[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffdkWlGxX_i9vjhoPOWM-F_hPQeZNvPATcnnWOQHPifo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1105,"Kukkia Kantelettaren kaskilta","Forsman, Kaarlo",1851,1918,"1105-forsman-kaarlo-kukkia-kantelettaren-kaskilta","1105__Forsman_Kaarlo__Kukkia_Kantelettaren_kaskilta",null,"runous",[14],"kansanperinne",[],"fi",1898,8489,52596,false,50117,[23],"Lönnrot, Elias, 1802-1884. Kanteletar",[25,26],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","\"Kukkia Kantelettaren kaskilta\" by Kaarlo Forsman is a collection of Finnish folk poetry written in the late 19th century. The book serves as an anthology that invites readers to explore the rich emotional and cultural depth of Finnish folk songs, particularly emphasizing themes of sorrow, nature, and the human experience. The poetry reveals the poignant connections between the Finnish people and their innate surroundings, showcasing how these expressions form a critical part of the national identity.  The opening of the collection introduces readers to the significance of the Kanteletar, a celebrated compilation of Finnish folklore, and posits the need to appreciate its contents more deeply. Forsman reflects on the profound emotional ties that the Finnish people have to their songs, which often convey themes of sorrow and longing, drawing on imagery from the natural world. He articulates that these folk songs encapsulate personal and collective experiences, portraying a range of emotional landscapes, from the innocence of childhood to the pains of poverty and loss. The text sets a tone that is both reflective and reverent towards the heritage of Finnish poetry, inviting readers to engage intimately with the cultural memory embedded within these verses. (This is an automatically generated summary.)",[],293,"Forsmanin toimittama kokoelma sisältää valikoituja runoja ja lauluja Kantelettaren laajasta aineistosta. Teos tarjoaa johdatuksen suomalaiseen kansanrunouteen ja pyrkii piirtämään eheän kuvan kansan elämästä, tavoista ja ajatusmaailmasta.","K. Forsmanin 'Kukkia Kantelettaren kaskilta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1105. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUKKIA KANTELETTAREN KASKILTA\n\nKokoillut\n\nK. Forsman\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon osakeyhtiö,\n1898.\n\n\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nKun muukalainen kysyy kansamme hengen tuotteita, mainitsemme\nylpeillen Kalevalan ja Kantelettaren. Mutta olemmeko myös ottaneet\nvelvollisuudeksemme tutustua kansanrunoutemme sisällykseen ja\nhenkeen, kuulemmeko mitä helliä sanoja Suomi äiti niissä kuiskii\nlapsilleen, rukoillen heiltä rakkautta ja ponnistusta? Noita\nkuiskeita kuullen ymmärrämme paraiten isänmaallisen tehtävämme.\nMutta vaikka Lönnrotin kaunis lahja, Kanteletar, jo on 50 vuotta\nollut käsissämme, pelkäänpä monen jättäneen tarkemmin sen kansien\nsisäpuolta katselematta, sitä kauneuden ja aatteiden aarretta, joka\nsiinä kätkeyy, tarjoten runsaasti virvoketta sydämelle ja älylle.\nKehottaakseni halullisia lukijoita tämmöiseen kokeeseen, olen\ntähän ikäänkuin näytteeksi ja maisteeksi sovitellut joukon lauluja\nkokoelmaksi, joka -- ankarampaa järjestystä noudattamatta -- koettaa\nantaa kutakuinkin eheän kuvan kansastamme, semmoiseksi kuin se itse\nlauluissaan on sisällisen ja ulkonaisen elämänsä piirtänyt. Tämä\nolkoon vaan oppaana viittaamaan lukijoita itse päälähteille --\nKantelettaren kukkaiskankaille.\n\nKokoilija.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalaiset ovat vanhastaan runollista kansaa, joka jo muinoin\nrakasti laulua ja soittoa ja itsekin osasi runoilla. Sen todistaa se\nparaiten kansanlauluillaan, joita on kerätty runsaat varastot, jotka\nomituisella kauneudellaan ovat herättäneet ihmetystä ja huomiota\nlaajalti. Monissa lauluissa ylistellään laulun lahjaa ihanaksi ja\narmaaksi. Sepä luo ikäänkuin ylemmän haavemailman, jossa henki\nhetkeksi löytää huojennusta elämän tuskissa:\n\n    Jos ma laululle rupean,\n    Wirren töille työntelemme,\n    Laulan pihlajat pihalle,\n    Tammen keskitanhualle,\n    Tammelle tasaiset oksat,\n    Joka oksalle omenan,\n    Omenalle kultapyörän,\n    Kultapyörälle käkösen;\n    Kun käki kukahtelevi,\n    Kulta suusta kuohahtavi,\n    Kultaisehen kuppisehen,\n    Ilman maahan vierimättä,\n    Rikoille ripoamatta.\n    Siitä tammen taittelemme,\n    Pihlajat pirottelemme;\n    Tyvet teemme tynnyriksi,\n    Latvat laivan mastiloiksi,\n    Kesken kestipöytäsiksi,\n    Pikariksi pienet oksat.\n\n              Kanteletar I 10.\n\nEikä laulun aiheet kesken lopu:\n\n    Kyll' on maata kyntäjällä,\n    Ahoja ajelialla\n    Wettä viljoin soutajalla,\n    Wiel' on virttä laulajalla,\n    Runoja rupeajalla.\n    Ei sanat sanoihin puutu,\n    Wirret veisaten vähene.\n    Ennen metsä puita puuttui,\n    Metsä puita, maa kiviä,\n    Ennenkuin runo sanoja.\n    Sanasta sana tulevi,\n    Kypenestä maa kytevi,\n    Laulu päästä laajenevi,\n    Wirsi veisaten venyvi.\n    Sinne laulaja menevi,\n    Kunne virsi viittoavi.\n    Tuhma lauluhun latovi,\n    Mitä sylki suuhun tuopi.\n    Wiisas virren veisoapi,\n    Sanat saapi paikallehen,\n    Luottehet lomia myöten.\n    Suu se syytävi sanoja,\n    Kieli luopi luottehia,\n    Niinkuin ratsu jalkojansa.\n    Wiisas virren veisoapi,\n    Ajallaan lopettelevi;\n    Eipä koski kielaskana\n    Laske vettänsä loputen,\n    Eikä laulaja hyväinen\n    Laula tyynni taitoansa.\n\n                     I 9.\n\nUsein on laulu syntynyt surun aiheesta --\n\n    Soitto on suruista tehty,\n    Murehista muovaeltu,\n    Koppa päivistä kovista,\n    Emäpuu ikipoloista,\n    Kielet kiusoista kerätty,\n\n                     I 1.\n\nmutta laulustapa murheellinen rinta saakin huojennusta. Niinpä laulaa\nsurullinen, jos iloinenkin, vaikka ero on tosin heidän laulullaan. Ei\nsuruisen laulu liukkaasti suju:\n\n    Kieleni minun kipeä,\n    Säveleeni sangen sairas,\n    Jotk' ennen jokena juoksi,\n    Myötävirtana vilisi.\n    Niin mun ennen ääni juoksi,\n    Kuin lyly lumella juoksee,\n    Wenonen jokivesillä.\n    Nyt on ääneni poloisen\n    On kuin karhi kaskimailla,\n    Hangella havupetäjä,\n    Wene kuivilla kivillä,\n    Reki rannan hiekkasilla.\n\n                    I 6.\n\nTulimme jo kosketelleeksi kansanlaulumme valtavinta säveltä, surua,\njoka on ikäänkuin kanteleemme pohjasointina. Puhumme siitä samassa\nenemmän, sillä sururunon suonta myöten pääsemme pian perille koko\nkansanlaulumme lammelle. Näin käymme siis suoraan aineeseemme käsiksi\ntältä puolen, joka on niin tärkeä suomalaisessa kansanrunoudessa.\nSuru on ehkä useimpien runojen lähteenä ja aiheena. Surullista\nmielialaa, eri surun syistä huolimattakaan, joita saattaa olla\nmoninaisia, kuvaillaan usein. Tämä on surun olento ja näin se\nvaikuttaa mieleen: Jos \"mieli miekkosien ja autuaallisten ajatus\"\non kuin \"keväinen päivännousu, aamun armas aurinkoinen\", niin\n\"poloisten mieli\" on\n\n    Kuin syksyinen yö pimeä.\n    Talvinen on päivä musta;\n    Minun on mustempi sitäi,\n    Synkiämpi syksyn-yötä.\n\n    Suot sulavi, maa valuvi,\n    Lätäkötki lämpiävi;\n    Ei sula sydän suruinen,\n    Ei valu vajainen rinta.\n    Minkä päivänen yleni,\n    Sen mun mieleni aleni;\n    Minkä päivä lämpimämpi,\n    Sen mun mieleni vilumpi.\n\n                   I 60.\n\nSuru painaa leimansa ihmisen olentoon ja muotoon, sillä on selvät\ntunnusmerkkinsä:\n\n    Kukistansa tuomi tuttu,\n    Astunnastansa anoppi,\n    Nato tyhjän nauramasta.\n    Tuost' on tuttu huolellinen:\n    Huokaellen huoles käypi,\n    Laulellen halunalainen.\n    Uni ei tule usein\n    Huolellisen huonehesen,\n    Haastata ei huolellista,\n    Haukota halunalaista.\n\n                    I 84.\n\n    Mie oon hoikka huoliani;\n    Mie oon kaita kaihojani,\n    Mie oon musta mureitani;\n    Huoli hoikaksi vetävi,\n    Kaiho muita kaiemmaksi,\n    Mure muita mustemmaksi.\n\n                    I 56.\n\n    Mikä sorti äänen suuren,\n    Jok' ennen jokena juoksi,\n    Wesivirtana vilasi?\n    Suru sorti äänen suuren\n    Äänen armahan alenti.\n\n                    I 57.\n\nEdelleen tunnusmerkkejä:\n\n    Miks' on minulla ääni vieno,\n    Ääni vieno ja matala? --\n    Kun olen kylmällä kyhätty,\n    Syänkuilla synnytetty.\n    Miks' on silmäni kipiät,\n    Näkimeni näin täperät? --\n    Kun itken joka ikävän,\n    Joka huolen huokaelen...\n    Miks' olen hoikka, huolellinen?\n    Kun nous' suolle suuri honka,\n    Joss' oli huolilla pesänsä,\n    Siit' on mulle tuutu tehty.\n    Miks' on mulla muoto musta,\n    Muoto musta, kaiat kasvot? --\n    Kun synnyin sysituvassa,\n    Join paljo joista vettä,\n    Söin suolta sammalia,\n    Enk' ole sitte siivon syönyt,\n    Kuin emosen syöttäessä.\n\n                     I 24.\n\nTässä olisi siis surun ja onnettomuuden syvempi syy ja selitys:\nihminen on jo syntymästä asti säädetty onnettomuuteen, hän ei itse\nole syypää kohtaloihinsa. Siinä ilmenee selvästi fatalismia eli\nkohtalon uskoa, jälkiä esi-isäimme pakanallisuudesta.\n\nHiukan pilaten puhuu toinen kovasta onnestaan ja sen ilkitöistä,\njoita hänen täytyi syyttänsä kärsiä, sillä kukas kohtalonsa\nvälttää! --\n\n    Osallisten onni valvoi,\n    Minun malkion makasi.\n    Tuuvitti emo minua\n    Orrella osattomalla,\n    Kätkyessä vaivaisessa. --\n    Yks' oli lehmä maammollani,\n    Sen häjy häräksi muutti,\n    Piru pitkäpiimäiseksi.