[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ft8hufMlcIAP8Yi_FjIyt85IjgNaWDVuCYt_I3-6kB7Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1104,"Don Ranudo de Colibrados eli Köyhyys ja ylpeys","Holberg, Ludvig",1684,1754,"1104-holberg-ludvig-don-ranudo-de-colibrados-eli-koyhyys-ja-ylpeys","1104__Holberg_Ludvig__Don_Ranudo_de_Colibrados_eli_Köyhyys_ja_ylpeys","Komedia viidessä näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1745,1867,14688,89916,false,49729,[23,24],"Comedy plays","Danish drama -- Translations into Finnish",[26],"Plays/Films/Dramas","\"Don Ranudo de Colibrados eli Köyhyys ja Ylpeys: Komedia viidessä näytöksessä\" by Ludvig Holberg is a comedic play written in the late 17th century. The narrative unfolds primarily in a small town in Spain, addressing themes of social status, pride, and the contrast between wealth and nobility. The main characters include Don Ranudo, his wife Donna Olympia, their daughter Maria, and Gontsalo, a nobleman in love with Maria, illustrating the intersection of love and social expectations.  The opening of the play introduces us to Gontsalo discussing his love for Donna Maria, the daughter of Don Ranudo. Despite the family's proud status stemming from an illustrious lineage, they are currently facing poverty, which Gontsalo believes the family might eventually acknowledge, particularly when they can no longer sustain their pride. This conversation reveals the tension between social standing and personal feelings, as Gontsalo is determined to pursue Maria regardless of her family's disdain for his lower status. The scene sets the stage for an exploration of the consequences of pride and the struggles of love amid societal constraints. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Gummerus, K. J. (Kaarle Jaakko)",226,"Holbergin komedia kuvaa espanjalaista aatelisperhettä, joka elää äärimmäisessä köyhyydessä mutta takertuu tiukasti säätyylpeyteensä. Satiirinen näytelmä asettaa vastakkain suvun kunnian ja käytännön elämän välttämättömyydet, kun perheen tytär haluaisi naida varakkaan mutta alempiarvoisena pidetyn miehen.","Ludvig Holbergin 'Don Ranudo de Colibrados' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1104. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","DON RANUDO DE COLIBRADOS eli KÖYHYYS JA YLPEYS\n\nKomedia viidessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nLUDVIG HOLBERG\n\n\nSuomentanut K. J. Gummerus\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1867.\n\n\n\n\n\n\nJÄSENET:\n\n Don Radudo de Colibrados, ylimys Espaniassa.\n Donna Olympia, hänen puolisonsa.\n Donna Maria, heidän tyttärensä; rakastunut Gontsaloon.\n Eugenia, Marian sisar, nuori neiti.\n Gontsolo de las Minas, espanialainen aatelismies; rakastunut\n   Donna Mariaan.\n Isabella, Gontsalon sisar.\n Eleonora, Donna Marian kamaripiika.\n Gusman, Don Ranudon palvelupoika.\n Pedro, Don Ranudon lakeija.\n Oikeuden palvelia.\n Talonpoika.\n Notarius.\n Erään valeruhtinaan joukko, jonka seassa:\n   Tulkki ja\n   Hovinarri.\n\nNäytelmäpaikka on eräässä maakaupungissa Espaniassa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Gontsalo de las Minas. Isabella.\n\nGontsalo. Kylläpä niinkin, rakas sisareni! Tämä avioliitto ei tosin\ntuota minulle mitään hyötyä; mutta te tiedätte, ettei minun rakkauteni\nkatso etuja. Heidän sukunsa on vanhempi kun meidän, se on tosi; mutta\nmeidän ei ole sentähden vähemmän aatelinen. Voivatko he luetella suuria\nmiehiä suvustaan, niin voimme me tuoda esiin rikkautemme, ja panna sen\nheidän ynseän kurjuutensa rinnalle, joka on suurempi kun sanoilla\ntaidetaan kertoa. Mutta, kuten sanon, rakas sisareni, minä en katso\netuja; minun sydämessäni palaa sula ja puhdas rakkaus heidän\ntyttäreensä, Donna Mariaan, jonka kohtalo käy minun sääliksi, ei\nainoastaan hänen köyhyytensä, mutta myöskin hänen hurjapäisten\nvanhempainsa tähden, mitkä ylpeydellään ovat joutuneet puheenaineeksi\nkoko kaupungissa ja joista koko Espanian kansa saa syyttömästi kärsiä.\n\nIsabella. Armas veljeni! Minulla ei ole mitään tässä vastaansanomista;\nhänen köyhyytensä olisi täydelleen autettu teidän varoillanne: mutta\nmiksi meidän tulee nöyrtyä tuollaisille? Miten voittekaan rakastua\npereesen, joka ylönkatsoo teitä. Tulisihan teillä olla niinkään paljon\nkunniantuntoa, että, havaitessanne vähintäkään ylönkatsetta, olisitte\nkääntyneet selin heihin, ettekä olisi enää muistaneet sellaista\nrakkautta.\n\nGontsalo. Oi, armas sisareni! Tepä ette tietäkää mitä rakkaus on; sillä\njos sen tietäisitte, ette noin puhuisi. Minun kunniani tunto on tässä\nasiassa usein sotinut rakkauttani vastaan, mutta rakkaus on aina\nvoittanut.\n\nIsabella. Mutta kun havaitsette, ettette millään voi saada toivojanne\ntoteutumaan, eikö teidän silloin pitäisi, kuten järjellinen ihminen,\nluopua sellaisesta rakkaudesta?\n\nGontsalo. Oi ei! Hänen vanhempainsa ylönkatse ei voi sammuttaa minun\nrakkauttani, se yhä vaan enemmän yllyttää minua, se on kun öljy tuleen\nvuodatettuna.\n\nIsabella. Oh veljeni! jopa rupeette romaaniurooksi. Tuollainen rakkaus\non mielestäni sangen runollinen.\n\nGontsalo. Kaikki toivoni ei vielä ole sammunut. Vielä on kipinä\njälellä; sillä minä toivon, että kun heidän kurjuutensa on noussut\nkorkeimmalleen, he, kun ovat puutteesen kuolemaisillaan, vihdoin\nluopuvat tuosta ylönpaltisesta ylpeydestään ja suostuvat antamaan\ntyttärensä kunnolliselle miehelle, joka varallisuudellaan voi heidät\npelastaa suurimmasta hädästä.\n\nIsabella. Minä havaitsen tuosta puheestanne, Gontsolo parka, ettette\nvielä tunne oikeen heidän ylpeyttänsä. Minä luulen heidän ennen\nkuolevan, kuu suostuvan pyyntöönne.\n\nGontsalo. Mutta, Isabella! Tässä on vielä seikka, josta ette näy\ntietävän mitään.\n\nIsabella. Mikä se olisi?\n\nGontsalo. Minä olen, näette, varma siitä, että yhtä suuresti kun\nvanhempansa ylönkatsovat minua, yhtä suuresti rakastaa minua Donna\nMaria, heidän tyttärensä. Hän on nykyään tädilleni kyyneleet silmissä\nvalittanut vanhempainsa hulluutta ja suuresti liikutettuna kertonut\nheidän hirveää kurjuuttansa.\n\nIsabella. Se kaikki ei auta mitään. Vanhempansa pitävät hänet niin\ntarkoin silmillä, että teidän on mahdotoin saada nähdä, vielä taatummin\ntavata hänen, vanhempainsa sitä tietämättä.\n\nGontsalo. Oi, Isabellani! Rakastavaiset löytävät teitä, joita ei kukaan\nosaa ajatella ja päästäkseen tarkoitustensa perille keksivät he\nkeinoja, joita ei kukaan osaa aavistaakaan; ettekö sitä tiedä? Ellei\nrukous auta, auttaa viekkaus ja ellei viekkaus auta, auttaa väkivalta,\nvaikka henkenikin siitä menettäisin.\n\nIsabella. Oi armas Gontsaloni! Minun käy sääliksi teidän ynseää\ntilaanne; en siis enää tahdo moittia teitä, sillä minä tiedän, että kun\nrakkaus kerran on saanut tuollaisen vallan, on rakastavainen paremmin\nsäälittävä kun soimattava. Minä siis tahdon olla, missä suinki taidan,\nteille apuna. Oi, jospa keksisin jonkun hyvän neuvon! Mutta tuolla näen\nminä Pedron tulevan; menkää syrjälle, minä tahdon koettaa, mitä hänellä\nvoi tehdä.\n\n    (Gontsalo menee).\n\n\nToinen kohaus.\n\n    Isabella. Pedro.\n\nPedro. Hei! Niin se kaiketi käy hyvin! Nyt on kaikki mennyt; huonehessa\nei ole enää lusikoita, ei talrikkeja, ei patoja. Minullapa on nyt\nasiana käydä lainaamassa pata -- omaan nimeeni muka, sillä herrasväkeni\nnimessä en saa ainoata koko kaupungissa. Mutta mistä saan minä sen? Ja\njos saisinkin, niin ei ole meillä mitään, mitä siinä keittäsimme -- sen\nvarmaankin tiedän -- sillä huoneemme on niin tyhjä, ettei ole enää\nmuuta mitään jälellä, kun arvonimejä, herruutta ja ylhäisyyttä, josta\ntosiaan, jos ne kaikki pataan laskettaisiin, ei tule lientä\nlaihintakaan. Pystykorvasia ovat he yhä vielä, semminkin rouva. Hänpä\nennen varmaankin kuolisi nälkään, kun antaisi pois puustaviakaan\nkuuluisasta nimestään. Sellaiseksi tulemasta, varjelkoon Jumala minua!\nNyt ovat ajatukseni ihan toisellaiset; sillä ennen kun rupeisin nälkää\nnäkemään, ennen panisin, en ainoastaan sukunimeäni, mutta myöskin\nkunniani äyristä menemään. Ylhäisyys on tosin kyllä hyvä, mutta\nnautittuna puoliseksi tahi ilta-atriaksi tuntuu se sangen vähän\nvatsassa. Vielä viikon päivät olen aikonut pysyä tässä talossa; sen\najan kuluessa saan minä hyviltä ystäviltä ruokaa ja juomaa; istukoot\nherrasväki kotona perkaten hampaitaan, kun ovat syöneet hernelientä ja\nnauttineet ravinnokseen herkkujen asemesta esi-isäinsä kuuluisia töitä.\nMutta kas, kuka tuolla on? Nöyrin palvelianne, madame! Kuletteko näin\nyksin ilman palkollisetta ulkona?\n\nIsabella. Miksikä ei, Pedro! Minä olen jo tullut siihen ikään, etten\nenää tarvitse lakeijaa. Mutta miten jaksaa herrasväkesi?\n\nPedro. Hyvin! Meillä on vieraita tänään puolipäiväksi; minä olen\nsokurileipiä ostamassa.\n\nIsabella. Mitä vieraita teillä on?\n\nPedro. Ompa vaan Duc de la Vera Cruz, ruhtinatar Donna Emilia de las\nSpadas, Hierosme Victor, Abad de S:t Jago, Martis Fernando Gontsalo,\nFilippo de S:t Cifuente, markisinna-rouvansa kanssa ja tuhansia muita,\njoita olen liian halpa luettelemaan.\n\nIsabella. Minä siis en rohkene käydä tänään teillä vieraisissa?\n\nPedro. Ette suinkaan; me emme tänään saa päästää sisälle ketään, joka\nei voi luetella sukuansa niistä kristityistä pereistä, jotka elivät\nennen Mohrien aikoja Espaniassa.\n\nIsabella. Kuinka pitää herrasväkesi tänään niin suuria pitoja, sehän ei\nole juuri tapansa?\n\nPedro. Pidot ovat muistoksi siitä voitosta, jonka eräs heidän\nesi-isistänsä Don Ramiro de Colibrados tänä päivänä sai Mesopotamian\nkuninkaalta, minkä vankina vei Toledo'on. Jos tälläisiä päiviä olisi\nuseita vuodessa, tuntuisi se herrasväkeni kukkarossa enemmän kun\nsuotava olisi; sillä minä voin vakuuttaa, että tälläisenä päivänä eivät\nhe tuhannella piasterilla pääse.\n\nIsabella. Mutta, Pedro! kuinka kulet sinä tämmöisenä juhlapäivänä noin\nhuonossa ja rikkinäisessä liverissä?\n\nPedro (nostaen lakkiansa). Muistoksi vaan siitä valtalipusta, jonka\nkuuluisa Don Ramiro de Colibrados kantoi!\n\nIsabella. Eihän kenraali itse, tiedämmä, tappelussa kantanut lippua?\n\nPedro. Ei, madame! sanoinhan minä, että sen kantoi hänen väntrikkinsä.\nTämä lippu joutui kuulien keskellä niin repaleiksi ja rikkinäiseksi,\nkun minun vaatteeni nyt ovat.\n\nIsabella. Joko siitä on kauan kun Don Ramiro sen tappelun voitti?\n\nPedro. Juuri kuussataa vuotta tänään.\n\nIsabella. Oi kummaa! Vastahan on pyssyjä ja kuulia kolme sataa vuotta\nkäytetty.\n\nPedro. Niin, madame! Minä olen liian halpa väittelemään teidän\nkanssanne; olkoon siis niinkun sanotte. Mutta minä voin valallani\nvakuuttaa, että lipun kävi varsin pahoin tappelussa, ja että minä\nmuistoksi siitä kulen tänään tälläisessä vaatepuvussa.\n\nIsabella. Mutta muistelenhan minä nähneeni sinun samassa rikkinäisessä\npuvussa koko kuukauden?\n\nPedro. Saahan jokainen käydä puetettuna miten tahtoo; -- minulla on\nomat syyni siihen.\n\nIsabella. Mistäpä syystä voisi suurisukuisten herrasväen asialla käydä\nnoin retuisena? Saattaisihan tästä uskoa, että herrasväkesi on joutunut\nköyhyyteen.\n\nPedro. Köyhyyteen! Oh, hoh! Herrasväki, joka voi luetella\nsatakolmeneljättä ja kolme sukupolvea, joutuisi köyhyyteen! Jos lukisin\nainoasti kaksi äyriä jokaisesta polvesta, niin siitä jo karttuisi aika\nsummia.\n\nIsabella. Minä kumminkin pidän heidät köyhinä, kunnes kuulen parempia\nsyitä.\n\nPedro. Luovuttaakseni teitä noista ajatuksista, tahdon kertoa teille\nmietteitäni: Herrasväki on havainnut sen tulleen perhanan tavalliseksi,\nettä sisäpalveliat käyvät kauniissa vaattehissa ja etteivät\nsuurisukuiset enää voi pitää mitään itseänsä varten; senpä tähden ovat\nhe tämän keinon keksineet: Niin pian kun näemme alhaisten palveliain\nkäyvän hyvässä vaatepuvussa, niin otan minä kuluneet vaatteet taasen\nylleni. Olettehan nähneet, madame, Madridin hovissa, että kun\nporvaristo käy kaikkein komeimmasti puetettuna, käy hoviväki\nhuonoimmissa vaattehissa.\n\nIsabella. Väliin tapahtuu niinkin; mutta he eivät koskaan käy ryysyissä.\n\nPedro. Jaa, jaa! madame! Minun herrasväkeni kyllä tietää mitä tekee;\nne, ei mari, koskaan ala mitään sitä tarkoin miettimättä.\n\nIsabella (itsekseen). Minä kyllä jännitän häntä kunnes tunnustaa.\n(Kovaa). Mutta, Pedro! sanoithan sinä äsken käyväsi tuossa ryysypuvussa\nmuistoksi valtalipusta, joka ammuttiin repaleiksi tuossa suuressa\ntappelussa.\n\nPedro (Hiljaan). Mene hiiteen kysymyksinesi! (Kovaa). Minä en voi\nmuistaa, mitä äsken sanoin; mutta sen minä tiedän, että herrasväellä on\nhuoneet täynnä kultaa ja kalliita kivejä; ja asian näin ollen en minä\nköyhyydestä tälläisessä puvussa käy. Tietkäät, madame! heillä on\nmuitten kalliiden kalujen seassa sukuluettelo-kirja, jolla on suurempi\narvo kun kultatynnyrillä.\n\nIsabella. Mutta kentiesi ei siitä huutokaupassa maksettaisi neljää\nkillinkiä, ellei siellä sattuisi olemaan joku muinaismuistojen\nharrastaja; Juutalainen ei siitä antaisi enempää, sen minä tiedän.\n\nPedro. Mitä Juutalaisista! Tiedänhän minä niitä, jotka ovat antaneet\nmonta tuhatta impeydestä, josta Juutalainen ei olisi äyriäkään\nmaksanut. Mutta tullakseni asiaan takasin, niin minä nöyrimmästi\npyydän, että muuttaisitte ajatuksianne minun herrasväestäni; sillä minä\nvoin vakuuttaa, että ainoasti pahat ihmiset sanovat heitä köyhiksi.\n\nIsabella. Minä kaikesta sydämestäni toivon, että seikka olisi semmoinen\nkun sinä kerrot; mutta minä olen kuullut sekä kauppamiesten että\nmuittenkin valittavan rahoista, joita heillä on saatavina teillä.\n\nPedro. Ei, madame! te nyt pilaa puhutte, sillä paremminhan te maailmaa\ntunnette. Tiedätte kaiketi kaikissa ylhäisissä suvuissa olevan tapana\nantaa ihmisten juosta rahojansa. Uskokaa minua, rahanpuutteesta\nherrasväkeni ei heitä juoksuta. Herra ja rouva tietävät elää, ja tässä,\nniinkuin muissakin kohdissa, näyttävät he, että ovat herrasihmisiä.\nMinä tunnen erään kauppiaan tässä kaupungissa, joka vielä käy\nmuutamassa suurisukuisessa pereessä vaatimassa maksoa kankaasta, minkä\nhänen iso-isänsä antoi velaksi; hän ehkä saa samaa juosta kymmenkunta\nvuotta vieläkin, sillä suku on lähes meidän ylhäisin koko Espaniassa.\n\nIsabella. Sitä tapaa ei meillä käytetä; minun veljeäni Gontsaloa ei\nkahdesti vaadita.\n\nPedro. Sen kyllä uskon, madame! sillä teidän ja meidän huoneemme\nvälillä on suuri eroitus. Onhan se tunnettu asia, että meidän\nherrasväkemme ovat vanhinta sukua ja ylhäisimmät koko Espaniassa.\n\nIsabella. Minun mielestäni ovat rikkaimmat myöskin ylhäisimmät.