Silmäyksiä ristin tien salaisuuteen

SILMÄYKSIÄ RISTIN TIEN SALAISUUTEEN

Johannes Kastajan elämäkerran valossa

Kirj.

M. ROSENDAL

WSOY, Porvoo, 1940.

    Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja
    tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle
    menevät; muita se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään,
    ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.

                                            Matt. 7: 13–14.

SISÄLLYS:

       Esipuhe.
    I. Enkelin ennustus.
   II. Johannes Kastajan vanhemmat.
  III. Sakariaan ylistys.
   IV. Johannes Kastaja erämaassa.
    V. "Huutavan ääni erämaassa".
   VI. Johannes kastaa Jeesuksen.
  VII. Jumalan Karitsa.
 VIII. "Yljän Ystävä".
   IX. Vankila.
    X. Herodeksen pidot.
   XI. Kuoleman kautta elämään.

ENSIMMÄISEN PAINOKSEN ESIPUHE.

Nykyistä aikaa pidetään yleisesti edistymisen aikana meidänkin pienessä ja syrjäisessä maassamme. Onhan esim. – niin sanotaan – suomalainen kirjallisuus virkistynyt ennen arvaamattomaan eloon, ja se tarjoaa kansallemme verrattoman paljon enemmän ja paljon monipuolisempaa lukemista kuin milloinkaan ennen. En suinkaan tahdo väittää tätä arvostelua kaikin puolin vääräksi enkä halveksi kirjallisuuden merkitystä kansan kasvattajana ja sivistäjänä, mutta jos aikamme ilmiöitä tarkastetaan Jumalan sanan valossa, niin meidän täytyy tunnustaa, että epäuskon henki pääsee yhä suuremmassa määrässä vaikuttamaan kansassamme ja sen kirjallisuudessa ja uhkaa nukuttaa meidät kuoleman uneen.

Vieläpä hengellinen kirjallisuutemme on monesti liian suvaitsevainen ajan henkeä kohtaan, liian säälittelevä ja pelkuri maailman suhteen. Vielä pari vuosikymmentä sitten kaikui herätyssaarna täällä pohjan perillä niin voimallisesti ja sai niin monta eksynyttä palaamaan synnin vieraasta maasta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan, että tuskin minkään maan kirkkohistoria tietää sen vertaista kertoa. Ja nyt, kuinka surkeasti maailma on meidät voittanut! Jeesuksen sanat "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta" joutuvat yhä enemmän unohduksiin, niitä kun ei enää lihaa ja verta säälimättä ja ihmisiä pelkäämättä soviteta kaikkiin oloihin. Sen tähden on myöskin terveellinen saarna parannuksesta ja ristin tiestä, jota kristityn tulee vaeltaa, käynyt niin harvinaiseksi, herätyshuudot Siionin muureilla niin heikoiksi.

Olen kirjoittanut muutaman sanan ristin tien salaisuudesta pitäen silmällä etenkin niitä raamatun antamia ohjeita, joita evankeliumien kirjoittajain kertomus Johannes Kastajan ihmeellisistä elämänvaiheista tarjoaa. Vaikka hyvin tiedän, miten heikot ja puuttuvaiset nämä rivit ovat, rohkenen ne kuitenkin julkaista rukoillen hartaasti sitä, että Herra niidenkin välityksellä saisi edes jonkun sydämessä vaikuttaa halun etsiä hänen sanastaan parempaa selitystä tähän tärkeään kysymykseen.

Oulussa, syyskuun 1 p:nä 1888.

M. Rosendal.

Surkea oli Israelin kansan tila vanhan testamentin viimeisinä aikoina. Menneet olivat sen onnen ja ulkonaisen mahtavuuden päivät, tuo Herran suurten ihmeiden jalo aika, jolloin kansa hänen voimallansa voittoisasti puolusti valtiollista itsenäisyyttänsä ja pyhää maatansa muukalaisten rynnäkköjä vastaan. Gideonin, Daavidin ja Salomon kansalaiset olivat jo aikoja sitten tottuneet voittajinaan palvelemaan pakanoita ja huokailivat nyt Rooman keisarin raskaan ikeen alaisina. Äärettömässä laupeudessaan Herra oli vapahtanut "kalliin perintönsä" Baabelin alentavasta orjuudesta, johon se rikostensa ja syntiensä vuoksi oli joutunut, ja johtanut sen takaisin esi-isien maahan. Vieläpä hän oli auttanut kansaansa uudestaan rakentamaan Jerusalemin ja sen pyhän huoneen, jonka hän oli nimellensä pyhittänyt, jotta Israel nyt kovien onnettomuuksien ja kärsimysten opettamana paremmin kuin ennen taistelisi syntiä vastaan ja palvelisi Herraa. Mutta vaikka siis Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala ei ollut kansaansa unohtanut, vaikka liitto vielä nytkin hänen puoleltansa oli horjumaton, ei Israel kuitenkaan nöyrtynyt hänen väkevän kätensä alle eikä taipunut luopumaan itsekkyydestänsä vaeltaakseen Herran käskyjen mukaan.

Opettavana ja varoittavana todistuksena siitä, mitä langennut ihmisraukka itsestään voi, on kautta vuosisatojen Israelin kansa. Täynnä erehdyksiä, rikoksia ja syntejä on sen historia alusta loppuun asti, sillä kun siinä kerrotaan vanhurskaudesta, pyhyydestä, valistuksesta, totuudesta, silloin on aina kysymys Herrasta ja hänen kunniastansa, joka kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin elää tämän kansan keskuudessa. Erityisen selvänä ilmenee "lain ja liiton lasten" hengellinen viheliäisyys siihen aikaan, jolloin profeettain ennustukset alkavat toteutua, eikä uuden liiton aamunkoitto enää ole kaukana. Vuosisatojen etäisyydestä olivat nuo Herran valitsemat välikappaleet, joiden kautta hän ilmaisi kansallensa iankaikkisen armonsa suuret lupaukset, nähneet tuon autuaallisen ajan kirkkaan valon ja siitä pyhällä innostuksella puhuneet ja kirjoittaneet. Jesaja sanoo: "Nouse, ole kirkas, sillä sinun valkeutesi tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitsesi" (Jes. 60:1), ja Daniel ennustaa: "Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja pyhälle kaupungillesi; silloin luopumus päättyy, ja synti sinetillä lukitaan, ja pahat teot sovitetaan, ja iankaikkinen vanhurskaus tuodaan, ja näky ja profeetta sinetillä vahvistetaan, ja kaikkein pyhin voidellaan" (Dan. 9:24). Tässä ja seuraavissa jakeissa hän siten määrää ajankin, jolloin pelastuksen suuri päivä oli koittava.

Ja millainen oli kansan tila tämän ajan lähestyessä? Verraten vähäinen onnettomuus oli se, että lupausten kansa maallisessa suhteessa nyt huokaili pakanoiden vallan alaisena, vaikka tämäkin seikka oli sitä muistuttamassa synnistä ja synnin seurauksista. Paljon arveluttavampi oli se hengellinen pimeys, joka kuoleman tavoin levitti synkkiä varjojaan pyhässä maassa ja sai sen asukkaat nukkumaan suruttomuuden ja synnin kamalaa unta. Totta on, ettei Israelin lasten taipumus julkiseen epäjumalanpalvelukseen tähän aikaan ilmene niin törkeässä muodossa kuin ennen, totta sekin, että siellä täällä tapaamme aavistuksia siitä, että Messiaan tulemisen aika ei ole kaukana, mutta surkea on kuitenkin juuri tähän aikaan Jumalan valitun kansan tila. Neljään sataan vuoteen ei ollut yhtään Herran profeettaa esiintynyt kansaa herättämään, nuhtelemaan ja lohduttamaan. Israel eksyi, uupui väsyneenä tylsän välinpitämättömyyden kamalalle kuolinvuoteelle. Jumalallisen lain pyhät sanat eivät enää päässeet iskemään ihmisten sydämiin, sillä synti oli ne paaduttanut ja sielunvihollinen sai ne päivä päivältä yhä kovemmiksi. Fariseukset saarnasivat kuollutta oppiansa ja eksyttivät kansaa tyytymään lain ulkonaiseen noudattamiseen ja tuohon kurjaan tekopyhyyteen, jonka harjoittajille Jeesus itse tuomiten lausui: "Publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan" (Matt. 21: 31). Syvään synnintuntoon Jumala oli tahtonut kasvattaa kansaansa, jotta se yhä hartaammin odottaisi häntä, joka on syntisten Vapahtaja. Parannusta saarnasivat Israelin profeetat, nuo suuret, Pyhän Hengen valaisemat opettajat, Mooseksen päivistä aina Malakiaan aikoihin asti. Vilpittömään synnintunnustukseen ja parannukseen kehoittivat Siinain salamat, Jerusalemin rauniot, Baabelin vankeus sekä kaikki nuo muut lukemattomat tapaukset, jotka ilmaisevat, kuinka ääretön se juopa on, jonka synti on avannut pyhän Jumalan ja langenneen ihmisen välille. Mutta kuinka heikkoa olikaan tämä synnintunto "profeettain ja liiton" lapsissa, vaikka nyt "aika oli täyttynyt". Maallista onnettomuutta he katselevat, sitä he surevat, siitä he toivovat vapaaksi pääsyä, mutta heidän hengellinen kurjuutensa, heidän syntinsä, joka on tuottanut heille kaikki nuo maallisetkin onnettomuudet, jää useimmilta kokonaan unohduksiin. Ja tämän erehdyksensä pettämänä Israel odottaa Messiasta tulevaksi maallisena ruhtinaana, ulkonaisesti mahtavana kuninkaana, joka muka on sille jälleen tuottava Daavidin ja Salomon onnelliset ajat. Sammunut on kokonaan kaikki tosi toivo. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen käy yhä laimeammaksi, usko horjuu ja eksyy, – pimeys peittää maan. Jo kielletään julkisesti Jumalan sanan perustotuuksia: saddukeukset levittävät hurjaa oppiansa suruttoman kansan keskuudessa houkutellen ja voittaen yhä useampia puolellensa.

Katsellessamme tätä kansaa sellaisena, kuin se on Vapahtajan syntymisen aikana, valtaavat synkät ajatukset sydämemme, niin että miltei epäillen kysymme: "Onko tämä Jumalan valittu kansa? Voiko hän vielä sitä armahtaa? Saattaako hän sille täyttää lupauksensa, vai onko hän sen jo kokonaan hylännyt? Onko hän kerrassaan jättänyt sen langenneet lapset synnin ja pimeyden valtaan julistaaksensa heille lopullisen tuomionsa, jotta koko maailman nähtäväksi tulisi, miten Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan" (Room. 1: 18)? Pyhä ja vanhurskas on Jumala, eikä hänen pitkämielisyytensä iankaikkisesti viivytä hänen viimeisen, suuren tuomionsa päivää. Mutta hän on myös uskollinen ja totinen. Hänen sanansa ei muutu, hänen lupauksensa eivät horju, vaikka synnin voima ja perkeleen valta maan päällä kasvaisi kuinka kauheaksi. Vielä nytkin hän vakuuttaa Israelille: "Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhani liitto horju" (Jes. 54: 10), sillä vielä tähänkin aikaan on "hänen armonsa kirkkauden kiitokseksi" (Ef. 1:6) Israelissa valittu joukko, joka rukoilee, odottaa ja toivoo, eikä se ole häpeään joutuva. Mitä surkeampi kansan tila on, mitä kovempi se tuomio, jonka lähestymistä se synneillään ja paatumisellaan jouduttaa, mitä toivottomammalta tulevaisuus näyttää, sitä varmemmin Herra on joutuva tätä pientä joukkoansa pelastamaan, sillä näin todistaa Pyhä Henki profeetan kautta: "Ja äkisti on tuleva temppeliinsä Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te halajatte. Katso, hän tulee, sanoo Herra Sebaot" (Mal. 3:1).

Kuinka monessa suhteessa ovatkaan meidän aikamme ilmiöt samankaltaiset kuin Israelin kansan vaiheet silloin olivat! Herran toisen tulemisen päivä on nyt lähes kaksi tuhatta vuotta lähempänä, eikä kukaan tiedä, kuinka pian Ihmisen Pojan merkki näkyy taivaalla, mutta onko kristikunta valmis vastaanottamaan häntä, kun hän "tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan" (Matt. 25: 31)? Maailma kyllä vakuuttaa, että meidän aikamme on edistymisen, sivistyksen ja vapauden aikaa. Eteenpäin, yhä suurempaan täydellisyyteen se rientää nopein askelin karkottaen ennakkoluuloja, valmistaen vapaamielisempää katsantotapaa uskonnollisen ja yhteiskunnallisen elämän alalla sekä keksien yhä parempia keinoja poistaaksensa niitä epäkohtia ja paheita, jotka ovat estäneet ja hidastuttaneet ihmiskunnan edistymistä sivistyksen ja tosi onnellisuuden tiellä; "rauha, rauha!" Mutta onko tämä väite luotettava ja varma? Ei, ei! Maailman henki ei ole totuuden henki, vaan se eksyttää, pettää ja valehtelee nyt, niinkuin aina ennenkin. Toisin kuuluu Pyhän Hengen varoittava todistus maailman tulevaisuudesta: "Maan kuninkaat ja ylimykset ja sotapäälliköt ja rikkaat ja väkevät ja kaikki orjat ja vapaat kätkeytyivät luoliin ja vuorten rotkoihin ja sanoivat vuorille ja kallioille: 'Langetkaa meidän päällemme ja kätkekää meidät hänen kasvoiltansa, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsan vihalta! Sillä heidän vihansa suuri päivä on tullut, kuka voi kestää?'" (Ilm. 6: 15-17). Lukematon on meidän aikamme saddukeusten joukko, ja yhä hurjemmissa muodoissa epäusko esiintyy. Mutta kuinka yleisiä nuo muka "vapaamieliset" mielipiteet ovatkin, kuinka törkeän uskaliaasti niiden edustajat kieltävätkin raamatun sanan, miten ylenkatseellisesti he pilkkaavatkin Jeesuksen tunnustajain "ahdasmielisyyttä", "yksinkertaisuutta" ja "typeryyttä", niin häpeään on heidän luuloteltu viisautensa ennen pitkää joutuva, sillä Jeesus itse, hän, "joka ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut" (1 Piet. 2: 22), vakuuttaa: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa" (Luuk. 21: 33).

Kenties olet sinäkin, lukijani, tuon myrkyllisen ajanhengen turmelemana alkanut epäillä Jumalan sanan horjumattomia totuuksia, kenties kysyt sinäkin joskus epäröiden: "Soveltuuko raamattu meidän aikamme oloihin, eiköhän siinä ole paljoon semmoista, joka pitäisi karsia pois tahi ainakin sovittaa uudemman sivistyskannan vaatimusten mukaan?" Älä ajattele siihen tapaan äläkä anna sielunvihollisen houkutella sinua tuolle tielle, sillä se, joka häntä seuraa, joutuu perikatoon. Käänny nopeasti Jumalan puoleen, rukoile hartaasti ja alituisesti, että hän antaisi sinullekin Pyhän Hengen, joka johdattaa totuuteen ja totuudessa säilyttää. Ei mikään rukous ole Jumalalle otollisempi, jos se vilpittömästä sydämestä lähtee, ja Jeesuksen tähden saat varmaan päivä päivältä yhä selvemmin kokea, että Herra on sinun rukouksesi kuullut. Ellet niin tee, vaan annat perkeleen viettelyksille sijaa sydämessäsi, niin eksyt eksymistäsi sen sanan valosta, jossa ainoassa me erehtyväiset matkamiehet maailman korvessa janoon kuolematta ja matkan vaivoihin nääntymättä voimme saapua tuohon oikeaan kotiimme, missä eivät eksytykset eivätkä petokset enää meitä väijy. Opi Herran avulla turvaamaan hänen sanaansa, sillä muuten sopivat ennen pitkää sinuun apostolin sanat: "Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen" (2 Tess. 2: 11-12). Kuinka hirveätä, jos Jumala itse lähettää sinulle eksytyksen! Kuka sinua sitten auttaa? Meidän aikamme on vaarallista aikaa. Lukemattomilla villityksillä sielunvihollinen näinä viimeisinä aikoina koettaa riistää meiltä uskon Jumalan sanan varoituksiin ja lupauksiin. Petollisemmin ja viekkaammin kuin milloinkaan ennen houkuttelee maailma meitä, ja ihmisluonto on yhtä turmeltunut, yhtä altis luottamaan valheeseen nyt kuin aina ennenkin. Valvokaamme siis ja rukoilkaamme! Muistakaamme, mitä Henki varoittaen sanoo seurakunnalle: "Pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi" (Ilm. 3: 11).

Katsellessansa uskottomuuden yhä leviävää valtaa ja kirkkomme kuollutta elämää on moni Jeesuksen ystävä haikein mielin kysynyt: "Miksi on se joukko niin pieni, joka hengessä ja totuudessa palvelee Herraa ja toivoen odottaa hänen tulemisensa suurta päivää? Miksi eivät ihmiset rakasta häntä, joka ensin on rakastanut meitä ja omalla verellänsä ostanut meidät Jumalalle? Lukemattomissa muodoissa elää vielä farisealaisuus taipumatta ristin evankeliumin kuuliaisuuteen, ja yhä suuremmaksi kasvaa hengellinen välinpitämättömyys, vaikka Herran päivä lähestymistään lähestyy, ja kaikki enteet viittaavat siihen, ettei se enää ole kaukana. Miksi eivät ihmiset vielä nytkään enemmän ajattele sielunsa pelastusta, miksi Herran seurakunta ei hartaammin odota taivaallisen ylkänsä tuloa?" Aadamin langenneiden lasten otsalle synti on polttanut vastauksen: ihmiset rakastavat enemmän pimeyttä kuin valkeutta, he eivät tahdo alistua Jumalan tahtoon, vaikka tämä tahto tarkoittaa heidän pelastustansa synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta. Kun elämän ja kuoleman tärkeät kysymykset joskus tavallista selvemmin heräävät sydämessä, kun omatunto nuhtelee synnistä ja tuomiten todistaa: "Sinä olet väärällä tiellä, sinä joudut kadotukseen, et sinä voi kestää kaikkitietävän Jumalan tuomion edessä, missä kaikki salaisuudet paljastetaan", silloin täyttää pelko ja vapistus sielun, ja kaikki tuet, joihin ihminen ennen on onnensa perustanut, alkavat paljastua mitättömyyksiksi. Tämmöiset hetket ovat sanomattoman tärkeitä, ne ovat Pyhän Hengen synnyttämiä miettimisen aikoja tämän kevytmielisen iloisen elämän suruttomina päivinä. Onnellinen se, joka ottaa niistä vaarin, pysähtyy miettimään kuoleman ja tuomion varmuutta sekä kuuntelemaan, mitä Henki semmoisina hetkinä puhuu sielulle. Ei se iloa ja riemua meille tuota eikä rauhaa levottomalle sydämellemme. Tämmöinen syntijuoksusta pysähtyminen ja totuuden kuunteleminen päinvastoin täyttää sielun aluksi ja usein pitkäksi ajaksi sanomattomalla tuskalla, kun se tuo silmäimme eteen synnin kirouksen, Jumalan vihan ja iankaikkisen kadotuksen. Mutta vaikka tämmöiset hetket ovatkin katkeria, älä, ystäväni, koeta niitä karttaa! Mitä hyötyä sinulla siitä on, että sielunvihollinen yhä edelleen saa sinua pettää? Hetken valheellinen rauha, lyhyt maallinen ilo vain, ja sitten – iankaikkinen onnettomuus.

Ihminen on ylpeä eikä tahdo taipua kuulemaan totuutta. Useat kyllä myöntävät yleisen sanonnan ihmissuvun syntisyydestä oikeaksi. He sietävät jotakuinkin kuulla semmoista saarnaa, joka yleisin sanoin puhuu tästä, mutta jos yksityiset synnit vedetään esille, etenkin ne lempisynnit, joihin he sydämen koko rakkaudella ovat mieltyneet, silloin he loukkaantuvat ja suuttuvat. Jumala ei tee mitään puolittain. Kun hänen Henkensä nuhtelee synnistä, paljastaa hän yhä enemmän sydämen koko turmeluksen, iskee sanan miekan sen arimpiin paikkoihin, valaisee valollansa sen salaisimmat komerot. Mutta ihminen ei ole altis tähän suostumaan. Hän päinvastoin pakenee sitä Henkeä, joka näin säälimättä tarkoittaa vanhan ihmisen kuolemaa. Jota enemmän hän alkaa aavistaa, että pelastuksen tie vie ainoastaan kuoleman kautta elämään, jota selvemmin tämä tie Jumalan sanan valossa esiintyy ristin tienä, sitä vastenmielisemmin hän suostuu sitä vaeltamaan. "Se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät" (Matt. 7: 14). Monella eri tavalla kääntymätön ihminen koettaa rauhoittaa omaatuntoansa. Jollei hän uskalla antautua siihen julkiseen välinpitämättömyyteen ja törkeään farisealaisuuteen, johon maailman lapset yleisesti tyytyvät, eikä rohkene hyväksyä meidän aikamme saddukeusten oppia, asettuu hän nimikristittyjen lukuisaan joukkoon ja koettaa itseltänsä ja muilta salata sydämensä oikean tilan sekä sovittelemalla kristinuskoa maailmaan palvella kahta herraa, jotta hän voisi tulla autuaaksi muulla tiellä kuin itsensäkieltämisen ja ristin tiellä. Mutta tällä tavoin hän pettymistään pettyy, kunnes vihdoin joutuu iankaikkiseen kadotukseen.

Niin, Herran seuraamisen tie on ainoa, joka vie elämään, ja tämä tie on ristin tie. Tunnemmeko, lukijani, tätä tietä ja tahdommeko sitä vaeltaa? Varmaa on, että joka askel vie meidät yhä lähemmäksi iankaikkisuutta, ja yhtä varmaa on, että hän, joka yksin on "tie, totuus ja elämä", itse on vakuuttanut: "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias" (Matt. 10: 38). Paljon, paljon riippuu siis siitä, mitä vastaamme näihin kysymyksiin! Itsellemme ja muille voimme kyllä vakuuttaa, että olemme oikealla tiellä, vaikka harhailisimme kuinka kaukana Herrasta, mutta häntä, joka on meidät tuomitseva viimeisenä päivänä, emme voi milloinkaan pettää, sillä hän tietää kaiken, kaiken! Rukoilkaamme siis Daavidin kanssa: "Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps. 139: 23-24). Tutkikaamme Jumalan sanaa ja oppikaamme siitä, millainen Kristuksen seuraajan tien on oltava, jotta entistä hartaammin etsisimme häntä, "joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi" (1 Kor. 1: 30). Suuri on ristin tien salaisuus. Ei kukaan täällä pääse sitä käsittämään muuta kuin "vajavaisesti" vain, mutta jos antaudumme Pyhän Hengen johdatettaviksi, on tämä salaisuus vähitellen meillekin kirkastuva, ja vihdoin saamme tuolla ylhäällä sanomattomaksi riemuksemme täydellisesti nähdä, että "kaikki Herran polut ovat armo ja totuus niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja todistuksensa" (Ps. 25: 10).

Auta, armon Jumala, ja anna siunauksesi näillekin heikoille sanoille, jotka pyytävät viitata elämän tien, ristin tien, suureen salaisuuteen, niin että niiden vaikutuksesta edes joku, sinun valitun profeettasi Johannes Kastajan opetusta noudattaen, tekisi parannusta ja etsisi apua siltä "Jumalan Karitsalta, joka ottaa pois maailman synnin" (Joh. 1: 29).

I.

ENKELIN ENNUSTUS.

Herodeksen, Juudean kuninkaan, aikana oli pappi, nimeltä Sakarias, Abian osastoa. Ja hänen vaimonsa oli Aaronin tyttäriä, ja tämän nimi oli Elisabet.

He olivat molemmat hurskaita Jumalan edessä, vaeltaen kaikissa Herran käskyissä ja säädöksissä nuhteettomina.

Mutta heillä ei ollut lasta, sillä Elisabet oli hedelmätön; ja he olivat molemmat tulleet iällisiksi.

Niin tapahtui, kun hänen osastonsa palvelusvuoro tuli ja hän toimitti papillisia tehtäviä Jumalan edessä,

että hän tavanmukaisessa pappistehtävien arpomisessa sai osaksensa mennä Herran temppeliin suitsuttamaan.

Ja kaikki kansa oli suitsuttamisen aikana ulkopuolella rukoilemassa.

Silloin ilmestyi hänelle Herran enkeli seisoen suitsutusalttarin oikealla puolella.

Ja hänet nähdessään Sakarias hämmästyi, ja hänet valtasi pelko.

Mutta enkeli sanoi hänelle: "Älä pelkää, Sakarias; sillä sinun rukouksesi on kuultu, ja vaimosi Elisabet on synnyttävä sinulle pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Johannes.

Ja hän on oleva sinulle iloksi ja riemuksi, ja monet iloitsevat hänen syntymisestään.

Sillä hän on oleva suuri Herran edessä; viiniä ja väkijuomaa hän ei juo, ja hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä kohdusta.

Ja hän kääntää monta Israelin lapsista Herran, heidän Jumalansa, tykö.

Ja hän käy hänen edellään Elian hengessä ja voimassa, kääntääksensä isien sydämet lasten puoleen ja tottelemattomat vanhurskasten mielenlaatuun, näin Herralle toimittaaksensa valmistetun kansan."

Niin Sakarias sanoi enkelille: "Kuinka minä tämän käsittäisin? Sillä minä olen vanha, ja minun vaimoni on iälliseksi tullut."

Enkeli vastasi ja sanoi hänelle: "Minä olen Gabriel, joka seison Jumalan edessä, ja minä olen lähetetty puhumaan sinulle ja julistamaan sinulle tämän ilosanoman.

Ja katso, sinä tulet mykäksi etkä kykene puhumaan siihen päivään saakka, joina tämä tapahtuu, sentähden ettet uskonut minun sanojani, jotka käyvät aikanansa toteen."

Ja kansa oli odottamassa Sakariasta, ja he ihmettelivät, että hän niin kauan viipyi temppelissä.

Mutta ulos tullessaan hän ei kyennyt puhumaan heille; silloin he ymmärsivät, että hän oli nähnyt näyn temppelissä. Ja hän viittoi heille ja jäi mykäksi.

                                 Luuk. 1: 5-22.

       *       *       *       *       *

Pyhän Hengen valaisemana oli jo Mooses lausuessaan jäähyväiset Israelin lapsille ennustanut: "Sinun keskuudestasi, veljiesi joukosta, Herra, sinun Jumalasi, herättää sinulle profeetan, minun kaltaiseni, häntä kuulkaa" (5 Moos. 18: 15), ja sydämensä hartaammalla toivolla olivat lukemattomat Israelin kansan hurskaat edustajat sittemmin katselleet uskon silmin siihen onnelliseen aikaan, jolloin armon Jumala oli täyttävä lupauksensa ja pelastava kansansa. Ja nyt, kun odotuksen aika on päättynyt ja Herran suuret lupaukset täyttyvät, on tuo esi-isien hartain toivo melkein kaikissa sammunut, heidän elävä uskonsa Jumalan lupauksiin miltei kokonaan kuollut. Mikä kauhea todistus synnin ja perkeleen vallasta maan päällä! Mikä varoittava esimerkki kaikille ajoille ja kaikille kansoille!

Onko Herran seurakunnan tila näinä uuden liiton viimeisinä aikoina parempi? Ajatellessaan ihmiskunnan turmelusta ja valtakuntansa viimeisiä vaiheita maan päällä Jeesus lausui kerran: "Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?" (Luuk. 18: 8). Kuka uskaltaa väittää, että nämä sanat ilmaisevat vain hänen vapahtajasydämensä surun siitä, että niin ani harvat hänen täällä vaeltaessaan antautuivat häntä seuraamaan? Todistaako nykyisen Siionin hengellinen tila morsiamen mieltä yljän tullessa? Eivätkö päinvastoin sovi mitä selvimmin meidän aikamme nimellisesti lukuisaan seurakuntaan ne sanat, mitkä Henki sanoo Laodikean seurakunnalle: "Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston" (Ilm. 3: 15-17). Kuinka surkeasti ovatkaan kirkon jäsenten jumalanpalvelus ja hartaudenharjoitukset jähmettyneet ulkonaisen tavan kuolleen kirjaimen mukaisiksi. Siten ne synnyttävät nimikristillisyyttä, joka lupaa ihmisille jonkinmoista rauhaa, mutta jättää heidät suruttomiksi ja epäilyksettä tarjoaa heille tuhansia tilaisuuksia solmia liittoa maailman kanssa. Mitä pitemmälle aika edistyy, mitä vaihtelevampana ja monipuolisempana sen sivistys esiintyy, sitä useammilla verhoilla se osaa ihmisiltä salata Jumalan valtakunnan ja maailman välillä olevan rajan. Kaikki, mikä ei ole ristiriidassa yleisen, ihmisten laatiman siveysopin vaatimusten kanssa, on muka ehdottomasti oikeutettua ja Jumalan valtakuntaan kuuluvaa. Jeesuksen todistus: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta" (Joh. 18: 36) on kristikunnan yleisessä käsitystavassa muuttunut miltei kokonaan vastakkaiseksi luuloksi. "Onhan kristinuskon tarkoitus" – niin väitetään – "pyhittää kaikki inhimilliset olot ja korottaa koko maailma Jumalan valtakunnaksi. Mikä siis estää Jeesuksen tunnustajaa ottamasta osaa kaikkiin 'siveellisiin huveihin' ja 'sivistäviin nautintoihin', joita sivistynyt ja kristillinen yhteiskunta hänelle tarjoaa?"

Onko tämä yhteiskunta sitten kristillinen, ja onko tuo yleinen siveyslaki, jonka mukaan täten kaikki punnitaan, jumalallisen lain mukainen? Jumalan valtakunnassa ei saa vallita mikään muu laki kuin Jumalan tahto. Raamatusta tiedämme, mikä tämä tahto meihin ihmisiin nähden on. Jo Siinain vuorella Herra antoi Israelin kansalle käskyn: "Minä olen Herra, teidän Jumalanne; pyhittäkää siis itsenne ja olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä" (3 Moos. 11: 44). Tämän Jumalan valtakunnan horjumattoman lain Jeesus Kristus on vahvistanut. Hän "ei tullut lakia ja profeettoja kumoamaan, vaan täyttämään" (Matt. 5: 17), ja sen tähden kuuluukin hänen kehoituksensa meille ihmisille: "Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isännekin täydellinen on" (Matt. 5: 48). Hän tahtoo pyhittää kalliisti lunastamansa seurakunnan ja yksin hallita sitä. Samoin kuin hän menneinä aikoina erotti Israelin kaikista kansoista, vaatii hän uuden liiton kansaa luopumaan kaikesta, mikä ei mukaudu hänen pyhään tahtoonsa. Kristitty ei millään ehdolla saa suostua Jumalan valtakunnan ja maailman välillä olevia rajamerkkejä siirtelemään, vaikka turmeltunut ajanhenki olisi kuinka "vapaamielinen" tässä kohden. "Te olette minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa" (2 Moos. 19: 6), todistaa meillekin Herra, eikä ole hänen tapansa peruuttaa sanojansa. Mutta kuinka kauheassa määrässä onkaan synti päässyt kristikunnassa vallitsemaan, kuinka lukemattomia liittoja olemme solmineet maailman kanssa ja siten himmentäneet itseltämme pyhän tarkoituksemme suuren päämäärän! Armahda meitä, Herra, sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet!

Sakarias ja Elisabet olivat niitä harvoja, jotka vanhan liiton viimeisinä aikoina vielä turvasivat Israelin uskolliseen auttajaan. He olivat jo iälliset. He olivat kylliksi saaneet kokea, miten petollinen tämä maallinen elämä kaikkine lupauksineen ja toiveineen on, tietääksensä, että se on "turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta" (Saarn. 1: 2). Mutta vaikka kaikki näytti niin synkän kolkolta, vaikka heidän hartain maallinen toivonsakin, että Jumala vihdoin kuulisi heidän rukouksensa ja antaisi heille lapsen, jo aikoja sitten oli joutunut haaksirikkoon, pysyivät he kuitenkin Herran liitossa. He "vaelsivat kaikissa Herran käskyissä ja säädöksissä nuhteettomina". Maailman silmissä heidän elämänsä näytti hyvinkin arvottomalta, mutta Jumala, jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme ja jonka tiet eivät ole meidän teitämme (Jes. 55: 8), arvosteli sitä toisin. Mitä köyhemmäksi ja ilottomammaksi heidän maallinen elämänsä oli muodostunut, mitä vähemmän viehättävää se heille tarjosi, sitä vapaammiksi he olivat tulleet, sitä soveliaammiksi he olivat kehittyneet käsittämään ja sydämiinsä kätkemään Jumalan valtakunnan suuria salaisuuksia. Jo tekstimme alussa Pyhä Henki antaa heistä tämän todistuksen: "He olivat molemmat hurskaita Jumalan edessä", ja ilmoittaa siten, että he olivat sen kuninkaan alamaisia, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta. Siitä syystä muodostui heidän maallinen kohtalonsakin toisenlaiseksi, kuin tämän maailman lasten elämä usein on.

Moni pitää kyllä myötäkäymistä ja maallista onnea Jumalan siunauksena ja arvioi surun ja vaivan alaiset ihmiset hyvinkin onnettomiksi, miltei Jumalan hylkäämiksi, mutta kuinka pintapuolinen onkaan tämmöinen arvostelu! Toista opettaa meille Herran sana, josta lukemattomain muiden samankaltaisten todistusten ohella luemme nämäkin sanat: "Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa. Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita?" (Hebr. 12: 6-7). Kyllä Jumala omillensakin antaa kaikkea, mitä he maallisessa elämässä tarvitsevat, mutta harvoin enemmän. Hän tietää, miten haitallinen ja vaarallinen tämä maailma aarteineen ja iloineen heille on, kuinka alttiit he myötäkäymisen päivinä ovat unohtamaan Herran, kuinka helposti hänen uskollisemmatkin lapsensa kiinnittävät sydämensä maailmaan ja eksyvät pois elämän tieltä. Sen tähden hän varjelee isällisellä rakkaudella heitä joutumasta maallisen menestyksen kiusauksiin, joita vastaan niin harvat jaksavat taistella. Eihän maallinen isäkään lapsillensa anna sitä, mikä heitä vahingoittaa, kuinka taivaallinen Isä turmelisi lapsensa lahjoilla? Älä siis kevytmielisesti iloitse sinä, jolle Jumala on suonut maallista rikkautta, menestystä ja onnea, vaan tutki tilaasi Jumalan sanan valossa, jotta pääsisit varmaan käsitykseen siitä, mitä myötäkäymisesi on sinuun vaikuttanut. Hämmästykseksesi olet siiloin pian huomaava, että kaikki ne Herran valitut, joista raamatussa puhutaan, maallisessa elämässä saivat kokea aivan toista, kuin sinä olet kokenut, että heidän elämänsä oli täynnä kaikenkaltaisia vastoinkäymisiä, vaivoja ja kärsimisiä. Kuinka kauheata, jos Jumala on sinut hylännyt, jos sinä et palvelekaan häntä, vaan tämän maailman jumalaa, jos sinuun soveltuvat psalmin kirjoittajan sanat: "Kun jumalattomat rehottavat niinkuin ruoho ja väärintekijät kaikki kukoistavat, on se heidän ikuiseksi häviöksensä" (Ps. 92: 8)!

Mutta älä sinäkään, joka huokaat monen vaivan ja raskaan kuorman painamana, siitä päätä, että sinä olet Herran oma. Opi Pyhän Hengen valossa käsittämään, kuinka monella tavalla itse olet antanut aihetta useaan kärsimykseen, jonka alaisena vaikeroit, jotta oikein nöyrtyisit Herran eteen ja hän kääntäisi syntisi seuraukset sinulle siunaukseksi, vieläpä armostaan lieventäisi kuormaa, kun hänen viisautensa sen hyväksi näkee. Ja jos sinä saat kärsiä jotakin Herrasi tähden, niin tiedä, että sinulle silloin tapahtuu sanomattoman suuri armo, josta sinun tulee kiittää ja ylistää, niinkuin apostoli sanoo: "Se on armoa, että joku omantunnon tähden Jumalan edessä kestää vaivoja, syyttömästi kärsien" (1 Piet. 2: 19). Mutta kiitä ja ylistä Herraa silloinkin, kun hän avaa silmäsi näkemään, että kärsimyksesi ovat synnin seurauksia, sillä parastasi Herra tässäkin tarkoittaa, vaikka siihen tyytyminen lihalle ja verelle on katkeraa. Älä antaudu epätoivon valtaan, vaikka vihollinen tämmöisinä pimeinä hetkinä koettaakin sinua siihen johdattaa, vaan riipu sen Herran lupauksissa, joka sanassansa vakuuttaa sinullekin: "Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää. Kääntykää, kääntykää pois pahoilta teiltänne; ja minkätähden te kuolisitte, Israelin heimo?" (Hes. 33: 11).

Sakarias oli pappi. Hänen toimenansa oli "vuorollansa toimittaa papillisia tehtäviä Jumalan edessä" sekä "arvan mukaan suitsuttaa temppelissä". Mutta kuinka kuollut olikaan tämän ajan Israelin jumalanpalvelus, kuinka vähän ilmenikään näissä Aabrahamin jälkeläisissä Pyhän Hengen vaikutusta ja voimaa, kuinka kokonaan näyttikään Jumalakin luopuneen tästä kansasta, jonka keskuudessa hän muinoin teki suuria ihmeitä! Salomon temppelin raunioille oli uusi rakennettu, mutta se ei voinut vetää vertoja edelliselle. Vieläpä liitonarkkikin, tuo Israelin kallein omaisuus, oli tietymättömiin kadonnut, temppelin kaikkeinpyhin oli tyhjä! Eikö tämä kaikki ennustanut perikatoa Israelille, eikö kaikilla niillä, jotka haikein sydämin näkivät, miten hengellinen kuolema yön pimeässä uhkasi kaikki nukuttaa, ollut syytä vetäytyä pois tämän kansan yhteydestä pysyäksensä valveilla, kun Herra vihdoin oli lupauksensa täyttävä? Tämänkaltaisia mielipiteitä kannatetaan etenkin meidän aikanamme hyvin yleisesti. Lukemattomat Jeesuksen tunnustajat luopuvat kirkosta, koska yleisen kristillisen seurakunnan surkea tila muka vaatii heitä tekemään sen. He tahtovat palvella Herraa hengessä ja totuudessa, ja kirkon jäsenten suuri enemmistö on silminnähtävästi elävältä kuollut. "Miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa?" (2 Kor. 6: 15). Eikö Herran sana tässä suhteessa ole aivan selvä, he väittävät. Kehoittaahan se Jumalan lapsia luopumaan jumalattomista ihmisistä, siinä kun muiden todistusten ohessa luemme nämäkin sanat: "Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani" (2 Kor. 6: 17).

Emme vastusta tuota yhä yleisemmin kuultua lahkolaisten ja vapaakirkollisten väitettä, että useimpain kirkon jäsenten hengellinen tila silminnähtävästi on sangen surkuteltava. Päinvastoin meidän täytyy murehtien myöntää, että kirkon nimikristittyjen luku on kauhean suuri, että maallinen mieli, vieläpä julkinen epäsiveellisyyskin vallitsee Herran seurakunnassa ja uhkaa nukuttaa ne harvatkin, jotka vielä tahtovat pysyä Jeesuksessa ja vaeltaa häntä seuraten. Mutta onko kenelläkään sen vuoksi oikeutta luopua kirkosta? Jos kodissamme vallitsee puute ja epäjärjestys, lähdemmekö muualta toista kotia etsimään? Jos maallinen isänmaamme on vaarassa, jos viholliset sitä uhkaavat ja välinpitämättömyys, laiskuus ja velttous ovat sammuttaneet isänmaanrakkauden liekin useimpain kansalaisten sydämistä, onko meidän heitettävä se oman onnensa nojaan ja paettava pois välttääksemme niitä koetuksia, kärsimyksiä ja vaaroja, joihin sen puolustaminen meidät saattaisi? Ainoastaan kevytmielinen voisi tämmöistä puolustaa, uskollinen perheenjäsen, tosi isänmaanystävä ei sitä koskaan tee. Ja mikä on maallinen koti, mikä maallinen isänmaa verrattuna siihen hengelliseen rakennukseen, jonka Herra helluntaipäivänä perusti maan päälle uuden liiton Israelin liitonmajaksi sen korvessa vaeltamisen aikana! Sen suureen, maailman ääriin ulottuvaan esikartanoon on tunkeutunut kaikenkaltaista kansaa ja se on sekoittanut lihallista mieltä, maallisia ajatuksia ja syntisiä menoja Herran seurakunnan jumalanpalvelukseen ja siten hämmentänyt siltä uskon silmän, jossa iankaikkisen autuuden valo muinaisina aikoina niin kirkkaasti välkkyi, vaikka matka silloin ulkonaisesti oli paljoa vaikeampaa kuin nyt. Mutta liitonmajan kaikkeinpyhimmässä istuu vielä nytkin "Vanhaikäinen, jonka vaatteet olivat kuin lumi" (Dan. 7:9). Vaikka hän on niin pyhä, että serafitkin peittävät kasvonsa hänen edessänsä, tahtoo hän kuitenkin vastaanottaa kaikki, jotka armon kerjäläisinä ainoan Pojan nimessä häntä lähestyvät isoten ja janoten vanhurskautta, sillä uuden liiton ylimmäinen pappi, Kristus, "meni oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen" (Hebr. 9: 12). Kirkon kaiken turmeluksen uhallakin Herra asuu siinä vieläkin pyytäen synnistä ja pimeyden vallasta auttaa ja pelastaa kaikkia, jotka itkien sokeuttansa, orjuuttansa ja saastaisuuttansa ikävöivät valoa, vapautta ja vanhurskautta.

Valitettavasti useimmat tyytyvät oleskelemaan esikartanon hämärässä, mistä he eivät voi nähdä Jumalan kirkkautta eivätkä tajua, mitä hän seurakunnallensa puhuu. He rakastavat pimeyttä eivätkä tahdo lähestyä liitonmajan kaikkeinpyhintä, jossa vanhurskas Jumala asuu. Joskus he kyllä, kyllästyneinä ja väsyneinä maallisiin toimiinsa ja synnin iloon, luovat silmäyksen kaikkeinpyhimpään koettaen koota kaiken hartautensa, jotta kuulisivat Herran sanaa sekä nauttien hänen pyhää ehtoollistaan saavuttaisivat jonkinlaisen hetkellisen hengellisyyden. Mutta häntä itseään he eivät lähesty, hänen Henkensä ei saa vetää heitä Pojan luokse. Tällä tavoin he vain vieraantumistaan vieraantuvat jumalallisesta totuudesta. Jos he joskus tuntevat piston omassatunnossaan tahi jos vanhurskaan Jumalan vitsaukset heitä painavat, näyttää siltä, kuin he aikoisivat paeta armoistuimen juurelle, mutta kuinka harvat sen kuitenkaan tekevät! Useimmat paaduttavat jälleen sydämensä, niinkuin farao muinoin, kunnes he vihdoin iankaikkisesti hukkuvat. Vaikka he nimellisesti kuuluvat Herran seurakuntaan ja ovat osallisina hänen armonvälikappaleistaan, sopivat heihin kauhean selvinä profeetan sanat: "Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö" (Jes. 6:9).

Tämä on surkea totuus, jota ei kukaan Jumalan sanan perustukselle asettuva ihminen voi tehdä tyhjäksi. Mutta onko kirkosta eroaminen silti oikeutettua? Ei, ja vieläkin ei! Kaiken turmeluksensa uhallakin tämä kirkko on kuitenkin Jeesuksen Kristuksen seurakunta, jonka kanssa hän on luvannut olla "joka päivä maailman loppuun asti" (Matt. 28: 20) ja josta hän lausui Pietarille: "Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita" (Matt. 16: 18). Jeesus Kristus on tämän kirkon perustanut sanansa horjumattomalle, profeettain ja apostolien julistamalle perustukselle. Sen yhteyteen hän läheltä ja kaukaa kutsuu ihmisiä, jotta he pääsisivät niiden armonvälikappaleiden osallisuuteen, jotka hän tälle kirkolle uskoi ja joiden välityksellä langennut ihminen pelastuu synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, jos hän Herran käskyn mukaan niitä viljelee. Vaikka eripuraisuus, toisistaan eroavat käsitykset ja opinsuunnat ovatkin yrittäneet hajoittaa eriseuroihin Jeesuksen Kristuksen seurakuntaa, on kuitenkin hänen lupauksensa mukaan koittava aika, jolloin "on oleva yksi lauma ja yksi paimen" (Joh. 10: 16).

Rohkeasti väitetään erityisesti meidän aikoinamme, että kirkko ei ole Jeesuksen seurakunta. Sen opettajain välinpitämättömyys, sokeus ja maailmallinen mieli samoin kuin sen jäsenten hengellinen kuolema todistavat, että Herra ei asu sen keskuudessa. Tosi kristityt eivät saata siihen kuulua. Heidän on täytynyt siitä luopua sekä perustaa eri seurakunta, joka oikein käsittää raamatun ja sen mukaan ojentaa oppinsa ja elämänsä. Onko sitten tämä rohkeus, joka tuomitsee kirkon kelvottomaksi hoitamaan Jeesuksen lampaita maailman korvessa, altis tunnustamaan Herralle: "Me olemme syypäät siihen, että kristikunnan tila on niin surkea. Emme ole olleet uskollisia palvelijoita, ja sen tähden 'aika on tuomion alkaa Jumalan: huoneesta' (1 Piet. 4: 17)?" Ovatko eriuskolaiset nähdessään uuden liiton Israelin kurjan orjuuden maailmassa Danielin kanssa tunteneet omankin syntinsä ja nöyrtyneet rukoilemaan: "Herra, kaiken vanhurskautesi tähden, kääntyköön sinun vihasi ja kiivastuksesi pois sinun kaupungistasi Jerusalemista, sinun pyhästä vuorestasi; sillä meidän syntiemme tähden ja meidän isäimme pahojen tekojen tähden on Jerusalem ja sinun kansasi tullut kaikkien häväistäväksi, jotka meidän ympärillämme ovat" (Dan. 9: 16)? Näin tekee kristillinen rakkaus, sillä "kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii" (1 Kor. 13: 7). Mutta tämmöiseen uskoon, toivoon ja kärsivällisyyteen vaaditaan enemmän kuin rohkeutta, siihen vaaditaan todellista urhoollisuutta, jota ihmeiden Jumala vuodattaa nöyriin, särjettyihin sydämiin. Kukapa ei kernaasti vetäytyisi pois erimielisten parista ja taistelun helteestä ystävien seuraan, etenkin, jos näiden ystävien halu on Jumalaan ja heidän kanssaan saamme hänen sanaansa tutkia, häntä rukoilla, kiittää ja ylistää, mutta Herra ei suinkaan aina suo omillensa tätä virvoitusta. Taisteluun on hänen seurakuntansa maan päällä vihitty, ja samoin kuin jokaisen yksityisen ihmisen, jonka hän on "kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa" (1 Piet. 2: 9), tulee Herran voimalla lakkaamatta taistella omaa syntiänsä vastaan, on hänen seurakunnan jäsenenä väsymättä taisteltava kirkossa ilmeneviä paheita vastaan. Lihalle ja verelle tämä taistelu on kyllä tukalaa, etenkin kun synnin valta Herran seurakunnassa on kasvanut kauhean suureksi, mutta olkoon kirkon tila miten surkea tahansa, näyttäköön sen tulevaisuus kuinka pimeältä hyvänsä, me emme saa väsyä taistelemasta sen paheita vastaan emmekä luopua sitä puolustamasta lahkolaisten ja maailman hyökkäyksiä vastaan. Jos moni kirkon opettaja nukkuukin Siionin muureilla, sitä hartaammin tulee niiden, jotka Herran armosta vielä valvovat, rukoillen taistella hänen kalliisti lunastamansa seurakunnan puolesta, jotta kansa heräisi synnin unesta elävää Jumalaa palvelemaan.

Korottakaamme sydämemme Herran puoleen, tunnustakaamme hänelle velttoutemme, hengellinen tylsyytemme ja kaikki muut suuret syntimme ja rukoilkaamme häneltä apua kirkolle, sen paimenille ja eksyneille lampaille, jotta hänen eläväksi tekevä Henkensä jälleen, niinkuin menneinä aikoina, vaikuttaisi ihmeitä ja poistaisi kuoleman varjot seurakunnasta. Varustautukaamme täten väsymättömään työhön, urhoolliseen taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta vakaasti luottaen siihen, ettei Herra vieläkään ole kirkkoansa hylännyt, vaikka lahkolaiset ja maailma niin väittävät. Kun Elia valitti Herralle: "Israelilaiset ovat hyljänneet sinun liittosi, hajoittaneet sinun alttarisi ja tappaneet miekalla sinun profeettasi. Minä yksin olen jäänyt jälelle, mutta minunkin henkeäni he väijyvät, ottaaksensa sen" (1 Kun. 19: 14), niin Herra vastasi: "Minä jätän jäljelle Israeliin seitsemäntuhatta: kaikki polvet, jotka eivät ole notkistuneet Baalille, ja kaikki suut, jotka eivät ole hänelle suuta antaneet" (1 Kun. 19: 18).

Kuka sinä olet, joka uskallat erota siitä seurakunnasta, jonka Herra on perustanut ja jota hän on kautta vuosisatojen voimallansa tukenut ja lukemattomista vaaroista pelastanut? Herran Henkikö sinua pakottaa hylkäämään kirkon ja perustamaan eriseuroja tahi niihin liittymään? Oletko varma siitä, että Herra on siunaava tätä sinun yritystäsi, että hän on hylkäävä kirkon ja asuva vain niissä uskonnollisissa yhdistyksissä, joita kirkosta luopuneet ovat perustaneet? Jumalan sana kehoittaa meitä tarkkaamaan ajan merkkejä, jotta niistäkin oppisimme käsittämään hänen viisaita tarkoituksiaan ja hänen valtakuntansa ihmeellistä hallitusta. Ja mitä opettaa meille kirkkohistoria, mihin viittaavat nykyajan uskonnollisten eriseurojen vaihtelevat ilmiöt? Lukemattomia lahkoja syntyi menneinä aikoina. Ne elivät jonkin aikaa, kunnes ennemmin tai myöhemmin katosivat näyttämöltä siten todistaen, ettei yksikään niistä ollut Herran seurakunta sanan oikeassa merkityksessä. Tämä seurakunta näet ei ole milloinkaan sortuva, olkoot sen ulkonaiset olosuhteet miten vaikeat tahansa. Kukapa ei näkisi, minne nykyajan vapaakirkollisten taistelu kirkkoa vastaan ennen pitkää on heidät johtava. Kukistaaksensa kirkon he solmivat salaa tahi julkisesti liittoa tuon muka vapaamielisen ajanhengen kanssa sielläkin, missä tämä henki törkeästi kieltää kristinuskon perustotuudet. Samat henkilöt, jotka väittäen olevansa Jeesuksen todellisia opetuslapsia, kammoavat kirkollisen tunnustuksen puolustajia, ovat valmiit yhdessä julkisten jumalankieltäjäin kanssa laatimaan uusia lakeja ja sääntöjä uskonnolliselle elämälle, jotta vihdoinkin päästäisiin vapaiksi kirkon muka kauheasta orjuudesta. Mutta vaarallinen on tämmöinen liitto ja ennen pitkää se on ilmaiseva, ettei totuuden Henki ole sitä solminut. Uhkaavat ovat ajan enteet.

Surkea on tosin monessa suhteessa kirkon tila meidänkin maassamme, mutta älköön kukaan, jolle tämä kirkko vielä on kallis, silti antautuko epätoivoon, vaan paetkoon turvallisesti Herran luo rukoillen häneltä apua tälle rakkaalle äidillemme. Mitä toivottomammalta kaikki näyttää, sitä lähempänä Herra on kaikkia niitä, jotka häntä odottavat ja avuksensa huutavat. Kirkon historia todistaa kautta vuosisatojen, että Jumalan valtakunnan hallitus on semmoinen, ja raamattu on täynnä samankaltaisia todistuksia. Silmäilkäämme tässä yhtä tämmöistä todistusta. Tarkastakaamme enkelin suurta, Sakariaalle ilmoittamaa Herran armonlupausta.

Kuuliaisena lain käskylle Sakarias suitsutti vuorollansa temppelissä. Kansa rukoili ulkona, mutta kuollutta oli tämä jumalanpalvelus: tylsä välinpitämättömyys vallitsi miltei kaikkien sydämissä. Herran lupaukset unohtuivat unohtumistaan, neljän vuosisadan etäisyydestä vain ani harva korva kuuli viimeisen profeetan kehoittavia sanoja. Pitkä oli yö ollut, sen varjot peittivät synkkään vaippaansa pyhän maan. Uskoton kansa ei jaksanut valvoa, sen hengelliset voimat uupuivat lain raskaan ikeen alla, kun ei lupauksen evankeliumi saanut niitä virkistää. Ja kuitenkin Herra oli juuri nyt niin ihmeellisen lähellä. Hetkinen vain, ja ihmeiden aika koittaa jälleen rikkaampana ja kirkkaampana kuin milloinkaan ennen. Yliluonnollista valkeutta sädehtivänä Herran enkeli seisoo alttarin oikealla puolella luoden taivaan valoa yön pimeään ja tuoden ihmesanomia kunnian ja armon Jumalalta synnin ja kyynelten laaksoihin. Hän on sama Gabriel, joka viisisataa vuotta aikaisemmin Daniel profeetalle ennusti, millä ajalla Messias oli tuleva. Nyt hän ilmoittaa Sakariaalle, että odotuksen aika on loppunut, että armon päivä on koittamassa. "Tiedä siis, että Herra, sinun Jumalasi, on Jumala, uskollinen Jumala, joka pitää liiton ja on laupias tuhansiin polviin asti niille, jotka häntä rakastavat ja pitävät hänen käskynsä" (5 Moos. 7: 9).

Sakarias hämmästyi. Ei hän ollut aavistanutkaan, että Jumala oli näin lähellä. Sillä vaikka Israelin historia olikin ihmeitä täynnä, vaikka taivasten kirkkaus ja kunnia niin monesti oli väikkynyt hänen esi-isillensä, oli tuo yliluonnollisten ilmestysten aika niin kaukana, että kansan käsitystapa jo oli vieraantunut Herran ihmeistä. Sakariaskin oli tässä suhteessa aikansa lapsi. Mutta olipa hänen "pelkonsa" toisenkin syyn vaikuttama. Jos me syntiset ihmisraukat näkisimme Jumalan, niin me kuolisimme, sillä näin hän itse sanoo: "Ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon" (2 Moos. 33:20), ja sanomaton pelko valtaisi meidät, jos silmin näkisimme sen kirkkauden, jolla hänen kunniansa täyttää taivaat ja sen autuaat asukkaat. Mooseskin vapisi Siinain vuorella, Danielissa "ei ollut voimaa mihinkään" (Dan. 10: 8) hänen nähdessään tuon "suuren näyn", ja Johannes "kaatui kuin kuolleena hänen jalkojensa juureen" (Ilm. 1: 17) kirkastetun Vapahtajan ilmestyessä hänelle Patmos-saarella.

Jumala on pyhä, ja syntisen ihmiskunnan jaloimpain edustajainkin, Herran erityisen armon saaneidenkin, on täytynyt pelätä, kun hänen kunniansa tavallista nähtävämpänä on heitä lähestynyt. Kuinka siis me, jotka olemme niin vieraita henkimaailman salaisuuksille ja niin näkyväisiin vaipuneita, voisimme vapisematta katsella yliluonnollisen maailman ilmiöitä, jos se peite, joka estää meitä niitä näkemästä, hetkeksi poistettaisiin? Ja kuitenkin on tämä henkimaailma ihmeellisine ilmiöineen meitä paljoa lähempänä kuin aavistammekaan. Mikä varoittava kehoitus kaikille pyrkimään vapaiksi maallisen elämän katoavaisista oloista ja pettävistä unelmista! Ei ole meidän koitimme täällä, me olemme matkalla iankaikkisuuteen. Herätkäämme siis vihdoin kiintymästä näihin näkyväisiin oloihin, jotka kaikkialla reunustavat tietämme. Se on tarpeen, jotta emme poikkeaisi tieltä pois, vaan rientäisimme eteenpäin taivasta kohti yhä paremmin tutustuen Jumalan valtakunnan salaisuuksiin, joiden täydelliseen käsitykseen ja nautintoon Herra täällä tahtoo meitä kasvattaa.

"Vaeltakaamme säädyllisesti, niinkuin päivällä, ei mässäyksissä ja juomingeissa, ei haureudessa ja irstaudessa, ei riidassa ja kateudessa" (Room. 13: 13). "Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä" (Joh. 6: 63). Jollemme antaudu Jumalan eläväksi tekevän Hengen johdatettaviksi, ellemme synny ja muutu uusiksi ihmisiksi, niin emme saata milloinkaan periä Jumalan valtakuntaa, sillä "joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää" (Gal. 6:8). Ja vaikka tämä Henki on Jumalan pyhä Henki, jolle kaikki synti on kauhistus, ei meidän tarvitse häntä pelätä, jos olemme alttiit kokonaan luopumaan omasta itsestämme ja ehdottomasti antautumaan hänelle. Kuinka ääretön on Jumalan armo, miten suuri hänen pitkämielisyytensä meitä kohtaan! Joka hetki meidän pitäisi olla valmiita kuulemaan ja näkemään millaisia ihmeitä tahansa, ja kuitenkin hän armahtaa meitä, valmistaa, lohduttaa ja tukee, jotta emme pelosta kuolisi, kun hänen ilmestymisensä aika meille koittaa! "Älä pelkää", kuuluivat enkelin ensimmäiset sanat Sakariaalle, joka vapisevana katseli tuota taivaallista lähettilästä suitsutusalttarin ääressä. Ei Herra ole lähettänyt häntä nuhtelemaan tuon vanhan papin heikkoutta – sen, samoin kuin kaikki tämän uskollisen palvelijan suuret synnit hän kätkee äärettömään armoonsa, – vaan enkeli on tullut ilmoittamaan "suurta iloa ja riemua" Sakariaalle ja "monelle Israelissa". Semmoinen on Jumala kaikille niille, jotka häntä palvelevat ja häneltä apua odottavat. Oi, jos pääsisimme paremmin käsittämään Jumalan meitä köyhiä syntisiä kohtaan osoittamaa kärsivällisyyttä ja armoa, niin yhtyisimme sydämemme pohjasta Daavidin tunnustukseen: "Herra, mikä on ihminen, että hänestä lukua pidät, mikä ihmislapsi, että häntä ajattelet!" (Ps. 144: 3).

Sakarias oli rukoillut Herralta lasta, mutta jo aikoja sitten hän oli herennyt toivomasta, että Herra täyttäisi tämän rukouksen. Nyt taivaallinen lähettiläs ilmoittaa hänelle, että hänen rukouksensa on kuultu ja että Jumala tahtoo antaa hänelle, mitä hän niin kauan oli toivonut, sillä erotuksella vain, että se poika, joka hänelle on syntyvä, on tuottava hänelle aavistamatonta iloa. Tämä poika on oleva "suuri Herran edessä", "hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä kohdusta ja kääntää monta Israelin lapsista Herran, heidän Jumalansa tykö ja käy hänen edellään Eliaan hengessä ja voimassa – – – toimittaaksensa Herralle valmistetun kansan". Suuria lupauksia, ihmeellisiä sanomia tuolle alakuloiselle, kyynelten laaksossa vaeltavalle väsyneelle matkamiehelle!