\n    Härän söi susi kesällä,\n    Minä maiotta makasin,\n    Kesän voitta kellittelin\n    Talvilampahan takuissa,\n    Mustan uuhen untuvissa.\n\n                   I 29.\n\nTuon kovan onnensa kanssa sit' on pahemmassa kuin pulassa. Kunpa\nsaisi ilkiöstä eron edes jollakin kaupalla!\n\n    Oisko onni ostaminen,\n    Lykky tieltä löytäminen,\n    Ostaisin paremman onnen,\n    Pahan onnen pois panisin,\n    Selin seinähän sitoisin,\n    Päin panisin patsahasen,\n    Siinä vitsoin vinguttaisin,\n    Nahkaruoskin nalkuttaisin,\n    Kantaisin vilua vettä\n    Kovan onnen olkapäille.\n\n                    I 28.\n\nOnhan hyvä lyödä leikiksi kaikki, jos voi, ja ajatella:\n\n    Enkä huoli huolimahan;\n    Anna huolia hevosen,\n    Murehtia mustan ruunan,\n    Suuripäisen päivitellä.\n    Hevosell' on pää parempi,\n    Kaulasuonet kantavammat.\n\n                    I 55.\n\nAlyääpä eräs runo hyvän keinon päästä suruista, jos pitkältäkin\nvenynee niiden jono:\n\n    Oisko seppänä setäni,\n    Teettäisin suruista suitset,\n    Päitset päivistä pahoista,\n    Riemut mieron riitelöistä,\n    Satulan kylän sanoista,\n    Reet on miesten reuhannoista,\n    Korjat naisten kuohunnoista,\n    Huolista hyvän heposen,\n    Murehista mustan ruunan;\n    Jolla armoton ajaisin,\n    Sekä kurja kierrähtäisin\n    Muille maille vierahille --\n    Saisinpa sanoilta rauhan,\n    Levon leuoilta pahoilta.\n\n                     I 70.\n\nMonta on surun syytä; mikä suree köyhyyttään, mikä ihmisten ynseyttä,\nmikä mitäkin vastusta. Siitä syntyy surujakin paljo, karttuu\nkarttumistaan elon varrella sen loppuun asti. -- Huolten paljoutta\nkuvaillaan näin:\n\n    Ken mun huoleni lukisi,\n    Apiani arvoaisi,\n    Se kosken kivet kokisi,\n    Meren aallot arvoaisi,\n    Lammen lumpehet lukisi,\n    Havut metsän haasteleisi.\n    Ei ole sitä hevosta\n    Talon suuren soimen päässä,\n    Joka mun huoleni vetäisi,\n    Mureheni muunne veisi.\n    Kanna korppi, huoliani,\n    Mureitani musta lintu!\n\n                   I 52.\n\nKöyhyyden kiusoja valittelee joku pilaakin laskien:\n\n    Pestaisinpa miekin piian,\n    Kun ois tuohi vaattehena,\n    Savi ruokana parasna;\n    Tahi se syömättä eläisi,\n    Tarkenisi vaattehitta.\n    Waan en nyt sanoa saata\n    Enkä tuota tuhma tunne,\n    Mi on piru piioillani,\n    Paha palkkalaisillani;\n    Ei pysy minulla piiat,\n    Orjat ei ne ollenkana.\n\n                   I 21.\n\nMitäs on köyhän aitassa? Kuuleppas!\n\n    Tule kekri, joudu joulu!\n    Kyll' on kystä aitassamme:\n    Sirkan reisi, paarman jalka,\n    Peipposen peräpakara,\n    Sammakon sakarivarvas,\n    Sisiliskon silmäpuoli.\n\n                   I 23.\n\nKummalliset onnen vaiheet oli sillä miehellä, joka löysi kaksi\n\"tenkaa\", osti toisella hevosen, toisella vaimon; kynti, kylvi 10\njyvää, sai siitä 100 kekoa, 1000 riihellistä; pui riihen, sai ohria\npaljo, keitti olutta, joi sitä jouluna, niin että vielä oli hiivassa\npääsiäisenä; ajoi sitte kotiin niin että reki helisi. Waan tulipa\nonnen käänne, paha päivä:\n\n    Tuli hiiri, joi oluen;\n    Tuli tauti, vaimon tappoi,\n    Tuli susi, söi hevosen;\n    Tuli poltti kartanoni,\n    Jätti minun yksinäni,\n    Niinkuin poltetun petäjän,\n    Tahi karsitun katajan.\n\n                   I 299.\n\nSyvä todellisuus mielikuvitelman taruverhossa.\n\nSurullisen mieltä sumentaa ihmisten kylmyys. Waikea on löytää\nystävää, kelle huolensa uskoisi:\n\n    Käyn mä kymmenen kyleä,\n    En löyä sitä sisarta,\n    Jolle ma sanon sanani.\n    Jos ma siskolle sanoisin,\n    Niin sanois sisar savulle,\n    Savu sen sanois patsahalle --\n    patsas pihalle, piha kyntäjälle,\n    kyntäjä koko kylälle.\n    Menen metsähän mäelle,\n    Puhelen jumalan puille,\n    Haastan haavan lehtisille --\n    Ne ei kerro kellenkänä.\n\n                    I 59.\n\nJää yksin suruinesi, lausu ne laulussa luonnolle. Luonnon helmassa\nvoit laskea tunteesi valloilleen.\n\n    Kun käki kukahtelevi,\n    Niin syän sykähtelevi,\n    Itku silmähän tulevi.\n\n                   I 69.\n\nOman sukunsa sortama valittaa että hänet\n\n    Soisivat suohon sortuvan --\n\nmutta hänessäpä herää itsetunto ja hän lausuu ylväästi:\n\n    Waan ei suonut suuri Luoja\n    Soille sotkuportahiksi.\n    Enkä sinnes suohon sorru,\n    Kunnes kannan kahta kättä,\n    Wiittä sormea viritän.\n    Wiel' on suolla suuri honka,\n    Jaloin päällä käytäväksi.\n\n                   I 73.\n\nMutta usein heikko ihminen sortuu suruunsa ja synkimmillään ollen\ntoivoo kuoloa tai ettei olisi syntynytkään:\n\n    Kuusen juuret kuivettuvat,\n    Waan ei kuivu kyyneleni;\n    Meret suuretki sulavi,\n    Ei sula minun suruni.\n    Suru särkevi syämen -- --\n    Tulisko kevätkin kerran,\n    Talven kanta katkiaisi,\n    Ehkä koito kuolisinki -- --\n    Lehti puuhun, ruoho maahan,\n    Minä marras maan rakohon.\n    Kun oisin kuollut kolmiöisnä\n    Kutonut kapalolasna,\n    En ois paljo pitänyt --\n    Waaksan vaatetta pitänyt,\n    Waaksan toisen puupalasta,\n    Pari pappien sanoa,\n    Kolme lukkarin lukua,\n    Kerta kellon helkähystä.\n\n                     I 46.\n\nErään ainoa toivo on saada hautansa kotimaassa:\n\n    Kunpa kuolisin kotihin,\n    Rikoilleni riukeneisin,\n    Waimot päätäni pesisi\n    Lakanoihin laitteleisi,\n    Sitte kerran kellot soisi;\n    Suku ei suuresti surisi.\n    Waan kun kuolen korven päähän,\n    Saavat korpit kohtaloa\n    Minun raukan raajoistani.\n\n                    II 305.\n\nWaan mitäpä surra, jos maallista onnea ei liekään sulle suotuna. Se\non katoovaista. Tämän opettaa eräs kaunis runo. Kaunis tuomi yleni\nylpeänä kukkanurmella ja kaikki ihailivat sen koreita valkokukkia.\nLähellä kasvoi alastomalla aholla koivu huononen, jota ei kukaan\nhuomannut. Mutta tuli toukka, kaivoi tuomen, niin että se kuihtui ja\nkuoli, vaan koivuparka jäi seisomaan vähän onnensa varalle.\n\nParempi tyytyä ja turvata Jumalaan:\n\n    Waan ellös sukuni surko,\n    Kamaloiko ristikansa\n    Mun poloisen päiviäni,\n    Angervoisen aikojani!\n    Eipä heitä Herra Kiesus,\n    Hylkeä hyvä Jumala.\n\n                   I 18.\n\nOlemme pitkältä esittäneet surulauluja, sentähden että surumielisyys\nenemmän tai vähemmän painaa sumean sävynsä Suomen kansanrunouteen\nyleensä. Suomen laulu on kuin sen luontokin vakavaa, sumeaa,\nsurunvoitteista. Talvi kolkko ja pimeä vallitsee täällä enimmän osan\nvuotta. Kesämme on kyllä ihana, kun luonto äkkiä herää horrostaan ja\nkiireesti pukeutuu juhlaverhoonsa, kun metsät, harjut, järvet, niityt\nuivat valossa ja ilo kaikuu kaikkialla -- mutta suvi on niin peräti\nlyhyt, luonto on tuskin ehtinyt virota täyteen eloon, kun se taas\nvaipuu hautaansa ja -- tuo tieto sumentaa suvenkin iloa.\n\nLauluissa kuvastuu laulajan mieliala. Laulaja on oma kansamme ja\ntämäpä luonteeltaan ei ole vilkasta ja remuisan iloitsevaa, vaan on\ntunnettu juroksi, vakavaksi, useinpa kolkoksikin. Karkean pinnan\nalla piilee kuitenkin enemmän kuin outo arvaisikaan, lempeä, hyvää ja\nkaunista. Suomalainen on jäykkyydessään hellätuntoinen ja hänellä on\nrikas mielikuvitus, siis ominaisuuksia, jotka tarjoovat runoudelle\nsuopean maanlaadun. Miellyttävä, suloinen on puro, joka iloissaan\nhyrskii hiekkaansa myöten, kun valo välkehtii sen vihmoissa, mutta\nse tuo heti näkyviin kaikki sulonsa ja sen matalalla pohjalla on\nvain soraa ja kiviä. Toista on hiljaisen, syvän lammen laita, joka\nsalon helmassa piillen kalvoonsa kuvastaa karkean rantatörmän\nhonkia ja taivaan ikikorkeutta, jota kohden metsän hiljainen humina\nkohoo kuin rukous. Hiljainen, miltei autio on rauha metsälammen\nlaiteella. Wallitseepa siellä sentään elämääkin suven sulopäivinä,\nkun kultarinnat kukkuvat, peipot visertelevät lemmenlaulujaan, kun\nvuokko avaa sinisilmänsä ja mansikan poski punertaa. Tämmöinen on\nmetsän lammen ja sen seutujen kauneus: kainoa, hiljaista, puhdasta.\nSamanlaatuista on Suomen laulu; uskollisesti se kuvastaa sen maan ja\nkansan henkeä, josta se on syntynyt.\n\nWento-kansallinen piirre laulumme muotokuvassa on myös _yksinäisyys_,\nsurun sisko, jonka seurassa se paraiten viihtyy. Suru suosii\nyksinäisyyttä, yksinäinen on taipuisa vakavaan mietiskelyyn, vieläpä\nusein suruunkin. Maamme on ja oli ennen vielä enemmän harvaan\nasuttua; virstan verrat vettä ja metsää erotti toisistaan pirtit.\nmissä perhekunnat asuivat yksitellen, harvoin tavaten toisiaan,\nharvoin yhtyen isompiin seuroihin, pakinoihin, mieliä ja mietteitä\nvaihtelemaan. Ihmisen on kuitenkin luonnollinen tarve lausua\ntunteensa, huojentaakseen sydäntään, joko se on suruun pakahtua\ntai muuten tunteiden vallassa; ja muiden tuttavien puutteessa\nhän lausuu ne itselleen tai on lausuvinaan ne luonnolle, jolle\nhän mielikuvituksen voimalla siirtää omaa eloansa ja henkeänsä,\najatellen luontoa eläväksi ja tuntevaksi kuten hän itsekin. Mikäli\nhänessä on taiteellista luomiskykyä, syntyy näistä tunteenilmaisuista\nlauluja, virsiä, runoja. Niinpä meidän kansanlauluissa ehtimiseen\nhuomaa, että suomalaisen paras tuttu ja uskottu on luonto, jonka\nkeskellä hän elää. Tämä ei ole hänelle elotonta ainetta, vaan\nse huokuu läpeensä elämää, tuntevaa ja miettivää henkeä, vaikka\nhimmeihin salaperäisiin kuviin verhottuna. Suomalainen näkyy\nnäissä vertauskuvissa aavistaneen korkeamman hengenmailman syviä\ntotuuksia, hän tajusi luonnon vienoimmat soinnut ja sävelet ja\nlausui ne ilmi lauluissaan. Tämän ihmeellisen taidon oppi hän\ntuttavallisessa seurustelussaan luonnotarten kanssa yksinäisessä\nelämässään salojensa keskellä ja järviensä rannoilla, mutta siihen\nsai hän alkuaan Luojalta lahjan tajuta olemuksen salaperäisiä\nsyvyyksiä. -- Hoitakoon kansamme uskollisesti kallista aarrettansa,\ntotellen sitä suurta henkeä, joka puhuu luonnossa, sydämessä ja\nilmestyksessä, niin se pienenäkin ja vähän huomattuna, turhaa loistoa\ntavoittelematta, täyttää tehtävänsä mailman isojen rinnalla! \"Sitä\nkuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; Kiitä muille muita maita,\nitselle omia maita!