\n\nPedro. En nyt ymmärrä mitä tarkoitatte. Uskokaa minua, minun\nherrasväkeni eivät ole köyhiä; te voitte tuollaisilla syytöksillä\njoutua pahaan pulaan. Minä käyn rikkinäisissä vaattehissa, mutta syytä\nsiihen ei ole isäntäväkeni köyhyydessä; sillä minä voin näyttää teille,\nettä, kuinka huonotkin vaatteeni ovat, minulla kumminkin on silkkinen\nnenäliina lakkarissa. (Sieppaa lakkaristaan vanhan nenäliinan, jota\nseuraa kuiva, homehtunut leivänpalanen, mikä putoaa lattialle).\n\nIsabella. Ha, ha, ha! Tuossa pudotit vähän rikkaudestasi lattialle.\n\nPedro. Se on palanen kokolade-kakkua, madame!\n\nIsabella (ottaa ylös leivän). Ei, sehän on vanhaa homehtunutta leipää.\nMitä! onko se kokolade-kakkua?\n\nPedro. Ei ole, madame! se on tosi, se on vaan leipäpalanen. Minä otin\nsen mukaani erinäisten syitten tähden. Aina, näette, kun menen\nMendez'in ruhtinaan luo, täytyy minulla olla leipäpala muassani antaa\nkoirille, jott'eivät purisi minua.\n\nIsabella. Aivan niin, Pedro! Rikkaat ovat arat hengestänsä. Ha, ha, ha!\n\nPedro. Sallikaa anteeksi, madame, mutta teidän naurunne ei kuulu\nsomalta.\n\nIsabella. Kiitoksia, Pedro, muistutuksestasi. Ha, ha, ha!\n\nPedro. Oi, olkaa nauramatta, madame; te saatatte menettää hyvän\nmaineenne, jos joku sattuisi teitä kuulemaan.\n\nIsabella. Odota vähän, minulla on sinulle jotakin sanomista: Kun\nsinulla on niin hyvä ymmärrys ja hyviä luonnon lahjoja, miten sinä voit\nolla toisen palkollinen? Kelpaisit sinä paremmaksikin.\n\nPedro. Minä en ole lukenut, madame! Muuten saan kiittää vanhempiani\nhyvästä kasvatuksesta. Luonto on myös ollut hyvän-suopa minulle; minä\nvalehtelesin jos toisin sanoisin. Mutta, madame, tiedättekö te minulle\nparempaa tilaa?\n\nIsabella. Tiedän mar'! sinua parempaa ei löydy almanakkoja\nkirjoittamaan; se on ammatti, joka kunnollisesti elättää miehensä.\n\nPedro. Mutta minä olen kuullut, että almanakkojen kirjottajain tulee\nosata valehdella aika tavalla.\n\nIsabella. Ja minäpä en tunne ketään, joka siinä voittaisi sinua. Jos\nolisit sanonut herrasväkesi nyt istuvan kotonansa syöden hernelientä,\nniinkuin tekevät, ja että sinä olet ruuan kerjuulla ulkona, etkä\nollenkaan sokeriherkkujen ostossa, niin en olisi neuvonut sinulle tuota\nammattia.\n\nPedro. Totta puhuen, madame! minä kaikin tavoin tahdon salata\nherrasväkeni hätää ja kurjuutta, niin paljon kun mahdollista on; mutta\nnyt on tämä leipäpala saanut kaikki ilmiöön.\n\nIsabella. Ei, Pedro! Sinun vaatepukusi etukynnessä ilmoittaa varsin\nhyvin millä kannalla herrasväkesi asiat ovat.\n\nPedro. Minä pelkään, että heidän omat vaatteensa sen vielä paremmin\nilmoittaa. Herrani tosin vielä käy sametti-takissa, mutta muu puku\nsiihen ei vastaa. Rouva leikkaa vaatteiden takapuolesta tilkkuja,\npaikatakseen niillä etupuolta; josta syystäkin hän seuroissa ei\nmielellään näytä selkäpuoltaan. Poislähtiessään kulkee hän selkä\nedellä, kumminkaan ei nöyryydestä, niinkuin muutamat tekevät lähtiessä\nniiden tyköä, joita kunnioittavat, mutta pelkästä suurellisuudesta,\njott'ei kukaan saisi nähdä selälle maalattua kurjuutta; ja kun hänen\njoskus täytyy kääntyä, pitää minun tahi kamaripiian olla hänelle\ntakapuolena.\n\nIsabella. Ja kaikesta tästä hädästä voisivat he päästä, jos tahtoisivat\nvähänkään luopua ylöllisestä ylpeydestään ja antaa tyttärensä\nGontsalolle, joka suuresti häntä rakastaa.\n\nPedro. Niin! He ovat usein pilkalla puhuneet tästä asiasta; mutta ehkä\nnyt, kun hätänsä on joutunut korkeimmilleen, he suostuisivat siihen,\njos te, madame, itse menisitte heille sitä esittämään. Mutta tuolla\ntulee kamaripiika; paras on että keskustelette hänen kanssansa, sillä\nhän on sukkelan viekas piika.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Leonora. Pedro. Isabella.\n\nLeonora. Sinä riivattn veitikka, sinä leipävaras! Veit leipäni, joka\nmakasi takalla.\n\nPedro. Minkä leivän?\n\nLeonora. Kas nyt kuinka pyhä hän toki on olevinaan! Pian! anna tänne\nleipäni, mulla ei ole tänään mitään muuta syömistä.\n\nPedro. Ole vaiti! Mieti mitä teet ennenkun nimität rehellisen miehen\nleipävarkaaksi.\n\nLeonora. Pian tänne leipä!\n\nPedro. Minä voin valallani vakuuttaa, etten ole mitään leipää ottanut.\n\nLeonora. Jos varas voisi valalla päästä hirsipuusta, niin ei ketään\nhirtettäisi.\n\nPedro. Minä panen kunniani pantiksi.\n\nLeonora. Kuinka monta kunniaa sinulla toki on? Sinä olet usein sen\nmenettänyt. Tänne pian leipäni, varas!\n\n    (Sieppaa leivän vikkelästi hänen lakkaristaan; se taittuu:\n    saavat kumpikin siitä palasen; Leonora havaitsee Isabellan,\n    lyö rintaansa ja aikoo lähteä juoksemaan pois).\n\nIsabella. Kuules Leonora! Minulla on tärkeä asia sinulle puhuttava.\n\nLeonora. Oi, madame! minä näännyn häpeästä.\n\nIsabella. Onko herrasväkesi kotona, Leonora?\n\nLeonora. On. Minun oli valmistaminen kokoladea, kun tuo veitikka Pedro\npisti lakkariinsa muutamia kokoladekaakkuja, joita nyt olen ottanut\nhäneltä takasin.\n\nIsabella. Onnelliseksi sanon minä sen herrasväen, jolla on niin\nuskollisia palvelioita, mitkä, kuten te, kokevat salata isäntäväkensä\nköyhyyden. Mutta koska heidän tilansa on jo tunnettu koko kaupungissa\nja tekin nyt olette itse sen ilmoittaneet, niin ei ole enää mitään\nsalaamista. (Leonora itkee). Älä itke lapseni! He voivat vielä tulla\nautetuiksi. Tehän tiedätte, että minun veljeni rakastaa teidän\nneitoanne.\n\nLeonora. Minä tiedän sen, madame! Mutta siitä ei ole hyvä puhua. Minä\nolen kuullut rouvani kummastelevan Gontsalon rohkeutta, joka uskaltaa\najatellakaan yhteyttä heidän kanssansa. Neitomme sitä vastaan -- sen\nolen havainnut -- hyvin suosii Gontsaloa; hän sanoi eräänä päivänä,\nvanhempainsa läsnä-ollessa, ettei säädyn puolesta heidän välinsä ole\nniin peräti suuri; mutta tästäpä joutui hän epäluulonalaiseksi ja\nvanhempainsa lukitsivat hänen sisälle kamariin.\n\nIsabella. Se on minun sangen mieluista kuulla.\n\nLeonora. Minun päin vastoin ei ollenkaan mieluista, sillä Donna Maria\non rakastettavin lapsi. Ellei hänen itkunsa ja kyyneleensä olisi\nestänyt minua, olisin jo aikoja takaperin ottanut eroni heidän talosta.\n\nIsabella. Ei! Minun oli mieluista kuulla, että Donna Maria pitää\nveljestäni; tuo antaa minun toivoa, että aikomukseni onnistuu,\nsemminkin jos te olette minulle apuna, mikä ei jää palkitsematta.\n\nLeonora. Käskekää te, madame! Jos viekkaus ja juoni tässä mitään\nauttaa, niin minä voin tehdä mitä toinenkin. Mutta paras on että\nensinnä teette tarjoumuksenne vanhemmille; ehkä hätänsä hirnut jo on\nvähän kukistanut entistä ylpeyttänsä. Tahdotteko tulla puolen tunnin\ntakaa herrasväkeni luokse, niin minä laitan että pääsette heidän\npuheelle.\n\n    (Leonora ja Pedro menevät pois).\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Isabella. Gontsalo.\n\nIsabella. Olkaa levollinen ja antakaa minun hallita. Puolen tunnin\nperästä menen minä Don Ranudon luo, jossa käytän kaiken puheentapani.\nEllei se auta, tahdomme miettiä muita keinoja. Talonväki on kaikki\nminun puolellani ja ovat luvanneet minulle apunsa.\n\nGontsalo. Armas, rakas sisareni! Kunpa nyt vaan voisin olla levollinen!\n\nIsabella. Mikä hulluus! Ottaa vaan hyvässä toivossa. Mutta mennään ehkä\nsisälle. Ah! tuolla tulee palvelia ja piika takaisin.\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Isabella. Gontsalo. Leonora. Pedro.\n\nIsabella. Leonora rakas! Tässä on minun veljeni, joka laskee kaiken\nonnensa teidän käsiinne. Näyttäkää nyt, että tekisitte jotakin hänen\nrakkautensa hyödyksi.\n\nGontsalo. Olkaa, neiti, varma siitä, että minä olen kiitollinen teille.\n\nLeonora. Minun kykyni ja järkeni ovat teidän vallassanne.\n\nPedro. Ja minun koko pääni.\n\nGontsalo. Mitä sanotte, tuleeko minun tehdä tarjoumukseni\nherrasväellenne?\n\nLeonora. Eilen ei se ensinkään olisi käynyt laatuun, mutta ehkä\ntarjoumus tänään otetaan paremmin vastaan.\n\nGontsalo. Miksi paremmin tänään kun eilen?\n\nLeonora. Siksi, että eilen vielä oli ruokaa jälellä yhdeksi ateriaksi,\nja niinkauan kun sitä löytyy, ei sovi toista vastausta odottaakaan.\nMutta tänään ei ole herrasväellä muuta ravintoa kun esi-isäinsä\nurostöitä; josta syystä suurellisuutensa ehkä vähän nyt lauhtuu.\n\nPedro. Senpä tähden ei löydykään koko kaupungissa niin kunnollisia\nrottia ja hiirtä kun meillä; sillä minä voin vakuuttaa, että vaikkapa\njätettäisiinkin heille ruoka-aitan ovi auki, he eivät vähintäkään\nkoske.\n\nGontsalo. Oi, minä en voi sitä kuulla heitä surkuttelematta!\n\nLeonora. Yhdellä ani ainoalla tavalla he taidetaan kukistaa. Tässäpä\ntulee käyttää samallaisia keinoja kun lujia linnoja valloittaessa;\nellei mitään muu auta, niin pakoitetaan ne nälällä.\n\nPedro. Leonora kyllä tietää miten linnoja valloitetaan, sillä hän on\nollut jotensakin avullinen ennen muinen Alankomaiden sodassa.\n\nGontsalo. No, no, Pedro! älä niin röyhkeitä puhu!\n\nLeonora. Ei ole juuri huolimista hänen puheestaan. Hän ei edes säästä\nherrasväkeä.\n\nPedro. Enkö? Saaneehan käyttää jonkunlaista vapautta talossa, missä\npalvelee ruuatta ja palkatta, ainoastaan hyväntahtoisuudesta. Minä,\ntotta mari, sanon heille kun yksin olemme monta totuutta; mutta\nvieraiden läsnäollessa pidän minä heidän puoltansa.\n\nGontsalo. Mutta eikö herra ja rouva siitä suutu?\n\nPedro. Ei ensinkään! He selittävät kaikki suuruutensa ja kunniansa\nkannalta. Kun heillä ei ole ruokaa sanovat he paastovansa, sehän on\nisosti. Kun juovat vettä viinin asemesta, sanovat he seuraavansa jonkun\nesi-isänsä esimerkkiä, joka eli ennen vedenpaisumusta; se on myöskin\nisosti. Kun herran kengät ovat rikkinäiset, sanotaan, että he ovat niin\ntehdyt liikavarpaiden tähden; onhan tuokin isosti! Kun rouva vaatteiden\npuutteessa ei pääse kirkkoon, kuuluu että kotona hänen kamarissaan\npidetään messu; se on myös isosti. Ja vihdoin kun minä en anna heille\näyrin edestä kunnioitusta, niin puhutellaan minua hovinarriksi; isosti\nmar sekin!\n\nGontsalo. Koettakaa hyvät ystävät edistää minun asiatani, sillä samalla\nedistätte omaa etuanne. Kun minä olen voittanut tarkoitukseni, tulette\nte kaikki autetuiksi.\n\nLeonora. Älkää epäilkö taipuvaisuuttani, te kun jo olette voittaneet\nneitoni sydämen.\n\nGontsalo. Mitä se minua hyödyttää kun vanhemmat yhä pysyvät\nylpeydessään?\n\nLeonora. Antakaa, herra, sisarenne ensin tehdä heille tarjoumuksenne;\nellei se onnistu, tahdomme keksiä toisia keinoja. Me voimme vaaratta\nviekastella, sillä koko kaupunki vihaa herraa ja rouvaa heidän\nylpeytensä tähden; se iloitsisi, jos hyväntapainen Donna Maria tulisi\nkunnolliseen holhoon. Lähtekää nyt levollisena pois, me kyllä pidämme\nasiasta huolen.\n\n    (Isabella ja Gontsalo menevät).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Leonora. Pedro.\n\nLeonora. Minä sinulta, Pedro, en vaadi mitään muuta tässä asiassa kun\nhiljaisuutta.\n\nPedro. Voinhan minäkin keksiä jonkun hyvän neuvon.\n\nLeonora. Mitähän neuvoja sinä toki saattaisit antaa?\n\nPedro. Luuletko että hyviä neuvoja voidaan hihoista pudistaa! Anna\nminulle ensin mietintö-aikaa; minä jo jotakin mietin.\n\nLeonora. No, mitä olet keksinyt?\n\nPedro. Minä, en mitään vielä; mietiskelenpä vaan, että kun\nsukkeluudella olemme saaneet tämän asian hyvään päähän, me sitten\nmenemme Gontsalon palvelukseen.\n\nLeonora. Paras on ettet muuta mietikään, vaan annat minun itseni ajaa\nasian. Minä pyydän sinun myöskin olemaan vaiti, ettei palvelupoika\nGusman mitään havaitse.\n\nPedro. Hm! kummallista, että nainen neuvoo miehelle hiljaisuutta.\nTiedätkö mitä eräs filosofi sanoo naisista? Hän sanoo ... se on totta\nmari hyvin sanottu, kunpa vaan nyt muistajin sitä.\n\nLeonora. Hän sanoo, ettei semmoisen pönttöpään kun sinä olet pidä\nlukeman filosofillisia kirjoja. Mutta sanokoon mitä sanoo naisten\nkielevyydestä, niin on se tunnettu asia, että miesväen kautta\nviinalasin ääressä tulevat enimmät salaisuudet ilmi; senpä tähden ei\npitäisi kellenkään, joka on humalapäisenä huomattu, uskottaman mitään\nvirkaa, missä hiljaisuutta vaaditaan. Se on minun ajatukseni. Salaiset\nasiat ovat naisille uskottavat, sillä ne eivät juo.\n\nPedro. Niille myöskin uskotaan salaisia asioita; mutta tuolla tulee\nGusman, älkäämme enää siitä puhuko.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Leonora. Pedro. Gusman.\n\nGusman. Te joudutte onnettomaksi pakinallanne Herrasväki on jo kolmasti\nkutsunut teitä. Kun minä tahdon haastaa kanssasi, Leonora, ei ole\nsinulla koskaan aikaa; mutta tämän lakeija-heittiön kanssa sinä saatat\npakista tuntikausin.\n\nPedro. Sinähän olet perhanan ylhäinen, Gusman! sen näkee sinun\nliveristäsi.\n\nGusman. Ole vaiti; pian sisälle.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS§.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.\n\nDon Ranudo. Ei, Donna Olympia, hän ei ollut meidän esi-isämme. Minä\nvoin sukuluettelostamme näyttää erään Colibrados'en, joka eli\nEstremadurassa puolen sataa vuotta ennenkun Mohrilaiset tulivat\nEspaniaan. Me olemme paljon ylhäisempiä kun te osaatte ajatellakaan.\n\nDonna Olympia. Oi, onko se mahdollista, Don Ranudo? Näyttäkää se mies\nminulle!\n\nDon Ranudo (viitaten sukuluettelokirjaan). Kas tässä! Tämä Antonio de\nColibrados oli paljon vanhempi.\n\nDonna Olympia. Siitä en totta mari tahtoisi luopua miljonasta. Minä\nluulin alentaneeni itseni kun menin teille rouvaksi. Oman\nsukuluetteloni tunnen minä kannesta kanteen -- niin hyvästi kun Ave\nMariani -- Juliano de Monte Riccosta saakka isääni Ranudo Melchior de\nMonte Riccoon asti.\n\nDon Ranudo. Se hyvä, Donna Olympia! että olette sukuluettelonne\nmuistoon painaneet, sillä se on kalliin aarre mikä meillä on.\n\nPedro. Ja se lieneekin ainoa, herra; sillä muista huonekaluista ei\nhuutokaupalla maksettaisi äyriäkään.\n\nDon Ranudo. Vähät siitä, Pedro. Nimessäni ja sukuluettelossani on\nminulla rikkautta yltä kyllin. Lukiessani tätä kirjaa ja nähdessäni\nmitä esi-isäni ovat tehneet, tulen minä niin ravituksi kun olisin ollut\nsuurimmissa pidoissa.\n\nPedro. Vai niin! No nyt minä ymmärrän miksi herra ja rouva niin vähän\npitävät ruuasta. Se jolla on vatsassa viisi, kuusi tusinaa\nColibradoksia ei siedä enempää. Kuullessani kurissun vatsassanne,\nherra, olen usein arvellut näitten vanhain Colibradosten siellä\nkolisevan; sillä nämä vanhat uroot käyvät sotaa vielä kuolemansakin\njälkeen. Kun minun vatsani kurisee, niin on se päin vastoin nälän\ntunnusmerkki; mutta minun asiani laita onkin ihan toinen; minulla on,\nnäette, peräti tyhjä vatsa, josta syystä minun täytyy saada ruokaa,\nsillä muuten en minä pidemmältä voi herraa ja rouvaa palvella.