[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYG08eNpF2-aSWjKBIdWICEMD0MUToBMNbGxnMzZDfT0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1106,"Alfred Kihlman II","Aspelin-Haapkylä, Eliel",1847,1917,"1106-aspelin-haapkyla-eliel-alfred-kihlman-ii","1106__Aspelin-Haapkylä_Eliel__Alfred_Kihlman_II","Elämän kuvaus","muistelmat",[],[],"fi",1915,null,98638,665065,false,50142,[23,24,25,26],"Clergy -- Finland -- Helsinki -- Biography","Helsinki (Finland) -- Biography","Kihlman, Alfred, 1825-1904","Lutheran Church -- Clergy -- Biography",[28],"Biographies","\"Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 2 (of 2)\" by Eliel Aspelin-Haapkylä is a biographical account written in the early 20th century. The book focuses on the life of Alfred Kihlman, detailing his multifaceted roles as an educator and businessman during the latter half of the 19th century. It explores his career developments, personal challenges, and interactions with influential figures of his time.  At the start of this volume, the narrative sets the stage for Kihlman's transition into a pivotal phase of his life, beginning around 1866. It introduces us to his new challenges in Helsinki, where he takes on responsibilities in a normal school while simultaneously navigating the pressure of his business ventures. The opening highlights Kihlman's reflections on his health, family struggles with illness, and the profound emotional weight of leaving his hometown, emphasizing his internal conflicts and aspirations in both education and commerce. This portrayal paints Kihlman as a dedicated figure seeking to balance his professional commitments with the trials of family life and the burden of responsibility. (This is an automatically generated summary.)",[],236,"Kaksiosainen elämäkerta kertoo pappi ja teollisuusmies Alfred Kihlmanin elämästä ja urasta. Teos tarkastelee hänen työtään rehtorina, valtiopäivämiehenä ja talouselämän vaikuttajana 1800-luvun Suomessa.","Eliel Aspelin-Haapkylän 'Alfred Kihlman II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1106. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ALFRED KIHLMAN II\n\nElämän kuvaus\n\n\nKirj.\n\nELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1918.\n\n\n\n\n\n\n      -- vi fått det inre lifvets rikedom --\n\n                             L. Stenbäck.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Esipuhe.\n   I. Yliopettaja ja liikemies 1866-70.\n  II. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1870-76.\n III. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1877-84.\n  IV. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1885-92.\n  IV. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1893-97.\n   V. Emeritus 1897-1904.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nAntaessaan lukijan käsiin jälkimmäisen osan Alfred Kihlmanin\nelämäkertaa pyytää tekijä käyttää tässä tarjoutuvaa tilaisuutta\ntehdäkseen vasta ilmestyneistä lähteistä muutamia oikaisuja ja\nlisäyksiä teoksen edelliseen osaan. Kuukausia sen jälkeen kuin kirja\noli painettu, tapahtui näet, että vainajan peruista vielä löydettiin\neri paikkaan kätkettynä pinkka hänelle osoitettuja kirjeitä. Tärkein\nosa löytöä käsittää C. G. von Essenin. A. W. Ingmanin, A. A.\nFavorinin y.m. kirjeet Kihlmanille hänen ulkomailla ollessaan 1851-52\n-- siis ne kirjeet, joiden suuriarvoista sisällystä vastaukset\nsaivat aavistamaan, mutta joita (ks. I) syystä saattoi olettaa\nhävinneiksi. Ensi hetkessä odottamaton löytö pahasti hämmästytti\ntekijää. Hän pelkäsi, että hänen teoksensa heti huomattaisiin\nvaillinaiseksi. Silloin selvisi kumminkin, että kirjeet, miten\nvalaisevia ovatkaan herännäisyyden historiaan nähden, eivät sisällä\noleellisia lisäpiirteitä Kihlmanin kuvaan. Näin ollen jättää tekijä\nkirjeiden selostamisen jonkun toisen asiaksi s.o. jonkun tutkijan,\njoka ottaa varta vasten kuvatakseen hajaannuksen syntyä ja kehitystä\nheränneiden kesken 1850-luvun alkuvuosina, tyytyen itse tekemään\nniistä joitakuita otteita, jotka lähemmin kuuluvat tähän kertomukseen.\n\nI. s. 59. Kirjeessä Turusta 26/11 1844 A. W. Ingman pyytää\nKihlmania menemään \"puolikristityn, runollisen Z. Topeliuksen\"\nluokse ilmoittamaan, että suomalainen kirjoitus Joukahaiseen\nII ei valmistuisi ennenkuin 7 p:ksi jouluk. Tämä yhä vahvistaa\nolettamuksen, että kirjoituksen aihe oli muistelma edelliseltä\nkesältä.\n\nI. s. 66. Parista Reinh. Helanderin kirjeestä saadaan tietää, miten\nsyntyi Kihlmanin kirje isälleen, missä hän sanoo lähtevänsä N. G.\nMalmbergille Lapualle kotiopettajaksi ja suomea oppimaan. Helander\nmainitsee ensin (7/4 1845), että Malmberg oli pyytänyt häntä kysymään\nKihlmanilta, eikö tämä tahtoisi tulla hänen luokseen kotiopettajaksi\nkirjoittajan sijaan, joka syksyllä eroaisi samasta toimesta. Samalla\nhän itse mitä hartaimmin kehoittaa ystäväänsä vastaanottamaan\ntarjouksen. Hän oli \"äärettömän onnellinen\", että oli saanut olla\nMalmbergin luona. Se oli ollut hänelle suuri \"Jumalan armonosoitus\"\nja \"sanomattoman hyödyllistä hänen sielunasialleen\". -- Kihlman\nvastasi olevansa halukas tulemaan, mutta hän ei epäillyt, että hänen\nvanhempansa vastustaisivat asiaa. Silloin Helander uudessa kirjeessä\n(12/5) ilmoittaa, miten Malmberg neuvoi häntä menettelemään:\n\"nimittäin että sinä riemuosoituksin annat heidän (vanhempiesi)\ntietää, että sinä onnellisesta sattumuksesta olet vapautunut\nvaikeasta pulasta paikkakuntaan nähden, missä sinun tutkinnon\njälkeen sopisi perusteellisesti oppia papille ylen välttämätöntä\nsuomenkieltä. Sinä voit sitten kertoa tovereilta kuulleesi, että\nMalmberg oli tiedustellut kotiopettajaa lapsilleen, että sinä olit\nheti kirjoittanut hänelle ja tarjoutunut toimeen sillä ehdolla,\nettä saisit käyttää pääosan aikaasi suomenkieleen ja opettaa lapsia\nvain mikäli aika ja tilaisuus myönsivät, jonka tähden ei myöskään\npalkasta olisi kysymystä, että Malmberg oli suostunut asiaan,\nvarsinkin kun hänen poikansa oli niin nuori, ettei hänen opetustaan\ntarvinnut erittäin kiirehtiä, että sinä siis ilolla olit käyttänyt\ntilaisuutta ja ratkaissut asian niin, että sinä syksyllä aiot muuttaa\nMalmbergille ja että sinä toivot, ettei rakkaalla isällä ja äidillä\nole mitään hyvää asiaa vastaan. Sinä voit lisäksi huomauttaa,\nkuinka Malmberg on perehtynyt suomenkieleen, joten toivot suuresti\nedistyväsi hänen johdollaan. Sanalla sanoen: sinä et ollenkaan pyydä\nheiltä lupaa, vaan ainoastaan ilmoitat heille päätöksesi, peität\nmahdollisuuden mukaan kotiopettajatoimen ja panet sitä vastoin painoa\nsuomenkielen oppimiseen ja onneen saada Malmberg opettajaksi. Niin\ntulee sinun kirjoittaa ja sitten ilmoittaa Malmbergille millaisella\nvastauksella sinua on kunnioitettu (!)\"\n\nKihlman seurasi tarkoin neuvoa, mikä ei paranna hänen asiaansa.\nMutta kumminkin on sangen merkillistä, että Malmberg saattoi neuvoa\nnuorukaista näin kohtelemaan vanhempiaan -- ettei sanoisi \"vetämään\nheitä nenästä.\"\n\nI. s. 71. Arvostellessaan elämäkerran ensimmäistä osaa (Aika 1915\ns. 494) on toht. Erkki Kaila esittänyt pari muistelmaa Kihlmanin\nnaimisesta Angelika Fabritiuksen kanssa: \"Vainaja kertoi, että hänen\ntäytyi tähän naimiseen saada lupa N. G. Malmbergilta, koska tyttö\noli rikas. Malmberg antoikin luvan sillä ehdolla, että Kihlman\nlannoittaisi varoillaan Jumalan peltoa ('göda Guds åker'). Tämä\ntapahtui osaksi siten, että Kihlman avusti köyhiä pappismiehiä,\nesim. Favorinia, osaksi siten, että hän kustansi uuden painoksen\nWegeliuksen kuuluisaa postillaa. Painos oli 2000 kappaletta, jotka\nolivat pinotut Kihlmanin ullakolle. Kun suuri kirjapino eräänä yönä\nromahti kumoon, säikähtyi rouva Kihlman, jolla oli pieni lapsi, siitä\nniin pahasti, että sairastui ja kuoli.\"\n\nI. s. 104. Henr. Heikelin kirjoittama kirje (15/4 1847) ilmoittaa,\nettä Kihlmanin määräys Tornioon ei johtunut mistään \"rikkomuksesta\",\nvaan siitä, että häntä kunnon miehenä (ordentlig karl) katsottiin\nsopivaksi rajapitäjään. Ekman oli aikaansaanut määräyksen, joka\nHeikelin vaikutuksesta peruutettiin.\n\nI. s. 138. Ulkomaanmatkan suunnittelusta saadaan erinäisistä\nkirjeistä seuraavia lisätietoja. Keväällä 1851 tuumi A. W. Ingmankin\nyhdessä Kihlmanin kanssa tehdä matkan Ruotsiin, ja koska hän jo ennen\n(nähtävästi Nordisk Kyrkotidningin johdosta) oli kirjeenvaihdossa\nJ. Ternströmin kanssa, oli hän kirjoittanut tälle aikeestaan ja\npyytänyt neuvoja matkasuunnitelmaan nähden. Ternström oli neuvonut\nmatkustamaan kanavatietä Göteborgiin ja sieltä Ystadin kautta\nTranåsiin, missä hän oli kirkkoherrana. Samalla hän oli luetellut\nteologeja, joiden luona sopisi käydä, nekun olivat Ternströmin\nja Ingmanin hengenmukaisia. Miksi Ingman luopui tuumastaan, sitä\nei kirjeistä näy. Sitävastoin eräs Ternströmin kirje Kihlmanille\nilmaisee, että näidenkin välillä tuttavuus oli alkanut ennenkuin\nhe todellisuudessa näkivät toisensa. Ternström oli Tranåsissa\npannut alulle uudisrakennuksen, jota varten hän tarvitsi rahoja.\nSen johdosta oli hän kirjoittanut hovioikeudenneuvos Åkessonille\nVaasaan. Åkesson oli vastannut, että hänen piiristään ei liikenisi\nrahaa, mutta hän oli kääntynyt Kihlmanin puoleen ja tämä oli\nluvannut lainata 2000 riksiä. Sen vuoksi Ternström kirjoitti\nKihlmanille. Hän kiittää suuresti lupauksesta ja kysyy, vaatiko\nKihlman takausta lainasta. \"Jos saan sanoa ajatukseni\", lisää hän\nitse, \"niin ei takausta tarvita; sillä jos elän, on Jumalan avulla\nomatuntoni vakavin takaus\", paitsi sitä, että rakennuksessa ja pesän\nomaisuudessa on riittävästi vastaavaa. -- Kihlman myönsi lainan\ntakauksetta, ja Ternström sai vastaanottaa rahat elokuulla ollessaan\nTukholmassa, josta hänen kuitenkin täytyi matkustaa kotiin 10 päivää\nennenkuin suomalainen lainanantaja saapui sinne. -- Muista kirjeistä\nkäy ilmi, että Kihlmanin ei suinkaan ollut helppo saada rahoja\ntakaisin, mutta ystävien avulla se kumminkin onnistui, ennenkuin\nvelkakirja oli tullut yli-ikäiseksi.\n\nI. s. 222. Sanotaan A. Cederbergin \"monen muun jälkeen viimeisenä\"\nkuulleen J. T. Beckin opetusta. Siinä on kaksi erehdystä. Kihlmanin\nja Cederbergin välillä lienee Suomesta vain Gustaf Johansson\nkauemmin viipynyt Beckin luona, eikä Cederberg ollut viimeinen,\nvaan oleskelivat hänen jälkeensä Tübingenissä Johannes Östring (k.\n1886) ja Z. Schalin, joka viimemainittu oli siellä hänen kuollessaan\n(1878). Lyhyemmillä käynneillä ovat Beckin aikana Tübingenissä olleet\nainakin K. Ervast, H. Råbergh ja F. W. Sundvall.\n\nI. s. 265. Merkillisestä pappeinkokouksesta Ylihärmässä taikka\noikeastaan sen synnystä antavat kirjeet myöskin tietoja. -- Rouva\nMalmbergin hautajaisissa joulukuulla 1851 ei ollut tilaisuutta\nsyvempiin keskusteluihin, vaikka A. W. Ingman ja F. O. Durchman\nsiellä Julius Berghin kanssa vaihtoivat ajatuksia oppikysymyksestä\ns.o. Paavon kannasta (niinkuin Ingman kirjoitti Kihlmanille).\nTarkoitus oli myöhemmin Keuruulla yhtyä Berghin kanssa, mutta\nsiitä ei tullut mitään, syystä että Essen palatessaan Lapualta\najoi kumoon ja pahasti satutti polvensa, niin että hänen kauan\ntäytyi hoitaa sitä kotona. Jälkeenpäin ajateltiin yhtymistä\nIsossakyrössä, mutta siitäkään ei tullut sen enempää. Mutta 17 p:nä\nmaalisk. 1852 kirjoittaa Essen Kihlmanille: \"Olen nyt suunnitellut\npappiskonferensin pidettäväksi täällä meillä (Ylihärmässä) huhtik. 1\np:nä. Siihen ovat Uudenkaarlepyyn, Vaasan, Maalahden, Laihian, Ison- ja\nVähänkyrön sekä Lapuan papit (paitsi tietysti Malmbergiä) ja O.\nHelander saaneet kutsumuksen. Minä kyhäsin (framkastade) kiireessä\nmuutamia kysymyksiä keskustelujen ohjeeksi ja olen antanut jokaiselle\nkutsutulle tiedon niistä, jotta niitä voitaisiin edeltäkäsin\nmiettiä ja sitten yhteisesti käsitellä. Ne ovat: 'Mikä on syynä\nyleiseen hengelliseen veltostumiseen (förslappning) heränneissä,\nmyöskin papeissa? Onko ollut joku virhe opinperustuksessa? Olemmeko\nvapaita lahkolaisuudesta? Ja vastakkaisessa tapauksessa: miten on\nse esiintynyt ja mitä se on vaikuttanut? Mitä on tehtävä kaiken\ntämän pahan hävittämiseksi, ja miten päästä puhtaalle tielle? Mitä\nopetuksia tulee meidän ottaa viime aikojen tapauksista, ja miten\nkäyttäytyä niihin nähden? Jos huomaamme yleisen erehdyksen siinä\nhengellisessä suunnassa, johon olemme kuuluneet, tuleeko meidän\npitää sitä salaisuutenamme (behålla denna insikt för oss sjelfva)\nvaiko koettaa tehdä se tunnetuksi? Jälkimmäisessä tapauksessa,\nmiten on se soveliaimmin tapahtuva? Vihdoin, olisiko hyödyllistä ja\ntarkoituksenmukaista toisinaan kokoontua yhteisiin neuvotteluihin, ja\njos niin on laita, kuinka olisivat kokoukset järjestettävät'? -- --\nSemmoisen yhtymisen ei lainkaan pitäisi olla hyödytön, jos ajatusten\nja kokemusten vaihto tapahtuu Jumalan pelvossa ja veljellisessä\nsovussa, ilman puoluehenkeä ja ennakkoluuloja.\" -- Tästä käy\nselväksi, että kokous oli Essenin aloitteesta syntynyt ja että se\nsiis oli kokonaan yksityistä laatua, vaikkei kutsumus sentähden ollut\nahtaalle rajoitettu.\n\nI. s. 332. Kirjeessä Aug. Liliukselle 18/9 1889 Kihlman ilmaisee\nerään tärkeän syyn, miksi hän luopui papintoimesta: \"Sairaan luona\nkäynnit ovat minusta aina olleet papin vaikeimpia tehtäviä, sen\nvuoksi nimittäin että pappi useimmiten siinä tulee tahdottomaksi\nvälikappaleeksi ennakkoluulon palveluksessa. Usein sairas itse\nei tahdo pappia (luokseen), vaan sukulaiset ja ystävät, jotka\nhonoris causa (kunnian vuoksi) kutsuvat papin, jotta ei vainaja\ntulisi näyttämään epäkristilliseltä. Sentähden on käynti monesti\naivan turha, mutta kallis aika menee hukkaan. Juuri näitten\nsairaanluonakäyntien vuoksi halusin minä muuttaa koulunopettajan\nuralle. Eikä minulla koskaan ole ollut enemmän kuin kaksi käyntiä\npäivässä. Köyhinä vuosina säälin syvästi pappeja. Tiesin, että\nhe tulisivat kärsimään enemmän kuin muut. Kaikki köyhät hakivat\nluonnollisesti etupäässä apua papilta, jonka palkka kadon johdosta jo\nennestään oli vähentynyt.\"\n\nI. s. 338. Kihlman teki todella syyskuulla 1853 lankonsa\nseurassa matkat Puhokseen. Sen todistaa edellinen seuraavista\nkahdesta kirjeotteesta, jotka muutoin osoittavat, miten Kihlmania\narvosteltiin hänen palattuaan Saksasta. Kirjeet ovat Julius Berghin\nkirjoittamat O. Hjeltille. [Kirjeotteet on valtioneuvos Edv. Hjelt\nhyväntahtoisesti tekijälle antanut. Osaksi ovat ne sittemmin\npainetutkin, _Edv. Hjelt_, Otto E. A. Hjelt, hans liv ooh gärning,\nHelsingfors 1916, s. 97.]\n\n(3/12 1853) -- -- \"Ja mitä sanot siitä, että Kihlman on tullut\nArkkipiispan sihteeriksi. Minusta se on aivan oikea paikka hänelle\nvastaiseksi. Sekä hän itse että asia voi hyötyä siitä. -- Odottamatta\nsain tavata hänet täällä, kun hän Frans Bergrothin kanssa matkusti\n(Kuopion) kautta. Ei hän ole niin pois suunniltaan (befängd) kuin\npelkäsin. Hänellä on vielä paljon valoa, eikä oppineitten haaveitten\n(lärda griller) tarvitse välttämättömästi vahingoittaa häntä liian\npaljon, jota paitsi ne eivät olekaan kovin kehittyneitä, eikä\nmyöskään liian hulluja, vaan sisältävät paljon totuutta(!)\".\n\n(10/7 1854). -- -- \"No niin! Kihlman on Turussa, ja minä olen ollut\nmielissäni siitä. Antakaamme hänen etsiä totuutta. Juuri sitä hän\ntarvitsee; löytäköön hän sen. Sillä vaikkei hänen erehdyksensä ole\naivan karkeaa laatua, on hän kuitenkin siinä ihastuksessaan, jonka\nteologi Beckin omituinen kristillinen gnosis on hänessä herättänyt,\nkadottanut yksinkertaisuuden Kristuksessa -- ja sentähden, että Herra\ntahtoo pitää hänestä kiinni, mutta hän puolestaan tahtoo ponnistaa\nvastaan koettaen päästä korkeuteen (komma i höjden) jonkunlaisen\nomituisen tieteellisen katsantotavan avulla -- sentähden on hän niin\nmystillinen. Toivon kuitenkin, että elämän vakavuus aikaa myöten on\nvetävä hänet alas. Älköön toivoni pettäkö.\"\n\nTässä arvostelussa huomaa siksi vähän todellista myötätuntoa ja\nymmärrystä, että Kihlmanin haluttomuus väitellä uskonnollisista\nkysymyksistä entisten ystäviensä kanssa käy kerrassaan\nymmärrettäväksi. Ja kumminkin oli Bergh se, jota hän enimmin oli\nkunnioittanut.\n\nI. s. 361. Alimmalla rivillä luetaan: Roseniuksen hartauskirjasta;\npitää olla _Roosin_.\n\nSiihen mitä edellisen osan esipuheessa on sanottu koko teokseen\nnähden ei ole mitään _erikoista lisättävää_ tämän jälkimmäisen osan\nvaralta. Paitsi silloin lueteltuja avustajia pyytää tekijä kuitenkin\nvielä kiittää vanhoja ystäviään J. Th. Durchmania, E. Järnefeltiä, E\nG. Palménia, Aug. Ramsayta ja Th. Wegeliusta sekä erittäin vainajan\nomaisia suosiollisesta avunannosta. Sen ohella hän julkilausuu\nsydämensä toivomuksen, ettei mikään oleellinen harhapiiirre estäisi\nviimeksimainittuja siinä kuvassa, joka täten julaistaan, tuntemasta\nheidän rakasta isäänsä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli ja eli\nmaan päällä Helsingissä, 6 p:nä tammikuuta 1917.\n\nTekijä.\n\n\n\n\nI.\n\nYLIOPETTAJA JA LIIKEMIES 1866-70.\n\n\nVaikka Alfred Kihlman tullessaan siihen elämänsä käänteeseen,\njohon kuvauksemme edellinen osa päättyi, oli täyttänyt 41 vuotta\nja täsmälleen toisen puolen iästään toiminut julkisissa viroissa,\nsaattaa kumminkin pitää koko mennyttä ajanjaksoa hänen opinto- ja\nvaelluskautenaan, verrattuna seuraavaan, joka käsittää hänen elämänsä\nloppupuolen. Kaikilla hänen toiminta-aloillaan asetettiin hänelle\ntästä lähtien niin paljon vaikeampia ja painavampia vaatimuksia,\nettä hän tuskin olisi pystynyt niitä tyydyttämään, jollei hänellä\nolisi ollut pitkän valmistusajan tuottamia tietoja ja kokemuksia.\nSitä paitsi kysyivät uudet tehtävät täysin varttuneita ruumiin- ja\nhengenvoimia, ja kumpaisetkin kestivät ihmeellisesti. Vaikkei\nKihlmanin terveys hänen elämänsä loppupuoliskolla ollut mainittavasti\nvahvempi kuin ennenkään, niin tarmokas sielu ylläpiti ruumiillista\njoustavuutta. Jo nyt, elämänsä keskivaiheilla, hän näytti\nikämieheltä, mutta ne nuoret, jotka 1860-luvun loppupuolella ehkä\nkiinnittivät huomionsa salkkua kantavaan, kumaraharteiseen, mutta\nsilti kookkaaseen, tasaisesti astuvaan, teräväkatseiseen herraan\n-- silloin uusi ilmiö Helsingin kaduilla -- saivat vielä uuden\nvuosisadan alussa, itsekin jo ikämiehinä, nähdä saman hahmon salkku\nkainalossa -- se oli silloin pääkaupungin tunnetuimpia.\n\nKäydessään Helsingissä pääsiäisen edellä Kihlman oli vuokrannut\nasunnon, kuusi huonetta keittiöineen, Krogiuksen kivimuurin toisessa\nkerroksessa Vuorimiehenkadun 11:ssä; vuokra oli 1500 mk. Sinne\nperhe asettui, ja ilolla todettiin, että näköala oli vapaa merelle\npäin. [Silloin olivat kallioiset rannikkoseudut Vuorimiehenkadun ja\nMerisataman välillä vielä asumattomat.] Se muistutti Vaasan kotia,\njota kauan kaivattiin kuin kadonnutta onnen saarta. Itse perheen isä\nkirjoitti äidilleen (17/9 1866): \"Kun ajattelen mennyttä elämääni\nVaasassa ja Pietarsaaressa, ah, mikä erotus! Tyynestä satamasta olen\nheitetty myrskyiselle, pauhaavalle merelle, jolla joka hetki on\nponnistellen työtä tehtävä, jotta ei sorruttaisi.\"\n\nTodella alkoi Kihlmanin elämässä uusi ajanjakso koettelemuksilla,\njotka äärimmäisessä määrässä kysyivät perheenjäsenten\nkärsivällisyyttä ja elinvoimia. Tuskin oli 7-vuotias Oswald\nvastaanotettu normaalikoulun valmistavaan luokkaan, ennenkuin hän\nsairastui hinkuyskään, eikä aikaakaan niin kaksi nuorempaa veljeä sai\nsaman taudin. Ainoastaan neljäs, nuorin veljeksistä, säästyi yskästä,\nmutta Uno paran elämänlankaa kalvoi sitäkin tuhoisampi tauti, jota\nvastaan lääkäri, isän lukiotoveri prof. J. A. J. Pippingsköld,\nturhaan etsi keinoja. Tästä ymmärtää, millainen mieliala vallitsi\nkodissa ensimmäisenä syksynä, mieliala, jonka laadun kuvaa pikku\nLorenzon huudahdus: \"Äiti, minusta on kuin eläisimme vankilassa.\"\nTerveinä pysyivät vain äiti ja Hanna, sillä Kihlmania itseäänkin\nvaivasi yskä ja muukin pahoinvointi, vaikka hän ainoastaan jonkun\nviikon päivät oli pakotettu olemaan poissa koulusta.\n\nMarraskuun keskivaiheilla, jolloin edullinen käänne oli ilmaantunut\nUnon tautiin, Kihlman kirjoittaa ystävälleen Viktor Schaumanille:\n\"Yleisen kivulloisuuden vallitessa kodissa ei varsinkaan alussa ollut\nhelppoa näyttää iloiselta. Nyt olemme kaikki rohkaisseet mieltämme:\nei käy päinsä hätääntyä ja valittaa. Täytyy reipastua ja taistellen\nläpäistä vaikeudet. Kaikki tulee helpommaksi, jos pysyy uskaliaana.\nSekä koulussa että yhtiöasioissa ja kodissa sanon itsekseni:\nälä menetä rohkeuttasi. Niin kauan kuin jaksan sanoa näin, elän\ntulevaisuuden toivossa ja tässä toivossa kykenen tekemään työtä ja --\nkärsimään.\"\n\nSamasta kirjeestä otamme seuraavatkin rivit, joissa kuvastuu\nKihlmanin suhde entisyyteen: \"Välinpitämättömyyteni vanhoja ystäviä\nja oloja kohtaan on todella vain näennäinen. Eivät vanhat ystävät\nkoskaan ole olleet minulle rakkaampia, eivätkä heidän hahmonsa\nkoskaan ole esiintyneet mielessäni kirkkaampina kuin tänä syksynä,\njolloin kaukana heistä olen joutunut aivan uusiin oloihin ja tehnyt\nuusia tuttavuuksia. Usein kun henkeni sehnsuchtsvoll (kaihoten) on\nlentänyt pohjoiseen, olen nuhdellut itseäni: miks'et ole tyytyväinen?\nmiksi aina ikävöit vanhojen ystävien luokse? Eiväthän he olleet\nihanteita, kun olit heidän parissaan, ja eivätkö uudet ystäväsi,\nvaikkeivät hekään ole ihanteita, kuitenkin voi korvata, mitä olet\nkadottanut? Niin olen kerran ja toisenkin puhunut itsekseni. Ymmärrän\nsangen hyvin, että minun tulee voida tyytyä nykyiseen ympäristööni,\nmutta tunteella on oma päänsä eikä se tottele komentoa. Vaaditaan\naikaa ennenkuin tunnekin tyytyy ja viihtyy uusissa oloissa. Mutta\nei koskaan voi käydä niin, että uusi kokonaan tunkisi pois vanhan.\nLapsuudenajan ystäviä ei voida työntää syrjään. Aina on sydämessä\noleva erityinen vierashuone vanhoja ystäviä varten, joiden kanssa\non pitkän jakson vuosia elänyt ilossa ja surussa ja joita sillä\naikaa on oppinut pitämään arvossa ja kunnioittamaan. Niin on oleva\nniin kauan kuin ihminen omaa inhimillisiä tunteita. Jos vanhakin\nystävyys ruostuu, on syy syvemmällä. Tarkoitan, että ruoste ilmaantuu\nvain siinä, missä luonteen kirkas pinta on tullut siveellisesti\ntahratuksi.\"\n\nJoulukuulla olivat vanhemmat pojat toipuneet; ainoastaan nuorimman\ntila oli edelleen huolestuttava. Kumminkin olivat leikki ja nauru\npalanneet kotiin. Silloin tapahtui k:lo 2 yöllä maanantaita, 17\np:ää, vastaan Punavuorilla sijaitsevan kaartin ruutimakasiinin\nräjähdys [Makasiini oli maanpäällinen puurakennus kaartin ampumaradan\nvieressä. Kaartin oma ruutivarasto oli viety siitä pois, mutta\nkauppias Tschetschulinilla oli siinä 10 sentneriä ruutia. Ympäri\nviskellyistä ruumiin osista päättäen oli kaksi sotilasta, jotka\nolivat aikeessa varastaa ruutia, aiheuttanut räjähdyksen.], joka\njärkyttäen kaupungin rakennukset perustuksiaan myöten tuhosi kymmeniä\ntuhansia akkunoita ja aiheutti pelottavan hämmennyksen rauhallisissa\nkodeissa. Kihlmanilla Hanna ja isä valvoivat vielä, jota vastoin äiti\nja pikku pojat nukkuivat. Pamaus oli niin kauhea, että valveilla\nolijat samoin kuin unesta herääjät luulivat rakennuksen luhistuvan\npäällensä. Sekä ulommat että sisemmät ruudut koko talossa lensivät\npalasiksi, lattiat ja huonekalut peittyivät lasisirpaleilla, ja\nryysyiksi repeytyneet akkuna verhot avasivat huoneet ulvovalle\ntalviselle myrskylle. Pimeässä syöksyivät äiti ja lapset vuoteistaan\nja harhailivat melkein alastomina ja avojaloin, huutaen huoneesta\nhuoneeseen, kunnes havaittiin, että pihan puolella oleva isän kamari\noli jäänyt asuttavimpaan kuntoon, vaikka siinäkin yksi ulko- ja neljä\nsisäruutua oli pirstautunut. Sinne, lämpimään ja valoon, kokoontui\nkoko perhe, rauhoittuen vähitellen maanjäristystä muistuttavan\nseikkailun jälkeen. -- Onneksi tapahtuma ei tuottanut vakavampaa\nsairauskohtausta, vaikka akkunoiden korjaus -- syystä, että\nlasivarastoihin oli hankittava lisää Pietarista saakka -- edistyi\nniin hitaasti, että koti vasta jouluaattona oli entisellään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlihan tilapäistä, että kotiolot tänä syyskautena olivat niin\nhuolestuttavia. Mutta vaikka Kihlman siten käsittikin asian, teki se\nkumminkin hänen muut huolensa ja alituisen työnsä kahta raskaammiksi.\nJa todella oli hänellä työtä ja huolia enemmän kuin tarpeeksi.\n\nEnsiksikin on huomattava hänen virkansa normaalikoulussa, ja\ntulee meidän, ymmärtääksemme mitä se vaati häneltä ja miltä\nkannalta hän otti tehtävänsä, lyhyesti mainita, kuinka ja missä\ntarkoituksessa tämä koulu oli syntynyt. Kansallisen ja valtiollisen\nelämän virkoaminen 1860 vaiheilla ilmeni erityisesti myöskin\nmaamme koulunopettajissa. Heissä syttyi näet halu luopumalla\nvanhoista totuntatavoista luoda uutta elämää koulunkin alalle.\n\"Maamme koulunopettajille oli selvinnyt\", kirjoittaa Kihlman itse\nnormaalikoulun vuosikertomuksessa 1874, \"että ei ainoastaan yleistä\ntieteellistä, vaan myöskin ammattisivistystä vaadittiin, jos he\ntahtoivat kohota yhdenvertaisiksi kulttuurimaiden kasvatuslaitosten\nedustajien kanssa ja tyydyttää isänmaan oikeutettuja vaatimuksia.\nOpettajilla oli kylliksi jaloa ylpeyttä nostaa katseensa\nopettajaihanteeseen, mutta toiselta puolen kylliksi nöyryyttäkin\narvostella itseänsä ja suoraan tunnustaakseen mitä heiltä puuttui.\nYksimielisesti myönnettiin, että kasvatus ja opetus, kun nämä\nsanat käsitetään ihanteellisesti, eivät ole jokamiehen asia,\nvaan taito, joka, niinkuin mikä taito tahansa, täydellisyyttä\nsaavuttaakseen edellyttää ei ainoastaan luonnonlahjoja, vaan myöskin\nerikoisopintoja ja ahkeraa harjoitusta. Suomalaiset koulumiehet\nanoivat senvuoksi oppilaitoksen perustamista, jonka tehtävänä olisi\nhyväkseen käyttää aikakauden edistyneintä pedagogista tietoa ja jossa\ntulevat opettajat voisivat, harjoittaessaan teoreettisia opintoja,\nnähdä miten teoriat käytännöllisesti sovellutetaan sekä itse\nohjaajain neuvomina oppia astumaan oikeaan suuntaan ja välttämään\nharhateitä.\" Tämä aate sai yleistä kannatusta hiippakunnittain\ntoimeenpannuissa opettajakokouksissa kesällä 1860, ja syksyllä s.v.\nJ. V. Snellman v.t. pedagogian professorina yliopiston konsistorin\nkautta toimitti senaattiin ehdotuksen, että kykeneviä miehiä\nlähetettäisiin ulkomaille perehtymään sikäläisiin kouluoloihin ja\nsiten valmistumaan ajatellun uuden oppilaitoksen yliopettajiksi.\nTäysin oivaltaen asian merkityksen hallitus v:n 1862 alussa päätti\nnormaalikoulun perustettavaksi, ja kun tulevat yliopettajat, J. E.\nBergroth (matematiikassa), H. L. Melander (historiassa) ja C. J.\nLindeqvist (kielissä), olivat palanneet tutkimusmatkaltaan, laativat\nhe yhdessä laitoksen tarkastajaksi määrätyn pedagogian professorin\nZ. J. Cleven kanssa ohjesäännön uutta koulua varten. Toimintansa\nkoulu alkoi syksyllä 1864. -- Näin oli normaalikoulu syntynyt. Se\noli nuorekkaan, toivorikkaan kansallisen innostuksen tuote. Sen\njohtajana piti olla, ei toisen tai toisen mahtajan mielivalta,\nvaan tiede, kasvatusoppi. \"Sen ankarassa kurissa ja sen vapaassa\nraittiissa ilmassa\", sanoo Kihlman, \"tuli nuoren laitoksen kasvaa ja\nkehittyä.\" Kun hän itse noudatti kunniakasta kutsua tulla neljänneksi\nyliopettajaksi normaalikouluun, oli vain kaksi vuotta kulunut sen\navaamisesta. Ei mikään ollut vielä häirinnyt sitä innostusta ja\nmenestyksen toivoa, jolla opettajakunta harrasti uuden laitoksen\nkehittämistä mahdollisimman lähelle ihannettaan, ja kun tunnemme\nKihlmanin luonteenlaadun, on helppo käsittää, että hän täydellä\nantaumuksella liittyi toveriensa harrastukseen. Mutta samalla kun\nkäsitämme tämän ja ymmärrämme, millä innolla hänkin puolestaan\ntahtoi toteuttaa oppilaitoksen aatetta, selviää myöskin, kuinka oli\nomansa häntä syvästi katkeroittamaan ennen pitkää tapahtuva muutos\nkoulujemme ylijohdossa, jonka kautta määräävä valta joutui oikullisen\nmahtimiehen käsiin.\n\nKoulussa tuli Kihlmanin opettaa 12 tuntia viikossa eli 2 päivässä.\n\"Eihän se näytä olevan paljon\", kirjoittaa hän (17/9); \"mutta Äiti\ntuntee luonnonlaatuni: minä en tahdo hutiloida, vaan tehdä kaikki\nkelvollisesti, niin hyvin kuin mahdollista. Tahdon sen vuoksi\nvalmistautua perusteellisesti. Vaikka olen jatkanut työtäni yölläkin,\nen ole kuitenkaan aina ollut niin valmistunut kuin olisin toivonut.\nOlen sentähden usein tyytymätön. Sillä paikalla, jolla olen,\npitäisi kaikki olla täydellistä, mallikelpoista. Kumminkaan en\nole menettänyt toivoa, että vielä tulen jotakuinkin tyydyttäväksi\nuskonnon-opettajaksi.\" -- Yhdentoista vuoden kokemus koulunopettajana\nei ollut tehnyt häntä omakylläiseksi. Kun lisäksi otetaan huomioon,\nettä hänen aineensa oli uskonto, joka hänestä ei mitenkään voinut olla\nainoastaan tietojen ja metoodin asia, vaan palavan uskon, kaikista\ntähdellisin elämän ja kuoleman kysymys, niin on ymmärrettävää, miksi\nhän ei tyytynyt itseensä, vaan väsymättä harrasti yhä täydellisempää.\nEttä hän todella tuli aivan erinomaiseksi, jopa ainoanlaatuiseksi\nuskonnonopettajaksi, siitä saamme aikoinaan esittää luotettavia\ntodistuksia. Tässä on vain lyhyesti sanottava, miten hän virkaansa\nryhtyessään järjesti koulun uskonnonopetuksen. [Ks. Rehtorin\nvuosikertomusta lukuvuodelta 1866-67. Kun vertaa tätä kertomusta\nedellisiin, huomaa kuinka Kihlman kokonaan uudisti uskonnonopetuksen\ntekstissä mainittujen perusohjeiden mukaan.]\n\nEnsi lukuvuodesta alkaen, jolloin koulussa oli kuusi luokkaa,\nkäsitti Kihlmanin uskonnonopetus seuraavat aineet: 1) Piplian\nhistoria alimmilla luokilla, 2) raamatun lukeminen ja 3) kristillinen\nuskonoppi keski- ja ylemmillä sekä 4) kirkkohistoria ylimmällä\nluokalla. Piplian historiaan nähden hänen menettelynsä oli sama\nkuin jo Pietarsaaren tyttökoulussa ja opettaessaan Hannaansa kotona\n(ks. 1.) hän teki parastaan kertomuksen havainnollistamiseksi. \"Jos\nkertomuksen sisällys tehdään oppilaalle oikein havainnolliseksi,\nniin pysyy tarkkaavaisuus hereillä, ja samalla kuin oppilas nyt saa\ntietoisuuteensa todenperäisen ja kirkkaan kuvan, vastaanottaa hän\nmyöskin kuvan sisältämät siveelliset ja uskonnolliset totuudet. Hän\nvastaanottaa nämä totuudet kehitysasteelleen soveltuvassa muodossa.\nOpetuksen täytyy siis ensi sijassa pitää silmällä muotoa ja vasta\ntoisessa johdattaa mietiskelemään ulkonaiseen muotoon kätkettyä\ntotuutta. Samassa määrässä kuin oppilaan kehitys on edistynyt, voi\njohdatus mietiskelyyn esiintyä voimakkaammin.\" -- Raamatun (s.o.\nparaasta päästä evankeliumin) lukemisella tarkoitettiin: 1) opettaa\noppilaita oikein käyttämään Jumalan sanaa, 2) antaa oppilaille\nkirkas kuva Jeesuksesta Kristuksesta ja siten laskea perustus sille,\nmikä on kristillisen uskonnon pääasia, eli uskolle Kristukseen, ja\n3) tutustuttaa oppilaita erinäisiin dogmaattisiin ja eetillisiin\nkäsitteisiin, jotka lukiessa esiintyvät, ja siten valmistaa\nkristillisen uskon- ja siveysopin järjestelmällistä esitystä. --\nUskonopin opetuksessa, jota varten ei käytetty mitään oppikirjaa, ei\nollut tarkoituksena ainoastaan esittää dogmaattisia tuloksia, vaan\nmyöskin osoittaa, mistä ja miten ne syntyvät. Sitävarten läpikäytiin\nensin tärkeimmät raamatun kohdat, jotka ovat määrääviä kuhunkin\nuskonkappaleeseen nähden, ja kun se oli niiden mukaan määritelty,\npanivat oppilaat sen kirjaan. -- Kirkkohistorian opetuksessa\nvihdoin arvosteltiin siinä puheeksi tulleet ilmiöt raamatullisten\nperusjohteiden mukaan, samalla kuin erityistä huomiota kiinnitettiin\nmerkillisiin, suurisuuntaisiin luonteisiin ja heidän sisälliseen\nkehitykseensä.\n\nJo pelkkä tämä uskonnonopetuksen suunnitelma osoittaa Kihlmanin\nperusteellisuuden ja tunnollisuuden. Sen sijaan että hän olisi\nluottanut oppikirjoihin, vaati hän itseltään omaa, tarkkaa työtä,\nja niin voimme ymmärtää, että päivä monesti kävi hänelle lyhyeksi,\nvaikka hän lisäsi siihen yötuntejakin. Muutoin on muistettava,\nettä koulu paitsi varsinaisia opetustunteja vei häneltä paljon\naikaa. Yliopettajana tuli hänen ottaa osaa kaikkiin opettajien\nkonferensseihin eli kokouksiin, joita normaalikoulussa pidetään tavan\ntakaa, olla saapuvilla opettajakokelaiden koetunneilla ja niitä\narvosteltaessa j.n.e. Edelleen hän jo 1867 valittiin vararehtoriksi.\nSen ohella hän ensi vuosina myöskin oli luokanesimies, jonka toimeen\nkuuluu erityinen huolenpito kyseessä olevan luokan oppilaiden\nkäytöksestä ja järjestyksestä koulussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiikemiehenä hänellä oli toinen työtaakka, joka ajoittain oli yhtä\nraskas, jopa raskaampikin kuin koulun tuottama. Se johtui siitä\ntoimesta, joka tuli hänen osakseen, kun hän Tampereen Pellava- ja\nRautateollisuus OY:n kokouksessa kesäkuulla 1866 valittiin\nkolmanneksi mieheksi uuteen johtokuntaan, jonka muut jäsenet,\nniinkuin ennen on mainittu, olivat Sixtus Calamnius ja Gid.\nWasastjerna. Täydellinen hallituksen muutos viittaa siihen, että\nyhtiön asiat olivat joutuneet arveluttavalle kannalle, ja niin\nolikin laita. Kokouksessa julkiluettu tilintarkastajain kertomus ei\npäättynyt, niinkuin tavallisesti säännöllisissä oloissa, ehdotukseen,\nettä vastuuvapaus myönnettäisiin johtokunnalle, vaan jätti se\nkysymyksen siitä kokouksen harkittavaksi. Pitkän keskustelun jälkeen\nasia kumminkin ratkaistiin myönteisesti, mutta sillä lisäyksellä,\nettä se tapahtui \"silmällä pitäen erinäisiä poikkeussuhteita, joskin\neri aiheita muistutuksiin yhtiön hallintoa vastaan oli ilmaantunut\".\nTämä lausunto loukkasi johtokuntaa, jonka jäseninä paitsi konsuli\nC. Hernmarkia olivat yhtiön perustajat Ad. Törngren ja Gustav\nWasastjerna, niin että se kokonaisuudessaan luopui, ja sen vuoksi\nvalittiin uusi johtokunta kolmeksi vuodeksi eteenpäin.\n\nVaikka Kihlman itse oli saapuvilla kokouksessa, on tuskin luultavaa,\nettä hän enempää kuin kukaan muukaan aavisti, kuinka äärettömän\nvaikean tehtävän hän vastaanotti rupeamalla johtajaksi. Menneinä\nvuosina oli yhtiö näennäisesti menestynyt sangen tyydyttävästi:\nosakkaille jaettu osinko oli keskimäärin noussut yli 5 %, ja\nviimeinenkin tilinpäätös osoitti, sittenkun 100,000 mk oli pantu\nvararahastoon, 352,000 nettoa. Ja muutenkin näytti asema aika\nhyvältä. Velkoja oli kyllä 1,831,000 mk (Suomen pankissa 1,014,000\nja Yhdyspankissa 256,000), mutta kun saatavat nousivat 1,558,000\nmk:aan, ei todellinen velka kirjojen mukaan ollut niitä tuntuvasti\nsuurempi. Mutta jos tutkittiin saatavien laatua, näyttäytyi\nasema toisenlaiseksi. Saataviin kuului näet: Törngrenin laina\nSuomen pankista, kiinnitetty yhtiön tehtaisiin, 630,000 mk;\nGust. Wasastjernan samanlainen laina 120,000, Törngrenin velka,\nkiinnitetty Laukon kartanoon, 145,000; ja vihdoin Törngrenin velka\n(ilman vakuutta) 435,000. Nämä saatavat -- Törngreniltä yhteensä\n1,210,000 mk, ja Wasastjernalta 120,000 -- olivat ehdottomasti omansa\nherättämään levottomuutta, sillä Törngrenin asema oli tunnetusti\nhorjuva ja Wasastjernankin oli huolestuttava ja yhtiön menestyksestä\nriippuvainen, hän kun oli sen suurin osakas. Edellinen olikin\nyhtiökokoukselle kirjallisesti ilmoittanut, ettei hän enää voisi\njäädä johtokuntaan, ja pankeissa oli kummankin asiain rappiotila\nsiksi tietty, että ne jo vuoden alussa olivat kieltäneet yhtiöltä\nluoton, jollei sen johtoa uskottaisi toisiin käsiin. Mutta kaikesta\nhuolimatta ei vielä aavistettu, mitä vaikeuksia, mitä selkkauksia oli\ntulossa uuden johtokunnan suoritettavaksi. [Tässä nojautuu kertomus\nTampereen yhtiön tilasta pääasiassa Elias Lodeniuksen kirjoittamaan\nyhtiön historiaan 1856-1906 ja pankinjoht. Henrik Kihlmanin yhtiön\narkistosta tekemiin muistiinpanoihin. Erityisesti Kihlmania koskevat\ntiedot ovat yksityisistä kirjeistä peräisin.]\n\nAikoja myöhemmin on Kihlman eräässä lausunnossaan esittänyt\nmielipiteensä siitä, mitkä seikat olivat johtaneet yhtiön siihen\narveluttavaan asemaan, jossa se oli Törngrenin erotessa johdosta.\nTaustaksi seuraavalle kuvaukselle selostamme tässä tämän asiakirjan\npääkohdittain: Ensiksikin, sanoo Kihlman, meneteltiin yhtiötä\nperustettaessa väärin siinä, että osakkeenmerkintäänkutsujat\n(Törngren ja Wasastjerna) möivät ja että yhtiö osti Tampereen\ntehdaslaitokset, vaikka niihin oli kiinnitetty 762,000 mk myyjäin\nvelkoja. Enimmän osan siitä oli Wasastjerna lainannut Törngrenille,\nkun pellavatehdasta rakennettiin. Jälkimmäinen oli siten perustanut\nlaitoksen lainatuilla varoilla eikä hänellä ollut liikepääomaa,\nkun tehdas valmistui. Tämä puute vaivasi pysyvästi yhtiötä,\njonka oli vaikea saada liikepääomaa, syystä että tehtaat olivat\nmelkoisessa määrässä edeltäkäsin kiinnitetyt. Totta on, että kutsujat\nkehoituksessaan osakkeen merkintään olivat luvanneet ennen 1861 v:n\nloppua maksaa velkansa ja että silloin ei ollut syytä epäillä heitä.\n-- Toinen virhe tapahtui, kun hyväksyttiin myyjäin maaliskuulla 1861\ntekemä tarjous, että he ennen merkitsemänsä 1,500 osakkeen lisäksi\nottaisivat 320 osaketta (kaikkiaan oli niitä 2,000 à 500 ruplaa)\n\"sillä ehdolla, että myyjäin veloista myönnetyt kiinnitykset saisivat\nolla entisellään, kunnes he kykenisivät maksamaan lainansa\". Näin\nmuuttuivat lainat seisoviksi. Kolmanteen virheeseen teki Törngren\nitsensä syypääksi, kun hän alkoi käyttää yhtiön varoja yksityisiin\ntarkoituksiinsa, joten hänellä 1866 oli yhtiölle velkaa 435,000\nmk. Neljäs virhe oli se, että tilintarkastajat edellisinä vuosina\nlaiminlöivät huomauttaa tästä viimeisestä seikasta yhtiökokoukselle.\n\n\"Jossakin määrin selittääksemme herra Törngrenin menettelyä on\nehkä muistettava, että hän oli erittäin vilkasverinen (sangvinisk)\nluonne, ja sen vuoksi arvattavasti toivoi voivansa maksaa lainansa.\nMiten optimistinen hän oli, näkyy esim. siitä, että hän silloin,\nkun velat jo olivat nousemaisillaan ylivoimaisiksi, alkoi perustaa\nlaivatelakkaa Helsinkiin, johon laitokseen hän käytti 185,000 mk --\nyhtiön varoja.\"\n\nLyhyesti: Kihlmanin käsityksen mukaan oli syy yhtiön huolestuttavaan\ntilaan Törngrenin sangvinisuudessa, Wasastjernan luonteenomaisessa\nvälinpitämättömyydessä ja muiden osakkaiden tarkkaamattomuudessa ja\nluottavaisuudessa. -- Tämän lisäksi on kenties vielä huomautettava\nsiitäkin, että yhtiö, jossa tehtaiden perustajat omistivat 1,500\nosaketta (750,000 ruplaa eli 3,000,000 mk) ja muut osakkaat, niinkuin\nperustavassa kokouksessa ilmeni, ainoastaan 92 osaketta (46,000\nruplaa = 184,000 mk), oli enemmän näennäinen kuin todellinen entisen\nkahden miehen yhteistoimen muutos. Ainoastaan 92 osakkeesta tuli\nuutta pääomaa yrityksen hyväksi.\n\nTäten luotuamme katsauksen yhtiön asioihin semmoisina kuin ne olivat\nKihlmanin ryhtyessä niitä johtamaan, mainittakoon vielä kesäkuulla\n1866 pidetystä yhtiökokouksesta, että siinä myöskin hyväksyttiin\nerinäisiä muutoksia sääntöihin. Johtokunnan toimipaikka oli tästä\nlähtien oleva Helsinki, ja itse hallintoa varten oli Tampereelle\nasetettava isännöitsijä. Tähän virkaan otettiin kolmeksi vuodeksi\nsaksalainen (Lyypekissä syntynyt) Carl Zuhr, joka v:sta 1863 oli\nollut yhtiön konttoripäällikkö.\n\nOleskellen Pohjanmaalla Kihlman ei vielä kesällä ollut ottanut osaa\njohtokunnan kokouksiin, vaan edusti häntä joku varamiehistä (konsuli\nH. Donner, asessori H. Hallonblad, senaatinkopisti L. Mechelin),\nmutta kun hän 20 p:nä elok. oli saapunut pääkaupunkiin, valittiin\nhän jo seuraavana päivänä johtokunnan puheenjohtajaksi. Mitä tämä\nmerkitsi, on Kihlman itse sanonut kirjeissään V. Schaumanille ja\näidilleen. Puheenjohtajana, kirjoittaa hän edelliselle, tulee minun\n\"toimittaa kaikki raha-asiat tällä paikalla: s.o., diskontata kaikki\nvekselit, maksaa velat ja korot, pitää huolta siitä että rahoja\non olemassa kaikkiin tarpeisiin, panna kirjaan kaikki tulot ja\nmenot, suorittaa kirjeenvaihto y.m. y.m. Joka perjantai-iltana on\njohtokunnalla sitä paitsi kokous. Tämä kaikki vie aikaa, niinkuin\nSinä kyllä tiedät.\" -- Samaan tapaan jälkimmäiselle: \"Ennen kaikkea\nminun on hankkiminen rahoja kehräämöä varten, joka joka viikko\ntarvitsee 8000 mk päiväpalkkoihin, puhumatta koroista ja veloista.\nMinun tulee korjata mitä Hernmark, Törngren ja Wasastjerna ovat\nrikkoneet. Toden totta vaikea tehtävä. Eikä ole kysymys pienistä\neristä; ei, sadoistatuhansista, jotka minun on S. Calamniuksen\nja Gid. Wasastjernan kanssa hankittava. Rahat ovat saatavat\npankeista tavaravakuutta vastaan. Mutta helppoa se ei ole näinä\nköyhinä aikoina, ja huolenpito siitä antaa paljon murhetta.\" --\n(Schaumanille:) \"Kiusallisinta on juoksu ja odotus Suomen pankissa.\nPienimpään toimitukseen tässä pankissa menee puoli tuntia. Siinä on\nraskas koneisto. Ennen klo 12 on vekseli sisäänjätettävä, ja klo 1\njälkeen ovat rahat saatavissa, sittenkun on vielä odottanut itse\nmaksun suoritusta.\" -- (Äidille:) \"Näiden asiain vuoksi on minun\nmelkein joka aamupäivä lähdettävä kaupungille, josta tavallisesti\npalaan klo 2, syödäkseni hät'hätää päivällistä ja lähteäkseni\ntaas liikkeelle klo 4 (hänen koulutuntinsa olivat klo 4-6 i.p.);\nonnellisimmassa tapauksessa tulen takaisin klo 1/2 7. Niin kuluu\npäivä päivän perästä ilman että ehtii enempää kuin päivän vaatiman\ntyön.\"\n\nTästä näkyy, että yhtiön asiat semmoisina, kuin ne olivat uuden\njohtokunnan tarttuessa ohjaksiin, olisivat antaneet sille enemmän\nkuin tarpeeksi puuhaa. Mutta ei aikaakaan, ennenkuin johtokunta sai\nodottamattoman lisätaakan kannettavakseen. V. 1864 oli Törngren\nsaanut Helsingin kaupungilta oikeuden käyttää osan Punavuoren rantaa\n(\"Munkkisalmen ja vanhan uimahuoneen välillä\") perustaakseen siihen\nlaivatokan eli laivatelakan ja konetehtaan. Työ oli heti alkanut,\nmutta vaikka siihen oli jo käytetty 200,000 mk, oli telakkalaitos\nkaksi vuotta myöhemmin vielä keskeneräinen. Tällaisena Törngren\ntarjosi sen yhtiölle korvaukseksi velastaan, ja johtokunnan enemmistö\nsamoin kuin ylimääräinen yhtiökokous (29/9) hyväksyi tarjouksen.\nToivottiin, että keskeneräistä telakkaa voitaisiin vähillä menoilla\npitää siinä kunnossa, missä se oli, kunnes ostaja ilmaantuisi,\nja että siten pelastettaisiin ainakin joku osa yhtiön saatavia\nTörngrenin vararikosta. Vararikko oli nimittäin ainoastaan ajan\nkysymys, ja tapahtuikin marraskuulla 1866 -- siihen saakka laatuaan\nsuurin Suomessa: varoja Smk 2,920,627:40 ja velkoja 2,319,699:04.\nAinoastaan Kihlman oli toista mieltä: olisi parempi, arveli hän,\nkoettaa selviytyä entisistä sotkuista kuin aikaansaada uusia\ntappioita laajalle ulottuvilla yrityksillä. Muistutus oli kumminkin\nturha, ja kun se huomattiin oikeaksi, ei enää kukaan voinut vapauttaa\nyhtiötä hätäisen päätöksen seurauksista.\n\nTuskin kuukautta asian ratkaisun jälkeen ilmoitti telakan insinööri,\nFridolin Stjernvall, että laitoksen turvaaminen myrskyiltä\nvaati erinäisiä töitä, joihin johtokunnan oli pakko suostua,\nja marraskuulla hän herätti kysymyksen, eikö olisi edullisinta\nvälittömästi jatkaa rakennusta, niin että keväällä voitaisiin\nottaa laivoja korjattavaksi. \"Mutta siihen tarvitaan\", kirjoitti\nKihlman (V. Schaumanille), \"muutamia kymmeniä tuhansia markkoja,\neikä ole helppo saada rahaa lainaksi, varsinkin kun tahtoo lainata\npitemmäksi ajaksi. -- Semmoisia puuhia on minulla ollut. Niinkuin\nköyhä kerjäläinen on minun täytynyt käydä kumartamassa mahtajia\n(göra uppvaktning hos de myndige), odottaa eteisissä j.n.e.\" --\nEnsin arvioi Stjernvall telakan valmistuskustannukset 80,000 mk:ksi,\nmutta sittemmin kohosi arviolasku 109,000 markkaan, ja kun Helsingin\nliikemiehet, miten tärkeänä he laitosta pitivätkin, eivät uskaltaneet\nostaa sitä, päätti yhtiö ylimääräisessä kokouksessa (16/1 1867)\nrakentaa telakan valmiiksi, jos valtiolta saataisiin sitä varten\n100,000 mk:an kiinnityslaina. Näin oli yhtiö kokonaan ulkopuolella\nvarsinaista toimialaansa joutunut vastaamaan suurisuuntaisesta\nliikeyrityksestä, ja huomattava on, että se tapahtui samaan aikaan\nkuin pellavatehtaan asema oli mitä vaikein. Oli näet valittava toinen\ntai toinen vaihtopuoli: joko keskeyttää työ taikka myydä tuotteet\ntappiolla. Parempien olosuhteiden toivossa pidettiin jälkimmäistä\nedullisempana, mutta kurssit olivat epäsuotuisat, menekki kotimaassa\naleni alenemistaan ja oli hidas Venäjälläkin, ja luotto pankeissa oli\nniin täpärällä, että johtokunnan täytyi omilla nimillään vahvistaa\nvakuutta. Vuoden tilinpäätös osoittikin puhdasta tappiota 24,000 mk.\n-- Mitä yllätyksiä telakka tuotti v. 1867, saamme pian nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuoden aattona loi Kihlman kirjeessä äidilleen katsauksen\nvuoteen 1866: \"Silmäillessäni mennyttä vuotta tuntuu minusta kuin\nolisi se tuottanut minulle enemmän huolia, vaivoja ja suruja kuin\nyksikään edellinen. Minä aloin sen kiintyneenä huolestuttavaan\nväitöskirja-työhöni. Tuskin olin siitä päässyt, kun tieto tuli, että\nmeidän oli muuttaminen Helsinkiin, ja siitä koitui uusia huolia,\nuusia suruja. Erota syntymäseudusta, joka oli ja on minulle niin\nrakas; sanoa ikuiset jäähyväiset sikäläisille tutuille, joita olin\noppinut arvossa pitämään ja joiden kunnioituksen ja ystävyyden olin\nsaavuttanut; lähteä omaisteni kanssa kodista, joka oli minulle\nkaksinkertaisesti rakas, se kun oli sekä hyvä koti että alusta alkaen\nrakennettu silmieni edessä ja melkoisilla uhrauksilla; kaikki tämä\noli tuskallista: se oli elävänä kuolla pois siitä, mikä on rakasta\nja kallista elämässä. Ah! katkera oli hetki, jolloin minä vihdoin\nuseiden tuskallisten hyvästijättöjen jälkeen lähdin hiljaisesta\nkodista tuntemattomia kohtaloita kohti. Kun nyt eron tuska oli ohi,\nseurasivat matkan huolet, asettumishuolet ja koulutoimen huolet.\nKun nekin olivat ohi ja minä olin astunut uuteen toimintapiiriini,\nsilloin alkoi työ ja sen ohella vaivat ja surutkin, sillä kuinka\nvoisikaan semmoinen virka kuin minun olla suruton. Totta kyllä en\nvoi valittaa, että oppilaani olisivat olleet välinpitämättömiä ja\ntarkkaamattomia, mutta 260-lukuisessa joukossa 10--18-vuotiaita\npoikia on aina semmoisiakin, jotka herättävät huolta. Kaikkine\nhuolineen on tämä vuosi kuitenkin kulunut umpeen, ja vaikka olenkin\nsaanut kantaa päivän kuormaa ja hellettä, on se sentään tarjonnut\nvirvoitustakin. Siihen luen asiain menon Turussa, jonka kautta\nvaivani palkittiin. Siihen luen monet kunnioituksen ja ystävyyden\nosoitukset Vaasassa ennen lähtöäni. Siihen luen vihdoin kokemani\nkunnioituksen ja ystävyyden uusien ystävieni ja virkaveljieni\npuolelta koulussa. Lukukauden lopulla oli meillä pienet yhteiset\nkekkerit, missä suurempi tuttavallisuus oli vallalla. Siinä\nlausuttiin minulle sanoja, joita minun täytyy pitää suoramielisinä\nja jotka tekivät hyvää sydämelleni sen vuoksi, että uskallan niistä\npäättää saaneeni osakseni toverieni kunnioituksen. Vieraana on minun\nollut paijattava, että virkaveljeni epäsuosiollisesti ja kenties\nhalveksivasti arvostelisivat harrastuksiani. Nyt uskallan karkoittaa\nsemmoiset ajatukset epäluulon hengen sikiöinä ja entistä suuremmalla\nluottamuksella liittyä heihin, jotka työskentelevät samassa\nkutsumuksessa kuin minä.\" -- -- --\n\nEdelleen kirjoittaja puhuu raha-asiain tuottamista huolista.\nVarsinkin oli hän syksyn kuluessa ollut levoton sen johdosta, että\nhän aikoinaan A. A. Levónin kanssa oli mennyt täytetakaukseen Gust.\nWasastjernalle 150,000 mk:sta. Jos Wasastjerna kukistuisi, olisi\ntakausmiesten ehkä huutokaupassa ostettava panttina olevat Pellava- ja\nRautateollisuus OY:n osakkeet. Tosin hän uskoi pellavakehräämön\ntulevaisuuteen, \"jos hoito on kunnollinen eikä uhkarohkea niinkuin\ntätä ennen\", mutta mistä hän ottaisi osalleen tulevat 75,000 mk\nkäteistä ahtaina aikoina? Toisinaan Kihlman jo kuvitteli kotinsa\nhäviöön joutuneeksi. \"Mutta Hilda, joka tuntee minut ja tietää, että\nmieluummin näen asiat liian pimeinä kuin liian valoisina, on pysynyt\ntyynenä, ja minä toivon, että äitikin on levollinen.\"\n\n\"Sixtus Calamniuksessa\", jatkaa hän sitten, \"olen tavannut miehen,\njohon voin täysin luottaa. Hän on terävänäköinen, hänellä on\nhyvä arvostelukyky ja hän nauttii yleistä kunnioitusta niinkuin\nansaitseekin. Rahakysymyksissä hän on paras tukeni.\"\n\n\"Kiitän Äitiä hyväntahtoisesta varoituksesta sen johdosta, että\nsuuria rahasummia käy kätteni kautta. En pidä varoitusta aivan\njoutavana. Olen nähnyt niin monen ihmisen lankeavan, etten suinkaan\nvoi katsoa lankeemusta mahdottomaksi. Mutta juuri sen vuoksi, etten\ntulisi kiusaukseen, olen järjestänyt asiat seuraavalla tavalla: 1:ksi\nen koskaan sekota yhtiön ja omia rahojani, vaan säilytän edelliset\neri laatikossa ja pidän niitä eri taskussa, ja 2:ksi olen vaatinut,\nettä toverini johtokunnassa joka viikko läpikäyvät ja tarkastavat\nkassakirjan, mikä tähän asti onkin tapahtunut ja yhä edelleen tulee\ntapahtumaan. Sitä paitsi on meillä periaatteena, ettemme koskaan pidä\nluonamme suurempia rahamääriä, vaan säilytämme rahat Yhdyspankissa.\nVaikka olisinkin vajonnut niin alhaalle, että _tahtoisin_ käyttää\ntoisten rahoja, on se nyt mahdotonta. Äiti voi siis tässä kohden olla\ntäysin rauhoitettu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi vuosi 1867 toi vihdoin lopun pikku Unon kärsimyksille. Hän\nkuoli 14 p:nä tammik. \"Surumme on hiljainen\", kirjoittaa Kihlman\näidilleen. \"Olemme tehneet voitavamme saadaksemme pitää hänet,\nmutta vaivannäkömme on ollut turha. Jumala tahtoi kai hänet, ja me\nalistumme Hänen johtoonsa, vaikkemme ymmärrä sitä.\" -- Hautajaiset\nolivat 24 p:nä. Veljet muistavat, että isä itse naulasi ruumisarkun\nkiinni. Pakkasen vuoksi oli Essen, toimitusmieheksi pyydettynä,\nkysynyt, eikö kävisi päinsä, että hän siunaisi ruumiin kotona\nennenkuin lähdettiin hautausmaalle. Kun omaiset ja vieraat mielellään\nmyöntyivät meillä outoon, mutta ulkomailla usein noudatettuun tapaan,\nsuoritettiin siunaus niin, että muutamia virrenvärssyjä veisattiin\nedellä ja jälkeen. Sittemmin kaikki kyllä yhtyivät surusaattoon mutta\nnäin viivyttiin kumminkin pakkasessa tavallista vähemmän. -- Tämän\njälkeen sairaustapausten aiheuttama painostava tunnelma kodissa\nvähitellen hälveni: elettiin uutta kevättä kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlmanin pyynnöstä oli hänen virkaanasetuksensa lykätty\nkevätlukukauden alkuun, ja sitten lapsen kuoleman johdosta helmik. 23\np:ään. Kiire oli silloinkin, \"mutta\", kirjoittaa Kihlman, \"ihminen\nvoi paljon, kun hänen täytyy: minun täytyi saada puheeni valmiiksi,\nja valmiiksi se tulikin, vaikkei minuuttiakaan ennen aikaansa. Yksi\nyö meni minulta siihen. Rukouksen jälkeen koulun tarkastaja prof.\nCleve aloitti toimituksen puhumalla uskonnonopetuksen merkityksestä\nkoulussa. Sitten piti Kihlman vähän vaille tunnin kestävän\nesitelmänsä. Klo 12 oli virallinen puoli ohi, ja klo 2 kokoontuivat\ntoimitsijat y.m. kutsutut päivällisille Kihlmanille. Jälkimmäisistä\nolivat arkkipiispa (joka valtiopäivien tähden oli Helsingissä) ja\nEssen estetyt, mutta saapuville tulivat piispa Schauman, professorit\nLille, Granfelt ja Ingman, normaalikoulun opettajat ja talon isäntä,\nyhteensä 27 henkeä. Pöydässä Kihlman esitti maljoja Schaumanille,\nkoulun perustajille, Clevelle, Bergrothille, Melanderille ja\nLindeqvistille, ja vihdoin teologisen tiedekunnan jäsenille.\nKihlmanille puhuivat Schauman, Bergroth ja Lindeqvist. Myöhemmin\ntyhjennettiin pari maljaa pakinan, laulun ja soiton säestäessä.\nVieraat hajaantuivat vasta klo 8:lta. Pikkupiirteenä, joka osoitti,\nettä oltiin muutettu pääkaupunkiin, mainittakoon että tarjoilijoina\noli pari yliopiston valkohansikkaista vahtimestaria, jotka\njäljestäpäin huomattiin humalaisiksi ja käytöksellään suututtivat\nemäntää (!).\n\n\"Niin olen siis nyt vihdoin virallisesti ja juhlallisesti asetettu\nvirkaani\", kirjoittaa Kihlman äidilleen. \"Oh, tuntuu oikein helpolta,\nettä kaikki väittelyt, puheet ja maljat ja kalaasit ovat selän\ntakana. Muutenkin on minulla syytä olla iloinen ja kiitollinen.\nTiedän kyllä että on tinkimisen varaa ylellisissä kiitoslauseissa,\njotka olen saanut esitelmästäni ja virantoiminnastani koulussa. Mutta\njos tinkiikin niin paljon kuin kohtuullista on, jää kuitenkin tämä:\nettei kaduta, että minut on kutsuttu tänne. On kerrassaan mahdotonta,\nettä voitaisiin itsestään ja vapaaehtoisesti puhua minusta siten\nminulle itselleni, jos oltaisiin tyytymättömiä. En ole toivonutkaan\nenempää. Olen halunnut toimittaa virkani rehellisesti, en ihmisten,\nvaan Jumalan edessä. Etsin näet Jumalan todistusta. Mutta hyvä on,\nettä voi saavuttaa heidänkin tunnustuksensa, joiden luottamuksen on\nosakseen saanut. Sen olen saanut ja nyt tunnen itseni kehoitetuksi\njatkamaan. Älköön Äiti luulko, että menestys on tehnyt minut\nylpeäksi. Tunnen liian syvästi, mitä minulta puuttuu, jotta jotkut\nmaljat voisivat minua huumata.\"\n\n\"Virkaanasettajaisissa puhuin Jeesuksen kasvatuksesta. Koetin kuvata\nhänen kehitystään lapsuuden ja nuoruudenaikana. Niinkuin jo sanoin,\nnäyttää siltä, että oltiin tyytyväisiä. Jumalalle kiitos ja kunnia\nkaikesta. Kiitetty olkoon Hän, joka on pannut minut työhön ja suonut\nminulle voimia siihen\"! --\n\nEsitelmä [Painettu Ped. Föreningens Tidskriffissä 1867; myöskin\nylipainoksena levinnyt. Tekijä muistaa ylioppilasajoiltaan, että\nesitelmästä paljon puhuttiin. Syystä että siinä vastoin tavallisuutta\nerityisesti pidettiin silmällä Kristuksen inhimillistä luontoa,\nlevisi huhu, että esitelmöitsijä oli kieltänyt Jeesuksen jumaluuden.\nEttei niin ollut laita, kävi ilmi, kun esitelmä painettiin. Kumminkin\nKihlman eräässä muistutuksessa \"esiintulleesta syystä\" erittäin\nhuomauttaa, ettei hänen puheensa tarkoittanut semmoista.] on todella\nmerkillinen. Puhumatta siitä ettei tilaisuuteen nähden sopivampaa\nainetta ole ajateltavissa, on se sekä sisällykseltään että muodoltaan\nharvinaisen etevä. Lähtien siitä, että Jeesus tosi-ihmisenä oli\nkehityksen lain alainen, puhuja ilman vähintäkään väkinäisyyttä\nraamatun pohjalla kuvasi vapahtajan kasvatusta ja kehitystä,\njosta evankelistat tuskin antavat mitään välitöntä tietoa. Tässä\nseuraa viittaus pääkohtiin. -- Tiedot, jotka Jeesus julkisessa\nopettajatoimessaan osoittaa omistavansa, ilmaisevat, että hän ensi\nkädessä ammensi oppia ja viisautta kansansa pyhästä, uskonnollisesta\nkirjallisuudesta -- samasta, jota hän suosittelee muillekin sanoen:\ntutkikaa kirjoituksia. Ei hän yliluonnollisella tavalla perehtynyt\ntähän kirjallisuuteen, vaan ahkerasti, hartaasti, ajattelevasti\nlukemalla, tutkimalla. Ja niin palava oli hänen tiedonhalunsa\nja tutkimusintonsa, että hän 12-vuotiaana ensikertaa käydessään\nJerusalemissa ei antanut pääkaupungin loiston kiinnittää mieltänsä,\nvaan meni omin päinsä temppeliin toivoen tapaavansa siellä opettajia,\njotka voisivat selittää, mikä hänelle vielä oli hämärää. Mutta\ntästä hartaudesta huolimatta ja vaikka hän niin edistyi tiedoissa,\nettä myöhemmin kirjanoppineetkin ihmetellen häntä kuuntelivat, ei\nhän sentään ollut mikään kirjatoukka. Hänen puheensa ovat myöskin\ntäynnä luonnonkuvia, mikä todistaa hänen avoimin silmin tutkineen\nluontoa. Olematta kasvien taikka eläinten tutkija nykyisessä\nmerkityksessä, hän kuitenkin huomasi luonnon ilmiöissä piilevät lait\nja muuttaen ne henkiselle alalle hän saattoi varmuudella lausua,\nettä ihminen henkisessä suhteessa saa niittää mitä on kylvänyt,\nsamoin kuin hän luonnossakin sai niin tehdä. Hän tunsi luonnossa\nsaman Jumalan kuin raamatussa. Samoinkuin raamatuntutkimus vei\nluonnontutkimuskin hänet palvelemaan Jumalaa, ja me voimme siis\npitää luontoakin tärkeänä tekijänä Jeesuksen kasvatuksessa. Edelleen\npuhuja huomauttaa Jeesuksen sanoista Johannes Kastajalle, kun tämä\nesteli häntä kasteesta: \"meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus.\"\nTämän periaatteen, että vanhurskaus on täytettävä, että oikeus on\ntehtävä oikeuden tähden, oli Jeesus saanut yksityiselämästään.\nHuolimatta siitä, että hän jos kenkään olisi ollut oikeutettu\nkäskemään, hän oli vanhemmilleen alamainen ja ruumiillisella työllä\nhän tuotti lisänsä omaan ja perheen toimeentuloon. Tehdä mitä oli\noikein piti hän pyhänä velvollisuutena, ja niin hän tinkimättä\nasetti vanhurskauden täyttämisen elämänohjeekseen. Viimeksi viipyy\npuhuja siinä Jeesuksen nuoruudenkuvan piirteessä, että hän, joka\noli esiintyvä isänmaassaan uskonnon uudistajana ja oli tuleva\nmaailman uudistajaksi, ei astunut julkiseen elämään, ennenkuin\noli täyttänyt 30 vuotta. Mahdotonta on ajatella, ettei hänkin\nolisi tuntenut sisässään sitä kaihoa ja toivoa, että vapahduksen\nhetki löisi, joka tähän aikaan oli yleinen hänen kansassaan ja\nkoko ihmiskunnassa, ja ettei hän olisi tietänyt ja kärsinyt siitä\nturmeluksesta, jota vastaan hän sittemmin niin palavalla innolla\nsaarnasi. Mutta kuitenkin hän vaikenee. \"Hän osaa hillitä itseään,\nhän osaa vuosikausia rinnassaan kantaa maailmanuudistusta. Kuinka\nsuurena hän esiintyykään, kun hän asetetaan näiden kääpiöuudistajain\nrinnalle, jotka tuskin ovat ehtineet omakseen ottaa jonkun uuden\naatteen, ennenkuin heidän täytyy esittää se julkisuudessa, ja\njotka, vaikkei heillä ole lahjoja, millä palvelisivat toisia,\nkumminkin luulevat olevansa kutsutut vaikuttamaan ulospäin,\neivätkä saa rauhaa, ennenkuin ovat tyydyttäneet halunsa toisessa\ntai toisessa muodossa saattaa hyväntahtoisuutensa julki.\" Jeesus\nvain jatkoi kehitystään sellaisessa hiljaisuudessa, etteivät edes\nhänen omat kaupunkilaisensa aavistaneet hänen tulevaisuuttaan.\nHänessä kehittyi se jumal'inhimillinen elämä, joka oli tuleva\nihmisyyden elämän lähteeksi, mutta ei mikään houkutellut häntä\nennenaikaiseen toimintaan. \"Kun ajattelee, millä mielellä on se,\njoka tuntee kykenevänsä johonkin tehtävään ja samalla näkee, miten\nmuut taitamattomasti ajavat asiaa ja kenties turmelevat sen, ja\nkuinka vaikeaa silloin on olla vaiti ja pysyä alallaan, voi jotenkin\nkuvitella Jeesuksen asemaa tällä ajalla.\" Hän tiesi odottaa aikaa,\njolloin taivaallinen Isä kutsuisi hänet tehtävään ja toimeen. Näin\nhilliten itseään Jeesus tuli \"siksi iäiseksi suureksi mieheksi, joka\naikaansai teon, mikä tähän asti on uhmannut häviötä ja millä on\notsallaan iäisyyden sinetti\".\n\nVaikka tämä selostelumme luonnollisesti antaa ainoastaan\nvaillinaisen käsityksen esitelmästä, huomannee lukija kuitenkin,\nkuinka syvämietteisesti Kihlman on käsitellyt ainettaan. Hänen\nmenettelynsä sielutieteellisellä tarkkanäköisyydellä ottaa\nhuomioon ja loogillisilla päätelmillä laajentaa ja täydentää\nraamatun kertomusta on, niinkuin näkyy, aivan uudenaikainen, ja\nesitys vaikuttaa ehdottomasti vakuuttavasti, sillä siinä ei ole\nmitään mielivaltaisesti lisättyä. Mahdollista on ja luultavaakin,\nettä Kihlman oli jotakin samanlaatuista lukenut, mutta kaikissa\ntapauksissa tuntuu esitelmä täysin itsenäiseltä ja on pidettävä\nloistavana näytteenä siitä, miten hän Beckin koulussa oli oppinut\nlukemaan raamattuansa. [Toht. Paavo Virkkunen on ystävällisesti\nhuomauttanut tekijälle, että tunnettu sveitsiläinen teologi _Frederic\nGodet_ on kirjoittanut samanaiheisen esitelmän, joka on meilläkin\nilmestynyt A. v. K:n ruotsintamana: _Jesu lif intill hans offentliga\nverksamhet_, 1896. Siinä tapaa samoja piirteitä, mutta esim. ei samaa\nkuin Kihlmanin esitelmän loppuosassa. Se seikka samoin kuin että\nGodet on päivännyt alkuteoksen esipuheen: Neuchatel 1894 todistanee,\nettä esitelmät ovat syntyneet aivan erikseen.]\n\nTunnustus, jonka Kihlman sai osakseen virkatoveriensa puolelta,\ntodistaa m.m. että hän ei liiketoimiensa vuoksi laiminlyönyt\nkoulutyötä. Kuitenkaan ei ole kiellettävissä, että nämä erilaatuiset\nharrastukset monen mielestä huonosti sopivat yhteen. Itsekin hän\nmietiskeli tätä kysymystä. Samassa kirjeessä äidilleen, jossa hän\nkertoo virkaan-asettajaisistaan, hän koskettelee asiaa. Mainittuaan\nensin, että useat hänen liikemiespuuhansa olivat senlaatuisia,\nettä konttoristikin olisi pystynyt niitä toimittamaan, mutta ettei\nsellaista oltu otettu, syystä ettei tietty täysin luotettavaa\nhenkilöä, jatkaa kirjoittaja: \"Siinä kohden on muutos tapahtuva,\nvaikkei asia vielä ole selvillä. (Sen ohella) voitaisiin muistuttaa,\nettä minun tulisi kokonaan luopua toimesta ja antautua yksistään\nkoululle. Olen itsekin tuuminut sitä, voimatta sentään mitään päättää\nsiihen suuntaan. Velvollisuuteni on nimittäin ensi kädessä pitää\nhuolta omaisistani, niin että heillä on vaatimaton toimeentulo.\nKoska nyt koulu ei anna minulle semmoista palkkaa, että minä ja\nperheeni voisimme sillä elää -- palkkani on ensimmäisenä vuonna\n1050 ruplaa eli 4200 mk -- niin olen sitä mieltä, etten tee väärin,\njos toisenlaisella työllä täytän mitä puuttuu. Uskon myöskin, että\ntoisenlainen toimi kuin aina yhtäläinen koulutyö ei ole haitaksi\npedagogille. Ryhtyminen käytännöllisen elämän todellisuuteen\npelastaa hänet, joka virkatoimintansa kautta on suunnattu ihanteiden\nja toivomusten maailmaan, yksipuolisuudesta. Tutustuminen elämän\neri aloihin on minusta hyödyllinen. Jos minä nyt lisäksi olen\npakotettu siihen oman ja perheeni toimeentulon vuoksi, niin on\nminusta menettelyni puolustettavissa Jumalan ja ihmisten edessä.\nPääkysymys on siinä, miten paljon voimaa ja aikaa ylimääräinen toimi\nvie koululta. Koululla on oikeus vaatia ensimmäinen ja paras voima,\nenin aika ja päähuomio. Ylimääräisen toimen täytyy tyytyä ylijääviin\nmuruihin. Jos kykenen siten järjestämään eri harrastukset, olisin\nhalukas jatkamaan kumpaakin, mikäli voimani kestävät.\" --\n\nTullessaan Helsinkiin oli Kihlman varmaankin kuvitellut elämäänsä\nkoko joukon toisenlaiseksi. Alituinen työ myönsi hänelle kovin vähän\naikaa seurusteluun taikka muuhun, mihin hänen mielensä teki. Ensi\najan seurustelu näyttää supistuneen harvoihin käynteihin sukulaisissa\n(Essen ja Ingman), virkatoverien, yliopettajain Bergrothin,\nMelanderin ja Lindeqvistin perheissä sekä toht. Otto Donnerin ja\nprofessorien Otto Hjeltin ja Yrjö Koskisen luona. Sitävastoin hän\nei voinut säännöllisesti käydä teologisten professorien luennoilla,\nniinkuin toivonut oli [Myöskin Fredr. Cygnaeuksen luennoilla sanotaan\nKihlmanin ja samoin Hannan käyneen. Se oli syksyllä 1866, sillä\nseuraavana lukukautena, jolloin Cygnaeus täytti 60 vuotta, hän ei\nenää luennoinut. Aineena oli ranskalainen runoilija Beaumarchais.\nTekijä seurasi itsekin hupaisia luentoja, mutta on unohtanut\nnähneensä Kihlmanin niitä kuulemassa.], eikä myöskään muuta kuin\njonkun ainoan kerran valtiopäivien istunnoissa, missä erittäinkin\npappissäädyn keskustelut uudesta kirkkolaista kiinnittivät hänen\nmieltään.\n\nTapansa mukaan kirjoittaen äidilleen Floranpäivänä, jolloin hän\ntäytti 42 vuotta, Kihlman sanoo tukkansa harvenneen ja harmaantuneen.\nSiinä hän näkee syksyn enteitä, \"mutta en minä valita. Ei minulla\nole syytä siihen. Olen tyytyväinen kohtalooni ja Jumalan teihin.\nOlen iloinen että elän: sillä toivon, että pitempi elämä on antava\nparemman kokonaistuloksen\".\n\nKumminkaan ei aika yleensä ollut iloinen -- se oli jo kauan ollut\n\"kova\", ja uuden nälkävuoden uhka vapisutti jokaisen isänmaanystävän\nsydäntä. \"Kevät viipyy\", Kihlman lausuu samassa kirjeessä. \"Jäät\nlepäävät liikkumattomina akkunaimme edessä. Ainoastaan kaukana\netäisyydessä siintää sininen reuna, meri. Melkein joka päivä sataa\nlunta, joskin se heti sulaa. Öisin on kylmä. Ei nokkosiakaan vielä\nnäy. Mitä on tästä tuleva? Tahtooko Jumala että kuolemme, vai\ntahtooko hän että luovumme tästä maasta ja etsimme toista?\" --\nIkäänkuin tämän valituksen kaikuna tulee kaksi viikkoa myöhemmin\näidin vastaus (26/5)- \"Tänään on tavallinen touonteon päivä Urpo, ja\nvielä on lunta kyynärän paksulta pakarituvan vieressä. Monta, monta\nkevättä olen nähnyt, mutta en koskaan tämmöistä.\" -- Kesä tulikin --\nsemmoisena kuin se tuli -- vasta juhannukseksi, ja syksyllä olivat\nhallat yhtä varhaisia kuin tuhoisia.\n\nVaikka perhe oli ollut tyytyväinen asuntoonsa Vuorimiehenkadun\nvarrella, päätettiin kuitenkin muuttaa. Paikkaa pidettiin etäisenä,\nja uusi asunto vuokrattiin esittelijäsihteerin, parooni De la\nChapellen talosta Kasarmintorin varrelta. Siitä oli lyhyt matka\nkouluun [Normaalikoululle oli vuokrattu huoneusto kunnallisneuvos\nE. J. Stråhlen talosta Kasarmi- ja Etelä-Esplanaadikadun kulmasta,\nvastapäätä nykyistä Vaasan pankin taloa.] ja keskikaupungille, missä\nKihlmanin oli joka päivä liikkuminen. Asunto sisälsi 8 huonetta, ja\noli vuokra 1720 mk; yksi huone oli varattu (sittemmin professori) Odo\nM. Reuterille, joka tänä keväänä oli tuleva ylioppilaaksi ja jonka\nkummitäti rouva Kihlman oli.\n\nMiltei koko kesäkuun 1867 viipyi Kihlman perheineen Helsingissä.\nPaitsi muuttopuuhia oli siellä koulunopettajainkokous, jota ei\nsopinut laiminlyödä. Se alkoi 17 p:nä ja kesti viisi päivää.\nKihlman piti avajaissaarnan Nikolainkirkossa, toimi teologisen\nvaliokunnan jäsenenä ja otti myöskin osaa julkisiin keskusteluihin.\nErityisesti mainittakoon vain, että hän ja K. Ervast yhdessä\nliittivät mainitun valiokunnan mietintöön vastalauseen, missä\nkannattivat sitä mielipidettä, että uskonnonopetuksen dogmaattinen\npuoli olisi esitettävä raamatunlukemisen avulla ja ohella, eikä\noppikirjaa käyttämällä. Kysymys aiheutti vilkkaan keskustelun, jossa\nvastakkaiselta puolelta vaadittiin Lutherin vähän katkismuksen\nkäytännössä pitämistä. Äänet jakaantuivat kuitenkin niin tasan, että\nkokous semmoisenaan ei puoltanut kumpaakaan menettelyä.\n\nSydänkesäksi perhe hajaantui. Kihlmanin tuli ensin Calamniuksen\nkanssa Tampereella tarkastaa pellavatehtaan työjärjestystä ja\nsen jälkeen käydä Pohjanmaalla, missä hänellä oli vielä paljon\nasioita hoidettavana, jota vastoin rouva pikku poikien kera\nsamalla aikaa oleskeli osaksi Reuterilla Paraisten Lofsdalissa,\nosaksi maanviljelijäksi antautuneen Alfred veljensä luona Karjan\nBältarsissa. Ero tapahtui 27 p:nä kesäk., jolloin isä Hannan seurassa\nlähti matkalleen rantateitse; äiti ja pojat pääsivät vasta 30 p:nä\nTurkuun menevään laivaan.\n\nTampereelta Kihlman kirjoittaa vaimolleen (30/6): \"Toissa p:nä,\nkäytyämme Zuhrilla ja syötyämme päivällistä ryhdyimme tehtäväämme\ns.o. seikkaperäisesti tarkastamaan työtä itse tehtaassa. Aloitimme\npellavakimpusta semmoisena, kuin se ostetaan talonpojalta, ja\npäätimme valmiiden tuotteiden pakkaukseen. Perjantaina i.p.\ntarkastimme, 1:ksi, pellavan häkilöimistä ja rohtimien karttausta.\nTämä työ on kaikkein tärkeimpiä ja myöskin erittäin vaivaloista.\nHuoneet ovat täynnä tomua niinkuin riihi, jossa puidaan eloja.\nÄänemme sortui tutustuessamme tähän osaan tehtaantyötä. Todella\nkova on ihmisparkojen kohtalo, joiden täytyy joka päivä häkilöidä\nja kartata. Luultavasti tottumus sentään lieventää heidän\nosansa raskautta. Arvelen niin sen vuoksi, että useat työläiset\nvapaaehtoisesti ovat pysyneet siinä vuosikausia. Vähän parempi on\ntyöläisten, jotka seuraavassa kerroksessa, 2:ksi, käsittelivät\nhäkilöityjä pellavia ja kartattuja rohtimia, niin että ne esiintyvät\nhyvin paksuna seililankana, kierrettynä puolen kyynärän korkuisille\nrullille. Täälläkin oli melkoisesti tomua, mutta ilma oli toki\nsiedettävämpää. -- Nyt seurasi varsinainen kehräys, jota on kahta\nlaatua, joko kuiva- tai märkäkehräystä. Kuiviltaan kehrättyä lankaa\nkäytetään erityisiin tarkoituksiin, niinkuin esim. purjekankaaksi.\nEnemmän käytettyä on kuitenkin märiltään kehrätty lanka. Tehtaalla\non ainoastaan 3 konetta edellistä kehräyslaatua varten, mutta 33\njälkimmäistä eli märiltään kehräämistä varten. Tämä viimeksi mainittu\ntyö on erittäin likaista. Lämmin vesi tekee huoneen hyvin lämpimäksi,\nja lattia on veden vallassa. Täälläkin täytyi minun surkutella niitä\nolentoja, jotka ovat pakotetut elämään semmoisessa siivottomuudessa.\nJa suurin osa on lapsia, ja vaikka työ onkin vastenmielistä,\nilmoittautuu joka päivä joukoittain lapsia päästäkseen tehtaaseen.\nLanka, joka nyt on kehrätty pienille rullille, vyyhditään sen\njälkeen. Tämä työ on puhdasta, ja 20- à 25-vuotiaat tytöt näyttivät\nterveiltä ja tyytyväisiltä. -- Märät vyyhdet joutuvat nyt viimeisen\nkäsittelyn alaisiksi, ne kuivataan, ravistellaan ja pannaan\ntukkuihin. Osa tukkuihin pantua lankaa kaupataan sellaisenaan; toinen\nosa menee kutomoon, sittenkun se sitä ennen on valkaistu, mikä on\nhyvin monimutkaista työtä -- --\"\n\n\"Niin kauas ehdimme perjantaina. Seuraavana a.p. tarkastettiin muu\nosa tehdasta, s.o. erilaatuisten kankaiden kudontaa, valmistusta ja\npakkausta. -- Iltapäivällä tarkastimme kirjanpitoa y.m. -- -- Yleensä\nteki tehdas hyvän vaikutuksen. Työläiset näyttivät tyytyväisiltä,\nja heidän asemansa onkin onnellinen verrattuna heidän kaltaisiinsa\nmaalla. Heillä on sitä, mitä niin moni kaipaa, työtä ja palkka, joka\nriittää muuhunkin kuin välttämättömimpiin tarpeisiin. Eikä tehdastyö\nnäytä, niinkuin peljätään, tylsentävän heidän sielunlahjojansa.\nPäinvastoin näytti kuin olisi välttämättömyys tarkata konetta omiansa\nsynnyttämään jonkinlaista mielenvalppautta.\" --\n\nTämä kertomus todistaa, että Kihlman liikemiehenä pysyi ihmisenä.\nTarkastaessaan työtä hän ei unohtanut pitää silmällä työväkeä ja sen\nruumiillisen ja sielullisen terveyden ehtoja.\n\nSamoina päivinä, jolloin Kihlman työskenteli ja seurusteli tehtaan\nisännöitsijän, Zuhrin, kanssa Tampereella, oli rouva Adéle Zuhr\nHelsingissä, ja rouva Kihlman kertoo suuresti mieltyneensä hänen\nseuraansa. \"Me avasimme ensi kerran oikein sydämemme toisillemme,\nja minä nautin hänen tunteensa puhtaudesta ja ylevyydestä samoin\nkuin tämän pehmeän ja kuitenkin voimakkaan naisen levollisesta,\nkirkkaasta, mietiskelevästä älystä. -- Lainasin Adélelle kolmannen\nkokoelman Beckin puheita.\" -- \"Oli ilahduttavaa\", vastaa Kihlman,\n\"että Adéle Zuhrissa tapasit hengenheimolaisen. Minäkin olen\nkiinnittänyt häneen huomioni. Juuri semmoisiin ihmisiin tahtoisin\nsovelluttaa raamatun sanat: Jumalan salatut lapset, jotka Kristuksen\nkautta ovat koottavat Jumalan valtakuntaan. Mikä erotus onkaan heidän\nja näiden ex professo luterilaisten välillä, jotka harrastavat\nkirjainta!\" -- Ja samassa ajatellen, että hänen vaimonsa pian oli\nLofsdalissa tapaava vanhan koetellun ystävänsä Aline Reuterin, hän\njatkaa: \"Paljon olette eläneet sittenkun viimeksi saitte katsoa\ntoisianne silmiin. Elämän todellisuus on voinut hävittää monta\nharhaluuloa. Mutta totuus ja erikoisesti kristinuskon totuus ei ole\nmikään harhaluulo. Te uskotte vielä, että Kristus on ylösnoussut.\nVahvistukaa yhdessä ollen luottamuksella seuraamaan Kristusta,\ntietäen, ettei häntä etsitä eikä seurata turhaan. Tarkoitan, että\nseurustelunne voi olla Teille sangen tärkeä. Kannattakoon Teitä\niäisyyden toivo ajan puutteellisuudessa.\" --\n\nHeinäkuun 3 p:nä Kihlman tyttärensä kanssa saapui Pietarsaareen\nja kolme päivää myöhemmin Sofielundiin. Vanha äiti oli reipas\nja iloinen; ainoastaan kuulo oli heikentynyt. Hän oli ja pysyi\nluonteeltaan optimistina, jotavastoin pojassa, niinkuin äiti sanoi,\noli isältä peritty taipumus pessimismiin. \"Olen tarjonnut äidille\nsijaa vaunuissamme\", kirjoittaa Kihlman, \"että hän (tulisi Helsinkiin\nja) pääsisi näkemästä talven surkeutta, jolloin kerjäläiset tulevat\nsyömään hänet, ja hän lopulta on huomaava omaisuutensa huvenneen\n-- tyhjäksi. Mutta äiti ei tahdo tulla eläkkeellä-eläjäksi\n(sytningshjon) ja uskoo varmasti, että hänen omaisuutensa on\nturvattu. Yleensä täällä vielä toivotaan, vaikka myönnetäänkin,\nettä ollaan äärimmäisyyden rajalla. Pietarsaaren ja Kruununkylän\npitäjissä ovat rukiit erittäin kehnoja ja myöhästyneitä (ei vieläkään\ntähkäpäällä); ohrat ja kaurat ovat kauniita, mutta ainoastaan\npuolen korttelin pituisia. Kaikki riippuu siitä, tuleeko lämmin ja\nhallaton syksy. Mutta juuri sitä tavatonta toivotaan. Toivotaan,\nsillä tahdotaan toivoa. Ja paras lieneekin, että ihminen elää\ntoivossa. Jos syksyllä käy onnellisesti, niin käy toivon mukaan; jos\nkäy onnettomasti, niin eivät ihmiset ole tunteneet onnettomuutta,\nennenkuin se on saavuttanut heidät. Ja jos he uskoisivatkin sen\ntulevan, ei täällä voitaisi mitään mainittavaa tehdä onnettomuuden\nlieventämiseksi. Kaikki varat ovat lopussa, eikä ole paikkaa,\nmihin paeta. Heidän on pysyttävä kotonaan ja otettava vastaan mitä\ntulee. Minuakin on virkistänyt kuulla, että on vielä mahdollista,\nettä Pohjanmaalla tulee hyvä vuosi. Olen myöskin tullut siitä\nvakuutetuksi; Jumala voi kädenkäänteessä muuttaa kaikki. Tähänastiset\nilmat eivät kumminkaan ole olleet omiansa toivoa vahvistamaan. Ei ole\noikein lämmin, tuuli on enimmäkseen pohjoinen. -- (Kirjeen lopussa:)\nYleinen hätä ja kauhea vaara, joka uhkaa, on alati mielessäni.\nJotakin olisi tehtävä tai ainakin sanottava, mutta mitä?\"\n\nViime sanoissa julkilausuttu tunnelma sai Kihlmanin matkustamaan\nKokkolaan, missä 11 ja 12 p:nä heinäk. oli maanviljelyskokous.\nHän valittiin palkintotuomariksi arvostelemaan naisten\nkotiteollisuustuotteita ja esiintyi myöskin kokouksen keskusteluissa.\n[Eräästä myöhemmästä kirjeestä näkyy, että kertomus kokouksesta (ja\nsiinä myöskin Kihlmanin lausunto uhkaavasta nälänhädästä) ilmestyi\npainosta, mutta emme ole onnistuneet saamaan sitä käsiimme.]\n\nNauttien vihdoinkin tulleesta lämpimästä ilmasta viipyi Kihlman\nvielä jonkun aikaa äitinsä luona. Hän tarkasteli tämän velkakirjoja,\nlueskeli Macaulayn Englannin historiaa (\"erittäin viehättävä teos\")\nja -- nukkui, johon Helsingissä harvoin oli tarpeeksi aikaa.\nHeinäkuun 22 p:nä hän lähti Vaasaan, missä asiain selvitys vaati\nkaksi viikkoa. \"Asiat tuottavat huolia\", kirjoittaa Kihlman sieltä.\n\"Köyhyys on kuvaamaton. Kaikki arvot ovat epävakaisia. Molnträskin\ntilaa on hyvin hoidettu, mutta se ei sittenkään kannata. Tässä maassa\nnäyttävät saavan korkeimman koron ne, jotka eivät tee mitään. Jos\ntoimii, menee herunter (kumoon)\" -- --\n\nSunnuntaina 4 p:nä elok. erosivat matkustajat Vaasasta, \"kaupungista,\njoka edelleenkin sydämessäni on oikea kotikaupunkini\". Isossakyrössä\nkäytiin pappilassa. \"Naisväki oli kirkossa. Lauri (Stenbäck) yksin\nkotona, oli ystävällinen ja lapsellinen kuin ennen. Juotiin lasi\nyhdessä, jonka jälkeen me jatkoimme matkaa.\" Alavuuden majatalossa\nvietettiin muutamia tunteja Emma Candelinin kanssa, jonka rakkaus\nHannaan, entiseen hoidokkiinsa, oli entisellään. Helsinkiin\nsaavuttiin 8 p:nä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt alkava vuosi, syksystä 1867 syksyyn 1868, oli niinkuin tiedetään\nkovimpia, mitä kansamme on kokenut, ja Kihlmanillekin se oli\nraskaimpia hänen elämässään. Koulutyö oli kyllä helpompaa kuin ensi\nvuonna, mutta liikemiehenä hän sai juuri tänä aikana kokea mitä\nvaikeimpia yllätyksiä, jota paitsi kansalaisten luottamus kutsui\nhänet osalliseksi yleisiin puuhiin hädän lieventämiseksi.\n\nSeuraavat kirjeotteet ilmaisevat Kihlmanin tunteet ja mielenlaadun\nsyksyn alkupuolella:\n\n\"Kaikilta tahoilta\", hän kirjoittaa äidilleen (21/9), \"tulee tietoja\nhallasta, ja meidän on siis odotettava niitä kauhuja, joista\nkesällä usein puhuin. Odotan sanomia nälänhädän tuhoista sekä sen\nseuralaisista, varkauksista, ryöstöistä ja murhista. Tärkein apukeino\ntällä hetkellä olisi saada yhteinen kansa laskemaan varastonsa ja\nsen mukaan sekoittamaan jäkäläjauhoja taikinaan. -- Kehoita nyt heti\nkaikkia Kruununkyläläisiä siihen. Vielä voivat he myöskin kerätä\nlehtiä enentääkseen karjan rehua. Karjasta on nyt pääravinto saatava.\n-- Muutamilla seuduin kuulutaan tuumivan siirtymistä Venäjälle.\"\n\nV. Schaumanille hän kirjoittaa (29/9): \"Viikko viikolta olen aikonut\nkirjoittaa, mutta juoksevat tehtävät ovat aina estäneet minua siitä.\nSamalla aikaa olen kärsinyt pahasta tunnosta, etten ole täyttänyt\nvelvollisuuttani. Minulla on, sen huomaan usein, liiaksi työtä, ja\ntietoisuus siitä, etten ehdi suorittaa mitä olisi tehtävä, laskeutuu\npimeänä pilvenä elämäni ylitse. Voin sanoa useimpien surujeni\njohtuvan juuri tietoisuudesta, etten ole täyttänyt velvollisuuttani,\nsamoin-kuin iloisimmat hetkeni ovat ne, jolloin olen lakaissut kaikki\npuhtaaksi takanani.\" -- --\n\n\"Niin, olisihan nyt oikea aika ostaa maatila, jos vain tietäisi\nparempien aikojen koittavan. Mutta jos kurjuus vielä jatkuu\nvuodenkaan, niin onhan maamme kelvoton asuttavaksi. -- Ei vielä\ntiedetä, mitä valtio aikoo tehdä. Ja mitä se voikaan tehdä? Eihän\nhallitus voi elättää kokonaista kansaa. Lainata, sanotaan. Mutta kuka\ntahtoo meille lainata? Tiistaina on meillä neuvottelukokous. Minä\nehdotan, että me lainaamme valtiolle hopeamme (lusikat, kerma-astiat\ny.m.), jotka säilytettäköön valtion holvissa hypoteekkina juoksevasta\nsetelistöstä. Siten vapautettaisiin se hopea, joka nyt on siellä.\" --\n\nLokakuun 1 p:nä pidettiin kokous Seurahuoneella ja oli siihen\nsaapunut n. 500 osanottajaa. Siinä päätettiin panna toimeen yleinen\nrahankeräys Helsingissä, ja uskottiin sen johto 5-miehiselle\ntoimikunnalle, jonka jäseniksi tulivat: kuvernööri, parooni Walléen,\npormestari Zilliacus, konsuli L. Borgström, tehtailija Källström ja\nlehtori Kihlman. Apumiehikseen saisi toimikunta itse valita 15 muuta\nkansalaista. -- Näin sai Kihlman uuden tehtävän entisten lisäksi.\n\nSamoin kuin sodanaikana 1854 oli Kihlman nytkin levoton äitinsä\nvuoksi. Lokakuulla hän osti ja lähetti hänelle revolverin.\n\"Luonnollisesti äiti ei käytä sitä, mutta rengin (jonka tulee maata\nisossa rakennuksessa) täytyy harjoitella ampumaan pistoolilla.\" Sen\nohella hän kehoittaa äitiänsä viipymättä teettämään luukut akkunain\neteen. \"En pelkää mitään kruununkyläläisiltä, mutta Evijärveläisten\ny.m. kulkurien päähän voi helposti pistää ajatus tutkia rikkaan\nrouvan varastoja.\" Se joka ei kuitenkaan ottanut noudattaakseen\nneuvoja, oli vanha rouva. Turhaan poika yhä uudestaan muistutti\nasiasta; äiti pysyi vain tyynenä ja piti maassamme harvinaista\nvarokeinoa tänäkin aikana tarpeettomana. Eikä mitään tapahtunutkaan,\njoka olisi osoittanut hänen olettamuksensa vääräksi. Ja onhan\njäljestäpäin yleisesti tunnustettukin, että vaikka tänä surkeana\nnälänaikana hätä aiheutti rikoksia, niin tapahtui niitä kuitenkin\npaljon vähemmin kuin olisi saattanut odottaa. Lain ja oikeuden\nkunnioitus oli silloin maassamme suurempi kuin myöhempinä aikoina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on aika palata Kihlmanin liikemiestoimeen, joka niinkuin jo\nviitattiin tänä vuonna (1867) muodostui erinomaisen vaikeaksi. --\nMiltä asiat hänestä näyttivät tammikuulla, näemme kirjeestä Levónille\n(27/1): \"Pellavakehräämö tuottaa paljon puuhaa. Puuvillakehräämön\njohtokunnan jäsenyys (Vaasassa) ei vienyt paljon aikaa, ja jollei\nsiellä ollut vähän vaikeuksia, niin kyllähän ne täällä ovat\nsuuremmat. -- Viime syksynä olemme hypoteekkiä vastaan lainanneet\nSuomen pankista 300,000 mk., mutta lujassa ne ovat olleet. Nyt\nkun kurssi on noussut, on liikkeemme valoisampi (päämenekki oli\nnäet Venäjälle). Jos vain saisimme nauttia luottoa kolme vuotta,\nniin en epäile, että tämä suuri liike taas olisi kunnossa ja\njärjestyksessä, mutta sillä ajalla ei pitäisi jakaa ollenkaan taikka\nvain vähäpätöisiä osinkoja: kaikki olisi varattava, jotta päästäisiin\nitsenäisiksi. Mutta kuinka Wasastjernan siinä tapauksessa käy, sitä\nen tiedä, taikka oikeammin sen arvaa kyllä. -- -- Tähän saakka on\nTampereen yhtiö maksamalla osinkoja v:lta 1865 pitänyt Wasastjernaa\nyllä. Vielä on hänellä melkoisia summia saatavana, mutta kun hän on\nperinyt kaikki -- mikä tapahtunee kesäkuulla -- vasta silloin alkavat\nvarsinaiset vaikeudet. Tämä unter uns!\"\n\nHuolimatta varojen niukkuudesta hankittiin pellavakehräämöön uusia\nkoneita ja toimeenpantiin parannuksia 28,000 mk:lla, jota paitsi\nyhtiökokous kesäkuulla määräsi 75,000 mk uusia kutomakoneita\nvarten. Tämä osoittaa, ettei Kihlman ollut ainoa, joka luotti\npääliikkeen tulevaisuuteen. Sitävastoin tapahtui sulasta pakosta,\nettä paljon suurempia summia uhrattiin telakkarakennukseen. Kun\nnimittäin valtionvaroista -- J. V. Snellmanin vaikutuksesta --\noli myönnetty se 100,000 mk:n kiinnityslaina kymmeneksi vuodeksi,\njonka saannista yhtiön päätös laitoksen valmiiksi rakentamisesta\nriippui, oli työhön ryhdytty, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että\n1866 v:n tilintarkastajat (A. Nordensvan ja A. Meurman) oikein\narvostelivat telakkayritystä lausuessaan: \"huokeat rakennusaineet\nja vielä enemmän alhaiset kustannusarviot ovat tuottaneet Suomelle\nsen kalliimmat rakennukset ja yritykset\". Että nimittäin ivalliseen\nhuomautukseen, jossa helposti tuntee Meurmanin äänen, oli täysi syy,\nse näkyy seuraavasta. Maaliskuulla päätettiin telakan oheen perustaa\nkonepaja (jota pidettiin välttämättömänä sen toiminnalle ja jonka\nhuokeiden hintojen mukaan arvioitiin nousevan 16,000 mk:aan s.o.\n14,000 mk vähempään kuin tavallisina aikoina) ja joku aika myöhemmin\nosoittivat asiantuntijat, että itse telakka oli pidennettävä 266\njalasta 300 jalkaan. Näin ollen ei ollut ihme, että lainatut 100,000\nmk pian hupenivat. Ne loppuivat Kihlmanin ollessa Pohjanmaalla, eikä\nkyseessä ollut vähäinen lisä. Syyskuun 1 p:nä insinööri Stjernvall\nilmoitti, että vielä tarvittiin 130,000 mk, jolla summalla telakka\nmuka saataisiin valmiiksi kuukauden kuluessa. Asian ratkaisu\nlykättiin 4 p:nä lokak. pidetylle ylimääräiselle yhtiökokoukselle,\njossa johtokunta ilmoitti, että yhtiön puolelta oli yritykseen\njo pantu 193,850 mk ja että siihen vielä tarvittaisiin 100,000.\nKokous hyväksyi johtokunnan toimenpiteet ja myönsi vaaditun summan.\nMutta, sanoaksemme kaikki yhdellä kertaa, ei sekään riittänyt:\n100,000 mk:n sijasta meni 200,000 -- ja 18 p:nä kesäk. 1868 saatiin\nyhtiökokouksessa tietää, että telakka konepajoineen oli vienyt\nyhtiöltä yhteensä Smk 898,155:98! Silloin se kuitenkin jo oli\nsuorittanut laivankorjauksia 35,000 mk:sta.\n\nYmmärrettävää on, että johtokunta kerran ja toisenkin mietti, millä\nkeinoin yhtiö voisi päästä tuosta painajaisesta, mutta valtion\nmyöntämä laina sekä yritykseen kiinnitetty muukin pääoma pakotti\njatkamaan töitä.\n\nMitä huolia tämä tuotti Kihlmanille, on hän kertonut äidilleen\n(17/12 1867): \"Kun (Pohjanmaan matkaltani) palasin Helsinkiin,\noli ensimmäinen tehtävä hankkia enemmän rahoja (telakkaa varten).\nPellavien ostamiseen tarvittiin myöskin suuria summia. Ja kun\nlaskimme kaikki yhteen, huomasimme, että meidän oli hankittava puoli\nmiljoonaa. Ei ollut mieluinen asema lainata puoli miljoonaa tänä\nsyksynä, jolloin rahat ovat olleet niin harvinaisia. Meidän onnistui\nkuitenkin saada tämä summa pankeista. Nyt olisimme voineet elää\nrauhassa, mutta vähitellen osoittautui tarve paljon suuremmaksi.\nMe tarvitsimme lisää emmekä vähempää kuin neljänneksen miljoonaa.\nTämä neljännes miljoonaa on tuottanut minulle monta murheellista\nhetkeä ja paljon päänvaivaa. Nuo arkkitehdit (insinöörit?) ovat\nkauheaa joukkoa, he kun kirjoittavat kustannuslaskelmiinsa 2,\nmissä pitäisi olla 7. He houkuttelevat siten yrityksiin, jotka\nvoivat taittaa niskan herkkäuskoiselta. Telakka on niellyt\nmahdottomia, aavistamattomia summia. Mutta miten pitää raha-asioita\njärjestyksessä, kun ei tiedä, paljonko on menoja. Ja kuitenkin ovat\nmaksut suoritettavat, jotta ei työ seisahtuisi s.o. jotta ei ajan\ntavan mukaan tehtäisi -- vararikkoa. Kyseessä on ollut ylläpitää\nliikeyritystä, joka luultavasti rautatien jälkeen on Suomen suurin.\nUsein on näyttänyt pimeältä ja synkältä, mutta, Jumalan kiitos, tähän\nasti on päästy eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Huolissani\non minulla ollut verraton tuki Sixtus Calamniuksesta. Ilman häntä\nolisin uupunut. Nyt olemme tulleet niin kauas, että telakkarakennus\non valmistumaisillaan. Tiedämme ainakin kuinka paljon rahaa vielä\ntarvitaan. Reikä veneessä on tukittu, niin ettei se enää vuoda s.o.\nme voimme hallita menot, mikä tätä ennen on ollut mahdotonta.\"\nKirjoittaja lisää sitten, että hänellä taistellessaan yhtiön hyväksi\non myöskin ollut päämääränä pelastua niistä seurauksista, joilla\nonneton takaus Wasastjernan edestä on häntä uhannut. \"Olen tehnyt\ntyötä parempien aikojen toivossa.\" Kokouksia oli pidetty viime\naikoina Kihlmanin luona joka lauantai-ilta, mutta \"kuumimpana aikana\"\noli kokoonnuttu neljäkin kertaa viikossa.\n\nSamalla aikaa kuin telakka vihdoin lähestyi valmistumistaan,\nyritettiin vapautua siitä. Vuoden 1867 lopulla hierottiin kauppaa\nVenäjän kruunun kanssa, mutta toiselta puolen ei Pietarissa tahdottu\nmaksaa mitä pyydettiin, toiselta puolen ei täällä päin toivottu, että\ntärkeä laitos joutuisi vieraisiin käsiin. Asia raukesikin ja samoin\nyritys perustaa osakeyhtiö, joka ottaisi telakan haltuunsa. Se siis\njäi kuin jäikin vastaiseksi Tampereen yhtiön omaksi ja hoidettavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoin kuin Kihlman kirjeessään joulukuulla loi katsauksen\nsyyskauteen, on hän 7 p:nä kesäk. 1868 kirjoittamassaan kirjeessä\näidille kertonut saman lukuvuoden kevätkaudesta. Siitä seuraava ote:\n-- -- \"Lukukauden lopulla koulutyö säännöllisesti enentyy kertausten,\ntenttien ja konferenssien johdosta. Tänä vuonna työ kasvoi tavallista\nenemmän, syystä että senaatti peruutti suunnittelemamme korkeimman\nluokan. [Kirjeessä 15 p:ltä huhtik. 1868 määrättiin, että valmistava\nluokka oli lakkautettava ja koulun luokkien luku rajoitettava\n8:aan. Ks. V. T. Rosenqvist, Svenska Normallyceum 1864-1914, siv.\n24 ss.] Se tapahtui säästäväisyydestä. Mutta tästä peruutuksesta\nseurasi, että meidän täytyi suurimmassa kiireessä valmistaa 7:nnen\nluokan oppilaat (joiden meidän laskelmamme mukaan olisi tullut erota\nkoulusta vasta ensi vuonna) suorittamaan ylioppilastutkintonsa\nvuotta ennen. Se mitä olisi ollut luettava koko tulevana vuonna, oli\nnyt supistettava muutaman viikon aikaan, ja luonnollista on, että\nsekä opettajien että oppilaiden oli äärimmäiseen asti ponnistaminen\nvoimiansa. Tavalliset työpäivät eivät riittäneet. Monta sunnuntaita\nolen istunut koulussa, jotta oppimääräni tulisi suoritetuksi. -- --\nJa kun vihdoin tutkinto oli ohi, ryhdyin pitämään rippikoulua 10:lle\nkoulumme oppilaalle, ja sitä on jatkunut kaikki aamu- ja iltapäivät.\n-- Mutta, Jumalan kiitos, loppu lähenee, ja tämän viikon ummettua\ntoivon lepoajan koittavan minullekin.\"\n\n\"Ja tosiaan minä tarvitsenkin lepoa, sillä tämä lukuvuosi on ollut\nkauhea, niin täynnä se on ollut huolia ja murheita, jotka ovat\nvaatineet mitä suurimpia ponnistuksia. Toisinaan olen valvonut\nkauan öisin, saadakseni tehdyksi tärkeimmät tehtävät, ja kumminkin\novat huolet ja surut olleet jokapäiväisinä vieraina. On erityinen\nJumalan armo, että sittenkin olen pysynyt terveenä näinä kivulloisina\naikoina. Lavantauti on raivonnut täällä niinkuin muualla maassamme,\nja onhan niin että liikarasitus ja huolet tekevät ihmisen alttiiksi\ntaudille. Sairaus ja kuolema on korjannut uhreja ympärillämme.\nHelsingissä on kuollut jopa 100 henkeä viikossa. Isorokko vei\ntalonisännältämme, parooni de la Chapelleltä, yhden lapsen ja muuan\nhänen palvelijansa sairastui lavantautiin; mutta me kaikki olemme\nolleet terveinä. Jumala olkoon siitä kiitetty!\"\n\n\"Mutta jos minulla on ollut työtä ja huolia, joista olisi riittänyt\nkahdelle tai useammallekin, niin on minulla nyt se ilo, etten ole\npuuhannut turhaan. Ainakin jotain on aikaan saatu.\" Koulutyöhön\nnähden kirjoittaja sitten julkilausuu ilonsa siitä, että viidestä\nkoulun esikoisesta 3 oli saanut laudatur- ja 2 cumlaude-arvosanan.\nEdellisessä ryhmässä oli \"kaksi veljestä (Vilhelm ja Josua)\nJohansson, kirkkoherra J:n ja hänen rouvansa Schalinin poikia, siis\ntavallaan Kruununkylästä kotoisin, kaksi erittäin rakastettavaa,\nahkeraa, siveellistä ja vaatimatonta poikaa.\" --\n\n\"Mitä muuhun toimintaani tulee, niin ei senkään tulosta liene\npidettävä vähäpätöisenä. Tänä vuonna on laivatelakka rakennettu\nvalmiiksi, tulos, joka yksinään olisi riittävä palkkio. Se on jo\npari kuukautta toiminutkin. Luullakseni on nyt jo 13:s laiva sen\nsuojelevassa sylissä. Mahdottomia summia niellyt laitos on alkanut\njotain tuottaakin, ja jos jatko on niin hyvä kuin alku, niin on\nsyytä olla tyytyväinen. -- Telakan avajaisten juhliminen (20 p:nä\nhuhtik.) kuului johtokunnan välttämättömimpiin velvollisuuksiin.\nMeidän täytyi, miten vastahakoisia olimmekin esiintymään juhlallisen\nkomeasti, ryhtyä siihen itse laitoksen vuoksi, kiinnittääksemme\nsiihen yleisön ja asianomaisten huomiota. Asiamme oli tehdä juhla\njuhlalliseksi, ja sentähden kutsuimme kenraalikuvernöörin (kreivi\nAdlerbergin), senaatin, pankit ja kaupungin arvokkaimmat henkilöt.\nMinun oli itse mieskohtaisesti käytävä kenraalikuvernöörin\nluona pyytämässä, että hän suvaitsisi tulla saapuville. Ja\ntoimitusjohtajana oli minun esitettävä malja keisarille ja samoin\nkenraalikuvernöörille [Kutsutut vieraat vastaanotettiin ja puheet\npidettiin höyrylaiva Constantinin kannella, joka oli telakassa\nkorjattavana.]. Muillakin johtajilla oli kullakin maljapuhe\npidettävänä. Minä puhuin saksaa kenraalikuvernöörille, joka oli\nerittäin armollinen ja ystävällinen. Ilma oli ihana, ääretön\nihmispaljous oli kokoontunut, ja kallioon louhittu liehuvien lippujen\nympäröimä telakka-allas oli näöltään mahtava. Mutta juhlaa häiritsi\nse onnettomuus, että laivat eivät, niinkuin suunniteltu oli, päässeet\nsamana iltana solumaan telakkaan. Syy oli insinöörin, joka ei ollut\ntarkoin laskenut kaikkea, vaikka me monta kertaa olimme kehoittaneet\nhäntä siihen. Raittiissa kevätilmassa oli juomatavaroilla hyvä\nmenekki, ja huvi maksoi meille noin 170 markkaa mieheen. Johtokunta\nnäet ei tahtonut verottaa yhtiötä kemuista, niin ettei voitaisi\nsanoa, että huvitus oli toimeenpantu yhtiön kustannuksella.\"\n\n\"Mutta enemmän kuin telakkarakennus tyydyttää minua kuitenkin\ntoinen seikka, nimittäin se että yhtiö tänä vuonna on pelastettu\nperikadosta. Yhtiö todellakaan ei ollut pienessä vaarassa. Ne\näärettömät summat, jotka telakan rakentaminen vaati, saattoivat\nyhtiön mitä suurimpaan ahdinkoon. Usein emme nähneet edessämme\nmuuta kuin perikadon, ja se olisi ehdottomasti tullutkin, jollemme\nCalamnius ja minä nimillämme ja luotollamme olisi astuneet väliin.\nMeidän täytyi mennä takaukseen melkoisista summista, ja siihen\nsuostuimme pelastaaksemme yhtiön ja itsemme [Paitsi luotollansa\navusti Kihlman yhtiötä myöskin lainaamalla sille omia varojaan.\nV:sta 1867 v:een 1879 oli hänellä aina saatavaa yhtiöltä: 1869 vähin\nmäärä 11,482. 1871 korkein määrä 74,744 mk]. Jos näet yhtiö olisi\ntehnyt vararikon, olisi Wasastjernakin auttamattomasti hävinnyt, ja\nosakkeet olisivat menettäneet arvonsa ja minä ja kaikki ne, jotka\nolivat täytetakauksessa osakkeista, olisimme samalla joutuneet\nhäviöön. Kokouksemme, joissa etsimme pelastuskeinoja, kestivät\nkeskiyön ohitse, ja usein me erosimme epätoivo sydämessä ja näkemättä\nmuuta kuin uhkaavaa perikatoa. Oli aika, jolloin en tahtonut ostaa\nitselleni paitoja, koska pelättävissä oli, että ne samoin kuin muu\nomaisuuteni myytäisiin huutokaupalla takauksestani Wasastjernan\nedestä. Äiti uskokoon, että se aika oli kauhea. Mutta me uskalsimme\nluottaa tulevaisuuteen, heittämättä asiaamme menneeksi me taistelimme\nkarhuja vastaan, ja harrastuksillamme on ollut harvinainen menestys,\nvarsinkin kun ajattelee, miten aika on ollut kova. Meillä on ollut\nvoimakasta apua Suomen ja erittäin Yhdyspankilta. Calamnius on ollut\nverraton. Hänen taitonsa ja tuttavuussuhteensa ovat vaikuttaneet\ntavattomasti. Minun vuokseni hän on mennyt takauksiin, joihin hän\nei muutoin olisi myöntynyt. Erinomattain yhden kerran riippui\nkaikki siitä, kirjoittaisiko hän nimensä vai eikö. Hän epäröi,\nmutta seuraavana päivänä hän kirjoitti, ja ilon ja kiitollisuuden\nkyynelin saatoin minä ilmoittaa Hildalle ja Hannalle, jotka hädissään\nodottivat päätöstä, että olimme pelastetut. Niin on meidän ollut\nelettävä pelon ja toivon välimailla; ja siitä huolimatta on minun\ntäytynyt näyttää tyyneltä ja heittää luotani huolet, kun työ koulussa\nalkoi. Eihän se ollut helppoa yhtäkkiä asioiden ahdingosta asettua\nuskonnon rauhaan! Mutta, Jumalan kiitos, se aika on ohi ja parempi\naika on koittanut. Telakkamme on valmis, ja sulku saatu sen menoille.\nOlemme alkaneet saada siitä tulojakin. Olemme saaneet 155,000 markan\nlainan, jolla pahimmat karhut on nuijittu. Viimeiset viikot ovat\nolleet päivänpaisteisia: meillä on ollut enemmän rahoja kuin olemme\nvoineet sijoittaa. Totta kyllä emme ole huolista vapaita, kaukana\nsiitä, mutta nyt on kumminkin siedettävää. Ja mikä on pääasia:\nnäköala on valoisampi. On mahdollista, että telakka saadaan myydyksi,\nja jos se onnistuu ja me saamme rahamme takaisin, silloin on kirkas\ntulevaisuus edessämme.\"\n\n\"Sillä kannalla ovat asiat. Niin on Äidin Alfred saanut kärsiä\nheikkoudestaan, että antoi viekoitella itsensä takaukseen.\nToivoakseni olen jotain oppinut kärsimyksistä. Toivon nyt myöskin,\nettä pääsen vapaaksi takauksestani olematta pakotettu ostamaan\nosakkeet ja siten velkaantumalla, mikä näinä aikoina on niin\nvaarallista. Totta kyllä en ole vielä aivan varma, mutta, niinkuin\nsanottu, minulla on hyvät toiveet.\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin on Kihlman itse kuvannut sen talvikauden, josta hän Viktor\nSchaumanille kirjoitti: \"Kyllä minä nyt olen saanut kokea, mitä\nmerkitsee olla liikemies.\" Valitettavasti ei helpotus kuitenkaan\nollut pysyväistä laatua; vielä oli monta kovaa tulossa.\n\nKesäksi 1868 Kihlman vuokrasi perheelleen asunnon Bergas-nimisessä\ntalossa, Albergan kartanon vieressä, Espoossa, noin 11 venäjänvirstaa\nHelsingistä. Itsekin hän siellä oleskeli, vaikka hänen täytyi\nasioiden tähden tavan takaa käydä kaupungissa viipyäkseen siellä\npäivän ja parikin yhtä menoa. Haluten tavata äitiään kehoittaa\nhän tätä tulemaan Helsinkiin. Jos äiti tulee kyydillä Ruoveden\nRuhalaan, on hänen poikansa oleva siellä vastaanottamassa häntä, ja\nsitten matkustetaan yhdessä höyrylaivalla ja rautatietä perille.\nKihlman itse epäili lähteä Pohjanmaalle, sillä hän arveli, että hän,\njollei hän edellisenä kesänä olisi jättänyt asiain hoitoa toisiin,\ntottumattomiin käsiin, olisi voinut välttää ainakin osan talven\nvaikeuksista. Mutta miten houkuttelevasti matkaa kuvailtiinkaan,\nei vanha äiti uskaltanut lähteä rauhallisesta kodistaan, ja siitä\njohtui, että Kihlman sittenkin heinäkuun lopulla päätti tehdä\npikaisen matkan Pohjanmaalle. Oltuaan jonkun päivän Tampereella,\nhän 27 p:nä Hannan seurassa lähti sieltä Vaasaan, Pietarsaareen ja\nKruununkylään. Pietarsaaressa-käynti varsinkin jätti Kihlmaniin hyvän\nvaikutelman, sillä, kirjoittaa hän jälestäpäin, \"vanhat ystävät ja\nhyvät liikkeet alkavat tulla yhä enemmän harvinaisiksi\", ja siellä\nhänellä oli ainakin yksi kumpaakin lajia -- nimittäin V. Schauman\nja luujauhomylly. Kruununkylässä oli vanha äiti kyllä terveenä,\nmutta paljon surullisia yksityistietoja Kihlman siellä sai nälkäajan\nkauhuista. Vanha ruustinna oli tehnyt parastaan toimittaakseen\napua pitäjäläisilleen, ja Kihlman puolestaan oli Helsingistä\nkäsin koettanut auttaa häntä. Rouva Kihlman oli m.m., niinkuin jo\nennen (ks. I.) on mainittu, itse lainannut noin 40 à 50 tuhatta\nmarkkaa voidakseen antaa lainoja puutteenalaisille. Ja minkälainen\nhänen lainaliikkeensä oli, se tuli näkyviin pari vuotta myöhemmin\ntapahtuneessa perunkirjoituksessa. Kaikkiaan oli pitäjäläisille\nlainattuna noin 150,000 mk; velallisia oli noin 220, useimmat (ehkä\n200) talollisia, torppareja, käsityöläisiä, mutta myöskin muutamia\nmaakauppiaita, säätyhenkilöitä ja itse seurakunta (1600 mk).\nEnimmäkseen olivat lainat muutaman sadan markan suuruisia, ani harva\n3-400. Suuri osa oli v:silta 1867-69, mutta paljo jo 1860-luvun\nalulta ja joku 1850-luvultakin. -- Lainat, joiden vakuutena ei ollut\ntakausta eikä kiinnitystä, maksettiin kuitenkin vuosien kuluessa\ntakaisin 6 % korolla. V:n 1877 lopulla oli maksamatta vain 12,000 mk.\nViimeiset maksettiin vasta 1886, ilman että mainittavaa poistoa oli\ntehty. Epäilemättä olisi nämäkin suoritettu varhemmin, jollei Kihlman\nolisi myöntänyt äitinsä palvelijoille, Lotalle ja Britalle, oikeutta\nnostaa korot näistä lainoista. Samalla kuin hän hankki heille oman\ntuvan lähellä kirkkoa, turvasi hän heille siten toimeentulonkin,\npalkkiona 30 vuoden uskollisesta palveluksesta. -- Määrältään\nruustinnan lainat eivät olleet suuria nykyajan käsityksen mukaan,\nmutta nälkävuosina pelasti 4-600 mk:n lainakin talollisen hädästä,\njoka kaasi niin monen Pohjanmaalla. Vaikka suurin osa lainoista,\nniinkuin kerrottu on, maksettiin vasta lainanantajan kuoleman\njälkeen, todistavat hänen kirjeensä, että hän itsekin ennätti todeta\nhädän opettaneen kruununkyläläisille säästäväisyyttä.\n\nElok. 13 p:nä oli Kihlman jälleen kotona; Hanna sitä vastoin oli\nAlavuudelta poikennut Keuruulle vieraillakseen sukulaisten luona.\n\nVaikka vuodentulo 1868 jälleen oli hyvä, ei sentään piankaan\nvapauduttu pitkällisen hädän seurauksista. Siten sai Kihlmanin\nperhe nyt vasta osansa kulkutaudeista, jotka olivat koko vuoden\nriehuneet maassa. Sen jälkeen kuin Kihlman tyttärineen oli lähtenyt\nKruununkylästä, sairastui siellä Mathilda Grönvall lavantautiin,\nja samoin kävi Hanna Kihlmanin hänen palattuaan Keuruulta.\nMolemmat toipuivat kuitenkin, mutta onnettomammin päättyi kolmas\nsairauskohtaus. Kihlmanin ollessa matkalla oli 4-vuotias Siegwarth\nsairastunut punatautiin eikä hän ollut vielä entisellään, kun\nperhe elokuun lopulla muutti kaupunkiin. Päin vastoin oli pojan\nruuansulatus edelleen huono ja hänen koko olentonsa surkastunut.\nNäin olivat asiat lokakuun viime päiviin asti, jolloin lapsessa\nhuomattiin kurkkumätä, jota vastaan ei apua saatu. Siegwarth kuoli\n2 p:nä marrask. Tämä kuolemanisku oli kova kokemus vanhemmille.\nMuistaen että hänen äitinsäkin oli kerran menettänyt samannimisen\npojan, esikoisensa, Kihlman kirjoittaa hänelle (6/11): \"Siegwarth\noli toivehikkain lapsistamme. Hänellä oli Oswaldin syvyys ja Enzon\niloinen luonto. Hän oli meidän kaikkien lemmikki ja ansaitsikin olla\nsitä, sillä hyvien lahjojensa ohella hän oli olennoltaan hurskas ja\ntottelevainen. Ja tämä komea, voimakas, sydämellinen, kuuliainen,\nälykäs poika, tämä herttainen lapsi on mennyt. Meilläkään, Äiti, ei\nollut onnea Siegwarthiimme nähden, jos näet on onnea saada pitää\nluonaan se, jota rakastaa. Hänen kärsimyksensä olivat kauheita. -- --\nKuolemassa loppuivat hänen tuskansa ja meidänkin kärsimyksemme\nlieventyivät; mutta Äiti tietää, mitä merkitsee tuollaisen\nSiegwarthin menettäminen, -- onhan se samaa kuin puukolla leikata\npois osa sydäntä.\" -- -- \"Ah, ettei Äiti saanut nähdä kelpo Si'tämme.\nHän oli niin kelpo, niin herttainen, ja hänellä oli niin kauniit,\nsuuret, ymmärtäväiset silmät. Äidin suruinen poika Alfred.\" -- Ennen\nkuukauden loppua synnytti rouva Kihlman viidennen poikansa, joten\nlapsia jälleen oli kolme elossa, vaikka kuolema sen jälkeen kuin\nHelsinkiin tultiin oli vienyt kaksi. Vasta tulleelle annettiin nimi\nHenrik Rafael.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietysti Kihlman ei tänäkään raskaana aikana ollut vapaa\nliikemieshuolista. Pellavayhtiön velkojen hoito aiheutti alituista\npuuhaa, joka painoi sitä enemmän, kun osakkaat eivät yksimielisesti\nkannattaneet johtokunnan harrastuksia yhtiön hyväksi. Pellavatehdas\noli 1867 tuottanut voittoa Smk 211,733:51. Mutta koska yhtiö telakan\nvuoksi oli vaarallisesti velkaantunut, ei johtokunta voinut ehdottaa\nosingonjakoa. Syystä että tilintarkastajat olivat samaa mieltä,\njätettiin asian ratkaisu ylimääräiseen kokoukseen 31 p:nä lokak.\nKuinka siinä kävi, kertoo Kihlman äidilleen (2/11): \"Vaikka yhtiö\nkärsii mitä suurimmasta rahanpuutteesta ja juuri sen vuoksi ei voi\nansaita, ja vaikka Calamnius ja minä vakuutimme, että rahoja ei ole\njaettavaksi osakkaille, ja vaikka useimmat läsnäolevista näillä\npätevillä perustuksilla olivat sitä mieltä, ettei osingonjakoa voitu\nottaa puheeksikaan, päätti kokous kuitenkin, että 5 prosenttia oli\njaettava s.o. vähintäin 90,000 mk. Johtokunnan, siis etupäässä minun,\ntulee nyt tehdä 90,000 mk. Wasastjerna se oli, joka saneli tämän\njärjettömän päätöksen. Pelastaakseen itsensä ei epäillä saattaa muita\nonnettomuuteen taikka ainakin vyöryttää huolensa muiden päälle.\nKahtena yönä olen tuskin nukkunut ollenkaan pelkästä levottomuudesta,\njoka kaikilta tahoilta ahdistaa sydäntäni. Olen tehnyt työtä\nvahvistaakseni yhtiön voimia, ja nyt tällä odottamattomalla\npäätöksellä turmellaan kaikki ponnistukseni. En voinut uskoa,\nettä ihmiset saattaisivat olla siihen määrään mielettömiä, että\npäättäisivät semmoista, jota ei voida toteuttaa, ei ainakaan ilman\nmitä suurimpia vaivoja ja kaikissa tapauksissa yhtiön vahingoksi.\nMutta _tämän täytyy jäädä meidän keskiseksi asiaksi_.\" -- Pari\nviikkoa myöhemmin ilmoittaa Kihlman äidilleen, että hänen takauksensa\nWasastjernan edestä oli siten muuttunut, että Levón ja hän nyttemmin\nvastasivat ainoastaan 100,000 mk:sta eikä 150,000:sta niinkuin ennen.\nTätä hän piti melkoisena helpotuksena.\n\nEdellisestä näkyy, kuinka totta Kihlman sanoi kirjoittaessaan\n(äidilleen 7/2 1869): \"Tampereen kehräämö kykenee kehräämään minulle\nhuolia, jotka seuraavat minua kouluun ja vuoteelleni.\" Ja kun Essen\ntapansa mukaan oli ivallisesti puhunut hänen rahapuuhistaan, hän\nselittää (6/5 s.v.), mitä häneltä vaadittiin: \"Essen ei tehnyt hyvin\nsanoessaan, että minä harjoitan opintoja tullakseni raha-asiain\npäälliköksi. Kenties on ihmisiä, jotka uskovat sellaista pilaa ja\nkäsittävät sen niin, että minä todella ajattelen sellaista. Totta\non, että minä pakosta olen joutunut hoitamaan suurta liikettä.\nPellavakehräämö käyttää, kun se on täydessä työssä, 2000 Lb\npellavia viikossa, siis noin 100,000 Lb vuodessa, mikä 10 markan\nmukaan leiviskältä tekee yhden miljoonan markkaa. Lisäksi tulee\njokapäiväinen palkka n. 1000:lle työläiselle, kustannukset haloista,\nvalosta, öljystä, lähetyksistä, vakuutuksista y.m., niin että menot\npyöreässä luvussa nousevat 1 1/2 miljoonaan vuodessa eli 29,000\nmk:aan viikossa. Kun nyt kumminkin pääoma vaihtuu kerran vuoden\nkuluessa, niin täytyy puolen mainitusta summasta -- siis noin 750,000\nmk -- riittää liikepääomaksi.\" Ja juuri tämän liikepääoman hankinta\ntuotti johtokunnalle ja erittäin Kihlmanille yhä uusia huolia. --\nMitä keväällä 1869 yritettiin pulman suorittamiseksi, oli Kihlman\nvähää ennen (myöskin äidilleen 24/3) esittänyt seuraavin sanoin:\n\"Tampereen asiat ovat jälleen tuottaneet huolia ja pakottaneet\nponnistamaan kaikkia tarjona olevia voimia. Tämä liike kärsii\noleellisesta puutteesta, liikepääoman puutteesta. Kuinka voidaan\nliikkua, kun ei ole liikepääomaa? Kuinka esim. ostaa pellavia, kun\nei ole rahaa millä ostaa? Köyhän täytyy aina maksaa kallis hinta.\nNiin kauan kuin Tampereen yhtiö on köyhä, täytyy sen kalliisti maksaa\npellavansa, ja niin kauan kuin asiat käyvät huonosti, on tulos huono.