\"\n\nNiinpä siis: luonto on laulajan ystävä tai tuttava ja esiintyy\nmielellisnä ja kielellisnä. \"Näin usein jutellaan lintujen, kalain\nja muiden eläväin, jopa puiden, kukkain, kivien ja kantojen, järvien\nja jokien y.m. kanssa\". \"Yks' on tuuli tuttujani, päivä ennen\nnähtyjäni\". Ja erinomainen tunteen hellyys vallitsee tässä laulajan\nja luonnon välisuhteessa useinkin: luonto suree ja iloitsee ihmisen\nkanssa. Siinä missä on surkea onnettomuus tapahtunut, itkee nurmi,\naho valittaa, ruoho murtuu murheeseen, ettei enää jaksa kasvaa eikä\nkukkia. Luonnon hellyyden palkitsee ihminen samallaisella hellyydellä\npuolestaan. Niinpä tuo, joka heittää murheensa korpin pois-vietäviksi,\nvaroittaa lintua lampiin niitä hukuttamasta, sillä\n\n    Kalat kaikki huolestuisi,\n    Ahvenet alas menisi,\n    Suuret hauit halkiaisi,\n    Saisi siikaset surut,\n    Sären lillit liukeneisi\n    Minun hoikan huolistani.\n\n\n\nKun näin kuviteltiin eläimiä ihmisen tapaan ajatteleviksi,\npuhuviksi ja toimiviksi, syntyi eläinsadut, jommoisia meillä on\nrunsaat varat. Niissä eläimet, jopa puutkin y.m. tarinoivat ja\nkäräjöivät keskenään. Niiden tarkoituksena on kuitenkin enimmiten\nkuvata ihmisoloja, usein antaakseen hyvää opetusta meille.\n\nSuomen kansanlaulussa elää siis luonnon henki, kaino, pilaumaton,\nharras huokaus luonnon omasta rinnasta. Se on Suomen luonnon henki,\nsemmoisena kuin se puhuu hellää-vienoa, sulosointuista, surumielistä\nkieltänsä hiljaisissa saloissamme, siintävillä selillämme,\nyksinäisillä ahoillamme. Siitä huokailee hiljaa ikävöintä päästä\nluomakunnan orjuudesta hengen ylhäiseen vapauteen, valon ja vapauden\nkaipaus, lento hengen ikuisille kotimajoille.\n\nLaulumme henki määrää myös sen muodot. Kuvaukset ovat enimmältään\notetut luonnosta ja sen ilmiöistä ja ovat rikkaat, moninaiset,\nkauniit ja eloisat kuin luonto itsekin. Tosin niissä ei ole\netelämaisten laulujen rikkaan luonnon värikiiltoa ja kirjavuutta\nsilmää lumoamassa, mutta niissä on Suomen luonnon suloinen viehätys,\njonka me paremmin oivallamme.\n\nOmituista kansamme luonteessa on, että se kaiken vakavuutensa\nohessa suuresti suosii pilaa ja leikkipuhetta, jolla se lievittää\nkarkeaa ulkomuotoansa, samoin kuin tuon jöröyden alla asuu enemmän\nhellyyttä ja hienoa kaunoaistia kuin outo arvaisikaan. Sama\nleikillinen, humoristinen piirre tavataan myös runoissamme ja se\ntekee, keskellä raskasta mielentilaa, sukkelalla pilakäänteellä usein\nmainion vaikutuksen.\n\nMitä \"Kantelettaren\" laulujen sisällykseen eli aineihin, joita\nniissä käsitellään, tulee, niin on se pian sanottu, kun muistamme\nettä tässä ei esitellä ulkonaisia, historiallisia tapauksia,\nvaan nämä ovat lyyrillistä runoutta, joissa ihminen etupäässä\nlaulaa julki sisällisen elämänsä, sydämensä tunteet. Ja nämätpä\novat yhtä monellaiset kuin elämä oloineen vaiheineen. Näissä\nlauluissa siis Suomen kansa kuvailee omaa itseänsä, sisällistä\nja ulkonaista elämäänsä, töitänsä, toimiansa; se laulaa suoraan\nsydämestään ilmi ilojansa, surujansa, omituista tunne-elämäänsä ja\nmailmankatsantotapaansa. Siinä ne esiintyvät kaikki omituis-olossaan\nkuvattuina eri sukupuolet ja ikäkaudet, lapsi, nuorukainen, neito,\nmies, vaimo, äiti, isä j.n.e., kuinka ne kukin alallaan elävät,\nkatselevat mailmaa, tuntevat. Tämän mukaan koetamme runsaasta\naineistostamme valita lauluja kutakin eripuolta valaisemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapsuutemme aikaa aina rakkaimmin muistelemme, sen muistot seuraavat\nmeitä suloisimpina läpi elämämme. Wasta koittaneen elon aamurusko\nvalaa ihanan kirkkautensa yli kaiken, kajastus Eedenistä välähtää\npienokaisen viattomassa sielussa ja kirkkaasta silmästä. Jotain\nsemmoista suomalainenkin tunsi; sentähden hän niin kauniisti ylistää\nkotia, missä lapsuuden armaat päivät vierivät isän ja äidin\nhellässä hoidossa, tietämättä vielä elämän huolista ja harhoista.\nKuitenkin tätä, niinkuin muutakin hyvää, tavallisesti vasta tiedetään\narvossa pitää silloin, kun se jo on menetettyä. Lapsi ei tule\nonneansa arvanneeksi; vasta vanhemmaksi tultuaan ja saatuaan katkeria\nja kovia kokea, hän muistaa lapsuuden ihania päiviä ja ylistää\nkotiansa. Ylistys aiheutuu kodittomuuden kurjuudesta, kodin ihanuus\nkajastaa kaipauksen kaihovalossa. Sentähden näissä runoissa aina\nläheisesti yhdistyy molemmat asiat: kodin onni ja kodittomuuden,\norpotilan onnettomuus.\n\nOttakaamme aluksi yksi kuva, jossa taivas aivan pilvetönnä\nkaartelee kotikummun ylitse. Tyttö kertoo untansa, jonka näki\nvalveilla, tositaiteellisesti:\n\n    Nousin aivan aikasehen,\n    Pesime, kumartelime,\n    Katsahime kankahalle:\n    Kankahalla kaunis lampi,\n    Lammissa venoja kolme.\n    Yks' on veno kultakokka,\n    Toinen on hopeakokka,\n    Weno kolmas vaskikokka.\n    Minkä noista mille annan? --\n    Kultakokka taatolleni,\n    Weikolle hopeakokka,\n    Weljenpojan vaskikokka.\n    Katsahime toisen kerran:\n    Kolm' on neitoa venossa.\n    Yks' on neito kultakassa,\n    Toinen on hopiakassa,\n    Neito kolmas vaskikassa.\n    Minkä noista mille annan? --\n    Kultakassa taatolleni, jne.\n    Katsahime kolmannesti,\n    Ei ollut lampia enempi,\n    Eikä lammissa venoja,\n    Wenosis' ei neitosia;\n    Lampi oli muuttunut lehoksi,\n    Haavikoksi neiot nuoret,\n    Wesikaariksi venoset.\n\n                  I 185.\n\nTästä huokuu suloisen vienosti perheellisen rakkauden henki. Sukua\nsille on runokuvaus missä sisar iloitsee tavattuaan kauan poissa\nolleen veljensä:\n\n    Läksin piennä paimenehen,\n    Ajoin lehmät suota myöten,\n    Tulin rannalle ojasen;\n    Raita rannalla ojasen.\n    Rämähytin raitapuuta,\n    Tuolta poikanen putosi,\n    Solki suussa, vyö käessä,\n    Minä raukka itkemähän,\n    Poikanen kyselemähän:\n    \"Mitäs itket nuori neito?\"\n    -- \"Itkempä minä jotain,\n    Itken pientä veikkoani;\n    En ole sitte silmin nähnyt,\n    Kun piennä sotahan läksi\".\n    -- \"Elä itke veikkoasi,\n    Tuosta veikkosi tulevi,\n    Alta linnan airot souti,\n    Tuopi uuet ummis-kengät,\n    Sulkkuiset sukan sitehet\".\n    Minä kurja kuulemahan,\n    Weikko seisoi vieressäni,\n    Eessäni emoni lapsi.\n\n                  I 205.\n\nSitten jo sumenee ilma:\n\n    Osa oli minulla ennen,\n    Kun kasvoin ison koissa,\n    Elelin emoni mailla.\n    Kasvoin kuin kala meressä,\n    Wesa nuorella norolla,\n    Niinkuin putki puuta vasten,\n    Kasvoin taaton kannikoilla,\n    Maammoni kanan munilla.\n    Poiss' on nyt osani multa,\n    Katehessa kohtaloni.\n    Missäpä minun osani,\n    Kussa kurjan kohtaloni? -- --\n    Osani paloi palossa,\n    Turmeltui tulen sisässä.\n\n                    II 27.\n\n    -- -- Muinoin ajat paremmat,\n    Päivät kaikki kaunihimmat,\n    Päivänlaskut laupiaammat,\n    Koreammat huomenkoitot.\n    Toisin silloin touko kasvoi,\n    Toisin maa orahau otti.\n    Silloin nousi nuoret heinät,\n    Kuu ma nousin nuorukainen,\n    Silloin kasvoi kaikki kaislat,\n    Kun ma kasvoin kaunis lapsi.\n    Kasvoin koissa korkeassa,\n    alenin ylätuvissa,\n    Kaunihilla kannikoilla,\n    liioilla lihamuruilla.\n    -- -- -- -- --\n    Sian tieän kussa synnyin,\n    En tieä sitä sioa,\n    Kussa kuolo kohtajaavi.\n\n                  I 32.\n\nOmituista nähdä, kuinka siinä valossa, joka loistaa lapsuuden\ntaivaalta, kaikki asiat, elot ja olot kirkastuvat tavallistaan\nkauniimmaksi, paremmaksi! Koto on kaikista parain. Äiti ja isä\nparaat ihmiset. Niinpä köyhänkin lapsi on onnellinen kodissaan.\n\n    Lämmin paita liinainenkin\n    Oman äitin ompelema;\n    Wilu on vaippa villainenkin\n    Waimon vierahan tekemä. --\n    Lämmin on emosen sauna\n    Ilman löylyn lyömättäkin;\n    Kylmäpä kyläinen sauna,\n    Waikka löyly lyötäköhön. --\n    Korea on kotoinen leipä,\n    Waikk' ois täynnä tähkäpäitä,\n    Wihavainen vieras leipä,\n    Waikka voilla voituohon. --\n    Ohoh kullaista kotoa,\n    Armohan ison eloa.\n    Jos oli leipeä vähempi,\n    Niin oli unta viljemmältä;\n    Ei toruttu torkunnasta,\n    Makaamasta ei manattu.\n\n                  II 75.\n\nKoditon kurja laulaa:\n\n    Tieä en suojoa sioa,\n    Enpä tyyntä valkamata.\n    Sorsall' on siansa suojat,\n    Tyynet allilla asunnot,\n    Johon sorsa suojeleksen,\n    Alli laitto laajeleksen;\n    Minun on koti koivikossa,\n    Pajupehkossa pesäni,\n    Kuhun kurja suojeleme.\n\n                  I 35.\n\nKoditon vertaa tilaansa metsän lintuun:\n\n    Enpä tieä tikka rukka,\n    Kuta tammea takonen,\n    Kuta kuusta kalkuttanen,\n    Kuhun kulkenen salahan. -- --\n    Istun tässä illan kaiken\n    Karjalainen kannan päässä.\n    Ei syötetä, ei juoteta,\n    Eikä toista toivoteta.\n    Päivän päätäni kivisti,\n    Wiikon väänti vatsaani.\n\n                  I 20.\n\nLähinnä sukua näille on orvon olo, jota moni laulu kuvaa:\n\n    Piennä heitti mun isoni,\n    Piennä isoni, piennä emoni,\n    Iso kuoli, äiti kuoli --\n    Jätti kuin jänö pojunsa\n    Suolle soikerrehtamahan,\n    Palolle papattamahan;\n    Jätti tuulen tuuvitella,\n    Wilu-ilman viihytellä.\n    Wihmavesi mun virutti,\n    Kyyt minulle ruoan kantoi.