ginvägen\") Koulukadulle, ja siinä oli viehättävä\nleikkipaikka Kihlmanin, Ranckenin ja viimemainitun kadun varrella\nasuvan rehtori Hallstenin lapsille; jälkimäisellä oli kuvernöörillä\nperunamaa, kanala, pukki, kotka ja aikoinaan kenties muitakin eläviä\nturvallisten aitausten sisällä. Pitkin Koulukatua istutti Kihlman\nkoivuja, jotka vielä lienevät paikoillaan, sillä tontteja ei ole\nmyöhemminkään asuttu, vaan ovat ne tasoitetut lasten leikkitantereksi.\n\nKesällä ja syksyllä 1863 oli Kihlman, niinkuin on helppo ymmärtää,\nkokonaan kiinni taloudellisissa puuhissa. Niin sitä enemmän kuin hän\nVaasassa tavallaan tuli maanviljelijäksikin. Hänen vanhempansa näet\neivät olleet myyneet niitä pieniä viljelysmaita, jotka he ammoisista\najoista omistivat varsinkin Molnträskin rannoilla, vaan joutuivat ne\nnyt väliaikaisilta vuokralaisilta heidän poikansa hoitoon. Sieltä\nKihlman jo ensi kesänä korjautti heiniä lehmilleen, ja hän päätti\nuudestaan ottaa viljelyksen alle entisen metsistyneen kuokkamaan\nsekä rakennuttaa tupa- tai ehkä oikeammin huvilarakennuksen samoille\npaikoille, jossa hänen isällään oli ollut tupansa. Seuraavana\nvuonna tuuma toteutuikin, ja huvilaan otettiin asukkaita hoitamaan\nja vahtimaan tiluksia. Olihan tästä sekä huvia että hyötyä, mutta\nmyöskin paljon kiusaa, sillä kokemus osoitti pian, että oli sangen\nvaikeaa saada asumukseen luotettavaa väkeä. Äidilleen Kihlman\nkertoo kaikista näistä niinkuin muistakin kotielämänsä myötä- ja\nvastoinkäymisistä, mutta tässä ei ole tilaa muulle kuin tekemillemme\nviittauksille.\n\nPerhe menestyi hyvin uudella paikkakunnalla, joskin elämä\nPietarsaaressa oli ollut hiljaisempaa, idyllimäisempää. Rouvalla\noli nyt äiti ja sisaret lähimpinä seuralaisinaan, ja lapset olivat\nterveitä. Seitsemättätoista käyvä Hanna, josta -- \"silmäterästään\"\n(ögonstenen -- tätä lempinimeä Essen usein käytti kirjeissään\nKihlmanille Hannasta puhuessa) -- isä tänä vuonna kirjoitti\näidilleen: \"hän kukoistaa, on ahkera ja elää nyt kaiketi onnellisinta\nelämäänsä\", oli suurimman osan suvea sukulaisissa Keuruulla ja\ntuli kotia vasta kun rakennus oli asuttavassa kunnossa; Oswald,\nnyt jo viidennellä, oli Pietarsaaressa ollut milloin minkin taudin\nahdistama, mutta Vaasassa hän voimistui merikylvyistä; Lorenzo eli\n\"pikku veli\" vihdoin oli terve ja iloinen, niinkuin hänen tapansa\nennenkin oli ollut. Näin ollen saattoi Kihlman tyytyväisenä alottaa\ntoimintansa uudessa kodissa, josta hän lausuu: \"kaikki on varsin\nsiistiä ja enemmän kuin tarpeeksi hienoa kielenopettajalle\", ja\nuudessa ympäristössä, missä hänellä, joka syntyään oli vaasalainen,\nei puuttunut ystäviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä syksynä toteutui Suomen kansan toivomus, johon Kihlmankin oli\nsydämestään ottanut osaa: 15 p:nä syysk. avasi keisari Aleksanteri II\nHelsingissä ensimäiset valtiopäivät -- enemmän kuin puolen vuosisadan\nloma-ajan jälkeen. Essen oli siellä mukana arkkihiippakunnan\nkappalaisten edustajana; Kihlmanin aika ei ollut vielä tullut.\nKumminkin oli jälkimäinenkin huomattavalla tavalla osallinen päivän\nvietossa. Vaasan yhteiskunta oli näet päättänyt juhlia merkkipäivänä,\nja se tapahtui seuraavalla tavalla. Aamulla ammuttiin 101 laukausta\nSandöllä \"kaupungin vanhoilla kanuunilla, 9 luvultaan, jollemme\nerehdy\" (sanotaan Wasabladetissa) ja k:lo 11 oli hartaushetki\nkirkossa, missä Kihlman saarnasi. Hänen saarnansa pääajatukset olivat\nseuraavat:\n\nMe tunnemme enemmän tai vähemmän selvästi, että Jumalan suojaava\nkaitselmus tarkoittaa maallisiakin asioitamme, ettei hän, joka\non opettanut meitä rukoilemaan: Anna meille meidän jokapäiväinen\nleipämme, voi paheksua, että käännymme hänen puoleensa, kun maallisen\nelämämme ehdot ovat kyseessä. -- Jumala johtaa kansojen kohtaloita.\nKansan menestys ei ole sen suuruudessa eikä suurissa sotajoukoissa;\npienikin kansa voi olla onnellinen, jopa säilyttää itsenäisyytensä.\nJumalanpelko ja vanhurskaus kohottaa kansan; ylimielisyys, Jumalan\nylenkatse, heikomman oikeuden polkeminen, sanalla sanoen, synti\nvie kansan perikatoon. Näin ollen on kansalla tavallaan kohtalonsa\nkäsissään, syystä että se voi luottaa Jumalan turvaan, jos se\ntunnustaa hänestä riippuvansa ja tämä tunnustus pääsee voimaan\nkansan koko elämässä, niin yksityisessä kuin julkisessa. -- Näiden\nperusaatteiden pohjalla loi puhuja katsauksen kansamme historiaan\nja osoitti sen nykyisen aseman tunnusmerkkinä olevan, että se oli\nlakien määräämä, että se oli riippuvainen ei yksityisten eikä\nhallituksen mielivallasta vaan oikeasta, semmoisena kuin se laeissa\noli julkilausuttuna. Säätyjen kokoontuminen todisti parhaiten tämän\naseman laadun, todisti että Suomen kansalla oli oikeus päättää\nomissa asioissaan ja yhdessä hallitsijan kanssa säätää lakinsa ja\nverottaa itseänsä. Puolen vuosisadan aikana oli kansakunta ollut\nkielletty harjoittamasta tätä oikeutta; nyt oli muutos tapahtunut,\nja \"senvuoksi vallitsi tänä päivänä juhlallinen tunnelma koko\nSuomen kansakunnassa, sen vuoksi sykkivät kaikkien sydämet, niin\nsenaattorin kuin talonpojan, niin harmaantuneen sotavanhuksen kuin\nnuoren neitosen, ilosta ja toivosta, sen vuoksi olivat ei ainoastaan\nkansakunnan edustajat tänään kokoontuneet pääkaupunkiin, vaan\nkoko kansakunta oli siellä, kansakunta oli jättänyt jokapäiväiset\ntoimensa ja ajatuksensa siivillä rientänyt valtiollisen elämänsä\nkeskuspisteeseen. Kansakunta ympäröi mitä kauneimpana turvallisuus- ja\nkunniavahtina ruhtinaansa ja edustajansa, ja vaikka se muodosti\nsilmänkantamattoman paljouden, se hiljaa ja kunnioittaen kuunteli\nhallitusmahtien keskustelua\". -- Tänään vietettiin Suomen kansan\nastumista täysikäisyyden asteelle, ja sen ilo oli oikeutettu, joskin\nkaksi seikkaa vielä painoi kansan sydäntä: toinen se, että sen\nvaltiollisten oikeuksien harjoittaminen voitiin mielivaltaisesti\nkeskeyttää pitemmäksi aikaa, toinen se, että Suomi, syystä että\nsillä oli Venäjän kanssa yhteinen hallitsija, saattoi tulla\nvedetyksi suurvaltioitten keskinäisiin selkkauksiin ja siten joutua\nsodan jalkoihin. Mutta olihan kansamme sittenkin onnellisempi\nkuin useimmat ei-itsenäiset kansat. --\"Ketä oli Suomen kansan\nkiittäminen nykyisestä asemastaan? Totta kyllä keisari Aleksanteri\nI:sen suurisuuntaista jalomielisyyttä ja keisari Aleksanteri II:sen\nyhtä suurisuuntaista oikeamielisyyttä. Mutta olisikohan semmoista\njalomielisyyttä osoitettu mille kansalle tahansa? Eiköhän Suomen\nkansa urhoollisuudellaan, uskollisuudellaan, lainkuuliaisuudellaan,\nkärsivällisyydellään ole herättänyt ruhtinaissa kunnioitusta ja\ntällä siveellisellä voimalla voittanut itselleen, mitä se ei koskaan\nmuulla tavoin olisi voinut itselleen hankkia? Mutta mistä ammensi\nSuomen kansa tämän voiman? Eiköhän uskosta viisaaseen, pyhään,\noikeamieliseen, kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka isällisen lempeästi\nhallitsee maailmaa ja kuitenkin mieheen katsomatta palkitsee\nkunkin, kunkin yksityisen ihmisen ja kunkin kansan sen tekojen\nmukaan?\" -- -- -- Suuremmat oikeudet enentävät vastuuta. Kun saamme\nratkaista omat asiamme, tulee meidän _osata_ tehdä se tiedolla ja\nymmärryksellä. Jos erehdymme on meidän syyttäminen itseämme. \"Ennen\nkaikkea on otettava menneisyydestä oppia tulevaisuutta varten.\nMuistakaamme aina, että siveellinen voima, se kunnioitus, jonka\nherätämme lainkuuliaisuudellamme, maltillamme, uskollisuudellamme ja\nkärsivällisyydellämme, että tämä voima on sadantuhannen pajunetin\nvoimaa suurempi, että tämä voima on voittamaton. Lopulta täytyy\nkuitenkin kaikkien, niin ruhtinaitten kuin kansojen, kumartaa\noikeaa. Oikea ei tässä maailmassa edisty ilman vastustusta, mutta\njos vain pysytään siinä uskollisesti, järkevästi ja maltillisesti,\nniin on se kumminkin vihdoin voittava\". -- Valtiopäivät ei ole\nmikään taikakeino, joka käden käänteessä muuttaa olot. Paljon on\nmeillä tarpeita, paljon uhrauksia vaatii niiden tyydyttäminen,\nja kärsivällisesti on parannusharrastusten tuloksia odotettava,\neikä ole edes sanottu, että me itse saamme korjata sadon. \"Ovathan\nesi-isämme jotakin tehneet meidän hyväksemme; emmekö me tekisi\njotakin jälkeläistemme hyväksi.\" -- Mutta katoavaa on kaikki\nmaallinen, kansatkin, valtiotkin häviävät, ainoastaan Jumalan\nvaltakunta, Jeesuksen Kristuksen perustama, on ijäti pysyvä.\n\"Etsikäämme ijäistä, niin voimme ijäisen valossa arvostella maallisia\nilmiöitä, ja uskollisuutemme pienessä, maallisessa, on tuottava\nijäisen palkinnon.\" -- Puhe päättyi rukoukseen suuriruhtinaan ja\nkansanedustajain edestä.\n\nSe vakava isänmaallinen tunnelma, se syvä käsitys juhlapäivän\nhistoriallisen tapauksen merkityksestä, joka esiintyy tässä puheessa,\ntodistaa kuinka Kihlman näinä vuosina oli kansalaisenakin kypsynyt.\n\nJuhlimista jatkettiin sitte niin, että porvaristo antoi päivälliset\n80 hengelle Holmbergin ravintolassa. Niissä v.t. pormestari J. Kr.\nSvanljung suomenkielellä esitti ensiksi keisarin ja sitte säätyjen\nmaljan, ja seurasi sen jälkeen Levónin maljapuhe paikkakunnalla\njo puolitoista vuotta olleelle kuvernöörille, parooni Wredelle --\n\"kansan miehelle\", saman puhe vastatulleelle presidentti S. Ekbomille\nja J. Kurténin lukion ja realikoulun opettajille, joten tämä\ntilaisuus myöskin muodostui Pietarsaaresta palanneen opettajiston\ntuliaispidoiksi. -- Illalla oli vihdoin tanssijaiset Kjellmanin\nravintolassa. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyystä että Kihlmanin talon sisustustyöt kestivät melkein jouluun\nsaakka, ei perhe halunnut lähteä jouluksi Kruununkylään, eikä mummo\nmyöskään tullut Vaasaan. Sitä vastoin lähti Kihlman Hannansa kanssa\nvuoden vaihteella matkalle, jolla käytiin Essenillä Ilmajoella,\nPietarsaaressa ja Kruununkylässäkin. Enimmän aikaa viivyttiin\nPietarsaaressa, jossa matkustajia tutuissa perheissä pidettiin\nerittäin hyvinä. \"Oli oikein hupaista jälleen nähdä kaikki nuo\nvanhat tutut kasvot\", Kihlman kirjoittaa vaimolleen, \"tuntui\nolevan niin ujostelematonta, niin kodikasta, niin gemüthlich\". He\nasuivat apteekkari Schaumanilla, jonka kanssa Kihlman suoritti\nluujauhomyllyjen tilejä, tullakseen siihen päätökseen, että\n\"tämä liike oli nykyään parhaimpia\". Se tuotti 6 prosenttia \"ja\nsitä paitsi käytetyn pääoman vähennystä\". Tämä yhteinen liike ja\nyhteistyössä kehittynyt tosiystävyys aiheutti, että Kihlman ja\nSchauman jälkimäisen kuolemaan asti ylläpitivät erittäin vilkasta\nkirjeenvaihtoa, jossa oli puhetta muustakin kuin liikeasioista.\nMuuten Schauman, joka oli harras kasvitarhan viljelijä, tavantakaa\nmuistutti Kihlmanin perhettä Pietarsaaren ystävistä lähettämällä\nvihanneksia, kukkia ja kypsiä rypäleitäkin (ensikerran syksyllä\n1864). Kihlman puolestaan koetti hankkia menekkiä Vaasassa\npohjoisemman kaupungin mainitunlaisille tuotteille.\n\nVielä matkalla ollessaan sai Kihlman vaimonsa kirjeestä lukea\nsanoman, että Emma Riska oli kuollut 11 p:nä tammik. (1864). Ei\nainoastaan hänen omansa, vanhemman, ja hänen vaimonsa, nuoremman,\nystävyyden tähden -- joka jälkimäinen pukeutui sanoihin: \"Jumalan\nikuinen rauha tälle lämpimälle, jalolle sielulle! Kaipaan häntä\nsyvästi\" -- vaan myöskin sen vuoksi, että vainaja oli asunut heidän\ntalossaan, liikutti tieto Kihlmanin sydäntä. Kotia tultuaan hän\nhautasi uskollisen ystävättärensä, jolle lukiolaiset kantajina\ntekivät viimeisen palveluksen. [Emma Riskan jälkeen muutti Kihlmanin\ntalon pienempään rakennukseen ensin neidit Berg, sitte neiti S.\nNordenkraft ja 1866 neiti Lovise Alcenius, joka luujauhomylly-yhtiön\nasiamiehenä osti maalaisilta luita. Luut säilytettiin talon\nmakasiinissa, kunnes ne lähetettiin Pietarsaareen.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoulutyötä oli Kihlmanilla Vaasassa vähemmän kuin Pietarsaaressa,\nnimittäin lukiossa 8 tuntia ja realikoulussa 4, s.o. yhteensä 12\nviikossa. Sitä vastoin häneltä ei puuttunut muunlaisia tehtäviä.\nJo v:sta 1860 oli Kihlman kuvernööri O. von Blomin määräyksestä\nVaasan teknillisen realikoulun johtokunnan jäsen, joulukuulla\n1863 Vaasan maistraatti kutsui hänet kaupungin rahatoimikamarin\npuheenjohtajaksi ja helmikuulla 1864 hänet kutsuttiin Vaasan Piplia- ja\nevankelisen seuran komitean jäseneksi. Kun tämän lisäksi vielä\nmainitaan, että hän Vaasaan tultuaan myöskin vastaanotti määräyksen\nolla Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin johtokunnan jäsen (toiset\nolivat: H. Rosenberg ja Levón) ja samoin valittiin Puuvillakehräämön\njohtokunnan jäseneksi, niin ymmärrämme, että Kihlmanilla, joka\nkaikissa toimissaan oli niin erinomaisen tarkka ja tunnollinen, oli\ntarpeeksi monta rautaa tulessa. -- Tässä yhteydessä mainittakoon,\nettä Kihlman jo 1859 oli kutsuttu Suomen Lähetysseuran asiamieheksi,\njonka tehtävänä olisi ollut lähetystointa varten kerättyjen rahojen\nlähettäminen seuran johtokunnalle Helsinkiin. Siihen hän kuitenkin\n(14/11 1859) antoi kieltävän vastauksen, \"siitä syystä etten\nminä vielä ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia\non sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa\". Kihlmanin epäilykset\nlähetysasiaan nähden johtuivat tietenkin Beckin vaikutuksesta.\n\nMitä seurusteluun tulee, oli se Vaasassa rajoitetumpi kuin\nPietarsaaressa. Täällä oli vähemmän sukulaisia kuin siellä, ja uusia\ntuttavuuksia perhe tuskin etsi. Kirjeistä päättäen on vain yksi uusi\nseurustelu tuttava mainittava, nimittäin kuvernööri, parooni Wrede\nperheineen, joka niinkuin ylempänä on mainittu oli lähin naapuri\neteläpuolella samoin kuin kauppaneuvos Levón oli lähin naapuri\npohjoispuolella. Keväällä 1864 oli Jalasjärvellä karhu kierretty.\nParooni Wrede, joka oli innokas metsästäjä, pani silloin toimeen\nmetsästysretken, jolla hän johti toista kymmentä vaasalaista nimrodia\nja sitä paitsi (kuopiolaista?) luutnantti Höökiä metsän kuningasta\nvastaan. Tietysti yksi ei kyennyt pitämään puoliaan niin monta\nvastaan: karhu kaatui Höökin luodeista. Sittemmin mesikämmen tuotiin\nVaasaan (luultavasti viimeinen tätä lajia, joka siellä on nähty),\nja Wrede toimeenpani peijaispäivälliset tapauksen kunniaksi. Tässä\ntilaisuudessa piti Kihlman humoristisen maljapuheen isännälle,\nomistaen tälle sen kunnian, joka sodassa aina myönnetään päällikölle,\nvaikka hän itse ei olisikaan vihollisen verta vuodattanut. Niin\npuhuja teki sitä mieluummin, kun hän eräitten muitten kanssa oli\nuskaltanut epäillä retken menestystä.\n\nYleensä Kihlman ja hänen perheensä terveyden puolesta viihtyivät\nhyvin Vaasassa, mutta kumminkin ansaitsee merkitä, että hän\nhuhtikuulla (1864) käydessään vaasalaisten osakkaitten edustajana\nPohjalaisen höyrylaiva oy:n vuosikokouksessa Porissa, vilustui\ntavalla, joka pitkäksi aikaa teki hänet raihnaiseksi. Onneksi hänen\nrintansa kesti tämänkin uhkaavan vaaran, ja kesäksi hän jälleen\ntoipui, mikä oli sitä hauskempaa, kun vanha äiti Kruununkylästä\nnyt tuli katsomaan poikansa uutta kotia. Siten täyttyi Kihlmanin\nlukuisissa kirjeissä esitetty toivomus saada kokeneelle, rakkaalle\näidilleen \"jonkunlaisella ylpeydellä näyttää\" -- niin hän kirjoittaa\n-- \"mitä hän oli kyennyt aikaansaamaan\". Muuten oli äidillä toinenkin\nsyy tulla: perheeseen oli näet helmikuulla ilmestynyt kolmas\npoikanen, joka oli saanut isänsä velivainajan nimen, Siegwarth. Tämän\ntulokkaan oli Kihlman esittänyt äidilleen humoristisessa kirjeessä,\njonka pienokainen itse oli kirjoittavinaan rakkaalle Mummolleen:\n\"Vaikka minun voimani eivät juuri sallisi mitään ponnistusta,\nkaikkein vähimmin kirjalliseen suuntaan, olen kuitenkin katsonut\nsopivammaksi itse käydä kunniatervehdyksellä Mummoni luona kuin\nantaa jonkun muun esittää minut. -- -- -- Mummolla on kolmaskin\npojanpoika, jota erotukseksi pikku veli Lorenzosta, saksaksi\nnimitetään 'Brüderle'. Maallinen elämänurani alkoi perjantaiaamuna\n19 p:nä helmik. klo neljänneksen yli 5:n. -- -- -- Sen jälkeen olen\nmelkein taukoamatta harrastanut iälleni kuuluvien velvollisuuksieni\nnoudattamista. Olen nukkunut, nukkunut yöt ja päivät. Tämä minun\nmenettelyni on enentänyt suosiotani äitini, isäni ja isoäitini y.m.\nluona, ja lauseita on kuulunut, jotka ovat minulle hyvin imartelevia,\nmutta joita kainouteni ei salli toistaa. Jos tulevaisuudessakin\nvoin yhtä helposti niittää laakereita, niin tulee minusta varmaan\nmainio mies. Mutta jättäkäämme tulevaisuus siksensä: Minä en välitä\nsiitä, en ollenkaan, olen, Mummo, todellakin niin tyyni kuin ei\nminulla tulevaisuutta olisikaan.\" -- Avautuuhan tässä meille vilahdus\nKihlmanin onnelliseen kotiin, josta lukiolaistenkin kesken juteltiin,\nettä isä oli ottanut pojan kätkyestä käsiinsä ja sitä ihaillen\nhuudahtanut: \"Ganz sonderbar!\"\n\nElokuulla vietti Kihlman iloisia päiviä Essenillä Ilmajoella.\nSiellä oli näet 21 p:nä Lydia von Essenin ja insinööri Edvin\nBergrothin häät. Saman kuun 8 p:nä oli toinenkin tuntemamme Lydia,\nnimittäin Lydia Bergroth Keuruulla viettänyt häitä v. t. kappalaisen\n(Kihlmanin oppilaan Helsingin ajoilta) Adolf Vegeliuksen [Kuollut\n1868 Perhon kappalaisena.] kanssa, ja tämä nuori pari oli myöskin\nsaapunut häihin Ilmajoelle. Kuvaavaa Kihlmanille on, että hän vähän\nennenkuin Vegelius rouvineen lähti Esseniltä pyysi saada puhutella\nnuorta rouvaa kahdenkesken. Silloin hän oli antanut Gelansa sisaren\ntyttärelle neuvoja alkavaa uutta elämää varten, sanoen m.m. miten\nhänen tuli koettaa tehdä kotinsa miellyttäväksi ja että hän ei saisi\nsurkutella miestään, vaikka tällä olisi vaikeitakin tehtäviä, vaan\naina rohkaista häntä täyttämään velvollisuuttansa. Kun hän odotti\nmiestään kotia, piti kylmällä säällä olla iloinen roihu uunissa ja\nlämmin ruoka pöydälle pantavana. Pöytä oli aina siististi katettava\nja kesäisin asetit tuoreella krassilla tai persiljalla koristettavat.\nSemmoisia neuvoja hän antoi puhuen paljon muutakin, niinkuin ainakin\nisä kodista eroavalle lapselleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuten tämä vuosi kului ilman merkkitapauksia Kihlmanin elämässä.