\nMuutos on aivan välttämätön, muuten menee päin mäntyyn. Ja muutos\non siinä, että saadaan pääoma, joka ei ole paljon 800,000 mk:aa\nalempi. Tämän hankkiminen on lähinnä kuluneena aikana ollut huolieni\nesineenä. Myönnettävä on, että tehtävä ei ole helppo. Tässä maassa\nja nykyisenä aikana saada 7 à 800,000 mk:n seisova laina on todella\nvähän ihmeellistä. Olen kuitenkin uskaltanut yrittää ja laatinut\nsuunnitelman sitä varten, ja se on vaatinut paljon miettimistä ja\naikaa. Koska en kuitenkaan voi antaa ajastani päivällä, joka kuuluu\nkoululle, olen ollut pakotettu käyttämään öitäni sitä varten. En\nvielä tiedä, menestyykö yritykseni. Toivon kuitenkin, ettei työni\nole ollut turha, vaan että siitä koituu hyvää sille yhtiölle, jonka\nomaisuus on uskottu käsiini. Varmaa on, että olen itse saanut\nselvemmän käsityksen asioista ja että esitykseni ovat herättäneet\nmyötätuntoa. -- Sillä välin on tehdas toiminut lakkaamatta, ja\nmenekki Suomessa on melkoisesti enentynyt. Jo näkee, mitä yksi\nainoa hyvä vuosi vaikuttaa. Pian pankit ratkaisevat asiamme. Jumala\nsuokoon, että parempi tulevaisuus koittaisi!\"\n\nKihlmanin ehdotus oli että Suomen pankki ja Yhdyspankki vapauttamalla\nhypoteekkinä sidotut raaka-ainevarastot antaisi yhtiölle lainan, joka\nkiinnitettäisiin sen rakennuksiin. Tähän pankit suostuivat siten,\nettä edellinen lainasi 366,000 ja jälkimmäinen 144,000 mk kolmeksi\nvuodeksi, kumminkin sillä ehdolla, ettei mitään osinkoja jaettaisi\nosakkaille ennenkuin lainat oli suoritettu. Vaikka ainoastaan puolet\noli myönnetty siitä, mitä Kihlman oli laskenut olevan tarpeen, oli\nnäin kumminkin vähäksi ajaksi huojennusta saatu. \"Tätä suunnitelmaa\nvarten\", Kihlman kirjoittaa V. Schaumanille (16/6 1869), \"olen\ntehnyt paljon laskelmia ja kirjoittanut ja juossut ja puhunut; kun\nse vihdoin toteutui, oli minulla oikean voitonilon hetki. Mutta\nsuunnitelma on vain puoleksi toimeenpantu. Jäljellä on uudistus itse\ntehtaassa.\" --\n\nMitä sanat \"uudistus itse tehtaassa\" merkitsevät, selviää erinäisistä\nKihlmanin kirjeistä, joista päättäen pellavatehtaan tuotantoon ja\npaikalliseen johtoon nähden oli ilmennyt sangen ikäviä seikkoja.\nSekä kehräämön että kutomon tuotteita vastaan oli tehty painavia\nmuistutuksia: langat ja kankaat olivat laadultaan epätasaisia ja\nosaksi kovin heikkoja, joten ostajain luottamus tehtaaseen oli\nhorjautettu. Syy tähän näyttää lähinnä olleen isännöitsijässä,\nZuhrissa, jolla oli tapana Venäjältä ostaa huonoja pellavia.\nKihlmanin tiedonantaja oli (ei omasta aloitteestaan, vaan pyynnöstä)\nkonetehtaan johtaja, insinööri H. Kaufmann, jonka toimintaan Zuhr\nmyöskin oli omavaltaisesti sekaantunut. Koska johtokunta muutenkin\noli huomannut, että viimemainittu, -- \"jolla kenties oli monta\nhyvää puolta, mutta joka varmaan ei kyennyt hoitamaan niin suurta\nliikettä\" -- joko ei osannut taikka ei tahtonut valvoa yhtiön\nparasta, päätettiin hänet erottaa ja ottaa hänen sijalleen Porin\ntulitikkutehtaan isännöitsijä, Ruotsista kotoisin oleva kauppias\nF. E. Wahlgren. Asia ratkaistiin yhtiökokouksessa kesäkuulla, ja\noli isännöitsijän vaihdos tapahtuva elokuun 1 p:nä. Tämän ohella\noli Kihlman päättänyt käyttää kesälomansa tehtaan työjärjestyksen\nja tuotevarastojen seikkaperäiseen tutkimiseen, koettaakseen,\neikö mahdollista olisi poistaa aiheet muistutuksiin ja palauttaa\nyleisön luottamus tehtaaseen. Siinä tarkoituksessa muutti Kihlman\nkesäksi maalle lähelle Tampereen kaupunkia. \"Asun nyt perheineni\",\nhän kirjoittaa (V. Schaumanille 10/7 1869), \"Anttilan rusthollissa\nlähellä Pirkkalan kirkkoa ja Nokian koskea. Talo on jotenkin\nränstynyt ja kurja. Salin katto vuotaa neljästä kohden, kun sataa.\nMutta jos ilma on kaunis, käy täällä eläminen. Lähin ympäristö on\nniinkuin tavallista hämäläisessä kylässä. Mutta jos kävelen 15-20\nminuuttia, niin tapaan mitä kauneimpia näköaloja. Kalaa (kuhia)\nsaa ostaa tarpeeksi, rapuja pyydämme itse. -- -- Joka viikko käyn\nkaupungissa hoitamassa kehräämön asioita. Täällä on Augiaan talli\nsiivottavana. Miten isännän silmä onkaan kallis! Aikoja sitten olisi\nminun pitänyt olla täällä; mutta luulin, että läsnäoloni olisi\nhyödytön. Luulin niiden, jotka ovat antautuneet tälle työalalle,\nymmärtävän kaiken paremmin kuin minä. Kokemus on kuitenkin johtanut\nminut siihen vakaumukseen, ettei saa pitää itseään liian halpana eikä\nliiaksi luottaa n.s. ammattimiehiin. -- Olojen järjestäminen täällä\nnäyttää tekevän minulle mahdottomaksi matkustaa Pohjanmaalle, mikä on\nminulle hyvin tuskallista.\" --\n\nEräänä epätoivon hetkenä (pyhäaamuna 18/7) Kihlman kirjoittaa\nTampereelta vaimolleen: \"Pelkään, etten enää kauan jaksa pysyä\njohtajatoimessani. Kaikki vaivani näyttävät turhilta. Miksi siis\njatkaisin? Kokeakseniko enemmän tuskia? Mutta kun tuskat nousevat\nvissiin määrään, koituu siitä vahinkoa yhtiölle, terveydelleni,\nviralleni, perheelleni. Mutta toiselta puolen, miten tulemme\ntoimeen, jos tulot yhdellä kertaa vähenevät niin suuresti. Niinkuin\nnäet, olen kovin alakuloinen. Venäjän kurssi on taas alennut\nnoin 3 penniä, ja huonoja tuotteita entisiltä ajoilta on tullut\nnäkyviin. Tämä on niin masentanut mieltäni, etten eilen illalla\ntahtonut saada unta. Voi niitä ihmisiä! Miten tunnottomasti ja\nkevytmielisesti he käsittelevätkään toisten omaisuutta! Se on liian\ntraurig (surullista)! -- Minä ikävöin tänään kirkkoon, ottaakseni\nosaa julkiseen jumalanpalvelukseen.\" -- Siihen vastasi rouva (19/7),\nettä ikävintä olisi hänen (Kihlmanin) itsensä vuoksi, jos hänen\nuhrauksensa ja kärsimyksensä näyttäytyisivät turhiksi ja hänen\ntarkoituksensa parantaa yhtiön asioita jäisi saavuttamatta. \"Jos\nSinun täytyy luopua toivostasi, niin olen minäkin sitä mieltä, ettei\nSinun pidä kauemmin pysyä paikallasi, ei millään ehdolla. Meidän\n_täytyy_ järjestää elämämme, niin että sittenkin tulemme toimeen.\" --\n\nKun ajattelee Kihlmanin luonteenlaatua yleensä ja hänen harvinaista\ntunnollisuuttansa, ei ole ihmeteltävää, että hän alkoi syyttää\nitseäänkin siitä epäjärjestyksestä, jonka hän huomasi tehtaassa\nvallitsevan. Eikö häntä voitaisi, näyttää hän miettineen, oikeuden\nmukaisesti tehdä vastuunalaiseksi siitä, että hän nyt vasta oli\nperehtynyt asioihin? Että hän todella mietiskeli sellaista ja samassa\nentistä tuskallisemmin kärsi asemastaan, sen todistaa seuraava\note Essenin kirjoittamasta kirjeestä (Töölö 12/8 1869): \"Rakas\nystävä ja veli! Olen saanut pitkän surullisen kirjeesi, lukenut sen\nsuurella osanotolla ja sitten heittänyt sen tuleen -- varokeino,\njoka oli kylläkin raskas, mutta kenties välttämätön. Se antoi minun\nluoda katseen nykyiseen sisälliseen maailmaasi, katseen, joka --\nen tahdo salata sitä -- oli kyynelien sumentama. Olen kyllä voinut\nkuvitella, että se toiminta, jolle viimeisinä vuosina olet ollut\npakotettu uhraamaan enimmän osan ajastasi ja voimistasi, ei ole\nollut joissakin määrin häiritsemättä sisällistä elämääsi, ja niin\nsentähden, että se on pitänyt Sinua alituisessa levottomuudessa,\nkuin myöskin sen vuoksi, että se on vetänyt Sinut pois korkeimmista\nharrastuksista, joista yksistään _Sinä_ voit saada tyydytystä. Mutta\nSinä olet kuitenkin tähän saakka, huolimatta kaikista murheista ja\nvaikeuksista, näennäisesti ollut hyvällä mielellä -- ja minä olen\ntodella ihmetellyt miehuuttasi ja voimaasi. Nyt sitä vastoin näyttää\nsielusi joutuneen syvään, kauheaan masennukseen. Sinä mietiskelet,\nmitä onnettomuuksia ehkä tulet vetämään omaistesi ylitse, ja\nkirouksia, joita odotat maan ja kansan puolelta. Toivon, että se\noli tilapäinen _ahdistus_ (anfäktning), jonka jo olet torjunut,\nainakin siten, ettet ole antautunut sen valtaan.\" -- Tämän jälkeen\nseuraa rohkaisevia ja lohduttavia sanoja. -- \"Kärsi, rakas Veli,\nmitä Sinun täytyy kärsiä; tee työtä ja puuhaa mitä jaksat: mutta\nkaiken aikaa heitä kaikki Herran huomaan, sillä hän huolehtii\nkuitenkin Sinusta.\" Tunnustaen että tämä kehoitus oikeastaan on\nollut tarpeeton hänen puoleltaan, kirjoittaja päättää: \"Koska kärsin\nkanssasi, täytyy Sinun myöskin jakaa lohdutus minun kanssani.\" --\nRaskas ja tuskallinen oli siis Kihlmanille 1869 v:n kesä, mutta hänen\ntyönsä ei ollut turha. Että hän todella aikaansai uuden järjestyksen\ntehtaaseen, sen osoittivat ne kunniapalkinnot, jotka yhtiö jo\nseuraavana vuonna kahdessa eri näyttelyssä sai tuotteistaan. Pietarin\nteollisuusnäyttelyssä annettiin sille näet kultamitali ja Turussa\narvolause: \"erittäin kiitettäviä\".\n\nSen jälkeen kuin Kihlman oli joutunut samalle paikkakunnalle kuin\nEssen ja Ingman, ei hän kenenkään ystävänsä kanssa ollut ahkerammassa\nkirjeenvaihdossa kuin V. Schaumanin. Aiheena siihen oli tietysti\nheidän yhteinen liikkeensä, mutta myöskin vanha ystävyys. Samoin\nkuin äidilleen Kihlman Schaumanillekin purkaa sydämensä, kun huolet\nhäntä painavat, ja ystävän myötätuntoiset vastaukset keventävät hänen\nmieltään. Tämän todistaa moni lause. Kun esim. Kihlman (15/9 1869)\noli kertonut Oulu-laivasta saaneensa lähetyksen viinirypäleitä,\njotka Schauman oli \"poiminut 64:nnen asteen kohdalla pohjoista\nleveyttä\", hän lisää: \"Riennän esittämään sydämelliset kiitokseni\nuseissa suhteissa rakkaasta lahjasta. Voin vakuuttaa, että osaan\nantaa arvoa rypäleille, jotka olet kasvattanut Pohjanmaalla ja jotka\nolet lähettänyt minulle lahjaksi. Paljon katkeran ohella tarjoo\nelämä joskus suloistakin. Kiitos tästä suloisuudesta.\" Ja kirjeensä\nsaman vuoden lähinnä viimeiseltä päivältä Kihlman päättää: \"Jumala\nsiunatkoon Sinua siitä, mitä olet minulle ollut tänä vuonna! Eläköön\nrauha ja onni kodissasi tulevana aikana. -- Tosi ystäväsi.\" --\n\nNäistä kirjeistä saamme tietää, että tämä syksy, mitä Kihlmanin\nliikemiestoimeen tulee, ei suinkaan ollut vähemmän tuskallinen kuin\nedellinen aika. Ensiksikin mainittakoon, että Gust. Wasastjernan\nkauan odotettu vararikko elokuulla tuli tosiasiaksi. Kihlmanille se\ntietenkään ei ollut mikään yllätys, sillä hän tiesi, miten asiat\nolivat, paremmin kuin kukaan muu, ja kirjoittaen äidilleen (19/9)\nhän arvosteli tapahtumaa sanoilla: \"huono pää ja hyvä sydän ovat\ntehneet lopun hänen (Wasastjernan) suuresta omaisuudestaan.\" Mutta\nniinkuin tiedämme koski asia läheltä häntä itseäänkin. Tammikuulla\nhän oli kirjoittanut äidilleen puhuessaan yhtiön tuottamista\nhuolistaan: \"Onhan todella kummallista, että minä, joka koko\nelinaikani olen ollut riippumaton mies, nyt yhtäkkiä olen joutunut\nsemmoiseen asemaan, että eteisen kellon soidessa säpsähdän pelosta,\nettä tulija on joku kehräämön karhu.\" Lokakuulla perittiin häneltä\nitseltään Yhdyspankin puolesta 100,000 mk, josta hän Levónin ja\n(myöskin vararikontehneen) Gid. Wasastjernan kanssa oli takauksessa.\nSilloin hän jälleen kirjoitti äidilleen (13/10): \"Minua ei ole vielä\nkoskaan velottu oikeuden kautta. Sen vuoksi minä omituisin tuntein\nvastaanotin paperin, varsinkin kun niin suuri summa oli kyseessä.\" --\nSe häntä kumminkin rauhoitti, että panttina olevat yhtiön osakkeet\nolivat myytävät ja koko vararikko-juttu selvitettävänä, ennenkuin\nhänen maksunsa suuruus oli lopullisesti tiettävissä ja suoritus\ntapahtuva. Siitä huolimatta sattui eräs toinen seikka, joka todisti\nhänen luottonsa kärsineen siitä, että tiedettiin hänen olevan\nsekaantunut Wasastjernan asioihin. Kihlman oli näet Pietarsaaren\nkauppiaan Ph. U. Strengbergin kanssa takauksessa 16,000 mk:n\nsuuruisesta lainasta, jonka V. Schauman vuosia sitten oli saanut\nyliopistolta. Syksyn kuluessa vaadittiin nyt, että Schauman joko\nhankkisi lisää vakuutta taikka suorittaisi velan, ja syynä oli se,\nettä Kihlmanin vakavaraisuus oli joutunut epäilyksen alaiseksi. Kun\nkumminkin asianomaiset olivat saaneet tietää, että sekä lainanottaja\nettä Strengberg kumpikin yksistään pystyivät vastaamaan velasta,\nperuutettiin vaatimus sillä ehdolla, että velka ensi vuotena\nlyhennettäisiin 25 %:lla. \"(Ehdoton) peruutus\", kirjoittaa Kihlman,\n\"olisi tietänyt, että oltiin erehdytty, eivätkä sellaiset herrat\n(prof. Liljenstrand y.m.) mielellään myönnä erehtyneensä.\"\n\nMiten ikävää tämä olikaan, oli kuitenkin Tampereen yhtiön asema\nnyt niinkuin ennenkin varsinainen huolien synnyttäjä. Asiat olivat\nnäet kehittyneet sille kannalle, että ratkaistavana oli, eikö\nollut oikeinta ja viisainta lopettaa liike s.o. tehdä vararikko?\nYlimääräisessä kokouksessa 6 p:nä lokak. johtokunta ilmoitti, että\ntarvittiin pellavien ostoon 4 à 500,000 mk, osinkojen maksamiseen\nv:lta 1867 (kupongeista, jotka olivat joutuneet vieraisiin käsiin)\n74,000 ja Suomen pankille eräästä Wasastjernan velasta, joka oli\nkiinnitetty yhtiön konetehtaaseen, 102,857:14, mutta kassassa oli\nvain 4,200! Kun lisäksi pankit olivat kieltäytyneet myöntämästä\nenempää luottoa, näytti tie auttamattomasti nousseen pystyyn.\n\nKokouksessa tehtiin useita ehdotuksia, joiden lähempi käsittely\nuskottiin johtokunnalle ja kahdelle varta vasten valitulle\napumiehelle, mutta rahapula jäi vastaiseksi entiselleen. Ja nyt\nlienee tapahtunut se, minkä Kihlmanin omaiset hyvin muistavat,\nvaikkei asia lähteissämme ole mainittu. Johtokunta päätti näet\neräänä iltana, että asianomainen konkurssi-ilmoitus oli tehtävä\nseuraavana päivänä! Kihlman ei saanut unta koko yönä, ja asiaa\nmiettiessään hän alkoi epäillä, oliko vielä oikea hetki tullut, ja\nhän jätti päätöksen toimeenpanematta. Kaupungilla hän sitten kohtasi\nCalamniuksen, ja tämä kertoi ajatelleensa samaa. Yhdessä olivat he\nsitten menneet neuvottelemaan erään Yhdyspankin johtomiehen kanssa,\nja kuuluu tämä omalla vastuullaan myöntäneen heille sen luoton,\njota ilman ei päätös olisi ollut peruutettavissa. Näin päästiin\nuuteen ylimääräiseen yhtiökokoukseen 6 p:nä marrask. Silloin\njulkilausuttiin ajatus, että oli perustettava uusi \"Pellavayhtiö\",\njonka tuli avustaa vanhempaa yhtiötä raaka-aineen hankinnassa. Tuuma\ntoteutettiin, ja ensin 140,000, myöhemmin 255,000 mk:n pääomalla\nuusi yhtiö suorittikin tehtävänsä, samalla kuin neuvottelut pankkien\nkanssa veivät niin suotuisiin tuloksiin, että tulevaisuus vuoden\nvaihteessa tuntui valoisalta, jopa turvatulta. Sopimus pankkien\nkanssa -- mikä pääasiassa sisälsi, että pankit suostuivat muuttamaan\nyhtiölle antamansa lainat kuoletuslainoiksi, joista kahden vuoden\npäästä suoritettaisiin 4 % korkoa ja 4 % kuoletusta -- vaikutti\nnäet itse asiassa, että yhtiö tästä lähtien alkoi hitaasti, mutta\ntasaisesti edistyä. Menestyksen todistuksena mainittakoon, että\ntelakka v:lta 1869 tuotti puhdasta voittoa n. 10,000 mk (s.o. noin\n5 %), että yhtiön nettotulo samalta v:lta nousi n. 107,600, v:lta\n1870 n. 170,600 ja v:lta 1871 n. 436,000 mk:aan sekä että velkoja\nlyhennettiin vv. 1869-1871 jopa 646,000 mk:lla. -- Kihlman sanoi\njo 1869 v:n \"rehellisesti tehdyn\" tilinpäätöksen tulosta todella\nyllättäväksi (verkligen öfverraskande); se hänestä todisti mitä\njohtokunta aina oli uskonut, nimittäin että \"liikkeessä oli paljon\nelinvoimaa\" (laamanni J. Ekströmille Vaasassa 11/5 1870). --\n\nSyventymättä yksityisseikkoihin otettakoon tähän vain pari\nkohtaa V. Schaumanille lähetetyistä kirjeistä, joissa kuvastuu\nKihlmanin mielentila syksyllä ja vuodenlopulla 1869. Ennenkuin\nasiat olivat selvinneet, hän kirjoittaa (5/11): \"En tahdo puhua\nsiitä, mitä olen kokenut Helsingin-aikanani. Mutta minusta on\nkuin olisi minua koko ajan paahtimella paistettu, kuumuuden\nenentyessä kuukaudesta kuukauteen. Huippukohta on pian saavutettu.\nMinusta tuntuu nyt jo niin kuumalta, ettei luulisi voivan tulla\npaljon kuumemmaksi. -- Kumminkin olen, Jumalan kiitos, vielä\nterve enkä mikään allapäin-kulkija (hufvudhängare).\" -- Kun hätä\noli voitettu, Kihlman lausuu (30/12): \"Oli kehottavaa kuulla,\nettä Sinä minun ominaisuuksieni nojalla toivot minun onnistuvan\nläpäisemään vaikeudet.\" [Kihlman oli aina kiitollinen hänelle\nosoitetusta tunnustuksesta. Niin hän 24/9 1869 humoristisesti\nkirjoittaa J. Ekströmille Vaasassa: \"Jokainen moraalinen tuki,\njoka minulle annetaan, vaikuttaa minuun niinkuin suuri venäläinen\ntratta Tampereelta(!)] Älköön toivosi joutuko häpeään! Ja nyt\nvoin ilahduttaa Sinua sanomalla, että ainakin tätä nykyä asema\njälleen on parempi. Tämä syksy on ollut kauhea. Ei rahoja eikä\nluottoa, vaan alituisia hedelmättömiä keskusteluja pankkien kanssa.\nKyseessä on ollut pysyä säikähtymättä, vaikka toiset ovat olleet\nmasennuksissaan, mutta toiselta puolen myöskin olla koettamatta\nhyödyttömästi väistyä välttämättömän edestä, sanalla sanoen: oikein\narvostella asemaa ja toimia sen mukaan järkähtämättä ja antamatta\nvastoinkäymisten pelottaa taikka väsyttää. Se, joka hylkää itsensä,\njoutuu muittenkin hylkäämäksi. Ensimmäinen tulevaisuuden ehto on,\nettä itse luottaa siihen. Olen uskaltanut luottaa pellavakehräämön\nja tuon onnettoman telakan tulevaisuuteen, ja, Jumalan kiitos,\nuskoni on siirtänyt vuoria. Taistellen olemme pyrkineet eteenpäin\ntähän päivään saakka, olemme pakottamalla hankkineet itsellemme\ntoisen etuuden toisen perästä, jopa luottoakin, ja minä olen\nvoinut päättää vuoteni verraten tyynellä mielin. Huolissani on\nSixtus Calamnius nyt niinkuin ennenkin ollut uskollinen ja lähin\ntukeni. Usealta muultakin olen saanut hyvää kehoitusta ja apua,\nesim. Esseniltä, Felix v. Willebrandilta, Magnus Gaddilta y.m. Emme\nsaaneet rahoja pellavain ostoon; silloin perustimme pellavayhtiön\nentisen yhtiön rinnalle. Edellinen perustettiin siinä tarkoituksessa,\nettä se ostaisi suomalaisia pellavia, myydäkseen samat pellavat\nPellavakehräämölle. Tämä jälkimmäinen voi nyt viikko viikolta\nlunastaa pellavia pellavayhtiöltä ja tulee siten toimeen paljon\nvähemmällä liikepääomalla. Pellavat tulevat kyllä vähän kalliimmiksi\nkehräämölle, sillä pellavayhtiöllä täytyy tietysti olla jotakin\nhyötyä kaupasta; mutta se merkitsee vähemmän. Pääasia on, että\nkehräämö nyt voi jatkaa työtään ja toivoa. Muutamassa päivässä\nonnistui pellavayhtiön saada kokoon 200,000 mk. Siten, ystäväni,\npäätän vuoteni mitä kuumimpien taistelujen jälkeen rauhassa, ja\nolen täynnä kiitollisuutta menneen ajan myötä- ja vastoinkäymisten\njohdosta.\" --\n\nTähän lisättäköön vain: jos Kihlmanin taistelu, jonka edellisessä\nolemme ääripiirtein kuvanneet, olikin raskas, jopa monesti\ntuskallinen ja epätoivoinen, niin oli hänen voittonsakin\nsuuriarvoinen. Maan suurimman liikeyrityksen pelastaminen häviöstä on\nnäet pidettävä oikeana suurtekona varsinkin silloiseen taloudelliseen\nelämäämme nähden, sillä laajalle olisi tehtaiden vararikon tuhoisa\nvaikutus ulottunut. Jopa sanotaan Kihlmanin olleen sitä mieltä, että\nTampereen yhtiön vararikko olisi voinut viedä Yhdyspankinkin, maan\nainoan yksityispankin, turmioon. Aivan erinomaisessa määrässä oli\ntämä taistelu kysynyt Kihlmanin parhaimpia luonteenominaisuuksia:\ntahdon lujuutta, tarmoa ja sitkeää kestävyyttä toiselta puolen\nja toiselta punnitsevaa älykkäisyyttä, tunnollisuutta ja\nalttiiksiantaumusta -- entisestä hitaudesta ei näkynyt jälkeäkään!\n\nLuonnollista on, ettei Kihlmanin liikemiestoimi rajoittunut\nTampereen yhtiön hoitoon, vaan tuottivat hänen yksityisetkin asiansa\nhänelle melkoista puuhaa. Kerrotun rinnalla ei tällä kuitenkaan ole\nmainittavaa merkitystä. Sitä vastoin ansainnee tässä merkitä, että\nKihlman, joka jo Vaasassa oli ottanut osaa Yhdyspankin sikäläisen\nhaarakonttorin johtoon, Helsingissä tuli yhä enemmän perehtyneeksi\nsaman pankin asioihin ja hoitoon. Yhtiökokouksessa 14 p:nä maalisk.\n1867 hän näet valittiin pankkivaliokunnan (hallintoneuvoston)\nvarajäseneksi, ja syksystä 1868 hän näyttää säännöllisesti\nolleen kokouksissa läsnä, kunnes hän 1872 valittiin vakinaiseksi\njäseneksi, jommoisena pysyi v:een 1880. Onko hän tässä asemassa\njotakin huomattavampaa vaikuttanut, ei ole tiedossa. V:lta 1869\nmainittakoon sentään yksi seikka, joka ei liene ilman merkitystä\nhänen luonnekuvaansa nähden. Eräässä haarakonttorissa oli tullut\nilmi melkoinen vajaus kassassa, ja muuan syyllisen sukulainen oli\nluvannut korvata sen sillä ehdolla, että asia pidettiin salassa.\nKun pankkivaliokunnan oli päätettävä, oliko tarjous vastaanotettava\nvai asia vedettävä oikeuteen, lausui Kihlman ensimmäisenä, että\npankin ja osakkaiden edun kannalta olisi parasta hyväksyä tarjous.\nSillä, arveli hän, jos vedotaan oikeuteen, ei rangaistus tule\nolemaan asianmukainen (tillbörlig), eikä pankki saa korvausta.\nKihlmanilta, joka yleensä kannatti periaatetta: Schädliche Wahrheit,\nich liebe dich mehr als die nützliche Lüge (Vahingollinen totuus,\nsinua rakastan enemmän kuin hyödyllistä valhetta), olisi ehkä\nvoinut odottaa toisenlaista lausuntoa; mutta arvattavasti vaikutti\nhäneen toiselta puolen se, että hän valiokunnan jäsenenä oli\nvelvollinen valvomaan pankin etua, toiselta se, että tuomioistuin ei\nhänestä ollut ehdottoman oikeuden julkilausuja. Muutoin valiokunta\nyksimielisesti kannatti hänen mielipidettään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin useasta kirjeotteesta on nähty, piti Kihlman, miten\npaljon aikaa ja voimia hän uhrasikin liikepuuhiinsa, kuitenkin\nopettajatointaan tärkeämpänä tehtävänään. Eikä hän tyytynyt\nainoastaan virkavelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen, vaan otti\nhän, mikäli mahdollista oli, myöskin osaa niihin vapaaehtoisiin\npedagogisiin harrastuksiin, jotka normaalikoulun perustamisen\njälkeen ja yhteydessä olivat Helsingissä ja maassa yleensä\nvirinneet. Näiden harrastusten julkiset ilmaisuvälineet olivat:\nSuomen pedagoginen eli kasvatusopillinen yhdistys ja sen Helsingissä\ntoimivan keskusosaston julkaisema aikakauskirja, jotka molemmat\nolivat alkaneet toimintansa 1864. Jo ensi syksynä Kihlman tultuaan\nHelsinkiin valittiin aikakauskirjan toimituskuntaan, mihin paitsi\nnormaalikoulun yliopettajia kuuluivat professorit Z. J. Cleve ja Z.\nTopelius. Todistuksena siitä, että Kihlman kuului toimitukseen, ei\nkuitenkaan puheenaolleilta vuosilta paitsi virkaanasettajaisesitelmää\nvoida mainita muuta kuin kirjoitus: \"Prinssien kasvatuksesta\" (1868),\nsillä hän oli aina hidas esiintymään julkisuudessa. Kirjoitus, osaksi\nruotsinnos, osaksi mukaelma saksalaisesta tutkielmasta, tuntuu\nnimestä päättäen käsittelevän meille aivan sopimatonta aihetta,\nmutta \"köyhässä maassamme on prinssejä ja prinsessoja enemmän kuin\nvoisi luullakaan\", väittää Kihlman. Ylhäisillä nimityksillä hän\ntarkoittaa varakkaiden ja korkeiden arvohenkilöiden lapsia, joita\non pilattu hemmottelevalla kasvatuksella ja yksityisopetuksella.\nNäin käsitettynä on aine tarjonnut mukailijalle tilaisuutta\nmieltäkiinnittäviin ja opettaviin huomautuksiin. -- Ahkerammin ja\nmerkittävämmin Kihlman otti osaa kasvatusopillisen yhdistyksen\ntoimintaan.\n\nJo 4 p:nä jouluk. 1866 keskusteltiin koulun kurinpitokeinoista,\nminkä aineen Kihlman oli ehdottanut käsiteltäväksi, muka saadakseen\nneuvoja ja johtoa kokeneemmilta. Esittäessään omat mielipiteensä\nsanoi hän luottavansa sanan voimaan ja luulevansa, että se useimmissa\ntapauksissa riittäisikin, mutta toiselta puolen arveli hän myöskin,\nettä vanhaan käskyyn: \"kurita poikaasi niin kauan kuin toivoa on\nolemassa\", sisältyi todellista pedagogista viisautta. Toisinaan oli\nhänestä ruumiillinenkin rangaistus paikallaan, mutta hyvä olisi, että\nkoulu olisi yhteydessä kotien kanssa, jotta tarpeen tullen vanhemmat\nitse kurittaisivat lapsiaan; opettajien tulisi siihen ryhtyä\nainoastaan vanhempien puutteessa. Keskustelu päättyi siihen, että\nyksimielisesti arveltiin ruumiillista kuritusta voitavan puolustaa\nainoastaan äärimmäisenä keinona. -- Aihetta ottamaan asian puheeksi\nlienee Kihlman saanut siitä, että hänen vanhimpien oppilaidensa\njoukossa oli ollut erinäisiä toisesta koulusta normaalikouluun\nmuuttaneita poikia, jotka tottelemattomuudellaan kiusasivat häntä.\n[Kaksi kertaa sanotaan Kihlmanin kurittaneen paria näistä roikaleista\n(\"drasuter\") ruumiillisella rangaistuksella (korvapuustilla). Aiheena\noli ilmeinen tottelemattomuus. \"Tottele taikka läimähtää!\" Poika\nei totellut ja läimähti.] Myöhemmin hänellä ei ollut sellaisia\nvaikeuksia -- ei ainakaan mieskohtaisessa suhteessaan oppilaisiin.\n\nMuista kysymyksistä, joiden käsittelyssä Kihlman huomattavammin\nesiintyi, mainittakoon vielä 13 p:nä lokak. 1868 esillä ollut,\nnimittäin tanskalaisten kansanopistontapaisten oppilaitosten\ntoivottavuudesta ja mahdollisuudesta Suomessa. Aloittaen\nkeskustelun Kihlman totesi, ettei meillä ollut samoja edellytyksiä\nkansanopistoille kuin Tanskassa, ei valtiolliseen elämään enemmän\nkuin kansakoulujen suorittamaan esityöhön katsoen, mutta \"ei meillä\nollut varaa eikä aikaa odottaa kansakoulujen esityötä\". Hänestä\noli viipymättä ryhdyttävä kansanopistojen aikaansaantiin, ja\nolivat hänen mielestään papeista ja maalla asuvista sivistyneistä\nensimmäiset kansanopiston opettajat saatavissa. \"Vaatimuksia ei saa\nasettaa korkealle. Minun mielestäni pappi hyödyttää enemmän, jos hän\nopettaa ympäristöään viljelemään kaalia, kuin jos hän koettaa antaa\nsille jotain korkeampaa; sillä ensi askel tosi-inhimillisyyteen on\nkuitenkin inhimillinen ravinto. Kun vaikutin opettajana maaseudulla,\nsain tilaisuutta kokea, mitä pystyy aikaansaamaan lähimmässä\npiirissään, jollei pelkää vaivoja.\" -- Helposti näkee, että Kihlman\nnälkävuosien vaikutuksen alaisena arvosteli kansanopistoja ensi\nkädessä käytännöllisen hyödyn kannalta; mutta olkoonpa niinkin, hänen\nsanoissaan ei ainakaan huomaa vanhoillisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitsi sitä, mitä on kerrottu Kihlmanin liikemiestoimesta, tapahtui\n1869 muutakin huomattavaa, jopa semmoista, joka suuresti vaikutti\nhänen elämäänsä. -- Huhtikuun 1 p:nä senaatti kielsi normaalikoulun\nsuomalaisen osaston kolmannen luokan perustamisen. Normaalikoulun\nsuunnitelmaan kuului, niinkuin tietty on, myöskin täydellisen\nsuomalaisen osaston aikaansaaminen ruotsalaisen rinnalle, ja 1867 ja\n1868 olikin 1:nen ja 2:nen luokka toimeen pantu. Mainittu odottamaton\nkielto oli alkuna suomalaisen koulun historiassa mainioksi tulleeseen\nkiihkeään taisteluun suomenkielisen normaalikoulun olemassaolosta,\ntaisteluun, joka välillisesti johti lukuisien suomalaisten\noppikoulujen perustamiseen. Tapahtuman johdosta Kihlman kertoo V.\nSchaumanille (16/4): \"Täällä ollaan levottomia ja kiihoittuneita,\nkun senaatti on lakkauttanut normaalikoulun suomalaisen osaston.\nFennomaanit tahtovat mennä suoraan keisariin saadakseen muutosta.\"\nVäliaikaisesti autettiin asia niin, että professorit C. G. v.\nEssen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, mol. oik. kandidaatti W. Lavonius\nja toht. P. Tikkanen anoivat lupaa saada omalla kustannuksellaan\ntoimeenpanna kyseessä olevan kolmannen luokan. Vastaus oli myöntävä,\nja luokka alkoikin toimia syyslukukauden alusta, mutta helmikuussa\nsuvaitsi H. Maj:ttinsa määrätä, että luokka (maaliskuun alusta!) oli\nylläpidettävä valtion varoilla. -- Huhtikuun 15 p:nä vahvistettiin\nValtiopäiväjärjestys. \"(Sen johdosta) on täällä ollut paljon touhua\nmenneen viikon loppupäivinä\", Kihlman kirjoittaa (V. Schaumanille\n21/4). \"Kahtena iltana peräkkäin oli juhlavalaistus, ja ihmiset\nkoettivat olla iloisia, mutta emme me suomalaiset osaa iloita. Jos\ntulee katovuosi taikka jos meille annetaan valtiollinen vapaus, niin\nme emme kylläkään ole samalla tuulella, mutta ulkonaisesti olemme\ntuskin muuttuneet. Emme me voi oikein innostua: jos riemumme nousee\npariin kolmeen hurraa-huutoon, niin se jo hämmästyttää monia hyviä\nkansalaisia.\" -- \"Eilen oli suuri kansalaisjuhla Ritarihuoneella\",\nhän jatkaa kertomustaan 23/4. \"Juhlan jälkeen kokoontui muutamia\nKleineh'lle, ja siellä vietettiin pari tuntia tavallista hupaisemmin\nkuunnellessa lämpimiä, innokkaita puheita. Ainoastaan piispa Schauman\noli kutsuttu.\" --\n\nLähemmin kuin mainitut seikat koski Kihlmania koululaitoksen\nhallinnossa tapahtunut muutos, joka vuoden lopulla tuli\ntosiasiaksi. Uuden Kirkkolain vahvistamisen kautta 9/12 1868 (laki\njulistettiin 6/12 1869 ja astui voimaan 1/7 1870) oli koululaitos\nerotettu kirkon yhteydestä, ja 24/11 1869 säädettiin yhteinen\nkouluylihallitus oppi- ja kansakouluja varten. Tämä oli niinkuin\nolla piti säätyjen toivomusten mukaan, mutta kouluylihallituksen\nkokoonpano muodostui täydelliseksi yllätykseksi. Kihlman kirjoittaa\nsiitä äidilleen (28/11): \"Yleisesti puhutaan täällä nyt uudesta\nkouluylihallituksestamme. Se oli todellinen yllätys. Ei kukaan\nollut ajatellut niitä henkilöitä, jotka nimitettiin siihen. Miten\nvoisikaan uskoa, että koulun johtoon asetettaisiin henkilöitä, jotka\novat koululle vieraita. Olimme luulleet, että semmoiset henkilöt,\njoilla on kokemusta koulualalla s.o. jotka ovat pedogogeja, parhaiten\njohtaisivat koulua. Mutta näyttää siltä kuin olisi tämä käsitys\nväärä. Koulu on siinä suhteessa omituinen laitos, että sille saadaan\nparhaimmat johtajat semmoisista, jotka eivät ole siihen perehtyneet.\nLohdutuksenamme on, että koulu on korotettu arvossa, kun senaattoreja\n(kirkollis- ja siviilitoimituskuntain päälliköt J. Ph. Palmén ja S.\nH. Antell jäseninä) ja kenraali (Kasimir von Kothen päällikkönä) on\nasetettu sen päähän. Olkoon lopputulos hyvä, vaikka alku näyttää\njotenkin oudolta.\" -- Vielä ankarammin Kihlman toisissa kirjeissä\narvostelee samaa asiaa, kun näet senaatti Kothenin esityksen mukaan\noli ehdottanut dosentti C. Synnerbergin, prof. G. Frosteruksen ja\nvain yhden ainoan varsinaisen pedagogin, normaalikoulun rehtorin Jul.\nBergrothin, ylitarkastajiksi. Pitkästä kirjeestä Osk. Ranckenille\n(joka yhteen aikaan oli ollut kyseessä ylitarkastajanvirkaan, vaikka\nKothen sitten hylkäsi hänet) otamme muutamia rivejä: \"Surullista on\nnähdä, miten kansakuntaa on petetty luottamuksessaan hallitukseen\nniin tärkeässä asiassa kuin maan lasten kasvatus. Merkillisintä\non, että viranomaisten mielestä asiaan perehtymättömät pystyvät\nsitä paremmin hoitamaan kuin asiantuntijat. -- Pedagogina oleminen\nmelkein estää kelpaamasta hallintomieheksi. -- (Ei-pedagogien)\nmielestä on pedagogiikka ja metodiikka jotain ala-arvoista, jota\nvoi oppia käden käänteessä.\" Sellaisia mielipiteitä sanoo Kihlman\nkuulleensa \"erään koulun hallintomiehen, senaattori Palménin suusta\".\nTämä on hänestä loukkaus pedagogeja kohtaan, \"mutta pahempi on\nse loukkaus, joka on kohdannut kansakuntaa asiassa, joka on sen\nkaikkein pyhimpiä. Kansakunnalla itsellä ei ole sananvuoroa tässä\nkysymyksessä, vaan sitä pidellään kuin lasta. Kansakunta ei kykene\nkasvattamaan lapsiaan, ei edes valitsemaan kasvattajia; toisten on\nhoidettava se asia. Kumminkin kansakunta jossakin määrin on ansainnut\ntämän kurituksen. Miksi vaieta kaikkiin ylioppilastyhmyyksiin\nnähden?\" [Syynä Kothenin, kenraalin, nimittämiseen päälliköksi ja\nkouluylihallituksen kokoonpanoon muutenkin sanottiin olleen keisarin\ntyytymättömyyden erinäisiin ylioppilasten y.m. mielenosoituksiin,\njotka muka osoittivat huonoa kasvatusta koulujen puolelta. Ks.\n_E. G. Palmén_, Johan Philip Palmén, s. 546-47.] Kuitenkin hän\ntoivoo kouluneuvostoista jonkinlaista vastapainoa ylihallituksen\nuudistuspyrinnöille. -- \"Niin me tuumimme. Muutoin minä, tapani\nmukaan, en ole ollenkaan epätoivoinen vastoinkäymisessä. Olen\noppinut, että kaikki on muuttuvaista. 'Hvarje vinter har vår, och ett\nhopp har hvar höst, och i morgon hvar midnatt förgår!' Sen vuoksi\nluottakaamme tulevaisuuteen.\" --\n\nMutta asia ei ollut Kihlmanille tärkeä ainoastaan yleiseltä kannalta,\nvaan mieskohtaisestikin. Mitä se merkitsi hänelle, lausuu hän\nkirjeessä äidilleen (28/12): -- \"niinpiankuin Bergroth poistuu, olen\nminä vararehtorina kiinni. Muihin tehtäviini täytyy minun vielä\nyhdistää huolestuttava ja vastuullinen toimi, s.o. ottaa rehtorina\nhoitaakseni maamme suurinta koulua, jossa on 3-400 oppilasta.\nEn näe mitään keinoa vapautua tästä taakasta; sillä minulle on\nsanottu, ettei asia suinkaan parane, jos toimitetaan uusi vaali-,\nvaan valitaan minut silloin virallisesti rehtoriksi. Mitä teenkään,\nen pääse rehtorin virasta ainakaan, ennenkuin minut on huomattu\nkykenemättömäksi siihen. Ja tämä taakka on raskas. Ennen aikaan, kun\nlapsia saatiin kurittaa, saattoi tarttua vitsaan, kun eivät hyvät\nsanat tepsineet. Mutta nyt ei ole vitsaa olemassa, vaan on nykyajan\nlapsista tehtävä ihmisiä ilman vitsaa. Mutta nykyajan lapset eivät\nole parempia kuin entisetkään. On olemassa kilttejä ja pahankurisia.\nEdellisiä johdetaan ilman kuritusta. Mutta jälkimmäiset menevät\nniin kauas kuin mahdollista, tietäen voivansa niin tehdä ilman että\nkirvelee. Sentähden on kurinpito vaikea asia. Ja kumminkin on kuri\npidettävä voimassa, taikka menee kaikki hullusti. Poikien täytyy\noppia ja tietää huutia, se on oleva heidän tietonsa a ja o, alku\nja loppu. Se on minun perusohjeeni. Jollei sitä opita hyvällä,\non se opittava pahalla. Niin kasvattaa Jumala. Hän opettaa meitä\ntietämään huutia, eikä säästä vitsaa. Niin ovat asiat. Mutta eikös\nole, rakas Äiti, omituista, että minut asetetaan tälle paikalle,\nettä minut, jolla ei ole edes maisterinarvoa, pannaan maan etevimmän\noppilaitoksen etupäähän? Muiden täytyy hakea virkaylennystä\nhuolimatta heidän koreista todistuksistaan. Minut ylennetään\nhakemattani ja vastoin tahtoani. Tässä kaikessa näen kuitenkin\nkorkeampaa johtoa. Minä menen minne minua kutsutaan ja sanon\narkkipiispa Wallinin tapaan:\n\n    Guds vishet skall jag ödmjukt vörda\n    Och hoppas på hans godhet än;\n    Och lyftar han ej af min börda,\n    Han ger mig kraft att bära den.\n\n    Han lätta skall för mig det svåra\n    Och i det mörka gifva råd.\n    Hans vägar äro icke våra,\n    Men sanning äro de och -- nåd.\n\n    [Sun, Herra, viisaus ja valta\n    ja hyvyyteesi luottaa saan;\n    jos pois et laske taakan alla,\n    mua autat sitä kantamaan.\n\n    Suot valon neuvottoman teille,\n    mua autat ahdistuksissain.\n    Ja vaikka ihmeelliset meille,\n    on tiesi totuus -- armo vain.\n\n        (Ilta Koskimiehen suomennos.)]\n\n\"Kun työ koulussa enentyy, tulisi minun päästä liikehuolista ja\n-puuhista. Olen vakavasti koettanut päästä irti, mutta minua ei\ntahdota vapauttaa. Minulle tarjotaan apua ja työn helpotusta,\nmutta ei tahdota, että luovun toimitusjohtajan toimesta. En tiedä\nvielä, miten käy. Jättää toimi tietäisi, että menettäisin noin 4000\nmk:n tulon. Rehtorin palkkio ei liene suurempi kuin noin 1200 mk.\nRehtoriksi rupeaminen ja johtajantoimesta luopuminen tuottaa siis\nminulle rahallista tappiota. Jos olisi mahdollista yhdistää molemmat\ntehtävät, niin olisi se hyvä koululle ja kehräämölle ja itselleni\neli kukkarolleni. Mutta kahden herran palveleminen samaan aikaan\nmenestyy harvoin. Kumpikin toimi on tärkeä, ylen tärkeä. Mutta\nusean sadan lapsen hoito on mielestäni tärkeämpi, ja se toimi on\nasetettava kaiken edelle.\" -- Seuraavana päivänä kirjoittamassaan\nkirjeessä äidilleen Kihlman vielä koskettelee kysymystä uudesta\nkouluylihallituksesta: \"Dagbladissa N:o 296 oli johtava kirjoitus\nkouluylihallituksesta, jossa tekijä [Kihlman sanoo piispa Schaumania\ntekijäksi, mutta peruuttaa tiedon myöhemmässä kirjeessä. Sittemmin\nsaatiin tietää, että kirjoituksen tekijä oli toht. O. Donner, jota\nsiitä sakotettiin 300 mk:aan.] vakavin sanoin moitti sitä mitä\ntapahtunut oli. Kirjoitus herätti mielipahaa. Kenraalikuvernööri\nkutsui kokoon senaatin ja tämän täytyi itse jouluaattona antaa\nvirallinen muistutus (skrapa) painoylihallitukselle, joka oli\nantanut kirjoituksen esiintyä. Kova aika näyttää olevan tulossa\nvaltiollisessa suhteessa. Luvallista on vain kiittää sitä, mitä\ntehdään.\"\n\nTammikuun 11 p:nä 1870 oli sanomissa luettavana uutinen Bergrothin\ny.m. nimityksestä, ja sen johdosta Kihlman s.p:nä kirjoitti\näidilleen: \"Kirjoitan, en sen vuoksi, että iloitsisin uudesta\nvirastani. Se on vaikea ja tärkeä toimi, jossa on hyvin huomattu\n(observerad). Mutta kirjoitan sen tähden, että minulla vielä on\naikaa. Lukukauden alettua ei minulla liene paljon aikaa yksityiseen\nkirjevaihtoon. Minun on melkein asuttava koulussa. Minun on\nsiellä oltava silloinkin, kun minulla itselläni ei ole tuntia --\njärjestyksen ylläpitämistä varten. Siis kuusi tuntia joka päivä\nkoulussa. -- Enkä ole vapautettu pellavakehräämön johtajantoimesta.\nMinua ei ole tahdottu päästää, vaan on minun täytynyt luvata koettaa\nkestää siinäkin.\" Avustajana, s.o. kirjanpitäjänä, hän sanoo\nkoettavansa käyttää Hannaa, joka aina oli saapuvilla.\n\nKevätlukukauden alusta 1870 Kihlman siis joutui yliopettajavirkansa\nohella hoitamaan normaalikoulun rehtorintointa, eikä hän siitä\neronnut ennenkuin 1895 -- 25 ja puolen vuoden päästä. Miten hän\naluksi pelkäsikään tätä taakanlisäystä, huomasi hän ennen pitkää\nvoimansa riittävän siihenkin. Ei ollut täyttä kahtakaan kuukautta\nkulunut, ennenkuin hän kirjoitti edelläkävijälleen Bergrothille,\njoka silloin oli tarkastusmatkalla (5/3): \"Rehtorinvirka on ollut\nvähemmän raskas kuin luulin. Sen kautta olen tullut uudella siteellä\nkiinnitetyksi kouluun. Olen tullut poikia lähemmä kuin ennen, jolloin\nolin ainoastaan opettaja, ja kosketus heihin on tehnyt miellyttävän\nvaikutuksen. Joskin kosketus toisinaan on aiheutunut rikkomuksista,\non tutkimus tähän saakka vienyt siihen päätökseen, että rikkomus on\njohtunut ajattelemattomuudesta, poikamaisuudesta eikä siveellisestä\nkehnoudesta.\" --\n\n[Tässä sopinee ehkä kertoa pari kuvaavaa kaskua Kihlmanista näillä\ntaikka vähän varhemmilta ajoilta. Niissä ilmenee hänen luonteensa\nsuoruus ja huumori. -- Vuosina 1867-69 oli maisteri (sittemmin\npankinjohtaja) Felix Heikel tuntiopettajana normaalikoulussa. Hänen\ntuntinsa olivat hajoitetut pitkin viikkoa ja senvuoksi vaikeat pitää\nmielessä. Kerran hän unohti yhden tunnin, klo 4-5 i.p., mutta\nhuomattuaan sen, joskin liian myöhään, riensi hän kouluun. Eteisessä\ntuli Kihlman häntä vastaan, ankaran näköisenä, ja kysyi: \"Voitko,\nFelix, sanoa kenen olisi pitänyt opettaa 4-5 neljännellä luokalla?\"\n-- \"Kyllä, minun itseni -- mutta minä unohdin sen.\" -- \"On jotain,\njota ei koskaan saa unohtaa, se on -- velvollisuuksiansa, muista se!\"\n-- Tämän sanottuaan Kihlman kääntyi mennäkseen, mutta samassa hän kai\ntunsi olleensa liian ankara, ja hän lisäsi: \"Muutoin tapahtui minulle\nsamoin eilen.\" --]\n\n[Useimmin kuultuja juttuja on toinen, jota yksityiskohtiin nähden\nkerrotaan eri tavoin, joskin pääasiassa yhtäpitävästi. Tässä erään\naikalaisen toisinto:]\n\n[Kerran tuli Kihlman silloisen auskultantin (sittemmin\nseminaarinjohtajan) F. W. Sundwallin kanssa eräälle luokalle\naloittaakseen tunnin. Hän huomaa heti, että eräs säännöttömyydestään\ntunnettu oppilas S. on poissa ja samoin kaksi hänen asuintoveriaan.\nSilloin Kihlman pyytää Sundvallia hoitamaan tunnin ja menee itse\nulos, ottaa ajurin ja ajaa suoraan noiden oppilaiden kotiin, missä\naivan oikein tapaa heidät. Pojat pitävät lystiä ja juovat punssia.\nRehtori istuutuu hänkin -- pitämään tutkintoa. Sillä aikaa oli\nmuutama toveri samalla luokalla (myöhemmin kirjailijana tunnettu K.\nZ.) aavistanut Kihlmanin tarkoituksen olevan yllättää poissa-olevat.\nHän pyytää lupaa mennä ulos ja ottaa vuorostaan ajurin rientääkseen\ntoverien luokse. Saapuessaan sinne hän tempaa oven auki ja huutaa\nkynnykseltä: \"Nyt on piru irti (nu är fan lös)!\" -- kuullakseen heti\nKihlmanin äänen vastaavan: \"Hän on jo täällä (han är redan här)!\"\nVasta silloin tulija huomaa, että rehtori oli ennättänyt ennen häntä.\nSitten Kihlman jatkaa: \"Minä näen, Z., että sinulla on hyvä sydän\n(kun näet tahtoi pelastaa tovereitaan). Mene heti takaisin\nkouluun!\" --]\n\nToinenkin muutos Kihlmanin elämässä tapahtui tänä vuonna: hän menetti\nvanhan äitinsä. Miten luonnollinen tuo tapaus itsessään olikin, voi\nkuitenkin ymmärtää, että se syvästi koski häneen -- niin läheinen ja\nluottamuksellinen oli äidin ja pojan väli ollut, ja niin tottunut oli\njälkimmäinen elämään äidinrakkauden olemassaolon tietoisuudessa.\n\nViimeinen lahja kotoa saapui Kihlmanille uudenvuoden-aattona --\n5 paria sukkia. \"Se oli lahja, jota osaan pitää arvossa, se oli\näidinlahja. Kiitos, hyvä Äiti! Minä oikein rakastan hyviä sukkia.\"\n\nSamassa kirjeessä (11/1 1870) Kihlman lausuu: \"Uusi vuosi on alkanut.\nEläköön Äiti terveenä ja onnellisena tämänkin vuoden minun ja\nomaisteni iloksi. Rauhallinen vanhuus on kaunis auringonlasku kauniin\npäivän jälkeen. Vanhuus ei ole eikä sen tule olla elävä kuolema.\nVanhuus on elämän ylänkö (högland), jäinen laki, mutta kukkia ja\neloa alla. Ulkonainen muuttuu, ruumis heikkenee ja huononee, mutta\nulkonainen ei ole kaikki, majaa enemmän on henki, joka asuu majassa.\nHenki ei vanhene, sillä se ei kuole. Hengen elämä voi virkistyä\ntomuelämän huvetessa. Sen vuoksi voivat vanhuksen vuodet tulla elämän\nihanimmiksi. Saakoon Äiti nauttia tästä ihanuudesta! Ja saakoon Äiti\ntehdä sitä kauan!\"\n\nKirjeenvaihtoa jatkuu vielä kevääseen saakka, ja aiheena oli\nvarsinkin vaikeanlainen tauti, joka oli kohdannut pikku Lorenzoa.\nToukokuun keskivaiheilla tuli kumminkin tieto, että vanha rouva\noli vaarallisesti sairastunut keuhkokuumeeseen. Kihlman olisi\nmielellään heti lähtenyt Kruununkylään, mutta hänen oli ylen\nvaikea päästä irti koulusta y.m. tehtävistään. \"Äiti ei saa vielä\nmennä pois\", kirjoittaa hän 20/5, \"ei ainakaan ennenkuin olemme\njälleen nähneet toisemme. Jumala vahvistakoon Äidin ruumista ja\nsielua. Kuolema on katkera! Mutta Jumala on sama kuolemassa kuin\nelämässä, iankaikkisuudessa kuin ajassa. Hän tietää mitä olemme,\neikä auta ollenkaan teeskennellä kaikkitietävän edessä. Langetkaamme\nhänen käsiinsä. Hän on isämme ja Jumalamme. Hänen haltuunsa jätän\nSinut, rakastettu, sydämestä rakastettu Äitini. Kiitos kaikesta\nrakkaudestasi minua kohtaan! Päätän sydämellisesti toivoen pian\nsaavani syleillä Sinua Kruununkylässä. Äidin sureva poika.\" Samana\npäivänä tullut sähkösanoma antoi vähän toivoa, ja Kihlman päätti\nlykätä matkansa kesäkuun ensi päiviin tehden työtä yöt ja päivät\nvoittaakseen esteet.\n\nHelluntaipäivänä (5/6) klo 4 i.p. Kihlman lähti yksin matkalle\n(Hanna oli lähtenyt jo ennen, niin että hän juuri isän lähtöpäivänä\ntuli Kruununkylään) ja rientäen eteenpäin hetkeäkään levähtämättä\nhän saapui perille tiistaina klo 2 p:llä, siis 46 tunnin päästä\n-- mutta sittenkin liian myöhään. Äiti oli kuollut saman päivän\naamuna klo 3. Edellisenä iltana hän oli kestänyt viimeisen palavan\nrukoustaistelunsa, joka oli päättynyt huudahdukseen: \"Olen saanut\narmon, olen saanut autuuden Jeesuksen Kristuksen tähden.\" Päivä\npäivältä, hetki hetkeltä hän oli odottanut poikaansa, hänellä olisi\nollut niin paljon sanottavaa hänelle. Ja kun poika ei tullut, ei\nhän sittenkään epäillyt, vaan lausui: \"Kyllä hän tulee!\" Mutta niin\noli sallittu, että äiti ja poika eivät enää tapaisi toisiansa tässä\nelämässä.\n\nTämä oli katkera pettymys Kihlmanille. \"Kaksi vuotta sitten olin\nviimeksi täällä\", kirjoittaa hän V. Schaumanille (8/6). \"Näinä\nkahtena vuotena olen elänyt ja kokenut paljon. Olen kärsinyt\npaljon ja olin toivonut saavani vielä kerran kertoa äidille, mitä\nolen kärsinyt ja toimittanut. Mutta sitä en saanut. Ja hän, jonka\nelämänlohtu minä olin, hän ei saanut sitä lohdutusta, että olisi\nnähnyt minut kuolinvuoteensa ääressä. Tämä on niin katkeraa, niin\nkatkeraa! Mutta mitä tehdä? Mitä muuta kuin tyhjentää tämäkin katkera\nmalja, yksi niistä monista, joilla elämän pöytä on varustettu.\"\n\nKotiin, vaimolleen ja pojilleen Kihlman (9/6) kirjoitti pitkän\ntyynemmän kirjeen, jossa hän seikkaperäisesti kuvasi tulonsa, äidin\nviimeiset hetket läsnäolleiden antamien tietojen mukaan, äidin\nluonteenlaadun, joka viimeiseen asti oli pysynyt muuttumattomana,\nsekä kertoo hautajaisten valmistuksista y.m. Otamme vain seuraavat\nrivit kirjeen lopusta. \"Teidän tulee pyhittää Isoäidille vakava\nhetki, surun ja rukouksen hetki, ja minä tiedän, että teette sen;\nmutta sitten ei Teidän pidä surra. Mummo ei pitäisi siitä, että\nolisimme alla päin. Olkaamme iloisia murheessakin, mutta älkäämme\n_koskaan_ unohtako kelpo Isoäitiämme. Ei ole kaikilla ollut niin\nkelpo isoäitiä. Ja meidän on häntä paljosta kiittäminen, enemmästä\nkuin ehkä ymmärrämmekään. Sentähden häpeä meille, jos unohtaisimme\nsellaisen mummon!\"\n\nPari päivää ennen hautajaisia tapahtui Kihlmanille ja Hannalle\nouto, sydämen sisimpään liikuttava jälleennäkeminen. Oli annettu\nmääräys, että hauta oli kaivettava Angelika vainajan haudan\nviereen, ja kun arvattiin, että se oli valmis, lähtivät isä ja\ntytär yhdessä kirkkomaalle. Tultuaan uudelle haudalle, jonka\nsivussa Angelikan ruumisarkku oli tullut näkyviin, huomasivat\nhe, mitä haudankaivajatkin valittivat, että haudan pohjalla oli\nvettä. Tuntui mahdottomalta, että isoäiti laskettaisiin sellaiseen\nhautaan, ja miten tuumittiin, tultiin siihen päätökseen, että\nhauta oli kaivettava toiselle puolen kirkkoa, ja että sinne olisi\nmyöskin Angelika muutettava. Ensi työkseen miehet nostivat 18 vuotta\nhaudassaan maanneen vainajan arkkuineen maan pinnalle, mikä hyvin\nkävi päinsä, sillä arkku oli aivan eheä. Silloin heräsi isässä\nja tyttäressä sama ajatus, eikö laatuaan ainoata hetkeä ollut\nkäytettävä niin, että puoliso vielä kerran saisi nähdä hellästi\nrakastamansa vaimon ja lapsi haikeasti kaipaamansa äidin maallisen\nhahmon? Edellinen käski miehiä avaamaan arkun. Mitä toinen tai\ntoinen oli kuvitellut saavansa nähdä, sitä emme tiedä, mutta\niloinen oli heidän yllätyksensä, kun arkussa lepääjä esiintyi aivan\nmuuttumattomana; ikäänkuin marmoriin veistettyinä olivat kasvojen\npiirteet entisellään, tunnettavissa. Kumpikin vei muassaan elämään\nunohtumattoman muiston tästä näystä.\n\nHautajaiset olivat seuraavana pyhänä (12/6) i.p:llä. Kihlman piti\nsilloin sen muistopuheen, josta jo ennen olemme ottaneet vainajan\nluonteenkuvauksen (I) ja sotarovasti Cajanus toimitti siunauksen.\n\nTärkeät toimet saivat Kihlmanin 14 p:nä lähtemään paluumatkalle.\nHän kävi Ilmajoella huutokaupassa, missä Wasastjernan omistama\nÖstermyran tehdas tiluksineen myytiin [Östermyra joutui ensin\nYhdyspankin haltuun ja sittemmin Gust. Wasastjernan pojalle,\njoten vanhan tehtaanisännän ei tarvinnut muuttaa sukutilaltaan.\nSittemmin on se kuitenkin joutunut vieraisiin käsiin.], oli\nTampereella yhtiökokouksessa 21 p:nä ja otti sittemmin Helsingissä\nosaa Yhdyspankin tarkastukseen. Perhe oli jo ennen muuttanut\nkesäasuntoonsa, joka tällä kertaa oli vuokrattu Järvenpään kartanosta\nTuusulan järven rannalta, ja siellä kävi isä omaisiaan tapaamassa.\nMutta pitempään lepoon hänellä ei ollut aikaa. Kihlmanin täytyi\nnäet uudestaan matkustaa Kruununkylään, minne saapui 13 p. heinäk.,\ntoimittamaan perunkirjoitusta y.m. asioita (Hilma sisar jäi Mathilda\nGrönvallin kanssa vastaiseksi asumaan Sofielundiin). Kaikenlaiset\npuuhat sekä käynti Pietarsaaressa ja Vaasassa veivät aikaa, niin\nettä lähtö viimemainitusta paikasta tapahtui vasta 10 p:nä elok.\nAamulla ennen lähtöä tuli sähkösanoma, että Järvenpään kartano\nrakennuksineen, ja siten myöskin perheen kesäasunto, oli palanut\nedellisenä päivänä. Kuitenkaan ei sen ohella muuta onnettomuutta\nollut sattunut, kuin että vähempi osa kaupungista mukana tuotua\ntavaraa oli tuhoutunut. Odottaessaan isää asettui perhe asumaan\nerääseen talonpoikaiseen tupaan lähelle asemaa, ja siinä vietti\nKihlmankin kesäloman viimeisen ajan. \"On kyllä hyvin epämukavaa\",\nkirjoittaa hän V. Schaumanille (19/8), \"mutta senvuoksihan juuri\nmuutetaankin maalle -- kaupungissahan on mukavaa.\"\n\n\n\n\nII.\n\nREHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1870-1876.\n\n\nNormaalikoulun olot olivat Kihlmanin tullessa rehtoriksi kaikkea\nmuuta kuin normaalisia, mallikelpoisia. Jo ensimmäisessä\nvuosikertomuksessaan hän huomauttaa tärkeimmistä puutteista,\nnimittäin 1) että normaalikoulun opettajat oli jätetty osattomiksi,\nkun (16/4 1869) säädettiin, että alkeisopistojen opettajilla oli\noikeus palkankoroitukseen 10 vuoden nuhteettomasta palveluksesta,\nmistä johtui, että parhaimmat opettajakyvyt mieluummin hakivat\nvirkoja muissa kouluissa; 2) että normaalikoulussa oli ainoastaan 6\nvakinaista ja noin 25 tuntiopettajaa, joilla jälkimmäisillä ei ollut\noikeutta eläkkeeseen taikka muuhun avustukseen, jos sairastuivat ja\nkuolivat; ja 3) ettei koululla ollut tarkoituksenmukaista omaa taloa,\nvaan täytyi sen miten kuten tulla toimeen vuokratuissa huoneissa.\nNäitä epäkohtia oli uusi rehtori milloin vakavin, milloin ivallisin\nsanoin yhä uudestaan saattava viranomaisten mieleen, kunnes ne\nkorjattiin. Että parannus kerran tulisi, sitä ei hän epäillyt.\n\"Herrojen tuntiopettajien\", sanoo hän erittäin näille, \"oli vain\nhuolehdittava siitä, että he elivät, kun muutos tapahtui (!)\"\n\nSyyslukukauden alussa 1870 Kihlman sai rehtorina ensi kerran kokea,\nmiten työlästä oli hankkia tarpeellinen määrä tuntiopettajia ja\naikaansaada lukujärjestys, joka tyydyttäisi näitä kaikkia, joista\nuseimmilla oli tunteja muissakin kouluissa. Tehtävä oli tällä kertaa\ntavallista vaikeampi, syystä että yliopettaja Lindeqvistillä oli\nvirkavapaus (kirjoittaakseen latinan oppikirjaa) ja että kaksi\nmuutakin kielenopettajaa oli poistunut. Ei ole ihme, että Kihlman\nyksityisesti arvostelee olosuhteita vielä ankarammin kuin mainitussa\nvuosikertomuksessa (Lindeqvistille 8/9): \"On oikea vitsaus tämä\ntuntiopettaja-järjestelmä nykyisessä laajuudessaan. On luokkia,\njoilla on 4 läksyä aamupäiväksi. Mikä luonnottomuus (abnormité)! Ja\nmikä on seuraus? Jos tulokset ovat huonoja, niin syytetään koulua,\nsaksalaisuutta (tyskeri) ja opettajia. Mutta varovasti ei olla\naavistavinaankaan oikeata syytä. Anna anteeksi, että vaivaan Sinua\npurkauksillani; mutta suu puhuu mitä sydän on täynnä. Ja sydämeni on\nnäinä päivinä ollut kuohuksissaan siitä, että koulultamme puuttuu\ntarpeellinen määrä vakinaisia opettajia.\" --\n\nLukuvuosi meni sitten menoansa ilman suurempaa häiriötä, vaikka\njohtaja tavan takaa saikin \"neulanpistoja\", jotka aikaa myöten\ntekivät hänet \"ärtyiseksi\" (retlig). Niin sanoo Kihlman itse\nmuutamassa kirjeessä, lähemmin selittämättä mitä hän tarkoitti.\nSaattaa kuitenkin arvata, että neulanpistot olivat taholta tai\ntoiselta tulleita ymmärtämättömiä muistutuksia ja moitteita\nkoulua vastaan. Siitä huolimatta hän oli rehtorintoimessaan\nniinkuin kaikissa muissakin toimissaan ylen tarkka ja tunnollinen.\nTodistukseksi otamme seuraavat rivit kirjeestä A. A. Levónille (12/12\n1870), joka oli pyytänyt pojalleen lupaa lähteä kotiin (Vaasaan)\njoku päivä ennen lukukauden loppua: \"Minun on hyvin vaikea antaa\npoikien matkustaa pois, ennenkuin lukeminen on päättynyt. Jos annan\nlupaa _yhdelle_, tulee _kymmenkunta_ toista pyytämään. Jos annan\nlupaa kymmenelle, ovat luokat vähentyneet, ja jäljelläolevat pojat\narvelevat, ettei heidän tarvitse vaivata itseään enemmän kuin\ntoistenkaan, jotka ovat poissa. Koko koulu joutuu hajaannustilaan.\nTyötä tehdään vain näön vuoksi. Jollen taas anna lupaa kymmenille,\npidetään minua puolueellisena, syystä että olen antanut muutamille.\nPeriaatteeni on senvuoksi olla antamatta lupaa kellekään, jollei\nerittäin tärkeitä syitä esitetä. Uskollisena periaatteelleni kielsin\nluvan Henrik Wredeltä, kun hän kävi pyytämässä. Mutta kun ylioppilas\n(Wrede) vielä tuli ja sanoi, että isä, kuvernööri, oli matkustanut\nheitä vastaan Lapualle, ja että veljesten oli lähdettävä 15 p:nä,\nen katsonut voivani enää kieltää, vaikka olenkin pahoillani, että\nminua melkein pakotetaan toimimaan periaatteitani vastaan. Ymmärrän\nhyvin, että poikien joululoma on liian lyhyt, sekä myöskin, ettei\nvahinko ole suuri, jos he menettävätkin jonkun päivän lukukauden\nlopulla. Heidän tähtensä voisin ja tahtoisinkin antaa lupaa; mutta\nkoulun järjestys kärsii eri vapautuksista, ja tätä järjestystä\nolen velvollinen ylläpitämään. Olen sen vuoksi vastannut kieltäen\nkaikille paitsi Wredelle. Olkoon hän nyt vapaaherra, koska hän on\nsitä ja hänen isänsä niin tahtoo. Sinun pojallasi siis ei ole lupaa\nmatkustaa.\" --\n\nNeulanpistojen aiheuttajia oli normaalikoulun suomalainen osastokin,\njoka toisten mielestä oli parempi kuin ruotsalainen, muka siitä\nsyystä -- että johtajat ja opettajat enemmän suosivat sitä [_E. G.\nPalmén_, m.p. s. 564 (Kothenin lausunto).], ja toisten mielestä taas\nkärsi siitä -- että johtajalla ja opettajilla ei ollut aikaa suoda\nsille samaa huolta kuin toisille [_E. G. Palmén_, m.p, s. 579 (J. Ph.\nPalménin lausunto).]. Arvostelut olivat aivan vastakkaisia, mutta\nkumminkin yhtäpitäviä rehtoria syytettäessä. Muutoin kouluylihallitus\nja senaatti kevätpuolella 1871, kun Kihlman oli tehnyt esityksen\n5:nnen luokan toimeenpanemisesta, katsoivat hyväksi määrätä, että\nosasto saisi käsittää ainoastaan 4 luokkaa, niin että sitä ylöspäin\njatkettaessa alhaalta päin typistettäisiin. Silloin suomalaisen\nkoulun ystävät, niinkuin tiedetään, päättivät perustaa yksityisen\nensimmäisen luokan, josta sittemmin kehittyi suomalainen alkeisopisto\n-- nykyinen suomalainen normaalilyseo. Samaan aikaan tiesi Kihlman\nmyöskin kertoa Lindeqvistille (11/3 1871), että Kothen olisi tahtonut\nheti muuttaa koko osaston Hämeenlinnaan; mutta olivat toiset\nvastustaneet \"silmänräpäyksellistä muuttoa\". Kihlman puolestaan\narveli: \"Luulen Kothenin ajavan läpi mitä tahansa, niin kauan kuin\nhän on paikallaan. Viranomaiset eivät pääse hänestä vähemmällä\nkuin taipumalla hänen tahtonsa mukaan. Kothenin tapaisen miehen\ntäytyy joko hallita tai kaatua!\" -- Vaikka ehdotus suomalaisen\nnormaalikoulun muuttamisesta Hämeenlinnaan ainoastaan yksityistä\ntietä oli tullut tunnetuksi, otti kasvatustieteellinen yhdistys 4\np:nä huhtik. 1871 käsitelläkseen kysymystä: \"Millä paikkakunnalla\nvoi suomalainen normaalikoulu parhaimmalla menestyksellä harrastaa\ntarkoitustansa?\" Kihlman oli (arvatenkin siitä syystä, että Cleve\npiti itseään jäävinä) puheenjohtajana kokouksessa, johon oli\nsaapunut tavattoman paljon osanottajia. Varsinaista keskustelua ei\nkuitenkaan syntynyt, sillä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että\nnormaalikoulun oikea paikka oli Helsinki, missä pedagogian professori\ntoimi ja missä opettajakokelaat voivat edistyä tieteessään. Sen\nmaltillisen muodon alla, mihin läsnäolijat pukivat ajatuksensa, että\nmuuttoehdotus mainituista ja muistakin syistä oli hylättävä, piili\nsyvää katkeruutta. Kihlmanin loppusanoista otamme tähän viimeiset:\n\"Ottaa ollenkaan puheeksi normaalikoulun muuttaminen paikkakunnalta,\nmissä pedagogiikan edustaja toimii, se on samaa kuin selittää\nsellainen edustaja tarpeettomaksi. Tosin voidaan sanoa kaikenlaista;\nvoidaanhan sanoa, että pedagogiikka ei ole mikään tiede. Mutta kun\nsamalla puhutaan oftalmologian ja syfiliksen professoreista, niin\non sentään vaikea asettaa kyseeseen ihmisen henkisen, kehityksen\ntietämisen tieteellistä oikeutusta.\" -- Tästä huomaa miten Kihlmania\nei katkeroittanut yksistään suomalaisen normaalikoulun asia, vaan\nyleensä se häikäilemätön omakylläisyys ja mielivalta, jonka alaiseksi\nkoululaitos oli joutunut.\n\nEräässä kirjeessä K. Ervastille, joka Kihlmanin kehoituksesta\n1869-70 oli ollut tuntiopettajana uskonnossa suomalaisella\nosastolla, mutta nyt oli uskonnon lehtorina Oulussa, on Kihlman\nseuraavin sanoin kuvannut parooni von Kothenia. \"Vai niin,\nonko kouluylihallitus niin epäsuosiossa Teillä, että luullaan\nsen pystyvän mihin mielettömyyteen ja laittomuuteen tahansa!\nEn oudoksu sitä. Päällikkö, joka ei ainoastaan ole tietämätön\nkaikesta, mikä opetusalaan kuuluu, vaan myöskin täydellisesti\nylenkatsoo pedagogiikkaa ja kaikkia sille alalle antautuneita,\npitäen heitä pölkkypäinä ja yömyssyinä, päällikkö, joka ilmaisee\nkantansa kutsumalla kouluylihallituksen jäseniksi ei miehiä,\njoilla on, vaan joilta (paitsi Bergrothilta) puuttuu pedagogisia\ntietoja: päällikkö, joka oloja tuntematta kaduilla ja kujilla\npipeille ja papeille jaarittelee Suomen koulun rappiotilasta:\nsemmoinen päällikkö on ainakin tehnyt mitä mahdollista on itse\ntullakseen yleisön epäsuosioon ja saattaakseen koko ylihallituksen\nosalliseksi tästä kohtalostaan. Yleensä ei tiedetä paljon siitä,\nmitä ylihallituksessa tapahtuu, mutta sen verran luulen toki\ntietäväni, että siellä jo uskalletaan ajatella toisin kuin päällikkö.\nUuteen koululakiehdotukseen on liitetty vastalauseita vähemmistön,\ns.o. päällikön ja Antellin puolelta. Tietääkseni ei vakinaista\nopettajaa ole ilman tuomiota erotettu. Mutta täälläkin on niin,\nettä jos jotain perin mieletöntäkin kerrotaan ylihallituksesta,\nniin arvellaan, että se kyllä on mahdollista. Luottamus on kokonaan\nhävinnyt, ja syypäänä siihen on nykyinen päällikkö, joka, niin kauan\nkuin hän pysyy paikallaan, on tekevä epäiltäviksi kaikki olot,\nhenkilöt ja asiat, joiden kanssa hän on tekemisissä. Kumminkin\ntoivotaan, että hänen aikansa on lyhyt.\" -- Kerrottuaan sitten\nNordqvistin kissannaukujaisista (15 p:nä huhtik. 1871) [Nordqvistin\nkissannaukujaisista ks. _Eliel Aspelin-Haapkylä_, Muoto- ja\nmuistikuvia I s. 117 ss.], ja Kothenin menettelystä sijaiskanslerina,\nhän kun, sen sijaan että olisi koettanut välittää, oli uhannut\nyliopistoa sulkemisella y.m., kirjoittaja palaa vielä uuteen\nkouluasetusehdotukseen, joka parast'aikaa oli senaatin käsiteltävänä,\nja lausuu viimein: \"Asema on sangen surullinen: tiedetään, että\nmuutoksia valmistetaan, ja tiedetään että asia on ei-ammattimiesten\nkäsissä. -- Sen jälkeen kuin Kothen tuli, on Cleveltä vain kerran\nkysytty neuvoa, nimittäin kun räätäli oli epävarma ylitarkastajan\nunivormusta. Mutta ei hän silloinkaan tiennyt vastata (!)\"\n\nOhimennen on mainittava, että normaalikoulunkin oppilaita oli\nhuomattu ottaneen osaa Nordqvistin kissannaukujaisiin. Huhu tulevasta\nmielenosoituksesta oli houkutellut koulunuorisoakin Nordqvistin\nasunnon edustalle, eikä ole ihme, että pojat huusivat muiden mukana.\nKun Kihlman kehoitti syyllisiä ilmoittautumaan, he noudattivat\nkehoitusta. Vaikkei luultavaa ole, että rehtori piti asiaa suurena\nrikoksena, ei hän voinut jättää epäjärjestystä rankaisemattakaan,\nvaan tuomitsi erään, silloin toverien kesken johtavassa asemassa\nolevan oppilaan kuudeksi tunniksi karsseriin. Saatettuaan tuomitun\nvankilaan istui rehtori siellä puolen rangaistusaikaa hänen kanssaan\nkeskustellen konventista y.m. Mennessään hän toivoi, että jäävä\ntulisi hyvin toimeen loppuajankin. Näin on asianomainen itse\nkertonut lisäten, että toverien kesken luultiin kouluylihallituksen\n(Kothenin) pakottaneen rehtorin langettamaan tuomion [Epäilemättä\noppilaiden olettamus oli perätön, sillä tuskin olisi Kihlmania voitu\npakottaa langettamaan tuomiota, joka soti hänen oikeudentuntoansa\nvastaan. \"Kyllä minä olen kumaraharteinen\", oli hän kerran lausunut\nkotona erään kiistan johdosta kouluylihallituksen kanssa, \"mutta\nen minä taivuta selkääni kouluylihallituksen edessä!\"]. Ennestään\ntiedämme, että Kihlman ei ollut erittäin halukas rehtorintoimeen,\njota hän puolitoista vuotta hoiti v.t:nä. Kun uusi rehtorinvaali\nkevätlukukauden lopulla 1871 oli tapahtuva, hän omasta ja perheensä\npuolesta ilmoittikin tovereilleen, että hän mielellään luopuisi\nsiitä. Mutta siitä huolimatta hänet valittiin vakinaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun palaamme Kihlmanin yksityiseen elämään, emme voi olla\nmuistuttamatta hänen osanotostaan sanomalehdistön 100-vuotisjuhlaan\n16/1 1871 -- se on laatuaan hyvä esimerkki hänen halustaan aina olla\nmukana henkisesti ja kansallisesti merkittävissä tilaisuuksissa.\nSiellä hän myöskin jälki-istunnossa (Nachspiel) piti humoristisen\npuheen lyhyestä sensoritoiminnastaan T. T. Renvallin sijaisena\nTurussa sodanaikana 1854. Åbo Underrättelserissä oli ollut väärä\nuutinen, että englantilaiset olivat hävittäneet Tammisaaren\nkaupungin. Seuraavassa numerossa uutinen peruutettiin, mutta\nkuvernööri, joka siihen aikaan ensiksi sensuroi lehden, pyyhki\nperuutuksen. Kihlman puolestaan hyväksyi esimiehensä toimenpiteen,\nsillä tietysti täytyi kuvernöörin paremmin tietää, miten asian\nlaita oli. Tammisaari oli siis hävitetty, ja Kihlman ehdotti maljan\nkaupungin muistoksi! [Juhlan seikkaperäinen kuvaus ja myöskin\nKihlmanin puhe sanasta sanaan, ks. Muoto- ja muistikuvia I, siv.\n90 ss.]\n\nAlkupuolen kesää viipyi perhe Helsingissä. Syynä siihen oli, että\nrouva Kihlman 15 p:nä kesäk. synnytti pojan -- viimeisen sarjassa\n-- jolle annettiin nimi Lennart Sigurd. Sittemmin muutettiin Espoon\nsaaristosta Moisansin rusthollista vuokrattuun kesäasuntoon, joka\noli noin 2 tunnin laivamatkan päässä Helsingistä, ja asui yliopiston\nkirjastonhoitaja toht. K. Collan perheineen samassa talossa pihan\ntoisella puolella. Kauan ei kuitenkaan täällä oltu yhdessä. Hanna\nlähti heinäkuulla Keuruulle ja sieltä elokuulla Jyväskylään,\nhospitantiksi kansakouluseminaariin, ja isä teki matkan Pohjanmaalle.\nHän kävi tapansa mukaan Vaasassa, Pietarsaaressa ja Kruununkylässä,\nmissä nyt Mathilda Grönvall hoiti hänen asioitaan, vähitellen perien\ntakaisin vanhan rovastinrouvavainajan lainaamat rahat. -- Kuinka\nKihlman tässä kohden menetteli, näkee eräästä kirjeestä pastori\nFredrik Hedbergille Pirttikylässä (20/5 1871), joka oli ollut\nvälittäjänä muutamassa velkomisasiassa: \"Olen iloinen että sain\nvahvistusta käsitykselleni, miten pitää kohdella velallisia. Menneinä\nnälkävuosina kiirehti moni perimään saatavansa oikeuden kautta. Siten\njoutuivat velalliset perikatoon, ja velkojat vahingoittivat itseänsä\nusein menettämällä ei ainoastaan koron, vaan osan pääomastakin.\nMinun mielipiteeni mukaan oli paras kärsivällisesti odottaa; siitä\noli hyötyä velkojalle samalla kuin velallista säästettiin.\" --\nPaluumatkalla Kihlman vilustui ja Tampereelle saavuttuaan täytyi\nhänen kutsua lääkäri luokseen. Tämä pakotti hänet hoitamaan itseään\nviikon päivät, ennenkuin jatkoi matkaa Helsinkiin. Siten alulla ollut\nkeuhkotulehdus peräytettiin.\n\nPietarsaaressa olivat Kihlman ja Schauman selvittäneet yhteiset\nasiansa, \"jotka osoittivat sen onnellisen tuloksen\", kirjoittaa\nedellinen vaimolleen, \"että luumyllyt olivat antaneet takaisin kaikki\nniihin pannut rahat. Itse laitokset olimme siis saaneet lahjaksi.\nJos kaikki liikkeet menestyisivät niin onnellisesti, niin kyllä\npian pääsisi riippumattomaksi. Älä kuitenkaan puhu kenellekään\ntästä liikkeestä. Kaikki liikeasiat vaativat vaiteliaisuutta.\" --\nTampereelta Kihlman kirjoitti V. Schaumanille kirjeen (5/8 1871),\njosta otamme seuraavat rivit, jotka, vaikkei kirje ollutkaan\nviimeinen, kirjoittajan tietämättä tulivat olemaan viimeinen, lämmin\nhyvästijättö ystävälle: \"Vihdoin, veljeni, sydämellinen kiitos\nviimeisestä yhdessäolosta. Olen elämässäni kokenut niin paljon\nhuonoa, että oikein nautin, kun kerran tapaan jotain vastakkaista.\nSinä olet antanut minun kokea miehuullista, älykästä ja rehellistä\n(manlig, klok och redbar) liiketoimintaa sekä vanhaa ystävyyttä, joka\nei ruostu. Tästä kaikesta kiitän ja siunaan Sinua. Jumala siunatkoon\nSinua ja omaisiasi!\" -- Apteekkari Viktor Leonard Schauman kuoli\nhalvaukseen matkalla ollessaan Vaasassa 3 p:nä helmik. 1872, ei vielä\ntäyteen 50 vuotta vanhana. Saatuaan sähkösanoman, kirjoittaa Kihlman\n(4/2) Ph. U. Strengbergille Pietarsaareen: \"(Eilisestä) en ole voinut\nmuuta ajatella. Voi, mitä olemmekaan menettäneet tässä taitavassa,\nahkerassa, toimeliaassa, uskollisessa ja jalosti ajattelevassa\nmiehessä! Kuinka pitkä aika onkaan kuluva, ennenkuin hänen paikkansa\nyhteiskunnassamme on täytetty, jos se koskaan täytetään! -- -- Minä\nolen kärsinyt korvaamattoman tappion. Ja se merkitsee paljon.\" --\nVainajan vanhimmalle pojalle Waldemar Schaumanille Kihlman kirjoitti\nyhtä sydämellisesti, luvaten avustaa perhettä kaikessa kykynsä mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskausi 1871 alkoi kamalan vieraan, koleran, merkeissä, mutta\nKihlman, joka kirjeessä Hannalleen sanoo tavallisesti tunteneensa\npahoinvointia jo kuullessaan puhuttavan tästä taudista, oli\n\"henkisesti ja ruumiillisesti tyynenä\" peloton. Hän, samoin kuin\nperhe, pysyikin terveenä. _Jos_ jotain huolestuttavaa tapahtuisi,\nantaisi hän heti tiedon siitä -- se oli ja oli aina ollut hänen\nperiaatteensa. Milloin hän ei kirjoittanut, tuli läheisten tietää,\nettä kaikki oli hyvin. Huomattavin henkilö, jonka elämänlangan kolera\ntäällä katkaisi, oli juur'ikään mainittu Savolaisten laulun ja\nVaasan marssin säveltäjä K. Collan. Hän kuoli 12 p:nä syysk. Vasta\ntänä kesänä oli Kihlman Espoossa tutustunut Collaniin, joka oli\nvain 3 vuotta nuorempi. Hyvä suhde oli rakentunut heidän ja heidän\nperheidensä välille, joten uuden ystävän äkkinäinen poismeno herätti\nhaikeaa kaipausta Kihlmanin kodissa. --\n\nMihin määrään Kihlmanin mielentyyneys ulottui, sitä emme kuitenkaan\nnäe hänen kirjeistään, mutta aikalaiset tietävät kertoa, että kaksi\nhenkilöä kuoli koleraan itse siinä talossa, mistä kouluhuoneisto\noli vuokrattu. Rehtori ei kuitenkaan tehnyt melua sen johdosta. Hän\nnäet ajatteli, että jos hän tekee asiasta virallisen ilmoituksen,\nsuljetaan koulu joksikin ajaksi, ja silloin oppilaat vapaina\nollessaan olisivat vain suuremmassa vaarassa sairastua. Parempi\noli hänestä antaa asiain mennä tavallista menoaan, ja kaikki\nkävikin onnellisesti. Nykyjään ei tätä kuitenkaan suvaittaisi,\neikä se olisi mahdollistakaan -- siinä määrässä on terveydenhoito\nedistynyt. Mutta muistettava on, että bakteerien tuntemiseen\nperustuva tautien tartuntaoppi oli silloin vielä keksimättä. Yleensä\ntiedetään Kihlmanin myöhemminkin pitäneen koulutöiden keskeyttämistä\ntaudintartunnan pelosta joutavana, melkeinpä moitittavana\ntoimenpiteenä.\n\nMyöhemmin (19/10) Kihlman kirjoittaa tyttärelleen: \"Kellokoneisto\non vedetty ja täydessä käynnissä. Koulussa olen säännöllisesti k:lo\nIX-I a.p. ja k:lo IV-VI i.p. Usein on k:lo VI:en jälkeenkin paljon\ntehtävää, niin että viivyn siellä VII:ään ja VIII:aan. Yleensä ei\nkoulu tänä lukukautena ole tuottanut paljon ylimääräisiä huolia.\nPoikkeukset järjestyksestä ovat olleet harvoja ja vähäpätöisiä;\npääasia on saada järjestys toimeen, jos sitten hartaasti valvoo\njärjestystä, niin tulevat poikkeukset siitä poikkeuksiksi -- huomaa!\njos koululla vain on kelvollisia opettajia. Minun kokemukseni\nmukaan vaatii siis koulu: 1:ksi vilpitöntä harrastusta (intresse)\nja 2:ksi aikaa. Jos koulu saa tämän osakseen, ovat tulokset hyviä\nja tyydyttäviä. -- Liikeasiat (tarkoitan pellavakehräämöä) eivät\nmyöskään ole tuottaneet huolia. Tehtaan työ käy hyvin, kurssi on\noivallinen, rahoja riittävästi juokseviin menoihin. Tavaton on sen\nvuoksi erotus entiseen verraten, jolloin aina oltiin rahanpuutteessa.\nNyt tämä liike kärsii oikeastaan vain siitä, että menekki ei ole\nniin suuri kuin sen tulisi olla, ja että tuotanto sen johdosta on\nsupistettu. Seuraus siitä on, että ihmisikä kuluu, ennenkuin velat\nsaadaan maksetuksi. Tämä on korjattava, ja sitä johtokunta nykyjään\nharrastaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokakuun 26 p:nä oli keisari allekirjoittanut kutsumuksen Suomen\nsäädyille kokoontua valtiopäiville 1 p:nä helmik. 1872, ja uuden\nvaltiopäiväjärjestyksen mukaan oli maan koulunopettajilla ensi\nkerran oikeus valita edustajia pappissäätyyn. Helsingin etevimmän\nkoulun rehtorina Kihlman kutsui kaupungin vakinaiset koulunopettajat\nkokoukseen neuvottelemaan m.m. valtiopäivämiesehdokkaista. Kirjeessä\nrehtori A. G. J. Hallsténille Vaasassa hän seuraavana päivänä (21/11)\nkertoo kokouksen tuloksista: Yksimielisiä oli oltu siitä, että\nennen muita Cleve oli valittava. Oli kyllä odotettu, että yliopisto\nvalitsisi hänet, \"koska hän oli ollut sieluna vastarinnassa nykyistä\nyliopiston (s.o. Kothenin) hallitusta vastaan, jota hallitusta\nyleisesti oli moitittu, mutta sen sijaan oli valittu (paitsi prof.\nC. G. Ehrströmiä) Lindelöf, joka (rehtorina) oli antanut käyttää\nitseään saman hallituksen välikappaleena.\" Cleve oli siis koulun\nparhaana, itseoikeutettuna edustajana valittava koulunopettajain\npuolelta. Olla valitsematta Cleveä olisi asettua kouluylihallituksen\npuolelle, menetellä samoin kuin se, syrjäyttää pedagogisen\ntieteen edustaja. Syystä että luultiin Cleven saavan yleisintä\nkannatusta Kuopion hiippakunnassa, oli päätetty kirjoittaa asiasta\nsikäläisiin koulukaupunkeihin. Porvoon hiippakunnan ehdokkaiksi oli\nasetettu prof. Yrjö Koskinen ja Kihlman taikka lehtori Strömberg\n(kokouksessa Porvoossa 28/8 1871 olivat hiippakunnan koulunopettajat\npäättäneet valita 2 edustajaa, korkeimman laillisen määrän). Turun\nhiippakunnassa oli \"kuuleman mukaan\" ehdokkaiksi ajateltu: Euréniä,\nHjeltiä, Hallsténia sekä kenties Reuteria ja Ranckenia.\n\nVaalien lopullinen tulos oli, että Turun hiippakunnasta valittiin\nHallsten, Porvoon Kihlman ja Yrjö Koskinen ja Kuopion Cleve.\nTähän voimme lisätä, että Kihlman aina, niinkauankuin hän oli\nvaalikelpoinen, edusti Porvoon hiippakunnan koulunopettajia -- s.o.\nkaikkiaan kahdeksassa säätykokouksessa.\n\nJoulukuun 26 p:nä Kihlman kirjoittaa Levónille: \"Hetki sitten sain\nvaltakirjan olla valtiopäivämies. Kaikissa täällä ollaan, sanoi\npukki kun pää leikattiin (!). [Sananlasku ruotsalaisessa kirjeessä\nsuomeksi kirjoitettu.] Siinä uutta puuhaa. Mistä saada ymmärrystä\nvastata kaikkeen, sitä en käsitä. Vaikeaa on puhua ja toimia ilman\nvakaumusta; puhua ja toimia toisten vakaumuksen mukaan on mieltäni\nvastaan. Pääasiallisesti tullaan pyytämään veronlisäystä (niin\nkerrotaan) eli määrärahoja (anslag). Jos niin on laita, olen jotenkin\nselvillä kannastani. En myönnä penniäkään muuten kuin _ehdolla_,\nnimittäin ehdolla, että sekä uusia että vanhoja määrärahoja käytetään\nkansakunnan toivomusten mukaan. Jos kansan tulee maksaa, niin on\nmielivalta lopetettava. Jos taasen mielivalta edelleenkin on jatkuva,\nniin ei meidän ainakaan ole suoritettava palkintoa tullaksemme vielä\nmielivaltaisemmin pidellyiksi. Kas siitä luullakseni ei tule mitään.\"\n--\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin puhumme erittäin 1872 v:n valtiopäivistä lienee paikallaan\nääriviivoittaa Kihlmanin kuva valtiopäivämiehenä yleensä. Sellaisen\nkuvan luominen on näet jo tässä mahdollinen, koska hän heti esiintyy\ntavattoman valmiina tähän tehtävään, miten hänen käsityksensä\nyksityisistä asioista saattoikin vuosien kuluessa kehittyä. Kirkon\nja koulun alalla hänen asiantuntemuksensa ja kokemuksensa olivat\nmitä perusteellisinta laatua ja niin myöskin teollisuus- ja\npankkiliikkeen alalla. Näin oli hänellä jo ensi hetkestä suuremmat\nedellytykset kuin useimmilla muilla säädyn jäsenillä käsittelemään\nmitä erilaisimpia kysymyksiä. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaan\nollen valtiopäivämiehenä yhtä tarkka ja tunnollinen ja ahkera kuin\nennen teologisissa, pedagogisissa ja liikeharrastuksissaan hän\njohdonmukaisesti syventyi kaikkiin esille tuleviin asioihin, ja\nseuraus siitä oli, että hänellä aikaa voittaen säädyssään tuskin\noli vertaansa monipuolisessa asiaintuntemuksessa. Pintapuolisempi\nluonne kenties olisi käyttänyt tällaista etevämmyyttä loistaakseen\ntiedoillaan. Kihlman sitä vastoin, vaikka puhuikin verraten usein,\nrajoitti hitaanlaisesti esitellyt, mutta asialliset, ankarasti\nloogilliset, muodollisesti virheettömät, toisinaan ivalla maustetut\nlausuntonsa sellaisiin selityksiin ja huomautuksiin, jotka hänen\nmielestään olivat ehdottomasti asiaan vaikuttavia -- pitää puheita\nlehterillä olevaa yleisöä ja sanomalehtiä varten ei ollut hänen\nluonteensa mukaista. Samassa asiassa hän esiintyi ainoastaan\nkerran tai pari, ollen vastaamatta vastaväitteisiin, milloin asian\nratkaisu ei näyttänyt sitä vaativan taikka milloin keskustelu oli\nheilahtamassa enemmän tai vähemmän yksityis- tai mieskohtaiselle\nalalle. Tämä tapa ottaa osaa keskusteluun aiheutti, että Kihlmania\naina kuunneltiin suurella huomaavaisuudella ja kunnioituksella, ja\neräs maailman- ja elämänkatsomukseltaan hänestä kaukana oleva, mutta\nkuitenkin arvossa pidetty säädynjäsen kuuluu kerran huudahtaneen:\n\"Merkillinen mies, tuo Kihlman, joka kerta kun hän säädyssä esiintyy,\non hänellä jotain erikoista, asiata valaisevaa sanottavana.\"\nItsestään on ymmärrettävää, että pappissäädyn enemmistö -- vaikka\nhänen vaikutuksensa siihen erinomattain kirkollisissa asioissa\nei ollut suuri, sillä häntä pidettiin liian vapaamielisenä --\nopittuaan hänet tuntemaan säännöllisesti valitsi hänet tärkeimpiin\nluottamusasemiin. Siten Kihlman myöhemmillä valtiopäivillään toimi\nvalitsijamiesten puheenjohtajana, tärkeän valtiovaliokunnan ja\npuhemiesneuvoston jäsenenä sekä valittiin pankkivaltuusmieheksi ja\npankintarkastajaksi y.m.\n\nKihlmanin suhteesta pappissäätyyn sopii ehkä tähän ottaa hänen oma\nlausuntonsa kirjeestä (9/3 1873) A. J. Hornborgille, joka parastaikaa\ntoimitti tunnettua matrikkeliansa ja oli sitä varten pyytänyt\nsaada hänen elämäkertansa. Hornborg oli, ehkä vain leikillisesti,\nolettanut, että Kihlman arvatenkin mieluimmin jäisi pois pappien\nseurasta; mutta vastaus ei suinkaan ollut leikillinen: \"Mutta mistä\nolet saanut päähäsi, että mieluimmin olisin erilläni pappisseurasta?\nEi ole olemassa säätyä, jota minä niin korkeasti kunnioitan kuin\npappis- ja opettajasäätyä. On totta: minä en pidä ulkokullaisuudesta,\nja tekopyhyys (skenet af helighet) on se vaara, johon pappi helposti\nvoi langeta; mutta eihän ole pakko lakata olemasta ihminen, vaikka\nonkin pappi, ja pappi, joka on ihminen, se on henkilö, jonka edessä\nkumarran tomuun asti. Se on tosi-ihminen, sillä onhan tosi-ihminen\nmyöskin pappi -- eräässä merkityksessä.\"\n\nKihlman luettiin ja kuului suomalaiseen puolueeseen ja hän otti\naina osaa puolueen yksityisiin kokouksiin sekä valtiopäivien edellä\nettä niiden aikana. Kumminkaan hän ei ollut puoluemies tavallisessa\nmerkityksessä. Hän osasi näet tarkoin säilyttää itsenäisyytensä\npuolueeseen nähden, niin että hän saattoi mitä tärkeimmissä asioissa\n(esim. asevelvollisuuskysymyksessä) asettua omalle kannalleen ja\nolla hairahtumatta puolue-elämässä niin tavallisiin mieskohtaisiin\n\"letkauksiin\". Syynä Kihlmanin liittymiseen suomenmielisiin olikin\n(samoin kuin prof. A. F. Granfeltin) ehkä enemmän järjen tai\noikeudentunnon kuin sydämen vaatimus. Huolimatta nuoruudenaikansa\nhartaista ponnistuksista oppia suomea oli tämä kieli jäänyt hänelle\njotenkin vieraaksi: hän puhui ja kirjoitti ainoastaan ruotsia [Totta\nkyllä olemme nähneet Kihlmanin kirjoittamia suomalaisia kirjeitä,\nmutta ne ovat sangen virheellisiä. Suomalaista puhetta hän täysin\nymmärsi, niinkuin vakiopäiväkeskusteluista huomaa, ja poikkeuksetta\nhän luki suomalaisen kirjankin, mutta tuntien vaillinaisen\nkielentaitonsa hän ei mielellään suomea puhunut.]. Edelleen hän\nherännäisyysaikanaan kyllä oli oppinut tuntemaan ja kunnioittamaan\nvakava- ja syvämielistä suomalaista talonpoikaiskansaa, mutta tuskin\nsuuresti erehdymme, jos oletamme, että Pohjanmaan ruotsalainen\nkansa sittenkin oli hänen sydäntään lähempänä, puhumatta siitä,\nettä hänen isoisänsä oli ollut ruotsinmaalainen. Näin ollen oli hän\nniin sanoaksemme luonnostaan ruotsinmielinen. Mutta toiselta puolen\non huomioonotettava, että hänen vanhat ystävänsä, Essen, Ingman,\nYrjö Koskinen y.m., kuuluivat suomalaiseen puolueeseen, että hänen\nmaailmankatsomuksensa oli sama kuin heidän, ja että hän jo nuorena\noli oppinut kansallisessa liikkeessä näkemään Suomen tulevaisuuden.\nNämä viimemainitut seikat ovat laatuaan siksi määrääviä, että ne\naikana, jolloin suomenmieliset vielä yleisesti keskenään puhuivat\nruotsia, olisivat riittäneet kiinnittämään kenen muun tahansa\npuolueeseen, mutta Kihlmanille ne eivät olleet ratkaisevia.\nHän on näet itse (normaalikoulun vuosikertomuksessa 1886) --\ntehdessään selkoa \"niistä periaatteista, jotka hän oli omaksunut\"\nkansallisuuskysymyksessä -- tunnustanut, että hän kristillisenä\nkansalaisena oli katsonut velvollisuudekseen asettua suomenkielisen\nkansan puolelle, koska se kärsi vääryyttä yhteiskunnan puolelta:\nensiksi siinä että sen täytyi opettaa lapsilleen toista kieltä, jos\ntahtoi antaa heille korkeampaa sivistystä, toiseksi siinä että se\noli pakotettu oikeuden edessä taipumaan tuomittavaksi kielellä, jota\nse ei ymmärtänyt. Kansalainen, päättää hän sitten, joka jokaisessa\nyksityiskohdassa toimii oikeuden mukaan, ei ole puoluemies, vaikka\nhän ehkä siltä näyttääkin.\n\nYhtä itsenäinen kuin suomalaisen puolueen jäsenenä oli Kihlman\nmuutoinkin. Jos tahtoo yhdellä sanalla ilmaista hänen käsitystapansa,\nniin lienee kai oikeinta sanoa hänen yleensä olleen konservatiivinen\neli vanhoillinen, jopa toisinaan vahvastikin konservatiivinen.\nMutta erinäisissä kysymyksissä saattoi hän esiintyä ehdottomasti\nvapaamielisenäkin. Näennäinen ristiriitaisuus johtui siitä, että\nhän aina mietiskelevän, kriitillisen luontonsa mukaan pyrki täysin\nitsenäiseen käsitykseen ja vakaumukseen kustakin esille tulleesta\nasiasta, ja silloin saattoi käydä niin, että tulos ei vastannutkaan\nsitä, mitä muut olivat odottaneet silmälläpitäen hänen yleistä\nkantaansa. Mutta miten olikaan ja vaikka hän ei ensinkään väittänyt\nlöytäneensä kaikista parhainta ratkaisua, noudatti hän kuitenkin\nehdottomasti vakaumustaan, kunnes hän keksi jotain parempaa s.o.\njotain, jota hän vastaiseksi saattoi pitää parhaimpana vastauksena\nkysymykseen, mikä kulloinkin kiinnitti hänen ajatuksiansa. Toisin\nsanoen käsitellessään yhteiskunnallisia ja valtiollisia kysymyksiä\nhän oli sama totuudenetsijä kuin uskonnon alalla -- mietinnän\naskartelukenttä oli toinen, mutta ei harrastuksen päämäärä eikä\ntunnollisuus vakaumuksen noudattamisessa.\n\nLopuksi muutamia pikkupiirteitä, jotka täydentävät kuvaa. Kihlman\nistui aina paikallaan istuntosalissa jättämättä sanaakaan kuulematta\n-- eikä hän siis kuulunut \"tupakkavaliokuntaan\", vaikka hän polttikin\ntupakkaa. Hänellä oli aina edessään pieni, tavallisesti sinikantinen,\nkapea kirjanen, johon hän ensin lyijykynällä, sitten aina musteella\nkirjoitti kunkin puhujan nimen ja viittauksen lausunnon sisällykseen\n-- joskus liittäen siihen arvostelevan sanankin -- ja tietysti\npäätökset äänimäärineen. Valiokunnissa hän oli yhtä tarkka kuulija\nja muistiinpanija. Näin oli hänellä povitaskussaan pieni pöytäkirja\nkaikesta, mitä oli kuullut ja nähnytkin valtiopäivillä, ja milloin\ntarvittiin, saattoi hän ystävilleen antaa täsmälliset tiedot mistä\ntahansa. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että hän itse täten\nverrattomalla tarkkaavaisuudella seurasi valtiopäivätyötä. -- Samoin\nhän väsymättä luki kaikki esitykset ja mietinnöt, jopa niin tarkkaan,\nettä hän ei koskaan jättänyt tarkastamatta numeroita ja laskelmia,\nmissä semmoisia sattui olemaan. -- Näin tunnollisesti Kihlman\nkäsitti tehtävänsä valtiopäivämiehenä, ja kuitenkin hän huhtikuulla\n1872 lausui eräässä kirjeessä tyttärelleen: \"Kyllä valtiopäivillä\non paljon työtä, mutta miten paljon vähemmän voimia kysyvää\n(ansträngande) se onkaan kuin koulutyö! Entistä enemmän olen oppinut\nkäsittämään, kuinka koulunopettajan työ on raskasta, jos sitä vertaa\nmuiden virkamiesten työhön!\" --\n\nValtiopäivillä 1872 Kihlman esitti yhden ainoan anomusehdotuksen,\nnimittäin oman talon hankkimisesta normaalikoululle, ja tuli se\nhyväksytyksi. Pankki- sekä säädyn yksityisen valitusvaliokunnan\njäsenenä hän sai ensimmäisen kokemuksensa valiokuntatyössä.\nEnsimmäinen kysymys, jonka käsittelyyn hän ratkaisevasti vaikutti,\ntarkoitti yötyötä tehtaissa.\n\nRovasti J. Grönberg oli jättänyt säädylle anomusehdotuksen, missä\nesitettiin toivomus, että yötyö tehtaissa terveydellisesti ja\nsiveellisesti vahingollisena kiellettäisiin, ja heti samassa\nistunnossa, jossa se luettiin julki, Kihlman, vaikka tunnustikin\nanomuksentekijän hyvän tarkoituksen, asettui ehdottomasti\nvastustavalle kannalle. Tottunut kun itsekin oli yötyöhön, hän\nei pitänyt sitä työläisillekään epäterveellisenä eikä myöskään\nsiveellisesti vaarallisena, sillä tapahtuihan työ valoisissa\nhuoneissa tarkan valvonnan alla. Sitä paitsi antautuivat työläiset\nsiihen vapaaehtoisesti elättääkseen itseään ja perhettään. Ilman\nyötyötä ei tehdasliike monestikaan kannattaisi, ja työläiset\nkärsisivät puutetta, nälkää. -- Joskin Kihlman ehkä etupäässä\nkatseli asiaa tehtailijan kannalta, ei hänen esiintymisensä olisi\nherättänyt suurempaa huomiota saatikka loukannut ketään, mutta\nonnettomuudekseen hän tässä ensimmäisessä valtiopäiväpuheessaan --\nmaidensprech'issään -- käytti aseenaan _ivaa_. Niin hän esim. lausui:\n\"Yksilön vapaus määrätä itsestään, tämä pyhä (oikeus) on uhrattava.\nMiksikä? Jotta kiusaus juoppouteen ja haureuteen vältettäisiin.\nTekemällä yötyötä joutuvat ihmiset kiusaukseen. Jos he nukkuisivat,\nolisi kiusaus loitolla. Autuaat ovat ne, jotka nukkuvat! Autuaat,\nsillä nukkuva ei tee syntiä. Tämän ajatustavan mukaan olisi\ntoivottavaa, että päivätyökin kiellettäisiin. Jos kaikki nukkuisivat\nyöt päivät, mikä rauha vallitsisikaan maan päällä!\" -- Näin hänen\nei olisi pitänyt puhua, vaan muistaa, mitä hän ennen (virsikirjan\narvostelun johdosta) oli kokenut, nimittäin että papit eivät kärsi\nivaa. Seuraavassa istunnossa rovasti A. F. Borenius otti pitääkseen\nKihlmanille mitä ankarimman nuhdesaarnan, jonka kuitenkin puhemies\nliian mieskohtaisena keskeytti. Silti hän sai sanotuksi, että puhe\noli tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen, ja erittäin viitatuksi\nlauseeseen: \"autuaat ovat ne, jotka nukkuvat j.n.e.\", jossa muka\npyhän raamatun sanoja oli sopimattomasti muunneltu (variera).\nKihlman puolusti itseään väittämällä pitäneensä ainoastaan asiaa\nsilmällä; jos hänen esitystapansa oli ollut moitittava, oli hän\nkovin pahoillaan siitä. Mutta kun hän myöhemmin (23/2) pöytäkirjaa\ntarkistettaessa, tahtoi liittää siihen selityksen, enemmistö\nei sitä sallinut (minkä johdosta kuitenkin useat ilmoittivat\nvastalauseensa). Itse anomusehdotus lähetettiin säädyn yksityiseen\nvalitusvaliokuntaan, jossa se sai enemmistön ehdollisen kannatuksen,\nmutta Kihlman liitti mietintöön laajan vastalauseen. Lopullisessa\nkäsittelyssä sääty päätti jättää asian sikseen, parhaasta päästä\nsiitä syystä, että jo 1868 oli ilmestynyt asetus, joka tarkoitti\nalaikäisten suojaamista liikarasitukselta tehdastyössä. -- Kihlman\noli siis voittanut [Kun hän kirjeessä T. Reuterille (30/3) kertoo\nasian ratkaisusta, hän lisää: \"Mutta mitä mahdottomia tyhmyyksiä\nlausuttiinkaan keskustelussa! Yksi lainsäätäjä sanoi: mieluummin\njoutukoot lapset ja nuoriso köyhäinhoidon huostaan, kuin heidän\nsallittakoon tehdä työtä tehtaissa. Toinen: mieluummin kerjätkööt\nkuin työskennelkööt tehtaissa; mieluummin joutukoon maan teollisuus\nhäviöön kuin tehtaissa sallittakoon yötyötä. On melkein häpeämätöntä\nolla valtiopäivämies ja puhua semmoista mielettömyyttä.\"], mutta\nymmärrettävää on, että hän tästä lähtien oli varovaisempi sanoissaan,\neikä hän -- mikäli olemme kuulleet -- säilyttänyt miellyttävää\nmuistoa ensimmäisestä parlamentaarisesta teostaan.\n\nToinen anomusehdotus, johon nähden Kihlmanin mielipide samoin pääsi\nvoitolle, oli kirkkoherra Frans Snellmanin, joka ehdotti, että säädös\njoulukuun 16 p:ltä 1828, että aviottomien lasten kuolleet ruumiit\nolivat jätettävät anatomiasaliin, kumottaisiin. Tunteellisista\nsyistä kylläkin huomioonotettava ehdotus jätettiin sikseen, koska ei\nvoitu esittää toista keinoa, millä voitaisiin hankkia lääketiedettä\ntutkiville ylioppilaille tarpeellinen määrä \"subjekteja\".\n\nMaaliskuun 1 p:nä tapahtui pappissäädyssä, että arkkipiispa\n(Bergenheim), sittenkuin oli luettu porvarissäädystä tullut\npöytäkirjanote, missä kehoitettiin muitakin säätyjä yhtymään\nL. Mechelinin anomusehdotukseen, että säädyille myönnettäisiin\noikeus vahvistaa valtion tulo- ja menoarvio, kielsi keskustelun\nasiasta. Sitä perustuslakien tulkintaa vastaan, jolla arkkipiispa\npuolusti menettelyään, ilmoitti 22 säädyn jäsentä vastalauseensa.\nNäiden joukossa ei ollut Kihlman. Miksikä ei, sen saamme tietää\nseuraavasta kirjeotteesta (T. Reuterille, 30/3): \"Tahdot tietää,\nkutka pappissäädyn jäsenet eivät protesteeranneet puhemiehen kieltoa\nvastaan keskustella porvarissäädyn lähettämästä anomuksesta. En voi\nantaa siitä täydellistä tietoa. Useimmat (luullakseni 23 tai 24)\nja etevimmät protesteerasivat taikka niinkuin silloin sanottiin\nilmoittivat vastalauseensa (reserverade sig). Ei-vastalauseen\nilmoittajista tunnen piispa Schaumanin, toht. Alopaeuksen ja\nallekirjoittaneen ja joitakuita minores gentium. Sinä kai hämmästyt\nja huudahdat: Sinäkin Brutukseni! Niin, semmoinen on asian laita, ja\nsyy on seuraava. Minulla on yleensä periaate, etten toimi toisten\nauktoriteetin, vaan oman käsitykseni ja vakaumukseni mukaan.\nValtiopäivämiehenä olen entistä enemmän painanut tämän periaatteen\nmieleeni ja katsonut velvollisuudekseni sitä noudattaa. Kun\narkkipiispa kielsi keskustelun, istuin minä niinkuin kaikki muut\nsuu auki, eikä kukaan lausunut sanaakaan sulasta hämmästyksestä.\nKaikki alkoivat tutkia valtiopäiväjärjestystä ja erittäin sen 63\n§:ää. Istunnon lopulla pyydettiin asia pöydälle. Kun nyt arkkipiispa\nselitti kysymyksen olevan lopullisesti ratkaistun eikä enää voivan\ntulla pöydälle pannuksi, koska ei keskustelua millään ehdolla saanut\ntapahtua, silloin ilmoittivat Hornborg, Forsman (Yrjö Koskinen),\nEhrström, Renvall, Cleve, Hjelt y.m. vastalauseensa. Minä en voinut\nsiinä hetkessä käsittää, mitä vastaan he panivat vastalauseensa,\nsillä 63 §:n mukaan puhemies voi tehdä niinkuin hän teki, jos\nhän _katsoo_ (finner) kysymyksen olevan arkaluontoista laatua.\nKysymyksen ei tarvitse _olla_ arkaluontoinen, vaan ainoastaan että\nhän _katsoo_ sitä arkaluontoiseksi. Arkkipiispa oli siis laillisessa\noikeudessaan, ja kun niin oli laita, en voinut käsittää, mitä vastaan\nhe panivat vastalauseensa. Minä pyysin selitystä, mutta en saanut\nmuuta kuin että pantiin vastalause hänen käsitystään vastaan. Kun\ntämä selitys ei minusta ollut tyydyttävä (ilmoitetaanhan vastalause\nsilloin, kun joutuu vähemmistöön, sekä sen osoittamiseksi, ettei\nole ottanut osaa johonkin päätökseen), päätin toimia vakaumukseni\nmukaan, s.o. alistua puhemiehen kieltoon ilman vastalausetta, vaikka\nminun samoin kuin muiden mielestä puhemiehen mainitsemat syyt hänen\nmenettelyynsä olivat kokonaan etsimällä etsityitä (alldeles sökta).\nMinun tulee myös mainita, ettei puhemies tilaisuudessa lukenut, vaan\nainoastaan mainitsi (citerade) perustuslain pykälät, joten minun\nsilloin oli mahdotonta arvostella syiden pätevyyttä. Kun sittemmin\nolin tarkastanut samat pykälät ja huomannut, että niitä oli käytetty\nainoastaan verukkeena, olisi minulla kyllä ollut halu panettaa tämä\nkäsitykseni pöytäkirjaan, mutta se olisi tietänyt, että minä oman\nitseni tähden tahdoin kosketella haisevaa asiaa. Minusta ei minun\npersoonani ollut niin suuriarvoinen eikä muutenkaan ollut niin\ntärkeää, että jälkimaailma saisi tietää mitä ajattelin, ja sen vuoksi\njätin asian sikseen. Sanotussa on Sinulla selitys menettelyyni.\"\n\nSamassa kirjeessä Kihlman selvittää kantansa toiseenkin kysymykseen\nnähden, jopa semmoiseen, joka näillä valtiopäivillä herätti\ntavallista suurempaa hälinää. Porvarissäädyssä olivat C. A.\nÖhrnberg, F. Kiseleff ja L. Mechelin esittäneet anomusehdotuksen\nruotsinkielen professorinviran aikaansaamisesta yliopistoon, ja\noli sääty, samalla kuin se päätti lähettää anomuksen yleiseen\nvalitusvaliokuntaan, myöskin päättänyt kehoittaa muita säätyjä\nyhtymään siihen. Pappissääty asettui kuitenkin epäilevälle\nkannalle ja lykkäsi lopullisen vastauksen antamisen siksi, kunnes\nvaliokunnan mietintö oli valmistunut. Kihlmankin oli lausunut\nmielensä, katsellen asiaa näkökohdalta, \"jolta\", sanoi hän,\n\"minä tavallisesti katselen asioita ja olosuhteita, nimittäin\nkäytännölliseltä\". Luettuaan selostuksen H. D:sta oli T. Reuter\nkirjoittanut, että hän ei voinut hyväksyä ystävän lausuntoa, vaikka\nhänkin olisi hylännyt anomuksen. Siihen Kihlman vastaa: \"Valitan,\nettet hyväksy lausuntoani ruotsalaisesta opettajanvirasta; itse\nen ole huomannut, että minulla olisi syytä katua sanojani. Olen\nvieläkin sitä mieltä: 1:ksi että kouluissa nykyjään paremmin\nhuolehditaan ruotsinkielestä kuin ennen esim. meidän kouluaikanamme,\nkoska nyt luetaan sekä ruotsalaista kielioppia, että ruotsalaista\nkirjallisuutta; 2:ksi että ruotsinkielisistä kouluista tulleet\nylioppilaat edelläkäyneen kouluopetuksen vuoksi nyt luonnollisesti\novat entistä vähemmin enempien opintojen tarpeessa; 3:ksi että sitä\nvastoin ylioppilaiden, joiden äidinkieli on suomi ja joita koulussa\nja lukiossa on opetettu suomenkielellä, sangen todennäköisesti\ntarvitsee yliopistossa jatkaa opintojaan ruotsinkielessä; 4:ksi että\nepäilemättä olisi hyvä, jos meillä olisi varaa kustantaa opettajia\ntässä ja useissa muissakin aineissa, mutta koska varat eivät\nmyönnä rajatonta määrää yliopistonopettajia, niin on välttämätöntä\ntarpeellisten joukosta valita enimmin tarpeelliset; ja 5:ksi että\nyliopiston konsistoorin tehtävä on suorittaa tämä valikoiminen;\nja että siis tämä auktoriteetti on asiassa sanansa lausuva. --\nLuulen siis, että olisi hyvä, jos saisimme yliopistoon opettajan,\njolla on tyylillistä kykyä (stilistisk förmåga) ja jonka tehtävänä\nolisi korjata ruotsalaisia kirjoituksia. Saada sinne mies, joka\nluennoitsisi ruotsin kieliopissa ja muinais-pohjoismaisessa kielessä,\nsaattaisi myöskin olla hyvä, mutta minun mielestäni se on luettava\nvähimmin pakottaviin tarpeisiin. Ajattelen näet, että ylioppilaan\ntulee kyetä tutkimaan niin helppoa kielioppia kuin ruotsalainen on,\nja muinais-pohjoismaalaiseen kieleen nähden täytyy meidän tulla\ntoimeen vastedes niinkuin tähän saakka.\" -- Asia päättyi niin, että\nainoastaan aatelis- ja porvarissäädyt yhtyivät kannattamaan anomusta.\nKihlmanin käytännöllisesti järkevä lausunto asiassa osoittaa, miten\nvieras hänelle oli ruotsinmielinen henki. Ruotsinmielisille oli\nnäet ruotsinkielen professorinviran perustaminen toiselta puolen\nkunnia-asia, toiselta puolen kysymys viran hankkimisesta hartaalle\nruotsinkielen tutkijalle A. O. Freudenthalille. Suuri olikin kiihko,\nminkä pappis- ja talonpoikaissäädyt aikaansaivat kieltäytymällä\nyhtymästä anomukseen.\n\nErikoisena ilmauksena Kihlmanin vanhoillisuudesta pidettiin kai\naikanaan hänen esiintymistään n.s. kunnallisvaliokunnan ehdotuksen\njohdosta, että pappissääty luopuisi erikoisoikeuksistaan (säädyn\njäsenten omistamien talojen verovapaudesta) kaupungeissa.\nKäsitellessään arm. esitystä kaupunkien kunnallishallinnosta oli\nnäet valiokunta katsonut suotavaksi, että kaupunkien asukkaat\noikeuksiin nähden olisivat mahdollisimman yhdenvertaisia. Kihlman\nvastusti ehdotusta, ei sen vuoksi, ettei erikoisoikeuksista yleensä\nkoskaan olisi luovuttava, vaan sentähden, että hänestä semmoisen\nteon edellytyksenä tuli olla erittäin tärkeä syy, jommoista nyt ei\nollut olemassa. Hän viittasi Englantiin, missä on tapana sitkeästi\npitää kiinni erikoisoikeuksista, kunnes on päivän selkeästi\nosoitettu, että niistä luopuminen tuottaa kansalle todellista\nhyötyä. Pappissäädyn enemmistö oli kumminkin toista mieltä. -- Vähän\nmyöhemmin Kihlman joutui päinvastaiseen asemaan säätynsä enemmistöön\nnähden. Se tapahtui, kun käsiteltiin yleisen valitusvaliokunnan\nmietintöä L. Mechelinin anomuksesta, että ne asetukset kumottaisiin,\njotka asettavat juutalaiset maan lakien ulkopuolelle. Kihlman oli\nyhtä mieltä muiden puhujain kanssa siitä, että maamme ei kaipaa\njuutalaisia; \"olemme tähän asti tulleet toimeen ilman heitä ja\ntoivokaamme, että tästä lähtien voimme Jumalan avulla elää ilman\nJumalan kansan apua\". Mutta kysymys oli oikeudesta. \"On sanottu:\nasukoot muissa maissa, vaan ei meidän maassamme. Heillä on kuitenkin\noikeus elää maan päällä; ja jos me suomalaiset sanomme, etteivät he\nsaa elää maassamme -- onhan meillä oikeus sulkea heidät pois täältä,\n-- niin tunnustamme samalla, että muillakin _on_ oikeus sulkea heidät\npois maastansa, eikä loppupäätelmä voi olla mikään muu, kuin että\nihmiskunnalla on oikeus poissulkea heidät maan päältä. Semmoista\nvääryyttä en voi ottaa omalletunnolleni, ja sen vuoksi on mielestäni\nnykyjään epäkohta Suomessa olemassa; sen vuoksi toivon myöskin, että\ntämä epäkohta kumotaan, että jotakin tehdään vuosisatoja kestäneen\nvääryyden poistamiseksi, joka painaa Suomen kansaa.\" Tällä hän ei\ntarkoittanut, että ovet olivat avattavat juutalaisen kansakunnan\nhuonoille aineksille (pelko, että nämä tulvaisivat maahan, määräsi\nuseimpain muiden puhujain kannan), vaan ehdotti hän, että anottaisiin\nkeis. esitystä, jossa määrättäisiin, millä ehdolla juutalaisille\nolisi sallittu asettua maahan. -- Sääty päätti 20 äänellä (12\nvastaan) hylätä sekä anomusehdotuksen että mietinnön. Ainoastaan\nBorenius ja Kihlman ilmoittivat vastalauseensa. -- Tähän kysymykseen\nnähden Kihlman siis oli säätynsä enemmistöä vapaamielisempi. Itsekin\nhän eräässä kirjeessä asettaa kysymykset rinnakkain, lausuen, että\npappissääty oli \"erikoisoikeus-asiassa yhtä kristillinen kuin\njuutalaiskysymyksessä epäkristillinen!\" Myöhemmin Kihlman kuitenkin\nasettui toiselle kannalle jälkimmäiseen kysymykseen nähden.\n\nTärkeimpiä asioita näillä valtiopäivillä oli kysymys uusista\nrautateistä, ja oli yleinen valitusvaliokunta mietinnössään\nehdottanut, että ensi kädessä oli anottava Hämeenlinnan-Tampereen\nja Viialan-Turun ratojen rakentamista. Ottaen lähtökohdakseen sen\nperiaatteen, että valtion ennen kaikkea tulee huolehtia emäradoista\nja yksityisten joko omin keinoin taikka valtion avustuksella rakentaa\nsivuratoja, Kihlman pitkässä puheessa puolusti sitä käsitystä, että\nViialan-Turun tie oli katsottava sivuradaksi, jonka rakentaminen\nlähinnä kuului turkulaisille. Sitä vastoin oli hänen mielestään\nHämeenlinnan-Tampereen tie, pohjoisen emäradan osana, ensiksi ja\nviipymättä aikaansaatava, ja samalla aikaa tarpeelliset tutkimukset\nsuoritettavat Pohjanmaan rataa varten, jonka rakentamiseen\nryhdyttäisiin niin pian kun edellinen oli valmis ja varat suinkin\nsallivat. -- Hän joutui vähemmistöön; mutta lohdutti itseään\nvaltiopäivien lopulla sillä valtiovaliokunnan antamalla tiedolla,\nettä varoja olisi sekä toiseen, että toiseen rataan.\n\nKoulukysymys oli kuitenkin 1872, kiitos uuden kouluylihallituksen,\nkaikista polttavin. Kaikissa säädyissä esitettiin anomuksia\nkouluopetuksesta ja koululaitoksen järjestämisestä.\n[Talonpoikaissäädylle oli Heikura jättänyt anomuksen kouluasiassa,\nja häntä oli senaattori Antell -- niin kertoo Kihlman T. Reuterille\n-- Kothenin läsnäollessa kehoittanut peruuttamaan anomuksen\nsanomalla, että häntä olisi houkuteltu sen esittämiseen. -- \"Kothen\nja Antell suomalaisen kansakunnan kasvattajina\", lisää kirjoittaja,\n\"siinä pukki puutarhurina!\"] Yleinen valitusvaliokunta käsitteli\nkaikkia laajassa mietinnössä ja ehdotti, että säädyt anoisivat,\nettä kouluylihallituksen kokoonpano järjestettäisiin sen ehdotuksen\nmukaan, jonka 1867 v:n säädyt olivat periaatteellisesti hyväksyneet,\nsekä että säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa kouluasetuksen\nlaadintaan taikka ainakin antaa lausuntonsa siitä ennenkuin\nse julkaistaisiin. Kun asia toukok. 11 p:nä tuli keskustelun\nalaiseksi pappissäädyssä, esiintyi ensiksi piispa Schauman syvästi\ntunnetuin sanoin hyväksyäkseen mietinnön ponsineen, ja kun hän\nvaikeni, nousi koko sääty seisoalleen ja yhtyi hänen sanoihinsa.\nAinoa, joka ei niin tehnyt, oli valtioneuvos L. L. Lindelöf. Hänen\nmielestään mietintö ei ollut vapaa ennakkomielipiteistä eikä\narvostelu kouluylihallituksesta oikea. Kun sitten toht. Hornborg oli\npuolustanut mietintöä Lindelöfin huomautuksia vastaan, pyysi Kihlman\nsananvuoroa tarkastaakseen erinäisiä muistutuksia normaalikoulua\nvastaan, jotka oli otettu mietintöön eräästä vastalauseesta, minkä\nmuuan kouluylihallituksen jäsen (nimittäin itse päällikkö, parooni\nvon Kothen) oli liittänyt saman hallituksen enemmistön laatimaan\nkoululakiehdotukseen. Vastalausujan mielestä normaalikoulu ei\nsuinkaan ollut mallikelpoinen. Opettajat olivat näet enimmäkseen\ntuntiopettajia, useita tärkeimpiä aineita opetettiin alemmilla\nluokilla ilman oppikirjaa, ja oli koko laitoksen kehitys pääasiassa\nriippuvainen opettajien subjektiivisista mielipiteistä, josta\nkaikesta johtui, että oppilaiden edistys oli huonompi kuin vanhoissa\nhyvissä kouluissa. Tahtomatta pitää normaalikoulua nuhteettomana\nKihlman huomautti, että koulu ei lainkaan ollut syypää siihen,\nettä opetusta suuressa määrässä annettiin tuntiopettajien kautta,\nvaan johtui se siitä että hallitus ei ollut välittänyt lukuisista\npyynnöistä, että asiat järjestettäisiin paremmin. Mitä siihen\ntuli, että opetusta annettaisiin ilman oppikirjoja, ei muistutus\nollut todenperäinen: ennen oli niin ollut laita, mutta aikaa\nmyöten oli tarpeelliset kirjat kirjoitettu, huolimatta siitä,\nettei tekijöille koskaan suoritettu täyttä, asetuksenmukaista\npalkkiota. Yhtä vähän perää oli muistutuksella opetusmetodeja\nvastaan, sillä ne eivät olleet yksityisten opettajien keksimiä,\nvaan \"tulos ihmiskunnan työstä pedagogisella alalla\". Edelleen\noli vastalausuja vaatinut, että vähemmän tärkeitä aineita pitäisi\npoistaa. \"Mutta juuri tämän kysymyksen\", jatkaa puhuja, \"kysymyksen\nsiitä, mitkä aineet olisivat vähemmän tärkeinä poistettavat\nlukujärjestyksestä, on jokainen asiaan perehtynyt huomannut kovin\nvaikeaksi ratkaista. Vastalausuja on ottanut asian kevyesti. Hän on\npoistanut äidinkielen, jopa tavallaan molemmat äidinkielet. Hänen\nmielestään äidinkieltä ei enää tulisi opettaa kouluissa. Toinen\näidinkieli olisi taas oleva valinnainen venäjän rinnalla. Sen, jolla\non jotain käsitystä siitä mitä opetukseen kuuluu, on luullakseni\nvaikea yhtyä vaatimukseen, että äidinkieli poistettaisiin. Tulee\nsitten kysymys venäjänkielestä, jonka opetus, vastalausujan\nmielestä, on siihen määrään laiminlyöty julkisissa kouluissa,\nettä nuorukaiset, jotka ovat päästetyt yliopistoon varustettuina\ntodistuksella, että ovat lukeneet venäjää, ovat osoittautuneet\ntässä kielessä heikommiksi kuin alhaisimpien luokkien oppilaat 50\nvuotta sitten. Jos vastalausuja olisi sanonut, että julkisista\noppilaitoksista päästetyillä oppilailla on osalta ollut heikot,\njopa liian heikot tiedot venäjässä, niin luulen hänen väitteensä\nenemmän lähestyneen totuutta. Luulen nimittäin, että todella niin\non laita, että osa niistä nuorukaisista, jotka viime vuosina ovat\nsuorittaneet ylioppilastutkinnon, on ollut puutteellisesti perehtynyt\nvenäjänkieleen. Mutta jos kysytään, mistä se johtuu, niin ei syy\nole mikään muu kuin se, joka aiheuttaa, että tiedot missä muussakin\naineessa tahansa saattavat olla heikkoja, nimittäin että opettajat\nkyseessä olevassa aineessa ja eri oppilaitoksissa ovat olleet\nhuonoja -- jos sitävastoin oppilaitoksella on ollut kykenevä ja\nharras opettaja venäjänkielessä, niin ovat oppilaat tässä aineessa\noppineet, mitä heidän on tullut oppia s.o. määrätyn oppikurssin.\nLisäksi tulee, että, mikäli tunnen oloja, venäjän opinnot eivät ole\ntaantuneet, vaan päinvastoin edistyneet sen jälkeen kuin se lakkasi\nolemasta pakollinen oppiaine -- mikä tapahtui mietinnön johdosta,\njonka oli esiintuonut keisarikuntaan kuuluva, epäsuomalainen\nmies, professori Baranoffski, mies, jonka muistoa Suomessa aina\nsiunataan. Tärkein tekijä venäjänkielen samoin kuin jokaisen aineen\noppimisessa on se, että mielellään opitaan mitä opitaan, ja tässä\nsuhteessa voin minä mainita kaikenlaista valaisevaa, esim. juuri\nolot normaalikoulussa. Täällä ovat, niinkuin tunnettu on, venäjä\nja kreikka vaihtoehtoisia, ja kolmella korkeimmalla luokalla,\nsemmoisina kuin ne olivat lukuvuoden lopulla 1871, oli 76 oppilaasta\n36 valinnut kreikan ja 40, siis enemmän kuin puolet, venäjänkielen.\nOlen iloinnut siitä sen vuoksi, että mielestäni venäjä on meillä\ntärkeä oppiaine sekä liikemiehille että monelle virkamiehelle.\nVenättä ei ole normaalikoulussa opetettu näön vuoksi, vaan vallan\nvakavasti. Kun kumminkin vastalausuja, joka on kouluylihallituksen\npäällikkö ja jolla on Hänen Keis. Majesteettinsa erikoinen luottamus\nkouluasioissa, on väittänyt, että yliopistoon päästetyt nuorukaiset\nyleensä ovat osoittautuneet heikommiksi kuin alimpien luokkien\noppilaat 50 vuotta sitten, niin on hän mielestäni astunut totuuden\nrajan yli ja on hänen lausuntonsa kautta käynyt mahdolliseksi,\nettä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa silmät voisivat tulla\nhämmennetyiksi (kunde blifva förd bakom ljuset). Tämän olen tahtonut\nsaada sanotuksi, syystä että vaikenemistani olisi voitu selittää\nniin, että minä olen myöntänyt todenperäisiksi nämä normaalikoulun\nja erittäinkin venäjänkielen opintoihin kohdistetut väitteet.\nTunnustan kaikkien kuullen, että Suomen asukkaat toivovat, että\nyhteys ja luottamus vallitsee venäläisen ja suomalaisen kansakunnan\nvälillä, toivovat sitä yhtä hartaasti kuin hänen Majesteettinsa\non julkilausunut saman toivomuksen siinä puheessa, jolla nämä\nvaltiopäivät avattiin, ja kuin se viime kuukausina on esiintuotu\nerinäisissä venäläisen sanomalehdistön kirjoituksissa. Mutta juuri\nsen tähden, että meillä on se vakaumus, että näiden molempien,\ntoistensa rinnalla asuvien kansakuntien tulisi tuntea toisiansa, me\nmyöskin käsitämme venäjänkielen opintojen tärkeyden. Mutta koska\nme käsitämme sen, toivomme me, että kieli on niiden opittava,\njoille se on tarpeen, ilman että muita pakotetaan siihen, sillä\njos niin tapahtuu, tulee koulukurssiin kuuluvien välttämättömien\noppiaineiden luku entistään suuremmaksi, ja siitä on kasvatus ja\nopetus arveluttavalla tavalla kärsivä. -- Valiokunnan mietintö\nehdottaa myöskin, että maan säädyt anoisivat oikeutta ottaa osaa\nyleisten koulu- ja opetuslakien säätämiseen; tätä oikeutta pidän\nminä luonnollisena oikeutena. Jo luontokin velvoittaa vanhempia\nhuolehtimaan lapsistaan, samoinkuin lapsia turvautumaan vanhempiinsa.\nEdelleen on tämä oikeus jumalallisestikin perustettu, sillä isälle\nja äidille eikä kellekään muulle lausutaan: kasvattakaa lapsianne\nkurissa ja Herran pelvossa; ja tämä oikeus perustuu vihdoin\nperustuslailliseen valtiosääntöömmekin. Sen mukaan on meillä\noikeus verottaa itseämme, eikä kansakunnalta voida vaatia veroa\neikä suostuntaa ilman myönnytystämme, ja meillä, joilla siis on\noikeus määrätä omaisuudestamme, meillä ei olisi oikeutta siihen\nnähden, jonka arvo on suurempi, omiin lapsiimme, meillä ei olisi\noikeutta lausua sanaakaan, kun on kyseessä määrätä jotain heidän\nkasvatuksestaan. Tämä oikeus perustuu lopuksi siihen käsitykseen,\njonka hallitus itse on osoittanut omistavansa tässä asiassa. 