[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fR9EbCHHoh7EykATMscnOeN8ziDVaATHOrkpLQo0x7-s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1107,"Silmäyksiä ristin tien salaisuuteen","Rosendal, Mauno",1848,1917,"1107-rosendal-mauno-silmayksia-ristin-tien-salaisuuteen","1107__Rosendal_Mauno__Silmäyksiä_ristin_tien_salaisuuteen","Johannes Kastajan elämäkerran valossa","tietokirja",[],[],"fi",1902,null,51666,333944,true,[],[],[],"Hengellinen teos tarkastelee kristillistä kilvoitusta ja parannusta Johannes Kastajan elämänvaiheiden kautta. Se sisältää hartauskirjoituksia, jotka painottavat ristin tien merkitystä ja herätyskristillisyyden perinteitä.","Mauno Rosendalin 'Silmäyksiä ristin tien salaisuuteen' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1107. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SILMÄYKSIÄ RISTIN TIEN SALAISUUTEEN\n\nJohannes Kastajan elämäkerran valossa\n\n\nKirj.\n\nM. ROSENDAL\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1940.\n\n\n\n\n\n\n    Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja\n    tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle\n    menevät; muita se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään,\n    ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.\n\n                                            Matt. 7: 13--14.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Esipuhe.\n    I. Enkelin ennustus.\n   II. Johannes Kastajan vanhemmat.\n  III. Sakariaan ylistys.\n   IV. Johannes Kastaja erämaassa.\n    V. \"Huutavan ääni erämaassa\".\n   VI. Johannes kastaa Jeesuksen.\n  VII. Jumalan Karitsa.\n VIII. \"Yljän Ystävä\".\n   IX. Vankila.\n    X. Herodeksen pidot.\n   XI. Kuoleman kautta elämään.\n\n\n\n\nENSIMMÄISEN PAINOKSEN ESIPUHE.\n\n\nNykyistä aikaa pidetään yleisesti edistymisen aikana meidänkin\npienessä ja syrjäisessä maassamme. Onhan esim. -- niin sanotaan --\nsuomalainen kirjallisuus virkistynyt ennen arvaamattomaan eloon,\nja se tarjoaa kansallemme verrattoman paljon enemmän ja paljon\nmonipuolisempaa lukemista kuin milloinkaan ennen. En suinkaan\ntahdo väittää tätä arvostelua kaikin puolin vääräksi enkä halveksi\nkirjallisuuden merkitystä kansan kasvattajana ja sivistäjänä, mutta\njos aikamme ilmiöitä tarkastetaan Jumalan sanan valossa, niin meidän\ntäytyy tunnustaa, että epäuskon henki pääsee yhä suuremmassa määrässä\nvaikuttamaan kansassamme ja sen kirjallisuudessa ja uhkaa nukuttaa\nmeidät kuoleman uneen.\n\nVieläpä hengellinen kirjallisuutemme on monesti liian suvaitsevainen\najan henkeä kohtaan, liian säälittelevä ja pelkuri maailman suhteen.\nVielä pari vuosikymmentä sitten kaikui herätyssaarna täällä pohjan\nperillä niin voimallisesti ja sai niin monta eksynyttä palaamaan\nsynnin vieraasta maasta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa\npalvelemaan, että tuskin minkään maan kirkkohistoria tietää sen\nvertaista kertoa. Ja nyt, kuinka surkeasti maailma on meidät\nvoittanut! Jeesuksen sanat \"minun valtakuntani ei ole tästä\nmaailmasta\" joutuvat yhä enemmän unohduksiin, niitä kun ei enää lihaa\nja verta säälimättä ja ihmisiä pelkäämättä soviteta kaikkiin oloihin.\nSen tähden on myöskin terveellinen saarna parannuksesta ja ristin\ntiestä, jota kristityn tulee vaeltaa, käynyt niin harvinaiseksi,\nherätyshuudot Siionin muureilla niin heikoiksi.\n\nOlen kirjoittanut muutaman sanan ristin tien salaisuudesta\npitäen silmällä etenkin niitä raamatun antamia ohjeita, joita\nevankeliumien kirjoittajain kertomus Johannes Kastajan ihmeellisistä\nelämänvaiheista tarjoaa. Vaikka hyvin tiedän, miten heikot ja\npuuttuvaiset nämä rivit ovat, rohkenen ne kuitenkin julkaista\nrukoillen hartaasti sitä, että Herra niidenkin välityksellä saisi\nedes jonkun sydämessä vaikuttaa halun etsiä hänen sanastaan parempaa\nselitystä tähän tärkeään kysymykseen.\n\nOulussa, syyskuun 1 p:nä 1888.\n\nM. Rosendal.\n\n\n\n\nSurkea oli Israelin kansan tila vanhan testamentin viimeisinä\naikoina. Menneet olivat sen onnen ja ulkonaisen mahtavuuden\npäivät, tuo Herran suurten ihmeiden jalo aika, jolloin kansa hänen\nvoimallansa voittoisasti puolusti valtiollista itsenäisyyttänsä\nja pyhää maatansa muukalaisten rynnäkköjä vastaan. Gideonin,\nDaavidin ja Salomon kansalaiset olivat jo aikoja sitten tottuneet\nvoittajinaan palvelemaan pakanoita ja huokailivat nyt Rooman\nkeisarin raskaan ikeen alaisina. Äärettömässä laupeudessaan Herra\noli vapahtanut \"kalliin perintönsä\" Baabelin alentavasta orjuudesta,\njohon se rikostensa ja syntiensä vuoksi oli joutunut, ja johtanut\nsen takaisin esi-isien maahan. Vieläpä hän oli auttanut kansaansa\nuudestaan rakentamaan Jerusalemin ja sen pyhän huoneen, jonka hän\noli nimellensä pyhittänyt, jotta Israel nyt kovien onnettomuuksien\nja kärsimysten opettamana paremmin kuin ennen taistelisi syntiä\nvastaan ja palvelisi Herraa. Mutta vaikka siis Aabrahamin, Iisakin\nja Jaakobin Jumala ei ollut kansaansa unohtanut, vaikka liitto\nvielä nytkin hänen puoleltansa oli horjumaton, ei Israel kuitenkaan\nnöyrtynyt hänen väkevän kätensä alle eikä taipunut luopumaan\nitsekkyydestänsä vaeltaakseen Herran käskyjen mukaan.\n\nOpettavana ja varoittavana todistuksena siitä, mitä langennut\nihmisraukka itsestään voi, on kautta vuosisatojen Israelin kansa.\nTäynnä erehdyksiä, rikoksia ja syntejä on sen historia alusta\nloppuun asti, sillä kun siinä kerrotaan vanhurskaudesta, pyhyydestä,\nvalistuksesta, totuudesta, silloin on aina kysymys Herrasta ja hänen\nkunniastansa, joka kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin elää\ntämän kansan keskuudessa. Erityisen selvänä ilmenee \"lain ja liiton\nlasten\" hengellinen viheliäisyys siihen aikaan, jolloin profeettain\nennustukset alkavat toteutua, eikä uuden liiton aamunkoitto enää\nole kaukana. Vuosisatojen etäisyydestä olivat nuo Herran valitsemat\nvälikappaleet, joiden kautta hän ilmaisi kansallensa iankaikkisen\narmonsa suuret lupaukset, nähneet tuon autuaallisen ajan kirkkaan\nvalon ja siitä pyhällä innostuksella puhuneet ja kirjoittaneet.\nJesaja sanoo: \"Nouse, ole kirkas, sillä sinun valkeutesi tulee,\nja Herran kunnia koittaa sinun ylitsesi\" (Jes. 60:1), ja Daniel\nennustaa: \"Seitsemänkymmentä viikkoa on säädetty sinun kansallesi ja\npyhälle kaupungillesi; silloin luopumus päättyy, ja synti sinetillä\nlukitaan, ja pahat teot sovitetaan, ja iankaikkinen vanhurskaus\ntuodaan, ja näky ja profeetta sinetillä vahvistetaan, ja kaikkein\npyhin voidellaan\" (Dan. 9:24). Tässä ja seuraavissa jakeissa hän\nsiten määrää ajankin, jolloin pelastuksen suuri päivä oli koittava.\n\nJa millainen oli kansan tila tämän ajan lähestyessä? Verraten\nvähäinen onnettomuus oli se, että lupausten kansa maallisessa\nsuhteessa nyt huokaili pakanoiden vallan alaisena, vaikka tämäkin\nseikka oli sitä muistuttamassa synnistä ja synnin seurauksista.\nPaljon arveluttavampi oli se hengellinen pimeys, joka kuoleman\ntavoin levitti synkkiä varjojaan pyhässä maassa ja sai sen asukkaat\nnukkumaan suruttomuuden ja synnin kamalaa unta. Totta on, ettei\nIsraelin lasten taipumus julkiseen epäjumalanpalvelukseen tähän\naikaan ilmene niin törkeässä muodossa kuin ennen, totta sekin,\nettä siellä täällä tapaamme aavistuksia siitä, että Messiaan\ntulemisen aika ei ole kaukana, mutta surkea on kuitenkin juuri\ntähän aikaan Jumalan valitun kansan tila. Neljään sataan vuoteen\nei ollut yhtään Herran profeettaa esiintynyt kansaa herättämään,\nnuhtelemaan ja lohduttamaan. Israel eksyi, uupui väsyneenä tylsän\nvälinpitämättömyyden kamalalle kuolinvuoteelle. Jumalallisen lain\npyhät sanat eivät enää päässeet iskemään ihmisten sydämiin, sillä\nsynti oli ne paaduttanut ja sielunvihollinen sai ne päivä päivältä\nyhä kovemmiksi. Fariseukset saarnasivat kuollutta oppiansa ja\neksyttivät kansaa tyytymään lain ulkonaiseen noudattamiseen ja\ntuohon kurjaan tekopyhyyteen, jonka harjoittajille Jeesus itse\ntuomiten lausui: \"Publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan\nvaltakuntaan\" (Matt. 21: 31). Syvään synnintuntoon Jumala oli\ntahtonut kasvattaa kansaansa, jotta se yhä hartaammin odottaisi\nhäntä, joka on _syntisten_ Vapahtaja. Parannusta saarnasivat\nIsraelin profeetat, nuo suuret, Pyhän Hengen valaisemat opettajat,\nMooseksen päivistä aina Malakiaan aikoihin asti. Vilpittömään\nsynnintunnustukseen ja parannukseen kehoittivat Siinain salamat,\nJerusalemin rauniot, Baabelin vankeus sekä kaikki nuo muut\nlukemattomat tapaukset, jotka ilmaisevat, kuinka ääretön se juopa on,\njonka synti on avannut pyhän Jumalan ja langenneen ihmisen välille.\nMutta kuinka heikkoa olikaan tämä synnintunto \"profeettain ja liiton\"\nlapsissa, vaikka nyt \"aika oli täyttynyt\". Maallista onnettomuutta he\nkatselevat, sitä he surevat, siitä he toivovat vapaaksi pääsyä, mutta\nheidän hengellinen kurjuutensa, heidän _syntinsä_, joka on tuottanut\nheille kaikki nuo maallisetkin onnettomuudet, jää useimmilta kokonaan\nunohduksiin. Ja tämän erehdyksensä pettämänä Israel odottaa Messiasta\ntulevaksi maallisena ruhtinaana, ulkonaisesti mahtavana kuninkaana,\njoka muka on sille jälleen tuottava Daavidin ja Salomon onnelliset\najat. Sammunut on kokonaan kaikki tosi toivo. Rakkaus Jumalaan ja\nlähimmäiseen käy yhä laimeammaksi, usko horjuu ja eksyy, -- pimeys\npeittää maan. Jo kielletään julkisesti Jumalan sanan perustotuuksia:\nsaddukeukset levittävät hurjaa oppiansa suruttoman kansan keskuudessa\nhoukutellen ja voittaen yhä useampia puolellensa.\n\nKatsellessamme tätä kansaa sellaisena, kuin se on Vapahtajan\nsyntymisen aikana, valtaavat synkät ajatukset sydämemme, niin että\nmiltei epäillen kysymme: \"Onko tämä Jumalan valittu kansa? Voiko hän\nvielä sitä armahtaa? Saattaako hän sille täyttää lupauksensa, vai\nonko hän sen jo kokonaan hylännyt? Onko hän kerrassaan jättänyt sen\nlangenneet lapset synnin ja pimeyden valtaan julistaaksensa heille\nlopullisen tuomionsa, jotta koko maailman nähtäväksi tulisi, miten\nJumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta\nja vääryyttä vastaan\" (Room. 1: 18)? Pyhä ja vanhurskas on Jumala,\neikä hänen pitkämielisyytensä iankaikkisesti viivytä hänen viimeisen,\nsuuren tuomionsa päivää. Mutta hän on myös uskollinen ja totinen.\nHänen sanansa ei muutu, hänen lupauksensa eivät horju, vaikka synnin\nvoima ja perkeleen valta maan päällä kasvaisi kuinka kauheaksi. Vielä\nnytkin hän vakuuttaa Israelille: \"Vuoret väistykööt ja kukkulat\nhorjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhani\nliitto horju\" (Jes. 54: 10), sillä vielä tähänkin aikaan on \"hänen\narmonsa kirkkauden kiitokseksi\" (Ef. 1:6) Israelissa valittu joukko,\njoka rukoilee, odottaa ja toivoo, eikä se ole häpeään joutuva. Mitä\nsurkeampi kansan tila on, mitä kovempi se tuomio, jonka lähestymistä\nse synneillään ja paatumisellaan jouduttaa, mitä toivottomammalta\ntulevaisuus näyttää, sitä varmemmin Herra on joutuva tätä pientä\njoukkoansa pelastamaan, sillä näin todistaa Pyhä Henki profeetan\nkautta: \"Ja äkisti on tuleva temppeliinsä Herra, jota te etsitte,\nja liiton enkeli, jota te halajatte. Katso, hän tulee, sanoo Herra\nSebaot\" (Mal. 3:1).\n\nKuinka monessa suhteessa ovatkaan meidän aikamme ilmiöt\nsamankaltaiset kuin Israelin kansan vaiheet silloin olivat!\nHerran toisen tulemisen päivä on nyt lähes kaksi tuhatta vuotta\nlähempänä, eikä kukaan tiedä, kuinka pian Ihmisen Pojan merkki\nnäkyy taivaalla, mutta onko kristikunta valmis vastaanottamaan\nhäntä, kun hän \"tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen\nkanssaan\" (Matt. 25: 31)? Maailma kyllä vakuuttaa, että meidän\naikamme on edistymisen, sivistyksen ja vapauden aikaa. Eteenpäin,\nyhä suurempaan täydellisyyteen se rientää nopein askelin karkottaen\nennakkoluuloja, valmistaen vapaamielisempää katsantotapaa\nuskonnollisen ja yhteiskunnallisen elämän alalla sekä keksien\nyhä parempia keinoja poistaaksensa niitä epäkohtia ja paheita,\njotka ovat estäneet ja hidastuttaneet ihmiskunnan edistymistä\nsivistyksen ja tosi onnellisuuden tiellä; \"rauha, rauha!\" Mutta\nonko tämä väite luotettava ja varma? Ei, ei! Maailman henki ei\nole totuuden henki, vaan se eksyttää, pettää ja valehtelee nyt,\nniinkuin aina ennenkin. Toisin kuuluu Pyhän Hengen varoittava\ntodistus maailman tulevaisuudesta: \"Maan kuninkaat ja ylimykset\nja sotapäälliköt ja rikkaat ja väkevät ja kaikki orjat ja vapaat\nkätkeytyivät luoliin ja vuorten rotkoihin ja sanoivat vuorille ja\nkallioille: 'Langetkaa meidän päällemme ja kätkekää meidät hänen\nkasvoiltansa, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsan vihalta!\nSillä heidän vihansa suuri päivä on tullut, kuka voi kestää?'\"\n(Ilm. 6: 15-17). Lukematon on meidän aikamme saddukeusten joukko,\nja yhä hurjemmissa muodoissa epäusko esiintyy. Mutta kuinka\nyleisiä nuo muka \"vapaamieliset\" mielipiteet ovatkin, kuinka\ntörkeän uskaliaasti niiden edustajat kieltävätkin raamatun sanan,\nmiten ylenkatseellisesti he pilkkaavatkin Jeesuksen tunnustajain\n\"ahdasmielisyyttä\", \"yksinkertaisuutta\" ja \"typeryyttä\", niin häpeään\non heidän luuloteltu viisautensa ennen pitkää joutuva, sillä Jeesus\nitse, hän, \"joka ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut\"\n(1 Piet. 2: 22), vakuuttaa: \"Taivas ja maa katoavat, mutta minun\nsanani eivät katoa\" (Luuk. 21: 33).\n\nKenties olet sinäkin, lukijani, tuon myrkyllisen ajanhengen\nturmelemana alkanut epäillä Jumalan sanan horjumattomia totuuksia,\nkenties kysyt sinäkin joskus epäröiden: \"Soveltuuko raamattu meidän\naikamme oloihin, eiköhän siinä ole paljoon semmoista, joka pitäisi\nkarsia pois tahi ainakin sovittaa uudemman sivistyskannan vaatimusten\nmukaan?\" Älä ajattele siihen tapaan äläkä anna sielunvihollisen\nhoukutella sinua tuolle tielle, sillä se, joka häntä seuraa, joutuu\nperikatoon. Käänny nopeasti Jumalan puoleen, rukoile hartaasti ja\nalituisesti, että hän antaisi sinullekin Pyhän Hengen, joka johdattaa\ntotuuteen ja totuudessa säilyttää. Ei mikään rukous ole Jumalalle\notollisempi, jos se vilpittömästä sydämestä lähtee, ja Jeesuksen\ntähden saat varmaan päivä päivältä yhä selvemmin kokea, että Herra\non sinun rukouksesi kuullut. Ellet niin tee, vaan annat perkeleen\nviettelyksille sijaa sydämessäsi, niin eksyt eksymistäsi sen sanan\nvalosta, jossa ainoassa me erehtyväiset matkamiehet maailman korvessa\njanoon kuolematta ja matkan vaivoihin nääntymättä voimme saapua\ntuohon oikeaan kotiimme, missä eivät eksytykset eivätkä petokset\nenää meitä väijy. Opi Herran avulla turvaamaan hänen sanaansa,\nsillä muuten sopivat ennen pitkää sinuun apostolin sanat: \"Jumala\nlähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen,\nettä kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan\nmielistyneet vääryyteen\" (2 Tess. 2: 11-12). Kuinka hirveätä, jos\nJumala itse lähettää sinulle eksytyksen! Kuka sinua sitten auttaa?\nMeidän aikamme on vaarallista aikaa. Lukemattomilla villityksillä\nsielunvihollinen näinä viimeisinä aikoina koettaa riistää meiltä\nuskon Jumalan sanan varoituksiin ja lupauksiin. Petollisemmin ja\nviekkaammin kuin milloinkaan ennen houkuttelee maailma meitä, ja\nihmisluonto on yhtä turmeltunut, yhtä altis luottamaan valheeseen nyt\nkuin aina ennenkin. Valvokaamme siis ja rukoilkaamme! Muistakaamme,\nmitä Henki varoittaen sanoo seurakunnalle: \"Pidä, mitä sinulla on,\nettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi\" (Ilm. 3: 11).\n\nKatsellessansa uskottomuuden yhä leviävää valtaa ja kirkkomme\nkuollutta elämää on moni Jeesuksen ystävä haikein mielin kysynyt:\n\"Miksi on se joukko niin pieni, joka hengessä ja totuudessa palvelee\nHerraa ja toivoen odottaa hänen tulemisensa suurta päivää? Miksi\neivät ihmiset rakasta häntä, joka ensin on rakastanut meitä ja omalla\nverellänsä ostanut meidät Jumalalle? Lukemattomissa muodoissa elää\nvielä farisealaisuus taipumatta ristin evankeliumin kuuliaisuuteen,\nja yhä suuremmaksi kasvaa hengellinen välinpitämättömyys, vaikka\nHerran päivä lähestymistään lähestyy, ja kaikki enteet viittaavat\nsiihen, ettei se enää ole kaukana. Miksi eivät ihmiset vielä nytkään\nenemmän ajattele sielunsa pelastusta, miksi Herran seurakunta ei\nhartaammin odota taivaallisen ylkänsä tuloa?\" Aadamin langenneiden\nlasten otsalle synti on polttanut vastauksen: ihmiset rakastavat\nenemmän pimeyttä kuin valkeutta, he eivät _tahdo_ alistua Jumalan\ntahtoon, vaikka tämä tahto tarkoittaa heidän pelastustansa synnistä,\nkuolemasta ja perkeleen vallasta. Kun elämän ja kuoleman tärkeät\nkysymykset joskus tavallista selvemmin heräävät sydämessä, kun\nomatunto nuhtelee synnistä ja tuomiten todistaa: \"Sinä olet\nväärällä tiellä, sinä joudut kadotukseen, et sinä voi kestää\nkaikkitietävän Jumalan tuomion edessä, missä kaikki salaisuudet\npaljastetaan\", silloin täyttää pelko ja vapistus sielun, ja kaikki\ntuet, joihin ihminen ennen on onnensa perustanut, alkavat paljastua\nmitättömyyksiksi. Tämmöiset hetket ovat sanomattoman tärkeitä, ne\novat Pyhän Hengen synnyttämiä miettimisen aikoja tämän kevytmielisen\niloisen elämän suruttomina päivinä. Onnellinen se, joka ottaa niistä\nvaarin, pysähtyy miettimään kuoleman ja tuomion varmuutta sekä\nkuuntelemaan, mitä Henki semmoisina hetkinä puhuu sielulle. Ei se\niloa ja riemua meille tuota eikä rauhaa levottomalle sydämellemme.\nTämmöinen syntijuoksusta pysähtyminen ja totuuden kuunteleminen\npäinvastoin täyttää sielun aluksi ja usein pitkäksi ajaksi\nsanomattomalla tuskalla, kun se tuo silmäimme eteen synnin kirouksen,\nJumalan vihan ja iankaikkisen kadotuksen. Mutta vaikka tämmöiset\nhetket ovatkin katkeria, älä, ystäväni, koeta niitä karttaa! Mitä\nhyötyä sinulla siitä on, että sielunvihollinen yhä edelleen saa sinua\npettää? Hetken valheellinen rauha, lyhyt maallinen ilo vain, ja\nsitten -- iankaikkinen onnettomuus.\n\nIhminen on ylpeä eikä tahdo taipua kuulemaan totuutta. Useat kyllä\nmyöntävät yleisen sanonnan ihmissuvun syntisyydestä oikeaksi.\nHe sietävät jotakuinkin kuulla semmoista saarnaa, joka yleisin\nsanoin puhuu tästä, mutta jos yksityiset synnit vedetään esille,\netenkin ne lempisynnit, joihin he sydämen koko rakkaudella ovat\nmieltyneet, silloin he loukkaantuvat ja suuttuvat. Jumala ei tee\nmitään puolittain. Kun hänen Henkensä nuhtelee synnistä, paljastaa\nhän yhä enemmän sydämen koko turmeluksen, iskee sanan miekan sen\narimpiin paikkoihin, valaisee valollansa sen salaisimmat komerot.\nMutta ihminen ei ole altis tähän suostumaan. Hän päinvastoin pakenee\nsitä Henkeä, joka näin säälimättä tarkoittaa vanhan ihmisen kuolemaa.\nJota enemmän hän alkaa aavistaa, että pelastuksen tie vie ainoastaan\n_kuoleman kautta elämään_, jota selvemmin tämä tie Jumalan sanan\nvalossa esiintyy _ristin tienä_, sitä vastenmielisemmin hän suostuu\nsitä vaeltamaan. \"Se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään,\nja harvat ovat ne, jotka sen löytävät\" (Matt. 7: 14). Monella eri\ntavalla kääntymätön ihminen koettaa rauhoittaa omaatuntoansa. Jollei\nhän uskalla antautua siihen julkiseen välinpitämättömyyteen ja\ntörkeään farisealaisuuteen, johon maailman lapset yleisesti tyytyvät,\neikä rohkene hyväksyä meidän aikamme saddukeusten oppia, asettuu\nhän nimikristittyjen lukuisaan joukkoon ja koettaa itseltänsä ja\nmuilta salata sydämensä oikean tilan sekä sovittelemalla kristinuskoa\nmaailmaan palvella kahta herraa, jotta hän voisi tulla autuaaksi\nmuulla tiellä kuin itsensäkieltämisen ja _ristin tiellä_. Mutta tällä\ntavoin hän pettymistään pettyy, kunnes vihdoin joutuu iankaikkiseen\nkadotukseen.\n\nNiin, Herran seuraamisen tie on ainoa, joka vie elämään, ja tämä\ntie on _ristin tie_. Tunnemmeko, lukijani, tätä tietä ja tahdommeko\nsitä vaeltaa? Varmaa on, että joka askel vie meidät yhä lähemmäksi\niankaikkisuutta, ja yhtä varmaa on, että hän, joka yksin on \"tie,\ntotuus ja elämä\", itse on vakuuttanut: \"Joka ei ota ristiänsä ja\nseuraa minua, se ei ole minulle sovelias\" (Matt. 10: 38). Paljon,\npaljon riippuu siis siitä, mitä vastaamme näihin kysymyksiin!\nItsellemme ja muille voimme kyllä vakuuttaa, että olemme oikealla\ntiellä, vaikka harhailisimme kuinka kaukana Herrasta, mutta häntä,\njoka on meidät tuomitseva viimeisenä päivänä, emme voi milloinkaan\npettää, sillä hän tietää kaiken, kaiken! Rukoilkaamme siis Daavidin\nkanssa: \"Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua\nja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan\nvievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle\" (Ps. 139: 23-24).\nTutkikaamme Jumalan sanaa ja oppikaamme siitä, millainen Kristuksen\nseuraajan tien on oltava, jotta entistä hartaammin etsisimme häntä,\n\"joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi\nja pyhitykseksi ja lunastukseksi\" (1 Kor. 1: 30). Suuri on ristin\ntien salaisuus. Ei kukaan täällä pääse sitä käsittämään muuta\nkuin \"vajavaisesti\" vain, mutta jos antaudumme Pyhän Hengen\njohdatettaviksi, on tämä salaisuus vähitellen meillekin kirkastuva,\nja vihdoin saamme tuolla ylhäällä sanomattomaksi riemuksemme\ntäydellisesti nähdä, että \"kaikki Herran polut ovat armo ja totuus\nniille, jotka pitävät hänen liittonsa ja todistuksensa\" (Ps. 25: 10).\n\nAuta, armon Jumala, ja anna siunauksesi näillekin heikoille\nsanoille, jotka pyytävät viitata elämän tien, ristin tien, suureen\nsalaisuuteen, niin että niiden vaikutuksesta edes joku, sinun valitun\nprofeettasi Johannes Kastajan opetusta noudattaen, tekisi parannusta\nja etsisi apua siltä \"Jumalan Karitsalta, joka ottaa pois maailman\nsynnin\" (Joh. 1: 29).\n\n\n\n\nI.\n\nENKELIN ENNUSTUS.\n\n\nHerodeksen, Juudean kuninkaan, aikana oli pappi, nimeltä Sakarias,\nAbian osastoa. Ja hänen vaimonsa oli Aaronin tyttäriä, ja tämän nimi\noli Elisabet.\n\nHe olivat molemmat hurskaita Jumalan edessä, vaeltaen kaikissa Herran\nkäskyissä ja säädöksissä nuhteettomina.\n\nMutta heillä ei ollut lasta, sillä Elisabet oli hedelmätön; ja he\nolivat molemmat tulleet iällisiksi.\n\nNiin tapahtui, kun hänen osastonsa palvelusvuoro tuli ja hän toimitti\npapillisia tehtäviä Jumalan edessä,\n\nettä hän tavanmukaisessa pappistehtävien arpomisessa sai osaksensa\nmennä Herran temppeliin suitsuttamaan.\n\nJa kaikki kansa oli suitsuttamisen aikana ulkopuolella rukoilemassa.\n\nSilloin ilmestyi hänelle Herran enkeli seisoen suitsutusalttarin\noikealla puolella.\n\nJa hänet nähdessään Sakarias hämmästyi, ja hänet valtasi pelko.\n\nMutta enkeli sanoi hänelle: \"Älä pelkää, Sakarias; sillä sinun\nrukouksesi on kuultu, ja vaimosi Elisabet on synnyttävä sinulle\npojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Johannes.\n\nJa hän on oleva sinulle iloksi ja riemuksi, ja monet iloitsevat hänen\nsyntymisestään.\n\nSillä hän on oleva suuri Herran edessä; viiniä ja väkijuomaa hän\nei juo, ja hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä\nkohdusta.\n\nJa hän kääntää monta Israelin lapsista Herran, heidän Jumalansa, tykö.\n\nJa hän käy hänen edellään Elian hengessä ja voimassa, kääntääksensä\nisien sydämet lasten puoleen ja tottelemattomat vanhurskasten\nmielenlaatuun, näin Herralle toimittaaksensa valmistetun kansan.\"\n\nNiin Sakarias sanoi enkelille: \"Kuinka minä tämän käsittäisin? Sillä\nminä olen vanha, ja minun vaimoni on iälliseksi tullut.\"\n\nEnkeli vastasi ja sanoi hänelle: \"Minä olen Gabriel, joka seison\nJumalan edessä, ja minä olen lähetetty puhumaan sinulle ja\njulistamaan sinulle tämän ilosanoman.\n\nJa katso, sinä tulet mykäksi etkä kykene puhumaan siihen päivään\nsaakka, joina tämä tapahtuu, sentähden ettet uskonut minun sanojani,\njotka käyvät aikanansa toteen.\"\n\nJa kansa oli odottamassa Sakariasta, ja he ihmettelivät, että hän\nniin kauan viipyi temppelissä.\n\nMutta ulos tullessaan hän ei kyennyt puhumaan heille; silloin he\nymmärsivät, että hän oli nähnyt näyn temppelissä. Ja hän viittoi\nheille ja jäi mykäksi.\n\n                                 Luuk. 1: 5-22.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyhän Hengen valaisemana oli jo Mooses lausuessaan jäähyväiset\nIsraelin lapsille ennustanut: \"Sinun keskuudestasi, veljiesi\njoukosta, Herra, sinun Jumalasi, herättää sinulle profeetan,\nminun kaltaiseni, häntä kuulkaa\" (5 Moos. 18: 15), ja sydämensä\nhartaammalla toivolla olivat lukemattomat Israelin kansan hurskaat\nedustajat sittemmin katselleet uskon silmin siihen onnelliseen\naikaan, jolloin armon Jumala oli täyttävä lupauksensa ja pelastava\nkansansa. Ja nyt, kun odotuksen aika on päättynyt ja Herran suuret\nlupaukset täyttyvät, on tuo esi-isien hartain toivo melkein kaikissa\nsammunut, heidän elävä uskonsa Jumalan lupauksiin miltei kokonaan\nkuollut. Mikä kauhea todistus synnin ja perkeleen vallasta maan\npäällä! Mikä varoittava esimerkki kaikille ajoille ja kaikille\nkansoille!\n\nOnko Herran seurakunnan tila näinä uuden liiton viimeisinä aikoina\nparempi? Ajatellessaan ihmiskunnan turmelusta ja valtakuntansa\nviimeisiä vaiheita maan päällä Jeesus lausui kerran: \"Kun Ihmisen\nPoika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?\" (Luuk. 18: 8).\nKuka uskaltaa väittää, että nämä sanat ilmaisevat vain hänen\nvapahtajasydämensä surun siitä, että niin ani harvat hänen täällä\nvaeltaessaan antautuivat häntä seuraamaan? Todistaako nykyisen\nSiionin hengellinen tila morsiamen mieltä yljän tullessa? Eivätkö\npäinvastoin sovi mitä selvimmin meidän aikamme nimellisesti lukuisaan\nseurakuntaan ne sanat, mitkä Henki sanoo Laodikean seurakunnalle:\n\"Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa\nolisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole\npalava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. Sillä\nsinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään\ntarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja\nja köyhä ja sokea ja alaston\" (Ilm. 3: 15-17). Kuinka surkeasti\novatkaan kirkon jäsenten jumalanpalvelus ja hartaudenharjoitukset\njähmettyneet ulkonaisen tavan kuolleen kirjaimen mukaisiksi. Siten ne\nsynnyttävät nimikristillisyyttä, joka lupaa ihmisille jonkinmoista\nrauhaa, mutta jättää heidät suruttomiksi ja epäilyksettä tarjoaa\nheille tuhansia tilaisuuksia solmia liittoa maailman kanssa. Mitä\npitemmälle aika edistyy, mitä vaihtelevampana ja monipuolisempana\nsen sivistys esiintyy, sitä useammilla verhoilla se osaa ihmisiltä\nsalata Jumalan valtakunnan ja maailman välillä olevan rajan. Kaikki,\nmikä ei ole ristiriidassa yleisen, ihmisten laatiman siveysopin\nvaatimusten kanssa, on muka ehdottomasti oikeutettua ja Jumalan\nvaltakuntaan kuuluvaa. Jeesuksen todistus: \"Minun kuninkuuteni\nei ole tästä maailmasta\" (Joh. 18: 36) on kristikunnan yleisessä\nkäsitystavassa muuttunut miltei kokonaan vastakkaiseksi luuloksi.\n\"Onhan kristinuskon tarkoitus\" -- niin väitetään -- \"pyhittää kaikki\ninhimilliset olot ja korottaa koko maailma Jumalan valtakunnaksi.\nMikä siis estää Jeesuksen tunnustajaa ottamasta osaa kaikkiin\n'siveellisiin huveihin' ja 'sivistäviin nautintoihin', joita\nsivistynyt ja kristillinen yhteiskunta hänelle tarjoaa?\"\n\nOnko tämä yhteiskunta sitten kristillinen, ja onko tuo yleinen\nsiveyslaki, jonka mukaan täten kaikki punnitaan, jumalallisen lain\nmukainen? Jumalan valtakunnassa ei saa vallita mikään muu laki kuin\nJumalan tahto. Raamatusta tiedämme, mikä tämä tahto meihin ihmisiin\nnähden on. Jo Siinain vuorella Herra antoi Israelin kansalle käskyn:\n\"Minä olen Herra, teidän Jumalanne; pyhittäkää siis itsenne ja\nolkaa pyhät, sillä minä olen pyhä\" (3 Moos. 11: 44). Tämän Jumalan\nvaltakunnan horjumattoman lain Jeesus Kristus on vahvistanut.\nHän \"ei tullut lakia ja profeettoja kumoamaan, vaan täyttämään\"\n(Matt. 5: 17), ja sen tähden kuuluukin hänen kehoituksensa meille\nihmisille: \"Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen\nIsännekin täydellinen on\" (Matt. 5: 48). Hän tahtoo pyhittää\nkalliisti lunastamansa seurakunnan ja yksin hallita sitä. Samoin\nkuin hän menneinä aikoina erotti Israelin kaikista kansoista, vaatii\nhän uuden liiton kansaa luopumaan kaikesta, mikä ei mukaudu hänen\npyhään tahtoonsa. Kristitty ei millään ehdolla saa suostua Jumalan\nvaltakunnan ja maailman välillä olevia rajamerkkejä siirtelemään,\nvaikka turmeltunut ajanhenki olisi kuinka \"vapaamielinen\" tässä\nkohden. \"Te olette minulle pappisvaltakunta ja pyhä kansa\" (2 Moos.\n19: 6), todistaa meillekin Herra, eikä ole hänen tapansa peruuttaa\nsanojansa. Mutta kuinka kauheassa määrässä onkaan synti päässyt\nkristikunnassa vallitsemaan, kuinka lukemattomia liittoja olemme\nsolmineet maailman kanssa ja siten himmentäneet itseltämme pyhän\ntarkoituksemme suuren päämäärän! Armahda meitä, Herra, sillä me\nolemme sangen viheliäisiksi tulleet!\n\nSakarias ja Elisabet olivat niitä harvoja, jotka vanhan liiton\nviimeisinä aikoina vielä turvasivat Israelin uskolliseen auttajaan.\nHe olivat jo iälliset. He olivat kylliksi saaneet kokea, miten\npetollinen tämä maallinen elämä kaikkine lupauksineen ja toiveineen\non, tietääksensä, että se on \"turhuuksien turhuus; kaikki on\nturhuutta\" (Saarn. 1: 2). Mutta vaikka kaikki näytti niin synkän\nkolkolta, vaikka heidän hartain maallinen toivonsakin, että Jumala\nvihdoin kuulisi heidän rukouksensa ja antaisi heille lapsen, jo\naikoja sitten oli joutunut haaksirikkoon, pysyivät he kuitenkin\nHerran liitossa. He \"vaelsivat kaikissa Herran käskyissä ja\nsäädöksissä nuhteettomina\". Maailman silmissä heidän elämänsä näytti\nhyvinkin arvottomalta, mutta Jumala, jonka ajatukset eivät ole\nmeidän ajatuksiamme ja jonka tiet eivät ole meidän teitämme (Jes.\n55: 8), arvosteli sitä toisin. Mitä köyhemmäksi ja ilottomammaksi\nheidän maallinen elämänsä oli muodostunut, mitä vähemmän viehättävää\nse heille tarjosi, sitä vapaammiksi he olivat tulleet, sitä\nsoveliaammiksi he olivat kehittyneet käsittämään ja sydämiinsä\nkätkemään Jumalan valtakunnan suuria salaisuuksia. Jo tekstimme\nalussa Pyhä Henki antaa heistä tämän todistuksen: \"He olivat molemmat\nhurskaita Jumalan edessä\", ja ilmoittaa siten, että he olivat sen\nkuninkaan alamaisia, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta. Siitä\nsyystä muodostui heidän maallinen kohtalonsakin toisenlaiseksi, kuin\ntämän maailman lasten elämä usein on.\n\nMoni pitää kyllä myötäkäymistä ja maallista onnea Jumalan siunauksena\nja arvioi surun ja vaivan alaiset ihmiset hyvinkin onnettomiksi,\nmiltei Jumalan hylkäämiksi, mutta kuinka pintapuolinen onkaan\ntämmöinen arvostelu! Toista opettaa meille Herran sana, josta\nlukemattomain muiden samankaltaisten todistusten ohella luemme\nnämäkin sanat: \"Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän\nruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa. Kuritukseksenne\nte kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä\non se lapsi, jota isä ei kurita?\" (Hebr. 12: 6-7). Kyllä Jumala\nomillensakin antaa kaikkea, mitä he maallisessa elämässä tarvitsevat,\nmutta harvoin enemmän. Hän tietää, miten haitallinen ja vaarallinen\ntämä maailma aarteineen ja iloineen heille on, kuinka alttiit he\nmyötäkäymisen päivinä ovat unohtamaan Herran, kuinka helposti\nhänen uskollisemmatkin lapsensa kiinnittävät sydämensä maailmaan\nja eksyvät pois elämän tieltä. Sen tähden hän varjelee isällisellä\nrakkaudella heitä joutumasta maallisen menestyksen kiusauksiin, joita\nvastaan niin harvat jaksavat taistella. Eihän maallinen isäkään\nlapsillensa anna sitä, mikä heitä vahingoittaa, kuinka taivaallinen\nIsä turmelisi lapsensa lahjoilla? Älä siis kevytmielisesti iloitse\nsinä, jolle Jumala on suonut maallista rikkautta, menestystä ja\nonnea, vaan tutki tilaasi Jumalan sanan valossa, jotta pääsisit\nvarmaan käsitykseen siitä, mitä myötäkäymisesi on sinuun vaikuttanut.\nHämmästykseksesi olet siiloin pian huomaava, että kaikki ne Herran\nvalitut, joista raamatussa puhutaan, maallisessa elämässä saivat\nkokea aivan toista, kuin sinä olet kokenut, että heidän elämänsä oli\ntäynnä kaikenkaltaisia vastoinkäymisiä, vaivoja ja kärsimisiä. Kuinka\nkauheata, jos Jumala on sinut hylännyt, jos sinä et palvelekaan\nhäntä, vaan tämän maailman jumalaa, jos sinuun soveltuvat psalmin\nkirjoittajan sanat: \"Kun jumalattomat rehottavat niinkuin ruoho ja\nväärintekijät kaikki kukoistavat, on se heidän ikuiseksi häviöksensä\"\n(Ps. 92: 8)!\n\nMutta älä sinäkään, joka huokaat monen vaivan ja raskaan kuorman\npainamana, siitä päätä, että sinä olet Herran oma. Opi Pyhän Hengen\nvalossa käsittämään, kuinka monella tavalla itse olet antanut\naihetta useaan kärsimykseen, jonka alaisena vaikeroit, jotta\noikein nöyrtyisit Herran eteen ja hän kääntäisi syntisi seuraukset\nsinulle siunaukseksi, vieläpä armostaan lieventäisi kuormaa, kun\nhänen viisautensa sen hyväksi näkee. Ja jos sinä saat kärsiä\njotakin Herrasi tähden, niin tiedä, että sinulle silloin tapahtuu\nsanomattoman suuri armo, josta sinun tulee kiittää ja ylistää,\nniinkuin apostoli sanoo: \"Se on armoa, että joku omantunnon tähden\nJumalan edessä kestää vaivoja, syyttömästi kärsien\" (1 Piet. 2:\n19). Mutta kiitä ja ylistä Herraa silloinkin, kun hän avaa silmäsi\nnäkemään, että kärsimyksesi ovat synnin seurauksia, sillä parastasi\nHerra tässäkin tarkoittaa, vaikka siihen tyytyminen lihalle ja\nverelle on katkeraa. Älä antaudu epätoivon valtaan, vaikka vihollinen\ntämmöisinä pimeinä hetkinä koettaakin sinua siihen johdattaa, vaan\nriipu sen Herran lupauksissa, joka sanassansa vakuuttaa sinullekin:\n\"Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle\nmieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy\ntieltänsä ja elää. Kääntykää, kääntykää pois pahoilta teiltänne; ja\nminkätähden te kuolisitte, Israelin heimo?\" (Hes. 33: 11).\n\nSakarias oli pappi. Hänen toimenansa oli \"vuorollansa toimittaa\npapillisia tehtäviä Jumalan edessä\" sekä \"arvan mukaan suitsuttaa\ntemppelissä\". Mutta kuinka kuollut olikaan tämän ajan Israelin\njumalanpalvelus, kuinka vähän ilmenikään näissä Aabrahamin\njälkeläisissä Pyhän Hengen vaikutusta ja voimaa, kuinka kokonaan\nnäyttikään Jumalakin luopuneen tästä kansasta, jonka keskuudessa hän\nmuinoin teki suuria ihmeitä! Salomon temppelin raunioille oli uusi\nrakennettu, mutta se ei voinut vetää vertoja edelliselle. Vieläpä\nliitonarkkikin, tuo Israelin kallein omaisuus, oli tietymättömiin\nkadonnut, temppelin kaikkeinpyhin oli tyhjä! Eikö tämä kaikki\nennustanut perikatoa Israelille, eikö kaikilla niillä, jotka haikein\nsydämin näkivät, miten hengellinen kuolema yön pimeässä uhkasi\nkaikki nukuttaa, ollut syytä vetäytyä pois tämän kansan yhteydestä\npysyäksensä valveilla, kun Herra vihdoin oli lupauksensa täyttävä?\nTämänkaltaisia mielipiteitä kannatetaan etenkin meidän aikanamme\nhyvin yleisesti. Lukemattomat Jeesuksen tunnustajat luopuvat\nkirkosta, koska yleisen kristillisen seurakunnan surkea tila muka\nvaatii heitä tekemään sen. He tahtovat palvella Herraa hengessä ja\ntotuudessa, ja kirkon jäsenten suuri enemmistö on silminnähtävästi\nelävältä kuollut. \"Miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä\nyhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa?\" (2 Kor. 6: 15).\nEikö Herran sana tässä suhteessa ole aivan selvä, he väittävät.\nKehoittaahan se Jumalan lapsia luopumaan jumalattomista ihmisistä,\nsiinä kun muiden todistusten ohessa luemme nämäkin sanat: \"Lähtekää\npois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä\nsaastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani\" (2 Kor. 6: 17).\n\nEmme vastusta tuota yhä yleisemmin kuultua lahkolaisten ja\nvapaakirkollisten väitettä, että useimpain kirkon jäsenten\nhengellinen tila silminnähtävästi on sangen surkuteltava. Päinvastoin\nmeidän täytyy murehtien myöntää, että kirkon nimikristittyjen\nluku on kauhean suuri, että maallinen mieli, vieläpä julkinen\nepäsiveellisyyskin vallitsee Herran seurakunnassa ja uhkaa nukuttaa\nne harvatkin, jotka vielä tahtovat pysyä Jeesuksessa ja vaeltaa häntä\nseuraten. Mutta onko kenelläkään sen vuoksi oikeutta luopua kirkosta?\nJos kodissamme vallitsee puute ja epäjärjestys, lähdemmekö muualta\ntoista kotia etsimään? Jos maallinen isänmaamme on vaarassa, jos\nviholliset sitä uhkaavat ja välinpitämättömyys, laiskuus ja velttous\novat sammuttaneet isänmaanrakkauden liekin useimpain kansalaisten\nsydämistä, onko meidän heitettävä se oman onnensa nojaan ja paettava\npois välttääksemme niitä koetuksia, kärsimyksiä ja vaaroja, joihin\nsen puolustaminen meidät saattaisi? Ainoastaan kevytmielinen voisi\ntämmöistä puolustaa, uskollinen perheenjäsen, tosi isänmaanystävä\nei sitä koskaan tee. Ja mikä on maallinen koti, mikä maallinen\nisänmaa verrattuna siihen hengelliseen rakennukseen, jonka Herra\nhelluntaipäivänä perusti maan päälle uuden liiton Israelin\nliitonmajaksi sen korvessa vaeltamisen aikana! Sen suureen, maailman\nääriin ulottuvaan esikartanoon on tunkeutunut kaikenkaltaista\nkansaa ja se on sekoittanut lihallista mieltä, maallisia ajatuksia\nja syntisiä menoja Herran seurakunnan jumalanpalvelukseen ja siten\nhämmentänyt siltä uskon silmän, jossa iankaikkisen autuuden valo\nmuinaisina aikoina niin kirkkaasti välkkyi, vaikka matka silloin\nulkonaisesti oli paljoa vaikeampaa kuin nyt. Mutta liitonmajan\nkaikkeinpyhimmässä istuu vielä nytkin \"Vanhaikäinen, jonka vaatteet\nolivat kuin lumi\" (Dan. 7:9). Vaikka hän on niin pyhä, että\nserafitkin peittävät kasvonsa hänen edessänsä, tahtoo hän kuitenkin\nvastaanottaa kaikki, jotka armon kerjäläisinä ainoan Pojan nimessä\nhäntä lähestyvät isoten ja janoten vanhurskautta, sillä uuden liiton\nylimmäinen pappi, Kristus, \"meni oman verensä kautta kerta kaikkiaan\nkaikkeinpyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen\" (Hebr. 9:\n12). Kirkon kaiken turmeluksen uhallakin Herra asuu siinä vieläkin\npyytäen synnistä ja pimeyden vallasta auttaa ja pelastaa kaikkia,\njotka itkien sokeuttansa, orjuuttansa ja saastaisuuttansa ikävöivät\nvaloa, vapautta ja vanhurskautta.\n\nValitettavasti useimmat tyytyvät oleskelemaan esikartanon hämärässä,\nmistä he eivät voi nähdä Jumalan kirkkautta eivätkä tajua, mitä hän\nseurakunnallensa puhuu. He rakastavat pimeyttä eivätkä tahdo lähestyä\nliitonmajan kaikkeinpyhintä, jossa vanhurskas Jumala asuu. Joskus\nhe kyllä, kyllästyneinä ja väsyneinä maallisiin toimiinsa ja synnin\niloon, luovat silmäyksen kaikkeinpyhimpään koettaen koota kaiken\nhartautensa, jotta kuulisivat Herran sanaa sekä nauttien hänen pyhää\nehtoollistaan saavuttaisivat jonkinlaisen hetkellisen hengellisyyden.\nMutta häntä itseään he eivät lähesty, hänen Henkensä ei saa\nvetää heitä Pojan luokse. Tällä tavoin he vain vieraantumistaan\nvieraantuvat jumalallisesta totuudesta. Jos he joskus tuntevat\npiston omassatunnossaan tahi jos vanhurskaan Jumalan vitsaukset\nheitä painavat, näyttää siltä, kuin he aikoisivat paeta armoistuimen\njuurelle, mutta kuinka harvat sen kuitenkaan tekevät! Useimmat\npaaduttavat jälleen sydämensä, niinkuin farao muinoin, kunnes he\nvihdoin iankaikkisesti hukkuvat. Vaikka he nimellisesti kuuluvat\nHerran seurakuntaan ja ovat osallisina hänen armonvälikappaleistaan,\nsopivat heihin kauhean selvinä profeetan sanat: \"Kuulemalla kuulkaa,\nälkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö\" (Jes. 6:9).\n\nTämä on surkea totuus, jota ei kukaan Jumalan sanan perustukselle\nasettuva ihminen voi tehdä tyhjäksi. Mutta onko kirkosta eroaminen\nsilti oikeutettua? Ei, ja vieläkin ei! Kaiken turmeluksensa\nuhallakin tämä kirkko on kuitenkin Jeesuksen Kristuksen seurakunta,\njonka kanssa hän on luvannut olla \"joka päivä maailman loppuun\nasti\" (Matt. 28: 20) ja josta hän lausui Pietarille: \"Tälle\nkalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä\nvoita\" (Matt. 16: 18). Jeesus Kristus on tämän kirkon perustanut\nsanansa horjumattomalle, profeettain ja apostolien julistamalle\nperustukselle. Sen yhteyteen hän läheltä ja kaukaa kutsuu ihmisiä,\njotta he pääsisivät niiden armonvälikappaleiden osallisuuteen, jotka\nhän tälle kirkolle uskoi ja joiden välityksellä langennut ihminen\npelastuu synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, jos hän Herran\nkäskyn mukaan niitä viljelee. Vaikka eripuraisuus, toisistaan eroavat\nkäsitykset ja opinsuunnat ovatkin yrittäneet hajoittaa eriseuroihin\nJeesuksen Kristuksen seurakuntaa, on kuitenkin hänen lupauksensa\nmukaan koittava aika, jolloin \"on oleva yksi lauma ja yksi paimen\"\n(Joh. 10: 16).\n\nRohkeasti väitetään erityisesti meidän aikoinamme, että kirkko ei\nole Jeesuksen seurakunta. Sen opettajain välinpitämättömyys, sokeus\nja maailmallinen mieli samoin kuin sen jäsenten hengellinen kuolema\ntodistavat, että Herra ei asu sen keskuudessa. Tosi kristityt eivät\nsaata siihen kuulua. Heidän on täytynyt siitä luopua sekä perustaa\neri seurakunta, joka oikein käsittää raamatun ja sen mukaan ojentaa\noppinsa ja elämänsä. Onko sitten tämä rohkeus, joka tuomitsee kirkon\nkelvottomaksi hoitamaan Jeesuksen lampaita maailman korvessa, altis\ntunnustamaan Herralle: \"Me olemme syypäät siihen, että kristikunnan\ntila on niin surkea. Emme ole olleet uskollisia palvelijoita, ja sen\ntähden 'aika on tuomion alkaa Jumalan: huoneesta' (1 Piet. 4: 17)?\"\nOvatko eriuskolaiset nähdessään uuden liiton Israelin kurjan orjuuden\nmaailmassa Danielin kanssa tunteneet omankin syntinsä ja nöyrtyneet\nrukoilemaan: \"Herra, kaiken vanhurskautesi tähden, kääntyköön sinun\nvihasi ja kiivastuksesi pois sinun kaupungistasi Jerusalemista,\nsinun pyhästä vuorestasi; sillä meidän syntiemme tähden ja meidän\nisäimme pahojen tekojen tähden on Jerusalem ja sinun kansasi tullut\nkaikkien häväistäväksi, jotka meidän ympärillämme ovat\" (Dan. 9: 16)?\nNäin tekee kristillinen rakkaus, sillä \"kaikki se peittää, kaikki\nse uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii\" (1 Kor. 13: 7). Mutta\ntämmöiseen uskoon, toivoon ja kärsivällisyyteen vaaditaan enemmän\nkuin rohkeutta, siihen vaaditaan todellista _urhoollisuutta_, jota\nihmeiden Jumala vuodattaa nöyriin, särjettyihin sydämiin. Kukapa ei\nkernaasti vetäytyisi pois erimielisten parista ja taistelun helteestä\nystävien seuraan, etenkin, jos näiden ystävien halu on Jumalaan\nja heidän kanssaan saamme hänen sanaansa tutkia, häntä rukoilla,\nkiittää ja ylistää, mutta Herra ei suinkaan aina suo omillensa tätä\nvirvoitusta. Taisteluun on hänen seurakuntansa maan päällä vihitty,\nja samoin kuin jokaisen yksityisen ihmisen, jonka hän on \"kutsunut\npimeydestä ihmeelliseen valoonsa\" (1 Piet. 2: 9), tulee Herran\nvoimalla lakkaamatta taistella omaa syntiänsä vastaan, on hänen\nseurakunnan jäsenenä väsymättä taisteltava kirkossa ilmeneviä paheita\nvastaan. Lihalle ja verelle tämä taistelu on kyllä tukalaa, etenkin\nkun synnin valta Herran seurakunnassa on kasvanut kauhean suureksi,\nmutta olkoon kirkon tila miten surkea tahansa, näyttäköön sen\ntulevaisuus kuinka pimeältä hyvänsä, me emme saa väsyä taistelemasta\nsen paheita vastaan emmekä luopua sitä puolustamasta lahkolaisten\nja maailman hyökkäyksiä vastaan. Jos moni kirkon opettaja nukkuukin\nSiionin muureilla, sitä hartaammin tulee niiden, jotka Herran armosta\nvielä valvovat, rukoillen taistella hänen kalliisti lunastamansa\nseurakunnan puolesta, jotta kansa heräisi synnin unesta elävää\nJumalaa palvelemaan.\n\nKorottakaamme sydämemme Herran puoleen, tunnustakaamme hänelle\nvelttoutemme, hengellinen tylsyytemme ja kaikki muut suuret syntimme\nja rukoilkaamme häneltä apua kirkolle, sen paimenille ja eksyneille\nlampaille, jotta hänen eläväksi tekevä Henkensä jälleen, niinkuin\nmenneinä aikoina, vaikuttaisi ihmeitä ja poistaisi kuoleman varjot\nseurakunnasta. Varustautukaamme täten väsymättömään työhön,\nurhoolliseen taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta vakaasti\nluottaen siihen, ettei Herra vieläkään ole kirkkoansa hylännyt,\nvaikka lahkolaiset ja maailma niin väittävät. Kun Elia valitti\nHerralle: \"Israelilaiset ovat hyljänneet sinun liittosi, hajoittaneet\nsinun alttarisi ja tappaneet miekalla sinun profeettasi. Minä\nyksin olen jäänyt jälelle, mutta minunkin henkeäni he väijyvät,\nottaaksensa sen\" (1 Kun. 19: 14), niin Herra vastasi: \"Minä jätän\njäljelle Israeliin seitsemäntuhatta: kaikki polvet, jotka eivät ole\nnotkistuneet Baalille, ja kaikki suut, jotka eivät ole hänelle suuta\nantaneet\" (1 Kun. 19: 18).\n\nKuka sinä olet, joka uskallat erota siitä seurakunnasta, jonka\nHerra on perustanut ja jota hän on kautta vuosisatojen voimallansa\ntukenut ja lukemattomista vaaroista pelastanut? Herran Henkikö\nsinua pakottaa hylkäämään kirkon ja perustamaan eriseuroja tahi\nniihin liittymään? Oletko varma siitä, että Herra on siunaava\ntätä sinun yritystäsi, että hän on hylkäävä kirkon ja asuva vain\nniissä uskonnollisissa yhdistyksissä, joita kirkosta luopuneet ovat\nperustaneet? Jumalan sana kehoittaa meitä tarkkaamaan ajan merkkejä,\njotta niistäkin oppisimme käsittämään hänen viisaita tarkoituksiaan\nja hänen valtakuntansa ihmeellistä hallitusta. Ja mitä opettaa meille\nkirkkohistoria, mihin viittaavat nykyajan uskonnollisten eriseurojen\nvaihtelevat ilmiöt? Lukemattomia lahkoja syntyi menneinä aikoina.\nNe elivät jonkin aikaa, kunnes ennemmin tai myöhemmin katosivat\nnäyttämöltä siten todistaen, ettei yksikään niistä ollut Herran\nseurakunta sanan oikeassa merkityksessä. Tämä seurakunta näet ei ole\nmilloinkaan sortuva, olkoot sen ulkonaiset olosuhteet miten vaikeat\ntahansa. Kukapa ei näkisi, minne nykyajan vapaakirkollisten taistelu\nkirkkoa vastaan ennen pitkää on heidät johtava. Kukistaaksensa kirkon\nhe solmivat salaa tahi julkisesti liittoa tuon muka vapaamielisen\najanhengen kanssa sielläkin, missä tämä henki törkeästi kieltää\nkristinuskon perustotuudet. Samat henkilöt, jotka väittäen olevansa\nJeesuksen todellisia opetuslapsia, kammoavat kirkollisen tunnustuksen\npuolustajia, ovat valmiit yhdessä julkisten jumalankieltäjäin kanssa\nlaatimaan uusia lakeja ja sääntöjä uskonnolliselle elämälle, jotta\nvihdoinkin päästäisiin vapaiksi kirkon muka kauheasta orjuudesta.\nMutta vaarallinen on tämmöinen liitto ja ennen pitkää se on\nilmaiseva, ettei totuuden Henki ole sitä solminut. Uhkaavat ovat ajan\nenteet.\n\nSurkea on tosin monessa suhteessa kirkon tila meidänkin maassamme,\nmutta älköön kukaan, jolle tämä kirkko vielä on kallis, silti\nantautuko epätoivoon, vaan paetkoon turvallisesti Herran\nluo rukoillen häneltä apua tälle rakkaalle äidillemme. Mitä\ntoivottomammalta kaikki näyttää, sitä lähempänä Herra on kaikkia\nniitä, jotka häntä odottavat ja avuksensa huutavat. Kirkon historia\ntodistaa kautta vuosisatojen, että Jumalan valtakunnan hallitus\non semmoinen, ja raamattu on täynnä samankaltaisia todistuksia.\nSilmäilkäämme tässä yhtä tämmöistä todistusta. Tarkastakaamme enkelin\nsuurta, Sakariaalle ilmoittamaa Herran armonlupausta.\n\nKuuliaisena lain käskylle Sakarias suitsutti vuorollansa temppelissä.\nKansa rukoili ulkona, mutta kuollutta oli tämä jumalanpalvelus:\ntylsä välinpitämättömyys vallitsi miltei kaikkien sydämissä. Herran\nlupaukset unohtuivat unohtumistaan, neljän vuosisadan etäisyydestä\nvain ani harva korva kuuli viimeisen profeetan kehoittavia sanoja.\nPitkä oli yö ollut, sen varjot peittivät synkkään vaippaansa pyhän\nmaan. Uskoton kansa ei jaksanut valvoa, sen hengelliset voimat\nuupuivat lain raskaan ikeen alla, kun ei lupauksen evankeliumi saanut\nniitä virkistää. Ja kuitenkin Herra oli juuri nyt niin ihmeellisen\nlähellä. Hetkinen vain, ja ihmeiden aika koittaa jälleen rikkaampana\nja kirkkaampana kuin milloinkaan ennen. Yliluonnollista valkeutta\nsädehtivänä Herran enkeli seisoo alttarin oikealla puolella luoden\ntaivaan valoa yön pimeään ja tuoden ihmesanomia kunnian ja armon\nJumalalta synnin ja kyynelten laaksoihin. Hän on sama Gabriel, joka\nviisisataa vuotta aikaisemmin Daniel profeetalle ennusti, millä\najalla Messias oli tuleva. Nyt hän ilmoittaa Sakariaalle, että\nodotuksen aika on loppunut, että armon päivä on koittamassa. \"Tiedä\nsiis, että Herra, sinun Jumalasi, on Jumala, uskollinen Jumala, joka\npitää liiton ja on laupias tuhansiin polviin asti niille, jotka häntä\nrakastavat ja pitävät hänen käskynsä\" (5 Moos. 7: 9).\n\nSakarias hämmästyi. Ei hän ollut aavistanutkaan, että Jumala oli\nnäin lähellä. Sillä vaikka Israelin historia olikin ihmeitä täynnä,\nvaikka taivasten kirkkaus ja kunnia niin monesti oli väikkynyt\nhänen esi-isillensä, oli tuo yliluonnollisten ilmestysten aika niin\nkaukana, että kansan käsitystapa jo oli vieraantunut Herran ihmeistä.\nSakariaskin oli tässä suhteessa aikansa lapsi. Mutta olipa hänen\n\"pelkonsa\" toisenkin syyn vaikuttama. Jos me syntiset ihmisraukat\nnäkisimme Jumalan, niin me kuolisimme, sillä näin hän itse sanoo: \"Ei\nkukaan, joka näkee minut, jää eloon\" (2 Moos. 33:20), ja sanomaton\npelko valtaisi meidät, jos silmin näkisimme sen kirkkauden, jolla\nhänen kunniansa täyttää taivaat ja sen autuaat asukkaat. Mooseskin\nvapisi Siinain vuorella, Danielissa \"ei ollut voimaa mihinkään\" (Dan.\n10: 8) hänen nähdessään tuon \"suuren näyn\", ja Johannes \"kaatui\nkuin kuolleena hänen jalkojensa juureen\" (Ilm. 1: 17) kirkastetun\nVapahtajan ilmestyessä hänelle Patmos-saarella.\n\nJumala on pyhä, ja syntisen ihmiskunnan jaloimpain edustajainkin,\nHerran erityisen armon saaneidenkin, on täytynyt pelätä, kun hänen\nkunniansa tavallista nähtävämpänä on heitä lähestynyt. Kuinka siis\nme, jotka olemme niin vieraita henkimaailman salaisuuksille ja niin\nnäkyväisiin vaipuneita, voisimme vapisematta katsella yliluonnollisen\nmaailman ilmiöitä, jos se peite, joka estää meitä niitä näkemästä,\nhetkeksi poistettaisiin? Ja kuitenkin on tämä henkimaailma\nihmeellisine ilmiöineen meitä paljoa lähempänä kuin aavistammekaan.\nMikä varoittava kehoitus kaikille pyrkimään vapaiksi maallisen elämän\nkatoavaisista oloista ja pettävistä unelmista! Ei ole meidän koitimme\ntäällä, me olemme matkalla iankaikkisuuteen. Herätkäämme siis vihdoin\nkiintymästä näihin näkyväisiin oloihin, jotka kaikkialla reunustavat\ntietämme. Se on tarpeen, jotta emme poikkeaisi tieltä pois, vaan\nrientäisimme eteenpäin taivasta kohti yhä paremmin tutustuen Jumalan\nvaltakunnan salaisuuksiin, joiden täydelliseen käsitykseen ja\nnautintoon Herra täällä tahtoo meitä kasvattaa.\n\n\"Vaeltakaamme säädyllisesti, niinkuin päivällä, ei mässäyksissä\nja juomingeissa, ei haureudessa ja irstaudessa, ei riidassa ja\nkateudessa\" (Room. 13: 13). \"Henki on se, joka eläväksi tekee; ei\nliha mitään hyödytä\" (Joh. 6: 63). Jollemme antaudu Jumalan eläväksi\ntekevän Hengen johdatettaviksi, ellemme synny ja muutu uusiksi\nihmisiksi, niin emme saata milloinkaan periä Jumalan valtakuntaa,\nsillä \"joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta\njoka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää\"\n(Gal. 6:8). Ja vaikka tämä Henki on Jumalan pyhä Henki, jolle\nkaikki synti on kauhistus, ei meidän tarvitse häntä pelätä, jos\nolemme alttiit kokonaan luopumaan omasta itsestämme ja ehdottomasti\nantautumaan hänelle. Kuinka ääretön on Jumalan armo, miten suuri\nhänen pitkämielisyytensä meitä kohtaan! Joka hetki meidän pitäisi\nolla valmiita kuulemaan ja näkemään millaisia ihmeitä tahansa, ja\nkuitenkin hän armahtaa meitä, valmistaa, lohduttaa ja tukee, jotta\nemme pelosta kuolisi, kun hänen ilmestymisensä aika meille koittaa!\n\"Älä pelkää\", kuuluivat enkelin ensimmäiset sanat Sakariaalle, joka\nvapisevana katseli tuota taivaallista lähettilästä suitsutusalttarin\nääressä. Ei Herra ole lähettänyt häntä nuhtelemaan tuon vanhan papin\nheikkoutta -- sen, samoin kuin kaikki tämän uskollisen palvelijan\nsuuret synnit hän kätkee äärettömään armoonsa, -- vaan enkeli on\ntullut ilmoittamaan \"suurta iloa ja riemua\" Sakariaalle ja \"monelle\nIsraelissa\". Semmoinen on Jumala kaikille niille, jotka häntä\npalvelevat ja häneltä apua odottavat. Oi, jos pääsisimme paremmin\nkäsittämään Jumalan meitä köyhiä syntisiä kohtaan osoittamaa\nkärsivällisyyttä ja armoa, niin yhtyisimme sydämemme pohjasta\nDaavidin tunnustukseen: \"Herra, mikä on ihminen, että hänestä lukua\npidät, mikä ihmislapsi, että häntä ajattelet!