\nJoulukuulta on sentään kerrottava, että silloin, 21 p:nä (1864),\nkuoli kauppias Gust. Th. Forssell Turussa 73 vuoden ikäisenä. Hän\noli hovioikeudenneuvos vainajan Forssellin veli ja jätti jälkeensä\nmelkoisen omaisuuden, joka, kun hän itse oli ollut naimaton, joutui\njaettavaksi kahdelle sisarelle ja kahden veljen lapsille. Siten\nhovioikeudenneuvoksetar ja hänen perheensä, jonka toimeentulo oli\nollut kaikkea muuta kuin huoleton, pääsi taloudellisesti turvalliseen\nasemaan; Kihlmanin rouvan osalle tuli noin 25,000 markkaa. --\nMelkein tasan kuukautta myöhemmin sattui toinen kuolemantapaus,\njosta tässä siteeraamme Kihlmanin omat sanat kirjeestä äidilleen\n(5/2 1865): \"Viime viikolla saimme tiedon, että lankoraukkani,\nonneton Oskar Forssell, on kuollut [25 ja puolen vuoden vanhana]\nSjählön sairaalassa sunnuntaina 22 p:nä tammik. Kirjoittaja ei sano\nmuuta kuin että hänen tautinsa oli lyhyt. Siten on siis tämä elämä\npäättynyt, elämä niin täynnä toivoa ja surua. Oskar oli luonnoltaan\ntavattoman lahjakas; itse viljeli hän luonnonlahjojaan väsymättömällä\nahkeruudella. Hän oli todella toivorikas nuorukainen. Ja juuri\nsilloin, kun hän oli herättänyt oikeutetuimpia toiveita, otettiin\nhäneltä kaikki: ensin sumentuu hänen ruumiillinen silmänsä, ja\nvaipuneena synkkämielisyyteen sen johdosta, että hänen uransa oli\nkatkennut, kalvaa synkkämielisyys, jota pakollinen toimettomuus\nylläpitää, hänen sielunvoimiaan, jotka sortuvat pimentääkseen\nsielunkin silmän. Sen jälkeen elää tämä ennen niin älykäs nuorukainen\nvielä kolmatta vuotta eläimenlaatuisessa tilassa kertaakaan avaamatta\nsuutansa puheeseen. Voi, miten kurja onkaan ihminen! Kuinka surkeaksi\nhän voikaan tulla kaikella ymmärryksellään! Kuitenkin oli Oskar\nnuorukaisen esikuva, ja se, joka jättää jälkeensä semmoisen muiston,\nei varmaankaan ole turhaan elänyt. Rauha hänen ylitsensä!\"-- Tähän\nlisättäköön vain, että Forssellin muisto ja maine jäi elämään hänen\npohjalaisten toveriensa piiriin, jotka olivat hänestä odottaneet\nenemmän kuin kenties kenestäkään muusta. Julkisuudessa hän tuskin\nollenkaan oli esiintynyt, mutta eräs hänen tutkielmansa Saulin\nluonteesta oli herättänyt ihastusta Fredrik Cygnaeuksessa, joka ilman\ntutkintoa antoi hänelle aineessaan korkeimman arvosanan. --\n\nSyyskuun 1 p:nä 1864 oli Normaalikoulu Helsingissä alkanut\ntoimintansa, ja oli tällä uudella oppilaitoksella silloin kolme\nyliopettajaa, J. E. Bergroth matematiikassa, H. L. Melander\nhistoriassa ja C. J. Lindeqvist kielissä, joista ensinmainittu\nmyöskin oli koulun rehtori. Lokakuulla (9 p:nä) Kihlman kirjoittaa\näidilleen: \"Helsingistä olen näinä päivinä saanut tervehdyksen\nBergrothilta, että minun ei pidä liiaksi kiinnittää itseäni\nVaasaan. Tämä viittaa muuttoon. Lilius on ehdolla Kokemäelle. Mitä\non tekeminen?\" Se oli ensimäinen enne siitä, että Helsingissä oli\nvalmistumassa Kihlmanille uusi laajempi toimiala. Ettei tämä asia\nkuitenkaan kohta ottanut sujuakseen suotuisasti, sen saamme tietää\nmyöhemmistä kirjeistä. Huhtikuun 5 p:nä 1865 Kihlman kirjoittaa:\n\"Helsingistä kuuluu paljon uutisia. Komitea on asetettava\nkouluasioita varten. Sen tulee laatia kouluille uusi vuosirahasääntö.\nTarkoitus on korottaa opettajien palkkoja. Vahinko vain että minä ja\nmoni muukin koulumies eronnee ennenkuin ehdotuksista totta tulee.\nMinä puolestani en jaksa enää odottaa. Jollen pian tavalla tai\ntoisella saa parempaa palkkaa, niin otan eron. Olen nyt palvellut\nkirkkoa ja koulua 19 vuotta ja kiivennyt 100 ruplasta 300:aan.\nArvelen tehneeni tarpeeksi yleiseksi hyväksi, kun pikkurahasta olen\nuhrannut parhaimmat voimani. -- Helsingistä kuuluu niinikään, että\nminut on senaatissa esitetty normaalikoulun teologianlehtoriksi.\nEn ole oikein tyytyväinen siihen, sillä minullakin pitäisi olla\nsananvuoro asiassa. Kuitenkaan ei minulta ole mitään kysytty, mikä\non sangen kummallista. Jonakin kauniina päivänä saan kenties lukea\nsanomista, että minut on nimitetty, ja arvatenkin luullaan, että\nminulle on osoitettu suurikin armo, kun minulle annetaan 1000 ruplaa\n23 tunnista viikossa. Minä olen toista mieltä: minusta on nimittäin\nmitä raskain ja vaikein työ opettaa uskontoa 4 tuntia päivässä. Onhan\nse oikeaa rippikoulun pitämistä koko vuoden, ja semmoisesta työstä\nei saisi edes niin paljon, että lastensa kanssa voisi syödä itsensä\nkylläiseksi. Se on surkeaa! Ja kestääkö terveyteni niin ankaraa\ntyöntekoa? Olen sentähden hyvin epätietoinen, onko minun suostuttava\ntarjoukseen. Olenhan jo 10 vuoden vanha koulukarhu (skolfux) ja\ntunnen jo tämän viran painon. En ole enää niin kärsivällinen. Pelkään\nmyöskin etten enää ole niin sopiva. Jos tarjous olisi tullut 10\nvuotta sitten, silloin olisi ollut toisin: nyt on ukko jo väsynyt\n-- -- -- poikiin.\" -- Ainoastaan neljä päivää myöhemmin (9/4) hän\nkirjoittaa samasta asiasta. Bergroth oli ilmoittanut sen olevan\nesillä senaatissa, ja että hän epäilemättä nimitettäisiin, jos hän\nitse tahtoo. Hänen tuli senvuoksi viipymättä lähettää myöntymyksensä.\nVirkatoimi käsitti 23 tuntia viikossa, ja palkka oli 800 ruplaa\nsekä 250 vuokrarahoja. \"Saatuani tietää nämät ehdot, olin kyllä\nhetken epävarma; mutta pian oli päätökseni tehty. Minä sähkötin\neilen: 'Koska 23 tunnin työ palkitaan tavallisella pedagogisella\nnälkähoitokeinolla, en voi vastaanottaa tarjousta.' -- Äiti ehkä\nihmettelee päätöstäni. En ole kuitenkaan katsonut mahdolliseksi\nmenetellä toisin, tekemättä mitä suurimpia uhrauksia. Ensiksikin\nmenettäisin useita tuhansia ruplia myymällä taloni, josta varmaankaan\nen saisi 6,000 ruplaa enemmän, edelleen omani ja perheeni mukavuuden\nkodissa, sillä Helsingissä olisi meidän tyydyttävä korkeintaan\n5:een huoneeseen, jotka maksavat 300 ruplaa vuokraa. Vihdoin olisin\nsaanut paljon ja vaikeaa työtä, josta en Helsingissä olisi elänyt\nniukastikaan. Jos minun on nälkää näkeminen, niin on se minulle\nmieluisempaa 8 kuin 23 tunnin työllä. On todella häpeällistä tehdä\nsemmoinen tarjous. Jos tahdon vaikkapa huonoimman rengin, niin en voi\ntarjota hänelle vähempää kuin ruokaa; mutta valtio ei häpeä antaa\nkoulunopettajain palvella vähemmästä kuin ruuasta. -- -- -- Olen siis\nvapaa muuttokysymyksestä, joka on koko vuoden häirinnyt rauhaani.\"\n\nSähkösanoman ohella oli Kihlman kirjeessä laajemmin esittänyt\nkantansa, ja vastauksessaan Bergroth tunnusti, että hän täysin\nkäsitti sen ja että kielto oli luonnollinen. Lehtorinvirka oli\nnyt vuodeksi eteenpäin jätettävä sijaisen hoidettavaksi, ja aikoi\nBergroth koettaa sillä aikaa saada viran mukavammaksi, s.o. tuntien\nluvun vähennetyksi 12:een tai 13:een ja palkan korotetuksi 1,350\nruplaan. Menestys oli kuitenkin epävarma. -- Tämä Bergrothin\nlupaus ei suinkaan ilahduttanut Kihlmania, sillä se palautti hänet\nepävarmuuteen, josta hän juuri oli tuntenut itsensä vapautuneeksi.\n\nLukijasta, joka tietää, että Kihlman itse, säästääkseen heikkoa\nterveyttään, oli valinnut vaatimattoman virkansa ja myöskin\nottanut lukuun, että hänen toimeentulonsa ei ollut riippuvainen\nsiitä, oliko palkka vähän isompi tai pienempi, tuntunee\nkirjeotteissa esiintyvä tyytymättömyys oudolta, mutta näennäinen\nepäjohdonmukaisuus on helposti selitettävissä. Se johtui näet siitä,\nettä koulunopettajain palkkakysymyskin oli tänä uudistusten aikana\ntullut päiväjärjestykseen. Opettajain kesken oli se kaikkialla\npuheenaiheena, ja niin kauas oltiin jo päästy, että, niinkuin\nylempänä mainittiin, Helsingissä asetettiin komitea laatimaan\nkouluille uutta vuosirahasääntöä. Mitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli\nhän maaliskuulla käynyt Turussa (Forssellin pesänsuoritusasioissa) ja\nsilloin T. Reuterin kanssa erikoisesti neuvotellut kielenopettajain\nasemasta. Sen huomaa eräästä pitkästä Reuterin kirjeestä, jossa\nei ainoastaan ole kysymys siitä, että heidän palkkansa olisivat\nkorotettavat kohtuulliseen määrään, vaan myöskin että heidän tulisi\nsaada joku sopiva (esim. lehtorin) arvonimi. Kihlman puolestaan,\njoka otti vähäpalkkaisten ja puutteenalaisten virkaveljiensä asian\nomakseen, ei tyytynyt esittämään mielipiteitään yksityisessä\nkirjeessä vaan tahtoi saattaa ne julkisuuteenkin, ja antoi 22\np:nä toukok. 1865 Vaasan lukion tarkastuspöytäkirjaan seuraavan\nsuorapuheisen lausunnon:\n\n\"Koska minulle on myönnetty tilaisuus esittää pia desideria\noppilaitosten hyväksi, olen sitä mieltä, että minun on lausuttava\nsana palkkakysymyksestä. On kyllä epämiellyttävää esiintuoda\ntoivomuksia tässä asiassa, syystä että siten antautuu alttiiksi\nepäluulolle, että puhuu vain omasta puolestaan. Kumminkin kestän\nmieluummin semmoisen halpamielisen epäluulon kuin vaikenen, milloin\nkoulun ja nousevan sukupolven paras on kyseessä. Jotta opetus\nolisi semmoinen kuin sen tulee olla, vaaditaan minun käsitykseni\nmukaan ensi sijassa kelvollisia henkilöitä, jotka rupeavat\nopettajiksi. Mutta kelvollisia opettajia ei ole saatavissa taikka\nainakaan ei toimessaan pysytettävissä, jos palkat ovat kehnoja,\nriittämättömiä. Kehno ravinto tekee aikaa myöten välttämättömästi\nkehnoja työntekijöitäpä kelvollisessakin työntekijässä voi lopulta\nsyntyä ylenkatse itseään ja tehtäväänsä kohtaan, kun hän huomaa,\nettä se, verrattuna muihin toimiin yhteiskunnassa, saa tältä\nhalveksimista osoittavan palkan. Koulun, nousevan sukupolven,\nhuolestuneiden vanhempien, oikeuden ja kohtuullisuuden nimessä\nvaadin, että koulunopettajille myönnetään palkka, joka vastaa\nheidän tehtävänsä tärkeyttä ja on verrattava kirkollisten ja\nsiviilivirkamiesten palkkoihin; minä vaadin Suomen koulun opettajalle\nniin suuren palkan, että hänellä on, ei ainoastaan yksinkertainen\nruoka itselleen ja perheelleen, vaan että hän, jonka tulee olla\nsivistyksen levittäjä ja edustaja, myöskin voi antaa omille\nlapsilleen sivistyneen kasvatuksen. Kuinka suuri palkka, laskettuna\nmarkoissa taikka viljassa, siinä tapauksessa olisi oleva, siitä\nsaattaa olla eri mieliä katsoen elintarpeiden vaihteleviin hintoihin\neri paikkakunnilla. Yleensä ja silmällä pitäen rahan nykyistä arvoa\nuskaltaisin olla sitä mieltä, että jos 2,000 mk. olisi vähin määrä\nja 6,800 korkein, niin ei olisi liiallisiin menty; vähemmällä\npalkanmuutos ei monestakaan tuntuisi todelliselta palkankorotukselta.\nOn nimittäin muistettava, että koulunopettajat tähän saakka ovat\nvoineet muuttaa kirkon palvelukseen, ja siinä saada palkan, joka on\nriittänyt täyttämään pedagogisen virkauran tuottaman vaillingin.