[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDkFfXnekykJZEbgepI_nV7tHrVEXdw4x5hrpYmDSvOk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1110,"Kaarle XII vanginvartijana","Åberg, Jon Olof",1843,1898,"1110-aberg-j-o-kaarle-xii-vanginvartijana","1110__Åberg_J._O.__Kaarle_XII_vanginvartijana",null,"romaani",[],[],"fi",1882,1912,15409,103100,false,38979,[23,24],"Charles XII, King of Sweden, 1682-1718 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26],"Historical Novels","\"Kaarle XII vanginvartijana\" by J. O. Åberg is a historical novel written in the early 20th century. The story appears to center around real events during the life of King Charles XII of Sweden, particularly focusing on a dramatic encounter involving diverse characters, including the king himself and various representatives of Polish nobility, amidst the backdrop of conflict and tension during the Great Northern War.  The opening of the narrative sets the stage on July 8, 1700, depicting a somber, stormy scene in Riga that encapsulates the high stakes of the unfolding drama. We are introduced to King Charles XII and his small contingent of men, including the faithful Sergeant Kaski, as they pursue Cardinal Primas, navigating through the fog and uncertainty of battle. The character dynamics emerge through their exchanges, particularly highlighting the king's frustration with his men’s apprehensions and the sergeant’s unwavering spirit in the face of danger. As tensions escalate, the king makes a bold move to engage the enemy, provoking a mix of loyalty and fear among his followers, setting a compelling foundation for the conflicts to come in this historical saga. (This is an automatically generated summary.)",[],292,"Historiallinen pienoisromaani sijoittuu suuren Pohjan sodan alkuvaiheisiin vuonna 1700. Kuningas Kaarle XII on uskollisine saattajineen vaarallisella retkellä Riian lähistöllä tavoitteenaan vangita vaikutusvaltainen kardinaali. Kertomus yhdistää todellisia historianhenkilöitä ja jännittäviä käänteitä sotatantereiden katveessa.","J. O. Åbergin 'Kaarle XII vanginvartijana' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1110. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAARLE XII VANGINVARTIJANA\n\nKirj.\n\nJ. O. Åberg\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nPorissa 1912,\nOtto Andersin'in kustannuksella.\nOtto Andersin'in kirjapaiossa.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nHeinäkuun 8:s päivä 1700 oli sekä sateinen että myrskyinen. Seuraavan\npäivän noustessa oli Riian kirkontornin ympäristö kietoutuneena\nraskaaseen sumuun, mikä milloin nousi, milloin laskeutui, ja esitti\nkaduilla kuumeentapaisessa kiireessä eteenpäin rientävät ihmiset\ntodellisina sumukuvina. Eikä usva kietonut vaippaansa yksistään\nmainittua kaupunkia, myöskin lähiseudun yli levisi tämä harmaan kaamea\nverho, joka raskaana ja kiusallisena peitti alleen kaikki esineet. Se\nviehkeän vilkas elämä, joka tätä ennen oli vallinnut metsissä,\ntasangoilla, järvissä, joissa vieläpä ilmassakin, missä linnut leikkiä\nlöivät, oli äkkiä kuin poispuhallettu. Synkkä raskasmielisyys painoi\nkaikkien mieliä, ja pitkin vesiperäisiä joenrantoja näyttivät puutkin\nhuoaten kumartavan vetisessä puvussaan, joka niitä jäähdyttäen ympäröi.\n\nTämä raskasmielisyys näkyi tarttuneen niihin neljään ratsastajaankin,\njotka noin puolen penikulman päässä Riiasta hiljalleen ratsastivat\npitkin joen pohjoista rantaa. Tuon tuostakin he pysähtyivät\nkoetellakseen rantapengertä, ja myötäänsä kuului heidän huuliltaan\ntämän tapaisia tunteenpurkauksia: \"kirottu ilma! Viheliäiset seudut!\nPiru olkoon vielä kerta mukana tällaisessa tarkotuksettomassa\nratsastuksessa!\" y.m.\n\nVieläpä lausuttiin viimeinen lause niin lujasti, että etunenässä\nratsastava nuorukainen äkkiä kääntyi ja kiinnitti suuret siniset\nsilmänsä, jotka tähän asti olivat uinaillen harhailleet esineestä\ntoiseen tai levänneet joen pinnan yli, puolittain ihmetellen,\npuolittain tyytymättömänä puhujaan.\n\n\"Rakas Horn\", virkkoi hän sitte juoksijaansa pidättäen, \"tehän tiesitte\nmatkan päämäärän ja teillä oli täysi vapaus jäädä kotiin, jos niin\nolisitte tahtonut. Nyt ei ole paikallaan antaa nuhteita\".\n\nNämä sanat, jotka ilmaisivat, ettei nuorukainen ensinkään ollut\ntyytyväinen Hornin avomieliseen arvosteluun, vaikuttivat, että tämä\nheti riensi juoksijoineen esille.\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi hän, \"olen todellakin pahoillani, jos\nsanani otettaisi vastaan epäsuosiolla. Niissä ei ole ollut mitään pahaa\ntarkotusta. Kuitenkin täytyy minun avoimesti tunnustaa, että kardinaali\nPrimaksen kiinniottaminen olisi ehkä tullut menestyksellä kruunatuksi,\njos teidän majesteettinne olisi ottanut mukaansa vähintäin sata miestä,\nniinkuin minä ehdotin. Ja onni olisi mahdollisesti siinä tapauksessa\nollut meille niin suotuisa, ettemme olisi voinut saada ainoastaan\nPuolan kuninkaan lähintä miestä käsiimme, vaan myös viekkaan\nsaksilaisen kenraali Steinaun, jonka pitäisi olla Paykullin oikea käsi,\nniinkuin vangit kertovat. Tämä on syynä, myönnän sen, jonkunverran\nkiivaaseen huudahdukseeni\".\n\nKaarle XII tarkasti Arvid Hornia muutaman silmänräpäyksen ajan niin\ntutkivasti kuin hän olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvyyteen\ntullakseen vakuutetuksi, olivatko Hornin sanat totta eli ei. Senjälkeen\nsanoi hän äänellä, josta kävi ilmi, ettei epäsuosion laatu ollut niin\nvaarallista kuin Horn oli kuvitellut.\n\n\"Teidän uskollisuutenne, kreivi Arvid, ja se urhoollisuus, jota useasti\nolette osottanut, antaa minulle takeen puheenne totuudesta. Niin\",\njatkoi hän antaen pään vaipua rintaa vasten, \"minua todellakin\nsapettaa, että kardinaali pääsi karkuun ja Steinau hänen mukanaan.\nOlisi muuten ollut hyvä saalis saada heidät kumpasenkin käsiinsä.\nMutta\", lopetti hän lisäten juoksijansa vauhtia, \"minä toivon parempaa\nonnea seuraavalla kerralla\".\n\nToiset ratsastajat, kreivi Horn, kenraalimajurit Stuart ja Cronhjort\nseurasivat kuningasta, keskenään ainoatakaan sanaa vaihtamatta.\nHe näyttivät päinvastoin olevan erittäin tyytyväisiä kuninkaan\nvaiti-oloon, koska he siten saivat tilaisuuden syventyä omiin\najatuksiinsa.\n\nKun Kaarle XII heinäkuun 8 päivän aamulla ratsasti ajamaan takaa\nkardinaali Primasta, joka häikäilemättömän ja rohkean Steinaun johtaman\npienen joukon kanssa oli uskaltanut lähestyä ruotsalaisten leiriä, oli\nhän ottanut mukaansa ainoastaan viisikymmentä miestä. Varomattomana,\nniinkuin ruotsalainen kuningas aina oli, katsoi hän tämän voiman aivan\nriittäväksi vakoilijajoukon pois ajamiseen. Niin kävikin, mutta\nkiivaassa takaa-ajossa sattui hän joutumaan saarroksiin, josta hän oman\nja seurueensa urhoollisuuden avulla vihdoin sentään pelastui\nmenetettyään enemmän kuin puolet joukostaan. Ainoastaan kahdeksantoista\nmiestä oli jälellä. Loput oli joko otettu vangiksi tai makasivat\nDüna-joen liejuisella rannalla.\n\nNiiden kahdeksantoista joukossa, jotka lyhyen matkan päässä seurasivat\nkuningasta ja hänen upseereitaan, löytyi myös vanha kersantti Kaski,\nharmaapartainen ukko, jolla oli vähintäin kuusikymmentä vuotta\nniskallaan, mutta joka silti oli ihmeen reipas mieleltään. Kaski oli\npalvellut Kaarle yhdettätoista ja ollut silloin aina tulessa mukana.\nSuurimmissa vaaroissa oli hän ollut mukana: kuolema oli monet kerrat,\nniinkuin hänen oli tapa sanoa, \"töllistellyt häntä kuin petoeläin\",\nmutta tällaisinakaan hetkinä ei ukko Kaski ollut menettänyt iloista ja\nreipasta mieltään. Jos joku nuorempi toveri ihmetteli, että Kaski\nmyötäänsä voi olla niin hauskalla tuulella, niin sai hän aina ukon\nhuulilta vastauksen hauskan laulun muodossa.\n\nSellaista iloista ukkelia eivät pahimmatkaan vastoinkäymiset tehneet\nalakuloiseksi. Hänen iloinen luontonsa vaikutti siinä määrin\ntovereihinkin, että harvoin näkyi hapanta naamaa siinä joukossa, missä\nKaski oli.\n\nKoko armeija tunsi vanhan kersantin, ja kuningas Kaarlekin tapasi\ntoisinaan, kun hän oli huonolla tuulella, etsiä Kaskin seuraa\nsaadakseen kuulla hänen rohkasevia sotakertomuksiaan.\n\nVanha Kaski, kaikkia tovereitaan päätänsä pitempi, ratsasti pienen\njoukon etunenässä, jonka päällikkö hän oli siitä lähtien, kun vänrikki\ntaistelussa oli joutunut puremaan ruohoa. Vasemmasta kädestä tippui\nverta satulaan, jättäen samalla pieniä punaisia merkkejä valkeanharmaan\njuoksijan sivuille. Terävä sapeli oli miltei leikannut poikki\npikkusormen, joka kuitenkin vielä riippui kiinni jännesuonistaan.\n\nAinoastaan kuninkaan ehdoton kielto voi estää Kaskia laulamasta\nreipasta laulunpätkää. Sen sijaan virtasi huoleton pila myötäänsä hänen\nhuuliltaan. Pila koski etupäässä saksilaisia, puolalaisia, venäläisiä\nja mitä hänen mieleensä kulloinkin sattui johtumaan, eivätkä omat\ntoveritkaan niin harvoin olleet pilan esineinä. Seurauksena oli, että\nkoko tämä pieni joukko täyttä kurkkua nauraen ratsasti leiripaikalle.\nIloisuutta koskeva kielto oli samalla lakannut.\n\n\"Turkanen soikoon, nyt on Kaski jälleen kertomassa juttujaan\", sanoi\npaksunpyöreä kapteeni pitkälle laihankalpealle toverilleen. \"Se mies on\naina samanlainen\".\n\n\"Niin, hän on paras miehemme\", vastasi laihankalpea upseeri. \"Jos\nkaikilla olisi sama huumori, niin ei meidän koskaan tarvitsisi nähdä\nainoatakaan hapanta naamaa\".\n\nIlma oli edelleen ikävä 9:nenkin päivän aamulla. Jo aikaseen, vieläpä\nennen auringonnousua, oli ruotsalainen armeija järjestyksessä\nmatkaamaan joen yli. Melkein koko kaupungin asujamisto oli kokoontunut\nvalleille, joita ruotsalaiset jo pitemmän aikaa olivat puolustaneet, ja\nseurasivat sieltä vaihtelevalla mielenkiinnolla joella ristiin rastiin\nkulkevia veneitä.\n\nPaykull, joka oli kaikessa rauhassa linnotetussa leirissään ja kaikkein\nvähimmin ajatteli, että kuningas Kaarle uskaltaisi yrittää virran yli\nnäin sumuisen ja epäedullisen ilman vallitessa, kummastui suuresti, kun\nyksi hänen ajutanteistaan kiireesti saapui ilmottamaan, että koko\nruotsalainen armeija oli tulossa joen yli.\n\nTuskin puoli tuntia takaperin pakomatkalta leiriin saapunut kardinaali\nPrimas, kunnianarvoisa mies, isänmaataan rakastava ja viekas\npolitiikko, epäili aluksi upseerin sanoja, mutta vilkas laukausten\nvaihto etumaisten ruotsalaisten veneiden miehistön ja Düna-joen\neteläiselle rannalle sijotetun tähystäjäjoukon välillä poisti heti sekä\nhänen että Paykullin epäilyksen. Viime mainittu kävi rauhattomaksi\nsitäkin suuremmalla syyllä, kun hän aina tähän asti oli elänyt siinä\nuskossa, että kuningas Kaarle, jos hän olisi niin häikäilemätön, että\nuskaltaisi joen yli, olisi tehnyt yrityksen virran ylemmältä kohdalta,\njossa löytyi sangen edullinen yli-kulkupaikka. Sinne hän sen takia\nolikin asettanut kenraali Steinaun johtaman verrattain vahvan joukon.\nHevostaan kannustaen täytyi ajutantin rientää kutsumaan kenraalia\ntakasin. Sen jälkeen kiirehti Paykull tanskalaisen kenraali Trampen\nseuraamana, joka kuninkaansa määräyksestä palveli saksilaisessa\narmeijassa, joukkonsa etunenässä joen rannalle, missä ensimäiset\nruotsalaiset veneet rannassa laskivat maihin.\n\nMutta kardinaali Primas oli siksi viisas että hän jäi leiriin. Hän\nkutsui myös heti kokoon lukuisan palvelijakuntansa ja antoi määräyksen,\nettä kaikki olisivat valmiina mahdollisen äkkinäisen lähdön varalta.\n\nKauan ei tarvittukaan lähtöä odottaa. Paykullin kaikista ponnistuksista\nhuolimatta nousi Kaarle XII maihin, teki tapansa mukaan kohta\nhyökkäyksen ja pakotti vihollisen joukot lyhyen taistelun jälkeen\nperäytymään. Paykull lähetti kerta toisen perästä lisäjoukkoja, mutta\naina samalla tuloksella, ja seuraus oli, että hänen heinäkuun 9 päivänä\nennen auringonnousua täytyi koko armeijoineen jättää kenttä\nviholliselle alttiiksi.\n\nPuolalainen kardinaali oli etäämpää huolestuneena seurannut tätä\nvaihtelevaa taistelua. Kun se viimein alkoi kallistua ruotsalaisten\nvoitoksi, kohosi hänen rinnastaan syvä huokaus ja hän mutisi itsekseen:\n\n\"Puolan aika on ohi, kuningas Kaarle voittaa\".\n\nNämä sanat lausuttuaan kokosi hän palvelijansa ja jätti huolestuneen\nnäköisenä leirin, josta ei hän luullut tarvitsevansa niin pian poistua.\n\nHyvän matkan päässä leiristä itäänpäin pysäytti palvelijajoukon johtaja\näkkiä juoksijansa ja kääntyi kardinaalin puoleen kysymyksellä:\n\n\"Mihinkä teidän ylhäisyytenne aikoo matkan johtaa?\"\n\nKardinaali Primas mietti hetkisen, jonka jälkeen hän reippaasti\nvastasi:\n\n\"Rajzaciin\".\n\nPalvelija kääntyi kapealle metsätielle, joka joenrantaa pitkin johti\naina Rajzaciin asti, joka oli Sobieskin suvun sukutila ja sijaitsi noin\nkaksi penikulmaa Riiasta itäänpäin, ainoastaan muutaman sylen päässä\nDüna-joen rannasta.\n\nKun kardinaali Primas huomasi pimeän metsän itseään ympäröivän eikä\nmuita ääniä kuulunut kuin hevosten kavioiden kapse ja puiden suhina,\ntunsi hän itsensä vihdoin levolliseksi, ja helpotuksen huokaus nousi\nhänen rinnastaan.\n\nYlikulun aikana oli Anders Kaski ollut kuninkaan aluksen kintereillä\nseuranneessa veneessä. Vanhuksen kasvot loistivat tyytyväisyydestä,\nkuten tavallista. Ainoastaan kerran ne synkistyivät, silloin kun\ntoisella rannalla seisovat saksilaiset alkoivat tähtäämään kuningasta\nja hänen seuruettaan.\n\n\"Ne lurjukset varmaankin ampuvat hänet läpinäkyväksi kuin ryyniseulan\",\nkirkui hän nähdessään, kuinka pari kuningasta ympäröivää hoviherraa\nkaatui veteen, kun he Kaarle XII:n sivulla kahlasivat rannalla, jossa\neivät syvällä uivat alukset enää uineet, \"mutta ennen...\"\n\nKaski ei lopettanut lausetta, vaan hyppäsi notkeasti veneestä ja meni\nsitte laulaen reipasta sotilaslaulua ja toisinaan lähettäen\nvihollisille kuulan muodossa lämpimän tervehdyksen, muutamia askeleita\nkuninkaan edelle.\n\n\"Pois tieltä, Kaski!\" huudahti kuningas. \"Sinun mahtava ruumiisi varjoo\nminulta näköalan\".\n\n\"Se hyvä se\", vastasi Anders. \"Silloin voi teidän majesteettinne olla\nrauhallinen kuulien suhteen\".\n\nKuningas hymyili vanhan kersantin uskollisuudelle ja innolle ja antoi\nhänen pitää paikkansa. Juuri kun hän laski vasemman jalkansa rannalle,\nkuului laukaus ja vanhan kersantin hattu heittääntyi pitkälle veteen.\nKaski katseli surullisen koomillisesti perässä tulevien sotilasten\npolkemaa päähinettä ja lausui sitte järeällä äänellä:\n\n\"Kiinni noihin lurjuksiin! Minä kyllä hankin itselleni puolalaisen\npääkappaleen kadonneen tilalle\".\n\nVanha sotilas pysyttäytyi edelleen joukon etunenässä. Kun hän taistelun\npäätyttyä lähestyi kuningasta, kulettaen mukanaan kolmea omin käsin\nottamaansa vankia ja lipun puolikasta, josta hän hetken oli kovasti\ntaistellut erään saksilaisen upseerin kanssa, oli hänen päälaellaan\nrunsaasti koristettu puolalainen lakki. Tässä päähineessään, joka ei\nensinkään ollut sopusoinnussa verestä ja tomusta tahraantuneen\nruotsalaisen sotilaspuvun kanssa, oli Kaski niin perin hauskan\nnäköinen, että Kaarle kuninkaankin täytyi vetää suunsa hymyyn. Vanhus\nnauroi itse eniten, mutta kesken pahinta naurun remahdusta kävivät\nhänen kasvonsa äkkiä vakaviksi. Jättiläismäinen vartalo värisi\nliikutuksesta ja äsken niin iloisissa silmissä näkyi kaksi suurta ja\nkirkasta kyyneltä. Miehekäs äänensä väreili myös liikutuksesta, kun hän\nhuusi:\n\n\"Kauan eläköön kuningas Kaarle ja kuolema hänen vihollisilleen\".\n\nJa syy tähän äkkinäiseen muutokseen?\n\nKesken yleistä riemua, Kaskin juuri tehdessä koomillisia virnistyksiä,\noli kuningas sanonut:\n\n\"Mene vaihtamaan puolalainen lakkisi, joka sinua ei ensinkään pue,\nvänrikki Kaski\".\n\n\n\n\n2.\n\n\nRajzacin linna sijaitsi, kuten mainittu, noin kaksi penikulmaa Riian\nkaupungista itäänpäin lähellä Düna-joen rantaa. Vuosisatoja oli kulunut\nsiitä kun sen mahtavat peruskivet oli laskettu. Kolme tornia, yksi\nkeskessä ja kaksi pienempää kummassakin päässä, kohosivat huomattavasti\nsammaleiden peittämien harmaiden seinien yli, ja ne näkyivät pitkälle\nlinnaa ympäröivän metsän yli. Korkea suojelusmuuri, jossa oli useita\nampumaluukkuja, antoi Rajzacille linnotuksen muodon, ja sellaiseksi se\njossain määrin oli tarkotettukin.\n\nAika, jota kertomuksemme käsittelee, oli kaikkea muuta kuin\nrauhallinen, ja tämän edelliset vuosikymmenet olivat samanlaatuisia.