\" (Ps. 144: 3).\n\nSakarias oli rukoillut Herralta lasta, mutta jo aikoja sitten hän\noli herennyt toivomasta, että Herra täyttäisi tämän rukouksen. Nyt\ntaivaallinen lähettiläs ilmoittaa hänelle, että hänen rukouksensa\non kuultu ja että Jumala tahtoo antaa hänelle, mitä hän niin kauan\noli toivonut, sillä erotuksella vain, että se poika, joka hänelle\non syntyvä, on tuottava hänelle aavistamatonta iloa. Tämä poika on\noleva \"suuri Herran edessä\", \"hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä\nhamasta äitinsä kohdusta ja kääntää monta Israelin lapsista Herran,\nheidän Jumalansa tykö ja käy hänen edellään Eliaan hengessä ja\nvoimassa -- -- -- toimittaaksensa Herralle valmistetun kansan\".\nSuuria lupauksia, ihmeellisiä sanomia tuolle alakuloiselle, kyynelten\nlaaksossa vaeltavalle väsyneelle matkamiehelle!\n\nJumala kuulee omiensa rukoukset. Hänen tapansa on antaa, mitä he\nhäneltä anovat. Älä lakkaa rukoilemasta, älä näänny epätoivoon,\nvaikka näyttäisikin siltä kuin Jumala ei olisi rukouksiasi kuullut!\nKyllä hän ne kaikki kuulee, jos Jeesuksen nimessä rukoilet. Ja hän\nantaa sinulle kaiken, vieläpä paljon, paljon enemmän kuin olet voinut\ntoivoakaan, jos kohta hän usein viipyy, sillä hän yksin tietää,\nmilloin ja millä tavoin hän täyttää sinun toiveesi parhaimmin, s.o.\nsinun tosi hyödyksesi. Iankaikkisuudessa, jollet ennen, olet kiittäen\nja riemuiten näkevä, että Jumala Jeesuksen tähden kuulee rukouksemme.\nMuista, että Herran omien tie on ristin tie, että meidän täällä tulee\nluopua omasta tahdostamme, tyytyä odottamaan, vaikka Herra näyttääkin\nviipyvän, ja toivomaan, vaikka perkele, maailma ja oma lihamme kilvan\nkiusaavat meitä toivottomuuteen ja epäuskoon.\n\nEnkeli oli puhunut. Millä mielellä Sakarias kuunteli niitä\nilosanomia, joita tämä Jumalan lähettiläs hänelle julisti? \"Kuinka\nminä tämän käsittäisin\", hän kysyi, \"sillä minä olen vanha ja minun\nvaimoni on iälliseksi tullut?\" Miten oudolta kuuluukaan tämä vastaus.\nIhmisjärjen ahtain mitoin Sakarias arvostelee Kaikkivaltiaan sanoja,\nhän ei käsitä, kuinka nuo lupaukset voivat toteutua, ne kun eivät\nole luonnonlakien mukaisia, hän ei \"käsitä\" tätä, ennen kuin hänelle\nannetaan jokin merkki, jonka avulla hän voi enkelin sanoihin luottaa.\n\nMutta onko meillä syytä kummastella Sakariaan käytöstä tahi\nhalveksien häntä tuomita? Millainen on meidän uskomme? Onko syytä\nsitä kehua? Millaisina hedelminä se tulee ilmi? Mitä voimallisia\ntekoja se toimittaa? Kyllä meidän aikoinamme paljon puhutaan tuosta\nsuuresta uskosta, joka muka ei milloinkaan horju, vaan kestää\nvoitollisesti kaiken. Mutta jos tutkimme asiaa lähemmin, on juuri\nmeidän aikamme epäilyksen ja epäuskon aikaa, ja nuo uskostansa\nkerskaavat ovat ensimmäisiä osoittamaan, ettei heillä uskoa ensinkään\nolekaan. Epäusko on kyllä vaarallinen synti, se vie perikatoon,\nellei Herran voima saa sitä ihmisen sydämestä karkoittaa. Mutta\ntosi usko tunnetaan hedelmistään, ja näistä hedelmistä on nöyryys\nensimmäinen ja viimeinen, eikä sitä tavata niissä, jotka uskostansa\nylpeillen paljon puhuvat. Ei kukaan saata \"ruveta uskomaan\", niinkuin\nmoni väittää, ei kukaan voi uskoa ottaa, ellei Herra hänelle sitä\nanna. Kaikkien sydämiin Jumala tahtoo vuodattaa uskon öljyä, mutta\nennen kuin kukaan voi siitä osalliseksi tulla, täytyy hänen nöyrtyä\nsiihen järjestykseen, jonka mukaan Pyhä Henki herättää, säilyttää ja\nkartuttaa Herran omien uskoa. Eikä vanha ihminen ole altis taipumaan\ntähän. Siihen vaaditaan taistelua, jokapäiväistä taistelua omaa\nitseämme vastaan. Tämä taistelu on kovaa taistelua ja sitä kestää\nkoko elämän ajan.\n\nUseimmat uupuvat jo ensi helteessä ja luopuvat Herrasta joko\njulkisesti tahi salaa siten, että antautuvat mielikuvituksensa\ntai luulouskon valtaan. Siinä tilassa he kyllä saanevat kokea\nsielullisten tunteittensa liikutuksia, mutta eivät suinkaan sitä\nvoimaa ylhäältä, joka on taistelevan, todellisen uskon sisällys ja\nydin. Luulousko kerskailee ja puhuu paljon itsestänsä, Pyhän Hengen\nherättämä usko on nöyrä ja valittaa puuttuvaisuuttansa, mutta kiittää\nHerraa, joka on murheellisten uskollinen lohduttaja, hengellisesti\nköyhäin armollinen auttaja. Edellinen kiittää itseänsä täydelliseksi\nja valmiiksi. Se tahtoo täällä vain riemuita, mutta joutuu vihdoin\nsinne, missä on ikuinen itku ja hammasten kiristys. Todellinen usko\ntuntee olevansa heikko ja voimaton eikä tyydy itseensä, vaan yksin\nHerraan. Se rukoilee: \"Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani\"\n(Mark. 9: 24), se tyytyy vaeltamaan ristin tietä, kilvoittelemaan ja\nodottamaan, kunnes toteutuu se sana, joka vakuuttaa: \"Jotka kyynelin\nkylvävät, ne riemuiten leikkaavat\" (Ps. 126: 5). -- Anna, Herra,\nmeille oikea usko ja kasvata meitä uskossa, ettemme pettyisi, vaan\nsaapuisimme vihdoin sinun luoksesi taivaaseen, niissä usko muuttuu\nnäkemiseksi, toivo ikuiseksi ja täydelliseksi omistamiseksi!\n\nSakarias oli yrittänyt väittää Jumalan lähettilään, valkeuden\nenkelin, sanoja miltei mahdottomiksi. Epäuskonsa pettämänä hän oli\ntehnyt suuren synnin, josta Jumala, joka häntä rakasti, ei saattanut\nolla häntä nuhtelematta ja rankaisematta. Hän oli \"käsittävä\", että\ntuo ihmeellinen sanansaattaja oli \"Gabriel, joka seisoo Jumalan\nedessä\", eikä siis voi valehdella tahi puhua joutavia, mutta vasta\nkurituksen avulla hän oli sen tajuava. Hänen uskonsa heikkous ei\ntehnyt Jumalan suurta lupausta tyhjäksi. Se merkkikin, jota hänen\nepäuskonsa oli vaatinut, annettiin hänelle, mutta rangaistuksena.\nSakarias jäi mykäksi siihen asti, kuin enkelin ennustus täyttyi.\nUuden liiton suurta armonaikaa vastaanottamaan Herra oli jo kauan\nPyhän Hengen koulussa kasvattanut Sakariasta mutta parempaan\nsynnintuntoon, syvempään itsensäkieltämiseen tämä vanhus oli taipuva,\nennen kuin vanhan liiton varjot poistuivat hänen sydämestään ja\nevankeliumin valon säteet pääsivät sitä uudistamaan. Jokainen suu\ntukitaan ja koko maailma tulee syylliseksi Jumalan edessä (Room.\n3: 19), ennen kuin voimme kuulla ja sydämeemme kätkeä evankeliumin\nsanaa Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa. Lyhytjärkisesti\nSakarias oli arvostellut enkelin sanoja ja käyttänyt kieltänsä\nepäuskon palvelukseen. Hänen täytyy antaa kaikki omansa alttiiksi\nHerralle ja harjaantua vaikenemaan hänen edessänsä, ennen kuin Jumala\nsaa luoda valoansa hänen sydämeensä, ennen kuin hänen kielensä\nvaitioloon tuomittuna valmistuu kiittäen ja ylistäen tulkitsemaan\nJumalan laupeutta ja armoa. Nöyrtykäämme luopumaan omasta\nitsestämme, luuloistamme ja mietteistämme, sillä ne pettävät ja\nvievät harhateille! Oppikaamme vaikenemaan Herran edessä, kuulemaan\nja syvästi miettimään, mitä hänen sanansa meille julistaa, jotta\nmekin voisimme käyttää kieltämme hänen nimensä kunniaksi! Sakariaan\nesimerkki opettaa meille tässäkin kohden paljon, paljon.\n\nMiettiessämme enkelin sanoja siitä pojasta, joka Sakariaalle\nluvattiin, emme saata olla kysymättä: \"Mikähän tästä lapsesta tulee?\"\n\"Hän on oleva suuri Herran edessä.\" Erinomaisen tärkeä on hänen\ntehtävänsä, sillä Eliaan hengellä ja voimalla hän on valmistava tietä\nmaailman Vapahtajalle. Ei kenestäkään ihmisestä ole niin suuria\nennustettu, paitsi hänestä, \"joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan\nmuoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi\nitsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi\" (Pii. 2:\n6-7). Hänen kengänpaulaansa ei Johannes Kastajakaan ole kelvollinen\npäästämään, ja tämä meidän tulee aina muistaa, kun ihmettelemme sitä\nsuuruutta, joka säteilee meitä vastaan Sakariaan ja Elisabetin pojan\nihmeellisen ylevästä elämäntarinasta. Jumaloikoon maailma suuria\nhenkilöitänsä, pystyttäköön se, unohtaen Herran, muistopatsaita\nheidän kunniakseen --. Jeesuksen tunnustajat kunnioittavat Jumalan\nvaltakunnan sankareita ylistämällä _ainoastaan_ sitä Herraa, joka\nheikoissa ihmisissäkin voi olla väkevä. \"Suuri Herran edessä\" voi\nolla ainoastaan se, jonka kunniana, voimana ja suuruutena hän itse\nsaa olla, ja jos kellään on Johannes Kastajalla oikeus vaatia, että\nhäntä arvostellaan ja muistetaan tältä kannalta.\n\nOlen tahtonut jo alussa teroittaa sinulle, rakas lukijani, tätä\nmuuttumatonta totuutta, jotta me seuratessamme Johannes Kastajan\nihmeellistä vaellusta ristin tiellä _aina_ muistaisimme, kenen\nkunnia on. Ainoastaan siten pääsemme käsittämään ristin tien\nsuuria salaisuuksia semmoisina, kuin ne raamatussa esiintyvät\ntämän erinomaisen armon saaneen miehen elämänvaiheissa. Tähän\ntähtää kaikkialla jo enkelin Sakariaalle julistama ennustus, jonka\nihmeellistä toteutumista me Jumalan armosta seuraavissa luvuissa\nkäymme tarkastamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä Sakarias ajatteli tullessaan ulkona odottavan kansan keskuuteen?\nPyhä pelko valtasi hänet, ja vaikka hän olisikin voinut käyttää\nkieltänsä niinkuin ennen, niin mahdotonta hänen olisi ollut\nsaada sanotuksi, mitä hän sydämessään tunsi. Hän vain \"viittoi\"\nheille, sillä hän oli mykkä sanan täydellisimmässä merkityksessä.\nKummastellen kansa katseli häntä, mutta sen verran se kumminkin\nymmärsi, että hän oli \"nähnyt näyn temppelissä\". Kenties jokin sydän\nalkoi sykkiä ennen tuntemattomista tunteista, kenties joku näistä\nAabrahamin jälkeläisistä heräsi synnin unesta rukoilemaan apua\nIsraelin uskolliselta auttajalta, esi-isien armolliselta Jumalalta.\nTästä emme varmasti voi mitään sanoa, mutta sen tiedämme, ettei Herra\nenää aio heittää kansaansa kuoleman varjoon ja pimeyden valtaan,\nvaan että hän on rientävä sen avuksi. Yön ja nukkumisen pitkät\nhetket joutuvat loppuun ja aamu, Herran armopäivän kirkas aamu, on\npian koittava. Herätyssaarnaaja on jo määrätty -- pian on Israel\nkuuleva Johannes Kastajan valtavan äänen valmistavan tietä maailman:\nVapahtajalle.\n\nOlemmeko me, uuden liiton kansa, valveilla, emmekö me tarvitse\nherätystä synnin unesta niinkuin Israel muinoin? Kautta vuosisatojen\novat uuden liiton armonlahjat olleet meille tarjona. Lähes\nkaksituhatta vuotta on Jeesuksen Kristuksen evankeliumia saarnattu\nkristikunnassa, mutta miten ovat kristityt käyttäneet hyväksensä\ntätä Jumalan heille suomaa verratonta armoa? Älkäämme valheella\nyrittäkö totuutta vastustaa: synti on nukuttanut Herran seurakunnan,\nviimeisten aikojen kauheat merkit alkavat toteutua ja ovat jo osaksi\ntoteutuneet. On varmaa, että Herra tulee, sillä hän vakuuttaa\nsanassansa: \"Minä tulen pian\" (Ilm. 22: 20), mutta onko hän sitä\nennen herättävä kansansa siitä sikeästä kuoleman unesta, johon miltei\nkaikki ovat vaipuneet? Jos katselemme ainoastaan Herran seurakunnan\ntilaa meidän isänmaassamme, missä vielä muutamia vuosikymmeniä\nsitten herätyssaarnaajain kehoittava ääni niin raikkaasti kaikui ja\nkansa niin monin paikoin heräsi synnin unesta parannusta tekemään ja\narmoa etsimään, -- kuinka surkeasti olot ovatkaan muuttuneet! Synti\nesiintyy mitä törkeimmissä muodoissa, yhä julkisemmin pilkataan\nJumalan sanaa, yhä yleisemmäksi käy kirkon jäsenten hengellinen\nvälinpitämättömyys ja tylsyys, yhä useammat luopuvat kirkon\nyhteydestä. Herätyssaarna sen sijaan on miltei kokonaan vaiennut, se\nkuuluu siellä täällä vain ikäänkuin kaikuna menneiden päivien Herran\ntodistamisesta.\n\n        \"Jokohan joutuu yö --\n    Kun synkkä pilvi päivän pimittääpi\n    Ja vähän vainen tuolta hämärtääpi\n    Rannalta taivaan valon viime vyö --\n        Jokohan joutuu yö?\n\n        Jokohan joutuu yö --\n    Kun uni kuolon kansaa rasittaapi\n    Ja valvoa jos joku vielä saapi\n    Niin väsyneesti senkin sydän lyö\n        Jokohan joutuu yö?\n\n        Jokohan synkkä yö\n    Mun isänmaani sulkee vaippahansa\n    Ja pimeyden halla hampaallansa\n    Sen vainioilta viljat kaikki syö --\n        Jokohan joutuu yö?\n\n        Voi väisty, synkkä yö!\n    Oi, Herra, vaarat epäuskon poista\n    Ja armollasi uusi päivä loista\n    Herätä horroksista hengen työ!\n        Niin väistyy synnin yö.\"\n\nPitkämielinen Jumala, sinä, joka oman Poikasi verellä ostit\nseurakuntasi, me tunnustamme syntimme sinulle. Älä vielä meitä\nhylkää, vaan joudu meitä auttamaan, vaikka me olemme poikenneet\nsinun tieltäsi, koonneet syntiä synnin lisäksi ja paaduttaneet\nsydämemme sinun armoltasi! Vuodata Pyhä Henkesi meidän sydämiimme,\njotta pääsisimme oikein näkemään syntimme ja vuodattamaan katumuksen\nkyyneliä Jeesuksen ristin juuressa. Armahda seurakuntaasi, auta\nmeidänkin kaukaisen maamme kirkkoa, herätä ja valaise sen paimenia,\nkokoa sen eksyneet lampaat, joita sudet raatelevat maailman korvessa!\nSärje, oi sinä voiman ja ihmeiden Jumala, meidän surkean orjuutemme\nkahleet. Vapahda meidät ja ohjaa askeleemme rauhan tielle, ettemme\nkorpeen kuolisi, vaan palvellen sinua hengessä ja totuudessa vihdoin\nsaapuisimme siihen oikeaan kotimaahamme, missä pelastettu, voittoisa\nseurakuntasi sinun armoasi riemuiten ylistää! Kuule meidän huutomme,\nole meille armollinen Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme,\nsinun rakkaan Poikasi tähden! Amen.\n\n\n\n\nII.\n\nJOHANNES KASTAJAN VANHEMMAT.\n\n\nJa kun hänen virkatoimensa päivät olivat päättyneet, meni hän\nkotiinsa.\n\nJa niiden päiväin perästä Elisabet, hänen vaimonsa, tuli raskaaksi ja\npysytteli salassa viisi kuukautta, sanoen:\n\n\"Näin on Herra tehnyt minulle niinä päivinä, jolloin hän katsoi minun\npuoleeni poistaaksensa minusta ihmisten ylenkatseen.\"\n\nNiinä päivinä Maria nousi ja kulki kiiruusti vuorimaahan, erääseen\nJuudan kaupunkiin\n\nja meni Sakariaan kotiin ja tervehti Elisabetia.\n\nJa kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen\nkohdussansa; ja Elisabet täytettiin Pyhällä Hengellä.\n\nJa hän puhkesi puhumaan suurella äänellä ja sanoi: \"Siunattu sinä\nvaimojen joukossa, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!\n\nJa kuinka minulle tapahtuu tämä, että minun Herrani äiti tulee minun\ntyköni?\n\nSillä katso, kun sinun tervehdyksesi ääni tuli minun korviini,\nhypähti lapsi ilosta minun kohdussani.\n\nJa autuas se, joka uskoi, sillä se sana on täyttyvä, mikä hänelle on\ntullut Herralta!\"\n\nJa Maria sanoi: \"Minun sieluni suuresti ylistää Herraa,\n\nja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani;\n\nsillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen. Katso, tästedes\nkaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi.\n\nSillä voimallinen on tehnyt minulle suuria, ja hänen nimensä on pyhä,\n\nja hänen laupeutensa pysyy polvesta polveen niille, jotka häntä\npelkäävät.\n\nHän on osoittanut voimansa käsivarrellaan; hän on hajottanut ne,\njoilla oli ylpeät ajatukset sydämessään.\n\nHän on kukistanut valtiaat valtaistuimilta ja korottanut alhaiset.\n\nNälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä, ja rikkaat hän on lähettänyt\ntyhjinä pois.\n\nHän on ottanut huomaansa palvelijansa Israelin, muistaaksensa\nlaupeuttaan\n\nAabrahamia ja hänen siementänsä kohtaan iankaikkisesti, niinkuin hän\non meidän isillemme puhunut.\"\n\nJa Maria oli hänen tykönänsä noin kolme kuukautta ja palasi jälleen\nkotiinsa.\n\n                                    Luuk. 1: 23-25; 39-56.\n\nSakariaan kodissa on tapahtunut suuri muutos. Hän itse on mykkä.\nHänen kielensä on kahleissa, mutta sitä vapaammaksi hänen sisällinen\nihmisensä on tullut, ja hänen silmänsä säteilevät yliluonnollista\nvaloa. Ihmisten kanssa hän ei saata seurustella. Ainoastaan\nvaimollensa hän joskus viitaten ilmaisee ajatuksensa, mutta sitä\nahkerammin hän seurustelee Jumalan kanssa. Hän rukoilee, saa yhä\nuutta valoa ylhäältä, taistelee syntiä ja perkeleen kiusauksia\nvastaan, oppii yhä paremmin kuolemaan synnistä ja elämään Jumalalle\nja harjaantuu vakavin askelin vaeltamaan ristin tietä. Kuinka\npaljon onkaan meillä, turhapuheisilla, hajamielisillä uuden liiton\nihmisillä, joille Jumala on suonut verrattomasti suurempia etuja,\noppimista tältä vanhan liiton mykältä papilta! \"Minä sanon teille:\njokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän\ntehdä tili tuomiopäivänä\" (Matt. 12: 36), todistaa Vapahtaja, mutta\nkuinka paljon turhaa puhetta kuuluu kaikkialla kristikunnassa\nniidenkin keskuudessa, jotka tahtovat muistaa tilinteon suurta päivää\nja karttaa syntiä. \"Kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata\nsuurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän\nse sytyttää! -- -- Kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko\nruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä\"\n(Jaak. 3: 5-6), sanoo apostoli, ja kyllä hänellä on syytä muistuttaa\nmeitä kielen synneistä ja niitä seuraavista onnettomuuksista. Kuinka\npaljon pahaa välttäisimme, jos oppisimme pitämään kielemme kurissa!\nMutta sitä emme omin voimin voi, sillä \"kieltä ei kukaan ihminen voi\nkesyttää; se on levoton ja paha, täynnä kuolettavaa myrkkyä\" (Jaak.\n3: 8). Sen voi yksin Jumala, joka on meidän syntiämme ja ääretöntä\nturmelustammekin väkevämpi. Antautukaamme siis hänelle. Rukoilkaamme,\nettä hän opettaisi meitä luopumaan noista turhista, kevytmielisistä\nja syntisistä puheista, joiden palveluksessa me joka päivä kieltämme\nharjoitamme. Anokaamme, että hän pakottaisi meidät _vaikenemaan_,\njotta me hiljaisuudessa seurustelisimme hänen kanssaan ja siten\noppisimme käyttämään kieltämme hänen nimensä kunniaksi.\n\nJos kristityt huolellisemmin karttaisivat turhamaisia, kevytmielisiä\nseuroja, joissa puhellaan ja jaaritellaan kaikenlaisista maallisista\nasioista, lasketaan leikkiä ja nauretaan, pilkataan, panetellaan,\nkiroillaan ja väärinkäytetään Jumalan pyhää nimeä, niin saisi\ntotuuden Henki, joka ei viihdy tämmöisissä seuroissa, opettaa\nheille, mitä heidän rauhaansa sopii. Useimmat ihmiset eivät ehdi\nkuullakaan Pyhän Hengen nuhdesaarnaa, vielä vähemmin sitä sydämessään\nmiettiä, sillä he kiiruhtavat huvista huviin, seurasta toiseen.\nKuinka valitettavaa, että pappejakin niin usein nähdään tämmöisissä\ntilaisuuksissa, että niin moni heistä ahkeraan seurustelee ja\nkernaasti viihtyy tämän maailman lasten kanssa! Tämä on surkea\ntotuus, josta lahkolaiset ja eriseuralaiset saavat aihetta kilvan\nmoittia kirkkoa. Kuka rohkenee väittää tätä syytöstä perättömäksi?\nÄlköön kukaan toivoko voivansa puolustautua noilla tavallisilla\ntekosyillä: \"kohteliaisuus ja seuraelämä vaatii\", \"mitä ihmiset\nsanoisivat?\" y.m.s. Missä Jeesus ei ole, siellä ei saata hänen\ntunnustajansakaan olla. Raja Jumalan valtakunnan ja maailman välillä\non Herran sanassa niin tarkkaan määrätty, lyhyen armonaikamme hetket\novat niin sanomattoman tärkeät, ettei rangaistuksetta voi jäädä\nkukaan, joka mukautuu maailman mielen mukaan ja tuhlaa aikansa sen\nkevytmielisen iloisten lasten parissa. \"Joka tahtoo olla maailman\nystävä, siitä tulee Jumalan vihollinen\", todistaa raamattu (Jaak.\n4:4). Ei, meidän täytyy oppia luopumaan kaikesta voidaksemme\nvastaanottaa ja siunaukseksemme käyttää sitä armoa, joka Jeesuksessa\nKristuksessa kaikille ihmisille on tarjona, sillä muuten emme pääse\ntämän armon osallisuuteen, vaan takerrumme takertumistamme niihin\npauloihin, joilla vihollinen on vanginnut tämän maailman lapset.\nEllei Herra saa meitä vapauttaa, niin kuolemme orjina ja perimme\niankaikkisen kadotuksen.\n\nSamoin kuin miehensä vietti Elisabetkin tähän aikaan hiljaista,\nJumalalle pyhitettyä elämää. Hänelle oli tapahtunut suuri armo, josta\nhän ei kylliksi saattanut kiittää Herraa. Ihmisille hän ei tahtonut\niloansa ilmaista, sillä se oli siksi syvästi vaikuttanut häneen\n-- \"hän pysytteli salassa viisi kuukautta\". Israelissa pidettiin\nhedelmättömyyttä häpeänä ja Jumalan rangaistuksena, sillä Herran\nAabrahamille antamaa lupausta \"minä suuresti siunaan sinua ja teen\nsinun jälkeläistesi luvun paljoksi kuin taivaan tähdet ja hiekka,\njoka on meren rannalla\" (1 Moos. 22: 17) ei vielä käsitetty uuden\nliiton valossa Mitä kauemmin Elisabet oli surrut hedelmättömyyttänsä\nsitä suurempi hänen ilonsa nyt oli, ja ylistäen hän kiitti Herraa,\njoka \"oli poistanut hänestä ihmisten ylenkatseen\".\n\nIhmeellisiä ja suuria asioita enkeli oli ennustanut Sakariaan\npojasta. \"Hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä\nkohdusta\", hän muun ohessa oli sanonut. Emme tiedä, missä määrin\nElisabet oli saanut tietää ja päässyt käsittämään Jumalan lupauksia\nsiitä lapsesta, jota hän nyt kantoi sydämensä alla, mutta pian saamme\nnähdä, että hän oli altis vastaanottamaan Pyhän Hengen valoa ja\nettä hän tiesi paljon. Jos hän ahkeraan olisi seurustellut ihmisten\nkanssa, jos hän olisi ollut rakastunut tämän maailman turhiin\nmenoihin ja sen tavaroihin, niin varmaan ei raamatussa olisi noita\nihmeen kauniita sanoja, joilla hän tervehti Vapahtajan äitiä. Ei\nkukaan opi semmoista puhumaan muutoin kuin seurustelemalla Jumalan\nkanssa, Pyhän Hengen koulussa. Johannes Kastajan äidiksi ei kelpaa\nkuka hyvänsä. Herra itse on tämän äidin valinnut lukemattomien\njoukosta. Johannes on täytettävä Pyhällä Hengellä jo äitinsä\nkohdussa, ja Elisabetin täytyy paeta ja karttaa kaikkea, mikä voisi\nhäiriten estää tätä Jumalan ihmettä. Niinkuin jokaisen ihmisen tulee\nhänenkin oman pelastuksensa tähden pyhittää henkensä, sielunsa\nja ruumiinsa Herralle, mutta tämä pyhä velvollisuus on hänelle\nvielä tärkeämpi, kun hän elää yhteistä elämää sen lapsen kanssa,\njonka Herra on valinnut ja pyhittänyt valmistamaan tietä maailman\nVapahtajalle. Sakarias ja Elisabet tuntevat Herran voimallisen\nläsnäolon hiljaisessa, maailman turmelevista ja saastuttavista\nvaikutuksista eristetyssä kodissaan. Enkelit vartioivat sitä, ja\nPyhän Hengen opettamina ja valaisemina he odottavat lapsensa, tuon\nsuuren profeetan Johannes Kastajan, syntymää. Onnellinen koti,\nsiunattu perhe!\n\nMillaisia ovat kristittyjen kodit verrattuina tähän Sakariaan ja\nElisabetin Jumalalle pyhitettyyn elämään? Uuden liiton ensimmäisenä\nhelluntaipäivänä toteutui Jumalan Jooel profeetan kautta antama\nsuuri lupaus: \"Minä olen vuodattava henkeni kaiken lihan päälle, ja\nteidän poikanne ja tyttärenne ennustavat, vanhuksenne unia uneksuvat,\nnuorukaisemme näkyjä näkevät\" (Jooel 2: 28). Jokainen, joka vain\ntahtoo, saattaa päästä tämän Hengen hallittavaksi. Hän voi jo täällä\nmaan päällä vapautua synnin orjuudesta ja tulla pimeydestä Jumalan\nihmeelliseen valoon, jossa paljastuu tämän maailman ilmiöiden\nturmelus ja kelvottomuus tyydyttämään ihmishengen tosi tarvetta sekä\nsammuttamaan sen iankaikkisuuden janoa. Mutta kuinka monessa kodissa\nmeidän aikoinamme kysytään Jumalan Pyhää Henkeä, kuinka moni isä ja\näiti rukoilee häntä Herralta itsellensä ja lapsillensa? Oi harvat,\nani harvat!\n\nTämän maailman jumala omistaa kristikunnan useimmat kodit. Niissä\nvallitsee hänen henkensä, ja tämä henki on valheen ja pimeyden henki.\nMaallisiin se kiinnittää niiden sydämet, joita se saa hallita.\nSiten se estää heitä näkemästä ihmiselämän korkeata tarkoitusta ja\nkohoamasta aistillisuuden ahtaista, synnin turmelemista oloista\nhenkielämän iankaikkisuuteen tähtäävään ja Pyhän Hengen hallitsemaan\nja valaisemaan elämään. Tähän vapauteen Jumala on kaikki ihmiset\naikonut, mutta synnin vuoksi sitä ei saavuta kukaan ilman kilvoitusta\nja kovaa taistelua. Jeesus Kristus tuli maailmaan särkemään\norjuutemme siteet, vapahtamaan meitä synnin, kuoleman ja perkeleen\nvallasta, mutta ihmiset eivät tunne häntä eivätkä voi tulla hänen\nluoksensa, jos eivät anna Jumalan Pyhän Hengen tätä vaikuttaa.\nJeesus itse todistaa: \"Ei kukaan voi tulla minun, tyköni, ellei Isä,\njoka on minut lähettänyt, häntä vedä\" (Joh. 6: 44). Mutta tähän\n\"vetämiseen\" ihmiset eivät suostu, sillä se koskee kipeästi lihaan\nja vereen, meidän vanhaan ihmiseemme, joka ei ole altis luopumaan\nomasta itsestänsä ja maailman ilosta ja tavaroista, sekä joka päivä\nkärsimään ja kuolemaan. Ja jos mielimme päästä Jeesuksen pelastustyön\nhedelmien osallisuuteen, niin muuta tietä ei ole kuin tämä _ristin\ntie_.\n\nMeidän ei tarvitse muuta kuin pintapuolisesti silmäillä meidän\naikamme kristittyjen perhe-elämää nähdäksemme, ettei se vastaa\nkorkeata tarkoitustaan. Sen näet pitäisi olla sen pyhän henkielämän\nilmentäjänä, jota pelastuksen Jumala tahtoo seurakunnassansa\nvaikuttaa ja vireillä pitää. Niissäkin, jotka _tahtovat_ palvella\nHerraa ja ikävöivät hänen ikuiseen iloonsa (ja kuinka harvoja niitä\non!), vallitsee surkuteltavan suuressa määrässä lihallinen mieli\nja tämän maailman ystävyys, puhumattakaan siitä suuresta joukosta,\njoka kristillisyyden nimen varjossa vaeltaa iankaikkisuutta kohti\nvälittämättä Herrasta ja tuntematta ristin tien suurta salaisuutta.\nMistä sinä, perheen isä, pääasiallisesti puhut vaimosi, lastesi ja\npalkollistesi kanssa? Missä teidän ajatuksenne ovat, missä teidän\nsydämenne, maailmassako vai ylhäällä taivaassa, minne Jeesus on\nmennyt valmistamaan teille sijaa Isänsä huoneessa? Muistatteko\naamuin, illoin ja päivän kuluessa ensimmäiseksi ja viimeiseksi häntä,\njoka \"on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää\neläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut\nja ylösnoussut\" (2 Kor. 5: 15)? Pysyttekö elävinä oksina hänessä,\nviinipuussa, kantaen yhä runsaampia iankaikkisen elämän hedelmiä?\nKuka uskaltaa myöntäen vastata näihin kysymyksiin, kuka rohkenee\nruveta tunnustamaan: \"Minä olen semmoinen, minun kodissani eletään\nsillä tavoin\"? Ei, parannus, perinpohjainen parannus meidän kaikkien\ntulee tehdä, jos mielimme päästä vapaiksi noista petollisista\nunelmista, joilla maailman lapset valheen isän pettäminä itseänsä\nlohduttavat ja nukuttavat ja joita uskomaan lihamme ja veremme\novat niin alttiit. Jumalan sana todistaa: \"Jos vanhurskas vaivoin\npelastuu, niin mihinkä joutuukaan jumalaton ja syntinen?\" (1 Piet.\n4: 18). Kaikkialla se muistuttaa meitä siitä, että \"se portti on\nahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen\nlöytävät\" (Matt. 7: 14). Kunpa Herra saisi avata silmämme, jotta\nnäkisimme, kuinka sanomattoman tärkeitä armonaikamme rientävät hetket\novat, ennen kuin katumuksemme on liian myöhäistä ja onnettomuutemme\nauttamaton!\n\nAvioliiton suurta hengellistä merkitystä vanhan liiton kansa\nei vielä käsittänyt. Selityksen antaa vasta uusi testamentti,\njossa muiden todistusten ohessa luemme nämäkin apostoli Paavalin\nmerkilliset sanat: \"Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta\nja seurakuntaa\" (Ef. 5: 32). Avioliittoa, jonka Jumala jo alussa\nvahvisti ja pyhitti kaikkien muiden inhimillisten yhdistysten aluksi\nja luonnolliseksi perustukseksi, hän tahtoo maailman loppuun asti\nsuojella ja varjella, ja ellei hän saa sitä tehdä, turmeltuvat\nennen pitkää kaikki olot, ja yhteiskunta mätänee. Hän itse tahtoo\nolla kolmantena tässä liitossa ja nostaa jokaisen avioparin silmät\ntaivasta kohti, hänen puoleensa, jolta kaikki tosi onni ja siunaus\ntulee. Mutta kuinka monella avioparilla on tämä silmämääränä,\nkuinka moni avioliitto pyrkii ensinkään vastaamaan tätä korkeata\ntarkoitustansa? Emme puhukaan noista onnettomista perheistä, joissa\neripuraisuus, tora ja riita erottaa miehen ja vaimon toisistansa\ntahi avioliiton pyhyys muulla törkeän jumalattomalla tavalla\ntallataan jalkoihin. Ns. siveelliset ja onnellisetkin avioliitot\novat suurimmaksi osaksi vieraantuneet Herrasta ja joutuneet\nvihollisen valtaan, vaikka tämä vihollinen näiden viimemainittujen\nsuhteen huolellisemmin salaa sen, että hänen henkensä niitäkin\nohjaa ja niissäkin vallitsee. Kuinka tähtäävätkään useimpain ns.\nkristillisten perheiden ajatukset, puheet ja pyrinnöt nimenomaan\nmaallisiin, kuinka he miettivätkään aineellista toimeentuloansa,\nmiten työskentelevätkään maallisen etunsa hyväksi! Jumalanpalvelus,\nsanan viljeleminen ja rukous jäävät miltei kokonaan syrjäseikoiksi,\nmuutamain juhla- ja pyhäpäiväin ikäväksi velvollisuudeksi. Ja\ntämmöisessä myrkytetyssä ilmassa lapset kasvavat vieraina sille\nJeesukselle, joka pyhässä kasteessa \"otti heitä syliinsä, pani\nkätensä heidän päällensä ja siunasi heitä\" (Mark. 10: 16). Jos\nhe ruumiillisesti kärsivät, kiiruhtavat vanhemmat heille apua\nhankkimaan, jos he jotakin maallista tarvitsevat, koetetaan sitä\nheille heti toimittaa. Heille opetetaan maallisia tietoja, heidän\najallista tulevaisuuttansa ajatellaan, ja heidän edistymisensä\ntässä suhteessa on heidän vanhempainsa ilo. Sanalla sanoen heitä\nkasvatetaan tätä, mutta ei tulevaista elämää varten. Iankaikkisuus,\ntaivas, Jeesus unohtuu! Ja tällä tavoin toteutuvat vanhurskaan\nJumalan sanat: \"Minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas: Jumala,\njoka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen\npolveen, niille, jotka minua vihaavat\" (2 Moos. 20: 5).\n\nJohannes Kastajan vanhemmat pyhittivät kotinsa Herralle. Tämän\nmaailman syntisistä ja turhista oloista he katsoivat häneen, joka\nloi meidät omaksi kuvaksensa ja äärettömän armonsa kunniaksi tahtoo\ntämän kuvansa uudistaa ja korottaa kirkkauteen kaikissa niissä,\njotka häntä etsivät. Kuinka onnellista olisi, jos jokainen äiti\nsamalla mielellä kuin Elisabet odottaisi lapsensa syntymistä, jos\njokainen samoin kuin hän ylistäen Herran nimeä valvoen ajattelisi\näidin pyhää velvollisuutta. Lääketiede antaa äideille tarkkoja\nmääräyksiä, ja etenkin meidän aikamme sivistyneet, ns. säätyhenkilöt,\nnoudattavat usein hyvinkin huolellisesti näitä ohjeita, jotta he itse\nja lapsi, jota he odottavat, säilyisivät ruumiillisesti terveinä.\nTämä tietysti ei sinänsä ole moitittavaa. Se todistaa päinvastoin,\netteivät he ole antautuneet noiden julki jumalattomien vaimojen\njoukkoon, jotka toivoen esteettömästi aina saavansa ottaa osaa\nmaailman syntiseen iloon hurjan kevytmielisesti ajattelevat äidin\npyhää velvollisuutta ja pitävät sitä vitsauksena ja rasittavana\nonnettomuutena. Mutta jos jätämmekin tarkastelematta tämmöiset\njulki pakanalliset avioliitot, joita perkele erikoisesti meidän\naikoinamme yhä lukuisammin solmii tanssisaleissa musiikin soidessa,\nhuvimatkoilla ym. tämän maailman joutavalla torilla, jotka etsivät\nainoan henkisen ravintonsa teattereista, kevytmielisistä seuroista ja\nepäsiveellisen romaanikirjallisuuden loasta ja jotka yhä selvemmin\nennustavat perikatoa valtiolle ja yhteiskunnalle, -- jos käännymme\nnäistä onnettomista avioliitoista niihin, joissa vielä noudatetaan\nulkonaista siveyttä ja joissa vakaampi henki vallitsee, niin ovatko\nne _kristillisiä_ tämän sanan oikeassa merkityksessä, ohjaako\nniiden vaiheita Jumalan Pyhä Henki? Oi, kuinka harva avioliitto on\ntässä mielessä solmittu, kuinka harva, ani harva, pyrkii ensinkään\ntähän suuntaan! Maailma on ns. siveellisetkin avioliitot voittanut,\nsielunvihollinen on ne valloittanut, ja niissäkin, joissa tahdotaan\nHerraa palvella ja hänen totuudessaan vaeltaa, on kilvoitus huonoa\nja vastarinta syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan heikkoa,\nvaellus Jeesusta seuraten hidasta, lihaa ja verta säälivää ja köyhää\nvoitoista ja Herran ylistyksestä.\n\nElisabet pysytteli salassa ihmisiltä, mutta ei Herralta. Maailman\nmeluavat äänet eivät kuuluneet hänen kotiinsa, mutta Jumala\nkuuli hänen kiitoksensa ja vastasi hänen rukouksiinsa. Ja tässä\nhiljaisuudessa Pyhä Henki sai luoda valoansa hänen sydämeensä ja\nsalaisella, yliluonnollisella voimallansa täyttää hänen kohtunsa\nlapsen. Kuka tietää ja on täysin käsittänyt, kuinka likeisessä\nsuhteessa syntymätön lapsi on äitiinsä, kuka on laskenut, missä\nmäärin sen hengellinenkin tulevaisuus riippuu äidin hengellisestä\ntilasta? Sen tietää yksin hän, jolle Daavid ihmetellen ja ylistäen\ntunnustaa: \"Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit\nminut kokoon äitini kohdussa. -- Minun luuni eivät olleet sinulta\nsalatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin\nmaan syvyyksissä\" (Ps. 139: 13, 15). Mutta varmaa on, että yhteys on\nhyvin likeinen, että lapsen tulevaisuuden vaiheet paljon suuremmassa\nmäärässä kuin ihmiset kevytmielisyydessään tavallisesti olettavat,\nriippuvat siitä, minkä suunnan sen salattu hengellinen elämä jo\näidin kohdussa saa. \"Luopuneita ovat jumalattomat äidin kohdusta\nasti, eksyneitä valhettelijat hamasta äidin helmasta\", todistaa Pyhä\nHenki Daavidin kautta (Ps. 58: 4). \"Jo ennenkuin minä valmistin\nsinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin, ja ennenkuin sinä äidistä\nsynnyit, minä sinut pyhitin\", sanoi Jumala Jeremiaalle (Jer. 1:\n5), ja Sakariaalle enkeli ennusti, että Johannes Kastaja \"oli\noleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä kohdusta\". Nämä,\nsamoin kuin monet muut samankaltaiset raamatunlauseet, viittaavat\nselvästi siihen, miten tärkeä ihmisen varhaisin kehkeytyminen on,\nsamalla kuin ne huomauttavat meille sitä, että äidin velvollisuus\nsitäkin lasta kohtaan, jota hän vielä kantaa rintansa alla, on\narvaamattoman suuri. Mutta kuinka moni tahtoo pyhittää henkensä,\nsielunsa ja ruumiinsa Herralle, jotta Jumalan Henki saisi häntä ja\nhänen lastansa totuudessa johdattaa ja pyhyydessä hallita? Rukoilkoot\nhe Herralta sitä mieltä, jolla Elisabet odotti Johannes Kastajan\nsyntymistä, antautukoot he tämän vanhan liiton vaimon tavoin Pyhän\nHengen kouluun, niin armon Jumala on vielä armahtava kirkkoamme ja\nlähettävä voimallisia saarnaajia herättämään nukkuvaa seurakuntaansa\nsynnin unesta! Ja rukoilkoot kaikki aviomiehet yhtä hartaasti itsensä\nja omiensa puolesta, taistelkoot he Herran voimalla syntiä ja omaa\nitsekkyyttänsä vastaan alistuen ja nöyrtyen Jumalan voimallisen\nkäden ja hänen terveellisen kurituksensa alaisiksi, jotta hän saisi\ntaivuttaa heidän kielensä pyhän nimensä kiitokseksi ja ylistykseksi.\nPyhittäköön Herra avioliittomme ja kotimme, sulkekoon hän ovemme\nsynniltä ja avatkoon ne itsellensä, jotta Jumalan rauha, joka on\nkaikkea ymmärrystä ylempi, varjelisi meidän sydämemme ja ajatuksemme\nKristuksessa Jeesuksessa (Fil. 4: 7).\n\nMutta tämä ei voi tapahtua, ellemme ole alttiita vetäytymään pois\nmaailmasta ja suruttomain ihmisten parista. Se ei voi toteutua,\njos me vaellamme jumalattomain neuvossa, astumme syntisten teitä,\nistumme, kussa pilkkaajat istuvat (Ps. 1: 1). Ei, meidän täytyy\nkokonaan luopua _kaikista_ ja _kaikesta_, mikä tavalla tai toisella\nsuosii vanhaa ihmistämme, jonka kuolemaa Pyhä Henki tarkoittaa.\nAinoastaan siinä määrässä kuin tähän suostumme, kuinka kipeästi\nse sitten meihin koskeekin, pääsemme Pyhän Hengen ja Jumalan\narmon osallisuuteen. Jeesus ei ole milloinkaan luvannut meille\ntämän maailman iloa, riemua ja nautintoja. \"Maailmassa teillä on\nahdistus\" (Joh. 16: 33), hän päinvastoin vakuutti opetuslapsillensa.\nKärsimyksiä ja ristiä hän heille ennusti. _Ristin tietä_ hän itse\nvaelsi ja samalle _ristin tielle_ hän vaatii vieläkin jokaista, jolle\nhän lupaa elämän kruunun.\n\nKenties sinä, lukijani, olet Jumalan Hengen vaikutuksesta alkanut\nkäsittää tätä totuutta. Kenties sinun omatuntosi todistaa, ettei\nse kristillisyys, jota meidän aikoinamme niin runsaasti tarjotaan\nja joka kuvaa elämän tietä mitä suloisimmaksi matkaksi, kun se\nmyöntää Jeesuksen opetuslapsille vaikka kuinka rajattoman vapauden\nmaailman suhteen ja tarjoaa heille tuhansia tilaisuuksia tyydyttämään\nlihan vaatimuksia, -- ettei tämä kristillisyys olekaan totuuden ja\nJumalan sanan imukaista. Mutta kenties sinä vielä epäilet, horjut\nsinne tänne etkä uskalla todella ruveta ristin Herran seuraajaksi\netkä ehdottomasti antautua hänen Henkensä johdatettavaksi. Älä\nepäile kauemmin, älä pelkää! \"Hyvä paimen\" kutsuu sinua luoksensa\nja tarjoutuu viemään sinut iloiten kotiin. Hän ei ole vielä ketään\npettänyt, kenenkään totuutta etsivän ei tarvitse häntä pelätä. Kuule\nhänen ääntänsä, ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, kun hän sanoo: \"Katso,\nminä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa\noven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen\nkanssaan, ja hän minun kanssani\" (Ilm. 3: 20). Omalla verellänsä hän\non sinutkin Jumalalle ostanut, sinutkin hän tahtoo omistaa, kokonaan\nomistaa jo täällä kyynelten pimeässä laaksossa vaeltaessasi ja sitten\niankaikkisesti taivaan kirkkaudessa ja ilossa. Luovu siis _kaikesta_,\nluovu _kokonaan_, luovu _heti_. Jeesus tahtoo koko sydämesi, ja\npieninkin viivyttely on arvaamattomaksi vahingoksi pelastuksellesi\nja tekee sen mahdottomaksi ennen kuin aavistatkaan. Tee parannus,\nsillä taivaan valtakunta on sinuakin lähellä, koska Jeesus Kristus,\nsen kuningas, kolkuttaa sydämesi ovelle. Itke syntejäsi, tunnusta\nne hänelle, josta on kirjoitettu: \"Jeesuksen Kristuksen, hänen\nPoikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä\" (1 Joh. 1:7).\nSure sitä, että sydämesi vielä on kiinni maailmassa lukemattomin\nsitein, mutta valita tätäkin surkeutta samalle Jeesukselle, sillä hän\nvoittaa maailman. Hänen turvissaan, hänen voimallaan sinäkin vihdoin\nvoitat, vaikka taistelu kävisi kuinka vaikeaksi ja voitto näyttäisi\nusein mahdottomalta. Jos niin teet, niin olet jo täällä toivossa\npelastettu, ja jos loppuun asti uskollisesti kilvoittelet, niin\nsaavutat iankaikkisen autuuden.\n\nMutta ole vakuutettu siitä, että sinun tässä Jeesuksen seuraamisessa\ntäytyy paljon kärsiä, sillä muuttumattoman tosi on Herran sana, ja\nse todistaa: \"Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle\nJumalan valtakuntaan\" (Ap T. 14: 22). Älköön kukaan kumminkaan tätä\npelätkö ja kammoksuko. Omin voimin emme kyllä jaksaisi näitä vaivoja\nkestää, ei kukaan pääsisi perille. Kaikki nääntyisimme ja kuolisimme\ntoivottomuuden korpeen, jos Herra tätä meiltä vaatisi. Mutta\nmeidän ei tarvitsekaan itse kuormaa kantaa, sillä meillä on Herran\nsanomattoman lohdullinen lupaus, joka kuuluu näin: \"Heittäkää kaikki\nmurheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen\" (1 Piet.\n5: 7). Huomaa, ystäväni, tuo sana _kaikki_. Semmoinen on Jeesuksen\nies, ja sen vuoksi hän niin ihmeellisen lempeästi ja lohduttavasti\nkehoittaakin meitä itseänsä turvallisesti seuraamaan, kun hän sanoo:\n\"Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin\nminä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa\nminusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te\nlöydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun\nkuormani on keveä\" (Matt. 11: 28-30). Mitä siis epäilet, mitä\npelkäät?\n\nOn kyllä totta, että ei maailma sinua sitten enää suosi, jos todella\nrupeat Jeesuksen seuraajaksi. Päinvastoin se pilkkaa ja vihaa sinua\nsitä enemmän, mitä oikeammin sinä Jumalan armosta todistat sanoin\nja töin ristiinnaulitusta Herrastasi. Mutta ethän sinäkään silloin\nenää saata maailmaa rakastaa etkä sen ystävyyttä kaipaa! Voiko siis\nsinuun koskea se, mitä tämän maailman lapset sinusta puhuvat ja mitä\nhe sinulle sanovat. Jos sinua sanotaan ahdasmieliseksi, kun et enää\nota kannattaaksesi iloisia seuroja, juhlia ym. tämän maailman huveja,\njoissa sinäkin suruttomassa tilassasi kevytmielisesti tuhlasit\nkallista armonaikaasi, vaan vetäydyt niistä pois, jos sinua sanotaan\nepäluotettavaksi ystäväksi tai synkkämieliseksi uneksijaksi, kun\net enää viihdy entisten toveriesi parissa, vaan eroat heistä, --\nvoiko tämmöinen puhe, tämmöinen moite saattaa sinua murheelliseksi,\nsinua, joka olet oppinut Jeesusta tuntemaan ja hänen kanssansa saat\nseurustella milloin tahansa? Tosiaan: et ole mitään menettänyt, mutta\npaljon, sanomattoman paljon olet voittanut.\n\nLukemattomat vaarat uhkaavat sinua kyllä ristin tiellä, mutta ole\nhyvässä turvassa: Jeesus, jonka hoidettavaksi olet antautunut,\npelastaa sinut jokaisesta vaarasta, jos pysyt hänessä. Tuhannella\ntavalla perkele, maailma ja oma lihasi koettavat sinua pettää ja\neksyttää. Sinä olet vihitty taisteluun etkä saa levätä, ennen kuin\nolet perillä, mutta älä pelkää: Herra itse on taisteleva sinun\npuolestasi, hänen sanansa on oleva sinun jalkaisi lamppu ja valkeus\nsinun tielläsi (Ps. 119: 105), ja Pyhä Henki itse opettaa sinua\noikein käsittämään tätä sanaa, mitä hartaammin taivaalliselta\nIsältäsi sitä rukoilet. Jos näin teet, niin et eksy oikealta tieltä.\nEksytysten polut ovat lukemattomat. Toinen houkuttelee sinua sinne,\ntoinen tänne, mutta niiden keskellä kulkee sinun tiesi, _ristin tie_.\nKatso Herraasi, pysy alituisesti hänessä, niin et totisesti eksy.\n\nKenties sinulla on muiden ohella ennen ollut semmoinenkin ystävä,\njosta ajattelit: \"Tuo on kristitty. Hän lukee Jumalan sanaa, puhuu\nminulle usein Herrasta ja harrastaa jumalisuutta, vaikkei hän ole\nnoita alakuloisia, synkkämielisiä kristittyjä, joita ei milloinkaan\nnäy tavallisten ihmisten seurassa ja jotka eivät ota osaa heidän\nviattomaan iloonsa. Hän noudattaa kohtuutta tässäkin kohden\" yms.\nSinä kuulit hänen puhuvan lohdullisia sanoja kärsiville ja sairaille,\nhän sopi hyvin maailman ihmisten, lahkolaisten ja harhaoppisten\nkanssa, puhuipa kunnioittaen tosi kristityistäkin, ja Jumalan siunaus\nnäytti kaikessa seuraavan häntä. Mutta nyt hän näyttää ihan toiselta.\nEi hän juuri selvästi sano: \"Sinä olet väärässä.\" Ei hän sinua\nsuoraan moiti siitä, että olet vetäytynyt pois maailmasta, mutta hän\nsaa silloin tällöin ikäänkuin sivumennen sanotuksi jonkin sanan, joka\nhuomauttaa sinulle siitä, että kenties olet mennyt liiallisuuksiin\nlähtiessäsi niin ahtaalle tielle.\n\nIkäviä kokemuksia sinun täytyy saada ennen kuin älyät, että maailma\niloineen, ystävineen ja toiveineen muuttuu Jeesuksen seuraajalle\nyhä kolkommaksi korveksi ja että Herran tosi ystäväin luku --\nniiden, jotka tahtovat panna kaiken alttiiksi hänen tähtensä, --\netenkin meidän aikoinamme supistuu hyvin pieneksi. Kenties sinun\ntäytyy kokea sekin, että oma miehesi, vaimosi, lapsesi tai muut\nlikeisimmät sukulaisesi koettavat saada sinua luopumaan ristin Herran\nvaatimuksista. Silloin olet koetuksen kuumassa pätsissä, mutta älä\nsiinäkään luovu taistelusta äläkä antaudu epätoivoon. Muista Herran\nsanat: \"Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se\nei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä\nenemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias\" (Matt. 10: 37), mutta\nmuista lohdutukseksesi myös, mitä Paavali lausui Filipin kaupungin\nvanginvartijalle: \"Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin\nmyös sinun perhekuntasi\" (Ap. T. 16: 31). Rukoile ahkeraan, rukoile\nalituisesti! Herra on ihmeiden Jumala. Hän voi kuolleetkin herättää.\nKenties Jeesus pyyhkii, ennen kuin olet voinut toivoakaan, pois ne\nkyyneleet, joita nyt vuodatat nähdessäsi jonkun omistasi vaeltavan\nsuruttomana ja Jumalalle vieraana, ja sinä saat sanomattomaksi\niloksesi kokea, että tämä tuhlaajapojan mielellä on palannut\nvieraasta maasta isältä armoa kerjäämään. Oletko silloin turhaan\nrukoillut ja turhaan taistellut toivottomuuden kiusauksia vastaan?\nJa jos näyttäisikin siltä, kuin kaikki sinun rukouksesi olisivat\nturhia, eivätkä sinun silmäsi näkisikään ollenkaan siunausta siitä\nsiemenestä, jota Herraan turvaten olet kylvänyt eksyneen omaisesi\nsydämeen, älä sittenkään anna epätoivolle sijaa, vaan jätä kaikki\nsen Herran haltuun, joka sanoo: \"Minun ajatukseni eivät ole teidän\najatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni\" (Jes. 55: 8).\n\nMutta suopa Herra armossaan omillensa virvoittavia ja iloisiakin\nhetkiä heidän vaeltaessaan ristin tiellä. Epäilemättä Elisabet oli\nmonesti kaivannut jonkun ihmisen seuraa, jolle hän olisi voinut\nsydämensä ajatukset ilmaista siihen aikaan, jolloin hän pysytellen\nsalassa ihmisiltä odotti, että Herra täyttäisi lupauksensa. Miehensä\nkanssa hän ei saattanut ajatuksia vaihtaa niinkuin ennen, sillä\ntämä oli mykkä, ja varmaan vihollinen koetti tuon tuostakin saada\nhäntä luopumaan siitä Herrasta, jolle hän nyt kokonaan oli päättänyt\nelämänsä pyhittää. Kenelle hän siis olisi saattanut ilmaista\nsydämensä tunteita? Herra piti tästäkin huolta. Katso, tuolla\nlähestyy eräs neitsyt Sakariaan ja Elisabetin kotia -- kuka hän on?\nKorkeasukuinen ja tämän maailman mahtavia hän ei ole, sen tiedämme\nheti hänen koristelemattomasta, halvasta puvustaan ja aran nöyrästä\nkäytöksestään, mutta hänen silmistään säteilee yliluonnollinen valo.\nJa kun hän tervehtii Elisabetia, valtaa sanomaton ilo viimemainitun\nsydämen, ja salattu voima saa lapsenkin hänen kohdussaan ilosta\nliikahtamaan. Elisabetin vieras ei ole kukaan muu kuin hän, jolle\nHerran enkeli on sanonut: \"Terve armoitettu! Herra olkoon sinun\nkanssasi\" (Luuk. 1: 28), se nainen, jonka Jumalan erinomainen armo\non valinnut maailman Vapahtajan äidiksi. Kuka voi päästä käsittämään\nsitä syvää salaisuutta, jonka vaikutuksesta Johannes Kastaja jo\näitinsä kohdussa \"hypähti ilosta\" sen vaimon lähestyessä, jossa \"Sana\ntuli lihaksi\" (Joh. 1: 14). Tämä on meille liian syvä salaisuus.\nSitä miettiessämme emme voi muuta kuin ylistäen kumartaa ihmeiden\nJumalaa. -- Elisabet täytetään Pyhällä Hengellä, jonka valossa hän\ntuntee Marian Herran äidiksi ja sanoo häntä \"siunatuksi vaimojen\njoukossa\" ja siunaa hänen kohtunsa hedelmää. Ja riemuiten saman\nPyhän Hengen valaisemana Maria ylistää Jumalaa, jonka \"laupeus pysyy\npolvesta polveen niille, jotka häntä pelkäävät, ja joka täyttää\nnälkäiset hyvyyksillä ja lähettää rikkaat tyhjinä pois\". Sanomaton\non näiden vaimojen ilo, sen vertaista maailma ei milloinkaan ole\naavistanutkaan. Harvat Herran omistakaan ovat sitä täällä kyynelten\nlaaksossa niin runsaassa määrässä päässeet kokemaan. Tämä ilo oli\nlikeisesti sukua sille ilolle, jota riemuitseva seurakunta ikuisesti\nnauttii Karitsan luona taivaassa, vaikka se sittenkään ei ollut muuta\nkuin tuon täydellisen taivaallisen ilon heikko kaiku vain.\n\nMitä me puhumme ystäviemme kanssa? Millaista meidän ilomme on?\nOnnellinen se, jolla on ystäviä, joiden kanssa saa Herran ihmeitä\nkiittää, hänen laupeudestansa ja armostansa ylistäen puhua! Semmoinen\nystävyys on solmittu iankaikkisuutta varten ja se on sen vuoksi\nsanomattoman kallisarvoista. Siitä meidän on syytä kiittää ja\niloita, mutta olkoon ilomme Herrassa, tarkoittakoon se aina hänen\nkunniaansa! Voi, kuinka puuttuvaista on kristittyjenkin keskinäinen\nrakkaus, kuinka itsekästä se on! Mutta kiitetty olkoon Herra, joka\nitse tarjoutuu ystävyytemme siteitä pyhittämään, vahvistamaan ja\niankaikkisuutta varten valmistamaan. Kuinka tämä kehoittaakaan meitä\nperheinemme ja ystävinemme antautumaan hänen hoidettavikseen ja siten\nkiiruhtamaan eteenpäin ristin tiellä tuota autuaallista kotia kohti,\nmissä täydellisen rakkauden yhdistäminä ikuisesti saamme yhteisesti\nkiittää ja ylistää häntä, joka meidät pelasti täältä synnin ja\nkyynelten laaksosta ikuiseen iloonsa.\n\n    \"Elämäni loppuun aina\n    Asu, Jeesus, minussa,\n    Henkes voimaa mulle lainaa\n    Että pysyn sinussa,\n    Niin mä sulle iäisen\n    Lausun, Jeesus, kiitoksen,\n\n    Siellä harpun äänen pitää\n    Soiman taivaan salissa,\n    Siellä saan mä sua kiittää\n    Kaikkein pyhäin parissa,\n    Siellä sulle iäisen\n    Lausun, Jeesus, kiitoksen.\"\n\nHerra, sinä, joka \"kukistat valtiaat valtaistuimilta ja koroitat\nalhaiset\", nöyryytä meitä tunnustamaan syntimme ja sinulta apua\netsimään. Katso, me olemme sangen viheliäisiksi tulleet. Meidän\nkotimme ovat vieraantuneet sinusta. Kristikuntasi avioliittoja solmii\nsielunvihollinen, etkä sinä, Herra, joka olet ne säätänyt. Lapsemme\neivät kasva kurissa ja Herran pelossa. Rakkautemme lähimmäiseen\non sammunut. Se ei enää pala niitäkään kohtaan, jotka sinä vielä\ntunnet omiksesi. Joudu nopeasti meitä auttamaan. Kukista vihollisen\nvalta meidän keskuudestamme. Pyhitä avioliittomme, siunaa lapsemme,\nvahvista keskinäinen rakkautemme! Valaise meitä Hengelläsi,\nettä me oppisimme elämään sinulle, oi Jeesus, meidän Herramme\nja Vapahtajamme, että oppisimme sinua seuraamaan ristin tiellä,\nsinun kanssasi kärsimään, taistelemaan ja voittamaan! Kuule meitä,\nkolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, Jeesuksen Kristuksen\ntähden. Amen.\n\n\n\n\nIII.\n\nSAKARIAAN YLISTYS.\n\n\nMutta Elisabetin synnyttämisen aika tuli; ja hän synnytti pojan.\n\nJa kun hänen naapurinsa ja sukulaisensa kuulivat, että Herra oli\ntehnyt hänelle suuren laupeuden, iloitsivat he hänen kanssansa.\n\nJa kahdeksantena päivänä he tulivat ympärileikkaamaan lasta ja\ntahtoivat antaa hänelle hänen isänsä mukaan nimen Sakarias.\n\nMutta hänen äitinsä vastasi ja sanoi: \"Ei suinkaan, vaan hänen\nnimensä on oleva Johannes.\"\n\nNiin he sanoivat hänelle: \"Eihän sinun suvussasi ole ketään, jolla on\nse nimi.\"\n\nJa he kysyivät viittomalla lapsen isältä, minkä nimen hän tahtoi\nhänelle annettavaksi.\n\nNiin hän pyysi taulun ja kirjoitti siihen nämä sanat: \"Johannes on\nhänen nimensä.\" Ja kaikki ihmettelivät.\n\nJa kohta hänen suunsa aukeni, ja hänen kielensä vapautui ja hän puhui\nkiittäen Jumalaa.\n\nJa tuli pelko kaikille heidän ympärillään asuvaisille, ja koko\nJuudean vuorimaassa puhuttiin kaikista näistä tapahtumista;\n\nja kaikki, jotka niistä kuulivat, panivat ne mieleensä ja sanoivat:\n\"Mikähän tästä lapsesta tulee?\" Sillä Herran käsi oli hänen kanssansa.\n\nJa Sakarias, hänen isänsä, täytettiin Pyhällä Hengellä, ja hän\nennusti sanoen:\n\n\"Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, sillä hän on katsonut\nkansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen\n\nja kohottanut meille pelastuksen sarven palvelijansa Daavidin\nhuoneesta\n\n-- niinkuin hän on puhunut hamasta ikiajoista pyhäin profeettainsa\nsuun kautta --\n\npelastukseksi vihollisistamme ja kaikkien niiden kädestä, jotka meitä\nvihaavat,\n\ntehdäkseen laupeuden meidän isillemme ja muistaakseen pyhän liittonsa,\n\nsen valan, jonka hän vannoi Aabrahamille, meidän isällemme;\n\nsuodakseen meidän, vapahdettuina vihollistemme kädestä, pelkäämättä\npalvella häntä\n\npyhyydessä ja vanhurskaudessa hänen edessään kaikkina elinpäivinämme.\n\nJa sinä, lapsukainen, olet kutsuttava Korkeimman profeetaksi, sillä\nsinä olet käyvä Herran edellä valmistaaksesi hänen teitään,\n\nantaaksesi hänen kansalleen pelastuksen tuntemisen heidän syntiensä\nanteeksisaamisessa,\n\nmeidän Jumalamme sydämellisen laupeuden tähden, jonka kautta meidän\npuoleemme katsoo aamun koitto korkeudesta,\n\nloistaen meille, jotka istuimme pimeydessä ja kuoleman varjossa, ja\nohjaten meidän jalkamme rauhan tielle.\"\n\n                             Luuk. 1: 57-79.\n\nKolme kuukautta Maria viipyi Elisabetin luona. Mitä nämä\nihmeellisesti armoitetut vaimot tänä aikana keskenänsä puhuivat,\nsiitä pyhä historia ei mainitse mitään, mutta kaikesta voimme\nvarmasti päättää, että Pyhä Henki, jolle he olivat sydämensä\navanneet, johdatti heidän ajatuksensa miettimään Jumalan valtakunnan\nsalaisuuksia ja taivutti heidän kielensä puhumaan ylistäen hänen\nihmeistänsä. Sitten he erosivat taas toisistansa odottaaksensa\nyksinäisyydessä Herran heille antamain suurten lupausten\ntoteutumista. Ja ne lupaukset täyttyivät, sillä mitä Jumala lupaa,\nsen hän pitää.\n\nJuudean vuorimaassa tapahtui ihmeellinen tapaus. Sakariaan vaimo,\njoka kaiken aikansa oli ollut hedelmätön, synnytti vanhoilla\npäivillään pojan. Kaikki hänen naapurinsa ja sukulaisensa pitivät\ntätä Jumalan erityisen armon osoituksena ja ottivat sydämestänsä osaa\nhänen iloonsa. Sakariaan astuessa ulos temppelistä tuona merkillisenä\npäivänä, jolloin enkeli hänelle ilmestyi, kansa oli ymmärtänyt, että\nhän oli nähnyt näyn. Ja koko hänen käytöksensä tämän jälkeen, hänen\nmykkä kielensä, hänen maailmasta erotettu ja Jumalalle pyhitetty\nelämänsä, tuo hänen vaimollensa tapahtunut suuri ihme -- kaikki oli\nsitä laatua, ettei se voinut olla kevytmielisiinkään vaikuttamatta.