Jumala kuulee omiensa rukoukset. Hänen tapansa on antaa, mitä he häneltä anovat. Älä lakkaa rukoilemasta, älä näänny epätoivoon, vaikka näyttäisikin siltä kuin Jumala ei olisi rukouksiasi kuullut! Kyllä hän ne kaikki kuulee, jos Jeesuksen nimessä rukoilet. Ja hän antaa sinulle kaiken, vieläpä paljon, paljon enemmän kuin olet voinut toivoakaan, jos kohta hän usein viipyy, sillä hän yksin tietää, milloin ja millä tavoin hän täyttää sinun toiveesi parhaimmin, s.o. sinun tosi hyödyksesi. Iankaikkisuudessa, jollet ennen, olet kiittäen ja riemuiten näkevä, että Jumala Jeesuksen tähden kuulee rukouksemme. Muista, että Herran omien tie on ristin tie, että meidän täällä tulee luopua omasta tahdostamme, tyytyä odottamaan, vaikka Herra näyttääkin viipyvän, ja toivomaan, vaikka perkele, maailma ja oma lihamme kilvan kiusaavat meitä toivottomuuteen ja epäuskoon.

Enkeli oli puhunut. Millä mielellä Sakarias kuunteli niitä ilosanomia, joita tämä Jumalan lähettiläs hänelle julisti? "Kuinka minä tämän käsittäisin", hän kysyi, "sillä minä olen vanha ja minun vaimoni on iälliseksi tullut?" Miten oudolta kuuluukaan tämä vastaus. Ihmisjärjen ahtain mitoin Sakarias arvostelee Kaikkivaltiaan sanoja, hän ei käsitä, kuinka nuo lupaukset voivat toteutua, ne kun eivät ole luonnonlakien mukaisia, hän ei "käsitä" tätä, ennen kuin hänelle annetaan jokin merkki, jonka avulla hän voi enkelin sanoihin luottaa.

Mutta onko meillä syytä kummastella Sakariaan käytöstä tahi halveksien häntä tuomita? Millainen on meidän uskomme? Onko syytä sitä kehua? Millaisina hedelminä se tulee ilmi? Mitä voimallisia tekoja se toimittaa? Kyllä meidän aikoinamme paljon puhutaan tuosta suuresta uskosta, joka muka ei milloinkaan horju, vaan kestää voitollisesti kaiken. Mutta jos tutkimme asiaa lähemmin, on juuri meidän aikamme epäilyksen ja epäuskon aikaa, ja nuo uskostansa kerskaavat ovat ensimmäisiä osoittamaan, ettei heillä uskoa ensinkään olekaan. Epäusko on kyllä vaarallinen synti, se vie perikatoon, ellei Herran voima saa sitä ihmisen sydämestä karkoittaa. Mutta tosi usko tunnetaan hedelmistään, ja näistä hedelmistä on nöyryys ensimmäinen ja viimeinen, eikä sitä tavata niissä, jotka uskostansa ylpeillen paljon puhuvat. Ei kukaan saata "ruveta uskomaan", niinkuin moni väittää, ei kukaan voi uskoa ottaa, ellei Herra hänelle sitä anna. Kaikkien sydämiin Jumala tahtoo vuodattaa uskon öljyä, mutta ennen kuin kukaan voi siitä osalliseksi tulla, täytyy hänen nöyrtyä siihen järjestykseen, jonka mukaan Pyhä Henki herättää, säilyttää ja kartuttaa Herran omien uskoa. Eikä vanha ihminen ole altis taipumaan tähän. Siihen vaaditaan taistelua, jokapäiväistä taistelua omaa itseämme vastaan. Tämä taistelu on kovaa taistelua ja sitä kestää koko elämän ajan.

Useimmat uupuvat jo ensi helteessä ja luopuvat Herrasta joko julkisesti tahi salaa siten, että antautuvat mielikuvituksensa tai luulouskon valtaan. Siinä tilassa he kyllä saanevat kokea sielullisten tunteittensa liikutuksia, mutta eivät suinkaan sitä voimaa ylhäältä, joka on taistelevan, todellisen uskon sisällys ja ydin. Luulousko kerskailee ja puhuu paljon itsestänsä, Pyhän Hengen herättämä usko on nöyrä ja valittaa puuttuvaisuuttansa, mutta kiittää Herraa, joka on murheellisten uskollinen lohduttaja, hengellisesti köyhäin armollinen auttaja. Edellinen kiittää itseänsä täydelliseksi ja valmiiksi. Se tahtoo täällä vain riemuita, mutta joutuu vihdoin sinne, missä on ikuinen itku ja hammasten kiristys. Todellinen usko tuntee olevansa heikko ja voimaton eikä tyydy itseensä, vaan yksin Herraan. Se rukoilee: "Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani" (Mark. 9: 24), se tyytyy vaeltamaan ristin tietä, kilvoittelemaan ja odottamaan, kunnes toteutuu se sana, joka vakuuttaa: "Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat" (Ps. 126: 5). – Anna, Herra, meille oikea usko ja kasvata meitä uskossa, ettemme pettyisi, vaan saapuisimme vihdoin sinun luoksesi taivaaseen, niissä usko muuttuu näkemiseksi, toivo ikuiseksi ja täydelliseksi omistamiseksi!

Sakarias oli yrittänyt väittää Jumalan lähettilään, valkeuden enkelin, sanoja miltei mahdottomiksi. Epäuskonsa pettämänä hän oli tehnyt suuren synnin, josta Jumala, joka häntä rakasti, ei saattanut olla häntä nuhtelematta ja rankaisematta. Hän oli "käsittävä", että tuo ihmeellinen sanansaattaja oli "Gabriel, joka seisoo Jumalan edessä", eikä siis voi valehdella tahi puhua joutavia, mutta vasta kurituksen avulla hän oli sen tajuava. Hänen uskonsa heikkous ei tehnyt Jumalan suurta lupausta tyhjäksi. Se merkkikin, jota hänen epäuskonsa oli vaatinut, annettiin hänelle, mutta rangaistuksena. Sakarias jäi mykäksi siihen asti, kuin enkelin ennustus täyttyi. Uuden liiton suurta armonaikaa vastaanottamaan Herra oli jo kauan Pyhän Hengen koulussa kasvattanut Sakariasta mutta parempaan synnintuntoon, syvempään itsensäkieltämiseen tämä vanhus oli taipuva, ennen kuin vanhan liiton varjot poistuivat hänen sydämestään ja evankeliumin valon säteet pääsivät sitä uudistamaan. Jokainen suu tukitaan ja koko maailma tulee syylliseksi Jumalan edessä (Room. 3: 19), ennen kuin voimme kuulla ja sydämeemme kätkeä evankeliumin sanaa Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa. Lyhytjärkisesti Sakarias oli arvostellut enkelin sanoja ja käyttänyt kieltänsä epäuskon palvelukseen. Hänen täytyy antaa kaikki omansa alttiiksi Herralle ja harjaantua vaikenemaan hänen edessänsä, ennen kuin Jumala saa luoda valoansa hänen sydämeensä, ennen kuin hänen kielensä vaitioloon tuomittuna valmistuu kiittäen ja ylistäen tulkitsemaan Jumalan laupeutta ja armoa. Nöyrtykäämme luopumaan omasta itsestämme, luuloistamme ja mietteistämme, sillä ne pettävät ja vievät harhateille! Oppikaamme vaikenemaan Herran edessä, kuulemaan ja syvästi miettimään, mitä hänen sanansa meille julistaa, jotta mekin voisimme käyttää kieltämme hänen nimensä kunniaksi! Sakariaan esimerkki opettaa meille tässäkin kohden paljon, paljon.

Miettiessämme enkelin sanoja siitä pojasta, joka Sakariaalle luvattiin, emme saata olla kysymättä: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" "Hän on oleva suuri Herran edessä." Erinomaisen tärkeä on hänen tehtävänsä, sillä Eliaan hengellä ja voimalla hän on valmistava tietä maailman Vapahtajalle. Ei kenestäkään ihmisestä ole niin suuria ennustettu, paitsi hänestä, "joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi" (Pii. 2: 6-7). Hänen kengänpaulaansa ei Johannes Kastajakaan ole kelvollinen päästämään, ja tämä meidän tulee aina muistaa, kun ihmettelemme sitä suuruutta, joka säteilee meitä vastaan Sakariaan ja Elisabetin pojan ihmeellisen ylevästä elämäntarinasta. Jumaloikoon maailma suuria henkilöitänsä, pystyttäköön se, unohtaen Herran, muistopatsaita heidän kunniakseen –. Jeesuksen tunnustajat kunnioittavat Jumalan valtakunnan sankareita ylistämällä ainoastaan sitä Herraa, joka heikoissa ihmisissäkin voi olla väkevä. "Suuri Herran edessä" voi olla ainoastaan se, jonka kunniana, voimana ja suuruutena hän itse saa olla, ja jos kellään on Johannes Kastajalla oikeus vaatia, että häntä arvostellaan ja muistetaan tältä kannalta.

Olen tahtonut jo alussa teroittaa sinulle, rakas lukijani, tätä muuttumatonta totuutta, jotta me seuratessamme Johannes Kastajan ihmeellistä vaellusta ristin tiellä aina muistaisimme, kenen kunnia on. Ainoastaan siten pääsemme käsittämään ristin tien suuria salaisuuksia semmoisina, kuin ne raamatussa esiintyvät tämän erinomaisen armon saaneen miehen elämänvaiheissa. Tähän tähtää kaikkialla jo enkelin Sakariaalle julistama ennustus, jonka ihmeellistä toteutumista me Jumalan armosta seuraavissa luvuissa käymme tarkastamaan.

Mitä Sakarias ajatteli tullessaan ulkona odottavan kansan keskuuteen? Pyhä pelko valtasi hänet, ja vaikka hän olisikin voinut käyttää kieltänsä niinkuin ennen, niin mahdotonta hänen olisi ollut saada sanotuksi, mitä hän sydämessään tunsi. Hän vain "viittoi" heille, sillä hän oli mykkä sanan täydellisimmässä merkityksessä. Kummastellen kansa katseli häntä, mutta sen verran se kumminkin ymmärsi, että hän oli "nähnyt näyn temppelissä". Kenties jokin sydän alkoi sykkiä ennen tuntemattomista tunteista, kenties joku näistä Aabrahamin jälkeläisistä heräsi synnin unesta rukoilemaan apua Israelin uskolliselta auttajalta, esi-isien armolliselta Jumalalta. Tästä emme varmasti voi mitään sanoa, mutta sen tiedämme, ettei Herra enää aio heittää kansaansa kuoleman varjoon ja pimeyden valtaan, vaan että hän on rientävä sen avuksi. Yön ja nukkumisen pitkät hetket joutuvat loppuun ja aamu, Herran armopäivän kirkas aamu, on pian koittava. Herätyssaarnaaja on jo määrätty – pian on Israel kuuleva Johannes Kastajan valtavan äänen valmistavan tietä maailman: Vapahtajalle.

Olemmeko me, uuden liiton kansa, valveilla, emmekö me tarvitse herätystä synnin unesta niinkuin Israel muinoin? Kautta vuosisatojen ovat uuden liiton armonlahjat olleet meille tarjona. Lähes kaksituhatta vuotta on Jeesuksen Kristuksen evankeliumia saarnattu kristikunnassa, mutta miten ovat kristityt käyttäneet hyväksensä tätä Jumalan heille suomaa verratonta armoa? Älkäämme valheella yrittäkö totuutta vastustaa: synti on nukuttanut Herran seurakunnan, viimeisten aikojen kauheat merkit alkavat toteutua ja ovat jo osaksi toteutuneet. On varmaa, että Herra tulee, sillä hän vakuuttaa sanassansa: "Minä tulen pian" (Ilm. 22: 20), mutta onko hän sitä ennen herättävä kansansa siitä sikeästä kuoleman unesta, johon miltei kaikki ovat vaipuneet? Jos katselemme ainoastaan Herran seurakunnan tilaa meidän isänmaassamme, missä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten herätyssaarnaajain kehoittava ääni niin raikkaasti kaikui ja kansa niin monin paikoin heräsi synnin unesta parannusta tekemään ja armoa etsimään, – kuinka surkeasti olot ovatkaan muuttuneet! Synti esiintyy mitä törkeimmissä muodoissa, yhä julkisemmin pilkataan Jumalan sanaa, yhä yleisemmäksi käy kirkon jäsenten hengellinen välinpitämättömyys ja tylsyys, yhä useammat luopuvat kirkon yhteydestä. Herätyssaarna sen sijaan on miltei kokonaan vaiennut, se kuuluu siellä täällä vain ikäänkuin kaikuna menneiden päivien Herran todistamisesta.

        "Jokohan joutuu yö –
    Kun synkkä pilvi päivän pimittääpi
    Ja vähän vainen tuolta hämärtääpi
    Rannalta taivaan valon viime vyö –
        Jokohan joutuu yö?

        Jokohan joutuu yö –
    Kun uni kuolon kansaa rasittaapi
    Ja valvoa jos joku vielä saapi
    Niin väsyneesti senkin sydän lyö
        Jokohan joutuu yö?

        Jokohan synkkä yö
    Mun isänmaani sulkee vaippahansa
    Ja pimeyden halla hampaallansa
    Sen vainioilta viljat kaikki syö –
        Jokohan joutuu yö?

        Voi väisty, synkkä yö!
    Oi, Herra, vaarat epäuskon poista
    Ja armollasi uusi päivä loista
    Herätä horroksista hengen työ!
        Niin väistyy synnin yö."

Pitkämielinen Jumala, sinä, joka oman Poikasi verellä ostit seurakuntasi, me tunnustamme syntimme sinulle. Älä vielä meitä hylkää, vaan joudu meitä auttamaan, vaikka me olemme poikenneet sinun tieltäsi, koonneet syntiä synnin lisäksi ja paaduttaneet sydämemme sinun armoltasi! Vuodata Pyhä Henkesi meidän sydämiimme, jotta pääsisimme oikein näkemään syntimme ja vuodattamaan katumuksen kyyneliä Jeesuksen ristin juuressa. Armahda seurakuntaasi, auta meidänkin kaukaisen maamme kirkkoa, herätä ja valaise sen paimenia, kokoa sen eksyneet lampaat, joita sudet raatelevat maailman korvessa! Särje, oi sinä voiman ja ihmeiden Jumala, meidän surkean orjuutemme kahleet. Vapahda meidät ja ohjaa askeleemme rauhan tielle, ettemme korpeen kuolisi, vaan palvellen sinua hengessä ja totuudessa vihdoin saapuisimme siihen oikeaan kotimaahamme, missä pelastettu, voittoisa seurakuntasi sinun armoasi riemuiten ylistää! Kuule meidän huutomme, ole meille armollinen Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme, sinun rakkaan Poikasi tähden! Amen.

II.

JOHANNES KASTAJAN VANHEMMAT.

Ja kun hänen virkatoimensa päivät olivat päättyneet, meni hän kotiinsa.

Ja niiden päiväin perästä Elisabet, hänen vaimonsa, tuli raskaaksi ja pysytteli salassa viisi kuukautta, sanoen:

"Näin on Herra tehnyt minulle niinä päivinä, jolloin hän katsoi minun puoleeni poistaaksensa minusta ihmisten ylenkatseen."

Niinä päivinä Maria nousi ja kulki kiiruusti vuorimaahan, erääseen Juudan kaupunkiin

ja meni Sakariaan kotiin ja tervehti Elisabetia.

Ja kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussansa; ja Elisabet täytettiin Pyhällä Hengellä.

Ja hän puhkesi puhumaan suurella äänellä ja sanoi: "Siunattu sinä vaimojen joukossa, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!

Ja kuinka minulle tapahtuu tämä, että minun Herrani äiti tulee minun tyköni?

Sillä katso, kun sinun tervehdyksesi ääni tuli minun korviini, hypähti lapsi ilosta minun kohdussani.

Ja autuas se, joka uskoi, sillä se sana on täyttyvä, mikä hänelle on tullut Herralta!"

Ja Maria sanoi: "Minun sieluni suuresti ylistää Herraa,

ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani;

sillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen. Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi.

Sillä voimallinen on tehnyt minulle suuria, ja hänen nimensä on pyhä,

ja hänen laupeutensa pysyy polvesta polveen niille, jotka häntä pelkäävät.

Hän on osoittanut voimansa käsivarrellaan; hän on hajottanut ne, joilla oli ylpeät ajatukset sydämessään.

Hän on kukistanut valtiaat valtaistuimilta ja korottanut alhaiset.

Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä, ja rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois.

Hän on ottanut huomaansa palvelijansa Israelin, muistaaksensa laupeuttaan

Aabrahamia ja hänen siementänsä kohtaan iankaikkisesti, niinkuin hän on meidän isillemme puhunut."

Ja Maria oli hänen tykönänsä noin kolme kuukautta ja palasi jälleen kotiinsa.

                                    Luuk. 1: 23-25; 39-56.

Sakariaan kodissa on tapahtunut suuri muutos. Hän itse on mykkä. Hänen kielensä on kahleissa, mutta sitä vapaammaksi hänen sisällinen ihmisensä on tullut, ja hänen silmänsä säteilevät yliluonnollista valoa. Ihmisten kanssa hän ei saata seurustella. Ainoastaan vaimollensa hän joskus viitaten ilmaisee ajatuksensa, mutta sitä ahkerammin hän seurustelee Jumalan kanssa. Hän rukoilee, saa yhä uutta valoa ylhäältä, taistelee syntiä ja perkeleen kiusauksia vastaan, oppii yhä paremmin kuolemaan synnistä ja elämään Jumalalle ja harjaantuu vakavin askelin vaeltamaan ristin tietä. Kuinka paljon onkaan meillä, turhapuheisilla, hajamielisillä uuden liiton ihmisillä, joille Jumala on suonut verrattomasti suurempia etuja, oppimista tältä vanhan liiton mykältä papilta! "Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tehdä tili tuomiopäivänä" (Matt. 12: 36), todistaa Vapahtaja, mutta kuinka paljon turhaa puhetta kuuluu kaikkialla kristikunnassa niidenkin keskuudessa, jotka tahtovat muistaa tilinteon suurta päivää ja karttaa syntiä. "Kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! – – Kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä" (Jaak. 3: 5-6), sanoo apostoli, ja kyllä hänellä on syytä muistuttaa meitä kielen synneistä ja niitä seuraavista onnettomuuksista. Kuinka paljon pahaa välttäisimme, jos oppisimme pitämään kielemme kurissa! Mutta sitä emme omin voimin voi, sillä "kieltä ei kukaan ihminen voi kesyttää; se on levoton ja paha, täynnä kuolettavaa myrkkyä" (Jaak. 3: 8). Sen voi yksin Jumala, joka on meidän syntiämme ja ääretöntä turmelustammekin väkevämpi. Antautukaamme siis hänelle. Rukoilkaamme, että hän opettaisi meitä luopumaan noista turhista, kevytmielisistä ja syntisistä puheista, joiden palveluksessa me joka päivä kieltämme harjoitamme. Anokaamme, että hän pakottaisi meidät vaikenemaan, jotta me hiljaisuudessa seurustelisimme hänen kanssaan ja siten oppisimme käyttämään kieltämme hänen nimensä kunniaksi.

Jos kristityt huolellisemmin karttaisivat turhamaisia, kevytmielisiä seuroja, joissa puhellaan ja jaaritellaan kaikenlaisista maallisista asioista, lasketaan leikkiä ja nauretaan, pilkataan, panetellaan, kiroillaan ja väärinkäytetään Jumalan pyhää nimeä, niin saisi totuuden Henki, joka ei viihdy tämmöisissä seuroissa, opettaa heille, mitä heidän rauhaansa sopii. Useimmat ihmiset eivät ehdi kuullakaan Pyhän Hengen nuhdesaarnaa, vielä vähemmin sitä sydämessään miettiä, sillä he kiiruhtavat huvista huviin, seurasta toiseen. Kuinka valitettavaa, että pappejakin niin usein nähdään tämmöisissä tilaisuuksissa, että niin moni heistä ahkeraan seurustelee ja kernaasti viihtyy tämän maailman lasten kanssa! Tämä on surkea totuus, josta lahkolaiset ja eriseuralaiset saavat aihetta kilvan moittia kirkkoa. Kuka rohkenee väittää tätä syytöstä perättömäksi? Älköön kukaan toivoko voivansa puolustautua noilla tavallisilla tekosyillä: "kohteliaisuus ja seuraelämä vaatii", "mitä ihmiset sanoisivat?" y.m.s. Missä Jeesus ei ole, siellä ei saata hänen tunnustajansakaan olla. Raja Jumalan valtakunnan ja maailman välillä on Herran sanassa niin tarkkaan määrätty, lyhyen armonaikamme hetket ovat niin sanomattoman tärkeät, ettei rangaistuksetta voi jäädä kukaan, joka mukautuu maailman mielen mukaan ja tuhlaa aikansa sen kevytmielisen iloisten lasten parissa. "Joka tahtoo olla maailman ystävä, siitä tulee Jumalan vihollinen", todistaa raamattu (Jaak. 4:4). Ei, meidän täytyy oppia luopumaan kaikesta voidaksemme vastaanottaa ja siunaukseksemme käyttää sitä armoa, joka Jeesuksessa Kristuksessa kaikille ihmisille on tarjona, sillä muuten emme pääse tämän armon osallisuuteen, vaan takerrumme takertumistamme niihin pauloihin, joilla vihollinen on vanginnut tämän maailman lapset. Ellei Herra saa meitä vapauttaa, niin kuolemme orjina ja perimme iankaikkisen kadotuksen.

Samoin kuin miehensä vietti Elisabetkin tähän aikaan hiljaista, Jumalalle pyhitettyä elämää. Hänelle oli tapahtunut suuri armo, josta hän ei kylliksi saattanut kiittää Herraa. Ihmisille hän ei tahtonut iloansa ilmaista, sillä se oli siksi syvästi vaikuttanut häneen – "hän pysytteli salassa viisi kuukautta". Israelissa pidettiin hedelmättömyyttä häpeänä ja Jumalan rangaistuksena, sillä Herran Aabrahamille antamaa lupausta "minä suuresti siunaan sinua ja teen sinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja hiekka, joka on meren rannalla" (1 Moos. 22: 17) ei vielä käsitetty uuden liiton valossa Mitä kauemmin Elisabet oli surrut hedelmättömyyttänsä sitä suurempi hänen ilonsa nyt oli, ja ylistäen hän kiitti Herraa, joka "oli poistanut hänestä ihmisten ylenkatseen".

Ihmeellisiä ja suuria asioita enkeli oli ennustanut Sakariaan pojasta. "Hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä kohdusta", hän muun ohessa oli sanonut. Emme tiedä, missä määrin Elisabet oli saanut tietää ja päässyt käsittämään Jumalan lupauksia siitä lapsesta, jota hän nyt kantoi sydämensä alla, mutta pian saamme nähdä, että hän oli altis vastaanottamaan Pyhän Hengen valoa ja että hän tiesi paljon. Jos hän ahkeraan olisi seurustellut ihmisten kanssa, jos hän olisi ollut rakastunut tämän maailman turhiin menoihin ja sen tavaroihin, niin varmaan ei raamatussa olisi noita ihmeen kauniita sanoja, joilla hän tervehti Vapahtajan äitiä. Ei kukaan opi semmoista puhumaan muutoin kuin seurustelemalla Jumalan kanssa, Pyhän Hengen koulussa. Johannes Kastajan äidiksi ei kelpaa kuka hyvänsä. Herra itse on tämän äidin valinnut lukemattomien joukosta. Johannes on täytettävä Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa, ja Elisabetin täytyy paeta ja karttaa kaikkea, mikä voisi häiriten estää tätä Jumalan ihmettä. Niinkuin jokaisen ihmisen tulee hänenkin oman pelastuksensa tähden pyhittää henkensä, sielunsa ja ruumiinsa Herralle, mutta tämä pyhä velvollisuus on hänelle vielä tärkeämpi, kun hän elää yhteistä elämää sen lapsen kanssa, jonka Herra on valinnut ja pyhittänyt valmistamaan tietä maailman Vapahtajalle. Sakarias ja Elisabet tuntevat Herran voimallisen läsnäolon hiljaisessa, maailman turmelevista ja saastuttavista vaikutuksista eristetyssä kodissaan. Enkelit vartioivat sitä, ja Pyhän Hengen opettamina ja valaisemina he odottavat lapsensa, tuon suuren profeetan Johannes Kastajan, syntymää. Onnellinen koti, siunattu perhe!

Millaisia ovat kristittyjen kodit verrattuina tähän Sakariaan ja Elisabetin Jumalalle pyhitettyyn elämään? Uuden liiton ensimmäisenä helluntaipäivänä toteutui Jumalan Jooel profeetan kautta antama suuri lupaus: "Minä olen vuodattava henkeni kaiken lihan päälle, ja teidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat, nuorukaisemme näkyjä näkevät" (Jooel 2: 28). Jokainen, joka vain tahtoo, saattaa päästä tämän Hengen hallittavaksi. Hän voi jo täällä maan päällä vapautua synnin orjuudesta ja tulla pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valoon, jossa paljastuu tämän maailman ilmiöiden turmelus ja kelvottomuus tyydyttämään ihmishengen tosi tarvetta sekä sammuttamaan sen iankaikkisuuden janoa. Mutta kuinka monessa kodissa meidän aikoinamme kysytään Jumalan Pyhää Henkeä, kuinka moni isä ja äiti rukoilee häntä Herralta itsellensä ja lapsillensa? Oi harvat, ani harvat!

Tämän maailman jumala omistaa kristikunnan useimmat kodit. Niissä vallitsee hänen henkensä, ja tämä henki on valheen ja pimeyden henki. Maallisiin se kiinnittää niiden sydämet, joita se saa hallita. Siten se estää heitä näkemästä ihmiselämän korkeata tarkoitusta ja kohoamasta aistillisuuden ahtaista, synnin turmelemista oloista henkielämän iankaikkisuuteen tähtäävään ja Pyhän Hengen hallitsemaan ja valaisemaan elämään. Tähän vapauteen Jumala on kaikki ihmiset aikonut, mutta synnin vuoksi sitä ei saavuta kukaan ilman kilvoitusta ja kovaa taistelua. Jeesus Kristus tuli maailmaan särkemään orjuutemme siteet, vapahtamaan meitä synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, mutta ihmiset eivät tunne häntä eivätkä voi tulla hänen luoksensa, jos eivät anna Jumalan Pyhän Hengen tätä vaikuttaa. Jeesus itse todistaa: "Ei kukaan voi tulla minun, tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä" (Joh. 6: 44). Mutta tähän "vetämiseen" ihmiset eivät suostu, sillä se koskee kipeästi lihaan ja vereen, meidän vanhaan ihmiseemme, joka ei ole altis luopumaan omasta itsestänsä ja maailman ilosta ja tavaroista, sekä joka päivä kärsimään ja kuolemaan. Ja jos mielimme päästä Jeesuksen pelastustyön hedelmien osallisuuteen, niin muuta tietä ei ole kuin tämä ristin tie.

Meidän ei tarvitse muuta kuin pintapuolisesti silmäillä meidän aikamme kristittyjen perhe-elämää nähdäksemme, ettei se vastaa korkeata tarkoitustaan. Sen näet pitäisi olla sen pyhän henkielämän ilmentäjänä, jota pelastuksen Jumala tahtoo seurakunnassansa vaikuttaa ja vireillä pitää. Niissäkin, jotka tahtovat palvella Herraa ja ikävöivät hänen ikuiseen iloonsa (ja kuinka harvoja niitä on!), vallitsee surkuteltavan suuressa määrässä lihallinen mieli ja tämän maailman ystävyys, puhumattakaan siitä suuresta joukosta, joka kristillisyyden nimen varjossa vaeltaa iankaikkisuutta kohti välittämättä Herrasta ja tuntematta ristin tien suurta salaisuutta. Mistä sinä, perheen isä, pääasiallisesti puhut vaimosi, lastesi ja palkollistesi kanssa? Missä teidän ajatuksenne ovat, missä teidän sydämenne, maailmassako vai ylhäällä taivaassa, minne Jeesus on mennyt valmistamaan teille sijaa Isänsä huoneessa? Muistatteko aamuin, illoin ja päivän kuluessa ensimmäiseksi ja viimeiseksi häntä, joka "on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut" (2 Kor. 5: 15)? Pysyttekö elävinä oksina hänessä, viinipuussa, kantaen yhä runsaampia iankaikkisen elämän hedelmiä? Kuka uskaltaa myöntäen vastata näihin kysymyksiin, kuka rohkenee ruveta tunnustamaan: "Minä olen semmoinen, minun kodissani eletään sillä tavoin"? Ei, parannus, perinpohjainen parannus meidän kaikkien tulee tehdä, jos mielimme päästä vapaiksi noista petollisista unelmista, joilla maailman lapset valheen isän pettäminä itseänsä lohduttavat ja nukuttavat ja joita uskomaan lihamme ja veremme ovat niin alttiit. Jumalan sana todistaa: "Jos vanhurskas vaivoin pelastuu, niin mihinkä joutuukaan jumalaton ja syntinen?" (1 Piet. 4: 18). Kaikkialla se muistuttaa meitä siitä, että "se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät" (Matt. 7: 14). Kunpa Herra saisi avata silmämme, jotta näkisimme, kuinka sanomattoman tärkeitä armonaikamme rientävät hetket ovat, ennen kuin katumuksemme on liian myöhäistä ja onnettomuutemme auttamaton!

Avioliiton suurta hengellistä merkitystä vanhan liiton kansa ei vielä käsittänyt. Selityksen antaa vasta uusi testamentti, jossa muiden todistusten ohessa luemme nämäkin apostoli Paavalin merkilliset sanat: "Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef. 5: 32). Avioliittoa, jonka Jumala jo alussa vahvisti ja pyhitti kaikkien muiden inhimillisten yhdistysten aluksi ja luonnolliseksi perustukseksi, hän tahtoo maailman loppuun asti suojella ja varjella, ja ellei hän saa sitä tehdä, turmeltuvat ennen pitkää kaikki olot, ja yhteiskunta mätänee. Hän itse tahtoo olla kolmantena tässä liitossa ja nostaa jokaisen avioparin silmät taivasta kohti, hänen puoleensa, jolta kaikki tosi onni ja siunaus tulee. Mutta kuinka monella avioparilla on tämä silmämääränä, kuinka moni avioliitto pyrkii ensinkään vastaamaan tätä korkeata tarkoitustansa? Emme puhukaan noista onnettomista perheistä, joissa eripuraisuus, tora ja riita erottaa miehen ja vaimon toisistansa tahi avioliiton pyhyys muulla törkeän jumalattomalla tavalla tallataan jalkoihin. Ns. siveelliset ja onnellisetkin avioliitot ovat suurimmaksi osaksi vieraantuneet Herrasta ja joutuneet vihollisen valtaan, vaikka tämä vihollinen näiden viimemainittujen suhteen huolellisemmin salaa sen, että hänen henkensä niitäkin ohjaa ja niissäkin vallitsee. Kuinka tähtäävätkään useimpain ns. kristillisten perheiden ajatukset, puheet ja pyrinnöt nimenomaan maallisiin, kuinka he miettivätkään aineellista toimeentuloansa, miten työskentelevätkään maallisen etunsa hyväksi! Jumalanpalvelus, sanan viljeleminen ja rukous jäävät miltei kokonaan syrjäseikoiksi, muutamain juhla- ja pyhäpäiväin ikäväksi velvollisuudeksi. Ja tämmöisessä myrkytetyssä ilmassa lapset kasvavat vieraina sille Jeesukselle, joka pyhässä kasteessa "otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä" (Mark. 10: 16). Jos he ruumiillisesti kärsivät, kiiruhtavat vanhemmat heille apua hankkimaan, jos he jotakin maallista tarvitsevat, koetetaan sitä heille heti toimittaa. Heille opetetaan maallisia tietoja, heidän ajallista tulevaisuuttansa ajatellaan, ja heidän edistymisensä tässä suhteessa on heidän vanhempainsa ilo. Sanalla sanoen heitä kasvatetaan tätä, mutta ei tulevaista elämää varten. Iankaikkisuus, taivas, Jeesus unohtuu! Ja tällä tavoin toteutuvat vanhurskaan Jumalan sanat: "Minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas: Jumala, joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niille, jotka minua vihaavat" (2 Moos. 20: 5).

Johannes Kastajan vanhemmat pyhittivät kotinsa Herralle. Tämän maailman syntisistä ja turhista oloista he katsoivat häneen, joka loi meidät omaksi kuvaksensa ja äärettömän armonsa kunniaksi tahtoo tämän kuvansa uudistaa ja korottaa kirkkauteen kaikissa niissä, jotka häntä etsivät. Kuinka onnellista olisi, jos jokainen äiti samalla mielellä kuin Elisabet odottaisi lapsensa syntymistä, jos jokainen samoin kuin hän ylistäen Herran nimeä valvoen ajattelisi äidin pyhää velvollisuutta. Lääketiede antaa äideille tarkkoja määräyksiä, ja etenkin meidän aikamme sivistyneet, ns. säätyhenkilöt, noudattavat usein hyvinkin huolellisesti näitä ohjeita, jotta he itse ja lapsi, jota he odottavat, säilyisivät ruumiillisesti terveinä. Tämä tietysti ei sinänsä ole moitittavaa. Se todistaa päinvastoin, etteivät he ole antautuneet noiden julki jumalattomien vaimojen joukkoon, jotka toivoen esteettömästi aina saavansa ottaa osaa maailman syntiseen iloon hurjan kevytmielisesti ajattelevat äidin pyhää velvollisuutta ja pitävät sitä vitsauksena ja rasittavana onnettomuutena. Mutta jos jätämmekin tarkastelematta tämmöiset julki pakanalliset avioliitot, joita perkele erikoisesti meidän aikoinamme yhä lukuisammin solmii tanssisaleissa musiikin soidessa, huvimatkoilla ym. tämän maailman joutavalla torilla, jotka etsivät ainoan henkisen ravintonsa teattereista, kevytmielisistä seuroista ja epäsiveellisen romaanikirjallisuuden loasta ja jotka yhä selvemmin ennustavat perikatoa valtiolle ja yhteiskunnalle, – jos käännymme näistä onnettomista avioliitoista niihin, joissa vielä noudatetaan ulkonaista siveyttä ja joissa vakaampi henki vallitsee, niin ovatko ne kristillisiä tämän sanan oikeassa merkityksessä, ohjaako niiden vaiheita Jumalan Pyhä Henki? Oi, kuinka harva avioliitto on tässä mielessä solmittu, kuinka harva, ani harva, pyrkii ensinkään tähän suuntaan! Maailma on ns. siveellisetkin avioliitot voittanut, sielunvihollinen on ne valloittanut, ja niissäkin, joissa tahdotaan Herraa palvella ja hänen totuudessaan vaeltaa, on kilvoitus huonoa ja vastarinta syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan heikkoa, vaellus Jeesusta seuraten hidasta, lihaa ja verta säälivää ja köyhää voitoista ja Herran ylistyksestä.

Elisabet pysytteli salassa ihmisiltä, mutta ei Herralta. Maailman meluavat äänet eivät kuuluneet hänen kotiinsa, mutta Jumala kuuli hänen kiitoksensa ja vastasi hänen rukouksiinsa. Ja tässä hiljaisuudessa Pyhä Henki sai luoda valoansa hänen sydämeensä ja salaisella, yliluonnollisella voimallansa täyttää hänen kohtunsa lapsen. Kuka tietää ja on täysin käsittänyt, kuinka likeisessä suhteessa syntymätön lapsi on äitiinsä, kuka on laskenut, missä määrin sen hengellinenkin tulevaisuus riippuu äidin hengellisestä tilasta? Sen tietää yksin hän, jolle Daavid ihmetellen ja ylistäen tunnustaa: "Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. – Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä" (Ps. 139: 13, 15). Mutta varmaa on, että yhteys on hyvin likeinen, että lapsen tulevaisuuden vaiheet paljon suuremmassa määrässä kuin ihmiset kevytmielisyydessään tavallisesti olettavat, riippuvat siitä, minkä suunnan sen salattu hengellinen elämä jo äidin kohdussa saa. "Luopuneita ovat jumalattomat äidin kohdusta asti, eksyneitä valhettelijat hamasta äidin helmasta", todistaa Pyhä Henki Daavidin kautta (Ps. 58: 4). "Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin, ja ennenkuin sinä äidistä synnyit, minä sinut pyhitin", sanoi Jumala Jeremiaalle (Jer. 1: 5), ja Sakariaalle enkeli ennusti, että Johannes Kastaja "oli oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä kohdusta". Nämä, samoin kuin monet muut samankaltaiset raamatunlauseet, viittaavat selvästi siihen, miten tärkeä ihmisen varhaisin kehkeytyminen on, samalla kuin ne huomauttavat meille sitä, että äidin velvollisuus sitäkin lasta kohtaan, jota hän vielä kantaa rintansa alla, on arvaamattoman suuri. Mutta kuinka moni tahtoo pyhittää henkensä, sielunsa ja ruumiinsa Herralle, jotta Jumalan Henki saisi häntä ja hänen lastansa totuudessa johdattaa ja pyhyydessä hallita? Rukoilkoot he Herralta sitä mieltä, jolla Elisabet odotti Johannes Kastajan syntymistä, antautukoot he tämän vanhan liiton vaimon tavoin Pyhän Hengen kouluun, niin armon Jumala on vielä armahtava kirkkoamme ja lähettävä voimallisia saarnaajia herättämään nukkuvaa seurakuntaansa synnin unesta! Ja rukoilkoot kaikki aviomiehet yhtä hartaasti itsensä ja omiensa puolesta, taistelkoot he Herran voimalla syntiä ja omaa itsekkyyttänsä vastaan alistuen ja nöyrtyen Jumalan voimallisen käden ja hänen terveellisen kurituksensa alaisiksi, jotta hän saisi taivuttaa heidän kielensä pyhän nimensä kiitokseksi ja ylistykseksi. Pyhittäköön Herra avioliittomme ja kotimme, sulkekoon hän ovemme synniltä ja avatkoon ne itsellensä, jotta Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelisi meidän sydämemme ja ajatuksemme Kristuksessa Jeesuksessa (Fil. 4: 7).

Mutta tämä ei voi tapahtua, ellemme ole alttiita vetäytymään pois maailmasta ja suruttomain ihmisten parista. Se ei voi toteutua, jos me vaellamme jumalattomain neuvossa, astumme syntisten teitä, istumme, kussa pilkkaajat istuvat (Ps. 1: 1). Ei, meidän täytyy kokonaan luopua kaikista ja kaikesta, mikä tavalla tai toisella suosii vanhaa ihmistämme, jonka kuolemaa Pyhä Henki tarkoittaa. Ainoastaan siinä määrässä kuin tähän suostumme, kuinka kipeästi se sitten meihin koskeekin, pääsemme Pyhän Hengen ja Jumalan armon osallisuuteen. Jeesus ei ole milloinkaan luvannut meille tämän maailman iloa, riemua ja nautintoja. "Maailmassa teillä on ahdistus" (Joh. 16: 33), hän päinvastoin vakuutti opetuslapsillensa. Kärsimyksiä ja ristiä hän heille ennusti. Ristin tietä hän itse vaelsi ja samalle ristin tielle hän vaatii vieläkin jokaista, jolle hän lupaa elämän kruunun.

Kenties sinä, lukijani, olet Jumalan Hengen vaikutuksesta alkanut käsittää tätä totuutta. Kenties sinun omatuntosi todistaa, ettei se kristillisyys, jota meidän aikoinamme niin runsaasti tarjotaan ja joka kuvaa elämän tietä mitä suloisimmaksi matkaksi, kun se myöntää Jeesuksen opetuslapsille vaikka kuinka rajattoman vapauden maailman suhteen ja tarjoaa heille tuhansia tilaisuuksia tyydyttämään lihan vaatimuksia, – ettei tämä kristillisyys olekaan totuuden ja Jumalan sanan imukaista. Mutta kenties sinä vielä epäilet, horjut sinne tänne etkä uskalla todella ruveta ristin Herran seuraajaksi etkä ehdottomasti antautua hänen Henkensä johdatettavaksi. Älä epäile kauemmin, älä pelkää! "Hyvä paimen" kutsuu sinua luoksensa ja tarjoutuu viemään sinut iloiten kotiin. Hän ei ole vielä ketään pettänyt, kenenkään totuutta etsivän ei tarvitse häntä pelätä. Kuule hänen ääntänsä, ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, kun hän sanoo: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani" (Ilm. 3: 20). Omalla verellänsä hän on sinutkin Jumalalle ostanut, sinutkin hän tahtoo omistaa, kokonaan omistaa jo täällä kyynelten pimeässä laaksossa vaeltaessasi ja sitten iankaikkisesti taivaan kirkkaudessa ja ilossa. Luovu siis kaikesta, luovu kokonaan, luovu heti. Jeesus tahtoo koko sydämesi, ja pieninkin viivyttely on arvaamattomaksi vahingoksi pelastuksellesi ja tekee sen mahdottomaksi ennen kuin aavistatkaan. Tee parannus, sillä taivaan valtakunta on sinuakin lähellä, koska Jeesus Kristus, sen kuningas, kolkuttaa sydämesi ovelle. Itke syntejäsi, tunnusta ne hänelle, josta on kirjoitettu: "Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä" (1 Joh. 1:7). Sure sitä, että sydämesi vielä on kiinni maailmassa lukemattomin sitein, mutta valita tätäkin surkeutta samalle Jeesukselle, sillä hän voittaa maailman. Hänen turvissaan, hänen voimallaan sinäkin vihdoin voitat, vaikka taistelu kävisi kuinka vaikeaksi ja voitto näyttäisi usein mahdottomalta. Jos niin teet, niin olet jo täällä toivossa pelastettu, ja jos loppuun asti uskollisesti kilvoittelet, niin saavutat iankaikkisen autuuden.

Mutta ole vakuutettu siitä, että sinun tässä Jeesuksen seuraamisessa täytyy paljon kärsiä, sillä muuttumattoman tosi on Herran sana, ja se todistaa: "Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan" (Ap T. 14: 22). Älköön kukaan kumminkaan tätä pelätkö ja kammoksuko. Omin voimin emme kyllä jaksaisi näitä vaivoja kestää, ei kukaan pääsisi perille. Kaikki nääntyisimme ja kuolisimme toivottomuuden korpeen, jos Herra tätä meiltä vaatisi. Mutta meidän ei tarvitsekaan itse kuormaa kantaa, sillä meillä on Herran sanomattoman lohdullinen lupaus, joka kuuluu näin: "Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen" (1 Piet. 5: 7). Huomaa, ystäväni, tuo sana kaikki. Semmoinen on Jeesuksen ies, ja sen vuoksi hän niin ihmeellisen lempeästi ja lohduttavasti kehoittaakin meitä itseänsä turvallisesti seuraamaan, kun hän sanoo: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä" (Matt. 11: 28-30). Mitä siis epäilet, mitä pelkäät?

On kyllä totta, että ei maailma sinua sitten enää suosi, jos todella rupeat Jeesuksen seuraajaksi. Päinvastoin se pilkkaa ja vihaa sinua sitä enemmän, mitä oikeammin sinä Jumalan armosta todistat sanoin ja töin ristiinnaulitusta Herrastasi. Mutta ethän sinäkään silloin enää saata maailmaa rakastaa etkä sen ystävyyttä kaipaa! Voiko siis sinuun koskea se, mitä tämän maailman lapset sinusta puhuvat ja mitä he sinulle sanovat. Jos sinua sanotaan ahdasmieliseksi, kun et enää ota kannattaaksesi iloisia seuroja, juhlia ym. tämän maailman huveja, joissa sinäkin suruttomassa tilassasi kevytmielisesti tuhlasit kallista armonaikaasi, vaan vetäydyt niistä pois, jos sinua sanotaan epäluotettavaksi ystäväksi tai synkkämieliseksi uneksijaksi, kun et enää viihdy entisten toveriesi parissa, vaan eroat heistä, – voiko tämmöinen puhe, tämmöinen moite saattaa sinua murheelliseksi, sinua, joka olet oppinut Jeesusta tuntemaan ja hänen kanssansa saat seurustella milloin tahansa? Tosiaan: et ole mitään menettänyt, mutta paljon, sanomattoman paljon olet voittanut.

Lukemattomat vaarat uhkaavat sinua kyllä ristin tiellä, mutta ole hyvässä turvassa: Jeesus, jonka hoidettavaksi olet antautunut, pelastaa sinut jokaisesta vaarasta, jos pysyt hänessä. Tuhannella tavalla perkele, maailma ja oma lihasi koettavat sinua pettää ja eksyttää. Sinä olet vihitty taisteluun etkä saa levätä, ennen kuin olet perillä, mutta älä pelkää: Herra itse on taisteleva sinun puolestasi, hänen sanansa on oleva sinun jalkaisi lamppu ja valkeus sinun tielläsi (Ps. 119: 105), ja Pyhä Henki itse opettaa sinua oikein käsittämään tätä sanaa, mitä hartaammin taivaalliselta Isältäsi sitä rukoilet. Jos näin teet, niin et eksy oikealta tieltä. Eksytysten polut ovat lukemattomat. Toinen houkuttelee sinua sinne, toinen tänne, mutta niiden keskellä kulkee sinun tiesi, ristin tie. Katso Herraasi, pysy alituisesti hänessä, niin et totisesti eksy.

Kenties sinulla on muiden ohella ennen ollut semmoinenkin ystävä, josta ajattelit: "Tuo on kristitty. Hän lukee Jumalan sanaa, puhuu minulle usein Herrasta ja harrastaa jumalisuutta, vaikkei hän ole noita alakuloisia, synkkämielisiä kristittyjä, joita ei milloinkaan näy tavallisten ihmisten seurassa ja jotka eivät ota osaa heidän viattomaan iloonsa. Hän noudattaa kohtuutta tässäkin kohden" yms. Sinä kuulit hänen puhuvan lohdullisia sanoja kärsiville ja sairaille, hän sopi hyvin maailman ihmisten, lahkolaisten ja harhaoppisten kanssa, puhuipa kunnioittaen tosi kristityistäkin, ja Jumalan siunaus näytti kaikessa seuraavan häntä. Mutta nyt hän näyttää ihan toiselta. Ei hän juuri selvästi sano: "Sinä olet väärässä." Ei hän sinua suoraan moiti siitä, että olet vetäytynyt pois maailmasta, mutta hän saa silloin tällöin ikäänkuin sivumennen sanotuksi jonkin sanan, joka huomauttaa sinulle siitä, että kenties olet mennyt liiallisuuksiin lähtiessäsi niin ahtaalle tielle.

Ikäviä kokemuksia sinun täytyy saada ennen kuin älyät, että maailma iloineen, ystävineen ja toiveineen muuttuu Jeesuksen seuraajalle yhä kolkommaksi korveksi ja että Herran tosi ystäväin luku – niiden, jotka tahtovat panna kaiken alttiiksi hänen tähtensä, – etenkin meidän aikoinamme supistuu hyvin pieneksi. Kenties sinun täytyy kokea sekin, että oma miehesi, vaimosi, lapsesi tai muut likeisimmät sukulaisesi koettavat saada sinua luopumaan ristin Herran vaatimuksista. Silloin olet koetuksen kuumassa pätsissä, mutta älä siinäkään luovu taistelusta äläkä antaudu epätoivoon. Muista Herran sanat: "Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias" (Matt. 10: 37), mutta muista lohdutukseksesi myös, mitä Paavali lausui Filipin kaupungin vanginvartijalle: "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi" (Ap. T. 16: 31). Rukoile ahkeraan, rukoile alituisesti! Herra on ihmeiden Jumala. Hän voi kuolleetkin herättää. Kenties Jeesus pyyhkii, ennen kuin olet voinut toivoakaan, pois ne kyyneleet, joita nyt vuodatat nähdessäsi jonkun omistasi vaeltavan suruttomana ja Jumalalle vieraana, ja sinä saat sanomattomaksi iloksesi kokea, että tämä tuhlaajapojan mielellä on palannut vieraasta maasta isältä armoa kerjäämään. Oletko silloin turhaan rukoillut ja turhaan taistellut toivottomuuden kiusauksia vastaan? Ja jos näyttäisikin siltä, kuin kaikki sinun rukouksesi olisivat turhia, eivätkä sinun silmäsi näkisikään ollenkaan siunausta siitä siemenestä, jota Herraan turvaten olet kylvänyt eksyneen omaisesi sydämeen, älä sittenkään anna epätoivolle sijaa, vaan jätä kaikki sen Herran haltuun, joka sanoo: "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni" (Jes. 55: 8).

Mutta suopa Herra armossaan omillensa virvoittavia ja iloisiakin hetkiä heidän vaeltaessaan ristin tiellä. Epäilemättä Elisabet oli monesti kaivannut jonkun ihmisen seuraa, jolle hän olisi voinut sydämensä ajatukset ilmaista siihen aikaan, jolloin hän pysytellen salassa ihmisiltä odotti, että Herra täyttäisi lupauksensa. Miehensä kanssa hän ei saattanut ajatuksia vaihtaa niinkuin ennen, sillä tämä oli mykkä, ja varmaan vihollinen koetti tuon tuostakin saada häntä luopumaan siitä Herrasta, jolle hän nyt kokonaan oli päättänyt elämänsä pyhittää. Kenelle hän siis olisi saattanut ilmaista sydämensä tunteita? Herra piti tästäkin huolta. Katso, tuolla lähestyy eräs neitsyt Sakariaan ja Elisabetin kotia – kuka hän on? Korkeasukuinen ja tämän maailman mahtavia hän ei ole, sen tiedämme heti hänen koristelemattomasta, halvasta puvustaan ja aran nöyrästä käytöksestään, mutta hänen silmistään säteilee yliluonnollinen valo. Ja kun hän tervehtii Elisabetia, valtaa sanomaton ilo viimemainitun sydämen, ja salattu voima saa lapsenkin hänen kohdussaan ilosta liikahtamaan. Elisabetin vieras ei ole kukaan muu kuin hän, jolle Herran enkeli on sanonut: "Terve armoitettu! Herra olkoon sinun kanssasi" (Luuk. 1: 28), se nainen, jonka Jumalan erinomainen armo on valinnut maailman Vapahtajan äidiksi. Kuka voi päästä käsittämään sitä syvää salaisuutta, jonka vaikutuksesta Johannes Kastaja jo äitinsä kohdussa "hypähti ilosta" sen vaimon lähestyessä, jossa "Sana tuli lihaksi" (Joh. 1: 14). Tämä on meille liian syvä salaisuus. Sitä miettiessämme emme voi muuta kuin ylistäen kumartaa ihmeiden Jumalaa. – Elisabet täytetään Pyhällä Hengellä, jonka valossa hän tuntee Marian Herran äidiksi ja sanoo häntä "siunatuksi vaimojen joukossa" ja siunaa hänen kohtunsa hedelmää. Ja riemuiten saman Pyhän Hengen valaisemana Maria ylistää Jumalaa, jonka "laupeus pysyy polvesta polveen niille, jotka häntä pelkäävät, ja joka täyttää nälkäiset hyvyyksillä ja lähettää rikkaat tyhjinä pois". Sanomaton on näiden vaimojen ilo, sen vertaista maailma ei milloinkaan ole aavistanutkaan. Harvat Herran omistakaan ovat sitä täällä kyynelten laaksossa niin runsaassa määrässä päässeet kokemaan. Tämä ilo oli likeisesti sukua sille ilolle, jota riemuitseva seurakunta ikuisesti nauttii Karitsan luona taivaassa, vaikka se sittenkään ei ollut muuta kuin tuon täydellisen taivaallisen ilon heikko kaiku vain.

Mitä me puhumme ystäviemme kanssa? Millaista meidän ilomme on? Onnellinen se, jolla on ystäviä, joiden kanssa saa Herran ihmeitä kiittää, hänen laupeudestansa ja armostansa ylistäen puhua! Semmoinen ystävyys on solmittu iankaikkisuutta varten ja se on sen vuoksi sanomattoman kallisarvoista. Siitä meidän on syytä kiittää ja iloita, mutta olkoon ilomme Herrassa, tarkoittakoon se aina hänen kunniaansa! Voi, kuinka puuttuvaista on kristittyjenkin keskinäinen rakkaus, kuinka itsekästä se on! Mutta kiitetty olkoon Herra, joka itse tarjoutuu ystävyytemme siteitä pyhittämään, vahvistamaan ja iankaikkisuutta varten valmistamaan. Kuinka tämä kehoittaakaan meitä perheinemme ja ystävinemme antautumaan hänen hoidettavikseen ja siten kiiruhtamaan eteenpäin ristin tiellä tuota autuaallista kotia kohti, missä täydellisen rakkauden yhdistäminä ikuisesti saamme yhteisesti kiittää ja ylistää häntä, joka meidät pelasti täältä synnin ja kyynelten laaksosta ikuiseen iloonsa.

    "Elämäni loppuun aina
    Asu, Jeesus, minussa,
    Henkes voimaa mulle lainaa
    Että pysyn sinussa,
    Niin mä sulle iäisen
    Lausun, Jeesus, kiitoksen,

    Siellä harpun äänen pitää
    Soiman taivaan salissa,
    Siellä saan mä sua kiittää
    Kaikkein pyhäin parissa,
    Siellä sulle iäisen
    Lausun, Jeesus, kiitoksen."

Herra, sinä, joka "kukistat valtiaat valtaistuimilta ja koroitat alhaiset", nöyryytä meitä tunnustamaan syntimme ja sinulta apua etsimään. Katso, me olemme sangen viheliäisiksi tulleet. Meidän kotimme ovat vieraantuneet sinusta. Kristikuntasi avioliittoja solmii sielunvihollinen, etkä sinä, Herra, joka olet ne säätänyt. Lapsemme eivät kasva kurissa ja Herran pelossa. Rakkautemme lähimmäiseen on sammunut. Se ei enää pala niitäkään kohtaan, jotka sinä vielä tunnet omiksesi. Joudu nopeasti meitä auttamaan. Kukista vihollisen valta meidän keskuudestamme. Pyhitä avioliittomme, siunaa lapsemme, vahvista keskinäinen rakkautemme! Valaise meitä Hengelläsi, että me oppisimme elämään sinulle, oi Jeesus, meidän Herramme ja Vapahtajamme, että oppisimme sinua seuraamaan ristin tiellä, sinun kanssasi kärsimään, taistelemaan ja voittamaan! Kuule meitä, kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen.

III.

SAKARIAAN YLISTYS.

Mutta Elisabetin synnyttämisen aika tuli; ja hän synnytti pojan.

Ja kun hänen naapurinsa ja sukulaisensa kuulivat, että Herra oli tehnyt hänelle suuren laupeuden, iloitsivat he hänen kanssansa.

Ja kahdeksantena päivänä he tulivat ympärileikkaamaan lasta ja tahtoivat antaa hänelle hänen isänsä mukaan nimen Sakarias.

Mutta hänen äitinsä vastasi ja sanoi: "Ei suinkaan, vaan hänen nimensä on oleva Johannes."

Niin he sanoivat hänelle: "Eihän sinun suvussasi ole ketään, jolla on se nimi."

Ja he kysyivät viittomalla lapsen isältä, minkä nimen hän tahtoi hänelle annettavaksi.

Niin hän pyysi taulun ja kirjoitti siihen nämä sanat: "Johannes on hänen nimensä." Ja kaikki ihmettelivät.

Ja kohta hänen suunsa aukeni, ja hänen kielensä vapautui ja hän puhui kiittäen Jumalaa.

Ja tuli pelko kaikille heidän ympärillään asuvaisille, ja koko Juudean vuorimaassa puhuttiin kaikista näistä tapahtumista;

ja kaikki, jotka niistä kuulivat, panivat ne mieleensä ja sanoivat: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" Sillä Herran käsi oli hänen kanssansa.

Ja Sakarias, hänen isänsä, täytettiin Pyhällä Hengellä, ja hän ennusti sanoen:

"Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, sillä hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen

ja kohottanut meille pelastuksen sarven palvelijansa Daavidin huoneesta

– niinkuin hän on puhunut hamasta ikiajoista pyhäin profeettainsa suun kautta –

pelastukseksi vihollisistamme ja kaikkien niiden kädestä, jotka meitä vihaavat,

tehdäkseen laupeuden meidän isillemme ja muistaakseen pyhän liittonsa,

sen valan, jonka hän vannoi Aabrahamille, meidän isällemme;

suodakseen meidän, vapahdettuina vihollistemme kädestä, pelkäämättä palvella häntä

pyhyydessä ja vanhurskaudessa hänen edessään kaikkina elinpäivinämme.

Ja sinä, lapsukainen, olet kutsuttava Korkeimman profeetaksi, sillä sinä olet käyvä Herran edellä valmistaaksesi hänen teitään,

antaaksesi hänen kansalleen pelastuksen tuntemisen heidän syntiensä anteeksisaamisessa,

meidän Jumalamme sydämellisen laupeuden tähden, jonka kautta meidän puoleemme katsoo aamun koitto korkeudesta,

loistaen meille, jotka istuimme pimeydessä ja kuoleman varjossa, ja ohjaten meidän jalkamme rauhan tielle."

                             Luuk. 1: 57-79.

Kolme kuukautta Maria viipyi Elisabetin luona. Mitä nämä ihmeellisesti armoitetut vaimot tänä aikana keskenänsä puhuivat, siitä pyhä historia ei mainitse mitään, mutta kaikesta voimme varmasti päättää, että Pyhä Henki, jolle he olivat sydämensä avanneet, johdatti heidän ajatuksensa miettimään Jumalan valtakunnan salaisuuksia ja taivutti heidän kielensä puhumaan ylistäen hänen ihmeistänsä. Sitten he erosivat taas toisistansa odottaaksensa yksinäisyydessä Herran heille antamain suurten lupausten toteutumista. Ja ne lupaukset täyttyivät, sillä mitä Jumala lupaa, sen hän pitää.

Juudean vuorimaassa tapahtui ihmeellinen tapaus. Sakariaan vaimo, joka kaiken aikansa oli ollut hedelmätön, synnytti vanhoilla päivillään pojan. Kaikki hänen naapurinsa ja sukulaisensa pitivät tätä Jumalan erityisen armon osoituksena ja ottivat sydämestänsä osaa hänen iloonsa. Sakariaan astuessa ulos temppelistä tuona merkillisenä päivänä, jolloin enkeli hänelle ilmestyi, kansa oli ymmärtänyt, että hän oli nähnyt näyn. Ja koko hänen käytöksensä tämän jälkeen, hänen mykkä kielensä, hänen maailmasta erotettu ja Jumalalle pyhitetty elämänsä, tuo hänen vaimollensa tapahtunut suuri ihme – kaikki oli sitä laatua, ettei se voinut olla kevytmielisiinkään vaikuttamatta. Mutta kuinka sanomattoman suuri Herran tälle perheelle osoittama armo oikeastaan oli ja mihin se tähtäsi, siitä ei ihmisillä voinut olla kuin korkeintaan hämäriä aavistuksia. Vasta myöhemmin he pääsivät käsittämään, että armon Jumala tarkoitti tällä ihmeellä Israelin herättämistä synnin unesta, koko Jaakobin huoneen pelastusta.