\nVenäläisten, turkkilaisten ja saksalaisten kanssa käytyjen taistelujen\nvaihteluksi oli myös toisinaan sisällisiä levottomuuksia, jotka\nsaattoivat Puolan asukkaat varustautumaan toisiaan vastaan. Puolalainen\nylimistö oli nimittäin vallanhimoista ja itsetietoista väkeä, jonka voi\nsaada ainoastaan asevoimalla tunnustamaan ylempänsä, sellaisen, jolla\nyksinään oli ratkaiseva voima. Sanaa \"puolalaiset valtiopäivät\"\nkäytettiin sentähden usein, kun tahdottiin kuvata epäjärjestystä\nkokouksessa, jossa kaikki jäsenet koettavat kynsin hampain saada oman\nyksityisen mielipiteensä määrääväksi, siten synnyttäen hajaannusta ja\nepäjärjestystä.\n\nRuotsin kuninkaiden sotaretkillä Puolaa vastaan oli tämä sisäinen\nkateus ja eripuraisuus hyvä ase vallottajan käsissä, niinpä nyt Kaarle\nkahdennentoistakin retkellä. Tietysti löytyi myös rehellisiä ja\nisänmaataan rakastavia puolalaisia, jotka tekivät ahkeraa työtä\npitääkseen Puolan kansan koossa, mutta he eivät onnistuneet. Jokainen\ntahtoi olla herra, ei kukaan totellut, ja sentähden onkin Puola jo\nmeidän aikanamme mennyt perikatoaan kohden, s.t.s. lakannut olemasta\noma kuningaskuntansa. Kolmen mahtavan naapurinsa, Venäjän, Preussin ja\nItävallan jakamana on sillä vain nimensä jälillä.\n\nMutta me palaamme takasin Sobieskin suvun vanhaan sukutilaan. Sadun\njättiläisen kaltaisena seisoi Rajzacin linna siinä näköjään aivan\nhyljättynä. Sen muurilta eivät kaikuneet mitkään sotahuudot eikä\npienten pensaiden ja köynnösten peittämistä ampumaluukuista\nmitkään kanuunansuut vilkkuneet anastajaa vastaan. Iloiset laulut\neivät kaikuneet avarista saleista, ei näkynyt komeasti puettuja\nritareita korskuvien ratsujen selässä, ei helliä impyeitä ihanina\nkesä-iltoina kuuntelemassa luutun sointuvia näppäilyjä, eikä raikuvia\nmetsästystoitotuksia metsikössä, vaan kaikkialla vallitsi raskas ja\npainostava synkkyys, joka oli täydellisessä sopusoinnussa itse linnan\nkanssa, jonka keskitornissa oleva rautainen tuuliviiri surkeasti\nnatisten käänteleikse sinne tänne, aikaansaaden niin kamalan ja\naavemaisen tunnelman pimeässä yössä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi\njoku ihmisolento pelokkaan laahustavasti hiipivän pitkin vallia eli\narasti katsovan jonkun ampumaluukun lävitse, josta hän silloin oli\npakotettu ajamaan pois ne pienet nelijalkaiset asukkaat, jotka linnan\nhallitsijattarelta lupaa pyytämättä olivat sinne asettuneet asumaan.\nTuskin kertaa päivässä käännettiin linnan raskasta tammiporttia\nsaranoillaan.\n\nJa kuitenkin säilytti Rajzacin linna monta hauskaa muistoa erittäinkin\nniiltä ajoilta, kun Puolan suurin sankari, kuningas, Johan Sobieski,\njoka puolalaisen armeijan avulla pelasti voittoisan turkkilaisen joukon\npiirittämän Wienin, oleili täällä. Juhlatilaisuus seurasi toistaan,\nsuuret salit loistivat kullassa ja purppurassa. Ei näkynyt täällä\nsilloin happamia naamoja, kun Puolan parhain ylimystö oli rientänyt\ntänne, saadakseen nauttia sankarikuninkaan läsnäolosta.\n\nKuinka ihana olikaan mennyt aika ja sen mukanaan tuoma ritarillisuus ja\nrunollisuus! Mitä enemmän aika riensi eteenpäin, sitä proosallisemmaksi\nse muodostui. Edellisten vuosisatojen tunnus oli kiitos ja ylistys,\nnykyajan tunnus on raha, raha! Mammonan takia heittävät nykyajan lapset\najattelemattomasti pois kunniansakin.\n\nJohan Sobieskin kuoleman jälkeen jäi Rajzacin linna suvun omaisuudeksi,\nja aikana jota tämä kertomus koskettelee, asui linnassa ruhtinas\nSobieskin ijäkäs puoliso. Vanha linna näytti nyt olevan ikäänkuin\nhäpeissään muistellessaan entisiä loisto-aikoja.\n\nSen päivän iltana, jolloin Kaarle XII kulki Düna-joen yli, oli\nleskiruhtinatar Martha Sobieski kutsuttanut ympärilleen koko\npalvelijakuntansa, joka nousi lähes sataan henkeen, ja pitänyt heille\nseuraavan puheen:\n\n\"Olen tänään saanut kirjeen ruhtinas Sergo Panitzkyltä, joka on\nkihloissa poikani tyttären kanssa. Kirjeessä ilmotetaan, että anastaja,\nruotsalainen kuningas, lähestyy näitä seutuja. Kysyn teiltä nyt,\ntahdotteko uskollisesti palvella Puolaa ja sen kuningasta?\"\n\n\"Tahdomme\", vastasivat kaikki syvään kumartaen sekä asettaen käden\nrinnalleen uskollisuuden merkiksi.\n\n\"Hyvä on. Aseita löytyy vanhassa arsenaalissa. Ne eivät ole olleet\nanastajan iso-isän aikojen jälkeen käytännössä, mutta tuottakoot ne nyt\njälleen kunniaa. Sinä, Joseph\", jatkoi hän kääntyen vanhimman\npalvelijan puoleen, jota vanhuutensa ja uskollisuutensa takia pidettiin\nsuuremmassa arvossa kuin muita palvelijoita, \"sinä ryhdyt komentajaksi,\nminä luotan sinuun\".\n\nVanha uskollinen palvelija teki vielä syvemmän kumarruksen kuin toiset\nja sanoi:\n\n\"Pyhä neitsyt on todistajanani, että minä uhraan henkeni ja vereni\nhallitsijattareni edestä, ja minä menen takuuseen siitä, että toisetkin\npalvelijat tekevät samoin\".\n\nKun Martha Sobieski vielä kerran oli vastaanottanut palvelijainsa\nuskollisuuden vakuutukset itseään ja Puolaa kohtaan, meni hän pää\npystyssä ja pojantyttärensä tukemana sisälle huoneeseen. Tyytyväisyys,\njoka niin selvästi kuvastui hänen piirteistään uskollisuusvakuutusta\ntehtäessä kartanolla, hävisi vähitellen, ja kun hän oli tullut suureen\nraskailla kullatuilla nahkatapeteilla koristettuun salonkiin, jossa\nkuningas Johan muinoin tapasi vastaanottaa vieraitaan ja jossa\nSobieskin suvun kuolleiden jäsenten muotokuvat mykkinä katselivat\nelossa olevia jälkeläisiä, vaipui hän huohottaen mukavaan nojatuoliin\nja kätki muutamiksi silmänräpäyksiksi vanhan liituvalkeiden hiuksien\nympäröimän päänsä käsiinsä, samalla kun raskaat huokaukset nostattivat\nhänen rintaansa.\n\nEleonora seisoi mykkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena hänen edessään.\nNuori ruhtinatar ei ollut kasvonpiirteisiin ja muotoon nähden kaunis,\nmutta hänen pienillä kasvoillaan lepäsi niin ihmeen sydämellinen\nhyvyys, mikä hänen tummansinisistä silmistäänkin kuvastui, että sen,\njoka kerran näki tämän nuoren ruhtinattaren, oli mahdoton häntä\nunohtaa. Suloinen ja puhdas naisellisuus teki hänet viehättävämmäksi\nkuin moni häikäisevä kaunotar oli.\n\nKauan odotettuaan, että leskiruhtinatar alkaisi puhumaan, kävi tämä\nodotus hänelle vihdoin liian pitkäksi, ja hän virkkoi sentähden\nvienonpehmeällä äänellä:\n\n\"Mitä sinä ajattelet, iso-äiti?\"\n\nTämä lempeä ääni herätti rouva Marthan unelmistaan.\n\n\"Lapseni\", sanoi hän hetkisen katseltuaan ympärilleen, \"vaikeat\ntapaukset odottavat meitä. Niinkuin äsken kuulit, lähestyy Kaarle XII\nseutujamme. Ylpeänä menestyksestään tsaarin joukkoja vastaan ei hän\ntahdo enempää eikä vähempää kuin panna kuningas Augustin pois\nvaltaistuimelta. No, no\", jatkoi vanhus viitaten Eleonoraa olemaan\nhiljaa, \"yhdeltä näkökannalta katsoen ei hänen aikomuksensa ole niin\nperin moitittava. Saat kuulla, lapseni\", jatkoi hän, huomatessaan, että\npojantytär osotti ihmettelyä, \"etkä sinä enää ihmettele. Kuningas\nKaarle oli juuri noussut valtaistuimelle, kun tsaari Pietari, kuningas\nAugust ja Tanskan kuningas äkkiarvaamatta ja ilman syytä hyökkäsivät\nhänen päälleen. Viimemainitun kanssa hän selvitti asian miltei samassa\nsilmänräpäyksessä, Venäjän tsaari on lyöty, ja vastapalvelukseksi\nkuninkaamme osanotosta toisten suunnitelmiin on nyt tämä itsepäinen\nruotsalainen saanut päähänsä vallata häneltä Puolan kruunun. Niin ovat\nasiat nykyisin\".\n\n\"Mutta\", virkkoi Eleonora miettivästi, \"kenen hän tahtoo asettaa\ntilalle? Itsensäkö, niinkuin hänen iso-isänsä teki?\"\n\n\"Hänen suunnitelmistaan ei vielä tiedetä varmuudella mitään\", vastasi\nrouva Martha vitkaan. \"Veljelläni, kardinaalilla, on kyllä lähempiä\ntietoja siitä, mutta häntä en ole pitkään aikaan nähnyt. Valtiomiehenä\nei hän sitäpaitsi ole ylen aulis antamaan tietoja. Olen useasti kysynyt\nhäneltä asioita, jotka koskevat poliittista elämää, mutta aina saanut\nvältteleviä vastauksia. Niin, herrat diplomaatit ovat, niinkuin\nentisajan oraakkelit, niukkoja tiedonannoissaan\".\n\nVoimiaan ponnistellen lausuttuaan nämä sanat, vaipui leskiruhtinatar\ntakaisin nojatuoliinsa ja kätki taas kasvot käsiinsä. Muutaman minuutin\nkuluttua nousi hän ylös ja viittasi Eleonoraa luokseen.\n\n\"Ota kynttilä, lapseni\", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.\n\n\"Paneutuuko iso-äiti levolle?\"\n\n\"En. Ota kynttilä!\"\n\nRouva Martha otti senjälkeen Eleonoraa kädestä kiinni ja meni hitain\naskelin Johan Sobieskin muotokuvan luo.\n\n\"No niin, no niin\", virkkoi leskiruhtinatar, kun kynttilänvalo valaisi\nkuninkaan kauniita kasvoja, \"nyt voivat vanhat silmäni selvemmin nähdä\nsinut, sinä Puolan suurin sankari! Oi, jospa sinä nyt eläisit! Silloin\nvoitokas käsivartesi musertaisi tämän pohjoisen karhunmaan kuninkaan,\njoka nyt riehuu viljavilla seuduillamme ja häikäilemättömästi leikkii\nPuolan kunniakkaalla kuningaskruunulla. Mutta anna kuitenkin henkesi\ntulla ei ainoastaan Puolan kuninkaan vaan myös koko hänen sotajoukkonsa\nyli, niin että ne voisivat ajaa pois anastajan ja palauttaa levon ja\nrauhan vertavuotavaan maahamme. Sinun käsiisi, pyhä neitsyt\", jatkoi\nhän tehden hartaasti ristinmerkkejä kultaisen madonnankuvan edessä,\n\"sinun käsiisi, pyhä Jumalan äiti, jätän Puolan kohtalon, poista paha,\nennenkuin vihollinen saa liian suuren vallan maassa. Me luotamme sinun\napuusi, joka et koskaan ole kääntynyt pois niistä, jotka rehellisellä\nsydämellä polvistuvat edessäsi\".\n\nVanhus oli juuri laskeutumaisillaan polvilleen silkkipallille, kun\nsamassa salongin hämärästä nurkasta ääni lausui sanan:\n\n\"Amen!\"\n\nÄäni kuului niin kumealta, melkeinpä kamalalta, suuressa salongissa, ja\nnaiset kääntyivät kauhistuneina ääntä kohden. Rouva Martha sai\nkuitenkin heti takaisin mielenmalttinsa ja virkkoi terävällä äänellä:\n\n\"Kuka se on, joka uskaltaa ilmottautumatta tunkeutua tänne? Kuinka\nhoitaa Joseph tehtävänsä!\"\n\n\"Älä moiti vanhaa, rehellistä miestä\", virkkoi vieras, ja samassa astui\npitkä, ylevä mies esiin.\n\nLeskiruhtinatar oli nyt tuntenut äänen.\n\n\"Veljeni, veljeni\", virkkoi ruhtinatar rientäen kardinaali Primasta\nvastaan, joka sydämellisesti syleili sisartaan. Kardinaalin takana\nnäkyi nuori komeasti puettu puolalainen. Hienojen huulten ympärillä\noleva röyhkeä ja ylimielinen piirre vaikutti sen, ettei hän ollut\nerityisemmin puoleensa vetävä.\n\nTämä mies oli ruhtinas Sergo Panitzky, viimeinen jälkeläinen\naikasempien urotöittensä kautta loistavassa suvussa, joka Kaarle X\nKustaan sodassa teki itsensä kuuluisaksi sekä Puolassa että Tanskassa.\nRuhtinas Sergo ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt tehdä itseään\nkuuluisaksi muuten kuin ennenmainituilla \"puolalaisilla\nvaltiopäivillä\", missä hän sekä sopivissa että sopimattomissa\ntilaisuuksissa oli ärsyttänyt toisinajattelevat itseään vastaan.\nHyväksi onneksi oli kesken kaikkea puhjennut sota, ja kunnianhimoinen\nruhtinas riensi heti kardinaali Primaksen luo, jonka piti tulla hänen\nsukulaisekseen.\n\nPuolassa niinkuin melkein kaikissa muissakin maissa oli vallalla se\ntapa, että ylhäiset perheet kihlasivat lapsensa jo kehdossa, huolimatta\nsiitä, voivatko he sitte kypsyneemmässä ijässä pitää toisistaan eli ei.\nSiten luonnollisesti syntyi monta onnetonta avioliittoa, mutta tämä ei\nkuitenkaan liikuttanut avioliittosopimuksen tekijöiden vanhempia, jotka\npanivat painoa ainoastaan syntyperään ja rikkauteen.\n\nJuuri sellainen kihlaus sitoi nuoren ruhtinattaren Eleonora Sobieskin\nSergo Panitzkyyn, josta rouva Martha hetki sitte oli puhunut\npalvelijoille. Kihlatut olivat ainoastaan kolme kertaa nähneet\ntoisensa, mutta heti ensi kerralla oli Eleonorassa herännyt ehdoton\nvastenmielisyys ruhtinas Sergoa kohtaan. Eikä hän mitenkään tahtonut\nvastenmielisyyttään salata, ei edes iso-äidin ja kardinaalin läsnä\nollessa. He eivät olleet tähän asti mitään sanoneet, mutta nyt kun\nruhtinas tuli kohteliaasti kihlattunsa luo ja aikoi suudella hänen\nkättään, mutta Eleonora veti äkkiä kätensä pois, lausui leskiruhtinatar\nankarasti:\n\n\"Eleonora! Älä unohda, että hän on sinun kihlattusi!\"\n\nNuori ruhtinatar kalpeni huomattavasti ja hänen kätensä vapisi, kun hän\nvastenmielisesti ojensi sen. Mutta ruhtinas Sergon huulet olivat tuskin\nkoskettaneet sitä, kun Eleonora tulisesti veti kätensä takasin ja\nriensi kuin pelotettu karitsa pois huoneesta, ennenkun läsnäolevat\nolivat ehtineet tointua hämmästyksestään ja ihmettelystään.\n\n\"Älkää pahastuko hänen sopimattomasta käytöksestään nykyhetkellä\",\nsanoi rouva Martha parhaansa mukaan koettaen salata harmiaan. \"Teidän\nsaapuessanne oli meillä vakava keskustelu, ja luultavasti teidän\näkkinäinen tulonne hämmästytti häntä siinä määrin että hän riensi pois.\nHänhän on vielä niin nuori\", jatkoi vanhus onnistuen huultensa\nympärille saamaan sovituksen hymyn, \"pari vuotta lisää vaan, niin kyllä\nhän varmaankin on toisellaisessa mielentilassa\".\n\nRuhtinas Sergo kumarsi syvään, samalla purren huuleensa. Hän oli kyllä\nennenkin huomannut, kuinka epäsuosiollinen Eleonora oli häntä kohtaan.\nMutta hän ei siitä puhunut nyt mitään, vaan suuteli kunnioittavasti\nvanhan leskiruhtinattaren kättä, jonka jälkeen hän istuutui akkunan\nviereen, sormillaan naputtaen marssia, joka oli selvä todistus niistä\ntunteista, jotka hänen sisässään liikkuivat.\n\nSisar ja veli olivat pian syventyneet keskustelemaan päivän\ntapahtumista, ja leskiruhtinatar sai nyt kuulla kauan odottamansa\ntiedon, kenet Kaarle XII oli määrännyt Augustin seuraajaksi Puolan\nvaltaistuimelle.\n\nStanislaus Leczinskin nimeä lausuttaessa vetäytyi leskiruhtinattaren\notsa syviin ryppyihin. Kiivaasti tarttui hän veljensä käteen ja\nkuiskasi hänen korvaansa liikutetulla äänellä:\n\n\"Vastusta tätä nimitystä niin paljo kuin voit. Sinä tiedät, etteivät\nLeczinskin ja Sobieskin suvut ole koskaan katsoneet toisiaan lempein\nsilmin\".\n\n\"Mutta kuningas sanoo, ettei hän tunne ketään jalompaa puolalaista\",\nvirkkoi kardinaali vitkaan.\n\n\"Ei ketään\", huudahti leskiruhtinatar nousten ylös ja heittäen samalla\nsilmäyksen veljeensä. \"Ei ketään! Äh! Missä sitte hänen silmänsä ovat!\nEtkö sinä...\"\n\nKardinaali asetti samassa kätensä sisarensa huulille, samalla kun hän\nheitti merkitsevän sivusilmäyksen akkunaa kohden, jonka luona ruhtinas\nSergo oli. \"Kahdenkesken\", sanoi hän.\n\n\"Niin\", kuiskasi ruhtinatar, joka ymmärsi kardinaalin viittauksen,\n\"huomen-aamuna rukoushuoneessani\".\n\nSiskokset erosivat sen jälkeen ja menivät kumpikin huoneeseensa.\nRuhtinas Sergo jäi edelleen akkunan viereen, rummuttaen sormillaan\nkiivasta marssia. Vihdoin nähdessään Eleonoran menevän linnankartanon\npoikki, riensi hän ulos pitkin leveitä rappuja, mutisten itsekseen:\n\n\"Itsepäinen ja omavaltainen hän on, mutta vielä ovat, taivaalle kiitos,\nvanhat lakimme voimassa, ja niiden mukaan hänen täytyy tulla minun\nomakseni\".\n\n\n\n\n3.\n\n\nKardinaali Primaksen vanha palvelija, harmaapartainen Czary, oli\nonnettomuudekseen väännähtänyt jalkansa, kun hän ollessaan\nseikkailuretkellä lähiseuduilla, oli nousemassa hevosen selkään\nseuratakseen herraansa. Hevonen, joka ei ollut tottunut uuteen\nratsastajaansa, heitti Czaryn muitta mutkitta maahan ja nelisti suoraa\npäätä Ruotsin voitokkaita joukkoja vastaan, mitkä sen sitte ottivat\nkiinni.\n\nJa siinä virui nyt Czary kiroten loukkaantuneine jalkoineen, voimatta\npäästä niin minnekään. Pieninkin liike pakotti tuskasta huutamaan.\n\n\"Nyt ne koirat tulevat!\" mutisi hän itsekseen, kun hän näki\nruotsalaisten lähestyvän, \"oi jos voisin paeta!\"\n\nAnders Kaski, joka samalla lähestyi, kuuli Czaryn voivotukset.\n\n\"Tuon miehen kanssa on varmaankin huonosti\", virkkoi hän kumartuen\npuolalaisen yli. \"Kuinka on laitasi?\"\n\nCzary, joka ei ollut ymmärtävinään ruotsia, osotti ääneti jalkaansa.\n\nAnders tarttui jalkaan kiinni, mutta hellitti siitä heti, kun\npuolalainen alkoi hirveästi ulvoa. Kun pahin tuska oli ohi, katsoi\nCzary parhaaksi antautua ruotsalaisen vaalittavaksi.\n\n\"Vasen jalkani on väännähtänyt\", sanoi Czary.\n\n\"Vähät siitä\", tuumi Kaski. \"Minun on sekä käteni että jalkani\nväännähtäneet, ja kuitenkin olen vielä kokonainen\".\n\n\"Älä jätä minua tähän makaamaan\", rukoili Czary onnettomalla äänellä.\n\"Minä olen kardinaali Primaksen palvelija ja...\"\n\n\"Ahaa\", keskeytti Kaski, joka oli kuninkaan usein kuullut sanovan, että\nhän mistä hinnasta tahansa tahtoisi saada kardinaalin valtaansa, \"sinä\nsaat kait tehdä seuraa toisille vangeille\".