1867 v:n\nvaltiopäivillä esitettiin tämä kysymys säädyille, jotta ne antaisivat\nlausuntonsa siitä, tahtoivatko ja millä tavoin tahtoivat hankkia\ntarpeelliset varat oppilaitosten järjestelemiseen koulukomitean\nehdottaman tarkoituksen mukaan. Hallitus oletti siis itse, että\n1867 v:n säädyt tarkastaisivat komitean ehdottamaa tarkoitusta ja\nlausuisivat siitä mielensä. Säädyt tekivätkin niin. Ne hyväksyivät\nehdotuksen pääasiassa, hyväksyivät tarkoituksen, ja sen vuoksi on\nminusta 1872 v:n säädyillä erityinen oikeus anoa, mitä anovat.\nNäyttää siis siltä, ettei säätyjen anomus ole kohtuuton. Me anomme\nainoastaan mitä me luonnon ja Jumalan lain mukaan olemme velvolliset\nanomaan, nimittäin että saamme noudattaa velvollisuutta, jonka on\nmeille määrännyt Jumala, joka vaatii että vanhemmat vastaavat lasten\nkasvatuksesta; toiselta puolen on hallituksellakin velvollisuutensa\nnuorison kasvatukseen nähden, mutta sen velvollisuus ei ulotu edemmäs\nkuin valvomaan, että vanhemmat tekevät mitä heidän tulee, etteivät\nhe jätä nousevaa sukupolvea ilman opetusta ja kasvatusta. Mutta\nvaltio ja hallitus menee edemmä; jos se tunkee perheen rauhoitettuun\npiiriin, niin ottaa se päällensä edesvastuun, jota sen pitäisi\npelätä eikä tavoitella. Miten katselenkaan asiaa, joko kansakunnan\ntai hallituksen puolelta, en voi muuta nähdä kuin että molemmilla\non sama harrastusperä, nimittäin että nuoriso kasvatettakoon hyvin\nja kelvollisiksi ihmisiksi; ja kun kansakunnalla epäilemättä tässä\nkohden on luonnollinen ja jumalallinen ja yhteiskunnallinen oikeus,\neikä se voi toivoa mitään muuta kuin hallituskaan, niin uskallan\nodottaa, että hallitus on huomioonottava kansakunnan toivomukset ja\njättävä kansakunnan lapset kansakunnalle itselleen kasvatettaviksi.\"\n-- Kun vielä eräs puhuja oli lyhyesti vastannut Lindelöfille, ja tämä\noli huomauttanut, että hän ei pyytänyt puolustaa kouluylihallitusta,\nhyväksyi sääty yksimielisesti mietinnön. -- Jo sitä ennen oli sääty\nyksimielisesti hyväksynyt Yrjö Koskisen anomusehdotuksen, että\nsuomalainen normaalikoulu pysytettäisiin Helsingissä. Etteivät nämä\nkoululaitosta koskevat anomukset, huolimatta siitä, että kaikki\nsäädyt yhtyivät niitä kannattamaan, johtaneet toivottuun tulokseen,\nsaamme alempana nähdä.\n\nSe mitä tässä on kerrottu, todistanee mitä ylempänä mainittiin,\nettä Kihlman jo ensi valtiopäivillään oli valmis ottamaan osaa\nsäätyjen työhön. Eikä hän säästänyt voimiaan. Hänen vanhin poikansa\nmuistaa eräänä päivänä toukokuulla 1872 säälien ihmetelleensä isän\nraskasta työtaakkaa, hän kun ei suonut itselleen edes välttämätöntä\npäivällislomaa eikä tarpeellista yölepoa. Siihen oli isä vastannut,\nettä hän tällä kertaa tekee minkä suinkin voi, vaikka hänen\ntoimintansa valtiopäivillä on herättänyt niin paljon vastustusta\nja tyytymättömyyttä, että häntä varmaankaan ei enää toista kertaa\nvalita valtiopäivämieheksi. -- Siinä Kihlman kyllä erehtyi; mutta\nsanat voidaan sentään ymmärtää. Vastustajain tyytymättömyys oli\näänekkäämpää kuin myötätuntoisten suosio.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiopäivät päättyivät 15 p:nä kesäk., mutta ei Kihlman silti\npäässyt vapaaksi. Hän oli näet valittu tarkastusvaliokunnan\njäseneksi sekä pankkivaltuusmiehen toiseksi varamieheksi, ja\nedellinen toimi tuotti hänelle paljon työtä. Perhe oli jo muuttanut\nmaalle, Järvenpäähän, niinkuin kesällä 1870; mutta isällä ei ollut\ntilaisuutta montakaan päivää nauttia suven suloisuutta. Kun hänen\nvaimonsa kerran omasta ja lasten puolesta valitti, että hän aina\ntyöskennellen Helsingissä antoi heidän ikävöidä maalla, lohdutti\nKihlman kirjoittajaa huomauttamalla, että kyllä kai tämä sentään oli\niloinen siitä, että hänen miehensä nautti luottamusta: varmaankaan\nhän ei tyytyisi mieheen, joka aina viruisi kotona, kykenemättä\nmihinkään julkiseen toimeen. Hildaa tämä huomautus enemmän huvitti\nkuin lohdutti. Hänen piti muka olla tyytyväinen yksinäisyyteensä,\nkun tiesi että hänellä oli kelpo ja moneen tehtävään kykenevä mies,\nhänen, joka juuri miehensä kelpoisuuden vuoksi ikävöi häntä. \"Rakas\nystävä\", lausuu hän, \"minun puolestani saisit kyllä olla vähemmin\ntaitava liike- ja virkamies, jos sen sijaan saisin yhden ainoankaan\ntunnin päivässä rauhallisesti nauttia seurastasi!\" -- Valiokunnan työ\nkesti 16 p:ään elok., jolloin päättäjäiset vietettiin päivällisillä\nAlppilassa. Seuraavana päivänä Kihlman matkusti Järvenpäähän; mutta\nsilloin ei ollut enää kahta viikkoa jäljellä, ennenkuin koulu alkaisi.\n\nPerheoloihin nähden on muutoin mainittava, että Hanna Kihlman oli\nmennyt kihloihin normaalikoulun voimistelunopettajan (seuraavana\nvuonna Uudenkaarlepyyn seminaarin lehtoriksi nimitetyn) Viktor\nHeikelin kanssa. Niinikään oli neiti Mathilda Grönvall (jo 1871)\njoutunut kihloihin henkikirjuri Hjalmar Forsgårdin kanssa. Tämä\njälkimmäinen seikka aiheutti, että Kihlman tänäkin kesänä teki\nkahden viikon matkan Pohjanmaalle, nimittäin serkkunsa häihin, jotka\nvietettiin 25 p:nä heinäk. Kruununkylän Sofielundissa. Kihlmanilla\noli muassaan Oswald ja Lorenzo. Hanna oli saapunut sinne toista\ntietä. Rovastin rouva Kihlmanin lahjoittamilla varoilla oli neiti\nGrönvall ostanut maatilan Kruununkylästä, ja sinne pariskunta asettui\nasumaan. Rouva Forsgårdin sijalle Sofielundiin tuli hänen sisarensa\nneiti Emelie Grönvall, sillä Hilma Kihlman ei olisi voinut yksin\nhoitaa kotoaan ja talouttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisestä tiedämme, että Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön asema\nnykyjään oli paremmalla kannalla. \"Pellavayhtiö\" uusittiin vuosi\nvuodelta, kunnes Yhdyspankki jälleen (1873) myönsi luottoa, ja\nkurssi oli entistä edullisempi. Tilinpäätös v:lta 1871 osoitti\n436,000 mk nettovoittoa, 14% nimelliselle osakepääomalle, \"tulos,\njoka\", kirjoittaa Kihlman Ekströmille Vaasaan (7/5 1872), \"nousee\nrohkeimpien toivomustemme yli\". Kumminkaan ei yhtiö voinut jakaa\nosinkoa, ennenkuin ylempänä mainitut velat pankeille oli maksettu.\nVapautuakseen niistä päätti yhtiö ottaa 10-vuotisen kuoletuslainan,\njoka syksyllä 1872 tulikin täyteen merkityksi, ja silloin voitiin\nylimääräisessä kokouksessa (27/9) tehdä päätös 3 %:n osingon\njakamisesta v:lta 1871.\n\nOikealle liikemiehelle on luonteenomaista ei ainoastaan varovasti ja\ntunnollisesti hoitaa liikettään semmoisena, jommoisena se alkujaan on\nolemassa, vaan myöskin laajentaa sitä mikäli olosuhteet myöntävät.\nEttei Kihlmanilta puuttunut tätäkään taipumusta, ilmenee m.m.\nseuraavasta. Kerrottuaan että Tampereen yhtiö oli päättänyt avata\noman myymälän Helsingissä, Kihlman kirjoittaa (29/1 1871) Levónille\nuudesta tuumasta. \"Puuhiomoteollisuus alkaa nyt tulla hyvin muotiin.\nLiike onkin todella houkutteleva. Pietarissa on puumassan hinta\n2 rupl. puudalta, joka tehtailijalle maksaa 3 mk., ja kysyntä on\nrajaton. Pääasia on omistaa hyvä koski semmoisella paikalla, josta\nkuljetus ei tule liian kalliiksi. Minä mietin kovasti yhtiön liikkeen\nlaajentamista perustamalla puuhiomon. Sinä naurat. Ajattelet, että\nolemme jo tarpeeksi laajentaneet liikettämme. Mutta kun meillä on\nvoimaa, onko oikein olla käyttämättä sitä? Onko oikein ylenkatsoa\nvuotuista 50,000 mk:n tuloa? Eikö voimakkaassa koskessa ole sopivaa\npaikkaa? Mutta putouksen tulee olla korkea, sillä paljon voimaa\ntarvitaan!\"\n\nAjatus ei anna Kihlmanille rauhaa. Insinööri, sittemmin prof. Rud.\nKolster tutkii yhtiön osuutta Tampereen koskessa, ja insinööri H.\nKauffman tekee kustannuslaskelmia. Käyttämätön vesivoima huomataan\nmelkoiseksi, ja perustamiskustannukset lasketaan 125,000 mk:ksi\n(siihen luettuna 10,000 mk:n liikepääoma). Syyskuulla 1871 esittää\nsitten prof. C. G. von Essen (joka Kihlmanin, A. V. Lagerborgin ja C.\nG. Lundeniuksen kanssa oli muodostanut eri yhtiön) ehdotuksen, että\nhän ottaisi perustaakseen puuhiomon pääasiassa sillä ehdolla, että\nhiomon nettovoitto tulisi hänelle, perustajalle, joka laskee siitä\nhyväkseen 10 % korkona perustamis- ja liikepääomalle sekä jäännöksen\npääoman kuoletuksena, ja että puuhiomo olisi hänen omansa, kunnes\nkuoletus on loppuun suoritettu, mutta että se sitten luovutettaisiin\nkokonaan pellavakehräämöyhtiölle; tontista ja vesivoimasta olisi\nvuotuisena vuokrana maksettava 500 mk.\n\nEhdotus hyväksyttiin, välikirja tehtiin, ja 1872 v:n alusta\nryhdyttiin uuden tehdaslaitoksen perustamistöihin. Ja yritys menestyi\noivallisesti. Noin 8 vuoden kuluttua olivat perustamiskustannukset\n(326,500 mk) kuoletetut ja 10 % koko pääomasta maksettu, ja puuhiomo\njoutui syksyllä 1881 pellavakehräämön omaksi -- eikä enää semmoisena,\njona se ensin oli ollut, s.o. puusta rakennettuna, vaan ihan uutena\nkivestä, jopa laajennettuna ja ajan vaatimusten mukaan uudistettuna.\n--\n\nVaikka Essen oli se, joka julkisesti esiintyi puuhiomo-yrityksen\nehdottajana ja perustajana, oli Kihlman sittenkin sen syntysanan\nlausuja. Kun eivät kehräämöyhtiön omat varat riittäneet siihen,\neikä hän itse yhtiön johtokunnan puheenjohtajana voinut asettua\ntoisen yhtiön johtoon, sai hän vanhan ystävänsä ja appi-isänsä\nastumaan sijaansa. Puuhiomoyhtiön varsinaiseen johtoon Essen ei\nkuitenkaan liene ottanut osaa, ja sitä paremmin saattoi hän, kun joku\nvastoinkäyminen sattui, muistuttaa Kihlmanille, kuka oikeastaan oli\nalkuunpanija. Onneksi kehittyi asia, niinkuin jo sanottiin, hyvin ja\ntuo suuri Tampereen liike, jonka Kihlman oli pelastanut uhkaavasta\nperikadosta, itse vaaraan joutumatta laajentui uudella tuottavalla\ntehtaalla. [Onnistunut yritys antoi Essenille paljon aihetta\nvitseihin. Yhtiön osakkaita nimitti hän \"slipareiksi\" (hiojiksi),\njota sanaa ruotsinkielessä käytetään merkityksessä ovela, nokkela\nmies.] Toiseksi on tässä puheeksiotettava eräs seikka, joka näinä\nvuosina tavattomassa määrässä kiinnitti ja kuohuttikin Kihlmanin\nmieltä, nimittäin hänen takauksensa Gust. Wasastjernan edestä, joka\njo ennen on useita kertoja mainittu. Tämä asia ei ole merkillinen\nainoastaan sen vuoksi, että se, niinkuin hän itse on tunnustanut, sai\nhänet ponnistamaan voimansa Tampereen yhtiön hyväksi (uhkaava vahinko\noli näet torjuttavissa vain, jos yhtiön osakkeet pysyivät arvossa),\nvaan myöskin niiden selkkausten tähden, jotka se aiheutti, sekä sen\nlopullisen, kaikki laskelmat tyhjäksi tekevän päätöksen vuoksi.\n\nEdellisessä luvussa on kerrottu, että Kihlmanilta lokakuulla 1869\nYhdyspankin puolesta (kuvernöörinviraston kautta) vaadittiin 100,000\nmk, joista hän A. A. Levónin kanssa oli täytetakauksessa, mutta että\nhän lohdutti itseään sillä, että panttina olevat osakkeet olivat\nmyytävät ja Wasastjernan konkurssijuttu selvitettävä, ennenkuin\nmaksun suuruus oli määrättävissä ja siis takaus suoritettava.\nYhdyspankki ei kuitenkaan halunnut tyytyä niin pitkään odotukseen,\nja kun kuvernöörinvirasto, Kihlmanin antaman selityksen johdosta\npitäen asiaa riidanalaisena, 10 p:nä marrask. 1869 oli neuvonut\npankkia asianomaiseen oikeuteen, haastatti se 30 p:nä syysk. 1870\nKihlmanin oikeuteen. Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa\n26 p:nä marrask. 1870 (ylioppilastalon vihkimispäivänä; Kihlman\nkertoo menneensä raastuvasta juhlaan), mutta lykättiin 14 p:ään\ntammik. 1871, syystä että Kihlman pyysi saada vastata kirjallisesti.\nOlot olivat niin kehittymättömiä, että Kihlman turhaan tiedusteli\nitselleen asianajajaa, ja sentähden hän mainittuna päivänä oikeudessa\nesitti selityksen, jonka hän itse oli kirjoittanut (kumminkin\nsaatuaan neuvoja laamanni J. Ekströmiltä, joka Vaasassa ajoi samaa\njuttua Levónin puolesta). Ilman virkatyylin tavoittelua on selitys\najatukseltaan terävästi ja loogillisesta ja esitykseltään selvästi\nkirjoitettu. -- Tässä kirjoituksen pääpiirteet:\n\nYhdyspankin vaatimus oli, että Kihlman velvoitettaisiin\nmaksamaan 100,000 mk korkoineen (6 % 14 p:stä marrask. 1868) ja\noikeudenkäyntikuluineen, kuitenkin siitä poisluettuna 28,273 mk 74\np, minkä summan pankki oli saanut panttina olleesta 100 Tampereen\nPellava- ja Rautateollisuusyhtiön osakkeesta (jotka ohimennen\nmainiten takausmiehet olivat huutokaupassa ostaneet), sekä se osinko,\njoka ehkä vast'edes jaettaisiin Wasastjernan konkurssipesästä.\nNiin valmis kuin Kihlman olikin täyttämään sitoumuksestaan\njohtuvat velvollisuudet, hän kieltäytyi noudattamasta näennäisiä\nvelvoituksia, ja semmoisiin hän luki pankin vaatimuksen. Ryhtyessään\nsitten selitykseensä hän tahtoi ensin luoda taustan kuvaukselleen,\ns.o. kertoa takaussitoumuksen synnyn. -- Ansaitakseen rahaa\noli Yhdyspankki eräästä Wasastjernan velasta mennyt takaukseen\nulkomaalaiselle pankille ja saanut vakuudekseen joukon Tampereen\nyhtiön osakkeita. Kun velkaa ei suoritettu, täytyi Yhdyspankin astua\nväliin ja, perimättä Wasastjernalta näin syntynyttä saatavaansa,\nvaati se tältä täytetakausta. Tämä vaatimus aiheutti, että velallisen\nystäviä ja ystävien ystäviä pyydettiin suostumaan semmoiseen\nsitoumukseen, ja kun nämä menivät täytetakaukseen, ei se tapahtunut\nvoitonpyynnistä -- jos he olisivat kieltäytyneet, olisi pankin\ntäytynyt tyytyä yksistään panttiin. Kihlman myöntää kyllä, ettei\ntämä vaikuttanut asian juridilliseen puoleen, mutta se osoitti, että\npankki, jos se kärsikin tappiota, ei kokisi muuta vahinkoa kuin minkä\nuhalla se alkujaan oli ryhtynyt etua lupaavaan asiaan. Tämä tapahtui\n1864. Laina annettiin 6:ksi kuukaudeksi, mutta 6 vuotta myöhemmin se\noli vielä maksamatta. Huomattuaan, ettei lainanottaja edes korkoon\nnähden täyttänyt velvollisuuttaan ja ettei lainanantajakaan näyttänyt\nsuuresti välittävän tästä huolettomuudesta, takausmiehet viimein,\nuudistaessaan sitoumuksensa, liittivät siihen lisämääräyksen, että\nhe olisivat vapaat takauksestaan, jollei pankki 6 kuukauden kuluessa\nlankeemispäivästä ryhtyisi semmoiseen lainhakuun, mihin se lain\nmukaan oli velvollinen ennen 12:n kuukauden kuluttua.\n\nKäydessään sitten pääasiaan Kihlman huomauttaa, että, kun kerran oli\nolemassa takaus, joka merkitsi vapaaehtoista sopimusta takaajain ja\npankin välillä, ei toisella asianomaisella enemmän kuin toisellakaan\nollut oikeutta olla täyttämättä sitoumuksiaan. Takauskirjoituksen\nmukaan oli Kihlman mennyt täytetakaukseen, s.o. luvannut vastata\nvajauksesta, joka syntyisi, jollei pankki pantista taikka muusta\nvelallisen omaisuudesta saisi täyttä korvausta, eikä häntä siis\nlaillisesti voitu vaatia suorittamaan muuta kuin vajaus. Edelleen\noli sitoumuksessa sanottu, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukaudessa\nlankeemispäivästä lukien. Mutta ymmärrettävästi ei lainhaku saattanut\ntarkoittaa mitä tahansa, vaan ainoastaan vajausta, jonka suuruudesta\npankin tuli mainitussa ajassa ottaa selkoa. Siihen oli näet pankki\nvelvollinen, koska se oli lisämääräyksen hyväksynyt, ja sen olisi\nniin muodoin pitänyt viipymättä myydä pantti ja, jollei se siten\nolisi saanut omaansa, ryhtyä toimenpiteisiin, jotka tarkoittivat\nvelallisen muun omaisuuden rahaksi muuttoa. Mutta mitä oli\nYhdyspankki tehnyt? Velan lankeemispäivän s.o. toukok. 14 p:n jälkeen\n1869 pankki ei pannut tikkua ristiin, ennenkuin se 24 p:nä syysk.\nkuvernöörin kautta vaati Kihlmania maksamaan 100,000 mk korkoineen\nja oikeudenkäyntikuluineen, luvaten suorittaa takaisin, mitä\nvast'edes ehkä saataisiin velallisen puolelta. Sittemmin, s.o. noin\nkaksitoista kuukautta myöhemmin (30 p:nä toukok. ja 13 p:nä kesäk.\n1870) se möi panttina olleet osakkeet, ja vihdoin se 30 p:nä syysk.\n1870 haastatti Kihlmanin oikeuteen jälleen vaatien häneltä 100,000\nmk. y.m. Kun nyt huomioon otetaan, että Wasastjerna elokuulla 1869\nluovutti omaisuutensa velkojilleen ja että siis pantin myynti olisi\nvoinut tapahtua ja myöskin mahdollisen vajauksen täyttäminen olisi\nvoitu häneltä vaatia sitä ennen, ei kukaan tiedä, miten asia olisi\nvoinut suoriutua, semminkin kun osakkeista 1869 maksettiin paljon\nenemmän kuin 1870 -- jos pankki olisi tehnyt, mitä se oli velvollinen\ntekemään. Laiminlyöntinsä tahtoi pankki nyt korjata vaatimalla\noikeuden kautta takausmiestä suorittamaan koko velan ja se oli sitä\nmieltä, että se niin menetellessään oli täsmällisesti täyttänyt tuon\nlisämääräyksen, että lainhaku oli tapahtuva 6 kuukauden kuluessa. --\nLyhyesti, Yhdyspankki oli toiminut mielivaltaisesti: laiminlyönyt,\nmitä sen olisi tullut tehdä säilyttääkseen oikeutensa takausmiehiä\nkohtaan ja sitä vastoin tehnyt vaatimuksen, johon sillä ei ollut\noikeutta -- eikä siitä voinut muuta johtua, kuin että se siten oli\nmenettänyt oikeutensa. Siinä Kihlmanin selityksen pääsisällys.\n\nLuonnollisesti asia lykättiin. Yhdyspankki kirjoitti vastauksen,\nja saatuansa lukea sen laati Kihlman -- tehden työtä koko yön klo\n10:een aamulla, jolloin oli mentävä oikeuteen -- uuden, yhtä pitkän,\nterävän ja loogillisen puolustuskirjoituksen kuin edellinen. Sen\njälkeen tuomio langetettiin 1 p:nä huhtik. 1871: raastuvanoikeus\nvapautti takausmiehet heidän sitoumuksestaan, syystä että Yhdyspankki\nei ollut täyttänyt takaukseen liitettyä lisämääräystä eli ehtoa.\n\"Tästä takauksesta, joka niin monta vuotta oli häirinnyt minun ja\nÄitivainajani lepoa, selitettiin minut vapaaksi\", kirjoittaa Kihlman\n(14/5 1871) nti Mathilda Grönvallille. \"Usko pois, että tämä voitto\non ilahduttanut minua! Kumminkaan ei juttu ole sillä ratkaistu.\nYhdyspankki on vedonnut Turun hovioikeuteen, ja minä voin menettää\ntoisessa oikeudessa, mitä olen voittanut toisessa. Kumminkin tuotti\nminulle suurta iloa, että voitin heti ensimmäisessä oikeusasteessa,\nvaikka Yhdyspankki aina isoisesti oli väittänyt, että olen väärässä\nja ettei kukaan lainoppinut hyväksyisi mielipidettäni. Yhdyspankki\nsai kuin saikin kauhean pitkän nenän.\"\n\nHovioikeuteen saapui Yhdyspankin valituskirja valitusajan lopulla\nja toimitettiin se Kihlmanille Helsinkiin sillä määräyksellä, että\nse oli palautettava 8 päivän kuluessa. Kirjoitus viipyi kuitenkin\n5 päivää matkalla (!), joten vastauksen antamiseen oli vain 3\njäljellä. Näistä oli taas Kihlman kahtena päivänä (lukukausi oli näet\nloppumassa) niin kiinni virkatoimissaan, että hän vasta viimeisenä\n-- eräänä lauantaina -- saattoi ryhtyä työhön. Eikä hän silloinkaan\nsaanut rauhaa ennenkuin illalla. Kirjoittaen kello edessään hän\nsiten tulisessa kiireessä kyhäsi vastauksensa, viedäkseen sen yöllä\nSuomi-laivaan, jonka piti lähteä klo 2 aamulla. Ymmärrettävää on,\nettä Kihlman tällaisessa jännityksessä ei saanut aikaan vastausta,\njohon olisi ollut tyytyväinen. Hän kertoi (Ekströmille 6/6 1871),\nettei hän ole uskaltanut lukea alustelmaansa pelosta, että hän\nhuomaisi sen puutteelliseksi, ja hän kirosi oikeusjärjestystä, joka\nmyöntää kantajalle kaksi kuukautta hyökkäyksen valmistamiseen, mutta\nei vastaajalle puolustukseen enemmän kuin 8 päivää, luettuna, ei\nsiitä päivästä, jolloin hän saa asiakirjat käsiinsä, vaan siitä,\njolloin hyökkäysaika loppuu. --\n\nKauan täytyi Kihlmanin odottaa tuomiota. Vasta 13 p:nä tammik.\n1872 hän kirjoittaa Ekströmille saaneensa salaisuutena kuulla,\nettä hovioikeus oli ratkaissut jutun niin, että \"Yhdyspankki oli\noikeudenkäynnillään säilyttänyt oikeutensa, mutta että maksuvaatimus,\ntehtynä ennenkuin Wasastjernan vararikkojuttu oli loppuun ajettu,\noli liian varhainen\". \"Vaikka näillä sanoilla lausuttu ajatus on\nmielettömyys (ett nonsens)\", lisää kirjoittaja, \"ja minun siis\npitäisi epäillä ilmoituksen oikeutta, täytyy minun kuitenkin uskoa\npääasia, nimittäin että olen hävinnyt.\" -- -- \"Tämä päätös on tehnyt\nminuun hyvin ikävän vaikutuksen. Kipeästi on sieluuni koskenut,\nettä oikeus on niin vaikeasti löydettävissä. Joko toinen tai toinen\ntuomioistuin on tuominnut aivan väärin, ja ne ovat kuitenkin kumpikin\nkollegeja (kokoonpantuja useista jäsenistä).\"\n\nKihlman olisi tahtonut valittaa senaattiin, mutta sitä hän ei voinut,\nkun Turun hovioikeus oli kieltäynyt vastaanottamasta vetorahaa ja\npalauttanut asian raastuvanoikeuteen. Mutta todellisuudessa hänen\nei tarvinnutkaan itse valittaa saadakseen tietää senaatin kannan\ntässä oikeusjutussa. Vaasassa oli näet, niinkuin jo ohimennen on\nmainittu, Yhdyspankin ja toisen takausmiehen, Levónin, välillä\ntapahtunut aivan samanlainen oikeudenkäynti, ja sitten kuin siellä\n-- aivan päinvastoin kuin Helsingissä ja Turussa -- raastuvanoikeus\noli ratkaissut jutun pankin eduksi, mutta hovioikeus katsonut\ntakausmiesten olevan oikeassa, oli pankki keväällä 1872 valittanut\nhovioikeuden tuomiosta senaattiin. -- Marraskuun 27 p:nä Kihlman\nkirjoittaa Ekströmille, että asia sillä viikolla oli ratkaistava\nsenaatissa. \"Muutamia iltoja sitten tarkastin koko kirjevaihdon.\nTulos oli: kyllä on varmaa, että meidän puolellamme on oikeus. Mutta\nsaammeko oikeutta, riippuu tuomarin kyvystä löytää oikeus.\" Viisi\npäivää myöhemmin hän kertoo Levónille, että Yhdyspankki oli voittanut\nyhden äänen enemmistöllä, niin erimielisiä olivat senaattorit olleet.\n\"Murheellinen olen tänään ollut, en niinkään tappion tähden, sillä\nse on nyttemmin, Jumalan kiitos, (osakkeiden hinnan nousun vuoksi)\nmelkoisesti vähentynyt, vaan sen vuoksi, että korkein oikeus on\nhyväksynyt Yhdyspankin mieli- ja omavaltaisen menettelyn oikeana\nja laillisena. On oikein ja laillista rikkoa sopimus, jos vain\nnoudattaa jonkinmoista lain varjoa (iaktager något sken).\" Vielä\nkatkerammat olivat Kihlmanin mietteet (Levónille 5/1 1873), kun hän\nystävän puolesta oli lunastanut pöytäkirjan senaatista. Siinä näet\nperustettiin tuomio (aivan samoin kuin hovioikeuskin oli tehnyt)\nsiihen, että muka takausmies oli liittänyt sitoumukseensa _ainoastaan\nsen ehdon_ (endast det förbehåll), että lainhaku oli tapahtuva 6\nkuukauden kuluessa. Kihlmanin mielestä oli tämä ilmeinen valhe,\nsillä eihän Yhdyspankin vaatimus, että takausmiehet maksaisivat\n_koko velan_, ollut _se_ lainhaku, jonka mahdollisen _vajauksen_\ntakaajat olivat ehdoksi panneet. \"Ja semmoisen tuomion alle pannaan\nhäikäilemättä oma ja keisarin nimi! Se on kauheaa! Jos olemme\nvalitettavia, niin on toisia, joita tulee vielä enemmän valittaa.\nTarkoitan maata ja tuomareitamme! Surkea se maa, jossa mielivalta saa\nhallita ja jossa lainkäyttö pyhittää sen. Onnettomat ne tuomarit,\njoilla ei ole kykyä erottaa oikeaa ja väärää toisistaan, jotka\nantavat oikeutta sortajalle ja kieltävät sitä sorretulta! Onneton se\nkansa, missä sana ja sopimus rikotaan, ja rikos leimataan oikeaksi\nteoksi!\" --\n\nNämä sanat ilmaisevat, kuinka Kihlmanin oikeudentunto oli loukattu.\nEikä Yhdyspankki pyytänyt lieventää asiaa. Päinvastoin pankin uusi\npääjohtaja, parooni J. Cronstedt (edelläkävijä, P. A. Törnqvist,\noli kuollut 1872) [Yhdyspankin pääjohtajaksi Törnqvistin jälkeen\najateltiin J. Kurténiakin Vaasasta. Kihlman kehoitti häntä lämpimästi\nvastaanottamaan tarjouksen, kirjoittaen m.m.: \"Minun mielestäni\nei miehestä, joka on pystynyt täyttämään tämän paikan, voida\najatella, että hän on elänyt turhaan.\" Kurténilla ei kuitenkaan\nollut halua muuttaa pois kotiseudultaan.], jo ennenkuin Kihlman\noli nähnytkään tuomion kysyi, eikö tämä nyt tahtonut ryhtyä\nsuoritukseen. Kun Kihlman vastasi, ettei hän vielä ollut selvillä\nasiasta, lausui Cronstedt, että \"Yhdyspankilla oli keinoja, millä\nse voisi pakottaa takausmiehet suoritukseen\". Uhkaus oli edellisen\nmielestä kerrassaan epähieno, ja senvuoksi hän vastasi: \"Jos Teillä\non keinoja pakottaa meidät toimimaan eduksemme, niin käyttäkää\nniitä. Se on Teidän asianne.\" Kihlmanista Turun hovioikeuden\ntuomio, josta ei kukaan ollut valittanut, antoi hyvän aiheen\nodottaa, kunnes Wasastjernan konkurssi oli selvitetty. Ja sitten\nkuluikin taas kuukausia, ilman että pankki käytti mitään \"keinoja\".\nVasta syksyllä Kihlman kirjoittaa (3/10) Ekströmille, että pankin\npuolelta kysymys suorituksesta oli uudistettu, mutta että hän\nyhä mietti, eikö oikeudenkäyntiä ollut jatkettava: \"tulisi näet\n_saada_ oikeutta, koska _on_ oikeassa (_få_ rätt, när man _har_\nrätt).\" Asian rahallinen puoli oli menettänyt merkityksensä, mutta\njuriidillinenkin puoli oli tärkeä, ja senaatin oikeusosastossa\noli tapahtunut henkilömuutoksia, jotka tekivät toisen ratkaisun\nmahdolliseksi. Kumminkin Kihlman Yhdyspankin pankkivaliokunnan\njäsenenä epäili ryhtyä asiaan, ja kun vähän myöhemmin osinko jaettiin\nWasastjernan konkurssista, hän päätti kuin päättikin jättää asian\nsikseen. \"Minä eroan tästä oikeudenkäynnistä\", hän kirjoittaa\nLevónille (8/11 1873), \"säilyttäen siitä mitä epämiellyttävimpiä\nmuistoja. Olen saanut sen kokemuksen, että Suomessa voi olla\ntäysin oikea asia ajettavana, mutta kuitenkin saattaa hävitä maan\noikeuksissa. Siten on päättynyt tämä juttu, jolla on ollut melkoinen\nvaikutus elämääni.\" -- Todellisuudessa ei asian menettämisen olisi\npitänyt kovin hämmästyttää Kihlmania. Kun hän näet kolme vuotta\nennen esitti asiansa toht., sittemmin prof. R. Montgomerylle, oli\ntämä sanonut: \"Kaikki riippuu tuomarin laadusta. Suuri osa heistä\ntuomitsee totuntatavan mukaan, ja sangen yleinen on se käsitys, että\ntakausmiehellä ei ole mitään oikeuksia, vaan on luotu kärsimään.\"\n\nMutta tämän takauksen historia ei päättynyt tähänkään. Ostamalla\npanttina olleet Tampereen yhtiön osakkeet oli Kihlman tullut\nomistamaan niitä enemmän kuin hän oli ajatellut taikka muuten olisi\nitselleen hankkinut (kaikkiaan 92), ja kun ne aikaa myöten nousivat\naavistamattomaan arvoon, muuttui pelätty tappio odottamattomaksi\neduksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnettua on että 1872 v:n säädyt kokonaan pettyivät toivossaan,\nettä kouluylihallitukseen kohdistettu ankara arvostelu ja anomus,\nettä kansanedustus saisi ottaa osaa kouluasetuksen säätämiseen,\ntuottaisivat suotuisia tuloksia. Päinvastoin Kothen kahta kiihkeämmin\najoi tarkoitusperiään ja käyttämällä julkiselta tarkastukselta\nenemmän tai vähemmän salattuja teitä hän saikin aikaan, että uusi\nkouluasetus jo 4/6 p:nä heinäk. 1872 vahvistettiin ja 8 p:nä elok.\njulistettiin heti noudatettavaksi. Samoin ratkaistiin kysymys\nsuomalaisesta normaalilyseosta 22 p:nä elok. niin, että se seuraavan\nvuoden (1873) syksystä oli alkava toimintansa Hämeenlinnassa\n[Seikkaperäisen esityksen näistä asioista antaa _E. G. Palmén_ m.p.\ns. 582-593.].\n\nKirjeessään T. Reuterille (21/8) Kihlman purkaa tunteensa uuden\nkoululain johdosta. \"Siinä on paljon hyvää\", sanoo hän, \"mutta kaikki\non mitä suurimmassa määrässä vastenmielistä siitä syystä, että se\non mielivallan teos.\" Samoin kuin säädyssä hän nytkin ankarasti\nmoittii, että hallitus loukkaamalla jumalallista ja luonnon lakia\ntunkeutuu yksityisen ihmisen rauhoitetulle alalle. \"Mielivaltaisilla\nhallitustoimilla synnytetään perheissä tuo syvä tyytymättömyys,\njoka kauan salassa kyteneenä vihdoin ajan tullen syöksyy ilmi\nyhteiskunnan perusteita järkyttävässä, väkivaltaisessa purkauksessa.\nMiten onnellisia olisimmekaan, jos me itse olisimme saaneet\njärjestää opetuslaitoksemme!\" Tietenkin riippuu paljon siitä, miten\nlakia sovellutettaisiin, mutta vaikka kouluylihallitus kykenisikin\nmenettelemään järkevästi ja intohimottomasti, ei sen toiminta\nhelposti voisi tulla siunaukselliseksi, koska epäluulo sitä kohtaan\noli syvä. Tulevaisuus näytti sen vuoksi Kihlmanista kovin pimeältä.\n\nEnsi aikaan ei oikein tietty, missä määrin uusi kouluasetus\ntarkoitti normaalikouluakin, sillä sen 2 §:ssä sanottiin, että\nnormaalilyseoihin nähden olivat voimassa näitä oppilaitoksia varten\nerittäin julkaistut säännökset. Tämä se aiheutti ensimmäiset\nrettelöt kouluylihallituksen ja normaalikoulun rehtorin välillä.\nJo 12 p:nä syysk. 1872 kouluylihallitus virkakirjeessä huomautti\nrehtoria siitä, että hän vastoin uutta kouluasetusta oli ollut\nantamatta koululle lupaa keisarin kruunauspäivänä, ja koska\nsiitä näkyi, että hän oli epäillyt noudattaa mainittua asetusta,\nkehoitettiin häntä kaikissa soveltuvissa kohdissa ottamaan huomioon\nsen säädökset, mutta jos vaikeuksia tai esteitä esiintyi jonkun\npykälän sovelluttamisessa, tuli rehtorin hyvissä ajoissa ilmoittaa\nasiasta ylihallitukselle. Käyttäen hyväkseen hänelle \"suosiollisesti\nmyönnettyä oikeutta\", kääntyi Kihlman nyt ylihallituksen puoleen\nnöyrällä ilmoituksella, että uuden kouluasetuksen sovelluttamista\nyleensä normaalikoulussa oli kohdannut sangen vakava este. \"Uusi\nkouluasetus itse\", kirjoitti rehtori, \"on asettunut esteeksi sen\nsovelluttamiselle tässä koulussa.\" Ylempänä mainitusta 2 §:stä\nilmeni näet, että uusi kouluasetus ei ensinkään ollut kumonnut\nnormaalikoulua varten annettuja säädöksiä, vaan päinvastoin tuli H.\nM:ttinsa sanojen mukaan juuri näitä ja yksistään näitä noudattaa\ntässä koulussa. Muuta ajatusta rehtori \"ei ollut voinut löytää H.\nK. M:ttinsa yksinkertaisista sanoista (enkla ord)\". Tätä käsitystä\npuolusti sekin, että keisari oli käskenyt tarkastaa normaalikoulua\nvarten julkaistuja säädöksiä. Mutta \"jos tahdottiin sanoa, että H.\nK. M:ttinsa tarkoitus kuitenkin oli ollut, että uuden kouluasetuksen\ntuli julistamishetkestä saakka olla voimassa normaalikouluunkin\nnähden, niin tietäisi väite, että H. K. M:ttinsa oli tarkoittanut\ntoista kuin hän oli lausunut. Sellainen käsitys H. K. M:ttinsa\ntavasta julkilausua ajatuksensa on mielestäni minulle sopimaton\n(anser jag för mig otillständig)\". Ei rehtorilta enemmän kuin kellään\nmuullakaan alamaisella ollut oikeutta tulkita H. K. M:ttinsa ajatusta\ntoisin kuin sanojen mukaan, eikä hän sen vuoksi ollut uskaltanut\ntehdä mitään muutoksia normaalikoulussa uuden asetuksen johdosta. Hän\nanoi nyt, että ylihallitus tahtoisi H. K. M:tiltaan pyytää selitystä\nmainittuun lainkohtaan. \"Jos H. K. M:ttinsa selittää, että 2 §:n\nmääräys erityisten säännösten voimassaolosta normaalikouluun nähden\non niin ymmärrettävä, että osa niistä on pidettävä voimattomana ja\nkorvattava osalla uuden kouluasetuksen säädöksistä, niin on tämän\nkouluasetuksen sovelluttamisen este normaalikoulusta poistettu, ja\nH. K. M:ttinsa siten selittämä tahto on oleva noudatettavanani,\nsamoinkuin tämä tahto oli lakinani, kun minä syysk. 7 p:nä en antanut\nnormaalikoulun oppilaille lupaa.\"\n\nHuolimatta ivallisesta pohjasävelestä oli kirjoitus niin hyvin\nperusteltu, ettei kouluylihallitus voinut olla pyytämättä selitystä\nsenaatilta. Kirkollisasiain päällikkö A. Mechelin piti kyllä\nkirjelmää ylihallitusta vastaan tähdättynä, verukkeisiin nojaavana\nvastalauseena (protest); mutta muut senaattorit katsoivat\nKihlmanilla olleen syytä esitykseensä, ja selitys annettiin\nsiihen suuntaan, että normaalikoulun tuli soveltuvissa kohdissa\nnoudattaa uutta kouluasetusta ja olisi kouluylihallituksen tehtävä\nvastaiseksi antaa siihen nähden lähempiä määräyksiä. -- Marraskuulla\nylihallitus ilmoitti selityksen rehtorille määräten samalla,\nettä uutta kouluasetusta tuli noudattaa pääasiassa oppiaikaan,\nloma-aikoihin ja kurinpitoon katsoen (viimeiseen nähden asetuksessa\nei kuitenkaan ollut mitään normaalikoululle uutta), jota vastoin\noppilaiden vastaanotto, lukukausimaksut ja opettajain palkat pysyivät\nmuuttamatta.\n\nJos Kihlman oli toivonut, että asiat nyt olivat selvillä, niin\nkyllä hän siinä pettyi. Kevätpuolella näet \"satamalla satoi\" uusia\nmääräyksiä. Syyslukukaudella oli lukukausimaksut kannettu vanhan\nlain mukaan, mutta 4 p:nä tammik. säädettiin, että siinä kohden oli\nnoudatettava uutta lakia. Edelleen senaatti 7 p:nä helmik. päätti\nvaatia, että rehtori tilintekoonsa tuntiopettajien palkkaamiseen\nkäytetyistä varoista liittäisi todistuksen, ettei ainoatakaan\nmaksettua tuntia oltu joko opettajalle sattuneesta esteestä\ntaikka huolimattomuudesta laiminlyöty. Se oli Kihlmanista aivan\nkohtuutonta, sillä normaalikoulun \"opettajilla ei yleensä ollut\ntapana laiminlyödä tuntejaan\", ja koulu oli tuntiopettajiltakin\nvaatinut ei ainoastaan ulkonaista hetkellistä työtä, vaan heidän\nsydämensä rakkautta, ja tositeossa saanutkin heiltä apua tuntien\nulkopuolella, eikä senvuoksi sairauden sattuessa heti oltu kylmästi\nlähetetty laskua laiminlyödystä tunnista. \"Tämä käsitystapa oli nyt\ntullut oikaistuksi. Onko siitä koituva todellista hyötyä koululle\nja valtiolle, on tulevaisuus osoittava.\" -- Toukokuun 8 p:nä\nmäärättiin, että lukukausi oli päättyvä 30 p:nä samaa kuuta eikä 15\np:nä kesäk., niinkuin säädetty oli ollut ja jota silmällä pitäen\nopetus oli järjestetty. Kun kumminkin 10 opettajaa tahtoi ottaa osaa\npromotsioniin samana 30 p:nä, pidettiin loppututkinto todellisesti\n29 p:nä. -- Vihdoin julistettiin 29 p:nä toukok. 1873 H. K. M:ttinsa\narm. asetus Suomen normaalilyseoista, jonka tarkoitus ilmeisesti\noli vähentämällä pedagogian professorin vaikutusta lähentää nämä\noppilaitokset maan muihin lyseoihin ja saattaa ne kouluylihallituksen\nkäskynalaisuuteen. [Ks. Normaalikoulun vuosikertomuksia 1873 ja _V.\nT. Rosenqvist_, Svenska normallyceum i Helsingfors 1864-1914, siv.\n43-50.]\n\nLuonnollista on, että lukuisat uudet säännökset vaikeuttivat koulun\njohtoa, ei ainoastaan tänä uuden kouluasetuksen ensimmäisenä\nvuonna, vaan myöhemminkin -- semminkin kun, sanoo Kihlman, \"ei\naina ollut helppoa käsittää käskyjen oikeaa tarkoitusta\". Mutta\nei hän myöskään salannut mitä hän ajatteli uutuuksista. Paitsi\nylihallitukselle lähettämissään kirjelmissä julkilausui hän mielensä\nvuosikertomuksissa. Lukuvuoden lopussa ilmestyvä \"programmi\", joka\nkyllä ei levinnyt laajalle, mutta jota kumminkin luettiin koulu- ja\nasianomaisissa virkapiireissä, oli näet hänen äänenkannattajansa.\nSiinä hän suppeasti, mutta kuitenkin riittävän selvästi arvosteli\nylihallinnon toimia kunakin kuluneena vuonna, käyttämällä hänelle\nominaista, hillityn ivallista kieltä, joka ei ollut koskematta\nvallanpitäjiin. Vuosikertomus v:lta 1873 ei tässä kohden eronnut\nmuista.\n\nMitä kouluylihallitukseen tulee, tapahtui siinä lukuvuoden lopulla\nse huomattava muutos, että parooni v. Kothen, jolle normaalikoulun\nerikoisasema ja sen puolustajakin olivat erityisesti vastenmielisiä,\nanoi ja sai virkavapautta huhtik. 15 p:stä -- eikä enää palannut.\nEttä kenraalin poistuminen tanterelta tuntui helpotukselta, on\nselvää, mutta sillä ei vielä hävinnyt se suunta kouluasioiden\njohdossa, jonka hän oli perustanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlmanin perhe-elämästä on v:lta 1873 kerrottava, että Hannan ja\nViktor Heikelin häät vietettiin 14 p:nä toukok. morsiamen kodissa.\nKutsuttuina vieraina oli saapuvilla sukulaisia ja ystäviä, joihin\njälkimmäisiin myöskin kuului osa isännän virkatovereja koulusta. Isä\nitse vihki nuoren parin pidettyään sitä ennen syvämietteisen puheen\navioliiton merkityksestä ja onnen ehdoista, ja toimituksen jälkeen\nhän luki ääneen 103:nnen psalmin: Kiitä Herraa, minun sieluni.\nVakavan puheen ja ylevän kiitosvirren sanotaan niin vaikuttaneen\nkuulijoihin, että \"marsalkat\" (sulhaspojat) pidättyivät sovinnaisista\nhääpuheistaan, jotta eivät häiritsisi isän virittämää tunnelmaa.\n\nHeti häiden jälkeen lähtivät vastanaineet ulkomaanmatkalle, kulkien\nhöyrylaivalla Räävelin kautta Lyypekkiin ja sieltä eteläänpäin\nItaliaan saakka. Paluumatka kävi Wienin kautta, missä tänä kesänä\noli maailmannäyttely, ja oli se niin suunniteltu, että he\nelokuulla saapuivat Uuteenkaarlepyyhyn. Uusi seminaari, jossa\nHeikel oli lehtorina, oli näet siellä avattava syyskuun 1 p:nä.\nTänä keväänä oli Kihlman perheineen pakotettu muuttamaan asuntoa.\nUusi koti Etelä-Makasiininkadun N:o 4:ssä, nykyään jo hävinneessä\npuurakennuksessa, ei ollut yhtä mukava kuin edelliset, mutta sekin\noli lähellä koulua, sekä normaalikoulun vuokrattua huoneistoa että\nmyöskin sen omaa taloa (vastapäätä saksalaista kirkkoa), jonka\ntalon rakentamista nyt juuri aloitettiin entistä tehokkaammin\nsuunnitella. -- Kesänsä oli perhe, niinkuin tiedämme, viettänyt\nmilloin missäkin maalla tai saaristossa. Tänä vuonna oli Kihlman\nEspoosta ostanut maa-alueen ja rakennuttanut oman huvilan, joka\nsijaitsi meren rannalla Rulludd-nimisellä, ennen asumattomalla,\nmetsäisellä niemellä. Rakennus valmistui kesäkuun lopulla, ja 1\np:stä heinäk. perhe asettui siihen asumaan. Paitsi ympäristön\nalkuperäistä luontoa teki tämän kesäasunnon viihtyisäksi se,\nettä perheellä läheisinä naapureina oli sukulaisia ja ystäviä.\nHilda Kihlmanin veli, kapteeni Alfred Forssell, perheineen, vanha\näiti, hovineuvoksetar, ja sisar Julia asuivat Finnån kartanossa,\njonka Forssell oli vuokrannut ja jonka omistajaksi hän myöhemmin\ntuli. Insinööri Edvin Bergrothilla taasen oli huvila läheisessä\nGranholman saaressa, ja hoiti hänen, leskimiehen, taloutta neiti\nEmma Candelin, tuttu Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta. Vihdoin\noleskeli usein itse Rulluddissa neiti Amelie Forssell, jota paitsi\npojilla oli oma toverinsa Rainer Vuoriossa (silloin Forsberg), joka\nkäyden normaalikoulun suomalaisella osastolla totutti heitä suomea\npuhumaan ja joka myöhemmin tuli kuuluisaksi ylioppilastenorina.\nHelsinkiin ja takaisin oli säännöllinen laivakulku, ja kun ei matka\nvienyt puoltatoista tuntia enempi, saattoi Kihlman mukavasti käydä\nomaistensa luona. Kaikenlaiset puuhat pitivät näet häntä nyt niinkuin\nennenkin joka viikko päiväkausia peräkkäin kaupungissa [Rulludd ja\nGranholma kuuluivat yhdessä Lindelöfin ja Krogiuksen huvilain kanssa\nGranö saaressa vanhimpiin Helsingin koko läntisessä saaristossa. Sitä\nennen sanotaan siellä olleen varsinaisia huviloita vain Geitlinin\nTallholmassa. Muutoin asuivat helsinkiläiset talonpoikais-asunnoissa,\njotka kesäkuukausiksi luovutettiin perin halvasta vuokrasta.].\n\nKihlmankin oli aikonut tänä kesänä tehdä ulkomaanmatkan, käydäkseen\nWienin maailmannäyttelyssä \"pedagogisessa tarkoituksessa\" ja kenties\nmyöskin teollisessa, sillä Tampereen yhtiökin oli lähettänyt sinne\ntuotteitaan, jotka palkittiin. Hän oli jo saanut virkavapauttakin,\nmutta sanomalehtien tiedot koleran ilmestymisestä Wienissä\naiheuttivat matkan lykkäämisen, kunnes otollinen aika oli mennyt ohi.\n\nHeinäk. 10 p:nä k:lo 11 illalla -- jolloin hänellä oli \"vapaa hetki,\nmikä oli sangen harvinaista\" -- Kihlman Helsingistä kirjoitti Viktor\nja Hanna Heikelille. Siitä otamme muutamia piirteitä. -- Toissa\niltana oli Hannan kirje Napolista tullut Rulluddiin. Perhe oli\nollut kutsuttuna Finnå'hon, kirje otettiin mukaan ja luettiin julki\nistuessa \"saman meren rannalla, jolla se oli kirjoitettu\". Suurella\nmielenkiinnolla oli matkustavia seurattu Italian halki Napoliin ja\nVesuviolle. -- Kaikki viihtyivät hyvin Rulluddilla. Lennart oli\nruskettunut, Oswald ja Enzo kalastivat ja raivasivat \"aarniometsää\"\nhuvilan ympäriltä. Paikka, sanoo kirjoittaja, voi aikaa myöten tulla\nsieväksi. Ei historialliset muistot, vaan puhdas luonto ympäröi meitä\nsiellä: \"olemme ensimmäiset ihmiset, jotka ovat tunkeutuneet tähän\npyhäkköön.\"\n\nVihdoin oli, jatkuu kertomus, normaalikoulukin otettu armoihin.\nKenraalikuvernööri oli ratkaissut, että sille oli talo rakennettava\nTähtitornivuoren juurelle. \"Olen siitä hyvin tyytyväinen.\" Sen\njälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi uuden normaalikoulu-asetuksen,\nmainiten entisestä eroavia kohtia -- esim. että hän oli saanut\n200 mk:n palkankoroituksen, mutta tuli hänen senvuoksi palvella\n30 vuotta, sensijaan että ennen oli vaadittu ainoastaan 25 -- ja\njatkaa sitten: \"Rehtorinpalkkio on koroitettu 800:sta 1200 mk:aan,\nmutta siitä tulen tuskin hyötymään, koska minut luultavasti syksyksi\nerotetaan. Olen näinä päivinä saanut tietää, että ylihallituksessa\nparaikaa laaditaan minua vastaan noin 2 arkin pituista kirjoitusta\nsenaattiin. En tiedä, mitä olen rikkonut, enkä tiedä mitä\ntarkoitetaan: tahdotaanko syyttää minua majesteettirikoksesta vai\naiotaanko tyytyä uuden rehtorin nimittämiseen. Tiedän vain, että\njotain on tekeillä. Olen tietysti koettanut arvata, mitä on kyseessä:\nolen ajatellut vuosikertomusta, ja luultavasti käytetään sitä aseena\nminua vastaan. Valmistaudun siis lähtöön (reträtt) ja toivon voivani\nhyödyttää isänmaatani, vaikka minut pannaankin pois viralta --\nvirasta, jota en ole hakenut. Elämäni tulee paljon rauhallisemmaksi,\nja minä voin levollisesti nauttia rauhastani, koska en itse ole\nvetäytynyt työstä, vaan toiset ovat poistaneet minut. Että olisin\nmenetellyt väärin ja että siten itse olisin aiheuttanut eroni, sitä\nen voi vielä ymmärtää. Olen pyytänyt noudattaa velvollisuuttani, ja\nlevoton olen vain sen vuoksi, että olen saanut niin vähän aikaan.\nOlen käyttänyt totuuden kieltä oppilaita, tovereita, esimiehiä\nja esivaltaa kohtaan. Enkä ole voinut tehdä toisin. Jos minut\nsentähden hylätään, niin ei se ole minun asiani. En minä siitä tule\nhuonommaksi.\" -- -- Seuraavana päivänä on Kihlman lisännyt saaneensa\nkuulla, että ylihallituksen kirjelmä oli jäänyt sikseen, vaikka\nnärkästys (indignation) häntä kohtaan oli suuri.\n\nMahdollista on, että ylihallitus luopui aikeestaan senvuoksi, että\nKothen ei enää palannut, ja se selittäisi myöskin, että Kihlman\nvuoden lopulla (27/11) kirjoitti T. Reuterille: \"Minun suhteeni\nylihallitukseen näyttää parantuneen.\" Kumminkaan ei Kihlmanin ja\nylihallituksen väli piankaan tullut hyväksi. Se on seuraavasta\nnäkyvä, ja sangen luultavaa on, että tuota 2 arkin pituista\nkirjoitusta talletettiin vastaisuutta varten, jollei kokonaan uutta\nkirjoitettu. Ainakin on eräs entinen senaattori tämän kirjoittajalle\nkertonut, että valtioneuvos Lindelöf kouluylihallituksen päällikkönä\noli hänelle lukenut ankaran kirjelmän Kihlmania vastaan. Se oli ollut\nosoitettu senaatille, mutta oli jäänyt lähettämättä. Huomautukseen,\nettä olihan Kihlman oikeuden ja totuuden mies ollessaan tekemisissä\nylihallituksenkin kanssa, vastasi vanha senaattori hymyillen:\n\"Vaikka olikin, mutta ei _sillä_ tavoin (kuin Kihlman) kirjoiteta\nesimiehille!\" -- Siinä \"villakoiran ydin\": Kihlmanilla ei ollut sitä\nlajia nöyryyttä, jota opitaan virkavallan portaita noustessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä muistutettakoon lyhyesti, että suomalainen normaalikoulu\ntänä syksynä aloitti toimintansa Hämeenlinnassa. Sen rehtoriksi\ntuli toht. J. G. Geitlin, jossa Helsingin normaalilyseo menetti\nyhden parhaimpia opettajiaan. Kirjevaihto Kihlmanin ja hänen\nvälillään todistaa, että he olivat tulleet läheisiksi ystäviksi,\nja milloin Geitlin johtajatoimessaan kaipasi neuvoja, kääntyi hän\naina täydellä luottamuksella ystävänsä puoleen. Tähän samaan aikaan\noli yksityisen suomalaisen alkeisopistonkin asia kehittynyt sille\nkannalle, että senaatilta oli saatu lupa laitoksen laajentamiseen\ntäydelliseksi opistoksi. Syksyllä 1872 alkanut uusi rahankeräys\noli näet tuottanut niin paljon, ettei yritys enää epäilyttänyt sen\nperustajia. Lokakuulla 1873 valittiin koululle johtokunta, ja tuli\nsilloin Kihlman varajäseneksi. Mutta -- sanottakoon se jo tässä --\nmyöhemmin s.o. syksystä 1881, jolloin prof. Cleve oli muuttanut\nHelsingistä, hän kutsuttiin johtokunnan varsinaiseksi jäseneksi, ja\nkun seuraavana vuonna prof. Yrjö Koskinen, joka Cleven jälkeen oli\nollut puheenjohtajana, oli tullut senaattoriksi, valittiin Kihlman\npuheenjohtajaksi. Näin tuli Kihlman läheltä seuraamaan näiden\nsuomalaisten opistojen kehitystä samalla kuin hän rehtorina hoiti\nniitä suomenkielisiä luokkia, jotka vielä toimivat ruotsalaisen\nnormaalilyseon yhteydessä.\n\nKoska normaalilyseon historian kirjoittaminen on ulkopuolella\nsuunnitelmaamme, voimme olla kajoamatta niihin muutoksiin koulun\ntoiminnassa, jotka jo mainitut ja muutkin näinä aikoina ilmestyneet\nasetukset aiheuttivat. [Ks. _V. T. Rosenqvist_ m.p. siv. 51 ss.]\nYmmärrettävää on, että rehtorilla varsinkin, lukuvuoden 1873-74\nalussa, jolloin m.m. lukujärjestys ensi kerran oli laadittava uuden\nkouluasetuksen mukaan, oli, niinkuin on tapana sanoa, seitsemän\npäivää viikossa. Mutta tiedämmehän, että hän kykeni selvittämään mitä\nvaikeimpia pulmia. Työ ei masentanut häntä; se, joka ajoittain sai\nhänen mielensä masennuksiin, oli se, että niin monet muutokset olivat\nhänestä epäoikeutettuja, mielivaltaisia. Eri seikoista täytyi hänen\nmyöskin vaihtaa kirjelmiä ylihallituksen kanssa, mutta nekin voimme\nsivuuttaa. Ainoastaan yksi tänä vuonna ilmennyt erimielisyyden aihe\nKihlmanin ja ylihallituksen välillä ansaitsee erikoista huomiotamme,\nnimittäin kysymys rehtorin velvollisuudesta antaa takaus niistä\nrahoista, joita hänen tuli virkansa puolesta kantaa, hoitaa ja\ntilittää. Kihlmanin esiintyminen tässä asiassa on hänelle erityisesti\nkuvaava.\n\nKiertokirjeessä kesäk. 19 p:ltä 1873 oli ylihallitus kehoittanut\nkaikkia oppilaitosten johtajia kouluasetuksen 114 §:n mukaan ennen\nsyyskuun loppua lähettämään mainitunlaisen takauksen. Kihlman ei\nkuitenkaan noudattanut kehoitusta, ja senvuoksi hän sai erityisen\n(27/11 päivätyn) muistutuksen viimeistään ennen tammik. 15 p:ää 1874\ntoimittaa takauksen ylihallitukseen. Siihen vastasi Kihlman (31/12),\nettä hän totta kyllä oli ollut lähettämättä takausta, mutta se ei\nollut tapahtunut huolimattomuudesta eikä muistamattomuudesta, vaan\nerään esteen takia, josta hän pyysi saada antaa seuraavan selityksen.\nHän ei ollut koskaan pyytänyt ketään takaukseen, osaksi senvuoksi\nettei hän ollut sitä tarvinnut, osaksi sentähden että hänestä oli\nkohtuutonta, että C. ja D. takaavat asiaa, josta A:lla ja B:llä ehkä\noli suurta hyötyä, mutta C:llä ja D:llä ei vähintäkään. Itse hän\noli tosin sääliväisyydestä tai auttaakseen puutteenalaisia mennyt\ntakaukseen, mutta myöskin katkerasti kokenut, mihin vaaraan siten\njoutuu. Senvuoksi hän oli päättänyt olla auttamatta lähimmäistään,\nmilloin apua anottiin takauksen muodossa. Siitä johtui, ettei\nhän itsekään voinut pyytää ketään takaukseen. Eikä hän kyseessä\nolevassakaan tapauksessa ollut tuntenut halua luopua periaatteestaan,\nsitä vähemmin, kun oli kaksin verroin vastenmielistä pyytää ketään\nominaistakaukseen määrästä, jonka suuruutta ei kukaan ihminen voinut\ntietää. \"Minä en ainakaan voi alistua mielipahaan saada joko kieltävä\nvastaus taikka myöntävä, jossa jälkimmäisessä tilassa minä mielestäni\nolisin uhrannut jotakin, jota pidän ylen kalliina, nimittäin\nriippumattomuuteni.\" Tämä este oli aiheuttanut, ettei hän ollut eikä\nnytkään voinut noudattaa ylihallituksen käskyä.\n\nKun Kihlman näin kieltäytyi antamasta lain määräämää takausta, oli\nhän täysin selvillä siitä, että hänet voitaisiin senvuoksi erottaa\nrehtorin toimesta. Saatuaan kuulla, että rehtorit A. V. Sundel\nHämeenlinnassa ja K. H. Kahelin Jyväskylässä eivät myöskään vielä\nolleet lähettäneet takausta, oli hän näet joulukuulla kirjoittanut\nkummallekin ilmoittaakseen, että hän oli päättänyt olla taipumatta,\nja kehoittaakseen heitä yhtymään kieltoon -- siten olisi ehkä\nollut mahdollista, että kyseessä oleva lainkohta muutettaisiin,\nmutta toiselta puolen piti heidän olla valmiit vastaanottamaan\nsekin seuraus teostaan, että heidät erotettaisiin. Kumminkin on\nkäsitettävä, että Kihlmanin tunteet olivat sekavia. Sen huomaa\neräästä lausunnosta, jonka tapaamme kirjeessä (20/1 1874) hänen\nvaimolleen (Kihlman oleskeli syystä, josta puhumme alempana, koko\ntammikuun Turussa). Hilda Kihlman oli kuulemansa mukaan kirjoittanut,\nettä kaikki muut rehtorit olivat antaneet takauksen (mikä kuitenkin\noli erehdys, sillä Kahelin oli myöskin kieltäytynyt, joskin\nvähemmän jyrkässä muodossa) ja että ylihallitus aikoi lähettää\nKihlmanin kirjelmän senaattiin, sekä kysynyt, oliko tämä iloinen\ntodennäköisestä erostaan. -- \"Tunteeni ovat tässä tapauksessa\",\nvastasi Kihlman, \"niinkuin usein on laita, sekavia. Olen iloinen,\nettä pääsen virasta, joka lukukausien aikana ryöstää minulta joka\ntunnin päivässä, joka estää minua harjoittamasta opintoja, joka estää\nminua elämästä perheeni kanssa, joka tekee minut hermostuneeksi ja\nkärtyiseksi, joka sanalla sanoen nielee minut ja siinä määrässä\nkysyy toimintakykyäni, etten saa aikaa enkä rauhaa täyttääkseni\nmuita velvollisuuksiani, joista Jumala ei ole vapauttanut minua.\nIloitsen siis siitä hetkestä, jolloin tämä olosuhde on päättyvä, ja\nsen johdosta jälleen olen tunteva suurempaa sopusointua sisässäni.\n-- Mutta minä en voi iloita siitä, että semmoisia lakeja säädetään,\njoiden kautta tunnollinen virkamies pakotetaan luopumaan valtion\npalveluksesta. Minä suren myöskin sitä orjamieltä, joka alistuu mitä\nmielettömimpiin vaatimuksiin. Kaikki rehtorit, kirjoitat Sinä, ovat\nlähettäneet takauksen. Mitä sanotaankaan sen johdosta? Luonnollisesti\nsanotaan: ei yksikään ole huomannut mitään kohtuutonta lain\nvaatimuksessa. Ainoastaan minä olen niskoitellut. Minä se olen tuo\nhärkäpää, tuo mahdoton, taipumaton rettelömies, joka asetun esivaltaa\nvastaan. Lopulta minä se olen, joka olen moitittava ja rangaistava\nja hyljättävä; ja virkaveljeni ja ylihallitus ja koko maailma on\nvanhurskas. Minä yksin olen haiseva, ja kun minä semmoisena heitetään\nulos, niin kaikki siunaavat itseään ja sanovat: Amen, hänelle\ntapahtui oikein, amen. -- Mutta katsopas, tämä on minun silmissäni\nsurullista, hyvin surullista. Kun oikea tehdään vääräksi ja väärä\noikeaksi, silloin minua väsyttää elämä ja tämä maailma, diese\nverkehrte Welt (tämä takaperoinen maailma).\" --\n\nEmme tiedä mitä ylihallituksessa asiasta tuumittiin, mutta kauan sai\nKihlman odottaa, ennenkuin hän virallista tietä siitä kuuli enemmän.\nVasta kun hänelle kirjelmällä 15 p:ltä toukok. 1874 ilmoitettiin,\nettä senaatti ylihallituksen esityksestä oli nimittänyt hänet\nedelleen hoitamaan rehtorinvirkaa, kysyttiin häneltä samassa, eikö\nhän voisi antaa edes laillista takausta taikka muuta vakuutta\nhoidettavistaan rahavaroista, ja saisi hän kummassakin tapauksessa\nitse merkitä sen määrän, mistä takaus tai vakuus oli annettu. -- Näin\noli kysymys muodoltaan melkoisesti muuttunut; mutta vaikka Kihlman\nmyöntääkin sen, hän kuitenkin vastaa, että hänen on mahdotonta luopua\nperiaatteistaan. Huomauttaen, että säätyjen ehdotus, että Suomen\npankin virkamiehiltä ei enää vaadittaisi n.s. virkatakausta, oli\nsaanut korkeimman vahvistuksen, hän sanoo, ettei hänkään tahtonut\nkannattaa järjestelmää, jota hän piti kohtuuttomana. Sitä paitsi hän\nei voisi antaa laillistakaan takuuta pyytämättä toisia myöntymään\nsiihen ja siten joutumatta semmoiseen asemaan, ettei hän voisi\nkieltäytyä, jos häneltä pyydettäisiin samanlaista palvelusta. Sitä\nvastoin tarjosi hän mielellään yksityisen omaisuutensa vakuudeksi.\nMutta koska hän itse oli jäävi arvostelemaan tämän vakuuden\narvoa, osoitti (refererade) hän \"niinkuin tällaisissa tapauksissa\non tapana\" maan etevimpiin luottolaitoksiin, Suomen pankkiin,\nYhdys- ja Pohjoismaiden osake-pankkeihin, sekä kauppahuoneisiin\nH. Borgström & Kumpp. ja F. Kiseleff. Jos näiden liikkeiden\njohtomiehiltä kysyttäisiin, voitiinko häntä pitää siveellisesti\nja taloudellisesti pätevänä vastaamaan (viimeisen tilinteon\nmukaan) Smk:sta 9,199:30, ja vastaus olisi rauhoittava (lugnande),\nniin näyttää siltä, että valtiolla olisi semmoinen vakuus kuin\noikeuden mukaan on pyydettävissä. Jättää joku osa omaisuuttansa\nylihallituksille talletettavaksi, oli hänestä sekä tarpeetonta että\nperiaatteisvastaista. Tarpeetonta senvuoksi, että kouluneuvosto\nmilloin tahansa saattoi tarkastaa rehtorin hoidossa olevat varat,\nperiaatteisvastaista sentähden, että valtio on pidättänyt itselleen\nyksinomaisen oikeuden oppilaitosten johtajien nimittämiseen.\nRehtorinvirka oli nykyään luottamustoimi, johon hallitus määrää\nkenen tahtoo asianomaiselta edes kysymättä, tahtooko hän ottaa ylen\nvastuunalaisen ja voimia vaativan tehtävän, josta palkka ei ollenkaan\nvastannut työtä. Että sen lisäksi vaadittiin takausta, oli jotenkin\nkohtuutonta, sillä siten jäivät kaikki oikeudet toiselle puolelle\nja kaikki velvollisuudet toiselle. \"Erityisen vakuuden vaatimus vie\nsiihen luuloon, että epäillään omaa luottamusta. Minä puolestani en\npidä itseäni velvollisena antamaan muuta vakuutta kuin persoonani\ntarjoaman. Jollei se kelpaa vastaamaan 10,000 mk:sta, niin olen kai\nminä paljoa vähemmän kelpaava hoitamaan ja kasvattamaan neljättä\nsataa ihmislasta.\"\n\nKuinka varma Kihlman oli siitä tuloksesta, johon hänen\n\"niskoittelemisensa\" johtaisi, näkyy seuraavista sanoista, jotka\nhän kirjoitti C. J. Lindeqvistille (13/8 1874): \"Odotan joka päivä,\nettä minut erotetaan rehtorinvirasta. Olen nimittäin kieltäytynyt\nantamasta takausta, ja ylihallitus on sen johdosta ilmoittanut\nsenaatille, että syytä ei ole minun persoonani tähden syrjäyttää\nlain määräystä. Mitä siitä seuraa, on ymmärrettävissä.\" -- Kumminkin\nKihlman erehtyi, sillä asia päättyi hänen täydeksi voitokseen.\nSeuraavan vuoden alkupuolella ilmestyi näet 25 p:nä helmik. 1875\npäivätty arm. julistus, että kouluasetuksen 114 §:n viimeisessä\nmomentissa luettava säännös koulunjohtajain velvollisuudesta antaa\ntakaus hoidettavistaan rahavaroista oli _kumottu_. -- Kihlman oli jo\nmarraskuulla saanut tiedon senaatin kannasta, ja kun hän kirjeessä C.\nJ. Arrheniukselle Turussa (10/11 1874) oli maininnut asian, vastasi\ntämä: \"Onnittelen loistavaan voittoon rehtorintakaus-kysymyksessä!\nKorvaamattomuutesi on aiheuttanut menestyksen. Toinen olisi\narvatenkin saanut ilman enempää viivytystä erota.\" Kun kysymys oli\nkäsittelynalaisena, hoiti ensin V. von Haartman ja sitten C. J.\nJägerhorn ylihallituksen päällikön virkaa, mutta kun se ratkaistiin,\noli L. L. Lindelöf astunut tähän asemaan. Kenties oli tällä\npäällikköjen vaihdoksella joku merkitys asian päätökseen nähden.\nKihlmanille tuotti voitto epäilemättä melkoista tyydytystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOhimennen on jo sanottu, että Kihlman tammikuulla 1874 oleskeli\nTurussa. Matkan aihe oli seuraava. -- Syksyllä 1871 oli Vaasan\nkoulunopettajisto kiertokirjeellä ehdottanut maan pedagogeille,\nettä nämä eroaisivat kirkollisviraston leski- ja orpokassasta ja\nperustaisivat kouluvirastolle oman eläkerahaston. Ajatus saavutti\nyleistä hyväksymistä, ja 1873 valittiin kaksi edustajaa, joiden tuli\njohtokunnan kanssa tutkia ja ehdottaa, millä perusteilla mainittu\nvanhempi rahasto olisi jaettava ja uusi järjestettävä. Useimmat äänet\nsaaneina olisi rehtori Hallstenin (Vaasa) ja toht. Sucksdorffin\n(Hämeenlinna) pitänyt ryhtyä tehtävään, mutta kun edellinen\nkieltäytyi ja jälkimmäistä jostakin syystä pidettiin jäävinä,\nkutsuttiin ääniluvussa lähimmät, nimittäin lehtori Strömborg ja\nKihlman, Turkuun, missä työ oli yhdessä jaettavan rahaston johtajan,\nrehtori Arrheniuksen kanssa suoritettava. Kihlman oli ennen vaalia,\nkuultuaan että häntä ajateltiin ehdokkaaksi, pyytänyt, ettei häntä\nvalittaisi (ja sen vuoksi saanutkin vähemmän määrän ääniä), mutta\nnyt täytyi hänen kuitenkin noudattaa kutsumusta. Vapautusta hän ei\nollut toivonut ainoastaan sentähden, että hänellä kotonakin oli yllin\nkyllin työtä, vaan senkin vuoksi, ettei hän ennen ollut lainkaan\nperehtynyt leski- ja orpokassan asioihin ja että hän oli aikonut\nloma-aikana käydä Pohjanmaalla.\n\nMatkustaen yhdessä tulivat Kihlman ja Strömborg uudenvuodenpäivänä\nTurkuun. He asettuivat Seurahuoneelle asumaan, ja jo 2 p:nä tammik.\noli ensimmäinen kokous (leski- ja orpokassan huoneustossa entisessä\nyliopistotalossa). Siinä sovittiin, että ensin oli laskettava,\nkuinka paljon koulunopettajain puolelta oli kassaan suoritettu\nperustamisvuodesta 1842 lukien. Vaikka apumiehiä palkattiin ja\ntyötä tehtiin sekä kotona että yhdessä, meni tähän ja muihin\nesitöihin noin kolme viikkoa. Vasta sen jälkeen alkoivat neuvottelut\njakosuunnitelmasta, uuden kouluviraston leski- ja orpokassan\nohjesäännöstä y.m., johon meni pari viikkoa, niin että Kihlman vasta\n6 p:nä helmik. pääsi lähtemään kotimatkalle.\n\nHuolimatta ahkerasta työstä tämä viiden viikon ero koulusta ja\nmuista jokapäiväisistä puuhista ei ollut virkistämättä Kihlmania.\nTurussa hänellä oli tilaisuutta seurustella vanhojen ystävien kanssa\n(m.m. hän säännöllisesti söi päivällistä Reuterin perheessä),\nmihin Helsingissä tuskin oli aikaa, ja kirjeissä vaimolleen hän\ntuli julkilausuneeksi tunteita, jotka kotioloissa harvoin saivat\nsananvuoroa. Todistaaksemme tämän otamme muutamia otteita näistä\nkirjeistä; ne sallivat näet luoda katseen Kihlmanin sielunelämään.\n\nTammikuun 8 p:nä oli Kihlman lähettänyt sydämellisen\ntervehdyssähkösanoman Hildalleen heidän hääpäivänsä muistoksi.\nSe tuotti rouvalle suurta iloa, niinkuin hän vastauskirjeessään\ntunnustaa. Sisällisessä yhteydessä tämän tunteiden vaihdon kanssa\noli seuraava kohta Kihlmanin kirjeessä (24/1): \"Viime lauantaina,\nAntonin päivänä, olimme kutsutut konsistorinnotaari Anton Dahlin\nluokse. Tämä käynti elvytti minussa rakkaita muistoja, muiston siitä\najasta, jolloin ensin lähestyin Sinua. Dahl asuu näet Marjalinin\ntalossa, missä Äitisi ja Sinä asuitte, kun minä olin turkulainen.\nSalissa istuimme yhtenä perheenä; en muista mistä puhuimme, mutta\nsenaikuiset tunteeni lienevät olleet tavattomia, koska minä\nastuessani huoneeseen vastustamattomasti palauduin 20 vuotta takaisin\najassa, eikä siinä kylliksi, vaan minä tunsin myöskin jälkikaiun sen\najan sopusoinnusta. Kuulin kaiun selvästi, ja se soi niin mieluisasti\nja tuntui niin suloiselta. Ja rakkaus, miten sitä voidaankin pitää\nvoimassa ja nuorentaa, jos vain jotakin tehdään sen hyväksi. Kun näen\nvanhanpuoleisen parin, miehen ja vaimon, jotka istuvat rinnakkain\nkatsomatta toisiansa ja puhumatta toistensa kanssa, ikäänkuin\nolisivat väsyneet toisiinsa, niin surkuttelen heitä. He eivät osaa\nuudistaa rakkauttaan. Mutta me, Hilda, Sinä ja minä, me osaamme. Me\nolemme 16 vuoden avion jälkeen kuin vastanaineet. Me voimme tuntea\nniinkuin silloin, ja me voimme puhua toistemme kanssa niinkuin\nsilloin, jopa katsella toisiamme niinkuin silloin. Se on ihanaa,\nHilda. Hullua on, ettei aina ole onnellinen, kun saattaisi sitä olla.\nMutta välttämätöntä on, että kiinnittää huomiota onneensa. Muuten voi\nkäydä niin, ettei nauti siitä, vaikka se onkin olemassa, syystä ettei\nvälitä siitä.\" --\n\n(30/1) \"Kirjeestäsi 26 p:ltä näen, että kirjeeni 24 p:ltä on\ntuottanut Sinulle sydämellistä iloa. Niin kummallisesti käy tässä\nmaailmassa. Se, joka näytti aiheuttavan surua, muuttui ilon aiheeksi.\nSinä surit Turunmatkaani, ja kuitenkin olet siitä saanut syvää iloa.\nJos olisin pysynyt kotona, niin olisit tuskin elänyt semmoisia\nhetkiä, joita nyt näytät kokeneen. Jokapäiväisissä puuhissa jäävät\njulkilausumatta sydämen tunteet, jotka ero vetää esiin. Näyttää siltä\nkuin oltaisiin vähemmin alttiita ilmaisemaan tunteitaan toisilleen\nsen vuoksi, että tilaisuutta siihen on aina olemassa. Totuntatapa\non vaarallinen vihollinen onnelle. Totuntatapa estää näkemästä\nlähimpää ympäristöään oikeassa valossa. Totuntatapa saa käsittämään\ntavallisen tavallisena. Ja kumminkin on se tavallinen hyvä, josta\nkodissa nautitaan, niinkuin esim. puolison uskollinen ja harras\nrakkaus, jotain tavatonta, sillä se voisi olla toisenlainen. Lämmin\nja pysyvä rakkaus on jotakin ylimaallista (öfverjordiskt), jotakin,\njoka ansaitsee tulla huomioon otetuksi. Senvuoksi, armaani! Samoin\nkuin Jumalan armo joka aamu on uusi; toivoisin myöskin sydämestäni,\nettä minun silmäni voisivat joka aamu avautua näkemään tätä uutta\narmoa. Ja mikä onnettomuus onkaan elää keskellä Jumalan aina uusia\nlahjoja ja kuitenkin tallustaa eteenpäin (lunsa fram) niinkuin\nsokea. Ei, Hilda, ei se kannata. Totisesti täytyy meidän nähdä ja\nelää ja olla onnellisia! Nyt tällä hetkellä näen Sinut kamarissasi,\niloisena ja onnellisena, näen rakkautesi, tämän voimakkaan rakkauden,\njota ihailin Sinussa, kun me täällä Turussa aloitimme avioelämämme.\nDas ist was zu sehen (se on jotakin nähtävää)! Minä näen lapsesi\nympärilläsi, kukin tavallaan tuottaen Sinulle iloa lahjoillaan. Se on\nmyöskin ihana näky! Jumala siunatkoon Sinua ja heitä!\"\n\nPaitsi näitä yhtä harvinaisia kuin merkillisiä tunteenilmauksia,\njotka todistavat kuinka onnelliseksi Kihlmanin toinen avio oli\nmuodostunut, otamme jälkimmäisestä kirjeestä vielä joitakuita kohtia.\n-- \"Keskiviikkona olimme kutsutut (kuvernööri) kreivi Creutzille.\nSiellä oli koko kaupungin hienosto. Joukko nuoria esiintyi (eri\nkansojen ja aikojen) puvuissa. Nuoriso tanssi; vanhat pelasivat\nkorttia, ja sitä jatkettiin illallisiin asti, se on k:lo 1:een. Ei\nole puolustettavissa, että niin monta tuntia käytetään tavalla, joka\nei virkistä, vaan väsyttää. Tämän illan paras muisto on emäntä,\nystävällinen, komea rouva, jota oli oikein miellyttävä katsella.\"\n\n\"Eilen k:lo 5 i.p:llä piti Wilhelm Johansson ruotsalaisen\nraamatunselityksen kirkossa. Halusin kuunnella tätä vanhaa\noppilasta. Teksti oli tuo ihana Efes. 1: 15-23. Harvoin saa Suomessa\nkuulla jotain niin täysikelpoista. Oli ylentävää! Vahinko että\nesitys muodollisessa suhteessa antoi syytä muistutuksiin! Mutta\nmuoto ei ole pääasia.\" -- -- \"Tänään k:lo 1/2 12 hautajaiset\n(tuomiorovasti) Renvallilla (jonka vanhin poika oli kuollut).\nIltapäivällä piti Josua Johansson suomalaisen raamatunselityksen.\nTässä oli muotokin nuhteeton. Onnellista että maassamme on semmoisia\npappeja.\" Sen jälkeen meni kirjoittaja tuomiokapituliin, tehdäkseen\narkistotutkimuksia. Hän luettelee muinaisia, sittemmin kuolleita\ntuttavia, joiden nimet hän tapasi asiapapereissa, ja sanoo heidän\njättäneen työnsä jälkeläisten jatkettavaksi. \"Niin, työ on meidän\nosamme ja velvollisuutemme\", lausuu hän sitten, \"niin kauan kuin\nelämme, ja ainoastaan se mitä olemme tehneet ja vaikuttaneet on\njäljellä, kun me itse olemme poissa. Ja jos joku nykyisistä pojista\ntaikka vielä syntymättömästä sukupolvesta joskus tilapäisesti jonakin\niltahetkenä muistaisi meitä tai meidän nimeämme, niin tapahtuu se sen\ntyön vuoksi, jonka me kerran aikanamme olemme suorittaneet. Mutta\ntoimeton ei jätä mitään jälkeensä. Sentähden, ystäväni, meidän ei\npidä napista, vaikka työ joskus näyttää käyvän liialliseksi.\"\n\n\"Täällä Turussa on minulla myöskin ollut kylläksi työtä. Mutta kun\nminä vertaan sitä kotityöhön, niin täytyy minun tunnustaa, että minun\non täällä paljon parempi olla. Täällä tekee työtä niin paljon kuin\njaksaa, täällä saa myöskin tavallisesti istua rauhassa. Täällä eivät\nalituiset harmit häiritse. Rauhallinen elämä on vaikuttanut niin,\nettä olen luullakseni lihonnutkin. Olisi kauheaa saada suuri vatsa\nkannettavakseen minne vain kävelee! Olen aina säälinyt lihavia. Mutta\ntoivoakseni on kotielämä parantava minut lihavuudesta.\" --\n\nMitä itse jakokysymykseen tulee, ei sen selostaminen kuulune\nKihlmanin elämäkertaan. Kuitenkin mainittakoon, että se vuosikausia\nedelleenkin tuotti hänelle puuhaa. Turussa oli työ sikäli jäänyt\nkeskeneräiseksi, että asian kirjallinen esitys suoritettiin\nkeväämmällä kotona, kunkin kirjoittaessa osaansa, jonka jälkeen\nse painettiin. Sittemmin tapahtui että papisto ainoastaan osaksi\nhyväksyi koulunopettajain ehdottamat jakoperusteet ja vaati itselleen\nenimmän osan siitä pääomasta (200,000 ruplaa), joka aikoinaan oli\nkassaan tullut yleisistä varoista myönnettynä lahjana. Kihlmanista\noli, vaatimus aivan kohtuuton, ja hän syytti siitä, niinkuin\nkirjeistä näkyy, A. J. Hornborgia ja F. W. Hjeltiä, joiden sanoihin\npapit muka luottivat itse perehtymättä kysymykseen. Uudelleen\nvalittuna saattamaan jakoasian ja erimielisyydet jakoperustuksista\nsenaatin ratkaistavaksi Kihlman oli se, joka laati senaattiin\njätettävän kirjelmän (alustelma on näet vielä olemassa). Senaatin\npäätös (v:lta 1878) oli, että kassa oli jaettava koulunopettajain\nehdottamilla perusteilla. Kun Kihlman vihdoin oli mukana itse jakoa\ntoimeenpantaessakin, ei liene liiaksi sanoa, että hänellä oli\nmelkoinen ansio tärkeän asian aikaansaamisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 1874 täytti normaalikoulu kymmenen vuotta, ja sen johdosta\nKihlman vuosikertomuksessa luo katsauksen menneeseen aikaan. Hän\nkuvaa ensin koulun synnyn ja ihanteellisen päämäärän tavalla, jonka\njo tunnemme (ks. ylempänä), ja todistaa, että mitä laitokselta\npuuttuikaan, ei siltä ainakaan puuttunut intoa toteuttaa aatettaan.\nOsoittaakseen, mitä oli aikaansaatu, hän mainitsee, että oppilaiden\nkoko luvusta 661 oli 113 erittäin hyvillä arvolauseilla (51\nlaudaturia, 38 cum laudea, 24 approbaturia) tullut ylioppilaaksi,\nsekä luettelee 24 opettajien julkaisemaa oppikirjaa. Mutta maassamme\non ollut ja on vieläkin olemassa, sanoo hän sitten, toinenkin käsitys\nkoulusta, kokonaan vastakkainen sille, joka on saanut normaalikoulun\nsyntymään. Ja nyt hän purevalla ivalla karakterisoi niitä, jotka\nperinpohjaisesti halveksien kasvatusoppia ja koulunopettajia ovat\nsitä mieltä, että koulu on loppumattomasti uudestaan muodostettava\nsen mukaan kuin ajat ja henkilöt mielipiteineen vaihtelevat,\nettä pedagogit muodostavat ihmisluokan, joka kaikista vähimmin\npystyy arvostelemaan koulukysymyksiä, että heidän on vain oltava\nhallinnollisen vallan välikappaleita ja että heidän tulee tietää,\nettä hyvien oppikirjojen toimittaminen ei ole mikään ansio. Samassa\nmäärässä kuin tämä jälkimmäinen katsantotapa voittaa alaa, muuttuu\nkoulu elottomaksi koneistoksi, jossa opettajat työskentelevät\nkäsityöntapaisesti ja lasten sielut kutistuvat hengen puutteesta.\n\n\"Normaalikoulu, joka olennoltaan on vastalause mielivaltaista\nkokeilua vastaan koulun alalla\", Kihlman päättää katsauksensa, \"on\nsamalla yhtä oleellisesti vastalause koulumiehen muodollista ja\nkäsityöntapaista menettelyä vastaan. Normaalikoulun opettajisto on\nhuolimatta kaikista vastoinkäymisistä pysynyt uskossa ihanteeseen,\nja tässä uskossa harrastanut kehitystään. -- Normaalikoulu päättää\nkymmenennen vuotensa kiittäen Jumalaa, joka on antanut voimia\ntoimintaan ja ylläpitänyt rohkeutta ja työintoa.\" -- --\n\nSen jälkeen seuraa seikkaperäinen esitys uusien asetusten\nsisällyksestä ja monesti vaikeasta sovelluttamisesta. Viimeiseksi\nmainitaan asetus 10 p:ltä heinäk. 1873, jonka kautta muutettiin\nentinen määräys, että tulevien koulunopettajain käytännölliset\nkokeet olivat arvosteltavat pedagogian professorin johtaessa,\nja hänen sijaansa asetettiin asianomainen yli-inspehtori\nkouluylihallituksesta. Tästä ja muista muutoksista käytännöllisiin\nkokeihin nähden huomauttaa Kihlman lyhyesti, että ne oli toimeenpantu\nyliopettajakollegion mieltä kysymättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauantaina huhtik. 4 p:nä 1874 sai Kihlman sähkösanoman, että hänen\ntyttärensä, Hanna Heikel, oli onnellisesti synnyttänyt esikoisensa,\npojan, joten hän oli saavuttanut isoisän arvon. Jo vähän tätä ennen\noli Hanna, tuleva tapahtuma mielessä, kysynyt isältään, mitä tämä\najatteli kasteesta ja kävikö sen jättäminen siksi, kunnes lapsi\nsaattaisi itse päättää siitä. Samassa kirjeessä (6/4), jossa Kihlman\nilmoittaa saaneensa ilosanoman, hän kirjoittaa: \"Pyydät, että lausun\nmieleni kasteesta. Yleensä on vaikea ryhtyä kysymykseen. Niin\ntärkeää asiaa ei voida suorittaa muutamilla riveillä, ja pinnallinen\nkäsittely on taas huonompi kuin ei mikään. Ja nykyoloissa, kun olet\nsairas ja rauhan tarpeessa, lienee vielä sopimattomampi kajota\nsiihen. Minun menettelytavastani tiedät, etten pidä lapsenkastetta\nsyntisenä toimituksena. En olisi kastattanut lapsiani, jos olisin\nuskonut, että siinä toimin Jumalan tahtoa vastaan. Mutta minä\nen tuomitse ankarasti niitä, jotka eivät anna kastaa lapsiansa.\nEnkä myöskään usko, että tuomari korkeudessa ankarasti tuomitsee\ntätä laiminlyöntiä. Että tullaan osalliseksi Jumalan armosta ja\nsiunauksesta sekä lapsuudessa kastettuna että kasteen saaneena\nkypsyneemmällä iällä, sen todistaa kirkon historia. Ulkonainen\nvaleleminen (tvagningen) ei ole pääasia, mutta melkein pääasiaksi\ntekevät sen ne, joilla on äärimmäisyyksiin meneviä mielipiteitä tässä\nkysymyksessä.\" --\n\nSaman kuun 26 p:nä tuli Kihlmanille toinen sähkösanoma Pohjanmaalta,\nmutta oli sen sisällys odottamaton ja surullinen. Siinä ilmoitettiin\nnäet, että hänen ainoa sisarensa, Hilma, oli kuollut. Hän oli\nkuusi vuorokautta ollut sairaana, ja vaikka lääkäri Kokkolasta oli\nkäynyt hänen luonaan, ei apua saatu. Tauti oli isorokko. Kihlman\ntunnustaa, että suruun ja kaipaukseen liittyi hänessä tunnonvaivoja\nsen johdosta, ettei hän varsinkaan viime aikoina ollut osoittanut\nenemmän veljellistä rakkautta tälle sisarelle, joka niin hyvin\nolisi tarvinnut veljen alituista hoitoa. \"Mutta, minä poloinen\nolen niin puuhieni rasittama, etten paraimmalla tahdollakaan ehdi\nkaikkeen käsiksi.\" -- Pahoinvointi, korkeimman luokan oppilaiden\nerotutkinnot y.m. estivät Kihlmania lähtemästä hautajaisiin, joiden\ntoimeenpanemisen hän uskoi serkuilleen Emelie Grönvallille ja rouva\nForsgårdille. Heidän tuli kutsua kaikki, joista vainaja oli pitänyt.\n\"Se oli viimeinen kunnianosoitus Hilmalle, joka oli saanut seisoa\nvarjossa tässä maailmassa.\"\n\nHeinäkuulla teki Kihlman vaimonsa ja poikiensa Oswaldin, Lorenzon ja\nHenrikin seurassa matkan Kruununkylään, viimeisen kerran nähdäkseen\nSofielundin, muinoisen äidinkotinsa. \"Minä tapasin vanhan kodin\ntyhjänä ja autiona\", hän kirjoitti myöhemmin Lindeqvistille (13/8).\n\"Vanha palvelusväki, vanhat huonekalut ja vanhat muistot olivat minua\nvastaanottamassa; mutta kaikki puhui minulle niin suruisesti ja\nsynkästi. Kaikkialta soi huuto katoavaista, katoavaista, epävakaista,\nmuuttuvaista. Minun olisi pitänyt hajoittaa koti ja myydä kaikki,\nmutta en voinut ryhtyä siihen. En ainakaan tahtonut olla surullisen\nnäyn todistajana.\" -- Oltuaan noin viikon päivät Kruununkylässä\nlähti Kihlman perheineen 17 p:nä paluumatkalle, ja 26 p:nä oltiin\njälleen Rulluddissa. Vasta syksyllä hajoitettiin Sofielundin koti.\nOsa irtaimistoa lähetettiin Helsinkiin, osa myytiin huutokaupalla,\nja sitten myytiin asuinrakennuskin, joka muutettiin aivan toiseen\npaikkaan.\n\nLoppukesältä on tässä mainittava höyrylaiva Österbottenin palo 20\np:nä elok. Reposaaren ulkopuolella. Tämä onnettomuus, jonka vertaista\nSuomen vesillä on harvoin sattunut ja joka herätti kauhua ja sääliä\nympäri maan, koski Kihlmaniin ja hänen vaimoonsa erittäin läheltä sen\nvuoksi, että matkustajain joukossa oli useita heidän sukulaisiaan\nja ystäviään, nimittäin rehtori August Höckert, kauppaneuvos Otto\nMalmin rouva Maria ja hänen sisarensa, pastori A. A. Favorin ja hänen\ntyttärensä Hanna y.m. Helsingissä Kihlman tapasi erään saksalaisen\nLappe-nimisen kauppiaan, joka oli ollut mukana ja kertoi hänelle\nseuraavaa: Peräsalongin matkustajat istuivat päivällispöydässä,\nkun ilmoitettiin, että valkea oli irti. Riennettyään kannelle\nnäkivät he tulen riehuvan keskilaivalla, mutta musta savu esti\nhuomaamasta, mitä tapahtui etukannella. Matkustajat syöksyivät\nveneisiin, jotka riippuivat koukuissaan. Niin muiden muassa August\neno, rouva Malm sisarineen ja myöskin Lappe. Mutta kun viimemainittu\nhuomasi veneen olevan täynnä, arveli hän itsekseen viisaammaksi\njäädä laivaan ja hyppäsi takaisin peräkannelle. Itse asiassa vene\nmenikin kumoon, kun sitä yritettiin laskea alas, ja useimmat, jotka\nolivat koettaneet sitä tietä pelastua, hukkuivat -- niiden joukossa\nmainitut pietarsaarelaiset. Sitävastoin pelastuivat laivalle jääneet.\nSuuri oli heidänkin hätänsä ollut. Tuli lähestyi lähestymistään,\nja kokonainen tunti meni, ennenkuin apu saapui. Favorin ja hänen\ntyttärensä olivat pelastuneiden joukossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe menestys, jota kuvaamiemme vaikeiden aikojen jälkeen\nvarsinkin v:sta 1871 alkaen oli huomattu Tampereen Pellava- ja\nRautateollisuusyhtiön toiminnassa, jatkui jatkumistaan seuraavinakin\nvuosina. Että Kihlmanilla siitä huolimatta oli edelleenkin paljon\nhuolia ja työtä suuren liikkeen johtamisessa, on ymmärrettävää,\nmutta hänen kirjeensä todistavat, että hänen ei enää tarvinnut elää\nsemmoisessa tuskallisessa ahdistuksessa kuin ennen. Edellä kaikkea\nhän nyt piti silmällä liikkeen vahvistumista siten, että jaettiin\nmahdollisimman pieniä osinkoja ja sen sijaan käytettiin rahoja\nvelkojen maksamiseen, tehdaslaitosten parantamiseen ja vararahaston\nkartuttamiseen. Vuoden 1872 nettovoitto oli 442,578:88, ja 1873\nnousi se jo yli puolen miljoonan, mutta 1873 jaettiin vain 3 1/2\n% eikä 1874-kään enemmän kuin 5 %. Sitävastoin ansaitsee huomioon\nottaa, että viimemainittuna vuonna velat vähenivät melkein puolella\nmiljoonalla, että vararahasto nousi yli yhden miljoonan, että\ntelakalle oli rakennettu uusi konetehdas ja uusia koneita hankittu\nTampereen tehtaisiin, puhumatta muista parannuksista.\n\nMutta sama vuosi, 1874, tuotti myöskin useita vastoinkäymisiä, sekä\nHelsingissä että Tampereella. Maalisk. 11 p:nä hävitti tulipalo\ntelakan valimon katon, ja ainoastaan neljä päivää myöhemmin,\nsunnuntaina 15 p:nä, tapahtui telakan pumppuhuoneessa höyrypannun\nräjähdys. Jälkimmäisestä onnettomuudesta Kihlman kirjoittaa Hanna\nHeikelille: \"Neljä ihmishenkeä on tuhoutunut ja vielä on kaksi\nvaarassa. Mikäli on voitu selvittää asiaa, aiheutui onnettomuus\njostakin koneenkäyttäjän huolimattomuudesta. Miten lieneekään, tämä\ntapaturma on vaikuttanut minuun järkyttävästi ja tuskallisesti, ja\npaljon vaivaa on minulla ollut mahdollisuuden mukaan palauttaakseni\nkaikki järjestykseen.\" Tulipalo tuotti 25,000 mk:n vahingon ja kahden\nviikon työn seisauttamisen telakan kiireisimmällä ajalla. Tampereella\ntaasen sattui 18 p:nä toukok. tulipalo puuhiomo-tehtaassa, ja 6 p:nä\nkesäk. paloi kolme työväen asuntoa. Molemmat tulipalot uhkasivat\ntoisia kalliimpia yhtiön rakennuksia, mutta saatiin onneksi ajoissa\nrajoitetuiksi ja sammutetuiksi.\n\nNämä onnettomuudet olivat jonkinlaisia tulossa olevien huonompien\naikojen enteitä. V:sta 1875 alkaen näet nettovoitto jälleen suuresti\nalenee. Silloin se oli 362,640:85 ja 1876 ainoastaan 200,000 mk.\nSyyt tähän olivat useaa laatua. Työväen kasvavat vaatimukset\nvaikuttivat, että palkat, jotka 1872 olivat olleet 350,134 mk, 1875\nnousivat 394,000 mk:aan. Edelleen oli pellavavuosi sekä Suomessa\nettä Venäjällä huono, niin että pellavien ostoon meni 150,000 mk\nenemmän kuin edellisenä vuonna. Vihdoin ilmestyi vedenpuute koskessa,\nvaatien tilapäisiä laitoksia, jotta saataisiin tarpeeksi vettä\ntehtaisiin. Kun kaiken lisäksi tuli yleinen ahdinko ulkomaisessakin\nliikemaailmassa ja sota syttyi Venäjän ja Turkin välillä 1877, niin\nei mikään voinut pelastaa yhtiötä ja sen johtokuntaa uudelleen\nkokemasta samanlaisia vaikeuksia kuin 1860-luvun loppuvuosina. Että\nkumminkin yhtiön tehtaiden tuotteet edelleen pysyivät sillä etevyyden\nkannalla, jolle ne tämän vuosikymmenen alussa olivat kohonneet, sen\ntodisti 1876 v:n teollisuusnäyttely Helsingissä. Siinä oli näet\nyhtiö monipuolisesti edustettuna tehtaidensa tuotteilla ja saavutti\nloistavan tunnustuksen, nimittäin kolme ensimmäistä, yhden toisen,\nkolme kolmatta palkintoa sekä yhden niistä kuudesta kultamitalista,\njotka erityinen kunnialautakunta jakoi kaikkein etevimmille\nnäytteillepanijoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOhimennen on jo mainittu, että normaalikoulun talon paikka 1873\nlopullisesti määrättiin. Rakennuskysymys oli jo v:sta 1864 ollut\nvireillä, ja samalla kun eri paikkoja oli ehdotettu, oli myöskin\nuusia rakennussuunnitelmia laadittu. Niin nytkin. Kun päätetty\noli että koulu oli rakennettava Unioninkadun varrelle vastapäätä\nsaksalaista kirkkoa, saivat normaalikoulun opettajat tehtäväkseen\nlaatia seikkaperäisen ehdotuksen, jonka mukaan piirustukset\nvalmistettaisiin. Syyslukukaudella 1873 ehdotus syntyikin, ja\nkesällä 1874 tulivat rakennusylihallituksen päällikön A. H.\nDahlströmin tekemät piirustukset normaalikoulun rehtorille, jonka\noli niistä annettava lausuntonsa. \"Ne on laadittu ehdotuksemme\nmukaan\", kirjoittaa Kihlman (13/8) Lindeqvistille. \"Niistä puuttuu\nainoastaan huone yliopettaja-kollegiota varten; ja rehtorinkanslia\nkäsittää vain yhden huoneen. Myöskin on rehtorin Amtswohnung\n(virka-asunto) jäänyt pois. Mutta suurimman osan tonttia täyttää\n- maneesirakennus. Se on totta, eikä Kurressa ['Kurre' sen\naikuinen ruotsinkielinen pilalehti.] kerrottua(!)\" Kenen keksintö\nse lieneekään ollut, että normaalikoulun pihalle rakennettaisiin\nmaneesi sotilaiden harjoituksia varten, varmaa on, ettei Kihlman\npitänyt mitään tärkeämpänä kuin saada tuo nerokas tuuma raukeamaan.\nYdinkohdaksi hänen lausunnossaan tulikin sentähden maneesirakennus\ntaikka oikeammin sen sopimattomuuden osoittaminen, ja hänen\nesityksensä päättyy seuraavin sanoin: \"Sanotun perustuksella ja\nkun minä vakavasti olen harkinnut, miten hiljaisuus lähimmässä\nympäristössä sekä riittävän laaja leikkipaikka oman tontin alueella\novat koululle oleellisia elinehtoja, en minä katso voivani eikä\nminun tulekaan olla, kasvavien ja tulevien sukupolvien puolesta ja\nsilmälläpitäen niiden sekä henkistä että ruumiillista kehitystä,\nnöyrimmästi alistamatta tutkittavaksi, eikö puheenaoleva tontti\nsaisi jakamattomana kuulua normaalikoululle, ja eikö aiottua\nmaneesirakennusta voitaisi muuttaa toiseen paikkaan, varsinkin kun\nsitä varten sopiva alue, suomalaisen kaartin kasarmin takapihan ja\nsuunnitellun kirurgisen sairaalan välillä, lienee saatavissa.\"\n\nKihlmanin vastalause otettiin huomioon, ja niinkuin tiedetään on\nruotsalaisella normaalilyseolla nyt avara leikkikenttä tontillaan,\nja maneesi sijaitsee sille ehdotetulla paikalla. Piirustukset\nkoulurakennusta varten tulivat kuitenkin vielä useiden muutosten\nalaisiksi, ennenkuin senaatti antoi niille lopullisen vahvistuksensa.\nItse rakennustyöhön ryhdyttiin 1877, ja kesäkuulla 1880 koulu sai\ntalon haltuunsa. Silloin oli tämä maamme etevin oppilaitos 16 vuotta\nasunut vuokratuissa huoneistoissa, muuttanut paikasta paikkaan ja\nkärsinyt kaikista niistä epämukavuuksista, jotka tavallisesti ovat\nvuokralla-asujain osana.\n\nEnnestään tiedämme, että normaalikoulu kärsi toisestakin puutteesta,\njoka ei ollut vähemmän huolestuttava kuin oman kodin puute.\nTarkoitamme vakinaisten opettajain puutetta, jota aina vain\nkorvattiin tuntiopettajilla. Tämä kysymys tuli vuosi vuodelta\npolttavammaksi, ja yhä innokkaammin muistutti Kihlman asianomaisia,\nmiten välttämätöntä oli parantaa oloja. Se näkyy varsinkin 1875 ja\n1876 vv:ien vuosikertomuksista, joissa kummassakin asian käsittely\nvie siihen päätelmään, että asetus normaalilyseoita varten oli mitä\npikimmin tarkastettava ja vuosirahasääntö uudistettava, sillä juuri\nsiitä riippui opettajakysymys.\n\nEdellisessä mainituista kertomuksista on Kihlmanin lähtökohtana\nse järkkymätön tosiasia, että jokaisen koulun kelpoisuus\nriippuu opettajiston kelpoisuudesta, ja hän tutkii sitten, mitä\nnykyaikaiselta opettajalta vaaditaan. Ennen riitti että opettajalla\noli tarpeellinen määrä fakkitietoja, sillä hänen tehtävänsä oli vain\nkuulustella läksyjä, s.o. tarkastaa, olivatko oppilaat suorittaneet\nkotityönsä, nyt tulee opettajan ennen kaikkea osata opettaa sekä\ntarkastaa, onko opetettu tietomäärä todella tullut oppilaan\nhenkiseksi omaisuudeksi. Sitä paitsi oli opettajalla ennen aikaan\npatukassa yleiskeino kaikkea oppilaissa ilmaantuvaa pahaa vastaan.\nNyt on tuo yleislääke poistettu, vaikka ihmisluonnon heikkoudet\novat entisellään. Mistä on nyt apua saatava? Vastaukseksi antaa\nKihlman seuraavan kuvauksen nykyaikaisesta opettajasta, jonka\notamme tähän sanasta sanaan, sillä emme suurestikaan erehtyne,\njos väitämme, että hän siinä enemmän tai vähemmän kuvaa itseänsä.\n\"Opettaja on jotenkin aseeton pahaa vastaan, jollei hänellä ole muita\napukeinoja kuin kouluasetuksen sallimat rangaistustavat. Mutta mistä\njohtuu, että kelpo opettajan ainoastaan poikkeukselta tarvitsee\nkäyttää rangaistusta taikka muuta oikaisukeinoa kuin muistuttavaa\nsanaa tai varoittavaa katsetta? Miksi on muutoin huolimaton ja\ntarkkaamaton oppilas tarkkaavaisempi kelpo opettajan tunnilla? Sen\nvuoksi että kelpo opettaja opettaa niin selvästi ja mielenkiintoa\nherättävästi, että hän jännittää haluttomankin tarkkaavaisuuden.\nMiksi valmistautuvat oppilaat paremmin kelpo opettajan tunnille?\nSen vuoksi että hän on opettanut heitä valmistautumaan oikealla\ntavalla ja että he kunnioituksesta häntä kohtaan eivät voi eivätkä\ntahdo alistua velvollisuuden laiminlyönnin tuottamaan häpeään. Miksi\ntäytetään muutamien opettajien toivomukset, vaikka toivomukset\nsisältävätkin jotain enemmän kuin oppilaat ovat velvolliset tekemään,\nsamalla kuin toisten opettajien lainmukaisia käskyjä uhmataan? Sen\nvuoksi, että kelpo opettaja asemansa tietoisuudessa ei koskaan\nosoita ylimielisyyden merkkiäkään, vaan on koko olennoltaan yhdellä\nkertaa puolueettoman vakavuuden sekä nuoriin ja heidän kehitykseensä\nkohdistetun lämpimän rakkauden ilmaisu. Kelpo opettaja ei ole\nepäluuloinen; hänen päähänsä ei pälkähdäkään pitää tapahtunutta\nlainrikkomusta hänen opettaja-arvonsa tahallisena loukkauksena.\nKelpo opettaja ei ole tyytymätön eikä kärtyinen, vaan ystävällinen\nja iloinen, aina huomaavainen ansioon nähden ja halukas tunnustamaan\nsitä, silloinkin kun se näyttäytyy taholla, jolta ei sitä ole\nodotettu. Kelpo opettajalla täytyy olla ihmistuntemusta, voidakseen\noikein arvostella ja oikein kohdella erilaisia luonteita, joita hän\nkoulussa tapaa. Tässä kohden ei ole olemassa valmiita sääntöjä.\nKaikki riippuu olosuhteista ja opettajan arvostelukyvystä. Sanalla\nsanoen: nykyään ei opettajalta vaadita ainoastaan, että hän on\ntaitava aineessaan, vaan myöskin että hän on pedagogisesti kokenut\nmies, joka luonnonlahjoillaan, arvostelukyvyllään, humaniteetillaan,\nvelvollisuudentunnollaan ja ennen kaikkea rakkaudellaan nuorisoon\nja siitä johtuvalla väsymättömällä kärsivällisyydellä herättää\nnuorisossa kunnioituksen ja hartauden, jotka vaikuttavat, että\nlainrikkomukset tulevat koulussa poikkeustapauksiksi.\"\n\n\"Toden totta eivät ole vähäiset ne vaatimukset, jotka nykyään\nkohdistetaan opettajiin: yleistä lahjakkaisuutta, erikoista\ntaipumusta opettajatoimeen, tieteellistä ja pedagogista sivistystä,\nylevää mielenlaatua, mielenmalttia, itsensähillitsemistä, lämmintä\nsydäntä ja kristillistä kärsivällisyyttä. Mutta ken tahtoo\ntinkiä näistä vaatimuksista? Ei suinkaan tiede eikä myöskään\nvanhemmat, joiden suurin ilo on ja tuleekin olla, että ovat\nlapsilleen löytäneet opettajia, jotka todellisuudessa vastaavat\ntätä kuvaamme.\" [Tässä pieni piirre, joka näyttää kuinka Kihlman\ntodellisuudessa tutki tulevan opettajan kelpoisuutta. -- August\nRamsay (senaattori, pankinpäällikkö) tuli 1876 normaalikoulusta\n17-vuotiaana ylioppilaaksi. Saman vuoden syksyllä sattui matematiikan\nlehtorinvirka Viipurissa tulemaan avonaiseksi, ja sijainen oli heti\nhankittava hoitamaan sitä. Kun ei ollut sopivaa opettajakokelasta\ntiedossa, tarjosi yliopettaja A. Streng tehtävän entiselle\noppilaalleen Ramsaylle arvellen, että tämä hyvin pystyisi täyttämään\npaikan. Ehdotus oli imarteleva vastatulleelle ylioppilaalle,\nmutta kokematon kun oli hän epäili kykyään. Streng antoi hänelle\nmiettimisaikaa seuraavaan päivään, ja Ramsay meni kysymään neuvoa\nvanhalta rehtoriltaan, Kihlmanilta. Tämä istuu otsa nojattuna kättä\nvasten ja miettii. Sitten hän äkkiä nostaa päänsä, katsoo Ramsayta\nsilmiin ja kysyy: \"Pelkäätkö (är du rädd)?\" -- \"Pelkään (ja)\",\nvastaa Ramsay. -- \"Ota sitten vastaan tarjoumus!\" päättää Kihlman.\n\"Koska näen, ettet ole olevinasi, vaan ymmärrät asemasi, niin toivon\nettä menestyt.\" -- Ramsay noudatti neuvoa, oli puolitoista vuotta\nViipurissa ja kaikki meni hyvin.]\n\nTämän on Kihlman esittänyt osoittaakseen, että nykyaikaisilta\nopettajilta vaaditaan yhtä paljon henkistä kykyä ja tietoja kuin\nmiltä muilta valtion virkamiehiltä tahansa, ja huomauttaakseen,\nettei ole muuta kuin oikeuden ja kohtuuden mukaista, että heidän\npalkkansa uuden kouluasetuksen kautta 1872 korotettiin. Sitten hän\nkääntyy normaalilyseoihin ja sanoo, että näiden oppilaitosten nimikin\nsisältää sen vaatimuksen, että opettajien, jotka niissä toimivat,\ntulee olla ei ainoastaan tavallisessa merkityksessä kykeneviä, vaan\nkerrassaan mallikelpoisia. Normaalikoulun opettajan velvollisuus ei\nrajoitu oppilaiden opettamiseen, vaan tulee hänen myöskin ohjata\nja kehittää opettajakokelaita heidän tulevaan elämäntehtäväänsä.\nHuomautettuaan sitten, mitä erityisiä vaikeuksia opettajalla tässä\nkohden on voitettavana, hän panee merkille, että menestyksen takeena\non yksistään se, että normaalikouluun keskitetään maan etevimmät\nopettajakyvyt. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ei hänestä kuitenkaan\nole olemassa välttämättömiä edellytyksiä. Lehtorien ja kollegain\npalkka [Vanhimman lehtorin palkka oli 4,000 ja vuokrarahaa 800,\nvanhimman kollegan 3,000 ja vuokrarahaa 600 mk; yliopettajan palkat\n4,000-4,600 ja vuokrarahaa 1,400 mk.] on sama Helsingissä kuin\nmaaseuduilla, ja ainoa erotus on se, että pääkaupungissa toimivilla\non 200 mk enemmän vuokrarahoja. Tämän lisärahan vuoksi ei kukaan\nmielellään muuta maaseudulta kalliimpaan Helsinkiin. Yliopettajain\npalkat ovat kyllä lehtorin palkkoja paremmat, mutta niitä ei myöskään\nkorotettu 1872, vaikka 1864 v:n jälkeen, jolloin ne ensin määrättiin,\nsekä elantokustannukset että heidän työnsä on melkoisesti enentynyt.\nNäin Kihlman on perustellut jo ylempänä mainitun vaatimuksensa, että\nasetus normaalikouluista oli uudistettava.\n\nLukuvuoden alussa 1874-75 oli normaalikoulussa vakinaisia\nopettajia: neljä yliopettajaa, kaksi lehtoria, kaksi kollegaa ja\nkaksi opettajaa; samana lukuvuotena saatiin yksi lehtori lisää\nja 1875-76 kolme kollegaa ja (jollemme erehdy) kolme opettajaa.\nTämä ei kuitenkaan ollut seurauksena Kihlmanin kirjoituksista,\nvaan siitä että tuntiopettajat, joiden palkka oli ollut 2,50-3,50\ntunnilta, keväällä 1875 kääntyivät rehtorin puoleen pyynnöllä,\nettä heidän palkkansa korotettaisiin 4-5 mk:aan. Kun anomus\nylihallituksen kautta oli saapunut senaattiin, ratkaistiin kysymys\nniin, että tuntiopettajain oli tyytyminen entiseen palkkaansa, mutta\nolivat kaikki vielä avoinna olevat normaalikoulun opettajanvirat\njulistettavat haettaviksi. Syynä tähän oli ilmeisesti ollut se,\nettä tuntiopettajain palkkaaminen uhkasi tulla kalliimmaksi\nkuin vakinaisten opettajain asettaminen! Muuten on merkittävä,\nettä senaatti tällä päätöksellään teki mitättömäksi sen tärkeän\nperiaatteen, jota normaalikouluun nähden ennen oli noudatettu, että\nnäet ei mitään virkaa julistettaisi haettavaksi, jollei tiedossa\nollut edes yksi täysin otollinen hakija. Siitä huomaa, ettei\nsenaatissa välitetty Kihlmanin todisteluista, että normaalikoululla\ntulisi olla mallikelpoisia opettajia. Epäilemättä näkivät korkeat\nviranomaiset hartaan rehtorin vaatimuksissa turhaa ihanteellisuutta,\njoka ei sopinut käytännölliseen elämään. -- Ylempänä on sanottu, että\nsäädökset koulunopettajain käytännöllisten kokeiden suorittamisesta\n1873 uudistettiin yliopettajakollegion mieltä kysymättä. Kumminkin\ntarjoutui kollegiolle tilaisuus esittää mielipiteensä asiasta, kun\nsenaatti (29/1 1875) oli kouluylihallitukselta tiedustellut, eikö\nolisi mahdollista lyhentää kokeiden suorittajain ilmoitusaikaa\n(ylihallituksen määräyksen mukaan se oli kaksi viikkoa). Tästä\nseikasta ylihallitus näet kuulusteli yliopettajakollegion ajatusta.\nKihlmanin 30 p:nä huhtik. päiväämä vastaus, joka painettuna olisi\nkäsittänyt 1 l/2-2 arkkia, muodostui mitä seikkaperäisimmäksi\ntutkielmaksi koko kokeidensuoritus-järjestelmästä. Koska\ntarkempi selostus veisi liiaksi tilaa, mainittakoon tässä\nvain kirjoituksessa esitetyt päätoivomukset tai -ehdotukset.\nNe olivat lyhyesti sanoen, että kokeiden toimeenpano kokonaan\nuskottaisiin yliopettajakollegiolle, jonka puheenjohtajana silloin\noli kasvatustieteen professori, ja että ylihallituksen tehtävä\nrajoitettaisiin tarpeellisten määräysten antamiseen ja valvontaan,\nettä näitä määräyksiä ja asetuksia noudatettiin. Siten voitaisiin\nilmoitusaika lyhentää, samalla kuin muutoksista olisi hyötyä kaikille\nviranomaisille ja itse asialle, Pedagogian professorin läsnäolo\ntakaisi, että ei ainoastaan molemmissa normaalikouluissa, vaan\nmyöskin erilaatuisten kokeiden arvostelemisessa noudatettaisiin\nsamaa mittakaavaa -- johon nähden milloin toisen milloin toisen\nylitarkastajan saapuvilletulo ei antanut mitään varmuutta. -- Ei\nliene syytä oudoksua, että ylihallitus ei ottanut ajaakseen näitä\nmuutosehdotuksia. Olisihan se edellyttänyt suurempaa vaatimattomuutta\nkuin joltakin _ylihallitukselta_ voi pyytää. Ainoastaan eräissä\nsivukohdissa otettiin Kihlmanin huomautuksia varteen. Ilmoitusaika\nlyhennettiin 10:ksi päiväksi, ja ylihallitus luopui oikeudestaan\nmuuttaa ohjelmaa, jonka yliopettajakollegio kulloinkin oli laatinut\nkyseessä olevia kokeita varten [V. T. Rosenqvist m. p. s. 71.].\n\nPaitsi mainitunlaisissa laajakantoisemmissa kysymyksissä saattoi\nerimielisyys normaalilyseon rehtorin ja kouluylihallituksen\nvälillä sekä lisäksi tämän ja senaatinkin välillä tulla\ntuntuviin toisenlaatuisiakin, vuotuisesti uusiutuvia asioita\njärjesteltäessä. Mitä vaivaa ja kiusaa Kihlmanilla siitä oli,\nnähtiin esim. kesällä 1876, jolloin hänen täytyi laatia kuusi (!)\neri tuntijako-suunnitelman ehdotusta, ennenkuin syyskuun lopulla (!)\nviranomainen vahvistus saatiin. Pääsyy oli tällä kertaa senaatin,\njota Kihlman ankarasti arvostelee kirjeessä O. Ranckenille (28/7).\nHänestä johtui sen menettely tietämättömyydestä ja omahyväisyydestä\n(inbilskhet). Asioita on liiaksi, päätökset tehdään sympatiian\nja antipatiaan mukaan, tarkoin lukematta asiapapereita, ja kun\nyksityisesti senaattoreita puhuttelee, he tunnustavat etteivät\nolleet asiaa käsittäneet ja kehoittavat naiivisti uudistamaan saman\nesityksen!\n\nVihdoin mainittakoon tässä, että syyslukukauden 1876 cause célebre\nteatterimaailmassa, \"yölepakko-juttu\", tuotti Kihlmanillekin kiusaa.\nHelsingfors Dagblad oli näet kertoessaan, miten joukko ylioppilaita\n17, 18 ja 19 p. marrask. yhä kiivaammilla mielenosoituksilla olivat\naikaansaaneet, että yliopiston viranomaiset kielsivät Joh. Straussin\nkevytmielisen operetin näyttelemisen ruotsalaisessa teatterissa,\nmaininnut koulunuorisonkin avustaneen ylioppilaita. Tutkittuaan asiaa\noli Kihlman kuitenkin tullut siihen vakaumukseen, että ei ainakaan\nnormaalilyseon oppilaita ollut ottamassa osaa mielenosoituksiin\nja tuskin muitakaan. Kirjoituksessa, joka oli osoitettu Dagbladin\npäätoimittajalle, hän selitti, millä syillä hän katsoi voivansa\npitää oman koulunsa oppilaat syyttöminä, ja kehoitti toimitusta\njulkilausumaan, mitkä ne oppilaitokset olivat, joita syytös\ntarkoitti. Vastaus oli silloiseen tapaan kiertelevä: myönnettiin,\nettei normaalilyseolaisista mitään tietty; mutta rehtorille ei\nsuinkaan luettu kunniaksi, että hän oli ryhtynyt puolustamaan\noppilaitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden lopulla 1874 valittiin Kihlman kaupungin valtuuston jäseneksi.\n\"Jumala armahtakoon!\" kirjoittaa hän Hannalle. \"Mielestäni on minulla\nennestäänkin kylläksi puuhaa ja enemmänkin, ja nyt annetaan lisää.\nEikä ole luvallista kieltäytyä luottamuksesta.\" Mitä Kihlman tässä\nuudessa toimessa vaikutti, siitä ei ole tietoa. Kumminkin jaksoi hän\nolla tunnollinen siinäkin. Sen näkee siitä, että hän jo ensi kesänä\nvalittaa, että valtuusto oli kolme kertaa turhaan kutsuttu kokoon.\nMonet \"isät\" loistivat poissaolollaan, mutta Kihlman ei ollut niitä.\n\nEttä Kihlmanilla sittenkin oli aikaa kaikenlaiseen muuhunkin, siitä\nei puutu todistuksia. Siten on sanottava, että hän ei suinkaan\nainoastaan valtiopäivillä taikka nimeksi kuulunut suomalaiseen\npuolueeseen, joka juuri 1870-luvulla taisteli kuumimmat taistelunsa.\nPäinvastoin hän hartaasti otti osaa erinäisiin suomalaisiin\nyrityksiin.\n\nEnsinnäkin on merkille pantava, että Helsingin suomalaisen\nalkeiskoulun asia oli Kihlmanille kallis. Se oli hänestä Suomen\nkansan voimakas ja loistava vastalause sitä mielivaltaisuutta\nvastaan, joka karkoittamalla suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan\noli tuhonnut kaksiosastoisen normaalikoulun ihanteen, missä ruotsin- ja\nsuomenkielinen nuoriso olisi saanut keskinäisessä hyvässä sovussa\nrinnakkain kilpailla tiedoissa ja kaikenpuolisessa edistyksessä.\nMiten hänkin tunsi sitä katkeruutta, joka tämän asian vuoksi oli\nyleinen suomenkielisessä ja -mielisessä osassa kansaamme, sen huomaa\nseuraavista sanoista, jotka tavataan viimeksi mainitussa kirjeessä:\n\"Luonnollisesti on tämä oppilaitos aivan tarpeeton sen mielestä,\njoka ajattelee, että sivistys on ainoastaan ruotsalaisia varten\nja että suomalainen kansa ei ole kypsynyt vastaanottamaan muuta\nsivistystä kuin realikoulun tarjoaman. Niin, se on oikein paikallaan.\nRealikoulu, se sopii suomalaisille. Se tiedetään niin hyvin kuin\noltaisiin Jumala!\" -- Ylempänä on jo mainittu, että Kihlman toimi\nalkeiskoulun johtokunnan jäsenenä.\n\nToinen yritys suomenmielisten taholla, jonka syntyä Kihlman\noli tyytymyksellä tervehtinyt, oli Morgonbladet, 1872 alkanut\nruotsinkielinen, mutta hengeltään suomalaiskansallinen lehti.\nSe perustettiin syystä että Helsingfors Dagblad ja sen yleisö\njoko ei ollenkaan lukenut taikka ei välittänyt siitä, mitä\nsuomeksi kirjoitettiin. Kihlman oli itse mukana raha-avustuksilla\nkannattamassa lehteä ja kehoitti muitakin siihen. M.m. hän\nkirjoittaa: \"Jos siis tahdotaan toista lehteä kuin Dagbladet, täytyy\nolla valmis maksamaan kunnolliset palkat toimittajille. Mutta ei\nole odotettavissa, että hyväkään toimitus heti valloittaa yleisön;\n(aluksi) riittää että lehti pysyy pystyssä. Siihen on tultava (että\nse tulee toimeen avutta). Mutta ei heti paikalla, ainakaan kun on\nkyseessä työ suomalaisuuden hyväksi. Totuntatapa vaikuttaa, että\npidetään lehteä, johon on totuttu, ja jos tämä lehti on ansiokkaasti\ntoimitettu, niinkuin Dagbladin on laita, niin tarvitaan todella\ntavallista parempaa asianymmärrystä luopuakseen siitä. Täytyy\nkäsittää, ettei Dagbladin kaikki ansiot korvaa sen puutteita, jotka\novat: epärehellisyys polemiikissa, paatumus (obotfärdighet) eli\nkieltäytyminen tunnustamasta erehdyksiä, viha suomalaisia pyrintöjä\nkohtaan, kätkettynä kaikenlaisten kauniiden sanojen alle, huonosti\npeitetty vastenmielisyys koulumiehiä kohtaan, jotka Dagbladin\nmielestä ovat valepukuisia fennomaaneja j.n.e. Maassamme on ihmisiä,\njotka näkevät ja osaavat arvostella Dagbladin puutteita ansion\nmukaan. He ovat väsyneet lehden vastenmieliseen tapaan panetella\nkaikkea, joka on joutunut sen epäsuosioon, ja sen inhoittavaan\nitsekylläisyyteen, ja he ovat toivoneet, että uusi lehti syntyisi,\njoka etupäässä olisi rehellinen ja toiseksi osoittaisi lämpöä\nja mielenkiintoa sitä harrastusta kohtaan, joka tahtoo kohottaa\nsuuremman osan maan väestöä s.o. suomalaisen väestön ruotsalaisen\nväestön vertaiseksi, ja vihdoin koettaa tehdä omakseen ne ansiot,\njotka Dagbladet aikojen kuluessa on saanut, päivän kysymysten\nkäsittelyyn nähden.\" -- Nämäkin sanat todistavat, että Kihlman\ntäydellisesti oli samalla kannalla kuin Morgonbladetin perustajat ja\nlukijat, niinhyvin mitä tulee vastapuolueen lehden arvostelemiseen\nkuin uuden lehden tarkoitukseen.\n\nKolmas yritys, jota suomalainen puolue näinä aikoina harrasti\nmitä suurimmalla innolla ja uhraavaisuudella, oli 1872 perustettu\nsuomenkielinen teatteri. Tämä \"tyhjästä luotu\" taidelaitos oli\nsuomenmielisten oikea helmalapsi, jonka edistyksestä iloittiin ja\njonka vastoinkäymisiä surtiin, koskaan kuitenkaan epäilemättä sen\ntulevaisuutta. Että Kihlmankin otti osaa näihin iloihin ja suruihin,\nhämmästyttänee ehkä monta lukijaa, mutta muistettava on, että tässä\nei ollut kyseessä tavallinen huvituslaitos, vaan suomalaisuuden\nedustaminen erikoisella sivistyselämän alalla. Niin Kihlmankin\nkäsitti asian, ja kun hän avusti suomalaista teatteria, tapahtui\nse siis samasta syystä, mistä hän harrasti suomenkielistä koulua,\nnimittäin halusta edistää Suomen kansan sivistystä. Siten hän (19/6\n1875) kirjoittaa entiselle virkatoverilleen, rovasti A. Liliukselle,\njoka oli samalla kertaa lähettänyt roponsa sekä suomalaiselle\nkoululle että teatterille, pyytäen että Kihlman toimittaisi rahat\nperille: \"Hyvä on, että maassamme on miehiä, jotka eivät epäile tehdä\nrahallisia uhrauksia, jotta suomea puhuva kansamme tulisi osalliseksi\ninhimillisestä sivistyksestä. Sekä koulu että teatteri tarvitsee\nedelleen isänmaanrakkauden tukea.\" Ja samoin Kihlman ajatteli\nvielä 20 vuotta myöhemminkin. Kun näet 1890-luvulla perustettiin\nosakeyhtiö Kansallisteatterin talon rakentamista varten ja eräs\npuuhan alkuunpanijoista kävi hänen luonaan kysymässä, tahtoiko hän\nottaa osaa yritykseen, vastasi hän: \"Mitä minuun itseeni tulee, en\nminä ole teatterin tarpeessa, mutta minä ymmärrän, että niitä on\nolemassa, joille se on tarpeellinen ja jotka sen puutteessa kenties\nantautuisivat huonompiin huvituksiin\" -- ja hän merkitsi 5000 mk\nasian hyväksi.\n\nNäin mitä tulee varsinaiseen teatteriin, mutta läheisempi oli\nKihlmanin suhde suomalaiseen oopperaan, jonka lyhyt loistokausi\nEmmy Strömer-Achtén, Ida Basilierin ja Alma Fohströmin\nmerkeissä 1870-luvulla jätti unohtumattoman muiston sen ajan\nkansallismielisiin. Hän oli luonnostaan perin musikaalinen, ja\nHelsinkiin tultuaan hän mielellään, milloin työ suinkin salli, kävi\nkonserteissa tai muissa soitannollisissa tilaisuuksissa, \"säveleiden\ntaivaassa unohtaakseen vilinän ja puuhan täällä alhaalla\" (rouva\nForsgårdille 17/10 1875). Että Kihlman näin ollen mieltyi oopperaan,\njonka musiikki oli yhtä viehättävää kuin helposti tajuttavaa, ei\nole ihme. Olihan silloin vuorovaikutus näyttämöllä esiintyjäin ja\nnaiivisti innokkaan katsomon välillä suorastaan ihanteellinen, ja\ntaiteellisen esityksen herättämä tunnelma yleensä niin valtava, ettei\nmeillä sen jälkeen ole samanvertaista koettu. Oopperan tarjoamaan\nmusikaaliseen nautintoon antautui siis Kihlmankin -- mutta omalla\ntavallaan. Samoin kuin säännöllisesti konserteissakin valitsi hän\nitselleen jonkun huomaamattoman paikan, esim. yhden ta'immista\nistuimista jossakin ensi rivin aitiossa, ja siinä hän istui eteenpäin\nkumarassa, otsa nojattuna oikeaa kättä vasten, niin että silmät ja\nkasvot olivat melkein peitossa. Siten hän nautti vain korvillaan,\nhyvin vähän välittämättä siitä, mitä näyttämöllä tapahtui.\nTodistuksena että niin oli laita mainitaan, että hän kerran kuultuaan\nVerdin Traviatan oli kysynyt, mitä merkitsi se \"samettiliuska\", joka\nheitettiin kolmannessa näytöksessä, tarkoittaen silkkikukkaroa, jonka\nAlfred korkeimman halveksumisensa merkkinä heittää Violettalle.\nKuinka harras oopperassa kävijä Kihlman oli, näkyy seuraavista\nsanoista Oswaldille (3/4 1876), joka silloin oleskeli Keuruulla:\n\"Miten olen ollut työssäni kiinni, käsität siitä, että (Rossinin)\nSevillan parturi, jossa Ida Basilier, hra Navrátil ja hra Otto\nesiintyvät, on jo annettu neljä kertaa ilman että olen ainoanakaan\niltana saanut kuulla tätä oopperaa. (Gounod'n) Faustin, joka\nannettiin en muista kuinka monta kertaa, sain niin monesti kuulla,\nettä (täysin) tunnen ja ymmärrän sen musiikin, ja erinäiset sävelmät\nsoivat (alati) sisässäni. Nautintorikkaita olivat nämä Faust-illat,\nne olivat ylentäviä ja tavallaan elettiin oikein musikaalista\nelämää. Parturia annetaan nyt suurella menestyksellä ja täysille\nhuoneille. Ruotsalainen teatteri on luonnollisesti myöskin alkanut\nesittää laulukappaleita. Nykyään annetaan (Bellinin) Unissakävijä, ja\ntarkoitus kuuluu olevan aikaansaada ruotsalainen lyyrillinen näyttämö\nkilpailemaan suomalaisen kanssa ja, jos mahdollista, tappamaan sen.\"\n\nMutta sitten tuli aika, jolloin tätä hiljaista, vaatimatonta\nmusiikinihailijaa ei enää nähty Arkadiateatterissa. Kantavieraat,\njotka olivat tottuneet hänen läsnäoloonsa, kysyivät silloin toinen\ntoisiltaan: mikä on tullut Kihlmanille, kun hän ei enää käy\noopperassa? Arvoitus selvisi, kun joku kertoi eräiden vakavien\nihmisten loukkaantuneen siitä, että hän kävi teatterissa. Tavalla tai\ntoisella oli asia tullut hänen tietoonsa, ja siitä lähtien hän oli\nlakannut käymästä siellä. Oswald muistaa isän, kun asia oli tullut\npuheeksi, huomauttaneen Paavalin neuvosta uskossa heikkojen suhteen\n(Room. 14: 15); hän ei tahtonut herättää pahennusta. Lisättävä\nlienee, että Kihlman koulun rehtorina oli ylen arka maineestaan; hän\nkatsoi velvollisuudekseen olla antamatta syytä muistutuksiin. Jos\nkyseessä olisi ollut yksistään laulun ja soiton nautinto -- vaikkapa\nteatterissakin --, hän tuskin olisi välittänyt ihmisten puheista,\nsillä hänen käsityksensä oikeasta ja luvallisesta ei riippunut\ntoisten arvosteluista. Ohimennen mainitsemme, että Essen ja Ingman\neivät koskaan käyneet teatterissa; sitä vastoin prof. Granfelt joskus\nkävi siellä.\n\nToukok. 13 p:nä 1875 täytti Kihlman 50 vuotta. Menneellä vuosisadalla\nei vielä ollut tapana tällaisista merkkipäivistä tehdä niin suurta\nmelua kuin nykyään. Sanomalehdet vaikenivat asiasta, ja ainoastaan\nsukulaiset, ystävät ja muut läheiset tuttavat käyttivät tilaisuutta\nesittääkseen asianomaiselle onnentoivotuksensa ja hartaudentunteensa.\nMitä Kihlmaniin tulee, sai hän tavallista runsaammassa määrässä\nvastaanottaa rakkauden ja kiitollisuuden osoituksia sekä vilpittömiä\nonnentoivotuksia, ei ainoastaan omaisilta ja ystäviltä, vaan myöskin\nniiden laitosten puolelta, joiden parasta hän oli harrastanut. Eikä\nihme. Kaikki, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, ja joiden etua\nhänen virkansa puolesta oli tullut valvoa, tiesivät kuinka väsymätön\nhän oli ollut, kuinka harras velvollisuuksiensa täyttämisessä.\nEikä siinä kyllä, he näkivät, tunsivat ja nauttivat itsekin siitä\nmenestyksestä, jonka hän ponnistuksillaan oli aikaansaanut.\nNormaalilyseo oli yleisesti tunnustettu erittäin eteväksi\noppilaitokseksi. Sen oppilaat olivat etevimpiä ylioppilaskokelaiden\njoukossa, ja itse koulussa vallitsi mitä parhain henki sekä\nopettajien että oppilaiden kesken. Ja samoin oli, niinkuin tiedämme,\nKihlman menestynyt myöskin suurimmassa liikemiestehtävässään,\nTampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön johdossa. Oltuaan\nperikadon partaalla oli yhtiö saanut osakseen entiseen verraten\nonnellisia vuosia. Tämän kaiken johdosta hänelle 50-vuotispäivänä\nlausuttiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunnustuksia.\n\nMiten nämä tunnustukset, ja rakkaudenosoitukset Kihlmania\nilahduttivat ja liikuttivat, on hän kirjeessä tyttärelleen\njulkilausumat melkein hämmästyttävin sanoin -- niin ne eroavat\njokapäiväisestä sovinnaisuudesta, joka tavan mukaan leimaa tällaisten\nmerkkipäivienkin vieton. \"Toukokuu on antanut minulle runsaasti\nilonaiheita. Kaikkialla olen saanut korjata rikkaita, verrattomia\nhyvityksen ja kiitollisuuden satoja. En ole hävennyt vastaanottaa,\nmitä minulle on annettu, sillä minä tiedän, että olen yrittänyt\ntoimittaa jotain maailmassa. Olen vastaanottanut sen kainostelematta\n(utan pryderi), mutta mitä sisäisimmällä kiitollisuudella. On\njuhlahetkiä elämässä, jotka ovat unohtumattomia, autuaita hetkiä,\njotka saavat aavistamaan, mitä taivaallinen autuus on. -- Lisäksi on\nminulla ollut onnea ja iloa, jonka eroavat oppilaat ovat tuottaneet,\nkun ovat kunnialla suorittaneet (ylioppilas)tutkintonsa. Ja että\nOswald oli niiden joukossa, se oli kaiken huippu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisessä olemme jo maininneet eri seikkoja, jotka eivät kuulu\nainoastaan 1875, vaan myöskin 1876 v:n historiaan, johon tämä luku\npäättyy. Täydennykseksi kerrottakoon tässä vielä muutamia yksityisiä\ntapahtumia.\n\nElokuun 30 p:nä 1875 kauppaneuvos A. A. Levón Vaasassa kuoli\nlyhyen ajan sairastettuaan. Samoin kuin Viktor Schauman oli\nLevónkin Kihlmanin nuoruudenystäviä, vaikka 5 vuotta vanhempi.\nVarhemmin heitä yhdisti herännäisyys, johon Levónkin oli liittynyt;\nuuden Vaasan perustamisajoilta heillä taas oli ollut paljon\nyhteisiä liikeharrastuksia. Heidän kirjeenvaihtonsa oli sangen\ntaaja ja osoittaa ystävällistä, luottamuksellista väliä, vaikkei\nsentään Levónille lähetetyissä kirjeissä tapaa yhtä sydämellisiä\ntunteenpurkauksia kuin Schaumanille osoitetuissa. Kumminkin oli\ntämänkin ystävän poismeno tuntuva surunaihe Kihlmanille, ja\nhartaasti hän otti osaa Levónin perheen ja suurten liikeyritysten\nkohtaloon. Pitkissä kirjeissä, joita hän lähetti muille tuttavilleen\nVaasaan, hän esittää mietteitä ja neuvoja niiden hoidosta. Eräs\nhovioikeudenneuvos Jonas Sandmanille osoitettu kirje (11/10\n1875) päättyy: \"Mitä olen sanonut, on lähtenyt sydämestä, joka\nvuosikymmeniä on ollut kiintynyt poismenneeseen ystäväämme, ja nyt\nmielellään tahtoisi edistää hänen tarkoituksiaan ja jälkeenjääneiden\nlastensa parasta.\" --\n\nKeväällä 1876 tapahtui onnettomuus, joka syvästi koski Kihlmaniin ja\nhänen vaimoonsa. Maaliskuun alussa lähti Oswald, joka nyt ensi vuoden\nylioppilaana halusi sekä nauttia että hyötyä vapaudestaan, Keuruulle\ntäydentääkseen suomenkielen taitoaan. Hän asui pappilassa, rovasti\nBergrothilla, missä hän, niinkuin hyvissä sukulaisissa ainakin,\noli kuin kotona. Pääsiäislauantaina (15/4) hän oli lähtenyt ulos\npyssy mukana. Äkkiä hän huomaa tavallisten varisten joukossa yhden\nvalkoisen ja toivoen saavansa harvinaisen linnun yliopiston museoon\nhän alkaa ajaa variksia takaa. Aita sattuu eteen, kiireessään hän\nyrittää hypätä yli pitäen pyssyä piipusta, hana hipaisee aidakseen,\npyssy laukeaa ja vie häneltä oikean käden peukalon, jota paitsi\nmuutamia haulia tunkee kasvoihinkin. -- Vahinko oli vakava, mutta\nmeneehän semmoisissa tapauksissa usein henkikin. Apteekkari sitoi\nhaavan, kunnes lääkäri tuotiin Jyväskylästä, ja pappilassa oli mitä\nhellin hoito tarjona. Mutta miten vastaanotettaisiin sanoma kodissa,\nja mitä varsinkin äiti sanoisi? Se kysymys painoi ennen kaikkea\nOswaldin mieltä, hänen koettaessaan miehekkäästi kestää kohtaloaan.\nPääsiäispäivänä k:lo 11 a.p. Kihlman sai sähkösanoman, jonka\njärkyttävään tapaturmailmoitukseen (rauhoittavassa tarkoituksessa)\noli liitetty sanat: \"toivoaksemme ei hengenvaaraa!\" Todellisesti\nolivat sanat omansa enentämään levottomuutta. Vaimolleen, joka\nvielä oli heikkovoimainen erään taudin jälkeen, josta vast'ikään\noli toipunut, Kihlman ei uskaltanut mainita mitään. Hänen täytyi\nyksin kantaa tuskallista salaisuutta ja odottaa tarkempia tietoja,\njotka viipyivät kauan, sillä kirjeet ja sähkösanomat olivat\nKeuruulta lähetettävät Jyväskylän kautta. Puolitoista viikkoa\nkului ennenkuin äitikin sai tietää tuon jobinpostin. Sillä aikaa\noli Kihlman lähettänyt kansanhaavurin Matts Haglundin (vanha tuttu\nja ystävä Kruununkylän ajoilta, joka oli saanut virallisen luvan\ntoimia haavalääkärinä) Keuruulle hoitamaan Oswaldia ja kirjoittanut\nuseita kirjeitä pojalleen. Ja nämä kirjeet ansaitsevat erityistä\nhuomiota, ne kun ovat niin täynnä isänrakkautta ja hienotunteisuutta.\nVaikka isä ei salaa tuskallista levottomuuttaan, ei kirjeissä\ntapaa ainoatakaan noista nuhtelevista jälkiviisasteluista: kuinka\nsaatoitkaan olla niin varomaton! j.n.e., jotka vain ovat kiviä\nonnettomuuden kohtaaman kuormaan. Sitä vastoin hän kaikin tavoin\nkoetti ylläpitää rakkaan poikansa rohkeutta.\n\n(18/4) \"Toivoaksemme ei hengenvaaraa! Siis on olemassa ainoastaan\ntoivoa, että henki on pelastettavissa. -- Tilani on näinä päivinä\nollut tuskallinen. Sieluni on alati ollut luonasi, enkä kuitenkaan\nole tiennyt, miten Sinun on. -- Juuri epävarmuuden vuoksi -- --\nolen tahtonut säästää äitiä. -- Rakas Oswaldini! Toivon, että\nkannat tuskiasi miehen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Kärsimys\nterästää luonnetta. Kärsimys voi sitä tehdä, kärsimys kun vie ihmisen\nitseensä. Kärsimyksen tulee viedä Jumalan luo. Kärsimys voikin\nsen tehdä, sillä oikea itsensätuntemus vie Jumalan, korkeimman\nhyvän, luo. Jumala auttakoon Sinua, lapsi raukka, ruumiin ja sielun\npuolesta. Jumala siunatkoon Sinua!\"\n\n(22/4) Saatuaan lähempiä tietoja: \"Kiitän kyyneleet silmissä,\nettä elät ja että on toivoa parantumisestasi. -- -- Sinun täytyy\noppia kirjoittamaan vasemmalla kädellä, ja hyvällä tahdolla voi\nvaikeampaakin oppia. -- -- Älä anna mielesi masentua tarpeettomista\ntulevaisuudenhuolista. Luota Jumalaan ja tee joka hetki, mitä Sinun\ntulee! Ole rauhallinen ja tyyni.\"\n\n(24/4) \"Kuinka onnellisia saammekaan olla onnettomuudessa! Miten\ntoisin olisikaan voinut käydä!\"\n\n(27/4) \"Tänään olen kertonut Äidille onnettomuutesi. -- Olethan Sinä\nmeillä vielä, joskin olet ruumiillisesti vahingoittunut. Henkisesti\nolet terve, ja se on paljon, paljon enemmän! Tahdomme yhdessä kantaa\nruumiillista vammaasi. Toivoakseni me yhdessä jaksamme jotakin. -- --\nIloitse paljosta, joka Sinulla vielä on! Jumala siunatkoon Sinua,\nOswaldini!\"\n\nHaava parantui verraten nopeasti, mutta uutta peukaloa ei kasvanut\nentisen sijaan, niinkuin yksi pikku veljistä oli olettanut!\nToukokuun lopulla tuli Oswald kotia. Hänen oma ja isän toivo, että\nhän onnettomuudestaan huolimatta johonkin kykenisi maailmassa, oli\ntäysin määrin toteutuva. J. V. Snellman ei ollut suotta lohduttanut\nedellistä sanoilla, \"eihän sitä peukalolla ajatella!\"\n\n\n\n\nIII.\n\nREHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1877-1884.\n\n\nEdellisessä luvussa kuvattu ajanjakso Kihlmanin elämää oli verrattuna\n1860-luvun loppukauteen yleensä rauhallinen ja menestyksellinen,\nmutta nyt seuraa taasen sarja levottomia, jopa tuskallisia vuosia.\nAjanluonteen vaihdos aiheuttaa, että aloitamme uuden luvun.\n\nEnsiksi on puhuttava pitkästä säätykokouksesta, joka neljän kuukauden\nkesälomaa lukuunottamatta kesti kokonaisen vuoden: 23/1 1877 -- 24/1\n1878. Että Kihlmanin kyky jo oli tyystin tunnettu, sen todistavat\nhänen lukuisat luottamustoimensa. Hän oli valitsijamies, vakinainen\njäsen valtio-, tarkastus-, raha- (kultakannalle siirtymiskysymyksen\nkäsittelyä varten) ja lisätyssä talous-valiokunnassa, varamies\nyleisessä valitus-, lisätyssä suostunta- ja lisätyssä laki- ja\ntalous-valiokunnassa sekä valittiin valtiopäivien lopulla\njälleen pankkivaltuusmiehen varamieheksi ja säätytalo-valiokunnan\njäseneksi! -- Muiden koulunopettajain edustajain kanssa Kihlman\nteki kolme anomusehdotusta: suomenkielisten koulujen lisäämisestä,\nteollisuuskoulujen perustamisesta ja kouluasetuksen muuttamisesta\nkoulunopettajain palkankorotuksen perusteihin nähden.\n\nKun seuraavassa teemme selkoa Kihlmanin esiintymisestä erinäisissä\nkysymyksissä, rajoitumme tietysti semmoiseen, jolla vieläkin\non merkitystä taikka joka on hänelle erityisesti kuvaavaa.\nKevätkaudelta on kuitenkin vähän mainittavana, sillä työ oli silloin\npääasiallisesti keskittynyt valiokuntiin.\n\nOn sanottu, että Kihlman useimmiten esiintyi vasta keskustelujen\nloppupuolella, mutta kyllä joskus tapahtui niinkin, että hän aloitti\nkeskustelun. Niin teki hän, kun (27/3) käsiteltävänä oli yleisen\nvalitusvaliokunnan mietintö prof. O. Donnerin anomusehdotuksesta\nyliopiston vakinaisten opettajien lisäämisestä. Pitkässä puheessa,\njossa hän pääasiassa kannatti anomuksen tarkoitusta, hän otti\nerikoisesti tarkastaakseen tieteen yleismaailmallisuuden periaatetta,\njonka nojassa vastikään \"eräs ulkomaalainen oli saanut viran\nyliopistossa, vaikka kotimainen mies oli hakenut samaa virkaa ja\nhuomattu siihen päteväksi.\" [Tarkoittaa ruotsinmaalaisen toht. M.\nG. Mittag-Lefflerin nimittämistä matematiikan professoriksi; toinen\npätevä hakija oli suomalainen toht. Ernst Bonsdorff.]. Koska tämä\naikanaan merkillinen osa lausuntoa vieläkin pitää paikkansa, otamme\nsen tähän:\n\n-- \"Sanotaan, että tiede on yleismaailmallinen, ja epäilemättä on\nsiinä perää. Erittäin lienee se totta eräisiin tieteisiin nähden.\nMutta miten yleismaailmallinen tiede liekään, tarvitsee se kuitenkin\npaikan maailmassa, missä se voi seisoa. Tieteen harjoittajat\novat ihmisiä ja semmoisina he tarvitsevat perustan, mille voivat\nasettua. Tämä perusta on isänmaa luontoineen, kansoineen. Totta\non: tiedemies seisoo niin korkealla, että hänen katseensa ulottuu\nkaikkeuden yli ja siis kauas yli isänmaan ahtaiden rajojen. Mutta\nei hän kumminkaan seiso niin korkealla, että isänmaallinen ja\nlähinnä oleva sen vuoksi tulisi mitättömäksi. Päinvastoin tulee\nnäennäisesti vähäpätöinenkin tiedemiehelle merkitseväksi, ja se\nmikä toisista ihmisistä on pientä, tulee hänelle suureksi, koska\nse täyttää paikkansa suuressa kokonaisuudessa. Juuri sentähden on\ntiedemiehestä tärkeää luoda valoa isänmaahan, sen luontoon, kieleen,\nhistoriaan, tapoihin, lakeihin ja oloihin, ja kun tiedemies niin\ntekee ja yleismaailmallisen tieteen alttarille laskee isänmaallisten\ntieteellisten harrastustensa hedelmät, ei ole ollut tapana pitää\ntätä työtä epätieteellisenä, vaan on se päinvastoin tuottanut\ntiedemiehelle kunniaa. Usein on hänen nimensä ainoastaan sen kautta\npelastunut unohduksesta. Sen vuoksi saattaa, ymmärtääkseni, sanoa,\nettä tiede on kansallinen samalla kuin se on yleismaailmallinen,\neikä näin ollen, kun on perustettu puhtaasti tieteellisiä laitoksia,\nniinkuin tiedeakatemioita, isänmaallista puolta ole katsottu\nvähäarvoiseksi. Sen vuoksi on tiedeakatemiat perustettu omaan maahan,\nja ulkomaalaisia on kutsuttu niiden kunniajäseniksi, jotta siten\nkunnioitettaisiin heitä ja itseään, mutta akatemiain varsinaiset\ntyöntekijät ovat kuitenkin kotimaisia miehiä, kukin alallaan.\nJos nyt Suomella olisi varaa toimeenpanna oma tiedeakatemia, ja\njos Suomi paikkojen asettamisessa noudattaisi periaatetta, että\nyksistään tieteellinen ansio on silmällä pidettävä, niin valittaisiin\nluonnollisesti akatemian jäseniksi, ei kotimaisia miehiä, vaan\nkuuluisuuksia kaikista maailman kolkista. Jos isänmaallisuus on\nmerkitystä vailla, voitaisiin siten kokoonpantu akatemia sijoittaa\nmihin tahansa Suomen ulkopuolelle, ja Suomella olisi vain kunnia\nlähettää tälle tiedeakatemialle palkkaneljännekset sekä kunnia\nsiitä, että se ennen muita on perustanut aito kosmopoliittisen\ntiedeakatemian. Jos siis tästä näkyy, että on täysi syy epäillä,\nonko tieteelle eduksi puhtaasti tieteellisten virkojen asettamisessa\nhuomioonottaa ainoastaan tieteellisiä ansioita, niin tulee syy\nvielä painavammaksi, kun muistetaan, että professorinvirat Suomen\nyliopistossa eivät ole vain tieteellisiä virkoja, vaan että\nprofessorien ollessaan tiedemiehiä myöskin tulee olla opettajia,\npedagogeja. Opettajana tulee yliopistonopettajan suullisesti vaihtaa\najatuksia oppilaidensa kanssa, ja voidakseen menestyksellä sitä\ntehdä ja siten menestyksellisesti opettaa, on häneltä vähintään\nvaadittava, että hän osaa maamme äidinkieliä. Jollei hän osaa niitä\neikä edes pidä velvollisuutenaan oppia niitä, on hänen suhteensa\noppilaihin muodostuva erittäin vaikeaksi. Jos suomalainen nuorukainen\njo voi vetäytyä antautumasta tieteelliselle uralle, kun hän huomaa\nsen olevan jotenkin toivottoman, niin lienee opettajalle, joka\nei osaa molempia kieliämme, perin vaikeaa herättää nuorisossa\ntieteellistä harrastusta, ja samoinkuin hän siten vieraantuu\noppilaistaan, vieraantuu hän myöskin ympäröivästä elämästä. Hän ei\nymmärrä sitä, ja siitä on vain yksi askel väärinkäsitykseen, ja\nväärinkäsitys voi sittemmin kehittyä joksikin sitäkin pahemmaksi\nOn olemassa olosuhteita, joihin nähden ei ajan pitkään voi pysyä\nvälinpitämättömänä tai vieraana. Ne tunkeutuvat päälle, ja se, joka\ntahtoisi olla välinpitämätön ja vieras, tulee siten häirityksi,\nja se synnyttää hänessä helposti välinpitämättömyyden sijasta\nvastenmielisyyttä. Jos semmoinen olosuhde syntyisi, että yliopiston\nopettajat tulisivat vieraiksi oppilailleen, vieraiksi kansakunnan\nelämälle, jopa tuntisivat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, niin\nmuuttuisi maan ja yliopiston väli toisenlaiseksi kuin ennen.\nYliopisto on ollut kansakunnan helmalapsi, mutta niin ei olisi enää\nlaita. Siitä syystä on mielestäni se menettely, että yliopisto\nhankkii itselleen opettajia ulkomailta, mitä vähimmin onnellinen,\nja sentähden olen myöskin sitä mieltä, että jos anotaan jotakin\nyliopiston opettajavoimien lisäämiseksi, niin on anomuksessa\njulkilausuttava se toivomus, että kotimaisilla miehillä, milloin he\novat taitavia ja päteviä, aina tulisi olla etusija ulkomaalaisiin\nverraten, mutta että kuitenkin ulkomaalaiselle vast'edeskin niinkuin\ntähän asti on myönnettävä oikeus kilpailla, joskin sillä ehdolla,\nettä hän osoittaa semmoista harrastusta ja rakkautta sitä maata\nkohtaan, johon hän tahtoo vaihtaa oman isänmaansa, että hän oppii\nmaan molemmat kielet ja osoittamalla taitavansa nämä kielet todistaa\nkykenevänsä menestyksellisesti hoitamaan tulevaa opettajatehtäväänsä.\nEn tiedä minkälaisen yliopistonopettajan ihanteen Suomen kansa\non luonut itselleen, mutta kun muistamme, että Suomen kansa on\npystyttänyt muistopatsaan yhdelle ainoalle yliopistonopettajalle,\nniin luulen kuitenkin ymmärtäväni, että tämä muistopatsas Auran\nrannalla ilmaisee, että yliopistonopettajan ihanne Suomen kansan\nmielen mukaan ei ole suuri yleismaailmallinen tiedemies, vaan\nisänmaallinen tiedemies (den patriotiske vetenskapsmannen).\"\n\nYliopiston konsistorin menettely siinä nimitysasiassa, johon\nKihlman viittaa, oli kansallisissa piireissä herättänyt melkoista\ntyytymättömyyttä ja katkeruutta. Tyytymättömyyden, mutta ei\nkatkeruutta, tahtoi puhuja julkilausua ja hän teki sen tavalla, jota\nei voi ajatella maltillisemmaksi, vaikka toiselta puolen ei mitään\npuuttunut niistä perusteista, joihin tyytymättömyyden oikeutus nojasi.\n\nValtiopäivien kulissien takana tapahtui nyt niinkuin ainakin paljon\nsemmoista, josta painetut asiakirjat eivät tiedä mitään. Ainoastaan\nsattumalta on toisesta tai toisesta seikasta muisto säilynyt jossakin\nsamanaikaisessa yksityisessä kirjeessä. Siten saamme seuraavasta\nkirjeotteesta (Ekströmille 3/4) tietoa eräästä ehdotuksesta, joka\nherätettyään hetkellisen hälinän raukesi tyhjiin, mutta joka silti\naikaa kuvaavana ansainnee huomiota. Ekström oli ennen maininnut\njotain asiasta, ja siihen Kihlman vastaa: \"Toivoakseni ei se asia\nkuitenkaan enää kiinnitä edustajien mieltä. Se sukelsi odottamatta\nesiin ja aiheutti äkillisen, mutta pian ohi menevän levottomuuden.\nTarkoitus, jos tarkoituksesta saa puhua, ei ollut niinkään huono.\nTiedettiinhän, että perintöruhtinas kesäaikoina mielellään oli käynyt\nsaaristossamme, jopa sanottiin hänen tiedustelleen erään Suomenlahden\nrannalla sijaitsevan maatilan hintaa. Nyt ajateltiin: jos tuleva\nSuuriruhtinaamme viettäisi muutamia viikkoja vuodesta Suomessa,\nniin oppisi hän tuntemaan ja rakastamaan maatamme ja kansaamme.\nMitä parempaa voisimme toivoa kuin että Ruhtinaamme pitäisi meistä?\nJotta hänellä olisi tilaisuutta oleskella keskellämme, voitaisiinhan\ntarjota hänelle pieni maatila. Niin esitettiin asia minulle. Sanoman\nmukaan oli aate (senaattori) Molanderin. Ainakin hän pani kysymyksen\nvireille. Kenties hän oli kuitenkin välikappale. Ken tietää? Mutta\njos Molander oli aatteen keksijä, niin ei onnenonginta liene johtanut\nhäntä, sillä hän on tunnettu kunnon mieheksi. Suunnitelma ei\nonnistunut, ja minun mielestäni oli hyvä, että niin tapahtui, vaikka\nolisi ollut onnellisempaa, jollei sitä olisi edes puheeksi otettu.\nHeti näyttäytyi, että asia oli vaikea toimeenpanna. Kuka saattoi\nsanoa, minkälainen tila olisi lahjansaajan mieleen? Jos tila olisi\nvähäpätöinen, saattaisi asia tulla naurettavaksi. Suurta maatilaa ei\ntaas voitu ajatella. Miten käsittäisi Keisari sen, että jo alettiin\nkääntää katse nousevaa päivää kohti? Ja eikö olisi mahdollista,\nettä lahja saattaisi vaivata (blifva generande) vastaanottajaa? Hän\nkenties ajattelisi: nyt annetaan, mutta luultavasti vaaditaan minulta\njotain sopivalla hetkellä. Ja jos hän tekisi jotain Suomen hyväksi,\neikö silloin voitaisi Venäjällä sanoa: kyllä sen ymmärtää, miksi hän\nmuistaa Suomea j.n.e. j.n.e. Lyhyesti: heti ilmaantui vaikeuksia,\njoita ei voitu selvittää. Oltiin joutumassa uralle, jolle ei mikään\nvelvollisuus käskenyt lähtemään. -- Kun asia meni myttyyn, toivon sen\nmenneen iäksi. En minä ainakaan ole pitkään aikaan kuullut kenenkään\npuhuvan koko asiasta.\" -- --\n\nSamassa kirjeessä Kihlman julkilausuu ensi kerran mielensä tämän\nsäätykokouksen tärkeimmästä kysymyksestä, asevelvollisuudesta.\nVielä hän ei ole päättänyt, mille kannalle hänen oli asettuminen,\nmutta me huomaamme, kuinka asia koski häneen, ja ymmärrämme, kuinka\nvakavasti hän sitä mietiskeli, kunnes hänen syyskaudella tuli\nlopullisesti määrätä asemansa. \"Uudet asiat tunkevat lakkaamatta\npäälle\", Kihlman kirjoittaa, \"eikä ehditä ajatella mennyttä. Nyt\novat mielet täynnä asevelvollisuusasiaa. Näyttää siltä kuin tulisi\ntämä n.s. 'velvollisuus' synnyttämään paljon epäilyksiä. Eihän ole\nkiellettävissä, että kansa on velvollinen puolustamaan itseänsä\nvihollisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta ei siitä seuraa, että kaikkien\ntulee sitä tehdä taikka että puolustajat ovat arvalla määrättävät,\ns.o. sotaväenotolla (konscription). Semmoinen järjestys aiheuttaa\nepäilemättä velvollisuuksien ristiriitaa. Minä kuulun, niinkuin\nnäet, epäilijöihin. -- Surullinen tosiasia on tämä asevelvollisuus,\njonka kaikki Euroopan kansat nykyään hyväksyvät todellisena\nvelvollisuutena. Ei koskaan, ei edes suuren Napoleonin aikana\nEuroopan kansat olleet niin varustettuja sotaan kuin ne nykyään ovat\ntaikka ovat tulemassa. Kristinuskon periaatteen, että jokaisessa\nihmisessä kansallisuudesta huolimatta tulee nähdä veljensä, työntää\ntositeossa toinen periaate syrjään, että näet jokaisessa vieraassa\nkansakunnassa on nähtävä vihollinen. Humaniteetin periaate,\nettä kaikki riidat järkevien olentojen kesken ovat järkevällä\ntavalla ratkaistavat, s.o. siten että puolueettomuutta, tietoa ja\noikeutta edustavat viranomaiset (auktoriteter) tutkivat asioita ja\nlausuvat niistä tuomionsa, tämä periaate syrjäytetään lapsellisena\nharhakuvana, ja sen sijaan esitetään ainoana käytännöllisenä keinona,\nettä riita ratkaistaan voiman s.o. nyrkkioikeuden avulla. Tämä on\nsiis ihmiskunnan kehityksen tulos: epätoivo totuudesta ja oikeudesta,\nepäluottamus kansojen kesken, yleinen varustautuminen, joka helposti\nvie sotaan ja joka, jollei sotaa synnykään, kumminkin maksaa hän\näärettömästi, että ainoastaan vähän jää jäljelle humaniteetin\nkehitystä varten. Ja kaiken tämän kurjuuden yli heitetään sitten\nsiveellinen leima (sken), velvollisuuden leima.\"\n\n\"Auta minua nyt, rakas veli, jälleen uskomaan ihmisyyteen, joka minun\nmielestäni tuntuu joutuneen pahan vallan omaksi (hemfallen åt en ond\nmakt)!\" -- --\n\nVielä mainittakoon kevätkaudelta Kihlmanin esiintyminen\nnaissivistysasiassa(20/4). Keskustelussa, jonka aiheutti yleisen\nvalitusvaliokunnan hylkäävä mietintö ritaristossa ja aatelissa\nesitetystä anomusehdotuksesta, että komitea asetettaisiin laatimaan\nehdotusta naissivistyksen kohottamiseksi, oli Kihlman niiden\njoukossa, jotka vastustivat mietintöä. Voimakkaammin kuin kukaan\nmuu hän huomautti siitä ristiriidasta, joka ilmeni hallituksen\nmenettelyssä, kun se näet koululaissa myönsi naisillekin oikeuden\nsaada miesopettajille tarkoitettuja kolleganvirkoja tyttökouluissa,\nmutta samalla kielsi heiltä oppikoulujen ja yliopiston ovet. \"Eikö\ntämä ole ilmeinen ja huutava vääryys, vääryys niin suuri, ettei sen\npoistamista ole lykättävä, vaan siihen mitä pikemmin sitä parempi\nkäytävä käsiksi?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtikuulla syttyi sota Venäjän ja Turkin välillä. Se ei estänyt\nvaltiopäivien työtä jatkumasta toukokuun viimeiseen päivään, josta\nkesäloma alkoi; mutta tietysti verinen temmellys järkytti Suomenkin\nelämää. Ennen on jo mainittu, että Tampereen yhtiön tulos v:lta\n1876 oli huono. Sodan johdosta ruplan kurssi aleni alenemistaan, ja\nsamassa määrässä kävi asema tukalammaksi. \"Liike on ylläpidettävä\nkotimaisella myynnillä, joka siihen nähden on riittämätön\",\nkirjoittaa (21/6) Kihlman Ekströmille. \"Ei ole hauskaa olla johdossa\ntällaisten olojen vallitessa. Mutta eihän eletä nauttiakseen aina\nmenestystä.\"\n\nKesäksi oli Kihlman vuokrannut omaisilleen asunnon Sääksmäen\nHakalassa, ja perhe oli muuttanut sinne jo 12 p:nä kesäk. Itse hän\npääsi lähtemään vasta juhannuksen aikana. Rulluddissa asuivat Viktor\nja Hanna Heikel lapsineen, jotka nyt olivat muuttaneet Helsinkiin.\nKesänvietosta Sääksmäellä ei ole erikoisempaa kerrottavana. Kihlman\nkävi säännöllisesti kerran viikossa Helsingissä (tai joskus\nTampereella) kulkien soutuveneellä Sääksmäen selän yli Kuurilan\nasemalle. Seuraa saatiin Otto Donnerista ja hänen perheestään. Donner\noli näet kesäksi asettunut Rapolaan, eikä C. G. von Essenkään ollut\nkaukana. Jälkimmäinen oli näet, tultuaan täysinpalvelleeksi 1875\nja sen jälkeen vielä hoidettuaan professorinvirkaa yhden vuoden,\nkeväällä 1876 muuttanut ostamalleen Herniäisten maatilalle Hattulaan.\nKummankin asunnon ohitse kulkevan höyrylaivan ansiota oli, että\n\"appi-isä\" ja \"vävy\" saattoivat mukavasti käydä toistensa luona.\nVihdoin mainittakoon, että prof. C. G. Estlanderkin perheineen\nasui tänä kesänä Sääksmäellä (Ikkalassa). Joskus seurusteltiin\nnäidenkin kanssa, vaikkei se Helsingissä tullut kysymykseen. Kesä oli\nkylmänlainen, ja se sai Kihlmanin pelkäämään, että kovat ajat olivat\ntulossa.\n\nElokuun lopulla palattiin Helsinkiin. Tuskin viikko sen jälkeen\nsattui kuolemantapaus, joka erittäin läheltä koski Kihlmania ja josta\nhän samana päivänä, syyskuun 5:nä, kirjoitti Essenille:\n\n\"En tiedä, onko Appi-isä jo toista tietä saanut ilmoituksen\ntänään sattuneesta surullisesta tapauksesta, ja riennän sentähden\nkertomaan siitä. Hyvä, rehellinen ystävämme Antero (Ingman) on\npäättänyt maallisen toimintansa. Se tapahtui tänään noin k:lo 1\np:llä. Antero, joka oli voinut pahoin kotimatkallaan Ruovedeltä, oli\ntäällä toipunut ja oli täydessä toimessa. Varsinkin eilen hän oli\ntuntenut itsensä erittäin terveeksi, hänellä oli ollut oivallinen\nruokahalu, ja illalla hän oli laskenut leikkiä omaistensa kanssa\nsekä yöllä nukkunut hyvin. Tänään hän teki työtä tavalliseen tapaan.\nAamupäivällä oli (heille) ollut kutsuttuna vanha Wegeliuksen\nherrasväki, rovastinrouva Ottilia (Stenbäck) ja Lydia Wegelius (s.\nBergroth). Antero seurusteli vieraiden kanssa, luki julki tekstin\n(kymmenestä pitalisesta miehestä) ja alkoi puhua siitä. Äkkiä hän\nkeskeyttää sanoen: 'koskee niin kipeästi sydämeeni', nostaa ylös\nkätensä, vaalenee ja -- kuolee. Heti lähetetään hakemaan lääkärejä,\njotka tulevatkin neljänneksen kuluessa. Mutta tutkittuaan hänen\ntilaansa, avattuaan suonta y.m. selittävät he, että kaikki oli\nlopussa. N.s. sydämenhalvaus oli silmänräpäyksessä tehnyt lopun\nhänen elämästään. -- Kas siinä ulkonainen puoli tapahtumaa, josta\nLydia iltapäivällä kertoi minulle. -- Olen Hildan kanssa käynyt\nvainajan kodissa ja nähnyt Anteron kalpeat kasvot. Hän makaa\nsohvallaan työhuoneessaan. Yliopiston avajaissaarnan oli Antero jo\nkirjoittanut valmiiksi: Uskosta ja hyvästä omastatunnosta. -- Antero\njättää jälkeensä tiedekuntaan tyhjän paikan, joka ei ole helposti\ntäytettävissä. Niin hurskas teologi on harvinainen! Ja semmoinen\nsuomalainen ja semmoinen ystävä! -- Niin harvenee harvenemistaan\npieni ystäväpiirimme!\" --\n\nIngmanin kuolema merkitsi paljon Kihlmanille. Vaikk'emme ole\nvoineet mitään kertoa heidän seurustelustaan Helsingin aikana,\ntiedämme kuitenkin, että heitä yhdisti mitä lämpimin, mitä\nvilpittömin ystävyys. Se juontui nuoruuden ajoilta, oli vakaantunut\nsamanlaatuisten kokemusten koulussa ja lopulta saanut järkkymättömän\nperustan uskonnollisen vakaumuksen yksimielisyydessä. Sinä päivänä,\njona Kihlman täytti 50 vuotta, sanotaan hänen pitäneen tavattoman\nsydämellisen puheen Ingmanille.\n\nHautajaiset olivat syyskuun 9 p:nä. Gustaf Johansson toimitti\nruumiinsiunauksen, ja Kihlman piti haudalla puheen. Hän huomautti,\nettä vainaja köyhyyden ankarassa koulussa varhain oli kokenut elämän\nkoko vakavuutta ja siitä saanut sen vakavuuden piirteen, joka oli\nhänelle ominainen. Ylioppilaana ensin antauduttuaan filologisiin\n(erittäin myöskin suomenkielen) ja filosofisiin tutkimuksiin hän\nlopulta kuitenkin sydämen rauhaa saadakseen kääntyi uskonnon\nalalle ja tuli papiksi. Kirkon palvelijana hän sai aikaa palata\nkieliopintoihinsa ja hänelle uskottiin suomalaisen raamatunkäännöksen\nkorjaustyö. Tämä \"korjaustyö tuli hänelle hänen oman uskonsa\nkorjaukseksi. Välttämättömyys tyystin tarkata alkutekstiä palautti\nhänet siihen aikaan, jolloin Jumala puhui pyhien miestensä kautta.\nTutkiessaan tekstiä oli kuin hän jälleen olisi kuullut Jumalan\nvälittömästi puhuvan. Järkytettynä Jumalan läheisyyden tunnosta hän\nkuunteli tätä puhetta ja paljon todellisen ennakkoluulon kuonaa\nputosi hänen sielustaan. Hänen puhtaimmaksi ilokseen tuli nyt\nsuomenkielestä tavata jumalallisten ajatusten oikeat ilmaisumuodot\".\nSittemmin tultuansa eksegetiikan professoriksi hän eli yksinomaisesti\nkutsumustaan varten työllään ja rakkaudellaan vaikuttaen\noppilaisiinsa, joiden kautta hän kuolemansakin jälkeen \"puhuu Jumalan\nsanaa Suomen kansalle\". Vainajan uskollisuuden palkka oli, että hän\nsanaa selittäessään tauditta ja tuskitta muutettiin siihen parempaan\nmaailmaan, johon hän nuoruudestaan asti oli ikävöinyt ja toivonut.\n\"Semmoinen usko kuin vainajan näyttäytyy välttämättömästi kaikissa\nelämänsuhteissa. Vainajan lämmin isänmaanrakkaus, hänen hellyytensä\nperheenisänä, hänen uskollinen ystävyytensä, hänen ihmisystävällinen\nmielenlaatunsa ja avuliaisuutensa, joka tuskin tiesi rajoja, kaikki\noli yhteydessä hänen vilpittömän lapsenuskonsa kanssa. Mutta se\nusko, jolla hän on kuunnellut Jumalan puhetta ja jolla hän sitten\non puhunut Jumalan sanaa Suomen kansalle, tämä usko se on, joka\ntekee hänet, A. W. Ingmanin, yhdeksi Suomen muistettavia miehiä.\"\n[Tidskrift för Teologi och kyrka 1877, s. 411.]. --\n\nKäytännöllisenä miehenä Kihlman myöskin osoitti ystävyyttään\nauttamalla vainajan omaisia pesän valmistamisessa selvitystä varten.\nAluksi pelättiin, että tulos näyttäytyisi hyvinkin huonoksi, Ingman\nkun rajattomassa hyväntahtoisuudessaan oli ollut liian valmis\nmenemään takaukseen teologian ylioppilaiden y.m. nuorten tuttavien\nlainoista. Mutta vähitellen huomattiin, ettei ollutkaan hätää.\nTappio nousee \"korkeintaan noin 5,000 mk:aan\", kirjoittaa Kihlman\n(23/9) Essenille. \"Kun kaikki otetaan lukuun, on Ingman ollut\noikea malliekonoomi(!) Ainakin täytyy minun tunnustaa, että olisin\niloinen, jos voisin selvittää asiani 5,000 mk:n tappiolla. Se seikka,\nettä Anteron liiketoiminta tavallisesti rajoittui kolmenumeroisiin\nlukuihin, Vaikuttaa suuresti kokonaisuuteen. Jos montakin tappiota\nilmaantuisi, ei loppusumma kuitenkaan tule melkoiseksi.\" -- Saman\nkirjeen lopussa Kihlman lausuu omasta puolestaan: \"Olen pannut paljon\naikaa omienkin asioiden selvittämiseen ja taloni järjestämiseen\nollakseni valmis, kun hetki tulee. Mutta valitettavasti tehtävä\nei ole äkkiä suoritettu. Siihen menee aikaa. Samoin myös kun on\nselvitettävä suhde velkojaan tuolla ylhäällä. Kunpa se tili kerran\ntulisi selväksi! Se on se suuri voitto- ja tappiotili, johon kaikki\ntilit yhtyvät! -- Minä olen kituillut rinnastani.\" --\n\nMuutkin kirjeet tältä ajalta todistavat, että Kihlman oli sekä\nruumiillisesti että sielullisesti masennuksissa. Pohjois-Suomessa\noli kato melkein yleinen, eikä vuodentulo etelämpänäkään ollut\nkiitettävä. Sen johdosta olivat pankit jo alkaneet vähentää\nluottoaan. Toiselta puolen sodan pitkittyminen sai odottamaan pahaa\nja pahempaa. Valtiopäivien tähden hän oli rajoittanut virkatoimensa\nmahdollisimman vähäiseen: hän opetti uskontoa ainoastaan VII:nnen\nluokan molemmilla osastoilla sekä hoiti, mikäli aika myönsi,\nyliopettajan erikoistehtäviä. Rintaansa varten hän joi Emsin-vettä.\nKun säätykokous jälleen oli ryhtynyt työhönsä, hän kirjoittaa\n(5/10) Essenille: \"Aika on kaikin tavoin ankara. Olen paljon\nkärsinyt näinä päivinä, jopa niin että ruumiini ei ole jaksanut\npysyä pystyssä. Eilen ja tänään olen kuitenkin ollut reippaampi.\nEi ole vielä onnettomuutta tapahtunut, mutta en voi olla olematta\nlevoton tulevaisuuteen nähden. Venäläinen voima on osoittautunut\nvoimattomuudeksi. Järjestelmä kantaa hedelmänsä. Korkeammille\npaikoille on asetettu henkilöitä, jotka eivät ole arvoasteita\nsuorittaneita, vaan sukulaisten y.m. suosittelemia. Korkeammalta\nvirkamieheltä ei ole ensi kädessä vaadittu tietoja ja taitoa, vaan\nguvernementale Gesinnung s.o. ennen kaikkea vallitsevan järjestelmän\nhyväksymistä. Jonkun ajan se käy päinsä, mutta esim. sodassa se ei\nkauan kelpaa. Niillä vastoinkäymisillä, jotka Venäjä tänä kesänä\non kärsinyt, täytyy olla syynsä, eikä se voi olla mikään muu,\nkuin sotaväkeä koskevien asiain huono johto sodan aikana ja sitä\nennen. 'Ei pidä kuulla pedogogeja pedagogisissa kysymyksissä' --\non periaate, joka välttämättömästä vie perikatoon niin Venäjällä\nkuin Suomessa ja kaikkialla. -- Kuinka kauan Venäjä jaksaa jatkaa\nsotaa, on mahdotonta ennustaa. Luultavasti jaksaa se kauankin, koska\nTurkkikin jaksaa. Mutta paholainen mahtaa riemuita katsellessaan\ntätä sotanäyttämöä. Ihmisten tapa kohdella toisiaan on varmaan hänen\nmieleensä. Jumala armahtakoon maapalloraukkaamme ja valistakoon\nmeitä! Mutta emmehän me tahdo tulla valistetuiksi!\" -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiopäivien loppukausi vaati nyt niinkuin ainakin voimia ja\nkestävyyttä. Onneksi Kihlman toipui niin, että hän yhtä mittaa jaksoi\nolla mukana ja ottaa osaa loppumattomiin keskusteluihin.\n\nErinäisistä asioista huomattakoon ensiksi kysymys suomenkielisistä\nkouluista, jonka polttavuutta se tosiasia todistaa, että\nkolmattakymmentä anomusehdotusta sellaisista kouluista oli tehty.\nAnomusehdotukset lähetettiin Yleiseen valitusvaliokuntaan, ja\nvaramiehenä tuli Kihlmankin osalliseksi niiden käsittelyyn.\nValiokunnan enemmistö oli kyllä myöntyväinen puoltamaan suomalaisten\nkoulujen perustamista, mutta vaati samalla, että kouluissa vast'edes\noli toista kotimaista kieltä niin \"täydellisesti\" opetettava, että\noppilaat voisivat \"esteettömästi\" käyttää sitä sekä puheessa että\nkirjallisesti, ja oli päämäärän saavuttamiseksi m.m. lyseoiden\nviidenneltä luokalta alkaen yhdessä tai useammassa aineessa\npakollisesti opetusta annettava toisella kotimaisella kielellä.\nKasvatusopilliselta kannalta Kihlman ehdottomasti vastusti\nnäitä vaatimuksia sekä valiokunnan keskusteluissa ja mietintöön\nliittämässään perusteellisessa vastalauseessa, johon A. Meurman ja\nmuut valiokunnan suomenkieliset jäsenet yhtyivät, että oman säätynsä\npitkässä keskustelussa samasta kysymyksestä. Näin menetellen hän ei\nsuinkaan vastustanut toisen kotimaisen kielen opetuksen parantamista,\nhän tahtoi vain, ettei koululta vaadittaisi liikaa. 'Täydellisen'\ntiedon ja taidon antaminen jossakin kielessä tai aineessa hänestä\noli enemmän kuin koululta oli oikeutta pyytää; mutta silti oli\nkyllä tarpeen, että toiselle kotimaiselle kielelle määrättäisiin\nenemmän tunteja, ja sopisi niitä parhaiten ottaa venäjän kieleltä,\njolla oli liian suuri tuntimäärä verrattuna kotimaisiin kieliin ja\njonka opetus voitaisiin aloittaa vasta 5:nneltä luokalta. Säätyjen\nanomuksen ponsista näkyy, että Kihlman sikäli sai mielipiteensä\nläpi, että vaatimukset _täydellisestä_ toisen kotimaisen kielen\ntaidosta ja myöskin kaksikielisestä opetuksesta jätettiin pois, jota\nvastoin hänen ehdotustaan venäjän kielen tuntimäärän vähentämisestä\nei katsottu sopivan mainittavaksi tässä yhteydessä. -- Kun\npappissäädyssä keskusteltiin siitä, mihin kaupunkeihin suomenkielisiä\nkouluja oli perustettava, tahtoi Kihlman, että samalla mainittaisiin,\nmitkä ruotsalaiset koulut ehkä voitaisiin lakkauttaa. Tapansa mukaan\nkatsellen asioita käytännöllisesti hän näet piti mahdottomana,\nettä kaikki kyseessä olevat koulut voitaisiin perustaa, jolleivät\nruotsalaisten koulujen kustannukset vähentyisi. Sitä paitsi ei ollut\nkelvollisia opettajiakaan tarpeeksi, ja \"yksi hyvä oppilaitos, missä\noli kelpo opettajia, oli parempi kuin kaksi, joissa oli ala-arvoisia\nopettajia\". Virkamiehille y.m. yksityisille hän ei myöntänyt oikeutta\nvaatia lapsilleen kouluopetusta toisella kielellä kuin paikkakunnan\nyleisellä. Anomuksen ponsissa ei kuitenkaan sanottu mitään\nruotsalaisista kouluista.\n\nEdelleen ansaitsee huomiotamme Kihlmanin esiintyminen\neriuskolaislaki-kysymyksessä, joka hallituksen esityksen johdosta\ntuli käsittelyn alaiseksi. Lakivaliokunta oli erinäisillä muutoksilla\nhyväksynyt esityksen, mutta pappissäädyssä se kohtasi vastustusta.\nKun noin kahdestatoista puhujasta useimmat olivat puhuneet esitystä\nvastaan, pyysi Kihlman sananvuoroa puolustaakseen sitä. Hänestä\noli uskonnonvapaus kaikkialla tarpeen, ja kun se oli meilläkin\ntunnustettu kirkkolain 6 §:ssä, oli eriuskolaislain säätäminen\nvälttämätön seuraus siitä. Oli sanottu, että laki oli tarpeeton,\nkoska ainoastaan joku kymmenkunta tai satakunta ihmistä kaipasi\nsitä. \"Mutta ovatko muutaman sadan ihmisen omantunnonasiat\", lausuu\nKihlman, \"taikka ovatko muutaman kymmenen ihmisen omantunnonasiat\ntaikka edes yhden ainoan ihmisen omantunnonasiat jotakin, jonka\nsaamme laiminlyödä, me jotka korkeimpana opettajanamme pidämme\nhäntä, joka opetti meille, että yksi ainoa ihmissielu on koko\nmaailman aarteita kalliimpi. Jos pidämme ihmisen arvoa niin juurena,\nsilloin emme suinkaan saa katsoa muutamien kymmenien tai satojen\nihmisten uskonnollisia asioita niin vähäpätöisiksi, ettei meidän\ntarvitse välittää niistä. Vaikuttavatko ainoastaan suuret joukot\npappissäätyynkin, tähän säätyyn, joka edustaa näkymätöntä, jonka\ntulee puhua näkymättömien etujen puolesta, jonka tehtävänä on\nosoittaa niitä näkymättömiä aarteita, jotka ovat olemassa, vaikka\nne meiltä maailman hyörinässä niin helposti unohtuvat? On sanottu,\nettä tämä laki olisi sekä tarpeeton että myöskin riittämätön, koska\nmeillä on liian vähän kokemusta säätääksemme semmoista lakia. Mutta\nniin kai lienee kaiken lainsäätämisemme laita. Se on niinkuin kaikki\nihmistyö epätäydellistä, ja jollei meidän tulisi säätää muita lakeja\nkuin sellaisia, joita ei enää tarvitsisi parantaa, silloinhan\nvaadittaisiin meiltä enemmän kuin ihmiselle on mahdollista.\nAjattelen, että kaikki lakimme ovat vast'edes muutettavat, ja niin\ntämä eriuskolaislakikin, mutta onhan yksikin askel uralla jo jotain.\nMutta muutamista puhujista ei tämä laki ole ainoastaan tarpeeton ja\nriittämätön, vaan myöskin vahingollinen, koska se muka houkuttelisi\nihmisiä eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Iloitaan siitä\nyhteydestä, joka tähän asti on maassamme vallinnut uskonnollisessa\nsuhteessa, ja pelätään, että yhteys on häviävä eriuskolaislain\nvaikutuksesta, mutta tässäkin tulee huomata, mikä ero on olemassa\nnäkyvän ja näkymättömän välillä. Näyttää kyllä siltä kuin yhteys\nolisi olemassa, mutta jos tunkee syvemmälle ihmisiin, niin huomaa,\nettä maamme ei ole mikään poikkeusmaa, vaan että näennäisen yhteyden\nalla todellisesti on sangen suurta eroavaisuutta käsityksissä,\nja missä niin ei ole laita, on yhteyttä sen vuoksi, ettei mitään\najatella asiasta. Uskotaan mitä kirkko uskoo, olematta kuitenkaan\nselvillä siitä, mitä kirkko uskoo. Jopa on eräs puhuja mennyt\nniin pitkälle, että hän arvelee eriuskolaislain sallivan ihmisten\nelää kurittomasti. Se on katsella asiaa liian pimeästi. Määräähän\nlaki itse, että eriuskolaisten, ennenkuin saavat perustaa oman\nseurakunnan, tulee tehdä selkoa järjestyksestään, ja että hallitus ei\nsaa hyväksyä mitään seurakuntaa, jolla ei ole järjestyssääntöjä ja\ntoimihenkilöä, joka valvoo sen noudattamista. Ne syyt, jotka täällä\ntänä päivänä on esitetty eriuskolaislakia vastaan, ovat minusta\nsemmoisia, joita aina voidaan esittää milloin vain kysymys siitä\nherätetään. Kumminkin pitäisi luterilaisessa kirkossa lain, joka on\nuskonnonvapauden ilmaisu, voida saada kannatusta, koska todellisesti\nluterilainen kirkko itsekin on separatistikirkko, kirkko, joka on\neronnut yleisesti vallitsevasta katolisesta kirkosta, ilman muuta\noikeutusta kuin raamatun sanaan nojaava vakaumus. Niin, kristinusko\nitse -- onhan sekin uskonto, joka syntyi aikaan, jolloin vallitseva\nuskonto s.o. juutalainen uskonto saattoi uutta uskontoa vastaan\nväittää, että sen tunnustajat olivat niin harvalukuiset ja niin\nvähäarvoiset maassa, ettei voinut eikä tullut heistä välittää.\" -- --\n\nKun sittemmin yksityiskohtaisesti tarkastettaessa tultiin\nsäädökseen, että avioliitto evankelis-luterilaisen kirkon jäsenen\nja eriuskolaisseurakuntaan kuuluvan välillä oli vahvistettava\nkirkollisella vihkimisellä, oli Kihlman sitä mieltä, että sellaisissa\ntapauksissa avion solmiminen yhteiskunnallistenkin viranomaisten\nedessä olisi sallittava, joten ei eriuskolaista pakotettaisi\nalistumaan hänelle vieraan kirkon menoihin. Tähän vapaamieliseen\nkäsitykseen ei kuitenkaan kukaan yhtynyt. -- Tarkastuksen jälkeen\näänestettiin lakiehdotuksesta kokonaisenaan, ja hylättiin se 16\näänellä 15:ttä vastaan.\n\nVasta 10 p:nä jouluk. alkoi asevelvollisuuskysymyksen käsittely\npappissäädyssä, ja oli ensi päivän keskustelu pääasiassa\nperiaatteellista laatua. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa\nKihlman ei ottanut osaa siihen. Ainoa, joka kristilliseltä kannalta\nperiaatteellisesti vastusti asevelvollisuutta, oli Kihlmanin entinen\nasuintoveri Turussa, pastori K. F. Öller. Mihin käsitykseen Kihlman\noli tullut, se saatiin kuulla, kun oli alettu yksityiskohtaisesti\ntarkastaa lakiehdotusta. Tärkeimmät lausuntonsa esitti hän 4 §:n\njohdosta, jossa säädettiin, että arvalla oli määrättävä, kuka oli\ntuleva vakinaiseen sotaväkeen, kuka reserviin. Jo ensimmäisestä\nlausunnosta näkee, miksi hän ei periaatteellisesti vastustanut\nasevelvollisuutta. \"Minä myönnän hätäpuolustuksen (nödvärn)\noikeudeksi ja velvollisuudeksi. Minä katson olevani sekä oikeutettu\nettä velvollinen jopa tappamaan henkilön, joka hyökkää minun ja\nomaisteni kimppuun, tunkee huoneeseeni tehdäkseen väkivaltaa\nminulle ja omaisteni pyhimmille oikeuksille, jos nimittäin tämä\nei tapahdu kristillisen vakaumukseni tähden -- sillä semmoisissa\ntapauksissa kristinuskon perustaja käskee kärsimään ja kestämään,\njos näet joku tekee väkivaltaa jollekin ihmiselle Kristuksen tähden\nja syystä että hän tunnustaa kristityn nimeä. Mutta samoin kuin\nyksityinen on sekä oikeutettu että velvollinen jopa käyttämään\nväkivaltaa ja tappamaankin puolustaakseen itseään ja omaistensa\nhenkeä, kunniaa ja hyvettä (dygd), samoin on valtiokin sekä\noikeutettu että velvollinen puolustamaan ja varjelemaan itseään\nväkivaltaa vastaan, kun se tulee toisen valtion puolelta, ja jos\nkerran myönnetään, että valtio on sekä oikeutettu että velvollinen\npanemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, niin ei pitäisi kenelläkään\nolla syytä -- omantunnon nimessä vastustaa asevelvollisuutta.\nAinoastaan väärä käsitys velvollisuudesta johtaa omantunnon nimessä\nkieltäytymään täyttämästä tätä velvollisuutta, ja tämä väärä käsitys\non oikaistavissa valistuksen kautta.\" Mutta, arvelee puhuja, saattaa\nniinkin käydä, että oikaisu osoittautuu mahdottomaksi. Silloin\non muistettava, että Jumala opettaa meitä olemaan kärsivällisiä\nheikkoja kohtaan. Ja tästä hän johtuu asettamaan valiokunnalle\nkysymyksiä, joiden vastauksista selviäisi, mikä merkitys ja oikeus\nmyönnetään yksityisen omalletunnolle: Voiko vielä niinkuin ennen\nvääriä (orättrådiga) sotia syntyä. (\"Vääränä sotana pidän sitä,\nmissä hyökätään viattoman päälle.\") Voiko tavallinen ihminen\narvostella, onko sota oikeutettu vai eikö? ja jos sota yksityisen\nasevelvollisen vakaumuksesta on väärä, tuleeko hänen osanottonsa\nsiihen luvalliseksi, kun hallitus käskee häntä? \"Minä puolestani\nuskon, että se mikä on väärää pysyy vääränä, vaikka hallituskin\nkäskee, ja minä luulen, että valiokuntakin on samaa mieltä. Mutta\nminä tahdon kysyä, mitä tämän henkilön sellaisessa tapauksessa tulee\ntehdä, ja onko valiokunta ottanut huomioon semmoisen henkilön aseman.\nOmantuntonsa tähden täytyy hänen kieltäytyä ottamasta osaa väärään\nsotaan, mutta jos hän niin tekee, niin en ymmärrä muuta kuin että\nhäntä pidetään semmoisena, joka rikkoo sotaväen ensimmäistä lakia,\nkuuliaisuutta, vastaan, ja hän yksinkertaisesti ammutaan. Mutta\nmiksi hän todella ammutaan? Siksi että hän toimii, niinkuin Jumala\ntahtoo, ja siksi, että hän ei noudata ihmisten tahtoa. Hän ammutaan\nsen vuoksi, ettei hän tahdo tehdä väärin, vaan noudattaa Jumalan\ntahtoa. -- Voin kyllä ajatella, että tähän vastataan, että valtio\nei voi huomioon ottaa yksityisen omantunnonepäilyksiä. Mutta juuri\nsiinä ollaan luullakseni väärässä, kun vastataan niin. Jos nimittäin\ntahdotaan lainsäädännössä noudattaa kristillisiä periaatteita, on\nniin meneteltävä, ettei kristillinen omatunto joudu semmoiseen\nristiriitaan.\" Milloin kyseessä oli oman maan puolustus, ei tällaista\ntapausta voisi olettaa, mutta kun kysymykseen tuli lähteä sotaan maan\nrajojen ulkopuolelle, oli asema toinen, ja silloin pitäisi omantunnon\nturvaamiseksi laissa oleman jotakin sanottuna. \"Enkä tiedä muuta\nturvaa kuin että asevelvolliselta sotaväeltä kysytään, tahtooko se\nvai eikö lähteä sotaan Suomen rajojen ulkopuolelle?\" Mitä nimenomaan\n4 §:ään tulee, katsoi puhuja suotavaksi, että ainakin pitäisi oleman\nsallittua, että kaksi, joista arpa on määrännyt toisen vakinaiseen\nväkeen, toisen reserviin, saisivat vaihtaa asemaa, jos he nimittäin\nsitä haluavat.\n\nNiistä puhujista, jotka nousivat Kihlmania vastaan, mainitsemme vain\nprof. Forsmanin (Yrjö Koskisen), joka m.m. lausui: \"Ylipäänsä ei\nvoitane, niinkauankuin vakioyhteys on olemassa, myöntää yksityiselle\nhenkilölle, että hänen pieni yksilöllisyytensä niin tärkeällä\nhetkellä kuin se on, jolloin valtio maailmanhistoriallisena yksilönä\nesiintyy historian näyttämöllä, vaatii mielipiteelleen merkitystä\nkokonaisuutta vastaan. Ei ole kysymys hänen omastatunnostaan, eikä\nhänelle saa olla omantunnon asia, että hän uhraa henkensä asian\nedestä, jonka se yhteiskunta, johon hän kuuluu ja josta hänen\nolemassaolonsa on riippuvainen, julistaa ja katsoo oikeaksi.\" --\nKihlmanin vastalausunnosta otamme jälleen seuraavan kohdan: \"Kun\ntäällä on puhuttu omastatunnosta, on se tapahtunut -- ainakin olen\nminä saanut sen vaikutelman -- jonkinlaisella ylenkatseella taikka\nniinkuin se olisi jotakin, josta ei olisi välitettävä. Muistan esim.\nsemmoisia lausetapoja, että niille, joilla on niin kokoonpantu\n(konstrueradt) omatunto... Olisin toivonut, ettei semmoista säveltä\nolisi kosketettu. Myönnän, että siinäkin on jotain oikeutettua.\nOmatunto kaikilla ihmisillä on kokoonpantu -- jos käytän sitä\nsanaa -- ihan samalla tavalla. Se on voima (mahti) ihmisessä, joka\nvaatii, että hänen tulee toimia vakaumuksensa mukaan. Omatunto ei\nsano, mikä todellisissa (konkreta) tapauksissa on oikein, vaan se\nsanoo ainoastaan tällä äärettömästi muita voimia ylemmällä voimalla\n'sinun tulee tehdä oikein'. Mutta kun toisen omatunto sanoo yhtä ja\ntoisen omatunto toista, niin todistaa se, että omatunnon sanonta ei\nole todistus siitä, että jokin on ulkonaisesti (objektivt) oikein,\nvaan ainoastaan että se on omakohtaisesti (subjektivt) oikein.\nSe, että joku vetoaa omaantuntoonsa, ei siis todista, että hän on\nasiallisesti oikeassa. Mutta se todistaa, että hän kunnioittaa\nsitä sisäistä voimaa, joka käskee aina toimimaan oman eikä muiden\nvakaumuksen mukaan. Se on siis yksilöllisyys eli omakohtaisuus,\njolla omassatunnossa on todellinen ja voimakkaasti oikeutettu\ntuki, ja juuri tälle omakohtaisuudelle eli yksilöllisyydelle,\ntälle, niinkuin prof. Forsman sanoi 'pienelle yksilöllisyydelle',\nkristinuskon perustaja myönsi oikeutusta, oikeutusta kaikkia\nmaallisia voimia vastaan, olkoon kuinka suuria tahansa. Meille\nkaikille on tiettynä, että kunkin meistä tulee, niinkuin sanat\nkuuluvat, tehdä tiliä itsestään, ja jos minun on tehtävä tili\nitsestäni, omista teoistani, niin täytyy minun myöskin olla vapaa\nteoissani, ja sen vuoksi täytyy kristillisen valtion taikka\nkristillisen lainsäädännän antaa tilaa yksilöllisyydelle. Jollei se\nniin tee, on kristillinen lainsäätäjä menetellyt niinkuin se, jolla\non kristinusko toisessa lokerossa ja lainsäädäntä toisessa, hän\non toiminut niinkuin se, jolla ei kristinusko ole sydämessä, vaan\njossakin muualla; sillä jos kristinusko on sydämessä, s.o. ihmisen\nsubjektissa, hänen 'minuudessaan', täytyy tämän hänen 'minuutensa'\ntulla vaikuttavaksi myöskin hänen säätäessään lakia. Kysymys, onko\nsiis omalletunnolle annettava tilaa, onko omantunnonepäilyksiä\notettava huomioon vai eikö, on siis todellisesti kysymys siitä,\ntunnustammeko Kristusta mestarinamme ja opettajanamme lainsäädännän\nalalla, vai tuleeko meidän jouduttuamme lainsäädännän alalle\nkääntää hänelle selkämme ja lausua: 'Hän ei sovi enää meille.'\nJollei sovi ottaa huomioon kristillistä omaatuntoa, niin olisi se\nsamaa, kuin jos sanoisimme: 'Kristus ei sovi meille, kristinusko\nei sovi yhteiskuntalaitoksellemme' s.o. me kiellämme Kristuksen.\nJos siis tahdomme olla kristityitä lakia säätäessämme, niin on\nmeidän noudattaminen mestarimme esimerkkiä ja antaminen pienelle\nyksilöllisyydelle tilaa, oikeutusta. Kuinka suuri tämä tila on oleva\ntaikka kuinka se on tapahtuva, siitä saattaa, nähdäkseni, olla eri\nmieliä. Mutta siitä ei voi olla eri mieltä, onko tehtävä totta\nkristinuskosta (göra allvar af kristendomen). -- Tulin aamupäivällä\nasettaneeksi valiokunnalle muutamia kysymyksiä todelliseen tapaukseen\nnähden, en senvuoksi, että se mielestäni erittäin kuului tähän\npykälään, vaan osoittaakseni, miten täytyy asettua varmalle kannalle\nsiihen katsoen, tahtooko välittää omastatunnosta vai eikö. Prof.\nForsman otti vastataksensa kysymyksiini ja esitti m.m., että sotaa\nusein käydään oikeuskysymysten ratkaisemiseksi ja että siten on\nvaikeaa, jopa mahdotonta edeltäkäsin sanoa, mikä on oikein. Sillä\nprof. Forsman ei ole vastustanut minua. Minä myönnän sen, ja\nsanoinkin nimenomaan, että monessa ja kenties useimmissa tapauksissa\non yksilön vaikea ratkaista, onko sota oikea vai eikö. Mutta minä\nkysyin, eikö koskaan tapahdu, että ihminen, joka ei istu kuningasten\nneuvoshuoneessa, voi sanoa: 'tämä sota on väärä', ja jos niin\ntapahtuisi, silloin kysyin: 'menetteleekö asevelvollinen, joka on\nvakuutettu siitä, että sota on väärä, väärin, kun hän päällystölleen\nilmoittaa, ettei hän voi ottaa osaa sotaan?' Siihen kysymykseen\nen ole saanut vastausta. Minua osoitettiin historiaan ja minua\nmuistutettiin Anjalan liitosta. Minulle sanottiin, että sotilaan\nei tule ajatella, vaan totella. Niin, minä myönnän, että on vaikea\nsallia sotilaan ajatella. Mutta minun täytyy sitten ensi kädessä\npitää kiinni siitä, että on vielä vaikeampi sanoa sotilaalle, ettei\nhän saa ajatella, koska hän kumminkin on ihminen. Kieltää sotilasta\najattelemasta on sekin taas räikeässä ristiriidassa kristinuskon koko\nsuunnan kanssa, joka kehoittaa ihmistä ajattelemaan. Ja nykyiset\nvaltiotkin, jopa semmoisetkin, jotka ennen ovat kannattaneet\nperiaatetta, että hallitsija ajattelee alamaistensa puolesta, että\nalamaisten ei tule eikä ole lupa ajatella, vaan ainoastaan totella,\nsemmoisetkin valtiot, sanon minä, ovat huomanneet, että se periaate\ntodellakin on periaate, joka vie valtion turmioon. Että siis asia\nyksinkertaisesti, lyhyesti ratkaistaan sanomalla: 'sotilas ei saa\najatella, sotilaalla ei ole oikeutta päättää, onko sota väärä\nvai eikö', sillä ei päästä vaikeasta pulmasta. Siten on se näet\nvain ratkaistu vanhalta valtio-oikeudelliselta kannalta, joka ei\nkunnioita yksilöllisyyttä kristillisten vaatimusten mukaan. Jos\nasetutaan semmoiselle kannalle, silloin, väitän minä, on käännytty\nselin Kristukseen. Mutta kun sanon tämän, myönnän toiselta puolen,\nmiten vaikeaa on tässä selvittää ne vaikeudet, jotka johtuvat siitä,\nettä täytyy kristilliselle yksilölle myöntää oikeus, jonka Jumala\non hänelle myöntänyt ja jota ei kukaan ihminen voi häneltä ottaa,\nja sovittaa se semmoisiin laitoksiin kuin sotalaitos, joka vaatii\nehdotonta kuuliaisuutta. Olen puolestani ajatellut, että lain pitäisi\nantaa sen verran tilaa kristilliselle yksilöllisyydelle, että esim.\nsotilas, kun on kyseessä sota, josta voi olla eri mieliä ja joka\nvaatii, että mennään isänmaan rajojen ulkopuolelle, eikä ole vain\ntämän puolustamista, olisi oikeutettu ilmoittamaan päällystölle,\nettä hän ei voi ottaa osaa sotaan, koska pitää sitä vääränä, ja että\nhäntä ei siis saataisi rangaista niinkuin lainrikkojaa. Sillä hän ei\nole rikkonut jumalallista lakia vastaan eikä siis ihmisellistäkään\nvastaan, joka jälkimmäinen ei saa olla muuta kuin jumalallisen lain\nilmaisu.\" -- --\n\nKeskustelua jatkettiin vielä, vaikka ilman mitään tulosta. Sitä\nvastoin lisättiin 23 §:ään, missä lueteltiin ne syyt, joista vapautus\nsotapalveluksesta voitaisiin myöntää, Kihlmanin ehdotuksesta,\nettä asevelvollista, joka uskonnollisten epäilysten takia vaati\nvapautusta, oli käytettävä semmoisiin sotilaallisiin tehtäviin,\njotka eivät loukkaisi hänen omaatuntoansa. Kun valiokunta ei\nkumminkaan pitänyt lisäystä tarpeellisena, ei säädyn enemmistö\nvaatinut sen säilyttämistä. -- Siten Kihlmanin ei onnistunut saada\nlakiin ainoatakaan kohtaa, missä yksilön omalletunnolle olisi\nmyönnetty sitä sananvuoron oikeutta, jota hän oli sille vaatinut.\nJa arvattavasti olikin hänen vaatimuksensa sotilaalliselta kannalta\narvostellen, lievintä sanaa käyttääksemme, epäkäytännöllinen.\nMutta jos niinkin, oli se erinomaisesti kuvaava hänelle\nitselleen. Niille, jotka kenties ovat olettaneet, että Kihlman\nväsymättömästi puuhaten käytännöllisissä toimissa vähitellen\nluisui alas siltä ihanteelliselta kristillisen totuuden kannalta,\njolle hän nuorempana oli pyrkinyt, osoittaa hänen esiintymisensä\nasevelvollisuusasiassa, että niin ei ollut laita. Ei hän lainkaan\nollut oppinut mitään tinkimään siitä, minkä hän oli käsittänyt\noikeaksi ja totuudenmukaiseksi. Puolustaessaan omantunnon merkitystä\nja yksilöllisyyden oikeutusta Kihlman puhuikin erityisellä lämmöllä,\nja kun prof. Forsman vastatessaan oli nimittänyt tätä lämpöä\n\"närkästyksen lämmöksi\", pyysi hän vastustajansa olemaan vakuutettu\nsiitä, että hän ei ollut puhunut närkästyksen, vaan \"vakaumuksen\nlämmöllä\". -- Ettei Kihlmanin vakaumus myöhemminkään muuttunut, näkyy\nsiitä mitä hän (22/10 1878) kirjoitti tuomiorovasti Renvallille:\n\"Käsityksemme asevelvollisuudesta oli erilainen. En ole voinut tulla\nvakuutetuksi siitä, että olin väärässä. Mutta minä kunnioitan toisten\nvakaumusta, kun sillä, niinkuin tässä tapauksessa, on tärkeitä syitä\npuolellaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlman aloitti vuoden 1878 sangen apealla mielellä. Saattoihan sota\nkestää kauan ja levitä Balkanin seutuja laajemmallekin, kotimaassa\noli sateinen syksy vähentänyt toiveita vuoden satoon nähden, ja\nasevelvollisuuslaitoskin tuotti huolia. Kumminkin hän suuresti\nnautti oudosta, suloisesta vapaudesta, joka seurasi valtiopäiviä.\nToimitus- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä hän näet vielä pysyi\nerillään rehtorintoimestaan. \"Minulla on vain muutamia tunteja\nviikossa normaalilyseossa, missä ei kukaan pyydä sananvuoroa\nkoettaakseen osoittaa, miten päin mäntyyn olen ajatellut ja puhunut.\nMuutoin saan istua kotona ja lukea, mikä aina on enimmin huvittanut\nminua. Seurustelu kirjailijain kanssa tyydyttää enemmän sielua kuin\npääkaupungin tavallinen seurustelu\" (rovasti J. V. Johnssonille\n22/2). Mutta ennen pitkää tapaukset häiritsivät hänen lepoansa.\nSan Stefanon rauhansopimus lopetti kyllä sodan Venäjän ja Turkin\nvälillä, mutta sitten alkoi sodan uhka Englannin puolelta, ja se\noli kahta pahempi. Että niin oli laita, todistavat seuraavat rivit\n(Essenille 28/4): \"Menneet viikot ovat olleet minulle vaikeita. Kaksi\nkertaa eläessäni olen kokenut semmoista ahdistusta (ångest): Ensi\nkerran kun Gela kuoli ja toisen kerran 1868, kun Tampereen yhtiö\noli sekaantumaisillaan Wasastjernan häviöön. Nyt uhkaa sota, ja sen\nvaikutukset ovat nyt jo näkyvissä siinä, että kaikki liiketoiminta\non pysähtynyt. Maa menee jo päivä päivältä taapäin, sillä joka päivä\nsyödään pääomaa. Ja kuitenkin ollaan vasta alussa. Jollei Herra\narmahtavaisuudessaan lyhennä tätä aikaa, niin tulevat onnettomuudet\narvaamattomiksi. Olen edeltäkäsin maistanut vaivaa, joka voi\ntulla. Olen maistanut sitä ainoastaan mielikuvittelussa, mutta\nsekin on mielestäni ollut enemmän kuin riittävää. Mutta kaikki on\nkestettävissä ja voitettavissa, jos vain ei tarvitse olla yksin, jos\nvain saa nähdä vilahduksenkaan Hänestä, joka elää tänäänkin ja toimii\nja hallitsee niinkuin vuosituhansia sitten. Jokapäiväinen rukoukseni\non: Herra, jos mahdollista on, ota pois tämä kalkki, kuitenkin\ntapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun! Jumala johtaakin kaikki\nparhaimpaan päin, vaikka tiet ovat ihmeelliset!\" -- \"Olen tullut\nAppi-isälle julkilausuneeksi sydämeni salaisuudet. Ne ovat semmoisina\nsäilytettävät.\" -- Onneksi sodan uhka pian haihtui. \"Taivaanranta\nkirkastuu kirkastumistaan\", hän kirjoittaa syntymäpäivänään. \"Tänään\ntäytän 53 vuotta. Olkoon jäljellä oleva aikani rauhallisempi kuin\nentinen!\" Silloin kuin odotettiin sotaa, oli Kihlman aikonut\nperheineen muuttaa sisämaahan kesäksi, ja oli Essen tarjonnut\nsukulaisilleen asunnon Hattulassa. Tuuma raukesi kuitenkin, kun\nei enää ollut syytä pelätä, että englantilaiset häiritsisivät\nsaaristojemme rauhaa. Kesä vietettiin siis jälleen Rulluddissa, mutta\nvähän Kihlman nautti kesälomastaan. Sen voimme päättää siitä, mitä\nalempana on kerrottava hänen liikeasioistaan, sittenkuin ensin olemme\nmaininneet erinäisiä seikkoja 1878 vuoden loppupuolelta.\n\nSyksyllä Kihlman mielellään palasi tavalliseen koulutyöhönsä. \"Voin\nparemmin päästyäni täyteen toimeen\", hän kirjoittaa Essenille (24/9).\n\"Ja onhan kallisarvoista olla virassa, missä tietää palvelevansa\nJumalaa. Totta kyllä koulutoimeni ei näytä suoranaisesti paljon\nedistävän Jumalan valtakuntaa, mutta jos on niin kuin Luther\nsanoo, että piikakin palvelee Jumalaa, kun hän lakaisee lattiaa,\nniin luulisihan voivan pitää minunkin tointani koulussa Jumalan\npalveluksena. Pidän kiinni siitä käsityksestä ja tunnen itseni\nonnelliseksi siinä uskossa, että minäkin saan palvella Jumalaa.\"\n\nNormaalilyseo ei enää toiminut talossa N:o 48 Kasarminkadun varrella,\njossa se oli asunut v:sta 1867, vaan oli muuttanut Suomalaisen\nalkeiskoulun taloon Ratakadun varrella, taloon, joka oli rakennettu\nkansan keräämillä varoilla, sen jälkeen kuin korkeat viranomaiset\nolivat karkoittaneet suomalaisen normaalikoulun Hämeenlinnaan,\nkoska muka Helsingissä ei tarvittu suomenkielistä oppikoulua. \"Mikä\nkohtalon iva!\" huudahtaa Kihlman kirjoittaessaan tästä muutosta (K.\nH. Kahelinille 6/9 1878). Ja hän todistaa myöhemmin, että oppilaat ja\nopettajat viihtyivät erittäin hyvin uudessa kodissaan, sekä että sopu\nerikielisten, saman katon alla työskentelevien koulujen oppilaiden\nvälillä oli täysin tyydyttävä. Rehtorintoimikin tuntui helpommalta\nuudessa mukavassa huoneustossa, varsinkin kun suomalaisen osaston\nviimeinenkin luokka keväällä oli kadonnut -- osaston, joka yksistään\ntuntiopettajain hoitamana oli tuottanut paljon puuhaa.\n\nSamoin kuin 1877 sattui myös 1878 kuolemantapaus, joka mitä\nlähimmin koski Kihlmania. Kotoisen ystävän Ingmanin jälkeen Kihlman\nmenetti ulkomaalaisen ystävänsä ja opettajansa J. T. Beckin.\nMiten kuolinsanoma häneen vaikutti, on hän julkilausunut kahdessa\nkirjeessä: (neiti Lovise Alceniukselle, vanhalle ystävälle Vaasassa\n1/1 1879) -- \"Eilen, vuoden viimeisenä päivänä, saimme surullisen\nsanoman, että prof. Beck Tübingenissä kuoli 28 p:nä ja haudattiin\njo 30 p:nä. Olen syvästi murheellinen. Olin toivonut kerran vielä\npääseväni ulos tapaamaan häntä tässä elämässä. Nyt on liian\nmyöhäistä! Ah! mitä olemmekaan menettäneet tässä miehessä! Hän oli\nJumalan mies, totuuden todistaja, armoitettu ja runsaslahjainen\nkuin harvat muut. Hän oli ensiarvoinen tähti ja on suurella\nuskollisuudella ja väsymättömällä kärsivällisyydellä levittänyt\njumalallista valoa. Onnellista hänelle, että hän niin suuren työn ja\nvaivan jälkeen on saanut astua Herransa rauhaan ja lepoon. Autuas\nhän, joka on päättänyt päivänsä ja saavuttanut sataman, johon hän\njärkkymättä ohjasi purttansa! Hän oli vieras maan päällä ja hän etsi\nparempaa isänmaata ja on löytänyt sen. Mutta me! Ah, tuntuu niin\ntyhjältä ja autiolta! Parhaimmat menevät! Kuka on rakentava sulun\npahaa vastaan? Jumala armahtakoon meitä ja antakoon meille uskollisia\npaimenia! -- Kristus elää ja on alati sama. Hän olkoon turvamme,\nohjaajamme, auttajamme joka päivä tänä uutena vuonna.\"\n\n(Essenille 13/1 1879) -- \"Vanha vuosi, joka tuotti niin paljon\nsurua, toi lopuksi myöskin surullisen tiedon Beckin kuolemasta\nTübingenissä. Siis on hänkin poissa, kunnioitettavin ihminen, jonka\ntässä maailmassa olen oppinut tuntemaan. Hän oli vuosisadan mies (en\nsekular man), Jumalan mies, aikamme profeetta. Minä asetan hänet\nkristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin,\nSpenerin rinnalle. Hän oli uskollinen Jeesuksen tunnustaja sanoissa\nja toimessa, sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä. Ah! kuinka minua\ntuskastuttaa, etten repinyt itseäni irti kodin siteistä, vielä kerran\nistuakseni hänen kanssaan ja kuullakseni hänen sanojaan ja nähdäkseni\nhänen katsettaan ja tunteakseni hänen uskollista kädenpuristustaan.\nNyt on liian myöhäistä! -- Kuitenkin -- Jumala elää. Kun kaikki\notetaan pois, on kuitenkin Hän, Iankaikkinen, jäljellä, ja Hän tahtoo\nolla meidän ikuinen osamme, tahtoo olla ei ainoastaan etsittävänä\nvaan myöskin löydettävänä. Oi, mikä sanomaton onni onkaan löytää\nJumala! Antakoon Jumala suuresta armahtavaisuudestaan meille uusia\nvälikappaleita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut luotamme\niankaikkiseen rauhaan.\"\n\n\"Beckin oman toivomuksen mukaan oli hänen ruumiinsa avattu. Silloin\ntavattiin hänen sisässään joukko kasvannaisia, ilmatorvessa,\nkeuhkoissa y.m. Niiden johdosta hän oli epäilemättä kärsinyt paljon.\nKuitenkin hän jatkoi luentojaan viidenteen päivään ennen joulua.\nVuoteessa hän ei ollut ainoatakaan päivää. -- Jumala olkoon sydämestä\nkiitetty armosta ja valosta, jonka Hän tämän palvelijansa kautta on\nantanut!\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Kihlman jo oli paljon kokenut, oli se aika, jolloin hän\nsai niin vakavan muistutuksen merkillisestä, käänteentekevästä\nTübingenissä-olostaan, vaikeimpia ja tuskallisimpia hänen elämässään.\nTämä johtui vastoinkäymisistä hänen liiketoiminnassaan. Oli nimittäin\nniin, ettei ainoastaan Tampereen yhtiö jälleen ollut joutunut suureen\nahdinkoon, vaan oli hän itsekin menettämäisillään koko omaisuutensa.\nTästä on nyt kerrottava -- ensin hänen hoitamansa yhtiön, sitten\nhänen omista asioistaan.\n\nOn jo parissa kohden mainittu, että ajan valtiolliset tapahtumat\njärkyttävästi vaikuttivat liike-elämään. Ymmärtääksemme nyt\nesitettävää, on tässä erittäin painostettava, että se, mitä Suomessa\nsaatiin kokea, oli pääasiassa vain välttämätöntä seurausta maailman\nmarkkinoiden muuttumisesta. Suotuisat olot, jotka 1870-luvun\nalkupuolella ja keskivaiheilla olivat niillä vallinneet, vaihtuivat\n1877-78 päinvastaisiksi. Suomen vientitavaroiden hinnat laskivat\nlaskemistaan, ja se koski etenkin puutavarain vientiä, joka oli\nollut runsain rahalähde. Hintojen alenemiseen tuli lisäksi se, että\nkultakannan voimaan astuttua (9/8 1877) vientiliikkeen harjoittajat\nmenettivät sen edun, joka heillä oli ollut siitä, että ulkomaille\nmyydessään olivat saaneet lukea hyväkseen hopean arvon alentumisesta\njohtuneen Suomen ja ulkomaisen rahan välisen kurssieron. Nämä seikat\naikaansaivat sen, että suurin osa niistä puutavaraliikkeistä, joiden\nperustamisen luottamus hyvien aikojen jatkumiseen oli aiheuttanut,\njoutui vararikkoon [Ks. _Emil Schybergson_, Suomen Pankki 1811-1911,\nsiv. 242.]. Näin syntynyt pula, joka 1879 kohosi huippuunsa, oli\nniin yleinen ja niin turmiollinen yksityisille ja pankeille (Suomen\npankin täytyi vuosina 1876-81 siirtää epävarmoihin saataviin tai\nkokonaan tileistä poistaa noin kolme miljoonaa markkaa), että\nainoastaan lyhytnäköisyys voi selittää toisen tai toisen liikemiehen\nsilloisen häviön syntyneen asianomaisen varomattomuudesta. Oikeammin\non sanon siinä ilmenneen jotakin liike-elämän traagillisuudesta, joka\ntaustalla väijyy kaikkia siihen antautuneita.\n\n\"Menneen vuoden tulos on masentava\", kirjoittaa (9/10 1878) Kihlman\nEkströmille. \"Tampereen tehtaat antoivat tosin 67,085 mk. 14 p.\nnettovoittoa, mutta laivatelakan tappio nousi noin 67,800 mk:aan,\njoten lopputuloksena ei ole mitään voittoa, vaan vähäinen tappio.\nPääsyynä siihen, että tehtaat tuottivat niin vähän, oli venäläinen\nkurssi ja vähentynyt menekki. Jos kurssi 1877 olisi ollut sama\nkuin 1876, olisi voitto ollut n. 367,000 mk. Yhtiömme on siis\nkurssin vuoksi menettänyt n. 300,000 mk. Melkoinen uhri tälle\nalttarille! Liian pitkäksi kävisi esittää syyt telakan huonoon\ntulokseen. Johtaja, insinööri Hult, ei pystynyt tehtäväänsä. Hän\nerosi v:n 1877 päättyessä. Valitettavasti ei samalla kertaa erotettu\nrahastonhoitajaakin, vaan vasta myöhemmin. Kassassa on huomattu\nmelkoinen vaillinki, jonka hän oli peittänyt väärällä kirjanpidolla.\nLuullakseni nousee vaillinki ehkä 14,000 mk:aan. Nyt on uutta\nväkeä entisten sijalla, ja johtokunta koettaa saada järjestystä\nliikkeeseen.\" Työtä ei ollut telakalta puuttunut (vaikka ei toivon\nmukaan tuottavaa), päinvastoin; mutta ei myöskään vaikeuksia\nmainittujen ohella. M.m. eräs englantilainen laiva, jota oli\nkorjattu 4 viikkoa, oli kieltäytynyt maksamasta laskua ja sen vuoksi\nhälyyttänyt taivaan ja maan, kunnes voitiin esittää niin sitovia\nasiakirjoja, että vastustus kävi mahdottomaksi. Myöskin Tampereella\noli, kassöörin kuoleman jälkeen, huomattu 9,000 mk:n vaillinki\nrahastossa. --\n\n\"Kaikkialla vastoinkäymisiä ja vaikeuksia\", jatkaa Kihlman sitten.\n\"Ajat ovat olleet niin tukalia, että ovat muistuttaneet 1867 v:n\noloja. Osakkaat odottavat osinkoa; mutta meidän, jotka olemme\njohdossa ja kernaasti jakaisimme suuria osinkoja, täytyy olla\niloisia, että elämme. Nyt on se aika, jolloin on ostettava pellavia.\nPankit eivät anna rahoja, niillä kun niitä ei ole. Olemme nyt\nniinkuin menneenä vuonna kääntyneet hallituksen puoleen. Eilen ja\ntänään olen lainan tähden käynyt senaattorien luona. Nordenstamkin\noli ystävällinen ja lupasi suostua, jos rahoja on. Jollemme saa\nhallitukselta, syntyy uusi puuha saada Suomen pankkia myöntämään\nlaina järkevillä ehdoilla. Oi, vaivalloista ja huolestuttavaa on tämä\nliike-elämä!\" -- Rahoja saatiin lainata valtiolta. Jos vuosi 1877\noli ollut telakalle onneton, oli vuosi 1878 sitäkin onnettomampi.\nM.m. oli se ottanut hankkiakseen Venäjälle 4 hinaaja-alusta. Työ\ntuli kalliimmaksi kuin laskettu oli, jota paitsi se myöhästyi, niin\nettä sen johdosta oli sakkoja maksettava. Tilaus tuotti kaikkiaan\n83,230 mk tappiota! Tällaiset tapaukset sekä se seikka, että telakan\nvelka pääliikkeelle puheena olevana vuonna jo nousi 1,240,000 mk:aan,\nsai yhtiön vihdoin sille käsityskannalle, jolla Kihlman oli ollut\njo 1866, että näet telakasta oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä ja\nettä siitä oli tappiollakin päästävä. Lähes kaksi vuotta kestivät\nkumminkin neuvottelut ja puuhat, ennenkuin myynti tapahtui. Tarkoitus\noli perustaa osakeyhtiö, jolle laitos luovutettaisiin 700,000\nmk:sta. Tuuma raukesi kuitenkin, kun valtio ei suostunut siirtämään\ntelakkayhtiön vastattavaksi 300,000 mk:n velkaa, joka oli laitokseen\nkiinnitetty. Silloin ilmoitettiin ylimääräisessä kokouksessa\nhuhtikuulla 1880 m.m. insinööri O. Eklundin ostotarjous, ja hänelle\nVihdoin myytiin telakka konepajoineen. Hinta oli ainoastaan 425,000\nmk, ja siitä oli 200,000 mk kiinnityslainana, josta vastuu joutui\nostajalle. -- \"Laivatelakka myyty\", kirjoittaa Kihlman (12/5 1880)\nparooni J. Cronstedtille Kissingeniin. \"Paremmat ajat koittanevat\nnyt (Tampereen) yhtiölle.\" Eivätkä Kihlmanin toiveet pettäneet.\nHuolimatta siitä tilapäisestä tappiosta, jota telakan myynti tiesi,\nalkaa tästä lähtien pääliikkeen voittoisa nousu. V. 1878 oli jaettu 2\n% ja 1879 3 %, kumpanakin vuonna reservirahaston avulla, mutta 1880\njo 5 l/2 % ja sen jälkeen yhä enemmän. Vielä 3 p:nä tammik. 1879 oli\nKihlman puhuessaan yhtiön asioista kirjoittanut (hovioikeudenneuvos\nE. A. Montinille): \"On oikein masentavaa, että siten vuosi vuodelta\nkaikki vaivat ja huolet näyttäytyvät hedelmättömiksi. Pitäisi kai\nmenestyksen tulla niin monien huonojen vuosien jälkeen. Kuitenkin\n-- mitä on tehtävä? Ei mitään muuta kuin uudestaan kyntää ja kylvää\ntoivossa, että Jumalan siunaus kerrankin on tuleva. Antakoon\nJumala voimia kestämään! Niitä on, jotka luulevat että tänä vuonna\nliike-elämässä käänne parempaan päin on ilmaantuva. Tapahtukoon\nniin!\" Ja niin tapahtuikin. V:sta 1880 alkoi menestyksen aika, joka\nvihdoin palkitsi Kihlmanille hänen väsymättömyytensä ja sitkeän\nluottavaisuutensa. -- Yhtiön johdossa tapahtui 1879 se muutos, että\nS. Calamniuksen ja L. Mechelinin sijalle, jotka molemmat pyysivät,\nettei heitä enää valittaisi, tulivat kauppias A. F. Vasenius ja prof.\nO. Donner, joka jälkimmäinen kuolemaansa asti oli suurin osakas\nyhtiössä (180 osaketta).\n\nNyt tulemme Kihlmanin omiin asioihin, jotka niinkuin ylempänä\nmainittiin näinä aikoina olivat joutuneet mitä arveluttavimmalle\nkannalle. Tämä aiheutui hänen suhteestaan kapteeni Fabian von\nSchantziin, joka parilla sanalla esiteltäköön lukijalle. Fabian von\nSchantz, säveltäjä Filip von Schantzin nuorempi veli, oli erottuaan\nHaminan kadettikoulun ylimmältä luokalta tullut ylioppilaaksi\nja sen jälkeen lähtenyt merille. Merimiehenä hän edistyi\nhöyrylaivapäälliköksi, mutta antautui myöhemmin liikealalle, ensin\nHaminassa (harjoittaen viljanvientiä y.m.), sitten Helsingissä.\nMaanmittarin poikana hän ei voinut aloittaa suurella pääomalla,\nmutta, vanhan sotilassuvun jälkeläinen kun oli, häneltä ei\npuuttunut yritteliäisyyttä ja rohkeutta. Ollen ruumiiltaan kookas,\nryhdiltään ja esiintymiseltään reipas ja miellyttävä, puheessaan\nälykäs ja sytyttävä kapteeni von Schantz pian sai huomatun aseman\nliikemiespiireissä, ja uusia yrityksiä suunniteltaessa oli hän\nensimmäisenä mukana. Milloin ja miten Kihlman ensiksi tutustui\n14 vuotta nuorempaan Schantziin (synt. 1839, k. 1910), sitä emme\ntiedä, mutta liikeyhteyteen he joutuivat samaan aikaan, jolloin,\nniinkuin ennen on kerrottu, Kihlman innokkaasti puuhaten oli saanut\ntoimeen puuhiomon Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön\nalueelle. Arvatenkin sama innostus taivutti Kihlmanin yhtymään\nSchantziin, kun tämäkin kääntyi puutavaraliikkeen alalle, jonka\nensimmäinen kiihoittava kultainen aika oli käsissä. Marraskuulla\n1872 perustettiin Hämeenlinnaan Höyrysaha-OY 160,000 mk:n pääomalla,\njosta Kihlman omisti 80 etuoikeutettua ja 30 kantaosaketta sekä F.\nv. Schantz noin 40 ja Magnus Gadd 10 jälkimmäistä lajia. Helmikuulla\n1874 lunasti yhtiö kaikki osakkeet Saarelan Höyrysaha-OY:ssä\nHattulassa (50 os. à 5,000 mk -- joista Kihlman otti osalleen 26\nos.). Yhtiön voitto oli 1873: Smk 35,538:79 ja 1874: 126,449:29,\neikä ole syytä epäillä erehdystä, koska Kihlman itse on tarkastanut\ntilinpäätöksen. V. 1875 oli voitto mitätön siitä syystä, että oli\nsattunut tulipaloja sahoissa ja sen vuoksi aikaa hukattu. V. 1874\nlunasti yhtiö 10 etuoik. os. (10,000 mk) ja suoritti osinkona 20\n% kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista; v. 1876 päätettiin jakaa 100\n% kanta- ja 10 % etuoik. osakkeista, mutta osinko samoin kuin\netuoikeutettujen osakkeiden kuoletus tältä ja seuraavalta vuodelta\njätettiin vararahastoon. -- Schantz oli Hämeenlinnan Höyrysaha-OY:n\ntoimitusjohtaja samoin kuin myöskin Lahden höyrysahayhtiön [Lahden\nhöyrysaha-oy. oli alkuaan pankinjohtaja V. R. Frenckellin sekä\nRuotsin alamaisten, tukkukauppias Aug. Muellerin ja kunink. sihteerin\nK. H. Casselin perustama (säännöt vahvistettu 1872 -- pääoma 350,000\nmk). Luultavasti Hämeenlinnan höyrysahayhtiön omistajat lunastivat\nLahden sahan 1875. sillä tiedämme, että Kihlman syksyllä 1875 osti\n5 kpl etuoik. Lahtis Ångsåg A.B.-nimisen yhtiön osaketta à 5000 mk.\nSitä vastoin näyttää s. v. palanut Saarelan saha jääneen uudestaan\nrakentamatta.], jossa Kihlmanilla oli melkoista vähempi osuus;\nosinkoina oli hän 1875-77 kantanut yhteensä Smk 4,785:63. Hoitoon\nnähden yhtiöt olivat hyvin lähellä toisiaan, jollei yhdistetyt.\n\nJo kesällä 1878 oli Lahden yhtiö hädässä. \"Rajuilma lähestyy\nlähestymistään\", kirjoittaa Kihlman 31/7 Helsingistä vaimolleen.\n\"Tänään on Lahden oleminen tai ei-oleminen ratkaistava. -- -- Ei\nkuitenkaan ole välttämätöntä, että yhtiön vararikko vie minut\nonnettomuuteen. On monta mahdollisuutta. Kumminkin koetan tutkia\nitseäni, saadakseni ainakin jotain etua kauheasta asemasta. Samoin\npyydän päästä selville Jumalan tahdosta ja velvollisuudestani tässä\ntilassa. Jokainen tila tuo muassaan erinäisiä velvollisuuksia. Eihän\nvoi olla väärin luottaa Jumalan apuun. Mutta ei myöskään voi olla\noikein istua kädet ristissä sanattomana valitellen. Jokin (menettely)\non varmaan oikea, ja siitä tahdon saada selkoa toimiakseni sen\nmukaan.\" -- \"Rajuilma on mennyt ohi\", kirjoitti hän muutamia päiviä\nmyöhemmin. \"Aurinko paistaa jälleen. F(abian) v. S(chantz) on\nlähtenyt kalastamaan Hämeeseen. Olen kuin lapsensynnyttäjä, joka\nnauraa kyyneleet silmissä.\"\n\nSe mikä teki sekä Lahden että Hämeenlinnan yhtiön \"olemisen tai\nei-olemisen\" niin tärkeäksi Kihlmanille, ei suinkaan ollut pääoma,\njonka hän oli pannut osakkeihin, vaan suuret takaussitoumukset,\njoihin hän oli mennyt yhtiöiden lainoista. Yhtiöiden vararikko\nmerkitsi hänelle omaa taloudellista perikatoa -- vähemmästä ei ollut\nkysymys! Mutta toiselta puolen kysyttänee, kuinka on selitettävissä,\nettä Kihlman, jolla ennestään oli niin ikäviä kokemuksia\ntakuusitoumuksista, taas oli pistänyt päänsä ansaan. Vastaukseksi\nhuomautamme seuraavaa: Hämeenlinnan OY:n ylempänä mainittu voitto,\njosta päätettiin jakaa 100 % (vaikka osinko jätettiin maksamatta),\noli kirjojen mukaan paljon suurempikin ja siitä johtui, että\nKihlman taatesssaan lainoja piti yhtiöiden asemaa varmempana kuin\nse todellisuudessa oli. Ettei hän tarkemmin tutkinut ja seurannut\nasioita, johtui taas siitä, että hänellä muilta puuhiltaan ei\nollut aikaa siihen (niin hän jälkeenpäin valitti). [Erittäin kuuluu\nKihlman maininneen, että Schantzilla oli tapana tulla vekseliensä ja\nlainakirjojensa kanssa aamulla, jolloin hänellä koulun vuoksi oli\nkaikkein vähimmin aikaa käytettävänä.]. Kun siis Schantz pyysi hänen\nnimeänsä velkakirjoihin, ei hän näy aavistaneenkaan vaaraa. Hän piti\nkai lainanottoja tilapäisten puutteiden aiheuttamina toimenpiteinä,\njommoisiin hän itse tavan takaa oli ryhtynyt Tampereen yhtiön\npuolesta. Mutta menettelikö sitten Schantz vilpillisesti? Ei suinkaan\nole syytä epäillä hänen rehellisyyttään, sanovat asiantuntijat. Tuo\n100 % tai suurempi voitto oli luultavasti aivan oikea hetkellään,\nmutta aika oli sellainen, että hopean arvonvaihteluiden vuoksi\nkurssitkin vaihtelivat tavattomassa määrässä, joten, kun puutavarain\nhinnat äkkiä alenivat, kaikki laskelmat saattoivat pettää ja\ntodella pettivät. Vihdoin näyttää siltä, että Schantz, vaikka\nhän varovaisuuteen ja tunnollisuuteen nähden oli Kihlmanin suora\nvastakohta, oli avonaisella olennollaan, iloisella tarmokkuudellaan\nniin sanoaksemme hurmannut liiketoverinsa. Kihlman luotti\nSchantziin, luotti häneen ihmisenä, luotti häneen liikemiehenä,\nerehtyen kumpaiseenkin nähden. Kirjeissään hän aina syyttääkin\nitseään. Schantzista kerrotaan, että hän myöhemmin oli myöntänyt\nolleensa aivan kokematon, kun hän ryhtyi puutavaraliikkeeseen. --\nOli kaiken tämän laita miten oli, niinkuin jo sanoimme, Kihlmanin\ntaloudellinen perikato oli kyseessä, ja se tosiasia on pidettävä\nmielessä ymmärtääksemme Kihlmanin sielunelämää näinä aikoina. Kun\nvaara elokuulla 1878 näytti olevan ohi, matkusti Kihlman Tampereelle\nja puuhatessaan pellavayhtiön asioissa hän tunsi huojennusta. \"Työ\non siunausta\", hän kirjoittaa (11/8) Hildalleen. \"Olla joutilaana ja\nsureksia (grubbla), se on pahinta. Mutta houkuttelu antautua siihen\non sangen suuri ja uudistuu alati. Työ auttaa sitä vastaan. Paras\napu olisi tietenkin luottaa Jumalaan, joka on isämme ja tahtoo, että\nhäntä niin nimitetään. Mutta miten epäileekään sydän tehdä sitä! Voi\nsitä ihmissydäntä! Ken voi sitä tutkia! Miten neuvoton ja heikko\n(se onkaan)! Jumalaan luottaminen käy kyllä päinsä, kun sen ohella\non muutakin, mihin luottaa. Mutta luottaa Jumalaan yksistään, se on\njotain toista. Silloin ilmenee uskon laatu.\" Kolme päivää myöhemmin:\n\"Minun on nyt parempi olla. Olen taistellut kuuman taistelun: on\nkuin olisin vaeltanut kuoleman pimeän laakson kautta, missä kaikki\nriisutaan, niin että seisoo yksin ja alastomana Jumalan edessä.\nOlen kokenut sydäntä lävistäviä tuskia enkä luullakseni kauan sitä\nkestäisi. Kuitenkin olen voittanut ja tullut rauhallisemmaksi. Kiitän\nJumalaa kokemastani surusta: joskin suru alkuaan on ollut maallinen,\non se sentään muuttanut luontoa ja tullut terveelliseksi suruksi.\nSitä en epäile. Uskon samoin kuin Sinä, että on olemassa parempia\ntavaroita kuin maalliset ja että saamme osamme niistä, kun vakavasti\netsimme niitä. Jumalan sana on ollut lohdutuksenani, muuten olisin\nhukkunut. Jumalan sana ja rukous: kas siinä vanhat parannuskeinot.\nEivätkä ne keinot ole vanhentuneet.\" --\n\nSyksy kului ilman onnettomuutta, mutta myöskin ilman mainittavaa\nparannusta. Vasta uusi vuosi toi odotetun iskun.\n\nTammikuun lopulla 1879 Kihlman oleskeli toista viikkoa Turussa. Hän\noli näet Strömborgin ja Hallsténin kanssa valittu koulunopettajain\nedustajana suorittamaan leski- ja orpokassan jakoa. Aika tuntui\nhänestä virkavapaudelta liiketoimista. \"Olen saanut aikaa\nvalmistautua siihen, mikä tulossa on\", hän kirjoittaa. \"Olen\nmuistanut Herran sanoja Pietarille: kun vanhenet, ojennat kätesi, ja\nsinut vyöttää toinen ja vie sinut, mihin et tahdo. Kuinka sattuva\ntämä onkaan minuun nähden! Ja mitä voin tehdä? Minun täytyy taipua\nsiihen, että minut sidotaan ja viedään minne halutaan. Ainoastaan\nkärsiä ja kärsiä tietäin, etten ole parempaa ansainnut. Herra on\nvanhurskas!\" --\n\nHelmikuulla 1879 alkoivat olot kärjistyä. Schantz oli lähtenyt\nulkomaille ja sitä ennen antanut Kihlmanille prokuravaltuuden,\nmutta ei mitään rahoja lankeavia vekseleitä varten. Kirjeessä\nGaddille hän (20/2) ilmoittaa, että tämän asettama 600 mk:n vekseli\noli mennyt protestiin, sillä (insinööri) Ullnerilla (Hämeenlinnan\nsahanhoitajalla) ei ollut rahaa, millä olisi sen lunastanut.\n\"Niin pitkällä siis ollaan, että yhtiöllämme ei ole 600 mk:aa\nkäytettävänään. Schantz otti kuitenkin joulukuulla 24,000 mk:n\nlainan, panttaamalla 300 standerttia yhtiön puutavaroita. Niillä\nrahoilla olisi yhtiö voinut maksaa koko kevään korot, mutta Schantz\nkäytti ne omiin tarpeisiinsa ja lupasi lähettää rahaa ulkomailta.\nJopa on hän sähköttänytkin toivovansa voivansa lähettää, mutta\nmilloin? Minusta on yhtiö konkurssikypsä, ja oikeinta olisi siis\nmyöskin tehdä konkurssi. Mutta mitä tehdä, kun päähenkilö on poissa\nja on jättänyt kaikki tuuliajolle. Ullner on vihainen eikä näy olevan\nluotu asemaa varten. Olen kerrassaan masentunut ja voin ainoastaan\näärimmäisellä ponnistuksella koota voimani hoitaakseni virkaani\nkoulussa.\" --\n\nMutta vaikeampia koettelemuksia oli tulossa. Cronstedtin\n(Yhdyspankin) pyynnöstä Kihlman vaati Hämeenlinnasta tarkempia\ntietoja yhtiön tilasta. Saatuaan mitä oli pyytänyt kirjoittaa hän\n(11/3) Gaddille: \"Tulos on kauhea.\" V. 1878 oli menetetty 270,000\nmk. Varoja oli vain saha kalustoineen ja muutamia tuhansia tukkeja.\nValmis tavara (14,000 tukkia + 300 standerttia) oli hypoteekkina\nSuomen pankin antamista lainoista. Mutta, sanottiin, todellisuudessa\nei Sörnäisissä ollutkaan niin paljon, vaan puuttui pantista 350\nst. Tämä sanoma vaikutti järkyttävästi Kihlmaniin. Hän ei ymmärrä,\nmiten asia on selitettävä, eikä tyydy Ullnerin huomautukseen,\nettä hypoteekkilainoja ottaessa on tapana arvioida puutavarat\n-- likimäärin. Hän pyytää Gaddia viipymättä tulemaan Helsinkiin\nottamaan selkoa asiasta. \"Huomenna menen Suomen pankkiin saadakseni\ntietää, paljonko tositeossa on pantattuna. Meidän on saatava tietää\ntotuus, puhdas totuus heti ilmoittaaksemme siitä, jos vilppiä on\ntehty. En tahdo kantaa tätä salaisuutta tuntiakaan kauemmin kuin\nvälttämätöntä on. Muuten voisi minuunkin langeta se varjo, että olin\nmuka tietoinen rikoksesta. Aioin jo tänään ilmoittaa siitä, mutta\nen voinut, kun minulla iltapäivällä oli koulussa tunti. Sitäpaitsi\npidin oikeampana ensin tutkia asiaa, ennenkuin otan kohtalokkaan\naskeleen. Asia näyttää niin mahdottomalta, että minun vielä täytyy\nolettaa erehdyksen tapahtuneen. Ja jos niin on, olisi väärin\nnostaa ennenaikaista hälinää. Luullakseni täytyy minun kuitenkin\nyksityisesti puhua tästä jollekin, esim. Cronstedtille. Sillä en voi\nyksin kantaa tätä asiaa. Kun olen menettänyt kaiken omaisuuteni,\npitääkö minun menettää kunnianikin, taikka onko minuun lankeava\nepäilyksen varjo, että olen ollut tietoinen rikoksesta ilmoittamatta\nsitä? Sentähden, Magnus veli, riennä tänne, niin että pääsemme\ntotuuden perille: joka tunti on kallis.\" -- Arvattavasti pulma\nselvisi tyydyttävästi; mutta olemme kuitenkin kertoneet seikan, jotta\nnähtäisiin, mitä kaikkea Kihlmanin oli kokeminen.\n\nSamaan aikaan vaadittiin Kihlmania maksamaan 75,000 mk, josta hän\nkolmen muun kanssa oli takauksessa. Laina, Kalevayhtiön antama Lahden\nyhtiölle, oli jo joulukuulla langennut. Pitempään lykkäykseen ei\ntahdottu suostua, mutta Kihlman ei pitänyt oikeana suorittaa lainaa,\nsillä siten olisi vääryyttä tehty muille velkojille. Hädissään hän\nkirjoittaa toisille takaajille ja Schantzille, joka yhä viipyy\nulkomailla koettaen saada rahoja Sunilan höyrysahan ostoon. Jopa hän\noli Ullnerille ilmoittanut, että oli menestynytkin puuhissaan ja\nettä Hämeenlinnan yhtiö oli pelastettavissa. Mutta mitä se merkitsi,\nkun rahoja ei näkynyt. Kihlman puolestaan mietti, oliko hänen heti\npaikalla luovuttaminen omaisuutensa velkojilleen.\n\nNäin kului kevätkausi mitä tuskallisimmissa olosuhteissa ilman mitään\nratkaisua sinne taikka tänne päin. Millainen Kihlmanin sisällinen\nelämä oli, ilmenee seuraavista kirjeotteista.\n\nEssenille, jota vuoden alussa lievä halvaus oli kohdannut, mutta\njoka kuitenkin siitä vähitellen toipui, Kihlman kirjoittaa (3/4):\n\"Monta ja pitkää päivää ja pitkiä öitä on kulunut siitä kun\nviimeksi tapasimme toisemme.\" Usein oli hänen ajatuksensa olleet\nappi-isän luona, mutta hän oli ollut kirjoittamatta säästääkseen\nhäntä suruiltaan ja kärsimyksiltään. \"Mielelläni sallisin Appi-isän\nkatsella sisääni. Appi-isä saisi silloin nähdä itsesyytöksiä, surua,\nahdistusta, pelkoa sekaisin, surua menneen, tehdyn ja laiminlyödyn\njohdosta, pelkoa Jumalan tuomioiden edessä tässä maailmassa ja\ntulevaisessa. Samalla saisi Appi-isä nähdä, miten minä huolimatta\nkaikista synneistä, huolimatta kaikesta nykyisestä ahdistuksesta,\nhuolimatta kaikesta kasautuvasta työstä, huolimatta jokapäiväisistä\nvaivoista koetan pitää kiinni uskosta Jumalaan. -- Daavidin psalmeja\nkäytän paljon. -- (Gustaf) Johansson käy toisinaan luonani ja tuottaa\nminulle mielihyvää.\" --\n\nT. Reuterille (5/4): \"Sydämellinen kiitos osoittamastasi\nmyötätunnosta. -- -- Aline on ollut sangen hyvä minua kohtaan sekä\nTurussa että täällä ja Hildalle lähettämissään kirjeissä. -- Turussa\nelin vielä toivossa, ja toivo teki hyvää. -- Nyt en enää toivo, että\nminut säästetään peloittavasta kärsimyksestä, ja ennenkuin siihen\ntottuu, on olotila aivan tavallisuudesta poikkeava. Ennen kaikkea\nolisin hiljaisuuden tarpeessa, mutta miten pyytää hiljaisuutta\nkeskellä myrskyä!\" --\n\nEssenille (6/4, palmusunnuntaina): \"Kaksi seikkaa on ilahduttavaa: 1)\nettä terveyteni viime aikoina on parantunut; ja 2) että olen saanut\naikaa tutkiakseni olemustani niin kauan kuin vielä kykenen siihen.\nKuolema tulee usein äkkiä. Tuntuu siltä kuin kävisin ilman kiirettä\nkuolemanhädän (dödsprocessen) läpi. Uskallan pitää näitä seikkoja\nJumalan armahtavaisuuden todistuksina minua kohtaan.\"\n\nToukokuulla tuli Kihlmanin toinen poika, Lorenzo, ylioppilaaksi\n-- vanhemmille sitä suuremmaksi iloksi, kun hän kevätpuolella oli\nollut sairas. Hän kirjoittautui lakitieteelliseen tiedekuntaan.\nSen johdosta isä kirjoitti Essenille: \"Siis ei tämäkään poikani\nteologiksi. Olisin kumminkin toivonut, että edes joku pojistani olisi\ntullut siksi, miksi minun olisi pitänyt tulla, nimittäin teologian\ntohtoriksi, mutta ei näy käyvän toivoni mukaan.\"\n\nVasta heinäkuun alussa palasi Schantz ulkomailta. Hän sanoi\ntarjonneensa 1,700,000 mk Sunilasta, ja jos kaupasta tulisi tosi,\npelastuisivat Lahden ja Hämeenlinnankin yhtiöt. Mutta Kihlman oli\nmenettänyt luottamuksensa häneen. Sen sijaan että Schantz olisi\nlohduttanut häntä, näyttää levottomuus kiihtyneen. T. Reuterille\nKihlman kirjoittaa (7/7): \"Kiitos viimeisestä yhdessäolosta. Minulla\non tarve puhua siitä, mikä lähinnä painaa sydäntäni. Sydämeni on niin\ntäynnä, niin täynnä kuin tahtoisi se räjähtää palasiin. Helpottaa\nhetkeksi, kun saa ystävälle purkaa surunsa; mutta hetkeksi vain.\nTuskat palaavat pian kuni raivottaret. En tiedä, miten voin kestää,\njollei muutosta tule. Jumala iäisessä hyvyydessään auttakoon minua ja\nSinua ja kaikkia, jotka välittävät hänen tahdostaan!\"\n\nNäin kuluivat päivät, viikot, kuukaudet. Elokuun lopulla oli Kihlman\ntaas Turussa, missä eläkekassan jako lopullisesti tapahtui. Siellä\noli kesän aikana tavallista yksinäisempää, ja sen vuoksi Kihlman\nmiltei joka päivä kirjoitti Hildalleen, jolta hän ei salannut\nmitään liikeasemaansa eikä myöskään sisälliseen elämäänsä nähden.\nJopa näemme, että hän pojilleenkin, ainakin vanhemmille, oli\nkertonut mitä odotettavissa oli. Sen todistaa Oswaldin kirje, jossa\ntämä levollisesti puhuu siitä, ettei kuitenkaan voitu menettää\nenemmän, kuin jo oli totuttu ajattelemaan menetetyksi. Avonainen\nrakkaussuhde omaisiin ja heiltä saatu lohdutus vaikuttivat arvatenkin\nenemmän kuin Kihlman aavistikaan siihen, että hänen sieluntilansa\nvain poikkeukselta oli niin tuskallinen kuin viimeinen kirjeote\nilmaisee. Hän oli liian rehellinen luonne antautuakseen semmoiseen\nsalakähmäisyyteen, mistä monelle uhkan alaiselle suurimmat tuskat\nkoituvat -- kun näet rakkaimmiltaan peittää sielunsa ahdistuksen\nja sen syyt. -- Huolestuttavinta lapsista oli se, että isän voimat\nilmeisesti heikkenivät. Eikä ihme, kun hän ei enää saanut nukkua,\nhän joka ennen oli vaipunut uneen niinpiankuin oli laskeutunut\nvuoteelleen. Niin häntä ahdistivat omantunnon vaivat, että hän\ntarpeettomasti oli pannut perityn omaisuuden alttiiksi, ja kuvittelu,\nettä perhe, jos voimat pettäisivät, jäisi köyhyyteen. Ymmärrettävästi\nkaikki tämä -- ei suinkaan köyhyyden pelko, vaan isän sisälliset ja\nruumiilliset kärsimykset -- syvimmin koskivat Hilda Kihlmaniin, mutta\nkoko ajan hän osoitti erinomaista mielentyyneyttä. Hän sulki raskaat\nhuolensa sydämeensä, jotta hän ei purkamalla niitä enentäisi miehensä\nahdistusta.\n\nVielä vuoden lopulla on asema muuttumaton. Essenille Kihlman\nkirjoittaa (3/11): \"Liikeasemastani en voi ilmoittaa mitään\nrauhoittavaa. Olen kokonaan riippuvainen Fabian von Schantzista,\nenkä tiedä mitä hän saa aikaan. Ei hän vielä ole tehnyt vararikkoa,\nmutta minulle on tietämätöntä voiko hän välttää sitä. Minä puolestani\ntoivon vähän. Tulevaisuus on siis pimeä. -- Olen koettanut\nvalmistautua siihen, mikä tulee. Mutta luontoni ei todellakaan ole\nluotu kestämään niin suuria kärsimyksiä kuin näyttää olevan tulossa.\nOlen hento (vek), liian hento, ja voimani murtuu helposti.\"\n\nHuolimatta Schantzin ponnistuksista -- hän oli syksyllä jälleen\nlähtenyt ulkomaille -- pantiin, Kalevan anomuksesta, Lahden yhtiö\n18 p:nä jouluk. 1879 konkurssitilaan. (Hämeenlinnan höyrysahayhtiö\npantiin konkurssiin lokakuulla 1880). Puolentoista vuoden epävarmuus\noli vihdoin ohi, eikä Kihlmanilla ollut muuta neuvoa kuin tyytyä\nkohtaloonsa. Ja vaikka hän oli sanonut olevansa \"hento, liian hento\",\nhän ei ainoastaan mukautunut oloihin, vaan osoitti jälleen verratonta\nsitkeyttä, jopa niin kestävää, että hän voitti kukistuessaankin.\nSe ihme näet tapahtui, että hänen onnistui suorittaa kaikki\nsitoumuksensa ja että hän ei ollut puilla paljailla sittenkään, kun\noli menettänyt koko omaisuutensa!\n\nKamppailu kesti kumminkin vuosikausia, mutta tila ei myönnä meidän\nkuvata sitä yksityisseikkoja myöten. Sen sijaan luomme tässä vain\nkatsauksen siihen asiain menoon, joka vihdoin vapautti Kihlmanin\nhänen tukalasta asemastaan.\n\nHelmikuulla 1880 ilmoitti Kihlman Suomen pankille ja Yhdyspankille,\njoilla oli suurimmat saatavat Schantzilta, että Kaleva uhkasi häntä\nlainhaulla Lahden yhtiön ennen mainitun 75,000 mk:n suuruisen velan\njohdosta, josta hän kolmen muun kanssa oli takauksessa, ja anoi,\nettä hänelle myönnettäisiin oikeus antaa vakuus 1/4 osasta velkaa\nkorkoineen, s.o. 20,500 mk:sta. Tämä aiheutui siitä, ettei hän heti\nvoinut suorittaa sitoumuksiaan eikä ilman lupaa tahtonut suosia\ntoista velkojaa toisten kustannuksella. Hänen mielestään olisi\nkonkurssimenettely ehdottomasti ollut epäedullinen velkojille; hän\nnäet ei epäillyt voivansa aikaa voittaen täyttää velvollisuuksiaan,\njollei häntä pakotettaisi vararikkoon. Tutustuttuaan Kihlmanin\npesäluetteloon pankit antoivatkin myöntävän vastauksen.\n\nLyhennettynä oli pesäluettelo seuraavanlaatuinen:\n\n                         Kirjaan pantu arvo   Rahaksimuunto-arvo\n\n Kiinteimistöjä            Smk  72,300:--        Smk  61,500:--\n Osakkeita                  \"  448,580:--         \"  247,650:--\n Obligationeja              \"   43,778:--         \"   46,986:--\n Varmoja saatavia           \"   58,503:--         \"   58,503:--\n Epävarmoja                 \"  104,383:--         \"    3,131:--\n                    Yht.  Smk 727,544:--        Smk 417,770:--\n\n Irtaimisto                Smk   8,000:--        Smk   8,000:--\n\nEi mitään velkoja, mutta sitävastoin:\n\nSitoumuksia Hämeenlinnan Höyrysaha-OY:n puolesta 487,500:--\nSitoumuksia Lahden Höyrysaha-OY:n puolesta       359,100:--\n\nOsakkeista mainittakoon pääerinä: 92 Tampereen Pellava- ja\nRautateollisuusos. (n. 1400 kpl), 55 Yhdyspankin ja 160\nPohjoismaiden Osakepankin os., 17 Nokian oy:n os. (à 200), 700\nVaasan Puuvillateollisuus OY:n os. (a 50) sekä osakkeet Lahden ja\nHämeenlinnan höyrysahayhtiöissä (nyt arvottomia). Näistä myytiin\nselvityksen aikana kaikki pankkiosakkeet ja osa teollisuusosakkeista,\nmutta m.m. Tampereen osakkeita jäi 50 edelleenkin Kihlmanin haltuun.\n\nJoulukuulla 1880 ilmoitti Kihlman, että Lahden yhtiön omistama\nLakomäen talo Viitasaaren pitäjässä oli myytävä pakkohuutokaupalla 17\np:nä s.k., ja kun ei muista ostajista ollut tietoa, pyysi hän saada\nostaa talon -- joka oli rasitettu Suomen pankin antamalla 300,000\nmk:n kiinnityslainalla, mistä m.m. Kihlman oli täytetakauksessa\nkorkeintaan 150 à 160,000 mk:sta. Pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla,\nettei hinta nousisi yli 125,000 mk ja että Kihlman asetettaisiin\nhallinnon alaiseksi, jota hoitaisi Kihlman itse ja lakitieteiden\nkandidaatti Theodor Wegelius.\n\nHelmikuun 9 p:nä 1881 Kihlman ilmoittaa 90,000 mk:sta ostaneensa\nLakomäen, jonka laajoilla (n. 14,000 tynnyrinalaa) mailla kasvoi\nhyvä metsä, ja anoo saada arvopaperi-panttia vastaan ottaa 50,000\nmk:n lainan, voidakseen käyttää hyväkseen talon metsää. Anomukseen\nmyönnyttiin samoinkuin samanlaisiin myöhempiin pyyntöihin, nimittäin\n28 p:nä marrask. 1881 (50,000), 19 p:nä lokak. 1882 (100,000) ja 21\np:nä elok. 1883 (40,000). Viimeisen anomuksen ohella Kihlman saattoi\njo ilmoittaa, että 1881 v:n metsänhakkuu oli tuottanut voittoa 84,933\nmk, ja odotettiin 1882 v:n hakkuusta 40 à 50,000 mk:n voittoa.\n\nHelmikuun 8 p:nä 1884 esitetyt tilit vuosilta 1881 -- 1883\nosoittavat, että velkoja oli suoritettu 339,761 mk; jäljellä olevat\nvelat korkoineen (à 5 %) nousivat 425,358 mk:aan, mutta varoja oli\n411,721, joten vajaus oli enää vain 13,637.\n\nHallinto, joka alkujaan oli toimeenpantu kahdeksi vuodeksi,\npidennettiin nyt vuodeksi eteenpäin, ja sen jälkeen vielä pari\nkertaa, niin että se oli voimassa elokuun 1 p:ään 1886. Tilinteot\nosoittavat jatkuvaa menestystä. Helmikuun 10 p:nä 1885 olivat\nvarat 572,954 mk, velat 483,612, joten ylijäämä oli 89,342, ja 5\np:nä marrask. s.v. olivat velat vähentyneet 271,944 mk:aan, jota\nvastoin varoja oli 352,007 s.o. ylijäämä teki 80,063. Viimeinen\ntilinteko tapahtui 28 p:nä heinäk. 1886, ja silloin oli velkoja\nvain 83,520 mk, varoja 168,098, ja ylijäämä siis 84,578. Hallinto\nilmoitti samalla, että sen toiminnan aikana oli velkoja suoritettu:\nHackman ja Kumpp:lle 5560; Kalevalle 15,474; Yhdyspankille 250,522;\nSuomen pankille 276,526 ja V. Heikelille 54,673, jonka ohella vielä\noli maksamatta 82,827: Summa Smk 685,586. Suorittamattoman määrän\ntarjoutui Kihlman kohta maksamaan.\n\nLähes 700,000 mk tuli siis liikeyhteys Fabian von Schantzin kanssa\nmaksamaan Kihlmanille, mutta silti hän oli tyytyväinen päätökseen.\nHän oli suorittanut kaikki sitoumuksensa ja vielä 6 % korkoa koko\najalta -- jota vastoin pankkivaltuusmiehet arvioidessaan Kihlmanin\nvaroja 1880 olivat epäilleet, riittäisivätkö ne lopullisesti rahaksi\nmuutettuina enempään kuin 50 %:iin vastattavasta. Arviota, johon\ntietenkin ajan kurssiolot vaikuttivat, pidettiin niin luotettavana,\nettä toiminimi Paul Wahl & Kumpp. Viipurissa, jolla oli 40,000\nmk:an saatava Lahden yhtiöltä, suostui heti vastaanottamaan 50 %\nlainasta täytenä maksuna. Myöhemmin Kihlman kuitenkin suoritti\ntoisenkin puolen tätä lainaa. -- Ohimennen mainittakoon, että Kihlman\nnäyttää -- emme tiedä millä perustuksella -- toivoneen, että pankit\ntyytyisivät 5 % korkoon, mutta todellisesti hänen täytyi suorittaa 6\n%.\n\nArvostellessaan niitä seikkoja, jotka olivat myötävaikuttaneet\nonnelliseen tulokseen, asetti Kihlman ensi sijaan sen, että velkojat\nja varsinkin pankkivaltuusmiehet, luopuen tavallisesta menettelystä,\nmyöntyivät omaisuuden vähitellen tapahtuvaan rahaksimuuttoon. Sitä\nilman olisivat kaikki ponnistukset olleet turhia. Toinen edullinen\nseikka oli se, että takausmiehen sallittiin ostaa Lakomäen talo,\njonka metsien käyttö hallinnon aikana antoi voittoa lähes 160,000\nmk, ja oli siinä lehtori Gaddin suoma taitava ja uuttera avustus\nollut suuriarvoinen. Lopuksi mainitsemme yhden seikan, josta\nKihlmanin itsensä ei sopinut huomauttaa, nimittäin luottamuksen hänen\nrehellisyyteensä ja tunnollisuuteensa. Jollei velkojilla ja erittäin\npankeilla olisi ollut ehdotonta luottamusta häneen, niin olisi kai\ntavallisuuden mukaan vaadittu kiireellistä rahaksimuuttoa. Se sekä\nhallinnon -- lähinnä Kihlmanin -- uupumaton harrastus ja tarmo\nensiksi ja viimeiseksi veivät hänet voittoon.\n\nKihlmanille erittäin kuvaavana lisättäköön edelliseen vielä seuraava\npiirre. -- Kun Kihlmanin omaisuus asetettiin hallinnon alaiseksi,\nsai hän nimenomaisen luvan käyttää hyväksensä kaikki palkkauksensa,\nja se johti hänet keväällä 1880 perustamaan \"hiljaisen\" yhtiön\nnimeltä OLHL (hänen poikiensa nimien alkukirjaimet), johon kuului\nhänen vaimonsa ja lapsensa. Tätä yhtiötä varten hän alakuloisina\nhallintovuosina säästi sievoisen summan (useita kymmeniä tuhansia\nmarkkoja). Mutta ei siinä kyllä. Lainaamalla Oswaldin nimessä\nkauppaneuvos Otto Malmilta tarpeelliset rahat hän lunasti sille 9\nniistä Tampereen yhtiön osakkeista, jotka hänen täytyi myödä, ja kun\nparas osa Lakomäen metsää oli käytetty velkojen suorittamiseen, hän\njärjesti asiat niin, että OLHL-yhtiö osti sen omakseen. Näin Kihlman\ntahtoi turvata omaistensa toimeentulon. Toiminimellä, joka tuskin oli\ntunnettu perheen ulkopuolella, oli oma kirjanpitonsa, eikä Kihlman\nmyöhemminkään katsonut sen omaisuutta itselleen kuuluvaksi; yhtiö\npurkautui vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkän, Kihlmanin elämässä tärkeän episodin jälkeen, joka alkoi niin\ntuhoa ennustavasti, mutta kuitenkin päättyi verraten onnellisesti,\npalaamme 1880 v:n alkupuoleen. -- Vuosi oli perheessäkin\nalkanut surun merkeissä. Tammikuulla kuoli Kihlmanin anoppi,\nhovioikeudenneuvoksetar Forssell, ja rouva Kihlman oli samaan\naikaan vuoteen omana. Kumminkin sairas toipui ja kun, niinkuin\ntiedämme, asiat pian järjestyivät niin, että Kihlmanille näyttäytyi\npelastuksen mahdollisuus, silloin muuttui hänen mielialansakin.\nKirjeistä katoavat tuskalliset masennuksenilmaisut, ja sen sijaan\nne jälleen kuvastavat päivien loppumatonta puuhaa, joka lukuvuoden\nlopulla, tavallisuuden mukaan, kasvoi kaksinkertaiseksi. Muun\nmuassa oli hänen laadittava vuosikertomus, eikä puheen ainetta\npuuttunut. Hallitus oli näet noudattamatta 1877 v:n säätyjen\nanomusta suomalaisten koulujen perustamisesta ensin antanut asiain\nlevätä puolitoista vuotta ja sitten 1879 asettanut suuren komitean\nkouluasiaa tutkimaan koko sen laajuudessa. Komitea, jonka enemmistö\noli ei-pedagogeja ja taatusti ruotsinmielisiä, oli saanut mietintönsä\nvalmiiksi maaliskuulla 1880. Siinä ehdotettiin, alkujaan toisen\nkotimaisen kielen opetuksen nimessä, latinankielen lykkäämistä\n4:nteen luokkaan, joten kolmesta alimmasta luokasta muodostettaisiin\npohjakoulu -- yhteinen erisuuntaiselle myöhemmälle opetukselle.\nSanalla sanoen: kyseessä oli koululaitoksen perusteellinen uudistus.\nKihlman puolestaan todistaa vuosikertomuksessaan, että ainakin\nnormaalilyseossa toisen kotimaisen kielen opetuksen tulos oli\nparempi kuin missään muussa aineessa; torjuakseen ehdotusta latinan\nlykkäämisestä hänellä ei ollut tarpeeksi tilaa, mutta hän huomauttaa,\nettä sen toteuttaminen tietäisi suurempaa mullistusta koulun alalla,\nkuin koskaan ennen oli ajateltu, ja että kansanedustajat eivät\nsuinkaan olleet sitä tahtoneet. Helppo on moittia, vaikea luoda uutta\nparempaa. \"Tieto siitä tekee koulunopettajan varovaiseksi; ne, jotka\neivät tunne kouluoloja, eivät epäile ehdottaa mitä rohkeimpia, mitä\nmullistavimpia muutoksia.\"\n\nNormaalilyseo päätti työnsä 31 p:nä toukok., syystä että se nyt\noli muuttava uuteen taloonsa. Muutto tapahtui mainitun päivän\niltapuolella. Seuraavana päivänä muutti Kihlman itse perheineen\nhuokeampaan asuntoon, nimittäin suomalaisen alkeiskoulun kolmanteen\nkerrokseen. Kesäksi oli päätetty asettua Tampereelle. Isännöitsijä,\nkonsuli Wahlgren, oli näet heikontuneen terveyden tähden pyytänyt\nvirkavapautta, ja kesäkuun keskivaiheilta elokuun loppupuolelle oli\nhänen asuntonsa Kihlmanin käytettävänä. Kesäkuu kului kuitenkin\nenimmäkseen Helsingissä, nuorimman pojan sairauden takia. Täältä\nkirjoittaa isä (11/6) Oswaldille, joka toukokuulla tultuaan filos,\nkandidaatiksi oli lähtenyt Lappiin kasvitieteellisiä tutkimuksia\nvarten: \"Sen jälkeen kuin vaikea (s.o. lukukauden loppu- ja muutto-)\naika on ohi, on minulla ollut vähän rauhaa, niin että olen voinut\nlukea, en sanomalehtiä, noita ajanhukkaajia, vaan kirjoja, lukea\nlevollisesti ja mietiskellen. Olen tutustunut mieheen, josta kyllä\nolen kuullut puhuttavan, mutta jota en ennen ole tuntenut, nimittäin\ntanskalaiseen, S. Kierkegaardiin. Hän oli ensi luokan nero, totuuden\nmies, ja ajatteli olemassaolonsa tarkoitusta, ja uskalsi sitten\nolla mitä ajatteli. On tosi nautinto kohdata tosi-ihminen tässä\nmaailmassa, missä alituisesti tapaa näköihmisiä (skenmänniskor).\nJumala johtakoon Sinua, Oswald, totuudessa!\"\n\nTampereella käytti Kihlman aikansa samanlaiseen tarkastustyöhön\nkuin kesällä 1869, samalla kuin hän hoiti isännöitsijän tehtäviä.\nTästä hän kirjoittaa Ekströmille (24/7): \"Pellavateollisuus\non hyvin mutkallinen ja vaatii ymmärtääkseni suurta huolta ja\nkokemusta. Hyvällä järjestyksellä on paljon, paljon voitettavissa\nja huonolla järjestyksellä paljon menetettävissä. Mitä enemmän\ntutkin tehdastyötä, sitä enemmän huomaan, miten tärkeää on perehtyä\nyksityiskohtiin voidakseni itsenäisesti arvostella asioita. Luulen,\nettä tämä pitempi oloni täällä tuottaa hyötyä yhtiölle, ja itse\nolen tyytyväinen, että olen saanut tilaisuutta yksin todellisesti\njohtaa tätä liikettä. Kun isännöitsijä on kotona, ei tule kysymykseen\nkurkistaa joka nurkkaan. Nyt sitä vastoin ovat kaikki sopet avoinna,\njos tahdon tarkastaa niitä -- ja minä tahdon!\" -- Tilaukset olivat\nmelkoisesti enentyneet, sillä kansan ostokyky oli kasvanut.\n\"Teollisuuden kukoistus riippuu kansan hyvinvoinnista.\" --\n\nTämän yhteydessä mainittakoon, että Wahlgren ei palannut terveenä,\nvaan täytyi hänen syksyllä luopua toimestaan, ja tuli hänen sijalleen\n1881 v:n alusta ruotsalainen (Göteborgista kotoisin oleva) C. L.\nLundström. Samoin erosi 1880 konetehtaan päällikkö, saksalainen\ninsinööri H. Kauffmann, jonka sijaan saatiin kotimainen mies, ennen\nVarkauden tehdasta johtanut R. Munsterhjelm. Vihdoin tapahtui\n1882 pellavatehtaan teknillisen johtajankin vaihto, siten että\nentinen saksalainen teknikko erotettiin ja että hänen sijaansa\notettiin tälle paikalle ensimmäinen suomalainen mies, insinööri J.\nTheodor Durchman, joka oli Kihlmanin oppilaita normaalikoulusta.\n-- Tämän ohella lisättäköön, v:lta 1881, että silloin muunnettiin\nyhtiön irtisanottavat kiinnityslainat, yhteensä 900,000 mk,\nobligatiolainaksi (500,000 + 200,000 + 200,000), jonka toimen kautta\nyhtiön raha-asema melkoisesti vakaantui, samalla kuin korkoja\nsäästettiin ja myöskin vapauduttiin pitkällisestä velkasuhteesta\nSuomen pankkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmme ole vielä maininneet sanaakaan Kihlmanin koulupuheista, ja\nkuitenkin hän rehtorina piti pari ja useampiakin joka vuosi s.o.\nlukukausien alkaessa ja päättyessä ja muulloinkin, milloin aihetta\nilmaantui. Puheet ovat kaikki säilyneet, sillä hän kirjoitti aina\nedeltäkäsin puheensa. Siitä johtui, että hän, vaikka kehoitukset\nahkeruuteen, oppi- ja loma-aikojen oikeaan käyttämiseen ja\nkaikenlaiset varoitukset niinkuin koulupuheissa ainakin yhä\nuudistuivat, ei kuitenkaan ykstoikkoisesti ja ikävästi toistanut\nitseänsä. Päinvastoin tuntuvat lyhyetkin puheet niin sanoakseni\ntuoreeltaan ajatelluilta, ja kun niiden julkilausumistakin leimasi\nhänen vakava henkensä, hänen hiljainen, mutta sentään kuuluva ja\nikäänkuin tarkkaavaisuutta vaativa äänensä, niin ei käyne epäillä,\nettä toinen tai toinen sana iti ja kantoi hedelmiä.\n\nTietenkin Kihlman puheissaan mielellään käytti hyväkseen olevien\nolojen tarjoamia aiheita, ja silloin hän omituisen hartaasti etsien\nasian ydintä koetti selvittää ja teroittaa ilmiöiden aatteellista\npuolta tavalla, joka kiinnitti ainakin kehittyneemmän nuorison osan\nmieltä. Lukuvuoden alussa 1880 oli hänellä erikoisena puheen aiheena\nse, että normaalilyseo 16 vuoden jälkeen vihdoin aloitti toimintansa\noman katon alla. Rehtorin silloisesta puheesta seuraa tässä pääosa.\n\nHuomautettuaan, miten koulun laatuaan erikoinen sisällinen elämä\nmenestyäksensä vaatii vastaavaa ulkonaista rakennusta sekä miten\nnormaalilyseon aikoja sitten suunniteltu talo erinäisistä syistä\noli jäänyt rakentamatta, kunnes hallituksen hyväntahtoisuus lopulta\noli aikaansaanut, että koulu nyt ilokseen saattoi alkaa työnsä\ntarkoituksenmukaisessa omassa kodissa, jatkoi hän:\n\n\"Jos vertaa tätä taloa koulutaloihin, joita vielä tämän vuosisadan\nalulla käytettiin, ei ainoastaan huomaa, kuinka käsitys koulun\ntarpeista on kasvanut, vaan myöskin kuinka koulun tärkeys ja merkitys\non edistynyt yleisessä tietoisuudessa. Semmoinen talo kuin tämä on\nsiihen nähden tärkeä todistaja. Eivät ole vähäiset ne kustannukset,\njotka rakennus on vaatinut. Mutta näitä kustannuksia, näitä suuria\nuhrauksia ei ole vältetty, kun on ymmärretty, mikä ääretön merkitys\nkoululla on yhteiskunnassa. Eikä koulurakennukseen käytetyt\nrahat ole hukkaan heitetty, yhtä vähän kuin jyvät, jotka kylväjä\nnäennäisesti heittää hukkaan maahan. Ei ne ole hukkaan heitetty,\nvaan päinvastoin talletettu, ei, ne on enemmän kuin talletettu, ne\non tehty hedelmällisiksi, vuotuista korkeaa korkoa tuottaviksi, niin\n-- ne ovat enemmän kuin hedelmällisiä, ne ovat se pääoma, jossa on\nyhteiskunnan tulevaisuus, samoin kuin maahan heitetyssä siemenessä on\nmiljoonien ihmisten toimeentulo tulevina vuosina. Tämä on ymmärretty,\nja sen mukaan on toimittu. Tämä talo todistaa sen.\"\n\n\"Sen, joka tahtoo harrastaa korkeaa ja jaloa päämäärää, täytyy\nvalmistautua siihen, että hänen harrastustaan ei arvioida arvon\nmukaan, vaan päinvastoin ymmärretään väärin, jopa ymmärretään niinkin\nväärin, että mitä uhrautuvaisemmin hän toimii, sitä hyödyttömämpänä,\njopa vahingollisempana pidetään hänen ahkeroimistaan. Semmoinen on\nvarsinkin toiminta henkisellä alalla, erittäin kasvattajan toiminta.