\nMutta kuinka sanomattoman suuri Herran tälle perheelle osoittama armo\noikeastaan oli ja mihin se tähtäsi, siitä ei ihmisillä voinut olla\nkuin korkeintaan hämäriä aavistuksia. Vasta myöhemmin he pääsivät\nkäsittämään, että armon Jumala tarkoitti tällä ihmeellä Israelin\nherättämistä synnin unesta, koko Jaakobin huoneen pelastusta.\n\nJumala on vielä tänä päivänä ihmeiden Jumala. Hän tahtoo vielä\nnytkin herättää Aadamin langenneet lapset synnin unesta, hän etsii\nvielä nytkin jokaista ihmissielua. Toisia hän lähestyy erikoisella\narmolla, kun hän koettaa kovilla rangaistuksilla tai muilla\nhänestä silminnähtävästi muistuttavilla tapauksilla ohjata heidän\nelämänsä vaiheet siten, että heidän silmänsä vihdoinkin aukenisivat\nnäkemään, miten hän tahtoo irroittaa ajatuksemme ja mielemme näistä\nkatoavaisista maallisista oloista ja saada sydämemme taivutetuiksi\netsimään hänen valtakuntaansa ja omistamaan sen aarteita. Kuinka\nonnellisia olisimme koetusten synkimpinäkin hetkinä, jolloin ihmiset\neivät voi meitä lohduttaa eivätkä maailman lumoavat kangastukset\npettää, jos näkisimme, että pelastuksen Jumala juuri silloin\nmeitä etsii, jos hänen ääretön armonsa pääsisi luomaan säteitään\nkyyneleihimme! Emme silloin surisi, niinkuin ne surevat, joilla ei\ntoivoa olekaan, vaan kiittäisimme Herraa, joka ei vielä ole hylännyt\nmeitä, vaan joka tällä tavoin kutsuu meitä pois synnin tieltä. Jos\nPyhä Henki saisi tehdä armotyötänsä meidänkin keskuudessamme, niin\nsilmämme aukenisivat ja me käsittäisimme Jumalan äärettömän rakkauden\nmääräämät viisaat tarkoitukset, Moni vaikenisi silloin Herran edessä,\nmuuttuisi toiseksi, niin että suruttomainkin ihmisten täytyisi\nsydämessään tunnustaa: \"Hän on nähnyt näyn\", \"Herra on tehnyt suuren\nlaupeuden hänelle.\" Mutta kuinka harvoin Jumalan Henki nyt enää saa\nmeidän sydämemme kovuuden tähden Herran seurakunnassa tämmöisiä\nkynttilöitä sytytetyiksi, kuinka vähän herätyksiä nyt tapahtuu,\nkuinka kauhean sikeää on synnin uni näinä viimeisinä aikoina!\n\nSakariaan ja Elisabetin kodissa valmistettiin suurta juhlaa. Heidän\npoikansa, tuo Herran suurten lupausten ihmeellinen lapsi, oli\nympärileikkauksen kautta otettava Jumalan kansan yhteyteen. Mutta\nSakarias ja Elisabet eivät valmistaneet kotiansa tähän juhlaan\nsillä tavalla kuin suurin osa meidän aikamme ihmisistä varustautuu\nvastaanottamaan vieraita pienokaistensa suurena juhlapäivänä.\nJa minkä arvoinen oli vanhan liiton ympärileikkaus verrattuna\nuuden liiton vastaavaan toimitukseen, pyhän kasteen kalliiseen\nsakramenttiin! Himmeä varjokuva, kuvaava ennustus vain. Miten suuria,\nsanomattoman kalliita armonlahjoja Jumala onkaan meille, uuden\nliittonsa kevytmielisille ihmisille suonut, mutta miten olemme nämä\nlahjat säilyttäneet ja niitä hyväksemme käyttäneet? Miten kristikunta\npyhittää esim. kasteen sakramentin? Kuinka vietämme tätä lastemme\nuudensyntymisen suurta juhlaa? Noudattaaksensa vanhaa kaunista\ntapaa julki jumalattomatkin tahtovat lapsensa otettaviksi kasteen\nkautta kristillisen seurakunnan yhteyteen. Sitä ennen samoin kuin\nsitten jälkeenpäin, he kyllä saattavat kiistellä ja vaikka kuinka\npilkallisesti puhua tästä pyhästä toimituksesta, jonka mitättömyyden\nheidän korkea sivistystasonsa ja selvä järkensä muka jo aikoja sitten\non älynnyt. Mutta he aavistavat kuitenkin tuon vanhan kristillisen\ntavan pyhyyden eivätkä uskalla siitä luopua. Mikä valistunut käsitys,\nmikä syvä järki, mikä miehekäs rehellisyys! Ja tämmöisten ihmisten\nvaatimuksiin kirkon täytyisi suostua, tämmöisten vanhempain pyyntöä\nsaada lapsensa kasteen kautta seurakunnan yhteyteen sen opettajain\ntulisi noudattaa! Ei milloinkaan \"Aja pois pilkkaaja, niin poistuu\ntora ja loppuu riita ja häväistys\" (Snl. 22: 10), todistaa pyhä\nraamattu, ja totisesti, ketä tarkoittavat nämä ym. samankaltaiset\nraamatunlauseet, elleivät tämmöisiä pilkkaajia, jotka jalkoihinsa\ntallaavat Herran pyhimmät armonlahjat?\n\nNiin, millä oikeudella te Jumalan sanan ja sakramenttien pilkkaajat\nvaaditte saada nauttia kirkon, tuon teidän ylenkatsomanne kirkon,\netuja, kun julkisesti kieltäydytte taipumasta kristinuskon\nensimmäisiin vaatimuksiin? Silläkö perustuksella, että vuosittain\nmaksatte kirkollisveroja, vieläpä usein enemmänkin kuin nuo\n\"synkkämieliset\" lähimmäisenne, jotka vielä rakastavat kirkkoa ja\nrukoilevat sille apua sen perustajalta ja Herralta? Luuletteko\nJumalan valtakunnan aarteita rahalla ostettavan ja luuletteko\nJeesuksen Kristuksen seurakunnan joutuvan perikadon omaksi, jos\nte tavaroinenne ja rahoinenne siitä luovutte? Ei Herra ole tehnyt\nkirkkonsa tulevaisuutta riippuvaiseksi maallisista eduista eikä tämän\nmaailman mahtavain suosiosta ja kannatuksesta. Hän itse on luvannut\nsitä suojella, hän itse on sitä voimallansa tukeva joka päivä\nmaailman loppuun asti. Millä oikeudella te siis vaaditte kirkkoa\nsiunaamaan hautaan kuolleittenne ruumiit, kun nämä teidän omaisenne\neivät eläessään ensinkään huolineet Herrasta? Ja heidän haudoillaan\nte seisotte yhtä jumalattomina, yhtä törkeinä Jumalan sanan\npilkkaajina kuin he olivat, jos kohta suru ja kaipuu saattaa teidät\nalakuloisiksi. Millä oikeudella vaaditte kirkkoa valmistamaan teidän\nlapsianne Herran ehtoolliselle, kun nämä eivät ensinkään aiokaan\ntästä lähin antautua Herralle, joka asetti tämän pyhän aterian\nainoastaan opetuslapsillensa, ja niiksi te ette suinkaan lapsianne\ntahtoisi? Ja -- palataksemme ensimmäiseen kysymykseemme -- millä\noikeudella vaaditte seurakunnan opettajia teidän lapsianne kastamaan\nsekä kirkkoa vastaanottamaan heidät, kun te ette ensinkään aio pitää\nhuolta lastenne kristillisestä kasvatuksesta, vaan päinvastoin yhä\nedelleen tahdotte järjestää kotielämänne samojen pakanallisten\nperiaatteiden mukaan kuin ennenkin? Millä oikeudella vaaditte\nkirkolta tätä kaikkea ynnä paljon muuta? Me kysymme: millä?\n\nMutta te ette aavistakaan, kuinka ääretön Herran armo on. Te\nette tiedä, että vaikka kirkolla olisikin oikeus sulkea teidät\nyhteydestänsä, kunnes teissä mielenmuutos tapahtuisi, niinkuin se\nparempina päivinänsä kohteli kaikkia niitä, jotka eivät sanoilla\nja töillä todistaneet ristiinnaulitusta Herrastamme, niin se on\nkuitenkin velvollinen vastaanottamaan pienokaisenne, sillä Herran\nkäsky on muuttumattoman selvä: \"Sallikaa lasten tulla minun tyköni,\nälkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta\"\n(Mark. 10: 14). _Sen tähden_, mutta ei suinkaan teidän pyyntönne\nvuoksi, seurakunnan opettaja on velvollinen saapumaan luoksenne\nlapsianne kastamaan, vaikka hän tietääkin, että te itse vaellatte\nkadotuksen tietä. -- Oi, jos näkisimme, miten taivaan enkelitkin\ntämmöisissä tilaisuuksissa lähestyvät jumalattomintakin kotia, miten\nHerra itse ottaa syliinsä tuon pienen lapsen, jonka hän omalla\nverellänsä osti Jumalalle, ja siunaten laskee kirkastetut kätensä sen\npäälle, niin emme tosiaan saapuisi ristiäisiin niin turhamielisinä\nja välinpitämättöminä, niin tämän maailman käsitystavan mukaisina\nkuin tavallisesti niihin tulemme. Ja kyllä näkisimme tämän\nuskon silmällä, jollei maailma pääsisi sitä himmentämään, jos\nhartaammin rukoilisimme, uskollisemmin kilvoittelisimme, jos\nparemmin muistaisimme omaa kasteenliittoamme ja jos itse pysyisimme\nJeesuksessa.\n\nMutta kuinka Jumalan Henki saattaa Herran omia opetuslapsiakaan\nenää säilyttää uskossa, kun he ovat niin alttiit mukautumaan\nmaailman tapoihin, etteivät hekään aina edes lastensa ristiäisissä\nviljele Jumalan sanaa? Usein he kutsuvat luoksensa tämmöisiinkin\ntilaisuuksiin maailman suruttomia ihmisiä, jotka joutavilla\npuheillaan pakottavat tuon pyhän toimituksen kokonaan syrjäseikaksi.\nIhmispelko, maallinen sukulaisuus, kohteliaisuus ja turhamaisuus\nsaa määrätä vieraat, määrätä tavat, puheet ja vaatteet, mutta ei\nHerra, joka Hengellänsä tahtoisi pyhittää tämmöisen hetken jos\nminkään. Ja missä on semmoisia seurakunnan opettajia, jotka vakaasti\nnuhtelevat kuollutta kristikuntaa tämmöisestä kevytmielisyydestä?\nMistä kasteen asettaja ja Herra löytää näinä hengellisen velttouden\nja suruttomuuden aikoina paimenia, jotka ihmisiä pelkäämättä\nja omaa etuansa katsomatta uskaltavat yksityistenkin kodeissa\neivätkä ainoastaan yleisin viittauksin kirkossa repiä rikki tuota\nnimikristillisyyden verhoa, jolla vihollinen salaa, miten hän\nlastemme ristiäisissäkin estää meitä Herraa palvelemasta ja hänen\nihmeitänsä kiittäen ylistämästä? Oi, harvasta seurakunnasta hän\nlöytää tämmöisiä pyhän kasteen toimittajia, paimenia, jotka muistavat\nhänen varoittavat sanansa: \"Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten\nedessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta joka\nkieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä,\njoka on taivaissa\" (Matt. 10: 32-33). Tyytyen siihen, että ihmiset\nantavat kastaa lapsen, useimmat papit mukautuvat maailman mielen\nmukaan ja ottavat kasteen toimitettuansa iloisina osaa vieraiden\njoutavaan pakinaan, kun tämä vain ei ole _törkeästi_ epäkristillistä.\nTällä tavoin kristittyjen ristiäiset ovat muuttuneet kevytmielisiksi\nseuroiksi, joissa palvellaan tämän maailman jumalaa, mutta ei Herraa.\nKummastelisimmeko sitä, että lasten Ystävä usein niin varhain ottaa\npienokaisemme meiltä pois, kun se tilaisuuskin, jolloin nämä kasteen\nkautta pääsevät hänen liittoonsa, näin kauhean selvästi osoittaa,\nmitä ilmaa he kodeissansa saisivat hengittää, jos jäisivät tänne\nsyntiseen maailmaan elämään?\n\nEn ole saattanut olla tästä huomauttamatta, vaikka kyllä tiedän\nmonen siitä loukkaantuvan. Älköön kukaan kuitenkaan pitäkö sanojani\nnimenomaan papeistamme moitteena, sillä sitä ne eivät tarkoita.\nHyvin tiedän kirkollamme vieläkin olevan uskollisiakin paimenia,\njos kohta näiden luku on supistunut pieneksi, mutta olen tahtonut\nhuomauttaa siitä, miten yleinen meidän aikamme hengellinen\nvälinpitämättömyys ja velttous on, miten se on tarttunut kirkon\nopettajiinkin ja nukuttanut useimmat heistäkin. Valheen ruhtinas\nvoittaa yhä suurempaa alaa seurakunnassa, taivuttaa yhä lukuisampia\nkristittyjä mukautumaan tämän maailman mieleisiksi ja peittää\npimeyteensä ihmissuvun, niin ettemme enää erota rajaa sen ja Jumalan\nvaltakunnan välillä. Lohduttavaa saarnaa ja suloista puhetta kuulee\nyllinkyllin kirkoissamme samoinkuin muissa sananharjoitukselle\npyhitetyissä paikoissa, mutta suolaa on kovin vähän. Yhä laimeammaksi\nkäy nuhdesaarna, yhä heikompana kuuluu herätyshuuto Siionin\nmuureilta. Ruostunut on hengen miekka useimpain vartijain kädessä.\nSe ei enää pysty iskemään seurakuntalaisten sydämiin. Kenen on syy?\nYksin papistonko? Ei suinkaan. Me olemme kaikki syntiä tehneet,\nemme ole valvoneet, emme rukoilleet kirkon ja sen paimenten\npuolesta, vaan olemme uupuneet suruttomuuteen. Sen tähden Jumala on\nmeitä rangaissut. Hänen Henkensä on luopunut monesta seurakunnan\nopettajastakin. Herätkäämme siis synnin unesta, tehkäämme parannus,\nperinpohjainen parannus. Huutakaamme turmeluksemme syvyydestä Herran\npuoleen, niin hän on vieläkin auttava kirkkoamme, sillä \"laupias ja\narmahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina\nriitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti. Ei hän tee meille syntiemme\nmukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan\" (Ps. 103: 8-10).\n\nSanokoot baptistit ja muut heidän hengenheimolaisensa mitä tahansa\nlapsenkasteen luonnottomuudesta ja väittäkööt he sitä vaikka kuinka\nvääräksi, kirkko ei ole luopuva tästä kalliista oikeudestaan. Se\nantaa pienet lapset Jeesukselle, jotta hän kasteen kautta ottaisi\nheidät armonsa liittoon. He ovat synnissä siinneet ja syntyneet\nja tarvitsevat siis uudensyntymisen pesoa. Ei kukaan ihminen voi\nottaa pois heidän syntinsä kirousta eikä istuttaa heihin uuden\nelämän siementä. Sen voi Jeesus yksin. Miksi siis epäilisimme\nkastaa lapsiamme? Onhan Jeesus itse sanonut: \"Senkaltaisten on\nJumalan valtakunta.\" Miksi siis estäisimme lapsia kuulumasta tähän\nvaltakuntaan ja nauttimasta sen aarteita? \"Mutta\" -- niin baptistit\nväittävät -- \"Herra on itse sanonut: 'Joka uskoo ja kastetaan, se\npelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen'. Eikähän\npieni lapsi saata uskoa. Millä oikeudella siis kastatte lapsia,\nkoska sitä paitsi emme voi raamatusta todeksi näyttää, että\napostolien aikoina lapsiakin olisi kasteen kautta otettu kristillisen\nseurakunnan yhteyteen?\" Ja samaan suuntaan suruttomimmat maailman\nlapset puhuvat: \"Eihän pieni lapsi voi mitään ymmärtää, eihän se voi\nuskoa, eikä siis kaste voi sitä ensinkään hyödyttää.\" Me vastaamme:\nMistä tiedätte, ettei pieni lapsi voi uskoa eikä siunaukseksensa\nvastaanottaa Jumalan kasteessa meille ihmisille tarjoamia\narmonlahjoja? Tietysti sen usko ei ole samanlaista kuin aikaihmisen,\nmutta estääkö tämä ihmeiden Jumalaa vaikuttamasta lapsessa, sitooko\nse hänen kätensä, \"joka tekee suuria, tutkimattomia tekoja, ihmeitä\nilman määrää\" (Job. 5: 9)? Johannes Kastaja täytettiin jo äitinsä\nkohdussa Pyhällä Hengellä, ja yksin tämä raamatun todistama ihme\nosoittaa vastustamattoman selvästi, että Jumala voi ihmisissä\nvaikuttaa ja antaa heille vaikka kuinka kalliita lahjoja jo ennen,\nkuin he ovat kehittyneet itsetajuntaan.\n\nAinoastaan _synti_ estää pelastuksen Jumalan työtä ja hänen\nHenkeänsä meissä asumasta. Mutta juuri sen tähden, ettei pieni lapsi\nvapaaehtoisilla synneillä ole paaduttanut sydäntänsä Herralta, vaikka\nse on synnissä siinnyt ja syntynyt ja siis perinpohjin turmeltunut\nja ilman Jumalan armoa iankaikkisen kadotuksen oma, tämmöinen lapsi\nvoi myöskin itsellensä omistaa sen Jumalan armon, joka tahtoo meitä\npelastaa synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Vaeltaessaan täällä\nmaan päällä Jeesus otti lapset syliinsä ja siunasi heitä. Olisiko hän\nantanut heille siunaustansa, jos se ei heitä ensinkään olisi voinut\nhyödyttää, jos nämä pienet lapset, joiden tulemista Jeesuksen luo\nhänen opetuslapsensa maallisen katsantotavan pimittäminä koettivat\nestää, eivät olisi saattaneet omistaa itsellensä tätä kallista\nlahjaa? Ja tämä Jeesus on sama \"eilen ja tänään ja iankaikkisesti\"\n(Hebr. 13:8). Hän ei tahdo estää ketään pääsemästä taivaan\nvaltakunnan alamaiseksi, ja sen vuoksi hän antoi opetuslapsillensa\ntämän käskyn: \"Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun\nopetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen\nnimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt\nteidän pitää\" (Matt. 28: 19-20). Hän ei sulkenut ketään täten\ntarjoamansa armon osallisuudesta. Aivan väärin ja mielivaltaista on\nsiis olettaa, että pienet lapset, joille ei vielä voi mitään opettaa,\novat suljetut pois siitä armosta, jota Herra kasteessaan meille\ntarjoaa. Tosin raamattu ei suoraan väitä apostolien kastaneen lapsia,\nmutta se ei suinkaan sitä kielläkään. Siinä näet kerrotaan heidän\nkastaneen koko huonekuntia, mutta missään ei viitata siihen, ettei\nnäiden huonekuntain lapsia -- ja mikä estää meitä olettamasta niissä\nolleen lapsia? -- olisi otettu kasteen liittoon.\n\nOlen tahtonut ohimennen huomauttaa muutamista tätä tärkeätä\nkysymystä koskevista kohdista, koska lapsenkasteen vastustajia\nmeidänkin maassamme on niin lukuisasti. Silminnähtävästi kirkon\nkuolleet jäsenet ovat suureksi osaksi antaneet aihetta lahkolaisten\nväitteisiin, että lapsenkaste muka ei ole raamatun mukainen. Tätä\nei kyllä tavallisesti ensinkään oteta huomioon, kun lahkolaisten\nerehdyksistä tuomiten puhutaan. Suruton maailma ei milloinkaan ole\nvälittänyt siitä, ettei kristikunta pidä kasteen sakramenttia pyhänä.\nSe on päinvastoin mieltynyt juuri sellaiseen kristinuskoon, joka\nvapauttaa ihmisen miltei kaikista velvollisuuksista ja alusta alkaen\ntekee hänet vieraaksi ristin Herran vaatimuksille. Mutta se, joka\nJumalan sanan valossa etsii selitystä kasteen tärkeään kysymykseen,\nnäkee pian kauhistukseksensa, miten kauas kristikunta opissa ja\nelämässä on eksynyt oikeasta käsityksestä.\n\nApostoli lausuu: \"Ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme\nkastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut?\nNiin olemme siis yhdessä hänen, kanssaan haudatut kasteen kautta\nkuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän\nkirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman\"\n(Room. 6: 3-4). Hän todistaa siten, että kasteen liitto velvoittaa\nmeitä vaeltamaan ristin tietä, kuolemaan, synnistä ja elämään\nJumalalle. Mutta kuinka meidän aikamme kristityt muistavat tätä,\nmiten heille teroitetaan _tätä_ oppia, miten lapsia opetetaan\npitämään kaikki mitä Jeesus on käskenyt? Oikeuksistaan nimikristityt\nkyllä puhuvat nimittäen itseänsä kerskaten \"Jumalan lapsiksi\" ja\npuhuen paljon uskostansa. Mutta mihin kaste _velvoittaa_, mitä\nkasteen liitto oikeastaan merkitsee, sitä ei tahdota ajatella. Se jää\nuseimmilta kokonaan unohduksiin. Ja kuitenkin on oppi-isämme Luther,\njonka sanoihin nuo puhdasoppisuuden elävältä kuolleet edustajat ovat\nvalmiit luottamaan silloinkin, kun hän joskus erehtyy, jo vähässä\nkatekismuksessaan selittänyt kasteen merkityksen niin ihmeen syvästi\nja selvästi, että on vaikea käsittää, miten tämä tunnustuksemme\ntärkeä kohta opissa ja elämässä on joutunut miltei kokonaan\nsyrjäseikaksi. Hän näet vastaa esittämäänsä kysymykseen: \"Mitä kaste\nmerkitsee?\" seuraavin sanoin: \"Se merkitsee, että vanha ihminen\nmeissä on jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta upotettava\nja kaikkien syntien ja pahojen himojen kanssa kuoletettava, ja\nettä sen sijaan tulee joka päivä nousta uusi ihminen, joka elää\nvanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä.\" Jos\nkirkkomme olisi paremmin muistanut tätä kallista opetusta, jos\nkristityt olisivat opillaan ja elämällään sen mukaan teroittaneet\nlapsillensa kasteen liiton oikeata merkitystä ja siten ohjanneet\nnäitä kuolemaan synnistä ja elämään Jumalalle, niin olisi kirkkomme\nkasteenopin puolustukseksi rakennettu horjumaton suojamuuri,\njota vastaan erimielisten hyökkäykset olisivat olleet mitättömän\nvoimattomia.\n\nMutta palatkaamme Sakariaan kotiin oppiaksemme tältä, Pyhän Hengen\nohjaamalta vanhukselta, miten ihminen valmistuu todistamaan Herrasta\nniin voimallisesti, että \"pelko tulee muillekin\". Hänen luoksensa\non kokoontunut paljon vieraita. Tuo ihmeellinen lapsi, joka\nympärileikkauksen kautta otetaan Jumalan valitun kansan liittoon,\non tavallisuuden mukaan samassa tilaisuudessa saava nimensä. Kaikki\ntahtovat sille isän nimeä, ja kun Elisabet enkelin ennustusta\najatellen lausuu: \"Hänen nimensä on oleva Johannes\", niin he\narvelevat epäillen: \"Eihän sinun suvussasi ole ketään, jolla on se\nnimi.\" He viittaavat mykälle Sakariaalle, jota he monesta syystä\ntahtovat kunnioittaen muistaa, ja kysyvät, minkä nimen hän tahtoisi\nlapselle annettavaksi.\n\nJumala on jo täyttänyt Sakariaalle tuon ihmeellisen, Gabrielin\nennustaman lupauksen. Hänellä ei enää ole syytä epäillen kysyä:\n\"Kuinka minä tämän käsittäisin?\" Mutta enkeli, jonka rankaisevat\nsanat olivat sitoneet kahleisiin hänen kielensä, oli myöskin sanonut:\n\"Siihen päivään saakka, jona tämä tapahtuu\", ja yhä vieläkin hän oli\nmykkänä, vaikka jo kahdeksan päivää oli kulunut. Eikö Sakarias tuon\npitkän kärsimyksen ajan kuluessa monesti ollut käynyt maltittomaksi?\nEikö hänellä nyt ollut syytä kokonaan epäillä, ottaisiko Jumala\nmilloinkaan pois rangaistustansa, saisiko hän milloinkaan enää\nkäyttää kieltänsä? Epäilemättä vihollinen oli monta kertaa koettanut\nvietellä vanhusta kärsimättömyyteen ja tyytymättömyyteen. Varmaan se\nkoetti etenkin noina kahdeksana päivänä lapsen syntymisen jälkeen,\njoiden kuluessa Sakarias, kuten näytti, vasten enkelin selvää\nennustusta yhä vain oli mykkänä, vietellä häntä epäuskon syntiin,\nmutta se ei saavuttanut tarkoitustansa. Sakarias oli harjaantunut\noppilas Pyhän Hengen koulussa eikä erehtynyt mittaamaan aikaa\nihmislaskun pettävien ohjeiden mukaan. Hän on tutustunut Jumalan\nlaskutapaan, päässyt kohoamaan, sille kannalle, jolla ei silmä\niankaikkisuuden valolta enää erota päivien, kuukausien ja vuosien\nahtaita rajoja ja jolta kannalta kärsimysten hetketkään eivät tunnu\npitkiltä. Jumala on valinnut hänet Johannes Kastajan isäksi. Hän ei\nsaa kuunnella vihollisen pettävää ääntä. Pyhän Hengen valaisemana\nhän on lapsensa ensimmäisenä juhlapäivänä, kun Herran määräämä hetki\nsaapuu, todistava Jumalan armosta ja ylistävä hänen pyhää nimeänsä.\nEikä hänen tarvitse enää odottaa. Kirjoitettuansa taululle: \"Johannes\non hänen nimensä\", hän pääsee vapaaksi kielensä kahleista ja \"puhuu\nkiittäen Jumalaa\".\n\nKuuliaisena Herralle Sakarias muisti, mikä nimi lapselle oli\nannettava, eikä eksynyt noudattamaan ystäväinsä neuvoa eikä vanhaa\ntapaa. \"Johannes\" merkitsee \"Jumala on armollinen\", ja tästä Jumalan\narmosta, jonka säteet jo alkavat poistaa yön varjoja, Sakarias tahtoo\nylistäen todistaa. Ja valtava on tämä hänen todistuksensa, ylevä\nhänen ylistyksensä. Mutta hän ei ilmaisekaan _omia_ ajatuksiansa\neikä _omaa_ käsitystänsä tämän merkillisen ajan vaiheista. \"Hän\ntäytetään Pyhällä Hengellä\", joka avaa sanomattoman kauniin näköalan\nvanhuksen kirkastetun hengellisen silmän eteen ja taivuttaa hänen\nkielensä ylistäen kertomaan sen ihmeistä. Hän näkee täytetyksi tuon\nHerran suuren jo Aabrahamille antaman lupauksen: \"Israelin Jumala\non katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen,\naamun koitto korkeudesta loistaa niille, jotka istuvat pimeydessä\nja kuoleman varjossa.\" Vanhan liiton aika on mennyt, odotuksen\npitkät, varjojen pimittämät vuodet ovat kuluneet umpeen, uuden liiton\nautuaallinen päivä koittaa, ennustukset täytetään!\n\nOliko Sakarias turhaan antautunut Pyhän Hengen kouluun, oliko hän\nsuotta nöyrtynyt hänen nuhteittensa ja kurituksensa alaiseksi,\noliko hän mielikuvituksensa pettämänä eksynyt odottaessaan Herran\nlupausten toteutumista? Tämän maailman lapset eivät aavistakaan,\nmillainen sen ilo on, joka antautuen Pyhän Hengen johdatettavaksi\nHerran avulla kestää koetusten helteessä ja luottaen häneen, tyytyen\nhänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, pääsee kokemaan\nja kirkastetuin silmin näkemään, miten hänen armonsa aamunkoitto\nmeille ylhäältä loistaa. Kaikille ihmisille Jumala on tämän armon\nvalmistanut, kaikkia hänen rakkautensa kutsuu sitä omistamaan,\nvaikka sen nauttimisen riemu täällä maan päällä vielä on kyynelten\nikävään ja synnillisyyden sumuihin kätkettynä. Joskus se kuitenkin jo\ntäälläkin surun laaksossa vaeltaessamme pääsee niin valtavaksi, että\ntämän ajan vaivat, kärsimykset ja vaarat hetkeksi kokonaan unohtuvat.\nTämä tapahtuu kumminkin harvoin, ani harvoin. Emme eksymättä kestäisi\ntämmöistä Herran tuntuvan armon alituista nauttimista, ja sen\nvuoksi hän salaa meiltä kasvonsa, kunnes hänen ääretön rakkautensa\nja viisas kuljetuksensa jälleen antavat meidän kokea taivaallisen\nilon ja riemun esimakua. Mutta tämän Jumalan armon ehtona, sen\nmuuttumattomana ehtona on, että me tahdomme luopua kaikesta ja\nseuraten Herraamme vaeltaa ristin tietä. Kääntymätön ihminen ei\nkoskaan voi käsittää, vielä vähemmin kokea tätä iloa Herrassa, niin\nkauan kuin hän karttaa ja pakenee totuuden Henkeä, joka nuhtelee\nsynnistä ja tuomitsee vanhan ihmisemme kuolemaan.\n\nSakarias oli antautunut tämän Hengen opetettavaksi ja\nkuljetettavaksi. Hän oli suostunut vaeltamaan ristin tietä. Sen\nvuoksi hänelle kirkastuivat Jumalan valtakunnan salaisuudet,\nsen vuoksi hän sai maistaa, miten suloinen Herra on. Sanomaton\nilo valtasi hänen sydämensä, mutta se oli iloa Herrassa. Tämän\nmaailman eksyttävät lupaukset ja lumoavat ilmiöt, joihin hän ei\nennenkään ollut tyytyen mieltynyt, paljastavat hänelle nyt kaiken\nkykenemättömyytensä tyydyttämään ihmishengen todellista tarvetta. Hän\non Pyhän Hengen koulussa oppinut pitämään tätä kaikkea kurjuutena\nja onnettomuutena, hän haluaa vapautua tämän vaarallisen vihollisen\nvallasta ja riemuitsee siitä, että Herra on särkevä hänen ja koko\nkansan orjuuden siteet, jotta jokainen, joka vain tahtoo, pääsee\nvapaaksi. Oman turmeluksensa hän tietää. Se on kauan, kauan painanut\nhäntä ja täyttänyt hänen sydämensä pelolla ja tuskalla, mutta\nVapahtaja tulee häntä pelastamaan. Hänen ei enää tarvitse pelätä\nJumalaa, vaan hän saa tästä lähtien häntä \"pelkäämättä palvella\".\n\nSielunvihollinen väijyy Herran omia heidän vaeltaessaan täällä\nmaailman korvessa. Se \"käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien,\nkenen hän saisi niellä\" (1 Piet. 5:8), mutta Sakarias näkee uskossa\nväkevämmän tulleen, ja tietää hänen voittavan tämänkin vihollisen.\nHän on yksi noita armoitettuja, jotka vakaasti luottaen voivat\ntoivossa lausua: \"Rauhan Jumala on pian musertava saatanan meidän\njalkojemme alle\" (Room. 16:20). Tästä kiittäen ja riemuiten Sakarias\nluo silmänsä tuohon Herran suurten lupausten ihmeelliseen lapseen.\nKuinka hän oli ennen muinoin rukoillut lasta Herralta, miten hän oli\ntoivossa silloin tuntenut onnellisen isän iloa, vaikka hänen toivonsa\nsitten peittyi epäuskon pimeään! Mutta nyt, kuinka ihmeellisesti\narmon Jumala oli kuullutkin hänen rukouksensa, kuinka paljon, paljon\nenemmän hän oli hänelle antanut! Pyhän Hengen valaisemana Sakarias\nnäkee tuon poikasensa \"käyvän Herran edellä, valmistaen hänen\ntietään\". Ei kenelläkään isällä vielä ole ollut semmoista poikaa,\nei vielä kukaan saarnaaja ole niin syvään iskenyt israelilaisten\nsydämiin kuin tämä lapsi kerran on iskevä. Hänen kädessään hengen\nmiekka ennen pitkää välkkyy arvaamattoman kirkkaana uuden liiton\nnousevan, armoa säteilevän auringon valossa.\n\nTämmöistä on Sakariaan ilo. Sanat eivät riitä sitä kuvaamaan,\nja harvat pääsevät aavistamaankaan, mitä tämä vanhus tunsi, kun\nhänen kielensä päästyään vapaiksi kahleistansa kiittäen ylisti\nHerraa. Älköön kukaan sanoko: \"Ei Herra ole minulle niin paljoa\nantanut, ei hänen armonsa minua kohtaan ole ollut semmoinen,\nminulla ole syytä häntä liioin kiittää.\" Meille Jumala on suonut\nvielä suurempia lahjoja. Juuri meillä olisi paremmin syytä toin\ntuolla vanhan liiton papilla kiittää ja ylistää Herraa. Sakarias\nnäki toivossa, mitä meille jo on tapahtunut. Meille loistaa paljoa\nkirkkaampi koitto ylhäältä kuin hänelle. Meidän ilomme voisi olla\npaljon valtavampi, kuin hänen ilonsa oli, jos me vain tahtoisimme\niloita yksin Herrassa ja Herrasta. Mutta kuinka meidän täytyykään\nsurra viheliäisyyttämme ja kurjuuttamme, kuinka kaukana olemmekaan\nHerran ilosta! Kiittäkäämme ja ylistäkäämme armon Jumalaa, joka\nvieläkin tahtoo sitä meille antaa! Mutta muistakaamme aina, mitä\ntietä Sakarias pääsi tätä iloa nauttimaan, sillä ei ole ainoatakaan\nmuuta tietä kenellekään tarjona. Avatkaamme sydämemme ja kotimme ovi\nHerralle ja poistakaamme niistä kaikki, mikä estää meitä iloitsemasta\nhänessä ja kiittäen ylistämästä hänen ääretöntä armoansa. Ei\nkenenkään ole vielä milloinkaan tarvinnut katua, että hän niin teki,\nmutta lukemattomat, jotka ovat maailman iloa etsineet, kerjäävät\nnyt iankaikkisuudessa rikkaan miehen kanssa turhaan vesipisaraa\nlievittääksensä sanomatonta tuskaansa. Näin tämän maailman jumala\npalkitsee niitä, jotka häntä palvelevat. \"En minä anna teille,\nniinkuin maailma antaa\" (Joh. 14:27). \"Joka voittaa, sen minä annan\nistua kanssani valtaistuimellani, niinkuin minäkin olen voittanut ja\nistunut Isäni kanssa hänen valtaistuimellensa\", todistaa Jeesus (Ilm.\n3:21). Oi, miksi ihmiset eivät herää synnin unesta, miksi he eivät\nhylkää kaikkea seurataksensa häntä?\n\n    \"Mua korjaa, Vapahtaja,\n    Ja vedä puoleesi,\n    Kun olet armahtaja\n    Ja tunnet huoleni!\n    Ilokses sanot sinä,\n    Jos sulta armoa\n    Täss' köyhyydessä minä\n    Uskallan anoa.\n\n    Mun henken' ikävällä\n    Sun puolees tarkoittaa,\n    Kun liha ynseällä\n    Mielellään kauhistaa.\n    Siis sotimahan auta\n    Ja anna uskoa,\n    Niin että apus kautta\n    Löytäisin lepoa!\n\n    Suo pääsy kiusatulle\n    Sun kirkkautehes,\n    Suo siellä ilo mulle\n    Edessä istuimes,\n    Sulasta armostasi\n    Pueta minutkin\n    Vanhurskaudellasi\n    Ja nouda kotihin!\"\n\nHerra me olemme mahdottomat sinua kiittämään. Kielemme ovat\nkelvottomat sinun pyhää nimeäsi ylistämään. Sinun kunniaasi ei\nvoi tarpeeksi ylistää voittoisan seurakuntasi kiitosvirsikään,\njoka pyhänä kaikuu ylhäällä taivaissa. Kuinka siis me väsyneet,\nturmeltuneet vaeltajat täällä maailman korvessa, jotka olemme niin\nkauan harjoittaneet kieltämme synnin palveluksessa, voisimme saada\nköyhän ylistyksemme sekaiset säveleet sopusointuun sen kiitoksen\nkanssa, joka sinulle kelpaa? Mutta sinä et kuitenkaan tahdo\nmeidänkään kiitostamme hylätä, sillä sinä olet kärsivällinen ja\nlaupias ja tahdot meitäkin opettaa armoasi paremmin ylistämään, jotta\nsinun kunniasi, joka täyttää taivaat ja ulottuu maailman ääriin,\nolisi kaikkialla tunnettu ja ylistetty! Tule totuuden Pyhä Henki\nmeitä valaisemaan, opeta sinä meitä etsimään Jumalan valtakuntaa\nja löytämään Herrassa ainoa ilomme, kunnes me iankaikkisesti\n\"vapahdettuina vihollistemme kädestä\" sinua lakkaamatta pyhyydessä\npalvelemme Karitsan istuimen edessä taivaassa. Siihen asti tahdomme\nsinun armostasi toivossa odottaa täydellistä pelastustamme ja tyytyen\nsinun ihmeelliseen johdatukseesi koetusten synkkinä hetkinäkin\nylistäen tunnustaa: \"Kiitä Herraa minun sieluni, äläkä unhota, mitä\nhyvää hän on sinulle tehnyt\" (Ps. 103:2)! Amen.\n\n\n\n\nIV\n\nJOHANNES KASTAJA ERÄMAASSA.\n\n\nJa lapsi kasvoi ja vahvistui hengessä. Ja hän oli erämaassa siihen\npäivään asti, jona hän oli astuva Israelin eteen.\n\n                                             Luuk. 1: 80.\n\nVähän on meille kerrottu Johannes Kastajan nuoruudenajasta. Siitä\nei raamatussa mainita muuta kuin se, minkä lyhyen tekstimme sanat\nsisältävät. Mutta jos Pyhän Hengen opettamina tahdomme näitä sanoja\ntutkia, jos pyydämme päästä käsittämään niiden ydintä, löydämme\nniistä sanomattoman tärkeitä ja kalliita opetuksia, samalla kuin\nniiden valossa näemme, millä tiellä Sakariaan ja Elisabetin poika\nkehittyi niin ihmeen \"suureksi Herran edessä\". -- Opettakoon Herra\nitse meitä oikein käsittämään näitä syviä salaisuuksia ja kätkeköön\nhän itse selityksen meidän sydämiimme!\n\nGabriel oli puhunut suurta Johannes Kastajasta, ja suurta oli\nSakarias Pyhän Hengen valaisemana, yliluonnollista iloa säteilevin\nsilmin hänen tulevaisuudestaan ennustanut. Jo äitinsä kohdussa hän\ntäytettiin Pyhällä Hengellä ja sama Henki tuki hänen ensimmäiset\naskeleensa ja vahvisti häntä hänen kasvaessaan lapsesta nuorukaiseksi\nja mieheksi. Ihmetellen me jo hänen elämäkertansa alussa yhdymme\nSakariaan ja Elisabetin kyläläisten kysymykseen: \"Mikähän tästä\nlapsesta tulee?\" Mutta sama Jumalan sana, joka meille tätä kertoo,\nmuistuttaa meitä useammassa kuin yhdessä paikassa myöskin siitä,\nettä Sakarias oli Johanneksen isä, jotta emme ihmeiden valtaamina\nerehtyisi olettamaan hänen syntyneen synnittömänä, etenkin koska\nhänen elämänsä vaiheet alusta alkaen niin ihmeellisesti muodostuvat\nJeesuksen elämän kaltaisiksi. Ei, Johannes on siinnyt ja syntynyt\nsynnissä, ja tämä ennustaa hänelle taistelua, kovaa taistelua lihaa\nja verta vastaan. Tämä taistelu on kumminkin niin ihmeen rikasta\nmitä suurimmista voitoista, ja Herran kunnia säteilee siitä niin\nkirkkaasti meitä kohtaan, että sen vertaista tuskin tapaamme Aadamin\nlangenneiden lasten elämän vaiheissa. Tämä johtuu siitä, että\nJohannes pysyy kuuliaisena sille Hengelle, jonka johdettavaksi hän jo\nlapsuudestaan asti on antautunut.\n\nMe tunnemme Johannes Kastajan vanhemmat ja tiedämme, millainen\nhänen kotinsa oli. Sen ovi oli suljettuna tämän maailman lapsilta\nja synnin poluille vietteleviltä seuroilta ja huveilta. Siellä\npalveltiin Israelin pyhää Jumalaa, jonka voimallinen käsi nyt taas\noli koroitettu kansan pelastukseksi, niinkuin ennen hänen suurten\nihmeittensä jaloina aikoina. Ensimmäiset sanat, jotka juurtuivat\nlapsen muistiin, ilmaisivat Herran kunniaa. Kaikki opetukset ja\nneuvot tarkoittivat ohjata pienokaisen askeleet rauhan tielle.\n\nMiten sanomattoman tärkeätä on, että lapset jo elämänsä ensimmäisinä\nvuosina saavat kuulla puhuttavan Herrasta ja että heidän ajatuksensa\nalusta alkaen harjaantuvat häntä etsimään, häneen pyrkimään ja\nhänessä leponsa ja ilonsa löytämään! Lapsen vilkas mielikuvitus on\narvaamattoman kekseliäs luomaan vaikka kuinka vaihtelevia näköaloja.\nSe työskentelee äärettömän nopeasti kooten silmänräpäyksessä aineksia\nsiitä, mitä sen silmä näkee ja korva kuulee. Jos tämän maailman\nkirjavat, synnin turmelemat ilmiöt saavat muodostaa sen mielteitä,\njos ulkonainen loisto ja komeus pääsevät viehättämään sen silmää ja\ntämän maailman ilosävelet lumoamaan sen korvaa, jos se harjaantuu\nnautintoihin ja tottuu kiiruhtamaan huvituksesta toiseen, niin\nkuolemattoman hengen kahleet, jotka perisynti on saanut lujiksi,\nkovenevat kovenemistaan. Siten ne estävät henkeä kohoamasta siihen\nvapauteen, jota omistamaan Jumala on ihmisen luonut ja joka vieläkin\nhänen äärettömän armonsa vuoksi on jokaiselle tarjona, vaikka synti\non meidät turmellut ja vanginnut orjuuden kahleilla.\n\nLapsella on tarkka silmä ja korva. Vanhempien ja muiden\nperheenjäsenten toimet ja puheet löytävät, ennenkuin aavistammekaan,\ntien lapsen sieluun, joka on altis kaikille vaikutuksille, pahoille\nniinkuin hyvillekin. Jos lapsen nähden ja kuullen melutaan\nkevytmielisesti ja puhutaan joutavia, jos tämän maailman tavarat ja\nnautinnot, sen huolet, huvit ja toimet hallitsevat perheenjäsenten\najatuksia ja puheita, eivätkä he viljele Jumalan sanaa, eivät\nkeskenänsä Herrasta puhu eivätkä rukoile, niin vedetään tuon\npienokaisenkin henki sielullisen ja ruumiillisen: elämän synnin\nturmelemiin olosuhteisiin ja estetään siten kohoamasta vapauden\nhenkipiiriin, jonka keskus on Jumala. Ja kun sitten muutaman vuoden\nkuluttua tapaamme saman lapsen, jonka ristiäisissä me kenties olimme\nja josta silloin ajattelimme: \"Nyt Jeesus on ottanut tuon lapsukaisen\nomaksensa, nyt hän itse on tarjoutunut johdattamaan sen askeleet\nrauhan tielle ja taluttamaan sitä kotiin Isän huoneeseen\", niin\nmillainen se nyt on? Se on ruumiillisesti terve, se on kasvanut\nja vahvistunut, mutta ei hengessä. Kaikki sen ajatukset ja puheet\nliikkuvat maailmassa, sen silmä loistaa, mutta synti lainaa silmälle\nloiston. Siinä hehkuu \"lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus,\njoka ei ole Isästä, vaan maailmasta\" (1 Joh. 2: 16). Ei ole tätä\nlasta holhottu Jeesuksen nimeen, niinkuin hän on käskenyt (Matt. 18:\n5), emmekä saata sitä katsellessamme muuta kuin kauhistuen ajatella\nHerran sanoja: \"Joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat\nminuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen\nkaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen\" (Matt. 18: 6).\n\n\"Mutta\" -- niin kysynee moni -- \"mimmoisiksi lapsemme tulisivat, jos\nheille puhuisimme vain Jumalasta ja lukisimme Jumalan sanaa? Eiväthän\nhe mitenkään voi tulla toimeen maailmassa, elleivät he aikanaan\nopi ajattelemaan aineellista toimeentuloansa ja maallista etuansa.\nElämä on täynnä vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Kuinka raskisimme\nkieltää heitä nauttimasta sitä iloa, jota nuoruudenajan onnelliset\npäivät heille tarjoavat?\" Näin puhuu maailma. Useimmat pitävät\ntätä puhetta ehdottomasti oikeana ja tuomitsevat ahdasmieliseksi,\nsynkäksi ja luonnottoman kovaksi sen katsantotavan, joka tahtoo\nalistaa kaikki ja siis lapsen kasvatuksenkin Jumalan sanan alaiseksi.\nJumala ei suinkaan käske meitä _ainoastaan_ viljelemään hänen\nsanaansa, _ainoastaan_ rukoilemaan ja hengellisiä asioita miettimään.\nHän päinvastoin vaatii meitä tekemään työtäkin ja suorittamaan\nvelvollisuutemme, jokaista sillä alalla ja siinä asemassa, johon\nhän on hänet asettanut. Mutta Herran tahto on, että kaikki toimemme\nja kaikki työmme tähtäisivät häneen, että koko olentomme yhä\nparemmin harjaantuisi kuolematonta henkeämme ja sen todellisia\ntarpeita palvelemaan, jotta meidän henkemme ja sielumme ja ruumiimme\nsäilyisivät nuhteettomina meidän Herran Jeesuksen Kristuksen\ntulemukseen. (1 Tess. 5: 23).\n\nEi meidän kotimme ole täällä, emme ole luodut tätä katoavaista\najallista elämää varten, jonka rientävät vuodet kuluvat umpeen,\nennen kuin aavistammekaan! Oikea kotimme on tuolla ylhäällä, ja\nnykyinen elämämme on vain iankaikkisuuden valmistusaikaa. Miksi\nsiis kiinnittäisimme sydämemme maailmaan, joka aarteineen ja\ntavaroineen hukkuu? Sanokoot synnin orjat sokeudessaan hulluiksi ja\nahdasmielisiksi niitä, jotka pyrkivät niin toimittamaan maallisiakin\nvelvollisuuksiaan, että heidän sydämensä halu ja suunta heidän\ntyötäkin tehdessään on Jumalaan ja jotka hänen yhteydessään yhä\nparemmin oppivat halveksimaan sitä, mitä maailma rakastaa. Nämä\nihmiset ovat tutustuneet Jumalan valtakunnan salaisuuksiin ja he\novat kutsutut omistamaan sen katoamattomia aarteita. Kun Jeesus\nKristus tulee kunniassaan, silloin nähdään, kuka on ollut hullu ja\nahdasmielinen.\n\nEi kukaan saata sanan syvemmässä merkityksessä antaa lapsillensa\nmuuta, kuin mitä hän itse omistaa. Kääntymätön ihminen johdattaa\nlapsensa mielen maailmaan, sillä hänen omat ajatuksensa ja toiveensa\npyrkivät vain sen katoavaisia tavaroita omistamaan ja sen saastaista\niloa nauttimaan. Tavallansa hänkin lastansa rakastaa ja soisi sen\ntulevan onnelliseksi, mutta hän etsii onnea itsellensä ja lapsellensa\nsieltä, missä ei tosi onnea olekaan. Hän hakee sitä iloa, joka ennen\npitkää pukeutuu iankaikkisen kadotuksen toivottomiin kyyneliin.\nSäälitellen hän kysyy Jeesuksen seuraajilta, miten nämä raskivat\nkieltää lapsiansa ottamasta osaa noihin \"viattomiin huveihin\", joissa\nhänen omat lapsensa niin monesti oppivat palvelemaan tämän maailman\njumalaa ja vieraantumistaan vieraantuvat Herrasta. Kääntymätön\nihminen pitää vääränä johdattaa lasten ajatukset niin \"yksipuolisesti\nuskonnolliseen suuntaan\" ja hän kiittää kohtuutta tässäkin kohden\nparhaaksi, jos hän nimittäin ei ole noita törkeästi jumalattomia\nHerran sanan pilkkaajia, jotka julkisesti kieltävät kaiken totuuden.\nNiin vihollinen on pimittänyt hänen silmänsä ja paaduttanut hänen\nsydämensä, ettei hän enää näe, missä vaarassa hänen omat lapsensa\novat, ei sääli heitä, vaikka he kilvan rientävät kadotukseen, eikä\nvapise, vaikka hän itse opetuksellaan ja esimerkillään on heitä\nsinne ohjaamassa. Iankaikkisuudessa hän on näkevä, keitä lapsia\nhänen täällä olisi pitänyt sääliä ja keitä kiittää onnellisiksi,\nmutta silloin on kaikki myöhäistä tahi oikeammin: viimeinenkin\nsääliväisyydentunne on hänestä silloin kadonnut.\n\n\"Te isät, älkää kiihoittako lapsianne vihaan, vaan kasvattakaa\nheitä Herran kurissa ja nuhteessa\", neuvoo apostoli (Ef. 6: 4).\nOnnellinen se, jonka vanhemmat kätkivät sydämiinsä tämän neuvon ja\nnoudattivat sitä! Älköön kukaan väittäkö lapsen olevan haluttoman\nkuulemaan puhetta Jumalasta ja pitävän rukousta ja sanan viljelemistä\nraskaana ja ikävänä, jos häntä nim. oikein s.o. Jumalan antamalla\nviisaudella ja rakkaudella neuvotaan hänen valtakuntansa salaisuuksia\nkäsittämään. Näitkö, lukijani, milloinkaan lapsen silmän niin\nkirkkaasti välkkyvän ja niin puhdasta iloa säteilevän, kuin jos luit\ntai kerroit hänelle Jeesuksesta, joka rakastaa lapsia? Oi, pian, pian\ntuo pienokainen käy Jumalalle vieraaksi, sen kyllä tiedän, eikä enää\nhalua kuulla Jeesuksesta. Mutta miksi hän niin varhain erosi \"hyvän\npaimenen\" laumasta ja eksyi korpeen, siitä pitää jokaisen isän ja\näidin, jokaisen opettajan ja holhoojan tehdä tili viimeisenä päivänä.\nOn mahdollista, että paimenen rakkaus, hänen rakkautensa, joka antoi\nhenkensä lampaitten edestä, vielä löytää tuon eksyneen lampaan ja tuo\nsen iloiten kotiin, mutta älkäämme toki olko niin kevytmielisiä, että\nsiihen turvaten heitämme kristillisen opetuksen ja neuvon sikseen!\nSynnin poluilta on vaikea palata, ja niille harvoille, jotka Herra\nsaa palaamaan, käy taistelu sitä kovemmaksi ja vapauteen pyrkiminen\nsitä vaikeammaksi, mitä kauemmin he ovat olleet synnin orjina.\n\nTotuus ja totuuden ymmärtäminen vapauttaa, niinkuin Jeesus todistaa\nopetuslapsillensa: \"Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on\ntekevä teidät vapaiksi\" (Joh. 8: 32). Kyllä suruttomatkin ihmiset\npuhuvat paljon vapaudesta, kyllä moni heistä kerskaa ylpeillen: \"En\nminä ole riippuvainen kenestäkään, minä olen vapaa\", mutta onko\ntodellakin niin laita? Kyllä jokainen vähänkin ajatteleva ihminen,\nmyöntää, että esim. juomari on paheensa orja eikä siis vapaa.\nTämmöisen ihmisen orjuus on näet siksi silminnähtävä, ettei sitä\nvoi kieltää, vaikka hän muuten olisi, kuten maailma sanoo, miten.\n\"riippumaton\" tahansa, Mutta kun Jumalan sanan valossa uskallamme\nsanoa jokaista kääntymätöntä ihmistä orjaksi, kuka meitä silloin\nuskoo? Maailma pitää tämmöistä puhetta hulluutena eikä voi siihen\nmyöntyä, ja kuitenkin: kuinka helposti pitäisi jokaisen se ymmärtää\nja oikeaksi tunnustaa? Onko \"onnellinen\", lukemattomain alamaisten\nrakastama ruhtinas vapaa, kun hän, äkkiarvaamatta sairastuttuaan,\nkutsuttaa lääkärit luoksensa ja levottomasti katsoen heihin kysyy:\n\"Onko tämä tauti vaarallinen?\" Koko elämänsä hän on ollut orjana,\nkuinka monen tuhannen ihmisen hallitsijana hän sitten on ollutkin\nja miten monta kansaa hän on pakottanutkin valtaansa. Hän ei ole\ntahtonut muistaa eikä ajatella sitä, että kuolema on ollut häntä\nkaikkialla väijymässä ja kietonut hänet pauloihinsa. Nyt hän\nkauhistuen tuntee kahleensa rasittavan painon, haluaa päästä vapaaksi\ntuskastansa, rukoilee apua maailmalta, jonka lupauksiin hän on aina\nluottanut, mutta turhaan, sillä ei kukaan voi häntä auttaa. Oi, on\nyksi, joka voisi hänet näistäkin kahleista vapauttaa, mutta hän ei\ntunne häntä, hänen täytyy kuolla ja joutua iankaikkiseen orjuuteen!\n\nOnko Jumalasta vieraantunut runoilija, joka innostuksensa\nviehättämänä ja tunteittensa valtaamana ylenee elämän jokapäiväisistä\noloista runouden ihmemaailman yläilmoihin ja mielikuvituksellaan\nluo meille mitä ihanimpia näköaloja -- onko hän vapaa? Saavuttaako\nhän sen, mitä hän innostuksensa onnellisimpina hetkinä aavistaen\ntoivoo? Onko hän milloinkaan näkevä kauneuden ihannetta, jota hän\nmaan päältä turhaan etsii? Onko hän mielikuvituksensa siivillä\nmilloinkaan pääsevä sinne, missä hänen unelmansa vihdoinkin\ntoteutuvat? Ei, ei! Maailmasta hän sai runonsa sisällyksen, maailmaan\nhänen mielikuvituksensa oli juurtunut, mutta maailma hukkuu kaikkine\ntoiveineen ja lupauksineen, eikä hän voi sitä estää. Valheen\norjana hän on aina ollut, ja kun hän vihdoin saa silmänsä auki,\non kaikki hänen luultu ilonsa poissa. Hänen käy samoin kuin tuon\nmielikuvituksen luoman runon lapsen, joka riemuiten juoksi vuoren\nhuipulle syleilläksensä aamuruskoa, eikä se ollutkaan muuta kuin\nsumua vain. Kun hän herää unestansa, on hän sumujen vallassa, ja\nkaikki hänen kauniit unelmansa haihtuvat iankaikkiseen pimeään.\n\nOnko tiedemies, joka ylenkatseellisesti arvostelee Jumalan sanaa ja\nsen tarjoamista ohjeista huolimatta nousee \"aatteiden kukkuloille\"\nja koettaa järkensä voimalla selittää ajan ja iankaikkisuuden syvää\narvoitusta -- onko hän vapaa? Pääseekö hän tarkoitustensa perille,\nvai estävätkö häntäkin orjuuden kahleet vapaasti liikkumasta niin\npitkälle kuin hän tahtoisi? Oi, estävät, estävät! Ei hän kauas ehdi,\nennen kuin hänen täytyy tunnustaa, että pitemmälle ihmisjärki ei\nvoi päästä. Jollei ennen, niin iankaikkisuudessa hän näkee, miten\nkauheasti hän valheen hengen orjana eksyi ja pettyi.\n\nTämmöistä on maailman viisaus, tämmöistä sen ilo ja vapaus. Ja\nkuitenkin miltei kaikki ihmiset tahtovat olla maailman ja synnin\norjia! He rakastavat pimeyttä, \"sillä jokainen, joka pahaa tekee,\nvihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa\nnuhdeltaisi\" (Joh. 3: 20). Niinkuin kasvi, joka muutetaan\nauringon lämmittämästä maasta kolkkoon ja kylmään varjopaikkaan,\nalkaa lakastua, kuihtuu ja kuivuu, niin kuolee hentokin, jos\nse henkimaailman ylhäisestä elämästä sortuu sielun ja ruumiin\nalhaisempaan, sumujen varjostamaan ilmanalaan. Jumala loi ihmisen\nvapauteen ja antoi hänelle turmeltumattoman luonnon, jotta hän oikein\nkäyttäen vapauttansa vahvistaisi hyvän valtaa sydämessään niin, että\nhän ei enää voisikaan tehdä syntiä, ja siten saavuttaisi todellisen\nvapauden s.o. täydellisyyden sanan syvimmässä merkityksessä. Hänen\nhenkensä olisi tässä tilassa sielun ja ruumiin sitä häiritsemättä\nvapaasti voinut kehittyä kirkkaudesta kirkkauteen ja koroittaa samaan\nkirkkauteen ihmisen koko olennon. Mutta kukaan ei voisi toivoakaan\npääsevänsä vapaaksi, ellei Jeesus Kristus olisi tullut maailmaan\nmeitä kurjia ihmisraukkoja vapahtamaan. Hänen tähtensä ja hänessä\nJumala tarjoaa pelastusta jokaiselle ihmiselle. Mutta tie orjuudesta\nvapauteen, synnistä pyhyyteen, kuolemasta elämään on Jeesuksen\nseuraamisen tie, ristin tie.\n\nRistin tie on täynnä vaivoja, kärsimyksiä ja tuskaa, eikä kukaan\nole luonnostaan halukas sitä vaeltamaan. Jumalan itse täytyy meitä\nsiihen valmistaa ja johdattaa meitä tielle. Tämä valmistaminen ja\ntielle ohjaaminen tapahtuu Pyhän Hengen koulussa. Henki tahtoo joka\npäivä yhä edelleen valaista, nuhdella, lohduttaa, tukea ja totuudessa\njohdattaa kaikkia niitä, jotka pyrkivät vapauteen ja elämään, sillä\ntie käy yhä vaikeammaksi, mitä lähemmäksi loppuansa se joutuu.\nSemmoinen on matka. Haluammeko ruveta ristin Herran seuraajiksi,\ntahdommeko hänen avullansa pysyä uskollisina loppuun asti? Siinä\nkysymys, johon emme saa olla vastaamatta! Mutta muistakaamme, että\ntämä vastaus on tärkeä, että siitä riippuu iankaikkinen autuutemme\ntai iankaikkinen kadotuksemme. Älkäämme pettykö! Tukkikaamme korvamme\nmaailman suruttomasti iloisilta ääniltä, sillä ne valehtelevat\nja vievät meidät harhateille. Ja jos matka näyttää valkealta ja\npitkältä ja toivottomuus valtaa sydämemme, niin muistakaamme, että\nHerra on samaa tietä kuljettanut kaikkia niitä, jotka nyt ikuisesti\npelastettuina ylistävät häntä siitä, että hän niin ihmeellisesti\nohjasi heidän vaellustansa heidän vaeltaessaan täällä kyynelten\nlaaksossa.\n\nEmme tiedä, mihin aikaan Johannes Kastaja hiljaisesta. Jumalalle\npyhitetystä kodistaan, jossa hän Hengen vahvistamana oli kasvanut,\nsiirtyi erämaan yksinäisyyteen. Kenties hän oli jo ennen jättänyt\nhyvästi vanhemmilleen, kenties nämä olivat jo aikaisemmin muuttaneet\npois Herran lepoon eivätkä siis enää kaivanneet poikaansa tämän\nlähdettyä erämaahan. Mutta jos he silloin vielä elivätkin, niin he\nvarmaan eivät koettaneetkaan estää Johannesta tottelemasta Pyhän\nHengen kehoitusta, joka totuuden vakuuttavalla äänellä kutsui hänet\nkorpeen. \"Hän on oleva suuri Herran edessä\", oli enkeli ennustanut.\nHerra itse on ihmisten välityksellä kasvattava häntä suorittamaan\nsitä suurta tehtävää, jonka hän on hänelle uskonut.\n\nVaikka saammekin runsasta siunausta siitä, että saamme seurustella\nsemmoisten ihmisten kanssa, jotka johdattavat ajatuksemme Jumalan\npuoleen ja joiden kanssa saamme puhua hänen valtakuntansa\nsalaisuuksista, varmaa on kuitenkin, että me yksinäisyydessä\nollessamme kahden kesken Herran kanssa parhaimmin opimme näitä\nsalaisuuksia käsittämään. Kuinka helposti me erehdymme luottamaan\nihmisiin, kuinka pian eksymme liiaksi mieltymään juuri heidän\nkatsantotapaansa, niin että me ennen pitkää olemme kokonaan\nriippuvaisia heistä, jos aina etsimme heidän seuraansa. Tärkeää on,\nettä kuulemme valistuneiden opettajain neuvoja ja kätkemme sydämiimme\nheidän opetuksiaan. Kallisarvoista on saada vaihtaa ajatuksia\nkokeneiden kristittyjen kanssa. Hyvä on yhteisesti ystäväimme\nkanssa viljellä Jumalan sanaa, rukoilla ja veisata kiitosta\nHerralle. Ja milloinkaan emme saa laiminlyödä seurakunnan yhteistä\njumalanpalvelusta Herran huoneessa. Kaikkein suurin on kumminkin\nyksinäisyyden hiljaisten, Jumalalle pyhitettyjen hetkien siunaus.\nYksinäisyydessä voimme parhaimmin lähestyä Jumalaa ja hartaimmin\nhäntä rukoilla. Yksinäisyydessä korvamme käy tarkemmaksi Herran\näänelle, yksinäisyydessä harjaannumme parhaimmin häntä odottamaan ja\nottamaan vastaan lahjoja häneltä.\n\nJos jo jokaisen kristityn täytyy yhtyä tähän todistukseen, niin\nsen totuus ilmenee vielä selvempänä niiden Herran valitsemien\nvälikappaleiden elämänvaiheissa, joita hän erillään muista on\nkasvattanut valtakuntansa palvelukseen. Midianin syrjäisessä\nmaassa oleskeli Mooses neljäkymmentä vuotta. Siellä Herra ilmestyi\nhänelle, siellä hän valmistui johdattamaan israelilaisia Egyptin\norjuudesta. Lammaslaumansa laitumilla Daavid vahvistui taistelemaan\nGoljatia vastaan. Yön hiljaisuudessa Samuel kuuli ensi kerran Herran\näänen. Yksinäisyydessä, kaukana ihmisistä, oleskeli Elia usein, --\nkorvessa Herra hänelle ilmestyi. Arabian erämaassa kehittyi Paavali,\nennen kuin hän ryhtyi apostolin toimeensa. Patmoksen saarella näki\nJohannes ilmestyskirjan suuret näyt. Ja korven yksinäisyydestä tuli\nJohannes Kastaja valmistamaan Herran tietä. Lukemattomat muut Herran\nvalitsemat aseet ovat samoin kauan aikaa oleskelleet yksinäisyydessä,\nkaukana maailman meluavista oloista, erotettuina ystävistänsä ja\nomaisistansakin. Eivät he luonnollisen alakuloisuuden, hehkuvan\nmielikuvituksen tai väärän katsantotavan pettäminä lähteneet\nerämaahan elääksensä ja kuollaksensa siellä, vaan Herra itse\njohdatti heidän askelensa sinne. Hän tahtoi siellä heitä valmistaa,\nsiellä opettaa ja hengessä vahvistaa, jotta he hänen kutsuessaan\nheitä työhön viinitarhaansa, taisteluun totuuden puolesta, olisivat\nharjaantuneet kuulemaan Herran ääntä meluavassa maailmassakin ja\nerottamaan sen kaikista muista äänistä. Se, joka ei tiedä, miten\ntärkeätä on yksinäisyydessä seurustella Herran kanssa, se ei vielä\nole alkanutkaan ristin tietä vaeltaa eikä ruvennut Pyhän Hengen\nkoulua käymään.\n\nOn kyllä totta, että Herra luo omillensa erämaan hiljaisuuden\nmeluavan maailman keskellekin, kun nämä hänen koulussaan yhä enemmän\nvieraantuvat maailmasta ja oppivat sitä ylenkatsomaan ja pitämään\nerämaana. Sen vuoksi heidän ei tarvitse sanan alkuperäisimmässä\nmerkityksessä muuttaa erämaahan voidaksensa palvella Herraa\nyksinäisyydessä. Mutta joka tähän perustuen väittää, ettei noiden\nraamatussa mainittujen Herran suurten välikappaleiden olisi\ntarvinnut näin kokonaan erota muista ihmisistä ja monesti pitkät\najat oleskella korvessa, se erehtyy suuresti. Pyhä Henki kutsui\nheidät vastustamattomalla tavalla tämmöiseen erämaan yksinäisyyteen,\nsillä muualla Herra ei olisi saanut heitä kasvatetuksi toimittamaan\nsitä työtä, jonka hän oli heille uskonut. Jumalan sanan todistukset\novat tässä kohden niin selvät, ettei niitä käy kieltäminen. Samaa\ntodistavat kysymyksessä olevain henkilöiden vaiheet, kun he\nerämaasta palattuaan ryhtyvät taisteluun totuuden puolesta. Ei\nkukaan, joka vastikään on ollut eksytysten ja mielikuvituksensa\norjana, taistele niinkuin nämä uskonsankarit taistelivat. Ja samaa\nopettavat meille niidenkin henkilöiden elämänvaiheet, joita Jumala\nmyöhempinä aikoma yksinäisyydessä valmisti johtamaan totuuden\ntaistelua. Tuhannet vetäytyivät korpeen samoin kuin he palvelemaan\nsiellä kaukana kaikista muista ihmisistä Herraa, mutta he menivät\nerämaahan luulojansa ja mielikuvituksensa pettäminä eivätkä Herran\nHengen kutsusta. Tämä heidän korvessa oleskelemisensa ei tuottanut\nsiunausta heille itselleen eikä Jumalan valtakunnalle. Minne\nmenemmekään, yksinäisyyteen tai ihmisten seuraan, kuunnelkaamme\naina omaatuntoamme, kyselkäämme neuvoa Jumalan Pyhältä Hengeltä,\njoka nyt on vuodatettu \"kaiken lihan päälle\" sitä varten, että hän\nsaisi jokaisen vapaaksi lihan vallasta ja että hän saisi jokaista\ntotuudessa johdattaa! Ei Jumala ole kaikkia kutsunut toimittamaan\nsuuria asioita valtakuntansa kehittymiseksi maan päällä, mutta\njokaista ihmistä hän tahtoo Pyhän Hengen kouluun. \"Pysyköön kukin\nsiinä asemassa, missä hänet on kutsuttu\" (1 Kor. 7: 20).