[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIyVoo2qhPY9fUtJlloOHR9Gs-EAXCF68kv8cwocD4QE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1103,"Katsokaa peiliin!","Heiberg, Johan Ludvig",1791,1860,"1103-heiberg-j-l-katsokaa-peiliin","1103__Heiberg_J._L.__Katsokaa_peiliin!","Yksinäytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1827,1866,4839,26995,false,49959,[24],"Danish drama -- Translations into Finnish",[26,27],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Katsokaa peiliin!: Yksinäytöksinen huvinäytelmä\" by J. L. Heiberg and K. J. Gummerus is a one-act comedy written during the mid-19th century. This humorous play delves into the themes of love, jealousy, and the complexities of marital relationships, centered around the characters of a husband, wife, and their respective worries about fidelity and societal expectations. The playwrights employ wit and irony to explore the dynamics between the characters.  The story revolves around a husband who is anxious about the possibility of his wife being unfaithful. He fears that due to her youth and beauty, she might be swayed by the charms of a young lieutenant who is about to leave town. As he grapples with these insecurities, he enlists the help of his uncle in a desperate attempt to prevent any encounters between his wife and the lieutenant. Meanwhile, the wife is humorously caught in the midst of her own desires and the restrictions placed upon her by her husband's jealousy, ultimately leading to a comedic climax that reveals the folly of their suspicions and the importance of communication and trust in their relationship. Through clever dialogue, the play captures the essence of human emotions and the absurdities of societal norms. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Gummerus, K. J. (Kaarle Jaakko)",298,"Tanskalainen yksinäytöksinen huvinäytelmä käsittelee keski-ikäisen miehen mustasukkaisuutta ja epäilyksiä nuoren vaimonsa uskollisuudesta. Komedia käynnistyy aamuisesta valmistautumisesta juhlavastaanotolle, jonka aikana aviomiehen itsetunto joutuu koetukselle.","J. J. Heibergin 'Katsokaa peiliin!' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1103. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KATSOKAA PEILIIN!\n\nYksinäytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nJ. L. HEIBERG\n\n\nSuom. K. J. Gummerus\n\n\n\nMaiden ja merien takaa, Helsinki, N:ot 7-10, 1866.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n _Eno_.\n _Herra_.\n _Rouva_.\n _Palveluspiika_.\n _Palvelija_.\n\n(Näytelmäpaikkana on kauniilla huonekaluilla varustettu huone. Oikealla\npuolella akkuna, sen vieressä pöytä, jota ylempänä seinällä riippuu\nrivi useita tupakkapiippuja. Pöydällä on tupakka-astia ja tulusneuvot.\nVastapäätä pöytää suuri vaatekaappi).\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Eno. Herra (jälkimäinen juhlapuvussa, miekka vyöllä.)\n\nEno. Oh! juhlapuvussa! ja näin aikasin aamulla?\n\nHerra. Niin, eno! Minä olen vallan julmistunut päälliseksi! Minua\nneuvottomampaa ei löydy! Tänään olen minä kutsuttu Hänen Ylhäisyytensä\nluo. Kello 9, oi! jo ennen 9 tulee minun olla paikallani.\n\nEno. Mitä kummaa siinä? Siihenpä sinä olet tottunut.\n\nHerra. Olen, olen, se totta on...\n\nEno. Mikä sinun siis nyt neuvottomaksi saa?\n\nHerra. Oi Jumala!...\n\nEno (Silmäilee kelloa). Vielä ehdit sinä varsin hyvin; kello ei ole\nvielä lyönyt.\n\nHerra. Sen minä tiedän, mutta... Minulla on toinen syy...\n\nEno. Vai niin.\n\nHerra. Minulla on...\n\nEno. Sano suoraan veli kulta! mikäs on?\n\nHerra. Minä pelkään että...\n\nEno. Pelkäät, mitä?\n\nHerra. Että... taivahan Jumala! Minä pelkään että rauhani, toivoni,\niloni ja henkeni, vieläpä menestykseni ja kunniani ovat perikadon\nomana.\n\nEno. Ho perhana! mutta minä en ole mikään Solon enkä Bias; puhu siis\nsuoraan asia, minä en ymmärrä.\n\nHerra. Te tiedätte... Minä en ole sukkamielinen...\n\nEno. Aha! joko pääsi?\n\nHerra. Kun on nuoruutemme aika kulunut, kun 40 ikävuotta istuu\nniskoillamme, niin saamme tarkoin pitää silmällä yhtä ja toista -- sen\nolen havainnut.\n\nEno. Jumalan nimeen! mitä olet havainnut?\n\nHerra. Ei, ei! ette minua ymmärrä. Minä en ole mitään nähnyt. Minä\ntunnen perin pohjin vaimoni; hän rakastaa minua, hän on minulle\nuskollinen, mutta, eno, hän on nuori ja -- -- siinä koko asia! Tämä\najatus hirmuisesti häiritsee minun rauhaani. Nuoruuden ikä on\nkevytmielinen ja nainen pysyy päälliseksi aniharvoin päätöksissään, hän\nei taitu, mutta hän taipuu, hän kukka, jota vähäinen tuulen leyhkä\nturmelee.\n\nEno. Lakkaa puhumasta vertauksilla ja sano suoraan mistä leyhkä nyt\nkäy.\n\nHerra. Naapurista.\n\nEno. Ahaa!... nuori luutnantti?\n\nHerra. Niin!\n\nEno. Niin kuule sananen, joka kohta poistaa huolesi. Hänen rykmenttinsä\njo tänään täältä marssii.\n\nHerra (innolla). Mutta, eno, hänen lähtönsä juuri minua huolettaa.