\n\nDonna Olympia. Oi, on hirmuista kuulla näitä alhaissäätyisiä! Totisesti\nluulen minä, että he ovat luodut omituisesta raa'asta aineesta, ja että\nheillä on toisellainen sielu kun meillä, ylhäisillä. Kaikki heidän\najatuksensa riippuu yksin vatsan täyttämisestä. Luuletteko Don\nRanudoni, että nuo halpasukuiset myöskin tulevat autuiksi?\n\nDon Ranudo. Tavallansa luulen minä heidänkin tulevan autuiksi, mutta ei\nniin suuressa määrässä kun me toiset; sillä samate kun on eroitus\nhalpain ihmisten ja elukkain välillä, niin on myös eroitus ylhäis- ja\nalhaissäätyisten välillä. Minä en voi heiltä kieltää autuutta, vaikka\ntosin en mitään hyvää aavista, tuomiten heidän turhaperäisistä\najatuksista.\n\nPedro. Katsokaatpas minun palvelupukuani mimmoiselle se näyttää!\n\nDon Ranudo. Se on kumminkin ylhäinen palvelupuku.\n\nPedro. Niin, eikä ainoasti ylhäinen, mutta myöskin läpikiiltävä! Muuten\non minulle mieluista kuulla, teillä olevan tarjona toisessa maailmassa,\nmillä voitte lohduttaa teitänne, sillä tässä maailmassa ei ole teillä\nollut korkeudellanne muuta kun nälkää ja kurjuutta.\n\nDonna Olympia. Pedro! sinun tulee muistaa mitä sinä olet ja kenen\nkanssa sinä puhut; sinä ehkä olet unohtanut sen.\n\nPedro. Ainoa iloni, mikä minulla on tässä talossa, on puhevapauteni;\nmuuta palkkaa minulla ei ole; jos sekin minulta kielletään, niin\npalvelen minä sulasta hyväntahtoisuudesta -- sen saa sanoa. Jos te\nantaisitte minulle, mitä muu herrasväki antaa palkollisilleen, niin\nminäkin kunnioittaisin teitä, kuten muut palveliat herrasväkeänsä.\n\nDon Ranudo. Antakaa hänen puhua, Donna Olympia! Kärsiväthän keisarit,\nkuninkaat ja ruhtinaat tuollaisia pilapuheita sukkelapäisiltä, joita\nelättävät; käyttäkäime tässä niinkun muutkin ylhäiset. Puhu sinä,\nPedro, sano mitä tahdot, kuu vaan vieraiden läsnä-ollessa pidät\npuoltamme.\n\nPedro. Herran ja rouvan ylevyys tässä maailmassa on minun mielestäni\nverrattava puihin, jotka kantavat ainoasti huonoja hedelmiä; muutamissa\noksissa riippuu juurellisuutta, toisissa nälkää ja hätää; senpä tähden\nehkä antavat parempia hedelmiä toisessa maailmassa.\n\nDon Ranudo. Ah! Puhua osaat, Pedro! Ylimykset eivät ole köyhiä, nehän\nkutsutaan _riccos hombres_, se on: rikkaiksi ihmisiksi.\n\nPedro. Aivan niin; ne kutsutaan rikkaiksi ihmisiksi samalla syyllä\nkun munkit Jumalan palvelioiksi; sillä nämä ovat yhtä jumalisia kun\nedellä-mainitut rikkaita. Sanassa rikkaus ei asu rikkautta juuri\nsanottavasti; ja se, joka ainoasti sanoissa on rikas, ei ole rikas itse\nasiassa.\n\nDon Ranudo. Mitä mietitte, Donna Olympia, te kun seisotte niin\nmietiskellen?\n\nDonna Olympia. Minä mietin miksi ei eilen ilmaantunut runoilioita\nrunoelmilla nimipäivämme kunniaksi.\n\nPedro. Ha, ha, ha! minä havaitsen, ettei rouva tunne runoilioita. Tänne\nei enää tule ainoatakaan runoiliaa, sillä tässä talossa ei löydy enää\nsellaista maniettia, joka vetäisi luoksensa semmoista rautaa.\nKoettakaapa, pankaa portin edustalle kirjoitettuna taululle sukunne\nkaikki kunnianimet ja sallikaa räätälin, meidän naapurimme, asettaa\nporstuaansa lihaherkun eli pasteijan, niin saisimme nähdä kumpika\nmanietti olisi väkevämpi. Minä tunnen kaikki runoniekat tässä\nkaupungissa, ja se jolle minä tarjoon puolisen, lukee mielellään sukuni\nsynnyn kuningas Salomonista saakka, pannen sielunsa ja autuutensa\nriimiin, elikkä, toisin sanoen, laulaisi riimivärsyissä itsensä\npirulle, että minä olen suurisukuisempi kun herra ja rouva.\n\nDonna Olympia. Sinulle saa nauraa, Pedro! Runoilia ei juuri\nkunnioittaisi sukuasi, jos lukisi sen kuningas Salomonista; runoiliahan\nsilloin saisi sinun Juutalaiseksi.\n\nPedro. Oh hoh! Oliko kuningas Salomon Juutalainen? Minä kyllä tiedän\nkuka kuningas Salomon oli, sen saatte uskoa, rouva. Mutta minä sanon,\nettä kun runoniekat sepitsevät runoelmia, eivät he sanottavasti huoli\nsiitä ovatko ihmiset, josta runoelevat, jumalisia, avullisia,\nmiehuullisia ja niin edespäin, mutta ainoasti siitä, mitä saavat\npalkaksi runoelmistaan. Niin pian kun aavistavat palkintoa vie piru\nheidät kohta Apollo- eli Helikon-vuoren kukkulalle, kuten heillä on\ntapana puhua; siellä joutuvat semmoiseen runo-intoon, että runoja\ntuiskaa edestä ja takaa. Mutta elleivät näe palkintoa, eivät myöskään\nnäe avuja, ja silloin ei heissä ole ainoatakaan riimiä löydettävänä,\nvaikka leikattaisiin ruumiinsakin kahtia ja runoja haettaisiin heidän\npääkallostaan. Tuon minä hyvin ymmärrän, koska minäkin olen, yhdeltä\nkannalta asiaa katsoen, runoniekka, sillä minä saatan suvustani\nluetella kuusi runoniekkaa, jotka kaikki ovat olleet sellaisia\nveitikkoja.\n\nDon Ranudo. Sinä et ole runoniekka sentähden, että sinun suvustasi on\nrunoilioita syntynyt.\n\nPedro. Enkö? Samatehan minä voin sanoa, ettei herra eikä rouva ole\nylhäisiä sen tähden, että osaatte luetella useita suuria miehiä\nsuvustanne; sillä jos ainoasti se on runoniekka, joka sepitsee\nrunoelmia, niin on myöskin ainoastaan se ylhäinen, joka itse tekee\nkiitettäviä töitä.\n\nDon Ranudo. Ei Pedro! Ylhäisyys riippuu syntymisestä.\n\nPedro. Runollisuus myöskin; olenhan kuullut sanottavan, että\nrunoilijoita syntyy.\n\nDon Ranudo. Niin, mutta toisella tavalla.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.\n\nLeonora. Isabella, Gontsalon sisar on täällä ja pyytää päästä\npuheellenne.\n\nDonna Olympia. Käske hänen odottaa etuhuoneessa, kunnes olemme\nvalmistaineet vastaanottamaan häntä.\n\nDon Ranudo. Anna tänne samettitakkini, Pedro.\n\nPedro. Kas tässä; se vastaa hyvin rikkinäisiin sukkiinne.\n\nDon Ranudo. Onko sukissani reikiä, Pedro?\n\nPedro. Ei sanottavasti; vähän päälle kymmenen vaan.\n\nDon Ranudo. Ota läkkiä ja pyyhi sillä reijät, etteivät nä'y.\n\nPedro. Minä pelkään, ettei kokonainen läkkiastia siihen riitä, sillä\nsukissa ei ole muuta kun reikiä.\n\nDon Ranudo. Tee niinkun käsken.\n\n    (Pedro tahraa läkkiä reikiin).\n\nPedro. Tahraanko läkillä kenkiännekin, sillä ne myös ovat reikiä\ntäynnä?\n\nDon Ranudo. Ei, se ei käy laatuun; minä voin sanoa, että kengät ovat\ntehdyt semmoiset liikavarpaini tähden.\n\nPedro. Mutta takissanne ei ole takapuolta; siitä ei sovi sanoa se\ntahalla tehdyksi semmoinen liikavarpaiden vuoksi.\n\nDon Ranudo. Sinun pilapuheesi minua väliin miellyttää, vaikka toisinaan\nolet liian kielekäs. Noh! se ei tee mitään, kun vaan kunnioitat meitä\nvieraiden läsnäollessa. Älä ole milläsikään takistani; minä kyllä\nlaitan niin, ettei kukaan saa takapuoltani nähdä.\n\nPedro. Mutta eikö olisi parempi, että myisitte pois tuon\nsamettitakki-puoliskan ja ostaisitte kokonaisen eheän kangastakin.\n\nDon Ranudo. Ei, Pedro! Samettitakilla minä osoitan, että vaikka minulla\nei ole rikkautta, minulla kumminkin on ylevä sydän. Kangastakissa kun\nkulkisin voitaisiinpa uskoa, että minä olen porvari, taikka että olen\nluopunut ylhäisyydestäni ja korkeudestani; mutta nyt, vaikk'en käy\nrikkaassa, käyn minä kuitenkin ylhäisessä puvussa. Onko rouva jo\nvalmistunut?\n\nDonna Olympia (vähän päntättynä). Olen.\n\nDon Ranudo. Te olette kaunis ja kiillätte kun Eskorial.\n\nPedro. Niin, herra! mutta takapuolelle on hospitaalimme maalattu.\n\nDonna Olympia. Käske nyt madame Isabellan astua sisään.\n\n    (Leonora menee saattamaan Isabellaa sisälle; Pedro lasisilmät\n    nenällä portugalilaisten tavalla seisoo herransa tuolin takana).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia. Isabella. Pedro. Leonora.\n\n    (Donna Olympia istuu karmituolilla vallan ylpeästi ja perkkaa\n    hampaitaan; samaten Don Ranudo. He nousevat vähän Isabellan\n    tullessa, kunnes tälle tuoli tuodaan, mutta istuvat kohta\n    jälleen. Pedro seisoo viuhuttaen heitä tuuliviuhalla).\n\nIsabella. Minä pyydän miljonia kertoja anteeksi rohkeuttani, kun olen\nuskaltanut vaivata teitä tänään tulollani.\n\nDonna Olympia. Ei kestä, madame! Me olemme tottuneet vastaanottamaan\nvieraita aamusta iltaan. Jos oikeen muistan, on meillä jo tänään ollut\nenemmän kun kahdeksan korkeaa ja ylhäistä vierasta. Ehkä muistaa Don\nRanudo kutka meillä tänään ovat käyneet?\n\nDon Ranudo. En; niitä on mahdotointa muistaa; sillä meille käy väkeä\nkuten hovissa. Pedro, muistatko sinä?\n\nPedro (tirkkii lasisilmillä ja lukee muistinkirjastaan). Conte Jago de\nMonte d'Oro, Marqez Ferdinando de Leo Nigro, rouva-markisinnansa\nkanssa, Don Sebastian de Braquel Doro, Ducar de Cta Casa\nruhtinattarensa kanssa, Marquez Ferdinando Gonzalvo Philippo Carlos\nJago Sebastiano Manuel de Nifuentez rouvanensa. (Hiljaan itselleen).\nSillä miehellä lienee ollut useita kummia, koska hänellä on niin monta\nnimeä.\n\nDonna Olympia. Nyt kuulette, madame, kutka meillä jo tänään on käynyt.\n-- Antakaa anteeksi, että minä istun perkaten hampaitani; me vasta\nsöimme salvokukon lihaa, ja se vaivaa aina hampaitani.\n\nIsabella. Käyttäkää vapauttanne, armollinen rouva. Minä olen muuten nyt\nerään ylhäisen herran asialla, joka toivoo aina saavansa olla teidän\nmuistossanne.\n\nDonna Olympia. Se on sekä herralleni että minulle mieluista kuulla; me\nkernaasti autamme, missä vaan taidamme, hyviä ihmisiä. Herra, josta\npuhutte, aikoo kentiesi matkustaa Madrid'iin ja pyytää meiltä sinne\nsuosituskirjeitä? Mutta kuka on tämä herra?\n\nIsabella. Hän on minun veljeni; hän rakastaa teidän tytärtänne Donna\nMariaa.\n\nDonna Olympia. Madame! minä kuten myöskin puolisoni kunnioitamme teitä\nja teidän veljeänne, niin paljon kun sopii säätyymme nähden; mutta...\n\nIsabella. Minä kyllä tiedän mitä aiotte sanoa. Teidän sukunne on\nvanhempi kun meidän ja se muka ei salli tällaista yhtymistä; mutta\neiköhän tämä väli poistu kun vertaamme meidän varallisuutemme teidän\nvarallisuuteenne?\n\nDonna Olympia. Ah, madame! rahoista ei puhetta. Minä ennen kärsin\nsuurinta kurjuutta, kun teen jotakin, jolla loukkaisin suku-arvoani.\nTahdon näyttää teille sukuluettelomme, niin voitte itse nähdä, että\ntämä asia ei sovi mitenkään. Minulle muistuu mieleeni herra\nisä-vainaani viimeiset sanat: sinulle en jätä varoja, tyttäreni --\nsanoi hän -- mutta ylhäisyyttä. Pelkää Jumalaa, kunnioita pyhimyksiä ja\nkuole ennen impenä köyhyydessä, kun teet mitään sukuasi alentavata.\nTämän sanottua kuoli hän.\n\nIsabella. Kuolemaisillaan neuvoi hän ylpeyteen, sepä oli varsin\njumalinen neuvo.\n\nDonna Olympia. Ei ylpeyteen, vaan kiitettävään kunniantuntoon. Minä\nolen seurannut hänen käskyänsä ja käynyt liittoon ensimmäisen huoneen\nkanssa Espaniassa.\n\nIsabella. Mutta miettikää, korkea-sukuinen rouva, miettikää kuinka\nviheliäiset ne ylhäiset ovat, joilla ei ole varoja ylläpitää\nylhäisyyttänsä; ilman varoitta on heillä häpy ja pilkka tarjona,\nottamatta hätää lukuunkaan.\n\nDonna Olympia. Minä voin vakuuttaa teille, madame! etten myisi\nsukunimestäni puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon\nkoko Espaniassa.\n\nDon Ranudo. Se oli urhoollisesti sanottu; tuo lause on\nkultapuustaveilla kirjoitettava: minä en myy puustaviakaan, vaikka\nsiitä saisin parahimman kartanon.\n\n    (Pedro kertoo ja kirjoittaa kirjaansa: minä en myy j.n.e.)\n\nIsabella. Mutta tyttärenne ei tässä avioliitossa kadota mitään\nylhäisyydestään.\n\nDon Ranudo. Ei, madame! Tietäähän koko maailma, mikä eroitus on\nde las Minas'en ja Colibrados'en sukujen välillä.\n\nIsabella. Mutta semmoiset suvut kumminkin usein liittyvät.\n\nDon Ranudo. Vaikka koko maailma siihen suostuisi, Don Ranudo de\nColibrados ei sitä tee.\n\n    (Pedro kertoo Don Ranudon lauseen ja kirjoittaa sen kirjaansa).\n\nIsabella. Minä tästä havaitsen, ettei espanialaisten ylpeydelle\nsyyttömästi naureta.\n\nDon Ranudo. Älkää sitä sanoko, madame! Kansoja löytyy, missä\nsuurisukusilla suvuilla on vielä suurempi kunniantunto. Intiassa\nesimerkiksi asuu Nairoksi kutsuttuja kansalaisia, jotka pesevät\nkäsiänsä kun ovat koskeneet ihmisiin muista säädyistä, ja jotka\ntietä-antavat hetken, milloin käyvät ulkona, jottei kukaan tulisi heitä\nliian likelle.\n\nIsabella. Sivistyneitäpä kansoja te tuotte esiin esimerkiksi! Mutta\nvaikka näen, että turhaan olen puhunut, en kiellostanne kumminkaan\npahaksu; sillä niin käy minulle sääliksi teidän ynseä tilanne ja\nkurjuutenne, josta te, kuten näen nyt, ette voi päästä kunniatuntonne\ntähden.\n\nDonna Olympia. Olkaa sellaisia syytöksiä puhumatta, madame; sen, joka\nmeistä uskaltaa tuollaisia puhua, käy tosiaan pahasti. Eihän se\nköyhyyttä merkitse, ellei aina satu rahoja käsillä olemaan, pannaanhan\nusein intressille rahoja viimeiseen saakka, useinpa enemmänkin, jotta\ntarvittaessa on täytyminen itse lainata. Pahat ihmiset ainoasti sanovat\nmeitä köyhiksi.\n\nIsabella. Minä en syytä ketään köyhyydestä; olen tullut tekemään teille\notollisen tarjoumuksen, koska te, sen pahemmin, olette köyhyydessä.\n\nDonna Olympia. Me olemme siinä tilassa, että olemme tyytyväiset.\n\nIsabella. Koska olette tilaanne tyytyväiset, niin ei ole minulla\nenään mitään sanomista. Mutta soisinpa, että itse miettisitte\ntyytyväisyyttänne silloin, kun velkojat -- ja siitä olen varmaan\nvakuutettu -- tulevat ryöstölle pesäänne, sekä eikö häpynne nouse yhä\nsuuremmaksi kun ihmiset saavat kuulla, minkä edullisen tarjoumuksen\nolette hylänneet.\n\nDonna Olympia. Näkyköön tarjoumuksenne ja puheenne tarkoitus kuin\nhyvältä ja edulliselta tahansa, niin en minä eikä puolisoni voi siihen\nsuostua.\n\nDon Ranudo (hymyillen). Ei, madame, uskokaa minua, se ei mitenkään\nsovi.\n\nIsabella. Minä olen pahoillani siitä, että tulinkaan tälläistä asiaa.\n\nDonna Olympia. Me emme ota sitä pahaksi. Syy ei ole teidän, te\nseuraatte veljenne tahtoa; ja hänenkin syynsä raukee, sillä rakkaus voi\nsaada ihmisiä turhempiinkin. Mutta tämä on asia, joka on mahdotoin.\n\nIsabella. Niin saan minä siis sanoa teille jäähyväiseni.\n\nDonna Olympia. Nöyrin palvelianne, madame. Saatammeko missään muussa\nolla teille avuksi, niin sanokaa; mutta mitä tähän asiaan tulee, niin,\njos tarkoin sitä mietitte, havaitsette itsekin, että se on mahdotoin.\n\n    (Isabella lähtee; Donna Olympia ja Don Ranudo nousevat vähän\n    tuoliltaan. Leonora saattaa Isabellan ulos).\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.\n\nLeonora. Madame Isabella ilmoittaa alhaisimmat kunnioituksensa ja\npyytää herrasväen suosiollisesti vastaanottamaan tämän vähäisen\nkukkaron kultarahaa.\n\nDonna Olympia. Se kanalia! Luuleeko hän meitä kerjäläisiksi. Pian vie\nse hänelle takasin ja heitä se häntä vasten silmiä. Tämä hävyttömyys\nei jää kostamatta; sepä oli röyhkeys jonka vertaa ei ole kuultu, ei\nnähty! Eräs mitätön de las Minas tarjoo almuja Monte Riccos'elle, jonka\nesi-äiti hylkäsi semmoisen kosijan kun Don Alfonso de Riberan.