\n\nJoku kysynee, eikö Johannes Kastajakaan, jolla oli niin hurskaat\nvanhemmat ja joka lapsuutensa ensi ajoista alkaen oli harjaantunut\npalvelemaan Jumalaa ja sitä paitsi silminnähtävästi oli Herran\nerikoisen armon kohteena, olisi voinut edistyä viisaudessa ja\n\"vahvistua hengessä\" siirtymättä erämaan yksinäisyyteen. Me\nvastaamme: Jos Johannes Kastaja olisi ollut tavallinen Herran\npalvelija, hän olisi epäilemättä, samoin kuin lukemattomat muut\nsaattanut kehittyä totuudessa ja saada \"kunnian kruunun\", vaikka\nhän aina olisi elänytkin ihmisten yhteydessä. Mutta juuri siitä\nsyystä, että Jumala oli uskonut tälle miehelle niin suuren tehtävän\nvaltakuntansa kehityksessä, Pyhä Henki vaati häntä siirtymään\nkorpeen kasvattaaksensa häntä siellä tätä tarkoitusta varten.\nSuuremmassa määrässä kuin tavalliset Herran seuraajat hän sai kokea\nJumalan armoa, mutta hänen ristinsä oli myöskin samassa suhteessa\nraskas. Antakaamme Herran määrätä kaikki. Kyllä hän tietää, mitä\nhän kullekin antaa ja mitä hän kultakin vaatii. Jos luullun armon\nturvissa lähdemme etsimään ristiä, niin näännymme ennen pitkää sen\npainon alle. Ei Jumala laske omiensa hartioille samankaltaisia\neikä yhtä raskaita ristejä. Samoin kuin hän toisille antaa viisi,\ntoisille kaksi, toisille yhden leiviskän valtakuntansa palveluksessa\nkäytettäväksi, mutta kysyy kaikilta kuuliaisuutta ja uskollisuutta,\nsamoin hän vaatii, että tyydymme hänen viisaaseen johdatukseensa.\n\nJumala oli valinnut Johanneksen valmistamaan tietä Vapahtajalle.\nMutta ennen kuin hän kelpasi muille saarnaamaan parannusta, täytyi\nhänen itse perinpohjin perehtyä siihen totuuteen, että \"raamattu\non sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli,\nannettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat\"\n(Gal. 3: 22). Ei tämä totuus ole helppo oppia, vaikka se kuuluukin\nyksinkertaiselta. Voidaksemme oikein tuntea syntimme, tulisi meidän\nvihata sitä, niinkuin pyhä Jumala syntiä vihaa. Ainoastaan Jeesus\nKristus, joka itse synnittömänä otti kaikkien synnit kantaaksensa,\ntunsi synnin tällä tavalla. Mitä hänen ristinpuusta huutamansa\nsanat: \"Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?\" (Matt. 27: 46)\nilmaisevat, sitä ei kukaan ihminen ole _täydellisesti_ käsittänyt.\nJumala yksin on mitannut synnin syvyydet. Mutta tästä ei suinkaan\nseuraa, että kaikki ihmiset, jotka Herra saa pelastetuksi, ovat\ntunteneet syntinsä yhtä vaillinaisesti. Jumalan sanasta tiedämme\nselvästi, että jokaisen ihmisen täytyy tuntea olevansa kadotettu\nsyntinen, ennen kuin hän Golgatan ristin juuressa voi kerjätä ja\nsaada armoa, mutta tämä synnintunto ei suinkaan ole kaikilla yhtä\nsyvä. Aivan väärä on se oppi, jonka edustajat saarnaavat: \"Ensin\nsinulla pitää olla _niin_ ja _niin_ suuri synnintunto, sitten vasta\nvoit saada Herralta armon.\" Jumala yksin tutkii ihmisten sydämet. Hän\nkatsoo siihen, kuuleeko syntinen Pyhän Hengen kutsua ja haluaako hän\npäästä Jumalan liittoon kasvaaksensa siinä armosta, vai eikö. Ihmisen\npuolelta on pelastuksen ehtona tämä, eikä suinkaan se, miten syvästi\nhän syntinsä tuntee. Kaikille vaivaisille syntisille, jotka katuen\nsyntejänsä pakenevat Jeesuksen sovintoristin juureen ja sen turvissa\npysyvät, antaa Jumala joka päivä kaikki synnit anteeksi, vaikka\ntoiset käsittävät tämän suuren salaisuuden syvemmin ja omistavat sen\nparemmin kuin toiset. Tämä totuus meidän tulee pitää mielessämme, jos\ntahdomme päästä käsittämään Johannes Kastajan monivuotisen asumisen\nkorvessa.\n\nYön varjot poistuvat. Aamu koittaa Israelin kansalle ja ennustaa\nvaloisaa päivää koko ihmissuvulle. Miltei kaikki nukkuvat vielä,\nmuutamat harvat vain ovat valveilla odottaen auringon nousemista.\nKorven yksinäisyydessä tapaamme tähän aikaan Sakariaan ja Elisabetin\npojan. Hän on yksi noita harvoja, jotka valvovat, eikä kenenkään\nsilmä säteile uuden liiton armonpäivän koittaessa niin kirkkaasti\nkuin hänen. Helppoako on ollut hänen olonsa Hengen koulussa,\nriemuako vain hän on yksinäisyydessään saanut kokea. Ei, ei!\nTotuuden autuaalliseen tietoon, Herran armon suloiseen tuntemiseen\nja sen nautintoon ei kukaan pääse muuten kuin kilvoituksen ja kovan\ntaistelun kautta. Tie on ristin tie, ja jos kukaan, niin Johannes sai\ntämän kokea. Ketä vastaan hän sitten täällä yksinäisyydessä taisteli,\nmitä ristiä hän täällä kantoi? Sekö teki Johannes Kastajan korvessa\nolon vaikeaksi, sekö tuotti hänelle ikävää ja rasitusta, että hän\nei saanut seurustella muiden ihmisten kanssa ja että hänen täytyi\nkaivata kaikkea, mikä tekee ihmiselämän hupaiseksi ja tuottaa meille\nmaallista iloa? Niin tämän maailman lapset arvelisivat, he kun eivät\nraskisi hetkeksikään luopua noista sielun ja ruumiin nautinnoista,\njoiden orjuuteen koko heidän olentonsa on vaipunut, kaikesta tuosta\nlumoavasta ilosta, jonka hurmaavassa pyörteessä heidän elämänsä\nliikkuu levottomasti maailman viehättämänä ja juopuu synnistä\nvihollisen pettämänä. Emme suinkaan tahdo väittää Johanneksen olleen\nvieraan tämänkaltaisillekaan kiusauksille. On kyllä totta, että hän\nlapsuudesta asti oli tottunut pakenemaan ja ylenkatsomaan tämmöistä\niloa ja että hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat harjaantuneet\npalvelemaan hänen henkeänsä ja mukautumaan sen korkean, vapauteen\nja pyhyyteen pyrkivän elämän mukaan. Mutta hänenkään sielunsa ja\nruumiinsa eivät taipuneet vapaaehtoisesti tähän. Korven erikoiselämä\nei vapauttanut häntä lihan kiusauksista, eikä hän voittanut\ntaistelutta näitä kiusauksia, mitä laatua ne sitten olivatkin, sillä\n\"liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan\" (Gal. 5: 17).\n\nJeesuksesta Kristuksestakin todistaa raamattu: \"Hän on ollut kaikessa\nkiusattu samalla lailla kuin mekin\" (Hebr. 4: 15). Siten se teroittaa\nmeille sitä totuutta, että synti kaikkine viettelyksineen on jokaista\nihmistä väijymässä meidän täällä eläessämme. Uskalsihan saatana\nlähestyä Herraakin vietelläksensä häntäkin syntiin, lähestyipä\nhän häntäkin juuri korvessa. Miten siis Johannes Kastaja, joka\noli syntinen ihminen, olisi voinut täällä olla tämän vihollisen\nläsnäoloa kokematta? Epäilemättä hän kuuli monesti korvessakin\niloisen maailman houkuttelevia ääniä, jotka hänelle kuiskasivat:\n\"Miksi juuri sinun täytyy elää niin köyhänä, olla kaipaamassa kaikkia\nmukavuuksia ja kaikkea sitä luvallista iloa, jota Herran valitutkin\nusein saavat maan päällä nauttia? Miksi juuri sinun täytyy taistella\npuutteita, vieläpä nälkääkin vastaan?\" Mutta joka olettaa Johanneksen\ntaistelleen nimenomaan tällaisia kiusauksia vastaan, joka luulee\ntämänkaltaisten kärsimysten olleen hänen raskaimpana taakkanaan hänen\nerämaassa ollessaan, hän arvostelee tätä Jumalan valittua profeettaa\naivan pintapuolisesti, mittaa ristin tietä tämän maailman lyhyellä\nja väärällä mittanauhalla. Joka on oppinut käsittämään ihmiselämää\niankaikkisuuden kannalta, hän tietää, että \"ihmisen elinpäivät ovat\nniinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli\nkäy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä\nenää tunne\" (Ps. 103: 15-16). Hän ei etsi tämän maailman pettävää\niloa eikä sen katoavia tavaroita, vaan harjaantuu yhä paremmin\nirroittamaan sydämensä niistä.\n\nPyhän Hengen valossa Johannes oli vuosi vuodelta vakaantunut siinä\ntotuudessa, että ainoastaan \"Herran armo pysyy iankaikkisesta\niankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät\" (Ps. 103: 17). Sitä hän\netsi. Sen saavuttaminen oli hänelle niin tärkeä, sen täydellinen\nomistaminen oli niin monesti toivossa täyttänyt hänen sydämensä\nsanomattomalla ilolla ja luonut hänen kilvoittelevan uskonsa silmän\neteen niin autuaallisia näköaloja, että kaiken maailman ihanuus päivä\npäivältä kävi hänelle yhä kurjemmaksi. Hänen luopumisensa siitä\ntuli yhä helpommaksi, jos kohta hän tuon tuostakin saikin kokea,\nmiten monella tavalla vihollinen koettaa saada meitä noudattamaan\nlihan vaatimuksia ja maailman vietteleviä ääniä. Ei, kovempi oli\nJohanneksen taistelu korvessa, raskaampi hänen ristinsä paino. Mitä\nparemmin hän harjaantui kuulemaan Pyhän Hengen ääntä, mitä lähemmäksi\nJumalaa hän itsensä kieltäen ja kilvoitellen pääsi, sitä syvemmin\nhänen täytyi nähdä oma turmeluksensa ja syntinsä. Hänen täytyy yhä\nkatkerammin tuntea synnin kirous ja kokea mitä Paavalin sydämessä\nliikkui hänen valittaessaan: \"Jäsenissäni minä näen toisen lain, joka\nsotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin\nlaissa, joka minun jäsenissäni on\" (Room. 7: 23).\n\nTämä kokemus on katkera sille, joka haluaa ilolla yhtyä sisällisen\nihmisensä puolesta Jumalan lakiin (Room. 7: 22). Se musertaa\nsydäntä ja pakottaa sen vaikeroimaan: \"Minä viheliäinen ihminen,\nkuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?\" Mitä lähemmäksi\nihminen Herran kasvattavan armon hallitsemana likenee Jumalaa,\nsitä saastaisempi hän on omissa silmissään. Vapautta hän etsii,\npyhyyttä hän halajaa yhä ahkerammin, ja miten masentavaa on silloin\nnähdä itsessään vain saastaisuutta, turmelusta ja orjuutta! Erämaan\nhiljaisuudessa Johannes kuunteli Pyhän Hengen nuhdesaarnaa ja hänen\nsisällisen ihmisensä korva kävi yhä tarkemmaksi tälle saarnalle.\nTotuuden Henki, jonka kasvatettavana hän on, luo valoa hänen\nsydämensä salaisimpiin komeroihin. Polttava on tämä valo. Se ei\nsäästä mitään, johon hän vielä tahtoisi mieltyen tyytyä. Hänen täytyy\nharjaantua luopumaan kaikesta omastaan, panemaan kaikki luonnolliset\ntunteensa, ajatuksensa ja tahtonsa alttiiksi Pyhän Hengen tuomiolle.\nJa tämä tuomio on säälimätön. Se tähtää kaikkialla koko hänen vanhan\nihmisensä kuolemaan. Mitä paremmin Johannes harjaantuu tuossa lihalle\nja verelle vaikeassa itsensäkieltämisessä, mitä pitemmälle Henki saa\nhäntä kuljettaa ristin tiellä, sitä aremmaksi hän käy syntiä kohtaan,\nsitä katkerammalta tuntuu jokainen uusi kokemus hänen oman sydämensä\nturmeluksesta.\n\nMutta juuri tällä tiellä hänelle kirkastumistaan kirkastuvat\nprofeettain ennustukset Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa,\nja sanomattomasti iloiten hän näkee toivossa lupaukset täytetyiksi,\nnäkee sen \"Jumalan Karitsan, joka ottaa pois maailman synnin\" (Joh.\n1: 29). Mitä paremmin hän oppii luopumaan itsestänsä, mitä alttiimpi\nhän on kuolemaan synnistä ja elämään Jumalalle, mitä hartaammin hän\ntoivoo pääsevänsä kokonaan vapaaksi, sitä enemmän hän Herralta saa,\nsitä paremmin hän \"vahvistuu hengessä\". Erämaan kuuma aurinko paahtaa\nhänen päätänsä. Vaikealta ja katkeralta tuntuu usein hänen yksinäinen\nvaelluksensa tällä kuolettamisen tiellä, mutta hänen henkensä kohoaa\nkirkkaudesta kirkkauteen, ja tässä kirkkaudessa välkkyy ja säteilee\nhänen uskonsa silmän edessä _ristin suuri salaisuus_, langenneen\nihmissuvun pelastus sen sovintouhrin kautta, jonka Jumalan rakkaus\non valmistanut ottamaan pois maailman synnin. Hänen sydämensä ei jää\ntyhjäksi, vaikka Pyhä Henki polttaa tuhkaksi sen, mitä Johannes itse\non siinä säilyttänyt. Päinvastoin se täytetään taivaan valtakunnan\nkaikilla aarteilla: uskolla, toivolla ja rakkaudella. Hänen sielunsa\nvoimat eivät lannistu, vaikkeivät ne saa harjaantua maallisen elämän\nsaastaisissa oloissa eivätkä etsiä niistä ravintoa. Päinvastoin ne\nrikastuvat sanan oikeassa merkityksessä samassa määrässä kuin ne\nvapautettuina itsekkyyden ja synnin kahleista alistuvat palvelemaan\nhänen henkeänsä ja nöyrtymään sen voitoista. Eikä Johanneksen ruumis\nnäänny puutteista ja rasituksista, päinvastoin se juuri korvessa\nvalmistuu \"Pyhän Hengen temppeliksi\", joksi se on luotu.\n\nKerskaako Johannes edistymisestään, näkeekö hän iloiten, miten hän\npäivä päivältä yhä syvemmin perehtyy Jumalan valtakunnan suuriin\nsalaisuuksiin? Jos hänen olisi käynyt niin, jos hän olisi mieltyen\ntyytynyt omaan itseensä, niin hän olisi jo luopunut Pyhän Hengen\nkoulusta ja eksynyt pois ristin tieltä. Ei, ei! Aina kun hän katselee\nomaa itseänsä, valtaavat katkerat tunteet hänen sydämensä, sillä hän\nei itsessään näe muuta kuin syntiä ja turmelusta. Hän on oleskellut\nniin lähellä Jumalaa ja kokenut hänen pyhyytensä ääretöntä suuruutta,\nhänen, jolle eivät taivaatkaan ole kylliksi puhtaat -- miten hän\nsiis mieltyisi itseensä? Hän on oppinut nöyrtymään täällä korven\nhiljaisessa yksinäisyydessä, missä Henki on hänelle niin paljon\npuhunut, ja hänen ainoa ilonsa on Herran armo syntisiä kohtaan. Mitä\npitemmälle ihminen Pyhän Hengen ohjaamana edistyy ristin tiellä,\nmitä enemmän hän saa valoa ylhäältä, sitä alttiimpi hän on yhtymään\ntuohon apostoli Paavalin itsensätuomitsevaan tunnustukseen: \"Varma\non se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus\nJeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen\nsuurin\" (1 Tim. 1: 15). Harva ihminen, ani harvat Herran jaloimmista\npalvelijoistakaan ovat niin syvästi perehtyneet tähän totuuteen kuin\nJohannes Kastaja. Sitä hän on oppinut Pyhän Hengen paljastaessa\nhänelle yhä enemmän hänen omaa turmelustansa ja kirkastaessa\nhänelle Jumalan armon pohjatonta syvyyttä. Tällä tavoin hän on\nvapautumistaan vapautunut maailmasta, ihmisistä ja omasta itsestänsä\nsekä oppinut etsimään ja löytämään apunsa, turvansa, valonsa ja\nilonsa _ainoastaan_ Jumalassa. Jokapäiväisen itsensäkieltämisen,\nparannuksen ja kuolettamisen tiellä hän saa yhä suuremmassa määrässä\n\"vanhurskauden hedelmiä\", ja vaikka hänen vaelluksensa usein onkin\nvaikeata, ei hän näänny eikä väsy, sillä toivon Jumala täyttää hänet\nkaikella riemulla ja rauhalla uskossa, niin että hänellä olisi runsas\ntoivo Pyhän Hengen voiman kautta (Room. 15: 13).\n\nJa runsas on Johanneksen toivo, sanomaton hänen ilonsa, sillä hän\ntietää pian saavansa todistaa maailmalle siitä Herrasta, jonka\nnimessä kaikki synnit annetaan anteeksi. Mutta mitä hartaammin\nhän toivoo saavansa ryhtyä suureen tehtäväänsä valmistamaan tietä\ntälle Herralle, mitä enemmän hänen henkensä vahvistuu ja riemuitsee\nsiitä, että hän pian koko Israelin kuullen on todistava hänen\nkunniastaan, jonka rinnalla hän itse on niin sanomattoman pieni\nja alhainen, sitä kiivaammin hänen lihansakin etsii tilaisuutta\nvahvistaaksensa ja päästäksensä jollakin lailla määräämään hänen\ntehtäväänsä. Epäilemättä Johanneksen rikas mielikuvitus, joka niin\nmonesti oli saanut nähdä taivaan valtakunnan valtavia näköaloja,\npyrki usein häntä kehoittamaan: \"Nyt on hetki tullut. Lähde jo hengen\nmiekkaa käyttämään. Koroita äänesi herättämään Israelia synnin\nunesta.\" Mutta hän ei eksy noudattamaan tätä käskyä, hän tietää,\nettei se ole Pyhän Hengen ääni, jota ainoata hänen tulee totella.\nSaman Pyhän Hengen voimalla hän masentaa lihansa silloinkin, kun\ntämä mitä viehättävimmällä tavalla kuvaa hänen suurta, Jumalan\nmääräämää tulevaisuuttansa, jota varten Herra niin kauan koetusten\nja kärsimysten koulussa on häntä valmistanut, ja kehoittaa häntä\nkiiruhtamaan tehtäväänsä suorittamaan. Henki vaatii häntä päinvastoin\n_odottamaan_, ja kuuliaisena tälle totuuden Hengelle Johannes voittaa\ntämmöisetkin kiusaukset, vahvistuu Hengessä yhä ehdottomamman\nitsensäkieltämisen tiellä ja odottaa, kunnes hän _Hengen_ kutsusta\n\"oli astuva Israelin eteen\". Tämä on vapautumista, totuudessa\nedistymistä, hengessä voimistumista, jonka vertaista tuskin löydämme\nsyntisten ihmisten horjuvasta vaelluksesta ristin tiellä. Mutta\n\"kunnia on Jumalan korkeudessa\".\n\nMiten surkean viheliäistä on meidän kilvoituksemme ristin tiellä\nverrattuna tämän erämaan pojan jaloon taisteluun Pyhän Hengen\nkoulussa. Mutta kun totuuden valossa tahdomme nähdä, miten suuri\nerotus on, niin älkäämme tyytykö ihailemaan Johannes Kastajan\nyksinäistä vaellusta Herran kasvojen edessä kaukana erämaan\nhiljaisuudessa, vaan vaikuttakoon hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä,\njonka vaiheita Herran Henki niin ihmeellisesti saa hallita, meissä\nkatkeraa surua siitä, että meidän orjuutemme on niin surkea,\nkilvoituksemme niin lihaa ja verta sääliväistä, halumme päästä\nJumalan valtakunnan aarteita omistamaan niin laimea, uskomme niin\nheikko, toivomme niin horjuva ja rakkautemme Jumalaan niin kokonaan\nkelvoton. Älköön kukaan sanoko: \"Herra antoi Johannekselle niin\nsanomattoman paljon, ei hän minulle tahdo olla niin antelias.\" Me\nsaisimme jokainen arvaamattoman suuressa määrässä kokea Herran\narmoa ja rakkautta, jos vain olisimme alttiit _kokonaan_ luopumaan\nkaikesta, mikä estää Pyhän Hengen työtä meissä, ja maksoi mitä\nmaksoi, lähtemään orjuuden maasta korpeen Herraa palvelemaan. Siellä\noppisimme Pyhän Hengen hallitsemina kuolemaan synnistä ja elämään\nHerralle ja saisimme kokea, miten armon Jumala vakuuttaisi meillekin:\n\"Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka toin sinut Egyptin maasta;\navaa suusi, niin minä sen täytän\" (Ps. 81: 11).\n\nÄlkäämme ainoastaan valittako syntejämme, älkäämme tyytykö siihen,\nettä hengelliset vihollisemme meitä masentavat. Täten joko sorrumme\nepäuskoon tai eksymme itse kerskaten puhumaan viheliäisyydestämme\nja siihen mieltymään, emmekä pyri siihen \"pyhitykseen, jota ilman\nei kukaan ole näkevä Herraa\" (Hebr. 12: 14). Jos uskollisesti\ntaistelisimme syntiä vastaan, jos kuulisimme ja noudattaisimme Pyhän\nHengen opetusta, niin meillä olisi ristin tiellä yhä suurempia\nvoittoja tarjona, sillä Herra itse todistaa sanassaan näin: \"Oi,\njospa minun kansani minua kuulisi ja Israel vaeltaisi minun teilläni,\nniin minä pian masentaisin heidän vihollisensa ja kääntäisin käteni\nheidän vihamiehiänsä vastaan. Ne, jotka Herraa vihaavat, matelisivat\nhänen edessään, ja heidän kohtalonsa kestäisi iankaikkisesti. Mutta\nkansaansa hän ruokkisi parhaalla nisulla; minä ravitsen sinua\nhunajalla kalliosta\" (Ps. 81: 14-17). Mutta muistakaamme myös, että\nJumala antaa meille taivaan valtakunnan aarteita ainoastaan siinä\nmäärin, kuin me sallimme Pyhän Hengen ensin tehdä sydämemme tyhjiksi\nja polttaa tuhkaksi sen, mitä perkele, maailma ja oma lihamme on\nsiihen koonnut.\n\nNiin, kehoittakoon Johannes Kastajan ihmeellisen voittoisa taistelu\nsyntiä vastaan meitä maailman korvessa vaeltavia tekemään semmoista\nparannusta, joka kelpaa Jumalalle, jotta hän saisi meitä kuljettaa\nristin tietä, tukea, vahvistaa, valaista ja pyhittää, niin että\nme sisällisen ihmisemme puolesta saisimme voimassa vahvistua\nhänen Henkensä kautta ja että Kristus asuisi uskon kautta meidän\nsydämissämme (Ef. 3: 16-17) jotta me siten pysyisimme uskollisina\nloppuun asti ja vihdoin perisimme kunnian kruunun. Mutta tyytykäämme\n_uskossa_ vaeltamaan, _toivossa_ odottamaan. Näkemisen ja täydellisen\nomistamisen aika koittaa meille vasta tuolla ylhäällä ja \"monen\nahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan\"\n(Ap. 14: 22). Sanomaton on Herran omien ilo Karitsan istuimen edessä\ntaivaassa, mutta tie, joka sinne vie on _ristin tie_. Turhaan etsimme\nmuuta tietä!\n\n    \"Rientäkäämme, kulkekaamme,\n    Että Herran nähdä saamme,\n    Sieluni mun häntä halaa,\n    Hänen puolehensa palaa,\n    Suloinen, oi Herrani.\n\n    Ompi aivan turha varjo,\n    Mitä maailma tää tarjoo\n    Luovun sen mä kunniasta,\n    Kullasta ja hekumasta\n    Tähtesi, mun Herrani.\n\n    Surun pienen, surun suuren\n    Heitän, Jeesus, ristis juureen,\n    Ja kun jätän elon tämän,\n    Pääsen sua mä kiittämähän\n    Ilohosi iäiseen.\"\n\nHyvä Paimen, armollinen Herra Jeesus, sinä, joka opetuslapsillesi\nvieläkin sanot: \"Tulkaa minun kanssani erämaahan\", älä meitä jätä,\nälä meistä luovu, vaikka me olemme niin hitaat sinua seuraamaan\nristin tiellä! Katso, me tahdomme olla sinun omiasi, mutta perkele,\nmaailma ja oma turmeltunut lihamme ovat meille esteenä, emmekä\nitsestämme voi mitään. Tule siis meitä auttamaan, vuodata sydämiimme\nPyhä Henkesi, joka meitä opettaa sinua etsimään, hylkäämään kaikki\nja seuraamaan sinua. Pelasta meitä synnin, kuoleman ja perkeleen\nkahleista ja auta meitä Jumalan lasten autuaalliseen vapauteen.\nHerra Jeesus, me turvaamme sinuun, sillä sinä et ole hylännyt\nvielä ketään, joka sinulta apua rukoilee. Herra, me uskomme, auta\nmeidän epäuskoamme! -- \"Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin\nverroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen\nvoiman mukaan, joka meissä vaikuttaa, hänelle kunnia seurakunnassa\nja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja\niankaikkisesti. Amen.\" (Ef. 3: 20-21).\n\n\n\n\nV\n\n\"HUUTAVAN ÄÄNI ERÄMAASSA\".\n\n\nViidentenätoista keisari Tiberiuksen hallitusvuotena, kun\nPontius Pilatus oli Juudean maaherrana ja Herodes Galilean\nneljännysruhtinaana ja hänen veljensä Filippus Iturean ja\nTrakoniitin-maan neljännysruhtinaana ja Lysanias Abilenen\nneljännysruhtinaana,\n\nsiihen aikaan kuin Hannas oli ylimmäisenä pappina, ynnä myös Kaifas,\ntuli Jumalan sana Johannekselle, Sakariaan pojalle, erämaassa.\n\nJa hän vaelsi kaikissa seuduissa Jordanin varrella ja saarnasi\nparannuksen kastetta syntien anteeksisaamiseksi, niinkuin on\nkirjoitettuna Esaiaan sanojen kirjassa:\n\n    \"Huutavan ääni kuuluu erämaassa:\n    'Valmistakaa Herralle tie,\n    tehkää polut hänelle tasaisiksi.'\n      Kaikki laaksot täytettäköön,\n    ja kaikki vuoret ja kukkulat\n    alennettakoon,\n    ja mutkat tulkoot suoriksi\n    ja koleikot tasaisiksi teiksi,\n      ja kaikki liha on näkevä\n    Jumalan autuuden.\"\n\nNiin hän sanoi kansalle, joka vaelsi hänen kastettavakseen: \"Te\nkyykäärmeitten sikiöt, kuka on teitä neuvonut pakenemaan tulevaista\nvihaa?\n\nTehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä, älkääkä ruvetko\nsanomaan mielessänne: 'Onhan meillä isänä Aabraham', sillä minä sanon\nteille, että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille.\n\nJo on myös kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee\nhyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen.\n\nJa kansa kysyi häneltä sanoen: \"Mitä meidän siis pitää tekemän?\"\n\nHän vastasi ja sanoi heille: \"Jolla on kaksi ihokasta, antakoon\ntoisen sille, joka on ilman; ja jolla on ruokaa, tehköön samoin.\"\n\nNiin tuli myös publikaaneja kastettaviksi, ja he sanoivat hänelle:\n\"Opettaja, mitä meidän pitää tekemän?\"\n\nHän sanoi heille: \"Älkää vaatiko enempää, kuin mikä teille on\nsäädetty.\"\n\nMyös sotamiehet kysyivät häneltä sanoen: \"Mitäs meidän pitää\ntekemän?\" Ja hän sanoi heille: \"Älkää kiskoko keneltäkään älkääkä\nkiristäkö, vaan tyytykää palkkaanne.\"\n\nMutta kun kansa yhä odotti ja kaikki ajattelivat sydämessään\nJohanneksesta, eikö hän itse ehkä ollut Kristus,\n\nniin Johannes vastasi kaikille sanoen: \"Minä kastan teidät vedellä,\nmutta on tuleva minua väkevämpi, jonka kengänpaulaakaan minä en\nole kelvollinen päästämään; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä\nja tulella. Hänellä on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa\npuimatanterensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa\nsammumattomassa tulessa.\"\n\nAntaen myös monia muita kehoituksia hän julisti kansalle evankeliumia.\n\n                                         Luuk. 3: 1-18.\n\nJa tämä on Johanneksen todistus, kun juutalaiset lähettivät hänen\nluoksensa Jerusalemista pappeja ja leeviläisiä kysymään häneltä:\n\"Kuka sinä olet?\"\n\nJa hän tunnusti eikä kieltänyt; ja hän tunnusti: \"Minä en ole\nKristus.\"\n\nJa he kysyivät häneltä: \"Mikä sitten? Oletko sinä Elias?\" Hän sanoi:\n\"En ole.\" \"Se profeettako olet?\" Hän vastasi: \"En.\"\n\nNiin he sanoivat hänelle: \"Kuka olet, että voisimme antaa vastauksen\nniille, jotka meidät lähettivät? Mitä sanot itsestäsi?\"\n\nHän sanoi: \"Minä olen huutavan ääni erämaassa: 'Tehkää tie tasaiseksi\nHerralle', niinkuin profeetta Esaias on sanonut.\"\n\nJa lähetetyt olivat fariseuksia;\n\nja he kysyivät häneltä ja sanoivat hänelle: \"Miksi sitten kastat, jos\net ole Kristus etkä Elias etkä se profeetta?\"\n\nJohannes vastasi heille sanoen: \"Minä kastan vedellä; mutta teidän\nkeskellänne seisoo hän, jota te ette tunne\n\nHän on se, joka tulee minun jälkeeni ja jonka kengänpaulaa minä en\nole arvollinen päästämään.\"\n\nTämä tapahtui Betaniassa, Jordanin tuolla puolen, jossa Johannes oli\nkastamassa.\n\n                                         Joh. 1: 19-28.\n\nToisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa kerrotaan että Mooses, joka\nfaraon hovissa oli viettänyt lapsuutensa ajan ja kasvanut mieheksi,\neräänä päivänä meni sorretulta, egyptiläisten raskaan ikeen alla\nnääntyviä veljiään katsomaan. Kova oli heidän orjuutensa. Mooses\nnäki, miten säälimättömästi egyptiläiset heitä kohtelivat, ja hänen\nsydämensä syttyi vihaan ja vaati kostoa sortajille. Kenties hän oli\nHerran valmistavan armon kautta, joka häntä jo tähän aikaan etsi,\npäässyt jonkinmoiseen aavistukseen siitä, että Aabrahamin, Iisakin\nja Jaakobin Jumala oli ojentanut kätensä kansaansa pelastamaan,\nkenties hän tunsi jonkinmoista halua ryhtyä taisteluun israelilaisten\nmahtavia vihollisia vastaan. Tästä emme voi varmuudella mitään\nsanoa, mutta sen tiedämme, että Jumala oli valinnut juuri tämän\nmiehen johdattamaan kansaansa pois Egyptin orjuudesta. Mutta Mooses\nei kelpaa tätä suurta työtä toimittamaan, ennen kuin Herra on häntä\nkasvattanut ja valmistanut korven yksinäisyydessä, ennen kuin hän\nPyhän Hengen koulussa on oppinut luopumaan itsekkyydestänsä ja yksin\nHerraan turvaten ryhtyy taisteluun hänen sanansa valaisemana ja hänen\nvoimansa tukemana. Nyt hän kysyy neuvoa lihaltansa ja vereltänsä.\nKostonhimo valtaa hänen sydämensä. Hän tappaa egyptiläisen miehen,\njonka hän on nähnyt lyövän erästä hebrealaista, ja kätkee ruumiin\nsantaan, sillä hän pelkää. Eikä aikaakaan, kun hän vapisevin askelin\npakenee erämaahan karttaaksensa faraon vihaa. Tämmöistä on sen\nihmisen urhoollisuus, joka omin voimin yrittää taistella totuuden\npuolesta. Ei hän voi mitään saada aikaan, vaan pakenee pelkurina\ntaistelutantereelta!\n\nVihollisten sortamina Aabrahamin jälkeläiset olivat silloinkin,\nkun Johannes Kastaja meni veljiensä luo ja näki heidän orjuutensa.\nHänkin ryhtyy taisteluun totuuden puolesta, mutta toisilla aseilla\nja toisella menestyksellä kuin Mooses. Ei hän tule hovista eikä\nloistaviin vaatteisiin pukeutuneena: köyhyydessä hän on elänyt\nkorvessa ja halpana, tämän maailman tavaroita vailla hän on yhä\nedelleen oleva. \"Johanneksella oli puku kamelinkarvoista ja\nvyötäisillään nahkavyö; ja hänen ruokanaan oli heinäsirkat ja\nmetsähunaja\" (Matt. 3: 4). Mutta hän tulee Pyhän Hengen käskemänä\nja valaisemana, kaikkivaltiaan Jumalan voimassa ja nimessä, ja\nkirkkaana välkkyy Hengen miekka hänen kädessään. Eikä hän aio paeta\nnäyttämöltä, vaikka kansan sortajat olisivat kuinka mahtavia hyvänsä.\n\nKuinka alttiita ihmiset ovat mieltymään ulkonaiseen komeuteen ja\nmahtavuuteen, kuinka kernaasti he kunnioittavat maallisen loiston\nja onnen lempilapsia. He \"näkevät ulkomuodon\" (1 Sam. 16: 7),\nihailevat ja kumartavat sitä, mikä kauniilla ulkokuorellaan vetää\nheidän huomionsa puoleensa. He eivät näe, että loistavan vaipan\nalla usein piilee mitä vaarallisinta myrkkyä eivätkä vetäydy pois\nsen läheisyydestä silloinkaan, kun tämän myrkyn surmaava käry alkaa\ntukahduttaa kaikki heidän parhaimmat tunteensa ja levittää kuoleman\nkylmyyttä heidän sydämiinsä. Tällä tavoin sielunvihollinen pettää\nkaikkia niitä, jotka omantuntonsa ääntä kuulematta ja Jumalan sanan\nvaroituksista huolimatta noudattavat sen tahtoa. Valhe esiintyy\nviehättävässä, ihmisten silmiä häikäisevässä ulkoasussa. Kauniilta\nsen sanat kuuluvat, ihanilta sen lupaukset, mutta se eksyttää,\nmyrkyttää ja tappaa. Aivan toisin esiintyy totuus. Se ei pukeudu\nloistavaan, lihaa ja verta miellyttävään ulkomuotoon. Koristelematon\nja halpa on sen puku, vakaata ja ankaraa sen puhe, eikä se\nmilloinkaan lupaa tämän maailman iloa ja nautintoja niille, jotka\nsen sanoihin luottaen uskovat. Se vaatii kunnioitusta -_itsellensä_\nja kehoittaa meitä _itseänsä_ rakastamaan ja totellen palvelemaan.\nSe riisuu päältään kaikki koristukset, joiden tähden liha ja\nveri olisivat valmiit siihen mieltymään ja sitä seuraamaan. Itse\nmaailman Vapahtajakin, kunnian Herra, \"otti orjan muodon\", ja kaikki\nhänen lähettiläänsä, hänen valitut profeettansa ja apostolinsa,\nolivat maallisessa mielessä köyhiä ja halpoja. Totuus ei tarvitse\ntämän maailman aarteita, varustuksia ja aseita voidaksensa ryhtyä\ntaisteluun pimeyden valtoja vastaan. Se hylkää kaikki tämmöiset\nvälikappaleet, pukeutuu omaan sota-asuunsa, joka on \"vanhurskauden\nhaarniska\", \"uskon kilpi\", \"pelastuksen kypäri\" ja \"Hengen miekka\".\nOmalla voimallaan se taistelee ja -- voittaa.\n\nNäillä Jumalan sota-aseilla varustettuna Johannes Kastaja astuu\nPyhän Hengen kutsumana vakavin askelin taistelutantereelle\naikana, jonka Luukas määrää hyvin tarkkaan, kuten tekstimme sanat\nosoittavat. -- Jordanin rannalta kuuluu hänen äänensä: \"Tehkää\nparannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle\" (Matt. 3:\n2). Ketään säälimättä hän lausuu tuon peruuttamattoman totuuden,\nettä mieltänsä muuttamatta, perinpohjaista parannusta tekemättä\nisraelilaiset eivät voi ottaa vastaan taivasten valtakuntaa, vielä\nvähemmän päästä sen alamaisiksi! Hän kyllä tietää, miten tämä kansa\nturvautuu siihen suureen etuoikeuteensa, että Jumala jo muinaisuuden\nhämärässä valitsi sen omaisuudekseen ennen kaikkia muita kansoja (2\nMoos. 19: 5), ja miten se on tottunut puolustamaan itseänsä tällä\nkerskaavalla todistuksella: \"Aabraham on meidän isämme.\" Mutta\nsemmoinen puolustus ei kelpaa tuolle ankaralle korven apostolille,\njonka vakaa silmä soimaavan omantunnon tavalla luo tuomitsevan\nkatseensa Jordanin rannalle kokoontuneihin väkijoukkoihin. \"Minä\nsanon teille\", hän huutaa, \"että Jumala voi näistä kivistä herättää\nlapsia Aabrahamille.\" Siten hän todistaa, etteivät he ole Jumalan\nvaltakunnan alamaisia, jos he sydämensä kovuuden vuoksi eivät nöyrry\ntekemään parannusta, jota ilman ei kukaan pääse omistamaan Aabrahamin\nvanhurskautta. Siitä tämän uskonsankarin oikeat lapset tunnetaan.\nYhtä vähän kuin kuivunut puu voi kantaa hedelmiä, yhtä vähän\nsaattavat Israelin kuolleet puut kasvaa niitä uskon hyviä hedelmiä,\njoita pyhä Jumala ihmisistä etsii. Ja sen tähden hänen vihansa\ntaivaasta on ennen pitkää kohtaava kansaa, ellei näissä Aabrahamin\nsyntiin juurtuneissa ja kuoleman varjostamissa jälkeläisissä tapahdu\nmuutosta. Tuo merkillinen profeetta, jonka sanat uuden liiton\narmonajan koittaessa iskevät israelilaisten sydämiin Pyhän Hengen\nvoimalla, todistaa: \"Jo on myös kirves pantu puitten juurelle;\njokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja\nheitetään tuleen.\" Rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset, oppineet\nja oppimattomat -- kaikki, kaikki hän sulkee erotuksetta tuomion\nalle. Ei kukaan saa kerskata, ei kukaan saa yrittääkään verhota\nalastomuuttansa itsevanhurskauden kurjilla ryysyillä, joilla\nkääntymätön ihminen muilta ja itseltänsä, vieläpä kaikkinäkevältä\nJumalaltakin koettaa salata surkean tilansa. Kaikkien tulee tunnustaa\nsyntinsä ja muuttaa mielensä. Joka ei sitä tee, häntä kohtaa Jumalan\nkirveen surmaava isku.\n\nTähän tapaan Johannes Kastaja puhuu, tämmöistä on hänen saarnansa.\nJumalallisen ilmestyksen valaisemana jo Jesaja näki tämän merkillisen\nmiehen valmistavan tietä maailman Vapahtajalle ja ennusti hänen\nsuuresta tehtävästään. Nyt hän seisoo jo kansan keskuudessa\nvarustettuna Eliaan hengellä ja voimalla. Uteliaisuus, levottomuus\nja pelko on yleinen. Ei kukaan voi olla kokonaan välinpitämätön\ntämmöistä saarnaa kuullessaan. Moni tuntee piston sydämessään, kun\ntotuuden kirkas säde polttaen tunkeutuu siihen, ja kysyy säikähtyen:\n\"Mitä minun pitää tekemän?\" Johannes vastaa: \"Jolla on kaksi\nihokasta, antakoon toisen sille, joka on ilman; ja jolla on ruokaa,\ntehköön samoin.\" Joku kysynee: \"Eikö muuta? Siinäkö on kylliksi,\nettä osoitamme lähimmäisellemme rakkautta, että publikaani ei vaadi\nenempää, kuin hänelle laillisesti kuuluu, että sotamies tyytyy\npalkkaansa, eikä tee vääryyttä y.m.s.?\" Ei tämä riitä sen Jumalan\nedessä, jonka muuttumaton sana todistaa: \"Kirottu olkoon se, joka\nei pidä tämän lain sanoja eikä täytä niitä\" (5 Moos. 27: 26), eikä\nsuinkaan tuo suuri parannuksen saarnaaja tarkoita näin pintapuolista,\nmuutaman säännön rajoittamaa parannusta. Hän tahtoo saarnallaan\nvaikuttaa kansassa perinpohjaisen mielenmuutoksen. Hän vaatii sitä\nastumaan pimeydestä valkeuteen tuomittavaksi lain kautta kuolemaan,\nmutta myös herätettäväksi elämään Jeesuksen Kristuksen voiman kautta.\n\nEi kukaan tiedä, miten kovat synnin orjuuden kahleet ovat, ennen\nkuin hän Jumalan sanan valaisemana tahtoo päästä niistä vapaaksi.\nSamassa määrässä kuin hän herättyään synnin unesta on altis\nparannukseen, samassa määrässä hän sietää semmoista saarnaa, joka\npaljastaa hänen turmeluksensa, sillä totuuden hän tahtoo tietää, oli\nse sitten vanhalle ihmiselle miten katkera tahansa. Nöyrtyen Herran\nsanan tuomion alle hän kysyy yhä levottomammin: \"Mitä minun pitää\ntekemän?\", kunnes hänen etsivä uskonsa löytää Jeesuksen Kristuksen,\njonka nimessä kaikki synnit annetaan anteeksi ja jolta hän joka päivä\nsaa uutta voimaa taistelemaan syntiä vastaan. Tällä tavoin alentuvat\nylpeyden vuoret ja mäet, täten täyttyvät alakuloisuuden ja epätoivon\nlaakso syntisen sydämessä.\n\nTämmöisellä parannussaarnalla Johannes Kastaja valmisti tietä\nVapahtajalle. Tätä hänen suurta tehtäväänsä tarkoittivat Jesaja\nprofeetan sanat: \"Kaikki laaksot koroitettakoon, kaikki vuoret ja\nkukkulat alennettakoon; koleikot tulkoot tasangoiksi ja kalliolouhut\nlakeaksi maaksi\" (Jes. 40: 4). Nyt on koittanut se autuaallinen aika,\njolloin \"Herran kunnia ilmestyy: kaikki liha saa sen nähdä. Sillä\nHerran suu on puhunut\" (Jes. 40: 5). Mutta vuosisatojen etäisyydestä\nsama profeetta näkee myöskin, miten vaikea Israelin on oleva nöyrtyen\ntaipua siihen parannukseen, jota ilman se ei voi tuntea Messiasta,\nkun tämä tulee kansaansa pelastamaan. Sen vuoksi hän epäillen kysyy:\n\"Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?\"\n(Jes. 53: 1). Vaikeata on ylpeän ihmisen taipua tunnustamaan itsensä\nniin suureksi syntiseksi, ettei Jumalan Poikakaan voi häntä pestä\npuhtaaksi muulla tavalla kuin siten, että hän Jumalan hylkäämänä\nvuodattaa verensä kirouksen puussa.\n\nKaikenlaista kansaa tunkeutui kuulemaan Johanneksen saarnaa.\nLukemattomat antoivat kastaa itsensä ja tunnustivat siten\ntarvitsevansa puhdistusta, mutta harvat nöyrtyivät tekemään\ntodellista parannusta. Se näet ei salli ihmisen tyytyä muuhun kuin\nJeesuksen vereen, josta on joka päivä etsittävä uutta puhdistusta.\nJohannes tiesi sen. Hän näki, miten kevytmielisesti moni kuunteli\nhänen saarnaansa, kuinka pintapuolinen useain käsitys synnistä oli\nja miten korkeat monen sydämen vuoret ja kukkulat olivat. Etenkin\noppineet, nuhteettomasta elämästään tunnetut fariseukset sekä\nkorkeasukuiset, mahtavat saddukeukset, jotka julkisesti kielsivät\nJumalan sanan perustotuudet, olivat haluttomia noudattamaan hänen\nankaraa kehoitustaan. Uskaltaako hän totuuden miekalla iskeä\nheihinkin, vai koettaako hän hienoilla sanoilla ja miellyttävällä\npuheella voittaa heitä puolellensa? Johannes Kastaja on pyhittänyt\nelämänsä sen Jumalan palvelukseen, joka ei katso ihmisen muotoa. Hän\nei kerjää suosiota eikä armoa keneltäkään muulta kuin Herralta, eikä\nhän Pyhän Hengen koulussa ole oppinut valheellisilla korusanoilla\nketään silitellen hyväilemään. \"Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on\nneuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa?\" (Matt. 3: 7) lausuu\nhän ja luo pyhää vihaa sädehtivän silmänsä juuri näihin Israelin\nmahtaviin, jotka murtumattomin sydämin olivat kuunnelleet hänen\nsaarnaansa.\n\nTarkoittiko Johanneksen herätyssaarna ainoastaan vanhan liiton\nIsraelia vai koskeeko se meitäkin? \"Minä kastan teidät vedellä,\nmutta on tuleva minua väkevämpi, jonka kengänpaulaakaan minä en\nole kelvollinen päästämään; hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja\ntulella\", todisti hän itse. Näin hän viittasi uuden liiton aikaan\nja niihin suuriin armonlahjoihin, jotka Jeesuksessa Kristuksessa\nihmisille tarjotaan. Johannes kastoi vain vedellä parannukseen. Hänen\nkasteensa ei voinut pestä ketään puhtaaksi synnistä eikä kehenkään\nistuttaa uutta elämää. Joka syntinsä tunnustaen suostui siihen,\nhän kyllä valmistui vastaanottamaan Jeesuksen Kristuksen kaikille\nkatuvaisille syntisille tarjoamaa armoa, mutta tätä armoa ja siihen\nkuuluvia kalliita aarteita ei Johanneksen kaste voinut kenellekään\nlahjoittaa. Se vain ennusti uuden liiton kasteesta ja hänestä, joka\n\"kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella\". Jeesuksen asettama kaste on\nuudensyntymisen peso. Siinä ihminen saa syntinsä anteeksi, häneen\nistutetaan uusi elämä ja hänet otetaan Jumalan liittoon, jossa hän\nnauttii lapsen oikeuksia ja joka päivä saa kaikki, mitä hän Jeesuksen\nnimessä taivaalliselta Isältänsä anoo. Johanneksen kaste valmisti\nKristukselle tietä ihmisten sydämiin. Uuden liiton kasteessa, joka\nHerran asetuksen mukaan on toimitettava Isän, Pojan ja Pyhän Hengen\nnimeen, Herra antautuu meille ja ottaa meidät omiksensa. \"Sillä\nkaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen\npäällenne pukeneet\", todistaa apostoli (Gal. 3: 27).\n\nVoiko näin asiain ollen Johanneksen parannussaarna koskea meitä,\nuuden liiton armonlapsia? Pitääkö meidänkin tehdä parannus, meidän,\njotka pyhässä kasteessa olemme otetut kolmiyhteisen Jumalan yhteyteen\nja jotka uskon kautta vanhurskautetaan? Jos nimikristittyjen\nlukuisalta joukolta pyydämme vastausta tähän kysymykseen, niin ei\nse suinkaan ole halukas sovittamaan Johanneksen saarnaa itseensä.\nHarvat semmoiset ihmiset tietävätkään, kuka Johannes Kastaja oli,\nja ne, joilla vielä on jonkinmoinen käsitys hänen merkityksestään,\neivät suinkaan ole alttiita noudattamaan hänen oppiaan, jonka\nvaatimuksista he arvelevat Jumalan miltei kokonaan vapauttaneen uuden\nliiton armoitetun kansan. Useimmat kristityt, jotka näinä epäuskon\naikoina vielä sanovat uskovansa Jumalan sanan todeksi, eivät tahdo\nkuullakaan mitään muuta saarnaa kuin aina lohduttavaa puhetta Jumalan\narmosta, joka vakuuttaa jokaiselle: \"Sinä olet kastettu. Usko, että\nolet 'autuas Jumalan lapsi'.\" Ja tämmöistä ajanhengen kannattamaa\nevankeliumia kuuleekin paljon meidän kirkoissamme. Onko tämä oikeaa?\nJeesus sanoi apostoleille: \"Niin on kirjoitettu, että Kristus oli\nkärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista ja että parannusta\nsyntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille\nkansoille\" (Luuk. 24: 46-47).\n\nPyhässä kasteessa me kyllä pääsemme Jumalan lapsiksi ja Kristuksen\nkanssaperillisiksi, mutta kaste velvoittaa meitä joka päivä kuolemaan\nsynnistä ja elämään Jumalalle. Joka ei antaudu tälle tielle, joka ei\ntahdo kuolla, hän ei myöskään saa elää. Kasteessa istutetaan ihmiseen\nuuden elämän siemen, mutta tämä siemen ei voi itää, kasvaa eikä\nkantaa hedelmää, jos vanha ihminen pääsee kehittymään ja vahvistamaan\nvaltaansa sydämissämme. Jumalan kasteessa meihin istuttama siemen\ntarvitsee päivä päivältä yhä enemmän alaa, sen juuret pyrkivät yhä\nsyvemmälle, sen nouseva taimi tahtoo kohota, haaraantua ja kasvaa.\nEllei niin käy, ellei luonnollinen turmeluksemme kukistuen väisty sen\ntieltä, vaan kasvaa ja levittää valtaansa niinkuin se aina yrittää\ntehdä, niin uusi ihminen alkaa kitua ja sairastaa kuolintautia. Vanha\nturmeltunut luontomme ei näet voi paremmaksi muuttua, se ei voi\nmukautua uudelle ihmiselle asetettuihin vaatimuksiin, vaan sen täytyy\nkukistua ja masentua, sillä mutten se anastaa itselleen yhä suuremman\nvallan. Ei kukaan voi hengellisesti kehittyä muuta kuin siinä\nmäärässä, kuin hän suostuu vanhan aataminsa jokapäiväiseen kuolemaan.\nSentähden apostoli todistaa kristityistä: \"Ne, jotka ovat Kristuksen\nomat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen\" (Gal.\n5: 24). Joka ei tähän taivu, se luopuu kasteenliitosta ja kuolee\nhengellisesti. \"Tämä minun poikani oli kuollut\" (Luuk. 15: 24),\nsanoi Isä tuhlaajapojasta. On kyllä totta, että Pyhä Henki kutsuu\njokaista vieraaseen maahan eksynyttä ja siellä vihollisen valtaan\njoutunutta tuhlaajapoikaa palaamaan Isän luokse. Totta on sekin,\nettei kasteenliitto Jumalan puolelta ole rikottu, vaan että kastettu\nhänen äärettömän armonsa vuoksi saa palata tähän liittoon, mutta\ntämä palaaminen tapahtuu katumisen lihalle ja verelle katkeralla\ntiellä, jolla ei puhuta kerskaten oikeuksista, vaan murtunein sydämin\nvalitetaan: \"Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun\nedessäsi, enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan\"\n(Luuk. 15: 21).\n\n\"Mutta\", kysynee joku, \"tarvitseeko senkin, joka pysyy\nkasteenliitossaan, tunnustaa syntinsä ja tehdä parannus, kun hän jo\non saanut syntinsä anteeksi ja joka päivä elää Jeesuksen armosta?\"\nMe vastaamme: Missä on se, joka voi tunnustaa: \"Minä en ole rikkonut\nkasteenliittoani enkä tuhlannut perintöäni vieraassa maassa?\" Eikö\nmeidän päinvastoin jokaisen, vieläpä niiden harvojenkin, jotka eivät\nsiinä merkityksessä ole rikkoneet kasteenliittoansa, että olisivat\nlangenneet siitä pois, täydy tunnustaa: \"Ei ole sitä päivää ollut,\njona minä olisin ollut uskollinen ja nuhteettomasti vaeltanut Herrani\nkäskysanoissa. Minulta puuttuu niin paljon, paljon.\" Apostoli\nJohannes todistaa: \"Jos me sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin\nme eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme\nsyntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille\nsynnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta synnistä\" (1 Joh. 1:\n8-9). Kuka sinä olet, joka et tahdo mukautua tähän apostolin neuvoon\netkä nöyrry parannusta tekemään? Missä lienetkin kuullut tuota\nuutta oppia, kuka sinulle sitten onkin luulotellut, ettei saarna\njokapäiväisestä parannuksesta sinulle sovi, ettei sinun tarvitse\nmuuta kuin \"uskoa\", \"uskoa\" vain, niin tiedä: ei se ole raamatun\noppia. Ylpeyteen se sinua yllyttää, suruttomuuteen, kuolemaan se\nnukuttaa ja kadotukseen se vie. Ei, ei! Tuhlaajapojan tunnustus\nuudistuu uudistumistaan niiden elämässä, joissa Herran sana saa\njuurtua ja kantaa hedelmiä, vaikka tämä tunnustus lähtiessään yhä\nsyvemmästä synnin pelosta ja vihasta, myöskin oppii yhä suuremmalla\nluottamuksella ja ilolla joka päivä antamaan Jeesuksen pyyhkiä pois\nkatumuksen kyyneleet.\n\nMiksi kuulemme nyt enää niin harvoin parannusta saarnattavan,\nmiksi Johannes Kastajan herätyshuuto ei pääse kaikumaan meidän\nsaarnatuoleistamme? Sen tähdenkö, ettei ajanhenki enää sitä suvaitse,\nsen tähdenkö, ettei kristikunta enää tahdo muistaa tuota ankaraa\nkorven apostolia ja hänen neuvojaan, vaan suruttomuuden nukuttamana\nja maailman ilosävelten viehättämällä viettää kevytmielisesti mitä\niloisimmalla tavalla juuri sitä päivää, jonka kirkko vanhoista\najoista asti on hänen muistolleen pyhittänyt? Onhan tämän päivän\nsattuessa \"pohjolan ihanin aika\", silloin soittavat soittokunnat,\nhöyrylaivat tekevät huviretkiä, kansanjuhlia vietetään -- kuka\nsilloin tahtoo olla alakuloinen ja kuunnella parannussaarnaa?\nTämänkaltaiset vaikuttimetko estävät niin monta pappia saarnaamasta\nJohannes Kastajan tapaan, vai sekö seikka, että nuo meidän aikamme\nhienosti sivistyneet ja mahtavat fariseukset ja saddukeukset, jotka\njoskus saapuvat kirkkoon, loukkaantuisivat, jos nuo profeetan\ntuomitsevat sanat: \"Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut\nteitä pakenemaan tulevaista vihaa?\" lausuttaisiin heille. Niin, on\nkyllä vaarallista noudattaa Johannes Kastajan saarnatapaa, sillä\nhän saarnasi _parannusta_ ja nuhteli syntiä niin ankarasti, että\nhän ennen pitkää joutui vankilaan ja mestattiin, mutta joka omaa\netuansa katsoen pelkää eikä uhkalla suruttomalle maailmalle julistaa\ntotuutta, se ei olekaan sen Herran palvelija, joka todistaa: \"Joka\ntahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa\nelämänsä minun tähteni, hän löytää sen\" (Matt. 16:25).\n\nJoka on totuudesta, se kuulee totuuden äänen. Ei hän loukkaannu\nsemmoisesta saarnasta, joka vaatii häntä ristin tielle. Hän nöyrtyy\nnuhdetta kuulemaan ja antaa siten sijaa Pyhän Hengen työlle\nsydämessään. Herra kastaa hänet tulella, joka polttaa tuhkaksi\nsynnin ja erottaa siten uudesta ihmisestä kaiken, mikä sitä vielä\nestää _uudistumasta_ hänen kuvansa mukaiseksi. Joka tähän suostuu,\nse perehtyy perehtymistään siihen totuuteen, ettei uudestisyntyminen\nvoi tapahtua muuten kuin tuskan kautta. Hän katselee toivossa siihen\nautuaalliseen hetkeen, jolloin Herra vihdoin on vapahtava hänet\nkokonaan kaikesta pahasta. Ei hän pelkää sitäkään, että tämä Herra\n\"polttaa ruumenet sammumattomassa tulessa\", sillä hän tietää hänen\n\"kokoavan nisunsa aittaan\", kun taistelu on loppuun taisteltu ja\nkaikki viholliset hänen voimallaan voitettu. Miten onnellinen hän\nvoikaan olla toivossa jo täällä, vaikka hän yhä edelleen vaeltaakin\nristin tiellä, miten turvallisesti hän saattaakaan luoda silmänsä\ntulevaisuutta kohti, kun hän Jeesuksen Kristuksen tähden, jolle\nhän on kaikki uskonut ja antanut, uskaltaa kuolemallekin sanoa:\n\"Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema missä on sinun otasi?\"\n(1 Kor. 15: 55). Mutta tämmöiseen uskoon, tämmöiseen horjumattomaan\nja onnelliseen toivoon ei kukaan voi päästä muuten kuin sillä\ntiellä, jolla Johannes Kastaja neuvoi ihmisiä taivaan valtakuntaa\nvastaanottamaan. Kyllä maailman Vapahtaja ottaa vastaan jokaisen,\njoka hänen luoksensa tulee, ei hän ketään heitä ulos. Mutta hänen\nluoksensa ei ole mennyt eikä ole vastakaan menevä kukaan muu kuin\nse, jota Pyhä Henki saa synnistä nuhdella ja parannukseen taivuttaa.\nSe, joka jollakin muulla tiellä aikoo päästä uskomaan Jeesukseen, se\njoutuu pettävän luulouskon valtaan. Hänen lamppunsa sammuu ainakin\nkuoleman kolkossa laaksossa, jonka läpi meidän kaikkien synnin vuoksi\ntäytyy kulkea, ennen kuin pääsemme perille.\n\nJohanneksen saarna herätti huomiota pääkaupungin mahtavissa\nvallanpitäjissäkin, eikä aikaakaan, niin alkoi levitä kansan\nkeskuudessa huhu, että hän olisi Kristus. Näin täytyy maailman\nja suruttomuudenkin kunnioittaa Herran lähettiläitä, kun\nnämä pelkäämättä puhtaasti julistavat totuuden pyhää sanaa.\nVastustamattomalla voimalla Johanneksen hurskas, itsensäkieltävä\nelämä ja hänen saarnansa pakottivat totuuden vastustajatkin\nsydämissään tunnustamaan: \"Tuo mies on oikeassa\", -- jos kohta\neivät suinkaan kaikki nöyrtyneet sitä julkisesti myöntämään. Eikä\ntämän suurempaa voittoa kukaan voi saavuttaa. Kyllä maailma silmien\nedessä saattaa vaikka kuinka suurilla kunnianosoituksilla kohdella\nniitä saarnaajia, jotka itse rakastavat sen turhamaista ja syntistä\niloa ja pyrkivät sen ystävyyteen tekemällä myönnytyksiä valheelle\nja sovittamalla elämäänsä ja oppiansa ihmisten mielen mukaan. Mutta\nse, joka luottaa tämmöiseen kohteliaisuuteen ja pitää sitä totena,\nerehtyy suuresti. Maailman iva, eikä suinkaan sen kunnioitus, on\nsemmoisten saarnaajain palkka, vaikka he luulevat olevansa yleisen\nrakkauden ja suosion kohteena. Johannes ei etsinyt kiitosta ja,\nylistystä maailmalta. Hän ylenkatsoi sen ystävyyden samoin kuin sen\nvihan, eikä pyytänyt palkkaa ihmisiltä. Mutta juuri sen tähden,\nettä hän niin voimallisesti elämällään ja opillaan saarnasi siitä\nHerrasta, joka oli hänet lähettänyt, iskivät hänen sanansa niin\nsyvälle ihmisten sydämiin, ja kunnioitus oli yleinen. On kyllä totta,\nettä tämän kunnioituksen takana monen sydämessä kyti leppymätön viha,\nsillä ei totuus ole vielä milloinkaan turmeltuneessa maailmassa\nkoroittanut ääntänsä herättämättä vihaa, mutta tämä on toista kuin se\nhalveksiva pilkka, jonka alaisia oman etunsa orjuuttamat, vihollisen\npalkkaamat kehnot paimenet ovat. Kunnioittamista ja totuuden voiman\ntunnustamista on tämä vihakin, jos sitä perin pohjin tutkimme.\n\nJohannes olisi voinut herättää vielä suurempaa huomiota, jos hän\nolisi antanut juutalaisten yhä edelleen keskenänsä ihmetellen\narvella: \"Lieneekö hän Kristus\", mutta hän ei ole hidas vastustamaan\ntämmöistä luuloa. Päinvastoin hän heti jyrkästi kieltää sen ja\ntodistaa olevansa niin alhainen, niin halpa Kristuksen rinnalla, että\nhän sanoo itseänsä kelvottomaksi päästämään hänen kengänpaulaansa.\nEi hän _itselleen_ pyydä kunnioitusta. Heikkoudestansa, eikä mistään\nmuusta, hän kerskaa. Kun kansa ihmetellen yhä uteliaampana kyselee,\nonko hän Elias vai profeetta, koska hän kastaakin, ja fariseusten\nlähettiläätkin yhä levottomammin vaativat vastausta tuohon kaikkialla\nmaassa syntyneeseen kysymykseen, kuka hän on, ei Johannes anna sanoa\nitseänsä Eliaaksikaan, joka ennustusten mukaan oli tuleva, vaikka\nhän kyllä tiesi näiden ennustusten tarkoittavan juuri häntä. Hän ei\nantanut sanoa itseään profeetaksikaan, vaikkei vielä kukaan profeetta\nniin ollut Vapahtajasta ennustanut kuin hän, jonka herätyshuutoa\nkannatti se elävä totuus, että Messias seisoi kansan keskuudessa.\nEi hän näe mitään omaa arvoa eikä omaa kunniaa, joka kehoittaisi\nhäntä omistamaan itselleen jalon nimen. Herran suuruus ja voima,\njoka on hänelle kirkastumistaan kirkastunut, valtaa kokonaan hänen\nsydämensä ja estää häntä eksymästä mieltyen kuuntelemaan kansan\nkunnioittavaa arvostelua. Toinen todistakoon hänestä, ei hän.\nKristukselle eikä itselleen hän on tullut valmistamaan tietä ihmisten\nsydämiin, hänelle, joka oli ennen häntä ja joka hänen jälkeensä\ntulee. Hän on \"huutavan ääni erämaassa\", toisen ääni vain, eikä\nhänen siis sovi kunnioitusta _itselleen_ pyytää. Näin Johannes oli\nitsensä kieltämisen tiellä harjaantunut kokonaan antautumaan Herran\npalvelukseen ja hänen kunniansa ylistäjäksi, ja tällä tiellä hän\ntuli \"suureksi Herran edessä\". Mikä voitto, mikä todistus siitä,\nmiten suuria Herra voi vaikuttaa siinä ihmisessä, joka ehdottomasti\nantautuu hänen Henkensä johdatettavaksi!\n\nTunsiko Johannes vain iloa ja riemua valmistaessaan tietä Herralle?\nSe, joka niin arvelee, unohtaa, että suruttomuus, epäusko ja maailman\nystävyys, sanalla sanoen kaikki esteet, joilla pimeyden ruhtinas\nkoettaa ehkäistä totuuden voittoa ihmisten sydämissä, tuntuu Herran\nsanan julistajalle sitä katkerammalta, mitä pitemmälle hän itse\non edistynyt pyhityksessä. Jos kukaan, niin Johannes Kastaja näki\nhaikein sydämin, miten korkeat ne vuoret ja syvät ne laaksot olivat,\njoita hän oli kutsuttu valmistamaan tasaiseksi tieksi, mutta hän\nei väsy, ei horju eikä antaudu epätoivoon. Hän tekee, mitä Henki\nkäskee hänen tehdä. Hän jättää vastoinkäymiset ja toiveet, esteet ja\nmenestykset, tappiot ja voitot, kaikki, kaikki sen Herran haltuun,\njonka lähettiläs hän on. Hän on vain \"huutavan ääni erämaassa\". Hän\nei saa etsiä työnsä hedelmiä: ne kasvavat Herralle eivätkä hänelle.