\n\nTällä odottamattomalla tavalla tuli Czary ruotsalaisten leiriin. Niin\nei hän ollut odottanut seikkailun päättyvän, mutta hädällä ei ole\nlakia, hänen täytyi taipua kohtaloonsa, tahtoi hän sitte eli ei.\n\nKun Kaarle XII hetkistä myöhemmin kävi vankeja katsomassa, osotti hänen\nseurassaan oleva vänrikki Kaski Czarya lausuen:\n\n\"Hän on itse sanonut olevansa kardinaalin palvelija\".\n\nAluksi ei Czary tahtonut sanoa, mitä hän tiesi kardinaalin matkasta\ntämän jätettyä saksilaisen leirin. Mutta kun kuningas mitä vakavimmin\nuhkasi hirttää hänet jo saman tunnin kuluessa, lähti hänestä irti, että\nkardinaali luultavasti oli matkannut sisarensa maatilalle.\n\n\"Mikä sen nimi on?\" kysyi Kaarle kuningas.\n\n\"Rajzac\", vastasi Czary empimättä.\n\n\"Ja missä se sijaitsee?\"\n\nNyt Czary vaikeni. Mutta heittäessään silmäyksen vänrikki Kaskin\nuhkaavaan muotoon, alkoi Czaryn kieli jälleen liikkua kannittimissaan.\n\nKun kuningas astui ulos tuosta puolittain rappeutuneesta puuladosta,\njossa vankeja tilapäisesti säilytettiin, sanoi hän Anders Kaskille:\n\n\"Valitse sata parasta ratsastajaa ja katso, että he ovat kunnossa\npuoliyön aikaan\".\n\nVänrikki, joka huomasi, että tässä oli erinomainen seikkailu\nkysymyksessä, rohkeni hetkisen epäiltyään kysyä:\n\n\"Minä saan kait seurata mukana?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi kuningas ystävällisesti nyökäten, jonka jälkeen hän\npitkin askelin poistui.\n\n\"Niin, tietysti\", virkkoi myös ohikulkeva toveri, joka oli kuullut\nKaskin kysymyksen ja kuninkaan vastauksen, \"missäpä kauha olisi, ellei\npadassa\".\n\nVänrikki, joka aina rakasti onnistunutta pilaa, vaikka se lausuttiin\nhänen omallakin kustannuksellaan, nauroi sydämellisesti toverin\npuheelle.\n\n\"Se sattui naulaan\", sanoi hän. \"Seuraatko mukana?\"\n\n\"Tietysti, mihinkä matka?\"\n\n\"Ajamme kardinaaleja takaa\".\n\n\"Aluksi ainoastaan yhtä. Ehkä sitte löydämme useampia. Puolalaiset\nkardinaalit ovat kuin jäniksiä, katsos kukaan ei tunne heidän\nkulkureittejään. Ha, ha, ha!\"\n\nKun keskiyön varjot heittäytyivät maan yli, ratsasti Kaarle kuningas\nsatalukuisen hyvin asestetun ratsastajan etunenässä pitkin joenrantaa\nsinnepäin missä Rajzac sijaitsi. Paykullin hajotetusta armeijasta ei\nnäkynyt jälkeäkään, se oli kuin poispuhallettu. Ilman seikkailuja\nsaapui ruotsalainen joukko Sobieskin sukutilalle hetkistä myöhemmin\nkuin Joseph leskiruhtinattaren vanha, uskollinen palvelija, oli\nkolmannen kerran tarkastanut muutamat valleille asetetut vahdit.\nPäästäkseen tarpeettomasti herättämästä linnan puolustusväkeä, pysähtyi\nKaarle kuningas tiheään metsään, mihin ei kuuvalo voinut tunkeutua\nlehtien lävitse. Kauan ei hän kuitenkaan voinut seisoa tässä\ntoimettomana, vaan hiipi hiljalleen vänrikki Kaskin ja äskenmainitun\ntoverin seuraamana tammiporttia kohden. Kullakin oli ase kädessään\nvalmiina käyttämään sitä koko voimallaan.\n\nAinoaan portin edessä olevaan puista vapaaseen paikkaan oli viimeisten\nvuosikymmenien aikana ehtinyt kasvaa miehenkorkuisia pensaita joita ei\nleskiruhtinatar ollut katsonut tarpeelliseksi kiskotuttaa pois. Näiden\nvarjossa onnistui kuningas seuralaisineen hiipimään muutaman askeleen\npäähän portista, kun portilla oleva vahtimies huomasi heidät.\n\nTäysikuu, joka tällä välin oli ehtinyt koko joukon korkeammalle,\nvalaisi kirkkaasti näitä kahta ruotsalaista ja heidän urhoollista\nkuningastaan, antaen puolalaiselle oivan tilaisuuden ottaa tarkka\ntähtäys. Kaarle kuningas huomasi kuitenkin heti aseman vaarallisuuden.\nHän juoksi sivulle ja oli kohta varmassa paikassa ihan portin vieressä.\nSeuralaisensa riensivät hänen kintereillään, ja tämä tapahtui niinkuin\non tapana sanoa \"kreivin aikaan\", sillä samassa laskeutui puolalaisen\nkivääri viistoon maata kohden ja siitä lähtenyt kuula hipasi Kaskin\ntakin takapuolta.\n\n\"Olitpa aika vetelys, sinä unissakävijä\", ivaili vänrikki näyttäen\npuolalaiselle pitkää nenää. \"Kylläpä saat tietää, mistä Taavetti olutta\nosti, jahka tulet alas\".\n\nLaukaus herätti kaikki linnassa olevat elävät olennot syvästä unestaan,\nja joka nurkasta voi Kaarle kuningas kuulla huudon:\n\n\"Ruotsalainen on niskassamme! Aseisiin!\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nKun Eleonora oli tullut ulos pitkään käytävään, pysähtyi hän\nhengähtämään. Povi nousi rajusti ja ainoastaan vaivoin sai hän\npuristetuksi helpotuksen huudahduksen:\n\n\"Ah!\"\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä valtasi hänet kauhuntunne. Hän ajatteli\nankaraa iso-äitiään, ja hänen hento vartalonsa alkoi vapista kuin\nhaavanlehti. Minkälaisen rangaistuksen hän tulisikaan saamaan\nkäytöksestään ruhtinas Sergoa kohtaan? Vankeutta ei hän kylläkään\nodottanut, mutta hän aavisti jotain pahempaa, nimittäin iso-äidin\nepäsuosiota ja muita sen yhteyteen punoutuneita harmillisuuksia.\nVarmaankin käyttäisi veljentyttärensä vastustuksesta ärsyyntynyt\nleskiruhtinatar kaikki vallassaan olevat keinot, jotka eivät suinkaan\nolleet vähäiset, koska hän m.m. oli hyvissä väleissä \"pyhän isän\"\nkanssa, jonka jalkoja hän pari eri kertaa oli suudellut käydessään\nRoomassa, kiirehtiäkseen toivottua avioliittoa ruhtinas Sergon kanssa,\nehkäpä vielä nyt hänen ollessaan Rajzacissa? Oi, suurempi onnettomuus\nei koskaan voisi häntä kohdata, sen hän tunsi.\n\nHän vei kiivaasti kätensä sydämelle ja huuliltaan kuului hellästi\nkuiskattu nimi: \"Ladislas!\"\n\nNopeat askeleet lähestyivät samassa ja saattoivat Eleonoran\nkiirehtimään mahdollisimman lähelle kylmää käytävän seinää, sillä tässä\nasennossa hän ei halunnut tulla nähdyksi.\n\nAskeleet tulivat lähemmäksi, ja kun hän oli ne tuntevinaan, mutisi hän\nitsekseen:\n\n\"Se on hän. Hän on ainoa, jolle voin asiani uskoa\".\n\nHeikossa hämärässä tunsi Eleonora tulijan, kun tämä meni pienen akkunan\nohi. Juuri kun hän oli Eleonoran edessä, kuiskasi tämä tuskin\nkuuluvalla äänellä:\n\n\"Joseph!\"\n\nPuhuteltu pysähtyi, sillä hän ei ollut yksistään kuullut nimeään, vaan\nmyös tuntenut sen, joka nimen lausui.\n\n\"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut, koska...\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", keskeytti Eleonora, \"seuraa minua niin että saamme\npuhua kenenkään häiritsemättä\".\n\nKun he olivat siirtyneet hiukan etäämmäksi, kuiskasi nuori ruhtinatar\nlevottomuudesta väräjävällä äänellä:\n\n\"Hän on täällä\".\n\n\"Tiedän sen, armollinen ruhtinatar, mutta minä en voinut kieltää\nhäneltä sisäänpääsyä, ja kun hän oli hänen korkea-arvoisuutensa\nkardinaalin seurassa\".\n\n\"En minä sinua moiti, uskollinen Joseph\", virkkoi Eleonora, \"mutta etkö\nvoi keksiä keinoa, miten hänestä pääsisimme?\"\n\n\"Kardinaali ei kait uskalla jäädä pitkäksi aikaa tänne, sillä niinkuin\nkuulin hänen palvelijoiltaan, on Ruotsin kuningas tänä aamuna aikaiseen\ntullut joen yli ja lyönyt meidän armeijamme pakosalle, eikä hän\nniinmuodoin tunne itseään täällä täysin turvatuksi. Silloin tietysti\nruhtinas Sergo seuraa häntä ja...\"\n\n\"Oi, jospa olisi niin hyvin asianlaita!\" keskeytti Eleonora huoaten.\n\"Oi\", ajatteli hän itsekseen, \"jospa vain Ladislas olisi täällä!\"\n\nEleonora oli tuskin täyttänyt kuusitoista vuotta, kun hän oli\nVarsovassa kuningas Augustin järjestämissä juhlissa, joihin oli\nkutsuttu kaupungin ja sen ympäristön ylhäisö. Ruhtinas Adam Sobieski,\nEleonoran isä, eli silloin vielä ja asui pääkaupungissa. Hänen\nkuolemansa jälkeen muutti hänen vanha äitinsä, joka ei enää viihtynyt\nnäissä loistavissa seurapiireissä, Rajzaciin valmistautuakseen näkemään\npuolisonsa ja poikansa toisessa mailmassa.\n\nMainitussa juhlassa oli kuusitoistavuotias Eleonora tutustunut Ladislas\nLeczinskiin, sen miehen veljenpoikaan, joka sittemmin Kaarle XII:nen\nmahtisanan avulla lyhyemmän aikaa kantoi Puolan kuningaskruunua.\nLadislas oli komea, kaunis ja jalomielinen, jotapaitsi hänen\nurhoollisuutensa oli tunnettu koko puolalaisessa armeijassa.\n\nNuoret olivat sen jälkeen useat kerrat tavanneet toisensa, ja he\ntunsivat, etteivät he voi koko elämäänsä olla erotettuina toisistaan.\nSalaisuudessa he vannoivat toisilleen uskollisuutta.\n\nViimeisten kahden vuoden aikana olivat he yhden ainoan kerran tavanneet\ntoisensa. Eräänä synkkänä syysiltana oli nimittäin Ladislas uupuneena\nja rankkasateesta läpimärkänä kolkuttanut Rajzacin porttia tietämättä,\nettä hän siellä tapaisi sen, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Ja\nvaikka Leczinskin ja Sobieskin suvut olivat poliittisia vihollisia,\nosotti leskiruhtinatar Ladislakselle kuitenkin ystävällisyyttä ja\nvierasvaraisuutta. Tämä jäi linnaan lähes kahdeksaksi päiväksi, ja kun\nhänen vihdoin täytyi jättää hyvästit, uudistivat hän ja Eleonora\njälleen uskollisuuslupauksensa. Niin tarkkanäköinen kuin rouva Martha\nolikin, ei hän kuitenkaan päässyt veljentyttärensä suloisen salaisuuden\njälille. Suurin syy tähän oli se että vanha Joseph, joka oli kantanut\nEleonoraa pienenä käsivarsillaan, toimitti aina niin, että rakastavat\nsaivat olla rauhassa.\n\nAjatusta, jonka Eleonora omisti Ladislakselle, ei Joseph luonnollisesti\nvoinut tietää, mutta hän aavisti sen ja sanoi:\n\n\"Ruhtinas Ladislas olisi ehkä ainoa, joka...\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", keskeytti Eleonora. \"Ajattele, jos joku kuulisi\".\n\n\"Täällä ei voi kukaan meitä kuulla\", vastasi Joseph vakuuttavasti.\n\"Mutta ottakaa neuvoistani vaari ja antakaa asiain mennä menoaan. Minä\ntunnen, että kaikki menee hyvin\".\n\nJoseph oli liikutettu, kun hän lausui väräjävällä äänellä:\n\n\"Henkeni ja elämäni, kaikki mitä omaan, annan rakkaan herrani tyttären\nedestä. Luottakaa minuun. Teen kaikkeni, saattaakseni asian onnelliseen\npäätökseen\".\n\nNämä sanat antoivat Eleonoralle uutta toivoa ja hän riensi, niin ettei\nhänen kintereillään seuraava ruhtinas Sergo ehtinyt hänen luokseen\nvaatimaan selitystä, linnanpihan poikki pohjoiseen rakennuksen siipeen,\nmissä hänen huoneustonsa sijaitsi. Sinne tultuaan, rukoili hän kauan ja\nhartaasti sekä vaipui sen jälkeen vähitellen unen helmoihin, nähden\nunta Ladislaksesta, rakkaudesta ja onnesta.\n\nVoi hyvin kuvitella mielessään, minkä vaikutuksen odottamaton laukaus\nteki suloisimmassa unessa lojuviin puolalaisiin.\n\nKardinaali Primas, jonka korvaa muutama tunti takaperin oli hivellyt\nsisaren kuvailu, että Puolassa kyllä löytyisi joku arvokkaampi kuin\nStanislaus Leczinski kantamaan Puolan kuningaskruunua, näki unta, että\nhänet kruunattiin Krakaun vanhassa tuomiokirkossa, hän kuuli selvästi\nkansan riemun, vastaanotti ihastuksella aatelismiesten onnentoivotukset\nja antoi itse merkin juhlalaukausten ampumiseen. Ja tämä yksinäinen\nlaukaus, jonka linnassa syntynyt kaiku teki monikertaiseksi, kuului\nhänen korvassaan täydelliseltä juhla-ammunnalta. Hiestä märkänä nousi\nkardinaali ylös, mutta hän oli tuskin ehtinyt hieroa unen\nlyijynraskaista silmäluomistaan, kun hänen palvelijakuntansa johtaja\nkalmankalpeana syöksyi sisään.\n\n\"Teidän kunnia-arvoisuutenne\", huusi vanha palvelija polvet vapisevina,\n\"meidän päällemme on hyökätty ja...\"\n\n\"Kutka? Oletko hullu, mies!\" ärjäsi kardinaali ja syöksyi ylös.\n\n\"Ruotsalaiset seisovat ulkopuolella\".\n\nTämä selitys pani jalat mukavuutta rakastavan mustatakin alle.\nPuolittain pukeutuneena syöksyi hän linnanpihalle, jossa hän kutsui\nkoolle kaikki palvelijansa.\n\nLeskiruhtinatar ei saanut pitkään aikaan unta silmiinsä. Viha\nLeczinskin sukua vastaan ja veljeltään saama tieto, että Kaarle XII\naikoi kohottaa Stanislaun Puolan kuninkaaksi, vaivasi häntä\nsanomattomasti. Ähisten ja puhisten hän käänteli itseään sängyssä\nikäänkuin reumatismin vaivaamana, kunnes uni häntä vihdoin armahti,\nottamalla hänet helmoihinsa. Mutta ajatus, että Stanislaus\nkorotettaisiin Puolan valtaistuimelle, ei antanut hänelle unessakaan\nrauhaa. Hän näki unta, että Stanislaus ja kardinaali taistelivat\nKrakaun torilla Puolan kruunusta. Suuri kansanjoukko katseli tätä\nomituista taistelua, joka vihdoin alkoi kallistua kardinaalin voitoksi.\nJuuri kun tämä aikoi riistää kruunun kilpailijaltaan, ampui eräs\nLeczinskin kannattajista laukauksen kardinaalia kohden.\n\nRouva Martha heräsi ja koko hänen ruumiinsa kylpi kylmässä hiessä.\nMutta laukaus, oliko se todellinen, vaiko ainoastaan kamala\nmielikuvitus, melu, mikä kuului alhaalta, oliko se kansa, joka murisi\nKrakaun torilla, eli...\n\nPitemmälle ei vanha nainen ehtinyt kuvitteluissaan, ovi vedettiin\nkiivaasti auki ja veli syöksyi sisään. \"Minun täytyy joutuin paeta\ntäältä!\" huusi hän, samalla kun tuskanhiki juoksi pitkin hänen\notsaansa. \"Vihollinen on Rajzacin edustalla ja ... hyvästi sisko! Me\ntapaamme toisemme Varsovassa joko Leczinskin eli minun...\"\n\nLause ei tullut päätetyksi, sillä sanat tarttuivat kiinni kardinaalin\nkurkkuun ja uhkasivat melkein tukahuttaa hänet. Hänen täytyi sentähden\nsaada ilmaa keuhkoihinsa vetämällä muutamia syviä henkäyksiä.\n\nTätä käytti leskiruhtinatar hyväkseen ja heittäytyi korkeasta ijästään\nhuolimatta äkkiä ylös sängystä ja riensi rukouspallin luo, jossa hän\nvapisten vaipui alas ja rukoili kiivaasti, että Jumala pyhän neitsyeen\nesirukouksen takia säästäisi hänen kotiaan ruotsalaisilta, noilta\njumalattomilta kerettiläisiltä.\n\nKardinaali kuunteli muutaman silmänräpäyksen näitä tunteenpurkauksia,\nkunnes hän epäilevästi pudisti päätään ja jatkoi matkaansa.\n\nRouva Martha oli siinä määrin pelästynyt, että hän tuskin uskalsi\nkatsahtaa ympärilleen sillä aikaa kun taistelua kesti. Pikemmin\nkuolleen kuin elävän näköisenä makasi hän madonnankuvan edessä eikä\nkuullut sitäkään, että pojantytär astui sisälle huoneeseen.\n\nLaukaus herätti Eleonoran suloisimmasta unesta. Hän älysi heti aseman.\nÄkkiä heitti hän ylleen välttämättömimmät vaatteet ja riensi\nlinnanpihan poikki pääkäytävää kohden. Juuri kun hän aikoi juosta\nrappuja ylös, huomasi hän ruhtinas Sergo Panitzkyn, joka pistooli ja\nsapeli kädessä tuli vastaan. Kiireessään ei hän huomannut Eleonoraa,\nkun tämä äkkiä vetäytyi erään pilarin taakse. Tuskin oli Sergon vartalo\nhävinnyt palvelijain joukkoon, kun Eleonora kevyin askelin riensi\niso-äidin huoneeseen.\n\nKardinaali ja ruhtinas tapasivat toisensa linnanpihalla. Kun he olivat\nhetkisen toisiaan tarkastaneet, virkkoi ruhtinas:\n\n\"Teidän kunnia-arvoisuutenne ei saa enää jäädä tänne! Teihin on koko\nPuola nykyhetkellä pannut kaiken toivonsa. Jos teidät vangittaisiin,\nniin merkitseisi se meidän loppuamme\".\n\n\"Mutta portti on kiinni, ja vihollisemme seisovat ulkopuolella\",\nvastasi kardinaali surullisesti.\n\n\"Löytyy takaportti, jonka minä tiedän!\" huudahti ruhtinas. \"Tulkaa minä\nnäytän sen teille!\"\n\n\"Entä te, mitä te aijotte tehdä?\" kysyi kardinaali samassa.\n\n\"Minä jään tänne ja ryhdyn johtamaan palvelijoita, joista suurin osa\ntaitaa käyttää asetta. Viime kerralla, kun olin täällä, löysin eräästä\nkellarista kolme kanuunaa. Kuulia ja ruutia löytyy täällä aivan\nliiemmaksikin, niin että...\"\n\n\"Hyvä\", keskeytti kardinaali Primas ja ojensi tulevalle sukulaiselleen\nkätensä, \"te olette urhoollinen nuorimies, ja jos Puolaan vielä palaa\nrauha\", jatkoi hän huoaten, \"silloin voitte olla varma siitä, että\ntulette saamaan sellaisen paikan, joka vastaa teidän asemaanne ja\nisänmaanrakkauttanne. Minä otan mukaani ainoastaan vähemmän määrän\npalvelijoita, sillä pian kait tulen tapaamaan Paykullin armeijan.\nHyvästi, nuori ystävä ja tuleva sukulainen, olkoon pyhä neitsyt\nkanssanne!\"\n\nKun kardinaali vielä oli antanut siunauksensa niille, jotka olivat\nruvenneet ruhtinas Sergon johdettaviksi, ja luvannut heille taivaan\nsuosiota, jos he miesmäisesti taistelisivat kerettiläisiä vastaan,\nriensi hän muutaman palvelijan seuraamana takaportille.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKun Kaarle kuningas rohkeine seuralaisineen oli varmassa tallessa\nportin luona, virkkoi hän:\n\n\"Tähän asti on kaikki mennyt hyvin, mutta jos hän on vielä jälellä\".\n\n\"Niin tosiaankin\", huomautti Anders Kaski. \"Kuulostaa aivan siltä kuin\ntuossa vanhassa ja rappeutuneessa linnarähjässä olisi oikea\nampiaispesä\".\n\n\"Siinä tapauksessa käy asia vielä pulmallisemmmaksi meille\", tuumi\ntoveri. \"Tiedän hyvin, että ampiaisten kanssa ei ole erityisen mukavaa\ntapella. Niillä on terävät piikit ja...