\n\nEno. Mua sano sudeksi, jos sanaakaan tästä ymmärrän... Vasta nainut\nmies, kaunis vaimo, eräs nuori luutnantti, joka saa miehen rauhan\nkatoamaan juuri kun rykmenttinsä kaupungista lähtee? Mitä tämä on?\nJompi kumpi on meistä hullu... sano sinä kumpi?\n\nHerra. Minä, eno, minä!\n\nEno. Siltä melkein näyttää.\n\nHerra. Tyhmänä aasina tulen minä tänään seisomaan Hänen Ylhäisyytensä\nedessä, minä tulen häväisemään itseni, minä tiedän sen.\n\nEno. Niin, niin, kun tiedät sen...\n\nHerra. Ymmärtänette, ettei rykmentin lähtö kaupungista minua huoleta;\nei, vaan jäähyväiset, jäähyväiset, eno! niistä pelko, joka syvästi\nsydäntäni vaivaa!\n\nEno. Vai niin, sinun on surullista sanoa jäähyväiset hänelle?\n\nHerra. Kenelle?\n\nEno. Luutnantille.\n\nHerra. Ei, ei!\n\nEno. Kenelle sitten?\n\nHerra. Oi, ymmärtäkää minua, eno! Minun on meneminen herttuan luo ja te\nvetäydytte konttoriinne. -- Minulla on tänään tärkeä työ tekeillä,\nmutta työhön tänään järkeni ei pysty, sillä alati tulen minä\najattelemaan: Nyt tulee luutnantti Jetan luo jäähyväiset sanomaan;\nJetta on yksin, te ja minä olemme poissa... Luutnantti tulee, hän on\nsurullinen, hän puhuu liikuttavasti, kauniisti, hän saa kenties\nJetankin liikutetuksi... Tämä voi saada minut hulluksi. Luutnantti\ntarttuu Jetan käteen, suutelee sitä lempeästi. Jetta luo alas silmänsä,\npunastuu, tuntee jäähyväishetken surulliseksi, mutta makeaksi samalla.\n-- Kun nainen senlaisia tunteita tuntee, on hän astunut ensimäisen\naskeleen, hän ei voi enää puolustaa sydäntänsä ja... Jumala tiesi mihin\nseikka päättyy.\n\nEno. Pirulla tosiaan on hyvä kuvitus! Äsken sanoit olevasi vapaa\nluulevaisuudesta; nyt kun olen kuullut kaunista puhettasi, havaitsin\nsiinä olevan runsaasti turkkilaista kuvitusta.\n\nHerra. Turkkilaisista älkää puhuko! Turkkilainen ei ole tyhmä, hän\nkyllä tietää, mitä tekee. Hän vartioipi kuten mies ainakin vaimonsa\nkunniaa. Turkkilaisilta voimme paljon oppia.\n\nEno. Saattaa olla, herra Turkkilainen! Mutta koska sinä, joka olet\nkristitty, olet joutunut turkkilaisiin houreisin, niin koetan estää\nluutnanttia tänne tulemasta.\n\nHerra. Niin, niin, minä tykkänään toivottomuuteen joudun, ellei\nluutnantin käyntiä estetä.\n\nEno. Mutta mitenkä?\n\nHerra. Jettani pitää teistä, eikö niin? Hän kunnioittaa teidän\ntarkkatuntoisuuttanne, hän seuraa teidän neuvojanne, jos te, eno,\nkovasti kiellätte häntä vastaanottamasta luutnanttia.\n\nEno. Mitä? Kieltää?\n\nHerra. Niin kieltää. Jetta tottelee teitä.\n\nEno. Onko Jetta sanonut mitään, josta voisi aavistaa että hän toivoo\nsaavansa tänään nähdä luutnanttia?\n\nHerra. Ei.\n\nEno. Entäs luutnantti?\n\nHerra. Luutnantti tulee, sen voin varmaan vakuuttaa. Upseeri ei heitä\ntällaista hetkeä käyttämättä; hän ei hupaisempaa tiedä, kuin miellyttää\nrouvia ja harmittaa miehiä. Ei, päästä vapaaksi hänestä voin ainoastaan\njäykällä kiellolla. Valtaneuvoksen luona viimein hän liehui Jetan\nympärillä, puhui tutusti ja vapaasti hänen kanssansa, saattoi häntä\nruualle -- ja siitä hetkestä saakka hän aina sivukäydessään silmää\ntänne ylös ja tervehtii. Hän hymyilee silloin, hän vääntää ruumistaan\ntuhansiin kummallisiin mutkiin, ja koskee siististi lakkiinsa. En ole\nniin itserakas, että luulisin tervehdyksensä tarkoittavan minua. Hän\ntulee, -- tulee kun tuleekin! Siis tekisitte varsin hyvin, jos\nvakavasti kieltäisitte lapsellista Jetta parkaani vastaan-ottamasta\nhäntä; käyntinsä olisi minun kuolemani.\n\nEno. Keino on huono, se ei kelpaa.\n\nHerra. Oi, eno, turhatko rukoukseni ovat?\n\nEno. Turkkilaiset tietäisivät syvempiä diplomaatillisia keinoja.\n\nHerra. Eno kulta, noudattakaa pyyntöäni tässä. Minun täytyy nyt mennä\npois. Kun Jetta on pukeutunut vaatteisin, tulee hän varmaankin\nluoksenne. Puhukaa hänelle isällisesti, vakavasti. Te tunnette tarkkaan\nhänen. Valitkaa varoituksista parhaimmat, vakuuttavimmat, jotta\nvoisitte kukistaa hänen tahtonsa. Sanokaa etten minä soisi hänen tänään\nennen puolista nähdä vieraita. Käskekää hänen taipua siihen. Jos hän\nrupee kysymyksille, sanokaa ettei hän millään muotoa saa vastaan-ottaa\nluutnantti Rosen'ia. Sanokaa hänelle, että minä olen hiljainen ja\nmyöntyväinen, mutta että minulla on kiivas luonto, etten minä koskaan\nlepy, jos hän minun poissa ollessani vastaan-ottaa tätä upseeria, joka\non viekaskielinen ja sukkela; sanokaa hänelle, että hän joutuu\nonnettomaksi, että kun pitkämielisyyteni on loppunut, ei kiukkuni\nrajoja tiedä. Sanokaa hänelle... Oi Jumala, nyt lyö kello 9.\n\nEno. Älä pelkää, minä kyllä...\n\nHerra. Saatatte samalla sanoa...\n\nEno. Että sinä hiljastut.\n\nHerra. Että jos minä tulen kotia...\n\nEno. Lähde nyt jo.\n\nHerra. Ei, sanokaa ainoastaan...\n\nPalvelija (tulee sisään). Vaunut ovat esissä.\n\nHerra. Jumala! mitä pitää minun tekemän?\n\nEno. Mennä matkoisi kohta.\n\nHerra (palvelijalle). Minä tulen (Hiljaan enolle). Eno minä luotan\nteihin (menee palvelijan kanssa ulos).