\n\nOlkoon Johanneksen suuri taistelu totuuden puolesta kehoitukseksi\njokaiselle opettajalle, joka näinä viimeisinä aikoina omaa etuansa\nkatsomatta ja maailmaa pelkäämättä, opillaan ja elämällään vielä\ntahtoo todistaa Herrasta. Muistuttakoon se jokaiselle sanankuulijalle\napostolin tärkeätä neuvoa: \"Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja\ntottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne,\njoiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä\nhuokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä\" (Hebr. 13: 17). --\nJa kun ajattelemme, miten Johannes Kastaja pyhitti elämänsä Herralle\nja miten kaukana me olemme siitä vilpittömästä kuuliaisuudesta,\nvalistuksesta, uskosta, toivosta ja rakkaudesta, joka säteilee meitä\nkohtaan hänen urhoollisesta taistelustaan Jordanin rannalla, niin on\nmeidän uuden liiton lasten, joita Herran viimeisen tulemisen päivä\nlähestymistään lähestyy, tosiaan syytä vihdoinkin herätä synnistä\nja kätkeä sydämiimme tuon suuren herätyssaarnaajan sanat: \"Tehkää\nparannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!\"\n\n    \"Tuhat täältä huokausta,\n    Luokses, Jeesus, lähetän,\n    Mieleni maan taistelusta\n    Taivaallisiin ylennän.\n    Ahdistuksissani paina\n    Minut yhteytees aina.\n    Levon, Jeesus, luonas saan\n    Täällä taisteluissa maan.\n\n    Minussa ei mitään hyvää,\n    Murhemielin tunnen sen,\n    Turmelusta kuohuu syvää\n    Sydämeni syntinen.\n    Puhdista mua, Jeesus hyvä,\n    Uudista mua, Henki Pyhä,\n    Suo jo kohta päästä mun,\n    Rakas Jeesus, luokses sun.\n\n    Koska viimein kasvos näen\n    Taivaan kirkkaan kuorissa,\n    Soiman pitää harpun äänen\n    Sinun pyhäis parissa,\n    Uutten virtten heläjämän,\n    Kunniaasi ylistämän,\n    Sinuun palaa mieleni,\n    Jeesus lohduttajani.\"\n\nPyhä Jumala, joka sanassasi paljastat meidän sydämemme turmeluksen,\nme emme tahdo pettää itseämme emmekä vastustaa totuuden Pyhää\nHenkeä, vaikka hän meitä synnistä nuhtelee ja vaatii parannukseen.\nMe tunnustamme syntimme sinulle ja rukoilemme sinulta armoa. Katso\nJeesuksen tähden armollisesti meidän puoleemme äläkä tee meille,\nniinkuin olemme ansainneet! Me turvaamme sinun armoosi, oi sinä\nIsraelin toivo ja apu, sinä murheellisten lohduttaja, köyhien\nauttaja, sairasten parantaja, saastaisten pyhittäjä, suuri laupias\nJumala, ja rukoilemme Jeesuksen nimessä jokainen puolestamme:\n\"Paranna minut, Herra, niin minä parannun, auta minua, niin olen\nautettu. Sillä sinä olet minun ylistykseni\" (Jer. 17: 14). Amen.\n\n\n\n\nVI\n\nJOHANNES KASTAA JEESUKSEN.\n\n\nSilloin Jeesus tuli Galileasta Jordanille Johanneksen tykö hänen\nkastettavakseen.\n\nMutta tämä esteli häntä sanoen: \"Minun tarvitsee saada sinulta kaste,\nja sinä tulet minun tyköni!\"\n\nJeesus vastasi ja sanoi hänelle: \"Salli nyt; siliä näin meidän sopii\ntäyttää kaikki vanhurskaus.\" Silloin hän salli sen hänelle.\n\nKun Jeesus oli kastettu, nousi hän kohta vedestä, ja katso, taivaat\naukenivat, ja hän näki Jumalan Hengen tulevan alas niinkuin kyyhkysen\nja laskeutuvan hänen päällensä.\n\nJa katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: \"Tämä on minun rakas\nPoikani, johon minä olen mielistynyt.\"\n\n                           Matt. 3: 13-17.\n\nJoukoittain liikkuu kansaa Jordanin rannoilla kuunnellen Johanneksen\nsaarnaa, tunnustaen syntinsä ja antaen kastaa itsensä parannukseen.\nJumalallisen totuuden kirkas säde sattui monen sydämeen ja pakotti\ntunnustamaan: \"Minä olen syntinen. En voi kestää tämmöisenä pyhän,\nkaikkinäkevän Jumalan edessä. Minun täytyy muuttua toisenlaiseksi ja\nkantaa hyviä hedelmiä, sillä muuten minut hakataan pois ja heitetään\ntuleen.\"\n\nSe, jonka silmät Herran valaiseva armo saa avata näkemään, miten\nkauhea sen ihmisen tila, joka etääntymistään etääntyen Jumalasta,\nsyntiin uupuneena, sielunvihollisen valtaan sortuneena lähestyy\niankaikkisuutta, se ei enää voi jatkaa tätä onnetonta kulkuansa.\nHän seisahtuu ja kysyy hämmästyneenä: \"Mitä minun pitää tekemän?\"\nHäntä ei enää lohduta tämän maailman pettävä ilo. Sen valheellisiin\nlupauksiin hän ei enää voi luottaa. Hän tuntee päinvastoin\nolevansa sanomattoman onneton nähdessään sen kauhean syvyyden,\njonka partaalla hän seisoo. Syöstäänkö hänet tuohon pohjattomaan\npimeyteen, mistä ei kukaan milloinkaan palaa, vaan sanomattoman\ntuskan vallassa iankaikkisesti itkee toivottomuuden kyyneleitä?\nEikö apua missään, pelastusta kenessäkään? Maailma kyllä vakuuttaa\nlohduttaen: \"Suotta sinä noin huolehdit ja onnettomana valitat. Älä\nylenkatso sitä iloa, jota elämä sinulle tarjoaa. Jumala on rakkaus,\nei hän ole voinut luoda meitä tehdäksensä meidät iankaikkisesti\nonnettomiksi. Tuommoiset ajatukset ovat synkkämielisyytesi ja\neksyneen mielikuvituksesi peikkoja. On suurempiakin syntisiä kuin\nsinä olet, miksi juuri sinä joutuisit kadotukseen.\" Tähän tapaan\nmaailma puhuu, ja nimikristillisyys vakuuttaa: \"Tuommoisia ajatuksia\nkoettaa vihollinen sinussa herättää ja pitää vireillä estääksensä\nsinua uskomasta Jeesukseen, turvaamasta häneen, joka on kaikki\nsyntivelkamme maksanut. Älä epäile, älä sure! Epäusko on suuri synti.\nEikö Jeesukseni armo sinullekin riitä? Ole ilonen ja usko, että olet\nautuas Jumalan lapsi, jonka ei tarvitse mitään pelätä eikä surra.\"\nMutta vaikka ihminen onkin altis hankkimaan tämmöisistä puheista\nvoidetta särjetylle sydämelleen ja vaikka vihollinen koettaakin\nviekkaasti saada häntä lyömään tuuleen Pyhän Hengen todistuksen ja\nummistamaan korvansa omantunnon äänelle, niin jos hän on totuudesta,\nhän erottaa totuuden äänen kaikista muista ja noudattaa sitä, vaikka\nse tuomitsee hänet eikä jätä häneen yhtään turvapaikkaa, johon hänen\najatuksensa voisivat tyytyen mieltyä ja laskeutua lepoon. Hänen,\njuuri hänen syntinsä ovat suuret: voiko Jumala vielä häntäkin auttaa?\nHän ei kauhistu vain kadotusta ajatellessaan. _Syntiä_, joka erottaa\nmeidät Jumalasta ja syöksee kadotukseen, hän on oppinut pelkäämään\nsitä enemmän, mitä enemmän Pyhä Henki on saanut tehdä työtänsä hänen\nsydämessään ja mitä oikeampaan parannukseen hän on saanut taivuttaa\nhänen mieltänsä. Tätä Henkeä hän tahtoo kuulla, sillä se puhuu totta.\nSen totuuden tuntoon tullut ihminen tuntee ja tietää, vaikka on\nkatkeraa näin päivä päivältä tulla yhä varmempaan vakaumukseen siitä,\nmiten perin pohjin turmeltunut oma sydän on.\n\nOnnellinen se, joka kuullen totuuden Henkeä, ei eksy luottamaan\nvihollisen valheellisiin lupauksiin, vaan, maksoi minkä maksoi ja\nviipyköön lohdutuksen hetki vaikka kauankin, tämän Hengen koulussa\nuskossa kilvoitellen rukoilee apua yksin Herralta. Kyllä hän kuulee\nmurheellisten rukoukset eikä hylkää heitä epätoivon valtaan. Kyllä\nhän murheelliset lohduttaa, kun hänen hetkensä on tullut. Hän vain\ntahtoo itse määrätä, milloin hän virvoittaa, milloin kukin voi\nkäyttää siunaukseksensa tuota autuaallista sanomaa: \"Vaikka teidän\nsyntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat\npurppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi\" (Jes. 1: 18).\nTätä ilosanomaa Jumala Jeesuksen Kristuksen sovintoveren tähden\nantaa saarnata maailmalle. Herra yksin tietää tämänkin. Hän on\nainoa oikea lohduttaja. Tyytykäämme siis vartomaan häntä, jos hän\njoskus pitkäksikin ajaksi salaa meiltä kasvonsa eikä anna meidän\nkokea suloista läsnäoloansa. Kun hänen hetkensä on tullut, niin hän\nkirkastaa meille armonsa ja täyttää meidän sydämemme sanomattomalla\nilolla, jos tyydymme vaeltamaan elämän kaitaa tietä.\n\nTälle tielle Johannes Kastaja tahtoi johdattaa ihmisiä. Hän tiesi,\nettä Messias jo seisoi kansan keskuudessa, tiesi, että hänenkin\nsilmänsä ennen pitkää oli näkevä hänet, \"joka oli tuleva hänen\njälkeensä ja joka oli ollut ennen häntä\". Ei hän itse voi mitään\nIsraelin orjuuden kahleiden särkemiseen, ei hän kelpaa ketään\nauttamaan synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, jonka alaisena koko\nmaailma huokaa onnettomuuteen nääntymäisillään. Apua ja pelastusta\nhän tarvitsee, niinkuin kaikki muut, ja hänen Pyhän Hengen valaisema,\netsivää toivoa säteilevä silmänsä hakee maailman Vapahtajaa.\n\nLevottomina liikkuvat väkijoukot: toiset lähenevät, toiset vetäytyvät\nsyrjään. Kaikilla on jonkinmoinen aavistus siitä, että ihmeellistä\non tulossa, vaikka tämä aavistus useimmilla on hyvin himmeä. Tuo\nmerkillinen profeetta, joka niin voimakkaasti oli todistanut heille\nJumalasta ja hänen valtakunnastaan ja nähnyt niin ihmeen syvälle\nheidän sydämiinsä, oli ennustanut eräästä toisesta häntä verrattoman\npaljon suuremmasta, joka oli kastava heitä \"Pyhällä Hengellä ja\ntulella\", joka oli \"kokoava nisunsa aittaan, mutta polttava ruumenet\nsammumattomassa tulessa\". -- Mitä heidän oli ajateltava, mitä toivoen\nja peläten odotettava? Mutta vaikka useimpain ajatukset olivatkin\nhorjuvat, vaikka heidän käsityksensä jo Aabrahamille annetusta,\nprofeettain vahvistamasta ja selittämästä lupauksesta olikin\nhimmeä, -- Johannes Kastaja ei horjunut eikä epävarmana haparoinut\ntietämättömyyden pimeässä. Hän tiesi, että Messias pian oli tuleva\nkansaa pelastamaan. Kuinka hartaasti Johannes oli jo kauan häntä\nodottanut, kuinka hänen sydämensä ikävöi Israelin Vapahtajaa ja\nAuttajaa! Monta vuotta hän erämaan kuivissa, auringon paahtamissa\nseuduissa, missä jonkin santaan kuivuvan purosen niukka vesi oli\nhänen ainoa juomansa, odotti sitä hetkeä, jolloin hän saisi sammuttaa\njanonsa.\n\nNyt Johannes seisoo Jordanin rannalla. Sen tyyni kalvo välkkyy\nauringon valossa hänen edessään, mutta ei tässäkään virrassa juokse\nsitä vettä, jota hän tarvitsee. Johannes etsii sitä lähdettä, jonka\n\"elävä vesi\" sammuttaa ihmisen iankaikkisuudenjanon, Toivossa hän\noli jo kyllä \"ilolla ammentanut pelastuksen lähteistä\" (Jes. 12: 3),\nmutta mitä useammin hän kärsi kuivuutta odotuksen korvessa, jonka\nautioita seutuja tämä vesi taivaasta vuotavana kasteena virkistyttäen\nelähdytti, sitä hartaammaksi oli tullut hänen halunsa päästä lähteen\nvälittömään läheisyyteen, sitä palavampi oli hänen toivonsa, että\nlupaukset pian täytettäisiin ja hän saisi nähdä Kristuksen. Hän\non tunteva hänet, sen hän tietää, sillä se, joka lähetti hänet\nvedellä kastamaan, sanoi hänelle: \"Se, jonka päälle sinä näet Hengen\nlaskeutuvan ja jäävän, hän on se, joka kastaa Pyhällä Hengellä\"\n(Joh. 1: 33). Miten ihmeellistä hän saakaan vielä kokea, kuinka\nsuurta silmin nähdä, kun hän odottaa ja tyytyy uskomaan, kunnes\nHerran määräämä autuaallinen hetki joutuu! Eikä Johannes eksy\ntyytymättömyyden ja maltittomuuden pimittämille poluille, sillä\nhän on harjaantunut ristin tien salaisuuksiin. Hän vaeltaa vakavin\naskelin uskossa Heran edessä.\n\nKuuliaisena Herran käskylle Johannes saarnasi parannusta ja kastoi\nne, jotka syntinsä tunnustaen saapuivat hänen luoksensa Jordanin\nrannalle. Eräänä päivänä hän näki lähestyvän miehen, joka herätti\nhänen huomiotansa ja sai hänen sydämensä sykkimään. Tämä mies\noli Jeesus nasaretilainen. Hän oli muiden näköinen ja samassa\ntarkoituksessa kuin kaikki muut hän näyttää lähestyvän joen rantaa,\nmutta Johanneksen tarkka, Pyhän Hengen koulussa kirkkaaksi käynyt\nsilmä älyää heti, että erotus tämän Jeesuksen ja muiden juutalaisten\nvälillä on suuri. Itse hän myöhemmin vakuuttaen todisti: \"Minä en\ntuntenut häntä\" (Joh. 1: 31. Joh. 1: 33), vaikka hän kyllä tietää\nMessiaan, jota ei kukaan vielä tunne, jo olevan kansan keskuudessa.\nMutta mitä kauemmin hän katsoo Jeesusta, sitä vastustamattomammalla\nvoimalla hänen omatuntonsa todistaa, että tuo mies ei ole semmoinen\nkuin muut ihmiset ovat. Mahdotonta on varmuudella sanoa, missä määrin\nJeesuksen kunnia jo nyt kirkastui profeetan uskon silmän nähtäväksi,\nmutta miltei varmaan saatamme olettaa Johanneksen aavistaneen, että\nhän oli Messias. Jos kukaan, niin hän tiesi, miten ääretön synnin\nvalta maailmassa oli. Hän tunnusti todeksi Jesajan todistuksen:\n\"Kaikki me olimme kuin saastaiset, ja niinkuin tahrattu vaate oli\nkaikki meidän vanhurskautemme. Ja kaikki me olemme lakastuneet kuin\nlehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niinkuin tuuli\" (Jes.\n64: 6). Hän tiesi, että _jokaisen_ täytyy tunnustaa syntinsä ja\ntehdä parannus, kaikkien muiden paitsi hänen, joka oli tullut muita\nauttamaan. Mutta kun Jeesus pyytää tulla kastetuksi, vastaa Kastaja:\n\"Minun tarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni!\"\n\nPyhä Henki, joka, jos milloinkaan, niin juuri tällä tärkeällä\nhetkellä tahtoo valaista häntä, ohjaa profeetan ajatukset oikeaan\nsuuntaan. Jeesuksen koko olemuksesta säteilee häntä kohti verraton\npuhtaus ja ylevyys. Se kirkastuu hänelle kirkastumistaan ja valtaa\nvastustamattomalla voimalla hänen sydämensä. \"Sinun ei tarvitse\ntehdä parannusta. Miksi, mitenkä minä, kun olen saastainen ja\nsyntinen, kastaisin sinut?\" ajattelee Johannes. Niinkuin sanoimme,\non mielestämme melkein mahdotonta olettaa, ettei hän tällä hetkellä\naavistanut Jeesuksen olevan Messiaan. Mutta tätä oikeata, Pyhän\nHengen herättämää aavistusta vastustamassa olivat hänen omat\najatuksensa, jotka pitäen kiinni Jumalan hänelle korvessa antamasta\nlupauksesta, vaativat aivan toisenlaista todistusta. Pyhä Henki\noli laskeutuva Messiaan päälle, ja Jeesus pyytää tulla kastetuksi\nparannuksen kasteella! Miten soveltuvat nämä seikat toisiinsa,\nkuinka Johannes oli tämän ymmärtävä? Epäillen hän kysyy: \"Minun\ntarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni?\" Mutta kun\nJeesus vastaa: \"Salli nyt, sillä näin meidän sopii täyttää kaikki\nvanhurskaus\", ei profeetta enää tahdo epäillen vastustaa tuota\nihmeellistä anomusta. Hän suostuu Pyhän Hengen ja Jeesuksen sanojen\nvaatimana kastamaan hänet. Kuinka ihmeellisen tarkaksi kuulemaan\ntotuuden sanaa oli Johanneksen hengellinen korva harjaantunut Pyhän\nHengen koulussa, kuinka kuuliaiseksi Herran tahdolle hän oli oppinut!\nOmat ristiriitaiset ajatuksensa, epäilyksensä ja ymmärtämättömyytensä\nhän nytkin alistaa Jumalan tahtoon, ja tässä kuuliaisuudessa, joka\ntekee hänet alttiiksi luopumaan itsekkyydestänsä, hän valmistuu\nvastaanottamaan tuota suurta, Jumalan hänelle lupaamaa todistusta\nKristuksesta.\n\nMeidän lihamme ja veremme ei ole taipuvainen noudattamaan muuta\nkuin itsekkään, synnin turmeleman luontomme vaatimuksia. Etenkin\nmeidän on vaikea luopua omista ajatuksistamme ja luuloistamme, kun\nnämä jossakin määrin ovat mukaantuneet omantuntomme ja Jumalan\nsanan mukaan ja pyrkivät ohjaamaan meitä ja säätämään meille\nlakeja. Meidän on niin vaikea sanoa: \"Niin minä luulen, niin minä\nkäsitän Jumalan tahdon, mutta jos minä olen väärässä, tahdon heti\nluopua ja antaa hänen yksin määrätä kaikki, vaikka järkeni kuinka\nvastustaisi ja vaikka parhaat toiveeni ja onnellisimmat ajatukseni\nsiten joutuisivatkin kokonaan haaksirikkoon.\" Tuota Daavidin syvää\nrukousta: \"Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele\nminua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on\nvaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle\" (Ps. 139:\n23-24), meidän on vaikea sovittaa kaikkiin oloihin. Sitä ei opita\nmuualla kuin Pyhän Hengen koulussa. Kuinka suuri onkaan meidän\npimeytemme, miten vähän ymmärrämmekään hengellisiä asioita, miten\nvaikeata ja mahdotonta meidän on omin voimin käsittää raamatun\nyksinkertaisimpiakaan totuuksia! Kuinka vastahakoinen vanha ihmisemme\non taipumaan tuohon lihaa ja verta loukkaavaan perustotuuteen,\nettä Jumalan oman Pojan täytyi niin syvästi alentua, että \"hän oli\nylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava,\njota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme\nminäkään pitäneet\" (Jes. 53: 3)!\n\nNiin kauan kuin saarnataan Jeesuksen ihmetöistä, hänen pyhästä\nvaelluksestaan ja kunniastaan, kuulee maailmakin todistustamme\nHerrasta, mutta kun hänen alentumisensa, hänen halpa palvelijakuvansa\nasetetaan sen silmien eteen, niin ihmiset loukkaantuvat. \"Me\nsaarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille\npahennus ja pakanoille hullutus\" (1 Kor. 1: 23), lausuu Paavali.\nJeesuksen opetuslastenkin oli työlästä päästä käsittämään Herran\nalentumisen merkitystä. Niin sanoi esim. Pietari, kun Jeesus tahtoi\npestä hänen jalkansa: \"Herra, sinäkö peset minun jalkani?\" (Joh.\n13: 6), ja vaikka Herra häntä opettaen neuvoi ja sanoi: \"Mitä minä\nteen, sitä et nyt käsitä, mutta vastedes sinä sen ymmärrät\" (Joh.\n13: 7), niin opetuslapsi, jonka sydän kuitenkin paloi rakkaudesta\nJeesukseen, ei suostunut luopumaan omasta käsityksestään, vaan väitti\nvakuuttaen: \"Et ikinä sinä saa pestä minun jalkojani\" (Joh. 13: 8).\nLopulta Herran uhkaavat sanat pakottivat hänet taipumaan. Johannes\nKastajankin, tuon profeetoista suurimman, on niin vaikea päästä\nkäsittämään Herran alentumisen syvyyttä, että hän epäillen ikäänkuin\nkieltäytyy noudattamasta Jeesuksen hänelle lausumaa pyyntöä. Mutta\nHerran todistus: \"Näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus\"\nvapauttaa hänet epäilyksen ja omain ajatusten hetkellisestä\norjuudesta: profeetta tottelee -- ja kastaa Jeesuksen.\n\nNiin, siten täytetään kaikki vanhurskaus, että Jumala yksin saa olla\nsuuri ja hänen tahtonsa määrätä kaikki. Tämmöinen alistuminen Herran\ntahtoon silloinkin, kun meidän omat käsityksemme eivät mitenkään\ntahdo soveltua sen mukaan, se juuri on \"vanhurskauden täyttämistä\".\nLuther lausuu tämän merkillisen tilaisuuden johdosta seuraavat\nsanat: \"Kaikki vanhurskaus täytetään, kun panemme kaiken oman\nvanhurskautemme ja kunniamme alttiiksi, jotta Jumala yksin saisi olla\nsinä, joka itse vanhurskaana tekee uskovaiset vanhurskaiksi. Niin\ntekee Johannes luopuen omasta vanhurskaudestaan ja pyytäen syntisenä\ntulla kastetuksi ja vanhurskautetuksi Kristuksen kautta. Niin tekee\nKristuskin, joka ei katso saaliikseen omaa vanhurskauttansa ja\nkunniaansa, vaan antautuu syntisenä kastettavaksi ja surmattavaksi.\"\nMutta mitä on meidän kiitoksemme, mitä Johannes Kastajankaan kunnia,\nverrattuna siihen jumalalliseen majesteettiin, jonka Jumalan ainoa\nPoika riisui päältänsä pelastaaksensa meidät kurjat ihmisraukat\nsynnin, kuoleman ja perkeleen vallasta? Turmelusta, saastaisuutta\nvain! \"Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaanvahvuus ilmoittaa\nhänen kättensä tekoja. Päivä sanoo päivälle, ja yö ilmoittaa yölle.\nSe ei ole puhetta, se ei ole kieltä, jonka ääni ei kuuluisi\" (Ps.\n19: 2-4)! Ja kuitenkin hän alistuu meitä palvelemaan, asettuu\nmeidän sijaiseksemme, ottaa kaikki syntimme päällensä ja kantaa ne\nkuuliaisena Isän tahdolle Golgatalle, missä hän kirouksen puuhun\nnaulattuna kärsii rikostemme rangaistuksen ja pyhällä verellään\nsovittaa Jumalan ihmisten kanssa. Ja miksi Jumalan Poika teki tämän,\nmikä hänet siihen pakotti? Vastaus kuuluu: Tässä Jeesuksessa, jonka\nJohannes kastoi Jordanissa ja joka nyt syrjäisestä Nasaretista,\nmissä hän tähän saakka oli oleskellut, astuu julkisuuteen\ntoimittamaan suurta profeetallista, samoin kuin ylimmäispapillista ja\nkuninkaallista Kristusvirkaansa, kirkastetaan syntiselle maailmalle\ntaivasten suurin salaisuus: \"Jumala on rakkaus\" (1 Joh. 4: 16).\n\nTuo \"suuri profeetta\", josta jo Mooses oli ennustaen puhunut oli\nkastettu virkaansa. Tämä tapahtui suuren väkijoukon nähden, vaikka\nse taivaallinen ihme, jonka kirkkaassa valossa Johannes oli näkevä\nMessiaan kunnian, oli muilta kokonaan salattu. Jeesus \"nousi kohta\nvedestä\" kertoo tekstimme, ja Luukas lisää: \"Hän rukoili.\" Äänetönnä\nseisoo Kastaja Jeesuksen läheisyydessä. Hänenkin ajatuksensa kohoavat\nylöspäin, ja kun hän luo silmänsä taivasta kohti, \"katso, taivaat\naukenivat, ja hän näki Jumalan hengen tulevan alas niinkuin kyyhkysen\nja laskeutuvan hänen päällensä. Ja katso, taivaasta kuului ääni, joka\nsanoi: Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt'.\"\nPaljon Johannes Kastaja saa tällä hetkellä nähdä ja kuulla. Tuossa\nhänen läheisyydessään seisoo Poika, joka on tullut ihmiseksi\nmaksamaan hänen ja koko maailman syntivelan, Pyhä Henki laskeutuu\nhänen päällensä todistukseksi, että Jeesuksella on Henki \"ilman\nmittaa\", ja taivaasta, jonka kirkkauteen Johannes saa luoda silmänsä,\nkuuluu Jumalan ääni: \"Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen\nmielistynyt.\" Kolmiyhteisen Jumalan välittömässä läheisyydessä, hänen\nkunniansa säteilevässä valassa seisoo profeetta taivaallisen ilon\nvaltaamana, autuaallisen riemun syleilemänä, katsellen kirkastetuin\nsilmin taivaan valtakunnan salaisuuksiin. Kuka kuvaa hänen sydämensä\ntunteet, kuka arvaa hänen autuutensa mitan?\n\nKyllä maailman lapsetkin iloitsevat, ja näyttääpä usein siltä,\nkuin olisi moni heistä hyvinkin onnellinen. Mutta jos lähemmin\ntarkastamme tätä iloa ja onnea, niin se paljastaa meille ennen pitkää\nilottomuutensa. Pettävää kangastusta, hurmaavaa valhetta se vain on\nja ikuiseen tuskaan se päättyy. Eikä ole nimikristillisyydenkään\nkahden herran palveluksessa saavuttama, luulouskon innostuttama\nriemu, josta niin moni kääntymätön ihminen semminkin meidän\naikoinamme kerskaten puhuu, muuta kuin likeisesti sukua maailman\nilolle, siitä huolimatta, että se omistaa itselleen kristillisen\nnimen ja paremmin salaa oikean luonteensa. Kristityn tosi ilo\nei ole löydettävissä meluavan maailman joutavalla torilla eikä\nnimikristillisyyden lihaa ja verta suosivilla poluilla. Se välkkyy\nvain Herraa seuraavien ihmisten silmissä, vaikka heidän kyyneleensä\nusein, hyvin usein estävät meitä sitä näkemästä. Itse he usein\nvalittavat suruansa ja ikäväänsä: synti, jota he vihaavat ja jota\nvastaan he kilvoitellen taistelevat, rasittaa heitä ja kodin\nkaipuu saa heidän mielensä raskaaksi. Mutta iankaikkisen elämän\nautuaallinen toivo asuu semmoisinakin hetkinä heidän sydämissään,\nvaikka siitä vuotava ilo on silloin heiltä itseltäänkin miltei\nkokonaan salattu. Heidän tiensä on _ristin tie_. Vasta kun taistelu\non loppuun taisteltu, koittaa heille täydellisen ilon ja riemun\nkirkas päivä, jonka aurinko ei milloinkaan mene mailleen. Herra itse\nvaelsi tätä tietä. Monesti hänen silmissään nähtiin kyyneleitä.\nOudoksuisimmeko me, jotka olemme kutsutut häntä seuraamaan, sitä,\nettä kristityn ilo niin usein on surun sumujen peittämänä hänen vielä\ntäällä kyynelten laaksossa vaeltaessaan. Jos mielimme kerran päästä\nKristuksen kanssaperillisiksi taivaassa, niin meidän täytyy täällä\nolla osallisia hänen kärsimyksistään. Ellemme tähän suostu, vaan omaa\ntahtoamme noudattaen koetamme hankkia itsellemme iloisia päiviä tässä\nelämässä, niin Jeesus ei milloinkaan ole meitä omiksensa, tunnustava.\nSen vuoksi Paavalikin lausuu: \"Varma on tämä sana; sillä jos olemme\nkuolleet yhdessä hänen kanssaan, saamme myös hänen kanssaan elää; jos\nkärsimme yhdessä, saamme hänen kanssaan myös hallita; jos kiellämme\nhänet, on hänkin kieltävä meidät\" (2 Tim. 2: 11-12).\n\nMutta kristitynkin elämässä on hetkiä, joina hän sanomattomassa\nmäärässä saa kokea ja maistaa, miten suloinen Herra on, ja jo täällä\ntuntea taivaallisen ilon autuaallista esimakua. Silloin armon ja\nlohdutuksen Jumala kirkastaa hänelle Kristuksen kunnian, jonka\nosallisuuteen hänetkin on kutsuttu. Herra antaa hänen hetkiseksi\nikään kuin kohota voittoisan seurakunnan riemuitsevaan iloon.\nTämmöistä juhlahetkeä viettivät opetuslapset Taaborin vuorella,\npaimenet Betlehemin läheisyydessä, Paavali, kun hän \"temmattiin\nparatiisiin ja kuuli sanomattomia sanoja, joita ihmisen ei ole\nlupa puhua\" (2 Kor. 12: 4), Johannes Kastaja nähdessään taivasten\naukeavan Jeesukselle. Ja lukemattomat muut Herran omat, tunnetut\nsamoin kuin tuntemattomat, ovat joskus saaneet kokea samanlaista\niloa. Mutta joskus vain, sillä täällä emme vaella näkemisessä,\nvaan uskossa, emme autuuden täydellisessä nauttimisessa, vaan\ntoivossa. Apostoli todistaa: \"Sillä toivossa me olemme pelastetut,\nmutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka\nkukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe,\nniin odotamme sitä kärsivällisyydellä\" (Room. 8: 24-25). Mitä\nuskollisemmin me täällä uskossa kilvoittelemme, sitä hartaammaksi\nkäy myöskin meidän toivomme, sitä suuremmassa määrässä saamme jo\ntäällä kokea Herran armoa ja rakkautta, sitä paremmin pääsemme\nkäsittämään Jumalan valtakunnan syviä salaisuuksia ja sitä vapaammin\nvoimme ilon ja menestyksen, niinkuin surun ja koetusten päivinäkin\nkiittäen ylistää hänen pyhää nimeänsä. Ei niin, että me uskollamme,\nkilvoituksellamme ja toivollamme jotakin Jumalalta ansaitsisimme --\nei niin! Mutta Herran johdatus on semmoista. Sillä tavalla hän tahtoo\nmeitä armollansa hoitaa ja kasvattaa. Ei Pyhä Jumala tyydy meidän\npyhitykseemme, ei meidän vanhurskautemme hänelle kelpaa. Ainoastaan\nPoikaansa vain hän mielistyy. Mutta juuri sen tähden, että Jeesuksen\nKristuksen täydellinen vanhurskaus on hänen omiensakin vanhurskaus,\nei näidenkään tarvitse epäillä, vaan he saavat jo täällä kaiken\ntaistelun, kaikkien kärsimysten ja koetusten uhallakin nauttia rauhaa\nja iloa, jonka suloisuutta maailma ei ole milloinkaan aavistanutkaan.\nJa jos he pysyvät uskollisina loppuun asti, niin \"Herran vapahdetut\npalajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen\nilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus\npakenevat\" (Jes. 35: 10).\n\n    \"Jeesus, parhain ystäväni,\n    Jonk' ei ole vertaista,\n    Auta, etten ikänäni\n    Hylkää sua, en unhota.\n    Ken mun saisi riistetyksi\n    Kädestäsi milloinkaan.\n    Tahto meillä olkoon yksi\n    Nyt ja taivaass' ainiaan.\n\n    Hän on kuollut puolestani.\n    Ken nyt voi mun kadottaa?\n    Taivaassa on puoltajani,\n    Hän mun vanhurskauttaa.\n    Ken nyt syyttää uskaltaisi\n    Valittua Jumalan?\n    Tuomita ken hänet saisi\n    Kadotuksen valtahan?\n\n    Ei mua mitkään voimat maiset\n    Eikä henkivallatkaan.\n    Nykyiset, ei tulevaiset,\n    Elo eikä kuolokaan\n    Erottaa voi Jumalasta,\n    Hänen rakkaudestaan,\n    Joka Kristuksessa vasta\n    Ilmi tuli maailmaan.\"\n\nRakas Jeesus, armollinen Vapahtajamme, joka meidän tähtemme otit\norjan muodon, valaise meitä, ettemme eksyisi, virvoita meitä elämän\nvedellä, jota sinä yksin voit antaa, ettemme janoon kuolisi korvessa,\nvaan armosi ravitsemina kestäisimme voittoisasti kaikki matkan vaivat\nja saapuisimme vihdon luoksesi taivaaseen. Sinä olet Jumalan Poika,\nsinulle Isä on antanut kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Sinä\nvoit meitä auttaa ja tahdot, rakas Jeesus, niin kernaasti meitä\narmahtaa! Kiitetty ja iäti ylistetty olkoon, Herra Jeesus, sinun\nnimesi! Amen.\n\n\n\n\nVII\n\nJUMALAN KARITSA.\n\n\nSeuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan tykönsä, ja sanoi:\n\"Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!\n\nTämä on se, josta millä sanoin: 'Minun jälkeeni tulee mies, joka on\nOllut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä.'\n\nJa minä en tuntenut häntä; mutta sitä varten, että hän tulisi julki\nIsraelille, minä olen tullut vedellä kastamaan.\"\n\nJa Johannes todisti sanoen: \"Minä näin Hengen laskeutuvan taivaasta\nalas niinkuin kyyhkysen, ja se jäi hänen päällensä.\n\nJa minä en tuntenut häntä; mutta hän, joka lähetti minut vedellä\nkastamaan, sanoi minulle: 'Se, jonka päälle sinä näet Hengen\nlaskeutuvan ja jäävän, hän on se, joka kastaa Pyhällä Hengellä.'\n\nJa minä olen sen nähnyt ja olen todistanut, että tämä on Jumalan\nPoika.\"\n\nSeuraavana päivänä Johannes taas seisoi siellä ja kaksi hänen\nopetuslapsistansa.\n\nJa kiinnittäen katseensa Jeesukseen, joka siellä käveli, hän sanoi:\n\"Katso, Jumalan Karitsa!\"\n\nJa ne kaksi opetuslasta kuulivat hänen näin puhuvan ja seurasivat\nJeesusta.\n\n                                          Joh. 1: 29-37.\n\nKautta vuosisatojen Israelin Jumala oli kansallensa teroittanut sitä\nperuuttamatonta, hänen pyhyytensä määräämää totuutta, että ainoastaan\ntäydellinen sovintouhri riittäisi sovittamaan ihmisten synnit,\njoilla koko maailma oli vetänyt päällensä hänen vanhurskaan vihansa\nja tuomionsa. Kaiken inhimillisen sokeuden ja pimeyden uhallakin\nkyti pakanoissakin jonkinlainen aavistus uhrin välttämättömyydestä,\nvaikka heidän käsityksensä synnistä oli kerrassaan pintapuolinen\nja Jumala heille tuntematon. Hekin säilyttivät vielä turmeluksensa\nsyvyydessä jonkinlaisen rauhattoman tunnon siitä, että he olivat\nvelassa Jumalalle, ja koettivat sentähden, etenkin jonkin vaaran\nheitä tästä muistuttaessa, uhreillaan lepyttää häntä. Mutta vaikka\nhe vuodattivatkin paljon verta tämmöisissä tilaisuuksissa ja vaikka\nheidän uhrinsa olivatkin monesti säälimättömän julmia, niin ne eivät\nriittäneet heidän velkansa maksuksi ja heidän syntinsä sovitukseksi.\nPakanatkin kaipaavat, vaikka tietämättänsä, sitä rauhaa, jota\nmaailma ei voi antaa, mutta synti erottaa heidät Jumalasta eivätkä\nhe voi häntä uhreillansa sovittaa. Toivottomuuden pilviin peittyy\nheidän tulevaisuutensa taivas, heidän lumoavat lapsuutensa unelmat\nja nuoruutensa toiveet haihtuvat sanomattomaan ikävään ja tuskaan\nja yö synkistyy yhä kolkommaksi. Israelkin, Jumalan valittu kansa,\njoka muinaisuuden hämärästä asti on ollut Herran armon ja laupeuden\nkohteena on onnettomuuteen nääntymäisillään, syntiin kuolemaisillaan.\nVuosisatojen kuluessa sekin on uhrannut, mutta \"mahdotonta on, että\nhärkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä\" (Hebr. 10: 4).\n\nOn kyllä totta, että näillä Israelin uhreilla oli äärettömän\nsuuri merkitys, ne kun kaikki viittasivat siihen suureen,\niankaikkisesti riittävään sovintouhriin, jonka jumalallinen rakkaus\noli valmistava Israelin ja koko maailman syntivelan maksamiseksi.\nMutta odotuksen aika oli ollut pitkä, ja Aabrahamin jälkeläisissä\nilmeni ajan viheliäisyys mitä surkeimmalla tavalla. Vuosi vuodelta,\npäivä päivältä inhimillinen turmelus paljasti yhä selvemmin\npelastumistarpeensa, mutta mitä pitemmälle aika joutui, sitä syvemmin\ntunsivat kaikki, joita Jumalan Henki vielä sai totuudessa johdattaa,\nettä \"kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle\nsovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää\niäti suorittamatta\" (Ps. 49: 8-9). Niin -- turmeluksesta ja synnistä\nmuistutti kaikki, kaikki. Toivo sammuu, usko uupuu ja hengellisen\nkuoleman äänettömyys vallitsee miltei kaikkialla. Jordanin rannalla\nvain kuuluu \"huutavan ääni erämaassa\", mutta sekin todistaa\ntuomitsemalla synnin ja vaatimalla parannukseen.\n\nIkuiseen toivottomuuteenko siis koko ihmiskunta on nääntyvä? Eikö\napua ole enää missään? Profeetat, joiden nuhde- ja herätyssaarna\noli kaikunut Israelissa kautta vuosisatojen, olivat ennustaneet\ntästä ajasta ja luoneet mitä autuaallisimpia näkyjä kansan uskon\nodotettavaksi ja sen toivon nähtäväksi. Siten he olivat muistuttaneet\nJumalan uskollisuudesta ja äärettömästä armosta, jonka perustusta\neivät pimeyden vallatkaan saa horjumaan. Heidän silmänsä nähtävänä\nväikkyy onnellinen aika, jolloin \"aamunkoitto korkeudesta\" on\npoistava toivottomuuden sumut ja kuolon varjot lupauksen maasta.\nNiinpä ennustaa esim. Jesaja: \"Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee\nsuuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa\nvalkeus\" (Jes. 9:1).\n\nMitä kauemmin Israel on odottanut, sitä lähempänä tuo autuaallinen\naika on. Jo kaikuu vanhan testamentin viimeisen profeetan ääni, ja\nvaikka hänen sanoistaan kuuluu Siinain ukkosen jylinä, vaikka hänen\nsilmänsä säteilee pyhää kiivautta ja, vaikka hänen katseensa on\nankaran vakava, niin hän ei tahdo johdattaa kansaa \"sen vuoren tykö,\njota voidaan käsin koskea ja joka tulessa palaa, eikä synkeyden, ei\npimeyden, ei myrskyn, ei pasunan kaiun eikä äänen tykö, joka puhui\nniin, että ne, jotka sen kuulivat, pyysivät, ettei heille enää\npuhuttaisi\" (Hebr. 12: 18-19). Johannes Kastajalle kirkastuivat\ntaivaan valtakunnan salaisuudet samaan tapaan kuin Elialle, jonka\nhengellä ja voimalla hän oli varustettu. \"Herra kulki ohitse, ja\nsuuri ja raju myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot, kävi\nHerran edellä; mutta ei Herra ollut myrskyssä. Myrskyn jälkeen tuli\nmaanjäristys; mutta ei Herra ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen\njälkeen tuli tulta; mutta ei Herra ollut tulessa. Tulen jälkeen\ntuli hiljainen tuulen hyminä\" (1 Kun. 19: 11-12). Israelin Pyhän\nlähettiläänä Johannes on \"rajun myrskyn\" ja \"maanjäristyksen\" tavoin\n\"halkonut vuoret\" ja \"särkenyt kalliot\" Herran tieltä. Kuin polttava\ntuli on vanhurskaan Jumalan hänen kauttansa julistama tuomitseva\ntotuus iskenyt Aabrahamin lasten sydämiin, mutta \"ei Herra ollut\nmyrskyssä eikä maanjäristyksessä\". Mutta jo asettuu myrsky profeetan\notsalla, hänen katseensa käy lempeäksi, Siinain salamain välke ei\nenää leimahda hänen silmästään: se säteilee nyt vain lempeyttä ja\nrakkautta. Johannes siirtyy syrjään, sillä toinen on jo astunut hänen\nankaran parannussaarnansa valmistamalle tielle. Kuka on se, joka\ntuolla likenee? \"Hiljainen tuulen hyminä\" tulee -- siinä, juuri siinä\non _Herra_. Sanomattoman ilon valtaamana koroittaa profeetta kätensä,\nosoittaa sormellansa Jeesusta ja lausuu: \"Katso Jumalan Karitsa, joka\nottaa pois maailman synnin.\"\n\nKuinka ihmeellisesti olivatkaan Jumalan valtakunnan salaisuudet\nkirkastuneet Johannekselle! Herran suuruus ja kunnia oli mitä\nvoimallisimmalla tavalla juuri paljastunut hänelle. Hän oli\nsaanut luoda silmänsä taivaan kirkkauteen, kuullut Jumalan\näänen ja arvaamattoman suuressa määrässä \"maistanut tulevan\nmaailmanajan voimia\" (Hebr. 6: 5), mutta hän ei vieraannu ristin\ntien salaisuuksista, hän ei ole \"hidas uskomaan kaikkea sitä,\nminkä profeetat ovat puhuneet, -- -- että Kristuksen piti kärsimän\nja sitten mennä kirkkauteensa\" (Luuk. 24: 25-26). Päinvastoin\nJohannekselle kirkastuu juuri Herran alentumisessa hänen kunniansa.\nVanhan testamentin rajalta, jolla tämä merkillinen mies seisoo,\nhän tajuaa Pyhän Hengen valaisemana, miten kaikki Israelin uhrit\nennustaen viittaavat tuohon \"Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois\nmaailman synnin\", samoin kuin hän näkee, että Jumalan valtakunnan\ntulevaisuus riippuu tästä uuden liiton pääsiäislampaasta. Tässä\nJeesuksessa, joka \"nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan\nasti, hamaan ristin kuolemaan asti\" (Fil. 2: 8), ilmaistaan\nsyntiselle ihmissuvulle salaisuuksien salaisuus: hänen rakkautensa\npohjaton syvyys. Juuri Jeesuksen nöyryydessä, alentumisessa ja\nkuolemassa -- kuinka vähän viehättävää tämä kaikki tarjoaakaan\nlihalle ja verelle! -- kirkastetaan meidän nähtäväksemme hänen\nkunniansa suuruus. \"Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut\nja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että\nkaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten,\njotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja\nniitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman\nIsän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra\" (Fil. 2:\n9-11). Johannes Kastaja tietää tämän suuren salaisuuden. Hän ei eksy\nmielikuvituksensa pettämänä antamaan Herrallensa maallista, lihaa ja\nverta miellyttävää, synnin pimittämiä silmiämme viehättävää loistoa.\nHän ei tahdo hänen pyhään päähänsä laskettavan muuta kuninkaallista\nkoristusta kuin tuon orjantappurakruunun, jota tämä kuningas\näärettömän rakkautensa vaatimana itse tahtoo kantaa. \"Katso, Jumalan\nKaritsa\", kuuluvat profeetan sanat siitä Herrasta, jonka kengänpaulaa\nhän ei ole arvollinen päästämään.\n\nJohannes on taivaan kuninkaan eikä maallisen ruhtinaan edelläkävijä,\nja sen vuoksi hän puhuu vierasta kieltä ja nimittää Herraa\noudolla nimellä. Joku väittänee: vierastako on tämä kieli, outoko\ntuo nimi? Eikö Israelin kansa vuosisatojen kuluessa vuotuisten\npääsiäisjuhlainsa ja lukemattomain uhriensa opettamana käsittänyt\nnimeä \"Jumalan Karitsa\", jolla Johannes Kastaja nyt tervehtii\nmaailman Vapahtajaa? Olihan jo profeetta Jesaja ennustanut:\n\"Niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka\non ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut\"\n(Jes. 53: 7). Mitenkä israelilaiset siis kummastelisivat ja\noudoksuisivat Johanneksen puhetta? Niin, järjelliseltä, miltei\noikeutetultakin kuuluu tämä väite, jos tyydymme hämäriin aavistuksiin\nja suruttomuuden pintapuoliseen käsitykseen, mutta jos tutkimme\nasiaa Jumalan sanan valossa, niin emme voi tähän tapaan puhua.\nYlhäällä taivaassa, missä ei synti pimitä ketään, vaan missä Jumalan\nvaltakunnan salaisuudet säteilevät kirkkaudessa jokaisen näkeminä ja\nihailemina, siellä kyllä kaikki tunnustavat ja riemuiten ylistävät:\n\"Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja\nrikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja\nylistyksen\" (Ilm. 5: 12), mutta toisin, aivan toisin on täällä synnin\nja pimeyden laaksoissa. Apostoli lausuu: \"Ei kukaan voi sanoa:\n'Jeesus olkoon Herra', paitsi Pyhässä Hengessä\" (1 Kor. 12:3), ja\ntodistaa hän siten, miten mahdotonta luonnollisen ihmisen on nähdä\nHerran kunnia hänen alentumisessaan. Suullansa kyllä lukemattomat\ntunnustavat ristiinnaulitun Jeesuksen Herraksi, mutta tämä tunnustus\nei ole muuta kuin valhetta vain, ellei totuuden Henki itse ole sitä\nmeille opettanut.\n\nTähän opetukseen ei kukaan ole itsestään altis suostumaan, ja perkele\nsamoin kuin maailmakin koettaa meitä kaikin tavoin siitä estää.\nMiten vaikeata Jeesuksen omien opetuslastenkin oli päästä siihen\nkäsitykseen, että heidän Mestarinsa, jonka saarnaa ja ihmetöitä he\nihmetellen ja kumartaen kunnioittaen niin monesti olivat kuulleet ja\nnähneet, täytyisi kärsiä ja kuolla, Sama opetuslapsi, joka juuri oli\nHerrastansa tunnustanut: \"Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika\"\n(Matt. 16: 16), sanoo nuhdellen. \"Jumala varjelkoon Herra; älköön se\nsinulle tapahtuko\" (Matt. 16: 22), kun Jeesus ennustaa kärsimisestään\nja kuolemastaan. Niin usein kuin Jeesus tästä heille puhui, \"oli tämä\npuhe heiltä niin salattu, etteivät he käsittäneet, mitä sanottiin\"\n(Luuk. 18: 34). Ja kun ennustukset alkavat toteutua, kun Herra\nvastustuksetta antautuu vihollistensa sidottavaksi, silloin täyttyy\ntuo toinenkin ennustus: \"Heräjä, miekka, minun paimentani vastaan ja\nminun lähintä miestäni vastaan, sanoo Herra Sebaot. Lyö paimenta,\nja joutukoot lampaat hajallensa\" (Sak. 13: 7). Vieläpä urhoollinen\nPietarikaan, joka niin monesti oli vakuuttanut pysyvänsä Jeesukselle\nuskollisena, vaikka hänen täytyisi kuolla Herran kanssa, ei tähän\naikaan vielä kestä hänen alentumisensa ja kärsimisensä syvyyden\nnäkemistä: hän kieltää kolmesti Herransa valalla vakuuttaen, ettei\nhän milloinkaan ole tuntenut häntä.\n\nKun Jeesus Kristus riippuu ristin puussa, kun hän \"Jumalan\nKaritsana\" vuodattaa verensä maailman syntien sovitukseksi, silloin\nei ole -- ainoakaan hänen opetuslapsistaan hänen herruuttansa\ntodistamassa. He ovat paenneet toinen sinne, toinen tänne, ja\nainoa heistä, jonka tiedämme olleen saapuvilla tässä sanomattoman\ntärkeässä tilaisuudessa, Johannes, ei saa mitään tunnustetuksi:\nhämmästys valtaa hänen sydämensä. Jumalan hylkäämänä, opetuslastensa\njättämällä, maailman pilkkaamana taistelee taivaan valtakunnan\nkuningas tuota sanomattoman kovaa taistelua synnin, kuoleman\nja perkeleen valtaa vastaan. Synkkään pimeyteen peittyy suuren\nylimmäisen papin käynti kaikkein pyhimpään, missä hän Jumalan\nKaritsana uhraa itsensä maailman syntien tähden. Eikö ainoakaan\nsilmä pääse näkemään, kuka ryövärien keskellä taistelee kuoleman\nkanssa? Eikö kenenkään uskonlamppu syty palamaan hänen äärettömästä\nrakkaudestaan? Kiitos Jumalalle, että toki on yksi, joka tällä\nhetkellä tunnustaa ristiinnaulitun Jeesuksen Herraksi ja Kuninkaaksi,\nja ylistetty olkoon Herra, joka sanassaan on meille tämän\ntunnustuksen säilyttänyt! Toinen ryöväri antaa totuuden kirkkaan\nsäteen tunkeutua pimeään sydämeensä, vaikka se polttaa ja tuottaa\nhänelle mitä katkerinta tuskaa. Kovat ovat hänen ruumiinsa tuskat, ja\nhänen jäsenensä värisevät kuoleman kylmyydestä, mutta hän ei valita.\nHän päinvastoin tyytyy siihen kauheaan rangaistukseen, jonka alaisena\nhän nyt huokaa. Pyhä Henki on avannut hänen silmänsä näkemään, että\nhän rikoksillaan ja veripunaisilla synneillään on tämän, vieläpä\npaljon, paljon kovemman rangaistuksen ansainnut. Mitä katkerinta\nivaa ilmaisevat hänen kumppaninsa sanat: \"Etkö sinä ole Kristus?\nAuta itseäsi ja meitä\" (Luuk. 23: 39), mutta katuva ryöväri lausuu:\n\"Etkö sinä edes pelkää Jumalaa, sinä, joka olet saman rangaistuksen\nalainen? Me tosin kärsimme oikeuden mukaan, sillä me saamme, mitä\nmeidän tekomme ansaitsevat; mutta tämä ei ole mitään pahaa tehnyt\"\n(Luuk. 23: 40-41).\n\nOi, kunpa pääsisimme oikein käsittämään, miten suurta Pyhä Henki on\nsaanut vaikuttaa tässä miehessä! Ei ole koko raamatussa selvempää\nkertomusta siitä, millä tiellä me langenneet ihmiset valmistumme\nvastaanottamaan Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa ja\ntunnustamaan Jumalan Karitsan Herraksemme, ja kuitenkin on katuvan\nryövärin palaaminen synnin vieraasta maasta useimmille kokonaan\nkäsittämätön. Ulkoläksynä kyllä miltei kaikki, jotka ovat kuulleet\nJeesuksen evankeliumia, muistavat tämän kertomuksen ja ajattelevat\nsitä silloin tällöin, mutta sillä tavoin ei kukaan vielä pääse\nsitä käsittämään. Tuo katuva ryöväri edustaa kaikkia niitä, jotka\nkuunnellen Pyhän Hengen tuomitsevaa saarnaa, nöyrtyvät tunnustamaan\nolevansa hänen kaltaisiaan ja totuudelle kuuliaisina ovat alttiit\nnäkemään turmeluksensa ja syntinsä. Vaikka tämä tuomio onkin\nsäälimätön heidän vanhalle ihmiselleen, vaikka synnin seurauksien\nkokeminen onkin katkeraa, he alistuvat kuitenkin tunnustamaan:\n\"Me saamme, mitä meidän tekomme ansaitsevat.\" He eivät vaikeroi\nsynnin seurauksien tähden, niinkuin suruttomat ihmiset, jotka\nonnettomuuksien heitä kohdatessa valittavat lohduttomina: \"Miksi\nJumala juuri minua niin kovin koettelee, minkä tähden juuri minun\ntäytyy niin paljon kärsiä\", vaan noudattaen apostolin neuvoa:\n\"Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa\nteidät korottaisi\" (1 Piet. 5: 6), he totuuden Hengen ohjaamina\nkatsovat vakavasti syntiänsä ja tunnustavat: \"Me saamme, mitä meidän\ntekomme ansaitsevat.\" Mutta juuri tällä tiellä kirkastuu heille\nkirkastumistaan Jumalan Karitsan herruus ja hänen valtakuntansa\nkunnia.\n\nMeluaville, jumalattomille joukoille, jotka omaan itseensä mieltyen\nkerskailevat Jeesuksen ristin ääressä, naisille, jotka säälitellen\nHerraa hänen kantaessaan ristiänsä valittivat itkien hänen\nkovaa kohtaloansa, opetuslapsille ja Jeesuksen harvalukuisille\nystäville, jotka maallisen mielensä pettäminä, epäuskon pimittäminä\nja ihmispelon voittamina, hämmästyneinä pakenevat tahi kaukaa\nvaikeroiden katselevat Jumalan Karitsan sanomatonta tuskaa, näille\nkaikille hänen herruutensa on salattu. Ryöväri yksin sen näkee, hän\ntajuaa Jeesuksen kunnian ja luo vakaan, Pyhän Hengen kirkastaman\nkatseensa Herran iankaikkiseen valtakuntaan, jonka perustukset eivät\nkoskaan horju, ja rukoilee turvallisesti: \"Jeesus, muista minua,\nkun tulet valtakuntaasi\" (Luuk. 23: 42). Jeesus sanoi hänelle:\n\"Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun\nkanssani paratiisissa.\" (Luuk. 23: 43). Kuinka paljon hän tietää,\nmiten kirkkaana säteilee Herran kunnia ja voima häntä kohtaan, kuinka\nsuurta hän saa vielä samana päivänä kokea, kun hän vielä vähän aikaa\nuskossa kilvoittelee! Mitä hän huolii ihmisten ylenkatseesta, miksi\nhän valittaisi tuskiansa, kun _Jeesus_, Jumalan Karitsa, maksaa koko\nhänen suuren syntivelkansa! _Jeesus_, sairasten lääkäri, tukee ja\nhoitaa häntä, parantaa hänet. _Jeesus_, syntisten Vapahtaja, pelastaa\nhänet kaikesta pahasta. _Jeesus_, taivaan valtakunnan Kuningas, ottaa\nhänet jo sinä päivänä paratiisiin. Sielunvihollisen täytyy paeta,\nsillä täällä Golgatalla polkee vaimon siemen hänen päänsä (1 Moos.\n3: 15). Kuoleman kauhutkin poistuvat, sillä \"elämän ruhtinas\" on\nkuolemankin Herra. Ei köyhän ryövärin tarvitse enää mitään pelätä,\nei mitään kaivata, sillä hänellä on Jeesus, jossa on kaikki autuus.\nHetkinen vain, lyhyt taistelu vielä, ja sitten ikuinen autuus ja\nriemu Karitsan luona taivaassa! Ensimmäisenä kaikista ihmisistä hän\nsaa seurata Herraa paratiisiin.\n\nApostoli lausuu: \"Monet, joista usein olen sen teille sanonut ja nyt\naivan itkien sanon, vaeltavat Kristuksen ristin vihollisina; heidän\nloppunsa on kadotus, vatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan\non heidän häpeänsä, ja maallisiin on heidän mielensä\" (Fil. 3:\n18-19). Kristuksen ristin vihollisia eivät ole ainoastaan törkeät\nJumalan sanan pilkkaajat ja kieltäjät, jotka maailman nautintoihin\nja elämän hekumaan vaipuneina kaikkien nähden vaeltavat kadotuksen\ntiellä, vaan myös jokainen, joka varjellen omaa kunniaansa ei nöyrry\nkatuvan ryövärin tunnustukseen. Ellemme suostu asettumaan hänen\npaikallensa Jeesuksen kanssa ristiinnaulittaviksi, vaan säälittelemme\nvanhaa ihmistämme ja rakastamme maallisia emmekä tahdo kokonaan\nkuolla synnistä ja elää Jumalalle, niin olemme Kristuksen ristin\nvihollisia ja joudumme häpeään. Älä turvaa siihen, että kenties\njo monta vuotta olet Jeesuksen opetuslapsena kuunnellut hänen\nsaarnaansa, nähnyt hänen ihmetöitään ja kokenut hänen rakkauttansa.\nJuudas Iskariot hirttäytyi, Pietari kielsi Jeesuksen, eikä ainoakaan\nnoista kahdestatoista, jotka jo niin kauan olivat olleet Herran\nopetuslapsia, pysynyt hänelle uskollisena, kun hänen herruutensa\nkätkeytyi Jumalan Karitsan tuskalliseen uhrikuolemaan ja hänen\nvaltakuntansa kunnia peittyi Golgatan pimeään. Vasta myöhemmin, kun\nHerra kastoi heidät Pyhällä Hengellä ja tulella polttaen tuhkaksi\nheidän omat luulonsa, heidän väärät käsityksensä, heidän ylpeytensä\nja maallisen mielensä ja helluntaipäivän valossa ilmaisi heille\nvaltakuntansa suuret salaisuudet, he olivat valmiita oikein näkemään\noman sokeutensa ja turmeluksensa ja kiittäen polvistumaan Jeesuksen\nristin juureen. Heidän ainoa turvapaikkansa oli tästälähin tämä\nristi. \"Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin\", oli\nheidän ainoa rauhansa, ilonsa ja kunniansa, ja tuon katuvan ryövärin\ntunnustus oli heidän tunnustuksensa elämässä ja kuolemassa.\n\nMutta tähän tunnustukseen taipuminen, tähän mielialaan nöyrtyminen ei\nole helppoa. Useimmat jäävät Kristuksen ristin vihollisiksi elämänsä\nloppuun asti eivätkä milloinkaan pääse hänen kanssaan paratiisiin.\nProfeetta todistaa: \"Ja näin on käyvä koko maassa, sanoo Herra:\nkaksi osaa siitä hävitetään ja saa surmansa, mutta kolmas osa siitä\njää jäljelle. Ja sen kolmannen osan minä vien tuleen; minä sulatan\nheidät, niinkuin hopea sulatetaan, ja koettelen heitä, niinkuin\nkulta koetellaan. He huutavat avuksi minun nimeäni, ja minä vastaan\nheille. Minä sanon: 'Se on minun kansani', ja se sanoo: 'Herra,\nminun Jumalani'.\" (Sak. 13: 8-9). Mihin \"osaan\" me tahdomme kuulua,\nsiihen lukuisaan joukkoonko, joka, koettaen hankkia itselleen iloisia\npäiviä tässä elämässä, kammoksuen karttaa ristin tietä ja joutuu\niankaikkiseen kadotukseen, vai tuohon pieneen laumaan, jota Herra\n\"vie tuleen, sulattaa niinkuin hopea sulatetaan ja koettelee niinkuin\nkulta koetellaan\"? Älköön kukaan eksykö vastaamaan: \"Kyllä vielä\non aikaa, kyllä minä vielä ehdin iankaikkisuutta miettiä. Vasta\nelämänsä viimeisinä hetkinä ryövärikin alkoi ajatella pelastustansa.\"\nTotuuden voitto ryövärin sydämessä on niin ihmeellisen jalo ja suuri,\nettä sen vertaista tuskin löydämme. Kuka olet sinä, joka luulet\nvoivasi antautua Jumalan Hengen johdatettavaksi niin ehdottomasti\nkuin hän antautui? Apostolit kävivät Pyhän Hengen koulua monta\nvuotta, kilvoittelivat kauan, ennenkuin he valmistuivat muuttamaan\nHerran lepoon. Mitä kauemmin me viivymme suruttomuuden ja synnin\nmajoissa, sitä kovemmaksi sydämemme paatuu, sitä mahdottomampi meidän\non oppia tuota ryövärin vaikeata läksyä. Me tarvitsemme tarkasti\nlyhyen armonaikamme joka hetken, ja sen vuoksi varoittaakin meitä\nHerran sana: \"Jospa te tänä päivänä kuulisitte hänen äänensä: 'Älkää\npaaduttako sydäntänne'.\" (Ps. 95: 7-8).\n\nOn kaksi sanaa, joita suruton maailma mitä huolellisimmin karttaa.\nToinen on \"synti\", toinen \"Jeesus\". Niitä kyllä käytetään\npintapuolisessa ja kevytmielisessä puheessa, niiden oikealle,\nraamatun määräämälle sisällölle aivan vieraassa tarkoituksessa ja\nmerkityksessä. Mutta kun olisi tarvis lausua se, mitä nämä sanat\nilmaisevat, silloin niitä kierrellen kartetaan ja keksitään niiden\ntilalle vaikka minkälaisia sanoja ja lauseparsia. Kuinka harvoin\nkuulemme sanaa \"synti\" jokapäiväisessä puheessa! \"Hävytöntä\",\n\"konnamaista\", \"kehnoa\", \"inhoittavaa\" y.m.s. sanoja käytetään\nvaikka kuinka usein, mutta kuinka harvoin kuulemmekaan sanottavan:\n\"Se on suuri synti\". Mikä on syynä tähän? Ihmiset kammoksuvat niitä\nsanojakin, jotka muistuttavat heitä Jumalan pyhyydestä, sillä he\ntahtovat häiritsemättä elää ja liikkua siinä Herrasta vieraantuneessa\npiirissä, johon he ovat sortuneet. Sana \"synti\" johtaa heidän\nmieleensä pyhän Jumalan, joka ei tuomitse, niinkuin ihmiset\ntuomitsevat, vaan joka katsoo sydämeen ja \"joka voi sekä sielun että\nruumiin helvettiin hukuttaa\" (Matt. 10: 28). Ja Jeesus-nimi merkitsee\nVapahtaja. Se on hänen nimensä, joka on tullut maailmaan särkemään\norjuutemme kahleet ja joka tahtoo omistaa koko meidän sydämemme.\nJeesus on ristiinnaulittu Herra, joka vaatii meitä luopumaan\nkaikesta ja seuraamaan häntä itsemmekieltämisen ja ristin tiellä.\nJos lausut tämän nimen jossakin maailmallisessa seurassa, jos sanot:\n\"Näin Jeesus opettaa, niin hänen sanansa kuuluvat\", niin olet heti\nhuomaava, miten suruttomimmatkin ihmiset säikähtyvät kuullessaan\ntätä nimeä tällä tavoin käytettävän. He vaikenevat. Tuskallinen\näänettömyys ja outo alakuloisuus häiritsee kaiken ilon, ellei se\nsalainen viha, joka piilee tuommoisen käytöksen takana, leimahda ilmi\ntuleen ja siten osoita, miten maailma vielä tänä päivänä kohtelee\nJeesusta. Synnistä se ei tahdo kuulla puhuttavan, sillä se rakastaa\npimeyttä, ja sen tähden se vihaa mitä katkerimmin häntä, joka on\n\"maailman valkeus\".\n\nMutta halveksikoon ja vihatkoon maailma miten katkerasti tahansa\nJumalan Karitsaa ja hänen ristiänsä, niin kumminkin \"ne, jotka ovat\nKristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen\nja haluineen\" (Gal. 5: 24). He vihaavat ja pelkäävät syntiä, joka\nerottaa meidät Jumalasta ja tuottaa meille kadotuksen. Sen vuoksi on\nheille kaikista rakkain ja kallein taivaissa ja maan päällä Jeesus\nKristus, joka on voittanut synnin kuoleman ja perkeleen vallan\nja jonka vapahtajansyli on avoinna kaikille, jotka vain tahtovat\nolla hänen omiansa. Hänen sovintoristinsä juureen he pakenevat\nmatkan vaivojen heitä rasittaessa, synninsurun heitä painaessa,\nkiusausten, sielunvihollisen ja maailman heitä väijyessä, sillä he\ntietävät, siellä saavansa virvoitusta, lohdutusta ja voimaa. Ja\nsaman ristin juuressa he tahtovat aina olla, sillä, muualla ei ole\nheillä turvaa. Ylhäällä taivaassa, minne heidän ajatuksensa kohoavat\ntämän elämän vaivoista ja taisteluista, ylistää Herran voittoisa\nseurakunta \"Karitsaa, joka on tapettu\", ja heidän kiitosvirtensä\nyhtyy noiden autuaitten, ikuisesti pelastettujen riemuun. Siten he\nharjaantuvat jo täällä veisaamaan sitä pyhää kotimaan virttä, jonka\nsäveleet täyttävät taivaat sanomattomalla ilolla. Ei heidän kotinsa\nole täällä. He ovat jättäneet hyvästi maailmalle, sen saastaiselle\nilolle ja katoaville tavaroille. He rientävät eteenpäin taivasta\nkohti, mutta he vaeltavat Jeesuksen ristin turvissa. He eivät tahdo\neivätkä uskalla siitä luopua, sillä jos he sen jättäisivät, niin\nheidän uskonsa heikko alus eksyisi heti elämän myrskyisellä merellä\nja joutuisi ennen pitkää kokonaan haaksirikkoon. Joka päivä he\ntarvitsevat puhdistusta synneistänsä, joka päivä uutta armoa, ja\ntämän he löytävät Golgatalta. Täällä ei vihollinen uskalla heitä\nväijyä, vaan sen täytyy paeta Jeesuksen ristin läheisyydestä. Tänne\neivät heitä häiriten ja eksyttäen seuraa tämän maailman suruttomat\nlapset. Täällä heidän vanhan ihmisensä täytyy masentua, sillä\nKaritsan veri on vihollisen tappio, maailman tuomio ja synnin kuolema.