Jumala on vielä tänä päivänä ihmeiden Jumala. Hän tahtoo vielä nytkin herättää Aadamin langenneet lapset synnin unesta, hän etsii vielä nytkin jokaista ihmissielua. Toisia hän lähestyy erikoisella armolla, kun hän koettaa kovilla rangaistuksilla tai muilla hänestä silminnähtävästi muistuttavilla tapauksilla ohjata heidän elämänsä vaiheet siten, että heidän silmänsä vihdoinkin aukenisivat näkemään, miten hän tahtoo irroittaa ajatuksemme ja mielemme näistä katoavaisista maallisista oloista ja saada sydämemme taivutetuiksi etsimään hänen valtakuntaansa ja omistamaan sen aarteita. Kuinka onnellisia olisimme koetusten synkimpinäkin hetkinä, jolloin ihmiset eivät voi meitä lohduttaa eivätkä maailman lumoavat kangastukset pettää, jos näkisimme, että pelastuksen Jumala juuri silloin meitä etsii, jos hänen ääretön armonsa pääsisi luomaan säteitään kyyneleihimme! Emme silloin surisi, niinkuin ne surevat, joilla ei toivoa olekaan, vaan kiittäisimme Herraa, joka ei vielä ole hylännyt meitä, vaan joka tällä tavoin kutsuu meitä pois synnin tieltä. Jos Pyhä Henki saisi tehdä armotyötänsä meidänkin keskuudessamme, niin silmämme aukenisivat ja me käsittäisimme Jumalan äärettömän rakkauden määräämät viisaat tarkoitukset, Moni vaikenisi silloin Herran edessä, muuttuisi toiseksi, niin että suruttomainkin ihmisten täytyisi sydämessään tunnustaa: "Hän on nähnyt näyn", "Herra on tehnyt suuren laupeuden hänelle." Mutta kuinka harvoin Jumalan Henki nyt enää saa meidän sydämemme kovuuden tähden Herran seurakunnassa tämmöisiä kynttilöitä sytytetyiksi, kuinka vähän herätyksiä nyt tapahtuu, kuinka kauhean sikeää on synnin uni näinä viimeisinä aikoina!

Sakariaan ja Elisabetin kodissa valmistettiin suurta juhlaa. Heidän poikansa, tuo Herran suurten lupausten ihmeellinen lapsi, oli ympärileikkauksen kautta otettava Jumalan kansan yhteyteen. Mutta Sakarias ja Elisabet eivät valmistaneet kotiansa tähän juhlaan sillä tavalla kuin suurin osa meidän aikamme ihmisistä varustautuu vastaanottamaan vieraita pienokaistensa suurena juhlapäivänä. Ja minkä arvoinen oli vanhan liiton ympärileikkaus verrattuna uuden liiton vastaavaan toimitukseen, pyhän kasteen kalliiseen sakramenttiin! Himmeä varjokuva, kuvaava ennustus vain. Miten suuria, sanomattoman kalliita armonlahjoja Jumala onkaan meille, uuden liittonsa kevytmielisille ihmisille suonut, mutta miten olemme nämä lahjat säilyttäneet ja niitä hyväksemme käyttäneet? Miten kristikunta pyhittää esim. kasteen sakramentin? Kuinka vietämme tätä lastemme uudensyntymisen suurta juhlaa? Noudattaaksensa vanhaa kaunista tapaa julki jumalattomatkin tahtovat lapsensa otettaviksi kasteen kautta kristillisen seurakunnan yhteyteen. Sitä ennen samoin kuin sitten jälkeenpäin, he kyllä saattavat kiistellä ja vaikka kuinka pilkallisesti puhua tästä pyhästä toimituksesta, jonka mitättömyyden heidän korkea sivistystasonsa ja selvä järkensä muka jo aikoja sitten on älynnyt. Mutta he aavistavat kuitenkin tuon vanhan kristillisen tavan pyhyyden eivätkä uskalla siitä luopua. Mikä valistunut käsitys, mikä syvä järki, mikä miehekäs rehellisyys! Ja tämmöisten ihmisten vaatimuksiin kirkon täytyisi suostua, tämmöisten vanhempain pyyntöä saada lapsensa kasteen kautta seurakunnan yhteyteen sen opettajain tulisi noudattaa! Ei milloinkaan "Aja pois pilkkaaja, niin poistuu tora ja loppuu riita ja häväistys" (Snl. 22: 10), todistaa pyhä raamattu, ja totisesti, ketä tarkoittavat nämä ym. samankaltaiset raamatunlauseet, elleivät tämmöisiä pilkkaajia, jotka jalkoihinsa tallaavat Herran pyhimmät armonlahjat?

Niin, millä oikeudella te Jumalan sanan ja sakramenttien pilkkaajat vaaditte saada nauttia kirkon, tuon teidän ylenkatsomanne kirkon, etuja, kun julkisesti kieltäydytte taipumasta kristinuskon ensimmäisiin vaatimuksiin? Silläkö perustuksella, että vuosittain maksatte kirkollisveroja, vieläpä usein enemmänkin kuin nuo "synkkämieliset" lähimmäisenne, jotka vielä rakastavat kirkkoa ja rukoilevat sille apua sen perustajalta ja Herralta? Luuletteko Jumalan valtakunnan aarteita rahalla ostettavan ja luuletteko Jeesuksen Kristuksen seurakunnan joutuvan perikadon omaksi, jos te tavaroinenne ja rahoinenne siitä luovutte? Ei Herra ole tehnyt kirkkonsa tulevaisuutta riippuvaiseksi maallisista eduista eikä tämän maailman mahtavain suosiosta ja kannatuksesta. Hän itse on luvannut sitä suojella, hän itse on sitä voimallansa tukeva joka päivä maailman loppuun asti. Millä oikeudella te siis vaaditte kirkkoa siunaamaan hautaan kuolleittenne ruumiit, kun nämä teidän omaisenne eivät eläessään ensinkään huolineet Herrasta? Ja heidän haudoillaan te seisotte yhtä jumalattomina, yhtä törkeinä Jumalan sanan pilkkaajina kuin he olivat, jos kohta suru ja kaipuu saattaa teidät alakuloisiksi. Millä oikeudella vaaditte kirkkoa valmistamaan teidän lapsianne Herran ehtoolliselle, kun nämä eivät ensinkään aiokaan tästä lähin antautua Herralle, joka asetti tämän pyhän aterian ainoastaan opetuslapsillensa, ja niiksi te ette suinkaan lapsianne tahtoisi? Ja – palataksemme ensimmäiseen kysymykseemme – millä oikeudella vaaditte seurakunnan opettajia teidän lapsianne kastamaan sekä kirkkoa vastaanottamaan heidät, kun te ette ensinkään aio pitää huolta lastenne kristillisestä kasvatuksesta, vaan päinvastoin yhä edelleen tahdotte järjestää kotielämänne samojen pakanallisten periaatteiden mukaan kuin ennenkin? Millä oikeudella vaaditte kirkolta tätä kaikkea ynnä paljon muuta? Me kysymme: millä?

Mutta te ette aavistakaan, kuinka ääretön Herran armo on. Te ette tiedä, että vaikka kirkolla olisikin oikeus sulkea teidät yhteydestänsä, kunnes teissä mielenmuutos tapahtuisi, niinkuin se parempina päivinänsä kohteli kaikkia niitä, jotka eivät sanoilla ja töillä todistaneet ristiinnaulitusta Herrastamme, niin se on kuitenkin velvollinen vastaanottamaan pienokaisenne, sillä Herran käsky on muuttumattoman selvä: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta" (Mark. 10: 14). Sen tähden, mutta ei suinkaan teidän pyyntönne vuoksi, seurakunnan opettaja on velvollinen saapumaan luoksenne lapsianne kastamaan, vaikka hän tietääkin, että te itse vaellatte kadotuksen tietä. – Oi, jos näkisimme, miten taivaan enkelitkin tämmöisissä tilaisuuksissa lähestyvät jumalattomintakin kotia, miten Herra itse ottaa syliinsä tuon pienen lapsen, jonka hän omalla verellänsä osti Jumalalle, ja siunaten laskee kirkastetut kätensä sen päälle, niin emme tosiaan saapuisi ristiäisiin niin turhamielisinä ja välinpitämättöminä, niin tämän maailman käsitystavan mukaisina kuin tavallisesti niihin tulemme. Ja kyllä näkisimme tämän uskon silmällä, jollei maailma pääsisi sitä himmentämään, jos hartaammin rukoilisimme, uskollisemmin kilvoittelisimme, jos paremmin muistaisimme omaa kasteenliittoamme ja jos itse pysyisimme Jeesuksessa.

Mutta kuinka Jumalan Henki saattaa Herran omia opetuslapsiakaan enää säilyttää uskossa, kun he ovat niin alttiit mukautumaan maailman tapoihin, etteivät hekään aina edes lastensa ristiäisissä viljele Jumalan sanaa? Usein he kutsuvat luoksensa tämmöisiinkin tilaisuuksiin maailman suruttomia ihmisiä, jotka joutavilla puheillaan pakottavat tuon pyhän toimituksen kokonaan syrjäseikaksi. Ihmispelko, maallinen sukulaisuus, kohteliaisuus ja turhamaisuus saa määrätä vieraat, määrätä tavat, puheet ja vaatteet, mutta ei Herra, joka Hengellänsä tahtoisi pyhittää tämmöisen hetken jos minkään. Ja missä on semmoisia seurakunnan opettajia, jotka vakaasti nuhtelevat kuollutta kristikuntaa tämmöisestä kevytmielisyydestä? Mistä kasteen asettaja ja Herra löytää näinä hengellisen velttouden ja suruttomuuden aikoina paimenia, jotka ihmisiä pelkäämättä ja omaa etuansa katsomatta uskaltavat yksityistenkin kodeissa eivätkä ainoastaan yleisin viittauksin kirkossa repiä rikki tuota nimikristillisyyden verhoa, jolla vihollinen salaa, miten hän lastemme ristiäisissäkin estää meitä Herraa palvelemasta ja hänen ihmeitänsä kiittäen ylistämästä? Oi, harvasta seurakunnasta hän löytää tämmöisiä pyhän kasteen toimittajia, paimenia, jotka muistavat hänen varoittavat sanansa: "Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa" (Matt. 10: 32-33). Tyytyen siihen, että ihmiset antavat kastaa lapsen, useimmat papit mukautuvat maailman mielen mukaan ja ottavat kasteen toimitettuansa iloisina osaa vieraiden joutavaan pakinaan, kun tämä vain ei ole törkeästi epäkristillistä. Tällä tavoin kristittyjen ristiäiset ovat muuttuneet kevytmielisiksi seuroiksi, joissa palvellaan tämän maailman jumalaa, mutta ei Herraa. Kummastelisimmeko sitä, että lasten Ystävä usein niin varhain ottaa pienokaisemme meiltä pois, kun se tilaisuuskin, jolloin nämä kasteen kautta pääsevät hänen liittoonsa, näin kauhean selvästi osoittaa, mitä ilmaa he kodeissansa saisivat hengittää, jos jäisivät tänne syntiseen maailmaan elämään?

En ole saattanut olla tästä huomauttamatta, vaikka kyllä tiedän monen siitä loukkaantuvan. Älköön kukaan kuitenkaan pitäkö sanojani nimenomaan papeistamme moitteena, sillä sitä ne eivät tarkoita. Hyvin tiedän kirkollamme vieläkin olevan uskollisiakin paimenia, jos kohta näiden luku on supistunut pieneksi, mutta olen tahtonut huomauttaa siitä, miten yleinen meidän aikamme hengellinen välinpitämättömyys ja velttous on, miten se on tarttunut kirkon opettajiinkin ja nukuttanut useimmat heistäkin. Valheen ruhtinas voittaa yhä suurempaa alaa seurakunnassa, taivuttaa yhä lukuisampia kristittyjä mukautumaan tämän maailman mieleisiksi ja peittää pimeyteensä ihmissuvun, niin ettemme enää erota rajaa sen ja Jumalan valtakunnan välillä. Lohduttavaa saarnaa ja suloista puhetta kuulee yllinkyllin kirkoissamme samoinkuin muissa sananharjoitukselle pyhitetyissä paikoissa, mutta suolaa on kovin vähän. Yhä laimeammaksi käy nuhdesaarna, yhä heikompana kuuluu herätyshuuto Siionin muureilta. Ruostunut on hengen miekka useimpain vartijain kädessä. Se ei enää pysty iskemään seurakuntalaisten sydämiin. Kenen on syy? Yksin papistonko? Ei suinkaan. Me olemme kaikki syntiä tehneet, emme ole valvoneet, emme rukoilleet kirkon ja sen paimenten puolesta, vaan olemme uupuneet suruttomuuteen. Sen tähden Jumala on meitä rangaissut. Hänen Henkensä on luopunut monesta seurakunnan opettajastakin. Herätkäämme siis synnin unesta, tehkäämme parannus, perinpohjainen parannus. Huutakaamme turmeluksemme syvyydestä Herran puoleen, niin hän on vieläkin auttava kirkkoamme, sillä "laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan" (Ps. 103: 8-10).

Sanokoot baptistit ja muut heidän hengenheimolaisensa mitä tahansa lapsenkasteen luonnottomuudesta ja väittäkööt he sitä vaikka kuinka vääräksi, kirkko ei ole luopuva tästä kalliista oikeudestaan. Se antaa pienet lapset Jeesukselle, jotta hän kasteen kautta ottaisi heidät armonsa liittoon. He ovat synnissä siinneet ja syntyneet ja tarvitsevat siis uudensyntymisen pesoa. Ei kukaan ihminen voi ottaa pois heidän syntinsä kirousta eikä istuttaa heihin uuden elämän siementä. Sen voi Jeesus yksin. Miksi siis epäilisimme kastaa lapsiamme? Onhan Jeesus itse sanonut: "Senkaltaisten on Jumalan valtakunta." Miksi siis estäisimme lapsia kuulumasta tähän valtakuntaan ja nauttimasta sen aarteita? "Mutta" – niin baptistit väittävät – "Herra on itse sanonut: 'Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen'. Eikähän pieni lapsi saata uskoa. Millä oikeudella siis kastatte lapsia, koska sitä paitsi emme voi raamatusta todeksi näyttää, että apostolien aikoina lapsiakin olisi kasteen kautta otettu kristillisen seurakunnan yhteyteen?" Ja samaan suuntaan suruttomimmat maailman lapset puhuvat: "Eihän pieni lapsi voi mitään ymmärtää, eihän se voi uskoa, eikä siis kaste voi sitä ensinkään hyödyttää." Me vastaamme: Mistä tiedätte, ettei pieni lapsi voi uskoa eikä siunaukseksensa vastaanottaa Jumalan kasteessa meille ihmisille tarjoamia armonlahjoja? Tietysti sen usko ei ole samanlaista kuin aikaihmisen, mutta estääkö tämä ihmeiden Jumalaa vaikuttamasta lapsessa, sitooko se hänen kätensä, "joka tekee suuria, tutkimattomia tekoja, ihmeitä ilman määrää" (Job. 5: 9)? Johannes Kastaja täytettiin jo äitinsä kohdussa Pyhällä Hengellä, ja yksin tämä raamatun todistama ihme osoittaa vastustamattoman selvästi, että Jumala voi ihmisissä vaikuttaa ja antaa heille vaikka kuinka kalliita lahjoja jo ennen, kuin he ovat kehittyneet itsetajuntaan.

Ainoastaan synti estää pelastuksen Jumalan työtä ja hänen Henkeänsä meissä asumasta. Mutta juuri sen tähden, ettei pieni lapsi vapaaehtoisilla synneillä ole paaduttanut sydäntänsä Herralta, vaikka se on synnissä siinnyt ja syntynyt ja siis perinpohjin turmeltunut ja ilman Jumalan armoa iankaikkisen kadotuksen oma, tämmöinen lapsi voi myöskin itsellensä omistaa sen Jumalan armon, joka tahtoo meitä pelastaa synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Vaeltaessaan täällä maan päällä Jeesus otti lapset syliinsä ja siunasi heitä. Olisiko hän antanut heille siunaustansa, jos se ei heitä ensinkään olisi voinut hyödyttää, jos nämä pienet lapset, joiden tulemista Jeesuksen luo hänen opetuslapsensa maallisen katsantotavan pimittäminä koettivat estää, eivät olisi saattaneet omistaa itsellensä tätä kallista lahjaa? Ja tämä Jeesus on sama "eilen ja tänään ja iankaikkisesti" (Hebr. 13:8). Hän ei tahdo estää ketään pääsemästä taivaan valtakunnan alamaiseksi, ja sen vuoksi hän antoi opetuslapsillensa tämän käskyn: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää" (Matt. 28: 19-20). Hän ei sulkenut ketään täten tarjoamansa armon osallisuudesta. Aivan väärin ja mielivaltaista on siis olettaa, että pienet lapset, joille ei vielä voi mitään opettaa, ovat suljetut pois siitä armosta, jota Herra kasteessaan meille tarjoaa. Tosin raamattu ei suoraan väitä apostolien kastaneen lapsia, mutta se ei suinkaan sitä kielläkään. Siinä näet kerrotaan heidän kastaneen koko huonekuntia, mutta missään ei viitata siihen, ettei näiden huonekuntain lapsia – ja mikä estää meitä olettamasta niissä olleen lapsia? – olisi otettu kasteen liittoon.

Olen tahtonut ohimennen huomauttaa muutamista tätä tärkeätä kysymystä koskevista kohdista, koska lapsenkasteen vastustajia meidänkin maassamme on niin lukuisasti. Silminnähtävästi kirkon kuolleet jäsenet ovat suureksi osaksi antaneet aihetta lahkolaisten väitteisiin, että lapsenkaste muka ei ole raamatun mukainen. Tätä ei kyllä tavallisesti ensinkään oteta huomioon, kun lahkolaisten erehdyksistä tuomiten puhutaan. Suruton maailma ei milloinkaan ole välittänyt siitä, ettei kristikunta pidä kasteen sakramenttia pyhänä. Se on päinvastoin mieltynyt juuri sellaiseen kristinuskoon, joka vapauttaa ihmisen miltei kaikista velvollisuuksista ja alusta alkaen tekee hänet vieraaksi ristin Herran vaatimuksille. Mutta se, joka Jumalan sanan valossa etsii selitystä kasteen tärkeään kysymykseen, näkee pian kauhistukseksensa, miten kauas kristikunta opissa ja elämässä on eksynyt oikeasta käsityksestä.

Apostoli lausuu: "Ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä hänen, kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman" (Room. 6: 3-4). Hän todistaa siten, että kasteen liitto velvoittaa meitä vaeltamaan ristin tietä, kuolemaan, synnistä ja elämään Jumalalle. Mutta kuinka meidän aikamme kristityt muistavat tätä, miten heille teroitetaan tätä oppia, miten lapsia opetetaan pitämään kaikki mitä Jeesus on käskenyt? Oikeuksistaan nimikristityt kyllä puhuvat nimittäen itseänsä kerskaten "Jumalan lapsiksi" ja puhuen paljon uskostansa. Mutta mihin kaste velvoittaa, mitä kasteen liitto oikeastaan merkitsee, sitä ei tahdota ajatella. Se jää useimmilta kokonaan unohduksiin. Ja kuitenkin on oppi-isämme Luther, jonka sanoihin nuo puhdasoppisuuden elävältä kuolleet edustajat ovat valmiit luottamaan silloinkin, kun hän joskus erehtyy, jo vähässä katekismuksessaan selittänyt kasteen merkityksen niin ihmeen syvästi ja selvästi, että on vaikea käsittää, miten tämä tunnustuksemme tärkeä kohta opissa ja elämässä on joutunut miltei kokonaan syrjäseikaksi. Hän näet vastaa esittämäänsä kysymykseen: "Mitä kaste merkitsee?" seuraavin sanoin: "Se merkitsee, että vanha ihminen meissä on jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta upotettava ja kaikkien syntien ja pahojen himojen kanssa kuoletettava, ja että sen sijaan tulee joka päivä nousta uusi ihminen, joka elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä." Jos kirkkomme olisi paremmin muistanut tätä kallista opetusta, jos kristityt olisivat opillaan ja elämällään sen mukaan teroittaneet lapsillensa kasteen liiton oikeata merkitystä ja siten ohjanneet näitä kuolemaan synnistä ja elämään Jumalalle, niin olisi kirkkomme kasteenopin puolustukseksi rakennettu horjumaton suojamuuri, jota vastaan erimielisten hyökkäykset olisivat olleet mitättömän voimattomia.

Mutta palatkaamme Sakariaan kotiin oppiaksemme tältä, Pyhän Hengen ohjaamalta vanhukselta, miten ihminen valmistuu todistamaan Herrasta niin voimallisesti, että "pelko tulee muillekin". Hänen luoksensa on kokoontunut paljon vieraita. Tuo ihmeellinen lapsi, joka ympärileikkauksen kautta otetaan Jumalan valitun kansan liittoon, on tavallisuuden mukaan samassa tilaisuudessa saava nimensä. Kaikki tahtovat sille isän nimeä, ja kun Elisabet enkelin ennustusta ajatellen lausuu: "Hänen nimensä on oleva Johannes", niin he arvelevat epäillen: "Eihän sinun suvussasi ole ketään, jolla on se nimi." He viittaavat mykälle Sakariaalle, jota he monesta syystä tahtovat kunnioittaen muistaa, ja kysyvät, minkä nimen hän tahtoisi lapselle annettavaksi.

Jumala on jo täyttänyt Sakariaalle tuon ihmeellisen, Gabrielin ennustaman lupauksen. Hänellä ei enää ole syytä epäillen kysyä: "Kuinka minä tämän käsittäisin?" Mutta enkeli, jonka rankaisevat sanat olivat sitoneet kahleisiin hänen kielensä, oli myöskin sanonut: "Siihen päivään saakka, jona tämä tapahtuu", ja yhä vieläkin hän oli mykkänä, vaikka jo kahdeksan päivää oli kulunut. Eikö Sakarias tuon pitkän kärsimyksen ajan kuluessa monesti ollut käynyt maltittomaksi? Eikö hänellä nyt ollut syytä kokonaan epäillä, ottaisiko Jumala milloinkaan pois rangaistustansa, saisiko hän milloinkaan enää käyttää kieltänsä? Epäilemättä vihollinen oli monta kertaa koettanut vietellä vanhusta kärsimättömyyteen ja tyytymättömyyteen. Varmaan se koetti etenkin noina kahdeksana päivänä lapsen syntymisen jälkeen, joiden kuluessa Sakarias, kuten näytti, vasten enkelin selvää ennustusta yhä vain oli mykkänä, vietellä häntä epäuskon syntiin, mutta se ei saavuttanut tarkoitustansa. Sakarias oli harjaantunut oppilas Pyhän Hengen koulussa eikä erehtynyt mittaamaan aikaa ihmislaskun pettävien ohjeiden mukaan. Hän on tutustunut Jumalan laskutapaan, päässyt kohoamaan, sille kannalle, jolla ei silmä iankaikkisuuden valolta enää erota päivien, kuukausien ja vuosien ahtaita rajoja ja jolta kannalta kärsimysten hetketkään eivät tunnu pitkiltä. Jumala on valinnut hänet Johannes Kastajan isäksi. Hän ei saa kuunnella vihollisen pettävää ääntä. Pyhän Hengen valaisemana hän on lapsensa ensimmäisenä juhlapäivänä, kun Herran määräämä hetki saapuu, todistava Jumalan armosta ja ylistävä hänen pyhää nimeänsä. Eikä hänen tarvitse enää odottaa. Kirjoitettuansa taululle: "Johannes on hänen nimensä", hän pääsee vapaaksi kielensä kahleista ja "puhuu kiittäen Jumalaa".

Kuuliaisena Herralle Sakarias muisti, mikä nimi lapselle oli annettava, eikä eksynyt noudattamaan ystäväinsä neuvoa eikä vanhaa tapaa. "Johannes" merkitsee "Jumala on armollinen", ja tästä Jumalan armosta, jonka säteet jo alkavat poistaa yön varjoja, Sakarias tahtoo ylistäen todistaa. Ja valtava on tämä hänen todistuksensa, ylevä hänen ylistyksensä. Mutta hän ei ilmaisekaan omia ajatuksiansa eikä omaa käsitystänsä tämän merkillisen ajan vaiheista. "Hän täytetään Pyhällä Hengellä", joka avaa sanomattoman kauniin näköalan vanhuksen kirkastetun hengellisen silmän eteen ja taivuttaa hänen kielensä ylistäen kertomaan sen ihmeistä. Hän näkee täytetyksi tuon Herran suuren jo Aabrahamille antaman lupauksen: "Israelin Jumala on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen, aamun koitto korkeudesta loistaa niille, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa." Vanhan liiton aika on mennyt, odotuksen pitkät, varjojen pimittämät vuodet ovat kuluneet umpeen, uuden liiton autuaallinen päivä koittaa, ennustukset täytetään!

Oliko Sakarias turhaan antautunut Pyhän Hengen kouluun, oliko hän suotta nöyrtynyt hänen nuhteittensa ja kurituksensa alaiseksi, oliko hän mielikuvituksensa pettämänä eksynyt odottaessaan Herran lupausten toteutumista? Tämän maailman lapset eivät aavistakaan, millainen sen ilo on, joka antautuen Pyhän Hengen johdatettavaksi Herran avulla kestää koetusten helteessä ja luottaen häneen, tyytyen hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, pääsee kokemaan ja kirkastetuin silmin näkemään, miten hänen armonsa aamunkoitto meille ylhäältä loistaa. Kaikille ihmisille Jumala on tämän armon valmistanut, kaikkia hänen rakkautensa kutsuu sitä omistamaan, vaikka sen nauttimisen riemu täällä maan päällä vielä on kyynelten ikävään ja synnillisyyden sumuihin kätkettynä. Joskus se kuitenkin jo täälläkin surun laaksossa vaeltaessamme pääsee niin valtavaksi, että tämän ajan vaivat, kärsimykset ja vaarat hetkeksi kokonaan unohtuvat. Tämä tapahtuu kumminkin harvoin, ani harvoin. Emme eksymättä kestäisi tämmöistä Herran tuntuvan armon alituista nauttimista, ja sen vuoksi hän salaa meiltä kasvonsa, kunnes hänen ääretön rakkautensa ja viisas kuljetuksensa jälleen antavat meidän kokea taivaallisen ilon ja riemun esimakua. Mutta tämän Jumalan armon ehtona, sen muuttumattomana ehtona on, että me tahdomme luopua kaikesta ja seuraten Herraamme vaeltaa ristin tietä. Kääntymätön ihminen ei koskaan voi käsittää, vielä vähemmin kokea tätä iloa Herrassa, niin kauan kuin hän karttaa ja pakenee totuuden Henkeä, joka nuhtelee synnistä ja tuomitsee vanhan ihmisemme kuolemaan.

Sakarias oli antautunut tämän Hengen opetettavaksi ja kuljetettavaksi. Hän oli suostunut vaeltamaan ristin tietä. Sen vuoksi hänelle kirkastuivat Jumalan valtakunnan salaisuudet, sen vuoksi hän sai maistaa, miten suloinen Herra on. Sanomaton ilo valtasi hänen sydämensä, mutta se oli iloa Herrassa. Tämän maailman eksyttävät lupaukset ja lumoavat ilmiöt, joihin hän ei ennenkään ollut tyytyen mieltynyt, paljastavat hänelle nyt kaiken kykenemättömyytensä tyydyttämään ihmishengen todellista tarvetta. Hän on Pyhän Hengen koulussa oppinut pitämään tätä kaikkea kurjuutena ja onnettomuutena, hän haluaa vapautua tämän vaarallisen vihollisen vallasta ja riemuitsee siitä, että Herra on särkevä hänen ja koko kansan orjuuden siteet, jotta jokainen, joka vain tahtoo, pääsee vapaaksi. Oman turmeluksensa hän tietää. Se on kauan, kauan painanut häntä ja täyttänyt hänen sydämensä pelolla ja tuskalla, mutta Vapahtaja tulee häntä pelastamaan. Hänen ei enää tarvitse pelätä Jumalaa, vaan hän saa tästä lähtien häntä "pelkäämättä palvella".

Sielunvihollinen väijyy Herran omia heidän vaeltaessaan täällä maailman korvessa. Se "käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä" (1 Piet. 5:8), mutta Sakarias näkee uskossa väkevämmän tulleen, ja tietää hänen voittavan tämänkin vihollisen. Hän on yksi noita armoitettuja, jotka vakaasti luottaen voivat toivossa lausua: "Rauhan Jumala on pian musertava saatanan meidän jalkojemme alle" (Room. 16:20). Tästä kiittäen ja riemuiten Sakarias luo silmänsä tuohon Herran suurten lupausten ihmeelliseen lapseen. Kuinka hän oli ennen muinoin rukoillut lasta Herralta, miten hän oli toivossa silloin tuntenut onnellisen isän iloa, vaikka hänen toivonsa sitten peittyi epäuskon pimeään! Mutta nyt, kuinka ihmeellisesti armon Jumala oli kuullutkin hänen rukouksensa, kuinka paljon, paljon enemmän hän oli hänelle antanut! Pyhän Hengen valaisemana Sakarias näkee tuon poikasensa "käyvän Herran edellä, valmistaen hänen tietään". Ei kenelläkään isällä vielä ole ollut semmoista poikaa, ei vielä kukaan saarnaaja ole niin syvään iskenyt israelilaisten sydämiin kuin tämä lapsi kerran on iskevä. Hänen kädessään hengen miekka ennen pitkää välkkyy arvaamattoman kirkkaana uuden liiton nousevan, armoa säteilevän auringon valossa.

Tämmöistä on Sakariaan ilo. Sanat eivät riitä sitä kuvaamaan, ja harvat pääsevät aavistamaankaan, mitä tämä vanhus tunsi, kun hänen kielensä päästyään vapaiksi kahleistansa kiittäen ylisti Herraa. Älköön kukaan sanoko: "Ei Herra ole minulle niin paljoa antanut, ei hänen armonsa minua kohtaan ole ollut semmoinen, minulla ole syytä häntä liioin kiittää." Meille Jumala on suonut vielä suurempia lahjoja. Juuri meillä olisi paremmin syytä toin tuolla vanhan liiton papilla kiittää ja ylistää Herraa. Sakarias näki toivossa, mitä meille jo on tapahtunut. Meille loistaa paljoa kirkkaampi koitto ylhäältä kuin hänelle. Meidän ilomme voisi olla paljon valtavampi, kuin hänen ilonsa oli, jos me vain tahtoisimme iloita yksin Herrassa ja Herrasta. Mutta kuinka meidän täytyykään surra viheliäisyyttämme ja kurjuuttamme, kuinka kaukana olemmekaan Herran ilosta! Kiittäkäämme ja ylistäkäämme armon Jumalaa, joka vieläkin tahtoo sitä meille antaa! Mutta muistakaamme aina, mitä tietä Sakarias pääsi tätä iloa nauttimaan, sillä ei ole ainoatakaan muuta tietä kenellekään tarjona. Avatkaamme sydämemme ja kotimme ovi Herralle ja poistakaamme niistä kaikki, mikä estää meitä iloitsemasta hänessä ja kiittäen ylistämästä hänen ääretöntä armoansa. Ei kenenkään ole vielä milloinkaan tarvinnut katua, että hän niin teki, mutta lukemattomat, jotka ovat maailman iloa etsineet, kerjäävät nyt iankaikkisuudessa rikkaan miehen kanssa turhaan vesipisaraa lievittääksensä sanomatonta tuskaansa. Näin tämän maailman jumala palkitsee niitä, jotka häntä palvelevat. "En minä anna teille, niinkuin maailma antaa" (Joh. 14:27). "Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niinkuin minäkin olen voittanut ja istunut Isäni kanssa hänen valtaistuimellensa", todistaa Jeesus (Ilm. 3:21). Oi, miksi ihmiset eivät herää synnin unesta, miksi he eivät hylkää kaikkea seurataksensa häntä?

    "Mua korjaa, Vapahtaja,
    Ja vedä puoleesi,
    Kun olet armahtaja
    Ja tunnet huoleni!
    Ilokses sanot sinä,
    Jos sulta armoa
    Täss' köyhyydessä minä
    Uskallan anoa.

    Mun henken' ikävällä
    Sun puolees tarkoittaa,
    Kun liha ynseällä
    Mielellään kauhistaa.
    Siis sotimahan auta
    Ja anna uskoa,
    Niin että apus kautta
    Löytäisin lepoa!

    Suo pääsy kiusatulle
    Sun kirkkautehes,
    Suo siellä ilo mulle
    Edessä istuimes,
    Sulasta armostasi
    Pueta minutkin
    Vanhurskaudellasi
    Ja nouda kotihin!"

Herra me olemme mahdottomat sinua kiittämään. Kielemme ovat kelvottomat sinun pyhää nimeäsi ylistämään. Sinun kunniaasi ei voi tarpeeksi ylistää voittoisan seurakuntasi kiitosvirsikään, joka pyhänä kaikuu ylhäällä taivaissa. Kuinka siis me väsyneet, turmeltuneet vaeltajat täällä maailman korvessa, jotka olemme niin kauan harjoittaneet kieltämme synnin palveluksessa, voisimme saada köyhän ylistyksemme sekaiset säveleet sopusointuun sen kiitoksen kanssa, joka sinulle kelpaa? Mutta sinä et kuitenkaan tahdo meidänkään kiitostamme hylätä, sillä sinä olet kärsivällinen ja laupias ja tahdot meitäkin opettaa armoasi paremmin ylistämään, jotta sinun kunniasi, joka täyttää taivaat ja ulottuu maailman ääriin, olisi kaikkialla tunnettu ja ylistetty! Tule totuuden Pyhä Henki meitä valaisemaan, opeta sinä meitä etsimään Jumalan valtakuntaa ja löytämään Herrassa ainoa ilomme, kunnes me iankaikkisesti "vapahdettuina vihollistemme kädestä" sinua lakkaamatta pyhyydessä palvelemme Karitsan istuimen edessä taivaassa. Siihen asti tahdomme sinun armostasi toivossa odottaa täydellistä pelastustamme ja tyytyen sinun ihmeelliseen johdatukseesi koetusten synkkinä hetkinäkin ylistäen tunnustaa: "Kiitä Herraa minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt" (Ps. 103:2)! Amen.

IV

JOHANNES KASTAJA ERÄMAASSA.

Ja lapsi kasvoi ja vahvistui hengessä. Ja hän oli erämaassa siihen päivään asti, jona hän oli astuva Israelin eteen.

                                             Luuk. 1: 80.

Vähän on meille kerrottu Johannes Kastajan nuoruudenajasta. Siitä ei raamatussa mainita muuta kuin se, minkä lyhyen tekstimme sanat sisältävät. Mutta jos Pyhän Hengen opettamina tahdomme näitä sanoja tutkia, jos pyydämme päästä käsittämään niiden ydintä, löydämme niistä sanomattoman tärkeitä ja kalliita opetuksia, samalla kuin niiden valossa näemme, millä tiellä Sakariaan ja Elisabetin poika kehittyi niin ihmeen "suureksi Herran edessä". – Opettakoon Herra itse meitä oikein käsittämään näitä syviä salaisuuksia ja kätkeköön hän itse selityksen meidän sydämiimme!

Gabriel oli puhunut suurta Johannes Kastajasta, ja suurta oli Sakarias Pyhän Hengen valaisemana, yliluonnollista iloa säteilevin silmin hänen tulevaisuudestaan ennustanut. Jo äitinsä kohdussa hän täytettiin Pyhällä Hengellä ja sama Henki tuki hänen ensimmäiset askeleensa ja vahvisti häntä hänen kasvaessaan lapsesta nuorukaiseksi ja mieheksi. Ihmetellen me jo hänen elämäkertansa alussa yhdymme Sakariaan ja Elisabetin kyläläisten kysymykseen: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" Mutta sama Jumalan sana, joka meille tätä kertoo, muistuttaa meitä useammassa kuin yhdessä paikassa myöskin siitä, että Sakarias oli Johanneksen isä, jotta emme ihmeiden valtaamina erehtyisi olettamaan hänen syntyneen synnittömänä, etenkin koska hänen elämänsä vaiheet alusta alkaen niin ihmeellisesti muodostuvat Jeesuksen elämän kaltaisiksi. Ei, Johannes on siinnyt ja syntynyt synnissä, ja tämä ennustaa hänelle taistelua, kovaa taistelua lihaa ja verta vastaan. Tämä taistelu on kumminkin niin ihmeen rikasta mitä suurimmista voitoista, ja Herran kunnia säteilee siitä niin kirkkaasti meitä kohtaan, että sen vertaista tuskin tapaamme Aadamin langenneiden lasten elämän vaiheissa. Tämä johtuu siitä, että Johannes pysyy kuuliaisena sille Hengelle, jonka johdettavaksi hän jo lapsuudestaan asti on antautunut.

Me tunnemme Johannes Kastajan vanhemmat ja tiedämme, millainen hänen kotinsa oli. Sen ovi oli suljettuna tämän maailman lapsilta ja synnin poluille vietteleviltä seuroilta ja huveilta. Siellä palveltiin Israelin pyhää Jumalaa, jonka voimallinen käsi nyt taas oli koroitettu kansan pelastukseksi, niinkuin ennen hänen suurten ihmeittensä jaloina aikoina. Ensimmäiset sanat, jotka juurtuivat lapsen muistiin, ilmaisivat Herran kunniaa. Kaikki opetukset ja neuvot tarkoittivat ohjata pienokaisen askeleet rauhan tielle.

Miten sanomattoman tärkeätä on, että lapset jo elämänsä ensimmäisinä vuosina saavat kuulla puhuttavan Herrasta ja että heidän ajatuksensa alusta alkaen harjaantuvat häntä etsimään, häneen pyrkimään ja hänessä leponsa ja ilonsa löytämään! Lapsen vilkas mielikuvitus on arvaamattoman kekseliäs luomaan vaikka kuinka vaihtelevia näköaloja. Se työskentelee äärettömän nopeasti kooten silmänräpäyksessä aineksia siitä, mitä sen silmä näkee ja korva kuulee. Jos tämän maailman kirjavat, synnin turmelemat ilmiöt saavat muodostaa sen mielteitä, jos ulkonainen loisto ja komeus pääsevät viehättämään sen silmää ja tämän maailman ilosävelet lumoamaan sen korvaa, jos se harjaantuu nautintoihin ja tottuu kiiruhtamaan huvituksesta toiseen, niin kuolemattoman hengen kahleet, jotka perisynti on saanut lujiksi, kovenevat kovenemistaan. Siten ne estävät henkeä kohoamasta siihen vapauteen, jota omistamaan Jumala on ihmisen luonut ja joka vieläkin hänen äärettömän armonsa vuoksi on jokaiselle tarjona, vaikka synti on meidät turmellut ja vanginnut orjuuden kahleilla.

Lapsella on tarkka silmä ja korva. Vanhempien ja muiden perheenjäsenten toimet ja puheet löytävät, ennenkuin aavistammekaan, tien lapsen sieluun, joka on altis kaikille vaikutuksille, pahoille niinkuin hyvillekin. Jos lapsen nähden ja kuullen melutaan kevytmielisesti ja puhutaan joutavia, jos tämän maailman tavarat ja nautinnot, sen huolet, huvit ja toimet hallitsevat perheenjäsenten ajatuksia ja puheita, eivätkä he viljele Jumalan sanaa, eivät keskenänsä Herrasta puhu eivätkä rukoile, niin vedetään tuon pienokaisenkin henki sielullisen ja ruumiillisen: elämän synnin turmelemiin olosuhteisiin ja estetään siten kohoamasta vapauden henkipiiriin, jonka keskus on Jumala. Ja kun sitten muutaman vuoden kuluttua tapaamme saman lapsen, jonka ristiäisissä me kenties olimme ja josta silloin ajattelimme: "Nyt Jeesus on ottanut tuon lapsukaisen omaksensa, nyt hän itse on tarjoutunut johdattamaan sen askeleet rauhan tielle ja taluttamaan sitä kotiin Isän huoneeseen", niin millainen se nyt on? Se on ruumiillisesti terve, se on kasvanut ja vahvistunut, mutta ei hengessä. Kaikki sen ajatukset ja puheet liikkuvat maailmassa, sen silmä loistaa, mutta synti lainaa silmälle loiston. Siinä hehkuu "lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, joka ei ole Isästä, vaan maailmasta" (1 Joh. 2: 16). Ei ole tätä lasta holhottu Jeesuksen nimeen, niinkuin hän on käskenyt (Matt. 18: 5), emmekä saata sitä katsellessamme muuta kuin kauhistuen ajatella Herran sanoja: "Joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen" (Matt. 18: 6).

"Mutta" – niin kysynee moni – "mimmoisiksi lapsemme tulisivat, jos heille puhuisimme vain Jumalasta ja lukisimme Jumalan sanaa? Eiväthän he mitenkään voi tulla toimeen maailmassa, elleivät he aikanaan opi ajattelemaan aineellista toimeentuloansa ja maallista etuansa. Elämä on täynnä vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Kuinka raskisimme kieltää heitä nauttimasta sitä iloa, jota nuoruudenajan onnelliset päivät heille tarjoavat?" Näin puhuu maailma. Useimmat pitävät tätä puhetta ehdottomasti oikeana ja tuomitsevat ahdasmieliseksi, synkäksi ja luonnottoman kovaksi sen katsantotavan, joka tahtoo alistaa kaikki ja siis lapsen kasvatuksenkin Jumalan sanan alaiseksi. Jumala ei suinkaan käske meitä ainoastaan viljelemään hänen sanaansa, ainoastaan rukoilemaan ja hengellisiä asioita miettimään. Hän päinvastoin vaatii meitä tekemään työtäkin ja suorittamaan velvollisuutemme, jokaista sillä alalla ja siinä asemassa, johon hän on hänet asettanut. Mutta Herran tahto on, että kaikki toimemme ja kaikki työmme tähtäisivät häneen, että koko olentomme yhä paremmin harjaantuisi kuolematonta henkeämme ja sen todellisia tarpeita palvelemaan, jotta meidän henkemme ja sielumme ja ruumiimme säilyisivät nuhteettomina meidän Herran Jeesuksen Kristuksen tulemukseen. (1 Tess. 5: 23).

Ei meidän kotimme ole täällä, emme ole luodut tätä katoavaista ajallista elämää varten, jonka rientävät vuodet kuluvat umpeen, ennen kuin aavistammekaan! Oikea kotimme on tuolla ylhäällä, ja nykyinen elämämme on vain iankaikkisuuden valmistusaikaa. Miksi siis kiinnittäisimme sydämemme maailmaan, joka aarteineen ja tavaroineen hukkuu? Sanokoot synnin orjat sokeudessaan hulluiksi ja ahdasmielisiksi niitä, jotka pyrkivät niin toimittamaan maallisiakin velvollisuuksiaan, että heidän sydämensä halu ja suunta heidän työtäkin tehdessään on Jumalaan ja jotka hänen yhteydessään yhä paremmin oppivat halveksimaan sitä, mitä maailma rakastaa. Nämä ihmiset ovat tutustuneet Jumalan valtakunnan salaisuuksiin ja he ovat kutsutut omistamaan sen katoamattomia aarteita. Kun Jeesus Kristus tulee kunniassaan, silloin nähdään, kuka on ollut hullu ja ahdasmielinen.

Ei kukaan saata sanan syvemmässä merkityksessä antaa lapsillensa muuta, kuin mitä hän itse omistaa. Kääntymätön ihminen johdattaa lapsensa mielen maailmaan, sillä hänen omat ajatuksensa ja toiveensa pyrkivät vain sen katoavaisia tavaroita omistamaan ja sen saastaista iloa nauttimaan. Tavallansa hänkin lastansa rakastaa ja soisi sen tulevan onnelliseksi, mutta hän etsii onnea itsellensä ja lapsellensa sieltä, missä ei tosi onnea olekaan. Hän hakee sitä iloa, joka ennen pitkää pukeutuu iankaikkisen kadotuksen toivottomiin kyyneliin. Säälitellen hän kysyy Jeesuksen seuraajilta, miten nämä raskivat kieltää lapsiansa ottamasta osaa noihin "viattomiin huveihin", joissa hänen omat lapsensa niin monesti oppivat palvelemaan tämän maailman jumalaa ja vieraantumistaan vieraantuvat Herrasta. Kääntymätön ihminen pitää vääränä johdattaa lasten ajatukset niin "yksipuolisesti uskonnolliseen suuntaan" ja hän kiittää kohtuutta tässäkin kohden parhaaksi, jos hän nimittäin ei ole noita törkeästi jumalattomia Herran sanan pilkkaajia, jotka julkisesti kieltävät kaiken totuuden. Niin vihollinen on pimittänyt hänen silmänsä ja paaduttanut hänen sydämensä, ettei hän enää näe, missä vaarassa hänen omat lapsensa ovat, ei sääli heitä, vaikka he kilvan rientävät kadotukseen, eikä vapise, vaikka hän itse opetuksellaan ja esimerkillään on heitä sinne ohjaamassa. Iankaikkisuudessa hän on näkevä, keitä lapsia hänen täällä olisi pitänyt sääliä ja keitä kiittää onnellisiksi, mutta silloin on kaikki myöhäistä tahi oikeammin: viimeinenkin sääliväisyydentunne on hänestä silloin kadonnut.

"Te isät, älkää kiihoittako lapsianne vihaan, vaan kasvattakaa heitä Herran kurissa ja nuhteessa", neuvoo apostoli (Ef. 6: 4). Onnellinen se, jonka vanhemmat kätkivät sydämiinsä tämän neuvon ja noudattivat sitä! Älköön kukaan väittäkö lapsen olevan haluttoman kuulemaan puhetta Jumalasta ja pitävän rukousta ja sanan viljelemistä raskaana ja ikävänä, jos häntä nim. oikein s.o. Jumalan antamalla viisaudella ja rakkaudella neuvotaan hänen valtakuntansa salaisuuksia käsittämään. Näitkö, lukijani, milloinkaan lapsen silmän niin kirkkaasti välkkyvän ja niin puhdasta iloa säteilevän, kuin jos luit tai kerroit hänelle Jeesuksesta, joka rakastaa lapsia? Oi, pian, pian tuo pienokainen käy Jumalalle vieraaksi, sen kyllä tiedän, eikä enää halua kuulla Jeesuksesta. Mutta miksi hän niin varhain erosi "hyvän paimenen" laumasta ja eksyi korpeen, siitä pitää jokaisen isän ja äidin, jokaisen opettajan ja holhoojan tehdä tili viimeisenä päivänä. On mahdollista, että paimenen rakkaus, hänen rakkautensa, joka antoi henkensä lampaitten edestä, vielä löytää tuon eksyneen lampaan ja tuo sen iloiten kotiin, mutta älkäämme toki olko niin kevytmielisiä, että siihen turvaten heitämme kristillisen opetuksen ja neuvon sikseen! Synnin poluilta on vaikea palata, ja niille harvoille, jotka Herra saa palaamaan, käy taistelu sitä kovemmaksi ja vapauteen pyrkiminen sitä vaikeammaksi, mitä kauemmin he ovat olleet synnin orjina.

Totuus ja totuuden ymmärtäminen vapauttaa, niinkuin Jeesus todistaa opetuslapsillensa: "Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi" (Joh. 8: 32). Kyllä suruttomatkin ihmiset puhuvat paljon vapaudesta, kyllä moni heistä kerskaa ylpeillen: "En minä ole riippuvainen kenestäkään, minä olen vapaa", mutta onko todellakin niin laita? Kyllä jokainen vähänkin ajatteleva ihminen, myöntää, että esim. juomari on paheensa orja eikä siis vapaa. Tämmöisen ihmisen orjuus on näet siksi silminnähtävä, ettei sitä voi kieltää, vaikka hän muuten olisi, kuten maailma sanoo, miten. "riippumaton" tahansa, Mutta kun Jumalan sanan valossa uskallamme sanoa jokaista kääntymätöntä ihmistä orjaksi, kuka meitä silloin uskoo? Maailma pitää tämmöistä puhetta hulluutena eikä voi siihen myöntyä, ja kuitenkin: kuinka helposti pitäisi jokaisen se ymmärtää ja oikeaksi tunnustaa? Onko "onnellinen", lukemattomain alamaisten rakastama ruhtinas vapaa, kun hän, äkkiarvaamatta sairastuttuaan, kutsuttaa lääkärit luoksensa ja levottomasti katsoen heihin kysyy: "Onko tämä tauti vaarallinen?" Koko elämänsä hän on ollut orjana, kuinka monen tuhannen ihmisen hallitsijana hän sitten on ollutkin ja miten monta kansaa hän on pakottanutkin valtaansa. Hän ei ole tahtonut muistaa eikä ajatella sitä, että kuolema on ollut häntä kaikkialla väijymässä ja kietonut hänet pauloihinsa. Nyt hän kauhistuen tuntee kahleensa rasittavan painon, haluaa päästä vapaaksi tuskastansa, rukoilee apua maailmalta, jonka lupauksiin hän on aina luottanut, mutta turhaan, sillä ei kukaan voi häntä auttaa. Oi, on yksi, joka voisi hänet näistäkin kahleista vapauttaa, mutta hän ei tunne häntä, hänen täytyy kuolla ja joutua iankaikkiseen orjuuteen!

Onko Jumalasta vieraantunut runoilija, joka innostuksensa viehättämänä ja tunteittensa valtaamana ylenee elämän jokapäiväisistä oloista runouden ihmemaailman yläilmoihin ja mielikuvituksellaan luo meille mitä ihanimpia näköaloja – onko hän vapaa? Saavuttaako hän sen, mitä hän innostuksensa onnellisimpina hetkinä aavistaen toivoo? Onko hän milloinkaan näkevä kauneuden ihannetta, jota hän maan päältä turhaan etsii? Onko hän mielikuvituksensa siivillä milloinkaan pääsevä sinne, missä hänen unelmansa vihdoinkin toteutuvat? Ei, ei! Maailmasta hän sai runonsa sisällyksen, maailmaan hänen mielikuvituksensa oli juurtunut, mutta maailma hukkuu kaikkine toiveineen ja lupauksineen, eikä hän voi sitä estää. Valheen orjana hän on aina ollut, ja kun hän vihdoin saa silmänsä auki, on kaikki hänen luultu ilonsa poissa. Hänen käy samoin kuin tuon mielikuvituksen luoman runon lapsen, joka riemuiten juoksi vuoren huipulle syleilläksensä aamuruskoa, eikä se ollutkaan muuta kuin sumua vain. Kun hän herää unestansa, on hän sumujen vallassa, ja kaikki hänen kauniit unelmansa haihtuvat iankaikkiseen pimeään.

Onko tiedemies, joka ylenkatseellisesti arvostelee Jumalan sanaa ja sen tarjoamista ohjeista huolimatta nousee "aatteiden kukkuloille" ja koettaa järkensä voimalla selittää ajan ja iankaikkisuuden syvää arvoitusta – onko hän vapaa? Pääseekö hän tarkoitustensa perille, vai estävätkö häntäkin orjuuden kahleet vapaasti liikkumasta niin pitkälle kuin hän tahtoisi? Oi, estävät, estävät! Ei hän kauas ehdi, ennen kuin hänen täytyy tunnustaa, että pitemmälle ihmisjärki ei voi päästä. Jollei ennen, niin iankaikkisuudessa hän näkee, miten kauheasti hän valheen hengen orjana eksyi ja pettyi.

Tämmöistä on maailman viisaus, tämmöistä sen ilo ja vapaus. Ja kuitenkin miltei kaikki ihmiset tahtovat olla maailman ja synnin orjia! He rakastavat pimeyttä, "sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi" (Joh. 3: 20). Niinkuin kasvi, joka muutetaan auringon lämmittämästä maasta kolkkoon ja kylmään varjopaikkaan, alkaa lakastua, kuihtuu ja kuivuu, niin kuolee hentokin, jos se henkimaailman ylhäisestä elämästä sortuu sielun ja ruumiin alhaisempaan, sumujen varjostamaan ilmanalaan. Jumala loi ihmisen vapauteen ja antoi hänelle turmeltumattoman luonnon, jotta hän oikein käyttäen vapauttansa vahvistaisi hyvän valtaa sydämessään niin, että hän ei enää voisikaan tehdä syntiä, ja siten saavuttaisi todellisen vapauden s.o. täydellisyyden sanan syvimmässä merkityksessä. Hänen henkensä olisi tässä tilassa sielun ja ruumiin sitä häiritsemättä vapaasti voinut kehittyä kirkkaudesta kirkkauteen ja koroittaa samaan kirkkauteen ihmisen koko olennon. Mutta kukaan ei voisi toivoakaan pääsevänsä vapaaksi, ellei Jeesus Kristus olisi tullut maailmaan meitä kurjia ihmisraukkoja vapahtamaan. Hänen tähtensä ja hänessä Jumala tarjoaa pelastusta jokaiselle ihmiselle. Mutta tie orjuudesta vapauteen, synnistä pyhyyteen, kuolemasta elämään on Jeesuksen seuraamisen tie, ristin tie.

Ristin tie on täynnä vaivoja, kärsimyksiä ja tuskaa, eikä kukaan ole luonnostaan halukas sitä vaeltamaan. Jumalan itse täytyy meitä siihen valmistaa ja johdattaa meitä tielle. Tämä valmistaminen ja tielle ohjaaminen tapahtuu Pyhän Hengen koulussa. Henki tahtoo joka päivä yhä edelleen valaista, nuhdella, lohduttaa, tukea ja totuudessa johdattaa kaikkia niitä, jotka pyrkivät vapauteen ja elämään, sillä tie käy yhä vaikeammaksi, mitä lähemmäksi loppuansa se joutuu. Semmoinen on matka. Haluammeko ruveta ristin Herran seuraajiksi, tahdommeko hänen avullansa pysyä uskollisina loppuun asti? Siinä kysymys, johon emme saa olla vastaamatta! Mutta muistakaamme, että tämä vastaus on tärkeä, että siitä riippuu iankaikkinen autuutemme tai iankaikkinen kadotuksemme. Älkäämme pettykö! Tukkikaamme korvamme maailman suruttomasti iloisilta ääniltä, sillä ne valehtelevat ja vievät meidät harhateille. Ja jos matka näyttää valkealta ja pitkältä ja toivottomuus valtaa sydämemme, niin muistakaamme, että Herra on samaa tietä kuljettanut kaikkia niitä, jotka nyt ikuisesti pelastettuina ylistävät häntä siitä, että hän niin ihmeellisesti ohjasi heidän vaellustansa heidän vaeltaessaan täällä kyynelten laaksossa.

Emme tiedä, mihin aikaan Johannes Kastaja hiljaisesta. Jumalalle pyhitetystä kodistaan, jossa hän Hengen vahvistamana oli kasvanut, siirtyi erämaan yksinäisyyteen. Kenties hän oli jo ennen jättänyt hyvästi vanhemmilleen, kenties nämä olivat jo aikaisemmin muuttaneet pois Herran lepoon eivätkä siis enää kaivanneet poikaansa tämän lähdettyä erämaahan. Mutta jos he silloin vielä elivätkin, niin he varmaan eivät koettaneetkaan estää Johannesta tottelemasta Pyhän Hengen kehoitusta, joka totuuden vakuuttavalla äänellä kutsui hänet korpeen. "Hän on oleva suuri Herran edessä", oli enkeli ennustanut. Herra itse on ihmisten välityksellä kasvattava häntä suorittamaan sitä suurta tehtävää, jonka hän on hänelle uskonut.

Vaikka saammekin runsasta siunausta siitä, että saamme seurustella semmoisten ihmisten kanssa, jotka johdattavat ajatuksemme Jumalan puoleen ja joiden kanssa saamme puhua hänen valtakuntansa salaisuuksista, varmaa on kuitenkin, että me yksinäisyydessä ollessamme kahden kesken Herran kanssa parhaimmin opimme näitä salaisuuksia käsittämään. Kuinka helposti me erehdymme luottamaan ihmisiin, kuinka pian eksymme liiaksi mieltymään juuri heidän katsantotapaansa, niin että me ennen pitkää olemme kokonaan riippuvaisia heistä, jos aina etsimme heidän seuraansa. Tärkeää on, että kuulemme valistuneiden opettajain neuvoja ja kätkemme sydämiimme heidän opetuksiaan. Kallisarvoista on saada vaihtaa ajatuksia kokeneiden kristittyjen kanssa. Hyvä on yhteisesti ystäväimme kanssa viljellä Jumalan sanaa, rukoilla ja veisata kiitosta Herralle. Ja milloinkaan emme saa laiminlyödä seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta Herran huoneessa. Kaikkein suurin on kumminkin yksinäisyyden hiljaisten, Jumalalle pyhitettyjen hetkien siunaus. Yksinäisyydessä voimme parhaimmin lähestyä Jumalaa ja hartaimmin häntä rukoilla. Yksinäisyydessä korvamme käy tarkemmaksi Herran äänelle, yksinäisyydessä harjaannumme parhaimmin häntä odottamaan ja ottamaan vastaan lahjoja häneltä.

Jos jo jokaisen kristityn täytyy yhtyä tähän todistukseen, niin sen totuus ilmenee vielä selvempänä niiden Herran valitsemien välikappaleiden elämänvaiheissa, joita hän erillään muista on kasvattanut valtakuntansa palvelukseen. Midianin syrjäisessä maassa oleskeli Mooses neljäkymmentä vuotta. Siellä Herra ilmestyi hänelle, siellä hän valmistui johdattamaan israelilaisia Egyptin orjuudesta. Lammaslaumansa laitumilla Daavid vahvistui taistelemaan Goljatia vastaan. Yön hiljaisuudessa Samuel kuuli ensi kerran Herran äänen. Yksinäisyydessä, kaukana ihmisistä, oleskeli Elia usein, – korvessa Herra hänelle ilmestyi. Arabian erämaassa kehittyi Paavali, ennen kuin hän ryhtyi apostolin toimeensa. Patmoksen saarella näki Johannes ilmestyskirjan suuret näyt. Ja korven yksinäisyydestä tuli Johannes Kastaja valmistamaan Herran tietä. Lukemattomat muut Herran valitsemat aseet ovat samoin kauan aikaa oleskelleet yksinäisyydessä, kaukana maailman meluavista oloista, erotettuina ystävistänsä ja omaisistansakin. Eivät he luonnollisen alakuloisuuden, hehkuvan mielikuvituksen tai väärän katsantotavan pettäminä lähteneet erämaahan elääksensä ja kuollaksensa siellä, vaan Herra itse johdatti heidän askelensa sinne. Hän tahtoi siellä heitä valmistaa, siellä opettaa ja hengessä vahvistaa, jotta he hänen kutsuessaan heitä työhön viinitarhaansa, taisteluun totuuden puolesta, olisivat harjaantuneet kuulemaan Herran ääntä meluavassa maailmassakin ja erottamaan sen kaikista muista äänistä. Se, joka ei tiedä, miten tärkeätä on yksinäisyydessä seurustella Herran kanssa, se ei vielä ole alkanutkaan ristin tietä vaeltaa eikä ruvennut Pyhän Hengen koulua käymään.