\n\n    (Leonora juoksee ulos, tulee kohta takasin; hän ja Pedro\n    matkivat vuorottain herrasväkeänsä, tirskuttaen).\n\nPedro (hiljaan). Ja jätti jälkeensä poikansa tyttärelle kaksi hirmuista\narkkua, toinen täynnä ylpeyttä, toinen kurjuutta.\n\nDon Ranudo. Tahtoiko hän antaa almuja Colibrados'elle, jonka esi-isät\novat tehneet valtiolle niin suuria palveluksia!\n\nPedro (hiljaan). Ja jonka jälkeiset istuvat päiväkausin\nkaarmutuoleissaan perkaten hampaitaan.\n\nDonna Olympia. Jonka esi-isät eivät koskaan antaneet halvempia lahjoja\nkerjäläisillekään, kun kultaa ja kalliita kivejä.\n\nLeonora (hiljaan). Ja jonka jälkeisillä ei ole antaa muita lahjoja kun\n(_salva venia_) semmoisia, joista ei ole minnekään.\n\nDon Ranudo. Jonka esi-isät tulivat mainioiksi ainoastaan avujensa ja\nurhoollisuutensa tähden.\n\nPedro (hiljaan) Ja jonka jälkeiset ovat pää edellä työnnettävät alas\nylhäisyydestään avuttomuutensa ja kehnoutensa tähden.\n\nDon Ranudo. Joka on suorassa polviluvussa tuon suuren Don Prospero de\nColibrados'en sukuperää, mikä Burgos'en tappelussa omin käsin löi\nkuoliaksi neljäsataa Mohrilaista.\n\nPedro (hiljaan). Ja jonka kuuluisa jälkeinen, tuo suuri Don Ranudo,\njoka päivä kynsillään tappaa useimpia elukoita;... se on sanottu nyt.\n\nDonna Olympia. Mitä sanoisi esi-isäni Don Juliano de Monte Ricco, jos\nhän nyt nousisi haudastaan ja näkisi tämän?\n\nLeonora (hiljaan). Hän sanoisi: ota vastaan rahat, narri, ja osta\nniillä vaatetta hameesi takapuoleen.\n\nDon Ranudo. Ja mitä sanoisi Don Antonio de Colibrados, jos hän nyt\nnousisi kammiostaan?\n\nPedro (hiljaan). Hän sanoisi: sinä narri, luovu pois ylpeytesi\nhulluudesta ja mene työtä tekemään, jotta voisit ansaita uudet kengät\nitsellesi.\n\nDonna Olympia. Mitähän sanoisi eräs esi-äiteistäni, Donna Adonida, joka\nei vastaan-ottanut tuhannenkaan kultarahaa, mitkä hallitus, veljensä\nansion tähden, tarjosi hänelle?\n\nLeonora (hiljaan), Hän sanoisi: minä tein sen ylevyydestä, sillä\nminulla oli rikkautta kyllin; mutta sinä ansaitsisit päästä\nhulluin-huoneesen, kun olet nälkään kuolemaisillasi ja kumminkin\nylönkatsot hyväntahtoisten lahjoja.\n\nDon Ranudo. Mitä sanoisi Don Gusman de Colibrados, joka kulutti kolme\ntynnyriä kultaa uudistaessaan kolme pyramidia?\n\nPedro (hiljaan). Hän sanoisi: oi, onko se mahdollista, että joku meidän\njälkeisemme on synnyttänyt tuollaisia viheliäisiä olentoja, jotka\nlaiskuudellaan ovat joutuneet tuollaiseen tilaan!\n\nDon Ranudo. Mutta tuo Isabella teki tämän kentiesi yksinkertaisuudesta,\nsillä tuonkaltaiset ihmiset ovat talonpoikia meidän rinnallamme. Jos\nvarmaan tietäsin, että hän sen ylönkatseesta teki, hävittäisin, totta\nmari, koko heidän sukunsa; mutta nyt, luulen, nauran minä hänelle,\nsillä hän on tietysti tehnyt sen sulasta yksinkertaisuudesta. Eikö tämä\nole lysti juttu, Pedro?\n\nPedro. Ompa kyllä lystillinen. Minä voin vakuuttaa herralle, että\nvaikka köyhä ja hädänalainen itsekin olen, niin ennen, kun\nsattumuksesta sain lahjaksi neljä killinkiä, olin jo tarjota ne\nherrasväelle sulasta sääliväisyydestä. Se on tosiaan kummallista, että\nherra ja rouva irvii vihasta kun Jumalan lapset tarjoovat teille apua.\n\nDonna Olympia. Don Ranudo! me emme saata enää talossa pitää tätä\nhävytöntä palveliaa, sillä hänen pilapuheensa ei enää rajoja tiedä.\n\nPedro. Minä voin vakuuttaa rouvalle, että teette minulle suuren\nhyvän-työn, jos ajatte minut pois; sillä minä palvelen sulasta\nkohteliaisuudesta.\n\nDon Ranudo. Kuulkaa Donna Olympia! Älkäämme häneen suuttuko, hänellä on\nsukkela pää; ja kaikissa hullutuksissaan on aina joku totuus. Tässä on\nhänellä oikeen siinä, että hän rankaisee rouvaa, joka ei muistanut\nlähettää kauppamieheltä vaatimaan itselleen minun nimessäni vaatetta\nhameeksi. Kuule, Pedro, muistaessani; mene kauppias Juanin luo ja ota\nhäneltä minun nimeeni silkkivaatetta rouvalle hameeksi.\n\nPedro. Sen minä mielelläni teen; kentiesi on kauppamies tänään\nparemmalla tuulella kun eilen.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Donna Maria, Leonora.\n\nDonna Maria. Oi, Leonora! minun vanhempaini hulluus on niin suuri,\nettet sitä voi sanoilla kertoa; kurjuutemme on sanomatoin.\nVarallisuutta tarjotaan, mutta meidän tulee kerjätä sulasta ylpeydestä.\nEn ihmettelisi, jos juku, mikä tarjoutuu yhteyteemme, olisi\nalhais-porvarillinen; mutta se on aatelinen, ja hän, joka minua\nmorsiamekseen pyytää, on rikkaimpia ja kauniimpia koko maakunnassa.\n\nLeonora. Mutta, rakas neito! syntiä teette itseänne vastaan, jos tässä\nensinkään seuraatte vanhempainne tahtoa; sillä minusta on heidän\nkunniantuntonsa jo muuttunut hulluudeksi.\n\nDonna Maria. Armas Leonorani! minä rakastan sinua uskollisuutesi\ntähden, niinkuin omaa sieluani; minä tiedän että jo kauan takaperin\nolisit luopunut meistä, ellei minua olisi ollut. Jos en nyt minä voi\npalkita sinua, niin palkitkoon sinua kerran taivas. Minä luotan tässä\nasiassa sinuun ja seuraan sinun neuvojasi.\n\n    (Itkee).\n\nLeonora. Älkää itkekö, neito! me kyllä keksimme neuvon. Ei ole muuria\nniin pontevaa, jota ei voitaisi purkaa, ei lukkua niin lujaa, ettei\nminulla olisi siihen avainta. Seuratkaa minun neuvojani, niin kaikki\npäättyy hyvin. Me, Isabella, Gontsalon sisar, ja minä olemme, näette,\njotakin miettineet ja minä luulen että aikomuksemme onnistuu; vaan\nellei onnistuisi, niin on aina yksi keino jälellä: annetaan Gontsalon\nmeidät ryövätä. Mutta tuolla tulevat vanhempanne; käykäämme vähän\nsyrjälle.\n\n    (Menevät).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.\n\nDon Ranudo. No, Pedro! mitä sanoi kauppamies?\n\nPedro. Hän vastasi lyhyesti kerrottuna näin: sano terveisiä\npetolliselle herrasväellesi, lurjus, ja käske niitten ensin maksaa\nentisen velkansa. Kauppamiesten kanssa ei ole leikkiä laskeminen, sillä\ntälläisissä asioissa kun ollaan, ovat kauppamiestervehdykset aina\ntälläisiä.\n\nDon Ranudo. Eikö sinulla ole todistajia, jotka kuulivat sanojansa?\n\nPedro. Kaikeksi onnettomuudeksi ei hän suulla puhunut, mutta ainoastaan\nkäytöksillä, kuten Turkkilaiset Konstantinopelissa; sillä ensin antoi\nhän minulle oikealle korvalleni korvapuustin, joka oli yhtä kun: sinä\nlurjus! sitten vasemmalle korvalleni, jonka selitin näin: sano\nterveisiä petolliselle herrasväellesi; sen perästä otti hän hattuni,\njolla tahtoi sanoa: maksa entinen velkasi. Sitten, kun minä läksin\njuoksemaan pois, pudisti hän nyrkkiä minulle, jonka ymmärsin näin:\nellei herrasväkesi tahdo maksaa hyvällä, niin oikeus heidät kyllä\nsiihen pakoittaa. Minä tosin en itse osaa puhua käytöksillä, mutta minä\nymmärrän perinpohjin sitä kieltä kun muut puhuvat.\n\nDonna Olympia. Täällä on muutamia varsin suuria konnia tässä\nkaupungissa; he eivät tiedä edes kunnioittaa suurisukuisiakaan.\n\nPedro. Se on totta, rouva! Heidän tulisi lukea kunniaksi, että\nsemmoiset herrasväet heitä pettävät.\n\nDon Ranudo. No noh, Pedro! Älä ole niin pikapäinen käännöksilläsi. Mene\nulos vähän, minä tahdon puhua kahden kesken rouvan kanssa.\n\nDonna Olympia. Käske pieni tyttäreni, Donna Eugenia, tänne, niin saat\nkuulla mimmoisia _nobles sentiments_ hänellä on, vaikka hän vielä on\nainoastaan lapsi.\n\nPedro (hiljaan). Minä luulen, että rouva siinä on peräti väärässä,\nsillä hänellä on enemmän ymmärrystä kun vanhemmilla.\n\n    (Pedro menee).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia.\n\nDonna Olympia. Aina kun näen sen lapsemme, Don Ranudo, muuttuu mieleni\niloiseksi.\n\nDon Ranudo. Hän käy vanhempainsa jälkeä ja paremmin kun hänen\nsisarensa.\n\nDonna Olympia. Kun näen hänen, luulen näkeväni äitini, Donna\nElviran, elävänä edessäni; hänen jälkejänsä Eugeniakin korkeutensa\nvaarin-ottamisessa tulee seuraamaan.\n\nDon Ranudo. Donna Elvira piti korkeutensa ja sukunimensä kalliimpina\naarteinansa!\n\nDonna Olympia. Samat ajatukset ovat Eugeniallakin, sen saatte kuulla.\nHänen sisarellaan sitä vastaan on käytöksissänsä jotakin porvarin\ntapaista, jota en minä voi kärsiä; minun mielestäni hän on väliin liian\nystävällinen alhaisille. Viime viikolla näin minä hänen puhuttelevan\nerästä porvari-ämmää, ikään kun olisi tämä ollut hänen vertaisensa.\nMinä myöskin nuhtelin häntä siitä.\n\nDon Ranudo. Sitä teidän ei olisi pitänyt tekemän, madame! Voidaanpa\nolla ystävällisiä talonpojille, porvareille ja palkollisille, sillä\nmitään kadottamatta; mutta kun joudumme yhteyteen niiden kanssa, jotka\npitävät itsiänsä meidän vertaisinamme, silloin on näyttäiminen\nkorkeutemme kannalta; sillä edellä mainitut pitävät ystävällisyytemme\narmon merkkinä, viimeksi mainitut oikeutenansa.\n\nDonna Olympia. Saattaapa olla niinkin; mutta tässäpä tulee Eugenia.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia, Eugenia. Pedro.\n\nDonna Olympia. Tule tänne pikku Eugenia! Minä näen sinussa äidin-äitisi\nkuvan; toivon myöskin, että sinä tahdot seurata hänen jälkejänsä.\n\nEugenia. Mitä teki hän, mamma?\n\nDonna Olympia. Hän piti aina silmällä säätyänsä ja korkeuttansa;\nniitten vertaisina ei hän pitänyt mitään.\n\nEugenia. Sen minäkin tahtoisin tehdä, mutta...\n\nDonna Olympia. Mitä tuo mutta tarkoittaa?\n\nEugenia. Ei mitään, mamma, mutta...\n\nDonna Olympia. Mitä mutta?\n\nPedro. Ettekö ymmärrä, armollinen rouva, mitä hän sanalla mutta tahtoo\nsanoa? Sehän on yhtä kuin: minä olen saanut huonoon eineen tänään.\n\nDonna Olympia. No, mitä on hän sitte saanut eineeksi?\n\nPedro. Samaa kun me muutkin; kaikki olemme paastoneet, paitsi musta\nkissamme, joka elättää itsensä metsästämisellä.\n\nDonna Olympia. Oi, te alhaiset! Te teette vatsan Jumalaksenne, ettekä\ntiedä muuta kun ruokaa ja juomaa.\n\nPedro. Kysykääpä röökynältä, eikö hän sano samaa.\n\nDonna Olympia. Kuule Eugenia! minkä pidät suuremmassa arvossa,\naatelisuutesi tahi rahaa?\n\nEugenia. Rahaa, mamma?\n\nDonna Olympia. Mitä! rahaa! Miksi sinä siitä enemmän pidät?\n\nEugenia. Rahallahan taidetaan ostaa vaatteita, ruokaa ja juomaa, mutta\nsillä toisella ei saada mitään.\n\nPedro. Siinä olette oikeassa, armollinen röökynä. Torilla ei\nviidestäkymmenestä sukupolvesta maksettaisi tulitikku-kimppuakaan.\n\nDonna Olympia. Olenko minä niin opettanut sinua?\n\nEugenia. Ette, mamma.\n\nDonna Olympia. No, kuinka sinä sitten noin puhut?\n\nEugenia. Sentähden, että mamma on minua väärin opettanut.\n\nDonna Olympia. Mitä! olenko minä sinua väärin opettanut?\n\nPedro. Oletteko, jos minä saan vapaasti puhua; rouvan katkismus ei ole\naivan oikeauskoinen.\n\nDonna Olympia. Pidä suusi! Minä kyllä kuulen kenestä lapsi on tuon\noppinut. Oi, taivas! Onko mahdollista, että minä tämän kuulen lapselta,\njosta minulla on ollut niin hyviä ajatuksia. Kuule Eugenia! sanotaan\nettä eräs alhaissäätyinen pitää silmällä sisartasi, mitä sinä siitä\npidät?\n\nEugenia. Minä olen vihoissani sille herralle, koskei hän minua itseä\npyydä.\n\n    (Itkee).\n\nDonna Olympia. Ah! minä tulen vähämieliseksi sulasta surusta. Kuule,\nEugenia! minä panen sinun luostariin.\n\nEugenia. Ei hätää minulla siellä.\n\nDonna Olympia. Minä teen sinun perinnöttömäksi.\n\nEugenia. Perinnöttömäksi! Ha, ha, ha!\n\nDonna Olympia. Onko se naurettava asia?\n\nEugenia. Täällähän ei ole mitään perittävätä.\n\nDonna Olympia. Mene silmäini edestä, kunnoton lapsi!\n\nEugenia. Perinnöttömäksi! Ha, ha, ha, hi, hi, hi!\n\n    (Menee pois).\n\nDonna Olympia. Oi, katso kuinka itsepintainen! ja päälliseksi\nylönkatsoo hän vanhempiansa.\n\nPedro. Korkeasti kunnioitettu rouva! kun lapset ja palkolliset eivät\nsaa mitä tarvitsevat, eivät he suuresti pidä vanhemmistaan ja\nisäntäväestään, olkoon nämä mitä säätyä ovatkin.\n\nDonna Olympia. Nuo riivatut palveliat ovat lasta vietelleet.\n\nPedro. Eivät ollenkaan; luonto voittaa tällä kohdalla kasvatuksen. Mitä\nsanoo Seneca?\n\nDonna Olympia. Hän sanoo, ettei sellaisten kun sinä olet, pidä puhuman\nniin rohkeasti.\n\nPedro. Hän sanoo myöskin: _Mulier taceat in ecclesia_.\n\nDon Ranudo. Ulos täältä, filosofus, ja anna meidän olla kahden.\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia.\n\nDon Ranudo. Minä olen kokonaan hämmästyksissä nuorimman tyttäremme\nkäytöksestä.\n\nDonna Olympia. Palkolliset ovat häntä vietelleet ja nyt on tarkoin\ntutkittava, kuka niistä on syyn alainen.\n\nDon Ranudo. Sen olisi uskonut, että keskusteleminen alhaisten kanssa\nvoisi saada tällaista aikaan? Lapsi on niin kokonaan muuttunut, että\nsitä on mahdotointa enää tuntea.\n\nDonna Olympia. Meidän tulee luovuttaa häntä sellaisista\nkanssakäymisistä, niin hän pian kääntyy oikealle tielle ja saa entisen\nkunniatuntonsa takasin.\n\nDon Ranudo. Ah, voi! Ei ole surua suurempaa kun nähdä lasten luopuvan\npois vanhempainsa avullisuudesta. Mutta kuulkaa, madame! mitä saamme\npuoliseksi?... Kuulkaa, Donna Olympia, mitä saamme ruuaksi tänään?\n\nDonna Olympia. Mitäs muuta kun samaa, jota söimme eilen, toissa-päivänä\nja sitä ennen? Ensiksi herneitä, toiseksi herneitä ja kolmanneksi\ntaasen herneitä.\n\nDon Ranudo. Mutta emme ajan-pitkään voi elää sillä lailla; minä\nhavaitsen voimani olevan niin vähissä, että tuskin jaksan seisoa enää.\n\nDonna Olympia. Oi, jos sopisi minun tehdä työtä, jotta taitasin ansaita\njotakin elannokseemme; sillä nälkä on kumminkin hirmuinen!\n\nDon Ranudo. Tuolla istuu oven takana talonpoika syöden, hän on siinä\nmeitä onnellisempi.\n\nDonna Olympia. Meitä onnellisempi hän ei saata olla; olkoonpa varansa\nmimmoiset ovatkin, niin on hän kumminkin talonpoika. Minun käy sääliksi\nmiesparkaa, jonka täytyy syödä ulkona tuolla ihan suojatta.\n\nDon Ranudo. Kumpi on parempaa: syödä ulkona suojatta, tahi kärsiä\nnälkää huonehessa?\n\nDonna Olympia. Molempi tapaus on paha; syödä ulkona on talonpoikaista,\nmutta ravitsee; paastoa huonehessa on ylhäistä, mutta ei ravitse.\n\nDon Ranudo. Kutsutaan miesparka tänne sisälle syömään ruokaansa; sillä\nulkona vaivaa häntä aurinko, ilma, kärpäiset, ihmiset ja koirat.\n\nDonna Olympia. Niin, annetaan hänen tulla sisälle; minä mieluummin\nkärsin huoneessani talonpoikia ja porvareita kun jonkun puoti-ylhäisen;\ntalonpoika lukee sen minulle kristilliseksi nöyryydeksi; mutta toinen\npyrkii olemaan vertaiseni ja lukee oikeudekseen olla meidän parissamme.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia. Talonpoika.\n\nDon Ranudo. Kuule köyhä miesparka! astu tänne sisään pussinesi.\n\nTalonpoika. Minä olen liian halpa, korkeasti kunnioitettava herra,\nkäymään sisälle semmoiseen huoneesen.