\n\n\nToinen kohtaus.\n\nEno (yksin).\n\n    Oi tuhma raukka! itse leikkaat vitsat\n    Ja luulet kiellon voiman suurimmaks'.\n    Et muista että meille paratiisin\n    Sai sulkeumaan he'elmä kielletty.\n    Tok' hävetä sä saisit, serkkuseni! --\n    On naimisliitto kuten arpajaiset,\n    Jos joskus joku siitä voiton saa --\n    Ja sen saa kymmenestä tuskin yksi --\n    Hän puolisonsa hyvin pitäköön\n    Ja käytöksensä olkoon kristillisen,\n    Jonk' asuu riemun rauha rinnassa;\n    Ja elköön Turkkilaisna väijykö\n    Hän viekkautta kaikin öin ja päivin.\n\n(Kuulee lähimäisestä kamarista rouvan hiljaan hyräilevän laulua).\n\n    Hän noussut on. Oi kuule kuin hän laulaa?\n    Kuin lintu, jok ei tiedä surua,\n    Hän laulaa tervetulot aamuselle.\n    Se hyvä on, ken laulaa -- sanotaan. --\n    Vaan kummink' on hän tyttäriä Eevan\n    Ja Eevan halu he'elmään kiellettyyn\n    Myös asuu hänessä kuin useassa.\n    Ma koittaa tahdon; käärmehenä siis\n    Nyt luikertelen tähän paratiisiin,\n    Ja tiedän varmaan että serkkuni\n    Saa siitä passinsa kuin muinen Aatami --\n    En tiedä nyt kuin onnistuu se mulle,\n    Vaan toki keksin neuvon aikanaan;\n    Siis vallitkohon hetken tuoma neuvo.\n    Kah! tuolla tulee Jettaseni jo.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Eno, Rouva (aamupuvussa).\n\nRouva. Ah! herra Eno! hyvää huomenta!\n\nEno. Kiitos lapseni! Jumal' antakoon! Sinun poskes loistavat, sinun\nunesi on ollut hyvä.\n\nRouva. Minun uneni on aina makea.\n\nEno. Siis et uneksi koskaan?\n\nRouva. Enkö! Minä näen unta pian jok' ainoa yö, vaikka unennäköni\ntavallisesti ei ole mistään. Rietrikki on sanonut, että minä puhun\nunessa, että suloisimmat ajatukseni silloin tulevat ilmi, että minä\nvastoin tahtoani hänelle pakisen, mitä tahtoisin päivällä salata.\n\nEno (itsekseen). Se viekas kettu! (rouvalle) Siis ole varallasi.\n\nRouva. Ei hätää; jos jotakin tahdon salata, niin tiedän varmaan, ettei\nunessakaan saada minua siitä puhumaan.\n\nEno. Vai niin! sinä tiedät sen?\n\nRouva. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.\n\nEno. Ei! Todellako ja millein se koe tapahtui?\n\nRouva. Viidentenä päivänä Helmikuuta.\n\nEno. Mitä?\n\nRouva. Ette taida enää muistaa, että silloin oli Rietrikin\nsyntymäpäivä? Aamulla varhain minä menin hänelle onnea toivottamaan.\nHän istui kamarissansa, missä ilon-loistavana otti minua vastaan. Minä\nteeskennellen surullisuutta, sanoin hänelle: Rakas mieheni! Sinulta en\nvoi mitään salata; sillä minä kaikki sinulle unessa kerron. Olisin nyt\ntahtonut sinua vähäisellä lahjalla ihastuttaa, mutta sen on sinulle\nunilörpötykseni ilmoittanut. Tiedät siis minun tehneeni sinulle liivin.\n-- Minä tiedän sen, vastasi hän. Sinä olet jo kaikki ilmoittanut. Oi!\nhuokasin minä -- olenko myöskin pakissut, että se on kaunistettu\nuudemman muodin mukaan? -- Olet, olet puhunut kaikki, vastasi Rietrikki\n-- En, en ole! huusin minä, -- minun uneni on valehdellut, sillä tässä\non lahja -- piipun koppa.\n\nEno. Sinä pikku veijari.\n\nRouva. Ja samalla laskin minä hänen eteensä piippu-kopan, jonka olin\nsalannut kädessäni selkäni takana, ja sanoin: Älä hylkää tätä piippua,\njohon on maalattu Garibaldin kuva. Anna sen riippua rivin toisten\npiippujen kanssa seinällä.\n\nEno. Sinäpä osaat! Mutta koska puhumme Rietrikistä -- sillä hän on\ntosiaan vähän kummallinen. En tiedä mitä häneen on mennyt. Mahdotointa\non sinun arvata, millä hän nyt vaivaa itseään. Hän luuloittelee, näet,\nsinä.\n\nRouva. Luuloittelee mitä?\n\nEno. Niin mitä! Mutta sitä en voi sinulle ilmoittaa.\n\nRouva. Oi sanokaa!\n\nEno. No niin! Miehesi käski minun sinua kieltää...\n\nRouva. Mistä?\n\nEno. Ei, ei! se ei käy päinsä. Hän on peräti hullu!\n\nRouva. Mutta, eno kulta, puhukaa!\n\nEno. Noh, kuule sitten... Ei, ei, minä en voi sitä sanoa!\n\nRouva. Te tahdotte saada minua uuteliaaksi! -- Joka kerran sanoo A:n\nsanokoon B:nkin, ja olkoon alkamatta, mitä ei tahdo lopettaa.\n\nEno. Jos sanoisin sen, niin sinä nauraisit.\n\nRouva (laskien kätensä rinnalle). Minä vannon, että pidätän nauruni.\n\nEno. Noh sitten! Miehesi, rakas lapsi, on joutunut kummallisiin\nhoureisin. Hän pelkää sinulle käyvän kuten on käynyt monelle, jolle\nkielletty hedelmä on mieluisin... Hän käski minun saarnata sinulle\nviattomuuden arvoa.\n\nRouva. Mutta, eno, mitä on tämä olevinaan? Tähän saakka hän ei ole\nminulta mitään kieltänyt... tahtooko hän nyt minulta jotakin kieltää?\n\nEno. Oikein arvasit, lapseni; mutta sinä olet ymmärtäväinen, sinä\ntottelet häntä. Yhtä maailmassa hän sinulta kieltää; ja ellet tässä\nseuraa hänen tahtoansa, niin syyttää saat itseäsi, sillä hänen vihansa\nei rajoja tiedä, eikä löydy rangaistusta niin suurta, jolla voisit\nhäntä lepyttää; kotirauha olisi silloin kadonnut, katumuksesi liian\nmyöhäinen.