On kyllä totta, että Herra luo omillensa erämaan hiljaisuuden meluavan maailman keskellekin, kun nämä hänen koulussaan yhä enemmän vieraantuvat maailmasta ja oppivat sitä ylenkatsomaan ja pitämään erämaana. Sen vuoksi heidän ei tarvitse sanan alkuperäisimmässä merkityksessä muuttaa erämaahan voidaksensa palvella Herraa yksinäisyydessä. Mutta joka tähän perustuen väittää, ettei noiden raamatussa mainittujen Herran suurten välikappaleiden olisi tarvinnut näin kokonaan erota muista ihmisistä ja monesti pitkät ajat oleskella korvessa, se erehtyy suuresti. Pyhä Henki kutsui heidät vastustamattomalla tavalla tämmöiseen erämaan yksinäisyyteen, sillä muualla Herra ei olisi saanut heitä kasvatetuksi toimittamaan sitä työtä, jonka hän oli heille uskonut. Jumalan sanan todistukset ovat tässä kohden niin selvät, ettei niitä käy kieltäminen. Samaa todistavat kysymyksessä olevain henkilöiden vaiheet, kun he erämaasta palattuaan ryhtyvät taisteluun totuuden puolesta. Ei kukaan, joka vastikään on ollut eksytysten ja mielikuvituksensa orjana, taistele niinkuin nämä uskonsankarit taistelivat. Ja samaa opettavat meille niidenkin henkilöiden elämänvaiheet, joita Jumala myöhempinä aikoma yksinäisyydessä valmisti johtamaan totuuden taistelua. Tuhannet vetäytyivät korpeen samoin kuin he palvelemaan siellä kaukana kaikista muista ihmisistä Herraa, mutta he menivät erämaahan luulojansa ja mielikuvituksensa pettäminä eivätkä Herran Hengen kutsusta. Tämä heidän korvessa oleskelemisensa ei tuottanut siunausta heille itselleen eikä Jumalan valtakunnalle. Minne menemmekään, yksinäisyyteen tai ihmisten seuraan, kuunnelkaamme aina omaatuntoamme, kyselkäämme neuvoa Jumalan Pyhältä Hengeltä, joka nyt on vuodatettu "kaiken lihan päälle" sitä varten, että hän saisi jokaisen vapaaksi lihan vallasta ja että hän saisi jokaista totuudessa johdattaa! Ei Jumala ole kaikkia kutsunut toimittamaan suuria asioita valtakuntansa kehittymiseksi maan päällä, mutta jokaista ihmistä hän tahtoo Pyhän Hengen kouluun. "Pysyköön kukin siinä asemassa, missä hänet on kutsuttu" (1 Kor. 7: 20).

Joku kysynee, eikö Johannes Kastajakaan, jolla oli niin hurskaat vanhemmat ja joka lapsuutensa ensi ajoista alkaen oli harjaantunut palvelemaan Jumalaa ja sitä paitsi silminnähtävästi oli Herran erikoisen armon kohteena, olisi voinut edistyä viisaudessa ja "vahvistua hengessä" siirtymättä erämaan yksinäisyyteen. Me vastaamme: Jos Johannes Kastaja olisi ollut tavallinen Herran palvelija, hän olisi epäilemättä, samoin kuin lukemattomat muut saattanut kehittyä totuudessa ja saada "kunnian kruunun", vaikka hän aina olisi elänytkin ihmisten yhteydessä. Mutta juuri siitä syystä, että Jumala oli uskonut tälle miehelle niin suuren tehtävän valtakuntansa kehityksessä, Pyhä Henki vaati häntä siirtymään korpeen kasvattaaksensa häntä siellä tätä tarkoitusta varten. Suuremmassa määrässä kuin tavalliset Herran seuraajat hän sai kokea Jumalan armoa, mutta hänen ristinsä oli myöskin samassa suhteessa raskas. Antakaamme Herran määrätä kaikki. Kyllä hän tietää, mitä hän kullekin antaa ja mitä hän kultakin vaatii. Jos luullun armon turvissa lähdemme etsimään ristiä, niin näännymme ennen pitkää sen painon alle. Ei Jumala laske omiensa hartioille samankaltaisia eikä yhtä raskaita ristejä. Samoin kuin hän toisille antaa viisi, toisille kaksi, toisille yhden leiviskän valtakuntansa palveluksessa käytettäväksi, mutta kysyy kaikilta kuuliaisuutta ja uskollisuutta, samoin hän vaatii, että tyydymme hänen viisaaseen johdatukseensa.

Jumala oli valinnut Johanneksen valmistamaan tietä Vapahtajalle. Mutta ennen kuin hän kelpasi muille saarnaamaan parannusta, täytyi hänen itse perinpohjin perehtyä siihen totuuteen, että "raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat" (Gal. 3: 22). Ei tämä totuus ole helppo oppia, vaikka se kuuluukin yksinkertaiselta. Voidaksemme oikein tuntea syntimme, tulisi meidän vihata sitä, niinkuin pyhä Jumala syntiä vihaa. Ainoastaan Jeesus Kristus, joka itse synnittömänä otti kaikkien synnit kantaaksensa, tunsi synnin tällä tavalla. Mitä hänen ristinpuusta huutamansa sanat: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" (Matt. 27: 46) ilmaisevat, sitä ei kukaan ihminen ole täydellisesti käsittänyt. Jumala yksin on mitannut synnin syvyydet. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, että kaikki ihmiset, jotka Herra saa pelastetuksi, ovat tunteneet syntinsä yhtä vaillinaisesti. Jumalan sanasta tiedämme selvästi, että jokaisen ihmisen täytyy tuntea olevansa kadotettu syntinen, ennen kuin hän Golgatan ristin juuressa voi kerjätä ja saada armoa, mutta tämä synnintunto ei suinkaan ole kaikilla yhtä syvä. Aivan väärä on se oppi, jonka edustajat saarnaavat: "Ensin sinulla pitää olla niin ja niin suuri synnintunto, sitten vasta voit saada Herralta armon." Jumala yksin tutkii ihmisten sydämet. Hän katsoo siihen, kuuleeko syntinen Pyhän Hengen kutsua ja haluaako hän päästä Jumalan liittoon kasvaaksensa siinä armosta, vai eikö. Ihmisen puolelta on pelastuksen ehtona tämä, eikä suinkaan se, miten syvästi hän syntinsä tuntee. Kaikille vaivaisille syntisille, jotka katuen syntejänsä pakenevat Jeesuksen sovintoristin juureen ja sen turvissa pysyvät, antaa Jumala joka päivä kaikki synnit anteeksi, vaikka toiset käsittävät tämän suuren salaisuuden syvemmin ja omistavat sen paremmin kuin toiset. Tämä totuus meidän tulee pitää mielessämme, jos tahdomme päästä käsittämään Johannes Kastajan monivuotisen asumisen korvessa.

Yön varjot poistuvat. Aamu koittaa Israelin kansalle ja ennustaa valoisaa päivää koko ihmissuvulle. Miltei kaikki nukkuvat vielä, muutamat harvat vain ovat valveilla odottaen auringon nousemista. Korven yksinäisyydessä tapaamme tähän aikaan Sakariaan ja Elisabetin pojan. Hän on yksi noita harvoja, jotka valvovat, eikä kenenkään silmä säteile uuden liiton armonpäivän koittaessa niin kirkkaasti kuin hänen. Helppoako on ollut hänen olonsa Hengen koulussa, riemuako vain hän on yksinäisyydessään saanut kokea. Ei, ei! Totuuden autuaalliseen tietoon, Herran armon suloiseen tuntemiseen ja sen nautintoon ei kukaan pääse muuten kuin kilvoituksen ja kovan taistelun kautta. Tie on ristin tie, ja jos kukaan, niin Johannes sai tämän kokea. Ketä vastaan hän sitten täällä yksinäisyydessä taisteli, mitä ristiä hän täällä kantoi? Sekö teki Johannes Kastajan korvessa olon vaikeaksi, sekö tuotti hänelle ikävää ja rasitusta, että hän ei saanut seurustella muiden ihmisten kanssa ja että hänen täytyi kaivata kaikkea, mikä tekee ihmiselämän hupaiseksi ja tuottaa meille maallista iloa? Niin tämän maailman lapset arvelisivat, he kun eivät raskisi hetkeksikään luopua noista sielun ja ruumiin nautinnoista, joiden orjuuteen koko heidän olentonsa on vaipunut, kaikesta tuosta lumoavasta ilosta, jonka hurmaavassa pyörteessä heidän elämänsä liikkuu levottomasti maailman viehättämänä ja juopuu synnistä vihollisen pettämänä. Emme suinkaan tahdo väittää Johanneksen olleen vieraan tämänkaltaisillekaan kiusauksille. On kyllä totta, että hän lapsuudesta asti oli tottunut pakenemaan ja ylenkatsomaan tämmöistä iloa ja että hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat harjaantuneet palvelemaan hänen henkeänsä ja mukautumaan sen korkean, vapauteen ja pyhyyteen pyrkivän elämän mukaan. Mutta hänenkään sielunsa ja ruumiinsa eivät taipuneet vapaaehtoisesti tähän. Korven erikoiselämä ei vapauttanut häntä lihan kiusauksista, eikä hän voittanut taistelutta näitä kiusauksia, mitä laatua ne sitten olivatkin, sillä "liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan" (Gal. 5: 17).

Jeesuksesta Kristuksestakin todistaa raamattu: "Hän on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin" (Hebr. 4: 15). Siten se teroittaa meille sitä totuutta, että synti kaikkine viettelyksineen on jokaista ihmistä väijymässä meidän täällä eläessämme. Uskalsihan saatana lähestyä Herraakin vietelläksensä häntäkin syntiin, lähestyipä hän häntäkin juuri korvessa. Miten siis Johannes Kastaja, joka oli syntinen ihminen, olisi voinut täällä olla tämän vihollisen läsnäoloa kokematta? Epäilemättä hän kuuli monesti korvessakin iloisen maailman houkuttelevia ääniä, jotka hänelle kuiskasivat: "Miksi juuri sinun täytyy elää niin köyhänä, olla kaipaamassa kaikkia mukavuuksia ja kaikkea sitä luvallista iloa, jota Herran valitutkin usein saavat maan päällä nauttia? Miksi juuri sinun täytyy taistella puutteita, vieläpä nälkääkin vastaan?" Mutta joka olettaa Johanneksen taistelleen nimenomaan tällaisia kiusauksia vastaan, joka luulee tämänkaltaisten kärsimysten olleen hänen raskaimpana taakkanaan hänen erämaassa ollessaan, hän arvostelee tätä Jumalan valittua profeettaa aivan pintapuolisesti, mittaa ristin tietä tämän maailman lyhyellä ja väärällä mittanauhalla. Joka on oppinut käsittämään ihmiselämää iankaikkisuuden kannalta, hän tietää, että "ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne" (Ps. 103: 15-16). Hän ei etsi tämän maailman pettävää iloa eikä sen katoavia tavaroita, vaan harjaantuu yhä paremmin irroittamaan sydämensä niistä.

Pyhän Hengen valossa Johannes oli vuosi vuodelta vakaantunut siinä totuudessa, että ainoastaan "Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät" (Ps. 103: 17). Sitä hän etsi. Sen saavuttaminen oli hänelle niin tärkeä, sen täydellinen omistaminen oli niin monesti toivossa täyttänyt hänen sydämensä sanomattomalla ilolla ja luonut hänen kilvoittelevan uskonsa silmän eteen niin autuaallisia näköaloja, että kaiken maailman ihanuus päivä päivältä kävi hänelle yhä kurjemmaksi. Hänen luopumisensa siitä tuli yhä helpommaksi, jos kohta hän tuon tuostakin saikin kokea, miten monella tavalla vihollinen koettaa saada meitä noudattamaan lihan vaatimuksia ja maailman vietteleviä ääniä. Ei, kovempi oli Johanneksen taistelu korvessa, raskaampi hänen ristinsä paino. Mitä paremmin hän harjaantui kuulemaan Pyhän Hengen ääntä, mitä lähemmäksi Jumalaa hän itsensä kieltäen ja kilvoitellen pääsi, sitä syvemmin hänen täytyi nähdä oma turmeluksensa ja syntinsä. Hänen täytyy yhä katkerammin tuntea synnin kirous ja kokea mitä Paavalin sydämessä liikkui hänen valittaessaan: "Jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on" (Room. 7: 23).

Tämä kokemus on katkera sille, joka haluaa ilolla yhtyä sisällisen ihmisensä puolesta Jumalan lakiin (Room. 7: 22). Se musertaa sydäntä ja pakottaa sen vaikeroimaan: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" Mitä lähemmäksi ihminen Herran kasvattavan armon hallitsemana likenee Jumalaa, sitä saastaisempi hän on omissa silmissään. Vapautta hän etsii, pyhyyttä hän halajaa yhä ahkerammin, ja miten masentavaa on silloin nähdä itsessään vain saastaisuutta, turmelusta ja orjuutta! Erämaan hiljaisuudessa Johannes kuunteli Pyhän Hengen nuhdesaarnaa ja hänen sisällisen ihmisensä korva kävi yhä tarkemmaksi tälle saarnalle. Totuuden Henki, jonka kasvatettavana hän on, luo valoa hänen sydämensä salaisimpiin komeroihin. Polttava on tämä valo. Se ei säästä mitään, johon hän vielä tahtoisi mieltyen tyytyä. Hänen täytyy harjaantua luopumaan kaikesta omastaan, panemaan kaikki luonnolliset tunteensa, ajatuksensa ja tahtonsa alttiiksi Pyhän Hengen tuomiolle. Ja tämä tuomio on säälimätön. Se tähtää kaikkialla koko hänen vanhan ihmisensä kuolemaan. Mitä paremmin Johannes harjaantuu tuossa lihalle ja verelle vaikeassa itsensäkieltämisessä, mitä pitemmälle Henki saa häntä kuljettaa ristin tiellä, sitä aremmaksi hän käy syntiä kohtaan, sitä katkerammalta tuntuu jokainen uusi kokemus hänen oman sydämensä turmeluksesta.

Mutta juuri tällä tiellä hänelle kirkastumistaan kirkastuvat profeettain ennustukset Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa, ja sanomattomasti iloiten hän näkee toivossa lupaukset täytetyiksi, näkee sen "Jumalan Karitsan, joka ottaa pois maailman synnin" (Joh. 1: 29). Mitä paremmin hän oppii luopumaan itsestänsä, mitä alttiimpi hän on kuolemaan synnistä ja elämään Jumalalle, mitä hartaammin hän toivoo pääsevänsä kokonaan vapaaksi, sitä enemmän hän Herralta saa, sitä paremmin hän "vahvistuu hengessä". Erämaan kuuma aurinko paahtaa hänen päätänsä. Vaikealta ja katkeralta tuntuu usein hänen yksinäinen vaelluksensa tällä kuolettamisen tiellä, mutta hänen henkensä kohoaa kirkkaudesta kirkkauteen, ja tässä kirkkaudessa välkkyy ja säteilee hänen uskonsa silmän edessä ristin suuri salaisuus, langenneen ihmissuvun pelastus sen sovintouhrin kautta, jonka Jumalan rakkaus on valmistanut ottamaan pois maailman synnin. Hänen sydämensä ei jää tyhjäksi, vaikka Pyhä Henki polttaa tuhkaksi sen, mitä Johannes itse on siinä säilyttänyt. Päinvastoin se täytetään taivaan valtakunnan kaikilla aarteilla: uskolla, toivolla ja rakkaudella. Hänen sielunsa voimat eivät lannistu, vaikkeivät ne saa harjaantua maallisen elämän saastaisissa oloissa eivätkä etsiä niistä ravintoa. Päinvastoin ne rikastuvat sanan oikeassa merkityksessä samassa määrässä kuin ne vapautettuina itsekkyyden ja synnin kahleista alistuvat palvelemaan hänen henkeänsä ja nöyrtymään sen voitoista. Eikä Johanneksen ruumis näänny puutteista ja rasituksista, päinvastoin se juuri korvessa valmistuu "Pyhän Hengen temppeliksi", joksi se on luotu.

Kerskaako Johannes edistymisestään, näkeekö hän iloiten, miten hän päivä päivältä yhä syvemmin perehtyy Jumalan valtakunnan suuriin salaisuuksiin? Jos hänen olisi käynyt niin, jos hän olisi mieltyen tyytynyt omaan itseensä, niin hän olisi jo luopunut Pyhän Hengen koulusta ja eksynyt pois ristin tieltä. Ei, ei! Aina kun hän katselee omaa itseänsä, valtaavat katkerat tunteet hänen sydämensä, sillä hän ei itsessään näe muuta kuin syntiä ja turmelusta. Hän on oleskellut niin lähellä Jumalaa ja kokenut hänen pyhyytensä ääretöntä suuruutta, hänen, jolle eivät taivaatkaan ole kylliksi puhtaat – miten hän siis mieltyisi itseensä? Hän on oppinut nöyrtymään täällä korven hiljaisessa yksinäisyydessä, missä Henki on hänelle niin paljon puhunut, ja hänen ainoa ilonsa on Herran armo syntisiä kohtaan. Mitä pitemmälle ihminen Pyhän Hengen ohjaamana edistyy ristin tiellä, mitä enemmän hän saa valoa ylhäältä, sitä alttiimpi hän on yhtymään tuohon apostoli Paavalin itsensätuomitsevaan tunnustukseen: "Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin" (1 Tim. 1: 15). Harva ihminen, ani harvat Herran jaloimmista palvelijoistakaan ovat niin syvästi perehtyneet tähän totuuteen kuin Johannes Kastaja. Sitä hän on oppinut Pyhän Hengen paljastaessa hänelle yhä enemmän hänen omaa turmelustansa ja kirkastaessa hänelle Jumalan armon pohjatonta syvyyttä. Tällä tavoin hän on vapautumistaan vapautunut maailmasta, ihmisistä ja omasta itsestänsä sekä oppinut etsimään ja löytämään apunsa, turvansa, valonsa ja ilonsa ainoastaan Jumalassa. Jokapäiväisen itsensäkieltämisen, parannuksen ja kuolettamisen tiellä hän saa yhä suuremmassa määrässä "vanhurskauden hedelmiä", ja vaikka hänen vaelluksensa usein onkin vaikeata, ei hän näänny eikä väsy, sillä toivon Jumala täyttää hänet kaikella riemulla ja rauhalla uskossa, niin että hänellä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta (Room. 15: 13).

Ja runsas on Johanneksen toivo, sanomaton hänen ilonsa, sillä hän tietää pian saavansa todistaa maailmalle siitä Herrasta, jonka nimessä kaikki synnit annetaan anteeksi. Mutta mitä hartaammin hän toivoo saavansa ryhtyä suureen tehtäväänsä valmistamaan tietä tälle Herralle, mitä enemmän hänen henkensä vahvistuu ja riemuitsee siitä, että hän pian koko Israelin kuullen on todistava hänen kunniastaan, jonka rinnalla hän itse on niin sanomattoman pieni ja alhainen, sitä kiivaammin hänen lihansakin etsii tilaisuutta vahvistaaksensa ja päästäksensä jollakin lailla määräämään hänen tehtäväänsä. Epäilemättä Johanneksen rikas mielikuvitus, joka niin monesti oli saanut nähdä taivaan valtakunnan valtavia näköaloja, pyrki usein häntä kehoittamaan: "Nyt on hetki tullut. Lähde jo hengen miekkaa käyttämään. Koroita äänesi herättämään Israelia synnin unesta." Mutta hän ei eksy noudattamaan tätä käskyä, hän tietää, ettei se ole Pyhän Hengen ääni, jota ainoata hänen tulee totella. Saman Pyhän Hengen voimalla hän masentaa lihansa silloinkin, kun tämä mitä viehättävimmällä tavalla kuvaa hänen suurta, Jumalan määräämää tulevaisuuttansa, jota varten Herra niin kauan koetusten ja kärsimysten koulussa on häntä valmistanut, ja kehoittaa häntä kiiruhtamaan tehtäväänsä suorittamaan. Henki vaatii häntä päinvastoin odottamaan, ja kuuliaisena tälle totuuden Hengelle Johannes voittaa tämmöisetkin kiusaukset, vahvistuu Hengessä yhä ehdottomamman itsensäkieltämisen tiellä ja odottaa, kunnes hän Hengen kutsusta "oli astuva Israelin eteen". Tämä on vapautumista, totuudessa edistymistä, hengessä voimistumista, jonka vertaista tuskin löydämme syntisten ihmisten horjuvasta vaelluksesta ristin tiellä. Mutta "kunnia on Jumalan korkeudessa".

Miten surkean viheliäistä on meidän kilvoituksemme ristin tiellä verrattuna tämän erämaan pojan jaloon taisteluun Pyhän Hengen koulussa. Mutta kun totuuden valossa tahdomme nähdä, miten suuri erotus on, niin älkäämme tyytykö ihailemaan Johannes Kastajan yksinäistä vaellusta Herran kasvojen edessä kaukana erämaan hiljaisuudessa, vaan vaikuttakoon hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä, jonka vaiheita Herran Henki niin ihmeellisesti saa hallita, meissä katkeraa surua siitä, että meidän orjuutemme on niin surkea, kilvoituksemme niin lihaa ja verta sääliväistä, halumme päästä Jumalan valtakunnan aarteita omistamaan niin laimea, uskomme niin heikko, toivomme niin horjuva ja rakkautemme Jumalaan niin kokonaan kelvoton. Älköön kukaan sanoko: "Herra antoi Johannekselle niin sanomattoman paljon, ei hän minulle tahdo olla niin antelias." Me saisimme jokainen arvaamattoman suuressa määrässä kokea Herran armoa ja rakkautta, jos vain olisimme alttiit kokonaan luopumaan kaikesta, mikä estää Pyhän Hengen työtä meissä, ja maksoi mitä maksoi, lähtemään orjuuden maasta korpeen Herraa palvelemaan. Siellä oppisimme Pyhän Hengen hallitsemina kuolemaan synnistä ja elämään Herralle ja saisimme kokea, miten armon Jumala vakuuttaisi meillekin: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka toin sinut Egyptin maasta; avaa suusi, niin minä sen täytän" (Ps. 81: 11).

Älkäämme ainoastaan valittako syntejämme, älkäämme tyytykö siihen, että hengelliset vihollisemme meitä masentavat. Täten joko sorrumme epäuskoon tai eksymme itse kerskaten puhumaan viheliäisyydestämme ja siihen mieltymään, emmekä pyri siihen "pyhitykseen, jota ilman ei kukaan ole näkevä Herraa" (Hebr. 12: 14). Jos uskollisesti taistelisimme syntiä vastaan, jos kuulisimme ja noudattaisimme Pyhän Hengen opetusta, niin meillä olisi ristin tiellä yhä suurempia voittoja tarjona, sillä Herra itse todistaa sanassaan näin: "Oi, jospa minun kansani minua kuulisi ja Israel vaeltaisi minun teilläni, niin minä pian masentaisin heidän vihollisensa ja kääntäisin käteni heidän vihamiehiänsä vastaan. Ne, jotka Herraa vihaavat, matelisivat hänen edessään, ja heidän kohtalonsa kestäisi iankaikkisesti. Mutta kansaansa hän ruokkisi parhaalla nisulla; minä ravitsen sinua hunajalla kalliosta" (Ps. 81: 14-17). Mutta muistakaamme myös, että Jumala antaa meille taivaan valtakunnan aarteita ainoastaan siinä määrin, kuin me sallimme Pyhän Hengen ensin tehdä sydämemme tyhjiksi ja polttaa tuhkaksi sen, mitä perkele, maailma ja oma lihamme on siihen koonnut.

Niin, kehoittakoon Johannes Kastajan ihmeellisen voittoisa taistelu syntiä vastaan meitä maailman korvessa vaeltavia tekemään semmoista parannusta, joka kelpaa Jumalalle, jotta hän saisi meitä kuljettaa ristin tietä, tukea, vahvistaa, valaista ja pyhittää, niin että me sisällisen ihmisemme puolesta saisimme voimassa vahvistua hänen Henkensä kautta ja että Kristus asuisi uskon kautta meidän sydämissämme (Ef. 3: 16-17) jotta me siten pysyisimme uskollisina loppuun asti ja vihdoin perisimme kunnian kruunun. Mutta tyytykäämme uskossa vaeltamaan, toivossa odottamaan. Näkemisen ja täydellisen omistamisen aika koittaa meille vasta tuolla ylhäällä ja "monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan" (Ap. 14: 22). Sanomaton on Herran omien ilo Karitsan istuimen edessä taivaassa, mutta tie, joka sinne vie on ristin tie. Turhaan etsimme muuta tietä!

    "Rientäkäämme, kulkekaamme,
    Että Herran nähdä saamme,
    Sieluni mun häntä halaa,
    Hänen puolehensa palaa,
    Suloinen, oi Herrani.

    Ompi aivan turha varjo,
    Mitä maailma tää tarjoo
    Luovun sen mä kunniasta,
    Kullasta ja hekumasta
    Tähtesi, mun Herrani.

    Surun pienen, surun suuren
    Heitän, Jeesus, ristis juureen,
    Ja kun jätän elon tämän,
    Pääsen sua mä kiittämähän
    Ilohosi iäiseen."

Hyvä Paimen, armollinen Herra Jeesus, sinä, joka opetuslapsillesi vieläkin sanot: "Tulkaa minun kanssani erämaahan", älä meitä jätä, älä meistä luovu, vaikka me olemme niin hitaat sinua seuraamaan ristin tiellä! Katso, me tahdomme olla sinun omiasi, mutta perkele, maailma ja oma turmeltunut lihamme ovat meille esteenä, emmekä itsestämme voi mitään. Tule siis meitä auttamaan, vuodata sydämiimme Pyhä Henkesi, joka meitä opettaa sinua etsimään, hylkäämään kaikki ja seuraamaan sinua. Pelasta meitä synnin, kuoleman ja perkeleen kahleista ja auta meitä Jumalan lasten autuaalliseen vapauteen. Herra Jeesus, me turvaamme sinuun, sillä sinä et ole hylännyt vielä ketään, joka sinulta apua rukoilee. Herra, me uskomme, auta meidän epäuskoamme! – "Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa, hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti. Amen." (Ef. 3: 20-21).

V

"HUUTAVAN ÄÄNI ERÄMAASSA".

Viidentenätoista keisari Tiberiuksen hallitusvuotena, kun Pontius Pilatus oli Juudean maaherrana ja Herodes Galilean neljännysruhtinaana ja hänen veljensä Filippus Iturean ja Trakoniitin-maan neljännysruhtinaana ja Lysanias Abilenen neljännysruhtinaana,

siihen aikaan kuin Hannas oli ylimmäisenä pappina, ynnä myös Kaifas, tuli Jumalan sana Johannekselle, Sakariaan pojalle, erämaassa.

Ja hän vaelsi kaikissa seuduissa Jordanin varrella ja saarnasi parannuksen kastetta syntien anteeksisaamiseksi, niinkuin on kirjoitettuna Esaiaan sanojen kirjassa:

    "Huutavan ääni kuuluu erämaassa:
    'Valmistakaa Herralle tie,
    tehkää polut hänelle tasaisiksi.'
      Kaikki laaksot täytettäköön,
    ja kaikki vuoret ja kukkulat
    alennettakoon,
    ja mutkat tulkoot suoriksi
    ja koleikot tasaisiksi teiksi,
      ja kaikki liha on näkevä
    Jumalan autuuden."

Niin hän sanoi kansalle, joka vaelsi hänen kastettavakseen: "Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on teitä neuvonut pakenemaan tulevaista vihaa?

Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä, älkääkä ruvetko sanomaan mielessänne: 'Onhan meillä isänä Aabraham', sillä minä sanon teille, että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille.

Jo on myös kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen.

Ja kansa kysyi häneltä sanoen: "Mitä meidän siis pitää tekemän?"

Hän vastasi ja sanoi heille: "Jolla on kaksi ihokasta, antakoon toisen sille, joka on ilman; ja jolla on ruokaa, tehköön samoin."

Niin tuli myös publikaaneja kastettaviksi, ja he sanoivat hänelle: "Opettaja, mitä meidän pitää tekemän?"

Hän sanoi heille: "Älkää vaatiko enempää, kuin mikä teille on säädetty."

Myös sotamiehet kysyivät häneltä sanoen: "Mitäs meidän pitää tekemän?" Ja hän sanoi heille: "Älkää kiskoko keneltäkään älkääkä kiristäkö, vaan tyytykää palkkaanne."

Mutta kun kansa yhä odotti ja kaikki ajattelivat sydämessään Johanneksesta, eikö hän itse ehkä ollut Kristus,

niin Johannes vastasi kaikille sanoen: "Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi, jonka kengänpaulaakaan minä en ole kelvollinen päästämään; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa sammumattomassa tulessa."

Antaen myös monia muita kehoituksia hän julisti kansalle evankeliumia.

                                         Luuk. 3: 1-18.

Ja tämä on Johanneksen todistus, kun juutalaiset lähettivät hänen luoksensa Jerusalemista pappeja ja leeviläisiä kysymään häneltä: "Kuka sinä olet?"

Ja hän tunnusti eikä kieltänyt; ja hän tunnusti: "Minä en ole Kristus."

Ja he kysyivät häneltä: "Mikä sitten? Oletko sinä Elias?" Hän sanoi: "En ole." "Se profeettako olet?" Hän vastasi: "En."

Niin he sanoivat hänelle: "Kuka olet, että voisimme antaa vastauksen niille, jotka meidät lähettivät? Mitä sanot itsestäsi?"

Hän sanoi: "Minä olen huutavan ääni erämaassa: 'Tehkää tie tasaiseksi Herralle', niinkuin profeetta Esaias on sanonut."

Ja lähetetyt olivat fariseuksia;

ja he kysyivät häneltä ja sanoivat hänelle: "Miksi sitten kastat, jos et ole Kristus etkä Elias etkä se profeetta?"

Johannes vastasi heille sanoen: "Minä kastan vedellä; mutta teidän keskellänne seisoo hän, jota te ette tunne

Hän on se, joka tulee minun jälkeeni ja jonka kengänpaulaa minä en ole arvollinen päästämään."

Tämä tapahtui Betaniassa, Jordanin tuolla puolen, jossa Johannes oli kastamassa.

                                         Joh. 1: 19-28.

Toisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa kerrotaan että Mooses, joka faraon hovissa oli viettänyt lapsuutensa ajan ja kasvanut mieheksi, eräänä päivänä meni sorretulta, egyptiläisten raskaan ikeen alla nääntyviä veljiään katsomaan. Kova oli heidän orjuutensa. Mooses näki, miten säälimättömästi egyptiläiset heitä kohtelivat, ja hänen sydämensä syttyi vihaan ja vaati kostoa sortajille. Kenties hän oli Herran valmistavan armon kautta, joka häntä jo tähän aikaan etsi, päässyt jonkinmoiseen aavistukseen siitä, että Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala oli ojentanut kätensä kansaansa pelastamaan, kenties hän tunsi jonkinmoista halua ryhtyä taisteluun israelilaisten mahtavia vihollisia vastaan. Tästä emme voi varmuudella mitään sanoa, mutta sen tiedämme, että Jumala oli valinnut juuri tämän miehen johdattamaan kansaansa pois Egyptin orjuudesta. Mutta Mooses ei kelpaa tätä suurta työtä toimittamaan, ennen kuin Herra on häntä kasvattanut ja valmistanut korven yksinäisyydessä, ennen kuin hän Pyhän Hengen koulussa on oppinut luopumaan itsekkyydestänsä ja yksin Herraan turvaten ryhtyy taisteluun hänen sanansa valaisemana ja hänen voimansa tukemana. Nyt hän kysyy neuvoa lihaltansa ja vereltänsä. Kostonhimo valtaa hänen sydämensä. Hän tappaa egyptiläisen miehen, jonka hän on nähnyt lyövän erästä hebrealaista, ja kätkee ruumiin santaan, sillä hän pelkää. Eikä aikaakaan, kun hän vapisevin askelin pakenee erämaahan karttaaksensa faraon vihaa. Tämmöistä on sen ihmisen urhoollisuus, joka omin voimin yrittää taistella totuuden puolesta. Ei hän voi mitään saada aikaan, vaan pakenee pelkurina taistelutantereelta!

Vihollisten sortamina Aabrahamin jälkeläiset olivat silloinkin, kun Johannes Kastaja meni veljiensä luo ja näki heidän orjuutensa. Hänkin ryhtyy taisteluun totuuden puolesta, mutta toisilla aseilla ja toisella menestyksellä kuin Mooses. Ei hän tule hovista eikä loistaviin vaatteisiin pukeutuneena: köyhyydessä hän on elänyt korvessa ja halpana, tämän maailman tavaroita vailla hän on yhä edelleen oleva. "Johanneksella oli puku kamelinkarvoista ja vyötäisillään nahkavyö; ja hänen ruokanaan oli heinäsirkat ja metsähunaja" (Matt. 3: 4). Mutta hän tulee Pyhän Hengen käskemänä ja valaisemana, kaikkivaltiaan Jumalan voimassa ja nimessä, ja kirkkaana välkkyy Hengen miekka hänen kädessään. Eikä hän aio paeta näyttämöltä, vaikka kansan sortajat olisivat kuinka mahtavia hyvänsä.

Kuinka alttiita ihmiset ovat mieltymään ulkonaiseen komeuteen ja mahtavuuteen, kuinka kernaasti he kunnioittavat maallisen loiston ja onnen lempilapsia. He "näkevät ulkomuodon" (1 Sam. 16: 7), ihailevat ja kumartavat sitä, mikä kauniilla ulkokuorellaan vetää heidän huomionsa puoleensa. He eivät näe, että loistavan vaipan alla usein piilee mitä vaarallisinta myrkkyä eivätkä vetäydy pois sen läheisyydestä silloinkaan, kun tämän myrkyn surmaava käry alkaa tukahduttaa kaikki heidän parhaimmat tunteensa ja levittää kuoleman kylmyyttä heidän sydämiinsä. Tällä tavoin sielunvihollinen pettää kaikkia niitä, jotka omantuntonsa ääntä kuulematta ja Jumalan sanan varoituksista huolimatta noudattavat sen tahtoa. Valhe esiintyy viehättävässä, ihmisten silmiä häikäisevässä ulkoasussa. Kauniilta sen sanat kuuluvat, ihanilta sen lupaukset, mutta se eksyttää, myrkyttää ja tappaa. Aivan toisin esiintyy totuus. Se ei pukeudu loistavaan, lihaa ja verta miellyttävään ulkomuotoon. Koristelematon ja halpa on sen puku, vakaata ja ankaraa sen puhe, eikä se milloinkaan lupaa tämän maailman iloa ja nautintoja niille, jotka sen sanoihin luottaen uskovat. Se vaatii kunnioitusta -itsellensä ja kehoittaa meitä itseänsä rakastamaan ja totellen palvelemaan. Se riisuu päältään kaikki koristukset, joiden tähden liha ja veri olisivat valmiit siihen mieltymään ja sitä seuraamaan. Itse maailman Vapahtajakin, kunnian Herra, "otti orjan muodon", ja kaikki hänen lähettiläänsä, hänen valitut profeettansa ja apostolinsa, olivat maallisessa mielessä köyhiä ja halpoja. Totuus ei tarvitse tämän maailman aarteita, varustuksia ja aseita voidaksensa ryhtyä taisteluun pimeyden valtoja vastaan. Se hylkää kaikki tämmöiset välikappaleet, pukeutuu omaan sota-asuunsa, joka on "vanhurskauden haarniska", "uskon kilpi", "pelastuksen kypäri" ja "Hengen miekka". Omalla voimallaan se taistelee ja – voittaa.

Näillä Jumalan sota-aseilla varustettuna Johannes Kastaja astuu Pyhän Hengen kutsumana vakavin askelin taistelutantereelle aikana, jonka Luukas määrää hyvin tarkkaan, kuten tekstimme sanat osoittavat. – Jordanin rannalta kuuluu hänen äänensä: "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle" (Matt. 3: 2). Ketään säälimättä hän lausuu tuon peruuttamattoman totuuden, että mieltänsä muuttamatta, perinpohjaista parannusta tekemättä israelilaiset eivät voi ottaa vastaan taivasten valtakuntaa, vielä vähemmän päästä sen alamaisiksi! Hän kyllä tietää, miten tämä kansa turvautuu siihen suureen etuoikeuteensa, että Jumala jo muinaisuuden hämärässä valitsi sen omaisuudekseen ennen kaikkia muita kansoja (2 Moos. 19: 5), ja miten se on tottunut puolustamaan itseänsä tällä kerskaavalla todistuksella: "Aabraham on meidän isämme." Mutta semmoinen puolustus ei kelpaa tuolle ankaralle korven apostolille, jonka vakaa silmä soimaavan omantunnon tavalla luo tuomitsevan katseensa Jordanin rannalle kokoontuneihin väkijoukkoihin. "Minä sanon teille", hän huutaa, "että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille." Siten hän todistaa, etteivät he ole Jumalan valtakunnan alamaisia, jos he sydämensä kovuuden vuoksi eivät nöyrry tekemään parannusta, jota ilman ei kukaan pääse omistamaan Aabrahamin vanhurskautta. Siitä tämän uskonsankarin oikeat lapset tunnetaan. Yhtä vähän kuin kuivunut puu voi kantaa hedelmiä, yhtä vähän saattavat Israelin kuolleet puut kasvaa niitä uskon hyviä hedelmiä, joita pyhä Jumala ihmisistä etsii. Ja sen tähden hänen vihansa taivaasta on ennen pitkää kohtaava kansaa, ellei näissä Aabrahamin syntiin juurtuneissa ja kuoleman varjostamissa jälkeläisissä tapahdu muutosta. Tuo merkillinen profeetta, jonka sanat uuden liiton armonajan koittaessa iskevät israelilaisten sydämiin Pyhän Hengen voimalla, todistaa: "Jo on myös kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen." Rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset, oppineet ja oppimattomat – kaikki, kaikki hän sulkee erotuksetta tuomion alle. Ei kukaan saa kerskata, ei kukaan saa yrittääkään verhota alastomuuttansa itsevanhurskauden kurjilla ryysyillä, joilla kääntymätön ihminen muilta ja itseltänsä, vieläpä kaikkinäkevältä Jumalaltakin koettaa salata surkean tilansa. Kaikkien tulee tunnustaa syntinsä ja muuttaa mielensä. Joka ei sitä tee, häntä kohtaa Jumalan kirveen surmaava isku.

Tähän tapaan Johannes Kastaja puhuu, tämmöistä on hänen saarnansa. Jumalallisen ilmestyksen valaisemana jo Jesaja näki tämän merkillisen miehen valmistavan tietä maailman Vapahtajalle ja ennusti hänen suuresta tehtävästään. Nyt hän seisoo jo kansan keskuudessa varustettuna Eliaan hengellä ja voimalla. Uteliaisuus, levottomuus ja pelko on yleinen. Ei kukaan voi olla kokonaan välinpitämätön tämmöistä saarnaa kuullessaan. Moni tuntee piston sydämessään, kun totuuden kirkas säde polttaen tunkeutuu siihen, ja kysyy säikähtyen: "Mitä minun pitää tekemän?" Johannes vastaa: "Jolla on kaksi ihokasta, antakoon toisen sille, joka on ilman; ja jolla on ruokaa, tehköön samoin." Joku kysynee: "Eikö muuta? Siinäkö on kylliksi, että osoitamme lähimmäisellemme rakkautta, että publikaani ei vaadi enempää, kuin hänelle laillisesti kuuluu, että sotamies tyytyy palkkaansa, eikä tee vääryyttä y.m.s.?" Ei tämä riitä sen Jumalan edessä, jonka muuttumaton sana todistaa: "Kirottu olkoon se, joka ei pidä tämän lain sanoja eikä täytä niitä" (5 Moos. 27: 26), eikä suinkaan tuo suuri parannuksen saarnaaja tarkoita näin pintapuolista, muutaman säännön rajoittamaa parannusta. Hän tahtoo saarnallaan vaikuttaa kansassa perinpohjaisen mielenmuutoksen. Hän vaatii sitä astumaan pimeydestä valkeuteen tuomittavaksi lain kautta kuolemaan, mutta myös herätettäväksi elämään Jeesuksen Kristuksen voiman kautta.

Ei kukaan tiedä, miten kovat synnin orjuuden kahleet ovat, ennen kuin hän Jumalan sanan valaisemana tahtoo päästä niistä vapaaksi. Samassa määrässä kuin hän herättyään synnin unesta on altis parannukseen, samassa määrässä hän sietää semmoista saarnaa, joka paljastaa hänen turmeluksensa, sillä totuuden hän tahtoo tietää, oli se sitten vanhalle ihmiselle miten katkera tahansa. Nöyrtyen Herran sanan tuomion alle hän kysyy yhä levottomammin: "Mitä minun pitää tekemän?", kunnes hänen etsivä uskonsa löytää Jeesuksen Kristuksen, jonka nimessä kaikki synnit annetaan anteeksi ja jolta hän joka päivä saa uutta voimaa taistelemaan syntiä vastaan. Tällä tavoin alentuvat ylpeyden vuoret ja mäet, täten täyttyvät alakuloisuuden ja epätoivon laakso syntisen sydämessä.

Tämmöisellä parannussaarnalla Johannes Kastaja valmisti tietä Vapahtajalle. Tätä hänen suurta tehtäväänsä tarkoittivat Jesaja profeetan sanat: "Kaikki laaksot koroitettakoon, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon; koleikot tulkoot tasangoiksi ja kalliolouhut lakeaksi maaksi" (Jes. 40: 4). Nyt on koittanut se autuaallinen aika, jolloin "Herran kunnia ilmestyy: kaikki liha saa sen nähdä. Sillä Herran suu on puhunut" (Jes. 40: 5). Mutta vuosisatojen etäisyydestä sama profeetta näkee myöskin, miten vaikea Israelin on oleva nöyrtyen taipua siihen parannukseen, jota ilman se ei voi tuntea Messiasta, kun tämä tulee kansaansa pelastamaan. Sen vuoksi hän epäillen kysyy: "Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?" (Jes. 53: 1). Vaikeata on ylpeän ihmisen taipua tunnustamaan itsensä niin suureksi syntiseksi, ettei Jumalan Poikakaan voi häntä pestä puhtaaksi muulla tavalla kuin siten, että hän Jumalan hylkäämänä vuodattaa verensä kirouksen puussa.

Kaikenlaista kansaa tunkeutui kuulemaan Johanneksen saarnaa. Lukemattomat antoivat kastaa itsensä ja tunnustivat siten tarvitsevansa puhdistusta, mutta harvat nöyrtyivät tekemään todellista parannusta. Se näet ei salli ihmisen tyytyä muuhun kuin Jeesuksen vereen, josta on joka päivä etsittävä uutta puhdistusta. Johannes tiesi sen. Hän näki, miten kevytmielisesti moni kuunteli hänen saarnaansa, kuinka pintapuolinen useain käsitys synnistä oli ja miten korkeat monen sydämen vuoret ja kukkulat olivat. Etenkin oppineet, nuhteettomasta elämästään tunnetut fariseukset sekä korkeasukuiset, mahtavat saddukeukset, jotka julkisesti kielsivät Jumalan sanan perustotuudet, olivat haluttomia noudattamaan hänen ankaraa kehoitustaan. Uskaltaako hän totuuden miekalla iskeä heihinkin, vai koettaako hän hienoilla sanoilla ja miellyttävällä puheella voittaa heitä puolellensa? Johannes Kastaja on pyhittänyt elämänsä sen Jumalan palvelukseen, joka ei katso ihmisen muotoa. Hän ei kerjää suosiota eikä armoa keneltäkään muulta kuin Herralta, eikä hän Pyhän Hengen koulussa ole oppinut valheellisilla korusanoilla ketään silitellen hyväilemään. "Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa?" (Matt. 3: 7) lausuu hän ja luo pyhää vihaa sädehtivän silmänsä juuri näihin Israelin mahtaviin, jotka murtumattomin sydämin olivat kuunnelleet hänen saarnaansa.

Tarkoittiko Johanneksen herätyssaarna ainoastaan vanhan liiton Israelia vai koskeeko se meitäkin? "Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi, jonka kengänpaulaakaan minä en ole kelvollinen päästämään; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella", todisti hän itse. Näin hän viittasi uuden liiton aikaan ja niihin suuriin armonlahjoihin, jotka Jeesuksessa Kristuksessa ihmisille tarjotaan. Johannes kastoi vain vedellä parannukseen. Hänen kasteensa ei voinut pestä ketään puhtaaksi synnistä eikä kehenkään istuttaa uutta elämää. Joka syntinsä tunnustaen suostui siihen, hän kyllä valmistui vastaanottamaan Jeesuksen Kristuksen kaikille katuvaisille syntisille tarjoamaa armoa, mutta tätä armoa ja siihen kuuluvia kalliita aarteita ei Johanneksen kaste voinut kenellekään lahjoittaa. Se vain ennusti uuden liiton kasteesta ja hänestä, joka "kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella". Jeesuksen asettama kaste on uudensyntymisen peso. Siinä ihminen saa syntinsä anteeksi, häneen istutetaan uusi elämä ja hänet otetaan Jumalan liittoon, jossa hän nauttii lapsen oikeuksia ja joka päivä saa kaikki, mitä hän Jeesuksen nimessä taivaalliselta Isältänsä anoo. Johanneksen kaste valmisti Kristukselle tietä ihmisten sydämiin. Uuden liiton kasteessa, joka Herran asetuksen mukaan on toimitettava Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Herra antautuu meille ja ottaa meidät omiksensa. "Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet", todistaa apostoli (Gal. 3: 27).

Voiko näin asiain ollen Johanneksen parannussaarna koskea meitä, uuden liiton armonlapsia? Pitääkö meidänkin tehdä parannus, meidän, jotka pyhässä kasteessa olemme otetut kolmiyhteisen Jumalan yhteyteen ja jotka uskon kautta vanhurskautetaan? Jos nimikristittyjen lukuisalta joukolta pyydämme vastausta tähän kysymykseen, niin ei se suinkaan ole halukas sovittamaan Johanneksen saarnaa itseensä. Harvat semmoiset ihmiset tietävätkään, kuka Johannes Kastaja oli, ja ne, joilla vielä on jonkinmoinen käsitys hänen merkityksestään, eivät suinkaan ole alttiita noudattamaan hänen oppiaan, jonka vaatimuksista he arvelevat Jumalan miltei kokonaan vapauttaneen uuden liiton armoitetun kansan. Useimmat kristityt, jotka näinä epäuskon aikoina vielä sanovat uskovansa Jumalan sanan todeksi, eivät tahdo kuullakaan mitään muuta saarnaa kuin aina lohduttavaa puhetta Jumalan armosta, joka vakuuttaa jokaiselle: "Sinä olet kastettu. Usko, että olet 'autuas Jumalan lapsi'." Ja tämmöistä ajanhengen kannattamaa evankeliumia kuuleekin paljon meidän kirkoissamme. Onko tämä oikeaa? Jeesus sanoi apostoleille: "Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille" (Luuk. 24: 46-47).

Pyhässä kasteessa me kyllä pääsemme Jumalan lapsiksi ja Kristuksen kanssaperillisiksi, mutta kaste velvoittaa meitä joka päivä kuolemaan synnistä ja elämään Jumalalle. Joka ei antaudu tälle tielle, joka ei tahdo kuolla, hän ei myöskään saa elää. Kasteessa istutetaan ihmiseen uuden elämän siemen, mutta tämä siemen ei voi itää, kasvaa eikä kantaa hedelmää, jos vanha ihminen pääsee kehittymään ja vahvistamaan valtaansa sydämissämme. Jumalan kasteessa meihin istuttama siemen tarvitsee päivä päivältä yhä enemmän alaa, sen juuret pyrkivät yhä syvemmälle, sen nouseva taimi tahtoo kohota, haaraantua ja kasvaa. Ellei niin käy, ellei luonnollinen turmeluksemme kukistuen väisty sen tieltä, vaan kasvaa ja levittää valtaansa niinkuin se aina yrittää tehdä, niin uusi ihminen alkaa kitua ja sairastaa kuolintautia. Vanha turmeltunut luontomme ei näet voi paremmaksi muuttua, se ei voi mukautua uudelle ihmiselle asetettuihin vaatimuksiin, vaan sen täytyy kukistua ja masentua, sillä mutten se anastaa itselleen yhä suuremman vallan. Ei kukaan voi hengellisesti kehittyä muuta kuin siinä määrässä, kuin hän suostuu vanhan aataminsa jokapäiväiseen kuolemaan. Sentähden apostoli todistaa kristityistä: "Ne, jotka ovat Kristuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen" (Gal. 5: 24). Joka ei tähän taivu, se luopuu kasteenliitosta ja kuolee hengellisesti. "Tämä minun poikani oli kuollut" (Luuk. 15: 24), sanoi Isä tuhlaajapojasta. On kyllä totta, että Pyhä Henki kutsuu jokaista vieraaseen maahan eksynyttä ja siellä vihollisen valtaan joutunutta tuhlaajapoikaa palaamaan Isän luokse. Totta on sekin, ettei kasteenliitto Jumalan puolelta ole rikottu, vaan että kastettu hänen äärettömän armonsa vuoksi saa palata tähän liittoon, mutta tämä palaaminen tapahtuu katumisen lihalle ja verelle katkeralla tiellä, jolla ei puhuta kerskaten oikeuksista, vaan murtunein sydämin valitetaan: "Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan" (Luuk. 15: 21).

"Mutta", kysynee joku, "tarvitseeko senkin, joka pysyy kasteenliitossaan, tunnustaa syntinsä ja tehdä parannus, kun hän jo on saanut syntinsä anteeksi ja joka päivä elää Jeesuksen armosta?" Me vastaamme: Missä on se, joka voi tunnustaa: "Minä en ole rikkonut kasteenliittoani enkä tuhlannut perintöäni vieraassa maassa?" Eikö meidän päinvastoin jokaisen, vieläpä niiden harvojenkin, jotka eivät siinä merkityksessä ole rikkoneet kasteenliittoansa, että olisivat langenneet siitä pois, täydy tunnustaa: "Ei ole sitä päivää ollut, jona minä olisin ollut uskollinen ja nuhteettomasti vaeltanut Herrani käskysanoissa. Minulta puuttuu niin paljon, paljon." Apostoli Johannes todistaa: "Jos me sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta synnistä" (1 Joh. 1: 8-9). Kuka sinä olet, joka et tahdo mukautua tähän apostolin neuvoon etkä nöyrry parannusta tekemään? Missä lienetkin kuullut tuota uutta oppia, kuka sinulle sitten onkin luulotellut, ettei saarna jokapäiväisestä parannuksesta sinulle sovi, ettei sinun tarvitse muuta kuin "uskoa", "uskoa" vain, niin tiedä: ei se ole raamatun oppia. Ylpeyteen se sinua yllyttää, suruttomuuteen, kuolemaan se nukuttaa ja kadotukseen se vie. Ei, ei! Tuhlaajapojan tunnustus uudistuu uudistumistaan niiden elämässä, joissa Herran sana saa juurtua ja kantaa hedelmiä, vaikka tämä tunnustus lähtiessään yhä syvemmästä synnin pelosta ja vihasta, myöskin oppii yhä suuremmalla luottamuksella ja ilolla joka päivä antamaan Jeesuksen pyyhkiä pois katumuksen kyyneleet.

Miksi kuulemme nyt enää niin harvoin parannusta saarnattavan, miksi Johannes Kastajan herätyshuuto ei pääse kaikumaan meidän saarnatuoleistamme? Sen tähdenkö, ettei ajanhenki enää sitä suvaitse, sen tähdenkö, ettei kristikunta enää tahdo muistaa tuota ankaraa korven apostolia ja hänen neuvojaan, vaan suruttomuuden nukuttamana ja maailman ilosävelten viehättämällä viettää kevytmielisesti mitä iloisimmalla tavalla juuri sitä päivää, jonka kirkko vanhoista ajoista asti on hänen muistolleen pyhittänyt? Onhan tämän päivän sattuessa "pohjolan ihanin aika", silloin soittavat soittokunnat, höyrylaivat tekevät huviretkiä, kansanjuhlia vietetään – kuka silloin tahtoo olla alakuloinen ja kuunnella parannussaarnaa? Tämänkaltaiset vaikuttimetko estävät niin monta pappia saarnaamasta Johannes Kastajan tapaan, vai sekö seikka, että nuo meidän aikamme hienosti sivistyneet ja mahtavat fariseukset ja saddukeukset, jotka joskus saapuvat kirkkoon, loukkaantuisivat, jos nuo profeetan tuomitsevat sanat: "Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa?" lausuttaisiin heille. Niin, on kyllä vaarallista noudattaa Johannes Kastajan saarnatapaa, sillä hän saarnasi parannusta ja nuhteli syntiä niin ankarasti, että hän ennen pitkää joutui vankilaan ja mestattiin, mutta joka omaa etuansa katsoen pelkää eikä uhkalla suruttomalle maailmalle julistaa totuutta, se ei olekaan sen Herran palvelija, joka todistaa: "Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen" (Matt. 16:25).

Joka on totuudesta, se kuulee totuuden äänen. Ei hän loukkaannu semmoisesta saarnasta, joka vaatii häntä ristin tielle. Hän nöyrtyy nuhdetta kuulemaan ja antaa siten sijaa Pyhän Hengen työlle sydämessään. Herra kastaa hänet tulella, joka polttaa tuhkaksi synnin ja erottaa siten uudesta ihmisestä kaiken, mikä sitä vielä estää uudistumasta hänen kuvansa mukaiseksi. Joka tähän suostuu, se perehtyy perehtymistään siihen totuuteen, ettei uudestisyntyminen voi tapahtua muuten kuin tuskan kautta. Hän katselee toivossa siihen autuaalliseen hetkeen, jolloin Herra vihdoin on vapahtava hänet kokonaan kaikesta pahasta. Ei hän pelkää sitäkään, että tämä Herra "polttaa ruumenet sammumattomassa tulessa", sillä hän tietää hänen "kokoavan nisunsa aittaan", kun taistelu on loppuun taisteltu ja kaikki viholliset hänen voimallaan voitettu. Miten onnellinen hän voikaan olla toivossa jo täällä, vaikka hän yhä edelleen vaeltaakin ristin tiellä, miten turvallisesti hän saattaakaan luoda silmänsä tulevaisuutta kohti, kun hän Jeesuksen Kristuksen tähden, jolle hän on kaikki uskonut ja antanut, uskaltaa kuolemallekin sanoa: "Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema missä on sinun otasi?" (1 Kor. 15: 55). Mutta tämmöiseen uskoon, tämmöiseen horjumattomaan ja onnelliseen toivoon ei kukaan voi päästä muuten kuin sillä tiellä, jolla Johannes Kastaja neuvoi ihmisiä taivaan valtakuntaa vastaanottamaan. Kyllä maailman Vapahtaja ottaa vastaan jokaisen, joka hänen luoksensa tulee, ei hän ketään heitä ulos. Mutta hänen luoksensa ei ole mennyt eikä ole vastakaan menevä kukaan muu kuin se, jota Pyhä Henki saa synnistä nuhdella ja parannukseen taivuttaa. Se, joka jollakin muulla tiellä aikoo päästä uskomaan Jeesukseen, se joutuu pettävän luulouskon valtaan. Hänen lamppunsa sammuu ainakin kuoleman kolkossa laaksossa, jonka läpi meidän kaikkien synnin vuoksi täytyy kulkea, ennen kuin pääsemme perille.

Johanneksen saarna herätti huomiota pääkaupungin mahtavissa vallanpitäjissäkin, eikä aikaakaan, niin alkoi levitä kansan keskuudessa huhu, että hän olisi Kristus. Näin täytyy maailman ja suruttomuudenkin kunnioittaa Herran lähettiläitä, kun nämä pelkäämättä puhtaasti julistavat totuuden pyhää sanaa. Vastustamattomalla voimalla Johanneksen hurskas, itsensäkieltävä elämä ja hänen saarnansa pakottivat totuuden vastustajatkin sydämissään tunnustamaan: "Tuo mies on oikeassa", – jos kohta eivät suinkaan kaikki nöyrtyneet sitä julkisesti myöntämään. Eikä tämän suurempaa voittoa kukaan voi saavuttaa. Kyllä maailma silmien edessä saattaa vaikka kuinka suurilla kunnianosoituksilla kohdella niitä saarnaajia, jotka itse rakastavat sen turhamaista ja syntistä iloa ja pyrkivät sen ystävyyteen tekemällä myönnytyksiä valheelle ja sovittamalla elämäänsä ja oppiansa ihmisten mielen mukaan. Mutta se, joka luottaa tämmöiseen kohteliaisuuteen ja pitää sitä totena, erehtyy suuresti. Maailman iva, eikä suinkaan sen kunnioitus, on semmoisten saarnaajain palkka, vaikka he luulevat olevansa yleisen rakkauden ja suosion kohteena. Johannes ei etsinyt kiitosta ja, ylistystä maailmalta. Hän ylenkatsoi sen ystävyyden samoin kuin sen vihan, eikä pyytänyt palkkaa ihmisiltä. Mutta juuri sen tähden, että hän niin voimallisesti elämällään ja opillaan saarnasi siitä Herrasta, joka oli hänet lähettänyt, iskivät hänen sanansa niin syvälle ihmisten sydämiin, ja kunnioitus oli yleinen. On kyllä totta, että tämän kunnioituksen takana monen sydämessä kyti leppymätön viha, sillä ei totuus ole vielä milloinkaan turmeltuneessa maailmassa koroittanut ääntänsä herättämättä vihaa, mutta tämä on toista kuin se halveksiva pilkka, jonka alaisia oman etunsa orjuuttamat, vihollisen palkkaamat kehnot paimenet ovat. Kunnioittamista ja totuuden voiman tunnustamista on tämä vihakin, jos sitä perin pohjin tutkimme.

Johannes olisi voinut herättää vielä suurempaa huomiota, jos hän olisi antanut juutalaisten yhä edelleen keskenänsä ihmetellen arvella: "Lieneekö hän Kristus", mutta hän ei ole hidas vastustamaan tämmöistä luuloa. Päinvastoin hän heti jyrkästi kieltää sen ja todistaa olevansa niin alhainen, niin halpa Kristuksen rinnalla, että hän sanoo itseänsä kelvottomaksi päästämään hänen kengänpaulaansa. Ei hän itselleen pyydä kunnioitusta. Heikkoudestansa, eikä mistään muusta, hän kerskaa. Kun kansa ihmetellen yhä uteliaampana kyselee, onko hän Elias vai profeetta, koska hän kastaakin, ja fariseusten lähettiläätkin yhä levottomammin vaativat vastausta tuohon kaikkialla maassa syntyneeseen kysymykseen, kuka hän on, ei Johannes anna sanoa itseänsä Eliaaksikaan, joka ennustusten mukaan oli tuleva, vaikka hän kyllä tiesi näiden ennustusten tarkoittavan juuri häntä. Hän ei antanut sanoa itseään profeetaksikaan, vaikkei vielä kukaan profeetta niin ollut Vapahtajasta ennustanut kuin hän, jonka herätyshuutoa kannatti se elävä totuus, että Messias seisoi kansan keskuudessa. Ei hän näe mitään omaa arvoa eikä omaa kunniaa, joka kehoittaisi häntä omistamaan itselleen jalon nimen. Herran suuruus ja voima, joka on hänelle kirkastumistaan kirkastunut, valtaa kokonaan hänen sydämensä ja estää häntä eksymästä mieltyen kuuntelemaan kansan kunnioittavaa arvostelua. Toinen todistakoon hänestä, ei hän. Kristukselle eikä itselleen hän on tullut valmistamaan tietä ihmisten sydämiin, hänelle, joka oli ennen häntä ja joka hänen jälkeensä tulee. Hän on "huutavan ääni erämaassa", toisen ääni vain, eikä hänen siis sovi kunnioitusta itselleen pyytää. Näin Johannes oli itsensä kieltämisen tiellä harjaantunut kokonaan antautumaan Herran palvelukseen ja hänen kunniansa ylistäjäksi, ja tällä tiellä hän tuli "suureksi Herran edessä". Mikä voitto, mikä todistus siitä, miten suuria Herra voi vaikuttaa siinä ihmisessä, joka ehdottomasti antautuu hänen Henkensä johdatettavaksi!