\n\nDon Ranudo. Mehän olemme kaikki ihmisiä; minun kävi sääliksi nähdä\nsinun syövän ulkona. Istu pelvotta alas tälle tuolille, siinä voit\nrauhassa syödä ruokaasi.\n\nTalonpoika. Paljon kiitoksia, suurisukuinen herrasväki!\n\nDon Ranudo. Missä asut sinä?\n\nTalonpoika. Neljä penikulmaa täältä.\n\nDon Ranudo. Mitä olet tänään tuonut kaupunkiin?\n\nTalonpoika. Muutaman tiun kananpoikia, jotka myin torilla.\n\nDon Ranudo. Kun sinulla sattuu olemaan lihavia salvokukkoja, niin tuo\nne toiste tänne.\n\nTalonpoika. Ettekö huoli kananpojista?\n\nDon Ranudo. Emmepä suuresti; salvokukkoja ja metsäeläviä me liharuokana\nnautimme; muuta lihaa emme syö.\n\nTalonpoika. Sen kyllä näenkin, sillä sekä herra että rouva näyttää\nvallan laihalta.\n\n    (Don Ranudo ja Donna Olympia käyvät molemmat käsin kasvojansa).\n\nDon Ranudo. Mikä on nimesi, miesparka?\n\nTalonpoika. Juan, armollinen herra.\n\nDon Ranudo. Asuiko isäsi samassa talossa, missä sinä nyt?\n\nTalonpoika. Asui.\n\nDon Ranudo. Mikä oli hänen nimensä?\n\nTalonpoika. En totta mari minä sitä tiedä.\n\nDon Ranudo. Oih! Se on hirmuista! Ei tietää isänsä nimeä! Suurin ilohan\non maailmassa tietää vanhempainsa nimet ja mitä sukuperää he olivat.\n\nTalonpoika. Me maalla pidämme suurimpana ilona nähdä peltomme kantavan\nviljaa ja hedelmiä, joista saamme elatuksemme; että vaimomme voivat\nvuosittain saada lapsia, ja että lapsemme pian varttuvat meille avuksi.\n\nDon Ranudo. Se somasti! Me ylhäiset säätyläiset pidämme rasituksena\nsaada paljon lapsia; sillä kuta useimpia lapsia, sitä suurempia\nmaksuja.\n\nTalonpoika. Meillä taas sanotaan: kuta enemmän lapsia, sitä enemmän\ntuloja. Kuta enemmän aatelisia, sitä enemmän syöjiä; mutta kuta enemmän\ntalonpoikia, sitä enemmän työmiehiä.\n\nDon Ranudo. Totta kyllä! Sinä puhut kun filosofi; kuinka vanha olit\nsinä kun menit naimisiin?\n\nTalonpoika. Kahdeksantoista vuotta.\n\nDon Ranudo. Hyvin aikasin menitkin naimisiin; me ylhäiset emme niin\nnuorena voi käydä avioliittoon. Saamme odottaa usein neljään väliinpä\nviiteenkymmeneen vuoteemme, ennenkun tulemme tilaisuuteen elättää\npereemme yhtä isosti kun esi-isäimme perettään elätti ennen meitä.\n\nTalonpoika. Me taasen menemme naimisiin, niin pian kun voimme\nsiijitttää lapsia, sillä vaimo ja lapset eivät ole meille rasitukseksi.\nKuta useimpia käsiä, sitä enemmän työläisiä, kuta enemmän työläisiä,\nsitä suurempi varallisuus.\n\nDon Ranudo. Tämä mies puhuu viisaasti, Donna Olympia! Talonpojat ovat\nsiinä onnellisia. Minä luulen myöskin tässä löytäväni syyn siihen,\nmiksi talonpoikain lapset ovat terveempiä ja raittiimpia kun ylhäisten;\nhe ovat, näette, siijitetyt vanhempainsa kukoistavassa ijässä.\n\nTalonpoika. Ellette ota pahaksi, niin luulen myöskin, että juuri\ntämäntähden talonpojissa löytyy vähemmän aisankannattajia kun\nylhäisissä; sillä kun ylhäisten täytyy naimistaan odottaa\nviiteenkymmeneen ikävuoteensa, niin joutuvat he sillä välin\nkelvottomiksi avioliittoon, elleivät rouvansa tyydy ainoasti ruokaan ja\njuomaan, mikä meikäläisten mielestä on mahdotointa.\n\nDon Ranudo. Ha, ha, haa! Ompa hupaista kuulla talonpojan noin\nhaastavan. Mutta minusta on kummaa, miten sinä saatat syödä huonoa\nruokaasi noin suurella ruokahalulla.\n\nTalonpoika. Juustoni ja leipäni maistuu minulle, kukatiesi, paremmalta,\nkun paras paisti teille. Kaikki ruoka on hyvää; asia riippuu vaan siitä\nkuinka me olemme tottuneet.\n\nDon Ranudo. Kaikki maailmassa on koetettava. Anna minun ihmeeksi\nmaksaa juustoasi, saadaas nähdä voinko syödä sitä.\n\nDonna Olympia. Ei, Don Ranudo! se ei käy laatuun.\n\nTalonpoika. Tahdotteko koettaa, herra?\n\nDon Ranudo. Ihmeekseni vaan... Ei, se ei maistu niin pahalta.\n\nTalonpoika. Rouva kanssa ottaa palan?\n\n    (Leikkaa rouvalle).\n\nDonna Olympia. Juusto maistuu hyvältä; sitä en olisi voinut uskoa.\n\nDon Ranudo. Ha, ha, ha! Minä tahdon totta mari palan vielä. Se on\ntavatonta; tätä en olisi koskaan luullut tekeväni; sen saan kertoa\nlapseni lapsille. Leikkaa aika pala ja anna vähän leipääsi myöskin.\n\n    (Don Ranudo ja Donna Olympia syövät halukkaasti).\n\nDonna Olympia. Hoviin kun tulen, kerron minä ensimäiseksi, että olen\nsyönyt juustoa ja leipää talonpojan kanssa.\n\nDon Ranudo. Ha, ha, haa! Vielä palanen, Juan. Minä totta mari tahdon\nsyödä niinkauan kun maittaa.\n\nTalonpoika. En tiedä, armollinen herra, salliiko juustoni enää\nleikkausta.\n\nDon Ranudo. Ha, ha, haa! (Ottaa juuston ja leikkaa sen kahtia, josta\npitää toisen puoliskan). Nyt näet, Juan, ettei rouva enkä minä\nylönkatso köyhän talonpojan ruokaa.\n\n    (Talonpoika pistää ruuan pussiinsa ja kynsii päätään).\n\nDonna Olympia. Anna minulle vielä palanen; tahdonpa koettaa voiko\nröökynä-tyttärenikin syödä tuollaista ruokaa. Ha, ha, ha! hupaista\nkyllä muutteeksi.\n\nTalonpoika. Tuo pala, minkä herra viimeksi leikkasi, ei ainoastaan\nriitä koetukseksi, vaan myöskin ateriaksi herrasväelle.\n\nDon Ranudo. Kun toiste tulet kaupunkiin, niin puhuttele meitä pelvotta.\n\nTalonpoika. Minä kiitän suuresti. (Hiljaan). Mutta hullu on se, joka\ntoiste tuo ruoka-pussinsa tänne.\n\nDon Ranudo. Kun tulet kotiasi, Juan, niin kiitäthän meitä sangen\nnöyriksi?\n\nTalonpoika. Se on tietty, semminkin jos herra on niin hyvä ja antaa\nminulle jotakin palkintoa; sillä minulla oli juuri ruokaa sen verran\nkun matkallani tarvitsin.\n\nDon Ranudo. Mitä annamme tälle rehelliselle miehelle, Donna Olympia?\nMinä lainasin juuri tänään kaksituhatta kultarahaa eräälle hyvälle\nystävälle, jotta olen nyt ihan tyhjä kultarahoista. Hopearahoja taasen\nei käy minun, eikä kenenkään Colibrados'en suvusta antaa.\n\nTalonpoika. Armollinen herrasväki! minä kyllä tyydyn hopearahoihin.\n\nDon Ranudo. Ei, Juan, se ei käy päinsä. Me menettäsimme sillä\nkunniamme. Lahjaksi annamme ainoastaan kultaa tahi kunnioitusta.\n\nTalonpoika. No, koska ei herrasväellä ole kultaa käsillä ja minulla on\nitselläni kunniaa tarpeeksi asti, niin nöyrimmästi pyydän, että\nantaisitte minulle hopearahaa, jolla saisin ostaa vähän ruokaa.\n\nDon Ranudo. Antakaamme hänelle, Donna Olympia, kymmenkunta piasteria,\nehdolla ettei hän sitä kenellekään puhu.\n\nDonna Olympia. Ei, herra, ei minun suostumuksellani koskaan; se olisi\nikuinen häpy huoneellemme.\n\nTalonpoika. Minä en totta mari sano kellenkään, että sain hopearahoja.\n\nDon Ranudo. Kuule, Juan! Minä olen varma siitä, että kun tulet kotiisi\nja kerrot muille talonpojille, mitä sinulle on tapahtunut, he\nkunnioittavat sinua tästä lähtein.\n\nTalonpoika. Ellei herrasväellä ole rahoja, niin pyydän nöyrimmästi,\nettä antaisitte minulle vähän omaa ruokaanne jota saisin syödä tiellä,\nsekä myöskin näyttää toisille talonpojille, jotta uskosivat, että minä\nolen käynyt herrasväen luona.\n\nDon Ranudo. Minä annan sinulle vaakunamme painoluvan; sen voit viedä\nkotiasi todistukseksi, että olet käynyt täällä.\n\nTalonpoika. Tuleeko minustaki ylhäinen mies kun saan herran vaakunan?\n\nDon Ranudo. Mitä horiset!\n\nTalonpoika. Luulin ylhäisyyden ainoasti riippuvan vaakunasta, sillä\nuseita löytyy, jotka eivät voi näyttää todeksi ylhäisyyttään muulla kun\nesi-isäinsä vaakunoilla; mutta koska tuo ei minua hyödytä, niin antakaa\nminulle ruokaa tiellä syödäkseni.\n\nDon Ranudo. Jos joku tuota epäilee ja sanoo: miten oli mahdollista,\nettä Don Ranudo de Colibrados, joka on Antonio Prospero Alfonson,\nGonzalvo Hippolito Stefano Mustacho...\n\nTalonpoika. Mutta, armollinen herra!\n\nDon Ranudo. Lopez Melchiorin, Gusman Theodosio Theofraston, Theodoro\nCarlos'in, Filippo Manuel Balthasar...\n\nTalonpoika. Mutta, armollinen herra!...\n\nDon Ranudo. Manuelin, Juan Aurelio Sanctio Ramirezin, Don Jago Juliano\nSebastiano Stemogeniano Melchior Lopez...\n\nTalonpoika. Mutta, armollinen herra! Minulla on...\n\nDon Ranudo. Caspar Ramidon, Trincalo Bentoso'n j.n.e. j.n.e.\n\nTalonpoika. Minulla on yhä nälkä vieläkin, armollinen herra.\n\nDon Ranudo (osoittaen sukuluetteloon). Ja niin edespäin, j.n.e. j.n.e.\n\nTalonpoika. Vaikka luettelisitte, herra, kaiken maailman Don Julianot\nja Don Pahnot, Don Quichottet ja Sancho Panzat, niin ei nälkäni...\n\nDon Ranudo. Kun siis joku sanoo: minä epäilen tuota, sillä miten on\nmahdollista, että semmoinen herra näyttäisi köyhälle miesparalle\nsellaisen kunnian; niin ei sinun tarvitse muuta kun näyttää vaakunaa.\n\nTalonpoika. Mutta eikö herrasväki edes tahdo antaa minulle vähän viiniä\npullooni?\n\nDon Ranudo. Tuolla on pöydällä vaakunan jälkipaino, Donna Olympia;\nannetaan se tälle miehelle muistoksi käynnistään.\n\nTalonpoika. Mutta enkö mahda edes kutsua palveliaa täyttämään pulloani?\n\nDon Ranudo. Kas tässä, Juan! tallenna se hyvästi, ettei riku tiellä.\n\nTalonpoika. Enkö saa mennä kyökkiin, kutsumaan kellarimestaria?\n\nDon Ranudo. Nyt tahdon selvittää sinulle, mitä vaakunassa näet. Tuossa\non sininen kukka.\n\nTalonpoika (hiljaan). Tuhma on se joka toiste tuo tänne ruokapussinsa.\n\nDon Ranudo. Toisessa välipaikassa on Leopardi.\n\nTalonpoika. Minä en saa viipyä enää, minun täytyy lähteä.\n\nDon Ranudo. Kolmannessa on neljä liljakukkaa.\n\nTalonpoika. Olkoon vaikka kuustoista.\n\nDon Ranudo. Neljännessä on miekka.\n\nTalonpoika. Vieköön piru kaikki liljat ja miekat.\n\nDon Ranudo. Nyt tahdon kertoa sinulle, mitä ne kaikki merkitsevät.\n\nTalonpoika. Hyvästi, korkeasukuinen herrasväki! Kiitoksia kunniasta,\nminkä olette tehneet minulle, syömällä suuhunne ruokani.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia.\n\nDon Ranudo. Kuinka ylistää tämä talonpoika meitä kun pääsee kotiinsa!\n\nDonna Olympia. Niin! Minä tiedän varmaan, mitä hän sanoo; kuinka\narmollinen se herrasväki oli! Moni talonpoika on ylpeämpi kun tämä\nsuurisukuinen herra ja rouva.\n\nDon Ranudo. Mutta ei moni meidän säätyläisistämme olisikaan kohdellut\nköyhää talonpoikaparkaa niinkuin me teimme.\n\nDonna Olympia. Mitäpä siitä; me emme sillä ole joutuneet vähäistäkään\nhuonommaksi. -- Minä en ole suurellinen, en siis voi niitä kärsiä,\njotka ovat jotakin olevinaan, vaikka eivät mitään ole. Talonpojat eivät\ntahdo olla muuta kun talonpoikia, ja vastaanottavat armona sen kunnian,\nmikä heille annetaan. Ihmisiä sitä vastaan löytyy, monsieur'ejä ja\nmadame'ja, -- te niitä tiedätte hyvin -- joissa, ehkä tahtovat olla\nylhäisiä, porvarisuus pistää usein esiin, vaikka kuinkakin he\nkoettaisivat sitä salata. Niiden kanssa käy ihan samaten kun  256\njutellaan eräästä lakeijasta, mikä arpajaisissa voitti niin paljon\nrahaa, että pääsi herraksi. Hän käytti itsensä nyt suurellisesti, mutta\nunhotti väliin herruutensa niin, että hän astuessaan vaunuihin, nousi\nvaunujen taka. Samate näkyy porvarillisuus näissä, joista puhun. Minä\ntulen sairaaksi kun näen madamen, te tiedätte kenen, kantopaareissaan\nnojaavan miettivällä katsannolta päätänsä vasempaa olkaa vastaan, ikään\nkuin tyytymättömänä, ettei miehensä ole voinut saada häntä vielä\nkorkeammalle. Ja kumminkin muistellessaan, että äitinsä Sevillan\ntorilla myi viikunoita, luulisi hänen joutuvan vallan pyörällen, jotta\nsaisi pitää kiini molemmin käsin kantopaarien laidasta. Mutta hän ei\njuuri huoli puhua esi-äidistään, eikä monsieur myöskään mielellään puhu\nvanhemmistaan. Minä olen haleta, Don Ranudo! kun tuon ajatuksiani\ntälläisiin ihmisiin.\n\nDon Ranudo. Oi, sydänkäpyni, älkäätte semmoisesta niin kovin innostuko,\nse ei maksa vaivaa.\n\nDonna Olympia. Soisinpa heidän kerran käyvän minun luonani; saisivat\ntotta mari etuhuoneessa koko tunnin odottaa sisäänpääsyä, sen sanon\nminä. Mitä tahtoo...\n\nDon Ranudo. Jumala paratkoon! rouva tulee sairaaksi? Hän pyörtyy, totta\nmari! Oi, jos minulla olisi mitään haistettavata tarjota hänelle!\nHaistakaa tätä juustopalaa, ehkä parannutte. Mikä aatelinen sydän!\n\n    (Donna Olympia tointuu).\n\nDonna Olympia. He saisivat, Don Ranudo, seisoa koko tunnin\netuhuoneessani; enemmän en minä heitä kunnioita, en niinkään paljon\nkuin tätä juustoa.\n\n    (Ottaa juuston ja syö sen).\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.\n\nPedro. Oi, voi! Nyt on talo hukassa. Ulkona on oikeuden palvelia ja\nvelkojia, jotka tahtovat saada velkansa suoritetuksi. He vievät kaikki\nmitä talossa löytyy.\n\nDon Ranudo. Missä he ovat?\n\nPedro. He ovat jo murtaineet ruskeaan kamariin.\n\nDon Ranudo. Tule, menkäämme sinne.\n\n\nYhdeksäs kohtaus\n\n    Oikeuden palvelia. Edelliset.\n\nPalvelia (syvään kumartaen). Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen\nherrasväki, että olen tullut tänne tällaista rohkeaa toimitusta varten.\nMinä olen alhainen palvelia, jonka täytyy virkani uhalla toimittaa\nesimieheni käskyt.\n\nDon Ranudo. Mitä varten olette tänne pantu?\n\nPalvelia. Minä olen lähetetty alamaisuudessa tekemään ryöstöä teidän\nluonanne, korkeasukuinen herrasväki, ja tuomion nojassa, joka sanottiin\nkaksitoista päivää takaperin, ottamaan kaikki mitä löydän tässä\naatelisessa huoneessa, kiinteää ja irtainta, takavarikkoon, aina\nkorkeasäätyisen herrasväen omiin vapasukuisiin käyntivaatteisin saakka.\n\nDon Ranudo. Minä toivon kumminkin, ett'ette kohtele minua niinkuin\nalhaista porvaria!\n\nPalvelia. Se on tosin väärin; mutta la'it, herra, eivät senpahemmin tee\nvelka-asioissa eroitusta ihmisten välillä.\n\nDon Ranudo. Miettikää tarkalleen mitä teette.\n\nPalvelia. Minä olen jo sitä miettinyt; ja olen jo väelläni panettanut\ntakavarikkoon muutamia vähäisiä huonekaluja, jotka olen löytänyt\ntoisissa kamareissa; mutta kun ne eivät ensinkään riitä velkaanne, niin\ntäytyy minun tarttua teidän käyntivaatteesenne, armollinen herrasväki!\nPyydän nöyrimmästi, ett'ette sitä pahaksu.\n\nDon Ranudo. Voiko kukaan olla sellaista pahaksumatta? Ettehän millään\nvoi puolustaa käytöstänne.\n\nPalvelia. Aika ei anna myöden tällä kertaa luetella muita syitä. Minä\nmuuten tahdon olla niin kohtelias kun suinkin taidan ja annan siis\nherran pitää, teidän korkeutenne tähden, alusvaatteenne.\n\nDon Ranudo. Sehän on kohteliaisuutta, sen saa sanoa!\n\nPalvelia. Minä tiedän antaa kullekin sen kunnian kun hänelle tulee,\n\n    (Vetää takin Don Ranudon yltä ja kumartaa kolmesti syvään).\n\nDon Ranudo. Oi Jumala! mimmoisessa ajassa elämme!\n\nPalvelia. Nyt on teidän vuoronne, armollinen rouva!\n\nDonna Olympia. Se on kuolemaan syypää, joka koskee tällaiseen rouvaan.\nMiettikää tarkoin mitä teette.\n\nPalvelia. Taivas tietää kuinka minun käy surukseni tämä ryöstö, mutta\nminä olen syytön välikappale, jota esivalta käyttää.\n\nDonna Olympia. Sanokaa maistraatille, että heillä on odottaa kova,\nesimerkillinen rangaistus.