\n\nKuka oletkin, ystäväni, joka huokailet ja vaikeroit tahtoen päästä\nvapaaksi synnin tuomiosta, maailman ja vihollisen orjuudesta ja\nkuoleman kauhusta, ja etsit lohdutusta omalletunnollesi, lepoa ja\nrauhaa, riennä Jeesuksen ristin juureen, itke siellä syntejäsi,\nvalita onnettomuuttasi, ja ennen pitkää saat kokea, miten Jumala\nsinua Karitsan veren tähden armahtaa. Ja mitä useammin näin\nteet, sitä rakkaammaksi sinulle käy Jeesuksen sovintoristi, sitä\nvapaammaksi pääset synnin ja maailman rasittavasta, orjuudesta,\nsitä voitollisemmin jaksat vastustaa vihollisen tulisia nuolia.\nSe ei kernaasti sinua sinne päästä. Se koettaa päinvastoin kaikin\ntavoin estää sinua sinne menemästä. Se käyttää viekkaasti jokaista\ntilaisuutta, jolloin sinä annat synnille sijaa ja hetkeksikään\nkäännyt maailmaan takaisin, saadaksensa sinut luopumaan Herrasi\nrististä, sillä sen turvissa ollessasi se ei voi sinulle mitään.\nMutta älä luovu ryövärin asemasta. Riipu Herrassasi. Tyydy kuolemaan\nsynnistä ja elä Jumalalle. Ole uskollinen loppuun asti. Vaikka\ntaistelu usein onkin kova, vaikka se pätsi, jossa Herra sinun uskoasi\nkoettelee, sinua sulattaa ja synnistä puhdistaa, onkin kuuma, niin\nsano turvallisesti apostolin kanssa: \"Minä päätän, että tämän\nnykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen,\njoka on ilmestyvä meihin\" (Room. 8: 18). Lyhyt, oi niin sanomattoman\nlyhyt, on tämä elämä vaivoineen ja kärsimyksineen verrattuna\niankaikkisuuden loppumattomaan iloon! Kenties Jeesus sanoo sinulle,\nennen kuin olet voinut toivoakaan: \"Totisesti minä sanon sinulle:\ntänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.\"\nTurvallista ja autuaallista on Jumalan Karitsan sovintoristin\njuuressa toivossa odottaa täydellisen pelastuksen suurta päivää!\n\nMutta tähän Jeesuksen ristiin turvaamiseen ei suostu kukaan muu kuin\nse, jonka totuuden Henki on saanut tuomita synnistä ja nöyryyttää\nparannukseen. Jos kukaan, niin Johannes Kastaja oli antautunut tämän\nHengen johdatettavaksi, ja sen vuoksi hänelle kirkastui Jeesuksen\nristin suuri salaisuus niin ihmeen kirkkaaksi. Sen vuoksi hän ei\nepäröiden arvellut, millä kunnianimellä hän tervehtäisi Jumalan\nPoikaa tämän saapuessa Jordanin rannalle. \"Katso, Jumalan Karitsa,\njoka ottaa pois maailman synnin\", hän lausuu. Jeesuksen opetuslapset\neivät käsittäneet tuota salaisuutta, vaikka he kolme vuotta olivat\nseuranneet häntä, vaan luopuivat hänestä ja pakenivat, kun hänen\ntiensä kääntyi Golgatalle, mutta Johannes näkee ennustukset jo\ntoteutuneiksi. Hengen valossa hänelle kirkastuu Jumalan Pojan kunnia,\nhänen \"joka oli ennen häntä ja joka tulee hänen, jälkeensä\" juuri\ntuossa \"Jumalan Karitsassa, joka ottaa pois maailman synnin\". Ajan\nahtaat rajat, aitaukset, jotka erottavat Israelin, Jumalan erikoisen\narmon suosiman kansan, kaikista muista kansoista ja sukukunnista,\nsiirtyvät ja poistuvat hänen silmiensä edestä. Hän näkee tuon suuren\nuhrin jo uhratuksi ei ainoastaan Israelin, vaan koko maailman synnin\nsovitukseksi. Tämmöistä valistusta ja kirkkautta ei saavuteta muualla\nkuin ristin tiellä, jos sitä vaelletaan, niinkuin Johannes Kastaja\nvaelsi.\n\nKyllä moni meidän aikamme apostoli on koettanut Jumalan Karitsalta\nriistää kaiken kunnian, väittämällä, että hän oli ainoastaan\ntäydellinen ihanneihminen ja kieltämällä hänen jumaluutensa.\nMeidän ei ole tarvis raamatunlauseilla näyttää toteen, miten väärä\ntämmöinen oppi on, sillä ei kukaan, joka tahtoo alistua Jumalan\nsanan todistukseen, ole halukas luottamaan näiden viimeisten aikojen\nprofeettojen sanoihin. Heitä kyllä kohdellaan aivan toisin kuin\ntuota korven apostolia, joka todisti Jeesuksen olevan Jumalan Pojan.\nHeille taputetaan käsiä, heidän esitelmistään maksetaan suuret\nrahat, sillä he kaupitsevat imelää oppia. He väittävät löytäneensä\naivan toisen tien onnellisuuteen ja autuuteen, kuin tuo kolkko,\ntuskallinen ristin tie on. Eivät semmoiset henget ole Jumalasta.\nSielunvihollinen on heidät lähettänyt raatelemaan Jeesuksen lampaita.\n\"Heidän hedelmistään te tunnette heidät\" (Matt. 7: 16), todistaa\nVapahtaja itse, mutta ei ole vielä milloinkaan nähty kristityn\nhedelmiä näissä apostoleissa eikä heidän seuraajissaan. Se, joka\non saanut silmänsä auki ja Pyhän Hengen koulussa oppinut näkemään\nsyntinsä, tietää turmeluksen niin suureksi, ettei häntä voi auttaa\nkukaan muu kuin Herra, joka oli tosi Jumala ja tosi ihminen, eikä hän\ntyydy muuhun vapahtajaan kuin \"Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois\nmaailman synnin\". Häntä ainoata hän tahtoo seurata noudattaen Jumalan\nlähettämän profeetan Johannes Kastajan opetusta, häneltä ainoalta\narmoa rukoilla, häneen ainoaan turvautua elämässä ja kuolemassa.\n\nPyhää ja autuaallista iloa säteilivät Johannes Kastajan silmät hänen\nnähdessään Jumalan Karitsan, ja hänen sydämensä riemuitsi, kun\nkaksi hänen opetuslapsistaan erosi hänestä seurataksensa Jeesusta.\nEi hän ole koonnut opetuslapsia ja sanankuulijoita ympärilleen\nsaavuttaaksensa itse kunniaa. Herralle hän on tietä valmistanut,\nhänelle koonnut opetuslapsia eikä itselleen. Kuinka kernaasti hän\nolisi itsekin seurannut Jeesusta, saadaksensa aina olla hänen\nläheisyydessään. Mutta kuuliaisena Pyhän Hengen kutsulle hän tyytyy\njatkamaan parannussaarnaansa. Mutta missä hän onkin, ulkonaisesti\nlähellä Jeesusta tai loitolla hänestä, hän turvaa häneen ja elää\nhänen armostaan joka päivä ja joka hetki. Vaikka hänen taistelunsa\nusein onkin vaikea, vaikka vihollinen koettaakin monella tavalla\nkietoa häntä verkkoihinsa, hän ei ole eksyvä pois elämän kaidalta\ntieltä, sillä Jeesuksen risti säteilee kirkkaasti hänen uskonsa\nsilmän edessä, ja sen turvissa hän löytää perille ja jaksaa\nuskollisesti kilvoitella loppuun asti.\n\nOnnellinen se, joka näin on löytänyt ainoan apunsa, turvansa,\nrauhansa ja ilonsa siinä \"Jumalan Karitsassa, joka ottaa pois\nmaailman synnin\"!\n\n    \"Sun ristis olkoon ainoa\n    Tienviittaajani matkalla,\n    Ain aurinkona päivällä\n    Ja yöllä kuuna, tähtenä.\n\n    Se oikealle ohjatkoon,\n    Pois harhateiltä johtakoon,\n    Maailma ettei eksytä,\n    Pois tyköäsi viehätä.\n\n    Se olkoon turva tuskissa,\n    Varustus vahva vaaroissa,\n    Mun eläissäni iloni\n    Ja kuollessakin toivoni.\"\n\nArmorikas, laupias taivaallinen Isä, me lähestymme sinua oman Poikasi\nnimessä. Anna meille Pyhä Henkesi, joka opettaa meitä näkemään\nsyntimme ja sydämemme turmeluksen ja johdattaa meitä Jeesuksen\nsovintoristin juureen, jotta me sen turvissa aina pysyisimme, uskossa\nkilvoittelisimme ja Jeesuksen voimalla kaiken voittaisimme. Meidän\nköyhäin, viheliäisten ihmisten tähden sinä et säästänyt ainoata\nPoikaasi, vaan annoit hänet kuolemaan, jotta me vapautuisimme siitä.\nKiitetty ja iäti ylistetty olkoon sinun pyhä nimesi! Ja sinä, rakas\nHerra Jeesus, joka niin paloit rakkaudesta meihin, että otit kaikki\nsyntimme kantaaksesi ja maksoit niiden äärettömän hinnan omalla\nsydänverelläsi, katso, me tahdomme antaa naulita itsemme ristiin\nkatuvan ryövärin kanssa ja uskossa turvata sinuun, puhdas Jeesus,\njoka \"et ole mitään pahaa tehnyt\", vaan viattomana kärsit kuoleman\nmeidän syntimme tähden. Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman\nsynnin, armahda meitä! Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman\nsynnin, armahda meitä! Oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman\nsynnin, anna meille rauhasi ja siunauksesi! Amen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\"YLJÄN YSTÄVÄ\".\n\n\nSen jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen Juudean maaseudulle ja\noleskeli siellä heidän kanssaan ja kastoi.\n\nMutta Johanneskin kastoi Ainonissa lähellä Salimia, koska siellä oli\npaljon vettä; ja ihmiset tulivat ja antoivat kastaa itsensä.\n\nSillä Johannesta ei vielä oltu heitetty vankeuteen.\n\nNiin Johanneksen opetuslapset rupesivat väittelemään erään\njuutalaisen kanssa puhdistuksesta.\n\nJa he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: \"Rabbi, se, joka\noli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta sinä olet\ntodistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen tykönsä.\"\n\nJohannes vastasi ja sanoi: \"Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei\nhänelle anneta taivaasta.\n\nTe olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole\nKristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty.\n\nJolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja\nkuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on\nnyt tullut täydelliseksi.\n\nHänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.\n\nHän, joka ylhäältä tulee, on yli kaiken. Joka on syntyisin maasta, se\non maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee,\non yli kaikkien.\n\nJa mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa; ja hänen\ntodistustansa ei kukaan ota vastaan.\n\nJoka ottaa vastaan hänen todistuksensa, se sinetillä vahvistaa, että\nJumala on totinen.\n\nSillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja; sillä ei\nJumala anna Henkeä mitalla.\n\nIsä rakastaa Poikaa ja on antanut kaikki hänen käteensä.\n\nJoka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole\nkuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy\nhänen päällänsä.\"\n\n                                        Joh. 3: 22-36.\n\nJohanneksen tehtävä lähestyy loppuansa. Jo joutuu hänen elämänsä\nehtoo. Mutta niin kauan kuin Herra häntä vielä tarvitsee, hän\ntahtoo uskollisesti tehdä työtä hänen viinitarhassaan. Mitä\nsuurinta huomiota hän oli herättänyt, yhä lukuisammin joukoin kansa\noli tunkeutunut hänen ympärilleen kuulemaan hänen ihmeellistä\nsaarnaansa, joka niin voimallisesti kaikui Jordanin rannalla. Mutta\nlähellä Salimia, missä profeetta tähän aikaan oleskeli, puhui\nkansalle toinenkin ja kokosi päivä päivältä itselleen yhä enemmän\nopetuslapsia. Jeesus Kristus, hän jonka kengänpaulaa Johannes\nKastaja ei ollut arvollinen päästämään, oli saapunut tänne, ja hänen\nopetuslapsensa kastoivat kansaa Jordanissa. Mitä ihmeellisimpiä\nsanomia kuului hänestä. Hän oli tehnyt suuria ihmeitä, hämmästyttänyt\nihmisiä verrattomalla saarnallaan ja vastikään hän oli puhdistanut\nJerusalemin temppelin ajaen siitä ulos kaikki, jotka \"myivät härkiä\nja lampaita ja kyyhkysiä\" (Joh. 2: 14). Hän oli lausunut heille pyhää\nvihaa säteilevin silmin: \"Viekää pois nämä täältä. Älkää tehkö minun\nIsäni huonetta markkinahuoneeksi\" (Joh. 2: 16). Näin ei ollut vielä\nkukaan Jumalasta todistanut. Eipä ollut kummallista, että kansaa\nkokoontui tuon nasaretilaisen profeetan ympärille.\n\nJohanneksen opetuslapset surevat tätä. Alakuloisuus ja tyytymättömyys\nvaltaa heidän sydämensä, kun heidän mestarinsa maine näin\nsilminnähtävästi on vähenemässä. Keskustellessaan juutalaisten kanssa\npuhdistuksesta, jonka tarpeellisuudesta Mooseksen lain määräykset\ntuon tuostakin muistuttivat, he riitaantuivat heidän kanssansa\nsiitä, kummanko kaste, Johanneksen vai Jeesuksen opetuslasten\ntoimittama, oli voimallisempi. He eivät olleet alttiit luovuttamaan\nmestarinsa kunniaa toiselle. He kadehtivat Jeesuksen opetuslapsia,\nja sen vuoksi he haikein sydämin valittivat Johannekselle: \"Rabbi,\nse, joka oli sinun kanssasi Jordanin tuolla puolella ja josta\nsinä olet todistanut, katso, hän kastaa, ja kaikki menevät hänen\ntykönsä.\" Mieltyikö Kastaja heidän puheeseensa, se kun kaiken\ninhimillisen heikkouden ohessa kuitenkin ilmaisi suurta rakkautta ja\nkunnioitusta häntä kohtaan? Eikö hän tuntenut itsekin jonkinmoista\nikävää nähdessään, miten hänen täytyi nöyrtyä olemaan yhä pienempänä\nkansankin silmissä, siirtyä varjoon ja joutua ennen pitkää kokonaan\nunohduksiin? Ei, ei! Johannes Kastaja ei ollut niitä omaa mainettansa\nja kunniaansa muistavia saarnaajia, jotka pyrkivät pääsemään\nsanankuulijoittansa suosioon ja iloitsevat siitä, mitä lukuisammat\nihmisjoukot kiittäen ja ihaillen seuraavat heitä. Hänen ilonansa oli\nyksin Kristuksen kunnia. Herran voitto ihmisten sydämissä oli hänen\nriemunansa.\n\nIsraelin kansa oli kutsuttu ilmoittamaan Jumalan iankaikkisesti\npysyvää voimaa ja kunniaa, eikä heikkojen ihmisten katoavaa loistoa,\njoka ennen pitkää kätketään maan poveen. Kautta vuosisatojen kaikki\nsen jalot edustajat olivat sanoillaan ja elämällään viitanneet\nsiihen. \"Kunnioittakaa Herraa valon mailla, ja meren saarilla Herran,\nIsraelin Jumalan, nimeä. Maan ääristä kuulemme ylistysvirret:\n'Ihana on vanhurskaan osa'\" (Jes. 24: 15), lausuu Jesaja. \"Älä\nmeille, Herra, älä meille, vaan omalle nimellesi anna kunnia armosi\nja totuutesi tähden\" (Ps. 115: 1), rukoilee psalminkirjoittaja.\n\"Nostakaa päänne, te portit, nostakaa päänne, te ikuiset ovet,\nkunnian kuninkaan käydä sisälle\" (Ps. 24: 7), kehoittaa Daavid\nlaskien kaiken kuninkaallisen arvonsa sen Herran jalkain eteen,\njoka sanoo: \"Katso, minä tulen; kirjakääröön on kirjoitettu, mitä\nminun on tehtävä\" (Ps. 40: 8). Miten eksyisi Johannes Kastaja, tuo\nprofeetoista suurin, omistamaan kunniaa itselleen, mitenkä hän,\njota kohtaan Herran kunnia säteilee niin ihanan kirkkaasti, surisi\nsitä, että \"kaikki menevät hänen tykönsä\"? Johanneksen ilo, riemu ja\nautuus on yksin \"Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin\",\neikä hän ole hidas ohjaamaan vihollisen kiusaamia ja lihallisen\nmielen pettämiä opetuslapsiaan oikealle tielle. Syvemmin kuin kukaan\nennen häntä tämä profeetta on päässyt näkemään Kristuksen kunnian\nja suuruuden syvyyteen: jos kukaan, niin hän tietää, _kenen_ kunnia\non. Muistuttaen opetuslapsiaan siitä, mitä hän ennen on itsestään\ntodistanut, hän teroittaa heille, miten ääretön erotus hänen ja\nKristuksen välillä on ja viittaa Herraan, joka tulee ylhäältä ja on\nyli kaikkien. Miten vapaa oman kunnian kurjasta orjuudesta, kuinka\nihmeen valoisa on hänen viimeinen meille säilynyt todistuksensa\nKristuksesta! Jos jo hänen aikaisemmin lausumansa sanat samoin\nkuin hänen entinen elämänsä todistavat mitä ylevimmällä tavalla,\nkenen lähettiläs hän oli, säteilee tämä hänen todistuksensa mitä\nkirkkaimmin sen Jumalan kunniaa, joka köyhiin ihmisiinkin voi luoda\ntaivaallisen viisauden kirkkautta ja tehdä heidät valkeuden lapsiksi\nheidän vielä vaeltaessaan täällä synnin pimeässä laaksossa. Mutta\nehtona, pyhän Jumalan peruuttamattomana ehtona on, että ihmiset\nsitä ennen nöyrtyvät ja yhä edelleen pysyvät Pyhän Hengen koulussa.\nKuka on ehdottomammin kuin Johannes Kastaja itsensä kieltäen tähän\nsuostunut, kuka voittoisammin kehittynyt kirkkaudesta kirkkauteen?\n\nApostoli todistaa: \"Jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se\npeite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa,\njoiden mielen tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille\nloista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista,\nhänen, joka on Jumalan kuva\" (2 Kor. 4: 3-4). Kaikki ihmiset,\njoille Kristuksen evankeliumia on saarnattu, hän on \"kutsunut\npimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa\" (1 Piet. 2:9), Jokainen, joka\nvain itse siihen suostuu, voi Herran armosta päästä vapaaksi synnin\norjuudesta ja siitä kurjasta sokeudesta, johon hän tämän maailman\njumalan alentavassa palveluksessa on sortunut. Me käsitämme taivaan\nvaltakunnan salaisuuksia arveluttavan pintapuolisesti. Meidän\najatuksemme kohoavat kovin hitaasti ylös. Ne häälyvät matkalla\nsinne tänne, eksyvät ja uupuvat jälleen näihin ahtaisiin, synnin\nturmelemiin ja pimeyden varjostamiin olosuhteisiin, josta kuolematon\nhenkemme ei saa mitään ravintoa. Miten syvästi voisimmekaan perehtyä\nhenkimaailman salaisuuksiin, miten kauas saisimmekaan katsella\nJumalan valtakunnan autuaallisiin näköaloihin, miten suurta ja\nihmeellistä saisimmekaan jo täällä kokea, jos vain _tahtoisimme_.\nÄlköön kukaan väittäkö pyrkivänsä pimeydestä totuuden valoon, ellei\nhän _suostu_ luopumaan kaikesta, mikä erottaa hänet Jumalasta ja\nestää häntä tottelemasta totuuden Henkeä. Sillä se, joka rakastaa\nvalkeutta, on myös altis karttaen kammoinaan kaikkea, mikä häiritsee\nHerran työtä sydämessä. Tunnustakaamme suoraan, että meidän silmämme\novat niin kauan harjaantuneet pimeyteen, korvamme ovat niin tottuneet\nvalheeseen ja ajatuksemme ovat niin kernaasti viihtyneet maailmassa,\nettä oudoksumme totuuden ja valkeuden pyhää Henkeä emmekä tahdo\nehdottomasti olla ainoastaan hänen opetettavinaan. Kaita ristin\ntie on lihalle ja verelle vaikea ja tukala. Sen tähden poikkeamme\nsiitä vihollisen, maailman ja turmeltuneen luontomme pettäminä\ntuon tuostakin, milloin niitä, milloin näitä mukavampia polkuja\nvaeltamaan. Jos kuuntelisimme ainoastaan totuuden Henkeä, jos\naina noudattaisimme vain hänen tahtoansa, niin hän saisi opettaa\nmeille paljon enemmän ja Kristuksen evankeliumi säteilisi meille\njumalallista totuuttaan paljon kirkkaammin. Todistuksena ovat Jumalan\nvaltakunnan jalot edustajat, jotka Pyhän Hengen johtamina kehittyivät\nkirkkaudesta kirkkauteen. Siitä syystä, että Herra näin sai Johannes\nKastajaa kuljettaa, voi hän myöskin hänelle niin ihmeen paljon antaa.\nMikä voimallinen todistus pelastuksen Jumalan armosta, mikä kehoitus\nkaikille niille, jotka kuunnellen Pyhän Hengen ääntä halajavat\nvapautta synnin orjuudesta ja toivovat pääsyä pimeydestä Herran\nihmeelliseen valoon!\n\n\"Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta\",\ntodisti Johannes opetuslapsilleen. Kaiken, mitä hän tiesi, kaiken\nvalon ja viisauden, mitä hänellä oli, hän oli ylhäältä saanut.\nJumalan on kaikki kunnia, hänellä ei ole _mitään_. Mistä hän siis\nkerskaisi, millä oikeudella hän vaatisi itselleen kunnioitusta? Ja\nmitä hän on vaikuttanut, mitä hänellä on antaa? Ei mitään. Hän on\nvain valmistanut tietä Kristukselle. Sitä varten Jumala on hänet\nlähettänyt. Hänen, Kristuksen, tulee kasvaa, Johanneksen vähetä.\n\nOliko profeetta alakuloinen puhuessaan tätä, katkeraa mieltäkö nuo\nhänen sanansa ilmaisevat? Ei, riemusta sykkii hänen sydämensä,\nyliluonnollista iloa säteilevät hänen silmänsä. \"Ylkä\" on tullut\nmorsiantaan hakemaan maailman autiosta korvesta. Toteutumaisillaan\non profeetan suuri ennustus: \"Minä kihlaan sinut itselleni\nikiajoiksi, kihlaan sinut itselleni vanhurskaudella ja tuomiolla,\narmolla ja laupeudella, kihlaan sinut itselleni uskollisuudella,\nsinä olet tunteva Herran.\" (Hoos. 2: 19-20). Miten monesti on\nIsrael, tuo taivaan kuninkaan kihlaama, langennut morsian, rikkonut\nmorsiuslupauksensa, luopunut Yljästänsä ja porton tavoin elänyt\nmuiden kanssa. Mutta vielä nytkin tämän Yljän rakkaus palaa häntä\nkohtaan, ja hän on tullut viemään rakastettunsa kotiin Isän\nhuoneeseen. Mutta kuinka kelvoton onkaan tuo morsian hänelle, suuren\nJumalan ainoalle Pojalle, miten saastainen, turmeltunut ja syntinen!\nTaivaallisen yljän katse ilmaisee syvää surua, kun hän näkee\nlangenneen morsiamensa surkean tilan. Rangaistus on kohtaava häntä\ntämän morsiamen tähden, sen hän tietää. Sen Isä on hänelle sanonut,\nhänen astuessaan tänne synnin ja kuoleman maahan rakastettuaan\npelastamaan ja kotiin viemään. Mutta Jeesuksen Kristuksen rakkaus ei\ntätäkään kammoa. Ylkä tietää morsiamensa kelvottomaksi semmoisenaan\nsaapumaan taivaan valtakuntaan, johon \"ei ole pääsevä mitään epäpyhää\neikä ketään kauhistusten tekijää eikä valhettelijaa\" (Ilm. 21: 27).\nMutta hänen rakkautensa keksii neuvon. Hän aikoo vuodattaa verensä\nmaksaaksensa sillä rakastettunsa äärettömän syntivelan ja pestäksensä\nhänet sillä puhtaaksi kaikesta synnin saastaisuudesta, jotta hän\nvoisi hänet \"asettaa nuhteettomana ja riemuitsevana kirkkautensa\neteen\" (Juud. 24).\n\nJohannes tietää tämän. Pyhän Hengen valossa hän näkee, miten\nJeesuksen rakkaus palaa jokaista ihmistä kohtaan ja miten tämä\nrakkaus on ainoa, joka meidät voi pelastaa viheliäisyytemme\nsyvyydestä. -- Kuinka hän surisi sitä, että \"kaikki menevät hänen\ntykönsä\"? Jo korvessa Herra sanoi hänelle: \"Lähde valmistamaan\nminulle tietä. Ilmoita morsiamelleni, että minä tulen. Käännä sanani\nvoimalla ihmisten sydämet minun puoleeni. Käännä heidän silmänsä\nminuun, sillä minä tulen heitä pelastamaan.\" Kuuliaisena tälle\nkäskylle Johannes oli saarnannut parannusta Israelissa hartaasti\nvartoen sitä hetkeä, jolloin hän näkisi morsiamen rientävän Ylkää\nvastaanottamaan. Jo on tämä hetki joutunut. Kirkkaana koittaa\nkihlauspäivä. Ylkä seisoo kansan keskuudessa kutsuen luoksensa\nkaikkia murheellisia ja pelastusta kaipaavia. -- Estäisikö profeetta\nihmisiä menemästä hänen tykönsä? Ei, ei! Hän on Yljän ystävä. Hän\nei tahdo hänen morsiamensa rakkautta ryöstää. Kuinka Johannes\nriemuitseekaan kuullessaan tämän Yljän äänen, kuinka hänen sydämensä\nsykkiikään hänen nähdessään ihmisten menevän Jeesuksen tykö! Mutta\nhän iloitsee Jumalassa. Herran armo, rakkaus ja kunnia säteilee\nihmeen kirkkaasti häntä kohti Kristuksesta, jossa \"jumaluuden koko\ntäyteys ruumiillisesti asuu\" (Kol. 2:9). Hän ei voi kehenkään muuhun\nmieltyen tyytyä.\n\nJumalallinen valo ei syty ihmisen sydämessä, jos ylpeyden aallot\nsiinä kuohuen pauhaavat. Se pääsee sytyttämään kirkkauttansa\nainoastaan niissä, joiden mielet ovat taipuneet Pyhän Hengen\nnuhteista, tyyntyneet ja nöyrtyneet. Vaikka ihminen itsessään onkin\nmahdoton alistumaan Herran tahtoon, voi kuitenkin kaikkivaltias\nJumala luoda meidän sydämemme uusiksi, jos vain emme vastusta häntä.\nKuinka onnellinen onkaan se, joka totuuden Pyhää Henkeä totellen\nsuostuu tähän. Hän vapautuu vapautumistaan omasta itsestään,\nsynnistä ja vihollisen vallasta, ja jumalallisen totuuden pyhä valo\nvalaisee hänen sydämensä ja kirkastaa hänessä Kristuksen kunnian.\nJos kenenkään elämässä, niin toteutuu tämä totuus Johannes Kastajan\nihmeellisessä vaelluksessa ristin tiellä. Jeesus itse todistaa\nhänestä: \"Hän oli palava ja loistava lamppu\" (Joh. 5: 35).\n\nKyllä on niitä, jotka lihallisen mielensä kiihoittamina ja oman\nkunniansa kehoittamina kulkevat paikasta toiseen ja julistavat\nevankeliumia ihmisille kooten ympärillensä lukuisat kuulijakunnat.\nMutta tämmöiset apostolit todistavat itsestänsä. He eivät suinkaan\nole alttiit \"vähenemään\", jotta Kristus yksin saisi olla suuri. Ei\nHerra ole heitä lähettänyt. Pimeyden ruhtinas on heidät palkannut,\nvaikka he kerskaavatkin Pyhästä Hengestä, joka heillä muka on. Jeesus\nitse lausuu Johannes Kastajasta: \"Hän todisti sen, mikä totta on\"\n(Joh. 5: 33). Mutta kaikista kunnianhimoisista, omaa voittoansa\nkatsovista paimenista, jotka omasta kutsustaan ovat ryhtyneet Herran\nviinitarhan työhön, hän todistaa: \"Näin sanoo Herra niitä profeettoja\nvastaan, jotka eksyttävät minun kansaani, jotka huutavat: 'Rauha!',\nkun heidän hampaissaan on purtavaa, mutta julistavat pyhän sodan\nsille, joka ei anna mitään heidän suuhunsa\" (Miik. 3: 5). Nöyryys\nja vaatimattomuus on Jumalan lasten ensimmäinen ja viimeinen\ntunnusmerkki. Jos tämä hedelmä puuttuu paimenelta, niin hän ei ole\nJumalasta. Kuinka surkeata onkaan, että kristityt kilvan juoksevat\nihmisten perässä kiittäen niitäkin paimenia, joista Herra varoittaen\nlausuu: \"Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän\nluoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia\nsusia\" (Matt. 7: 15).\n\nTulevaisuuteen katsoen apostoli Paavali ennustaa: \"Aika tulee,\njolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa\nmukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät\nkorvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin\" (2 Tim. 4:\n3-4). Sopiiko väittää, etteivät nämä sanat sovellu juuri meidän\naikaamme? Terveellistä oppia, jota Jumalan lähettämät ja hänen\nHenkensä valaisemat profeetat ja apostolit julistivat, kuulee nyt\nenää harvoin. Ristin tien suuri salaisuus peittyy eksytysten ja\nvillitysten sumuihin. Meidän aikamme lukuisat sielunvihollisen\npalkkaamat paimenet julistavat kilvan lihan evankeliumia. Se tuottaa\nheille maailman ystävyyttä ja miellyttää tämän maailman suruttomia\nlapsia, jotka rakastavat pimeyttä eivätkä tahdo tulla valkeuteen\nJumalan Hengen nuhdeltaviksi. Tuo nöyrtyminen on ikävää, tukalaa\nja vaikeata. Kuka siihen suostuisi? Apostoli lausuu varoittaen:\n\"Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget,\novatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt\nmaailmaan. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka\ntunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta\"\n(1 Joh. 4: 1-2). Mutta jokainen, joka Jumalan Hengen valaisemana\ntunnustaa tämän ihmeiden ihmeen, hän tietää myöskin, minkä tähden\nJumalan ainoa Poika luopui taivaallisesta kunniastaan ja tuli meidän\nvertaiseksemme. Hän on kuunnellut Johannes Kastajan parannussaarnaa\nja tahtoo hänen oppiaan ja esimerkkiään noudattaen \"vähetä\", jotta\nJeesus Kristus yksin saisi kaiken kunnian. Johannes Kastajan suuruus\non juuri tuo hänen ihmeellinen nöyryytensä. Jos me hänen jaloa\nelämäkertaansa tarkastellessamme eksyisimme arvostelemaan häntä\nmaailman lasten tapaan, jotka ovat alttiit ihailemaan ja jumaloimaan\n\"suuria henkilöitä\", niin profeetta itse estää meitä sitä tekemästä.\nHän näet ryhtyy todistamaan \"Yljästä\" niin voimallisesti, niin ihmeen\nylevästi, että koko meidän huomiomme kääntyy häneen, joka \"tulee\nylhäältä ja on yli kaikkien\". Sen, joka on totuudesta, täytyy kuulla\ntämmöistä saarnaa, ja vaikka hän ihmetteleekin korven apostolia,\njota Pyhä Henki on saanut niin ihmeellisesti totuudessa johdattaa ja\nkirkkaudellansa valaista, katsoo hän Kristukseen, Jumalan ainoaan\nPoikaan, \"jota Isä rakastaa ja jolle hän on antanut kaikki\".\n\n\"Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei\nole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha\npysyy hänen päällänsä.\" Elämän ja kuoleman tärkeästä kysymyksestä,\ntaivaan autuudesta ja iankaikkisen kadotuksen toivottomuudesta\ntodistavat nämä sanat niin valoisan selvästi, ettemme jää profeettaa\nihailemaan, vaan polvistumme ainoan Pojan jalkojen juureen, \"jolle\non annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä\" (Matt. 28: 18),\n\"joka, avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa\"\n(Ilm. 3: 7). Torjuen luotaan kaiken huomion ja kunnioituksen, jolla\nme tämän maailman katsantotapaan mieltyneinä olisimme valmiit\nhäntä kunnioittaen ylistämään, Johannes Kastaja kääntää huomiomme\nKristukseen, jonka rinnalla hän on pieni. Itse hän siirtyy varjoon,\nhän ikäänkuin kokonaan katoaa näyttämöltä. Ei tähti taivaalla näy,\nkun aurinko nousee. Sen aika on joutua unohduksiin, kun yö on mennyt\nja päivä koittaa. Mutta ei se silti sammu. Yhtä kirkkaasti kuin ennen\nse säteilee, vaikkemme auringon loistolta sitä enää näe. Kaikki\nJumalan valitut aseet, jotka ennen Johannes Kastajan aikoja tekivät\ntyötä Herran viinitarhassa, vaativat meitä katsomaan Kristukseen\neivätkä tahdo anastaa itselleen sitä kunniaa, joka tulee hänelle\nainoalle. Mutta vuosisatojen etäisyys erottaa heidät Herrasta, ja\nsen vuoksi he itse ikäänkuin paremmin näkyvät. Johannes Kastaja\non niin lähellä häntä, \"joka on näkymätön Jumalan kuva, esikoinen\nennen kaikkea luomakuntaa\" (Kol. 1: 15), että Herran kirkkaus niin\nsanoaksemme estää meitä näkemästä häntä. Tämän suurempaa kunniaa ei\nvoi kenellekään tapahtua, ja juuri sen vuoksi, että \"hänen pitää\nvähetä\", että Kristuksen kirkkaus salaa hänet, riemuitsee hänen\nhenkensä. Hän on \"Yljän ystävä\", jonka \"ilo on täydellinen\", kun hän\n\"kuulee Yljän äänen\".\n\nKuinka paljon meillä onkaan oppimista tästä Johannes Kastajan\nviimeisestä meille säilyneestä todistuksesta, jonka hän sanoo\nKristuksesta! Oi, kunpa kätkisimme sen syvälle sydämiimme ja sen\naina muistaisimme! Hän puhuu \"Yljästä\", joka on tullut morsiantaan\nkihlaamaan. Mikä sanomaton kunnia ja ilo on olla taivaan Kuninkaan\nmorsian. Autuas se, jonka tämä Ylkä tuntee omaksensa ja jolle hän\ntodistaa: \"Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä\nolen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun\" (Jes. 43: 1). Ei\nketään auta se, että joku ihminen hänelle vakuuttaa: \"Ole hyvässä\nturvassa. Jumala on kaikki syntisi antanut anteeksi. Sinä saat\nperiä iankaikkisen autuuden.\" Sillä ihmiset erehtyvät, kukaan ei\nvoi toisen sydäntä tutkia. Herralta itseltään sinun täytyy saada\ntietää, millainen tilasi on, jos mielit päästä uskoon, joka ei\nkuolemassakaan joudu häpeään. Meidän tulee mennä hänen luoksensa,\njoka todistaa: \"Kaikki on minun Isäni antanut minun haltuuni\" (Matt.\n11: 27). Hänellä on kaikki voima ja valta, \"sillä kaikkien meidän\npitää ilmestymän Kristuksen tuomioistumen eteen, että kukin saisi sen\nmukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa\"\n(2 Kor. 5: 10).\n\nMutta kuinka monella eri tavalla ihmiset menevätkään Jeesuksen luo!\nKuinka harvat kätkevät hänen sanansa sydämiinsä ja hylkäävät kaiken\nseurataksensa häntä. Nähdessään kääntymättömien ihmisten joukoittain\nkokoontuvan Jeesuksen ympärille lausui Johannes Kastaja: \"Hänen\ntodistustansa ei kukaan ota vastaan.\" Nämä sanat huomauttavat meille\nsiitä tärkeästä totuudesta, ettei pelkkä Jeesuksen luo meneminen\nsuinkaan vielä todista sitä mieltä, jota syntisten Vapahtaja etsii\nkaikista niistä, jotka hän pelastaa. Rikas nuorukainen polvistui\nHerran eteen kysyen häneltä: \"Hyvä opettaja, mitä minun pitää\ntekemän, että minä iankaikkisen elämän perisin?\" (Mark. 10: 17),\nmutta kun Herra puhui hänelle ristin tiestä, hän synkistyi siitä\npuheesta ja meni pois murheellisena (Mark. 10: 22). Ei ole muuta kuin\nyksi tie taivaan hääsaliin, ja tämä tie on Jeesuksen seuraamisen tie,\nristin tie. Joka ei tahdo sitä vaeltaa, joka ei nöyrry parannusta\ntekemään eikä tahdo luopua kaikesta, mikä estää Herran työtä hänen\nsydämessään, hän ei milloinkaan pääse perille. Meissä pitää tapahtua\nperinpohjainen muutos, meidän täytyy syntyä uudesti, ennenkuin\nKristus Isänsä edessä tunnustaa meidät kuuluviksi siihen valittuun\njoukkoon, jonka kanssa hän viettää häitä taivaassa.\n\n\"Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä\", todisti Johannes\nKastaja. Mutta se usko, josta hän puhui, on aivan toista kuin meidän\naikamme arveluttavan yleinen luulousko, jonka turvissa kääntymättömät\nihmiset suruttomina rientävät iankaikkisuutta kohti. \"Usko, jos\nsillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut\" (Jaak. 2: 17), todistaa\napostoli, ja Jeesus itse vakuuttaa: \"Ei jokainen, joka sanoo minulle:\n'Herra, Herra!' pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee\nminun taivaallisen Isäni tahdon\" (Matt. 7: 21). Mutta itsestämme\nemme voi tehdä mitään muuta kuin pahaa. \"Sillä sisästä, ihmisten\nsydämestä, lähtevät pahat ajatukset, haureudet, varkaudet, murhat,\naviorikokset, ahneus, häijyys, petollisuus, irstaus, pahansuonti,\njumalanpilkka, ylpeys, mielettömyys\" (Mark. 7: 21-22). Jeesus\nKristus yksin voi meitä auttaa, ainoastaan hänen voimastaan saatamme\ntuottaa taivaan valtakunnan hedelmiä. Juuri siitä syystä meidän\ntäytyy kokonaan luopua kaikesta ja pysyä hänessä. \"Minä olen\nviinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se\nkantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä\"\n(Joh. 15: 5), lausuu Jeesus. Tämmöiseen Jeesukselle antautumiseen\nja hänessä pysymiseen ei kukaan ole luonnostaan altis. Iloinen\nluulousko, joka on vanhan ihmisen ystävä, ei siihen milloinkaan\nsuostu. Tosi usko syntyy tuskassa parannuksen kovalla vuoteella.\nSe rukoilee apua Jeesukselta, sairasten lääkäriltä, se antautuu\nhänelle, syttyy hänestä, imee oksana nesteensä hänestä, kasvaa\nhänen voimastaan ja kantaa puutarhurin sitä joka päivä puhdistaessa\nyhä runsaampia hedelmiä. Mutta ei se itse näe näitä hedelmiä. Se\npäinvastoin valittaa heikkouttansa ja vanhan ihmisen valtaa, jota\nvastaan se Herran voimalla taistelee, kunnes täydellisen pelastuksen\nja voiton suuri päivä koittaa. Silloin kilvoitteleva usko kirkastuu\nnäkemiseksi.\n\nSemmoinen on taivaallisen \"Yljän\" morsiamen usko täällä kyynelten\nlaaksossa. _Sitä_, eikä suinkaan nimikristittyjen luulouskoa, joka\nvie kadotukseen, Johannes Kastaja tarkoitti todistaessaan: \"Joka\nuskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä.\"\n\nOnko meillä tämmöinen usko, vai sopivatko meihin profeetan sanat:\n\"Joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan\nJumalan viha pysyy hänen päällänsä.\" Olemmeko alttiit Johannes\nKastajan tapaan vaeltamaan ristin tietä, luopumaan maailmasta,\nkieltämään itsemme, \"vähenemään\", kuolemaan synnistä ja pyhittämään\nelämämme Jumalalle? Onko Jeesus Kristus meidän ainoa toivomme,\nturvamme, lohdutuksemme, elämämme ja ilomme? Hänessä Johannes\nKastaja oli löytänyt kaiken, hänessä hän riippui, hänestä ja hänen\nkunniastaan hän todisti opillaan ja elämällään. Kuka rohkenee sanoa:\nminä olen semmoinen, minun uskoni on todellista, elävää uskoa?\nEikö meidän päinvastoin jokaisen ajatellessamme \"Yljän ystävää\",\njoka kuuliaisena Pyhän Hengen kuljetukselle näin ihmeellisesti\n\"kasvoi meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa\nja tuntemisessa\" (2 Piet. 3: 18), tule publikaanin tavoin lyödä\nrintaamme ja rukoilla: \"Jumala, ole minulle syntiselle armollinen\"\n(Luuk. 18: 13)? Vai parannusta tekemättäkö tahdomme muistella tuota\nsuurta parannussaarnaajaa, joka opillaan ja esimerkillään meille\nvielä tänä päivänä saarnaa: \"Tehkää parannus, sillä taivasten\nvaltakunta on tullut lähelle\", ja josta Jeesus itse lausuu: \"Hän\ntodisti sen, mikä totta on\", \"hän oli palava ja loistava lamppu\"?\n\nKuinka surkeata on, että ihmiset joukoittain juoksevat meidän aikamme\nprofeettain perässä, jotka röyhkeästi julistavat lihan evankeliumia,\nkehoittavat heitä kerskaten puhumaan luulouskostaan ja nukuttavat\nheitä tuolla valheellisella vakuutuksella: \"Rauha, rauha\", vaikkei\nrauhaa olekaan. Ei kukaan täten pääse uskossa omistamaan Jeesusta.\nTodellinen usko syntyy, kasvaa ja kirkastuu ainoastaan niissä, joita\nPyhä Henki saa kuljettaa ristin tiellä. Taivaallisen \"Yljän\" morsian\nkieltää itsensä, hän on \"hengellisesti köyhä\" ja \"murheellinen\"\neikä siis voi kerskaten puhua itsestänsä. Hänellä ei ole mitään,\nmutta hänen Ylkänsä on rikas. Häneltä hän saa vanhurskautta, jota\nhän \"isoaa ja janoaa\", ja \"puhtaan sydämen\", jota hän kaivaten\nhalajaa. Häneltä hän oppii \"laupeutta\" ja \"puhdassydämisyyttä\". Hänen\nyhteydessään hän harjaantuu \"tekemään rauhaa\" ja \"kärsimään vainoa\nvanhurskauden tähden\". Herraansa hän katsoo. Hänestä eikä itsestään\nhän todistaa ja puhuu ylistäen, ja Ylkä tunnustaa hänet omaksensa,\nhoitaa häntä väsymättömän kärsivällisesti ja loppumattomalla armolla\neikä anna hänen eksyä tieltä. Näin morsian valmistuu päivä päivältä\nkaiken syntinsä ja turmeluksensa uhallakin muuttamaan täältä\nkyynelten laaksosta Ylkänsä kunniaan ja iloon.\n\nKuinka syvästi Johannes Kastaja olikaan perehtynyt tähän totuuteen,\nkuinka uskollisesti hän riippui Jeesuksessa ja miten kirkastuikaan\nhänelle Herran kunnia ja suuruus! Vaikka hänellä oli Pyhän Hengen\nlahja, hän tunnustaa itsestänsä: \"Joka on syntyisin maasta, se\non maasta ja maasta on, mitä hän puhuu.\" Hän näet tietää, miten\nsanomattoman pieni hän on Jeesuksen rinnalla, jolla on \"Henkeä\nmitatta\". Riemuiten hengessä hän luo kirkastetun silmänsä\niankaikkisuuden suurimpiin salaisuuksiin ja yhtyy apostoli\nJohanneksen lausumaan syvään todistukseen Pojan suhteesta Isään:\n\"Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän\noli alussa Jumalan tykönä\" (Joh. 1: 1-2). Hän tunnustaa Jeesuksesta:\n\"Mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa.\"\n\nTämmöinen oli Johannes Kastajan usko, tämmöinen hänen todistuksensa\nHerrasta. Oi, kunpa pelastuksen ja armon Jumala avaisi meidän sokeat\nsilmämme ja kuurot korvamme, jotta mekin oppisimme näkemään, miten\nlukemattomia ne viholliset ovat, jotka estävät meitä vastaanottamasta\nJeesuksen Kristuksen kaikille ihmisille tarjoamaa apua ja pelastusta,\nja kuullen Pyhän Hengen todistusta luopuisimme kaikesta seurataksemme\nristin Herraa ristin tiellä. Älkäämme pettykö, vaikka vihollinen,\nmaailma ja oma turmeltunut lihamme koettavatkin luulotella meille,\nettä taivaan hääsaliin pääsee muitakin teitä. Tie on yksi ainoa:\nJeesuksen tie, ristin tie. Hän itse todistaa: \"Jos joku tahtoo minun\nperässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja\nseuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa\nsen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen\"\n(Matt. 16: 24-25).\n\n    Älä, armas Jeesukseni,\n    Kätkeydy minulta,\n    Luokses tulen murheineni,\n    Lohdun saan mä sinulta.\n    Uskoani vahvista,\n    Vaikeassa vaivassa,\n    Sinä yksin voit mua auttaa\n    Ansios ja piinas kautta.\n\n    Kuule, sielu, kutsu Herran,\n    Kuule hänen äänensä,\n    Ehkä kuulet viime kerran,\n    Ylkä saapuu häihinsä,\n    Ettet yljän tullessa\n    Viettäis aikaa maatessa,\n    Ettet tyhmäin neitsein kanssa\n    Jäisi hänen joukostansa.\n\n    Maailman on meno turha,\n    Joka syntiin nukuttaa,\n    Maailma on sielun murha,\n    Joka kerran hukuttaa.\n    Ajan ilot katoo kerran,\n    Tuomio kun täyttyy Herran,\n    Vaan ken kulkee Herran kanssa,\n    Nauttia saa armoansa.\n\n    Jerusalemin jos uuden\n    Esimaun tuntisit,\n    Niin sä synnin saastaisuuden\n    Varmasti myös välttäisit\n    Sitten pyhäin parvessa\n    Valittujen seurassa\n    Veisata sä saisit kerran\n    Ylistystä pyhän Herran.\n\nHerra Jumala, rakas taivaallinen Isämme, sinä, joka itse sanassasi\ntodistat: \"Muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu\non, ja se on Jeesus Kristus\" (1 Kor. 3: 11), kuule köyhäin lastesi\nrukous! Vedä meitä Hengelläsi tämän ainoan Vapahtajan tykö, että me\nhäneltä apua etsisimme ja hänessä ainoan turvamme ja lohdutuksemme\nlöytäisimme elämässä ja kuolemassa. Armollinen Herra Jeesus,\nvahvista heikko uskomme, viritä uudestaan horjuva toivomme, lämmitä\nrakkaudellasi kylmät sydämemme, jotta me sinuun ainoaan turvaisimme,\nyksin sinulta apua odottaisimme ja rakastaisimme sinua ainoata, joka\nomalla sydänverelläsi ostit meidät Jumalalle. Tee meidät eläviksi\noksiksesi äläkä anna meidän erota sinusta, sillä ilman sinua emme\nvoi mitään tehdä. Ole, totuuden Pyhä Henki, aina lähellä meitä,\nnuhtele, kurita, rankaise, valaise ja lohduta, ettemme eksyisi,\nvaan pääsisimme vihdoin taivaan hääsaliin veisaamaan iankaikkisesti\nkiitosta Yljälle ja sinua kolmiyhteinen Jumala loppumatta palvelemaan\npyhyydessä. Kuule rukouksemme, Jeesuksen Kristuksen, meidän\nVapahtajamme tähden. Amen.\n\n\n\n\nIX\n\nVANKILA.\n\n\nHerodes oli lähettänyt ottamaan kiinni Johanneksen, sitonut ja pannut\nhänet vankeuteen veljensä Filippuksen vaimon, Herodiaan tähden. Sillä\nHerodes oli nainut hänet, ja Johannes oli sanonut Herodekselle:\n\"Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa.\"\n\nJa Herodias piti vihaa häntä vastaan ja tahtoi tappaa hänet, mutta ei\nvoinut.\n\nSillä Herodes pelkäsi Johannesta, koska tiesi hänet vanhurskaaksi\nja pyhäksi mieheksi, ja suojeli häntä. Ja kun hän kuunteli häntä,\ntuli hän epäröivälle mielelle monesta asiasta; ja hän kuunteli häntä\nmielellään.\n\nMark. 6: 17-20.\n\nMutta kun Johannes vankilassa ollessaan kuuli Kristuksen teot,\nlähetti hän opetuslapsiansa\n\nsanomaan hänelle: \"Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista\nodottaman?\"\n\nNiin Jeesus vastasi ja sanoi heille \"Menkää ja kertokaa\nJohannekselle, mitä kuulette ja näette:\n\nsokeat saavat näkönsä, ja rammat kävelevät, pitaaliset puhdistuvat,\nja kuurot kuulevat, ja kuolleet herätetään, ja köyhille julistetaan\nevankeliumia.\n\nJa autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.\" Kun he olivat menneet,\nrupesi Jeesus puhumaan kansalle Johanneksesta: \"Mitä te lähditte\nerämaahan katselemaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa?\n\nVai mitä lähditte katsomaan? Ihmistäkö, hienoihin vaatteisiin\npuettua? Katso, hienopukuiset ovat kuningasten kartanoissa.\n\nVai mitä te lähditte? Profeettaako katsomaan? Totisesti, minä sanon\nteille: hän on enemmän kuin profeetta.\n\nTämä on se, josta on kirjoitettu: 'Katso, minä lähetän enkelini sinun\nedelläsi, ja hän on valmistava tiesi sinun eteesi.'\n\nTotisesti minä sanon teille: ei ole vaimoista syntyneitten joukosta\nnoussut suurempaa kuin Johannes Kastaja; mutta vähäisin taivasten\nvaltakunnassa on suurempi kuin hän.\n\nMutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten\nvaltakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen.\n\nSillä kaikki profeetat ja laki ovat ennustaneet Johannekseen asti;\n\nja jos tahdotte ottaa vastaan: hän on Elias, joka oli tuleva.\n\nJolla on korvat, se kuulkoon.\n\n                     Matt. 11: 2-15.\n\n\"Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta\nkoska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta\nvalinnut, sen tähden maailma teitä vihaa\" (Joh. 15: 19). Nämä\nristin Herran lausumat sanat, samoin kuin lukemattomat muut\nsamankaltaiset raamatunkohdat, toteutuvat kaikkien niiden elämässä,\njotka valkeuden lapsina rakastavat ja puolustavat totuutta. Maailma\nvihaa heitä sitä katkerammin, mitä uskollisemmin he ihmisiä\npelkäämättä todistavat Herrasta. Tämä on muuttumaton totuus. Sitä\neivät kaikki nimikristillisyyden pintapuoliset, maailman ystävyyttä\nsuosivat kurjat väitteet riitä kumoamaan, vaikka ihmiset ovatkin\nharjaantuneet Jumalan omasta sanasta etsimään puolustusta surkealle\nvälinpitämättömyydelle ja kirotulle suvaitsevaisuudelle, joka\nkristikunnan miltei vaarallisimpana mätähaavana koettaa salata meiltä\nHerran horjumattoman todistuksen: \"Ei kukaan voi palvella kahta\nherraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka\ntähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja\nmammonaa\" (Matt. 6: 24). Tämän maailman mahtavain suosimina useat\nmeidän aikamme paimenet hymyilevät heidän loistavissa saleissaan.\nKiiltävät tähdet ja hohtavat kunniamerkit rinnassaan he kumartavat,\nkiittävät ja ylistävät näitä korkeita suosijoitaan. Profeettain ja\napostolien koristuksina olivat kahleet, vaino ja marttyyrikuolema,\nmaailman heille suoma palkka. Erotus on suuri!\n\nMeillä on rauha, maailma ei meitä vihaten väijy. Mutta millainen on\ntämä rauha, millä hinnalla se on ostettu, mitä sen säilyttäminen\nvielä joka päivä maksaa? Tekemällä myönnytyksiä valheelle kristityt\novat sen ostaneet ja samasta kamalan kalliista hinnasta he joka\npäivä sitä maailmalta kerjäävät. \"Tuo ei ole totta, siinä on\nliikaa moitetta\", näin kuulee lukemattomain väittävän. \"Eikö\nmeillä ole syytä kiittää Jumalaa, joka armossa varjelee meitä\nmarttyyriaikakauden kauhuilta? Miksi tahtoisimme niiden uudistuvan?\"\nSuotakoon minun vastakysymyksellä vastata näihin väitteisiin.\nMillainen olisi noiden Jumalan valittujen aseiden asema, joiden\nvoimallisesta Herran todistamisesta raamattu kertoo, jos he eläisivät\nmeidän aikoinamme? Miten kävisi esim. Johannes Kastajan, jos hän\nnäinä aikoina tulisi tämän maailman mahtaville lausumaan vakavan\nnuhteensa: \"Ei sinun ole lupa\"? Kiitosta, suosiota ja ystävyyttäkö\ntämmöinen puhe hänelle nyt tuottaisi? Tuskinpa! Vai eikö hänen\nparannussaarnaansa enää tarvittaisi, maailma kun muka nyt on\nkristitty?\n\nTosiaanko -- kristittykö on maailma? Mitä jyrkimmän vastalauseen\nlausuu uuden ajan historia tämmöiselle arvostelulle. Se paljastaa\nrikoksia ja paheita, joiden vertaisia tuskin pakanamaailmankaan\nvaiheista löydämme. Tuon kiitetyn sivistyksen ja edistyksen silmiämme\nhäikäisevän peitteen takana piilee mitä törkeimpiä syntejä, jotka\nkiiruhtaen jouduttavat vanhurskaan Jumalan suurta tuomiopäivää. Vai\nmenestystä, onnea ja siunaustako ennustavat nuo n.s. kristittyjen\nkansojen riehuvat vapaudenpyrinnöt ja kapinalliset hankkeet, jotka\naseitten voimaan turvautuen uhkaavat kumota kaiken yhteiskunnallisen\njärjestyksen ja ylenkatseellisesti pilkaten Jumalan sanaa röyhkeästi\nkieltävät kristinuskon perustotuudet? Kristillistäkö siveyttä edustaa\nmeidän aikamme fariseusten siveysoppi, jonka mukaan ihmisen oma\n\"selvä\", \"vanhojen ennakkoluulojen orjuudesta vapautettu\" järki\nja hänen tahtonsa voima muka ovat luomassa ihmiskunnalle uuden,\nentisiä aikoja onnellisemman tulevaisuuden? Vapauteen, mutta lihan ja\nnautintojen hurjaan vapauteen, pyrkii tämä aika.\n\nAlhaiset ja ylhäiset, köyhät ja rikkaat tallaavat kilvan\nkristinuskon ohjeet ja vaatimukset jalkoihinsa ja väittävät sitä\noppia, joka tahtoo kaikkiin oloihin sovittaa Herran muuttumattoman\nsanan, kelvottomaksi tyydyttämään \"valistuneen\" aikamme tarpeita,\nyksinkertaiseksi ja ahdasmieliseksi. Ja tämmöistä ajanhenkeäkö\nkristittyjen tulisi suvaita, semmoisten mielipiteiden kanssako\nheidän pitäisi tehdä liitto säilyttääkseen rauhallisen asemansa?\nEi milloinkaan. Sanokoot nimikristityt mitä tahansa, kiittäkööt he\naikamme \"etuja\" ja suloista rauhaa miten innokkaasti hyvänsä, niin\nJeesuksen tunnustajan velvollisuus on kaikkina aikoina sama: totuuden\npuolustaminen elämässä ja kuolemassa. Jokainen on kutsuttu elämällä\nja sanoilla tunnustamaan ristiinnaulitusta Herrastaan urhoollisesti\nmaailmaa säälimättä ja ihmisiä pelkäämättä niissä oloissa, joissa\nhän elää. Muistakaamme, että koko maailman tuomari, Jeesus Kristus,\nitse on kaikille ystävilleen erotuksetta sanonut: \"Jokaisen, joka\ntunnustaa minut ihmisten edessä, myös Ihmisen Poika tunnustaa Jumalan\nenkelien edessä. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, se\nkielletään Jumalan enkelien edessä\" (Luuk. 12: 8-9).\n\nMiten arveluttavan laimeaksi tämä kristittyjen todistus on käynyt,\nkuinka profeettain ja apostolien jalo esimerkki on unohtunut! Missä\nvalmistetaan nyt enää Johannes Kastajan tapaan Vapahtajalle tietä\nihmisten sydämiin? Kuka opettaja lausuu meidän aikamme fariseuksille\nja saddukeuksille: \"Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka teitä on neuvonut\npakenemaan tulevaista vihaa?\" Harvoin, ani harvoin tämmöistä saarnaa\nkuulee, ja vielä harvinaisempi on tuo profeetan Herodekselle lausuma\nankara nuhde: \"Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa.\" Ja kuitenkin\nmeidän aikamme nimikristityt ovat yhtä kääntymättömiä ja paatuneita\nkuin se suruton joukko, jolle Johannes Kastaja kuuliaisena Pyhälle\nHengelle puhui näin ankarasti. N.s. kristittyjen ruhtinasten ja\nmahtavain vallanpitäjäin elämä todistaa usein yhtä kauhean selvästi\nkuin tuon kurjan juutalaisen kuninkaan jumalattomuus, ettei suinkaan\nruhtinaan kruunu eikä korkea yhteiskunnallinen asema suojele ketään\njoutumasta sielunvihollisen ja synnin orjuuteen. Päinvastoin Herran\napostoli todistaa: \"Ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta\nmahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta\nmaailmalle, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään, ja sen,\nmikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen,\nmikä väkevää on, häpeään\" (1 Kor. 1: 26-27).\n\nHistoria tietää kertoa, etteivät suinkaan ruhtinaat eivätkä muut\ntämän maailman mahtavat karttaneet esim. kuudennen käskyn kieltämää\nsyntiä, vaikka he röyhkeästi omistivat kristityn nimen. Mutta\nmissä oli silloin ja missä meidän aikanamme on saarnaaja, joka\ntotuudelle uskollisena uskaltaa ruveta nuhtelemaan tämän maailman\nmahtavainkin veripunaisia syntejä? Noudattaen Jumalan sanan käskyä\nkristikunta rukoilee herrojen Herralta ja kuningasten Kuninkaalta\narmoa ja siunausta esivallalle ja hallitusmiehille, mutta miten\nse on täyttänyt Johanneksen velvollisuutensa heitä kohtaan? Oi,\nlaimeasti sen paimenet ovat noudattaneet ja yhä kehnommin he\nmeidän aikoinamme noudattavat Samuelin, Naatanin, Elian, Johannes\nKastajan, Paavalin y.m. Herran jalojen tunnustajien urhoollista\nesimerkkiä, tunnustajien, jotka eivät pelänneet ketään paitsi Herraa\nja todistivat totuuden jokaiselle! Jos kaikki paimenet sillä tavoin\nolisivat noudattaneet velvollisuuttaan tämän maailman mahtavia\nkohtaan, niin Daavidin rukous: \"Jumala, ole minulle armollinen\nhyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden.\nPese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä\nminä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni\"\n(Ps. 51: 3-5) olisi noussut iankaikkisen Armahtajan puoleen monen\nruhtinaan sydämestä, joka valheen pettämänä vaelsi suruttomana\niankaikkisuutta kohti. Häntä vain kiitettiin, ylistettiin,\nlohdutettiin ja nukutettiin, kunnes kuolema tempasi hänet tämän\nelämän petollisista unelmista vanhurskaan Jumalan tuomion eteen.\n\nSurkeata välinpitämättömyyttä, kirottua suvaitsevaisuutta ja\nkurjaa pelkurimaisuutta on meidän aikamme kiitetty \"lempeä ja\nvapaamielinen kristillisyys\", joka \"suurta melua herättämättä\nja ketään tuomitsematta julistaa rauhan evankeliumia kaikille\nihmisille\". \"Näin sanoo Herra, Herra: Voi profeettahoukkia, jotka\nseuraavat omaa henkeänsä ja sitä, mitä eivät ole nähneet! Niinkuin\nketut raunioissa ovat sinun profeettasi, Israel. Te ette ole nousseet\nmuurin aukkoihin ettekä korjanneet muuria Israelin heimon ympärillä,\nettä se kestäisi sodassa, Herran päivänä. Mitä he ovat nähneet, on\npetosta, ja heidän ennustelunsa on valhetta, kun he sanovat: 'Näin\nsanoo Herra', vaikka Herra ei ole heitä lähettänyt; ja he muka\nodottavat, että hän toteuttaisi heidän sanansa\" (Hes. 13: 3--6).\nNiin, omaa henkeänsä eivätkä suinkaan totuuden Pyhää Henkeä seuraavat\nkaikki ne, jotka puhuvat vain Jumalan laupeudesta ja julistavat\nhänen armoansa kääntymättömille, julkisynneissä eläville ihmisille.\nHerra ei ole heitä lähettänyt, vaikka \"he muka odottavat, että\nhän toteuttaisi heidän sanansa\", ja he siten säilyttäisivät tämän\nmaailman mahtavain ystävyyden. Kadotukseen tämmöinen saarna vie\nheidät itsensä ja kaikki ne, jotka sitä pettyen uskovat. Oi, miksi\neivät kristityt urhoollisesti \"nouse muurin aukkoihin eivätkä korjaa\nmuuria Israelin heimon ympärillä\", niinkuin ennen niinä jaloina\naikoina, joina totuuden verinen lippu liehui Siionin muureilla.\nSe merkitsi Jumalan valtakunnan ja maailman välistä, Herran sanan\nmääräämää rajaa, jonka merkit valtio ja kirkko ovat sittemmin yhdessä\nniin monesti miltei kokonaan poistaneet! Oma etu, ihmisten arvostelu,\nvaltioviisaus y.m.s. vaikuttimet estävät meidän aikamme maailmallisia\nkristittyjä esiintymästä totuuden puolustajina. Apostolin kehoitus:\n\"Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran\ntähden, niin hyvin kuninkaalle, joka on ylin, kuin käskynhaltijoille,\njotka hän on lähettänyt pahaa tekeville rangaistukseksi, mutta hyvää\ntekeville kiitokseksi\" (1 Piet. 2: 1-14) vedetään vaikka minkälaisen\nkuuliaisuuden puolustukseksi. Sitä ei meidän aikamme kristittyjen\nmaailmallinen mieli eikä kurja ihmispelkomme halua käsittää sen\nHengen valossa, joka apostolin välityksellä todistaa: \"Enemmän tulee\ntotella Jumalaa kuin ihmisiä\" (Ap. 5: 29). Näin Pietari vastasi\njuutalaisten mahtaville ylimyksille, kun nämä koettivat saada häntä\nluopumaan Herransa todistamisesta, sillä hän tahtoi olla kuuliainen\nainoastaan Pyhälle Hengelle eikä pelännyt ihmisiä.\n\nMutta miten kävisi, jos kristityt näin jyrkästi vaatisivat Jumalan\npyhää sanaa sovitettavaksi kaikkiin oloihin, jos he ryhtyisivät sanan\nmiekalla repimään rikki nimikristillisyyden kirjavaa peitettä, jolla\nsielunvihollinen verhoo n.s. kristittyjen valtioiden ja kansojen\nmonesti julki pakanalliset olot ja menot. Epäilemättä kirkko joutuisi\njälleen vainottavaksi. Tämän maailman lapset kyllä toivovat yhä\nonnellisempia aikoja, mutta ne, jotka etsivät valoa Jumalan sanasta,\nnäkevät, miten kauheasti ihmiskunnan paheet karttuvat ja kasvavat.