\"\n\n\"Ja meillä on teräviä sellaisia tässä\", pisti väliin Anders Kaski ja\nteki kuvaavan eleen pitkällä keihäällä. \"Luulisin, että tämäkin maistuu\njoltakin.\"\n\nKuu valaisi seudun yhä kirkkaammalla valolla, ja sitä mukaa kun se\nkohosi korkeammalle, veti pitkän valojuovan jokea pitkin ja tunkeutui\nmaagisella hohteellaan syvälle metsän korkearunkoisiin puihin, missä\ntummia hahmoja näytti huojuvan sinne ja tänne hämärässä valaistuksessa.\nSe oli ruotsalainen osasto, joka, laukauksen houkuttelemana, lähestyi\nvarovasti ollakseen uskaliaan kuninkaan apuna, mikäli sitä\ntarvittaisiin.\n\nKuningas Kaarle iski monta kertaa porttia, mutta aina samalla\ntuloksella, ikäänkuin hän olisi halunnut lyödä kumoon paksun kai\nkymmenen syltä korkean muurin. Hän näytti jonkin aikaa pettyneen\nodotuksissaan ja hänen kasvoillaan kävi tyytymättömyyden ilme.\n\n\"Portti on lujempi kuin luulin\", mumisi hän itsekseen. \"Tämän läpi emme\nvoi päästä sisään.\"\n\n\"No, sitten löytyy varmaan jokin toinen paikka\", virkkoi Anders Kaski\nnyökäten ilmeikkäästi.\n\n\"Uskotko niin?\"\n\n\"Kyllä, antakaa minun vaan yrittää, ja teidän majesteettinne pääsee\npian tähän pesään.\"\n\n\"Tee kuten haluat, Anders\", sanoi kuningas, \"minä ja Pietari Storm\", se\noli Kaskin toverin nimi, \"pidämme kuitenkin täällä vahtia, jotta kukaan\nei pääse ulos.\"\n\nKun Anders oli saanut vahvistusryypyn Pietarin kenttäpullosta, hiipi\nhän muuria pitkin, jonka pinta oli sieltä täältä karhea. Toisin paikoin\nse taas oli niin sileä, että olisi ollut hullutusta yrittää kiivetä\nsiitä ylös.\n\nTämän huomasi Kaski hiipiessään eteenpäin, ja hän päätti heti käyttää\nhyväkseen mahdollisimman paljon muurin karheaa pintaa. Huolimatta\nkorkeasta iästään oli vanhalla vänrikillä vielä suurin osa entisestä\nvoimastaan jälellä. Yht'äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan. Hänen päänsä\nyläpuolelta kuului jalkojen töminää ja karkeita, innokkaasti\nkiisteleviä miesten ääniä. Vänrikki ei tosin voinut kuulla sanoja,\nmutta aavisti, että kiista koski vallin puolustusta. Aavistus ei häntä\npettänytkään. Se oli ruhtinas Sergo, joka sijoitti ulos miehiään ja\ntällöin joutui kiistelyyn siitä, mitä paikkoja tulisi miehittää.\n\n\"Niin, riidelkää vaan!\" mumisi Anders ja kyyristyi pienen pensaan\nviereen, joka oli puoliksi kiinni muurissa, \"riidelkää vaan, minä kyllä\ntiedän, mitä puolestani teen.\"\n\nHän oli nyt jo niin kaukana, ettei voinut nähdä kuningasta. Äänet\nvallilla vaikenivat pian, ja vänrikki luuli aluksi, ettei mitään vahtia\nollut sinne asetettukaan. Mutta hän erehtyi, askelten ääni soraa vasten\nylhäällä vallilla keskeytti hänen tarkastelunsa.\n\n\"Hm\", mumisi Anders Kaski itsekseen, melkoisen nolona, \"kuinkahan monta\nsiellä on?\" Hän kuunteli. \"Vain yksi, ei, nyt tulee toinen lisää! Ah,\nhän meni nyt! Niin, siis vain yksi!\"\n\nKyyristyneessä asennossaan hän hankki, niin hyvin kuin taisi,\nyleiskatsauksen vallin karheasta sivusta. Muuri ei ollut tässä kohtaa\naivan niin jyrkkä kuin muualla. Sieltä täältä pisti esiin terävä kivi,\nja noin sylen päässä vänrikin pään yläpuolella oli kaksi takiaista\nsaanut jalansijan. Ne olivat aika suuria, ja Anders toivoi siksi\nlujasti, että ne olisivat hänelle hyödyksi siinä uskaliaassa\nyrityksessä, joka hänellä oli mielessä.\n\nHitaasti ja pitämättä pienintäkään ääntä, sillä se olisi ehdottomasti\nkuultu rauhallisessa yössä, kohottautui vänrikki muuria vasten ja\nhaparoi käsillään ylöspäin. Ensimmäinen kivi, johon hän aikoi tarttua,\noli tuskin paria tuumaa ylöspäin ojennettujen sormiensa yllä.\n\n\"Pahus!\" mumisi hän itsekseen, ja hänen kasvonsa synkistyivät, mitä ei\nollut tapahtunut pitkään aikaan. \"Mitä nyt tulee tehdä?\"\n\nTottuneena toimimaan ripeästi, ei hän kauankaan tuumaillut. Hyppy vain\nja jänteiset sormet ympäröivät voimakkaasti pienen ulottuman. Siinä nyt\nriippui Anders Kaski jalat pari tuumaa maasta voimatta saada niille\nsijaa, vaikka kuinkakin hän sitä tunnusteli. Liian kovaa hän ei\nuskaltanut raapia muuria vasten, sillä tällöin olisi vahti saanut\nvaroituksen. Vähitellen heikkeni voima sormista ja pikku hiljaa\nalkoivat ne suoristua. Vänrikki oli vähällä tulla epätoivoon, eikä\npuuttunut paljon, ettei oikea mehevä soturimanaus päässyt hänen\nhuuliltaan. Mutta kun hätä on suurin, on myös apu lähinnä, sanotaan, ja\ntämän sai myös Anders Kaski kokea. Tunnusteltuaan kauan jaloillaan,\ntapasi hän vihdoin pienen syvennyksen. Kuin hukkuva, joka tuskallisen\nhalukkaasti tarttuu ohi kelluvaan oljenkorteen, yhtä ahnaasti painoi\nvänrikki jalkansa pieneen koloon. Onni oli hänelle suosiollinen, hän\nsai siinä melko hyvän jalansijan.\n\nMutta miten hän ylös kiivetessään voisi viedä mukanaan aseet,\nerityisesti pitkän ja vaikeasti käsiteltävän keihään? Tämä oli\narvoitus, jota Anders Kaski, huolimatta kekseliäisyydestään, turhaan\nyritti ratkaista. Ylös kiivetessään hän tarvitsi luonnollisesti\nmolempia käsiään, ja hampaiden välissä ei hän voinut peistä kantaa.\nHänen pohtiessaan tätä, kuului nopeita askeleita ja kovia ääniä\nylhäältä vallilta. Anders luuli tulleensa keksityksi ja veti varovasti\nesiin kaksoispistoolin, samalla kun hän painautui muuria vasten niin\npaljon kuin vain voi.\n\nHän oli kuitenkin onneksi erehtynyt. Puolalaisten huomio oli sen sijaan\nkohdistunut ruotsalaisiin ratsastajiin, jotka hiiviskelivät metsän\nkeskellä. Äänet ja huudot kävivät kovemmiksi, ja hälinän kestäessä\npamahti pari laukausta suoraan Kaskin pään yläpuolella. Tästä ei\nkuitenkaan johtunut hänen kokemansa pelästys, vaan siitä, että hänen\nyläpuolellaan olevasta halkeamasta syöksyi alas joukko kiviä ja soraa\nosuen häntä suoraan kasvoihin, jotta hänen oli erittäin vaikeata\nvasemmalla kädellään suojella silmiään.\n\nMutta pelästys kävi vielä suuremmaksi, kun metsässä olevat sotilaat\nmyöskin alkoivat ampua ja kuulat vinkuivat hänen korviensa ympärillä.\nYksi kuula porautui kaiken lisäksi muuriin hänen päänsä ja terävään\nkulmaan ylös ojennetun oikean käsivartensa väliin. Nyt loppui Kaskin\nkärsivällisyys.\n\n\"Piru viekään ne vietävän ... phyi ... phyi\", keskeytti hän itse\nvuodatuksensa, kun sai suunsa täyteen irtonaista muurilaastia. \"Puh ...\npuh; pahus ja suokoon, etteivät he näkisi minua, minä annan...\"\n\nNäin sanoessaan irtosi hänen otteensa ja hän putosi suoraan alas\npensaaseen, jossa hän repi rikki kätensä, kasvonsa ja vaatteensa. Mutta\ntästä onnettomuudesta tulikin hänen onnensa, sillä metsästä tuleva\nammuskelu yltyi yhä vaan. Pensas suojasi häntä toki melko hyvin.\nJälkeenpäin näytti hän kuitenkin ylpeänä kahden kuulan jättämiä reikiä,\ntoinen hatun lierissä ja toinen takin liepeessä.\n\nKiivas ammunta metsästä sai kuitenkin aikaan sen hyvän, että se\nvähitellen ajoi pois puolalaiset siitä osasta vallia, missä Anders\nmakasi. Kun hän taas huomasi, että oli tullut hiljaista ja rauhallista\nkuten ennen, pisti hän päänsä esiin pensaasta ja katseli metsään päin.\n\n\"Ei elävää sieluakaan\", mumisi hän. \"Nytpä uskallan yrittää uudestaan.\"\n\nHuolimatta saamistaan vaikeista naarmuista, riippui hän pian taas\nmuurilla. Nyt hänen kävi kuitenkin paremmin eikä viipynyt kauan,\nennenkuin hänen päänsä oli vallin korkeimman reunan tasalla.\n\n\"Täällä ei ole yhtään vihollista\", ajatteli hän, tyytyväisenä siitä,\nettä uhkayritys oli onnistunut. Otettuaan pistoolin hampaiden väliin,\ntarttui hän vielä lujemmin kiinni erääseen suippoon reunakiveen, ja\njännitti reisien ja käsivarsien lihaksia heittäytyäkseen rohkeasti ylös\nvallille. Hetki oli jännittävä, mutta muuttui siksi vielä mitä\nsuurimmassa määrin, kun samassa parrakkaat ja ivallisesti irvistelevät\nkasvot kohtasivat Kaskin katseita. Peitsi kohosi ja kuin viimeisenä\nkuolemaan valmistavana kuuluivat nämä sanat hämmästyneen vänrikin\nkorvissa:\n\n\"Kuole, koira!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPietari Storm seurasi kaipauksen katsein poistuvaa Anders Kaskia.\nHänellä ei nimittäin olisi ollut mitään sitä vastaan, että joko olisi\nsaanut tehdä hänelle seuraa tai myöskin mennä yksin. Kaarle XII:n\nsoturit olivat sellaisia: kuningas oli heidän kaikkensa, rakkaammat\nkuin vanhemmat, puoliso ja lapset. Sanat \"kuningas ja isänmaa\" eivät\nsilloin olleet turha lauseparsi, niinkuin nyt useasti on asianlaita.\n\nKaarle kuningas loi myös katseensa urhoollisen vänrikin jälkeen, mutta\nhänen silmissään saattoi lukea syvää tyytymystä ja hän mutisi\nitsekseen:\n\n\"Hän kyllä onnistuu, ellei mitään mahdottomia esteitä ilmaannu\".\n\nPortin luo oli kokoontunut kymmenkunta puolalaista kiivaasti\nkeskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Toiset tahtoivat heti syöksyä\nportista ulos ja paljastetuin asein ajaa pois uhkarohkeat anastajat.\nToiset sitävastoin, viisaimmat nimittäin, ja samalla, kuten tavallista,\nharvalukuisammat, äänestivät ajan voittamisen puolesta, jotapaitsi\nkoetettaisiin saada sana Paykullille niin että saataisiin tältä\napuväkeä. Eräs seurasta huomautti aivan oikein, ettei olisi niinkään\nvaikea puolustautua, koska ruotsalaisilla, ollen ratsujoukko, ei kaiken\ntodennäköisyyden mukaan ollut kanuunoita mukanaan. Kuinka oikea tämä\notaksuma olikaan, ei se kuitenkaan saavuttanut tarpeellista kannatusta,\nerittäinkin kun ruhtinas Sergo oli antanut äänensä muiden puolelle,\njotka toivoivat pääsevänsä mies miestä vastaan taistelemaan. Nuori\nruhtinas nimittäin hehkui taisteluhalusta ja tahtoi hinnasta mistä\nhyvänään päästä hyvään valoon Eleonoran silmissä. Ehkä Eleonoran\nkäsitys hänestä silloin muuttuisi.\n\nSillä välin kun puolalaiset siten riitelivät keskenään ja tuhlasivat\nheille kallista aikaa, olivat ruotsalaiset lähestyneet Rajzacin linnaa\nja olivat mikä minuutti tahansa valmiit rientämään uhkarohkean\nkuninkaansa avuksi.\n\nTammiporttia vastaan nojautuneina, joka ei vähintäkään välittänyt\nheidän ponnistuksistaan, neuvottelivat kuningas ja Pietari Storm\nparaillaan siitä, miten helpoimmin voisi päästä linnaan ja valloittaa\nse ennenkun puolalaiset ehtisivät tointua hämmästyksestään, kun melu\nsisäpuolella alkoi yhä lisääntyä.\n\n\"Mitä\", ärjyi ruhtinas Sergo ja polki maata jalallaan, \"oletteko\nsellaisia pelokkaita raukkoja, ettette uskalla avata porttia! Niitä on\nvain kolme, ja me olemme kymmenen vahvaa ja rohkeata miestä! Avatkaa\nheti, niin saatte nähdä, että ne juoksevat jalkansa poikki, kunhan vain\nnäkevätkin meidät!\"\n\nRuhtinaan silmät loistivat ylpeydestä lausuessaan nämä sanat, ja\nivallinen piirre suun ympärillä kävi yhä selvemmäksi.\n\n\"Avatkaa!\" ärjyi hän uudelleen, ärsyyntyneenä hänelle osotetusta\ntottelemattomuudesta.\n\nPari palvelijaa lähestyi porttia, jonka ulkopuolella Kaarle kuningas ja\nPietari Storm henkeään pidätellen ja taisteluun valmiina odottivat\nsopivaa silmänräpäystä. Mutta vanhan Josephin silmistä lähtenyt ankara\nkatse saattoi palvelijat pysähtymään puolitiessä.\n\n\"No\", jatkoi Sergo Panitzky. \"No-o!\"\n\n\"Armollinen herra\", virkkoi Joseph syvään kumartaen, \"me annamme liian\npaljo alttiiksi, jos avaamme portin. Sitäpaitsi en usko että\nhallitsijattareni...\"\n\nKun Sergo Panitzky ärsyyntyi vastustuksesta, unohti hän kaiken\nvarovaisuuden. Hän tahtoi saada tahtonsa läpitse, maksoi mitä maksoi.\nNiin nytkin.\n\n\"Mene orja!\" huusi hän raivoissaan. \"Minä olen täällä päällikkönä ja\nvastaan ruhtinatar Sobieskin edessä taistelun tuloksesta. Oletko tullut\nhulluksi, koska asettaudut minua vastaan. Sinun paikkasi on sikojen\nluona, ja sinne sinut lähetänkin, jahka olemme ajaneet pois nuo\nruotsalaiset roistot. Mene!\"\n\nToiset palvelijat vetäytyivät taaksepäin ja muodostivat ympyrän\nruhtinaan ja Josephin ympärille. Peläten vanhuksen menettävän henkensä,\nsillä ruhtinas Sergo oli kautta Puolan tunnettu siitä, ettei hän\ntällaisissa tilaisuuksissa antanut aseen liian kauan pysyä aloillaan,\ntarkastivat palvelijat vuoroin toisiaan vuoroin Josephia.\n\nJa mitä teki Joseph? Luottaen hallitsijattaren voimaan ja valtaan tämän\nkuumaverisen ruhtinaspojan yli, seisoi hän tämän edessä uhkaavassa\nasennossa, katsoen tätä terävästi silmiin. Ainoakaan lihas ei liikkunut\nhänen marmorivalkeissa kasvoissaan, mutta hänen sysimustissa silmissään\nnäkyi ilme, joka oli kyllin selvä kenelle tahansa, ilme, jota ei\nruhtinaskaan voinut väärin käsittää. Kun hän näin oli muutaman\nsilmänräpäyksen ajan tarkastanut vastustajaansa, sanoi hän:\n\n\"Teillä on päällikkyys täällä, tehkää niinkuin tahdotte, mutta minä en\nkoskaan salli kenenkään avata porttia. Meidän välillämme voi sitte\nhallitsijattareni tuomita, ja hänen tuomiotaan minä en pelkää\".\n\nNäin sanoen käänsi hän Sergo Panitzkylle selkänsä ja riensi nopein\naskelin pääportaita kohden.\n\nRuhtinaalla oli hyvä halu rangaista tätä rohkeata palvelijaa, ja hän\nriensi sentähden sapeli ojossa muutamia askeleita palvelijan jälessä,\nmutta samassa hän maltti itsensä ja kääntyi takasin.\n\n\"No niin\", komensi hän, \"olkaa nyt valmiina. Ellette voi ottaa\nruotsalaisia elävinä, niin lyökää heidät, he eivät saa hengissä päästä\ntäältä!\"\n\nNäin sanoen riensi hän portille ja muutamien kiivaiden sysäysten\njälkeen putosi raskas ja karkeatekoinen puupuomi maahan. Ruhtinaan piti\njuuri tarttua kiinni porttiin, kun se samassa silmänräpäyksessä\ntyönnettiin ulkoapäin auki. Vauhti, jolla se työnnettiin auki, oli niin\nsuuri, että ruhtinas, joka oli ihan portin takana, horjahti taaksepäin\nseinää vastaan.\n\nIhmeekseen näkivät puolalaiset kahden olennon syöksyvän portinaukosta\nsisään, ja ennenkun he ehtivät tointua hämmästyksestään vinkuivat\nruotsalaisten lyönnit heidän korvissaan. Neljäsosa otti heti jalat\nalleen, mutta loput jäivät jälille ja panivat kovan kovaa vastaan.\n\nKaarle kuningas ja Pietari Storm ymmärsivät kuitenkin niin voimakkaasti\nkäyttää pamppujaan, että enempi puoli vastustajista pian kieri heidän\njalkainsa juuressa.\n\nRuhtinas Sergo oli kuitenkin pian saanut takaisin mielenmalttinsa,\njonka hän hetkiseksi menetti saatuaan portista töytäyksen. Ja kun hänen\nterävä silmänsä portin luomasta varjosta huolimatta havaitsi ainoastaan\nkaksi ruotsalaista, syöksyi hän esiin sapeli lyöntiin valmiina.\n\n\"Petturit, lurjukset, viheliäiset!\" kirkui hän laimeasti taisteleville\npalvelijoille, \"niinkö te puolustatte hallitsijatartanne, niinkö te\npidätte sen lupauksen, jonka te annoitte kardinaalille, kun tämä teidät\nsiunasi. Ettekö häpeä joutua häviöön taistelussa kahta vihollista\nvastaan!\"\n\nNämä sanat vaikuttivat kuin sähköisku palvelijoihin. Mielettömästi\nkostoa huutaen syöksyivät vielä haavoittamattomiksi jääneet palvelijat\njättiläismäisen Stormin kimppuun, joka nojautuneena lyhyen\nporttikäytävän erääseen kolkkaan puolusti itseään todellisella\nsankarimaisuudella. Saamistaan haavoista ei hän välittänyt, mutta eivät\nolleet hänen lyöntinsäkään tehottomia.\n\nKun palvelijat hyökkäsivät Pietari Stormin niskaan, sai Kaarle XII\nlevätä muutaman sekunnin. Näitä sekunteja hyväkseen käyttäen vei hän\npienen piilin huulilleen. Kimeä ääni tunkeutui korvia vihlovana\ntaistelun aikaansaaman melun lävitse, ja sen kuulivat metsän läpi\nratsastavat ruotsalaiset, jotka olivat olleet joka hetki valmiina\nrientämään apuun.\n\nRuhtinas Sergon tarkotus oli päästä taistelevien ja portin väliin,\nsulkea portti ja sillätavoin sulkea häikäilemättömät ruotsalaiset\nlinnaan. Hän olisikin aikeessaan onnistunut, jos hän olisi ollut\nnopeampi liikkeissään.\n\nPietari Storm huomasi ensinnä aikeen ja hän huusi jyrisevällä äänellä:\n\n\"Suojelkaa porttia!\"\n\nKaarle XII riensi esiin juuri kun ruhtinas oli onnistunut vetämään\nraskaan tammiportin puoliväliin kiinni. Kuninkaan pitkä pamppu teki\nkuitenkin lopun Sergo Panitzkyn hommista. Ylimykset seisoivat nyt\nvastatusten itse portin aukossa, viimemainittu ulompana. Samassa\nhuomasi ruhtinas eteenpäin rientävän ratsastajajoukon. Kauhuissaan\nsiitä ikävästä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa, hyökkäsi\nruhtinas kiivaasti Kaarle kuninkaan kimppuun, joka nyt oli täysin\nvalmis torjumaan hyökkäyksen. Hyökkäys oli aluksi niin kiivas, että\nkuningas otti pari askelta taaksepäin, päästen siten samalla portin\nmuodostamaan varjoon. Sergo Panitzky seisoi vielä ulkopuolella\nkirkkaassa kuun valossa.