\nKasvattaja ei saa pitää silmällä lähintä, hän ei saa pyytää nähdä\nkypsiä hedelmiä, hänen täytyy tehdä työtä toivon hyväksi. Hänen tulee\ntietää, että jaloimmat hedelmät kypsyvät hitaasti. Odottaessaan\ntulee hänen seisoa lujana eikä kärsimättömyydestä kääntyä yleisen\nmielipiteen tuulenpuuskien mukaan. Kuinka hän muutoin kasvattaisi\nmuuta kuin tuuliviiriä. Mutta ei ole lainkaan helppoa väsymättömästi\nharrastaa kaukaista päämäärää, varsinkin kun työ pitkiin aikoihin\nei saa tunnustusta, vaan käsitetään väärin. Siinä moni työntekijä\nväsähtyy, ja parhaatkin opettajat tuntevat kiusausta antautua\nmasennukseen ja toivottomuuteen, josta voimat herpaantuvat ja toimi\nkäy tarmottomaksi. Mutta jos pysyy ihanteen uskossa, niin tulee\n-- semmoinen on Jumalan johto -- virkistyksen aikoja tai ainakin\nhetkiä, jolloin huomaa, että uskollinen työ ei ole ollut turhaa.\nMinun mielestäni on tämä päivä sellainen virkistävä päivä, sillä\ntänään on meillä tämän koulun opettajilla ilo nähdä ja kokea, että\nharrastuksemme kuitenkin on saavuttanut tunnustuksen, joka ei ole\nhalveksittava. Miten raskaana tämä talo seisookin tässä silmiemme\nedessä, se on kuitenkin aatteellinen rakennus, sillä siinä on aate\ntoteutettu.\"\n\n\"Mutta jokainen virkistys on lepohetki, jona tosin saa levähtää,\nmutta ainoastaan kootakseen uusia voimia uusiin ponnistuksiin.\nJokainen palkinto sisältää kehoituksen jatkuvaan taisteluun.\nAinoastaan iäisyyden rannalla viittailee oikea voitonpalmu. Vasta\niäisyydessä on Jumalan kansalle -- jumalallisten ihanteiden\nuskollisille taistelijoille -- rauha valmistettuna. Siellä\niäisyydessä on palkinto lepoa ja rauhaa. Ei niin ajassa. Täällä\non vastuunalaista tulla palkituksi, sitä vastuunalaisempaa, mitä\nsuurempi palkinto on. Siten tuottaa tämä rakennus meille koulun\nopettajille yhtä suuren vastuun kuin se uhraus, jota sen aikaansaanti\non vaatinut. Ilahduttavaa on sivistyksen ystäville astua näihin\nvaloisiin saleihin, mutta opettajalle se on samalla raskasta. Miten,\nhän kysyy itsekseen, miten voin minä tyydyttää sitä luottamusta,\njoka on minulle osoitettu. Miten täytän suuret vaatimukset, jotka\nisänmaan uhrausten kautta on minuun kohdistettu? Siten hänen ilonsa\nrajoitetaan, hänen ilonsa tulee vakavaksi, tietoisuus vastuun\npainosta, jota hän kantaa, ajaa hänet lepopaikalta liikkeelle, ajaa\nhänet itseensä, ihanteiden maailmaan, s.o. Jumalaan. Jumalan luona\nvastuuta ei suinkaan hyväillä pois, päinvastoin velvollisuudet\nvahvistetaan ja teroitetaan, teroitetaan sekä syvyyteen että\nlaajuuteen nähden. Mutta siellä saavutaan kuitenkin korkealle\nasemalle, joka on yläpuolella tilapäistä moitetta ja myöskin\ntilapäistä kiitosta. Jumalan luona pääsee lujaan asemaan, jolla\nvoi seisoa tyynenä keskellä ajan myrskyjä. Sama Jumala, joka\nantaa ihmisen nähdä ihanteen, osoittaa myös tien päämäärään, hän,\nkaiken voiman ja väkevyyden Jumala, lahjoittaa tyhjentymättömästä\nvahvuudestaan (voimaa) halvalle ihmiselle, joka ei pyydä olla enempää\nkuin ainoastaan Jumalan palvelija. Mutta palvelijan tulee, jos hän\ntahtoo olla hyvä ja uskollinen palvelija, ennen kaikkea huomata\nHerransa viittaus. Tätä viittausta täytyy meidän opettajien joka\npäivä ja tunti noudattaa nuorisoa johdattaessamme, niin on meidän\ntekeminen, jos tahdomme olla Jumalan oikeita avustajia ja rakentaa\njotain pysyvää sekä aikaa että iäisyyttä varten. Meillä täytyy olla\nJumala muassamme -- taikka oikeammin: meidän täytyy olla yhdessä\nJumalan kanssa, jos työmme huolimatta kaikista uhrauksista ei ole\noleva hukkatyötä. Tehdä työtä ja kumminkin tehdä työtä turhaan!\nKuinka kauheaa! Ja kumminkin käy helposti niin. Jollei Herra rakenna\nhuonetta, jollei henkistä rakennusta pystytetä Jumalan tahdon mukaan\nja suunnitella niin, että hän voi olla osallisena työssä, niin\nrakentajat tekevät turhaa työtä. Jatkakaamme siis, kunnioitetut\nvirkaveljet, voimistuneina harrastuksemme menestyksestä ja käsittäen\nelämäntehtävämme entistä syvemmin taisteluna, joka on osanamme. Se\nolkoon kiitoksemme isänmaalle, hallitukselle ja kaikille, jotka ovat\nmyötävaikuttaneet tätä taloa rakennettaessa.\"\n\n\"Tekin, tämän oppilaitoksen nuoret oppilaat, ymmärtänette, ettei\nnäitä saleja ole avattu Teille, jotta Te täällä tekisitte kujeitanne\nja laiminlöisitte velvollisuuksianne. Oppiakseen ja harjoittaakseen\nsemmoista ei tarvita semmoista taloa kuin tämä. Kujeita ja laiskuutta\nopitaan kadullakin. Täällä tulee Teidän vanhempienne, opettajienne,\nisänmaanne tahdosta -- huomaa, Jumalan tahdosta -- oppia jotain\nmuuta. Kun tulette tänne, ei vaadita, että Teillä on tietoja, mutta\nsitä vaaditaan, että Te niin kauan kuin olette täällä tahdotte\nhankkia itsellenne tietoja. Ei myöskään vaadita, että te kaikissa\nkohden osaatte oikein käyttäytyä, mutta sitä vaaditaan, että Te\nannatte opettaa itsellenne miten Teidän on käyttäytyminen. Vihdoin ei\nvaadita, että Teidän tulee olla nuhteettomia, mutta sitä vaaditaan,\nettä Te annatte oikaista virheitänne ja itse ahkerasti harrastatte\nedistyäksenne tiedoissa ja hyvissä tavoissa. Te, normaalilyseon\noppilaat, olkaa normaalioppilaita, ei ainoastaan nimeksi vaan\ntositeossa. Te olette normaalioppilaita, jos te olette kuuliaisia\nniitä kohtaan, joilla on käskynvalta Teihin nähden, ja jos olette\ntiedonhaluisia. Harrastakaa sitä päivä päivältä. Silloin _Te_\noikein kiitätte isänmaata tästä talosta. Niin, tämän talon uskon\nminä erittäin Teidän hoitoonne. Pitäkää sitä tavallaan omananne.\nEttehän Te tahdo vahingoittaa tätä kallista omaisuuttanne; ettehän Te\ntahdo ainoallakaan likapilkulla pilata talon puhtautta. Päinvastoin\ntahdotte pitää silmällä, ettei kukaan muukaan tahraa sitä, mikä on\nilonne. Sitä odotan ja toivon Teiltä. Ettekä Te petä luottamustani.\"\n--\n\nMiten hyvin Kihlman viihtyikään uusissa kouluhuoneissa ja rakkaassa\nkoulutyössään, oli hänen mielensä vielä tänä syksynä jotenkin raskas.\nInhimillisesti arvostellen hän oli kykenemätön suorittamaan kaikki\ntakuusitoumuksensa. \"Mutta eihän mitään ole Jumalalle mahdotonta.\"\n-- \"Terveys on syksyllä ollut hyvä\", hän jatkaa Essenille (5/12).\n\"Kumminkin painavat ne taakat, joita minun täytyy yksin kantaa\nsisässäni, toisinaan niin, että tahdon menehtyä. Olen kiitollinen\njokaisesta auringonsäteestä, joka valaisee synkkää polkuani.\" Mutta\njo parin viikon päästä oli ääni muuttunut. Hän oli ostanut Lakomäen\ntalon ja kirjoittaa (18/12) Gaddille: \"En voi kieltää, että tänään\nensi kerran kahdessa vuodessa toivon valo on koittanut. Siitä on\nminun ensi kädessä kiitettävä Sinua, joka olet auttanut minua\n(metsän) arvioimisessa ja edelleen luvannut apuasi. Ilman Sinua olisi\ntoivoni mennyt.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkupuolella vuotta 1881 merkittäköön pari kuolemantapausta.\nHelmikuulla kuoli Kihlmanin lanko, Keuruun rovasti F. H. Bergroth.\nHeidän välinsä ei koskaan ollut erittäin läheinen (intim),\nmutta silti aina hyvä, ja Kihlman pani arvoa vainajan iloiseen\nluonteenlaatuun, joka \"sekin oli lahja\"; vainajan leski Hilda\nBergroth, Angelika Kihlmanin sisar, kuoli puolitoista vuotta\nmyöhemmin elokuulla 1882. Samaan aikaan kuin Bergroth kuoli Fredrik\nCygnaesuskin, \"suuri idealisti\" kirjoittaa Kihlman Essenille, \"ja\nmahtava puhuja, joka toisinaan pystyi vaikuttamaan yleisöön. --\nMahtajat (koryfeerna) katoavat katoamistaan, ja jäljelle jää pelkkiä\narvoisia kansalaisia (!)\"\n\nKotielämä oli tavallista hiljaisempaa, vanhemmat pojat kun olivat\nulkomailla. Parantaakseen terveyttään oli Lorenzo jo syksyllä\nlähtenyt Sweitsiin, ja toukokuulla matkusti Oswald Strassburgiin,\nharjoittaakseen opintoja ja valmistaakseen väitöskirjaa kasvitieteen\nalalla. Äiti se pääasiassa ylläpiti kirjeenvaihtoa poissaolevien\nkanssa, mutta isäkin kirjoitti milloin aika myönsi, ja hänen\nkirjeistään me poimimme piirteitä, jotka kuvaavat kirjoittajaa\nitseään ja oloja. Niin hän esim. (20/5) kirjoittaa Oswaldille:\n\"Minua on sydämestä ilahduttanut, että Sinulla on ollut onni saada\nasua (pastori Koppin) perheessä, joka ei kohtele Sinua vieraana,\nvaan perheen ystävänä. Niinikään olen iloinen siitä, että toiveesi\nopettajaasi nähden ovat täyttyneet. On verraton etu tavata taitava,\nkelpo opettaja. Silloin sujuu työ riemuisasti, vaikka tunteekin\noman vähäpätöisyytensä. Tyydytys, jonka kokee työskennellessään\nsemmoisen henkilön johdolla, on suloisinta mitä elämä tarjoaa. Mutta\nmahdotonta on aina tehdä työtä. Väliin ja varsinkin iltaisin on lepo\ntarpeen, lepo toisten seurassa. Toverielämä antaa kyllä jotain,\nmutta ei kaikkea. Jos sitä vastoin on vapaa pääsy perheeseen, aito\nsaksalaiseen perheeseen, missä rauha ja Gemüthlichkeit vallitsee,\nsilloin on oikein niinkuin olla pitää. Silloin on ilo täydellinen.\nTämän tiedän omasta kokemuksestani.\" --\n\nToukokuun 12 p:nä vietettiin yleisesti maassa Snellmanin juhlaa.\n\"Dagbladilla ei sinä päivänä ollut tilaa rivillekään Snellmanista.\nOnhan sekin kuvaavaa. Minäkin olin juhlassa.\" -- Myöhemmin (2/7)\nKihlman kirjoittaa Snellmanista: \"Hän on sairas ja raihnainen.\nEräänä iltana puolitoista viikkoa sitten kävin hänen luonaan. Oli\nsurkeaa nähdä suurta miestä niin kärtyisenä omassa kodissaan. Hän\npelasi lautapeliä minun kanssani, mutta ei osannut peliä eikä tehnyt\nneuvojeni mukaan, vaan aina päinvastoin ja hävisi tietysti. Mutta\nhän väitti vain, että minulla oli papinonni.\" -- Kihlmanin käynti\nSnellmanin luona tapahtui vajaata kahta viikkoa ennen tämän kuolemaa.\nSnellman kuoli näet heinäkuun 4 p:nä kesäasunnossaan Kirkkonummella.\nKihlman oli hautajaisissa läsnä.\n\nEdellisestä tiedämme, että jälleen puuhattiin uudistuksia\nkoulunalalla. Molemmille pojilleen Kihlman kirjoittaa, että\nkoulukysymys oli ratkaistu senaatissa: latinan kieli oli lykättävä\nylemmälle luokalle. Se merkitsi uuden perustuksen laskemista maan\nsivistykselle, koulun \"täydellistä uudistusta (omgestaltning)\nkalastustentarkastajan (J. A. Malmgren'in) ja kaasuinsinööri (Edvin)\nBergrothin mielipiteiden mukaan (!)\" Kirjoittajan vakaumus on, että\nsiitä oli koituva vahinkoa nousevalle polvelle ja koko maalle, ja\nheti alussa suurta sekaannusta. Ehdotus oli kesäkuun alkupuolella\nlähetettävä Pietariin. Tarkoitus oli, että keisari hyväksyisi\nuudistuksen ennen valtiopäiviä. \"Jos niin tapahtuu\", ennustaa\nKihlman, \"syntyy suuri hälinä maassa, sillä on toimeenpantu muutos,\njota ei kukaan ollut pyytänyt.\"\n\nTämä seikka painoi siinä määrin Kihlmanin mieltä että hän ei tiennyt\nmitä aihetta käsittelisi vuosikertomuksessaan koulun toiminnasta.\n\"Kaikki mitä puhuu kouluasioista on hukkaan heitettyä\", sanoo hän\nOswaldille. Sittemmin hän otti \"tarkastaakseen usein julkilausuttua\nmielipidettä, että maan pedagogit eivät ymmärrä kouluasioita\".\nLukija, joka ei tunne 1870- ja 80-lukujen kouluhistoriaa meillä,\nsaattaisi helposti luulla, että Kihlmanin kirjoitus oli jonkunlainen\nDon Quijoten hyökkäys tuulimyllyjä vastaan, sillä nykyjään on\nvaikea olettaa, että koulunopettajia koskaan tositeossa olisi\nkatsottu kykenemättömiksi arvostelemaan kouluasioita. Mutta\ntodellisesti oli mainittuna aikana sellainen käsitys jotenkin\nyleinen varsinkin vallanpitäjissä. Kuinka se esiintyi parooni von\nKothenissa näyttää m.m. seuraava ote eräästä hänen kirjeestään\n(15/3 1871) ylitarkastaja C. Synnerbergille, joka parast'aikaa oli\ntarkastusmatkalla: \"Etsikää varsinkin semmoisia henkilöitä, joita\nvoidaan suositella oppi- ja myöskin realikoulujen rehtoreiksi,\nkoettakaa istuttaa heihin eloa ja henkeä, ja osoittakaa yleensä,\nettä sentimenttaalinen, pöyhkeä, uudenaikaisesi pedagoginen suunta\n(aera) laulaa joutsenlauluansa ja että Herra Ylitarkastaja on\neforus, joka ei ole riippuvainen pedagogisista yhdistyksistä, vaan\nitse tutkii ja päättää kaikki, mikä koskee sitä alaa, joka on Herra\nYlitarkastajalle määrätty [_V. T. Rosenqvist_, Carl Synnerberg,\ns. 48 (Särtryck ur Sv. Litteraturskpts Förhandlingar o. Uppsatser\n29). -- Kertoman mukaan olisi J. V. Snellmankin kerran, kun Kihlman\n1870-luvun alussa alkoi hänelle puhua kouluasiain surkeudessa,\nvastannut hänelle tuolla paradoksilla: 'eivät koulunopettajat\nkäsitä pedagogiikkaa.' Tämä oli sitä enemmän katkeroittanut toisen\nmieltä, kun hän suuresti kunnioitti Snellmania.].\" Kun taas\nkysymme, miten tämä mielipide pysyi voimassaan Kotheninkin ajan\njälkeen, niin emme erehtyne olettaessamme, että syynä siihen olivat\nkielikysymys ja puoluetaistelut. Koulunopettajat olivat suureksi\nosaksi suomenmielisiä ja heitä pidettiin yleensä sellaisina. Siitä\nseurasi luonnollisesti, että hallitus, joka ylipäätään vastusti\nsuomalaisuutta, ei halunnut kysyä neuvoja pedagogeilta. Ja mukavinta\noli päästä siitä toistamalla lausetta: pedagogit eivät ymmärrä\nkouluasioita! -- Tietysti ei Kihlmanin ollut vaikea osoittaa, että\nmainittu koulunopettajiin kohdistettu syytös oli täydellisesti\ntodistamaton ja vailla todennäköisyyttäkin, ja sen vuoksi hän\npäätti kirjoituksensa pyyntöön, että vanhemmat ja holhoojat, jotka\ntoivoivat, että opettajat rakkaudella kohtelisivat ja ohjaisivat\nheidän lapsiaan ja holhottejaan, omasta puolestaan eivät tekisi\nitseään osallisiksi vieraisiin synteihin \"kuuntelemalla panettelua,\njoka niinkuin mato jäytää koulun elinjuurta\". -- Oswaldille Kihlman\nkirjoitti, että hän varmaankin taas saisi kärsiä tästä kirjoituksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä kirjoitti Kihlman entistä useammin Oswaldille sisältörikkaita\nkirjeitä; Lorenzo palasi heinäkuulla terveenä ja reippaana.\nVeljekset olivat tavanneet toisensa Strassburgissa ja tehneet\nyhteisen kävelyretken Vogesien vuoristoon. Sen johdosta isä\nmuistaen omaa nuoruuttaan kirjoittaa (22/6): \"Sellainen jalkamatka\nvapaassa luonnossa on jotain ihanaa, varsinkin Sinun iässäsi. Mikä\nonni saada huolista vapaana vapaasti määrätä kulkunsa vieraassa\nmaassa, missä kaikki on uutta! Vahinko olisi semmoisissa oloissa\ntuntea koti-ikävää. Ei, koti-ikävä pitää karkoittaa kauas luotaan.\nKoti-ikävä on vaiva, joka estää avoimin silmin huomaamasta, mitä\nvieraassa maassa olisi nähtävänä, nauttimasta ja oppimasta. Ja\nkun sitten tulee kotiin, täytyy katkerasti katua, että on ollut\nulkomailla ruumiillaan ilman että sielu on ollut mukana. Katumus\nkatkeroittaa elämää kotona, samoin kuin koti-ikävä katkeroitti elämää\nulkona, ja siten ei siellä eikä täällä tule tehdyksi mitä pitäisi.\nMiten rakas koti liekään, niin ei se saa häiritä mieltä ja estää\ntoimimasta ja nauttimasta, mitä kulloinkin on tarjona. Koti-ikävä on\ntauti, ja jos se pääsee valtaan, on työkyky ja työhalu mennyt. Toivon\nettä mitä parhaimmin varustaudut tätä tautia vastaan.\"\n\nKesäk. 3 p:nä 1881 sai kreivi Adlerberg eron kenraalikuvernöörin\nvirasta, ja hänen sijaansa nimitettiin kreivi F. Heyden. Edellisestä\nlausuu Kihlman: \"Eihän kreivi Adlerberg ole ollut mikään etevä\nhenkilö, mutta hän on kuitenkin tahtonut hyvää maalle, ja\neräissä tilaisuuksissa on hän valvonut sen oikeutta. Jos häntä\nolisi ystävällisemmin kohdeltu, olisi hän ehkä voinut toimittaa\nenemmän.\" Heyden tuli Helsinkiin 18 p:nä k:lo 11 illalla. Asemalle\nkokoontunut kansa tervehti häntä hurraahuudoilla, kun hän astui\nvaunuihin ajaakseen keisarilliselle palatsille (kreivitär Adlerberg\nei ollut vielä muuttanut kenraalikuvernöörin talosta). Tämän näki\nja kuuli Kihlman, joka samana iltana palasi \"vuositutkinnostaan\"\ns.o. Tampereen yhtiökokouksesta. Joku päivä myöhemmin oli suuri\nvastaanotto, missä Kihlmankin oli läsnä. \"Jokainen esitettiin, ja\njokaista hän kätteli. Hän on lyhyenläntä, 60-vuotias mies, parrakas,\nsuopea ja ystävällinen näöltään, vilkaskatseinen, vaatimaton ja\nsuora. Minuun hän teki hyvän vaikutuksen.\" Noin viikko myöhemmin\npiti kreivi Heydenin käydä Tampereella, ja siitä syystä lähti\nKihlmankin 26 p:nä sinne. \"Maanantaina tuli kenraalikuvernööri\nprokuraattori Sederholmin ja asessori Slöörin seurassa Tampereelle,\nmissä hänet vastaanotti (tehtailija) Nottbeck, joka oli käynyt\nHelsingissä tervehtimässä ja kutsumassa häntä luokseen. Hän\nasui siis Nottbeckilla. K:lo 4 olivat Tampereen kaupunkilaisten\ntoimeenpanemat päivälliset Seurahuoneella. Luonnollisesti olin\nminäkin kaupunkilaisena siellä. Päivälliset kestivät 4 tuntia,\ntarjoilijat kun olivat harvalukuiset. Toht. Blåfield esitti\nkenraalikuvernöörin maljan ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän\n(kk.) oli ilmoittanut toivovansa, ettei mitään puhetta pidettäisi.\nNäyttää siltä, että hän ei rakasta mairittelua eikä komeutta.\nMatkustaa niinkuin muut ihmiset tavallisella junalla. Pöydässä istui\nhän Hämeenlinnan kuvernöörin, Ammondtin, ja kenraali Reibnitzin\nvälissä. Päivällisten jälkeen, joissa tuttavallisuus ja hyvätuulisuus\noli vallinnut, hän kävi Pyynikillä. Seuraavana a.p. tuli hän m.m.\npellavakehräämöön. En luullut hänen tulevan sinne. Olin sen vuoksi\ntavallisessa työpuvussani. Vastaanotin hänet myyntimakasiinissa. Hän\nteki muutamia kysymyksiä -- ja lähti. Käynti kesti ehkä 4 minuuttia.\nVoila tout... Ensimmäinen vaikutelmani vahvistui. Heyden näyttää\nolevan koruton, yksinkertainen mies, joka rakastaa työtä ja jolla\non hyvä huomiokyky. Kaikkialla, missä hän liikkuu, saavuttaa hän\nrakkautta ja häntä tervehditään riemulla (!)\" -- Sangen merkillinen\noli tämä uuden kenraalikuvernöörin ensi vaikutus niin vakavaan ja\ntyynesti arvostelevaan mieheen kuin Kihlman. Selitykseksi sopinee\nhuomauttaa, että Kihlman yleensä oli taipuvainen ajattelemaan hyvää\nihmisistä, niin kauan kuin he eivät olleet osoittaneet ansaitsevansa\ntoista arvostelua. Varsinkin reipas, suora käytös vaikutti aina\nedullisesti häneen, niin myös henkinen etevyys, joka ei lainkaan\naina ole yhtynyt mielen hyvyyteen ja sydämen puhtauteen. Tämä,\nsanoisimmeko, luonteen heikkous Kihlmanissa sai hänet kerran ja\ntoisen ikävyyksiin ja vaikeuksiin (muistettakoon Malmbergiä, v.\nSchantzia ja Lindeqvistiä, josta viimemainitusta enemmän alempana).\nMuutoin teki uusi kenraalikuvernööri moneen muuhunkin kansalaiseen\nyhtä edullisen vaikutuksen. Ja kun ylimysmielinen Adlerberg oli ollut\n\"liberaalien\" suosima, ei ole niinkään outoa, että näöltään niin\nvaatimaton mies kuin Heyden herätti sen ajatuksen, että hän olisi\nkansanvaltaisempi mielipiteiltään ja paremmin oivaltaisi meikäläisiä\noloja. Todellisuudessa saatiin myöhemmin nähdä, että niin ei ollut\nlaita.\n\nTänä kesänä vietti Suomalaisen kirjallisuuden seura\n50-vuotisriemujuhlaansa, ja tapahtui se uudessa normaalikoulun\nhuoneustossa. Talon isäntänä otti Kihlman osaa juhlan viettoon, ja\noli m.m. saapuvilla päivällisissä Kaivohuoneella 30 p:nä kesäk. --\nHän oli silloin sangen iloinen mieleltään, kirjoittaa hän Oswaldille.\nEdellisenä iltana oli hän Gaddilta saanut hyviä uutisia Lakomäeltä,\nettä nimittäin 26,000 tukkia oli uimassa merta kohti! Hän ei enää\nepäillyt vapautumisensa mahdollisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiopäivät olivat jälleen tulossa ja Kihlman antaa Oswaldille\ntietoja valmisteluista. \"Porvoon hiippakunnan koulunopettajat\njakaantuvat\", kirjoittaa hän (30/9), \"Koskisen ja minun toiselta\npuolen ja toht. (Gabriel) Laguksen ja Strömborgin välillä toiselta\npuolen. Koskisen ja minun asiani ovat huononneet v:sta 1876.\"\nVaalin tulos oli sen vuoksi epävarma (mutta päättyi kuitenkin niin,\nettä Kihlman ja Yrjö Koskinen tulivat valituiksi). Kihlman itse\noli menettänyt useita ääniä omassa koulussaankin. \"Olen itsekseni\nkysynyt, mikä lienee syynä? Ollaanko sitä mieltä, että minä viime\nvaltiopäivillä huonosti valvoin koulun etua? En luule sitä.\nMutta minua pidetään fennomaanina, taikka oikeammin liittyneenä\nsuomalaiseen puolueeseen, etten voi esiintyä sitä vastaan, jos\ntahtoisinkin. Mutta siinä tehdään minulle vääryyttä. Näytinhän viime\nvaltiopäivillä, että asevelvollisuusasiassa voin vastustaa Koskista.\n-- Kielikysymys luullakseni on ollut määräävänä tässä vaalissa nyt\nenemmän kuin koskaan.\" Samoin oli laita mitä tulee pääkaupungin\nedustajain vaaliin. Ignatiusta ei valittu, vaikka hän oli maamme\ntietorikkaimpia kansalaisia -- hän oli liian suomenmielinen.\nViikinkien ehdokkaat valittiin, mutta ne, joita Dagblad erittäin\nsuositteli, jäivät valitsematta. Dagblad kärsi siis täydellisen\ntappion. -- \"Ei tule olemaan hauskaa olla näillä valtiopäivillä.\"\n\nErään opettajan sairauden tähden oli Kihlmanin täytynyt tänä\nsyyslukukautena opettaa uskontoa kuudella luokalla. Niin kertoo\nhän kirjeessä Oswaldille (19/12). \"Mutta työ koulussa ei ole ollut\nvahingoksi\", jatkaa hän, \"päinvastoin. Minun on hyvä olla nuorison\nkeskellä, jota rakastan, ja ilomielin minä esiinnyn opettajana.\nMinä uskon, että toimintani nuorten kesken ei ole kokonaan turha.\nAinakin voin minä ehkäistä kaikenlaista pahaa. Kunpa vain voisin\nolla yhtä tyytyväinen opettajistoon nähden! Ei ole olemassa,\nniinkuin pitäisi, yksi henki ja yksi sielu opettajakunnassa, enkä\nnäe mitään mahdollisuutta aikaansaada muuta kuin ulkonaista sopua.\nEroavaisuus ilmaantuu uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa\nmielipiteissä, jopa pedagogisellakin alalla. Lisäksi tulee\nhenkilökohtaista vastenmielisyyttä. Kuinka ovat nämä eroavaisuudet\nvoitettavissa? Sitä mietiskelen, mutta turhaan. Ja kumminkin olisi\nylen tärkeää, että oppilaitoksen opettajat toimisivat yhdessä, yhtenä\nmiehenä. Mitä enemmän hajaannus kasvaa, sitä enemmän on oppilaitos\njuureltaan turmeltunut. Lukukauden aikana ei kuitenkaan mikään kina\nole häirinnyt opettajien keskinäistä sopua. Ollaan varovaisia, mutta\nvarovaisuus, joka on välttämätön, todistaa sisällisen eroavaisuuden\nolemassa-oloa.\"\n\n\"Kansallisten puolueiden taistelulla on luonnollisesti osansa tässä\nepäkohdassa, ja tämä taistelu näyttää tulevan yhä leppymättömämmäksi.\nKatkeruus ja epäluottamus kasvaa kummallakin puolella. Niin esim.\nkun opettajat torstaina (15/12) olivat kokoontuneet minun luokseni\npäivällisille, lausuin minä m.m., että me nyt olimme joutuneet niin\npitkälle, että kyseessä oli venäjänkielen ottaminen perustavaksi\nkieleksi oppikouluissamme, että me kenties viikon kuluessa saamme\nPietarista ilmoituksen siitä; että koulu ei ole syypää siihen, koska\nkoulunopettajat yleisessä kokouksessa ja kouluylihallituskin olivat\nvastustaneet koulun uudistusta, vaan että ne miehet, jotka huolimatta\nkoulun vastustuksesta kiihkeästi olivat vaatineet uudistusta, ne\nmiehet olivat tahtomattaan syypäät onnettomuuteen, joka oli tulossa.\nNiin minä. Eräs opettaja, Martin Wegelius, ilmoitti minulle silloin\njäljestäpäin, että olin erehtynyt. Asia oli nimittäin muka niin,\nettä kreivi Heyden, ennenkuin hän lähetti ehdotuksen Pietariin, oli\nkutsunut Y(rjö) K(oskisen) luokseen ja kysynyt hänen mielipidettään.\nSilloin oli Y. K. ehdollisesti hyväksynyt ehdotuksen, nimittäin\nsillä ehdolla, että hän, Ignatius ja kenraali Järnefelt, tulisivat\nsenaattoreiksi. Ensiksi ei Wegelius ollut tahtonut uskoa sitä, mutta\nlopulta hän oli tullut vakuutetuksi. -- Sinä uskot siis nyt, sanoin\nminä, sellaista? -- Niin kyllä. -- Minä kerron tämän todistuksena\nsiitä, miten puolueviha voi sokaista ihmisiä. Uskotaan kaikkea,\njopa mahdottomintakin henkilöstä, joka on toisella valtiollisella\nkannalla.\"\n\n\"Ei koskaan ole pingoitus puolueiden välillä Suomessa ollut suurempi.\nJa näissä oloissa on säätykokous alkava. Jos nyt koulukysymys\nratkaistaisiin uudistavaan suuntaan, joko toisin taikka toisin, niin\nodotan pelottavia taisteluita. Mutta jos koulu saa olla rauhassa ja\nainoastaan muutamia suomalaisia kouluja perustetaan, niin voivat\nasiat kehittyä rauhallisemmin. Ja minulla on aihetta toivoa, että\ntällä kertaa ei mitään uudistusta panna toimeen. Toivon niin.\nMuutamissa päivissä saadaan kai varmuus tässä asiassa, joka nyt\nuseita vuosia Damokleen miekkana on uhannut koulun päätä.\"\n\nAsia menikin Kihlmanin toivon mukaan. Sen hän kertoo kirjeessä\n(21/12) Ekströmille: \"Päivän suuri uutinen on, että keisari ei\nole vahvistanut senaatin ehdotusta oppikoulujen uudistuksesta,\neikä myöskään ehdotusta tehdä venäjänkieli perustavaksi kieleksi\nlatinan sijasta. Tämä jälkimmäinen ehdotus olisi voitu hyväksyä,\nkun latina senaatin ehdotuksen mukaan oli lykättävä ylemmälle\n(framskjutas). Jos tämä olisi tapahtunut, ja kuinka lähellä sitä\noltiinkaan, mitä arvaamattomia seurauksia olisikaan siitä johtunut!\nKuinka olisimmekaan jääneet takapajulle opinnoissamme ja kuinka\nolisikaan sellainen muutos saanut maan kuohuksiin! Ja kenen syy,\njollei niiden, jotka uudistushalussaan ovat ummistaneet silmänsä\nidästä päin uhkaavalle vaaralle. Voidaan olla eri mieltä koulun\njärjestämiseen nähden, mutta meidän oloissamme ei pitäisi koskaan\nunohtaa, että meidän ennen kaikkea täytyy olla vanhoillisia. Vanha,\njosta suurin osa maan asukkaita vakaumuksesta pitää kiinni, on\nsitäpaitsi pitkän traditsionin pyhittämä. Mutta jos tahdotaan uutta,\njonka soveliaisuudesta ainoastaan joku osa on vakuutettu, niin on\nolemassa kolmas, joka lausuu: no niin, te tahdotte uutta, olkaa hyvä,\nsaatte venäjän. Ettei tämä nyt ole tapahtunut, että vaarallinen\nhetki on mennyt ohi, siitä iloitsen sydämestäni, ja iloni on sitä\nsuurempi, kun vakaumukseni mukaan koulu nykyjään toimii hyvin eikä\nkaipaa mitään perusteellista, vaan ainoastaan osittaista muutosta.\nMuistaakseni on Veli niitä, joista latinan lukeminen koulussa on\ntarpeetonta ja hyödytöntä. Se mielipide on nyt tullut muotiin,\nja koska suuri joukko kannattaa sitä, niin sovellutettakoon sitä\nkoetteeksi. Semmoinen sovellutus voi meidänkin maassa tapahtua\nn.s. realilyseoissa. Odotettakoon, kunnes nähdään, mitä tuloksia\nlatinan hylkääminen tuottaa. Mutta vaikka tulokset olisivatkin\ntyydyttäviä, niin olisi toisellekin mielipiteelle annettava oikeutta,\nvarsinkin kun vanha kokemus todistaa, että latinan lukeminen ei tee\n(ketään) kykenemättömäksi valtion ja kirkon eri tehtäviin. Kuinka\nmonta taistelua vältettäisiinkään, jos toistenkin mielipiteitä\nkunnioitettaisiin ja jos tahdottaisiin sallia vastakkaistenkin\nmielipiteiden elää elämäänsä. Siinä on onnettomuus, että kaikki on\nmuutettava sen mielipiteen mukaan, joka kulloinkin on vallassa. --\nSuo anteeksi, Veli, että näin vuodatan sydämeni in pedagogicis &\npoliticis. Mutta olen tottunut niin tekemään Veljelle, ja sydän on\ntänä iltana tavallista iloisempi ja sen vuoksi puhelias.\" --\n\nPaitsi mainittua oli Kihlmanilla muitakin aiheita tyytyväisyyteen.\nProfessorit O. Donner ja Jaakko Forsman, jotka suomenmielisten\nehdokkaina yliopistossa olivat joutuneet alakynteen C. G. Estlanderin\nja J. W. Runebergin rinnalla, olivat kuitenkin molemmat tulleet\nvalituiksi: edellinen Turun hiippakunnan koulunopettajain,\njälkimmäinen Kuopion hiippakunnan pappien edustajaksi. -- Ennen\nmainittu johtomiesten vaihto Tampereen tehtaissa oli osoittautunut\nedulliseksi. Tuotanto oli kasvanut ja samoin myynti. Rahoja oli\ntullut yllin kyllin. Lorenzo, niinkuin edellisinä syksyinä ja taas\nmyöhemminkin Oswald, oli menestyksellä avustanut pellavia ostettaessa\n(s.o. 1,200 mk:n palkkiosta toiminut kassöörinä ostomatkoilla,\nmikä oli vastuunalaista ja vaarallistakin syrjäisillä seuduilla).\nKihlmanilla oli siten ollut rauhallinen syksy liikeasioihin nähden.\n-- Tämän kaiken hän viimemainitussa kirjeessään kertoo Oswaldille.\nErityisenä uutisena isä vihdoin kirjoittaa, että Helsingissä\noli ukko (kauppaneuvos) H. Borgströmin aloitteesta perustettu\npuutarhayhdistys ja että hän oli ottanut yhden osakkeen yrityksestä\njoululahjaksi pojalleen. \"Yhdistykseen kuuluu myöskin Mossberg\n(prof. S. O. Lindberg). À propos Mossberg: olet kai kuullut, että\nhän on tullut 'Jeesuksen Kristuksen ritarikunnan jäseneksi'.\nMikä kohtalon leikki! Jeesuksen Kristuksen ritarimerkki, ja se\nripustetaan Mossbergin rintaan!\" [Kasvitieteen prof. S. O. Lindberg,\nsyntyjään ruotsinmaalainen, oli kuuluisa sammalien tuntija, ja\nsiitä johtui hänen liikanimensä Mossberg. Hän oli tunnettu mainiona\nn.s. Göteporin vitsien tekijänä ja kiroilijana. Tämä kai oli syynä\nsiihen yllätykseen, jonka Kihlmanissa herätti tieto, että Portugalin\nhallitus oli antanut hänelle harvinaisen kunniamerkin tunnustukseksi\nL:n suorittamasta työstä sikäläisten sammalkokoelmien hyväksi.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammik. 19 p:nä 1882 alkoivat valtiopäivät, joilla kielipuolueet\njäykemmin kuin koskaan ennen olivat vastatusten. Kihlmanin kannan\ntunnemme ennestään, joten ei ole syytä oudoksua, että hän kertoo\ntammikuulla Koskisen, Reinin, Ignatiuksen, E. G. Palménin ja F.\nW. Hjeltin kanssa pitäneensä valmistavia neuvotteluja. Luultavaa\non että näissä neuvotteluissa m.m. päätettiin, että tästä lähtien\nsuomenkieltä oli mahdollisuuden mukaan käytettävä keskusteluissa.\nAinakin mainitsee Kihlman, että pappissäädyssä muutos siihen\nsuuntaan tapahtui. \"Y(rjö) K(oskinen) puhuu aina suomea, mutta sitä\npaitsi moni muu, niinkuin Stenbäck, Rosengren, Grönberg, (J. A.)\nLindelöf, Geitlin y.m. Kielikysymyksestä ei enää taistella: se on\nsäädyssä ratkaistu.\" Ruotsinmielisiä siellä tuskin olikaan muita\nkuin Estlander, Runeberg ja rovasti O. M. Nordström. -- Puhemiehenä\noli Porvoon piispa, A. J. Hornborg, kun Bergenheim korkean ikänsä\nvuoksi oli kieltäytynyt. Avauspäivänä tekaistiin arvoitus: Nordström\non säädyssä vanhin, Runeberg nuorin, Schroderus kaunein, kuka on\njärkevin?\n\nYhdessä J. G. Geitlinin kanssa esitti Kihlman anomusehdotuksen\nvenäjänkielen opetuksen lykkäämisestä 5:nteen luokkaan. Yleinen\nvalitusvaliokunta ei kuitenkaan ennättänyt käsitellä kysymystä.\n\nEnsimmäisen kinastuksen synnystä kertoo Kihlman Oswaldille:\n\"Pappissäädyssä on Hjelt ehdottanut, että Säädyt tahtoisivat\nkeisarille osoittamassaan adressissa julkilausua alamaisen\nkiitollisuutensa armollisesta valtaistuinpuheesta, missä keisari\nlupaa astua isävainajansa jälkiä, myöntää säädyille esitysoikeuden\nsekä ilmoittaa aikomuksensa olevan kokoonkutsua säädyt jo kolmen\nvuoden päästä. Jos milloinkaan, on semmoinen adressi nyt paikallaan,\nkun jokaisen isänmaanystävän täytyy sydämestään iloita lukiessaan\nmainittua puhetta, joka sanoissa ja toimessa ilmaisee niin suurta\nsuosiollisuutta. Kumminkin näyttää ehdotus synnyttäneen levottomuutta\nliberaalisessa puolueessa, joka aikoo esittää anomuksen muistopatsaan\npystyttämisestä Aleksanteri II:selle. Kokonainen kuukausi meni,\nennenkuin saatiin toimeen adressi, missä ei ainoastaan esitetty\nalamaisia kiitoksia, vaan myöskin pyydettiin lupaa muistopatsaan\npystyttämiseen. Aateli ja varsinkin porvarissääty on kaikin keinoin\njuonitellut niin yksinkertaista ja luonnollista asiaa vastaan kuin\nse on, että onnitellaan ruhtinasta, joka vast'ikään on noussut\nvaltaistuimelle. Adressissa ollaan näkevinään jonkinlaista matelua\n(kryperi) t. m. s.\"\n\nSamalle Kihlman kirjoittaa edelleen: \"Prof. Reinin anomusehdotus H.\nM:ttinsa suomalaisten neuvonantajien suuremmasta vastuunalaisuudesta\nhyljättiin aatelissa. Vielä semmoinen voitto liberaaleille, ja ne\novat hukassa. Meidän säädyssämme on C. G. E(stlander) enemmän kuin\nkerran joutunut kiinni salaisista ajatuksista (latenta meningar),\njotka hän kaikessa hiljaisuudessa on kätkenyt anomuksiinsa, ja on\nsen kautta menettänyt säädyn luottamuksen. Runebergiin sitä vastoin\nluotetaan paljon enemmän, ja Runeberg on todellisesti esiintynyt\nkyvykkäämmin kuin oli voitu odottaa. Runeberg ja minä olemme\njoutuneet taisteluun juutalaiskysymyksestä, jossa minä olin ankarasti\nrajoittava (strängt inskränkande). Kansalaisoikeuksien myöntäminen\njuutalaisille Suomessa olisi, luullakseni, suureksi vahingoksi\nkansallemme, ja minä olen kutsuttu valvomaan Suomen kansan enkä\njuutalaisten parasta. Mitä kokemuksia juutalaisista on Elsassissa,\nsiitä voinee pastori Kopp sanoa jotain.\" --\n\nKoska H. Dagblad aikoinaan selitti, että Reinin anomus hylättiin\nkostoksi siitä, ettei ruotsinmielisten anomuksia pappissäädyssä\noltu hyväksytty, on syytä vähän lisätä kirjeotteen selvittämiseksi.\nKihlman näet viittaa kahteen anomukseen, joita pappissääty ei\nlähettänyt valiokuntaan ja joiden arvostelemiseen hän itsekin\notti osaa. Toinen anomus oli Estlanderin teollisuuskoulujen\nperustamisesta. Kihlman, joka esiintyi ensiksi, sanoi lämpimästi\nkannattavansa anomuksen tarkoitusta -- olipa hän itsekin esittänyt\nsamansuuntaisen anomuksen edellisillä valtiopäivillä -- mutta\nhuomautti eräistä lauseista perusteluissa, joita hän ei voinut\nhyväksyä. Siten oli anoja sanonut: \"Odottamaton ratkaisu, joka,\nhuolimatta kotimaisten viranomaisten kaikista harrastuksista\ntyydyttää säätyjen toivomuksia, on tullut kouluasiain osaksi, ja\njonka kautta se on palautettu siihen asemaan, mihin säätykokous 4\nvuotta sitten jätti sen, on ryöstänyt myöskin teollisuuskoululta\ntoivon saada perustan, mille rakentaa.\" Kihlman puolestaan todisti,\netteivät säädyt 1877 lainkaan toivoneet semmoista perusteellista\nkoululaitoksen uudistusta, joka sittemmin oli kyseessä ollut.\nPäinvastoin. \"Säädyt 1877 pitivät onnettomuutena, mitä kotimaiset\nviranomaiset ovat pitäneet onnena. Sellaiset erilaiset käsitykset\nsiitä, mitä kouluun nähden tulisi tehdä taikka olla tekemättä, ovat\nmielestäni aivan vastakkaisia. Niin on H. M. keisarikin ymmärtänyt\nasian, ja hän on selittänyt, että se ei ollut sopusoinnussa säätyjen\ntoivomuksen kanssa, ja sitävastoin käskenyt laatia uuden ehdotuksen\nsäätyjen toivomusten mukaan. Sanoa nyt näissä oloissa, että\nviranomaiset ovat harrastaneet säätyjen toivomusten tyydyttämistä,\nnäyttää minusta selittämättömältä; samalla hetkellä kuin H.\nM:ttinsa on selittänyt, että jotakin ei ole tehty, sanoa että se\nkuitenkin on tehty, tuntuu minusta sopimattomalta ja niin sitä\nenemmän, kun mainittu väite ei ole yhtäpitävä todellisuuden kanssa.\"\nEdelleen huomautti puhuja, että anoja ei ollut maininnut sanaakaan\nteollisuuskoulujen kielestä, vaikka säädyt 1877 olivat anoneet kahta\nruotsalaista ja kahta suomalaista ja eräs komitea v:lta 1874 kahta\nruotsalaista ja yhtä suomalaista. Anojan \"laiminlyönti on minusta\nnäyttänyt ajatukselta\". Kolmas muistutus tarkoitti sitä, että anoja\nsanoi teollisuuskoulun kouluasian ratkaisun kautta menettäneen\n'perustan, mille rakentaa', vaikka realikouluja ennen oli pidetty\nriittävänä perustana teollisuuskouluille. Tästä ilmeni siis, että\nteollisuuskoulujenkin toimeentulo oli asetettu yhteyteen oppikoulujen\nuudistuksen kanssa. Puhuja jätti säädyn ratkaistavaksi, voitaisiinko\nhänen muistutuksiaan pitää niin tärkeinä, että niiden tulisi seurata\nanomusta valiokuntaan. Esittämällä näitä \"salaisia ajatuksia\"\nEstlanderin perusteluista Kihlman ei siis tarkoittanut vastustaa\nanomuksen lähettämistä valiokuntaan, mutta muut puhujat arvostelivat\nniitä ankarammin. He luulivat näkevänsä Estlanderin perusteluissa\ntarkoituksen saada uudestaan henkiin viritetyksi keisarin vast'ikään\nhylkäämä ehdotus 3-luokkaisesta poikakoulusta, jota varten\nlatinankielen opetus oli tahdottu lykätä 4:nteen luokkaan, ja\nlopputulos oli, että anomusehdotus 19 äänellä 12 vastaan hylättiin.\n\nToinen anomusehdotus, johon Kihlman kirjeessään viittasi, oli\nEstlanderin ja Runebergin yhteinen kansalaisoikeuksien myöntämisestä\nmaassa syntyneille juutalaisille. Sääty hylkäsi tämänkin anomuksen\n26 äänellä 6 vastaan. Pitkässä keskustelussa esiintyi Kihlmankin\nosoittaakseen, että anojain päämotiivit: maalle odotettava hyöty\nja humaniteetin käsky eivät olleet päteviä, huomauttaen lopuksi,\nettä heidän ja vastustajien mielipiteiden eroavaisuus oli vain\nasteellinen. Anojatkin myönsivät näet, että oli oltava varovaisia\njuutalaisten maahanmuuttoon nähden; vastustajat olivat siis\nainoastaan heitä varovaisemmat. -- Yleensä näyttää Kihlmanin käsitys\njuutalaiskysymyksestä v:lta 1872 siinä muuttuneen, että hän ei enää,\nniinkuin silloin, arvostellut asiaa yleisen oikeuden, vaan enemmän\nkäytännöllisyyden kannalta.\n\nMuutoin ei Kihlman näillä valtiopäivillä, miten ahkerasti ja\ntaitavasti hän ottikaan osaa asioiden käsittelyyn, missään\nkysymyksessä esiintynyt erikoisemmin huomattavasti. Säätykokous\noli merkillinen sen kiivauden johdosta, millä puolueet taistelivat\nkeskenään; mutta siihen nähden oli Kihlmanilla varma kantansa.\nTahtomatta koskaan esiintymisellään enentää kiihkoa, hän pysyi\nyhtä lujana suomalaisia kouluja puolustaessaan kuin vastustaessaan\nkoululaitoksen uudistamista vanhoja perustuksia mullistavaan\nsuuntaan. -- Esimerkkinä siitä, miten puoluehenki 1882 määräsi eri\nsäätyjen päätökset, mainittakoon että anomusehdotus suomalaisen\nnormaalilyseon takaisin siirtämisestä Helsinkiin luonnollisesti\nsaavutti pappis- ja talonpoikaissäädyn kannatuksen, jota vastoin\ntoiset, ruotsinmieliset säädyt, eivät tahtoneet korjata parooni von\nKothenin väkivaltaista toimenpidettä muuttaa lyseon Hämeenlinnaan,\nvaikka se aikanaan oli ollut vastoin sekä säätyjen että hallituksen\ntahtoa. Vasta seuraavilla valtiopäivillä syntyi yhteinen anomus siitä\nasiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiopäivät päättyivät 7 p:nä kesäk., ja jo seuraavana oli\nKihlman omaistensa luona Rulluddissa. Kuitenkin tuli kesä sangen\nlevottomaksi. Sen vaikuttivat valtiopäivien jälkitoimet, liikepuuhat\nja niiden aiheuttamat matkat sekä kaksi erityistä matkustusta, toinen\nTurkuun, koulunopettajain eläkekassan tarkastusta varten, toinen\nMoskovaan. Venäjän vanhassa pääkaupungissa oli tänä vuonna taide- ja\nteollisuusnäyttely, missä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus\nOY:kin oli pannut näytteille erinäisiä kokoelmia tuotteistaan,\nja Kihlmanin teki mieli itse nähdä, miten ne pitivät puoltansa\nkilpailussa.\n\nMenomatkalla ollessaan Kihlman kirjoitti (5/7) Pietarista, että\nkaikki oli hyvin, paitsi että hän oli unohtanut passinsa Helsinkiin.\nKumminkin toimitti hänelle uuden passin pankinjohtaja Neiglick,\njoka myöskin näytti hänelle Pietaria. \"Miten Helsinki kuitenkin\non pieni verrattuna Pietariin!\" Tuskallista oli hänestä, ettei\nvoinut puhua ihmisten kanssa. -- Moskovassa otti hänet vastaan\nisännöitsijä Lundström Tampereelta ja vei hänet lähellä näyttelyä ja\nulkopuolella kaupunkia olevaan ruotsalaiseen hotellintapaiseen. Kovin\nväsyttävää oli Kihlmanista käydä näyttelyssä, mutta uskomattoman\npaljon oli siellä nähtävää ja opittavaa. Suuresti häntä hämmästytti\nihmispaljous ja mahtava liike. Erityisesti kiinnitti hänen mieltään\ntaidenäyttelykin. \"Siellä on tauluja, joita ei väsy katselemasta.\"\n-- \"Meille on palkinnoksi ehdotettu: Venäläinen kotka. Saa nähdä\nlähteekö se?\" (Kyllä se todella lähti.) -- \"Nyt juuri ajaa taas 3\ntäyttä dilisansia akkunani ohi. Kas tuossa tuli 4:jäs ja 6 isikkaa ja\n5 talonpoikaisrattaat. Niin loppumattomasti. Toista on täällä elämä\nkuin Rulluddilla. Niin, täällä on suuri maailma ja sen meluava elämä.\nOnnellista en, että voi olla tyytyväinen, vaikkei omista mitään\nsen loistosta. Ja, rakas Hilda, minkälaisia hevosia! Täällä saisit\nnauttia niiden näöstä; useat ovat erinomaisen kauniita.\" [Rouva\nKihlman kuuluu kovasti pitäneen hevosista ja olleen ihastuksissaan,\nkun sai ajaa hyvillä hevosilla.] -- Sunnuntaipäivän aikoivat Kihlman\nja Lundström käyttää katsellakseen kaupunkia. Kenraali Skobeleff oli\njuuri kuollut keskellä monipäiväistä hurjistelua. --\n\nKihlman palasi matkaltaan terveenä samoin kuin Oswaldkin, joka\ntuli kotiin kesän lopulla, oltuaan toista vuotta ulkomailla.\nJo sitä ennen oli hän voinut isälleen ilmoittaa, että hänen\nväitöskirjansa oli valmis, mikä tälle tuotti suurta iloa. Väittely\ntapahtui kuitenkin vasta kevätlukukaudella 1883, jolloin tekijä\nmyöskin tuli lisensiaatiksi. Kihlmanilta itseltään kului lukuvuosi\n1882-83 ilman merkillisiä tapahtumia. Kumminkaan ei vuosi ollut\nonnellisiin luettava. Elokuun lopulla näet rouva Kihlman vielä\nollessaan Rulluddissa äkkiä ja vaarallisesti sairastui, niin että\nhän vuoteessaan makaavana oli tuotava kaupunkiin eikä koko talvena\nkyennyt nousemaan. Ajoittain odotettiin vain kuolemaa, kunnes\nkevätpuolella huomattiin parantumisen oireita, ja kesällä 1883\nterveys palasi tulematta sentään koskaan entiselleen.\n\nEttä kokonaiselta talvikaudelta on tuskin mitään kerrottavana\nKihlmanin elämästä, johtuu siitä, että hänen kirjeenvaihtonsa\nentiseen verrattuna oli suuresti supistunut. Ensiksikin olivat\nlähimmät ystävät kuolleet ja toiseksi antoi joka päivä hänelle niin\npaljon puuhaa, että hänellä ei koskaan ollut \"aikaa.\" Iltaisin hän\ntaasen, väsynyt kun oli, mieluimmin meni levolle.\n\nKesällä 1883 kävi Kihlman Lorenzon seurassa pitkän ajan päästä\njälleen Pohjanmaalla. Kirjeestä, missä hän kiittää rouva Forsgårdia\nvieraanvaraisuudesta, näemme että hän m.m. vieraili entisillä\nkotipaikoillaan. \"Kruununkylä on minulle muistojen seutu\", lausuu\nhän siinä. \"Joka askeleella kohtaa minua muistoja, muistoja\najalta, jolloin nuorena aloitin elämäntoimintani perheen isänä ja\nkirkon palvelijana. Hyvältä tuntuu voida hyvällä omallatunnolla\ntarkoituksiini nähden katsella taapäin nuoruuden aikaan. Mutta\ntuntuu surulliseltakin, että huomaa niin vähän jälkiä toiminnassaan,\nkun kolmannes vuosisataa on kulunut. Näen muutamia istuttamiani\nkoivuja Härbärgellä. Mutta koetinhan minä istuttaa muutakin, ja\nkyllä kai siitä on olemassa joku kasvu, vaikka asian laita on\nsemmoinen, että sellaiset kasvit eivät ole ihmissilmän nähtävissä.\"\n-- Pietarsaaressa oli Kihlmanilla vielä myllyliike. Waldemar\nSchauman oli isännöitsijänä hoitanut sitä, mutta kun hän nyt oli\nasettunut Vaasaan, sopi Kihlman kapteeni G. Serlachiuksen kanssa,\nettä tämä rupeaisi isännöitsijäksi. Vaasassa oli jo 1877 (sittemmin\nkauppaneuvos) Axel Schauman (25,000 mk:sta) ostanut Kihlmanin talon\n[Kirjojen mukaan oli se maksanut Kihlmanille 2,136:50 hop. ruplaa\n(tontti 185:50, Hjertmanin vanha talo 537:-, rakennuskustannukset\n1,414:--). Vert. I.]; mutta Molnträskin tiluksia hoiti Ollus niminen\nvouti, joka oli luvannut suorittaa 500 mk vuokraa vuodessa, mutta\ntodellisesti ei maksanut mitään. Kun isäntä kävi Molnträskillä, oli\nlampi, jolla hänen isänsä oli kalastanut, kuivattu, ja aaltojen\nsijasta hän näki heinäsuovia. Ollus oli ennen aikonut ostaa tilukset\n6000 mk:sta, ja nyt Kihlman lupasi antaa kaikki 3000:sta. Mutta\nsittenkin jäi kauppa tekemättä. Ollus näet ei ollut toimelias\neikä edes rehellinen. Kevätpuolella 1884 hän kaupunginmatkalla\ntapaturmaisesti kuoli, ja kun vähän sen jälkeen tulipalo oli\nhävittänyt Molnträskin asuinrakennuksen, saatiin tietää, että\nvouti oli ilman lupaa myynyt tiluksia (!). Kihlmanilla oli sitten\nrettelöitä lesken kanssa, vaikka hän osoittautuikin erittäin\nmyöntyväiseksi häntä kohtaan. Kun tilukset y.m. omaisuus vihdoin\nmyytiin huutokaupalla, supistui tulos mitättömän vähäiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli 1883 hyvä vuosi.\nVoitto edelliseltä vuodelta oli 551,900 mk, josta puuhiomo oli\ntuottanut 245,600. Osinkona jaettiin 8 %. \"Olen erittäin iloinen,\nettä yhtiö on tullut siihen asemaan, että se voi antaa osakkailleen\nkunnollisen osingon\", kirjoitti Kihlman (19/6) Hallonbladille\nSortavalaan.\n\nMutta äkkiä muuttui ilo huoleksi. Keskiviikkona 5 p:nä syysk.\nk:lo l/2 8 illalla, kun päivän työ oli päättynyt, pääsi valkea\nirti höyrypannu- ja vyyhdintähuoneissa, ja tulipalo syntyi, joka\nsaatiin rajoitetuksi vasta k:lo 4 aamulla, sen jälkeen kuin suurin\nosa komeaa tehdasta koneineen kaikkineen oli hävinnyt. Ajan\nsanomalehtien mukaan voisimme kuvata järkyttävää näytelmää, jota\nei ainoastaan kaupunkilaiset vaan myös markkinoille kokoontunut\nmaalaiskansa kauhistuen katseli. Mutta mieluummin annamme tulipalosta\nsen tyynemmän ja valaisevamman kertomuksen, jonka Kihlman (23/9)\nkirjoitti Ekströmille:\n\n\"Sanomista on pääasia jo tunnettu. Suurempi osa pellavatehdasta,\nnimittäin suuren rakennuksen 3 ylintä kerrosta ja koko\nvalkaisu-sivurakennus sekä näissä kerroksissa olleet koneet ovat\nhävinneet. Pelastetut ovat sitä vastoin: päärakennuksen molemmat\nalemmat kerrokset, missä häkilöiminen ja etukehräys tapahtuu,\nkaasuhuone, hiomo, saha, konetehdas ja muut rakennukset paitsi yhtä\nhiilihuonetta. Samoin on myöskin suurempi osa lankavarastoa ja koko\nkangasvarasto pelastunut. Kaikki tuhoutui muutamassa tunnissa.\nMiten suuri hävitys olikin, olisi se kuitenkin voinut olla paljon\nsuurempi. Erittäin tärkeää yhtiölle on hiomon ja konetehtaan\npelastus -- siitä voi olla paljon hyötyä. Sammutettaessa toimittiin\ntarmokkaasti, ja Nottbeck-naapurilta saatiin hyvää ja voimakasta\napua. Tulipalon syy on selittämätön; valkeaa ei oltu kuukausiin\nkäytetty vyyhdintähuoneessa, missä se ensin huomattiin. Suurta\npumppulaitostamme, jolla olisimme voineet hallita tulta 5:nnessäkin\nkerroksessa, ei voitu käyttää syystä, että tulipalo alkoi aivan\npumpun lähellä, niin ettei savun tähden voitu päästä sinne edes tulen\nilmestyessä. Vaikka minä paikalla olen toimeenpannut mitä tarkimpia\ntutkimuksia, en kuitenkaan ole saanut minkäänlaista johtoa järkevään\nselitykseen onnettomuuden syystä. -- Palovakuutusta saatiin 1,355,000\nmk, josta 100,000 varaston likaantumisesta.\"\n\n\"Johtokunta on kuuluttanut ylimääräisen yhtiökokouksen lokakuun\n23 p:ksi. -- Mutta koska johtokunta ei voi niin kauan istua\nkädet ristissä, vaan pikaiset toimet ovat tarpeen, kutsuttiin\ntäkäläiset osakkaat kokoukseen viime sunnuntaina, ja olivat\nkaikki sitä mieltä, että johtokunnan tuli ryhtyä kaikkiin toimiin\nsaadakseen tehtaan käymään niin pian kuin mahdollista. Siten\nkatsottiin tarkoituksenmukaiseksi, että vuoden pellavasato samoin\nkuin ennenkin ostettaisiin sekä että heti tilattaisiin muutamia\nkoneita, joten kävisi mahdolliseksi jo ensi talvena saada käyntiin\nne 66 kangaspuuta, jotka meillä vielä on. Kuusi keväällä tilattua\nkehruukonetta on matkalla Englannista. Varsinkin koettaa johtokunta\nsaada suuren rakennuksen katon alle ennen talven tuloa. Muuria ei\ntarvitse repiä, ja senvuoksi alettiin jo lauantaina asettaa parruja\n3:nteen kerrokseen. Koneinsinööri nimeltä Felber Englannista tulee\ntänne jonkun päivän päästä, ja hän tekee suunnitelman, miten eri\nosastot voitaisiin uudella, mukavammalla tavalla järjestää, sekä\nantaa neuvoja koneiden valitsemisessa y.m. Työtä edistetään kaikella\ntarmolla.\"\n\n\"Edellisestä näet, ettei onnettomuus ole masentanut rohkeuttamme.\nMeidän täytyy, niin tuumii johtokunta, aloittaa uudestaan ja koettaa\nponnistamalla voimiamme taistella kovaa kohtaloa vastaan. Toivomme,\nettä me palovakuutusrahoilla voimme aikaansaada uuden tehtaan, joka\non vanhaa parempi. Valitettavasti ei se edes höyryn aikakaudella voi\ntapahtua käden käänteessä. Vasta ensi keväänä voivat koneet saapua,\nja niiden paikoilleen asettaminen vaatii kuukausia. Onnellista olisi,\njos pääsisimme täyteen toimeen tulevana syksynä. Yhtiön varsinaisena\nvahinkona tulee olemaan, niinkuin nyt näkyy, ajan hukka.\"\n\nTyö edistyi sitten nopeasti. Joulukuulla olivat kaikki tulen\nvahingoittamat rakennukset uudistetut ja katon alla. \"Kun viimeksi\njoulukuun alussa kävin Tampereella\", kirjoittaa Kihlman (26/12)\nMontinille, \"hämmästyin siitä, että niin suurenmoinen työ oli\nvoinut valmistua niin lyhyessä ajassa, varsinkin kun aineet olivat\nhankittavat samalla aikaa.\" Suuresti oli yhtiö hyötynyt siitä,\nettä se saattoi käyttää hyväkseen omaa sahaa ja konepajaa. --\nSamassa kirjeessä mainitaan myös, että kehräämö oli pantu käyntiin\njoulukuun 6 p:nä, siis kolme kuukautta palon jälkeen. Näin oli\njohtokunta määrännyt yhtiökokouksen toivomuksen mukaan ja koska\nse katsoi toimenpidettä järkeväksi. Toista mieltä oli kuitenkin\nisännöitsijä Lundström, joka olisi tahtonut lykätä tehtaan\nkäyntiinpanon syksyyn 1884, jolloin kaikki olisi ollut valmiina.\nTämä eroavaisuus isännöitsijän ja johtokunnan mielipiteissä tuotti\nKihlmanille koko joukon mielipahaa, mutta edellisen täytyi mukautua.\nKehräämön käynnistä olisi, arveli johtokunta, paitsi ainakin jotain\nsuoranaista hyötyä, se välillinen etu, että joukko työläisiä\nansaitsisi leipänsä sekä että mahdollinen kilpailu estettäisiin.\nKumminkin oli rettelöistä seurauksena, että Lundström elokuulla\n1884 erosi. Tammikuun 1 p:stä 1885 tuli hänen sijaansa jo ennen\nkirjeenvaihtajana yhtiön palveluksessa ollut Henrik Solin, josta\nTampereella syntyneestä miehestä liike sai erittäin kykenevän\nisännöitsijän. Uudistustyön teknillinen johtaja oli jo ylempänä\nmainittu insinööri Durchman. Nämä muutokset olivat Kihlmanin mielen\nmukaisia ja tulevaisuus osoitti hänen olleen oikeassa vastustaessaan\nmuiden epäilyksiä.\n\nTässä ei voi tulla kysymykseen tehdä selkoa niistä parannuksista,\njotka uudistustyön ohella tehtiin sekä rakennuksiin että koneihin\nnähden. Mainittakoon vain, että tehdas 1884 v:n kuluessa vähitellen\nsaatiin täyteen kuntoon ja käyntiin. Että viimeiset koneet saatiin\npaikoilleen vasta vuoden lopulla, siihen oli syynä uusien koneiden\nmyöhästyminen. Vastoin sopimusta saapui näet viimeinen lähetys\nEnglannista vasta marraskuulla. Näin ollen ei ole outoa, että 1883\nja 1884 vuosien voitto oli vähempi kuin v:n 1882 ja että kummaltakin\njaettiin vain 6 %, mutta v. 1885 oli tuotanto jo yhtä suuri kuin\nennen paloa ja sen jälkeen edistys jatkui jatkumistaan hyvin\nvähäisellä aaltoilulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukuvuotena 1883-84 oli koulunopettajilla taasen päänvaivaa\nuudistusten johdosta, jotka 23 p:nä elok. 1883 ilmestynyt asetus\nja sittemmin kouluylihallituksen kirjelmä 30 p:ltä lokak. s.v.\nmääräsivät toimeenpantaviksi. Paitsi sitä, että syyslukukausi\noli päättyvä 20 p:nä jouluk. ja kevätlukukausi 31 p:nä toukok.,\nsisälsivät uudistukset melkoisia muutoksia eri aineiden tuntimääriin.\nSiten tuli toiselle kotimaiselle kielelle, jolla oli ollut 19 tuntia,\n9 lisää, latinan 50 tunnista vähennettiin 8, jonka ohella sen opetus\noli aloitettava, ei enää ensimmäisellä, vaan toisella luokalla,\nvenäjältä otettiin niinikään 8 tuntia, joten sen tuntimäärä tuli\nolemaan 20, ranskan tuntimäärä (12) vähennettiin puolella j.n.e.\nKun kouluylihallitus oli pyytänyt opettajain lausuntoa siitä,\nmillä luokilla uusi lukujärjestys voitaisiin ottaa käytäntöön ensi\nlukuvuoden alusta, pidettiin normaalilyseossa samoin kuin muissakin\nlyseoissa neuvotteluja asiasta. Ruotsalaisessa normaalilyseossa\ntultiin yksimielisesti siihen päätökseen, että lukujärjestys oli\nuudistettava vähitellen (successivt), ensin ensimmäisellä luokalla,\nseuraavana vuonna toisella j.n.e. Jollei niin meneteltäisi, tulisi\nvaikeaksi, jopa mahdottomaksi kunnollisesti suorittaa määrättyjä\noppijaksoja. Kirjeissään ystävälleen T. Reuterille, Turun lyseon\nrehtorille, Kihlman esittää kantansa asiassa, ja Reuter myöntää hänen\nolevan aivan oikeassa, mutta lisää puolestaan, \"että kouluolojen\nepävarmuus ja vaihtelevaisuus on niin sietämätön, että minun\nmielestäni on asia ratkaistava yhdellä kertaa, siten että uusi\njärjestys pannaan heti toimeen.\" -- \"Semmoisia syitä vastaan ei\nminulla ole mitään sanottavaa\", arveli Kihlman.\n\nMyöhemmin saatiin kumminkin tietää, että opettajat ja rehtorit olivat\nturhaan vaivanneet itseänsä. Ylemmältä taholta ilmestyi nimittäin\nkäsky, että uudistukset olivat viipymättä toimeenpantavat!\n\nMitä uuden lukujärjestyksen vaikutuksiin tulee, siitä lausuu\nKihlman mielipiteensä vuosikertomuksessaan 1884. Jos silmällä\npitäen eroavaisuutta entisen ja uuden lukujärjestyksen välillä\nottaisi arvostellakseen uudistusta, niin ei voi kieltää, että\n\"sangen todennäköisesti sivistyksen asia, mikäli se riippuu\nalkeisopetuksesta, muutoksen kautta ei tule edistymään, vaan\npäinvastoin taantumaan.\"\n\nMilloinkaan ei Kihlman enää, niinkuin yleensä ennen, ollut\ntyytyväinen kouluunsa ja sen toimintaan. Hän kirjoittaa näet J. G.\nGeitlinille (3/6 1884): \"Alkeisopistosta toukokuulla eronneesta\n10 oppilaasta on 8 saanut laudaturin (ylioppilastutkinnossa).\nNormaalilyseosta eronneesta 25 oppilaasta on 3 saanut laudaturin,\nja useampia laudatureja ei saatanekaan. Sitä vastoin kuuluu olevan\nmonta approbaturin saanutta, jopa on yhdelle annettu pidennystä\n(prolongation) matematiikassa. Me menemme alaspäin. Vähää ennen\nlukukauden loppua olin velvollinen erottamaan jopa 7 oppilasta (6\nviidenneltä, 1 seitsemänneltä luokalta) ilkivaltaisuudesta (luokan\npäiväkirjan repimisestä) ja totuuden kieltämisestä. On ollut raskas\naika, kun tämä taakka on tullut lisäksi.\" -- Mitä tämän johdosta\nolisi huomautettavaa, jätämme kuitenkin myöhempään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1884 aikoi Kihlman tehdä ulkomaanmatkan, josta ei kuitenkaan\ntullut mitään. Hän kirjoittaa näet (21/6) Gustaf Johanssonille, joka\nsilloin oli Upsalassa, että hän ei voinutkaan, niinkuin toivonut\noli, suoriutua töistään juhannukseksi. \"Minun täytyy siis luopua\naikeestani tulla Upsalaan tavatakseni niitä kahta professoria [Kutka\nnämä professorit olivat? 'Nuoremmista ruotsalaisista kirjailijoista\nen tunne ketään, jota pitäisin suuremmassa arvossa kuin prof.\nO. F. Myrbergiä Upsalassa', kirjoittaa Kihlman (l/1 1885) A. A.\nFavorinille. Tästä päättäen oli Myrberg toinen noita professoreja.],\njotka ovat sydämelleni kalliita. Voin ainoastaan pyytää, että\ntervehdit heitä Suomessa elävältä ystävältä, joka ajattelee ja\ntuntee ja elää heidän kanssaan. -- Mahdollista olisi vielä, että\nminä heinäkuun alussa tulisin Sinun perässäsi suoraan Tübingeniin ja\nBaseliin. En uskalla kuitenkaan varmuudella antautua siihen toivoon.\nMinun olisi todella ollut tarpeen päästä ulos ainakin muutamaksi\npäiväksi elääkseni yhdessä henkilöiden kanssa, jotka pitävät kiinni\nraamatullisesta Kristuksesta, antamatta itseään kaikenlaisten\nopintuulien kuljetettavaksi. Mieskohtainen yhdessäolo ei ole\nmerkitykseltään vähäarvoista. Onnittelen Sinua siihen, toivoen että\nja'at minullekin jotain, kun palaat.\" --\n\nKotimaassa Kihlman sitä vastoin kyllä liikkui. Puhumatta Tampereen\nmatkoista mainittakoon, että hän 25 p:nä kesäkuuta A. Meurmanin\nkanssa kävi Z. Topeliuksen luona Björkuddilla, missä viivyttiin\nseuraavaan päivään ja luultavasti suunniteltiin uusi \"Finland\"\nlehti Morgonbladetin sijalle; että hän edelleen 26-29 heinäk. teki\nmatkan Vaasaan ottaakseen osaa pumpulitehtaan yhtiökokoukseen, missä\ninsinööri Volter Ramsay valittiin toimitusjohtajaksi, ja sitten\n30 p:nä s.k. Oswaldin kanssa matkusti Lahden ja Jyväskylän kautta\nLakomäkeen, \"Arkadiaamme\". Miten reipas Kihlman tähän aikaan oli,\nhuomaa siitä, että hän kertoo koko Vaasan matkalla enimmäkseen\nseisoneensa vaunun ulkopuolella, milloin lukien, milloin katsellen\nympäristöä ja erittäin nauttien Pohjanmaan viljavuudesta (\"se vasta\non maa, josta voi iloita, tämä Pohjanmaa!\" hän huudahtaa).\n\nNyt oli säädyt jälleen kutsuttu valtiopäiville, ensi kerran\nkolmen vuoden väliajan jälkeen, ja jo kesällä ryhtyivät puolueet\nvalmistamaan vaaleja. Näihin valmistuksiin otti Kihlmankin osaa siten\nettä hän kirjeissä tuttavilleen puolsi sopivia ehdokkaita. Niin hän\nesim. toivoi, että Turun hiippakunnan koulunopettajat nytkin paitsi\nGeitliniä valitsisivat prof. Donnerin, joka \"oli monipuolinen,\nkokenut, miellyttävä (sympatisk) ja sen vuoksi säätyyn vaikuttava\",\nettä Kuopion hiippakunnan opettajat valitsisivat prof. Peranderin\nj.n.e. Sitä tärkeämpää oli että täysin kykeneviä valittaisiin, kun\ntoisia säädyn etevimpiä ei enää voitu saada, niinkuin Yrjö-Koskista\n(senaattori), Cleveä (emeritus), Renvallia (tullut arkkipiispaksi\nBergenheimin kuoltua 19/2 1884). Kihlmanin rinnalle Porvoon\nhiippakunnan opettajain edustajaksi tuli nyt ruotsinmielinen toht.\nGabr. Lagus. Yliopiston edustajat olivat tällä kertaa J. W. Runeberg\nja J. R. Danielson.\n\nVihdoin mainittakoon loppuvuodelta 1884, että Kihlman suurella\ninnolla harrasti \"Finland\" lehden perustamista, kun \"Morgonbladet\"\noli päätetty lakkauttaa vuoden lopussa. \"Niin\", kirjoittaa hän\nvanhalle ystävälleen pastori A. A. Favorinille Ruokolahdella (l/1\n1885), \"kyllä olet oikeassa siinä, että tämä maailma on oikea surun\nja murheen laakso. Vapaus pahaan kasvaa yhä, ja pahaan nähden\nvaaditaan kaikkea suvaitsevaisuutta. Ainoastaan kristinuskoa ei\nsuvaita. Todella näyttää se aika lähestyvän, jolloin kristittyä\npidetään pahimpana pahana. Sanomalehdistö on tehnyt kaikkensa\nlevittääkseen ylenkatsetta ja vihaa kristinuskoa vastaan. Joka päivä\ntarjotaan pieni annos antikristillisyyttä, ja kerran kai tämä myrkky\nkantaa hedelmiä. Olemme täällä Helsingissä koettaneet saada aikaan\nuuden lehden, joka asettuisi toiselle kannalle. Saa nähdä, tilataanko\nsitä edes. Huomenna 'Finland' alkaa ilmestyä. Ei ole helppoa soutaa\nvirtaa vastaan: koe tehdään. Jo ennen ilmestymistään on sitä kaikilta\ntahoilta kohdeltu ivalla ja pilkalla. Sillä tavalla meidän aikana\ntervehditään vakavaa ja hyvää tarkoittavaa yritystä vaikuttaa\nrauhoittaen intohimojen myrskyyn.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nREHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1885-1892.\n\n\nOn jo huomautettu, kuinka Kihlmanin kirjeenvaihto hänen ystäviensä\nkuoleman johdosta supistumistaan supistui. Tammik. 3 p:nä 1885\nkuoli laamanni Ekströmkin, jolle hän mielellään oli kirjoittanut\nvaltiollisista y.m. yleisistä asioista. Miten läheinen heidän\nsuhteensa oli ollut, ilmaisee Kihlman kirjoittaessaan (15/2)\nleskelle: \"Jouduin kerran sellaiseen asemaan, että tunsin olevani\nElisen isän sijassa (Elise Marti oli Sweitsistä kotoisin ja\nyksinäisenä vieraassa maassa hän oli turvaunut Kihlmanin neuvoon, kun\nratkaistavana oli kysymys elämän onnesta). Aika ei ole haihduttanut\nsitä tunnetta. Olen ottanut osaa Elisen iloon ja otan osaa Elisen\nsuruunkin. Sitä paitsi olen häviämättömässä kiitollisuudenvelassa\nEkström vainajalle, joka osoitti minulle ystävyyttä ei vain sanoissa,\nvaan teossa ja totuudessa. Hänessä olen menettänyt yhden kalleimpia\nja kunnioitetuimpia ystäviäni. Tunsin hänet, tiesin mitä minulla\nhänessä oli.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun valtakirjat 15 p:nä tammik. oli jätetty tarkastettavaksi, kävi\njoukko säädyn jäseniä kunniatervehdyksellä uuden arkkipiispan T. T.\nRenvallin ja myöskin uuden Kuopion piispan G. Johanssonin luona --\nniin on Kihlman merkinnyt siniseen vihkoonsa. Sen jälkeen menivät\narkkipiispa, rovasti Hjelt, Kihlman y.m. yksityisen suomalaisen\ntyttökoulun talolle katsomaan, oliko säädyn kokoussali kunnossa.\n\"Tilattiin 2 nojatuolia pulpetteineen Porvoon ja Kuopion piispoille\nsekä sihteerille isompi pöytä.\"\n\nKihlman esitti yhden anomusehdotuksen, joka arvattavasti aiheutui\nsiitä ahdistuksesta, josta hän vastikään oli vapautunut. On\nnäet luultavaa, että kokemus, josta hän todellisuudessa oli\npelastunut, mutta jonka mahdollisuutta hän oli kuvitellut, sai\nhänet ehdottamaan niiden lainsäännösten muuttamista, jotka koskivat\nvelallisen velvollisuutta luovuttaa irtaimistonsakin velkojensa\nsuorittamiseksi. Hän toivoi, että lain määräys, että kruununveroja\nulosotettaessa velalliselle oli hänen irtaimistostaan jätettävä, mitä\nkatsottiin välttämättömäksi elatukseen ja vaatteisiin, ulotettaisiin\nmuihinkin ulosottotapauksiin. Konkurssisääntö 9 p:ltä 1868 näet ei\ntiennyt semmoisesta myönnytyksestä muuta kuin konkurssiinpanon ja\nvalvontapäivän väliajalla -- sen jälkeen oli lain mukaan kaikki\nmyytävä. Lakivaliokunta ei ennättänyt käsitellä asiaa.\n\nSuurta melua herätti aikanaan Kihlmanin lausunto keskustelussa,\njonka aiheutti J. W. Runebergin anomusehdotus, että naisten\nsallittaisiin suorittaa ylioppilastutkinto samoilla oikeuksilla ja\nvelvollisuuksilla kuin miehiin nähden oli säädetty. Lähtökohdakseen\notti Kihlman anojan loppusanat: että luultavasti ei missään\ntapauksessa suuri luku naisia tulisi käyttämään kyseessä olevaa\noikeutta, mutta vaativat sekä oikeus että yliopiston etu, ettei sitä\nheiltä kiellettäisi, ja hän osoitti ensiksi, että yliopiston \"etu\" --\njos sillä tarkoitettiin ylioppilasten lisääntymistä -- ei suinkaan\npuhunut asian puolesta, sillä hänen mielestään oli ylioppilaita\njo ennenkin arveluttavan paljon, puhumatta siitä lisästä, joka\noli odotettavissa uusista suomenkielisistä lyseoista. \"Mutta\",\njatkoi hän sitten, \"anoja asettaakin ensi sijaan toisen perusteen,\n'oikeuden' perusteen, ja onhan se yksin riittävä; sillä oikeuden\ntäytyy vallita, ja ken uskaltaisikaan vastustaa oikeutta, tai ken\ntahtoisikaan sitä tehdä, varsinkin kun on kysymys naisesta? Mutta ei\nkaikki ole oikeutta, joka käyttää oikeuden nimeä. Tulee siis tehdä\nero oikean ja näennäisen oikeuden välillä. Oikeus ei ole siinä, että\nkaikilla on samat tai yhtäläiset oikeudet, vaan siinä, että Luojan\ntahto tapahtuu, taikka toisin sanoen: että, kun luonto on antanut\nerilaisia taipumuksia ja lahjoja erilaisille olennoille, niin on\nnäillä erilaisilla olennoilla myöskin oleva oikeus kehittyä kullakin\ntaipumustensa mukaan, niin että kukin mikäli mahdollista tulee siksi,\nmiksi hän voi tulla ja Luojan tarkoituksessa pysyen on tuleva.\"\nJos mies ja nainen ovat yhtäläisiä luontonsa puolesta ja määrätyt\nsamanlaatuiseen toimintaan, niin on oikein, että he valtiossa ja\nkirkossa esiintyvät rinnakkain ja myöskin yhtäläisesti kehittävät\ntaipumuksiansa sitä varten, mutta jos he ovat erilaisia, on\ntutkittava, missä suhteessa ovat inhimillis-naiselliset taipumukset\nyliopistolaitokseen? Yliopiston tehtävä on toiseksi: edustaa ja\nedistää tiedettä, toiseksi: kasvattaa nousevan sukupolven jäseniä\nkykeneviksi valtion ja kirkon virkoihin. Käsitys, että nainen on\noikeutettu ja velvollinen kehittämään luontaisia lahjojaan, on vienyt\nerityisten nais-oppilaitosten perustamiseen, ja on niiden menestys\nsiinä, että huomioon otetaan naisen omituiset taipumukset ja niihin\nperustuva tuleva toiminta. \"Mutta nyt sattuu, ettei sivistystarve\ntyydykään siihen, mitä näissä oppilaitoksissa tarjotaan, eikä edes\nsiihen mitä paikoittain toimeenpannuilla jatkoluokilla annetaan.\nSaattaa olla naisia, jotka haluavat tyhjentää tieteen maljan pohjaan\nasti, jotka tahtovat omakseen tehdä tieteen korkeimmat tulokset,\neikä sellainen halu ole tyydytettävissä muualla kuin korkeimmassa\nsivistyslaitoksessa, s.o. yliopistossa.\" Näitä naisia varten olivat\nkuitenkin yliopiston luentosalit ja kirjasto avoinna ilman anomusta.\n\"Mutta on olemassa naisia, jotka eivät halua juuri sanottua, vaan\ntahtovat suorittaa ylioppilastutkinnon. Miksi tätä tutkintoa, joka\nei ole helppo, vaan joka päinvastoin vaatii, että nuorukainen\nponnistaa kaikki voimansa? En ole voinut kuvitella muuta syytä, kuin\nettä nainen ylioppilastutkinnolla on saavuttava oikeuden suorittaa\nmuita tutkintoja eri tiedekunnissa sekä että hän siten hankkimillaan\ntodistuksilla on tuleva päteväksi virkoihin koulun, terveydenhoidon,\nhallinnon ja lainkäytön eri aloilla, ja, miksi ei myöskin kirkon\npiirissä. Mutta nykyisten lakien mukaan eivät nämä virat ole naisille\navoinna. Jos nyt tahdotaan toista, on kai tahdottava toistakin,\nja kun anotaan oikeutta naisille suorittaa ylioppilastutkinto,\nniin tulee minusta siis myöskin anoa lakia, joka määrää, mitkä\ntoiminta-alat ovat avattavat naisylioppilaalle. Sitä anoja ei ole\ntehnyt. Hän on ainoastaan anonut, että naiselle myönnettäisiin\noikeus miehen kanssa suorittaa ylioppilastutkinto sekä sen jälkeen\nnauttia kaikkia miehisen ylioppilaan oikeuksia, siis myöskin oikeutta\nsuorittaa erinäisiä yliopistotutkintoja; mutta sitten jättää anoja\ntämän naisen kaikkine paperimeriitteineen, jotka hän suurella\nvaivalla ja kustannuksella on hankkinut itselleen, oman kohtalonsa\nnojaan, ja tämä näyttää minusta olevan kaukana oikeuden suomisesta\nnaiselle.\"\n\n\"Jos anojan toivomus täyttyisi, seuraisi siitä välttämättömästi: joko\nettä luodaan luokka tyytymättömiä sivistyneitä naisia, jotka syystä\nvalittavat vääryyttä, kun he lainsäädännön kautta houkuteltuina\nuudelle uralle tapaavat sen lopulta suljettuna, vaikka ovat\ntäyttäneet kaikki vaatimukset; mutta nämä tyytymättömät sivistyneet,\nolkoot miehiä tai naisia, muodostavat yhden vaarallisimpia aineksia\nuudenaikaisessa yhteiskunnassa, jonka vuoksi lainsäädännän tulee\ntarkasti välttää sen synnyttämistä; taikka on oltava valmiit\nsäätämään laki, joka myöntää naiselle saman oikeuden kuin miehelle\nyliopistotutkintojen jälkeen toimia valtion ja ehkä myöskin kirkon\npalveluksessa, esim. kruununvoutina, piirilääkärinä, opettajana,\ntuomarina, pappina. Jos oikeus naiseen nähden vaatii semmoisen lain\nsäätämistä, niin on se säädettävä; mutta jos naisen luonnonlahjat\nyleensä eivät tee häntä soveliaaksi sellaiseen julkiseen toimintaan,\nniin olisi semmoisen lain säätäminen vääryys, ja juuri naista\nkohtaan.\" Puhujan mielestä siis anojan perusteet eivät olleet\nvakuuttavia, ja vastusti hän sen vuoksi lähettämistä valiokuntaan.\nMyöntäen, että toisinaan ilmaantui erikoisesti lahjakkaita naisia,\njoille oikeuden mukaan yliopiston tulisi olla avoinna, huomautti\npuhuja, että poikkeuksia varten ei kumminkaan ole tapana säätää\nlakia. Sellaisissa tapauksissa pitäisi yliopistonhallinnon osoittaa\nmahdollisimman suurta myöntyväisyyttä, \"ja kenties olisi aihetta, jos\nsääty hyväksyy mielipiteeni ja anomus sen johdosta menee tyhjiin,\nsäädyn pöytäkirjassa julkilausua toivomus, että yliopistonhallinto\nilman erityistä anomustakin antaisi naisille, jotka sitä pyytävät,\nluvan suorittaa ylioppilastutkinnon, jollei erityistä syytä ole\nkieltää sitä\". -- Toista kertaa esiintyessään samassa keskustelussa\nKihlman lisäsi, että anomuksen hyväksyminen s.o. oikeuden myöntäminen\nnaisille suorittaa ylioppilastutkinto, välttämättömästi johtaisi\nsiihenkin, että naisia varten oli perustettava oppilaitoksia, joiden\npäämääränä oli valmistaa oppilaitaan yliopistoon. -- Keskustelun\ntulos oli, että anomusehdotus \"tapettiin\" 19 äänellä 16 vastaan.\nPäätöstä vastaan ilmoitti 11 säädyn jäsentä vastalauseensa.\n\nNiinkuin jo sanottiin, herätti asia melua sekä sanomissa että\nyksityisissä piireissä, eikä ihme, sillä olihan nyt naiskysymyksen\nvarsinainen taistelukausi maassamme. Mainitessaan, miten häntä usein\nmoitittiin sanomissa (H. Dagbladissa ja N. Pressenissä), Kihlman\nkirjoittaa (15/2) vanhalle ystävälleen Edv. Conradille: \"Omasta\npuolestani on minulla liiaksi työtä vastatakseni sanomalehtien\nhyökkäyksiin. Jos joskus olen ryhtynyt siihen, on hyöty ollut\nmitätön. Lohdutukseni on, ettei toisten moite tee minua huonommaksi\neikä kiitos paremmaksi. Ainoastaan itse voimme omilla teoillamme\nvahingoittaa itseämme. Nyt viimeksi on kuulemma lausuntoni\nnaisasiassa tehty pilkan ja ivan esineeksi. Mutta olen varma siitä,\netteivät nämä lehdet ole antaneet sijaa koko lausunnolleni. Silloin\nvoisi yleisö arvostella tosiasiain perustuksella. Sitä vastoin\nannetaan minun sanoa jotain, jota en ole sanonut, taikka jätetään\npois, mitä todella olen sanonut, ja niin hyökätään -- tuulimyllyjä\nvastaan. Semmoiset hyökkäykset eivät häiritse sisäistä elämääni:\nen huoli lukea edes niitä. Tunnen vain mielipahaa siitä, että\nsanomalehdistö ei noudata oikeutta.\" --\n\nToden mukaan on tunnustettava, ettei Kihlmanin lausunto ollenkaan\nansainnut tulla \"pilkan ja ivan esineeksi\". Kun sitä tyynesti\ntarkastaa, huomaa ensiksikin, ettei siinä ole ainoatakaan\nletkausta naisasian ajajia kohtaan, jommoiset silloin olivat niin\ntavallisia ja joista kuuluisa englantilainen kirjailija sanoo,\nettä ne ovat anteeksi annettavia, eikä siinä myöskään tapaa noita\nraamatunlauseita, joilla kirkon miehet usein koettivat ajan ja\nolojen kehitystä lukuun ottamatta nujertaa naisten vapauspyrintöjä.\nPuhe, jonka perustana on tietoisuus miehen ja naisen luontaisesta\neroavaisuudesta, tarkoittaa ainoastaan osoittaa kyseessä\nolevan myönnytyksen seurauksia. Toisin sanoen, se on Kihlmanin\nloogillisen mietiskelyn tulos, ei taantumuksen, vaan hänelle\nominaisen varovaisuuden leimaama. Että oikeus yliopistotutkintojen\nsuorittamiseen ilman oikeutta valtion ja kirkon virkoihin oli\npuolinaista ja epätyydyttävää, on yhtä totta kuin se, että\nyliopistoon pääsy edellytti toisenlaisia oppilaitoksia kuin silloiset\ntyttökoulut. Mutta toiselta puolen väitettiin: eihän nyt ollut\nkysymystä muusta kuin naisten pääsystä yliopistoon, jota ajanhenki\nvaati -- miten pedanttimaista olikaan puhua konsekvenseista,\nseurauksista! Miten lieneekään, oli luonnollista, että Kihlman,\njoka ei koskaan liehunut ajanhengen mukaan, puhui vakaumuksensa ja\nluonteensa mukaan. Todellisuudessa onkin pääsy yliopistoon vienyt\npoika- ja tyttökoulujen yhtäläisyyteen ja samoin siihen että yhä\nenemmän virkoja naisille avataan. Oliko 1880-luvulla kaukonäköisiä,\njotka aavistaen, että niin kävisi, vaativat mitä silloin vaadittiin,\non vaikea sanoa; niin myöskin, olisivatko kaikki, jotka soimasivat\nKihlmania, niin tehneet, jos olisivat tienneet mitä tulossa oli.\nKaikissa tapauksissa hän ei erehtynyt osoittaessaan, mitä oikeus\nylioppilastutkinnon suorittamiseen merkitsi.\n\nKahta ankarammin, vaikka vähemmällä tuloksella, Kihlman esiintyi\njuutalaiskysymyksessä, joka yhä vaatimalla vaati ratkaisua. Yleinen\nvalitusvaliokunta oli -- turhaan odotettuaan, että senaatin\nvalmistama esitys asiassa ehtisi säätyjen tarkastettavaksi --\nmyöhään käynyt siihen käsiksi, ja mietintö päättyi ponteen, että\npyydettäisiin hallitusta soveliaimmalla tavalla noudattamaan\nsäätyjen päätökseen perustuvaa ohjesääntöä v:lta 1782 (joka kieltää\njuutalaisia oleskelemasta muissa kaupungeissa kuin Tukholmassa,\nGöteborgissa ja Norrköpingissä). Koska tämä sisälsi senkin\nmahdollisuuden, että maassamme olevat juutalaiset, jotka olivat\ntänne asettuneet viranomaisten torkkuessa, voitaisiin pitemmittä\nmutkitta kuljettaa täältä pois, ehdotti Geitlin, kun mietintö tuli\nsäädyn käsiteltäväksi, että päätökselle annettaisiin seuraava muoto:\n\"pyydettäisiin että, kunnes juutalaiskysymys uuden säätylain kautta\nsaadaan järjestetyksi, 1782 v:n juutalais-ohjesääntöä noudatetaan\nsiten, ettei sallita juutalaisten muuttaa maahamme.\"\n\nKihlman pyysi sananvuoroa usean puhujan jälkeen ja viitaten heidän\nesittämiinsä mielipiteisiin hän ensin sanoi ymmärtävänsä niitä,\njotka suoraan lausuivat, että juutalaisten ei ainoastaan tule saada\nasua Suomessa, vaan myöskin saada kansalaisoikeudet, mutta ei\nniitä, jotka tahtoivat, että heidän sallittaisiin oleskella täällä,\nmutta ettei heille mitenkään pitäisi antaa kansalaisoikeuksia.\nPuolinaiset myönnytykset olivat hänen mielestään turmiollisia, ja\ntahtoi hän puolestaan noudattaa periaatetta: Principiis obsta!\nalussa on vastustus tehtävä, ja sen mukaan piti hän oikeana, että\nne juutalaiset, jotka laittomasti ovat tänne asettuneet, _olivat\nmaasta poistettavat_ (böra från landet aflägsnas), vaikka tietenkin\ntoimenpide oli suoritettava tarpeellisella maltillisuudella.\n\n\"Minun kantani tässä kysymyksessä on kypsän mietiskelyn ja\npitkän tutkimuksen tulos. [Kihlman oli tarkasti seurannut\njuutalaiskysymyksen käsittelyä Saksassa, missä antisemitismin aallot\n1880-luvulla nousivat korkealle. Hänelle tuli 'Grenzboten' niminen\nvaltiollinen ja sosialinen aikakauslehti, ja hänellä oli kokonainen\npieni kirjasto julkaisuja juutalaiskysymyksestä.] Tunnustan\njuutalaisen uskonnon olevan siunaus ylhäältäpäin, mutta teen eron\nvanhan juutalaisen ja nykyisen juutalaisen uskonnon välillä. Vanha\nMooseksen uskonto oli, niinkuin tiedämme, ilmestys ylhäältä, se\noli rengas uskonnollisessa kehityksessä, valmistus täydelliseen,\nkurittaja, kasvattaja Kristukseen. Tämän uskonnon edessä kumarrun, ja\nkumarrun syvään. Tämän uskonnon tunnustajilla on siunaus perintönä.\nNäihin hengen perillisiin nähden on sanottu: 'se joka sinua kiroo,\nolkoon kirottu, ja se joka sinua siunaa, olkoon siunattu.' Mutta\nnykyinen juutalainen uskonto on Mooseksen uskonnon vastakohta,\nirvikuva. Mooseksen uskonnon rappeutuminen alkoi jo aikoja ennen\nKristusta. Rappeutuminen kehittyi ja esiintyi Kristuksen aikana\nsiinä harhasuunnassa, joka tunnetaan farisealaisuuden nimellä.\nFarisealaisuus oli rappeutunutta juutalaisuutta; mutta mitä suuntaa\nvastaan esiintyikään Kristus ankarammin kuin tätä kaavamaisuuteen\nja juutalaiseen mieleen vajonnutta uskontoa vastaan? Hän, joka\nkatsoi syvälle, varoitti aina, lakkaamatta, koko elämänsä aikana,\nfarisealaisuuden hapatuksesta: 'Varokaa itseänne farisealaisten\nhapatuksesta, sillä vähä hapatus turmelee koko taikinan!' Kristuksen\nvastustus oli turha, jatkettiin vain aloitettuun suuntaan, ja\nseurauksena oli loppukohtaus: Kristuksen ristiinnaulitseminen. Nämä\njuutalaiset, jotka nyt elävät keskellämme, katselevat Kristusta\nsamoin kuin Kristuksen aikalaiset, he pitävät häntä vääränä\nMessiaana, he näkevät hänessä suuren petturin, s.o. he näkevät\nhänessä pahantekijän, joka ansaitsi kuolla pahantekijän kuoleman\nristillä. Nykyinen juutalaisuus on sen vuoksi periaatteellisesti\nantikristinuskoa. Se on kehittynyt Mooseksen uskonnon vääränä\nmatkintana. Mooseksen uskonto oli eristäytymisessään vastapainona\npakanallisten vaikutusten valtaanpääsemiselle, sen tehtävä\noli pakanuuden vastustaminen. Uudenaikainen, talmudilainen\njuutalaisuus on eristäytymisessään kristinuskon vaikutuksen\nvastustaja. Eristäytyminen, joka juutalaisuudessa oli oikeutettu\npakanuuteen nähden, on jatkunut kristinuskoonkin nähden, ja siten\non uudenaikainen juutalaisuus tullut kristinuskon täydelliseksi\nkieltämiseksi. Mutta juuri tässä eristäytymisessä, joka Mooseksen\naikana oli oikeutettu, mutta talmudin aikana epäoikeutettu, on\nsyy, miksi juutalainen kansakunta ei voi sulautua yhteen muiden\nkansakuntien kanssa. Eläkööt nämä juutalaiset miten kauan tahansa\njossakin maassa, niin eivät ne sula kansaan, jonka keskellä elävät,\nvaan pysyvät kokonaisuutena itsekseen, he ovat yhteydessä muiden\nmaiden juutalaisten kanssa, muodostavat jotain kansainvälistä,\nniin että jos juutalaista kosketaan jossakin maassa, 'dann schreit\nes in allen Ecken' ympäri maapalloa. Ei siis voi toivoakaan, että\njuutalaiset ja suomalainen kansakunta sulaisivat yhteen. Juutalainen\nei olisi juutalainen, jos hän sulaisi toiseen kansakuntaan. Hänen\ntäytyy, niin kauan kuin hän pysyy juutalaisena, pitää jokaista\nmuuta kansakuntaa välikappaleena oman kansansa hyväksi. Juutalaiset\nkäyttävät hyväkseen sitä kansakuntaa, joka ottaa heidät helmaansa,\nniin kauan kuin siinä on jotain saavutettavaa, mutta heittävät\nsen surutta luotaan, kun ei se enää hyödytä heidän tarkoitustaan.\nNe tunkeutuvat sentähden kaikkialle, ja niin ovat tunkeutuneet\nSuomeenkin. Ne tunkeutuvat kaikkialle, missä on jotain saavutettavaa.\nNe tulevat niinkuin petolintujoukot syöksyäkseen saaliinsa kimppuun,\nja vaativat oikeutena että se heille sallitaan. Mutta kun syksy on\ntullut, kun sato on korjattu, silloin he lähtevät hakemaan uutta\nmarkkinapaikkaa, elääkseen ja ansaitakseen uudessa maassa niinkuin\nentisessä. Niin on tähän asti käynyt; sen todistaa historia.\" --\nSeuraavassa puhuja selittää juutalaisten itsensä olevan syynä heitä\nkohdanneeseen vainoon. Vaino on nimittäin köyhdytetyn kansan kosto,\nsillä ei mikään antisemitismi ole niin häikäilemätön kuin kansan,\ntyöläisen, joka nääntyy juutalaisessa orjuudessa. \"Olen varma\nsiitä, että Suomen kansa ei ole muita parempi, ehkä nopeamminkin\nkuin muita kansoja juutalaiset käyttäisivät hyväkseen (exploitera)\nmeidän kansaamme, ja kun mitta olisi täysi, syntyisi juutalaisvainoa\nmeilläkin. En tahdo myötävaikuttaa siihen, ja toivon senvuoksi,\nettä kosketus suomalaisten ja juutalaisten välillä lakkaa, ja\nnyt se on mahdollista, koska olemme siinä onnellisessa tilassa,\nettei juutalaisilla ole laillista oikeutta elää ja asua meillä.\nKuinka moni kansakunta kadehtisikaan tätä etuamme! Todellisuudessa\neivät juutalaiset ole vainottuja, vaan he päinvastoin hallitsevat\nmaailmaa rahoillaan. Juutalainen rabbiini kirjoittikin joku aika\nsitten eräässä aikakauskirjassa: 'Ahdasmieliset ja lyhytnäköiset\nkristityt vaivaavat itseään paljon tempaistakseen meiltä siellä\ntäällä jonkun sielun ja iloitsevat suuresti onnistuessaan. Mutta\nhe eivät huomaa, että mekin harrastamme lähetystointa ja paremmin,\ntaitavammin, menestyksellisemmin kuin he, ja että me valloitamme\nheiltä toisen maanalan toisen jälkeen. Vielä lyhyt aika, ja kaikki\ntosisivistyneet ovat yhtä vähän Kristuksen tarpeessa kuin me. Aika\nlähestyy, jolloin kristittyjen suuri enemmistö on kääntynyt uskoomme.\nMe käännämme joukoittain, mutta käännämme huomaamatta.' Sellainen on\nse kansakunta, jolle tahdotaan antaa oikeus asua ja toimia Suomessa.\"\n-- \"Suomen kansan edustajana tulee minun valvoa Suomen kansan eikä\njuutalaisten etua. Minun tulee olla humaani, mutta ensi sijassa sitä\nkansaa kohtaan, jota edustan.\" --\n\nKihlman ei jäänyt ilman kannatusta, mutta enemmistö (21 ääntä 15\nvastaan) hyväksyi kuitenkin Geitlinin ehdotuksen. -- Ilmeistä on,\nettä Kihlmanin käsitys asiasta oli muuttunut entistä jyrkemmäksi.\nSen ohella huomautettakoon, että hänen puheensa sanasta sanaan\notettu pääkohta omituisesti muistuttaa Beckiä. Niin siinä tavassa,\nmillä Kihlman lähtee raamatun pohjalta, niin myöskin siinä että hän\n-- niinkuin Beckin mukaan väittelyssä tuli tehdä -- poikkeamatta\nsivuseikkoihin pitää kiinni päänäkökohdasta, nimittäin että\njuutalaiset antikristillisinä eivät koskaan sulaudu kansakuntaan,\njonka keskellä elävät. Luopuminen siltä yleisinhimillisen oikeuden\nkannalta, jolta hän 1872 katseli asiaa, johtui nähtävästi siitä, että\nhän piti velvollisuutenaan ensi sijassa ajatella oman kansansa hyötyä.\n\nKoulukysymyksistä mainittakoon vain pari: Prof. F. Perander esitti\nanomusehdotuksen suomalaisen normaalikoulun palauttamisesta\nHelsinkiin. Kihlman puolsi anomusta lämpimästi ensiksi\nlähetekeskustelussa kahta puhujaa vastaan ja toiseksi, kun\nkäsiteltiin Yleisen valitusvaliokunnan hyväksyvää mietintöä, mihin\noli liitetty kielteinen vastalause. Anomus saavutti, niinkuin ennen\non mainittu, tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. -- Eräässä\ntoisessa saman valiokunnan mietinnössä erinäisten anomusehdotusten\njohdosta, jotka koskivat maamme alkeisopistoja, oli enemmistö\nm.m. tullut siihen päätökseen, että Mikkelissä ruotsalainen koulu\noli paikallaan, mutta ei suomalainen. Tätä vastaan oli Geitlin\npannut vastalauseen. Perusteellisessa lausunnossa Kihlman puolsi\nvastalausetta, lähtien siitä periaatteesta, että ruotsalaiset koulut\nsuomalaisissa seuduissa olivat muutettavat suomalaisiksi, sillä\nainoastaan siten kävisi mahdolliseksi tyydyttää suomenkielisten\nkouluntarvetta. \"Kun minä\", lausui hän lopuksi, \"olen vaatinut, että\nopetuskielenä Mikkelin oppilaitoksessa on oleva suomi, olen niin\ntehnyt täysin tietoisena siitä, että ruotsinkieli, jonka tahdon\npoistaa, on äidinkieleni, jota kohtaan en voi olla kuolinpäivääni\nasti tuntematta erityistä lapsen mieltymystä (förkärlek). En ole\nkuitenkaan voinut menetellä toisin, koska oikeus niitä kohtaan,\njoilla suomi on äidinkielenä ja jotka muodostavat suuren enemmistön,\nvaatii että vähemmistö supistaa vaatimuksiaan.\" --\n\nTänä vuonna täytti Kihlman 60 vuotta. Mutta merkkipäivä kului,\nkaikesta päättäen, huomaamatta. Ja mistä olisikaan aikaa juhlimiseen\notettu! K:lo 11 a.p. oli valtiovaliokunnan kokous, ja k:lo 2\nkokoontui toimitusvaliokunta; k:lo 7 i.p. oli säädyllä plenum, ja\nk:lo 9 oli vielä valtiovaliokunnan jaoston kokous, joka kesti k:lo\n1:een yöllä. \"Sininen kirja\" todistaa, että 60-vuotias oli läsnä\nkaikissa näissä kokouksissa. Vuodet eivät siis olleet vähentäneet\nKihlmanin työvoimia. Päinvastoin näyttää hänen terveytensä olleen\nentistä vahvempi, ja hänellä olikin todella vielä pitkä toimiala\njäljellä. -- Säätykokous päättyi 23 p:nä toukok.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä 1885 oli samanlainen kuin edellisetkin valtiopäivien jälkeiset:\ntoimitusvaliokunnan kokoukset vähensivät muutenkin harvoja\nlomahetkiä, jolloin Kihlmanin sallittiin nauttia Rulluddin vapautta.\n-- Kokousten lomassa hän (16/7) kirjoittaa vaimolleen: \"Rakas\nkuihtumaton, kukka! Kaikki kuihtuu tässä suuressa kuumuudessa.\nMutta on jotain, joka ei kuihdu, jotain, joka pysyy voimissaan,\njos sitä vain kastellaan ja hoidetaan. Niin uskon, ja alkusanojen\nuskontunnustuksesta voit käsittää mitä tarkoitan. Avioliiton ei\ntarvitse olla rakkauden hauta. Ei lainkaan, päinvastoin. Avio voi ja\nsen tuleekin olla sulatusastia, josta rakkaus ilmenee puhdistettuna,\nja pyhitettynä. Oi mitä kukkia kukoistaakaan silmiemme edessä! Kunhan\nme vain näkisimme niitä.\n\n\"Eilen suoritimme 3 1/2 esitystä. Nyt on 5 1/2 jäljellä. Tällä\nviikolla pitäisi minusta työn päättyä; mutta kuka tietää!\n\n\"Jedenfalls toivon sunnuntaina saavani ihailla kauniita kukkiani\nRulluddilla. Kukkaisystävä Alfred.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä alkoi taas koulutyö, joka nyt ensi kerran\nnormaalilyseossakin oli niin järjestetty, että kaikki oppitunnit\nolivat ennen päivällistä. Uudistus oli toimeenpantu oppilaiden\nvanhempain ja holhoojain toivomuksesta. Opettajat pitivät uutta\njärjestystä ehdottomasti mukavampana heille itselleen, mutta oliko se\nmyöskin edullisempi oppilaille, siitä ei Kihlman vuodenkaan päästä\nuskaltanut lausua ratkaisevaa arvostelua.\n\nTämän ajan kirjeenvaihdossa tapaamme mielenkiintoisen lausunnon\nnormaalilyseolaisten konventista, josta näkee, miten Kihlman\nrehtorina suhtautui nuorisoon. T. Reuter oli kysynyt, oliko\nnormaalilyseossakin konventti, ja sen johdosta Kihlman kirjoittaa\n(7/11), että sellainen yhdistys \"tavallaan\" oli olemassa. \"Tavallaan\"\nmerkitsi sitä, että hän kyllä oli antanut VI-VIII luokkien oppilaille\nluvan lauantaisin kokoontua koulun musiikkisalissa, mutta oli\nkuitenkin joka kerta erityinen pyyntö tehtävä. [Tämän määräyksen,\nettä oppilaiden oli joka kerta pyytää lupaa kokouksen pitämiseen,\noli joku väärinkäytös aiheuttanut, sillä varhemmin (1870-luvulla)\nei siitä vielä tietty -- sanovat senaikuiset konventin jäsenet.]\nKokouksia saatiin näet pitää ainoastaan sillä ehdolla, ettei rehtori\nollut mitään huomannut, joka järkytti hänen luottamustaan oppilaihin.\nMiten riippuvainen yhdistys olikaan, oli sillä omatekoiset säännöt\n(jotka rehtori tietysti tunsi) ja myöskin käsinkirjoitettu\nsanomalehti. Ennenkuin lyseo sai oman talon, kokoonnuttiin vuorottain\nkaupungissa asuvien oppilaiden kodeissa, joissa oli tapana tarjota\nteetä. Kun sittemmin kokoukset pidettiin musiikkisalissa, toimitti\ntoisinaan koulun vahtimestari osanottajille samanlaisen virkistyksen.\nOpettajillakin oli vapaa pääsy kokouksiin, mutta eivät liene usein\nkäyttäneet tilaisuutta, eikä Kihlman itsekään näytä niissä käyneen.\nHän oli näet, oltuaan koko viikon koulussa, niin väsynyt, että hän\nmielellään oli vapaana ainakin lauantai-iltoina.\n\nEdelleen sanoo Kihlman, että hänen ymmärtääkseen konventista voi olla\nhyötyä, jopa paljonkin hyötyä, jos johto on hyvien toverien käsissä,\nmutta toiselta puolen voi se vaikuttaa hyvin vahingollisesti, milloin\njohtajat ovat huonoja, kevytmielisiä. Sen vuoksi olisi hyvä, että\njoku opettaja usein kävisi nuorten kokouksissa. Hämeenlinnassa, missä\noltiin sangen tyytyväisiä konventtiin, oli tavaksi tullut, että\noppilaat vuosittain valitsivat jonkun opettajan, jonka velvollisuus\noli olla saapuvilla kokouksissa.\n\nLukuvuonna 1883-84 oli Kihlman saanut tietää, että konventissa oli\nruvettu harjoittamaan viikinkiläisvehkeitä (vikingaintriger). Sen\njohdosta oli hän syksyllä 1884 ilmoittanut, ettei hänellä ollut\nsemmoista luottamusta johtaviin tovereihin, että hän olisi voinut\nlevollisesti (utan oro) antaa kokousten jatkua. Ne lakkasivatkin\nsilloin, eikä niiden pitämiseen uudestaan pyydetty lupaa. --\n\"Epämiellyttävän vaikutuksen teki minuun kirjeenvaihto, jossa\ntäältä oltiin muutamien oppilaitosten kanssa Ruotsissa. Sattumalta\nsain lukea kirjeitä Ruotsista, joiden sisältö ei ollut hyvä.\nNiissä esiintyi omahyväisyyttä ja kevytmielisyyttä (inbilskhet\noch lättsinne).\" -- Kihlman lähetti Reuterille myöskin konventin\nsäännöt, huomauttaen, ettei ensimmäinen § ollut hänen mieleensä,\nsiinä kun toverikunnan toimintaa ei rajoitettu omaan oppilaitokseen,\nvaan ulotettiin koko Pohjolaan (hela norden) (!) [Normaalilyseon\ntäyttäessä 50 vuotta ilmestyi: _Svenska Normallycei kamratskaps\nhistoria 1865-1915_ sammanskrifven af _Karl Bruhn_. Siitä näkee,\nettä toverikunnan vaiheet olivat sangen kirjavat ja että rehtorilla\noli koko paljon huolia siitä. Vaikka Kihlmanin joskus täytyi\nankarastikin kohdella konventtia, tunnustaa tekijä kuitenkin, että\nhän oli oppilaiden rakastama.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalta ajalta on toinen (päiväämätön) kirje, joka koskettelee\nvaltiollisia seikkoja. Se on osoitettu Z. J. Clevelle Haminaan,\nja on sen aiheuttanut Kihlmanin tarve ilmaista kunnioitetulle\nystävälle, ettei hän mitenkään ollut ottanut osaa niihin\nvehkeisiin, jotka saivat aikaan, että tämä, kun pappissääty\ntoukokuulla valitsi pankin tarkastajan, \"6 vuoden nuhteettoman\npalveluksen jälkeen erotettiin\". Kirjeessä annetaan seuraava\nsisuskuva säädyn elämästä. -- Rovasti F. W. Hjelt oli ilmoittanut\npäättäneensä muuttaa Helsingistä pitäjäänsä lähelle Turkua, ja\nvalittiin pankkivaltuusmieheksi hänen sijaansa prof. O. Donner.\nPankintarkastajaksi taasen odotti Kihlman valittavaksi Cleven\nsamoin kuin kahdessa edellisessä säätykokouksessa. Hän oli siitä\nmaininnutkin, mutta havainnut jonkunlaista vaiteliaisuutta niissä,\njoita oli asiasta puhutellut. Sitten hän sai tietää, että Hjelt oli\nlaatinut ehdokaslistan pankkivaltuusmiesten ja tarkastajan ja heidän\nvaramiestensä vaalia varten, mutta listassa oli yksi tyhjä paikka,\nsiinä näet ei ollut tarkastajan ehdokasta. Kun häneltä kysyttiin\nsyytä, oli hän sanonut, ettei tiennyt kuka siksi olisi valittava.\nHän ei siis tiennyt, oliko Cleve uudestaan valittava, mutta sääty\nymmärsi heti, kuka Hjeltin mielestä oli valittava, nimittäin ei\nkukaan muu kuin entinen pankkivaltuusmies. Ei ollut enää mikään\nsalaisuus, että Hjelt itse tahtoi tulla valituksi tarkastajaksi, ja\nvielä viime hetkellä tapahtui semmoinen painostus, että sellaiset\njäsenet, jotka tuntia ennen olivat sanoneet äänestävänsä Cleveä,\nantoivat äänensä Hjeltille. Jälkimmäinen saikin 25, edellinen vain\n11 ääntä. \"Niin se kävi -- varsinkin säädyn uudet jäsenet, jotka\neivät lähemmin tunteneet Veljeä, eivät tahtoneet vastustaa Hjeltin\ntoivomusta. Minuun teki vaali epämiellyttävän vaikutuksen, joka ei\nvähentynyt siitä, että Veli oli lähellä tulla pankkivaltuusmiehen\nvaramieheksi (12 ääntä 14 vastaan, jotka annettiin Danielsonille).\nMikä ymmärtämättömyys tahtoa siten antaa korvausta!\" Merkittävä on,\nettä Hjelt ensimmäisenä vuonna oli jäävi, koska hän vielä 1885 oli\ntoiminut pankkivaltuusmiehenä -- itse hän ei näy sitä huomanneen.\n\nSamassa kirjeessä Kihlman kiittää Nemon (Lennart Gripenberg)\nlentokirjasta 'Puolueet ja 1885 valtiopäivät', jonka tekijä\nsilloin vielä oli hänelle tuntematon. Tekijällä oli se harvinainen\nansio, arvelee kirjoittaja, että hän tahtoi olla puolueeton, että\nkatsoi asioita suuresti ja näytti olevan lämmin isänmaanystävä.\nHänestä vaati isänmaan menestys, että kiihkoisat puoluetaistelut\nlopetettaisiin ja että kaikki maltilliset liittyisivät yhteen\nvoimakkaaksi keskuspuolueeksi. Se oli sama aate, jota 'Finland' oli\nkoettanut levittää. Mutta valitettavasti tuntui maku jo olevan niin\ntakaperoinen (förvänd), että taistelua rakastettiin taistelun tähden.\n'Finland' ei ollut saanut odotettua kannatusta. Päinvastoin pelättiin\nlehden lakkaavan. Suurin vaikeus oli päätoimittajan saannissa.\nE. A. Forssell luopui, eikä O. Donner heikon terveytensä vuoksi\nuskaltanut astua sijaan. Todellisuudessa lehti ei lakannut, vaan\nrupesi 60-vuotias A. Meurman Finlandin päätoimittajaksi ja kesti hän\nrasittavan toimen vaivoja ja huolia koko kolme vuotta.\n\nEdellisen yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin kokemukset sekä\njulkisessa elämässä että koulussa saivat hänen itsensäkin lausumaan\nsanansa kielitaistelusta. Se tapahtui kevätlukukauden lopulla 1886\nilmestyneessä vuosikertomuksessa. Kirjoitus, josta jo ylempänä\nolemme ottaneet sen kohdan, missä hän perustelee omaa kantaansa\nkansallisuuskysymyksessä, on yhtä tyystin harkittu kuin muodollisesti\nhyvin laadittu. Että hän erittäin pitää nuorisoa silmällä ja lähtee\nkristilliseltä pohjalta, on luonnollista. Niin olisivat epäilemättä\nuseimmat muutkin rehtorit tehneet. Mutta ei moni muu olisi niinkuin\nKihlman loogillisen sitovasti ja lämpimällä vakaumuksella todistanut,\nettei mikään maallinen ole kristitylle yhdentekevää, vaan että\nhänen tulee määrätä kantansa siihen, joko myötä tai vastoin, mutta\nkummassakin tapauksessa täysin vakavasti, sekä sitten osoittanut,\nkuinka Suomen kansalaisista toinen voi olla enemmän ruotsin-,\ntoinen enemmän suomenmielinen olematta sentään puoluemies. Mitä\ntulee koulujen nuorisoon, päättää hän näin: \"Voidakseen todella\nkorkeammassa määrässä hyödyttää isänmaata, vaaditaan tietoja ja\nluonnetta (kunskaper och karaktär). Niille lasketaan perustus\nkoulussa. Mutta sentähden onkin oppilaan velvollisuus isänmaata\nkohtaan määriteltävä tällä tavoin, kielteisesti: älä sekaannu\nsellaiseen, joka ei ole sinun asiasi, ja myönteisesti: ponnista\nkoko voimasi hankkiaksesi perusteellisia tietoja ja kehittääksesi\nluonnettasi, niin että se kestää koettelemusten aikana. Siten ja\nainoastaan siten koulunoppilas osoittaa isänmaanrakkauttaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden vaihteelta on merkittävä kuolemantapaus, joka oli tuntuva\nisku Suomen koululaitokselle ja mieskohtaisesti Kihlmanillekin.\nKun Cleve vuoden 1882 lopulla oli eronnut professorinvirasta,\nnimitettiin Frithiof Perander alkupuolella vuotta 1883 pedagogikan\nprofessoriksi, ja kykenevämpää, hartaampaa miestä ei siihen toimeen\nvoitu toivoa. Mutta lyhyt oli hänen vaikutusaikansa koulun hyväksi.\nOsoitettuaan valtiopäivillä 1885, että hänen tietonsa ja lahjansa\nolisivat taanneet hänelle huomattavan aseman kansanedustuksessakin,\nhän odottamatta kesken työtänsä, sydämen halvauksen kohtaamana,\npäätti elämänsä. Se tapahtui 28 p:nä jouluk. 1885, ja äkillisen\nkuoleman vaikutusta Kihlmaniin lisäsi se seikka, että he asuivat\nsamassa talossa Kasarminkadun varrella 22 [A. Strengin talo.].\nKihlman oli Helsingissä suomenmielisten ystäviensä piirissä\ntutustunut vainajaan ja sittemmin yhteistyössä normaalikoulussa\nja säätykokouksessa oppinut kunnioittamaan vakavaa ajattelijaa\nja ihanteiden miestä. Sydämestä lähtenyt oli sen vuoksi se puhe,\njonka hän piti haudalla 3 p:nä tammik. Siitä otamme loppusanat:\n\"Surumme on kunnia hänen muistolleen. Ja me kunnioitamme Jumalaa\nkunnioittaessamme hänen tekojaan. Me kiitämme Jumalaa niistä\nlahjoista, jotka hän oli vainajalle suonut ja hänessä kehittänyt.\nMe kumarrumme nöyryydessä hänen teidensä edessä, vaikk'emme niitä\nymmärräkään. -- Jokaisella itsenäisellä miehellä on ominaisuutensa.\nNiin oli vainajallakin omansa. Hän oli usein tyytymätön, toisinaan\nsynkkämielinen. Miksi? Mutta oli kuitenkin jotain, joka saattoi\nnostaa hänen tyynen, harkitsevan mielensä oikeaan innostukseen. Se\noli toteutettu ihanne. Sen vuoksi oli hän tyytymätön, että hänen\nihanteihin tottunut silmänsä tässä maailmassa näki niin paljon rumaa.\nMutta sentähden saattoi hän myöskin sanomattomasti iloita nähdessään\nvilahduksen ihanteesta. Hän oli kauttaaltaan ihanteiden mies. Ihanne\noli käsittääkseni se lähde, josta hän ammensi ilonsa ja myöskin\nsurunsa. Kunnioitettu opettaja ja kallis ystävä! Kun me nyt lausumme\nviimeiset jäähyväisemme, tapahtuu se toivoen, että se, mitä sinä niin\nsyvästi rakastit ja niin usein kaipasit tässä maailmassa, suotaisiin\nsinulle runsaassa mitassa siinä maailmassa, mihin nyt olet mennyt. Me\ntoivomme, että sydämesi sanomaton kaiho, joka oli tunnusmerkkisi, kun\nelit puuttuvaisuuden maailmassa, on saava kyliänsä siitä, joka yksin\ntekee kylläiseksi, s.o. täydellisestä. Jumala siunatkoon Sinua ja\nantakoon Sinulle rauhan.\"\n\nNämä sanat, jotka totuudenetsijä teologi lausui totuudenetsijän\nfilosoofin haudalla, saavat vastustamattomasti ajattelemaan, että he\nolivat henkisesti samaa sukua. Merkillistä on myöskin, että Kihlman\nPeranderin kuoleman jälkeen tunnusti, että tuo synkkä ilme, joka\nmonesti leimasi vainajan olentoa, oli saanut hänet ajattelemaan\nihmisen poikaa, joka hartioillaan kantoi maailman synnit. [Tekijän\nveli-vainajan kertomuksen mukaan, jolle sanat lausuttiin.] --\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkuvuodella 1886 oli Kihlmanilla tilapäinen tehtävä, joka vei\nhäneltä paljon aikaa. Eräs komitea -- piispa Johnsson (k. 19/9\n1884), rovastit V. Helander, Lyra, Fredriksson ja Järvinen -- oli\n1876 vuoden kirkolliskokouksen kehoituksesta laatinut ehdotuksen\nkristinuskon oppikirjaksi, ja Helsingin seurakunta oli syksyllä\n1885 toht. Waenerbergille, prof. Collianderille, rehtori J. A.\nMelartille, kansakoulunopettaja Dannholmille ja Kihlmanille uskonut\ntoimeksi tarkastaa ehdotuksen ja antaa siitä lausunnon seurakunnan\npuolesta. Vasta joulukuulla voitiin käydä työhön käsiksi, ja silloin\noli Waenerberg sairauden tähden estettynä. Dannholm taasen oli kyllä\nalussa mukana, mutta ilmoitti sitten, että hän ajan puutteesta ei\nvoinut jatkaa. Näin jäi tarkastus Collianderin, Melartin ja Kihlmanin\nsuoritettavaksi, ja sai viimemainittu asiakseen kirjoittaa lausunnon,\njoka päättyi siihen, että ehdotus nykyisessä muodossaan ei ansainnut\ntulla hyväksytyksi. \"Minua on säälittänyt (har gjort mig ondt) että\nolen ollut pakotettu perustelemaan tätä (loppupäätöstä)\", kirjoittaa\nKihlman (13/3) Essenille, \"syystä että komitean jäsenet ovat\nystäviäni, joita pidän arvossa. Ehdotus antaa aihetta niin lukuisiin\nja painaviin muistutuksiin, etten ole voinut olla ihmettelemättä,\nkuinka varsinkin Johnsson on voinut panna nimensä sen alle. Koko\nkatsantotapa muistuttaa minusta niin paljon oikeauskoisuuden\naikakauden katsantotapaa. Mutta jollei se hyödyttänyt kristinuskoa\n200 vuotta sitten, miten paljon vähemmin nykyään!\"\n\nSamaan aikaan kuin Kihlmanilla oli käsillä tämä työ, pohdittiin\nKasvatusopillisessa yhdistyksessä uskonnonopetus-kysymystä. Käsittely\nalkoi 4 p:nä jouluk. 1885 toht. von Rohdenin [Toht. Gustav von Rohden\noli Helsingin saksalaisen seurakunnan pappi (Pfarrer) 1882-94. Hänen\nja Kihlmanin läheisestä suhteesta, varsinkin von Rohdenin täällä-olon\nviimeisenä aikana, annetaan tietoja alempana.] alustuksella ja\njatkui sitten seuraavissakin kokouksissa 16 p:nä helmik. ja 5 p:nä\nmaalisk. 1886. Tavattoman pitkästä keskustelusta emme luonnollisesti\nvoi huomioon ottaa muuta kuin Kihlmanin lausuntoja, joista opimme\ntuntemaan ne perusjohteet, joita hän itse uskonnonopettajana noudatti:\n\nVoidakseen menestyksellisesti toimia uskonnonopettajana täytyy saada\nkannatusta toisilta opettajilta, joilla on sama maailmankatsomus.\nOnnetonta on, jos hän on eristetyssä asemassa. Sillä vaikka hän\nonkin uskonnollisen totuuden elähyttämä, supistaa se suuresti\nhänen vaikutustaan, että oppilaat toisilla tunneilla saavat\nkuulla uskonnonvastaisia mielipiteitä. Ääntä ei synny, jollei ole\nkumupohjaa: samoin on uskonnonopettajallekin kumupohja tarpeen.\nIhanteellisessa oppilaitoksessa tulee opettajien peruskysymyksiin\nnähden ei ainoastaan suvaita toisiaan, vaan olla saman vakaumuksen\nlämmittämiä. Siinä menestyksen pääehto, eikä tuntiluvussa. --\nUskonnonopetuksen tarkoitus ei voi olla aineen tyhjentäminen, vaan\ntulee sen herättää ihmisessä piilevää uskonnontarvetta sekä edistää\nsitä, joka ylläpitää mielenkiintoa siihen. Verraten lyhyessäkin\najassa voi opettaa, kuinka uskonnollinen elämä on kehittyvä. [V.\n1895 kirjoitti Kihlman muistikirjaansa: \"Uskontoa ei voi oppia, vaan\non se elettävä (man muss sie in sich erleben).\" Riehl. Religiöse\nStudien s. 23. \"Tämä lause on laatuaan päälause, periaate, joka\nuskonnonopettajan ennen kaikkea on muistettava. Sen on oltava koko\nhänen opettajatoimensa mottona.\"] --\n\nRaamatunhistorian opetukselta vaaditaan samaa kuin maailmanhistorian.\nSen tulee antaa todellisia (konkreta) kuvia. Vasta silloin opettaja\ninnostuu, kun hän esittää aikakauden niin, että sen luonne esiintyy\noppilaan silmien eteen selvänä elävissä kuvissa. --\n\nUlkoa lukeminen saattaa toisinaan olla täysin oikeutettua. Niin esim.\nkun äiti opettaa lastaan rukoilemaan. Lapsi lukee rukouksen ulkoa,\nja äiti on oikeassa, vaikkei lapsi täysin käsitäkään sen sisällystä.\nEihän lapsi esim. käsitä Isä meidän koko syvyyttä. Edelleen on\nUudessa Testamentissa ulkoa luettavia kohtia, jopa sellaisia, joita\non mahdoton esittää muulla tavalla kuin raamatun omilla sanoilla,\nesim. vuorisaarna y.m. -- Mitä opetusmenettelyyn tulee, voidaan\nopettajalta vaatia aineen tuntemusta, mutta ei kertojakykyä. Vaikeata\non näet itsenäisesti luoda oikea kuva, jossa ei ole lisäyksiä ja\njosta toiselta puolen ei mitään puutu. Sitä paitsi voi taitavasti\nlukemalla ääneen raamatusta vaikuttaa yhtä herättävästi kuin vapaalla\nesityksellä. Näin ollen opettaja ei tee ehdottomasti väärin, jos hän\nkäyttää oppikirjaa ohjeenaan. --\n\nVäärin on panna Lutherin pientä katkismusta opetuksen perustaksi.\nEihän se olekaan lapsille kirjoitettu, vaan on sen aiheuttanut kansan\nsuuri tietämättömyys kristinuskosta. Se on kirjoitettu yhteiselle\nkansalle, jotta isännällä ja emännällä, palvelijoilla ja lapsilla\nolisi lyhyt raamattu. Se oli hätäapukeino 1529; nyt on 1886, ja\nolot ovat muuttuneet. Hyvän uskonnonopetuksen edellytykset ovat nyt\nparemmat. Että nytkin pidetään kiinni Lutherin katkismuksesta, on\nvastoin Lutherin tarkoitusta ja johtuu väärästä uskonpuhdistuksen\nkunnioituksesta (falsk pietet f. reform.). -- Lutherin katkismus oli\ntärkeäarvoinen sille ajalle, jolloin se kirjoitettiin, ja vieläkin\nsaattaa kypsynyt ihminen pitää sitä kalliina ja rakkaana, se kun on\nniin eloisa esitykseltään ja yleisesti tunnettu. Mutta käsittämätöntä\non, miksi sitä luetaan ulkoa. Se on muka uskontunnukselleen\n(symbolisk) kirja, mutta eihän muitakaan uskontunnustuksia lueta\nulkoa. --\n\nKoulun tulee opettaa, kuinka edistytään uskonnollisessa\nelämäntiedossa. Oppilas on johdettava evankeliumien oikean lukemisen\ntaitoon. Koko totuutta koulu ei pysty antamaan, mutta metoodi,\nmenettely, miten käydään eteenpäin, kuuluu sen piiriin. Koulun\npäätehtävä on opettaa lukemaan Jumalan sanaa, ei hätäisesti, vaan\nmietiskellen, niin että sisällys jää lukijan omaisuudeksi. --\n\nKirkkohistoriaa opetettaessa tulee välttää yleiskatsauksellista\n(kompendiöst) esitystapaa, samoin kuin hedelmättömien\ntietojen tyrkyttämistä. Sitä vastoin on luotava eloisia kuvia\nmerkkihenkilöistä, jotka ovat omansa jättämään vaikutelmia\noppilaihin ja siten tekemään kunkin edustaman aatteen eläväksi.\nMuuta kirkkohistoriallista ainetta kosketellaan vain ohimennen,\nniin että kuvat liittyvät toisiinsa. [Pöytäkirjan tekijä oli August\nRamsay, joka on kertonut Kihlmanin lausuneen hänelle tyytyväisyytensä\npöytäkirjan täsmällisyydestä. Hän oli kysynyt, oliko muistiinpanot\npikakirjoituksella tehty. Niin ei ollut laita.] --\n\nSe mitä Kihlman näin oli puhunut uskonnonopetuksesta, saa samoin kuin\nse, mitä hän ennen on lausunut nykyaikaisesta opettajasta lähinnä\najattelemaan häntä itseään. Entisten oppilaiden ja opettajakokelaiden\nkertomukset todistavat näet, että hänen teoreettiset väitteensä\nsuoraan viittasivat siihen ihanteeseen, jota hän opettajatoimessaan\nkoetti toteuttaa. Sentähden lienee tässä oikea paikka kuvata\nKihlmania opettajana.\n\nHän piti velvollisuutenaan lukemalla ja mietiskelemällä valmistautua\njoka tunnille, ja luokan eteen astuttuaan hän luennontapaisessa,\nvapaassa esityksessään teki parastaan esiintuodakseen sanottavansa\nniin vaikuttavasti kuin mahdollista. Yhdellä suulla hänen\nesittämiskykyänsä kiitetäänkin. Hänen tavassaan selittää asioita\nja kuvata henkilöitä ja tapauksia oli, sanotaan, jotain kiehtovaa,\njopa dramaattistakin, joka piti oppilaiden tarkkaavaisuuden koko\najan vireessä. Ei tahdottu menettää sanaakaan, ja kun kello löi,\nihmeteltiin, kuinka tunti oli huomaamatta lentänyt; olisi halusta\nkuultu enemmänkin. Oppikirjasta paljon välittämättä meni hän usein\nsitä laajemmalle ja syvemmälle, kun itse katsoi asian tärkeäksi.\nNiin hän esim. saattoi uhrata kokonaisen tunnin Abrahamin uskon\nselittämiseen.\n\n\"Ollessani opettajattarena Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa\n1872-77\", kertoo eräs todistaja, [Lehtorinrouva Lydia Hällfors.]\n\"kävin kuuntelemassa Kihlmania. Vasta silloin ymmärsin oikein\nihailla hänen pedagogista kykyänsä. Saman luokan oppilaat, jotka\njoidenkin muiden tunneilla telmäsivät kuin pikkuvillit, istuivat\nhänen tunneillaan hiljaa kuin hiiret. Jos joku pienemmistä vähän\nalkoi eleillä, ei Kihlmanin tarvinnut muuta kuin laskea kätensä\nhetkeksi oppilaan päälaelle ja katsoa häntä ystävällisen vakavasti\nsilmiin, niin järjestys oli taas täydellinen. -- Muistan erityisesti\ntältä ajalta, miten mieleenpainuvasti hän muutamilla sanoilla\nja ihmeellisellä äänenpainolla sai esille valtavan merkityksen\nlauseessa: 'Te anoitte, että teille annettaisiin murhamies, mutta\nelämänruhtinaan te tapoitte'.\" (Ap. Teot 3: 14-15.)\n\nToistenkin todistusten mukaan ei kurinpitoa Kihlmanin tunneilla\nhuomattukaan. Jos hän näki jotain sopimatonta, hän äkkiä keskeytti\npuheensa. Silloin syntyi syvä hiljaisuus, jolloin opettaja katseli\nsyyllistä ja, ennenkuin jatkoi, naputti sormellaan takanansa olevaan\nmustaan tauluun. [Miten sovinnaisuudesta vapaa Kihlman saattoi\nolla järjestyksenpitoon nähden, osoittaa se, että hän antoi Akseli\nGallénin (Kallelan), joka 1875-81 kävi normaalilyseota, tunneillaan\npiirustaa, mitä hän opettajana kertoi ja kuvasi. Gallénin piti vain\ntunnin lopulla näyttää hänelle piirustuksensa. Kihlman arvattavasti\nhuomasi taiteilijanalun harvinaiset lahjat ja ymmärsi, että tämä\nparhaiten seurasi esitystä, kun hänen sallittiin omalla tavallaan\ntehdä havainnolliseksi, mitä hän kuuli. Tekijä on taiteilijalta\nitseltään kuullut tämän muistelman.]\n\nMikäli meille on kysymällä selvinnyt, Kihlman ei elävöidessään\nkuvaamiaan henkilöitä ja tapauksia tehnyt sitä lisäämällä ulkonaisia\npiirteitä (esim. pukujen kuvauksia y.m.), vaan käyttämällä\nsattuvia, selittäviä, nykyaikaisia mielikuvia. Niin hän esim.\nkertoessaan, miten piispat kristinuskon alkuaikoina matkustivat\nkirkonkokouksesta kirkonkokoukseen, oli kerran liioitellen,\nmutta kuvaavasti lausunut: \"majatalot olivat täynnä matkustajia,\nja tiet ajettiin pilalle.