\nHe tietävät niiden jouduttavan niitä viimeisten päivien kauhuja,\njoita Herran sana ennustaa ja joihin tämä maailma synteineen ja\nturmeluksineen kypsyy. Mutta vaikkei kukaan kristitty voi muuta kuin\nkauhistuen katsella näitä vanhurskaan Jumalan sallimia ja määräämiä\ntuomioita kohden, hän ei silti saa laiminlyödä velvollisuuttaan\ntodistaa Herrastansa, vaikka tämä todistaminen maksaisi mitä hyvänsä\nja tuottaisi hänelle ja kirkolle katkeraa vihaa ja vainoa valkeuden\nvastustajien taholta. \"Te olette maan suola; mutta jos suola käy\nmauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa\nmihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi\"\n(Matt. 5: 13), lausuu Vapahtaja. Jeesus itse vakuuttaa omillensa:\n\"Älä pelkää, sinä piskuinen lauma; sillä teidän Isänne on nähnyt\nhyväksi antaa teille valtakunnan\" (Luuk. 12: 32). Oi, kunpa kristityt\nPyhän Hengen valaisemina pian heräisivät petollisesta unestaan,\nrikkoisivat tuon onnettoman maailman ja synnin kanssa solmimansa\nliiton ja nousisivat Jumalan sanan voimalla uudestaan rakentamaan ja\nurhoollisesti puolustamaan Siionin muureja, joita varjojen vallat\novat maahan tasoittamassa! Silloin kaikki, jotka näinä viimeisinä\naikoina vielä sietävät kuulla totuuden saarnaa, saisivat piston\nsydämeensä ja nähdessään Jeesuksen tunnustajain maailmasta erotetun\nja Jumalalle pyhitetyn elämän, haluaisivat päästä hekin sen armon\nosallisuuteen, joka meille suo turvan elämässä ja kuolemassa.\n\nKuuliaisena Hengen vaatimukselle ja Herran voiman tukemana Johannes\nKastaja oli lausunut Herodekselle: \"Sinun ei ole lupa pitää\nveljesi vaimoa.\" Jumalaton kuningas oli näet, röyhkeästi tallaten\nkaiken siveyden jalkoihinsa, ottanut veljensä Filippuksen vaimon,\nHerodiaan, puolisokseen, eikä tuo ankara parannussaarnaaja, jonka\ntehtävänä oli ketään säästämättä saarnata parannusta Israelissa,\nsaattanut olla häntä tästä synnistä vakavasti nuhtelematta. Mutta\n\"Herodes\" -- niin kertoo tekstimme -- \"oli lähettänyt ottamaan kiinni\nJohanneksen, sitonut ja pannut hänet vankeuteen.\" Eikö profeetalla\nollut _ainoatakaan_ puolustajaa? Eikö Herra, jonka valtakunnan\npalveluksessa hän oli vaikuttanut niin suuria, ettei sen vertaista\nvielä ollut Israelissa nähty, koroittanut kättänsä suojellaksensa\nhäntä? Miksi, oi miksi juuri Johannes Kastajan täytyy huokailla\npimeässä vankilassa, kun kaikki kansa iloiten ihmettelee \"maailman\nvalkeutta\", joka tähän aikaan loistaa ja säteilee armoa ja laupeutta\nAabrahamin lapsille? \"Niin paljon korkeampi kuin taivas on maata,\novat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni\nteidän ajatuksianne\" (Jes. 55: 9), vastaa Herra meille sanassaan.\nHänen omiensa vaellus täällä kyynelten laaksossa muodostuu aivan\ntoisenlaiseksi kuin tämän maailman itsekkäitten lasten. Emme saa\narvostella heidän kohtaloansa ihmisten ajatusten mukaan, vaan Jumalan.\n\nEi vielä kukaan ole täällä synnin turmelemassa, pimeyden ruhtinaan\neksyttämässä maailmassa iskenyt Herran sanan terävällä miekalla\nihmisten sydämiin herättämättä vihaa. Miten sitten Johannes Kastaja,\ntuo herätyssaarnaajista ankarin, joka ei ketään säästänyt, vaan yhtä\nrohkeasti paljasti ylhäisten kuin alhaisten, rikkaitten kuin köyhien\nsynnit -- miten hän olisi vastustamatta saanut julistaa totuutta?\nJos hän olisi ollut noita meidän aikamme hienopuheisia profeettoja,\njotka pysyäksensä sanankuulijoittensa suosiossa eivät loukkaa\nketään, vaan huolellisesti karttavat kaikkea semmoista puhetta, joka\nvoisi herättää tämän maailman suruttomain lasten vihaa, niin olisi\nhäntä korkeintaan joskus pilkattu ja kohdeltu ylenkatseellisesti.\nMutta hänen todistustansa kannatti jumalallinen totuus, ja se iskee\nsyvempään.\n\nJohannes Kastajan voimallisesta parannussaarnasta ihmisten sydämet\njoko sulivat vuodattamaan katumuksen terveellisiä kyyneleitä tai\nsyttyivät vihaan. Tuo epikurolaiseen ylellisyyteen ja nautintoihin\nvaipunut saddukealaismielinen kuningas nukutteli itseänsä\nsielunvihollisen palveluksessa sillä mielettömällä luulolla, ettei\niankaikkisuutta eikä tuomiota olekaan. Hän ei sietänyt kuulla\nprofeetan ankaraa nuhdetta, vaan pani hänet vankeuteen. Ja jos\nhänen nukkuva omatuntonsa joskus vielä hetkeksi heräsi hänelle\nkuiskaamaan: \"Päästä Johannes vapaaksi, sillä hän on pyhä mies,\näläkä kokoa syntiä synnin lisäksi\", niin verenhimoinen portto, jonka\nsaatana oli lähettänyt hänen hoviinsa, esti häntä antamasta sijaa\nPyhän Hengen nuhteelle ja noudattamasta profeetan vakavia sanoja\n\"ei sinun ole lupa\", joilla Herra oli tahtonut herättää häntäkin\nsynnin kamalasta unesta. \"Herodes pelkäsi Johannesta ja kuunteli\nhäntä mielellään\", kertoo evankeliumi. Niin, pelätä hänen täytyy,\nja pelätä täytyy Herodiaankin. Mutta tämän pelon takana piilevä\nhimmeä aavistus vanhurskaan Jumalan tuomiosta ja heidän omantuntonsa\nheikko kuiskaus ei ole syttyvän uskon alkua, vaan mitä likeisintä\nsukua sille kauhealle tilalle, jota apostoli tarkoittaa sanoillaan:\n\"Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin\nsen uskovat ja vapisevat\" (Jaak. 2: 19). Vaikka Herodes kuuntelikin\nkernaasti Johannesta, hän ei voinut päästä vapaaksi valheen ruhtinaan\nkamalasta orjuudesta. Se oli ennen pitkää tempaava hänet iankaikkisen\nkadotuksen sanomattomaan tuskaan, kun hän ei nöyrtynyt syntiänsä\ntunnustamaan ja siitä luopunut.\n\nMikä kauhean varoittava esimerkki, mikä vakava muistutus, mikä\nsydämemme salaisimpiin komeroihin tähtäävä ankara herätyssaarna\nonkaan onnettoman Herodeksen toivoton tila! Jos suosit ainoatakaan\nlempisyntiä etkä tahdo kokonaan alistua Pyhän Hengen tuomioon, niin\neksyt eksymistäsi, vaikka kuinka kernaasti suostuisitkin kuulemaan\nJumalan sanaa. Ei Herra sinun rukouksiasi kuule, ei hän sinua\narmahda, jos jokin tahallinen synti, josta et tahdo luopua, erottaa\nsinut hänestä. Jokainen synti on kauhistus pyhälle Jumalalle, vaikka\nse sinun mielestäsi olisi kuinka vähäpätöinen ja salainen tahansa\nesim. Herodeksen häpeälliseen rikokseen verrattuna. Se karttuu\nja kasvaa kasvamistaan, ellei Herra saa sinua siitä vapauttaa.\nSe eksyttää, pettää, nukuttaa ja kietoo sinut ennen pitkää niin\nkokonaan vihollisen pauloihin, että pelastuksesi on mahdoton. Ellet\nPyhän Hengen nuhteista nöyrry tahtomaan luopua kaikesta, mikä\nestää hänen työtänsä sydämessäsi, niin kaikki rukouksesi ja koko\njumalanpalveluksesi ovat vain valhetta sen Herran silmissä, joka\ntutkii salaisimmatkin ajatuksemme, etkä sinä voi pelastua, sillä ei\nPyhä Jumala suostu solmimaan liittoa synnin kanssa.\n\nSyntinsä ja sielunvihollisen orjana Herodes paatui paatumistaan.\nVaikka hän vielä suojelemalla Johanneksen henkeä Herodiaan väijyvältä\nvihalta jossakin määrin saattoi tyydyttää pimentynyttä omaatuntoansa,\nniin sielunvihollinen, jonka vallassa hän oli, oli ennen pitkää\nriistävä häneltä tämänkin kurjan lohdutuksen. Ja niin tuo onneton\nkuningas oli lisäävä kauheata syntivelkaansa mitä julmimmalla\nrikoksella ja pian kypsyvä saamaan sen palkan, jolla tämän maailman\narmoton jumala palkitsee kaikki ne, jotka häntä palvelevat ja myyvät\nhänelle kuolemattoman sielunsa.\n\nKumpaa meidän on syytä sääliä, synnistä juopuvaa, ylellisyydessä\nelävää ruhtinastako, jonka loistavista saleista iloiset nautinnot\nja nöyrät imartelijat karkoittavat kaiken surun ja kaikki synkät\najatukset, vai hänen alakuloisen näköistä vankiansa, joka kieltäen\nitsensä on vaeltanut ristin tietä, kunnes tämä tie on johdattanut\nhänen askeleensa vankilaan? Älkäämme vastatko tähän kysymykseen,\nennenkuin Jumalan sanan valossa olemme tutkineet omaa tilaamme. Jos\nitse olemme maailmassa, jos sen nautinnoissa, synneissä ja ilossa\nviihtyen liikumme ja yhä edelleen aiomme elää, niin olemme valinneet\nHerodeksen osan ja pidämme sitä Johanneksen kohtaloa onnellisempana,\nvaikka koettaisimmekin toista puhua vanhan käsitystavan vuoksi,\njota emme kehtaa vastustaa. Ei ole muuta kuin kaksi tietä\niankaikkisuuteen: toinen on lavea, Herodeksen ja kaikkien hänen\nhengenheimolaistensa valitsema, lihalle ja verelle mukava tie --\ntoinen Johannes Kastajan ja kaikkien Herran tunnustajien kaita tie.\nJa jos sielunvihollisen eksyttäminä olisimme valmiit ajattelemaan,\nettei Herran opetuslasten tie olekaan niin ankaran vaikea, kuin\nraamattu todistaa sen olevan, ettei meidän tarvitsekaan niin kokonaan\nkieltää itseämme, kuin moni \"synkkämielinen kristitty\" arvelee, niin\nlähtekäämme Johanneksen vankilaan nähdäksemme, miten tuon suuren,\nJumalan valitseman profeetan täytyi taistella ja kärsiä, ennen kuin\nhän pääsi täältä kyynelten laaksosta Herran ikuiseen iloon. Hänen\nkallis muistonsa ja omat kuolemattomat sielumme, jotka lähestymistään\nlähestyvät iankaikkisuutta, vaativat meitä syvästi miettimään tätä\ntärkeätä kysymystä. Sitä vaatii myös Jumalan muuttumaton sana, joka\nvaroittaen kehoittaa: \"Ahkeroikaa pelolla ja vavistuksella, että\npelastuisitte\" (Fil. 2: 12).\n\nJohannes Kastaja on vankilassa. Monta vuotta hän on ennenkin\noleskellut erillään ihmisistä. Hän ei ole tottumaton olemaan\nyksinäisyydessä. Mutta miten outoa ja kolkkoa onkaan tämä\nyksinäisyys, verrattuna korpielämän ihmeellisen juhlallisiin,\ntoiveikkaisiin päiviin! Korvessa hän kaiken taistelun ja kiusauksen\nuhallakin vartoi sykkivin sydämin sitä hetkeä, jolloin hän saisi\nlähteä valmistamaan tietä maailman Vapahtajalle -- ja nyt, kuinka\nkaikki onkaan muuttunut! Kolkkoon pimeään kätkeytyy oikea tie, sen\njäljet ovat kokonaan katoamaisillaan. Sivulta päin houkuttelee\nitsevanhurskauden mukavampi polku. Sinnekö nyt matkasi kääntyy,\nsinä Jumalan mies? Sielunvihollinen kuiskaa: \"Sinä olet jalosti\ntaistellut, ihmisiä pelkäämättä olet saanut aikaan suurta Herran\nviinitarhassa. Olet tehnyt ansiokkaan teon.\" Kestääkö Johannes?\n\"Minun käteni on lujasti tukeva häntä, minun käsivarteni on häntä\nvahvistava\" (Ps. 89: 22). Profeetta ei eksy mieltymään itseensä.\nPyhän Hengen koulussa hän on harjaantunut \"vähenemään\", Herralle\nyksin omistamaan kaiken kunnian, hänessä ainoassa löytämään\nlohdutuksensa, rauhansa ja ilonsa. Miten hän nyt näinä koetustensa ja\nkärsimystensä kovimpina hetkinä etsisi virvoitusta ja turvaa muualta?\n\nSen ajatukset, joka on saanut kokea, kuinka ihanat Herran asuinsijat\novat ja kuinka ihmeellinen hänen valonsa ja autuaallinen hänen\nrauhansa, eivät helposti totu viihtymään itsevanhurskauden pimeillä\nteillä. Suuria asioita Johannes Kastaja oli Hengen valossa nähnyt,\nsanomattomia kuullut. Hän oli niin monesti tuntenut iankaikkisen\nautuuden esimakua, ettei hänen sydämensä saattanut tyytyä muuhun\nkuin elävään Jumalaan. Menneiden päivien kalliit muistot,\nkorpielämän autuaalliset hetket, suuri näky Jordanin rannalla,\nHerran käsittämätön armo ja kunnia kirkastettuina hänelle \"Jumalan\nKaritsassa, joka pois ottaa maailman synnin\", kaikki kehoitti\nhäntä etsimään lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa päivien\nsuurta, uskollista Jumalaa, joka ei vielä milloinkaan ollut häntä\nhyljännyt eikä heittänyt pimeyteen. Hän ei voi elää menneiden aikojen\nmuistoista, olivatpa nämä muistot miten valtavat tahansa ja Herran\nhänelle ennen suoma armo kuinka rikas hyvänsä. Ei ollut Johannes\nKastajakaan tulevien päivien varaksi saattanut koota ravintoa\nhengelleen, kaiken, mitä hän ennen oli saanut, hän oli tarvinnut\nsillä hetkellä, jota varten Herra sen oli antanut: uutta valoa,\nvirvoitusta, armoa kaipaa hänen henkensä nyt, jos milloinkaan, sillä\nellei hän sitä saa, valtaa pimeys ja epätoivo hänen sydämensä.\n\nNiin -- uudistuksen armoa me tarvitsemme joka päivä, ettemme kuolisi,\nvaan jäisimme eloon, -- kiitetty, ijäisesti ylistetty olkoon Herra,\nsillä hänen armonsa on joka aamu uusi kaikille niille, jotka häneen\nturvaavat. Hän ei omiansa milloinkaan hylkää, vaan auttaa, suojelee,\nhoitaa heitä äärettömällä rakkaudellaan joka päivä ja joka hetki.\n\"Unhottaako vaimo rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa\npoikaa? Ja vaikka he unhottaisivatkin, minä en sinua unhota\" (Jes.\n49: 15), vakuuttaa Herra itse sanassaan. Mutta tästä ei suinkaan\nseuraa, että hänen lapsensa aina saavat tuntea Herransa muuttumatonta\narmoa ja rakkautta. Ken niin väittää, hänelle ei ristin tien suuri\nsalaisuus ole vielä selvinnyt. Hääpäivien suloista riemua, jota\nuseat ensimmäisen kääntymisensä jälkeen saavat verraten pitkän aikaa\nkokea, ei suinkaan aina kestä. Kolkot hetket joutuvat ennen pitkää\njokaiselle ristin tietä vaeltavalle -- hetket, joina Herra usein\npitkäksikin aikaa kokonaan salaa heiltä kasvonsa eikä anna heidän\narmoansa tuntea. Silloin valittaa sielu parka ikävissään: \"Niinkuin\npeura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala.\nMinun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla\nJumalan kasvojen eteen? Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin,\nkun minulle joka päivä sanotaan: 'Missä on sinun Jumalasi?' Näitä\nminä muistelen ja vuodatan sydämeni: minä kuljin väentungoksessa,\nastuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen kaikuessa\njuhlivasta joukosta\" (Ps. 42: 2-5). Miksi armon Jumala näin antaa\nomiensa valittaa, miksi hän ei riennä heitä lohduttamaan, heidän\nkyyneleitänsä pyyhkimään? Hän koettelee, harjoittaa, puhdistaa heidän\nuskoaan, \"jotta havaittaisiin, että uskonne kestäväisyys koetuksissa\non paljon kallisarvoisempi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa\nkoetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi\nJeesuksen Kristuksen ilmestyessä\" (1 Piet. 1: 7). Synnin tähden täytyy\nJumalan lasten paljon kärsiä maailmassa, niinkuin kirjoitettu on:\n\"Monta on vanhurskaalla kärsimystä\" (Ps. 34: 20). Kaikin tavoin\nkoettaa sielunvihollinen heitä vahingoittaa, se käyttää mitä keinoja\nja välikappaleita tahansa saattaakseen heitä onnettomuuteen. Hän\nvihaa Jumalaa ja sen tähden väijyy väsymättä kaikkia, jotka Herraa\nrakastavat ja hänen voimallansa taistelevat totuuden puolesta. Jo\ntästäkin syystä on kristityn tie alusta loppuun täynnä kärsimystä\nja tuskaa. Mutta kun tämän lisäksi vielä heidän oma turmeltunut\nsydämensä vihollisen viettelemänä alkaa vastustaa Herran ihmeellistä,\nlihalle ja verelle sanomattoman vastenmielistä ohjausta, kun\nkaikenlaiset kiusaukset ja sisälliset taistelut yhtyvät noiden ulkoa\nkohtaavien vaivojen ja kärsimysten kanssa kokonaan heitä masentamaan,\nsilloin ei ole helppoa, silloin he valittavat: \"Sinun koskiesi\npauhussa syvyys syvyydelle huutaa, kaikki sinun kuohusi ja aaltosi\nkäyvät minun ylitseni\" (Ps. 42: 8). Silloin heille soveltuu Pietarin\nkehoitus: \"Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette\nja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin\noutoa, vaan iloitkaa sitä myöten, kuin olette osallisia Kristuksen\nkärsimyksistä, jotta te myös hänen kirkkautensa ilmestyessä saisitte\niloita ja riemuita\" (1 Piet. 4: 12-13).\n\nKerskatkoot nimikristityt suuresta uskostaan, joka ei muka\nmilloinkaan horju, ja luullusta autuudestaan, jonka turvissa he\nriemuiten iloitsevat: tosi kristityn usko ei ole sellaista, hänen\nilonsa peittyy usein synkkään varjoon. Ei ole vielä tullut Herran\nautuuden täydellisen omistamisen aika; se koittaa uskovaiselle vasta\nsitten, kun taistelu on Herran voimalla loppuun taisteltu ja suuri\nvoitto hänen armostaan saavutettu. Ken kieltää tämän totuuden,\nväittää, ettei Johannes Kastaja ollutkaan Jumalan lapsi. Kuka\nuskaltaa näin ajatella?\n\nHerodeksen kolkossa vankilassa profeetan ajatukset synkistymistään\nsynkistyvät. Kuinka usein hän toivoikaan \"ihastuneena ja\nkiitollisena\", pääsevänsä tuohon valittuun joukkoon, joka Jumalan\nKaritsan ympärille kokoontuneena \"vietti juhlaa\" Israelissa hänen\nhuoatessaan vankilan pimeydessä! Vihollisen kiusauksia vastaan\ntaistellen Johannes etsii lohdutusta ja valoa siltä Jumalalta,\njonka palvelijat koetusten synkimpinäkin hetkinä saavat tunnustaa:\n\"-- -- -- jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni\" (Miik.\n7: 8). Miksi Herra viipyy? Yhä kolkommaksi synkistyy vankilan yö,\nlevittäen varjojaan profeetan levottomaan sydämeen. Rauha kaikkoaa,\ntaistelu käy kiivaammaksi. Kaikki kiusauksen aallot kuohuvat hänen\nympärillään, uhaten upottaa hänet epätoivon pohjattomaan syvyyteen,\nja sielunvihollisen tuliset nuolet väijyvät häntä kaikkialla.\n\n\"Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: Miksi olet minut unohtanut?\nMiksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana\" (Ps.\n42: 10). Näin on moni Jumalan lapsi kiusauksissa valittanut, ja\nvarmaan Johannes Kastajakin Herodeksen vankilassa ollessaan monesti\nhuokasi samalla tavalla. \"Oikeamielisille koittaa pimeydessä valkeus,\narmollinen, laupias ja vanhurskas\" (Ps. 112: 4) vakuuttaa Jumalan\nsana, mutta tähän ja lukemattomiin samankaltaisiin horjumattomiin\nlupauksiin on Herran omienkin vaikea turvallisesti luottaa silloin,\nkun heitä sulatetaan koetusten kuumassa pätsissä. Kun kaikki käy\nvastoin heidän toivoansa, kun Jumala ei näytä kuulevan heidän\nrukouksiaan, vaan kokonaan kätkee heiltä kasvonsa ja sallii\nsaatanan seuloa heitä niinkuin nisuja (Luuk. 22: 31), silloin on\nvaikea uskoa. Tämä totuus kaikkien Herran omien on täytynyt kokea\nheidän vaeltaessaan täällä kyynelten pimeässä laaksossa. Ja jos\nkukaan, niin Johannes Kastaja perehtyi syvästi tähän kokemukseen\ntaistellessaan Herodeksen vankilassa sitä kovaa taisteluansa, josta\ntekstimme kertoo. Mutta vaikka kaikki näin kilvan kehoitti häntä\nepäuskoon, vaikka näyttää siltä, kuin Herra olisi jo hylännyt hänet,\nniin hän on kuitenkin nyt, jos milloinkaan, armollansa lähellä\nlastansa. Sanomattoman suurta iloa ja kirkkautta hän valmistaa\nJohannekselle, mutta tie on ristin tie. Jos kehenkään, niin tähän\nmieheen sopivat Jeesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: \"Teidän\non annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet. Sille, jolla\non, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin\" (Matt. 13: 11-12).\nMutta mitä enemmän Herra tahtoo Johannekselle antaa, sitä vaikeampaa\non myöskin profeetan olo Pyhän Hengen koulussa. Ristin tie kapenee\nkapenemistaan. Se käy yhä vaikeammaksi, ja sielunvihollinen ponnistaa\nkaikki voimansa temmataksensa Herran kädestä hänen erikoisen armonsa\nsuosiman profeetan.\n\nJohanneksen opetuslapset, jotka ovat saaneet puhutella mestariansa\nvankilassa, ovat kertoneet hänelle Jeesuksen ihmetöistä, mutta heidän\nkertomuksensa kuuluu oudolta kilvoittelevan, epätoivon viettelyksiä\nvastaan taistelevan profeetan korvissa. Semmoisiako ihmetöitä?\nSillä tavoinko Messiaan valtakunnan voitto ja kunnia ilmestyisi?\n\"Ei, ei\", kuiskaa sielunvihollinen uhaten särkeä hänen uskonsa\nheikon aluksen, jota koetusten kovat myrskyt heittelevät sinne tänne\nepäilysten aavalla merellä. Tämmöisissä myrskyissä lienee \"palava\nja loistava lamppukin\" ennen pitkää sammuva. Kuka auttaa Johannesta\ntässä hädässä? \"Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista\nkynttilän sydäntä hän ei sammuta. Hän levittää oikeutta uskollisesti\"\n(Jes. 42: 3). Jumala on uskollinen. Hän ei ole lastansa hylännyt,\npäinvastoin hän on Johannesta lähellä. Pyhä Henki ohjaa profeetan\najatukset epäuskon ja synnin pimeiltä poluilta hänen luokseen, joka\non \"maailman valkeus\". Sielunvihollisen kaikkien esteiden ja pimeyden\nvallan uhalla Johannes nytkin etsii totuutta, valoa Jeesukselta,\neikä mistään muualta. Hän lähettää opetuslapsensa Jeesukselta\nkysymään, onko hän tuleva Messias, vai pitäisikö heidän odottaa\ntoista. Miten oudolta tämä Johanneksen kysymys tuntuu verrattuna\nhänen ennen lausumiinsa, Pyhän Hengen ihmeellistä valoa säteileviin\ntodistuksiin Herrasta! Eikö Jeesus hylkää profeettaa, kun tämä on\nantanut sydämessään sijan niin vaaralliselle epäuskolle? Huonosti\ntunnemme Mestarin, jos siten ajattelemme. Jokaiselle apua etsivälle\nhän vakuuttaa: \"-- -- -- joka tulee minun tyköni, sitä minä en\nheitä ulos.\" Eikö hän siis armahtaisi Johannes Kastajaa? Sulkien\npalvelijansa epäuskon rakkautensa pohjattomaan syvyyteen Jeesus\nkäskee Johanneksen opetuslasten, jotka omin silmin olivat nähneet\nHerran ihmetöitä, sanoa opettajalleen: \"Sokeat saavat näkönsä, ja\nontuvat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, ja kuurot kuulevat, ja\nkuolleet herätetään, ja köyhille julistetaan evankeliumia. Ja autuas\non se, joka ei loukkaannu minuun.\" Herra viittaa tekoihinsa, joihin\nihmeellisesti soveltuvat profeettain ennustukset Messiaasta ja hänen\nvaltakunnastaan. \"Silloin avautuvat sokeain silmät, ja kuurojen\nkorvat aukenevat. Silloin rampa hyppii niinkuin peura ja mykän\nkieli riemuun ratkeaa\" (Jes. 35: 5-6). Herran, \"Herran henki on\nminun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilonsanomaa\nnöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä, julistamaan\nvangituille vapautusta ja kahlituille kirvoitusta\" (Jes. 61: 1).\nMutta aivan kuin nämä ja muut samanlaiset ennustukset todistavat\nMessiaan hyvyydestä, armosta ja voimasta, niin ovat myös profeetat\npuhuneet hänen halvasta ulkomuodostaan ja valtakuntansa monessa\nsuhteessa vähäpätöisiltä näyttävistä ilmiöistä. Harva ottaa vastaan\nJeesuksen valtakunnan, sillä se ei tyydytä lihaa eikä aistillista\nmieltä, ja profeetta sanoo, että \"hän on oleva -- loukkauskivi ja\nkompastuksen kallio molemmille Israelin huonekunnille, paula ja\nansa Jerusalemin asukkaille. Monet heistä kompastuvat ja kaatuvat\nja ruhjoutuvat, monet kiedotaan ja vangitaan\" (Jes. 8: 14-15).\nTästäkin Herra tahtoo kiusattua profeettaansa muistuttaa lisäämällä\nvastaukseensa nuo painavat sanat: \"autuas on se, joka ei loukkaannu\nminuun\".\n\nSuuria sai Johannes Kastaja jälleen Jeesukselta kuulla. Kuinka\nihmeellisesti Herra joutui hänen sammuvaa uskoaan uudelleen\nvirittämään! Totuuden elävällä sanalla pelastuksen Jumala virvoitti\nhäntä: sielunvihollinen ei saa häntä turmella, ei toivottomuuteen,\nepäuskoon saattaa. Vaikka Herran ihmeellinen johdatus olisi lihalle\nja verelle sanomattoman vastenmielistä, vaikka ristin tie tuntuisi\nkolkommalta ja vaikka vihollisen viha kiihtyisi entistä ankarammaksi:\nprofeetta on jälleen saanut silmätä syvälle Jumalan valtakunnan\nsalaisuuksiin eikä hän ole hukkaan joutuva. \"Älä loukkaannu\nJeesukseen\", puhuu Pyhä Henki hänelle, \"älä silloinkaan, kun sinun\nmitään näkemättä, kuulematta ja Jumalan armoa tuntematta koetusten\nkovimpina hetkinä täytyy tyytyä odottamaan ja uskomaan, vaikka kaikki\ntoivo näyttäisi turhalta. Sinulla on Herran sana: \"autuas on se, joka\nei loukkaannu minuun\". Emme tiedä, kuinka syvää tuskaa Johanneksen\nvielä tämän jälkeen täytyi kokea, ennen kuin hänen lopullisen\npelastuksensa suuri päivä koitti, mutta miten kova hänen taistelunsa\nvielä onkin oleva, niin on olemassa yksi, joka kaiken sovittaa ja\nmaksaa: \"Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!\"\nHän, joka kuolemastakin pelastaa ja jonka nimi on Jeesus.\n\nMiten paljon sisältävätkään nuo Jeesuksen Johannes Kastajan\nopetuslapsille lausumat sanat! Meillä köyhillä syntisillä on\nVapahtaja, joka tahtoo ja voi meitä auttaa kaikesta pahasta, kunhan\nvain emme loukkaannu häneen, vaan tyydymme hänen johdatukseensa. Mikä\nautuaallinen sanoma kaikille murheellisille! Tuota kallista rukousta\n\"tapahtukoon sinun tahtosi\" meidän tulee oppia yhä kernaammin\nrukoilemaan silloinkin, luin perkele, maailma ja oma turmeltunut\nluontomme kilvan koettavat vetää meitä pois ristin tieltä. Herra\nyksin tietää, mitä me kukin tarvitsemme. Tyytykäämme häneen,\nkiittäkäämme ja ylistäkäämme hänen tahtoansa, sillä se tarkoittaa\naina parastamme!\n\nMeidän aikoinamme moni puhuu paljon uskostansa ja todistaa itsestänsä\nsuurilla sanoilla. Näin eivät Jeesuksen todelliset opetuslapset\nesiinny. He noudattavat Herransa esimerkkiä ja vaeltavat hänen\njälkiänsä, joka lausui: \"Jos minä itsestäni todistan, ei minun\ntodistukseni ole pätevä. On toinen, joka todistaa minusta, ja minä\ntiedän, että se todistus, jonka hän minusta todistaa, on pätevä\"\n(Joh. 5: 31-32). Ei Jeesus Johanneksen opetuslapsillekaan ruvennut\nitsestänsä todistamaan, vaikka nämä mestarinsa puolesta suoraan\nkysyivät häneltä, kuka hän oli. Hän vain kehoitti heitä kertomaan\nJohannekselle, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Hän viittasi\ntöihinsä, joita hän Isänsä käskystä teki. Nämä työt ilmaisivat, että\nhän oli Kristus, ja Jumala todisti hänestä: \"Tämä on minun rakas\nPoikani, johon minä olen mielistynyt.\" Älkäämme puhuko kerskaten\nitsestämme, vaan todistakaamme Jeesuksesta sanoin ja töin, niinkuin\nhän Isästään todisti. Niin teki Johannes Kastajakin, ja sen vuoksi\nhänen elämänsä säteilee Herran kunniaa, sen vuoksi hän oli \"palava ja\nloistava lamppu\".\n\nJos tahtoisimme arvostella Johannes Kastajan taistelua Herodeksen\nvankilassa tavallisen mitan mukaan, jos tahtoisimme moittia ja\nankarasti tuomita häntä epäilyksen pimeydestä, johon hän koetusten\nkuumassa pätsissä hetkeksi sortui, niin meidän täytyy luopua\ntuontapaisesta arvostelusta, kun kuulemme Herran todistavan hänestä.\n\"Mitä te lähditte erämaahan katselemaan? Ruokoako, jota tuuli\nhuojuttaa, ihmistäkö hienoihin vaatteisiin puettua?\" Hän ei ollut\ntuulen huojuttama ruoko, joka, kuten ihmiset tavallisesti, puhui\nmilloin sitä, milloin tätä. Hän oli Jeesuksen oman todistuksen mukaan\n\"enemmän kuin profeetta\", se Herran \"enkeli\", josta Malakia ennustaa:\n\"Katso minä lähetän enkelini sinun edelläsi, ja hän on valmistava\ntiesi sinun eteesi\" (Mal. 3: 1). Johannes Kastaja ei komeillut\n\"hienoissa vaatteissa\" eikä viihtynyt \"kuningasten kartanoissa\". Hän\noli vapautumistaan vapautunut tämän maailman lasten käsitystavasta.\nMaailma oli hänelle muuttunut yhä kolkommaksi korveksi. Hän halveksi\nsen tavaroita ja loistoa ja katseli Pyhän Hengen valaisemana\nautuaallista kotimaata kohti, minne hän Herran armon tukemana vaelsi\nvakavin askelin ristin tietä. On kyllä totta, ettei hän Herodeksen\nvankilan pimeydessä kiusausten kovimpina hetkinä erota selvästi tätä\ntietä, mutta hän etsii silloinkin apua Jeesukselta. Hänen armonsa\nturvissa ja hänen sanansa valaisemana hän on pääsevä perille.\n\n\"Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään\" täällä synnin ja kuoleman\nlaaksossa. Sen jaloimpien sankarien, niiden, jotka Herra on asettanut\ntaistelun kovimpaan helteeseen, täytyy kestää kovimmat tuskat ja\nvaivat, sillä heihin tähtäävät sielunvihollisen tulisimmat nuolet.\nJohannes Kastajan Jumala oli asettanut sotajoukkonsa eturiviin\nvalmistamaan Kuninkaalle tietä. Sen tähden hänen asemansa on\nvaarallinen ja vaikea. \"Ei ole vaimosta syntyneitten joukosta noussut\nsuurempaa kuin Johannes Kastaja\", \"hän on Elias, joka oli tuleva\",\nlausuu Jeesus. Niin suurta Herra ei ole kenestäkään ihmisestä\ntodistanut, ja kuitenkin \"vähäisin taivasten valtakunnassa on\nsuurempi kuin hän\". Vasta tuolla ylhäällä, missä kiusaukset eivät\nenää väijy Herran omia, eikä heikkous, turmelus ja synti heitä enää\nrasita, vaan Herran kunnian kirkkaus valaisee heitä muuttumatta\niankaikkisesti -- vasta siellä saavutetaan täydellisyys. Täällä\nJeesuksen jaloimmat tunnustajatkin tarvitsevat apua joka päivä ja\njoka hetki. Ei Johannes Kastajakaan kestä omin voimin taistelussa,\nei hän pääse askeltakaan eteenpäin. Hän eksyy ristin tieltä, pettyy\nja kuolee iankaikkisesti, ellei Herra häntä varjele ja auta.\nProfeetta tietää sen, siksi hän turvaa yksin Jeesukseen rukoillen\nhäneltä valoa pimeydessä, lohdutusta epäilysten eksytyksissä,\npelastusta synnistä ja kuolemasta. Ja hän on saava apua. Pian on\nhänen taistelunsa loppuva, ja hänen pelastuksensa suuri päivä joutuu,\nkunhan hän vain tyytyy vielä vähän aikaa kärsimään, odottamaan ja\nuskomaan. Näin Herra johdattaa omiaan.\n\nMillainen on _meidän_ tilamme, tunnustaako Jeesus _meidät_ omikseen?\nEllei niin tapahdu, joudumme kadotukseen. Antautukaamme siis\nkokonaan hänelle, pysykäämme kiinni hänessä ja tyytykäämme hänen\njohdatukseensa, sillä \"ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä\nei ole taivaan alla muuta nimeä, ihmisille annettua, jossa meidän on\npelastuminen\".\n\n    Jeesus paras aarteeni,\n    Ostit minut kuolollasi,\n    Vain sua kaipaa sieluni.\n    Nimeni on kirjassasi,\n    Muusta en mä huolikaan,\n    Kun sä olet mulla vaan.\n\n    Tarjoo turha maailma\n    Riistaa, kultaa, kunniaansa\n    Ilojansa turhia\n    Hehkuvaista hekumaansa\n    Suo, ettei se milloinkaan\n    Luotas saisi luopumaan.\n\n    Pettävä on maailma,\n    Niin sen kunnia kuin kulta,\n    Maine sen on katoova\n    Aarteet sen on tuhka, multa.\n    Jeesus, olet aarteeni\n    Kunniani, onneni.\n\n    Jeesus olet turvani\n    Elämässä, kuolemassa.\n    Olet lohdutukseni\n    Hädässäkin suurimmassa.\n    Kaikki muu vain tuskaa tuo,\n    Jeesus rauhan, riemun suo.\n\n    Väisty houkutuksines\n    Maailma, sä sielun murha\n    Turhuuksines, riemuines,\n    Tyhmäin lohdutus sä turha.\n    Hoida, Jeesus, minua.\n    Lohduta ja virvoita.\n\nRakas Vapahtajamme, armollinen Herra Jeesus, sinä, joka itse olet\nsanonut: \"Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön\nitsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua\" (Luuk.\n9: 23), tule auttamaan meitä, sillä sinutta eksymme ja kuolemme\niankaikkisesti. Me olemme sokeat emmekä huomaa matkan vaaroja,\nmutta avaa, rakas Jeesus, silmämme näkemään jälkiäsi. Opeta meitä\nkuulemaan ääntäsi maailman korvessa, joudu tukemaan horjuvia\naskeleitamme! Taivuta mykät kielemme ylistämään nimeäsi, jotta jo\ntäällä harjaantuisimme pelastettujesi suurta kiitosvirttä veisaamaan!\n\"Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta\", sillä\nmehän olemme heikkoja ja turmeltuneita, ja vihollinen väijyy meitä\nkaikkialla. Me tunnustamme kaikki suuret syntimme, anna ne armosta\nanteeksi ja pese meitä verelläsi puhtaaksi, saastaisuudestamme.\nJulista meille suurta ilosanomaasi, jotta emme nääntyisi epätoivoon,\nkun meidän Pyhän Hengen koulussa joka päivä täytyy oppia yhä\nselvemmin näkemään syntimme ja turmeluksemme. Uskollinen Vapahtaja,\nvarjele meitä eksymästä, valaise meitä Hengelläsi, niin että aina\ntyytyen ihmeelliseen johdatukseesi, kiittäen ylistäisimme nimeäsi\ntäällä kyynelten laaksossa vaeltaessamme ja, kun taistelu on\ntaisteltu ja voitto saavutettu, ikuisesti taivaan kirkkaudessa ja\nilossa. Aamen.\n\n\n\n\nX\n\nHERODEKSEN PIDOT.\n\n\nNiin tuli sopiva päivä, kun Herodes syntymäpäivänään piti pitoja\nylimyksilleen ja sotapäälliköille ja Galilean ensimmäisille miehille.\n\nJa Herodiaan tytär tuli sisälle ja tanssi, ja se miellytti Herodesta\nja hänen pöytävieraitaan. Niin kuningas sanoi tytölle: \"Ano minulta,\nmitä ikinä tahdot, niin minä annan sinulle.\"\n\nJa hän vannoi tytölle: \"Mitä ikinä minulta anot, sen minä annan\nsinulle, vaikka puolet valtakuntaani.\"\n\nNiin hän meni ulos ja sanoi äidilleen: \"Mitä minä anon?\" Tämä sanoi:\n\"Johannes Kastajan päätä.\"\n\nJa hän meni kohta kiiruusti sisälle kuninkaan luo, pyysi ja sanoi:\n\"Minä tahdon, että nyt heti annat minulle lautasella Johannes\nKastajan pään.\"\n\nSilloin kuningas tuli hyvin murheelliseksi, mutta valansa ja\npöytävierasten tähden hän ei tahtonut hyljätä hänen pyyntöään.\n\nJa kohta kuningas lähetti henkivartijan ja käski tuoda Johanneksen\npään.\n\nNiin vartija meni ja löi häneltä pään poikki vankilassa ja toi hänen\npäänsä lautasella ja antoi sen tytölle, ja tyttö antoi sen äidillensä.\n\n                                         Mark. 6: 21-28.\n\nJeesuksen armo oli säteillyt lohdutusta Kastajan kolkkoon vankilaan\nja kehoittanut profeettaa turvallisesti antautumaan Herran\nihmeelliseen johdatukseen. _\"Autuas on se, joka ei loukkaannu\nminuun\"_, oli Vapahtaja lausunut ja näyttänyt siten Johanneksen uskon\nsilmälle sen valoisan tulevaisuuden, joka ristin tien kulkijoille on\nkoittava, jos he pysyvät uskollisina loppuun asti. Mitä lähempänä\nheidän lopullisen pelastuksensa autuas päivä on, sitä vaikeammaksi\nusein käy Jeesuksen tunnustajain matka, sitä kapeammaksi kapenee\nheidän tiensä. Mutta kun Herra on heidän kanssansa, niin ketä he\npelkäisivät, mitä he kammoaisivat? Ihmisiäkö? \"Älkää peljätkö niitä,\njotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua\" (Matt. 10:28).\nKuolemaako? \"Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto\" (Fil.\n1: 21). Tähän tunnustukseen kaikki Herran omat ovat perehtymistään\nperehtyneet, mitä pitemmälle he ovat ehtineet ristin tiellä. Ei\nheidän kotinsa ole täällä. Se on ylhäällä taivaissa. Miksi he\nsurisivat sitä, että heidän vaivalloinen korpimatkansa vastuksineen,\nvaivoineen, kärsimyksineen ja synteineen lähestyy loppuansa ja\nettä he lähenemistään lähenevät autuaallisen kotimaan rajaa?\nVaikka sielunvihollinen kokoaisikin kaiken kavaluutensa ja vihansa\nvahingoittaakseen heitä ja vaikka taistelu kiihtyisikin kuinka\nkovaksi tahansa, niin \"Herran silmät tarkkaavat vanhurskaita ja hänen\nkorvansa heidän rukouksiansa\" (1 Piet. 3: 12), eivätkä he voi joutua\nhukkaan. Ja kuitenkin: kuinka pimeältä näyttääkään usein tulevaisuus\nheitä loppuun asti rasittavan turmeluksen ja heikkouden vuoksi, miten\nvaikeaa Herran valittujenkin on monesti koetusten kovimpina hetkinä\nturvautua hänen armoonsa lapsen luottamuksella! Mutta vaikka heidän\nuskonsa tämmöisinä aikoina usein käykin heikoksi, vaikka heidän\nasemansa maailman silmissä näyttääkin turvattomalta ja onnettomalta,\nniin ei sielunvihollinen saa heidän toivoansa silloinkaan kokonaan\nsammutetuksi. Heidän sydämensä pohjassa elää kuitenkin, jos kohta\njoskus heiltä itseltäänkin miltei aivan salattuna, Jumalan lasten\njalo tunnustus: \"Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra,\nHerra, joka kuolemasta vapahtaa\" (Ps. 68: 21). Jeesus itse vakuuttaa\nheille: \"En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne.\nVielä vähän aikaa, niin maailma ei enää näe minua, mutta te näette\nminut; koska minä elän, niin tekin saatte elää\" (Joh. 14: 18-19).\n\nTämä Herran sanan kirkas tulisoihtu ohjatkoon askeleemme Johannes\nKastajan vankilaan, se valaiskoon meille hänen viimeisen suuren\ntaistelunsa totuuden puolesta.\n\nHerodeksen hovissa valmistetaan pitoja. Monet ylhäiset ovat\nsaaneet kutsun saapua kuninkaalliseen linnaan viettämään kuninkaan\nsyntymäpäivää. Noudattaako kukaan tätä kutsua, Herodeksen\njumalattomuus kun on tunnettua kaikkialla maassa? Kutsuuhan Jeesus\nsamalla luokseen erotuksetta kaikkia tarjoten heille iankaikkisen\nelämän katoamatonta iloa: saattaako kukaan hylätä hänen kutsuaan\nmennäkseen viettämään Herodeksen syntymäpäivää? Turha kysyä! Kilvan\nGalilean mahtimiehet kiiruhtavat kuninkaansa hoviin: ken tahtoisi\nolla poissa näin iloisista, loistavista pidoista? He tietävät kyllä,\nmillä tavoin Herodes aikoo syntymäpäiväänsä viettää, tietävät, että\nhänen jumalattomassa hovissaan etenkin tällaisissa tilaisuuksissa\nkaikki siveellisyys röyhkeästi tallataan jalkojen alle, mutta siitä\nhe eivät välitä tai oikeammin: juuri siitä he pitävät ja sitä\nkaipaavat. Ei heitä kauhistuta sekään, että kuningas, pilkaten\nkaikkea jumalallista ja inhimillistä lakia, koko Israelin häpeäksi\nelää synnillisessä suhteessa veljensä vaimon kanssa, eikä säikytä\nhänen Johannes Kastajalle tekemänsä vääryys. Päinvastoin! Kuka\nviitsisi punnita kaikkia asioita ankarimman siveyslain vaatimusten\nmukaan? Sehän olisi ahdasmielistä, sopimatonta. Johannes Kastaja\noli varmaan ollut liian jyrkkä, ja monella oli aihetta vihata häntä\nniistä sopimattomista sanoista, joilla hän oli kaikkien kuullen\nsoimannut kansan ylimyksiä. Ei hän ole syyttömänä vankilassa; eihän\nsaarnaaja olisi saanut esiintyä sillä tavoin. Hiiteen alakuloisuus ja\nsynkkämielisyys ja se kirottu väite, ettei ihminen muka saisi nauttia\nelämästä niin kauan kuin se tarjoaa hänelle iloa! Saavathan he näissä\npidoissa tyydyttää kurjaa turhamaisuuttaan kuninkaallisen suosion\nmiellyttävässä loistossa, esiintyä hienoissa vaatteissa ja täydestä\nsydämestään monin tavoin nauttia ja iloita. Ken ei olisi valmis\nlähtemään niihin? \"Voi jumalatonta! Hänen käy pahoin, sillä hänen\nkättensä teot maksetaan hänelle\" (Jes. 3: 11)!\n\n\"Sovelias päivä\", Herodeksen syntymäpäivä, on tullut! Lukemattomain\nkynttiläin lumoavassa valossa iloitsee jumalaton seura kuninkaallisen\nhovin komeissa saleissa. Pöydillä on yltäkyllin herkullisia ruokia\nja ne on kevytmielisen ylellisesti koristeltu. Loistavat viinimaljat\ntarjoavat huumaavaa nestettään hekumalliselle kuninkaalle ja\nhänen iloisille ystävilleen, kehoittaen heitä juomaan Herodeksen\nsyntymäpäivän kunniaksi. Yhä vallattomammaksi yltyy ilo, yhä\nrohkeammaksi, hurjemmaksi käy puhe selvästi ilmaisten, kuka tämän\nseuran on valinnut, kenen omia nämä ihmiset ovat. Tämän maailman\njumala, jonka nimi on saatana ja joka Herraa vihaten ja vastustaen\neksyttää ja pettää lukemattomat sielut, kunnes ne joutuvat\niankaikkiseen kadotukseen, riemastuttaa näiden ihmisten sydämiä\nja kiihdyttää ja hurjistaa heidän jumalatonta menoaan. \"Heidän\nkasvojensa hahmo todistaa heitä vastaan; syntinsä he tuovat julki\nniinkuin sodomalaiset, he eivät niitä salaa. Voi heitä! Itsellensä he\npahaa tekevät\" (Jes. 3: 9).\n\nKuningas on hyvällä tuulella. Sielunvihollinen kuvaa hänelle tätä\nelämää mitä lumoavimmin värein, valmistaen häntä pimeyden valtakunnan\n\"soveliaan päivän\" julminta tekoa toimittamaan. Viereisen huoneen\novi avataan. Herodiaan tytär, Salome, liitelee kevytmielisesti\npukeutuneena sisään ja tanssii päihtyneitten vieraitten huviksi.\nHän on vielä nuori, mutta Herodeksen hovissa hän on jo ehtinyt\nhyvästi perehtyä irstailuun ja saattaa menestyksellisesti kilpailla\nkevytmielisenkin tanssijattaren kanssa. Mieltymys on yleinen, ja\nkuu Salome on päättänyt tanssinsa, huutaa kuningas riemastuneena\nhänelle: \"Ano minulta, mitä ikinä tahdot, niin minä annan sinulle.\"\nHerodes ei sääli onnetonta tyttöä, joka näin varhain on myynyt\nsielunviholliselle lapsellisen viattomuutensa ja kaiken neitseellisen\nkainoutensa, vaikka Salome on hänen veljensä lapsi. Jos hänen\nnukkuva omatuntonsa vielä olisikin kuiskannut, jotakin tuohon\ntapaan, niin hän ei voinut nyt sitä kuulla, sillä viini huumasi\nhänen päänsä miltei kokonaan mielettömäksi. Ihastusta hehkuvat hänen\nsilmänsä hänen vannoessaan: \"Mitä ikinä minulta anot, sen minä annan\nsinulle, vaikka puolet valtakuntaani.\" Ei mikään lahja, ei mikään\nlupaus ole hänen mielestään tällä hetkellä liikaa. Herodes tahtoo\nkuninkaallisesti palkita tanssijattarensa \"taiteellisen näytännön\".\nSalome säikähtyy tuosta suuresta, valalla vakuutetusta lupauksesta.\nHän ei tiedä mitä pyytäisi, vaan poistuu neuvotellakseen äitinsä\nkanssa. Herodiaan ei tarvitse kauan miettiä. Salome palaa kohta\ntakaisin saliin, lähestyy kiiruhtaen kuningasta ja sanoo: \"Minä\ntahdon, että nyt heti annat minulle lautasella Johannes Kastajan\npään.\"\n\nMieletön, mitä olet anonut, mitä kurja vaatinut! Herodeskin\nhämmästyy noista kauheista sanoista. Ne saavat hänenkin paatuneen\nomantuntonsa vähän heräämään, hänenkin hurjan iloiset kasvonsa\nhetkeksi murheellisen näköisiksi. Oi, kunpa nämä onnettomat ihmiset\nolisivat nähneet, miten lukemattomat pahat henget tällä hetkellä\nahkerasti toimivat heidän ympärillään, miten sielunvihollinen oli\nkietonut heidät pauloihinsa, niin he olisivat kenties vieläkin,\nvaikka helvetin kita jo aukeni nielläksensä heidät iankaikkiseen\nkadotukseen, ruvenneet rukoilemaan armoa siltä Herralta, jonka\nvaltakuntaa vastaan he valheen pettäminä sokeudessaan taistelivat!\nMutta he eivät näe eivätkä kuule mitään. Herodes luo murheellisen,\ntutkivan katseen vieraisiinsa, mutta nämä eivät suinkaan sääli hänen\nhetkellistä omantunnonvaivaansa. Päinvastoin! Kyllä sielunvihollinen\npitää huolta siitäkin, ettei kukaan heistä rupea puolustamaan\nHerodeksen syytöntä, turvatonta vankia, jonka päätä Herodias heti\nvaatimalla vaatii leppymätöntä vihaa kiehuvin sydämin. Johannes\nKastajan nuhde on saattanut Herodeksen jossain määrin levottomaksi,\nja sen kuningatar on hyvin huomannut. Tuon pyhän miehen vakavat\nsanat voisivat kenties vieläkin tehdä Herodiaan aseman hyvinkin\nepävarmaksi. Siis nyt on \"sopiva päivä\", oivallinen tilaisuus saada\ntuo kirottu ilonhäiritsijä poistetuksi, mutta _heti_, sillä Herodes\nvoisi kenties vielä peruuttaa Salomelle antamansa varomattoman\nlupauksen.\n\nSielunvihollinen on nähnyt mahdottomaksi saada Johannesta luopumaan\ntotuudesta ja siitä Herrasta, jolle profeetta lapsuudestaan asti on\npyhittänyt elämänsä. Nyt sen kavaluus ei enää riitä, se antaa sijaa\nsille sanomattoman kauhealle vihalle, joka on sen olemuksen sisin\nydin. Se valmistaa jo Johannekselle veristä kuolemaa ja sitä varten\nse työskentelee nyt ahkerasti Herodeksen hovissa. Tämän ohessa se\ntietysti koettaa kaikin tavoin kiusata tuota kovien kärsimysten\nrasittamaa ja koetusten kuumassa helteessä taistelevaa vankia.\nParhaana välikappaleena sillä on Herodias, jonka sydämen se on\nniin kokonaan valloittanut, ettei se enää syki muuten kuin hänen\nkäskystään. Hänelle se on uskonut päätoimen, ja tarkkaan Herodias\nseuraa sen ohjeita. Kuningattaren tytär on kuuliainen. Salome ei\nole hidas noudattamaan äidin neuvoa. Kuinka kauhean uskollisia\npalvelijoita onkaan pimeyden ruhtinaalla!\n\nOnko Herodes sitten myöntyvä tanssijattaren pyyntöön, uskaltaako\nhän näin kokonaan tukahduttaa omantuntonsa äänen? Hänen himmeät,\nnautinnoista tylsät silmänsä katsovat vieraisiin, joilta hän ei salaa\nlevottomuuttaan ja murhettaan, mutta hän huomaa heti, että yleinen\nmielipide on Salomen puolella. Herodeksen juomatoverit ovat Israelin\nylpeitä ylimyksiä, joille profeetta saarnatessaan parannusta Jordanin\nrannalla oli koristelematta lausunut: \"Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka\non neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa?\" Monen sydämessä kyti\nvielä nytkin mitä katkerin viha häntä kohtaan. Se syttyy uudelleen,\nkun tanssijatar mainitsee Johanneksen nimen, joka häiriten keskeyttää\nheidän hurjan ilonsa. Herodes ajattelee: \"Mitä vieraani sanoisivat,\njos peruuttaisin valalla vakuuttamani lupauksen? Minkä arvoiseksi\nsortuisi heidän silmissään kuninkaallinen kunniani, jos koettaisin\nsaada tyttöä luopumaan vaatimuksestaan? Ei, Johanneksen täytyy\nkuolla, jotta ei minua pilkattaisi ja naurettaisi!\" -- Vielä heikko\nomantunnon vastustus, ennen kuin se vaikenee ja nukkuu! Saatana on\nvoittanut. Herodes lähettää mestaajan Johannes Kastajan vankilaan.\n\nIhailtu tanssijatar tai laulajatar, joka hymyillen vastaanotat\n\"ihastuneen yleisön\" mieltymyksen osoituksia, oletko milloinkaan\najatellut Salomen esiintymistä Herodeksen hovissa tuona \"sopivana\npäivänä?\" Oletko verrannut itseäsi häneen. Turhaan koetat tyydyttää\nomantuntosi ääntä kurjalla lohdutuksella: \"Minä olen taiteilija.\nMinua katselee ja kuuntelee esteettisesti sivistynyt, siveellistä\ntaidenautintoa harrastava yleisö, joka näytäntöni ihastuttamana\nkohoaa minun kanssani runollisuuden yläilmoihin.\" Katso tarkasti\nkuulijakuntaasi. Vaikka se usein onkin vaihteleva, et ole milloinkaan\nsiinä nähnyt _ainoatakaan_, josta luottamuksella voisit ajatella:\n\"Tuon ihmisen yhdyskunta on taivaassa, hän on elävä kristitty.\"\nSielunvihollinen on pimittänyt silmäsi, mutta Jeesuksen Kristuksen\narmo, josta sinäkin olet jotakin kuullut ja vieläkin jotakin\nmuistat, on varjellut omaatuntoasi niin kokonaan nukkumasta, ettei\nse enää milloinkaan sinulle mitään todistaisi. Jos kuuntelisit sen\nääntä etkä pakenisi totuuden Henkeä, täytyisi sinun hämmästyen\najatella: \"Nimikristityitä olen kyllä usein nähnyt ihailijoitteni\njoukossa, mutta heidän esimerkkiinsä en voi luottaa iankaikkisuuden\ntärkeän kysymyksen vaatiessa vastausta omaltatunnoltani. Heidän\nkoko elämänsä on ristiriidassa heidän suunsa tunnustuksen kanssa.\nKuollut on heidän uskonsa, sen jokainen näkee. He kieltävät sen\nHerran, jota he ovat palvelevinaan. Pelkkää ulkokullaisuutta\nja valhetta on ilmeisesti koko heidän uskontonsa. Se ei tarjoa\ntaiteelleni tukea. Se ei suo omalletunnolleni rauhaa. Miksei minua\nmilloinkaan tule kuuntelemaan kukaan niistä Jeesuksen todellisista\ntunnustajista, jotka, sanottakoon heistä mitä tahansa, tahtovat\nvaeltaa ristiinnaulitun Herran askelissa?\" Jos kestät kuunnella\ntätä omantuntosi kysymystä, jos suostut astumaan pimeydestä\nvalkeuteen, niin ymmärrät Herran omien vastauksen: \"Kristus itse\nkantoi meidän syntimme ruumiissaan ristinpuuhun, että me, synneistä\npois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle\" (1 Piet. 2: 24). --\n_Synnille_, mutta ei _vanhurskaudelle_ sinun taidenäytännössäsi\neletään. Uskallatko väittää tanssivasi ja laulavasi Jeesuksen nimessä\nja hänen kunniakseen? Tarkoittavatko innostuneen kuulijakuntasi\nkäsien taputukset ja ilohuudot, seppeleet ym. mieltymyksen osoitukset\nkristittyjen ristiinnaulittua Herraa, joka sanassansa todistaa: \"Sinä\nolet minua synneilläsi vaivannut, rasittanut minua pahoilla töilläsi\"\n(Jes. 43: 24)? Oudolta kuuluvat jo nämä kysymyksetkin, ja kauhistua\nsinun täytyy, jos annat niiden tunkeutua sydämeesi.\n\nVaatiiko sitten -- näin kysynet -- kristinusko tunnustajiaan tällä\ntavoin sovittamaan kaikkiin oloihin Jumalan sanaa? Pitääkö heidän\n_aina_ vain vaeltaa Golgatan verinen risti silmiensä edessä? Emme\nkummastele tätä kysymystä, sillä lukemattomin tavoin sielunvihollinen\nkoettaa ihmisiltä salata Kristuksen ristin salaisuuden. Ja\nnimikristillisyys on miltei vaarallisin niistä välikappaleista, joita\nse käyttää estääksensä Aadamin langenneiden lasten pelastuksen. Sen\nkirjaviin vaatteisiin pukeutuneena se häikäisee tuhansien silmät,\nniin etteivät he näe, minne se heidät vie. Tämmöinen uskonto\nmiellyttää lihaa ja verta, sillä se lupaa nautintoa ja iloa tässä\nelämässä ja lohduttaa tunnustajiaan iankaikkisuuden suhteen, jonka\nkysymyksistä ei suruttominkaan uskalla olla kokonaan välinpitämätön.\nSen turvissa lukemattomat ihmiset etsivät onnea ja rauhaa luullen\nvoivansa palvella kahta herraa, joka on mahdottomista mahdottominta.\nKuoleman kylmä hengähdys vasta poistaa heidän näkyvistään sen\nlumoavan vaipan, jolla sielunvihollinen heidän täällä eläessään\nsalasi heiltä totuuden. Näin käy sen, joka ei tahdo alistua Jumalan\nmuuttumattomaan sanaan. Herran omat vaeltavat valkeudessa hänen\nedessään. He tahtovat sovittaa Jumalan sanan kaikkiin oloihin ja\nnäkevät sen valossa, missä Jeesus on. Jeesuksesta he elävät. Hänen\nuskonsa on vuodatettu heidän sydämiinsä, ja he tietävät, että\n\"kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä\" (Room. 14: 23). Sen tähden\nheidän askeleitaan ohjaa apostolin kallis neuvo: \"Kaikki, minkä\nteette sanalla tai työllä, kaikki tehkää Herran Jeesuksen nimessä,\nkiittäen Isää Jumalaa hänen kauttansa\" (Kol. 3: 17). -- Oi, kunpa\nsinäkin, onneton maailman lapsi, käsittäisit tämän salaisuuden, ennen\nkuin iankaikkisuus, jota kohti nopein askelin riennät, sen sinulle\nselittää!\n\n\"Suuri on efesolaisten Artemis\" (Ap. 19: 28), huusivat hurjan\ninnostuksen valtaamina Efeson asukkaat muinoin, kun kristinuskon\nkirkas säde alkoi valaista heidän pakanallisen jumalanpalveluksensa\nsurkeita ilmiöitä. Lukemattomia kertoja tämä huuto on uudistunut\nkristikunnassa, eikä suinkaan \"valistunut aikamme\" ole valmis\nluopumaan pakanuuden epäjumalanpalveluksesta. \"Minä, Herra, se on\nminun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni\nepäjumalille\" (Jes. 42:8), todistaa Israelin Pyhä. Mutta uuden\nliiton eksyneet lapset eivät enää kuule hänen sanaansa, pakanuus on\nvoittanut useimmat sydämet. Etenkin \"taiteen jumalatar\" on meidän\naikamme maailman voittamalle kristikunnalle rakas. Sen ylistystä ovat\nsanomalehdet täynnä, sen kunniaksi virittävät runoilijat säveleensä,\nsille uhraavat lukemattomat viimeisen roponsa. Ja jos joku rohkenee\nlausua: \"Tuo ei ole kristillistä. Semmoinen epäjumalanpalvelus\ntuottaa meille ennen pitkää vanhurskaan Jumalan tuomion\", niin\nhäntä pidetään ahdasmielisenä ja sivistymättömänä, joka muka ei\nensinkään käsitä taiteen suurta merkitystä kansojen kasvattajana.\nJa tähän pakanalliseen arvosteluun lukemattomat nimikristityt ovat\naivan valmiit ottamaan osaa. He puhuvat ja kirjoittavat kauniita\nsanoja \"kristillisestä taiteesta\", jonka ilmiöt muka eivät saata\nolla ristiriidassa kristinuskon kanssa. Samat ihmiset, jotka\nkyynelsilmin kirkossa veisaavat, rukoilevat ja kuuntelevat saarnaa\nJumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa, uhraavat pakanain kanssa\nteattereissa taiteen jumalattarelle. Miltei kaikki on näille\nkristityille luvallista, kun vain luulousko saa niin paljon ravintoa,\nettä se jaksaa torjua nukkuvan omantunnon läheisyydestä kaikki\nrauhanhäiritsijät. \"Voi niitä, jotka syvälle kätkevät hankkeensa\nHerralta, joiden teot tapahtuvat pimeässä\" (Jes. 29: 15).\n\nRunoilijan ylevä lahja ja laulajan sointuva ääni, samoin kuin\nkaikki kauneuden aisti ja kyky, mikä milloinkaan on saanut\nihmissydämen sykkimään, tähtää alkuansa ylöspäin, sillä se on siellä\nkotoisin. Mutta Jumala antoi nämä lahjat, samoin kuin kaikki muut,\nkäytettäväksi ainoastaan omaksi kunniakseen, jota hän ei milloinkaan\nluovuta muille. Tuolla ylhäällä kiitetään ainoastaan Karitsaa,\njonka kautta kaikki on luotu ja joka verellänsä osti langenneen\nihmiskunnan Jumalalle. Tämä maallinen elämä kaikkine lahjoineen ei\ntarkoita muuta kuin valmistaa meitä iankaikkisesti kunnioittamaan ja\nylistämään Herraa. Se, joka rohkenee väittää, että ns. kristillisillä\ntaidenäytännöillä on tämä päämääränä, että niissä hengitetään sitä\niankaikkisuuden ilmaa, jossa henki-ihminen valmistuu iankaikkista\nautuutta omistamaan, _valehtelee_, vaikka hänen sanansa kuuluisivat\nmiten kauniilta tahansa.\n\nHerran omat surevat sitä, että heidän sydämensä suuri turmelus,\nperkele ja maailma alituisesti estävät heitä paremmin uudistumasta\nKristuksen kaltaisiksi ja valmistumasta taivaalliseen Jumalan ja\nKaritsan ylistykseen. He huokailevat, usein apostolin kanssa:\n\"Halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se\nolisi monin verroin parempi\" (Fil. 1:23). Koti-ikävä on heidän\nhuomattavimpia ominaisuuksiaan. Tunnetko sinäkin, joka ihastuneena\nistut konsertissa ja teatterissa tai hymyillen pyörit iloisesti\nliikkuvassa joukossa tanssisalin lattialla, tuota kristittyjen\nkodinkaipuuta? Siihenkö, onneton, tällä tavoin harjaannut?\nTämmöisestäkö tilaisuudesta tahtoisit siirtyä iankaikkisuuteen? Ei\nkuolema pakene tämän maailman ilosäveliä, vaikka ne kuinka raikkaasti\nsoisivat. Sen on monen juuri tämmöisissä seuroissa ollessaan täytynyt\nkokea. Oletko valmis muuttamaan, jos ratkaiseva eronhetki sinut\ntäällä saavuttaa? \"Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on\ntäynnä levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin\nvarjo eikä pysy\" (Job. 14: 1-2). \"Ihmisille on määrätty, että heidän\nkerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio\" (Hebr. 9: 27).\n\nMillä mielellä otat osaa tämän maailman lasten seuroihin ja pitoihin?\nMuistatko silloin Herran sanoja: \"Pitäkää vaari itsestänne, ettei\nteidän sydämiänne raskauta päihtymys ja juoppous eikä elatuksen\nmurheet, niin että se päivä yllättää teidät äkkiarvaamatta niinkuin\npaula; sillä se on saavuttava kaikki, jotka koko maan päällä asuvat\"\n(Luuk. 21: 34-35)? Varoittaen opetuslapsiansa etenkin viimeisten\naikojen vaaroista, jotka juuri meitä uhkaavat, Kristus neuvoi heitä\nrukoilemaan ja valvomaan. Mutta voitko tämmöisissä tilaisuuksissa\nnoudattaa tätä hänen niin monesti teroittamaansa kallista kehoitusta?