\n\nPalvelia. Sen minä tahdon tehdä, armollinen rouva. Mutta minun täytyy\nkaikella kunnioituksella ottaa hameenne myöskin takavarikkoon velan\ntähden.\n\n    (Ottaa hameen rouvan yltä ja suutelee palletta).\n\nDonna Olympia. Oi Jumala! minä kuolen hävystä.\n\nDon Ranudo (nuusku-toosa kädessä). Ei, madame! Näyttäkäämme\nylönkatseella, että sydämemme vastaa sukumme ylhäisyyteen. Monsieur! me\nemme ole suutuksissa teille. Kas tässä, tahdotteko nuuskua?\n\nPalvelia. Onko tämä nuuskuastia herran oma?\n\nDon Ranudo. On, kenenkäs muuten?\n\nPalvelia. Älkää pahastuko, että minä otan takavarikkoon senkin. (Don\nRanudo kulkee hyräillen edes takasin). Täällä ei ole muuta otettavaa\nenää. Onko korkeasukuisella herrasväellä mitään muuta käskeä?\n\n    (Kumartaa kolmesti syvään ja menee ulos).\n\nPedro. Tuon toosan olisi herra saattanut pitää.\n\nDon Ranudo. Se on yks' kaikki, Pedro! mennään sisälle.\n\nPedro. Hänpä oli piru mieheksi; hän on oppinut kohteliaisuudella\nkiskomaan tukan ja nahan ihmisiltä. Mutta mitä näen mä! hän ei\nmennytkään; hän hiipii toisiin kamareihin; minun tulee kätkeä pienet\nkaluni.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Leonora. Isabella.\n\nLeonora. No, madame! mitä sanoo veljenne Gontsalo aikeestamme?\n\nIsabella. Hän suostuu ilolla siihen. Minäkään en parempaa keinoa tiedä.\n\nLeonora. Hänen tulee olla Mohrilaisten kuninkaan poika ja nimittää\nitsensä Caspar Melchior Balthasar Ariel Theofrastus Bombastus, prinssi\nAethiopiasta.\n\nIsabella. Se nimi on komea; minä luulen Bombastuksen yksin niin\nmiellyttävän herrasväkeä, että antavat hänelle Donna Marian. Mutta eikö\nole kummaa olla Aethiopilaisena prinssinä? Minusta on tuo rohkeasti\ntehty komediassakin. Loukkaantuvathan ihmiset siihen kun erästä\nkauppamiestä luuloitellaan \"_porvarillisessa aatelismiehessä_\", että\nTurkin keisarin poika on tullut Paris'iin kosimaan hänen tytärtään.\n\nLeonora. Ei, madame! niin mahdoton kun aate tuossa komediassa on, niin\nhyvästi se onnistuu tässä, sillä saaminen kauppamies uskomaan, että\nTurkin keisarin poika Muftin ja muitten hengellisten miesten kanssa\nmatkustaa Euroopan sydämeen naimaan porvarin tyttären Paris'sta, on\nyhtä rohkeaa kun sen ajate, joka sanoi kuun keisarin lähettiläänä\nkosivansa herransa puolesta tohtorin tytärtä. Mutta tässä tulee\nAfrikasta Espaniaan kristitty prinssi, joka sanoo kääntyneensä\nroomalaisuskontoon, johon moni ylhäinen herra Aethiopiassa on\ntaipuvainen, ja hankkivansa liittoa Espanian suurisukuisimman\nColibrados'en suvun kanssa; jotta tässä ei ole mitään muuta\najatelluttavaa, kun se, että hän on musta; -- mutta se asia on ainoasti\nmorsiamen. Tiedättehän, ettei koko Espaniassa löydy sukua, jota ei\nherrasväkeni ylönkatso.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Pedro. Isabella. Leonora.\n\nPedro. Hei, Leonora!\n\nLeonora. Mitä nyt?\n\nPedro. Pian sisälle, otettavaksi takavarikkoon, sinäkin kuten muut\neläimet.\n\nLeonora. Takavarikkoon, mitä se on?\n\nPedro. Se on: että annat pitsierata itsesi. Talossa on ollut juuri\nmeteli; ei ole sitä kaappia, jota eivät velkojat ole pitsieranneet.\nkaiken irtaimen omaisuuden, jopa herran a rouvan käyntivaatteetkin,\nveivät he.\n\nLeonora. Mitä minä siitä! kaikki vaatteeni ovat omani; ne olivat jo\nminulla ennenkun tähän taloon tulin.\n\nPedro. Se ei auta. Minä samaa väitin, mutta ne eivät olleet\nkuulevinaan. Oikeuden palvelia vei kaikki pienet kaluni ja lohdutti\nminua sillä, että saan vaatia palkintoa niistä herrasväeltä.\n\nLeonora. Se oli kelpo lohdutus!\n\nPedro. He kysyivät myöskin| kamaripiikaa; mutta minä olin niin\nrehellinen, että sanoin hänen ei olevan kotona; käskin heidän odottaa\nvähän aikaa, sillä hän tulee kohta.\n\nLeonora. Oi olitpa sinä oikeen rehellinen!\n\nPedro. He tahtovat päästä sinunkin pikku-kalusi kimppuun, jos oikeen\ntunnen oikeuden palveliat.\n\nLeonora. Minulla tosiaan ei ole enää mitään; mielellään saavat ottaa\nmitä löytävät; mutta millä tuulella on herra ja rouva?\n\nPedro. Vielä yhtä ylpeällä, vaikka ovat varsin alastomat. Herralla ei\nole mitään muuta, mihin pukisi köyhän ruumiinsa, kun vanha\nsurukappansa.\n\nLeonora. Oi, kyyneleet nousevat silmiini, kun tämän kuulen.\n\nIsabella. Älkää olko millännekään, seikka kohta paranee.\n\nPedro. Millä lailla paranee, paraanee millä lailla?\n\nIsabella. Muistathan mitä olemme miettineet. Tuolla tulee Gusman.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Gusman. Isabella. Leonora. Pedro.\n\nGusman (hiljaan). Piru vieköön teitä, te varekset, niin monta kun\nolette. Tahdotteko kiskoa nahan minulta? Se ei hyödytä teitä.\nTahdotteko viedä vaatteeni? Niistä ei kukaan anna äyriäkään. Tahdotteko\nottaa minulta page-mimeni, niin teette minulle suuren hyödyn; minä\nsilloin voin päästä paistinkääntäjäksi hyväin ihmisten luo. Oh,\nolisitte omiaan pirulle, te gripomenekset, käytöksestänne herrasväkeä\nkohtaan. Ensiksi veivät mitä huoneessa löysivät, sitten kävivät käsin\nhe herraan ja rouvaan; ensiksi veivät herralta hatun päästä, sitten\ntakin, sitten, jos puhua saa, kaulaliinasen, jotta hänellä ei ole muuta\njälellä kun surukappa; lyhyesti sanottu: huoneesen ei jäänyt muuta,\nmillä herra voi peittää alastoman ruumiinsa, kun ainoastaan surukappa,\njotta hän on päältä nähden nyt kun perkele; mutta yhtä suurellinen kun\nennenkin on hän vielä, sillä hän sanoi äsken minulle: kuule Gusman,\nkaikessa onnettomuudessa sain minä kumminkin tallennetuksi\nsukuluettelokirjani.\n\nLeonora. No, Gusman! mitä uutta?\n\nGusman. Uusia saamme kyllä, sillä kaikki vanhat ovat kadonneet; mutta\nkas tuolla tulee rouva.\n\nIsabella. Siis tulee minun paeta.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Donna Olympia. Leonora. Pedro. Gusman.\n\nDonna Olympia. Oi, minä kuolen vihasta! Se oli hävyttömyys, jonka\nvertaa ei ole kuultu; mutta minä tahdon kostaa, vaikka menettäisin\nsillä menestykseni.\n\nGusman (hiljaan). Se on jo aikaa mennyt.\n\nDonna Olympia. Kun ajattelen sitä, kiehuu aatelinen veri suonissani.\n\nPedro (hiljaan). Hyväpä on, että talossa jotakin kiehuu, sillä\npadoissamme ei ole pitkään aikaan mitään kiehunut.\n\nDonna Olympia. Oi, minä olen pakahtua!\n\nPedro (hiljaan). Et suinkaan liiasta ruuasta.\n\nDonna Olympia. Olisivatko nuo ihmiset unohtaneet kuka minä olen?\n\nPedro (hiljaan). Se on juuri onnettomuus, etteivät meitä unohtaneet,\nmuuten olisi meillä tallessa se vähä, mikä enää oli jälellä.\n\nDonna Olympia. Oi, missä on väkeni, että saisin keskustella heidän\nkanssansa, mitä nyt tulee tehdä.\n\nLeonora. Täällä olemme kaikki; mitä on rouvalla käskeä?\n\nDonna Olympia. Leonora, sinä olet aina ollut uskollinen palvelia!\n\nLeonora. Minä en ole tehnyt muuta kun velvollisuuteni.\n\nDonna Olympia. Leonora! tiedätkö mikä onnettomuus, mikä häpy minua on\nkohdannut?\n\nLeonora. Tiedän, sen pahemmin, kaikki.\n\nDonna Olympia. Ah! semmoiset asiat tulevatkin pian tunnetuiksi.\n\nLeonora. Mikä niitä salaisi; olemmehan mekin kaikki saaneet kärsiä?\n\nDonna Olympia. Kuinka uskolliset palveliat! kun ottavat osaa\nherrasväkensä häpyyn.\n\nLeonora. Häpy ei ole niin suuri kun vahinko.\n\nDonna Olympia. Sinä, näemmä, et tiedäkään mikä täällä on tapahtunut.\n\nLeonora. Minä kyllä tiedän, että oikeuden palveliat...\n\nDonna Olympia. Ei, se ei ole mitään. Jotakin toista, pahempaa on sitten\ntapahtunut. Kohta kun oikeuden palveliat olivat menneet, tuli eräs\nkamaripiika kamariin, ilman ilmoittamatta, ja puhui tälläisiä\nhävyttömiä sanoja: minun herrasväkeni sanoo terveisiä, heidän käy\nsuruksensa se onnettomuus, joka teitä on kohdannut; he pyytävät, ettei\nrouva tahtoisi ylönkatsoa tätä silkkihametta, jota ei ole käytetty\nenemmän kun kaksi kertaa. Ah! minä en voi kostonpyynnöstä kertoa\nenemmän.\n\n    (Menee).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Don Ranudo (puetettu mustaan kappaan). Leonora. Pedro.\n\n    (Don Ranudon sisääntullessa lankeevat Leonora ja Pedro\n    polvilleen ja tekevät ristinmerkin).\n\nDon Ranudo. Ah! lapsiparat! Tämä nöyryys on liian suuri; minähän en ole\nmikään pyhimys. Minä tosin olen ylhäissäätyinen, mutta kumminkin\nihminen; siis en vaadi mitään polvillelaskeumista.\n\nPedro. Kah! Herrako se on?\n\nDon Ranudo. Senhän sinä voit nähdä; nouskaa ylös, minä en talonväeltäni\nvaadi sellaista kunnioitusta.\n\nPedro. Minä voin vannoa, ettei tämä tapahtunut nöyryydestä; minä pidin\nherraa aaveena.\n\nDon Ranudo. Vai niin! Siihen on tämä huono kappa syypää; mutta niin\ntotta kun nimeni on Don Ranudo de Colibrados, niin ei jää kostamatta,\nmitä tänään on täällä tapahtunut; minä tahdon hävittää velkojat\nvaimoine lapsineen; minä arveIen, että kun asia tulee tutuksi, he\nmenettävät tavaransa ja omaisuutensa ja kaupunki etuus-oikeutensa.\n\nPedro. Ah, herra' Minä rukoilen kaupungin puolesta, säästäkää se; sillä\neihän muut kaupunkilaiset ole tähän syypäät.\n\nDon Ranudo. Tälläisissä tapauksissa saa syytön kärsiä syyllisen tähden.\n\nPedro. Mutta jos semmoinen mies, kun te, herra, olette kaupungin\npuolesta, niin se saa anteeksi.\n\nDon Ranudo. Niin, Pedro! kun niin kauas ehditään, tahdon katsoa mitä\nminä voin tehdä.\n\nPedro. Kiitoksia, herra, lupauksestanne, kaupungin puolesta.\n\nDon Ranudo. Mutta kuka oli nainen, joka vasta lähti täältä?\n\nLeonora. Hän on kamaripiika sen Aethiopialaisen prinssin luona, joka\nnykyjään on tullut kaupunkiimme.\n\nDon Ranudo. Mikä on sen herran nimi?\n\nLeonora. Hänen nimensä! Melchior Caspar Balthasar Theofrastus Bombastus\nAriel David Georgius, prinssi Aethiopiasta.\n\nDon Ranudo. Herra hallitkoon! miten olette tulleet tutuksi hänen\npiikansa kanssa?\n\nLeonora. Hän tuli minua puhuttelemaan, sillä rouvansa, joka on prinssin\näiti ja keisarin sisar, ei salli prinssin pitää keskuutta muitten\npereiden kanssa kun meidän.\n\nDon Ranudo. Se on minun mieluista kuulla. Minä havaitsen, että hänellä\non kunniantuntoa; totta puhuen ei olekaan koko kaupungissa toista,\njonka kanssa voisivat pitää kanssa-käymistä.\n\nLeonora. Muuten on, ellen pety, niillä myöskin toinen tarkoitus, sillä\nsama kamaripiika antoi noin puoleksi tietää, että herransa oli tullut\ntänne pää-asiallisesti hakemaan yhteyttä meidän herrasväkemme kanssa ja\npyytämään ryökynämme rouvakseen; hän ei ole ainoastaan suurivaltainen,\nmutta myöskin korkeasti kristillinen prinssi, sillä hän on noitten\nkolmein pyhäin kuninkaiden sukuperää.\n\nDon Ranudo. Olisiko se mahdollista! Kutsukaa tänne rouva, että hänkin\nsaa tästä tietää.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Donna Olympia. Don Ranudo. Leonora. Pedro.\n\nDonna Olympia. Ah, Don Ranudo! minä häpeen näyttää itseni tässä\nporvarillisessa puvussa.\n\nLeonora (hiljaan). No, totta mar on hän saanut yllensä minun vanhan\nhameeni.\n\nDon Ranudo. Älkää puhuko, Donna Olympia! Kaupunkiin on tullut\nsuurisukuinen prinssi, joka tahtoo yhteyttä meidän huoneemme kanssa.\n\nDonna Olympia. Hän on ehkä noita uusia prinssejä?\n\nDon Ranudo. Ei, hän on vanhempia koko maailmassa; hänen sukunsa alkaa\nSaban kuningattaresta; hän on Aethiopialainen prinssi; Leonora tietää\nhänen nimensä.\n\nLeonora. Hänen nimensä on Melchior Caspar Balthasar Theofrastus\nBombastus Ariel David Georgius.\n\nDonna Olympia. Onko se mahdollista?\n\nLeonora. Minä epäilemättä luulen hänen tulevan tänne jo tänään; ainoata\nmitä pelkään on, ettei ryökynä huoli hänestä, sillä hän on musta.\n\nDonna Olympia. Se ei tee mitään kun hän vaan on korkea. Oi, mikä onni!\n\nDon Ranudo. Mutta miten voin minä vastaan-ottaa sellaista herraa tässä\npuvussa? Kuule, Pedro, tänne on tullut vieras prinssi kaupunkiin\npyytämään tytärtäni; ja tämä prinssi on Mohrlandista.\n\nPedro. Hyi! Aikooko herra antaa tyttärensä mustalaiselle?\n\nDon Ranudo. Se ei tee asiaan. Donna Maria pääsee korkeaksi sen kautta.\nMutta mistä saan minä vaatteita?\n\nPedro. Älkää sureko herra! Minä tahdon toimittaa teille takin, jonka\nkäyn lainaamassa omaan nimeeni.\n\nDon Ranudo. Oi, hyvä Pedro, ole silloin sukkela.\n\nPedro. Minä tulen paikalla takasin.\n\n    (Menee).\n\nDon Ranudo. Mutta eikö ovelle kolkuteta?\n\nDonna Olympia. Juokse Leonora kuulemaan kuka siellä on.\n\nLeonora. Ah, prinssin tulkki on oven takana ja pyytää päästä\npuheellenne.\n\nDon Ranudo. Oi, onko se mahdollista? Mitä nyt on tekeminen? Sano\nLeonora, ettemme ole kotona.\n\nDonna Olympia. Ei, se ei käy laatuun, sillä on mielestäni vaarallista\nloukata semmoisen herran lähettilästä; toinen neuvo on keksittävä.\n\nDon Ranudo. Tässä ei ole toista neuvoa löydettävänä; minä en mitenkään\nsaata näyttää itseäni tälläisessä puvussa.\n\nLeonora. Mieleeni juohtuu keino, jolla olemme autetut. Herra on\nolevinaan sairas ja sanoo tohtorin käskeneen hänen pukeutumaan\ntuollaiseen kauhtanaan, joka kuuluu olevan hyvän kaikissa\nheikkouksissa.\n\nDon Ranudo. Ei, se ei ensinkään käy laatuun.\n\nLeonora. Tahi toisin; herra sanoo kurittavansa ruumistaan ja tekevänsä\nparannusta, sekä pelkästä jumalisuudesta pukeutuneensa tuohon kappaan.\n\nDon Ranudo. Se käy laatuun, Leonora; käske hänen kohta astua sisälle.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora.\n\nLeonora (tulkille). Älkää kummastuko, herra, että tapaatte herrasväkeni\nniin ynseässä tilassa. Minun herrani, Don Ranudo, joka on ylhäisin koko\nkaupungissa, on myöskin jumalisin. Hän on kuningas Napukonodosorin\nesimerkin mukaan alentanut itsensä niin, että on paremmin eläimen kun\nihmisen näköinen ja on päättänyt neljätoista päivää kurittaa ruumistaan\nsynteinsä tähden. Ensiksi aikoi hän kulkea avojaloin, mutta arvasi sen\nkurituksen liian vähäpätöiseksi; sitten päätti hän seurata kuningas\nNapukonodosorin esimerkkiä, josta kuninkaasta minä luulen hän lukee\nsukunsa; sillä hänen sukunsa on vanhin Espaniassa. Hän tahtoi myöskin\nkuten Napukonodosor kämpiä käsin jaloin maata, ja vaikka me\nhuokauksilla ja kyynelillä polvillamme olemme pyytäneet häntä luopumaan\nsiitä, ei hän olisi ottanut sitä korviinsakaan, ellei arkkipiispa itse\nja kaikki papit lähettiläiden kautta olisi pyytänyt häntä hillitsemään\npyhää intoansa.\n\nTulkki. Ah, Don Ranudo! minä näen, ettei Colibrados'en suvussa ole\nainoastaan suuria miehiä, mutta myöskin pyhimyksiä.\n\nDon Ranudo. Oi ystäväni! minä olen vielä kaukana pyhyydestä: päin\nvastoin olen minä suurin syntinen, niin että jos kurituksen tulisi\npahoja tekojani vastata, tämä ei ensinkään riittäisi.\n\nTulkki. Juuri tuo tunnustus, Don Ranudo, ilmoittaa pyhän; sillä niin\npian kun pyhä tietää olevansa pyhän, ei hän enää olekaan pyhä. Mutta\nmissä on Donna Olympia, teidän rouvanne?