\nKorotettakoon palkkaa vähitellen, rehellisten ja tunnollisten\nopettajain kehotukseksi, niin etteivät he vanhuudessaan kiroa\nsitä hetkeä, jolloin ryhtyivät työhön, joka ei ole tuottanut\nheille tarpeellista elatusta. Ei ole minun eikä meidän opettajain\nasia vastata kysymykseen, mistä varat semmoisiin palkkoihin ovat\notettavat. Meidän oikeutemme ja velvollisuutemme on sanoa, mitä koulu\ntarvitsee saavuttaakseen päämääränsä; kansakunnan asia on päättää,\ntahtooko se vai eikö antaa varoja siihen. Jollei tahdota myöntää\nlasten opettajille kohtuullista palkkaa, niin tyydyttäköön semmoiseen\nopettajistoon, jonka ainoastaan kykenemättömyys menestymään muilla\nurilla on määrännyt kasvattajantoimeen.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1865 oli Kihlmanilla monenlaisia huolia. Hän oli, niinkuin\nennen on mainittu, Puuvillakehräämön johtokunnan jäsen ja, Levónin\nmatkoilla ollessa, jonkun aikaa myöskin toimitusjohtaja. Amerikassa\nriehuvan sodan ja siitä johtuvan puuvillansaannin vaikeuden tähden\noli kehräämö seisonut koko edellisen vuoden. Se ei siis ollut\ntuottanut mitään, vaan päinvastoin oli vararahastosta menetetty 9,000\nmk. V. 1865 oli tehdas taas pantu käyntiin, mutta eräs onnettomuus\noli vähällä uudestaan aiheuttaa sen seisahduttamisen. Juhannuspäivänä\ntapahtui näet, että höyrylaiva \"Österbotten\", jolla oli m.m. lastina\npuuvillaa kehräämöyhtiölle, ajoi karille Sandön eteläpuolella ja\nloukkaantui niin pahoin, että suuri osa lastia turmeltui. Kihlman\nosti kuitenkin vakuuttajilta ensin sen osan puuvillaa, joka ei ollut\nkastunut, ja sitten myöskin alennetusta hinnasta merenvahingoittamat\npakat, joiden huomattiin olevan sisältä pilaantumattomia. Näin kävi\nmahdolliseksi pitää tehdas käynnissä, ja oli toimenpide senkin\ntähden edullinen, että puuvillan hinta samaan aikaan taas kohosi 35\nprosenttia.\n\nMainittu merionnettomuus tuotti Kihlmanille muutakin harmia. Oli\nnimittäin niin, että höyrylaivat vasta tähän aikaan olivat alkaneet\ntulla kaupungin rantaan, sen sijaan että ne ennen olivat pysähtyneet\nBrändöhön. Mitä \"Österbotteniin\" tulee, oli muutos päätetty\nmaaliskuulla yhtiökokouksessa Porissa, jossa Kihlman vaasalaisten\nosakkaitten puolesta oli ehdottanut asian. Huolimatta siitä, että hän\noli puhunut muitten edustajana ja että yhtiökokous yksimielisesti\noli hyväksynyt ehdotuksen, ruvettiin yksityisesti ja julkisestikin\nsyyttämään häntä ja Levónia onnettomuudesta ja vaatimaan, että\nheidän oli korvattava vahinko. Itse asiassa oli yksistään luotsi\nsyypää onnettomuuteen, hän kun vastoin kapteenin mielipidettä oli\ntahtonut kulkea Sandön _ympäri_, jotta ei laivaa tarvittaisi kääntää\nitse rannassa ennen lähtöä. Syytettyjen viattomuus oli kuitenkin\njokaiselle järkevälle niin selvä, ettei asiasta sen enempää tullut;\nmutta tunnollisesta Kihlmanista oli sentään ikävää kuulla, että hänen\nsanottiin ajaneen \"nurkkakunnan\" (kotteri) asiaa. Laivat laskivat\nyhä edelleen kaupungin rantaan ja -- onnellisesti, sillä nyt ei enää\nkukaan halunnut kiertää Sandön ympäri.\n\nTämän yhteydessä mainittakoon, että varsinkin tänä vuonna\nkämnärioikeuden puheenjohtaja J. Kr. Svanljung teki nimensä\nkuuluisaksi Vaasankirjeillään y.m. kertomuksen- tai sadun\nmuotoon laatimillaan kirjoituksilla kaupungin oloista Åbo\nUnderrättelser-lehdessä. Etenkin näissä jälkimäisissä vilisi\nviittauksia yksityisiin henkilöihin, joiden yhteisenä tunnusmerkkinä\noli, ettei niissä selitetty asioita parhaimpaan vaan pahimpaan\npäin. Nykyään olisi turhaa seikkaperäisemmin tutkia, mitä tekijä\nviittauksillaan on tarkoittanut: kaikki asianomaiset ovat poissa, ja\nsilloiset päivän riitakysymykset ovat unohtuneet. Kuitenkin on tässä\nmerkittävä, että Kihlmankin esiintyi julkisuudessa nimimerkki \"Kr:in\"\nkirjoitusten johdosta. Se tapahtui ensiksi niin, että hän Helsingfors\nTidningariin (n:o 213, 14/9) lähetti pari mietelmää (\"Tankar\"),\njoissa hän mainitsematta mitään nimeä tai asiaa ankarasti tuomitsi\nsemmoisia kynäniekkoja, jotka salakavalasti pyytävät vahingoittaa\ntoisten nimeä ja mainetta. Joku aika myöhemmin Kr. (Å. U:rissa)\n\"yleisen järjen nimessä lausui hylkäävän tuomion ajattelevan herran\ntekeleestä\", missä hän oli havaitsevinaan jesuitismiä, sofismiä,\nhierarkiaa y.m. pahaa. Silloin Kihlman painatti Wasabladetiin\nkirjoituksen, jonka pääajatus oli: \"Se koira älähtää, johon kalikka\nkoskee.\" -- Tämä sananvaihto oli kumminkin vähäpätöinen ottelu\nverrattuna siihen musertavaan iskuun, joka pari viikkoa myöhemmin\nkohdistettiin Svanljungiin. Nimellä \"Herra Kr.\" ilmestyi näet H.\nT:ssa (n:o 227:n liitteessä, 2/10) 8 palstaa pitkä kirjoitus,\njonka tarkoitus oli jollei pakottaa häntä vaikenemaan kuitenkin\nseikkaperäisesti karakterisoimalla hänen kirjailijatointaan tehdä\nse vastaisuudessa tehottomaksi. Kirjoituksen alla luettiin nimet:\nJ. Ekström, J. O. I. Rancken, A. G. J. Hallsten, Joachim Kurtén,\nFr. E. Conradi, Alfr. Kihlman, J. W. Sabelli ja G. v. Troil, mutta\neräästä kirjeestä (15/10) Kihlmanin äidille saamme tietää, että se\n\"suurimmaksi osaksi\" oli Kihlmanin laatima, jota paitsi \"muutamat\nkappaleet\" olivat laamanni Ekströmin kirjoittamat. Varsinkin\nalkupuolessa tunteekin helposti edellisen tekijän täsmällisen ja\nterävän esitystavan, mutta katsoen koko kirjoituksen aiheeltaan\nvälttämättömästi mieskohtaiseen laatuun emme tahdo sitä tässä\nselostaa. Mistä syystä ja missä hengessä Kihlman oli ottanut osaa\ntähän mielenosoitukseen ilmaisevat seuraavat lauseet äidille:\n\"En ole esiintynyt hra Kr:n tähden vaan loukatun totuuden [ja]\nyleisön tähden, jotta se tietäisi, missä määrin Kr:in tietoihin\non luottaminen. -- -- -- Mitä tulenkaan kärsimään, ja vaikka ei\nesiintymiseni tuottaisikaan näkyvää hedelmää, niin en kuitenkaan\nkadu sitä, sillä minä olen noudattanut vakaumustani: olen tehnyt\nmikä mielestäni on ollut velvollisuuteni.\" -- Ohimennen sopii\nhuomauttaa, että Vasabladet, joka olisi ollut lähinnä oikaisemaan\nmitä Kr:in kirjelmissä saattoi olla erehdyttävää, nykyään oli L. L.\nLaurénin käsissä ja että hän, miten olikaan näppärä kynämies, pelkäsi\nantautua taisteluun Kr:in kanssa. Siitä johtui että kaupunkilaisten\nitsepuolustus ilmestyi helsinkiläisessä lehdessä. Muutoin koko\ntämä seikka jälleen todistaa, että Kihlman kyllä osasi voittaa\nhitaisuutensa, milloin hänen oikeuden- ja totuudentuntonsa kehotti\nhäntä toimimaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutisista, jotka Kihlman tänä syksynä kertoi äidilleen, kuuluvat\nmuutamat hänen elämäkertaansakin. Niin esim. se, että syyskuulla\nperhe jälleen lisääntyi: syntyi näet neljäs poika, joka sai nimen\nUno Rafael. -- Toinen uutinen koski Esseniä. \"Esseniltä olen saanut\nkirjeen\", mainitsee Kihlman 1 p:nä lokak. \"Paljon mietittyään on\nhän suostunut noudattamaan kutsumusta ensi kevätlukukautena hoitaa\nkäytännöllisen teologian professorinvirkaa, joka on vapaa [Porvoon\npiispaksi tulleen] Schaumanin jälestä. He [Essen perheineen]\nmuuttavat siis koetteeksi Helsinkiin. Jollei miellytä, niin\npalataan Ilmajoelle. Se on nyt toinen kappalainen, joka kutsutaan\nprofessoriksi. Miten ovatkaan ajat muuttuneet!\" -- Kolmas uutinen\nkoski kirjoittajaa itseä. Aug. Lilius oli nimitetty Kokemäen\nkirkkoherraksi, ja Kihlman oli hakenut siten avonaiseksi tullutta\nteologianlehtorin virkaa. Hän oli ainoa hakija, mutta hänen oli\nsuoritettava asianmukainen opinnäyte tullakseen kysymykseen. Näin oli\nsiis Kihlmanillekin avautumassa uusi ura.\n\nLoppuvuodeksi oli Kihlmanilla nyt yllin kyllin työtä väitöskirjan\nkirjoittamisessa. Selittäessään marraskuun lopulla, miksi niin\nharvoin kirjoitti äidilleen, hän lausuu: \"Äiti, joka tuntee luontoni,\nsaattaa ymmärtää, kuinka levoton olen. Tahdon tehdä niin hyvää\ntyötä kuin mahdollista, ja sen vuoksi täytyy minun käyttää siihen\njokaista vapaata hetkeäni. En pane koskaan maata ennenkuin puoliyön\njälkeen ja kuitenkin ennätän mielestäni niin vähän. Monet toimeni\nvaikuttavat hyvin häiritsevästi. En saa koskaan rauhaa ennenkuin\nyöllä.\" Aineekseen hän oli valinnut kysymyksen lapsenkasteesta, joka,\nniinkuin edellisestä tiedämme, oli aikoja sitten kiinnittänyt hänen\nmieltään.\n\nLuonnollista on, että joululomakin kului tässä työssä. Itse joulun\nvietosta sisältää seuraava kirjeenote kuvaavan piirteen (äidille 7/1\n1866): \"Kiitän sydämellisesti kaikista joululahjoista. Kalleinta\nminulle oli Isän muotokuva. Nähdessäni sen tulin niin liikutetuksi,\nettä minun täytyi vetäytyä syrjään vuodattaakseni Isän muistolle\npyhitetyn kyyneleen. Oli kuin olisin hengessäni tavannut hänen\nhenkensä. Jumala suokoon hänelle rauhansa! On omituinen tunne siten\nhengessään elävästi seurustella aikoja sitten poismenneen kanssa. Ah,\nkuinka pian jopa lähimmät omaisemmekin unohtavat meidät maan päällä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutena vuotena 1866 oli Kihlmanin lähdettävä Turkuun painattamaan\nja julkisesti puolustamaan väitöskirjaansa, joka hänen lähtiessään\nei vielä ollut valmis. Ilmajoelta hän (13/1) kirjoittaa Hildalleen,\nettä hän Hannan seurassa hauskan matkan jälkeen oli saapunut\nEssenille, että hän tälle oli lukenut osia teoksestaan ja \"saanut\npainatusluvan\" ja että hän oli päättänyt matkustaa Tampereen kautta\nnauttiakseen appensa seurasta, jonka piti lähteä Helsinkiin.