\n\nRuhtinas käytti asettaan kiivaasti, mutta hapuilevasti, kun taas Kaarle\nXII oli kylmä ja perusteellinen. Seurausta ei tarvinnutkaan kauan\nodottaa. Hyvin suunnatulla lyönnillä löi kuningas aseen ruhtinaan\nkädestä, syöksyi sen jälkeen tämän kimppuun, lyöden hänet voimakkaalla\nnyrkiniskulla maahan. Kaatuessaan löi ruhtinas päänsä portin pilariin,\njolloin hän pyörtyi.\n\n\"Nyt meidän kait kuitenkin täytyy lähteä käpälämäkeen\", puhisi Storm\nvieden kätensä otsalle, joka oli aivan verinen. \"Noita perhanoita emme\nvoi vastustaa, niitä on liian monta!\"\n\nKaarle XII kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonsa olivat aluksi synkät,\nmutta äkkiä ne kirkastuivat, kun paikalle rientävien ratsujen kavioiden\nkapse nyt kuului selvempänä.\n\n\"Ainoastaan pari minuuttia, urhea Storm!\" huusi hän. \"Apu on lähellä!\"\n\n\"Kyllä, vaikka tuhansia tunteja, jos niin tarvitaan\", huudahti Storm\nriemuiten. \"Eläköön, nyt ne ovat täällä!\"\n\n\"Niin, eläköön, voitto on meidän!\" huudahti samassa eräs ääni sivulta,\nja pitkin muurin sisäsivua työntäytyi esiin jättiläismäinen olento,\nvereen tahraantunut, mutta kuitenkin taisteluun valmis. Kaarle kuningas\nhuudahti hämmästyksestä, mutta ei ehtinyt tekemään kysymystä, joka oli\nhänen huulillaan, sillä samassa syöksyivät ensimäiset ratsastajajoukot\nlinnanpihalle ja ajoivat pelokkaat palvelijat suin päin takaisin\npiilopaikkoihinsa.\n\nSergo Panitzkyn pyörtyessä kaatui hän aivan muurin viereen. Tämä oli\nhänen pelastuksensa, sillä hän olisi ehdottomasti tullut yliajetuksi ja\njoutunut hevosten ruhjottavaksi.\n\nKun taistelu oli päättynyt, kannettiin hän linnaan. Tultuaan jälleen\ntuntoihinsa, kysyi hän, kuka oli hänen voittajansa.\n\nEräs palvelijoista, joka oli kuullut kerrottavan kamppailusta, vastasi\nruhtinaan kysymykseen:\n\n\"Kaarle XII\".\n\nHehkuva puna lensi Sergo Panitzkyn kasvoille ja hän kääntyi, niinkuin\nnäytti, häpeissään seinää vasten, samalla kun hänen huuliltaan kuului\nmuutamia epäselviä lauseita.\n\n\n\n\n6.\n\n\nJos salama olisi täysin kirkkaalta taivaalta lyönyt alas Kaskin\njalkoihin, ei hän olisi enempää hämmästynyt kuin kohdatessaan\npuolalaisen irvistelevän naaman ja kuullessaan uhkauksen:\n\n\"Kuole, koira!\"\n\nMutta Anders Kaski oli siksi usein ollut yhtä vaarallisille\nseikkailuille alttiina, ettei hän tästä aivan toivottomuuteen joutunut.\nPikainen toiminta oli useat kerrat ennemmin ollut hänelle eduksi, ja\nsiitä hän nytkin ymmärsi hyötyä.\n\nOlosuhteet, joilla toisinaan on suuri vaikutus tekoihimme tulivat\nhäikäilemättömän Kaskin avuksi miltei ennemmin kuin hän aavisti eli\nuskalsi toivoa. Hän kohtasi nimittäin puolalaisen samaan aikaan kuin\nKaarle kuningas ja Pietari Storm työnsivät pääportin auki. Melu, joka\ntästä syntyi, veti puolalaisen huomion puoleensa siinä määrin, että hän\nkäänsi katseensa sinnepäin.\n\nParempaa tilaisuutta ei Anders Kaski kaivannutkaan. Säärien ja\nkäsivarsien raudankovat lihakset olivat jo jännittyneet, ei tarvinnut\nenää muuta kuin panna ne toimintaan, eikä vänrikki siinä suhteessa\nollut pitkäveteinen. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ellei tahtonut\npuolalaisen keihään lävistämänä syöksyä maahan.\n\nRajulla nykäyksellä heittäytyi hän vallille, mutta voimat olivat\nkuitenkin liian vähäiset. Sen sijaan että hän olisi tullut suoraan\njaloilleen, kaatui hänen raskas vartalonsa puolalaisen jalkoja vasten\nsillä seurauksella että näiden omistaja, joka kaikeksi onneksi oli\naivan valmistumaton hyökkäykseen, omistettuaan koko huomionsa portin\nluona syntyneeseen meluun, menetti tasapainonsa. Keihäs teki ilmassa\npuoliympyrän ja putosi alas vallilta, jolloin se särkyi.\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä seisoivat Kaski ja puolalainen\njaloillaan toisiaan vastassa. Viimemainittu oli karkearakenteinen ja\nnäytti omaavan verrattain paljo voimaa. Ivallinen ilme oli nyt\nkuitenkin hänen kasvoiltaan kadonnut. Hän ei voinut käsittää,\nmiten vihollisensa, joka juuri oli riippunut vallin ulkoreunalla ja\njoka olisi ollut niin helposti syöstävissä alas, nyt seisoi\nvahingoittumattomana hänen edessään. Päättäen hänen puolittain\nkauhistuneesta ulkonäöstään, piti hän tätä yliluonnollisena asiana.\n\nAnders Kaski ei kuitenkaan antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa.\nKoko voimallaan syöksyi hän puolalaisen niskaan ja painoi tätä vallia\nvastaan. Nyt vasta käsitti puolalainen, että tässä oli tosi\nkysymyksessä, eikä mikään yliluonnollinen lumous. Liukkaana kuin\nankeriainen keinotteli hän itsensä pois Anders Kaskin käsistä, ja taas\nseisoivat taistelijat toisiaan vastassa.\n\nPuolalainen koetti huutamalla kutsua itselleen apua, mutta samassa\nolivat vänrikin luisevat sormet hänen kurkussaan kiinni, pusertaen sitä\nniin voimakkaasti, ettei heikompaakaan ääntä päässyt ilmoille.\nTaistelijat vierivät yhtenä kehänä vallilla, ja Kaski sai nyt kokea,\nettei hänen vastustajansa ollut niin heikko kuin hän ensin luuli.\nOnnistuipa puolalaisen työntää Kaski ihan vallin reunalle.\n\nNyt vasta huomasi vänrikki vaaran vakavuuden, jonkatähden hän otti\nuudelleen kiinni puolalaisesta ja sai hänet alleen. Raju nyrkinisku\nteki puolalaisen hetkiseksi tunnottomaksi, ja tätä ymmärsi vänrikki\ntaitavasti käyttää hyväkseen. Hän hyppäsi pystyyn ja antoi\nvastustajalleen aimo potkun päähän. Vaikeasti möristen putosi\npuolalaisen ruumis alas vallilta ja katosi samaan pensaaseen, jonka\ntuttavuutta Anders Kaski äsken oli tehnyt.\n\n\"No niin, hyvästi hänen kanssansa\", virkkoi vänrikki tyytyväisenä.\n\"Mutta totta tosiaan, portin luona tapellaan! Kuningas ja Storm ovat\nvarmaankin onnistuneet pääsemään sisälle\".\n\nKun hän muutamien minuuttien etsiskelyn jälkeen sai käsiinsä pistoolin,\njoka kamppailun aikana oli hukkaantunut, lähti hän rohkeasti ja vaaroja\npelkäämättä sinnepäin, mistä taistelun rähäkkä kuului.\n\nMutta ennenkun Kaski ehti perille, täytyi hänen vielä selviytyä yhdestä\nseikkailusta, joka olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, ellei nopea\ntoiminta jälleen olisi tullut hänelle avuksi.\n\nPortin lähellä työntäytyi valli sisäänpäin. Tässä oli myös ainoa\nylöskäytävä. Vänrikki huomasi sen ja koetti hiipien päästä käytävälle.\nMutta kohtalo oli toisin määrännyt. Yksi portin luona olevista\nvahtimiehistä huomasi Kaskin ja pahaa aavistaen otti muutamia tovereita\nmukaansa. Parin minuutin kuluttua oli Anders Kaski piiritetty.\n\n\"Ruotsalainen, ruotsalainen!\" kuului huuto puolalaisen huulilta.\n\"Kuinka hän tänne on päässyt!\"\n\nNäihin huudahduksiin vastasi vänrikki ensin kuulalla, joka heitti yhden\nlinnanpalvelijan alas vallilta, ja sen jälkeen miekanlyönnillä, joka\nkaatoi toisen polvilleen. Siinä oli kylliksi vastausta, tuumivat\npuolalaiset, ja hyökkäsivät mielettömästi kostoa huutaen Kaskin\nkimppuun. Anders kylläkin puolusti itseään kaikella kunnialla, mutta\nvihollisten lukumäärä kasvoi lakkaamatta ja pian hänellä oli lähemmä\nparikymmentä kirkuvaa puolalaista vastassaan.\n\nHänen päähänsä löi rohkea ajatus. Kun hän oli koko voimallaan heittänyt\npamppunsa vastustajien päiden yli, estääkseen sitä siten joutumasta\npuolalaisten käsiin (se putosikin vallin ulkopuolelle, josta Kaski itse\nsen myöhemmin löysi), löi hän tiellään olevaa puolalaista pyssyntukilla\npäähän ja heittäytyi sen jälkeen maahan, vieriten pitkin kaltevaa\nvallin syrjää alas. Kirkuvat puolalaiset syöksyivät perässä, mutta\nheillä oli niin kova kiire, että he joutuivat toinen toisensa niskaan,\nmuodostaen korkean ihmisröykkiön, josta kuului kamalaa melua ja\nsadatusta.\n\nNiin pääsi Anders Kaski, rypien veressä ja liassa sekä kasvot ja\nkäsivarret mustelmia täynnään, mutta muuten kuitenkin hyvässä kunnossa\nlinnanpihalle juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Kaarle kuningas teki\nselvää ruhtinas Sergo Panitzkystä. Mutta niin ruhjottu ja verinen kuin\nAnders olikin, ei hän kuitenkaan voinut pidättää naurua, joka\nväkistenkin työntäytyi hänen huulilleen, kun hän kirkkaassa kuuvalossa\nnäki elävän joukkion vallin vieressä. Niin sydämestään ei hän ollut\nsaanut moneen päivään nauraa.\n\nSen jälkeen riensi hän pitkin vallin kylkeä portille ja tuli, niinkuin\ntiedämme, parhaaseen aikaan Kaarle kuninkaan ja Pietari Stormin luo.\nKun hän myöhemmin päivällä kertoi seikkailuistaan Kaarle kuninkaalle\nnäytti tämä perin tyytyväiseltä, kun hän taputti vänrikkiä olkapäälle\nja sanoi:\n\n\"Sinä olet kyllin arvokas pääsemään henkivartioväkeeni. Tästä päivästä\nkuulutte sekä sinä että Storm tähän joukkoon\".\n\n\n\n\n7.\n\n\nKun laukaukset, jotka olivat vähällä ottaa muurilla riippuvan Anders\nKaskin hengiltä, kävivät yhä rajummiksi, kasvoi kardinaalin levottomuus\nenemmän ja enemmän.\n\n\"Riennä!\" huusi hän palvelijain esimiehelle. \"Jos linna on piiritetty,\nennenkun minä olen poissa, niin taivaan kirous lankee hirvittävimmässä\nmuodossa teidän ylitsenne\".\n\nKuumaverinen puolalainen tömisti jalkaa niin voimakkaasti, että tomu\npilvenä nousi hänen ympärilleen.\n\n\"Ankara, armollinen herra\", lausui esimies pelosta vapisten, sillä hän\ntunsi liian hyvin kardinaalin taipumattomuuden, kun oli rankaiseminen\nkysymyksessä, \"kaikki on heti järjestyksessä ja -- --\"\n\n\"Mutta sinähän sanoit äsken, että kaikki on järjestyksessä\", keskeytti\nankara kardinaali, kiinnittäen esimieheen läpitunkevan katseen.\n\n\"Kyllä ... kyllä ... armollinen herra\", tapaili tämä, \"mutta ...\nmutta...\"\n\nHän ei saanut puhua ajatustaan loppuun, sillä kardinaali tarttui\nkursailematta kiinni hänen kurkkuunsa rajusti nutistaen\nesimies-poloista samalla kun hän huudahti:\n\n\"Viheliäinen petturi! Oletko sinä ehkä vihollisen kanssa yksissä\nvehkeissä! Vastaa heti, muuten kiirastulen kaikkien tuskien nimessä\nolet päätäsi lyhempi\".\n\nNäin sanoen hän päästi otteensa. Vapisten joka jäsenestään vaipui vanha\npalvelija polvilleen ja toisti varmaankin parikymmentä kertaa, että hän\noli syytön. Palvelija vakuutti itkien ja vannoen uskollisuuttaan.\n\n\"No, no\", virkkoi kardinaali kääntyen poispäin, sillä palvelijan\nkyyneleet koskivat häntä sitäkin enemmän kun hän itse tiesi, että mies\nraukka, joka nyt makasi hänen jalkainsa juuressa, oli uskollinen ja\nkokenut palvelija, joka oli ollut hänen isänsäkin palveluksessa,\nkäyttäytyen silloin mitä kiitettävimmällä tavalla. Kardinaalin\narvokkuus kielsi kuitenkin näyttämästä liian suurta lempeyttä,\njonkatähden hän sanoi:\n\n\"Nouse ylös. Saamme nähdä, miten nopeimmin voimme päästä pois täältä\".\n\nToiset palvelijat hengittivät taas kevyemmin, sillä he kaikki pitivät\nesimiehestään.\n\nVihdoin oli kaikki järjestyksessä, kardinaali istui jo satulassa.\n\n\"Eteenpäin!\" komensi hän.\n\nTakaportti avattiin, mutta samassa saatiin kokea, miten kaikki menee\ntakaperoisesti, kun liiaksi kiirehditään. Kiireessä ja kardinaalin\nvihanpurkauksen aikaansaamassa hämmingissä oli aivan unohdettu se\nsuuriarvoinen seikka, että takaportti oli hevosille liian matala.\n\nNyt oli kardinaalin vuoro hämmästyä. Kiukun puna levisi hänen\nkasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen pitkiä lauseita, jotka eivät\nolleet sopusoinnussa hänen asemansa kanssa kirkon korkeimpana miehenä\neikä sen pyhyyden kanssa, jonka tietysti olisi pitänyt sädekehänä\nloistaa hänen ympärillään.\n\nHämillään katselivat palvelijat toisiaan ja esimiestään. Tämä alkoi\njälleen vapista joka jäsenestään, sillä hän odotti isännän uudistunutta\nvihanpurkausta. Mutta tällä kertaa ei siitä, kumma kyllä, tullut\nmitään. Häpeissään kuin juuri vedestä ylösvedetty kiukkuinen koira\nastui hän alas hevosen selästä ja virkkoi tavallista lempeämmällä\näänellä: \"Sulkekaa portti niin kauaksi!\" Eräs palvelijoista totteli\nkäskyä sillä onnettomalla seurauksella, että se meni lukkoon. Kauhusta\nkalvennut palvelija varoi kuitenkin puhumasta asiasta mitään. Hän\nrauhottui kuitenkin ajatellessaan, että löytyi porttiin sopiva avain.\n\nSamaan aikaan tapahtuivat puolalaisten onnettomuudet tammiportin luona.\nRaivoissaan juoksi kardinaali niin nopeaan kuin hänen ikänsä sen salli\nympäri linnanpihaa löytääkseen hevosille toisen ulospääsytien. Turhan\netsiskelyn jälkeen kääntyi hän vihdoin mainitun takaportin luo, jota\neivät palvelijat olleet uskaltaneet jättää, niin mielellään kuin he sen\nolisivatkin halunneet tehdä.\n\n\"Meidän täytyy paeta ilman hevosia\", huusi kardinaali kuparinvärisenä\nnaamaltaan, \"avatkaa heti portti!\"\n\nNyt vetäytyi palvelija, joka portin oli sulkenut, varovaisesti\ntoveriensa taakse. Esimies, joka ei mitään pahaa aavistanut, riensi sen\nsijaan täyttämään kardinaalin ankaraa käskyä.\n\nMutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei portti auennut.\nKärsimättömänä syöksyi kardinaali itse esiin, mutta hänenkin\nponnistelujensa tulos oli sama. Portti oli ja pysyi kiinni.\n\nHänen kunnia-arvoisuutensa kardinaali kävi muutamiksi sekunneiksi\nkuolonkalpeaksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi kiukusta. Sen\njälkeen levisi hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hirveästi ärjyen, joka\npikemmin tuntui villieläimen kuin ihmisen ääneltä, syöksyi hän\npalvelijain esimiehen kimppuun.\n\n\"Nyt minä ymmärrän juonesi, lurjus!\" huusi hän. \"Käsitän\nkrokotiilinkyyneleesi...\"\n\nHän ei lausunut lausetta loppuun. Käyrä sapeli vinkui niin\nonnettomuutta ennustavana ilmassa, ja kun onneton esimies ojensi\nkätensä suojellakseen itseään, tulivat hänen molemmat kätensä\npoikkihakatuiksi. Surkeasti ähkien vaipui hän maahan ja meni\ntajuttomaksi.\n\nTämä tapahtui takaportin luona samaan aikaan kun Kaarle XII ja ruhtinas\nSergo ottelivat. Heti tämän jälkeen oli kardinaali ruotsalaisten\nvallassa.\n\nHänet vietiin sisälle linnaan, ja kun hän kohtasi kuningas Kaarlen,\nlevisi jälleen hehkuva puna hänen kasvoilleen.\n\n\"Äh\", virkkoi kuningas, tarkastaen mielenkiinnolla vankiaan. \"En voinut\naavistaakaan, että näin pian olisimme kohdanneet toisemme. Tämä on\nkohtalon oikku!\"\n\nNämä sanat lausui kuningas hieman ivallisella äänellä. Kun ei\nkardinaali mitään vastannut, jatkoi kuningas:\n\n\"Entä kuningas August, oletteko hänet hiljakkoin tavannut?\"\n\n\"En, teidän majesteettinne\", vastasi kardinaali Primas matalalla\näänellä.\n\n\"Te ette ehkä tiedä, missä hän on\".\n\n\"En!\"\n\n\"Merkillistä\", virkkoi Kaarle kuningas ihmetellen. \"Niinmuodoin on\nminulla paremmat tiedot hänestä\".\n\n\"Vai niin!\" lausui kardinaali pitkäveteisesti. Hän ei kuitenkaan tullut\nlausuneeksi, missä kuningas August löytyi. Kuningas Kaarle sen sijaan\nvastasi:\n\n\"Kahdeksan päivää sitte oli hän Krakaussa ja on kait vieläkin siellä\".\n\nKardinaali vaikeni. Viimein hän kuitenkin virkkoi:\n\n\"Millaiseksi aikoo teidän majesteettinne määrätä minun kohtaloni?\"\n\nNyt oli kuninkaan vuoro vaijeta. Hän tuumi pitkän ajan. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n\"Kohtalonne riippuu teistä itsestänne!\"\n\n\"Minusta itsestäni!\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Minä en ymmärrä teidän majesteettianne\".\n\nKaarle XII teki kärsimättömyyttä osottavan liikkeen.\n\n\"Te kyllä ymmärrätte minua, vaikka ette ole ymmärtävinänne\".\n\n\"Ei, minä vakuutan teidän majesteettinne että...\"\n\n\"Vai niin\", keskeytti kuningas vielä suuremmalla kärsimättömyydellä.\n\"Te tiedätte, että minä haluan teidän välitystänne keskusteluissa\nkuningas Augustin kanssa. Tähän asti olette kieltäytynyt. Nyt sanon\nteille, ettette te pääse täältä ennenkun olette täyttänyt tahtoni\".\n\nKardinaali vei molemmat kätensä silmilleen. Huomasi selvästi, että\nkuninkaan sanat tuottivat hänelle tuskaa. Viimein hän sanoi:\n\n\"Arvaan että on kysymyksessä Puolan kruunusta luopuminen, jota teidän\nmajesteettinne vaatii\".\n\n\"Olette arvannut oikein\".\n\n\"Kuningas August ei koskaan suostu siihen\", vastasi kardinaali.\n\n\"Hänen täytyy\", oli Kaarle kuninkaan selvä ja varma vastaus.\n\n\"Ei ennen kuin hän tulee siihen pakotetuksi\".\n\n\"Minä pakotan hänet\".\n\nTämä kardinaali Primakselle niin epämieluinen keskustelu keskeytyi sen\nkautta että Kaarle kuningas käski ohimenevän Anders Kaskin ottaa\nhoiviinsa tämän kallisarvoisen vangin. Nyt jätti kardinaali Primas\npääportaat, missä keskustelu Kaarle kuninkaan kanssa oli tapahtunut.