\n\nDon Ranudo. Tuossa näette hänen seisovan alhaisena porvarin ämmänä;\nnäin puetettuna olemme päättäneet olla neljätoista päivää.\n\nTulkki. Minä en tahdo soimata teitä; ken tiesi on tuollaiseen\nerinomaiseen kuritukseen syynä joku hirmuinen rikos.\n\nDon Ranudo. Minä näin kaksi päivää takaperin hirmuisen saastaista unta;\nminä tein todelleen syntiä unessani ja sentähden olen minä päättänyt\nnäin kurittaa itseäni.\n\nTulkki. Ah! Tämä jo ansaitsee teidän pyhäksi julistamisen. Minä olen\nmuuten tullut teidän korkeasukuisuudellenne ilmoittamaan, että\nylhäissukuinen prinssi Abyssiniasta, armollisin herrani on tullut\nkaupunkiin. Vaan tämä ei ole tärkein asiani; minä olen oikeastaan tänne\nlähetetty esittämään liittoa ja pyytämään herralleni teidän rakkaan\ntyttärenne, röökynä Marian puolisoksi.\n\nDon Ranudo. Tarjoumus on varsin korkea; mutta, saanen kysyä, miten on\nherranne prinssi tullut näihin mietteisin?\n\nTulkki. Syy, joka on saanut hänen korkeutensa näihin ajatuksiin ja\ntälle matkalle, on se, että vaikka Aethiopiassa eli Abyssiniassa\nkeisari ja alamaiset ovat kristittyjä, niin eroavat he uskonnossaan\npaljon Roomalaisen kirkon uskosta, jonka tähden Portugalista useita\nJesuitejä on lähetetty saattamaan heitä Roomin kirkon huostaan takasin.\nNäiden puheesta on armollinen herrani tullut niin voitetuksi, että hän\nnyt pidetään Jesuiteinkin parissa innokkaana katolilaisena; tämän\ntietää enonsa, keisari, vallan hyvin, mutta hän ei tahdo pakoittaa\nkenenkään omaatuntoa ja on siis prinssin pyynnöstä sallinut hänen hakea\nkorkea-aatelisen puolison Espaniasta tahi Italiasta. Minun, Jago de las\nCores'en, hänen ensimäisen tulkkinsa, kanssa on hän keskustellut tätä\nasiaa ja kysellyt vanhempia sukuja; ja minäpä silloin kerroin hänelle\nColibrados'en suvusta, joka on ensimäinen ja vanhin katolilainen huone\nkoko Espaniassa ja siis koko Euroopassa; sillä Abyssiniassa löytyy\nvarsin paljon vanhempia sukuja. Mutta mitä erittäin minun herrani\nrotuun tulee, niin voi hän mies miehestä luetella esi-isiään Saban\nkuningattaresta, sekä kristityt esi-isänsä Itämaiden kolmesta pyhästä\nkuninkaasta.\n\nDon Ranudo. Niinpä kauas ei minun sukuluetteloni uletu.\n\nLeonora. Teidän ylhäisyytenne ette sitä voi tietää; minä olen kuullut\noppineiden sanovan, että Colibrados'en suku alkaa eräästä Noakin\npojasta nimeltä Sem Ram ja Jakob.\n\nDon Ranudo. Minä kyllä uskon niin olevan; mutta vanhat ovat unohtaneet\npanna ne sukukirjaan.\n\nTulkki. Ainoa mikä saattaisi estää teidän korkeasukuisuuttanne\nantamasta tyttärenne minun herralleni on se, että herrani on, kuten\nkaikki Mohrit, musta.\n\nDon Ranudo. Se ei tee mitään; Espanialainen on itse mustanverevä.\n\nTulkki. Ei teekään; minua ei myöskään epäillyttänyt mennä avioliittoon\nAbyssiniassa rouvani Helicon Comtran kanssa, joka on keisarin esimäinen\npesurouva. Tätä virkaa ei Abyssiniassa anneta muille kun ylhäisille\nnaisille; sillä kullakin maalla, teidän korkeasukuisuutenne! on omat\ntapansa. Kummallisinta kaikista Abyssiniassa on kumminkin puhekieli,\njoka paremmin kuuluu laululta kun puheelta. Esimerkiksi kun sanon\ntahunki pitkään, niin on se _pöytä_; tahunki vähän korkeampaa, _vuori_;\ntahunki vielä korkeampaa on _kirkko_ ja tahunki vieläkin korkeampaa on\n_elehvantti_.\n\nDon Ranudo. Kas kummaa! Sitä kieltä ei opi tyttäreni koskaan.\n\nTulkki. Vuoden perästä puhuu hän sitä kuten Abyssiniassa syntynyt.\n\nDon Ranudo. Minä ainoastaan pelkään, ettei tyttäreni voi kärsiä\nauringon kuumuutta Abyssiniassa.\n\nTulkki. Siellä missä keisari asuu on laukea ilma; mutta muutamat hänen\nalamaisistaan asuvat päivälinian alla, jossa on niin kuuma, että\ntulitikut syttyvät, kun he sattuvat niihin koskemaan, ja kun tahtovat\nkeittää ruokaansa aivastavat he ainoasti puihin ja puut syttyvät kohta\ntuleen.\n\nDon Ranudo. Se on kummallista!\n\nTulkki. Paljon on luonnossa kummallista. Mutta tässä on seikka vielä\nmuistutettava; se näette, että te, herra, tahtoisitte paljastaa\npäätänne, kun puhutte Abyssinian prinssin kanssa ja kumartaa ensin\nhänen edessään, sillä sen kunnioituksen on hänellä oikeus vaatia\nkaikilta ulkomaalaisilta, mitkä eivät ole kuninkaallista sukua.\n\nDon Ranudo. Ei, siihen en minä suostu koskaan; mitä! tulisiko erään\nColibrados'en, joka on Espanian ylimys ja joka etuus-oikeutensa nojassa\npuhuu lakkipäässä Espanian kuninkaan kanssa, tulisiko hänen paljastaa\npäätänsä vieraan prinssin edessä?\n\nLeonora (hiljaan). Sepä nyt on riivattua! tuon sanon minä\nEspanialaisuudeksi. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole ei takkia, ei\nhattua ja kumminkin kieltää hän paljastamasta päätänsä.\n\nTulkki. Vai niin! No sitten ei tästä tule mitään; sillä hänen\nkorkeutensa ei tule puheellenne, ellette suostu hänen ehtoihinsa.\n\nDon Ranudo. Minun on surullista kuulla niin suopuisan avioliiton\nmenevän turhaan; mutta minä kuolen ennen kurjuuteen kun teen jotakin\nkorkeuttani alentavaista.\n\nLeonora (hiljaan). Sen sanon minä Espanialaisuudeksi!\n\nDonna Olympia. Jos Don Ranudo suostuisi siihen, hakisin minä eroni\nhänestä.\n\nDon Ranudo. Teidän lauseenne, Donna Olympia, olisi kirjoitettava\nkullatuilla kirjaimilla porstuamme ovelle.\n\nLeonora (hiljaan). Niin, ja toisenkaltaisilla puustaveilla johonkuhun\ntoiseen paikkaan.\n\nTulkki. Minä siis havaitsen, että hänen korkeutensa täytyy mitään\ntäällä voittamatta lähteä takasin.\n\nDon Ranudo. Se on surullista, mutta minä en voi sitä auttaa, vaikka\nhenkenikin menettäisin.\n\nDonna Olympia. Meillä on kunniatuntomme jo syntyestä.\n\nLeonora (hiljaan). Sen sanon minä vallan arkki-espanialaiseksi\nylpeydeksi!\n\nDon Ranudo. Tyttäreni menköön ennen luostariin!\n\nLeonora (hiljaan) Ja te molemmat hulluinhuoneesen.\n\nTulkki. Minun on siis lähteminen kertomaan hänen korkeudellensa, miten\nasia on päättynyt.\n\n    (Menee pois).\n\nDon Ranudo. Sano ajatuksesi, Leonora, emmekö seisoneet kunniamme\npuolella?\n\nLeonora. Niinpä kyllä! Minun mielestäni herrasväki seisoo sen päällä ja\ntallaa sen jalkainsa alle; sillä sen, minkä te luette kunniaksi, sen\nlukee teille toiset ikuiseksi hävyksi ja pilkaksi. Teidän ylpeytenne on\nniin suuri, että se aikanaan voi antaa aineita komediaan; semminkin kun\nherralla ei hattua ole.\n\nDon Ranudo. Kuule, Leonora! sinun puheestasi ei pidetä lukua\npitkällisen ja uskollisen palveluksesi tähden.\n\nLeonora. Herrasväki saattaa antaa minun vapaasti puhua, sillä minä olen\nneljään vuoteen saanut varsin vähän ruokaa, palkasta ei puhumista.\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.\n\nPedro. Herra! tässä on teille takki; mutta minä olen saanut panna\nkunniani panttiin, että omistaja saa sen takasin kolmen päivän\nkuluttua.\n\nDon Ranudo. Nyt on se liian myöhäistä. Prinssin tulkki on jo käynyt\ntäällä, ja lähti juuri tyhjin toimin; sillä avioliitosta ei tule\nmitään.\n\nDonna Olympia. Hyvä kumminkin että takin saitte, sillä ken voi tietää,\neikö prinssi luovu vaatimuksistaan ja tule takasin. Menkäämme sisälle,\nDon Ranudo.\n\n    (Menevät).\n\nPedro. Mistä syystä, Leonora, on herran ja rouvan mieli muuttunut?\n\nLeonora. Herra ei suostunut avopäin puhuttelemaan prinssiä.\n\nPedro. Mutta mitä tarkoittaa tuo narrillinen esitys?\n\nLeonora. Että herra varmeinmin hänen prinssiksi uskoisi. Anna minun\nvaan hallita, niin kaikki kyllä menestyy. Valeprinssi aina voi antaa\nperään vaatimuksissansa; mutta tuolla tulee herra takasin takkiin\npuetettuna.\n\n    (Don Ranudo ja Donna Olympia tulevat takasin).\n\nDon Ranudo. Minä en taida sittenkään suostua siihen, vaikka meidän\nköyhyytemme on niin suuri.\n\nDonna Olympia. Mitä, köyhyytemme! Se on vaan pahat ihmiset jotka sitä\npakisevat. Ihmiset meidän säädystämme eivät voi olla köyhiä?\n\nPedro. Mutta jos herrasväki kuolisi nälkään, miksi sitä nimitettäisiin\nhyvällä kielellä?\n\nDonna Olympia. Joka nälkään kuolee, ei sentähden tarvitse kuolla\nköyhyyteen; se on paremmin kutsuttava urhoolliseksi kuolemaksi, jonka\nylevämieliset valitsevat mieluummin kun alentavat itsensä.\n\nPedro. Minä pelkään, että herrasväki saisi tälläisen hautakirjoituksen:\nTämän alla lepää Don Ranudo ja hänen korkeasukuinen rouvansa; ne\nkuolivat nälkään välttääksensä köyhyyttä. Mutta tuollapa tulee\nlähettiläs takasin.\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.\n\nTulkki. Hänen korkeutensa, minun armollinen herrani, ei ensinkään ota\npahaksi teidän kieltoanne, päin vastoin ihastuttaa häntä teidän ylevä\nsydän ja hän kunnioittaa teidän korkeasukuisuuttanne enemmän nyt kun\nennen, jättäen teidän omaan valtaanne, tahdotteko näyttää hänelle\nkysymyksessä olevaa kunnioitusta tahi ettekö.\n\nDon Ranudo. Kosk'ei prinssi oikeutenansa sitä vaadi, tahdon minä\nvapaasta tahdosta suostua siihen.\n\nDonna Olympia. Mitä?\n\nDon Ranudo. Niin, Donna Olympia! Me voimme osoittaa kuinka suurta\nkunnioitusta tahansa, kun sitä ei vaadita, sillä silloin se vaan\nnimitetään kohteliaisuudeksi eikä velvollisuudeksi. Minä voin näyttää\nEspanian historiasta erään esi-isistämme, Don Sanctio nimeltä, joka\navopäin vastaanotti sotamiehen, mikä Xeres de la Fronteran suuressa\ntappelussa oli kaatanut kahdeksan Mohrilaista.\n\nTulkki. Minä toivotan teidän ylhäisyydellenne onnea kuuluisaan\nlankouteenne ja tahdon tunnin kuluessa saattaa tänne prinssin\nseuranensa.\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Gusman. Leonora.\n\nGusman. Oi, Leonora! mitä sanoo rakastavainen Gontsalo, kun\nrakastettunsa viedään Mohrien maahan? Tosin minua miellyttää, että\nDonna Maria pääsee vankeudesta, nälästä ja kurjuudesta kunniaan ja\nvarallisuuteen; mutta minä soisin kumminkin Gontsalon tähden, ettei\ntästä avioliitosta mitään tulisi.\n\nLeonora. Ei, Gusman! Tämä avioliitto on parempi.\n\nGusman. Minä kyllä näen, että sinä olet oikea viirikukko ja kuten\nmuutkin kamaripiiat täynnä juonia.\n\nLeonora. Ole vaiti! koska röökynä itse taipuu siihen.\n\nGusman. Oi Jumala! suostuuko hän ottamaan mustalaisen?\n\nLeonora. Mutta prinssi on kristitty ja avullinen sekä asuu\nsivistyneessä maakunnassa. Minä seuraan neitoani sinne.\n\nGusman. Minä, totta mari, myöskin seuraan!\n\nLeonora. Kuinkas muuten?\n\nGusman. Siishän tulemme vielä yhdessä palvelemaan; se on minun iloista\najatella, sillä minä rakastan sinua niin suuresti kun joku tohtori\nkuumetautia. Jos sinä tahtoisit niinkuin minä, niin voisimme paikalla\nmennä kihloihin, ja sinä tulisit minulle vaimoksi; sillä viipyminen ei\nmitään hyödytä enää; minun pitää muutenkin erinäisten syitten tähden\nkohta mennä naimisiin.\n\nLeonora. Ole vaiti, pölkkypää, ja muista, että puhut Espanialaisen\nneidon kanssa ja ettet nyt ole Ranskassa etkä Tanskassa, missä tänään\nsanotaan: Tahdotteko minua? ja huomenna pidetään häät; ja missä myös\nennen häitä eletään niin ystävällisesti yhdessä, ettei ole mitään uutta\nsanomista eikä liion mitään toimittamista morsiusyönä. Tahdotko voittaa\nrakkauteni, niin saat myöskin kosia niinkuin täällä on tapana; ensiksi\nkulet sinä vuoden päivät huokaillen, hämmästyt kun näet minun; sanot\nväliin meneväsi hirsipuuhun rakkautesi tähden, ilmoittamatta ketä sinä\nrakastat, antaen minun tuota vaan aavistaa. Sitten miellytät sinä minua\nlauluilla ja rakkauden runoelmilla kamarini akkunan takana, kärsit että\nminä ajan sinut pois haukkumisella ja väliin heittäen vettä päällesi;\nsitten tulee sinun rahalla voittaa puolellesi jonkun vanhan ämmän, joka\non minun ystäväni, saada hänet kiittämään sinua ja kuvaamaan sitä\nsurullista tilaa, mihin rakkautesi kautta olet joutunut; kehoittamaan\nminua kristillisestä rakkaudesta pelastamaan henkeäsi, näyttämällä\nsinulle kohteliaisuutta ja vastaanottamalla sinulta milloin minkin\nrunoelman, jonka olet verelläsi kirjoittanut; vihdoin vastaanottamaan\nlahjoja, puhelemaan kanssasi akkunasta ja viimein päästämään sinua\nkamariini.\n\nGusman. Aivan niin! Se oikeen, Leonora! Sillä näihin mutkiin ei kuluisi\nenemmän kun noin viisikymmentä vuotta. Puuttuipa vaan, että olisit\nneuvonut minun hirttämään itseni sulasta rakkaudesta. Ei, Leonora, minä\ntiedän miten pikemmin voimme tulla yhteen, rikkomatta maan tapoja\nvastaan. Sinä jätät jonakuna yönä kamarisi oven auki ja olet\nnukkuvinasi sikeässä unessa, niin tulen minä ja makaan sinua. Sinä\nhuudat apua, kumminkaan ei niin kovaa, että kukaan kuulee; kun siis\nolen väkivallalla miestyttänyt sinua, seuraa itsestään että sinä\nkiiruhdat häillä saadaksesi takasin kunniasi, jonka minä viekkaudella\nja sukkeluudella varastin sinulta.\n\nLeonora. Kuule, Gusman! Pidä suusi kiinni tahi puhun minä herrasväelle\nja sinä saat rangaistuksen saastaisesta puheestasi.\n\nGusman. Sehän oli vaan esitys. Sinä voit tehdä kuten tahdot, Leonora!\nMinä kyllä aina vaimon saan.\n\nLeonora. Minä myöskin miehen.\n\nGusman. Jaa, jaa, Leonora! me kyllä sovimme! Mutta tuolla tulee Donna\nMaria; minä en siedä nähdä häntä, sillä sydänvereni kuohuu minussa, kun\najattelen, että hän menee tuolle mustalle prinssille. Minä menen\ntieheni.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Donna Maria. Leonora. Pedro.\n\nDonna Maria. Oi, Leonora, sinun sukkeluutesi on verraton; minä vaan\npelkään sen tulevan ilmiöön ennenkun aviokontrahti on allekirjoitettu.\n\nLeonora. Se ei voi tulla ilmiöön, ellemme sitä itse ilmoita; minä siis\nen ole tahtonut puhua mitään Gusmanille, sillä hän on yksinkertainen ja\nsaattaisi pilata kaikki.\n\nDonna Maria. Mutta eikö ole hirmuista että vanhempani ovat niin sokeat\nylpeydessään, jotta, ennen kun antavat tyttärensä hyvälle herralle,\njolla on sekä varoja että tahto heitä auttaa, ennen kuolevat nälkään\nainoasti sen tähden, että hän ei ole niin korkeaa säätyä kun he.\n\nLeonora. Tässä maassa vallitsee pirullinen ylpeys; Espanialaisuus\nmerkitseekin ulkomaalla samaa kun ylpeys.\n\nDonna Maria. Älä puhu niin, Leonora; siinä teet väärin kansallemme.\nTosiaan löytyy paljon ylpeitä ihmisiä Espaniassa, mutta sen tähden ei\nole kansan yleinen luonne semmoinen, eikä ole mikään niin väärä, kun\nyhden tahi toisen töistä päättää koko kansan avullisuuteen. Kansasta\nsaavat he, jotka sillä lailla tuomitsevat, ihan väärän käsityksen. Jos\nsattuvat, siinä vähässä ajassa, jonka oleskelevat jossakussa\nmaakunnassa, kunniallisten ihmisten parissa olemaan, päättävät kohta\nkoko kansan kunnialliseksi; jos taasen tulevat ylpeiden seuraan, niin\nkotia tultuaan kirjoittavat kirjoja koko valtakunnan ylpeydestä. Jos\nesimerkiksi minun vanhempani ovat niin hulluja, että mieluummin\nkuolevat puutokseen, kun antavat tyttärensä suvulle, mikä heidän\nmielestä ei ole omaan sukuunsa verrattava, niin saako tuosta syyttää\nkoko maakuntaa? Ei, se on väärin; sillä useammat ihmiset kaupungissamme\nhyleksii heitä, ja iloitsee, jos aikomuksemme onnistuu.