\nTietysti tulikin siten matkan alkupuoli hupaiseksi, mutta kun hän\nHuutijärvellä (Kangasalla) erosi Essenistä, oli alkanut sataa vettä\naivan niinkuin kesällä, ja Kihlmanin oli ylen vaikea lumettomalla\ntiellä päästä eteenpäin. Hän myöhästyikin kokonaisen päivän ja\nsaapui hyvin alakuloisena \"vanhaan Turkuun\". Eikä hän aluksi\nsielläkään saanut kehotusta, niinkuin näkyy seuraavasta otteesta\n(Hildalle 19/1): \"Keskiviikko-[tulopäivän]iltana kävin Titus Reuterin\nkanssa Renvallilla. -- Torsten tuli levottomaksi, kun sai tietää\naineeni. Sen johdosta syntyi vilkas keskustelu, jossa Renvall koetti\nantaa minulle parempia mielipiteitä, ilman että saatoin muuttaa\nvakaumustani. Lopputulos oli, että voisi tulla arveluttavaksi, jos\npysyisin kannallani. Eilen tein tervehdyskäynnin piispan ja muitten\nkonsistorin jäsenten luona, ja kaikki kohtelivat minua siivosti\nja ystävällisesti. Piispa oli oikein sydämellinen; mutta saatuaan\ntietää aineeni tuli hän hyvin alakuloiseksi. Hän selitti miten\nvaikeaksi kävisi, jos minä esittäisin harhaoppisia (heterodoxa)\nmielipiteitä, että minä saatoin hänet välikäteen, että hän tahtoi\nnimittää minut, mutta voisi hän itsekin tulla oikeauskoisten\nhyökkäysten esineeksi, syystä että hän, jonka tuli valvoa kirkon\nparasta, nimitti uskonnon opettajaksi henkilön, joka avonaisesti\njulkilausui kirkon käsitykselle vastakkaisia oppeja y.m. Hetken\nhiljaa kuunneltuani näitä purkauksia, sanoin olevani valmis kohta\nlähtemään kotia enkä suinkaan haluavani vastoin kirkonhallituksen\ntahtoa pakkautua kenenkään tielle j.n.e. Piispa vastasi silloin\nheti, että hän ei lainkaan tarkoittanut, että minun oli lähdettävä\npois, että hän päinvastoin toivoi, että tulen nimitetyksi, ja että\nhän itse puolestaan oli täysin levollinen seurauksiin nähden; mutta\nhän ainoastaan pelkäsi hedbergiläisten valitushuutoja y.m. Minä\njuttelin hänen kanssaan pari tuntia ja sain kutsun päivälliselle\ntänään. -- Niin ovat asiat: pelkään vähin, että palaan kotia\ntoimittamatta asiaani. Kumminkin olen nyt tavallista levollisempi.\nMenköön miten tahansa: päätökseni on peruuttamaton, että olen toimiva\nvelvollisuuteni ja omantuntoni mukaan. -- Älä puhu lähemmin näistä\nseikoista, jotta ei tarpeetonta lavertelua syntyisi. Piispa pitää\nminusta sydämellisesti, mutta pelkää (är rädd), tapansa mukaan.\nPeittäkäämme hänen heikkoutensa. Voit sanoa, että väitöskirjani\non herättänyt epäilyksiä, mutta että toivon voivani poistaa ne.\n-- Bergrothilta ei kuulu mitään. Jos niin tapahtuisi, ettei minua\ntäällä hyväksyttäisi ja että asia Helsingissäkin menisi myttyyn, niin\nkatsoisin täyttäneeni kaiken teologisen vanhurskauden ja sanoisin\nteologialle, nimittäin tälle inhimilliselle teologialle, joka tuottaa\nsydämelle ainoastaan rauhattomuutta, ikuiset jäähyväiset, ja sanoisin\nsen ilman kaipausta tai surua. On helpompi olla ihminen, kun ei ole\nteologi.\" --\n\nToiseltakin taholta Kihlmania ahdistettiin. Eräs \"kysyjä\" (Frågare)\npyytää näet (A. U. n:o 8, 20/1) saada tietää, oliko tuomiokapituli,\njoka nykyisin oli hyväksynyt muutaman kielenopettajan hakemuksen\nlehtorin virkaan, sitä mieltä, että kaikki semmoiset olivat\nhakukelpoisia, vai oliko tässä vain poikkeus kyseessä? Sen ohella\nhän tiedustelee, oliko prokuraattorin vai kenen velvollisuus ryhtyä\nasiaan, jos vääryyttä oli tapahtunut? -- \"Ikävä on, että minulla on\nkadehtija\", kirjoittaa Kihlman (22/1) mainiten \"kysyjän\" (jonka hän\nluulee maisteri C. G. Swaniksi). [Tämä lienee ollut erehdys. Ainakaan\nei maist. Swan enää muista kirjoittaneensa mitään Turun lehtiin.\nEräässä toisessa kirjeessä Kihlman sanoo Swanin aikovan hakea virkaa,\njota tämä ei kuitenkaan tehnyt. Mahdollisesti aiheutti jonkun antama\ntieto, että Swan oli ajatellut viran hakemista, olettamuksen, että\nhän oli kysyjä. -- Kysymys johtui siitä, että Kihlman ei ollut\nsuorittanut pedagogian tutkintoa, mutta tuomiokapituli lienee ollut\nsitä mieltä, että hän _pappina_ oli pätevä uskonnonopettajaksi.]\ntiedustelut. \"Kysymyksestä saattaisi luulla, että minä matelemisella\nolen hankkinut itselleni jonkun armon. Jos olisin tiennyt, etten\nole hakukelpoinen, niin en olisi vaivannut itseäni tänne, ja jos\nvielä tietäisin, etten sitä ole, niin lähtisin pitemmittä mutkitta\npois. Nyt en tiedä mitä olen. Renvall sanoo tuomiokapitulin\nselittäneen minut päteväksi; Hornborg sanoo, että kysymys vielä on\nratkaisematta. Saattaa siis tapahtua, että sitte kun olen suorittanut\nopinnäytteeni minut selitetään epäpäteväksi, ja koko työni on ollut\nturha. -- -- Olen tarjonnut palvelustani; jollei minua voida käyttää\nuskonnonopettajana, niin kelpaan kai vieläkin kielenopettajaksi,\nniinkuin ennen.\" --\n\nKaikki sujui hyvin. Arkkipiispa oli purkanut huolensa Renvallille,\njoka oli rauhoittanut hänet, ja Kihlman kiirehti kirjansa\nvalmistumista. Hän kirjoitti uudestaan johdannon, jonka jälkeen\npainatus alkoi, ja sen jälkeen hän suuressa ahdistuksessa jatkoi\ntyötään. Oli näet jo määrätty, että helmikuun 10 p:nä tapahtuisivat\nkäytännölliset kokeet ja 12:tena väittely.\n\nKeskellä tätä kiirettä kirjoitti Essen esittelijäsihteeri toht.\nWaenerbergin salaisuutena kertoneen, että senaatissa 18 p:nä oli\nkäsitelty ehdotusta, että Kihlman ilman hakemusta nimitettäisiin\nnormaalikoulun yliopettajaksi. Äänestäessä oli neljä ollut vastaan,\nneljä Kihlmanin puolella, jälkimäisten joukossa puheenjohtaja. Siitä\nseurasi, että esitys oli lähetettävä Pietariin, jollei pöytäkirjaa\ntarkistettaessa muutosta tapahtunut, jota Waenerberg ei ollut\nkatsonut luultavaksi. \"Niin ovat asiat, rakas Hilda. Olen tänään\nusein huokaillut Jumalalle, että hän johtaisi kaikki parhaimmaksi.\nMinä olen entiselläni. Jos tieto tulisi, että ehdotus on mennyt\nmyttyyn, niin olisin iloinen, en ainakaan murheellinen. Mutta jos\nse hyväksytään, silloin, Hilda, täytyy meidän alistua ja mennä,\nminne Herra kutsuu meidät. Tapahtukoon Jumalan tahto!\" Samasta\nkirjeestä (25/1) otamme vielä seuraavat rivit: \"Niin, rakas Hilda,\nlapsiamme täytyy meidän hoitaa: minun tulee käyttää enemmän aikaa\nheitä varten. Se on kuitenkin pysyvintä, mitä voi jättää jälkeensä:\nhyvin kasvatettuja lapsia. Das Gute soll man nur nicht erzwingen.\nOn oltava hyvin kärsivällisiä ja antaa hyvän juurtua. Meidän tulee\nolla yhtä kärsivällisiä kuin Isä taivaassa on meitä kohtaan. Kuinka\nkärsivällisesti hän odottaakaan parannustamme! Ja hän voisi kai kyllä\nkäyttää montakin pakkokeinoa! Mutta rakkaus on oleva vapaaehtoinen.\nJollei se sitä ole, jos siinä on vähintäkään pakkoa, niin on se\nulkokullaisuutta, ja kaikki on turmeltu.\"\n\nSeuraavasta kirjeestä (30/1) näkyy, että Kihlman vielä kuukauden\nvaihteella oli samassa pinnistyksessä. \"Toisinaan olen oikein\nepätoivossa. Eikä kuitenkaan auta menettää rohkeuttaan: minun täytyy\nkestää. Ei ole paljo jälellä, mutta kaikki vaatii aikansa, ja kun\nsanoja tulisi punnita kultavaa'alla, pitäisi olla enemmän aikaa\nja ennen kaikkea -- rauhaa. Tätä jälkimäistä en ole voinut\nsaada.\" -- -- --\n\nViikon päästä oli teos kuitenkin valmis: _\"Dogmen om barndopet.\nHistorisk-kritisk afhandling.\"_ Tutkimuksessa, joka käsittää 100\nsivua, tekijä on seikkaperäisesti esittänyt ja perustellut samat\nmielipiteet, jotka jo tavataan hänen muistutuksissaan toht. C.\nJ. Estlanderin käsikirjaehdotuksen johdosta (1854-55) ja joista\nhän oli kirjoittanut arkkipiispalle, kun tämä tahtoi kutsua hänet\nkatkismuskomitean jäseneksi (1863). Tässä riittänevät seuraavat\notteet ilmaisemaan Kihlmanin lähtökohdan ja lopputulokset:\n\n\"Luterilainen kirkko ei muodosta mitään poikkeusta muista\nerikoiskirkoista. Ei sekään ole yhdenmukainen Kristuksen todellisen\nkirkon kanssa. Eikä ole sille häpeä tunnustaa epätäydellisyyttänsä\nja pyrkimystään parempaan. Mutta se on häpeä, jos se elää\nsokeassa itsetyytyväisyydessä kaipaamatta enempää edistystä ja\ntäydellisentymistä. Jos se sanoo: minä olen rikas, olen kylläinen\nenkä tarvitse mitään, niin on se sokea ja tarvitsee totuuden\nsilmävoidetta oppiakseen tuntemaan köyhyyttään. Mutta niin ei\nvoi se kirkko sanoa, joka asettaa pyhän raamatun, kristillisen\ntotuuden lähteenä, itseään korkeammalle, kehottaen itsekutakin\nsiitä välittömästi noutamaan enempää valoa, ja joka pitää\ntunnustuskirjoissa säilytetyn tunnustuksen todistuksena siitä, miten\nraamatullinen totuus määrättynä aikana on käsitetty. Protestanttisen\nkirkon oppineimmat ja hurskaimmat teologit eivät senvuoksi olekaan\nepäilleet avonaisesti osoittaa, mitä puutteita he ovat huomanneet\nkirkonopissakin, ja lahjojensa mukaan koettaa myötävaikuttaa\nkristillisen totuuden täydellisempään käsittämiseen.\"\n\n\"Niihin dogmeihin, jotka kaipaisivat enempää tutkimista ja jotka\nolisivat saatavat parempaan sopusointuun kokonaisuuden kanssa,\nluemme sakramentteja koskevan. Erittäinkin olisi kasteenoppi\nlapsenkaste-muodossaan huolellisemman perustelun tarpeessa (tarfva en\nomsorgsfullare begrundning).