\n\nJos Jeesuksen tunnustaja joskus eksyy tämän maailman lasten ja\nnimikristittyjen pitoihin, niin hän palaa niistä miltei aina\npettynein toivein ja loukatuin omintunnoin ja hänen täytyy tunnustaa:\n\"Paljon turhaa ja syntistä puhetta siellä kuulin. En minä siellä\nsaanut niin todistetuksi Herrastani, kuin minun kristittynä olisi\ntullut hänen totuuttaan puolustaa. Minä olen vain tuottanut\npahennusta hänen valtakunnalleen ja saattanut monen kristityn\nmurheelliseksi.\" -- Älköön kukaan väittäkö ettei kristitty voi\ntämmöisiä tilaisuuksia karttaa. Mikä häntä vaatii ottamaan osaa\nniihin? Kohteliaisuusko? \"Joka tahtoo olla maailman ystävä, siitä\ntulee Jumalan vihollinen\" (Jaak. 4:4). Maallinen sukulaisuusko? \"Jos\njoku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja\nlapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa elämäänsäkin, hän ei\nvoi olla minun opetuslapseni\" (Luuk. 14: 26), lausuu Jeesus.\n\nVaikka nimikristillisyys koettaisi kuinka taitavasti puolustaa\nonnetonta liittoansa maailman lasten kanssa, liittoa, joka on\ntuottanut sanomattoman paljon pahennusta Herran seurakunnalle, niin\nne, jotka kuuntelevat totuuden Henkeä, tietävät, ettei Jeesuksen\nopetuslapsi saa alistua tämmöiseen katsantotapaan. Hän on päässyt\npimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. Hän ei voi viihtyä siellä,\nmissä hänen Herransa ei ole. Sen tähden hänet nähdään yhä harvemmin\nmaailman lasten ja nimikristittyjen pidoissa ja seuroissa. Eikä häntä\nniissä kaivatakaan, se on varmaa. On kyllä totta, että nimikristityt\ntyydyttääksensä luulouskoansa ja hankkiaksensa kristillisyydellänsä\nenemmän uskottavuutta maailman silmissä, silloin tällöin pyytävät\nhäntä käymään luonansa. Mutta itse teossa tämmöinen seurusteleminen\non heille ikävää. Heille ja heidän hengenheimolaisilleen käy\norjallisen tukalaksi tuo muuten niin vapaan iloinen tilaisuus,\njos joku noista \"ankarista kristityistä\" sattuu häiritsemään sitä\nvakavalla käytöksellään ja puheellaan. \"Eivät jumalattomat kestä\ntuomiolla eivätkä syntiset vanhurskasten seurakunnassa\" (Ps. 1: 5).\n\n\"Itsevanhurskautta tuo on\", niin nimikristillisyys arvelee. Onko\nsyytös oikeutettu? Jos kristitty näkee itsessään jotakin omaa,\njohon hän mieltyy, jos hän pitää itseänsä muita ihmisiä parempana,\nhurskaampana ja Jumalalle otollisempana, niin hän ei olekaan Herran\noma, tai hän on ainakin suuressa vaarassa kokonaan eksyä pelastuksen\ntieltä. Se, joka tämmöisestä syystä karttaa seurustelemista\nmaailman lasten kanssa, on itsevanhurskas ja saa itsevanhurskaan\npalkan. \"Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa parempi kuin\nkirjanoppineiden ja fariseusten, niin te ette pääse taivasten\nvaltakuntaan\" (Matt. 5: 20), lausuu Vapahtaja. Todellinen kristitty\nei tyydy itseensä. Hän vaeltaa Herran valkeudessa, missä oman\nsydämen turmelus päivä päivältä näkyy yhä selvemmin. Pyhän Jumalan\nlaki muodostaa tämmöisen ihmisen käsityksen vanhurskaudesta. Henki\nkirkastaa kirkastamistaan hänelle tätä kuvastinta, ja siinä näkyvät\nkauhean alastomina nekin synnit, jotka maailman lasten silmissä\nnäyttävät kerrassaan vähäpätöisiltä. Ja niitä on paljon. Vanhat,\njo aikoja sitten unohdetut viat ilmestyvät yht'äkkiä uudelleen, ja\nennen aavistamattomat, salassa olleet paheet tulevat turmeltuneen\nsydämen piilopaikoista lain tuomittaviksi. Kelpaisiko oma vanhurskaus\nniille, jotka vaeltavat valkeudessa Jumalan edessä? Ei ensinkään!\nJuuri Herran omat, ja ainoastaan he, näkevät oman turmeluksensa.\nJuuri he ovat valmiit tunnustamaan itsensä muita huonommiksi. Mutta\ntästä ei suinkaan seuraa, että he olisivat alttiit seurustelemaan\nmaailman lasten ja nimikristittyjen kanssa. Päinvastoin. Juuri sen\ntähden, että heiltä niin paljon, paljon puuttuu, että he isoavat\nja janoavat Jeesuksen Kristuksen vanhurskautta, johon ainoaan he\ntyytyvät, käyttävät he tämän lyhyen armonajan rientävät hetket\nsen saavuttamiseen. Mitä suuremmassa määrässä he pääsevät sitä\nomistamaan, sitä kalliimmaksi se heille käy, ja sitä huolellisemmin\nhe sitä suojelevat. Pyhän Hengen koulussa ei anneta joutohetkiä,\njoita Herran opetuslapset saisivat viettää oman mielensä mukaan.\nHeillä ei ole aikaa lihan ja maailman tyydyttämiseen. Hengellinen\nvälinpitämättömyys, velttous ja laiskuus sulkisivat heidät ennen\npitkää Hengen osallisuudesta. Heidän täytyy luopua kaikista ja\nkaikesta, joka häiritsee ja estää Herran työtä heissä. Eivätkä he tee\nsitä pakosta. Rakkaus Herraan vaatii heitä. \"Taivasten valtakunta on\npeltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki; ja\nsiitä iloissaan hän meni ja myi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen\npellon\" (Matt. 13: 44).\n\nPuolustukseksensa nimikristillisyys vetää usein senkin seikan, että\nVapahtaja monesti kävi suruttomienkin ihmisten kodeissa, vieläpä\nhänet nähtiin heidän pidoissaankin. Onhan kristityn velvollisuus,\nniin sanotaan, tässäkin kohden noudattaa Herran esimerkkiä. Miten\noikeutetulta kuuluukaan tämä muistutus, jos pintapuolisesti\najattelemme asiaa, mutta kuinka helposti selviääkään sen mitättömyys\nja valheellinen tarkoitus Jumalan sanan valossa!\n\nMissä tarkoituksessa Jeesus kävi suruttomain ihmisten luona?\nMiten hän heidän pidoissaan esiintyi? Koko hänen käytöksensä\ntarkoitti aina heidän herättämistään synnin unesta, heidän\nsiirtämistään sielunvihollisen orjuudesta siihen valtakuntaan,\njoka ei ole tästä maailmasta. Senkaltaistako osanottoa iloisiin\nseuroihinsa nimikristityt odottavat Jeesuksen tunnustajilta?\nSemmoistako puhetta kuulee teidän suustanne, jotka niin paljon\npuhutte kristityn velvollisuudesta koota sieluja Herralle, kun\nseurustelette maailman lasten kanssa? Jeesuksenko esimerkki\nsilmienne edessä ja hänenkö rakkautensa vaatimina te paimenet, jotka\ntuon tuostakin otatte osaa maailmallisiin huveihin ja pitoihin,\nolette tämmöisissä tilaisuuksissa? Kuka uskoo teitä, jos koetatte\nvakuuttaa noudattavanne Herran tahtoa? Maailmakin pilkkaa ivaten\ntämmöistä puolustusta. -- Aniharvat Herra on kutsunut tämmöisissä\ntilaisuuksissa todistamaan ristiinnaulitusta Vapahtajasta. Ei hän\nkaikille omillensa lainaa tähän vaadittavaa voimaa ja valoa.\n\nTästä ei suinkaan seuraa, että kristityn sydän olisi kylmä niitä\nlähimmäisiä kohtaan, jotka suruttomina vaeltavat kadotuksen tiellä.\nHän tietää, miten kalliisti Vapahtaja on maksanut jokaisen ihmisen\nsyntivelan. Raskas on hänen surunsa hänen nähdessään useimpain\nihmisten ylenkatsovan sitä pelastusta, jonka Jumala tarjoaa\nJeesuksessa Kristuksessa kaikille Aadamin langenneille lapsille.\nHerra on häneen luonut uuden sydämen, joka ei voi olla välinpitämätön\nlähimmäisen onnettomuuteen nähden. Kaiken synnin uhallakin, joka\nniin monesti estää häntä taivaan enkelien kanssa iloitsemasta jonkun\nsyntisen kääntymisestä, hän rukoilee usein Herraa armahtamaan niitä\nlukemattomia, jotka nukkuvat hengellisen kuoleman kamalaa unta.\nErityisesti hänen surunsa on haikea ja hänen rukouksensa palavia, jos\nhänen lähimmät sukulaisensa eksyvät yhä loitommalle Herrasta. Ei hän\nvoi ottaa osaa hoidan iloisiin seuroihinsa, joissa iankaikkisuuden\ntärkeä kysymys on outo ja vihattu vieras. Usein moititaan häntä sen\ntähden kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä heitä kohtaan. Ennen\npitkää tulee kumminkin monesti ilmi, miten perätön tämä moite on.\nIlon ja myötäkäymisen päivinä ei ole vaikeaa saada vaikka kuinka\nmonta ns. ystävää, mutta onnettomuuksien sattuessa he ovat miltei\nkaikki näkymättömiin kadonneet. Silloin on kristityn hetki tullut,\neikä hän ole hidas lähtemään kärsivän lähimmäisensä luo. Hän tietää,\nmitä armon Jumala tarkoittaa, kun hän etsii surutonta maailman\nlasta onnettomuuksien ja kärsimysten välityksellä. Kristuksen\nrakkaus vaatii häntä tämmöisessä tapauksessa viipymättä lähtemään\nlaupiaan samarialaisen palvelusta toimittamaan. Silloin eivät tämän\nmaailman ilosäveleet häiritse hänen tarkoitustaan. Vakavana tukee\nelämän ankara totuus hänen sanojaan ja kieltää suruttomintakin\nniitä kokonaan tuuleen lyömästä. Harvoin nimikristitytkään häntä\ntämmöisissä tilaisuuksissa ovat estelemässä, sillä niissä kysytään\nitsensäkieltämistä, johon he eivät suinkaan ole alttiita. Luulousko\nei kestä todellisuuden valoa. Se pakenee Jumalan vanhurskautta\nkuin heikkohermoinen salaman leimausta. Nyt, jos ei ennen, tulee\nilmi, että Pyhän Hengen koulussa opittu, ristin tiellä harjaantunut\njumalanpelko on ainoa, joka kelpaa osoittamaan todellista rakkautta\nlähimmäistäkin kohtaan.\n\nMeidän ei tarvitse paljoa puhua maailman synnillisestä seuraelämästä,\nsen pidoista ja huveista. Jokainen, joka tahtoo niitä Jumalan sanan\nvalossa tarkastaa, huomaa ne niin vaarallisiksi ja turmiollisiksi\nsekä niiden seuraukset niin surkeiksi, ettei kukaan kristitty voi\nmuuten kuin paeten karttaa niitä. Joka niissä viihtyy, ei voi olla\nHerran oma. Lue sinä, joka \"sievään\" pukuusi ja kauniiseen muotoosi\nmieltyneenä valmistaudut lähtemään tämän maailman lasten huveihin\nkevytmielisten imartelijain ihailtavaksi ja sielunvihollisen\npetettäväksi ja myrkytettäväksi, lue mitä Herra Jesajan kautta\nlausuu: \"Koska Siionin tyttäret korskeilevat, kulkevat kaula kenossa\nja silmillään vilkuillen, astua sipsuttelevat ja nilkkarenkaitaan\nkilistelevät, tekee Herra Siionin tytärten päälaen rupiseksi, ja\nHerra paljastaa heidän häpynsä. Sinä päivänä Herra poistaa koreat\nnilkkarenkaat, otsanauhat, puolikuukorut, korvarenkaat, rannerenkaat,\nhunnut, juhlapäähineet, jalkakäädyt, koruvyöt, hajupullot,\ntaikahelyt, sormukset, nenärenkaat, juhlavaatteet, kaavut, vaipat,\nkukkarot, kuvastimet, aivinapaidat, käärelakit ja päällysharsot.\nSilloin tulee tuoksun sijaan löyhkä, vyön sijaan nuora, käherretyn\ntukan sijaan kaljuus, korupuvun sijaan säkkiverho, kauneuden sijaan\npolttomerkki\" (Jes. 3: 16-24). Mutta lue ennen kuin lähdet kotoa,\nsillä ei sinulle perille päästyäsi kukaan puhu tähän tapaan. Ja\nmiettikää näitä ja muita samankaltaisia raamatun sanoja vihdoin\ntekin vanhemmat, jotka itse vihaatte ristin Herraa sekä puheellanne\nja esimerkillänne kehoitatte lapsianne yhä rohkeammin vaeltamaan\nkadotuksen leveää tietä. Jeesus tarjoutuu vielä tänä päivänä avaamaan\nteidän sokeat silmänne, mutta te ette suostu siihen. Te kammoatte\nhäntä, sillä hän vaatii teitä ristin tielle. Sen tekin tunnette\naavistaen sydämessänne ja tahdotte iloita ja nauttia vain! \"Katso,\nHerran nimi tulee kaukaa, hänen vihansa leimuaa, ja sankka savu\ntupruaa; hänen huulensa ovat täynnä hirmuisuutta, ja hänen kielensä\non kuin kuluttava tuli\" (Jes. 30: 27).\n\n-- Niin, elämän tie on ristin tie, ja sen tähden ihmiset\nsitä karttavat. Sen tähden on niin vähän kristityitä. Kuinka\nviehättävän kauniilta kuuluvatkaan tämän maailman jumalan\nlupaukset ja miten tuskallisen ilottomalta ja mieltä masentavalta\nnäyttää vaellus Jeesusta seuraten! Ja valita täytyy jokaisen,\nsillä viivytteleminenkin on valitsemista. Kumpaa tietä tahdomme\nvaeltaa? Luotammeko Herodeksen ja hänen iloisten ystäväinsä tapaan\nsielunvihollisen lupauksiin, vai tahdommeko Johannes Kastajan\nesimerkkiä noudattaen tyytyä Herran ihmeelliseen, lihalle ja verelle\nsanomattoman vastenmieliseen johdatukseen?\n\nPaljon nautintoa tarjoaa tämän maailman jumala tuolle loistavalle\nseuralle, joka vapaana kaikista murheista iloitsee kuninkaallisen\nlinnan loistavissa saleissa. Herodeksen pidot näyttävät meille\nmaallisen onnen lempilasten huoletonta elämää, jota he usein\nkenenkään estämättä saavat nauttia kuolemaansa asti. Kukapa\nei haluaisi siihen suostua, etenkin meidän aikanamme, joka\nluulouskonsa nukuttamana tuskin enää muistaakaan, että Jumala on\npyhä ja vanhurskas. Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa\neivät kristityt enää erota. Kaikki, mikä ei vain loukkaa meidän\npakanallisen nautinnonhimoisen aikamme \"kristillissiveellistä\"\nkatsantotapaa, on muka luvallista. Kuka epäilisi nauttia ja iloita,\njos elämä tarjoaa hänelle siihen tilaisuutta? Nyt saarnataan\nkovin paljon lohdutusta iankaikkisuudenkin tärkeään kysymykseen\nnähden. Kristuksen armo julistetaan miltei aivan ehdottomaksi.\nKuka antautuisi itsensäkieltämisen ja ristin tielle? Kuka nyt enää\nmuistaa Johannes Kastajan korutonta elämää ja hänen kilvoitustaan,\nkun Jeesuksen sanat: \"Vähäisin Jumalan valtakunnassa on suurempi\nkuin hän\" ovat saaneet niin laajan merkityksen, että miltei jokainen\nmeidän aikamme valmiista \"Jumalan lapsista\" on hyvinkin valmis\nsovittamaan ne itseensä? Kuka näinä viimeisinä aikoina on halukas\nseuraamaan ristin Herraa, kun hänen vaikea tiensä peittyy eksytysten\nsumuihin ja sielunvihollinen virittää monin paikoin lumoavan valon,\njonka ääressä huudetaan: \"Katso, täällä on Kristus\" (Matt. 24: 23)?\n-- Oi, kunpa muistaisimme Vapahtajamme varoittavia sanoja: \"Monta\nväärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta. Ja sentähden, että\nlaittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Mutta joka\nvahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu\" (Matt. 24: 11-13)!\n\nVaikka Kastajan vankila näyttääkin kolkolta ja häntä odottava verinen\nkuolema kauhealta, niin älkäämme epäilkö Herran armoa häntä kohtaan.\nJumalan sanan valossa kirkastuu profeetan viimeinen taistelu meille\nsanomattoman suureksi voitoksi. Hänen täytyy astua kuoleman laaksoon,\nennen kuin Kristuksen ylösnousemisen voima on siihen vuodatettu.\nMutta hänen Pyhän Hengen koulussa harjaantunut uskonsa, jonka\narvaamattoman suurta armonpalkkaa ihmeiden Jumala täten valmistaa,\nnäkee sieltäkin uuden liiton aamunkoiton eikä ole häpeään joutuva.\nEi profeetta loukkaannu Herran ihmeelliseen johdatukseen, vaikkei\nhän _mitään_ näe. Hän ei antaudu epätoivoon, vaikka kaikki käy\nvasten hänen ymmärrystään. Kaikkivaltiaan oikea käsi tukee häntä.\nNäkymättömät enkelit suojelevat häntä vartoen sitä hetkeä, jolloin\nne saavat viedä hänet vankilan kärsimyksistä kunnian valtakuntaan\ntaivaaseen. Eikä tämä hetki ole kaukana. Kohta Johannes Kastaja on\nsanomattomassa kirkkaudessa ylistävä sitä Jumalaa, joka todistaa:\n\"Sinä kurja, myrskyn raastama, sinä lohduton! Katso, minä muuraan\nsinun kivesi kiiltokivellä, panen sinun perustuksesi safiireista,\nminä teen sinun harjasi rubiineista ja sinun porttisi kristalleista\nja koko sinun ympärysmuurisi jalokivistä\" (Jes. 54: 11-12). \"Sinä\nkutsut pelastuksen muuriksesi ja kiitoksen portiksesi\" (Jes. 60:\n18). Jo kuuluvat mestaajan askeleet, vankilan ovi avautuu. Vielä\nkova taistelu, mutta se on lyhyt ja viimeinen. Miekan isku vihkii\nJohanneksen Herran veritodistajaksi.\n\nMinne ajatuksemme rientävät miettiessämme Johannes Kastajan kuolemaa?\nHerodeksen jumalattomaan hoviinko, jonne mestaaja vie profeetan\nverisen pään. Oi, älkäämme eksykö sinne koston tunteitten valtaamina!\n\"Minun on kosto ja rankaiseminen, säästetty siksi ajaksi, jolloin\nheidän jalkansa horjuu. Sillä heidän onnettomuutensa päivä on\nlähellä, ja mikä heitä odottaa, se tulee rientäen\" (5 Moos. 32: 35).\nVankilaanko, valittaen itkemään profeetan verisen ruumiin ääressä?\nSääliämmekö hän kaipaa? Muistopatsaitammeko? \"Joka voittaa, sen\nminä teen pylvääksi Jumalani temppeliin, eikä hän koskaan enää\nlähde sieltä ulos, ja minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja\nJumalani kaupungin nimiin, sen uuden Jerusalemin, joka laskeutuu\nalas taivaasta minun Jumalani tyköä, ja oman uuden nimeni\" (Ilm.\n3: 12). Johannes Kastaja on voittanut! Katselkaamme ylös! Oi, emme\naavistakaan, kuinka suuri hänen riemunsa on Karitsan istuimen edessä\ntaivaissa!\n\nUupuisimmeko toivottomuuteen ristin tiellä, loukkaantuisimmeko\nJeesukseen? Langetkaamme polvillemme ja rukoilkaamme, että armon\nJumala, jonka tieltä me joka päivä poikkeamme, taluttaisi ja tukisi\nmeitä, ettemme eksyisi, vaan kerran pääsisimme perille. Iankaikkisen\nelämän toivo, jonka epäuskomme tuulet uhkaavat monesti sammuttaa,\nvirkistyisi uudelleen, jos Jumalan armosta paremmin harjaantuisimme\ntaivaalliseen kanssakäymiseen. Jaksaisimme myös paremmin kilvoitella\nristin tiellä, kunnes kärsimysten ja kyynelten lyhyt aika valmistaisi\nmeillekin ikuisen ilon. Ei ristin tien vaeltajan kauan tarvitse\nkärsiä vaivoja, jos hän pysyy uskollisena loppuun asti. Ennen kuin\nhän aavistaakaan, joutuu hänen pelastuksensa autuas hetki. Silloin\nkatoavat surun ja murheen pilvet hänen otsaltansa. Herran ylistystä\nsäteilee hänen sammuva katseensa. Ja jos tuo väsynyt matkamies vielä\njotakin puhuu, niin hän ei enää valita vaivojaan, vaan \"kiitos,\nkunnia ja halleluja\" kuuluu hänen huuliltaan. Se merkitsee sitä,\nettä hänen pelastettu henkensä nyt muuttaa sanomattomaan iloon. --\nViihtyisimmekö maailman joutavilla toreilla? Epäilisimmekö antautua\nHerran kuljetettaviksi?\n\n    \"Joudu, Jeesus, kuinka kauan\n    Murheen maassa olla saan!\n    Vain sun luonas löydän rauhan,\n    Pääsen kurjuudesta maan.\n    Jeesus, minun iloni,\n    Pysy aina luonani,\n    Autuaaks tee kuoloni!\n\n    Auta, etten vaivu vaivaan,\n    Avuks anna Henkesi.\n    Periä suo ilo taivaan,\n    Jonka sanas lupasi.\n    Synnin kiusauksissa\n    Heikko usko vahvista,\n    Jeesus, veres voimalla.\n\n    Lohduta mua armollasi,\n    Torju kauas saatana,\n    Iäksi sun kuolemasi\n    Särki hänen valtansa.\n    Jeesus, ainut toivoni,\n    Kallioni, linnani,\n    Varjelkoon mua nimesi.\n\n    Turvaamaan mua, Jeesus, riennä,\n    Kun on läsnä kuolon yö,\n    Ruumiin, sielun tuskat liennä,\n    Täytä Henkes armotyö.\n    Sinä surma tuonelan,\n    Kuolettaja kuoleman,\n    Turva tuo sä tuskahan.\n\n    Loppu autuas sä anna,\n    Korjaa köyhä sieluni,\n    Käsilläs se kotiin kanna,\n    Otithan sen huomaasi.\n    Pyyntöni on hartahin:\n    Saavu, Jeesus, rakkahin,\n    Vie jo kohta kotihin.\n\n    Jeesus, Jeesus, anna mulle\n    Asunto sun luonasi,\n    Anna rauha vaivatulle,\n    Ilo taivahassasi,\n    Joudu, Jeesus, noutamaan\n    Minut luokses kunniaan,\n    Kasvojasi katsomaan.\n\nArmollinen Jumala, sinä, joka olet kutsunut meidät pimeydestä\nihmeelliseen valoosi, valaise meitä Hengelläsi, ettemme pettyisi\nja joutuisi hukkaan. Herätä meitä ja pidä meidät valveilla,\nsillä hengellisen kuoleman yö levittää valtaansa maan päällä ja\nsielunvihollinen väijyy meitä kaikkialla tietäen, että hänen aikansa\non lyhyt. Anna meille Jeesuksen katkeran kuoleman tähden syntimme\nanteeksi ja pese meitä joka päivä puhtaiksi hänen veressään!\nAvaa silmiimme, jotta aina näkisimme rajan sinun valtakuntasi ja\nmaailman välillä, ja varjele meitä viihtymästä täällä synnin ja\nkuoleman laaksossa. Auta meitä etsimään sinua ja pysymään sinussa,\noi Jeesus, sinä ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa. Herätä oikea\nkodinkaipuu sydämissämme, että me aina uskossa kilvoittelisimme\npäästäksemme sinne, missä sinä olet! Me kiitämme sinua ihmeellisestä\njohdatuksestasi, mutta Herra, sinä, joka tiedät heikkoutemme, älä\npane meidän päällemme raskaampaa kuormaa, kuin kärsivällisesti\nvoimme kantaa, ettemme napisisi matkalla ja kuolisi korpeen. Särje\nkahleemme, jouduta matkaamme. Vedä meitä yhä lähemmäksi sinua, sinä\npelastuksen suuri, uskollinen Jumala, että vihdoin pääsisimme sinua\npyhyydessä palvelemaan ja kaikkien pyhäin kanssa iankaikkisesti\nkiittämään siellä, missä on oikea kotimme! Kuule rukouksemme\nJeesuksen Kristuksen tähden. Amen.\n\n\n\n\nXI\n\nKUOLEMAN KAUTTA ELÄMÄÄN.\n\n\nJa hänen opetuslapsensa tulivat ja ottivat hänen ruumiinsa ja\nhautasivat hänet; ja he menivät ja ilmoittivat asian Jeesukselle.\n\nKun Jeesus sen kuuli, lähti hän sieltä venheellä autioon paikkaan,\nyksinäisyyteen.\n\n                                         Matt. 14: 12-13.\n\nHerodeksen pidot ovat päättyneet. Hänen linnassaan näyttää kaikki\nolevan entisellään. Ja kuitenkin, kuinka olot ovatkaan muuttuneet!\nNuo jumalattomat ihmiset saattavat kyllä vielä muutamia vuosia\njatkaa syntistä elämäänsä, ennen kuin vanhurskaan Jumalan tuomio\ntekee lopun heidän armonajastaan. Mutta suuren parannussaarnaajan\nääntä, joka heidänkin sydämiinsä koetti valmistaa tietä Jeesukselta,\nhe eivät milloinkaan enää saa kuulla. Herodes on saddukeus. Hän\nnukuttaa rauhatonta omaatuntoansa sillä hurjalla luulolla, ettei\niankaikkisuutta ensinkään olekaan. Kuitenkin totuuden vastustamaton\nääni saa hänet monesti jo täälläkin vapisten aavistamaan\nvanhurskasten ylösnousemisen ja sen kauhean tuomion, johon hän\nkypsymistään kypsyy. Kun ihmiset ihmetellen kertovat Jeesuksen\nihmetöistä, kun toiset arvelevat hänestä: \"Se on Elias\", toiset:\n\"Se on profeetta, niinkuin joku muukin profeetoista\" (Mark. 6: 15),\nhuudahtaa levoton kuningas hämmästyneenä: \"Johannes Kastaja on\nnoussut kuolleista, ja sen tähden nämä voimat hänessä vaikuttavat\"\n(Mark. 6: 14) ja \"Johannes, jonka minä mestautin, on noussut\nkuolleista\" (Mark. 6:16). \"Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut\nteitä pakenemaan tulevaista vihaa?\" (Matt. 3: 7).\n\nMissä on Johannes Kastajan hauta? Mihin pystytettiin tuon\n\"suurimman vaimoista syntyneen\" muistopatsas? Miten jälkimaailma on\nkunnioittanut hänen muistoaan? Jos tällaisten kysymysten kannalta\netsimme selitystä enkelin ennustamiin sanoihin \"hän on oleva\nsuuri Herran edessä\" ja Herran omaan todistukseen tästä miehestä:\n\"Jos tahdotte ottaa vastaan: hän on Elias, joka oli tuleva\", niin\nepäilyksen varjot salaavat meiltä kokonaan profeetan suuruuden.\nMuutamat opetuslapset vain saattoivat hänen verisen ruumiinsa\nHerodeksen vankilasta koruttomaan, pian unohdettuun hautaan. Ei\nhänelle muistopatsasta pystytetty, ja vain harvat kaikkina aikoina\novat tahtoneet häntä muistaa. Vielä tänä päivänä hän on miltei vain\nnimeltä tunnettu kristikunnassa, joka vieraantumistaan vieraantuu\nhänen ankarasta parannussaarnastaan ja kaidasta itsensäkieltämisen ja\nristin tiestä, jota hän vaelsi. Hänen elämänsä on aina oleva tämän\nmaailman iloisille lapsille hulluutta, hänen suuruutensa on heiltä\nkokonaan salattu. Ja ventovieras on tuo merkillinen erämaan apostoli\nja hänen elämäntyönsä nimikristillisyyden lukemattomalle joukollekin,\njoka \"suuren\" luulouskonsa korkealta kannalta arvostelee hänen\nkilvoitustaan ja taisteluaan. Kokoontukaa, te meidän aikamme valmiit\nkristityt, jotka ette kestä kuulla Johannes Kastajan parannussaarnaa,\nihailemaan sitä lihan evankeliumia, jota teille näinä viimeisinä\naikoina niin runsaasti tarjotaan. Nukuttakaa, jos uskallatte,\nyhä edelleen itseänne sillä luulolla, että uuden liiton runsaat\narmonlahjat tekevät parannuksen tarpeettomaksi ja myöntävät \"Jumalan\nlapsille\" vaikka kuinka rajattoman vapauden maailman suhteen. Sillä\ntiellä te ette milloinkaan pääse perille. Se, joka ei tahdo kuolla,\nei saa elää. Tämä horjumaton totuus on Johannes Kastajan saarnan\nydin. Koko hänen elämänsä kirkastaa ihmeellisen jalosti ristin tien\nsalaisuutta: kuoleman kautta elämään.\n\nAvaa, armon Jumala, meidän sokeat silmämme, että näkisimme ristin\ntien suuren salaisuuden sinun valitun profeettasi Johannes Kastajan\nitsensäkieltämisessä, nöyryydessä, kuuliaisuudessa, uskossa ja\njalossa kuolemassa totuuden puolesta. Avaa kuurot korvamme kuulemaan\nhänen kehoitussaarnaansa, jotta sinun iankaikkisen totuutesi valo\nkoittaisi meille ja varjelisi meitä eksymästä ja pettymästä näinä\nviimeisinä aikoina!\n\n\"Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan\nvaltakuntaan\" (Ap. 14: 22). Nämä apostolin sanat meidän tulee aina\nmuistaa katsellessamme Jumalan lasten vaellusta täällä kyynelten\nlaaksossa. Heidän elämänsä täällä muodostuu aivan toisenlaiseksi kuin\nmeidän maallinen mielemme olettaisi. Liha ja veri ei milloinkaan\nsuostu siihen ihmeelliseen johdatukseen, jolla pelastuksen Jumala\nohjaa omiensa askeleet maailman korven läpi. Alaspäin, yhä\nsyvemmälle -- semmoinen on _hänen_ tiensä. Me kysymme usein: \"Miksi,\noi miksi Jumalan lasten täytyy niin paljon kärsiä, miksi Herra\nsuo rakkaillensa niin vähän iloa tässä elämässä?\" \"Ei ole vielä\nkäynyt ilmi, mitä meistä tulee\" (1 Joh. 3: 2), vastaa apostoli.\nNiille, jotka Poika tuntee omiksensa, on taivaallinen Isä määrännyt\narvaamattoman kalliin armonpalkan: he tulevat tämän Pojan kaltaisiksi\nkunniassa. Mutta ehtona on, että he tyytyvät täällä olemaan hänen\nkaltaisiansa alentumisessa. He vaeltavat täällä uskossa eivätkä\nnäkemisessä, toivossa eivätkä täydellisessä omistamisessa \"silmät\nluotuina uskon alkujaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle\ntarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä,\nja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle\" (Hebr. 12: 2).\nHarvat siihen suostuvat. Harvojen elämässä maan päällä näkyy silli\nJeesuksiin kuuliaisuuden ja alentumisen kaltaisuutta, joka on hänen\nkunniansa osallisuuden peruuttamaton ehto. Mutta Jumalan kiitos,\nniitä on kuitenkin. Kuinka ylentävää on maailman turhissa oloissa ja\nJumalasta luopuneiden ihmisten turmeltuneen joukon rinnalla nähdä\nsemmoisiakin, jotka seuraavat ristin Herraa ristin tiellä! Näiden\nihmisten vaelluksessa, jossa maailma ei näe muuta kuin onnettomuutta\nja kärsimyksiä, kirkastuu uskon silmän nähtäväksi iankaikkisen elämän\nvoitto ja Jeesuksen Kristuksen kunnia jo täällä kuoleman varjojen\nmaassa. Yksi näistä on se merkillinen mies, jonka vaellusta ristin\ntiellä olemme edellisissä luvuissa seuranneet. Ennen kuin lopetamme\ntämän kirjasen, tahdomme koota muistiimme hänen elämäkertansa\npääpiirteet nähdäksemme, miten ihmeellisesti ne muodostuivat\nJeesuksen elämän kaltaisiksi.\n\n\"Katso, minä lähetän sanansaattajani, hän on valmistava tien minun\neteeni\" (Mal. 3: 1), ennustaa vanhan liiton viimeinen profeetta.\nMe tiedämme, että nämä sanat tarkoittavat sitä merkillistä miestä,\njonka ihmeiden Jumala oli valinnut valmistamaan tietä maailman\nVapahtajalle. Aadamin langenneista lapsista Johannes Kastaja\non tähän mennessä ainoa Jumalan valtakunnan sankareista, jonka\nilmestymisestä ennustuksen Henki todistaa jo vuosisatoja aikaisemmin.\nSama Henki ennustaa kahden muun profeetan esiintymistä tämän\narmonajan viimeisinä aikoina: \"Ja minä annan kahdelle todistajalle\ntoimeksi säkkipukuihin puettuina profetoida tuhannen kahdensadan\nkuudenkymmenen päivän ajan. Nämä ovat ne kaksi öljypuuta ja ne\nkaksi lampunjalkaa, jotka seisovat maan Herran edessä\" (Ilm. 11:\n3-4). Erikoinen armo suodaan näille Herran viimeistä tulemista\nvalmistaville, ajan ja iankaikkisuuden rajalla oleville todistajille.\nSama armo valitsi Johannes Kastajan uuden liiton aamun koittaessa\nilmoittamaan Herran tuloa. Noiden Ilmestyskirjan ennustamain suurten\nprofeettain tehtävä kätkeytyy näkyvistämme vielä tulevaisuuden\nhämärään, minne Herran sanan valo vain osittain luo säteitään. Heidän\nmerkityksensä Jumalan valtakunnan vaiheissa käy selväksi vasta,\nkun ennustukset täyttyvät. Sitä vastoin Johannes Kastajan elämä\nja hänen työnsä Herran viinitarhassa on Jumalan sanassa selvästi\nmeille ilmoitettu. Hänen vaelluksensa taivasta kohti elämän korven\nläpi kirkastaa meille niin ihmeen ylevästi sen Herran kunnian,\njonka palvelijana hän oli, että tuskin löydämme sen vertaista\nesimerkkiä. Ei ole helppoa olla kuuliainen Herran tahdolle ja tyytyä\nhänen ihmeelliseen johdatukseensa silloinkin, kun hän ei vastaa\nmitään hartaimpiin rukouksiimme, ja parhaat toiveemme joutuvat\nhaaksirikkoon. Siinä kysytään taistelua, jonka helteen kuumuutta\ntämän maailman lapset eivät aavistakaan. Ja kun ristin tiellä tällä\ntavoin kilvoitteleva on yksi noita Jumalan sankareita, joille hän\nantoi suuret lahjat ja lupasi suurta, silloin taistelu on sitä\nkovempi, sillä heiltä vaaditaan samassa määrässä enemmän. Johannes\nKastaja oli yksi näitä sankareita. Turhaan me etsimme tämän miehen\nelämänvaiheista maallisen onnen lempilasten iloisia, pilvettömiä\npäiviä, ihmiskunniaa ja menestystä tämän sanan tavallisessa\nmerkityksessä. Hänen elämänsä oli kilvoitusta, itsensäkieltämisen\nkorutonta taistelua alusta loppuun saakka. Hän oli \"suuri\", mutta\n\"suuri _Herran_ edessä\".\n\nEnnen kuin ne suuret lupaukset täyttyivät, joiden mukaan Jumalan\narmo Jeesuksessa Kristuksessa annettiin langenneelle ihmiskunnalle,\nilmoitti enkeli Gabriel Marialle sen korkean kutsumuksen, johon Herra\noli hänet valinnut. Enkeli julisti hänelle sen ihmeiden ihmeen, että\nSana oli tuleva lihaksi. Kuten tiedämme, oli sama enkeli sitä ennen\nilmestynyt Sakariaalle temppelissä ja ilmoittanut hänelle Johannes\nKastajan syntymän ja suuren tehtävän Herran tien valmistajana. Mikä\nihmeellinen yhtäläisyys jo tässäkin Johannes Kastajan ja Jeesuksen\nvälillä, miten likeisesti he jo alusta asti olivat toisiinsa\nyhdistetyt jumalallisten ihmeiden pyhässä voimassa! Herralla on\n\"Henki mitatta\", mutta samalla Hengellä täytetään Johannes Kastaja\njo äitinsä kohdussa. Kaukana meluavan maailman loistavista oloista,\nNasaretin syrjäisessä kaupungissa \"Jeesus varttui viisaudessa\nja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä\" (Luuk. 2: 52).\nErämaasta, missä perkele häntä kiusasi, hän astui julkisuuteen.\nJohannes Kastajasta todistaa Jumalan sana: \"Ja lapsi kasvoi ja\nvahvistui hengessä. Ja hän oli erämaassa siihen päivään asti, jona\nhän oli astuva Israelin eteen.\" Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä\nkumpikin alkaa saarnata: \"Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta\non tullut lähelle.\" Torjuen luotansa kaiken kunnioituksen Johannes\nKastaja sanoo itseänsä kelvottomaksi avaamaan Herran kengänpauloja\neikä hän omaksu profeetankaan nimeä, vaikka hän on \"suurempi kuin\nprofeetta\". Samaan tapaan Jeesuskin esiintyy. Vaikka hän on Jumalan\nainoa Poika, hän lausuu: \"Jos minä itse itselleni otan kunnian, niin\nminun kunniani ei ole mitään\" (Joh. 8: 54); \"en minä itsestäni tee\nmitään\" (Joh. 8: 28). He eivät etsi omaa kunniaansa, vaan toisen.\nTodistus heistä ei tule heidän omilta huuliltansa, se tulee muualta.\nIsä todistaa Pojastansa niin voimallisesti, että sokeimpienkin\ntäytyy tunnustaa: \"Totisesti tämä oli Jumalan Poika.\" Eikä Johannes\nKastajakaan jäänyt todistuksetta. Jeesus itse todistaa hänestä niin\nsuurta, ettei hän ole lausunut sen vertaista kenestäkään muusta.\n\nJeesuksen vaellus maan päällä oli alusta loppuun saakka verratonta\nitsensäkieltämistä. Hän ei \"katsonut saaliiksensa olla Jumalan\nkaltainen\". Hän olisi voinut aina nauttia ainoan Pojan aavistamatonta\nautuutta Isän luona taivaassa, mutta hän luopui tästä kaikesta siinä\nmäärin, että hän sanomattoman tuskan valtaamana huusi ristillänsä:\n\"Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!\" Olemme huomauttaneet\nsiitä, että Johannes Kastaja ei saanut olla Jeesuksen kanssa niinkuin\nmuut, jotka häneen uskoivat ja häntä rakastivat. Hänen tuli jatkaa\nparannussaarnaansa Jordanin rannalla, kunnes hän kuuliaisena Pyhän\nHengen kutsumiselle lähti Herodesta nuhtelemaan ja joutui vankilaan.\nJos mikään, niin tämä oli itsensäkieltämistä \"Yljän ystävän\"\nkohdalla, jonka sydän täyttyi sanomattomasta ilosta, kun hän sai\nkuulla Herran äänen. Paljon häneltä kysyttiin, raskas oli hänen\nristinsä, mutta sitä suurempi oli se kunnia ja autuus, johon hän\ntällä tavoin valmistui. Syvä on ristin salaisuus.\n\nPyhä Henki ennustaa Daavidin kautta Jeesuksesta: \"Kiivaus sinun\nhuoneesi puolesta on minut kuluttanut\" (Ps. 69: 10). Opetuslapset\nmuistivat nämä sanat, kun Herra pyhää vihaa hehkuen ajoi ulos\nJerusalemin temppelistä ostajat ja myyjät lausuen: \"Älkää tehkö\nminun Isäni huonetta markkinahuoneeksi.\" Samaa pyhää kiivautta hän\nilmaisi heille joskus muulloinkin. Niinpä hän sanoi eräässä toisessa\ntilaisuudessa: \"Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja\nkuinka minä tahtoisinkaan, että se jo olisi syttynyt!\" (Luuk. 12:\n49). Mutta Herra, joka ei hetkeksikään antanut kiusaukselle sijaa\nsydämessään, tyytyi aina Isän tahtoon. Hän uskoi aina ja ehdottomasti\nhäneen, jonka tahtoa hän oli tullut täyttämään. Hän ei oudoksu\nkärsimysten kovintakaan kuumuutta. Ristin kuolema on aina hänen\nsilmiensä edessä, ja sen tähden hän, nöyrästi alistuen Isän tahtoon,\nlisääkin: \"Mutta minä olen kasteella kastettava, ja kuinka minä\nolenkaan ahdistettu, kunnes se on täytetty!\" (Luuk. 12: 50). -- Pyhää\nkiivautta säteilee Johannes Kastajankin katse usein. Kuinka hänen\nsydämensä sykkiikään hänen nähdessään hengessä Jumalan valtakunnan\nvoiton maan päällä! Kuinka innokkaasti hän soisi, että sen kunnia\nilmestyisi pian! Mutta kun ristin tie kapenemistaan kapenee, kun\nhänen täytyy tyytyä odottamaan vankilan pimeydessä, kun jumalattomuus\nja julkivääryys rangaistuksetta ja vapaasti saa käyttää valtaansa,\nniin silloin Herran valtakunnan kunnia peittyy häneltä epätoivon\npimeyteen ja hänen uskonsa horjuu. Johannes Kastaja on heikko ja\nerehtyväinen. Jeesuksessa Kristuksessa \"asuu jumaluuden koko täyteys\nruumiillisesti\".\n\nHuonosti me muistaisimme Johannes Kastajaa, jos eksyisimme hänelle\nmissään suhteessa omistamaan sitä kunniaa, joka kuuluu Herralle\n_ainoalle_ ja jota hän ei luovuta kenellekään muulle. Johannesta\nmeidän tulee muistaa Herran nöyränä palvelijana, joka kehittyi\nkirkkaudesta kirkkauteen, \"suureksi Herran edessä\" juuri sen tähden,\nettä hän omisti _kaiken_ kunnian hänelle ja eli ainoastaan hänen\narmostaan. Ristin tiellä vaeltaminen edellyttää nöyryyttä. Se\njatkuu nöyryydessä ja päättyy nöyryyteen. Kuka on siihen paremmin\nharjaantunut kuin Johannes Kastaja? Kuka Aadamin langenneista\nlapsista on tätä totuutta meille paremmin opettanut sanoin ja\ntöin? Mutta juuri tuo hänen \"vähenemisensä\" on aina ollut ja on\naina oleva maailmalle hulluutta, sillä ihmiset rakastavat ja\netsivät aivan toista kunniaa kuin sitä, josta hänen suuruutensa\non riippuvainen. Valitettavasti kristillinen saarnakin on eksynyt\noudoksumaan Kastajan elämän korutonta loppupuolta. Se todistaa\npaljon kernaammin profeetan ihmeellisestä lapsuuden ajasta ja\nhänen jalosta, huomiota herättävästä esiintymisestään Jordanin\nrannalla kuin hänen kilvoituksensa kovimmista päivistä ja hänen\nmarttyyrikuolemastaan. Ja kuitenkin: milloin Johannes on suurempi,\nsilloinko, kun hän Hengen miekalla iskee israelilaisten sydämiin\nja sormellaan osoittaa kansalle \"Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois\nmaailman synnin\", vai siihen aikaanko, jolloin Herra salaten häneltä\nkasvonsa, sulattaa hänen uskoansa koetusten kuumimmassa helteessä,\nkunnes se kelpaa perimään marttyyrin suuren palkan? Epäilisimmekö?\nAivan pintapuolisesti arvostelee se, joka väittää Johanneksen uskon\njoutuneen haaksirikkoon Herodeksen vankilassa, koska me turhaan\nevankeliumeista etsimme todistusta siitä, että Jeesuksen vastaus\n\"autuas on se, joka ei loukkaannu minuun\", pääsi luomaan uutta valoa\nepäuskon kiusauksia vastaan taistelevan profeetan sydämeen. Totta\non, että emme tiedä, lausuiko Johannes sanaakaan opetuslapsillensa,\njotka kertoivat hänelle nämä Herran sanat. Totta on sekin, ettei\nraamatussa mainita mitään siitä, että hän kesti koetukset ja oli\nuskollinen loppuun asti. Mutta yksi todistus on kuitenkin, ja se\nriittää kumoamaan kaikki tuollaiset väitteet: Johannes Kastaja kuoli\nHerran veritodistajana. Ja tämä on armoa, jota suurempaa ei hänkään\nolisi voinut maan päällä kokea. Marttyyrien joukko on valittu joukko,\njohon Herra kokoaa ainoastaan jaloimmat uskonsankarinsa.\n\nNiiden uskoa, jotka ristin Herran jälkeen kuolivat hänen\nveritodistajinaan, tuki se elävä todelliseen tapahtumaan perustuva\nhorjumaton totuus, että kuolleista noussut Jeesus Kristus on\nkuolemaakin voimakkaampi. Hänen suuri voittonsa säteili valoa heidän\nsydämiinsä ja kehoitti heitä kiittäen ja ylistäen seuraamaan häntä\nkuoleman kautta elämään. Ensimmäinen heistä, Stefanus, sai uskonsa\nvahvistukseksi nähdä \"taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan seisovan\nJumalan oikealla puolella\" (Ap. 7: 56). Näitä veritodistajia Jeesus,\nheidän Vapahtajansa, kutsui luoksensa taivaan kunniaan ja autuuteen.\nKun Johannes Kastaja kuoli totuuden puolesta, oli Herran kunnia\nvielä kätkettynä hänen alhaiseen palvelijanmuotoonsa. Hänen suuri\nvoittonsa oli nähtävänä ainoastaan ennustusten valossa. Ei Jeesus\nriennä _tätä_ veritodistajaa auttamaan muulla tavoin kuin uskoa\nkysyvällä kehoituksellaan: \"Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.\"\nMyöhemmille marttyyreille hän lausuu: \"Seuratkaa minua kuoleman\nkautta elämään.\" Johannes Kastajalle, profeetoista suurimmalle,\nkuuluu hänen kehoituksensa: \"Lähde minun edelläni marttyyrikuolemaan.\nÄlä epäile, vaan usko minuun, vaikka minun valtakuntani kunnia olisi\nvielä kuinka salattuna tahansa.\" Kuka rohkenee väittää Johannes\nKastajan uskoa heikoksi sen tähden, että Herra koetteli sitä tähän\nmäärään asti, sulatti ja puhdisti? Onko hänen kunniansa pienempi sen\nvuoksi, että se on salattu niiltä, jotka eivät usko, elleivät kuule\nja näe, tunne ja maista Jumalan ihmeitä ristin tiellä?\n\nSe, joka Johannes Kastajan elämästä hakee sitä, mikä tyydyttää\nlihaa ja verta, etsii turhaan. Kaikki suuruus ja kunnia on Herran.\nJohannes vähenee ja siirtyy yhä enemmän varjoon. Tähän viittaa\nkoko hänen vaelluksensa ristin tiellä. Kuinka monesti Jumala oli\nesim. profeettain ja muiden valittujen uskonsankarien kautta tehnyt\nsuuria ihmeitä ja siten vaatinut kansaa kunnioittamaan heitä hänen\nlähettiläinään. Johannes Kastaja ei tehnyt ainoatakaan ihmetyötä,\nja kuitenkin hän oli Herran oman todistuksen mukaan \"suurempi kuin\nprofeetta\". Salaisuus on siinä, että Jeesus Kristus, jonka voimalla\nmuut olivat tehneet ihmeitä, silloin itse eli maan päällä. _Hänen_\njumalallisen voimansa rinnalla ei voi eikä saa näkyä kenenkään muun\nsuuruus. Arvaamattoman suuri on Johanneksen voitto, kun hän Pyhän\nHengen opettamana tyytyy siihen ja löytää ilonsa siitä, että Herran\nkunnian läheisyys salaa hänet. Samaan salaisuuteen viittaa sekin\nseikka, ettei Johanneksen opetuslapsilleen opettama rukous ole\nsäilynyt meille. \"Isä meidän\", Herran rukous, on annettu meille,\nJohanneksen opettamaa rukousta eivät evankeliumit kerrokaan.\n\nNiin, vähenemisellään Sakariaan ja Elisabetin poika on vielä jalommin\nkuin valtavalla saarnallaan todistanut siitä Herrasta, jolle hän\nJumalan lähettiläänä valmisti tietä. Ja juuri tähän ihmeelliseen\nitsensäkieltämiseen, joka niin voimallisesti kehoittaa meitä\nkiittämään armon ja pelastuksen Jumalaa, perustuu Johannes Kastajan\nsuuruus. Siihen viittaa Jeesuksen todistus tästä merkillisestä\nmiehestä. Siihen viittaa sekin seikka, että Herra niin usein puhuu\nitsestänsä ja tiensä valmistajasta siihen tapaan, että jokaisen, joka\nvain tahtoo käsittää ristin tien salaisuutta, täytyy myöntää, että\nyhteys hänen ja tämän profeetan välillä oli hyvin likeistä laatua.\n\n\"Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa;\nkatsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa\nheidän uskoansa\" (Hebr. 13: 7), neuvoo meitä apostoli. Monta suurta\nopettajaa elämän Herra on lähettänyt viljavainiollensa, mutta\nkukaan heistä ei ole uskollisemmin tehnyt työtänsä kuin Johannes\nKastaja. Pitäköön nimikristillisyys, joka ei aavistakaan ristin\ntien suurta salaisuutta, häntä vanhan liiton miehenä, jota paljoa\nsuurempia kaikki uuden liiton armonlapset muka ovat. Se, joka Pyhän\nHengen valossa tutkii tämän miehen elämäkertaa raamatusta, ei yhdy\nsellaiseen arvosteluun. Ja vaikka meidän aikamme yhä lukuisammat\nsuruttomat kristityt, jotka eivät tahdo kuulla muuta saarnaa kuin\nlihan evankeliumia, hylkäisivät tuon ankaran erämaan apostolin opin\n\"tehkää parannus\", niin on kumminkin aina niitä, jotka noudattavat\nhänen neuvoaan ja esimerkkiään ja ovat valmiit \"seuraamaan hänen\nuskoansa\". Heille on hänen muistonsa aina oleva kallis ja pyhä. Ei\nheitä epäilytä se, etteivät ihmiset tahdo kuulla Johanneksen saarnaa,\nsillä Herra itse todistaa: \"Se portti on ahdas ja tie kaita, joka\nvie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.\" Nämä sanat\neivät muutu. Ne pysyvät iankaikkisesti. Kootkoot meidän aikoinamme\nniin runsaasti saarnatun uuden evankeliumin apostolit, jotka eivät\ntahdo tietää mitään Johannes Kastajan parannussaarnasta, ympärilleen\nvaikka kuinka lukuisat kuulijakunnat. Herran omat eivät tahdo häntä\netsiä eivätkä omistaa muulla tiellä kuin sillä, jota vaeltamaan tuo\n\"palava ja loistava lamppu\" heitä neuvoo, sillä he tietävät, että\n\"hän todisti sen, mikä totta on\". Pelkäisivätkö he sitä, että heidän\njoukkonsa on pieni? Vähenemistään väheni Johanneksen kuulijakunta\nhänen saarnatessaan Jordanin rannalla, eivätkä suinkaan profeetan\nkovat taistelut hänen elämänsä loppupuolella ja hänen verinen\nkuolemansa ole olleet, omiaan sitä lisäämään. Mutta semmoinen on\ntotuuden kohtalo maan päällä aina ollut. Tässäkin kohden Kastajan\nelämä muodostui Jeesuksen elämän kaltaiseksi. Alussa kokoontui\nopetuslapsia joukoittain kuulemaan Herran saarnaa ja ihmettelemään\nhänen ihmetöitään. Mutta mitä selvemmin hän puhui siitä, että hänen\ntiensä on ristin tie, jota ei kukaan opi vaeltamaan muuten kuin\nPyhän Hengen koulussa, sitä harvemmat häntä seurasivat. Niillä\nkahdeltatoistakin hän kysyi: \"Tahdotteko tekin mennä pois?\" (Joh. 6:\n67).\n\nPieni oli Jeesuksen todellisten opetuslasten lukumäärä. Vähän\nheitä on ollut kaikkina aikoina maan päällä, vaikka he taivaaseen\nkoottuina kerran muodostavat \"suuren joukon, jota ei kukaan voi\nlukea, kaikista kansanheimoista ja sukukunnista ja kansoista ja\nkielistä\" (Ilm. 7: 9). Täällä vaeltavat hänen omansa ristin tiellä.\nHänen valtakuntansa kunnia maan päällä pukeutuu alentumisen ja\nkärsimysten halpaan pukuun, jota ei kukaan hänestä luopumatta voi\nriisua yltänsä. Sen vuoksi niin harvat tahtovat kuulua Herralle.\nSiinä kysytään itsensäkieltämistä -- siinä vaaditaan kuolemaan,\njokapäiväiseen kuolemaan, -- eikä maailma siihen milloinkaan\nsuostu. Muistakaamme tämä, \"ahkeroikaamme pelolla ja vavistuksella,\nettä pelastuisimme\". Kovat ajat koittavat, ennen pitkää Herran\ntaistelevalle seurakunnalle, ajat, jolloin yhä useammat poikkeavat\npois ristin tieltä. Hänen sanansa varoittaa meitä unohtamasta\nviimeisten aikojen vaaroja ja todistaa, että ainoastaan se joka on\nuskollinen loppuun asti, saa elämän kruunun. Kuulkaamme, miten hän\nmeiltäkin kysyy: \"Tahdotteko tekin mennä pois?\" Se on tärkeä kysymys.\nOi, kunpa voisimme siihen Pietarin tavoin vastata: \"Herra, kenen tykö\nme menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja\nymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä\" (Joh. 6: 68-69).\n\nKun Johannes Kastaja oli päättänyt taistelunsa, \"hänen opetuslapsensa\ntulivat ja ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet\". Ei kukaan\nsaa heitä estää. Profeetta on voittanut, ja hänen ruumiinsakin\ntäytyy päästä lepoon. Totuuden vastustajat eivät saa häpäisten\nkoskea häneen. Hän on nyt sanan täydellisimmässä merkityksessä\nHerran oma. Tämäkin muistuttaa Jeesuksesta, jonka pyhän ruumiin\nmuutamat opetuslapset saattoivat hautaan. -- Toimitettuaan viimeisen\npalveluksensa rakkaalle mestarilleen Johanneksen opetuslapset\nlähtivät Jeesukselle ilmoittamaan hänen kuolemastaan. Mitä Herra\nsanoi saatuaan tämän sanoman? Ei sanaakaan. Äänetönnä hän siirtyy\n\"autioon paikkaan, yksinäisyyteen\". Älkäämme kysykö, mitä hän tunsi\nja ajatteli tuon uskollisen palvelijansa ja veritodistajansa kuoleman\njohdosta, älkäämme salliko mielikuvituksemme selittää tätä Herran\npyhää vaitioloa! Niille, jotka pelastuvat, se selitetään kerran\ntuolla ylhäällä. He näkevät, kuinka kirkas Johannes Kastajan kruunu\non Karitsan edessä taivaassa.\n\n\"Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä\ntässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään\"\n(Joh. 12: 25). Ei ainoakaan siitä suuresta joukosta, joka \"seisoo\nvaltaistuimen edessä ja Karitsan edessä puettuina pitkiin valkeihin\nvaatteisiin\" (Ilm. 7: 9), ole muuten sinne päässyt. He ovat\nkaikki tulleet \"suuresta ahdistuksesta\". Kuka voi luetella heidän\nhuokauksensa, kuka tietää heidän tuskansa? Mutta vaikka taistelu\nolikin kova ja matka vaivalloinen, niin ei kukaan heistä sitä nyt\nenää muista. Jeesus on iankaikkiseksi ajaksi pyyhkinyt pois kaikki\nkyyneleet heidän silmistään, ja sanomaton on heidän autuutensa hänen\nluonaan taivaassa.\n\n\"Sen tähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme,\npankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin\nhelposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa\nkilvoituksessa\" (Hebr. 12: 1). Älkäämme väsykö, älkäämme sortuko\nepätoivoon, vaikka tie on ristin tie. \"Jumalan Karitsa, joka ottaa\npois maailman synnin\", pesee meidät verellänsä puhtaiksi, kun\nparannusta tehden uskomme häneen. Ja jos hän ei annakaan meidän\ntäällä aina kokea suloista läsnäoloaan, jos hän joskus viipyy\nkauankin, ennen kuin hän virvoittaa meitä korpimatkan helteessä,\nei hän silti ole meitä hylännyt. Oppikaamme Johannes Kastajan\nvaelluksesta käsittämään ristin tien salaisuuksia. Ennen kuin\nusko muuttuu näkemiseksi, täytyy sen kestää monet koetukset ja\nkilvoitukset. Tyytykäämme siihen. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme\npelastuksen Jumalaa, sillä hän tarkoittaa meidän parastamme\nsilloinkin, kun hän salaa meiltä kasvonsa. Jos kieltäen itsemme\nehdottomasti antaudumme hänen kuljetettaviksensa, emme totisesti\njoudu hukkaan, sillä hän on uskollinen. _Hän on rakkaus_. Älkäämme\nkoettako muuttaa kyynelten korpea ilon ja riemun kodiksi, sillä siksi\nse ei milloinkaan muutu. Älkäämme pyytäkö lepoa, kun meidän tulee\nvaeltaa eteenpäin. Älkäämme pyytäkö rauhaa taistelun helteessä.\nÄlkäämme antako heikkoudellemme ja kärsimättömyydellemme sijaa, niin\nettä tuskaantuneina heti huudamme: \"Ota, Herra, tämä vaiva pois\",\nvaan rukoilkaamme häneltä voimaa kestämään, mitä hän isällisen\nrakkautensa vaatimana määrää kärsittäväksemme. Kyllä hän virvoittaa\nmeitä erämaassakin sen verran ja niin usein, ettemme näänny matkan\nvaivoista. Ainoan Pojan tähden, joka sydänverellänsä osti meidät\nhänelle, hän on meille armollinen. Hän rakastaa meitä hellemmin kuin\näiti lastansa. Älkäämme Herran armon tuntemisen puutteessa eksykö\nottamaan sitä itsellemme varkain, sillä tällä tavoin jäämme tyhjiksi\nja vedämme päällemme vanhurskaan Jumalan tuomion. Sillä tiellä emme\nsaavuta muuta kuin pettävän luulouskon, joka ennen pitkää sammuu\niankaikkisen toivottomuuden pimeään.\n\nTodellinen usko on armon Jumalan lahja. Hän kätkee sen nöyriin,\nsärjettyihin sydämiin, sillä ne ovat ainoat, joissa se voi säilyä,\nkasvaa ja vihdoin kirkastua näkemiseksi. Itsellensä hän on pidättänyt\noikeuden ravita, holhota, varjella ja kasvattaa uskoamme. Hän ei\nluovuta meille tätä oikeutta. Usko on taivaasta kotoisin. Se alkaa\nkitua ja kuolee ennen pitkää, jos me, jotka olemme maalliset,\nrupeamme sitä hoitamaan ja jakelemaan sille mielikuvituksemme\nsaastuttamia ravintoaineita. Se tarvitsee elääksensä ja\nkehittyäksensä taivaallista mannaa ja vettä hengellisestä kalliosta,\njonka nimi on Kristus. Ja Jumala, jonka rakkaudesta usko syntyi,\nantaa sille armostansa sitä korvessa. Oi, älkäämme kapinoivan\nIsraelin tavoin nautinnonhimomme orjina halutko Egyptin herkullisia\nruokia. Älkäämme tyytymättöminä Herran armolahjoihin kapinallisina\nvalittako: \"Me olemme kyllästyneet tähän huonoon ruokaan\" (4 Moos.\n21: 5), sillä tämmöinen puhe on orjain puhetta eikä lasten. Ei\norja pääse milloinkaan lupauksen maahan, hän kuolee korpeen. Vain\nlapsi, joka loppuun saakka tyytyy taivaallisen Isänsä viisaaseen\njohdatukseen, perii iankaikkisen elämän. Herran omat eivät halua\ntakaisin Egyptiin. Heidän sydämissään elää Paavalin jalo tunnustus:\n\"Unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on\nedessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon\nJumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa\nJeesuksessa\" (Fil. 3: 13-14). He ovat jo täällä pelastetut, vaikka\n_ainoastaan_ toivossa. Monet vaarat, kovat taistelut ja tuskat ovat\nvielä heidän edessänsä. Mutta kun he katsovat ylöspäin, virkistyy\nheidän matkan vaivoissa horjuva uskonsa uudelleen, ja he iloitsevat\nHerrassa ylistäen hänen suurta nimeänsä. Kyynelin he kylvävät, mutta\nniissä välkkyy iankaikkisen elämän sanomaton toivo. Oi, älkäämme\neksykö tästä joukosta, sillä sitä johdattaa Herra, ja se pääsee\nperille. Ei silmä ole nähnyt eikä korva kuullut eikä ihmisen sydän\naavistanut sitä autuutta, mikä tuolla ylhäällä odottaa Herran omia,\nmutta -- _tie on ristin tie_.\n\n    \"Elomme murheen laaksossa\n    On vain kuin tyhjä varjo,\n    Vaan elon uuden taivaassa\n    Jumala meille tarjoo.\n    Siis turhuudesta maailman\n    Luo Herran, riemuun taivallan,\n    Me rientäin pyrkikäämme.\n\n    Ah, suurin onni maallinen\n    Niin usein päättyy vaivaan.\n    On köyhää korkein riemu sen\n    Rinnalla riemun taivaan.\n    Ei yllä täällä aavistus,\n    Ei kaukaisinkaan kangastus\n    Sen riemun rikkauteen.\n\n    Katsella kirkkaudessa\n    Me saamme Jumalaamme\n    Ja autuaitten seurassa\n    Palvella Karitsaamme.\n    Tuhansin kerroin kirkkaampi\n    On riemu taivaan rikkaampi,\n    Kuin aavistaakaan voipi.\n\n    Miks kauhistumme kuolemaa,\n    Kun Jeesus meitä kantaa,\n    Vaivoissa meitä armahtaa\n    Ja lohdutusta antaa.\n    Miks vaikeroimme vaivassa,\n    Kun kohta päättyy taivaassa\n    Jo murheet ainiaaksi.\n\n    Miks varhain, myöhään hyörimme\n    Ja tyhjää pyytelemme,\n    Miks turhuudessa pyörimme,\n    Se vain on vaivaksemme.\n    Se sielumme vain kadottaa\n    Ja vaivahan sen vaivuttaa,\n    Pois taivaan tieltä viepi.\n\n    Jos tahdot päästä taivaaseen,\n    Käy kaitaa tietä aina\n    Ja usko Herraan Jeesukseen,\n    Sanansa mielees paina.\n    Ja ristiä sä kanna vaan,\n    Siks kun sä pääset kunniaan.\n    Sun Jeesus sinne viepi.\n\n    Iloiseen taivaan elämään\n    Jos tahdot täältä tulla.\n    Kristusta kuule yksinään,\n    Jo kiire onkin sulla!\n    Sä ristis kanna uskossa\n    Ja seuraa Herraa Kristusta,\n    Hän sinut sinne johtaa.\"\n\nArmon Jumala, joka ainoan Poikasi verellä ostit meidät kalliiksi\nperinnöksesi, katso, sinun Henkesi nuhtelee meitä veripunaisista\nsynneistämme ja todistaa, että niillä olemme vetäneet päällemme\nsinun vanhurskaan vihasi tuomion. Säästä meitä vielä, vaikka olemme\nsangen viheliäisiksi tulleet, armahda meitä, vaikka niin monesti\nolemme käyttäneet väärin armoasi. Särje orjuutemme kahleet. Poista\nmeistä pimeys. Luo meihin uusi, puhdas sydän, joka elää ainoastaan\nJeesuksen Kristuksen armosta eikä muuta halua kuin saada sinua\npalvella, kiittää ja ylistää. Herätä kirkkosi paimenet julistamaan\nsitä pyhitystä, jota ilman ei kukaan saa nähdä sinua. Ristin Herra,\nelämän Ruhtinas, rakas Jeesus, sinä, joka itse olet meille opettanut,\nettä sinun tiesi on ainoa, joka vie elämään, anna meille anteeksi,\nettä niin monesti olemme eksyneet kauas sinusta. Älä vielä hylkää\nmeitä, vaan tule meitä auttamaan, että kantaisimme sinun ristiäsi\nja seuraisimme sinua kuoleman kautta elämään. Sinä olet syntisten\nVapahtaja, sairasten parantaja, murheellisten lohduttaja. Herra, me\nylistämme sinua! Ole kiitetty iankaikkisesti siitä, että vieläkin\ntahdot armollisesti nostaa meidät loasta, pestä verelläsi puhtaiksi,\ntukea voimallasi, vahvistaa voitollasi ja käsittämättömällä\nrakkaudellasi varjella, auttaa ja pelastaa! -- Osoita meille,\ntotuuden Pyhä Henki, elämän tie ja opeta meitä sitä vaeltamaan.\nKirkasta meille ennen kaikkea Jeesuksen ristin suuri salaisuus, että\nkestäisimme taistelussa ja vihdoin voittaisimme elämän kruunun. Kuule\nmeitä, suuri, kolmiyhteinen Jumala, Jeesuksen Kristuksen meidän\nVapahtajamme tähden! Amen.\n\n    \"Karitsa, joka on teurastettu,\n    on arvollinen saamaan\n    voiman ja rikkauden\n    ja viisauden ja väkevyyden\n    ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen.\"\n\n\n\n"]