\n\nRouva (vähän närkästyneenä). No, mitä sanoi hän? mistä kieltää hän\nminua? Vielä en ymmärrä mitään -- En salaa, että mielelläni tahtoisin\ntietää, mikä seurauksissaan voi olla niin hirmuinen... Se mahtaa olla\njotakin kummallista!\n\nEno. Se kummallista on, sinä hämmästyt; minä itsekään en ymmärrä, miten\nRietrikki uskaltaa semmoista puhua. Hän kieltää -- --\n\nRouva (varsin uuteliaasti). Minua mistä?\n\nEno. Polttamasta tupakkaa.\n\nRouva. Mitä! minua! Tupakkaa? Te ilveilette! Niin, jos olisin\nmeri- tahikka sotamies.\n\nEno. Samaa olen minä saarnannut tuolle itsepintaiselle veitikalle.\n\nRouva. Mutta hän on sen ehkä vaan pilallansa sanonut.\n\nEno. Ei, ei ensinkään. Hän oli totinen, kuin totinen on; pilaa en\nlaisinkaan hänessä voinut havaita; hän vimmoissansa ei tahtonut kuulla\nmitään.\n\nRouva. Mitä! mitä puhutte? Enkö pety, tekin olette varsin totinen!\nVoisiko aavistaakaan sellaista mahdolliseksi ja todeksi? Tohditteko,\neno, malallanne vakuuttaa tämän todeksi?\n\nEno. Millä valalla tahansa.\n\nRouva. Ei, tämä on hullua hullumpaa!\n\nEno. Että hän hulluteli, sen sanoinkin hänelle suoraan.\n\nRouva. Ja kuitenkin?\n\nEno. Ja kuitenkin, vaikka minä naurusta olin melkein pakahtua, hän ei\nnähnyt hulluuttansa.\n\nRouva. Mistä on hän nuo ajatukset saanut? Miten saattaa hän uskoakaan\nettä tupakka minua voisi miellyttää. Hän hourailee, hän unohtaa, että\nminä olen nainen.\n\nEno. Se on mahdollista. Hän tyhjillä luuloilla itseänsä vaivaa ja\nturhaan olen minä pyytänyt häntä miettimään seurauksia... Turhaan,\nsillä hän oli kuuro; hän sanoi ainoastaan: Jos sinä vähimmänkään savua\nvedät _tästä_ piipusta, jonka hänelle lahjoitit, niin sinun ei käy\nhyvin, jos toisillakin polttaisit, niin on se verraton röyhkeys, jota\nsyvään saat katua.\n\nRouva (pilalla). Minä vapisen pelosta.\n\nEno. Hän turhilla luuloilla vaivaa itseään. Hän puhuu, nä'et taivahan\ntähtien -- Mars'in ja Jupiter'in -- vaarallisesta yhtymisestä. Se\nviettelee -- sanoo hän -- naisia ja pilkkaa aviomiehiä.\n\nRouva. Olisiko minulla aikaa semmoisiin?\n\nEno. Niin, sitäkin olen minä hänelle sanonut.\n\nRouva. Tahtoisinpa tietää milloin talollis-askareiden keskessä\nsaataisiin tilaisuutta ja aikaa sellaisiin.\n\nEno. Tottelevaisuuteen ja toimeliaisuuteen minä neuvon sinua. Onhan\nsinulla ompelu-neuvot, tee työtä ahkeraan. Jos tahdot huvitella\nitseäsi, niin löytyy muita keinoja. Tarvitset ainoasti lähestyä\nakkunaa, kun rykmentti kohta kokoontuu kadulla, Nuori luutnantti\nluultavasti tulee teille jäähyväisensä sanomaan; sinä saatat puhua\nhänen kanssansa ja katsella paraatia. Tämä saa sinun ajatuksesi\nkääntymään toisaalle. Minä tunnen sinua, sinä olet yhtä hyvä kuin\nymmärtäväinen. Jos Rietrikki vihastuu, niin tiedät mitä seuraa. Mutta\nsinä voitat koetuksen, sen tiedän. Mars'in ja Jupiter'in yhtyminen ei\nvoi Jettaani mitään.\n\nRouva (silmäillen piippuja). Voiko semmoisia voimia uskoa luonnossa\nlöytyvän?\n\nEno (itsekseen). Ahaa! (Rouvalle) Kuka on tutkinut voimat luonnossa?\nNaisiin vaikuttavat ne väliin pahasti; Ne saavat matkaan taudin, jota\nvakava tahto yksin voi parantaa. Hyvästi! nyt täytyy minun lähteä.\n\nRouva. Turha pakina!\n\nEno. Ajattele siitä mitä ajattelet, mutta älä vaan tupakkaa polta.\n\n    (Menee.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nRouva (yksinään).\n\n    Jo kiusaa, harmia näin varhain aamusella!\n    Sanoa tätä hupaiseksi voi!\n    Mua Rietrikkini tahtoo koetella!\n    Vaan sitä en nyt huoli ajatella --\n    On hyvä luonto mull', on kirkas päivän koi!\n        (silmää piippuja)\n    Tuo piippu! oi, min sain ma kuulla täällä!\n    Se luultavasti pyhitetty on --\n    Se saastuisi, jos sitä sormen-päällä\n    Ma koskisin. Oi Herra hallitkoon!!\n    Vai niin! -- päin vastoin minä luulen,\n    Ett' ois se sille suuri kunnia\n    Ja Garibaldi kiittäisi, jos huulen\n    Hän väliin saisi naisen savuttaa --\n    Ei usein taivahalla tähtee kaksi,\n    Kuin nyt, saa toistansa kohdata,\n    Ei tuo ne naisille kartettavaksi,\n    Mi heitä miellyttääpi kiusalla.\n    Vaan minun Jumala loi varovaksi --\n    En mieti mitään, tahdon ommella.\n\n(Ottaa ompelunsa, istuu tuolille akkunan viereen ja rupee ompelemaan --\nVähäinen äänettömyys -- laulaa sitten) --\n\n    Järkeä ei hourehella\n    Mua ei ne kiusoa.\n    Ilomielell' lainehella\n    Merell' elon purjehdella,\n    Se mun onnelliseks' saa.\n    Tok' asuu oma onni tupakassa,\n    Kosk' aina muistaa miehet piippuaan,\n    Ja Rietrik sanoo väliin tavallaan:\n    Jos savuja ei saisi ollenkaan,\n    En tietäis olevani maailmassa.\n    Tuot' ymmärtänyt en, se vähät mulle,\n    Ja vaikka savukin mun löyhkäs kasvoille,\n    Ei muuttunut mun siitä pahaks mieli,\n    Ma nöyryydellä kannan ristini,\n    Kun savu seinät, vaatteet turmeli\n    Ja kaiken karkealta tuntui kieli --\n    Mike' miehill' yksin piippu suotu on?\n    Jos mavulle on mitään tupakasta,\n    Miks' kielletähän naiset polttamasta?