\n\n                  I 64.\n\nEdelleen orvon tilasta:\n\n    Kasvoin lassa armotonna,\n    Kasvoin kuin karankokuusi,\n    Nousin kuin noropetäjä,\n    Niinkuin putki puun nojassa,\n    Saraheinä sammalsuolla,\n    Kaste kaihossa tilassa,\n    Wesi vaahterin vajossa.\n    En kasvanut kananmunilla,\n    ylennyt sianlihoilla;\n    Kasvoin kainalopaloilla,\n    Täyvyin kaalin tähtehillä,\n    Weräjillä vierahilla,\n    Uksilla ulisevilla.\n\n                 II 109.\n\nJa:\n\n    Elköhön hyvä Jumala\n    Luoko lasta armotonta,\n    Niinkuin loi minun Jumala;\n    Loi kuin lokkien sekahan,\n    Karille meren kajavan.\n    Päivä pääskyille tulevi,\n    Warpusille valkenevi,\n    Ilo ilman lintusille;\n    Eipä se emottomalle,\n    Tule päivä polvenahan,\n    Ei ilo sinä ikänä. -- --\n    Jos ma virkan vierahalle,\n    Wieras sen viieksi panevi.\n    Parempi, sanon pajulle\n    Eli haastan halkosille.\n\nNäin se kasvaa lapsi parka, joka ei saa nauttia kodin lämpösuojaa,\nei tuta äidin hellää huolta. Karvas on elää armopaloilla; niitä\nheitellään kuin koiralle ja nuivat, nyreät sanat seuraa niitä. Orvon\nonnetuutta lisää vielä ihmisten tylyys, mailman kovuus. Niinpä hän\nvalittaa:\n\n    Wäsyn silmävääntelöissä.\n    Sanat päälleni satavat,\n    Puheet putoelevat,\n    Jokahisen juonet käyvät\n    Kuin tuimat tulikipunat,\n    Tahi rautaiset rakehet,\n    Päälle lapsen armottoman,\n    Emottoman ensimmäissä.\n\n                 I 69.\n\nJa:\n\n    Waivaisen hevosen varsa\n    Kaikkien ajeltavana,\n    Onnettoman eukon lapsi\n    Kaikkien saneltavana.\n    Kaikki muut minua moitti,\n    Waan ne kaksi kappaletta,\n    Minun piennä pistämänä\n    Alimmainen aian vitsas,\n    Perimmäinen pellon seiväs,\n    Ei niill' oo suuta sanoa\n    Eikä kieltä kerskaella.\n\n                   I 66.\n\n[Ehkä tässä tilaansa vaikeroin porton lapsi, mutta eipä semmoisen ja\norvon välillä ole tilassa suurta erotusta.]\n\nEipä kumma, jos tuommoisessa tilassa ollen haikeasti kaipaa ollutta\nonneaan, menneitä ilopäiviä, ja niiden valokuvissa mielihalulla\nviipyy. Sulomuistojen keskeltä kajastaa tavallisesti armahinna\noman äidin kuva. Orvon sydäntä särkee tieto, ettei omaa emoa enää\nmilloinkaan saa nähdä:\n\n    Kun olin lassa kuuskesoisna,\n    Olin vilkka virsilleni.\n    Lankelin jokaisen laakson,\n    Joka rannan rallattelin,\n    -- -- -- -- -- nyt\n    Murehissani murajan.\n    Laulan mie liki kotia,\n    Liki vettä vierettelen;\n    Ehkä kuulisi emoni,\n    Panisi padan tulelle,\n    Parasta padan sisälle;\n    Tulisi kyselemähän:\n    \"Mitä laulat, lapsueni,\n    Kuta, lintuni, likerrät?\"\n    Ei kuule emo minua,\n    Jos mie silmillä siherrän,\n    Tahi kulmilla kuherran;\n    Ei kuulu emolle itku,\n    Ei valitus vanhemmalle --\n    Huuto ei kuulu Tuonelahan,\n    Walitus manan majoille.\n\n                  II 112.\n\nSiskopiiri hajoo kodin hajotessa. Sitä runo kuvailee näin:\n\n    Oli meitä kun olikin\n    Oli ennen aikoinansa\n    Siskoja sininen silta,\n    veikkoja veno punainen.\n    Tuli tuuli, otti laian,\n    Tuli toinen, toisen otti,\n    Kolmansi kokan repäsi;\n    Tuli viimeinen vihuri,\n    Sepä vei koko venehen.\n    Jäi veikot veen varahan.\n\nKodin ilmasta emme voi lähteä vielä viipymättä vähäsen äidissä, joka\non \"kodin aurinko\", sen pyhä keskus. Armaan äidin kuva, sen hellyys,\nsen itsensä-uhraava rakkaus, se kalliimpana muistona seuraa meitä\nläpi elämän. Mitäs suomalainen runo tietää äidin rakkaudesta? Paljo.\nKajahtihan sitä jo niistä kaihon sävelistä, joilla orpo ja koditon\nlapsuuttansa muistaa. Noista muistelmista on hänen sydämelleen\nrakkahin äiti, siihen kaipaava aina palajaa, sitä hän hartaimmin\naattelee ja muistelee. Tämähän todistaa, että äiti rakasti lastansa.\nRakkautensa lausuu äiti liikuttavan kauniisti esim. kehtolauluissa,\njoita on säilynyt useita:\n\n    Tuuti lasta, tuuti pientä,\n    Laulan lasta nukkumahan,\n    Uuvutan unen rekehen;\n    Käy, unonen, kätkemähän\n    Kultaisehen korjahasi,\n    Hopiaisehen rekehen!\n    Sitte saatua rekehen\n    Ajele tinaista tietä,\n    Waskitannerta tasaista;\n    Wieös tuonne vienoistani,\n    Kuletellos kullaistani,\n    Harjulle hopeavuoren,\n    Kultavuoren kukkulalle,\n    Hopiaisehen salohon,\n    Kultaisehen koivikkohon,\n    Kussa käet kullan kukkui,\n    Lauleli hopealinnut!\n\n                II 174.\n\n[Miltei vielä kauniimpi on II 176.]\n\nRakkauden rusovälkettä kasvoilla varjostaa kuitenkin jo huolen\nhattarakin, pienokaisen tulevaisuus kun on tietymättömissä:\n\n    Minä tuuvin tuttuani,\n    Liekuttelen lintuani,\n    Ihanaistani imetän.\n    En tieä imettelijä,\n    En katala kasvattaja\n    Mitä miksi kasvattelen,\n    Imettelenkö iloksi,\n    Wai imetän itkukseni,\n    Waalin lasta vaivoikseni\n    Huolikseni huiskuttelen.\n\n                  II 173.\n\nKatkeria kokenut äiti soisi lastansa niistä säästyväksi, vaikkapa\npiennä kuolemallakin:\n\n    Tuuti lasta tuonelahan,\n    Nurmen alla nukkumahan,\n    Tuonen lasten laulatella,\n    Manan neitojen piellä!\n    Tuonen tuutunen parempi,\n    Manan kätkyt kaunosampi;\n    Tupa suuri Tuonelassa,\n    Manalla majat avarat.\n\n                 II 178.\n\nWanhemmaksi tultuaan lapsi, oivallettuaan äidin rakkauden, mielellään\ntahtoisi sen palkita -- vaikka surukseen liian myöhään huomaa ettei\ntuota voi. Eikä sitä rakkautta millään makseta, jos vielä äiti\neläisikin. Äidin paras palkka, hänen sydämensä suurin ilo ja onni on,\njos lapsen käy hyvin, jos hänestä tulee kelpo ihminen:\n\n    Millä maksan maammon maion,\n    Millä vaivat vanhempani?\n    Maksanko marjoilla kesän,\n    Kostan koivun jältösillä;\n    Ei marjat mitänä maksa,\n    Maammon maitojen eholla;\n    Ei ne kosta koivun jället,\n    Kosta ei koulua emoni.\n    Ammunko joutsenen joelta,\n    Wirralta vihervän linnun;\n    Ei se vielä sittekänä\n    Maksa ei maitoa emoni,\n    Kosta ei äitin koululoita.\n    Maksa Kiesus maammon maiot,\n    Kosta Luoja äitin koulut,\n    Maksa vaivat vanhempani,\n    Huolet kaikki kantajani.\n\n                   II 154.\n\nÄidistä tulemme lapseen, kun hän jo on kehdosta päässyt omin\njaloin juoksemaan ja alkaa ilmiöiden mailmaa tajuilemaan, jota hän\nkuitenkin vielä vilkkaalla mielikuvastimellaan muodostelee puolittain\nkuvalliseksi satumailmaksi. Se on tuo herttainen aikakausi, jolloin\nleikki on työnä, huolet eivät paljo paina, kyyneleet kuivuvat\npian. Lasten elämää kuvaapi hyvin somasti ja sattuvasti joukko\nleikkilauluja. Sääntöjä vailla leijaa niissä mielikuvitus, niin että\nlaulun alussa on mahdoton arvata, mihin laulun latu päättyy. --\nMutta nuo odottamattomat, usein leikilliset, naurettavat äkkimutkat\nluovatkin lauluille varsinaista viehätystä. Pari esimerkkiä:\n\n    Takoi seppä viikatteita,\n    Mitä niillä viikatteilla? --\n    Heiniä niittää.\n    Mitä niillä heinillä? --\n    Lampahien syöä.\n    Mitä niillä lampahilla? --\n    Willoja keritä.\n    Mitä niillä villoilla? --\n    Lankoja keträtä.\n    Mitä niillä langoilla? --\n    Sarkoja kutoa.\n    Mitä niillä saroilla? --\n    Lapsille takkia.\n    Mitä niillä lapsilla? --\n    Lastuja kantaa.\n    Mitä niillä lastuilla? --\n    Kukkoja paistaa.\n    Mitä niillä kukoilla? --\n    Herrojen syöä.\n    Mitä niillä herroilla? --\n    Keräjiä käyttämähän,\n    Oikeutta ottamahan.\n\n                I 211.\n\n(Huom. pieni ivan kirppu lopussa!) Samaan tapaan kysymillä ja\nvastauksilla syntyy seuraava kuvitelmasarja:\n\nMikä tuolla näkyvi? Talo, talon takana lampi, lammin laiteella\nvene, veneen sisässä kätkyt, siinä hursti, hurstin hulpiloissa\nveikko, veikon olkapäällä kirves, kirveen kasassa lastu. --\n\n    Minne lastu singahtavi,\n    Sinne kirkko tehtänehe,\n    Sinisillä siltasilla,\n    Punaisilla portahilla.\n\nWieras kirkon tekee, patsaat panee, kirkon kirjoittaa. Isä ikkunat\ntekee, veikko penkit veistelee, emo lattiat lakoo, sisko sillat\nsiivoaa. (I 215.)\n\nJa näinpä lapsi yks' kaks' rakensi komean kirkon! tämmöinen\nlorulaulu saattaa tietysti jatkua loppumattomiin, kun kieli ja mieli\non irrallaan ja sana antaa sanalle aihetta, alkusoinnun vauhtia\nauttaessa. Kts. esim. I 234.\n\nPoikalapsissa ilmaantuu reipas, raikas, iloinen luonnollisuus,\nkarkeampaa laatua kuin tytöissä, usein yltyen vallattomaksi.\nLuontonsa mukaan poika onnelansa rakentelee:\n\n    Jos ma laululle laseme,\n    Laulan ma meret mesiksi,\n    Meren hiekat herneheksi,\n    Meren kivet kirstuloiksi,\n    Meren kaislat kaupungiksi,\n    Laulan neien kaupunkihin,\n    Liitän linnani sisähän. -- --\n    Nain ma tuosta nuoren neion,\n    Otan linnasta lihavan,\n    Jonka kanssa kallottelen.\n    Tuosta kasvan kaunihiksi,\n    Paisun linnan paimeneksi,\n    Suorin poikaset sotahan,\n    Nuoret miehet miekka vyölle.\n    Itse linnassa lihoan,\n    Juon olutta minkä jaksan.\n    Sure en sitte Suomen maita\n    Enkä Suomen neitosia.\n\n                  II 235.\n\nWarhain siis naimatuumat heräävät, aluksi enemmän pilalla. Niinpä\npoikanulikka on kosivinaankin:\n\n    Tullos neitonen minulle\n    Sorialle sorkalelle;\n    Ei minulta tyhjä puutu,\n    Kolm' on aittoa minulla,\n    Yks' on aitta vehkasuolla,\n    Toinen parkkikankahalla,\n    Kolmansi kotoinen aitta. --\n    Se kolmas kotoinen aitta,\n    Siihen on tyhjeä typitty --\n    Eikä aivan tyhjäkänä,\n    Eikä aivan täysikänä:\n    Kanan pää, karitsan kaula,\n    Kolme hauin kylkiluuta. -- --\n\n                  II 241.