\" Kieltämättä oli tämä jokapäiväistä,\ntrivialista, mutta, huomautetaan, hänen suussaan eivät sanat\nvaikuttaneet niin. Muuten olivat hänen kuvauksensa toiselta puolen\nkristinuskon voittokulusta roomalaismaailmassa, toiselta puolen\nuskonpuhdistuksen valtaanpääsystä loistokohtia kirkkohistorian\nopetuksessa. Harvinaisempaa lienee ollut, että hän käsitti\nraamatunhistoriallisen kertomuksen kuvannolliseksi, niinkuin hän\nkuuluu tehneen selittäessään Jerikon muurien kukistumista. Hän oli\nnäet silloin kuvannut nuoren, yksimielisen kansan voimaa, miten se\nraivaa itselleen tietä, voittaen kaikki esteet -- muurit hajoavat sen\nedessä.\n\nMitä varsinaiseen uskonnonopetukseen tulee, saattoi tunti, kun\nkuunneltiin vakavan opettajan selviä, syvästi tunnettuja selityksiä,\ntulla rakennushetkeksi, mutta hänen opetuksensa ei koskaan muuttunut\nherätyssaarnaksi, \"tule Jeesuksen luokse\"-puheeksi. Joku entinen\noppilas kuuluu sanoneen, että Kihlmanin opetus oli tehnyt hänet\nvapaa-ajattelijaksi. Jos siinä on perää, niin ei syynä ole se, että\nhän olisi esittänyt kirkollisia uskonkappaleita epäiltäviksi, vaan\nehkä se, että hän ei aina voinut hillitä kriitillistä luontoaan\nerinäisiin kirkollisiin tapoihin ja muotoihin nähden. Niin hän\nesim. ei hyväksynyt synnintunnustuksen lausetta: \"kaiken elinaikani\nsynnissä elänyt.\" Se oli hänestä liikaa ja sentähden väärin. Totta\noli, että olemme syntiä tehneet, mutta että olisimme alituisesti\neläneet syntisesti, sitä emme toki voi tunnustaa. Uskottavampi\nkuin mainittu syytös onkin tieto, että oli oppilaita, jotka hänen\nvaikutuksestaan tulivat teologeiksi, sekä että moni oppilas, jolla\nkouluun tullessa oli tuskin nimeksikään kodissa saatuja uskonnollisia\nvaikutelmia, Kihlmanin opetuksesta sai semmoisia niin syviä, etteivät\nole koskaan hävinneet.\n\nHuolimatta Kihlmanin harvinaisista opettajaominaisuuksista,\njoiden johdosta useat arvostelevat häntä aikansa etevimmäksi\nuskonnonopettajaksi, olemme kuulleet lausuttavan pari moitettakin\nhänen opetusmenettelyään vastaan. Hän oli, sanoi eräs entinen\npedagogi, \"huono kuulustelija\". Hänen tapansa näet oli usein supistaa\nkuulustelu muutamiin kiireellisiin kyselyihin tunnin lopulla, paitsi\njos oli ollut ulkoa luettavana joku virsi tai raamatun kappale\n(mikä oli tavallista alemmilla ja keskiluokilla). Muutoin hän ei\nniinkään kysellyt vuosilukuja eikä \"faktoja\", tosiasioita, vaan\nteki oppilaille ymmärryskysymyksiä ja antoi heidän vapaasti esittää\nenemmän tai vähemmän yksinkertaisia arvelujaan. Kuultuaan vastauksen\nosasi hän taitavalla käänteellä johtaa oikeaan. Todellisuudessa hän\nkuitenkin pani painoa faktojenkin tuntemiseen. Erotutkinnossa hän\nkuulusteli tarkasti kaikkea, ja hänen tenttinsä olivatkin tunnetut\npituudestaan. Että hän tutki oppilaitaan niin perusteellisesti,\nsiihen oli, hänen oman selityksensä mukaan, syynä että hän tahtoi\nsaada oppilaan itsekin vakuutetuksi heikkoudestaan, jos hän näet oli\nheikko. Kumminkaan ei kukaan liene uskonnon takia jäänyt luokalle.\n-- Toinen puhtaasti pedagoginen moite oli se, että hän harvoin\nennätti suorittaa koko oppijaksoa. Syynä siihen oli, että hän aina\ntahtoi antaa uutta ja välttää yksitoikkoista toistelemista. Kun hän\naina luki, häneltä ei koskaan puuttunutkaan uusia ajatuksia ja niin\ntapahtui että hän välistä syventyi vähemmän tärkeään sivuseikkaan ja\nsiten menetti aikaa.\n\nMiten Kihlmanin opetus vaikutti vastaanottavaisiin nuorukaisiin,\ntodistaa seuraava ote silloisen Uudenkaarlepyyn kirkkoherran\nWilhelm Johanssonin kirjeestä (9/12 1892): \"Olen sydämestäni\nkiitollinen niitä kohtaan, jotka ovat johtaneet minut tälle lähteelle\n(raamattuun) ja opettaneet minua suoraan ammentamaan siitä. Niistä\non Setä, lähinnä Isä vainajaani, ensimmäinen. Yhä uudestaan palaavat\nuskontotunnit normaalikoulussa muistiini. Siellä alkoi vapautumiseni\nkaavamaisuudesta (slentrianen) -- uskalsin, joskin vapisten, aloittaa\nraamatusta etsiä selitystä moneen arvoitukseen sekä uskoa että\nsieltä oli valo saatavissa. Opetuksessa esitettiin monta kysymystä\nja viitattiin semmoisiin -- antamatta seikkaperäistä vastausta.\nTämä kannusti ajattelemaan omin päin ja aavistamaan ääretöntä\ntotuuden syvyyttä. Minä sain halua elää oppiakseni. Kirkkohistorian\ntunneilla puolustettiin monta kerettiläistä -- mikä yllyke ottaa\nselkoa siitä totuudesta, jota he tahtoivat esittää ja jota väitettiin\nharhauskoiseksi! Vapauttava oli tämä opetus ja ajatteluun kiihoittava\n-- jopa usein sureksivaan mietiskelyyn (grubbel), niin että tulin\nkuumetilaan ja valvoin monen keskiyön hetken. Setä ymmärtää kai\nkokemukseni, ilman että puhun siitä laajemmin. Tätä tulosta Setä\narvatenkin tarkoitti. Sydämellisin kiitos tästä opetuksesta --\nsuunnasta, joka annettiin! Jumala olkoon kiitetty tästä johdatuksesta\nja siunauksesta! Herra siunatkoon Setää kaikesta hyvästä, jonka Setä\non antanut, kylvänyt ja perustanut!\"\n\nMuuan opettajatar, nti Aina Lagus, taas kirjoittaa (30/12 1892)\nkiittäen uskonnonopetuksesta, jota oli kuunnellut normaalikoulussa:\n\"Siinä ei ollut ainoastaan kirkkautta moneen hämärään kysymykseen, ei\nainoastaan kalliita ohjeita minulle uskonnonopettajattarena -- siinä\noli totuudensanoja, jotka tunkivat sydämeni pohjaan, herättäviä,\nvalaisevia ja lämmittäviä.\" [Pedag. yhdistyksen aikakauskirjassa 1904\non _V. T. Rosenqvist_ muistokirjoituksessa Kihlmanin kuoleman jälkeen\nerittäin etevästi kuvannut vainajaa uskonnonopettajana.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkausi 1886 oli Kihlmanin onnellisimpia. Tampereen Pellava- ja\nRautateollisuusyhtiön kokouksen jälkeen hän saattoi kirjoittaa\nHallonbladille (23/6): \"Nyt olemme päässeet niin pitkälle, että\nolemme voineet jakaa 8 %, mikä on hyvin ilahduttavaa minulle,\njoka nyt 20 vuotta olen puuhannut saadakseni yhtiön ylös siitä\nrappiotilasta, mihin se oli joutunut Ad. Törngrenin kautta.\" Ja\nitsekin hän oli vapautunut siitä häviön uhkasta, joka vuosikausia oli\npainanut hänen mieltään. Tiedämmehän jo edellisestä, että hallinto,\njonka alaisena hän oli ollut v:lta 1881 asti, lakkautettiin heinäkuun\nlopussa, ja elokuun ensi päivinä hän suoritti viimeiset sitoumuksensa\npankille. Paljon oli hänen täytynyt uhrata pelastuakseen niistä\nseurauksista, jotka liikeyhteys Fabian v. Schantzin kanssa aiheutti,\nmutta ei se näy katkeroittaneen hänen mieltään. Ei hän vaikeroitse\nsen johdosta, että oli satoja tuhansia menettänyt eikä edes mainitse\nliiketoverinsa nimeä, vielä vähemmin syyttelee häntä.\n\nMuutoin kerrottakoon, että Kihlman otti osaa \"Allianssikokoukseen\",\njoka eräiden vapaakirkollisten saarnaajain ja valtiokirkon\npappien aloitteesta pidettiin Tampereella 7-9 p:nä heinäk. 1886.\nKokoukseen, jonka tarkoitus oli mielipiteiden vaihdon kautta\naikaansaada lähempää suhdetta, ymmärtämystä ja yhteistoimintaa eri\nuskonnollisten suuntien välillä, oli saapunut noin 300 osanottajaa\n(30 pappia). Puheenjohtajana toimi Porvoon piispa Alopaeus, Kihlman\noli varaesimies. Finlandin mukaan esiintyi viimemainittu vain\nkerran pitemmällä lausunnolla. Hän näet arvosteli niitä ehdotuksia\n(m.m. sisälähetyksen perustamisesta), joilla muut olivat vastanneet\nkysymykseen: miten voitaisiin herättää lämpimämpää hengellistä elämää\nSuomessa? Kihlmanin mielestä eivät toisten ehdottamat toimenpiteet\nveisi perille. Itse puolestaan hän katsoi Jumalan sanaa ja sen\noikeaa käyttöä parhaaksi keinoksi herättää ja ylläpitää hartaampaa\nkristillistä elämää. Elämä oli Jeesuksen Kristuksen yhteydessä,\nja oli siis hänen yhteydessään etsittävä ja ylläpidettävä; jos\nniin tekee ja täyttää velvollisuutensa, niin edistää lämpimämpää\nhengellistä elämää. -- Tästä huomaa, ettei Kihlman ollut muuttanut\nennen ilmaisemaansa käsitystä sisälähetyksestä (ks. I.). Kokouksen\nloppupuolella oli saapuvilla myöskin Wisbyn hiippakunnan piispa\nvon Schéele Ruotsista, jonka vieraan kanssa Kihlman seurusteli\nmyöskin 19 p:nä heinäk., kun Helsingin papisto oli kutsunut piispan\nillanviettoon Korkeasaarelle. -- Tuottiko allianssikokous merkittäviä\ntuloksia, vai tuliko siitä \"pannukakku\", niinkuin Essen (olematta\nitse saapuvilla) vanhaan tapaansa leikkiä laskien arveli, jääköön\ntässä tulkitsematta.\n\nIkäänkuin nauttiakseen vapaudestaan lähti Kihlman Oswaldin kanssa\nLahteen ja sieltä seuraavana aamuna Jyväskylään, josta jatkettiin\nkyydillä Lakomäkeen. Ilmat olivat mitä kauneimmat, ja matka\nkaikin puolin miellyttävä. Vanhan ränstyneen tuparakennuksen\nsijaan oli taloon rakennettu uusi entistä ehompi. \"Heti perille\ntultuamme\", kirjoittaa Kihlman vaimolleen (4/8), \"tarkastimme ensin\nkomeaa rakennusta sisältä ja ulkoa. Se oli todella kelpo asunto,\nhuolellisesti ja siististi rakennettu. Huone, jossa asumme, on tilava\nja iloinen, kaksi akkunaa pihalle päin. Seinäpaperit samanlaiset\nkuin Rulluddin salissa (s.o. ei seinäpaperia ollenkaan!), katolla\non luonnollinen puunväri, ja samoin ovat pöytä, tuolit, sängyt,\nkaapit maalaamatta. Kaikki luontoa, mutta siistiä ja puhdasta. Tupa\non suunnaton, suuri kuin kirkko. Yliskamarit ovat miellyttäviä\nja tarjoavat suurenmoisia näköaloja. On meillä täällä pakopirtti\n(tillflykt), jos tarvittaisiin. Kun olimme tarkastaneet rakennusta,\nteimme kävelyn talon ympäristössä. Päivällistä söimme vasta k:lo\n4.30, ja jotta ei Sinun tarvitsisi olla levoton ravintoomme nähden,\nsaat tässä ruokalistamme: paistettuja ahvenia ja vaaramia maidon\nkanssa. Siis komeat päivälliset, vai mitä?\" -- Syötyään aikoi Kihlman\nlevähtää, mutta samassa poikkesi posti tapansa mukaan Lakomäen\npihaan, ja posteljooni oli niin kohtelias, että odotti, kunnes kirje,\njosta kuvaus on otettu, oli valmis.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnettu on, ettei Kihlmania koskaan valittu kirkolliskokoukseen.\nMuuta syytä voinee tuskin olettaa, kuin että papit pitivät häntä\nliian vapaamielisenä kirkollisissa asioissa. Että häntä kuitenkin\nkaivattiin näissä kokouksissa, todistaa seuraava piirre 1886 vuoden\nkirkolliskokouksen historiasta.\n\nSyyskuun 19 p:nä sai Kihlman Geitliniltä Turusta kaksi päivää ennen\npäivätyn kirjeen, joka alkoi näin: \"Rakas veli! Kuinka usein olenkaan\nkaivannut pappissäädyn omaatuntoa, tyyntä, tunnollista ja ankarasti\nloogillista valtiopäivätoveriani, täällä kokouksessamme. Enkä\nvarmaankaan ole ainoa, joka on huomannut aukon riveissämme.\" Sitten\nkirjoittaja, noudattaen vanhaa tapaansa tärkeissä asioissa neuvotella\nKihlmanin kanssa, mainitsee että seminaarinjohtaja Sundvall oli\nesittänyt anomusehdotuksen uskonnonopetuksen ylitarkastajan\nasettamisesta kouluylihallitukseen, ja että se oli lähetetty\nvaliokuntaan, jonka puheenjohtaja oli Geitlin. Hänestä oli kysymys\nsangen pulmallinen, ja toivoi hän sentähden saavansa kuulla Kihlmanin\nmielipiteen siitä. Heti samana päivänä Kihlman vastasi, laati oikean\nmietinnön -- 4 taajaan kirjoitettua sivua sen ajan suurta kirjekokoa.\nKirjoitus on asiallisuudessaan mielenkiintoinen ja ansaitsisi\njulkaisemisenkin, jos tila myöntäisi. Kuitenkin sanottakoon vain,\nettä Geitlin ja hänen valiokuntansa (paitsi kolmea jäsentä)\nhyväksyivät Kihlmanin käsityksen asiasta ja ehdottivat sen mukaan,\n\"että maamme koululaitoksen ylihallitukseen asetettaisiin uskonnon\nylitarkastajan virka, johon voitaisiin nimittää ainoastaan se, jonka,\nsamalla kuin hän on papiksi vihitty, tuomiokapitulit ovat katsoneet\ntähän virkaan sopivaksi\". Yksi tyytymättömistä, nimittäin A. Meurman,\nliitti mietintöön vastalauseen, jossa hän, tunnustaen olevansa samaa\nmieltä kuin valiokunta siinä, että kirkko ei voi luopua oikeudestaan\nja velvollisuudestaan ensi sijassa valvoa uskonnonopetusta,\nkieltäytyi yhtymästä mietintöön, joka hänestä oli ristiriidassa\ntämän kanssa. Vastalauseen puolelle asettui sittemmin, paitsi kahta\nvaliokunnan jäsentä, itse kirkolliskokouksen enemmistökin, joten koko\nasia raukesi. Tietenkin on mahdoton sanoa, olisiko asia päättynyt\ntoisin, jos Kihlman itse olisi ollut puolustamassa ehdotusta ja\nosoittamassa, miten kirkon etu ja oikeus olivat turvatut niiden\nehtojen kautta, jotka määräsivät uskonnon tarkastajan pätevyyden.\nTahtomatta mitenkään supistaa kirkon oikeutta oli hän sitä mieltä,\nettä varta vasten asetettu tarkastaja voisi tehokkaammin valvoa\nuskonnonopetusta kuin piispojen puolelta oli tapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmme ole pitkään aikaan saaneet vilkaista Kihlmanin kotiin.\nTilaisuutta siihen antaa nyt eräs joulun edellä päivätty (18/12)\nkirje, missä hän kiittää vanhaa Kruununkylän tuttavaa, äitinsä\nentistä palvelijatarta Brita Syringiä odottamattomasta lahjasta.\nBrita oli näet lähettänyt uunissa kuivattua (\"ugnståndet\") leipää,\njosta Kihlman muinoin oli pitänyt. Nytkin, vakuuttaa kirjoittaja, oli\nse hänestä erittäin maukasta. \"Sillä on se vanha hyvä maku, johon\nlapsuudesta olen tottunut, jota paitsi se on vanhan, uskollisen\nrakkauden maustamaa. Muistaen Britan hyväntahtoista rakkautta me\ntätä leipää syömmekin ja siten nautittuna se on juhlaruokaa.\"\nVastalahjaksi lähetettiin 10 naulaa kahvia siinä toivossa, että\nsilläkin kenties olisi hyvä lisämaku, kun se tuli ystävän kädestä. --\nTämän ohella sisältää kirje tietoja kotioloista. Rouva Kihlman oli\nniin toipunut pitkällisestä taudistaan, että hän pystyi hoitamaan\ntaloutta ainoastaan yksi palvelijatar apunaan. Ulkona kävellessään\ntäytyi hänen nojata keppiin ja kotonakin olla varovainen, mutta\nkuitenkin hän oli paremmissa voimissa kuin koskaan oli voitu\ntoivoa taudin aikana. Oswald oli kasvitieteen dosentti, Lorenzo\noli juristi ja oli syksyllä hoitanut tuomarin virkaa Hämeenkyrössä\nja Ikaalisissa, Henrik oli normaalikoulun korkeimmalla luokalla,\nja toivottiin hänen tulevan ylioppilaaksi ensi keväänä (niinkuin\ntapahtuikin) ja Lennart, nuorin poika, oli viidennellä luokalla.\nKaikista pojistaan vanhemmat olivat saaneet iloa. -- Kirje päättyy\nnäin: \"Vaikka asumme pääkaupungissa, elämme itseksemme, sangen\nhiljaisesti. Hilda ei koskaan käy kylässä illoin, ja minäkin olen\nkotona, milloin ei ole pakko mennä ulos. Meidän huvimme on lukea\nkukin tahollaan. Ja tätä seurustelua hyvien kirjailijain kanssa\npidämme kaikesta parhaana, varsinkin kun se johtaa seurusteluun\nJumalan kanssa. Semmoista seurustelua voi Britakin, kun kirjoja\nei puutu, nauttia pienessä kamarissaan, ja siis pitää seuraa sekä\nprofeettain että apostolien kanssa. Mitä parempaa voisikaan pyytää!\"\n--\n\nEdellisenkin joulun edellä oli Kihlman saanut muistutuksen\nnuoruudestaan. Pohjalaisten ylioppilasten uskollinen palvelijatar\n1840-luvulta Karolla Kask (ks. I.), oli näet maaseudulta kaupungin\nläheisyydestä tuotu Helsinkiin sairaalaan. Vanhus paralta oli\nkäsivarsi taittunut, ja jotta hän voisi olla hyvässä hoidossa,\nKihlman, Essen, Reuter y.m. vanhat pohjalaiset, saatuaan asiasta\ntiedon, keräsivät keskenään varoja, millä sairaalan maksu\nsuoritettiin. Sittemmin Karollaa avustettiin säännöllisellä\nkuukausirahalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuodenpäivänä 1887 kirjoittaa Kihlman Essenille: \"Siis on\njälleen vuosi mennyt ja uusi tullut. Alkaa tuntua, että on entisen\najan oma, eikä enää oikein sopiva tähän uuteen aikaan. Kumminkin olen\nvielä täysissä voimissa ja omasta mielestäni on minulla vielä paljon\ntehtävää, mutta päivät ovat niin lyhyet ja kuluvat niin nopeaan.\nHyvin tärkeää on luullakseni katsoa, että menettelee oikein tien\npienemmillä osilla: silloin kai Jumala huolehtii kokonaisuudesta.\" --\n\nJa \"uusi aika\" olikin tavattoman levoton ja vaativainen. Naisasiaa\nkäsiteltiin mitä kiihkeimmin ja sen yhteydessä siveellisyyskysymystä,\njolle jälkimmäiselle ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam\nHelsingissä maaliskuulla pitämillään esitelmillä tuotti erikoista\nkiihoitusta, hän kun myönsi viettielämälle oikeuksia, joita ei\njulkisuudessa ennen oltu kuultu. Vihdoin pohdittiin kielikysymystä\nkiukkuisemmin kuin koskaan ennen, sen jälkeen kun huhtikuun alussa\noli tullut tieto, että se oli ratkaistu senaatin vähemmistön\nmielipiteen mukaan, nimittäin niin että alempien, paikallisten\nvirastojen tuli käyttää ympäristön kieltä, jota vastoin korkeammat,\nkoko maan asioita hoitavat virastot saisivat valita kumman tahansa\nmolemmista kotimaisista kielistä. -- Eräässä kirjeessä Sweitsissä\noleskelevalle Otto Donnerille Kihlman koskettelee (27/4) viimemainittua\nasiaa: \"Valtiollisella alalla riitapuolet ärsyttävät toisiaan\nyhä enemmän ja enemmän. Viimeistä kieliasetusta on ruotsalainen\npuolue käyttänyt aivan erikoisena välikappaleena herättääkseen\nvihaa suomalaista puoluetta vastaan. (C. G.) Estlander on Finsk\nTidskriftissä (huhtikuun numero) tehnyt selkoa asemastaan\nsuomalaisessa kielikysymyksessä. En tiedä olenko lukenut mitään,\njoka henkisi syvempää vihaa tyynellä kielellä. Häntä on palkittu\ntulisoihtukulkueilla ja kansallisjuhlalla ja sähkösanomilla.\nAinoastaan vaivoin onnistuttiin ehkäistä vastamielenosoituksen\ntoimeenpano Yrjönpäivänä Koskisen kunniaksi, joka matkusti pois\nKeravalle. Nya Pressen kuuluu tähän aikaan voittavan itsensä\nliioitteluissa. Finlandissa on Estlanderin kirjoitusta erittäin\nonnellisesti käsitelty (E. G. P[almén]).\" -- Edelleen mainitaan\nsamassa kirjeessä, että koetetaan ylläpitää Finlandia seuraavanakin\nvuonna. Myöskin Helsingfors Dagbladin olemassaolo oli kyseessä.\n\"Runeberg y.m. tahtovat, että sitä toimitettaisiin enemmän\nviikinkiläiseen henkeen s.o. he haluavat erottaa And. Chydeniuksen.\n-- Varmaa on, että sekä Finlandin että Dagbladin tulevaisuus on\nsangen pimeä.\" Todellisuudessa jälkimäinen lehti lakkautettiin.\n-- Vihdoin kertoi Kihlman Oswaldin huhtik. 11 p:nä lähteneen\ntutkimusmatkalle Jäämeren rannikolle ja Kuolan niemimaalle,\npalatakseen vasta syyskuulla. --\n\nIkäänkuin jatkona edelliseen antaa Kihlman (2/5) kirjeessä Lorenzolle\n(Ikaalisissa) tietoja yliopiston rehtorinvaalista Vapunpäivänä:\nRuotsalaisella puolella olivat ehdokkaina: Estlander, Runeberg\nja Pippingsköld; suomalaisella: Rein, Råbergh ja Jaakko Forsman.\n\"Ruotsalainen puolue kärsi, saattaa sanoa, täydellisen tappion;\nsillä päähenkilöt Estlander ja Runeberg saivat ainoastaan 12 ja 10\nääntä, jota vastoin Rein sai 17 ja Råbergh 15. Ruotsalaisen puolueen\nkolmas mies sai 13 ja Jaakko 12. -- Ehdolle tulivat siis 1) Rein,\n2) Råbergh ja 3) Pippingsköld. Minä puolestani iloitsen siitä, että\nEstlander ja Runeberg saivat niin vähän ääniä. Se todistaa, että\nviikinkiläissuunta, jota Estlander edustaa ja johon Runeberg yhä\nenemmän on kääntynyt, ei kuitenkaan ole kovin suosittu professorien\nkesken. Tuloksen ovat he itse etupäässä aiheuttaneet. -- -- Molemmat\novat äärimmäisyyteen meneviä ja häikäilemättömiä, ja ilahduttavaa\non, ettei häikäilemättömyyttä kannateta. Että Rein ja Råbergh saivat\nniin monta ääntä, johtuu epäilemättä siitä, että heiltä toivotaan\nmaltillisuutta, ja maltillisuutta, tyyntä, intohimotonta esiintymistä\ntarvitaan varsinkin nykyaikana, kun toiselta puolen viikingit ja\ntoiselta puolen ultrafennomaanit (Jonas Castrén y.m.) [Ehkä on syytä\nmuistuttaa, että 'nuorsuomalaiset' ensiksi esiintyessään 1880-luvun\nkeskivaiheilla syyttivät 'vanhoja' suomenmielisiä laimeudesta\nkielikysymyksessä. Vasta myöhemmin kuului heidän puoleltaan\ntunnuslause, että kielikysymys oli mennyt ohi polttopisteensä,\nja ottivat he erikoisesti ajaakseen vapaamielisyyttä.] koettavat\nkiihoittaa maan asukkaita ilmi vihaan toisiansa vastaan.\"\n\nTässä yhteydessä sopii vielä mainita rehtorienkokous 9-11 p:nä\nkesäk., johon -- 20 vuotta sen jälkeen kuin koulunopettajat viimeksi\nolivat kokoontuneet yhteisiin neuvotteluihin -- koulujen johtajat\nolivat kutsutut keskustelemaan heidän tointaan koskevista asioista.\nMelkoisesti olivat ajat parantuneet, mitä tulee vallanpitäjäin ja\nkoulunopettajain keskinäiseen suhteeseen. Kirkollistoimikunnan\npäällikkönä Yrjö-Koskinen avasi kokouksen, joka oli syntynyt\nhänen omasta aloitteestaan, ja vakuutti hän olevansa valmis\nvoimiensa mukaan edistämään koulunopettajain toivomuksia, mikäli\nvain saattoi huomata, että ne tuottaisivat koululle hyötyä, ja\nkouluylihallituksen päällikkö, L. Lindelöf, toimi kokouksen\nesimiehenä. Eikä ainoastaan virallisesti, vaan pidoissakin elettiin\nparhaimmassa ystävyydessä. Ensi päivänä kutsui Koskinen kokoukseen\nilmoittautuneet päivällisille, toisena päivänä ylitarkastaja Laurell\nantoi rehtoreille illalliset, kolmantena pitivät kokouksen jäsenet\nitse päivälliset Kaivohuoneella, missä Koskinen, Lindelöf ja jotkut\nmuut olivat heidän vierainaan, ja vihdoin oli kokouksen jälkeen\nLindelöfillä kutsut kesähuvilassaan Granö'llä läntisessä saaristossa.\nSiten muodostui kokous oikeaksi veljestymisjuhlaksi. -- Käsitellyistä\nasioista merkittäköön tässä vain kaksi:\n\nYlioppilastutkinto, jonka järjestelyä vastaan silloin oli tapana\ntehdä samoja muistutuksia kuin nykyaikanakin, otettiin kokouksen\ntarkan harkinnan alaiseksi. Päätös oli, että enemmistön mielestä\nkirjoituskokeita ei tulisi muuttaa, mutta suotavana pidettiin, että\nkouluylihallitus ottaisi osaa tehtävien määräämiseen. Sitä vastoin\nkatsottiin parhaaksi, että suullinen tutkinto yliopistossa kokonaan\npoistettaisiin. Kumminkin oli kokouksen vaivannäkö turha, sillä\nonhan tutkinto pääasiassa vieläkin entisellään. -- Toinen kysymys,\njonka tahdomme mainita, oli ohjelman 12:s: Antaako koulun kasvattava\ntoimi aihetta toivomuksiin, ja kuinka olisi se edistettävissä?\nKeskustelussa esiintyi Kihlman viimeiseksi ja lausui hän haluavansa\nmuiden puhujain esittämiin totuuksiin ainoastaan lisätä, että hänen\nmielestään koululta puuttui paljon kyseessä olevassa kohdassa.\nKumminkin oli syy siihen enemmän yhteiskunnassa kuin opettajissa.\nViime aikoina oli maassamme esiintynyt puhujia ja esitelmänpitäjiä,\njoiden uskonnolle ja siveellisyydelle vastakkaiset opit sanomissa\njulkaistuina olivat vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa, ja olivat\nnämä matkustavaiset puhujat saaneet pitää esitelmiään milloin siellä\nmilloin täällä hallituksen tieten ja luvalla. Hän tahtoi tässä\ntilaisuudessa huomauttaa, että hallitus, olemalla vastustamatta\nsemmoisten oppien levittämistä, oli vaikeuttanut koulun kasvattavaa\ntoimintaa. Mitä kysymyksen jälkimmäiseen puoleen tulee, puhuja\nkehotti koulun opettajia seisomaan lujina, antamatta ajan tuulien\nhäiritä itseään, sillä varmaankin oli heidän työnsä yhtä vähän\nturha kuin sade, joka putoaa kuivalle maalle. Tässä lausunnossa\nilmenee Kihlmanin ankara arvostelu ja tuomio täällä esiintyneistä\nruotsinmaalaisista esitelmänpitäjistä, joista varsinkin Carl von\nBergen ja G. von Geijerstam olivat herättäneet suurta paheksumista\nvakavissa piireissä. Miten hallituksen (styrelsen) olisi pitänyt\nmenetellä ehkäistäkseen heidän esiintymistään, näyttää kuitenkin\njääneen sanomatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1887 oli Kihlmanilla jälleen tavallista enemmän liikehuolia.\nEnsiksikin mainittakoon, että huhtikuulla paloi luujauhomylly\nÄhtävällä. Se aiheutti, että hän päätti kokonaan lakkauttaa\nluujauholiikkeen, joka viime aikoina oli huononlaisesti menestynyt,\nosaksi kilpailun vuoksi, osaksi sentähden että raaka-aineen saanti\noli käynyt vaikeaksi.\n\nToiseksi oli huomio käännettävä Tampereen yhtiöön, jonka asema kyllä\nedelleenkin oli ja pysyi hyvänä, mutta jolle toukokuulla tehtiin\ntarjous, mikä tuotti Kihlmanille paljon päänvaivaa. Erään kuuden\nvapaaherra Standertsköldin muodostaman yhtiön puolesta tarjottiin\nnäet sen omistama Inkeroisten puuhiomo Anjalan koskella Sippolan\npitäjässä Pellava- ja Rautateollisuusyhtiölle n. 1,400,000 mk:sta.\nSe hyöty, joka Tampereen yhtiöllä oli ollut omasta puuhiomostaan,\nvaikutti, että Kihlman yleensä kyllä oli taipuvainen asiaan, mutta\nkuka takaisi että \"konjunktuurit\" pysyisivät myötäisinä? Ja miksi\ntahtoivat Standertsköldit, jotka edellisenä vuonna olivat ryhtyneet\nrakentamaan toistakin puuhiomoa entisen lähettyville, myydä\nlaitoksensa? Vaikka Wasenius, Cronstedt y.m. olivat oston puolella,\npysyi Kihlman empivällä kannalla. Hän kirjoittaa (15/5) laajasti\nSolinille, jonka Tampereen hiomon johtajan, W. H. O. Wallgrenin\nkanssa piti tutkia asiaa, mitä kaikkea oli selville saatava, ja\npäättää kirjeensä näillä sanoilla: \"Täten olen keventänyt sydämeni\ntähän asiaan nähden, joka häiritsee lepoani. Olen tahtonut sanoa,\nmiten asia minun mielestäni oikeastaan on alusta alkaen käsiteltävä.\nEmme saa antaa halun tai haluttomuuden johtaa itseämme. Emme saa\ntahtoa taikka olla tahtomatta ostaa, ja sitten etsiä myötä- tai\nvastasyitä; vaan meidän täytyy ensiksi aivan ulkokohtaisesti\netsiä tosiasioita, tietoja (fakta, data), sen jälkeen arvostella\nnäitä kokemuksemme mukaan, ja viimeksi on tahdottava tai oltava\ntahtomatta.\" Ja kun oli sanottu välimiehen uhanneen, että hän\npiankin myy Inkeroisten laitokset jollekin toiselle ostajalle ja\nettä Wallgren helposti muuttaa Tampereelta, jos hänelle luvataan\nsuuri tantieemi, kirjoittaja lisää: \"Minuun eivät uhkaukset eivätkä\nhoukuttelut tule vaikuttamaan, vaan ainoastaan tosiasiat.\"\n\nAsiantuntijat, Solin ja Wallgren, tekivät sitten kaksi matkaa\nInkeroisiin, missä Kihlmankin kerran kävi, ja olivat heidän\nlausuntonsa ja laskelmansa puoltavia. Vuoden nettotulo arvioitiin\n300,000 mk:ksi. Laskelmat nojasivat Tampereen hiomosta saatuihin\nkokemuksiin ja olivat Kihlmanin mielestä luotettavia. Asia päättyikin\nniin, että osto tapahtui noin miljoonasta markasta. Kihlmanin tuli\n2 p:stä kesäk. huolehtia Inkeroistenkin tehdaslaitosten johdosta,\nja Wallgren muutti sinne teknilliseksi johtajaksi. Varsinaisessa\nyhtiökokouksessa ilmoittivat A, Meurman ja Yrjö-Koskinen\nvastalauseensa asian ratkaisun johdosta; mutta todellisesti on osto\nosoittautunut ehdottomasti edulliseksi Tampereen yhtiölle, jonka\nasemaa se on tuntuvasti vahvistanut.\n\nKihlmanin liikemiesharrastukset eivät suinkaan rajoittuneet\nyksistään niihin liikkeihin, joiden toimintaa hän itse johti, vaan\nkoetti hän milloin mahdollista oli hyödyttää toisiakin. Varsinkin\nhän tarkkaavasti seurasi Vaasan liike-elämää. Niinpä hän 20 p:nä\nheinäk. 1887 kirjoittaa isännöitsijä Hugo Sölfverarmille Vaasan\npuuvillatehtaan asioista, alkaen tähän tapaan: \"Koska edelleenkin\nolen sangen viehättynyt siitä, että Vaasan puuvillakehräämö ja\nkutomo, jonka ystävä-vainajani A. A. Levón on syntymäkaupunkiini\nperustanut, edistyisi lujaksi teollisuuslaitokseksi, on minussa\naiheuttanut levottomuutta tieto, että W. Ramsay, jonka johtaessa\ntehdas näyttää nousseen uuteen eloon, on ilmoittanut päättäneensä\nluopua nykyisestä toimestaan.\" Sitten hän kertoo miettineensä, mistä\nsaataisiin sopiva mies hänen sijalleen. Ainoastaan viimeisessä\nhädässä olisi hänen mielestään käännyttävä ulkomaille. \"Ne\nulkomaalaiset, jotka ehkä voisivat olla taipuvaisia muuttamaan\nSuomeen, eivät tavallisesti ole ensi luokan miehiä. Sellaiset saavat\nkyllä työtä kotimaassaankin. Ja ulkomaalaisten on yleensä vaikea\nmukautua oloihimme; ainakin menee aikaa, ennenkuin he tarpeeksi\nperehtyvät niihin.\" Sentähden oli hän tiedustellut kykenevää miestä\nomasta maasta ja suositteli ensi sijassa insinööri Kristian Bruunia,\njosta hän oli saanut kuulla hyvin kiittäviä arvosteluja. Hän\nkehoittaa siis kääntymään Bruunin puoleen, jota hän itse tietysti ei\nollut puhutellut, vakuuttaen että hän ainoastaan oli tarkoittanut\ntehdä johtokunnalle palveluksen vaikeassa tilanteessa. Kehräämön\njohtokunta noudatti neuvoa, Bruun vastaanotti toimen ja hoiti sitä\nmonta vuotta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden loppupuolelta merkittäköön, että syyslukukauden alusta oli\nHelsingissä jälleen Suomalainenkin normaalilyseo. Valtio otti näet\nkansan perustaman ja kannattaman, 17 vuotta toimineen alkeisopiston\nhaltuunsa muuttaen sen samalla normaalilyseoksi, jota varten\nHämeenlinnan normaalilyseon yliopettajat siirtyivät Helsinkiin.\nTämä oli Kihlmanille sekä yleiseltä kannalta että yksityisestikin\nmieluinen tapahtuma. Suomalaisen normaalilyseon rehtorissa, J. G.\nGeitlinissä, hän jälleen sai entistä lähemmäksi hyvän toverin ja\nystävän.\n\nKun syyslukukaudella taas toimeenpantiin valtiopäivämies-vaalit,\nvaikutti mainittu muutto niiden tulokseen. Porvoon hiippakunnan\nkoulunopettajat valitsivat nyt Geitlinin toiseksi edustajakseen,\nniin että normaalilyseoiden rehtorit tulivat istumaan rinnatusten\neduskunnassa.\n\nJouluk. 27 p:nä Kihlman kirjoittaa \"kunnioitetulle appi-isälleen\":\n\"Olen terve ja hyvissä voimissa. Minulla on ollut onni nähdä kaikki\npoikani luonani joulun aikana. Uusi vuosi on jälleen alkamassa.\nElämmekö senkin? Olkaamme miettimättä sitä. Eletään niin kauan kuin\nJumala tahtoo ja kuollaan kun Jumala tahtoo. Sillä välin toimikaamme\nmitä voimme.\" --\n\nUuden vuoden 1888 merkkitapaus oli kansalaisjuhla Z. Topeliuksen\ntäyttäessä 70 vuotta 14 p:nä tammik. Kihlman oli tietysti mukana,\nja hän kirjoittaa Essenille (15/1): \"Osanotto oli suuri, jopa\nRuotsistakin. Ainoastaan täkäläinen nuori Ruotsi s.o. viikingit eivät\nottaneet osaa.\"\n\nValtiopäivät alkoivat 17 p:nä tammik. Kihlman valittiin nyt ensi\nkerran puhemiesneuvoston jäseneksi ja sitä paitsi niinkuin ennenkin\nvalitsijamieheksi sekä jäseneksi valtio- ja toimitusvaliokuntiin.\nMyöskin oli hän jäsenenä säädyn pöytäkirjakomiteassa ja valittiin\n2:seksi varapankkivaltuusmieheksi.\n\nNiistä asioista, joiden käsittely näillä valtiopäivillä herätti\nyleisempää mielenkiintoa, mainitsemme ensiksi kysymyksen vuotuisten\napurahojen antamisesta kaunokirjailijoille. Se tuli esille kahden\nporvaris- ja talonpoikaissäädyissä tehdyn anomusehdotuksen johdosta.\nYleisen valitusvaliokunnan mietintö, joka päättyi ehdotukseen,\nettä säädyt jättäisivät anomuksen huomioon ottamatta, aiheutti\npappissäädyssä laajan keskustelun. Tulos oli kyllä että mietintö\nhyväksyttiin 18 äänellä 15 vastaan, mutta useat puhujat tekivät\nparastaan puolustaessaan ei pysyvien apurahojen (\"diktergage\")\nmyöntämistä, vaan kirjailijain avustamista kehoituksella tai\npalkinnolla jostakin ilmestyneestä etevästä teoksesta. Näihin\nkuului Kihlmankin. Etsiessään perustaa, mille asettuisi kysymykseen\nnähden, hän ei ollut löytänyt, sanoo hän, muuta kuin \"tämän\nyksinkertaisen, että työmies on palkkansa ansainnut. Kirjailija\npuheena olevallakin alalla on työmies, eikä hänen työnsä itsessään\nole hyljättävä, vaikka kyllä tällä alalla usein on luotu teoksia,\njoita ei voi hyväksyä. Jos nyt hyvä kirjailija ei voi hyvästä\nteoksesta saada työtänsä vastaavaa palkkaa, kun maassamme lukijain\nharvalukuisuuden tähden tekijäpalkkiot ovat alhaisia, näyttää\nminusta olevan väärin, jos semmoinen työ jäisi palkitsematta.\nSellaisen teoksen tekijä on kuitenkin tavallista lahjakkaampi\nhenkilö, ja kun vähemminkin lahjakkaat saavat työstään vastaavan\nja usein korkeammankin palkan kuin ansaitsevat, niin ei minusta\nmeneteltäisi täysin oikeuden mukaisesti, jos hyväksyttäisiin\nvaliokunnan ehdotus, sillä pitäisihän sentään katsoa, että lahjakas\nkirjailija saa kohtuullisen palkan työstään\". Sen johdosta että\neräässä vastalauseessa oli valitettu, ettei meillä lahjakas henkilö\nvoi valita kirjailijatointa elämäntyökseen, vaan täytyy ruveta\nvirkamieheksi taikka käytännölliseen toimeen, Kihlman lausuu:\n\"Kaukana siitä että yhtyisin tähän valitukseen, olen sitä mieltä,\nettä semmoisen henkilön tulee juuri niin tehdä. Hänen ei pidä ottaa\nelämäntyökseen kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, vaan on se oleva\nsivutoimena. Jos hän tekee kirjailijatoimen elämäntyökseen, on hän\nkokeva, että hän on asettanut päämääränsä liian korkealle. Ei ole\nmonellekaan ihmiselle suotu voida tuottaa uusia korkea-arvoisia\nluomia. Hyvä, jos joku semmoinen aikaansaadaan. Mutta jos kirjailija\non tehnyt kirjoittamisen elämäntyökseen, on hän tunteva itsensä\npakotetuksi aina uudestaan tuottamaan uusia luomia; ja tällaisesta\nväkinäisestä toiminnasta ei voi muuta johtua kuin että hänen\nteoksensa tulevat käsityöläismäisiksi ja yhä keskinkertaisemmiksi.\"\nPuoltaen siis avustuksen antamista kehoituksena ja palkintona\nansiokkaasta teoksesta, puhuja edellyttää, \"että ainoastaan semmoinen\nteos palkitaan, joka on siveellisen maailmankatsomuksen ilmaisu\".\n\"Siveellinen, hyvä, oikea ovat minun mielestäni niin läheisessä\nyhteydessä kauniin kanssa, ettei itse asiassa mikään voi olla\nkaunista, joka ei ole siveellistä.\"\n\nNähtävästi kysymyksen laadun viehättämänä Kihlman vielä palasi\nsiihen, miten hän oli pyrkinyt varmaan mielipiteeseen tästä asiasta.\nHän oli \"tuntenut tarvetta tietää, mitä tähän ihmiskunnan luokkaan\n(!) kuuluvat itse ehkä miettivät ja toivoivat\", oli sen vuoksi\nmielenkiinnolla lukenut pari \"estetiikan dosentin tohtori Aspelinin\nja runoilija Zakris Topeliuksen\" kirjoitusta Finlandissa, jotka\nmolemmat olivat sitä mieltä, että jotain oli tehtävä todellisten\nkykyjen kehoitukseksi, ja vihdoin \"muistellen muita eteviä\nhenkilöitä samasta luokasta\" oli hänen mieleensä m.m. tullut \"suuri\nrunoilijaruhtinas Göthe\". \"Ajattelin että olisi mielenkiintoista, jos\nsaisi hänet pappissäädyn apujäseneksi, jotta hän tänä iltana lausuisi\najatuksensa tästä asiasta. Ja vaikka hän ei voinutkaan nimenomaan\nsitä tehdä, oli kuitenkin tilaisuutta oppia tuntemaan hänen\nmielipiteensä eräästä ratkaisusta, jonka hän tärkeässä tilanteessa\ntoimitti\" Ja nyt puhuja kertoi, miten Göthe 1788, \"siis tasan 100\nvuotta sitten\" toimitti virattomalle ja palkattomalle kirjailijalle,\nFriedrich Schillerille, ei vuotuista eikä edes tilapäistä apurahaa,\nvaan ylimääräisen professorinviran Jenan yliopistossa, joka\n\"kuitenkin oli myönnettävä hänelle 'ohne Gehalt' (palkatta).\" Kihlman\nei kuitenkaan hyväksynyt tätä \"kovaa tapaa\" avustaa kirjallisuutta,\nvaan piti omaa esittämäänsä menettelyä oikeampana. Miksi hän\noli kertonut tapauksen -- selitti hän myöhemmin -- oli se, että\nprofessorinvirka pakotti Schillerin keskeyttämään runoilijatoimensa\nja ryhtymään virkatehtäviin, joten hän ainoastaan vapaina hetkinä\nsaattoi antautua runoiluun. \"Siinä kohden näytti minusta Göthen\nmenettely olleen niin merkillinen.\"\n\nNaiskysymys tuli parikin kertaa puheeksi. Sen aiheutti\nporvarissäädyssä tehty esitysehdotus naisen oikeudesta tulla\nvalituksi vaivaishoitohallituksen jäseneksi sekä kaksi erityistä\nporvaris- ja talonpoikaissäädyille jätettyä anomusehdotusta, jotka\nkoskivat naisen oikeuttamista harjoittamaan opintoja yliopistossa\nsamoilla ehdoilla kuin mieskin. Kummallakin kerralla asettui Kihlman\nvastustavalle kannalle. Kumminkaan hän ei ryhtynyt perin pohjin\nselvittämään kantaansa, vaan tyytyi dialektisella terävyydellä\nosoittamaan valiokuntien mietinnöissä esitettyjen perusteiden\nheikkoutta ja riittämättömyyttä. Miten oikeutettu menettely itsessään\nliekin ja miten se yleensä olikin Kihlmanin luonnon mukaista, ei\nvarmaankaan erehdytty siinä, että takana piili vastahakoisuus niitä\najan uudistusrientoja vastaan, jotka sisältyivät n.s. naisasiaan.\nEttei hän tahtonut sitä salatakaan, näkyy siitä, että hän toisen\nkerran esiintyessään jälkimmäisessä keskustelussa lausui, \"ettei\nole hauskaa taistella uudenaikaista mielipidettä (modern opinion)\nvastaan\"; mieluummin hän olisi kokonaan vaiennut. Muutoin oli hän\njo edellisillä valtiopäivillä viitannut niihin seurauksiin, joihin\nnaisten vapaa pääsy yliopistoon veisi. -- Mitä säädyn kantaan tulee,\nhyväksyttiin 24 äänellä 11 vastaan mietintö naisen oikeudesta tulla\nvalituksi vaivaishoitohallitukseen, mutta toinen mietintö naisen\nyliopistoon pääsystä hylättiin 18 äänellä 17 vastaan.\n\nJoku viikko myöhemmin eräs kouluasia sai Kihlmanin tavallaan\npalaamaan kysymykseen naisten yliopisto-opinnoista. Erityisissä\nanomusehdotuksissa oli pyydetty, että valtio ottaisi haltuunsa\nTurun, Tampereen ja Joensuun kaupunkien tyttökoulut. Yleisen\nvalitusvaliokunnan mietintö päättyi siihen, että kahden jälkimmäisen\nkaupungin kouluihin nähden muka ei ollut syytä mihinkään\npyyntöesitykseen, mutta mitä Turun kouluun tulee, olisi anottava,\nettä hallituksen puolesta tutkittaisiin \"siinä määrässä, kuin se\nosoittaa tyydyttävänsä hyvin perustettua sivistystarvetta\", olisiko\ntämä yksityiskoulu tehtävä valtion kouluksi. Ja tätäkin enemmistön\npäätöstä vastaan oli 7 jäsentä pannut vastalauseen, arvellen ettei\ntyttökoulun perustaminen Turkuun ollut sopusoinnussa varovaisen ja\nhyvin harkitun koulupolitiikan kanssa. Pappissäädyssä arvosteltiin\nmietintöä ankarasti, eikä Kihlman voinut olla huomauttamatta, että\nsama valiokunta ei ollut katsonut varovaisuutta tarpeelliseksi, kun\noli kyseessä naisen yliopistosivistys, mutta sitä vastoin kyllä,\nkun kysymys oli yleisestä eli koulusivistyksestä. -- \"Minun asemani\nkysymykseen nähden on säädylle tuttua\", hän sittemmin lausui.\n\"Vilpittömästä sydämestä minä toivon, että nainen saisi sivistystä,\nsivistystä sekä muodollisessa että oleellisessa suhteessa. Olen ennen\nlausunut, että naisen tulee päästä tilaisuuteen hankkia itselleen\nyliopistosivistystäkin, vaikka se minun käsitykseni mukaan on oleva\npoikkeuksellista, ja että naisella siis ei tule olla sama oikeus kuin\nmiehillä yliopistosivistykseen. Sitä vastoin täytyy minun kannaltani\nkoettaa mahdollisimman mukaan poistaa naissivistyksen esteet, milloin\nkoulusivistys on kyseessä.\" Sen vuoksi hän täydestä sydämestään yhtyi\nanomukseen, että kaikki nämä koulut tehtäisiin valtionlaitoksiksi, ja\nse tulikin säädyn päätökseksi.\n\nLopuksi vielä pari seikkaa. Kun yleinen valitusvaliokunta erään\ntalonpoikaissäätyyn jätetyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski\npiispan-istuimen siirtämistä Porvoosta Viipuriin, oli arvellut, ettei\nsäädyillä sillä hetkellä ollut mitään syytä lausua tästä asiasta,\njoka kirkolliskokouksen alkuunpanemana parast'aikaa oli hallituksen\nkäsiteltävänä, oli Kihlman sitä mieltä, että säätyjen päinvastoin\ntulisi julkilausua ajatuksensa sangen tärkeästä kysymyksestä, ja\nehdotti hän, että ainakin pappissääty hyväksyisi seuraavan päätöksen:\nsääty, joka ei tiedä, että oleellisia esteitä Porvoon piispanistuimen\npalauttamiseen Viipuriin olisi olemassa, pitää tätä muuttoa erittäin\ntoivottavana. Keskustelun jälkeen hyväksyttiin tämä ehdotus\nvaltavalla enemmistöllä.\n\nYleistä rikoslakia tarkastettaessa tulivat m.m. eri rangaistuslaadut\npuheeksi. Uudessa laissa oli yleensä vain vapausrangaistus otettu\nkäytäntöön, ja sen johdosta tahtoi Kihlman saada lausutuksi,\nettä hänen mielestään olisi myöskin ruumiinrangaistus ainakin\nvaihtopuolisesti ollut käytettävä. Ruumiinrangaistuksen vaihtaminen\nvapausrangaistukseen johtui uudenaikaisesta parannusteoriasta, mutta\ntämä teoria oli väärä. Rangaistuksen päämäärä ei ollut parannus,\neikä se ollut siitä riippuva. Parannus oli vain sivutarkoitus\nsamoin kuin pelottaminenkin, jonka nojalla ruumiinrangaistusta kävi\npuolustaminen, eikä suinkaan voitu väittää, että tämä rangaistuslaatu\nesti ihmisen siveellistä parannusta. -- Kun eräs puhuja oli\nkiittänyt ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, lausui\nKihlman: \"Tunnustan kyllä, että paljon pahaa on koulusta poistettu\nsillä, että ruumiinrangaistus kiellettiin, mutta on myöskin saatu\nmuuta pahaa sijaan. Niin esim. jollei oppilas anna oikaista itseään\nvapausrangaistuksilla, jotka koulussa sallitaan: jälkeenistumisella\nja karserilla, niin ei ole muuta neuvoa kuin ryhtyä viimeiseen\nrangaistuskeinoon, karkoitukseen, joka oikeastaan on rangaistus\nvanhemmille ja jonka kautta tavallisesti oppilaiden tulevaisuus\nturmellaan, koska karkoitettua ei helposti oteta toiseen kouluun.\nJos ruumiinrangaistus kuuluisi koulun rangaistuskeinoihin, jos sitä\nainoastaan erikoisissa rikkomuksissa ja koulun alemmilla luokilla\nkäyttäisivät opettajat, joille sen toimeenpano voitaisiin uskoa,\nniin olisi koululla siitä ainoastaan hyötyä. Ja on olemassa paljon\ntäysikasvuisiakin ihmisiä, jotka halveksivat vapausrangaistusta\nvarsinkin sen lievemmässä muodossa, mutta kavahtavat (hafva respekt\nför) ruumiinrangaistusta.\" -- Tahallisesta murhasta olisi Kihlman,\nJumalan sanan perustuksella, tahtonut kuolemanrangaistuksen\nainoaksi rangaistukseksi, ja sen vuoksi hän ehdotti, että laissa\nmainittu vaihtopuolinen rangaistus, elinkautiseen kuritushuoneeseen\ntuomitseminen, jätettäisiin, pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlman oli niinkuin tiedämme uskollinen ystävä. Kun A. A. Favorin\nmaaliskuulla oli ilmoittanut terveytensä arveluttavasti huonontuneen,\nlupasi hän valtiopäivien jälkeen kesällä käydä Ruokolahdella vanhan\nystävänsä luona. \"Mutta Sinun täytyy pysyttäytyä ylhäällä eikä\nkarata maailmasta, ennenkuin saan tavata Sinut. Luulen että meillä\nvoisi olla iloinen hetki yhdessä. Luulen niin sen johdosta, mitä\nlausut ajasta, jossa elämme. Olen näet täysin samaa mieltä. On\nkiireen aika. Kaikki kiirehtii itsetietoisesti tai tietämättään.\nKaikki käy höyryvoimalla. Ja varsinkin näennäinen (skenet) edistyy\nrivakasti. Kaikki näennäinen saavuttaa enemmistön kannatuksen, eikä\nharrastus osoita, että näennäinen ei ole todellista, vedä puoleensa\nkenenkään huomiota. Sentähden olen näinä aikoina syvästi tuntenut,\nmiten tosia ovat sanat: 'Maailmassa teillä on ahdistus.' Jaa, niin\nse on, Veli, käy ikäänkuin ahtaaksi tässä maailmassa syystä, että\npahan valta on niin suuri ja että näyttää mahdottomalta aikaansaada\nparannusta suuremmassa määrässä. Mutta sen vuoksi tunnen vetämystä\nniiden puoleen, joilla on sama ahdistuksen tunto\". -- Kesäkuun viime\npäivinä Kihlman lähtikin Inkeroisiin ja tarkastettuaan tehtaita hän\n2 p:nä heinäk. matkusti Lappeenrantaan, josta höyrylaivalla pääsi\nRuokolahteen. Mitä ystävykset keskenään juttelivat, ei ole kirjaan\npantu, mutta olettaa voi, että he vaihtoivat muistelmia ja kokemuksia\nniiltä neljältä ja puolelta vuosikymmeneltä, jotka olivat kuluneet\nsiitä kuin Helsingissä toisiinsa tutustuivat.\n\nMuutoin mainitsemme tältä kesältä ainoastaan, että\ntoimitusvaliokunnan työ kesti syyskuuhun asti, sekä että Kihlman\nvarapankkivaltuusmiehenä ensi kerran otti osaa Suomen pankin\ntarkastukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä Kihlman tietysti palasi koulutyöhönsä, jälleen ryhtyen\nrehtorintoimeensa, joka lukuvuoden lopulla, niinkuin saamme nähdä,\noli tuottava hänelle erikoisia huolia. Kumminkin oli nyt seuraava\naika eri suhteissa varsin onnellinen. Tampereen yhtiön asiat\nedistyivät edistymistään. Tänä vuonna oli jo osinkona jaettu 9 %;\nmutta 1889 jaettiin 11%. Nettovoitto oli näet 850,000 mk, ja olisi\nollut täysi miljoona, jollei erään pietarilaisen edustajan kuoleman\nkautta olisi menetetty 250,000 mk. Ja odotettavissa oli yhä suurempia\ntuloksia liikkeen toiminnasta. Ensimmäisenä kuutena kuukautena\nvuotta 1889 fakturoitiin liinatavaroita 450,000 mk:sta enemmän kuin\nsamana aikana 1888. Kihlman saattoi siis olla ja olikin erittäin\ntyytyväinen, sillä siitä saakka, kuin hän tuli suuren liikkeen\njohtajaksi, hän ei ollut nähnyt olosuhteita niin myötäisinä.\n\nSuhteellisesti huolettoman ajan merkkinä on alkupuolelta vuotta 1889\nmainittava, että Kihlman silloin poikkeukselta esiintyi julkisuudessa\nerään sanomalehtiväittelyn johdosta. Finlandissa oli näet nimimerkki\nG. J(ohansson) ankarasti arvostellut n.s. pelastusarmeijaa, joka\nsilloin oli uusi meillä, ja oli toiselta puolen nimimerkki E. F.\nsuuresti paheksunut hänen arvosteluansa, joka muka oli vailla\nveljellistä rakkautta. Tämä sai Kihlmanin Vartijan huhtikuun\nnumerossa julkaisemaan kirjoituksen \"Periaatteista uskonnollisia\nliikkeitä arvostellessa\", missä hän lausumatta sanaakaan itse\nriidanesineestä koetti selittää, miten kristityn tulee suhtautua n.s.\nkristillis-uskonnollisiin ilmiöihin. Tutkien Kristuksen arvostelevia\nlausuntoja uskonnollisista puolueista sekä yksityisistä henkilöistä\nja muitakin uudentestamentin yksityiskohtia hän siinä tavallisella\nperusteellisuudellaan osoittaa, että ankara ja vihaakin ilmaiseva\narvostelu saattaa olla oikeutettu, kun vain pidetään silmällä itse\nolentoa eikä asian pintapuolta. \"Jumalan tahdon tekeminen, -- katso\nsiinä oikea hedelmä ja oikea koetuskivi kristillisiä liikkeitä\narvostellessamme. -- Se joka ei opissa ja elämässä seuraa Kristuksen\noppia ja esimerkkiä, hän ei ole Kristuksen lähettiläs, kuinka\npontevasti tahansa hän puhuu ja vaikuttaa Kristuksen nimessä\".\n\nMyöskin kotielämä kehittyi suotuisasti. Maalisk. 15 p:nä lähti\ntosin Oswald toiselle kasvitieteelliselle tutkimusmatkalleen\nKuolan niemimaalle, jolla viipyi syyskuuhun asti. Hän jätti\njälkeensä suuren tyhjyyden, mutta kun kaikki kirjeet ja muut\ntiedot, jotka häneltä saapuivat kotiin, olivat hyviä ja kertoivat,\nettä yritys kaikin puolin sujui menestyksellisesti, tuotti hänen\npoissaolonsa vain enemmän sisällystä ja vaihtelua kotonaolevien\nkeskusteluihin ja kuvitteluihin. Samalla tavalla vaikutti, jopa\nerikoisen laatunsa vuoksi vielä tehokkaamminkin, eräs toinen seikka,\nnimittäin Lorenzon Vaasasta lähettämä uutinen, että hän 16 p:nä\nhuhtik. oli mennyt kihloihin isän ystävä-vainajan tyttären Ida\nEkströmin kanssa. Emme tiedä, oliko poika muille kuin äidilleen\nuskonut salaisen rakkautensa ja sen tuottamat huolet, mutta kyllä\nisäkin näyttää jotain aavistaneen, ja molemmille oli tieto \"Enzon\"\nonnesta yhtä tervetullut, oikea ilosanoma. Sitten seurasi nuoren\nsulhasen kotonakäynti pääsiäisviikolla, kihlattujen yhteinen käynti\nHelsingissä ja Rulluddilla kesäkuulla ja häät Vaasassa heinäk. 12\np:nä. Isä ja äiti ja veljet, paitsi tietysti metsänrajaa Jäämeren\nrannikoilla tutkivaa Oswaldia, olivat mukana häissä, ja ensinmainittu\nvihki morsiusparin Vaasan kirkossa. Kun sittemmin vastanaineet\nlähtivät kesäiselle Sweitsinmatkalle, saatiin Rulluddilla lukea\nvuorotellen kirjeitä etelästä ja pohjoisesta. Nämä kirjeet eivät\nenemmän kuin kotolaisten vastauksetkaan kuulu julkisuuteen, mutta\ntärkeitä ne sittenkin ovat, koska ne sallivat todeta, että Kihlmanin\nperhe-elämä oli harvinaisen onnellinen. Perheenjäsenten välillä\nvallitsi mitä herttaisin keskinäinen suhde. Vanhemmat kohtelivat\nrakkaita lapsiaan niin sanoaksemme kunnioittavalla luottamuksella,\nja lapset puolestaan osoittivat aina tietävänsä, ettei heillä ollut\nparempia ystäviä kuin isä ja äiti.\n\nElokuun ensi päivinä, pari viikkoa häämatkan jälkeen, Kihlman\nLennart poikansa kanssa kävi Lakomäellä. Kirjoittaen tästä matkasta\nOswaldille, jonka puolesta hän oikeastaan oli sen tehnyt, hän\npuhuttuaan erinäisistä myötäisistä asianhaaroista mainitsee yleensä\nolevansa tyytyväinen tilaansa, mutta jatkaa sitten: \"Ainoastaan\noppilaitos aiheuttaa huolia.\" Nämä sanat tarkoittavat huhtikuulla\nsattunutta tapausta, että ylioppilastutkinnossa 18 normaalilyseon\noppilaasta 9 oli reputettu, nimittäin 1 suomenkielessä, 1\näidinkielessä, 5 latinassa ja 9 matematiikassa. Asia koski koulun\narvoa ja mainetta ja siis myöskin Kihlmanin sydäntä. Sen vuoksi\nhän jo toukokuulla ilmestyneessä vuosikertomuksessa oli ottanut\ntapahtuman puheeksi ja vaatimalla vaatinut, että toimeenpantaisiin\ntutkimus, oliko syy opetuksessa vai arvostelussa. Mutta tämmöinen\njuttu ei suoriudu käden käänteessä. Siitä kirjoitettiin sanomiin\nja siitä vaihdettiin kirjeitä senaatin ja kouluylihallituksen sekä\ntämän ja normaalilyseon rehtorin välillä. Nämä viralliset kirjeet\non Kihlman julkaissut vuosikertomuksessaan 1890, ja niistä käy\nselville, etteivät viranomaiset huomanneet mitään aihetta olevan\nvastoinkäymisestä syyttää opettajia, semminkin kun se verrattuna\nedellisiin vuosiin näyttäytyi poikkeukseksi tavallisuudesta. Sitä\nvastoin ei kirjeistä puutu huomautuksia siihen suuntaan, että\nylioppilastutkintovaliokunta, jättämällä matemaattiset kokeet yhden\nainoan jäsenen arvosteltavaksi, jopa niin ettei häneltä vaadittu\nmitään perusteluja, vaikka arvostelu oli hylkäävä, ei suinkaan\nollut tehnyt mitä mahdollista olisi ollut erehdysten välttämiseksi,\nja ylihallituksen kirje senaatille marrask. 1 p:ltä 1889 päättyy\nsiihen arveluun, että tapaus antoi uutta aihetta harkitsemaan,\noliko ylioppilastutkinto tyydyttävästi järjestetty vai eikö sitä\nvoitaisi muuttaa niin, että se vähemmin häiritsisi oppilaiden\ntyötä heidän viimeisenä kouluvuotenaan ja antaisi parempia takeita\nheidän kypsyneisyytensä oikeasta arvostelemisesta. Siis samaan\nsuuntaan käyvä toivomus kuin se, jonka rehtorienkokous 1887 oli\njulkilausunut. Senaatti ei kuitenkaan ryhtynyt pulmalliseen\nkysymykseen, vaan tyytyi antamaan lievänlaisen muistutuksen\nsekä ylioppilastutkintovaliokunnalle että normaalikoulun\nmatematiikan yliopettajalle [Senaatin kirjeet (29/3 1890) 1890 v:n\nvuosikertomuksessa.] (toht. Edv. Mellberg).\n\nLukuvuoden päättyessä 1889 oli Helsingin normaalilyseo täyttänyt\n25 vuotta. Kihlman, joka ei ollut juhlien ystävä, näyttää ensiksi\naikoneen supistaa tapahtuman viettämisen siihen, että hän sen\njohdosta julkaisisi katsauksen oppilaitoksen vaiheisiin menneellä\najalla, mutta ryhdyttyään työhön hän huomasi tehtävän vaativan\nenemmän aikaa kuin oli ajatellut, eikä senvuoksi kertomusta\nkeväällä ilmestynytkään. Sitä vastoin päätettiin, että opiston\nperustamisen muisto oli vietettävä seuraavana lukuvuonna erityisellä\n\"vaatimattomalla\" juhlalla. Kenen aloite oli, jättää Kihlman\nsanomatta, mutta sekä Reuterille että Clevelle hän väittää olevansa\nviaton, joskin oli sikäli myötävaikuttanut, ettei hän heti ollut\nvakavasti vastustanut ehdotusta. \"Nyt olenkin saanut kärsiä kovasti\nmyöntyväisyyteni tähden\", hän (26/11) kirjoittaa jälkimmäiselle.\n\"Olin näet sitä mieltä, että jos juhla olisi vietettävä, niin\ntulisi siksi ilmaantua historiikki opiston vaiheista, oppilaista ja\nopettajista. Kerätäkseni tietoja olen saanut koko lukukautena uhrata\nkallista aikaani. Olen näihin asti elänyt ainoastaan yhtä päämäärää,\nnimittäin juhlimista varten (!)\"\n\nJulkaisu [_Normallyceum i Helsingfors 1864-1889._ Historisk\nåterblick af _Alfr. Kihlman_. Helsingfors 1890.] valmistui vihdoin\ntammikuun keskivaiheilla 1890, ja kun sitä selailee huomaa, että\nse todella on vaatinut runsaasti aikaa. Se käsittää näet 39 sivua\nvarsinaista tekstiä ja 66 sivua liitteitä nelitaitteista kokoa.\nEnin aika on tietysti mennyt monenlaatuisten tilastollisten ja\nelämäkerrallisten tietojen hankintaan ja järjestelyyn, mutta\nkoululaitoksen synty ja historiakin on kirjoitettu sillä huolella,\ntarkkuudella ja persoonallisella sävyllä, jotka olivat tekijälle\nominaisia. Tarpeetonta on kuitenkin tässä ryhtyä selostamaan\nsisällystä. Edellisessä olemme jo kertoneet samoja asioita ja\noppineet tuntemaan Kihlmanin mielipiteet parooni von Kothenin\nuudistuspuuhista, suomalaisen osaston kohtalosta y.m. Mainittava\non vain, että tekijä päättää historiikkinsa eräällä otteella\nmuutamasta Ruotsissa 1874 ilmestyneestä komiteamietinnöstä, jossa\ntavataan kaunis arvostelu Suomen normaalilyseosta. Mietinnön\nkertomus samanlaisista opistoista Euroopan ja Amerikan valtioissa\npäättyy nimittäin Suomeen nähden seuraaviin sanoihin: \"Jos senkin\n(maan) laitokset opettajien kehittämistä varten vielä jättävät\nkaikenlaista toivottavaa, _on se kuitenkin tässä kysymyksessä astunut\nmuiden maiden edelle._\" Nykyisin on ruotsalaisen normaalilyseon\n50-vuotisjuhlaksi ilmestynyt uusi kertomus [_Svenska Normallyceum i\nHelsingfors 1864-1914._ En minnesskrift av _V. T. Rosenqvist_.]\ntämän oppilaitoksen vaiheista. Vaikka se ei ainoastaan käsitä\nkahta vertaa pitempää aikaa, vaan myöskin tietojen runsauden ja\ntarkkuuden sekä esityksen puolesta ansaitsee kaikkea kiitosta, ei\nKihlmanin kirjoittama kuitenkaan ole menettänyt arvoansa yhtenä\nkoululaitoksemme historian lähteenä.\n\nItse 25-vuotisjuhla vietettiin lauantaina 18 p:nä tammik. 1890,\nja näkyy siitä kuvauksesta, jonka Kihlman liitti keväällä\njulkaisemaansa vuosikertomukseen, että hän, vaikkei rakastanutkaan\njuhlia, kuitenkin oli tyytyväinen yleisön ja entisten oppilaiden ja\nopettajakokelaiden riemupäivänä osoittamaan osanottoon oppilaitosta\nkohtaan. Sen hän tunnustaa kirjeessä (20/1) vaimolleenkin, joka\nhuolimatta heikosta terveydestään oli matkustanut Vaasaan nähdäkseen\nLorenzon uuden kodin. Samassa kerrotaan, että juhlajulkaisu oli\nloukannut kouluylihallitusta. Ylihallitus oli päättänyt lähettää\nkirjallisen onnentoivotuksen normaalilyseolle, ja kirjelmä oli jo\nvalmis, mutta kun sen jäsenet edellisenä iltana olivat lukeneet\nhistoriikin, olivat Frosterus ja Synnerberg, jotka olivat olleet\nvon Kothenin virkatovereita, arvelleet, että heidän oli vaikea\nantautua onnittelemaan oppilaitosta, joka rehtorinsa kautta moitti\nylihallitusta. Sen johdosta jäi kirjelmä lähettämättä. \"Minä ymmärrän\ntämän syyn, vaikk'en voi täydelleen tunnustaa sen pätevyyttä.\"\nLindelöf kunnioitti kuitenkin juhlaa läsnäolollaan, ja samoin\nYrjö-Koskinen, Streng ja Floman. Päivällisilläkin Kihlman olisi\nviihtynyt, \"jos olisi saanut olla rauhassa. Mutta Lindeqvist ei\nvoinut olla esittämättä minun maljaani tavallisessa ylellisessä\ntyylissä. Ettei hän pysty ymmärtämään, miten se on tuskallista ja\nepämiellyttävää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaapuvilla juhlassa oli myöskin ollut normaalilyseon opettajiston\nvanhin, 71-vuotias historian yliopettaja H. L. Melander, joka\nvararehtorina aina oli ollut Kihlmanin sijaisena, kun tämä\nvaltiopäivämiehenä tai muusta syystä oli ollut virkavapaa. Tämä\noli kuitenkin viimeinen kerta, jolloin hänet nähtiin virkatoverien\nseurassa. Samana päivänä hän näet sairastui keuhkotulehdukseen, ja\nennenkuin viikko oli kulunut, olivat hänen päivänsä päättyneet (24/1)\n1890.\n\nTämä tapaus antaa meille aihetta luoda katsauksen normaalilyseon\nsisälliseen elämään, joka oli melkoisesti muuttunut siitä ajasta,\njolloin Kihlman ensiksi astui sen opettajien riviin. Aluksi\noli Bergroth ollut hänen lähin tuttavansa, mutta sen jälkeen\nkuin tämä oli siirtynyt kouluylihallitukseen, he riitaantumatta\nvieraantuivat, vaikka lapset ja rouvat seurustelivat keskenään ja\njälkimmäiset olivat ystäviä kuolemaansa asti. Muidenkin opettajain,\nkanssa oli ensi aikoina seurusteltu, ilman että oikein läheistä\nsuhdetta syntyi, mutta vuosien kuluessa se supistui vähiin\nsyystä, että syvempää luonnon ja luonteen yhtäläisyyttä puuttui.\nMelanderiin, jonka täsmällisyys ja uskollisuus velvollisuuksiensa\ntäyttämisessä aina oli kunnioitusta herättävä, oli Kihlman kuitenkin\nmuuttumattomasti ystävällisessä suhteessa. Mutta samaa ei voi\nsanoa hänen ja Lindeqvistin välistä. Alussa ja koko 1870-luvulla\noli suhde kyllä hyvä. Lindeqvist kävi usein Kihlmanin luona, ja\nheidän kirjeenvaihtonsa todistaa veljellistä luottamuksellisuutta.\nEritoten auttoi jälkimmäinen virkatoveriansa hänen raha-asioissaan,\njotka olivat hyvin sekavat, ja kirjoittaen hänen velkojilleen ja\ntakausmiehilleen hän koetti parastaan niiden selvittämiseksi.\nSen johdosta Lindeqvistillä siihen aikaan olikin tapana aloittaa\nkirjeensä sanoilla: \"Hyvä veljeni ja hyväntekijäni.\" Kumminkaan ei\nheidän välinsä pysynyt eheänä. Ainakin 1880-luvun loppupuolella\noli se jo kokonaan särkynyt. Syynä siihen oli, että Lindeqvistin\nyksityinen elämä ja siitä johtuva epäsäännöllisyys virkatoimissa\nantoi aihetta vakaviin muistutuksiin, joita Kihlman oppilaitoksen\njohtajana ei voinut olla hänelle esittämättä. Vaikka Kihlman\narkaluontoisessa asemassaan nyt niinkuin ainakin osoitti suurta\nmaltillisuutta eikä tietääksemme mitään julkisesti loukkaavaa\ntapahtunut, ei asia ollut autettavissa. Alkusyy näet pysyi\nmuuttumattomana.\n\nMuidenkin opettajien kanssa oli Kihlman varsinkin alkuaikoina mitä\nparhaimmissa väleissä. Vaikk'eivät perheet seurustelleetkaan, sai\nhän monesta elinaikaisen ystävän. Siten oli hän läheisessä suhteessa\nuskonnonopettajiin (K. Ervast, F. W. Sundvall, V. T. Rosenqvist ja\nLauri Ingman), ja samoin myöskin muutamiin muihin (J. G. Geitlin,\nF. W. Rothsten, K. J. Unonius, A. Backman, Martin Wegelius j.n.e.).\nMissä taas ei varsinaista ystävyyssuhdetta rakentunut, oli kuitenkin\nolemassa kunnioittava, myötätuntoinen keskinäinen suhtautuminen\nrehtorin ja opettajien välillä. Että olot olivat näin hyvällä\nkannalla, tuli erityisesti näkyviin niissä päivällisissä, jotka\nrehtori tarjosi opettajakunnalle kodissaan lukukauden lopulla\nja jotka Kihlmanin perhe-elämässä varsinkin lapsille olivat\nmerkkitapauksia. Niissä vallitsi tuttavallinen, hilpeä mieliala;\npuheita pidettiin, maljoja tyhjennettiin, ja yhteisiä muistoja\nverestettiin. Päivällisten pito kuuluu lakanneen 1880-luvulla,\nmuun muassa siitä syystä, että rouva Kihlman pitkällisen sairauden\nja siitä johtuneen heikontuneen terveyden tähden ei enää kyennyt\nhoitamaan emännän tehtäviä.\n\nEdellisestä tiedämme, että Kihlman 1881 ensi kerran (ks. ylemp.)\nvalitti yhteishengen puutetta opettajistossa. Hän totesi\nerimielisyyttä \"uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa\nmielipiteissä ja pedagogisellakin alalla\" ja mainitsi erittäin\nkansallisuustaistelun yhtenä hajaannuksen syynä. Syvästi hän\nkärsi siitä, mutta turhaan hän mietiskeli, miten yhteishenki\nolisi palautettava. Kun hän 1886 vuosikertomuksessaan käsitteli\nkielitaistelua, on tuskin epäiltävissä, että hän toivoi voivansa\nvaikuttaa rauhoittavasti lähimpään ympäristöönsä, työtovereihinsa.\nMutta kellä olisikaan ollut hänen tyyneyttään ja maltillisuuttaan?\nKaikki, joilta olemme asiaa tiedustelleet, ovat tunnustaneet,\nettä Kihlman ei koskaan osoittanut puolueellisuutta, ei oppilaita\neikä opettajia kohtaan, mutta eihän siitäkään voinut olla apua.\nValtiollisina kiihkoaikoina on tyyni arvostelu poikkeus -- johon ei\nuskota. Että hajaannus, jota Kihlman oli kykenemätön parantamaan,\nei voinut olla vaikuttamatta häneen itseensä, on selvä asia.\nSanotaan, ettei hän enää niinkuin ennen lähestynyt opettajia ja\nettä hän johti oppilaitosta kansliastaan. Mutta jos niin oli,\nonko muutos oudoksuttava? Vanhat ystävät olivat poissa ja niin\nikään se yhteishenki, jolla ennen oli koetettu ylläpitää opiston\nmallikelpoisuutta. Itsekin hän kai tunsi olevansa vanha verrattuna\nuusiin työtovereihinsa, joiden joukossa oli semmoisiakin, jotka oli\nnimitetty tärkeihin virkoihin vasten hänen vakavia huomautuksiaan.\nNäin on tuo muutos ymmärrettävissä, vaikka hänen työvoimansa ja\ntarmokkuutensa ei vielä osoittanut heikkenemisen oireita ja hänen\nrakkautensa nuorisoon pysyi entisellään. Tätä viimeistä seikkaa\ntodistaa m.m. se, että hän usein asettui oppilaiden puolelle, milloin\nnuoremmat opettajat tai opettajakokelaat syyttivät heitä jostakin\nepäjärjestyksestä. Hänestä kurinpito, niinkuin tiedämme, riippui\nennen kaikkea _opettajan_ arvokkaasta, taitavasta esiintymisestä.\n[\"Kun rikkomus järjestystä vastaan koulussa tapahtuu\", kirjoittaa\nKihlman kerran (11/5 1893), kun hänen mielipidettään oli kysytty\nerään kurinpitoasian johdosta, \"katson velvollisuudekseni ottaa\nhuomioon, onko syy yksistään oppilaassa vai kenties myöskin\nopettajassa, sillä kokemukseni on, että järjestyksenrikkomuksia\n(disciplinära öfverträdelser) sattuu ainoastaan poikkeukselta\ntunneilla, joita normaaliset opettajat hoitavat, opettajat, jotka\nopetuksensa ja persoonallisen luonteensa kautta ovat normaalisessa\nsuhteessa oppilaihinsa. Jos nyt opettajilla on joku osa tapahtumassa,\nniin minusta loukataan oikeutta, jollei tätä seikkaa oteta lukuun.\"]\nKuitenkaan tätä ei ole niin käsitettävä, että hän yleensä olisi\nosoittautunut välinpitämättömäksi tai kylmäksi nuoria opettajia\nkohtaan. Päinvastoin. Missä hän vain huomasi vakavaa harrastusta,\noli hän aina valmis antamaan apua ja tukea. Kolmelta eri opettajalta\nolemme kuulleet, että hän heidän pyytämättään tarjosi heille\nraha-apua, kehoittaen heitä kääntymään hänen puoleensa, milloin vain\nolivat avun tarpeessa.\n\nMutta vielä on tässä yhteydessä huomioon otettava eräs seikka,\njoka erikoisesti on omansa saamaan Kihlmanin kipeästi suremaan\nkoulun-sisällisten olojen muuttumista. Tapahtui näet että\noppilasluku, joka korkeimmillaan ollessaan oli lähennellyt 300 ja\n1884 oli 240, siitä vuodesta alkaen vuosi vuodelta aleni, kunnes se\n1899 ei ollut 123:ea suurempi. Eikä siinä kyllä. Alkuaikoina olivat\noppilaat enimmäkseen tulleet virkamiesten taikka muista säätyläisten\nkodeista, mutta nyt \"normaalilyseon historian pimeänä aikakautena\",\nkäyttääksemme Rosenqvistin [M.t. siv. 166 ss.] lausetapaa, olivat\nuseimmat alempien porvarien ja talonpoikien perheistä. Kun Kihlman\njuhlajulkaisussaan (1890, jolloin oppilasluku oli 191) oli maininnut\ntämän, hän lisäsi, että syy tietenkin oli siinä, että oppilaitos\nei nauttinut yleisön luottamusta, mutta ei antautunut selittämään,\nmikä oli sen aiheuttanut. Hänestä pulman selvittäminen oli\ntulevaisuuden asia: \"historian tuomiota oppilaitos ei voinut eikä\ntahtonutkaan välttää.\" Kihlmanin menettely tässä on luullaksemme\nniin ymmärrettävä, että hän itse asiassa piti yhteishengen puutetta\nopettajistossa pääsyynä siihen, että opisto oli menettänyt yleisön\nluottamuksen, mutta ei katsonut sopivaksi julkisesti kosketella\nasiaa. Tällainen pessimistinen olettamus tuntuu meistä olleen\nsopusoinnussa hänen luonteensa kanssa. Mutta todellisuudessa saattaa,\nniinkuin Rosenqvist on tehnyt, viitata erinäisiin ulkonaisiin\nseikkoihin, jotka epäilemättä enemmän kuin sisälliset vaikuttivat\nkyseessä olevaan ilmiöön. Se rynnäkkö latinanopetusta vastaan,\njoka 1880 vaiheilla oli alkanut ja jota 1879 v:n koulukomitea ja\nmaamme ruotsalainen sanomalehdistö kannattivat, ei seisahtunut\nsen vuoksi, että mainitun komitean ehdotus jäi toteuttamatta. Kun\nei julkista koululaitosta tahdottu uudistaa realistiseen henkeen,\nperustivat uudistuksen harrastajat 1882 n.s. Uuden ruotsalaisen\noppilaitoksen (Nya svenska läroverket), joka saavutti suosiota\nlaajoissa piireissä. Edelleen syntyi tähän aikaan yhteiskouluaate,\nja 1883 perustettiin ruotsalainen Oppilaitos poikia ja tyttöjä\nvarten (Läroverket för gossar och flickor). Vihdoin pantiin\nseuraavina vuosina muitakin yksityiskouluja alulle, sillä valtaan\noli päässyt se mielipide, että sellaisissa voitaisiin eri kohdissa\njärjestää opetusta vapaammin, uudenaikaisemmin ja siis myöskin\noppilaiden kehitykselle edullisemmin kuin entisissä latinakouluissa.\nKoska se henkinen virtaus, joka ilmaantui näissä yrityksissä, oli\nvoimallisin juuri niissä ruotsalaisissa piireissä, joista ennen oli\nlähetetty oppilaita normaalilyseoon, niin on siinä riittävä selitys\noppilasluvun vähenemiseen mainitussa koulussa. Toinen asia on se,\nettä äkkiä noussut uudistuskiihko koulun alalla ei suinkaan ollut\nniin syvästi perusteltu kuin luultiin. Ennen pitkää esiintyi näet\nreaktio, vastavaikutus latinan halveksimista vastaan, ja silloin\npääsi normaalilyseokin jälleen armoihin. Se tapahtui kuitenkin niin\nmyöhään, että Kihlman silloin jo oli virastaan eronnut.\n\nTämä katsauksemme saa ymmärtämään, että loppukausi Kihlmanin\ntoimintaa koulumiehenä ei ollut niin miellyttävä kuin alkuajat.\nEnimmin hän tietysti kärsi hajaannuksesta opettajien kesken, joka\n1890-luvulla kehittyi siihen määrään, että Lindeqvistin ympärille\nmuodostui pysyväinen ryhmä, joka tilaisuuden sattuessa yksimielisesti\nvastusti Kihlmania ja hänen ystäviään.\n\nKesäk. 4-7 p:nä 1890 oli pitkän ajan päästä jälleen koulunopettajain\nkokous -- kolmas järjestyksessä. Kihlman alusti 28:nnen kysymyksen:\n\"Olisiko erityisiä hakukelpoisuusvaatimuksia ja ehtoja asetettava\nnormaalilyseoiden opettajavirkoihin pyrkiville?\" Luonnollisesti\noli vastaus myönteinen, sillä tiedämmehän edellisestä, että\nKihlman vaati paljon normaalilyseon opettajalta: hänen tuli olla\n\"normaali\", mallikelpoinen. Hän ehdotti siis, ettei avonaista virkaa\njulistettaisi haettavaksi, ennenkuin tiedossa oli ainakin yksi pätevä\nhakija, ja edelleen, ettei valtakirjaa annettaisi hakijalle, jollei\nhän ollut joko edeltäpäin käytännöllisenä opettajana osoittautunut\nkykeneväksi taikka laissa määrättynä koeaikana näyttänyt todellista\nkelpoisuutta. Kokous hyväksyi keskustelutta Kihlmanin mielipiteet ja\nesittämät ehdot.\n\nMuutoin ei Kihlman mainittavasti ottanut osaa keskusteluun. Siten hän\nei myöskään esiintynyt, kun käsiteltiin kysymystä \"pohjakoulusta\";\nmutta kokouksen päätöstä vastaan, että pitäisi muutamissa opistoissa\nkoetteeksi järjestää alimmat luokat pohjakouluksi, hän ilmoitti\nvastalauseen. Hänestä olisi päätöksen toimeenpanosta vahinkoa\nniille oppilaille, jotka suorittivat koko oppilaitoksen kurssin, ja\nainoastaan näennäistä hyötyä niille, jotka varhemmin erosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli vuosi vuodelta\nkasvava menestys. Niin oli 1889 vuoden tulos jälleen odottamattoman\nhyvä. Kumminkin oli Kihlmanilla nytkin vastoinkäymisiä, jotka\nhänestä olivat kiusallisia. Hän ehdotti 1890, että jaettaisiin 15 %\ns.o. 4 % enemmän kuin edellisenä vuonna, ja se tulikin johtokunnan\npäätökseksi, vaikka O. Donner oli arvellut, että kävisi ehkä jakaa\n17 %. Sittemmin kävi yhtiökokouksessa ilmi, että tämä johtokunnan\njäsen oli saanut eräitä muitakin osakkaita puolelleen ja vaatimaan\n17 %. Kysymys meni äänestykseen, ja enemmistö puolsi korkeampaa\nosinkoa. -- Tästä Kihlman oli pahoillaan, ei vain sentähden, että\nosinkojen suorittamista varten täytyi tyhjentää kaikki kreditiivit,\nvaan sen vuoksi, ettei ollut varmaa, että voitaisiin vastedeskin\njakaa yhtä paljon. Muuten oli hänen periaatteensa se, että osakkaiden\ntulee aina kannattaa johtokunnan ehdotuksia, niin kauan kuin siihen\nylipäänsä luotetaan, sillä se voi kuitenkin parhaiten arvostella\nyhtiön asemaa. Tähän suuntaan kävivät hänen neuvonsa aina, kun hän\nlähetti Lorenzolle valtakirjan edustaa häntä Vaasan puuvillatehtaan\nyhtiökokouksissa.\n\nEdellisenä vuonna oli Kihlman tullut vaikuttavaan asemaan eräässä\ntoisessakin liikeyrityksessä, josta aikaa myöten oli kehittyvä\nyksi maamme suurimpia. Tarkoitamme Kansallis-osake-pankkia, joka\nmuutamien nuorempien suomenmielisten aloitteesta oli perustettu\n1889. Kun kevätkaudella asiasta oli pienemmässä piirissä neuvoteltu\nja sääntöehdotuskin laadittu, kutsuttiin kesäkuulla m.m. Kihlman\nväliaikaiseen hallintoneuvostoon, jonka tuli lopullisesti\nmuodostaa ehdotus, hankkia sille vahvistus ja sen jälkeen kutsua\nosakkeenmerkitsijät perustavaan kokoukseen. Tämä kokous pidettiin 12\np:nä lokak. samana vuonna, ja silloin valittiin Kihlman varsinaisen\nhallintoneuvoston jäseneksi. Puheenjohtajaksi hän ei kuitenkaan\nvielä tullut, vaan toimi lääninsihteeri (sittemmin presidentti)\nErnesti Forsman hallintoneuvoston esimiehenä. Siitä huolimatta oli\nKihlman monipuolisimmin kokenut liikemies hallintoneuvostossa ja sen\nvuoksi myöskin se, jonka sana oli painavin neuvotteluissa. Mitä tämä\ntuli merkitsemään alkavan rahalaitoksen kehitykseen nähden, saamme\nalempana nähdä.\n\nKesällä 1890 Kihlman menetti ystävänsä Geitlinin. Ollessaan\nnormaalikoulun rehtorina Hämeenlinnassa oli tämä ostanut Vanajaveden\nrannalla Kalvolan pitäjässä olevan Rauhalahden tilan, ja siellä\nhän kuoli 18 p:nä heinäk. Aamupäivällä hän oli lähtenyt katsomaan\nheinänteossa olevaa väkeään, mutta kun taivas uhkasi sateella, hän\npalasi, asettui saliin istumaan, ja siinä hänen vaimonsa tapasi hänet\ntajuttomana. Vainaja haudattiin 22 p:nä Kalvolan kirkkomaahan, ja\nKihlmankin oli saapuvilla. \"Kuka hänen tovereistaan on matkustava\n(hautajaisiin), jollen minä?\" oli hän Helsingistä kirjoittanut\nHildalleen Rulluddiin.\n\nElokuun loppupuolella Kihlman rouvansa kanssa teki Vaasan-matkan,\nonnitellakseen Lorenzoa ja hänen Idaansa ensimmäisen lapsen\nsyntymisestä. Kun isoisän piti kastaa pieni ihmisen alku ja oli\nennättänyt siihen kohtaan, jossa vedellä valelemisen piti tapahtua,\nhän huomasi -- niin jutellaan -- ettei vettä ollutkaan käsillä.\nSilloin hän tyynesti keskeytti toimituksen ja lausui: \"Ei tosin\nvesi sitä itsestänsä tee, mutta kumminkin se on tarpeen.\" Silloin\nriennettiin noutamaan vettä, ja toimitus jatkui säännöllisesti\nloppuun.\n\nKun Kihlman rouvineen oli palannut Helsinkiin, sattui seikkailu, joka\nkuvaa hänen mielensä lujuutta ja ruumiillistakin reippautta, jota\ntuskin olisi 65-vuotiaalta odottanut. Oli lähdettävä Rulluddiin,\nmutta tuuli oli kiihtynyt niin kovaksi myrskyksi, että saaristolaivat\neivät voineet suorittaa matkojaan -- mitä tuskin sattuu kertaakaan\n5:ssä vuodessa. Sekin laiva, jossa Kihlmanien oli kuljettava,\njäi satamaan odottamaan ilman tyyntymistä, ja päästäkseen mukaan\nmatkustajamme yöpyivät laivaan. Aamulla he sitten kauniilla säällä\ntekivät matkansa ja tulivat Rulluddiin. Mutta iltapäivällä --\nelok. 28 -- nousi myrsky uudestaan ja paisui hirmumyrskyksi --\n\"vuosisataismyrskyksi\" nimitti sitä Z. Topelius -- jonka vertaista\nei kukaan elävä muistanut. Tuhoisa oli myrsky varsinkin Etelä-Suomen\npuistoille ja metsille, ja Rulluddillakin se kaatoi taikka pirstasi\nlukuisia suuria puita, joista muutamat kaatuivat huvilarakennuksen\npäälle särkien sen katon. Kihlman itse oli joutua kaatuvan\npuun alle, kun hän myrskyn alussa pistäytyi pihalle katsomaan.\nIllalla tuuli taas tyyntyi, mutta laivaa ei näkynyt sinä päivänä\neikä seuraavana aamunakaan. Turhaan odotettuaan laivan tuloa\nselitti Kihlman omaisilleen, että hänen täytyi välttämättä päästä\nHelsinkiin hoitamaan koulun asioita. Ja kun ei soutuveneitäkään\nollut saatavissa, lähti hän jalkaisin ja yksin matkalle huolimatta\nvaimonsa rukouksista. Tiet olivat kaikki tukossa kaatuneiden puiden\nja murskautuneiden oksien suunnattomasta määrästä: kulkijan täytyi\nkiivetä, kiertää, pujottautua, mistä kulloinkin parhaiten pääsi.\nJonkun kilometrin näin ponnisteltuaan onnistui Kihlmanin kuitenkin\nsaada hevonen, millä vihdoin tuli Helsinkiin. On myönnettävä, että\ntämä omituinen retki osoittaa yhtä paljon velvollisuudentuntoa kuin\ntahdonlujuutta ja rohkeutta.\n\nVuoden lopulla valittiin jälleen edustajia seuraavan vuoden\nvaltiopäiville. Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat\nnytkin Kihlmanin toiseksi, mutta Geitlinin kuoltua prof. Ernst\nBonsdorffin toiseksi edustajakseen. -- Mitkä seikat näihin aikoihin\npaitsi tavallisia tehtäviä kiinnittivät Kihlmanin mieltä näkyy\neräästä piispa G. Johanssonille (1/12) lähetetystä kirjeestä.\nEnsiksikin hän siinä puhuu \"Finland\"-lehden ylläpitämisen hyväksi.\nSitä varten oli jo 18,000 mk merkitty, mutta vielä tarvittiin 5,000\nlisää. Toiseksi on hänen mielensä järkkynyt ajan valtiollisen\nuhkatilan johdosta. \"Idästä päin kuuluu kamalia huhuja. Tänään\nkerrotaan komitean jäsenten yhtyneen siitä, että H. M:teetilleen\nehdotettaisiin koko (uuden) rikoslain voimaanpanon lykkäämistä;\nministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth yksin on ehdottanut, että\nainoastaan osa siitä jäisi voimaan panematta. Voimaanpanon lykkäys\non siis odotettavissa. Ja kun lait voidaan tehdä voimattomiksi,\nniin tulevat kai pian kieli ja uskontokin järjestykseen. Eihän\nainakaan ole mitään, joka estää muiden lupausten peruuttamisen, kun\nyksi lupaus voidaan mielivaltaisesti rikkoa. Mutta hyvä on tietää,\nettä Herra on kuningas aina ja iankaikkisesti, Ps. 10.\" -- Edelleen\nKihlman kirjoittaa, että kysymys ehtoollispakosta oli kahtena iltana\nollut käsiteltävänä Helsingin pappeinkonferenssissä. \"Alusta alkaen\nolivat mielipiteet melkein aivan vastakkaisia, ja kun keskustelu\npäättyi, todettiin, että mielipiteet yhä olivat vastakkaisia ja\nsovittamattomia. Toiselta puolen valitettiin, että eräs Suomen\npiispakin (G. Johansson) oli voinut puoltaa ehtoollispakon\npoistamista. Tällä puolella olivat prof. Råbergh, esittelijäsiht.\nRancken, Meurman, Murén, Hildén y.m. Toisella puolella olivat prof.\nColliander, rehtori Kihlman, maisteri Appelberg, prof. Otto Hjelt\ny.m., jotka todistivat, että jos luterilainen kirkko säilyttää\nehtoollispakon, niin ei se siinä voi nojautua Jumalan sanaan, vaan\nnoudattaa ihmissääntöä, jota vastoin ne, jotka tässä kohden vaativat\nvapautta, voivat vetää todistukseksi mestarin omat perustamissanat.\n-- Tämän keskustelun hedelmä on 'Finlandissa' ollut polemiikki opus\noperatum'ista. Toinen kirjoittaja on Meurman. Kuka 'luterilainen\npappi' on, sitä en tiedä.\" -- \"Luonteenomaista on että pastori\nHildén, Silfvast y.m. luterilaisen evankeelisen yhdistyksen jäsenet\neivät ole merkinneet mitään avustusta 'Finlandille'; siitä syystä,\nettei tämä lehti ole puhtaasti kirkollinen = evankelisluterilainen.\nOi, mikä hajaannuksen maailma kaikkialla!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n1891 vuoden säätykokous oli määrätty alkavaksi 20 p:nä tammik.\nja se oli ensimmäinen, joka pidettiin vihdoin valmistuneessa\nsäätytalossa, jonka rakennusvaliokunnassa Kihlmankin oli ollut\njäsenenä. Valtiopäivien tähden hän oli estetty matkustamasta\nEssenin kultahäihin 21 p:nä, joissa hän olisi ollut yksi rakkaimpia\nvieraita. Kirjeessä (7/1), joka alkoi: \"Ystävä ja Veli\", missä\nEssen oli muistuttanut Kihlmania merkkipäivästä, hän leikillisesti\noli nuhdellut tätä siitä, että hän yhä käytti nimitystä appi-isä,\nvaikka he olivat veljeksiä. \"Siitä huonosta tavasta täytyy Sinun\nluopua uutena vuonna.\" Kihlman puolestaan vastaa (20/1): \"Rakas\nappi-isä! Kyllä minä mielelläni käyttäisin uutta nimitystä, mutta\nei se käy. Minun täytyisi tehdä väkivaltaa itselleni, eikä se ole\nhauskaa. -- -- Eiköhän sentähden ole parasta, että olemme veljeksiä\ntodellisuudessa, vaikka nimitys jää entiselleen? -- Kun en huomenna\nvoi persoonallisesti ja suullisesti ottaa osaa perhejuhlaan, niin\nteen sen hengessä ja kirjallisesti. _Minun_ elämäni on saanut\nerikoisen omituisuutensa sen liiton kautta, jonka nuoruudessani\nsolmin tullessani Angelikan mieheksi. Kun juuret käyvät niin\nkauas entisyyteen, olen yhä pitänyt itseäni perheenjäsenenä, ja\nsellaisena pyydän esittää Teille, Anoppi ja Appi-isä, sydämellisen\nkiitollisuuteni menneestä ajasta ja kaikesta hyvästä, jonka tänä\npitkänä aikana olen saanut vastaanottaa. Säästyköön jäljellä oleva\nelämänne vaikeammista suruista ja olkoon Teille suotu elämänne\nillalla nauttia siitä rauhasta, jonka usko Kristukseen tuottaa!\" --\n\nKoululaitosta koskevista anomusehdotuksista on mainittava eräs\nkoulunopettajain edustajille yhteinen. Se tarkoitti joka kolmas\nvuosi pidettävien yleisten opettajakokousten aikaansaamista ja\nsaavutti säätyjen hyväksymisen. Kihlman otti osaa säätyjen työhön\ntavallisella ahkeruudellaan, mutta hänen lausunnoissaan emme ole\nhuomanneet mitään erikoisemmin kuvaavaa. Kumminkin ansaitsee panna\nmerkille, että parissa kohden tulee näkyviin, miten tärkeänä hän piti\ntoimenpiteitä, jotka voisivat ehkäistä tilattomien ja työläisten\npuutteenalaisuudesta johtuvia sosialisia vaaroja. Siten hän puolusti\narm. esitystä maatilojen osittamisesta ja maanvuokraamisesta maalla,\njossa 10 hehtaaria oli asetettu vähimmäksi määräksi, minkä joku\nlohkomisen kautta saatu tila saisi käsittää, vaikka hänestä laki- ja\ntalousvaliokunnan mietintö saman esityksen johdosta, missä tuo\nrajamäärä oli poistettu, oli parempi ja johdonmukaisempi. Hän pelkäsi\nnäet, että koko esitys saattaisi joutua vaaraan, ja hän katsoi\nsuureksi vahingoksi, jos asetus valiokunnan tekemän muutoksen tähden\ntulisi lykätyksi tulevaisuuteen. -- Toiseksi Kihlman, kun yleinen\nvalitusvaliokunta erään porvarissäädylle annetun anomusehdotuksen\njohdosta lainojen antamisesta yleisistä varoista työväen-asuntojen\nrakentamista varten oli ehdottanut, että asia jätettäisiin\nsikseen, hallitus kun ilmankin saattoi antaa lainoja tällaisten\ntarkoitusten edistämiseksi, osoitti, että määräykset, jotka koskivat\nvaltiolaitoksen lainausrahastoa, eivät suinkaan selvästi myöntäneet\nlainojen antamista kyseessä olevaan tarkoitukseen, ja ehdotti\nanottavaksi, että hallitus muuttaisi nuo määräykset niin, että selvän\nselvästi näkyisi, että lainoja ajanmukaisten työväen-asuntojen\nrakentamista varten oli valtiolta saatavissa. \"Sen, joka on seurannut\nyhteiskunnallista liikettä nykyaikana, sen, joka tietää, kuinka kauas\ntämä liike jo on edistynyt ja kuinka tärkeää on, että ajoissa ei\nainoastaan hyväntahtoisissa sanoissa, vaan toimessa näytetään, että\ntahdotaan tyydyttää oikeutettuja toivomuksia, sen ei pitäisi epäillä\nkannattaa niin vaatimatonta ehdotusta kuin minun ehdottamani.\" Sääty\nhyväksyi Kihlmanin ehdotuksen 21 äänellä 15 vastaan.\n\nKirjoittaessaan 27 p:nä kesäk. Oswaldille, joka toukokuulla oli\nlähtenyt kasvitieteelliselle tutkimusmatkalle Pohjois-Venäjälle\n(Petschoran seuduille), Kihlman itse kertoo yhtä ja toista\nvaltiopäiviltä. -- Valtiopäivien aikana hänellä ei ollut aikaa\ntarkastaa stenogrammeja. \"Käsikirjoituspinkkojen, jotka niin\nkauheasti todistavat kuinka virheellisesti lausun ajatukseni, täytyi\nlevätä. Tämän kokemuksen johdosta koetin vakavasti olla vaiti,\nmuistaen vanhaa, hyvää ohjetta: praestat tacere qvam male loqvi.\nMutta en voinut aina olla mykkänä. Toisinaan oli minun esiinnyttävä,\nvarsinkin kysymyksissä, joihin olen enemmän perehtynyt (pankki- ja\nfinansiasioissa) ja joissa olisi ollut väärin vaieta.\" --\n\n\"Yleensä ei minulla ollut syytä iloita suuresta kannatuksesta\nsäädyssä. Tavallisesti jäin vähemmistöön. Mutta toiselta puolen oli\nminulla se ilo, että mielipiteeni kuitenkin lopulta voittivat. Sillä\nkun yhteensovitus tuli, kehoitettiin säätyä, eikä niinkään harvoin,\nyhtymään mielipiteeseen, jota minä olin puolustanut, ja silloin\nsain mielihyvällä kuulla vastustajain kehoittavan säätyä luopumaan\nentisestä päätöksestään ja yhtymään siihen, mitä minä olisin suonut\nsäädyn heti kannattavan. Näin ovat tehneet Donner, J. Forsman ja E.\nG. Palmén. Ja kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin, sanoo Shakespeare.\"\n\nSeikkaperäisesti kertoo Kihlman sitten, kuinka näillä valtiopäivillä\npäätettiin valita ja todella valittiinkin 8 pankkivaltuusmiestä, 2\nkustakin säädystä, sen sijaan että niitä ennen oli ollut vain 4.\nKihlmanin mielestä oli uudistus tarpeeton, koska pankin hallintoa\nvastaan ei oltu mitään muistutettu, ja ensiksi pappissääty hylkäsikin\nehdotuksen, vaikka se sittemmin ritariston ja aatelin kehoituksesta\nmuutti päätöksensä. Viimemainittu ja porvarissääty olisivat tahtoneet\nvalita 3 kustakin säädystä, mutta (Donnerin ehdotuksesta) pappissääty\nsuostui valitsemaan vain 2, joten pankkivaltuusmiesten koko luku tuli\nolemaan 8, minkä toisetkin säädyt hyväksyivät. Mitä itse vaaliin\ntulee, oli pappissäädyn vaikea päättää ketä valita. \"Donner oli\nluonnollisesti itsestään tuleva toiseksi pankkivaltuusmieheksi,\nmutta toiseksi? Käännyttiin minun puoleeni kysymällä neuvoa.\nKysykää Donnerilta, oli alituinen vastaukseni. Ja Donner ehdotti\nminua, vaikka olin vastustanut lisäystä. Mutta silloin tulivat\nKansallis-osake-pankin ystävät liikkeelle ja selittivät, että\nminä olin siellä korvaamaton. Otto Hjelt, Otto Stenroth, Ernesti\nForsman, Yrjö-Koskinen näyttäytyivät pappissäädyssä vaikuttaakseen\nsen jäseniin, etteivät he valitsisi minua. Alussa pysyin minä aivan\npassiivisena, välttäen keskustelua tästä aineesta ja lausuen,\nkun minua ahdistettiin, ettei minulla ollut mitään toivomuksia,\nvaan että olin kokonaan välinpitämätön. Mutta vihdoin, Äidin\nkehoituksesta, aloin miettiä itsekseni: eikö velvollisuuteni ollut\nluopua passiivisuudestani. Mietiskelyni tulos oli, että minulle\nyksityisenä henkilönä olisi edullisempi tulla pankkivaltuusmieheksi,\nsillä vastuu olisi vähempi siitä syystä, että siellä oli useampia\nkokeneita henkilöitä ja että Suomen pankin johto oli vaikea\nainoastaan pulmallisina aikoina. Sitävastoin täytyi minun uskoa, että\nvoisin enemmän edistää yleistä hyötyä, jos jäisin Kansallispankkiin,\nmissä tähän saakka mielipiteelleni oli annettu paljon arvoa, missä\nminulla sanalla sanoen oli kumupohjaa. Kun tämä oli selvinnyt,\noli ratkaisu helppo. Yksityisen oli väistyttävä yleisen edestä.\nKun siis vaalipäivä tuli ja minulta jälleen kysyttiin, vastasin\netten minä heidän sijassaan äänestäisi minua, s.o. minä neuvoin\nettä oltaisiin valitsematta minua. Itse olin päättänyt äänestää\nkauppaneuvos Åströmiä Oulusta, ja niin teki säätykin. Siten jäin\nKansallis-osake-pankkiin ja minulla on nyt suuri vastuu tästä\npankista, jos siellä kävisi pahoin. Mutta olen tyytyväinen: olen\nvarma siitä, että olen tehnyt oikein, ja pankissa olen tekevä mitä\nvoin. Minun tehtävänäni siellä lienee jarruttaa, pidättää, noudattaa\nsuurempaa varovaisuutta.\"\n\n\"Pankkivaltuusmiesten varamiehiksi valittiin: 1) J. Forsman\n(uudestaan), 2) minun sijaani Danielson ja 3) rovasti Nordström.\nTarkastajaksi valittiin uudestaan Z. J. Cleve. Tarkastajan\nvaramieheksi: 1) A. Kihlman, 2) J. Johansson ja 3) prof. Bonsdorff.\nVoitkos ajatella, säädyn sihteeri (C. Lindeqvist) oli vähällä tulla\nvalituksi 3:nneksi varamieheksi. Hän sai koko 11 ääntä ja Bonsdorff\n14. Niin turmeltuneeksi (depraveradt) on pappissäätykin tullut.\nLyra on käynyt ympäri ja kerännyt ääniä ystävälleen. Ajatteles\nmikä skandaali! Qvist pankintarkastajana! Niin, loppu tuli hyväksi\nsäädyn sihteeriinkin nähden taikka oikeammin mitä tulee säädyn ja\nsihteerin keskinäiseen suhteeseen. Vaikka jälkimmäinen oli ollut\nsäädyn järjestelmällisen vainon esineenä, oli hän kuitenkin niin\njalomielinen, että hän ruotsin, suomen ja latinan kielillä kutsui\nsäädyn kaikki jäsenet teelle ('lukkarivaarin') alhaisen kattonsa alle\nviimeisenä iltana, kun olimme koolla, 27 p:nä toukok. Ja koko sääty\nnoudatti kutsua paitsi muutamia parantumattomia O. D(onner), E. G.\nP(almén), A. K(ihlman) ja veljekset Johansson. Sovinto siis yleinen.\"\n\nViimeiseen kaskuun liittyy seuraava, joka näyttää, miten ylempänä\nmainittu hajaannus normaalikoulun opettajistossa tuli tuntuviin.\n\"Toukokuun viime päivänä oli Mellberg (joka tänä lukukautena\noli hoitanut rehtorin virkaa) kutsunut normaalilyseon opettajat\npäivällisille. Isäntä kiitti tovereita siitä avustuksesta,\njota hän rehtorintoimessaan oli nauttinut. Sen johdosta prof.\nC. J. L(indeqvist) esitti maljan Mellbergille, jota hän kiitti\nsiitä yksimielisyydestä, joka _tänä_ lukukautena oli vallinnut\nopettajakunnassa ja joka johtui siitä tavasta, millä hän oli hoitanut\nrehtorinvirkaa; rehtori voi nimittäin katkeroittaa työtoveriensa\nelämää. Nyt oli keveästi hengitetty j.n.e. Minä olin saapuvilla\nja -- olin vaiti.\" Erehtymättä voimme olettaa, että Kihlmanin\nkohta alempana mainittava syyslukukauden alkajaispuhe osalta oli\ntarkoitettu vastaukseksi Lindeqvistin syytöksille.\n\nValtiopäivät olivat alkaneet painostuneen mielialan vallitessa,\njonka varsinkin rikoslain voimaanpanon lykkäys oli aiheuttanut.\nEikä se parantunut siitä, ettei keisari mitään vastannut puhemiehen\nonnentoivotuksiin, jota vastoin kolme vuotta ennen vastaus oli tullut\njo neljäntenä päivänä avauksen jälkeen. Kumminkin Kihlman kirjoittaa\n(30/5) Hallonbladille, että säätykokous oli kehittynyt onnellisemmin\nkuin oli voitu toivoa. Valtaistuinpuhe oli ystävällinen, jopa\nsydämellinen. \"Älkööt vihollisemme taas vaikuttako onnettomaan\nsuuntaan!\"\n\nNäiltä valtiopäiviltä kerrotaan Kihlmanista seuraava hupaisa\njuttu. Hänellä oli tapana päivällisen jälkeen nukkua vaikkapa vain\nneljännestunnin aika, olipa hänellä miten kiire tahansa. Kerran\nhänellä oli asia toimitettava kaupungissa, ja kun se oli tehty,\noli vielä aikaa, ennenkuin plenum alkoi k:lo 6. Kotiin oli matka\nkumminkin liian pitkä, ja senvuoksi hän meni istuntosaliin ja\npaneutui siellä lattialle makaamaan, päällystakki päänaluksena.\nTapansa mukaan hän heti vaipui uneen, ja säätytoverit tapasivat hänet\nnukkumasta ja pelästyivät kovasti luullen, että ukko oli saanut\nhalvauksen. Arvaahan mikä ilo syntyi, kun Kihlman rauhallisesti nousi\nylös terveenä ja virkeänä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1891 oli Kihlmanilla taas niin paljon työtä, että hän\nainoastaan pyhinä pääsi nauttimaan luonnon ihanuudesta ja\nrauhallisesta elämästä perheen keskellä, josta jo nuorinkin poika,\nLennart, oli keväällä 1890 tullut ylioppilaaksi. Ymmärrettävää on,\nettä isä suurella mielenkiinnolla seurasi Henrikin ja Lennartin\nedistysharrastuksia, joiden päämäärä ei ollut alusta yhtä selvä\nkuin kahden vanhemman veljen. Edellinen kääntyikin filosofian\nkandidaattitutkinnon suoritettuaan käytännöllisemmälle pankkialalle,\nja saman uran valitsi jälkimmäinenkin, havaittuaan että alottamansa\nlääketieteelliset opinnot eivät soveltuneet hänen luonnonladulleen.\n\n_Kuinka_ Kihlman yksin Helsingissä ollen jaksoi tehdä työtä, sen\ntodistaa hänen vaimolleen lähettämä kirje kesäk. 13 p:ltä. \"Nyt kun\nolen yksin, teen kovasti työtä. Eilen (esim.) k:lo 5:stä aamulla k:lo\n4:ään i.p. ja sitten k:klo 6:sta 10:een ja k:lo 11:sta 12:een. S:a\n16 tuntia.\"\n\nPaitsi Tampereen ja Inkeroisten matkoja on vain mainittava, että\nKihlman eräällä jälkimmäisellä matkalla kävi vanhan ystävänsä\nCleven luona Vilniemen maatilalla Haminan lähellä. Kirjeessä,\njonka hän palattuaan kotiin (10/8) kirjoitti Clevelle lausuakseen\nkiitoksensa nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, hän myöskin puhuu\nuudesta normaalilyseon opettajakuntaa kohdanneesta tappiosta.\n\"Vanha ystävämme (F. W.) Rothsten on ilmoittanut, ettei hän enää\nvoi jatkaa suomenkielen opettamista normaalilyseossa (VII ja VIII\nluokalla). Hänen täytyy säästää silmiään ja ennen kaikkea käyttää\nvoimiansa Kirjallisuuden Seuran hyväksi, sen jälkeen kuin Seura on\nantanut hänelle vapaan asunnon uudessa talossaan. Normaalilyseo\nmenettää Rothstenissa yhden parhaimpia opettajiaan. Hän näet ei\nainoastaan ollut täysin perehtynyt aineeseensa, vaan hänellä oli\nmyöskin kyky opettaa niin, että oppilaat oppivat mitä heidän koulussa\noli mahdollista oppia, ja vihdoin hän oli erinomaisen tunnollinen\nvirassaan: aina oikealla hetkellä paikallaan ja aina erikoisesti\nvalmistunut. Sen johdosta normaalilyseolla onkin ollut hyvä maine\nsuomenkieleen nähden. On tunnustettu, että meidän opistomme käyneillä\non ollut hyvä perustus suomenkielessä, perustus, jolle tietenkin\noli edelleen rakennettava, mutta jolle voitiinkin rakentaa. Nyt hän\npoistuu tämä kunnianarvoisa opettaja, ja minun on saatava toinen\nhänen sijaansa.\" -- (Rothsten oli suositellut toht. K. Krohnia, joka\nCleven vävynä oleskeli tämän luona.) --\n\nSyyskuun 1 p:nä, kun normaalilyseo jälleen aloitti toimintansa,\nKihlman piti puheen, joka ansaitsee erityistä huomiotamme. Kun\nhän lukuvuoden lopulla julkaisi sen ja pari muuta koulupuhetta\nvuosikertomuksessa (1892), hän sanoi tahtovansa antaa yleisölle\nkäsitystä niistä periaatteista, joita koulun toiminta edellyttää\nja jotka muodostavat ikäänkuin \"oppilaitoksen elämän sielun\".\nVaikeaa on kyllä, arvelee hän, havainnollistaa henkisten voimien\nvaikutusta. \"Mutta jos persoonallisuus on tehnyt aatteet omakseen\nja jos ne ovat olemassa tekijöinä persoonallisuuden luonteessa,\nsilloin ne ovat realiteetteja, joskin henkisiä realiteetteja, jotka\neivät tahdo eivätkä voi pysyä salassa. Se, mikä tietää olevansa\noikeutettu, tahtoo myöskin valmistaa tilaa olemassaololleen, se\nvaatii itselleen realiteetin s.o. totuuden voimalla vaikutusvaltaa\ntodellisuuden maailmassa. Oppilaitoksen johtajalla on hänen asemansa\nnojassa tilaisuutta huomattavasti vaikuttaa lähinnä oppilaisiin,\nmutta myöskin opettajatovereihin, jos nimittäin on olemassa mainittu\nedellytys, joka on jokaisen henkisen vaikutuksen ehto. Vakuutettuna\nsiitä, että aate, joka julkilausutaan syystä, että vakaumus sen\ntotuudesta on saavutettu, ei koskaan voi jäädä tehottomaksi, olen\nminä käyttänyt asemaani koettaakseni henkisesti vaikuttaa siihen\npiiriin, jossa olen saanut toimialani. Minua on johtanut tarve\njulkilausua ja teroittamistaan teroittaa niitä totuuksia, jotka\njokapäiväisessä totuudenetsinnässäni ovat uudella taikka uudistetulla\nvoimalla minulle itselleni selvinneet.\" -- \"Olkoot nämä lausuntoni\ntestamenttini niille oppilaille, jotka tänä lukukautena ovat\nkuuluneet oppilaitokseen ja jotka ehkä vastedes paremmin kuin nyt\nkäsittävät, mitä olen tarkoittanut ja tahtonut, tahtonut heidän\nhyväkseen.\"\n\nYlempänä mainittu, ensimmäinen näitä puheita, kuuluu näin:\n\n\"Pitkä kesäloma, jota Suomen alkeisopistot kouluasetuksen mukaan\nnauttivat, päättyi eilen. Loma-aika on ihana, varsinkin kun kesä\nniinkuin tänä vuonna on ollut lämmin ja siten erittäin omiansa\nvirkistämään mieltä ja vahvistamaan terveyttä. Mutta alituista loman\nnautintoa, kuka ajatteleva ihminen vakavasti sitä toivoisikaan?\nMe ihmiset emme ole pantu maailmaan yksistään lepoa varten.\nMeillä on elämässä tehtävä suoritettavana, ja miten se olisikaan\nsuoritettavissa yksistään levolla, joutilaana ollen? Elämä, jota\neletään ilman tietoa elämän tehtävästä, ei ole ihmisellistä, vaan\neläimellistä elämää, ja elämä, joka päättyy ilman että tehtävä\nainakin jossain mainittavassa määrässä on suoritettu, on hukkaan\nmennyt. Meillä on nimittäin vain yksi elämä elettävänä, ja jos tämä\nainoa elämä hukataan, on tappio korvaamaton. Se aika, joka käytetään\nelämän tehtävän suorittamiseen, on sen vuoksi hyvin käytettyä aikaa,\nonnellisempaa kuin levonaika, jonka oikeutus on vain siinä, että se\non keino uusien voimien keräämiseen elämän tehtävän suorittamiseksi.\nSemmoinen toiminnan aika alkaa tänään sekä opiston oppilaille että\nopettajille, ja me voimme ja meidän tuleekin pitää tätä aikaa\ntodellisesti onnellisena aikana; sillä me saamme nyt tilaisuutta,\nkukin ikänsä ja lahjojensa määrän mukaan, käyttää voimiamme juuri\nsiihen tarkoitukseen, jonka tähden ne on meille annettu, nimittäin\nelämän tehtävämme suorittamiseen tässä maailmassa s.o. luodaksemme\nonnemme elämässä ja kuolemassa.\"\n\n\"Mutta tehtävät maan päällä ovat erilaisia, ne ovat erilaisia jo\noppilaitoksessakin. Toinen on oppilaan tehtävä, toinen opettajan.\nMutta miten erilaisia ne ovatkin, voidaan ne kuitenkin asettaa\nrinnakkain taikka yhdistää saman näkökohdan alle. Jumala on luonut\nmaan ja samalla myöskin maalliset olosuhteet sen päälle. Jumala\non asettanut meidät elämään näissä olosuhteissa. On siis Jumalan\ntahto, että meidän on toimiminen näissä olosuhteissa, kunkin\nasemassaan, mihin on pantu. Jos nyt olosuhteet ovatkin erilaisia\nja tehtävät sen johdosta erilaisia, niin on niillä kaikilla\nkumminkin jotain yhteistä: ne ovat kaikki Jumalan määräämiä ja\nsiis kaikki luonteeltaan jumalallisia. Tämä on erinomaisen tärkeä\nseikka. Jos nimittäin tehtävä on luonteeltaan jumalallinen, kun se\non Jumalan antama, niin on tehtävän suoritus samanlaatuinen s.o.\nluonteeltaan jumalallinen. Ei mitään toimintaa, joka tarkoittaa\nJumalan ihmiselle hänen maallisissa olosuhteissaan antaman tehtävän\nsuoritusta, ole siis katsottava jumalattomaksi (asiaksi), joka olisi\nomansa häiritsemään hänen suhdettaan Jumalaan. Päinvastoin ihminen\nsemmoisessa toiminnassa noudattaa Jumalan tahtoa. Hän suhtautuu siinä\nJumalaan hänen palvelijanaan: hän palvelee Jumalaa. Kun sentähden\nopettaja koettaa saavuttaa yhä suurempaa taitoa voidakseen hyvin\nopettaa, ja hän tämän harrastuksen perustuksella opettaa, niin hän\npalvelee Jumalaa, sillä hän suorittaa sitä tehtävää, jonka Jumala\non antanut hänelle opettajana. Kun oppilas kotona lukee läksyänsä\ntaikka kun hän lunnilla tarkkaavasti vastaanottaa opetusta, jota\nopettaja tarjoo hänelle, niin hän palvelee Jumalaa, vaikka aine, joka\nhenkisesti kiinnittää häntä, olisikin maallista laatua, sillä hän\nsuorittaa sitä tehtävää, jonka hän oppilaana on Jumalalta saanut.\nJumalaa ei siis palvella ainoastaan kirkossa taikka julkisina\nrukoushetkinä taikka kun koulussa tai kotona luetaan uskonnollisia\nkirjoja, vaan Jumalaa palvellaan myöskin milloin toimi tarkoittaa\nkokonaan maailmallisia ja maallisia asioita, jos vain toiminta kuuluu\nkunkin kutsumukseen, s.o. jos se tarkoittaa tehtävän suorittamista,\njonka yksityinen ihminen ikänsä ja asemansa johdosta maailmassa on\nJumalalta osakseen saanut. Meillä kaikilla, niin opettajilla kuin\noppilailla, on kullakin erikoinen kutsumuksemme. Opettajan kutsumus\non opettamalla ja persoonallisella esimerkillä vaikuttaa valaisevasti\nja jalostavasti oppilaihin. Kaikki mitä hän tekee onnistuakseen\nsiinä, on Jumalalle otollista, _se on jumalanpalvelusta_. Oppilaan\nkutsumus on oppia tekemään työtä, oppia käyttämään vähitellen\nkasvavia voimiaan hankkiakseen semmoisia tietoja, jotka tekevät hänet\nkykeneväksi miehuuden ikään päästyänsä täyttämään jonkun sellaisen\npaikan elämässä, missä senlaatuisia tietoja tarvitaan. Kaikki\noppilaan työ tähän suuntaan on jotain, jota Jumala on tahtonut ja\nsentähden Jumalalle otollista, _se on jumalanpalvelusta_.\" --\n\n\"Jos niin on laita, niin voitaisiin myös tätä huonetta sanoa\nJumalan huoneeksi, jossa joka päivä ja pitkin päivää harjoitetaan\njumalanpalvelusta, ja meillä kaikilla olisi oikeus pitää itseämme\nJumalan palvelijoina, meillä kaikilla vanhimmasta nuorimpaan.\nJa niin tositeossa onkin, olkoon että käsitämme tehtävämme niin\ntaikka emme. Todellinen olosuhde ei muutu meidän käsitystavastamme.\nVoidaan palvella Jumalaa ja noudattaa hänen tahtoaan tietämättä,\njopa tahtomattakin. Sekin on jumalanpalvelusta. Mutta semmoinen\ntiedoton jumalanpalvelus ei ole, mitä sen tulee olla, ei ole oikeaa\njumalanpalvelusta. Järjellisenä olentona tulee ihmisen käsittää,\nmiksi hän toimii niin taikka niin. Hänellä tulee olla oikea käsitys\nmaallisesta elämästä, ja se on sitä välttämättömämpi, kun tämä oikea\nkäsitys rohkaisee hänet rakkaudella antautumaan kutsumukselleen,\ntietäen, että se on jotain Jumalan tahtomaa, jota vastoin väärä\nkäsitys synnyttää epäröimistä ja sisällistä hajaannusta, missä\nihminen tuntee itsensä ikäänkuin kahtia revityksi Jumalan ja\nmaallisen toiminnan välillä siitä syystä, että tätä pidetään\nmaailmallisena, s.o. sellaisena, joka ehkäisee yhteyttä Jumalan\nkanssa. Me saamme siis pitää _varmana ja kalliina totuutena_, että\n_joka työ maallisessa kutsumuksessamme_, olkoon työ henkistä tai\nruumiillista laatua, _on pyhää työtä, koska se on Jumalan tahdon\npyhittämää_, ja että _työmme koulussakin, joka ei voi olla poikkeus\nyleisestä säännöstä, myöskin on pyhää työtä_. Me saamme siis ottaa\nomaksemme suuren kunnian käsittää itsemme Jumalan palvelijoiksi,\nsillä sellainen on Jumalan käsitys meistä.\"\n\n\"Mutta jos Jumala on asettanut meidät palvelijoikseen, niin johtuu\nsiitä, ettemme saa toimia omavaltaisesti, emmekä olla leväperäisiä\ntaikka huolimattomia velvollisuuksiimme nähden. Me ihmisetkin\nvaadimme palvelijalta, että hän on uskollinen, että hän uskollisesti\ntäyttää velvollisuutensa isäntäväkeään kohtaan. Eikä Jumalakaan\nvoi vaatia vähempää. Tositeossa hän ei myöskään vaadi mitään\nenempää, mutta ei myöskään mitään vähempää kuin uskollisuutta. Mutta\nuskollisuuteen kuuluu, että palvelija tarkoin vaarinottaa isännän\ntahdon, vaarinottaa tämän tahdon ei ainoastaan yleisesti ja suuressa,\nvaan vähässäkin, sellaisessa, joka voi näyttää vähäpätöiseltä tai\nmitättömältä. Uskollisuus merkitsee juuri uskollisuutta vähässä\nja kieltää sentähden kaiken hutiloimisen, kaiken huolimattomuuden\nja kevytmielisyyden toiminnassa. Se on juuri tämä uskollisuus,\njoka erottaa oikean palvelijan uskottomasta palvelijasta eli\nnimipalvelijasta. Ja ainoastaan oikean palvelijan palvelusta Jumala\npitää arvossa ja palkitsee, palkitsee juuri uskollisuuden määrän\nmukaan. Sen vuoksi sanotaankin palvelijasta, jolle oli uskottu\nainoastaan kaksi leiviskää: Hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä\nolet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi; mene\nherrasi iloon!\"\n\n\"Kaikki toivomme, että nyt alkanut lukuvuosi on oleva meille\nonnellinen, että se on kuluva sovussa, jonka tietoisuus yhteisestä\npyhästä tehtävästä ja yhteisestä korkeasta päämäärästä voi tuottaa,\nsekä että se on niin päättyvä, että yhteistyön tulos huomataan\ntyydyttäväksi. Tämä toivomus voi toteutua, jos meillä on oikea\nkäsitys tehtävästämme nykyisessä ajassa, jos me joka päivä pidämme\nsiitä kiinni ja koetamme suorittaa tätä tehtävää. Minä puolestani\naion elää ja toimia sanojeni mukaan, ja minä kehoitan teitä kaikkia,\nniin opettajia kuin oppilaita, ottamaan omaksenne tämän käsitystavan\nja harrastuksen. Silloin on Jumalan siunaus varmaan osaksemme\ntuleva. Jumala valaiskoon meitä tahdostaan ja taivuttakoon tahtomme\nsopusointuun Hänen kanssaan!\"\n\nTämä merkillinen puhe, joka johdannon mukaan sisältää puhujan\nalituisessa totuudenetsinnässä saavuttaman vakaumuksen, on jotain\nenemmän kuin tavallinen koulupuhe, se on tunnustuksentapainen viitta\nKihlmanin sisällisen kehityksen tiellä. Se ei ainoastaan ilmaise\nkuinka kauas hän oli ehtinyt nuoruudenaikansa herännäisyydestä (sillä\nolihan juuri heränneiden mielipide, että maalliset harrastukset\nehkäisevät ihmisen yhteyttä Jumalan kanssa), vaan myöskin kuinka hän\noli selviytynyt niistä epäilyksistä, joita hänessä oli herättänyt\nhänen elämänsä kaksinaisuus, siinä kun uskonnonopettajan ja\nliikemiehen toimet olivat yhtyneet. Ensin hän oli lohduttanut itseään\nsillä, että erilaatuiset harrastukset, henkiset ja käytännölliset,\npelastaisivat hänet yksipuolisuudesta, toisena asteena voidaan ehkä\npitää hänen allianssikokouksessa 1886 lausumaansa ajatusta, että\nhengellistä elämää parhaiten edistettiin siten, että kukin etsii ja\nylläpitää yhteyttä Kristuksen kanssa ja täyttää velvollisuutensa,\nkolmas oli puheessa esitetty, että kunkin elämäntehtävä, kunkin\nvelvollisuudet olivat Jumalan tahdon pyhittämät ja niiden uskollinen\ntäyttäminen jumalanpalvelusta. Että tämä käsitys vasta nyt oli\nhänelle selvinnyt, voimme päättää siitä, että Kihlman kirjoittaessaan\n(7/9) Essenille, jolle hän oli tottunut avaamaan sisällisen elämänsä,\nlausuu itsestään nämä sanat: \"Olen edelleen hyvissä voimissa, minulla\non kylläksi työtä, ja minä teen mielelläni työtä, koska katson sitä\nJumalan tahtomaksi s.o. jumalanpalvelukseksi.\" Jos ajatus olisi\nollut vanhempi, niin arvatenkaan hän ei olisi ilmaissut Essenille\nkäsitystään työstä jonkintapaisena uutuutena. Samaa todistaa myöskin\nlupaus, millä puhe päättyy, että hän näet aikoo elää ja toimia\nsanojensa mukaan. Siitä näkyy, että saavutettu vakaumus vaikutti\nhäneen virkistävästi, vahvistavasti.\n\nKun Kihlman, niinkuin ylempänä on kerrottu, kieltäytyi rupeamasta\npankkivaltuusmieheksi ja jäi mielestään vastuunalaisempaan asemaan\nKansallis-osake-pankin hallintoneuvoston jäsenenä, hän tuskin\naavisti, että hänen tunnollisuutensa siinä tehtävässä jo samana\nvuonna oli joutuva mitä vaikeimman koettelemuksen alaiseksi. Vaikkei\nrahalaitoksen toiminta ollut kestänyt kuin puolitoista vuotta, oli\nnäet jo ilmaantunut vakavia aiheita epäillä, eikö pääjohtaja hra\nOtto Hjelt ollut sopimaton toimeensa. Kysymys oli hallintoneuvoston\nratkaistava, ja se päätti erottaa hänet toimestansa pankissa, ensin\nväliaikaisesti syysk. 8 p:nä 1891 ja sitten lopullisesti seuraavan\njoulukuun 23 p:nä.\n\nTämän aikoinaan mieliä kuohuttavan jutun seikkaperäinen esitys on\ntässä tarpeeton ja tilankin puutteesta mahdoton, mutta Kihlmanin\nsuhtautuminen arkaluontoiseen asiaan ei ole sivuutettavissa.\nOnneksi onkin meillä käytettävänä riittävän valaisevia lausuntoja\nyksityisissä kirjeissä, jotka vapauttavat siteeraamasta pankin\njulkaisemattomia asiakirjoja.\n\nSe, mikä teki ratkaisun erittäin vaikeaksi oli se, ettei\nHjeltiä syytetty mistään petollisesta taikka tiettävästi omaa\netua tarkoittavasta menettelystä, vaan varomattomuudesta ja\nepäsäännöllisyyksistä, joiden arvostelu riippui siitä, mikä\nkäsitys kullakin oli varovaisuuden ja ehdottoman tarkkuuden ja\ntunnollisuuden välttämättömyydestä pankin hoidossa. Edelleen\npuoluesuhteet häiritsivät asian tasamielistä punnitsemista. Oli\nnäet niin, että Nya Pressen, joka suomalaisen pankin synnystä\nasti oli pitänyt erikoisena tehtävänään koettaa vääristellen ja\nvirnistellen kertomalla sen toiminnasta ehkäistä uuden rahalaitoksen\nmenestystä, oli ensimmäisenä julkisuudessa leimannut Otto Hjeltin\nsopimattomaksi. Tosin lehden syytökset oikeudenkäynnissä todistettiin\nperusteettomiksi, mutta juuri tämä seikka aiheutti, että monen\nmielestä Hjeltin erottaminenkin oli perusteeton ja tiesi jonkinlaista\nalistumista viikinkiläisen äänenkannattajan soimauksiin. Sillä mitä\nmuuta oli ilmennyt häntä vastaan, se jäi liikesalaisuutena sekä\nlaajemmalle että ahtaammalle yleisölle tuntemattomaksi. Näin ollen\nsaattaa ymmärtää, että suomalaisen puolueen johtomiesten mielestä\noli semmoinen \"skandaali\", miksi pankin pääjohtajan erottamista\narveltiin, kaikin mokomin vältettävä; pulman sovinnollisesta\nselvittämisestä muka ei ainoastaan puolueen maine, vaan pankin\ntulevaisuuskin riippuisi. Vihdoin laaja sukulais- ja ystäväpiiri\notti kiihkeästi osaa juttuun ja teki luonnollisesti parastaan\nsaadakseen yleisen mielipiteen Hjeltin puolelle. Sen sijaan että nämä\nerilaiset Hjeltin puolustajat olisivat tyytyneet ajattelemaan, että\nhän samoin kuin tuhannet muut saattaa olla kunnon mies sopimatta\npankin pääjohtajaksi, he kohdistivat hallintoneuvoston jäseniin ja\netenkin Kihlmaniin, jonka sanaa syystä pidettiin paljon merkitsevänä,\npainostuksen laadultaan yhtä monipuolisen kuin pakottavan.\n\nTodella tarvitsi Kihlman kaiken maltillisuutensa pysyäkseen\ntyynenä, itsenäisenä. Kasku kaskun jälkeen kerrottiin, kuinka se\ntai se merkkihenkilö oli käynyt taivuttamassa hänen mieltään siihen\nsuuntaan, joka kävijän käsityksestä oli ainoa oikea. Kerrankin\noli häntä muuan hengen mies ahdistanut uskonnolliselta kannalta,\nmuistuttaen miten Jeesus oli ollut armahtavainen hairahtuneita,\nsyntisiä kohtaan. \"Aivan niin\", oli Kihlman vastannut, \"mutta eihän\nJeesus ollut mikään liikemies.\" Sanoissa ilmaantuva huumori ja\najattelun ylemmyys lienevät tukkineet kävijän suun.\n\nNiistä lausunnoista, joissa Kihlman yksityisille henkilöille on\nesittänyt kantansa, otamme tähän yhden täydellisimpiä. Se on (6/1\n1892) kirjoitettu nti Mimmi Berghille erään kirjeen johdosta,\njossa tämä oli pyytänyt hallintoneuvoston puheenjohtajalta, E.\nForsmanilta, luotettavia tietoja Hjeltin asiasta, mutta johon\nKihlman, enemmistöön kuuluvana, oli ottanut vastatakseen --\nehkä senkin tähden että kirjoittaja oli hänelle vanha tuttu.