\nKun hän oli niin pitkällä, ettei kuningas voinut kuulla hänen sanojaan,\nmutisi hän itsekseen:\n\n\"Oleppa varuillasi. _Nyt_ sinä kyllä olet voittaja, mutta osat voivat\nvaihtua ennenkun aavistatkaan. Se on kuitenkin varma, ettei Stanislaus\nLeczinski koskaan tule pitemmälti kantamaan Puolan kruunua, vaikka\nvoisitkin sen hänen päähänsä asettaa\".\n\n\n\n\n8.\n\n\nRajzacin linnan vallotusta seurannut päivä läheni loppuaan. Se oli\naluksi ollut kaikkea muuta vaan ei kaunis.\n\nIllan tullen puhdisti raitis koillistuuli taivaankannen pilvistä, ja\nauringon lämpimät säteet kohtasivat niitä miljoonia sadepisaroita,\njotka kimaltelivat puiden lehdissä. Ilta muodostui samassa määrin\nkauniiksi kuin aamu oli ollut ruma.\n\nPäivällä sateen rajuimmin riehuessa oli linnassa tapahtunut tärkeä\njuttu. Kardinaali oli nimittäin koettanut päästä vapauteen. Koska hänen\nvankeutensa ei ollut kaikkein ankarinta laadultaan, oli hän saanut\noikeuden kunniasanaansa vastaan vapaasti liikkua linnassa. Mutta\npakotettua kunniasanaa ei hän katsonut olevansa velvollinen\nnoudattamaan, jonkatähden hän, kun Anders Kaski hetkiseksi heitti\nkatseensa pois hänen pyhyydestään, hiipi takaportille, jonka\nruotsalaiset vanginvartijat olivat rikkoneet. Onneksi huomasi kuningas\nitse pakolaisen ja tarttui tätä kursailematta niskasta kiinni.\n\n\"Sillä tapaako te pidätte antamanne kunniasanan\", jyrisi Kaarle XII.\n\nJoutuessaan itse teossa kiinni, kävi kardinaali Primas aluksi\nhämilleen. Mutta hän sai pian takaisin mielenmalttinsa ja vastasi\nröyhkeästi katsoen kuningasta silmiin:\n\n\"Lupausta, jonka on pakotettu antamaan, ei ole velvollinen pitämään\".\n\n\"Niin, minä tiedän, että tämä on sopusoinnussa jesuiittojen oppien\nkanssa\", vastasi Kaarle XII samalla kun hänen rehelliset kasvonsa\nilmaisivat syvintä halveksumista, \"mutta ajattelin kuitenkin, että\nPuolan uskonnon ylin valvoja pitäisi parempaa huolta arvostaan eikä\nrikkoisi antamaansa kunniasanaa\".\n\n\"Minä toistan äskeiset sanani\", vastasi Primas vähemmin röyhkeällä\näänellä. \"Maan vihollisia vastaan eivät mitkään arvelemiset voi tulla\nkysymykseen\".\n\n\"Hyvä, otetaanpa sitte sanoistanne vaari\", vastasi kuningas kylmästi ja\nnäköjään täysin rauhallisena, vaikka kiukku kiehui hänen sisässään,\nsillä hän ei tiennyt mitään halveksuttavampaa kuin kavaluus ja petos.\n\"Tästä hetkestä teitä todellakin kohdellaan kuten vankia. Mutta mitään\nmuuta ei teiltä pidä puuttua kuin vapaus\".\n\nAnders Kaski, joka samassa hikisenä ja ähisten lähestyi, sai ankarat\nnuhteet sekä määräyksen viedä hämmästyneen ja itsekseen kiroilevan\nkardinaalin erääseen pohjakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Kuningas\nitse seurasi jonkun matkan päässä ja otti haltuunsa huoneen avaimen,\nselittäen itse ryhtyvänsä kardinaalin vanginvartijaksi, kun ei hän enää\nvoinut luottaa väkeensä.\n\nNämä epäsuorat nuhteet koskivat kipeästi Anders Kaskiin. Kuningas\nkeskeytti kuitenkin hänen anteeksipyyntönsä ankaralla määräyksellä että\nKaskin oli heti järjestettävä niin että joukot olisivat kahden päivän\nkuluttua valmiit paluumarssiin. Niin kauaksi halusi Kaarle XII vielä\njäädä Rajzaciin, jolla välin hänen taisteluista ja matkoista uupunut\narmeijansa saisi levätä ja koota voimia vastaisten verileikkien\nvaralle.\n\nKun vänrikki oli poistunut, kuunteli kuningas hetkisen kardinaalin\nvankihuoneen oven takana. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä.\n\n\"Oli hyvä, että hän koetti paeta niin että sain paremman aiheen panna\nhänet lukkojen taakse\", mutisi kuningas itsekseen. \"Nyt on minulla\nPuolan vaikutusvaltaisin mies häkissä. Toivoakseni tämä jossain määrin\nvaikuttaa kenraali Trampeen, johon kuningas August sokeasti luottaa.\nEdullisinta olisi, että suunnitelmani voisivat mennä täytäntöön\nennenkun tsaari Pietari ehtii koota aivan ylivoimaisen armeijan.\nMutta\", lopetti hän itseään lohduttaen, \"minä taistelen oikean asian\npuolesta, tahdon rangaista kavaluuden, ja silloin kyllä korkeampi valta\non minun puolellani\".\n\nNäin sanoen meni hän hiljalleen pitkän käytävän läpi, jonka\nkeskikohdalla sijaitsi kardinaalin vankeushuone, ja meni linnanpihalle,\njossa hän hetkisen tarkkaan tutki linnan paikkoja.\n\nHän oli tuskin ehtinyt jättää käytävää, kun solakka naisolento riensi\nulos vankilan oven luona löytyvästä syvästä sopukasta. Se oli Eleonora.\nSanotun oven ulkopuolella pysähtyi hän muutamiksi minuuteiksi ja\nkuunteli tarkkaavasti, jonka jälkeen hän riensi ylös leveitä rappuja ja\nohjasi askeleensa suoraan leskiruhtinattaren rukoushuoneeseen, missä\ntoivoi tapaavansa iso-äitinsä.\n\nHän ei pettynytkään tässä oletuksessaan.\n\nAvonaisen akkunan ääressä, josta leppoisa tuuli virtasi sisään, seisoi\nleskiruhtinatar Martha Sobieski ja katsoi miettivästi yli sammaltuneen\nvallin. Hänen katseensa harhaili kauan ympäri kaikille tahoille, kunnes\nse lopulta kiintyi kahteen ratsumieheen, jotka huvittelivat itseään\neräänlaisella pelillä. He olivat kovaäänisiä ja nauroivat usein\nsydämellisesti toistensa pienille onnettomuuksille.\n\nSyvä huokaus kohousi Martha-rouvan rinnasta, nähdessään isänmaansa\nvihollisten niin suruttomasti pitävän hauskaa sen linnan valleilla,\njota hän niin monet kerrat oli rukoillut Jumalan ja pyhän neitsyeen\nsuojelemaan valloittajan käsistä. Hänen vielä niin kauniilla ja\njaloilla kasvoillaan oli niin surullinen ilme, että varpaillaan sisään\nastuva Eleonora hämmästyneenä pysähtyi ovelle. Hän ei uskaltanut mennä\npitemmälle peläten häiritsevänsä vanhaa iso-äitiä hänen surussaan.\n\nKun leskiruhtinatar vihdoin oli tarpeeksi tarkastanut ympäristöä, meni\nhän laahustavin askelin rukouspallin luo ja laskeutui polvilleen. Hän\nei kuitenkaan ollut ehtinyt kauan rukoilla, kun hän äkkiä hätkähti ja\nkatsoi taakseen ankarin silmäyksin. Pojantyttären paksun silkkileningin\nkahina oli keskeyttänyt hänet hartauden toimituksessaan.\n\n\"Hyvä, rakas iso-äiti\", virkkoi nuori tyttö syöksyen esiin, ... antakaa\nanteeksi käytökseni, joka...\"\n\n\"Minä en ole tahtonut oikein tuntea sinua enää\", keskeytti iso-äiti\nankarana, sillä hänen kävi vielä sapelleen Eleonoran käytös ruhtinas\nSergoa vastaan. Martha rouvalla oli sama vika kuin useammilla\nvanhemmilla ihmisillä on, että hän nimittäin hyvin mielellään käytti\nhyväkseen jokaista tilaisuutta saadakseen marista. Toisinaan tunsi hän\nikäänkuin vastustamatonta tarvetta saada purkaa ulos harminsa. Jos\nhänen tunteenpurkaustensa esine oli kyllin viisas mukautumaan\nkohtaloonsa, niin tuli hän jälleen hyvälle päälle ja kaikki oli pian\nunohdettu.\n\nTämä marisemiskuume vaivasi häntä nyt kun Eleonora astui sisään, ja\npian hän täydellä vauhdilla ylisti ruhtinas Sergo Panitzkyn\nrakastettavaa luonnetta, hänen syntyperäänsä ja rikkauttaan, joiden\nkautta Eleonora ilman epäilyä saavuttaisi mitä kadehdittavimman aseman\nPuolan naisten joukossa. Samalla sai Eleonora ankarat nuhteet sen\njohdosta että hän osotti niin suurta välinpitämättömyyttä sitä miestä\nkohtaan, jonka hänen vanhempansa iso-äidin erikoisten suositusten\nperusteella olivat hänelle määränneet. Sanat tulvivat virtanaan Martha\nrouvan huulilta.\n\nKun Eleonora pitemmän aikaa oli kuunnellut tätä sanatulvaa, joka\npikemmin lisääntyi kuin väheni, sanoi hän, kun leskiruhtinatar tuli\nmaininneeksi veljensä nimen:\n\n\"Kardinaali parka, hän istuu lukkojen ja telkien takana\".\n\nJos salama olisi äkkiä lyönyt leskiruhtinattaren jalkojen eteen, ei hän\nolisi niin kovin kauhistunut kuin kuullessaan nämä sanat\npojantyttärensä huulilta. Hänen innokkaasta puhelemisesta melkein\ntulipunaiset kasvonsa kävivät äkkiä niin liidunvalkeiksi, että nuori\ntyttö kauhistuneena juoksi esiin huudahtaen:\n\n\"Hyvä Jumala, onko iso-äiti sairas?\"\n\nVanhus oli vaipunut lepotuoliin ja kätki kasvot käsiinsä. Syvät\nhuokaukset nousivat hänen rinnastaan; hän oli vähällä tukehtua ja veti\ntuon tuostakin syvään henkeään. Vihdoin hän vaivoin sai kysytyksi:\n\n\"Kuulin varmaankin väärin, että muka kardinaali on lukkojen ja telkien\ntakana?\"\n\nVanhus nimittäin ei tiennyt muuta kuin että veli oli päässyt pois\nlinnasta ennenkun se vallotettiin.\n\n\"Ei, iso-äiti kyllä kuuli oikein\", vastasi Eleonora matalalla äänellä.\n\nMuutaman minuutin kuluttua lausui leskiruhtinatar:\n\n\"Kuinka olet sen saanut tietää?\"\n\n\"Näin itse, kun hänet teljettiin siniseen huoneeseen. Ruotsin kuningas\nitse on hänen vanginvartijansa\".\n\n\"Mahdotonta\", lausui vanhus. \"Tuon sinä olet uneksinut\".\n\n\"Ei, iso-äiti, minä en ole sitä uneksinut\".\n\n\"Pyhän Jumalan äiti\", huudahti Martha rouva aivan suunniltaan\nlevottomuudesta ja murheesta, \"veljeni vihollisten käsissä! Silloin\nvarmaankin Puolan loppu lähenee, koska hän nykyisin on ainoa, jolla on\nvoimaa ja kykyä pitää kansamme koossa. Oi, Jumala, eivätkö\nkoettelemukset vielä ole lopussa. Onko se sinun tahtosi, että Puolan on\ntaistelussa sorruttava?\"\n\nKun hän oli hetkisen istunut pää rintaa vasten vaipuneena, virkkoi hän\ntoivehikkaalla äänellä:\n\n\"Jos sentään ruhtinas Sergo olisi täällä sinun tilallasi. Hän on\nkuitenkin mies\".\n\nOli vaarallista kertoa leskiruhtinattarelle ruhtinas Sergon\nonnettomasta kohtalosta. Eleonora ei kuitenkaan enää voinut vaijeta,\nvaan kertoi ruhtinaan kamppailusta Kaarle kuninkaan kanssa\nporttikäytävässä.\n\n\"Kuka sellaista sinulle on kertonut\", virkkoi  Martha rouva, jota tämä\nuusi onnettomuus koski vielä kipeämmin.\n\n\"Joseph\".\n\nSeurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jota ainoastaan kellon\nnaksutus häiritsi. Eleonora oli hiljaa hiipinyt akkunan luo, minkä\nääressä iso-äiti muutama minuutti takaperin oli seisonut. Kauan ei hän\nsiinä kuitenkaan ollut tarkastanut auringonlaskua, kun uusi ajatus\näkkiä lensi hänen aivoihinsa. Kiireesti riensi hän leskiruhtinattaren\nluo, joka edelleen istui lepotuolissa kädet ristissä rinnan päällä.\n\n\"Iso-äiti\", virkkoi Eleonora laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen,\nsamalla kun hän nosti kirkkaat, loistavat silmänsä tätä kohden, \"älä\nnyt ole pahoillasi! Minä olen keksinyt keinon, miten vanki\nvapautetaan\".\n\nNuoren tytön täytyi kerrata nämä sanat, ennenkun leskiruhtinatar\nkäsitti, mistä oli kysymys.\n\n\"Miten, miten\", huudahti hän viimein innokkaasti. \"Mikä keino se on?\"\n\n\"Löytyyhän siniseen huoneeseen kaksi avainta?\"\n\n\"Kyllä, mutta ... mutta...\"\n\n\"Iso-äiti ei vielä ymmärrä, mitä minä tarkotan\".\n\n\"Ei, minä en tosiaan ymmärrä, lapseni\", vastasi rouva huomattavasti\nlempeämmällä äänellä.\n\n\"Anna minun toimia\", pyysi Eleonora, \"ja kaikki käy hyvin. Anna minun\nmyös itse määrätä toimintatapani ja iso-äiti voi olla vakuutettu siitä,\nettä minä vedän huulesta vanginvartijaa, niin kuninkaallinen henkilö\nkuin hän onkin\".\n\nHeikko hymy somisti Martha rouvan huulia. Hän tahtoi myös mielellään\nuskoa pojantyttären sanoja, jonka tähden tyytyväisyys kuvastui hänen\nkasvoillaan.\n\n\"Miksi kysyit, jos siniseen huoneeseen löytyy kaksi avainta\", virkkoi\nhän hetkisen mietittyään.\n\n\"Sentähden, että minä tarvitsen toista avainta\".\n\n\"No, kuka sitte tarvitsee toista?\"\n\n\"Se on jo vanginvartijan hallussa\".\n\n\"Onko Joseph ollut niin varomaton, että hän on antanut avaimen olla\nlukossa\", virkkoi Martha rouva pudistaen päätään, \"siinä\ntapauksessa...\"\n\n\"Joseph on viaton\", keskeytti Eleonora. \"Tuskin olivat ruotsalaiset\nonnistuneet valtaamaan linnan, kun kuningas vaati häneltä kaikki\navaimet, uhaten panna hänet muuten sellaiseen paikkaan, jossa ei\naurinko eikä kuu loista. Hän kyllä pani vastaan, selittäen, että\navaimet olivat linnan hallitsijattaren, mutta mikään ei auttanut,\nkuningas käski väkensä ottamaan avaimet väkivallalla. Silloin Joseph\nmieluummin jätti avaimet kuin antoi itseään pahoinpidellä, niin että\nhän on viaton\".\n\nLeskiruhtinatar veti helpotuksen huokauksen, kun hän sai tietää että\nhänen kunnioittamansa vanha uskollinen palvelija oli viaton. Kun hänen\nsilmäyksensä muutaman minuutin ajan oli harhaillut ympäri huonetta,\nkiintyi se vihdoin pieneen, hienosti valmistettuun kultalaatikkoon.\n\n\"Tuossa on avain\", sanoi hän osottaen laatikkoa. \"Kunhan vain voisin\naavistaa, mitä sinä sillä teet. Se käy yli ymmärrykseni\".\n\nSen sijaan, että olisi vastannut, otti Eleonora mahdollisimman\nsalaperäisen muodon päälleen. Sitte hän iloisesti nyökkäsi vanhalle\niso-äidille ja jätti huoneen.\n\nEleonoran poistuttua pani leskiruhtinatar Martha Sobieski kädet ristiin\nrinnalleen ja lausui kuiskaten, rukousnauhan nopeasti juostessa käsien\nvälitse:\n\n\"Sinä, joka kaikki johdat parhain päin, salli meidän myös vapautua\nnäistä anastajista, jotka upottavat kauniin Puolan verivirtoihin ja\najavat sen pojat kuin villipedot metsiin. Vapauta myös veliraukkani,\nsillä hän on ainoa, joka näissä huolestuttavissa olosuhteissa voi\nkansassa ylläpitää rohkeutta, sittekun kuningas August on jättänyt\nmeidät pulaan ja sen sijaan huvittelee perintömaassaan Saksenissa.\nKuule rukoukseni, pyhä neitsyt. Amen\".\n\nVanhus oli tuskin ehtinyt lausumaan viimeiset sanat, kun oven\nulkopuolelta kuului melua. Ensin kuului kiireisiä askeleita, sen\njälkeen sanakiistaa, joka kävi yhä kiivaammaksi. Sanakiista päättyi\nkorvapuustiin, jota seurasi valitushuuto. Samassa nykäistiin ovi auki\nja Anders Kaskin karkeatekoinen vartalo ilmestyi oven aukkoon. Kun hän\nei heti huomannut lepotuoliin lyykistynyttä vanhusta, alkoi hän\nuteliaana katsella ympärilleen. Rukoushuoneessa vallitseva komeus\nsaattoi hänet aivan ymmälle, ja kun hän muutaman sekunnin oli siinä\ntöllistellyt, pääsi hänen hämmästyksestä väräjäviltä huuliltaan:\n\n\"Peijakkaan hienoa. Tuskinpa kuninkaamme koti on hienompi\".\n\nLepotuolista kuului heikko huudahdus, joka saattoi Anders Kaskin\nkääntämään katseensa sinnepäin. Kun hän hetkisen oli tarkastanut\nkauhusta kalmankalpeata leskiruhtinatarta, joka tajuissaan pysyäkseen\ntaukoamatta haisteli pientä pulloa, ajatteli hän itsekseen:\n\n\"Tuo vanha marakatti se varmaankin on\".\n\nÄäneen hän lausui:\n\n\"Onko se ruhtinatar So ... Sob ... Sobi ... ei, enpä totta totisesti\nmuistakaan tuota mutkikasta nimeä. No, samapa se, onko se hän, joka\nomistaa tämän linnan?\"\n\nLeskiruhtinatar, jonka pelko oli hieman hälvennyt nähdessään\nruotsalaisen jäävän seisomaan oven viereen, vastasi kysymykseen tuskin\nhuomattavalla nyökäyksellä. Tällaista vastaustapaa ei suora ja\nteeskentelemätön Kaski ymmärtänyt.\n\n\"Hän on varmaankin kuuro\", ajatteli Kaski. \"No, saammepa nähdä\".\n\nSen jälkeen huusi hän koko mahtavan äänensä voimalla:\n\n\"Onko se...\"\n\nPitemmälle hän ei ehtinyt, sillä vanhuksen huulilta päässyt kirkaisu\nkeskeytti hänet. Martha Sobieskin korvat menivät lukkoon, kun Kaskin\nmahtava basso-ääni niihin koski.\n\n\"Pyhä neitsyt, hän tahtoo tappaa minut\", kirkui Martha rouva\nkauhuissaan ja syöksyi ylös tuolilta, \"Katsokaa, tässä\", jatkoi hän\nkahmaten käsiinsä muutamia pöydällä löytyviä kallisarvoisia koristeita,\njotka heitti vänrikin jalkoihin, \"ottakaa nämä, mutta säästäkää\nhenkeni!\"\n\nAnders Kaski tuijotti nyt Martha rouvaan vielä enemmän kummissaan kuin\nastuessaan sisään rukoiluhuoneeseen. Hänen kasvonilmeistään päättäen ei\nhän oikein näkynyt ymmärtävän vanhuksen tarkotusta. Mutta silloin\nsattui hänen katseensa lattialla makaaviin koristeihin ja nyt hän\nkäsitti niiden loukkaavan tarkotuksen. Hänen sekä iloinen että\nihmettelevä naamansa synkistyi, jalka kohousi ja sen painostuksesta\nlensivät koristeet ympäri lattiaa.\n\n\"Minä en ole mikään ryöväri vaan kunniallinen sotilas\", lausui Kaski\nvihaisena ja suuntasi leskiruhtinattareen niin terävän silmäyksen, että\ntämä kauhistuneena ryömi nurkassa löytyvän rippituolin taakse. \"Kaarle\nkuningas on lähettänyt minut sanomaan, että hän tahtoo puhua kanssanne.\nKuulen hänen askeleensa tuolia ulkona\".\n\nNäin sanoen katosi Anders Kaski. Käytävässä hän kohtasi Kaarle\nkuninkaan ja kertoi tälle, millaisen häväistyksen alaiseksi hän oli\njoutunut.\n\nKuningas, joka sattui olemaan erittäin hyvällä tuulella, kun hän juuri\noli saanut tietää että kenraalimajuri Stuart oli lähellä olevassa\nkylässä lyönyt Paykullin jälkijoukot ja ottanut paljo vankeja, vastasi:\n\n\"Sinun täytyy antaa anteeksi tälle hienolle naiselle, rakas Kaski,\nsillä hän ei ole koskaan nähnyt niin roimia miehiä kuin sinä ja muut\nhenkivartijani ovat. Oli kuitenkin hyvä, ettet ottanut vastaan\nkoristeita\".