\n\nYksi naimatuumissaan naisi, mutta ei löydä sopivia neitoja. Maakylän\nneidot eivät miellytä: \"Ne on lyhven lylleröiset, maantasaiset\ntalleroiset, kuvetaskujen tasaiset\". Parempi olisi toki kaupungin\nkaunokainen \"joll' on kallis kampa päässä, kotat jalassa\". Mutta\narvaapa paraaksi olla naimatonna: \"ne on neitona soreat, isän kotona\nkoreat, mutta akkana äkäiset, vihaiset vihittyänsä.\"\n\nMikäli nuorukainen kasvaa ja varttuu, astuu tosi elämä etehen.\nKestääkseen sen taistelua, on hän -- niin vaadimme, kasvatettava.\nKasvatuksen tärkeys ei ollut esi-isillemmekään tuntematonta. \"Joka\nkuritta kasvaa, se kunniatta kuolee\". Ja Wäinämöinen sanoi:\n\n    Wäli on väätyllä vitsalla,\n    Wäli vääntämättömällä;\n    Mies tulevi neuvotusta,\n    Koira neuvomattomasta --\n    Tieto ei miestä tieltä työnnä,\n    Neuvo syrjähän syseä.\n\n                  I 90.\n\nRaskas on pojanki ero kodista. Enemmän näkyy sentään koti ja\nkotilaiset eroa pahaksuvan, kuin itse eroava; ei hän ainakaan\nsuruansa sanoin tunnusta. Siinä huomataan ylpeää itsetuntoa.\n\n    En tieä poloinen poika\n    Tällä inhalla iällä,\n    Minne vieähän minua\n    Näiltä pieniltä pihoilta,\n    Ison luomilta eloilta.\n    Kun tämä kave katovi,\n    Emon tuoma erkanevi,\n    Ilo ilmalta katovi,\n    Laulu maalta lankiavi,\n    Jääpi emoni itkemähän,\n    Ikävöimähän isoni. -- --\n    Ei ne neidotkaan iloitse -- --\n    Saapi lintuset levätä,\n    Oravaiset olla jouten j.n.e.\n\n                  II 264.\n\nSotaan lähtiessä nuorukainen tuntee rintansa uljaasti paisuvan\nsuuren tehtävän edessä, vaikkei toisaalta voi olla tajuamatta asian\nvakaistakaan puolta. Siitä riitainen mieli sukeuu sanoiksi näinkin\nkauniisti:\n\n    Suku suuresti surevi,\n    Heimokunta hellehtivi\n    Saavani minun sotahan\n    Rautakirnujen kitahan,\n    Sortuvan sotatiloille,\n    Wainoteillä vaipuvani.\n      Waan elä sure sukuni!\n    Emmä silloin suohon sorru,\n    Enkä kaa'u kankahalle,\n    Kun minä sotahan kuolen,\n    Kaa'un miekan kalskehesen.\n    Sorea on sotainen tauti -- --\n    Äkin poika pois tulevi,\n    Potematta pois menevi,\n    kaihtamatta lankeavi.\n\n                II 265.\n\nNaiminen on pojalle verrattain vähemmän tärkeä kuin neidolle.\nTarvitseepa sentään hänkin kainaloisen kanansa, taloonsa emännän.\nHän kosii, tulee sulhoksi, viettää häitä -- ja niistäkin asioista on\nlauluilla paljo puhuttavaa.\n\nWähän toista laatua ovat tyttöjen laulut. On heilläkin kuvitelmansa,\nonnen unelmansa, mutta niissä on oma kaino, vieno, viaton värinsä.\nHuoletonta on elämän aamusella olo; ilo syntyy itsestänsä, riemu\nsuuri vähäsestä.\n\n    Mitä me tytöt suremme,\n    Kuta hullut huutelemme?\n    Ei meitä veroista vieä,\n    Ei oteta maanotoista;\n    vasket vieähän veroista,\n    Oravaiset maanotosta.\n\n    Olkaamme tytöt yhessä,\n    Laulakaamme laatusasti,\n    Tanssikaamme taitavasti.\n    Tuota kullat kuuntelevi\n    Ulkona oven takana,\n    Hatut kaikki kainalossa --\n    Ei tohi tupahan tulla:\n    Tuostapa ämmät äkkäjäisi,\n    Koukkuleuat kokkajaisi.\n\n                  II 5.\n\nOsaapa kaunokki jo hempeyttään kerskatakin, tietäen mikä ase hänellä\nsiinä on, vaarallinen poikain sydämenrauhalle:\n\n    Kaks' on kaunista kesällä:\n    Lehti puussa, ruoho maassa,\n    Minä kohta kolmantena,\n    Minä lehti liehumassa,\n    Minä heinä heilumassa.\n    Waan en huoli, huolikana\n    Hyvä heinä heilumahan,\n    Lemmenlehti liehumahan;\n    Ei pahat hyvästä tieä,\n    Ei katalat kaunihista,\n    Pullosuut punaverestä.\n\n                 II 12.\n\nEi kuka hyvänsä tytölle kelpaa:\n\n    En mä huoli huitukoille,\n    Noille poikaruitukoille,\n    Nillikoille, nallikoille,\n    Noille naapurin nasoille. -- -- II 14.\n    Mie tahon tasaista miestä\n    Tasaiselle varrelleni,\n    Miehen riskin rinnoilleni\n    Kaunokaisen, vereväisen\n    Jääpi vaan tytöstä tästä\n    Monta sulhasta surulle. II 15.\n\nTavallisia sulhoja ylpeä neito halveksii ja yleensä pojat hänen\nmielestään eivät ole tyttöjen vertaisia:\n\n    Niit' on noita poikasia\n    Kuin on mustia sikoja,\n    Talvitakku porsahia.\n    Niin on noita poikasia,\n    Kuin on suolla sammakoita,\n    Alla virsun vinkujia.\n    Niin on noita neitosia,\n    Kuin on maalla mansikoita,\n    Punakukkia keolla.\n    Niin on noita neitosia,\n    Kuin on kaupungin kanoja\n    Eli liinalintusia.\n\n                 II 19.\n\nKuinkas muutoin! Tytöt ovat poikia kauniimmat, sievemmät, siistimmät,\njopa hurskaammatkin:\n\n    Kuului kenkien kapina,\n    Kautokenkien kapina;\n    Tytöt kirkkohon tulevat,\n    Leimahtavat lehterille,\n    Rinnan auki riehkäsevät;\n    Kirjan sieltä kiskasevat,\n    Josta virren veisaavat,\n    Luvut kaunihit lukevat.\n      Kuului löttöjen löpinä\n    Tuohikenkien tohina;\n    Pojat kirkkohan tulevat,\n    Kirkkomäellä melskaavat,\n    viinapuolikko povella,\n    olutkannu kainalossa;\n    Ei oo kirja mielessänsä,\n    Ei papin parahat saarnat.\n    Tytöt mielessä makaavi -- --\n\n                 II 20.\n\nNiin -- ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli --\nvalitettavasti! --\n\nMutta onpa tytöllä sentään mielitiettynsäkin, jossa hänen sydämensä\nriippuu kiinni. Näin se kuvataan:\n\n    Onpa tietty tietyssäni,\n    Mesimarja mielessäni,\n    Lempilintu liitossani,\n    Jok' on mieltynyt minuhun,\n    Minä mieltynyt hänehen.\n    Hänell' on ihanat silmät,\n    Minulle syän suloinen.\n    Ei hän heittänyt minua\n    Eikä yksin jättänynnä;\n    Omaksens' on ottanunna,\n    Kullaksensa kutsununna,\n    Walkiaksensa valinnut.\n    Niin minä hänessä riipun,\n    Sekä riipun jotta kiikun,\n    Niinkuin lintu lehtipuussa,\n    Kuusen oksalla orava.\n\n                   II 31.\n\nEikä rakkaus ulkonaisia etuja kysy, kun sydän kerran on sydämen\nlöytänyt -- vähät muusta!\n\n    Sinä köyhä poika rukka\n    Et oo koiltasi kopea,\n    Suvultasi aivan suuri.\n    Moni sun mustaksi sanovi --\n    Woit sa olla muien musta;\n    Minun kaunis ja hyvänen,\n    Minun mielestä metonen,\n    Woisirunen silmistäni.\n\n                  II 33.\n\nMutta etäällä on oma kulta; ehkä viipyy vieraalla maalla, ehk' on\naivan olematon, mielessä vain uneksittu -- kaipaus on yhtä haikea\nkumpaakin:\n\n    Mitäpä tuosta jos ma soitan,\n    Soitan soiden rannikoilla?\n    Suotta suutani kulutan,\n    Ääni ei kuulu kullalleni\n    Armahalleni kujerrus;\n    On mua kuuset kuulemassa,\n    Oppimassa hongan oksat.\n    En mä kuuselle kumarra,\n    Petäjalle päätä käännä,\n    En anna lepälle suuta,\n    Kättä en koivulle kokota.\n    Waan kun kultani tulisi,\n    Armahani asteleisi,\n    Sille suun-anto sopisi,\n    Kättä lyöä kelpoaisi. --\n    Sill' on päivä silmissänsä,\n    Tähet taivon hartehilla,\n    Olkapäillänsä otavat. II 41.\n    -- -- -- Oisko linnun lentoneuvot,\n    Kohottimet kotkalinnun,\n    Sitte siiville rupeisin,\n    Lenteleisin, liiteleisin --\n    Kulkisin ma kullan maalle,\n    Asunnoille armahani.\n    Lentäisin lepeämättä,\n    Ilman puissa istumatta.\n    Meret ei estäisi minua,\n    Selät ei ne seisattaisi.\n    En surisi iltaisesta,\n    Murkinat' en muisteleisi.\n    Armas minun aamustaisi,\n    Illastuttaisi ihana,\n    Kasvo kaunis syötteleisi.\n\n                   II 44.\n\nWoiko ihanammin, lämpimämmin rakkaus puhua ja haaveilla!\n\nSurkea ja epätoivoa huokuva on kaipaus, kun\n\n    Maassa marjani makaavi,\n    Mullassa muhaelevi,\n    Alla hiekan herttaiseni,\n    Kulon alla kultaseni.\n\n                  II 53.\n\nSen kokenut haastaa, lapsuuden ystäväänsä surren:\n\n    Kaks oli meitä kaunokaista,\n    Yhen muotoiset molemmat.\n    Käsikkähä me kävimme,\n    Sormikkaha me sovimme,\n    Kilpoa kiven etehen.\n    Pois on mennyt meistä toinen,\n    Toinen suuresti surevi,\n    Itkevi ikänsä kaiken.\n    Wielä toivoisin tulevan,\n    Toki kerran kerkiävän,\n    Kun ois ottanut evästä,\n    Mennynnä merien taakse,\n    Maille ouoille osannut --\n    Tulee mies merentakainen,\n    Ei tule turpehen alainen\n\n                  II 55.\n\nOnnen toivostaan pettynyt laulaa liikuttavasti:\n\n    Oikein emoni ennen\n    Lauloi lapselle minulle,\n    Sanoi saavani minunki\n    Sulhon kaunon ja sorian,\n    Mustakulmaisen, korian. -- --\n    Kului vuoet, vieri päivät,\n    Kului kultainen ikäni;\n    Tuli kolmelta kosijat:\n    _Suru_ työnti sormuksia,\n    _Itku_ huivia isoja,\n    Kolmas _kuolema_ tulevi,\n    Kotihinsa korjoavi.\n\n                 II 70.\n\nNäkyypä nainen joskus tukalasti tunteneen sukupuolensa ahtaalle\nrajoitettua, orjallista asemaa ja ikävöinneen väljemmille vesille:\n\n    Kun oisin poikana poloinen,\n    Kalki jousen kantajana;\n    Ei ne pyyt pyhää pitäisi,\n    Oravaiset oisi jouten.\n    Oisinko pojaksi luotu\n    Ja kyhätty kyntäjäksi,\n    En mä näissä näin kävisi,\n    Kylän vierahan varassa;\n    Kyntäisin isoni maita,\n    Ja vakoisin vanhempani;\n    Ei vieras vihelteleisi\n    Pelloilla ison perillä;\n    Ei itkis isoni pelto,\n    Wainiot valitteleisi.\n\n               II 114.\n\nSäännöllisissä oloissa neidosta tuli morsian, hänen tuli jättää isän\nkoti mennäkseen uuteen. Tärkeä askel hänelle itselle. Ikäviin oli\nmyös jättävä kotolaisensa erotessaan, hän kodin kauno ja ilo. Ainakin\nneito itse tunnustaa:\n\n    Kenpä kielin laulanevi\n    Tämän harjun hartehilla,\n    Kun tämä kana katovi,\n    Punapuoli pois menevi?\n    Katoo luuta laattialta,\n    Tuopinkorvat tummenevat;\n    Tämä linna liikahtavi,\n    Jääpi sulhoset surulle,\n    Partasuut pahoille mielin.\n\n                 II 18.\n\nHäälauluja on runsaasti. Niinpä \"antiaisissa\" kyselevät runonmuodossa\nkosianpuoli ja kaaso toisiltaan vuorotellen, toinen onko neidolla,\ntoinen onko sulholla ne lahjat, taidot ja kyvyt, joita avioliitto\nja uuden talon perustaminen vaatii. Kysytään onko neidolla hyvät\nhurstit, päänalukset, silkkihuivit, villavaipat, kaupungissa kantatut\nvalkaistut vaatteet, onko neito kelpo keträäjä, kunnon kutoja;\ntoisaalta tiedustellaan, onko sulholla itse saamansa karhuntaljat,\npeurantaljat, onko silkkiset sukansiteet, hopeiset housunnauhat,\nsaksansaappaat, silkkihuivit, vilttihattu; onko hän kelpo kyntäjä,\nkylväjä, onko auransa terävä, kaataako kassaransa kaskea (I 126).\nSitte kosia miehenpuoli ja kaaso piloillaan pitittävät toisiaan:\n\"johan sain neidon!\" -- \"Sitäpä hän juuri halusikin!\" (I 127). --\nKaaso varoittaa sulhoa hyvin pitelemään morsiantansa m.m.:\n\n    Elkäs meiän neitostamme,\n    Elkäs viekö vehkasuolle,\n    Panko parkkihuhmarelle,\n    Olkileiville otelko!\n    -- neinnä ison koissa\n    Aina viilti vehnäsiä,\n    Katseli kananmunia.\n    Aamut aittoja availlen,\n    Illat luhtia lukoten\n    Maitotiinun tienohilla,\n    Olutpuolikon povessa. I 132.\n    Ellös sie pahoin pielkö --\n    Elä anna anopin lyöä\n    Eläkä apen torua. I 133.\n    Elkäs sie pahoin pielkö,\n    Ellös vitsoin vingutelko.\n    Neuvo sulho neitoasi,\n    Opeta oven takana,\n    Yksi vuosi suusanalla,\n    Toinen silmän iskemällä,\n    Kolmansi jalan polulla.\n    Kun ei sitte siitä huoli,\n    Weä vitsa viiakosta\n    Tuopa turkin helman alla,\n    Jolla neuvot neitoasi,\n    Neuvot nelisnurkkaisessa,\n    Kyläkunnan kuulematta.\n    Elä nurmella nukita\n    Pieksä pellon pientarella,\n    Kuuluisi tora talohon,\n    Naisen itku naapurihin.\n    Eläkä silmälle sipaise,\n    Kuppi kulmalle tulisi.\n    Sinimarja silmän päälle!\n    Kylän haukkuisi harakat:\n    \"Onko tuo sodassa ollut?\n    Wai susiko sulhasesi?\" -- --  I 134.\n\nHää-ilolla on vakavakin puolensa. Elämän huolet astuvat likemmäs.\nMorsian apeutuu itkulle aatellessaan, että rakkaasta kodista tulee\nero, iloiset, hauskat tyttöpäivät menevät iäkseen, vapaus vähenee,\nhuolia karttuu, kauneus menee. Tuttavat laulavat hänelle:\n\n    Olit kukka ollessasi,\n    Kasvaessasi kanerva,\n    Wesa nuori noustessa\n    Näillä pitkillä pihoilla.\n    Lähet nyt kukka kulkemahan\n    Tästä kullasta koista.\n    Luulet vietävän kotihin --\n    Wieähänpä orjuutehen. I 138.\n    Kasvoit sie talossa tässä,\n    Korkian isosi koissa,\n    Ahomailla mansikkana.\n    Nousit voille vuotehelta,\n    Wenymästä vehnäsille.\n    Ei ollut huolta ollenkana,\n    Annoit huolla honkasien,\n    Ajatella aiaksien\n    Surra suuren suopetäjän.\n    Sie vaan liehuit lehtyisenä,\n    Lennit lintuna lehossa.\n    Menet toisehen talohon.\n    Toisin siellä, toisin täällä,\n    Toisin ukset ulvasevat;\n    Et osaa ovissa käyä\n    Talon tyttöjen tavalla;\n    Et tunne puhua tulta\n    Ensinkään emännän lailla,\n    Taia et taittoa pärettä\n    Talon miehen mieltä myöten.\n    Ei ole tuttua tuvassa,\n    Ei isonen armastele,\n    Eikä äiti mainittele. I 139.\n      Siell' on ohjat ostettuna,\n    Walmistettu vankirauat.\n    Kyllä saat kokea koito\n    Apen luista leukaluuta,\n    Anopin kivistä kieltä,\n    Ky'yn kylmiä sanoja,\n    Na'on niskannakkeloita. I 142.\n\nJa morsiamelta kuuluu vastakaikuna valitus:\n\n    Heitän valkeat veteni,\n    Heitän hietarantaseni -- --\n    Lähen tästä kun lähenki,\n    Kanssa toisen karkulaisen\n    Ison saamasta salista\n    Sykysyisen yön sylihin,\n    Kevähäisen kieran päälle,\n    Jottei jälki jäällä tunnu. I 144.\n    Sitte toiste tullessani,\n    Kotihin käyessäni,\n    Ei minua muut ne tunne,\n    Kuin ne kaksi kappaletta,\n    Alimmainen aian vitsa,\n    Perimmäinen pellon seiväs. I 146.\n\nMutta häitähän neito itse halusi. Kuinkas se elo niin äkkiä synkkeni,\njota äsken ihanaksi uneksittiin? Eikös rakkaus kirkasta kaikkea, eikö\n\"karkulainen\", sulho, osaakaan alakuloista lohduttaa? Niinhän toki,\nja niinpä neito järkevänä kuulkoon tuttavain lohdutusta:\n\n    Ei ole itettäviä\n    Suuresti surettavia:\n    Onpa sulho suojassasi,\n    Mies verevä vieressäsi,\n    Hyvä mies, hyvä heponen,\n    Talon kanta kaikellainen.\n    Kiitä neito lykkyäsi,\n    Hyvän luojasi lupasi,\n    Hyvän antoi armollinen,\n    Hyvän osmon ohjillesi,\n    Kalevaisen kannoillesi.\n    Eipä tuo tok' laiska liene,\n    Ei tuo virsi viinan kanssa\n    Ei tussaa tupakka suussa.\n\n                  I 151.\n\nOnhan siellä emännällä tilava toimiala uudessa kodissa; eihän\nsillä pidä itseään orjaksi eikä onnettomaksi tuntea, etenkin jos\nsaa lempeän miehen. Hänen lempensä palkitsee kaikki muut ikävät\nja kiusat, kunhan vaan vaimo puolestaan täyttää velvollisuutensa.\nAhkeruus kovankin onnen voittaa:\n\n    Pitäisi sinun piteä\n    Pää tarkka, totinen mieli,\n    Iltasella silmät virkut,\n    Aamusella korvat tarkat.\n    Konsa oikein otava,\n    Pursto perin pohjaisehen,\n    Silloin nuorten nousuaika,\n    Wanhojen lepuuaika.\n    Silloin aikasi sinunki\n    Nousta luota nuoren sulhon,\n    Saaha tulta tuhkasista.\n    Kun ei tulta tuhkasissa,\n    Kutkuttele kullaltasi.\n    Iske tuli tuikahuta,\n    Lähe läävähän samalla.\n    Käy sie kuunnellen kujassa,\n    Ammoiko anopin lehmä,\n    Hirnuiko apen hevonen;\n    Oljet lehmille ojenna,\n    Heposille heinät heitä!\n    Luo silmät sikainkin päälle,\n    Elä sie sioille singu,\n    Elä potki porsahia.\n    Kun sitte tulet tupahan,\n    Tule kolmena tupahan,\n    Tuo sie luuat, tuo sie lunta,\n    Itse tule kolmantena.\n    Kun sie laattiita lakaiset,\n    Elä lapsia lakaise;\n    Nosta lapset lavitsalle,\n    Pese silmät, pää silitä,\n    Anna leipeä kätehen,\n    Wuole voita leivän päälle;\n    Kun ei leipeä talossa,\n    Anna lastunen kätehen!\n\n                 I 152.\n\nNoin se liikkuu arkiaskareissaan nuori vaimo ja emäntä. Kuinka\nviehättävä ja elävä kuvaus kaikessa yksinkertaisuudessaan!\nTämmöistä vaimoa mies varmaan rakastaa, eikä kaaso ollut liikoja\nlaskenut morsianta hälle ylistellessä:\n\n    Puhas on pulmonen lumella,\n    Puhtahampi puolellasi;\n    Walkea merellä vaahto,\n    Walkeampi vallassasi;\n    Sorea merellä sorsa,\n    Soreampi suojassasi;\n    Kirkas tähti taivahalla,\n    Kirkkahampi kihloissasi.\n\nKelpo vaimo on miehelle kallis tavara. Eipä suotta äiti neuvonut\npoikaa vaimoa hakiessa muistamaan ettei \"kaikki kultaa mikä kiiltää\":\n\n    Jos tahot talohon naia,\n    Ellös pyytäkö pyhänä,\n    Kirkkotiellä kihlaelko;\n    Silloin porsaskin punainen\n    Ja sikaki silkki päässä,\n    Laiskat lainavaattehissa.\n    Arkena parempi aika;\n    Silloin naios, poikaeni!\n    Ota olkihuonehesta,\n    Riusanvarresta valitse, I 88.\n    Kivenpuusta kiikkumasta,\n    Käsivarsin vaapumasta.\n    Navetasta nainen ota,\n    Riihestä rimakka piika,\n    Jok' on joutusa jalalta,\n    Sormilta hyvin sorea,\n    Askareihin aina valmis! I 89.\n\nSurkeasti kyllä taisi kova todellisuus usein morsiamen onnen toivot\npettää. Mies ei aina osannut aarrettaan arvossa pitää, nuori vaimo\nsai kokea uusien sukulaisten puolelta ynseyttä, nurjuutta; elanto\non niukkaa, elämä ilotonta. Hän huomaa surukseen olevansa orja.\nNyt vasta hän oivaltaa vapauden arvoa; nyt hän kiittelee entistä\nhuoletonta elämäänsä kotona, lapsuuden ilopäiviä, kun ne ovat\nikipäiviksi menneet. Näin kumminkin suomalainen runo kuvaa naidun\nnaisen oloa orjalliseksi ja ikäväksi, ja taisipa todella usein niin\nollakin. Pari esimerkkiä:\n\n    Olin kukkana kotona,\n    Ilona ison pihalla;\n    Iso kutsui kuuvaloksi,\n    Emo päivän nousemaksi.\n    Menin toisehen talohon,\n    Poikki pellon naapurihin;\n    Appi kutsui ahkioksi,\n    Anoppi vesihavuiksi. II 157.\n      Ahot on täynnä armotuutta,\n    Lehot täynnä lemmetyyttä,\n    Metsät mieliä pahoja.\n    Purnu on puitua vihoa,\n    Toinen purnu puimatonta;\n    Sata saatuja sanoja,\n    Toinen sata saamatonta. II 158.\n\nKuinka toisin oli nuorelle morsiamelle kuviteltu! M.m.\n\n    Hyvä neito, kaunis neito!\n    Kun tunsit talohon tulla,\n    Niin tunne talossa olla;\n    Ei meillä surulla syö'ä,\n    Ei eletä huolen kanssa\n    Maitotiinu on tietyssäsi,\n    Piossasi piimäpytty,\n    Woivatinen vallassasi.\n\n                I 158.\n\nNäin raukka vaikeroi:\n\n    Illat itken ikkunoissa,\n    Aamut aitan partahilla,\n    Puolet päivät parstuissa,\n    Keski päivät kellarissa;\n    Mit' en itkeä ilenne,\n    Itkeä inehmisissä,\n    Itken saunassa saloa.\n\n                II 162.\n\nNytpä ehkä sai kokea, että\n\n    Walkea kesäinen päivä,\n    Neitivalta valkeampi;\n    Wilu rauta pakkasessa,\n    Wilumpi miniävalta.\n    Niin on neiti taattalassa,\n    Kuin marja hyvällä maalla,\n    Niin miniä miehelässä,\n    Kuin koira pahassa säässä.\n\n                II 42.\n\nWaan kuuluupa iloisempikin sävel, kiitos suusta vaimon, joka pääsi\nparemmille oloille miehelässä:\n\n    Suuri kiitos sulholleni,\n    Päänkumarrus kullalleni,\n    Joka mun otti orjuuesta,\n    Koppasi korennon päästä,\n    Kihlasi kylän kivestä,\n    Riihivartasta valitsi.\n    Enkä moiti muoriani;\n    Aleksi anoppiani,\n    Joka toi pojan mokoman,\n    Waali valkean urohon\n    Mokomalle neitoselle.\n\n                II 171.\n\n[Unisella oli usein raskaimmat kotityöt, esim. käsimyllyn\nvääntäminen ajallaan.]\n\nSaattaapa miehelläkin ehkä joskus olla syytä katua naimistaan, jos\nei sattunut hyvää puolisoa saamaan. Semmoinen laulaa puolittain\npiloillaan:\n\n    Kolm' on miehellä pahoa:\n    Yks' on vuotava venonen,\n    Toinen heittiö heponen,\n    Kolmas äkäinen akka.