\n\"Hallintoneuvosto on\", alkaa hän varsinaisen selityksensä, \"enemmän\nkuin kolme kuukautta tutkinut kysymystä Hjeltin sopivaisuudesta\npankin pääjohtajaksi. Näiden, tutkimusten kautta olen minä tullut\nsiihen vakaumukseen, että O. Hjelt, miten ansiokkaita ominaisuuksia\nhänellä onkin, kumminkin omistaa toisia, jotka tekevät hänet\nsopimattomaksi sellaiseen asemaan. Minä en voi luottaa häneen\npankinpäällikkönä. Hän on toimintatavallaan menettänyt luottamukseni;\nja koska niin on laita, niin luonnollisesti en ole voinut jälleen\nasettaa häntä virantoimitukseen. Sillä olisihan kerrassaan väärin\n(oförsvarligt illa) tehty asettaa pankinpäälliköksi henkilö, jota\npidän sopimattomana ja johon nähden en voi luottaa, että hän on\nhoitava pankkia pankin eduksi. Mielelläni olisin Hjeltin tähden\ntoivonut, että olisin voinut menetellä toisin; sillä minä olen,\nniinkuin tiedät, sangen läheinen Hjeltin perheelle, ja sen vuoksi\nolen kovin pahoillani, että olen tuottanut perheelle surua. Mutta\nminä en ole voinut tehdä toisin, niin, en ole voinut, loukkaamatta\nvelvollisuuttani pankin osakkaita kohtaan, jotka ovat valinneet minut\nhallintoneuvoston jäseneksi valvomaan pankin ja osakkaiden oikeutta\nja parasta, eikä valvomaan (kenenkään) yksityisiä etuja. Niin olen\najatellut ja toiminut; eikä minulla ole mitään syytä uskoa, että\nniillä jäsenillä, jotka ovat äänestäneet samoin kuin minä, olisi\nollut toisia perusteita.\"\n\n\"Mutta, huomautat Sinä, olihan neljällä hallintoneuvoston jäsenellä\ntoinen mielipide. Totta kyllä! Mutta eivät nekään voineet eivätkä\ntahtoneet kieltää niitä virheitä ja puutteita, joista O. Hjeltiä\nsyytettiin. He ainoastaan eivät pitäneet näitä virheitä ja puutteita\nniin suurina, ettei O. Hjeltiä voitaisi uudestaan asettaa virkaansa\nainakin lyhyemmäksi ajaksi ja edellyttäen parannusta. Erotus\nenemmistön ja vähemmistön mielipiteiden välillä on siis oikeastaan\nse, että vähemmistö on arvellut, ettei pankille pitäisi syntyä mitään\nvaaraa tai vahinkoa, jos O. Hjeltin sallittaisiinkin pysyä paikallaan\ntämän vuoden loppuun, jolloin umpenee se aika, joksi hänet on toimeen\notettu.\"\n\n\"Sinä sanot: ainakin täytyy Sinulla olla oikeus aikaansaada\nvastalause (protest). Sitä ei voida Sinulta kieltää. Mutta minä\nkysyn: uskotko todella, että Sinä siellä Oulussa paremmin tunnet\nkaikki asianhaarat kuin minä, joka useina kuukausina olen käyttänyt\npaljon aikaa asiaan ja voinut tarkoin ottaa huomioon kaiken, mitä\nsiihen kuuluu? Ja uskotko Sinä, että hallintoneuvoston päätökseen\nkohdistettu vastalause, jonka Sinä ja jotkut samoin ajattelevat\noululaiset ovat allekirjoittaneet, missään oleellisessa määrässä\nvaikuttaisi yleisöön ja saisi sen vakuutetuksi siitä, että päätös on\nväärä?\"\n\n\"Mutta jos minä toiminnallani tässä kysymyksessä olisin menettänyt\nosakkaiden luottamuksen, vaikka olen ainoastaan tarkoittanut pankin\nparasta, niin on luonnollista, että osakkaat joko vastalauseilla\ntaikka muulla tavoin esiintuovat mielipiteensä ja antavat minulle\nepäluottamuslauseen. Olen halukas heti luopumaan enkä ollenkaan ole\nsiitä pahoillani, päinvastoin minä siten vapaudun raskaasta taakasta\nja suuresta vastuusta. Jos pidän silmällä omaa etuani, niin olisi\nminusta suuri onni tulla hyljätyksi (kasserad). Mutta olisiko minun\npoistumiseni pankin onneksi, siitä lienee kuitenkin olemassa eri\nmieliä.\" --\n\nEssenille Kihlman kirjoitti lyhyemmin, mutta muutoin samaan tapaan.\nHän oli tarkoin tutkinut kaikki. Yhteen aikaan hän olisi voinut\nlaulaa: \"Jord och himmel jag glömmer natt och dag, och på Hjelt jag\nendast tänker.\" Niin oli asia ollut hänen sydämellään. Kun hän oli\nantanut lausuntonsa, oli hän tyyntynyt. Oliko hänellä riittäviä\nsyitä käsitykseensä, se oli hänen asiansa. Hän oli noudattanut\nvakaumustaan, velvollisuuttaan. Ihmiset arvostelkoot asiaa miten\nhaluavat, se on heidän asiansa. Ikävää on vain, että nuori pankki ja\nHjelt niin intohimoisesti yhdistetään toisiinsa.\n\nKansallis-osake-pankin vuosikokouksessa 26/3 1892 esittivät sitten\nOtto Hjeltin puolustajat kirjelmän, jossa kyllä ei hallintoneuvostoa\nsyytetty sääntöjen vastaisesta menettelystä, mutta siitä, että se oli\ntoiminut kovin tylysti ja epäinhimillisesti erottamalla pääjohtajan\nja lakkauttamalla hänen palkkansa suorituksen, ennenkuin välikirjassa\nmäärätty aika oli ummennut. Tämän johdosta Kihlman esiintyi ja luki\njulki otteen hallintoneuvoston pöytäkirjasta, missä mainittiin\nne tutkimuksen tulokset, joiden nojalla Hjelt oli erotettu, sekä\nhuomautti, että hallintoneuvoston jäsenet yksityisinä osakkaina kyllä\nolisivat voineet suostua maksamaan erotetulle pääjohtajalle palkkaa\nmääräajan loppuun, mutta olivat säännöt estäneet heitä suorittamasta\npalkkaa kahdelle pääjohtajalle samalla aikaa. Useimmat puhujat,\njotka senjälkeen lausuivat mielensä, hyväksyivät täydellisesti\nhallintoneuvoston menettelyn, ja yksimielisesti myönnettiin pankin\nkoko hallitukselle vastuunvapaus.\n\nV:n 1892 alusta toimi Kihlman hallintoneuvoston puheenjohtajana, ja\n1 p:stä toukok. astui K. F. Nybom pankin pääjohtajan virkaan. Kaksi\nvuotta oli pankki jakamatta osinkoa, menettämättä sentähden yleisön\nluottamusta, mutta v:sta 1894 alkoi sen ripeä edistyminen, joka\nennen pitkää kohotti nuoren rahalaitoksen vanhempien suurpankkiemme\nrinnalle. Lähes kymmenkunnan vuotta oli Kihlman vielä hallinnon\nesimiehenä, ja sillä aikaa sattui seikka, joka sai sitkeimmätkin\nepäilijät myöntämään hänen olleen oikeassa arvostellessaan O.\nHjeltiä sopimattomaksi johtamaan pankkilaitosta. Tunnettua näet\non, että eräitä surullisen kuuluisan Maanviljelyspankin perustajia\nmelkoisessa määrässä innostutti heidän yritykseensä halu hyvittää\nO. Hjeltille, mitä hänelle, heidän mielestään, oli vääryyttä tehty.\nMutta kun niin onnettomasti kävi, että uusi rahalaitos muutaman\nvuoden päästä joutui vararikkoon, oli hänen pankinjohtaja-maineensa\nmyöskin lopullisesti mennyt. Nyt tunnustivat vastahakoisetkin,\nettä ilman Kihlmanin ehdotonta tarkkuutta ja tunnollisuutta olisi\nkaikesta päättäen Kansallis-osake-pankin kohtalo ollut sama kuin\nnuoremman kilpailijan. Lisäksi on meidän, jotka tiedämme, minkä\ntaloudellisen suurteon Kihlman ennen oli suorittanut pelastaessaan\nTampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön häviöstä, huomautettava,\nettä hänen ansionsa Kansallispankin pelastamisesta on edelliseen\nverrattava. Sekin on suurteoksi mainittava, kun silmällä pitää, miten\nodottamattoman mahtavaksi tekijäksi kansamme taloudellisessa elämässä\ntämä rahalaitos on kehittynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosina 1891-92 tuotti Tampereen yhtiökin taas huolia\nKihlmanille. \"Venäjä näkee nälkää, eikä nälkäinen maa jaksa ostaa\npaljon vaatteita\", kirjoittaa hän (6/3 1892) Hallonbladille.\n\"Pellavatavarain myynti Venäjälle väheni viime vuoden viitenä\nviimeisenä kuukautena 400,000 mk. Samalla koroitettiin pahvin tulli\n100 %, s.o. 20:stä 40:een kop. puudalta. Ei siis ole valoisaa. Nyt\non tarkoitus määrätä kaikille Tampereella valmistetuille tavaroille\nulkomaalainen tulli, kun ne tuodaan Venäjälle. Se olisi kova\nisku yhtiöllemme, joka sinne myy 2/3 tuotannostaan. Mutta ei saa\nkuitenkaan menettää rohkeuttaan. Kyllä kai vielä tulee parempia\naikoja.\"\n\nTulos v:lta 1891 olikin 939,000, jota vastoin edellisen vuoden\nvoitto oli ollut 1,300,000. Johtokunta ehdotti sen vuoksi, että\njaettaisiin ainoastaan 13 %. Yhtiökokouksessa muutamat kyllä vaativat\n17 %, mutta enemmistö kannatti johtokuntaa. -- Samassa kokouksessa,\njoka pidettiin 7/6 Helsingissä Kämpin hotellissa, ratkaistiin\ntärkeä kysymys tehtaantontin ostosta, kysymys, joka oli antanut\npaljon päänvaivaa Kihlmanille ja koko johtokunnalle ja joka oli\nylimääräisestä kokouksesta lykätty puheenaolevaan varsinaiseen.\nRatkaisu oli myöntävä, päätettiin ostaa tontti Tampereen valtuuston\nmääräämästä hinnasta, 350,000 mk:sta, vaikka johtokunta oli ostoa\nvastaan.\n\nKoska olemme kuulleet mainittavan juuri tätä asiaa todistuksena,\nettä Kihlman ei ollut mikään etevä liikemies, lienee syytä lyhyesti\nselostaa kysymystä. V. 1856 oli Adolf Törngren 50 vuodeksi\nvuokrannut tontin Idmanin perillisiltä, joiden sijasta nyttemmin\nTampereen kaupunki oli n.s. Kyttälän puolen omistaja. Vuokra-ajan\npäättyessä 1906 saattoi yhtiö välikirjan mukaan kyllä uudistaa\nvuokrasopimuksen 50:ksi vuodeksi, mutta kun varat sallivat,\nkatsottiin suotavaksi, että yhtiö tulisi sen maan omistajaksi, jolla\nsen tehtaat sijaitsivat. Sen vuoksi yhtiö alkuvuonna 1891 kysyi\nvaltuustolta, saisiko se ostaa ja mistä hinnasta tehtaan tontin.\nVastaus oli myöntävä ja hinta ylempänä mainittu -- ja saisi se 5 %\nkorkoa ja kiinnitystä vastaan olla maksamatta v:een 1906. Tätä hintaa\nkatsottiin alhaiseksi ja yhtiötä rikkaaksi. Mutta Kihlman arvosteli\nasioita toisin. Kun hän otti huomioon, että tontin vuotuinen vuokra\noli vain 1200 mk ja että yhtiön sen lisäksi täytyisi 14 vuotena\nmaksaa 16,300 (s.o. 5 % korko kauppasummasta 17500 - 1200), tuli hän\nsiihen päätökseen, että todellinen hinta oli 669,452 mk. Toiselta\npuolen ei kaupunki 1906 voisi vaatia kuinka korkeaa vuokraa tahansa;\nyhtiö saattoi näet kieltäytyä vuokraamasta tonttia ja silloin\noli kaupungin päättäminen joko alentaa vuokra taikka (välikirjan\nmukaan) lunastaa tehtaat. Muutoin hän ajatteli seuraavaan tapaan\n(Lorenzolle 26/5): \"Mitä yhtiön rikkauteen tulee, riippuu se liikkeen\nkannattavaisuudesta, mutta tämä taas riippuu suuressa määrässä\nkahdesta seikasta: a) tullisuhteista keisarikunnan ja Suomen\nvälillä sekä b) venäläisestä kurssista. Ei kukaan ihminen voi sanoa\nmiten tullisuhteet muodostuvat edes lähimmässä tulevaisuudessa,\nvielä vähemmin millaisia ne ovat 1900-luvulla. Samoin on kurssi\narvaamaton. Mutta juuri sen vuoksi ei yhtiön pidä rakentaa mitään\nkurssivoitoille. Se on uhkapeliä. Mutta jos välttämättömästi\ntahdotaan antautua uhkapeliin, niin on periaatteellisesti oikeampi\nodottaa alenevaa kuin nousevaa kurssia. Venäjän tulevaisuus on\nhämärä. Nykyisellä hädällä on varmaan kauan kestäviä seurauksia.\nMutta jos olosuhteet kävisivät epäedullisiksi, niin tulisi yhtiö\nkyllä kärsimään siitä, eikä silloin lainkaan olisi syytä kerskailla\nyhtiön rikkaudella, sillä kalliit laitokset, jotka tuottavat alhaisen\nnettovoiton, eivät ole rikkautta, vaan päinvastoin huokeahintaiset\nlaitokset, jotka antavat korkean voiton. Ei kukaan voi tietää, onko\nyhtiö v. 1906 rikas vai köyhä. Mitä yhtiön nykyiseen rikkauteen\ntulee, niin ei se ole sen suurempi kuin, että yhtiön täytyisi lainata\nkoko kauppasumma. V. 1906 tiedetään, mitä nyt on mahdoton tietää,\nja silloin voidaan toimia sen mukaan mitä silloin tiedetään, samoin\nkuin nykyään on toimittava sen perustuksella, mitä tiedetään ja ei\ntiedetä.\"\n\n\"Siinä myönteiset ja kielteiset syyt. Minä puolestani tunnen itseni\ntyynemmäksi, kun kuvittelen ostoasian hyljätyksi. Minä en voi ruveta\nkaitselmuksen virkaan, huolehtimaan huomispäivästä, vaan tahdon minä\ntehdä mitä hetki vaatii, ja hetki, nykyinen hetki käskee olemaan\nrakentamatta mitään v:n 1906 mahdolliselle voitolle, joka saattaa\nmuuttua parantumattomaksi tappioksi.\"\n\nNäin Kihlman mietiskeli, ja vaikka voidaankin väittää, että\ntehtaantontin hinta nykyään olisi yhtä monta miljoonaa kuin\nsilloin sataatuhatta, niin ei sillä ole todistettu, että hän\noli väärässä -- ei, jollei samalla tunnusteta, että varovaisuus\nei ole liikemiehelle ansioksi luettava. Kihlman oli kokenut\nsekä varomattomuuden että varovaisuuden seurauksia. Kenties oli\nhän vanhana liiankin varovainen, mutta hän tiesi myöskin, että\nvarovaisuudella hän oli voittonsa saavuttanut eikä rohkeudella.\nEttei hän sentään epäillyt laajentaa Tampereen yhtiön toimintaa,\ntodistaa ylimääräisessä yhtiökokouksessa 1891 esitetty johtokunnan\nehdotus erinäisistä pellava- ja konetehtaiden laajennuksista, joista\nkustannukset laskettiin nousevan lähelle 800,000 mk. Yksi seuraus\nnäistä laajennuksista oli muun muassa se, että yötyö melkein kokonaan\nlakkautettiin. --\n\nTietenkin oli Kihlman tyytymätön yllämainittuun yhtiökokouksen\nmenoon. Sitä enemmän, kun johtokunnan poistuttua siksi ajaksi,\njolloin vastuuvapauskysymystä käsiteltiin, kokous oli suostunut\nsiihen, että pöytäkirjaan pantiin muistutus siitä, ettei tuotantoa\noltu vähennetty, vaikka menekki oli alentunut, ilman että\njohtokunnalle oli annettu tilaisuutta puolustaa itseään. Kihlman\nvaikeni -- pelosta että hän mielenliikutuksessaan lausuisi liian\nankaran sanan kaikkea oikeutta loukkaavasta menettelystä; mutta\nOswaldille hän kirjoitti (10/6): \"nuorukaiset (muutamat nuoret\nosakkaat ehdottivat sekä muistutuksen että tontin oston vastoin\njohtokunnan mielipidettä) luulevat kykenevänsä paremmin arvostelemaan\nasioita kuin heidän isänsä. Täällä näyttää viikinkihenki tulevan\nvaltaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nV:lta 1892, johon päätämme tämän luvun, on lyhyesti mainittava\nmuutamia seikkoja:\n\nVuoden lopulla valittiin Kihlman N. L. Arppes Arfvingar OY:n\njohtokunnan jäseneksi ja suostui hän siihen syystä, että katsoi\nolevansa kiitollisuudenvelassa Ludvig eno vainajalle, joka\ntietenkään ei ollut aavistanut, että sukulainen, jota hän muinoin\noli arvostellut kehnoksi liikemieheksi, tulisi hänen perustamansa\nliikkeen, Värtsilän tehtaiden johtoon. Tuskin tarvitsee sanoakaan,\nettä Kihlman tässäkin toimessa teki parastaan vastatakseen hänelle\nosoitettuun luottamukseen, mutta eripuraisuus osakkaiden välillä ja\nsiitä johtuvat selkkaukset aiheuttivat, että hän jo kahden vuoden\npäästä vapaaehtoisesti ilmoitti eroavansa.\n\nOdottamatonta työtä talvikaudeksi 1892-93 sai Kihlman, kun\nhänelle \"sattui onnettomuus\", että hallitus valitsi hänet\npuheenjohtajaksi komiteaan, jonka tuli laatia ehdotus asetukseksi\nleimasuostuntaverosta. Kokoukset alkoivat 21 p:nä lokak. 1892, eikä\ntyö ollut valmis ennenkuin maaliskuulla 1893.\n\n\"Finland\" lehti, jonka hartaita kannattajia Kihlman oli ollut,\nlakkasi ilmestymästä 1892 v:n ummetessa eikä enää saanut varsinaista\nseuraajaa. Kumminkin alkoi v:n 1893 alusta eräs vaatimaton, kerran\nviikossa ilmestyvä lehti, joka hengeltään oli sille sukua, nimittäin\nkristillinen ja isänmaallinen \"Veckobladet\". Sen toimittaja oli\nVöyrillä 1859 syntynyt ja Uudenkaarlepyyn seminaarin (1875-79)\nsuorittanut, Helsingissä toimiva kansakoulunopettaja Mathias Forss.\nOliko Kihlman myötävaikuttanut lehden syntyyn, sitä ei lähteistämme\nhuomaa, mutta paljon on todistuksia siitä, että hän heti myöhemmin\nuuden vuosisadan alkuun saakka oli Forssin hartaimpia avustajia, niin\nhenkisesti kuin aineellisesti. Lukuisat kirjeet, joissa Forss ja\nhänen vaimonsa (s. Rancken) täydestä sydämestään kiittivät \"isällistä\nystäväänsä\", osoittavat, että Kihlmanilla oli tapana tuntuvilla\nlisillä (200-400 mk vuodessa) kannattaa lehteä ja vieläpä jouluksi\nlähettää perheelle runsaita lahjoja, vaatteita lapsille y.m. Milloin\nlehden ja perheen toimeentulo näytti epätoivoiselta ja mieli sen\nvuoksi oli masennuksissa, riitti käynti Kihlmanin luona herättämään\nForssissa uutta luottamusta ja toimintahalua. Rouva Forsgårdin\nkautta Kihlman vuosittain lähetti useita kappaleita \"Veckobladetia\"\nKruununkylään. \"Minun mielestäni on Veckobladet erittäin hyvä\nkansanlehti, paras mikä meillä on ruotsinkielellä.\" Forss kuoli\nmarraskuulla 1903 ja rouva Forss toimitti lehteä seuraavana vuonna,\njonka jälkeen eräs yhtiö otti sen huostaansa.\n\nVihdoin on muistiin pantava, että aika oli sekä valtiollisesti\n(josta enemmän alempana) että muutoinkin huolestuttava. Vuodentulo\noli huono, joten puute monessa osassa maatamme oli suuri. Niin oli\nlaita varsinkin sen vuoksi, että taloudellista ahdinkoa seurasi\ntyönkin puute. Sitä vastoin maamme pelastui kolerasta, joka tänä\nvuonna oli levinnyt laajalle Venäjälle ja paikoittain ilmaantunut\nLänsi-Euroopassakin. Tarmokkaita varokeinoja on kiittäminen siitä,\nettä satunnaiset ulkoa tuodut sairauskohtaukset jäivät yksityisiksi\nilmiöiksi. Kumminkin vaikutti vaaran uhka, että koulut syksyllä\navattiin vasta 16 p:nä syyskuuta jota vastoin kevätlukukautta\njatkettiin 15 p:ään kesäk. 1893.\n\n\n\n\nV.\n\nREHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1893-1897.\n\n\nSäännöllistä päiväkirjaa Kihlman ei ollut pitänyt muulloin kuin\nensimmäisellä ulkomaanmatkallaan ja säätykokousten aikana, mutta\nnyt kun kirjeenvaihto oli pieneksi supistunut, hän siihen ryhtyi.\n\"Mitä minä tein?\" (Hvad gjorde jag?) oli päiväkirjan nimi, ja 8\np:stä marrask. 1893 aina kuolinvuoteensa asti hän siihen merkitsi,\nmitä hän kunakin päivänä oli toimittanut, mitä lukenut, kuka oli\nkäynyt hänen luonaan, missä hän itse oli ollut j.n.e. Enimmäkseen\novat muistiinpanot aivan lyhyitä, katkonaisia, mutta usein on hän\nliittänyt niihin myöskin jonkun arvostelevan sanan, jonkun selittävän\nlauseen, jonkun mietteen taikka laajemminkin selostanut huomattavan\nkeskustelun tai tapahtuman.\n\nMielenkiintoisinta tässä päiväkirjassa on nähdä, mitä ja kuinka\npaljon Kihlman näinä vuosina luki. \"Minä lueskelen (studerar)\nahkerasti enkä väsy oppimaan (werde nicht müde zu lernen) ja minä\najattelen, miksi antaa Jumala minun elää, jollei sentähden, että\nelämäni hyödyttäisi minua itseäni ja samalla muitakin\", oli hän 19/10\n1893 kirjoittanut Essenille, ja päiväkirja todistaa, että tuskin\npäivääkään kului, ilman että hän käytti monta tuntia lukemiseen.\nPäivällä muut puuhat tavallisesti estivät uhraamasta siihen enempää\nkuin tunnin tai pari, mutta iltaisin hän luki 3-6 tuntia, sillä\nhänen tapansa oli mennä levolle vasta keskiyön jälkeen ja sammuttaa\nlamppunsa k:lo 1-2 taikka sitäkin myöhemmin.\n\nMitä kaikkea Kihlman luki ja tutki, ei ole helposti sanottu. Siihen\nvoimme vain viitata. Tänä aikana hän näyttää erittäin koettaneen\nperehtyä sosialiseen kysymykseen. \"Vapaita hetkiäni tänä kesänä\",\nkirjoitti hän jo 18/8 1892 Oswaldille, \"olen enimmäkseen käyttänyt\nsosialisen kysymyksen, aikamme pääkysymyksen, tutkimiseen. Jos suurin\nosa kansakuntaa on pakotettu elämään taloudellisissa olosuhteissa,\njotka tekevät inhimillisen olotilan mahdottomaksi, ja sen johdosta\ntässä suuremmassa osassa syntyy viha onnellisemmissa oloissa elävää\npienempää osaa kohtaan, niin ei semmoinen tilanne voi kauan kestää.\nToivoton tila, jota seuraa täydellinen uskonnollinen epäusko,\nvie ennemmin tai myöhemmin vallankumoukseen ja anarkiaan, jollei\najoissa yritetä rauhallisesti selvittää kysymystä. Luen parast'aikaa\nlaajaa teosta tilanteesta Englannissa, missä nähtävästi on päästy\nonnelliseen alkuun pulman suorittamisessa. Saksassa ovat asiat\npahemmalla kannalla: siellä vallankumouksellinen sosialismi edistyy\nedistymistään. Niistä, jotka ovat käsitelleet tätä kysymystä,\nansaitsee Carlyle suurta huomiota. Oxfordin ja Cambridgen yliopistot\novat suurenmoisesti toimineet sosialisen rauhan rakentamiseksi.\nKenen tulee auttaa hairahtuneita, jollei niiden, joilla on tietoja,\nkenen köyhiä, jollei rikkaiden?\" -- Sen jälkeen Kihlman oli jatkanut\nsaman kysymyksen tutkimista, ja sinä päivänä, jolloin hän aloitti\npäiväkirjansa, hän panee muistiin: \"Lukenut loppuun prof. Zieglerin\nDie soziale Frage eine sittliche Frage; se sisältää paljon lukemisen\nja ajattelemisen arvoista. 'Maa kuuluu sosialiselle hengelle; tälle\nkuuluu voitto. Ainoastaan se voi olla osallinen voitosta, joka\nasettuu sen lipun alle.' _Olla siveellinen_ merkitsee: kovassa\ntyössä harrastaa kokonaisuuden menestystä ja, jos tarpeen on, voida\nluopua omasta mielihyvästään, luovuttaa osia omasta onnestaan. Mutta\nsiinä taas ei ilmaannu mikään muu kuin sosialinen henki itse.\"\n-- Aikakauskirjasta \"Grenzboten\" Kihlman seurasi sosialisten ja\nvaltiollisten asiain kehitystä.\n\nEnnen kaikkea Kihlman kuitenkin luki ja seurasi saksalaista\nteologista kirjallisuutta. Yhtä säännöllisesti kuin hän joka\nsunnuntai kävi kirkossa -- tavallisesti Helsingin saksalaisessa\n-- ja perheessään luki ääneen jonkun saarnan, yhtä säännöllisesti\nhän joka päivä luki jonkun kirjoituksen jostakin teologisesta\naikakauskirjasta taikka jotakin muuta samanlaatuista teosta. Hänellä\nitsellään oli tilattuna toht. Martin Raden toimittama aikakauskirja\nDie Christliche Welt sekä siihen liittyvä Chronik, mutta sen ohella\nhän luki toisiakin niinkuin prof. Johannes Gottschickin toimittamaa\nZeitschrift für Theologie und Kirche [Goctschickin aikakauskirja\noli puhtaasti tieteellinen; Raden kansantajuisempi: \"für Gebildete\naller Stände.\"], Theologische Litteratur Zeitung y.m. _Kuinka_ hän\nluki, huomaa taas siitä, että hänellä oli tapana lukea pari kertaa\nja useamminkin kirjoituksia, jotka erittäin olivat kiinnittäneet\nhänen mieltään. Niin hän esim. 9/10 1893 mainitsee 3:nnen kerran\nlukeneensa Julius Kaftanin kirjoittaman: \"Was ist Schriftgemäss\" (Z.\nf. Th. u. K. 2 vihko 1893). Usein hän tietysti valitsi luettavansa\nsilmällä pitäen tulevaa oppituntia. Niin esim. kun hän k:lo\n8-9 viime mainittuna päivänä luki rovasti Kiers'in (7/7 1891)\npitämän esitelmän: \"Bedarf es einer besonderen Inspirationslehre\"\nvalmistuakseen tunnille, jolloin oli puhuttava inspiratiosta eli\ninnoituksesta, taikka kun hän kahtena päivänä 13/11 ja 14/11 luki\nRanken Paavalin historiasta Tridentin kokouksesta valmistuakseen\ntunnille, jolla siitä oli puhuttava.\n\nYmmärrettävää on, että Kihlmanin alituinen lukeminen ei ollut\nvaikuttamatta hänen sisälliseen kehitykseensä. Päinvastoin juuri\ntunto siitä, että kehitys oli käynnissä, ajoi hänet yhä lukemaan,\noppimaan, luettua mietiskelemään, uutta valoa ja totuutta etsimään.\nSe mitä hän koulupuheessaan syksyllä 1892 lausui elämän tehtävästä ja\nsen suorittamisesta, nimittäin että se on jumalanpalvelusta, ei ollut\nenää \"beckiläisyyttä\", ja siitä voidaan arvata hänen juuri näihin\naikoihin olleen kehittymässä uudelle kannalle. Vähän myöhemmältä\nonkin todistuksia olemassa, että semmoinen kehitys todella tapahtui,\nmutta tunnustuksia sisältävien kirjeiden puutteessa ei aika ole\ntarkemmin määrättävissä. Vielä mainittakoon, että päiväkirjaan on\nmerkitty, miten Kihlman vietti verraten harvat illat, jotka eivät\nkuluneet kotona kirjojen ääressä tai perheen seurassa. Paitsi\nsuomalaisen puolueen johtomiesten valtiollisissa kokouksissa, joita\nniinkuin ennen on sanottu enimmäkseen pidettiin valtiopäivien edellä\nja aikana, hän säännöllisesti kävi Helsingin pappien konferensseissa.\nSemmoisia oli pidetty jo 1870- ja -80-luvuilla ja luultavaa on, että\nKihlman oli myötävaikuttanut niiden syntyynkin, sillä tiedämmehän,\nettä hän oltuaan sellaisissa keskustelukokouksissa Stuttgartissa\nehdotti Essenille samanlaisten konferenssien toimeenpanemista\nSuomessa. Lähempiä tietoja Helsingin pappien konferensseista on\nmeillä kuitenkin vasta 1890-luvulta, jolloin Kihlman, prof. Råberghin\njälkeen, valittiin puheenjohtajaksi. Sanotaan, että konferensseissa\nsilloin paraasta päästä käsiteltiin teoreettisia kysymyksiä ja että\nKihlman toisinaan oli selostanut jonkun lukemansa kirjan (esim.\nGottschickin tutkielman: \"Mitä pitää saarnattaman?\" Lakia vai\nevankeliumia? Vastaus: evankeliumia, sillä siihen kuuluvat myöskin\nJeesuksen käskyt siveellisestä elämästä.) Puheenjohtajana Kihlman\nkoetti tarkoin rajoittaa keskustelua esillä olevaan kysymykseen.\nMuutoin hän pyysi antaa konferensseille jonkinlaisen pedagogisen\ntarkoituksen, harrastaen nuorten teologien käsitteiden selvittämistä.\n-- Edelleen Kihlmanilla oli tapana käydä Kansantaloudellisen\nyhdistyksen ja Suomalaisen klubin kokouksissa, varsinkin\nmilloin joku mielenkiintoinen keskusteluaine oli käsiteltävänä,\nTiedeseuran vuosikokouksissa, yliopiston \"inskriptsioneissa\" y.m.,\nmissä arvokkaita esitelmiä oli tarjona. Vihdoin huomautettakoon\ntässä yhteydessä, että Kihlman, niinkuin entisestä tiedämme, ei\nlaiminlyönyt ottaa osaa yleisiin isänmaallisiin juhliin (Pohjalaisten\nPorthanin-juhlassa oli hän säännöllisesti kunniavieraana). N.s.\nhuveista mainitaan verraten usein konsertteja, joista hän aina\nsuuresti nautti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesältä 1893 mainitsemme vain pari seikkaa. Ensiksi että Kihlman\n19-22 p:nä kesäk. otti osaa 4:nteen yleiseen koulunopettajain\nkokoukseen, missä hän m.m. lausui hylkäävän tuomion koulujen\nvuositutkinnoista. Ne olivat hänen mielestään ilman todellista\nmerkitystä ja sen vuoksi, niinkuin kaikki näennäinen, enemmän\nhaitaksi kuin hyödyksi. -- Toiseksi että Kihlmanin vanha tuttu ja\nHannan hoitaja Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta, \"täti\" Emma\nCandelin, 74-vuotiaana kuoli diakonissalaitoksessa, johon hän oli\nkuulunut v:sta 1886. Hautajaisten edellä (17 p:nä elok.) pidettiin\nhartaushetki, jossa Kihlman puhui Jeesuksen sanojen johdosta:\n\"Antakaa hänen olla. Hän teki, minkä voi.\" Sovittaen sanat vainajaan\n-- tyypilliseen menneen ajan henkilöön -- Kihlman kuvasi hänen\nelämänsä seuraavin sanoin: \"Ilman suurempia lahjoja, ilman korkeampaa\nkouluoppia ja ilman omaisuutta seisoi hän vanhempainsa kuoltua\nelämänuransa alussa ja hänen tuli nyt astua eteenpäin maailmassa. -- --\nHän teki, minkä voi. Hän ei voinut ryhtyä oppineisiin teologisiin\nkysymyksiin, hän ei voinut puhua valtiollisista asioista, eikä\nkirjallisuudesta eikä taiteesta, hän ei voinut voidella Jeesusta\nkalliilla nardusvoiteella, mutta hän voi uskollisesti hoitaa, mitä\nhänelle uskottiin, hän voi lyhyessä ajassa kiinnittää itseensä lasten\nsydämet, hän voi säästäväisesti ja huolellisesti pitää taloutta,\nhän voi tehdä kaikenlaista, mitä perhe-elämässä tarvitaan, hän voi\nhoitaa sairaita, sanalla sanoen hän voi monella tavalla palvella;\nmutta minkä hän voi, oli hän myöskin aina valmis tekemään. Milloin\nvain joku tarve ilmaantui niissä perheissä, jotka hän tunsi, heti\noli täti Emma valmis täyttämään aukon, ja hän teki sen mielellään\nja ilolla. Hän olikin senvuoksi kaikkialla niinkuin kotona ja\nkaikkialla tervetullut.\" [Puhe, joka herätti suurta suosiota ja\nmieltymystä asianomaisessa piirissä, on painettu sekä alkukielisenä\nettä suomennettuna: Från Diakonisshuset i Helsingfors 1894 s. 29. --\nDiakonissalaitoksesta Helsingissä 1894 s. 33.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä 1893 toimitettiin taas valtiopäivämiesvaalit, ja Porvoon\nhiippakunnan koulunopettajat valitsivat niinkuin kolme vuotta ennen\nKihlmanin ja Bonsdorffin. Itsessään ei tulos ollut odottamaton,\nmutta odottamatonta oli, että edellinen valittiin yksimielisesti.\nKertoessaan (toht. Hj. Appelqvistille 1/1 1894) tämän \"uskomattoman\"\nseikan Kihlman kirjoittaa kuitenkin suoraan ilmoittaneensa, ettei\nhän toivonut tulevansa enää valituksi. Epäilemättä hän sentään\nmielihyvällä vastaanotti tällaisen tunnustuksen, joka m.m. todisti,\nettä hän huolimatta hajaannuksesta normaalilyseon opettajain kesken\noli arvossa ja kunniassa pidetty. Sittemmin sai Kihlman kyllä tietää,\nettä Lindeqvist oli kutsunut muutamia tovereitaan neuvottelemaan\ntoisesta ehdokkaasta, mutta oli hänen yrityksensä ollut turha, ja\nitsekin hän lopulta oli äänestänyt Kihlmania. -- Tälläkin kertaa tuli\nMellberg rehtorin sijaiseksi, sillä Lindeqvist, joka oli vararehtori,\noli pyytänyt vapautusta toivoen, että hänet nytkin, niinkuin ennen\nuseilla valtiopäivillä, valittaisiin pappissäädyn sihteeriksi.\nKumminkin kävi niin, että neljästä hakijasta sai A. Almberg (Jalava)\nuseimmat äänet ja tuli hän säädyn sihteeriksi. Tästä syytti\nLindeqvist Kihlmania mennen häikäilemättömyydessään niin pitkälle,\nettä hän kirjallisesti (6/1) vaati häntä korvaamaan kärsimänsä\ntappion lainaamalla hänelle epämääräiseksi ajaksi 4000 mk! Itse\nasiassa oli Lindeqvist jo aikoja ennen herättänyt tyytymättömyyttä\nsuuressa osassa säätyä, joten hänen oli vastoinkäymisestä syyttäminen\nitseänsä.\n\nValtiopäivillä 1894 Kihlman yhdessä muiden koulunopettajain\nkanssa allekirjoitti neljä anomusehdotusta. Niistä olivat toisia\nhuomattavammat: että suostuntavaroista myönnettäisiin 15-20,000 mk\nvuosittain kansanopistojen avustamiseksi ja että lukukausimaksut\ntyttökouluissa alennettaisiin samaan määrään kuin poikakouluissa.\nNämä ehdotukset, jotka molemmat saavuttivat säätyjen hyväksymisen,\ntodistavat, että Kihlman nytkin niinkuin 1860-luvun loppupuolella oli\nkansanopistojen suosija ja että hän harrasti naissivistyksen asiaa,\njoskin vain niissä rajoissa, jotka hänen vakaumuksestaan naisen\nerikoinen luonto ja yhteiskunnan menestys määräsivät.\n\nJos edelliset valtiopäivät olivat alkaneet huolestuttavien\nolosuhteiden vallitessa, niin olivat olot sen jälkeen muuttuneet\nkahta arveluttavammiksi. Totta kyllä oli hallitsija edellisen\nsäätykokouksen aikana rauhoittaakseen mieliä vakuuttanut aikovansa\nsäilyttää Suomenmaan oikeudet muuttumattomina, mutta siitä huolimatta\noli sittemmin esiintynyt ehdotuksia, jotka ilmeisesti tarkoittivat\nSuomen perustuslakien kumoamista ja sen itsenäisyyden hävittämistä\nsisällisten asiaimme hoidossa, jonka hallitsijat olivat maallemme\nvahvistaneet. Uskonnollisen vakaumuksensa pohjalla oli Kihlman\nnäihin valtiollisiin uhkauksiin nähden sangen optimistinen.\n\"Onnellista on\", oli hän 6/3 1892 kirjoittanut Hallonbladille,\n\"että totuuden ja oikeuden kuitenkin lopulta täytyy voittaa. Siinä\nkohden on epäileminen turhaa. Peräsimessä istuu se, joka sekä\ntahtoo että voi auttaa oikeuden voittoon. On mahdollista, että\nvoitto viipyy ja että tiet ovat ihmeellisiä, mutta lopputuloksesta\nvoimme olla varmat.\" Kumminkin hän suurella mielenkiinnolla\notti osaa suomalaiseen puolueeseen kuuluvien valtiopäivämiesten\nyksityisiin neuvotteluihin, joissa m.m. keskusteltiin siitä, mitä\noli tekeminen uhkaavan vaaran johdosta, ja erityiseen \"siniseen\nkirjaseen\" hän teki muistiinpanoja kaikista näistä kokouksista.\nPäätös oli että säätyjen tulisi hallitsijalle lähettää adressi,\nmissä julkilausuttaisiin vakaa luottamus siihen, että hän antamansa\nreskriptin mukaan ehkäisisi semmoiset puuhat, joiden päämääränä oli\nSuomen perustuslakien järkyttäminen. Ruotsinmieliset olivat tahollaan\ntulleet samansuuntaiseen päätökseen, ja säätykokouksen alussa se\npantiinkin toimeen salaisissa istunnoissa. Adressin valmistamista\nvarten oli asetettuna erityinen valitusvaliokunta, ja siinä oli m.m.\nKihlman pappissäädyn edustajana.\n\nPaitsi sitä että Kihlman valittiin toimitusvaliokunnan\npuheenjohtajaksi, vaikka hän oli pyytänyt siitä päästä, on\nsäätykokouksen alkuajoilta kerrottava huomiota herättänyt juttu\nvaltiovaliokunnan puheenjohtajan vaalista. Kun vaali (2/2) oli\ntapahtuva, huomautti Kihlman pappis- ja talonpoikaissäätyjen\nvalitsemien jäsenten puolesta, että senaattori L. Mechelin suuren\nasiantuntemuksensa, työkykynsä ja kärsivällisyytensä vuoksi\nkieltämättä olisi paras puheenjohtaja, mutta oli syytä epäillä,\noliko hän jäävitön. Valtiovaliokunta tulisi näet käsittelemään ja\ntarkastamaan hallituksen toimia ja laskuja myöskin v:lta 1890,\njolloin Mechelin vielä oli ollut hallituksen jäsenenä, ja V. J. 31\n§:n mukaan näytti selvältä, että hän ei voinut olla siinä osallisena.\n[Mechelinin erohakemus, jonka hän kenraalikuvernöörin kehoituksesta\nteki, hyväksyttiin 20/6 1890. -- V. J:n § 31 kuuluu: Älköön Senaatin\njäsen olko valiokunnan jäsenenä, älköönkä ketään muutakaan valittako\nsemmoiseen valiokuntaan, jossa tilinteko hänen virkatoimistansa voipi\ntarkastettavaksi tulla.] Että toinenkin käsitys oli mahdollinen,\nnäkyi siitä, ettei Mechelin itse ollut ilmoittanut olevansa jäävi,\nja että ritaristo ja aateli oli valinnut hänet valtiovaliokuntaan,\nmutta silti oli puhujankin esittämä kanta oikeutettu. Edelleen oli\ntietty, että Mechelin ei ollut kenraalikuvernöörin suosima, ja\narvattavaa on, että tältä taholta hänen toimintaansa valtiopäivillä\npidettäisiin silmällä; kun hyvin luultavaa oli, että toinen tai\ntoinen huomauttaisi kenraalikuvernöörille, mitä 31 § sisältää,\nannettaisiin tälle ase käteen, jota hän kyllä ei epäilisi käyttää.\nHän voisi syyttää säätyjä siitä, etteivät nämä suuresti välittäneet\nperustuslaeista, kun kyseessä oli suosittu henkilö. Tämän suoran\ntunnustuksen oli puhuja tehnyt, jotta tiettäisiin, miksi eivät\nkaikki voineet valita niinkuin mieluimmin tahtoisivat. -- Syystä,\nettä Mechelin toivoi saavansa mietintöaikaa, vaali lykättiin toiseen\nkokoukseen, jossa hän koetti kirjallisesti todistaa jäävittömyyttään.\nKun sitten käytiin vaaliin, sai Donner 7 ja Mechelin 7 ääntä, mutta\narpa ratkaisi asian Donnerin eduksi. Mitä Mechelin piti tästä,\nsai Kihlman kuulla \"keisarintanssiaisissa\" (6/2) Hän kertoo näet\npäiväkirjassaan: \"Mechelin nuhteli minua, sanoen että olin mitä\npahimmin loukannut häntä, kun olin voinut olettaa, että hän (entinen)\nvaltio-oikeuden professori joko ei ymmärtäisi kirjoitettua lakia\ntaikka että hän, vaikka ymmärsikin, kuitenkin toimisi lakia vastaan\nja tahtoisi istua valtiovaliokunnassa olematta siihen laillisesti\noikeutettu. Takana oli (muka) Wald. Enebergin toimeenpanema vehkeily\nhäntä vastaan, johon minä, kenties kokonaan viattomasti, olin\nvedetty. Jo pari päivää ennen oli senaatissa tietty, että M(echelin)\nolisi 'prikattava' ja Donner valittava puheenjohtajaksi. M(echelin)\npiti asiaa iskuna vasten silmiä, jota hän ei voisi unohtaa, jollemme\ntunnustaisi erehdystämme (erkände vårt fel). Kuuntelin tyynesti\nM(echelin)in sanoja ja muistutin, että me nimenomaan olimme\nmyöntäneet, että toinen käsitys täytyi olla mahdollinen, koska\nM(echelin) itse ei ollut ilmoittanut olevansa jäävi. Käsityksemme\nsaattaa olla väärä, vaikka laicus ei helposti voi käsittää 31\n§:ää toisin kuin me. Mutta meidän täytyy noudattaa vakaumustamme,\nkun meillä semmoinen on. Vehkeilystä en ole mitään tiennyt. --\nTanssiaisissa puhuin senaattori Sohlmanin kanssa ja pyysin kuulla\nhänen ajatustaan, joka oli, että hänen mielestään M(echelin) ei\nollut vaalikelpoinen valtiovaliokuntaan 1894. Ainakin oli hän jäävi\ntarkastamaan suostuntavarojen käyttämistä. -- Tanssiaisissa ei\nminulla ollut tilaisuutta nähdä isäntää, kenraalikuvernööriä.\" Ettei\nerimielisyys puheenjohtajan vaalista synnyttänyt pitempää epäsopua,\nhuomaa siitä, että valtiopäivien lopulla valiokunta Mechelinin\nehdotuksesta piti puheenjohtajalleen kekkerit, joissa J. R. Danielson\nesitti erityisen maljan Mechelinille.\n\nNäillekin valtiopäiville oli hallitus jättänyt esityksen maatilojen\nosittamisesta, syystä ettei oltu hyväksytty niitä muutoksia,\njotka edellisillä valtiopäivillä oli tehty silloin käsiteltyyn\nsamanaiheiseen esitykseen. Nytkään ei laki- ja talousvaliokunta\nvoinut olla muutoksia ehdottamatta ja erittäinkin vaatimatta,\nettä osittamisen vapautta ei rajoitettaisi. Mutta Kihlman\npuolestaan oli samalla kannalla kuin viimeinkin, nimittäin että\nesitys oli hyväksyttävä muutoksitta, jotta se varmasti tulisi\nlaiksi vahvistetuksi. \"Meidän aikanamme\", lausui hän m.m., \"on\nolemassa kysymys, joka ei ole kysymys muiden kysymysten rinnalla,\nvaan kysymys mitä tärkein (kat'eksokhén), kysymys, johon meidän\naikamme tulee vastata, joka ehdottomasti vaatii vastausta, ja jota\nsenvuoksi ei saa panna pöydälle eikä lykätä, jollei tahdota antaa\naseita sen historiallisen yhteiskuntajärjestyksen vihollisille,\njohon me kehityksen tiellä olemme tulleet. Tämä polttava kysymys\non sosialinen kysymys. Koska kyseessäoleva lakiehdotus osaltaan\ntarkoittaa vaikuttaa suuren sosialisen kysymyksen ratkaisuna, niin\non tältä näkökannalta arvostellen äärettömän tärkeää, että laki,\njonka päämääränä on köyhän etu, tulee toimeen, ja sentähden minä\nnyt, samoin kuin viime valtiopäivilläkin, puolustan esityksen\nhyväksymistä. Olen varma siitä, että me silloin saamme lain, yhtä\nvarma kuin olen siitä, ettemme saa mitään lakia, jos hyväksymme\nvaliokunnan mietinnön. -- -- Minä käännyn senvuoksi säädyn puoleen\nsamalla kehoituksella kuin viime valtiopäivillä, että kaikki\nrajattoman maanosittamisen ystävät 'mieluummin tyytykööt vähempään\nhyvään, joka varmuudella on saatavissa, kuin pitävät kiinni heidän\nmielestään suuremmasta hyvästä, koska on todennäköistä, että he sen\nkautta menettävät vähemmänkin'.\" Äänestyksessä hyväksyttiinkin esitys\n26 äänellä 8 ääntä vastaan.\n\nToisenkin kerran Kihlman näillä valtiopäivillä puhui vähäväkisten\npuolesta. Talonpoikaissäädyssä oli esitetty kaksi anomusehdotusta,\njotka tarkoittivat lainaus- ja säästörahastojen perustamista\nsekä muita toimenpiteitä pientilallisten aseman parantamiseksi,\nmutta talousvaliokunnan mietintö päättyi kielteiseen ponteen,\nettä nimittäin ehdotukset eivät aiheuttaneet toimenpidettä.\nAnomusehdotusten tekijät tarkoittivat etupäässä Itä-Suomen oloja,\nmissä kansa paikoittain oli joutunut koronkiskurien kynsiin. Pahan\nolemassaolo tunnustettiin sekä valiokunnassa että säädyssä, mutta\ntarpeellisista toimenpiteistä kävivät ajatukset hajalle. Kihlman\nei tässä kohden pyytänyt olla muita viisaampi, mutta silti hän ei\ntahtonut, että asia jätettäisiin sikseen. Hän käytti kolme kertaa\npuheenvuoroa, ja varsinkin viimeinen lausunto oli häntä kuvaava: \"Jos\nvoisin sanoa, mitä tässä asiassa on tekeminen, niin minä myöskin\nsanoisin sen ja ilmaisisin sen päätelmässä. Kun en kumminkaan tiedä\nsitä, niin en voi sitä sanoa. Mutta silti voin jotain tehdä. _Minä\nvoin_ ainakin pyytää, että hallitus tehköön, mitä tehdä voidaan,\n_enkä minä voi_ jäädä kokonaan passiiviseksi tähän kysymykseen\nnähden. Tämä Itä-Suomen asujamisto on ikäänkuin rosvojen käsissä,\nja se muistuttaa minulle tuota miestä, joka vaelsi Jerusalemista\nalas Jerikoon ja tällä matkalla kohtasi rosvoja, jotka riisuivat\nhänet alasti ja jättivät hänet puolikuolleeksi. Silloin tapahtui,\nettä eräs pappi vaelsi samaa tietä, näki hänet, mutta meni ohitse.\nHän ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä. Silloin tuli eräs\nleviittakin samalle paikalle. Hänkin näki haavoittuneen tilan, mutta\najatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä minun puoleltani ja meni\nohitse. Mutta sitten tuli sinne eräs samarialainenkin. Kun hän näki,\nmiten oli laita, niin hän ei mennytkään ohitse, vaan armahti lyötyä\nja meni hänen luokseen ja ryhtyi toimenpiteeseen: hän teki minkä\nvoi. Minun mielestäni pappissäädyn pitäisi seurata samarialaisen\nesimerkkiä, eikä papin: meidän tulee tehdä minkä me voimme.\nAinoastaan tätä olen tahtonut ja saan sen vuoksi kunnioittavasti\nehdottaa, että valiokunnan ponsi hyljätään ja että edellä oleva\nanomusehdotus aiheuttaa toimenpiteen säätyjen puolelta.\" Sääty\nhyväksyi kumminkin (21 äänellä 9 vastaan) valiokunnan ponnen.\n\nNiinkuin useilla edellisillä esiintyi näilläkin valtiopäivillä\nsekä nais- että juutalaiskysymys, ja Kihlman otti jälleen\nosaa kummankin käsittelyyn. Porvarissäädyssä oli tehty kaksi\nanomusehdotusta valtioavun antamisesta yhteiskouluille, ja kun\npappissäädyssä keskusteltiin yleisen valitusvaliokunnan ehdotuksia\npuoltavasta mietinnöstä, esitti Kihlman pitkässä lausunnossa entistä\ntäydellisemmin mielipiteensä sekä naiskysymyksestä yleensä että\nyhteiskoulusta. -- Naiskysymys oli uusi ja suuri ajankysymys, joka\nkoski toista puolta ihmiskuntaa ja tuli vuosi vuodelta tärkeämmäksi\nsivistysmaissa -- siihen tapaan Kihlman alkoi. Niinkuin tavallista,\nmilloin uusi kysymys esiintyy, olivat naiskysymyksenkin puolustajat\nmenneet liiallisuuksiin, mutta silti ei saanut kieltää heidän\noikeutettuja vaatimuksiaan. Vaatimus, että nainen toiminta-alaan\nnähden oli pidettävä miehen arvoisena, ei voinut olla oikeutettu,\nsillä se oli luonnoton -- heillä kun on erilaiset luontaiset\ntaipumukset -- yhtä luonnoton kuin vaatimus, että mies toiminta-alaan\nnähden olisi pidettävä naisen vertaisena. Tämä vaatimus oli\npuhujan mielestä naiskysymyksen heikko kohta, joka liiallisuutena\noli siitä erotettava. Kun edelleen väitettiin, että molempien\nsukupuolten yhteinen opetus oli tarkoituksenmukaisin nousevan\nnuorison kasvatustapa, niin lähdettiin väärästä edellytyksestä,\nettä sielullista eroavaisuutta miehen ja naisen välillä ei ollut\nolemassa. Jo tämän vuoksi täytyi puhujan periaatteellisesti hyljätä\nyhteiskouluaate. Mutta hän hylkäsi sen myöskin pedagogisista\nsyistä -- nimittäin mikäli kyseessä oli 13 à 14 vuotta vanhemmat\noppilaat. Tunnollinen opettaja huomaisi pian, ettei tyttöjä ja\npoikia käynyt opettaa aivan samalla tavalla (esim. 6 käskyä\nkäsitellessä). Yksistään lukujärjestyksen laatiminen yhteiskoululle\n-- varsinkin meidän maassa (monien kielten tähden, joita kaikkia\ntytöt eivät tarvitse) -- oli kovin vaikea tehtävä. Useissa aineissa\n(esim. matematiikassa) voisivat tytöt, ilman että naissivistys\nsiitä kärsisi, päästä vähemmällä. \"Jos nyt ensyklopedinen opetus\npoikakouluissamme on valitettava paha ja jos se aiheuttaa ruumiille\nja sielulle vahingollista liikarasitusta, niin pitäisi kai, jos\nharrastaa naisen todellista parasta, katsoa tärkeäksi asiaksi, että\nnaisnuoriso säästetään tästä pahasta. Mutta yhteiskoulussa tämä\npaha ei ole vältettävissä. Siinä ei saa silmällä pitää tyttöjen\nerikoisia tarpeita. Tyttöjen täytyy lukea samoja aineita kuin pojat.\nTämä ei ole naisen kunnioittamista, vaan väkivallan tekemistä\nhänen luonnolleen.\" Kurinpitoonkin nähden vaativat pojat ja tytöt\nerilaista kohtelua, mikä myöskään ei ole mahdollinen yhteiskoulussa.\nTodistaakseen vihdoin, miten turmiollisesti yhteiskoulu ja yleensä\npitkällinen koulunkäynti vaikuttaa nuoriin naisiin, puhuja siteerasi\namerikkalaisen lääkärin, toht. Clarken, ja prof. Pippingsköldin\nlausuntoja asiasta.\n\nMutta, päätti puhuja, ennenmainittu heikko kohta naiskysymyksessä\noli samalla sen vahva kohta. Taloudelliset ja sosialiset olosuhteet\ntekevät välttämättömäksi, että naiselle valmistetaan entistä laajempi\ntyöala. Naimattomillakin naisilla täytyy olla tehtävänsä elämässä --\nainoastaan niin menettelemällä, että heillä on toiminta, joka vastaa\nheidän luonnollisia taipumuksiansa, oli naiskysymys onnellisesti\nratkaistava. Siihen oli siis harrastus kohdistettava. \"Ei mikään\nihminen voi olla onnellinen, jollei hän tiedä, että hänellä on\ntehtävänsä elämässä, jollei hän voi olla hyödyllisesti toimelias.\nJos tapaamme vanhahkon naimattoman naisen, joka tekee meihin hyvän\nvaikutuksen, niin on se varmaan nainen, joka huolimatta siitä,\nettä hän on naimaton, on tietänyt, että hänellä on ollut tehtävä\nelämässä, ja joka on löytänyt onnensa harrastuksessaan suorittaa\ntätä tehtävää.\" Syystä ettei puhuja voinut pitää yhteiskouluja\noikeutettuina, hän ei myöskään katsonut oikeaksi, että hallitus oli\nantanut taikka vastedes antaisi avustusta yhteiskouluille.\n\nTämän lyhyesti selostamamme lausunnon perustuksella ei meistä\nsuinkaan ole oikeutettua syyttää Kihlmania vanhoillisuudesta\nnaiskysymykseen nähden, niinkuin kumminkin on tapahtunut. Hän ei\nlainkaan kieltänyt, että kysymys on \"taloudellisten ja sosialisten\nolosuhteiden\" aiheuttama ja että sen päävaatimus, että naiselle\non hankittava entistä laajempi toiminta-ala, ehdottomasti oli\ntyydytettävä. Mutta hän oli sitä mieltä, että meillä pyritään tähän\npäämäärään sellaista tietä, joka ajan pitkään enemmän vahingoittaa\nkuin hyödyttää naista. Ehkä erehdymme, mutta meistä tuntuu siltä\nkuin olisi yleinen mielipide vähitellen kääntymässä Kihlmanin\nkäsitystapaan päin. Myönnetäänhän nykyään että monen yhteiskoulun\nsynty aikoinaan johtui kokonaan muista tarkoituksista kuin halusta\nselvittää naiskysymys, eikä myöskään naisten tulvaamista yliopistoon\nenää pidetä minään ihailtavana sivistyksellisenä voittona.\n\nJuutalaiskysymys tuli käsittelyn alaiseksi vasta säätykokouksen\nviimeisenä päivänä. Kahden ritaristossa ja aatelissa sekä\nporvarissäädyssä tehdyn anomusehdotuksen johdosta, jotka koskivat\nmaassa oleskelevien juutalaisten oikeudellisen aseman järjestämistä,\noli lakivaliokunta ehdottanut, että hallitukselta anottaisiin\nesitystä ja sen ohella ehdotusta laiksi, joka oikeuttaisi Suomessa\nsyntyneet sekä pitemmän aikaa täällä asuneet juutalaiset vaimoineen\nja lapsineen, noudattamalla sopivia säännöksiä, jäämään maahan ja\ntäällä harjoittamaan elinkeinoa. Kihlman olisi tahtonut, ettei asiaa\nollenkaan olisi otettu käsiteltäväksi, koska aika ei myöntänyt\nseikkaperäistä keskustelua, mutta kun sääty ei siihen suostunut,\nhänkin lausui mielipiteensä. Hän ei kannattanut valiokunnan mietintöä\nsenvuoksi, että laki, jota pyydettiin, olisi jotain puolinaista,\njoka ei tyydyttäisi vaatimuksia, vaan lyhyessä ajassa veisi täysien\nkansalaisoikeuksien myöntämiseen sekä samalla rajojemme avaamiseen\nmuillekin juutalaisille -- \"logiikka oli taipumaton\". Sitävastoin\nolisi hän -- jollei valtiopäivien päättyminen olisi estänyt --\nehdottanut, että kullekin Suomessa olevalle juutalaiselle, kaikkiaan\nnoin 1000 hengelle, annettaisiin 1000 markkaa avustusta, jotta he\nmuuttaisivat pois johonkin toiseen maahan, missä juutalaisilla\non kansalaisoikeudet. Hänen luullakseen koituisi Suomelle\n\"loistavaksi liikeyritykseksi\" (briljant affär), jos kansamme siten\nvapautettaisiin arvaamattomasta vaarasta. -- Sääty hyväksyi kuitenkin\nmietinnön 19 äänellä 16 vastaan.\n\nKysymys yleisestä opetusvelvollisuudesta, joka jo oli ollut esillä\n1891 vuoden valtiopäivillä ja näilläkin tuli käsiteltäväksi E. G.\nPalménin tekemän esitysehdotuksen johdosta, oli myöskin niitä, joita\nKihlman ei voinut kannattaa. Eräässä Orihveden rovastille E. F.\nReiniukselle lähettämässään kirjeessä (18/2) hän lyhyesti julkilausuu\nmielipiteensä: \"Kansakoulukysymyksessä olen aivan samaa mieltä kuin\nSinä. Uskotaan ehdottomasti kansakoulun kykyyn pienellä annoksella\nlaskuoppia ja maantietoa kehittää luonteita ja yhtä ehdottomasti\nSuomen kansan kykyyn ottaa kantaakseen uusia verotaakkoja.\nMolemmissa suhteissa olen heikko uskossa ja täytyy minun sentähden\ntoimia heikkouskoisen tapaan. Toivon myöskin, että minulla on\nmonta heikkouskoista vertaista ja ettei hyväätarkoittava ehdotus\nsaavuta enemmistöä säädyssä.\" -- Tämän asian käsittely päättyi\nkuitenkin niin, että säädyt anoivat, että hallitus antaisi esityksen\nseuraavalle säätykokoukselle; mutta todellisuudessa kysymys vieläkin\nodottaa ratkaisuansa.\n\nVielä mainittakoon, että näillä valtiopäivillä hyväksyttiin uusi\nulosotto-laki. Kihlman mainitsi \"sydämellisellä ilolla\" huomanneensa,\nettä valiokunta mietinnössään puolusti samaa armahtavaisuutta\nvelallista kohtaan, jota hän kahdessa säätykokouksessa oli\npuoltanut anomusehdotuksissa, jotka ajan puutteesta olivat jääneet\nkäsittelemättä. Hän myöntää, että toiselta puolen oli tehty\noikeutettuja muistutuksia sitä vastaan, että velallinen saisi pitää\ntyökalunsa y.m. \"Mutta kun minun tulee valita joko säännös varallisen\nvelkojan hyväksi taikka säännös köyhän velallisen hyväksi, niin en\nepäile kumman valitsen. Mieluummin kärsiköön varakas jotain, kuin\nettä köyhä saatetaan epätoivoon ja asemaan, joka estää häntä siitä,\nmihin joka ihmisellä on oikeus, nimittäin oikeudesta tehdä työtä.\" --\n\nValtiopäivät päättyivät kesäk. 2 p:nä. \"Valtaistuinpuhe: sävy\nystävällinen. Gott lob! mutta ei mitään vastausta, ei mitään\nviittaustakaan adressiin\", luemme päiväkirjasta. Pappissääty päätti\ntämän päivän päivällisillä, joihin Jaakko Forsman, Otto Donner ja\nKihlman olivat kutsuneet sen jäsenet sekä muitakin vieraita muista\nsäädyistä ja säätykokouksen ulkopuolelta. \"Mieliala oli erittäin\ntaipuisa (disponerad) herttaiseen seurusteluun.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka valtiopäivät olivat päättyneet, eli Kihlman koko tämän vuoden\nniin sanoaksemme valtiopäivien merkeissä. Hän kun oli valittu\ntoimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, lepäsi koko huoli hänen\nniskoillaan. Hän pyysi ja saikin ensin syyslukukaudeksi ja sittemmin\nlukuvuoden loppuajaksikin vapautta rehtorinvirasta, ja valiokunta\nantoi hänelle työtä uuteen vuoteen asti. Viimeinen valiokunnan\nkokous (122:nen järjestyksessä) oli kyllä jo marrask. 3 p:nä, mutta\npuheenjohtajalla oli puuhaa kauan sen jälkeenkin.\n\nMuutoin on vuodelta 1894 merkittävä kuolemantapauksia ja muitakin\ntapahtumia, jotka läheltä koskivat Kihlmania.\n\nHelmik. 3 p:nä kuoli 88-vuotiaana Kihlmanin \"anoppi\", \"vanha\nisoäiti\", rouva Sofie von Essen Hattulassa. Hautajaisiin hän\noli estetty lähtemästä, mutta \"appi-isälleen\" hän kirjoitti\nlämpimän kirjeen. -- Lähes kolme viikkoa myöhemmin, helmik. 22\np:nä, kuoli Sortavalassa valtioneuvos Herman Hallonblad, johon\nKihlman jo 1860-luvulla oli lähemmin tutustunut Tampereen yhtiön\nasioiden johdosta. Kirjeistä päättäen kehittyi heidän välillään\nluottamuksellinen ystävyys. [Herman Hallonblad (s. 5/6 1825), ei\nkuukauttakaan Kihlmania nuorempi, oli tavallaan sukuakin, sillä\nhän oli N. L. Arppen ja Sofie Fabritius von Essenin serkku.]\nHallonblad on, niinkuin tiedetään, suurella Suomen taideyhdistykselle\ntekemällään lahjoituksella pysyvästi kiinnittänyt nimensä\nkulttuurihistoriaamme.\n\nSyyskuulla menetti Kihlman toisella tavalla toisen arvossa pitämänsä\nystävän, toht. von Rohdenin, joka muutti pois maasta. Paitsi että\nKihlman säännöllisesti oli käynyt hänen kirkossaan, olivat he\nläheisesti seurustelleetkin, ja heidän kirjeenvaihdostaan, joka nyt\nalkoi, ja josta alempana on enemmän sanottavaa, näkyy, että heidän\nuskonnollinen kantansa oli pääasiassa sama. Syysk. 11 p:nä olivat\nHelsingin papit kutsuneet poislähtevän päivällisille, 16 p:nä piti\nvon Rohden hyvästijättösaarnansa, ja 22 p:nä Kihlman seurasi ystävää\nLinné-laivalle, käytyään edellisenä päivänä viimeisen kerran hänen\nluonaan, \"v. Rohdenin meno on hyvin suuri tappio Helsingille\", on\npäiväkirjaan merkitty. Mutta seuraajassa, toht. Johannes Glöcknerissä\ntuli korvaus. Tämä saarnasi ensi kerran lokak. 14 p:nä, ja Kihlmanin\narvostelu kuului näin: \"Hyviä ajatuksia täydellisessä muodossa,\nsuuri kyky, esittämistapa kevyt, täsmällinen. Voi kunpa meillä olisi\nsellaisia kykyjä Suomen papistossa!\" Ja myöhemmistä kiitoslauseista\nnäkee, että Glöckner hänen mielestään oli kerrassaan etevä, jopa\nihailtava saarnaaja sekä sisällykseen että muotoon nähden. Tietenkin\nalkoivat he pian seurustellakin. \"Meillä oli paljon puhuttavaa\ntoistemme kanssa\", sanoo Kihlman, kun Glöckner 16 p:nä jouluk. oli\nkäynyt hänen luonaan.\n\nJouluk. 8 p:nä kuoli \"luonnonlääkärinä\" tunnettu toht. Friedrich\nEwerth, joka v:sta 1870 oli ollut Kihlmanin perheen lääkäri. \"Hän\non tehnyt meille paljon ja suuria palveluksia. Hänen poismenonsa on\nmeille suuri tappio.\" Siinä Kihlmanin arvostelu lääkäristä, joka\n1860-luvulta alkaen oli saavuttanut paljon ystäviä ja tunnustusta\nmaassamme. Kihlmanin tietämättä oli vainaja jälkisäädöksessään\nmäärännyt hänet ja varatuomari John Svanljungin testamentin\ntoimeenpanijoiksi. Se tuotti edelliselle muun puuhan ohella\npitkällistä kirjeenvaihtoa Ewerthin Preussin Prenzlaussa asuvien\nsukulaisten kanssa. Vasta v. 1900 oli tehtävä loppuun suoritettu.\n[Friedrich Wilhelm Ewerth, synt. 15 p. heinäk. 1823 Sternhagenissa\nbei Prenzlau, Brandenburgissa, oli sikäläisen pastori J. F. W.\nEwerthin 8:s poika. Kasvoista päättäen hän oli semiittiläistä\nalkuperää, mutta oli uskonnoltaan luterilainen. Muutti 1862 Suomeen,\nmissä toimi vesiparannuslääkärinä ja sai paljon potilaita. Hänen\nerikoisalansa olivat vatsa- ja kuumetaudit. Syystä, ettei ollut\nlaillistettu lääkäri, täkäläiset viranomaiset häntä ahdistivat.\nAmmatissaan hän oli tunnollinen ja osaaottavainen; saattoi kyllä olla\nväsyttävän monisanainen, mutta oli myöskin väsymätön harrastaessaan\npotilaan hyvää. Praktiikkansa ohella Ewerth on vaikuttanut\npysyväisesti kehittämällä vesikylpyhoitoa monipuolisemmaksi ja\njärkiperäisemmäksi sekä kasvattamalla taitavia ammattikylvettäjiä.\n-- Kihlmanin perheessä ei epäilty, että Ewerth tarkalla hoidollaan\npelasti sekä nuorimman pojan, Lennartin, hengen, että myöskin\naikaansai äidin parantumisen vaarallisesta vatsahaavassa, joten hän\nsen jälkeen eli vielä 25 vuotta. -- Ewerth oli naimaton ja jätti\njälkeensä talon Vuorikadun varrella ynnä muuta omaisuutta, joka\nrahaksi muutettuna (yhteensä n. 84,000 mk) lähetettiin perillisille\nSaksaan.]\n\nTässä yhteydessä merkittäköön vielä, että tänä vuonna tapahtui\nVenäjän valtakunnan hallitsijan muutos. Lyhyistä muistiinpanoista\nhuomaa, millä ahdistuksella Kihlman odotti tietoja keisarin\nsairauden kulusta. Torstaina marrask. 1 p:nä hän kirjoittaa: \"k:lo 9\naikaan (i.p.) saapui virallinen sanoma, että Keisari Suuriruhtinas\nAleksanteri III on kuollut tänään k:lo 2.15. Niin lyhyeksi tuli\nsiis tämän ruumiillisesti voimakkaan ruhtinaan hallitusaika. Kuka\nolisi uskonut sitä vuoden alussa? Hänen tunteensa Suomea kohtaan\nolivat ystävällisiä. Hän soi meille varmaan hyvää? Sen hän on\nosoittanut useamminkin. Mutta hän ei voinut kaikkea, mitä tahtoi.\nEpäilemättä joko sen vuoksi, ettei hän pystynyt oikein käsittämään\nasemaansa perustuslaillisena hallitsijana, taikka sen vuoksi, ettei\nhän uskaltanut loukata eräitä voimakkaita mielipiteitä Venäjällä.\nHän koetti välittää. Niin varsinkin kirjelmässään säädyille 1891.\nMutta tähän välittelyyn yhtyi nyt niinkuin aina selviämättömiä\nristiriitoja. Kumminkin on hän noudattanut cunctatorin politiikkaa,\njoka on ollut meille hyödyksi. Se, joka voittaa aikaa, voittaa\npaljon, kenties kaikki. Se on meidän politiikkamme, ja siinä hän\noli puolellamme. Jumalalle kiitos siitä. Mitä tulee nyt? Onko\nuusi Keisari edeltäjän tapaan allekirjoittava valtavakuutuksen?\nSe on ensimmäinen koetus.\" -- Sunnuntaina marrask. 11 p:nä\n\"tuli tieto, että keisari Nikolai jo tiistaina oli muuttamatta\nallekirjoittanut valtavakuutuksensa Suomelle. Kivi on pudonnut\nSuomen kansan sydämeltä, sillä jollei hän olisi allekirjoittanut,\nmikä aihe epäilyksiin y.m.!\" -- Seuraavana päivänä oli \"päivälliset\n(Seurahuoneen) 35:nnessä valtavakuutuksen johdosta, joka tänään on\njulistettu. Meurman esitti H. M:nsä Nikolai II:n maljan toivottaen\nhänelle voimia hallita ja toimia suuren valtakuntansa ja sen pienen\nosan, Suomen, onneksi. Eläköön! Y(rjö)K(oskinen) piti puheen,\nmissä hän muistutti, miten meille suomalaisille oli välttämätöntä\nkäyttää menestyksen hetkeä maltillisuudella ja viisaalla\nvarovaisuudella, olla ylvästelemättä, olla esittämättä vaatimuksia,\nolla pyytämättä pikaisia muutoksia, ja ainoastaan hiljaisesti ja\nkärsivällisesti odottaa aikaamme! Eläköön Suomi! Donner esitti\nministerivaltiosihteeri Daehnin maljan. Eläköön! Siitä oli hänelle\ntieto annettava, ei sähköteitse, niinkuin joku ehdotti, vaan\nyksityisesti Yrjö-Koskisen kautta.\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaus rehtorintoimesta oli Kihlmanista mieluisa helpotus hänen\njokapäiväisessä ahertelussaan. Huolimatta siitä että hänellä\nvielä oli yliopettajan virkaan kuuluvat tehtävät koulussa sekä\nkaikenlaiset liikemiespuuhansa hoidettavinaan, sai hän kuitenkin\nnyt käyttää entistä enemmän aikaa lukemiseen. Oli kuin hänelle taas\nolisi koittanut uusi opintoaika. Vai mitä sanoa miehestä, joka 6-9\ntuntia päivässä tutkii dogmatiikkaa y.m. samanlaatuista äärimmäistä\ntarkkaavaisuutta vaativaa kirjallisuutta?\n\nPäiväkirjasta ei huomaa, että hänellä näihin aikoihin olisi\nHelsingissä ollut uskottua ystävää, jonka kanssa hän olisi\nvoinut keskustella siitä mitä oli lukenut y.m. sisäisestä; toht.\nGlöckner oli todennäköisesti ainoa. Sen vuoksi ei ole ihme,\nettä hän kiirastorstaina (11/4) varta vasten lähti Hattulaan\ntapaamaan Esseniä. \"Iltapäivällä taikka illalla\", on hän merkinnyt\npäiväkirjaansa, \"tärkeä keskustelu Essenin kanssa: jälkikatsaus\nmenneeseen elämään ja arvostelu siitä; 'ei tulisko autuaaks, jos\nkuolis tänä iltana', [Nämä sanat on alkuperäisestikin kirjoitettu\nsuomeksi.] vaan uskotko, että Jumala on isäsi, voitko sanoa: Abba,\nrakas isä?\" -- Pitkänä perjantaina jatkettiin keskustelua, ja Kihlman\non pannut muistiin: \"otin vastatakseni kysymykseen, miksi tuli\nKristuksen kuolla?\" -- Illalla hän lähti kotiin, kysyen itsekseen:\n\"Näinkö Essenin viimeisen kerran?\" --\n\nTuskin onkaan mainittu, että Kihlman v:sta 1884 oli Helsingin\nseurakunnan kirkkoneuvoston jäsen. Lyhyistä pöytäkirjoista\ntulee hänen osansa neuvoston toimissa ja päätöksissä ainoastaan\npoikkeukselta näkyviin. Tältä keväältä voi merkitä, että hän neljän\npapin kanssa jäi vähemmistöön, kun päätettiin (7:llä äänellä)\nolla ilmoittamatta vastalausetta prostitutsionia vastaan, sekä\nettä hän, kun maistraatti oli pyytänyt lausuntoa adventistain\nlahkosta, kirjoitti sen kirkkoneuvoston puolesta. Lahko oli syksyllä\n1892 alkanut levittää oppiansa Suomessa. Alkuaan amerikkalaisen\noppisuunnan edustaja ja saarnaaja täällä oli ruotsalainen talollinen\nJohnsson. Toimittuaan kolmatta vuotta oli hän seurakuntaansa\nvastaanottanut 30 uskovaista; 12 kolportöörin avulla oli kirjoja\nmyyty 30,000 mk:sta, mutta liike oli tuottanut 15,466 mk:n tappion,\njoka oli korvattu pohjoismaiden osaston avulla. Menestys oli siis\nollut huononlainen. Kihlmanin kerrassaan objektiivinen lausunto,\njota varten hän oli käynyt adventistain kokouksissa, keskustellut\nheidän johtajansa kanssa ja lukenut eri teoksia, päättyi siihen,\nettä lahkon leviäminen kieltämättä saattaisi herättää häiriötä m.m.\nsentähden, että se pitää lauantaipäivää sapattina eikä anna arvoa\nlapsenkasteelle, vaan vaatii että uskovaiset kastetaan uudestaan.\n\nVihdoin mainittakoon tältä ajalta eräs seikka, joka osoittaa, kuinka\nvalmis Kihlman oli uskomaan hyvää ihmisistä ja kuinka avulias\nhän saattoi olla, kun hän luuli voivansa luottaa avunpyytäjään.\nKeväällä 1895 esittäytyi hänelle eräs satulaseppä M. W. Pirskanen\naloittelijana liikealalla ja saavutti hänen luottamuksensa, vaikka\nhän ennestään oli kokonaan tuntematon, ulkonäöltään jotenkin\nvastenmielinen ja niinkuin sitten näyttäytyi todellisuudessa kelvoton\nmies. Joku vanha tuttava suomalaisessa puolueessa kuuluu tähän\nvaikuttaneen suosittamalla Pirskasta Kihlmanille. Ensiksi tämä\nmyönsi satulasepälle 1000 mk:n \"lainan\" hänen liikkeeseensä, ja kun\nsiihen tarvittiin enemmän, kääntyi Pirskanen jonkun ajan päästä\nuudestaan suosijansa puoleen pyytäen enemmän. Kihlman ei tutkinut\nasiaa tarkemmin, vaan antoi antamistaan lainoja, niin että hänen\nsaatavansa keväällä 1897 nousi yli 38,000 mk:aa. Näillä rahoilla\noli Pirskanen totta kyllä perustanut oman liikkeen rautatientorin\nvarrelle, mutta suurin osa oli käytetty kukaties mihinkä tarpeisiin.\nTämä oli tapahtunut Kihlmanin perheen tietämättä. Oswald tiesi vain,\nettä isä oli joskus vähin auttanut Pirskasta, kun hän sattumalta sai\ntietää, mikä mies tämä oikeastaan oli, niin ilmoitti siitä isälleen.\nOvela liikemies pantiin silloin konkurssiin, mutta lainoista, jotka\noli annettu ilman takausta, saatiin ainoastaan 5181 mk.\n\nTänä vuonna täytti Kihlman 70 vuotta. Hänen ystävänsä olivat\npäättäneet viettää merkkipäivää, toukok. 13:ta, juhlapäivällisillä,\nja käytiin häntä kutsumassa kaksi päivää ennen. Edellinen päivä oli\nsunnuntai. Silloin Kihlman, käytyään saksalaisessa kirkossa, luki\nHiltyn \"Stufen des Lebens\" (Elämän ikäkaudet) ja Leixnerin saarnan\n\"Jubileum-Seuche und Festbummelei\" (Riemujuhlatauti ja juhlailu).\nHän siis varta vasten valmistautui juhlaan, mutta ei lainkaan\nilomielin. \"Koko päivän huolissani huomispäivän kärsimyksistä\",\nhän näet lisää, \"ja siitä kuinka kunnianosoituksia on kestettävä\nloukkaamatta asianomaisia ja omaatuntoa ja kuinka vastattava on ilman\nteeskenneltyä nöyryyttä, mutta myöskin juhlijan arvoisesti?\"\n\nItse juhlapäivän hän kuvaa seuraavin sanoin: \"K:lo 7-1 eri\noppilaitosten lähetystöjä toivottamassa minulle onnea 70 vuodeksi.\nLähetystöt pitivät puheita, joihin täytyi vastata. En ole koskaan\npitänyt niin monta puhetta samana päivänä. K:lo 1-2 tunti VII\nluokalla. 2-4 levähtänyt ja ajatellut, mitä oli sanottava ja mitä ei\nsanottava päivällisillä. 4-12 juhlapäivälliset. Kovin huolestuneena\nolin odottanut tätä päivää. Astuessani 35:een oli sali täynnä\nihmisiä, ja soittokunta alkoi soittaa. Ah, kysyin itsekseni: enkö\nole kadehdittava! E. G. P(almén) piti juhlapuheen maltillisesti ja\nasiallisesti. Minä vastasin kertomalla elämäni tarinan. Todellinen\ntarina (saga)! Miten paljon satumaista siinä onkaan ja kuitenkin\nsulinta todellisuutta! Ihmeelliset ovat tiesi, Herra. Myöhemmin\nkerroin sadun 'korulauseen' (fras) synnystä, jonka juuri olin lukenut\nLeixnerin kirjasta, ja luulin vapauttaneeni tämän seuranpidon\nkorulauseen vallasta, mutta sulku murtui, ja korulause syöksyi esiin\nankaralla voimalla, erittäin ystäväni H:n edustamana. Ja minun\npoloisen täytyi istua siinä, kun minua valeltiin silmät korvat\ntäyteen mitä ylöllisimmillä kiitoslauseilla, ja toinen valelu seurasi\ntoista, aivan niinkuin istumakylvyssä. Mikä ajaa ihmisiä väsyttävään\nsamojen asiain toistamiseen ja märehtimiseen? Heistä kai on kuin\neivät olisi täyttäneet velvollisuuttaan, jollei kukin vuorostaan ole\nantanut lisäänsä kylpyyn.\"\n\nKihlmanin pitkästä, pikakirjoituksella muistiin pannusta puheesta\nannamme tässä lyhyen selostuksen. Ryhtyessään kuvaamaan elämäänsä\nlausui puhuja: \"Pidän itseäni erikoisena onnen poikana, onnen poikana\nsiinä, että elämäni on sattunut aikaan, jossa olen elänyt ja joka\non ollut merkillinen ajanjakso kansallemme, onnen poikana siinäkin,\nettä minulle on ollut suotuna ottaa osaa moneen maallemme tärkeään\nkysymykseen; vihdoin myös onnen poikana siinä, että minulla on ollut\nonni kokea onnettomuuksia, mitkä, niinkuin tiedämme, ovat omiansa\nterästämään luonnetta, jos näet pystyy voittamaan niitä.\" Sen jälkeen\nseurasi kertomus, miten hän lukiolaisena liittyi herännäisiin ja\ntuli papiksi, miten hän vaimonsa kuoltua -- \"ensimmäinen suuri\nonnettomuuteni\" -- matkusti ulkomaille parantaakseen terveyttään\nja jatkaakseen opintojaan, miten hän palattuansa kotimaahan, jota\nulkomailla oli oppinut rakastamaan ja arvossa pitämään enemmän\nkuin ennen oli ymmärtänyt, ensin oli arkkipiispan apulaisena ja\nsitten tuli saksan kielen opettajaksi Vaasan lukioon. \"Minä hain\nvirkaa, en sen vuoksi että minulla olisi ollut erityinen mieltymys\nopettajauraan taikka että minulla olisi ollut vakaumus erikoisesta\nsopivaisuudestani siihen, hain sitä syystä, etten kelvannut papiksi.\"\n-- \"Menestykseni pedagogisella alalla on ollut satumainen\", nyt\nvaaditaan filosofinen arvo tullakseen kollegaksi, ja lehtoriksi\npääsee vaivoin olematta tohtori; \"mutta normaalilyseon yliopettaja ja\nrehtori on suorittanut ainoastaan papintutkinnon.\" -- Sitten puhuja\nkertoi, miten hän joutui toimimaan liikealalla, ensiksi Tampereen\nPellava- ja Rautateollisuusyhtiön puolesta -- jonka tarkoitusta,\nse kun harrasti kotimaisen raaka-aineen käyttämistä, katsottiin\nisänmaalliseksi (patriotisk) -- ja sitten myöskin pankkialalla.\nKaikki oli tapahtunut ilman edeltä päin tehtyä suunnitelmaa. \"En ole\nkoskaan voinut uneksia taikka aavistaa, että minusta tulisi sitä,\nmiksi olen tullut, taikka että toimintani tulisi semmoiseksi, miksi\nse on tullut.\" --\n\n\"Nämä eri toimintalajit\", jatkoi puhuja, \"ovat tuottaneet minulle\nlaajanlaista elämänkokemusta. Perehtymällä eri toiminta-aloihin\nolen oppinut tuntemaan niiden oikeutuksen ja merkityksen nykyajan\nkulttuurielämässä ja vapautunut ennakkoluuloista, joita tavataan\nmonessa, jolle nämä alat ovat vieraita. Siinä on erilaisen toiminnan\netu, mutta on siitä haittaakin: kun ihmisen aika ja voimat ovat\nrajoitettuja, on hänen mahdotonta tulla ammattimieheksi (fackman)\nuseimmilla aloilla, vaan jää hän enemmän tai vähemmän dilettantiksi.\nSiitä seuraa voimien hajaannus, hajaannus, joka estää häntä\naikaansaamasta jotain arvoltaan pysyvää.\" Arvattavasti olisi ollut\nparempi rajoittua yhteen ainoaan toiminta-alaan ja koettaa siinä\ntehdä parastaan. \"Mutta minä olen olosuhteiden lapsi, ja arvatenkin\ntäytyy semmoisiakin olla olemassa. Eikä siihen nähden ainakaan enää\nole mitään tehtävänä.\" Monipuolisten velvollisuuksien tunnollinen\ntäyttäminen vaatii työtä ja aikaa. \"Minä opin säästämään (hushålla\nmed) aikaa, en ainoastaan päiviä, vaan minuuttejakin. Minä opin\ntekemään työtä ja huomasin, että voi tehdä työtä paljon enemmän\nkuin uskookaan. Minä opin rakastamaan työtä ja tuntemaan sen\nsiunausta ja ennen kaikkea: jokapäiväisellä harjoituksella minä\nopin velvollisuuden täyttämistä, minä opin antamaan oikean arvon\nsille nautinnolle, jonka ihminen voi hankkia itselleen, kun hän\npäätettyänsä päivän työn menee levolle tietäen, että on koettanut\ntäyttää velvollisuutensa. Tämän yhteydessä tahdon myöskin mainita\nlisätodistuksena, että olen ollut onnen poika: minulla on ollut onni\nvoida nukkua. Kun panen maata, niin vaivun (heti) uneen ja nukun\nyhtä mittaa siihen kellonlyöntiin, jolloin on tapanani herätä. Tämä\nonni on tehnyt minulle mahdolliseksi suorittaa työni.\" Elämänsä\nläpikäyvänä lankana mainitsi puhuja sen jälkeen uskalluksensa\nkoettaa päästä varmaan vakaumukseen, ei monessa, vaan muutamissa\nkysymyksissä, ja rohkeutensa julkilausua ja noudattaa vakaumustaan.\nSen johdosta oli hän ollut pakotettu rikkomaan suhteensa ennen\nläheisiin henkilöihin. Niin ensiksi ulkomaalla saamansa vakaumuksen\ntähden uskonnollisella, alalla; mutta myöskin pedagogisella ja\nvaltiollisella alalla hän oli taistellut. Erittäin puhuja viipyi\nasevelvollisuuskysymyksessä, johon nähden hän oli ollut kielteisellä\nkannalla, ensiksi uskonnollisista syistä, toiseksi sen vuoksi että\nhänestä hyvän armeijan edellytys oli, ettei ketään pakotettu astumaan\nsen riveihin. Cromwellin maailmankuulu vapaista kansalaisista\nmuodostettu armeija oli siinä kohden ollut hänen esikuvansa. --\n\nMutta vaikka puhuja oli uskaltanut muodostaa itselleen vakaumuksen\nja noudattaa sitä, ei hän kuitenkaan koskaan ollut pitänyt sitä\nlopullisena, vaan ainoastaan väliaikaisena ja hyvänä, kunnes\noli saanut paremman. \"Elämäni ei sentähden koskaan ole ollut\njohdonmukaista. Ei olisi ollenkaan vaikeaa osoittaa minun\nesiintuoneen ristiriitaisia lausuntoja. Syy on se, etten minä ole\nollut liikkumatta. Ja omituista on, että kautta elämäni olen ollut\nnäin keskeneräinen (ofärdig), jopa on keskeneräisyyteni enentynyt\neikä vähentynyt, niin että minä seisoen tässä 70-vuotiaana vielä\nolen kokonaan keskeneräinen, niin, minä olen tietämättömämpi kuin\nolen ollutkaan. Elämäni lopputulos on siis, että minä 70-vuotiaana\nen ainoastaan ole koulurehtori, vaan koulupoikakin, jolla\nprima principia eivät ole selvillä. Mutta en minä valita sitä:\nkeskeneräisyys on kyllä puute, mutta perusteeton taikka ennenaikainen\nvalmius on pahempi ja vaarallisempi puute, sillä se estää\nkehittymästä.\" --\n\nLoppusanoista otamme vielä seuraavat lauseet: \"Ihminen voi ja hänen\ntulee elää niin, että hän elämänsä lopulla saattaa ilolla, joskaan ei\npelkällä ilolla katsella taakseen menneeseen aikaan. Ei ihmisen elämä\ntodellakaan olisi elämisen arvoista, jos tulema siitä olisi oleva\nainoastaan kielteinen. -- -- Elämän tehtävä voidaan suorittaa ja on\nsuoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta\nharrastamaan sen suoritusta. Kuka viitsisi puuhata suorittamattomassa\ntehtävässä! -- Luin joku päivä sitten, niinkuin sanottiin, erään\nkiinalaisen filosoofin mietelmän: Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan.\nEnsi luokan ihmisiä ovat ne, jotka oppivat viisautta lyhyessä ajassa,\nnimittäin nerot, ylimykset, parhaimmat; toisen luokan ihmisiä ovat\nne, jotka myöskin oppivat viisautta, mutta tarvitsevat sitä varten\npitkän elämän; kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka\nkauan tahansa, ovat ja pysyvät tyhminä oppimatta muuta kuin sanoja,\nmuotoja, korulauseita. Ajattelen, että minä ehkä saanen jonkun sijan\ntoisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan;\nolen etsinyt viisautta, mutta olen tarvinnut 70 vuotta, ja vielä\non paljon opittavaa. -- -- Suvaitkaa minun, 70-vuotiaan, toivottaa\nTeille, että kukin kohdaltaan, kun elämän ilta saapuu, voi lausua:\n'Minä olen taistellut hyvän taistelun.'\"\n\nK:lo 12 yöllä Kihlman lähti juhlasta ja seuraavana aamuna hän\nkirjoitti päiväkirjaansa: \"Reipas, Jumalan kiitos, niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä 1895 teki Kihlman Oswaldin seurassa toista viikkoa kestäneen\nmatkan Itä-Suomeen. He lähtivät 27 p:nä kesäk. yöjunassa Viipuriin\nja sieltä edelleen Värtsilään, missä 29 p:nä oli yhtiökokous.\nSunnuntaina 30 p:nä he matkustivat Sortavalaan, missä kauppias\nNissinen oli heille kohteliaana oppaana ja vieraanvaraisena isäntänä.\nMaanantaina 1 p:nä heinäk. jatkettiin höyrylaivalla matkaa Valamoon\n\"missä\", sanoo Kihlman, \"uusi maailma avautui minulle. Luonto ihana,\nviljelyksen kautta kaunistettu, loistavia kirkkoja ja komeita\nrakennuksia, vastakohtana: mustiin puettuja munkkeja.\" Syystä, ettei\ntiistaina mitään laivaa käynyt Valamossa, täytyi matkustajain viipyä\nsiellä keskiviikko iltapäivään. Se oli Kihlmanista liian kauan,\nvarsinkin kun hän ei osannut venäjää eikä voinut puhelemalla munkkien\nkanssa tehdä havaintoja heidän ajatusmaailmastansa. Sitä tarkemmin\nkatseltiin kaikki nähtävyydet: paitsi kirkkoja, kirjasto (missä\nmyöskin tavattiin Meyrer, Luthers Leben), pyhimyskuvanmaalaajain\ntyöhuoneet (ison kirkon yläkerrassa), puutarhat (joita hoiti\n\"ei-munkkimainen munkki\") j.n.e. Laulu kirkossa oli Kihlmanista\nkaunista, mutta Hospodi pomilui'n lakkaamattomasta toistamisesta hän\npäätti, että jumalaa pidettiin armottomana olentona, joka ainoastaan\nmitä hellittämättömimmillä rukouksilla ja kumarruksilla oli suosioon\ntaivutettavissa. Seurana oli Kihlmanilla useita suomalaisia\nmatkailijoita.\n\nTorstaina kävi matka Hiitolan asemalle ja sieltä hevosella (15 km)\nPukinniemen kartanoon, jonka omistaja oli Edvard von Essen. Täällä\ntapasi Kihlman myöskin C. G. von Essenin, joka Gertrud tyttärensä\nkanssa oli tullut nuoremman poikansa luokse. Edvard oli 21 vuotta\nhoitanut kaunista tilaa Laatokan rannalla, mutta nyt oli hänen\nvaimonsa -- kuollut ja siitä masentuneena hän tahtoi myydä talonsa,\nvaikka kaikki siellä oli mitä parhaimmassa kunnossa, niin rakennukset\nkuin viljelykset. Kihlmanin neuvot kävivät kuitenkin vastakkaiseen\nsuuntaan. Niin nyt suullisesti kuin ennen kirjallisesti. Hän oli näet\npari viikkoa ennen (13/6) kirjoittanut appivaarilleen seuraavaan,\nkuvaavaan tapaan: \"Minä valitan vilpittömästi, että hän yhä pysyy\nsiinä mielessä, että hänen on mahdotonta edelleen toimia siinä\nelämäntehtävässä, missä hän jo kauan on ahkeroinut. Ymmärrän kyllä,\nettä hänellä voi olla vaikeuksia, mutta suurempiin vaikeuksiin hän\njoutuu, jos hänen tulee valita uusi työala. Sillä että uusi on\nvalittava, jos vanhasta luovutaan, on minusta kieltämätöntä. Ei\nsuinkaan hän vielä saa pitää itseään täysinpalvelleena, sen tähden\nettä on menettänyt vaimonsa. Onhan se suuri tappio, mutta vielä\nsuurempi tappio on menettää elämänsä päämäärä. Menetetty elämä on\nkaiken menetys. Mutta elämä ilman toimintaa muiden puolesta, se\non menetetty elämä. Jumala johtaa kohtaloamme niin, että saamme\ntehtävän, mutta saatuamme semmoisen, pitäkäämme kiitollisesti\nsiitä kiinni. Jos me luovumme siitä erinäisten vaikeuksien vuoksi,\nkohtaamme sen vaikeuden, että meidän itse tulee valita toinen tai\ntoinen lukemattomista mahdollisuuksista. Semmoiseen valintaan\nvaaditaan enemmän voimaa kuin toimimaan siinä, missä Jumalan\nsallimuksesta olimme tottuneet ahkeroimaan. Jos on vaikeaa täydestä\nsydämestä sanoa: Isä, tapahtukoon tahtosi, niin ei ole vähemmän\nvaikeaa, vaan myöskin verrattomasti vaarallisempaa sanoa: Ei,\ntapahtukoon minun tahtoni. Se joka luulee voivansa lausua niin, hän\nei ole heikko, päinvastoin luulee hän pystyvänsä itse onnellisesti\njohtamaan elämänpurtensa tyyneen satamaan. Voi minua heikkoa,\nlyhytnäköistä ihmistä, kykenisinkö minä ohjaamaan elämänkohtaloani\nvälittämättä maailman ohjaajasta! Kuinka hyvä onkaan, ettei meidän\ntarvitse tehdä niin, vaan voimme jättää kohtalomme suuren, viisaan,\nväkevän Jumalan käsiin. Kristuksen suuruus oli siinä, että hän\nvaikeammissakin asemissa yksistään piti silmällä Isän tahtoa ja etsi\niloansa Hänen tahtonsa noudattamisesta. Silloin voi olla iloinen\nkeskellä suruakin.\" --\n\nMitä Kihlman puheli ukko Essenin kanssa, sitä emme saa tietää.\nMutta perjantaina, jolloin matkustajat lähtivät paluumatkalle,\nnäki hän hänet viimeisen kerran. Vähän kolmatta viikkoa myöhemmin\nsaapui tieto, että 80-vuotias oli halvauskohtauksen jälkeen kuollut\naamulla 22 p:nä heinäk. Surusanoman johdosta Kihlman (24/7)\nkirjoitti yhteisen kirjeen Gertrud ja Edvard von Essenille ja loi\nsiinä katsauksen suhteeseensa vainajaan. Syksyllä 1840 oli Kihlman\n15-vuotiaana ensi kerran tutustunut Esseniin, kun tämä Turussa\nvihittiin papiksi; mutta kesällä 1845, jolloin Kihlman nai Angelika\nFabritiuksen, tuli heidän välinsä ratkeamattomaksi. \"Yhteisten\nmielipiteiden, yhteisten kärsimysten, yhteisten töiden kautta me\nliityimme toisiimme, ja kun toinen vanhempi ystävä toisen jälkeen\nmeni pois, jäimme me jäljelle ja olimme sen vuoksi yhä enemmän\ntoistemme varassa.\" Puoli vuosisataa he olivat olleet uskottuja\nystäviä, ja varsinkin nuorempana oli Kihlmanilla Essenissä ollut\nvahva tuki. Hän oli iloinen siitä, että hän tänä vuonna oli kaksi\nkertaa ollut hänen luonansa. \"Jumala olkoon kiitetty siitä, mitä hän\nvainajassa oli meille antanut!\" -- Essen haudattiin Hiitolassa, mutta\nainoastaan hengessään Kihlman oli saapuvilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Kihlman tunsi itsensä terveeksi ja \"reippaaksi\", huomasi\nhän kuitenkin saapuneensa käännekohtaan, josta eteenpäin hän ei\nenää voinut ajatella jatkavansa elämää entiseen tapaan. Mietiskelyt\npäättyivät ratkaisuun, josta hän 15 p:nä elok. kirjoittaa Lorenzolle:\n\"Eilen otin tärkeän ratkaisevan askeleen. Minä jätin erohakemukseni.\nMinulla on ollut pitkä ja vaikea taistelu kestettävänä. Olen vielä\ntyökykyinen sangen suuressa määrässä, ja minun pitäisi kai tehdä\ntyötä niin kauan kuin voimia riittää, eikä kaivaa maahan pientä\nleiviskääni. Mutta minä tarvitsisin myöskin lievennystä työssä,\netenkin aikaa tarkistaakseni ja järjestääkseni opintoni minua\ntyydyttäväksi kokonaistulokseksi. Minulla on syvä rauhan (lugn)\ntarve, ennenkuin kuolema kutsuu minut pois, ja voihan se tapahtua\nsangen pian.\" --\n\nErohakemuksessaan Kihlman kuitenkin oli maininnut, että\nhän, jos pääsisi rehtorintoimesta ja saisi luovuttaa osan\nopetusvelvollisuuttaan tuntiopettajalle, jonka itse kustantaisi,\ntosin luuli vielä kykenevänsä hoitamaan yliopettajanvirkaa, mutta\nkoska hän epäili semmoisen järjestyksen olevan hyväksyttävissä,\npyysi hän eroa tästäkin virasta. Tämä aiheutti, että hänelle\nannettiin ero ainoastaan rehtorinvirasta ja että hänen opetuksensa\nsupistettiin viiteen luokkaan, s.o. 10 tuntiin viikossa. Pastori\nS. J. Molander tuli hänen sijaisekseen II ja III luokalla\n(syyslukukaudella 1896 myöskin I:llä, joten Kihlmanin tuntiluku aleni\n8:aan). Näin jäi Kihlman vastaiseksi opettajavirkaansa, ja lienee\nsiihen osaksi vaikuttanut suomalaisen puolueen taholta esitetty\ntoivomus, ettei hän eroaisi ennenkuin lähimpien valtiopäivien\njälkeen. Varsinkin valtiovaliokunnassa oli hän ystäviensä mielestä\nvaivoin korvattavissa. Syyslukukauden alusta 1896 Lindeqvist\nvararehtorina johti oppilaitosta, ja helmikuulla 1896 hänet\nnimitettiin varsinaiseksi rehtoriksi, Mellberg vararehtoriksi. [Kun\nkouluneuvoston toivomuksesta opettajat ilmaisivat, kenen haluaisivat\nsaada rehtoriksi, sai Lindeqvist 3, Mellberg 6, E. Böök ja Kihlman\nkumpikin 1 äänen. Yksi Lindeqvistin puoluelainen ilmoitti itsensä\njääviksi.] Ettei tämä Kihlmanin mielestä voinut olla kunniaksi eikä\nonneksi normaalilyseolle, tiedämme edellisestä.\n\nHuolimatta tuntiluvun vähennyksestä Kihlman ei suinkaan pannut\nkoulutehtäväänsä vähemmän aikaa kuin ennen. Mitä vanhempi\nopettaja hän oli, sitä enemmän voitiin häneltä vaatia, ajatteli\nhän, ja toisinaan hän käytti kokonaisen päivänkin valmistuakseen\nparin tunnin opetukseen seuraavana päivänä. Sitä paitsi hän\nerityisesti valmistautui pitämään aamurukousta silloin, kun hänen\nopetustuntinsa oli päivän ensimmäinen. Näitä hartaushetkiä varten\nhän kulloinkin otti lyhyesti selittääkseen ja tutkistellakseen\njonkun raamatuntekstin. Jatkaen tätä menettelyä niinä kolmena\nlukukautena (1895-96), jotka hän vielä oli virassa, hän\nsäännöllisesti valitsi tekstinsä Markuksen evankeliumista. Kunkin\nselityksen hän mitä hienoimmalla kirjoituksella ja lyhennetyin\nsanoin pani paperipalaselle, jonka pisti talteen. Näin syntyi miltei\nyhtäjaksoinen selitys noin 10:een lukuun mainittua evankeliumia.\nOliko Kihlmanin aikomus myöhemmin täydentää ja julkaista nämä\ntutkistelemukset, on epätietoista. Kumminkin on hänen kuolemansa\njälkeen toht. V. T. Rosenqvist saattanut ne julkisuuteen\n[_Bibeltexter i korthet utlagda af Alfred Kihlman. 1904._ --], eikä\nsyyttä. Näissä pienissä raamatunselityksissä lukija näet kauttaaltaan\nkohtaa Kihlmanin suoran, totuutta rakastavan ja etsivän hengen,\nhänen viehättävän alkuperäisen ajatus- ja esitystapansa, ja vaikka\nne ovatkin nuorisolle kirjoitetut, ovat ne täysin määrin omiansa,\nkiinnittämään vanhempienkin mieltä.\n\nMuita tehtäviään Kihlman ei supistanut, eikä siihen ollutkaan\nsyytä. Taloudellisen menestyksen aika oli käsissä, eikä yksikään\nniistä liikeyrityksistä, joiden johdossa hän oli mukana, enää\ntuottanut hänelle erityisiä huolia taikka vaatinut mainittavia\nvoimanponnistuksia. Siten jakoi Tampereen yhtiö 1895 20 %\n(1894: 16 %), 1896 25 %, 1897 korkeimman määrän, 26 %, ja sen\njälkeen vaihdellen 25-22,5 %. Verrattuna entisiin aikoihin oli\njohtokunnan puheenjohtajan työ helppoa ja hupaista. Sitä enemmän,\nkun asiantuntijat eivät kieltäneet tunnustustaan, niinkuin näkyy\nseuraavista sanoista, jotka Sixtus Calamnius, Kihlmanin lähin toveri\n1860- ja -70-lukujen epätoivoisina aikoina, kirjoitti Tukholmasta\n(11/12 1895): \"Ensi sijassa onnittelen Sinua pellavatehtaan\nosakkeiden noususta, sillä ehdottomasti tulee Sinulle kunnia siitä --\nsen kyvyn vuoksi, jolla olet hoitanut yhtiön asioita ja jonka kautta\nolet nostanut yhtiön siitä rappiotilasta, johon se oli joutunut,\nsiihen loistavaan tilaan, missä se nyt on.\"\n\nUuden tehtävän tuotti näihin aikoihin Kihlmanille v. 1895 perustettu\nOY. Suomen Kaupunkien Hypoteekkikassa. Kun näet hallituksen\nensimmäinen puheenjohtaja O. Donner Suomen pankin valtuusmiehenä\noli luopunut, päätettiin 13/1 1896 kutsua Kihlman (tavallaan suuren\nosakkaan, Kansallispankin, edustajana) hallitukseen jäseneksi ja\nvalittiin hänet myöskin heti puheenjohtajaksi. Niinkuin muita\ntoimiaan hoiti hän tätäkin kaikella huolella ja tarkkuudella,\nylläpitäen mitä parhainta suhdetta toimitusjohtajaan, vanhaan\nystäväänsä Aug. Ramsayhin, ja laitoksen muihin virkailijoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi 1895 kului sitten loppuun ja koko seuraavakin vuosi ilman\ntapahtumia, jotka olisivat merkillisemmin vaikuttaneet Kihlmanin\nelämään. Kumminkin mainittakoon joitakuita piirteitä tältäkin ajalta.\nEdellisen vuoden joulukuulla oli rouva Kihlmanilla jälleen yksi\nnoita vaikeita, uhkaavia sairauskohtauksiansa, ja jouluaattona hänet\nvuoteessaan kannettiin saliin ollakseen juhlailtana perheen keskellä,\nmutta myöhemmin hän sentään taas vähitellen toipui.\n\nVuoden 1896 Kihlman aloitti rukouksella: \"Ah, että tämä uusi vuosi\ntulisi minulle hedelmälliseksi! Opeta minua, Jumalani, tuntemaan\nSinua ja siten rakastamaan Sinua, niin että totuus on kirkkaana\nsilmieni edessä ja että tahtosi noudattaminen on suurin iloni.\nKuule rukoukseni!\" -- Samoin kuin tästä huokauksesta näkee useasta\nmuistiinpanosta, miten uskonnolliset kysymykset yhä kiinnittivät\nhänen ajatuksiansa. Kun hän esim. tapansa mukaan oli käynyt\nkuuntelemassa yliopiston rehtorin lukukaudenalkajaispuhetta,\nkirjoittaa hän päiväkirjaansa (18/1): \"(Th.) Rein puhui tieteestä,\nfilosofiasta ja suuresta elämänkysymyksestä, uskonnosta, s.o.\nsiitä, joka joka päivä on mielessäni. Arvokas aine ja arvokkaasti\nkäsitelty.\" --\n\nMaalisk. 13 p:nä piti Kihlman kasvatustieteellisen yhdistyksen\nkokouksessa esitelmän n.s. kouluraamatusta eli raamatullisesta\nlukukirjasta. Hän selosti, millä perusteilla Saksassa oli puollettu\ntai vastusteltu erikoista koululle tarkoitettua raamatunpainosta,\njosta olisi poistettu vähemmän tarpeellisia osia sekä lapsille\nsoveltumattomia kohtia, ja ehdotti sitten, että asiantuntijain tulisi\nSuomen kouluja varten toimittaa raamatullinen lukukirja ja että tämä\nlukukirja olisi, sitten kun tuomiokapitulit olivat sen tarkastaneet\nja hyväksyneet, otettava käytäntöön maamme kouluissa ennen käytetyn\nkokoraamatun sijaan. Kokous hyväksyi alustajan ehdotuksen, vaikkei se\nenemmän kuin hänkään tahtonut tarkemmin määrätä niitä periaatteita,\njoiden mukaan toimitus oli suoritettava.\n\nVuoden kuluessa teki Kihlman kolme pitempää matkaa. Helmikuulla hän\nkävi Vaasassa, missä Henrik 15 p:nä vietti häitä neiti Eva Åkessonin,\nhovioikeuden asessori K. Åkessonin tyttären, kanssa. Mennessään oli\nhänellä matkatoverina nuorin poika, Lennart, palatessaan sitä paitsi\nnuori pariskunta. Kesällä Kihlman taas, huolimatta siitä että hänen\njalkansa olivat ajettuneet liiallisesta seisomisesta, mikä joskus\npakotti hänet makuullekin, matkusti Ruokolahdelle tavatakseen A.\nA. Favorinia. \"Sitten kun Appelberg ja Essen ovat menneet toiseen\nmaailmaan, olet Sinä ainoa ystävä nuoruudenajalta\", oli Kihlman\nkirjoittanut hänelle (30/12 1895). \"Siitä ajasta olen kokenut\npaljon, joka luonnollisesti ei ole mennyt ohi jälkiä jättämättä,\nvaan on vaikuttanut sisällisen ihmiseni sekä syventämiseksi että\nparantamiseksi. Mutta sen tiedän, että elämäni parhaimmat hetket\novat olleet ne, jolloin olen voinut tuntea hänen läsnäoloansa, joka\nsanoi, että hän tahtoi olla opetuslastensa luona joka päivä maailman\nloppuun asti. Hän sanoi myöskin, että missä kaksi tai kolme ovat\nkokoontuneet hänen nimessään, siinä on hän heidän keskellään. Tämän\nlupauksen totuuden olen minä kokenut ja erittäinkin silloin, kun\nolen ollut Sinun seurassasi. Muistissani elää se hetki, jolloin\nviimeksi kävin luonasi, ja niinikään entisaikojen hetket, jolloin\ntapasimme toisiamme Alavetelissä ja Kruununkylässä. Haluaisin vielä\nsemmoista hetkeä, ennenkuin Sinä taikka minä menemme pois, ja\nonhan se pian tapahtuva. -- -- Erittäin tahtoisin Sinun kanssasi\ntarkistaa (justera) arvosteluani pietistisen liikkeen luonteesta,\nmikä siinä, hyvän ohella, oli väärää. Kun katselen taapäin sitä aikaa\nja koko myöhempää elämääni, esiintyvät minulle elävästi Paavalin\nsanat 'Jumalan hyvyyden, kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden\nrunsaudesta'. Niin, sen tunnen sieluni syvyydessä: Jumalan\npitkämielisyyden runsaus minua kohtaan on ollut suuri.\" [Favorinin\nvastauksesta (22/1 1896) otamme seuraavat rivit: \"Mitä kirjoitat\nseurustelustamme ensimmäisinä pappisvuosinamme, sitä olen minäkin\nusein muistellut. Se oli rauhan ja onnen aikaa. Kaikki oli silloin\nvielä niin veljellistä, sopuisaa ja avosydämistä kaikkien kesken,\njotka kuuluivat heränneeseen joukkoon. Hedbergiläinen erimielisyys\nantoi meille silloin aihetta keskustella _opista_. Vasta Malmbergin\nlankeemuksen jälkeen ilmeisiin synteihin ruvettiin tutkimaan\n_elämääkin_, ja se vei meitä tarkastamaan meitä itseämme ja muita,\noliko kaikki niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta siitä oli myöskin\nse vähemmän kiitettävä seuraus, että alettiin epäillä sitäkin, mikä\nsuomalaisessa herännäisyydessä kuitenkin oli Jumalasta ja totuudesta.\n-- M. F. Roosin teokset tulivat meille silloin sopivassa ajassa\nhyödyksi -- tarjoten meille terveellisen johtonauhan; ja minulle on\nvielä viimeisenäkin aikana hänen (Roosin) hartauskirjastaan ollut\npaljon hyvää itsetutkimuksekseni ja rakennuksekseni. Myöhemmin\novat J. T. Beckin teokset, enemmän kuin muiden, tuottaneet minulle\nverratonta hyötyä.\" --] -- Matka meni nytkin Lappeenrannan kautta,\nja Kihlman viipyi Ruokolahdella perjantain keskipäivältä lauantain\nkeskipäivään asti (17 ja 18 p. heinäk.), jonka jälkeen hän lähti\nInkeroisiin tarkastamaan tehtaita ja sitten kotiin. Ainoastaan\nseuraavat sanat viittaavat ystävien yhdessäoloon: \"En voisi ajan\npitkään pysyä yksimielisenä (sammanstämma) Favorinin kanssa, hän kun\nyksinäisyydessään on jäänyt jälkeen, niin vakava kuin hän muutoin\nonkin. Hän ei kaipaa selvityksiä, koska hän ei tiedä vaikeuksista.\"\n-- Vihdoin Kihlman vaimonsa kanssa matkusti jouluksi Vaasaan\ntapaamaan lapsiaan ja lastenlapsiaan. Omituista on, kuinka hän nyt\n-- arvatenkin jonkunlaisesta yksinäisyyden tunteesta -- haluaa\ntavata niitä harvoja tuttuja nuoruudenajoiltaan, jotka kuolema oli\nsäästänyt. Edellisellä matkalla hän oli käynyt 76-vuotiaan rouva\nAugusta Grönbergin (s. Roschier) luona, ja nyt hän meni useamman\nvanhuksen puheille. Niin neiti Amelie Wasastjernan, jota ei ollut\nnähnyt v:n 1840 jälkeen, jolloin hän itse oli 15- ja Amelie\n17-vuotias. Jälkimmäinen oli tullut niin kuuroksi, että Kihlmanin\ntäytyi kirjoittaa, mitä tahtoi sanoa. \"Puhelu kääntyi tietysti\nmuinaisiin aikoihin. Nykyaika oli Amelielle vieras. Hän elikin\ntoisessa maailmassa, mihin ikävöi. Täällä hän vain tuotti toisille\nvaivaa. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka hän vilpittömästi ikävöi sitä\nmaailmaa, minne muut rakkaat ennen olivat menneet. Me syleilimme\ntoisiamme useita kertoja.\" Ebba Stenbäckin Kihlman tapasi kaksikin\nkertaa. \"Ebba (80-vuotias) on hyvin puhelias ja ennakkoluuloton.\nMieluisa yhdessäolo.\" Kumminkin oli Kihlmanilla Vaasassa nuorempiakin\nystäviä, nimittäin teologian lehtorit V. T. Rosenqvist ja L. J.\nIngman, joita kumpaakin hän piti suuressa arvossa. Hän toivoi,\nettä toinen tai toinen tulisi hänen seuraajakseen -- ja niinkuin\ntietty tulikin edellinen myöhemmin normaalilyseon yliopettajaksi\nja rehtoriksi, jota vastoin jälkimmäinen, Kihlmanin tieten ja\nonnentoivotusten saattamana, oli suunnannut harrastuksensa\nyliopistoon päin, missä hän vanhan suosijansa ja ystävänsä kuoleman\njälkeen olikin saava professorinviran. Heidänkin luonaan Kihlman kävi\nVaasanmatkallaan, ja erinomaisen kiitollinen hän oli Ingmanille, kun\ntämä lupautui rupeamaan hänen sijaisekseen kevätlukukaudeksi 1897,\njolloin hän valtiopäivien tähden tahtoi olla täysin vapaa virastaan.\nHän vapautui siten \"tuskallisesta velvollisuuksien ristiriidasta\".\n\nPerjantaina 11 p:nä syysk. vietti Suomalainen alkeisopisto\n25-vuotis-riemujuhlansa. Kihlmanista oli Kaarle Krohnin juhlapuhe\nsydämellinen ja erittäin etevä. Päivällisillä Seurahuoneella\npidettiin paljon puheita, joissa huomautettiin milloin minkin\nhenkilön ansioista kouluun nähden. Kihlmaniinkin kohdistettiin puhe,\njonka jälkeen häntä samoin kuin muitakin kannettiin. Sen johdosta\nhän lausuu: \"Äärettömän tuskallista minulle. Miksi ei minun sallita\nseisoa taustalla, missä aina olen tahtonut olla vaikuttaakseni\nsovinnolliseen suuntaan?\" -- Lokak. 9 p:nä oli Kihlman mukana A.\nMeurmanin 70-vuotisjuhlassa, missä oli 400 henkeä saapuvilla, ja\nmissä Jaakko Forsman oli juhlapuhujana. \"Kyllähän Meurmanilla on\nhyvin suuria ansioita, mutta kyllä niitä tunnustettiinkin, jopa\nsiinäkin, missä ne eivät ole niin suuria, tarkoitan uskonnon alalla.\"\nPappien puolesta pidettiin näet erityinen puhe, jota Kihlman ei\nvoinut kiittää.\n\nKoulusta on vain kerrottava, että lokakuulla toimeenpantiin\nmuutos lukujärjestyksessä, josta Kihlman lausuu (10/10): \"En ole\npedagogisella alalla kokenut mitään semmoista, että melkoinen muutos\noppilaitosten lukujärjestyksessä päätetään senaatissa, ilman että\nedes Ylihallituksen mieltä on kysytty, että asetus ilmestyy elokuun\nviimeisenä päivänä ja on noudatettava alkavan lukuvuoden alusta,\nei vähitellen, vaan heti neljällä luokalla. -- Olemme syyskuulla\nja osan lokakuuta noudattaneet toista järjestystä ja tästä lähtien\ntulee meidän noudattaa toista.\" -- Marrask. 7 p:nä k:lo 2-3\noli Kihlmanilla, kun hän opetti IV luokalla, korkeita vieraita,\nnimittäin piispa Råbergh, asessori Gummerus, rovasti Lyra, rehtori\nLindeqvist, yli-inspehtori A. Streng y.m. \"Olen taipuvainen uskomaan,\nettä opetustunti oli hyvä\", on päiväkirjaan merkitty, mutta tämä\npiispantarkastus ei kuitenkaan mennyt ohi muistutuksetta, niinkuin\nalempana saamme nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nV. 1897 oli Kihlman kahdeksannen ja viimeisen kerran mukana\nvaltiopäivillä. Niiden juhlallinen avaus tapahtui tammik. 25 p:nä.\nKirkossa oli hän tyytymätön saarnaan. \"Semmoisessa tilaisuudessa\nei ole paikallaan kiinnittää huomiotaan eskatologisiin kuvauksiin;\njos vanhurskaus toteutetaan vasta uudessa maassa, voivat säädyt\nmatkustaa kotiin, koska eivät kykene edistämään vanhurskautta. Mutta\njos vanhurskautta voidaan nyt jo edistää hyvillä laeilla, niin sopisi\nhuomauttaa siitä ja teroittaa lainsäätäjätoimen merkitystä.\" Sitä\nvastoin oli hänestä keisarin tervehdys valtiosalissa sydämellinen\nja teki erittäin hyvän vaikutuksen. Samoin oli maamarsalkan (S. W.\nvon Troil) puhe \"arvokas ja merkityksellinen\". -- Ensimmäisiltä\nvaltiopäiviltään asti oli Kihlman käytännöllisenä ja toimeliaana\nmiehenä ollut osallisena pappissäädyn kanslia-asiain järjestämisessä.\nKun sittemmin säädyt v. 1891 alkoivat toimia omassa talossaan, uhrasi\nKihlman paljon aikaa uuden talon kaluston täydentämiseen, hankki\nkirjakaappeja ja järjesti valiokuntien ja erittäin oman säätynsä\nkirjastoja ja arkistoja, jotka melkoisessa määrässä olivat hoidon\ntarpeessa. Kun sääty 1897 tapasi kansliahuoneensa kaikin puolin\nsiististi kalustettuna ja asianmukaisesti järjestettynä, puhemies\n(28/1) julkilausui Kihlmanille säädyn kiitokset \"siitä huolesta ja\ntaidosta\", millä hän oli kaikki suorittanut.\n\n\"Keisarintanssiaiset\" (9/2) loukkasivat myöskin Kihlmanin tunteita.\nNe olivat \"pienoiskuva todellisesta maailmasta: ulkonaista siroutta,\nkohteliaisuutta, aistillisuutta (decolté-puvut), suruttomuutta,\nylellisyyttä y.m.\" -- Isäntänä ei enää ollut kreivi Heiden. Hän\noli näet, kirjoittaa Kihlman (14/1), \"vihdoinkin saanut eron.\nJumalan kiitos!\" -- \"Heiden menetti\", lisää hän sitten, \"koko sen\nmyötätunnon, jonka hän ensin oli saavuttanut yksinkertaisella,\nvaatimattomalla käytöksellään. Lopulta pidettiin häntä osaksi\nvanhuudenheikkona, osaksi Suomen etujen vihollisena, vehkeilijänä,\njonka sanoihin ei voitu luottaa. -- -- Suokoon Jumala meille uuden\nkenraalikuvernöörin, joka tahtoo parastamme ja ymmärtää mitä\nmenestyksemme vaatii.\"\n\nOmassa nimessään Kihlman esitti kaksi anomusehdotusta. Toinen koski\ntoimenpiteitä, jotka tarkoittivat maalaistyöväen tilan parantamista.\nAloite oli oikeastaan lähtenyt eräästä tehtaantyöläisten kokouksesta\nTampereella kesällä 1896. Muuan valiokunta Helsingissä oli sitten\nottanut ajaakseen asiaa, ja toht. Hannes Gebhard oli kirjoittanut\nanomusehdotuksen, jonka Kihlman vähin lisäyksin ja muutoksin hyväksyi\nesitettäväkseen. Se käsitys, joka hänellä oli sosialisen kysymyksen\ntärkeydestä, teki hänelle omantunnon asiaksi koettaa vaikuttaa\ntyöväen hyväksi. Sen vuoksi hän otti omakseen anomusehdotuksen\nsekä kannatti muitakin ehdotuksia, jotka tarkoittivat työläisten\naseman parantamista (lainainantoa työväenasuntojen rakentamiseen\ny.m.). Anomus saavutti säätyjen kannatuksen. -- Päinvastoin kävi\ntoisen anomusehdotuksen, joka koski maanteiden suurinta nousua ja\nniiden rakentamisen jättämistä erityisille insinööreille. Laki- ja\ntalousvaliokunta ei katsonut aihetta olevan toimenpiteeseen säätyjen\npuolelta, kuitenkaan kieltämättä että olisi sekä tarpeellista että\nhyödyllistä, että uusien teiden rakennus tapahtuisi teknillisellä\njohdolla.\n\nSitäpaitsi Kihlman muiden koulunopettajain edustajain kanssa\nallekirjoitti neljä muuta anomusehdotusta erinäisistä koululaitosta\nkoskevista asioista. Yksi näistä koski rahapalkkion antamista\nvirasta eronneen koulunopettajan kuolinpesälle ja tarkoitti\nsemmoista asiain järjestelyä, ettei vanha ja väsynyt opettaja\nperheen edun tähden olisi pakotettu palvelemaan kuolemaansa asti.\nYleinen anomusvaliokunta hylkäsi kuitenkin anomusehdotuksen, ja\nkysymys olisi kenties rauennut, jollei Kihlman -- joka maalisk. 12\np:stä lähes kolme viikkoa oli sairastanut influenssaa -- juuri\nsinä päivänä, huhtik. 1:senä, jolloin mietintöä käsiteltiin, olisi\ntullut saapuville. Silloin hän niin terävästi osoitti valiokunnan\nperustelujen mitättömyyden, että hän Bonsdorffin y.m. kannattamana\n\"saavutti loistavan voiton\", toisin sanoen sääty hyväksyi\nanomusehdotuksen ponnen.\n\nLaajakantoisin näistä yhteisistä anomusehdotuksista koski komitean\nasettamista erinäisten koulukysymysten tutkimista varten, nimittäin\nkomitean, joka olisi kokoonpantu kokeneista koulumiehistä. Säädyn\nkäsitellessä yleisen anomusvaliokunnan kielteiseen ponteen\npäättyvää mietintöä lausui Kihlman: -- \"Anomusehdotuksen ja\nmyöskin vastalauseen pääajatus on se, että, jos koulu maassamme\non menestyksellisesti toimiva, tulee koulunopettajille, jotka\novat omistaneet elämänsä ja toimintansa koululle ja joilla\nenemmän kuin muilla on kokemusta koulun tarpeista, myöntää oikeus\nvaikuttaa kouluolojen järjestämiseen. Se on pääasia, että nimittäin\nkoulunopettajilla etupäässä on oleva sananvaltaa, milloin koulun\nelämän ja toiminnan järjestäminen on kyseessä. Tämä ajatus se on,\njoka suoraan sanoen on ollut minun pääajatuksenani ja sisimpänä\nelämänperusteenani, ja sen edestä olen taistellut v:sta 1870 saakka,\njolloin tulin ruotsalaisen normaalilyseon rehtoriksi.\" Todistukseksi,\nettä niin oli ollut laita, hän luki julki pitkän otteen ylempänä\nselostamastamme vuosikertomuksesta v:lta 1874, ja päätti sitten:\n\"Tämän ajatuksen toteuttaminen, ettei pedagogeja ole katsottava\npelkiksi koneiksi, joiden tehtävä on suorittaa mitä korkeat\nasianomaiset käskevät, vaan että heidän tulee olla itsenäisiä,\nihanteen puolesta taistelevia miehiä, ja että yhteiskunta on\nvelvollinen pitämään ja kohtelemaan heitä semmoisina, tämän ajatuksen\ntoteuttaminen se on koulun menestykselle ehdottomasti tarpeellinen,\nja tämä ajatus se on pääajatuksena anomusehdotuksessamme ja\nvastalauseessa. Siinä vaaditaan, että koulunopettajan kokemuksen on\npäästävä vaikuttamaan, koska tämä kokemus kieltämättä on ainakin yhtä\nhyvä kuin toisten, jotka eivät ole koululle antaneet elämäänsä ja\ntyötänsä.\" Sääty hyväksyi vastalauseen, jossa anomusta kannatettiin.\n\nMuistakin kysymyksistä, joita käsitellessä Kihlman lausui huomiota\nansaitsevia mielipiteitä, mainittakoon tässä vielä joitakuita:\n\nKun oli puheena kaunokirjallisten teosten palkitseminen ja eräältä\ntaholta oli ehdoksi vaadittu, että palkittavien teosten tulisi olla\nsopusoinnussa kristillissiveellisen maailmankatsomuksen kanssa,\npiti Kihlman, viittaamalla m.m. Runebergin Kuningas Fjalariin,\nvaatimusta liiallisena. Hänestä oli ainoastaan vaadittava, etteivät\nteokset loukkaisi siveellistä maailmankatsomusta. -- Kihlman oli\nvanhastaan kansanopistojen vilpitön ystävä ja puolustaessaan niiden\navustamista myöntämällä määrärahoja suostuntavaroista teroitti hän\nniiden ehdotonta käytännöllistä merkitystä. Olematta ammattikouluja,\nniinkuin emäntä- ja maanviljelyskoulut, kasvattaisivat ne\nlahjakkaampia maalaiskansan nuorukaisia kykeneviksi aikanaan\nhoitamaan kunnan asioita. \"Koulu voi olla käytännöllinen olematta\nammattikoulu.\" -- Kun tarkastettiin asetusta kunnallishallinnosta\nmaalla, tuli keskustelun alaiseksi, olisiko hyväksyttävissä, että\nkuntakokouksia pidettäisiin sunnuntaina. Eräs vastalauseen tekijä\noli näet vastustanut sitä sillä perustuksella, että pyhäpäivän\npyhänä pitäminen muka oli Jumalan säätämä. Tätä käsitystä Kihlman ei\nhyväksynyt, vaan hän osoitti perusteellisesti, että se lepopäivä,\njoka raamatun mukaan vanhan liiton aikana oli Jahvelle pyhitettävä,\noli lauantai, viikon viimeinen päivä. Että sunnuntaita, viikon\nensimmäistä päivää, pidetään pyhänä, johtui kristillisen kirkon\nalkuajoilta juontuvasta traditsiosta, mutta ei mistään jumalallisesta\nkäskystä. Näin ollen ei ole oikein väittää esim. kuntakokouksen\npitämistä pyhänä Jumalan lain rikkomukseksi. Tästä huolimatta Kihlman\nmyönsi, että pyhäpäivän viettämistä voi ja tuleekin puolustaa\n-- sitä on vain puolustettava oikeilla syillä. Sen perustana\non näet syvä tarve ihmisluonnossa, jonka voimat eivät kestäisi\nalituista työtä ilman virkistävää lepoa. Lopuksi puhuja huomautti,\nettä hänen esittämänsä mielipide oli kaikin puolin sopusoinnussa\nevankelis-luterilaisten tunnustuskirjain kanssa, vaikka oppikirjat ja\noppineetkin miehet olivat laajalle levittäneet sitä väärää käsitystä,\nettä raamatun lepopäivä tarkoittaa sunnuntaita. -- Ohimennen sopinee\ntässä merkille panna, että Kihlman jo pappeinkokouksessa Turussa 1859\noli esittänyt tämän saman käsityksensä pyhäpäivän viettämisestä.\n[Handlingar i anl. af Prestmötet i Åbo den 29 juni -- 1 juli 1859, s.\n129 ss.] --\n\nVihdoin tulivat nais- ja juutalaiskysymykset esille, ja\nKihlman lausui niistä yleensä samoja mielipiteitä kuin ennen.\nPorvarissäädylle tehdyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski\nsaman oikeuden myöntämistä naiselle hakea opettajavirkoja valtion\nkouluissa ja seminaareissa kuin miehilläkin oli, hän myönsi että\nsivistyneet naiset nykyoloissa olivat oikeutetut etsimään ja miesten\nkieltämättä saamaan työtä uusilla aloilla kodin ulkopuolella ja\nerittäin myöskin, että jotkut heistä yksityiskouluissa olivat\nosoittautuneet kykeneviksi pedagogeiksi, mutta siitä ei johtunut,\nettä he yleensä olisivat koulualalle sopivia. Sitäpaitsi saattoi\nkysyä, olisiko naiselle itselleen ja perheelle hyödyksi, että hän\nyleisemmin antautuisi niihin ponnistuksiin, joita kilpailu miesten\nkanssa edellyttää. Näiden ja muiden epäilysten vuoksi Kihlman\nkatsoi oikeimmaksi vielä jäädä odottavalle kannalle, ja se oli\nsäädyn enemmistönkin mielipide. -- Yhtä vähän Kihlman ja sääty\nhyväksyi ehdotusta, että naisen vaalikelpoisuus laajennettaisiin\nkaupunkien kunnallisiin luottamustoimiin. -- Sitä vastoin Kihlman\nlämpimästi kannatti toht. Relanderin ehdotusta, että maalaiskunnille\nmyönnettäisiin valtioapua kierteleväin sairaanhoitajattarien\npalkkaamiseen, ja hän ihmetteli, että useat, jotka olivat puoltaneet\nedellistä anomusehdotusta, vastustivat tätä jälkimmäistä. Pappissääty\nhyväksyi mietinnön myönteisen ponnen. -- Juutalaiskysymyksessä\nKihlman piti tavallista pitemmän puheen, jossa hän osoitti että hänen\nkielteinen kantansa oli sopusoinnussa niiden kokemusten kanssa, joita\nRanskassa ja Saksassa oli juutalaisista saatu. Lopuksi hän uudisti\njo edellisillä valtiopäivillä ohimennen esittämänsä ehdotuksen, että\njuutalaisille myönnettäisiin kullekin 500 mk matka-apua, jos he\nsiirtyisivät maasta pois, ja saattoi hän puolustuksekseen mainita\nettä Luther 1542 oli ehdottanut samanlaista toimenpidettä. Myöhemmin\nhän kuitenkin luopui ehdotuksestaan ja hyväksyi mietinnön kolmannen\nvastalauseen, nimittäin ettei anomus antanut aihetta toimenpiteeseen\nsäätyjen puolelta.\n\nMolemmissa viimemainituissa kysymyksissä Kihlman noudatti syvää,\nlukemalla ja miettimällä saavutettua vakaumusta, eikä hän\nsentähden voinut muuttaa mielipidettään, vaikka hänen luonaan\nkävi (tammikuulla) eräs naisten lähetyskunta pyytämässä, että\nhän säädyssään esittäisi samasisältöisen anomusehdotuksen naisen\noikeudesta kouluvirkoihin, kuin sitten porvarissäädyssä tehtiin,\nja (lokakuulla) 2 juutalaista anomassa, että hän puhuisi heidän\npuolestaan. Kun nämä jälkimmäiset pateettisesti sanoivat vaimoineen\nja lapsineen polvillaan rukoilevansa häntä, vanhaa miestä, vastasi\nKihlman tyynesti toimivansa \"ei tilapäisten tunteiden, vaan tarkan\nharkinnan perustuksella heidän ja oman Jumalansa edessä\". --\nMainita ansaitsee, että Kihlman, kun hän kesällä (12/8) 1898 luki\nerään saksalaisen kirjoituksen \"zionismista\", suunnitelmasta,\nettä Palestiina palautettaisiin juutalaisille ja että näitä eri\nmaista toimitettaisiin sinne, tunsi siinä oman ajatuksensa. \"Ylen\nmerkillinen aate, jota minä jo kauan olen kannattanut ja lausunut\njulkikin kaksilla viimeisillä valtiopäivillä.\" --\n\nTällä kertaa Kihlmania ei enää vaivattu toimitusvaliokunnan\njäsenyydellä, mutta Suomen pankin tilintarkastajantoimi hänelle\nuskottiin, joten sen suorittaminen seuraavina vuosina tuli hänen\nviimeiseksi tehtäväkseen eduskunnan jäsenenä.\n\nValtiopäivien juhlalliset päättäjäiset olivat 1 p:nä kesäk.\nNiinkuin alkajaisissa oli Kihlman nytkin tyytymätön, ei saarnaan,\nvaan jäähyväispuheiden tulvaan: \"Vahvaa imartelua yhdistettynä\nkristillisiin korulauseihin.\" -- -- \"Jos kristinusko olisi sanoissa,\nniin totisesti olisi pappissääty tosikristillinen sääty, sillä\nkristillisiä sanoja on täällä kuultu yltäkyllin ja loppumatta.\nMutta runsassanaisuus on ulkokultaisuuden varma tunnusmerkki -- en\ntarkoita itsetietoista, vaan tietämätöntä teeskentelyä.\" Kun hän\nsitten Hufvudstadsbladetista oli lukenut kaikki puheet, jotka oli\npidetty aatelissa sekä pappis- ja porvarissäädyissä, kirjoitti hän\npäiväkirjaansa: \"Mikä puheiden paljous! Jos puheet hyödyttäisivät\nmaatamme, niin varmaan olisi maatamme onniteltava. Mutta jos\npuhuminen, niinkuin Carlyle väittää, todistaa toimintakyvyn puutetta,\nniin on maamme sangen surkuteltava. Muiden edellä käy pappissääty\npitkine, tekohartaine (salvelsefulla) puheineen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeurauksena ylempänä mainitusta piispa Råberghin käynnistä\nKihlmanin uskonnonopetustunnilla oli, että helmikuulla 1897\nsaapui kouluylihallitukselta normaalilyseon rehtorille kirjelmä,\nmissä kysyttiin, oliko ruotsalaisessa normaalilyseossa suoritettu\nmäärättyjä oppikursseja mitä katkismuksenopetukseen tulee ja jollei\nniin ollut tapahtunut, mikä oli syynä siihen? Kihlmanin ensi tehtävä,\nkun hän oli vapautunut valtiopäivämiestoimesta, oli vastata tähän,\nsillä luonnollisesti koski kysymys yksinomaisesti häntä. Säilyneen\nalustelman mukaan selostamme tässä vastauksen.\n\nKihlman myöntää, että määräyksiä katkismuksenopetuksesta ei oltu\nkirjaimellisesti noudatettu (minkä ylihallitus kyllä on voinut nähdä\nvuosikertomuksista) ja syynä siihen oli, ettei hän ollut kyennyt\n(saknat förmåga) sitä tekemään. \"En tiedä, kuka on laatinut määrätyt\noppikurssit, mutta ei se ole voinut olla mikään uskonnonopettaja,\njolla on ollut kokemusta siitä, mitä parhaimmankaan uskonnonopettajan\non mahdollista suorittaa, jos nimittäin uskonnonopetus on oleva\ntarkoituksenmukaista eikä alennu kaavojen (formler) ulkoalukemiseen,\nkaavojen, jotka oppilaat niitä ymmärtämättä ainoastaan säilyttävät\nmuistissaan, ilman että ne mitenkään vaikuttavat heidän\nuskonnolliseen elämänkehitykseensä.