\n\nPedro. Te olette siinä oikeassa, neito! Te olettekin esimerkillänne\nnäyttäneet, ettei tuo vika ole kaikkiin tarttunut. Mutta tuolla tulee\nherrasväki.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Don Ranudo. Donna Olympia. Donna Maria. Eugenia.\n    Leonora. Pedro. Gusman.\n\nDon Ranudo. Nyt on, tyttäreni, taivas lähettänyt sinulle sulhon, jolle\nvoit mennä häväisemättä sukuasi. Minä olen sinun antanut isännällesi ja\nherrallesi Theofrastus Bombastus, joka on suuri prinssi Aethiopiasta.\n\nPedro. Herra Jumala! kuuleehan jo nimestä Bombastus mikä mies hän on.\n\nDon Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan hyvä herra, kuten kaikki\nAethiopian prinssit ovat olleet.\n\nPedro (hiljaan). Vähät siitä, kun hän vaan on ylhäinen.\n\nDon Ranudo. Hän on myöskin kaunis.\n\nPedro (hiljaan). Mitäpä siitä, vaikka hänellä ei olisi nenää eikä\nsormia, kun hän on prinssi.\n\nDon Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan rikas ja voimallinen prinssi.\n\nPedro. Oh! mitä rikkaudesta! Onhan sanassa Bombastus rikkautta\nyltäkylläisesti.\n\nDonna Maria. Minä kiitän teitä, vanhempani, että olette minusta\npitäneet huolen; aikomukseni on aina ollut ennen mennä luostariin, kun\nsopimattomaan avioliittoon.\n\nDonna Olympia. Oi, Don Ranudo! Tyttäremme sanat olisivat\nkultapuustaveilla kirjoitettavat ja lähetettävät kaikille ylhäisille\nhuonehille: Colibrados'en suku ei voi kasvattaa muita kun tälläisiä\noksia.\n\nLeonora. Jos olisi neitomme tahtonut mennä alhaiselle, niin en olisi\nsiihen koskaan suostunut, ennen olisin kuollut kun nähnyt sitä.\n\nDon Ranudo. Kiitos, Leonora, innollisuudestasi! Sinä olet aina ollut\nuskollinen piika herrasväellesi.\n\nPedro. Totta mari! niin kauan kun pääni on pystössä, ei olisi meidän\nneitomme saanut mennä eräälle Gontsalo de las Minas, vaikka olisikin\ntämä ollut vielä rikkaampi kun on. Minä voin vannoa, että kun kuulin\nsisarensa sitä esittävän, kävi se minuun niin kovasti, etten vieläkään\nole sitä voittanut. Minä sain selkääni jotakin, joka ei antanut minulle\nrauhaa. Au, au! minä muistan sitä niin usein kun sitä ajattelen. Eikö\nse ollut hävyttömästi, että semmoinen mies edes uskalsi pyytää\nColibrados'en neitoa? Luuleeko hän että tämä armollinen herrasväki\nrahan ahneudesta niin alentaisi itsensä? Mitähän se miesparka toki\nmiettikään? Jos olisi hän täällä, minä hänet paikalla murhaisin. Ei,\nennenkun tuo olisi saanut tapahtua, olisin minä sytyttänyt huoneemme ja\npolttanut herran, rouvan, neidon ja itseni myöskin.\n\nDonna Olympia. Semmoisilla palvelioilla ansaitsee olla tämmöinen\nherrasväki, ja tämmöisellä herrasväellä semmoisia palvelioita.\n\nDon Ranudo. Hänen puheensa miellyttää minua, sillä hän puhuu\ninnostuksesta, vaikka tosin ei ole mitään ansiota herrasväkensä\npolttamisessa.\n\nPedro. Niin, mutta herran ja rouvan tuhka, jos se sitten olisi voinut\npuhua, olisi kiittänyt minua, sillä se kuolema olisi ollut urhoollinen\nja ihmiset olisivat sanoneet: He elivät urhoollisesti ja kuolivat\nurhoollisesti. Kunniantunto on kalliin aarre maailmassa; kun sitä ei\nole, mitä auttaa rikkaus ja varallisuus? Nyt puhun minä sydämeni\npohjasta; kun toisin olen pakissut, olen minä laskenut pilaa vaan.\n\nDon Ranudo. Minä kyllä tiedän, että ainoasti meidän huviksemme olet\ntoisin puhunut.\n\nPedro. Aivan niin! mutta hovinarri saattaa myöskin väliin puhua totta,\nja minä, kun olen herran ja rouvan puolesta, puhun aina totuutta.\n\nDon Ranudo (pistää kätensä lakkariin). Kas tässä, Pedro saat kultarahan\nsanoistasi; vaan se on tosi, minulla ei taida olla käsillä niin paljon\nrahaa; mutta sinä saat kyllä kultarahasi, Pedro, ja enemmänkin.\n\nPedro (hiljaan). Herralla ei taida olla housuja jalassa, muuten olisin\nminä kohta saanut sen.\n\nDon Ranudo. Ellet sinä rahaa saa, niin saat jotakin parempaa.\n\nPedro. Mitä, herra?\n\nDon Ranudo. Minä, näet, laitan niin, että kun elämäkertomuksemme\nkirjoitetaan, jonka uskon erään meidän turvanalaisen kohta tekevän,\nniin mainitaan sinäkin kiitoksella.\n\nPedro. Herra hallitkoon! mikäs on silloin hätänä? Mutta tuolla näen\nminä prinssin tulevan.\n\nGusman. Oi, kun en osaa puhua Aethiopian kieltä! Minä tahtoisin kysyä\npaljon asioita, sillä minä olen kuullut paljon puhuttavan siitä\nmaakunnasta, semminkin Punaisesta merestä ja tuosta suuresta Seine\nvirrasta, joka sen läpi juoksee, ja jossa on kultahietaa.\n\nDon Ranudo. Sinä narri! Seine virtahan on Ranskassa.\n\nGusman. Antakaa anteeksi, herra! Mutta minä olen nähnyt präntättynä\neräässä murhenäytelmässä: scena on Mohrien maassa. Vaan tuossapa on\nprinssi. Oi, herra, hän vastaa nimeänsä; hänen kasvonsa on minussa jo\nvaikuttanut sen, että tuskin voin seisoa jaloillani enää. Salliiko\nkunnianne, herra, että menette häntä vastaanottamaan?\n\nDon Ranudo. Sallii kyllä; mutta hän onkin ainoa alamainen, jolle sen\nvoin tehdä.\n\nPedro. Saapa panna lasisilmät nenällensä nyt.\n\nGusman. Samaa minäkin. Nyt toivon herrasväen kostavan oikeuden\npalvelialle äskeistä hävyttömyyttä.\n\nDon Ranudo. Tuota on nyt liian alhaista muistaa.\n\nGusman. Minä kumminkin kadotin sen vähän mikä minulla oli. Minä totta\nmari rukoilen, että hänen Aethiopillinen korkeutensa antaa hirttää\nkaupungin voudin, pormestarin ja neuvosmiehet, elleivät laita kalujani\ntakasin.\n\nDon Ranudo. Sinä kyllä saat palkinnon kaluistasi puhumatta siitä\nprinssille.\n\nGusman. Mutta, armollinen herra...!\n\nLeonora. Pidä suusi, Gusman! Luuletko sinä sinun kenkäsi ja housuisi\ntähden Aethiopian ja Espanian käyvän sotaan; nyt ei ole aikaa muistaa\ntuollaisia vähäpätöisiä asioita. Mutta mitä jylinää tämä on? Kas tuolla\ntulee prinssi suurella juhlamenolla.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Prinssi seuranensa, (jossa Hovinarri, Tulkki ja Notario).\n    Edelliset.\n\n    (Prinssi tulee seuranensa, jotka kaikki ovat mustia\n    Mohrilaisia. Sill'aikaa kun juhlameno kolme kertaa käy\n    teaterin ympäri, soitetaan kummallinen soitto. Juhlameno\n    tapahtuu seuraavassa järjestyksessä: 1) mies kantaen\n    vähäisen lippaan, missä on lahjoja, 2) mies pitkällä ja\n    keihääntapaisella tupakkapiipulla, 3) prinssi itse\n    hovinarrinsa kanssa, joka ympäröittynä kulkuisilla tekee\n    kummallisia hyppyjä, 4) miehiä joutsilla ja nuolilla. He\n    seisahtuvat vihdoin ja eräs miehistä antaa kahdesti\n    kumarrettuaan ja päänsä lattiaan lyötyään prinssille nuolen\n    ja jousen, jonka hän laukasee Don Ranudoa kohti).\n\nDon Ranudo (säikähtyen). Mitä tämä on?\n\nTulkki. Aethiopialaisten tapa on näin tervehtiä miespuolia.\n\n    (Toinen astuu esiin ja ampuu nuolella Gusmania, joka\n    hirmustuneena ja huutaen kaatuu. Hovinarri auttaa häntä\n    jaloille jälle ja sanoo:)\n\nHovinarri. Hyvtyi, hyvtyä, hyvtyö.\n\nGusman. Se ei piru vie ollut mikään hyvä työ; konnan työ on ampua\nsyytöntä.\n\nGontsalo (prinssi). Laham Tuidu, scompta posi, la hom hubo, la hom\nhaba.\n\nTulkki. Prinssi toivoo, että eläsitte vielä niin monta vuotta kun on\npenikulmia aurinkoon ja hietasmuruja Punaisen meren pohjalla.\n\nGusman. Tuo kieli on hyvä talvella, sillä se on lyhyt.\n\nDon Ranudo (nostaen hattuaan). Minä kiitän teidän ylhäisyyttänne ja\ntoivotan teille takasin taivahan siunausta.\n\nTulkki (prinssille). Allola.\n\nGusman (hiljaan). Kas perhanan kieltä! Sillä voisi kirjoittaa yhdelle\nlehdelle kokonaisen historian.\n\nGontsalo. Lacotrang hi li li.\n\nTulkki. Prinssi sanoo lähteneensä tälle matkalle yhtyäksensä jonkun\nkorkea-aatelisen suvun kanssa Roomalaisesta uskonnosta, pyytää sen\ntähden puolisokseen tyttärenne, Donna Marian.\n\nGusman. Herra hallitkoon! mikä kieli! kun hi li li merkitsee niin\npaljon, niin varmaankin voidaan yhdelle riville kirjoittaa koko\nroomalainen paasto.\n\nDon Ranudo. Minä ilolla myönnyn pyyntöönne ja annan teille tyttäreni\npuolisoksi.\n\nTulkki (prinssille). Lalaks.\n\nGusman. Mitähän tuo laks merkitsee?\n\n    (Don Ranudo taluttaa tyttärensä prinssin luo, jolle antaa hänen).\n\nDon Ranudo (notariolle). Olkaa hyvä ja kirjoittakaa,\nsuostumuskontrahti.\n\n    (Notario istuu kirjoittamaan; jolla aikaa hovinarri hiipii\n    Gusmanin luo, ja repii häntä tukasta).\n\nGusman. Oi, herra tulkki! miksi repii hän minua tukasta? Enhän minä ole\nhänelle mitään tehnyt.\n\nTulkki. Se ei ole mitään, ystäväni! Hovinarrit Abyssiniassa puhuvat\nainoastaan käytöksillä; kun haastelevat ihmisten kanssa, jotka ovat\nheitä parempia, käyttämät he _polokoksi_ kutsuttuja käytöksiä; kun\ntaasen vertaistensa kanssa haastelevat, käyttelevät he _Hopiko_ tapaa.\nHän nyt tahtoo sanoa teille: minä toivon että meistä tulee hyvät\nystävät.\n\nGusman. Piru ruvetkoon hänen ystäväksi! Onko se ystävyyttä, repiä\nkunnollisia ihmisiä tukasta? Tahtoisinpa tietää, miten hän vihaansa\nosoittaa. (Hovinarri sieppaa häntä tukasta). Au, au! anna minun olla,\nsinä musta koira!\n\nTulkki. Tällä hän tahtoo sanoa: suokoon onni, että aina saisimme olla\nyhdessä.\n\nGusman. Eikö hiidessä, sitä en minä suo; tuollaiset ihmiset voivat niin\nkauan puhua hyvän ystävänsä kanssa, kunnes tämä on päässyt tukastaan,\nja se on murhata ihmisiä puheella.\n\n    (Narri puistaa nyrkkiä Gusmanille).\n\nGusman. Mitä pirua hän nyt aikoo, kun puistaa nyrkkiään?\n\nTulkki. Se on niin paljon kun: Nyt tahdon minä kertoa matkastani\nMohrlandista.\n\nGusman. Oi, herra tulkki! sanokaa hänelle, etten minä ole utelias;\nsillä ennenkun hän on puoli tiehen päässyt, ei ole enää luuta\nruumiissani. (Narri näpsää Gusmania nenälle). Au, au, au!\n\nTulkki. Se oli: nyt alan minä puhua matkastani.\n\nGusman. Ja minäkin alan puhua _Hopiko_ kieltä.\n\n    (Sieppaa narria tukasta. Näin vuorottain tehden joutuvat he\n    vihdoin tappeluun, josta heitä eroitetaan. Tappelun kestäessä\n    kääntyvät ylhäiset notarioon, joka tällä välin kirjoittaa\n    kontrahdin valmiiksi ja antaa allekirjoitettavaksi).\n\nDon Ranudo. Kirjoittakoon prinssi ja tyttäreni ensin, me muut sitten\nvahvistukseksi.\n\nTulkki. Ei, herra! Tapana on Mohrien maassa että sulho ja morsian\nkirjoittavat viimeksi ja että toiset jättävät siaa heidän nimillensä.\n\nDon Ranudo. Kullakin maakunnalla on tapansa. Kirjoittakaamme siis\nensiksi koska niin on tapa.\n\n    (Kaikki kirjoittavat; vihdoin viimein Gontsalo, prinssinä, ja\n    Donna Maria. Kaikki huutavat: vivan! ja soittajat soittavat.\n    Kun tämä on tapahtunut luetaan kontrahti).\n\nNotario (lukee). Meidän allekirjoittaneiden välillä on vanhempaimme ja\nystäväimme suostumuksella tänään päätetty ikuinen avioliitto, ja vaikka\nluonnollisesti siihen tarvitaan ainoasti keskenäinen suostumuksemme,\njoka on sitonut sydämemme yhteen, niin emme ole tahtoneet rikkoa\nmaallista lakia ja muita tapoja vastaan, vaan tahtoneet ystäväimmekin\nsuostumuksen avioliittoomme, todistettuna heidän allekirjoituksilla.\n\n                       Gontsalo de las Minas. Maria de Colibrados.\n\nDon Ranudo. Mitä? Kuka on Gontsalo de las Minas?\n\nGontsalo (ottaen kasvoiltaan mustan naamapeitteen). Minä; Gontsalo de\nlas Minas on minun nimeni.\n\nDon Ranudo. Se on petos, joka ansaitsee hirmuisen rangaistuksen.\n\nDonna Olympia. Tämä kontrahti on kohta kuoletettava.\n\nNotario. Se ei voi tapahtua. Avioliittoa, joka on lain mukaan yleisellä\nsuostumuksella ja allekirjoituksilla päätetty, et taideta rikkoa.\n\nDonna Olympia. Mutta se on väärä, se on petollinen...\n\nNotario. Siitä emme me tiedä; me emme ole tehneet muuta kun mitä meidän\ntulee tehdä.\n\nDon Ranudo. Tämä avioliitto on henkilöiden säätyeroituksen tähden\nmitätön.\n\nNotario. Me emme näe mitään suurta eroitusta. Tässä on tehty liitto\nkahden aatelissuvun välillä; eroitus on siinä, että Gontsalo ottaa\npuolisokseen köyhän neidon, joka ei saa mitään myötäjäisiä kotoansa.\n\nDonna Olympia. Minun tyttäreni luopuu ennen hengestään kun elää\navioliitossa miehen kanssa, joka on alhaissäätyä.\n\nDonna Maria. Minä luovun ennen hengestäni kun erkanen siitä, jota jo\nolen rakastanut niin kauan.\n\nDonna Olympia. Don Ranudo, häntä emme enää tunnusta tyttäreksemme;\nteemme hänen perinnöttömäksi!\n\nPedro. Tässähän ei ole muuta perittävätä, herra, kun ainoasti musta\nsurukappa, joka teillä äsken oli yllänne.\n\nDonna Olympia. Minä näen että sinäkin konna olet samassa liitossa;\nkuule Leonora! kutsu tänne väkeä avuksi.\n\nLeonora. Sitä en voi tehdä, armollinen rouva; sillä minäkin olen\nsamassa liitossa; luulenpa koko kaupungin iloitsevan tästä\nkavaluudesta.\n\nGusman. Perhanan Leonora! kuinka sukkelasti hän on asioitaan ajanut.\nMinä en totta mari tietänyt muuta, kun että herra Gontsalo oli\nMohrilainen prinssi.\n\nDonna Olympia. Tämä avioliitto ei ole ainoastaan mitätön, vaan te\nsaatte kaikki ansaitun rangaistuksen petoksestanne.\n\nGontsalo. Tämä avioliitto on pysyväinen, sillä ensiksi on minulla\nmorsiamen suostumus ja vieläpä vanhempain nimet avioliittokontrahdin\nalla.\n\nDon Ranudo. Minä vaadin teidät huoneväkeni kaikki todistajiksi siihen,\nmitä täällä on nyt tapahtunut.\n\nPedro. Minä voin todistaa, että täällä on suostuttu avioliittoon.\n\nLeonora. Ja minä, että röökynä kauan on rakastanut Gontsaloa.\n\nNotario. Lapset kyllä ovat vanhempainsa holhonalaiset ja ovat velkapäät\nheitä tottelemaan niin kauan kun vanhemmat ovat järjellisiä, mutta kun\neivät ole sitä, menettävät he tämän oikeutensa Espanian lain mukaan,\njoka sanoo: _si kuriosus_ j.n.e.\n\nDon Ranudo. Olemmeko me järjettömiä? Kysykää tyttäreltäni ja\ntalonväeltä, olemmeko tehneet mitään, josta voisi päättää meidät\nhulluiksi?\n\nDonna Maria. Minä en ymmärrä, rakkaat vanhempani, miten se sopii yhteen\nselvän järjellisyyden kanssa, että tahdotte tappaa nälällä itsenne ja\nlapsenne mieluummin kun yhtyä liittoon semmoisen hyvän herran kanssa\nkun Gontsalon.\n\nPedro. Minä pidän sen siksi, että herran ja rouvan pää vähän viiraa.\n\nLeonora. Minäkään en todella voi muuta sanoa.\n\nGusman. Minusta on herra ja rouva kyllä viisaat, mutta todella sanoen\non heidän päässään muutama ruuvi löyhtynyt.\n\nNotario. Tässä nyt kuulette mitä talonväki todistaa; se kumminkaan ei\nole tarpeesen tässä asiassa, sillä minä voin vakuuttaa että koko\nkaupunki on samasta ajatuksesta ja että, mikä nyt on tapahtunut, on\ntapahtunut oikeuden suostumuksella.\n\nDonna Olympia. Oi, Don Ranudo! menkäämme luostariin.\n\nLeonora. Ja me menemme häitä viettämään.\n\nEugenia. Suokoon Jumala, että minä voisin samaa sanoa!\n\n    Loppu.\n\n\n\n"]