\n      Kyllä mies pahasta pääsi,\n    Wenehestä vuotavasta,\n    Ilman armotta Jumalan:\n    Wenehen tulessa poltti.\n      Wielä mies pahasta pääsi,\n    Heposesta heittiöstä\n    Ilman armotta Jumalan:\n    Heposen susille syötti.\n      Mutta kaitse kaunis Luoja\n    Akasta ähisevästä!\n    Ei pääse pahasta siitä\n    Ilman armotta Jumalan.\n    Ei taia tulehen luoa,\n    Saata ei syötteä susille.\n\n                  II 308.\n\nOlemme siis tulleet mieheen semmoisena kuin hän aviomiesnä ja\nisäntänä elää ja raataa kotikonnullaan, ahkeralla työllä omaistensa\nkeskellä kiskoo luonnolta elantonsa. Kyllä häntäkin vielä huvittaa\nilo ja laulu, vaikka kylmä todellisuus tahtoo siitä vieroittaa.\nOnpahan nähty niin paljo kurjuutta, nähty niin monen toivon pettävän,\nettei enää oikein haluta haave-ilmoissa leijailla, ei tositoimilta\nehdi ja jaksa runoilla. Sitä mieltä lausuu seuraavakin:\n\n    Lauloin ennen, lauloin eilen,\n    Laulaisin tänäkin päänä;\n    Wiel' on virttä tieossani,\n    Saatavillani sanoja,\n    Wirttä toista tuulet toisi,\n    Meren aaltoset ajaisi,\n    Linnut liittäisi sanoja;\n    Waan en joua laulamahan\n    Kesäisiltä kiirehiltä,\n    Heliältä hein'ajalta,\n    Kalakuulta kaunihilta. II 273.\n    Soisin päivät soiteltavan,\n    Soitteleisin miekin kurja,\n    Waan ei soita suuni kurja,\n    Eikä ääneni iloitse. -- --\n    Enpä tuota tunnekana\n    Mistä laulun laitteleisin --\n    Akanko vanhan vakkasesta,\n    Ukon uuen lippahasta.\n    (Laulaisin niistä)\n    Kun ois vakoissa voita\n    Lippahaisissa lihoja.\n\nLupaapa sentään laulaa, jos annetaan ilonestettä kielen kirvottimeksi:\n\n    Tuo tuoppi puhasta vettä,\n    Kuppi kullan karvallista;\n    Ehkä suu toen sanoisi,\n    Eli leuat leikin löisi.\n\nPaha kyllä ei tuo \"vesi kullan karvallinen\" aina liene ollut niinkään\nviatonta laatua:\n\n    Tuo sarkka sanansepälle,\n    Laita tuoppi laulajalle;\n    Suu ei laula suuruksitta,\n    Rinta ei rasvatta rimaja.\n    Kunpa tuoppini tulisi,\n    Lauleleisin, taiteleisin,\n    Heläjäisin, heitteleisin;\n    Kun ei tuoppi tullekana,\n    Wien on virteni viluhun,\n    Niistä tunkio tulevi,\n    Pellon höystö hömmöttävi.\n\nEi siis suuria tämä runoilija ajatellut teoksistaan!\n\nJos siis kyllä useinkin lienee ajateltu, että \"ei jaksa laulaa,\nellei kasta kaulaa\", ja Suomalaiset ilopidoissa maistelivat\nmaljaa, ei sillä suinkaan juomarin kurjaa elämää enemmän kuin\nmuutakaan renttumaisuutta hyväksytty. Sitä tuomitsi ankarasti kansan\nsiveellinen tunto ja terve järki:\n\n    Moni matkassa tulevi\n    Joutavalle juomarille,\n    Hurjalle humalapäälle:\n    Kinnas kirpovi kuhunki,\n    Saapukka johonki saapi.\n    Isäntä olutta juopi,\n    Mies se viinoa vetävi,\n    Heponen helyjä syöpi,\n    Warsa varpoja purevi,\n    Pere piinoa pitävi,\n    Lapset nälkeä näkevi --\n    Noin sanovi lapsi rukka:\n    \"Iso illalla tulevi,\n    Tuopi tuoretta kaloa\".\n    Iso aamuksi ajavi,\n    Keskiyöksi kerkiävi\n    Tuopi tuoretta pajua,\n    Antoi vitsoa verestä.\n\n                I 87.\n\nPidoissa siis miesten, laululahjallisten, kyllä kuultiin laulavan,\njolloin tavallisesti kaksi laulaa kilvan, toinen toistaan\nparannellen koettaa laulullaan luoda ilmi jos joitakin ihmeitä ja\naarteita, luoda olot ihaniksi, iloisiksi, niin että tuosta laulajien\n-- tosin aistilliselta -- käsityskannalta katsoen syntyisi oikea\nparatiisi, jos se voisi toteutua eikä olisi pelkkää mielikuvituksen\nleikkiä. Mutta sielua virkistää hetkeksi paeta jokapäiväisyyden\nhuolten erämaasta tuonne haaveiden ilotarhaan kuuntelemaan\nsulolähteiden lorinaa, ilolintujen lirinää. Siksipä laulu on\nSuomalaisille niin rakasta, Wäinön kannel niin kallis. Niinpä\neräässä runossa toinen laulaja lupaa laulaa rauniot rahoiksi, vuoret\nvoipytyiksi, kalliot kananmuniksi, somerot suoloiksi, meren mullat\nmaltaiksi, meren ruovot ruokapuiksi, kaislat kaalimaiksi; lupaa\nlaulaa tyrskyt tyyntymään, vaahdot vaipumaan, tyrskyt tyynyiksi,\nvaahdot vaipoiksi. Kilpaveli lupaa taas vastineeksi laulaa lehdot\nleipämaiksi, ahovieret vehnämaiksi, mäet mämmikakkaroiksi,\npienet vaarat piirahiksi, meret mesiksi, hiekat herneiksi, kivet\nkiiltäviksi, aallot ahveniksi, luotoset lohiksi jne. N:o 1 lupaa\nlaulaa kannut muilta mailta punapöyän päähän, N:o 2 lupaa laulaa\nne oltta ja mettä täyteen jne. Näin kilpailua kestää edelleen,\ntoinen toisensa kimmalla koristaa ja rikastuttaa onnelaansa, kunnes\nkilpa päättyy herjauksiin: toinen kerskaa, että hänen laulustaan\njumalatkin lämpiävät ja uhkaa laulaa huonompansa siaksi maata\ntuhnimaan, johon toinen vastaa:\n\n    Jos tahon tasoille panna,\n    Wiitsin verroille veteä,\n    Tyvin laulan tyhvän kuusen\n    Sinun kurjan kurkkuhusi,\n    Ettei kurkkusi kumaja,\n    Henkireikäsi heläjä.\n\n                II 283.\n\nMutta miehen elämä ei ole laulua ja ilonpitoa, vaan parhaastaan työtä\nja tointa. Siinä hänelle varttuu toimitarmoa, älyä ja voimaa, siinä\nilmestyy hänen kunniansa ja kauneutensa. Kuulkaa kuinka vankka mies\nlaatii majan korpeen; hänen ei sovi itsensä siitä kerskata, hänen\nvieraansa uuden talon katsojaisissa laulaa:\n\n    Sanelen salituvista,\n    Saajasta salitupien,\n    Isännästäni iloitsen,\n    Jok' on saanut suosta suojan,\n    Ko'in korvesta kokenut,\n    Hirret hirmulta mäeltä,\n    Ruotehet romeikolta,\n    Malat marjakankahilta,\n    Sammalet sulilta soilta.\n      Usein hyvän isännän\n    Jäänyt on kinnasta kivelle,\n    Hattua havun selälle,\n    Saahessa tätä salia,\n    Kammaria kalkuttaessa.\n      Usein hyvä isäntä\n    Noussut on nuotiotulelta,\n    Havannut havusialta,\n    Havu pään on harjaellut\n    Hirsiä hakattaessa,\n    Kartanoa tehtäessä.\n\n                 I 112.\n\nSemmoisen vankan isännän viereen sopii kelpo emäntä, näin kuvattuna:\n\n    Usein hyvä emäntä\n    Kuulevi kukotta nosta,\n    Katsomahan karjoansa,\n    Onko oikein _Omena_,\n    Lykyllähän _Lyttimäinen_.\n      Usein hyvä emäntä\n    Itse rihmat ketreävi,\n    Itse kankahat kutovi;\n    Ei kysy kynsiä kylistä,\n    Oppia ojan takoa.\n      Usein hyvä emäntä\n    Saapi saunassa asua\n    Syänyöllä yksinänsä,\n    Maltahia katsomassa,\n    Ituja imettämässä.\n\n               I 113.\n\nMiehen toimista vie valtasijan metsästys, jota innokkain sanoin\nylistellään. Metsästys on hänelle juhlaa, jumalanpalvelusta. Hän\non mielestään silloin vieraana metsänjumalan linnassa Tapiolassa ja\nkaikki Tapion väki osoittaa hänelle suosiotansa. Hartain virsin hän\ntätä suosiota anookin. Metsolaan mennessä hän laulaa m.m.:\n\n    Mielin mennä metsolahan,\n    Metsän tyttöjen tyköhön,\n    Salon piikojen pihoille,\n    Havulinnan liepehille\n    Juomahan salon simoa,\n    Metsän medet maistamahan.\n    Heitän pois heinäkengät,\n    Kaskivirsuni karistan; ...\n    Sukset voian voitimella,\n    Hiihän tuosta hiljallehen,\n    Hiihän kohti korven rannan,\n    Salon siintävän sisälle,\n    Yöllä auringottomalla.\n    Oksat otsani sukivat\n    Havu pääni harjoavi,\n    Mieliksi metsän tytärten,\n    Salon impien iloksi.\n\n                 II 330.\n\nMikä raikas metsän tuoksu on noissa sanoissa! Edelleen:\n\n    Metsän ukko halliparta,\n    Metsän kultainen kuningas,\n    Avaa nyt aittasi avara,\n    Laske juoni juoksemahan,\n    Kullaista kujoa myöten,\n    Jost' on sillat silkin pantu,\n    Weralla vetelät paikat,\n    Pahat paikat palttinalla!\n      Ukko kultainen kuningas,\n    Anna mulle ainojasi,\n    Kanna mulle kaunojasi,\n    Kullassa kulisevia,\n    Hopiassa helkkäviä!\n    Aja vilja vieremmille,\n    Minun metsipäivinäni,\n    Erän etsiaikoinani!\n\n               II 333.\n\nAnkarampi ottelu, kuin metsän otusten kanssa, syntyi, jos vainolainen\noli maasta miekoin torjuttava. Suomalainen on aina ollut urhea\nsoturi. Mutta hän on siksi läheltä nähnyt sodan hirmuleikkiä, siksi\npaljo pahaa kärsinyt vuosisatoja riehuneiden sotien jaloissa kahden\npuolen valtakuntain rajaa, ettei hän voi sotaa semmoisenaan kiitellä.\nJärkevä mieli näkee siinä surkeutta suurta. Siitäpä tämmöinen\ntoivomus:\n\n    Warjele vakainen Luoja\n    Kavioista vainovarsain,\n    Sorkista sotahevosten,\n    Rauan valkian vaarasta,\n    Terän tuiman tutkamesta,\n    Tykin suuren suun eestä,\n    Rautakirnujen kiasta!\n    Warjele vakainen Luoja\n    Suurilta sotakeoilta,\n    Jossa lyijy miestä lyöpi,\n    Tinapalli paiskoavi;\n    Jossa pää pahoin menevi,\n    Sekä kaula katkiavi!\n\n                II 323.\n\nWaan eipä sodassakaan surkuttelemista, jos sillä hyvää voitetaan, jos\nsillä saadaan rakkaille omaisille onni ja rauha turvatuksi.\n\n    On nyt meitä miekan alla\n    Poikia sotapolulla;\n    Yöt porumme pakkasessa,\n    Lustomme lumen seassa -- --\n    Waan emme pojat poloiset,\n    Emme itke itsiämme,\n    Emmekä vaivoja valita,\n    Jos immet hyvin eläisi,\n    Impyet iloilla mielin,\n    Mesimielin morsiamet,\n    Lesket leikkiä pitäen,\n    Muoriset murehtimatta.\n\n                II 324.\n\nRakkaus innostaa kuolemataki uhmailemaan. Ja mikäs hätä, jos istumme\nKorkeimman varjeluksessa!\n\n    Tuolla päästän pääramuni,\n    Heikon henkeni vapahan,\n    Kun ma luome Luojahani,\n    Heitäme Jumalahani.\n    Warjele vakainen Luoja\n    Warjele vahingon tieltä,\n    Kaitse kaikista pahoista!\n\n                II 326.