\n    Vaan tätä muu -- en minä -- aatelkoon.\n\n(Ompelee ja laulaa).\n\n    Ma koitan, en, et enään saa\n    Mua tyhjä turhuus kiusata.\n\n(Lankansa loppuu, ottaa uutta, -- silmää taasen piippuja).\n\n    Vaan toki, minun oikeen muistaessain,\n    Meksikon nainen tahi Madridin\n    Ei ainoasti seiso peilin eessä,\n    Vaan lepää usein piippu suussakin.\n    He ovat nuhteettomat tavoiltansa,\n    Se tietty on ja heit' ei soimata,\n    Vaikk' usein polttavat he miesten kanssa\n    Niin sikarii kuin piipputupakkaa; --\n    Vaikk' ei oo tapana tuo vielä meidän maassa,\n    Niin ansaitsisi kielto Rietrikin\n    Sen, että kerran koittaa tahtoisin.\n    Ei, ei! ma siihen liika hurskas olen,\n    Vaan nähdä suotakohon kumminkin\n    Min' näköinen ma olen piippu suussa. --\n    Näin tapana on polttaa Rietrikin.\n    Hän on niin totinen kuin piippu tuossa -- --\n    Vaan harmia ma saan, jos koittaisin.\n\n(Istuu alas ja ompelee).\n\n    En tänään pelotta voi nähdä piippujansa,\n    En vapisutta niihin koskea.\n    Oi miehet, miehet! aina kiellollansa\n    Ne kaiken ilon meiltä karkoittaa.\n\n(Ompelee kiivaasti, ikäänkuin vihaisesti).\n\n    Kas niin, kas niin! jo katkes neula, mutta --\n    Niin, teräs Englannin se oiva on!\n    Ma tänään olen varsin onneton.\n\n(Ottaa esiin uuden neulan, pistää lankaa neulan-silmään ja laulaa):\n\n    Oi, lähet' uusi neula sinä tälle,\n    Ett' ainoan hän saisi savusen.\n\n(Huomaa laulaneensa vääriä sanoja, oikaisee niitä).\n\n    Ja lähet' unen lohdutus nyt hälle,\n    Mi pyyhkii silmistä pois kyynelen.\n\n(Nousee kiiruhusti ylös ja heittää vihoissansa ompelun tuolille).\n\n    Ma tosin hullu oon, ja, vaikka valvehella,\n    Niin järjetön kuin nukkuvainen on;\n    Jop' osasin ma piipun sovitella\n    Masaniellon kavatinohon!\n    Vaan tää on tosin kaikki noitumusta,\n    Ma lähellä jo olen turmelusta.\n    Emp' aatoksiini mitään muuta saa,\n    Kuin piippuja ja piippu-tupakkaa.\n    Mi hyöty lienee Rietrikille tästä,\n    Etten mä pääse kiusast' tupakan,\n    Ettei nyt lanka eikä neula kestä,\n    Etten ma voita mitään laulullan'?\n    Vaan tämä kaikk' ole asiansa\n    Ja totella on naisen kohtalo;\n    Ma huoli tästä en, se olkoon alallansa;\n    Ei kummempata ei, ei hullumpata o'e!\n    Ma nöyrä olen, olen hiljukainen,\n    Kun hyvyydellä mua kohdellaan,\n    Vaan suuttuneena olen kiukkuvainen\n    Ja jyrkästi ma vastarintaa paan.\n    Ois sata vuotta piiput paikallansa,\n    Miss' ovat olleet, saaneet ollakin,\n    En silmäillyt heit' oisi konsanansa,\n    Ja miekö heillä sitten polttaisin!\n    Vaan nyt kun Rietrik tuota tahtoo estää\n    Ma pian tahdon piippuin kimppuun päästä.\n\n(Menee jäykästi piippujen luo, silmää varovasti ovelle ja on\nottamaisillaan kiellettyä posliinipiippua, mutta vetää kätensä äkkiä\ntakasin, ikäänkuin olisi polttanut sormiansa; nousee varpahille ja\nhakee neuvottomana muitten joukosta).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Rouva. Piika.\n\nPiika (tulee hiljaan kamariin, menee rouvan sitä näkemättä tämän selän\ntaa, ja sanoo kovalla äänellä): Rouva, rouva!\n\nRouva (kiljaisee pelosta ja kääntyy). Kuka se on? Sinä tulet hiipien\nkuin kissa, mitä tahdot?\n\nPiika. Vaatemyyjänne pyytää saada kukat hatustanne.\n\nRouva. Mikä kiirut niillä on? En niitä nyt huoli hakea. Minä sitten\npanen sanan, mutta sinun ei niistä tarvitse ehtimiseen juosta\nedestakaisin.\n\n    (Piika menee).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\nRouva (yksin).\n\n    No vihdoin viimein! pannako oven kiinni? --\n    Ei, ainahan se epäluuloon vie -- --\n\n(Hakee valiten piipuista).\n\n    Mi paras näistä nyt? Tuo kaikkein paras lie? --\n    Hyi, ei! Se musta on kuin takassa on hiili.\n    No toi? Ei, periä on täynnä pesä sen.\n    Tää sitten? Hyi, se rumaks' minun saapi.\n    Vaan tämä? Ei, se liian pienonen!\n    Kuin valitsen ma! Mitä miettimistä?\n    Ei, Garibaldi yksin ansaitsee\n    Sen, että nainen sillä polttelee.\n    Ma vähät huolin tässä Rietrikistä!\n    Ma arvaan syyn jo hänen kieltohon.\n    Ja maistanko ma tupakkata mistä,\n    Niin juuri Garibaldista se on. --\n\n(Ottaa piipun, jolla on pitkä varsi, koristettu kirjavilla tupsuilla,\nvarovasti seinältä; on tupakoivinaan).\n\n    Ei, tää ei maistu miltään, tupakkata\n    Nyt piippuun pistää vähän tahdon ma.\n\n(Ovelle kolkutetaan).\n\n    Ma hiljastunut oon, oi Jumala!\n\n(Peittää piipuu ompelulla).\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Rouva, Eno.\n\nEno (pistää päänsä ovesta). Oletko yksin, Jetta?\n\nRouva. Ihan yksin.\n\nEno (astuen kammariin). Eikö nuori luutnantti ole tullut tänne?\n\nRouva. Ei.\n\nEno. Sepä kumma! Minä tulin, lapseni, sinulle ilmoittamaan, että\nrykmentti nyt par'aikaa kokoontuu. Et ikäväksy aikojasi sitä\nkatsellessa. Voi hyvin! (Lähtiessänsä pois luo hän silmänsä piippuihin,\nsanoo itselleen) no, totta mar' se on jo hänellä.