\" Sitten hän seikkaperäisesti\nosoittaa, missä järjestyksessä kukin katkismuksen pääkappaleista\noli tullut tarkan selvityksen ja opetuksen esineeksi ja ettei\nyhtä ainoatakaan oltu laiminlyöty. Olihan sitäpaitsi määrätty,\nettä oppilaan tulee tuntea kristinuskon pääopit Lutherin vähän\nkatkismuksen mukaan jo päästäkseen ensimmäiselle luokalle, joten\nsen lukeminen ei välttämättömästi kuulunut lyseossa annettavaan\nuskonnonopetukseen. Samassa hän viittaa Lutherin katkismuksen\nsyntyyn ja alkuperäiseen tarkoitukseen, ja että nykyään lyseoissa on\nannettava täydellisempää uskonnonopetusta. Lopuksi hän huomauttaa\njo 30 vuotta julkisesti opettaneensa uskontoa noudattaen nyt\nselittämäänsä menettelyä, ilman että kouluylihallitus, taikka\nkoulun tarkastaja, pedagogian professori, taikka kukaan kirkollinen\nviranomainen olisi mitään muistuttanut sitä vastaan. \"Tuntuu\nsen vuoksi vähän odottamattomalta, että nyt vihdoin tämänlaista\nselitystä on pidetty tarpeellisena.\" -- Mutta koska ylihallitus\nkirjelmässään oli vaatinut, että ainakin vastedes uskonnonopetus\noli niin järjestettävä, että oppilaat koulujen alemmilla luokilla\nlukisivat kansankirkon hyväksymää katkismusta, jatkaa Kihlman\nvastakirjoitustaan todistaakseen, että sellainen muutos opetuksessa\nolisi vahingollinen ja siis kaikkea muuta kuin toivottava. Ollaanhan\njo yleisesti sitä mieltä, että jos uskonnonopetus on järjestettävä\npsykologisten periaatteiden mukaan, tulee sen alkaa historiallisella\nosalla, jotavastoin uskonnon dogmaattinen puoli on lykättävä\nmyöhempään, jolloin oppilaiden henkinen kehitys on edistyneempi ja\nhe siis ovat alttiimpia sellaiselle opetukselle. Tämän nojalla onkin\nensin opetettu raamatunhistoriaa alemmilla luokilla, sen jälkeen\non seurannut raamatun lukeminen ja kirkkohistoria sekä viimeksi\ndogmaattinen opetus. Ehdotuksen mukaan tulisi katkismuksen lukeminen\ntapahtumaan rinnakkain raamatunhistorian kanssa. Seurauksena olisi\nkummankin aineen hätäinen ja pintapuolinen käsitteleminen. Jos\npuheenaolevaa oppikirjaa pidetään ehdottomasti välttämättömänä, niin\nluettakoon sitä oppikoulujen korkeammilla luokilla, sillä joskin sen\nkäyttäminen haittaa opetuksen tieteellisyyttä, on se vahinko vähempi\nkuin että normaalinen uskonnonopetus ehkäistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäkausi 1897 muodostaa käännekohdan Kihlmanin elämässä. Hän näet\nei enää palannut koulutoimeensa. Ennenkuin aloitamme uuden luvun,\nkerromme tässä kuitenkin muutamia seikkoja, jotka näyttävät paremmin\nsopivan edellisen yhteyteen.\n\nTammik. 19 p:nä, sanotaan päiväkirjassa, oli perheessä keskusteltu\ntalon tontin ostamisesta, ja saman kuun 31 p:nä oli Kihlman jo\nkauniin tontin omistaja, vastapäätä uutta (Johanneksen) kirkkoa.\nHän näyttää itse olleen asiasta hämmästynyt: \"Pitääkö minun\n72-vuotiaana rakentaa talo, minun, jonka talo kenties jo tänä vuonna\non ruumisarkku?\" Tuuma toteutui kumminkin. Perustukset laskettiin\njo kevään kuluessa, ja muuraus alkoi heinäkuulla. Rakennuksen\narkkitehtinä oli Hård af Segerstad, rakennusmestarina oli Juho Ahde\nja työnjohtajana Nest. L. Eskola.\n\nSyksyllä 1896 oli Oswaldkin mennyt kihloihin. Morsian oli\nkansakoulunopettajatar Anna Brusila, talollisen tytär Janakkalasta.\nKun sulhanen toukokuulla 1897 oli nimitetty ylimääräiseksi\nprofessoriksi, vietettiin häät 22 p:nä kesäk. morsiamen kodissa,\nja oli Kihlman niissä saapuvilla samoin kuin kahden nuoremmankin\npoikansa häissä, vaikkei hän vihkinyt paria, kun toimitus oli\ntapahtuva suomeksi. Miten hellästi hän otti osaa poikansa kohtaloon,\ntodistavat sanat: \"Tulkoon Oswaldin avio siksi, mitä kristillinen\navio voi ja mitä sen tulee olla. Niin suokoon Jumala. Minä rukoilen\nsitä ja minä uskon, että Jumala kuulee meitä, kun rukoilemme Jumalan\ntahdon mukaan. Tunsin Jumalan läsnäolon.\" -- Kun Kihlman seuraavana\npäivänä, juhannusaattona, pyrki Porkkala laivaan mennäkseen\nRulluddiin, oli se niin täynnä, että hän ei olisi päässyt mukaan,\njollei eräs matkustaja vapaaehtoisesti olisi poistunut jättääkseen\nhänelle tilaa. \"Erinomainen altruismin osoitus. Kuka oli se mies?\" --\nOswald ja hänen nuori vaimonsa lähtivät häämatkalle Saksaan ja sieltä\nNorjaan; koko kevätlukukauden 1897 oleskeli jälkimmäinen pastori von\nRohdenin luona Werden a.d. Ruhr'issa oppiakseen saksaa.\n\nViimein eräs seikka, joka kuuluu Kihlmanin liikemiestoimintaan.\n\nKun Kihlman porvarissäädyn puhemiehen, J. Kurténin, toimeenpanemilla\npäivällisillä 4 p:nä huhtik. oli saanut pöytänaapurikseen senaattori\nO. Bergbomin (Vuorenheimo), kertoi tämä senaatin vast'ikään\npäättäneen tiedustella 7 eri konetehtaalta, millä ehdoilla ne\nottaisivat ennen vuotta 1903 rakentaakseen 40 lokomotiivia.\nAsiantuntijat olivat kyllä sitä mieltä, että kotimaassa tehdyt\nveturit tulevat ulkomaisia kalliimmiksi, mutta niinkin ollen\noli kuitenkin arveltu tärkeäksi, että meilläkin syntyisi\nveturiteollisuus. Tämä tieto vaikutti erittäin innostavasti\nKihlmaniin, ja vaikka sekä johtokunnassa että osakkaissa ilmaantui\nvastaväittäjiä, sai hän kumminkin jo tänä kesänä aikaan, että\npäätettiin Tampereen yhtiön puolelta tehdä tarjous. Kumminkin\nsyntyi lopullinen sopimus valtion kanssa vasta 1898. Tietysti\noli alussa vaikeuksia, mutta ennen pitkää saatiin yritys kaikin\npuolin hyvälle tolalle, ja v:sta 1901 on Tampereen Pellava- ja\nRautateollisuusosakeyhtiö tyydyttänyt Suomen rautateiden tarpeet\nvetureihin nähden. Vuosina 1900-05 rakennettiin yhteensä 100\nkappaletta, joiden arvo nousi yli 7 milj. mk. Ilman johtokunnan\nvanhan puheenjohtajan yritteliäisyyttä ja intomieltä olisi asiaan\ntuskin ryhdytty.\n\nHeinäkuun 19 oli Kihlmanille merkkipäivä. Silloin hän aamupuolella\nkirjoitti puheen, jonka hän Tampereen yhtiön puolesta iltapäivällä\noli pitävä Sixtus Calamniuksen hautajaisissa, ja myöskin\nerohakemuksensa yliopettajan virasta. \"Siis samana päivänä kuin\nhautaan uskollisen ystäväni Sixtuksen, haen minä eroa virastani\ntullakseni emeritukseksi ja pian seuratakseni häntä hautaan. Oltuamme\nystäviä elämässä, emme luultavasti kauan ole kuoleman toisistamme\nerottamina.\" Molemmat olivat Vaasassa syntyneitä ja koulutovereita,\nmutta heidän ystävyytensä oli vakaantunut kovina aikoina yhteistyössä\nTampereen yhtiön puolesta.\n\nSenaatin päätös, jossa suostutaan Kihlmanin erohakemukseen, on\npäivätty 4 p:nä elok. ja se esitettiin kouluylihallituksessa 28\np:nä s.k. Marraskuulla s.v. myönnettiin entiselle normaalilyseon\nrehtorille professorin arvonimi.\n\n\n\n\nVI. EMERITUS 1897-1904.\n\n\nV. 1897 oli Tukholmassa toimeenpantu taide- ja teollisuusnäyttely\nkuningas Oskari II:n hallituksen 25-vuotis-riemujuhlan viettämiseksi,\nja sen yhteydessä oli päätetty m.m. pitää uskonnontieteellinen\nkongressi elok. 31 -- syysk. 4 p. Kutsumukseen ottaa osaa\nkongressiin, jonka presidenttinä oli Visbyn piispa von Schéele, oli\nKihlman jo toukokuulla antanut myöntävän vastauksen, ja elok. 30 p:nä\nhän toht. Erkki Kailan (Johansson) seurassa lähti Express-laivalla\nTukholmaan. Ilma oli kaunis, mutta yö niin pimeä, että laivan täytyi\nHankoniemessä odottaa päivää. Matkustajia oli paljon. \"Kuultiin\nenglantia, ranskaa, saksaa, venäjää, ruotsia. Sitä kieltä vain ei\nkuultu, jota enemmistö puhuu siinä maassa, jonka vesiä kuljettiin,\nsuomea. -- Ylen merkillistä!\" Aamulla viivyttiin puolitoista tuntia\nTurussa, ja Kihlman unohti parturin luokse palttoonsa, jonka taskussa\noli kiikari, joten hänen oli pakko ostaa uusi Tukholmassa. Sinne\ntultiin tiistai-aamuna syysk. 1 p:nä, jolloin kongressin juhlallinen\navaus jo oli tapahtunut.\n\nToht. Kailan mukaan oli Kihlman tavattoman harras kuulemaan\nkeskusteluja, itse kuitenkaan esiintymättä. Vaimolleen hän kirjoitti\n(3/9): \"En kadu, että olen tullut kongressiin. Tosin en ole saanut\nuusia tietoja, mutta kumminkin vaikutelmia, joista säilytän mieluisan\nmuiston. Olen nähnyt ja puhutellut henkilöitä, jotka tietojensa ja\nhenkisten lahjojensa puolesta ovat hyvin eteviä ja äärettömästi\netevämpiä kuin mihin Suomessa ollaan totuttu.\" Niin prof. A. Meyer\n(Bonn), prof. Chantepie de la Sayssaye (Amsterdam), prof. S. Michelet\n(Kristiania), past. Martensen-Larsen (Tanska). Paitsi kongressin\nkokouksissa kävivät matkatoverit yhdessä Mosebackella (Kihlmanin\nmuistellessa käyntiään siellä 1851 silloisine mietteineen ja\ntunteineen) ja Drottningholmassa. Saman päivän illalla (lauant. 4/9)\nKaila palasi Suomeen, jotavastoin Kihlman vielä jäi yhdeksi viikoksi.\n\nKongressin teologeista Kihlman tunsi ennestään upsalalaisen prof.\nO. F. Myrbergin [Myrberg, ent. exegetiikan professori, oli täysin\npalvellut. Hän kuoli 22/3 1899, 75-vuotiaana. Myrberg oli samoin\nkuin Kihlman nuorempana ollut J. T. Beckin vaikutuksen alaisena.],\njoka sunnuntaiaamuna tuli häntä tapaamaan. Heidän välillään\nsyntyi keskustelu uudenaikaisesta V. Testamentin kritiikistä\nja Kristus-kysymyksestä. \"Minusta Myrberg on jotenkin vanhalla\nkannalla V. Test:iin (esim. Danielin kirjaan) nähden. Myrbergistä:\nei profeetat ja laki, vaan laki ja profeetat. Kristukseen katsoen\nolimme yksimielisiä pitäessämme kiinni hänen tosi-ihmisyydestään,\njoka ei ole (vain) näennäistä (ett sken), niinkuin tavallisesti\nkäsitetään. -- Se oli kelpo hetki.\" Sitten he menivät yhdessä Adolf\nFredrikin kirkkoon, missä kirkkoherra Hellman, ehdoton oikeauskoinen,\nsaarnasi. \"Teksti Math. 15-29. Aine: kaikki paha, joka heitetään\nJeesuksen jalkojen juureen, parannetaan. Väärä lausuntatapa (falsk\ndeklamation). Käsittely allegorinen. Tekstiä pidetään Jumalan sanana,\nmutta se sivuutetaan ja saa arvonsa siihen pannuista ajatuksista.\nSaarna epätyydyttävä. Herran-ehtoollisella esiintyi kaksi pappia\ntäydessä korupuvussa (skrud) muistuttaen kreikkalaisia pappeja\nValamossa. Kirkko täynnä, ja jumalanpalvelus juhlallinen menojen\nkomeuden kautta.\" Paluumatkalla Kihlman antautui puheisiin papilta\nnäyttävän vanhuksen kanssa. Se olikin rovasti Ahlberger. He puhuivat\neduskuntalaitoksen muutoksesta, Almqvistista, piispa Fahlcrantzista\ny.m. Kun Kihlman oli sanonut nimensä, mainitsi rovasti, että\nhänen äitinsäkin oli nimeltä Kihlman. \"Ukko oli 80-vuotias; hänen\nrouvansa oli reipas ja hoiti häntä huolellisesti.\" Vielä samana\niltana oli Myrberg toisen kerran käynyt Kihlmanilla, ja kun tämä ei\nollut kotona, oli hän istunut ja odottanut häntä. Kihlman viipyi\nkuitenkin niin myöhään, etteivät he tavanneet toisiansa. Myrbergin\nystävällisyys liikutti Kihlmania: heillä olisi kyllä ollut puhuttavaa\ntoistensa kanssa. -- Toinen entinen tuttava oli kirkollistoimiston\npäällikkö Gustrin, joka parikymmentä vuotta ennen oli käynyt\nHelsingissä tutkimassa ruotsalaisen normaalilyseon järjestystä ja\ntoimintaa. Hänenkin kanssaan Kihlman seurusteli. -- Vihdoin hän kävi\nkongressin ensimmäisen sihteerin, ritschliaanin, past. Sam. Andr.\nFriesin luona, missä hän, kertoo Kaila, sai mitä kunnioittavimman\nvastaanoton. Heidän mielipiteissään oli ollut paljon yhteistä.\nFriesin vieraskirjaan oli Kihlman kirjoittanut mielilauseensa:\nSchädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge, ja\npiti Fries sitä niin mieleen pantavana, että hän antoi rouvansa kutoa\nsen ryijyyn, joka kiinnitettiin hänen työhuoneensa seinään. [Lause:\n\"Vaarallinen totuus, minä rakastan sinua enemmän kuin hyödyllistä\nvalhetta\" on Goethen oma. Kihlman käytti sitä ensi kerran mottona\ntutkimuksessaan lapsenkasteen uskonkappaleesta.]\n\nMuutoin käytti Kihlman enimmän ajan perehtyäkseen näyttelyn eri\nosastoihin, osoittaen siinäkin tavallista perusteellisuuttaan.\nPalatessaan keskiviikkona näyttelystä huomasi hän kadottaneensa\nkultakellonsa. Emäntänsä neuvosta hän pani ilmoituksen sanomalehtiin,\nmutta arvellen kellon iäksi menneen hän seuraavana päivänä osti\nuuden. -- Perjantai-iltana (10/9) Kihlman lähti Express-laivassa\nkotimatkalle, ja seuraavana iltana hän oli Helsingissä. -- Jonkun\najan kuluttua sai hän palttoonsa Turusta ja, mikä oli kummempi,\nmyöskin Tukholmasta kellonsa, jonka muuan vanha rehellinen vaimo oli\nlöytänyt, ja matkan näkyvänä tuloksena oli hänellä siis kaksi kelloa\nja kaksi palttoota!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKihlmanin käynti uskonnontieteellisessä kongressissa ei johtunut\nsatunnaisesta päähänpistosta eikä myöskään luonnollisesta halusta\nkäyttää emeritusvapauttaan virkistävään ulkomaanmatkaan. Syy oli\nsyvemmällä, nimittäin samassa sammumattomassa totuudenharrastuksessa,\njoka jo nuorena oli vienyt hänet ulkomaille etsimään kristityitä\nja vanhana oli saanut hänet uudestaan antautumaan väsymättömiin\nopintoihin. Tietopuolinen syvennys, totuudenvalon laajennus niinkuin\nmuinoinkin päämääränä Kihlman näet nykyään tahtoi perehtyä siihen\nuuteen teologiaan, joka Albrecht Ritschlin perustamana 1870-luvun\nkeskivaiheilta alkaen oli saanut perin lahjakkaita, hartaita\nedustajia ja kehittäjiä useissa Saksan yliopistoissa. -- Vaikka\ntässä ehkä laajempikin \"ritschlianismin\" kuvaus olisi paikallaan,\nviittaamme vain muutamiin pääpiirteisiin. Suunnan tarkoitus ei\nsuinkaan ollut luopua luterilaisen kirkon perustuksista, vaan\npäinvastoin vapauttamalla Lutherin periaatteet skolastisesta\nmetafysiikasta juontuvista lisäyksistä kehittää niitä entistä\nhedelmällisemmiksi käytännölliselle kristinuskolle. Raamattu\ntunnustettiin ehdottomasti uskonnollisen totuuden lähteeksi ja\neritoten Uusi Testamentti, jonka kolme ensimmäistä evankeliumia\nsisältää vanhimman kirkon luotettavimmat todistukset Jeesuksen\nopista semmoisena, kuin se oli, ennenkuin siihen oli sekaantunut\nplatonilaisia y.m. lisiä. Näiden evankeliumien yhtä vähän kuin\nraamatun uskottavaisuutta yleensä ei kuitenkaan perustettu\njumalalliseen inspiratsioniin eli innoitukseen, vaan niiden\nhistorialliseen alkuperäisyyteen. Ritschlin käsitys Kristuksesta\nperustui lähinnä Kristuksen todistuksiin itsestään, missä hän\nesitteleikse Jumalan ihmiskuntaa koskeviin rakkaudenpäätöksiin täysin\nperehtyneenä profeettana, jonka Jumala on lähettänyt perustamaan\nJumalan valtakuntaa maan päälle. Hänessä, tosi-ihmisessä, on Jumala\narmon ja uskollisuuden muodossa ilmestynyt rakastavana isänä\nihmisille, mutta kysymys Kristuksen ennaltaolosta (Logos-oppi)\nei ole tämän yhteydessä välttämättömästi selvitettävä, sillä\nlunastususkolla on vain tekemistä historiallisessa Kristuksessa\nilmestyneen Jumalan kanssa. Synnin yleisyys tunnustetaan kokemuksen\nvahvistamana tosiasiana, mutta ei Kristus enemmän kuin apostolitkaan\npuhu perisynnistä. Lunastus (vanhurskauttaminen ja sovitus) on siinä,\nettä katuvalle syntiselle synnit annetaan anteeksi, joten syyllisyys\nJumalan edessä poistetaan ja syntinen vanhurskautetaan ottaakseen\nosaa Jumalan valtakunnan rakentamiseen ja tullakseen osalliseksi\nsiinä vallitsevasta Jumalan lapseudesta, joka sisältää liikevoiman\nrakkauden läpitunkemaan eetilliseen toimintaan. --\n\nRitschlin käytännöllinen kristinuskon käsitys (Kaftan: \"Die\nReligion ist eine praktische Angelegenheit des menschlichen\nGeistes\") antoi täyden vapauden niin hyvin luonnontieteelliselle\nkuin historialliselle tutkimukselle, ja siitä johtui että kaikki\nharmonistinen sovittelu näiden ja uskonnon välillä oli tarpeeton.\nTämän hyväksyi Kihlman sitä hartaammin, kun apologeettinen sovittelu\nalusta alkaen oli hänen vilpittömälle luonteelleen vastenmielinen.\nToiseksi Ritschlin eetillinen elämänihanne saattoi maallisen\nkutsumuksen täyteen arvoonsa, mikä myös oli Kihlmanille tärkeä.\n\nMitä suurimmalla hartaudella antautuen raamattukriitillisiin\nsekä kirkko- ja dogmihistoriallisiin tutkimuksiin ritschliaanit\naikakauskirjoissa ja tieteellisissä ja yleistajuisissa\nkirjajulkaisuissa edelleen kehittivät vapaamielistä suuntaansa.\nSeuraten tätä kirjallisuutta tapahtui, että Kihlmanista, entisestä\nBeckin oppilaasta, vähitellen tuli \"maltillinen ritschliaani\",\ns.o. hän omisti uudenaikaisesta saksalaisesta teologiasta, mitä\nhän saattoi vakaumuksella hyväksyä. Tämä selittää, miksi hän kävi\nTukholmassa.\n\nNäiltä ajoilta ei ole niin seikkaperäisiä todistuksia Kihlmanin\nuskonnollisen elämän kehityksestä kuin 1850-luvun alkuvuosilta, mutta\nviittauksia siihen ei kuitenkaan puutu. Että se juontui siltä ajalta,\njolloin v. Rohden vielä oli täällä, todistaa seuraava tunnustus\n(31/1 1897): \"Se läheinen suhde, joka kehittyi meidän kesken Sinun\nvirka-ajallasi Helsingissä, on suuresti vaikuttanut uskonnolliseen\nkehitykseeni, ja koska pidän tätä kehitystä kehityksenä parempaan\npäin, niin tunnen olevani Sinulle syvässä kiitollisuudenvelassa.\nOlen Sinuun yhdistetty mitä sisimmillä siteillä.\" [Eräässä toht. von\nRohdenin kirjeessä, joka on painettu julkaisuun _Die Geschichte der\ndeutschen Gemeinde in Helsingfors_ (Helsingfors 1914) ja jossa hän\npuhuu helsinkiläisistä tuttavistaan, mainitaan Kihlman seuraavin\nsanoin: \"In innigster Geistesgemeinschaft aber war ich mit Kihlman\nvon Normallyceum verbunden, der mit seinem forschenden Geist und\nseiner suchenden Seele mir in den letzten Jahren immer näher trat.\"]\nJa mainittuaan, että hänellä 72-vuotiaana oli hyvä terveys, sekä\nvähentymätön työvoima ja työhalu, niin että jaksoi tehdä työtä 16\ntuntia päivässä, hän lisää samassa kirjeessä: \"Monessa kohden olen\nvielä keskeneräinen. Mitä raamatun inspiratioon tulee, olen jotenkin\nselvillä: vanha inspiratio-oppi on minulle mahdoton. Samoin (vanha)\nkristologinen (oppi), mutta kuinka kauas siinä voi ja tulee mennä, on\nsub judice. Olen lukenut ja uudestaan lukenut Beyschlagin Jesu Leben\nsamoin kuin Kaftanin esityksen Logos-opista Theol. Zeitschriftistä\ny.m. siihen kuuluvia kirjoituksia. Valtiopäivät ovat keskeyttäneet\nopintoni.\" --\n\nMutta jo eräässä puolitoista vuotta vanhemmassa v. Rohdenille\nkirjoitetussa kirjeessä (14/6 1895) tapaamme valaisevia kohtia: --\nHän sanoo pitävänsä toht. Radea niin suuressa arvossa sentähden,\nettä hän ei muiden \"modernien\" tapaan anna vietellä itseään\nmielenosoituksiin. \"Se todistaa tosi voimaa. Hän voi odottaa.\" --\nEdelleen hän kiittää prof. Gottschickin (Tübingen) alkajaisesitelmää,\njolla hänen mielestään on pysyvä arvo. \"Ainoastaan yhtä lausetta en\nvoisi allekirjoittaa: Totuuden perille pääseminen ei ole tutkijan\nsuurin ilo, vaan se palvelus, jonka hän sillä tuottaa yhteiselle\nelämälle. Hän tarvitsee sen vakaumuksen, että lopulta kaikki hänen\ntuloksensa vaikuttavat sen edistämiseksi. Minusta on totuuden\nkeksiminen korkeinta, sillä minä olen ennaltaan vakuutettu, että\nainoastaan totuus voi elämää edistää. Vaikka siltä näyttääkin, että\ntotuus ensiksi saattaisi vaikuttaa vahingollisesti, niin on se vain\nnäennäistä. Sen vuoksi pidän kiinni Göthen lauseesta: 'Schädliche\nWahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge.' No, sitä\ntarkoittaa kai Gottschickkin. Ajattelen vain että 'ilojen' vertailu\nolisi voinut jäädä sikseen.\" --\n\nEräs mieltäkiinnittävä kohta samassa kirjeessä osoittaa, kuinka\ntarkasti Kihlman seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä Saksassa:\n\"Kirkollisista tapahtumista Saksassa on varmaan maakuntakirkollinen\n(landeskirchliche) kokous Berlinissä toukok. 8 p:nä yksistään\nhistoriallisessa suhteessa tärkein. Evankelis-luterilaisen kirkon\nedustajat koko maasta kokoontuvat toimeenpannakseen suurenmoisen\nmielenosoituksen, ei erästä yksityistä teologista tiedekuntaa,\nvaan yleensä teologisia tiedekuntia s.o. nykyistä teologista\ntiedettä vastaan. Todella merkillinen tapaus. Ja hyökkäys oli\nkaikella huolella suunniteltu. Neljältä eri kummulta piti raskaalla\ntykistöllä ammuttaman. Jännityksellä olen odottanut tietoja suurelta\nsotatanterelta, en taistelusta, sillä eihän surmattava vihollinen\nollut saapuvilla, vaan siitä, miten sotapäälliköt johtaisivat\nliikkeitä ja miten armeija menettelisi. Chronik on tyydyttänyt\nuteliaisuuttani. Olin odottanut, että valitut johtajat olisivat\nmainehikkaampia miehiä. -- Minulle ainakin ovat Kobelt ja Müller\nGüterloh'sta tuntemattomia suuruuksia. Minun täytyy sanoa, että\nodotin parempaa. Puhujat ovat mielestäni vahingoittaneet omaa\nasiaansa. Jos kuuluisin heidän puolueeseensa, olisin pahasti\nhämilläni, ja jos tulisi lähemmin tarkastaa puheita, niin\ntekisi vanhan kokemuksen: 'difficile est satyram non scribere.'\nEnsimmäinen puhuja, prof. Zorn, huomauttaa ujostelematta katol.\nkirkon onnellisista oloista. Siellä ei tiedetä pahasta, josta\nevank. kirkko kärsii. Luonnollisesti tulee meidän siis ottaa se\nesikuvaksemme, onhan se kadehdittava. Että evank. kirkko ja katolinen\nperiaatteellisesti eroavat toisistaan, sen professori unohtaa.\nHänestä ne ovat rinnakkaiskirkkoja, jotka eroavat vain siinä, että\njälkimmäisellä on Confessio Tridentina, edellisellä Concordiakirja.\nJohtopäätös olisi nyt selvä, mutta hän ei uskalla olla loogillinen.\nHänen vaatimattomuutensa estää häntä asettamasta samoja vaatimuksia\nevank. kirkkoon nähden, vaikka hän lähtee katol. kirkon oikeuksista,\nmutta siten hän on epäjohdonmukainen. Hän olisi iloinen, jos\nprofessorit olisivat samalla tavoin sidotut, kuin (katol. kirkossa)\non laita Tridentin uskontunnustukseen nähden. Käytännöllisistä syistä\non hänestä arveluttavaa vaatia semmoista valaa. Koko käsitystapa\non roomalaiskatolirien. Niin kauas on siis tultu protestanttisessa\nSaksassa 19 vuosisadalla.\"\n\n\"Toinen puhuja on ankara katumuksensaarnaaja mieheen katsomatta. Ei\nainoastaan Harnackin, Kautzschin ja Meinholdin syntejä luetella, vaan\nmyöskin Schlatterin, Stöckerin ja Erlanger-koulun, joka viimemainittu\njo on menettänyt kaksi evank. perusoppia, ja Greifswaldissakin\non ilmaantunut harrastus, joka vie kummallisiin tuloksiin. Siis:\nkaikkialla syntisiä professoreja. Ja minkälaisia syntejä? On synti,\nettei Moosesta pidetä hänen kirjojensa tekijänä, on synti puhua\nDeutero-Jesaiasta, synti tehdä loppu Bileamin aasista, synti olla\nhyväksymättä vanhaa inspiratsioniteoriaa. Ja kuitenkin hän vakuuttaa,\nettei hän ole tieteen vihollinen. O sancta simplicitas! Jos sellaista\npuhuttaisiin täällä Suomessa jossakin pappiskonferensissa, olisi\nse käsitettävissä, mutta oppineessa Saksassa ja juhlallisesti\nkokoonkutsutussa suuressa maakuntakirkollisessa kokouksessa, se on\nuskomatonta.\" -- Tähän tapaan Kihlman arvostelee kokousta ja lausuu,\nettä hänen mielestään olisi ehkä oikeinta jättää mielenosoitus\nkokonaan huomioonottamatta. \"Totuus pakenee melua ja intohimoja.\"\n\n\"Täällä Suomessa\", lausuu Kihlman vihdoin, \"elämme jotenkin\nnaiivissa tietämättömyydessä niistä kysymyksistä, jotka Saksassa\novat aiheuttaneet kiivaan taistelun. Saattaa kuitenkin ennaltaankin\ntietää, mille puolelle useimmat asettuisivat, jos heidän täytyisi\nselvittää asemansa. Minä puolestani en pidä tarpeellisena aloittaa\ntaistelua, ennenkuin itse olen sisässäni vienyt taistelun loppuun.\nOlen hyvin tyytyväinen, että sisällinen taisteluni voi tapahtua\naikana, jolloin ulkopuolella ei vielä ole kovin myrskyistä.\" -- --\n\nNäistä otteista näemme, miten Kihlman iästään huolimatta ehdottomasti\noli eteenpäin pyrkiväin \"uudenaikaisten\" puolella, kuinka hän\nkunnioitti teologisen tieteen edustajia ja ankarasti tuomitsi\nahdasmielistä vanhoillisuutta uskonnon ja kirkon alalla. Mutta\ntoiselta puolen me myöskin huomaamme, ettei hän nyt enemmän kuin\nennenkään ollut taipuvainen jurare in verba magistri. Sisällisissä\ntaisteluissa hän etsi totuutta, pääsemättä itsenäiseen vakaumukseen\nhän ei vastaanottanut mitään uutta. Ja mikä on ehkä merkillisintä:\n_yksinänsä_ hän taistelee taistelunsa; 70-vuotiaana hän on\nensimmäinen uudenaikainen teologi maassamme.\n\nEttei Kihlman, miten yksinäinen olikin totuudenetsinnässään,\nkuitenkaan salannut sisällisten taistelujensa tuloksia, todistaa\nseuraava toht. Erkki Kailan muistelma. Eräänä sunnuntaina keväällä\n1897 Kaila oltuaan saksalaisessa kirkossa tapasi Kihlmanin, joka\nmyöskin tuli sieltä, ja oli tämä seurannut häntä hänen kotiinsa.\nSilloin oli Kihlman sanonut, että uusi teologia oli antanut hänelle\nkristillisen vapauden. Ennen oli hän aina odottanut pyhän hengen\nsaantia ja luullut, että se ilmaantuisi jollakin erityisellä\nvoimallisella tavalla. Turha odotus oli käynyt raskaaksi, niin kauan\nkuin hän oli ollut Beckin kannalla. Sitten oli hänelle kumminkin\nselvinnyt, ettei mitään yliluonnollista hengen vuodatusta ole\nodotettava. Tulee ainoastaan uskoa ja tuntea, että Kristuksessa on\nturva ja auttaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun 25 p:nä 1897 olivat ruotsalaisen normaalilyseon opettajat\n(paitsi sitä ryhmää, joka jo vuosia ennen oli vetäytynyt erilleen\nKihlmanista) kutsuneet eronneen yliopettajan ja rehtorin\nhyvästijättöpitoihin. Toht. Mellberg ja toht. Appelqvist puhuivat\nkunniavieraalle, jälkimmäinen entisten oppilaiden puolesta. \"Minulle\nannettiin hyvin suurta tunnustusta\", luemme päiväkirjasta, \"ja\nkatsoin minä voivani itsestäni ylvästelemättä vastaanottaa sen, koska\ntiedän aina asettaneeni normaalilyseon ensi sijaan ja uhranneeni\nsille useimmat päiväni ja tuntini.\" --\n\nKun Kihlman täytti 70 vuotta, oli normaalilyseon opettajisto häntä\nonnitellessaan pyytänyt saada kustantaa hänen muotokuvansa lyseolle\nhänen rehtorinaikansa muistoksi. Vastaus oli ollut myönteinen siinä\nmuodossa, että Kihlman oli luvannut itse vastata kustannuksista.\nTänä syksynä hän nyt täyttääkseen lupauksensa tilasi kuvansa Eero\nJärnefeltiltä, ja työ alkoi lokak. 17 p:nä -- viimeinen istunto oli\n20 p:nä tammik. 1898. Taiteilija oli jo 1893 maalannut Kihlmanin\nmuotokuvan, nimittäin sen, jonka hänen vanhin poikansa omistaa ja\njoka on jäljennettynä tämän teoksen alussa, mutta siitä huolimatta\nmeni pimeän vuodenajan vuoksi tähän toiseen kuvaan paljon aikaa.\nAinoastaan kauniina päivinä Kihlman näet kävi Järnefeltin luona\nKaivopuistossa, missä työ suoritettiin. Aivan toisin kuin 1893\nkuuluu hän istunnoilla olleen erittäin puhelias -- kenties piti\nhän vasta nyt taiteilijaa tuttuna. Tämä kertoo hänen vapaa- ja\navomielisyydellä, joka nuoremmassa herätti ehdotonta kunnioitusta,\njutelleen elämästään, uskonnollisista ja muista kokemuksistaan.\nJärnefelt oli saanut sen käsityksen, että Kihlmania joissakin\nmäärin vaivasi se vastakkaisuus, joka kieltämättä oli olemassa\nhänen teologisten ja liike-harrastustensa välillä. Ilmeistä oli\nkuitenkin, että kaksinaisuus johtui luontaisten lahjojen laadusta,\nhän kun oli mietiskelijä ja käytännöllisyyteen taipuva samalla\nkertaa. Keskeisintä hänessä oli ehkä järjestyksen vaisto (\"olen aina\nharrastanut selviä käsitteitä\"). -- Sinä aikana, jolloin muotokuvaa\nmaalattiin, oli tapahtunut että Weilin & Göös O.Y:n johtokuntaa oli\nmoitittu pelikorttien painattamisesta ja myynnistä. Kihlmanillakin\noli osakkeita yhtiössä, mutta, käsittäen asian liikemiehen kannalta,\nhän ei ollut yhtynyt moitteisiin. Kun asia tuli tunnetuksi, oli häntä\njulkisesti pistelty siitä. Tietysti Kihlman ei ryhtynyt julkisesti\npuolustautumaan, ja Järnefelt arveli, että tässä ilmaantui sovittelu\nteologin ja liikemiehen moraalin välillä. Mutta todellisuudessa hän\nerehtyi. Lähteistämme käy ilmi, että Kihlman kaikessa hiljaisuudessa\n-- möi osakkeensa. [Samoin kuin Weilin & Göösin osakkeensa, möi\nKihlman jo 1880-luvulla osakkeensa Helsingin Anniskelu Oy:ssä,\njotka hän aikanaan oli merkinnyt siinä toivossa, että se edistäisi\nraittiutta. Kun hän huomasi pettyneensä, hän lyhyessä ajassa möi\nosakkeet.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämmästyttävä on se kirjojen paljous, jonka Kihlman näinä vuosina\nitselleen tilasi Akateemisen kirjakaupan kautta. Marraskuulla 1897\nhän m.m. tilasi prof. Julius Kaftanin (Berlin) vastailmestyneen\nDogmatiikan. Se saapui 10 p:nä jouluk., ja hän istui koko päivän\nkotona lukien tätä Ritschlin oppilaan uutta teosta. Kirja kiinnittää\nhäntä sitten päivä päivältä aina tammikuun 16 p:ään 1898, jolloin hän\nk:lo 12 yöllä merkitsee päiväkirjaansa: \"Lukenut loppuun Kaftanin\ndogmatiikan, tämän erinomaisen merkillisen ilmiön dogmatiikan\nalalla, merkillisen erittäin sen vuoksi, että tekijä tekee täyttä\ntotta uskonpuhdistuksen periaatteesta kristillisestä uskosta.\nKaikki opinkappaleet suhtautetaan kristilliseen uskoon ja saavat\nmerkityksensä tästä suhteesta. Kaikki, joka on sopusoinnussa tämän\nuskon kanssa, säilytetään, jonka vuoksi tätä dogmatiikkaa voitaisiin\neräässä merkityksessä sanoa suurimmassa määrässä vanhoilliseksi\n(konservativ), jopa kirkollisesti vanhoilliseksi (esim. kaste- ja\nvanhurskauttamisopissa actus forensis-toimena), mutta toiselta puolen\nvapaamieliseksi s.o. epäkirkolliseksi, tekijä kun kuorena poistaa\npaljon, jota on pidetty välttämättömänä oikeauskoisuudelle (huomaa\nesim. suhde pyhään raamattuun, perisynti, kristologia, eskatologia).\n-- Olisi mielenkiintoista kirjoittaa ilmoitus kirjasta, mutta se\nolisi luettava vielä kerran ja mistä saada aikaa siihen? Tosiasia on,\nettä kirja puhuu omalletunnolle niin voimakkaasti kuin mikä tahansa\nlukemani kirja. Se on korkeimmassa merkityksessä rakentava, samalla\nkuin se on alasrepivä.\"\n\nVuoden lopulla oli Arthur Hjelt käynyt pyytämässä, että Kihlman\nkirjoittaisi jotain Teol. aikakauskirjaan. Vastaus oli kielteinen,\nmutta nyt kun hän oli täynnä Kaftanin kirjan vaikutelmia, päätti hän\nkuitenkin kirjoittaa, ei varsinaista ilmoitusta, vaan selostuksen\nteoksen alkupuolesta s.o. uskontoa, kristinuskoa, ilmestystä ja p.\nraamattua koskevista periaatteellisista kysymyksistä. Tämä selostus,\njoka jakaantuu neljään numeroon, on objektiivisen tarkka ilman\nmitään arvostelua. Kumminkaan lukija ei epäile, että Kihlman yleensä\nhyväksyi Kaftanin periaatteet, sillä lopussa hän kehoittaa ostamaan\nkirjaa, kuitenkaan takaamatta, että johtopäätökset olivat \"yhtä\nhyväksyttävät kuin periaatteet\". Vihdoin hän ilmaisee tuumivansa\njatkaa ja silloin myöskin ryhtyä kritiikkiin -- mutta se jäi\ntoteuttamatta. --\n\nEdellisen yhteydessä pieni kuvaava piirre. -- Lydia Hällfors,\nKihlmanin vanha oppilas ja ystävä Pietarsaaren ja myöhemmiltäkin\najoilta, oli tänä talvena käynyt Helsingissä. Vanhan tapansa\nmukaan oli Kihlman puhunut hänen kanssaan uskonnollisista asioista\nja nähtävästi myöskin erinäisistä muuttuneista käsityksistään.\nEpäilemättä Lydia silloin käsitti enoansa väärin, sillä palattuaan\nOuluun hän kirjoitti kirjeen, missä hän m.m. lausui: \"Rakas eno, älä\nmene pois Jeesuksesta Kristuksesta!\" Siihen Kihlman vastasi: \"En\nymmärrä sanojasi. Kun tiedän, etten ole semmoisella tiellä (nimittäin\npoispäin Kristuksesta), koska täydestä vakaumuksestani pidän kiinni\nsiitä, että Jumala juuri Jeesuksessa on ilmaissut olentonsa, niin\nettä me Jeesuksessa voimme nähdä Jumalan, niin täytyy minun uskoa,\nettä Sinä olet väärin ymmärtänyt sanojani, ja koska minä toivon,\nettet Sinä ilman syytä ole levoton minun tähteni, niin kirjoitan\ntämän Sinun itsesi takia.\" Tietysti kirjeenvaihto ei mitenkään\nhäirinnyt heidän ystävyyssuhdettaan. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 1898 tuli uuden talon rakennus valmiiksi, ja toukok. 30\np:nä tapahtui Kihlmanin kodin muutto. Itse työn aikana oli perhe\nmielenkiinnolla seurannut sen edistystä. Ylijohto oli Oswaldilla,\nmutta Kihlman itsekin saattoi usein pistäytyä työmaalla, sillä olihan\nviimeinen vuokra-asunto, Kasarmikadun n:o 22, itäpuolella samaa\nkorttelia, jossa uusi talo nousi. Rakennus on 4-kerroksinen ja tuli\nmaksamaan noin 400,000 mk. Kihlman itse asettui 2:seen kerrokseen, ja\noli hän silloin niin virkeä, että hän juosten, niinkuin nuorukainen\n(\"som en yngling\"), sanoi hän itse, meni rappusia ylös uuteen\nkotiinsa. Oswald sai myöskin heti asunnon perhetalon 3:nnessa\nkerroksessa, mutta Henrik ja Lorenzo muuttivat sinne vasta myöhemmin.\n\nKesä vietettiin Rulluddilla. Hänen terveytensä pysyi hyvänä,\nsamalla kuin läheiset kuolemantapaukset muistuttivat hänelle elämän\nepävakaisuutta. Kesäk. 14 p:nä \"vanha ystävä\", rovasti A. O. Törnudd,\njoka sairaana oli tullut Helsinkiin ja tunsi kuoleman lähestyvän,\nkutsui hänet luokseen hyvästijätölle; 29 p:nä hän kuoli. A. A.\nFavorin taasen kuoli sydämenhalvaukseen 15 p:nä heinäk., ja vihdoin\n16 p:nä lokak. arkkipiispa Renvall. Kunkin ystävän poismeno herätti\nKihlmanissa saman ajatuksen. \"Piiri supistuu supistumistaan; pian olen\nyksin jäljellä. Hyvä jumala! Minä kiitän Sinua, että olet antanut\nminun elää parannuksekseni.\" Kun hän kuuli kerrottavan Favorinin\nhelposta kuolemasta, hän huudahti: \"Jumala suokoon, että saisin\nkuolla yhtä helposti.\"\n\n[V. 1894 oli Kihlman tavannut Christh. Welt-lehdessä seuraavat\nEm. Geibelin säkeet, jotka hän kirjoitti muistikirjaansa:]\n\n    [Eng und enger wird der Kreis\n    Täglich deiner Lieben,\n    Die im Jugendmorgenroth\n    Dir Geleit gegeben.\n    Ach, wie viele nahm der Tod,\n    Wie viel mehr das Leben.\n\n    Neue Freundschaft schliesst sich schwer\n    An des Winters Grenze,\n    Wurzeln treibt das Herz nicht mehr,\n    Wie dereinst im Lenze.]\n\nKihlmanin päähuvi niin maalla kuin kaupungissa oli yhä lukeminen.\nUskonnollisen kirjallisuuden ohella hän tänä kesänä ja syksyllä luki\nCarlylen laajan Fredrik II:n historian ja Kantin Erkenntnisslehre'n.\nKun hän oli päättänyt jälkimmäisen teoksen (26/10), hän\nkirjoittaa: \"Tärkeä puute tiedoissani ainakin joissakin määrin\npoistettu\", ja alkaa sitten lukea Katzerin teosta 'Kantin merkitys\nprotestantismille'.\n\nLokakuulla sai Kihlman jonkun vamman jalkaansa, joka viikkokausia\nesti häntä liikkumasta ulkona ja toisinaan huoneessakin. Tämä\nvastoinkäyminen oli sitä ikävämpi, kun se esti häntä täyttämästä\nlupaustaan hoitaa entistä yliopettajan virkaansa marrask. 1 p:stä\nlukukauden loppuun. Lehtori V. T. Rosenqvist oli näet lokak. 8 p:nä\nnimitetty uskonnon yliopettajaksi normaalilyseoon, mutta tahtoi\nviipyä Vaasassa vuoden loppuun. Toiselta puolen lehtori Lauri\nIngman, joka oli hoitanut yliopettajan virkaa sen avoinna ollessa,\nhalusi päästä vapaaksi suorittaakseen teol. kandidaattitutkinnon.\nTehdäkseen kummallekin palveluksen oli Kihlman luvannut apuansa,\nmutta sairaana hänen oli pakko peruuttaa sanansa. -- Kipeä jalka ei\nkuitenkaan estänyt häntä lukemasta, mutta kun se alkoi parantua,\nhuomattiin että \"oikea silmä, jolla minä luen\" oli tulehtunut.\n[Kihlman käytti lukiessaan vain toista silmää; toisella hän taas\nnäki paremmin etäämmällä olevat esineet. Omituista kyllä oli rouva\nKihlmanilla sama säännöttömyys silmissä; lukiessaan hän usein peitti\nkädellään toisen silmän.] Lääkäri, toht. Nordblad, käski hänen silmää\nhoidettaessa lukea mahdollisimman vähän. Se oli hänestä kovaa. \"Minun\ntäytyy siis luopua tärkeästä ja tarpeellisesta huvistani ja istua\nomissa ajatuksissani. Mitä voinkaan tehdä? Minun täytyy mukautua\nvälttämättömyyteen. Tapahtukoon Jumalan tahto!\" Isonnuslasin avulla\nhän kuitenkin lueskeli Alexanderin Luther-teosta. Kuuden viikon\npäästä (26/11) oli Kihlman taas niin toipunut, että hän saattoi käydä\nulkona ja työskennellä entiseen tapaansa. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTerveys on elämänonnen tärkeimpiä ehtoja, mutta kuitenkaan se\nei voinut tehdä tätä aikaa Kihlmanille onnelliseksi. On näet\nmuistettava, että ollaan saavuttu routavuosien alkuun, josta\nlähtien valtiollisten olojemme synkkyys painajaisen tapaan\nvaivasi jokaista isänmaanystävää. Että musertavat iskut maamme\nitsehallintoa vastaan ja niiden aiheuttamat tapahtumat tuskallisesti\nkoskivat Kihlmaniinkin, on itsestään selvää. Ettei hän, joka\nluonteenlaadultaan oli niin pessimismiin taipuva, joutunut kerrassaan\nepätoivoon, johtuu yksistään hänen luottamuksestaan Jumalaan,\ntotuuden ja oikeuden lopulliseen voittoon.\n\nJo kutsumus ylimääräisille valtiopäiville tammikuulla 1899\nasevelvollisuuslain muuttamista varten sai hänet kirjoittamaan,\npäiväkirjaansa (keskiv. 20/7): \"Joku viikko sitten kuiskailtiin\ntästä, mutta torstaina kenraali Ramsay ei vielä tiennyt mitään\nasiasta. Mitä on nyt Suomesta tuleva? Miksi tämä kiire? Jotain\ntärkeää mahtaa olla toimenpiteen syynä. Jumala varjelkoon\nmaa parkaamme ja kansaamme!\" -- Lokak. 10 p:nä tuli uusi\nkenraalikuvernööri Bobrikoff Helsinkiin. Hänen tervehdyspuheensa\noli Kihlmanista \"onnettomasti kyhätty\". Kumminkin oli se jossakin\nmäärin avomielinen: tavallaan saatiin tietää, mitä keisari\najatteli ja mitä Bobrikoff tarkoitti, mutta sen ohella oli siinä\nhämäriä lauseita yksilöistä, jotka eivät osoittaneet myötätuntoa\ntoimenpiteitä kohtaan. Siis eivät tunteetkaan olleet vapaita! --\nValtiopäivien avajaisten jälkeen (24/1 1899) Kihlman päättää: \"Niin\nuhkaava asemamme ei ole ollut v:n 1809 jälkeen. Jumala varjelkoon\nisänmaatamme!\" -- Tammik. 26 p:nä vaivasi häntä sydämenahdistus\n(hjertängslan), jonka oli aiheuttanut säädyille tulleiden\nasevelvollisuutta koskevien asiakirjain lukeminen. \"Lukeminen mieltä\nkuohuttava. Onko väkivalta todella voittava? Ja kansamme kehitys\nvuosikymmeninä ehkäistävä? Että väkivalta iäksi voittaisi, sitä en\ntahdo uskoa. Tahdon uskoa tulevaan kevääseen, kansamme ja maamme\nkevääseen. Mutta paljonko meidän sitä ennen on kärsittävä, sitä ei\nkukaan tiedä. Jumalan tiet ovat tutkimattomia, mutta kaikki ne ovat\nhyvyyttä.\" -- Sitten 16 p:nä helmik. Kihlman saa kuulla manifestista\nperussääntöineen, joka kumosi valtiosääntömme. \"Mikä ääretön kurjuus\nseuraakaan tästä kaikesta! Ja kuitenkin pois epätoivo! Meidän voi\nkauan käydä kovin pahoin; mutta emme ole vielä nähneet kaikkien\npäivien iltaa. Vielä Jumala hallitsee ja hänen tahtonsa on lopulta\ntapahtuva. Vääryyden olemassaolo on vain satunnaista, eikä ikuista.\nSiis Sinuun, Jumalani, tahdon luottaa kaikessa hädässä, surussa\nja vastoinkäymisessä. _Lopulta_ Sinä kuitenkin autat niitä, jotka\nSinuun luottavat.\" -- Seuraavana päivänä Kihlmankin oli Ateneumin\nkansalaiskokouksessa. Hän oli ainoa, joka lausui epäilevänsä, oliko\noikein, että kokous tahtoi ruveta senaattoreja neuvomaan, ja poistui\nallekirjoittamatta resolutsionia, jossa vaadittiin, että senaatti\nei julkaisisi manifestia, ja joka lähettilästen kautta toimitettiin\nsenaattoreille.\n\nLauantaina 18:na ratkaistiin, niinkuin tietty, asia niin, että\nsenaatin enemmistö päätti, että manifesti oli julaistava, samalla\nkuin keisarille lähetettiin esitys, missä huomautettiin, ettei se\nollut syntynyt Suomen perustuslakien säätämässä järjestyksessä, ja\nanottiin, että hän armossa selittäisi, että tämä lainsäädäntötoimi\nei tarkoittanut kansamme perustuslaillisen oikeuden supistamista.\nVähemmistö, joka muuten oli yhtä mieltä, katsoi puolestaan, että\njulkaiseminen oli lykättävä, kunnes vastaus alamaiseen esitykseen oli\nsaapunut. [Senaatin pöytäkirjan mukaan.] Meidän ei tarvitse lähemmin\nkertoa, minkä myrskyn päätös aiheutti senaatin enemmistöä vastaan,\nsillä onhan tässä vain kysymys Kihlmanin kannasta, ja se selvenee\ntäydellisesti eräästä kirjeestä Lorenzolle (Vaasaan) 21 p:ltä\nhelmik. -- Kirjoittaja alkaa huomauttamalla manifestin tuhoisasta\nmerkityksestä, ja että tästä lähtien kaikki on mahdollista, kun lain\nturva on poissa. \"Niin on asianlaita eikä se salaamalla parane. Mutta\nmikä on tehtävämme? -- Joka tilanteessa on ihmisellä tehtävä, jonka\nhän on velvollinen kykynsä mukaan suorittamaan. Mikä on nykyhetken\ntehtävä?\"\n\nMitä senaatin tekoon tulee, hän ei voinut sitä moittia eikä hyväksyä,\nkoska hän ei tuntenut päätökseen vaikuttavia asianhaaroja. Varmaa\noli, että senaattorit tunsivat vastuunalaisuutensa. Jos ainoastaan\njuriidisesti oikea olisi ollut kyseessä, olisi kai oltu yksimielisiä.\nMutta kysymys oli myöskin valtiollista laatua, ja silloin saattoivat\nmielipiteet käydä hajalle. Enemmistön päätöksen seuraukset tulevat\nnäkyviin, mutta mitä olisi seurannut, jos vähemmistö olisi voittanut,\nsitä ei tiedetä. Itsekkäitä vaikuttimia ei ole oikeutta olettaa.\n\"Siis olen langettamatta tuomiota, sitä enemmän, koska minun ei\ntarvitse sitä tehdä. Velvollisuuteni on toisaalla\". -- Yhtä vähän\npiti Kihlman velvollisuutenaan sekaantua säätyjen tehtäviin, koska\nhän ei enää ollut valtiopäivämies. --\n\n\"Mutta suuren kysymyksen: mikä on tehtävä? olen kohdistanut itseeni\nSuomen kansalaisena. Pidän näet kiinni siitä, että joka miehellä\nja naisella maassamme nyt on tehtävänsä ja että kullekin on ylen\ntärkeää selvittää se itselleen. Toinen toistaan seuraavan iskun\nvaikutus on ollut musertava. Olen väännellyt itseäni kuin mato. Olen\ntuskitellut niin, että sydän on tuntunut olevan pakahtumaisillaan.\nLuonnollinen tunne suuntautuu täydelliseen epätoivoon. Ihan\nitsestään on solumassa tähän kuiluun. Mutta onko se tehtäväni?\nEi, sanon minä, ei se voi olla tehtäväni. Mikä se sitten on? Sen\ntäytyy suuntautua kokonaan vastakkaiselle taholle s.o. poispäin\nepätoivosta. Niin, velvollisuuteni on varmaan olla noudattamatta\nluonnollista taipumustani, joka aina uudestaan tunkee esiin, ja\npäinvastoin koettaa kohottautua raivoavien aaltojen yli, yhä\nuudestaan miehuullisesti taistella alakuloisuutta vastaan. Niin,\nLorenzo, tämä on mielestäni minun ja Sinun ensimmäinen ja lähin\ntehtävämme: olla vajoamatta epätoivoon. Niin on tehtävä ainoastaan\nkielteisesti julkilausuttu. Mutta jo kielteisessäkin muodossa on\ntehtävä ylen merkityksellinen. Tämä kielteinen tehtävä on näet\nvarsinaisen tehtävän välttämätön ehto. Ja mikä se on? Tehdä työtä,\ntehdä työtä siinä asemassa missä olen, ikäänkuin ei kaikki olisi\nmenetetty, ikäänkuin olisi jotain pelastettavissa, säilytettävissä\ntulevia, parempia aikoja varten. Parempiako aikoja? Onko meillä\noikeutta toivoa semmoisia? No niin, huonommiksi eivät ne helpostikaan\ntule. Mutta jos tehtävämme, velvollisuutemme on olla heittäytymättä\nepätoivoon ja tehdä työtä, niin sisältyy jo siihen oikeus toivoa.\nEi mikään uskollinen työ mene hukkaan, ei, sillä on ikuinen arvo,\nkoska se on Jumalan antama tehtävämme. Ah, mikä onni että on työtä,\nettä on asema, missä voi tehdä työtä. Työ on keino, millä ehkäisen\nraskasmielisyyttä, alakuloisuutta ja turhaa mietiskelyä. Minulla ei\nsaa olla aikaa murehtiakseni huomispäivää. Päivä on lyhyt: tehtävä\npakottava, yö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Kas siinä,\nEnzoni, minun ohjelmani: vältä epätoivoa ja tee työtä toivossa. Ja\npitäessäni kiinni tästä ohjelmasta, tunnen voimaa, jotain siitä\nvoimasta, jota ihminen saa kokea, kun hän tietää tahdossa ja\ntoiminnassa olevansa sopusoinnussa luojansa kanssa\". [Tunnuslausetta:\n\"Arbeiten und nicht verzweifeln\" kuuluu Kihlman näinä aikoina usein\ntoistaneen. Se oli hänelle tuttu 1880-luvun alkuvuosilta, jolloin\ntaloudellinen häviö uhkasi.]\n\n\"Jos nyt tämä on tehtävämme taikka, toisin sanoakseni, jos tämä on\nJumalan tahto, joka meidän tulee huomioon ottaa ja sitä totella, niin\njohtuu siitä, että kaikki muu puuhaaminen on hylättävä. Kaikenlaiset\nmielenosoitukset sanoissa ja toimissa ovat hyödyttömiä, mutta voivat\naiheuttaa suurta vahinkoa, tuottaa uusia kurituksia. Tosi rohkeus ei\nkerskaile, ei ilmaannu ulkonaisissa muhkeissa eleissä. Sellaisesta\npysyn erilläni. Uudemman ajan etevimpiä miehiä oli Oranian Wilhelm\nI, joka muutamain alankomaalaisten maakuntain johtajana ryhtyi\ntaisteluun aikansa mahtavinta valtaa, Filip II:n Espanjaa vastaan.\nHäntä sanottiin Wilhelm Vaitiolijaksi. Olen maininnut hänet\nesimerkkinä osoittaakseni, ettei vaitiolo todista rohkeuden puutetta.\nMe emme voi emmekä tahdo taistella maallisilla aseilla, mutta silti\ntäytyy meidän taistella, jos tahdomme välttää perikatoa, taistella\nsillä rohkeudella, jota tahtoisin pitää laatuaan korkeimpana\nrohkeutena: tarkoitan kärsivällisyyttä, rohkeutta kestää päivä\npäivältä, vuosi vuodelta, ken tietääkään kuinka kauan. Ylläpitää\nsemmoista rohkeutta, ei hetken rohkeutta niinkuin tappelun hurjassa\nhuumauksessa, ei ole helppoa, vaan varmaan mitä vaikeinta. Mistä\nlöydämme voimaa siihen?\"\n\n\"Sitä voidaan etsiä historiasta, sekä Suomen kansan että yleisestä\nhistoriasta. Mitä vaikeita kohtaloita onkaan Suomen kansa kokenut\nhäviämättä esim. Isonvihan aikana ja kohtalokkaana vuotena 1868!\nAutioksi hävitettiin maa kumpanakin ajanjaksona, mutta se toipui\nkuitenkin. (Tällä kertaa) ei maatamme vielä ole hävitetty, vaikka\nniinkin voi käydä, jos työn mahdollisuutta suuresti vaikeutetaan.\n(Edelleen) on kristinuskon taistelu erittäin opettavainen. Muutamat\nköyhät juutalaiset, ristiinnaulitun opettajan opetuslapsia, ryhtyvät\ntaisteluun koko maailmaa, mahtavaa Rooman valtakuntaa vastaan, eikä\nheillä ole muita aseita kuin totuuden. Kolme pitkää vuosisataa\nnämä kristityt taistelevat ylivoimaa vastaan, he kokevat kauheita\nkärsimyksiä, mutta he kestävät, ja kuka voittaa? Roomalaisen\nkeisarivallan täytyy lopulta tunnustaa, että sen yritykset kukistaa\nkristinusko ovat osoittautuneet turhiksi. Väkevän on pakko vihdoin\nantautua heikolle. Ihmeellistä! -- Edelleen: halpa saksalainen\nmunkki uskaltaa yksin ilman inhimillistä tukea astua kaikkivaltiasta\nkatolilaista kirkkoa vastaan. Mikä epätasainen taistelu! Ja\nkuinka suuret ovatkaan vaarat ja kärsimykset. Usein näyttää aivan\nepätoivoiselta, esim. 1521 Wormsissa, 1530 Augsburgissa, 1547\nMühlbergin tappelun jälkeen. Mutta aina, kun hätä on ylinnä, tulee\napu toisella tai toisella tavalla. Mahtava katolilainen kirkko\nei voi estää evankelista kirkkoa syntymästä eikä kieltää siltä\nelämisen oikeutta. Sellaiset historian opetukset ansaitsevat tulla\nhuomioon otetuiksi, sillä ne antavat tukea epätoivoa vastaan. Mutta\non toinenkin tuki, jopa kaikkein voimallisin, mutta se on olemassa\nvain niillä, jotka uskovat elävään Jumalaan, joka johtaa kansojen\nkohtaloita. Hänessä ei ole mitään pahaa, hän ei voi tahtoa muuta\nkuin oikeaa. Hän on vanhurskas, ja koska hän on vanhurskas, on koko\nluomakunta rakennettu oikeuden perustukselle. Ainoastaan oikealla\non oikeus olla olemassa ja olla olemassa iäisesti. Ihmiselle suodun\nvapauden johdosta voi vääryys päästä valtaan, mutta ainoastaan\njoksikin ajaksi. Iäiseen olemassaoloon sillä ei ole oikeutta. Ei,\nsen täytyy kadota siitä maailmasta, jonka luoja on vanhurskas\nJumala. Siis ei ole epäiltävissä, että oikeus lopulta voittaa. Mutta\nlopullinen voitto on lopulla. Emmekä me ole lopulla, vaan tapausten\nkeskellä. Meidän täytyy nyt tehdä niitä meidän tulee, ja meillä on\noikeus uskoa, että Jumala ei ylenanna meitä, kun me niin teemme.\nMutta jos Jumala on puolellamme, kuka on se mahtaja, joka voi seisoa\nJumalaa vastaan? Mutta Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Miten paljon\npahaa tapahtuukaan maan päällä Jumalan salliessa! Emmekä me voi\ntietää, kuinka kauas Jumala katsoo hyväksi viedä meidät kärsimyksen\nsulatusuuniin ja kuinka kauan hän tahtoo pitää meidät siinä. Mutta me\nsaamme ja meidän tulee uskoa, että vihollisten valta ei ulotu Jumalan\nmääräämää rajaa edemmä, s.o. meidän tulee uskoa, että kärsimyksemme,\njopa pahimmatkin, tulevat Jumalalta, mutta ei häviöksemme. Mieleeni\ntulee tässä kertomus Pilatuksen puhelusta Jeesuksen kanssa. Joh. Ev.\n19: 9 ss. Pilatus sanoi Jeesukselle: 'Mistä sinä olet?' Mutta Jeesus\nei vastannut hänelle. Silloin Pilatus sanoi hänelle: 'Minulleko et\npuhu? Etkö tiedä, että minulla on valta sinut päästää, ja minulla\non valta sinut ristiinnaulita?' Jeesus vastasi: 'Sinulla ei olisi\nmitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.'\nNiin uskoi Jeesus tulevaan kärsimykseensä nähden: annettu ylhäältä.\nMinä ajattelen, että meidän tulee noudattaa tätä esimerkkiä ja siis\nuskoa: 'annettu ylhäältä'. Mutta niinkuin ei tämä aika estänyt\nJeesusta yhä uskomasta Jumalaan isänään, niin älköön tämä uskomme:\n'annettu ylhäältä' estäkö meitä yhä uskomasta, että Jumala on isämme,\njoka aina tahtoo meille hyvää, ja rukoilemasta häntä: pelasta meitä\npahasta. Siten tulee kärsimys kouluksi, joka harjoittaa meidät\ntodellisesti luottamaan Jumalaan, mikä luottamus on kristinuskon\nydin. Jos meidän nyt kävisi ulkonaisesti miten pahoin tahansa, mutta\nme olemme säilyttäneet uskomme Jumalaan, niin olemme säilyttäneet\nsen, mikä on tärkeintä. Uskon kanssa olemme säilyttäneet Jumalan\nvaltakunnan. Luther opetti meitä laulamaan: 'Nehmen sie den Leib,\nGut, Ehr, Kind und Welt, lass fahren dahin, sie haben kein Gewinn,\ndas Reich muss uns doch bleiben.' Laulu, joka totta tosiaan ei ole\nhelposti opittu.\" --\n\nKuinka merkityksellinen tämä kirje, joka on merkitty: \"Vanha ystäväsi\nAlfred\", liekään ollut pojalle, varmaa on, että se välittömänä\nmielenpurkauksena oli tärkeä itse kirjoittajalle, isälle. Se\nhelpotti hänen sydäntään. \"Olen sen kautta joissakin määrin\npalauttanut rauhani\", kirjoittaa Kihlman vähän myöhemmin (28/2),\n\"olen saavuttanut aseman (en position), jolta en ota hyväksyäkseni\nkaikenlaisia ehdotuksia ryhtyä silmäänpistäviin toimiin. -- Ei\nulospäin, vaan sisäänpäin! Siinä tunnussanani. Suuriarvoinen on\nminusta Senecan lause: Non est vir fortis, cui anima non crescit in\nipsa rerum difficultate, s.o. ei ole urhoollinen mies, jonka rohkeus\nei kasva samassa suhteessa kuin vaikeudet. Siis rohkeutta, enemmän\nrohkeutta, se on oikea virtus nykyaikana, ja rohkeus näyttäytyy\ntyössä joka paikalla. -- Lue Room. 12: 12 ss. Siinä on paljon\nkallisarvoisia ohjeita.\" --\n\nKuri nyt tunnemme Kihlmanin \"aseman\", ei ole vaikea ymmärtää,\nettä hän arvosteli ajan tapauksia ja suhtautui niihin niinkuin\nhän teki. Kun esim. kerrottiin, että Yrjö-Koskiselle, joka\nmuka oli syypää senaatin enemmistön menettelyyn, oli pidetty\nkissannaukujaiset, kirjoittaa Kihlman (Lorenzolle 23/2): \"Ihmiset\narvelevat, että heidän tulee tehdä jotain ja se on luonnollista,\nmutta kun he eivät ymmärrä, mitä heidän todella tulisi tehdä,\nniin he keksivät poikamaisuuksia. Ja onhan niin tavallista, että\naskaroidaan sen kanssa, mitä muiden tulisi tai olisi tullut tehdä,\nsen sijaan että vakavasti tutkittaisiin kysymystä, mitä itsensä\ntulee tehdä.\" -- Yhtä vähän Kihlman hyväksyi joukkoanomusta\nsatoine tuhansine allekirjoituksilleen. \"Ei, ei meidän pidä\ntoivoakaan, että me niin pian pääsemme kärsimyksen uunista. Nyt\nolemme vasta _alkaneet_ maistaa katkeraa maljaa.\" Samoin hänestä\njoukkolähetystön toimittaminen Pietariin oli turha yritys, jota\nhän arvosteli ankarin sanoin. Että hän itse oli allekirjoittamatta\nanomusta ja kehoitti omaisiaankin kieltäytymään siitä, on näin\nollen selvää. Hänestä vetivät tällaiset ulkonaiset puuhat huomion\npois kaikkein tärkeimmästä, nimittäin tosimiehuullisen rohkeuden ja\nkärsivällisyyden ylläpitämisestä.\n\nEnnenmainittu sydämenahdistus ja -tuska vaivasi Kihlmania usein\nnäihin aikoihin, mutta itse hän huomauttaa, ettei se ollut\nyksistään sielullista, vaan ruumiillistakin alkuperää. Niin hän\npäätti havaitessaan, että raitis ilma ja käveleminen tuotti hänelle\nhelpotusta. Joka päivä hän sen vuoksi käveli Etelä-Esplanaadin\njalkakäytävällä (\"Finnspången\"), missä hän tapasi vanhoja ystäviään\nja kuuli päivän tuoreimmat uutiset, mutta joskus hän varta vasten\nteki pitempiäkin kävelyjä.\n\nKeväämmällä Kihlman nähtävästi terveydeltään vahvistui. Hän\nsuorittaa Suomen pankin tarkastuksen ja kaikki muut tehtävänsä\neri liikeyritysten hallinnon jäsenenä kertaakaan valittamatta\nväsymystä. Sen ohella hän lukee ahkerasti niinkuin ennenkin,\nkumminkin mennen nyt levolle k:lo 11-12, jotavastoin hän ennen\naina valvoi aamupuoleen yötä. Että hän, pysyen asemassaan, myöskin\nvaltiolliseen kurjuuteen nähden joissakin määrin tyyntyi, voinee\nehkä päättää eräästä vastauksesta, jonka tämän kirjoittaja sai,\nkun hän muutaman juurikaan Pietarista tulleen jobinpostin johdosta\nkysyi, mitä hän siitä arveli. Kihlman näet vastasi tyyneydellä, joka\nvaikutti rauhoittavasti kuulijaankin: \"Minulla ei ole tapana surra\nonnettomuutta, ennenkuin se on tapahtunut.\" --\n\nHarvinaisuutena on tältä ajalta mainittava Kihlmanin kirjoittama\nja julkaisema \"Lausunto Arndtin Totisesta kristillisyydestä\".\n[Ett omdöme om Arndts Sanna kristendom. Teol. Tidskrift 1899.]\nHäneltä oli pyydetty arvostelu tästä uskonnollisissa piireissä\nkuuluisasta teoksesta ja, erittäinkin, oliko se sopiva hankittavaksi\nkansankirjastoihin. Sen johdosta Kihlman uudestaan luki kirjan,\nja tutustui myöskin siihen, mitä muut (erittäinkin A. Ritschl\nPietismin historiassaan) olivat siitä sanoneet. Kirjoituksessaan\nhän sitten osoitti, että teos paljon hyvän ja pätevän ohella\nsisältää hylättävääkin, jonka vuoksi sitä on kritiikillä luettava.\nLoppupäätelmä kuuluu näin: \"Kristinuskon totuus pysyy tosin\nkaikkina aikoina muuttumattomasti samana, mutta koska se maailma,\njossa tämä uskonto tahtoo ja jossa sen tulee harjoittaa uudistavaa\n(ombildande) vaikutustaan, on alituisten muutosten alainen,\nniin täytyy kristinuskonkin erityisesti määrätä kantansa näihin\nmuutoksiin nähden ja sen johdosta eri aikoina esiintyä muodollisessa\nsuhteessa mukautettuna (i en i formelt afseende modifierad\ngestalt). Askeettisenkin kirjallisuuden tulee sen vuoksi, ollakseen\ntodella rakentava, olla ajanmukainen s.o. senlaatuinen, että siinä\nhuomioonotetaan ajan kysymyksiä ja kristinuskon suhde niihin.\nSemmoinen oli Joh. Arndtin Totinen kristillisyys 1600-luvun alussa,\nse oli tai tahtoi ainakin olla ajanmukainen ja uudenaikainen. Mutta\njuuri sentähden ei se enää ole ajanmukainen 19:nnen vuosisadan\nlopulla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka hyvissä voimissa Kihlman, joka tänä keväänä oli täyttänyt\n74 vuotta, todellisesti oli, näkyy siitä, että hän nyt vuosisadan\nviimeisenä vuotena tuli tehneeksi kauan uneksimansa kolmannen\nSaksan-matkan. Sinne eivät häntä houkutelleet ainoastaan vanhat\nmuistot, vaan myöskin toivo saada persoonallisesti tutustua useihin\nteologeihin, joita hän elämänsä loppupuolella oli heidän teoksistaan\noppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kumminkaan ei hänen vaimonsa\nolisi päästänyt häntä matkalle, jollei hän kahdessa nuoressa\nteologissa ja ystävässä, Lauri Ingmanissa ja Erkki Kailassa, olisi\nsaanut uskollisia matkatovereita, jotka lupasivat parhaimman mukaan\navustaa häntä käytännöllisissä puuhissa eikä koskaan antaa hänen\nmatkustaa yksin.\n\nLauantaina kesäk. 3:ntena matkustajat lähtivät Storfursten laivalla\nja saapuivat tiistaina onnellisesti Lyypekkiin. Sieltä jatkettiin\nmatkaa Hampurin, Hannoverin, Frankfurt a. M:in ja Stuttgartin\nkautta Tübingeniin, mihin tultiin torstai-iltana. Jos matkustaminen\nhyvässä seurassa ainakin on hupaista, tuli se tällä kertaa erittäin\nviehättäväksi Kihlmanin vaikutuksesta. Alati hyvällä tuulella\nhän näet huvitti matkatovereitaan juttelemalla heille pitkän\nelämänsä vaiheista, muinoisista ulkomaanmatkoistaan ja tuntemistaan\nmerkkimiehistä. Ja tätä seurustelua kesti sitten yhä edelleen,\nvaikka matkan tarkoitus olikin vakavampaa laatua. Vietettyään yönsä\nyhteisessä asunnossa (Gasthof zum Lamm) torin varrella, menivät\nnäet. suomalaiset teologimme heti perjantaiaamuna yliopistoon ja\nsieltä Evankeeliseen Laitokseen (Stift), missä teologian professorit\nluennoivat. Siellä he asettuivat luentosalin ovelle, ja siinä\njärjestyksessä, missä professorit tulivat tunneilleen, he esittelivät\nitsensä pyytäen lupaa kuunnella heidän luentojaan kolmen viikon\naikana, jonka aikoivat viipyä kaupungissa. Lupa myönnettiin mitä\nystävällisimmällä tavalla, ja siitä hetkestä istuivat matkustajamme\nhartaina ylioppilaina professorien Schlatterin, Gottschickin,\nHäringin ja Heglerin luennoilla. \"Jotenkin outo ilmiö mahdan minä\nolla\", kirjoittaa Kihlman (10/6) vaimolleen, \"kun minä, vanha mies,\nistun nuorukaisten keskellä ja teen muistiinpanoja tunti tunnin\njälkeen aivan kuin aikomukseni olisi valmistautua tutkintoon.\"\n\nTübingen oli paljon muuttunut 1856:n jälkeen. \"Ei enää joka aamu\nkadulla teurastettu vasikoita eikä myöskään näkynyt tunkioita\navonaisilla paikoilla.\" Mutta rakennustapa oli sama kuin ennen:\nkaikki näytti rähjäiseltä, ja Gasthof zum Lamm'in alakerros oli\ntallina. Turhaan Kihlman kyseli entisiä tuttaviaan ja ystäviään.\nNykyiset professorit edustivat jo toista sukupolvea J. T. Beckin\njälkeen. Kumminkin eli tämä hyvässä muistossa ja hänestä puhuttiin\nkunnioituksella, vaikkei hänen kaikkia mielipiteitään enää\nhyväksytty. Hän vastusti oikeauskoisia ja pietistejä, ja siinä olivat\nnykyiset professorit samalla kannalla, mutta mitä positiviseen\npuoleen tulee, käytiin nyt toiseen suuntaan. Enemmän kuin muihin\nylempänä mainituista kiintyi Kihlman Häringiin. \"Olin jo ennestään\nhänen teoksistaan oppinut häntä tuntemaan ja syvästi rakastamaan.\nEikä hän ole pettänyt toiveitani. Hän on erittäin rakastettava,\nmyötätuntoa herättävä mies ja persoonallisesti hurskas kristitty.\"\nHäring oli Stuttgartissa syntynyt ja hänen isänsä oli kauppias, jolta\nKihlman kerran, kun rahalähetys Suomesta oli viipynyt liian kauan,\noli lainannut rahaa. Muutoin hänkin oli Beckin oppilaita, vaikka\npaljoa myöhemmältä ajalta kuin Kihlman. Että Häring samoin kuin\nmuutkin nuoret professorit persoonallisessa seurustelussa suurella\nmyötätunnolla kohtelivat iäkästä suomalaista teologia, joka jutteli\nheille menneistä ajoista ja hartaasti seurasi heidän luentojaan, on\nitsestään ymmärrettävää. -- Kuinka hyvin Kihlman täällä viihtyi,\ntodistaa seuraava ote Oswaldille lähetetystä kirjeestä (18/6):\n\"Viime perjantaina. 16:ntena k:lo 8 illalla olimme kutsutut prof.\nGottschickin luokse ja vietimme hänen perheessään hyvin hupaisen\nillan. Hänellä on erittäin rakastettava vaimo ja täyskasvuisia\nmiellyttäviä lapsia. Minä kuuntelen joka päivä prof. Häringiä\ndogmatiikassa, Gottschickiä krist. etiikassa sekä nuorta prof.\nHegleriä kirkkohistoriassa. Heidän kuunteleminen tuottaa minulle mitä\nsuurinta tyydytystä, sillä he vahvistavat minua siinä käsityksessä\nkristinuskosta, johon vähitellen viime vuosina olen tullut ja joka\ntekee järjellisen maailmankatsomuksen mahdolliseksi. Ja mikä voi\nolla tärkeämpää meille ihmisille, jotka elämme tässä maailmassa,\nkuin että meillä on oikea maailmankatsomus, että tiedämme miksi\neletään maailmassa ja tiedämme sen varmuudella. Tämä tieto edellyttää\nluonnollisesti varman tiedon Hänestä, joka on luonut, ylläpitää ja\nhallitsee maailmaa. Ja semmoinen varma tieto ei ole enää mikään\nsalaisuus, sittenkun Jumala on ilmaantunut Jeesuksessa, niin että\nse, joka näkee hänet, näkee Jumalan. Semmoinen kuin Jeesus oli,\nsemmoinen on Jumala. -- Tänään olemme olleet kirkossa (Stiftskyrkan),\njossa herttainen prof. Häring saarnasi Mth. 15: 1-14:stä. Taistelu\npuhtaasta sydämestä, kaikki riippuu sydämen laadusta, sydämestä,\nihmisen sisimmästä, hänen itsestään (Kampen om ett rent hjerta,\npå hjertats beskaffenhet, hjertat, menniskans innersta, hennes\nsjelf, kommer allt an.)\" -- Kumminkin kertovat matkatoverit, että\nKihlman eräänä päivänä oli palannut hyvin alakuloisena Gottschickin\nluennolta; professori oli näet kieltänyt Johanneksen evankeliumin\nhistoriallisen arvon (jota Ritschl ei ollut tehnyt).\n\nKesäk. 26 p:nä tulivat matkustajamme Nürnbergin ja Erlangenin kautta\nHalleen, viipyäkseen sielläkin jonkun aikaa. Täällä he saivat\nasunnon yksityisessä talossa ja esittelivät itsensä professorien\nKöhlerin, Reischlen ja Loofsin luona, joiden luentoja halusivat\nkuunnella. Kihlman kävikin luennoilla joka päivä k:lo 8:sta 1:een,\ntoisin sanoen hän kuunteli professoreja viisi tuntia peräkkäin --\nvoimannäyte, johon nuoremmat matkatoverit eivät pystyneet. Mitä\npersoonallisiin suhteisiin tulee, mieltyi Kihlman täällä enimmin\ns.o. täydestä sydämestään Reischleen, samoin kuin hän Tübingenissä\noli enimmän pitänyt Häringistä. Eräänä iltapäivänä käytiin\nLeipzigissä, mutta Marburg, Jena ja Düsseldorf jäivät eri syistä\nkäymättä, vaikka nämäkin kaupungit olivat Kihlmanin ohjelmassa.\nMarburgissa hän oli halunnut tutustua Christliche Weltin toimittajaan\ntoht. Radeen, Jenassa \"ainakin prof. Euckeniin, jonka teoksia\nolen ahkerasti tutkinut saavuttaakseni filosoofiseltakin kannalta\npätevän maailmankatsomuksen\", ja Düsseldorfissa hän olisi tahtonut\ntavata ystävänsä von Rohdenin. Saatuaan Hallessakin kokea \"mitä\nsydämellisintä kohtelua\" Kihlman tovereineen heinäk. 11 p:nä matkusti\nBerliniin, jota varten heillä oli vain 3 päivää käytettävänä, sillä\nStettinistä oli heidän jo 15 p:nä Wellamo-laivalla palattava Suomeen.\nBerlinissäkin Kihlman kuunteli luentoja -- professorien Kaftanin,\nAd. Harnackin, Seebergin, B. Weissin, Pfleidererin ja Paulsenin\n-- sen verran kuin aika myönsi. Valitettavasti sattui täällä\nkuitenkin sellainen onnettomuus, että hän astuessaan raitiovaunuun\npahanlaisesti satutti jalkansa. Hänen oli senjälkeen vaikea liikkua,\neikä parantumisesta voinut olla puhettakaan ennenkuin kotona.\nLuonnollisesti ei tämä vastoinkäyminen voinut tyhjäksi tehdä niitä\nyleensä kaikin puolin hyviä vaikutelmia, jotka Kihlman oli matkallaan\nsaanut. Kuinka tyytyväinen hän oli sen menoon, näkee m.m. siitä, että\nhän Hallesta kirjoitti: \"Varsin merkillisenä asiana voin ilmoittaa,\netten koko tällä pitkällä matkalla ole kadottanut mitään; ansio siitä\ntulee suurimmaksi osaksi Ingmanille, joka on huolehtinut minusta\nikäänkuin minä olisin hänen isänsä.\" Ingman seurasi Kihlmania myöskin\nlaivamatkalla kotiin, jota vastoin Kaila jäi Berliniin. [Teol.\nTidskrift 1900: Erkki Kaila, Muutamia tietoja ja havaintoja Saksan\nteologisesta maailmasta, sisältää muistelmia tekstissä kuvatulta\nmatkalta.]\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaava, jonka Kihlman Berlinissä oli saanut jalkaansa, parani\nhitaasti. Vasta elokuun keskivaiheilla hän jälleen saattoi vaivatta\nkävellä ulkona, ja siitä hän tietysti oli hyvin tyytyväinen.\nKumminkin on sanottava, että hänen terveytensä syyskaudella 1899\nja siitä eteenpäin silminnähtävästi heikentyi, toisin sanoen:\nniin joustavaksi ruumiin ja hengen voimiltaan, kuin hän oli ollut\nSaksan-matkallaan ja sitä ennen, hän ei enää tullut. Oliko siihen\nsyynä liikarasitus matkalla, vai johtuiko voimien väsähtyminen\nyksistään vuosien painosta, jääköön ratkaisematta. Tosiasia on,\nettä tästä ajasta on luettava se pitkällinen riutumiskausi,\njoksi Kihlmanin viimeiset vuodet muodostuivat. Varsinkin ilmeni\nvanhuus muistin heikkenemisessä. \"Sattuu\", kirjoittaa Kihlman itse\ntammikuulla 1900 von Rohdenille, \"etten muista tavallisimpia nimiä\ntai sanoja, ja mitä luen täytyy minun ahkerasti kerrata saadakseni\nsen omakseni.\"\n\nVastaiseksi eli Kihlman kumminkin entiseen tapaansa. Joulukuulla\n1899 hän kyllä erosi Teollisuuskoulun johtokunnasta, jossa\nhän oppilaitoksen perustamisesta saakka (1885) oli ollut sekä\npuheenjohtajana että sihteerinä, kieltäytyen kunniasta, kun\nteollisuushallituksen päällikkö ilmoitti aikovansa toimittaa\nhänelle ritarikunnan merkin hänen ansioistaan; mutta muista\ntehtävistään hän ei vielä luopunut. Lukemistaan hän niinikään jatkoi,\nerityisellä mielenkiinnolla tutustuen niiden saksalaisten teologien\nkirjoituksiin, jotka hän oli oppinut mieskohtaisesti tuntemaan.\nEikä hänen osanottonsa ajan tapauksiin ja yleisen elämän ilmauksiin\nollut huomattavasti vähempi, vaikka hän ei enää jaksanut julkisesti\nesiintyä (viimeisen kerran oli se tapahtunut ylempänä mainitussa\nAteneumin kansalaiskokouksessa). Hän oli saapuvilla Pellervo-seuran\nperustavassa kokouksessa 2 p:nä lokak. ja tunnustaa, että ne aatteet,\njoita uusi seura edustaa, suuresti kiinnittävät hänen mieltään.\nSamoin hän joulukuulla ottaa osaa suomalaisen puolueen kokoukseen\nFennia-hotellissa. Kun merkkimiehiä ja ystäviä kuolee, hän tapansa\nmukaan julkilausuu heistä mielensä ja tunteensa. Palattuaan Jaakko\nForsmanin haudalta 30/9 hän huomauttaa, että toisen puolueenkin mies\n(R. A. Wrede) oli puheessaan antanut täyden tunnustuksen vainajan\nansioille. Lokakuun lopulla hän kirurgisessa sairaalassa tapaa vanhan\nkoulutoverinsa ja ystävänsä Titus Reuterin kuolinvuoteella. Sairas\noli täysissä hengenvoimissa ja moitti \"ylellistä kristinuskoa, joka\nei myönnä tilaa luonnollisesti oikeutetulle: nihil humanum mihi est\nalienum\". Kun sitten vainajan ruumista suuressa saatossa vietiin\nrautatieasemalle (Turussa haudattavaksi), Kihlman valittaa, ettei\nhuomattavassa asemassa ollut henkilö voi tulla haudatuksi ilman\nprameaa juhlallisuutta. Vihdoin saatuaan tiedon, että J. Z. Cleve\noli kuollut 79-vuotiaana (samassa iässä, jonka Kihlman itse oli\nsaavuttava) hän kiittää hänen lahjakkaisuuttaan, sivistystään ja\npuhdassydämisyyttään. \"En voi ajatella häntä, tuntematta olevani\nsuuressa, kiitollisuudenvelassa hänelle. Tunsin itseni aina niin\npieneksi verrattuna tähän suureen mieheen.\" -- Osaksi samoja\nsanoja Kihlman käyttää J. V. Snellmanista, jonka elämäkerran hän\n-- kiitollisena tekijälle, Th. Reinille -- luki kaksikin kertaa.\nHän tuntee itsensä pieneksi ajatellen sitä verratonta hyvää,\nmitä Snellman oli isänmaalle tehnyt, ja sydämestään on hän siitä\nkiitollinen, mutta huudahtaessaan: mikä suuri mies! hän huomauttaa,\nettä vainaja ei kuitenkaan ollut kristitty tavallisessa merkityksessä.\n\nVaikka Kihlman enemmän kuin moni hänen ikäisensä eli aikansa\nmukana, askaroitsivat hänen ajatuksensa paljon entisyydessäkin\nja alkupuolella vuotta 1900 tuli hän aivan erikoisesta syystä\nsyventyneeksi nuoruusaikansa muistoihin. Helmik. 12 p:nä toi näet\nOswald isälleen Mikael von Esseniltä saamansa kääryn, joka sisälsi\ntämän kirjeet Essenille, Ingmanille ja Favorinille ulkomaanmatkalta\n1851-52. [Tämä tieto oikaisee olettamuksen (ks. I.), että\nKihlman olisi vaihtanut kirjeitä ystäviensä kanssa.] Eikä mikään\nole luonnollisempaa kuin että Kihlman rupesi lukemaan kirjeitä,\njoissa aikoja sitten voitettu kehityskausi ilmielävänä palasi\nhänen eteensä, ja joka kerta kun hän niitä luki, hän pani jotain\nmuistiin: (12/2) \"Ylen omituista nähdä itsensä semmoisena kuin\najatteli ja suunnitteli (elämäänsä) lähes puoli vuosisataa sitten.\nSancta simplicitas.\" -- (16/2) \"Jatkanut kirjeitteni lukemista.\nKirjeet eivät niinkään mitättömiä. Tekijä on kriitillinen, mutta\npidättäytyväinen arvosteluissaan.\" -- (18/2) \"Kirjeiden lukeminen\nmielenkiintoista. Opin yhä paremmin tuntemaan itseäni.\" Luettuaan\nystävilleen lähettämänsä kirjeet ryhtyi hän kirjeisiin, jotka oli\nvanhemmilleen kirjoittanut ja myöskin kirjeenvaihtoonsa Angelika\nFabritiuksen kanssa kihlausaikana. (2/3) \"Kuinka paljon lapsellista\nymmärtämättömyyttä ja tietämättömyyttä! Mutta olimmehan me molemmat\nniiden olosuhteiden lapsia, joissa elimme.\" -- (3/3) \"Mieltä\nkuohuttavaa nähdä, kuinka paljon tuskaa (själsnöd) valmistettiin\nsemmoisille lapsisieluille kuin Angelika järjettömän kristinuskon\nkautta. Minä en ollut toisia parempi, ainoastaan joskus joku järjen\nalku (ansats till förnuft). Surullista lukemista, jonka tähden\nmieleni on masentunut. Iltapuolella olen (sentään) rohkaissut\nmieltäni.\"\n\n[Kihlman on itse eri vihkoseen kirjoittanut kaksi näistä kirjeistä,\nkoska ne hänestä ovat kuvaavia suomalaiselle herännäisyydelle ennen\nv. 1851. Angelika kirjoittaa 15/9 1845: \"Olen viihtynyt aika hyvin\ntäällä Pihlajavedellä ja minulla olisi ollut sangen hupaista, jollei\nomatuntoni olisi ollut niin levoton. Tiedätkös, että minun laitani\ntoisinaan on ollut melko huono, varsinkaan viime viikolla ei minulla\nollut ollenkaan rauhaa, vaan minä itkin kaikki päivät. Minusta\ntuntui, että olisi melkein mahdotonta, että voisin tulla pelastetuksi\nkauhean turmelukseni tähden, ei niin ettei Jumala tahtoisi auttaa\nminua, vaan juuri senvuoksi, etten tahdo antaa Jumalan auttaa minua\nja etten tahdo jättää itseäni hänen käsiinsä. Jumala salli minun\nnähdä oman sydämeni sen kauheassa muodossa, miten kaukana olen ollut\nsisäisestä yhteydestä Kristuksen kanssa ja miten täynnä maailman\nrakkautta, ylpeyttä ja lihallisia haluja ja lukematonta muuta\npahaa. Voi, kuinka on raskasta nähdä itsensä niin pahana, ja kuinka\nkauhealta mahtaakaan näyttää Jumalan vanhurskaissa silmissä, kun on\nilman Kristuksen vanhurskauden vaatetta, ja sitä olen vielä vailla.\nOn ollut niin ihmeellistä, etten ollenkaan ole voinut pitää kiinni\nJumalan armolupauksista, enkä luottaa niihin, sentähden olen ollut\nniin kovassa hädässä. Mielelläni tahtoisin uskoa, että Kristus ei\ntyönnä ulos sitä, joka tulee hänen luokseen, ja onhan se minulle\ntunnettua tiedon kautta, mutta ottaa se omakseni, sitä en ole tähän\nsaakka paljon voinut, mutta mitä on minun tekeminen? Jollei Jumala\narmahda minua, olen minä kadotettu. Täällä täytyy minun nyt virua\nja valittaa hätääni Herralle. Jos vain voisin ahkerasti koputtaa\nJumalan sydämelle, kyllä kai hän silloin armahtaisi minua. Jumala ei\nsentähden anna minulle rauhaa, ennenkuin löydän Herran Jeesuksen.\"]\n\n[Kihlman sen johdosta kirjoittaa:]\n\n[\"Niin kirjoittaa Angelika, joka silloin oli noin 17-vuotias ja oli\nkasvanut Puhoksessa lapsellisessa viattomuudessa.\"]\n\n[\"Minun kirjeissäni Angelikalle ei ole mitään lausuttuna hänen\nepätoivoa lähestyvän surunsa johdosta. Ihme kyllä! Taikka oliko\nminusta hänen kristinuskonsa harjoitus semmoista kuin sen tuli\nolla?\"]\n\n[Kuvaavaa on myöskin mitä kirjoitan morsiamelleni 24/2 1846:]\n\n[\"Sydämellisesti rakastettu ystäväni! Kuinka tarpeen olisikaan,\nettä me ajoissa ilman vastaväitteitä antautuisimme omalletunnolle\nja sen rangaistuksille, jotka tulevat itse Jumalalta. Meneehän\ntie taivaaseen alaspäin, syvien ja alhaisten laaksojen kautta,\nsaadessamme yhä uusia kokemuksia äärettömästä turmeluksestamme ja\nkurjasta puutteellisuudestamme, jossa meillä mielestämme tuskin on\nvertaa ihmisten kesken auringon alla. Nämä surulliset kokemukset\naiheutuvat Jumalan tuomiosta heränneessä omassatunnossa. Mutta\nsenvuoksi että mielemme aina on kääntynyt ylöspäin, sen vuoksi että\nharrastuksemme on suunnattu johonkin suureen, sen vuoksi ettemme\ntahdo tulla mitättömiksi ja olla mitättömiä, mitättömiä Jumalan\nedessä ja muiden ihmisten ja meidän itsemme edessä, sen vuoksi emme\ntahdo antaa omantunnon vapaasti iskeä terävällä, paljastetulla\nmiekallaan. Mutta autuutemme tähden heittäytykäämme hukkaan,\ntulkaamme kenkärievuiksi, jotka Jumala milloin tahansa on oikeutettu\ntyöntämään helvetin tuleen ja joilla ihmiset ovat oikeutetut\npyyhkäisemään kenkiänsä. Sillä pysyyhän lujana: Minä Herra, en minä\nanna toiselle kunniatani. Es. 42:8.\"]\n\n[\"Todella kuvaavaa.\"]\n\n\n\nSinä aikana, jolloin Kihlman parhaillaan oli kirjeiden aiheuttamain\nvaikutelmain vallassa, kävi toisinaan hänen luonaan Erkki Kaila,\n[Kihlmanin viime vuosina Kaila ja Ingman olivat ainoat, jotka silloin\ntällöin kävivät hänen luonaan varsinaisilla ystävyyskäynneillä.]\nja tälle nuorelle ystävälleen hän ilmaisi enemmän kuin hän on\nuskonut päiväkirjalleen. Kaila todistaa, että Angelikan kirjeet\ntavattoman syvästi koskivat ja vaivasivat Kihlmania. Sen ohella oli\ntämä syyttänyt itseään siitä, että hän ensimmäisen avionsa aikana\noli, silloisten heränneiden tapaan, matkustanut liian paljon ja\nantanut vaimonsa olla yksin kotona. Kokemuksesta viisastuneena oli\nhän kehoittanut Kailaa, jolla oli nuori vaimo, hyvin hoitamaan\nja vaalimaan häntä ja olemaan jättämättä häntä yksinäisyyteen.\nAngelikasta puhuessaan oli Kihlman ollut kuin haltioitunut. Hänen\nensimmäinen vaimonsa, kertoo Kaila, näytti hänen silmissään olevan\njonkinlainen verrattoman ihana, puhdas, kirkastunut olento. Kirjeet\nolivat saaneet hänet tyystin tarkastamaan mennyttä elämäänsä eli,\nniinkuin Ibsen lausuu, holde Domedag över sig selv, ja se oli niin\njärkyttänyt hänen mieltään, että hänen ruumiillisetkin voimansa\nnäyttivät siitä ilmeisesti heikentyneen.\n\nKuinka voimakas tämä sisällinen elämys oli, näemme myöskin eräästä\nkirjeestä prof. Max Reischlelle (9/4). Reischle oli ystävällisen\nkirjekortin ohella lähettänyt erään julkaisun jatkon (Leitsätze\n-- johtoväitteitä dogmatiikan luentoja varten), josta Kihlman\njo Hallessa oli saanut alun, ja erittäin kiitollisena tämä\nvastasi kirjoittamalla laajanlaisen kirjeen, missä hän puhui\nuskonelämästäänkin. Hän sanoo ilolla ja suurella kiitollisuudella\nlukeneensa Reischlen kirjoituksen Kristuksen ylösnousemisesta\n[\"Zur Frage der leiblichen Auferstehung Jesu Christi.\" Christliche\nWelt, n:o 1, 1900.] ja voivansa täysin hyväksyä siinä esiintuodut\nteesit, mainitsee sen jälkeen, miten hänellä on paljon ei-teologisia\ntehtäviä, ja jatkaa sitten tähän tapaan: \"Ja kumminkin on teologinen\nja uskonnollinen kysymys minulle kaikista tärkein. Ennen kaikkea\ntoivon, että olisin kristitty, että voisin elää kristillistä,\nJumalalle otollista elämää. Se on ensimmäinen rukoukseni, kun aamulla\nnousen. Mutta usein täytyy minun kauan taistella, ennenkuin tulen\nsemmoiseen mielentilaan, että voin ryhtyä päivän tehtäviin. Miksi\nnäin on laita, vaatii selitystä. Sattumalta on käsiini joutunut\njoukko kirjoittamiani kirjeitä vuosilta 1845-52. Lukiessani\nniitä astuivat kaikki senaikuiset pietistiset hairahdukseni ja\ntyperyyteni elävinä sieluni silmien eteen. Ne olivat kirjoitettuina\n(svart på hvitt) edessäni: pako oli mahdoton. Niin sain aihetta\ntoimeenpanna koko elämäni kenraalitarkastuksen. Jo v. 1842\n(!) tulin minä suomalaisen pietistisen liikkeen vaikutuksesta\nkutsutuksi eli, niinkuin silloin sanottiin, 'herätetyksi', ja kun\nnyt katson taakseni: mitä suuria laiminlyöntejä, mitä lankeemuksia\n(Rückfälle), mitä edesvastuuta, mitä syyllisyyttä näenkään!\"\nToiselta puolen hän tunnustaa, että Jumala on siunannut häntä\najallisella varallisuudella, antamalla hänen poikansa kasvaa kunnon\nmiehiksi ja varsinkin suomalla hänelle pitkän elinajan, joten\nhän vielä yhdennellätoista tunnilla voi tehdä parannusta. Näin\nollen hän ei käsittänyt, miksi ne hetket, joissa hän rakkaudessa\nJumalaan tuntee sanomattoman autuasta rauhaa, ovat niin harvinaisia\nverrattuina toisiin, jotka ovat täynnä ahdistusta. -- Reischlen\nsuurta kunnioitusta ja ystävyyttä henkivästä vastauksesta (22/4)\nmerkittäköön vain ydinkohta, nimittäin että _tunteemme_ ei ole\nkristillisen asemamme määrääjä; täytyihän vapahtajammekin ristillä\nkokea hetkiä, jolloin hänen oli uskominen _ilman_, jopa vastoin sitä\nmitä näki ja tunsi. Pelastuksen _tunne_ on erilainen eri ihmisissä\nja on se kyllä _osaksi_ uskomme voimassa, mutta _vain osaksi_:\nmissä määrin me elämme taikka koemme, mitä uskomme, se riippuu\nJumalan elämänjohdosta meihin nähden sekä koko siitä mielenlaadusta\n(Gemütsanlage), jonka Jumala on meille antanut. -- Kirjeensä mukana\nReischle lähetti uuden vihkon Leitsätze (kristillisen etiikan\nluentosarjaa varten), ja Kihlman lausuu sen johdosta: \"Olen täynnä\nkiitollisuutta tätä miestä kohtaan sekä kirjeestä että lähetyksestä.\"\nTästä voimme päättää, että huomautus mielenlaadun merkityksestä\nyksityisen ihmisen uskonelämään katsoen oli Kihlmanille tervetullut\nja tärkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä 1900 Kihlman täytti 75 vuotta. Tietenkään ei Floran-päivää\nunohdettu; itse hän, ilmoitetun toivomuksen johdosta, lähetti\nvalokuvansa professoreille Häring, Gottschick, Reischle ja Loofs.\nSama merkkitapaus aiheutti, että joku aika myöhemmin normaalikoulusta\n1880 erotodistuksen saaneet oppilaat lähettivät entiselle\nopettajalleen ja rehtorille kukkaiskorin kiitollisuudenosoitteeksi.\nSen johdosta on päiväkirjassa muistiinpano, joka viittaa ylempänä\nmainittuun \"kenraalitarkastukseen\": \"Kummallista: minä elän\nsyyllisyyden tunnossa noihin aikoihin nähden [Huomattakoon että\nKihlman 1880-vaiheilla kamppaili siinä tuskallisessa ahdingossa,\njohon hän oli joutunut Fab. von Schanzin liiketoverina. Siihen kai\nsanat tekstissä oikeastaan viittaavat. Ei ole lainkaan ihme, että\nhän epäili silloin voineensa täyttää velvollisuutensa koulussa.\n-- Siitä huolimatta on toinenkin todistus siitä, miten Kihlman\nvanhoilla päivillään arvosteli toimintaansa epätäydelliseksi.\nKerran tavatessaan seminaarinjohtajan F. W. Sundwallin eräässä\nhengellisessä kokouksessa oli hän tältä kysynyt: 'Oliko Sinulla\nauskulteerausaikanasi yhtään hyötyä minusta uskonnon yliopettajana?'\nKun Sundwall oli vakuuttanut, että hänellä oli ollut suuri hyöty\nja että juuri se aika oli tehnyt hänet uskonnonopettajaksi, joksi\nhän muutoin luultavasti ei olisi tullut, vastasi hän: 'Syntini on\naina edessäni ja minä käyn täällä lueskellen katumusvirsiäni.']\nja saan kuitenkin vanhoilta oppilailta kiitollisuuden osoituksia\nhyvästä käytöksestäni (välförhållande). Mitä minun on ajateltava\ntuosta ajasta? Onko _minun_ vai _heidän_ arvostelunsa oikea? Eihän\ntoimintani ole voinut olla kokonaan ansioton, vaikka se katsottuna\njumalalliselta kannalta onkin sellainen, että se herättää surua ja\ntuskaa sydämessäni.\" -- Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY:n\nkokouksessa 5 p:nä kesäk. taasen annettiin Kihlmanille kallisarvoinen\nhopeakannu kiitollisuudenosoitteeksi 34 vuoden työstä yhtiön hyväksi.\n\"Ei minun tarvitse valittaa kiittämättömyyttä!\" todistaa lahjan saaja.\n\nSuomalainen laulujuhla Helsingissä 18 -- 20 pnä kesäk. tuotti\nKihlmanille suurta nautintoa ja mielihyvää. Tultuaan varta vasten\nkaupunkiin näyttää hän käyneen kaikissa konserteissa, ensipäivän\nkirkkokonsertista ja kaartin maneesissa pidetystä historiallisesta\nkonsertista alkaen viime päivän iltakonserttiin saakka.\n\"Suurenmoista!\" hän huudahtaa, \"kaikkialla maassamme harjoitetaan\nlaulua ja soitantoa. -- Toimivien osanottajien näytti olevan vaikea\nerota, eivätkä kuulijatkaan näyttäneet saavan tarpeeksi. Mutta kyllä\njuhla olikin jotain erinomaista.\"\n\nLyhyt oli kumminkin juhlatunnelma. Osanottajat olivat vielä koolla,\nkun tieto levisi manifestista, jossa venäjänkieli julistettiin\nviralliseksi.\n\nKihlmanin muistiinpanot ilmaisevat hänen vielä jaksaneen täysin\nmäärin kärsiä valtiollisten olojen surkeudesta. (24/6) \"Raskasta on\naloittaa uutta päivää, kun tulevaisuus on niin pimeä ja synkkä.\"\n-- (30/6) \"Ylen vaikea on pysyä rohkeana.\" -- (3/7) \"Valtiollinen\nmaailma pimeämpi kuin koskaan ennen.\" Mutta silti hän pitää kiinni\nentisestä kannastaan. Kun manifesti julaistaan, hän ei tuomitse\nsenaattia: hän \"ei ole velvollinen sitä tekemään eikä oikeutettu\"\nsyystä, että vaikuttimet ovat hänelle tuntemattomia. Näin ollen\nhän ei myöskään ymmärtänyt eikä hyväksynyt eräiden senaattorien\neroamista -- se oli hänestä vain niiden mieliksi, jotka toivoivat\nepäsuomalaista, epäkotimaista hallitusta.\n\nNäihin aikoihin sai Kihlman viimeisen niitä kuolemansanomia, jotka\naiheuttivat välittömän tunteenpurkauksen. Heinäk. 21 p:nä hän\nkirjoittaa: \"Tänään tieto, että vanha ystäväni Rothsten on kuollut\nTurussa. Voi, etten saanut tavata häntä. Olin aikonut käydä hänen\nluonaan. Eng und enger wird der Kreis unserer Lieben!\" --\n\nKuinka Kihlmanin sielunvoimat heikkenivät heikkenemistään, siitä on\nmeillä uusi todistus syysk. 3 p:ltä. Helsingissä vieraili silloin\nGöttingenin prof. Rudolf Otto. Hän halusi nähdä saaristoamme, ja\nErkki Kaila matkusti hänen kanssaan Rulluddiin. Kihlman on pannut\nmuistiin käynnin ja sanoo vieraasta: \"tavattoman vilkasluontoinen ja\nmonipuolinen nuori mies\", mutta Kaila kertoo, että isäntä ei jaksanut\npitää seuraa vieraalle, vaan teki sen enimmäkseen Oswald. Oli kuin,\nlisää hän, Kihlmanin henkiset voimat olisivat olleet lopussa.\n\nEpäilemättä on viimeinen lause liiallinen sanasta sanaan\nymmärrettäväksi. Mutta totta on, että vaikka Kihlman vielä lähes\nneljä vuotta jatkoi päiväkirjaansa, kävivät tästä alkaen sellaiset\nmuistiinpanot, jotka ilmaisivat hänen sisällisen elämänsä laatua, yhä\nharvemmiksi. Jäljellä olevan ajan kuvaus tulee sen vuoksi lyhyeksi.\n\nSyksyltä 1900 on merkittävä, että Kihlman silloin vetäytyi pois\npappiskonferensseista. Syynä siihen ei kuitenkaan ollut väsymys,\nvaan, niinkuin hän eräässä kirjeessä (27/9) Lauri Ingmanille\nselittää, se, että hän näissä kokouksissa oli tavannut niin vähän\nymmärtämystä teologian nykyisiin probleemeihin nähden. \"Minulla oli\nniistä ainoastaan mielipahaa (obehag) ja siitä johtuvaa unettomuutta,\nilman että olin voinut vaikuttaa mitään hyvää.\" -- Edelleen\nmainittakoon, että Kihlman tänä syksynä erityisellä mielenkiinnolla\nluki kaksi kirjaa, nimittäin Ad. Harnackin Wesen des Christenthums\nja Lauri Stenbäckin elämäkerran. Edellistä hän piti tavattoman\nviehättävänä ja opettavaisena. Luettuaan sen loppuun hän kirjoitti:\n\"Mikä on siis kristinuskon olemus? Se iloinen sanoma, että korkein\nolento, joka on _kaiken_ alku, tahtoo, että häntä pidetään isänä,\noikeana isänä, tämä sanoma on Jeesuksen ilmoituksen ja elämäntoimen\n(praxis) ydin. Vaikutus: luottamus Jumalaan. Minä saan ja minun\ntulee luottaa Jumalaan, että hän ei hylkää ketään, joka etsii häntä\nlöytääkseen hänet, Jumalan, ja samalla rauhan. -- Miten monta ihanaa\nkohtaa onkaan tässä kirjassa, esim. s. 169:\n\n    \"Nun weiss und glaub' ich's feste,\n    Ich ruhm's auch ohne Scheu,\n    Dass Gott, der Höchst' und Beste,\n    Mein Freund und Vater sei,\n    Und dass in allen Fällen\n    Er mir zur Rechten steh'\n    Und dämpfe Sturm und Wellen\n    Und was mir bringet weh.\"\n\n    [Nyt tiedän, uskon varmaan\n    ja riemuin todistan:\n    Isäni, ystäväni\n    on Herra taivahan.\n    Hän elon kohtaloissa\n    mua hoivaa, vartioi,\n    asettaa ajan aallot\n    ja huolet häätää voi.\n\n        Suom. Ilta Koskimies.]\n\nMitä Stenbäckin elämäkertaan tulee, oli se aineen puolesta omiaan\nsuuresti herättämään Kihlmanin osanottoa -- olihan hän ollut\nsukulaissuhteissa runoilijaan, jota paitsi siinä ensi kerran\nlaajemmin kuvattiin herännäisyyttä. Luettuaan ensimmäisen vihkon\nhän arvostelee sitä sanoilla: \"Ylen valaiseva ja mielenkiintoinen\".\nToisen vihkon johdosta hän kirjoittaa: \"Minulle mielenkiintoinen\nteos. Ah, kuinka vähän minä ennen ymmärsin antaa arvoa Sinun\nansioillesi, Lauri! Anna minulle anteeksi! Ah, jos vielä saisin nähdä\nSinut ja syleillä Sinua autuaiden keskellä Jumalan luona!\" --\n\nKevätpuolella 1901 ilmoitti Kihlman, että hän heikontuneiden\nvoimiensa tähden ei katsonut voivansa ottaa osaa Suomen pankin\ntarkastukseen, ja tapahtui se, on päiväkirjaan merkitty,\n\"kaipauksella\" (icke utan saknad). Mutta muissa toimissaan hän pysyi\nv:een 1903, jollei lukuun oteta, että hän jo edellisenä syksynä\nluopui johtokunnan esimiehyydestä, jossa toimessa tehtävänä oli\nhoitaa suomalaisen alkeiskoulun stipendirahastoa ja jakaa siitä\nvuosittain annettavat apurahat. Samoin Kihlman jo tammikuulla 1902\nkieltäytyi Kansallispankin hallintoneuvoston puheenjohtajan toimesta,\nmutta valittiin silloin varapuheenjohtajaksi; kieltäydyttyään\ntammikuulla 1903 tästäkin toimesta jäi hän hallintoneuvoston\njäseneksi saman vuoden loppuun (ollen viimeisen kerran kokouksessa\n16/12). Edelleen hän mainittuna vuonna erosi Kaupunkien\nhypoteekkikassan hallintoneuvostosta ja vihdoin myöskin Tampereen\nPellava- ja Rautateollisuus O.Y:n johtokunnasta. Viimemainitun\nhallituksen puheenjohtajana oli Kihlman ollut 37 vuotta, ja oli\nhän vielä 1902 saanut yhtiön tähden kokea vakavia huolia, kun sen\netevä, ansiokas isännöitsijä Henrik Solin ollessaan ulkomaanmatkalla\nodottamatta kuoli ja uusi mies oli valittava tärkeään toimeen.\nKihlmanin erottua johtokunnasta, josta vuoden alussa toinenkin\njäsen, nimittäin A. F. Wasenius, oli kuoleman kautta poistunut,\npäätettiin enentää jäsenlukua viideksi, ja tuli yhdeksi näistä vanhan\npuheenjohtajan poika, Henrik Kihlman. Että Kihlmanin tunnollinen\nja hedelmällinen työ kaikissa näissä eri toimissa erohetkellä\nvilpittömästi tunnustettiin, on tuskin tarpeen sanoa.\n\nTotuuden mukaan on julkilausuttava, että Kihlman jo melkoista\nennen, kuin hän erosi luetelluista tehtävistään, oli menettänyt\nkyvyn tehokkaaseen toimintaan. Niinkuin ennen on sanottu, kadotti\nhän verraten lyhyessä ajassa muistinsa, ja tämä hengenlahjan puute\nkävi parina viimeisenä vuotena niin tuntuvaksi, että hän saattoi\neksyä kaupungin pääkaduilla ja kohdatessaan tuttuja henkilöitä\nerehtyä heidän nimistään. Tämän heikkoudenmerkin ohella oli\ntoisena harvasanaisuus, vaiteliaisuus, josta päättäen hän hyvin\nvähän jaksoi ottaa osaa elämään, saatikka keskusteluun seurassa,\nmissä oli. Surullista oli omaisten ja ystävien huomata ennen niin\ntarkkaavaisen ja terävän miehen henkisten voimain alentumista, emmekä\nkatsoisi velvollisuudeksemme siitä kertoakaan, ellei se selittäisi,\nkuinka Kihlman verraten tyynenä kesti näiden valtiollisesti\nonnettomien vuosien surkeuden. Ainoastaan järkyttävimmät tapaukset,\nniinkuin useiden kansalaisten maastakarkoitus keväällä 1903 ja\nBobrikoffin murha kesäkuulla 1904, saavat hänet huudahtamaan\n\"kauheaa!\" Sitävastoin hän ei lausu sanaakaan siitä kuulumattomasta\nhajaannuksesta, vihasta ja vainosta, minkä silloiset valtiolliset.\nerimielisyydet aiheuttivat kansalaisten kesken. Kun Oswald lokakuulla\n1903 nimitettiin senaatin jäseneksi tullen maanviljelystoimituskunnan\npäälliköksi, hän ei päiväkirjassaan eikä suullisestikaan arvostellut\nasiaa siltä kannalta, jolta yleisö sitä katseli, nimittäin oliko\nmentävä senaattiin vai eikö? Kihlman vain rukoili poikansa edestä:\n\"Jumala auttakoon Oswaldia, että hänen toimintansa tulisi (maallemme)\noikein hyödylliseksi!\" Että hän ilmeisesti saattoi ja sai suuressa\nmäärässä elää, niin sanoaksemme, ulkopuolella ajan katkeraa\ntodellisuutta, on meistä ennemmin pidettävä ylhäältä päin suotuna\nonnena kuin valitettavana asianhaarana.\n\nPäiväkirja osoittaa, miten Kihlmanin elämän piiri supistumistaan\nsupistui sen alkuperäisimpiin, totutuimpiin ja sydäntä lähimpiin\naineksiin ja mielikuviin. Hän nousee k:lo 7 aamulla ja panee\nmuistiin lämpömäärän ja ilmanlaadun -- siis seuraa luonnon elämää,\njohon hänellä tuskin ennen oli aikaa. Hän tekee milloin lyhyemmän,\nmilloin pitemmän kävelyn määrätyillä kaduilla kaupungissa taikka\nRulluddin ympäristössä maalla, missä oma kontu oli laajennettu 1898\nostamalla Kaitansin metsäinen tila, josta Rulluddin palsta alkuaan\noli lohkaistu. Hän nauttii perheonnestaan lasten ja lastenlasten\nkesken. Kaupungissa hän ei unohda merkitä päiväkirjaansa, milloin\njoku hänen erillään asuvista pojistaan -- nuorin, Lennart, yksin\nasui viime aikoina isän ja äidin luona -- taikka Hanna lapsineen\nkäy vanhempien luona, ja Rulluddilla viettää Lorenzo perheineen\nkesänsä huvilassa, jolla on yhteinen piha vanhan huvilan kanssa,\nja Oswald perheineen asuu myöskin lähellä Marjaranta huvilassaan\ntoisella puolen lahtea. Muistojen pyhittämistä perhejuhlista ovat\nhuomattavimmat: vanhempien hääpäivä tammikuun 8:s ja kihlauspäivä\nelokuun 17:s, jona jälkimmäisenä Kihlman 1898 teki seuraavan\ntunnustuksen: \"Tänään 42 vuotta sitten sidottiin liitto Hildan\nkanssa. Mitä tärkeitä seurauksia onkaan siitä ollut! Tahdoin\nsaada hurskaan ja ymmärtäväisen vaimon, joka lahjoittaisi minulle\nymmärtäväisiä, lahjakkaita lapsia. Tämä toivo on täyttynyt. Siis:\nJumala olkoon kiitetty hyvyydestä, jota olen saanut ja vielä saan\nnauttia. Toinen avioni ei aiheutunut välittömästä, vastustamattomasta\nrakkaudesta, se oli mitä voisi sanoa harkinta-naimiseksi: en etsinyt\nrikkautta, vaan ymmärrystä. Mutta sitenkin syntynyt avio voi tulla\nonnelliseksi, niinkuin esim. Lutherin. En enää epäile, niinkuin\njoskus ennen, onko toinen avioni ollut Jumalalle otollinen. Jumala\non sitä siunannut.\" -- Velvollisuudentunnosta ja osaksi sulasta\ntottumuksesta Kihlman viimeiseen asti käyttää osan päiväänsä omien\nasioidensa hoitoon; hänen omaisuutensa oli näet kasvanut jotenkin\nyhtä suureksi, kuin se oli ollut ennen von Schantzin aiheuttamaa\nromahdusta. Hän ei koskaan laiminlyö tehdä muistiinpanoja vihkoihinsa\nja kirjoihinsa sekä laatii kuukausitilinsä ja vuosi-kirjanpäätöksensä\noikeaan aikaan. Kun joku pojista auttaa häntä, hän kiitollisuudella\nmainitsee sen päiväkirjassaan. -- Lukemisesta Kihlman ei myöskään\nluopunut, vaikka nähtävissä on, että voimat eivät aina riittäneet\nsiihen. Kerrankin hän suoraan kirjoittaa: \"En ole jaksanut\nlukea, ainoastaan miettiä ja rukoilla.\" Ja viimeisinä aikoina\nhän ei sano lukeneensa Christliche Welt'iä y.m., vaan ainoastaan\nselailleensa (genomsett). Sitäpaitsi hän joskus ottaa käteensä\nkeveämpää kirjallisuutta: Dickensin David Copperfield'in, Runebergin\nHirvenhiihtäjät, Vänrikki Stoolin tarinat j.n.e. Tätä viimeistä ei\nkuitenkaan saa pitää merkkinä siitä, että Kihlmanin uskonnollinen\nharrastus olisi vähentynyt. Hän oli näet aina uskonnollisen ja\nteologisen kirjallisuuden ohella lukenut paljon muutakin, enimmäkseen\nhistoriallisia teoksia, mutta väliin kaunokirjallisiakin. [Dickens\noli vanhastaan Kihlmanin lempikirjailijoita, ja hän oli lukenut\nkaikki suuren englantilaisen kirjailijan ruotsiksi ilmestyneet\nteokset. Edelleen hän oli lukenut Thackerayn \"Maailmanmarkkinat\"\ny.m. Saksalaisista hän luki Schilleriä, Götheä (asettaen\nvarsinkin \"Hermann ja Dorothea'n\" korkealle), Wielandia, Herderiä\ny.m. klassikoita. Claudiuksen \"Wandsbecker Booten\" oli oikea\nlempikirja, ja paljon hän piti Auerbachista ja Gotthelfistä. --\nHistoriallisista teoksista mainittakoon Thiers: Vallankumouksen\nhistoria, Macaulay, Carlyle (Ranskan vallankumouksen historia,\nAlankomaalaisten vapaussota, Fredrik Suuren historia), Siebelin\nVallankumousajan historia, Lamartinen Girondistien historia, Las\nCases'in päiväkirja y.m. Napoleon-kirjallisuutta, Bismarckin\nmuistelmat j.n.e.] Konserteissa hän käy niin usein, että voi päättää\nmusiikinrakkauden hänessä pikemmin kasvaneen kuin vähentyneen.\n[\"Huvien kontto\" antaa meidän tietää, että Kihlman vielä vuosina\n1901 ja 1902 Yliopiston juhlasalissa kuuli Bachin Korkean messun\n(4 kertaa) sekä kävi Burmeisterin, Backer-Gröndahlin, Grünfeldtin,\nIda Ekmanin, Reisenauerin, Ilmari Krohnin, Filharmoonisen Seuran,\nMerikanto-Ojanperän konserteissa; Mozartin Suuren messun hän kuuli (2\nkertaa) kirkossa j.n.e. Viimeksimainittuna vuonna hän myöskin kuuli\nLindbergin Shakespeare-resitatsioneja, oli kerran ruots. teatterissa\n(Flachsmanns skola) ja myöskin Kansallisteatterin vihkiäisissä.\nKeväällä 1903 hän kävi eräässä simfoniakonsertissa, kuuli Rosén\njousikvartettia, Ojanperän kirkkokonsertin ja \"Christus\"-oratorion\n(2 kertaa Uudessa kirkossa). Viimeiset konsertit, missä Kihlman\nnähtiin, oli Aino Acktén kirkkokonsertti 1903 ja kirkkokonsertit,\njoissa Oratorio Samson esitettiin (2 kertaa) huhtikuulla 1904. Saksan\nklassillisista säveltäjistä olivat varsinkin Mozart ja \"isä\" Haydn\nKihlmanin erityisen ihailun esineinä.] Uskonnollisen harrastuksen\nkestävyyttä viimeiseen asti todistaa 1894 alkuunpantu muistikirja,\njohon hän kirjoitti lyhyitä otteita lukemistaan kirjoista. Siinä\ntavataan ytimekkäitä lauseita, jotka olivat kohdanneet vastakaikua\nhänen sydämessään. Viimeinen muistiinpano on tehty helluntaiaattona\n(18/5) 1904. Pyhäpäivinä hän säännöllisesti lukee jonkun saarnan\n-- viime aikoina usein Pontus Wiknerin kirjoittaman -- huolimatta\nsiitä, että hän vaimonsa kanssa aina käy saksalaisessa kirkossa.\nUudessa (Johanneksen) kirkossa, joka sijaitsi toisella puolen katua\nvastapäätä hänen asuntoaan, hän sitävastoin kävi harvemmin, ja meni\nhän sinne \"vanhain rakkaiden virsien\" vuoksi, eikä saarnan tähden,\nsillä saarnaajana ei yksikään Helsingin papeista häntä tyydyttänyt.\n\nNäin kuluivat Kihlmanin viimeiset vuodet. Kun hän 1903 v:n kuluessa\noli eronnut viimeisistäkin julkisista toimistaan, näyttää kiintymys\nelämään myöskin hävinneen. Hän tunsi olevansa vanha ja elämästä\nkyllänsä saanut. \"Olen niin väsynyt elämään\", lausui hän eri kerroin\nomaisilleen. Hän oli tullut \"levolliseen ikään\", missä Abrahamin\nsanotaan kuolleen, ja mikä kai merkitsee, että kuoleman pelko oli\nvoitettu samalla kuin voimat olivat niin riutuneet, etteivät ne enää\nkyenneet taistelemaan elämän sammumista vastaan. Jotkut toisetkin\nlauseet tuntuivat hyvästijätöltä. Niin esim. nämä sanat Oswaldille:\n\"Jumala siunatkoon sinua, Oswald! Sinä olet ollut minulle hyvä poika\nja olet tuottanut minulle paljon iloa.\"\n\nToukokuun 13:ntena 1904 Kihlman täytti 79 vuotta. Kesäkuun 11:ntenä\nhän vaimonsa kanssa muutti Rulluddiin. Oswald oli jo ennen asettunut\nMarjarantaan ja Lorenzon perhe tuli 13:ntena. Kesäelämä alkoi siis\nentiseen tapaansa ja meni menoaan sunnuntaihin heinäk. 10 p:ään,\njolloin Kihlman on tehnyt viimeisen muistiinpanonsa. Koko ajan oli\nhän jaksanut liikkua ulkona, kävellä Marjarantaankin, josta Oswald\noli saattanut hänet kotiin, ja nauttia kesän sulosta. Ainoastaan\nviimeisen edellisenä päivänä on merkitty: \"Tänään en ole ollut oikein\nterve.\"\n\nParina seuraavanakin päivänä Kihlman vielä nähtiin ulkona, kunnes hän\njoko tiistaina tai keskiviikkona ilmoitti pahoinvoinnin ja väsymyksen\ntähden toivovansa päästä kaupunkiin hoidettavaksi. Tämä toivomus,\njota kiireisesti noudatettiin, herätti kaikissa sen käsityksen, että\njotain vakavaa oli kyseessä. Ei ollut näet keneltäkään omaiselta\njäänyt huomaamatta, kuinka isän voimat olivat vähissä.\n\nVaikka isä yhä liikkui omin voimin, lähtivät siis kaikki maalla\nolevat perheenjäsenet, äiti, Lennart ja Oswald hänen kanssaan\nkaupunkiin. Lorenzo ja Henrik olivat etäällä, edellinen Skotlannissa,\njälkimmäinen Vilppulassa, josta palasi perjantaina 15 p:nä; Hanna\ntaas oleskeli Heikelin kesäasunnossa Porvoon lähellä. Toht. Nordblad\n-- viime vuosien perhelääkäri -- selitti, että taudinoireet johtuivat\nvanhuudesta ja ettei mitään erikoisempaa ollut tehtävissä. Sairas\nmäärättiin kuitenkin vuoteen omaksi, ja vuode asetettiin keskelle\nhänen työhuonettaan. Siinä hän sitten makasi seuraavat päivät,\nmilloin nukkuen tai horrostilassa, milloin valveillaan, mutta yleensä\nvälinpitämättömänä ympäristöstään, erittäin harvasanaisena ja\nväsyneenä. Mitään tuskia hänellä ei näkynyt olevan, eikä hän halunnut\nruokaa. Valittamatta hän lepäsi vuoteellaan tahtoen vain olla\nrauhassa. Tässä olotilassa tapahtui huomattava muutos vasta seuraavan\nviikon maanantaina, jolloin iltapäivällä todettiin äkillinen käänne\npahempaan päin: kädet kylmenivät, valtimo heikkeni ja tummia pilkkuja\nilmestyi ihoon. Luultiin että loppu oli käsissä, mutta erinäisillä\nvirkistyskeinoilla kohtaus kuitenkin voitettiin. Tiistaina 19 p:nä\nheinäk. k:lo 1 aikaan päivällä uudistui kohtaus eikä sille enää\nmitään voitu. K:lo 2 huomattiin, että viimeinen hetki oli tullut.\nHengitys kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi ja valtimo oli tuskin\nhuomattavissa. K:lo 1/2 3 veti sairas viimeisen hengähdyksen; hän\nvaipui rauhallisesti kuoleman uneen syvän hiljaisuuden vallitessa\nhuoneessa, missä saapuvilla olivat ainoastaan perheen jäsenet.\nVainajan rukous, että hän saisi mennä pois ilman tuskia, ilman kuolon\nkamppausta, oli täyttynyt.\n\nSamoin täyttyi, mitä vainaja oli toivonut hautajaisistaan. Ne\nolivat verraten hiljaiset jo senkin vuoksi, että keskellä kesää\nsuurin osa hänen ystäviään ja tuttaviaan oli poissa kaupungista.\nKihlman haudattiin Helsingin vanhalla hautausmaalla 23 p:nä heinäk.\nvaimon, tyttären ja neljän pojan saapuvilla ollessa (Lorenzo oli\nedellisenä päivänä palannut ulkomailta). Lauri Ingman toimitti\nruumiinsiunauksen. Puheita ei pidetty, sillä vainajan mieli siitä\noli tullut tunnetuksi. Kumminkaan ei hauta jäänyt paljaaksi. Paitsi\nomaisten kukkia koristivat sitä muidenkin tuomat kukat ja seppeleet\nrakkauden, kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitteena. --\n\nHilda Kihlman oli puolisonsa kuollessa ruumiillisesti niin heikko,\nettä hän vaivoin liikkui omilla voimilla. Henkisesti oli hän\nkuitenkin pirteä. Mutta heti sen jälkeen alkoi huomattava riutuminen,\nsielullinen samoin kuin ruumiillinen. Jaksamatta mainittavasti\nvaikuttaa ympäristöönsä hän kumminkin lempeänä, rauhaa rakastavana\nja kärsivällisenä eli vielä neljä vuotta. Yöllä kesäk. 13-14\np:n välillä 1908 hän Rulluddissa sai halvauksen, joka teki hänet\ntajuttomaksi, ja tässä tilassa hän levollisesti ja tuskattomasti\nkuoli saman kuun 18 p:nä. Hän oli silloin saavuttanut 79 vuoden 5\nkuukauden iän. Vainaja haudattiin miehensä viereen. Ruumiin siunasi\ntoht. Glöckner.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos tekijä edellisessä olisi täysin saavuttanut päämääränsä,\nei hänellä enää pitäisi olla mitään oleellista lisättävänä\nAlfred Kihlmanin elämänkuvaan. Sanoissaan ja toimissaan saattaa\nihminen persoonallisuutensa toisten tajuttavaksi, ja onhan tässä\nkertomuksessa kumpiakin tarpeeksi esitetty. Kumminkin tuntuu siltä,\nettä jonkinlainen piirteiden kokoaminen ja täsmällisentäminen,\ntoisin sanoen kuvan viimeistely ehkä olisi paikallaan, ennenkuin\ntekijä luopuu tehtävästään. Noudattaessaan tätä tuntoa on hänen\nsallittu viivähtää muistoissa, joista kuva on luotu, kirkastuneen\nhahmon vieressä, jota kohtaan hän on toivonut lukijassakin heränneen\nkunnioitusta ja rakkautta.\n\nKun Kihlman 70-vuotiaana tarkasteli mennyttä elämäänsä, sanoi hän\nitseään olosuhteiden lapseksi ja onnen pojaksi, tarkoittaen sillä,\nettä hänen elämänvaiheensa eivät olleet minkään edeltäpäin tehdyn\nsuunnitelman mukaisia, vaan ulkoapäin tulleiden vaikutusten ja\nonnellisten asianhaarain aiheuttamia. Miten oikein tämä liekään\nvarsinkin siinä suhteessa, ettei kukaan voi edeltäpäin määrätä\nelämänsä kulkua, ja miten luonnollista, että hän itse käsitti\nasian näin, yhtä perustettu on toiselta puolen Väite, ettei\nsattumus, vaan hänen luonnonlaatunsa ja luonteensa määräsivät hänen\nelämäntoimintansa ja kohtalonsa.\n\nAinoastaan hänen luontainen vakavuutensa ja omituinen mietiskelevä,\nhenkisiin ja hengellisiin suuntautunut mielenlaatunsa selittävät\nmeille, että Kihlman jo 15-vuotiaana tuli heränneeksi ja täydellä\nantaumuksella liittyi silloiseen mahtavaan uskonnolliseen\nliikkeeseen. Hänen uskonnollinen hartautensa taas sai hänet\nrajoittamaan yliopistolliset opintonsa papintutkintoon. Sitä hän\naikoja myöhemmin katui (minustakin, sanoi hän 1899, olisi voinut\ntulla jotain enempää, jos olisin elänyt tieteellisessä ympäristössä.\nOlen aina epäillyt kykyäni, olisin tarvinnut kehoitusta), mutta\nkuitenkin hän suoritti tutkintonsa niin tunnollisesti ja jatkoi\nitsekseen opintojaan niin ahkerasti, että hänen aina huomattiin\ntiedoissa olevan vertaistensa edellä.\n\nMuutamia vuosia hän nyt toimi innokkaana herännäispappina, mutta\npian sai hänen syvästi kriitillinen luontonsa hänet epäilemään\njulistamaansa oppia, se kun ei yksistään nojautunut Jumalan sanaan,\nvaan ehkä yhtä paljon johtajien mielipiteisiin. Tämä ajoi hänet\nulkomaille \"etsimään kristityitä\". Semmoisen hän löysi J. T.\nBeckissä ja hänen luonaan, hänen oppilaanaan hän raamatun pohjalla\njärjestelmällisesti uudestaan rakensi kristinuskonsa. Iloisena\nvakaumuksessaan, että oli päässyt totuuden perille, hän sitten palasi\nkotimaahan.\n\nJos ulkonaiset vaikutukset ja olosuhteet olisivat olleet määräävinä\nKihlmanin elämässä, olisi hän kai nyt ensimmäisenä raamatullisen\nsuunnan edustajana Suomessa alkanut levittää uutta totuuttaan,\nmutta sen sijaan seurasi pitkä ajanjakso (1852-66), jolloin hän\ntavan mukaan vain pyynnöstä ystävilleen ja tuttavilleen lainasi\nBeckin saarnoja ja kirjoja tyytyen itse toimimaan kielenopettajana.\nKuinka on tämä selitettävissä? Ainoastaan niin, että muistamme\nhänen luontaisen sulkeutuneisuutensa, varovaisuutensa --\n\"hitautensa\". Eihän ihminen pääse irti itsestään. Toinen asia on\nse, että tämäkin aika oli ylen tärkeä hänen kehitykselleen. Hän\noppi mielenkiinnolla seuraamaan maan ja kansan asioita, hän niin\nsanoakseni harjoitteli liikemiehenä, hän keräsi kokemusta opettajana,\nsanalla sanoen luopumatta uskonnollisuudestaan hän kehittyi avo- ja\nteräväsilmäiseksi kansalaiseksi, ihmiseksi, jolle ei mikään\ninhimillinen ollut vierasta, jos hän vastoin luontoansa olisi\nruvennut beckiläisyyden apostoliksi, niin häntä varmaankaan ei olisi\nkutsuttu normaalikoulun yliopettajaksi eikä myöskään valittu suuren\nTampereen yhtiön johtokuntaan, mutta kun hän itselleen uskollisena\nkehittyi kehittymistään niinkuin sanottiin, ei ole ihme että kutsu\nhänelle lähetettiin Helsingistä ja että hänen kykynsä otettiin\nhuomioon Tampereellakin.\n\nKun Kihlman sittemmin suurenmoisesti menestyi toiselta puolen\npedagogina s.o. uskonnonopettajana ja myöskin maan etevimmän\noppilaitoksen johtajana ja toiselta puolen liikemiehenä, voitokkaasti\nsuoriutuen vaikeuksista, jotka uhkasivat viedä hänen johtamansa\nliikkeen häviöön ja hänet itsensäkin taloudelliseen perikatoon, niin\nkyllä selitys siihenkin on hänen luonteenlaadussaan. Ilman alati,\nvalpasta velvollisuudentuntoansa, ilman verratonta työintoansa,\nilman tahtonsa lujuutta, ilman henkisten ja ruumiillisten voimiensa\nsitkeyttä olisi hän monta kertaa ollut hukassa. Ja kun Kihlman\nedelleen valtiopäivämiehenäkin toimi niin menestyksellisesti, että\nhän kahdeksassa säätykokouksessa kuului säätynsä ensimmäisiin ja\nsaavutti kunnioitusta laajalti sen piirin ulkopuolellakin, niin eihän\nse johtunut muusta kuin siitä, että hänet tunnettiin mieheksi, joka\nei koskaan tinkinyt vakaumuksensa kanssa, jonka isänmaanrakkaus oli\nhorjumaton ja jolla kansanedustajana ei ollut muuta johtotähteä kuin\nkansan paras.\n\nEntäs mikä antoi rikasta sisällystä ja onnea hänen sisälliselle\nelämälleen, hänen perhe-elämälleen ja sille iltakaudelle, jonka\nhän täysin palvelleena vietti rauhallisessa kodissa? Eihän sekään\njohtunut muusta kuin hänen hengen- ja luonteenlaadustaan, hänen\nuskollisuudestaan ihanteilleen. Hänen uupumattoman työnsä päämääränä\nei koskaan ollut oma nautinto, oma etu, vaan hän harrasti alati\nomaistensa, oppilaidensa, kansansa, sanalla sanoen lähimmäisensä\nhyvää; siitä tuli sisäinen tyydytys, onnen tunto. Jopa ajatteli hän\ntoisten hyvää totuudenetsinnässäänkin, joka kesti viimeiseen asti.\nKun hän näet ihmetteli, että Jumala pitkämielisyydessään oli antanut\nhänen elää niin kauan, hän käsitti sen armonosoitukseksi, jonka\ntarkoituksena oli, että hän yhä saisi edistyä tiedossa ja totuudessa\nomaksi ja toisten hyväksi (\"elän tullakseni itse vapaaksi ja\ntehdäkseni toisia vapaiksi\", hän kerran lausui). Todella ihmeellinen\nolikin hänen henkensä joustavuus: 70 vuotta täytettyään pystyi hän\nvielä monessa tärkeässä kohdassa, vapautumalla ennakkoluuloista,\nlaajentamaan, uudistamaan uskonnollista katsantotapaansa. Tällainen\nsisällisen elämän virkeys lähentelee ihanteellisuutta.\n\nKihlmanissa oli jotakin alkuvoimaista, jopa siinä määrässä, että\nluulisi sen riittäneen suurmiehelle. Hänelle ei kuitenkaan sallittu\nsemmoista tehtävää, jonka suorittajana hän olisi suurmieheksi\nkohonnut. Aikansa merkkimiehiä hän kumminkin oli. Hän oli harvinaisen\neheä luonne aikakautena, jolloin sisällistä rikkinäisyyttä, tahdon\nlujuuden ja pyrkimyksen puhtauden puutetta on pidetty miltei yleisenä\nihmisten tunnusmerkkinä. Hän oli tavattoman vapaa sovinnaisuudesta,\njoka litistää aikamme ihmiset niin tasapintaisiksi. Asettaen totuuden\nyli kaiken hän teki voitavansa ei ainoastaan taukoamattomassa\nharrastuksessa syventääkseen ja kirkastaakseen sitä uskonnolliseen\nelämäänsä nähden, vaan myöskin noudattaakseen ja toteuttaakseen sitä\nihmisten kesken, ja niin oli hän todella yksi niitä, joille Vapahtaja\nsanoi: Te olette maan suola.\n\n\n\n"]