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElinkeinoista eli töistä puhuttaissa sopinee myös kosketella\n_paimenten_ elämää, joka, täyttäen tärkeän sijan Suomalaisten oloissa\nja ainakin huokuen vienoa runollisuuttansa, on antanut aiheen monelle\nlaululle. Wälittömämmin kuin kukaan muu oleskelee paimen luonnon\nseurassa, kuulee sen hengen salaiset kuiskeet, tajuaa herkästi\nkaikkea kaunista ja ihanaa. Luonnon esineet ovat paimenen paraat\ntuttavat, joiden seurassa hänen on hauskin olla. Niiltä oppii hän\nmyös rakkauden suloisen salaisuuden:\n\n    Ei ole paha paimenien,\n    Paha ei karjan kaitsijojen;\n    Kiikumme joka kivellä,\n    Laulamme joka mäellä,\n    Joka suolla soittelemme,\n    Lyömme leikkiä ahoilla,\n    Syömme maalta mansikoita\n    Ja juomme joesta vettä.\n    Marjat kasvon kaunistavi,\n    Puolukat punertelevi. I 171.\n\n    Täst' on kulta kulkenunna,\n    Tästä armas astununna,\n    Walkea vaeltanunna;\n    Täss' on astunut aholla,\n    Tuossa istunut kivellä.\n    Kivi on paljo kirkkahampi,\n    Kangas kahta kaunihimpi,\n    Koko metsä mieluisampi\n    Tuon on kultani kulusta,\n    Armahani astunnasta. I 174.\n      Lintu lauleli lehossa,\n    Kullaistansa kuikutteli,\n    Armahaistansa halasi.\n    Enkö mie poloinen rukka\n    Tuota toivoisi enemmin,\n    Halajaisi hartahammin\n    Kullaistani kulkevaksi?\n    Tule tänne, pieni lintu,\n    Lennä tänne, lintu rukka,\n    Haastele halusi mulle,\n    Ikäväsi ilmoittele;\n    Mie sanon sinulle jällen,\n    Haastan mielihaikiani.\n    Sitten vaihamme vajoja,\n    Kahen kesken kaihojamme. I 175.\n      Muut ne kuuli kirkonkellon,\n    Minä kurja karjankellon;\n    Papin parran muut näkivät,\n    Minä kurja kuusen latvan.\n    Kivi on mulla kirkkonani,\n    Pajupehko pappinani,\n      Lahokanto laulajana,\n    Käki muina lukkarina.\n    Kuku kultainen käkönen,\n    Käynkö viikonki vilussa,\n    Kauan karjan paimenessa? I 177.\n\nTässä puhuu jo lopuksi tyytymättömyys, väsymys paimenen rasituksiin\nvilussa ja märässä.\n\nPaimenten hupaisan elon ohessa sopinee muukin ilo mainittavaksi.\nIlonpitoon kuuluu likeisesti nuorison kesken tanssi. Häissä\nvilkkaasti kisailtiin ja ilon nostajana oli tanssi. Sen synnystä on\nomituinen runollinen juttu:\n\n    -- -- Tanssi on tuotu tuolta maalta,\n    Wienan päälliltä vesiltä,\n    Saksan salmilta syviltä;\n    Kisa taampata taluttu -- -- --\n    Ulvoi ukset Uuen linnan (= Novgorod'in),\n    Naukui Narvan linnan portit,\n    Winkui Wiipurin veräjät\n    Tanssia taluttaessa.\n    Heposet veti hiessä,\n    Warsat vaahessa samosi;\n    Reki rautainen ratsasi,\n    Kapla patvinen patsasi,\n    Luokki tuominen tutasi\n    Tanssia taluttaessa.\n    Pyyhyet vihertelivät\n    Wesaisilla vempelillä,\n    Oravat samoelivat\n    Aisoilla vaahterisilla j.n.e.\n    Kannot hyppi kankahalla,\n    Mäellä pelmusi petäjät\n    Tanssia taluttaessa. -- --\n    Lehmät partensa levitti,\n    Härät katkoi kytkyensä,\n    Naiset katsoi naurusuulla\n    Emännät ilolla mielin t. t. -- --\n    Herrat nosti hattujansa,\n    Kuninkaat kypäriänsä,\n    Wanhat miehet sauvojansa,\n    Pojat nuoret polviansa t. t.\n    Jo tanssi pihalle saapi\n    Ilo alle ikkunoien.\n    Tanssi tungeksen tupahan,\n    Ilo pirttihin ajaksen,\n    Jalan polki portahalle;\n    Kiukoa kivinen liikkui,\n    Silta soitti sorsanluinen,\n    Tanssin tullessa tupahan.\n    Ilolinnun astuessa.\n\n                  I 117.\n\n[Suomalaiset kansantanssitkin lienevät ulkomaista syntyperää.]\n\nSemmoisella remulla tanssi tuli meille!\n\n           *       *       *       *       *\n\nKirjavaa vilinää, iloa, surua, taistelua, puuhaa on siis elämä,\nmonellaista sen varrella etehen ehtii. Waikea on aina osata oikeaa\nväylää salakarien välitse: harva pääsee onnella perille, niin ettei\njoskus kumminkin alus kiveen karahtaisi ja alkaisi vuotaa. Meneepä\nvalitettavasti moni upoksiinkin, uupuen puolitiessä. Wiisautta ja\nälyä sitä tarvitaan osatakseen oikein elää, tuhma ei tule toimeen\nollenkana. Ja kuka on tuhma?\n\n    Tuosta tunnen tuhman miehen,\n    Arvoan uron typerän:\n    Wiikon istui vyö sylissä,\n    Kauan housut kainalossa,\n    Wiikon virsua tekevi,\n    Kauan tuohta katselevi -- --\n    Tuosta tunnen tuhman naisen,\n    Tahi tyttären typerän:\n    Tulen tuhkahan puhuvi,\n    Lietehen lehettelevi,\n    Nousevi tuvalle tupru,\n    Paha katku kartanolle.\n\n                I 83.\n\nWaan eipä äly ja toimikaan aina auta, kun monet olot täällä mailmassa\novat niin nurjanpuoliset, perityt ennakkoluulot vallitsevat\nihmisten kesken, estäen heitä totuutta näkemästä ja oloja sen\nmukaan järjestämästä. Onnen antimet ja elon edut on epätasaisesti\njaettu ihmisten kesken; tyhjänpäiväinen, itsekäs ylvästelijä,\njolla on maallista mahtia, riistaa ja tavaraa, joka osaa loistollaan\nlumota ihmisten silmiä, nauttii arvoa ja elää mukavasti täällä; mutta\nusein tosi kuntoa ei huomatakaan, se kun ei kopeile suurin sanoin,\nvaan nöyränä väistyy syrjään. Ja vaikka kaikkien ihmisten pitäisi\nolla yhdenvertaisia, niin eipä käytännössä heitä saman kaavan mukaan\narvostella, oikeutta ei tasan jaeta. Jos köyhä raukka hairahtuu,\nvaikka vähänkin, kyllä siitä melua nostetaan ja häntä hosutaan, mutta\nylhäisen usein pahempiakin syntejä ei uskalleta moittia. Hän laatii\nlain itselleen oman etunsa mukaan. \"Pikku varkaat hirtetään, isot\npääsevät\". Tämmöisiä oloja kuvaa eräs eläinsatu varsin sattuvasti:\n\n\n      Lintujen keräjät.\n\n    Köyhä mies ketoa kynti,\n    Kylvi kymmenen jyveä.\n    Siihen lintuja sikesi,\n    Kasvoi paljo peipposia;\n    Hakahti harakat siinä,\n    Sekä närhit näppäsivät,\n    Kävi sirkut sissimässä,\n    Warpuset varastamassa.\n    Pajulintu palkulainen,\n    Äkättihin, keksittihin\n    Wievän viimeistä jyveä,\n    Reunimmaista reutoavan.\n    Nuorittihin, käärittihin,\n    Pieksettihin, pyntättihin,\n    Lyötihin, lytistettihin,\n    Jaloin päällä pyörittihin,\n    Wesi silmästä sirusi,\n    Weri vaivaisen nokasta,\n    Keräjihin käytettihin,\n    Laitettihin lain etehen.\n    Kurki lintujen kuningas\n    Itse istui tuomariksi,\n    Laklat lautamiehiksi,\n    Walamiehiksi varikset.\n    Kurki huuti kulkustansa:\n    \"Ootko ottanut jyviä\n    Köyhän miehen kynnökseltä?\"\n    Pajulintu palkulainen\n    Siihen vastaten sanovi:\n    \"Söin minä jyveä kaksi,\n    Kovin äijä kun on kolme\".\n    Kurki kulkkunsa kurotti\n    Yli pöyän lausumahan:\n    \"Kosk' oot ottanut jyviä,\n    Käynyt kurja sissimässä,\n    Köyhän miehen kynnöksellä,\n    Kynnöksellä, kylvöksellä;\n    Niin ei saa sääliä varasta --\n    Tahi korvat karsitahan,\n    Tahi kaula katkotahan,\n    Pää poikki järitetähän\".\n    Pääskyläinen, pieni lintu,\n    Se lausui laen rajasta:\n    \"Warastat sinäkin kurki,\n    Otat otria oloksi,\n    Rukeita mielin määrin,\n    Kannat kaurankin jyviä\".\n    Kurki laski suuren kulkun,\n    Parkasi pahan sävelen\n    Pääskyselle pienimmälle:\n    \"Oonko mie varastanunna\n    Köyhän miehen kylvöksestä?\n    Taian mie ilmanki eleä\n    Köyhän miehen kylvöksettä;\n    Lennän synkkähän salohon,\n    Siellä riivin rikkahia,\n    Katkon kaurahalmehia,\n    Tahi syön marjoja metsästä,\n    Kaivan suolta karpaloita\".\n    Lausui pääsky pieni lintu:\n    \"Waan minäpäs en varasta;\n    Olen ihmisten ilona,\n    Riemu kaiken ristikansan,\n    Saattelen suven sanoman,\n    Laitan päivän lämpimämmän\".\n\n                   I 91.\n\nSiis: rakkaus, joka itseään muistamatta toimii toisten iloksi, se\nluo elämää, onnea, suvea ja lämpöä. Kunpa rakkauden henki pääsisikin\nvoitolle, kylmä itsekkäisyys pakenisi, silloin oltaisiin onnelliset.\nMutta se on mahdotonta, niin kauan kun synnin kirous painaa ihmistä\nja luomakuntaa. Niin ollen, kun pahasta ei koskaan täydelleen päästä,\non se tehtävä mikäli suinki siedettäväksi. Kuultakoon Jumalan ääntä\nomassa rinnassamme, noudatettakoon omaatuntoa ja järjen valoa. Eri\nelämänkohtiin sopivia hyviä neuvoja lausuu eräs runo Wäinämöisen,\nviisaan laulajan, sanoilla, m.m. näin:\n\n    Kielsi vanha Wäinämöinen,\n    Epäsi suvannon sulho,\n    Kielsi kolmesta pahasta:\n    Wesillä viheltämästä,\n    Lainehilla laulamasta,\n    Purressa parahtamasta. -- --\n    Yksin öillä kulkemasta,\n    Humalassa huutamasta,\n    Maantiellä makaamasta,\n    Sydänyöllä soutamasta. -- --\n    Kielsi vanha Wäinämöinen\n    Kukkaroa paikattua,\n    Wyöltä miehen naimattoman;\n    Kielsi työtöntä taloa,\n    Toukoa tekemätöntä. -- --\n    Kielsi maata miehetöntä,\n    Koiratonta kartanoa. -- --\n    Wielä kielsi vanha Wäinämöinen\n    Kullalle kumartamasta,\n    Hopealle horjumasta,\n    Wanhan nuorta tahtomasta,\n    Kaunista käkeämästä.\n    Sanoi vanha Wäinämöinen\n    Nuoremmalle veiollensa:\n    Kaunis on kattila tulella,\n    Waikka vettä kiehukohon;\n    Hyvä mieli miehen päässä,\n    Waikka ilman istukohon. --\n    Säre ei mieli miehen päätä,\n    Wäki ei väännä hartioita. -- --\n    Hoia hongaista venettä,\n    Hoia hongan veistäjätä;\n    Paha on orja palkatonna,\n    Paha paljon palkan kanssa;\n    Osallahan mies elävi,\n    Koira tosen kohtalolla. -- --\n    Suo vilja vihattavalle!\n    Wiha viepi viljan maasta,\n    Kateus kalan ve'estä. -- -- --\n    Sanoi vanha Wäinämöinen:\n    Aina auttavi Jumala,\n    Ajan kunki katkasevi;\n    Wiipyen erät paremmat,\n    Kauan ollen kaunihimmat. -- --\n    Jumalass' on juoksun määrä,\n    Ei miehen ripeyessä;\n    Juokseva johonkin saapi,\n    Käypä kauas kerkiävi --\n    Usein käypi käypä härkä,\n    Kun jo hengästyi hevonen.\n\n                   I 90.\n\nTurvaa siis Jumalaan ja tee tehtäväsi kärsivällisesti niin apu tulee,\njos myöhänkin. Se keino ei petä koskaan.\n\n\n\n"]