Tunsiko Johannes vain iloa ja riemua valmistaessaan tietä Herralle? Se, joka niin arvelee, unohtaa, että suruttomuus, epäusko ja maailman ystävyys, sanalla sanoen kaikki esteet, joilla pimeyden ruhtinas koettaa ehkäistä totuuden voittoa ihmisten sydämissä, tuntuu Herran sanan julistajalle sitä katkerammalta, mitä pitemmälle hän itse on edistynyt pyhityksessä. Jos kukaan, niin Johannes Kastaja näki haikein sydämin, miten korkeat ne vuoret ja syvät ne laaksot olivat, joita hän oli kutsuttu valmistamaan tasaiseksi tieksi, mutta hän ei väsy, ei horju eikä antaudu epätoivoon. Hän tekee, mitä Henki käskee hänen tehdä. Hän jättää vastoinkäymiset ja toiveet, esteet ja menestykset, tappiot ja voitot, kaikki, kaikki sen Herran haltuun, jonka lähettiläs hän on. Hän on vain "huutavan ääni erämaassa". Hän ei saa etsiä työnsä hedelmiä: ne kasvavat Herralle eivätkä hänelle.

Olkoon Johanneksen suuri taistelu totuuden puolesta kehoitukseksi jokaiselle opettajalle, joka näinä viimeisinä aikoina omaa etuansa katsomatta ja maailmaa pelkäämättä, opillaan ja elämällään vielä tahtoo todistaa Herrasta. Muistuttakoon se jokaiselle sanankuulijalle apostolin tärkeätä neuvoa: "Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä" (Hebr. 13: 17). – Ja kun ajattelemme, miten Johannes Kastaja pyhitti elämänsä Herralle ja miten kaukana me olemme siitä vilpittömästä kuuliaisuudesta, valistuksesta, uskosta, toivosta ja rakkaudesta, joka säteilee meitä kohtaan hänen urhoollisesta taistelustaan Jordanin rannalla, niin on meidän uuden liiton lasten, joita Herran viimeisen tulemisen päivä lähestymistään lähestyy, tosiaan syytä vihdoinkin herätä synnistä ja kätkeä sydämiimme tuon suuren herätyssaarnaajan sanat: "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!"

    "Tuhat täältä huokausta,
    Luokses, Jeesus, lähetän,
    Mieleni maan taistelusta
    Taivaallisiin ylennän.
    Ahdistuksissani paina
    Minut yhteytees aina.
    Levon, Jeesus, luonas saan
    Täällä taisteluissa maan.

    Minussa ei mitään hyvää,
    Murhemielin tunnen sen,
    Turmelusta kuohuu syvää
    Sydämeni syntinen.
    Puhdista mua, Jeesus hyvä,
    Uudista mua, Henki Pyhä,
    Suo jo kohta päästä mun,
    Rakas Jeesus, luokses sun.

    Koska viimein kasvos näen
    Taivaan kirkkaan kuorissa,
    Soiman pitää harpun äänen
    Sinun pyhäis parissa,
    Uutten virtten heläjämän,
    Kunniaasi ylistämän,
    Sinuun palaa mieleni,
    Jeesus lohduttajani."

Pyhä Jumala, joka sanassasi paljastat meidän sydämemme turmeluksen, me emme tahdo pettää itseämme emmekä vastustaa totuuden Pyhää Henkeä, vaikka hän meitä synnistä nuhtelee ja vaatii parannukseen. Me tunnustamme syntimme sinulle ja rukoilemme sinulta armoa. Katso Jeesuksen tähden armollisesti meidän puoleemme äläkä tee meille, niinkuin olemme ansainneet! Me turvaamme sinun armoosi, oi sinä Israelin toivo ja apu, sinä murheellisten lohduttaja, köyhien auttaja, sairasten parantaja, saastaisten pyhittäjä, suuri laupias Jumala, ja rukoilemme Jeesuksen nimessä jokainen puolestamme: "Paranna minut, Herra, niin minä parannun, auta minua, niin olen autettu. Sillä sinä olet minun ylistykseni" (Jer. 17: 14). Amen.

VI

JOHANNES KASTAA JEESUKSEN.

Silloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen tykö hänen kastettavakseen.

Mutta tämä esteli häntä sanoen: "Minun tarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni!"

Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Salli nyt; siliä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus." Silloin hän salli sen hänelle.

Kun Jeesus oli kastettu, nousi hän kohta vedestä, ja katso, taivaat aukenivat, ja hän näki Jumalan Hengen tulevan alas niinkuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen päällensä.

Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt."

                           Matt. 3: 13-17.

Joukoittain liikkuu kansaa Jordanin rannoilla kuunnellen Johanneksen saarnaa, tunnustaen syntinsä ja antaen kastaa itsensä parannukseen. Jumalallisen totuuden kirkas säde sattui monen sydämeen ja pakotti tunnustamaan: "Minä olen syntinen. En voi kestää tämmöisenä pyhän, kaikkinäkevän Jumalan edessä. Minun täytyy muuttua toisenlaiseksi ja kantaa hyviä hedelmiä, sillä muuten minut hakataan pois ja heitetään tuleen."

Se, jonka silmät Herran valaiseva armo saa avata näkemään, miten kauhea sen ihmisen tila, joka etääntymistään etääntyen Jumalasta, syntiin uupuneena, sielunvihollisen valtaan sortuneena lähestyy iankaikkisuutta, se ei enää voi jatkaa tätä onnetonta kulkuansa. Hän seisahtuu ja kysyy hämmästyneenä: "Mitä minun pitää tekemän?" Häntä ei enää lohduta tämän maailman pettävä ilo. Sen valheellisiin lupauksiin hän ei enää voi luottaa. Hän tuntee päinvastoin olevansa sanomattoman onneton nähdessään sen kauhean syvyyden, jonka partaalla hän seisoo. Syöstäänkö hänet tuohon pohjattomaan pimeyteen, mistä ei kukaan milloinkaan palaa, vaan sanomattoman tuskan vallassa iankaikkisesti itkee toivottomuuden kyyneleitä? Eikö apua missään, pelastusta kenessäkään? Maailma kyllä vakuuttaa lohduttaen: "Suotta sinä noin huolehdit ja onnettomana valitat. Älä ylenkatso sitä iloa, jota elämä sinulle tarjoaa. Jumala on rakkaus, ei hän ole voinut luoda meitä tehdäksensä meidät iankaikkisesti onnettomiksi. Tuommoiset ajatukset ovat synkkämielisyytesi ja eksyneen mielikuvituksesi peikkoja. On suurempiakin syntisiä kuin sinä olet, miksi juuri sinä joutuisit kadotukseen." Tähän tapaan maailma puhuu, ja nimikristillisyys vakuuttaa: "Tuommoisia ajatuksia koettaa vihollinen sinussa herättää ja pitää vireillä estääksensä sinua uskomasta Jeesukseen, turvaamasta häneen, joka on kaikki syntivelkamme maksanut. Älä epäile, älä sure! Epäusko on suuri synti. Eikö Jeesukseni armo sinullekin riitä? Ole ilonen ja usko, että olet autuas Jumalan lapsi, jonka ei tarvitse mitään pelätä eikä surra." Mutta vaikka ihminen onkin altis hankkimaan tämmöisistä puheista voidetta särjetylle sydämelleen ja vaikka vihollinen koettaakin viekkaasti saada häntä lyömään tuuleen Pyhän Hengen todistuksen ja ummistamaan korvansa omantunnon äänelle, niin jos hän on totuudesta, hän erottaa totuuden äänen kaikista muista ja noudattaa sitä, vaikka se tuomitsee hänet eikä jätä häneen yhtään turvapaikkaa, johon hänen ajatuksensa voisivat tyytyen mieltyä ja laskeutua lepoon. Hänen, juuri hänen syntinsä ovat suuret: voiko Jumala vielä häntäkin auttaa? Hän ei kauhistu vain kadotusta ajatellessaan. Syntiä, joka erottaa meidät Jumalasta ja syöksee kadotukseen, hän on oppinut pelkäämään sitä enemmän, mitä enemmän Pyhä Henki on saanut tehdä työtänsä hänen sydämessään ja mitä oikeampaan parannukseen hän on saanut taivuttaa hänen mieltänsä. Tätä Henkeä hän tahtoo kuulla, sillä se puhuu totta. Sen totuuden tuntoon tullut ihminen tuntee ja tietää, vaikka on katkeraa näin päivä päivältä tulla yhä varmempaan vakaumukseen siitä, miten perin pohjin turmeltunut oma sydän on.

Onnellinen se, joka kuullen totuuden Henkeä, ei eksy luottamaan vihollisen valheellisiin lupauksiin, vaan, maksoi minkä maksoi ja viipyköön lohdutuksen hetki vaikka kauankin, tämän Hengen koulussa uskossa kilvoitellen rukoilee apua yksin Herralta. Kyllä hän kuulee murheellisten rukoukset eikä hylkää heitä epätoivon valtaan. Kyllä hän murheelliset lohduttaa, kun hänen hetkensä on tullut. Hän vain tahtoo itse määrätä, milloin hän virvoittaa, milloin kukin voi käyttää siunaukseksensa tuota autuaallista sanomaa: "Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi" (Jes. 1: 18). Tätä ilosanomaa Jumala Jeesuksen Kristuksen sovintoveren tähden antaa saarnata maailmalle. Herra yksin tietää tämänkin. Hän on ainoa oikea lohduttaja. Tyytykäämme siis vartomaan häntä, jos hän joskus pitkäksikin ajaksi salaa meiltä kasvonsa eikä anna meidän kokea suloista läsnäoloansa. Kun hänen hetkensä on tullut, niin hän kirkastaa meille armonsa ja täyttää meidän sydämemme sanomattomalla ilolla, jos tyydymme vaeltamaan elämän kaitaa tietä.

Tälle tielle Johannes Kastaja tahtoi johdattaa ihmisiä. Hän tiesi, että Messias jo seisoi kansan keskuudessa, tiesi, että hänenkin silmänsä ennen pitkää oli näkevä hänet, "joka oli tuleva hänen jälkeensä ja joka oli ollut ennen häntä". Ei hän itse voi mitään Israelin orjuuden kahleiden särkemiseen, ei hän kelpaa ketään auttamaan synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, jonka alaisena koko maailma huokaa onnettomuuteen nääntymäisillään. Apua ja pelastusta hän tarvitsee, niinkuin kaikki muut, ja hänen Pyhän Hengen valaisema, etsivää toivoa säteilevä silmänsä hakee maailman Vapahtajaa.

Levottomina liikkuvat väkijoukot: toiset lähenevät, toiset vetäytyvät syrjään. Kaikilla on jonkinmoinen aavistus siitä, että ihmeellistä on tulossa, vaikka tämä aavistus useimmilla on hyvin himmeä. Tuo merkillinen profeetta, joka niin voimakkaasti oli todistanut heille Jumalasta ja hänen valtakunnastaan ja nähnyt niin ihmeen syvälle heidän sydämiinsä, oli ennustanut eräästä toisesta häntä verrattoman paljon suuremmasta, joka oli kastava heitä "Pyhällä Hengellä ja tulella", joka oli "kokoava nisunsa aittaan, mutta polttava ruumenet sammumattomassa tulessa". – Mitä heidän oli ajateltava, mitä toivoen ja peläten odotettava? Mutta vaikka useimpain ajatukset olivatkin horjuvat, vaikka heidän käsityksensä jo Aabrahamille annetusta, profeettain vahvistamasta ja selittämästä lupauksesta olikin himmeä, – Johannes Kastaja ei horjunut eikä epävarmana haparoinut tietämättömyyden pimeässä. Hän tiesi, että Messias pian oli tuleva kansaa pelastamaan. Kuinka hartaasti Johannes oli jo kauan häntä odottanut, kuinka hänen sydämensä ikävöi Israelin Vapahtajaa ja Auttajaa! Monta vuotta hän erämaan kuivissa, auringon paahtamissa seuduissa, missä jonkin santaan kuivuvan purosen niukka vesi oli hänen ainoa juomansa, odotti sitä hetkeä, jolloin hän saisi sammuttaa janonsa.

Nyt Johannes seisoo Jordanin rannalla. Sen tyyni kalvo välkkyy auringon valossa hänen edessään, mutta ei tässäkään virrassa juokse sitä vettä, jota hän tarvitsee. Johannes etsii sitä lähdettä, jonka "elävä vesi" sammuttaa ihmisen iankaikkisuudenjanon, Toivossa hän oli jo kyllä "ilolla ammentanut pelastuksen lähteistä" (Jes. 12: 3), mutta mitä useammin hän kärsi kuivuutta odotuksen korvessa, jonka autioita seutuja tämä vesi taivaasta vuotavana kasteena virkistyttäen elähdytti, sitä hartaammaksi oli tullut hänen halunsa päästä lähteen välittömään läheisyyteen, sitä palavampi oli hänen toivonsa, että lupaukset pian täytettäisiin ja hän saisi nähdä Kristuksen. Hän on tunteva hänet, sen hän tietää, sillä se, joka lähetti hänet vedellä kastamaan, sanoi hänelle: "Se, jonka päälle sinä näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, hän on se, joka kastaa Pyhällä Hengellä" (Joh. 1: 33). Miten ihmeellistä hän saakaan vielä kokea, kuinka suurta silmin nähdä, kun hän odottaa ja tyytyy uskomaan, kunnes Herran määräämä autuaallinen hetki joutuu! Eikä Johannes eksy tyytymättömyyden ja maltittomuuden pimittämille poluille, sillä hän on harjaantunut ristin tien salaisuuksiin. Hän vaeltaa vakavin askelin uskossa Heran edessä.

Kuuliaisena Herran käskylle Johannes saarnasi parannusta ja kastoi ne, jotka syntinsä tunnustaen saapuivat hänen luoksensa Jordanin rannalle. Eräänä päivänä hän näki lähestyvän miehen, joka herätti hänen huomiotansa ja sai hänen sydämensä sykkimään. Tämä mies oli Jeesus nasaretilainen. Hän oli muiden näköinen ja samassa tarkoituksessa kuin kaikki muut hän näyttää lähestyvän joen rantaa, mutta Johanneksen tarkka, Pyhän Hengen koulussa kirkkaaksi käynyt silmä älyää heti, että erotus tämän Jeesuksen ja muiden juutalaisten välillä on suuri. Itse hän myöhemmin vakuuttaen todisti: "Minä en tuntenut häntä" (Joh. 1: 31. Joh. 1: 33), vaikka hän kyllä tietää Messiaan, jota ei kukaan vielä tunne, jo olevan kansan keskuudessa. Mutta mitä kauemmin hän katsoo Jeesusta, sitä vastustamattomammalla voimalla hänen omatuntonsa todistaa, että tuo mies ei ole semmoinen kuin muut ihmiset ovat. Mahdotonta on varmuudella sanoa, missä määrin Jeesuksen kunnia jo nyt kirkastui profeetan uskon silmän nähtäväksi, mutta miltei varmaan saatamme olettaa Johanneksen aavistaneen, että hän oli Messias. Jos kukaan, niin hän tiesi, miten ääretön synnin valta maailmassa oli. Hän tunnusti todeksi Jesajan todistuksen: "Kaikki me olimme kuin saastaiset, ja niinkuin tahrattu vaate oli kaikki meidän vanhurskautemme. Ja kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niinkuin tuuli" (Jes. 64: 6). Hän tiesi, että jokaisen täytyy tunnustaa syntinsä ja tehdä parannus, kaikkien muiden paitsi hänen, joka oli tullut muita auttamaan. Mutta kun Jeesus pyytää tulla kastetuksi, vastaa Kastaja: "Minun tarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni!"

Pyhä Henki, joka, jos milloinkaan, niin juuri tällä tärkeällä hetkellä tahtoo valaista häntä, ohjaa profeetan ajatukset oikeaan suuntaan. Jeesuksen koko olemuksesta säteilee häntä kohti verraton puhtaus ja ylevyys. Se kirkastuu hänelle kirkastumistaan ja valtaa vastustamattomalla voimalla hänen sydämensä. "Sinun ei tarvitse tehdä parannusta. Miksi, mitenkä minä, kun olen saastainen ja syntinen, kastaisin sinut?" ajattelee Johannes. Niinkuin sanoimme, on mielestämme melkein mahdotonta olettaa, ettei hän tällä hetkellä aavistanut Jeesuksen olevan Messiaan. Mutta tätä oikeata, Pyhän Hengen herättämää aavistusta vastustamassa olivat hänen omat ajatuksensa, jotka pitäen kiinni Jumalan hänelle korvessa antamasta lupauksesta, vaativat aivan toisenlaista todistusta. Pyhä Henki oli laskeutuva Messiaan päälle, ja Jeesus pyytää tulla kastetuksi parannuksen kasteella! Miten soveltuvat nämä seikat toisiinsa, kuinka Johannes oli tämän ymmärtävä? Epäillen hän kysyy: "Minun tarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni?" Mutta kun Jeesus vastaa: "Salli nyt, sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus", ei profeetta enää tahdo epäillen vastustaa tuota ihmeellistä anomusta. Hän suostuu Pyhän Hengen ja Jeesuksen sanojen vaatimana kastamaan hänet. Kuinka ihmeellisen tarkaksi kuulemaan totuuden sanaa oli Johanneksen hengellinen korva harjaantunut Pyhän Hengen koulussa, kuinka kuuliaiseksi Herran tahdolle hän oli oppinut! Omat ristiriitaiset ajatuksensa, epäilyksensä ja ymmärtämättömyytensä hän nytkin alistaa Jumalan tahtoon, ja tässä kuuliaisuudessa, joka tekee hänet alttiiksi luopumaan itsekkyydestänsä, hän valmistuu vastaanottamaan tuota suurta, Jumalan hänelle lupaamaa todistusta Kristuksesta.

Meidän lihamme ja veremme ei ole taipuvainen noudattamaan muuta kuin itsekkään, synnin turmeleman luontomme vaatimuksia. Etenkin meidän on vaikea luopua omista ajatuksistamme ja luuloistamme, kun nämä jossakin määrin ovat mukaantuneet omantuntomme ja Jumalan sanan mukaan ja pyrkivät ohjaamaan meitä ja säätämään meille lakeja. Meidän on niin vaikea sanoa: "Niin minä luulen, niin minä käsitän Jumalan tahdon, mutta jos minä olen väärässä, tahdon heti luopua ja antaa hänen yksin määrätä kaikki, vaikka järkeni kuinka vastustaisi ja vaikka parhaat toiveeni ja onnellisimmat ajatukseni siten joutuisivatkin kokonaan haaksirikkoon." Tuota Daavidin syvää rukousta: "Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps. 139: 23-24), meidän on vaikea sovittaa kaikkiin oloihin. Sitä ei opita muualla kuin Pyhän Hengen koulussa. Kuinka suuri onkaan meidän pimeytemme, miten vähän ymmärrämmekään hengellisiä asioita, miten vaikeata ja mahdotonta meidän on omin voimin käsittää raamatun yksinkertaisimpiakaan totuuksia! Kuinka vastahakoinen vanha ihmisemme on taipumaan tuohon lihaa ja verta loukkaavaan perustotuuteen, että Jumalan oman Pojan täytyi niin syvästi alentua, että "hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet" (Jes. 53: 3)!

Niin kauan kuin saarnataan Jeesuksen ihmetöistä, hänen pyhästä vaelluksestaan ja kunniastaan, kuulee maailmakin todistustamme Herrasta, mutta kun hänen alentumisensa, hänen halpa palvelijakuvansa asetetaan sen silmien eteen, niin ihmiset loukkaantuvat. "Me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus" (1 Kor. 1: 23), lausuu Paavali. Jeesuksen opetuslastenkin oli työlästä päästä käsittämään Herran alentumisen merkitystä. Niin sanoi esim. Pietari, kun Jeesus tahtoi pestä hänen jalkansa: "Herra, sinäkö peset minun jalkani?" (Joh. 13: 6), ja vaikka Herra häntä opettaen neuvoi ja sanoi: "Mitä minä teen, sitä et nyt käsitä, mutta vastedes sinä sen ymmärrät" (Joh. 13: 7), niin opetuslapsi, jonka sydän kuitenkin paloi rakkaudesta Jeesukseen, ei suostunut luopumaan omasta käsityksestään, vaan väitti vakuuttaen: "Et ikinä sinä saa pestä minun jalkojani" (Joh. 13: 8). Lopulta Herran uhkaavat sanat pakottivat hänet taipumaan. Johannes Kastajankin, tuon profeetoista suurimman, on niin vaikea päästä käsittämään Herran alentumisen syvyyttä, että hän epäillen ikäänkuin kieltäytyy noudattamasta Jeesuksen hänelle lausumaa pyyntöä. Mutta Herran todistus: "Näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus" vapauttaa hänet epäilyksen ja omain ajatusten hetkellisestä orjuudesta: profeetta tottelee – ja kastaa Jeesuksen.

Niin, siten täytetään kaikki vanhurskaus, että Jumala yksin saa olla suuri ja hänen tahtonsa määrätä kaikki. Tämmöinen alistuminen Herran tahtoon silloinkin, kun meidän omat käsityksemme eivät mitenkään tahdo soveltua sen mukaan, se juuri on "vanhurskauden täyttämistä". Luther lausuu tämän merkillisen tilaisuuden johdosta seuraavat sanat: "Kaikki vanhurskaus täytetään, kun panemme kaiken oman vanhurskautemme ja kunniamme alttiiksi, jotta Jumala yksin saisi olla sinä, joka itse vanhurskaana tekee uskovaiset vanhurskaiksi. Niin tekee Johannes luopuen omasta vanhurskaudestaan ja pyytäen syntisenä tulla kastetuksi ja vanhurskautetuksi Kristuksen kautta. Niin tekee Kristuskin, joka ei katso saaliikseen omaa vanhurskauttansa ja kunniaansa, vaan antautuu syntisenä kastettavaksi ja surmattavaksi." Mutta mitä on meidän kiitoksemme, mitä Johannes Kastajankaan kunnia, verrattuna siihen jumalalliseen majesteettiin, jonka Jumalan ainoa Poika riisui päältänsä pelastaaksensa meidät kurjat ihmisraukat synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta? Turmelusta, saastaisuutta vain! "Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaanvahvuus ilmoittaa hänen kättensä tekoja. Päivä sanoo päivälle, ja yö ilmoittaa yölle. Se ei ole puhetta, se ei ole kieltä, jonka ääni ei kuuluisi" (Ps. 19: 2-4)! Ja kuitenkin hän alistuu meitä palvelemaan, asettuu meidän sijaiseksemme, ottaa kaikki syntimme päällensä ja kantaa ne kuuliaisena Isän tahdolle Golgatalle, missä hän kirouksen puuhun naulattuna kärsii rikostemme rangaistuksen ja pyhällä verellään sovittaa Jumalan ihmisten kanssa. Ja miksi Jumalan Poika teki tämän, mikä hänet siihen pakotti? Vastaus kuuluu: Tässä Jeesuksessa, jonka Johannes kastoi Jordanissa ja joka nyt syrjäisestä Nasaretista, missä hän tähän saakka oli oleskellut, astuu julkisuuteen toimittamaan suurta profeetallista, samoin kuin ylimmäispapillista ja kuninkaallista Kristusvirkaansa, kirkastetaan syntiselle maailmalle taivasten suurin salaisuus: "Jumala on rakkaus" (1 Joh. 4: 16).

Tuo "suuri profeetta", josta jo Mooses oli ennustaen puhunut oli kastettu virkaansa. Tämä tapahtui suuren väkijoukon nähden, vaikka se taivaallinen ihme, jonka kirkkaassa valossa Johannes oli näkevä Messiaan kunnian, oli muilta kokonaan salattu. Jeesus "nousi kohta vedestä" kertoo tekstimme, ja Luukas lisää: "Hän rukoili." Äänetönnä seisoo Kastaja Jeesuksen läheisyydessä. Hänenkin ajatuksensa kohoavat ylöspäin, ja kun hän luo silmänsä taivasta kohti, "katso, taivaat aukenivat, ja hän näki Jumalan hengen tulevan alas niinkuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen päällensä. Ja katso, taivaasta kuului ääni, joka sanoi: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt'." Paljon Johannes Kastaja saa tällä hetkellä nähdä ja kuulla. Tuossa hänen läheisyydessään seisoo Poika, joka on tullut ihmiseksi maksamaan hänen ja koko maailman syntivelan, Pyhä Henki laskeutuu hänen päällensä todistukseksi, että Jeesuksella on Henki "ilman mittaa", ja taivaasta, jonka kirkkauteen Johannes saa luoda silmänsä, kuuluu Jumalan ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt." Kolmiyhteisen Jumalan välittömässä läheisyydessä, hänen kunniansa säteilevässä valassa seisoo profeetta taivaallisen ilon valtaamana, autuaallisen riemun syleilemänä, katsellen kirkastetuin silmin taivaan valtakunnan salaisuuksiin. Kuka kuvaa hänen sydämensä tunteet, kuka arvaa hänen autuutensa mitan?

Kyllä maailman lapsetkin iloitsevat, ja näyttääpä usein siltä, kuin olisi moni heistä hyvinkin onnellinen. Mutta jos lähemmin tarkastamme tätä iloa ja onnea, niin se paljastaa meille ennen pitkää ilottomuutensa. Pettävää kangastusta, hurmaavaa valhetta se vain on ja ikuiseen tuskaan se päättyy. Eikä ole nimikristillisyydenkään kahden herran palveluksessa saavuttama, luulouskon innostuttama riemu, josta niin moni kääntymätön ihminen semminkin meidän aikoinamme kerskaten puhuu, muuta kuin likeisesti sukua maailman ilolle, siitä huolimatta, että se omistaa itselleen kristillisen nimen ja paremmin salaa oikean luonteensa. Kristityn tosi ilo ei ole löydettävissä meluavan maailman joutavalla torilla eikä nimikristillisyyden lihaa ja verta suosivilla poluilla. Se välkkyy vain Herraa seuraavien ihmisten silmissä, vaikka heidän kyyneleensä usein, hyvin usein estävät meitä sitä näkemästä. Itse he usein valittavat suruansa ja ikäväänsä: synti, jota he vihaavat ja jota vastaan he kilvoitellen taistelevat, rasittaa heitä ja kodin kaipuu saa heidän mielensä raskaaksi. Mutta iankaikkisen elämän autuaallinen toivo asuu semmoisinakin hetkinä heidän sydämissään, vaikka siitä vuotava ilo on silloin heiltä itseltäänkin miltei kokonaan salattu. Heidän tiensä on ristin tie. Vasta kun taistelu on loppuun taisteltu, koittaa heille täydellisen ilon ja riemun kirkas päivä, jonka aurinko ei milloinkaan mene mailleen. Herra itse vaelsi tätä tietä. Monesti hänen silmissään nähtiin kyyneleitä. Oudoksuisimmeko me, jotka olemme kutsutut häntä seuraamaan, sitä, että kristityn ilo niin usein on surun sumujen peittämänä hänen vielä täällä kyynelten laaksossa vaeltaessaan. Jos mielimme kerran päästä Kristuksen kanssaperillisiksi taivaassa, niin meidän täytyy täällä olla osallisia hänen kärsimyksistään. Ellemme tähän suostu, vaan omaa tahtoamme noudattaen koetamme hankkia itsellemme iloisia päiviä tässä elämässä, niin Jeesus ei milloinkaan ole meitä omiksensa, tunnustava. Sen vuoksi Paavalikin lausuu: "Varma on tämä sana; sillä jos olemme kuolleet yhdessä hänen kanssaan, saamme myös hänen kanssaan elää; jos kärsimme yhdessä, saamme hänen kanssaan myös hallita; jos kiellämme hänet, on hänkin kieltävä meidät" (2 Tim. 2: 11-12).

Mutta kristitynkin elämässä on hetkiä, joina hän sanomattomassa määrässä saa kokea ja maistaa, miten suloinen Herra on, ja jo täällä tuntea taivaallisen ilon autuaallista esimakua. Silloin armon ja lohdutuksen Jumala kirkastaa hänelle Kristuksen kunnian, jonka osallisuuteen hänetkin on kutsuttu. Herra antaa hänen hetkiseksi ikään kuin kohota voittoisan seurakunnan riemuitsevaan iloon. Tämmöistä juhlahetkeä viettivät opetuslapset Taaborin vuorella, paimenet Betlehemin läheisyydessä, Paavali, kun hän "temmattiin paratiisiin ja kuuli sanomattomia sanoja, joita ihmisen ei ole lupa puhua" (2 Kor. 12: 4), Johannes Kastaja nähdessään taivasten aukeavan Jeesukselle. Ja lukemattomat muut Herran omat, tunnetut samoin kuin tuntemattomat, ovat joskus saaneet kokea samanlaista iloa. Mutta joskus vain, sillä täällä emme vaella näkemisessä, vaan uskossa, emme autuuden täydellisessä nauttimisessa, vaan toivossa. Apostoli todistaa: "Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin odotamme sitä kärsivällisyydellä" (Room. 8: 24-25). Mitä uskollisemmin me täällä uskossa kilvoittelemme, sitä hartaammaksi käy myöskin meidän toivomme, sitä suuremmassa määrässä saamme jo täällä kokea Herran armoa ja rakkautta, sitä paremmin pääsemme käsittämään Jumalan valtakunnan syviä salaisuuksia ja sitä vapaammin voimme ilon ja menestyksen, niinkuin surun ja koetusten päivinäkin kiittäen ylistää hänen pyhää nimeänsä. Ei niin, että me uskollamme, kilvoituksellamme ja toivollamme jotakin Jumalalta ansaitsisimme – ei niin! Mutta Herran johdatus on semmoista. Sillä tavalla hän tahtoo meitä armollansa hoitaa ja kasvattaa. Ei Pyhä Jumala tyydy meidän pyhitykseemme, ei meidän vanhurskautemme hänelle kelpaa. Ainoastaan Poikaansa vain hän mielistyy. Mutta juuri sen tähden, että Jeesuksen Kristuksen täydellinen vanhurskaus on hänen omiensakin vanhurskaus, ei näidenkään tarvitse epäillä, vaan he saavat jo täällä kaiken taistelun, kaikkien kärsimysten ja koetusten uhallakin nauttia rauhaa ja iloa, jonka suloisuutta maailma ei ole milloinkaan aavistanutkaan. Ja jos he pysyvät uskollisina loppuun asti, niin "Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat" (Jes. 35: 10).

    "Jeesus, parhain ystäväni,
    Jonk' ei ole vertaista,
    Auta, etten ikänäni
    Hylkää sua, en unhota.
    Ken mun saisi riistetyksi
    Kädestäsi milloinkaan.
    Tahto meillä olkoon yksi
    Nyt ja taivaass' ainiaan.

    Hän on kuollut puolestani.
    Ken nyt voi mun kadottaa?
    Taivaassa on puoltajani,
    Hän mun vanhurskauttaa.
    Ken nyt syyttää uskaltaisi
    Valittua Jumalan?
    Tuomita ken hänet saisi
    Kadotuksen valtahan?

    Ei mua mitkään voimat maiset
    Eikä henkivallatkaan.
    Nykyiset, ei tulevaiset,
    Elo eikä kuolokaan
    Erottaa voi Jumalasta,
    Hänen rakkaudestaan,
    Joka Kristuksessa vasta
    Ilmi tuli maailmaan."

Rakas Jeesus, armollinen Vapahtajamme, joka meidän tähtemme otit orjan muodon, valaise meitä, ettemme eksyisi, virvoita meitä elämän vedellä, jota sinä yksin voit antaa, ettemme janoon kuolisi korvessa, vaan armosi ravitsemina kestäisimme voittoisasti kaikki matkan vaivat ja saapuisimme vihdon luoksesi taivaaseen. Sinä olet Jumalan Poika, sinulle Isä on antanut kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Sinä voit meitä auttaa ja tahdot, rakas Jeesus, niin kernaasti meitä armahtaa! Kiitetty ja iäti ylistetty olkoon, Herra Jeesus, sinun nimesi! Amen.

VII

JUMALAN KARITSA.

Seuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan tykönsä, ja sanoi: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!

Tämä on se, josta millä sanoin: 'Minun jälkeeni tulee mies, joka on Ollut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä.'

Ja minä en tuntenut häntä; mutta sitä varten, että hän tulisi julki Israelille, minä olen tullut vedellä kastamaan."

Ja Johannes todisti sanoen: "Minä näin Hengen laskeutuvan taivaasta alas niinkuin kyyhkysen, ja se jäi hänen päällensä.

Ja minä en tuntenut häntä; mutta hän, joka lähetti minut vedellä kastamaan, sanoi minulle: 'Se, jonka päälle sinä näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, hän on se, joka kastaa Pyhällä Hengellä.'

Ja minä olen sen nähnyt ja olen todistanut, että tämä on Jumalan Poika."

Seuraavana päivänä Johannes taas seisoi siellä ja kaksi hänen opetuslapsistansa.

Ja kiinnittäen katseensa Jeesukseen, joka siellä käveli, hän sanoi: "Katso, Jumalan Karitsa!"

Ja ne kaksi opetuslasta kuulivat hänen näin puhuvan ja seurasivat Jeesusta.

                                          Joh. 1: 29-37.

Kautta vuosisatojen Israelin Jumala oli kansallensa teroittanut sitä peruuttamatonta, hänen pyhyytensä määräämää totuutta, että ainoastaan täydellinen sovintouhri riittäisi sovittamaan ihmisten synnit, joilla koko maailma oli vetänyt päällensä hänen vanhurskaan vihansa ja tuomionsa. Kaiken inhimillisen sokeuden ja pimeyden uhallakin kyti pakanoissakin jonkinlainen aavistus uhrin välttämättömyydestä, vaikka heidän käsityksensä synnistä oli kerrassaan pintapuolinen ja Jumala heille tuntematon. Hekin säilyttivät vielä turmeluksensa syvyydessä jonkinlaisen rauhattoman tunnon siitä, että he olivat velassa Jumalalle, ja koettivat sentähden, etenkin jonkin vaaran heitä tästä muistuttaessa, uhreillaan lepyttää häntä. Mutta vaikka he vuodattivatkin paljon verta tämmöisissä tilaisuuksissa ja vaikka heidän uhrinsa olivatkin monesti säälimättömän julmia, niin ne eivät riittäneet heidän velkansa maksuksi ja heidän syntinsä sovitukseksi. Pakanatkin kaipaavat, vaikka tietämättänsä, sitä rauhaa, jota maailma ei voi antaa, mutta synti erottaa heidät Jumalasta eivätkä he voi häntä uhreillansa sovittaa. Toivottomuuden pilviin peittyy heidän tulevaisuutensa taivas, heidän lumoavat lapsuutensa unelmat ja nuoruutensa toiveet haihtuvat sanomattomaan ikävään ja tuskaan ja yö synkistyy yhä kolkommaksi. Israelkin, Jumalan valittu kansa, joka muinaisuuden hämärästä asti on ollut Herran armon ja laupeuden kohteena on onnettomuuteen nääntymäisillään, syntiin kuolemaisillaan. Vuosisatojen kuluessa sekin on uhrannut, mutta "mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä" (Hebr. 10: 4).

On kyllä totta, että näillä Israelin uhreilla oli äärettömän suuri merkitys, ne kun kaikki viittasivat siihen suureen, iankaikkisesti riittävään sovintouhriin, jonka jumalallinen rakkaus oli valmistava Israelin ja koko maailman syntivelan maksamiseksi. Mutta odotuksen aika oli ollut pitkä, ja Aabrahamin jälkeläisissä ilmeni ajan viheliäisyys mitä surkeimmalla tavalla. Vuosi vuodelta, päivä päivältä inhimillinen turmelus paljasti yhä selvemmin pelastumistarpeensa, mutta mitä pitemmälle aika joutui, sitä syvemmin tunsivat kaikki, joita Jumalan Henki vielä sai totuudessa johdattaa, että "kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta" (Ps. 49: 8-9). Niin – turmeluksesta ja synnistä muistutti kaikki, kaikki. Toivo sammuu, usko uupuu ja hengellisen kuoleman äänettömyys vallitsee miltei kaikkialla. Jordanin rannalla vain kuuluu "huutavan ääni erämaassa", mutta sekin todistaa tuomitsemalla synnin ja vaatimalla parannukseen.

Ikuiseen toivottomuuteenko siis koko ihmiskunta on nääntyvä? Eikö apua ole enää missään? Profeetat, joiden nuhde- ja herätyssaarna oli kaikunut Israelissa kautta vuosisatojen, olivat ennustaneet tästä ajasta ja luoneet mitä autuaallisimpia näkyjä kansan uskon odotettavaksi ja sen toivon nähtäväksi. Siten he olivat muistuttaneet Jumalan uskollisuudesta ja äärettömästä armosta, jonka perustusta eivät pimeyden vallatkaan saa horjumaan. Heidän silmänsä nähtävänä väikkyy onnellinen aika, jolloin "aamunkoitto korkeudesta" on poistava toivottomuuden sumut ja kuolon varjot lupauksen maasta. Niinpä ennustaa esim. Jesaja: "Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus" (Jes. 9:1).

Mitä kauemmin Israel on odottanut, sitä lähempänä tuo autuaallinen aika on. Jo kaikuu vanhan testamentin viimeisen profeetan ääni, ja vaikka hänen sanoistaan kuuluu Siinain ukkosen jylinä, vaikka hänen silmänsä säteilee pyhää kiivautta ja, vaikka hänen katseensa on ankaran vakava, niin hän ei tahdo johdattaa kansaa "sen vuoren tykö, jota voidaan käsin koskea ja joka tulessa palaa, eikä synkeyden, ei pimeyden, ei myrskyn, ei pasunan kaiun eikä äänen tykö, joka puhui niin, että ne, jotka sen kuulivat, pyysivät, ettei heille enää puhuttaisi" (Hebr. 12: 18-19). Johannes Kastajalle kirkastuivat taivaan valtakunnan salaisuudet samaan tapaan kuin Elialle, jonka hengellä ja voimalla hän oli varustettu. "Herra kulki ohitse, ja suuri ja raju myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot, kävi Herran edellä; mutta ei Herra ollut myrskyssä. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys; mutta ei Herra ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen jälkeen tuli tulta; mutta ei Herra ollut tulessa. Tulen jälkeen tuli hiljainen tuulen hyminä" (1 Kun. 19: 11-12). Israelin Pyhän lähettiläänä Johannes on "rajun myrskyn" ja "maanjäristyksen" tavoin "halkonut vuoret" ja "särkenyt kalliot" Herran tieltä. Kuin polttava tuli on vanhurskaan Jumalan hänen kauttansa julistama tuomitseva totuus iskenyt Aabrahamin lasten sydämiin, mutta "ei Herra ollut myrskyssä eikä maanjäristyksessä". Mutta jo asettuu myrsky profeetan otsalla, hänen katseensa käy lempeäksi, Siinain salamain välke ei enää leimahda hänen silmästään: se säteilee nyt vain lempeyttä ja rakkautta. Johannes siirtyy syrjään, sillä toinen on jo astunut hänen ankaran parannussaarnansa valmistamalle tielle. Kuka on se, joka tuolla likenee? "Hiljainen tuulen hyminä" tulee – siinä, juuri siinä on Herra. Sanomattoman ilon valtaamana koroittaa profeetta kätensä, osoittaa sormellansa Jeesusta ja lausuu: "Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin."

Kuinka ihmeellisesti olivatkaan Jumalan valtakunnan salaisuudet kirkastuneet Johannekselle! Herran suuruus ja kunnia oli mitä voimallisimmalla tavalla juuri paljastunut hänelle. Hän oli saanut luoda silmänsä taivaan kirkkauteen, kuullut Jumalan äänen ja arvaamattoman suuressa määrässä "maistanut tulevan maailmanajan voimia" (Hebr. 6: 5), mutta hän ei vieraannu ristin tien salaisuuksista, hän ei ole "hidas uskomaan kaikkea sitä, minkä profeetat ovat puhuneet, – – että Kristuksen piti kärsimän ja sitten mennä kirkkauteensa" (Luuk. 24: 25-26). Päinvastoin Johannekselle kirkastuu juuri Herran alentumisessa hänen kunniansa. Vanhan testamentin rajalta, jolla tämä merkillinen mies seisoo, hän tajuaa Pyhän Hengen valaisemana, miten kaikki Israelin uhrit ennustaen viittaavat tuohon "Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois maailman synnin", samoin kuin hän näkee, että Jumalan valtakunnan tulevaisuus riippuu tästä uuden liiton pääsiäislampaasta. Tässä Jeesuksessa, joka "nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti" (Fil. 2: 8), ilmaistaan syntiselle ihmissuvulle salaisuuksien salaisuus: hänen rakkautensa pohjaton syvyys. Juuri Jeesuksen nöyryydessä, alentumisessa ja kuolemassa – kuinka vähän viehättävää tämä kaikki tarjoaakaan lihalle ja verelle! – kirkastetaan meidän nähtäväksemme hänen kunniansa suuruus. "Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra" (Fil. 2: 9-11). Johannes Kastaja tietää tämän suuren salaisuuden. Hän ei eksy mielikuvituksensa pettämänä antamaan Herrallensa maallista, lihaa ja verta miellyttävää, synnin pimittämiä silmiämme viehättävää loistoa. Hän ei tahdo hänen pyhään päähänsä laskettavan muuta kuninkaallista koristusta kuin tuon orjantappurakruunun, jota tämä kuningas äärettömän rakkautensa vaatimana itse tahtoo kantaa. "Katso, Jumalan Karitsa", kuuluvat profeetan sanat siitä Herrasta, jonka kengänpaulaa hän ei ole arvollinen päästämään.

Johannes on taivaan kuninkaan eikä maallisen ruhtinaan edelläkävijä, ja sen vuoksi hän puhuu vierasta kieltä ja nimittää Herraa oudolla nimellä. Joku väittänee: vierastako on tämä kieli, outoko tuo nimi? Eikö Israelin kansa vuosisatojen kuluessa vuotuisten pääsiäisjuhlainsa ja lukemattomain uhriensa opettamana käsittänyt nimeä "Jumalan Karitsa", jolla Johannes Kastaja nyt tervehtii maailman Vapahtajaa? Olihan jo profeetta Jesaja ennustanut: "Niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut" (Jes. 53: 7). Mitenkä israelilaiset siis kummastelisivat ja oudoksuisivat Johanneksen puhetta? Niin, järjelliseltä, miltei oikeutetultakin kuuluu tämä väite, jos tyydymme hämäriin aavistuksiin ja suruttomuuden pintapuoliseen käsitykseen, mutta jos tutkimme asiaa Jumalan sanan valossa, niin emme voi tähän tapaan puhua. Ylhäällä taivaassa, missä ei synti pimitä ketään, vaan missä Jumalan valtakunnan salaisuudet säteilevät kirkkaudessa jokaisen näkeminä ja ihailemina, siellä kyllä kaikki tunnustavat ja riemuiten ylistävät: "Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen" (Ilm. 5: 12), mutta toisin, aivan toisin on täällä synnin ja pimeyden laaksoissa. Apostoli lausuu: "Ei kukaan voi sanoa: 'Jeesus olkoon Herra', paitsi Pyhässä Hengessä" (1 Kor. 12:3), ja todistaa hän siten, miten mahdotonta luonnollisen ihmisen on nähdä Herran kunnia hänen alentumisessaan. Suullansa kyllä lukemattomat tunnustavat ristiinnaulitun Jeesuksen Herraksi, mutta tämä tunnustus ei ole muuta kuin valhetta vain, ellei totuuden Henki itse ole sitä meille opettanut.

Tähän opetukseen ei kukaan ole itsestään altis suostumaan, ja perkele samoin kuin maailmakin koettaa meitä kaikin tavoin siitä estää. Miten vaikeata Jeesuksen omien opetuslastenkin oli päästä siihen käsitykseen, että heidän Mestarinsa, jonka saarnaa ja ihmetöitä he ihmetellen ja kumartaen kunnioittaen niin monesti olivat kuulleet ja nähneet, täytyisi kärsiä ja kuolla, Sama opetuslapsi, joka juuri oli Herrastansa tunnustanut: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika" (Matt. 16: 16), sanoo nuhdellen. "Jumala varjelkoon Herra; älköön se sinulle tapahtuko" (Matt. 16: 22), kun Jeesus ennustaa kärsimisestään ja kuolemastaan. Niin usein kuin Jeesus tästä heille puhui, "oli tämä puhe heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin" (Luuk. 18: 34). Ja kun ennustukset alkavat toteutua, kun Herra vastustuksetta antautuu vihollistensa sidottavaksi, silloin täyttyy tuo toinenkin ennustus: "Heräjä, miekka, minun paimentani vastaan ja minun lähintä miestäni vastaan, sanoo Herra Sebaot. Lyö paimenta, ja joutukoot lampaat hajallensa" (Sak. 13: 7). Vieläpä urhoollinen Pietarikaan, joka niin monesti oli vakuuttanut pysyvänsä Jeesukselle uskollisena, vaikka hänen täytyisi kuolla Herran kanssa, ei tähän aikaan vielä kestä hänen alentumisensa ja kärsimisensä syvyyden näkemistä: hän kieltää kolmesti Herransa valalla vakuuttaen, ettei hän milloinkaan ole tuntenut häntä.

Kun Jeesus Kristus riippuu ristin puussa, kun hän "Jumalan Karitsana" vuodattaa verensä maailman syntien sovitukseksi, silloin ei ole – ainoakaan hänen opetuslapsistaan hänen herruuttansa todistamassa. He ovat paenneet toinen sinne, toinen tänne, ja ainoa heistä, jonka tiedämme olleen saapuvilla tässä sanomattoman tärkeässä tilaisuudessa, Johannes, ei saa mitään tunnustetuksi: hämmästys valtaa hänen sydämensä. Jumalan hylkäämänä, opetuslastensa jättämällä, maailman pilkkaamana taistelee taivaan valtakunnan kuningas tuota sanomattoman kovaa taistelua synnin, kuoleman ja perkeleen valtaa vastaan. Synkkään pimeyteen peittyy suuren ylimmäisen papin käynti kaikkein pyhimpään, missä hän Jumalan Karitsana uhraa itsensä maailman syntien tähden. Eikö ainoakaan silmä pääse näkemään, kuka ryövärien keskellä taistelee kuoleman kanssa? Eikö kenenkään uskonlamppu syty palamaan hänen äärettömästä rakkaudestaan? Kiitos Jumalalle, että toki on yksi, joka tällä hetkellä tunnustaa ristiinnaulitun Jeesuksen Herraksi ja Kuninkaaksi, ja ylistetty olkoon Herra, joka sanassaan on meille tämän tunnustuksen säilyttänyt! Toinen ryöväri antaa totuuden kirkkaan säteen tunkeutua pimeään sydämeensä, vaikka se polttaa ja tuottaa hänelle mitä katkerinta tuskaa. Kovat ovat hänen ruumiinsa tuskat, ja hänen jäsenensä värisevät kuoleman kylmyydestä, mutta hän ei valita. Hän päinvastoin tyytyy siihen kauheaan rangaistukseen, jonka alaisena hän nyt huokaa. Pyhä Henki on avannut hänen silmänsä näkemään, että hän rikoksillaan ja veripunaisilla synneillään on tämän, vieläpä paljon, paljon kovemman rangaistuksen ansainnut. Mitä katkerinta ivaa ilmaisevat hänen kumppaninsa sanat: "Etkö sinä ole Kristus? Auta itseäsi ja meitä" (Luuk. 23: 39), mutta katuva ryöväri lausuu: "Etkö sinä edes pelkää Jumalaa, sinä, joka olet saman rangaistuksen alainen? Me tosin kärsimme oikeuden mukaan, sillä me saamme, mitä meidän tekomme ansaitsevat; mutta tämä ei ole mitään pahaa tehnyt" (Luuk. 23: 40-41).

Oi, kunpa pääsisimme oikein käsittämään, miten suurta Pyhä Henki on saanut vaikuttaa tässä miehessä! Ei ole koko raamatussa selvempää kertomusta siitä, millä tiellä me langenneet ihmiset valmistumme vastaanottamaan Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa ja tunnustamaan Jumalan Karitsan Herraksemme, ja kuitenkin on katuvan ryövärin palaaminen synnin vieraasta maasta useimmille kokonaan käsittämätön. Ulkoläksynä kyllä miltei kaikki, jotka ovat kuulleet Jeesuksen evankeliumia, muistavat tämän kertomuksen ja ajattelevat sitä silloin tällöin, mutta sillä tavoin ei kukaan vielä pääse sitä käsittämään. Tuo katuva ryöväri edustaa kaikkia niitä, jotka kuunnellen Pyhän Hengen tuomitsevaa saarnaa, nöyrtyvät tunnustamaan olevansa hänen kaltaisiaan ja totuudelle kuuliaisina ovat alttiit näkemään turmeluksensa ja syntinsä. Vaikka tämä tuomio onkin säälimätön heidän vanhalle ihmiselleen, vaikka synnin seurauksien kokeminen onkin katkeraa, he alistuvat kuitenkin tunnustamaan: "Me saamme, mitä meidän tekomme ansaitsevat." He eivät vaikeroi synnin seurauksien tähden, niinkuin suruttomat ihmiset, jotka onnettomuuksien heitä kohdatessa valittavat lohduttomina: "Miksi Jumala juuri minua niin kovin koettelee, minkä tähden juuri minun täytyy niin paljon kärsiä", vaan noudattaen apostolin neuvoa: "Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi" (1 Piet. 5: 6), he totuuden Hengen ohjaamina katsovat vakavasti syntiänsä ja tunnustavat: "Me saamme, mitä meidän tekomme ansaitsevat." Mutta juuri tällä tiellä kirkastuu heille kirkastumistaan Jumalan Karitsan herruus ja hänen valtakuntansa kunnia.

Meluaville, jumalattomille joukoille, jotka omaan itseensä mieltyen kerskailevat Jeesuksen ristin ääressä, naisille, jotka säälitellen Herraa hänen kantaessaan ristiänsä valittivat itkien hänen kovaa kohtaloansa, opetuslapsille ja Jeesuksen harvalukuisille ystäville, jotka maallisen mielensä pettäminä, epäuskon pimittäminä ja ihmispelon voittamina, hämmästyneinä pakenevat tahi kaukaa vaikeroiden katselevat Jumalan Karitsan sanomatonta tuskaa, näille kaikille hänen herruutensa on salattu. Ryöväri yksin sen näkee, hän tajuaa Jeesuksen kunnian ja luo vakaan, Pyhän Hengen kirkastaman katseensa Herran iankaikkiseen valtakuntaan, jonka perustukset eivät koskaan horju, ja rukoilee turvallisesti: "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi" (Luuk. 23: 42). Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23: 43). Kuinka paljon hän tietää, miten kirkkaana säteilee Herran kunnia ja voima häntä kohtaan, kuinka suurta hän saa vielä samana päivänä kokea, kun hän vielä vähän aikaa uskossa kilvoittelee! Mitä hän huolii ihmisten ylenkatseesta, miksi hän valittaisi tuskiansa, kun Jeesus, Jumalan Karitsa, maksaa koko hänen suuren syntivelkansa! Jeesus, sairasten lääkäri, tukee ja hoitaa häntä, parantaa hänet. Jeesus, syntisten Vapahtaja, pelastaa hänet kaikesta pahasta. Jeesus, taivaan valtakunnan Kuningas, ottaa hänet jo sinä päivänä paratiisiin. Sielunvihollisen täytyy paeta, sillä täällä Golgatalla polkee vaimon siemen hänen päänsä (1 Moos. 3: 15). Kuoleman kauhutkin poistuvat, sillä "elämän ruhtinas" on kuolemankin Herra. Ei köyhän ryövärin tarvitse enää mitään pelätä, ei mitään kaivata, sillä hänellä on Jeesus, jossa on kaikki autuus. Hetkinen vain, lyhyt taistelu vielä, ja sitten ikuinen autuus ja riemu Karitsan luona taivaassa! Ensimmäisenä kaikista ihmisistä hän saa seurata Herraa paratiisiin.

Apostoli lausuu: "Monet, joista usein olen sen teille sanonut ja nyt aivan itkien sanon, vaeltavat Kristuksen ristin vihollisina; heidän loppunsa on kadotus, vatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, ja maallisiin on heidän mielensä" (Fil. 3: 18-19). Kristuksen ristin vihollisia eivät ole ainoastaan törkeät Jumalan sanan pilkkaajat ja kieltäjät, jotka maailman nautintoihin ja elämän hekumaan vaipuneina kaikkien nähden vaeltavat kadotuksen tiellä, vaan myös jokainen, joka varjellen omaa kunniaansa ei nöyrry katuvan ryövärin tunnustukseen. Ellemme suostu asettumaan hänen paikallensa Jeesuksen kanssa ristiinnaulittaviksi, vaan säälittelemme vanhaa ihmistämme ja rakastamme maallisia emmekä tahdo kokonaan kuolla synnistä ja elää Jumalalle, niin olemme Kristuksen ristin vihollisia ja joudumme häpeään. Älä turvaa siihen, että kenties jo monta vuotta olet Jeesuksen opetuslapsena kuunnellut hänen saarnaansa, nähnyt hänen ihmetöitään ja kokenut hänen rakkauttansa. Juudas Iskariot hirttäytyi, Pietari kielsi Jeesuksen, eikä ainoakaan noista kahdestatoista, jotka jo niin kauan olivat olleet Herran opetuslapsia, pysynyt hänelle uskollisena, kun hänen herruutensa kätkeytyi Jumalan Karitsan tuskalliseen uhrikuolemaan ja hänen valtakuntansa kunnia peittyi Golgatan pimeään. Vasta myöhemmin, kun Herra kastoi heidät Pyhällä Hengellä ja tulella polttaen tuhkaksi heidän omat luulonsa, heidän väärät käsityksensä, heidän ylpeytensä ja maallisen mielensä ja helluntaipäivän valossa ilmaisi heille valtakuntansa suuret salaisuudet, he olivat valmiita oikein näkemään oman sokeutensa ja turmeluksensa ja kiittäen polvistumaan Jeesuksen ristin juureen. Heidän ainoa turvapaikkansa oli tästälähin tämä risti. "Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin", oli heidän ainoa rauhansa, ilonsa ja kunniansa, ja tuon katuvan ryövärin tunnustus oli heidän tunnustuksensa elämässä ja kuolemassa.

Mutta tähän tunnustukseen taipuminen, tähän mielialaan nöyrtyminen ei ole helppoa. Useimmat jäävät Kristuksen ristin vihollisiksi elämänsä loppuun asti eivätkä milloinkaan pääse hänen kanssaan paratiisiin. Profeetta todistaa: "Ja näin on käyvä koko maassa, sanoo Herra: kaksi osaa siitä hävitetään ja saa surmansa, mutta kolmas osa siitä jää jäljelle. Ja sen kolmannen osan minä vien tuleen; minä sulatan heidät, niinkuin hopea sulatetaan, ja koettelen heitä, niinkuin kulta koetellaan. He huutavat avuksi minun nimeäni, ja minä vastaan heille. Minä sanon: 'Se on minun kansani', ja se sanoo: 'Herra, minun Jumalani'." (Sak. 13: 8-9). Mihin "osaan" me tahdomme kuulua, siihen lukuisaan joukkoonko, joka, koettaen hankkia itselleen iloisia päiviä tässä elämässä, kammoksuen karttaa ristin tietä ja joutuu iankaikkiseen kadotukseen, vai tuohon pieneen laumaan, jota Herra "vie tuleen, sulattaa niinkuin hopea sulatetaan ja koettelee niinkuin kulta koetellaan"? Älköön kukaan eksykö vastaamaan: "Kyllä vielä on aikaa, kyllä minä vielä ehdin iankaikkisuutta miettiä. Vasta elämänsä viimeisinä hetkinä ryövärikin alkoi ajatella pelastustansa." Totuuden voitto ryövärin sydämessä on niin ihmeellisen jalo ja suuri, että sen vertaista tuskin löydämme. Kuka olet sinä, joka luulet voivasi antautua Jumalan Hengen johdatettavaksi niin ehdottomasti kuin hän antautui? Apostolit kävivät Pyhän Hengen koulua monta vuotta, kilvoittelivat kauan, ennenkuin he valmistuivat muuttamaan Herran lepoon. Mitä kauemmin me viivymme suruttomuuden ja synnin majoissa, sitä kovemmaksi sydämemme paatuu, sitä mahdottomampi meidän on oppia tuota ryövärin vaikeata läksyä. Me tarvitsemme tarkasti lyhyen armonaikamme joka hetken, ja sen vuoksi varoittaakin meitä Herran sana: "Jospa te tänä päivänä kuulisitte hänen äänensä: 'Älkää paaduttako sydäntänne'." (Ps. 95: 7-8).

On kaksi sanaa, joita suruton maailma mitä huolellisimmin karttaa. Toinen on "synti", toinen "Jeesus". Niitä kyllä käytetään pintapuolisessa ja kevytmielisessä puheessa, niiden oikealle, raamatun määräämälle sisällölle aivan vieraassa tarkoituksessa ja merkityksessä. Mutta kun olisi tarvis lausua se, mitä nämä sanat ilmaisevat, silloin niitä kierrellen kartetaan ja keksitään niiden tilalle vaikka minkälaisia sanoja ja lauseparsia. Kuinka harvoin kuulemme sanaa "synti" jokapäiväisessä puheessa! "Hävytöntä", "konnamaista", "kehnoa", "inhoittavaa" y.m.s. sanoja käytetään vaikka kuinka usein, mutta kuinka harvoin kuulemmekaan sanottavan: "Se on suuri synti". Mikä on syynä tähän? Ihmiset kammoksuvat niitä sanojakin, jotka muistuttavat heitä Jumalan pyhyydestä, sillä he tahtovat häiritsemättä elää ja liikkua siinä Herrasta vieraantuneessa piirissä, johon he ovat sortuneet. Sana "synti" johtaa heidän mieleensä pyhän Jumalan, joka ei tuomitse, niinkuin ihmiset tuomitsevat, vaan joka katsoo sydämeen ja "joka voi sekä sielun että ruumiin helvettiin hukuttaa" (Matt. 10: 28). Ja Jeesus-nimi merkitsee Vapahtaja. Se on hänen nimensä, joka on tullut maailmaan särkemään orjuutemme kahleet ja joka tahtoo omistaa koko meidän sydämemme. Jeesus on ristiinnaulittu Herra, joka vaatii meitä luopumaan kaikesta ja seuraamaan häntä itsemmekieltämisen ja ristin tiellä. Jos lausut tämän nimen jossakin maailmallisessa seurassa, jos sanot: "Näin Jeesus opettaa, niin hänen sanansa kuuluvat", niin olet heti huomaava, miten suruttomimmatkin ihmiset säikähtyvät kuullessaan tätä nimeä tällä tavoin käytettävän. He vaikenevat. Tuskallinen äänettömyys ja outo alakuloisuus häiritsee kaiken ilon, ellei se salainen viha, joka piilee tuommoisen käytöksen takana, leimahda ilmi tuleen ja siten osoita, miten maailma vielä tänä päivänä kohtelee Jeesusta. Synnistä se ei tahdo kuulla puhuttavan, sillä se rakastaa pimeyttä, ja sen tähden se vihaa mitä katkerimmin häntä, joka on "maailman valkeus".