\n\n    (Nauraa hiljaan ja menee).\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\nRouva (yksin). Mitä huolin minä rykmentistä! Se kokoontukoon omia\naikojaan; minulla on käsillä hupaisempaa kuin sitä katsella (silmää\nvarovasti ympärilleen, tuo esiin tupakka-astian, ja ottaa piipun\nompeluksen alta).\n\n    Nyt katselevat kaikki sotilaita; --\n    Mull' o'o ei tilaisuutta parempaa;\n    Nyt tupakoida saanen rauhassa.\n\n(Panee tupakka-astian ompeluksen päälle ja pistää piippuun).\n\n    Kas niin! vaan mistä saan nyt valkeata?\n    Ah! Se ken polttaa itse hankkikoon.\n\n(Noutaa tulusneuvot, limpsiön ja taulaa, alkaa iskeä, mutta\ntottumattomasti).\n\n    Yks', kaks'! Ai, ai! ma tottumaton oon,\n    En tulta saa, vaan isken sormiani.\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Rouva. Piika.\n\n(Rouva salaa hätäisesti piipun selkänsä taa toisella kädellä, toiseen\ntaasen tulukset; astuu tuolin eteen, jottei piika voi nähdä\ntupakka-astiaa).\n\nPiika. Herra luutnantti Rosen pyytää saada kunnian...\n\nRouva. Mitä! nyt! minä en voi häntä vastaan ottaa. Toisti.\n\nPiika. Hän on juuri lähtemäisillään.\n\nRouva. Niin sano etten ole vaattehissa ja mene matkaasi.\n\nPiika. Hän siinä tapauksessa pyysi minun jättää teille tämä\nkäyntikortti.\n\nRouva. Hyvä!\n\nPiika. Se tässä on\n\n    (Menee jäykästi rouvan luo käyntikortilla).\n\nRouva. Älä tule likemmäksi!\n\nPiika (seisahtuen). Mutta rouva!...\n\nRouva. Älä tule likemmäksi.\n\nPiika. Mutta kortti?\n\nRouva. Laske se tuonne tuolille.\n\n    (Piika tahtoo laskea kortin tuolille rouvan selän taakse).\n\nRouva. Ei, ei sinne.\n\nPiika. Mihin sitten?\n\nRouva (viitaten nyrkillään, missä pitää tulusneuvot, tuolia toisella\npuolella kammaria). Tuonne!\n\n    (Piika laskee kortin tuulille).\n\nNyt mene.\n\n    (Piika alkaa lähteä, seisahtuu ja silmäilee uuteliasti rouvaa).\n\nNo menetkö vai...\n\n    (Piika menee kummastellen).\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\nRouva (yksin).\n\n    Kun toivon saavani ma vierahia,\n    Niin viikkokausiin niit'en nähdä saa,\n    Päin vastoin taasen kun en niistä huoli,\n    Niin tulee niitä oikeen tulvalta;\n    Vaan riivatuin on mulle tämä päivä,\n    Jon' ei saa polttaa edes rauhassa.\n\n        (Alkaa taasen iskeä, onnistuu).\n\n    Kas nyt! jo onnistuin, se hyvä on,\n    Jo syttyi taula vihdoin viimeinkin.\n\n        (Panee palavan taulan piippuun).\n\n    Vaan Rietrik taulan peittää paperilla.\n    Kun nyt vaan palan sitä löytäisin!\n    Ah! käyntikortti! Ihan tätä varten!\n\n        (Panee kortin piipuu pesän suulle).\n\n    Min sanoisikaan herra luutnantti,\n    Jos käyntikorttiaan hän tässä näkisi?\n    Nyt uskallusta!\n\n        (Vetää savun).\n\n                    Hyi kuin sammaletta!\n\n        (Silmää piipun pesään).\n\n    Se taulaa oli, vielä palaa se?\n\n        (Puhaltaa pesään ja polttaa sitten).\n\nEi, hyi! Minun himoni haihtui pian, se ei ollut pitkällinen.\n\n    (Polttaa taasen).\n\nKokemus on lääkäreistä paras, sen olen havainnut.\n\n    (Polttaa, mutta rupee kovasti yskimään).\n\nEi, Mars ja Jupiter eivät saa minua kiusaukseen.\n\n    (Silmää piipuu pesään, nostaa kopan silmäinsä eteen).\n\nOh! minä olen polttanut jo koko joukon. Tuh'aksi on tupakka muuttunut,\nse on minun työni.\n\n(Rumpu kuuluu kadulta akkunan alta. Rouva pelästyy, pudottaa piipun,\njonka koppa menee palasiksi. Seisoo tuokion sitä epäilyksissä\nsilmäillen. Puhuu:)\n\n    Te kovat tähdet! mitä tehdä voitte!\n    Kun Garibaldini on tuossa palasin.\n    Te kovan mulle rangaistuksen soitte;\n    Ei auta katumus ja turh' on kyynelkin.\n    Oi! onneni on mennyt, kappaleissa\n    Se makaa tuossa, rikottuna nyt.\n    Ei ole apua, ei edes mestareista.\n    Oi onnetoin! kuin olen eksynyt!\n    Te sisaret! Oi kovaan taistelkaatte,\n    Kun himo teissä nousee tupakkaan.\n    Ma olen peili, minuun peilaitkaatte;\n    Ma suuren sankarin sain tuonelaan.\n\n    Vaan tainnut täst'en päästä tekemästä;\n    Ei, -- sill' on nainen kehno voimistaan.\n    Min tähdet vaatii, sit' ei mikään estä;\n    Mun taivas its' on saanut lankeemaan.\n    Ei auta kyynele, ei yhtehen se juota,\n    Ei saa se ehjäks' enää piippua.\n\n        (Kuuntelee).\n\n    Oi, vaunut tulee! Hirmustunpa tuota,\n    Ja kuinka vapisen! Oi taivaan Jumala!\n    On piippu tuossa ihan palasissa,\n    Ja kammari on täynnä savua.\n    Oi, onnetoin! kuin olet ahtahissa! --\n    Mun täytyy hälle kaikki tunnustaa;\n    Vaan hän ei mitään ennen nähdä saa --\n    Niin, kaikki tunnustan ja niin kuin nainen\n    Ma mitä pyydän kohta myöskin saan.\n\n        (Panee tupakka-astian paikoillensa).\n\n    Vaan piippu! pian kaappihin sen heitän.\n\n        (Panee piipuu vaatekaappihin).\n\n    Ma savun kyllä saanen haihtumaan.\n\n        (Avaa oven ja akkunan, löyhyttää vyöliinalla, poistaakseen\n        savun; kun tällä savu ei tyyni haihdu, tarttuu ompeluunsa,\n        jolla viuhuttaa. Käyntikortti jää lattialle makaamaan;\n        puhuu:)\n\n    Nyt kieliä ei enää tiedä mikään.\n\n        (Seisahtuu kuunnellen).\n\n    Nyt seisahtuivat vaunut; Taivaan Jumala!\n\n        (Vaipuu alas tuolille).\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    Rouva. Herra.\n\nHerra. Tässä olen, lapseni! (menee Rouvan luo, häntä tarkasti\nsilmäillen). Miksi luot alas silmäsi?\n\nRouva. Ystäväni!....\n\nHerra. Minä en kumminkaan tahdo uskoa että...\n\nRouva. Sinä jo olet havainnut... sinä sen jo tiedät...\n\nHerra. Mitä olen havainnut, mitä tiedän?\n\nRouva. Oi, älä huuda noin kovasti!\n\nHerra. No, mutta selitä...\n\nRouva. Hyvä, armas ukkoseni! Me olemme kaikki ihmisiä, ja jokainen\nvoi langeta... itse vakavinkin, kun kiusaus on liian suuri...\nsilmänräpäys...\n\nHerra. Mitä aiot sanoa? tuo tuntuu hirmuiselta!\n\nRouva. Minä tahdon tunnustaa kaikki.\n\nHerra. Niin puhu! Ma olen kuin tulessa.\n\nRouva. Oi, jos tietäisit minun tuskaani, minun katumustani...\n\nHerra. Ei, puhu suoraan pian, sillä muuten pitkämielisyyteni loppuu.\n\nRouva. Ei Rietrikkini!\n\nHerra. Tahdotko pitää minua kiristyspenkillä... Minun kiellostaniko\npuhut, sano?\n\nRouva. Minä olen sitä vastaan rikkonut.\n\nHerra. Mitä, kuulenko minä oikeen?\n\nRouva. Oi! älä suutu! --\n\nHerra. Jää hyvästi onneni, rauha ja ilo! Mulle maailmassa ei löydy\nmitään enää! Oi, niinkö pidit valasi ja lupauksesi! Haa, viekas käärme!\n-- vaan se on tosi, sinä oletkin nainen.\n\nRouva. Mutta Jumalan nimeen! mitä olen siis tehnyt? --\n\nHerra. Ja sitä kysyt sinä? Et ole sitä tietävinäsi?\n\nRouva. Minä sen tiedän, mutta onko mun rikokseni niin hirmuinen?\n\nHerra. Mitä, hirmuinen! Ei, kuulkaa kuinka yksinkertainen! Sehän ei ole\nmitään, se maksaa ainoasti minun kunniani, minun maallisen onneni ja\nhenkeni. Oi, minä tämän olen jo kauan edeltäpäin arvannut. Sitä olen\nyöt päivät miettinyt ja tuota ainoaa olen minä pelännyt!\n\nRouva. Aivan niin, se olikin ainoa, johon taisin mieltyä.\n\nHerra. Ei, tämä on liian paljo! Milloin on tälläistä ennen kuultu? Sinä\nuskallat itse sanoa että tämä upseeri... Minä tiedän tarpeekseni, minä\nen tahdo tietää enempää.\n\nRouva. Mutta, armas mieheni, upseeri tahi kenraali? --\n\nHerra. Ole vaiti! Sinä saat minun hulluksi... Me erkanemme, minä en\ntahdo sinua vihata; elä onnellisesti, jos sisälliset soimaukset ja\nomatuntosi voivat sen sinulle sallii. Me emme enää koskaan näe\ntoisiamme... elä hyvin!\n\nRouva. Mutta, Rietrikki, näin vähäpätöisestä asiasta?\n\nHerra. Niin, niin! Minulla ei ole enää mitään sanomista. Jos tämä on\nvähäpätöistä, niin varjelkoon Jumala kaikkia aviomiehiä sellaisesta\nvähäpätöisyydestä.\n\nRouva. Mutta Jumalan nimeen!...\n\nHerra. Niin, sehän on todelleenkin vähäpätöistä, että sinä häneen\nmielistyit; etkö niin itse sanonut?...\n\nRouva. En tiedä, mutta kiusaus oli ylön luonnollinen.\n\nHerra. Mistä ajasta saakka on tämä rakkaus asunut sinussa?\n\nRouva. Aamusta. En oikein voi sanoa hetkeä.\n\nHerra. Se on mahdotonta! Minä olen usein huomannut salayhteyttä teidän\nvälillänne. Oi kauan, kauan olen havainnut sinun alakuloisuuttasi ja\nsalattua suruasi. (Viittaa sormella akkunaan, jonka vieressä piiput\nriippuvat.) Minä näin miten silmäilyksesi aina lensivät sinne; siellä\noli maneetti, joka veti sinua luoksensa.\n\nRouva. Oi Rietrikki! jos niin on ollut, niin se on tapahtunut minun\ntietämättäni.\n\nHerra. Saanenhan uskoa mitä omat silmäni ovat nähneet. Valehella sinä\nrikoksesi päätät. Mitä? Tänään olisit ensikerran mieltynyt...\n\nRouva. Oi Rietrikki! Syynä tähän on tähtien yhtyminen.\n\nHerra. Mikä yhtyminen, minkä tähtien?\n\nRouva. Marsin ja Jupiterin.\n\nHerra. Mitä hiidessä! puhu niin, että puheestasi selkoa saa... Haa! Nyt\nminä ymmärrän, miksi minä häntä olen niin sydämeni pohjasta vihannut ja\nkamonnut.\n\nRouva. Vihaa ja inhoa! Sekö on palkkani, kun salaa koen sinua\nihastuttaa?\n\nHerra. Niin, tulisihan minun sinua kiittää! Ja häpeemättä sinä kehtaat\nminulle sen suoraan sanoa... Niin, niin! Sinä tosiaankin olet minua\nsalaa ihastuttanut ja pirullisella huvilla ja helvetin autuudella...\nMutta kiitä Jumalaa ett'en sattunut näkemään häntä. Akkunasta pää\nedellä hän olisi lentänyt ja musertunut kivikadulle. Sinun kyyneleesi\nolisivat vuotaneet. -- Minä olisin nauranut...\n\nRouva. Jos se voi sinua lepyttää, niin heitä hänet akkunasta. Minun\nposkeni eivät siitä kastu.\n\nHerra. Sen uskon, nyt kun hän ei enää ole täällä.\n\nRouva. Ei täällä! Hän! -- -- --\n\nHerra. Niin, ei täällä. Hän on jo marsinut kaupungista.\n\nRouva. Ei ole! ei...\n\nHerra. Mitä! Onko hän vielä täällä?\n\nRouva. On, on!\n\nHerra. Tässä kaupungissa?\n\nRouva. Tässä huonehessa.\n\nHerra. Haa! Piru ja helvetti!\n\nRouva. Jos sen olisin tiennyt, niin olisin minä heittänyt hänet ulos\nakkunasta!\n\nHerra. Missä on hän kätkössä? Mistä löydän häntä? Onko hän ylisellä?\n\nRouva. Ei.\n\nHerra. Niin on hän sitten kellarissa?\n\nRouva. Ei, Rietrikki, ei sielläkään.\n\nHerra. No, saatana, missä sitten?\n\nRouva. Tässä huonehessa.\n\nHerra. Täällä, tässä huonehessa?\n\nRouva. Niin, uskotko?\n\nHerra. Sun rohkeutesi on tavaton... Missä on hän täällä?\n\nRouva (viittaa kaappiin päin). Tuolla.\n\nHerra. Vastaa sanoilla... Minun silmäni kohta eivät eroita mitään.\n\nRouva. Hän on vaatekaapissa.\n\nHerra (paljastaen miekkaansa). Jaa, herra luutnantti, saatte verellänne\nmaksaa...\n\nRouva (pidättäen häntä). Armas Rietrikkini, hillitse vihasi!\n\nHerra. Sinun käy sääliksi? Sinä itket?\n\nRouva. O Jumala! Sinä sihot vaatteitani.\n\nHerra. Teeskentele! Sinun ei käy häntä sääliksi, häntä, kavaltajaa!\nHaa, päästä minua... Miekallani tahdon minä survaista häntä.\n\nRouva (päästää hänet irti). Tee se, jos sinua se huvittaa.\n\nHerra (rientää kiiruhusti kaapin luo, avaa oven. Kun hän ei kohta löydä\nluutnanttia, heittää hän vaatteita, mitä käsiinsä saa, toisen toisensa\nperästä kaapista lattialle. Kaappi olkoon iso, jotta vielä vaatteita\nnäkyy, vaikka herra on sieltä heittänyt niitä, siinä järjestyksessä\nkuin rouva).\n\nRouva (huutaen). Minun merinoni!\n\nHerra. Minä kyllä löydän hänet. Missä on hän, missä?\n\nRouva. Minun Pariisinhameeni... Se likaantuu kohta... Oi Jumala!\n\nHerra. Minä saan hänen kiinni, luota sinä siihen!\n\nRouva. Mutta Rietrikki! Oletko menettänyt järkesi... Mitä teet... Oi\nuusi Pelerinini... Valkea huivini! -- Ei, tämä ei käy laatuun... O\nJumala! Musta Levanttiinini ja silkkihameeni... ja kappanikin... ei,\ntämä on tosin hullua!\n\n\nKahdestoista kohtaus.\n\n    Entiset. Eno, (joka edellisessä kohtauksessa on silmäillyt ovesta\nja kuullut puheen, astuu sisään).\n\nEno (tarttuu kiinni herraan ja purskahtaa nauruun). Mitä teet sinä,\nmitä kujeita tämä en? Milläs Jetan vaatteet ovat sinua vihastuttaneet?\n\nHerra. Päästäkää, Eno, päästäkää, te näette että minä olen vimmassa.\n\nEno. Kuten Don Quixote sodassa tuulimyllyjen kanssa.\n\nRouva (joka tällä välin on ruvennut kokoilemaan vaatteitaan, näyttää\nenolle rypistynyttä hametta.) Oi, Eno, katsokaa! Mitä sanotte tähän?\n\nEno. Että se on huokeasti parannettu.\n\nHerra. On, mutta minä tiedän lihapaikan, jota ei niin huokeasti pestä\npuhtaaksi. (Rouva yhä kokoilee vaatteitaan ja järjestää niitä).\n\nEno. Minä sitä jo aavistin. (Herra pyrkii päästä kaapin luo, eno\npidättää häntä). Minä tiedän mistä nainen pitää. Tupakka on hänen\nihastuksensa.\n\nHerra. Tupakka!\n\nEno. No, niin!\n\nHerra. Mitä sillä tahdotte sanoa...\n\nEno. Semmoinen on nainen, minä tunnen monta tälläistä. (Vakavasti).\nSinä käskit minua kahden tähden yhtymisen vuoksi kovasti kieltää Jettaa\npolttamasta tupakkaa, ja ennen kaikkea siitä piipusta, johon oli\nmaalattu Garibaldin kuva. Nyt saanen kysyä: Onko kieltosi ollut\nmiksikään hyödyksi? Sanoinhan sinulle että valkea polttaa. Te näette,\nherra Pasha, mitä kielto olisi saattanut vaikuttaa.\n\nHerra. Uneksinko? Kuka sitten salautuu tässä?\n\nEno. Herra Giuseppe Garibaldi.\n\nHerra. Onko siinä perää? Onko se totta? Ja luutnantti?\n\nEno. Sen ymmärrät. Hän ei pässyt sisälle, syystä että Jetta silloin\npoltti tupakkaa. Tässähän makaa käyntikorttinsa. (Ottaa ylös kortin).\nOhoh! niinpä on se musta kuin olisi ollut nokikolarin käsissä... Mutta\nluultavasti on Jetta tulta saadaksensa pitänyt luutnantti Rosenia\nsytykkeenä. (Herra silmäilee ilomielin korttia.) Savua on hän saanut\naikaan, mutta varsin vähäisen valkeaa. Jos nyt herra turkkilaiseni\nmenee vaatekaappiin ja sieltä löytää piipun, niin harmiksi käy vihansa,\nhän häpeää, katuu kieltoansa ja syleilee lempeästi puolisoansa.\n\nHerra (menee kaappiin, tuo esiin piipun niiden vaatteiden takaa, jotka\nsiellä vielä riippuvat.) Ah! totisesti! Minun Garibaldini on halki...\nSillä on poltettu... siinä on tuhkaa. Haa, nyt ymmärrän kaikki.\n\nEno. Nyt ymmärrät! Muistatko mitä äsken sanoin? puhuinko totta?\n\nHerra. Te olette käytäinneet viisaasti, minä olin tuhma pukinpää.\n(Kääntyy rouvaan, katselee häntä katuvaisesti, panee pois piipun ja\nlähestyy hiljaan. Rouva samalla tavalla.) Suo minulle anteeksi!\n\nRouva. Anna minulle anteeksi, että tahdoin polttaa tupakkaa.\n\nHerra. Tule minun syliini. Epäluulo on kadonnut.\n\n    (Syleilee).\n\nEno. Suokoon Jumala, ettei tupakka-luulevaisuus onneanne koskaan enää\npääsisi häiritsemään.\n\nHerra. Oletko leppynyt?\n\nRouva. Oletko sinä?\n\nHerra. Minä olen saanut henkeni takaisin.\n\nRouva. Tupakan-himo ei asu rinnassani, mutta, ystäväni, sinä ehkä\nymmärrät, että kieltosi sai himon minussa syntymään; ellet toiste enää\nkiellä, en enää koskaan polta tupakkaa.\n\nEno (yleisölle). Te herrat aviomiehet -- ymmärrättekö? Oletteko nähneet\npeilissä kuvanne? Tässä on teille peili! Katsokaa peiliin!\n\n                                                   --l --b --s.\n\n\n\n"]