\" [Siv. 3-4.] -- -- --\n\n\"Miten vaikea tämä uskonkappale onkaan ja miten horjuva käsitys\nsiitä historian todistuksen mukaan onkaan ollut, näyttää meistä\nkuitenkin niin paljon varmalta, että lapsenkasteen hylkääminen ei\nole oikeutettu. Ainoastaan silloin kun lapsenkasteelle annetaan\nmerkitys, jonka kautta kristinuskon tärkeimmät totuudet saatetaan\nvaaraan, on oikeutettua vastustaa sitä. Että teoriat lapsen uskosta\nja uudestasyntymisestä ovat aiheuttaneet semmoisen vaaran, ei ole\nkiellettävissä\". [Siv. 98.] --\n\n\"Mutta koska raamatussa lapsenkastetta ei nimenomaan käsketä\neikä edes mainita, niin ei sen laiminlyömistä voida leimata\nantikristilliseksi. Sitä vastoin on täydellisesti kristinuskon henkeä\nvastaan tehdä lapsenkaste pakolliseksi toimitukseksi. Koska Kristus,\njolla yksin on oikeus säätää lakeja seurakunnalleen, ei ole määrännyt\nvissiä aikaa, jolloin kaste on toimitettava, ei mikään inhimillinen\nvalta (myndighet) ole oikeutettu rajoittamaan Hänen myöntämäänsä\nvapautta. Kirkko toimisi ainoastaan sopusoinnussa korkean\nPerustajansa hengen kanssa, samoin kuin arvonsa mukaisesti, vapaalle\nvakaumukselle perustettuna yhteytenä, jos se jättäisi yksityiselle\nseurakunnanjäsenelle vallan määrätä, milloin hänen lapsensa ovat\nkastettavat.\" -- [Siv. 99.]\n\nItse väittelystä Kihlman kertoo äidilleen: \"Viime keskiviikkona\nsairastuin lievään vatsakuumeeseen. -- Sairauteni tähden ei\nkäytännöllisistä kokeista lauantaina tullut mitään. Maanantaina\n[12 p:nä] tunsin itseni [kiitos olkoon lääkärin ja ystäväni T.\nReuterin hoidon] siinä määrin paremmaksi, että päätin väitellä.\n[Kirjoittaessaan kotiinsa Kihlman humoristisesti lausuu: 'Tiedän\nettä ajatuksissanne olette luonani, kun olen kiikissä (i pressen)!\nOlen usein muistanut Ragnar Lodbrokin sanoja käärmekuopassa: 'Kyllä\nkai porsaat röhkisivät, jos tietäisivät, mitä karju kärsii'.']\nNousin sairasvuoteeltani ja lähdin suoraan kateederiin. Kestin\nihmeellistä kyllä yli neljä tuntia, k:lo ll:sta yli 3:een saakka.\n[Toht. J. A.] Lindelöf oli ex officio opponens, prior oli eräs\npastori Alopaeus, ylimääräisinä esiintyivät arkkipiispa ja rovasti\nE. M. Rosengren (innokas hedbergiläinen). Lindelöf ja arkkipiispa\nolivat erittäin humaanisia, samoin Alopaeus. Rosengren [joka vasta\nväittelytilaisuudessa oli saanut kirjani käsiinsä] huusi ja melusi\nja teki itsensä naurettavaksi koko yleisön edessä. Olen jäävi\narvostelemaan itseäni, mutta luullakseni en menestynyt huonosti:\nainakaan ei väitteitäni osoitettu vääriksi. Lopputulos on sentään\nepävarma. Minua pidetään kerettiläisenä, kirkolle vaarallisena\nhenkilönä. On mahdollista, että teoreettinen opinnäytteeni hyljätään,\ntaikka ainakin katsotaan vähäarvoiseksi, vaikka väittelyssä\ntunnustettiin, että väitöskirjani oli laadultaan akateeminen, ja\nettä siis olin tehnyt enemmän kuin tarvittiin. Jos minut hyljätään,\nei Äidin pidä surra. En minä aio sitä hävetä, päinvastoin merkitsen\nsen ansioluettelooni. Kumminkin toivon vielä hyvää loppua.\nArkkipiispa ja tuomiorovasti ovat puolellani, niin myös Lindelöf. --\nHuomenna [14 p:nä] ovat käytännölliset kokeet k:lo 8-10. -- Tämän\nhevoslääkityksen jälkeen tunnen itseni paremmaksi enkä huonommaksi.\nJumalalle kiitos kaikesta. Antaudun hänen turviinsa, sillä etsin\nHäntä ja Hänen totuuttaan. Vaikka ihmiset eivät hyväksy minua, toivon\nsentään, että Hänen mielihyvänsä ei ole minusta kääntynyt.\" [Olemme\nottaneet tämän kirjeestä äidille, syystä että kirjeet vaimolle ovat\nliian seikkaperäiset.]\n\nKokeet eivät onnistuneet täysin tyydyttävästi, osaksi liiallisesta\nperusteellisuudesta, osaksi väsymyksestä (Kihlman valmistautui\nniihin k:lo 4:ään aamulla!). Pari tuntia myöhemmin tuomiokapituli\nkokoontui tekemään päätöstään. Tietopuolinen opinnäyte arvosteltiin\nkorkeimmalla arvolauseella, käytännölliset kokeet lähinnä\nkorkeimmalla, ja Kihlman nimitettiin teologianlehtoriksi Vaasan\nlukioon. Kun kapitulin jäsenet k:lo 2 saapuivat päivällisille\nKupittaan ravintolaan, mihin asianomainen oli kutsunut heidät, toivat\nhe hänelle tämän tiedon ja onnittelunsa -- sitä tervetulleemmat,\nkun hän viime hetkeen saakka oli odottanut pahinta. Heikko kun oli\nsairautensa jälkeen, istui uusi lehtori ja isäntä palttoo päällä\narkkipiispan ja presidentti Procopén välillä, joka jälkimäinen oli\nkutsuttu vanhana tuttuna. Kihlmanin esittämien maljojen jälkeen\npiti arkkipiispa hänelle mitä kauneimman ja sydämellisimmän\nonnentoivotuspuheen. Päivällisten syötyä istuttiin maljakon\nympärillä ystävällisesti pakisten k:lo 8:aan illalla. Keskellä\njuhlatilaisuutta sai Kihlman sähköteitse lämpimän onnentoivotuksen\nvirkatovereiltaan Vaasasta, mikä suuresti ilahdutti häntä. --\nTuomiokapitulin äänestyksestä annettiin hänelle sittemmin tieto,\nettä jotkut herroista olivat tunteneet samoja tunteita kuin Herodes,\nkun hän ajatteli, että Johannes Kastaja oli mestattava. Sen täytyi\ntapahtua, joskin raskaalla sydämellä. Sentähden kesti neuvottelu\ntavattoman kauan. \"Hjelt oli minua vastaan ja samoin Hornborg.\nJälkimäiselle Renvall muistutti, ettei hänkään, Hornborg itse, ollut\npuhdasoppinen tutkimuksessaan kasteesta; miksi oli hän niin tarkka\nminuun nähden? Hjelt oli lopulta selittänyt, että hän ei tahdo\nvastustaa minua, koska arkkipiispa, jonka lähinnä tulee vastata\nkirkon puhtaan uskon säilyttämisestä, sekä 4 teologiantohtoria\nkatsoi voivansa hyväksyä minut.\" Lopputulos oli tietoperäisestä\nopinnäytteestä 25/28 (Arkkipiispa, Hjelt ja Hornborg kukin 3, muut\nkukin 4) ja käytännöllisestä 23/28 (Renvall ja Hornborg kumpikin 4,\nmuut kukin 3). \"Arkkipiispa antoi tietoperäisestä ainoastaan 3 ääntä,\nluultavasti näyttääkseen, ettei hän sentään hyväksynyt sisällystä,\ntaikka jotta hän ei tekisi itseään moitteenalaiseksi; Hornborg taas\nantoi 4 ääntä käytännöllisessä korvatakseen mitä oli vähentänyt\ntoisessa äänestyksessä.\" -- Varmana pidettiin, että Kihlman ei olisi\nsaanut painatuslupaa, jos käsikirjoitus olisi valmiina kiertänyt\nkapitulilaisten luona. Nyt se oli hänelle annettu Renvallin vastuulla\n-- ja tästä huomaa, että Kihlman luultavasti olisi palannut tyhjin\nkäsin Turusta, jollei teoksen myöhäinen valmistuminen olisi tehnyt\nedeltäkäyvää tarkastusta mahdottomaksi.\n\nVoimistuakseen viipyi Kihlman Turussa 20 p:ään, ollen koko ajan\nmitä ystävällisimmän huomaavaisuuden esineenä tuttaviensa puolelta.\nArkkipiispan epäilykset näyttivät kerrassaan hälvenneen, ja erotessa\nhän suuteli Kihlmania. Kumminkin tunsi tämä enimmin kiitollisuutta\ntuomiorovasti Renvallia kohtaan, joka tosiystävänä oli häntä tukenut.\n\nMiten tyytyväinen Kihlman oli, sen huomaa seuraavista riveistä\näidille (25/2): \"Niin, hyvä Äiti, olen nyt taas hupaisessa kodissani.\nOlen suorittanut tehtäväni tavalla, joka on saavuttanut tuomarieni\ntunnustuksen. -- Olen nyt teologianlehtori: tulevaisuuteni on\njotenkin turvattu. Saan käyttää aikaani ja kykyäni semmoiseen, joka\non minulle sydämen asia. Olen nyt mielestäni päässyt toivomusteni\nperille. Korkeammalle en ole pyrkinyt, toivon vain, että terveys ja\nvoimat sallisivat minun siunauksellisesi vaikuttaa sillä paikalla,\njohon olen tullut. Minulla on niiden kunnioitus, jotka tuntevat\nminut, minulla on ymmärtäväinen, lämpimästi tunteva, jalosti\najatteleva, rakastettu vaimo, eivätkä lapseni vielä aiheuta mitään\nerikoisia huolia. Olen niin onnellinen ja tunnen itseni niin\nonnelliseksi, ja onnentunteeni kahdistuu siitä, että Äiti vielä elää\nja, saatuaan kärsiä niin paljon huolia minun tähteni, on onneni\ntodistajana. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, kaiken hyvän\nantajaa kohtaan.\"\n\nÄidin vastaus on liikuttavan hellä: \"Minun on vaikea sanoin ilmituoda\nonnellisuutta ja iloa, joita olen saanut kokea, kun olet, lauseesi\nmukaan, päässyt toivomustesi ja harrastuksesi perille. Ainoastaan\nJumala tietää, mitä kiitollinen sydämeni tuntee. -- Et sinä ole\nkoskaan tuottanut minulle surua, paitsi silloin kun päätit lähteä\nSaksaan. Silloin itkin ja tuskittelin erotessani sinusta -- ja nyt,\njuuri se levottomuus ja tuska, jotka silloin vaivasivat minua, ovat\nnyt muuttuneet minulle syvimmäksi iloksi ja riemuksi. Tiedät, kuinka\nsydämestä rakas aina olet minulle ollut: sinun onnesi on ollut minun\nonneni. Jos Jumala sallii, että jotain semmoista tapahtuu jollekin\nsinun omaisistasi, niin silloin vasta tunnet, minkä onnen minä nyt\nolen kokenut.\" -- -- --\n\nMutta ei Kihlman sittenkään ollut ilman huolia. Toiselta puolen\nhuolestutti häntä ajatus, että Helsinkiin-muutto kenties oli\nedessä, toiselta puolen hän luuli väitöskirjansa synnyttävän ikävää\npolemiikkia. \"Jos siitä olisi hyötyä totuudelle, niin polemiikki\nolisi ilahduttava. Mutta tavallisesti se kehittyy toraksi ja\nherjaukseksi, jota en rakasta. Olen kuitenkin yleensä levollinen.\nEi kukaan voi minua tuhota (förderfva), jollen itse sitä tee. Lokaa\nvoidaan heittää päälleni, mutta sillä en ole tuhottu. Voidaan\nosoittaa, että olen väärässä, mutta en silläkään ole tuhottu.\nOlen ainoastaan tahtonut tietää, mikä on totuus, ja muuttaisin\nmielelläni mielipidettä, niin pian kun huomaisin erehtyneeni.\" [Että\nmuutkin odottivat polemiikin syntyvän, todistaa esim. seuraava\note K. E. Stenbäckin kirjeestä (13/3) Kihlmanille: \"Onneksi että\nolet päässyt Turun kiirastulesta. Olen mielenkiinnolla lukenut\nkirjasesi lapsenkasteesta. Sinä pitelet surkeasti oikeauskoisuutta --\nihmeellistä, että tuomiokapituli antoi: laudatur. -- Mutta odotappas\n-- kyllä tullee satamaan anateemoja sekä idästä että lännestä. Ja\njollei niin tapahdu -- todistanee vaikeneminen niin tärkeässä asiassa\njoko että hengellinen välinpitämättömyys on yleinen taikka että --\ntotuus voittaa yhä enemmän alaa.\" --]\n\n       *       *       *       *       *\n\nTotta puhuen Kihlmanin tutkimus herättikin sangen suurta huomiota\nkirkollisissa ja uskonnollisissa piireissä, eikä siitä aivan\nvähän kirjoitettukaan, vaikkei se sentään aiheuttanut mitään\nmerkillisempää polemiikkia. Ollen sitä mieltä, ettei syventyminen\ntähän riitakysymykseen enemmän kuin muihinkaan esiintyviin puhtaasti\nteologisiin erimielisyyksiin välttämättömästi kuulu elämäkertaan,\ntahdomme vain ohimennen merkitä muutamia siihen liittyviä\nilmiöitä. -- Jo maaliskuun alussa julkaisi A. V. Ingman eräässä\nkirjoituskokoelmassa (Uppsatser i bibliskt-theologiska ämnen, 3:mas\nvihko) lyhyen tutkimuksen nimeltä: \"Uuden testamentin kasteenopin\nperuspiirteet.\" Mainitsematta Kihlmanin nimeä tekijä alkusanoissaan\nkuitenkin viittaa hänen teokseensa. Myönnettyään näet ensin, ettei\nyksikään kirkollinen oppi ole enemmän sumun ja pimeyden peittämä kuin\nlapsenkasteen uskonkappale, hän lausuu, \"että eräs täysin oikeutettu\ntieteellinen tutkimus on saanut aikaan, että kaikki hurskaimmat\nkristityt nyt jännityksellä odottavat herätetyn riitakysymyksen\nselvitystä\". Muutoin Ingman puolustaa lapsenkastetta ja kehottaa\n-- baptisteja miettimään hänen esittämiään todistuksia. Tästä\nvoinee päättää, ettei Kihlmanin tutkimus ollutkaan välittömästi\naiheuttanut kirjoitusta, vaan luultavasti se tosiasia, että juuri\nnäihin aikoihin baptismi oli alkanut saada kannattajia Suomessa\n(Ahvenanmaalla ja Pohjanmaan ruotsalaisissa rannikkopitäjissä). Mitä\nKihlmaniin tulee, oli hän kokonaan vieras baptistiselle liikkeelle,\neikä hän suinkaan ollut tarkoittanut sen puolustamista. Kenties\nsaattaakin olettaa, että Ingman juuri senvuoksi jätti Kihlmanin\nnimen mainitsematta ja hänen kirjansa sisällyksen koskettelematta,\nettei häntä luettaisi lahkolaisiin, joihin tekijä koetti vaikuttaa.\n-- Edelleen tavataan Kirjallisen Kuukauslehden huhtikuun numerossa\nA. F. Granfeltin kirjoittama arvostelu. [Ruotsiksi kirjoitettu,\ntoimituksen suomentama.] Se alkaa tunnustamalla, että Kihlmanin teos\ntodistaa tekijän omistavan useita todellisen tieteellisyyden avuja,\nnimittäin \"selvän ajatuksen-juoksun, historiallisen tutkimushengen,\ntarkastaja-terävyyden sekä miellyttävän, täysi-painoisen ja\nselvä-ymmärteisen lausetavan\" sekä \"jumaluus-opissa ei aina\ntavallisen uskalluksen, jonka hän on osoittanut julkisesti ja\npeittämättä lausumalla ne päätökset, joihin tutkimuksensa on\nhänen vienyt eräässä kysymyksessä, missä oma vakaumuksensa näkyy\neroavan kirkon opista.\" Lähemmin selostamatta kirjan sisällystä,\njossa löytyy \"paljon sekä hyvää että totta\", hän sitte huomauttaa,\nettä tekijän premissien oikeastaan olisi pitänyt johtaa hänet\nhylkäämään lapsenkasteen, ja puolustaa m.m. omaa julkaisemassaan\ndogmatiikassa esitettyä kantaansa, jota Kihlman ei ollut hyväksynyt.\n-- Vihdoin mainittakoon, että (Angelniemen kappalainen) H(egesippus)\nH(ippolytus) H(jerpe) vielä s.v. eri kirjasena julkaisi 56 sivua\nkäsittävän arvostelun. Tämä tarkastaja ei myönnä Kihlmanin\ntutkimuksella olevan tieteellistä taikka muutakaan arvoa. Se on muka\nkauttaaltaan pintapuolinen, ja tekijän tarkoitus on ryöstää kirkolta\nlapsenkaste. Jos hän menestyy siinä, ennustaa arvostelija, niin\nmenetetään pian pyhä ehtoollinenkin ja lopuksi koko raamattu!\n\nTietääksemme Kihlman ei esiintynyt julkisuudessa puolustaakseen\nteostaan. Syynä oli kai ei ainoastaan hänen vastenmielisyytensä\nryhtyä julkiseen polemiikkiin, vaan myöskin ajan puute. Asuinpaikan\nja viran vaihto sekä monet muut seikat tekivät näet nyt seuraavan\najan ehkä levottomimmaksi jaksoksi hänen elämässään.\n\nMitä muutoin tulee tähän Kihlmanin yritykseen luoda valoa\nlapsenkasteen, Ingmanin sanoja käyttääksemme, \"sumun ja pimeyden\npeittämään\" uskonkappaleeseen, tahtoisimme lopuksi sanoa seuraavaa:\nOlkoonpa niin, että hän kenties monessakin kohden erehtyi, kumminkaan\nei kellään, joka on tutustunut hänen kehitykseensä, voine olla\nvähintäkään epäilystä siitä, että hän ryhtyi aineeseen sisällisestä\npakosta. Kun samalla on tunnustettava hänen lähtökohtansa pätevyys,\nnimittäin että kristitylle raamattu on korkein totuuden lähde ja\nmyöskin että \"ei tavallista\" uskallusta vaadittiin julkituomaan\nkirkon opista eroavia mielipiteitä, niin tullaan siihen päätökseen,\nettä hänen julkaisunsa oli kunniakas teko, sen vakavan harrastuksen\narvoinen, joka nuoruudesta saakka oli häntä elähyttänyt. Ettei\nKihlman ollut mikään reformaattori-, uudistajaluonne, sen tiedämme,\nsellaiseksi hän oli liian mietiskeleväinen, liian \"hidas\", mutta\ntarkoittiko hän teoksellaan aikaansaada uudistusta vai eikö, oli se\nhänen sielunsa syvimmän intomielen, hänen totuudenetsintänsä tuote.\n\nYlempänä huomautettiin, että Kihlman pari kertaa ennen oli ilmituonut\najatuksensa lapsenkasteesta. Itse asiassa on tutkimus oikeastaan\nkatsottava myöhään kypsyneeksi hedelmäksi hänen opinnoistaan\nensimäisellä Saksan matkalla. Olipa hän Stuttgartissa syventynyt\ntunnustuskirjojen tarkastukseen ja Tübingenissä saanut varman\npohjan, miltä käydä hämäriin kysymyksiin käsiksi, ja uskalluksen\njulkilausua päätelmänsä. Juuri kiireimmän työn aikana Turussa hänelle\nsaapui maisteri (sittemmin yliopettaja) K. Ervastin välittämä\ntervehdys Beckiltä, jolle hän Wagnerin käynnin jälkeen (1858) ei\nollut antanut tietoja itsestään, ja silloin Kihlman kirjoitti\nvaimolleen: \"Ahdistuksen hetkinä olen usein ollut siellä [Beckin\nluona Tübingenissä].\" Ohimennen mainiten Beck ei ollut hyväksynyt\nhänen valitsemaansa ainetta, ei mielipiteitten vuoksi, vaan sen\ntähden, että tutkimus sisällykseltään välttämättömästi tulisi olemaan\npääasiassa kriitillinen eikä myötäperäinen (positiv).\n\n    [Saman huomautuksen teki Granfeltkin mainitussa arvostelussaan.\n\n    Koska puheena ollut Kihlmanin teos on ainoa hänen itsensä\n    julkaisema, olen pyytänyt toht. _Erkki Kailalta_ arvostelua\n    siitä nykyajan kannalta, ja on hän hyväntahtoisesti antanut\n    seuraavan lausunnon, jonka otan tähän lyhentämättä:\n    \"A. Kihlmanin väitöskirja 'Dogmen om barndopet' on\n    akateemisestikin katsoen arvokas tutkimus. Sen vahvimpana\n    puolena on kritiikki, asianomaiseen kirkonoppiin sisältyvien\n    heikkouksien ja ristiriitojen esittäminen; heikompi on esitys\n    tekijän omasta kannasta. Mutta tutkimus tahtookin olla\n    etupäässä 'historiallis-kriitillinen'. Tutkimus on myöskin\n    pääosaltaan _itsenäistä_ työtä. Esityksessään omantunnon- ja\n    uskonpsykologiasta Kihlman tosin nojautuu opettajaansa Beckiin;\n    myöskin hän pitää Beckin käsitystä lasten kasteesta totuutta\n    lähimpänä, mutta tekee sitäkin vastaan muistutuksia. Mutta mitä\n    itse dogmin kritiikkiin tulee, esiintyy siinä kauttaaltaan\n    Kihlmanille ominainen dialektinen terävyys. Tällaisen tutkimuksen\n    esittäminen v. 1866 osoittaa myöskin suurta _rohkeutta_, sillä\n    aika kulki kirkollisessa suhteessa taantumuksen merkeissä ja\n    vallitsevalta kirkolliselta taholta katsoen oli tutkimus pahasti\n    harhaoppinen.\"\n\n    Missä määrin Kihlmanin tutkimuksella on ollut _vaikutusta_\n    meikäläisissä oloissa on vaikea sanoa. V. 1886 toisen\n    kirkolliskokouksen hyväksymässä käsikirjassa ovat kastettavalle\n    lapselle asetetut kysymykset poistetut, samoin manaus\n    (exorcismi), mitkä muutokset epäilemättä tapahtuivat Kihlmanin\n    haluamaan suuntaan; mistä vaikutuksesta on minun vaikea sanoa.\n    Epäilemättä n.s. \"raamatullinen suunta\" (piispa Johansson y.m.)\n    näitä muutoksia kannattivat. V:n 1886 kastekaavassa kuitenkin\n    identifioidaan lapsenkaste ja uusi syntyminen, mikä on kokonaan\n    Kihlmanin intentiooneja vastaan. Siinä suhteessa 1913 hyväksytty\n    kastekaava paljon enemmän vastaa Kihlmanin toivomuksia; sitä\n    paitsi on siinä vaihtoehtoisia kaavoja, niinkuin hän toivoi.\n    Luulen että Kihlman olisi ollut tyytyväinen ainakin muutamiin\n    näistä.\n\n    Kihlmanin ehdotus, että kirkkolaissa vanhemmille asetettu\n    _lastenkastepakko_ poistettaisiin, ei ole _meillä_ saanut\n    mainittavaa kannatusta. Jollei uskonnonvapauslakia saada, on\n    kuitenkin tapauksien logiikka siihen luultavasti johtava.\n    Tunnettu positiivinen ja raamatullinen teologi _Schlatter_\n    (Tübingen) kirjoittaa asiasta dogmatiikassaan: \"Der Lage wäre\n    wohl am meisten angemessen, wenn wir wieder die gemischte Praxis\n    bekämen, wie sie in der Kirche des römischen Reiches vorhanden\n    war, wo die Taufe erwachsener und die von Kindern nebeneinander\n    bestanden. Es wäre für die Gemeinde und die ganze Taufpraxis\n    eine wesentliche Förderung, wenn sich je und je nicht nur Kinder\n    sondern auch Männer zur Taufe einfänden, die sie mit eigenem\n    Wissen und Willen begehren und zu sägen vermögen, warum sie sich\n    an Christus wenden.\" Das christliche Dogma s. 467 s. 1911.]\n\n-- Huomattavaa on, että 1866 muutenkin muodostui jonkinlaiseksi\nmerkkivuodeksi Beckin opinkannan, \"uusimman raamatunteologian\"\nhistoriassa Suomessa. Sinä vuonna näet Ingman vihdoin julkaisi\nkokoelman ruotsinnoksia (Sjutton kristliga tal) Beckin saarnoista\nja sen yhteydessä luonnekuvauksen hänen oppisuunnastaan sekä eri\nvihkosen, jossa hän puolusti Beckin raamatunteologiaa ruotsalaisen\ntoht. Landgrenin ilmeisestä väärinkäsityksestä johtuvia syytöksiä\nkohtaan. Tästä näkyy, kuinka hitaita Beckin ystävät meillä\ntodellisuudessa olivat esiintymään julkisuudessa, ja, jollei\noteta lukuun Kihlmanin ainoastaan käsikirjoituksissa luettavia\nruotsinnoksia, tuli nyt vasta laajemmalle yleisölle mahdolliseksi\ntutustua saksalaiseen opettajaan. Oli kulunut 14 vuotta siitä ajasta,\nkun Kihlman palasi Tübingenistä!\n\nMahdollisen Helsinkiin-muuton aiheuttama levottomuus sai Kihlmanin\nHannan kanssa huhtikuun keskivaiheilla käymään pääkaupungissa.\nSiellä häntä kohtasi uutinen, että hänet 15 p:nä oli nimitetty\nnormaalikoulun yliopettajaksi uskonnossa. Hänen aikomuksensa oli\nollut, jos mahdollista, vielä kieltäytyä, mutta Cleve oli sitä\nmieltä, että hän tekemällä niin saisi sekä itsensä että hänet\nmoitteenalaiseksi. Sentähden Kihlman kirjoittaa vaimolleen (23/3):\n\"Asia on siis peruuttamaton. Kirjoitan tätä, ystäväni, kyyneleet\nsilmissä. Tiedän että olen menetellyt epäviisaasti, jos minua\narvostellaan niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät. Vaihdan varman\nhyvän varmaan pahaan; mutta en voi muuta. Jos olisin kieltäytynyt,\nolisi omatuntoni alituisesti soimannut minua siitä, että olen oman\nmukavuuteni tähden pelkurimaisesti vetäytynyt taistelusta. Minä astun\nsiis eteenpäin Jumalan nimessä: Jumala, jonka tahtoa olen tahtonut\nnoudattaa, suojelkoon minua ja suokoon voimaa palvelijalleen! Nyt\non pysyttävä rohkeina, hyvä Hilda, emme saa edeltäkäsin pitää asiaa\npahempana kuin se todellisuudessa on. -- Pääasia on, että meillä\non sydämen rauha tietäessämme, että olemme tehneet oikein, ja että\nme puolisot pysymme yksimielisinä, yhteisesti tukien toisiamme.\"\n[B. O. Lillen kirjeessä L. Stenbäckille 29 p:ltä maalisk. 1866\nmainitaan Kihlmanin Helsinginmatkasta seuraavin sanoin: \"Kihlman on\nvieraillut täällä yhden viikon ja on nyt, niinkuin sanomista näet,\nkiinnitetty tänne tulevaisuudeksi. Että hän jättää Vaasan ja mitä\nhänellä siellä on, osoittaa erittäin kaunista velvollisuudentuntoa\nja kuuliaisuutta korkeammalle kutsumukselle. Toivokaamme, ettei\nhän täällä vähemmin kuin Vaasassakaan kykene herättämään teologian\nharrastusta ja valmistamaan papinalkuja. Teologien kanssa on hän\ntäällä ankarasti väitellyt ja näyttänyt, ettei hän ole heitä heikompi\nopissa eikä dialektisessa kyvyssä. Hänen väitöskirjansa olisi hyvin\nkelvannut professorinkin virkaa varten, ja kuka tietää, eikö hänkin\nvielä joudu professorin istuimelle niinkuin hänen sukulaisensa\n[Ingman ja Essen].\"] -- Palattuaan kotia hän jo kirjoittaakin\näidilleen (1/4) vähän toisessa äänilajissa: \"Onneksi huomasin koulun\nolot semmoisiksi, että niiden tuntemus antoi minulle rohkeutta ja\nhalua astua aisoihin. Tosin on sillä ääretön vastuu, jonka tulee\njärjestää uskonnonopetus koko maata varten ja myötävaikuttaa koulujen\nuskonnonopettajain valmistukseen. Tunnen syvästi minulle uskotun työn\ntärkeyden. Minä vaipuisin kuormani alle, jollen voisi toivoa, että\nJumala on suova minulle voimia suorittamaan tehtävää, johon minut\non kutsuttu. Minua lohduttaa, etten itse ole ottanut askeltakaan\nsaadakseni virkaa, vaan pikemmin vastustanut asiaa. Minun täytyy siis\nkäsittää nimitykseni Jumalan sallimaksi ja minun on vain mentävä,\nmihin minut kutsutaan.\" --\n\nMiten suuri erotus olikaan yliopettajaksi nimittämisen ja entisen\ntarjouksen välillä tulla uskonnonlehtoriksi normaalikouluun, ei\nKihlman nytkään voinut taloudelliselta kannalta kiittää asemansa\nmuutosta. Hänen palkkansa tuli olemaan 4000 mk. ja vuokrarahoja\n1,400, jota paitsi muuttoavuksi myönnettiin 1,000. Mutta ottaen\nlukuun 1,200 markan suorituksen leski- ja orpokassaan, vuokran y.m.\nvälttämättömät menot tuli Kihlman siihen päätökseen, että hänellä\nensi vuoden toimeentuloon oli ainoastaan 2,700 mk.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika oli yleensäkin taloudellisesti huolestuttava. Puuvillakehräämö\noli jälleen pantu seisomaan, ei niinkään Amerikansodan vaikutuksesta,\nvaan sen vuoksi että katovuosien kautta köyhtynyt kansa ei kyennyt\nostamaan lankoja. Kihlmanin mielestä oli \"parempi nukkua itsensä\nköyhäksi, kuin tehdä työtä tullaksensa köyhäksi\". Kun näet ei edes\n1/5 osaa tuotannosta voitu myydä, oli jatkaminen turhaa. Ettei\nosinkoa voitu jakaa oli yhtä selvä kuin se, ettei kukaan halunnut\nostaa osakkeita. -- Paremmin menestyivät jotkut muut liikeyritykset,\njoissa Kihlman oli osallisena. Niin luujauholiike, niin viljakauppa,\njota Schauman Pietarsaaressa näinä vuosina oli harjoittanut (jyviä\nostettiin syksyisin ja myytiin jauhettuina keväisin; Kihlman antoi\nrahat, Schauman hoiti asiat; mitä saatiin yli 6 pros. se jaettiin\ntasan), niin Yhdyspankki, joka jakoi 8 pros., ja myöskin Pohjalainen\nhöyrylaiva-oy., joka oli tuottanut 10 pros., vaikka ainoastaan 5\njaettiin. Sitä vastoin Pellavakehräämön asema Tampereella ei ollut\ntäysin selvä. _\"Sanotaan\"_, kirjoittaa Kihlman äidilleen, \"että\nliike menestyy hyvin, mutta en ole varma, että niin todella on\nlaita. Varmaa on, että osakkeita ei voitaisi myydä nimellisarvosta.\nTässä liikkeessä on minulla ainoastaan 1,500 ruplaa; mutta Gustaf\nWasastjernalla on siinä nykyään 800,000 ruplaa. Jos liikkeen käy\nhuonosti, taittaa se Wasastjernan niskan. Törngren, joka peri 400,000\nruplaa, on nyt vararikon partaalla onnistumattomien yritystensä\njohdosta. Siinä on varoittava esimerkki olla tuhlaamatta esi-isien\nhien ja vaivan hedelmiä. -- Olen tähän asti kerännyt vähän, mutta\nkäyttänyt paljon. Jo on aika miettiä asiaa.\" Kesäkuulla kävi Kihlman\nTampereella ottaakseen osaa yhtiökokoukseen. Siinä päätettiin jakaa\n7 pros. Mutta ei se poistanut Kihlmanin huolia, jotka aiheutuivat\nsiitä, että liikettä oli johtanut \"jotenkin uhkarohkea (öfverdådig)\nhenkilö, Törngren\". Kokouksessa tapahtui edelleen, että entisen\njohtokunnan sijaan valittiin uusi, jonka jäseniksi tulivat Alfred\nKihlman, protokollasihteeri, sittemmin esittelijäsihteeri ja\nValtiokonttorin ylitirehtööri Sixtus Calamnius sekä mol. oik.\nkandidaatti Gideon Wasastjerna. \"Tehtävämme on kyllä oleva vaikea.\nSaa nähdä, pystymmekö mitään toimittamaan.\"\n\nTaloansa Kihlman ei vielä saanut myydyksi, vaan vuokrasi hän\noman asuntonsa pormestari K. O. Elfvingille. Samoin täytyi hänen\nvastaiseksi antaa viljelysmaansa Molnträskillä vuokraajan haltuun.\nHänen suunnitelmansa oli ollut aikaansaada siellä pieni maatila, joka\nelättäisi omistajansa, ja oli hän sitä varten ostanut lisää maata,\nniin että siellä jo olikin jotenkin tarpeeksi kytömaita, niittyjä ja\nmetsää; mutta kaikesta oli nyt luovuttava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyntymäpäivänään Kihlman kirjoitti äidilleen: \"Tänään täytän 41\nvuotta. Huu kauheaa, kuinka olen vanha! Ja mitä olen minä maailmassa\naikaansaanut!\" Samassa hän ilmoittaa, että oli ruvettu pakkaamaan\ntavaroita lähetettäväksi Helsinkiin. Lähetys tapahtui purjelaivalla\nja onnistui hyvin. Perhe jäi kuitenkin Vaasaan kesäksi, joskin uusien\nvuokralaisten tähden oli pakko asua kovin ahtaasti. Jäähyväiskäynti\nKruununkylään oli suunniteltu jo kesän aluksi, mutta oli lykättävä\nheinäkuuhun, syystä että kesäkuulla pikku pojat toinen toisensa\nperästä sairastuivat tuhkarokkoon. Tauti meni kuitenkin menoansa\nilman pahempia seurauksia, vaikka se oli valinnut niin sopimattoman\najan ilmaantuakseen. Käynti Kruununkylässä tuotti suurta tyydytystä\nsekä mummolle että Vaasan perheelle, joka siellä nautti hiljaista\nlepoa rauhattoman alkukesän jälkeen. Eräs asiapaperi 26 p:ltä\nheinäk. todistaa, että äiti ja poika m.m. neuvottelivat keskenään\nomaisuutensa hoidosta, joka näinä aikoina ei ollut helppo asia.\nKihlman itse oli vuosien kuluessa pannut puolet jollei enemmänkin\nomista ja tyttärensä varoista osakkeihin ja muihin arvopapereihin,\njota vastoin äiti huolimatta poikansa neuvoista oli jatkanut\nlainausliikettä, niin että hänellä nyt oli noin 120,000 mk.\nsaatavana Kruununkylän talonpojilta. Vaikka lainanottajat yleensä\nolivat luotettavia, katsoi Kihlman asiaa kuitenkin arveluttavaksi.\n\"Vuosikymmenen kuluessa ovat olot Suomessa suuresti muuttuneet.\nEnnen oli rahamiesten vaikea sijoittaa varojaan, nyt ovat katovuodet\naiheuttaneet yleisen rahanpuutteen, josta välttämättömästi on\njohtunut kaikkien tavara-arvojen aleneminen. Jos nyt talo olisi\nmyytävä siten että se olisi maksettava käteisellä, niin ei siitä\nsaataisi enemmän kuin puoli hintaa, jos sitäkään.\" Näin ollen\nolisi mahdotonta, tarpeen tullen, melkoista vahinkoa kärsimättä\nsaada lainat maksetuiksi. Kihlman neuvoo sentähden äitiään olemaan\nmyöntämättä enemmän lainoja kruununkyläläisille, joista useimmat\novat velkaantuneita, vaan sen sijaan sijoittamaan rahat niin, että\nne saadaan irti, jos tarve vaatii. Rahoja takaisin vaatiessa tulee\ntietysti noudattaa kaikkea mahdollista armahtavaisuutta varsinkin\nniitä kohtaan, jotka koettavat lyhentää velkojaan; niitä kohtaan\ntaasen, jotka vain enentävät velkataakkaansa, on ankaruus paikallaan.\nVihdoin Kihlman muistuttaa äitiään siitä, että velkakirjat,\njoissa rahat on merkitty ruplissa, ovat laadittavat uudestaan, ja\nvelka merkittävä markoissa. Se olisi oikeastaan ollut tehtävä jo\nedellisenä syksynä (1865), jolloin rahanmuutos tapahtui ja tuotti\nkapitalisteille 18 prosentin voiton. -- Myöhemmistä kirjeistä huomaa,\nettä äiti kyllä koetti noudattaa näitä neuvoja, vaikka hän ei, kun\nlähinnä seuraavina vuosina olot kävivät yhä ahtaammiksi, voinut olla\nedelleenkin auttamatta rakkaita kruununkyläläisiään.\n\nElokuun 16 p:nä Kihlman perheineen lähti Vaasasta. Isossakyrössä\nkäytiin L. Stenbäckillä, \"joka aina oli iloinen saadessaan vieraita\",\nja Alavudella K. F. Stenbäckillä. Tultiin sitte Visuvedelle, josta\nhöyrylaivalla kuljettiin Tampereelle. Sieltä jatkettiin maanteitse\nHämeenlinnaan, missä 20 p:nä astuttiin junaan, jolla saavuttiin\nHelsinkiin. Matka oli alituisten sateitten vuoksi mitä rasittavin,\nmutta kumminkin tultiin terveinä perille.\n\n\n\n"]