Mutta halveksikoon ja vihatkoon maailma miten katkerasti tahansa Jumalan Karitsaa ja hänen ristiänsä, niin kumminkin "ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen" (Gal. 5: 24). He vihaavat ja pelkäävät syntiä, joka erottaa meidät Jumalasta ja tuottaa meille kadotuksen. Sen vuoksi on heille kaikista rakkain ja kallein taivaissa ja maan päällä Jeesus Kristus, joka on voittanut synnin kuoleman ja perkeleen vallan ja jonka vapahtajansyli on avoinna kaikille, jotka vain tahtovat olla hänen omiansa. Hänen sovintoristinsä juureen he pakenevat matkan vaivojen heitä rasittaessa, synninsurun heitä painaessa, kiusausten, sielunvihollisen ja maailman heitä väijyessä, sillä he tietävät, siellä saavansa virvoitusta, lohdutusta ja voimaa. Ja saman ristin juuressa he tahtovat aina olla, sillä, muualla ei ole heillä turvaa. Ylhäällä taivaassa, minne heidän ajatuksensa kohoavat tämän elämän vaivoista ja taisteluista, ylistää Herran voittoisa seurakunta "Karitsaa, joka on tapettu", ja heidän kiitosvirtensä yhtyy noiden autuaitten, ikuisesti pelastettujen riemuun. Siten he harjaantuvat jo täällä veisaamaan sitä pyhää kotimaan virttä, jonka säveleet täyttävät taivaat sanomattomalla ilolla. Ei heidän kotinsa ole täällä. He ovat jättäneet hyvästi maailmalle, sen saastaiselle ilolle ja katoaville tavaroille. He rientävät eteenpäin taivasta kohti, mutta he vaeltavat Jeesuksen ristin turvissa. He eivät tahdo eivätkä uskalla siitä luopua, sillä jos he sen jättäisivät, niin heidän uskonsa heikko alus eksyisi heti elämän myrskyisellä merellä ja joutuisi ennen pitkää kokonaan haaksirikkoon. Joka päivä he tarvitsevat puhdistusta synneistänsä, joka päivä uutta armoa, ja tämän he löytävät Golgatalta. Täällä ei vihollinen uskalla heitä väijyä, vaan sen täytyy paeta Jeesuksen ristin läheisyydestä. Tänne eivät heitä häiriten ja eksyttäen seuraa tämän maailman suruttomat lapset. Täällä heidän vanhan ihmisensä täytyy masentua, sillä Karitsan veri on vihollisen tappio, maailman tuomio ja synnin kuolema.

Kuka oletkin, ystäväni, joka huokailet ja vaikeroit tahtoen päästä vapaaksi synnin tuomiosta, maailman ja vihollisen orjuudesta ja kuoleman kauhusta, ja etsit lohdutusta omalletunnollesi, lepoa ja rauhaa, riennä Jeesuksen ristin juureen, itke siellä syntejäsi, valita onnettomuuttasi, ja ennen pitkää saat kokea, miten Jumala sinua Karitsan veren tähden armahtaa. Ja mitä useammin näin teet, sitä rakkaammaksi sinulle käy Jeesuksen sovintoristi, sitä vapaammaksi pääset synnin ja maailman rasittavasta, orjuudesta, sitä voitollisemmin jaksat vastustaa vihollisen tulisia nuolia. Se ei kernaasti sinua sinne päästä. Se koettaa päinvastoin kaikin tavoin estää sinua sinne menemästä. Se käyttää viekkaasti jokaista tilaisuutta, jolloin sinä annat synnille sijaa ja hetkeksikään käännyt maailmaan takaisin, saadaksensa sinut luopumaan Herrasi rististä, sillä sen turvissa ollessasi se ei voi sinulle mitään. Mutta älä luovu ryövärin asemasta. Riipu Herrassasi. Tyydy kuolemaan synnistä ja elä Jumalalle. Ole uskollinen loppuun asti. Vaikka taistelu usein onkin kova, vaikka se pätsi, jossa Herra sinun uskoasi koettelee, sinua sulattaa ja synnistä puhdistaa, onkin kuuma, niin sano turvallisesti apostolin kanssa: "Minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin" (Room. 8: 18). Lyhyt, oi niin sanomattoman lyhyt, on tämä elämä vaivoineen ja kärsimyksineen verrattuna iankaikkisuuden loppumattomaan iloon! Kenties Jeesus sanoo sinulle, ennen kuin olet voinut toivoakaan: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa." Turvallista ja autuaallista on Jumalan Karitsan sovintoristin juuressa toivossa odottaa täydellisen pelastuksen suurta päivää!

Mutta tähän Jeesuksen ristiin turvaamiseen ei suostu kukaan muu kuin se, jonka totuuden Henki on saanut tuomita synnistä ja nöyryyttää parannukseen. Jos kukaan, niin Johannes Kastaja oli antautunut tämän Hengen johdatettavaksi, ja sen vuoksi hänelle kirkastui Jeesuksen ristin suuri salaisuus niin ihmeen kirkkaaksi. Sen vuoksi hän ei epäröiden arvellut, millä kunnianimellä hän tervehtäisi Jumalan Poikaa tämän saapuessa Jordanin rannalle. "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin", hän lausuu. Jeesuksen opetuslapset eivät käsittäneet tuota salaisuutta, vaikka he kolme vuotta olivat seuranneet häntä, vaan luopuivat hänestä ja pakenivat, kun hänen tiensä kääntyi Golgatalle, mutta Johannes näkee ennustukset jo toteutuneiksi. Hengen valossa hänelle kirkastuu Jumalan Pojan kunnia, hänen "joka oli ennen häntä ja joka tulee hänen, jälkeensä" juuri tuossa "Jumalan Karitsassa, joka ottaa pois maailman synnin". Ajan ahtaat rajat, aitaukset, jotka erottavat Israelin, Jumalan erikoisen armon suosiman kansan, kaikista muista kansoista ja sukukunnista, siirtyvät ja poistuvat hänen silmiensä edestä. Hän näkee tuon suuren uhrin jo uhratuksi ei ainoastaan Israelin, vaan koko maailman synnin sovitukseksi. Tämmöistä valistusta ja kirkkautta ei saavuteta muualla kuin ristin tiellä, jos sitä vaelletaan, niinkuin Johannes Kastaja vaelsi.

Kyllä moni meidän aikamme apostoli on koettanut Jumalan Karitsalta riistää kaiken kunnian, väittämällä, että hän oli ainoastaan täydellinen ihanneihminen ja kieltämällä hänen jumaluutensa. Meidän ei ole tarvis raamatunlauseilla näyttää toteen, miten väärä tämmöinen oppi on, sillä ei kukaan, joka tahtoo alistua Jumalan sanan todistukseen, ole halukas luottamaan näiden viimeisten aikojen profeettojen sanoihin. Heitä kyllä kohdellaan aivan toisin kuin tuota korven apostolia, joka todisti Jeesuksen olevan Jumalan Pojan. Heille taputetaan käsiä, heidän esitelmistään maksetaan suuret rahat, sillä he kaupitsevat imelää oppia. He väittävät löytäneensä aivan toisen tien onnellisuuteen ja autuuteen, kuin tuo kolkko, tuskallinen ristin tie on. Eivät semmoiset henget ole Jumalasta. Sielunvihollinen on heidät lähettänyt raatelemaan Jeesuksen lampaita. "Heidän hedelmistään te tunnette heidät" (Matt. 7: 16), todistaa Vapahtaja itse, mutta ei ole vielä milloinkaan nähty kristityn hedelmiä näissä apostoleissa eikä heidän seuraajissaan. Se, joka on saanut silmänsä auki ja Pyhän Hengen koulussa oppinut näkemään syntinsä, tietää turmeluksen niin suureksi, ettei häntä voi auttaa kukaan muu kuin Herra, joka oli tosi Jumala ja tosi ihminen, eikä hän tyydy muuhun vapahtajaan kuin "Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois maailman synnin". Häntä ainoata hän tahtoo seurata noudattaen Jumalan lähettämän profeetan Johannes Kastajan opetusta, häneltä ainoalta armoa rukoilla, häneen ainoaan turvautua elämässä ja kuolemassa.

Pyhää ja autuaallista iloa säteilivät Johannes Kastajan silmät hänen nähdessään Jumalan Karitsan, ja hänen sydämensä riemuitsi, kun kaksi hänen opetuslapsistaan erosi hänestä seurataksensa Jeesusta. Ei hän ole koonnut opetuslapsia ja sanankuulijoita ympärilleen saavuttaaksensa itse kunniaa. Herralle hän on tietä valmistanut, hänelle koonnut opetuslapsia eikä itselleen. Kuinka kernaasti hän olisi itsekin seurannut Jeesusta, saadaksensa aina olla hänen läheisyydessään. Mutta kuuliaisena Pyhän Hengen kutsulle hän tyytyy jatkamaan parannussaarnaansa. Mutta missä hän onkin, ulkonaisesti lähellä Jeesusta tai loitolla hänestä, hän turvaa häneen ja elää hänen armostaan joka päivä ja joka hetki. Vaikka hänen taistelunsa usein onkin vaikea, vaikka vihollinen koettaakin monella tavalla kietoa häntä verkkoihinsa, hän ei ole eksyvä pois elämän kaidalta tieltä, sillä Jeesuksen risti säteilee kirkkaasti hänen uskonsa silmän edessä, ja sen turvissa hän löytää perille ja jaksaa uskollisesti kilvoitella loppuun asti.

Onnellinen se, joka näin on löytänyt ainoan apunsa, turvansa, rauhansa ja ilonsa siinä "Jumalan Karitsassa, joka ottaa pois maailman synnin"!

    "Sun ristis olkoon ainoa
    Tienviittaajani matkalla,
    Ain aurinkona päivällä
    Ja yöllä kuuna, tähtenä.

    Se oikealle ohjatkoon,
    Pois harhateiltä johtakoon,
    Maailma ettei eksytä,
    Pois tyköäsi viehätä.

    Se olkoon turva tuskissa,
    Varustus vahva vaaroissa,
    Mun eläissäni iloni
    Ja kuollessakin toivoni."

Armorikas, laupias taivaallinen Isä, me lähestymme sinua oman Poikasi nimessä. Anna meille Pyhä Henkesi, joka opettaa meitä näkemään syntimme ja sydämemme turmeluksen ja johdattaa meitä Jeesuksen sovintoristin juureen, jotta me sen turvissa aina pysyisimme, uskossa kilvoittelisimme ja Jeesuksen voimalla kaiken voittaisimme. Meidän köyhäin, viheliäisten ihmisten tähden sinä et säästänyt ainoata Poikaasi, vaan annoit hänet kuolemaan, jotta me vapautuisimme siitä. Kiitetty ja iäti ylistetty olkoon sinun pyhä nimesi! Ja sinä, rakas Herra Jeesus, joka niin paloit rakkaudesta meihin, että otit kaikki syntimme kantaaksesi ja maksoit niiden äärettömän hinnan omalla sydänverelläsi, katso, me tahdomme antaa naulita itsemme ristiin katuvan ryövärin kanssa ja uskossa turvata sinuun, puhdas Jeesus, joka "et ole mitään pahaa tehnyt", vaan viattomana kärsit kuoleman meidän syntimme tähden. Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman synnin, armahda meitä! Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman synnin, armahda meitä! Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman synnin, anna meille rauhasi ja siunauksesi! Amen.

VIII

"YLJÄN YSTÄVÄ".

Sen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja oleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi.

Mutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli paljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä.

Sillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen.

Niin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään juutalaisen kanssa puhdistuksesta.

Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: "Rabbi, se, joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä."

Johannes vastasi ja sanoi: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta.

Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty.

Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi.

Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.

Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaiken. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien.

Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan.

Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että Jumala on totinen.

Sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei Jumala anna Henkeä mitalla.

Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä.

Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

                                        Joh. 3: 22-36.

Johanneksen tehtävä lähestyy loppuansa. Jo joutuu hänen elämänsä ehtoo. Mutta niin kauan kuin Herra häntä vielä tarvitsee, hän tahtoo uskollisesti tehdä työtä hänen viinitarhassaan. Mitä suurinta huomiota hän oli herättänyt, yhä lukuisammin joukoin kansa oli tunkeutunut hänen ympärilleen kuulemaan hänen ihmeellistä saarnaansa, joka niin voimallisesti kaikui Jordanin rannalla. Mutta lähellä Salimia, missä profeetta tähän aikaan oleskeli, puhui kansalle toinenkin ja kokosi päivä päivältä itselleen yhä enemmän opetuslapsia. Jeesus Kristus, hän jonka kengänpaulaa Johannes Kastaja ei ollut arvollinen päästämään, oli saapunut tänne, ja hänen opetuslapsensa kastoivat kansaa Jordanissa. Mitä ihmeellisimpiä sanomia kuului hänestä. Hän oli tehnyt suuria ihmeitä, hämmästyttänyt ihmisiä verrattomalla saarnallaan ja vastikään hän oli puhdistanut Jerusalemin temppelin ajaen siitä ulos kaikki, jotka "myivät härkiä ja lampaita ja kyyhkysiä" (Joh. 2: 14). Hän oli lausunut heille pyhää vihaa säteilevin silmin: "Viekää pois nämä täältä. Älkää tehkö minun Isäni huonetta markkinahuoneeksi" (Joh. 2: 16). Näin ei ollut vielä kukaan Jumalasta todistanut. Eipä ollut kummallista, että kansaa kokoontui tuon nasaretilaisen profeetan ympärille.

Johanneksen opetuslapset surevat tätä. Alakuloisuus ja tyytymättömyys valtaa heidän sydämensä, kun heidän mestarinsa maine näin silminnähtävästi on vähenemässä. Keskustellessaan juutalaisten kanssa puhdistuksesta, jonka tarpeellisuudesta Mooseksen lain määräykset tuon tuostakin muistuttivat, he riitaantuivat heidän kanssansa siitä, kummanko kaste, Johanneksen vai Jeesuksen opetuslasten toimittama, oli voimallisempi. He eivät olleet alttiit luovuttamaan mestarinsa kunniaa toiselle. He kadehtivat Jeesuksen opetuslapsia, ja sen vuoksi he haikein sydämin valittivat Johannekselle: "Rabbi, se, joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä." Mieltyikö Kastaja heidän puheeseensa, se kun kaiken inhimillisen heikkouden ohessa kuitenkin ilmaisi suurta rakkautta ja kunnioitusta häntä kohtaan? Eikö hän tuntenut itsekin jonkinmoista ikävää nähdessään, miten hänen täytyi nöyrtyä olemaan yhä pienempänä kansankin silmissä, siirtyä varjoon ja joutua ennen pitkää kokonaan unohduksiin? Ei, ei! Johannes Kastaja ei ollut niitä omaa mainettansa ja kunniaansa muistavia saarnaajia, jotka pyrkivät pääsemään sanankuulijoittansa suosioon ja iloitsevat siitä, mitä lukuisammat ihmisjoukot kiittäen ja ihaillen seuraavat heitä. Hänen ilonansa oli yksin Kristuksen kunnia. Herran voitto ihmisten sydämissä oli hänen riemunansa.

Israelin kansa oli kutsuttu ilmoittamaan Jumalan iankaikkisesti pysyvää voimaa ja kunniaa, eikä heikkojen ihmisten katoavaa loistoa, joka ennen pitkää kätketään maan poveen. Kautta vuosisatojen kaikki sen jalot edustajat olivat sanoillaan ja elämällään viitanneet siihen. "Kunnioittakaa Herraa valon mailla, ja meren saarilla Herran, Israelin Jumalan, nimeä. Maan ääristä kuulemme ylistysvirret: 'Ihana on vanhurskaan osa'" (Jes. 24: 15), lausuu Jesaja. "Älä meille, Herra, älä meille, vaan omalle nimellesi anna kunnia armosi ja totuutesi tähden" (Ps. 115: 1), rukoilee psalminkirjoittaja. "Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet, kunnian kuninkaan käydä sisälle" (Ps. 24: 7), kehoittaa Daavid laskien kaiken kuninkaallisen arvonsa sen Herran jalkain eteen, joka sanoo: "Katso, minä tulen; kirjakääröön on kirjoitettu, mitä minun on tehtävä" (Ps. 40: 8). Miten eksyisi Johannes Kastaja, tuo profeetoista suurin, omistamaan kunniaa itselleen, mitenkä hän, jota kohtaan Herran kunnia säteilee niin ihanan kirkkaasti, surisi sitä, että "kaikki menevät hänen tykönsä"? Johanneksen ilo, riemu ja autuus on yksin "Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin", eikä hän ole hidas ohjaamaan vihollisen kiusaamia ja lihallisen mielen pettämiä opetuslapsiaan oikealle tielle. Syvemmin kuin kukaan ennen häntä tämä profeetta on päässyt näkemään Kristuksen kunnian ja suuruuden syvyyteen: jos kukaan, niin hän tietää, kenen kunnia on. Muistuttaen opetuslapsiaan siitä, mitä hän ennen on itsestään todistanut, hän teroittaa heille, miten ääretön erotus hänen ja Kristuksen välillä on ja viittaa Herraan, joka tulee ylhäältä ja on yli kaikkien. Miten vapaa oman kunnian kurjasta orjuudesta, kuinka ihmeen valoisa on hänen viimeinen meille säilynyt todistuksensa Kristuksesta! Jos jo hänen aikaisemmin lausumansa sanat samoin kuin hänen entinen elämänsä todistavat mitä ylevimmällä tavalla, kenen lähettiläs hän oli, säteilee tämä hänen todistuksensa mitä kirkkaimmin sen Jumalan kunniaa, joka köyhiin ihmisiinkin voi luoda taivaallisen viisauden kirkkautta ja tehdä heidät valkeuden lapsiksi heidän vielä vaeltaessaan täällä synnin pimeässä laaksossa. Mutta ehtona, pyhän Jumalan peruuttamattomana ehtona on, että ihmiset sitä ennen nöyrtyvät ja yhä edelleen pysyvät Pyhän Hengen koulussa. Kuka on ehdottomammin kuin Johannes Kastaja itsensä kieltäen tähän suostunut, kuka voittoisammin kehittynyt kirkkaudesta kirkkauteen?

Apostoli todistaa: "Jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielen tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva" (2 Kor. 4: 3-4). Kaikki ihmiset, joille Kristuksen evankeliumia on saarnattu, hän on "kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa" (1 Piet. 2:9), Jokainen, joka vain itse siihen suostuu, voi Herran armosta päästä vapaaksi synnin orjuudesta ja siitä kurjasta sokeudesta, johon hän tämän maailman jumalan alentavassa palveluksessa on sortunut. Me käsitämme taivaan valtakunnan salaisuuksia arveluttavan pintapuolisesti. Meidän ajatuksemme kohoavat kovin hitaasti ylös. Ne häälyvät matkalla sinne tänne, eksyvät ja uupuvat jälleen näihin ahtaisiin, synnin turmelemiin ja pimeyden varjostamiin olosuhteisiin, josta kuolematon henkemme ei saa mitään ravintoa. Miten syvästi voisimmekaan perehtyä henkimaailman salaisuuksiin, miten kauas saisimmekaan katsella Jumalan valtakunnan autuaallisiin näköaloihin, miten suurta ja ihmeellistä saisimmekaan jo täällä kokea, jos vain tahtoisimme. Älköön kukaan väittäkö pyrkivänsä pimeydestä totuuden valoon, ellei hän suostu luopumaan kaikesta, mikä erottaa hänet Jumalasta ja estää häntä tottelemasta totuuden Henkeä. Sillä se, joka rakastaa valkeutta, on myös altis karttaen kammoinaan kaikkea, mikä häiritsee Herran työtä sydämessä. Tunnustakaamme suoraan, että meidän silmämme ovat niin kauan harjaantuneet pimeyteen, korvamme ovat niin tottuneet valheeseen ja ajatuksemme ovat niin kernaasti viihtyneet maailmassa, että oudoksumme totuuden ja valkeuden pyhää Henkeä emmekä tahdo ehdottomasti olla ainoastaan hänen opetettavinaan. Kaita ristin tie on lihalle ja verelle vaikea ja tukala. Sen tähden poikkeamme siitä vihollisen, maailman ja turmeltuneen luontomme pettäminä tuon tuostakin, milloin niitä, milloin näitä mukavampia polkuja vaeltamaan. Jos kuuntelisimme ainoastaan totuuden Henkeä, jos aina noudattaisimme vain hänen tahtoansa, niin hän saisi opettaa meille paljon enemmän ja Kristuksen evankeliumi säteilisi meille jumalallista totuuttaan paljon kirkkaammin. Todistuksena ovat Jumalan valtakunnan jalot edustajat, jotka Pyhän Hengen johtamina kehittyivät kirkkaudesta kirkkauteen. Siitä syystä, että Herra näin sai Johannes Kastajaa kuljettaa, voi hän myöskin hänelle niin ihmeen paljon antaa. Mikä voimallinen todistus pelastuksen Jumalan armosta, mikä kehoitus kaikille niille, jotka kuunnellen Pyhän Hengen ääntä halajavat vapautta synnin orjuudesta ja toivovat pääsyä pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon!

"Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta", todisti Johannes opetuslapsilleen. Kaiken, mitä hän tiesi, kaiken valon ja viisauden, mitä hänellä oli, hän oli ylhäältä saanut. Jumalan on kaikki kunnia, hänellä ei ole mitään. Mistä hän siis kerskaisi, millä oikeudella hän vaatisi itselleen kunnioitusta? Ja mitä hän on vaikuttanut, mitä hänellä on antaa? Ei mitään. Hän on vain valmistanut tietä Kristukselle. Sitä varten Jumala on hänet lähettänyt. Hänen, Kristuksen, tulee kasvaa, Johanneksen vähetä.

Oliko profeetta alakuloinen puhuessaan tätä, katkeraa mieltäkö nuo hänen sanansa ilmaisevat? Ei, riemusta sykkii hänen sydämensä, yliluonnollista iloa säteilevät hänen silmänsä. "Ylkä" on tullut morsiantaan hakemaan maailman autiosta korvesta. Toteutumaisillaan on profeetan suuri ennustus: "Minä kihlaan sinut itselleni ikiajoiksi, kihlaan sinut itselleni vanhurskaudella ja tuomiolla, armolla ja laupeudella, kihlaan sinut itselleni uskollisuudella, sinä olet tunteva Herran." (Hoos. 2: 19-20). Miten monesti on Israel, tuo taivaan kuninkaan kihlaama, langennut morsian, rikkonut morsiuslupauksensa, luopunut Yljästänsä ja porton tavoin elänyt muiden kanssa. Mutta vielä nytkin tämän Yljän rakkaus palaa häntä kohtaan, ja hän on tullut viemään rakastettunsa kotiin Isän huoneeseen. Mutta kuinka kelvoton onkaan tuo morsian hänelle, suuren Jumalan ainoalle Pojalle, miten saastainen, turmeltunut ja syntinen! Taivaallisen yljän katse ilmaisee syvää surua, kun hän näkee langenneen morsiamensa surkean tilan. Rangaistus on kohtaava häntä tämän morsiamen tähden, sen hän tietää. Sen Isä on hänelle sanonut, hänen astuessaan tänne synnin ja kuoleman maahan rakastettuaan pelastamaan ja kotiin viemään. Mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus ei tätäkään kammoa. Ylkä tietää morsiamensa kelvottomaksi semmoisenaan saapumaan taivaan valtakuntaan, johon "ei ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään kauhistusten tekijää eikä valhettelijaa" (Ilm. 21: 27). Mutta hänen rakkautensa keksii neuvon. Hän aikoo vuodattaa verensä maksaaksensa sillä rakastettunsa äärettömän syntivelan ja pestäksensä hänet sillä puhtaaksi kaikesta synnin saastaisuudesta, jotta hän voisi hänet "asettaa nuhteettomana ja riemuitsevana kirkkautensa eteen" (Juud. 24).

Johannes tietää tämän. Pyhän Hengen valossa hän näkee, miten Jeesuksen rakkaus palaa jokaista ihmistä kohtaan ja miten tämä rakkaus on ainoa, joka meidät voi pelastaa viheliäisyytemme syvyydestä. – Kuinka hän surisi sitä, että "kaikki menevät hänen tykönsä"? Jo korvessa Herra sanoi hänelle: "Lähde valmistamaan minulle tietä. Ilmoita morsiamelleni, että minä tulen. Käännä sanani voimalla ihmisten sydämet minun puoleeni. Käännä heidän silmänsä minuun, sillä minä tulen heitä pelastamaan." Kuuliaisena tälle käskylle Johannes oli saarnannut parannusta Israelissa hartaasti vartoen sitä hetkeä, jolloin hän näkisi morsiamen rientävän Ylkää vastaanottamaan. Jo on tämä hetki joutunut. Kirkkaana koittaa kihlauspäivä. Ylkä seisoo kansan keskuudessa kutsuen luoksensa kaikkia murheellisia ja pelastusta kaipaavia. – Estäisikö profeetta ihmisiä menemästä hänen tykönsä? Ei, ei! Hän on Yljän ystävä. Hän ei tahdo hänen morsiamensa rakkautta ryöstää. Kuinka Johannes riemuitseekaan kuullessaan tämän Yljän äänen, kuinka hänen sydämensä sykkiikään hänen nähdessään ihmisten menevän Jeesuksen tykö! Mutta hän iloitsee Jumalassa. Herran armo, rakkaus ja kunnia säteilee ihmeen kirkkaasti häntä kohti Kristuksesta, jossa "jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti asuu" (Kol. 2:9). Hän ei voi kehenkään muuhun mieltyen tyytyä.

Jumalallinen valo ei syty ihmisen sydämessä, jos ylpeyden aallot siinä kuohuen pauhaavat. Se pääsee sytyttämään kirkkauttansa ainoastaan niissä, joiden mielet ovat taipuneet Pyhän Hengen nuhteista, tyyntyneet ja nöyrtyneet. Vaikka ihminen itsessään onkin mahdoton alistumaan Herran tahtoon, voi kuitenkin kaikkivaltias Jumala luoda meidän sydämemme uusiksi, jos vain emme vastusta häntä. Kuinka onnellinen onkaan se, joka totuuden Pyhää Henkeä totellen suostuu tähän. Hän vapautuu vapautumistaan omasta itsestään, synnistä ja vihollisen vallasta, ja jumalallisen totuuden pyhä valo valaisee hänen sydämensä ja kirkastaa hänessä Kristuksen kunnian. Jos kenenkään elämässä, niin toteutuu tämä totuus Johannes Kastajan ihmeellisessä vaelluksessa ristin tiellä. Jeesus itse todistaa hänestä: "Hän oli palava ja loistava lamppu" (Joh. 5: 35).

Kyllä on niitä, jotka lihallisen mielensä kiihoittamina ja oman kunniansa kehoittamina kulkevat paikasta toiseen ja julistavat evankeliumia ihmisille kooten ympärillensä lukuisat kuulijakunnat. Mutta tämmöiset apostolit todistavat itsestänsä. He eivät suinkaan ole alttiit "vähenemään", jotta Kristus yksin saisi olla suuri. Ei Herra ole heitä lähettänyt. Pimeyden ruhtinas on heidät palkannut, vaikka he kerskaavatkin Pyhästä Hengestä, joka heillä muka on. Jeesus itse lausuu Johannes Kastajasta: "Hän todisti sen, mikä totta on" (Joh. 5: 33). Mutta kaikista kunnianhimoisista, omaa voittoansa katsovista paimenista, jotka omasta kutsustaan ovat ryhtyneet Herran viinitarhan työhön, hän todistaa: "Näin sanoo Herra niitä profeettoja vastaan, jotka eksyttävät minun kansaani, jotka huutavat: 'Rauha!', kun heidän hampaissaan on purtavaa, mutta julistavat pyhän sodan sille, joka ei anna mitään heidän suuhunsa" (Miik. 3: 5). Nöyryys ja vaatimattomuus on Jumalan lasten ensimmäinen ja viimeinen tunnusmerkki. Jos tämä hedelmä puuttuu paimenelta, niin hän ei ole Jumalasta. Kuinka surkeata onkaan, että kristityt kilvan juoksevat ihmisten perässä kiittäen niitäkin paimenia, joista Herra varoittaen lausuu: "Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia" (Matt. 7: 15).

Tulevaisuuteen katsoen apostoli Paavali ennustaa: "Aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin" (2 Tim. 4: 3-4). Sopiiko väittää, etteivät nämä sanat sovellu juuri meidän aikaamme? Terveellistä oppia, jota Jumalan lähettämät ja hänen Henkensä valaisemat profeetat ja apostolit julistivat, kuulee nyt enää harvoin. Ristin tien suuri salaisuus peittyy eksytysten ja villitysten sumuihin. Meidän aikamme lukuisat sielunvihollisen palkkaamat paimenet julistavat kilvan lihan evankeliumia. Se tuottaa heille maailman ystävyyttä ja miellyttää tämän maailman suruttomia lapsia, jotka rakastavat pimeyttä eivätkä tahdo tulla valkeuteen Jumalan Hengen nuhdeltaviksi. Tuo nöyrtyminen on ikävää, tukalaa ja vaikeata. Kuka siihen suostuisi? Apostoli lausuu varoittaen: "Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta" (1 Joh. 4: 1-2). Mutta jokainen, joka Jumalan Hengen valaisemana tunnustaa tämän ihmeiden ihmeen, hän tietää myöskin, minkä tähden Jumalan ainoa Poika luopui taivaallisesta kunniastaan ja tuli meidän vertaiseksemme. Hän on kuunnellut Johannes Kastajan parannussaarnaa ja tahtoo hänen oppiaan ja esimerkkiään noudattaen "vähetä", jotta Jeesus Kristus yksin saisi kaiken kunnian. Johannes Kastajan suuruus on juuri tuo hänen ihmeellinen nöyryytensä. Jos me hänen jaloa elämäkertaansa tarkastellessamme eksyisimme arvostelemaan häntä maailman lasten tapaan, jotka ovat alttiit ihailemaan ja jumaloimaan "suuria henkilöitä", niin profeetta itse estää meitä sitä tekemästä. Hän näet ryhtyy todistamaan "Yljästä" niin voimallisesti, niin ihmeen ylevästi, että koko meidän huomiomme kääntyy häneen, joka "tulee ylhäältä ja on yli kaikkien". Sen, joka on totuudesta, täytyy kuulla tämmöistä saarnaa, ja vaikka hän ihmetteleekin korven apostolia, jota Pyhä Henki on saanut niin ihmeellisesti totuudessa johdattaa ja kirkkaudellansa valaista, katsoo hän Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, "jota Isä rakastaa ja jolle hän on antanut kaikki".

"Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." Elämän ja kuoleman tärkeästä kysymyksestä, taivaan autuudesta ja iankaikkisen kadotuksen toivottomuudesta todistavat nämä sanat niin valoisan selvästi, ettemme jää profeettaa ihailemaan, vaan polvistumme ainoan Pojan jalkojen juureen, "jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä" (Matt. 28: 18), "joka, avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa" (Ilm. 3: 7). Torjuen luotaan kaiken huomion ja kunnioituksen, jolla me tämän maailman katsantotapaan mieltyneinä olisimme valmiit häntä kunnioittaen ylistämään, Johannes Kastaja kääntää huomiomme Kristukseen, jonka rinnalla hän on pieni. Itse hän siirtyy varjoon, hän ikäänkuin kokonaan katoaa näyttämöltä. Ei tähti taivaalla näy, kun aurinko nousee. Sen aika on joutua unohduksiin, kun yö on mennyt ja päivä koittaa. Mutta ei se silti sammu. Yhtä kirkkaasti kuin ennen se säteilee, vaikkemme auringon loistolta sitä enää näe. Kaikki Jumalan valitut aseet, jotka ennen Johannes Kastajan aikoja tekivät työtä Herran viinitarhassa, vaativat meitä katsomaan Kristukseen eivätkä tahdo anastaa itselleen sitä kunniaa, joka tulee hänelle ainoalle. Mutta vuosisatojen etäisyys erottaa heidät Herrasta, ja sen vuoksi he itse ikäänkuin paremmin näkyvät. Johannes Kastaja on niin lähellä häntä, "joka on näkymätön Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa" (Kol. 1: 15), että Herran kirkkaus niin sanoaksemme estää meitä näkemästä häntä. Tämän suurempaa kunniaa ei voi kenellekään tapahtua, ja juuri sen vuoksi, että "hänen pitää vähetä", että Kristuksen kirkkaus salaa hänet, riemuitsee hänen henkensä. Hän on "Yljän ystävä", jonka "ilo on täydellinen", kun hän "kuulee Yljän äänen".

Kuinka paljon meillä onkaan oppimista tästä Johannes Kastajan viimeisestä meille säilyneestä todistuksesta, jonka hän sanoo Kristuksesta! Oi, kunpa kätkisimme sen syvälle sydämiimme ja sen aina muistaisimme! Hän puhuu "Yljästä", joka on tullut morsiantaan kihlaamaan. Mikä sanomaton kunnia ja ilo on olla taivaan Kuninkaan morsian. Autuas se, jonka tämä Ylkä tuntee omaksensa ja jolle hän todistaa: "Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun" (Jes. 43: 1). Ei ketään auta se, että joku ihminen hänelle vakuuttaa: "Ole hyvässä turvassa. Jumala on kaikki syntisi antanut anteeksi. Sinä saat periä iankaikkisen autuuden." Sillä ihmiset erehtyvät, kukaan ei voi toisen sydäntä tutkia. Herralta itseltään sinun täytyy saada tietää, millainen tilasi on, jos mielit päästä uskoon, joka ei kuolemassakaan joudu häpeään. Meidän tulee mennä hänen luoksensa, joka todistaa: "Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni" (Matt. 11: 27). Hänellä on kaikki voima ja valta, "sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistumen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa" (2 Kor. 5: 10).

Mutta kuinka monella eri tavalla ihmiset menevätkään Jeesuksen luo! Kuinka harvat kätkevät hänen sanansa sydämiinsä ja hylkäävät kaiken seurataksensa häntä. Nähdessään kääntymättömien ihmisten joukoittain kokoontuvan Jeesuksen ympärille lausui Johannes Kastaja: "Hänen todistustansa ei kukaan ota vastaan." Nämä sanat huomauttavat meille siitä tärkeästä totuudesta, ettei pelkkä Jeesuksen luo meneminen suinkaan vielä todista sitä mieltä, jota syntisten Vapahtaja etsii kaikista niistä, jotka hän pelastaa. Rikas nuorukainen polvistui Herran eteen kysyen häneltä: "Hyvä opettaja, mitä minun pitää tekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?" (Mark. 10: 17), mutta kun Herra puhui hänelle ristin tiestä, hän synkistyi siitä puheesta ja meni pois murheellisena (Mark. 10: 22). Ei ole muuta kuin yksi tie taivaan hääsaliin, ja tämä tie on Jeesuksen seuraamisen tie, ristin tie. Joka ei tahdo sitä vaeltaa, joka ei nöyrry parannusta tekemään eikä tahdo luopua kaikesta, mikä estää Herran työtä hänen sydämessään, hän ei milloinkaan pääse perille. Meissä pitää tapahtua perinpohjainen muutos, meidän täytyy syntyä uudesti, ennenkuin Kristus Isänsä edessä tunnustaa meidät kuuluviksi siihen valittuun joukkoon, jonka kanssa hän viettää häitä taivaassa.

"Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä", todisti Johannes Kastaja. Mutta se usko, josta hän puhui, on aivan toista kuin meidän aikamme arveluttavan yleinen luulousko, jonka turvissa kääntymättömät ihmiset suruttomina rientävät iankaikkisuutta kohti. "Usko, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut" (Jaak. 2: 17), todistaa apostoli, ja Jeesus itse vakuuttaa: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!' pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon" (Matt. 7: 21). Mutta itsestämme emme voi tehdä mitään muuta kuin pahaa. "Sillä sisästä, ihmisten sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti, jumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys" (Mark. 7: 21-22). Jeesus Kristus yksin voi meitä auttaa, ainoastaan hänen voimastaan saatamme tuottaa taivaan valtakunnan hedelmiä. Juuri siitä syystä meidän täytyy kokonaan luopua kaikesta ja pysyä hänessä. "Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä" (Joh. 15: 5), lausuu Jeesus. Tämmöiseen Jeesukselle antautumiseen ja hänessä pysymiseen ei kukaan ole luonnostaan altis. Iloinen luulousko, joka on vanhan ihmisen ystävä, ei siihen milloinkaan suostu. Tosi usko syntyy tuskassa parannuksen kovalla vuoteella. Se rukoilee apua Jeesukselta, sairasten lääkäriltä, se antautuu hänelle, syttyy hänestä, imee oksana nesteensä hänestä, kasvaa hänen voimastaan ja kantaa puutarhurin sitä joka päivä puhdistaessa yhä runsaampia hedelmiä. Mutta ei se itse näe näitä hedelmiä. Se päinvastoin valittaa heikkouttansa ja vanhan ihmisen valtaa, jota vastaan se Herran voimalla taistelee, kunnes täydellisen pelastuksen ja voiton suuri päivä koittaa. Silloin kilvoitteleva usko kirkastuu näkemiseksi.

Semmoinen on taivaallisen "Yljän" morsiamen usko täällä kyynelten laaksossa. Sitä, eikä suinkaan nimikristittyjen luulouskoa, joka vie kadotukseen, Johannes Kastaja tarkoitti todistaessaan: "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä."

Onko meillä tämmöinen usko, vai sopivatko meihin profeetan sanat: "Joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." Olemmeko alttiit Johannes Kastajan tapaan vaeltamaan ristin tietä, luopumaan maailmasta, kieltämään itsemme, "vähenemään", kuolemaan synnistä ja pyhittämään elämämme Jumalalle? Onko Jeesus Kristus meidän ainoa toivomme, turvamme, lohdutuksemme, elämämme ja ilomme? Hänessä Johannes Kastaja oli löytänyt kaiken, hänessä hän riippui, hänestä ja hänen kunniastaan hän todisti opillaan ja elämällään. Kuka rohkenee sanoa: minä olen semmoinen, minun uskoni on todellista, elävää uskoa? Eikö meidän päinvastoin jokaisen ajatellessamme "Yljän ystävää", joka kuuliaisena Pyhän Hengen kuljetukselle näin ihmeellisesti "kasvoi meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa" (2 Piet. 3: 18), tule publikaanin tavoin lyödä rintaamme ja rukoilla: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen" (Luuk. 18: 13)? Vai parannusta tekemättäkö tahdomme muistella tuota suurta parannussaarnaajaa, joka opillaan ja esimerkillään meille vielä tänä päivänä saarnaa: "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle", ja josta Jeesus itse lausuu: "Hän todisti sen, mikä totta on", "hän oli palava ja loistava lamppu"?

Kuinka surkeata on, että ihmiset joukoittain juoksevat meidän aikamme profeettain perässä, jotka röyhkeästi julistavat lihan evankeliumia, kehoittavat heitä kerskaten puhumaan luulouskostaan ja nukuttavat heitä tuolla valheellisella vakuutuksella: "Rauha, rauha", vaikkei rauhaa olekaan. Ei kukaan täten pääse uskossa omistamaan Jeesusta. Todellinen usko syntyy, kasvaa ja kirkastuu ainoastaan niissä, joita Pyhä Henki saa kuljettaa ristin tiellä. Taivaallisen "Yljän" morsian kieltää itsensä, hän on "hengellisesti köyhä" ja "murheellinen" eikä siis voi kerskaten puhua itsestänsä. Hänellä ei ole mitään, mutta hänen Ylkänsä on rikas. Häneltä hän saa vanhurskautta, jota hän "isoaa ja janoaa", ja "puhtaan sydämen", jota hän kaivaten halajaa. Häneltä hän oppii "laupeutta" ja "puhdassydämisyyttä". Hänen yhteydessään hän harjaantuu "tekemään rauhaa" ja "kärsimään vainoa vanhurskauden tähden". Herraansa hän katsoo. Hänestä eikä itsestään hän todistaa ja puhuu ylistäen, ja Ylkä tunnustaa hänet omaksensa, hoitaa häntä väsymättömän kärsivällisesti ja loppumattomalla armolla eikä anna hänen eksyä tieltä. Näin morsian valmistuu päivä päivältä kaiken syntinsä ja turmeluksensa uhallakin muuttamaan täältä kyynelten laaksosta Ylkänsä kunniaan ja iloon.

Kuinka syvästi Johannes Kastaja olikaan perehtynyt tähän totuuteen, kuinka uskollisesti hän riippui Jeesuksessa ja miten kirkastuikaan hänelle Herran kunnia ja suuruus! Vaikka hänellä oli Pyhän Hengen lahja, hän tunnustaa itsestänsä: "Joka on syntyisin maasta, se on maasta ja maasta on, mitä hän puhuu." Hän näet tietää, miten sanomattoman pieni hän on Jeesuksen rinnalla, jolla on "Henkeä mitatta". Riemuiten hengessä hän luo kirkastetun silmänsä iankaikkisuuden suurimpiin salaisuuksiin ja yhtyy apostoli Johanneksen lausumaan syvään todistukseen Pojan suhteesta Isään: "Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä" (Joh. 1: 1-2). Hän tunnustaa Jeesuksesta: "Mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa."

Tämmöinen oli Johannes Kastajan usko, tämmöinen hänen todistuksensa Herrasta. Oi, kunpa pelastuksen ja armon Jumala avaisi meidän sokeat silmämme ja kuurot korvamme, jotta mekin oppisimme näkemään, miten lukemattomia ne viholliset ovat, jotka estävät meitä vastaanottamasta Jeesuksen Kristuksen kaikille ihmisille tarjoamaa apua ja pelastusta, ja kuullen Pyhän Hengen todistusta luopuisimme kaikesta seurataksemme ristin Herraa ristin tiellä. Älkäämme pettykö, vaikka vihollinen, maailma ja oma turmeltunut lihamme koettavatkin luulotella meille, että taivaan hääsaliin pääsee muitakin teitä. Tie on yksi ainoa: Jeesuksen tie, ristin tie. Hän itse todistaa: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen" (Matt. 16: 24-25).

    Älä, armas Jeesukseni,
    Kätkeydy minulta,
    Luokses tulen murheineni,
    Lohdun saan mä sinulta.
    Uskoani vahvista,
    Vaikeassa vaivassa,
    Sinä yksin voit mua auttaa
    Ansios ja piinas kautta.

    Kuule, sielu, kutsu Herran,
    Kuule hänen äänensä,
    Ehkä kuulet viime kerran,
    Ylkä saapuu häihinsä,
    Ettet yljän tullessa
    Viettäis aikaa maatessa,
    Ettet tyhmäin neitsein kanssa
    Jäisi hänen joukostansa.

    Maailman on meno turha,
    Joka syntiin nukuttaa,
    Maailma on sielun murha,
    Joka kerran hukuttaa.
    Ajan ilot katoo kerran,
    Tuomio kun täyttyy Herran,
    Vaan ken kulkee Herran kanssa,
    Nauttia saa armoansa.

    Jerusalemin jos uuden
    Esimaun tuntisit,
    Niin sä synnin saastaisuuden
    Varmasti myös välttäisit
    Sitten pyhäin parvessa
    Valittujen seurassa
    Veisata sä saisit kerran
    Ylistystä pyhän Herran.

Herra Jumala, rakas taivaallinen Isämme, sinä, joka itse sanassasi todistat: "Muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus" (1 Kor. 3: 11), kuule köyhäin lastesi rukous! Vedä meitä Hengelläsi tämän ainoan Vapahtajan tykö, että me häneltä apua etsisimme ja hänessä ainoan turvamme ja lohdutuksemme löytäisimme elämässä ja kuolemassa. Armollinen Herra Jeesus, vahvista heikko uskomme, viritä uudestaan horjuva toivomme, lämmitä rakkaudellasi kylmät sydämemme, jotta me sinuun ainoaan turvaisimme, yksin sinulta apua odottaisimme ja rakastaisimme sinua ainoata, joka omalla sydänverelläsi ostit meidät Jumalalle. Tee meidät eläviksi oksiksesi äläkä anna meidän erota sinusta, sillä ilman sinua emme voi mitään tehdä. Ole, totuuden Pyhä Henki, aina lähellä meitä, nuhtele, kurita, rankaise, valaise ja lohduta, ettemme eksyisi, vaan pääsisimme vihdoin taivaan hääsaliin veisaamaan iankaikkisesti kiitosta Yljälle ja sinua kolmiyhteinen Jumala loppumatta palvelemaan pyhyydessä. Kuule rukouksemme, Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme tähden. Amen.

IX

VANKILA.

Herodes oli lähettänyt ottamaan kiinni Johanneksen, sitonut ja pannut hänet vankeuteen veljensä Filippuksen vaimon, Herodiaan tähden. Sillä Herodes oli nainut hänet, ja Johannes oli sanonut Herodekselle: "Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa."

Ja Herodias piti vihaa häntä vastaan ja tahtoi tappaa hänet, mutta ei voinut.

Sillä Herodes pelkäsi Johannesta, koska tiesi hänet vanhurskaaksi ja pyhäksi mieheksi, ja suojeli häntä. Ja kun hän kuunteli häntä, tuli hän epäröivälle mielelle monesta asiasta; ja hän kuunteli häntä mielellään.

Mark. 6: 17-20.

Mutta kun Johannes vankilassa ollessaan kuuli Kristuksen teot, lähetti hän opetuslapsiansa

sanomaan hänelle: "Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?"

Niin Jeesus vastasi ja sanoi heille "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette:

sokeat saavat näkönsä, ja rammat kävelevät, pitaaliset puhdistuvat, ja kuurot kuulevat, ja kuolleet herätetään, ja köyhille julistetaan evankeliumia.

Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun." Kun he olivat menneet, rupesi Jeesus puhumaan kansalle Johanneksesta: "Mitä te lähditte erämaahan katselemaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa?

Vai mitä lähditte katsomaan? Ihmistäkö, hienoihin vaatteisiin puettua? Katso, hienopukuiset ovat kuningasten kartanoissa.

Vai mitä te lähditte? Profeettaako katsomaan? Totisesti, minä sanon teille: hän on enemmän kuin profeetta.

Tämä on se, josta on kirjoitettu: 'Katso, minä lähetän enkelini sinun edelläsi, ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi.'

Totisesti minä sanon teille: ei ole vaimoista syntyneitten joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja; mutta vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän.

Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen.

Sillä kaikki profeetat ja laki ovat ennustaneet Johannekseen asti;

ja jos tahdotte ottaa vastaan: hän on Elias, joka oli tuleva.

Jolla on korvat, se kuulkoon.

                     Matt. 11: 2-15.

"Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sen tähden maailma teitä vihaa" (Joh. 15: 19). Nämä ristin Herran lausumat sanat, samoin kuin lukemattomat muut samankaltaiset raamatunkohdat, toteutuvat kaikkien niiden elämässä, jotka valkeuden lapsina rakastavat ja puolustavat totuutta. Maailma vihaa heitä sitä katkerammin, mitä uskollisemmin he ihmisiä pelkäämättä todistavat Herrasta. Tämä on muuttumaton totuus. Sitä eivät kaikki nimikristillisyyden pintapuoliset, maailman ystävyyttä suosivat kurjat väitteet riitä kumoamaan, vaikka ihmiset ovatkin harjaantuneet Jumalan omasta sanasta etsimään puolustusta surkealle välinpitämättömyydelle ja kirotulle suvaitsevaisuudelle, joka kristikunnan miltei vaarallisimpana mätähaavana koettaa salata meiltä Herran horjumattoman todistuksen: "Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa" (Matt. 6: 24). Tämän maailman mahtavain suosimina useat meidän aikamme paimenet hymyilevät heidän loistavissa saleissaan. Kiiltävät tähdet ja hohtavat kunniamerkit rinnassaan he kumartavat, kiittävät ja ylistävät näitä korkeita suosijoitaan. Profeettain ja apostolien koristuksina olivat kahleet, vaino ja marttyyrikuolema, maailman heille suoma palkka. Erotus on suuri!

Meillä on rauha, maailma ei meitä vihaten väijy. Mutta millainen on tämä rauha, millä hinnalla se on ostettu, mitä sen säilyttäminen vielä joka päivä maksaa? Tekemällä myönnytyksiä valheelle kristityt ovat sen ostaneet ja samasta kamalan kalliista hinnasta he joka päivä sitä maailmalta kerjäävät. "Tuo ei ole totta, siinä on liikaa moitetta", näin kuulee lukemattomain väittävän. "Eikö meillä ole syytä kiittää Jumalaa, joka armossa varjelee meitä marttyyriaikakauden kauhuilta? Miksi tahtoisimme niiden uudistuvan?" Suotakoon minun vastakysymyksellä vastata näihin väitteisiin. Millainen olisi noiden Jumalan valittujen aseiden asema, joiden voimallisesta Herran todistamisesta raamattu kertoo, jos he eläisivät meidän aikoinamme? Miten kävisi esim. Johannes Kastajan, jos hän näinä aikoina tulisi tämän maailman mahtaville lausumaan vakavan nuhteensa: "Ei sinun ole lupa"? Kiitosta, suosiota ja ystävyyttäkö tämmöinen puhe hänelle nyt tuottaisi? Tuskinpa! Vai eikö hänen parannussaarnaansa enää tarvittaisi, maailma kun muka nyt on kristitty?

Tosiaanko – kristittykö on maailma? Mitä jyrkimmän vastalauseen lausuu uuden ajan historia tämmöiselle arvostelulle. Se paljastaa rikoksia ja paheita, joiden vertaisia tuskin pakanamaailmankaan vaiheista löydämme. Tuon kiitetyn sivistyksen ja edistyksen silmiämme häikäisevän peitteen takana piilee mitä törkeimpiä syntejä, jotka kiiruhtaen jouduttavat vanhurskaan Jumalan suurta tuomiopäivää. Vai menestystä, onnea ja siunaustako ennustavat nuo n.s. kristittyjen kansojen riehuvat vapaudenpyrinnöt ja kapinalliset hankkeet, jotka aseitten voimaan turvautuen uhkaavat kumota kaiken yhteiskunnallisen järjestyksen ja ylenkatseellisesti pilkaten Jumalan sanaa röyhkeästi kieltävät kristinuskon perustotuudet? Kristillistäkö siveyttä edustaa meidän aikamme fariseusten siveysoppi, jonka mukaan ihmisen oma "selvä", "vanhojen ennakkoluulojen orjuudesta vapautettu" järki ja hänen tahtonsa voima muka ovat luomassa ihmiskunnalle uuden, entisiä aikoja onnellisemman tulevaisuuden? Vapauteen, mutta lihan ja nautintojen hurjaan vapauteen, pyrkii tämä aika.

Alhaiset ja ylhäiset, köyhät ja rikkaat tallaavat kilvan kristinuskon ohjeet ja vaatimukset jalkoihinsa ja väittävät sitä oppia, joka tahtoo kaikkiin oloihin sovittaa Herran muuttumattoman sanan, kelvottomaksi tyydyttämään "valistuneen" aikamme tarpeita, yksinkertaiseksi ja ahdasmieliseksi. Ja tämmöistä ajanhenkeäkö kristittyjen tulisi suvaita, semmoisten mielipiteiden kanssako heidän pitäisi tehdä liitto säilyttääkseen rauhallisen asemansa? Ei milloinkaan. Sanokoot nimikristityt mitä tahansa, kiittäkööt he aikamme "etuja" ja suloista rauhaa miten innokkaasti hyvänsä, niin Jeesuksen tunnustajan velvollisuus on kaikkina aikoina sama: totuuden puolustaminen elämässä ja kuolemassa. Jokainen on kutsuttu elämällä ja sanoilla tunnustamaan ristiinnaulitusta Herrastaan urhoollisesti maailmaa säälimättä ja ihmisiä pelkäämättä niissä oloissa, joissa hän elää. Muistakaamme, että koko maailman tuomari, Jeesus Kristus, itse on kaikille ystävilleen erotuksetta sanonut: "Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, myös Ihmisen Poika tunnustaa Jumalan enkelien edessä. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, se kielletään Jumalan enkelien edessä" (Luuk. 12: 8-9).

Miten arveluttavan laimeaksi tämä kristittyjen todistus on käynyt, kuinka profeettain ja apostolien jalo esimerkki on unohtunut! Missä valmistetaan nyt enää Johannes Kastajan tapaan Vapahtajalle tietä ihmisten sydämiin? Kuka opettaja lausuu meidän aikamme fariseuksille ja saddukeuksille: "Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka teitä on neuvonut pakenemaan tulevaista vihaa?" Harvoin, ani harvoin tämmöistä saarnaa kuulee, ja vielä harvinaisempi on tuo profeetan Herodekselle lausuma ankara nuhde: "Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa." Ja kuitenkin meidän aikamme nimikristityt ovat yhtä kääntymättömiä ja paatuneita kuin se suruton joukko, jolle Johannes Kastaja kuuliaisena Pyhälle Hengelle puhui näin ankarasti. N.s. kristittyjen ruhtinasten ja mahtavain vallanpitäjäin elämä todistaa usein yhtä kauhean selvästi kuin tuon kurjan juutalaisen kuninkaan jumalattomuus, ettei suinkaan ruhtinaan kruunu eikä korkea yhteiskunnallinen asema suojele ketään joutumasta sielunvihollisen ja synnin orjuuteen. Päinvastoin Herran apostoli todistaa: "Ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään" (1 Kor. 1: 26-27).

Historia tietää kertoa, etteivät suinkaan ruhtinaat eivätkä muut tämän maailman mahtavat karttaneet esim. kuudennen käskyn kieltämää syntiä, vaikka he röyhkeästi omistivat kristityn nimen. Mutta missä oli silloin ja missä meidän aikanamme on saarnaaja, joka totuudelle uskollisena uskaltaa ruveta nuhtelemaan tämän maailman mahtavainkin veripunaisia syntejä? Noudattaen Jumalan sanan käskyä kristikunta rukoilee herrojen Herralta ja kuningasten Kuninkaalta armoa ja siunausta esivallalle ja hallitusmiehille, mutta miten se on täyttänyt Johanneksen velvollisuutensa heitä kohtaan? Oi, laimeasti sen paimenet ovat noudattaneet ja yhä kehnommin he meidän aikoinamme noudattavat Samuelin, Naatanin, Elian, Johannes Kastajan, Paavalin y.m. Herran jalojen tunnustajien urhoollista esimerkkiä, tunnustajien, jotka eivät pelänneet ketään paitsi Herraa ja todistivat totuuden jokaiselle! Jos kaikki paimenet sillä tavoin olisivat noudattaneet velvollisuuttaan tämän maailman mahtavia kohtaan, niin Daavidin rukous: "Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni" (Ps. 51: 3-5) olisi noussut iankaikkisen Armahtajan puoleen monen ruhtinaan sydämestä, joka valheen pettämänä vaelsi suruttomana iankaikkisuutta kohti. Häntä vain kiitettiin, ylistettiin, lohdutettiin ja nukutettiin, kunnes kuolema tempasi hänet tämän elämän petollisista unelmista vanhurskaan Jumalan tuomion eteen.

Surkeata välinpitämättömyyttä, kirottua suvaitsevaisuutta ja kurjaa pelkurimaisuutta on meidän aikamme kiitetty "lempeä ja vapaamielinen kristillisyys", joka "suurta melua herättämättä ja ketään tuomitsematta julistaa rauhan evankeliumia kaikille ihmisille". "Näin sanoo Herra, Herra: Voi profeettahoukkia, jotka seuraavat omaa henkeänsä ja sitä, mitä eivät ole nähneet! Niinkuin ketut raunioissa ovat sinun profeettasi, Israel. Te ette ole nousseet muurin aukkoihin ettekä korjanneet muuria Israelin heimon ympärillä, että se kestäisi sodassa, Herran päivänä. Mitä he ovat nähneet, on petosta, ja heidän ennustelunsa on valhetta, kun he sanovat: 'Näin sanoo Herra', vaikka Herra ei ole heitä lähettänyt; ja he muka odottavat, että hän toteuttaisi heidän sanansa" (Hes. 13: 3–6). Niin, omaa henkeänsä eivätkä suinkaan totuuden Pyhää Henkeä seuraavat kaikki ne, jotka puhuvat vain Jumalan laupeudesta ja julistavat hänen armoansa kääntymättömille, julkisynneissä eläville ihmisille. Herra ei ole heitä lähettänyt, vaikka "he muka odottavat, että hän toteuttaisi heidän sanansa", ja he siten säilyttäisivät tämän maailman mahtavain ystävyyden. Kadotukseen tämmöinen saarna vie heidät itsensä ja kaikki ne, jotka sitä pettyen uskovat. Oi, miksi eivät kristityt urhoollisesti "nouse muurin aukkoihin eivätkä korjaa muuria Israelin heimon ympärillä", niinkuin ennen niinä jaloina aikoina, joina totuuden verinen lippu liehui Siionin muureilla. Se merkitsi Jumalan valtakunnan ja maailman välistä, Herran sanan määräämää rajaa, jonka merkit valtio ja kirkko ovat sittemmin yhdessä niin monesti miltei kokonaan poistaneet! Oma etu, ihmisten arvostelu, valtioviisaus y.m.s. vaikuttimet estävät meidän aikamme maailmallisia kristittyjä esiintymästä totuuden puolustajina. Apostolin kehoitus: "Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden, niin hyvin kuninkaalle, joka on ylin, kuin käskynhaltijoille, jotka hän on lähettänyt pahaa tekeville rangaistukseksi, mutta hyvää tekeville kiitokseksi" (1 Piet. 2: 1-14) vedetään vaikka minkälaisen kuuliaisuuden puolustukseksi. Sitä ei meidän aikamme kristittyjen maailmallinen mieli eikä kurja ihmispelkomme halua käsittää sen Hengen valossa, joka apostolin välityksellä todistaa: "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä" (Ap. 5: 29). Näin Pietari vastasi juutalaisten mahtaville ylimyksille, kun nämä koettivat saada häntä luopumaan Herransa todistamisesta, sillä hän tahtoi olla kuuliainen ainoastaan Pyhälle Hengelle eikä pelännyt ihmisiä.

Mutta miten kävisi, jos kristityt näin jyrkästi vaatisivat Jumalan pyhää sanaa sovitettavaksi kaikkiin oloihin, jos he ryhtyisivät sanan miekalla repimään rikki nimikristillisyyden kirjavaa peitettä, jolla sielunvihollinen verhoo n.s. kristittyjen valtioiden ja kansojen monesti julki pakanalliset olot ja menot. Epäilemättä kirkko joutuisi jälleen vainottavaksi. Tämän maailman lapset kyllä toivovat yhä onnellisempia aikoja, mutta ne, jotka etsivät valoa Jumalan sanasta, näkevät, miten kauheasti ihmiskunnan paheet karttuvat ja kasvavat. He tietävät niiden jouduttavan niitä viimeisten päivien kauhuja, joita Herran sana ennustaa ja joihin tämä maailma synteineen ja turmeluksineen kypsyy. Mutta vaikkei kukaan kristitty voi muuta kuin kauhistuen katsella näitä vanhurskaan Jumalan sallimia ja määräämiä tuomioita kohden, hän ei silti saa laiminlyödä velvollisuuttaan todistaa Herrastansa, vaikka tämä todistaminen maksaisi mitä hyvänsä ja tuottaisi hänelle ja kirkolle katkeraa vihaa ja vainoa valkeuden vastustajien taholta. "Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi" (Matt. 5: 13), lausuu Vapahtaja. Jeesus itse vakuuttaa omillensa: "Älä pelkää, sinä piskuinen lauma; sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan" (Luuk. 12: 32). Oi, kunpa kristityt Pyhän Hengen valaisemina pian heräisivät petollisesta unestaan, rikkoisivat tuon onnettoman maailman ja synnin kanssa solmimansa liiton ja nousisivat Jumalan sanan voimalla uudestaan rakentamaan ja urhoollisesti puolustamaan Siionin muureja, joita varjojen vallat ovat maahan tasoittamassa! Silloin kaikki, jotka näinä viimeisinä aikoina vielä sietävät kuulla totuuden saarnaa, saisivat piston sydämeensä ja nähdessään Jeesuksen tunnustajain maailmasta erotetun ja Jumalalle pyhitetyn elämän, haluaisivat päästä hekin sen armon osallisuuteen, joka meille suo turvan elämässä ja kuolemassa.