\n\nSitte jatkoi Kaarle XII matkaansa rukoiluhuonetta kohti. Anders Kaski\nei kuitenkaan voinut niin helposti sulattaa häntä vastaan tehtyä\nloukkausta, sillä pitkän aikaa jälkeenpäin hän suuttui kuullessaan\nmainittavan Rajzacin linnan nimen.\n\nTieto Ruotsin kuninkaan saapumisesta teki leskiruhtinattaren jälleen\nvirkeämmäksi. Kun hän mahdollisimman tarkkaan oli poistanut\nmielenliikutuksen jättämät jälet, suoristi hän vartalonsa näyttääkseen\narvokkaalta ruotsalaisen sankarin edessä, jonka nimi Narvan taistelun\njälkeen kaikui kautta Europan. Martha rouva ei ollut koskaan nähnyt\nKaarle kuningasta eikä edes hänen muotokuvaansakaan. Hän oli sentähden\nhyvin utelias näkemään, millaiselta tsaari Pietarin kuuluisa voittaja\nnäyttäisi. Huhu oli tietänyt kertoa Ruotsin kuninkaan olevan töykeän\nnaisia kohtaan, jonkatähden leskiruhtinattaren päässä pyöri ajatus:\n\"Hän mahtaa olla hyvin ruma\". Mutta kuinka suureksi kävikään hänen\nkummastuksensa, kun seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään\nsolakka ja sopusuhtainen henkilö, jonka koko olemus nuoruudesta\nhuolimatta puhui miesmäisyydestä. Martha rouva, joka puolalaisten\nkuninkaiden loistavissa ja kevyeissä hoveissa silmäyksillään oli\nsaattanut monen jalosukuisen pään pyörälle ja saanut lukea myös\nkuningas Augustin ihailijoittensa joukkoon, ei voinut kestää Kaarle\nkuninkaan vaaleansinisistä silmistä lähtenyttä silmäystä. Niinkuin nämä\nsilmät nyt olivat sekä lempeydellä että vakavuudella kiinnitetyt\nleskiruhtinattareen, täytyi tämän luoda katseensa maahan. Ja kun Martha\nrouva melkein vasten tahtoaan teki kunnioittavan ja syvän kumarruksen,\ntunsi hän itsessään, että hänen edessään nyt oli yksi ihmiskunnan\nsuurimmista sankareista. Ylpeä ylimielisyys oli poissa, näinä hetkinä\ntunsi hän vain olevansa voitettu, joka oli tietoinen siitä, että hänen\nkohtalonsa riippui hänen edessään seisovasta Ruotsin kuninkaasta.\n\n\n\n\n9.\n\n\nTuskin ehdittyään käytävään pysähtyi hän ja painoi vasemman käden\nsydäntään vastaan.\n\n\"Se on rohkea yritys, joka helposti voi käydä tuhoisaksi sekä minulle\nitselleni että ystävälleni kardinaalille\", ajatteli hän. \"Kuinka minun\non tehtävä? Kenelle uskallan uskoa salaisuuteni? Niin, nyt tiedän\",\njatkoi Eleonora, kulkien hitain askelin pitkin käytävää, \"Joseph on\nuskollinen ja viekas. Hän kyllä auttaa minua\".\n\nTultuaan linnanpihalle, missä ruotsalaiset sotilaat kunnioittavasti\ntekivät tietä tälle kauniille tytölle, huomasi hän Josephin seisovan\npuhelemassa erään ruotsalaisen kanssa. Eleonora antoi hänelle\nmerkitsevän silmäyksen ja riensi huoneisiinsa. Hetkisen kuluttua kuului\nhiljainen naputus sisimmän kamarin tapettiovella.\n\n\"Se on hän\", ajatteli Eleonora ja riensi nopein askelin avaamaan ovea.\n\n\"Puh, puh\", äänteli vanha palvelija ja pyyhki hikeä otsaltaan, \"minä en\ntahtonut millään tavalla päästä tuosta ruotsalaisesta, joka kaikin\nmokomin tahtoi värvätä minut. Ja mitä hän puhui kuninkaastaan! Hänen\nkertomuksiensa mukaan ei Kaarle XII olisi enempää eikä vähempää kuin\nJumala, vaikka hän minun mielestäni on aivan tavallisen ihmisen\nnäköinen. Varma on, ettei häntä ulkonäön suhteen voi verrata Ladislas\nLeczinskiin\".\n\nKuullessaan mainittavan rakastettunsa nimen, levisi kaunis puna\nEleonoran kauniille kasvoille, rinnasta kohousi heikko kaipauksen\nhuokaus ja lämmin ajatus lensi näinä minuutteina hänen luokseen, joka\nehkä paraillaan taisteli isänmaan kunnian ja vapauden puolesta muilla\nseuduilla.\n\n\"Niin\", vastasi vihdoin nuori ruhtinatar johtaakseen huomion toisaalle,\n\"ruotsalaiset sotilaat ovat hyvin kiintyneitä kuninkaaseensa. Jumala\nsuokoon, että kuningas August voisi yhtä paljo luottaa sotilaisiinsa,\nsilloin ei vihollinen olisi päässyt niin pitkälle kuin se jo on\npäässyt\".\n\nJa taas kohousi tytön rinnasta huokaus, mutta se johtui levottomuudesta\nnykyisyyttä kohtaan ja epäilyksestä siitä, mitä tulevaisuus oli\nmukanaan tuova.\n\n\"Onko nuorella hallitsijattarellani jotain erityistä puhumista\nkanssani?\" virkkoi Joseph vihdoin pitemmän aikaa odotettuaan, että\nEleonora jotain lausuisi.\n\nKysymys tempasi nuoren tytön äkkiä unelmistaan.\n\n\"Niin, pyhän neitsyeen tähden\", huudahti Eleonora, tarttuen Josephia\nkiivaasti kädestä kiinni. \"Kardinaali!\"\n\n\"Kardinaali\", lausui vanha palvelija ihmeissään, \"miten hänen laitansa\non? Eihän hänelle vaan ole mitään pahaa tapahtunut?\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi Eleonora, heikosti hymyillen, \"hän voi kyllä hyvin,\nmutta sinä kait ymmärrät, ettei hän kauemmin voi olla siellä kuin hän\non\",\n\n\"Niin ... niin ... minä ... ymmärrän\", vastasi palvelija, vaikkei hän\nrahtuakaan käsittänyt mistä kysymys oli. Hän kuitenkin sanoi niin,\nettei olisi saattanut Eleonoraa pahalle mielelle.\n\n\"No\", jatkoi Eleonora, ottaen esiin iso-äidiltä saamansa avaimen ja\npiti sitä Josephin silmien edessä, \"tässä näet tien vapauteen\".\n\n\"Niin, minä näen\", vastasi palvelija yhtä viisaana kuin tähänkin asti.\nJos hän olisi nähnyt kuvansa toisella seinällä riippuvassa peilissä,\nniin hän varmaankin olisi hävennyt tietämättömyydestään johtuvaa tyhmää\nilmettä. Eleonorakaan ei sitä huomannut, sillä hän oli niin innostunut\nasiaan. Joseph oli tuskin ehtinyt vastaamaan, kun Eleonora jatkoi:\n\n\"Tiedän, että voin luottaa sinuun?\"\n\n\"Kyllä\"\n\n\"Ensi yönä aijon panna suunnitelmani täytäntöön\".\n\n\"Vai niin\", vastasi palvelija, tuntien samalla kauhukseen, kuinka kylmä\nhiki alkoi helmeillä hänen otsalleen. Olisi ihmeellistä, ellei nyt\ntulisi tietämättömyys paljastetuksi. Mutta Eleonora ei huomannut hänen\nlevottomuuttaan, vaan jatkoi:\n\n\"Suunnitelmani on sellainen, että sinä salaa piilottaudut sinisen\nhuoneen vieressä olevaan syvennykseen ja vartioit minua siltä varalta,\nettä tapahtuisi jotain sellaista, joka tekisi tyhjäksi aikeeni. Ruotsin\nkuninkaalla on kyllä huoneen avain, mutta onneksi oli iso-äidillä\ntoinen, joka nyt on tässä. Anna minun sitte pitää huolen lopusta. Jos\nkuitenkin voisit ensin järjestää niin, että takaportin kautta johtava\ntie olisi vapaa, niin ... no niin, sinä kait ymmärrät?\"\n\n\"Kyllä minä ymmärrän\", huudahti Joseph tykkänään toisella äänellä kuin\ntähän asti. Kylmä hiki vetäytyi takaisin, tyhmä ilme katosi tyyten ja\nhuomasi selvästi, että hän nyt käsitti, mistä oli kysymys. \"Ymmärrän\",\nhuudahti hän toisen kerran, \"ja lupaan, että pari nopeakulkuista\nhevosta seisoo valmiina metsässä lähellä takaporttia\".\n\n\"Hyvä on, Joseph. Voit olla varma siitä, että kardinaali kyllä sinua\npalkitsee\".\n\n\"Minun palkkioni on siinä tiedossa, että olen palvellut isänmaatani\nvähäisen kykyni mukaan\", virkkoi vanha palvelija, koskettaen huulillaan\ntytön leninkiä.\n\n\"Seis! Joseph\", huomautti Eleonora. \"Tiedäthän, että vihaan kaikkea\nimartelua. Sitäpaitsi\", jatkoi hän veitikkamaisesti hymyillen, \"olet\nsinä liian vanha tarvitaksesi nöyrtyä minun edessäni, joka...\"\n\nJoseph keskeytti hänen puheensa, tarttumalla kiinni hänen käsistään ja\nhuudahtamalla:\n\n\"Te olette hallitsijattareni, ja jos minulla olisi vaikka tuhannen\nhenkeä, antaisin ne kaikki teidän tähtenne\".\n\nJa ennenkun Eleonora ehti sitä estää, peitti vanha uskollinen palvelija\nhänen kätensä suuteloilla.\n\nTästä yksinkertaisesta uskollisuuden todistuksesta liikutettuna lausui\nEleonora:\n\n\"Meidän täytyy nyt erota. Minä en voi lykätä tuonnemmaksi aijettani. Jo\nensi yönä sen täytyy tapahtua. Laita sinä myös kaikki valmiiksi pakoa\nvarten\".\n\n\"Niin. Tunnin kuluttua tulee hevosten olla valmiina ja kolme\nluotettavinta palvelijaa niiden mukana\".\n\nEleonora ja Joseph erosivat. Viimemainittu poistui salakäytävän kautta,\njoka johti linnan keskustaan, ja riensi heti täyttämään tehtäväänsä.\n\nJäätyään yksikseen, meni Eleonora heti rukouspallin luo ja polvistui\nkauniin puhdashopeisen Kristuksenkuvan eteen. Tässä hän rukoili kauan\nja hartaasti, ja kun hän siitä nousi ylös, kuvastui hänen kasvoillaan\nhorjumaton päättäväisyys.\n\n\"Sinua, pyhä Jumalan äiti\", sanoi hän, kiinnittäen katseensa\nkristuskuvan vasemmalla puolella riippuvaan madonnankuvaan, \"sinua,\npyhä Jumalan äiti rukoilen auttamaan minua vaikeassa tehtävässäni.\nSuuret vaarat tulevat minua väijymään, mutta sinun vaikuttava\nesirukouksesi, josta olen varma, tukee minua. Oi, sinä puhdas äiti,\nkuule rukoukseni, ja vastapalvelukseksi minä rakennan sinulle ihanan\ntemppelin onnellisen pelastuksen muistoksi\".\n\nNäin sanoen hän otti pöydältä pienen kallisarvoisen tikarin, jota hän\ntarkasti loistavin silmäyksin. Kauniisti koristetussa norsunluuvarressa\nnäkyi kaksi toisiinsa kiehtoutunutta L-kirjainta ja niiden yläpuolella\nruhtinaallinen kruunu. Tämän aseen oli hänelle antanut Ladislas\nLeczinski, joka oli pyytänyt häntä käyttämään sitä, jos hänen omansa\neli jonkun läheisen sukulaisen henki olisi vaarassa.\n\n\"Sinä saat nyt tehdä minulle seuraa\", mutisi Eleonora, \"ehkä tulen\ntarvitsemaan sinua\".\n\nNäin sanoen hän riensi ulos salakäytävää myöten ja seisoi pian\nkäytävässä, joka johti iso-äidin rukoiluhuoneeseen.\n\nHänen ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus, sillä nyt oli keskiyön\naika. Yö oli vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Kylmä tuuli\npuhalteli ulkona silloin tällöin läpi metsän ja saattoi tuuliviirin\nnatisten kääntelemään saranoillaan. Yö oli erittäin sopiva Eleonoran\nyritykselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaarle XII oli pitkän aikaa leskiruhtinattaren luona, jonka kanssa\nhän keskusteli päivän tärkeistä tapahtumista. Muun muassa oli\nleskiruhtinatar tullut kosketelleeksi kardinaalin vankeutta, jolloin\nKaarle kuningas oli sanonut:\n\n\"Ellei veljenne olisi niin halpamaisella tavalla rikkonut antamaansa\nkunniasanaa, olisi hän saanut huomenna, jolloin minä poistun tästä\nlinnasta, luvan mennä omia teitään, mutta nyt täytyy hänen seurata\nminua armeijan leiripaikkaan ja menettää petoksensa rangaistukseksi\nvapautensa muutamaksi viikoksi\".\n\nNäitä sanoja lausuessaan hehkuivat Kaarle kuninkaan posket ja hän polki\nkiivaasti jalkaansa lattiaan. Häntä ei mikään muu harmittanut niin\npaljo kuin viekkaus ja petos.\n\nLeskiruhtinatar huokasi syvään eikä uskaltanut kohdata kuninkaan\npaheksuvaa silmäystä. Itsekseen hän tunnusti veljen menetelleen väärin\nja kun kuningas yht'äkkiä kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä, mitä\nhän ajatteli asiasta, vastasi leskiruhtinatar avomielisesti:\n\n\"Teidän majesteetillanne on oikein. Veljeni ei ole menetellyt niinkuin\nhänen olisi pitänyt, mutta minä olen vakuutettu siitä, että\noikeamielinen Kaarle XII ottaa huomioonsa ne lieventävät asianhaarat,\njotka ovat olleet perussyynä hänen menettelyynsä, eikä rankaise häntä\nniin ankarasti\".\n\nKaarle kuningas oli vähällä joutua pois suunniltaan näiden sanojen\njohdosta. Ne olivat kaikesta päättäen sanotut tarkotuksella saada hänet\nhämilleen ja vähällä oli ettei viekkaus onnistunut.\n\n\"Mitä hänen kohteluunsa tulee, niin tulee se olemaan niin hyvä, ettei\nhänellä ole mitään moitteen sijaa ruotsalaisia vastaan niinkuin meillä\nmonasti on syytä muistuttaa puolalaisia vastaan\".\n\nTäten lopetti Kaarle XII puheen kardinaalista. Lausuttuaan vielä\nmuutaman sanan leskiruhtinattaren perheestä, jätti hän linnan\nvakuuttaen, että linna jätettäisiin samassa kunnossa kuin se oli\notettukin.\n\nKuninkaan poistuttua risti vanhus kädet rinnalleen, istui hetkisen\najatuksiinsa vaipuneena ja virkkoi vihdoin puolikovalla äänellä:\n\n\"Minä olen suuresti erehtynyt Kaarle XII:nen suhteen. Puhe hänen\ntöykeydestään ja ankaruudestaan on liioteltua. Hänen käytöksensä ei\nkylläkään vastaa hänen vertaistaan, mutta sen sijaan on hänellä mitä\nmuilta puuttuu, jaloa miesmäisyyttä ja voimaa, joka vetää puoleensa. Ja\nkun hän kerta on mies, vaikkakin vain nuorukainen, niin hän varmaankin\npitää antamansa lupauksen eikä tee veljelleni mitään pahaa\".\n\nRauhottuneena kävi leskiruhtinatar vuoteelle, ja hetkisen kuluttua\nilmasi raskas hengitys, että Adam Sobieskin jälkeensä jättämä puoliso\nnukkui yhtä sikeästi kuin nuoruutensakin vuosina, jolloin eivät vielä\nmitkään murheet hänen sieluaan painaneet.\n\nKuningas meni Martha Sobieskin luota suoraan kardinaalia tapaamaan.\n\nHänen sisäänastuessaan istui hänen pyhyytensä mukavassa asennossa\nkauniisti koristellussa nojatuolissa innokkaasti tutkien suurta\nasiapaperia, jonka hän oli löytänyt kirjahyllyltä. Se oli osa Puolan\nhistoriaa. Kardinaali oli niin syventynyt lukemaan ystävänsä, Johan\nSobieskin, kuuluisaa historiaa, ettei hän ensinkään huomannut oven\navautumista.\n\n\"Niin\", virkkoi hän vihdoin, luettuaan loppuun Wienin porteilla\nsuoritetun loistavan taistelun, \"jos sinä olisit elänyt, ei Puolaa nyt\nolisi anastettu eikä...\"\n\nSamassa hän nosti katseensa ja huomasi Kaarle kuninkaan seisovan\nedessään, tarkastaen häntä tuikein silmäyksin.\n\nKardinaali Primas nousi ylös ja hehkuva puna värjäsi hänen kasvojaan.\nHän sammalsi joitakin katkonaisia lauseita, mutta ei voinut saada\nesille ainoatakaan selvää sanaa, niin hämillään hän oli.\n\n\"Mitä te luitte?\" kysyi Kaarle kuningas. \"Se näytti olevan kovin\nmieltäkiinnittävää\".\n\n\"Tietysti\", vastasi kardinaali, jonka kieli vähitellen alkoi liikkua.\n\"Minä luin Johan Sobieskin sotaretkestä turkkilaisia vastaan ja Wienin\nvapauttamisesta\".\n\n\"No, minä en ihmettele, että te ylpeilette hänestä\", jatkoi Kaarle XII\njonkun verran ivallisesti. \"Siitä kait johtuivat ne sanat, jotka äsken\nlensivät huuliltanne. Teillä on jossain määrin oikein. Johan Sobieski\noli täydellinen sankari, sanalla sanoen mies, joka ensinnäkin piti\npyhänä antamansa lupauksen\".\n\nKuninkaan ivallinen viittaus kardinaalin petollisuuteen kohotti jälleen\nhehkuvan punan hänen kasvoilleen. Hän yritti puolustaa itseään, mutta\nKaarle kuningas esti hänet siitä seuraavin vakavin sanoin:\n\n\"Tiedän, mitä aijotte sanoa, mutta asian kaunistaminen ei ole miksikään\nhyödyksi. Minun silmissäni on lupauksen rikkominen kuitenkin aina suuri\npahe\".\n\n\"Teidän majesteettinne on liian ankara arvosteluissaan\", uskalsi\nkardinaali vihdoin huomauttaa.\n\n\"Niin, teidän käsityksenne mukaan, mutta ei minun. Katolilaisilla,\nmutta erittäinkin jesuiitoilla, näkyy olevan hyvin avara omatunto\".\n\nTähän katsoi kardinaali velvollisuudekseen huomauttaa:\n\n\"Minä en ole jesuiitta\".\n\nEpäilevä hymy suupielissä oli Kaarle kuninkaan ainoa vastaus.\n\n\"Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta\", lausui hän sitte. \"Teidän\nmenettelynne kuitenkin viittaa siihen, että minulla on oikein. Mutta\nnyt ei oikeastaan olekaan puhe tästä asiasta. Teidän vanginvartijananne\npyydän vain huomauttaa, että te huomenna jätätte vankilan.\"\n\nKardinaalin rinnasta kohousi toivomuksen huokaus. Mutta tämä toivo\nhäipyi pian, kun Kaarle XII jatkoi:\n\n\"Huomenna minä jätän Rajzacin linnan ja te seuraatte mukana\nruotsalaisten leiriin\".\n\nKardinaali kävi tuhkanharmaaksi.\n\n\"Se kait ei ole teidän majesteettinne vakava aikomus\", sammalsi hän.\n\n\"Tällaisissa asioissa en minä koskaan tapaa laskea leikkiä\", vastasi\nKaarle kuningas.\n\nKardinaali Primas vaipui ähkyen nojatuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.\n\"Oi, se on kuitenkin totta, että minä olen hänen vankinsa\".\n\n\"Ei, se ei voi olla teidän majesteettinne ... mutta mihin hän joutui?\"\n\nHän joutui raivoisan tuskan valtaan.\n\nKaarle XII oli poistunut yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKun Eleonora oli vakuuttautunut siitä, ettei kukaan sivullinen ollut\nkäytävässä, hiipi hän varovasti leskiruhtinattaren rukoiluhuoneeseen.\nHän avasi mukanaan olevalla avaimella oven ja astui sisään. Sisällä\nvallitsi pimeys. Tytön tuntemus autti kuitenkin häntä pimeässäkin\nsuoriutumaan aikeestaan. Otettuaan pienestä vaatesäiliöstä erään Martha\nrouvan leningin, poistui hän yhtä varovasti kuin oli tullutkin.\n\nSen jälkeen riensi hän pohjakerrokseen. Sinisen huoneen vieressä\nvetäytyi hän vapisten seinää vasten, sillä pimeydessä ei hän voinut\ntietää, oliko se ystävä eli vihamies, joka aikaansai heikkoa melua\nkäytävässä.\n\nKun ääni kuului ihan hänen vierestään eikä hän kuullut kannuksien\nkilinää, aavisti hän, että henkilö, joka käytävällä hiipi, ei ollut\nkukaan muu kuin Joseph. Hän kuunteli sentähden hyvin tarkkaan ja\nhuomasi suureksi ilokseen, että hiipivät askeleet taukosivat\nennenmainitun sopukan luona. Nyt oli Eleonora varma asiastaan.\n\n\"Joseph\", kuiskasi hän sentähden, mutta hätkähti samassa oman äänensä\npelosta. Niin hiljainen kuin hänen kuiskeensa olikin, kuului se\nkuitenkin selvästi, antaen vielä kaiunkin jylhässä ja äänekkäässä\nkäytävässä.\n\n\"Tässä olen\", vastasi vanha palvelija samassa.\n\n\"Ovatko hevoset kunnossa?\"\n\n\"Ovat\".\n\n\"Hyvä, odota sitte muutama minuutti\".\n\nNuori ruhtinatar avasi varovasti oven siniseen huoneeseen ja astui\nsisään.\n\nKaarle XII:nen odottamaton luonakäynti antoi kardinaali Primakselle\npaljo ajattelemisen aihetta, ja tämä piti hänet valveilla hyvän osan\nyöstä. Levottomuus vei häneltä unenkin. Levottomassa sieluntuskassa\nmakasi hän jännityksellä kuunnellen yötuulen aikaansaamaa vinkuvaa\nääntä, kun se kiiti linnan sammaltuneitten seinien ohi. Pitkään aikaan\nei hän voinut päästä selville äänen synnystä.\n\nNiin levoton kuin hän olikin, kävi väsymys kuitenkin oikeuksiinsa,\nhänen silmiään alkoi hämärtää ja silmäluomet kävivät yhä raskaammiksi.\n\nHän oli vähällä nukahtaa, kun hän äkkiä hätkähti ja alkoi kuuntelemaan.\nTuska ja levottomuus terästivät hänen kuuloaan, ja sanomattomaksi\nkauhukseen kuuli hän kuinka ovi hiljaa avattiin.\n\n\"Ahaa\", ajatteli kardinaali samalla kun hän kauhusta vapisi, \"minut\naijotaan salamurhata ja sitte valehdella, että itse olen epätoivon\nvallassa riistänyt itseltäni hengen, mutta se ei tule onnistumaan\".\n\nNäin sanoen nousi hän varovasti sängystä ja piilottautui sängyn ja\nseinän väliin, samalla kun hänen sormensa lujasti puristivat pienen\nkallisarvoisen pistoolin tukkia. Henki kurkussa ja tuskanhiki\nhelmeillen jääkylmällä otsalla, odotti hän, mitä tuleman piti.\n\nEleonora lähestyi sänkyä, herättääkseen kardinaalin niin hiljaa kuin\nmahdollista. Mutta hän sekä hämmästyi että kauhistui huomatessaan,\nettei hän etsiskelyistä huolimatta löytänyt kardinaalia.\n\n\"Jumalani\", virkkoi hän puolikovaan, \"mihin kardinaali on joutunut\".\n\nKardinaali Primas tunsi heti Eleonoran äänen.\n\n\"Lapseni\", sanoi hän sentähden rauhottuneena, \"minä olen täällä\".\n\nAnnettuaan selityksen kummallisesta menettelystään, lausui kardinaali:\n\n\"Mutta miksi sinä olet täällä?\"\n\n\"Pelastaakseni teidät\".\n\n\"Minut! Oletko järjeltäsi, tyttö!\"\n\n\"En, Jumalan kiitos\".\n\nNäin sanoen ojensi hän kardinaalille iso-äidin puvun.\n\n\"Pukekaa tämä yllenne\", sanoi hän. \"Jos ruotsalaiset vahtimiehet\nhuomaavat teidät, luulevat he teidät iso-äidiksi. Joseph seuraa\nsitäpaitsi mukana\".\n\nAluksi ei kardinaali käsittänyt koko juonta, mutta kun Eleonora vielä\nkerran selitti suunnitelmansa, virkkoi hän, tarttuen tyttöä käsistä\nkiinni:\n\n\"Jalo tyttö! Sinä olet oikea puolalainen nainen. Jos haluat pyytää\nminulta jotain sellaista, jota voin antaa sinulle, niin sinä sen myös\nsaat, mikäli se minusta riippuu\".\n\n\"Niin, minulla on jotain pyydettävää\", vastasi Eleonora ujosti ja\nhiljaa, ikäänkuin peläten.\n\n\"Sano!\"\n\n\"Kun vain uskaltaisin\".\n\n\"Kyllä uskallat, tyttöseni, sano pois vain!\"\n\n\"No niin, minä en rakasta ruhtinas Sergo Panitzkyä enkä koskaan rupea\nhänen vaimokseen. Ennen kuolema\", lopetti Eleonora koneellisesti\nleikkien pientä tikaria, jonka hän oli pistänyt uumansa ympärillä\nolevaan kultakukilla kirjaeltuun vyöhön.\n\nKardinaali hätkähti ja vastenmielinen tunne virtasi koko hänen\nruumiinsa läpi.\n\n\"Mutta tiedäthän, että te olette kihlatut jo kehdossa\", sanoi hän\nhieman ankarana.\n\n\"Sen kyllä tiedän\", vastasi Eleonora, \"mutta tiedän myös, ettei\nsellainen kihlaus ole sitova koko elinijäksi\".\n\nKardinaali Primas huokasi. Muutaman minuutin asiaa ajateltuaan sanoi\nhän:\n\n\"Sitten sinä rakastat kait jotain toista?\"\n\n\"Rakastan!\"\n\n\"Ketä? Onko hän kyllin arvokas sinulle?\"\n\n\"Kyllä, täydellisesti. Enemmän kuin ruhtinas Sergo\".\n\n\"Kuka se voi olla!\" lausui hänen pyhyytensä samalla kertaa levottomana\nja ihmeissään.\n\n\"Ladislas Leczinski\".\n\nHetkeen aikaan ei kardinaali vastannut sanaakaan. Tuskallisesta\nodotuksesta vapiseva tyttö voi ainoastaan kuulla, kuinka raskaasti\nhänen povensa kohoili. Viimein hän sanoi:\n\n\"Mutta etkö tiedä, että päätöksesi saattaisi sisareni hautaan?\"\n\nEleonora vaikeni. Kardinaali jatkoi:\n\n\"Kaikkina aikoina on vallinnut kireä suhde Leczinskin ja Sobieskin\nsukujen välillä ja...\"\n\n\"Sitä suurempi syy on poistaa tämä epäkohta tulevalla\nsukulaisuus-ystävyydellä\", keskeytti nuori ruhtinatar vilkkaasti.\n\n\"Niin, sinulla ehkä ei ole niinkään väärin\", vastasi kardinaali. \"Mutta\nsilloin voit myös olla varma, että Ladislas saa Sergo Panitzkystä\nverivihollisen\".\n\n\"Ladislas ei pelkää häntä\", sanoi Eleonora ylpeästi.\n\n\"No, no, minä ajattelen asiaa\".\n\n\"Ei, sitä ei ole ainoastaan ajateltava\", lausui Eleonora kiivaasti.\n\"Siten ei pitkällekään päästä, vaan on teidän luvattava minulle, että\nsaatatte asian onnelliseen ratkaisuun\".\n\nHän tarttui kardinaalin käteen vieden sen huulilleen.\n\n\"No, minä teen niinkuin tahdot ja parhaan kykyni mukaan\", lausui\nkardinaali, vahvasti painostaen viime sanoja.\n\nEleonora oli tyytyväinen. Kun hän oli vakuuttautunut siitä, että\nvalepuku sopi hyvin, sanoi hän:\n\n\"Matkikaa nyt iso-äidin käyntiä ja seuratkaa Josephia. Hänellä on\nhevoset ja palvelijat valmiina takaportin luona. So, so!\" komensi hän,\nkun kardinaali aikoi puhua, \"olkaa nyt hiljaa kuin Rajzacin muuri.\nPieninkin varomattomuus voi tuhota kaikki\".\n\nNäin sanoen otti hän kardinaalia kädestä ja lähti hiljalleen ovea\nkohti. Hän avasi varovasti oven ja työnsi hänen korkea-arvoisuutensa\nkäytävään, samalla kun hän heikosti yskäsemällä antoi käytävän\nsopukassa vahtivalle Josephille sovitun merkin. Uskollinen palvelija\noli heti kardinaalin vieressä.\n\n\"Mutta sinä itse, lapseni\", sanoi kardinaali, kun ei Eleonora näyttänyt\nseuraavan mukana, \"miksi et sinä tule?\"\n\n\"En tule\", vastasi tyttö, \"haluan nähdä kuinka kuninkaallinen\nvanginvartija hämmästyy, kun hän huomaa heikon naisen voineen pettää\nsen, jonka edessä kaksi kuningasta ja yksi tsaari vapisevat\".\n\nTämän sanottuaan lukitsi hän sinisen huoneen oven. Muutaman\nsilmänräpäyksen hän kuunteli, mutta kun ei kuulunut vähintäkään melua,\njoka olisi osottanut hänen viekkautensa tulleen huomatuksi, heittäytyi\nhän täysin pukeutuneena vuoteelleen ja uinahti pian.\n\nKardinaali ja Joseph hiipivät erään pienen takaoven kautta\nlinnanpihalle ja he olivat vain muutaman kyynärän päässä takaportista.\n\nKaikki oli rauhallista heidän ympärillään. Tieto siitä, ettei\nkardinaali nyt voisi paeta, kun hän itse kantoi vankilan avainta, oli\ntehnyt Kaarle kuninkaan niin varmaksi asiastaan, ettei hän katsonut\ntarpeelliseksi asettaa vahteja sen paremmin käytävään kuin linnan\nporteillekaan. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuuliviirin natina, kun\nse heilui ruostuneessa rautatangossa.\n\n\"Pyhä neitsyt, me olemme pian saavuttaneet päämaalin!\" mutisi\nkardinaali itsekseen. \"Kunhan nyt onnistuisi paremmin kuin edellisellä\nkertaa\".\n\n\"Olkaa levollinen\", vastasi Joseph. \"Jos sattuisimme jonkun kohtaamaan,\nniin on minulla vastaus valmiina. Eikö linnan omistajattarella ole\noikeus mennä, mihin hän tahtoo ja koska hän haluaa!\"\n\nKardinaali ei voinut kuin hymyillä vanhan palvelijan vastaukselle, jota\nhän piti aivan oikeana. Enempää aikaa hukkaamatta hiipi hän sentähden\ntakaportin luo, jonka väliaikaista tarvetta varten valmistettu ovi pian\nantoi perään.\n\nKylmä tuulenpuuska löi kardinaalia vasten kasvoja ja sai hänet ohuessa\npuvussaan vilusta värisemään. Mistään hinnasta ei hän kuitenkaan\ntahtonut kääntyä takaisin pehmeään sänkyynsä, sillä siellä hänellä ei\nollut vapautta, jonka hän omasi täällä ja joka oli hänelle kultaakin\nkalliimpi.\n\nMuutamia askeleita vielä ja pakolaiset seisoivat portin ulkopuolella.\nNyt pääsi syvä huokaus kardinaalin rinnasta ja hän ajatteli itsekseen:\n\n\"Ero Sergo Panitzkystä tulee varmaankin aikaansaamaan suurta\nhajaannusta perheen keskuudessa, mutta menköön silti miten tahansa.\nEleonora on tehnyt minulle ja Puolalle korvaamattoman palveluksen jota\nei voi kyllin palkita. Minä teen kaiken voitavani, että hän pääsisi\nnaimisiin sydämensä valitun kanssa\".\n\nKun pakolaiset olivat odottaneet vahtimiehistön saapumista ja\nkatoamista, riensivät he pimeän suojassa nopein askelin metsään, ilman\nettä ratsastaja, joka oli vahdissa vallilla lähellä takaporttia,\nhuomasi heitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän Josephin\ntoimesta pikkasta ennen oli otettu hengiltä. Muutamien minuuttien\nkuluttua saapuivat he hevosten luo, jolloin kardinaalin huulilta pääsi\nvilpitön riemuhuudahdus. Hän nousi nopeasti Josephin avulla satulaan ja\nratsasti pois, sittekun hän ensin turhaan oli koettanut saada vanhaa\npalvelijaa seuraamaan itseään.\n\n\"Ei!\" oli Joseph päättävästi vastannut, käännyn takaisin, \"sillä olen\nhalukas näkemään XII:nen naamataulua, kun hän huomaa nuoren\nhallitsijattareni voittaneen viekkaudessa\".\n\nJoseph saapui takasin linnaan ilman että kukaan olisi häntä nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsalaisten paluumarssin edellinen päivä oli valjennut. Jo aikaseen\naamulla oli Kaarle XII tehnyt jäähyväiskäyntinsä leskiruhtinattaren\nluona, joka silloin oli valittanut, ettei hän sitte eilisillan ollut\nnähnyt pojantytärtään, joka muuten tapasi kaikkein ensinnä tulla häntä\ntapaamaan.\n\nTämän johdosta käski kuningas, tultuaan alas linnanpihalle,\ntoimeenpanna innokkaan etsiskelyn kadonneen löytämiseksi, mutta\nkuitenkin tuloksetta. Vanha Joseph, joka johti etsiskelyjä, nauroi\npartaansa, mutta silti ei hänen jäykillä kasvoillaan voinut huomata\njälkeäkään siitä salaisesta ilosta, josta hän itsekseen nautti.\n\nPäivällisen aikaan pantiin ruotsalaiset joukot järjestykseen\nlinnanpihalla. Niiden keskessä löytyi Sergo Panitzky, joka oli\njulistettu sotavangiksi, kun ei hän ollut antanut kunniasanaansa siitä,\nettei hän kantaisi asetta ruotsalaisia vastaan. Nuori ruhtinas oli\nsaamistaan lievistä haavoista toipunut täysin entiselleen.\n\nLinnan palvelijakunta, joka oli saanut luvan jäädä hallitsijattarensa\nluo, oli mieslukuisena kokoontunut erääseen linnanpihan sopukkaan ja\nilmaisivat siellä salaisia merkkejä tehden tyytyväisyytensä vihattujen\nvihollisten lähestyvän paluumatkan johdosta.\n\nPääportaiden ja ratsujoukon keskellä seisoivat Martha rouva ja Kaarle\nXII vilkkaasti keskustellen. Keskustelu päättyi vasta sitte kun Anders\nKaski ilmotti, että kaikki oli järjestyksessä.\n\n\"Mene noutamaan kardinaali\", sanoi kuningas. \"Sinulla on kait varattuna\nhevonen häntä varten?\"\n\n\"Kyllä, teidän majesteettinne\".\n\n\"Tuo hänet sitte tänne!\"\n\nTurhaan koetti leskiruhtinatar vielä puhua veljensä vapauttamisen\npuolesta. Kaarle XII oli taipumaton.\n\n\"Hänen täytyy seurata minua!\" virkkoi kuningas puolittain kiivastuneena\nkohtaamastaan vastarinnasta. \"Hän on täysin ansainnut vapautensa\nmenettämisen\".\n\nVanha Joseph, joka uskollisesti seisoi hallitsijattarensa takana, voi\nvaivoin salata ilonsa, kun hän ajatteli pian tapahtuvaa ratkaisua.\n\nAnders Kaski oli lähtenyt noutamaan kardinaalia. Hetkisen kuluttua tuli\nhän takaisin olennon kanssa, joka oli kietoutuneena kallisarvoiseen ja\nloistavaan papinkaapuun.\n\n\"Hyvä, hän näyttelee osansa hyvin\", ajatteli Joseph, malttamatta\ntyytyväisyydellä hieroa käsiään.\n\n\"Niin, teidän kunnia-arvoisuutenne\", virkkoi Kaarle XII, joka myös\nnäytti hyvin tyytyväiseltä, kun oli vihdoinkin saanut kaipaamansa\nvastustajan käsiinsä, \"nouskaa nyt kauniisti hevosen selkään, sitte\nlähdemme\".\n\nSen jälkeen antoi hän eräälle ratsumiehelle merkin tuoda esiin\nriihattoman hevosen, joka tanssi viheriällä linnanpihan ruohomatolla.\nMutta ennenkun ratsumies ehti puolitiehen, putosi loistava\nkardinaalivaippa maahan ja siinä seisoi nyt Eleonora hämilleen\njoutuneen Kaarle kuninkaan edessä vuoroin kalveten, vuoroin punastuen.\n\n\"Mitä onnetonta pilaa tämä on!\" virkkoi kuningas viimein ja heitti\nAnders Kaskiin säihkyvän silmäyksen. \"Tuo tänne heti kardinaali\nPrimaksen!\"\n\n\"Ei löytynyt muuta kuin tämä huoneessa\", vastasi Anders, osottaen\nEleonoraa.\n\n\"Teidän majesteettinne upseerilla on oikein\", virkkoi samassa nuori\nruhtinatar, lähestyen kuningasta, joka tuskin tiesi, uneksiko hän vai\noliko hän valveilla, menettäen siten hetkiseksi puhekykynsä. Viimein\nhän sanoi:\n\n\"Minä en käsitä tästä rahtuakaan!\"\n\n\"Kyllä teidän majesteettinne sen pian käsittää\", vastasi Eleonora.\n\"Minä olen pelastanut kardinaalin\".\n\n\"Mutta minullahan oli avain\".\n\n\"Onneksi oli myös iso-äidillä sellainen\".\n\nEleonora kertoi sitte, kuinka pako oli järjestetty, sekottamatta\nkuitenkaan Josephia juttuun. Kun hän oli lopettanut, kumarsi hän syvään\nvuoroin punastuvan, vuoroin kalpenevan kuninkaan edessä, ja sanoi:\n\n\"Ja nyt, teidän majesteettinne, olen valmis vankina astumaan\nkardinaalin tilalle\".\n\nAluksi näytti siltä kuin Kaarle kuninkaalla todellakin olisi\nollut tarkotus tällä tavoin rangaista tätä rohkeata tyttöä, joka oli\ntehnyt hänelle moisen kepposen. Mutta hänen luonteenmukainen\nmyöntyväisyytensä naisia, erittäinkin nuoria vastaan pelasti nyt\nEleonora Sobieskin. Sanaakaan sanomatta teki hän ruhtinattarelle\näänettömän jäähyväistervehdyksen ja nousi korskean, kardinaalia varten\nvaratun ratsun selkään ja syöksyi ratsujoukkonsa etunenässä ulos\nRajzacin pääportista, mukanaan ruhtinas Sergo ainoana saaliina.\n\nMutta tuskin oli viimeinen ratsumies hävinnyt portin aukosta, kun\nJoseph salaman nopeudella riensi esiin ja sulki raskaan tammiportin.\nTämän tehtyään, virkkoi hän, rajusti nyrkkiä puiden:\n\n\"Tulkaa vain vielä toinen kerta, niin saatte toisellaisen vastaanoton.\nHyvä kuitenkin oli, että pääsimme tuosta ylimielisestä ruhtinas\nSergosta, sillä juuri hänen ymmärtämättömyytensä ja lapsellisen\nylpeytensä takia pääsi vihollinen sisään. Pyhä jumala suokoon, ettei\nminun koskaan enää tarvitsisi nähdä häntä\".\n\nLeskiruhtinatar oli sanomattoman ilon valtaamana sulkenut\npojantyttärensä rintaansa vastaan, kutsunut häntä sekä omaksi että\nveljensä pelastajattareksi ja omistanut urhealle pojantyttärelleen mitä\nhellimmät hyväilynsä. Ja Rajzacin linnassa syntyi kaikkialla myrskyisä\nilo, joka illalla kohosi huippuunsa, kun leskiruhtinatar antoi\nEleonoran kunniaksi komean juhlan, johon kaikki palvelijat,\nkorkeimmasta halvimpaan saivat ottaa osaa.\n\nAina Johan Sobieskin ajoilta asti ei Rajzacin linnan sammaltuneiden\nmuurien sisäpuolella ollut kuulunut niin kaikuvaa riemua.\n\nToisin oli Kaarle kuninkaan mielentilan laita, kun hän matkasi pois\nlinnasta. Hän oli sekä häpeissään että vihainen ja useamman kerran hän\nitsekseen mutisi:\n\n\"Olisinpa vain tiennyt, että naisen käsi oli mukana pelissä, niin\nolisinpa antanut Anders Kaskin ja Pietari Stormin toimia\nvanginvartijana, sillä minä en sellaiseksi kelpaa, sen nyt huomaan\".\n\nAika kului ja tapahtumat kehittyivät. Kaarle XII onnistui poistamaan\nkuningas Augustin valtaistuimelta ja asettamaan kruunun jalon\nStanislaus Leczinskin päähän. Sotatapahtumat saattoivat Kaarle\nkuninkaan vihdoin unohtamaan Rajzacin linnassa hänelle tehdyn kepposen,\nmutta äkkiä se palautui hänen muistoonsa, vaikkei suinkaan\nepämiellyttävällä tavalla. Eräänä iltana hän nimittäin saapui pienen\njoukon kanssa uuden kuninkaan maatilalle. Siellä vietettiin loistavaa\njuhlaa. Nuori ruhtinatar Eleonora Sobieski vihittiin, Sergo Panitzkyn\nvastustelemisesta huolimatta, Ladislas Leczinskin kanssa avioliittoon.\nIlon ollessa korkeimmillaan meni nuori, kauneudesta ja onnesta\nsäteilevä morsian Kaarle kuninkaan luo, kumarsi kunnioittavasti päätään\nja lausui:\n\n\"Minun on kiittäminen teidän majesteettianne maallisesta onnestani, ja\nminä toivon, että kaikki läsnäolevat tyhjentävät lasin hänen\nmenestyksekseen\".\n\nKaikki vieraat tunsivat kardinaalin vapauttamisen yhteydessä\ntapahtuneen seikkailun, joka pitkän aikaa oli ollut puheenaiheena sekä\nPuolassa että muissa maissa. Sentähden kaikki vieraat yhtyivätkin\nnuoren, viehkeän morsiamen huudahdukseen:\n\n\"Eläköön Kaarle XII!\"\n\n\n\n"]