Kuuliaisena Hengen vaatimukselle ja Herran voiman tukemana Johannes Kastaja oli lausunut Herodekselle: "Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa." Jumalaton kuningas oli näet, röyhkeästi tallaten kaiken siveyden jalkoihinsa, ottanut veljensä Filippuksen vaimon, Herodiaan, puolisokseen, eikä tuo ankara parannussaarnaaja, jonka tehtävänä oli ketään säästämättä saarnata parannusta Israelissa, saattanut olla häntä tästä synnistä vakavasti nuhtelematta. Mutta "Herodes" – niin kertoo tekstimme – "oli lähettänyt ottamaan kiinni Johanneksen, sitonut ja pannut hänet vankeuteen." Eikö profeetalla ollut ainoatakaan puolustajaa? Eikö Herra, jonka valtakunnan palveluksessa hän oli vaikuttanut niin suuria, ettei sen vertaista vielä ollut Israelissa nähty, koroittanut kättänsä suojellaksensa häntä? Miksi, oi miksi juuri Johannes Kastajan täytyy huokailla pimeässä vankilassa, kun kaikki kansa iloiten ihmettelee "maailman valkeutta", joka tähän aikaan loistaa ja säteilee armoa ja laupeutta Aabrahamin lapsille? "Niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne" (Jes. 55: 9), vastaa Herra meille sanassaan. Hänen omiensa vaellus täällä kyynelten laaksossa muodostuu aivan toisenlaiseksi kuin tämän maailman itsekkäitten lasten. Emme saa arvostella heidän kohtaloansa ihmisten ajatusten mukaan, vaan Jumalan.

Ei vielä kukaan ole täällä synnin turmelemassa, pimeyden ruhtinaan eksyttämässä maailmassa iskenyt Herran sanan terävällä miekalla ihmisten sydämiin herättämättä vihaa. Miten sitten Johannes Kastaja, tuo herätyssaarnaajista ankarin, joka ei ketään säästänyt, vaan yhtä rohkeasti paljasti ylhäisten kuin alhaisten, rikkaitten kuin köyhien synnit – miten hän olisi vastustamatta saanut julistaa totuutta? Jos hän olisi ollut noita meidän aikamme hienopuheisia profeettoja, jotka pysyäksensä sanankuulijoittensa suosiossa eivät loukkaa ketään, vaan huolellisesti karttavat kaikkea semmoista puhetta, joka voisi herättää tämän maailman suruttomain lasten vihaa, niin olisi häntä korkeintaan joskus pilkattu ja kohdeltu ylenkatseellisesti. Mutta hänen todistustansa kannatti jumalallinen totuus, ja se iskee syvempään.

Johannes Kastajan voimallisesta parannussaarnasta ihmisten sydämet joko sulivat vuodattamaan katumuksen terveellisiä kyyneleitä tai syttyivät vihaan. Tuo epikurolaiseen ylellisyyteen ja nautintoihin vaipunut saddukealaismielinen kuningas nukutteli itseänsä sielunvihollisen palveluksessa sillä mielettömällä luulolla, ettei iankaikkisuutta eikä tuomiota olekaan. Hän ei sietänyt kuulla profeetan ankaraa nuhdetta, vaan pani hänet vankeuteen. Ja jos hänen nukkuva omatuntonsa joskus vielä hetkeksi heräsi hänelle kuiskaamaan: "Päästä Johannes vapaaksi, sillä hän on pyhä mies, äläkä kokoa syntiä synnin lisäksi", niin verenhimoinen portto, jonka saatana oli lähettänyt hänen hoviinsa, esti häntä antamasta sijaa Pyhän Hengen nuhteelle ja noudattamasta profeetan vakavia sanoja "ei sinun ole lupa", joilla Herra oli tahtonut herättää häntäkin synnin kamalasta unesta. "Herodes pelkäsi Johannesta ja kuunteli häntä mielellään", kertoo evankeliumi. Niin, pelätä hänen täytyy, ja pelätä täytyy Herodiaankin. Mutta tämän pelon takana piilevä himmeä aavistus vanhurskaan Jumalan tuomiosta ja heidän omantuntonsa heikko kuiskaus ei ole syttyvän uskon alkua, vaan mitä likeisintä sukua sille kauhealle tilalle, jota apostoli tarkoittaa sanoillaan: "Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat" (Jaak. 2: 19). Vaikka Herodes kuuntelikin kernaasti Johannesta, hän ei voinut päästä vapaaksi valheen ruhtinaan kamalasta orjuudesta. Se oli ennen pitkää tempaava hänet iankaikkisen kadotuksen sanomattomaan tuskaan, kun hän ei nöyrtynyt syntiänsä tunnustamaan ja siitä luopunut.

Mikä kauhean varoittava esimerkki, mikä vakava muistutus, mikä sydämemme salaisimpiin komeroihin tähtäävä ankara herätyssaarna onkaan onnettoman Herodeksen toivoton tila! Jos suosit ainoatakaan lempisyntiä etkä tahdo kokonaan alistua Pyhän Hengen tuomioon, niin eksyt eksymistäsi, vaikka kuinka kernaasti suostuisitkin kuulemaan Jumalan sanaa. Ei Herra sinun rukouksiasi kuule, ei hän sinua armahda, jos jokin tahallinen synti, josta et tahdo luopua, erottaa sinut hänestä. Jokainen synti on kauhistus pyhälle Jumalalle, vaikka se sinun mielestäsi olisi kuinka vähäpätöinen ja salainen tahansa esim. Herodeksen häpeälliseen rikokseen verrattuna. Se karttuu ja kasvaa kasvamistaan, ellei Herra saa sinua siitä vapauttaa. Se eksyttää, pettää, nukuttaa ja kietoo sinut ennen pitkää niin kokonaan vihollisen pauloihin, että pelastuksesi on mahdoton. Ellet Pyhän Hengen nuhteista nöyrry tahtomaan luopua kaikesta, mikä estää hänen työtänsä sydämessäsi, niin kaikki rukouksesi ja koko jumalanpalveluksesi ovat vain valhetta sen Herran silmissä, joka tutkii salaisimmatkin ajatuksemme, etkä sinä voi pelastua, sillä ei Pyhä Jumala suostu solmimaan liittoa synnin kanssa.

Syntinsä ja sielunvihollisen orjana Herodes paatui paatumistaan. Vaikka hän vielä suojelemalla Johanneksen henkeä Herodiaan väijyvältä vihalta jossakin määrin saattoi tyydyttää pimentynyttä omaatuntoansa, niin sielunvihollinen, jonka vallassa hän oli, oli ennen pitkää riistävä häneltä tämänkin kurjan lohdutuksen. Ja niin tuo onneton kuningas oli lisäävä kauheata syntivelkaansa mitä julmimmalla rikoksella ja pian kypsyvä saamaan sen palkan, jolla tämän maailman armoton jumala palkitsee kaikki ne, jotka häntä palvelevat ja myyvät hänelle kuolemattoman sielunsa.

Kumpaa meidän on syytä sääliä, synnistä juopuvaa, ylellisyydessä elävää ruhtinastako, jonka loistavista saleista iloiset nautinnot ja nöyrät imartelijat karkoittavat kaiken surun ja kaikki synkät ajatukset, vai hänen alakuloisen näköistä vankiansa, joka kieltäen itsensä on vaeltanut ristin tietä, kunnes tämä tie on johdattanut hänen askeleensa vankilaan? Älkäämme vastatko tähän kysymykseen, ennenkuin Jumalan sanan valossa olemme tutkineet omaa tilaamme. Jos itse olemme maailmassa, jos sen nautinnoissa, synneissä ja ilossa viihtyen liikumme ja yhä edelleen aiomme elää, niin olemme valinneet Herodeksen osan ja pidämme sitä Johanneksen kohtaloa onnellisempana, vaikka koettaisimmekin toista puhua vanhan käsitystavan vuoksi, jota emme kehtaa vastustaa. Ei ole muuta kuin kaksi tietä iankaikkisuuteen: toinen on lavea, Herodeksen ja kaikkien hänen hengenheimolaistensa valitsema, lihalle ja verelle mukava tie – toinen Johannes Kastajan ja kaikkien Herran tunnustajien kaita tie. Ja jos sielunvihollisen eksyttäminä olisimme valmiit ajattelemaan, ettei Herran opetuslasten tie olekaan niin ankaran vaikea, kuin raamattu todistaa sen olevan, ettei meidän tarvitsekaan niin kokonaan kieltää itseämme, kuin moni "synkkämielinen kristitty" arvelee, niin lähtekäämme Johanneksen vankilaan nähdäksemme, miten tuon suuren, Jumalan valitseman profeetan täytyi taistella ja kärsiä, ennen kuin hän pääsi täältä kyynelten laaksosta Herran ikuiseen iloon. Hänen kallis muistonsa ja omat kuolemattomat sielumme, jotka lähestymistään lähestyvät iankaikkisuutta, vaativat meitä syvästi miettimään tätä tärkeätä kysymystä. Sitä vaatii myös Jumalan muuttumaton sana, joka varoittaen kehoittaa: "Ahkeroikaa pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte" (Fil. 2: 12).

Johannes Kastaja on vankilassa. Monta vuotta hän on ennenkin oleskellut erillään ihmisistä. Hän ei ole tottumaton olemaan yksinäisyydessä. Mutta miten outoa ja kolkkoa onkaan tämä yksinäisyys, verrattuna korpielämän ihmeellisen juhlallisiin, toiveikkaisiin päiviin! Korvessa hän kaiken taistelun ja kiusauksen uhallakin vartoi sykkivin sydämin sitä hetkeä, jolloin hän saisi lähteä valmistamaan tietä maailman Vapahtajalle – ja nyt, kuinka kaikki onkaan muuttunut! Kolkkoon pimeään kätkeytyy oikea tie, sen jäljet ovat kokonaan katoamaisillaan. Sivulta päin houkuttelee itsevanhurskauden mukavampi polku. Sinnekö nyt matkasi kääntyy, sinä Jumalan mies? Sielunvihollinen kuiskaa: "Sinä olet jalosti taistellut, ihmisiä pelkäämättä olet saanut aikaan suurta Herran viinitarhassa. Olet tehnyt ansiokkaan teon." Kestääkö Johannes? "Minun käteni on lujasti tukeva häntä, minun käsivarteni on häntä vahvistava" (Ps. 89: 22). Profeetta ei eksy mieltymään itseensä. Pyhän Hengen koulussa hän on harjaantunut "vähenemään", Herralle yksin omistamaan kaiken kunnian, hänessä ainoassa löytämään lohdutuksensa, rauhansa ja ilonsa. Miten hän nyt näinä koetustensa ja kärsimystensä kovimpina hetkinä etsisi virvoitusta ja turvaa muualta?

Sen ajatukset, joka on saanut kokea, kuinka ihanat Herran asuinsijat ovat ja kuinka ihmeellinen hänen valonsa ja autuaallinen hänen rauhansa, eivät helposti totu viihtymään itsevanhurskauden pimeillä teillä. Suuria asioita Johannes Kastaja oli Hengen valossa nähnyt, sanomattomia kuullut. Hän oli niin monesti tuntenut iankaikkisen autuuden esimakua, ettei hänen sydämensä saattanut tyytyä muuhun kuin elävään Jumalaan. Menneiden päivien kalliit muistot, korpielämän autuaalliset hetket, suuri näky Jordanin rannalla, Herran käsittämätön armo ja kunnia kirkastettuina hänelle "Jumalan Karitsassa, joka pois ottaa maailman synnin", kaikki kehoitti häntä etsimään lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa päivien suurta, uskollista Jumalaa, joka ei vielä milloinkaan ollut häntä hyljännyt eikä heittänyt pimeyteen. Hän ei voi elää menneiden aikojen muistoista, olivatpa nämä muistot miten valtavat tahansa ja Herran hänelle ennen suoma armo kuinka rikas hyvänsä. Ei ollut Johannes Kastajakaan tulevien päivien varaksi saattanut koota ravintoa hengelleen, kaiken, mitä hän ennen oli saanut, hän oli tarvinnut sillä hetkellä, jota varten Herra sen oli antanut: uutta valoa, virvoitusta, armoa kaipaa hänen henkensä nyt, jos milloinkaan, sillä ellei hän sitä saa, valtaa pimeys ja epätoivo hänen sydämensä.

Niin – uudistuksen armoa me tarvitsemme joka päivä, ettemme kuolisi, vaan jäisimme eloon, – kiitetty, ijäisesti ylistetty olkoon Herra, sillä hänen armonsa on joka aamu uusi kaikille niille, jotka häneen turvaavat. Hän ei omiansa milloinkaan hylkää, vaan auttaa, suojelee, hoitaa heitä äärettömällä rakkaudellaan joka päivä ja joka hetki. "Unhottaako vaimo rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka he unhottaisivatkin, minä en sinua unhota" (Jes. 49: 15), vakuuttaa Herra itse sanassaan. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, että hänen lapsensa aina saavat tuntea Herransa muuttumatonta armoa ja rakkautta. Ken niin väittää, hänelle ei ristin tien suuri salaisuus ole vielä selvinnyt. Hääpäivien suloista riemua, jota useat ensimmäisen kääntymisensä jälkeen saavat verraten pitkän aikaa kokea, ei suinkaan aina kestä. Kolkot hetket joutuvat ennen pitkää jokaiselle ristin tietä vaeltavalle – hetket, joina Herra usein pitkäksikin aikaa kokonaan salaa heiltä kasvonsa eikä anna heidän armoansa tuntea. Silloin valittaa sielu parka ikävissään: "Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen? Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: 'Missä on sinun Jumalasi?' Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen kaikuessa juhlivasta joukosta" (Ps. 42: 2-5). Miksi armon Jumala näin antaa omiensa valittaa, miksi hän ei riennä heitä lohduttamaan, heidän kyyneleitänsä pyyhkimään? Hän koettelee, harjoittaa, puhdistaa heidän uskoaan, "jotta havaittaisiin, että uskonne kestäväisyys koetuksissa on paljon kallisarvoisempi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä" (1 Piet. 1: 7). Synnin tähden täytyy Jumalan lasten paljon kärsiä maailmassa, niinkuin kirjoitettu on: "Monta on vanhurskaalla kärsimystä" (Ps. 34: 20). Kaikin tavoin koettaa sielunvihollinen heitä vahingoittaa, se käyttää mitä keinoja ja välikappaleita tahansa saattaakseen heitä onnettomuuteen. Hän vihaa Jumalaa ja sen tähden väijyy väsymättä kaikkia, jotka Herraa rakastavat ja hänen voimallansa taistelevat totuuden puolesta. Jo tästäkin syystä on kristityn tie alusta loppuun täynnä kärsimystä ja tuskaa. Mutta kun tämän lisäksi vielä heidän oma turmeltunut sydämensä vihollisen viettelemänä alkaa vastustaa Herran ihmeellistä, lihalle ja verelle sanomattoman vastenmielistä ohjausta, kun kaikenlaiset kiusaukset ja sisälliset taistelut yhtyvät noiden ulkoa kohtaavien vaivojen ja kärsimysten kanssa kokonaan heitä masentamaan, silloin ei ole helppoa, silloin he valittavat: "Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa, kaikki sinun kuohusi ja aaltosi käyvät minun ylitseni" (Ps. 42: 8). Silloin heille soveltuu Pietarin kehoitus: "Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa sitä myöten, kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, jotta te myös hänen kirkkautensa ilmestyessä saisitte iloita ja riemuita" (1 Piet. 4: 12-13).

Kerskatkoot nimikristityt suuresta uskostaan, joka ei muka milloinkaan horju, ja luullusta autuudestaan, jonka turvissa he riemuiten iloitsevat: tosi kristityn usko ei ole sellaista, hänen ilonsa peittyy usein synkkään varjoon. Ei ole vielä tullut Herran autuuden täydellisen omistamisen aika; se koittaa uskovaiselle vasta sitten, kun taistelu on Herran voimalla loppuun taisteltu ja suuri voitto hänen armostaan saavutettu. Ken kieltää tämän totuuden, väittää, ettei Johannes Kastaja ollutkaan Jumalan lapsi. Kuka uskaltaa näin ajatella?

Herodeksen kolkossa vankilassa profeetan ajatukset synkistymistään synkistyvät. Kuinka usein hän toivoikaan "ihastuneena ja kiitollisena", pääsevänsä tuohon valittuun joukkoon, joka Jumalan Karitsan ympärille kokoontuneena "vietti juhlaa" Israelissa hänen huoatessaan vankilan pimeydessä! Vihollisen kiusauksia vastaan taistellen Johannes etsii lohdutusta ja valoa siltä Jumalalta, jonka palvelijat koetusten synkimpinäkin hetkinä saavat tunnustaa: "– – – jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni" (Miik. 7: 8). Miksi Herra viipyy? Yhä kolkommaksi synkistyy vankilan yö, levittäen varjojaan profeetan levottomaan sydämeen. Rauha kaikkoaa, taistelu käy kiivaammaksi. Kaikki kiusauksen aallot kuohuvat hänen ympärillään, uhaten upottaa hänet epätoivon pohjattomaan syvyyteen, ja sielunvihollisen tuliset nuolet väijyvät häntä kaikkialla.

"Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: Miksi olet minut unohtanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana" (Ps. 42: 10). Näin on moni Jumalan lapsi kiusauksissa valittanut, ja varmaan Johannes Kastajakin Herodeksen vankilassa ollessaan monesti huokasi samalla tavalla. "Oikeamielisille koittaa pimeydessä valkeus, armollinen, laupias ja vanhurskas" (Ps. 112: 4) vakuuttaa Jumalan sana, mutta tähän ja lukemattomiin samankaltaisiin horjumattomiin lupauksiin on Herran omienkin vaikea turvallisesti luottaa silloin, kun heitä sulatetaan koetusten kuumassa pätsissä. Kun kaikki käy vastoin heidän toivoansa, kun Jumala ei näytä kuulevan heidän rukouksiaan, vaan kokonaan kätkee heiltä kasvonsa ja sallii saatanan seuloa heitä niinkuin nisuja (Luuk. 22: 31), silloin on vaikea uskoa. Tämä totuus kaikkien Herran omien on täytynyt kokea heidän vaeltaessaan täällä kyynelten pimeässä laaksossa. Ja jos kukaan, niin Johannes Kastaja perehtyi syvästi tähän kokemukseen taistellessaan Herodeksen vankilassa sitä kovaa taisteluansa, josta tekstimme kertoo. Mutta vaikka kaikki näin kilvan kehoitti häntä epäuskoon, vaikka näyttää siltä, kuin Herra olisi jo hylännyt hänet, niin hän on kuitenkin nyt, jos milloinkaan, armollansa lähellä lastansa. Sanomattoman suurta iloa ja kirkkautta hän valmistaa Johannekselle, mutta tie on ristin tie. Jos kehenkään, niin tähän mieheen sopivat Jeesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: "Teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet. Sille, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin" (Matt. 13: 11-12). Mutta mitä enemmän Herra tahtoo Johannekselle antaa, sitä vaikeampaa on myöskin profeetan olo Pyhän Hengen koulussa. Ristin tie kapenee kapenemistaan. Se käy yhä vaikeammaksi, ja sielunvihollinen ponnistaa kaikki voimansa temmataksensa Herran kädestä hänen erikoisen armonsa suosiman profeetan.

Johanneksen opetuslapset, jotka ovat saaneet puhutella mestariansa vankilassa, ovat kertoneet hänelle Jeesuksen ihmetöistä, mutta heidän kertomuksensa kuuluu oudolta kilvoittelevan, epätoivon viettelyksiä vastaan taistelevan profeetan korvissa. Semmoisiako ihmetöitä? Sillä tavoinko Messiaan valtakunnan voitto ja kunnia ilmestyisi? "Ei, ei", kuiskaa sielunvihollinen uhaten särkeä hänen uskonsa heikon aluksen, jota koetusten kovat myrskyt heittelevät sinne tänne epäilysten aavalla merellä. Tämmöisissä myrskyissä lienee "palava ja loistava lamppukin" ennen pitkää sammuva. Kuka auttaa Johannesta tässä hädässä? "Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilän sydäntä hän ei sammuta. Hän levittää oikeutta uskollisesti" (Jes. 42: 3). Jumala on uskollinen. Hän ei ole lastansa hylännyt, päinvastoin hän on Johannesta lähellä. Pyhä Henki ohjaa profeetan ajatukset epäuskon ja synnin pimeiltä poluilta hänen luokseen, joka on "maailman valkeus". Sielunvihollisen kaikkien esteiden ja pimeyden vallan uhalla Johannes nytkin etsii totuutta, valoa Jeesukselta, eikä mistään muualta. Hän lähettää opetuslapsensa Jeesukselta kysymään, onko hän tuleva Messias, vai pitäisikö heidän odottaa toista. Miten oudolta tämä Johanneksen kysymys tuntuu verrattuna hänen ennen lausumiinsa, Pyhän Hengen ihmeellistä valoa säteileviin todistuksiin Herrasta! Eikö Jeesus hylkää profeettaa, kun tämä on antanut sydämessään sijan niin vaaralliselle epäuskolle? Huonosti tunnemme Mestarin, jos siten ajattelemme. Jokaiselle apua etsivälle hän vakuuttaa: "– – – joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos." Eikö hän siis armahtaisi Johannes Kastajaa? Sulkien palvelijansa epäuskon rakkautensa pohjattomaan syvyyteen Jeesus käskee Johanneksen opetuslasten, jotka omin silmin olivat nähneet Herran ihmetöitä, sanoa opettajalleen: "Sokeat saavat näkönsä, ja ontuvat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, ja kuurot kuulevat, ja kuolleet herätetään, ja köyhille julistetaan evankeliumia. Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun." Herra viittaa tekoihinsa, joihin ihmeellisesti soveltuvat profeettain ennustukset Messiaasta ja hänen valtakunnastaan. "Silloin avautuvat sokeain silmät, ja kuurojen korvat aukenevat. Silloin rampa hyppii niinkuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa" (Jes. 35: 5-6). Herran, "Herran henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilonsanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta" (Jes. 61: 1). Mutta aivan kuin nämä ja muut samanlaiset ennustukset todistavat Messiaan hyvyydestä, armosta ja voimasta, niin ovat myös profeetat puhuneet hänen halvasta ulkomuodostaan ja valtakuntansa monessa suhteessa vähäpätöisiltä näyttävistä ilmiöistä. Harva ottaa vastaan Jeesuksen valtakunnan, sillä se ei tyydytä lihaa eikä aistillista mieltä, ja profeetta sanoo, että "hän on oleva – loukkauskivi ja kompastuksen kallio molemmille Israelin huonekunnille, paula ja ansa Jerusalemin asukkaille. Monet heistä kompastuvat ja kaatuvat ja ruhjoutuvat, monet kiedotaan ja vangitaan" (Jes. 8: 14-15). Tästäkin Herra tahtoo kiusattua profeettaansa muistuttaa lisäämällä vastaukseensa nuo painavat sanat: "autuas on se, joka ei loukkaannu minuun".

Suuria sai Johannes Kastaja jälleen Jeesukselta kuulla. Kuinka ihmeellisesti Herra joutui hänen sammuvaa uskoaan uudelleen virittämään! Totuuden elävällä sanalla pelastuksen Jumala virvoitti häntä: sielunvihollinen ei saa häntä turmella, ei toivottomuuteen, epäuskoon saattaa. Vaikka Herran ihmeellinen johdatus olisi lihalle ja verelle sanomattoman vastenmielistä, vaikka ristin tie tuntuisi kolkommalta ja vaikka vihollisen viha kiihtyisi entistä ankarammaksi: profeetta on jälleen saanut silmätä syvälle Jumalan valtakunnan salaisuuksiin eikä hän ole hukkaan joutuva. "Älä loukkaannu Jeesukseen", puhuu Pyhä Henki hänelle, "älä silloinkaan, kun sinun mitään näkemättä, kuulematta ja Jumalan armoa tuntematta koetusten kovimpina hetkinä täytyy tyytyä odottamaan ja uskomaan, vaikka kaikki toivo näyttäisi turhalta. Sinulla on Herran sana: "autuas on se, joka ei loukkaannu minuun". Emme tiedä, kuinka syvää tuskaa Johanneksen vielä tämän jälkeen täytyi kokea, ennen kuin hänen lopullisen pelastuksensa suuri päivä koitti, mutta miten kova hänen taistelunsa vielä onkin oleva, niin on olemassa yksi, joka kaiken sovittaa ja maksaa: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" Hän, joka kuolemastakin pelastaa ja jonka nimi on Jeesus.

Miten paljon sisältävätkään nuo Jeesuksen Johannes Kastajan opetuslapsille lausumat sanat! Meillä köyhillä syntisillä on Vapahtaja, joka tahtoo ja voi meitä auttaa kaikesta pahasta, kunhan vain emme loukkaannu häneen, vaan tyydymme hänen johdatukseensa. Mikä autuaallinen sanoma kaikille murheellisille! Tuota kallista rukousta "tapahtukoon sinun tahtosi" meidän tulee oppia yhä kernaammin rukoilemaan silloinkin, luin perkele, maailma ja oma turmeltunut luontomme kilvan koettavat vetää meitä pois ristin tieltä. Herra yksin tietää, mitä me kukin tarvitsemme. Tyytykäämme häneen, kiittäkäämme ja ylistäkäämme hänen tahtoansa, sillä se tarkoittaa aina parastamme!

Meidän aikoinamme moni puhuu paljon uskostansa ja todistaa itsestänsä suurilla sanoilla. Näin eivät Jeesuksen todelliset opetuslapset esiinny. He noudattavat Herransa esimerkkiä ja vaeltavat hänen jälkiänsä, joka lausui: "Jos minä itsestäni todistan, ei minun todistukseni ole pätevä. On toinen, joka todistaa minusta, ja minä tiedän, että se todistus, jonka hän minusta todistaa, on pätevä" (Joh. 5: 31-32). Ei Jeesus Johanneksen opetuslapsillekaan ruvennut itsestänsä todistamaan, vaikka nämä mestarinsa puolesta suoraan kysyivät häneltä, kuka hän oli. Hän vain kehoitti heitä kertomaan Johannekselle, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Hän viittasi töihinsä, joita hän Isänsä käskystä teki. Nämä työt ilmaisivat, että hän oli Kristus, ja Jumala todisti hänestä: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt." Älkäämme puhuko kerskaten itsestämme, vaan todistakaamme Jeesuksesta sanoin ja töin, niinkuin hän Isästään todisti. Niin teki Johannes Kastajakin, ja sen vuoksi hänen elämänsä säteilee Herran kunniaa, sen vuoksi hän oli "palava ja loistava lamppu".

Jos tahtoisimme arvostella Johannes Kastajan taistelua Herodeksen vankilassa tavallisen mitan mukaan, jos tahtoisimme moittia ja ankarasti tuomita häntä epäilyksen pimeydestä, johon hän koetusten kuumassa pätsissä hetkeksi sortui, niin meidän täytyy luopua tuontapaisesta arvostelusta, kun kuulemme Herran todistavan hänestä. "Mitä te lähditte erämaahan katselemaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa, ihmistäkö hienoihin vaatteisiin puettua?" Hän ei ollut tuulen huojuttama ruoko, joka, kuten ihmiset tavallisesti, puhui milloin sitä, milloin tätä. Hän oli Jeesuksen oman todistuksen mukaan "enemmän kuin profeetta", se Herran "enkeli", josta Malakia ennustaa: "Katso minä lähetän enkelini sinun edelläsi, ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi" (Mal. 3: 1). Johannes Kastaja ei komeillut "hienoissa vaatteissa" eikä viihtynyt "kuningasten kartanoissa". Hän oli vapautumistaan vapautunut tämän maailman lasten käsitystavasta. Maailma oli hänelle muuttunut yhä kolkommaksi korveksi. Hän halveksi sen tavaroita ja loistoa ja katseli Pyhän Hengen valaisemana autuaallista kotimaata kohti, minne hän Herran armon tukemana vaelsi vakavin askelin ristin tietä. On kyllä totta, ettei hän Herodeksen vankilan pimeydessä kiusausten kovimpina hetkinä erota selvästi tätä tietä, mutta hän etsii silloinkin apua Jeesukselta. Hänen armonsa turvissa ja hänen sanansa valaisemana hän on pääsevä perille.

"Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään" täällä synnin ja kuoleman laaksossa. Sen jaloimpien sankarien, niiden, jotka Herra on asettanut taistelun kovimpaan helteeseen, täytyy kestää kovimmat tuskat ja vaivat, sillä heihin tähtäävät sielunvihollisen tulisimmat nuolet. Johannes Kastajan Jumala oli asettanut sotajoukkonsa eturiviin valmistamaan Kuninkaalle tietä. Sen tähden hänen asemansa on vaarallinen ja vaikea. "Ei ole vaimosta syntyneitten joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja", "hän on Elias, joka oli tuleva", lausuu Jeesus. Niin suurta Herra ei ole kenestäkään ihmisestä todistanut, ja kuitenkin "vähäisin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän". Vasta tuolla ylhäällä, missä kiusaukset eivät enää väijy Herran omia, eikä heikkous, turmelus ja synti heitä enää rasita, vaan Herran kunnian kirkkaus valaisee heitä muuttumatta iankaikkisesti – vasta siellä saavutetaan täydellisyys. Täällä Jeesuksen jaloimmat tunnustajatkin tarvitsevat apua joka päivä ja joka hetki. Ei Johannes Kastajakaan kestä omin voimin taistelussa, ei hän pääse askeltakaan eteenpäin. Hän eksyy ristin tieltä, pettyy ja kuolee iankaikkisesti, ellei Herra häntä varjele ja auta. Profeetta tietää sen, siksi hän turvaa yksin Jeesukseen rukoillen häneltä valoa pimeydessä, lohdutusta epäilysten eksytyksissä, pelastusta synnistä ja kuolemasta. Ja hän on saava apua. Pian on hänen taistelunsa loppuva, ja hänen pelastuksensa suuri päivä joutuu, kunhan hän vain tyytyy vielä vähän aikaa kärsimään, odottamaan ja uskomaan. Näin Herra johdattaa omiaan.

Millainen on meidän tilamme, tunnustaako Jeesus meidät omikseen? Ellei niin tapahdu, joudumme kadotukseen. Antautukaamme siis kokonaan hänelle, pysykäämme kiinni hänessä ja tyytykäämme hänen johdatukseensa, sillä "ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä, ihmisille annettua, jossa meidän on pelastuminen".

    Jeesus paras aarteeni,
    Ostit minut kuolollasi,
    Vain sua kaipaa sieluni.
    Nimeni on kirjassasi,
    Muusta en mä huolikaan,
    Kun sä olet mulla vaan.

    Tarjoo turha maailma
    Riistaa, kultaa, kunniaansa
    Ilojansa turhia
    Hehkuvaista hekumaansa
    Suo, ettei se milloinkaan
    Luotas saisi luopumaan.

    Pettävä on maailma,
    Niin sen kunnia kuin kulta,
    Maine sen on katoova
    Aarteet sen on tuhka, multa.
    Jeesus, olet aarteeni
    Kunniani, onneni.

    Jeesus olet turvani
    Elämässä, kuolemassa.
    Olet lohdutukseni
    Hädässäkin suurimmassa.
    Kaikki muu vain tuskaa tuo,
    Jeesus rauhan, riemun suo.

    Väisty houkutuksines
    Maailma, sä sielun murha
    Turhuuksines, riemuines,
    Tyhmäin lohdutus sä turha.
    Hoida, Jeesus, minua.
    Lohduta ja virvoita.

Rakas Vapahtajamme, armollinen Herra Jeesus, sinä, joka itse olet sanonut: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua" (Luuk. 9: 23), tule auttamaan meitä, sillä sinutta eksymme ja kuolemme iankaikkisesti. Me olemme sokeat emmekä huomaa matkan vaaroja, mutta avaa, rakas Jeesus, silmämme näkemään jälkiäsi. Opeta meitä kuulemaan ääntäsi maailman korvessa, joudu tukemaan horjuvia askeleitamme! Taivuta mykät kielemme ylistämään nimeäsi, jotta jo täällä harjaantuisimme pelastettujesi suurta kiitosvirttä veisaamaan! "Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta", sillä mehän olemme heikkoja ja turmeltuneita, ja vihollinen väijyy meitä kaikkialla. Me tunnustamme kaikki suuret syntimme, anna ne armosta anteeksi ja pese meitä verelläsi puhtaaksi, saastaisuudestamme. Julista meille suurta ilosanomaasi, jotta emme nääntyisi epätoivoon, kun meidän Pyhän Hengen koulussa joka päivä täytyy oppia yhä selvemmin näkemään syntimme ja turmeluksemme. Uskollinen Vapahtaja, varjele meitä eksymästä, valaise meitä Hengelläsi, niin että aina tyytyen ihmeelliseen johdatukseesi, kiittäen ylistäisimme nimeäsi täällä kyynelten laaksossa vaeltaessamme ja, kun taistelu on taisteltu ja voitto saavutettu, ikuisesti taivaan kirkkaudessa ja ilossa. Aamen.

X

HERODEKSEN PIDOT.

Niin tuli sopiva päivä, kun Herodes syntymäpäivänään piti pitoja ylimyksilleen ja sotapäälliköille ja Galilean ensimmäisille miehille.

Ja Herodiaan tytär tuli sisälle ja tanssi, ja se miellytti Herodesta ja hänen pöytävieraitaan. Niin kuningas sanoi tytölle: "Ano minulta, mitä ikinä tahdot, niin minä annan sinulle."

Ja hän vannoi tytölle: "Mitä ikinä minulta anot, sen minä annan sinulle, vaikka puolet valtakuntaani."

Niin hän meni ulos ja sanoi äidilleen: "Mitä minä anon?" Tämä sanoi: "Johannes Kastajan päätä."

Ja hän meni kohta kiiruusti sisälle kuninkaan luo, pyysi ja sanoi: "Minä tahdon, että nyt heti annat minulle lautasella Johannes Kastajan pään."

Silloin kuningas tuli hyvin murheelliseksi, mutta valansa ja pöytävierasten tähden hän ei tahtonut hyljätä hänen pyyntöään.

Ja kohta kuningas lähetti henkivartijan ja käski tuoda Johanneksen pään.

Niin vartija meni ja löi häneltä pään poikki vankilassa ja toi hänen päänsä lautasella ja antoi sen tytölle, ja tyttö antoi sen äidillensä.

                                         Mark. 6: 21-28.

Jeesuksen armo oli säteillyt lohdutusta Kastajan kolkkoon vankilaan ja kehoittanut profeettaa turvallisesti antautumaan Herran ihmeelliseen johdatukseen. "Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun", oli Vapahtaja lausunut ja näyttänyt siten Johanneksen uskon silmälle sen valoisan tulevaisuuden, joka ristin tien kulkijoille on koittava, jos he pysyvät uskollisina loppuun asti. Mitä lähempänä heidän lopullisen pelastuksensa autuas päivä on, sitä vaikeammaksi usein käy Jeesuksen tunnustajain matka, sitä kapeammaksi kapenee heidän tiensä. Mutta kun Herra on heidän kanssansa, niin ketä he pelkäisivät, mitä he kammoaisivat? Ihmisiäkö? "Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua" (Matt. 10:28). Kuolemaako? "Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto" (Fil. 1: 21). Tähän tunnustukseen kaikki Herran omat ovat perehtymistään perehtyneet, mitä pitemmälle he ovat ehtineet ristin tiellä. Ei heidän kotinsa ole täällä. Se on ylhäällä taivaissa. Miksi he surisivat sitä, että heidän vaivalloinen korpimatkansa vastuksineen, vaivoineen, kärsimyksineen ja synteineen lähestyy loppuansa ja että he lähenemistään lähenevät autuaallisen kotimaan rajaa? Vaikka sielunvihollinen kokoaisikin kaiken kavaluutensa ja vihansa vahingoittaakseen heitä ja vaikka taistelu kiihtyisikin kuinka kovaksi tahansa, niin "Herran silmät tarkkaavat vanhurskaita ja hänen korvansa heidän rukouksiansa" (1 Piet. 3: 12), eivätkä he voi joutua hukkaan. Ja kuitenkin: kuinka pimeältä näyttääkään usein tulevaisuus heitä loppuun asti rasittavan turmeluksen ja heikkouden vuoksi, miten vaikeaa Herran valittujenkin on monesti koetusten kovimpina hetkinä turvautua hänen armoonsa lapsen luottamuksella! Mutta vaikka heidän uskonsa tämmöisinä aikoina usein käykin heikoksi, vaikka heidän asemansa maailman silmissä näyttääkin turvattomalta ja onnettomalta, niin ei sielunvihollinen saa heidän toivoansa silloinkaan kokonaan sammutetuksi. Heidän sydämensä pohjassa elää kuitenkin, jos kohta joskus heiltä itseltäänkin miltei aivan salattuna, Jumalan lasten jalo tunnustus: "Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa" (Ps. 68: 21). Jeesus itse vakuuttaa heille: "En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne. Vielä vähän aikaa, niin maailma ei enää näe minua, mutta te näette minut; koska minä elän, niin tekin saatte elää" (Joh. 14: 18-19).

Tämä Herran sanan kirkas tulisoihtu ohjatkoon askeleemme Johannes Kastajan vankilaan, se valaiskoon meille hänen viimeisen suuren taistelunsa totuuden puolesta.

Herodeksen hovissa valmistetaan pitoja. Monet ylhäiset ovat saaneet kutsun saapua kuninkaalliseen linnaan viettämään kuninkaan syntymäpäivää. Noudattaako kukaan tätä kutsua, Herodeksen jumalattomuus kun on tunnettua kaikkialla maassa? Kutsuuhan Jeesus samalla luokseen erotuksetta kaikkia tarjoten heille iankaikkisen elämän katoamatonta iloa: saattaako kukaan hylätä hänen kutsuaan mennäkseen viettämään Herodeksen syntymäpäivää? Turha kysyä! Kilvan Galilean mahtimiehet kiiruhtavat kuninkaansa hoviin: ken tahtoisi olla poissa näin iloisista, loistavista pidoista? He tietävät kyllä, millä tavoin Herodes aikoo syntymäpäiväänsä viettää, tietävät, että hänen jumalattomassa hovissaan etenkin tällaisissa tilaisuuksissa kaikki siveellisyys röyhkeästi tallataan jalkojen alle, mutta siitä he eivät välitä tai oikeammin: juuri siitä he pitävät ja sitä kaipaavat. Ei heitä kauhistuta sekään, että kuningas, pilkaten kaikkea jumalallista ja inhimillistä lakia, koko Israelin häpeäksi elää synnillisessä suhteessa veljensä vaimon kanssa, eikä säikytä hänen Johannes Kastajalle tekemänsä vääryys. Päinvastoin! Kuka viitsisi punnita kaikkia asioita ankarimman siveyslain vaatimusten mukaan? Sehän olisi ahdasmielistä, sopimatonta. Johannes Kastaja oli varmaan ollut liian jyrkkä, ja monella oli aihetta vihata häntä niistä sopimattomista sanoista, joilla hän oli kaikkien kuullen soimannut kansan ylimyksiä. Ei hän ole syyttömänä vankilassa; eihän saarnaaja olisi saanut esiintyä sillä tavoin. Hiiteen alakuloisuus ja synkkämielisyys ja se kirottu väite, ettei ihminen muka saisi nauttia elämästä niin kauan kuin se tarjoaa hänelle iloa! Saavathan he näissä pidoissa tyydyttää kurjaa turhamaisuuttaan kuninkaallisen suosion miellyttävässä loistossa, esiintyä hienoissa vaatteissa ja täydestä sydämestään monin tavoin nauttia ja iloita. Ken ei olisi valmis lähtemään niihin? "Voi jumalatonta! Hänen käy pahoin, sillä hänen kättensä teot maksetaan hänelle" (Jes. 3: 11)!

"Sovelias päivä", Herodeksen syntymäpäivä, on tullut! Lukemattomain kynttiläin lumoavassa valossa iloitsee jumalaton seura kuninkaallisen hovin komeissa saleissa. Pöydillä on yltäkyllin herkullisia ruokia ja ne on kevytmielisen ylellisesti koristeltu. Loistavat viinimaljat tarjoavat huumaavaa nestettään hekumalliselle kuninkaalle ja hänen iloisille ystävilleen, kehoittaen heitä juomaan Herodeksen syntymäpäivän kunniaksi. Yhä vallattomammaksi yltyy ilo, yhä rohkeammaksi, hurjemmaksi käy puhe selvästi ilmaisten, kuka tämän seuran on valinnut, kenen omia nämä ihmiset ovat. Tämän maailman jumala, jonka nimi on saatana ja joka Herraa vihaten ja vastustaen eksyttää ja pettää lukemattomat sielut, kunnes ne joutuvat iankaikkiseen kadotukseen, riemastuttaa näiden ihmisten sydämiä ja kiihdyttää ja hurjistaa heidän jumalatonta menoaan. "Heidän kasvojensa hahmo todistaa heitä vastaan; syntinsä he tuovat julki niinkuin sodomalaiset, he eivät niitä salaa. Voi heitä! Itsellensä he pahaa tekevät" (Jes. 3: 9).

Kuningas on hyvällä tuulella. Sielunvihollinen kuvaa hänelle tätä elämää mitä lumoavimmin värein, valmistaen häntä pimeyden valtakunnan "soveliaan päivän" julminta tekoa toimittamaan. Viereisen huoneen ovi avataan. Herodiaan tytär, Salome, liitelee kevytmielisesti pukeutuneena sisään ja tanssii päihtyneitten vieraitten huviksi. Hän on vielä nuori, mutta Herodeksen hovissa hän on jo ehtinyt hyvästi perehtyä irstailuun ja saattaa menestyksellisesti kilpailla kevytmielisenkin tanssijattaren kanssa. Mieltymys on yleinen, ja kuu Salome on päättänyt tanssinsa, huutaa kuningas riemastuneena hänelle: "Ano minulta, mitä ikinä tahdot, niin minä annan sinulle." Herodes ei sääli onnetonta tyttöä, joka näin varhain on myynyt sielunviholliselle lapsellisen viattomuutensa ja kaiken neitseellisen kainoutensa, vaikka Salome on hänen veljensä lapsi. Jos hänen nukkuva omatuntonsa vielä olisikin kuiskannut, jotakin tuohon tapaan, niin hän ei voinut nyt sitä kuulla, sillä viini huumasi hänen päänsä miltei kokonaan mielettömäksi. Ihastusta hehkuvat hänen silmänsä hänen vannoessaan: "Mitä ikinä minulta anot, sen minä annan sinulle, vaikka puolet valtakuntaani." Ei mikään lahja, ei mikään lupaus ole hänen mielestään tällä hetkellä liikaa. Herodes tahtoo kuninkaallisesti palkita tanssijattarensa "taiteellisen näytännön". Salome säikähtyy tuosta suuresta, valalla vakuutetusta lupauksesta. Hän ei tiedä mitä pyytäisi, vaan poistuu neuvotellakseen äitinsä kanssa. Herodiaan ei tarvitse kauan miettiä. Salome palaa kohta takaisin saliin, lähestyy kiiruhtaen kuningasta ja sanoo: "Minä tahdon, että nyt heti annat minulle lautasella Johannes Kastajan pään."

Mieletön, mitä olet anonut, mitä kurja vaatinut! Herodeskin hämmästyy noista kauheista sanoista. Ne saavat hänenkin paatuneen omantuntonsa vähän heräämään, hänenkin hurjan iloiset kasvonsa hetkeksi murheellisen näköisiksi. Oi, kunpa nämä onnettomat ihmiset olisivat nähneet, miten lukemattomat pahat henget tällä hetkellä ahkerasti toimivat heidän ympärillään, miten sielunvihollinen oli kietonut heidät pauloihinsa, niin he olisivat kenties vieläkin, vaikka helvetin kita jo aukeni nielläksensä heidät iankaikkiseen kadotukseen, ruvenneet rukoilemaan armoa siltä Herralta, jonka valtakuntaa vastaan he valheen pettäminä sokeudessaan taistelivat! Mutta he eivät näe eivätkä kuule mitään. Herodes luo murheellisen, tutkivan katseen vieraisiinsa, mutta nämä eivät suinkaan sääli hänen hetkellistä omantunnonvaivaansa. Päinvastoin! Kyllä sielunvihollinen pitää huolta siitäkin, ettei kukaan heistä rupea puolustamaan Herodeksen syytöntä, turvatonta vankia, jonka päätä Herodias heti vaatimalla vaatii leppymätöntä vihaa kiehuvin sydämin. Johannes Kastajan nuhde on saattanut Herodeksen jossain määrin levottomaksi, ja sen kuningatar on hyvin huomannut. Tuon pyhän miehen vakavat sanat voisivat kenties vieläkin tehdä Herodiaan aseman hyvinkin epävarmaksi. Siis nyt on "sopiva päivä", oivallinen tilaisuus saada tuo kirottu ilonhäiritsijä poistetuksi, mutta heti, sillä Herodes voisi kenties vielä peruuttaa Salomelle antamansa varomattoman lupauksen.

Sielunvihollinen on nähnyt mahdottomaksi saada Johannesta luopumaan totuudesta ja siitä Herrasta, jolle profeetta lapsuudestaan asti on pyhittänyt elämänsä. Nyt sen kavaluus ei enää riitä, se antaa sijaa sille sanomattoman kauhealle vihalle, joka on sen olemuksen sisin ydin. Se valmistaa jo Johannekselle veristä kuolemaa ja sitä varten se työskentelee nyt ahkerasti Herodeksen hovissa. Tämän ohessa se tietysti koettaa kaikin tavoin kiusata tuota kovien kärsimysten rasittamaa ja koetusten kuumassa helteessä taistelevaa vankia. Parhaana välikappaleena sillä on Herodias, jonka sydämen se on niin kokonaan valloittanut, ettei se enää syki muuten kuin hänen käskystään. Hänelle se on uskonut päätoimen, ja tarkkaan Herodias seuraa sen ohjeita. Kuningattaren tytär on kuuliainen. Salome ei ole hidas noudattamaan äidin neuvoa. Kuinka kauhean uskollisia palvelijoita onkaan pimeyden ruhtinaalla!

Onko Herodes sitten myöntyvä tanssijattaren pyyntöön, uskaltaako hän näin kokonaan tukahduttaa omantuntonsa äänen? Hänen himmeät, nautinnoista tylsät silmänsä katsovat vieraisiin, joilta hän ei salaa levottomuuttaan ja murhettaan, mutta hän huomaa heti, että yleinen mielipide on Salomen puolella. Herodeksen juomatoverit ovat Israelin ylpeitä ylimyksiä, joille profeetta saarnatessaan parannusta Jordanin rannalla oli koristelematta lausunut: "Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa?" Monen sydämessä kyti vielä nytkin mitä katkerin viha häntä kohtaan. Se syttyy uudelleen, kun tanssijatar mainitsee Johanneksen nimen, joka häiriten keskeyttää heidän hurjan ilonsa. Herodes ajattelee: "Mitä vieraani sanoisivat, jos peruuttaisin valalla vakuuttamani lupauksen? Minkä arvoiseksi sortuisi heidän silmissään kuninkaallinen kunniani, jos koettaisin saada tyttöä luopumaan vaatimuksestaan? Ei, Johanneksen täytyy kuolla, jotta ei minua pilkattaisi ja naurettaisi!" – Vielä heikko omantunnon vastustus, ennen kuin se vaikenee ja nukkuu! Saatana on voittanut. Herodes lähettää mestaajan Johannes Kastajan vankilaan.

Ihailtu tanssijatar tai laulajatar, joka hymyillen vastaanotat "ihastuneen yleisön" mieltymyksen osoituksia, oletko milloinkaan ajatellut Salomen esiintymistä Herodeksen hovissa tuona "sopivana päivänä?" Oletko verrannut itseäsi häneen. Turhaan koetat tyydyttää omantuntosi ääntä kurjalla lohdutuksella: "Minä olen taiteilija. Minua katselee ja kuuntelee esteettisesti sivistynyt, siveellistä taidenautintoa harrastava yleisö, joka näytäntöni ihastuttamana kohoaa minun kanssani runollisuuden yläilmoihin." Katso tarkasti kuulijakuntaasi. Vaikka se usein onkin vaihteleva, et ole milloinkaan siinä nähnyt ainoatakaan, josta luottamuksella voisit ajatella: "Tuon ihmisen yhdyskunta on taivaassa, hän on elävä kristitty." Sielunvihollinen on pimittänyt silmäsi, mutta Jeesuksen Kristuksen armo, josta sinäkin olet jotakin kuullut ja vieläkin jotakin muistat, on varjellut omaatuntoasi niin kokonaan nukkumasta, ettei se enää milloinkaan sinulle mitään todistaisi. Jos kuuntelisit sen ääntä etkä pakenisi totuuden Henkeä, täytyisi sinun hämmästyen ajatella: "Nimikristityitä olen kyllä usein nähnyt ihailijoitteni joukossa, mutta heidän esimerkkiinsä en voi luottaa iankaikkisuuden tärkeän kysymyksen vaatiessa vastausta omaltatunnoltani. Heidän koko elämänsä on ristiriidassa heidän suunsa tunnustuksen kanssa. Kuollut on heidän uskonsa, sen jokainen näkee. He kieltävät sen Herran, jota he ovat palvelevinaan. Pelkkää ulkokullaisuutta ja valhetta on ilmeisesti koko heidän uskontonsa. Se ei tarjoa taiteelleni tukea. Se ei suo omalletunnolleni rauhaa. Miksei minua milloinkaan tule kuuntelemaan kukaan niistä Jeesuksen todellisista tunnustajista, jotka, sanottakoon heistä mitä tahansa, tahtovat vaeltaa ristiinnaulitun Herran askelissa?" Jos kestät kuunnella tätä omantuntosi kysymystä, jos suostut astumaan pimeydestä valkeuteen, niin ymmärrät Herran omien vastauksen: "Kristus itse kantoi meidän syntimme ruumiissaan ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle" (1 Piet. 2: 24). – Synnille, mutta ei vanhurskaudelle sinun taidenäytännössäsi eletään. Uskallatko väittää tanssivasi ja laulavasi Jeesuksen nimessä ja hänen kunniakseen? Tarkoittavatko innostuneen kuulijakuntasi käsien taputukset ja ilohuudot, seppeleet ym. mieltymyksen osoitukset kristittyjen ristiinnaulittua Herraa, joka sanassansa todistaa: "Sinä olet minua synneilläsi vaivannut, rasittanut minua pahoilla töilläsi" (Jes. 43: 24)? Oudolta kuuluvat jo nämä kysymyksetkin, ja kauhistua sinun täytyy, jos annat niiden tunkeutua sydämeesi.

Vaatiiko sitten – näin kysynet – kristinusko tunnustajiaan tällä tavoin sovittamaan kaikkiin oloihin Jumalan sanaa? Pitääkö heidän aina vain vaeltaa Golgatan verinen risti silmiensä edessä? Emme kummastele tätä kysymystä, sillä lukemattomin tavoin sielunvihollinen koettaa ihmisiltä salata Kristuksen ristin salaisuuden. Ja nimikristillisyys on miltei vaarallisin niistä välikappaleista, joita se käyttää estääksensä Aadamin langenneiden lasten pelastuksen. Sen kirjaviin vaatteisiin pukeutuneena se häikäisee tuhansien silmät, niin etteivät he näe, minne se heidät vie. Tämmöinen uskonto miellyttää lihaa ja verta, sillä se lupaa nautintoa ja iloa tässä elämässä ja lohduttaa tunnustajiaan iankaikkisuuden suhteen, jonka kysymyksistä ei suruttominkaan uskalla olla kokonaan välinpitämätön. Sen turvissa lukemattomat ihmiset etsivät onnea ja rauhaa luullen voivansa palvella kahta herraa, joka on mahdottomista mahdottominta. Kuoleman kylmä hengähdys vasta poistaa heidän näkyvistään sen lumoavan vaipan, jolla sielunvihollinen heidän täällä eläessään salasi heiltä totuuden. Näin käy sen, joka ei tahdo alistua Jumalan muuttumattomaan sanaan. Herran omat vaeltavat valkeudessa hänen edessään. He tahtovat sovittaa Jumalan sanan kaikkiin oloihin ja näkevät sen valossa, missä Jeesus on. Jeesuksesta he elävät. Hänen uskonsa on vuodatettu heidän sydämiinsä, ja he tietävät, että "kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä" (Room. 14: 23). Sen tähden heidän askeleitaan ohjaa apostolin kallis neuvo: "Kaikki, minkä teette sanalla tai työllä, kaikki tehkää Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen Isää Jumalaa hänen kauttansa" (Kol. 3: 17). – Oi, kunpa sinäkin, onneton maailman lapsi, käsittäisit tämän salaisuuden, ennen kuin iankaikkisuus, jota kohti nopein askelin riennät, sen sinulle selittää!

"Suuri on efesolaisten Artemis" (Ap. 19: 28), huusivat hurjan innostuksen valtaamina Efeson asukkaat muinoin, kun kristinuskon kirkas säde alkoi valaista heidän pakanallisen jumalanpalveluksensa surkeita ilmiöitä. Lukemattomia kertoja tämä huuto on uudistunut kristikunnassa, eikä suinkaan "valistunut aikamme" ole valmis luopumaan pakanuuden epäjumalanpalveluksesta. "Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille" (Jes. 42:8), todistaa Israelin Pyhä. Mutta uuden liiton eksyneet lapset eivät enää kuule hänen sanaansa, pakanuus on voittanut useimmat sydämet. Etenkin "taiteen jumalatar" on meidän aikamme maailman voittamalle kristikunnalle rakas. Sen ylistystä ovat sanomalehdet täynnä, sen kunniaksi virittävät runoilijat säveleensä, sille uhraavat lukemattomat viimeisen roponsa. Ja jos joku rohkenee lausua: "Tuo ei ole kristillistä. Semmoinen epäjumalanpalvelus tuottaa meille ennen pitkää vanhurskaan Jumalan tuomion", niin häntä pidetään ahdasmielisenä ja sivistymättömänä, joka muka ei ensinkään käsitä taiteen suurta merkitystä kansojen kasvattajana. Ja tähän pakanalliseen arvosteluun lukemattomat nimikristityt ovat aivan valmiit ottamaan osaa. He puhuvat ja kirjoittavat kauniita sanoja "kristillisestä taiteesta", jonka ilmiöt muka eivät saata olla ristiriidassa kristinuskon kanssa. Samat ihmiset, jotka kyynelsilmin kirkossa veisaavat, rukoilevat ja kuuntelevat saarnaa Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa, uhraavat pakanain kanssa teattereissa taiteen jumalattarelle. Miltei kaikki on näille kristityille luvallista, kun vain luulousko saa niin paljon ravintoa, että se jaksaa torjua nukkuvan omantunnon läheisyydestä kaikki rauhanhäiritsijät. "Voi niitä, jotka syvälle kätkevät hankkeensa Herralta, joiden teot tapahtuvat pimeässä" (Jes. 29: 15).

Runoilijan ylevä lahja ja laulajan sointuva ääni, samoin kuin kaikki kauneuden aisti ja kyky, mikä milloinkaan on saanut ihmissydämen sykkimään, tähtää alkuansa ylöspäin, sillä se on siellä kotoisin. Mutta Jumala antoi nämä lahjat, samoin kuin kaikki muut, käytettäväksi ainoastaan omaksi kunniakseen, jota hän ei milloinkaan luovuta muille. Tuolla ylhäällä kiitetään ainoastaan Karitsaa, jonka kautta kaikki on luotu ja joka verellänsä osti langenneen ihmiskunnan Jumalalle. Tämä maallinen elämä kaikkine lahjoineen ei tarkoita muuta kuin valmistaa meitä iankaikkisesti kunnioittamaan ja ylistämään Herraa. Se, joka rohkenee väittää, että ns. kristillisillä taidenäytännöillä on tämä päämääränä, että niissä hengitetään sitä iankaikkisuuden ilmaa, jossa henki-ihminen valmistuu iankaikkista autuutta omistamaan, valehtelee, vaikka hänen sanansa kuuluisivat miten kauniilta tahansa.

Herran omat surevat sitä, että heidän sydämensä suuri turmelus, perkele ja maailma alituisesti estävät heitä paremmin uudistumasta Kristuksen kaltaisiksi ja valmistumasta taivaalliseen Jumalan ja Karitsan ylistykseen. He huokailevat, usein apostolin kanssa: "Halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi" (Fil. 1:23). Koti-ikävä on heidän huomattavimpia ominaisuuksiaan. Tunnetko sinäkin, joka ihastuneena istut konsertissa ja teatterissa tai hymyillen pyörit iloisesti liikkuvassa joukossa tanssisalin lattialla, tuota kristittyjen kodinkaipuuta? Siihenkö, onneton, tällä tavoin harjaannut? Tämmöisestäkö tilaisuudesta tahtoisit siirtyä iankaikkisuuteen? Ei kuolema pakene tämän maailman ilosäveliä, vaikka ne kuinka raikkaasti soisivat. Sen on monen juuri tämmöisissä seuroissa ollessaan täytynyt kokea. Oletko valmis muuttamaan, jos ratkaiseva eronhetki sinut täällä saavuttaa? "Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy" (Job. 14: 1-2). "Ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio" (Hebr. 9: 27).

Millä mielellä otat osaa tämän maailman lasten seuroihin ja pitoihin? Muistatko silloin Herran sanoja: "Pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydämiänne raskauta päihtymys ja juoppous eikä elatuksen murheet, niin että se päivä yllättää teidät äkkiarvaamatta niinkuin paula; sillä se on saavuttava kaikki, jotka koko maan päällä asuvat" (Luuk. 21: 34-35)? Varoittaen opetuslapsiansa etenkin viimeisten aikojen vaaroista, jotka juuri meitä uhkaavat, Kristus neuvoi heitä rukoilemaan ja valvomaan. Mutta voitko tämmöisissä tilaisuuksissa noudattaa tätä hänen niin monesti teroittamaansa kallista kehoitusta?

Jos Jeesuksen tunnustaja joskus eksyy tämän maailman lasten ja nimikristittyjen pitoihin, niin hän palaa niistä miltei aina pettynein toivein ja loukatuin omintunnoin ja hänen täytyy tunnustaa: "Paljon turhaa ja syntistä puhetta siellä kuulin. En minä siellä saanut niin todistetuksi Herrastani, kuin minun kristittynä olisi tullut hänen totuuttaan puolustaa. Minä olen vain tuottanut pahennusta hänen valtakunnalleen ja saattanut monen kristityn murheelliseksi." – Älköön kukaan väittäkö ettei kristitty voi tämmöisiä tilaisuuksia karttaa. Mikä häntä vaatii ottamaan osaa niihin? Kohteliaisuusko? "Joka tahtoo olla maailman ystävä, siitä tulee Jumalan vihollinen" (Jaak. 4:4). Maallinen sukulaisuusko? "Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei voi olla minun opetuslapseni" (Luuk. 14: 26), lausuu Jeesus.

Vaikka nimikristillisyys koettaisi kuinka taitavasti puolustaa onnetonta liittoansa maailman lasten kanssa, liittoa, joka on tuottanut sanomattoman paljon pahennusta Herran seurakunnalle, niin ne, jotka kuuntelevat totuuden Henkeä, tietävät, ettei Jeesuksen opetuslapsi saa alistua tämmöiseen katsantotapaan. Hän on päässyt pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. Hän ei voi viihtyä siellä, missä hänen Herransa ei ole. Sen tähden hänet nähdään yhä harvemmin maailman lasten ja nimikristittyjen pidoissa ja seuroissa. Eikä häntä niissä kaivatakaan, se on varmaa. On kyllä totta, että nimikristityt tyydyttääksensä luulouskoansa ja hankkiaksensa kristillisyydellänsä enemmän uskottavuutta maailman silmissä, silloin tällöin pyytävät häntä käymään luonansa. Mutta itse teossa tämmöinen seurusteleminen on heille ikävää. Heille ja heidän hengenheimolaisilleen käy orjallisen tukalaksi tuo muuten niin vapaan iloinen tilaisuus, jos joku noista "ankarista kristityistä" sattuu häiritsemään sitä vakavalla käytöksellään ja puheellaan. "Eivät jumalattomat kestä tuomiolla eivätkä syntiset vanhurskasten seurakunnassa" (Ps. 1: 5).

"Itsevanhurskautta tuo on", niin nimikristillisyys arvelee. Onko syytös oikeutettu? Jos kristitty näkee itsessään jotakin omaa, johon hän mieltyy, jos hän pitää itseänsä muita ihmisiä parempana, hurskaampana ja Jumalalle otollisempana, niin hän ei olekaan Herran oma, tai hän on ainakin suuressa vaarassa kokonaan eksyä pelastuksen tieltä. Se, joka tämmöisestä syystä karttaa seurustelemista maailman lasten kanssa, on itsevanhurskas ja saa itsevanhurskaan palkan. "Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa parempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten valtakuntaan" (Matt. 5: 20), lausuu Vapahtaja. Todellinen kristitty ei tyydy itseensä. Hän vaeltaa Herran valkeudessa, missä oman sydämen turmelus päivä päivältä näkyy yhä selvemmin. Pyhän Jumalan laki muodostaa tämmöisen ihmisen käsityksen vanhurskaudesta. Henki kirkastaa kirkastamistaan hänelle tätä kuvastinta, ja siinä näkyvät kauhean alastomina nekin synnit, jotka maailman lasten silmissä näyttävät kerrassaan vähäpätöisiltä. Ja niitä on paljon. Vanhat, jo aikoja sitten unohdetut viat ilmestyvät yht'äkkiä uudelleen, ja ennen aavistamattomat, salassa olleet paheet tulevat turmeltuneen sydämen piilopaikoista lain tuomittaviksi. Kelpaisiko oma vanhurskaus niille, jotka vaeltavat valkeudessa Jumalan edessä? Ei ensinkään! Juuri Herran omat, ja ainoastaan he, näkevät oman turmeluksensa. Juuri he ovat valmiit tunnustamaan itsensä muita huonommiksi. Mutta tästä ei suinkaan seuraa, että he olisivat alttiit seurustelemaan maailman lasten ja nimikristittyjen kanssa. Päinvastoin. Juuri sen tähden, että heiltä niin paljon, paljon puuttuu, että he isoavat ja janoavat Jeesuksen Kristuksen vanhurskautta, johon ainoaan he tyytyvät, käyttävät he tämän lyhyen armonajan rientävät hetket sen saavuttamiseen. Mitä suuremmassa määrässä he pääsevät sitä omistamaan, sitä kalliimmaksi se heille käy, ja sitä huolellisemmin he sitä suojelevat. Pyhän Hengen koulussa ei anneta joutohetkiä, joita Herran opetuslapset saisivat viettää oman mielensä mukaan. Heillä ei ole aikaa lihan ja maailman tyydyttämiseen. Hengellinen välinpitämättömyys, velttous ja laiskuus sulkisivat heidät ennen pitkää Hengen osallisuudesta. Heidän täytyy luopua kaikista ja kaikesta, joka häiritsee ja estää Herran työtä heissä. Eivätkä he tee sitä pakosta. Rakkaus Herraan vaatii heitä. "Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki; ja siitä iloissaan hän meni ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen pellon" (Matt. 13: 44).

Puolustukseksensa nimikristillisyys vetää usein senkin seikan, että Vapahtaja monesti kävi suruttomienkin ihmisten kodeissa, vieläpä hänet nähtiin heidän pidoissaankin. Onhan kristityn velvollisuus, niin sanotaan, tässäkin kohden noudattaa Herran esimerkkiä. Miten oikeutetulta kuuluukaan tämä muistutus, jos pintapuolisesti ajattelemme asiaa, mutta kuinka helposti selviääkään sen mitättömyys ja valheellinen tarkoitus Jumalan sanan valossa!

Missä tarkoituksessa Jeesus kävi suruttomain ihmisten luona? Miten hän heidän pidoissaan esiintyi? Koko hänen käytöksensä tarkoitti aina heidän herättämistään synnin unesta, heidän siirtämistään sielunvihollisen orjuudesta siihen valtakuntaan, joka ei ole tästä maailmasta. Senkaltaistako osanottoa iloisiin seuroihinsa nimikristityt odottavat Jeesuksen tunnustajilta? Semmoistako puhetta kuulee teidän suustanne, jotka niin paljon puhutte kristityn velvollisuudesta koota sieluja Herralle, kun seurustelette maailman lasten kanssa? Jeesuksenko esimerkki silmienne edessä ja hänenkö rakkautensa vaatimina te paimenet, jotka tuon tuostakin otatte osaa maailmallisiin huveihin ja pitoihin, olette tämmöisissä tilaisuuksissa? Kuka uskoo teitä, jos koetatte vakuuttaa noudattavanne Herran tahtoa? Maailmakin pilkkaa ivaten tämmöistä puolustusta. – Aniharvat Herra on kutsunut tämmöisissä tilaisuuksissa todistamaan ristiinnaulitusta Vapahtajasta. Ei hän kaikille omillensa lainaa tähän vaadittavaa voimaa ja valoa.

Tästä ei suinkaan seuraa, että kristityn sydän olisi kylmä niitä lähimmäisiä kohtaan, jotka suruttomina vaeltavat kadotuksen tiellä. Hän tietää, miten kalliisti Vapahtaja on maksanut jokaisen ihmisen syntivelan. Raskas on hänen surunsa hänen nähdessään useimpain ihmisten ylenkatsovan sitä pelastusta, jonka Jumala tarjoaa Jeesuksessa Kristuksessa kaikille Aadamin langenneille lapsille. Herra on häneen luonut uuden sydämen, joka ei voi olla välinpitämätön lähimmäisen onnettomuuteen nähden. Kaiken synnin uhallakin, joka niin monesti estää häntä taivaan enkelien kanssa iloitsemasta jonkun syntisen kääntymisestä, hän rukoilee usein Herraa armahtamaan niitä lukemattomia, jotka nukkuvat hengellisen kuoleman kamalaa unta. Erityisesti hänen surunsa on haikea ja hänen rukouksensa palavia, jos hänen lähimmät sukulaisensa eksyvät yhä loitommalle Herrasta. Ei hän voi ottaa osaa hoidan iloisiin seuroihinsa, joissa iankaikkisuuden tärkeä kysymys on outo ja vihattu vieras. Usein moititaan häntä sen tähden kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä heitä kohtaan. Ennen pitkää tulee kumminkin monesti ilmi, miten perätön tämä moite on. Ilon ja myötäkäymisen päivinä ei ole vaikeaa saada vaikka kuinka monta ns. ystävää, mutta onnettomuuksien sattuessa he ovat miltei kaikki näkymättömiin kadonneet. Silloin on kristityn hetki tullut, eikä hän ole hidas lähtemään kärsivän lähimmäisensä luo. Hän tietää, mitä armon Jumala tarkoittaa, kun hän etsii surutonta maailman lasta onnettomuuksien ja kärsimysten välityksellä. Kristuksen rakkaus vaatii häntä tämmöisessä tapauksessa viipymättä lähtemään laupiaan samarialaisen palvelusta toimittamaan. Silloin eivät tämän maailman ilosäveleet häiritse hänen tarkoitustaan. Vakavana tukee elämän ankara totuus hänen sanojaan ja kieltää suruttomintakin niitä kokonaan tuuleen lyömästä. Harvoin nimikristitytkään häntä tämmöisissä tilaisuuksissa ovat estelemässä, sillä niissä kysytään itsensäkieltämistä, johon he eivät suinkaan ole alttiita. Luulousko ei kestä todellisuuden valoa. Se pakenee Jumalan vanhurskautta kuin heikkohermoinen salaman leimausta. Nyt, jos ei ennen, tulee ilmi, että Pyhän Hengen koulussa opittu, ristin tiellä harjaantunut jumalanpelko on ainoa, joka kelpaa osoittamaan todellista rakkautta lähimmäistäkin kohtaan.

Meidän ei tarvitse paljoa puhua maailman synnillisestä seuraelämästä, sen pidoista ja huveista. Jokainen, joka tahtoo niitä Jumalan sanan valossa tarkastaa, huomaa ne niin vaarallisiksi ja turmiollisiksi sekä niiden seuraukset niin surkeiksi, ettei kukaan kristitty voi muuten kuin paeten karttaa niitä. Joka niissä viihtyy, ei voi olla Herran oma. Lue sinä, joka "sievään" pukuusi ja kauniiseen muotoosi mieltyneenä valmistaudut lähtemään tämän maailman lasten huveihin kevytmielisten imartelijain ihailtavaksi ja sielunvihollisen petettäväksi ja myrkytettäväksi, lue mitä Herra Jesajan kautta lausuu: "Koska Siionin tyttäret korskeilevat, kulkevat kaula kenossa ja silmillään vilkuillen, astua sipsuttelevat ja nilkkarenkaitaan kilistelevät, tekee Herra Siionin tytärten päälaen rupiseksi, ja Herra paljastaa heidän häpynsä. Sinä päivänä Herra poistaa koreat nilkkarenkaat, otsanauhat, puolikuukorut, korvarenkaat, rannerenkaat, hunnut, juhlapäähineet, jalkakäädyt, koruvyöt, hajupullot, taikahelyt, sormukset, nenärenkaat, juhlavaatteet, kaavut, vaipat, kukkarot, kuvastimet, aivinapaidat, käärelakit ja päällysharsot. Silloin tulee tuoksun sijaan löyhkä, vyön sijaan nuora, käherretyn tukan sijaan kaljuus, korupuvun sijaan säkkiverho, kauneuden sijaan polttomerkki" (Jes. 3: 16-24). Mutta lue ennen kuin lähdet kotoa, sillä ei sinulle perille päästyäsi kukaan puhu tähän tapaan. Ja miettikää näitä ja muita samankaltaisia raamatun sanoja vihdoin tekin vanhemmat, jotka itse vihaatte ristin Herraa sekä puheellanne ja esimerkillänne kehoitatte lapsianne yhä rohkeammin vaeltamaan kadotuksen leveää tietä. Jeesus tarjoutuu vielä tänä päivänä avaamaan teidän sokeat silmänne, mutta te ette suostu siihen. Te kammoatte häntä, sillä hän vaatii teitä ristin tielle. Sen tekin tunnette aavistaen sydämessänne ja tahdotte iloita ja nauttia vain! "Katso, Herran nimi tulee kaukaa, hänen vihansa leimuaa, ja sankka savu tupruaa; hänen huulensa ovat täynnä hirmuisuutta, ja hänen kielensä on kuin kuluttava tuli" (Jes. 30: 27).

– Niin, elämän tie on ristin tie, ja sen tähden ihmiset sitä karttavat. Sen tähden on niin vähän kristityitä. Kuinka viehättävän kauniilta kuuluvatkaan tämän maailman jumalan lupaukset ja miten tuskallisen ilottomalta ja mieltä masentavalta näyttää vaellus Jeesusta seuraten! Ja valita täytyy jokaisen, sillä viivytteleminenkin on valitsemista. Kumpaa tietä tahdomme vaeltaa? Luotammeko Herodeksen ja hänen iloisten ystäväinsä tapaan sielunvihollisen lupauksiin, vai tahdommeko Johannes Kastajan esimerkkiä noudattaen tyytyä Herran ihmeelliseen, lihalle ja verelle sanomattoman vastenmieliseen johdatukseen?

Paljon nautintoa tarjoaa tämän maailman jumala tuolle loistavalle seuralle, joka vapaana kaikista murheista iloitsee kuninkaallisen linnan loistavissa saleissa. Herodeksen pidot näyttävät meille maallisen onnen lempilasten huoletonta elämää, jota he usein kenenkään estämättä saavat nauttia kuolemaansa asti. Kukapa ei haluaisi siihen suostua, etenkin meidän aikanamme, joka luulouskonsa nukuttamana tuskin enää muistaakaan, että Jumala on pyhä ja vanhurskas. Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa eivät kristityt enää erota. Kaikki, mikä ei vain loukkaa meidän pakanallisen nautinnonhimoisen aikamme "kristillissiveellistä" katsantotapaa, on muka luvallista. Kuka epäilisi nauttia ja iloita, jos elämä tarjoaa hänelle siihen tilaisuutta? Nyt saarnataan kovin paljon lohdutusta iankaikkisuudenkin tärkeään kysymykseen nähden. Kristuksen armo julistetaan miltei aivan ehdottomaksi. Kuka antautuisi itsensäkieltämisen ja ristin tielle? Kuka nyt enää muistaa Johannes Kastajan korutonta elämää ja hänen kilvoitustaan, kun Jeesuksen sanat: "Vähäisin Jumalan valtakunnassa on suurempi kuin hän" ovat saaneet niin laajan merkityksen, että miltei jokainen meidän aikamme valmiista "Jumalan lapsista" on hyvinkin valmis sovittamaan ne itseensä? Kuka näinä viimeisinä aikoina on halukas seuraamaan ristin Herraa, kun hänen vaikea tiensä peittyy eksytysten sumuihin ja sielunvihollinen virittää monin paikoin lumoavan valon, jonka ääressä huudetaan: "Katso, täällä on Kristus" (Matt. 24: 23)? – Oi, kunpa muistaisimme Vapahtajamme varoittavia sanoja: "Monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta. Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu" (Matt. 24: 11-13)!

Vaikka Kastajan vankila näyttääkin kolkolta ja häntä odottava verinen kuolema kauhealta, niin älkäämme epäilkö Herran armoa häntä kohtaan. Jumalan sanan valossa kirkastuu profeetan viimeinen taistelu meille sanomattoman suureksi voitoksi. Hänen täytyy astua kuoleman laaksoon, ennen kuin Kristuksen ylösnousemisen voima on siihen vuodatettu. Mutta hänen Pyhän Hengen koulussa harjaantunut uskonsa, jonka arvaamattoman suurta armonpalkkaa ihmeiden Jumala täten valmistaa, näkee sieltäkin uuden liiton aamunkoiton eikä ole häpeään joutuva. Ei profeetta loukkaannu Herran ihmeelliseen johdatukseen, vaikkei hän mitään näe. Hän ei antaudu epätoivoon, vaikka kaikki käy vasten hänen ymmärrystään. Kaikkivaltiaan oikea käsi tukee häntä. Näkymättömät enkelit suojelevat häntä vartoen sitä hetkeä, jolloin ne saavat viedä hänet vankilan kärsimyksistä kunnian valtakuntaan taivaaseen. Eikä tämä hetki ole kaukana. Kohta Johannes Kastaja on sanomattomassa kirkkaudessa ylistävä sitä Jumalaa, joka todistaa: "Sinä kurja, myrskyn raastama, sinä lohduton! Katso, minä muuraan sinun kivesi kiiltokivellä, panen sinun perustuksesi safiireista, minä teen sinun harjasi rubiineista ja sinun porttisi kristalleista ja koko sinun ympärysmuurisi jalokivistä" (Jes. 54: 11-12). "Sinä kutsut pelastuksen muuriksesi ja kiitoksen portiksesi" (Jes. 60: 18). Jo kuuluvat mestaajan askeleet, vankilan ovi avautuu. Vielä kova taistelu, mutta se on lyhyt ja viimeinen. Miekan isku vihkii Johanneksen Herran veritodistajaksi.

Minne ajatuksemme rientävät miettiessämme Johannes Kastajan kuolemaa? Herodeksen jumalattomaan hoviinko, jonne mestaaja vie profeetan verisen pään. Oi, älkäämme eksykö sinne koston tunteitten valtaamina! "Minun on kosto ja rankaiseminen, säästetty siksi ajaksi, jolloin heidän jalkansa horjuu. Sillä heidän onnettomuutensa päivä on lähellä, ja mikä heitä odottaa, se tulee rientäen" (5 Moos. 32: 35). Vankilaanko, valittaen itkemään profeetan verisen ruumiin ääressä? Sääliämmekö hän kaipaa? Muistopatsaitammeko? "Joka voittaa, sen minä teen pylvääksi Jumalani temppeliin, eikä hän koskaan enää lähde sieltä ulos, ja minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja Jumalani kaupungin nimiin, sen uuden Jerusalemin, joka laskeutuu alas taivaasta minun Jumalani tyköä, ja oman uuden nimeni" (Ilm. 3: 12). Johannes Kastaja on voittanut! Katselkaamme ylös! Oi, emme aavistakaan, kuinka suuri hänen riemunsa on Karitsan istuimen edessä taivaissa!

Uupuisimmeko toivottomuuteen ristin tiellä, loukkaantuisimmeko Jeesukseen? Langetkaamme polvillemme ja rukoilkaamme, että armon Jumala, jonka tieltä me joka päivä poikkeamme, taluttaisi ja tukisi meitä, ettemme eksyisi, vaan kerran pääsisimme perille. Iankaikkisen elämän toivo, jonka epäuskomme tuulet uhkaavat monesti sammuttaa, virkistyisi uudelleen, jos Jumalan armosta paremmin harjaantuisimme taivaalliseen kanssakäymiseen. Jaksaisimme myös paremmin kilvoitella ristin tiellä, kunnes kärsimysten ja kyynelten lyhyt aika valmistaisi meillekin ikuisen ilon. Ei ristin tien vaeltajan kauan tarvitse kärsiä vaivoja, jos hän pysyy uskollisena loppuun asti. Ennen kuin hän aavistaakaan, joutuu hänen pelastuksensa autuas hetki. Silloin katoavat surun ja murheen pilvet hänen otsaltansa. Herran ylistystä säteilee hänen sammuva katseensa. Ja jos tuo väsynyt matkamies vielä jotakin puhuu, niin hän ei enää valita vaivojaan, vaan "kiitos, kunnia ja halleluja" kuuluu hänen huuliltaan. Se merkitsee sitä, että hänen pelastettu henkensä nyt muuttaa sanomattomaan iloon. – Viihtyisimmekö maailman joutavilla toreilla? Epäilisimmekö antautua Herran kuljetettaviksi?

    "Joudu, Jeesus, kuinka kauan
    Murheen maassa olla saan!
    Vain sun luonas löydän rauhan,
    Pääsen kurjuudesta maan.
    Jeesus, minun iloni,
    Pysy aina luonani,
    Autuaaks tee kuoloni!

    Auta, etten vaivu vaivaan,
    Avuks anna Henkesi.
    Periä suo ilo taivaan,
    Jonka sanas lupasi.
    Synnin kiusauksissa
    Heikko usko vahvista,
    Jeesus, veres voimalla.

    Lohduta mua armollasi,
    Torju kauas saatana,
    Iäksi sun kuolemasi
    Särki hänen valtansa.
    Jeesus, ainut toivoni,
    Kallioni, linnani,
    Varjelkoon mua nimesi.

    Turvaamaan mua, Jeesus, riennä,
    Kun on läsnä kuolon yö,
    Ruumiin, sielun tuskat liennä,
    Täytä Henkes armotyö.
    Sinä surma tuonelan,
    Kuolettaja kuoleman,
    Turva tuo sä tuskahan.

    Loppu autuas sä anna,
    Korjaa köyhä sieluni,
    Käsilläs se kotiin kanna,
    Otithan sen huomaasi.
    Pyyntöni on hartahin:
    Saavu, Jeesus, rakkahin,
    Vie jo kohta kotihin.

    Jeesus, Jeesus, anna mulle
    Asunto sun luonasi,
    Anna rauha vaivatulle,
    Ilo taivahassasi,
    Joudu, Jeesus, noutamaan
    Minut luokses kunniaan,
    Kasvojasi katsomaan.

Armollinen Jumala, sinä, joka olet kutsunut meidät pimeydestä ihmeelliseen valoosi, valaise meitä Hengelläsi, ettemme pettyisi ja joutuisi hukkaan. Herätä meitä ja pidä meidät valveilla, sillä hengellisen kuoleman yö levittää valtaansa maan päällä ja sielunvihollinen väijyy meitä kaikkialla tietäen, että hänen aikansa on lyhyt. Anna meille Jeesuksen katkeran kuoleman tähden syntimme anteeksi ja pese meitä joka päivä puhtaiksi hänen veressään! Avaa silmiimme, jotta aina näkisimme rajan sinun valtakuntasi ja maailman välillä, ja varjele meitä viihtymästä täällä synnin ja kuoleman laaksossa. Auta meitä etsimään sinua ja pysymään sinussa, oi Jeesus, sinä ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa. Herätä oikea kodinkaipuu sydämissämme, että me aina uskossa kilvoittelisimme päästäksemme sinne, missä sinä olet! Me kiitämme sinua ihmeellisestä johdatuksestasi, mutta Herra, sinä, joka tiedät heikkoutemme, älä pane meidän päällemme raskaampaa kuormaa, kuin kärsivällisesti voimme kantaa, ettemme napisisi matkalla ja kuolisi korpeen. Särje kahleemme, jouduta matkaamme. Vedä meitä yhä lähemmäksi sinua, sinä pelastuksen suuri, uskollinen Jumala, että vihdoin pääsisimme sinua pyhyydessä palvelemaan ja kaikkien pyhäin kanssa iankaikkisesti kiittämään siellä, missä on oikea kotimme! Kuule rukouksemme Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen.

XI

KUOLEMAN KAUTTA ELÄMÄÄN.

Ja hänen opetuslapsensa tulivat ja ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet; ja he menivät ja ilmoittivat asian Jeesukselle.

Kun Jeesus sen kuuli, lähti hän sieltä venheellä autioon paikkaan, yksinäisyyteen.

                                         Matt. 14: 12-13.

Herodeksen pidot ovat päättyneet. Hänen linnassaan näyttää kaikki olevan entisellään. Ja kuitenkin, kuinka olot ovatkaan muuttuneet! Nuo jumalattomat ihmiset saattavat kyllä vielä muutamia vuosia jatkaa syntistä elämäänsä, ennen kuin vanhurskaan Jumalan tuomio tekee lopun heidän armonajastaan. Mutta suuren parannussaarnaajan ääntä, joka heidänkin sydämiinsä koetti valmistaa tietä Jeesukselta, he eivät milloinkaan enää saa kuulla. Herodes on saddukeus. Hän nukuttaa rauhatonta omaatuntoansa sillä hurjalla luulolla, ettei iankaikkisuutta ensinkään olekaan. Kuitenkin totuuden vastustamaton ääni saa hänet monesti jo täälläkin vapisten aavistamaan vanhurskasten ylösnousemisen ja sen kauhean tuomion, johon hän kypsymistään kypsyy. Kun ihmiset ihmetellen kertovat Jeesuksen ihmetöistä, kun toiset arvelevat hänestä: "Se on Elias", toiset: "Se on profeetta, niinkuin joku muukin profeetoista" (Mark. 6: 15), huudahtaa levoton kuningas hämmästyneenä: "Johannes Kastaja on noussut kuolleista, ja sen tähden nämä voimat hänessä vaikuttavat" (Mark. 6: 14) ja "Johannes, jonka minä mestautin, on noussut kuolleista" (Mark. 6:16). "Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa?" (Matt. 3: 7).

Missä on Johannes Kastajan hauta? Mihin pystytettiin tuon "suurimman vaimoista syntyneen" muistopatsas? Miten jälkimaailma on kunnioittanut hänen muistoaan? Jos tällaisten kysymysten kannalta etsimme selitystä enkelin ennustamiin sanoihin "hän on oleva suuri Herran edessä" ja Herran omaan todistukseen tästä miehestä: "Jos tahdotte ottaa vastaan: hän on Elias, joka oli tuleva", niin epäilyksen varjot salaavat meiltä kokonaan profeetan suuruuden. Muutamat opetuslapset vain saattoivat hänen verisen ruumiinsa Herodeksen vankilasta koruttomaan, pian unohdettuun hautaan. Ei hänelle muistopatsasta pystytetty, ja vain harvat kaikkina aikoina ovat tahtoneet häntä muistaa. Vielä tänä päivänä hän on miltei vain nimeltä tunnettu kristikunnassa, joka vieraantumistaan vieraantuu hänen ankarasta parannussaarnastaan ja kaidasta itsensäkieltämisen ja ristin tiestä, jota hän vaelsi. Hänen elämänsä on aina oleva tämän maailman iloisille lapsille hulluutta, hänen suuruutensa on heiltä kokonaan salattu. Ja ventovieras on tuo merkillinen erämaan apostoli ja hänen elämäntyönsä nimikristillisyyden lukemattomalle joukollekin, joka "suuren" luulouskonsa korkealta kannalta arvostelee hänen kilvoitustaan ja taisteluaan. Kokoontukaa, te meidän aikamme valmiit kristityt, jotka ette kestä kuulla Johannes Kastajan parannussaarnaa, ihailemaan sitä lihan evankeliumia, jota teille näinä viimeisinä aikoina niin runsaasti tarjotaan. Nukuttakaa, jos uskallatte, yhä edelleen itseänne sillä luulolla, että uuden liiton runsaat armonlahjat tekevät parannuksen tarpeettomaksi ja myöntävät "Jumalan lapsille" vaikka kuinka rajattoman vapauden maailman suhteen. Sillä tiellä te ette milloinkaan pääse perille. Se, joka ei tahdo kuolla, ei saa elää. Tämä horjumaton totuus on Johannes Kastajan saarnan ydin. Koko hänen elämänsä kirkastaa ihmeellisen jalosti ristin tien salaisuutta: kuoleman kautta elämään.

Avaa, armon Jumala, meidän sokeat silmämme, että näkisimme ristin tien suuren salaisuuden sinun valitun profeettasi Johannes Kastajan itsensäkieltämisessä, nöyryydessä, kuuliaisuudessa, uskossa ja jalossa kuolemassa totuuden puolesta. Avaa kuurot korvamme kuulemaan hänen kehoitussaarnaansa, jotta sinun iankaikkisen totuutesi valo koittaisi meille ja varjelisi meitä eksymästä ja pettymästä näinä viimeisinä aikoina!

"Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan" (Ap. 14: 22). Nämä apostolin sanat meidän tulee aina muistaa katsellessamme Jumalan lasten vaellusta täällä kyynelten laaksossa. Heidän elämänsä täällä muodostuu aivan toisenlaiseksi kuin meidän maallinen mielemme olettaisi. Liha ja veri ei milloinkaan suostu siihen ihmeelliseen johdatukseen, jolla pelastuksen Jumala ohjaa omiensa askeleet maailman korven läpi. Alaspäin, yhä syvemmälle – semmoinen on hänen tiensä. Me kysymme usein: "Miksi, oi miksi Jumalan lasten täytyy niin paljon kärsiä, miksi Herra suo rakkaillensa niin vähän iloa tässä elämässä?" "Ei ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee" (1 Joh. 3: 2), vastaa apostoli. Niille, jotka Poika tuntee omiksensa, on taivaallinen Isä määrännyt arvaamattoman kalliin armonpalkan: he tulevat tämän Pojan kaltaisiksi kunniassa. Mutta ehtona on, että he tyytyvät täällä olemaan hänen kaltaisiansa alentumisessa. He vaeltavat täällä uskossa eivätkä näkemisessä, toivossa eivätkä täydellisessä omistamisessa "silmät luotuina uskon alkujaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle" (Hebr. 12: 2). Harvat siihen suostuvat. Harvojen elämässä maan päällä näkyy silli Jeesuksiin kuuliaisuuden ja alentumisen kaltaisuutta, joka on hänen kunniansa osallisuuden peruuttamaton ehto. Mutta Jumalan kiitos, niitä on kuitenkin. Kuinka ylentävää on maailman turhissa oloissa ja Jumalasta luopuneiden ihmisten turmeltuneen joukon rinnalla nähdä semmoisiakin, jotka seuraavat ristin Herraa ristin tiellä! Näiden ihmisten vaelluksessa, jossa maailma ei näe muuta kuin onnettomuutta ja kärsimyksiä, kirkastuu uskon silmän nähtäväksi iankaikkisen elämän voitto ja Jeesuksen Kristuksen kunnia jo täällä kuoleman varjojen maassa. Yksi näistä on se merkillinen mies, jonka vaellusta ristin tiellä olemme edellisissä luvuissa seuranneet. Ennen kuin lopetamme tämän kirjasen, tahdomme koota muistiimme hänen elämäkertansa pääpiirteet nähdäksemme, miten ihmeellisesti ne muodostuivat Jeesuksen elämän kaltaisiksi.

"Katso, minä lähetän sanansaattajani, hän on valmistava tien minun eteeni" (Mal. 3: 1), ennustaa vanhan liiton viimeinen profeetta. Me tiedämme, että nämä sanat tarkoittavat sitä merkillistä miestä, jonka ihmeiden Jumala oli valinnut valmistamaan tietä maailman Vapahtajalle. Aadamin langenneista lapsista Johannes Kastaja on tähän mennessä ainoa Jumalan valtakunnan sankareista, jonka ilmestymisestä ennustuksen Henki todistaa jo vuosisatoja aikaisemmin. Sama Henki ennustaa kahden muun profeetan esiintymistä tämän armonajan viimeisinä aikoina: "Ja minä annan kahdelle todistajalle toimeksi säkkipukuihin puettuina profetoida tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen päivän ajan. Nämä ovat ne kaksi öljypuuta ja ne kaksi lampunjalkaa, jotka seisovat maan Herran edessä" (Ilm. 11: 3-4). Erikoinen armo suodaan näille Herran viimeistä tulemista valmistaville, ajan ja iankaikkisuuden rajalla oleville todistajille. Sama armo valitsi Johannes Kastajan uuden liiton aamun koittaessa ilmoittamaan Herran tuloa. Noiden Ilmestyskirjan ennustamain suurten profeettain tehtävä kätkeytyy näkyvistämme vielä tulevaisuuden hämärään, minne Herran sanan valo vain osittain luo säteitään. Heidän merkityksensä Jumalan valtakunnan vaiheissa käy selväksi vasta, kun ennustukset täyttyvät. Sitä vastoin Johannes Kastajan elämä ja hänen työnsä Herran viinitarhassa on Jumalan sanassa selvästi meille ilmoitettu. Hänen vaelluksensa taivasta kohti elämän korven läpi kirkastaa meille niin ihmeen ylevästi sen Herran kunnian, jonka palvelijana hän oli, että tuskin löydämme sen vertaista esimerkkiä. Ei ole helppoa olla kuuliainen Herran tahdolle ja tyytyä hänen ihmeelliseen johdatukseensa silloinkin, kun hän ei vastaa mitään hartaimpiin rukouksiimme, ja parhaat toiveemme joutuvat haaksirikkoon. Siinä kysytään taistelua, jonka helteen kuumuutta tämän maailman lapset eivät aavistakaan. Ja kun ristin tiellä tällä tavoin kilvoitteleva on yksi noita Jumalan sankareita, joille hän antoi suuret lahjat ja lupasi suurta, silloin taistelu on sitä kovempi, sillä heiltä vaaditaan samassa määrässä enemmän. Johannes Kastaja oli yksi näitä sankareita. Turhaan me etsimme tämän miehen elämänvaiheista maallisen onnen lempilasten iloisia, pilvettömiä päiviä, ihmiskunniaa ja menestystä tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen elämänsä oli kilvoitusta, itsensäkieltämisen korutonta taistelua alusta loppuun saakka. Hän oli "suuri", mutta "suuri Herran edessä".

Ennen kuin ne suuret lupaukset täyttyivät, joiden mukaan Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa annettiin langenneelle ihmiskunnalle, ilmoitti enkeli Gabriel Marialle sen korkean kutsumuksen, johon Herra oli hänet valinnut. Enkeli julisti hänelle sen ihmeiden ihmeen, että Sana oli tuleva lihaksi. Kuten tiedämme, oli sama enkeli sitä ennen ilmestynyt Sakariaalle temppelissä ja ilmoittanut hänelle Johannes Kastajan syntymän ja suuren tehtävän Herran tien valmistajana. Mikä ihmeellinen yhtäläisyys jo tässäkin Johannes Kastajan ja Jeesuksen välillä, miten likeisesti he jo alusta asti olivat toisiinsa yhdistetyt jumalallisten ihmeiden pyhässä voimassa! Herralla on "Henki mitatta", mutta samalla Hengellä täytetään Johannes Kastaja jo äitinsä kohdussa. Kaukana meluavan maailman loistavista oloista, Nasaretin syrjäisessä kaupungissa "Jeesus varttui viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä" (Luuk. 2: 52). Erämaasta, missä perkele häntä kiusasi, hän astui julkisuuteen. Johannes Kastajasta todistaa Jumalan sana: "Ja lapsi kasvoi ja vahvistui hengessä. Ja hän oli erämaassa siihen päivään asti, jona hän oli astuva Israelin eteen." Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä kumpikin alkaa saarnata: "Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle." Torjuen luotansa kaiken kunnioituksen Johannes Kastaja sanoo itseänsä kelvottomaksi avaamaan Herran kengänpauloja eikä hän omaksu profeetankaan nimeä, vaikka hän on "suurempi kuin profeetta". Samaan tapaan Jeesuskin esiintyy. Vaikka hän on Jumalan ainoa Poika, hän lausuu: "Jos minä itse itselleni otan kunnian, niin minun kunniani ei ole mitään" (Joh. 8: 54); "en minä itsestäni tee mitään" (Joh. 8: 28). He eivät etsi omaa kunniaansa, vaan toisen. Todistus heistä ei tule heidän omilta huuliltansa, se tulee muualta. Isä todistaa Pojastansa niin voimallisesti, että sokeimpienkin täytyy tunnustaa: "Totisesti tämä oli Jumalan Poika." Eikä Johannes Kastajakaan jäänyt todistuksetta. Jeesus itse todistaa hänestä niin suurta, ettei hän ole lausunut sen vertaista kenestäkään muusta.

Jeesuksen vaellus maan päällä oli alusta loppuun saakka verratonta itsensäkieltämistä. Hän ei "katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen". Hän olisi voinut aina nauttia ainoan Pojan aavistamatonta autuutta Isän luona taivaassa, mutta hän luopui tästä kaikesta siinä määrin, että hän sanomattoman tuskan valtaamana huusi ristillänsä: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!" Olemme huomauttaneet siitä, että Johannes Kastaja ei saanut olla Jeesuksen kanssa niinkuin muut, jotka häneen uskoivat ja häntä rakastivat. Hänen tuli jatkaa parannussaarnaansa Jordanin rannalla, kunnes hän kuuliaisena Pyhän Hengen kutsumiselle lähti Herodesta nuhtelemaan ja joutui vankilaan. Jos mikään, niin tämä oli itsensäkieltämistä "Yljän ystävän" kohdalla, jonka sydän täyttyi sanomattomasta ilosta, kun hän sai kuulla Herran äänen. Paljon häneltä kysyttiin, raskas oli hänen ristinsä, mutta sitä suurempi oli se kunnia ja autuus, johon hän tällä tavoin valmistui. Syvä on ristin salaisuus.

Pyhä Henki ennustaa Daavidin kautta Jeesuksesta: "Kiivaus sinun huoneesi puolesta on minut kuluttanut" (Ps. 69: 10). Opetuslapset muistivat nämä sanat, kun Herra pyhää vihaa hehkuen ajoi ulos Jerusalemin temppelistä ostajat ja myyjät lausuen: "Älkää tehkö minun Isäni huonetta markkinahuoneeksi." Samaa pyhää kiivautta hän ilmaisi heille joskus muulloinkin. Niinpä hän sanoi eräässä toisessa tilaisuudessa: "Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka minä tahtoisinkaan, että se jo olisi syttynyt!" (Luuk. 12: 49). Mutta Herra, joka ei hetkeksikään antanut kiusaukselle sijaa sydämessään, tyytyi aina Isän tahtoon. Hän uskoi aina ja ehdottomasti häneen, jonka tahtoa hän oli tullut täyttämään. Hän ei oudoksu kärsimysten kovintakaan kuumuutta. Ristin kuolema on aina hänen silmiensä edessä, ja sen tähden hän, nöyrästi alistuen Isän tahtoon, lisääkin: "Mutta minä olen kasteella kastettava, ja kuinka minä olenkaan ahdistettu, kunnes se on täytetty!" (Luuk. 12: 50). – Pyhää kiivautta säteilee Johannes Kastajankin katse usein. Kuinka hänen sydämensä sykkiikään hänen nähdessään hengessä Jumalan valtakunnan voiton maan päällä! Kuinka innokkaasti hän soisi, että sen kunnia ilmestyisi pian! Mutta kun ristin tie kapenemistaan kapenee, kun hänen täytyy tyytyä odottamaan vankilan pimeydessä, kun jumalattomuus ja julkivääryys rangaistuksetta ja vapaasti saa käyttää valtaansa, niin silloin Herran valtakunnan kunnia peittyy häneltä epätoivon pimeyteen ja hänen uskonsa horjuu. Johannes Kastaja on heikko ja erehtyväinen. Jeesuksessa Kristuksessa "asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti".

Huonosti me muistaisimme Johannes Kastajaa, jos eksyisimme hänelle missään suhteessa omistamaan sitä kunniaa, joka kuuluu Herralle ainoalle ja jota hän ei luovuta kenellekään muulle. Johannesta meidän tulee muistaa Herran nöyränä palvelijana, joka kehittyi kirkkaudesta kirkkauteen, "suureksi Herran edessä" juuri sen tähden, että hän omisti kaiken kunnian hänelle ja eli ainoastaan hänen armostaan. Ristin tiellä vaeltaminen edellyttää nöyryyttä. Se jatkuu nöyryydessä ja päättyy nöyryyteen. Kuka on siihen paremmin harjaantunut kuin Johannes Kastaja? Kuka Aadamin langenneista lapsista on tätä totuutta meille paremmin opettanut sanoin ja töin? Mutta juuri tuo hänen "vähenemisensä" on aina ollut ja on aina oleva maailmalle hulluutta, sillä ihmiset rakastavat ja etsivät aivan toista kunniaa kuin sitä, josta hänen suuruutensa on riippuvainen. Valitettavasti kristillinen saarnakin on eksynyt oudoksumaan Kastajan elämän korutonta loppupuolta. Se todistaa paljon kernaammin profeetan ihmeellisestä lapsuuden ajasta ja hänen jalosta, huomiota herättävästä esiintymisestään Jordanin rannalla kuin hänen kilvoituksensa kovimmista päivistä ja hänen marttyyrikuolemastaan. Ja kuitenkin: milloin Johannes on suurempi, silloinko, kun hän Hengen miekalla iskee israelilaisten sydämiin ja sormellaan osoittaa kansalle "Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin", vai siihen aikaanko, jolloin Herra salaten häneltä kasvonsa, sulattaa hänen uskoansa koetusten kuumimmassa helteessä, kunnes se kelpaa perimään marttyyrin suuren palkan? Epäilisimmekö? Aivan pintapuolisesti arvostelee se, joka väittää Johanneksen uskon joutuneen haaksirikkoon Herodeksen vankilassa, koska me turhaan evankeliumeista etsimme todistusta siitä, että Jeesuksen vastaus "autuas on se, joka ei loukkaannu minuun", pääsi luomaan uutta valoa epäuskon kiusauksia vastaan taistelevan profeetan sydämeen. Totta on, että emme tiedä, lausuiko Johannes sanaakaan opetuslapsillensa, jotka kertoivat hänelle nämä Herran sanat. Totta on sekin, ettei raamatussa mainita mitään siitä, että hän kesti koetukset ja oli uskollinen loppuun asti. Mutta yksi todistus on kuitenkin, ja se riittää kumoamaan kaikki tuollaiset väitteet: Johannes Kastaja kuoli Herran veritodistajana. Ja tämä on armoa, jota suurempaa ei hänkään olisi voinut maan päällä kokea. Marttyyrien joukko on valittu joukko, johon Herra kokoaa ainoastaan jaloimmat uskonsankarinsa.

Niiden uskoa, jotka ristin Herran jälkeen kuolivat hänen veritodistajinaan, tuki se elävä todelliseen tapahtumaan perustuva horjumaton totuus, että kuolleista noussut Jeesus Kristus on kuolemaakin voimakkaampi. Hänen suuri voittonsa säteili valoa heidän sydämiinsä ja kehoitti heitä kiittäen ja ylistäen seuraamaan häntä kuoleman kautta elämään. Ensimmäinen heistä, Stefanus, sai uskonsa vahvistukseksi nähdä "taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella" (Ap. 7: 56). Näitä veritodistajia Jeesus, heidän Vapahtajansa, kutsui luoksensa taivaan kunniaan ja autuuteen. Kun Johannes Kastaja kuoli totuuden puolesta, oli Herran kunnia vielä kätkettynä hänen alhaiseen palvelijanmuotoonsa. Hänen suuri voittonsa oli nähtävänä ainoastaan ennustusten valossa. Ei Jeesus riennä tätä veritodistajaa auttamaan muulla tavoin kuin uskoa kysyvällä kehoituksellaan: "Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun." Myöhemmille marttyyreille hän lausuu: "Seuratkaa minua kuoleman kautta elämään." Johannes Kastajalle, profeetoista suurimmalle, kuuluu hänen kehoituksensa: "Lähde minun edelläni marttyyrikuolemaan. Älä epäile, vaan usko minuun, vaikka minun valtakuntani kunnia olisi vielä kuinka salattuna tahansa." Kuka rohkenee väittää Johannes Kastajan uskoa heikoksi sen tähden, että Herra koetteli sitä tähän määrään asti, sulatti ja puhdisti? Onko hänen kunniansa pienempi sen vuoksi, että se on salattu niiltä, jotka eivät usko, elleivät kuule ja näe, tunne ja maista Jumalan ihmeitä ristin tiellä?

Se, joka Johannes Kastajan elämästä hakee sitä, mikä tyydyttää lihaa ja verta, etsii turhaan. Kaikki suuruus ja kunnia on Herran. Johannes vähenee ja siirtyy yhä enemmän varjoon. Tähän viittaa koko hänen vaelluksensa ristin tiellä. Kuinka monesti Jumala oli esim. profeettain ja muiden valittujen uskonsankarien kautta tehnyt suuria ihmeitä ja siten vaatinut kansaa kunnioittamaan heitä hänen lähettiläinään. Johannes Kastaja ei tehnyt ainoatakaan ihmetyötä, ja kuitenkin hän oli Herran oman todistuksen mukaan "suurempi kuin profeetta". Salaisuus on siinä, että Jeesus Kristus, jonka voimalla muut olivat tehneet ihmeitä, silloin itse eli maan päällä. Hänen jumalallisen voimansa rinnalla ei voi eikä saa näkyä kenenkään muun suuruus. Arvaamattoman suuri on Johanneksen voitto, kun hän Pyhän Hengen opettamana tyytyy siihen ja löytää ilonsa siitä, että Herran kunnian läheisyys salaa hänet. Samaan salaisuuteen viittaa sekin seikka, ettei Johanneksen opetuslapsilleen opettama rukous ole säilynyt meille. "Isä meidän", Herran rukous, on annettu meille, Johanneksen opettamaa rukousta eivät evankeliumit kerrokaan.

Niin, vähenemisellään Sakariaan ja Elisabetin poika on vielä jalommin kuin valtavalla saarnallaan todistanut siitä Herrasta, jolle hän Jumalan lähettiläänä valmisti tietä. Ja juuri tähän ihmeelliseen itsensäkieltämiseen, joka niin voimallisesti kehoittaa meitä kiittämään armon ja pelastuksen Jumalaa, perustuu Johannes Kastajan suuruus. Siihen viittaa Jeesuksen todistus tästä merkillisestä miehestä. Siihen viittaa sekin seikka, että Herra niin usein puhuu itsestänsä ja tiensä valmistajasta siihen tapaan, että jokaisen, joka vain tahtoo käsittää ristin tien salaisuutta, täytyy myöntää, että yhteys hänen ja tämän profeetan välillä oli hyvin likeistä laatua.

"Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa" (Hebr. 13: 7), neuvoo meitä apostoli. Monta suurta opettajaa elämän Herra on lähettänyt viljavainiollensa, mutta kukaan heistä ei ole uskollisemmin tehnyt työtänsä kuin Johannes Kastaja. Pitäköön nimikristillisyys, joka ei aavistakaan ristin tien suurta salaisuutta, häntä vanhan liiton miehenä, jota paljoa suurempia kaikki uuden liiton armonlapset muka ovat. Se, joka Pyhän Hengen valossa tutkii tämän miehen elämäkertaa raamatusta, ei yhdy sellaiseen arvosteluun. Ja vaikka meidän aikamme yhä lukuisammat suruttomat kristityt, jotka eivät tahdo kuulla muuta saarnaa kuin lihan evankeliumia, hylkäisivät tuon ankaran erämaan apostolin opin "tehkää parannus", niin on kumminkin aina niitä, jotka noudattavat hänen neuvoaan ja esimerkkiään ja ovat valmiit "seuraamaan hänen uskoansa". Heille on hänen muistonsa aina oleva kallis ja pyhä. Ei heitä epäilytä se, etteivät ihmiset tahdo kuulla Johanneksen saarnaa, sillä Herra itse todistaa: "Se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät." Nämä sanat eivät muutu. Ne pysyvät iankaikkisesti. Kootkoot meidän aikoinamme niin runsaasti saarnatun uuden evankeliumin apostolit, jotka eivät tahdo tietää mitään Johannes Kastajan parannussaarnasta, ympärilleen vaikka kuinka lukuisat kuulijakunnat. Herran omat eivät tahdo häntä etsiä eivätkä omistaa muulla tiellä kuin sillä, jota vaeltamaan tuo "palava ja loistava lamppu" heitä neuvoo, sillä he tietävät, että "hän todisti sen, mikä totta on". Pelkäisivätkö he sitä, että heidän joukkonsa on pieni? Vähenemistään väheni Johanneksen kuulijakunta hänen saarnatessaan Jordanin rannalla, eivätkä suinkaan profeetan kovat taistelut hänen elämänsä loppupuolella ja hänen verinen kuolemansa ole olleet, omiaan sitä lisäämään. Mutta semmoinen on totuuden kohtalo maan päällä aina ollut. Tässäkin kohden Kastajan elämä muodostui Jeesuksen elämän kaltaiseksi. Alussa kokoontui opetuslapsia joukoittain kuulemaan Herran saarnaa ja ihmettelemään hänen ihmetöitään. Mutta mitä selvemmin hän puhui siitä, että hänen tiensä on ristin tie, jota ei kukaan opi vaeltamaan muuten kuin Pyhän Hengen koulussa, sitä harvemmat häntä seurasivat. Niillä kahdeltatoistakin hän kysyi: "Tahdotteko tekin mennä pois?" (Joh. 6: 67).

Pieni oli Jeesuksen todellisten opetuslasten lukumäärä. Vähän heitä on ollut kaikkina aikoina maan päällä, vaikka he taivaaseen koottuina kerran muodostavat "suuren joukon, jota ei kukaan voi lukea, kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä" (Ilm. 7: 9). Täällä vaeltavat hänen omansa ristin tiellä. Hänen valtakuntansa kunnia maan päällä pukeutuu alentumisen ja kärsimysten halpaan pukuun, jota ei kukaan hänestä luopumatta voi riisua yltänsä. Sen vuoksi niin harvat tahtovat kuulua Herralle. Siinä kysytään itsensäkieltämistä – siinä vaaditaan kuolemaan, jokapäiväiseen kuolemaan, – eikä maailma siihen milloinkaan suostu. Muistakaamme tämä, "ahkeroikaamme pelolla ja vavistuksella, että pelastuisimme". Kovat ajat koittavat, ennen pitkää Herran taistelevalle seurakunnalle, ajat, jolloin yhä useammat poikkeavat pois ristin tieltä. Hänen sanansa varoittaa meitä unohtamasta viimeisten aikojen vaaroja ja todistaa, että ainoastaan se joka on uskollinen loppuun asti, saa elämän kruunun. Kuulkaamme, miten hän meiltäkin kysyy: "Tahdotteko tekin mennä pois?" Se on tärkeä kysymys. Oi, kunpa voisimme siihen Pietarin tavoin vastata: "Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä" (Joh. 6: 68-69).

Kun Johannes Kastaja oli päättänyt taistelunsa, "hänen opetuslapsensa tulivat ja ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet". Ei kukaan saa heitä estää. Profeetta on voittanut, ja hänen ruumiinsakin täytyy päästä lepoon. Totuuden vastustajat eivät saa häpäisten koskea häneen. Hän on nyt sanan täydellisimmässä merkityksessä Herran oma. Tämäkin muistuttaa Jeesuksesta, jonka pyhän ruumiin muutamat opetuslapset saattoivat hautaan. – Toimitettuaan viimeisen palveluksensa rakkaalle mestarilleen Johanneksen opetuslapset lähtivät Jeesukselle ilmoittamaan hänen kuolemastaan. Mitä Herra sanoi saatuaan tämän sanoman? Ei sanaakaan. Äänetönnä hän siirtyy "autioon paikkaan, yksinäisyyteen". Älkäämme kysykö, mitä hän tunsi ja ajatteli tuon uskollisen palvelijansa ja veritodistajansa kuoleman johdosta, älkäämme salliko mielikuvituksemme selittää tätä Herran pyhää vaitioloa! Niille, jotka pelastuvat, se selitetään kerran tuolla ylhäällä. He näkevät, kuinka kirkas Johannes Kastajan kruunu on Karitsan edessä taivaassa.

"Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään" (Joh. 12: 25). Ei ainoakaan siitä suuresta joukosta, joka "seisoo valtaistuimen edessä ja Karitsan edessä puettuina pitkiin valkeihin vaatteisiin" (Ilm. 7: 9), ole muuten sinne päässyt. He ovat kaikki tulleet "suuresta ahdistuksesta". Kuka voi luetella heidän huokauksensa, kuka tietää heidän tuskansa? Mutta vaikka taistelu olikin kova ja matka vaivalloinen, niin ei kukaan heistä sitä nyt enää muista. Jeesus on iankaikkiseksi ajaksi pyyhkinyt pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, ja sanomaton on heidän autuutensa hänen luonaan taivaassa.

"Sen tähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa" (Hebr. 12: 1). Älkäämme väsykö, älkäämme sortuko epätoivoon, vaikka tie on ristin tie. "Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin", pesee meidät verellänsä puhtaiksi, kun parannusta tehden uskomme häneen. Ja jos hän ei annakaan meidän täällä aina kokea suloista läsnäoloaan, jos hän joskus viipyy kauankin, ennen kuin hän virvoittaa meitä korpimatkan helteessä, ei hän silti ole meitä hylännyt. Oppikaamme Johannes Kastajan vaelluksesta käsittämään ristin tien salaisuuksia. Ennen kuin usko muuttuu näkemiseksi, täytyy sen kestää monet koetukset ja kilvoitukset. Tyytykäämme siihen. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme pelastuksen Jumalaa, sillä hän tarkoittaa meidän parastamme silloinkin, kun hän salaa meiltä kasvonsa. Jos kieltäen itsemme ehdottomasti antaudumme hänen kuljetettaviksensa, emme totisesti joudu hukkaan, sillä hän on uskollinen. Hän on rakkaus. Älkäämme koettako muuttaa kyynelten korpea ilon ja riemun kodiksi, sillä siksi se ei milloinkaan muutu. Älkäämme pyytäkö lepoa, kun meidän tulee vaeltaa eteenpäin. Älkäämme pyytäkö rauhaa taistelun helteessä. Älkäämme antako heikkoudellemme ja kärsimättömyydellemme sijaa, niin että tuskaantuneina heti huudamme: "Ota, Herra, tämä vaiva pois", vaan rukoilkaamme häneltä voimaa kestämään, mitä hän isällisen rakkautensa vaatimana määrää kärsittäväksemme. Kyllä hän virvoittaa meitä erämaassakin sen verran ja niin usein, ettemme näänny matkan vaivoista. Ainoan Pojan tähden, joka sydänverellänsä osti meidät hänelle, hän on meille armollinen. Hän rakastaa meitä hellemmin kuin äiti lastansa. Älkäämme Herran armon tuntemisen puutteessa eksykö ottamaan sitä itsellemme varkain, sillä tällä tavoin jäämme tyhjiksi ja vedämme päällemme vanhurskaan Jumalan tuomion. Sillä tiellä emme saavuta muuta kuin pettävän luulouskon, joka ennen pitkää sammuu iankaikkisen toivottomuuden pimeään.

Todellinen usko on armon Jumalan lahja. Hän kätkee sen nöyriin, särjettyihin sydämiin, sillä ne ovat ainoat, joissa se voi säilyä, kasvaa ja vihdoin kirkastua näkemiseksi. Itsellensä hän on pidättänyt oikeuden ravita, holhota, varjella ja kasvattaa uskoamme. Hän ei luovuta meille tätä oikeutta. Usko on taivaasta kotoisin. Se alkaa kitua ja kuolee ennen pitkää, jos me, jotka olemme maalliset, rupeamme sitä hoitamaan ja jakelemaan sille mielikuvituksemme saastuttamia ravintoaineita. Se tarvitsee elääksensä ja kehittyäksensä taivaallista mannaa ja vettä hengellisestä kalliosta, jonka nimi on Kristus. Ja Jumala, jonka rakkaudesta usko syntyi, antaa sille armostansa sitä korvessa. Oi, älkäämme kapinoivan Israelin tavoin nautinnonhimomme orjina halutko Egyptin herkullisia ruokia. Älkäämme tyytymättöminä Herran armolahjoihin kapinallisina valittako: "Me olemme kyllästyneet tähän huonoon ruokaan" (4 Moos. 21: 5), sillä tämmöinen puhe on orjain puhetta eikä lasten. Ei orja pääse milloinkaan lupauksen maahan, hän kuolee korpeen. Vain lapsi, joka loppuun saakka tyytyy taivaallisen Isänsä viisaaseen johdatukseen, perii iankaikkisen elämän. Herran omat eivät halua takaisin Egyptiin. Heidän sydämissään elää Paavalin jalo tunnustus: "Unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa" (Fil. 3: 13-14). He ovat jo täällä pelastetut, vaikka ainoastaan toivossa. Monet vaarat, kovat taistelut ja tuskat ovat vielä heidän edessänsä. Mutta kun he katsovat ylöspäin, virkistyy heidän matkan vaivoissa horjuva uskonsa uudelleen, ja he iloitsevat Herrassa ylistäen hänen suurta nimeänsä. Kyynelin he kylvävät, mutta niissä välkkyy iankaikkisen elämän sanomaton toivo. Oi, älkäämme eksykö tästä joukosta, sillä sitä johdattaa Herra, ja se pääsee perille. Ei silmä ole nähnyt eikä korva kuullut eikä ihmisen sydän aavistanut sitä autuutta, mikä tuolla ylhäällä odottaa Herran omia, mutta – tie on ristin tie.

    "Elomme murheen laaksossa
    On vain kuin tyhjä varjo,
    Vaan elon uuden taivaassa
    Jumala meille tarjoo.
    Siis turhuudesta maailman
    Luo Herran, riemuun taivallan,
    Me rientäin pyrkikäämme.

    Ah, suurin onni maallinen
    Niin usein päättyy vaivaan.
    On köyhää korkein riemu sen
    Rinnalla riemun taivaan.
    Ei yllä täällä aavistus,
    Ei kaukaisinkaan kangastus
    Sen riemun rikkauteen.

    Katsella kirkkaudessa
    Me saamme Jumalaamme
    Ja autuaitten seurassa
    Palvella Karitsaamme.
    Tuhansin kerroin kirkkaampi
    On riemu taivaan rikkaampi,
    Kuin aavistaakaan voipi.

    Miks kauhistumme kuolemaa,
    Kun Jeesus meitä kantaa,
    Vaivoissa meitä armahtaa
    Ja lohdutusta antaa.
    Miks vaikeroimme vaivassa,
    Kun kohta päättyy taivaassa
    Jo murheet ainiaaksi.

    Miks varhain, myöhään hyörimme
    Ja tyhjää pyytelemme,
    Miks turhuudessa pyörimme,
    Se vain on vaivaksemme.
    Se sielumme vain kadottaa
    Ja vaivahan sen vaivuttaa,
    Pois taivaan tieltä viepi.

    Jos tahdot päästä taivaaseen,
    Käy kaitaa tietä aina
    Ja usko Herraan Jeesukseen,
    Sanansa mielees paina.
    Ja ristiä sä kanna vaan,
    Siks kun sä pääset kunniaan.
    Sun Jeesus sinne viepi.

    Iloiseen taivaan elämään
    Jos tahdot täältä tulla.
    Kristusta kuule yksinään,
    Jo kiire onkin sulla!
    Sä ristis kanna uskossa
    Ja seuraa Herraa Kristusta,
    Hän sinut sinne johtaa."

Armon Jumala, joka ainoan Poikasi verellä ostit meidät kalliiksi perinnöksesi, katso, sinun Henkesi nuhtelee meitä veripunaisista synneistämme ja todistaa, että niillä olemme vetäneet päällemme sinun vanhurskaan vihasi tuomion. Säästä meitä vielä, vaikka olemme sangen viheliäisiksi tulleet, armahda meitä, vaikka niin monesti olemme käyttäneet väärin armoasi. Särje orjuutemme kahleet. Poista meistä pimeys. Luo meihin uusi, puhdas sydän, joka elää ainoastaan Jeesuksen Kristuksen armosta eikä muuta halua kuin saada sinua palvella, kiittää ja ylistää. Herätä kirkkosi paimenet julistamaan sitä pyhitystä, jota ilman ei kukaan saa nähdä sinua. Ristin Herra, elämän Ruhtinas, rakas Jeesus, sinä, joka itse olet meille opettanut, että sinun tiesi on ainoa, joka vie elämään, anna meille anteeksi, että niin monesti olemme eksyneet kauas sinusta. Älä vielä hylkää meitä, vaan tule meitä auttamaan, että kantaisimme sinun ristiäsi ja seuraisimme sinua kuoleman kautta elämään. Sinä olet syntisten Vapahtaja, sairasten parantaja, murheellisten lohduttaja. Herra, me ylistämme sinua! Ole kiitetty iankaikkisesti siitä, että vieläkin tahdot armollisesti nostaa meidät loasta, pestä verelläsi puhtaiksi, tukea voimallasi, vahvistaa voitollasi ja käsittämättömällä rakkaudellasi varjella, auttaa ja pelastaa! – Osoita meille, totuuden Pyhä Henki, elämän tie ja opeta meitä sitä vaeltamaan. Kirkasta meille ennen kaikkea Jeesuksen ristin suuri salaisuus, että kestäisimme taistelussa ja vihdoin voittaisimme elämän kruunun. Kuule meitä, suuri, kolmiyhteinen Jumala, Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme tähden! Amen.

    "Karitsa, joka on teurastettu,
    on arvollinen saamaan
    voiman ja rikkauden
    ja viisauden ja väkevyyden
    ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen."