[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSuIOaMPRzaeosOT_j5ReWtrwENChP6rR-x5D7jFzyw8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1115,"Kuudelta vuosikymmeneltä","Schauman, August",1826,1896,"1115-schauman-august-kuudelta-vuosikymmenelta","1115__Schauman_August__Kuudelta_vuosikymmeneltä","Muistelmia Suomesta","muistelmat",[],[],"fi",1892,1901,109597,776611,false,null,[],[],[],"Teos on laaja-alainen muistelmakokonaisuus, joka valottaa Suomen ja erityisesti Helsingin kulttuurihistoriaa sekä yhteiskunnallista elämää 1830-luvulta 1860-luvulle. Schauman kuvaa muun muassa yliopistomaailmaa, merkittäviä henkilöitä, kansallisen heräämisen vaiheita sekä pääkaupungin kehitystä.","August Schaumanin 'Kuudelta vuosikymmeneltä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1115. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUUDELTA VUOSIKYMMENELTÄ\n\nMuistelmia Suomesta\n\n\nKertonut elämänsä taipaleelta\n\nAUG. SCHAUMAN\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLAPSUUDEN AIKOJA 1830-1840.\n\n Vanhempaini koti uudessa Helsingissä; perhesuhteita\n    vanhaan Turkuun.\n \"Sota\" -- \"kun vainolainen tuli maahan\".\n Ruotsin aika. Ruotsin historia kodissani.\n Uudet valtiolliset olot; keisarit Aleksanteri I ja Nikolai I.\n    Pelon aikaa.\n Venäläistä vaikutusta, venäjänkieli, suomalaisia Venäjän\n    palveluksessa.\n Mitä ajateltiin; hiljaista talttumista; unta avoimin silmin.\n    Suomalaisen kirjallisuudenseuran syntyminen. Kalevala ja\n    Runeberg.\n Suomen kaarti Puolan sodassa.\n Helsingin kaupungin kehittyminen ja uudisrakennukset.\n Yliopistotalon vihkiminen ja promotsiooni 1832.\n Ylioppilaitten vormupuvut; ylioppilaskahakoita; Toukokuujuhlat.\n    Erojuhla Runebergille.\n Maan sanomalehdistö. Runebergin Morgonblad.\n Runebergin runot; muu kotimainen kirjallisuus.\n Yksityisiä kirjastoja; lukuseuroja; Hvasserin ja Arvidssonin\n    valtiolliset Suomea koskevat lentokirjat.\n Kouluopetus; Helsingin lyseo.\n Henkilömuistoja: G. A. Ehnrooth; C. J. von Konow; muita\n    sotavanhuksia; upseereja ja sotamiehiä: J. A. Ehrenström;\n    W. Klinckowström; C. Walleen; Falck, Richter, Ladau;\n    E. B. v. Weissenberg; C. L. Engel; C. v. Rosenkampfi;\n    N. Nordenskiöild; kreivi F. Steinheil; F. W. A. Argelander;\n    G. G. Hällström; J. G. Linsén.\n Julkinen elämä lamassa; taideaisti maassa.\n Kesäistä elämätä; uintiretkiä; sotilasharjoitukset\n    Kampin kentällä.\n Höyrylaivaliikkeen alku Suomessa; keisarin perhe \"Ischora\"-laivassa;\n    huvimatkoja Rääveliin ja sieltä Helsinkiin.\n Ulrikaporin kylpy- ja terveysvesilaitos, sen syntymä ja kehittyminen.\n Yliopiston riemujuhla 1840; vieraita lähetystöjä ja kutsuvieraita;\n    Franzénin vastaanotto; promotsioonit; kirjallisia juhlajulkaisuja;\n    venäläisten ja suomalaisten kirjailijain ystävällisiä suhteita;\n    J. Grot ja hänen kalenterinsa.\n Karjalaisen majoorin riemujuhlamuistot.\n\nNUORUUDENAIKA OPINTOAIKA 1840-1850.\n\n Käännekohta v:n 1840 tienoissa.\n Reformeja valtionhallinnossa: L. G. v. Haartman; rahakannan\n    muutos; sekasorron aika, suomalaista, ruotsalaista ja\n    venäläistä rahaa; uudet rahat.\n Suuri koulurefornri.\n Kreivi R. H. Rehbinderin kuolema.\n Rehbinderin jälkeläinen.\n Perintöruhtinas kansleriksi; hänen käyntinsä Helsingissä.\n Sanomalehdistö jälkeen vuoden 1840; aikakauskirja Suomi;\n    Hels. Morgonblad ja Fab. Collan; Hels. Tidningar ja Z. Topelius.\n G. Renvall suomenkielen asemasta; G. Rein kansallisen sivistyksen\n    kehittymisestä.\n Ylioppilastutkinto ja tuloni yliopistoon.\n Yliopiston varakansleri A. A. Thesleff; rehtori N. A. Ursin;\n    W. G. Lagus; J. J. Tengström; J. J. Nordström; J. J. Nervander.\n Sisäänkirjoitus Turun osakuntaan; osakuntaelämää; pohjolainen\n    osakuuta; savokarjalainen osakunta; seurustelua savolaisten\n    kanssa; suomalaisia ylioppilasnimiä.\n Yliopistoluentoja; dosentit Snellman, Cygnaeus, Wallin, Castrén;\n    ylioppilaskunnan eturinnan miehet; kansallistunne; hegeliläisyys;\n    Runeberg ja Almqvist.\n Ylioppilaitten rahankeruu vanhojen taideteosten ostamiseksi;\n    taistelu konsistoriossa Ursinin ja Nordströmin välillä;\n    ylioppilaitten mielenosotus Nordströmin hyväksi; rehtorin\n    nuhteet ylioppilaskunnalle.\n Sanomalehdistö; J. W. Snellman Kuopiossa; Saima-lehti; sen\n    näytenumero, sen kansallinen ohjelma, sen letkaukset ja\n    väittelyt, sen kansallisuusartikkelit, sen vaikutus muuhun\n    sanomalehdistöön; Saiman vastustajat; \"Irokesi-ystävät\" ja\n    \"Järkevät suomalaiset\".\n Heräävä nuoruudenharrastus suomenkieltä kohtaan; Castrénin\n    luennot; suomenkielisiä puheita ensi kerran osakunnan\n    vuosijuhlassa.\n Savolaisten \"Lukemisia\"; runollinen kevättuulahdus 1845;\n    Morgonbladet Berndtsonin ja Elmgrenin aikaan; uusia\n    kirjallisia tuotteita.\n Matkani Savoon; käyntini Porvoossa Runebergin luona; Jyväskylä\n    ja W. Kilpinen; tulomme Leppävirroille, elämä Kopolanniemessä;\n    iloista ylioppilaselämää Kuopiossa; J. W. Snellman; hänen\n    kihlausjuhlansa ja iloista seurustelua hänen kanssaan;\n    \"Pro Muntris Nunibus\", purjehdusmatkalla Saimaalla Kellgrenin,\n    Ahlqvistin y.m. kanssa: pieni akatemia Punkaharjulla; Sakari\n    Sakarinpoika ja Makkonen, Kymäläinen ja Puhakka; Kotimatka\n    Imatran ja Viipurin kautta Helsinkiin.\n Valtiollinen taivas: Mentschikoff, Armfelt, Thessleff, v. Haartman,\n    Klinckowström, Casimir v. Kothen.\n Helsingin kaupungin edistyminen; julkisia ja yksityisiä\n    uudisrakennuksia; liikeolot.\n Ulrikaporin kylpylaitos loistoaikanaan; F. J. Rappe sen\n    intendenttinä.\n Kaisaniemi ja sen hautapuhe.\n Helsingin teaatteri: Hornicke-Reithmeyerin ooppera; Torsslow;\n    Fredr. Deland ja ensimmäiset kotimaiset kappaleet; Almlöf\n    ja Jolin; Pierre Deland; Gehrmanin ooppera: Hessler; kotimaisen\n    teaatterin unelmia; tyytymättömyys teaatteritaloon; kotimaisia\n    seuranäytelmiä; suomenkieli näyttämöllä.\n Säveltaide; F. Pacius ja hänen toimintansa; matkustavia\n    soittotaiteilijoita; kotimaisia konsertinantajia ja säveltäjiä.\n Taideyhdistys perustetaan; sen ensi vuosipäivä ja näyttely;\n    Walleen, Topelius, Cygnaeus.\n Länsisuomalaisen osakunnan syntymä ja yhdistysjuhla;\n    ylioppilaskemut Runebergille.\n J. G. Leistenius ja hänen runoutensa.\n J. J. Nordströmin lähtö yliopistosta ja muutto Ruotsiin.\n Rob. Tengströmin kuolema.\n Runebergin \"Maamme\" laulu.\n Akateeminen lauluyhdistys perustetaan.\n Saima lakkautetaan; Litteraturbladet.\n Suomenkielistä sanomalehdistöä vainotaan; Kanava; Gottlundin\n    lehdet; Suometar.\n Toimenpiteitä suomenkielen hyväksi; kysymys suomenkielen\n    professorin virasta.\n Suomalaisten kielipyrintöjen edistyminen; Suomalaisen\n    kirjallisuuden seura; nuoruuden intoa; aijottu liitto.\n Professori Grot; asetuksia venäjänkielen hyväksi; mieliala\n    muuttuu; mielenosoituksia; Grot eroo.\n Promotsioonit 1847; matkani Ruotsiin; historiallisia ja\n    valtiollisia opintoja.\n Ensi tiedot helmikuun vallankumouksesta 1848.\n Varakansleri Thessleffin kuolema: kenraali J. M. Nordenstam\n    varakanslerina.\n Toukokuunjuhla 1848; Suomen lippu, Paciuksen \"Maamme\",\n    Cygnaeuksen puhe; Topeliuksen \"Suomen nimi\".\n Uusi varakansleri ja ylioppilaat; Rein rehtorina;\n    pahempia ikävyyksiä\n Snellman hakee filosofian professorinvirkaa; Aminoff saa sen;\n    nuorison mieliala; naukujaiset; Snellman muuttaa Helsinkiin.\n Sikermä hallinto-toimenpiteitä: seppeleen huippu: sensuurikielto\n    huhtik. 3 p:ltä 1850.\n Vänrikki Stoolin Tarinat ilmestyvät.\n Henkinen virkeys Helsingissä; kotiinpalaavia tiedemiehiä;\n    kirjallisia iltamia.\n Kandidaattitutkinto ja maisterinvihkiäiset 1850.\n\nNUORUKAISIJÄSTÄ MIEHUUDEN IKÄÄN 1850-1860.\n\n Mieliala 1850-luvun alkaessa.\n Promotsioonin jälkeen.\n Yliopiston oloja; \"Nordenstamin riehunta\"; kurinpitotoimenpiteitä;\n    vormupuvut; ylioppilaiden tarkastajat ja pedellit; konsistorion\n    vastalause; varakanslerin väkivaltaisuuksia; konsistorion uusi\n    valituskirja.\n Castrén ja Wallin.\n Yliopiston 25-vuotinen kanslerinjuhla; Nordenstamin tanssiaiset;\n    Kansleri-perintöruhtinas saapuu Helsinkiin; Castrén,\n    ensimmäinen suomenkielen professori.\n Kenraalikuvernöörinapulainen P. Rokassovsky.\n Topeliuksen \"Viidenkymmenen vuoden perästä\"; Berndtsonin\n    \"Elämän taistelusta\"; teaatterinjohtajat P. Deland ja\n    E. Stjernström.\n Hallitus ja suomenkieli; Suomalaisen kirjallisuuden seura;\n    Yliopiston kirjastossa palvelemassa.\n Matka Tanskaan; oleskelu Kööpenhaminassa.\n Mieliala maassa 1852; \"Kaarlo kuninkaan metsästys\";\n    M. A. Castrénin kuolema: tulipalot Porissa ja Vaasassa.\n Uusia yliopiston ohjesääntöjä; ylioppilaspolemiikkia.\n Wallinin kuolema.\n Morgonbladetin toimittajana; maan sanomalehdistö; painotarkastus.\n Teaatteri: Topeliuksen \"Regina von Emmeritz\"; Fassin oopperaseurue;\n    Roosin ja Hesslerin seurueet.\n Musiikki-elämä; koti- ja ulkomaisia konsertinantajia; taiteellisia\n    iltamia.\n Teos \"Finlands minnesvärda män\"; kirjasia paloviinaa vastaan.\n Kolera 1853.\n Morgonbladetin laajennus 1854; polemiikit: vilkasta aikaa.\n Itämainen kysymys; sota alkaa Tonavan varrella; sotavalmistuksia\n    Suomessa; Keisari Nikolai poikineen käy Helsingissä.\n Innokkaita sotavarustuksia; jäähyväisjuhlia suomalaisille joukoille;\n    venäläisiä joukkoja saapuu; sodan pelko; Helsingin kaupungin\n    kehitys seisattuu; näkö- ja sähkölennätinlaitokset; kauppalaivaston\n    tappiot; meriliike katkeaa.\n Höyrylaivaliike ennen sotaa.\n Sotatapaukset Suomessa alkavat; kahakka Tammisaaren edustalla;\n    \"ensi veripisara\"; eri käsityksiä sodasta; Plumridgen ilkityöt;\n    Kokkolan tapaus; ensi ryntäys Bomarsundia vastaan.\n Ruotuväkeä kootaan; Bomarsundin hävitys; Hangöudd räjäytetään;\n    aselepo talviajaksi.\n Kenraali Berg v.t. kenraalikuvernööriksi; jäähyväispitoja\n    Rokassovskylle.\n Uusia puolustustoimenpiteitä; \"Sana aikanansa\"; odotetaan siivosti.\n Keisari Nikolain kuolema; sen vaikutus; ruhtinas Mentschikoff saa\n    virkaeron; Berg vakinaiseksi kenraalikuvernööriksi; lähetystö\n    ja surujuhla.\n Eroni Morgonbladetin toimituksesta.\n Jännitystä ja levottomuutta keväillä 1855; muuttoni maalle.\n Viaporin pommitus.\n Sevastopolin antautuminen; rauhan toiveet.\n Varakanslerin vaihdos; vphra Munch Nordenstamin sijaan.\n Keskusteluklubissa Snellmannin seurassa.\n Paljastettu vakooja.\n \"Töölön tapaus\".\n \"Sota-tiedekunta\".\n J. W. Snellman nimitetään professoriksi; Fischer saa virkaeron.\n Pariisin rauha; keisari Aleksanteri II käy veljineen Suomessa;\n    keisari senaatissa; hallitusohjelma.\n Riemu rauhan johdosta; juhlapäivälliset huhtik. 29 p:nä;\n    kenraalikuvernöörin puhe.\n Virallinen suomenkielinen sanomalehti; kenraalikuvernööri\n    ja suomenkieli.\n Keväisiä tunteita; \"toiset ajat\".\n Lähtöni ulkomaille; jäähyväiset kahdeksi vuodeksi; alakuloisena;\n    Tukholmassa; vanhoja ja uusia tuttavuuksia; A. M. Myhrberg;\n    koko talvi Pariisissa; kesä 1857 Schweitzissä; ampumajuhla\n    Bernissä; syksyllä Saksassa; talvi Tukholmassa; suomalaisia\n    ystäviä siellä; paluu Helsinkiin toukokuussa 1858.\n Vuodet 1856-58 Suomessa; kenraalikuvernöörin matka maassa 1856;\n    kruunaus Moskovassa; uusia kouluja ja kaupunkeja; Saimaan\n    kanavan vihkiminen; yliopiston kruunausjuhla; kuuluu sana\n    \"valtiopäivät\"; suuria komiteoja; kansakoulukysymys;\n    Helsingin-Hämeenlinnan rautatie; vphra v. Haartmannin\n    lauselma; Langenskiöld rahavarainpäällikkönä; toimenpiteitä\n    merenkulun hyväksi: uusia höyrylaivayhtiöitä; sotaväen\n    sijoituskysymys; Suomen asiain komitea Pietarissa;\n    senaattorit; yliopiston juhla 1857; ruotsalaisia ylioppilaita\n    vieraina maisterivihkiäisissä; jäähyväisjuhla ruotsalaisille;\n    Ad. Nordenskiöldin maanpako; kansallisjuhla Runebergille;\n    Snellman ja maastamuuttaneet suomalaiset; toimenpiteitä\n    suomenkielen hyväksi; kirjallisuus ja sanomalehdistö;\n    maalaus- ja kuvanveistotaide; teaatteri ja säveltaide.\n Tuumat ylioppilastalon aikaansaamisesta: kirjalliset iltamat,\n    seuranäytelmät, laulajaretket, ja ylioppilasteaatterit\n    sen hyväksi.\n Liike v. 1808 sotavanhusten hyväksi; varojenkeräyksiä ja iltamia.\n Suomen kaarti sodan aikana; Rob. Lagerborg.\n Uuden lehden suunnitelma; Papperslyktan.\n Isänmaallisia toiveita; valtiopäiviä toivotaan.\n Suomalaisen kirjallisuuden seura; vainajat; J. T. Tengström,\n    H. Kellgren, E. A. Ingman; Porthanin kirjoitukset;\n    \"Jungfennomaanit\".\n Papperslyktanin näytenumero, toimitus, avustajat: väittely\n    kansallisuusasiasta Snellmannin kanssa.\n Painotarkastus; kreivi Berg ja rahvaanlehdet; Folkvännen;\n    neuvoja sanomalehtien toimittajille.\n Valtiollinen aamuherätys; virkeä ystäväpiiri.\n Fab. Langenskiöld valtiovarain päällikkönä; kauppasuhteet\n    Venäjään; raha-asiat; Hypoteekkiyhdistyksen ja Suomen yhdyspankin\n    perustaminen; Henr. Borgström.\n Valtiopäivävalmistnksia; epäilyksiä valtiopäiväin suhteen.\n Ritariston ja aatelin komiteain kokous; kysymys ritarihuoneesta.\n Varjonpelkoa; Lainopillinen yhdistys; koulunopettajain kokoukset;\n    Teollisuusyhdistys.\n Varojenkeräykset Porthanin patsaan hyväksi; kotimaisen\n    teaatterin pyrinnöt; ylioppilasten dramaattinen yhdistys:\n    teaatterikoulurahasto.\n V:n 1860 maisterivihkijäiset; vieraita Ruotsista; G. Montgomery\n    ja J. J. Nordström; promotsioonitanssiaiset; mielenosoitus\n    kreivi Bergiä vastaan; kreivit Berg ja Armfelt vihamiehiä.\n Uuden teaatteritalon vihkiäiset: pysyvä teaatteriorkesteri;\n    vanha teaatteritalo.\n Kaasuvalaistus Helsingissä; asematalo rakennetaan; kolme uutta\n    kirkkoa; kaupunki kasvaa.\n Hels. Tidningar; toimituksenmuutos vuodesta 1861: Papperslyktanin\n    ottavat Berg ja Lagerborg haltuunsa.\n Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma ilmestyy.\n\nVUOSI 1861.\n\n Uudenvuodentoiveita: suuria liikkeitä maailmassa.\n Suomessa aluksi kaikki on hiljaista; U. Cygnaeuksen kansakouluehdotus;\n    Seb. Gripenberg senaattoriksi.\n Salaperäisiä tietoja Pietarista; levottomuutta ja jännitystä:\n    kreivit Berg ja Langenskiöld palaavat takasin; valtiosalaisuus\n    tulee tunnetuksi.\n Julistuskirja säädyttäin valittavasta valiokunnasta; mieliala\n    kiihtyy; valtiollisia kokouksia; pikaviestejä maaseudulle;\n    senaatin adressi hallitsijalle ynnä sen vastalauseet;\n    tilanomistajia y.m. maaseudulta kokoontuu; suurempia kokouksia;\n    katumielenosoituksia; kansalaisadressi hallitsijalle laaditaan\n    ja allekirjoitetaan; Snellman ja Langenskiöld; mielten\n    tyynnyttämisyrityksiä; julistuskirjan aiheuttajat; Langenskiöld\n    edesvastuullinen Pietariin lähetetty kirjeenviejä; reskripti\n    senaattori Gripenbergille; ensi levottomuus tyyntyy.\n Isänmaallista laulua; epäluottamusta jatkuu: mitä tehtäviä\n    valiokunnalla saattoi olla.\n Valiokuntavaaleja valmistellaan; kreivi Berg saa virkavapautta;\n    vphra Nordenstam v.t. kenraalikuvernöörinä.\n Rahaolot ja painotavat.\n Valiokuntavaalit: ritariston ja aatelin; Helsingin porvariston;\n    vaalivastalauseita; julistus valiokuntakysymyksistä; nämä\n    kysymykset julaistaan.\n Perustuslakien ja valtiopäivätapojen kokoelmat; Paimen ja Rosenborg.\n Puolivirallisia matkoja.\n Snellmannin esiintyminen Litteraturbladetissa; kirjoitus \"Suomen\n    oloista ja Ruotsin sanomalehdistä\"; sen vastustusta, kiihkeä\n    polemiikki; kompromissiehdotuksia, kirjoituksia ja adresseja;\n    protesteja ja vastaprotesteja; väittelyn loppu.\n Porthanin juhlia; Vern. Holmbergin juhla: Hels. Dagblad perustetaan.\n Kreivi Bergin viimeinen hallituskausi Suomessa; eräs vphra Munckin\n    antama uutinen; kreivi Bergin ero; vphra Rokassovsky\n    kenraalikuvernöörinä; ilonpurkauksia.\n Uusi kenraalikuvernööri tuo lupauksen valtiopäiväin pian\n    tapahtuvasta kokoonkutsumisesta; uusi mielenosoitus;\n    naukujaiset painotarkastajille.\n Kehotuksia uusien paino-olojen aikaansaamiseksi; sensuuria\n    koskeva julistus; komitea uutta painolakia varten.\n Vuosi päättyy; seuraukset siitä, että maa oli puolustanut\n    perustuslakiensa pyhyyttä.\n\n\n\n\n\n\nKUUDEN VUOSIKYMMENEN AJOILTA\n\n\n\n\nSUOMALAISELLE LUKIJALLE.\n\n\nSe teos, joka nyt saapuu maamme suomalaiselle yleisölle, herätti, kun\nse noin yhdeksän vuotta sitten ruotsiksi ilmestyi, varsin suurta\nmielenkiintoa maassamme. Se oli -- ja on vieläkin -- ensimmäinen ja\nainoa elämänhavaintojen ja muistelmain kokoelma, joka koskettelee\ntuota Suomelle niin äärettömän tärkeätä kehityskautta, joka ulottuu\n1830-luvun alulta 1890-luvun alulle. Persoonallisten muistojen ja\nvaikutelmien keveässä, usein pirteässä, usein lämpösesti innostuneessa\nmuodossa, mutta samalla historiallisella tarkkuudella ja\ntunnollisuudella, valaisee se olojemme kehitystä, tapauksiamme ja\nvaiheitamme kansallisen heräämisemme ja miehistymisemme ajoilta.\nKosketellen tämän tärkeän kehityskauden niinhyvin synkempiä kuin\nvaloisampia ajanjaksoja, tarjoa se, paitsi opettavaa ja hauskuuttavaa\nhistoriallista lukemista, monta nykyhetkellekin valaisevaa\nvertauskohtaa, joita on hyödyllistä nykyisin palauttaa mieleen. Onpa\nsenvuoksi suomenkielisenkin yleisön syytä tutustua tähän laivaukseen\n\"Kuuden vuosikymmenen ajoilta\", jonka on kirjoittanut mies, joka\navoimin silmin ja herkällä mielellä on maamme kehitystä tältä ajalta\nseurannut.\n\nSuomennostyössä on alkutekstiä sanottavitta muutoksitta seurattu.\nJoitakuita harvoja kohtia, kuten selontekoja Helsingissä esiintyneiden\nruotsinmaalaisten näyttelijäseurojen kokoonpanosta, on hieman\nlyhennetty, joku teokseen lainattu ruotsinkielinen runo, joka ei\ntekstiin ole aivan välttämättömästi kuulunut, on esitetty\nsuorasanaisesti taikka jätetty pois, jonkun ainoan vähäpätöisen\nasiallisen korjauksen on suomentaja tehnyt. Kuvia, joita\nruotsinkielisessä painoksessa ei ollut, on kustantaja suomennokseen\nhankkinut. Persoonallisuus on näissä Aug. Schaumannin muistelmissa\nhyvin silmiinpistävänä piirteenä ja se on tietysti ollut\nsuomennoksessakin säilytettävä.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nLapsuuden ajat 1830-1840.\n\n\nVasta seitsemäntoista vuotta oli Suomi ollut yhdistettynä Venäjän\nvaltakuntaan, kun minä, 1826, ensi kerran päivänvaloa katselin.\nHelsinki, jossa synnyin, oli vasta seitsemän vuotta ollut maan\nhallinnon keskuspaikkana. Yliopisto ei ollut vielä tänne muuttanut,\nvaan kahden vuoden perästä oli se määrätty muutettavaksi.\n\nVanhempani olivat tulokkaita uusiutumaisillaan olevaan nuoreen\npääkaupunkiin. Senaatin virkamiehenä oli isäni senaatin mukana syksyllä\n1819 perheineen muuttanut tänne Turusta. Kuuluen sukuun, jonka kaikki\nmiespuoliset jäsenet puolentoista vuosisadan ajan olivat olleet\nsotureita -- niinkuin hänkin aikusemmin, -- kaikki, melkein\npoikkeuksetta, turkulaisissa rykmenteissä, oli hän syvästi kiintynyt\nkotipaikkaansa, Turun lääniin, sekä sen muistoihin. Samoin oli\näitinikin, papintytär Nousiaisista, samasta pitäjästä, josta hänen\nmiehensäkin oli kotosin. Sekä isäni että äitini näyttivät molemmat\ntavallaan olevan ylpeitä siitä, että olivat syntyneet pitäjässä, jonka\nkirkkoa sanotaan Suomen vanhimmaksi, jonne piispa Henrikin maalliset\njäännökset haudattiin ja missä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen\nensimmäiset siemenet kylvettiin suomalaiseen maahan.\n\nJos Suomen uusi pääkaupunki jo oli ehtinyt käydä rakkaaksi perheelle,\nniin ei ollut rakkaus vanhaa pääkaupunkia eikä sen ympäristöä kohtaan\nkylmennyt. Turkuun sekä sen oloihin suuntausi keskustelu kodissani\nalinomaa. Turun tuomiokirkon, linnan, akatemian ja muut historialliset\nmuistot tunsin siis jo lapsuudestani saakka. Vuoden 1827 Turun palo,\ntuo suuri kansallisonnettomuus, oli muistini vanhimpina aikoina melkein\njoka päivä puheenaineena. Isäni, joka tunsi joka kujan ja talon\nvanhassa Turussa, ei koskaan lakannut kauhulla kuvaamasta tuota suurta\nhävitystä, jossa hän ei tosin ollut saapuvilla ollut, vaan jonka hän\nsiltä yksityiskohtia myöten tunsi. Ja syvästi meidän talossa\noivallettiin, kuinka kipeästi Turun asukkaihin koski, kun heiltä\nonnettomuuden lisäksi riistettiin vielä yliopistokin.\n\nTurussa ja sen lähitienoilla asuvain useiden sukulaisten kanssa kesti\nvilkasta vuorovaikutusta. Ei kulunut vuottakaan, ettei isäni jonkun\nperheensä osan kanssa olisi käynyt Turussa. Muuta matkustuskeinoa ei\n1830-luvun lopulle asti ollut Helsingin ja Turun välillä kuin maantie.\nMatkaa kesti siis runsaasti kaksi päivää, -- se oli sangen pitkä ja\nvaivaloinen. Mutta kernaasti me ne vaivat kestettiin; jokainen\nkievaritalo oli kuin erikoinen tuttavani, jonka vieläkin selvästi\nmuistan.\n\nIlmakehä, jossa kasvoin, ei siis hetikään ollut puhtaasti\nhelsinkiläinen. Ja se seikka, että silloin nuoressa pääkaupungissamme,\ntulevaisten toivojen ja pelkojen kaupungissa, alinomaa vielä saimme\ntuntea muistojen pääkaupungin menneitä tuulahduksia, opetti meitä\nkenties vähän avarammalti asioita katsomaan, niinhyvin ajan kuin\npaikankin puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsäni oli, kuten mainittu, senaatin virkamies, ja hänen seurapiirinään\nolivat siis etupäässä toverit hallitusvirastosta. Hyvin läheisissä\ntekemisissä oli hän kumminkin myöskin eräiden yliopiston professorein\nja muiden opettajain kanssa. Nuoremmalla yliopistomaailmalla oli\nsitäpaitse lapsuuteni aikoina pysyvä edustajansa kotitalossamme,\nvanhempi silloin elävistä veljistäni, Frans, kun näet silloin äsken oli\npäässyt fil. kandidaatiksi ja opiskeli edelleen jumaluusopillista\ntutkintoa varten. Hänen ja kolmen nuoren, täysikäisen sisaren tuttavina\nseurusteli joukko nuoria miehiä, akadeemikkoja, sotilaita ja\nsiviilivirkamiehiä, talossamme, jossa vieraita kernaasti\nvastaanotettiin.\n\nLapsuudestani saakka olin siten tilaisuudessa näkemään ja tuntemaan\nuseita maamme enin arvossapidettyjä vanhempia miehiä, sekä valtio- että\ntiedemiehiä, samoinkuin nuorempia, toivorikkaita miehiä, ja saamaan\nheiltä vaikutuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhimpien muistojeni aikoina oli \"sota\" sana, jota alinomaa kuultiin,\njosta varsinkin vanhemmat puhuivat. Olihan tuo \"sota\" -- 1808-09 vuoden\nsota, -- jota oli käyty vähän enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten,\ntuottanut niin suuren mullistuksen maan asemaan, ja yleisenä\npuheenaineena oli siis vielä tuo tapaus, \"jolloin venäläinen tuli\nmaahan\" (kuten kansan puheessa sanottiin), se oli kuin suuri rajakivi\nentisyyden ja nykyisyyden välillä. Ei tarvinnut olla kysymystä\nainoastaan valtiollisista, vaan kaikenlaisista yleisistä ja\nyksityisistäkin asioista, kun aina oli tapana sanoa: se tapahtui ennen\nsotaa tai ennen venäläisen maahantuloa, taikka jälkeen venäläisen\nmaahantulon.\n\nVarsinkin keskusteltiin meidän suletuimmassa perhepiirissä sodasta ja\nsen yksityisistä tapauksista hyvin usein. Isälleni se oli mitä rakkain\naine ja kun hän illoilla illallisen jälkeen rupesi kertomaan\nsotamuistojaan, silloin unehtui meiltä nuorimmiltakin lapsilta uni.\nHyvin siten tutustuimme sodan sekä kunniakkaisiin että raukkamaisiin\nvaiheisiin ja henkilöihin: Siikajoki, Revolahti, Lapua, Alavus,\nAdlercreutz, Klingspor, Kustaa IV Aadolf, Svartholma ja Viapori, kaikki\nolivat ne tuttaviamme. Kertomukset perustuivat aluksi persoonallisiin\nmuistoihin ja suullisiin tarinoihin; mitään painettuja sotakuvauksia\nei silloin vielä ollut ilmestynyt. Kun sitten, 1830-luvulla,\nSuchteleinin, Holmin, Aminoffin y.m. teokset vähitellen ilmestyivät,\nantoivat ne aihetta perheen keskuudessa uusiin kyselemisiin ja\nmuistelmiin.\n\nIsääni itseään oli sodan alussa tavannut se surullinen kohtalo, että\nhänet, Turun läänin ratsutilapataljoonan vänrikkinä, komennettiin\nViaporiin linnuepalvelukseen, jossa hän siis sai olla mukana\nantautumisessa.\n\nKuinka hyvin muistankaan vielä hänen kertomuksensa tuosta lannistavasta\ntapauksesta, sen syistä, Cronstedtin persoonasta ja luonteesta, naisten\nvaikutuksesta, F. A. Jägerhornin toimista ensimmäisenä kavaltajana,\nsotaneuvottelun kokouksista Lonnanin karilla, antautumisehtojen\njulistamisesta miehistölle sateen ja myrskyn raivotessa, katkeruudesta\njoukkojen keskuudessa y.m. Se kaikki oli täydellisesti yhtäpitävää sen\nkanssa, mitä siitä sittemmin historia on todeksi osottanut. Suru ja\nhäpeä sydämmessään kertoi hän näistä seikoista ja surulla ja häpeällä\nniitä kuunneltiin.\n\nSen johdosta, että osa Viaporissa antautuneista upseereista oli\nrikkonut antautumisehdot ja palannut palvelemaan Suomen armeijan\nriveihin, vangittiin toiset myöhemmin kodeissaan ja vietiin Venäjälle.\nNiiden joukossa oli isänikin, joka siten oli saanut viettää noin\nneljätoista kuukautta, taikka ajan rauhanteon jälkeen, Kalugan\nkaupungissa. Yksitoikkoisesta ja niukasta elämisestä siellä kertoi hän\nusein yhtä ja toista. Vaan mistään pahoinpitelystä ei hän toki voinut\nvalittaa.\n\nMutta sodan takaisiinkin aikoihin loittonivat vanhempaini ajatukset\nusein. Tuo entinen \"ruotsalainen aika\", jolloin Suomi ja Ruotsi olivat\nyhdessä, oli heille kaikille hyvin rakas. Tosin ei kaikki tältä ajalta\nollut kehuttavaa, varsinkaan tuon ajan viimeisiltä vaiheilta, ja\netenkään ei säästetty Kustaa IV Aadolfin naurettavaa itsepäisyyttä eikä\nuseimmissa suhteissa kurjaa hallitusta; vaan Kustaa III, Kaarlo XII.\nKustaa II Aadolf, Kustaa Vaasa, koko Ruotsin loistava historia, olihan\nse kaikki meidänkin, -- ja kun siitä puhuttiin, pääsi usein hiljainen\nnöyryyden huokaus puhujan huulilta: se oli mennyttä aikaa, joka ei\nollut koskaan palaava!\n\nRuotsin historia tunnettiin meidän talossa ehkä paremmin kuin muuten\nyleensä. Isäni oli sitä paljo lukenut: hänellä oli suuri kirjasto, jota\nhän myötään lisäili, niin että se historiallisen ja lainopillisen\nkirjallisuuden puolesta oli yksi täydellisimpiä maassamme, ja\nhistoriallisiin aineisiin hän mielellään ympäristönsä ajatukset veti.\nVarsinkin hänen kahdessa nuorimmassa pojassaan, veljessäni Otossa ja\nminussa, heräsi siten aikusin historiallisia harrastuksia. Emme olleet\nvielä paljo kirjoitustaitoa oppineet, kun jo laadimme täydellisiä\nRuotsin kuningasten luetteloja hamasta historiallisen arvostelun\nsittemmin hylkäämistä esi-Odinin hallitsijasuvuista asti aina Kaarlo\nXIV Juhanaan saakka. Fryxellin kertomukset, joita kuusi ensi osaa\nilmestyi ensimmäisellä vuosikymmenelläni, olivat meidän mielilukemista;\nyhä uudelleen ne luettiin. Emme myöskään koskaan väsyneet katselemaan\nniitä historiallisia kuvateoksia, joita saatavissa oli. Ruotsalaisen\nkilpikirjan tunsimme koko tarkoin ja sinettien kokoamista innolla\nharrastimme. Leikeissämmekin esiintyi väliin Ruotsin historiaa. Erään\nvuosittain ilmestyvän historiallis-runollisen \"Lasten kalenterin\"\nkuvain mukaan sommiteltiin pieniä kuvaelmia, esittäen Kustaa Vaasaa\nTaalainmaalla, Kustaa Aadolfin pelastumista Erik Soopin avulla,\nBenderin kahakkaa ja Kaarlo XII:n kuolemaa, -- niin, Tukholman\nverilöylystä ja Ribbing-suvun jäsenten surmastakin otimme aiheita\nkuvaelmiimme.\n\nSiten tuntui Ruotsi vielä tavallaan meistä isäinmaalta. Erikseen\nSuomesta ja sen historiasta ei ollut kuvia eikä kirjoja olemassa\nnuorisoa varten. Mitä omasta maasta sai kuulla, se kerrottiin vain\nsuupuheessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos nuoruuteni aikoina vielä tunnettiinkin lujia siteitä olevan\nRuotsiin, niin eipä oltu toki hetikään tyytymättömiä maan uuteen\nasemaankaan. Olot \"senjälkeen kuin venäläinen tuli maahan\" olivatkin\nmonessa suhteessa paremmat kuin mitä \"Ruotsin aikana\" olivat olleet. En\ntahdo vielä puhua siitä, minkäverran tunnettiin, että oltiin omaa\nkansallisuutta. Mutta oltiinhan varmassa turvassa sodan alinomaa\nuhkaavilta vaivoilta. Oli kahdelta keisarilta saatu juhlallisia\nvakuutuksia -- vakuutuksia, jotka olivat naulatut kaikkiin maan\nkirkkoihin -- siitä, että maan lait, vapaudet ja oikeudet sekä maan oma\nhallinto säilytettäisiin aivan erillään venäläisistä. Aineellisessa\nsuhteessa elettiin useammilla aloilla paremmin kuin ennen. Verot olivat\npienemmät: suostunnat olivat lakanneet, maatullit eivät enää olleet\nrasituksena. Uusia virkoja oli perustettu suurissa määrin ja\nvirkamiehet elivät hyvin runsailla palkoilla. Maa edistyi yhteen jos\ntoiseenkin suuntaan; se julkilausuttiin kernaasti eikä sitä voinut\neittää. Ennen kaikkea muistettiin, että yliopisto jo 1811 oli saanut\nuuden tulo- ja menoarvion, johon sen entistä tuskin voitiin\nverratakaan, ja sen lisäksi oli sille, kun se siirrettiin Helsinkiin,\nannettu runsaita lahjoituksia, -- sitä kuulin usein suurella\nkiitollisuudella mainittavan.\n\nKeisari Aleksanteri I:sen hyvyyttä Suomea kohtaan ei koskaan unhotettu.\nPersoonallisuudellaan olikin hän voittanut kaikki, jotka olivat hänen\nläheisyyteensä tulleet. Hänen kauneuttaan, hänen lempeyttään, hänen\nhyvyyttään kehuttiin rajattomasti. Hänen ensimmäiseltä retkeltään\nSuomeen sodan kestäessä ja Porvoon valtiopäiväin aikana ja hänen\npitkältä kiertomatkaltaan v. 1819, Kajaaniin saakka, oli vielä tallessa\nuseita pieniä kaskuja ja tarinoita, jotka kuvasivat hänen\nystävällisyyttään ja tuttavallisuuttaan, eikä suinkaan vähimmin\nmuistettu hänen kohteliaisuuttaan naisia kohtaan.\n\nSuuressa määrin ihailtiin myöskin keisari Nikolaita hänen käydessään\nHelsingissä 1830 ja 1833. Hänen ylevä, sotilaallinen vartalonsa, hänen\nmajesteetillisesti kaikuva, käskevä äänensä, hänen hallitsijakatseensa\nsai naiset vapisemaan ihailusta, miehet -- pelosta.\n\nPelko oli muuten Suomessa todellakin läpikäyvänä luonteenpiirteenä\nihmisissä sillä aikakaudella, jossa kasvoin. Ei oltu tyytymättömiä,\nelettiinhän yleensä hyvin, mutta oltiin melkein joka hetki valmiita\nodottamaan, että jotakin pelottavaa tapahtuisi. Ei uskallettu kaikista\nasioista ääneen puhua, kuiskittiin matkareistä, jotka milloin tahansa\nvoisivat viedä miehen tuntemattomille teille, ja kuinka usein olenkaan\nunissani, kuten vielä muistan, äärimmäisessä epätoivossa koettanut\npelastautua huimasti takaa-ajavain kasakkain edestä, vaikka turhaan: --\nsellaisissa lapsuudenunelmissa oleskeltiin siihen aikaan!\n\nOnneksi nuo pelätyt seikat eivät usein toteutuneet. Keisari Nikolaikin\ntiesi kunnioittaa vannottuja lakeja. Ja venäläisiin kosketuksiin\nruvettiin muuten vähitellen tottumaan ja taipumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikutus Suomen yhdistämisestä Venäjään oli pian ruvennut tuntumaan\nHelsingin tapoihin ja oloihin. Venäläiset ajopelit, droskat, niihin\nkuuluvine ajurinpukuineen, olivat jo lapsuuteni ensi aikoina ruvenneet\ntulemaan käytäntöön entisten yksi- ja kaksi-istuimisten kiessien\nsijaan. Niitä vuokra-ajureja, joita pääkaupungissa käytettiin,\nkutsuttiin jo silloin \"issikoiksi\". Venäläisiä kauppiaita (toiset\nesiintyivät vielä pitkissä parroissa ja kauhtanoissa) ja kauppapuoteja\noli jo joukottain; ruokatavarain kauppa ja osaksi siirtomaankauppa oli\nenimmäkseen siirtynyt venäläisten käsiin. Rakennustöissä käytettiin\nvarsin yleisesti venäläisiä muurareita. Kaupungin arentimaita Töölössä\nja Sörnäisissä viljelivät suurimmaksi osaksi venäläiset puutarhurit,\njotka laudat päälaella kulkivat talosta taloon äänekkäästi tarjoten\nkaupaksi kaikenlaisia vihanneksiaan. Teekeittiöt ja venäläiset yönutut\nrupesivat yleisesti pääsemään käytäntöön enkä muun ohessa saa unhottaa\nmyöskään torakoita, jotka \"venäläisellä ajalla\" olivat tulleet maahan\nja ruvenneet tunkeutumaan taloihin ja joita kauan pidettiin\nvälttämättömänä pahana, josta ei voi päästä.\n\nVankka venäläinen sotaväenosasto kaupungissa ja Viaporissa, ainakin\nyhtä suurilukuinen kuin nykysin ja siis väkilukuun verraten aivan\ntoisen kokoinen kuin nykyjään, antoi luonnollisesti venäläiselle\nainekselle melkoisen ponnen. Venäläisiä upseereja, sekä jalkaväen että\nlaivaston upseereja (joku laivastonosasto oleskeli tavallisesti\ntalvisin kaupungin tai Viaporin rannassa) oli aina hyvin lukuisasti\nsaapuvilla julkisissa seurahuveissa ja usein kyllä yksityisissäkin\nkesteissä. Työväen- ja palvelijaluokkakin joutui alituiseen tekemisiin\nvenäläisten kanssa. Jokaiselle oli siihen aikaan miltei välttämätöntä\nymmärtää joitakuita tavallisimpia venäläisiä sanoja.\n\nEdistääkseen venäjänkielen taitoa sivistyneissä luokissa oli hallitus\nryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Jo 1812 asetettiin\nvenäjänkielen opettajia kaikkiin julkisiin kouluihin ja venäjänkielen\nopetus kävi kaikille oppilaille pakolliseksi. Vuodesta 1817 täytyi\njokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion\nvirkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski\nvuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia.\nVenäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti\nkehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli\nv. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen\nprofessorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen\nyleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet\nerittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty\noli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon --\nse tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella -- ja\nparin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut.\nTuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin\nettä jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en\ntiedä.\n\nSuomalaisten ja venäläisten välit olivat kumminkin yleensä hyvät. Tosin\ntapahtui joskus pientä sotilasvallattomuutta upseerien ja raakuutta\nmiehistön puolelta, joka suuttumusta synnytti, ja toisakseen juopuneet\nja tahdittomat ylioppilaat panivat toimeen rumia ja loukkaavia\nkahakoita, joista pelättiin koko isänmaalle turmiota. Vaan, kuten\nsanottu, yleensä olivat välit rauhalliset ja hyvät. Oli opittu\ntuntemaan, paitsi muita venäläisen luonteen piirteitä, heidän\nhyväluontoisuuttaan ja arvonantoaan ystävälliselle kohtelulle ja oli\nsiitä syystä heidän kanssaan tavallisesti helppoa tulla toimeen.\n\nSaman kokemuksen olivat tehneet myöskin ne suomalaiset, jotka olivat\nlähteneet Venäjälle sieltä tulojaan hakemaan. Sinne niitä läksi yhä\nuseampia. Sotilasura keisarikunnassa oli viekotteleva, sillä\nloistavalta se näytti. Suomella ei ollutkaan jälkeen 1830-luvun alun\nmuuta omaa sotaväkeä kuin kaartin pataljoona ja meripuolustusväki. Eikä\nollut suuria vaikeuksia päästä venäläiseen väkeen. Haminan\nkadettikoulun käytyään saattoivat suomalaiset nuorukaiset päästä\nupseerinvirkoihin venäläisiin kaarteihin taikka muihin joukkoihin.\nTälle tielle antautumista kannatti hallituskin puolestaan myöntäen\nvapaapaikkoja, apurahoja j.n.e. Monet maan lahjakkaimmat pojat\njoutuivat siis sinne. Kaikkien ura ei toki ollut kovinkaan loistava,\nsiitä oli meillä omassa perheessämme surullinen esimerkki. Vanhimman\nveljeni, Carl Hannibalin, oli suvun vanha soturihalu vallannut; hän oli\nensimmäisnä päässyt kadettikoulusta 1826, oli ratsastavan tykkiväen\nupseerina ollut mukana vähän senjälkeen puhenneessa Turkin sodassa ja\nhävisi alussa vuotta 1829, matkalla Silistrian ja Schumlan välillä,\nkokonaan teille tietämättömille.[1] Mutta toiset menestyivät sitä\nparemmin. Eikä kadettikoulu ollut ainoa tie, jota myöten nuoret\nsuomalaiset soturinalut saapuivat Venäjälle. Aliupseeritietä ruvettiin\nyhä yleisemmin käyttämään. Rupeamalla aliupseeriksi Suomen kaartiin\ntaikka maassa oleviin venäläisiin joukkoihin saattoi silloisten\nasetusten mukaan suomalainen mies, jonka isällä oli jokin \"arvoaste\",\nneljässä vuodessa päästä upseeriksi, saattoi päästä kahdessa vuodessa,\njos oli aatelismies ja puolessa vuodessa, jos oli ylioppilas ja\noli suorittanut jonkun opinnäytteen (esim. silloisen pikku\nkameraalitutkinnon). Eikä vaatimukset aliupseeriksi pääsemiseksi olleet\nsuuret: todistus välttävästä terveydestä ja kristinopintaidosta sekä\nvenäjänkielen ensimmäisten alkeiden taito, -- muut tiedot eivät tulleet\nkysymykseen. Vähävaraisemmat säätyperheet maaseudulla eivät senvuoksi\nmonastikaan huolineet vaivata poikainsa aivoja eikä kustantaa heille\nkoulunkäyntiä, vaan antoivat heidän vapaasti kasvaa kotona, kunnes\ntarpeelliseen ikään olivat ehtineet astuakseen sotilasuralle. Olipa\naivan tavallista, että ylioppilaatkin, jopa hienoimmista suvuista,\nvuosikausia komeiltuaan yliopistokaupungin kaduilla ja menetettyään\nkaiken tieteilemisen halun, äkkiä pukeutuivat karkeaan, harmajaan\nsinelliin ja puolen vuoden perästä esiintyivät uudessa loistossa,\nvenäläiset vänrikinpoletit olalla. Tietopuoliset vaatimukset upseeriksi\npääsemistä varten eivät olleet paljoakaan suuremmat, kuin\naliupseerinarvoa varten. Siten kasvoi venäläiselle sotilasuralle\nantautuvain lukumäärä -- ainakin 1850-luvulle asti -- kasvamistaan.\nYhteen aikaan nousi Venäjän joukoissa upseereina palvelevain\nsuomalaisten lukumäärä 750:neen. Niissä kahdessatoista n.s.\nsuomenmaalaisessa linjapataljoonassa, jotka muodostivat divisioonan ja\njoihin sisältyi kaikki Suomessa vuodesta 1830 vuoteen 1860 vakinaisesti\noleva venäläinen jalkaväki, oli siten usein puolet upseerien\nlukumäärästä suomalaisia. Mutta linjapataljoonat muutettiin sitten\njalkaväkirykmenteiksi ja se venäläinen sotaväenosasto; joka oli Suomeen\nsijoitettu, ei uusien määräysten mukaan saanut täällä kauan viipyä, se\noli aina muutamain vuosien perästä vaihdettava; sitä pientä\nveljeytymistä, jota oli pysyvissä joukoissa vähinerin tapahtunut,\npidettiin varmaankin vaarallisena.\n\nVenäläisten ja suomalaisten välinen seurustelu oli epäilemättä siiloin\npaljoa vilkkaampaa kuin nyt. Ja jos kokoon lapsuudenaikuiset\nvaikutukseni yhteen, voin sanoa: mistään erityisestä suomalaisten\nvastenmielisyydestä venäläisiä vastaan eivät nämä jälkimmäiset voineet\nvalittaa, mutta varsinaisesta mieltymisestä ei myöskään voinut olla\npuhetta. Venäläinen aines täällä oli ja pysyi jonakin vieraana, jota ei\nkoskaan meidän omaksi voitu muuttaa.\n\nPalaamista entiseen yhteyteen Ruotsin kanssa ei kukaan enää ajatellut.\nTäydellistä sulautumista Venäjään ei kukaan tahtonut ajatella. En\nainakaan minä koskaan kuullut sanoja, jotka toista tai toista olisivat\ntarkoittaneet. Yksityisiä onnenonkijoita samoinkuin intoilijoita oli\ntietysti silloin niinkuin aina, mutta he eivät tuumiaan ilmaisseet.\n\nMitä sitten tuohon aikaan oikeastaan tuumittiin? kysyn itseltäni\nkaivaen muistojeni etäisimpiä kätköjä. Tuumittiin, se on varmaa, että\nSuomi eikä mikään muu, oli meidän isänmaamme ja että tämä maa nyt oli\nitsessään jotakin erityistä, joka ei voinut enää muuttua ruotsalaiseksi\neikä koskaan venäläiseksi. Tunsimme itsemme siis suomalaisiksi,\nsuomalaiseksi kansakunnaksi, jonka tuli kulkea eteenpäin omaa tietään.\nNiin tunnettaessa tosin maa huojui jalkojen alla ja eteenpäin\ntähystäväin katseen eteen vetäysi sumu. Se oli: jos oli kansallista\nitsetietoisuutta, niin ei se vielä kovin lujalle pohjalle perustunut\neikä sitä kannattanut mikään erityisen rohkea luottamus tulevaisuuteen.\nYlpeillä siitä, että Suomi oli \"kohotettu kansakuntain joukkoon\", ei\nainakaan uskallettu, elettiin, kuten jo sanoin, alituisessa pelon\naikakaudessa. Pidettiin varmimpana, niin luulen, tulevaisuuden suhteen\najatella ja varsinkin puhua niin vähän kuin suinkin, parhaimpana\nhiljalleen alistuen odottaa, mitä vastaiset päivät mahtoivat helmassaan\nkantaa.\n\nAleksanteri I:sen hallituksen viimeisiin vuosiin saakka oli, kuten\ntunnettu, korkeammissa valtiomiespiireissä hiljaisuudessa suunniteltu\nperustuslaillisen valtiomuotomme kehittämistä säätyjä kokoonkutsumalla.\nMutta mitään sellaista ei enää keisari Nikolain aikana ollut\najatteleminenkaan. Valtiopäivästä, säädyistä, -- niistä ei puhuttukaan\nmuuten kuin historiallisina käsitteinä, jotka kuuluivat entisyyteen.\nTiedettiin, että maalla oli perustuslakinsa, joskin niitä silloin\ntällöin oli syrjäytetty, mutta niitä pidettiin melkein lukittuna\naarteena, kunnioitustavaativana muinaisjäännöksenä, johon ei ollut lupa\nkoskea ja jonka sisältöä ei yleisemmin voitu tuntea. Jos puhuttiin\nvaltiollisista asioista, niin koskivat ne -- paitsi tuota nimitysasiain\naina jännittävää kysymystä -- tavallisesti muistutuksia tai\ntyytymättömyyttä jonkun hallinnollisen toimenpiteen johdosta, joka\nPietarissa, jollakin tavoin syrjästä vaikutettua \"ruhtinaaseen\" (s.o.\nkenraalikuvernööriin, ruhtinas Mentschikoffiin), oli saanut\nodottamattoman ratkaisun. Tämän ruhtinaan ja kenraalikuvernöörin\nkasvava valta ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin rinnalla ja\nkysymys tämän edelleen virassaan pysymisestä herätti yleensä syvää\nhuolta. Erityisesti muistan, minkälainen todellinen huoli valtasi\nmielet, kun 1837 äkkiä vanha, kaunis, Ruotsinaikainen \"Maaherran\"\nnimitys muutettiin \"Kuvernööriksi.\" Siinä nähtiin pelolla\nlääninhallinnan paljo perinpohjaisempain uudistusten alkua. Sellaisia\nuudistuksia ei toki kuulunut, mutta tuo mainittu pelko osottaa, että,\nvaikka silloisten painostavain olojen synnyttämä horrostila olikin\nsuuri, oli kumminkin aina jonkunverran olemassa isänmaallista\nvalppautta, joka ei typertynyt; nukuttiin, vaan nukuttiin avoimin\nsilmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu\nnäyttää, että hereillään oltiin.\n\nUnta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran\nmuillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä,\njoita 1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja\nÅbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei\nollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin\nvalvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat kansallisuus\nja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti käyttää, ne\nesiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa kirjoitustavassa.\nEikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä puheissakaan.\nSuomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden varsinainen perustus,\nvielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat. Me kasvava polvi\ntiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren enemmistön kieli, kuulimme\nsitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä kielellä olisi muuta\nmerkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen joukossa ei yleensä tullut\nkysymykseen, että olisi luettu taikka opittu suomenkieltä; suomenkielen\nhalveksumisesta sen kumminkaan ei tarvinnut johtua. Vanhempani esim.\npuhuivat usein ja kernaasti keskenään suomea, mutta sen he\ntavallisesti tekivät, kun eivät tahtoneet, että me lapset heitä\nymmärtäisimme. Mitään suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä\ntaikka kirjoja, ei myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos\nsuomeksi ilmestyi joku muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se\ntosin huomiota ja siitä puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä\npuhuttiin melkein kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli\nuskaltanut Tukholmassa ulosantaa \"Otavansa\", suuren, vaihtelevalla\nsisällöllä ja runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka\nhän omisti ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä,\njonkinlaisena haaveksivana ihmeilmiönä!\n\nAlussa vuotta 1831 perustettiin kumminkin eräässä Helsingin\nvinttikamarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tämän perustetun\nseuran merkitys ei kumminkaan ollut itse perustajillekaan hetikään\nselvänä. Epäillen ja hapuillen astui seura ensimmäiset askeleensa.\nMutta jo neljän vuoden perästä ilmestyi hedelmänä sen toiminnasta --\nKalevala. Tämän kansallisepoksen ilmestyminen herätti hämmästystä: jo\nsilloin mainittiin Elias Lönnrotin nimeä ihailulla, sen muistan.\nLaajoissa piireissä Kalevalaa tuskin luettiin: sen kieltä oli mahdoton\nymmärtää, niin sanoivat nekin, jotka luulivat osaavansa suomea.\nKäännösten ja otteiden kautta saatiin toki vähitellen käsitys sen\nsisällöstä: jokainen tunsi ylpeyttä siitä, että meillä oli sellainen\nkansallisaarre ja siitä pitäin ruvettiin suomenkieltä katselemaan\ntoisilla silmillä kuin ennen.\n\nVasta pari vuotta ennenkuin Kalevala ilmestyi oli Johan Ludvig Runeberg\njulkaissut ensimmäiset runovihkonsa. Kun luettiin \"Saarijärven Paavo\"\n\"Hauta Perhossa\" ja ennen kaikkea \"Hirvenhiihtäjät\", silloin opittiin\ntuntemaan itseään: tunto, että olimme oma kansa, jolla oli oma maa,\nettä olimme suomalaisia, se kävi siitä selvemmäksi. Sellaisia perin\ntuntuvia herätyksiä tuli siis useammilta tahoilta ja ne vaikuttivat,\nettei aikojen raskaan painon alle vaivuttu ikuiseen uneen, että\nkansallistunnetta voitiin pitää vireillä, kunnes tuli aika, jolloin\nsuuremmalla rohkeudella ja täydellä tajunnalla voitiin silmäillä\ntulevaisuuteen.\n\nSuuria valtiollisia tapauksia sattui Euroopassa 1830-luvun ensi\nvuosina. Se niistä, joka oli Suomea lähellä ja josta minulle on\njoitakin muistoja säilynyt, oli Puolan vallankumous. Sodassa tämän\nkukistamiseksi läksivät suomalaiset joukot -- taikka suomalainen\njoukko, sillä Suomessa ei ollut silloin enää kuin yksi pataljoona --\nensi kerran taisteluun venäläisten kanssa yhdessä. Pidettiinkö Suomen\nkaartinpataljoonan viemistä taisteluun ulkopuolelle maamme rajojen\nmuuna kuin ehdottomana välttämättömyytenä, sitä en tiedä. Mutta varmaa\non, että pataljoonan vähän ennen tapahtunut korotus kaartiksi oli kovin\nhivellyt pientä kansallisturhamaisuuttamme, ja että siis oltiin\nerittäin ylpeitä tuosta joukosta ja että senvuoksi sen osanottoa\n\"Puolan sotaan\" sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurattiin. Jokaista\nkunnioittavaa mainitsemista, jokaista tunnustusta, joka sodan kestäessä\ntuli sen osaksi, tervehdittiin, riippumatta kaikesta muusta, ilolla ja\nsitä käsitettiin suomalaisen nimen niittämäksi kunniaksi.\n\nSoturikunniaa ei koskaan tappioitta niitetä. Tuntuvia vahinkoja kärsi\nSuomenkin kaarti Puolan sodan aikana. Pataljoona marssi Helsingistä\nsydäntalvella (1831) ja sen oli jo ensimmäisinä 11 päivänä kulkiessaan\nPietariin kestettävä 26 asteen pakkasta. Kokonaista 77 miestä oli,\nkuten sittemmin selville saatiin, jätettävä eri sairaaloihin omaan\nmaahan, useimmilta kädet tai jalat paleltuneina. Sellaista ei silloin\ntietysti voitu kertoa. Mutta kotitaloni eteisessä näin sittemmin --\nhyvin sen vielä muistan -- useita sellaisia paleltuneita entisiä\nkaartilaisia, yhden vailla jalkaa, toisen vailla kättä, ja he pyysivät\neläkettä tai apua isältäni, jolla virkansa puolesta oli sen kanssa\ntekemistä. Samaan kohtaloon joutui kai vielä muita marssiessaan\nedelleen Venäjän läpi; niiden lukumäärä, jotka sotaretken aikana\nkuolivat sairaaloihin taikka kaatuivat tappelutantereille, mainitaan\nkaikkiaan nousseen 300:taan. Pataljoonaa, johon sen lähtiessä kuului\nnoin 600 aseellista miestä (yhteensä upseerien, soittokunnan ja\naseettomain kanssa 740 miestä), vahvistettiin, sen ollessa\nkotimatkalla, täältä lähetetyllä 145 mieheen nousevalla varaväellä. Ja\nkun joukko huhtikuussa 1832 Räävelin yli oli palannut Helsinkiin ja\nasettui jumalanpalvelukseen torille kasarminsa eteen -- minulla oli\nunohtumaton onni koko perheemme kanssa eräästä kasarmin kanslian\nikkunasta katsella tuota juhlallista toimitusta --, silloin olivat\nupseerien ja soturien rinnat kunniakkaasti koristetut Yrjönristeillä.\n\"Puolan sodan kunniamerkillä Virtuti Militari\" sekä \"Mitalilla Varsovan\nvalloittamisesta\" mutta koko Suomen kaartia ei ollut silloin jälellä\nkuin vähän päälle 80 miestä. Venäjän ja Puolan sairaaloista palasi\nsittemmin kyllä useita sinne jääneitä pataljoonan osia, mutta näistäkin\nsuuri osa peitettiin pian kotiintulon jälkeen hautaan niiden tautien\njohdosta, joita sotaretkellä olivat saaneet.\n\nVenäläisten kiihko-patrioottien, kun mahtipontisesti kuvaavat, miten\npaljo venäläistä verta on vuodatettu Suomen yhdistämiseksi Venäjään,\nsopisi muistaa, että mainitussa Puolan sodassa samoin kuin toisissa,\nmyöhemmissä sodissa, jokunen pisara suomalaistakin verta on vuodatettu\nsamaisen yhdistymisen puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsinki oli lapsuuteni päivinä vielä sangen pieni kaupunki. Sen\nasukasmäärä oli 1830-luvun alulla noin 12,000 henkeä ja se nousi saman\nvuosikymmenen lopulla 16 tai 17.000:ään henkeen. Väkiluku ei siis\nerittäin huimaavalla kiireellä lisääntynyt. Kaupungin järjestämistä ja\nuudestarakentamista jatkettiin kyllä Ehrenströmin tekemän suunnitelman\nmukaan lakkaamatta, ja varmasti, mutta ilman hätäilemistä. Useat\nmuhkeat yksityiset ja yleisetkin rakennukset, jotka olivat valmistuneet\ntai tekeillä, enimmät Engelin piirustusten mukaan, antoivat jo\nkaupungille jonkunlaisen pääkaupunkileiman. Mutta vasta suunniteltujen\nsuorain ja leveiden katujen välissä ja palatsimaisten rakennusten\nlomassa säilyivät vielä kauan 1700-luvun, vanhan Helsingin, jätteet,\npuhumattakaan niistä kaupunginosista, jotka olivat kaupunginosia\nainoastaan asemakartalla, mutta todellisuudessa vielä olivat veden alla\ntaikka maamiehen viljavainioina, hiekkasärkkinä tai jyrkkinä mäkinä.\n\nHelsingin keskustana oli Senaatintori ja Kauppatori, joiden varsilla jo\n1830-luvun keskipaikoilla oli melkein samat rakennukset, kuin vielä\nnytkin. Puita oli istutettu \"Esplanaadille\" -- s.o. Kauppatorin ja\nnykyisen Heikinkadun väliselle linjalle -- 1820-luvun lopulla ja ne\nkasvoivat vähitellen. Kasarminkatu ja Etelä-Esplanaadikatu ynnä niiden\nväliset korttelit Erottajaan ja Kolmikulmaiseen toriin saakka sekä\nUniooninkadulle asti oli ensimmäiseksi rakennettu uuden kaupunginaseman\nmukaan. Erottajan ja Kolmikulmaisen torin länsipuolinen osa, n.s. Uusi\nkaupunki, oli Fredrikinkatuun asti rakennettu ja melkein yhtä etäälle\noli Kampin puolella ehditty, pohjoisin katu oli Eerikinkatu. Kampin\nnummella oli sotaväen harjoituskenttä ja Hietalahden tienoilla ei ollut\nvielä muita rakennuksia kuin kaartin sairaala, Sinebrychoffin\nolutpanimon ensi alkeet ja teurastuslaitos. Siitä eteläänpäin olivat\nPunavuoret vielä alkuperäisessä tilassaan: siellä oli pari riviä\nturvekattoisia kalastaja- ja merimiesmökkejä ja korkeampaa teollisuutta\nedusti siellä Röön köydenpunomarata.\n\nNykyisen Helsingin komein keskipiste Mikonkadun tienoilla oli siihen\naikaan mutanen lampi (Gloet), jota koko lapsuuden aikani lakkaamatta\nmuutettiin järvestä maaksi. Vesiraja siirtyi siten Esplanaadin\ntienoilta askel askeleelta vähitellen pohjoiseen päin. Sieltä annettiin\nilmaiseksi rakennustontteja sillä ehdolla vain, että ne määrätyn ajan\nkuluessa olivat täytettävät ja rakennettavat. Mutta pitkälle 1840-lukua\nmentäessä oli nykyinen Rautatietori vielä haiseva vesirapakko. Lammikon\nranta sitävastoin ja kalliorinne sen itäpuolella, nykyiseltä\nAleksanterinkadulta aina Kaisaniemen puistoon, oli vanhastaan\ntiheäänrakennettu kaupunginosa, jonka vanhat talot ja kadut pian\nhävisivät uuden rakennussuunnitelman tieltä. Kaisaniemi, jota\nkutsuttiin \"Yleiseksi kävelypaikaksi\" ja \"Seurapuutarhaksi\", oli isoksi\nosaksi vasta istutettu; kasvitieteellinen puutarha kasvihuoneineen\nsaatiin kuntoon pian yliopiston muuttamisen jälkeen Helsinkiin.\nKruunuhaka Elisabetintorin tienoilla oli kaupungin uusimpia osia;\nvaikka se etäinen kaupunginosa olikin, oli se aina hyvässä huudossa ja\nsiellä asui aina useita kaupungin hienoimpia perheitä. Estnäsin mäeksi\nkutsuttiin seutuja Maarian ja Vironkadun yläpäässä ja sen\nSenaatintorille viettävää rinnettä sanottiin Suoksi, jossa oli\nvanhoilta ajoilta Suuri ja Pieni Hämeenkatu y.m. katuja, joihin uusi\nkaupunginjärjestys ei pitkiin aikoihin paljoa koskenut, mutta jotka\nsitten 1830-luvun lopulla yhtäkkiä muutettiin. Viimeinen ja kauan\nmuiden jälkeen säilynyt osa vanhaa Helsinkiä oli Katajanokka, jonka\nmuinaisaikaisen muodon vanhat ihmiset vieläkin muistavat.[2]\n\nEteläsatama oli reunustettu puu-laitureilla Katajanokalta aina\nSaunakadun varrelle, vielä 1890-luvun lopulla säilyneiden\nmakasiinirivien luo. Pohjoissatamassa ei vielä ollut laitureita. Kaikki\ntorit, kuten Erottaja, eivät vielä olleet kivitetyt. Suurista kaduista\noli Uniooninkatu -- tämän nimen sille antoi, merkittävästi kyllä,\nAleksanteri I itse vahvistaessaan kaupunginaseman, uudisrakennuskomitea\noli sen ehdottanut Aleksanterinkaduksi -- koko pituudeltaan valmis.\nSamoin Etelä-Esplanaadinkatu. Bulevaardinkatua vähinerin kivitettiin.\nHeikinkatuja ei oltu vielä alotettukaan eikä niiden puistoja. Kaupungin\ntullipuomi oli vielä minun muistini aikana nykyisen Aleksanterinkadun\npäässä. Pohjois-Esplanaadinkadun keskikohta oli vesiperäinen ja sen\nläntinen pää vailla rakennuksia; ainoastaan Uniooninkadun ja\nFabianinkadun välisellä alalla oli runsaammin liikettä.\nAleksanterinkatu taikka Rauhankatu, joksi sitä silloin kutsuttiin, oli\nsenaatintorin kohdalla ja siitä rantaan asti kaupungin vanhin ja\npulskin katu, sen länsipäätä, joka päättyi Glo-lammikkoon, täytettiin\nvähinerin, vaan Hagasundinkadun tienoille keskeytyi täyttäminen\npitkäksi aikaa.\n\nSuurista yleisistä rakennuksista ei moni ole muistojani vanhempi.\nSenaatintalo ynnä sen eteläinen ja itäinen sivusta oli valmistunut\njo 1822; samoihin aikoihin oli syntynyt myöskin silloinen\nkenraalikuvernöörintalo tai nykyinen Raatihuone, sekä nykyinen\nkenraalikuvernöörintalo, joka alkujaan oli rakennettu Suomen sotaväen\npäällikön asunnoksi ja sittemmin luovutettu yliopistolle sen ensi\nvuosiksi. Samoilta ajoilta oli myöskin Kaartin kasarmi ja sen itäinen\nsotilas-sivusta kotosin. Muuatta vuotta myöhemmin oli Katajanokan\nkasarmin päärakennus rakennettu. Vanha luterilainen kirkko ja entinen\npuinen Teaatteritalo olivat vuosina 1826 ja 1827 vihityt. Venäläinen\nkirkko Uniooninkadun varrella ja sitä vastapäätä oleva nykyinen\nVenäläinen sairaala (alkujaan kasarmi) olivat paria vuotta vanhemmat.\nKeisarillinen palatsi oli jo aikusin paikallaan, vaan se oli\nsilloin yksityinen talo, kauppaneuvos Heidenstrauchin oma. Vanhan\nkaupungin julkisina koristuksina säilyivät jälellä Raatihuone (nyk.\nsenaatintorilla, kirkon itäisen sivurakennuksen kohdalla), Kellotapuli\n(senaatin pihalla) ja sen lähellä Koulutalo aina 1830-luvun lopulle ja\n1840-luvun alulle saakka.\n\nMuut Helsingin julkiset rakennukset olen nähnyt nousevan, niin\nsanoakseni, perustuksista asti. Nikolainkirkon perustukset pantiin\nv. 1830 ja sen rakennustöitä, sen nojatorneja, sivurakennuksia ja\nportaita, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan, jatkettiin\nkoko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Sehän vihittiin vasta 1852.\nYliopisto valmistui ja vihittiin v. 1832. Melkein samanikuisia kuin\ntämä ovat Seurahuone, Vanha klinikka ja Kampin kasarmi. Vähän myöhemmin\nvalmistui Tähtitorni ja muutamain vuosien perästä Yliopiston Kirjasto.\nMainitsen tässä ainoastaan nämä, koska ne kaikki vielä voidaan lukea\nHelsingin uudisrakennusaikakauteen. Se, mitä uudessa yliopisto- ja\npääkaupungissa oli välttämätöntä, oli siten saatu toimeen ja arkkitehti\nEngel, niiden mainio luoja, siirtyi töistään ijankaikkiseen lepoon.\n\nMainitsin yliopiston vihkimisen. Se tapahtui kesäk. 19 p. 1832. Se oli\nsuuri tapahtuma, ei ainoastaan minun pienelle olennolle, joka, ollen\nsilloin vajaata kuusi vuotta vanha, sen hyvästi muistan, vaan koko\nisänmaalle. Sitä pidettiin, tuon Suomen korkeimman oppilaitoksen talon\nvihkimistä, joka, kuten silloin sanomalehdissä kirjoitettiin, \"itse\nyksinkertaisella suuruudellaan vaikutti\", koko Suomen kansalle tärkeänä\ntapahtumana, jopa \"todellisena kansallisjuhlana\". Eikä juhlallisuus\nrajoittunut ainoastaan vihkimistilaisuuteen. Kolmena päivänä perättäin\ntapahtui uudessa, syystä ihaillussa juhlasalissa ensiksi \"lääketieteen\ntohtorien\" vihkiminen, sitten \"filosofian maisterien\" vihkiminen ja\nlopuksi rehtorin vaihdos.\n\nSellainen juhlallisuuksien sarja teki pakostakin syvän vaikutuksen\nerittäinkin meidän talossa, joka oli yliopistoa niin lähellä.\nErityisesti merkilliset olivat nuo juhlapäivät meille syystä, että\nperheen vanhin silloin elävä poika. Frans, sai maisterin-vihkiäisissä\nlaakeriseppeleen ja että ainoa vihkiäisissä läsnäoleva riemumaisteri\noli enomme. Nousiaisten rovasti Josef Hoeckert, joka silloin vieraili\nvanhimman tyttärensä ja vävynsä talossa.\n\n    \"Glädje nalkas våra sinnen,\n    Sorgens dystra skuggor flyn,\n    Sjunken, alla smärtans minnen\n    Höj dig Tro på en Försyn!\"[3]\n\nTällainen oli köörin vihkimisjuhlassa laulaman kanttaatin usein\nuudistettu loppusäe, jonka vielä muistan, sitä kun me pojat kotona niin\nusein juhlallisesti lauleskelimme. Paitsi kanttaattia kuului\njuhlallisuuteen ruotsinkielinen puhe, jonka piti silloin melkein\nyksinvaltias puhuja ja akateemisten juhlain runoilija, \"kaunopuheiden\nja runotaidon\" professori Linsén, sekä venäjänkielinen puhe, jonka\npiti ylimäär. professori Solovieff. Venäjänkielistä puhetta pidettiin\nnäet silloin ja kauan senjälkeen välttämättömänä yliopiston\nsuurissa juhlallisuuksissa; sitävastoin ei pitkiin aikoihin tullut\nkysymystäkään, että suomenkieli olisi tällaisissa tilaisuuksissa saanut\nkuulua. Juhlallisuuksien päätyttyä yliopistotalossa pidettiin\njumalanpalvelus kaupungin (nyk. \"vanhassa\") kirkossa, jonne opettajat\nja ylioppilaat kulkivat juhlasaatossa. Kiitosvirttä kun veisattiin\nkaikuivat tykinlaukaukset Ulrikaporin vuorelta ja niitä paukkui myös\nniiden suurten päivällisten aikana, joita varakansleri, kenraali\nThesleff, antoi.\n\nVihkiäiset ja rehtorinvaihdos toimitettiin melkein samaan tapaan kuin\ntällaisia juhlallisuuksia vielä nykyisinkin vietetään, kumminkin\nuseammilla juhlatempuilla, suuremmalla komeudella ja prameudella, ja\nkaikki kävi tietysti alusta loppuun saakka latinaksi. Itse\njuhlatilaisuuksissa en tietenkään saanut olla läsnä, kuulin niistä vain\nsiskoiltani tarkat kertomukset. Vaan saattokulkueita sain neljänä\npäivänä perättäin nähdä omista ikkunoistamme kauniilla kesäilmoilla,\nenkä niitä ole kuudenkymmenen vuoden perästäkään unhoittanut. Vartijat\n(kurssorit) hopeaisine keihäineen, rehtori punasessa samettivaipassaan,\nvihittyjen hatut ja seppeleet, -- se oli kaikki lapselle jotain\nmielestä lähtemätöntä. Maistereita ei ollut niin paljo kuin nykyisissä\nvihkiäisissä, vaan ne olivat sitä koreammat. Kaikilla ruumiinmukaiset\nvormutakit, korkeat, kullatut kaulustat, polvihousut, silkkisukat ja\nkultasolkiset matalat kengät. Ylioppilasunivormujen joukossa muistan\nnähneeni jonkun virkamiehen puvunkin. Myöskin muistan tykinlaukaukset\nja latinankieliset, imelän alamaiset, painetut ohjelmat, -- ne olivat\nhyviä lukuharjoituksia latinankieltä alotteleville. Vielä\nkultareunaisen riemulaulun nuorille maistereille, jonka oli\nkirjoittanut J. J. Nervander, jossa vihittyjen nimet olivat, ja jota\nlaususkeltiin uudelleen ja uudelleen. Ja lopuksi muistan makeiset,\njoita äiti toi juhlista, ja komeat puvut ja maisterein tanssiaiset,\njotka pidettiin kaupunginpäällikön talossa, jota, kuten jo olen\nkertonut, oli käytetty yliopiston tarpeisiin, kunnes sen oma talo\nvalmistui.\n\nIlo kyllä näinä juhlapäivinä mielissä vallitsi, kuten runoilija oli\nsanonut, mutta surun muistot eivät siltä häipyneet. Entisen\nyliopistokaupungin kateus suosittua perillistään vastaan pulpahti\nnytkin ilmituleen. Vanhojen turkulaisten sydäntä kirveli nähdessään\nuudessa juhlasalissa Aleksanteri I:sen suuren muotokuvan ja komean\njuhlalavan, jotka olivat siirretyt tänne Turusta, vieläpä samasta Turun\njuhlasalista riistetyt suuret, komeat ovetkin. \"Ei edes näitä muistoja\nole annettu vanhan Turun säilyttää\", niin kuulin lähimmässä\nympäristössäni huoahdettavan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMainitsemani ylioppilasten vormupuvut -- sininen hännystakki ynnä rivi\nkullatuita nappeja, leuvan alle ulottuva pystykaulus kullatulla\nlaakerilehdellä molemmin puolin, sekä miekka ja kolmikulmainen hattu --\nolivat otetut käytäntöön jo viimeisellä vuosikymmenellä Turussa. Niiden\nkäyttämistä pidettiin hyvin tärkeänä: kerrotaan, että kun yliopiston\nensi vuosia ollessa Helsingissä ylhäisiä vieraita kerran odotettiin\nPietarista, ja ainoastaan harvoilla ylioppilailla oli juhlatakit, niin\nvarakanslerin toimesta komennettiin yliopiston luentosaleihin joukko\nsotilasräätäleitä ompelemaan yötä päivää niin paljo vormutakkeja, kuin\nylioppilaskunnan esiintymiskunnon kannalta välttämättömänä pidettiin.\nNämä vormutakit kävivät kumminkin aina kalleiksi, niitä ei siis voitu\npakottaa aivan yleiseen käytäntöön. Mutta vähää ennen v. 1832\nvihkiäisiä käskettiin käyttää vormupukuja myöskin arkisin ja silloin\nilmestyi määräys n.s. ylioppilassorttuuttien käyttämisestä. Se oli\nsinisestä verasta tehty pitkä takki, jossa oli musta, verkanen\npystykaulus, kaksi riviä kullattuja messinkinappeja, joihin lyyry oli\nkuvattu, sekä sinisestä verasta tehty lakki, jonka ponnassa oli\npronssinen, lyyryn muotoinen solki. Ja ilmoitettiin, että ylioppilailla\noli velvollisuus lukuvuoden aikana aina käyttää tätä pukua ja että\nprofessorit ja muut yliopiston virkamiehet sitä myöskin saivat käyttää.\nEikä tämä pukuasetus jäänyt pelkäksi paperiasetukseksi. Jonkunlaisella\nvastenmielisyydellä näihin takkeihin aluksi pukeuduttiin, vaan ne\ntulivat kumminkin pian käytäntöön ja samaa mallia käytettiin vielä,\njoskin se väliin unhotettiin, Aleksanteri II:sen aikoihin asti. Onhan\nlakin lyyry käytännössä vielä nytkin, vaikka se on pienennetty. Ja\npaitsi ylioppilaita, käyttivät eräät professoritkin jonkun aikaa tuota\narmossa heille sallittua arkipukua. Ainoastaan se, joka on nähnyt\nvanhan, luisevan, harmajatukkaisen lukutoukan puettuna tuohon\npystykauluksiseen nappitakkiin, voi käsittää, minkä näköinen hän oli.\n\nRyhdyttiinkö näihin vormupukutoimenpiteisiin yliopistossamme muista\nsyistä kuin yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi venäläisten yliopistojen\nkanssa, sitä en tiedä. Ehkä niitä pidettiin tarpeellisina myöskin\njonkun täällä sattuneen, ikävän tapauksen johdosta, taikka yleensä sen\nepähienon käytöksen johdosta, joka sen ajan ylioppilaille usein kyllä\noli kuvaava. Eihän voi kieltää, että silloiset ylioppilaat panivat\ntoimeen paljo rähinää. Mutta yhtä paljo melua aikaansaivat silloiset\nyliopistoviranomaiset pienimmistäkin syistä. \"Onpa muistettava, että\nhelsinkiläinen aivastus kuuluu tykinlaukaukselta Pietariin\", niin oli\nkerran eräs professori varottaen sanonut; tämä lausunto on niille\najoille ja vielä paljoa myöhemmillekin ajoille hyvin kuvaava.\n\nMuistossani säilyy valitettavasti eräs hyvin ruma tapaus, joka\npuistatti koko yliopistoa ja koko maata. Yöllä vasten vapunpäivää 1831,\nkun pääsiäisyötä vietettiin venäläisessä kirkossa, viskattiin kivi\nikkunan läpi kaikkein pyhimpään. Tämän ilkityön tekijää ei koskaan\nsaatu kiinni, vaikka ankarimpia poliisitutkintoja pidettiin ja\nkaupungin porvaristo määräsi 500 ruplan palkkion sille, joka syyllisen\nilmiantaisi. Mutta pidettiin varmana, että kirkon loukkaaja oli joku\nniitä monia ylioppilaita, jotka silloin, kuten vuosittain samana pyhänä\nyönä, olivat uteliaina kerääntyneet kirkon ympärille. Maa vapisi\nyliopiston perustusten alla. Kreivi Rehbinder, virkaatekevä kansleri,\nsaapui Pietarista Helsinkiin, kutsui puheilleen rehtorin ja kaikki\nosakuntain inspehtorit ja hän kuuluu, röhöttäen sohvassa, lausuneen\nnäille akateemisen tieteen edustajille mitä uhkaavimpia ja ankarampia\nsanoja.[4] Mutta sen enempää siitä ei tullut. Seuraavana kevännä,\nvihkimisjuhlissa, paistoi armon päivä täydeltä terältään Suomen\nyliopiston yli, ja käsky vormupukujen käyttämisestäkin annettiin niin\npehmoisin sanoin, että sitä todellakaan ei olisi uskonut tuon\nhäpeällisen tapahtuman hedelmäksi.\n\nMutta, kuten mainittu, valtiollisesti vaarattomia melskeitä sattui usein\nja niiden johdosta saattoi ylioppilasten vormupuku poliisinäkökannalta\nolla tarpeen vaatima. Ylioppilasosakunnissa säilyivät vielä ensimmäisinä\nHelsinginaikoina vanhat säätyerotus-ennakkoluulot taikka se henkinen\nylpeys, joka aina on ollut niin tuntuva pikkukaupunkien yliopistoissa.\nHalveksittiin ja vihattiin kaikkea, jolla ei ollut akateemista leimaa,\n-- se oli muka korkeamman sivistyksen tunnusmerkki. Turun aikuiset\nhuonot tavat siirtyivät tännekin. Tappelut ja milteipä järjestetyt\nkahakat käsityöläisten ja kisällien kanssa kuuluivat aluksi Helsingin\nylioppilaiden suosittuihin iltahuvituksiin. Taistelupaikoiksi\nmainittiin useimmiten tuo vanha ja mutkikas Kluuvi- taikka Suokatu,\nIso Roobertinkatu taikka joku muu käsityöläisten kaupunginosa. Onneksi\nnämä tällaiset ottelut täällä pian kävivät vanhanaikaisiksi. Mutta\npienempää kähäkkää ja rymyä kapakoissa ja konditorioissa, kaduilla,\nteaattereissa taikka yleisissä tanssiaisissa ylioppilasten ja\nsotilaitten, kauppa-apulaisten, poliisien ja kaikenlaisen muun väen\nvälillä tapahtui usein, niistä saapui vieläkin myötään valituksia\nyliopiston rehtorin kuuluville ja ne antoivat viranomaisille paljo\npäänvaivaa. Yliopiston rehtorin ensimmäisenä ja työteliäimpänä toimena\npidettiin siitä syystä, luullakseni, ylioppilaspoliisimestarin tointa.\nPipping, tuo väsymättömän uuttera ja tarkka kirjastomies, joka pitkin\nkoko 1830-lukua oli rehtorina, hoitikin tätä virkansa puolta,\nkuten yleensä kaikkea, täydellä tolkulla. Vaan hänen pikkumainen\nturhantarkkuutensa ja kylmä ankaruutensa, ne eivät olleet nuorison\nohjaajan sopivimpia ominaisuuksia, ja hänen hallintoaan pidettiin\nsiitä syystä ylioppilasten kesken aina vihattavana.\n\nYlioppilaselämän henkisestä puolesta ei sitävastoin siihen aikaan niin\naivan paljo puhuttu. Yksinäisissä ylioppilaskammioissa kyllä luettiin\nahkerasti ja ahtaammissa piireissä liikkui epäilemättä jalompia\naatteita ja korkeampia pyrintöjä. Yhteiselämä ylioppilaskunnissa oli\nvastaseksi hyvin vaatimatonta. Osakunnilla ei ollut edes omia\nkokoushuoneita, vaan kokoonnuttiin usein kuraattorin luo, kuten itse\nolen nähnyt; nostettiin tilapäisesti muutamia penkkejä pieneen\nkamariin. Ainoa henkinen ravinto oli tavallisesti väittely erinäisistä\nlatinalaisista lauseista. Kansallistunto ei ollut vielä siksi voimakas,\nettä se olisi yleisemmin elähdyttänyt akateemista yhteiselämää.\nAinoastaan Pohjolaisesta osakunnasta kuului joskus heräävän\nkansallistunnon ja ihanteellisten pyrintöjen oireita. Tämä osakunta ei\nsilloin ollut ainoastaan lukumäärältään suurin, vaan se luki myös\njoukkoonsa useimmat yliopiston nuoremmat henkiset kyvyt. Tämä osakunta\nse esimerkillään antoi aiheen säännöllisiin vuosijuhlaviettoihin eli\n\"kansakuntajuhliin\", joissa vähinerin nuorisossa liikkuvat kansalliset\npyrinnöt esitelmissä ja puheissa ja lauluissa yhä selvemmin ja\nvoimakkaammin esiintyivät.\n\nTurun ajoilta kuuluisia, iloisia Toukokuunjuhlia koetettiin kyllä\nHelsingissäkin edelleen säilyttää. Ne olivat koko ylioppilaskunnan\nyhteisiä luonnon helmassa vietettäviä kevätjuhlia. Kolme sellaista\njuhlaa vietettiin 30-luvulla, ensimmäinen 1832 Sörnäisten niemellä,\ntoinen ja kolmas vuosina 1834 ja 1836 Gumtähdessä. Niitä suurenmoisesti\nja virallisesti valmisteltiin ja niihin kutsuttiin paitse yliopiston\nopettajia ja viranomaisia senaatin jäsenet ja muut korkeammat\nsotilas- ja siviilivirkamiehet ja maljoja esitettiin keisarille,\nkeisarinnalle, perintöruhtinaalle ja koko keisarilliselle huoneelle,\nkenraalikuvernöörille, v.t, kanslerille ja varakanslerille, senaatille,\nrehtorille j.n.e., ja kaikki ne puheet olivat hienosti muovailtuja\nkorulauseita. Mutta muuta henkistä ravintoa noissa juhlissa tuskin\nlienee ollutkaan; juominen oli pääasia, laulettiin ja iloittiin, palloa\nlyötiin ja muutenkin urheiltiin. Näin viattomia siis nämä juhlat\nolivat, vaan senjälkeen kuin Snellman viimeksimainitussa juhlassa oli\nuskaltanut esittää maljan isänmaallekin, ei näitä kevätjuhlia enää\npitkään aikaan saatu pitää. Vasta 1848 pitivät ylioppilaat taas\nkevätjuhlan, vaan silloin olikin ajan henki jo toinen ja tämän juhlan\nmuisto, joka kuuluu minun ylioppilasaikaani, onkin aivan toisenlainen.\n\nTässä puheenalaisilta ajoilta on kumminkin vielä mainittava eräs\ntilaisuus, jota kaikki siinä olleet ovat unhottumattomaksi kuvanneet ja\njossa nähtiin, että jalo, isänmaallinen into kyllä saattoi leimuta\nsenkin ajan akateemisessa nuorisossa. Tarkoitan ylioppilaskunnan\ntoukok. 8 p. 1837 n.s. Säästöpankissa toimeenpanemaa jäähyväisjuhlaa\nRunebergin kunniaksi, jonka ennen pitkää tuli siirtyä Porvooseen.\nSiellä selvästi julkilausuttiin niinhyvin surun ja kaipuun tunne\nrakastetun opettajan poislähdön johdosta, kuin mielissä vallitseva\nharmi niiden olojen johdosta, jotka pakottivat yliopiston luopumaan\nparhaasta koristeestaan. Hehkuvia puheita pidettiin, Lauri Stenbäckin\nrunoja laulettiin ja koko juhlassa, jota kesti kaksitoista tuntia,\nkuuluu vallinneen niin lämmin mieliala, että semmoista ennen ei oltu\ntunnettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYliopisto- ja ylioppilaselämän tapauksista samoinkuin kaikesta muusta\nmerkillisestä, jota sattui pääkaupungissa, Suomessa yleensä ja koko\nmaailmassa, sain lapsuudestani saakka tietoja perheenkeskeisistä\nkeskusteluista. Ateriain aikana ja muulloinkin perheen koossa ollessa\npuhuttiin aina vilkkaasti päivän uutisista, suurista valtiollisista ja\nkirjallisista asioista ja pienistä perhekaskuista.\n\nOlihan siihenkin aikaan kyllä jo sanomalehtiä, mutta niissä ei silloin,\nkuten nyt, ollut uutisia eikä mielipiteitä. Mitä sanomalehtiä maassa\nyleensä oli, niitä oli kaikkia aina meidänkin talossa. Isäni oli näet\nniitä harvoja, jotka aina tilasivat jokaisen sanomalehden, joka maassa\nilmestyi, nim. ruotsiksi, suomalaisista lehdistä ei siihen aikaan,\nlukuunottamatta Lönnrotin Mehiläistä, ollut paljo puhumistakaan. Joka\npäivä, tullessaan kotiin senaatista noin klo 2 tienoissa, oli hänellä\npovitaskussa kaikki päivän sanomalehdet, kaupungissa ilmestyneet ja\npostissa saapuneet, eikä povitasku siitä ollut ensinkään pullollaan.\n\nSillä sanomalehtiä ei ollut paljo eikä ne olleet suuria. Muoto oli\nkaikilla sama: noin puolentoista neliökorttelin koko. Numeron muodosti\nneljä sellaista, kahdelle palstalle jaettua sivua, -- joskus,\npoikkeustapauksissa, seurasi lisälehti. Joka arkipäivä ilmestyi\nFinlands Allmänna Tidning; Helsingfors Tidningar ja Helsingfors\nMorgonblad ilmestyivät molemmat kahdesti viikossa, ei toki samoina\npäivinä. Kahdesti viikossa ilmestyivät molemmat Turunkin lehdet, Åbo\nTidningar ja Åbo Underrättelser (kumpasenkin nimikuvaa koristi,\nomituista kyllä, suuri leväsiipinen kotka), samoinkuin Borgå Tidning,\njoka syntyi 1838.[5]\n\nPaljo ei saata otaksua näiden lehtien sisältäneen, vaan niiden\nsaapumista odotettiin kumminkin jännityksellä aina puolenpäivän aikaan.\nNuo pienet lehdet kiertelivät kädestä käteen, ennenkuin ruokapöytään\nkäytiin, jopa päivällisen aikanakin, ja sen päätyttyä oli lehden koko\nsisältökin tavallisesti loppuunnautittu. Virallisesta lehdestä oli ehkä\nsaatu tietää jotakin merkillistä valtiollista, jota oli tapahtunut pari\nviikkoa sitten -- sillä lennätinlangoista ei vielä tietty mitään eikä\nposti Pietarin kautta tuonut ulkomaisia lehtiä kuin kahdesti viikossa.\n-- Helsingfors Tidningar'eitä kutsuttiin \"juorulehdeksi\" ja siihen\noltiin tyytyväisiä, jos sen toimittaja oli \"huhun mukaan\" saanut\nkerrotuksi jonkun senaatissa äsken tapahtuneen nimityksen, jota\nsuullinen huhu ei vielä ollut ehtinyt tehdä aivan tunnetuksi. Jos lehti\nsen lisäksi tiesi kertoa jostakin pidettävästä konsertista taikka\nmuusta huvista, taikkapa sään muutoksesta eli muusta kaupungin\ntapahtumasta, niin katsottiin sen täyttäneen kaikki sellaisen lehden\nvaatimukset, jonka tehtävä kaupungin varsinaisena ilmoituslehtenä oli\nsen tärkein. Maaseutulehdistä luettiin Åbo Underrttelsejä, niin kauan\nkuin Lars Anell niitä toimitti, koko paljo; naisista se lehti oli\nerittäin hauska, siinä kun oli hyvin käännettyjä pikkukertomuksia sekä\nvereksimpiä \"Pariisin muoteja\"; lehdessä oli muuten luotettavia\nnimitysasioita sekä merenkulku-uutisia. -- Mutta tunnustetusti paras\nlehti oli Helsingfors Morgonblad, -- sen lukemiseen meni enin aikaa.\n\nTämän lehden toimittajana sen alusta asti 1832 oli, kuten tunnettu,\nJohan Ludv. Runeberg aina vuoteen 1837. jolloin hän siirtyi Porvooseen.\nVielä muistan hyvin sen riemun, jolla tuota uutta lehteä tervehdittiin,\nkuinka sievänä sitä jo ulkopuoleltakin pidettiin, siinä kun nimikuvana\noli avonainen kirja maapallon ja laakeriseppeleen välillä. Vaan\nsisältöä tietysti enin ihailtiin. Runebergin nimellä oli silloin jo\nhyvä ja mahtava sointu. Ja tiedettiin, että hänen takanaan oli piiri\nnuoria miehiä, joiden joukossa yliopiston lahjakkaimmat, kuten\nNervander, Nordström, Cygnaeus, Lille y.m. Syystä odotettiin lehdestä\npaljo eikä toiveissa petyttykään.\n\nRunebergin Morgonbladissa sai miltei joka maanantai ja perjantai\nlukea jotakin, josta todellakin kannatti puhua, eikä ainoastaan\npäivällispöydässä, vaan vielä paljo jälestäkinkäsin, olipa paljo, josta\nvoi puhua vielä tänään ja vielä kauan. Milloin siinä oli joku\nRunebergin oma runoelma taikka Nervanderin, Cygnaeuksen tai\nStenbäckin taikkapa joku Lillen onnistunut tilapää-runo: milloin\nkäännöksiä Kalevalasta taikka jostakin kauniista, lyyrillisestä\nkansanrunosta. Jonakin päivänä huvitti Runeberg lukijoitaan\nlaskettelemalla leikillisiä mietelmiään uusimmasta ruotsalaisesta\nkaunokirjallisuudesta, toisena kirjoitti hän vakavia ja syvällisiä\nartikkeleitaan rva Lenngrenistä. Almqvistista j.n.e. Ja kun hän\njulkaisi jonkun kertomuksistaan, oli siitä yhtä paljo iloa ja nautintoa\nnuorimmille kuin vanhimmillekin lukijoille. Kuinka kilpailtiinkaan,\nkuka ensiksi saisi käteensä numeron, jossa oli palanen Runebergin\n\"Tulipaloa\" taikka \"Salakuljettajaa\", \"Kaksintaistelua\" tai muuta hänen\nkertomustaan. Yhtä suurella ilolla vastaanotettiin hänen näytelmällinen\npilajuttunsa \"Kosija maalta\" sekä käännöksensä \"Katso kuvastimeen\".\nHartaalla jännityksellä luettiin \"Vanhan puutarhurin kirjeet\" ja ne\nherättivät pitkällisiä ja vakavia keskusteluja. -- Mutta paitsi\nkaikkea, mitä Runeberg itse kirjoitti, sisälsi hänen lehtensä monia\nmuiden kirjoittamia arvokkaita historiallisia ja kirjallisia\nartikkeleita, Lönnrotin ja Nervanderin matkakirjeitä y.m. Muistanpa\nm.m. millä mielihalulla luettiin J. J. Nordströmin perinpohjaisia ja\narvokkaita \"Muistiinpanoja matkalta Helsingistä Rääveliin\"; niinikään\nherätti saman kirjoittajan perusteellinen ja ankara v. Bondsdorffin\nkameraalilainopin arvostelu tavatonta huomiota ja se oli vastauksineen\nja vastineiden vastineineen miltei ensimmäinen arvostelusota\nsanomalehdistössämme. Pikkumainen, nalkuttava sanomalehtipolemiikki ei\nollut vielä muotiin päässyt; vasta Runebergin lähimmän seuraajan\ntoimittaessa Hels. Morgonbladetia ruvettiin tätä sanomalehtiurheilua\nviljelemään, etenkin teaatteriarvosteluissa, koska molemmat lehdet.\nHels. Morgonblad ja Hels. Tidningar, siinä asiassa alinomaa sattuivat\nolemaan eri mieltä. Sittemmin tämä urheilu nopeasti kehittyi ja on\nkehittynyt viime aikoihin asti.\n\nJos siis sanomalehdistössä lapsuuteni aikaan oli koko runsaasti hyvää\nlukemista, niin ei se kumminkaan vielä ollut erittäin herättävää\nlaatua. Siinä oli paljo kertomuksia kotimaasta ja sen historiasta, vaan\nei mitään, joka olisi erittäin kehottanut ja innostanut kansalliseen ja\nvaltiolliseen elämään. Ei myöskään kirjoituksia yhteiskunnallisista\nkysymyksistä. Sanomalehtimiehet varoivat sellaiseen koskemasta.\nElettiin, kuten olen sanonut, pelon aikakaudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoin kuin isäni saattoi meidät kotona tilaisuuteen tutustumaan\nmelkein koko sanomalehtikirjallisuuteen, tarjosi hän meille enimmät\nkirjateokset, joita maassa ilmestyi. Sellainen kirjallinen harrastus ei\nsiihen aikaan ollut taloudellisestikaan murjova. Kotimaisen teoksen\nilmestyminen oli harvinainen merkki -- ilmiö; sellaisen tekijää\npidettiin merkillisenä miehenä.\n\nKun koetan muistella, mitä arvokkaampia kirjallisia uutuuksia 1830-luku\ntarjosi, niin kääntyy ajatukseni taas Runebergiin. Ensimmäinen vihko\nhänen runojaan (Dikter) ilmestyi huhtikuussa 1830 ja saman vuoden\njouluksi saapuivat hänen servialaiset kansanlaulunsa samaan aikaan kuin\nJ. J. Nervanderin käännös Baijerin kuninkaan Ludvigin runoista. En voi\nsanoa, että näiden runoteosten ilmestymispäivän muistaisin, mutta\nselvästi on mielessäni vielä Runebergin runojen kaunis kansilehti,\njoutsen, joka ilta-auringon valossa ui yli lehtevärantaisen lahden.\nUsein viisivuotias poika tätä kuvaa katseli ja luki sen alta\n\"Joutsenen\" viimeiset säkeet.\n\nTästä ajasta asti muistan, kuinka Runebergin runoutta yleisesti\nihailtiin. Joskin Tegnér oli sen ajan runoilijain kuningas pohjolassa\nja sekä veljeni että siskoni osasivat ulkoa Fritiofin sadun ja muitakin\nhänen runoteoksiaan, ja joskin vanhemmilleni Franzénin runot olivat\nrakkaimmat ja Choraeuksen runot lapsuudenajan lemmikit, niin oli sekä\nvanhempain että nuorempain sydämmissä sijaa Runebergillekin. Kun tämä\n1831 sai Ruotsin akatemian toisen palkinnon runostaan \"Hauta Perhossa\",\nvastaanotettiin se tieto suurella riemulla; akateemisilla palkinnoilla\noli silloin toinen merkitys kuin nyt. Kun Hirvenhiihtäjät ilmestyivät\n(syyskuulla 1832), niin ei se yleisölle ollut mikään yllätys: kaikki\nsitä tiesivät odottaa, sillä runoilija oli edellisenä vuonna lehdessään\njulaissut siitä pitkiä otteita suositellakseen sitä yleisölle ja\nkenties saadakseen neuvoja korjatakseen mahdollisia virheitä. Jokainen\nkäsitti heti alusta Hirvenhiihtäjät suureksi runoteokseksi. Se oli\ntosin aivan toista maata kuin Fritiofin satu ja muut sen ajan runouden\nhelmet: kuusmittainen runo tuntui vieraalta, Mutta sisällys oli sitä\nkodikkaampaa. Siitä tunnettiin heti oma maa ja oma kansa, jota ei ennen\nrunoista oltu löydetty, paitsi Saarijärven Paavon hallaisilla mailla.\nOlemme suomalaisia, niin lauloi runoilija ensi kerran -- ja se\nymmärrettiin.\n\nToinen osa Runebergin runoja, joiden joukossa oli m.m. Hauta Perhossa,\nilmestyi kesällä 1833. Sen julkaisi runoilija Vaasan, Oulun ja Kuopion\nläänien hätääkärsiväin hyväksi. Ja niin pieni oli vielä se yleisö, joka\nosti noin etevän runoilijan teoksia, että Runeberg piti välttämättömänä\nedeltäkäsin tilauttaa runovihkonsa. Tässä, ajalle kuvaavassa,\ntilausilmoituksessaan sanoi hän m.m.: \"Ettei yrityksestä kertyvää\nrahamäärää pienennettäisi tarpeettomani liikakappaleiden kautta, ei\nsuurempaa painosta oteta, kuin mitä käteisellä rahalla tilataan;\nkumminkin aijotaan sen lisäksi painattaa sata kappaletta myötäviksi\nRuotsissa kirjakauppain kautta myöskin hätääkärsiväin hyväksi\". Vielä\nmainittiin, että teosta tulisi seuraamaan painettu tilaajain luettelo\nja pyydettiin, että tilauslistat niin pian kuin mahdollista\nlähetettäisiin yliopistoon Pohjolaiselle osakunnalle, \"joka on\npäättänyt lahjoittaa ainakin teoksen painatuskustannukset ja, jos\ntilauksia tulee vähän, myöskin paperin\". -- Näkyyhän, että siihen\naikaan ei runoiltu rahan ansiosta!\n\nVielä saman aikakauden kuluessa, josta nyt puhun, v. 1836, julkaisi\nRuneberg \"Hannansa\". Samoin kuin \"Runojen\" ensi osaa koristi tätä\nteosta kansikuva, joka oli tehty runoilijan langon F. Tengströmin paria\nvuotta aikasemmin perustamassa Suomen ensimmäisessä kivipainossa.\nPiirustanut sen oli P. A. Kruskopf. Kuva, joka esitti runoelman\nmolempia nuoria rakastavia kihlautumisensa ensi hetkenä, ei ollut\nmissään suhteessa mestariteos, vaan ainakin kymmenvuotinen poika\nsaattoi sitä ihailla samanverran kuin vanhemmat itse runoa, sen voin\nvakuuttaa. Hanna hankki Runebergille vielä enemmän suosijoita ja\nihailijoita kuin hänellä ennen oli ollut.\n\nOlen nyt maininnut kaikki, mitä Runeberg julkaisi 1830-luvulla, eikä\nsitä vähän ollutkaan. Jo aikasemmin olen viitannut Kalevalan\nilmestymiseen 1835 ja sen merkitykseen. Muuta mainittavaa ei paljoa\nolekaan 30-luvun kirjallisesta tuotannosta, Mutta Runeberg ja Kalevala\nriittävätkin tekemään tuon vuosikymmenen taiteajaksi Suomen\nkirjallisuudessa ja Suomen kansallisessa historiassa.\n\nMuista samaan aikaan ilmestyneistä teoksista ovat kumminkin mainittavat\neräät historialliset teokset, jotka olivat itsessään arvokkaat ja joita\nmeidän talossa isä ja pojat erityisellä innolla lukivat. V. 1833\njulkaisi J. J. Tengström \"Nuoremman Gezelion muistot\"[6] ja 1838\n\"Suomen yliopiston entisten varakanslerien, tiedekuntain jäsenten ja\napuopettajain kronoloogiset luettelot yliopiston perustamisesta sen\ntoiselle vuosisadalle\". Samoin julkaisi arkkipiispa Tengströmin toinen\nvävypoika ja oppilas historian alalla V. G. Lagus 1834 \"Turun\nhovioikeuden historian\" ja seuraavina vuosina \"Asiakirjoja Suomen\nkirkkohistorian valaisemiseksi\". G. Reinin \"Suomen entisyys\nkronoloogisesti esitettynä\" (1831) ja A. I. Arvidssonin 1832 ilmestynyt\npieni \"Suomen historian ja maantieteen oppikirja\" olivat tarpeellisia\nja tervetulleita isänmaan tuntemisen oppaita ja samoin oli laita sen\nensimmäisen Suomenmaan tilaston yrityksen, jonka Rein saksaksi julkaisi\n1839 nimellä \"Statistische Darstellung\". Laillaan tärkeä teos oli\nmyöskin F. P. v. Knorringin \"Vanha Suomi eli entinen Viipurin\nkuvernementti\" (1833); sama tekijä julkaisi sitäpaitsi 1832 \"Suomen\nsotakoulujen historiikin\".\n\nJ. V. Snellman alotti kirjailijauransa julkaisemalla lentokirjan\n\"Spanska flugan\", jonka I:nen vihko ilmestyi 1839 ja jonka ankara,\nkriitillinen voide monella taholla kirveli. Jo ennen, 1837, oli hän\njulkaissut teoksensa \"Logiikan esittämisen koe\" ja muuten oli hän\ntullut tunnetuksi kieltäytyessään rupeamasta viranomaisten toimesta\nkahtia jaetun Pohjolaisen osakunnan toisen puoliskon kuraattoriksi sekä\nniiden pitkien rettelöjen kautta, joita siitä punoutui. Jotenkin samaan\naikaan esiintyi myöskin Fredr. Cygnaeus runoilijana, ja esteetikkona:\nhän julkaisi 1837 ensimmäisen kirjasensa \"Jääkynttilät\"; tunnetuksi\ntuli hän myös pitäessään jäähyväispuheensa Suomen kadeteille ja puheen\nkemian professorin P. A. Bonsdorffin hautajaisissa, jotka molemmat\npuheet painettiin ja herättivät suurta vastakaikua.\n\nLainopillisella alalla oli J. G. v. Bonsdorffin \"Suomen\nSuuriruhtinaanmaan Kameraalilain oppi\", joka 1833 ilmestyi kolmena\nsuurena nidoksena, tärkeä ilmiö. Meidän talossa, jossa isäntä oli\nkameraalimies ja tekijän virkaveli, huomattiin tätä teosta erityisesti\nja sitä huomiota lisäsi suuressa määrin Nordströmin ennenkerrottu\nankara arvostelu ja siitä johtunut väittely. -- Lainopillista\nkirjallisuutta edustivat muuten asetuskokoelmat, joita vähinerin\nilmestyi: v. 1833 julkasi R. Trapp käytännöllisen lainopillisen\nkäsikirjan, nimellä \"Nuori lakimies\", ensimmäinen laatuaan Suomen\nkansalaisille.\n\nEn saa lopuksi unhottaa silloisen ministerivaltiosihteerin kreivi\nRehbinderin 1836 ulosantamaa \"Alamaista kertomusta Suomen\nsuuriruhtinaanmaan tilasta ja hoidosta vuodesta 1826 nykyiseen aikaan\",\nhuomattava julkaisu, jommoisia valitettavasti sittemmin ei ole\nilmestynyt.\n\nTäten olen nyt melkein tyhjentänyt lapsuudenmuistojeni kotimaisen\nkirjallisuuden varastot vuoteen 1840 asti. Tästä yliopistomme\nriemujuhlavuodesta, joka kirjallisessakin suhteessa on erityisesti\nmuistettava, puhun tuonnempana.\n\nKumminkin on mainitsematta kirja, joka silloin jo vuosittain ilmestyi\nja jonka lukutaitoni ensi ajoilta tunsin miltei paremmin kuin minkään\nmuun. Tämä kirja, jota perheen miehiset jäsenet paljo viljelivät, oli\n-- Suomen valtiokalenteri. Se päivä vähää ennen joulua, jolloin pian\nalkavan uuden vuoden kalenteri ilmestyi, oli nautintopäivä meille.\nKirjasta emme hellittäneet, ennenkuin olimme sen kannesta kanteen\nkatselleet ja ottaneet huomioon jokaisen siinä olevan uutuuden tai\nmuutoksen. Valtiokalenteri oli _osattava_. Ja sen tuntemisessa pian\nvaurastuttiin, sillä sitä opiskeltiin innolla. Tälle voi nauraa! Vaan\nvarmaa on, että kalenterin tunteminen takaa koko joukon isänmaankin\ntuntemista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotimainen kirjallisuus oli köyhää, vaan onneksi se ei ollut ainoaa\nlukemista, johon meillä kodissamme oli tilaisuus. Isälläni oli, kuten\njo olen maininnut, jommoinenkin kirjakokoelma, eikä ainoastaan Ruotsin\nhistoriaa ja lakitiedettä koskevaa kirjallisuutta, vaan muutakin.\nKaupungin kirjakaupoissa kävi hän usein ja hänet näki aina, samoinkuin\nsilloisen kirjastonhoitajan Pippingin, jokaisessa kirjahuutokaupassa.\nSiten kasvoi kirjasto myötään; huutokauppaostosten kautta sen sisältö\nkumminkin kävi hiukan kirjavaksi.\n\nOn muuten muistettava, että yksityisiä, suurempia kirjastoja siihen\naikaan oli tiheämmässä kuin nykyjään. Ei ollut niin paljo sanomalehtiä,\nluettiin siitä syystä enemmän kirjoja. Jos sittenkin kirjoja ilmestyi\nvähemmän ja jos niiden menekki oli nykyistä paljo pienempi, niin se\nriippui siitä, että sivistys ei ollut ehtinyt niin pitkälle alaspäin\nkuin nykyisin. Mutta ylempäin luokkain keskuudessa, niin sanoakseni\nsivistyksen etuoikeutetuissa piireissä, oli tarve lukea kirjoja yleensä\nvarmaankin suurempi kuin nyt. Sen todistaa minusta sekin, että kohta\nsenaatin ja muiden virastojen siirryttyä Helsinkiin 1819 muodostui\nvirkamiesten y.m. joukossa n.s. Lukuseura, joka kymmenessä vuodessa\nkeräsi melkoisen kirjaston lainattavaksi seuran jäsenten kesken. Tämä\nseura, jonka kirjastoon kuului ei ainoastaan kaunokirjallisia teoksia,\nvaan myöskin historiallisia, matkakertomuksia y.m., myöskin\nvieraskielisiä, ja jonka kaikki kirjat olivat kauniisti nidotut ja\nsuurella, kultaisella niinileimalla varustetut, hajaantui kumminkin\nalussa vuotta 1829 (arvattavasti, koska se katsottiin tarpeettomaksi,\nsittenkuin yliopisto oli Helsinkiin siirtynyt ja sen Turun palon kautta\nhävitettyä kirjastoa oli ruvettu uudelleen perustamaan), ja sen kirjat\njaettiin seuran jäsenten kesken. Vaan, kuten sanottu, useilla\nyksityisilläkin, vaikkeivät tiedemiehiä olleetkaan, oli melkoisia\nkirjakokoelmia. Mainittakoon ainoastaan kolme silloista senaattoria,\nsalaneuvos C. Walleen, vapaah. G. v. Kothen ja valtioneuvos J. P.\nWinter, joiden kokoelmat olivat erittäin arvokkaat ja kalliit, --\nuseita pienempiä en luettelekaan.\n\nIsäni kirjakaappi oli aina auki perheen jäsenille. Siinä\ntapasimme myöskin useita ulkomaisia ruotsiksi käännettyjä teoksia,\nmaailmanhistorioita ja vanhan ja uuden ajan historiaa koskevia\nerityisteoksia, varsinkin useita memoaareja Ranskan vallankumouksen ja\nNapoleonin vielä tuoreessa muistossa olevilta ajoilta. Matkakertomuksia\noli maapallon kaikista osista. Karttoja ja kuvateoksia (myöskin\nluonnontieteellisiä, kuten veljesten v. Wrightin \"Ruotsin linnut\" ja\nNilssonin \"Skandinaavian eläintieteen kuvasto\") oli paljo.\nKaunokirjallisesta osastosta tuskin puuttui yhtään Ruotsin runoilijaa\nedelliseltä vuosisadalta. Useita Ranskan suuria kirjailijoita oli\nalkukielellä ja Saksan mestariteokset olivat edustetut ainakin\nUpsalassa painetun suuren teoksen \"Bibliothek der deutschen Klassiker\"\nkautta. Cervantes (Don Qvixote). Walter Scott, Washington Irving ja\nArnellin ruotsiksi kääntämä Cooper olivat jo aikasin siellä; samoin\npitkä rivi saksalaisia rosvo- ja ritariromaaneja (Rinaldo Rinaldini,\nAbellino, Fernando Lonelli, Konrad Toxa von Toxhjelm ja mitä ne kaikki\nolivatkaan nimeltään). Ja kun niiden lisäksi sitten rupesi ilmestymään\nHjertan Lukemisto ja Thomsonin Kabinettikirjasto, joissa viikottain\nsäännöllisesti julaistiin ruotsalaisia käännöksiä Victor Hugon,\nMarryatin, Sealsfieldin y.m. aikalaisten parhaista romaaneista, niin ei\nvoitu enää valittaa romaaninlukemisen tilaisuuden puutetta.\n\nHalukkaimmin lukivat kumminkin varsinkin naiset ruotsalaisen\nkaunokirjallisuuden uusimpia teoksia. Niiden parhaimpain hankkiminen\nkotiimme oli vanhimman veljeni Fransin erityisenä mieleisenä\nhuolenpitona. Tegnér oli, kuten jo olen maininnut, ensi aikoinani\nrunollinen epäjumalamme; kun oli kysymys Fritioffin sadusta ei kirjaa\ntarvittu, jokainen osasi sen melkein kokonaan ulkoa ja siitä laulettiin\npianon ääressä alituiseen lauluja Crusellin säveleillä. Mutta\nvähitellen nousi uusia tähtiä ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden\ntaivaalle. Ihailtiin Nikanderin koreita runoja ja pianon ääressä\nkuultiin pian \"Ingeborgin valituksen\" ohessa usein Böttigerin herkkiä\nja tuntehikkaita lauluja. G. H. Mellinin kalenterista \"Vinterblommor\"\n(Talvikukkia), joka pitkän ajan ilmestyi joka jouluksi, tutustuttiin\nRuotsin nuorimpiin lyyrikkoihin sekä Mellinin omiin hyvin suosittuihin\nhistoriallisiin novelleihin. Mutta ennen kaikkea silloin nousevat\nruotsalaiset naiskirjailijat anastivat yhä suuremman vallan\nlukijakunnan joukossa. Fredrika Bremerin kuvauksia arkielämästä,\nvapaaherratar v. Knorringin kertomuksia luettiin ja niistä puhuttiin\neikä kukaan voinut olla niitä tuntematta. Yhtä suuren huomion\nsaavutti rva Flygare (sittemmin rva Carlén), kun hän vähän myöhemmin,\n1840-luvulla, astui kirjalliselle näyttämölle. -- Almqvistista en ole\nvielä maininnut. Hänen neronsa vaikutti tenhovasti varsinkin\nmiespuoliseen nuorisoon ja se häntä kauan ihaili, voisipa sanoa,\nmelkein ihannoiden palveli.\n\nKuvalehtiä ei siihen aikaan ollut perhelukemiseksi. Vanhaa\npuupiirrostaitoa ei oltu uudelleen kehitetty, valokuvauksen ja\nvalopainoksen aika oli vielä kaukana. Mitä oli kuvattava, se kuvattiin\nvähää aikasemmin keksityn kivipainon avulla taikka teräs- ja\nvaskipainoksella. Meidän kotiin oli kumminkin tilattu F. Boyen\nTukholmassa toimittama taide- ja muotilehti, joka jossakin määrin ajoi\nkuvalehden asian; se ei ollut suuri, ilmestyi vain kerran kuussa, vaan\nsitä huolella hoidettiin. Joka vihossa oli neljä kuvaa. Yksi esitti\njotakin kuuluisaa päivän henkilöä, toinen oli jonkun taideteoksen\njäljennös, kolmas esitti jonkun uuden konekeksinnön tai rakennusihmeen\npiirustusta, jotakin verestä merkkitapausta taikka jotakin leikillistä\naihetta; neljännellä sivulla tarjottiin aina värillisiä muotokuvia,\nuusimpia nais- ja miespukujen malleja, ja se oli luullakseni sen ajan\nainoa muotilehti Skandinaviassa. Ilolla tervehdittiin jokaista uutta\nnumeroa tätä lehteä, joka ilmestyi vuosina 1818-1844.\n\nMuistettava on vielä, että jommoisenkin osan kirjallisesta huomiostamme\nanastivat silloiset rehevät ruotsalaiset valtiolliset lentokirjat.\nTätä kirjallisuutta kehitti etupäässä ruotsalainen Crusenstolpe,\njoka julkaisi \"Oloja ja suhteita\" (Ställningar och Förhållanden)\nnimisen kirjassarjan. Hän tuomittiin, kuten tunnettu, 1838\nvankeusrangaistukseen syystä, että oli tehnyt hyökkäyksiä Kaarlo\nJuhanan hallitusta vastaan; siitä johtui Tukholmassa suuria\nkansanmeteleitä ja muita selkkauksia ja kirjakauppoihin tulvi\nkaikenlaisia lentokirjoja ja häväistyskirjoituksia. Näitä kaikkia sekä\ntapauksia että kirjasia seurasimme me, isä ja pojat, suurimmalla\njännityksellä, kooten talteen jokaisen tuollaisen lentokirjan.\nCrusenstolpea pidettiin etevänä kirjailijana ja kun hän sitten 1840\nVaxholman linnasta rupesi julkaisemaan historiallis-romantillista\nkuvaustaan \"Morianen\" niin hankki hän ihailijoilleen verrattoman\nnautinnon.\n\nValtiollinen lentokirjanen, samanaikainen kun Crusenstolpen vihot,\nmutta niistä aivan syrjässä, oli entisen Helsingin professorin Isr.\nHvasserin ruotsinkielinen kirjanen \"Liittoneuvotteluista Ruotsin ja\nVenäjän välillä 1812\". Siinä kirjasessa otettiin ensi kerran vakavan\nkäsittelyn alaiseksi Suomen valtiollinen asema jälkeen v. 1809. Tämä\nkirja oli tietysti, kuten melkein kaikki, mitä silloin ilmestyi\nvaltiollista ja historiallista, senssuurin kieltämä kirja, mutta siltä\nsen sai lukeakseen jokainen, joka halusi. Vaan millään erinomaisella\nlämmöllä sitä ei, mikäli muistan, vastaanotettu. Se käsitys\nvaltio-oikeudellisesta asemastamme, jota Hvasser tässä teoksessaan ja\nseuraavana vuonna vastineeksi Geijerille julkaisemassaan kirjoituksessa\n\"Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta 1812\" esitti, oli kyllä\nmiltei täydellisesti sama kuin se, joka parin vuosikymmenen perästä\npääsi ja sittemmin yhä edelleen Suomessa jäi yleiseksi. Mutta silloin\nei vielä yleisö Suomessa ollut tällaiselle käsitykselle kypsi:\nepäilemättä pidettiin Hvasseria suurena haaveilijana. Pitäisihän kyllä,\nniin arveltiin, asemamme oikeastaan ja oikeuden mukaan olla sellaisen\nkuin hän sanoo, mutta emme uskalla ajatella, että se todella sellainen\non. Kuinka syvälle valtiolliseen epäilykseen, että en sanoisi\nepätoivoon, siihen aikaan oli vajottu, sen osoittaa m.m. A. I.\nArvidssonin, salanimellä Pekka Kuoharinen, Hvasseria vastaan\nkirjoittama perin pessimistinen lentokirja \"Suomi ja sen tulevaisuus\",\njota maassamme ymmärrettiin paljo paremmin, jopa siihen määrään, että\nsitä levisi kolme painosta. Samaa kysymystä valaisi kumminkin parin\nvuoden perästä uusi Tukholmassa ilmestynyt lentokirja \"Suomen\nnykyinen valtiomuoto\", tekijänä Olli Kekäläinen. Tämä kirja, jota\nnimilehdellä sanottiin \"yritykseksi yhdistää herrojen Hvasserin ja\nPekka Kuoharisen toisistaan eroavia käsityksiä\", tutki kysymystä\nvakavasti valtio-oikeudelliselta kannalta ja tärkeimmissä kohdissa\nmyönsi se Hvasserin olevan oikeassa. Tätä kirjasta pidettiin sitä\nsuuremmassa arvossa, kun sen yleensä luultiin olevan silloisen\nprofessorin J. J. Nordströmin kirjoittaman, -- tätä miestä jo silloin\npidettiin auktoriteettina. Nordström oli tosin varmasti kieltänyt\nolevansa kirjan tekijä, mutta kun hän lienee sen sisällön täydelleen\nhyväksynyt, elivät useat hänen lähimmät ystävänsäkin kauan siinä\nuskossa, että hän sittenkin oli lentokirjan isä, vaikka hän\nvaltiollisista syistä tahtoi kieltää sen. Vasta parinkymmenen vuoden\nperästä Arvidssonin kuoleman jälkeen selvisi kaikille, että Olli\nKekäläinen oli sama mies kuin Pekka Kuoharinen ja että siis Arvidsson\ntuossa jälemmässä lentokirjassa, tarkemmin tutkittuaan ja mietittyään\nasioita, oli polemiseerannut itseään vastaan ja kumonnut omat\nväitteensä. Mutta tämän salaisuutensa hän, veitikkamaisesti niinkuin\nainakin, säilytti tarkoin omanaan aina kuolemaansa asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen kertonut siitä, mitä olin tilaisuudessa kotonani lukemaan, vaan\nkoululuvuistani en ole vielä kertonut. Koulua kävin myöskin kotonani.\nNiinkuin paljoa muuta siihen aikaan harjoitettiin opetustakin kodeissa\njonkunlaisena kotiteollisuutena. Talossa oli poika, joka oli filosofian\nmaisteri; olihan siis ihan selvää, että hänen tuli opettaa kahta\nnuorempaa veljeään, niinsanottuja \"pikkupoikia\", joista toinen oli\nyksitoista toinen kuusitoista vuotta häntä nuorempi. Niin olivat\nvanhempani ajatelleet ja niin he lähettivät minut, kun olin ehtinyt\nkuuden ja puolen vuoden ikään, Frans-veljen vinttikamariin lukemaan\nläksyjä. Sitä ennen olin ominpäin oppinut sisäluvun ja kirjoitustaidon\nja nyt piti ruveta lukemaan Stenhammarin maantiedettä, Strelingin\nLatinan kielioppia, Hübnerin Piplian historiaa, Lindblomin Katkismusta,\nEkelundin Vanhanajan historiaa, Euklideen Laskuopin alkeita j.n.e.\nEräässä nurkassa istuin siellä pöydän ääressä, toisessa nurkassa istui\nveli Otto ja pari vierasta poikaa, ja niin luettiin läksyjä sekä\naamu- että iltapuoleen, kunnes meitä ruvettiin kuulustelemaan; s.o. me\nluimme, kun vanhin veli oli kotona, vaan leikimme ja metelöimme,\nniinpian kuin hän huoneesta läksi. Siihen tapaan \"pikku poikain\"\nopetusta jatkettiin, kunnes he 16-vuotiaina ainoan opettajansa\nkoulutodistuksella varustettuina laskettiin suorittamaan\nylioppilastutkintoa.\n\nYksityisopetus oli siihen aikaan hyvin tavallista. Julkisia\noppilaitoksia ei ollut monta eikä nekään olleet sellaisia, että\nolisivat nauttineet yleistä luottamusta. Helsingin ainoa valtionkoulu,\njota arkipuheessa sanottiin \"suureksi kouluksi\", oli erityisesti\nhuonossa maineessa. Vielä 1830-luvun alkupuolella olivat sen enimmät\nopettajat tunnetut lasinkallistajiksi ja vanhassa kivisessä\nkoulutalossa läiskivät sormipatukat alituiseen, korvaten mitä\nopettajilta puuttui moraalista voimaa ja opettajakykyä. Koulun oppilaat\nolivat enimmäkseen kaupungin käsityöläisten ja köyhempäin porvarien\nsekä pikkuvirkamiesten poikia. Ylemmät virkamiehet sekä muuten\nvanhemmat sivistysperheet eivät siihen poikiaan panneet, vaan\nkäyttivät mieluummin kotiopettajia. Vaan kun 1831 uusi ja\najanmukaisesti järjestetty yksityisopisto. \"Lyseo\", alkoi\nvaikutuksensa, tulvivat vähitellen mainittujen säätyluokkain pojat\nsinne. Tämä lyseo, jonka pitkä ja aika-ajoin loistava elämä vasta\nvuoden 1890 paikkeilla päättyi, oli peräisin samasta Suomen henkisessä\nviljelyshistoriassa muistettavasta nuorten akateemikkojen piiristä,\nn.s. \"Lauvantaiseurasta\", josta Suomalaisen kirjallisuuden seurakin\nsamoihin aikoihin syntyi. Uuden opiston johtajaksi saatiin tunnettu\npedagoogi A. A. Laurell ja opettajina toimi siinä muitten joukossa\nRuneberg, Nervander ja Snellman. Eipä ihme, että koulu sai oppilaita,\nja innostuneita oppilaita, varsinkin kun siinä koulussa \"patukkaa\"\nhyvin harvoin käytettiin, -- sillä rangaistiin ainoastaan niitä, jotka\nsuorastaan jo olivat joutuneet \"lain ulkopuolelle\". Tässä lyseossa\nkävivät veljeni ja minun melkein kaikki samanikäiset toverit: sinne\nikävöimme usein mekin. Mutta me olimme nyt kerran tuomitut\n\"privatisteiksi\" ja saimme ainoastaan toveriemme kertomuksista tiedon\nheidän vehkeistään ja leikeistään ja saatoimme ainoastaan syrjästä\nihailla noita alituisia katukahakoita \"rottain\" (suurkoululaisten) ja\n\"kissain\" (lyseolaisten) välillä sekä niissä tehtyjä urostekoja.\n\nTyttöjä varten -- lisäänpähän sen tähän -- ei valtio silloin vielä\nollut kouluja perustanut. Helsingin varakkaimpain perheiden tyttäret\nsaivat opetusta yksityisissä pienissä n.s. \"pensionaateissa\", taikka\npidettiin heitä varten kotiopettajattaria. Korkeita vaatimuksia tällä\nopetuksella ei vielä ollut. Pääasia oli ranskan ja saksan kielen\noppiminen: kotiopettajattaret olivat siitä syystä usein kotosin\nViipurista, jossa saksa vielä oli pääkielenä, taikka Räävelistä tai\nmuualta ulkomailta. Alemman porvariston ja sen veroiseen säätyluokkaan\nkuuluvain kansalaisten tyttärien koulunopetuksesta ei tietääkseni\nkoskaan ollut puhettakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen muualla[7] kuvannut 1830-luvun Helsingin perhe- ja seuraelämää\nenkä siis tätä ajan luonnetta tässä valaise. Mutta koetan muististani\nluetella muutamia henkilöitä, joita usein näin ja kuulin, joko heidän\nkäydessä kotitalossani taikka muualla.\n\nKun isäni itse oli ollut soturi ja palveli sotilastoimituskunnassa ja\nsotaväen leskein ja orpojen rahastossa, oli hän paljo kanssakäymisissä\nsotilashenkilöjen ja entisten sotilaitten kanssa, eri ikäisten ja\narvoisten. Runeberg ei silloin vielä ollut laulanut, \"voittojemme,\nsurujemme ja kunniamme kulta-ajoista\", vaan kyllä me lapset jo silloin\nosasimme kunnioituksella katsella tuon sodan vielä eläviä sankareita,\nvielä usein niitä näki harmajapäisinä ja sinikeltainen kunnianauha\nrinnassa taikka kaulalla.\n\nYksi niitä, joita usein näin, oli kenraalimajuri Kustaa Adolf\nEhrnrooth. Hän oli silloin jo virastaan erossa ja poikkesi usein isäni\nluona, käydessään Helsingissä Sestan kartanostaan, jossa hän vanhuuden\npäiviään vietti. Ei hän sentään vielä erittäin vanha ollut: nuorena oli\nhän arvoasteissa ylennyt. Vänrikin arvonimi hänellä oli jo lapsena ja\n24-vuotiaana hänestä oli tullut Savon jalkaväessä majuri eikä hän vielä\nollut 30-vuotias, kun hän urostekojensa palkaksi sodassa, erityisesti\nOravaisten tappelussa, jossa hän haavoittui, sai ruotsalaisen\nMiekkaritarikunnan suuren ristin. Kun sitten Suomen sotaväki uudelleen\njärjestettiin, tuli hänestä toisen jalkaväkirykmentin päällikkö sekä,\nAleksanteri I:sen käydessä Parolan nummella 1819, kenraalimajuri ja\nparin vuoden perästä Suomen sotaväen divisioonapäällikkö. Suureksi\nsuruksi alaisilleen pyysi hän kumminkin jo 1826 eroa virastaan --\njonkun erimielisyyden johdosta, joka oli sattunut hänen ja\nkenraalikuvernööri Zakrevskin välillä. Tämä loistava ja mainehikas\nelämänura vaikutti, että miestä suurin silmin ja suurimmalla\nkummastuksella katsottiin. Vartaloltaan hän ei mikään erittäin mahtava\nollut, lyhyenläntä, hennonlainen. Eikä hän käytöksestään päättäen\nnäyttänyt vaativan sotilallista nöyryyttä; hän oli suora mies, vilkas\nja puhelias. \"Hän oli soturi ja kansalainen näiden sanain parhaassa\nmerkityksessä, tunsi ainoastaan velvollisuutensa ja teki ainoastaan,\nmitä piti oikeana\", sanotaan hänestä eräässä hänen elämäkerrassaan.\nEikä muuta hänestä hänen eläessäänkään kuultu.\n\nOn hyvin yleiseen luultu, että Ehrnrooth on ollut Runebergin mallina\nhänen kuvatessaan \"kenraalia\" \"Vänrikin markkinamuistossa\" ja että\ntositapaus oli tarinan pohjana. Tämä on kumminkin epäilemättä erehdys.\nSitävastoin on Runeberg antanut hänen terävän kielensä Ranttilan\niloisissa pidoissa tehdä ivaa \"Sotamarskista\".\n\nToisenkin Vänrikin tarinoissa lauletun, nimittäin G. J. von Konoffin,\nsain usein nähdä ja kuulla. Hänkin oli nyt maanviljelijänä Kemiössä ja\nkun hän joskus kävi Helsingissä, kävi hän isäänikin tervehtimässä.\nSamaa kunnioitusta kuin Ehrnrooth ei tosin v. Konoff nauttinut; vaan\njos tiesin, että tuo vanha tähtirintainen porilainen oli talossa, niin\ntotta keksin minä jotakin asiaa isän huoneeseen saadakseni ihailla\nhänen pitkiä kirouksiaan ja hänen kuuluisia, satumaisia kertomuksiaan.\nTunnettu on hänen monolooginsa, kun hän eräänä sunnuntaiaamupäivänä\najoi mustalla hevosella avantoon: \"Niin piti tuon mustan saatanan siis\nvetää minut alas tänne helvettiin, juuri kun kaikki pirut ovat\nkirkossa, ettei yhtään perkelettä ole, joka tulisi avuksi\". Sitä en\ntietysti ole itse kuullut, mutta kyllä paljo muita melkein yhtä\nmaustettuja juttuja. Siihen aikaan oli tosin hyvin tavallista, että\nihmiset ylpeilivät siitä, jos osasivat lasketella peräkkäin niin paljo\nkirouksia kuin suinkin, mutta ei se taito kumminkaan ollut nuorisosta\nkovinkaan kunnioitettavaa, sen voin vakuuttaa. Jos joku minulle\nsilloin olisi sanonut, että tästä v. Konovista, joka istui isäni\nsohvannurkassa, nuuskaa nenässä, huuli lerpallaan ja kiroili, tulisi\nrunoutemme kuolemattomaksi laulama sankari, -- silloin olisi pieni\nymmärrykseni varmaankin seisattunut.\n\nUseita muita muistan vielä v:n 1808 sotavanhuksia, joista runoilija ei\nole laulanut. Näiden joukossa oli kaksi setääni, Gustaf ja Berndt\nSchauman, joilla molemmilla oli urhoudesta saatu Miekkaritarikunnan\nkultamitali. Nuo kunniarahansa olivat he ansainneet toinen Alavuudella,\ntoinen Ruonan sillalla, molemmat ollen Turun pataljoonassa ajutantteja.\nSodan jälkeen ei kumpanenkaan ollut tahtonut uudelleen astua\nsotapalvelukseen; he eivät ottaneet palvelusta, niinkuin edellä\nmainitsemani miehet, uudelleen järjestetyssä sotaväessä, vaan jäivät\nsodan jälkeen asumaan virkataloihinsa, vanhempi kapteenin- ja nuorempi\nluutnantin-arvonimellä. Taloudelliset vaikeudet pakottivat heitä\nkumminkin vanhoilla päivillä koettamaan pienillä siviiliviroilla\nparantaa toimeentuloaan. Vanhemmasta tuli Naantalin postimestari ja\nnuoremmasta ensiksi saman kaupungin ja sitten Uudenkaupungin viskaali.\nVaikka he olivatkin näin vaatimattomissa viroissa, eivät heitä\nkumminkaan syrinkarin kohdelleet entiset toverit, joiden oli\nonnistunut, tinkien omantuntonsa kanssa, sotilasuralla saavuttaa\nkorkeampia arvoja, koreita ritarimerkkejä ja loistavia eläkkeitä.\n\nMutt'ei ainoastaan upseereja, vaan myöskin sotamiehiä entisestä Suomen\nsotajoukosta kävi usein talossamme. Kolme, neljäkin kymmentä vuotta\nsodan jälkeen ilmestyi sinne aina toisinaan joku harmaapäinen\nsotavanhus, repaleisessa taskussaan paperi, joka hänet oikeutti saamaan\nsen vuotuisen rovon, joka sotilasrahastosta oli myönnetty vanhoille ja\nhalttauneille entisille sotilaille. Nämä vanhat, usein kunnianarvoisen\nnäköiset miehet, olivat jalan, leipäsäkki olalla, kulkeneet\ntalvipakkasessa kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa lähes satakunta\npeninkulmaa Karjalan ja Pohjanmaan kaukaisimmilta kulmilta hankkiakseen\nitselleen sen pienen eläkkeen, joka heille annettiin, -- muistaakseni\nkaksikymmentä taikka viisikolmatta pankkoruplaa. Jos heiltä kysyttiin,\nmiks'eivät ennen olleet tätä apua pyytäneet, niin he vastasivat, että\nniinkauan kuin voimat vielä olivat työhön riittäneet, olivat he\ntahtoneet auttaa itseään turvautumatta tähän keinoon. Ja kun he olivat\neläkekirjansa saaneet, olivat he heti valmiit lähtemään tuolle pienelle\nkävelymatkalle takasin -- Kemiin tai Kuhmoniemelle taikka vielä\nedemmäs. Kunnioituksella näitä sotavanhuksia katsottiin, mutta ei vielä\nsamalla ihailulla, kuin pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin heistä\nVänrikki oli laulanut.\n\nEräs senaikuisen Helsingin merkillisimpiä henkilöitä oli tuo\nvaltiollinen veteraani, todellinen valtioneuvos _Johan Albert\nEhrenström_. Pitkä, pulska herra, joka kerran oli seisonut rauta\nkaulassaan Tukholman Pakkatorilla ja sieltä viety telotuslavalle, mutta\nsaanut armon -- siinäpä oli pojalle jotakin katsottavaa ja ihailtavaa.\nHän oli jo vanha. 30-luvulla oli hän jo 70-vuotias, mutta vielä oli hän\nhyvin sen kuvansa näköinen, joka oli siinä Wienissä 1803 tehdyssä\nvaskipiirroksessa, jossa näkyivät nuo kolme salaliittolaista ystävystä\nArmfelt, Aminoff ja Ehrenström yhdessä. Täydellisen hovimiehen ja\nvaltiomiehen luonne näkyi koko hänen olemuksestaan; ei tarvinnut kysyä,\nkuka hän oli, joko hänet näki hienona ja kunniamerkeillä varustettuna,\njoskin vuosien taivuttamana, astuvan johonkin juhlaseuraan,\ntaikka kun hän, karhunnahkaiseen turkkiinsa kiedottuna, päässään\nmatala, leveälierinen silinterihattu, ajoi kaksivaljakollaan, edessä\nkuski, takana lakeija, molemmilla hopeareunaiset, vaaleansiniset\nlivree-puvut. Jo puolivälissä 20-lukua oli hän eronnut senaatista,\njonka jäsenenä hän useina vuosina oli ollut, ja Helsingin kaupungin\nuudisrakennuskomiteasta, jonka puheenjohtajana hän v:sta 1812 asti oli\nollut pääkaupunkimme jos ei perustajana niin ainakin järjestäjänä. Mitä\nEhrenström suurella tarmolla, harvinaisella työkyvyllä ja kehittyneellä\nkauneudenaistillaan oli tehnyt luodakseen uudelleen tämän Helsingin,\n(joka oli hänenkin syntymäkaupunkinsa), se hänen eläessään jo kylläkin\ntunnettiin, vaikka useiden kaupunkilaisten pikkumaisuus ja itsekkyys\nantoikin hänelle palkaksi enemmän moitetta kuin kiitosta. Nykysin on\nhänen toimensa jo jotenkin unhotettu. Vaan ei kulune kauvoa, ennenkuin\nhänen toimintansa todistukset kaivetaan esiin arkistojen kätköistä ja\nEhrenströmille tunnustetaan se paikka Helsingin kaupungin historiassa,\njoka hänelle oikeutta myöten on tuleva. -- Hän asui vanhoilla\npäivillään Kasarmintorin varrella -- nyk. n:o 6 Etelä Makasiinin katu.\nSiellä hän kirjoitteli elämänsä muistiinpanoja, jotka, samoin kuin muut\npaperinsa, hän testamentin kautta luovutti Upsalan yliopistolle, jotta\nne viidenkolmatta vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen (hän kuoli\n1847) avattaisiin ja julaistaisiin. Tämä hänen toivomuksensa onkin\ntäytetty.\n\nToinenkin entinen Ruotsin hovimies ja vanhanaikainen kustaviaani, jota\nusein nähtiin ja josta paljo puhuttiin, oli salaneuvos, vapaaherra\nVilhelm Klinckowström. Hän oli hyvin ylhäistä sukua: hänen isänsä oli\nollut ylimarsalkka ja \"ylhäisyys\" kuningatar Fredrikan hovissa, hän oli\ntuon kuuluisan valtiomiehen, valtioneuvoksen F. A. von Fersenin\ntyttärenpoika ja roistoväen v. 1810 Tukholman kadulla surmaaman\nvaltiomarskin kreivi Aksel v. Fersenin sisarenpoika. Syystäpä oli hän\nnopeasti sotilasuralla ylennyt ratsuväen överstiksi, Kaarlo XIII:nen\nyliajutantiksi ja tämän puolison kamariherraksi. Vaan jo 1815 hän oli\nlähtenyt pois loistouriltaan Ruotsista, en tiedä mistä syystä, ja\nsiirtynyt onneaan hakemaan Suomesta. Ja seuraavana vuonna jo hänet\nnimitettiinkin kamariherraksi Venäjän hoviin: 1820 tuli hänestä\nViipurin maaherra ja 1825 pääsi tuo ruotsalainen parooni jäseneksi\nsenaatin talousosastoon, jossa hän sitten pysyi yli 20 vuotta. -- Hän\noli uljas kasvultaan, käytös hieno ja kasvot kauniit ja saattoi hän\nsiis, jos kukaan, edustaa, jonka hän lieneekin käsittänyt ainoaksi\ntehtäväkseen senaatissa. Valtioasiat hän otti kevyeltä kannalta\nniinkuin kaiken muunkin: huolenpitonsa omisti hän keisarillisen\npalatsin sisustukseen, joka onkin hänen luomansa, uusien eri virastojen\nvirkamiesten vormutakkien piirustusten laatimiseen ja muuhun\nsellaiseen. Jos kumminkin jotakin pahaa oli tapahtunut, s.o. jos\noikeutta jollain tavoin oli loukattu tai maan parasta syrjäytetty, niin\nuskottiin usein, että Klinckowström oli ollut siinä mukana. Sillä jos\nhänen kevyt luonteensa ei senaatissa paljoa painanut, niin painoi hänen\nvaikutuksensa sitä enemmän Pietarissa, Hovipiireissä ja erityisesti\ntuossa vaikutusvoipaisessa Mihailowin palatsissa oli hän suosittu\nvieras ja sukkelalla ja lepertävällä kielellään, jolla miltei oli\noikeus sanoa kenelle tahansa mitä tahansa, oli hän hankkinut itselleen\nsukkeluutta rakastavan kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin\nerityisen suosion. Perinpohjin suunnitelluista pyrinnöistä, joko sitten\nhyvään tai pahaan päin, ei luullakseni Klinckowströmiä koskaan\nsyytetty. Hän oli vain kevytmielinen kaikessa: muuta hän ei lie\ntavotellut, kuin säilymistä korkeimpain suosiossa, tilaisuutta nauttia\nepikurealaista elämää ja antaa kielensä epäilyttäväin sukkeluuksien\nloistella seurapiireissä. Taidetta ja kirjallisuutta hän\npintapuolisesti harrasti, hänen seinillään oli joukko arvokkaita\ntauluja, isoksi osaksi perittyjä perhemuotokuvia, ja hänen suurenlainen\nkirjastonsa kuuluu sisältäneen koko täydellisen kokoelman sellaista\nranskalaista kirjallisuutta, joka salaten painopaikkaansa ilmoitti\nilmestyneensä \"Cyteressä\", \"Luxuripolissa\" j.n.e. Myöskin\npuutarhanhoitoa hän todellisen ylimyksen tavoin harrasti. Helsingissä\nperusti hän ensiksi itseään varten suurenlaisen puutarhan n.s.\nPunanotkoon, josta sitten tehtiin Kaartin pataljoonan ampumarata, ja\nsitten lunasti hän sen suuren tontin Elisabetintorin varrelta, jossa\nUudenmaanpataljoonan kasarmi nyt on, rakensi sen ja perusti niemelle\nsuuren puutarhan. Mutta mitä hänen kauneudenaistinsa uhrasi näihin\nlaitoksiin, sen sai Suomen valtio sittemmin kalliisti maksaa.\nPunanotkon puutarhan lunasti hallitus suurella hinnalla\nkaartinpataljoonaa varten ja Elisabetintorin varrella olevan talon osti\nniinikään kruunu (paroonin kuoleman jälkeen) kasarmiksi venäläistä\njunkkarikoulua varten. Runsailla eläkkeillä y.m. ylimääräisillä\nmäärärahoilla ja palkkioilla vahvistettiin muuten vähä väliä\nvaltiorahastosta tuon mukavasti elävän hovimiehen kassaa.\n\nAjalle kuvaavana -- joskaan se ei ole ollut aivan tavatonta\nmyöhempinäkään aikoina -- mainittakoon vielä, että tuosta entisestä\nruotsalaisesta ratsuväen upseerista yhtäkkiä (1841) tehtiin\ninsinöörikenraali. Todellisena valtioneuvoksena ja hovimestarina kuoli\nhän vihdoin 1850.\n\nEnsimmäisestä vaimostaan, englannittaresta, oli Klinckowström jo\naikusin eronnut. Mutta oltuaan pari vuosikymmentä vapaana avioliiton\nkahleista, joutui hän 63 vuotiaana niihin taas: käydessään Pietarissa\nmeni hän kihloihin erään Helena Paulownan hovinaisen kanssa, jolle,\nmiehen kuoleman jälkeen ja tämän suurten ansioiden muistoksi, Suomen\nvaltio sai hänen eläessä leskenä Saksassa, lähes 40 vuoden kuluessa\nmaksaa 8,000 markan vuotuisen eläkkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs sen ajan ylhäisiä, joka komealla vartalollaan ja vakavalla\nluonteellaan vaikutti jokaiseen, joka hänet tunsi, oli ent.\nprokuraattori, salaneuvos _Carl Walleen_. Jo hänen ollessa nuori\nhovioikeuden virkamies olivat hänen harvinaiset taitonsa ja lahjansa\ntulleet tunnustetuiksi ja hän oli, vaikka vasta 27 vuoden vanhana,\nollut yksi niistä neljästä lakimiehestä, jotka suomalaisen lähetystön\npuheenjohtaja Pietarissa vapaah. O. Mannerheim ehdotti Aleksanterille\nSuomen asiain valtiosihteeriksi. Senjälkeen kuin Rehbinder oli tähän\npaikkaan otettu, kutsui hän ystävänsä Walleenin Pietariin auttamaan\nitseään asiain käsittelyssä ja valmistamisessa; ja kun 1811 komitea\nSuomen asioita varten perustettiin, valittiin hän sen jäseneksi. Sieltä\nsiirtyi hän 1816 Viipuriin sikäläiseksi toiseksi maaherraksi läänin\nyhdistymisen jälkeen Suomeen; ensimmäinen oli ollut tuo suuri isänmaan\nystävä Carl Stjernvall, jonka lesken kanssa hän ennen pitkää meni\nnaimisiin. Oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta jäsenenä senaatin\ntalousosastossa oli hän 1822 tullut Gyldenstolpen jälkeen\nprokuraattoriksi ja tällä tärkeällä paikalla pysyi hän sitten yli 30\nvuotta eli vuoteen 1854 asti, jolloin hän ijäkkäänä miehenä otti\neronsa. Juoksevista prokuraattorintoimista oli hän kumminkin vapaa\nmelkein koko sen ajan, jolloin hän johti n.s. lakikomisioonin yli\n20-vuotisia, mutta -- sanokaamme se suoraan -- onneksi miltei\nhedelmättömiä töitä.\n\nVaikkei suvultaan oli Walleen (hän korotettiin sittemmin vapaaherraksi)\ntaipumuksiltaan ja perhesuhteiltaan täydellinen ylimys. Että hän Suomen\nvaltiollisen aseman suhteen oli samalla isänmaallisella kannalla kuin\nkreivi Rehbinder, sen voi päättää heidän tunnetusta ystävyydestään ja\nvilkkaasta kirjeenvaihdostaan -- he kirjoittivat tavallisesti syrjässä\npostista ja sen silloisista johtajista, Ladausta ja Wulffertista, --\njoka kirjeenvaihto kumminkin valitettavasti lie mennyt jälkimaailmalta\nhukkaan. Vilpitön ja väsymätön kirjallisuuden ystävä hän oli. Viime\nvuosiinsa saakka luki hän hyvin paljo, enimmäkseen historiaa ja\nranskalaista kaunokirjallisuutta. Kalliin ja erinomaisen kirjastonsa\nhoiti hän erityisellä huolella. Kaunotaiteitakin hän suosi; kun Suomen\nTaideyhdistys 1846 perustettiin, rupesi hän sen puheenjohtajaksi ja oli\nkotimaisten taidepyrintöjen mahtavana tukena niiden astuessa\nensimmäisiä horjuvia askeleitaan. Ja puutarhanviljelystä hänkin innolla\nharrasti; suurilla kustannuksilla hän ensiksi kaunisti omistamansa\nTräskändan tilan Espoossa ja jätettyään sen tytärpuolelleen vielä\nkoristettavaksi ryhtyi hän toisiin kalliisiin rakennuksiin ja\nlaitoksiin Hagasundin huvilassaan Helsingin tullin edustalla. Täällä\nhän myös 1867 päätti päivänsä 85 vuotiaana. -- Valitettavaa oli vain.\netteivät vapaah. Walleeninkaan taloudelliset varat vastanneet hänen\nkauneusaistiaan ja sai Suomen valtio hänenkin hyväkseen silloin tällöin\nyhdessä tai toisessa muodossa tehdä ylimääräisiä uhrauksia.\n\nMelkein kaikki toisetkin 1830-luvun senaatin jäsenet ja muut ylemmät\nvirkamiehet näin myös, minkä useammin, minkä harvemmin. Vaan vaikka he\nhenkilöinä kai olivat hyvinkin kunnioitettavat, niin ei heistä\nuseimmissa ollut mitään, joka olisi heidät tavallista virkamiesastetta\nyläpuolelle kohottanut ja pysyväisempää muistoa heistä jättänyt.\n\nTuo aikanansa niin mahtava rahavarainpäällikkö ja varapuheenjohtaja,\nsalaneuvos A. H. Falck oli, samoin kuin hänen suosijansa,\nkenraalikuvernööri Zakrevski, jo vuosikymmenen alussa saanut jättää\nhallitusohjat käsistään ja oli hän ruvennut teollisuusmieheksi Kauttuan\ntehtaalla. Lars Gabriel von Haartman saapui Turusta vallanpitäjäksi\nvasta 1840. Sillävälin vallitsi senaatissa niin sanoakseni\n\"interregnum\", jonka kuluessa silloinen kansliatoimituskunnan päällikkö\nS. F. Richter lienee ollut senaatin vaikuttavin mies. Ainakin hänen\nvaikutustaan pidettiin suurena nimitysasioissa, joita silloin, muun\npolitiikan puuttuessa, pidettiin melkein suurimpina valtiollisina ja\nyhteiskunnallisina kysymyksinä. Eihän siihen aikaan edes joku Kuusamon\nnimismies voinut olla ehdolla johonkin henkikirjurin virkaan, ilman\nettä hän piti velvollisuutenaan saapua senaikuisilla kulkuneuvoilla\npääkaupunkiin esittämään itseään täydessä vormupuvussa kaikille\ntalousosaston jäsenille ja \"kumartamaan\" päästäkseen suosiolliseen\nhuomioon virkaa täytettäessä. Jos hän sen laiminlöi, oli hän\nauttamattomasti menettänyt toiveensa saada hakemansa viran, olipa hänen\nmahdollisuutensa koskaan vastaisuudessakaan saada muitakaan virkoja\nhyvin epäilyttävä. Kumartajain suurin herra oli tähän aikaan, kuten\nmainittu, Richter, kunnes hän 1840 siirtyi presidentiksi Turun\nhovioikeuteen, ja silloin hänen asemansa tässä suhteessa samoin kuin\nhänen muu johtaja-arvonsa senaatissa siirtyi hänen vielä mahtavammalle\nlankomiehelleen, itse \"hänen hirmuisuudelleen\" von Haartmannille.\n\nLadaun nimeä en tässä voi jättää mainitsematta. Olen näet lapsena\nkuullut sitä niin suurella inholla ja halveksumisella mainittavan.\nSenaattori ja postipäällikkö, jolla oli tämä nimi, eli vielä kolme\nvuotta 30-luvulla. Mutta tyytyväisenä voin mainita, että häntä en ole\nkoskaan omilla silmilläni nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiitä miehiä, joiden näkemistä voin pitää kunnianani ja joiden kuva,\nkun heidät lapsena tapasin, selvästi on muistissani, täytyy minun\nmainita eräs neljän sangen merkillisen miehen piiri. He olivat\nkeskenään ystävykset ja viettivät usein iltojaan keskustellen toistensa\nkanssa.\n\nNäistä neljästä oli yksi minulle aikusemmin tuttu nimellä\nkolleegineuvos E. B. v. Witte, mutta hänestä tuli sitten suomalainen\naatelismies nimellä _von Weissenberg_; samalla hänestä, joka oli ollut\nkenraalikuvernöörinkanslian toimistonpäällikkö, tuli saman laitoksen\ntirehtööri sekä valtioneuvos, lopulta oikein todellinen valtioneuvos.\nHänen vilkas luonteensa ilmaisi helposti, että suomalaista verta ei\njuossut hänen suonissaan; hän oli erittäin sukkelasuinen ja nerokas ja\noli sentähden seuraelämän elähdyttävä aines ja hilpeällä ystävyydellään\nvoitti hän varsinkin lasten sydämmet. Syntyjään hän oli liiviläinen,\nvaan oli aivan nuorena siirtynyt Viipurin lääniin venäläiseksi\nvirkamieheksi: kun Vanha Suomi kohta sen jälkeen yhdistettiin uuteen,\nsai hän viran kenraalikuvernöörin kansliassa, jonne hän sitten jäikin.\nKielitaitonsa ja asiantuntemuksensa perustuksella tuli hänestä kaikkien\nkenraalikuvernöörien (Steinheil, Zakrevski, Thesleff) välttämätön\nseuralainen, kun nämä olivat tarkastusmatkoilla. Siten oli hän oppinut\nlaajasti tuntemaan maan ja sen tarpeet ja vaikka hän täällä olikin\nmuukalainen, oli hän epäilemättä Suomen vilpitön ystävä. Ollen\nsamanikäisiä ja hyviä toveruksia hänen poikainsa kanssa -- joista\nprokuraattori Aleks. B. von Weissenberg, joka on niin suuressa määrin\nansainnut isänmaansa tunnustuksen, oli yksi, -- olimme Otto veljeni ja\nminä myötään heidän kanssaan yhdessä ja olimmepa melkein kuin kotonamme\nheidän talossaan, jossa isäntäkin aina meitä ystävyydellä kohteli.\n\nJuuri tässä talossa, Bulevardin varrella, vastapäätä vanhaa kirkkoa,\nnäin niin usein tuon mainitsemani ystäväpiirin koossa tuttavallisesti\njutellen teekupin ääressä. Siihen kuului paitsi Weissenbergiä kolme\nmiestä, joita kaikkia kieltämättä voidaan pitää Suomen merkillisimpinä,\nnim. Engel, Rosenkampff ja Nordenskiöld.\n\n_Carl Ludvig Engel_, hän oli tuo mainio arkkitehti, jota, Ehrenströmin\nohessa, uuden Helsingin tulee ulkomuodostaan ja luonteestaan kiittää.\nHänen suuret ansionsa tunnustettiin kaikilta tahoilta jo silloin;\nniitä on, kuta enemmän aika on kulunut, yhä enemmän tunnustettu.\nHän oli, kuten tunnettu, syntyjään saksalainen, berliiniläinen;\noli miehuutensa parhaina päivinä 1816 saapunut Helsinkiin, jossa\nvaikutti aina vuoteen 1840 asti, jolloin hän 62 vuoden ikäisenä kuoli.\nEngelin koko persoonallisuus oli jalo ja puhdas, niinkuin hänen\nrakennustaiteensakin. Vartalo oli pitkä ja voimakas; kasvonpiirteet\nmiehevät ja säännölliset; suora ryhti; kaulassa korkea, huolellisesti\nsidottu huivi ja puku muutenkin erittäin huolehdittu. Sellaisena hänet\nnäin sekä sisällä huoneessa että myöskin kadulla astuvan melkein joka\npäivä tasasin askelin ikkunaimme ohi. Ruotsinkieltä hän puhui\nmelkoisesti saksaksi murtaen. Yleensä hän ei paljoa puhunut. Ei kuullut\nhänestä koskaan puhuttavan muuten kuin suurimmalla kunnioituksella.\n\nMyöskin vapaaherra _Carl von Rosenkampff_, översti (sittemmin\nkenraalimajuri) ja suomalaisen joenperkkauskunnan päällikkö, oli\nsyntynyt ulkomailla, Liivinmaalla. Ollen setänsä, venäläisen lakimiehen\nvphra Gustaf von Rosenkampffin ottopoika -- setä oli jo 1812 tullut\nPietarissa olevan Suomen asiain komitean jäseneksi ja oli siellä\nkreivi K. M. Armfeltin apulaisena --, oli hän kasvatusisänsä\nvaikutuksesta jo aivan nuorena insinööriupseerina päässyt johtamaan\nn.s. joenperkaustöitä Suomessa. Ja tähän tehtävään oli hän antautunut\nja perehtynyt kaikella innolla. Ei hän koskaan väsynyt matkustamaan\nmaan eri osiin tutustuakseen kaikkiin vesistöihin. Maan molemmat kielet\nhän täysin osasi ja toverillisella, ystävällisellä käytöksellään oli\n\"Koski-parooni\", joksi häntä kutsuttiin, tullut tunnetuksi ja\nsuosituksi jokaisessa kievarissa ja muussa maalaistalossa, jossa hän\nviivähti. Hänen käytettävissään olevat varat eivät olleet suuret, mutta\nmonet suot niillä kuivattiin, monet järvet laskettiin, monet kosket\nperkattiin ja paljo kanavia kaivettiin hänen aikanaan. Ja ennenkuin hän\nverrattain nuorena v. 1846 kuoli, sai hän jo nähdä töitä tehtävän siinä\nsuuressa yrityksessä, Saimaan kanavalla, jota hän kauan oli\nvalmistanut. Yhtä suosittu kuin rahvaan keskuudessa oli hän\npääkaupungin seurapiireissäkin. Iloista päiväpaistetta kajasti aina\nhänen pyöreähköistä, punottavista kasvoistaan. Lapsillekin oli hänellä\naina varalta joitakin ystävällisiä sanoja.\n\nAinoa synnynnäinen suomalainen tuossa pienessä iltaseurassa, jota ei\nkoskaan pelipöytä yhdistänyt, oli vuori-yli-intendentti _Nils\nNordenskiöld_. Mineroloogina ja geoloogina oli hänellä tieteellisessä\nmaailmassa suuri arvo, erityisesti oli hän harrastanut Suomen\nkivilajien ja niiden merkityksen tutkimista ja vuortenmurtamista\noli hän pontevasti edistänyt. Koko hänen olentonsa osotti aina\njotakin miettivää ja levottomasti harkitsevaa, joka on yhteistä\nNordenskiöld-suvun jäsenille. -- Hän eli kahtakymmentä vuotta\nmyöhempään kuin kaikki nuo mainitut ystävänsä; kuoli v. 1866. Jos en\nlapsena hänestä erittäin pitänyt, niin pidin hänestä sitä enemmän hänen\nelämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, kun hänen suuren poikansa Adolfin\nkautta jouduin hyvin tiheään kanssakäymiseen hänen kanssaan. Ja tahdon\ntässä vielä lausua kiitokseni siitä ystävyydestä, jota tuo lahjakas ja\nvanhana vielä kaikkia ajan harrastuksia seuraava mies minulle osotti.\n\nNordenskiöldillä oli ollut onni ryhtyessään minerologiaa opiskelemaan,\nsaavuttaa silloisen Suomen kenraalikuvernöörin kreivi Fabian\nSteinheilin mahtavan suosion. Tämä itse innolla harrasti samaa tiedettä\nja osasi pitää arvossa monen tutkijan lahjoja. Tämän suosion avulla\noli Nordenskiöld voinut saada melkein rajattomia valtionapuja\noleskellakseen lähes 5 vuotta ulkomailla ja tutustuakseen aikakauden\netevimpiin luonnontutkijoihin. Tältä matkalta palattuaan hän heti pääsi\nhäntä varten perustettuun vuorilaitoksen intendenttivirkaan. -- Myöskin\nEngelin oli sama kenraalikuvernööri kutsunut Räävelistä, jossa hän\nmuutamia vuosia oli työskennellyt, Helsinkiin. Niinikään oli Steinheil\nsuosinut Rosenkampffia ja Weissenhergkin oli hänen suosikkinsa. --\nSananlasku sanoo: \"Sano, kenen kanssa seurustelet, minä sanon, kuka\nolet\", ja tätä totuutta voinee parhaiten sovelluttaa kun on suosijoista\nja suosikeista puhe. Tässä mainituista henkilöistä voi melkein päättää,\nminkälainen heidän suosijansa luonteeltaan oli. Kreivi Steinheil\non Suomessa jo jotenkin unhottunut; kaikki kumminkin osottaa,\nettä hän rakasti sitä maata, jonka hallinnon johtoon hän oli\njoutunut, ja että hän rehellisesti sen parasta tahtoi. Erottuaan\nkenraalikuvernöörin toimesta jäikin hän Suomeen ja Helsingissä hän\nmaalisk. 7 p. 1831 kuoli. Hämärästi muistan vielä nuo muhkeat,\njuhlalliset sotilashautajaiset, kun häntä hautaan saatettiin. Sen ajan\nsanomalehtien ei ollut tapana tuhlata muistosanoja edes mainioimmille\nmiehille -- silloiset pitkät n.s. kiitokset kirkoissa korvasivat usein\nnykyaikaisia nekroloogeja --, mutta kerrottaessa kreivi Steinheilin\nhautajaisista lausuttiin Helsingfors Tidningareissa: \"Horjahtamaton\noikeamielisyys, kaiken hyvän ja hyödyllisen lämpöinen harrastaminen,\ntodellinen kansallishenki ynnä valoisa maailmankatsanto, laajat tiedot,\nkypsynyt kokemus ja väsymätön uutteruus, nämä kaikki olivat kreivi\nSteinheilin ominaisuuksia. Hänen lempeä arvokkaisuutensa, suora\nhyväntahtoisuutensa ja miellyttävä luonteensa, joka oli hänen ainainen\ntunnusmerkkinsä, nämä kaikki sydämmen viehätysvoimat ovat jättäneet\nmuiston, joka monesta silmästä on pusertanut kyyneleen, monesta\nrinnasta kohottanut kaipauksen huokauksen. Ei ainoastaan uteliaisuus\ntaikka hautasaaton loisto näy saattaneen suurinta osaa kaupungin\nasujamistosta tuon unhottumattoman miehen haudalle. Se oli yleinen\nkunnioitus, jonka surullinen joskin rakas muisto oli kutsunut runsaat\njoukot vainajan lepopaikalle osottamaan hänelle kiitollisuuttaan\". --\nTällaista jälkikiitosta ei ole tällä vuosisadalla kuultu eikä\nkuultanekaan kenestään Suomen kenraalikuvernööristä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun olen puhunut muutamista ulkomailla syntyneistä etevistä miehistä,\nen voi myöskään unhottaa yliopistomme silloista astronomian professoria\n_Fredr. J. A. Argelanderia_. Hän oli Preussista syntysin, mutta jo 1823\noli hänet, vaikka oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen, kutsuttu\nastronomisten havaintojen tekijäksi Turkuun. Sittemmin hänet\nnimitettiin professoriksi ja hän siirtyi Helsinkiin sittenkuin uusi\nobservatorio-rakennus oli valmistunut. Häntä pidettiin tieteensä alalla\nuutena tähtenä ja ihmisenä häntä usein rakastettiin. Muistan hänet\niloiseksi, ystävälliseksi mieheksi; lapsille oli aina riemu tavata\nhäntä. Olinpa ylen onnellinen, kun kerran pääsin tähtitorniin ja\nArgelander uudella Frakenhoferin kaukoputkella antoi minun katsella\nauringontäpliä; ujostella ei tarvinnut, niin lempeästi tuon kuuluisan\ntähteintutkijan terveet, nuorekkaat kasvot meitä katselivat -- niissä\nei ollut mitään täpliä. -- Kun Argelander 1836 kutsuttiin täältä pois\nja seuraavana vuonna muutti Bonniin, jonne hän sitten koko ijäkseen\njäi, niin häntä yleisesti ikävöitiin. Yliopistomme menetti tuon etevän\ntiedemiehen samana vuonna kuin Runebergin täytyi muuttaa Porvooseen.\n\nVanhin yliopiston opettajista ja suurinta tieteellistä arvoa nauttiva\nheistä oli kauan fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällström. Hänet\nnäin usein isäni luona, jonka läheinen tuttava hän oli Turun ajoilta\nasti. Hiljanen ja vaatimaton hän oli, mutta kasvot olivat hienot ja\njärkevät ja astuessaan kadulla kauhtanassaan, jumaluusopin tohtorin\nhatussa ja siihen aikaan ainoastaan vanhojen miesten käyttämissä,\npitkävartisissa saappaissa, oli hän hyvin kunnioitettavan näköinen. Hän\nkulki papinpukuun puettuna, sillä vaikka hän fyysikko olikin, oli hän\nantautunut papilliseen säätyyn, päästäkseen, samoin kuin monet muut\nfilosoofisen tiedekunnan professorit, äänivaltaan tuomiokapitulissa ja\nsaadakseen niistä vaivoistaan jonkun palkkiopitäjän. Ja kirkolliset\nvelvollisuutensa oli hän täyttänyt yhtä uskollisesti kuin tieteelliset\nja yliopistolliset. Arkkipiispanvaalissa 1833 asettivat hänen\nsäätyveljensä hänet kolmannelle ehdokassijalle; yliopistossa valittiin\nhän 1829 ensimmäiseksi rehtoriksi uusien asetusten mukaan; kun\ntiedeseura perustettiin 1838 tuli hänestä sen ensimmäinen\npuheenjohtaja. Useissa hallituksen komiteoissa oli hän jäsenenä. Ja\nkaiken tämän ohessa riitti häneltä vielä aikaa hoitaakseen laajaa\nyksityistä taloutta: suurella säästäväisyydellä ja toisen vaimonsa\nperintöjen kautta oli hän hankkinut itselleen melkoiset varat ja oli\nhänellä m.m. kolme maatilaa Vihdin pitäjässä. -- Mutta vaikka häntä\nnäin suuressa arvossa pidettiinkin, katseli nuorempi akateeminen\nsukupolvi häntä kumminkin hänen viimeisinä elinvuosinaan (hän kuoli\n1844) varsin karsain silmin. Hänen olisi pitänyt, niin arveltiin,\ntäysinpalvelleeksi päästyään, erota opettajapaikastaan yliopistosta\njättääkseen sen niin etevälle jälkeläiselle, kuin oli tuo nerokas J. J.\nNervander. Ehkä tässä olikin perää. Vaan voin kumminkin vakuuttaa, että\nHällström vielä viime vuosina osasi kerätä luennoilleen niin lukuisan\nkuulijakunnan, ettei Nervander, kaikesta henkevyydestään huolimatta,\nsitä voinut professoriksi päästyään tehdä. Kaksi vuotta ennen\nkuolemataan, kun hän helmik. 20 p. 1842 tuli olleeksi 50 vuotta\nylioppilaana, saikin hän koko ylioppilaskunnan puolesta osakseen\nsilloisiin oloihin nähden kuulumatonta kunnianosotusta.\n\nUseita muita sen ajan professoreja, joita lapsuudessani näin, voisin\nvielä mainita. Vaan kun he kaikki olivat opettajina vielä minun\nylioppilasaikoinakin, puhun heistä tuonnempana kuvatessani noita\naikoja.\n\nEräästä heistä en sentään malta olla jo tässä kertomatta. Se on _Johan\nGabriel Linsén_, ennenmainittu \"kaunotieteen ja runotaiteen\", s.o.\nroomalaisen kirjallisuuden, professori. Hän oli naimisissa tätini\n(äitini sisaren) kanssa ja kuului siis läheisimpiin sukulaisiimme, ja\nhänen perheessään vietin lapsena monet loma-ajat. Linsén oli sen ajan\nomituisimpia opettajatyyppejä. Ollen nuoruudestaan asti rintatautinen\nsekä monenlaisten onnettomuuksien kolhima -- hän oli m.m. Turun palossa\nmenettänyt talonsa ja tavaransa ja sitä ennen samana vuonna ensimmäisen\nvaimonsa ja kaikki neljä lastaan -- oli hän, tuo pelottavan pitkä ja\nlaiha mies, melkein kuin kärsimysten ja surujen elävä kuva. Ja hänen\nluonteensa oli, niinkuin kivuloisten usein, epätasainen ja ärtyisä.\nHäntä lähenimme melkein aina vavisten, sillä eihän koskaan tiennyt,\nmilloin pieninkin aihe saattaisi hänet suuttumaan, ja hänen vihansa oli\nväliin aivan hillitön. Ylioppilaat, jotka kirjoitusnäytteineen taikka\ntutkintoja varten kävivät hänen luonaan, tiesivät sen kokemuksesta\nkyllä. Mutta pohjaltaan oli hän mitä hienotunteisin ja jaloin luonne.\nKun hän oli voimissaan ja tyyneellä mielellä, oli yhtä hauskaa kuin\nopettavaa olla hänen seurassaan. Hän tunsi senaikuisen kirjallisuuden\nmiltei yhtä hyvin kuin klassillisen ja hänen näissä harrastuksissa\nkehittynyt makunsa ilmeni etenkin hänen erittäin huolehditussa\nkielessään, jota hän sekä puhuessaan että kirjoittaessaan aina käytti.\nTurussa oli hän kuulunut niihin nuorempien yliopiston opettajain\npiireihin, joissa eli herättävää henkeä; \"Mnemosynen\" toimittajana oli\nhän ollut ensimmäisiä, jotka julkisuudessa olivat ottaneet Suomen\nkansallisuuskysymyksen puheeksi. Ja lämpösesti hän yhä edelleen\nharrasti tätä niinkuin kaikkia isänmaallisia kysymyksiä. Hän oli\nmyöskin Suomalaisen kirjallisuuden seuran perustajia ja sen\nmonivuotinen puheenjohtaja. Hänen ylevistä ja valistuneista\nmielipiteistään todistuksina muuten ovat m.m. hänen painettuna\nsäilyneet yliopiston, konsistoriossa annetut lausuntonsa, joilla hän\nkaksi eri kertaa, vaikka valitettavasti turhaan, koetti hankkia J. L.\nRunebergille tarpeellisen apurahan, jotta hän voisi pysyä yliopistossa.\n-- Että Linsén oli tavanmukainen puhuja ja runoilija melkein kaikissa\nyliopiston juhlatilaisuuksissa (aina 1840-luvulle asti), sen olen jo\nennen maininnut. Viimeiset vuotensa vietti hän suureksi osaksi\ntautivuoteella ja kuoli 1848.\n\nJätän tässä henkilömuistoni syrjään ja siirryn muuhun.\n\nNe julkiset, sivistävät huvit, teaatterit ja laulajaiset, joita\n30-luvulla oli tarjona, olen jo ennen kuvannut (Nu och Förr 1876 v. 4).\nJulkisia kirjallisia huvituksia, jos semmoisiksi voin kutsua\nkaikenlaisia myöhemmin niin usein pidettyjä esitelmiä, ei silloin\ntarjottu. Kun Tiedeseura, joka perustettiin 1838, rupesi viettämään\nvuosipäiviään esitelmillä ja niihin kutsui suurenkin yleisön, oli se\njotakin aivan uutta. Esitelmiä kansalle ei tietysti kumminkaan pidetty.\nSeuroja ei Helsingissä vielä ollut muita, kuin mainittu Tiedeseura,\nKirjallisuudenseura, Fauna- ja Flora-seura, Lääkäriseura ja\nRaamattuyhdistys. Ihmisten ajan ja huomion eivät siten vielä riistäneet\nseurat eikä keskustelukokoukset. Kunnan asioita hoiti maistraatti ja\nharvalukuinen määrä kaupungin vanhimpia. Seurakunnan asioita varten\nolivat kirkonkokoukset, joissa hyvin vähän käytiin.\n\nMonella alalla siis ei elämä vielä ollut herännyt ja se huomio käy yhä\nselvemmäksi, jos ajattelee kaunotaiteita. \"Euroopan maitten joukossa ei\nole monta, joilla on sama yleinen sivistysmäärä kuin meidän maassa.\nmutta yhtä vähän taideaistia ja harrastusta\", niin kirjoitti Hels.\nTidn. 30-luvun alussa. Ja syytä sellaiseen valitukseen olikin. \"Maamme\ntaidealoista\", niin luetaan samassa artikkelissa, \"asettuu rakennustaide\nkieltämättä eturintaan -- intendentti Engelin taideaisti näkyy hänen\nrakennuksistaan.\" Mutta maalaus- ja kuvanveistotaiteen puolesta oli\nSuomen pääkaupunki hyvin köyhä, sen voin minäkin vakuuttaa. Olen jo\nmaininnut, että täällä oli pari yksityistä, herrojen Walleenin ja\nKlinckowströmin omistamaa, jommoistakin taulukokoelmaa. Toisissa\nylimystaloissa löytyi myös joitakin vanhempia, arvokkaita\nperhemuotokuvia. Siinä oli melkein kaikki. Jos varakkaiden\nvirkamies- tai kauppiasperheiden huoneustoissa sai nähdä joitakin\nöljytauluja, niin esittivät ne aina isäntäväen omia muotokuvia, --\ntavallisesti ne oli loistavan koreilla väreillä maalannut täällä kauan\nelänyt maalari, tunnettu J. E. Lindh. Talon isäntä oli kuvattu\nvirkapuvussaan tai muussa juhlapuvussaan, kaikki tähdet ja arvomerkit\nrinnassa, mitä suinkin lie ollut saatavissa, ja rouva hääpuvussaan\ntaikka muussa silkkiläningissä, tukka juhlallisesti kammattuna, koreat\nkorvarenkaat korvissa ja usein pitkä nahkakaulus kaulassa. Muuten\nolivat salien ja vierashuoneiden seinät suorien tuolirivien yläpuolella\ntyhjät, ellei kuvastinta ollut johonkin paikkaan asetettu.\nPoikkeustapauksissa vain oli jollakin seinällä joku puitteisiin pantu\npuupiirros, kenties joskus joku vanhempi arvoton öljypainostaulu; niin\noli esim. meidän talossa kokoelma Ruotsin kuninkaiden muotokuvia\nKristian Tyrannista Ulrika Eleonooraan saakka, mutta ne olivat enemmän\nhistoriallisia muistoja kuin taideteoksia. -- Valokuvaamisen aika ei\nollut vielä tullut; daguerrotyyppi-kuvia nähtiin 1840-luvun alussa. --\nKuvanveistoa edusti mahdollisesti joku keisarin rintakuva taikka\nkipsinen kellon alusta, jommoisia kiertävät katukauppiaat möivät.\n\nMainittu muotokuvain tekijä Lindh oli melkein ainoa elinkeinoa\nharjoittava taiteilija, joka 1830-luvulla aina oleskeli täällä ja eli\ntaiteestaan. Täällähän kyllä M. v. Wrightkin eli, mutta hän harjoitti\nsiihen aikaan vielä pääasiallisesti piirustusopetusta, kartantekoa\nj.n.e. eikä häntä vielä paljo tunnettu öljymaalaajana. P. A. Kruskopf\noli samoin piirustusopettaja ja harjoitti litograaffisia töitä,\nainoastaan poikkeustapauksissa maalausta. Joskus kävi Helsingissä\nkumminkin joku vieras taiteilija, kuten ruotsalainen D. Mazér, joka\n1837 täällä maalaili Runebergin, Argelanderin, Hällströmin y.m. eteväin\nhenkilöjen muotokuvia. Suomesta oli kumminkin jo syntynyt pari mainiota\nmaalaria, Lauraeus ja Finnberg, joista jälkimmäinen vielä eli alussa\n30-lukua; Ekman oli myös jo uransa alottanut, Godenhjelm ja Mathilda\nRotkirch samoin, mutta kukin heistä oleskeli enimmäkseen ulkomailla\neikä täällä Helsingissä saatu nähdä paljo yhtään heidän teoksiaan.\n\nSemmoisena pysyikin taiteen asema Helsingissä aina Suomen\ntaideyhdistyksen perustamiseen asti 1846. Sellaisen yhdistyksen\naikaansaamista oli tosin jo kymmentä vuotta aikasemmin joukko\ntaiteenystäviä yrittänyt, mutta he olivat silloin vielä liian\nharvalukuiset voidakseen herättää kylliksi asianharrastusta yleisössä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraelämästä ja sen huvituksista pääkaupungissamme olen myös jo ennen\nkertonut, (Nu och Förr 1856 v. 3). Mutta olen kertonut pääasiallisesti\nvain talvisajan huvituksista. Kesillä on kaupunkien elämällä aina eri\nluonteensa. Kerron siis tässä yhtä ja toista aikusemmista\nkesämuistoistani.\n\nKesähuvilain hankkiminen taikka kesäasunnon vuokraaminen on tapa tai\ntarve, jonka vasta pari, kolme viimeistä vuosikymmentä ovat\nsynnyttäneet Helsingissä. Ainoastaan muutamat harvat rikkaammat\nkauppiaat olivat 1840-luvulla rakennuttaneet itselleen huviloita\nkaupungin luo Töölööseen, Huopalahteen tai Gumtähteen tai läheisiin\nsaariin. Virkamiehillä ei juuri ollut huviloita. Se, joka\nmaalaiselämästä tahtoi nauttia, osti pienen maatilan lähempää tai\netempää ja harjoitti siten pientä maanviljelystä sivuelinkeinona. Ne\nperheet, joilla omaa maatilaa ei ollut, jäivät tavallisesti koko\nkesäksi kaupunkiin.\n\nTähän luokkaan meidänkin perheemme kuului. Vanhemmat olivat ehkä\nnuoruudessaan saaneet maalaiselämästä kyllänsä eivätkä vanhoilla\npäivillään siitä enää välittäneet. Jotakin kesää lukuunottamatta\nasuivat he läpi vuodet kaupungissa ja lapset siis myöskin. Siten olen\nsaanut, niin sanoakseni, kuluttaa lapsenkenkäni Helsingin kaupungin\nkaduilla ja senaikuisilla mukulakivikäytävillä. Koko lapsuuteni aikana\naina siihen saakka, kunnes olin parin vuoden ylioppilas, jolloin\nkaupunki jo tuntui ahtaalta, en ollut maaelämää enkä sen raitista ilmaa\nsaanut nauttia kuin jonkun ainoan päivän, ehkä joitakin päiviä, kun\nkäytiin tuttavain luona näiden kesäasunnoissa.\n\nOnneksi ei Helsingin ilma ollut niin pilaantunutta, ettei täälläkin\nolisi saanut luontoa nauttia. Meren raittiit tuulet sitä joka taholta\ntuulottivat eikä monta askelta tarvinnut kaupungin tulleista poiketa\ntavatakseen puhtaan metsän tuoksun. Ullanmäeltä ja muilta kaupungin\nmäkilöiltä nähtiin avonainen Suomenlahti ja siihen pistävät\nlehtevärantaiset niemet, -- ne olivat maisemakuvia niin kauniita kuin\nmissä muualla tahansa.\n\nJa kaupungissa oli jo ruvennut syntymään puistoja ja kävelypaikkoja\npakopaikoiksi kaupunkilaisille kesän kauniina päivinä. Vaatimukset\neivät silloin vielä olleet aivan suuret. Tyytyväinen oli koko perhe,\njos joksikin illaksi tultiin istumaan \"Pienen Vasikka-haan\" (nyk.\nKappeli-esplanaatin) puoliympyrään asetetuille, viheriäiksi maalatuille\nselystäisille penkeille. Mitään ravintolaa siellä ei siihen aikaan\nollut (vasta noin 1840 rakennettiin pieni \"kappeli\", jossa oli\nistuinpaikkoja neljälle hengelle), vielä vähemmin mitään soittoa.\nSiellä istuttiin ja ohikulkevia katsottiin ja sitten mentiin kotiin.\nToisena iltana käveltiin uuteen kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka\nviljelyksiä ja ansareita ihailtiin, istuttaessa hetkinen rantanurmella\nvanhojen petäjäin alla. Sieltä käveltiin Granatenhjelmin haudalle ja\nn.s. Ekbomin puutarhan kauniille niemekkeelle, vastaiseen Kaisaniemeen,\njossa vasta 30-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pieni virvoitusvesien\nmyymälä alotti ravintolaliikkeen. Niemeltä palattiin tavallisesti\nkotiin äsken istutetun n.s. Seurapuutarhan kautta, jonka puut vielä\nvuosikymmenen keskivaiheilla olivat niin hennot, ettei niistä mitään\nvarjoa lähtenyt, vaan luotettiin vastaiseen kehitykseen eikä olekaan\npetytty. -- Joskus käveltiin Klinckowströmin puutarhaan, joka oli\nyleisölle auki ja jossa kukkia oli jotenkin runsaasti, kunnes siitä,\ntehtiin neljä ristiinmenevää ampumarataa kaartin kaikille\nkomppanioille. -- Vielä oli olemassa Töölön kaunis, joskin pienenlainen\npuutarha, nyk. Hesperia, jossa jo aikusin oli täydellinen\nravintolaliike keiliratoineen, biljardeineen, teattereineen j.n.e. --\n\"Landhaus zum Vergnügen\", kuten portin päältä luettiin. Ja vaihteen\nvuoksi retkeiltiin joskus Lampeniuksen puutarhan vanhoihin\npuistokäytäviin taikka uudelle hautuumaalle, jossa kumminkin, vahinko\nkyllä, istutuksia aluksi oli aivan laiminlyöty.\n\nPoikia tuollaiset hiljaiset perhekävelyt tietysti eivät tyydytä, vaan\nhakevat he luonnollisesti muita repäsevämpiä kesähuvituksia.\nPurjehtiminen tai sounti ei meidän lähimmässä toveripiirissä melkein\nkoskaan tullut kysymykseen: metsästys ei myöskään eikä kalastus. Uimaan\nhoukuttelivat kumminkin vedet, jotka joka taholla kaupunkiamme\nympäröivät. Mutta uimahuoneita ei siihen aikaan saatu vaatia. Vanhemmat\nja nuoremmat valitsivat kukin itselleen rannalta sopivan kallionkolon,\njossa kenenkään näkemättä saattoivat riisuutua viskautuakseen meren\nviileään laineikkoon. Luonnollista oli, että toverien kesken muodostui\neri uimakuntia. Suuri sellainen uintiseurue, johon kuului kymmenen,\nviisitoista koulupoikaa, oli monen vuoden kuluessa olemassa. Siihen\nkuuluivat, paitsi veljeäni ja minua, melkein kaikki kaupungissa olevat\ntoverimme. Tämän nuortean, terveellistä urheilua harjoittavan seurueen\netupäässä oli lääketieteen professori, yliopiston rehtorina sittemmin\nhyvin tunnettu Ursin. Tämä oli, vaikka siihen aikaan jo olikin\n50-vuotias, innokas uimari, joka oli valinnut itselleen oman\nuintipaikan erään ulkonevan kallioniemen rannalta Punavuorten takaa, ja\nhäntä huvitti kävellä sinne kokonaisen poikajoukon seurassa, -- omain\nkasvavain poikainsa ja näiden toverien. Määrätunnilla kokoonnuttiin\nhänen talonsa pihalle Boulevardinkadun varrelle (nyk. Uusi ruotsal.\nyhteiskoulu) ja sieltä marssi tuo iloinen lauma -- kenellä pyyheliina\noli, kenellä ei -- ystävällisen professorin johdolla Fredrikinkatua\npitkin ja, tämän päätyttyä, toiselle puolelle Roobertinkadun, --\nedelleen sitä ajotietä myöten, joka Röörin nuoraradan poikki vei\nKlinckowströmin puutarhaan. Tämän portilta oli vielä pitkä matka aivan\nautioiden vuorten yli (nyk. Tehdaskaupunginosa), joiden notkoissa\nkävellessä syötiin variksenmarjoja ja juolukoita, ja vihdoin saavuttiin\nuintirannalle, -- silloin usein huudettiin Xenofonin tapaan \"thalatta!\nthalatta!\" Paikka on erittäin sopiva ei ainoastaan tottuneille\nuimataitureille vaan vasta-alkaville porskuttajillekin ja se sai\nkeksijänsä ja käyttäjänsä mukaan nimekseen \"Ursinin kallio\", jota nimeä\nmyöskin kaupungin virallisissa kartoissa jo kauan on käytetty.\n\nSenaikuisten kaupungin poikain kesähuvituksia, joskaan ei juuri\nerittäin raitistuttavia, oli vielä käynti sotaväen kenttäharjoituksia\nkatsomassa. Nuoriso harrasti silloin sotalaitosta aivan toisella\ntavalla kuin meidän nykyisinä asevelvollisuusaikoina. Jos otaksuisin,\nettä tämä harrastus yhä edelleen vähentyisi samassa määrin kuin olen\nnähnyt sen vähenevän viimeisinä 50:tenä, 60:tena vuotena, niin\njoutuisin epäilemättä siihen onnelliseen johtopäätökseen, että yleisen\naseidenriisumisen ja ikuisen maailmanrauhan aika ei voi olla kovin\netäällä. -- Mutta siihen aikaan leikkivät pojat kaikkialla sotamiehiä.\nParaateja heillä oli joka pyhä- ja juhlapäivä nähtävänä toreilla,\npataljoonan ja komppaniianharjoituksia joka päivä Kampin nummella.\nSiellä, vieläkin säilyneellä harjoituskentällä venäläisen kasarmin\ntakana, oli venäläisillä pataljoonilla harjoituksensa ja vähän\ntaaempana, missä nyt on työväenasuntoja y.m., suoritti Suomen kaarti\nharjoituksensa. Ja siellä vietin lapsuuteni kesäisinä iltoina\nlukemattomia tunteja. En siellä siltä oppinut paljo sotataidon\nsalaisuuksia, vaan kumminkin tulin jossakin määrin tuntemaan miten\nsotilaita kohdeltiin. Ja lisänä Euroopan sivistyshistoriaan ansaitsee\nsiitä yksi ja toinen kuva mainitsemista. Pataljoonan harjoituksissa\nkävi kaikki vielä jotenkin inhimillisesti. Mutta kun komppania taikka\nsitä pienempi sotaväenosasto oli harjoituskentällä, silloin ei\npäällystö katsonut -- siitä huolimatta, että harjoituksia pidettiin\nulkoilmassa ja kuinka suuren yleisön edessä tahansa -- minkäänlaisen\nsiivouden tarvitsevan tulla kysymykseen. Kun venäläisten harjoituksia\nkatselimme, silloin emme onneksi sanaakaan ymmärtäneet siitä, mitä\nopettajat sotamiehille virkkoivat. Mutta liikkeet ja käsikohtelu\nvalaisivat jo paljon. Tavallinen korvatillikka taikka nenän puristus ja\nvääntäminen, se oli ainoastaan leikintekoa. Sen lisäksi tuli voimakas\nnyrkinisku sotamiehen korkean ja kankean kaulustan pönkkäämän leuvan\nalle ja joskus, lieventävänä palsamina, -- suloinen sylkäys kasvoihin.\n\nKaikkea tätä voisi kutsua harjoitusten paremmaksi puoleksi; huonommaksi\npuoleksi voisi kutsua sitä, mitä tapahtui rintaman takana. Kun joku\nsotamiesraukka jollakin tavoin oli pahemmin erehtynyt käsiliikkeitä\ntehdessään, erotti joku aliupseeri hänet rivistä, lyhyet vormutakin\nliepeet käännettiin ylöspäin, patukat otettiin esille, ja valkosten\nkesähousujen päälle ruvettiin sitä hyppyyttämään; ja sitä kesti,\nlakkaamattomain \"paschalusta\"-huutojen kaikuessa ja pieksettävän\nkiemurrellessa, koko pitkän hetken, jollaikaa toiset jatkoivat\nharjoituksiaan. Tuollaiset kohtaukset olivat aivan tavalliset, ne\nkuuluivat melkein päiväjärjestykseen. -- Suomalaisessa pataljoonassa ei\ntoki juttu ollut aivan sama. Senkin kasarmissa lienee kyllä tuo\nepälaillinen piiskarangaistus ollut alituiseen käytännössä, vaan Kampin\nharjoituskentällä ei sitä toki yleisölle näytetty. Pienempää käteistä\nojennusta ei kumminkaan sielläkään säästetty; ja mitä suullisiin\nnuhteisiin tulee, niin siroteltiin siellä noita n.s. \"kasarmikukkasia\"\nsekä suomeksi että ruotsiksi runsaasti ja sellaisella mehevyydellä ja\nvoimalla, että niistä monet vieläkin ovat muistiini tarttuneet ja että\nne hyvin ovat verrattavat niihin komeimpiin kukkasiin, joita\nsotilaskasvatuksen viljelys missään samalla alalla on synnyttänyt. On\nsurullista, kun tulee puhuneeksi sellaisesta, vaikka oli aikomus kertoa\nkesäisistä huvituksista. Mutta toiset ajat toivat toisia huvituksia\nvanhemmille ja nuoremmille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHöyrylaivaliikkeen alkaminen oli tapaus, joka monessa suhteessa\nmuodosti käänteen Helsingin kaupungin historiassa. Höyrylaivaliike\navasi kasvavalle pääkaupungille uuden ajan, uuden elämän. Se sai kuin\ntervettä ilmaa keuhkoihinsa.\n\nMuistettakoonpa, mitä kulkuneuvoja siihen asti oli tarjona. Maaliikettä\nvarten ei muuta kuin maanteitä ja kyytihevosia. Ulkomaille ainoastaan\ntilapäisiä purjelaivavuoroja; mahdotonta oli edeltäkäsin määrätä,\nmilloin perille tultaisiin. Lyypekkiin matkustettiin tavallisesti 10-14\npäivässä; joskus saattoi matka joutua nopeamminkin, toisen kerran se\nsaattoi kestää kaksi vertaa enemmän aikaa. Rääveliin kuljettiin\npienillä virolaisilla purjealuksilla tai jahdeilla; joskus saattoi\nsellaisella matkalla mennä kokonainen viikko. Turkuun meritse ei\nkoskaan kuljettu. Kun Ruotsiin matkustettiin, ajettiin ensin maitse\nTurkuun ja sieltä n.s. pakettilaivoilla, pienillä, matkustajaliikettä\nvarten vasiten rakennetuilla jahdeilla, Ahvenanmeren yli Tukholmaan.\nSellaista matkaa varten täytyi varata kahdeksan, ehkä neljäntoistakin\npäivän aika. -- Miten näissä oloissa oli kaupan, tavaranvaihdon, laita,\nse kyllä voidaan ymmärtää. Sitä valaisevat 30-luvun sanomalehdissä\nnäkyvät ilmoitukset, joissa kaupungin kirjakauppiaat tiedoksiantavat,\nettä \"vuoden viimeinen kirjatilaus lähtee Saksaan\" elokuun\npuolivälissä. Sen jälkeen saatiin tyyneesti odottaa uutta\nkirjallisuutta -- seuraavaan kesään!\n\nOliko siis ihme, jos kaikki ikävöivällä mielellä odottivat sitä päivää,\njolloin höyryvoima aikaansaisi nopeampaa liikettä muun maailman kanssa!\nRuotsissa oli höyrylaivoja käytetty jo 1820-luvun alulta asti. Suomen\nsisävesille, Saimaalle, oli toimekas tehtailija N. L. Arppe 1833 pannut\nhöyrylaiva \"Ilmarisen\" liikkumaan, kumminkin vain hinausta varten.\nMutta Suomenlahdella tai Pohjanlahdella ei ollut 30-luvun alkupuolella\nvielä koskaan höyrylaiva koettanut palvella liikettä. Ensi kerran\nsaapui höyrylaiva Helsingin satamaan toukok. 30 p. 1833, kun\nkenraalikuvernööri, ruhtinas Mentschikoff keisarillisella höyrypurrella\n\"Ischoralla\" tuli tänne ilmoittamaan keisari Nikolain ja hänen\npuolisonsa keisarinna Aleksandran olevan tulossa Helsinkiin. Samalla\nhöyrylaivalla saapui myöskin keisarillinen perhe seuraavan kesäk. 10\np:nä. Nyt saatiin siis todellakin nähdä höyrylaiva liikkeessä, -- siitä\noli niin paljo kuultu ja luettu, mutta kumminkin oli sitä pidetty\nuskomattomana ihmeenä. Tuo laiva oli niin muhkea ja komea, rivi suuria,\nkullattuja, leveäsiipisiä kotkia laivan kummallakin kupeella keulasta\nperään saakka, ja sen laivan kannella oli tuo mahtava keisari ja hänen\npuolisonsa armollisesti tervehtien innokkaasti hurraavia alamaisiaan.\nSe oli kaksinkerroin muistettava päivä. Sen muistohan onkin ikuistettu,\ntaikka ainakin kiveen piirretty, siinä patsaassa, joka pystytettiin\nsatamaan lähelle sitä paikkaa, jossa keisarillinen höyrylaiva laski\nmaihin. Patsas, joka pystytettiin sen johdosta, että Helsinki silloin\nensi kerran sai tervehtiä jotakin keisarinnaa, kustannettiin kootuilla\nvaroilla ja se paljastettiin suurilla sotilas- y.m. juhlallisuuksilla\nNikolain päivänä jouluk. 18 p. 1835.\n\nMutta jos näin kerran oli saatu vastaanottaa keisarillinen höyrylaiva\nja jos paria vuotta myöhemmin vielä joku Riikalainen höyrylaiva\nsatunnaisesti teki tänne huvimatkan Räävelistä, niin ei senkautta vielä\npaljo oltu yleisen liikkeen hyväksi voitettu. Suomen höyrylaivaliikkeen\nhistoria alkaa vasta vuosilta 1836 ja 1837. Vuonna 1836 näet\nsäännöllinen höyrylaivaliike alkoi Tukholman ja Turun välillä\nruotsalaisella höyrylaivalla \"Solide\", joka sittemmin useina vuosina\ntätä liikettä jatkoi. Jo v. 1837 alkoi Suomen höyrylaivaosakeyhtiö\nTurussa, jota varten osakkeenkeruuseen oli ryhdytty jo 1835, kahdella\nkauniilla laivallaan \"Storfurstenilla\" ja \"Furst Mentschikoffilla\"\nsäännölliset kulkuvuorot Tukholmasta--Turkuun--Helsinkiin--Rääveliin--\nPietariin.\n\n\"Storfursten\" saapui ensi kerran Helsinkiin puolivälissä toukokuuta\n1837. Sitä päivää en unhota. Koko kaupunki tulvasi rantaan katsomaan\ntuota odotettua alusta, joka oli rakennettu Lontoossa. Kuinka sitä\ntarkastettiin, kuinka ihailtiin, millaista ylpeyttä ja millaisia\ntoiveita se herätti! Kapteeni -- jäyhä, vanhankansan tapainen merikarhu\nnimeltään Palén -- seisoi siipisuojain päällä olevalla komentosillalla,\nmessinkinen huutotorvi kädessään, kaksi englantilaista koneenkäyttäjää\nesiintyi siellä valkoisissa vaatteissa, -- niitä katseltiin ja ennen\nkaikkea tuota monimutkaista konetta ja noita komeita salonkeja; kaikki\noli uutta ja ihmeellistä. Tosin lienevät monet jossakin määrin\npelänneet lähteä moisella ihmekojeella matkalle, koskapa sen ajan\nsanomalehdet näkivät syytä olevan julaista siinä suhteessa rauhoittavia\nkirjoituksia; mutta pelkurimmissakin paloi halu päästä vaikka\nhenkensä uhalla pienelle höyrylaivaretkelle. Ja tilaisuutta\nsiihen tarjoutuikin usein. Huvimatkoja tehtiin aluksi läheisiin\nsaaristoseutuihin ja sitten, kerran toisensa perästä, Rääveliin. Näihin\nRäävelin-huvimatkoihin liittyi aina väkeä niin paljo kuin laivaan\nsuinkin lie sopinut. Eräällä sellaisella olin minäkin muun perheemme\njoukossa mukana. Lähdettiin Helsingistä aamulla, kuljettiin noin\nseitsemän tuntia kovassa aallokossa ja meritaudissa, juostiin sitten\npuolipyörryksissä koko iltapäivän pitkin Räävelin katuja sen\nmerkillisyyksiä, kirkkoja, Narvan komentajan herttua de Croyn\nkivettynyttä ruumista, tuomiokirkkoa, Catharinenthalia y.m. katsomassa\nja oltiin sitten valmiita aikaseen seuraavana aamuna uuden merenkäynnin\nja uuden meritaudin kestäessä lähtemään paluumatkalle Helsinkiin, jonne\nmyöskin onnellisesti saavuttiin. Kärsiä tällaisella matkalla oikeastaan\nsai enemmän kuin nauttia, mutta Rääveli oli nähty ja ennen kaikkea, --\noli oltu höyrylaivamatkalla ja siitä mieli oli tyytyväinen.\n\nHuvimatkoja Helsingistä Rääveliin ja Räävelistä Helsinkiin tehtiin\nristiin aivan myötään höyrylaivaliikkeemme ensi aikoina. Usein näihin\nhuvimatkoihin liittyi jommoisiakin juhlallisuuksia, joita asianomaiset\nkaupungit vieraille järjestivät. Soitolla ja hurraahuudoilla\nvastaanotettiin Helsingin rannassa aina rääveliläiset vieraat,\nja jos niiden joukossa oli virolaisia aatelisia ja muuta valioväkeä\nniin pantiin toimeen juhlatanssiaiset taikka \"déjeuner dansent\"\nSeura- taikka Kaivohuoneella. Yhtä herttaista oli helsinkiläisille\nvastaanotto Räävelissä. Ystävällisiä välejä kesti siten useita vuosia\n-- olisi luullut, että Helsingistä ja Räävelistä olisi näin\nhöyrylaivaliikkeen avulla ainaiseksi tullut hyvin läheiset ystävykset.\nMutta ne välit kylmenivät pian -- paljoko tietävät nyt Rääveli ja\nHelsinki toisistaan?\n\nSuomen höyrylaivayhtiön toinen laiva \"Ruhtinas Mentschikoff\", joka oli\nrakennettu Turun veistämössä ja jonka kone oli Motalan tehtaasta\nRuotsista, kävi ensi vuotenaan 1837 Helsingissä ainoastaan jollakin\nhuvimatkalla Turusta. Sen tuli näet aluksi välittää liikettä ainoastaan\nTurun ja Tukholman välillä, kun sitävastoin \"Storfurstenilla\" oli\nhoidettavana koko tuo pitkä linja Turku--Helsinki--Rääveli--Pietari.\nMutta jo vuodesta 1838 huomattiin tarpeelliseksi antaa molempain\nlaivain vuorotellen kulkea koko matkan Tukholmasta Pietariin. Ja siten\nne molemmat uskollisesti tehtävänsä täyttivät, silloin tällöin vain\njonkun pienen haaksirikon keskeyttäminä, aina itämaisen sodan kaikkea\nmerenkulkua mullistaviin aikoihin asti.\n\nJo samana vuonna, jolloin nämä suuret höyrylaivat rupesivat\nretkeilemään vesillämme, alkoi Helsingin satamissa myöskin pienten\nhöyrypursien liike. Pieni höyryvene, jolle nimeksi pantiin \"Lentäjä\",\noli näet ostettu Ruotsista välittämään säännöllistä liikettä kaupungin\nja Viaporin välillä ja tekemään pyhinä huvimatkoja. Tämä \"Lentäjä\" ei\nkyllä oikeastaan mikään siivekäs singahtaja ollut, sen kone puhkui ja\njyski aivan hirveästi, mutta perille Viaporiin sillä päästiin. Se\npuhisikin täällä monta vuotta ja kiitollisessa muistissani se on\nsäilynyt. Meille sen ajan pojille oli aina erityinen huvi kesän\nkuluessa silloin tällöin käydä \"linnassa\", kävellä siellä muutamia\ntunteja, katsella Ehrensvärdin hautaa, vanhoja laivatelakoita,\nkasarmeja ja valliportteja, joista kaikista graniittiin hakattu Ruotsin\nvaakuna, kolme kruunua, oli poistettu ja peitetty kaksipäisellä\nkotkalla; silloin saatoimme lasketella mietelmiämme kohtalon vaihteista\nja historian kulusta. Ennen oli Viaporiin päässyt ainoastaan venäläisen\nsotaväen soutuvenheillä, jotka venhesatamasta nyk. keisarillisen\npalatsin luota melkein joka tunti soutivat tai purjehtivat Viaporiin.\nNiissä oli kyllä kuljettu ilmaiseksi, vaan niin olikin täytynyt istua\nahtaalla kirkuvain matruusien taikka muun sotaväen lomassa ja hengittää\nheidän lemuaan. Mutta nyt saattoi 20 kopeekalla matkustaa sinne\nhyvin mukavasti ja vielä lisäksi nauttia tuon uuden kulkuvoiman\nvauhdista. Jos oli kaksi 20 kopeekan seteliä taskussa, silloin mentiin\nkernaasti Beckerin myymälään Aleksanterinkadun varrelle ja ostettiin\nLentäjä-lippu -- vielä ei oltu tehty sitä suurta keksintöä, että\nmatkustajat voisivat itse laivassa maksaa pilettinsä -- jotta päästiin\npariksi tunniksi Viaporissa käymään.\n\nKaupungin höyrylaivastoon tuli vielä seuraavana vuonna, 1838, uusi ja\nsuurempi höyrypursi lisäksi, nim. \"Helsingfors\". Puolet laivasta oli\nkannen peitossa ja sillä oli 12 hevosen voima; se oli määrätty\nkulkemaan Helsingin--Porvoon--Loviisan väliä sekä tekemään huvimatkoja.\nOllen rakennettu Turussa, konekin oli Fiskarsin tehtaasta, oli se aivan\nkotimainen laiva; mutta sen laita oli, niinkuin väliin perheen\nsurutytärten, se, ettei se suurta kunniaa tuottanut kelpo\nvanhemmilleen. Itse laivan runko ja sen merkillinen peräsalonki oli\nerittäin epäonnistunut, ja sen koneessa oli se vika, että sen akseli\nkatkesi jo ensi matkoilla, joka tapaturma seuraavina vuosina yhä\nuudistui. Hidas oli laiva kulultaankin, eikä ollut sillä onni koskaan\nmukanaan. Se palveli täällä kumminkin useita vuosia ja kävi joskus\nHaminassa ja Viipurissakin asti, mutta aina huonolla menestyksellä.\n\nNyt mainittujen höyrylaivain ohessa on vielä mainittava höyryalus\n\"Uleåborg\", joka rakennettiin 1838 ja oli kotosin Oulusta. Se oli\ntarkotettu Pohjanmaan rannikon liikettä välittämään, vaan jo 1840 sen\ntäytyi ruveta Turun yhtiön palvelukseen \"Storfurstenin\" sijaiseksi,\njoka silloin oli pahemman haaksirikon kärsinyt. -- Hinaajalaivaksi\nostettiin sitäpaitsi Viipuriin 1839 ulkomailta vanha laiva. Näin olen\ntarkoin luetellut kaikki höyrylaivat, joita Suomessa oli ennen v. 1840.\n\nAlkaneen höyrylaivaliikkeen mukana oli, kuten jo sanoin, uusi aika\nkoittanut Helsingin kaupungille. Kesäelämän se täällä heti suuressa\nmäärin muutti. Höyrylaivoihin kaikkien, vanhain ja nuorten, mielet\nkiintyivät. Jokainen muisti tarkalleen niiden saapumisajat idästä ja\nlännestä ja sen merkkihetken lähestyessä täyttyivät jo hyvissä ajoin\nsatamat, kauppatori ja Esplanaadit; niissä kuhisi kaiken ikäistä ja\nsäätyistä väkeä, kaikki odottivat jännityksellä tuota suurta hetkeä.\nNäkyi sitten salama kaukaa Blekholman takaa, sen jälkeen kuului pamaus,\n-- se vaikutti kuin sähköisku väkijoukkoon ja huudettaessa: \"se tulee,\nse tulee\" rynnättiin kilpaa laitureille, niin lähelle vesirajaa kuin\nsuinkin. Vielä kuului toinen laukaus ja kolmas[8] -- laivan kylki\nläheni jo koko komeudessaan. Iloa kuvastui kaikkien odottavain\nkatseista. Nyt oli vain nähtävä, ketä ja minkälaisia matkustajia\nlaivassa saapui; tarkempia tietoja siitä antoi Hels. Tidningar, jossa\naina oli luettelo joka laivalla saapuneista ja lähteneistä\nmatkustajista.\n\nNyt saatiin alinomaa nähdä vieraita kasvoja, huvimatkailijain hilpeitä\njoukkoja, elämää oli ja liikettä, suuren maailman portit olivat\nauvenneet ainakin osaksi vuotta, -- se oli jotakin toista kuin entinen\nahdas ja ummehtunut elämä.\n\nJa meillä pojillakin oli nyt jotakin muuta nähtävätä kuin Kampin kenttä\nja sen harjoitukset. Sen sijaan, että ratsastaen keppihevosilla ennen\nhuusimme komentosanoja kuin Ramsay ja Wendt, leikimme nyt Palén'ia ja\nHalléen'ia (laivankapteeneja) ja seisten kiikkulaudalla taikka muulla\nkomentosiltaa esittävällä esineellä huusimme me omatekoisilla\nhuutotorvilla niin kovasti ja vihasesti kuin jaksoimme neljää laivan\nlähtiessä aina kuuluvaa komentoa: \"Kaikki matkustajat laivaan!\".\n\"Kaikki vieraat maihin!\", \"Laskusilta laivaan!\" ja \"Kone käyntiin!\" --\nja sen jälkeen lähdettiin mielikuvituksen avulla ulos avaraan\nmaailmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähimmässä yhteydessä höyrylaivaliikkeen alkamisen kanssa on Helsingin\nhistoriassa Ulrikaporin kylpyjä terveysvesilaitoksen syntyminen. Sillä\njuuri ajatellen pian alkavaa laivaliikettä ja niitä etuja, joita\nkaupunki siitä saisi, ryhtyivät muutamat toimekkaat. Helsingin\nyhteiskunnan jäsenet puuhaamaan suuremmoista kylpylaitosta louhiseen,\nvuorten ja soitten halkomaan merenrannikkoon Ullanvuorten eteläpuolelle\n-- seutuun, jota kaupunkilaiset yleensä eivät ensinkään tunteneet.\nTuuman johtajana oli silloinen varakonsuli Henr. Borgström ja hänen\nrinnallaan ovat mainittavat apteekkari C. Appelgren, kaupp. J. Etholén,\nv. konsuli C. V. J. Sundman, reviisori A. G. Grönvik, v. konsuli G. O.\nVasenius y.m. V. 1834 oli jo osakeyhtiö saatu syntymään ja se valitsi\nsyysk. 1 p. johtokunnan, jolle kaupunki vähän myöhemmin luovutti\ntarkotusta varten pyydetyn alueen 50 vuodeksi, ensi 10 vuodeksi\nvuokratta ja sen jälkeen 100 ruplan vuosivuokraa vastaan. Oli merkitty\n280 osaketta, 100 ruplan suuruista, (niistä oli 30 ottanut H. M.\nKeisari) ja niillä varoilla katsottiin viipymättä voitavan ryhtyä ei\nainoastaan kylpylaitosta rakentamaan vaan myöskin puistoa laatimaan.\nMutta pian huomattiin, että tuo osakepääoma ei hetikään riittänyt\nyrityksen toteuttamiseen. Lainoilla ja yhä uusilla lainoilla, jotka\nvähitellen nousivat alkuperäistä osakepääomaa kymmentä kertaa\nsuuremmiksi ja joista neljä edellämainittua puuhaajaa sitoutui\npersoonalliseen takuuseen, ajettiin kumminkin yritystä pelottomasti\neteenpäin. Suuri kylpylaitos oli jo 1836 siinä kunnossa, että sitä\nainakin osaksi voitiin käyttää; seuraavana vuonna se täysivalmiina\navattiin ja uimahuone avattiin v. 1838. Puistoa oli myös reippaasti\njärjestetty. Ja jo syksyllä 1836 päätettiin rakentaa \"Kaivohuone\" ynnä\ntehdas kivennäisvesien valmistamista varten; sitä hoitivat kemistit\nP. A. v. Bonsdorff ja V. Hartvall. Kesäksi 1838 avattiin myöskin\nKaivohuone ja siitä vuodesta saattaa siis Helsingin kylpy- ja\nterveysvesilaitoksen laskea vaikuttaneen. Puisto väljine käytävineen,\nistutuksineen, lammikkoineen ja vuorenrotkoihin muurattuine portaineen\nansaitsi jo sekin ihailemista. Suuri tie kaupungista Kaivopuistoon,\nnyk. Saunakatu, oli vasta pantu rakenteelle; ja osaksi yhtiön\nrahavarojen avustamiseksi, osaksi mukavain asuntojen aikaansaamiseksi\nvastaisille kylpyvieraille päätettiin vielä samana vuonna myöntää\nlaitoksen alueesta huvilapaikkoja sillä ehdolla, että huvilat olivat\nsirosti rakennettavat ja puilla ja istutuksilla ympäröitävät.\nEnsimmäinen huvila (n.s. Kleineh'n huvila) rakennettiinkin jo 1839 ja\nseuraavina vuosina tuli toinen toisensa perästä lisäksi.\n\nUusilla höyrylaivoilla rupesi nyt jo vuodesta 1839 vieraita Pietarista,\nRäävelistä ja muista Venäjän ja Itämerenmaakuntain osista saapumaan\nHelsinkiin sen kylpylaitoksesta nauttimaan. Muista osista omaa maatakin\ntulvi tänne kylpyvieraita. Uuteen kylpylaitokseen oltiin yleisesti\ntyytyväisiä; siellä ei hoidettu ainoastaan terveyttä vaan myöskin\nhuvituksia. Kaupunki oli, voi sanoa, useina seuraavina kesinä aivan\ntulvillaan pietarilaisia ja muita vieraita, isoksi osaksi yhtä\njalosukuisia ja ylhäisiä kuin tavoiltaan vapaita ja ylellisiä. Vuosi\nvuodelta kävi siten Kaivohuoneen elämä yhä loistavammaksi ja\nrepäisevämmäksi; ehtimiseen oli siellä juhlapäivällisiä,\nkylpytanssiaisia, soitannollisia konsertteja ja iltamahuveja.\nKaivopuistosta rupesivat siten myöskin helsinkiläiset, jotka eivät\nkylpeneet eivätkä terveysvesiä juoneet, hakemaan kesäisiä huvituksiaan.\nSinne oli helppo päästä hevosella taikka jalan, höyrypursi \"Lentäjällä\"\ntaikka omnibussilla, joka vuosina 1839-40 oli toimessa, mutta jonka\njatkoa sitten viisikymmentä vuotta saatiin odottaa.\n\nMuutamissa vuosissa oli siten, laivaliikkeen ja Kaivohuoneen kautta,\nHelsingin elämä ja erityisesti sen kesäinen elämiä hyvin huomattavassa\nmäärin muuttunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäyn nyt kuvaamaan erästä aikoinaan hyvin suurta tapausta, jota voin\npitää lapsuuteni muistojen rajapatsaana. Tarkoitan v:n 1840 suurta\nriemujuhlaa, yliopiston 200-vuoiisjuhlaa.\n\nTämä juhla oli jo ennakolta pitkät ajat kiinnittänyt mieliä. Monella\ntaholla oli ryhdytty valmistamaan sen viettoa mitä arvokkaimmalla\ntavalla; niin olivat tietysti etupäässä yliopiston viranomaiset tehneet\nja niiden joukossa hyvin vilkkaasti v.t. kansleri kreivi Rehbinder,\njoka harrasti asiaa koko isänmaallisella lämmöllään. Lähinnä olivat\njuhlavalmistukset tietysti kumminkin rehtorinviraston huolena; sitä\nvirkaa hoiti kesäkuusta 1839 asti ennen mainittu anatomian professori\nN. A. Ursin. Tämä oli erittäin sopiva mies noita juhlatouhuja\nhoitamaan: hän oli hyvin perehtynyt käytännöllisiin ja taloudellisiin\ntoimiin ja sen ohessa hän oli maailmanmies kyllin älykäs ja notkea,\nvoidakseen välttää niitä salakareja, joita tällaista kansallisjuhlaa\njärjestettäessä aina oli vastassa. Väsymättä hän koko tarmonsa näihin\ntoimiin uhrasikin.\n\nTurun akatemia oli vihitty 1640, heinäk. 15 p., eikä vietettävä\njuhlapäivä siis sattunut lukukauden ajaksi, vaan keskelle kesälomaa.\nSitä vähemmin tuo juhla häiritsi yliopiston tavallisia toimia ja se\nsaatettiin siis järjestää niin laajaksi kuin tahdottiin. Juhlaa ei\nvietetty ainoastaan sanottuna riemupäivänä, vaan sitä jatkettiin vielä\nneljä päivää: vietettiin promotsiooneja kaikissa neljässä\ntiedekunnassa, jota ei koskaan ennen ollut Suomen yliopistossa\ntapahtunut. Heinäk. 15 p. oli keskiviikko; sen viikon jälellä olevat\npäivät eivät siis riittäneet muuta kuin kolmelle tiedekunnalle. Neljäs\ntiedekunta, filosoofinen, sai odottaa maanantaihin -- välinen sunnuntai\nkatsottiin hyvin tarpeelliseksi lepopäiväksi juhlan osallisille ja\nkatsojille.\n\nVihkiäiset olivat kaikki vietettävät juhlallisemmin kuin tavallisesti.\nJokaisen tiedekunnan tuli promoveerata ei ainoastaan tutkinnon\nsuorittaneita tohtoreita, vaan myöskin kunniatohtoreita, joita oli\nvalittava -- se kuuluu olleen juhlatoimikunnan arkaluontoisimpia\ntehtäviä -- sekä kotimaisia että ulkomaisia. Lainopillinen tiedekunta\nei voinut tyytyä mustiin tohtorinhattuihin, vaan sen oli, vanhan\nBolognalaisen traditsioonin mukaan, puettava vihittävät punaisiin\nhattuihin, joita ei koskaan ennen pohjoismaissa oltu nähty. Suuri\nmitali oli lyötettävä riemujuhlan kunniaksi jaettavaksi eriasteisille\nkunniavieraille kultaisena, hopeaisena tai pronssisena. Juhlallinen\nkutsumus juhlaan osaaottamaan oli lähetettävä vieraille yliopistoille\nja tieteellisille seuroille. Että niitä Venäjälle oli lähetettävä, sitä\npidettiin selviönä ja välttämättömyytenä; Ruotsiin lähettämistä toiset\nmyös pitivät välttämättömänä, toiset taas arveluttavana. Myöskin\nNorjaan ja Tanskaan lähetettiin kutsumuksia, vaan muihin maihin\nlähettämistä ei liene pidetty tarpeellisena.\n\nKutsumattomia vieraita oman maan kaikilta kulmilta tiedettiin runsaasti\nodottaa. Maan korkeinta sivistysahjoa tarkkasivat siihen aikaan,\nkenties vielä enemmän kuin nykyjään, kaikkien katseet. Sitä pidettiin\nisänmaan tulevaisuuden toivona, siihen luotettiin kohtalon kaikissa\nsynkissä vastaisuudenvaiheissa; sen riemujuhlaan tahtoi jokainen, joka\nvain taisi, ottaa osaa. Myöskin lähimmistä naapurimaista tiedettiin\nuusilla höyrylaivoilla lukuisasti vieraita saapuvan. Siten jo ajoissa\nhuomattiin, että yliopiston juhlasali, vaikka se uusi olikin ja komea,\nei olisi tarpeeksi tilava tuon suuren juhlan viettämiseen. Mutta\nonneksi olikin käytettävissä paljo tilavampi huoneusto: äsken muurattu,\nmutta vielä sisustamaton ja vihkimätön Nikolainkirkko oli tarjona tätä\nsuurta tilaisuutta varten. Ja niin päätettiin, että riemujuhla kaikkine\nvihkiäisineen oli vietettävä siellä. Mahtavan suuri parnassi\n(juhlalava) rakennettiin kuorin edustalle, yliopiston juhlasalin\npuhujalava siirrettiin sinne, sen yläpuolella oleva lehteri jätettiin\nsoitto- ja laulukuntain käytettäväksi ja muihin tarpeellisiin\njärjestämistöihin ryhdyttiin.\n\nEhdittiin sitten itse noihin juhlapäiviin. Vaunuja ja kiessejä,\nmatkalaukut perälle köytettyinä, pyöri toinen toisensa perästä\ntulleista sisälle kaupunkiin, tuoden sukulaisia ja ystäviä maan eri\nosista vieraiksi melkein jokaiseen sivistyneeseen kotiin. Höyrylaivat\ntoivat ulkomaanvieraita naapurimaista, osaksi juhlaan, osaksi\nkylpemään, ja niin täyttyivät ei ainoastaan hotellit vaan kaikki\nyksityisetkin vuokra-asunnot. Erään sanomalehtiuutisen mukaan oli\nsisämaasta riemujuhlaan saapunut yli 700 perhettä(?) ja Pietarista,\nRäävelistä ja muista lähikaupungeista saapui vasiten juhlaan 250\nhenkeä, paitsi noin 120 perhettä, jotka, kuten sanottiin, \"suurimmaksi\nosaksi äärettömän palvelijajoukon kanssa olivat tulleet käyttämään\nhyväkseen merikylpyjä ja keinotekoisia kivennäisvesiä\". Ei läheskään\nniin monta ihmistä ollut koskaan ennen kokoontunut Helsinkiin; ei\nluultavasti koskaan mihinkään muuhunkaan Suomen seutuun.\n\nSuuren ja korkean merkityksen tiesi, kuten jo mainitsin, jokainen\nsuomalainen antaa lähestyvälle juhlalle. Hels. Morgonblad kirjoittikin\nm.m.: \"Eri juhlallisuuksien pitkässä rivissä yhtyy Suomen yliopistolle\n_tulevaisuuden toivo_ menneisiin muistoihin. Sitä riemujuhlaa, jolla\nyliopistomme nyt viettää toisen vuosisatansa päättymistä, emme siis\npidä ainoastaan akateemisena juhlana, vaan myöskin todellisena\nkansallisjuhlana. Ne kaksi vuosisataa, jotka yliopisto nyt on\nyhteiseksi hyödyksi elänyt, ovat takeena siitä, mikä merkitys\nyliopistosta vastaisuudessa, paljo onnellisemmissa olosuhteissa, on\noleva yhteiskunnalle. Ja _tulevaisuuden toivo_, joka perustuu ei\nainoastaan menneisiin muistoihin, vaan myöskin onnelliseen ja lupaavaan\nnykyaikaan, muuttuu siten melkoiseksi _varmuudeksi_. Sitä todistaa\nyliopistoon kuuluvain nuorempain ja vanhempain tiedemiesten suuri\nmäärä, joille yliopisto nyt, -- ensi kerran kaikissa tiedekunnissa\nyhtaikaa -- aikoo antaa heidän akateemiset arvonsa\". J.n.e.\n\nKansallisjuhla alkoi, niin sanoakseni, iltaa ennen varsinaista\njuhlapäivää, kun vastaanotettiin odotetuista vieraista rakkainta,\nSuomen vanhaa runoilijaa, Frans Mikael Franzénia. Tämä tuli nyt\nkatsomaan isänmaansa yliopistoa, jonka hän noin 30 vuotta sitten oli\njättänyt ja joka nyt oli siirtynyt toiseen paikkaan siltä rannalta,\nmissä hän oli runoillut ja opettanut. Hän saapui, ei ainoastaan\njuhlassa edustamaan kahta Ruotsin kaunokirjallista seuraa (Ruotsin\nakatemiaa ja Runouden, historian ja muinaistieteen akatemiaa), vaan\nmyöskin itse saadakseen riemumaisterin seppeleen samalla lavalla, jossa\nlähes sadan vihittävän joukosta yksi hänen tyttärenpoikansa oli nuorin\nja jossa seppeleet oli sitonut hänen tyttärentyttärensä, yleinen\nseppeleensitojatar, jonka vertaista tuskin enään nähdään, -- Rosina v.\nHaartman. Jokainen, joka tunsi Franzénin nimen, ikävöi saadakseen\ntervehtiä runoilijaa, ja etupäässä tietysti akateeminen nuoriso.\nTiedettiin, että tämä vieras heinäk. 14 p. iltapuoleen saapuisi\nmaantietä myöten Turusta vävynsä, C. D. v. Haartmannin seurassa.\nYlioppilaiden oli siis erittäin sopiva lähteä joukolla kappaleen matkaa\nulkopuolelle kaupunkia Töölöön ravintolan luo odottamaan kallista\nvierasta ja siellä häntä tervehtimään. Tämän päätöksen tekeminen näytti\nniin yksinkertaiselta ja viattomalta kuin suinkin. Mutta, -- mutta --\nvieraalle Ruotsista, vieläpä entiselle suomalaiselle, joka oli\nhyljännyt maansa ja siirtynyt Ruotsiin, kävisikö laatuun sellaiselle\nnäin lämmintä suosiota osottaa? Yläilmoissa epäiltiin, itse kreivi\nRehbinder, v.t. kansleri, kuuluu pitäneen aijetta arveluttavana ja\nvarakansleri, kenraali Thessleff, oli kai jo kuulevinaan\ntykinlaukauksia Pietarista. Mutta rehtori Ursin sai korkeat herrat\nrauhottumaan eikä tätä kunnianosotusta kielletty. -- Ylioppilaat\nmarssivat siis esteettömästi Töölööseen, varmuuden vuoksi jo\npuolenpäivän aikaan. Lukuisasti muuta yleisöä seurasi mukana tai tuli\njälestä, niiden joukossa minäkin. Muutamia tunteja siellä jännityksessä\nodotettiin. Jokaisen tomupilven, joka näkyi etäällä taivaan rannalla,\nluultiin ennustavan juhlavieraan tuloa. Mutta pilvi toisensa perästä\npetti. Vaunu saapui kyllä vaunun perästä, kärryjä tuli useampia ja\nkaikissa oli juhlavieraita, mutta odotettua ei. Mutta nuo alituiset\npettymiset kiihottivat vain juhlamielen vilkkautta. Vihdoin, noin klo 6\ntienoissa, tunnettiin toki eräässä vaunussa 68-vuotisen runoilijan\nlempeät kasvot. Silloin kajahti loppumaton hurraahuuto, päät\npaljastuivat, väkijoukko piiritti vaunun, jonka oli pysähdyttävä.\nLaulettiin laulu (sanat olivat R. I. Holstin sepittämät), Fredr.\nCygnaeus, pohjolaisosakunnan kuraattori, tulkitsi ylevin sanoin\nylioppilaitten tunteita ja Franzén vastasi, kyynelten virratessa alas\nryppyisiä poskia myöten, tuohon lämpöiseen tervehdykseen. Uusia\nhurraahuutoja kaikui ja vaunut läksivät taas liikkeelle. -- Olin\nnelitoistavuotias silloin; ensi kerran olin tässä tilaisuudessa mukana\nnuorisoinnostuksen isänmaallisessa pyörteessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVierasten yliopistojen ja tieteellisten seurojen edustajina saapuivat\nmuuten juhlaan Pietarin yliopiston rehtori Pletneff ja kaksi sikäläisen\ntiedeakatemian jäsentä, Fuss ja maanmiehemme Sjögren; Tarton\nyliopistosta professorit Erdman ja Preller; Kiovan yliopistosta prof.\nTrautvetter ja Upsalan yliopistosta sen kirjastonhoitaja, prof. J. H.\nSchröder; sitäpaitsi 8 ylioppilasta Tartosta ja 6 Pietarista. Niiden\nvierasten joukossa, jotka eivät olleet mitään virallisia edustajia,\nhuomattiin Pietarin tiedeakatemian jäsen Lenz, tunnettu venäläinen\nromaaninkirjoittaja Th. Bulgarin, joka näihin aikoihin muutenkin usein\nkävi Suomessa, sekä joitakuita nuorempia venäläisiä kirjailijoita,\nkuten kamariherra ruhtinas Odojevski, kamarijunkkari kreivi Sollohub,\nhovineuvos J. Grot y.m.\n\nKotimaisista vieraista oli huomattavin yliopiston v.t. kansleri, kreivi\nRehbinder. Maan papistoa edustivat molempain hiippakuntain päämiehet,\narkkipiispa Melartin ja piispa Ottelin, Turun kuuluisa tuomiorovasti\nG. Gadolin, joka oli jumaluusopillisessa tiedekunnassa vihkijänä ja\njoka Franzénin kanssa seppelöittiin riemumaisteriksi, sekä vielä joukko\nmuita Suomen kirkon arvossapidetyimpiä henkilöitä. Eikä juhlan\nkoristeiden joukosta ole myöskään kahta matkustajaa unhoitettava:\nlehtori Johan Ludvig Runeberg Porvoosta ja piirilääkäri Elias Lönnrot\nKajaanista saapuivat juhlaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViralliset juhlallisuudet suoritettiin ohjelman mukaan, jonka\npääpiirteet jo mainitsin. Kahdeksalla tykinlaukauksella julistettiin\nklo 6 aamulla heinäk. 15:tenä päivänä vuosisataisjuhla alkaneeksi.\nVirastot, kutsutut koti- ja ulkomaiset vieraat, ylioppilaskunta y.m.\nkokoontuivat senaatintaloon, josta juhlasaatto sitten k:lo puoli 11\nläksi Nikolainkirkkoon, missä se soitolla vastaanotettiin. Yliopiston\nrehtori Ursin nousi puhujalavalle ja avasi juhlan latinalaisella\npuheella. Senjälkeen piti ruotsinkielisen puheen prof. Linsén ja\nvälttämättömän venäläisen puheen prof. Solovieff. Puheiden välissä ja\njälestä laulettiin ja soitettiin Paciuksen johdolla ja juhlamitali\njaettiin kunniavieraille. Juhlan päätyttyä uudessa kirkossa oli\njumalanpalvelus vanhassa; sinne kaikki juhlijat saatossa kulkivat.\nJumalanpalveluksesta menivät vielä yliopiston viranomaiset juhlasaliin,\njossa Tarton ja Kiovan lähetystöt lausuivat onnittelunsa kaikuvalla\nlatinankielellä yliopistollemme, jonka puolesta rehtori samalla\nkielellä kiitti. -- Komeilla ja hyvin vilkkailla, seurahuoneella\npidetyillä, päivällisillä 350 henkilölle, joiden kuluessa pidettiin\nalamaisia maljapuheita, soitettiin ja tykeillä ammuttiin, päätettiin\ntämän suuren päivän juhla. -- Väkeä kuhisi kaduilla koko päivän,\nsoittokunnat soittivat ja kaikki myymälät olivat kiinni.\n\nKolmen seuraavan päivän promotsioonijuhlat olivat hyvin toistensa\nkaltaiset. Lainopilliset vihkiäiset olivat siitä merkilliset, että koko\njuhlallisuus suoritettiin ruotsiksi, että kaikilla oli punaset hatut ja\nettä joukossa oli niin monta korkeaa herraa, nim. neljä senaatin\noikeusosaston jäsentä, prokuraattori ja kolme hovioikeuden\npresidenttiä, jotka kaikki saivat nuo punaiset kunniahatut.\n\nJumaluusopillisen promotsioonin päivänä olivat illalla Helsingin\nkauppiaskunnan kustantamat komeat tanssiaiset 1,400 hengelle\nseurahuoneella, jonne myöskin kaikki kaupungissa olleet pietarilaiset\nkylpyvieraat olivat kutsutut. Ja lauvantaina, lääketieteellisenä\npromotsioonipäivänä, antoi v.t. kansleri kreivi Rehbinder päivälliset\nkaikille vieraille edustajille, kirjailijoille ja muille\nkunniavieraille.\n\nFilosofian tiedekunnan vihkiäiset, jotka pidettiin heinäk. 20 p.,\nerosivat monessa suhteessa kaksista täällä Helsingissä ennen\nvietetyistä maisterivihkiäisistä. Ensi kerran annettiin nyt Suomessa\nkenellekään filosoofinen tohtorinhattu; uusia maistereita oli nyt paljo\nenemmän (96) kuin koskaan ennen Suomessa. Ja mitä promovendien\nulkoasuun tulee, niin oli kyllä tuo kaunis vormutakki miekkoineen vielä\nsäilytetty, mutta valkosten polvihousujen, silkkisukkain ja matalain\nkenkäin sijasta oli miehillä nyt pitkät verkahousut. Mutta nämä\nvihkiäiset saivat päämerkityksensä, kumminkin siitä, että nuo kaksi\nmerkillistä riemumaisteria, jotka istuivat ylimpänä parnassilla,\nFranzén ja Gadolin, (joista viimeksimainittu oli primus 1789\nvihkiäisissä Turussa) siellä saivat seppeleen, ja niiden korkeiden ja\nkuuluisain miesten kautta, jotka, vaikkeivät kaikki olleetkaan\nsaapuvilla, nyt saivat kunniatohtorin hatun, niiden joukossa kreivi\nRehbinder, salaneuvos L. G. v. Haartman, useat Venäjän etevimmät\ntiedemiehet, kuten Shukoffski, Pletneff, Fuss, Lenz y.m., ruotsalainen\nIsr. Hvasser, sekä suomalaiset N. Nordenskiöld, J. Judén (Juteini), C.\nSteven ja J. A. Törngren.\n\nMaisteritanssiaisiin, jotka tietysti olivat mitä komeimmat, päättyivät\nv:n 1840 riemujuhlat. Tanssiaisten ruhtinatar oli tuo kaunis\nseppeleensitojatar, Franzénin edellämainittu tyttärentytär, jolta\nkumminkaan ei siihen aikaan Suomessa puuttunut kauneuden\nkilpailijattaria. Venäläinen kirjailija Bulgarinkin on kuvatessaan tätä\njuhlaa ja sen tanssiaisia lausunut: \"Tanssiaisissa olleiden naisten\nlukumäärään nähden oli siellä niin monta kaunotarta, että sekä nuoret\nettä vanhat tunnustivat, että Suomi tässä suhteessa oli edellä sangen\nmonen muun maan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuonnollista on, että nämä juhlapäivät jättivät lähtemättömän\nvaikutuksen jokaiseen, eikä vähimmin nuoreen poikaan, kuten minuun.\nUseissa Nikolainkirkon juhlallisuuksissa sain olla läsnä, -- istuin\ntoisella sivulehterillä. Tuo korkea, kasveilla ja köynnöksillä\nkoristettu parnassi keskellä kirkkoa, sen edustalla kahden puolen\nkäytävää olevat nojatuolirivit, joissa istui tuo loistava kokoelma mitä\nmaassa lie ollut suurta ja mahtavaa, oppinutta ja valistunutta, ynnä\nulkomaiset, kuuluisat vieraat, joiden joukossa tuo hopeahapsinen,\nkaikille rakas Franzén -- se kaikki painui syvälle muistiin. Eturivissä\nistui ja etumaisena on muistissanikin ministeri ja kansleri kreivi\nRehbinder, leveäselkäinen mies, pukunsa koristeina kamariherran avaimet\nja suuret ritarimerkit, kankea kaula kankeassa vormutakin kaulustassa,\nkasvot miehevät ja vakavat. Sitä miestä olin aikusimmasta nuoruudestani\ntottunut pitämään Suomen parhaana selkärankana ja enemmän kuin ketään\nmuuta tähystivät siis katseeni häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomi ei tahtonut viettää yliopistonsa 200-vuotisjuhlaa ainoastaan\nloistavilla juhlilla, myöskin tieteellisiä ja kirjallisia tuotteita\ntahtoi se julaista todistuksina yliopiston toiminnasta. Painokoneet\nsenvuoksi uutterasti työskentelivät: mutta valitettavasti oli niitä\nsilloin vielä liian vähän, jotta olisivat ehtineet suorittaa kaikki\ntyöt, joita nyt yhtaikaa valmistui. Nuo monet tohtorinväitöskirjat sekä\njuhlaohjelmat ja runot -- joiden joukossa Fr. Cygnaeuksen suurta\nisänmaallista luottamusta uhkuva tervehdys nuorille maistereille --\nmuodostivat jo kokonaisen kirjallisuuden. Suomen tiedeseura kiiruhti\nulosantamaan \"Acta'insa\" ensimmäisen vihon. Suomalaisen kirjallisuuden\nseura saattoi nyt maailmalle esittää ensimmäisen Lönnrotin keräämän\nSuomen lyyrillisten kansanrunojen kokoelman, \"Kantelettaren\", jota ensi\nosa juhlaan valmistui ja jonka kaksi seuraavaa vihkoa ilmestyivät vähän\nmyöhemmin. M. A. Castrén saattoi ilmoittaa tilattavaksi ruotsalaisen\nKalevalankäännöksensä, joka ei kumminkaan ehtinyt valmistua ennenkuin\nseuraavana vuonna. J. J. Nordströmin oli tarkotus juhlan kunniaksi\ntoimittaa vuosisataisteoksensa \"Lisiä Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen\nhistoriaan\", mutta tilapäinen tauti esti häntä loppuunsaattamasta tuon\nsuuren teoksen painattamisen ennen seuraavan vuoden alkua. J. J.\nNervander ulosantoi Ruotsin akatemian jo ennen palkitseman runoelman\n\"Jephtas bok\". Lauri Stenbäck painatti ensi kerran kootut\n\"Runoelmansa\". Ja lopuksi arveli C. A. Gottlund, josta äsken oli tullut\nyliopiston lehtori, ettei tässä vuosisataisjuhlassa pitäisi\n\"Suomalaista runotartakaan kokonaan unhottaa ja hyljätä\" ja sepitti hän\nsiitä syystä suomenkielisen runoteoksen, 17 laulua sisältävän\n\"Runolan\", jossa oli pitkä ruotsinkielinen esipuhe ja joka monessa\nsuhteessa oli merkillinen, kuten kaikki, mitä tämän miehen kynästä on\nlähtenyt.\n\nSangen merkittävä ilmiö oli se vieraina olevain venäläisten ja\nsuomalaisten tiedemiesten ja kirjailijain välinen ystävällinen\nlähestyminen, joka näinä juhlapäivinä tapahtui. Välittäjänä ja\nyhdistäjänä oli etupäässä edellämainittu pietarilainen Joh. Grot. Hän\noli nuori mies, ei vielä 30 vuoden ikäinen, hienosti sivistynyt\nmaailmanmies; nuorena oli hän jo tutustunut Ruotsin kieleen ja\nkirjallisuuteen, oli m.m. kääntänyt Tegnérin Fritiofin sadun venäjäksi.\nJo v. 1838 oli hän käynyt Suomessa, tutustunut Porvoossa Runebergiin,\njota hän lämmöllä ja innolla eräässä venäläisessä aikakauskirjassa oli\nkuvannut. Samoihin aikoihin taikka vähän myöhemmin tutustui hän myös\nCygnaeukseen. Nervanderiin ja Lönnrotiin sekä muihin suomalaisiin\nkirjailijoihin, jotka hänestä paljo pitivät. Siten hän kielitaidollaan\nja tuttavuuksillaan valmistautui siihen paikkaan yliopistossamme, johon\nhän näytti pyrkivän. Näin hän siis erittäin hyvin soveltuikin\nmaamiestensä ja suomalaisten välittäjäksi. Mitä parhain suhde\nvallitsikin koko iloisen juhlan aikana suomalaisten ja venäläisten\nvälillä ja tuo lähentyminen kohosi kukkurilleen, kun sunnuntaina\nheinäk. 19 p:nä. vihkiäisten välisenä lepopäivänä, joukko venäläisiä\nkirjailijoita, Pletneff, ruhtinas Odojevski, kreivi Sollohub, Grot y.m.\npitivät päivälliset Franzénille, Runebergille. Lönnrotille ja useille\nmuille suomalaisille kirjailijoille. Tässä päivällisjuhlassa luki Grot\nsepittämiään lämpösiä runoja ja siellä myöskin päätettiin riemujuhlan\nmuistoksi toimittaa kansainvälinen kalenteri, johon sekä suomalaiset\nettä venäläiset kirjoittaisivat. Kalenteria, jonka piti ilmestyä sekä\nsuomeksi että venäjäksi, rupesi Grot toimittamaan; hänen huolekseen\nmyös jäi kaikkien kirjoitusten kääntäminen toiseen kieleen.\n\nKalenteri ilmestyikin molemmilla kielillä vaikka vasta 1842 keväillä ja\nomistettiin se yliopiston korkealle kanslerille, silloiselle\nperintöruhtinaalle. Siinä oli monen kuuluisan miehen kirjoituksia:\nJ. Grot, F. M. Franzén (Matka riemujuhlaan 1840), P. Pletneff, M. A.\nCastrén, ruhtinas V. Odojevski, J. E. Öhman, J. L. Runeberg, kreivi V.\nSollohub ja E. Lönnrot. Varmaankin erinäisillä tahoilla tätä pidettiin\nhyvänä enteenä vastaista, pysyväistä veljeytyrnistä, Venäjän ja Suomen\nkirjallisten voimain yhtymistä varten, -- taikka ehkä mieluummin,\nenteenä meidän kirjallisuutemme sulautumisesta venäläiseen. Mutta siitä\non nyt jo kulunut yli 50 vuotta ja Grotin kalenteri on vielä ainoana\nilmiönä, jota ei kukaan ole aikonut jatkaa. Kalenterin varsinainen ja\nainoa merkitys tuli olemaan, että sitä useina vuosina käytettiin\ntutkintokirjana, jota kaikkien, jotka yliopistossa tahtoivat suorittaa\nvenäläisen tutkinnon, tuli lukea.\n\nGrot nimitettiin sillävälin, kuten Suomessa oli aavistettukin,\nprofessoriksi yliopistoomme huhtikuussa 1841. Perustettiin uusi\nvakinainen \"Venäjän historian ja tilaston sekä venäjänkielen ja\nkirjallisuuden\" professorinvirka, samalla säilyttämällä entinen\nylimääräinen professorinvirka samoinkuin saman kielen lehtorinvirka.\nMuista toimenpiteistä, joihin tämän yhteydessä ryhdyttiin venäjänkielen\noppimisen kehottamiseksi Suomen kouluissa ja yliopistossa ja niistä\ntuloksista, joita saavutettiin, saan myöhemmin puhua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosisataisjuhlan komeuden hurmaamina ja isänmaallisten tunteiden\nelähyttäminä palasivat matkustavat vieraat kukin kotipuolelleen. Siellä\nkai kertoivat kaikki omissa seurapiireissään siitä loistosta, jota\nnuori pääkaupunki oli osannut tarjota. Yksi vieraista kumminkin\npuki oikein runomittaan tunteensa. Se oli Suomen hajoitettujen\nruotuväki-pataljoonain entinen majuri, nimeltä Henrik Bogislaus Nilsson,\njoka asui Karjalassa, Liperin pitäjässä. Tätä vanhusta juhlamuistot niin\ninnostivat, että hän tarttui runokanteleeseen, jota hän tuskin koskaan\nsitä ennen oli kädessään pidellyt, ja sepitti muistorunon Helsingin\nkaupungin kunniaksi. Hänen \"Muistonsa\", jotka hän lähetti julaistaviksi\nHels. Morgonbladettim, olivat muodoltaan puutteellisia, jopa\nnaurettaviakin, vaan niistä huokui siltä sitä vilpitöntä hurmautumista,\njota tuhannet muut rinnoissaan tunsivat.[9]\n\n\n\n\nNuoruuden aika ja ylioppilasvuodet 1840-1850.\n\n\nMonasti on huomautettu, että v. 1840 riemujuhla muodosti ajantaitteen\nSuomen sivistyshistoriassa. Niin suurta merkitystä en omasta puolestani\nitse tälle juhlalle kumminkaan tahtoisi tunnustaa. Mutta varmaa on,\nettä juuri tämä v:n 1840:n aika, jossa riemujuhlalla oli tärkeä\nsijansa, useammissa suhteissa oli taiteaikaa Suomen kehityksessä.\nTurhaan eivät olleet Kalevala ja Kanteletar ilmestyneet loihtien\nmaailmalle suomalaisessa kansanhengessä asuvan henkisen kyvyn ja\nvoiman. Runeberg julkasi ennen ilmestyneiden runojensa lisäksi v. 1841\nNadeschdan ja Jouluillan; jokainen hänen runoelmansa kohotti\nkansallishenkeä astetta ylemmäs. Vuosien 1808-09 muistot ja sankarit,\njotka ennen olivat eläneet ainoastaan suullisina kertomuksina,\nesitettiin nyt historiallisesti yhtäjaksoisina useammissakin teoksissa.\nViimeksi ilmestyi Montgomeryn teos 1842. Sitä lukiessa tykytti jokaisen\nsydän ja mielet valmistuivat vastaanottamaan Vänrikki Stoolin\ntarinoita. Porthanin muistoa, joka vanhemmista ei ollut koskaan\nsammunut, elähdyttivät nuoremmissa Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlat\n(vuodesta 1839), joissa Cygnaeus piti puheita. Tämän saman miehen\nrunollinen tervehdys v. 1840 maistereille elvytti osaltaan myös\nisänmaallista rohkeutta.\n\nHuolimatta kaikesta ylhäältäpäin tulevasta painosta ja kaikesta\npainosorrosta kasvoivat siis kansalliset siivet vuosi vuodelta.\nPuoliunisesta lapsuudentilasta astuttiin siten nuoruudenaikaan.\nPuolivälissä 1830-lukua saatettiin vielä isänmaallisella mielellä\nlaulaa sekä suomeksi että ruotsiksi Juteinin \"Laulua Suomessa\", jossa\nsanottiin:\n\n    Arvon mekin ansaitsemme\n    Suomen maassa suuressa,\n    Ehk'ei riennä riemuksemme\n    Leipä miesten maatessa;\n    Laiho kasvaa kyntäjälle\n    Arvo työnsä täyttäjälle.\n\n    Opin teillä oppineita\n    Suomessa on suuria,\n    Väinämöisen kanteleita\n    Täällä tehdään uusia;\n    Valistus on viritetty\n    Järki hyvä herätetty.\n\nJa sitä voitiin pitää miltei kansallislauluna. Mutta nyt 1840-luvulla\nse ei enää riittänyt. Ei oltu enää niin vaatimattomia, niin hillityitä.\nVähän ylemmäs tahtoi jo suomalaisen henki lentää.\n\nMyöskin valtiohallinnossa tapahtuneet suuret parannukset tekivät\n1840-luvun ensimmäisistä vuosista Suomelle tärkeän ajanjakson.\nValtio-oikeudellisessa suhteessa tosin oltiin liikahtamatta, sillä\nalalla vallitsi pakosta haudan hiljaisuus. Hvasserin ja Arvidssonin\nlentokirjat olivat tosin jossakin määrin vetäneet ajatuksia sinnepäin,\nmutta siitä puhuttiin vain kuiskaten. Liikettä ja tointa oli\nsitävastoin raha-asiain alalla.\n\nSalaneuvos Lars Gabriel von Haartman kutsuttiin 1840 Turusta senaatin\njäseneksi rahavaraintoimituskunnan päällikkönä toteuttamaan niitä\nrahareformeja, joita hän useiden eri komiteain puheenjohtajana\nedellisinä vuosina oli valmistellut. Jo kerran ennen, 1830, oli hän\nastunut senaattiin, silloin palaten Pietarista, jossa hän oli ollut\nSuomen komitean toimistosihteerinä ja jäsenenä sen alusta asti, jopa\nlopuksi valtiosihteerinapulaisenakin. Mutta se oli Falckin mahtivallan\naikana. Falck ja Haartman eivät sopineet saman katon alle ja vähän\nenemmän kuin vuoden perästä siirrettiin Haartman maaherraksi Turkuun.\nSieltä hän nyt palasi takaisin senaattiin ja asettui heti sellaisen\njohtajan asemaan, jommoisessa tuskin kukaan ennen häntä oli ollut --\nellei mahdollisesti hänen appensa kreivi Mannerheim. Hänen täytyi kyllä\nkokonaisen vuoden odottaa talousosaston varapuheenjohtajanvirkaa, mutta\nkohta senaattiin tultuaan pääsi hän talousosaston erityisen\nväliaikaisen osaston puheenjohtajaksi, erään kolmimiehisen komitean,\njossa kaikki raha- ja pankkiasioita koskevat kysymykset koko osaston\nnimessä päätettiin. Ja kaikissa muissakin kysymyksissä hän jo alun\npitäin senaatissa ylintä ääntä piti. Hänen lahjansa riittivätkin,\njotta hän saattoi hallita toisia: hän oli erittäin tietorikas,\nlaajakatseinen, oli kaunis mies ja hienokäytöksinen; hän saattoi\nrakastettavaisuudellaan voittaa taikka ankaruudellaan peloittaa\nihmisiä, aina sen mukaan miten tarve vaati. Usein hän poti\nhermotautia eikä hän salannut tautiaan maailmalta; jos joku häntä\nsuututti taikka vastusti oli hänellä heti, todellisesti taikka\nteennäisesti, hermokohtaus. Ja silloin hän huudahduksillaan\ntaikka suonenvedontapaisella yskällään, taikka julmannäköisillä\nkasvojenliikkeillään pelotti ei ainoastaan arvossa alhaisempia\nhenkilöitä, vaan yksin virkatovereitaankin neuvospöydässä. Siitä hän\npian sai tuon liikanimen \"Hänen hirmuisuutensa\", joksi häntä sittemmin\nkoko aikansa yleisesti kutsuttiin.\n\nJo ennen Haartmannin tuloa senaattiin julaistiin pääasetukset niistä\nsuurista rahareformeista, joita hän oli suunnitellut, nim.\njulistuskirjat veroesineiden vaihtamisesta ja rahakannan muuttamisesta,\nsekä asetukset Suomen pankin uudelleen järjestämisestä ja valtio- sekä\nsotilasrahaston yhdistämisestä. Kaikki tämä oli nyt ensi vuosina\ntoteutettava ja toteutettiinkin. Sitäpaitsi oli tullilaitos\nuudistettava ja loppu tehtävä siihen asti esivallan melkein\nsuojelemasta salakuljetuksesta ja Venäjän mallin mukaan laadittu\ntullitaksa oli osaksi salateitä saatettava meillä mahdolliseksi.\nLopuksi laadittiin ja valmistettiin 1842 aivan uusi\nleimasinpaperiasetus, välittämättä suuresti siitä, mille valtiomahdille\nsuostuntaoikeus oikeastaan kuului, -- sitä ei oltu paljoa punnittu\nsilloinkaan, kun oli kysymys veroesineistä. Säätyjen valtaa kumminkin\nsenverran ajateltiin, että Suomen pankin ohjesäännössä määrättiin, että\npankin hallinto oli tarkastettava neljän valtuutetun läsnäollessa,\njoista yhden tuli olla kustakin säädystä, -- valtuutetut sai kumminkin\nsenaatti valita.\n\nApulaisikseen uusia reformeja toteuttamaan oli Haartman tuonut Turusta\nentisen lääninsihteerinsä, hovioikeudenneuvos C. E. af Heurlinin,\nerittäin taitavan ja kokeneen virkamiehen, ja Turun hovioikeuden\nkanneviskaalin, Carl Trappin, nerokkaan miehen, joka tärkeimmissä\nasioissa tavallisesti lie kirjoittanut rahapäällikön puolesta.\nHeurlin pääsi pian senaattiin ja hänestä tuli raha-asiaintoimituskunnan\npäällikön apulainen; Trapp pääsi Suomen pankin johtokuntaan\n(entiset tirehtöörit siirrettiin uusien vaihtokonttorien johtajiksi\nTurkuun, Vaasaan ja Kuopioon) ja ennen pitkää hänestä tuli sen\npuheenjohtaja, kunnes hän Heurlinin kuoltua siirtyi tämän paikalle. --\nTullihallituksesta ylitirehtööri erotettiin, kun hän ei tahtonut uuteen\njärjestelmään taipua, -- se oli tuo lahjakas ja itsenäisyydestään sekä\nsuorapuheliaisuudestaan kunnioitettu Cristian Avellan. Hänen\njälkeläisekseen tuli esittelijäsihteeri B. Federley.\n\nTällaiset reformit ja uudistukset, jotka syvästi koskivat kaikkia\ntaloudellisia oloja, eivät luonnollisesti päässeet yleisön huomaamatta\nmenemään. Kaikkein vähimmin rahanmuutos, joka ulottui aina kerjäläisen\ntaskuun saakka, ja johon ei edes metrijärjestelmän toimeenpanemista\nvoida verrata. Täytyi näet tehdä loppu siitä venäläisen, suomalaisen ja\nruotsalaisen paperi- ja metallirahan sekasorrosta, joka maassa oli\nvallinnut, ja saada käytäntöön vakava rahakanta siten, että venäläinen\nhopearupla tuli lailliseksi päärahaksi Suomessa.\n\nEi ole helppoa sen, joka on syntynyt jälkeen v. 1840, saada käsitystä\nsiitä, minkälaiset raha-olot Suomessa olivat kolmena vuosikymmenellä\nsitä ennen. Eipä olisi helppoa luetella edes niitä erilaisia rahoja,\njotka joka päivä olivat käytännössä. Mainitsen tässä vain sen, mikä\nselvimmin muistiini johtuu. Setelit olivat tavallisinta vaihtorahaa ja\nniitä oli seuraavia lajeja: Ensiksi Suomen vaihto-, talletus- ja\nlainapankin setelit, arvoltaan 2 ruplaa, 1 rupla, 75, 50 ja 20\nkopeekkaa pankkoassignatsiooneja; kaikki valkosesta paperista tehdyt,\njotenkin hyvää painoa. Sitten venäläiset pankko-assignatsioonit,\nkooltaan suuret, 5-ruplaiset siniset, 10-ruplaiset punaset ja\n25-ruplaiset valkoiset. Ja lopuksi miltei enin käytännössä olevat\nruotsalaiset setelit, sekä Ruotsin pankin että valtion velkakonttorin,\njoita oli kaiken arvoisia, -- ainakin 8, 12, 16, 32 killingin, 1, 2 ja\n3 riikintalarin (banko tai spesie) -- kaikki erinomaisen rumia ja\nhuonosti painettuja, usein liasta paksuja, rikkinäisiä ja neuloilla\nsekä paperikaprokeilla paikattuja; suuremmista seteleistä, joita\nniitäkin oli käytännössä, n.s. transporttiseteleistä y.m., ei minun\ntässä tarvitse puhua. Omaa metallirahaa ei Suomessa ensinkään ollut.\nMutta venäläisiä hopearuplia oli käynnissä kaikkien hallitsijain\najoilta, Pietari Suuresta Nikolaihin saakka, ja vaihtorahaa niinikään.\nVaskirahoja oli 2, 5 ja 10 kopeekan kappaleita, monta eri kokoa,\nvanhempia ja uudempia. Ja entä sitten Ruotsin raha! Kustaa III:n\nkauniit hopeatalarit olivat vielä usein liikkeellä; niitä lienevät\nihmiset muuten enimmäkseen käyttäneet sellaisiin talletuksiin, joiden\nsijoituspaikka tavallisesti oli \"arkun pohjalla\". Myöskin pienempiä\nhopearahoja, saman kuninkaan ja muidenkin lyöttämiä, oli käytännössä.\nMutta vielä enemmän kuin ruotsalainen hopea oli Ruotsin vaskiraha\nliikkeessä. Kaikennäköisiä ruotsalaisia vaskirahoja, äyrejä, killinkejä\ny.m. Fredrik I:stä Kustaa IV Aadolfiin asti käytettiin kilvan\nvenäläisten rinnalla. Vanhat kupariset \"plootut\" toki eivät enää olleet\nkäytännössä, vaan Görtzin rahamerkkejä saatiin vielä joskus nähdä.\n\nVoipi ajatella, mikä sekamelska kaikesta tästä syntyi. Ei ollut\nniinkään helppo tietää, mikä yhden setelin tai lantin arvo toisen\nsuhteen oli. Mitä Ruotsin rahaan tulee, niin oli tavallisinta\narvostella se valtiovelka-kannan mukaan, mutta banko- ja spesie-setelit\nolivat 50 % kalliimmat kuin mainitut rahat, josta syystä esim.\nyleisintä ja pienintä käytännössä olevaa seteliä, johon oli leimattu\n\"8 killinkiä spesie\", aina kutsuttiin 12 killingin rahaksi. Vaan eipä\nriittänyt tämä erilaisten talarien ja killinkien ero: jokapäiväisessä\npuheessa käytettiin vielä joukko vanhoja, jo aikoja sitten virallisesti\nhyljättyjä nimityksiä ja laskutapoja, jotka aikaansaivat mitä\nsuurinta häiriötä. Niin puhuttiin yleisesti, varsinkin keittiöissä,\n\"plootuista\", \"talareista\", \"tolpoista\" y.m. Yksi plootu oli sama kuin\n16 killinkiä: \"yhdeksän talaria\" oli alinomaa käytetty nimitys ja se\nmerkitsi 24 killinkiä, j.n.e. Sen lisäksi tuli vielä Ruotsin ja Venäjän\nrahan välinen suhde, joka ei ollut pysyvä. Kuultiin senvuoksi\npuhuttavan \"40 killingin ruplista\", \"32 killingin ruplista\" j.n.e.\nRahasekamelska meni niin pitkälle, ettei ollut harvinaista, kun\nhintoja kyseli, saada vastaukseksi: 1 rupla 12 killinkiä taikka 2\nriikintalaria, 75 kopeekkaa. -- Missä määrin yksinkertaista väkeä\nmoisissa olosuhteissa voitiin petkuttaa, sen helposti huomaa. Varsinkin\nmaan länsiosissa, jossa kauppasuhteiden vuoksi Ruotsin kanssa Ruotsin\nraha miltei yksinomaan oli käytännössä ja jossa verot kumminkin olivat\nVenäjän rahassa maksettavat, oli kansa pulassa. Pienempien\nruotsalaisten setelien maahantuonti oli kyllä jo aikoja sitten\nkielletty; mutta se kielto ei auttanut, ruotsalaisia seteleitä tuotiin\nyhä ja niitä oli siedettävä.\n\nNäistä epäkohdista teki nyt rahakannan vakaannuttaminen lopun.\nHopearuplasta tuli, kuten jo sanottiin, ainoa laillinen maksuraha\nmaassa; Suomen pankki (samoinkuin venäläinenkin) antoi 3, 5, 10 ja 25\nruplan seteleitä; pikkusetelit vedettiin käytännöistä pois, mutta\nniinkauan kuin ne käytännössä olivat, maksettiin niistä 3 rupl. 50 kop.\npankkoassignatsioneja. Pankki vaihtoi ja lunasti joukottain\nruotsalaisia paperirahoja v:n 1842 lopulla (tähän määrättyä aikaa oli\ntäytynyt pari kertaa pidentää), jonka jälestä niiden käyttäminen\nSuomessa lakkasi.\n\nSiten tuo suuri reformi toteutettiin. Tuon kirjavan sekasorron jälkeen\nei Suomessa, vuoteen 1860 asti, ollut muuta kovaa rahaa kuin venäläisiä\nhopearuplia ja hopeaisia sekä vaskisia kopeekkoja (kultaa ei paljo\nkoskaan nähty), eikä muita seteleitä kuin mainitut suomalaiset neljää\neri arvoa. Se oli ainakin yksinkertaista ja selvää. Mutta monta oli\nepäilemättä, jotka huoahtaen näkivät noiden vanhojen, paperikaprokkiin\nkäärittyjen ruotsalaisten setelien häviävän; muistuttihan yksi\nsellainen repaleinen kappale vielä Suomen entisiä aikoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoihin aikoihin kuin rahareformi toimeenpantiin myöskin\nlaajaperäinen koululaitoksen uudistus. Kesäkuussa 1841 julaistiin näet\nalkeisoppilaitoksista erinäisiä asetuksia, jotka olivat useiden\naikusemmin asetettujen komiteojen pitkäaikaisen työn hedelmiä. Näiden\nasetusten kautta perustettiin kaksi uutta kymnaasia (Vaasaan ja\nKuopioon) ja vanhat triviaalikoulut muutettiin korkeammiksi\nalkeiskouluiksi, uusia alempia alkeiskouluja perustettiin ja\nensimmäiset naisoppilaitokset, Helsingin ja Turun tyttökoulut, saivat\nnyt alkunsa. Kymnaaseissa ja koulujen ylemmillä luokilla jaettiin\nopetuskurssit kahteen linjaan, joista toista kävivät opin alalle\naikovat, toista muut. Suomenkieli omistettiin nyt kymnaaseihin\noppiaineeksi ja samoin alkeiskoulujen oppilinjan ylimmälle luokalle.\nVenäjänkielen oppimista varten määrättiin useita viikkotunteja, ensi\nluokalta lähtien; mutta oppilinjoille ei tätä kieltä ensinkään\nmäärätty. -- Viipurin läänikin, jolla aina yhdistymisestään asti muuhun\nSuomeen oli ollut erikoinen koulujärjestönsä, saksa opetuskielenä, sai\nnyt sekin uuden kouluasetuksen, jonka mukaan toisissa aineissa venäjä\ntehtiin opetuskieleksi, ja Viipurin kymnaasista lähteneille oppilaille\nmyönnettiin erikoisoikeudet venäjänkielen opettajanvirkoihin koko\nmaassa sekä erityisiin siviilivirkoihin Viipurin läänissä. -- Samoin\nmäärättiin, että vasta ainoastaan synnynnäiset venäläiset taikka\nViipurin kymnaasin käyneet pääsisivät venäjänkielen opettajiksi maan\noppilaitoksiin ja venäjänkielen edistämistä varten oli maan molempiin\nhiippakuntiin otettava saman kielen tarkastaja, jonka tuli olla\nsynnynnäinen venäläinen.\n\nSelitettävissä on, ettei tätä pääpiirteissään näin rakennettua\nkoulureformia, niin hyvää tarkoittava kuin se monessa suhteessa olikin,\nvastaanotettu aivan yksimielisellä ihastuksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa kuin edellä mainittuja suuria yhteiskunnanuudistuksia\njuuri toteutettiin, sattui äkkiä Suomen oloihin hyvin syvällisesti\nkoskeva tapaus, joka levitti surua yli kaiken Suomenmaan.\nMinisterivaltiosihteeri, kreivi Robert Henrik Rehbinder, kuoli\nainoastaan muutamia päiviä sairastettuaan Pietarissa maalisk. 8 p.\n1841. Yliopiston riemujuhlassa, -- jonka aikana hän itse riemupäivänä\ntäytti 63 vuotta -- oli hän puolta vuotta sitten täysissä voimissa\nollut läsnä jo kun siis tuo suuri surunsanoma nyt Helsinkiin saapui,\nherätti se synkkää mieltä, jonka vielä hyvin muistan. Niin melkein\nrajatonta luottamusta, niin yksimielistä luottamusta, kuin mitä joka\ntilaisuudessa, kaikissa piireissä osotettiin tälle Suomen puolustajalle\nvaltaistuimen ääressä uuden yhtymisen alusta asti, sellaista ei ole\ntietenkään moni valtiomies koskaan nauttinut.\n\nHänen kerran käydessään Helsingissä 1838 pantiin hänen kunniakseen\nhänen syntymäpäivänään toimeen päivälliset, joissa esitetyssä\ntilapäisessä laulussa m.m. sanottiin:\n\n    Beskyddare af Suomis bygder\n    Med altar i hvar Finnes bröst,\n    -- -- -- -- --\n    I våra kretsar, kojor, salar\n    Dig egnar tacksamhet sin gärd\n    Och eko ifrån våra dalar\n    Förkunnat har, att du är värd\n    De Finska hjertans högsta gärd.[10]\n\nNämä säkeet eivät silloin olleet senaikuista tavallista imartelua, vaan\nniissä lausuttiin, mitä koko maa tunsi ja ajatteli.\n\n\"Kreivi Rehbinder oli\" -- niin kirjoitti hänen ystävänsä C. Walleen\nFinl. Allm. Tidn:ssä julkaisemissaan muistosanoissa, joita yleisesti\nhyväksyen luettiin -- \"_kunnian mie_ sanan täydessä merkityksessä,\nkunnian mies ritarillisilta mielipiteiltään ja jalolta sydämmeltään.\nHänellä kenties ei ollut sitä laajaa, luovaa neroa, joka yhdellä\nsilmänluonnilla huomaa ja käsittää kaikki ja pelottomassa innossa\nrientää tarkoitustaan kohden; vielä vähemmän sitä sielun levotonta\ntoimeliaisuutta, joka esiintyy alinomaa uusissa ehdotuksissa,\nherkeämättömässä halussa uudistaa ja parantaa. Mutta hänellä oli\nsuuressa määrin toinen usein hyödyllisempi joskin vähemmin loistava\nominaisuus: hän käsitti hyvin ja punnitsi tyyneesti niitä asioita,\njoita hänelle esitettiin. Varma oli hänen arvostelukykynsä, puhdas\nhänen tahtonsa eikä koskaan sivutarkoitukset hänen toimiaan\nhäirinneet\". --\n\n\"Kreivi Rehbinderin virkaura\", jatkoi elämäkerrankirjoittaja, \"ei ollut\nhelppo ura. Siihen vaadittiin juuri hänen luonteenominaisuuksiaan, kun\ntäytyi yhtaikaa säilyttää hovin ja maan arvonanto, -- ja hän sen\nsäilytti. Tosin olivat hänelle hallitsijan jalot aikeet ja\nhyväntahtoisuus sitä maata kohtaan, jota hän edusti, aina varmana\ntukena, vaan eihän kaikki voinut lähteä korkeimmasta vallasta.\nMinisterivaltiosihteerin velvollisuus oli valmistaa kaikki, mikä oli\ntoimitettava; hankkia luottamusta kotimaassa ja sen ulkopuolella,\ntasoittaa, oikasta ja ohjata kaikki parhaimmin päin. Kuinka paljo\nhänellä olikaan tasoitettavaa! kuinka monia vaikeuksia voitettavana,\nkuinka monia ennakkoluuloja, joita osaksi täytyi säästää, osaksi\nvoittaa! kuinka monia epäilyksiä, tapoja ja vanhoja käsityksiä, joita\ntäytyi vastustaa! Tätä eivät kaikki voi kuvitellakaan. Mutta -- emme\nepäile sitä sanoa -- koko hänen julkinen elämänsä oli eräissä suhteissa\nhenkistä taistelua, josta hän kyllä voittamattomana suoriutui,\nmutta ei aina haavoittumattomana, Hänen tunnettu rehellisyytensä,\nvarovaisuutensa, kykynsä huomata, _milloin_ ja _miten_ hänen kussakin\ntapauksessa oli toimittava; hänen korkea sivistyksensä, hänen rikas\nkokemuksensa, hänen suuri maailmantuntemuksensa -- se kaikki yhteensä\ntoki riitti pelastamaan häntä vaaroista, joista harvat hänen tilassaan\nolisivat pelastuneet ja joita, ne kun olivat yleistä laatua, sitä\ntarkemmin täytyi varoa. Kreivi Rehbinderin ansiot tässä suhteessa ovat\nvähimmin huomatut, mutta ne eivät siltä ole vähintä tunnustusta\nansaitsevat.\" -- --\n\nVainajata surtiin ja se suru pukeusi monenlaisten kunnianosotusten\nmuotoon. Kun hänet haudattiin Pietarin ruotsalaisen seurakunnan\nkirkossa oli m.m. silloinen perintöruhtinas Aleksander saapuvilla, Kun\nruumis senjälkeen vietiin Suomeen, haudattavaksi Paimiossa olevaan\nperhehautaan lähelle Viksbergin perhekartanoa, ja ruumissaatto kulki\nViipurin kaupungin kautta, silloin koko virkamieskunta, porvaristo ja\nmuu yleisö kellojen soidessa sitä seurasi. Yliopisto vietti samana\nvuonna syksyllä (lokak. 1 p.) surujuhlan entisen v.t. kanslerinsa\nkunniaksi: ruotsalaisen muistopuheen piti Linsén, jotapaitse juhlassa\noli laulua ja soittoa. Ja muuatta kuukautta myöhemmin panivat\nsuomalaiset kansalaiset alulle rahojenkeräyksen muistorahan teettämistä\nvarten. Se teetettiinkin: toisella puolella oli Rehbinderin rintakuva,\ntoisella kirjoitus: _Viro meritis de patria inclyto pietas civium_.\n\nParhaimman muistokuvan on Rehbinder kumminkin itse itsestään piirtänyt\nteoksessaan \"Souvenirs de ma vie\", joita ei vielä ole julaistu, mutta\njoiden sisällöstä Rob. Castrén on tärkeimmät kohdat käyttänyt\n\"Kuvauksissaan Suomen uudemmasta historiasta\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Rehbinderin kuoltua tuntui siltä, kuin Suomen kohtalo olisi\ntuuliajolle joutunut. Kuka hänen sialleen tulee? niin kysyttiin. Jospa\nedes Haartman sinne joutuisi! kuultiin lausuttavan, eikä Haartman\nkumminkaan suinkaan ollut suosittu mies. Lähinnä vainajaa oli viime\naikoina hänen apulaisenaan ollut kreivi Aleksander Armfelt.\nLuonnollisesti tämä siis ensiksi määrättiin virkaatekeväksi, --\nmuutamien viikkojen perästä hän nimitettiin varsinaiseksi\nministeri-valtiosihteeriksi. Kaikki tunnustivat uuden ministerin\nnerokkaan järjen ja etevät hovimiehenlahjat; mutta luultiin, että\nhäneltä puuttui taipumusta vakavaan työhön ja valtiomieskokemusta. Hän\noli kohonnut kenraalikuvernöörien Steinheilin ja Zakrevskin ajutanttina\nja sittemmin monta vuotta ollut Suomen pankin pankintirehtöörinä,\nennenkuin hän Pietariin Rehbinderin apulaiseksi määrättiin. Eikä\nvoitanekaan kieltää, että hänen ensi aikoinaan Suomen asiain tärkeimmät\nesitykset luistivat kenraalikuvernöörin käsiin. Mutta hän kasvoi\nkorkeassa virassaan, jossa hän sittemmin lähes 35 vuotta pysyi.\nOlosuhteet hänet kypsyttivät ja vuosien kuluessa opittiin yhä enemmän\npitämään arvossa hänen suurta valtiomiestaitoaan ja hänen rehellistä,\nisänmaallista mieltään. Ja vasta hänen kuoltuaan on täydelleen\noivallettu, mitä kreivi Armfelt oli Suomelle ollut ja mitä se hänessä\noli menettänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYliopiston kanslerinviran hoidon oli kreivi Rehbinder puoltatoista\nkuukautta ennen kuolemaansa saanut luovuttaa suuriruhtinaalle,\nperintöruhtinaalle Aleksanderille, joka vakinaisena kanslerina nyt itse\nsen viran haltuunsa otti. Samana vuonna, huhtik. 28 p:nä 1841, meni\nperintöruhtinas naimisiin Maria Aleksandrovnan, Hessin-Darmstadtin\nprinsessan kanssa, jota iloista tapausta juhlallisesti koko\nvaltakunnassa vietettiin, ja niin Helsingissäkin, jossa oli paraadit,\nilotulitukset ja tanssiaiset kenraalikuvernöörin apulaisen luona.\nErityisesti yliopisto muutamia päiviä myöhemmin (Aleksandranpäivänä\ntoukok. 3 p:nä) vietti korkean kanslerinsa ilopäivää yliopiston\njuhlasalissa, jonne rehtori oli yliopiston piirit latinankielisellä\nohjelmalla kutsunut ja jossa lakitieteen professori V. G. Lagus piti\nlatinaksi puheen.\n\nSeuraavana kevännä, toukok. 27 p:nä, sai Suomen pääkaupunki ensi kerran\nvastaanottaa saman perintöruhtinaan, vastaisen keisari Aleksanteri\nII:sen, vieraanaan. Yleinen innostus, joka aina oli suuri korkeiden\nvierasten käydessä, nousi ylimmilleen kun nähtiin tuon 24-vuotiaan\nruhtinaan jalo, korkea vartalo ja koko hänen olentonsa miehevä, tyyni\nkäytös. Hän viipyi, ensin Viaporissa käytyään, täällä kaksi kokonaista\npäivää, tarkasti kaikki julkiset laitokset, oli kanslerina saapuvilla\neräässä konsistorionkokouksessa sen puheenjohtajana,[11] piti\nystävällisen venäjänkielisen puheen ylioppilaskunnalle, katseli\nsotaväen paraatia Senaatintorilla, -- ei kukaan voinut silloin\nennustaa, että hänen kuvapatsaansa kerran kohoisi samalle torille\nSuomen kansan pystyttämänä, vielä vähemmin _miksi_ se pystytettäisiin!\n-- kävi Seurahuoneella \"maan puolesta\" toimeenpannuissa tanssiaisissa\nja tanssi siellä, ja oli vielä 29 p. illalla läsnä kenraali Thessleffin\nKaivohuoneella pitämässä tanssi-iltamassa. Se oli kaunis ilta, sen\nmuistan kauan. Kaivopuisto oli väkeä täpösen täynnä; tiettiin,\nettä perintöruhtinas aikoi iltamasta suoraan soudattaa itsensä\nhöyrylaivaansa, joka odotti ulkopuolella viedäkseen hänet Pietariin, ja\njokainen tahtoi vielä vilaukselta nähdä tuon ihaillun ruhtinaan. Ja jo\naikusin, noin k:lo 9, lähti tämä iltamasta vaunuissa ajamaan puiston\nläpi kylpylaitoksen luona olevalle venhesillalle. Raivoisasti hurraten\nsyöksi koko väkijoukko jälestä; iltamassa olleetkin riensivät rantaan,\nnaiset juoksivat avopäin tanssiaispuvuissa, -- se oli komeaa ja\nvilkasta nähdä. Ylioppilaat olivat kokoontuneet sille pitkälle,\nkorkealle sillalle, joka kylpylaitoksesta vei pumppuhuoneeseen ja he\nheläyttivät, kun perintöruhtinas astui venheeseen, tilapäisesti\nsepitetyn _suomalaisen_ laulun, josta ruhtinas erityisellä\nmieltymyksellä kiitti. Kun perintöruhtinas nousi Herkules-laivaansa ja\ntämä samassa lähti liikkeelle, kajahuttivat ylioppilaat vielä\nkansallislaulun ja loppumattomia hurraahuutoja kuului rannalta\nviimeisiksi jäähyväisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdistymistä ja vauhtia oli huomattavissa monella alalla v. 1840\ntienoissa, vaan sanomalehdistön alalla siitä ei voitu kehua. Uhkasipa\nkehitys tässä kohden jo takaperinkin astua.\n\nUusi aikakauskirja syntyi kyllä 1841 ja se oli sitä isänmaallista\ntuulahdusta, joka nyt rupesi tuntumaan, hyvin kuvaava. Se oli \"Suomi\",\nisänmaallisia aiheita käsittelevä aikakauskirja, jota useat lämpöset\nisänmaanystävät, kuten G. Rein, E. Lönnrot, M. Akiander, M. A. Castrén,\nF. J. Rabbe y.m. rupesivat julkaisemaan ja jota ilmestyi kuusi\nvihkoa vuodessa, kunnes sen kolmen vuoden perästä Suomalainen\nkirjallisuudenseura omisti omakseen; sen julkaisuna se elää vieläkin.\nSisällöltään se kumminkin alusta asti muuttui arvokkaaksi\nhistoriallistieteelliseksi arkistoksi, -- sitä ei ole koskaan voitu\nsanomalehtikirjallisuuteen kuuluvaksi lukea.\n\nMutta varsinaiset sanomalehdet eivät lisääntyneet lukumäärältään eikä\nlaajuudeltaan. Ainoat suomenkieliset sanomalehdet, joita 30-luvulla\naika-ajoittain oli ilmestynyt, Oulun Viikkosanomat ja Sanansaattaja\nViipurista, nukahtivat v. 1841 kuluessa (Mehiläinen oli jo aikaisemmin\nkuollut), niin että nyt ei ollut yhtään ainoata suomenkielistä\nsanomalehteä. Helsingfors Morgonblad oli Runebergin eroamisesta vuoteen\n1840 asti monipäisen toimituksen hallussa, mutta ei ollut sillä\ntoimituksella sanottavia lahjoja eikä harrastusta. Ja Hels.\nTidningareissa oli samaan aikaan toimittajana eräs siviilivirkamies,\njoka hoiti sanomalehteä niinkuin kaikkea muutakin \"viran puolesta\".\nYleisö rupesi jo ääneensä napisemaan ja helsinkiläisten lehtien\nomistajat huomasivat parhaaksi vuodesta 1841 hankkia uudet toimittajat\nlehdilleen.\n\nHelsingfors Morgonbladetin otti silloin hoitaakseen Fabian Collan,\nnuori maisteri, joka jo muutamilla kirjoittamillaan kuvauksilla ja\narvosteluilla oli huomiota herättänyt. Tämän miehen heikossa ja\nraajarikkoisessa ruumiissa asui terve, henkevä, väsymätön sielu,\n\"jota 19:nen vuosisadan tuulahdukset elvyttivät\", kuten eräs\nelämäkerrankirjoittaja hänestä on lausunut. Hän oli altis kaikille ajan\nharrastuksille, vaan isänmaahan hänen ajatuksensa lähinnä olivat\ntähdätyt, sen historiaan, sen kieleen, sen kirjallisuuteen: myöskin\nmaan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja hän harrasti ja tämä\nlämpönen, isänmaallinen suunta elvytti sitä lehteä, jota hän toimitti.\nPääasiallisesti tämä lehti kumminkin seurasi kotimaan kirjallisuutta,\narvostellen tunnollisesti sen kaikkia uusia tuotteita. Usein oli\nlehdessä matkamuistelmia tai kirjeitä Lönnrotilta ja Castrénilta ja\nrunollista lukemista ei Morgonbladetista puuttunut nyt enempää kuin\nennenkään. Törnegren, Berndtson, J. H. Roos y.m. kajahuttivat siinä\ntähän aikaan kanneltaan. Lukijainsa ratoksi Collan piti vireillä\ntoisten sanomalehtien kanssa vilkasta polemiikkia; hänen heikkoutensa\noli, että hän siinä usein oli sangen ilkeä. Hels. Morgonbladetin\ntoimittajana pysyi Collan aina vuoteen 1844 asti.\n\nMyöskin Hels. Tidningarein piti 1841 saada uusi toimittaja. Vaan se\nvaali valitettavasti ei onnistunut. Tohtori Edv. Grönblad, joka\ntoimittajaksi ryhtyi, oli taitava historioitsija, oli perinpohjin\ntutkinut Nuijasodan aikoja ja arkistoista kerännyt uusia historiallisia\nlähteitä, mutta päivän tapauksista kirjoittamaan, hoitamaan\nsanomalehdistön nuijasotaa ja löytämään hetken uutislähteitä, siihen\nhän ei soveltunut. Lehti joutui nyt ala-arvoon ja seuraavaksi vuodeksi\noli taas uusi toimittaja etsittävä.\n\nMuistan vielä, kuinka kerrottiin, että konsuli Vasenius, Hels.\nTidningarein kustantaja, oli toimitukseen hankkinut edellisissä\nvihkiäisissä seppelöidyn Zacharias Topelius nimisen maisterin. Hän oli,\nkerrottiin, silloin jo kuolleen Uudenkaarlepyyn piirilääkärin poika,\njoka oli tunnettu Lönnrotin edeltäjäksi suomalaisten kansanrunojen\nkokoojana ja joka oli julkaissut useita vihkoja vanhempaa ja nuorempaa\nsuomalaista kansanrunoutta. Toimittajaksi valittu nuori mies ei ollut\nvielä kirjailijana tunnettu, vaan pohjolaisen osakunnan piireissä\nkehuttiin Topeliusta hyvin lahjakkaaksi mieheksi, jolla oli erittäin\nnäppärä kynä ja joka sujuvasti runoa kirjoitti. Luultiin, että hän\ntoimittajana hyvinkin onnistuisi.\n\nHels. Tidningarein toimituksen ottikin v:sta 1842 haltuunsa Z.\nTopelius, joka silloin oli 24 vuotias ja joka siten alotti suuren\nkirjailijauransa. Kohta huomattiin, että tuolle lehdelle uusi päivä oli\nsarastanut. Hänen kynänsä oli niin kevyt, niin sulava ja niin\nsävelikäs; hänen tapansa kertoa niinhyvin pieniä kuin suuria asioita\noli niin miellyttävä, niin hauska; hänellä osottautui olevan\nharvinaiset runoilijanlahjat, jotka ilmenivät niissä pienissä\nrunoelmissa ja kertomuksissa, joita hän heti rupesi sirottelemaan\nlehtensä palstoille; ja niin lämpöinen, niin isänmaallinen henki huokui\nkaikista hänen kirjoituksistaan, -- se oli jo heti enemmän kuin\nlupaavaa. Lehden lukijakunnan suurelle osalle tuntui tuo uusi\ntoimittaja aluksi kenties liian nuorelta, haaveilevalta ja\nrunolliselta, -- hänen ensi vuotenaan tilaajamäärä yhä laskeusi samalla\nkuin Morgonbladetin nousi. Mutta kun Topelius seuraavana vuonna\nsäännöllisillä kuukauskirjeillään, \"kirjeitä luutnantti Leopoldille\",\njoissa hän käsitteli kaupungin ja maan uutisia keveässä muodossa,\nloistavalla tavalla pani kronikkain kirjoittamisen alulle\nsanomalehdistössämme, ja kun hän sitten rupesi julkaisemaan suurempia\nkertomuksiaan, Välskärin kertomuksia ja muita, (joista myöhemmin vielä\nsaan puhua), silloin hän tiesi, että hänellä oli lukijakuntaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansallisuusasian kieliä näppäiltiin 1840-luvun ensi vuosina silloin\ntällöin sanomalehdissä, mutta hyvin heikosti. Vaan voimakkaampia ääniä\nrupesi jo kuulumaan muilta tahoilta.\n\nErityistä huomiota herätti eräs lausunto suomenkielen asemasta, jonka\nkunnioitettava professori G. Renvall -- Ulvilan rovasti ja suuren\nsuomalaisen sanakirjan tekijä -- julkaisi silloin ulosantamansa \"Suomen\nkieliopin\" esipuheessa. Hän kertoi, kuinka Suomenkielen kohtalo\nseitsemän vuosisataa oli ollut ja yhä vielä oli uhkaavain pilvien\npeitossa. Suomenkieli ei ole koskaan saanut, lausui hän, itsenäisesti\nkehittyä eikä sivistyskieleksi kohota, \"se ei ole saanut olla sen\nkansan kansalliskielenä, joka itsensä suomalaisiksi kutsuu\". Tätä\nluonnotonta tilaa, on jo \"vuosisatoja kestänyt, kansan omaa kieltä on\nlaiminlyöty, sitä on koetettu tukahduttaa ja se on painettu ainoastaan\nalemman rahvaan kieleksi sekä niiden käytettäväksi, joilla on\ntalonpojan kanssa jotakin tekemistä. Ruotsinkieli on maassa ollut\ntuomioistuinten, virastojen ja opetuslaitosten kielenä sekä kaikkien\nsivistyneiden kansanluokkain jokapäiväisenä seurustelukielenä. Tämän\njohdosta ovat maan säätyläiset hyljänneet ja melkein halveksineet\nsuomenkieltä ja moni ajattelematon herrasmies miltei häpee osaavansa\nsuomea\". Tämä seikka on eräissä seuduissa vaikuttanut talonpoikiinkin\nja vietellyt heidät jäljittelemään ruotsinkieltä ja siten turmelemaan\nja rumentamaan oman kielensä. -- Jotta voisimme ehkäistä oman\nkansalliskielemme enempää rumentumista vaaditaan meiltä hyvää tahtoa,\njatkoi Renvall, ja varsinkin sitä vaaditaan yhteiskunnan korkeimmilta.\nMutta valitettavasti on terve ymmärrys tässä kysymyksessä jo niin\nhämmentynyt, \"että moni muuten oikeinajatteleva ja maan vastaista etua\nvakavasti harrastava mies on ruvennut katsomaan ei ainoastaan\nmahdottomaksi auttaa suomenkieltä sen syvästä alennuksesta, vaan\nsuorastaan vahingolliseksi ja kansakunnan kehitykselle esteeksi, jos\nkauan laiminlyöty suomalainen äidinkieli asetettaisiin luonnollisiin\noikeuksiinsa ja korotettaisiin kansallissivistyksen esittäjäksi.\nNäytään uskovan, että se ei olisi mahdollista muilla ehdoilla, kuin\nettä toiset kielet, joita maan sivistyneet asukkaat käyttävät, kokonaan\nsyrjäytettäisiin, joka ei ainoastaan ole mahdotonta vaan joka olisikin\nkovin haitallista. Mutta suomenkieli ei tarvitse niin kallista uhria;\nse on aikojen kuluessa tottunut tyytymään kohtuullisiin etuihin. Se\npyytää vain, etteivät myöhemmin tulleet vieraat ja suojelijat kokonaan\najaisi sitä pois isäinsä talosta\". Aluksi ei tarvita muuta, kuin 1:ksi\nettä suomenkieli saatetaan kaikkiin oppilaitoksiin, ei vielä\nopetuskieleksi, vaan kaikille oppilaille pakolliseksi opetusaineeksi,\nja 2:ksi \"että suomenkieltä kaikissa maan tuomioistuimissa ja\nvirastoissa edes senverran vastaiseksi ruvettaisiin käyttämään, että\nsuomenkielisten asianosaisten sallittaisiin sekä suullisesti että\nkirjallisesti käyttää suomenkieltä, jota viranomaisten siis pitäisi\ntäydellisesti ja ilman tulkkia ymmärtää. Nämä kaksi etua riittäisivät\nsuomenkielelle vastaiseksi, eikä nykyisiä laitoksia eikä käytännössä\nolevaa työjärjestystä tarvitseisi ensinkään muuttaa. Sadan vuoden\nperästä jälkeläisemme keskenään sopikoot ja päättäkööt, mitä enempää\ntämän asian suhteen olisi tehtävä.\" -- Suomenkielen edistämiseksi\nvaati, hän vielä, että maan sivistyneiden asukkaiden pitäisi\navustaa \"koulujen perustamista rahvaan lapsille, joissa kouluissa\nopetusta ainoastaan suomeksi annettaisiin työväelle hyödyllisissä\nopetusaineissa\". Silloinen kansanopetus rajoittui uskonnonopetukseen ja\nsisälukuun. \"Mutta muuten on jokaiselle kansalaiselle tarpeellinen\nymmärryksen kehittäminen ja käytännöllisessäkin elämässä tärkeä\ntaitaminen, kuten kirjoitus, luvunlasku y.m., kokonaan laiminlyöty\nmikäli suomalaiseen rahvaaseen tulee. Sen lisäksi tulee vielä\", niin\nkirjoitti Renvall lopuksi, \"se epäkohta, että Suomen kansa sellaisten\nmaahan tuotujen ja käytäntöön otettujen kielten kautta on, melkein kuin\nylipääsemättömällä aidalla, erotettu kahteen eri toisilleen\nvastakohtaiseen ja usein vihamieliseen osastoon, nimittäin\nherrasmiehiin ja rahvaaseen; josta hajaannuksesta sitten se sisällinen\nkateus, epäluulo ja vastenmielisyys on kasvanut, joka usein yleisissä\nkokouksissa, kuten pitäjänkokouksissa, näyttäytyy ja hidastaa kaikkia\nhyödyllisiä yrityksiä, joita olisi edistettävä yksimielisyydellä ja\nsisällisellä hyväntahtoisuudella\".\n\nTämä lausunto, jonka Hels. Morgonbladetkin julkaisi, herätti\ntarpeellista huomiota. Sitä ei vastustettu, mutta eräissä\nvirkamiespiireissä se ehkä tuntui vähän rauhaa häiritsevältä.\n\nMelkein yhtä suorapuheisesti kuin Renvall puhui Suomalaisen\nkirjallisuuden seuran puheenjohtaja, prof. Gabr. Rein, seuran\nvuosipäivänä 1842 pitämässään esitelmässä, joka heti senjälkeen\njulkaistiin aikakauskirjassa \"Suomi\". Tässä esitelmässään käsitteli hän\nhistoriallisesti \"Suomen kansalliskirjallisuuden kehitystä ja sen\nvastaisen jatkamisen tarpeellisuutta\" ja lopetti esitelmänsä näin:\n\"Mitä tulee meidän, mitä tulee suomalaisten ja etupäässä sivistyneiden\nsuomalaisten tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja kehittämiseksi?\nTuleeko sivistyneen luopua sivistyksestään? tuleeko meidän hyljätä se\nkieli, joka näihin asti on meille sivistyksen lahjat tarjonnut? onko\nkaikki valistus näistäpuolin suomenkieliseksi puettava? -- Ei tosin\nniin; sivistys on liiaksi kehittynyt, jotta sivistymätön suomenkieli\n_heti_ voisi muuttua sille käytettäväksi välikappaleeksi: sillä tavoin\npalaisimme takaisin keskiajan barbaarisuuteen. Mitä on meidän siis\ntehtävä? Vastaus ei minusta näytä vaikealta: tie, jota meidän on\nkuljettava, on jo viitoitettu. Viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena on\nennen tuntematon harrastus suomenkielen hyväksi herännyt. -- -- --\njatkettakoon tällä näin aletulla uralla, työskennelköön jokainen,\njoka ei häpee suomalaisen nimeä -- ja niiden lukumäärä onneksi\nharvenemistaan harvenee -- kykynsä mukaan, puheessa, kirjoituksessa tai\ntoiminnassa, tuon yhteisen päämäärän hyväksi, kansallissivistyksen\nkehittämiseksi ja edistämiseksi: pyhittäköön jokainen virkansa ja\nvoimansa kansalleen, josta hän on lähtösin, elköönkä kukaan epäilkö,\njos odotettuja tuloksia ei heti näkyisikään. Kansojen kasvattaminen\nedistyy hitaasti. Meidän silmämme eivät saane nähdä sen puun kasvavan,\njonka olemme istuttaneet; mutta ehkä siitä lapsenlapsemme saavat iloita\nja nauttia sen varjosta. Jos näet isänmaallisen, kotimaan juuresta\nlähteneen sivistyksen harrastus herää, säilyy ja kasvaa, jos koulut,\nsamalla kuin opettavat nuorisolle eurooppalaista sivistystä, opettavat\nsitä myöskin lähestymään kansaa, kansan kielen ja kansan ajatustavan ja\nluonteen tarkemman tuntemisen kautta, ja jos näitä opetuksen tarjoomia\ntilaisuuksia tunnollisesti hyväksikäytetään, jos kaikkia näitä\napuneuvoja siten vakavasti viljellään, niin koittanee vielä\nsyntymättömälle polvelle se päivä, jolloin Suomen kieli omistaa sijansa\nmaapallon sivistyneiden kielten joukossa, päivä, jolloin ei tarvitse\naristella kohottaa kansan käyttämä kieli sivistyskieleksikin, jolloin\nsivistynyt, palaten halveksittuun kotitaloonsa, sovinnollisesti ojentaa\nkätensä niin kauan takapajulla olleelle, mutta peritylle kielelleen\nuskollisena pysyneelle veljelleen; päivä, jolloin se hajaannus, joka\nnyt kielieron kautta vallitsee Suomen kansassa, samoin kuin monet muut\nsitä rasittaneet, mutta uutteruudella ja ponnistuksilla voitetut kovat\nkohtalot, on jäävä pelkäksi muistoksi, muistoksi siitä valmistusajasta,\njoka vei todelliseen ja pysyvään kansalliseen sivistykseen\".\n\nVilkkaan vastakaijun saivat nämä sanat kaikkien nuorten ja ajan\nriennoille alttiiden miesten mielistä. Ne edustivat lämpösesti ja\nrehellisesti sitä käsityskantaa, johon n.s. suomalaiset pyrinnöt\nsilloin olivat ehtineet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavun nyt siihen aikaan, jolloin pääsin ylioppilaselämään mukaan.\n\nJo paljoa aikusemmin oli opettajani, Frans veljeni, ja minun välillä\nsovittu siitä, että minun lopulla syyslukukautta 1842 piti suorittaa\nylioppilastutkinto ja opinnot olivat jo hyvissä ajoin sitä varten\njärjestetyt.\n\nPieni, arvaamaton seikka yritti kumminkin tekemään tyhjäksi tämän\nsuunnitelman. Lopulla vuotta 1841 ilmestyi näet muiden sen ajan\nvenäjänkielen edistämistä tarkoittavain toimenpiteitten yhteydessä\neräs asetus, joka teki venäjänkielen taidon välttämättömäksi\nylioppilastutkinnossa kaikille muille kuin niille, jotka olivat\nlähteneet kymnasien oppi-osastoilta. Venäjänkieli oli siis välttämätön\nminunlaiselle privatistille, enkä ollut koskaan tätä kieltä nimeksikään\nlukenut, niin, en aakkosiakaan edes varmasti tuntenut. Mutta tyyneesti\nkohtelin tätä vaikeutta ja päätin uhrata osan lähestyvää kesää\nlukeakseni Akianderin kieliopin ja nuo 72 pakollista sivua Ehrströmin\nja Ottelinin venäjänkielen oppikirjasta. Melkein opettajatta tuon\nkurssin parissa kuukaudessa luinkin, käänsin nuo tunnetuiksi tulleet\nharjoituskertomukset, ja tulos oli, että sitten tutkinnossa sain\ntutkijalta, Akianderilta, erittäin kiittävän arvosanan. Mutta siihen\nvenäjänkielen opinnot minulta keskeytyivätkin täksi elämäksi.\n\nYlioppilastutkinnossa suoriusin muutenkin onnellisesti ja jouluk. 14 p.\n1842 -- se oli epäilemättä elämäni tärkeimpiä päiviä -- julisti\nfilosoofisen tiedekunnan silloinen dekanus, prof. J. M. af Tengström,\nminut kiitoksella hyväksytyksi arvokkaaksi akateemiseksi kansalaiseksi.\n\nMuiden kanssa en paljo saanut jakaa ylioppilaaksi pääsemisen onneani\nenkä riemuani, kun kultalyyryn lakkiini sain. Ollen privatisti ei\nminulla ollut koulutovereita, lähempiä ystäviä ei minulla ollut monta\nja niistäkin sattuivat toiset, kuten minua ijässä lähin veljeni,\nolemaan poissa. Vastaanotettuani onnittelut kodissani ja perheen\nkeskuudessa, riemastutin mieleni vinttikamarissani polttamalla\nporoksi vanhan kiusanhenkeni, Euklideen \"Elementat\". Ja sen sijaan\nostin Lénströmin silloin uuden Ruotsin kirjallisuudenhistorian,\n(joka oikeastaan oli pelkkä kirjallisuuden luettelo) ja rupesin\nsiihen merkitsemään kaikkia niitä tuhansia kirjoja, joita isäni\nkirjastossa oli, -- sen tunsin jo tarkoin. Semmoiset olivat minun\nylioppilaskekkerit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt sopinee minun luoda muistosilmäys erinäisiin yliopiston henkilöihin\nja oloihin ylioppilaaksi tuloni ajoilta.\n\nAlan huipusta. Varakanslerina taikka oikeastaan v.t. varakanslerina oli\njo kauan ollut silloinen kenraalikuvernöörinapulainen, kenraali\nAleksander Amatus Thessleff. Ollen viipurilainen syntyjään, oli hänen\nelämänuransa nuoruudessa ollut Venäjän pääesikunnassa hyvin loistava.\nKapteenina oli hän ottanut osaa v:n 1807 sotaretkeen Napoleonia vastaan\nja myöskin Suomen sotaan, taistellen useissa tärkeissä otteluissa\nsuomalaista sotajoukkoa vastaan. Oltuaan vielä vuosina 1812-14\nsotaretkillä Napoleonia vastaan oli hänestä tullut Suomeen sijoitetun\nvenäläisen jalkaväkiosaston päällikkö ja siinä toimessa ollen pääsi hän\njo 1828 yliopiston v.t. varakansleriksi. Siitä virasta oli hän\nvapautettuna sillaikaa kuin hän komensi sotaväen osastoa Puolan\nsodassa, vaan se uskottiin hänelle uudelleen v. 1832. Seuraavana vuonna\nhänestä myöskin tuli kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin,\napulainen ja edusti hän siis korkeinta valtaa Suomen pääkaupungissa,\njossa ruhtinas ei itse koskaan ollut muuta kuin käymäseltään. --\nThessleff oli nyt vähän päälle 60 vuoden ikäinen mies, lyhyt ja pieni,\ntukka valkoinen, kasvonpiirteet puhtaat ja hienot. Hän ei kiivastunut\nkoskaan muulloin, kuin luullessaan tavanneensa joitakin yhteiskuntaa\nmullistavia aatteita, jotakin itsenäisyyttä taikka tottelemattomuutta\nkorkeinta valtaa vastaan: silloin saattoi hän raivostua, jopa tarttua\nmiekankahvaansakin ja jo uhata lähettää vihansa esine \"Siperiaan\".\nSellaiseen vihaan leimahti hän eri syistä useita tunnettuja henkilöitä\nkohtaan, kuten Nordströmia, Cygnaeusta. Snellmania, L. Stenbäckiä y.m.\nMutta viha meni nopeasti ohi ja uhatusta tuli pian hänen \"hyvä\nystävänsä\". -- Kenraalikuvernöörinapulaisena oli hän erityisesti saanut\ntoimekseen olla puheenjohtajana senaatissa ja sen istunnoissa hän\ninnolla olikin läsnä. Niinikään hän, yliopiston hallintomiehenä, piti\nvelvollisuutenaan olla usein läsnä konsistorion kokouksissa,\nväittäjäisissä ja luennoillakin. Luennoilla tapahtui joskus, että\nvarakansleri vähäksi aikaa keskeytti professorin ja rupesi murtavalla\nruotsinkielellään kertomaan kuulijoilleen joitakin lapsellisia muistoja\ntietovarastostaan. Niin oli hän kerran prof. Reinin historian luennolla\nkertonut, kuinka hän jollakin sotaretkellään oli joutunut Napoleonin\nläheisyyteen ja kuinka hänen vihansa tuota maailmanhävittäjää kohtaan,\njoka oli uskaltanut uhata hänen keisarinsakin valtakuntaa, silloin oli\nollut kuohumispisteessä. -- Kenraaliksi jo ehdittyään oli hän Hämeestä\nnainut erään ruununvoudintyttären, kauniin ja jalon naisen, joka\nhalvasta syntyperästään huolimatta osasi mitä arvokkaimmalla tavalla\nolla emäntänä tanssiaisissa Nikolain päivänä ja muissa juhlissa, joita\nsiihen aikaan säännöllisesti pidettiin kenraalikuvernöörin talossa.\nNäissä pidoissa näki koko suurta säästäväisyyttä harjoitettavan;\nmuutenkin oli Thessleffin perin säästäväinen luonne antanut aihetta\nmoniin hassunkurisiin juttuihin ja kertomuksiin, joista toiset kai\nolivat tosia, toiset tekaistuja; mutta tämän heikkouden ihmiset hänelle\nmielellään antoivat anteeksi hänen monien hyvien ja kunnioitettavain\nominaisuuksiensa vuoksi. -- Kenraali Thessleff pysyi korkeassa\nvirassaan aina vuoteen 1847 asti, jolloin hän pyynnöstä sai eronsa ja\nasettui Juustilan tilalleen lähelle Viipuria. Vielä samana vuonna hän\nkuoli syntymäkaupungissaan Viipurissa.\n\nYliopiston rehtorina oli, jo toista kolmivuotiskautta, edellä jo ennen\nusein mainittu anatomian ja fysiologian professori, kolleegineuvos Nils\nAbraham Ursin. Silloisissa olosuhteissa, jolloin ankaraa poliisivaltaa\npidettiin tarpeellisena ja täkäläinen korkein hallintomies helposti oli\nhallittavissa, oli rehtorilla hyvin mahtava asema yliopistossa.\nJohdettuaan ja järjestettyään v. 1840 juhlallisuudet niin onnellisesti,\noli Ursin korkeampain viranomaisten taholta voittanut melkein\nrajattoman luottamuksen ja hänen saamansa runsaat, lisätyt\n\"edustusvarat\" sekä hänen laaja lääkärintoimensa saattoivat hänet\ntilaisuuteen harjoittamaan suurenmoista vieraanvaraisuutta. Hän kyllä\noivalsi, että se oli paras keino rauhoittaa sekä levottoman nuorison\nettä vastustushaluiset virkaveljet. Hänen uudessa talossaan\nPohjois-Esplanaatinkadun varrella (sittemmin vapaaherra Nordenstamin\ntalo) oli yhtenään päivällisiä ja illallisia yliopiston opettajille\nsekä tanssipitoja, \"makkarajuhlia\" ja muita kestejä sadoille\nylioppilaille. Eikä kukaan voinut valittaa makkarain eikä muiden\nnautintotavarain laatua eikä määrää. Kaikkia oli riittävästi ja hyvää\nja \"Täti\" -- sillä nimellä mainittiin Ursinia naismaisen äänensä vuoksi\nvarsin yleisesti -- itse oli aina ystävällinen ja kohtelias.\nYlioppilaat tanssivat, lauloivat, söivät ja joivat sydämmen pohjasta\neikä heistä voinut sillä hetkellä ainakaan tuntua muulta, kuin että\ntämä rehtori sentään oli monessa suhteessa hyvä mies. Ja professorit\nunhottivat Ursinin kukkuraisten pöytien ääressä yhtä ja toista, jota\nheidän oli sulatettava konsistorion pöydän ääressä. Sillä tässä\npöydässä ei muiden ääni kuin rehtorin, vaikka se hieno olikin ja\nnaisellinen, päässyt kuuluville. Jos Ursin ei houkuttelemalla ja\nviekkaudella saanut enemmistöä tuumilleen, niin ei hän aristellut\nmahtivaltaankaan turvaantua, toisinaan syrjäyttäen kaikki asetukset ja\nlailliset järjestykset. Siitä ne johtuivat nuo kiivaat riitaisuudet,\njoita siihen aikaan kerrottiin konsistoriossa tapahtuneen ja joissa\nJ. J. Nordström voimakkaasti edusti vapaamielisiä aatteita ja\nlaillisia muotoja ja vastusti Ursinia. Näistä riitaisuuksista, jotka\npäättyivät siten, että Ursinia ei enää 1845 valittu rehtoriksi --\nsilloin hän toki jäi vähemmistöön! -- ja Nordströmin siirtymisestä\nvähän sen jälkeen pois yliopistosta ja Suomesta, saan jälempänä\nmuutamia muistoja kertoa.\n\nVararehtorin toimia hoiti \"Suomen yleisen lainopin\" professori, Vilhelm\nGabriel Lagus, ja hänestä myöskin Ursinin jälkeen tuli rehtori. Tämän\ntalo (Kolmikulmatorin varrella) oli rajakkain isäni talon kanssa;\nhänellä oli poikia, joista toiset olivat veljeni, toiset minun ikäisiä\nja me pojat olimme tietysti rakentaneet tuttavuutta puutarhain välisen\naidan päällitse tai lävitse. Varhaisimmista vuosistani olin siten\nläheinen tuttu sanotun professorin perheessä. Tuo perhe oli niin\nläpeensä akateeminen professorinperhe, kuin ajatella voi. Isännän, tuon\nkorkeasti oppineen professorin, velivainaja oli myös ollut professori,\nensiksi filosofiassa ja sitten jumaluusopissa; hänen puolisonsa,\nentisen professorin ja varakanslerin, arkkipiispa Tengströmin tytär,\noli hänkin kasvanut ylhäisimmissä akateemisissa piireissä. Talon\nlapsista ei yksikään koskaan lie ajatellut muuta, kuin pyrkiä\noppineiksi miehiksi ja professoreiksi, -- kaikilla oli siihen myöskin\nlahjoja ja tarmoa.[12] Alakerta talon päärakennuksessa oli varattu\nisälle, jonka rikkaat kirjastot ja suuret arkistot tarvitsivat\npaljo tilaa; yläkerrassa asuivat perheen lukuisat naisjäsenet;\npiharakennuksessa harjoittivat pojat erittäin uutterasti lukujaan.\n\nUkko Lagus, joksi häntä usein kutsuttiin, oli hyvin monipuolisesti\noppinut mies. Nuorempana oli hän lukenut verkalleen ja viettänyt\niloista elämää Upsalassa, ollen m.m. virkeä jäsen \"Vitterhetens Vänner\"\n(Kaunokirjallisuuden ystävät) nimisessä yhdistyksessä, jossa n.s.\nfosforistinen liike ensiksi Ruotsissa ilmeni ja jossa hänen rinnallaan\nHammarsköld, Rääf, Livijn, Atterbom y.m. kirjallisia voimiaan\nmittelivät. Suoritettuaan Upsalassa lainopillisen tohtorinarvon oli hän\npalannut kotimaahan ja kohta saanut opettajanviran lainopillisessa\ntiedekunnassa, ensin väliaikaisesti, sitten vakinaisesti. Yli\nneljäkymmentä vuotta oli hän kaikenkaikkiaan maan juristien tärkein\nopettaja; hän opetti heitä julkisissa, yksityisissä ja aivan\nyksityisissä (\"privatissima\") luennoissa, jotka olivat pakolliset ja\njoissa hän luki niinhyvin siviili- kuin rikoslain säädäntöä ja hänen\nvaikutuksensa maan tuomarikunnan kasvattamisessa on siis ollut suuri.\nVaan vaikka hän olikin etevä lainoppinut, harrasti hän kumminkin\nhalukkaimmin isänmaan historian tutkimista. Arvattavasti hänen\nappiukkonsa, piispa Tengströmin, esimerkki oli kääntänyt hänen\nharrastuksensa sinnepäin. Ensiksi oli hän tutkinut Suomen lainsäädännön\nhistoriaa, vaan ulontui pian kirkkohistorian ja sitten aatelissukujen\nsekä aatelistilojen vaiheita tutkimaan. Väliin teki hän tutkimusmatkoja\nRuotsin arkistoihin, mutta varsinkin oli hänen tapansa kesälomalla\nmatkustella maaseudulla, etsiäkseen kirkkojen ja herrastalojen\narkistoista lähteitä kuluneiden aikojen valaisemiseksi. Näillä\nmatkoilla löytämänsä arvokkaat asiakirjat otti hän tavallisesti\nlainaksi mukaansa Helsinkiin, jossa hän kopioitti ne lakitieteen\nylioppilailla taikka muilla vapaaehtoisilla kirjureilla. Tällä tavalla\npääasiallisesti syntyi hänen suuri arkistonsa, joka sisälsi\nelämäkerrallisia, sukujaksoisia, maantieteellisiä y.m. kokoelmia. Se,\nminkä hän itse näistä kokoelmista käytti, on koottuna hänen teoksiinsa\n\"Turun hovioikeuden historia\", \"Suomen kirkkohistoriaa koskevia\nasiakirjoja\" ja \"Tutkimuksia Suomen aateliston suvuista ja tiloista\"\nsekä muihin pienempiin kirjoituksiin. Käsin kirjoitetut kokoelmansa ja\nasiakirjansa lahjoitti hän ennen kuolemataan yliopiston kirjastolle,\nkumminkin sillä merkillisellä määräyksellä, että ne olivat\nsinetöittyinä säilytettävät 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Mitä\narvokasta niissä on, se pysyy salassa aina vuoteen 1909 asti.\n\nKlassilliseen kirjallisuuteen oli Lagus hyvin perehtynyt ja oli hän\nlatinaopetuksen suuri harrastaja. Horatius oli hänen mielirunoilijansa:\nhänen \"odejansa\" hän usein toisteli. Muinaisaikainen olikin hänen\nkäsityksensä monesta asiasta. Muistanpa, kuinka syvästi minuun\nvaikutti, kun kerran nuorena ylioppilaana kuulin ukko Laguksen puhuvan\nkansansivistyksen turmiollisuudesta ja väittävän, että kaikki muu kuin\nkatkismuksen oppiminen tuottaisi onnettomuutta itse tuolle kansalle,\nettä talonpojista ja rengeistä ei saa tehdä puoliherroja, jotka\nvaativat yhtä ja toista, vaan että heidän pitää saada elää\nonnellisina työstään ja tietää -- melkein niin paljon kuin huutia. Ja\nyhtä avomielisesti kuin hän lausui kammoksuvansa kaikkinaista\nkansanvalistusta ja kansanvaltaisuutta, yhtä nöyrästi hän kunnioitti\naatelisvaltaa ja kuningasvaltaa silloinkin, luullakseni, kuin historia\non esittänyt kaikkein räikeimmät esimerkkinsä. Mutta näiden\nvanhentuneiden käsitteiden ohessa oli hänessä monta rakastettavaa\npuolta, joiden kautta hän nuorisoakin saattoi innostuttaa. Hän oli\nluonteeltaan hilpeä ja leikkisä ja kun hän istui piippu hampaissaan\nvanhempain tai nuorempain ystäväinsä piirissä ei häneltä koskaan\npuuttunut puheenaihetta, jota oli sekä hauskaa että hyödyllistä kuulla.\nHänen vieraanvaraisessa talossaan, jota useat soitannollisilla\nlahjoilla varustetut tyttäret vilkastuttivat, oli nuoriso usein koolla\nja hyvin siellä viihdyttiin. Savokarjalaisia ylioppilaita kohtaan,\njoiden inspehtori hän oli, oli hän aina erittäin suosiollinen.\nRehtorina (kolmivuosikaudella 1345-48) ei hän suurta vaikutusta\nsaavuttanut, ei opettajissa eikä ylioppilaissa; mutta ei hän niin\nsuurta vihaakaan päälleen koonnut, kuin hänen kahden edeltäjänsä osaksi\noli tullut.\n\nHänen elämänsä viimeiseltä vuosikymmeneltä on minulla vielä tallessa\njoukko pieniä kirjeitä ja pilettejä, ystävällisiä ja silloin jo\nijäkästä muinaistutkijaa kuvaavia. Hän oli näet eräänä kesänä, kun hän\nperheineen asui maalla ja minä, hänen lähin naapurinsa, olin\nkaupungissa, valinnut minut \"taloudellisten ja kirjallisten\nasioimistensa päälliköksi hänen ollessaan Helsingistä poissa\". Siten\nuskoi hän minulle useita \"tärkeitä tieteellisiä tehtäviä\". Sain m.m.\nmennä en ainoastaan hänen kirjastoonsa, mutta vielä \"kaikkein\npyhimpäänkin\", hänen arkistohuoneeseensa, ottamaan sieltä hänelle\nlähetettäviksi kirjoja ja asiapapereita, joita tuo vanha setä\ntilapäisesti tarvitsi. Hän, joka määräsi, että hänen yliopistoon\nlahjoitetut arkistokokoelmat olisivat pidettävät sinettien takana vielä\n50 vuotta hänen kuolemansakin jälkeen, oli niistä tietysti eläessään\nvieläkin arempi. Lagus käski minun siitä syystä tarkoin katsoa,\netteivät käsikirjoitukset \"jonkun sattuman kautta joutuisi armottomiin\nkäsiin\", kielsi näyttämästä niitä kenellekään, ja käski lähettää ne\nsinetöidyssä kuoressa sekä antaa postinkuljettajalle \"vakava ja samalla\nhellä varoitus säilyttää niitä kuin silmäteräänsä\". Vanhuksen uskomat\ntällaiset toimet käsitin tietysti kalliiksi luottamustoimiksi, joita\nkoetin mitä omantunnonmukaisimmin täyttää, ja joita vieläkin\nkiitollisuudella muistelen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen arkkipiispa Tengströmin vävypoika ja historiallinen oppilas,\nmelkein Laguksen ikäinen ja tämän rinnalla yksi konsistorion\nvaikuttavimpia jäseniä, oli filosofian professori _Johan Jakob\nTengström_. Hänen työnsä filosoofisen tieteen alalla oli ollut\nverrattain tärkeä, hän näet ensimmäisenä rupesi meillä opettamaan\nHegelin filosofiaa, joka sittemmin useiden vuosikymmenien kuluessa niin\nmahtavasti meillä ajatustapoihin vaikutti. Mutta kirjallisuuden alalla\nhän kumminkin oli alottanut akateemisen opettajanuransa ja isänmaan\nsivistyshistoria oli aina yhä edelleen hänen tieteellisen tutkimuksensa\nlempiaineena. Molempain Gezelioiden \"muistot\" sekä elämäkerrallinen\nteos Suomen yliopiston opettajista olivat hänen tutkimustensa\npäätuloksia ja ne hänen nimensä kirjallisuudessamme asettavatkin hyvin\nkunniakkaalle sijalle. -- Ulkomuodoltaan oli tämä \"filosoofi\", joksi\nhäntä kutsuttiin, pieni, kuiva ja laiha, ja elämäntavoiltaan oli hän\nperin säännöllinen: tasasin askelin nähtiin hänen ulkonakin kävelevän\naina samalla tunnilla ja samoja katuja. Yhtä tasasta kuin hänen\nkävelynsä oli myöskin hänen puheensa. Häntä olisi voinut pitää\nluonteeltaan kylmänä miehenä ellei hänen ruskean silmänsä katse niin\nusein olisi kertonut siitä lämmöstä, joka hänen sisässään asui. Lämmin\nhän olikin kaikille nuorison pyrinnöille, ennen kaikkea isänmaalle ja\nsen kansalliselle pysymiselle. Runeberg oli hänen lankomiehensä,\nNervander oli hänen likeisin ystävänsä, ja hänen varakkaassa talossaan\nKruunuhaassa olivat Cygnaeus, Castrén. Lönnrot, Topelius y.m.\nlahjakkaat miehet jo kauan olleet miltei jokapäiväisiä vieraita. Tämän\nvanhemman ystäväpiirin lisäksi tuli sitten 1840-luvulla nuorempi, joka\nkokoutui talon ainoan pojan Robert Tengströmin ympärille, joka varsin\nyleisesti tunnettiin vilkkaimmaksi, lahjakkaimmaksi, toivorikkaimmaksi\nkaikista niistä nuorista sieluista, joita sen ajan kansallishenki\nherätti innostumaan. Tämän Robert Tengströmin lähin ystävä -- hänen\ntoverinsa myöskin Pariisissa, jossa Robert niin aikaseen v. 1847 kuoli\n-- oli Herman Kellgren, joka nai Tengströmin perheen kolmesta\ntyttärestä vanhimman: keskimmäisen tyttären nai P. Tikkanen ja\nnuorimman M. A. Castrén. Kaikki nämä \"kirjalliset avioliitot\"\nsolmittiin lyhyen ajan kuluessa (1849-50) ja niiden johdosta vietettiin\nhääjuhlia, jotka vielä iloisimpinaan muistaa se, joka niissä lie saanut\nsaapuvilla olla. Mutta valitettavasti säälimätön kuolema mursi kaikki\nnuo siteet melkein yhtä lyhyessä ajassa. Kun vanha \"filosoofi\" v. 1858\nsaatettiin hautaan oli hän sinne saanut saattaa, paitsi poikansa, kaksi\nvävypoikaansa, nim. Castrénin ja Kellgrenin, sekä viimeksi yhden\ntyttäristään. Se oli ollut liian raskas kuorma hänenkin filosoofisesti\ntyyneelle mielelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituista kyllä löytyi siihen aikaan, paitsi viimeksi mainittua, vielä\nkaksi hyvin merkittävää professoria, joilla oli Rousseaun etunimet,\nnim. _Johan Jakob Nordström_ ja _Johan Jakob Nervander_.\n\nKun mainitsen Nordströmin, rupee vanha ylioppilaansydämmeni vieläkin\ntykyttämään; sillä hän oli nuoruuteni lämpimimmän rakkauden,\nkunnioituksen ja ihailun esine. Minä ja suurin osa akateemisen nuorison\nparasta puolta ihailin häntä en ainoastaan suurena tiedemiehenä,\nvaan ennen kaikkea oikeuden ja totuuden miehevänä ja pelottomana\ntulkkina. Olin jo aikusin saanut häneen tutustua, varsinkin veljeni\nFransin luona, jonka kanssa hän läheisesti seurusteli ja hän\nvaikutti henkilönä nuorukaiseen mahtavasti. Hänen komea vartalonsa,\nhänen hieno käytöksensä, puheensa, joka usein oli kiivasta ja\nterävää, mutta aina tietorikasta, selvää ja opettavaa, -- se kaikki\noli jotakin arkielämässä harvinaista. Ja se ihailu, jonka hänen\npersoonallisuudestaan sai, lisääntyi yhä sen kautta, mitä hänen\njulkisesta elämästään ja toiminnastaan kuului. Kerrottiin, miten hän\nluennoillaan Suomen valtio-oikeutta esitti ja vielä paremmin tiesi\nyleisö, miten hän konsistoriossa vastusti n.s. \"ukkoja\", voimakkaasti\nja uutterasti taistellen sitä poliisijärjestelmää ja mielivaltaisuutta\nvastaan, jota yhä enemmän oli ruvettu harjoittamaan. Ken haluaa\nlähemmin tutustua tuohon pitkälliseen taisteluun hänen ja silloisen\nrehtorin Ursinin välillä, se löytää siitä tietoja valtioneuvos V.\nLaguksen tiedeseuralle kirjoittamasta lämpöisestä ja perusteellisesta\nNordströmin muistokatsauksesta. Kaikki tämän riidan yksityiskohdat\neivät tietenkään konsistorion istuntosalista päässeet ulos\ntunkeutamaan, vaan kun kiista kehittyi niin pitkälle, että ruvettiin\npuhumaan Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja hänen aikeestaan\nmuuttaa maasta pois, silloin kuohuivat nuorison tunteet yli reunojensa:\nsiitä saan, kertoessani sen ajan ylioppilaskunnan muista elonmerkeistä,\nvielä tarinoida yhtä ja toista.\n\nNervander oli varmaankin yhtä lahjakas mies kuin Nordström. Hän oli\nnerokas sekä tiedemies että runoilija ja samoin oli hän harvinaisen\npirteä seuramies: hän viehätti jo ulkonäöllään mutta ennen kaikkea\nsäkenöivällä sukkeluudellaan, jota alinomaa tulvi hänen hienoilta\nhuuliltaan; kauan hänen sanansutkauksensa sananparsina säilyivät.\nYlioppilaat osasivat kyllä ihailla häntäkin, mutta tekivät sen\netäämmältä: likeisempiin tekemisiin nuorison kanssa ei hän ainakaan\nminun aikanani joutunut. Yliopiston vanhuksetkin, konsistorion \"ukot\",\nihailivat häntä pakostakin, vaan lemmekästä se heidän ihailunsa ei\nollut, päinvastoin, he vihasivat häntä aika kiivaasti. Nervanderin\nsukkeluuksien nuolet olivat näet sattuneet sekä yhteen että toiseen\nja usein luultavasti koko syvästi. He syyttivät häntä oikein\nammatti-juonittelijaksi, joka käytti vaikutusvaltaansa toisiin ja\nkorkeimpiin hallintomiehiin saadakseen toimeen milloin mitäkin, josta\nheidän mielestään oli vähemmin yleistä hyötyä, kuin hyötyä hänelle\nitselleen. Niin valitettiin, että hän (1838) oli saanut meteorologisen\nobservatorion perustetuksi ainoastaan jotta hän itse pääsisi sen\njohtajaksi, saisi vapaan asunnon ja hyvän palkan, ja sitten aiheuttanut\nfysiikan ylimääräisen professorinviran perustamisen itselleen,\nodottaessaan Hällströmin eroa. Niinikään väitettiin hänen hankkineen\nitselleen kaikenlaisia muita ylimääräisiä toimia ja rahamääriä. Jos\n\"ukot\" olivat monessa suhteessa väärässä, niin lienevät he olleet\noikeassa siinä, että Nervander oli juoniin taipuvainen, että hänen\nkekselijään ja terävän luonteen melkein oli tarve hallita toisia\nnäkymättömillä langoilla ja ohjata heitä mielensä mukaan. Kauan ei\nNervander kumminkaan vihamiehiään kiusannut, vasta 43 vuoden ikäisenä\nkuoli hän äkkiä kuumetautiin maalisk. 15 p. 1848. \"Hauta kaikki\nsovittaa\". Ei liene ollut ketään, joka ei olisi pitänyt tätä\nkuolemantapausta yliopistollemme ja isänmaalle vahinkona. Muistossani\nsäilyy tämä kuolinpäivä tummana surun päivänä vuoden 1848 suurten\nmaailmantapausten kirkastamassa keväässä.\n\nEn tahdo väsyttää lukijoita kertomalla tässä yhteydessä vielä\nuseammista henkilöistä. Mainitsematta jääneistä saan vielä tuonnempana\npuhua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tulin ylioppilaaksi ilmoittausin Turun osakuntaan. Perhemuistot\nolivat näet suvussani kaikki Turusta ja veljeni Frans, joka oli Turussa\nsyntynyt, oli samaan osakuntaan kuulunut, jopa useina vuosina ollut sen\nkuraattorinakin. Sisäänkirjoitus tapahtui alussa kevätlukukautta 1843\nosakunnan inspehtorin, silloisen itämaisen kirjallisuuden professorin\nGabr. Geitlinin ja kuraattorin, maist. J. O. Strömbergin sekä\nkymmenkunnan muun osakuntalaisen läsnäollessa. Osakunnan kokoushuone\noli silloin, kuvaavaa kyllä, kaupungin raatihuoneen kolmannessa\nkerroksessa, josta tätä tarkoitusta varten kaksi huonetta oli\nvuokrattu; poliisikamarin huoneusto oli samassa kerroksessa, ovet\nvastakkain.\n\nPienempäin ylioppilasosakuntain elämä oli silloin vielä hyvin\nvähäpätöistä ja Turun osakunta kuului pienimpäin joukkoon. Läsnäolevia\njäseniä oli tavallisesti ylioppilasluettelon mukaan noin neljäkymmentä\nja vähän yli. Kokouksia pidettiin kyllä kerran viikossa, mutta suurta\nhuvia ei niissä käymisestä ollut. Inspehtori oli hyväntahtoinen ja\nhyvinvoipa kunnonmies, vaan osakunnan kokouksiin hän näkyi saapuneen\npääasiallisesti saadakseen toimeen latinankielisiä väittelyitä. Latinan\npuhumista hän näet piti akateemisen sivistyksen pääkappaleena ja sen\nharjoittamista osakuntaelämän tärkeimpänä tehtävänä. Valitettavasti\nsaivat hänen innokkaat ponnistuksensa tässä kohden aikaan ainoastaan\nsen, että monet osakunnan jäsenet, niiden joukossa minä, pysyivät\npoissa kokouksista, peljäten näitä ikävystyttäviä puheharjoituksia.\nKuraattori, joka ammattiopinnoiltaan oli lääketieteilijä, mutta sen\nohessa harrasti estetiikkaa ja filosofiaa, koetti kyllä saada vireille\nkeskusteluja muistakin aineista, mutta hänen ajatuksensa olivat liian\nepämääräiset, jotta ne sanottavasti olisivat voineet innostuttaa.\nVilkkaampaa elämää kokouksissa herätti joskus, selvillä ja järkevillä\nmietelmillään joistakin hetken kysymyksistä, maisteri Sven Gabriel\nElmgren, joka silloin luki jumaluustiedettä ja josta syksyllä 1844\ntulikin Turun osakunnan ja sitten yhdistetyn Länsisuomalaisen osakunnan\nkuraattori. Nuorempain ylioppilaiden piirissä oli hänellä 1840-luvun\nmyöhemmällä puoliskolla sangen suuri vaikutus.\n\nVarsinaisia esitelmiä noissa kokouksissa verrattain harvoin pidettiin.\nLaulukuntaa tuossa pienessä osakunnassa ei myöskään voitu\nsäännöllisesti ylläpitää. Mutta Turun osakunnalla oli suurenlainen ja\naika arvokas kirjasto, josta osakuntalaisilla, kun yleistä\nylioppilaskirjastoa ei vielä oltu perustettu, oli paljo hyötyä. Sen\nohessa oli osakuntahuoneissa, aina siihen asti kunnes ylioppilaskunnan\nlukusali perustettiin, luettavana useita kirjallisia aikakauslehtiä,\nainakin kaikki mitä Ruotsissa ilmestyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjolaisessa osakunnassa oli, kuten aikusemmin olen maininnut, ensiksi\nkaikista osakunnista ollut huomattavana henkistä vireyttä.\nRangaistakseen tätä vireyttä, jota luultavasti jo oli katsottu\nyleiselle rauhalle vaaralliseksi, olivat yliopiston viranomaiset 1837\nvastoin osakunnan omaa tahtoa jakaneet sen kahteen osakuntaan:\nPohjois- ja Etelä-Pohjolaiseen, Aina vuoteen 1844, jolloin nuo molemmat\nosakunnat taas saivat yhtyä, kesti tätä kahtiajakoa virallisesti, vaan\nsisällistä elämäänsä elivät nuo kaksi osaa yhdessä.\n\nAlkupuolella 1840-lukua oli vilkkaampi henki ruvennut liikkumaan\nmyöskin Savokarjalaisessa osakunnassa, joka lukumäärältään oli yhtä\nvankka, aika-ajoin mieslukuisampikin, kuin Pohjolainen. Sen silloisen\nkuraattorin, Fabian Collanin, ansioksi luettiin, että hän\nosakuntalaisissa oli herättänyt isänmaallisen mielen ja kirjallisia\nharrastuksia; vaan kenen ansiota oli, että Savokarjalaista osakuntaa\nsen ohessa pidettiin muotiosakuntana, sitä en tiedä. Varmaa vain on,\nettä noin kymmenkunnan vuoden kuluessa useat uusmaalaiset\naatelisnuorukaiset, joilla oli oikeus kotipaikastaan riippumatta mennä\nmihin osakuntaan tahansa, kirjoittautuivat savokarjalaiseen osakuntaan.\nNiin tuossa osakunnassa nähtiin nimet Creutz, Wrede, Taube, Linder,\nEhrenström, Walleen, de la Chapelle, Sacklén, v. Weissenberg y.m.,\njotka kuuluivat helsinkiläisiin sukuihin ja joilla ei ollut mitään\nsiteitä Savoon eikä Karjalaan. Totta on myös, että uusmaalaisessa\nosakunnassa ei ylioppilasluettelon mukaan minun ensimmäisinä\nylioppilasvuosinani ollut yhtään aatelismiestä. Uusmaalaiseen\nosakuntaan kuuluminen oli liian porvarillista -- niin sen ajan\nmuotinuorukaiset arvelivat. Mikä varsinainen syy siihen oli, sitä on\nnyt vaikea saada selville; tosin lienee uusmaalaisessa osakunnassa\nsiihen aikaan vallinnut huono järjestys, mutta varmaankaan se ei ollut\nyksinomainen syy. Tällaiset muotiasiat toki eivät ole ikuisia.\n\nOmassa osakunnassani minulla tuskin oli yhtään ikäistäni\nhengenheimolaista. Savokarjalaisessa osakunnassa sitävastoin olivat\nlikeisimmät lapsuudenystäväni ja tuttavani ja näiden kautta perehdyin\nkoko paljo mainitun osakunnan asioihin. Jännityksellä ja kateudella\nkuuntelin sikäläisten ystäväini kertomuksia esitelmistä ja vilkkaista\nkeskusteluista, joita heidän osakuntakokouksissaan tapahtui. Se oli\ntoista kuin mitä minä omasta osakunnastani saatoin kertoa. Mutta yhtä\npaljo kiinnitti mieltäni heidän kertomuksensa kotiseudustaan, varsinkin\nKuopion kaupungista, joka samoihin aikoihin Snellmannin siirtymisen\nkautta sinne rupesi erityiseen merkitykseen nousemaan. Kuvauksiaan\nSavon oloista valaisivat muutamat kuopiolaiset ystäväni rikkailla ja\nherkullisilla eväspusseillaan, joita he yliopistokaupunkiin tullessaan\njoka lukukauden alussa toivat mukanaan. Heillä oli kalakukkoja,\nrieskoja y.m. kansallisia ruokia, oli linnunpaisteja, monenlaisia\nleivoksia, savustettuja lihoja ja kaloja, voita ja juustoa ja kuka ne\nkaikki muistaakaan. Niitä olivat heidän äidit panneet mukaan\nsulostuttaakseen poikainsa rasittavia hakuaikoja. Vaan tavallisesti\nannettiin lähemmille ystäville heti tieto sellaisen eväskontin\nsaapumisesta, toiset, etäisemmätkin tunsivat sen hajun eikä siten\nkestänyt kuin pari iltaa, ennenkuin koko tuo eväs oli lopussa. Pojat\neivät siten itse saaneet paljoakaan nauttia noista herkuista, vaan\nheidän ystävänsä olivat kiitollisia sekä kesteistä että hauskoista\niltaseuroista.\n\nVuonna 1890 oli savokarjalaisen osakunnan jäsenillä, noin puolella\nsuomalaiset sukunimet. Jos tarkastelemme ylioppilasluetteloa\nsiltä lukukaudelta, jolloin tulin ylioppilaaksi, löydämme 76:n\nsavokarjalaisen joukosta kaksi, joilla on suomalaiset sukunimet. Paavo\nTikkasen ja Antti Veänäsen nimiä hyvin ihmeteltiin. Nämä nimensä olivat\nnuo ylioppilaat perineet isiltään: Kuopion koulussa oli heille kyllä\najan tavan mukaan annettu uudet, ruotsalaiset nimet Tiklén ja Venell ja\nvasta yliopistoon edistyttyään olivat he valloittaneet takasin omat\noikeat nimensä. Viipurilaisessa osakunnassa oli samalla lukukaudella\nmyös kaksi suomalaista nimeä, muissa osakunnissa ei yhtään. Siis 429\nylioppilaan joukossa 4 suomalaista nimeä. -- Olihan sekin aikaa ja\noloja kuvaavaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämä yliopistossa kului ylioppilasaikani kahtena ensi vuonna yleensä\nhyvin hiljaa, tasaisesti ja värittömästi. Puolueriidat taikka\nmuunlaiset suuremmat kiistat eivät mieliä kuohuttaneet. Herännyt\nkansallistunne paloi vielä hyvin hiljaisella liekillä. Ylioppilaat\nkuuntelivat luentoja jotenkin uutterasti, -- ainakin lukukauden alussa.\nOmasta puolestani kuuntelin etupäässä Linsénin muodoltaan huolehdittuja\nesitelmiä roomalaisista kirjailijoista, joita sittemmin. Linsénin\nsairastuttua, jatkoi joskaan ei korvannut hänen apulaisensa N. A.\nGyldén. Kuuntelin myöskin silloisen dosentin E. af Brunérin yksityisiä\nluentoja, joissa hän Horation runoutta kuvasi. Kreikankielen\nprofessoria Gabr. Sjöströmiä, tuota klassillista \"Hefaistosta\",\nkuuntelin niinikään jonkun lukukauden ja kävin sitäpaitsi huvikseni\nhänen toimeenpanemissaan väittäjäisharjoituksissa, joissa tuo ylpeä ja\näkänen ukko koetti puolustaa huonoon ruotsinkieleen kääntämiään\nEuripideen murhenäytelmiä, -- vastaväittäjät pyrkivät aina tekemään\nnäistä väittäjäisistä mitä hassunkurisimpia ilveilyjä. -- Vielä\nkuuntelin tuon lämpösen isänmaanystävän Gabr. Reinin luentoja\nSuomen historiassa; ne olivat lämpöiset ja arvokkaat, mutta\nniillä oli se vika, että niitä jo useampia sarjoja oli pidetty,\njoten niitä täydellisinä, entisten kuulijain tekeminä muistiinpanoina\noli saatavissa. -- Myöskin opetushistorian professorin ja\nkirjastonhoitajan Aleks. Blomqvistin keveitä estetiikan luentoja\nkuuntelin hauskuudekseni. Ensi kerran silloin pidettiin luentoja tästä\naineesta Suomen yliopistossa; niitä pitikin professori, jonka alaan\nestetiikka ei varsinaisesti kuulunut, -- estetiikan professorinvirka\nperustettiin vasta myöhemmin. Lopuksi voin mainita, että ensi\nlukukautenani -- yhdessä Karl Collanin, joka jo silloin oli uskollinen\nasetoverini, ja parin muun toverin kanssa -- käytin hyväkseni tuon\nvaatimattoman englanninkielen lehtorin Wellmerin opetusta,\npääasiallisesti kumminkin lausumisen takia.\n\nMitään erittäin innostavaa taikka ylentävää näissä luennoissa ei ollut,\nmutta parempaa ei yliopisto silloin voinut tarjota. Johan Vilhelm\nSnellman oli vielä dosenttina, hän oli marraskuussa 1842 palannut\nkolmi- tai nelivuotiselta ulkomaanmatkaltaan Ruotsista ja Saksasta,\njosta hän oli ilmoille lähettänyt kaikki siellä kirjoittamansa\nfilosoofiset ja kaunokirjalliset teoksensa: \"Läran om staten\",\n\"Tyskland\", \"Fyra giftermål\" j.n.e. Hän piti ensi lukukautenani,\nkeväällä 1843, yksityisluentoja \"Hengen olemuksesta\", mutta se aine\ntuntui minusta silloin korkeammalta, kuin että nuoret siipeni olisivat\nsinne asti kannattaneet. Muuten eleli Snellman hiljaa ja vaatimattomana\nvinttikamarissaan rouva Strandmannin vaatimattomassa vuokrapaikassa\nVuorikadun varrella ja valmistautui muuttamaan Kuopioon, jossa hänellä\nkoulun rehtorina oli tiedossa leipä, jota yliopisto ei hänenlaiselle\nmiehelle voinut tarjota. Virkaansa Kuopiossa astui hän syyslukukauden\nalussa 1843. -- Fredr. Cygnaeus, joka myös oli koulunopettaja,\nmutta Helsingissä, joten hän saattoi pysyä dosenttina, oli keväillä\n1842 pitänyt mies- ja naiskuulijakunnalle luentoja Ranskan\nvallankumouksesta, jotka olivat ensimmäiset laatuaan Helsingissä. Mutta\nkesällä 1843 lähti hän pitkälle ulkomaanmatkalle, josta hän palasi\nvasta syksyllä 1847. -- Myöskin dosentti Yrjö Aukusti Wallin lähti 1843\nkesällä suurelle itämaiselle matkalleen, josta hän ei kotimaahan\npalannut ennenkuin 1850. -- Neljättä dosenttia, Matias Aleksanteri\nCastrénia, joka v:sta 1841 asti oli ollut matkoillaan Lapissa ja\nSiperiassa, saatiin kyllä riemulla tervehtiä toukokuussa 1844 kotiin ja\nyliopistoon, mutta hän ei jäänyt sinne pitkäksi aikaa. Jo seuraavan\nvuoden alussa läksi hän viimeiselle pitkälle matkalleen. Kumminkin piti\nhän syksyllä 1844 luentoja Suomen kieliopista ja niillä oli nuorisoon\nja erityisesti minuun mahtava vaikutus, -- siitä vielä saan puhua.\n\nSitä elähdyttävää ja ylentävää sisältöä, jota yliopistoluennoista\npuuttui, saimme me nuorimmat hakea, paitsi kirjallisuudesta,\nyhdessäolosta vanhempain, vilkkaiden ja tulevaisuusaatteisten toverien\nkanssa, milloin siihen oli tilaisuutta. Ja usein sain ainakin minä olla\nläsnä suuremmissa tai pienemmissä seuroissa, joissa vanhempia ja\nnuorempia eri osakunnista oli koolla ja joissa ääneti nautinnolla\nkuuntelin yliopistonuorison etevimpäin keskusteluja. Kun muistelen\nsellaisia tilaisuuksia ensi ylioppilasvuodeltani, näen edessäni aina\nkaksi erittäin innostunutta keskustelijaa, jotka molemmat olivat\nkuhmuselkäisiä ja molemmat samaan aikaan kuraattoreja -- omituinen\nsattumus --, toinen savokarjalaisten, toinen eteläpohjolaisten\nkuraattori: Fab. Collan ja Rud. Isr. Holsti. Heidän rinnallaan näen\nkolmannen kuraattorin, yhtä vilkkaan joskin hiljaisemman, nim.\npohjoispohjolaisten kuraattorin Z. Topeliuksen. Etevimpien joukkoon\nkuuluivat myöskin toverukset Herman Kellgren, Rob. Tengström ja\n\"Agesilaus\" Tigerstedt, kaikki elämänhaluisia ja innokkaita; heidän\njoukostaan ei myöskään saa unhottaa Anton Alfthania, joka oli yhtä jalo\nkuin lahjakas, mutta joka valitettavasti hänkin kesken uransa kuoli\n(lakit. kandidaattina Pisassa 1847 rintatautiin). Niiden joukossa,\njoita me nuoret kunnioituksella katselimme, oli vielä tuo melkein\nihanteellisen komea ja kaunis Fredr. Berndtson, joka, vaikka oli\nRuotsista ja Upsalan yliopistosta kotosin, pian oli Suomen oloihin\ntäysin perehtynyt ja kirjallisella kyvyllään sekä miellyttävällä\nluonteellaan saavuttanut yleistä suosiota. Kaikkia näitä ja useita\nmuita niiden piiriin kuuluvia sivistyneen nuorison eturivimiehiä tulee\nminun kiittää monista unhottumattomista hetkistä.\n\nNäissä piireissä oli mieliala läpeensä isänmaallinen. Kansallisuustunne\noli hereillään joka miehessä. Suomen kielen pyrinnöistä tuskin edes\nerimielisyyttäkään oli. \"Fennomania\" ei tosin kyllä ollut outo sana,\nmutta kaikki olivat silloin melkein yhtä hartaita fennomaaneja. Sen\najan \"suomenmielisvys\" ei sisältänyt mitään ruotsalaisuuden eikä\nmuunkaan vihaa. Se seisoi vielä samalla vaatimattomalla kannalla, jota\nedellä, Renvallin ja Reinin lausunnoihin viitaten, olen koettanut\nkuvata.\n\nTeoreettinen ajatussuunta oli täydellisesti Hegelianismin vallassa.\nHegelin filosoofinen järjestelmä innostutti mieliä ja sen\nerehtymättömyyteen uskottiin täydelleen. Ei kukaan voinut ajatella,\nettä tämä järjestelmä taas kerran vuorostaan saisi toisten tieltä\nväistyä. Jos joitakuita olikin, joiden pää ei täydellisesti voinut\nkäsittää hegeliläisen \"trichotomian\" suurenmoisuutta, niin ei heidän\nsuinkaan ollut syytä ääneensä epäilyksiään lausua; sellaista epäilijää\nvarmaankin olisi pilkattu vähämieliseksi ja haukuttu petturiksi.\n\nJos kirjallisuudesta puhuttiin, silloin oli Runeberg aina\npuheenaineena. Kuningas Fjalarin ensimmäinen laulu oli ilmestynyt\nJoukahaisen 1:ssä vihossa 1843 ja kokonaisuudessaan tuo runoelma\nilmestyi kirjakauppaan heinäk. 18 p. 1844. En tarvitse sanoa, miten\nsellaista runoteosta vastaanotettiin. Mutta Runebergin rinnalla oli\nAlmqvist suurimman ihailun esineenä. Tuskin muistan noilta ajoilta\nyhtään tilaisuutta, jossa sivistynyttä nuorta väkeä olisi ollut koossa\nja jossa ei yhdestä taikka toisesta Almqvistin teoksesta olisi tullut\npuhetta ja missä hän ei olisi joutunut yleistä osanottoa herättäneen\nkeskustelun alaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhanteellisena elämänmerkkinä, joka oli yhteistä kaikille silloisille\nylioppilasosakunnilla ansaitsee mainitsemista se rahankeräys, joka\nsyksyllä 1843 ja keväillä 1844 ylioppilasosakunnissa toimeenpantiin\nmuinaisaikaisten taideteosten museon perustamista varten yliopistoomme.\nTässäkin tuumassa olivat taas Rob. Tengström ja Herm. Kellgren, kuten\nusein muulloinkin, ylioppilaskunnan etunenässä. He olivat näet yhdessä\nsamana vuonna opiskelleet Berlinin yliopistossa ja siellä olivat he\ntulleet huomaamaan taideteosten merkityksen esteettisten opintojen\nharjoittamisessa. He ryhtyivät siis puuhiin, saadakseen meidänkin\nyliopistoon ainakin joitakin muinaisen taiteen mestariteoksia ja heidän\nonnistui innostuttaa opiskelevan nuorison tämän asian hyväksi. Pantiin\nrahankeräys toimeen kaikissa osakunnissa ja saatiin kokoon silloisiin\noloihin nähden melkoinen summa, 420 hopearuplaa. Näillä rahoilla osti\nprof. N. A. Gyldén. joka jo kauan oli lentokirjoissa ja luennoilla\npuolustanut muisnaisaikaisen taiteen tutkimista, Pariisista nuo suuret\nkipsivalokset: Laokoon ryhmän, Diana de Versaillesin ja Apollo di\nBelvedare'n sekä joitakin rintakuvia (Niobeii lapset) ja kohokuvia,\njotka ylioppilaat sitten lahjoittivat yliopistolle vastaista\ntaidemuseota varten. Nuo suuret kipsivalokset asetettiin aluksi ja\nkauaksikin aikaa kirjastohuoneustoon, jossa ylioppilaat niitä\nylpeydellä katselivat kuin ikään omia teoksiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin ollut läsnä niissä innostuneissa juhlissa, joita toimeenpantiin\nLönnrotin ja Castrénin kunniaksi, kun he kauan poissa oltuaan samoihin\naikoihin, toukokuussa 1844, saapuivat Helsinkiin, ja samoin juhlassa\nRunebergin kunniaksi, kun tämä kävi saman vuoden promotsioonissa. Mutta\nmuutamia kuukausia myöhemmin sattui päiviä, joita olen pitänyt\nmerkillisimpinä koko ylioppilasoloni ajoilta.\n\nOlen jo ennen kosketellut tuota vuosikausia yliopiston konsistoriossa\nkestänyttä taistelua silloisen rehtorin Ursinin ja hänen katkeran\nvastustajansa, Nordströmin välillä. Tämä taistelu oli nyt --\nmarraskuussa 1844 -- kehittynyt huippuunsa ja tiedettiin, että\nNordström eräässä kokouksessa, jonkun sääntöjä vastaan sotivan\ntoimenpiteen johdosta, oli lausunut varakanslerista ja rehtorista\nsanoja, joita nämä pitivät miltei kapinallisina ja ylimääräinen\nkonsistorion kokous, niin kerrottiin, oli pantu toimeen, jotta\nNordström siellä pakotettaisiin peräyttämään sanansa. Miten tämän\nlaita lie oikeastaan ollut, siitä ei ole vieläkään täyttä selvyyttä\nsaatu. Vaan niistä seurauksista, joita tuo tapaus synnytti\nylioppilaspiireissä, tahdon kahdeksantoistavuotiaan ylioppilaan\npäiväkirjan mukaan melkein sanasta sanaan kertoa:\n\n\"Eilen illalla, marrask. 25 p. 1844\", niin olen seuraavana päivänä\nmuistikirjaani kirjoittanut, \"kävelin kuutamossa T:n kanssa ulkona ja\ntapasin Erottajan varrella kymmenkunnan laulavaa ylioppilasta. Samassa\nkohtasimme myös A:n, R:n ja O:n ja he kertoivat minulle päivän suuresta\nuutisesta: Nordström, -- Johan Jakob Nordström -- aijotaan erottaa pois\nvirastaan; häntä on syytetty aamupäivällä pidetyssä ylimääräisessä\nkonsistorion kokouksessa. Kun sen kuulin, tuntui minusta niin\nomituiselta, sydämeni tykytti ja vedet kohosivat silmiini. Suutuin,\ntuskittelin, surin ja valitin kurjaa isänmaatamme, jossa suuruutta ja\nkykyä vainotaan ja jossa huonous ja halpamaisuus herrastelee, jossa\noikeus ja kohtuus ovat kahleissa ja väkivalta ja julmuus isännöi.\nRupesimme heti miettimään kunnianosoitusta Nordströmille. Mutta meitä\noli liian vähän. Kävelimme eteenpäin ja joukko kasvoi myötään. Mutta\nsaadaksemme vielä runsaammin väkeä kokoon päätimme puhutella\npohjolaisia, joilla juuri oli lauluharjoitus. Saavuimme heidän\nosakuntahuoneeseensa ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ensi\nkertaa silloin olin toisessa osakunnassa vieraissa. Laulettiin vielä\nhetkinen ja sitten lähdettiin liikkeelle Nordströmin taloon päin, uutta\nmarseljeesia (Topeliuksen mukaelemaa) laulaen. Ylioppilaita yhtyi\nlaumottain joukkoomme ja meitä oli varmaankin 100 miestä, kun\nNordströmin asunnolle (Pohj. Esplanaati 41) saavuimme. Hänen ikkunansa\novat pihalle päin. Niiden edustalla huudettiin yhdestä suusta: 'Eläköön\nNordström!' ja 'eläköön' kaikui vielä pitkän ajan. Nordström näyttäytyi\nikkunassa. Kun palasimme ulos portin kautta, astui Nordström porstuansa\novelle, joka on kadun puolella, mutta ei virkkanut sanaakaan.\nKaksinkertaisena kajahti nyt 'eläköön'. Hän meni sisään, me kävelimme\npois. Olin hyvilläni, sillä tuo oli minusta reippainta, mitä\nylioppilaskunta pitkiin aikoihin on tehnyt. Kävelimme yliopistoon ja\nlauloimme sen eteisessä. Ja taas käveltiin, kunnes Erottajalla\npysähdyimme. Ehdotettiin, että mentäisiin johonkin ravintolaan ja\njuotaisiin malja ja niin päätettiinkin tehdä. Käveltiin takaisin ja\nmentiin Åhrstedtin ravintolaan Thessleffin talossa (nyk. Pohjoismainen\npankki). Kaikki eivät tulleet, vaan useimmat tulivat. Siellä juotiin\nmonta maljaa ja puheita pidettiin Nordströmille, Suomelle, laille ja\ntotuudelle. Klo 12 palasimme hyvässä järjestyksessä kotiin. Tämä\nsurullisesti iloinen päivä elää ikuisesti muistissani.\n\n\"Tänään puhutaan kaupungissa ainoastaan Nordströmistä. Hänen luennolleen\noli saapunut suuri määrä muitakin kuin lainopin ylioppilaita, niiden\njoukossa minäkin. Hän luki verotuksesta y.m., jotenkin ikävästä\naineesta niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet. Mutta kun hän oli\nulosmenossa, kajahti taas huuto: 'Eläköön Nordström!' Hän kumarsi. Se\nilahdutti sieluani. Ja hauskinta kaikesta on, että huhu kertoo asian jo\nsovitun. Mutta levottomia ylioppilaspiireissä vielä ollaan\".\n\nViikkoa myöhemmin kirjoitin samaan päiväkirjaan: \"Nyt on taas tyyntä.\nOn näet kuulunut, että Nordströmin juttu, joka ei tainnut ollakaan niin\nvaarallinen kuin miksi sitä kuvattiin, on lopussa senjälkeen kuin\nNordström eräässä puheessa on lausunut totuuksia konsistoriolle ja\netenkin rehtorille. Mutta 29 p. illalla levisi se merkillinen tieto,\nettä ylioppilaskunta seuraavaksi päiväksi klo 12 oli kutsuttu\njuhlasaliin. Siitä taas uutta puheenainetta läksi: koetettiin arvailla,\nmistä oli kysymys.\n\n\"Kello löi 12. Laumoittain tulvi ylioppilaita saliin, asettuen\nsohville; oli varmaankin 400 miestä saapuvilla. Vihdoin saapuivat\nkaikki inspehtorit; Nordström, Pohjolaisten inspehtori, pysähtyi oven\nluo. Vielä odotettiin hetki kylmässä salissa, kunnes vihdoin rehtori,\nTäti Magnificus, kahden vanhimman inspehtorin sekä yliopiston sihteerin\nseuraamana astui sisään. Kaikki oli hiljaista. Rehtori rupesi kimeällä\näänellään kertomaan, että poliisi oli ilmoittanut (joka oli valetta),\nettä ylioppilaiden on tapana illoilla laulaen marssia kaupungin\nkaduilla. Siitä syystä hän varotti heitä vasta laulamasta, koska se oli\n'vaarallista' ja koska se oli kiellettyä, -- sihteeri sai siitä lukea\nerään kanslerin kirjeen vuodelta 1827. Tämä oli petkutusta; sillä\nkurisäännöt ovat vuodelta 1828, eikä niissä laulamasta kielletä ja\nvanhemmat kanslerinkirjeet eivät siis kuulu asiaan. Senjälkeen rupesi\nrehtori hellemmistä asioista puhumaan, tarinoiden isänmaasta ja\nsuomalaisten lainkuuliaisuudesta ja kehottaen meitä olemaan oikeita\nsuomalaisia. Ja itkien hän pyysi ylioppilaita säästämään rehtoria\n'tällaisista ikävyyksistä'. Sitten hän rupesi uhkailemaan, puhumaan,\nettä viattomatkin saavat kärsiä ja että 'jälkimaailma teitä\nhalveksii' (senvuoksi, että on laulettu kadulla), ja vetosi meidän\noikeudentuntoonkin (ikäänkuin laulu olisi jotakin epämoraalista).\nPuheen kestäessä oltiin hiljaa, väliin vain kuului rykimistä ja jalan\npolkemista. Vahinko vain, ettei puhe sen enempää vaikuttanut; en luule\nettä kukaan siitä oli edes harmistunutkaan, mutta monet nauroivat,\nsillä tarkoittihan puhe paljoa muutakin kuin laulua, vaikkei muusta\npuhuttu\".\n\nNämä päiväkirjanotteet kuvaavat tuota aikaa ja silloista henkeä\nylioppilaskunnassa aika hyvin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanomalehdistömme oli v. 1843 vielä samassa viattomuuden tilassa kuin\nennen eikä sen vaikutus opiskelevaan nuorisoon eikä muuhunkaan yleisöön\nollut sanottava. Hels. Morgonbladia hoiti Fab. Collan kesään asti 1844,\njolloin hän siirtyi Kuopioon uuden lukion lehtoriksi ja rehtoriksi ja\nHels. Tidningarein toimittajaksi jäi Z. Topelius pitkäksi aikaa.\n\nMutta vuodesta 1844 alkoi uusivuosi Suomen sanomalehdistön historiassa.\nJoh. Vilh. Snellman oli, kuten jo olen maininnut, syyslukukauden alusta\n1843 astunut virkaansa Kuopion ylemmän alkeiskoulun rehtorina. Tähän\nkaupunkiin oli edellisenä vuonna ent. majuri J. Karsten perustanut,\npaitsi kirjakaupan, myöskin kirjapainon, ja pian kuultiin, että tästä\nkirjapainosta seuraavan vuoden alussa rupeaisi ilmestymään Snellmanin\ntoimittama sanomalehti. Jännityksellä uudesta lehdestä tarkempaa\nilmoitusta odotettiin. Joulukuun alussa sellainen tulikin julkisuuteen,\nmutta se ei yleisölle vielä paljoa valaissut. Saatiin tietää, että uusi\nlehti tulisi olemaan nimeltään _Saima_, että se ilmestyisi kerran\nviikossa, että se tulisi olemaan kolmipalstainen suurta nelitaitteista\nmuotoa ja että sen tilaushinta oli kaksi ruplaa hopeassa vuosikerralta.\nMuuten vain ilmoitettiin, että lehti, \"aikomuksessa sisältää\nkaikenlaista ja sen ohessa vielä yhtä ja toista muutakin\", piti\n\"tarpeettomana ajan hukkana edeltäkäsin tarkemmin määritellä\nsisältöään\".\n\nNäytenumero jaettiin vuoden viime päivinä ja siitä sai kukin muodostaa\nitselleen käsityksen uuden lehden hengestä ja laadusta. Leikillisessä\nohjelmakirjoituksessa sanoi Saima \"aivan saman syyn aiheuttavan sen\nilmestymisen kuin maan muidenkin lehtien\". Siksi se kumarsi\nkunnioitettavalle yleisölle ja piti helposti arvattavana, mitä se\ntulisi sisältämään, \"nim. ei paljo mitään, s.o. kaikkea sitä mitä on\nmuissakin lehdissä\". Sanoi sen lisäksi voivansa yhtä hyvin kuin kukaan\nmuu \"hyödyttää ja huvittaa yleisöä, tarjota valaisevaa ja hauskuuttavaa\nlukemista, pitää isänmaallisia asioita erityisesti silmällä j.n.e., --\ntietäähän sen, ettei yleisö kumminkaan ota sanomalehden lupauksia\nvakavalta kannalta, koska sen on vaikea vieraalla kielellä lausua, mitä\nisänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö jo ennakolta on valistunut\nja koska ainoastaan korttipeli oikeastaan hauskuuttaa\".\n\nSe, mihin ohjelmakirjoituksessa leikillisesti viitattiin, lausuttiin\nselvemmin eräässä toisessa artikkelissa, joka koski aikakauskirjaa\n\"Suomi\". Siinä Snellman kumosi sen vallassaolevan harhaluulon, että\nmuka maan sivistynyt yleisö olisi erittäin lukuhaluinen. Hän väitti\npäinvastoin, että sivistynyt yleisö meillä lukee paljo vähemmän kuin\nRuotsissa ja että se siis tässäkin suhteessa on Euroopan sivistyneistä\nkansoista paljo jälellä. Turhaan etsii yksityisten kirjakaapeista.\nsanoi hän, jotakin uudenpaan historiaan, luonnontieteeseen tai\nkaunokirjallisuuteen kuuluvaa teosta; hän lisäsi kumminkin, että\npoikkeuksiakin on. Ja pääsyyn tähän vähäiseen lukuhaluun katsoi hän\nolevan siinä, että Suomella ei ole kansallista kirjallisuutta. --\nSivistys, joka ei ole kansallinen, ei myöskään voi olla todellinen,\nyleisinhimillinen sivistys. Sellainen sivistys on pakostakin vailla\nkaikkea itsenäisyyttä, kaikkea kehittymisen voimaa. Ja ellei kansa\nmuuta sivistysmäärää saavuta, niin se pakostakin kansakuntana häviää.\nMutta kansan itsenäisen sivistyksen täytyy ilmetä sen omassa\nkielessä. -- Myönnettävä on, että Suomella on oma uskonnollinen\nkansalliskirjallisuutensa ja että sen rikkaat kansanlaulut ja\nrunot osottavat omaa sivistystäkin. Vaan sekä tämä sivistys että\nkirjallisuus on kansan suuren joukon oma, jotavastoin n.s. sivistynyt\nyhteiskuntaluokka on kokonaan tämän sivistyksen ulkopuolella. Siksi on\nkirjallinen sivistys Suomessa ainoastaan lainaa, mehutonta ja\nytimetöntä pintapuolisuutta, joka ei voi synnyttää mitään kelvollista.\nSuurin syy tähän asiain tilaan on epäilemättä se, ettei maamme\nsivistynyt säätyluokka kieleltään eikä isoksi osaksi synnynnältäänkään\nkuulu suomalaiseen rotuun, joten sen sivistyskään ei suomalaiselle\npohjalle perustu.\n\nTästä kirjoituksesta jo varsin hyvin selveni, mitä Snellman lehdellään\ntarkoitti. Yksi kieli = yksi kansa; se oli ja se tuli olemaan\nSaima-lehden perusajatus.\n\nLehteensä koetti Snellman kumminkin hankkia hyvin vaihtelevan sisällön.\nEnsi sivulla oli virallisia uutisia ja sen lisäksi tavallisesti pieniä\ntietoja. Ulkomaan valtiollisista uutisista kertoi lehti aivan lyhyesti\nja leikillisessä taikka ivallisessa muodossa; vaikea lehden olikin\nvakavammalta kannalta hoitaa valtiollista osastoa, kun posti saapui\nKuopioon ainoastaan kerran viikossa ja se talvella sen lisäksi vielä\nusein kelin takia myöhästyikin; väliin tapahtui, kuten Saima eräässä\nensi numeroistaan kertoi, että, kun posti vihdoin saapui, siinä olleet\nlehdet olivat jäätyneet kokoon, joten niitä ei voitu erotella,\nennenkuin Saima oli pantava painoon. Kotimaan uutisia käsitteli\ntoimitus usein samalla tavalla kuin ulkomaisia, nim. kertoi ne\nleikillisessä ja huvittavassa muodossa.\n\nParhaiten höysti Snellman kumminkin lehteään niillä pienillä, terävillä\nja ivallisilla muistutuksilla ja letkauksilla, joita hän melkein joka\nnumerossa toisille lehdille jakeli. Ennen kaikkea kohtasivat nuo\nsutkaukset Topeliusta ja Hels. Tidningareja. Hän pilkkasi kauan tuon\nlehden ohjelmaansa ottamia, mutta näkymättömiä \"suomalaisia pyrintöjä\"\nja sen varoitusta antautumasta \"vähimpäänkään järkeilemiseen\" sekä sen\nSnellmannin samoihin aikoihin toimittamalle \"Maamiehen ystävälle\"\nantamia isällisiä neuvoja muistaa \"Suomen kansan syvästi uskonnollista\npohjaväriä\". Ja kaikki muutkin silloin ilmestyvät lehdet -- Borgå\nTidning, jota J. E. Öhman toimitti, Hels. Morgonblad, Åbo\nUnderrättelser y.m. -- saivat tuhka tiheään Saimassa pieniä\nvirkistysletkauksia taikka syvemmin tai lieveämmin haavoittavia\nnäsäyksiä.\n\nSnellman ymmärsi kyllä itse, että nuo jatkuvat, hyökkäävät polemiikit\nkiinnittivät yleisön huomion hänen lehteensä suuremmassakin määrin\nkuin sen arvokkaat, johtavat kirjoitukset yhteiskunnallisista,\nvaltiotaloudellisista ja muista aineista, sen kirjallisuusarvostelut,\nmatkakertomukset, tarinat, Kantelettaren ruotsinnokset y.m.,\njotka täyttivät Saiman seuraavat sivut ja jotka melkein kaikki\nolivat toimittajan omasta kynästä lähteneitä. Sen hän tunnusti\nsuoraan ensimmäisen vuosikerran lopulla eräässä kirjoituksessa\n\"Sanomalehtiväittelyistä\". Siinä hän näet kirjoitti m.m.: \"Tässä\nlehdessä on väittely sanomalehdistömme laadusta sekä siitä, kuinka\nvähän se vastaa tarkoitustaan, ollut pysyvänä ja jatkuvana. Ehkä olemme\nsitä tehneet vähän omaksi hyväksemmekin, tietäen, että väittelyn puute\npian tyhjentäisi kirjoitusaiheemme ja supistaisi vaikutusalamme.\nSamalla kumminkin olemme olleet vakuutetut siten hyödyttäneemme\nyhteistä asiaa. Meidän syyksemme ei voi lukea, että virkaveljemme ovat\nasettuneet ainoastaan itseään puolustamaan eivätkä käyneet yleiseen\nkeskusteluun, jotta yhteisesti olisi saatu asia pohdituksi. Sitä on\npidettävä vain inhimillisenä heikkoutena. Että heidän haavoitettu\nitserakkautensa on tehnyt heidän vastaväitteensä katkeriksi, se lie\nsaman heikkouden syyksi luettava\".\n\nSamoin kuin Saiman polemiikit häiritsivät rauhan toisilta\nsanomalehdiltä, samoin häiritsivät sen johtavat kirjoitukset rauhan\nkoko lukevalta yleisöltä. Heristettiin ensi aluksi korvia ja silmät\naukenivat hämmästyksestä suuriksi, niinkuin hevosilta, kun ne ensi\nkerran näkevät junaveturin.\n\nKansallisesta kirjallisuudesta ja kansallisuusasiasta ilmestyi\nkirjoitus toisensa perästä samaan suuntaan kuin näytenumerossa ollut.\nTotta on, sanottiin niissä, että Suomessa korkeampi sivistys ei ole\nkansallinen ja että rahvaan sivistys siis on siitä aivan erillään.\nKirjallisuutta, joka vastaisi kansakunnan sivistysmäärää, ei ole\nolemassa, ja mitä on, se on samoista syistä merkitystä vailla. On\nmyönnettävä, että suomenkielen kohottaminen ja kehittäminen maan\nkirjallisuuden kieleksi on välttämätön ehto, jotta kirjallisuutta\npääsisi syntymään. -- \"Suomenkieli on tätänykyä\" -- niin kirjoitti\nSnellman alussa vuotta 1845 -- \"yhtä sopiva kuin koskaan muulloin\nkoulujen opetuskieleksi ja maan viralliseksi kieleksi. Kieli on sitä\nvarten kylläkin sivistynyt, kunhan vain sivistyneitä miehiä olisi\nolemassa sitä käyttämään. _Uusi sukupolvi_ tarvitaan suomalaista\nkansallisuutta kohottamaan ja suomenkieltä viljelemään, sukupolvi, joka\nrakkaudesta suomenkieleen on saanut kyvyn ruveta sitä käyttämään.\nVaaditaan uusi sukupolvi\", niin lausuttiin vielä toistamiseen, \"joka\non kasvanut kansallisen sivistyksen vaikutuksen alaisena. Se. mitä nyt\nsanotaan Suomen kansan sivistykseksi, on haluton ja voimaton\nkerjäläinen, jolta ei voi odottaa mitään toimintakykyä ja joka edelleen\nelää näennäistä elämätään. ei omasta työstään ja ansiostaan, vaan\nniistä muruista, joita rikkaiden pöydiltä putoo\".\n\nYksi osa yleisöstä luki näitä uusia ja rohkeita väitteitä suurella\nihastuksella. Melkein kaikki olivat jo valmiit tunnustamaan, että\nsuomenkielen kehittäminen ja kohottaminen sivistyskieleksi oli kansalle\nelinehto. Samoin rupesi melkein joka mies oivaltamaan, että\nsivistyneiden suhde kansaan, kansakunnan suurimpaan osaan, ei voinut\njäädä niin eristetyksi kuin se oli ollut, jos mieli kansallista\nolemassaoloamme säilyttää. Mutta sitä eivät kaikki voineet oppia\nymmärtämään, että maan korkeammassa sivistyksessä ei olisi ollut mitään\nkansallista, että se kirjallisuus, joka oli olemassa, olisi ollut\nkansalle ihan merkitystä vailla ja ettei mitään siitä, jota ei oltu\nsuomeksi kirjoitettu, koskan voitaisi pitää Suomen kansalliseen\nkirjallisuuteen kuuluvana. -- Ja vielä vähemmän meidän päivinä\nymmärrettäisiin, että J. V. Snellmanin, J. L. Runebergin. M. A.\nCastrénin, Fr. Cygnaeuksen y.m. kirjat olisivat Suomen kansakunnalle\nmerkitystä vailla ja etteivät ne kuuluisi Suomen kansalliseen\nkirjallisuuteen.\n\nYhtä jyrkkä ja jäykkä kuin kansallisissa teorioissaan ei Snellman\nonneksi ollut sovittaessaan niitä käytäntöön. Keinoina suomalaisen\nkansalliskirjallisuuden aikaansaamiseksi ehdotti Snellman ensiksi\nvarsin vaatimattomasti, että ulkomaisia kaunokirjallisia teoksia olisi\nruvettava suomenkielelle kääntämään ja että suomenkielen taitoa\nruvettaisiin kehittämään käyttämällä sitä kouluissa opetuskielenä.\nJälkimmäisestä reformista oli hän sitä mieltä, että se ei suinkaan\nvoisi yhdellä iskulla tapahtua, \"vaan että muutos kenties ensiksi olisi\ntoimeenpantava esim. alemmissa alkeiskouluissa ja ehkäpä ainoastaan\nerinäisissä opetusaineissa, joiden joukkoon myöskin ruotsin kieliopin\npitäisi kuulua\". Ja yhtä luonnollisena piti hän, että suomenkieltä ei\nvoisi asettaa opetuskieleksi \"erinäisiin Pohjanmaan eikä Uudenmaan\nrannikkoseutuihin\". -- Tuota vaatimustaan opetuskielen muuttamisesta\nsuomeksi alemmissa alkeiskouluissa uudisti Snellman moneen kertaan\nja siihen hän rajaittuikin. Kun häntä soimattiin suurista\nkumoushankkeista, vastasi hän kerran lopulla vuotta 1844: \"On puhuttu\nkaikenlaisista 'puolueista' suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi\nSuomessa ja myöskin puolueesta, joka vaatii ruotsinkielen\nperinpohjaista hävittämistä ja suomenkielen asettamista heti sen\nsijalle. Missä tämä puolue piilee, sitäpä ei kukaan taida tietää.\nRohkeimmat toivomukset, joita julkisuudessa on lausuttu suomenkielen\n'heti' tapahtuvan edun hyväksi, ovat tarkottaneet sen asettamista\nosaksi alempain alkeiskoulujen opetuskieleksi. Tämä vähäinen vaatimus\non jo antanut erinäisten mielipiteitten äänenkannattajille, jotka ovat\ntottuneet puhumaan yleisen mielipiteen nimessä, aiheen puhua\nsuomalaisista äärimmäisyysmiehistä\". -- Vielä seuraavan vuoden\nalkupuolella vastusti Saima erästä Morgonbladetin vaatimusta, että\nsuomenkieli olisi kouluihin siirrettävä latinankielen tilalle; tätä\nvaatimusta se sanoi liioitteluksi ja puolusti voimakkaasti\nlatinankielen oppimista. Mutta samalla Saima vaati suomenkieltä niiden\nalkeiskoulujen opetuskieleksi, jotka sijaitsevat suomenkielisissä\npaikkakunnissa. Samalla se kumminkin tunnusti, että \"vaatimuksemme\ntässä kohden ovat kasvaneet samalla kuin toiveet ovat lisääntyneet. Se\nlämpöisempi ja yleisempi harrastus suomenkielen unhotettuja oikeuksia\nkohtaan, kuin mitä olimme uskaltaneet toivoakaan, se jalo\nvapaamielisyys, joka on ilahduttanut yleistä näitä asioita koskevaa\nkeskustelua, se on antanut meille oikeuden kiinnittää iloisia toiveita\ntulevaisuuteen\".\n\nMuut sanomalehdet, vaikka niitä vaivasikin se kurittajan toimi, johon\nSaima oli ruvennut, eivät voineet olla saamatta vaikutuksia Kuopion\nlehden herättävistä torventoitotuksista, se niistä kyllä näkyi. Hels.\nMorgonbladetin ensi numerossa 1844 oli F. Collan jo hänkin lausunut,\nettä se germaaninen sivistys, jonka sivistynyt luokka meillä\nlapsuudestaan saakka oli omistanut, olisi asetettava todella\nkansalliselle pohjalle; että, koska kaiken sivistyksen ensimmäinen ehto\non kieli, niin edellyttää todellinen, kansallinen sivistys myöskin\nkansallista kieltä, meillä suomenkieltä: että vastaisen sukupolven\ntulee uhrata ruotsalaisen itsekkäisyytensä ja yhtyä kansallisiin\nrientoihin, mikäli niissä on hyvää ja oikeaa: että siinä tosin ei saa\nhätäillä eikä ryhtyä äkillisiin muutoksiin \"jota syystä voitaisiin\nsanoa fennomaniaksi\"; mutta että kumminkin \"aika on tullut, jolloin\nvastaisten virkamiesten, vähitellen, mutta yleisesti, tulee täysin\noppia suomenkieltä ja jolloin he ovat saatettavat tilaisuuteen sitä\noppimaan\". -- Ja Hels. Tidningarein ensi numerossa 1845 saatiin lukea\nZ. Topeliuksen kirjoittama kaunis ja taivuttava kehoitus \"Suomen\näideille\", että koettaisivat opettaa lapsilleen suomenkieltä sekä\nrakkautta maahan ja kansaan, että kasvattaisivat sukupolven, joka voisi\n\"sovittaa sivistyksen ja kansan. Ei kukaan pyydä\", niin hän kirjoitti,\n\"että kieltäisitte lapsianne oppimasta ruotsia. Ruotsalainen sivistys\nolkoon kallis niille ja teille, kuten tähänkin asti, ja mitä hyvää ja\nhyödyllistä muista kansoista löydätte, se opettakaa heille, kuten\nennenkin. Yhtä vain, yksinkertaista ja luonnollista, teiltä vaaditaan:\nopettakaa lapsianne rakastamaan kansaansa edellä muitten kansojen,\nkieltään edellä muitten kielien ja maataan edellä muitten maitten maan\npäällä\". Vieläpä ruotsinmaalainen Berndtsonkin, joka kesästä 1844\nCollanin jälkeen otti Hels. Morgonbladetin haltuunsa, ja joka kynästään\nrunsaasti antoi sekä runoa että suorasanaista tulvata, teki runomitalla\n(elokuussa 1844) tämäntapaisia \"Kysymyksiä\":\n\n\"Pitäisikö suomenkielen hävitä ja Väinämöisen menettää kotipaikkansa\nsen kansan luona, jolle hän henkensä antoi? Koittaako päivä, jolloin\nSuomiäidin täytyy valittaa, että sen pojat ovat unhottaneet, että maan\nja kansan tulee toisiaan ymmärtää?\n\n\"Eikö kielemme kelpaa elämätämme varten, eikö se ole kyllin voimakas\noikeutta ja lakia lausumaan. Onko se liian köyhä totuuksia julistamaan.\nOnko se liian kova kauneutta tulkitsemaan?\n\n\"Viipyykö Suomen kansa vielä? Vai kohottautuuko se rohkeasti\nomintakeiseen sivistykseen?\" j.n.e.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan myöskin toisenlaisia ääniä kuului silloin tällöin sanomalehdissä.\nNiin kirjoitti esim. syksyllä 1844 Åbo Tidn:ihin eräs lähettäjä,\nnimimerkki \"Suomalainen\", artikkelin, väittäen ei ainoastaan\nsuomenkielen kehittämisen ja yleisemmän käyttämisen Suomessa\ntarpeettomaksi, vaan myöskin Suomen kansallisen kehityksen kokonaan\nmahdottomaksi. Tuo kehitys oli muka mahdoton siitä syystä, että Suomi\naina on kuulunut mahtavampain naapurein alle ja että se on ollut ja on\nniistä riippuvainen. Suomen kansallisuuden ei siitä syystä tarvitse\nkuolla. Sillä kansallisuus voi säilyä, vaikkakin se luopuisi\nkielestään, tavoistaan ja yhteiskunnallisesta omituisuudestaan, sen\nmuka osottavat Irokeesit ja Chippeway-intiaanit, Irlantilaiset ja\nGaeliläiset, Suomi ei voi tulla toimeen niin sivistymättömällä kielellä\nkuin suomenkielellä; suomenkielen viralliseksi saattaminen olisi\nvääryyttä, koska maan ruotsiapuhuva väestö ei sitä tunne eikä siis\nvoisi valvoa oikeuttaan ja koska siten vihaa ja katkeruutta syntyisi\nsuomalaisten ja ruotsalaisten välillä.\n\nNämä viimemainitut väitteet olivat melkein samat kuin ne, joita\nsuomalaisuuden pyrinnön vastustajat viimeisiin asti ovat esittäneet.\nVaan tuossa kirjoituksessa niitä erittäin kömpelösti esitettiin ja\nniitä oli siis yhtä helppo vastustaa kuin noita ensimmäisiä syitä. Jo\nennenkuin Snellman ehti puuttua asiaan ilmestyi Hels. Morgonbladetiin\nlähetetty \"Vastine\", joka herätti tavatonta huomiota ja jossa A. T:n\nkirjoittajan tyhmiä väitteitä reippaasti, voimakkaasti ja murhaavasti\nkumottiin. \"Kysymyksessä olevan artikkelin kumoamiseen\", sanoi\nvastalausuja, joka muuten oli Snellmanin jyrkällä kannalla kieli- ja\nkansallisuusasiassa, \"ei tarvitsisi sanoja tuhlata, ellei sitä voisi\npitää erään puolueen mielipiteenilmauksena, erään kansassamme olevan\nvanhan hapatuksen, joka ei ole voinut kehittyä käsittämään kansan\ntarvetta säilyttää kansallisuuttaan eikä ymmärrä, että nyt herännyt\nsuomenkielen harrastus on taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua\nkansan vastaisen olemassaolon puolesta. Pitää olla joko raukkamaisen,\ntyhmän taikka toisen kansan jäsenen sen, joka voi epäillä tämän\npyrinnön menestymistä, sittenkuin se kerta on henkiin herätetty\". Saima\npainattikin tämän vastineen kokonaisuudessaan, sanoen sitä \"mainioksi\nkirjoitukseksi, epäilemättä parhaaksi, jota on Suomen sanomalehden\npalstoilla luettu\". Snellman muistutti vain, että kirjoitus oli\nnimetön. Mutta pian tuli sen tekijä tunnetuksi: saatiin näet tietää,\nettä vastineen oli kirjoittanut edellämainittu Turun osakunnan\nkuraattori maist. S. G. Elmgren, joka tällä ja muutamilla muilla Hels.\nMorgonbladetissa julkaisemillaan artikkeleilla loistavasti alotti\nsanomalehtimiesuransa, jolla hän sittemmin, seuraavan vuoden alusta,\nMorgonbladetin vakinaisena aputoimittajana työskenteli. Uutta suuntaa\nvastaan kieliasiassa esiintyi vielä silloin tällöin sanomalehdissä joku\nn.s. \"rehellinen\" taikka \"maltillinen suomalainen\" taikka joku\n\"Irokeesiystävä\", joksi nyt kansallisuusasian vastustajia oli ruvettu\nsanomaan. Ne vain antoivat Saimalle aihetta uudelleen selvitellä ja\nterotella oppejaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlioppilasnuorisossa näkyi luonnollisesti Saiman vaikutus\nhuomattavammin kuin missään muissa piireissä. Kansallinen itsetajunta\nmeissä nuorissa selvenemistään selveni ja suomenkielen harrastus --\nfennomania, jos niin tahtoo -- rupesi mahtavasti laajenemaan.\n\nKerronpa tässä itsestäni. Niinkuin melkein kaikki Helsingin lapset en\nosannut suomea ollenkaan. Olihan kyllä suomenkieltä paljokin kuultu,\nmutta luettu sitä ei oltu yhtään sanaa eikä kukaan ollut kehoittanut\ntätä kieltä oppimaan. Mikäli kyökissä, torilla ja kievareissa piti\nkäyttää sitä kieltä, jota kansan enemmistö puhui, sen nyt aina osasi,\nniin arveltiin, -- eikähän enempää tarvittukaan. Mutta nyt kaikuivat\nSaiman herätyshuudot ja niiden seuraukset. Nyt opittiin ensi aluksi\nainakin häpeämään puuttuvaa suomenkielen taitoa. Ja sillä oli jo paljo\nvoitettu.\n\nKuten jo ohimennen olen maininnut, ruvettiin Kuopiossa samoihin\naikoihin kuin Saimaa eli alusta vuotta 1844 ulosantamaan \"Maamiehen\nYstävää\". Snellman hoiti kolmena ensi kuukautena tämänkin lehden\ntoimitusta, mutta siitä huolimatta, ja vaikka vuodesta 1841 ei yhtään\nsuomenkielistä lehteä ollut ilmestynyt, ei sen tilaajamäärä tahtonut\nkarttua. Neljän viikon perästä ilmoitettiin, että tuolla uudella\nkansanlehdellä ei ollut kuin 115 tilaajaa ja että lehti semmoisilla\nenteillä katsoi jatkumisensa mahdottomaksi. Silloin perustivat\nylioppilaat eri tahoilla pieniä liittoja tilatakseen yhdessä ja\nkannattaakseen tuota ainoaa suomenkielistä sanomalehteä. Sellaisen\nyhtiön perustimme mekin, pari hyvää ystävää ja minä ja samalla päätimme\ntuosta pienestä lehdestä oppia suomenkielen ensi alkeita. Se oli ensi\naskel.\n\nSyksyllä samana vuonna 1844 piti M. A. Castrén esitelmiä suomenkielen\nkieliopista. Ne mahtavat, selvät ja tyynet sanat, joilla tämä\nvaikutuskykyinen mies selitti suomenkielen merkitystä meille\nkansallisessa suhteessa, vaikuttivat enemmän kuin mikään muu sekä\nminuun että moneen muuhun. En epäillyt enää, mitä oli tehtävä. Kävin\nheti kirjoihin käsiksi ja tutkin Renvallin kielioppia, Lönnrotin\n\"Suomi\"-kirjassa julkaisemia Lisiä Suomen kielioppiin. Stenbäckin\n(v. Beckerin mukaan laatimaa) lauseoppia ja kaikkea muuta, mitä\nsuomenkielen kieliopin alalta painettua oli. Yhä kehittyäkseni nautin\nkeväällä yksityisopetusta Sakari Sakarinpojan Cajanderin luona, joka\noli omituinen ilmiö siihen aikaan, ylioppilas ja jonkunlainen\nkirjailija; hän esiintyi usein todellisen suomalaisuuden apostolina ja\nsen ohessa, ollen usein puettuna savolaiseen nuttuun ja pieksuihin,\nsuurella mielihyvällä todellisena talonpoikana. Hänen johdollaan luin\nosia Kalevalasta ja Kantelettaresta, joita tulkitsemaan sen ajan\nsanakirjat eivät riittäneet. Ja jotta käytännöllisestikin suomenkieltä\noppisimme, päätimme erään hyvän toverin kanssa, heti lukukauden\nloputtua, lähteä Savoon ja asettua johonkin talonpoikaistaloon koko\nkesäksi. Monet muut toverukset tekivät samanlaisen päätöksen, useita\nkesäyhtiöitä muodostui.\n\nAikaa kuvaavana ja tavallaan merkillisenäkin tapauksena tahdon kertoa\nSavokarjalaisen osakunnan vuosijuhlasta maalisk. 9 p. 1845. Olin siihen\njuhlaan vieraaksi kutsuttu. \"Nämä ensimmäiset kansalliset kemut joissa\nolin\", niin olen päiväkirjaani kirjoittanut, \"pidettiin Hotel de\nBellevuessä (Palmqvistin kivitalossa). Sen suuri sali soveltui hyvin\ntähän tarkoitukseen. Vilkkautta oli juhlassa. Inspehtori, vanha ukko\nLagus, luki ikävän esitelmän mustalaisista. Tavanmukaisia virallisia\npuheita pidettiin suuret määrät ja niihin vastattiin. Mutta vieraille\nosakunnille pidetty puhe oli harvinainen. Sen piti Rob. v. Fieandt\nsuomeksi. Se herätti yleistä hämmästystä, sillä suomenkieli kaikui\npuhujan suusta erinomaisen kauniilta. Siihen vastasi pohjolainen C. G.\nBorg, myöskin suomeksi, hyvin pitkästi. Sitten astui piispa Ottelin,\njoka satunnaisesti oli kaupungissa ja oli kutsuttu vieraaksi juhlaan,\nesiin ja piti samoin suomenkielisen puheen. Ja kuraattori Kellgren\nvastasi siihen suomeksi. Vielä toistamiseen puhui piispa ja hänelle\nvastasi Sakari Cajander, puhuen talonpoikain puolesta aito savolaisella\nmurteella. Vielä illallisen jälkeenkin puhui piispa suomea. Ensi kerran\nsilloin lie ylioppilasjuhlassa suomea puhuttu ja heti sitä näin\nrunsaasti puhuttiin. Minä -- yhtävähän kuin eräs myöhempi puhuja\nHolsti, joka siihen viittasi -- en korvallani enkä ymmärrykselläni\nnäitä puheita tajunnut, vaan sydämmellä ja tunteella ne ymmärsin.\nIloitsin ja samalla -- häpesin\".\n\nUutta todella oli että suomea osakuntajuhlassa puhuttiin, niin huomiota\nherättävästi uutta, että siitä mainittiin ei ainoastaan Hels. Tidn:ssa,\nvaan Saimassakin, joka ilolla kertoi, että Porvoon piispa Helsingissä\nkäydessään oli julkisesti puhunut suomea sekä savokarjalaisten juhlassa\nettä eräässä koulutarkastuksessa. Lehti lisäsi: \"Ulkomaalainen tuskin\nymmärtäisi, miksi tätä Suomessa pidetään tärkeänä tapauksena\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavokarjalainen osakunta näihin aikoihin vilkastumistaan vilkastui ja\nisänmaallisessa innostuksessa tahtoi tämä osakunta, jonka kuraattoriksi\nFab. Collanin jälkeen Herm. Kellgren oli tullut, käydä eturinnassa.\nPohjolaiset olivat jo keväällä 1843 julkaisseet ensi vihon\nlentokirjaansa \"Joukahaista\", jossa oli kirjoituksia sellaisilta\nmiehiltä kuin Franzénilta, Runebergiltä, Stenbäckiltä, Cygnaeukselta\ny.m. Tämänlaista julkaisua eivät savolaiset tuumineet; mutta hekin\ntahtoivat kirjallisella toiminnalla vaikuttaa ja vaikuttaa suoraan\nkansaan. Jo keväällä 1845 syntyi ensimmäinen sarja \"Lukemisia Suomen\nkansan hyödyksi\", jonka jatkoksi kaksi vihkoa seuraavina vuosina\nilmestyi. Vihko, jossa m.m. oli Aug. Ahlqvistin suomennos \"Hauta\nPerhossa\", Puhakan runo, vuoropuheluja kansakoulujen perustamisesta ja\nyleisen maantiedon johdanto ynnä siihen liittyvä värillinen maapallon\nja Euroopan kartta -- se oli laillaan merkillinen ilmiö ja se tuotti\nsavolaisille todellista kunniaa. En voi unhottaa sitä lämpöä ja\nylpeyttä, jolla he itse vihkoaan katselivat, kun se vihdoin oli\npainosta valmistunut ja kun he käyttivät päiviään ja öitään pannakseen\npakettiin noita muutamia tuhansia kappaleita; melkein jokaisella\nylioppilaalla oli sinä kevännä Helsingistä lähtiessään tukku näitä\n\"Lukemisia\", joilla he nyt aikoivat levittää valoa kansan sekaan.\n\nKirjallisella alalla rupesi nyt näkymään aivan harvinaista vilkkautta.\nVarsinkin runouden alalla oli tuo aika erittäin hedelmällinen. Jo\njouluksi 1844 oli ensimmäinen runollinen kalenteri Suomessa ilmestynyt,\nnimeltä Necken, toimittaja F. Berndtson, ja siihen olivat apua\nantaneet: Nervander, Cygnaeus, Snellman, Lille, Törnegren, Topelius,\nKellgren, Qvanten y.m. Berndtson, joka vuodesta 1845 oli laajentanut\nMorgonbladetia, joksi sen nimi silloin muuttui, oli päivän sankareita\nja alituiseen toimessa. Kun hänellä oli tuo onnellinen kyky, että hän\nsekä suorasanaisesti että runomittaisesti saattoi kirjoittaa melkein\nmistä aiheesta tahansa ja kun hänellä rinnallaan aputoimittajana oli\ntuo tietorikas Elmgren sai hän kehitetyksi Morgonbladin paljo\nmonipuolisemmaksi ja vilkkaammaksi kuin ennen. Niinpä herättivät hänen\nivalliset runonsa \"Pimeydessä\", \"Valossa\" y.m. suurta huomiota. --\nZ. Topeliuksen runollinen sielu ei ollut vahingoittunut Snellmanin\nalituisista näsäyksistä eikä opetuksista, vaan hän lauloi juuri näihin\naikoihin monet ihanimmista lyyrillisistä runoistaan ja julkasi keväällä\n1845 ensi runovihkonsa, \"Ljungblommor\". Samoihin aikoihin painatti\nF. Cygnaeus, joka oleskeli Etelä-Euroopassa -- ja jonka Bolognasta\ntilattavaksi tarjottu aikakauskirja \"Silmäyksiä Eurooppaan\" ei koskaan\nilmestynyt -- ensi vihon runokokoelmaansa \"Valoa ja Varjoa\". Sama\nkevättulva synnytti vielä uuden runollisen kalenterin \"Lärkan\" (Leivo),\njonka ulosantoivat nuo nuoret runoilijat Emil v. Qvanten ja Nestor\nTallgren. -- Pohjolaisella osakunnalla oli myös jo toinen vihko\n\"Joukahaistaan\" valmiina ja siinä vihossa, jossa nyt oli sekasin suomea\nja ruotsia, oli Runebergin vastaus Saiman arvosteluun \"Kuningas\nFjalarista\", Topeliuksen aikoinaan paljon riidan alaisena ollut\nkirjoitus: \"Onko Suomen kansalla historiaa\", Holstin etevä kirjoitus\nShakespearin Hamletista, ja J. J. Tengströmin historiallinen tutkimus\nsekä hänen poikansa R. Tengströmin kirjoitus Kalevalassa kuvatusta\nSuomen kansasta. Ja vielä samoina päivinä nuo nuorteat miehet,\nH. Kellgren, R. Tengström ja K. Tigerstedt toimittivat ensi vihon\n\"Fosterländskt albumia\", jossa Kellgren julkaisi suomalaisten ja\nvirolaisten kansanlaulujen käännöksiä, Tengström esitti erinomaisen\narvosteluntapaisen Kalevalatutkimuksen ja Tigerstedt kertoi, mitä\nislantilaiset tarut tietävät muinaisista suomalaisista.\n\nNiin runsaita määriä kaunokirjallista ja isänmaallista kirjallisuutta\nei oltu totuttu yksiin aikoihin saamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMainitsin, että olin päättänyt viettää kesän 1845 Savossa, ja sen\ntuumani toteutinkin. Ilolla isäni näki, että halusin oppia suomea.\nMatka- ja asuntotoveriksi läksi mukaani Oscar Toppelius, jonka kanssa\nensi ylioppilaslukukausiltani saakka olin paljo seurustellut. Olimme\npäättäneet asettua Leppävirtain pitäjään, jota arvelimme Savon\nhauskimmaksi ja kauniimmaksi seuduksi.\n\nIkävöineet olimme jo sitä iltaa (kesäk. 11 p.), jolloin saimme istahtaa\nleveihin kiesseibin, jotka iloksemme olimme saaneet viedäksemme Savoon,\nja lähteä taipaleelle. Kiessien laatikko oli täynnä savolaisten\n\"Lukemisia\", joita mekin olimme päättäneet levittää kansalle,\nkapsäkeissä meillä oli omiksi eväiksemme Fosterländskt Album,\nJoukahainen, Ljungblommor, Lärkan ja muut painosta äsken ilmestyneet\ntuotteet, puhumattakaan siitä vanhemmasta kirjallisuudesta, jota olimme\nahkerasti päättäneet lukea.\n\nEnsi kertaa nyt lähdin kotoani lentoon maailmalle, tutustumaan omaan\nmaahani ja sen kansaan ja kieleen. Ilma oli kaunis, luonto vehmaimmassa\nkevätkesän puvussaan enkä ollut vielä täyttä yhdeksäätoista vuotta, --\nluonnollista siis oli, että tunsin itseni vapaaksi ja innostuneeksi.\n\nSeuraavana aamupäivänä saavuimme Porvooseen. Katselimme kaupunkia\nja sen merkillisyyksiä, Linnamäkeä, vanhaa, historiallista\nkimnaasirakennusta y.m. ja tapasimme Nestor Tallgrenin, toisen \"Leivon\"\ntoimittajista, joka, ennen tehdyn sopimuksen mukaan, sieltä seuraisi\nmeitä Leppävirroille, jossa hänen isänsä oli ollut pappina ja jossa\nhänellä vielä oli omaisia. Tämä toveri ei kumminkaan tahtonut lähteä\neikä päästää meitä Porvoosta, ilman että olimme nähneet kaupungin\nsuurimman merkillisyyden, Runebergin. Ollen Porvoon lukion entinen\noppilas ja Runebergin oppilas oli Tallgrenista varsin sopivaa käydä\nhänen luonaan. Me toiset pidimme kyllä rohkeana ja röyhkeänäkin lähteä\nnäin vaivaamaan runoilijaa, mutta ujous sai väistyä oman halun ja\nystävän kehotusten tieltä.\n\nMenimme siis kaikin kolmen iltapäivällä Runebergin luo. Hän ei silloin\nvielä asunut viimeisessä kodissaan, vaan eräässä vanhassa, harmajassa\ntalossa muutaman poikkikadun varrella. Sydämmeni sykähti ja polveni\nnotkahtivat, kun portista sisään astuimme. Mutta jo porstuassa\ntapasimme Runebergin, jonka minäkin jo hyvin tunsin; paitahiasillaan ja\nsukkasillaan hän tuli alakerrasta noustakseen yläkertaan. Kohta oli\npelko poissa. Tätä todella suurta miestä ja runoilijaa ei kenenkään\ntarvinnut ujostella; siinä oli ihminen ihmistä vastassa, kenet hän\nliekin tavannut. Iloisesti ja ystävällisesti saattoi hän meidät\nyläkertaan, pieneen kammariin, jossa tarjosi tupakkaa, piippua ja\nsikaareja. Lähes pari tuntia hän meitä siellä luonaan piti, iloisesti\njutellen yhdestä jos toisestakin asiasta ja tarjoten meille simaa.\nJäähyväisiksi hän meille mielikukkiaan, kieloja, tarjosi.\n\nMutta paria tuntia myöhemmin, kun palasimme hautuumaalta, tapasimme\nsillalla taas Runebergin. Hän oli erään tuttavan seurassa kävelemässä\nmaantielle päin, ja pyysi meidät mukaansa. Nyt oli hän erinomaisen\nhyvällä tuulella, nauroi ja ilveili kaikenmoista. Kun saavuimme erään\ntien varrella kasvavan puun luo, jossa Runebergin tavallinen päämaali\noli, käännyimme takaisin. Keskustelua jatkui aina yhtä iloisesti ja\nsillalla seisoimme vielä hyvän hetken. Kun runoilijasta erosimme, pyysi\nhän meitä vielä seuraavana aamuna käymään luonaan. Kiitimme\nsydämmellisesti, vaan ilmoitimme samalla aikovamme lähteä matkalle jo\naikusin aamulla. Sadeilma teki kumminkin tyhjäksi tämän hyvän\ntarkoituksemme emmekä siis voineet vastustaa haluamme sittenkin\nnoudattaa Runebergin kutsua. Menimme aamulla hänen luokseen. Aina yhtä\nystävällisesti otti hän meidät vastaan ja yhtä virkeästi hän meidän\nkanssamme tarinoi. Muistanpa m.m. kuinka hän silloin lausui suotavaksi,\nettä joku nuoremmista historioitsijoistamme ottaisi tutkiakseen kaikkia\nniitä Ruotsin historiassa merkillisiä miehiä, jotka oikeastaan ovat\nolleet suomalaisia, ja siten palauttaakseen ne pois ruotsalaisilta,\n\"jotka tahtovat meiltä kaikki riistää\", kuten hän lausui. Se ajatus on\nkyllä sittemmin toteutettu.\n\nSittenkuin ilma oli selinnyt lähdimme kiireellä jatkamaan matkaamme\nPorvoosta, mielissämme kiitollisina niistä hetkistä, joita olimme\nsiellä saaneet viettää.\n\nAlkujaan olimme aikoneet matkustaa Savoon, ei tavallista tietä Heinolan\nja Mikkelin kautta, vaan pitempää tietä Päijänteen länsirantaa pitkin\nja Jyväskylän läpi. Niin teimmekin. Kaksissa kieseissä, joista toiset\nolivat kahden hengen, toiset yhden hengen istuttavat, ajoimme, kolme\nylioppilasta, ilosin mielin Mäntsälän. Hollolan, Asikkalan. Padasjoen,\nKuhmoisten, Jämsän ja Korpilahden kautta ja saavuimme kolmen päivän\nperästä Jyväskylään. Paljo muistettavaa ei näinä päivinä tapahtunut.\nKuhmoisten erämaan luonto meitä ihastutti, mutta sen monet ja\nvaaralliset mäet, joissa kiessiemme heikot silavyöt eivät ensinkään\ntahtoneet kestää, eivät olleet meille mieleen. Jämsän kirkolla kävimme\nerään suurtilallisen. Kaarlo Juhonpoika Hinkkalan luona, joka harjoitti\nmelkoista kauppaa ja joka oli lukenut kaikki, mitä siihen aikaan\nsuomeksi oli luettavana ollut; hän oli todellakin valistunut mies,\nystävällinen ja vaatimaton. Korpilahden kirkonkylän seudut ja näköalat\nsieltä olivat suuremmoisemmat, kuin olimme voineet aavistaa.\n\nJyväskylä oli silloin uusi kaupunki, vasta kahdeksan vuotta vanha.\nSiinä oli noin kolmekymmentä taloa, kaikki jotenkin yhteen tyyliin\nrakennetut. Kaupungin ainoa merkillisyys oli henkilö, joka jo\nylioppilaana oli tavallaan kuuluisaksi tullut, nim. piirilääkäri Volmar\nStyrbjörn Schildt. Hän oli ollut etevimpiä niistä nuorista miehistä,\njotka 1830-luvulla yliopistossa innokkaasti olivat suomenkielen asiaa\nharrastaneet; hän oli harjoitusväitöskirjana julkaissut Xenofonin\nAnabasin suomenkielisen käännöksen, oli tunnettu kirjailijanimellä W.\nKilpinen ja merkillinen omintakeisen, lyhytlauseisen kirjoitustapansa\nsekä venyke-kirjaimiensa takia. Emme voineet Jyväskylän läpi matkustaa\ntätä miestä tapaamatta. Olin aina kuvitellut tätä aitosuomalaista\nmiestä suureksi, mustaveriseksi ja karkeatekoiseksi. Sitä enemmän\nhämmästyin, kun näin vaaleaverisen, heikon ja hennon miehen, erittäin\nnuortean näköisen, vilkkaan ja koko olennoltaan lempeän ja\nystävällisen. Hän meitä ilolla tervehti, riemuitsi tietysti matkamme\ntarkoituksesta ja niistä \"Lukemisista\", joita hänelle lahjaksi toimme,\njoi suomeksi maljamme mutta puhui muuten ruotsia, kyseli kaikkia\nkirjallisia, yliopistollisia ja ylioppilaiden oloja ja rientoja,\npidätti meidät asuntoonsa yöksi eikä laskenut meitä pois ennenkuin\nseuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Tällainen ystävällinen\nvastaanotto oli meistä liikuttavaa emmekä voineet olla ihailematta tuon\nmiehen pirteyttä ja sielun vilkkautta, joka kumminkin jo vuosikausia\noli elänyt melkein kuin erämaassa, kaukana kaikista sivistysahjoista.\n\nJyväskylästä ohjasimme kulkumme edelleen Laukaan, Rautalammen ja\nSuonenjoen kautta Vehmasmäen kievariin, josta Kuopion valtamaantietä\nmyöten käännyimme etelään päin Leppävirtain kirkolle. Rautalammella\ntutustuimme Toholahdessa Pentti Lyytiseen, tuohon runoja laulavaan\nkievarinisätään, josta siihen aikaan paljo puhuttiin, mutta jonka\nliukas ja vaatelias luonne ei meitä ensinkään miellyttänyt. Suonenjoen\nrahvaasta sain jo silloin, samoinkuin myöhemmin siellä käydessäni,\nhyvin hyvän vaikutuksen; olimme yötä siellä kievarissa ja kohtasimme\nkoko rippikoulunuorison, joka silloin oli kirkolla koolla.\n\nLeppävirtain kirkolle saavuttuamme tuli meidän hankkia sopiva\nkesäasunto jossakin osassa pitäjää. Itse kirkonkylään emme tahtoneet\njäädä, vaikka se onkin kauniilla paikalla: siellä oli liian paljo\nherrasväkeä, siellä emme olisi kansan keskuudessa tulleet eläneiksi.\nVihdoin meidät opastettiin erääseen entiseen herrastaloon, joka oli\njoutunut talonpoikain käsiin, Kopolanniemeen, sijaitseva 2 penink.\nkirkolta pitäjän eteläosassa, lähellä Varkautta. Sinne lähdimme,\nToppelius ja minä (Tallgren matkusti Kuopioon) ja miellyimme siihen\nhyvin. Talossa olivat rakennukset siistit ja lisäksi oli puutarha,\njossa oli lehtipuita ja marjapensaita, jäännöksinä herrasväkien\najoilta. Se sijaitsee kauniilla, pitkällä ja kapealla niemellä, joka on\nUnnukkaan juoksevan Kopolanvirran kiertämä. Virrassa, jota myöten suuri\nkulkuväylä Kuopioon kulkee, on mitä koreimpia, lehteviä saaria ja\nniemiä ja jo Tuneld kehuu maantieteessään sen lohirikkautta; päivän\nlaskiessa hyppivät lohet siinä kyynärän korkeudelle veden pinnan\nyläpuolelle. Luonnollisesti sellainen paikka meitä miellytti. Kuulimme\netäämmältä Varkauden kosken pauhun -- mitäpä sen enempää olisi voinut\ntoivoakaan!\n\nSiellä asuimme nelisen viikkoa harjoitellen uutterasti suomenkieltä,\nnauttien luonnon runoudesta ja tyytyen hyvin siihen ravintoon, jota\ntalonväki meille tarjosi. Vaihtelua ei ollut muuta kuin joskus\nsunnuntaisin, milloin soutaen pitkissä kirkkovenheissä käytiin\nkirkolla, taikka kun Taipaleen kanavalla ja Varkauden tehtaassa\npistäydyttiin. Tämä tehdas oli silloin vielä hyvin alkuperäisessä\ntilassa. Sen omistaja, E. J. Längman, asui vaatimattomasti matalassa\nyksikerroksisessa rakennuksessa; kävimme hänen luonaan ja meitä\nkohdeltiin siellä erinomaisen kohteliaasti, mutta emme silloin vielä\nosanneet aavistaa, että tälle omituiselle hajamieliselle miehelle\nsekä Suomen että Ruotsin kansa tulisi olemaan ainaisessa\nkiitollisuudenvelassa.\n\nJo matkalle lähtiessämme olimme tietysti päättäneet käydä Kuopiossa,\nSavon pääkaupungissa ja Suomen senaikuisessa toisessa kirjallisessa\nkaupungissa. Kauan kumminkin maltoimme olla sinne menemättä; odotellen\njotakin erityistä, sopivaa aikaa siellä käydäksemme. Ja sellainen\ntilaisuus tarjoutuikin. Muutamana päivänä heinäkuun puolivälissä saapui\nluoksemme eräs niistä monista ylioppilaista, jotka oleskelivat Savossa\nsamassa tarkoituksessa kuin me, toi terveisiä Kuopiosta, puhui sen\nkauniista neitosista, kertoi, että joukko ylioppilaita parastaikaa oli\nsiellä koolla ja kuvasi sen elämän erinomaisen hauskaksi. Silloin me\nemme malttaneet enää viivytellä. Seuraavana aamuna istuimme\nkyytirattailla ja ajoimme tuon 7-8 peninkulman matkan Kuopioon.\n\nSinne saavuimmekin todella iloiseen hetkeen. Tapasimme siellä noin\ntusinan iloisia yiloppilastuttaviamme, niiden joukossa savolaisten\nnuoren kuraattorin, tuon aina pirteän Herman Kellgrenin, matkatoverimme\nTallgrenin, pari muuta helsinkiläistä ja joukon kuopiolaisia. Uusi ja\narvokas tuttavuus oli meille Aug. Ahlqvist, silloin pulska, 18-vuotias\nnuorukainen, katse miehevä ja rohkea. Hän oli edellisenä vuonna\nsuorittanut ylioppilastutkinnon, mutta senjälkeen oleskellut Kuopiossa,\njossa hän jo A. Oksasen nimellä oli tullut tunnetuksi Runebergin y.m.\nrunoilijain teosten suomentajana, joita suomennoksia hän oli julaissut\nSaimassa, sekä pienen \"Geografian eli Maanoppaan\" tekijänä, joka teos\noli ensimmäinen suomenkielinen maantiede. Toveriemme kautta jouduimme\npian kaupungin seuraelämään ja heti ensi päivinä meitä pyydettiin\ntanssiaisiin ja aamupäiväkesteihin, joilla senaikuiset Kuopion\nherrasväet ja erityisesti \"kylpyseura\" huvitteli. Kuopion neitoset\nolivat siihen aikaan kauneudestaan kuuluisat, ja me saimme nyt huomata\ntuon huhun todeksi. Sellaisessa seurassa vilkastui arinkin nuorukainen:\nkaikkien mielissä kuohui iloa. Milloin naisseuraa ei ollut, silloin\npaikkakunnan nuoret miehet pitivät meille kestejä suositellakseen\nmeille seutuaan. Milloin teimme retken yhtäälle, milloin toisaalle\nKuopion kauniiseen ympäristöön. Siten oli huvimatkoja Kelloniemeen,\nJulkkulaan, Lahdentakaan y.m. ja näillä matkoilla oli punssi hyvin\ntärkeä eväs. Jokainen rupesi tuon iloisen mielialan vaikutuksesta\nlaulajaksi ja kestit päättyivät tavallisesti kesäyön valossa\npidetyillä serenaadeilla ja laulumarsseilla pitkin kaupungin katuja.\nYlioppilaslauluja tietysti laulettiin ja väliin pistettiin tanssiksi\nkaupungin suurella torillakin, jossa ei siihen aikaan vielä ollut\nmitään istutuksia. Vallatonta ja vilkasta oli se elämä. Saatoimmepa\nkehasta, että paitsi pääkaupunkia, mikään Suomen kaupunki ei ollut\nsaanut nähdä niin iloista ylioppilaselämää.\n\nMutta eipä ainoastaan meidän iloinen ylioppilaslaulumme noihin aikoihin\nvalanut kuopiolaisten mieliin eräänlaista juhlatunnelmaa. Siihen oli\nmuutakin vaikuttamassa. Tiedettiin, näet, että kaupungin suurin mies,\nSaiman toimittaja rehtori Joh. Vilh. Snellman oli salakihloissa erään\nkaupungin neitosen kanssa ja että tuo kihlaus aivan niinä päivinä\njulaistaisiin.\n\nMeille, matkustaville ylioppilaille, oli tietysti mieluinen\nvelvollisuus käydä Snellmanin luona. Monta kertaa olimme jo, toverini\nja minä, tavotelleet häntä kotoaan, mutta turhaan. Vaan aikasin aamulla\nheinäk. 21 p:nä, kun me tuskin olimme vuoteiltamme nousseet, avautui\novemme ja sisään astui itse rehtori Snellman. Tunsin hänet ulkonäöltä\njo ennestään; usein oli hän dosenttina ollessaan käynyt kotonani ja ne\ntoverini, jotka olivat lyseon ylimmillä luokilla, olivat kyllin\nkertoneet tuosta peljätystä opettajastaan. Nyt hän tuli luoksemme\nhienossa puvussa ja veitikkamaisen näköisenä, esitteli itsensä, kertoi\nkuulleensa, että me olimme käyneet häntä tapaamassa, sekä pyysi meitä\npitoihin Harjulaan samana päivänä klo 3:ksi: kokoonnutaan apteekkari\nWennbergin talossa, jonne te kai osaatte, lisäsi hän puoleksi\nnaurahtaen. Me riemusta punastuimme ja nöyrästi kiitimme ja hetken\nkuluttua hän läksi, jättäen meidät pukeutumaan. Mitkään kutsut eivät\nkoskaan vielä olleet minua niin riemastuttaneet kuin tämä. Pyysihän\nitse suuri Snellman meitä kesteihin, jotka hän vietti Johannan päivän\nkunniaksi ja ehkä kihlautumisensakin johdosta Jeanette Wennbergin\nkanssa, jonka lempeä naisellisuus, soinnukas ääni ja leikkisä,\nmiellyttävä käytös oli minua ihastuttanut melkein yhden verran kuin\nSnellmanin ylevä henki ja miehevä toimeliaisuus. Sellaista onnea en\nollut osannut uneksiakaan.\n\nMäärätunnilla saavuimme Wennbergin taloon, jonne kaupungin koko\nseurapiiri, vanhat ja nuoret, kuvernööristä lähtien, oli kokoontunut.\nKahvit juotua lähdettiin, useimmat jalan, Harjulaan, joka on parin\nvirstan päässä kaupungista. Siellä soitto kajahtaa ja tanssin alottaa\nisäntä Snellman itse. Kun muutamia katrilleja oli tanssittu, pyysi\nisäntä vieraansa pihalle rakennettuun lehtimajaan, jossa hän,\nfanffaarit soitettua ja samppanjalasi kädessään, piti puheen miehen ja\nnaisen velvollisuuksista ja esitti maljan -- \"neiti Wennbergille\".\nVilkkaasti se malja tyhjennettiin. Hetken kuluttua esitti Snellman\nuuden maljan \"kaikelle kauniille, mitä maan päällä on, kirkkaalle\ntaivaalle, säteilevälle auringolle j.n.e. ja kauniille naissilmille.\nSen maljan esitän -- Kuopion nuorille naisille\". Sitten taas\ntanssittiin ja syötiin illallinen ja laulettiin; ensiksi lauloivat\nylioppilaat, sitten nuoret neitoset ja lopuksi kaikki yhdessä. Kun\nlopuksi kiitokseksi olimme tuolilla nostaneet Snellmania, pyysi hän\nmeitä myöskin nostamaan erästä neitosta, jonka nimeä hänen ei tarvinnut\nmainita, mutta \"niin varovasti, niin varovasti.\" Silloin riemuten\nnostimme myöskin Johanna Wennbergin soinnukkaan hurraan huutaen -- ja\nvarovasti sen teimme. Vähitellen lähdimme palaamaan kaupunkiin, ja\niloista se paluumatkakin oli. Naiset kävelivät edellä ja herrat jälestä\ntomuisella maantiellä, väliin juostiin, väliin tanssittiin ja maantie\npölisi avaralta. Kaupunkiin vihdoin saavuttuamme saatoimme päivän\nsankarittaren ensiksi hänen kotiinsa ja jäähyväiset lausuttiin laulaen\nja hurraten. Muutamia muita neitosia saatettiin niinikään kotiin.\n\nMutta Snellman, joka kenties oli iloisin koko joukosta, ei vielä meidän\nnuorten parista eronnut. Hän väitti nuortuneensa kymmenen vuotta kun\nnäin ylioppilaiden joukkoon taas oli joutunut ja hän pyysi meidät\nensiksi Viikin hotelliin sekä vielä sittenkin, kun hänen morsiamelleen\nvielä serenaadi oli pidetty, omaan kotiinsa. Siten iloiten ja laulaen\nvietettiin melkein koko yö, -- vakaviakin sanoja kumminkin sekaan\npuhuttiin. Ja kestit päättyivät sillä, että Snellman seuraavaksi --\ntaikka samaksi -- päiväksi kutsui meidät kaikki kotiinsa aamiaiselle.\n-- Sitä aamiaista kesti iltaan saakka. Snellman oli yhä yhtä iloinen,\nme toiset samoin. Monet ilveet siellä keksittiin. Niinpä esitti\nSnellman itse meille siellä kuuluisan koiransa, Toverin, joka paitsi\nmuita temppuja osasi isäntänsä käskystä, käpälä kärsällä, osottaa\n\"miten professorit miettivät palkankorotuksiaan.\" Mutta kaiken tämän\npilan kesken rupesi Snellman vähän väliä puhumaan jotakin vakavaakin,\njopa hyvinkin vakavaa. Hän kertoi taisteluistaan puutteita vastaan\nelämänsä eri aikoina; kerran hän rupesi, samaan tapaan kuin Saimassa,\nmoittimaan meitä ylioppilaita puuttuvasta vakavasta isänmaanrakkaudesta\nja kyvyttömyydestä kieltäytyä yhteiseksi hyväksi. Vaan seuraavana\nhetkenä hän taas oli lempeä ja lauhkea: esitti lämpösin sanoin maljan\nKellgrenille, puhui Ahlqvistista kuin maan parhaasta toiveesta, kehui\nTallgrenin runolahjoja j.n.e. Varmaa on, että hän taisi sekä hivellä\nettä puistella nuoria sydämmiä ja että ilon maljoja juotaessa monelta\nkuuma kyynelkin vierähti.\n\nVielä muutamia päiviä myöhemmin saimme me ylioppilaat olla Snellmanin\nseurassa. Hän väitti tarvitsevansa palstantäytettä Saimaan ja kehotti\nmeitä kirjoittamaan jotakin hauskaa. Me päätimme kirjoittaa runoja\nvalmiisiin loppusointuihin ja meille annettiin kaikille muutamia\nsäikeitä täytettäviksi. Siten kokoonkirjoitetut värssyt julaistiinkin\nSaimaassa (1845 n:o 30) otsakkeella \"Ylioppilasten impromptuja Laulun\njumalattarelle\" ja esipuheeksi niille kirjoitti toimitus uutisen, että\njoukko \"helsinkiläisten laulunjumalatarten poikia on saapunut tähän\nosaan maata perin isänmaallisissa tarkoituksissa oppia tuntemaan maata\nja sen kieltä\" ja että he \"luultavasti pitääkseen ruotsinkieltäkin\nmuistissaan olivat harjoitelleet hienostelurunojen sepitystä seudun\nnuorten naisten johdolla\"; siksi he nyt näiden runojen kautta tahtoivat\ntodistaa, että laulunjumalattaret vielä saattoivat heidän\nuskollisuuteensa luottaa.\n\nSaman päivän iltana olimme koolla ystävämme, Er. Karstenin luona\nLahdentakana, Siellä pisti jollekulle päähän perustaa jonkunlainen uusi\nyhdistys, jolle Snellman, muistaakseni, ehdotti nimen \"Pro Muntris\nNunibus\" (hilpeiden kasvojen yhdistys). Ehdotus hyväksyttiin; Edvard\nStrömberg,[13] jonka pohjaton kyky pitää leikillisiä puheita\noli seurojamme enin vilkastuttanut, valittiin yksimielisesti\npuheenjohtajaksi; varapuheenjohtaja ja muut toimimiehet valittiin myös\nja seuran kunniajäseneksi pyydettiin Snellman. Siksi illaksi tämän\nseuran perustamisesta oli meille suurta iloa eikä sillä mitään\npitempiaikaista oltu tarkoitettukaan.[14]\n\nVaan meidän oli jo aika lähteä Kuopiosta ja sen juhlista. Snellman oli\nkyllä eräänä päivänä ehdottanut, että me jäisimme vielä kolmeksi\nviikoksi Kuopioon lukemaan filosofiaa hänen edessään ja suomea\nAhlqvistin johdolla. Tästä ehdotuksesta ei kumminkaan totta tullut.\nToisen lukusuunnitelman laativat sitävastoin muutamat ylioppilaat.\nPäätimme, Kellgren, Ahlqvist, Strömberg, Toppelius ja minä lähteä\nelokuun alussa yhdessä Punkaharjulle, asettua siellä johonkin\ntalonpoikaistaloon muutamiksi viikoiksi ja perustaa pienen akatemian,\njossa suomea sekä muutakin vakavasti luettaisiin.\n\nTämä tuuma toteutui. Me kaksi Leppävirtalaista vetäysimme taas\nhiljaisuuteen Kopolanniemeemme, odottaaksemme siellä toisia viikon\najan. Kellgren ja Ahlqvist, joiden venheellä oli määrä saapua koko\nmatkan Kuopiosta, antoivat meidän odottaa vähän kauvemminkin kuin\nsovittu oli. Vaan vihdoin kuului eräänä aamuna kolme pyssynlaukausta ja\nme näimme toveriemme saapuvan purjeveneellä, mukanaan kolmantena\nmiehenä ystävämme Nestor Tallgren. Kalkkivenheessä he olivat Kuopiosta\nsaapuneet Leppävirtain kirkolle, jossa olivat pitäjän lukkarilta\nsaaneet lainaksi oikean purjesluupin -- sellaiset olivat siihen aikaan\nhyvin harvinaisia Saimaan vesillä -- kulkeakseen Savonlinnaan, josta\nTallgrenin oli määrä tuoda se takaisin. Viipymättä me kaikin noustiin\nsluuppiin; talosta otimme miehen mukaan avuksemme.\n\nSiitä tuli ilonen vesimatka, joskin sillä oli pienet harminsakin.\nSluuppi oli huono, vanha ja vuotava, niin että yhden miehen myötään\ntäytyi vettä mättää. Saimaan kulkuväyliä ei vielä oltu viitotettu ja\nEklundin Suomen kartta oli meidän ainoa merikorttimme. Oli lakkaamaton\nvastatuuli ja risteillä täytyi siis vesistöissä, joissa kuinka tarkoin\nlie koetettukaan kiviä katsella, aivan myötään karahdettiin\nsalakareille. Venhe oli kehno eikä yhtään tottunutta merimiestä ollut\nsitä hoitamassa: Kellgreniin me toki luotimme, hän oli sukkela ja\nnopsakka kaikenmoisissa elemänvaiheissa. Nopeasti ei siis retkemme\nkulunut Haukiveden selkiä ja salmia pitkin. Neljä vuorokautta sitä\nmatkaa kesti. Yötä olimme kerran eräässä torpassa, toisen kerran\npurjeesta tekemässämme teltassa, kolmannen yön vietimme Rantasalmen\npappilassa eikä ruokaa eikä ilonpitoa puuttunut. Eväitä saimme\nkievareista, herrastaloista ja talonpoikaistaloista. Mutta lopuksi me\nsiihen sittenkin kyllästyimme ja kun vastatuuli yhä kiihtyi, nousimme\nPutkisalon rannassa Rantasalmella maihin, heitimme hyvästit\nTallgrenille ja jatkoimme kyytikärryillä matkaamme Savonlinnaan.\n\nKatseltuamme Savonlinnan kaupunkia sekä ihailtuamme vanhaa Olavinlinnaa\n-- joka siihen aikaan valitettavasti oli venäläisten sotilasvanhusten\nkasarmina -- matkustimme edelleen Punkaharjulle. Minuun vaikutti tämä\nkaivattu harju ensi näkemällä enemmän ihmettelyä kuin ihailua.\nPunkaharju oli silloin äsken ruununpuistoksi ostettu eikä hotelli,\ntaikka metsänvartijanasunto, joksi sitä ensin kutsuttiin, ollut vielä\nvalmis. Ajoimme hiljaa pitkin koko harjua Punkasalmen lauttauspaikalle\nja soudatimme siitä itsemme ja tavaramme Kauvoniemen kylään, joka on\npuolen virstan päässä lossista.\n\nTähän kylään oli pientä akateemista siirtolaamme neuvottu. Helposti\nsiellä asunnon saimmekin kahdessa vauraassa talossa, jotka olivat\npuolen virstan päässä toisistaan: toinen oli pulskan lautamiehen\nKososen talo, toinen samannimisen, kirjallisuutta viljelevän\npitäjänmakasiinin hoitajan, joka oli edellisen setä. Toiseen taloon\nasettuivat Kellgren, Ahlqvist ja Strömberg, toiseen Toppelius ja minä.\nAterioita söimme yhdessä: kolmena päivänä perättäin yhdessä talossa ja\nsitten kahtena toisessa. Jalosti kilpailivat molemmat emännät\ntarjotakseen meille yhä maukkaampia ruokia: siten ruoka päivä päivältä\nparani ja me elimme oikein pulskasti. Kellgren piti meille kolmesti\nviikossa oikeita luentoja Suomen kieliopista Castrénin edellisenä\nsyksynä Helsingissä pitämäin luentojen mukaan. Ahlqvist korjasi\nsuomalaisia kirjoitusharjoituksiamme ja suomenteli sillävälin\nRunebergin Idyllejä ja ja Epigrammeja, jotka sitten jouluksi nimellä\n\"Runoelmia J. L. Runebergiltä\" ilmestyivät painosta. Kun me väsyimme\ntyöhön ja ilma oli kaunis, lähdimme selän yli Punkaharjulle, ihailimme\nsitä sekä auringon että kuun paisteella, huvittelimme monella tavalla\nja toimme joskus palatessamme kotiin joitakuita heinäsorsia, joita\npyssymiehemme olivat saaneet ammutuiksi.\n\nSiten me viisi miestä siellä yhdessä vietimme täyteensä kolmen viikon\najan unhottumattoman hauskaa elämää. Hauska keskeytys oli, kun eräänä\npäivänä kaikkien meidän yhteinen, omituinen ystävämme Sakari\nSakarinpoika (Cajander) tuli luoksemme, mukanaan nuo kolme runoniekkaa\nPietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Loistavin kasvoin\nsaapui Sakarinpoika nyt Karjalasta, jonne hän oli matkustanat tuomaan\nnuo kolme kansanrunoilijaa Helsinkiin. Herännyt harrastus\nkansanrunoutta kohtaan oli näet monessa synnyttänyt halun saada\nlähemmin tutustua noihin moniin suomalaisen kansanrunouden edustajiin\nja lahjakas pietarilainen maalari Buhovski, joka oleskeli Helsingissä,\nodotteli heitä siellä saadakseen maalata heidän muotokuvansa. Matkalla\ntahtoi Sakari hieman levätä meidän luonamme -- hän tunsi olopaikkamme\n-- ja siitä olimme hänelle kiitolliset. Kokonaisen pitkän illan sekä\nseuraavan aamun saimme kuunnella oikeata runonlaulantoa. Kanteleen\nsäestyksellä he osaksi vuoron päältä lauloivat omatekoisia laulujaan,\nosaksi taas yhdessä -- pistivät hakan toisehen hakahan -- Kalevalan\nlauluja ja muita. Erittäinkin minua miellytti Kylmäläisen lempeä,\nsuloinen laulu. Runoniekat jatkoivat sitten matkaansa Helsinkiin, jossa\nviipyivät pitemmän ajan ja olivat suuren huomion ja pitkäin\nsanomalehtikirjoitusten esineenä.\n\nElokuun viime päivänä hajaantui meidän Punkaharjunsiirtolamme. Toisessa\ntalossa asuvat toverit matkustivat silloin Karjalan kautta Kuopioon,\nToppelius ja minä viivyimme vielä pari viikkoa Kouvonniemessä. Siellä\nkävi Carl Collan ja eräs toinen ystävämme, Aleks. Roos Viipurista,\nmeitä tervehtimässä, ja yhdessä sitten kaikin lähdimme Imatran kautta,\njonka silloin ensi kerran näin, Viipuriin. Siellä käväistiin vain\nMonrepoota katsomassa ja sateisessa syysilmassa jatkettiin sieltä\nkärryillä matkaa Helsinkiin, jonne saavuimme tasan kolmikuukautisen\npoissaolon jälkeen.\n\nTerveenä ja mieleltäni pirteänä, niinkuin yhdeksäntoistavuotias voi\nolla, saavuin rakkaaseen Helsinkiini. Olin oppinut tuntemaan suuren\nosan isänmaatani, saanut nähdä useita sen ihanimpia ja merkillisimpiä\npaikkoja, oppinut ainakin jonkunverran sen omaa kieltä, tehnyt\ntuttavuutta monen sekä vanhemman että nuoremman maan parhaan pojan\nkanssa; -- tunsin mieleni rohkeaksi ja reippaana olin valmis elämän\ntaisteluun käymään. Suru ei painanut, ei edes siitäkään, että \"viikset\nvaan sais kasvamaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaitis, vilkas, nuortea elämä oli, kuten edellä olemme nähneet,\nsyntynyt sanomalehdistössä, kirjallisuudessa ja ylioppilasmaailmassa\n1840-luvun puolivälissä. Mutta valtiollinen taivas rupesi yhä\nentisestään synkistymään.\n\nPietarissa olivat Suomen kohtalot kenraalikuvernöörin, ruhtinas\nMentschikoffin käsissä, joka nautti keisari Nikolain suurinta\nluottamusta. Uusi ministerivaltiosihteeri, kreivi Armfelt, oli aluksi\nvarovainen eikä uskaltanut vielä koettaakaan saada tahtoaan kuuluville.\nKenraalikuvernöörin sijainen Helsingissä Thessleff oli siivo ja\nmerkitystä vailla kuten ainakin; hän oli sitäpaitsi jo vanha. --\nSenaatissa piti yhä voimakkaalla kädellä hallintoa L. G. v. Haartman.\nOstamalla 1842 erinomaisen salaperäisesti Anjalan tilan Suomen\nvaltiolle ja lahjoittamalla sen sukutilaksi ruhtinas Mentschikoffille\noli Haartman varmaksi lujentanut vaikutuksensa tämän luona -- ja ehkä\nmyöskin kiinnittänyt ruhtinaan lujemmin Suomeen -- ja hän saattoi siis,\nmelkein paikallisena itsevaltiaana, yksin edustaa hallituksen isällistä\nhuolenpitoa maan ja kansan parhaasta ja talossaan Elisabetintorin\nvarrella vastaanottaa kumartajain vapisevia joukkoja. Rahamuutoksensa\nja taloudelliset suunnitelmansa saattoi hän siis melkein\nyksinvaltiaasti toteuttaa. Sittenkuin vero-, raha-, pankki-, ja\ntulli-reformit olivat toteutetut, osoitti hän suurinta huomiotaan\nteollisuuden edistämiselle ja kuolemattomaksi suurtyökseen saattoi hän\nsyystä sanoa syysk. 21 p:nä 1844 allekirjoitettua päätöstä Saimaan\nkanavan rakentamisesta. -- Haartmannia vastaan koetti Elisabetintorin\ntoisella puolella asuva, lopulleen kallistuva Klinckowström vielä\nviimeisiin asti säilyttää ruhtinaan luona nauttimataan suosiota ja\nvaikutusta. Jos ei hän muuta kyennyt, niin koetti hän ainakin parhaansa\nmukaan kuvata ruhtinaalle vaaralliseksi Saimaa, fennomaniiaa ja muita\naaveita ja näissä kauniissa pyrinnöissään hän todellakin onnistui. --\nEräs Klinckowströmin henkiheimolainen, vaikka nuorempi Mentschikoffin\nsuosikki, parooni Casimir v. Kothen, rupesi myös jo osoittautumaan\nvaikutusvoimaiseksi. Oltuaan kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä\nsiirrettiin hän 1844 Viipurin läänin kuvernööriksi, päästäkseen siellä\ntilaisuuteen kehittämään valtiomies- ja hallintomies-taipumuksiaan.\nRutto oli hän toimissaan, uskoi vahvasti omaan itseensä, luotti\nruhtinaan suosioon ja tämän kansliapäällikön, venäläisen C. Fischerin\nystävyyteen, joka mies hyvin paljo sekaantui Suomen asioihin. Ja noihin\nominaisuuksiinsa nojaten halveksi v. Kothen lakeja ja olevia oloja\nja toteutti niistä huolimatta kaikenmoisia tuumia, jotka hänen\npäässään olivat syntyneet. Aristelematta hän siten ajoi hataroita\npäähänpistojaan, vailla muuta päämaalia kuin halua loistaa suurena ja\nmahtavana valtiomiehenä, mutta hän sekausi yhä pitemmälle noihin\nomatekoisiin sokkeloihinsa. Sellaisen luonteen kasvava vaikutus ei\nvoinut olla mieliä huolettamatta. Kothenin ensimmäisiä merkkitekoja oli\nSaima-lehden lakkauttaminen v:n 1846 lopussa, -- sitä tekoa pidettiin\nyleensä hänen ansionaan. Ja samanlaisia tapauksia seurasi sitten\nuseampia.\n\nEipä ihme, jos näköpiiri tuntui pilviseltä.\n\nKotikaupunkini Helsinki edistyi nuoruuteni aikana monessa suhteessa\ntasasesti ja varmasti. Aivan nopeaa se edistyminen tosin ei nytkään\nollut. Väkiluku ei tavallisesti lisääntynyt kuin pari sataa henkeä\nvuodessa ja se oli 1840-luvun lopussa tuskin ehtinyt vielä yli\n20,000:n. Kaupungin uudestaan rakentaminen ja kaunistaminen edistyi\nmiltei hitaammin kuin edellisellä vuosikymmenellä. Välttämättömimmät\njulkiset rakennuksethan olivat jo suurimmaksi osaksi valmiit ja samoin\nolivat jo tärkeimmät katu- ja järjestelytyöt suoritetut. Mutta\ntäydelleen ei toki seisauksissa oltu. Suurimmista 40-luvulla\nsuoritetuista järjestämistöistä ovat mainittavat Henrikinkatujen\nväliset esplanaadit, Pohjoissataman rakentaminen, Katajanokan kanavan\nvalmistaminen, joka avattiin liikkeelle 1847, j.n.e. Jalkakäytäväin\nkivitykseen ruvettiin maistraatin määräyksen mukaan v. 1846 käyttämään\nn.s. Räävelin vuolukiveä; ja samoihin aikoihin saatiin ajotie Töölön\nlahden ympäri valmiiksi. -- Julkisista rakennuksista oli Nikolainkirkko\nvielä kesken; vuosina 1845 ja 46 siihen rakennettiin sivutornit ja\ntapulirakennukset ja samoihin aikoihin siihen urut hankittiin.\nYliopiston kirjastorakennus sisustettiin vuosina 1843-44, n.s. uusi\nklinikka rakennettiin samana vuonna ja anatomialliset sekä kemialliset\nopintorakennukset Fabianinkadun varrella valmistuivat 1846. Entisen\nHeidenstrauchin talon uudestaan rakentaminen ja järjestäminen\nkeisarilliseksi palatsiksi päättyi 1843 ja samoihin aikoihin valmistui\nvahtitalo sekä siihen kuuluvat keisarilliset tallirakennukset. Jotenkin\nsamoihin aikoihin rakennettiin senaatintaloon lisäksi koillinen\nsiipirakennus ja vähän myöhemmin kaartin kasarmiin uusi sivurakennus.\n-- Yksityinen rakennusyrittelijäisyys jatkui tyyneesti ja tasasesti.\nKaivopuistossa syntyi n.s. kylpylaitoksen etukaupunki, Punavuorille ja\nKämpille päin jatkettiin rakennuksia yhä pitemmälle, uusia taloja\nrakennettiin uusien Henrikinkatujen varsille sekä niiden ja\n\"lammen\" väliselle puutarhapellolle, samoin Esplanaadinkadun ja\nAleksanterinkadun varrelle. Useat suurehkot kivitalot Kauppatorin sekä\nUniooninkadun varrella ovat tällä ajalta, 40-luvun jälkimäiseltä\npuoliskolta. Salaneuvos Walleenin rakennuttama Hagasundin huvila syntyi\nsamoihin aikoihin kaupungin edustaa kaunistamaan.\n\nToimeliaisuus liikemaailmassa ei kumminkaan ollut aivan suuri. Sen voi\npäättää siitäkin, ettei, tilaston mukaan vuodelta 1844, Helsingissä\nollut kuin 5 osakeyhtiötä, ja niistäkin meni kaksi heti seuraavina\nvuosina vararikkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimeliaasti, joskaan ei taloudelliseksi voitoksi, hoidettiin\nUlrikaborgin kylpyhuoneyhtiötä. Tämä laitos oli täydessä kukoistuksessa\nkoko 40-luvun ja 50-lukuakin aina itämaisen sodan aikoihin saakka.\nSuurin joukoin siihen joka kesä saapui vieraita Venäjältä ja omasta\nmaastakin. Näiden vierasten pitkiä nimiluetteloja sekä asuntoluetteloja\njulkaisi eri lisälehdissä H:fors Tidningar, tehden selkoa heidän\narvonimistään; siinä on ruhtinattaria, kenraaleja, sala-, valtio- y.m.\nneuvoksia, kaikenarvoisia virkamiehiä sekä upseereja, kunniaporvareita\ny.m. Nouseva Kaivopuiston etukaupunki ei hetikään riittänyt asunnoksi\nnäille kaikille; kylpyvieraita majoitettiin kaikkiin kaupunginosiin,\netäisimpiinkin. Kaupunkilaisilla oli heistä hyvää rahanansiota.\nHelsinkiläiset oppivat pian korottamaan vuokriaan eikä ollut\nharvinaista, että vuokralainen sai kesäajalta asunnostaan enemmän, kuin\nhän koko vuodessa maksoi talonomistajalle. Varsinkin oli se aika\nkultainen teollisuustuotteiden ja loistotavarain kauppiaille;\ntullisuhteet vaikuttivat, että tavarat olivat Helsingissä huokeammat\nkuin Pietarissa, Myymälät olivat ostajia täynnä ja aamusta iltaan\nsaivat kauppiaat apulaisineen levitellä silkkikankaitaan ja muita\nmuotiesineitään ruhtinattarille ja kenraalin rouville, joiden vaunut\nulkopuolella odottivat noita kallishintaisia ostotavaroita.\n\nKaivopuistoon keskittyi kaupungin koko elämä kesäiseen aikaan. Sen\nitäiseen osaan rakennettiin huvila toisensa jälkeen. Ruhtinatar\nJusupoff rakensi 1842-43 göötiläistyylisen huvilansa, jonka hän nimitti\nRauhanniemeksi ja jossa hän monet kesät hiljaisuudessa asui kasvavan\npoikansa kanssa, joka nyt joku aika sitten on kuollut Venäjän\nrikkaimpana miehenä. Samoihin aikoihin nousi puistoon tuo kaunis,\nritariaikoja muistuttava \"Kalliolinna\", jonka asessori, tri J. Rabbe\nrakensi. Tämän lämpösen isänmaanystävän, uutteran virkamiehen ja\nlahjakkaan muinaistutkijan nimeen yhtyy Ulrikaporin loistavin aika.\nSillävälin kuin hänen ystävänsä, enin käytetyt toiset lääkärit,\nTörnroth, Sjöman, Arnell ja v. Willebrand y.m. hoitivat koti- ja\nulkomaisten kylpyvierasten terveyttä, hoiti Rabbe, josta 1842 oli\ntullut kylpylaitoksen intendentti, suurimmalla innolla ja kyvyllä sen\nhauskuutta. Ilonen ja leikkisä hän oli luonteeltaan, mutta myöskin\npelottavan ankara ja päättäväinen, kun niin tarvittiin. Ja aina hän oli\naikusin ja myöhän saapuvilla valvomassa järjestystä. Rabbe on itse\neräässä puolittain leikkisässä kertomuksessa laitoksen toiminnasta\nselittänyt, miten hän asemansa käsitti. \"Intendentin toimesta on\",\nkirjoitti hän, \"tullut tärkeä ministeripaikka, jonka tehtävänä on\nsovittaa sekä itä- että länsimaisen sivistyksen eri harrastukset.\nIntendentille on, paitsi varsinaista virkaansa, tullut velvollisuudeksi\nolla isäntänä myöskin kylpylaitoksen tanssiaisissa sekä yleensä\nhuolehtia kylpyvierasten hauskuudesta, siten edistääkseen laitoksen\nkukoistamista. Mutta juuri senvuoksi on tärkeää, että laitoksen\nintendentti osaa useampia ulkomaan kieliä. Myöskin häneltä\nvaaditaan iloista luontoa ja seurustelutaitoa. Usein tässä virassa\nvielä sattuu seikkoja, jotka edellyttävät kekseliäisyyttä ja\nitsensähillitsemiskykyä.\"\n\nKaivohuoneelle, sen aamu- ja iltakonsertteihin, sen tanssiaisiin ja\nmuihin huveihin turvautuivat kaupunkilaisetkin alinomaa, kun kesiään\nkaupungissa viettivät. Siellä oli tavallisesti jotakin uutta ja hauskaa\nnähtävänä ja kuultavana, ellei itse tahtonutkaan ilojen pyörteeseen\nantautua.\n\n\"So leben wir alle Tagen\", kirjoitti Hels. Tidn:ein kronikoitsija\nheinäkuun lopulla 1846. \"Aamusilla kokoontuvat kaikki kaupungin\nmerkkihenkilöt Kaivohuoneelle. Kylpyvieraat, joiden lukumäärä nyt on\n200 (viimeksi tulleet ovat saapuneet Irkutskista asti Siperiasta)\njuovat vähinerin kivennäisvesiään ja kävelevät sillävälin salissa ja\npuistossa. Muut nauttivat virvokkeita tilavalla kuistilla taikka\npuutarhassa ja kaikki kuuntelevat mielihyvällä soiton säveleitä.\nYhtäällä, pöydän ääressä, pelataan preferanssia, toisaalla pyörivät\nkeiliradan pallot jyristen ja keilinnostajan ääni kuuluu, kun hän\nhuutaa 'kahdeksan kovaa'. Joukko herroja ja naisia kävelee rantaan,\nvalkosten uintitelttain luo, josta toiset astuvat vastaan, kasvot\nraikkaan veden tuoreutta kertoen. Niin kuluu aamupäivä. -- Klo 2\ntavataan samat ihmiset päivällisissä, joko Seurahuoneella taikka\nKaivohuoneella. Kaunissointuinen orkesteri soittaa. Toimeliaat\nedeskäyvät kantelevat vateja, lautasia, pulloja ja laseja:\nsamppanjakorkit paukkuvat, soiton säveliin sekaantuu puhuvain surina.\nJos hyvin käy, päättyy päivällinen kahdessa tunnissa: ellei, kestää\nsitä tunnin tai puolen lisäksi. Sellaiset ponnistukset rasittavat\nvankimpiakin miehiä. Täytyy ottaa päivällisunet ja sitä varten nyt\nerotaan. Jos on sunnuntai- tai keskiviikkoilta, tavataan taas\nkylpytansseissa. Siellä tanssitaan, nauretaan, juodaan, syödään,\nihaillaan niitä monia kauniita kasvoja, joita kesä on tänne\nhoukutellut, -- lyhyesti, pidetään lystiä. Ja ellei se sattumalta\nhuvita, silloin mennään näytäntöjä katsomaan. Herran päiviä täällä\nHelsingissä vietetään. Se on hetken elämää; samppanjan ilo ei\nhuomisesta tiedä mitään.\" -- Vähän myöhemmin samana vuonna kirjoitti\nsama lehti: \"Kaikenlaisia huveja on joka päivä kaupungin viereisissä\nravintoloissa ja Suomen männyt ja harmajat kalliot katselevat vakavina\ntätä huimaa menoa.\"\n\nNäistä kuvauksista voi saada käsityksen siitä elämästä, jota\nHelsingissä kesäaikaan vietettiin ja jonka keskipisteenä Kaivopuisto\noli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMainitsin edellä myöskin Kaisaniemen. Kaisaniemeä ei voikaan unhottaa,\nkun puhutaan Helsingin huveista 1840-luvulla. Kaivopuisto ja Kaisaniemi\nolivat pääkaupungin keuhkot, joiden kautta se elämäniloaan hengitti.\nKaisaniemi oli, voisi melkein sanoa, kansallisten, Kaivopuisto\nkansainvälisten huvien keskus. Mutta kun Kaivopuistossa elämä kesän\nkuluttua sammui, jatkui sitä Kaisaniemessä läpi vuoden. Siellä oli\nylioppilailla iloiset huvinsa, siellä osakuntajuhlat melkein kaikki\nvietettiin, siellä pidettiin väittäjäispäivällisiä ja tutkintokestejä\nja muita akateemisia juhlia. Omituinen miellyttävyyden tunne valtasi\nmielen, näkipä sen kesällä taikka talvella. Emäntinä sitä kauan\nhoitivat Katarina Wahllund ja Emilie Myhrman. Kun ravintola sitten\njoutui toisiin käsiin, niin se herätti melkein surua. Tuota mielialaa\nkoetin (syksyllä 1854) tulkita eräässä Morgonbladetin kirjoituksessa ja\nlainaan siitä nyt tähän, aikaa kuvatakseni, erään otteen.\n\nRakas oli Kaisaniemi meille kaikille, jotka siellä koskaan lienemme\nolleet ja kaikki siellä tietysti ovat olleet, jotka vain lienevät\nHelsingissä käyneet. Maan joka kulmalla on aina joku, -- tuomari,\nlääkäri, opettaja, pappi tai muu -- joka nuorena ystäväinsä seurassa on\nkävellyt Kaisaniemeen nauttimaan keväästä, laulusta, kahvista, ja\nmuusta, taikka on kesäisin syönyt siellä päivällisiä, taikka talvella\nhankien läpi sinne kahlannut johonkin iltakestiin, taikka tutkinnon\nsuoritettuaan rientänyt juomaan lasin ystäväinsä seurassa, taikka on\nylioppilasjuhlissa siellä innostunut puheista ja maljoista ja\nlauluista. -- -- --\n\nOn melkein merkillistä, kuinka ravintola voi voittaa sellaisen, ei\nainoastaan luottamuksen, vaan todellisen rakkauden kaikissa\nkansanluokissa, nuorten ja vanhain, ylhäisten ja alhaisten, miesten ja\nnaisten, rouvain ja tytärten, isien ja poikien joukossa, ja voi tehdä\nsen, vaikka se sijaitsee Suomessa, jossa ollaan hyvin arvostelevalla\nkannalla.\n\nOlipa yleisön mielestä melkein jonkunlainen viattomuuden leima tällä\nravintolalla, sellainen, jommoista mikään muu ravintola maassamme ei\nole saanut osakseen. Kaisaniemeen saattoi kuinka säädyllinen nainen\ntahansa mennä, siellä saattoivat pienet pojat rankaisematta tilata\nsimapullon, siellä saattoi nuori mies esiintyä kuinka usein tahansa,\nilman että häntä siltä pidettiin ravintolasankarina; Kaisaniemestä\nsaattoi aviomies huoletta palata kotiinsa tarvitsematta peljätä\nkotiripitystä; luulenpa, että pari, kolme hyvin tunnettua nuorta\nnaista saattoi ilman muita holhoojia Kaisaniemessä juoda kupin\nkahvia. -- -- -- J.n.e.\n\nTätä hautapuhetta kehuttiin aikoinaan siitä, että se oikein tulkitsi\nyleisen mielialan. Se olkoon kylliksi sanottu vanhan Kaisaniemen\nkunniaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuveista puhuessani voin nyt siirtyä kertomaan niistä puhtaasti\nesteettisistä huvituksista, joista Helsingissä ylioppilasaikoinani\nsaatiin nauttia.\n\nMitä näytelmätaiteeseen ensiksikin tulee, niin alkoi sillä alalla\n1840-luvulla erittäin vilkas ja loistoisa aika. Syksyllä 1840 saapuivat\nnäet herrat Th. Hornicke ja J. Reithmeyer saksalaisen oopperaseurueen\njohtajina Helsinkiin, ja tuo seurue saattoi (näyttelemällä pari\nkuukautta Turussakin) viipyä täällä seuraavaan kesään asti. Hornicke\nnäytteli itse aina sankarin osia oopperoissa: hän oli kuulunut Pietarin\nsaksalaiseen oopperaan, hänellä oli miellyttävä ääni ja hän oli vielä\nparempi näyttelijä kuin laulaja; varmaankaan ei ole Helsingissä\nsenjälkeen esiintynyt sellaista Don Juania, Masanielloa, Fra Diavoloa,\nZampaa j.n.e. Toinen johtajista, Reithmeyer, oli jo menettänyt äänensä\nja esiintyi ainoastaan sivuosissa. Mutta hänellä oli neljä nuorta\ntytärtä, jotka kauneudesta ja suloudesta keskenään kilpailivat. Eikä\nmuuta tarvittu, jotta yleisö pysyi lämpimänä: varsinkin oli kaupungin\nnuoriso hurmaantunut. Vanhin sisarista oli primadonna, toinen lauloi\naltto-osia, nuorimmat esiintyivät pienimmissä osissa. Kun katseltiin\ntätä miellyttävää sisarryhmää, unhotettiin mielellään ne suuret\npuutteet, jotka esitettyjä oopperoita muuten rasittivat sekä\nkokoonpanon, että näyttämöllisen esityksen puolesta samoin kuin sen\nhuonoa orkesteria. Myrskyävällä mieltymyksellä kuunneltiin siten Don\nJuan, Figaron häät, Sevillan parturi. Zampa, Norma, Fra Diavolo, Musta\nDomino, Taikahuilu, Fidelio, Fenella, Romeo ja Julia y.m. Se ei ollut\nvähäistä silloisiin oloihin katsoen. -- Helsingistä lähdettyään tuo\noopperaseurue pian hajaantui. Reithmeyerin perhe viipyi kumminkin vielä\nuseita vuosia Suomessa, esiintyi täällä muiden saksalaisten\ntaiteilijain konserteissa taikka tilapäisissä näytelmissä, kunnes\nkaikki nuo neljä sisarta kiintyivät perhe-elämään. Vanhin meni\nnaimisiin oopperan kapellimestarin kanssa ja toinen järjestyksessä\nnaitiin Porvooseen, jääden tri G. Wallgrenin puolisona koko ijäkseen\nSuomeen. -- Myöskin herra Hornicke yritti vielä kerran, keväillä 1844,\npalauttamaan entiseen loistoonsa noita mainioita Helsingin päiviä: hän\nsaapui tänne kahden sisaruksen Reithmeyerin ja muutamain muiden\nPietarin oopperan jäsenten kanssa ja esitti täällä muutamia suuria\noopperoita. Vaan hän ei ollut enää itse entisessä kunnossaan, eikä\nolleet hänen seuralaisensakaan. Jo kolmen viikon perästä huomasi hän\nviisaammaksi lähteä Suomesta pois, eikä hän sen jälkeen tänne koskaan\npalannut.\n\nTämän oopperaseurueen poislähdettyä kesällä 1841 jäi Helsinki lähes\nkahden vuoden ajaksi vaille kaikkia teaatterinäytäntöjä. Joskus vain\noli joku tilapäinen näytäntö milloin Seurahuoneella, milloin\nteaatterissa. Niitä järjesti pietarilainen koomikko C. Mohr muutamain\nmuiden saksalaisten näyttelijäin ja neitien Reithmeyerein avulla.\nMainita voi myöskin, että eräs ohikulkeva pieni ranskalainen\nteaatteriseurue antoi täällä kaksi vaudevillenäytäntöä, joissa oli\ntäydet huoneet ja suuri innostus.\n\nMutta 1843 koittivat taas paremmat ajat. Toukokuun puolivälissä sinä\nvuonna saapui Tukholmasta kuuluisa taiteilijapari Torsslow, joka\nhelsinkiläisille oli tuttu käynnistään v. 1838, ja heidän mukanaan tuli\nkoko henkilökunta Tukholman Djurgårdteaatterista. Silloin saatiin nähdä\nkokonainen sarja sen ajan uusia, suuria draamoja ja huvinäytelmiä,\nkuten Buhverin \"Kardinal Richelieu\", Scriben \"Vesilasi\" ja \"Parjaus\",\nDuman \"Kean\" j.n.e. ja ne esitettiin pääosiltaan hyvin ansiokkaasti. Se\noli loistava, mutta valitettavasti lyhyt näytäntökausi, sillä jo kolmen\nviikon perästä matkusti seurue pois.\n\nKesällä samana vuonna esiintyi täällä vielä kolmen viikon kuluessa\ntukholmalainen hra Edvard Stjernström ynnä muutamia muita\nkuninkaallisen teaatterin näyttelijöitä, m.m. kuuluisa koomikko\nSevelin. He esittivät, paitsi pienempiä kappaleita, Hugon \"Hernanin\" ja\nMolièrin \"Saiturin\" y.m.\n\nJa syksyllä samana vuonna 1843 saapui Helsingin teaatterihuoneeseen,\njota kesällä oli perinpohjin korjattu, Fredrik Delandin johdolla\nmelkein sama ruotsalainen teaatteriseurue, joka oli ollut täällä\nTorsslowin mukana, ja suurella menestyksellä tämä seurue nytkin\nesiintyi. Se, joka silloin oli nuori, muistaa näytäntökauden 1843-44\nhyvin hyvästi. Kolme vuotta oli oltu ilman teaatteria ja siksi\nnautittiin sitä täyteläämmin. Deland, etevä koomikko, ei tosin vielä\nollut maineensa kukkuloilla, eikä hänen seuralaisensa olleet ensi\nluokan kykyjä. Mutta oli kumminkin sellaisia, kuin herrat Broman ja\nOsk. Andersson sekä neidet Lindmark ja Asplund, jotka sitten pitemmäksi\najaksi jäivät Suomeen. Me nuoret olimme innoissamme, nauroimme ja\ntaputimme käsiämme huvinäytelmille. Mutta annettiin vakavampiakin\nkappaleita, kuten Oehlenschlägerin \"Aksel ja Valborg\" sekä \"Corregio\",\nShakespearin \"Hamlet\", Schillerin \"Ryövärit\", Delavignen \"Don Juan\nItävaltalainen\", Kotzebuen \"Ristiretkeilijät\" sekä (Torsslowin\nmukailema) \"Kustaa Vaasa\" ynnä useampia pienempiä kappaleita.\nHelmikuussa 1844 läksi Deland seurueineen Turkuun, esiintyäkseen siellä\nkesään asti.\n\nSiitä ajasta asti on Helsingissä miltei säännöllisesti joka talvi,\npitemmän tai lyhyemmän ajan kuluessa, ollut ruotsinkielisiä\nteaatterinäytäntöjä.\n\nTalvella ja keväillä 1845 esiintyi teaatterissa Djurströmin seurue,\njonka ohjelmisto kumminkin oli huononlaisesti valittu, joten\nteaatterissa kävi vähänpuoleisesti väkeä.\n\nSeuraavana kesänä käväsi Torsslow taas pienen seurueen kanssa\nHelsingissä, antaen viisi näytäntöä, ja jo lokakuussa samana vuonna\nsaapui tänne Fredr. Deland tutun henkilökuntansa kanssa, jossa\nkumminkin muutoksia oli tapahtunut. Ohjelmisto oli nyt myös uusi.\nAnnettiinpa Shakespearin \"Othellokin\" ja \"Don Desar de Bazono\"\nesitettiin maassamme ensi kerran. Aug. Blanchen draamallinen\nkirjailijakausi oli nyt alkanut ja useita hänen huvikappaleitaan\nsaatiin nähdä sekä ihailla Delandin koomillista kykyä niitä\nesittäessään. Mutta erittäin merkilliseksi tämä näytäntökausi kävi\nsyystä, että nyt ensi kerran kotimaisia kappaleita Suomessa esitettiin.\nJouluk. 12 p. 1845 näyteltiin Fr. Berndtsonin kirjoittama 2-näytöksinen\nlaulukappale \"Friarn från Åbo\" (Kosija Turusta); sitä päivää pidettiin\nkotimaisen näytelmätaiteen syntymäpäivänä. Tuon pienen kappaleen\ntaiteellisesta arvosta ei ollut tosin paljoa sanottavana. Mutta\nsaatiinhan siinä kuulla tutuilla sävelillä laulettuja kupletteja,\nmuutamia viittauksia paikallisiin oloihin, saatiin nähdä tuttu\nKaisaniemen ravintola ja sen edustalla muutamia lyyryotsaisia\nylioppilaita -- itse kappaleen tekijääkin siellä eräs hyvin maskeerattu\npitkä näyttelijä esitti -- eikä enempää tarvittu. Ihastus ja\nkansallinen tyytyväisyys oli suuri. Kerran toisensa perästä kappale\nannettiin ja suosionosotukset olivat vilkkaat. Vähän sen jälkeen otti\nherra Deland näytelläkseen myöskin Runebergin \"Maalaiskosijan\": mutta\nsen tunsivat jo kaikki, se oli 1834 ollut Morgonbladetissa, siinä ei\nollut kupletteja eikä Kaisaniemikuvia, joten tätä \"kosijaa\" kohtaan\noltiin paljo kylmäkiskoisempia. Vielä sama seurue, ennen lähtöään\ntäältä Turkuun helmikuussa 1846, esitti saman Berndtsonin sepustaman\npienen ilveilyn \"Kamreeri Tullbomin viimeiset seikkailut\".\n\nMyöskin kesällä 1846 kävi Helsingissä ruotsalaisia näyttelijöitä,\nkävipä kuninkaallisen teaatterin etevimpiäkin. Etevä traagikko N. W.\nAlmlöf kävi silloin ensi kertaa Suomessa ja hän esiintyi parin viikon\nkuluessa \"Hamletissa\", \"Ryöväreissä\"; mukana oli koomikko Jolin, joka\nesiintyi muutamissa osissa kappaleissaan. Seuraavana talvikautena\n1846-47 oli teaatteri Pierre Delandin hallussa, joka kerran ennenkin\n(1839-40) oli ollut Helsingissä. Hänellä oli eteviä näyttelijöitä\nmukanaan ja hänen onnistui melkein yhtä suuressa määrin kuin veljensä\nFredrikin voittaa helsinkiläisten suosion. Ohjelmisto ei kumminkaan\nsisältänyt paljoa uutta, ja sekin oli Pariisin bulevardinäytelmäin\nkeinotekoista laatua. Seurueen menestystä lisäsi sangen suuressa määrin\nkaksi uutta kotimaista kappaletta, nim. kaksinäytöksinen \"Per och Pål\",\njonka sanat oli sommitellut Reinh. Frenckell ja musiikin R. v. Boningh,\nja Berndtsonin kolminäytöksinen \"Enleveringen\" (Morsiamen ryöstö),\njohon niinikään sama Boningh oli säveleet tehnyt, mutta joka ei niin\nhyvin onnistunut.\n\nSeuraavana talvena oli taas Fredr. Deland täällä ja näytteli\nalkuperäisiä ruotsalaisia, varsinkin Blanchen kappaleita. Dahlgrenin\n\"Vermlänningarne\" oli silloin uusi ja herätti myrskyistä suosiota.\nTänäkin vuonna saatiin nähdä kaksi alkuperäistä kappaletta, nim. J. A.\nvon Essenin \"Skärgårdsflickan\" (Saaristolaistyttö), joka suomalaisilla\nkuplettisävelillään viehätti, sekä taas F. Berndtsonin kolminäytöksinen\nlaulukappale \"I det gröna\" (Luonnon helmassa), jota myös menestyksellä\nnäyteltiin.\n\nSyksyllä antoi saksalainen näyttelyseurue A. Kohlerin johdolla täällä\nparin kuukauden kuluessa pienempiä huvi- ja laulunäytelmiä, joihin\nusein oli sovitettu silloin 14-vuotiaan, yleisön lemmikin, Alina Frasan\nsoolotansseja. Ja talveksi saapui teaatteriin taas vuorostaan Pierre\nDeland, jolle näytäntökausi nyt kävi erittäin edulliseksi. Useita\nkappaleita näyteltiin 4, 5 ja 6:kin kertaa. Uusista kappaleista oli\nhuomattava Hertzin \"Kuningas Renen tytär\". Ruotsalaiset ilveilyt\nmiellyttivät sentään enin. Kotimaisten kappalten lukumäärä kasvoi:\nN. H. Pinellon mukailema Heibergin \"Kesäyö\", johon säveleen oli tehnyt\nC. Greve, kesti kuusi iltaa. Reinh. Frenckell antoi näyteltäväksi kaksi\npikku kappaletta, \"Vangittu leijona\" ja \"Luutnantin onni\", joiden\nlisäksi esitettiin nimettömän kotimaisen naiskirjailijan 2-näytöksinen\nilveily, \"Nuori kesäleski\".\n\nMoneen vuoteen ei oltu Helsingissä saatu kuulla ollenkaan\noopperamusiikkia. Kesäkuussa 1849 saapui tänne vihdoin suuri\nsaksalainen seurue hra Gehrmannin johdolla. Seuruetta oli,\norkesterineen ja palvelijakuntineen, noin 70 henkeä ja se vieraili nyt\ntäällä kuukauden, -- ei enempää, vaan silloisiin oloihin se oli\nilahduttavaa sekin. Joka päivä oli teaatteri täysi -- kylpyvieraat\nolivat näet muun yleisön lisäksi sitä täyttämässä -- ja mieltymys\noli yleinen. Oopperan primadonna oli koko kuuluisa laulajatar,\nnti Krüger-Fürth, ja miespuolisia äänivaroja oli myös hyviä. Suuria\noopperoita esitettiin, kuten Stradella, Lucretia Borgia, Romeo ja\nJulia, Fra Diavolo, Norma, Martta, Rykmentin tytär, Zampa, Belisar,\n\"Vapaa-ampuja\", \"Valkonen rouva\", \"Undine\" y.m. Tuo loistava menestys\nhoukutteli hra Gehrmannin vielä seuraavaksi vuodeksi tänne. Ja entisten\noopperain lisäksi saatiin nähdä Hugenotit, Don Juan, Lucia di\nLammermoor, Robert Normandialainen, Fenella, Taikahuilu y.m.\nNäytäntökautta kesti kuusi viikkoa, vaan se ei ollut nyt johtajalle\nniin edullinen kuin edellinen.\n\nGehrmannin seurueen lähdettyä 1849 saapuivat tänne Tukholmasta\nnäyttelijät Georg Dahlqvist ja Edv. Stjernström, jotka teaatterissa\nantoivat muutamia dramaattisia lausunto-iltamia.\n\nTalvella 1849-50 esiintyi täällä C. G. Kessler, joka ennen oli kuulunut\nFredr. Delandin joukkoon ja nyt oli ottanut tämän seurueen\njohdettavakseen. Mutta useita eteviä näyttelijöitä puuttui nyt\nseurueesta, eikä ohjelmistokaan ollut mikään erinomainen. Oli kumminkin\ntaaskin esitettävänä muutamia kotimaisia kappaleita, kuten pari N. H.\nPinellon mukailemaa laulukappaletta, jotka molemmat Greve oli\nsäveltänyt, sekä tapetintekijä J. F. Galetskin pikkukappale\n\"Kaksikymmentä kopeekkaa hopeassa\", joka suurimman menestyksen\nsaavutti. Kotimaisiin kappaleisiin kuuluivat tällä näytäntökaudella\nvielä nimettömän tekijän (S. A. Steningin) ilveily \"Prosessi\" sekä\nF. Berndtsonin \"Kylpytanssiaiset\", jotka kappaleet kumminkaan eivät\nmenestyneet. -- Seuraavana syksynä saapui taas Pierre Deland antamaan\nnäytäntöjä koko talvikaudeksi 1850-51.\n\nNäin olen vuosikymmenen loppuun asti seurannut Helsingin\nteaatterihuveja. Kuten on näkynyt, oli teaatteri myötään sisään ja ulos\nmuuttava hyyryläinen; tuskin lie ollut ajatustakaan, että sillä olisi\nomaa, lujaa kotimaista pohjaa. Tosin kyllä aina 40-luvun puolivälistä\nsaakka silloin tällöin nähtiin sanomalehdissä tehtävän jokunen\nhaaveellinen, unikuvainen ehdotus, että oma, suomalainen teaatteri\nolisi aikaansaatava; mutta mitä ehdottajat silloin kotimaisella,\nsuomalaisella teaatterilla tarkoittivat, siitä ei oltu selvillä. Noita\nkotimaisia näytelmäkappaleita, joita silloin tällöin annettiin,\npidettiin, vaikka niillä olikin hyvin vähän kirjallista merkitystä,\nkumminkin jonkunlaisen kotimaisen toimeliaisuuden taimina\nnäytelmätaiteen alalla. Harrastus kasvoi sitten nopeasti ja\nvaatimukset myöskin. Varsinkin oltiin tyytymättömiä kaupungin\nteaatterihuoneeseen. Jo ainakin v:n 1845 lopulla pitivät teaatterrin\nystävät täällä kokouksia neuvotellakseen uuden teaatteritalon\naikaansaamisesta. Silloin ei neuvotteluista sen enempää syntynyt,\neikä vielä seuraavillakaan kerroilla. Mutta hyökkäyksiä vanhaa\nteaatteritaloa kohtaan jatkui yhä, vaan teaatteritalon johtokunta, joka\nhyvin huolellisesti valvoi liikkeensä pystyssä pysymistä, väitti niitä\naina aiheettomiksi. Aika-ajoin se korjasi, siisti ja laajenteli tuota\nvanhaa \"rojuaan\" -- joksi sitä haukuttiin -- ja sitten sen kauan\nonnistuikin estää uuden näyttämön kodin syntymistä. Milloin jatkettiin\nteaatteritaloa eteenpäin, milloin taaksepäin, -- mutta pilkkaajat\nsanoivat, että kun tuo talo astuu yhden askeleen eteenpäin, niin se\nsamalla astuu kaksi askelta taaksepäin. Niinpä esim. kesällä 1849\nsiirrettiin näyttämöä siksi paljon taaksepäin, että noin 200 uutta\npaikkaa saatiin saliin; parterri uusittiin, uusia näyttämötarpeita\nhankittiin, uusia tulisioja ja uusia pukuhuoneita samoin, j.n.e. Ja\ntaas saatiin vaatijat joksikin ajaksi vaikenemaan ja yleisön tärkeimmät\nvaatimukset tyydytettiin.\n\nKotimaisen näytelmätaiteen oireitakaan ei ollut vielä huomattavissa.\nNäyttelijöinä ei tietääkseni yhtään suomalaista esiintynyt muuta kuin\ntilapäisissä seuranäytelmissä. Sellaisia silloin tällöin annettiin\njotakin hyväntekeväistä tarkoitusta varten. Niinpä uskalsi joukko\ntaiteenharrastajia maaliskuussa 1849 esittää teaatterissa oopperankin,\n\"Sevillan parturin\". Pääosia lauloivat siinä neidet B. Boije ja H.\nFalkman, herrat R. v. Böningh, R. Frenckell, N. Kiseleff ja Graefflé\n(täällä asuva ranskalainen kieliopettaja); orkesteria johti Venäjän\npalvelukseen antautunut ruotsalainen luutnantti Wikström. Ooppera\nannettiin kolmasti yleisön suureksi hauskuudeksi. Tuo menestys kehoitti\njatkamaan näitä dramaattisia yrityksiä ja melkein sama näyttelijäjoukko\nantoi seuraavana vuonna maaliskuussa Donizettin \"Lemmenjuoman\". Tällä\nkertaa olivat pääosat nti Falkmannin, hra Aug. Tavaststjernan, R.\nFrenckellin ja W. Brummerin käsissä. Viisi kertaa he esiintyivät ja\nyleisön suosion- ja kiitollisuudenosotukset olivat vilkkaat. Samoihin\naikoihin, 1850, esitettiin teaatterissa kerran ranskankielinenkin\nseuranäytelmä; jo ennenkin oli suljetuissa piireissä ranskankielistä\nnäytelmätaidetta täällä harjoitettu.\n\nTeaatterinäytäntöjen antamisesta suomeksi tehtiin kyllä silloin tällöin\njoku hämärä tulevaisuudenehdotus sanomalehdissä. Mutta muulla tavoin ei\ntätä tuumaa minun tietääkseni toteuttamaan ryhdytty, kuin että P.\nHannikaisen onnistunut huvinäytelmä \"Silmänkääntäjät\", (joka ensiksi\noli ilmestynyt painettuna \"Kanavassa\") esitettiin seuranäytelmänä\nLappeenrannassa maaliskuulla 1848.[15] Tätä tapausta pidettiin syystä\nmerkillisenä ajan ilmiönä; ensimmäinen alkuperäinen suomenkielinen\nkappale silloin näyttämöllä esitettiin. Joitakin alkuperäisiä\ndramaattisia teoksia oli kyllä jo aikusemmin kirjoittanut majuri J. F.\nLagervall, kuten \"Ruununlinnan\", \"Joosepin\", \"Juditin\" j.n.e., mutta ne\neivät olleet näyttämölle soveltuvia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut säveltaidekaan näihin aikoihin maassamme paljo lujemmalla\npohjalla kuin näytelmätaide. \"Musiikkia ja yleensä taidetta\", niin\nvalitti Topelius 1846 Hels. Tidn:ssä, \"ei vielä Suomessa tunnusteta\nyleiseksi sivistyksen välikappaleeksi: sitä ei tee valtio eikä\nyksityiset\". Valtion toimi säveltaiteen hyväksi rajoittui siihen, että\nse yliopistossa piti varsin huonopalkkaisen soitonopettajan. Mutta\nyliopiston soitannonopettaja oli siihen aikaan onneksi mies sellainen\nkuin Fredrik Pacius. Hän oli koko olennoltaan todellinen taiteilija ja\nosasi käytettävinään olevilla pienillä apuneuvoilla toki aina luoda\njotakin ja pitää musiikkia hengissä. Monella taholla Helsingissä tätä\ntaidetta lämpösesti harrastettiin ja ainakin yhdessä talossa, silloisen\nkonsuli Borgströmin, oli säveltaiteilijoilla aina vieraanvarainen koti.\nMutta jos mieli saada toimeen joku julkinen konsertti, silloin täytyi\njohtajan etsiä sekä laulajat että soittajat taiteenharrastajain\nmuuttelevista piireistä ja kasarmien soittokunnista.\n\nKesäisin oli kyllä Kaivohuoneella olemassa pieni saksalainen orkesteri,\n-- jota ensi aluksi johti hra Neuman, sitten hra Löwe, -- mutta se\nhajaantui aina kylpykauden loputtua eikä siitä siis ollut talven\ntaideharrastuksille mitään hyötyä. Syksystä 1845 koetti hra Ganszauge,\njoka silloin tuli Kaivohuoneen soittokunnan johtajaksi, tehdä siitä\nHelsingille pysyvän orkesterin, jossa oli noin 12 miestä, ja hän otti\nharjoittaakseen joitakin suomalaisiakin oppilaita. Mutta tästä\nyrityksestään täytyi hänen, riittävän taloudellisen kannatuksen\npuutteen takia, luopua jo 1848.\n\nVäsymättä jatkoi kumminkin Pacius tointaan musiikin hyväksi. Tilattuja\n\"musiikki-iltamia\" pani hän toimeen joka talvi ja oli niissä vaihteleva\nohjelma, oli laulu- ja soittonumeroita. Ja syksyllä 1845 tapahtui iso\nedistysaskel, kun perustettiin n.s. \"Simffoniiayhdistys\", joka sitten\nPaciuksen johdolla useina vuosina otti tilatuissa konserteissa\nesittääkseen suurempia musiikkiluomia. Pääsiäisjuhlan aikana esitettiin\nnyt useina vuosina oratorioita -- Spohrin \"Vater Unser\" 1841, saman\n\"Die letzten Dinge\" 1844, Mendelssohnin \"Paulus\" 1847. V. 1848 syntyi,\naina vain Paciuksen johdolla, \"Lauluyhdistys\", johon kuului naisia ja\nmiehiä, ja se antoi silloin julkisia konsertteja, joissa suuria luomia\nsaatiin kuulla: niinpä helmikuulla 1849 Fel. Davidin ode-simffonia\n\"Erämaa\".\n\nSuuressa määrin korottivat musikaalista sivistystä tietysti ne monet\nsuuret oopperat, joita saksalaisten matkustavain seurueiden\nnäytännöissä aika-ajoin saatiin kuulla, ja joista jo olen kertonut. Ja\nniinikään kävi Helsingissä joka kesä -- se on luettava pääasiallisesti\nlukuisain ulkomaalaisten kylpyvierasten ansioksi -- joukko mainioita\nulkomaisia säveltaiteilijoita, jotka eivät hävenneet täällä esiintyä.\n\nEnsimmäisenä näistä suurista taiteilijoista mainitsen _Jenny Lind'in_.\nJo 1843 kesällä saapui hän Suomeen. Hän oli silloin aivan nuori, vasta\n22 vuoden ikäinen, eikä hän ollut vielä koskaan esiintynyt julkisesti\nRuotsin rajojen ulkopuolella. Mutta Ruotsissa oli hänen nimensä jo\nkuuluisa ja tunnettiin se Suomessakin. Yleisellä jännityksellä hänen\ntuloaan siis odotettiin ja koko kaupunki oli nuorta laulajatarta\nvastassa rannassa, jossa sotilassoittokunta häntä tervehti. Hän viipyi\nHelsingissä lähes kaksi viikkoa, antoi täällä heinäkuun lopulla kaksi\nkonserttia, esiintyi vielä viulunsoittaja J. Gyhn konsertissa sekä\nyksityisissä illanvietoissa, joissa häntä tulisesti ihannoitiin.\nHänen konserttinsa Seurahuoneen suuressa salissa eivät olleet\ntavallisten laulajaisten tapaiset. Yhtä myrskyäviä suosionosoituksia\noli ehkä moni muu saanut osakseen, mutta kyyneleitä melkein joka\nkuulijan silmässä ei ennen oltu nähty. \"Hän on mitä neitseellisimmän\ntaiteen ihanin edustaja\", lausui suuri Meyerbeer samoihin aikoihin\ntästä laulajattaresta, ja siinä kai hänen ihmeellinen viehätysvoimansa\npillikin. Sen jälkeen en enää koskaan saanut kuulla Jenny Lindiä enkä\nole koskaan kuullut mitään, joka niin olisi sydämmeeni käynyt, kuin\nhänen laulunsa.\n\nRunoilijamme virittivät lyyrynsä laulajatarta ylistääkseen. Berndtson\nomisti hänelle ylevän runon \"Laulun voima\" ja jumaluusopin professori\nB. O. Lille toivotti häntä takasin tulemaan Suomeen lämpöisillä\nrunoilla, jotka päättyivät säkeisiin:\n\n    Vaikk' kuluis vuotta kymmenen\n    Me sua ootamme!\n\nMutta hän ei valitettavasti palannut koskaan.\n\nMuista taiteilijoista, jotka meitä 1840-luvulla opettivat ihailemaan\nsäveltaidetta, mainitsen ainoastaan muutamia nimiä. Ensi siassa\nkumminkin etevän belgialaisen viulunsoittajan Jules Ghyn, joka saapui\ntänne kesällä 1843 ja täällä myöskin meni naimisiin (neiti Wulffertin,\nkaupungin sotilaspäällikön tyttären kanssa); mainittuna vuonna ja sitä\nseuraavina vuosina saatiin siis kuulla hänen soittoaan useissa\nkonserteissa; mutta sittemmin hän tuli mielisairaaksi ja kuoli\nPietarissa 1848. Hänen jälkeensä esiintyi täällä useita ensi luokan\nviulunsoittajia: Miska Hauser, tsekkiläinen syntyjään, esiintyi\njoulukuussa 1844, ja nuo molemmat laajalti kuulut taiteilijat: H. V.\nErnst (1847) ja Henri Vieuxtemps (1849). Näiden arvoinen oli melkein\nbelgialainen sellonsoittaja Francois Servais (1845): nerokas nuori\npianonsoittaja Sophie Bohrer, joka antoi neljä konserttia perättäin\n1848; sekä laulajattaret nti Fink-Lohr (1842, 44 ja 45) ja rva\nHenriette Nissen-Salomon, joka kävi täällä syksyllä 1850. Vielä voidaan\nluetella seuraavat: sellonsoittaja C. Schubert (1841 ja 1850). Gip.\nBomberg (1842 ja 1847) ja tunnettu tanskalainen Chr. Kellermann (1850);\nsellonsoittajat Prospero di Manara (1849), Parys (1849) ja O. v.\nKöningslöw (1850): pianonsoittajat J. Promberger (1842 ja 1847), E.\nMeyer (1844), Anna Römer (1845), Carl Rongsted (1845-46), C. Achenbach\n(1846), Aug. Mahler (1846); laulajattaret neidet Bervald (1842), Math.\nGelhaar (1843 ja 1845), Henr. Möller (1845), rouva Lelorrain (1848),\nrouva Maria Vollmer (1849); laulajat Ricciardi (1842 ja 1847), Jul.\nGünther (1845) ja Giordani (1850): harpunsoittaja Pratté (1843 ja\n1850); urkujensoittaja G. Günther (1841, 1844) -- jättäen mainitsematta\njoukon vaatimattomampia konsertinantajia.\n\nKotimaiset konserttitaiteilijat olivat harvinaisia. Kumminkin\nsaatiin tuota aikoinaan kuuluisata laulajatarta Johanna v. Schoulzia\nvielä v. 1841 kuulla parissa konsertissa; vieläpä 1849 rouva\nBrandinakin. Myöskin Betty Boije, joka sittemmin siirtyi Tukholmaan\noopperalaulajattareksi ja meni naimisiin Isidor Dannströmin kanssa,\nantoi täällä vuosina 1847-50 joukon konsertteja. Edellämainittu Aug.\nTavaststjerna, jonka kaunista ääntä jo kauan oli ihailtu, rupesi\n40-luvun lopulla, luovuttuaan soturinvirasta, silloin tällöin antamaan\nkonsertteja. Ja kotimaisten joukkoon lienee sitäpaitsi luettava\nsaksalainen Conr. Greve, joka kauan oli soittotaidetta harjoittanut\nTurussa ja antanut vuosina 1846-50 Helsingissä joukon konsertteja,\njohtaen itse orkesterissa omia sävellyksiään.\n\nSäveltäjiä oli Suomessa vielä vähemmän kuin esittäviä taiteilijoita.\nPaitsi mitä Pacius ja tänne koteutunut saksalainen Greve esittivät, ei\nsuomalaista sävelkirjallisuutta koko vuosikymmenen kuluessa esiintynyt;\nmuuta, kuin Goethen ballaadi \"Elvköning\", jonka Aug. Engelberg 1841 oli\nsäveltänyt (hän oli maailman murjoma maisteri, joka sitten v. 1850\nhukkui Aurajokeen); F. A. Ehrströmin 1846 julkaisema \"Neliäänisiä\nlauluja\", joiden joukossa oli \"Lähteellä\", \"Joutsen\" ja muutamia muita\njo paljo ennen tunnettuja lauluja: sekä pari vihkoa Axel Gabr.\nIngeliuksen lauluja pianolle ja samanlainen vihko Carl Collanilta, --\nnämä molemmat miehet esiintyivät vuosina 1846 ja 47 ensi kerran\nsäveltäjinä. Siinä oli kaikki.\n\nKuvaamataiteille koitti parempi aika, kun Taideyhdistys perustettiin.\nJo enemmän kuin kymmenen vuoden kuluessa oli tehty useita, milloin\nhämärämpiä, milloin tarkkapiirteisempiä ehdotuksia tällaisen seuran\nperustamisesta ja tammik. 27 p. 1846 se vihdoin syntyi. Silloin\npidettiin, salaneuvos C. Walleenin ollessa puheenjohtajana,\nensimmäinen kokous yliopistolla, säännöt hyväksyttiin ja osakkeita\nruvettiin keräämään. Varsinainen perustava kokous pidettiin\npuoltatoista kuukautta myöhemmin suuriruhtinas Aleksander\nAleksandrovitsin (sittemmin Aleksanteri III:nen), ensimmäisenä\nsyntymäpäivänä, maalisk. 10 p:nä, joka päivä sitten määrättiin\nyhdistyksen vuosipäiväksi. Yhdistyksen johtokuntaan valittiin tuossa\ntilaisuudessa puheenjohtajaksi salaneuvos Walleen sekä jäseniksi\nprofessorit 1. Ilmoni ja J. J. Nervander, konsuli H. Borgström\n(rahastonhoitaja) ja insinööri M. v. Wright, Nimeksi pantiin pian\n\"Suomen taideyhdistys\", -- ensiksi oli ajateltu nimeä \"Taideyhdistys\nHelsingissä\".\n\nVähää ennen Taideyhdistyksen syntymistä oli kumminkin maassamme\ntapahtunut ja tehty yhtä ja toista, joka oli omiaan herättämään\ntaideharrastusta Suomessa. Lokakuulla 1845 oli yliopiston\npiirustussalissa ollut järjestettynä Helsingin ensimmäinen\ntaidenäyttely. Tässä näyttelyssä olivat näytteillä olleet nuo\nedellämainitut, ylioppilaskunnan kootuilla varoilla ostamat kipsiset\nveistokuvat sekä erinäisiä piirustussaliin kuuluvia kipsikuvia ynnä 11\nvanhempaa ulkomaalaista öljymaalausta, joita eräs belgialainen\nkauppamatkustaja oli tänne myötäviksi tuonut. Eikä tuo pieni näyttely\nollut tarkotettua vaikutusta tekemättä; se oli herättänyt varsin\nyleistä harrastusta. Samassa kuussa oli Rob. Wilh. Ekman, oleskeltuaan\nmonta vuotta ulkomailla, saapunut Turussa käymään, tuoden mukanaan m.m.\nerään kotimaista aihetta, kohtausta \"Hirvenhiihtäjistä\", esittävän\ntaulun. Ja hänet vastaanotettiin siellä niin lämpösesti, että hän\nsitten jäikin koko loppuijäkseen Turkuun, luoden siellä atelierissään\nvielä paljo teoksia. Tämän taiteilijan vaikutuksesta oltiin jo Turussa\naikeessa perustaa erityinen taideyhdistys, vaikka tästä tuumasta\nsitten, kun Helsingin taideyhdistys syntyi, luovuttiin ja Turun\nyhdistys liittyi haaraosastona siihen. Myöskin yliopisto oli samana\nsyksynä tehnyt jotakin edistääkseen kaunotaiteita: se oli\npiirustussaliinsa ostanut joukon satunnaisesti kaupan olevia vanhempia\ntauluja, niiden joukossa kuusi suomalaisen maalarin Lauraeuksen taulua.\n\nMitä nämä valmistavat herätykset lienevät vaikuttaneet, sitä on nyt\nvaikea sanoa, mutta varmaa on, että kun Taideyhdistys maalisk. 10 p:nä\n1847 vietti ensimmäistä vuosipäiväänsä ja avasi ensimmäisen\nnäyttelynsä, niin oli jo 460 osaketta merkitty. Loistavasti senvuoksi\ntätä vuosipäivää voitiin viettää. Puheenjohtaja Walleen oli mahtava\nmies ja ymmärsi vetää hommiaan julkisuuteen. Hänen välityksellään oli\nseuran suojelijaksi saatu suuriruhtinas Aleksander, ja kun vuosipäivä\nvietettiin hänen syntymäpäivänään, oli se vietettävä niin, kuin tapa\noli viettää keisarillisia juhlapäiviä. Kokoukseen, joka pidettiin\nHeidenstrauchin talossa Kauppatorin varrella, tuli jäsenten saapua\njuhlapuvussa, univormuissa, tähdet ja nauhat rinnalla, ja\nsuurenmoisissa päivällisissä, jotka senjälkeen pidettiin Seurahuoneen\nsuuressa salissa, juotiin useita alamaisia maljoja, olipa Berndtson\ntilaisuutta varten sepittänyt korkealle suojelijalle runotkin.\n\nNäyttely, jonka Taideyhdistys silloin ensi kerran oli järjestänyt, oli\nodottamattoman rikas. Luettelossa mainittiin 94 öljytaulua, niistä 52\nkotimaista ja 42 ulkomaista, jälkimmäiset suurimmaksi osaksi\nyhdistyksen puheenjohtajan, salaneuvos Walleenin omia. Yhdistyksen\ntarkoitus oli vaikuttaa taideaistin kehittämiseksi arpomalla\ntaideteoksia -- pysyvän taidenäyttelyn perustamisesta ei ollut\nkysymystäkään -- ja tätä arpomista varten oli ostettu tauluja\nEkmannilta. Magnus ja Ferd. v. Wrightiltä (joka pari vuotta sitten oli\npalannut kotiin Ruotsista). E. J. Löfgreniltä, J. E. Lindhiltä ja Edla\nJanssonilta (sittemmin rva Blommér). Kotimaisia taiteilijoita ja\ntaiteilijattaria oli sitäpaitse näyttelyssä edustettuina: Lauraeus,\nFinnberg, Math. Rotkirch, Wilh. v. Wright, B. A. Godenhjelm, L. Forsten\ny.m. Nämä suomalaiset taiteilijat olivat meidän yleisölle siihen asti\nolleet yhtä oudot kuin ulkomaiset: Ekmannilta tosin oli täällä\nedellisenä vuonna ollut joitakuita tauluja näytteellä, mutta harvat\nolivat muiden taiteilijain teoksia nähneet. Nyt niitä sai nähdä kuka\ntahtoi ja samalla jokainen käsitti, että maalaustaide Suomessa ei ole\nmahdoton. Kuvanveistoksia ei sitävastoin tässä näyttelyssä ollut\nensinkään; sitä taidetta saatiin maassamme vielä vuosikymmenen odottaa.\n\nTaideyhdistys edistyi pyrinnöissään varmasti ja vireästi. Vuosittain\npidettiin näyttelyitä, aluksi myöskin Turussa, uusia taiteilijoita\nsyntyi ja ne saivat kannatusta ja taideharrastus kasvoi joka taholla.\nHelsingin piirustuskoulu avattiin syksyllä 1848, Godenhjelm oli sen\nopettaja, ja Turun piirustuskoulu, jossa opetusta johti Ekman, avattiin\nseuraavana vuonna. Ekmannilla oli muuten tilauksia enemmän kuin\nhän ehti suorittaa; jo 1847 oli hän ryhtynyt Turun kirkkoon\nfreskomaalauksia laatimaan.\n\nYhdistyksen johtokuntaan tuli jo 1847 sihteeriksi Topelius ja\nNervanderin sijaan valittiin 1849 Fredr. Cygnaeus, joka yhdistystä\nperustettaessa oli oleskellut ulkomailla. Nämä kaksi miestä sitten\nkauan yhdistystä johtivat ja hoitivat. Sillä Walleen luopui\npuheenjohtajantoimesta jo 1849, -- yhdistyksen sääntöihin oli näet\ntehty muutoksia, joita hän ei ollut hyväksynyt, ja hän ei juuri\nkernaasti taipunut muitten tahdon alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt siirryn kaunotaiteista takasin ylioppilaselämään. Näissä piireissä\ntapahtui jo 1846 jotakin, joka valtasi kokonaan nuoren mieleni.\n\nEnsiksi maininnen uuden Länsisuomalaisen osakunnan luomisesta,\nKorkeiden viranomaisten kammo ylioppilasosakuntia kohtaan oli\nvähitellen lauhtunut, -- sitä oli Pohjolaisen osakunnan luvallinen\njälleenyhtyminen osottanut. Siten saattoivat Turkulainen ja Borealinen\nosakunta, kumpikin tahollaan huomaten pienuutensa ja vähäpätöisyytensä,\nruveta ajattelemaan yhtymisensä mahdollisuutta. Ja ennen pitkää\nruvettiin myöskin miettimään, että Satakuntalainen osakunta voitaisiin\nliittää noihin edellämainittuihin. Nuo tuumat eivät suinkaan niin aivan\nrohkeita olleet, sillä ylioppilasluettelon mukaan oli kevättalvella\n1846 Borealisessa osakunnassa 23, Satakuntalaisessa 31 ja Turkulaisessa\nosakunnassa 32 jäsentä: näiden osakuntain jäsenluku ei yhteensäkään\nnoussut edes samaan määrään kuin Savokarjalaisen samoihin aikoihin.\nMutta moinen yhtyminen oli omiaan rikkomaan vanhoja akateemisia\ntraditsiooneja ja toiveet saada tuuma toteutetuksi eivät suinkaan\nolleet suuret. Vaan suuren Länsisuomalaisen osakunnan luominen oli\nkumminkin jo niin vilkas ja eloisa tuuma, ettei yksikään noista\nkolmesta pienestä osakunnasta enää voinut luopua siitä. Tulisella\ninnolla asiasta keskusteltiin kaikissa osakuntakokouksissa ja vihdoin\nrohkaistiin mielet ja lähetettiin helmikuussa 1846 konsistorioon\nyhteinen anomus noiden kolmen osakunnan yhdistämisestä. Lupa saatiin\nhelpommin kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Jo huhtikuun\npuolivälissä oli pyyntöön myönnytty ja päätös siitä asianmukaisesti\ntarkistettu. Ja heti ryhdyttiin innolla uutta osakuntaa järjestämään,\nensiksi valitsemaan uutta inspehtoria ja kuraattoria. Meidän\nTurkulaisten molemmat entiset viranomaiset tulivat valituiksi,\ninspehtoriksi uuteen osakuntaan tuli näet Geitlin ja kuraattoriksi\nElmgren.\n\nNäiden vaalien tapahduttua toukokuun alussa oli nyt ensi työksi tuota\nsuurta yhtymistä vietettävä arvokkaalla veljeytymiskestillä taikka,\ntoisin sanoen, vietettävä tuon uuden, suuren osakunnan komeita\nristiäisiä. Ihana toukokuun aika oli omiaan tekemään tuosta juhlasta,\njoka oli Kaivopuistossa vietettävä, iloisen ja hauskan.\n\nSilloisten ylioppilasolojen ja tapojen kuvauksena otan tähän\npäiväkirjastani tätä juhlaa koskevan kertomuksen, joka kumminkin on\nkirjoitettu jotakin kuukautta itse juhlan jälkeen.\n\n\"Juhla vietettiin toukok. 15 p:nä. Halusimme, että siitä tulisi oikein\nmuhkea juhlii ja siksi kutsuimme sinne niin paljon vieraita kuin\nsuinkin. Koko konsistoria pyydettiin (paitsi Grot, jonka, samoinkuin\nUrsinin kutsumisesta oli pitkällisiä rettelöitä), samoin noin 50\nylioppilasta toisista osakunnista sekä kunniajäseniä niin paljo, että\nvieraita oli yli sadan. Isäntiä oli meitä noin 90. Yhdessä joukossa\nmarssi koko Länsisuomalainen osakunta kokoushuoneestaan klo 6\nKaivohuoneelle. Sali oli havupuilla ja köynnöksillä aistikkaasti\nkoristettu. Lamput loistivat hauskasti puiden lomitse. Suomen meriväen\nsoittokunta oli asetettu lehterille ja se lisäsi suuressa määrin juhlan\nhauskuutta. Vieraat kerääntyivät vähitellen. Kun kaikki olivat koolla\nluki Elmgren sepittämänsä kirjoituksen 'yhteiskuntahengen\nkehittymisestä', jonka hän sittemmin julkasi Horgonbladetissa. Sitten\nalkoivat maljapuheet, joita tavallista lukuisammin pidettiin\nkonsistoriolle, kunniajäsenille, muille vieraille, eroaville\ninspehtoreille ja kuraattoreille, uudelle inspehtorille ja\nkuraattorille, vieraille ylioppilaille ja jumala tiesi kelle kaikille.\nEipä ollut ihme, että tämä kävi erittäin väsyttäväksi -- puheita ja\nvastapuheita kesti monta tuntia. Viimeinen malja esitettiin\nLänsisuomalaisen osakunnan onnelle; sen päälle laulettiin Leisteniuksen\ntilaisuutta varten sepittämä runo, jonka Ingelius oli säveltänyt.\n\n\"Vihdoin päättyivät juhlamenot, laulu oli vapaa ja 'Karlo kuninkaan\nballaadi' kajahti soittokunnan säestyksellä. Illallisen aikaan nousi\nLeistenius pöydälle ja lauloi sepittämiään pilalauluja, jotka\nherättivät ääretöntä ihastusta ja joita sittemmin on niin yleisesti\nlaulettu.\n\n\"Illallisen jälkeen kannettiin inspehtoria ympäri salia; sitten\nNordströmia ja vihdoin myöskin rehtori Lagusta. Se oli suurenmoista\nilonpitoa -- ylioppilaan vapautta tunsi jokainen povessaan. Ukot\nläksivät. Keräsin joukon miehiä ja me saatoimme Nordströmin kantaen\nulos. Tämä kursaili, käski meidän kantaa rehtoria, vaan me vastasimme,\nettä viisi me rehtorista nyt -- ja kannoimme häntä kauas puistoon. Olen\nhyvilläni, että näin häntä kunnioitimme; nyt ei meillä enää ole\nsuurmiestä professorein joukossa.[16] -- Me nuoret viivyimme juhlassa\nkello 6:teen asti aamulla, ja hauska oli; kukaan ei ollut humalassa\nkoko yönä. Vihdoin soiton kaikuessa kävelimme kotiin päin. Aamu oli\nihana. Kajautimme eläköönhuudon etevälle kuraattorillemme, Elmgrenille,\nja erosimme. -- Se päivä kauan muistossani säilyy.\"\n\nSen verran Länsisuomalaisen osakunnan syntymäjuhlasta. Sen yhteydessä\notan tähän vielä seuraavan otteen päiväkirjastani:\n\n\"Toukok. 25 p. oli taas ilopäivä. Runeberg oli saapunut kaupunkiin.\nYlioppilaskunta pani hänen kunniakseen toimeen illanvieton, taas\nKaivohuoneella. Meitä oli noin 150 miestä. Kutsuvieraat olivat valitut:\nNordström, Nervander, Tengström, Geitlin, Rein, Ingmaa (E. A.) ja\nRabbe, ja sehän juhlalle arvon antoikin. Seurustelu oli vapaata.\nLaulettiin ja puhuttiin ja hurrattiin kuten tavallisesti ja hauska oli.\nLeistenius lauloi taas laulunsa: Runeberg ennusti hänestä tulevan\ntoisen Bellmannin. -- Kotimatka oli hauska. Saatoimme kaikin Runebergin\nkotiin. Nordström mukana. Oli sateinen yö. Halusimme nyt saattaa\nNordströmin kotiin, vaan hän kieltäytyi ja uhkasi jäädä Runebergin luo\nyöksi. Silloin tuli Runeberg mukaan ja kaikin saatoimme Nordströmin\nkotiin, hurrasimme, ja saatoimme taas Runebergin. Kaikkiin näihin\nsaattamisiin kului yö aamuun asti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmissa näissä juhlissa oli laulajalla, Jakob Gabriel\nLeisteniuksella, merkkisija pilapöydässä. Tämä iloinen runohenki oli\nSuomen ylioppilaselämässä omituinen, pian ohimenevä piirre, jota sietää\nerikseen muistella.\n\nLeistenius oli tullut ylioppilaaksi samana lukukautena kuin minä ja\ntunsin hänet niiltä ajoilta asti erittäin hyvin. Tuota pientä,\npyöreähköä satakuntalaista ei ulkomuodosta suinkaan voinut runoilijaksi\narvata: hänen kasvoillaan leikki joskus hyväntahtoista pilaa, mutta\nuseammin näkyi niissä raskasmielisyyttä ja raatelevia, proosallisia\nhuolia. Äkkiä kuultiin häntä kumminkin toveripiireissä mainittavan\nerittäin lahjakkaaksi ja iloiseksi tilapäärunoilijaksi. Vähää ennen\nlänsisuomalaisten yhdistysjuhlan hän näin rupesi käymään huomatuksi.\nSiellä esittämänsä iloinen laulu perusti hänen maineensa; se olikin\nepäilemättä hänen reippain ja hauskin luomansa. Sittemmin hän esitti\nuseita samanlaisia lauluja, mutta sellaista henkevyyttä kuin siinä ei\nenää ollut yhdessäkään.\n\nKun syksyllä 1861 Julius Wecksellin, Daniel Hjortin tekijän, piti\nlänsisuomalaisten vuosijuhlassa lausua Leisteniuksesta muistosanat,\npyysi tämä nuorempi ystäväni minua kuvaamaan, miten Leisteniuksen\niloiset laulut oikeastaan olivat syntyneet; hän otaksui että minä,\nvainajan samanikäinen osakuntalainen, sen voisin tehdä. Panin\nsilloin kiireisesti paperille pienen kuvauksen, jonka Wecksell\nkokonaisuudessaan muistosanoihinsa lainasi ja jonka tähän otan:\n\n\"Meidän aikoinamme olivat ylioppilaat hyvin kekseliäitä löytämään\nkestien aiheita -- suurempia ja pienempiä ylioppilaskekkereitä\npidettiin aivan myötään. Kaisaniemessä ne melkein kaikki pidettiin ja\nLeisteniuksen aikana ei kesti kestiä ollut, ellei 'tuo suuri\nlänsisuomalainen runoilija' ollut mukana.\n\n\"Kun Leistenius ensin saapui joihinkin kekkereihin, oli hän usein\njuromielinen, melkeinpä äkänen. Mutta kun maljoja oli maisteltu ja\nlauluja laulettu, väistyivät 'asessorit' vähitellen, hänen pyöreät\nkasvonsa rupesivat kirkastumaan ja iloinen laulun jumalatar sai hänet\ntaas valtoihinsa. Silloin huomasivat toverit hänen kasvoistaan, että\nhänen lauluhetkensä oli käsissä. 'Leistenius, tee uusi laulu!' niin\nhuudettiin joka taholta: hankittiin paperia ja kynä ja vaikka\ntahtomattaankin työnnettiin L. yksinäiseen n.s. 'tohtorinhuoneeseen',\njonne hän neljännes- tai puoleksi tunniksi jätettiin, yksin, -- ei\nrauhaan, sillä vähä väliä kurkisti joku ovelta kysyen, joko laulu oli\nvalmis. -- Pian se olikin valmis. Hän tuli runohuoneestaan paperi\nkädessään ja meluten hän pöydälle nostettiin, maljakon viereen. Lasit\ntäytettiin, yksi työnnettiin Leisteniuksen käteen, ja läsnäolevat\ntunkeutuivat niin lähelle pöytää kuin mahdollista.\n\n\"Nyt alkoi laulu. Pilakuvan piirtäjälle olisi siinä ollut hauska aihe:\nLeistenius pöydällä, maljakko jalkojensa välissä, laulaen täyttä\nkurkkua: kasvot loistivat riemua, pää, kädet, ja koko tuo pieni olento\nnotkui sävelten mukaan, ja hänen ympärillään ylioppilaslaulua, ahnaasti\nkuunnellen jokaista sanaa, joka hänen suustaan tulvi ja purskahtaen\nvähäväliä nauramaan; ja laulun loppuessa yhtyi se yhdestä äänestä\ntoistamaan loppusäkeet äänekkäästi ja meluavasti. -- Tämä kaikki oli\naivan omituinen piirre Suomen ylioppilaselämälle; se alkoi ja se loppui\nLeisteniuksen mukana ja ainoastaan tässä yhteydessä voidaan\nLeisteniuksen runous ymmärtää.\n\n\"Tämä Leisteniuksen tilapäärunouden kausi kesti oikeastaan vain yhden\nvuoden. Senkin jälkeen hän kyllä usein samalla riemulla pöydälle\nnostettiin, mutta hän lauloi silloin tavallisesti vanhoja, hyvin\ntunnettuja laulujaan taikka joskus jonkun uuden, jonka hän ennakolta\ntilaisuutta varten oli sepittänyt. Tapahtuihan kyllä hänen ensi\naikomaankin, että hän saapui johonkin kestiin valmis laulu taskussaan,\nvaan niin tapahtui ainoastaan erittäin juhlallisissa tilaisuuksissa\".\n\nKun Leistenius vielä lukuvuonna 1846-47 oli kaikissa osakuntajuhlissa\nja muissa ylioppilaskesteissä sepitellyt lauluja, lopetti hän tämän\ntällaisen runonteon. Vaan runoilemasta hän ei siltä lakannut. Jo\nkeväällä 1846 oli sanomissa näkynyt hänen nimimerkillään --br--l\nvarustettuja runoja ja lähinnä seuraavana vuonna julkasi hän sekä\nsanomalehdissä että \"Necken\" nimisessä kalenterissa useita sekä vakavia\nettä leikillisiä runopätkiä. Saavuttamansa menestys houkutteli hänet\nkeväällä 1847 ulosantamaan itsenäisen runovihon \"Pojken\". Muistan,\nkuinka hän loistavin kasvoin eräänä päivänä tuli luokseni ja kertoi\naikeestaan. Arvelin kyllä sellaista julkaisua, jonka sisällöstä hän\nminulle lähemmin teki selkoa, vähän uskalletuksi. Mutta erinäiset\nkirjalliset mahtimiehet olivat häntä kehottaneet runojaan painattamaan\nja kustantaja Frenckell oli hänelle luvannut 30 hopearuplaa\ntekijäpalkkioksi, enkähän minä voinut noin loistavia ja \"heliseviä\"\nvaikuttimia kumota. \"Poika\" ilmestyi ja saavutti menestystä; arvostelu\noli sekä omassa maassa että Ruotsissa yleensä erittäin kehuva ja painos\nmyötiin pian loppuun. Tämä menestys näkyy sitä seuraavina aikoina\nsuuresti kannustaneen hänen runollista luomisvoimaansa. Sillä jo saman\nvuoden jouluksi oli hän saanut valmiiksi uuden, suuremman runovihon,\nnimeltä \"Ynglinen\" (Nuorukainen). jonka hän omalla kustannuksellaan\njulkaisi. Mutta tätä vihkoa kohteli arvostelu jo paljo ankarammin.\nVähän myöhemmin siirtyi Leistenius opettajauralle ja hänen toimensa\nylioppilasrunoilijana oli päättynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKysymys J. J. Nordströmin eroamisesta yliopistosta ja siirtymisestä\nRuotsiin oli ollut vireillä aina noista v:n 1844 syyslukukauden\nmerkkitapauksista lähtien ja se kysymys oli valppaamman nuorison mieliä\nmelkoisesti huolettanut. -- Siitä virisi huhu toisensa jälkeen. Väliin\nkerrottiin, että hänen poistumisensa jo oli peruuttamattomasti\npäätetty, väliin taas, että Nordström valittaisiin rehtoriksi Ursinin\nsijalle, joka tuuma olikin jotenkin varma v. 1845, mutta josta sitten\nviime hetkessä oli pakko luopua. Väliin taas huhuttiin, että hänestä\ntulisi prokuraattorin apulainen ja v.t. prokuraattori appiukkonsa\nSynnerbergin jälkeen, väliin uskottiin, että isänmaanrakkaus kaikissa\ntapauksissa pidättäisi hänet kotimaassaan. Tämä viimemainittu toivomus\nelähdytti varsinkin nuorisoa ja se itse Nordströmille julkisesti\nlausuttiinkin, kun eräs ylioppilasosakuntain lähetystö kävi hänen\nluonaan; vaan sille hän ei vastannut muuta kuin vältellen. Vähän\nsenjälkeen ja heti rehtorin vaalin tapahduttua (jolloin Lagus\nvalittiin) jätti hän todellakin erohakemuksensa. Konsistorio kyllä,\nlähettäessään Nordströmin erohakemuksen kanslerinvirastoon, huomautti,\nkuinka korvaamattoman vahingon yliopisto kärsisi, ellei voitaisi\npidättää Nordströmiä yliopistossa. Ja pitkä aika kului, ennenkuin\neronpyyntiin suostuttiin. Vielä koko syyslukukauden 1845 hoiti\nNordström professorinvirkaansa. Samana syksynä hän kutsuttuna kävi\nPietarissa. Prokuraattorin-apulaisen paikka oli yhä auki. Tämän kaiken\nnojalla toivottiin parasta. Mutta yhtäkkiä kuultiin, alussa helmikuuta\n1846, että Nordströmin erokirja oli saapunut korkeimmasta paikasta. \"Se\noli surullinen aika kun se vihdoin tuli\", niin olen kirjoittanut\npäiväkirjaani. \"Se herätti suuttumusta ja surua; suuttumusta sekä\nhallitusta että häntä itseäänkin kohtaan, miltä kannalta kukin asiaa\nkatsoi\". Vaan vielä ei toki lakattu toivomasta, että Nordström Suomeen\njäisi; hän kävi taas Pietarissa ja silloin pidettiin varmana että asia\noli päättynyt hyvin. Siinä uskossa eli ainakin nuoriso vielä\nLänsisuomalaisen osakunnan edelläkerrotun yhtymisjuhlan aikana. Mutta\nvähän senjälkeen tuli ratkaiseva loppupäätös.\n\nNordströmin lähdöstä olen päiväkirjaani kirjoittanut: \"Hän matkusti\ntoukokuussa Ruotsiin, nimitettiin heinäk. 19 p. sikäläisen\nvaltioarkiston hoitajaksi, sai lahjapalkkioita ja palasi tänne takasin\nelok. 20 p:n tienoissa. Täällä hän viipyi jonkun aikaa, möi\nhuutokaupalla tavaransa ja toimitti muuttoaan. Mieleltään oli hän\nmurheellinen ja hän rupesi potemaan rintatautia. Parikymmentä hänen\nystäväänsä yhtyi lahjoittamaan hänelle hopeaiset kynttiläjalat. Lokak.\n4 p. lähti hän perheensä kanssa matkalle. Berndtson oli hänen lähtönsä\njohdosta kirjoittanut todella kauniit runomittaiset jäähyväissanat\nMorgonbladetiin. Ylioppilaat olivat päättäneet häntä kylmästi kohdella;\nvaan kun lähdön hetki lähestyi, silloin ei enää kukaan voinut olla\nkylmä. Lyhyessä ajassa teki Ingelius säveleen Berndtssonin runoon,\nharjoitettiin laulu ja kello kahdeksan 4 p:än aamulla seisoi 200\nylioppilasta rannalla. Sateessa siinä odotettiin kello 10:neen saakka,\njolloin Nordström tuli laivaan. Nyt heläytettiin laulu ja Nordström\nvastasi, syvästi liikutettuna, muutamin sanoin laivan kannelta: hän\nsanoi, että vaikkei hän nyt enää voinutkaan puhumalla palvella\nisänmaataan, niin alkoi hän sitä kumminkin kirjoittamalla tehdä. Suuri\nosa yliopiston opettajistosta ja koko palvelijakunta oli myös rannalla\njäähyväisiä lausumassa. Moni rinta siellä huoahti. Taivaskin oli\npilvessä, siitä tipahti silloin tällöin kyynel. Laivan lähtiessä\nlauloimme vielä: 'Kukkuu, kukkuu'. Nordström seisoi kauan kannella,\nhattu kädessään -- ja katosi vihdoin. Surullisella mielellä kaikki\nmaihin kävelivät\".\n\nSattuma oli, että samassa höyrylaivassa, jossa Nordström matkusti\nSuomesta pois, oli myöskin monasti edellä mainitsemani Robert\nTengström. Tuo 23 vuotias dosentti matkusti nyt opintomatkalle, mieli\ntäynnä suuria isänmaallisia tulevaisuudentuumia. Muutamia päiviä\naikuisemmin olimme eräänä iltana Kaisaniemessä lausuneet hänelle\niloiset jäähyväiset. Kukaan ei silloin voinut aavistaa, että tuo nuori,\netevä mies, jonka nerokkaat pyrinnöt olivat niin jalot ja jonka sydän\noli lämpimämpi kuin kenenkään muun, ei enää koskaan palaisi\nkotimaahansa. Toisin oli määrätty. Hiukan toista vuotta myöhemmin,\nmarrask. 13 p. 1847, katkasi kuumetauti Pariisissa hänen onnellisen ja\ntoivorikkaan elämänsä. Kuinka suurta surua tämä kuolemantapaus\nkotimaassa herätti, sen ovat Fr. Cygnaeus ja J. V. Snellman vaikuttavin\nsanoin julkilausuneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri muisto tältä samalta syksyltä on Runebergin \"Maamme\"-laulun ensi\nilmestyminen. Jäljennöksiä tästä uudesta runoelmastaan oli tekijä\nantanut muutamille lähimmille ystävilleen ja nämä sitä aluksi\njulkilukivat ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja luotettavimmassa\nseurassa. Yleisemmin tunnetuksi se tuli vasta, kun se pohjolaisen\nosakunnan vuosijuhlassa samana vuonna, marrask. 9 p:nä, laulettiin\nF. A. Ehrströmin tekemällä säveleellä.\n\nMyöhempäinkin polvien nuoriso voinee kyllä ymmärtää, kuinka mahtavasti\ntämä laulu vaikutti silloisiin nuoriin mieliin ja kuinka se nostatti\nherännyttä kansallistunnetta. Olimme iloiset ja ylpeät, kun olimme\nsaaneet kansallislaulun, joka oli elävä kaikkina aikoina: vapaina,\niloisina ja turvallisina katselimme tulevaisuutta kohden varmoina,\nniinkuin runoilija siitä, että synnyinmaan laulu vielä kerran\nkorkeemman kaijun saa.\n\nRuneberg antoi sitten \"Maamme\"-laulunsa niille nuorille ystävilleen,\njotka julkaisivat \"Fosterländskt album\" nimistä sarjateosta,\npainettavaksi sen 3:nteen vihkoon. Tämän vihon julkaiseminen viivähtyi\nkumminkin huhtikuuhun asti 1847 ja silloin oli laulu jo ehtinyt tulla\nvarsin yleisesti tunnetuksi. Olipa Borgå Tidning m.m., sopimattomasti\nkyllä, painattanut palstoilleen siitä suurimman osan, kun se oli\nlaulettu Porvoon kaupungin privilegioiden vuosijuhlassa v. 1846.\n\nEhrströmin sävel ei tullut koskaan oikein suosituksi ja se unhottuikin\npian. Toukok. 13 p. 1848 kuultiin ylioppilasten Toukokuun juhlassa ensi\nkerran Paciuksen sävel, ja se kuljettaa \"Maamme\" laulun edelleen\ntuleville sukupolville.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden seikkojen joukossa, jotka meitä ylioppilaita keväillä 1846\ninnostivat, on mainittava myöskin Akateemisen Lukuyhdistyksen\nperustaminen. Siihen puuhaan ryhtyivät muutamat vanhemmat ja nuoremmat\nopettajat ja ylioppilaat: sääntöehdotus laadittiin ja sen hyväksyi,\nsittenkuin sitä yleisessä kokouksessa oli tarkastettu, myöskin rehtori.\n\"Isosti tulee tämä yhdistys ylioppilashenkeä virkistämään ja ehkä\nherättämään koko yliopistoon uuden elämän\" -- sellaisen toivomuksen\nolen päiväkirjaani tämän tapauksen johdosta kirjoittanut.\n\nLukuyhdistys oli avattava uudeltavuodelta 1847 ja perustava kokous\npidettiin kahta kuukautta aikasemmin. Osanotto siihen oli aluksi\nvapaaehtoista, vuosimaksu 3 ruplaa 50 kop. hopeata, mutta vuodesta 1849\nyhtyivät jo kaikki ylioppilasosakunnat yhdistykseen. Hoito uskottiin\nviisimiehiselle komitealle, jonka jäseniksi ensi vuodeksi valittiin\nprofessori Rein, varakirjastonhoitaja Törnegren, dosentti Arppe,\nlisensiaatti Topelius ja maisteri Elmgren. Huoneusto vuokrattiin\nEtelä-Esplanaatin ja Fabianinkatujen kulmassa olevasta\nkaksikerroksisesta puutalosta: se kalustettiin ja siihen hankittiin\nvaatimaton ravintola. Hankittiin sanomalehtiä ja aikakauskirjoja,\nsilloisiin oloihin nähden koko runsaasti: Journal des Débats, Revue des\ndeux Mondes, Augsburger Allgemeine Zeitung, Illustrierte Zeitung,\nMagasin für die Litteratur des Auslandes, Das Inland (Tartosta),\ntanskalainen Faedrelandet, muutamia ruotsalaisia lehtiä ja\naikakauskirjoja, sekä kaikki Suomessa ilmestyvät sanomalehdet -- useampia\nniitä sentään ei ollut.\n\nEikä petyttykään siinä, mitä Lukuyhdistyksestä oli toivottu. Ennen oli\nmenty lehtiä lukemaan kaupungin kondiittoriioihin taikka vanhan\nKahvi-Maijan luokse -- hän oli muinaisaikuinen kahvilan pitäjä Turusta,\njoka oli seurannut yliopistoa Helsinkiin ja eli täällä vielä\n1850-luvulla --, vaan nyt saivat ylioppilaat lukea lehtiään ja juoda\nkahviaan yhdistyksessä, iltoja ei tarvinnut enää viettää kapakoissa,\nvaan istuttiin lukuyhdistyksessä, jossa aina tapasi ystäviä ja\ntovereita sekä vanhempia akateemisia kansalaisia, joiden keskustelut\nolivat opettavia. Ruokaa yhdistyksessä sai, mutta juovutusjuomia ei.\nSuurella mielihyvällä muistelen lukuyhdistyksen ensi aikoja ja niitä\nmonia hauskoja hetkiä, joita siellä vietin. Usein siellä esitelmiäkin\npidettiin. Niin lausui siellä joulukuussa 1847 vasta ulkomailta\npalannut Fredr. Cygnaeus ylevät muistosanansa Rob. Tengströmin kuoleman\njohdosta ja samana ja seuraavana vuonna siellä eri aineista pitivät\nesitelmiä Nervander, Rein, Elmgren, Tigerstedt. Berndtson y.m.\nHäiritsemättä sai lukuyhdistys jatkaa hiljaista elämätänsä aina vuoteen\n1850 asti, jolloin sitä ruvettiin epäillen katselemaan ja jolloin\nylempäin viranomaisten toimesta määrättiin, että lukusalia ei saa pitää\nauki aamupäivin sekä samalla tehtiin muita rajoituksia, joiden\nhaitalliset seuraukset pian tulivat näkyviin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 1846 viimeisiä merkkitapauksia oli Saima-lehden kuolema.\n\nKahtena ensimmäisenä sanomalehtivuotenaan oli Snellman saanut toimia\nverrattain hyvässä rauhassa sensuurin puolelta. Painoasiamiehenä oli\nKuopiossa saman koulun kolleega, jossa Snellman oli rehtorina, ja tämä\nosotti, kuten Snellman itse kertoi, siksi suurta kunnioitusta\nrehtoriaan kohtaan, että antoi tämän päättää, mitä lehdessä saisi olla.\nVaan, kuten jo edellä huomautin, rupesi 1840-luvun myöhemmällä\npuoliskolla yhä tummempia pilviä kerääntymään valtiolliselle taivaalle,\nja nämä pilvet kävivät pian Saimalle uhkaaviksi.\n\nEihän voi kieltää, että Snellman jos kukaan oli lehdellään häirinnyt\nyleistä levollisuutta, ja sehän oli sensuuriohjeiden mukaan\nperin vaarallista. Hän oli tosin tarkoin varonut koskettelemasta\npuhtaasti valtiollisia kysymyksiä, vaan hän oli taloudellisissa ja\nyhteiskunnallisissa artikkeleissaan väliin aika ankarasti arvostellut\nolevia oloja ja esivallan toimenpiteitä ja siten loukannut milloin\nyhtä, milloin toista vallassaolijaa. Hänen suomenmielisyytensä oli\nmonesta tuntunut lievimmin sanoen harmilliselta. Useita\nyliopistonmiehiä oli hän arvosteluillaan suututtanut: Niin esim.\nNordströmin, jonka laatimaa metsäasetusta hän oli ankarasti\narvostellut; samoin Nervanderin, jota vastaan hän kirjoitteli tuossa\npitkällisessä kynäsodassa \"kirjallisesta keskustasta\" ja \"yliopiston\nvähäisestä arvosta\", j.n.e. Saiman vihollisten lukumäärä siten vuosi\nvuodelta lisääntyi, vaikka toisakseen myöskin sen lukijakunta lisääntyi\n(sillä oli noin 700 tilaajaa, joka oli silloisiin oloihin katsoen\npaljon). Mutta tuosta lisääntyvästä tyytymättömyydestä luulivat\nvaltiomiehet sellaiset, kuin Cas. v. Kothen ja Klinckowström, saavansa\nkannatusta pyrinnöilleen suojella maata sellaiselta yhteiskunnan rauhan\nhävittäjäkappaleelta kuin Saima-lehdeltä.\n\nSiten saatiin ensiksi toimeen keisarillinen kirjelmä (toukok. 11 p:ltä\n1846), joka asetti senssorit läänien pääkaupungeissa, Helsinkiä\nlukuunottamatta, kuvernöörien valvonnan alaisiksi ja jonka kautta nämä\nsaivat oikeuden antaa painotarkastajille lähempiä ohjeita, joten\nsellaisia kirjoituksia, joita kuvernööri piti \"sopimattomina\", ei saisi\nlehdissä ilmestyä. Tämän määräyksen seuraukset rupesivat pian tuntumaan\nei ainoastaan Saima-lehden toimitukseen vaan myöskin sen lukijoihin.\nSaatiin pian lukea kirjakauppailmoituksia keskellä tekstiosastoa sekä\nnähdä muita sittemmin tutuksi tulleita jälkiä sanomalehden sisällön\ntarkasta huolenpidosta. Kerran hävisi kokonainen numero ihan teille\ntietymättömille. Vaan eipä siinä vielä kyllin. Itse kuolemanisku ei\nenää ollut kaukana.\n\nVielä jouluk. 19 p. kertoi Saima ilmestyvänsä seuraavanakin\nvuotena 1847. Mutta seuraavassa numerossa, joka ilmestyi vasta\nuudenvuoden aattona, ilmoitettiin aivan lyhyesti, että ilmestyminen\noli lakkautettu, josta syystä tilausilmoitus peruutettiin.\nJäähyväissanoissa yleisölle lausuttiin m.m.: \"Saiman elinaika ei ole\nollut pitkä; ehkäpä on sitä sentään jonkun mielestä ollut tarpeeksi.\n-- -- Erityisesti on moitittu lehden ankaraa kirjoitustapaa,\narvattavasti syystä. -- -- Totuus ei yleensä mitään kultaamista siedä.\nEikä suurelle yleisölle lausuttuja sanoja ole aivan paljo silitettävä\neikä koristeltava. Pysymme vielä siinä vakaumuksessa, että arvoisa\nyleisö väliin tarvitsee herätyksen sanan. -- -- Tarvitaan joskus kova\nääni ennenkuin se kaikkien korviin kuuluu ja ennenkuin kaikki\nmyöntävät, että heidän sisälliset ajatuksensa ovat julkilausutut.\" --\n\nEi mikään maan muista lehdistä uskaltanut koettaakaan kertoa tuosta\nsalaperäisestä lakkautuksesta. Sellaista uutista olisi varmaankin\npidetty \"sopimattomana\". Mutta Morgonbladetissa oli jouluk. 21 p.\nsurupuitteiden sisäpuolella runo, nimeltä \"Kuolon viesti\", jossa\nvalitettiin, että pimeyden vallat tahtovat hyvän ja jalon kuolemaa,\nvaan samalla vakuutettiin, että on olemassa voima ihmisten sydämmissä,\njoka on tuota valtaa voimakkaampi. Noiden samojen surupuitteiden\nsisäpuolella oli uutinen erään suuriruhtinattaren vähän aikusemmin\ntapahtuneesta kuolemasta. Asianomainen senssori varmaankin luuli runon\nsitä tarkoittavan.\n\nVaan Saiman lakkautuksen kautta ei vielä voitu tehdä loppua\nSnellmanin toimesta sanomalehtimiehenä. Jo tammikuussa 1847 teki Elias\nLönnrot, joka asui Kajaanissa, anomuksen saada Kuopiosta ulosantaa\n\"Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning\" nimistä sanomalehteä.\nKenellekään ei voinut olla salaisuus, että Snellmanista tulisi tämän\n\"kirjallisen lehden\" varsinainen toimittaja. Vaan vaikka samana vuonna,\nvarmaankin esiintulleesta syystä, maalisk. 30 p. oikeus antaa lupia\nuusille lehdille samoin kuin kieltää ennen luvattujen lehtien\nilmestyminen oli siirretty senaatilta kenraalikuvernöörille, ei tuota\nhaettua lupaa voitu Lönnrotilta kieltää. Ensimmäinen numero\nLitteraturbladetia ilmestyi toukokuulla 1847 ja tässä kuukauslehdessä\nSnellman senjälkeen puhui Suomen sivistyneelle yleisölle niinkauan kuin\nasui Kuopiossa, eli lopulle vuotta 1849 asti. Uusi lehti oli kyllä\nsisällöltään enemmän \"kirjallinen\" kuin Saima ja sen lukijakunta oli\nsiitä syystä myös pienempi (tilaajia noin 400): vaan ajan ja\nkansakunnan suuria kysymyksiä koetti Snellman senkin kautta pitää\nmielissä vireillä niinkuin ennenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuon ajan synkät pilvet eivät iskeneet salamoitaan ainoastaan Saimaan.\nViipurissa oli maanmittari P. Hannikainen vuodesta 1845 ulosantanut\nKanava-nimistä viikkolehteä, joka oli ensimmäinen vartonaisesti\nrahvaalle aijottu suomenkielinen sanomalehti. Asiantuntemuksella ja\ntarmolla käsiteltiin tässä lehdessä useita yhteiskunnallisia kysymyksiä\nja kaunokirjallisessa suhteessa hoidettiin lehteä etevällä tavalla.\nMutta juuri Viipurissa oli, kuten tunnettu, parooni C. von Kothen\nkuvernöörinä, ja siitä ajasta alkaen, jolloin sanomalehtien tarkastus\njoutui kuvernöörien silmälläpidon alaiseksi, kävi Kanavalle elämä\nkatkeraksi. Hannikainen kesti kumminkin vuoden 1847 loppuun saakka,\nmutta silloin sai hänen lehtensä yhtä hiljaisen joululahjan kuin Saima\nedellisenä vuotena -- sen ilmestymien kiellettiin.\n\nSama kohtalo oli tullut myöskin lehtori C. A. Gottlundin omasta\nkirjapainosta Helsingistä v:sta 1846 toimittaman lehden \"Suomalaisen\"\nosaksi, jopa sen ensimmäisen elinvuoden alkupuoliskolla: mutta tämä\nlakkautus ei aivan paljo hämmästyttänyt ketään, joka tunsi toimittajan\nomapäisen luonteen ja joka hänen kirjailijatointaan seurasi. Seuraavana\nvuonna sai Gottlund kumminkin panna alulle uuden \"Suomi\" nimisen\nlehden, jota jatkettiin aina vuoteen 1849 asti, mutta sillä tavalla,\nettä puolet numeroista katosivat tuntemattomille teille.\n\nEikä näillä kuristustoimenpiteillä onnistuttu tukahduttamaan\nsuomalaisen sanomalehdistön syntymistä. Alussa vuotta 1847 rupesi\nHelsingistä sanomalehti \"Suometar\" ilmestymään. Sitä rupesi\ntoimittamaan neljä ylioppilasta, sen innostuksen etevää edustajaa, joka\nsilloin ylioppilasnuorisoa elähdytti, nim. A. E. Ahlqvist, D. E. D.\nEuropaeus, P. Tikkanen ja A. Varelius. Kaikki nämä olivat jo antaneet\nnäytteitä kirjallisesta kyvystään. Ahlqvist oli julkaissut Runebergin\nkäännöksensä ja yhdessä Tikkasen kanssa ruvennut \"Annikka\" nimiseen\npieneen kokoelmaan suomentamaan ulkomaisia kaunokirjallisia tuotteita.\nTikkanen oli sitäpaitse pitänyt päähuolta savokarjalaisten \"Lukemisien\"\ntoimittamisesta. Tuo haaveilijaluontoinen kielentutkija Europaeus oli\nollut pitkillä runonkeruumatkoilla Kalevalan kotipaikoilla ja tuonut\nsieltä hyvin arvokkaita satoja. Länsisuomalainen Varelius oli tullut\ntunnetuksi m.m. kansankirjansa kautta \"Enon opetuksia luonnon\nasioista\", jossa hän etevällä tavalla oli kansantajuisesti esittänyt\nerinäisiä luonnontieteellisiä aineita. Todellisella isänmaanrakkaudella\nhe kaikki työhön kävivät käsiksi, sen voin todistaa. Olin näet niihin\naikoihin usein varsinkin Ahlqvistin ja Tikkasen seurassa ja monta\nkertaa saapuvilla, kun nuo neljä miestä suunnittelivat uutta\nsanomalehteään, voinpa kehua olleeni kummina, kun lehteä ristittiinkin\ns.o. läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin \"Suomettaren\" nimi ensiksi\nehdotettiin ja hyväksyttiin.\n\nKiitettävällä tavalla ajoi Suometar suomalaisen kansallisuuden ja\nsuomenkielen asiaa. Suurta lukijakuntaa sillä ei ollut (kahtena ensi\nvuonna noin 300 tilaajaa, joista 60 tai 70 Helsingissä), vaan Tikkanen\njatkoi työtään sitkeästi ja uuraasti, sittenkin kun hänen toverinsa eri\nsyistä yksi toisensa perästä olivat luopuneet toimituksesta, taistellen\nnoissa yhä pimenevissä oloissa kevääseen asti 1850. Silloin tuli isku,\njosta tuonnempana laajemmin kerron ja joka vaikutti, että ensi\nvuosipuoliskon päätyttyä Suomettarenkin täytyi lakata ilmestymästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEpäilemättä oli Saimaa ja suomenkielisiä sanomalehtiä kohtaan käytetyn\nkuristusjärjestelmän tarkotuksena tukahduttaa kasvava kansallisuusliike\nja masentaa pyrinnöt suomenkielen hyväksi. Mutta eipä ollut siinä\nhelppo täyttä johdonmukaisuutta noudattaa. Samoilta ajoilta on olemassa\nerinäisiä hallituksen määräyksiä suomenkielen hyväksikin. Olen jo\nmaininnut, että suomenkieli uuden kouluasetuksen kautta vuodelta 1841\noli otettu opetuskieleksi kimnaasien ja ylempäin alkeiskoulujen\nylimmille luokille (2 tuntia viikossa joka luokalla). Nyt,\nvuosikymmenen puolivälissä, ilmestyi uusi asetus jumaluusopin\nylioppilaiden vaatimuksista (1846, maalisk. 4 p.), säätäen, että heidän\npitäisi opetella paitsi sekä suomen- että ruotsinkielistä lausuntoa,\nlaulua ja messuamista, vielä välttämättä suomenkielen lehtorin edessä\nsuomenkielen kirjoittamisen taitoa ynnä suorittaa suomenkielinen\nkirjoituskoe tiedekunnassaan. Vähän sen jälkeen käskettiin\njulistuksella maalisk. 21 p:ltä s.v. yliopiston konsistoria tekemään\nehdotuksen niiden stipendien jakamisesta ylioppilaille, jotka osottivat\nerityistä suomenkielen ja kirjallisuuden tuntemista, jonka ohessa\ntuomiokapitulelta käskettiin, asettaessaan pappeja ehdolle virkoihin,\nottamaan huomioon heidän suomenkielen taitoaan. Ja seuraavana vuonna\n(1847, maalisk. 13 p.) säädettiin, että opettajiksi ala-alkeiskouluihin\noli lupa ottaa ainoastaan sellaisia, joilla oli riittävä suomenkielen\ntuntemus.[17] Eihän tämä paljoa ollut, vaan osotti se kumminkin, että\najan pyrintöjä ja vaatimuksia edes joihinkin määriin huomioonotettiin.\n\nKysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta yliopistoon oli\nmyöskin vireillä. Jo 1840 kuuluu (J. J. Nervanderin tiedonannon\nmukaan) maan arkkipiispan ja yliopiston rehtorin kautta tehdyn v.t.\nkanslerille, kreivi Rehbinderille, pyyntö sellaisen professorinviran\nperustamisesta, erityisesti huomauttamalla Lönnrotin suuria ansioita,\nmutta kansleri kuuluu olleen sitä mieltä, että tätä kysymystä ei\nsilloin voitaisi ottaa esille, koska juuri riemujuhlan johdosta\nyliopisto oli saanut käytettäväkseen kaksi virastaeronneen paikkaa.\nKysymys joutui lepäämään vuoteen 1846 asti, jolloin yliopiston\nkonsistori äsken mainitun reskriptin johdosta suomenkieltä taitavain\nylioppilasten stipendioista, teki ehdotuksen vakinaisen suomenkielen\nprofessorinviran perustamisesta. Asiasta vaadittiin senaatin lausuntoa\nja se, kenraalikuvernöörinapulainen Thesleff etupäässä, sitä puolsi,\nvaikkakin Klinckowström tuossa tilaisuudessa lienee tehnyt parastaan\nmaalatakseen fennomanian hirmuisen pelottavaksi ilmiöksi, joka muka\nulonsi pyrintönsä ja ohjelmansa Suomen rajojen ulkopuolelle asti.\nKysymyksen lopullinen ratkaiseminen lykkäytyi kumminkin vuoteen 1850\nasti, jolloin todellakin perustettiin suomenkielen professorinvirka --\nsamoihin aikoihin jolloin suomenkielinen kirjallisuus sai tuon tunnetun\nsuuren surmaiskunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarmoilla ja tasasilla askelilla edistyivät kumminkin niihin aikoihin\nsuomenkielen pyrinnöt. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli niiden\npääahjona; sillä oli tosin käytettävänään vähät taloudelliset varat\n(sen tulot ja menot eivät vielä näihin aikoihin tavallisesti kohonneet\n1,000 hopearuplaan vuodessa); sen kokoukset, joita pidettiin yliopiston\ntiedekuntahuoneessa, olivat varsin vaatimattomat, niissä oli saapuvilla\nnoin pari, kolmekymmentä jäsentä, joista suuri osa ylioppilaita, ja\nruotsinkieli oli vielä kauan käsittelykielenä. Mutta seura oli\nkumminkin jo ehtinyt laajentaa toimintaansa: ensi aluksi oli se\njulkaissut kansanlaulujen ja satujen kokoelmia, nyt se jo puuhaili\nmyöskin suomenkielistä oppikirja- ja lukemistokirjallisuutta. \"Nämä\nponnistukset, jotka vähitellen käyvät tiheämmiksi ja voimakkaammiksi\"\n-- niin kirjoitti Snellman kerran ilmoittaessaan Saimassa jonkun seuran\nteoksista -- \"eivätkö ne olekin kuin hengenvaarasta pelastuneen\nensimmäisiä tajunnan ilmiöitä? Heräävän ympärillä on kysyviä,\nlevottomia katseita, toivon ja pelon vaiheilla vaappuvia sydämmiä.\nOnhan kysymys miljoonain onnesta, kansakunnan elämästä taikka\nkuolemasta.\" -- Yhä yleisemmin seuraa ja sen pyrintöjä ruvettiinkin\nkannattamaan; Viipurissa syntyi 1845 erityinen suomalainen\nkirjallisuudenseura, toimimaan, ei ristiriidassa vanhemman seuran\nkanssa, vaan veljellisessä yhteistyössä; vuodesta 1846 kutsuttiin\nnaisiakin sen jäseniksi ja lahjoja rupesi entistä runsaammin tulvimaan;\nosottivatpa Haminan sotilasuralle valmistautuvat nuorukaisetkin\nisänmaallista mieltään lahjoittamalla tulot keväillä 1846\njulkaisemastaan kalenterista \"Finska kadetten\" Suomalaisen\nkirjallisuuden seuralle.\n\nInnostus oli joskus mennä yli kaikkien järjen rajojenkin. Helsingissä\noli kevättalvella 1846 puheenaineena eräs tapaus, joka muistutti\nmuinaisia lasten ristiretkiä pyhään maahan. Kolme koulupoikaa, ijältään\n11-14 vuotiaita, katosi eräänä päivänä ja heidät löydettiin vasta monta\npäivää haettua jostakin maalta monen peninkulman päästä. M. A.\nCastrénin y.m. esimerkki oli innostanut heidän isänmaallista\nmielikuvitustaan ja salaa olivat he lähteneet keväthankien halki\nastelemaan, tutkiakseen, kuten sanoivat, kolmen vuoden ajan sisämaassa\nsuomenkieltä ja kansanelämää ja työskennelläkseen sitten kielen ja\nkansallisuuden pyhän asian hyväksi.\n\nToisen innostuksen ilmiön, joka oli vähän sukua tälle tässä kerrotulle,\nvaikka se tempasi mukaansa kypsemmässä ijässä olevia ihmisiä -- niiden\njoukossa minutkin -- tahdon myöskin mainita. Eräänä päivänä\nmaaliskuussa 1847 astui vinttikamariini kolme hyvää ystävää, joiden\nkanssa erinäisistä syistä viime aikoina olin ollut harvemmin yhdessä:\nAhlqvist, K. Collan ja O. Toppelius. Heidän kasvoistaan näin heti, että\nheillä oli jotakin suurta ja tärkeätä mielessään; mutta keskustelu\nluisti hitaasti, he vitkastelivat asiaan käydessään. Vihdoin sain\ntietää asian:\n\nOli aikomus perustaa nuorten liitto voimalla ja vauhdilla edistämään\nsuomenkielen ja suomalaisuuden asiaa sen kautta, että sen jäsenet\nmikäli mahdollista vapautuisivat ruotsinkielestä; opettelisivat kaikin\nvoimin suomea, jos eivät sitä entuudestaan osanneet, ja sitten\npuhuessaan ja kirjoittaessaan karttaisivat käyttää muuta kuin suomea\nkaikkien kanssa, jotka vain suomea osaisivat. Kaikin tavoin olisi\nkoetettava levittää valistusta kansaan ja korotettava kansallista\nsivistystä. Aikomus oli rakentaa tarkempi suunnitelma, kunhan oli saatu\nkokoon suurempi määrä tovereita. Minua tämä tuuma sydäntäni myöten\ninnostutti ja me lähdimme heti kaikki ulos kokoamaan useampia\nliittolaisia. Jo seuraavana päivänä piti noin 12 miestä asian johdosta\nkokouksen ja monena päivänä perättäin pidettiin sellaisia kokouksia,\njoissa keskusteltiin ja laadittiin sääntöehdotuksia erinomaisella\ninnolla. Vaikea oli vain saada liitolle käytännöllisiä ohjesääntöjä.\nLopuksi kumminkin, kun jo noihin neuvotteluihin oli melkein väsytty,\nsaatiin jonkunlainen liittokirja hyväksytyksi ja sen alle kirjoitti\nyksitoista miestä nimensä, nim. tuuman alkuunpanijat, Suomettaren\ntoimittajat ja muutamat muut.[18] Ennenkuin useampia nimikirjoituksia\nennätettiin kerätä, jäähtyivät jo mielemme. Innostuksemme lamautti\netupäässä Elmgren. Luulimme, että tämä vanhempi ystävämme meitä\nrupeaisi yrityksessämme tukemaan. Mutta, vaikka hän olikin teoriassa\nvankka suomalaisuuden mies, oli kokemus jo osottanut hänelle, kuinka\nvaikeaa käytännössä on vaihtaa pois äidinkielensä toiseen, ja hän\nosotti meille nuorekkaan tuumamme mahdottomaksi. Silmämme aukenivat nyt\nja koko yrityksestä ei syntynyt muuta kuin unhotettu paperi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen jo edellä kertonut, että huhtikuussa 1841 kolleegineuvos J. Grot\nnimitettiin venäjänkielen ja kirjallisuuden sekä Venäjän historian\nprofessoriksi Suomen yliopistoon ja että tämän uuden professorinviran\nperustamisen yhteydessä muihinkin toimenpiteisiin ryhdyttiin\nvenäjänkielen oppimisen edistämiseksi Suomessa.\n\nUusi professori sai toimekseen yleisemmin valvoa venäjänkielen\nharjoittamisen oppimista yliopistossa ja siis tarkastaa toisten\nvenäjänkielen opettajain tointa. Ja tätä tarkoitusta varten seurasi nyt\ntoinen toimenpide toistaan. -- Venäläisten kirjojen ostamista varten\nyliopiston kirjastoon määrättiin 500 hopearuplaa vuodessa. --\nJulkisista stipendeistä oli kaksi annettava ylioppilaille, jotka\nuutterasti ja menestyksellä olivat venäjänkieltä opiskelleet;\nsitäpaitse määrättiin kymmenen samanlaista stipendiä kehotukseksi\nvenäjänkieltä oppimaan sellaisille ylioppilaille, jotka \"olematta\nmuuten toisia hakijoita heikommat osottivat parhaiten tätä kieltä\ntaitavansa.\" -- Toukok. 4 p. ilmestyi keis. julistus, joka määräsi,\nettä \"jos säädetyissä virkatutkinnoissa suoritetut näytteet muuten ovat\nyhtäläiset, on sille syntyperäisesti suomalaiselle hakijalle, jolla on\nsuurempi kyky puhua ja kirjoittaa venäjänkieltä, annettava empimätön\netusija siviilivirkoihin suuriruhtinaskunnassa.\" -- Ja vielä kesäkuussa\nsamana vuonna myönnettiin kymmenen 350 ruplan suuruista matka-apurahaa\nylioppilaille, joiden kahden vuoden ajan tulisi opiskella jossakin\nVenäjän yliopistossa \"perinpohjin venäjänkieltä oppiakseen\".[19]\n\nOlen jo puhunut niistä uusista, venäjänkielen opetusta kouluissa ja\nkimnaaseissa koskevista muutoksista, joihin ryhdyttiin v. 1841\nkouluasetusten johdosta. Maininnut olen myöskin, että saman vuoden\nlopulla venäjänkielen opinnäytteen suorittaminen ylioppilastutkinnossa\nkävi pakolliseksi kaikille niille, jotka eivät erityisten\nkouluasetusten kautta olleet siitä velvollisuudesta vapaat.\n\nJokainen siis heti alusta selvästi oivalsi, että uudelle venäjänkielen\nprofessorille oli uskottu tärkeitä tehtäviä. Samalla ystävällisyydellä,\njota Grot riemujuhlassa oli saanut Helsingissä nauttia, vastaanotettiin\ntuo nerokas ja hienosti sivistynyt professori nytkin astuessaan\nuuteen professorinvirkaansa. Hänen ensimmäisillä luennoillaan\nvenäjänkielisestä kirjallisuudesta -- jotka hän piti ruotsiksi --\nkuuluu luentosali olleen täpösen täysi. Arvossapidetyt ja hienot\nmaisterit ja ylioppilaat -- jotka valmistautuivat valtiomiehiksi --\nläksivät toinen toisensa perästä stipendiaatteina Moskovan yliopistoon\neikä sitä pidetty muuna kuin varsin sopivasti yhdistettynä tiedon ja\nonnen etsimisenä. Vielä uutena vuotena 1844 kirjoitti tuo\nisänmaallisuudestaan tunnettu Fab. Collan samassa kirjoituksessaan,\njossa hän puhui suomenkielestä kansalliskielenämme sekä siitä, mitä\nolisi tehtävä, jotta tämä kieli pääsisi täysiin oikeuksiinsa, m.m.\nseuraavaa: \"Toiselta puolelta on venäläinenkin sivistys meille nyt\nsuuresta arvosta ja meidän on tutustuttava siihen: sillä ainoastaan jos\ntunnemme venäläisen kansan kielen, sen kirjallisuuden ja koko sen\nhenkisen elämän voimme oikein ymmärtää itäisiä naapureitamme, joiden\nlähellä nyt olemme, ja saada heidät meitä ymmärtämään; tämä kielitaito\non varsin tarpeellinen myöskin ulkonaisessa elämässä. Sivistys on\nsitäpaitse yleensä ja päätuloksiinsa nähden kaikille kansoille yhteinen\nja sen tulee niin olla.\"\n\nMutta asema ja käsitys muuttui tässä suhteessa vähitellen. Ryhdyttiin\nyhä uusiin toimenpiteisiin venäjänkielen opetuksen edistämiseksi. V.\n1844 (elok. 19 p:nä) ilmestyi julistus, jonka mukaan siitä pitäen\nsuomalaisia ylioppilaita oli lähetettävä opiskelemaan venäläisiin\nyliopistoihin yhtä monta kuin siihen asti, mutta määrättiin näille nyt\nkorotettu valtioapu, 500 hopearuplaa vuodessa; ehtona oli, että\nstipendin saajain täytyi sitoutua viiden vuoden ajan palvelemaan\nvenäjänkielen opettajina suomalaisissa kouluissa, mutta jos hakijoita\nei näillä ehdoilla riittävästi ilmestyisi, voitiin kumminkin pari kolme\n350 ruplan suuruista stipendiä myöntää sellaisillekin hakijoille, jotka\nsitoutumatta palvelemaan venäjänkielen opettajina tahtoivat tarkoin\nperehtyä venäjänkieleen. Venäjältä palattua luvattiin 500 ruplan\nstipendiaateille heti avonaisia venäjänkielen opettajanvirkoja Suomessa\nja sen ohessa kaikki Venäjällä voimassa olevat arvonimet ja niitä\nseuraavat edut.\n\nNämä lisämääräykset matkastipendiohjeisiin muuttivat melkoisessa määrin\nniiden entisen luonteen. Nyt ei vaadittu stipendiaatilta ainoastaan,\nettä hänen itsensä tuli oppia venäjätä, vaan hänen piti myöskin\nelinajakseen sitoutua sitä koulujen nuorisolle opettamaan. Mutta\nstipendien hakijoita ei nytkään puuttunut, vaikka ne hakijat nyt olivat\ntoisenlaiset kuin entiset. Ne olivat nyt lukujaan laiminlyöneitä taikka\nmuita toivottomia, joilta muut pyrinnöt olivat kuivuneet, taikka\nsellaisia onnenonkijoita, jotka tavottelivat tarjottua kultakoukkua.\nVaikuttimet ja tarkoitukset kävivät siis tässä kohden varsin\nveljellisesti käsikädessä. Ja toverit rupesivat noita \"Moskovanmiehiä\"\npitkään katselemaan.\n\nGrot rupesi myöskin yhä innokkaammin toimimaan yliopistossa. Niin oli\nhän jo syksystä 1845 vaihtanut julkiset venäjänkielen luentonsa\ntutkintokollegioihin. Tämä oli siihen aikaan varsin harvinaista ja kun\nse huomattiin, herätti se hänen oppilaissaan, jotka sillävälin olivat\nvarsin harvalukuisiksi sulaneet, suurta harmia. Pian he päättivät panna\nmielenosotuksen toimeen tuolle kuulustelevalle luennoitsijalle. Eräänä\npäivänä, kun Grot saapui luennolleen, näki hän tuon muuten\nharvalukuisen kuulijakuntansa varsin lukuisaksi kasvaneen. Hän\nnähtävästi heti oivalsi, mistä oli kysymys, ja kysyi, äänen vähän\nvavahtaessa, tahtoivatko ylioppilaat, että heitä kuulusteltaisiin.\n\"Emme, me tahdomme kuunnella\", vastattiin. Silloin Grot selitti, että\nkoska kuulijakunta nyt on semmoista, ettei se tahdo vastata\nkysymyksiin, niin hän luonnollisesti pitää tavallisen luennon. Hän piti\nsilloin luennon parista Pushkinin runosta -- kellään ei ollut kirjaa\nedessään. Kun kello löi, olivat kuulijat niin kärsimättömiä ja\nisoäänisiä pois päästäkseen, että luennoitsijan täytyi lopettaa kesken\nlauseensa. Seuraavalle luentotunnilleen ei Grot ollenkaan saapunut ja\nkun lukukausi samassa loppui, ei kuulustelutunteja enää pidetty sillä\nlukukaudella eikä seuraavillakaan. -- Samoihin aikoihin kuuluu\ntoinenkin pieni mielenosotus tapahtuneen Grotille; oli julkinen\ntutkinto venäjänkielessä ja ylim. professori Baranovski oli siinä\ntutkijana, vaan Grot yritti siinä, korkeamman virkamahtinsa nojalla,\nmyös tekemään kysymyksiä. Sitäkään ei sen kerran jälkeen tapahtunut.\n\nTällaista pientä mielenosotusta tapahtui seuraavina lukukausina\nuseammissa muodoissa. Eräissä kandidaattipidoissa alussa vuotta 1846\nlaulettiin, kuten muistan, samalla nuotilla kuin \"Studentens glada lif\"\nensi kerran tuo sittemmin niin yleisesti tunnettu laulu \"Vi fara till\nMoskva\" j.n.e. Venäläisistä stipendiaateista tuli keväillä 1847\nAhlqvist, suorapuheisena kuin ainakin, lausuneeksi muutamassa\nmaljapuheessa karkeanlaisen sanan, joka herätti suurta paheksumista ja\nvaikutti että Ahlqvist, kun hän ei taipunut peruuttamaan sanojaan,\nkarkotettiin savokarjalaisesta osakunnasta. Mutta sen johdosta pantiin\nAhlqvistille, ennen hänen lähtöään Helsingistä, hiljaisuudessa toimeen\nlähtökekkerit Kaisaniemessä, jossa satakunta ylioppilasta oli\nsaapuvilla. -- Ja kukapa ne kaikki pikkutapaukset sen ajan\nylioppilaselämästä muistaakaan. Maltilla ja tyyneydellä kohteli Grot\nkaikkia noita hänelle osotettuja tyytymättömyyden ilmauksia.\nTiettävästi hän ei koskaan koettanut niitä kostaa eikä hankkia\nitselleen hyvitystä. Hän sulkeutui vain yhä enemmän itseensä ja rupesi\nikävöimään täältä pois. Alussa vuotta 1853 saikin hän arvokkaan\nopettajanpaikan Pietarissa ja jätti helsinkiläisen professorinpaikkansa\nBaranovskille, joka, kuten tunnettu, sai toimeen, että venäjänkielen\noppimista Suomessa ainakaan vastaiseksi ei olisi harrastettava muuten\nkuin vapaaehtoisuuden tietä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1847, kesäkuun 21 ja 22 päivänä, vietettiin taas kaksi\npromotsioonijuhlaa, toinen lääketieteellisessä ja viides filosoofisessa\ntiedekunnassa. Mitään merkillistä ei ole niistä kerrottavana;\nlääketieteellinen tapahtui kokonaan ruotsiksi, filosoofiuen\nvielä latinaksi: jälkimmäisessä ei promovendejä enää pakotettu\nvihkimätilaisuudessa avaamaan eikä sulkemaan kirjoja, eikä heidän enää\ntarvinnut esiintyä univormuissa, vaan olivat he puetut mustiin\ntakkeihin ja valkosiin liiveihin.\n\nKohta näiden juhlien jälkeen pääsin ensi kerran matkustamaan\nulkomaille, Ruotsiin. Olin aina ikävöinyt päästä tuohon vanhaan\nemämaahan, jonka historia minulle hamasta lapsuudestani oli niin tuttu.\nSeitsemän hauskaa viikkoa siellä vietin, enimmäkseen Tukholmassa. Kävin\nkumminkin myöskin Upsalassa, Skoklosterissa ja Dannemorassa sekä tein\nmatkan Götan kanavaa pitkin Motalaan ja sieltä Vetternjärveä myöten\nVadstenaan ja Ombergiin.\n\nTukholmassa oleskellessani oli minulla ilo nähdä J. J. Nordströmin;\nkävin hänen luonaankin. Kalliina muistona on minulle se ystävällisyys,\njota hän ja hänen perheensä silloin ja sittemmin Tukholmassa käydessäni\nminulle osoitti.\n\nUpsalan hautausmaalla kävin ja, niin sanoakseni, vietin hartaushetken\nErik Gustaf Geijerin kahta kuukautta aikasemmin peitetyllä haudalla.\nGeijer oli ihanteeni sekä historioitsijana että ajattelijana ja\nstilistinä. Olin lukenut useampaan kertaan kaikki mitä hän on\nkirjoittanut. Rakastin häntä niin, että, kuten nuoruudessani kerran\nkirjoitin, tuskin saatoin kärsiä, että muut häntä nimeltään\nmainitsivat. Sillä ei kukaan muu mielestäni tehnyt sitä kyllin suurella\nlämmöllä eikä kunnioituksella.\n\nKotimaan ja Ruotsin historian ja kirjallisuuden lukeminen oli aina\nollut minulle mieluisinta ja erityisesti olin historiallisen\nkirjallisuuden hankkimiseen käyttänyt paljo aikaa. Pohjoismaiden\nyhteiskuntajärjestystä olin innolla tutkinut: nyt, syksyllä 1847,\nrupesin tutkimaan muitakin yhteiskuntajärjestyksiä. Perehdyin etupäässä\nAmerikan Yhdysvaltojen valtiolliseen hallitusmuotoon. Ja todellakin\nuusi maailma siinä nuoren sieluni eteen avautui. Minussa heräsi uusia\ntulevaisuudentuumia. Eurooppa, oli minusta vanhentunut, mädännyt. Ja\njuuri kuin sitä parhaallani ajattelin ja uneksuin, alkoi vuosi 1848!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ilta maaliskuussa 1848. Lukuyhdistyksessä oli lukuisa joukko\nvanhempia ja nuorempia yliopiston jäseniä koolla, tavallista\nlukuisampi, sillä sinä iltana oli pidetty esitelmä. Joimme teetä,\nkeskustelimme hienoksittain politiikasta; Sveitsin sodasta. Baijerin,\nTanskan, Italian tapahtumista, puhuimme Guizot'sta, Pariisin\nreformikokouksista j.n.e. ja odottelimme jonkunlaisella jännityksellä\nulkomaan postia, jonka piti sinä iltana saapua.[20] Mitään ulkomaisia\nsanomalehtiä ei kumminkaan saapunut. Vaan Taideyhdistyksen\nvuosikokouksesta, jota taas suurilla päivällisillä oli vietetty -- oli\nmaaliskuun 10:s päivä -- saapuivat myöhemmällä Cygnaeus, Topelius ynnä\nmuita. He olivat kuulleet hämäriä huhuja Pariisissa tapahtuneesta\nsuuresta vallankumouksesta, Ludvig Filipin paosta, tasavallan\njulistamisesta y.m. ja tulivat lukuyhdistykseen saadakseen vereksistä\nlehdistä tarkempia tietoja. Vaan kun niitä ei ollut, päätimme lähteä\nClopattin konditoriaan (Helenankadun varrelle), jossa pidettiin\nPietarilaisia lehtiä, katsomaan, eikö niitäkään ollut saapunut. Siellä\nolikin todellakin veres numero St. Pet. Zeitungia. Saimme yksityisen\nhuoneen -- meitä oli saapuvilla, ellen muista väärin, Fr. Cygnaeus, Z.\nTopelius, S. G. Elmgren, A. E. Arppe, Z. Cleve, W. Zilliacus, veljeni\nOtto ja minä -- ja luimme siellä nyt, maalisk. 10 päivänä, ensimmäiset\ntiedot noista suurista, maailmanhistoriallisista tapahtumista, joita\noli Pariisissa tapahtunut helmik. 23 ja 24 päivinä. Hämmästyksestä\njäimme ensi aluksi äänettömiksi. Ja melkein kuin itsestään ilmestyi\npöydälle pullo samppanjaa. Äänettöminä tyhjensimme lasit. Cygnaeus\nkäveli lattiata edestakaisin, hiveli poskipartaansa ja rupesi\ninnostuneena kertomaan henkilöistä ja mielialoista Pariisissa, josta\nhän vähän aikaa sitten oli palannut. Topelius kiirehti heti\nkirjoittamaan lehteensä 20 rivin pituisen vallankumousuutisen -- lehden\npiti ilmestyä seuraavana päivänä. Ja niin pääsi vähitellen keskustelu\nvireille. Vaihdettiin ajatuksia siitä, minkä uuden valtiollisen muodon\nEurooppa saisi. Ilma tuntui meistä kaikista kevyeltä hengittää. Ja kun\ntästä illanvietosta, jota en ole koskaan voinut unhottaa, erosimme,\nhymyili meille uusi päivä.\n\nSitten seurasivat pitkänä sarjana peräkkäin kaikki v:n 1848 suuret\ntapaukset, \"Se, joka palavalla nuorukaisen sydämmellä on saanut elää\nmukana vuonna 1848, -- se kiittäköön Jumalaa\", niin kerran myöhemmin\nkirjoitin.\n\nJa kumminkin oli vuoden 1848 epäsuora vaikutus meidän oloihimme\nainoastaan kieltoperäinen.\n\nYliopistossamme oli vähää ennen vuoden 1847 päättymistä tapahtunut\nmerkittävä muutos. Vanha varakansleri Thesleff oli marraskuussa\nlähtenyt ijäiseen lepoon ja tuon rauhaisan, valkeatukkaisen\nkenraalin sijaan oli yliopisto korkeimmaksi Suomessa oleskelevaksi\nhallitusmiehekseen saanut Kaukasian sotatiloilta palanneen, parhaassa\nmiehuudenijässään olevan soturin, Uudenmaanläänin kuvernööriksi äsken\nnimitetyn kenraalimajurin Johan Mauritz Nordenstamin. Yli\nkahdenkymmenenvuotisella palvelusajalla Kaukasiassa oli Nordenstam\ntullut tavallista huomatummaksi. Hänen nimeään mainittiin kotimaassa\netevimpäin Venäjän palveluksessa olevain suomalaisten joukossa; huhu\nkuvasi hänen luonteensa jaloksi ja ritarilliseksi. Oltiin siitä syystä\niloisia, kun sellainen mies saatiin kotimaahan takaisin ja\nmielikuvituksessa häneen isänmaallisia toiveita kiinnitettiin. Hänen\nsaapuessaan tänne pitivät kyllä ne alemmat viranomaiset, joiden kanssa\nhän joutui tekemisiin, hänen käytöstään kovin jyrkkänä ja\nsotilasmaisena; vaan kun hänet lukukautta avattaessa helmikuussa 1848\nensikerran esitettiin ylioppilaskunnalle, miellyimme hänen kauniiseen\nmiehevään ryhtiinsä ja hänen meille lausumiin sanoihinsa. Nuo sanat\nolivat vakavat, jalot ja humaanit: vakuuttipa hän m.m. että hän tahtoi\nantaa kannatuksensa ainoastaan tiedoille ja kyvylle yliopistossa.\n\nSen aikuiselta ylioppilaselämältä, vaikka siinä jo olikin isänmaallista\ninnostusta ja jaloja pyrintöjä, ei kumminkaan puuttunut heikkoja ja\neikä huonoja puolia. Elämä ei tosin ollut aivan samanlaista kuin\nensimmäisinä aikoina yliopiston Helsingissä ollessa: mutta tavat\nmuuttuvat vasta vähitellen. Vaan mies sellainen, kuin uusi\nvarakansleri, joka ei koskaan ennen ollut tutustunut yliopistoon eikä\nylioppilaisiin, jolle Aasian rajaseutujen sotilaselämän ankara kuri oli\npainunut veriin ja jonka luonteessa erinomainen tarkkuus ja järjestys\noli huomattavin piirre, tällainen mies piti varmaankin sitä, mitä hän\ntäällä sai nähdä ja kokea, aivan merkillisesti ristiriitaisena hyvän\ntavan ja järjestyksen kanssa. Hän antoi kumminkin asiain aluksi\nrauhallisesti kehittyä. Antoipa hän ylioppilaille luvan\nkansleritoimensa ensi lukukaudella viettää Toukokuunjuhlaa vanhaan\ntotuttuun tapaan, jota he kahteentoista vuoteen eivät olleet saaneet\ntehdä. Vuoden 1836 jälkeen, jolloin tuollaisessa juhlassa paitsi\nvarsinaista julkista ohjelmaa oli juotu malja isänmaallekin, eivät\nrehtorit Pipping ja Ursin olleet uskaltaneet myöntyä tällaisen juhlan\nviettämiseen. Lagus, vaikka olikin kaikkien vanhojen akateemisten\nmenojen harras ystävä, ei ollut myöskään voinut auttaa ylioppilaita\ntässä kohden, niinkauan kuin Thesleff oli varakanslerina. Mutta nyt,\nNordenstamin aikana keskellä v:n 1848 kevättä, sai nuoriso tuon hartaan\ntoivonsa täytetyksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKen lie mukana ollut, se ei ole unhottanut Toukokuunjuhlaa 1848.\nNuorison mieli oli sinä vuonna tavallista virkeämpi, kevät oli tullut\nmiltei kuukautta aikusemmin kuin tavallisina vuosina. Floran päivänä,\nToukokuun 13 päivänä, oli kevätjuhla vietettävä; koivut olivat, juhlan\nkunniaksi, pukeutuneet hienoimpaan lehtipukuunsa. Se oli kaunista ja\niloista. Valmistukset eivät kumminkaan aivan rettelöittä suoriutuneet.\nKaupungin naiset olivat äsken ylioppilaskunnalle lahjoittaneet lipun --\nsaman, joka sillä vieläkin on, -- valkosen silkkilipun, Suomen vaakuna\nkeskellä, laakerilehvän ympäröimänä. Juhlan parhaaksi riemukohdaksi oli\nkuviteltu sitä, kun saataisiin tämän lipun suojassa kulkea saatossa\njuhlaan. Mutta siinä tuli este. Lippu oli valmis, mutta sitä ei saatu\nottaa mukaan. Vihdoin kumminkin luvattiin, että lippu saataisiin\npystyttää juhlakentälle, mutta marssittaessa sitä ei saanut kantaa\nmukana: ja taas virkistyivät jo alakuloisiksi käyneet mielet.\n\nKlo 3 i.p. sanottuna päivänä lähdimme me, ylioppilaitten koko lauma,\nyliopistosta laulun kaikuessa kävelemään. Ilma oli kaunis, mieliala\nparas. Pitkällä sillalla odotti kaartin soittokunta. Siellä pysähdyimme\nja siellä heläyttivät laulajat ja soittajat yhdessä Paciuksen itsensä\njohdolla ensi kerran \"Maamme\"-laulun. Se oli, sen voin vakuuttaa,\nhistoriallinen hetki; kuvitelkoon myöhempi polvi sitä innostusta!\nSieltä marssia jatkettiin, soittokunta etunenässä, ja loppumaton jono\najajia ja astujia, miehiä, naisia ja lapsia seurasi meitä juhlaa varten\nluovutetulle Gumtähden alueelle saakka. Voimakas \"hurraa\" kajahti, kun\nylioppilaat hyökkäsivät Suomen lippua kohden, joka siellä liehui. Sen\nviereen asettui kaartin soittokunta; toiseen paikkaan meriväen\nsoittokunta. Nämä molemmat vuorottelivat laulujen kanssa. Joukko\nvalkosia telttoja oli kentälle pystytetty, niiden edustaisille pöydille\noli maljoja katettu. Tervehdysmaljaksi juotiin suurista sarvista simaa.\n\nJa niin alkoi juhla, johon oli kutsuttu koko yliopistopiiri,\nkenraalikuvernöörinapulainen ja senaatti, ylimmät sotilasviranomaiset,\nvirastojenpäälliköt ja joukko muita virkamiehiä, porvariston edustajia\ny.m., y.m., ja jota sitäpaitse ympäröitsi tuhansiin nouseva joukko\nkutsumattomia vieraita, m.m. kaupungin kaikki naiskaunottaret. Juotiin\npitkä sarja virallisia maljoja. Ja viimeiseksi nousi Suomen lipun alle\nasetetulle puhujalavalle Fr. Cygnaeus, -- joka noin kuukautta sitten\nyliopiston juhlasalissa oli pitänyt suuren muistopuheensa Nervanderista\n-- esittämään Suomelle maljan. Tätä puhetta on moneen kertaan kuvattu.\nOn kerrottu, kuinka Cygnaeus venetialaisessa vaipassaan seisoi siinä\nlähes tunnin puhuen Suomen nimestä, sen kauneudesta, sen muistoista,\nsen toiveista, kuinka hänen sanansa vaimensivat kaiken rähinän tuossa\nvilkastuneessa ihmisjoukossa, kuinka silmät kyyneltyivät, kuinka\nkaikuvat hyvähuudot usein keskeyttivät puheen ja kuinka sen päätyttyä\nkaikki päät paljastuivat ja kajahutettiin \"Maamme\" laulu, joka\nsoitettiin ja laulettiin yhä uudelleen, ilman että siitä oli loppua\ntullakaan. Kauniimmin kuvasi sen puheen kumminkin Z. Topelius muutamia\npäiviä myöhemmin Hels. Tidningareissa, siinä runossa, joka tässä\n(suomennettuna) julaistaan:\n\n    Suomen nimi.\n\n    Toukokuun 13 p. 1848.\n\n    Ja päivyt sammuva kullassaan\n    Jo vaipuu vienoihin vesiin;\n    Se saaret pukevi purppuraan\n    Ja illan siunaus soi yli maan,\n    Yön kuu käy ylhä jo esiin.\n\n    Vaan joukot nuoret ne riemuisna\n    Saa kokoon kummuilla, mailla;\n    Ei tunnu pakkoa, murhetta,\n    He kerran kevähän helmassa\n    Vain liehuu lintujen lailla.\n\n    Mut torven merkillä julkisen\n    Jo taukoo humu ja huiske;\n    Vain loiske kuuluvi laineiden\n    Ja metsän huokaus hiljainen\n    Ja vieno kukkien kuiske.\n\n    Mies kansan keskellä hartahan\n    Nyt haastaa jaloa kieltä,\n    Tuo ilmi luottehen tenhoisan,\n    Ja syntysanan niin mahtavan,\n    Mi usvat väistävi tieltä.\n\n    Jäät rintain sana se sulattaa\n    Kuin aurinko kevään puolla,\n    Kuin raikas tuuli se humajaa;\n    On onni, kun sille elää saa,\n    Sen vuoksi taistella, kuolla.\n\n    Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,\n    Niin hiljaa, hengähtämättä,\n    Ja sydän rinnassa sylkähtää,\n    Ja kyynel poskella välkälitää,\n    Pois vierivi näkijättä.\n\n    Niin sana siivekäs lennähtää, --\n    Ylt' ympäri silloin raikuu\n    Yks riemu määrätön myrskyää,\n    Ja torvet ylvähät säestää,\n    Ja \"Maamme\", \"Maamme\" se kaikuu.\n\n    Ja tietää tahdotko nimen sen,\n    Mi kaikuu kauaksi kantain,\n    Kautt' ilmojen, yli aaltojen\n    Ja vuorten, maiden ja metsien\n    Ja selkäin, saarten ja rantain?\n\n    Siis sielus pohjahan piirrä se\n    Ja viime hetkehes kanna,\n    Sit' uskollisesti palvele,\n    Kaikk' yksin Suomelle, Suomelle\n    Työs, lempes, henkesi anna!\n\n    Se kalleimmista on kallihin,\n    On äitisi armahainen;\n    Se elon soi, se sen vaatikin,\n    Sen kunniaks elää ja kuoliakin\n    Nyt vanno'os, nuorukainen!\n\n    Jo päivyt kullassa sammuupi\n    Ja vesiin vienoihin vaipuu,\n    Se valas kallihin kuulevi;\n    Oi, nähköön heelmät se lempesi,\n    Yön varjot kerran kun haipuu!\n\nPuheenalaisen Toukokuunjuhlan monista, vilkkaista hetkistä on\nmainittava se, jolloin varakansleri Nordenstam lasi kädessään kiitti\nylioppilaita illan juhlasta ja siitä jalosta hengestä, joka juhlaa oli\nelähyttänyt. Korkean vieraan nostivat ylioppilaat vankoille\nkäsivarsilleen ja kantoivat hänet äänekkäästi hurraten rinnettä alas\nodottaviin vaunuihin.\n\nUuden varakanslerin ja ylioppilaskunnan välinen suhde oli siis silloin\nvielä mitä paras. Mutta juuri samassa kuussa tapahtuivat Wienissä nuo\nsuuret vallankumousmetelit, joihin ylioppilaat niin suoranaista osaa\nottivat ja erityisesti lienevät nämä Wienin tapahtumat nostaneet\nkeisari Nikolain kauhun ja pelon yliopistoja ja ylioppilaita kohtaan\nkorkeimmilleen. Varmaankin sai silloin Nordenstam korkeimmasta paikasta\nuusia, salaisia määräyksiä, miten hänen yliopiston korkeimpana\nhoitajana olisi sitä hallittava, ja näitä ohjeita hän tottelevana\nsoturina sokeasti otti noudattaakseen. Suhteet siis muuttuivat jo\nsyksyn alusta 1848.\n\nKesäkuussa samana vuonna oli tosin Gabriel Rein, nuorison suureksi\nriemuksi, valittu ja nimitetty rehtoriksi. \"Rein toi uuden ajan\nyliopiston rehtorinvirkaan\", niin on Cygnaeus joskus lausunut. Ja totta\nse olikin, jos piti silmällä konsistorion puheenjohtajan vapaata,\nisänmaallista mieltä ja rehellistä, lämpöstä hyväntahtoisuutta nuorisoa\nkohtaan. Mutta jos otti huomioon yliopiston hallinnossa ja kurinpidossa\nvallitsevat periaatteet, niin oli vanha aika, jota Nordenstamin\npersoona edusti, jäykempänä voimassa kuin koskaan ennen, ja uusi aika,\njota tuo liiaksi hyväluontoinen ja liiaksi helposti säikkyvä Rein\nedusti, odotteli yhä vielä kainona ovella.\n\nIkävyydet yliopistossa kävivät siten yhä pahemmiksi. Pienimmät\nylioppilaiden ja poliisivallan väliset kinat -- kuljeskelevien\nyöpoliisien lukua lisättiin myötään ja kasakoita ja jalkaväkeäkin\nkäytettiin lisänä -- säikyttivät jo viranomaisia. Ylioppilasta, joka\nkadulla poltteli sikaaria, epäiltiin murhapolttoaikeista: jos hänellä\noli poski- ja leukapartaa, niin häntä pidettiin yhteiskunnalle\nepäilyttävänä. Ilma oli täynnä \"tykinlaukauksia\". Varakansleri rupesi\nyhä enemmän kaukasialaiseksi sotapäälliköksi: mutta tuon kankean\nvormupuvun alta pilkisti kumminkin useissa yksityistapauksissa jalo\nsydän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuussa 1848 oli J. J. Tengström täysinpalvelleena eronnut\nfilosofian professorin virastaan. Hakijoiksi tähän auki jääneeseen\nprofessorinvirkaan ilmoittautuivat silloin jo 52 vuotias saman aineen\napuopettaja, G. F. Aminoff ja rehtori J. V. Snellman Kuopiosta.\nMolemmat hakijat suorittivat asianmukaiset opinnäytteensä syyskuussa\nsamana vuonna. Suurimmalla jännityksellä odotettiin, miten konsistorio\nehdollepanon suorittaisi. Tiettiin, että Snellmanin suuret tieteelliset\nja kirjalliset ansiot kyllä tunnustettiin, mutta että suuri osa\nkonsistorion jäsenistä paheksui hänen rauhaa häiritsevää toimintaansa.\nAminoff sitävastoin ei ollut kenenkään rauhaa häirinnyt. Hän ei\nollut koskaan painosta julaissut muuta, kuin välttämättömimmät\nväitöskirjansa; -- mutta hän oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut\napuopettajana ja siinä toimessa vakavasti harjoittanut n.s.\nylioppilasleipomista ja vähän aikaa ollut Helsingin lyseon rehtorina.\nViime vuosina oli hän ollut senssorina ja toiminut siinä virassa,\nluonteensa koko jäykkyydellä, yhtä suurella säälimättömyydellä kuin\npuuttuvalla arvostelukyvyllä. -- Verratessaan toisiinsa näitä miehiä\ntäytyi konsistorion jäsenten pakostakin luopua siitä persoonallisesta\nvastenmielisyydestä, jota useilla heistä oli Snellmania kohtaan;\nensimmäiselle ehdokassijalle asettivat Snellmanin kaikki muut, paitsi\nkaksi, jotka pitivät Aminoffin ansioita suurempina. Mutta asia oli\nkorkeammassa paikassa ratkaistava ja voitiinpa jo ennakolta olla\njotenkin varmoja, että Snellmanille ei virkaa annettaisi. Niinpä\nkävikin. Helmik 23 p. 1849 nimitettiin Aminoff professoriksi.\n\nVoi kuvailla ylioppilasnuorison mielialan, kun tieto levisi tämän\nnimityskysymyksen ratkaisemisesta. Snellman syrjäytetty, hyljätty, ja\nAminoff, tuo \"kuiva ukko\", tuo personoittu senssuuri, nimitetty! -- Jos\nSnellman olisi ollut Helsingissä, olisi hänen hyväkseen tietysti heti\npantu mielenosoituksia toimeen: -- edellisenä syksynä, kun hän oli\nväittelemässä Helsingissä, oli ylioppilaskunta tervehtinyt häntä\njuhlaillallisissa Kaivohuoneella. Mutta nyt ei voitu esiinpurkaa\ntunteita muulla tavoin, kuin mielenosotuksen kautta Aminoffia\n_vastaan_. Ymmärrettiin, että tällainen teko silloisina aikoina\ntuottaisi ikävyyksiä. Mutta nuoria miehiä ei millään keinoilla voitu\npidättää. Ja niin päätettiin panna kissannaukujaiset toimeen ja mitä\nkirkuvimmalla rähinällä ne laulajaiset maalisk. 7 p:nä pidettiinkin\nAminoffin asunnon edustalla.\n\nTällä kertaa oli ehkä yliopistolla todellakin syytä vapista. Mutta\npahin ukkospilvi meni toki onnella ohi.\n\nSnellman tiesi itse, yhtähyvin kuin muut, odottaa, miten\nprofessorikysymys ratkaistaisiin. Jo ennenkuin ratkaisu tuli oli hän,\nmuutamain ruotsinmaalaisten ystäväinsä kehotuksesta, hakenut auki\nolevaa professorinvirkaa Upsalassa, mutta sen hakemuksensa hän\nkumminkin pian -- samalla tavalla kuin syksyllä 1845, jolloin hän oli\nhakeutunut filosofian professoriksi Lundiin -- isänmaallisesta\nvelvollisuudentunnosta peruutti. Kuopiossa kävi hänelle kumminkin ilma\nliian ahtaaksi; taloudellisetkin syyt pakottivat häntä hakemaan\ntoisenlaista toiminta-alaa. Hän rupesi ajattelemaan \"jotakin\nporvarillista ammattia\"; hyvät ystävät, konsuli H. Borgström\netunenässä, kannattivat häntä tässä aikeessa lämpösesti. Ensiksi\naijottiin Helsinkiin perustaa kauppaopisto, jonka johtajaksi\nSnellmania ajateltiin: mutta tästä aikeesta luovuttiin marraskuussa\n1849 ilmestyneen, nähtävästi erityisesti tätä tapausta varten\nlaaditun määräyksen takia, joka kielsi yksityisiä perustamasta\nuusia kouluja ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Sitten tuumittiin\nvalmistaa Snellmanille paikka uudessa eteläsuomalaisessa\nmerivakuutusyhdistyksessä, mutta siitäkin tuumasta oli luovuttava.\nSillävälin Snellman kumminkin erosi rehtorinvirastaan Kuopiosta\nlokakuussa 1849 ja muutti saman vuoden viime päivinä Helsinkiin, jossa\nhän vastaanotti ystävänsä Borgströmin hänelle tarjoaman konttoripaikan.\nTässä paikassa pysyi hän sitten, samalla hoitaen muitakin afääritoimia,\nkuten vakuutusyhtiö Northern'in agenttuuria y.m., siihen saakka, kunnes\nuusi aika Aleksanteri II:sen mukana alkoi. Litteraturbladetin\ntoimittamisen jätti hän vuodesta 1850 Elmgrenille ja ryhtyi siihen taas\nvasta 1855.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTahdon nyt yhteen kimppuun kerätä 1840-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta\ntoimenpiteitä, jotka sangen valaisevasti kuvaavat sen ajan luonnetta.\n\nVuoden 1846 kirjelmästä sensorien läänien pääkaupungeissa, paitsi\nHelsingissä, asettamisesta kuvernöörien tarkastuksen alaisiksi olen jo\nmaininnut. Samanlainen toimi annettiin seuraavana vuonna Porvoossa\nsikäläiselle piispalle.\n\nOlen niinikään maininnut v:n 1847 julistuksesta, jonka kautta oikeus\nantaa lupia uusille lehdille sekä kieltää toimessa olevia ilmestymästä\nsiirrettiin senaatista kenraalikuvernöörille.\n\nMaalisk. 20 p. 1848 ilmestyi julistus, joka kielsi Suomen alamaisia,\npoikkeuksetta, kuulumasta salaisiin seuroihin, olivatpa minkä\nnimellisiä tahansa.\n\nV. 1849 määräsi heinäk. 4 p:nä annettu julistus \"yksityisistä seuroista\njo yhdistyksistä Suomessa\": 1) että yksityisiä seuroja tai yhdistyksiä,\ntieteellisiä, kirjallisia, taloudellisia, hyväätekeviä tai muita\ntarkoituksia varten, olivatpa minkä nimellisiä tahansa, --\nkauppayhtiöt, joihin kuuluu ainoastaan muutamia henkilöitä, ainoana\npoikkeuksena -- ei saisi perustaa ilman H. K. M:nsa antamaa lupaa: 2)\nettä yksityisten henkilöjen toimeenpanemia rahankeräyksiä,\nlukuunottamatta sellaisia, jotka tarkoittavat jonkun yksityisen ihmisen\nauttamista, yhtävähän kuin kirjatilauksia y.m., elleivät ne koskeneet\njotakin luvansaanutta kirjaa tai aikakauslehteä, ei saisi tapahtua\nmuuten kuin kenraalikuvernöörin erityisesti antaman luvan nojalla:\nja 3) että niiden seurain, joita oli olemassa ilman keisarin\nvahvistusta, tuli ennen v:n 1849 loppua jättää sääntönsä hallituksen\nvahvistettaviksi, -- muuten ne v:n 1850 alusta suljettaisiin.\n\nSamana vuonna 1849, marrask. 26 pnä, määrättiin eräässä julistuksessa,\nettä yksityiset eivät saisi Suomessa perustaa mitään uusia kouluja\nilman kenraalikuvernöörin lupaa; ennenkuin se komitea, joka oli\nasetettu yliopiston sääntöjä tarkastamaan, \"jotta ne saataisiin\nyhdenmukaisiksi alempia oppilaitoksia koskevain säädösten kanssa\", oli\ntehnyt sellaisia ehdotuksia, joita tarvittiin yksityiskoulujen,\nsaattamiseksi hallituksen \"hoitavan ja hyväätekevän tarkastuksen\nalaisiksi\".\n\nMainittu komitea oli toukokuussa samana vuonna asetettu yliopiston\nsääntöjä tarkastamaan. Sillä oli, kuten jo alusta tiedettiin,\nohjelmassaan muitakin tärkeitä toimia, kuten: filosoofisen tiedekunnan\nerottaminen yliopistosta, osakuntalaitoksen hävittäminen,\nkurinpitosäädösten uusiminen j.n.e. Komitean puheenjohtajaksi oli\nvalittu Viipurin hovioikeuden presidentti kreivi C. G. Mannerheim ja\njäseniksi varakansleri Nordenstam, rehtori Rein, rovasti, sittemmin\narkkipiispa Bergenheim, professori Laurell ja silloinen hovioikeuden\nasessori J. E. Bergbom. Komitean työn tulokset esiintyivät uusissa\nasetuksissa, jotka ilmestyivät vasta 1853.\n\nKuvaava ja huomattava lehti tässä seppeleessä on sitten tuo jo edellä\nkerrottu filosofian professorinviran täyttäminen.\n\nMutta tällä seppeleellä on vielä huippunsakin. Huhtikuun 8 p. 1850\nilmestyi se keisaril. kirje, joka \"sensuurimääräysten täydentämiseksi\"\nsääti, että \"uusia kirjoja, lentokirjasia, aikakauskirjoja taikka muita\nkirjoja, minkä muotoisia tai laatuisia lienevätkään, saatakoon\nsuomeksi julaista ainoastaan sellaisia, jotka, olematta yleisten\nsensuurimääräysten vastaisia, tarkoittavat, sekä sen hengen puolesta,\njossa ne ovat kirjoitetut, että esitystapansa puolesta, ainoastaan\nuskonnollista hartautta taikka taloudellista hyötyä: sitävastoin\nkielletään kokonaan suomeksi kertomasta valtiollisista uutisista taikka\nrikoksista, joita ulkomalla on tehty, sekä julkaisemasta mainitulla\nkielellä romaaneja, joko sitten alkuperäisiä taikka käännettyjä,\nsellaisiakin, joita sensuuri muulla kielellä on hyväksynyt\".\n\nSuomi voi kerskailla siitä, ettei minkään muun maan historiassa ole\nlöydettävissä tällaista kieltoa. Kenen päässä oikeastaan tämä aate oli\nsyntynyt, oliko se suomalaisen miehen aivojen tuotetta, sitä ei ole\ntutkimus vielä selville saanut. Ja -- hänen nimensä unhottukoon![21]\n\nTätä kirjettä tulkitsivat mitä ahtaimniin ja noudattivat tarkoin\nAminoff ja muut senssorit. Ei laskettu läpi mitään muuta, kuin mitä\nvoitiin katsoa olevan sisällöltään uskonnollista taikka taloudellista.\nSuometar sai ruveta täyttämään palstojaan otteilla Hypnerin\nraamatunhistoriasta ja sen kuvilla, kunnes lehti kesäkuun lopussa\nlakkasi, lausuen jäähyväisensä lukijoilleen näillä sanoilla: \"Eläköön\nSuomi ja sen kansa! Menestyköön hyvä hallitus ja hyvät lait sekä\nasetukset\".\n\nNe sanat olivat kuin Zidenin urhea huudahdus; \"Nyt kuolemme herroiksi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Turhuutta, katoovaisuutta!\" niin voidaan psalmistan kanssa huudahtaa\nkaikista näistä toimenpiteistä, joilla tahdottiin suojella maata ja\nkansaa sitä vahinkoa ja vaaraa ja kaikkea pahuutta vastaan, jota\nherännyt kansallishenki saattoi aikaansaada.\n\nOli kuin kohtalon ivaa, että juuri samoihin aikoihin, jolloin vasta\nmainitut kirjeet ja julistukset ja säädökset ilmestyivät, Helsingin\nkirjakauppoihin ilmestyi -- jouluk. 14 p. 1848 -- kirja niineltä:\nFänrik Ståls Sägner, en samling sånger af Johan Ludvig Runeberg I.\n\nSitä päivää jolloin Vänrikki Stoolin tarinain ensi vihko ilmestyi, ei\nunhota se, joka silloin eli. \"Kuinka nautittiin, kuinka huokailtiin,\nkuinka riemuttiin, kuinka sydän tykytti valtavammin kuin koskaan\".\nNytpä selvemmin kuin milloinkaan ennen tunnettiin, että oltiin kansa,\njoka oli elämän arvoinen. Eikä sitä tunnetta voitu millään\nmahtikäskyllä lakkauttaa.\n\nHenkinen elämä Helsingissä pysyi myöskin, kaikesta huolimatta, varsin\nvirkeänä. Useita nuorempia tiedemiehiä palasi näinä vuosina pitemmiltä\nmatkoilta, tuoden mukanaan raittiita tuulahduksia ei ainoastaan\nEurooppalaisen sivistyksen keskustoista, vaan myöskin Siperian\ntundroilta ja Arapian korvista. M. A. Castrén palasi kotiin\nhelmikuussa 1849, oltuaan poissa neljä vuotta, ja me ylioppilaat häntä\nriemulla tervehdimme juhlassa Kaivopuistossa, jossa taas Cygnaeus\nkaunopuheliaasti tunteitamme tulkitsi. Melkein yksiin aikoihin\npalasivat E. A. Ingman, F. v. Willebrand. J. W. Pipping ja monta muuta\nlääketieteilijää pitkiltä tutkimusmatkoilta. Myöskin H. Kellgren palasi\nlopulla vuotta 1848 kotiin harjoitettuaan 2,5 vuotta kielitieteellisiä\nopintoja Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, pääsi seuraavana kevännä\nsanskritin kielen dosentiksi ja perusti nyt yhdessä P. Tikkasen kanssa\nSuomalaisen kirjallisuudenseuran kirjapainon (joka alkoi toimensa\nkesällä 1849), jonka ohessa nuo molemmat langokset ottivat haltuunsa\nÖhmanin kirjakauppa-liikkeen. Pitkältä itämaiselta matkaltaan palasi\nvihdoin, oltuaan poissa 7 vuoden ajan, G. A. Wallin kesäk. 15 p. 1850.\n\nTuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti\nniissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849\nja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin\nyliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin\nmahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin\npyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä\nkansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia\ntieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta\npieninä vihkoina. Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo\nkuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä\nmarrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli\ntäysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: \"Missä oli\nSuomen kansan kehto?\" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli\npalannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui\nsähköstä ja galvanismista; -- tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys\nolisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa\npidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J.\naf Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E.\nGrönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V.\nFalck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut,\nkunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850\nlakkasivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoina monissa suhteissa levottomina ja mieltä häiritsevinä 1840-luvun\nviime vuosina piti minun vihdoinkin suorittaa kandidaattitutkintoni.\nKirjoitin siitä syystä pro exercitio (latinaksi), suoritin\nkeskiaikaisen harjoitusväittelyn (latinaksi) -- opettajana oli tuo\nluonteeltaan ja lahjoiltaan arvossa pidetty, mutta valitettavasti liian\naikasin kuollut pedagogian dosentti C. A. Alcenius -- kirjoitin pro\ngradun (latinaksi) ja taivalsin sitten, kevättalvella 1850, yhdessä\nmolempain elossa olevain ystäväini kanssa vuodelta 1842, Gust.\nFrosteruksen ja Osc. Toppeliuksen, säädetyssä kolmen kuukauden ajassa\nläpi koko tuon pitkän suoritettavain tutkintoaineiden sarjan\nfilosofisen tiedekunnan 12 professorin luona. Yleinen mielipide oli jo\ntuominnut kandidaattitutkinnon tässä vanhanaikaisessa muodossaan\nhyljättäväksi ja siitä syystä tutkijatkin sen yleensä varsin keveältä\nkannalta käsittivät.\n\nSiten valmistuin ja olin mahdollinen nousemaan parnassolle saadakseni\nmaisterin arvonimen. Promotsiooni oli pidettävä kesäk. 19 pnä, rehtori\nRein promoottorina. Tuollainen juhlameno, niinkuin juhlatemput\nyleensäkään, ei minua juuri huvittanut. Mutta olivathan promotsioonit\njonkinlaisia kansallisjuhlia, joiden asemasta ei ainakaan siihen aikaan\nollut lupa muita pitää. Enkä tahtonut olla tovereini ja ystäväini\nseurassa iloitsematta. Pääni siis laakerilla seppelöittiin. Se minulle\nsuotakoon: se on ainoa koristus ja arvonimi, jota koskaan olen\ntavotellut.\n\nPromotsioonista alkoi tavallaan uusi ajanjakso elämässäni, ja siitä\ntahdon vielä kertoa, jos lukija haluaa minua seurata.\n\n\n\n\nNUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860.\n\n\nKun nimitän sen vuosikymmenen, jonka muistoja nyt lähden kertomaan,\nsiirtymisajaksi nuoruudesta miehuuteen, en ajattele niin paljo itseäni,\nkuin kansallisen itsetunnon kehittymistä. Tässä suhteessa oli\n1830-luku ensimmäisen heräämisen aikaa; 1840-luku oli nuoruuden\ninnostuksen aikaa; 1850-luvusta tuli aikakausi, jonka kuluessa\nmahtavasti vaikuttavat valtiolliset tapahtumat -- ensiksi itämainen\nsota ja sen sekä suoranaiset että välilliset vaikutukset Suomeen\nja sitten hallitsijanvaihdos ja siitä johtuvat, muuttuneet\nhallintoperiaatteet -- pakostakin saattoivat mielet vakavasti ja\nmiehevästi miettimään, mitä Suomen kansan oli toivottava, tehtävä ja\ntekemättä jätettävä, voidakseen säilyttää itselleen sijan \"kansakuntain\njoukossa\".\n\nSe valoisampi sarastus, jonka me nuoret olimme nähneet nousevan\nmaailmassa v. 1848, oli jo 1850-luvun alussa kadonnut. Kaikki rohkeasti\nrakentamamme ilmalinnat olivat jo muuttuneet \"suitsuaviksi raunioiksi\".\nUnkarin kukistumisen jälkeen elokuussa 1849 oli suuri vallan\nkumousdraama päättynyt; taantumisen aika, yleinen väsähtyminen ja\nnäennäinen tyyneys vallitsi jo Euroopassa.\n\nItsemme ja maamme hyväksi ei meillä ollut mitään suoranaisia toiveita\nollut. Olihan meillä, valon sarastaessa muussa valtiollisessa\nmaailmassa, näköpiiri yhä pimennyt. \"Kamala oli meille viime vuosi.\nSulkua, kuristusta joka alalla ja joka päivä. Nordenstam riehuu. Kaikki\nhajoo.\" Tämä lause, jonka olen löytänyt päiväkirjastani v. 1849\nlopulta, todistanee osaltaan, millainen mieliala silloin oli.\n\nMutta nuoret mielet eivät kumminkaan lannistuneet. Emme lakanneet\nuskomasta kansamme emmekä maamme tulevaisuuteen. Pysyimme yhä edelleen\nrohkealla ja iloisella mielellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos olot muuten olivat painostavia, niin tunsin ainakin minä,\nmaisterinvihkiäisten jälkeen, itseni vapaaksi tutkintopuuhista\nastuakseni elämän toimintaan.\n\nPromotsioonijuhlat (ne pidettiin nyt ensi kerran ruotsiksi) ja niiden\njälkijuhlat olivat minulle, samoinkuin kaikille uusille maistereille,\nolleet erinomaisen hauskat. Kohta juhlan jälkeen lähtivät nuoret,\nniinkuin tavallisesti, eri tahoille -- lepäämään laakereillaan. Pari\nlähintä promotsiooniystävääni, Karl Collan, Kasimir Palmroth ja minä\nteimme pienen huvimatkan Turkuun; lähdimme juhannusaattona matkalle.\nMainitsen tämän matkan, jota kesti kaksi viikkoa ja jonka ajan melkein\nyhtämittaa leikkiä laskien vietimme, ainoastaan muistoni todistuksena\nsiitä, että vaikka aika olikin \"kamala\", mielet eivät siltä olleet\ntuoreuttaan menettäneet, Vaan lienevät jotkut salakavalat basillit,\n(joista ei kumminkaan siihen aikaan tietty mitään), vaanineet meitä\nRuissalon puistossa taikka muualla, sillä kohta Helsinkiin palattuamme\nmeistä kaksi matkatoverusta, nimittäin Palmroth ja minä, jouduimme\nyhteen aikaan lavantautiin (\"Ruissalon kuumeeseen\", joksi me tautia\nkutsuimme), joka tauti ei meille kummallekaan toki käynyt kovin\nvaikeaksi.\n\nTämä tauti kumminkin häiritsi laatimaani opinto- ja elämän ohjelmaa.\nAikomukseni oli näet ollut, heti tutkinnon suoritettuani, lähteä\nTanskaan ja Norjaan tutustumaan näiden maiden valtiollisiin ja\nkirjallisiin oloihin. Lavantaudista äsken parantuneena arvelin\nkumminkin parhaaksi pysyä ensi talven kotona ja lykätä aijotun\nmatkani seuraavaan vuoteen. Aluksi käytin syksyn kuluessa aikani\nkirjoittaakseni m.m. pari sanomalehtikirjoitusta: Morgonbladettiin koko\nankaran arvostelun eräästä äsken ilmestyneestä Suomen historiasta,\njonka johdosta jouduin väittelyyn Litteraturbladetin toimittajan,\nystäväni Elmgrenin kanssa. Vähää myöhemmin nousi muutamain ystäväini ja\nminun välillä kysymys yhtiön muodostamisesta Morgonbladetin\nhaltuunottamista varten; vaan tämä tuuma kaikeksi onneksi raukesi.\n\nNuorten mieliä jännittivät muuten sinä syksynä liian paljo yliopiston\nsisälliset olot. \"Nordestamin hirmuvalta\" kävi yhä tukalammaksi. Jo\nkeväällä 1850 esim. oli varakansleri, niiden säännönmuutosten johdosta,\njoita kesäk. 4 p. 1849 ilmestyneen julistuksen mukaisesti oli tehtävä\nAkateemisen lukuyhdistyksen sääntöihin, ruvennut sekaantumaan tämän\nyhdistyksen puhtaasti kirjallisiinkin toimiin. Niin vaati hän\nyksityisesti senssoroitaviksi lentokirjoja, joita oli ilmoitettu\nyhdistyksen ostaneen (Fryxellin ja Geijerin kirjoitukset ylimysten\ntuomitsemisesta Ruotsin historiassa) sekä määräsi, että yhdistyksen\npuheenjohtajan pitäisi joka kerta erikseen pyytää lupaa varakanslerilta\nluentojen pitämiseen yhdistyksessä.\n\nMutta vasta syksypuoleen samana vuonna rupesi, niin voisi sanoa, aika\ntäyttymään. Elok. 10 p. 1850 lähetettiin näet kanslerinvirastosta\nyliopiston konsistoriolie tärkeä ja perinpohjainen kirje \"niistä\ntoimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä kurinpidon helpottamiseksi\nyliopistossa\". Ilmoitettiin, että nämä toimenpiteet olivat\nvarakanslerin ehdottamat, ja muutoksilla, joita niihin kreivi Armfelt\nsuullisesti neuvotellessaan varakanslerin kanssa oli tehnyt, olivat ne\nesitetyt kanslerille, perintöruhtinaalle, joka ne heinäk. 23 p. alisti\nkeisarin ratkaistaviksi.\n\n1:ssä kohdassa tätä merkillistä kirjettä määrättiin, että\nvarakanslerille, jotta hän helpommin voisi velvollisuutensa mukaisesti\nvalvoa ylioppilaselämän järjestystä, tapoja, siveyttä ja siivoa\nkäytöstä, myönnetään oikeus \"ei ainoastaan muistuttaa asianomaisia\ntarmokkaasti rankaisemaan rikkomuksia ja valvomaan lakien\nnoudattamista tässä kohden, vaan myöskin ryhtyä sellaisiin\nrankaisemistoimenpiteisiin, joita voidaan pitää tarpeellisina ja\ntarkoituksenmukaisina, järjestyksen ja hyvien tapojen säilyttämiseksi\nja edistämiseksi\".\n\n2:ssa kohdassa säädettiin, että rehtorin määräykset kurinpitoasioissa\nsamoinkuin kurinpitokomissioonin päätökset olivat ilmoitettavat\nvarakanslerille, jolla oli oikeus päätöksiä koventaa taikka lieventää,\nkumminkin velvollisuudella ilmoittaa niistä toimenpiteistään\nkanslerille. Kaikki konsistorion päätökset kurinpitoasioissa olivat\nvarakanslerille lähetettävät, ja hänen tuli alistaa ne kanslerin\ntutkittaviksi ja ratkaistaviksi.\n\n3:s kohta oli näinkuuluva: \"Ylioppilaita kielletään kodeistaan\npoistumasta muussa puvussa kuin alempana luetelluissa vormupukimissa;\nkumminkin käyttäkööt ne, jotka oppiarvon ovat suorittaneet,\njos tahtovat, siviilipukuakin, kumminkin ehdolla, että he\njuhlatilaisuuksissa ja kaikissa esityksissä ovat vormupuvussa\".\nVormupuvuksi jäi \"sama kuin ennen\" (1:ssä osassa kuvattu)\nsotilasmalliin leikattu, tummansininen jäykkäkauluksinen takki ja\nlyyryniekat napit: sen lisäksi kolmikulmainen, kokardiotsainen hattu ja\nmiekka. Tätä vormupukua oli juhlatilaisuuksissa käytettävä. Muulloin\noli käytettävä vormutakkia kahdella nappirivillä, kuusi nappia\nkummallakin puolen: sininen vuori ja kaulusta mustaa samettia.\n\"Vormupukuun kuuluu sitäpaitse -- niin määrättiin vielä -- 1)\nsamallaisesta kankaasta tehdyt housut, 2) sotilasmallinen virkalakki,\nlippu musta ja panta mustaa samettia, jonka keskelle, lipun kohdalle,\non ommeltava kullatusta pronssista tehty lyyry ja 3) sotilasmallinen\npäällystakki, harmahtavasta verasta, mustalla samettikaulustalla\". --\nTätä vormupukua oli v:n 1851 alusta ruvettava alituisesti käyttämään;\npakollista se oli kumminkin ainoastaan niille ylioppilaille, jotka\nsyysk. 15 p:n jälkeen 1850 tulivat yliopistoon.\n\nVielä määrättiin 4:ssä kohdassa, että ylioppilas, joka yön aikaan\njoutui kiinni, oli säilytettävä poliisikamarissa taikka päävahdissa\nseuraavaan aamuun, jolloin hän oli vietävä rehtorin luo.\n\n\"Ylioppilaiden hyvän järjestyksen valvomista varten\nyliopistokaupungissa\", niin määrättiin 5:ssä kohdassa, oli asetettava\nrehtorinapulainen, nimeltään ylioppilasten inspehtori, jonka\nkäytettäväksi annettiin aluksi 6 palvelijaa eli n.s. pedelliä.\nJokaisella näistä pedelleistä tuli, virantoimituksessa ollessaan, olla\nkädessään musta valkonuppinen sauva, ja hänen piti, koska vain tahtoi,\npäästä julkisiin paikkoihin, kuten esim. ravintoloihin, sekä voida\ntarvittaessa valallaan vahvistaa tiedonantajaan, ja hänellä tuli\nolla sama turva ja varmuus, jonka laki myöntää poliiseille ja\nsotilasvahdeille.\n\nLopuksi 6-8 kohdissa määriteltiin, miten ylioppilasten inspehtori ja\npedellit olivat toimiinsa asetettavat, sekä heidän velvollisuuksistaan,\npukimistaan ja palkkaeduistaan, jotka eivät olleet pienet. Pedellit\nsaivat näet palkakseen 180 ruplaa ja vaatetusavuksi 28 ruplaa (hopeata)\nvuodessa. Uutteruudesta ja täsmällisyydestä palkkioksi oli pedelleille\nsitäpaitse aina viiden vuoden perästä annettava neljäs osa palkasta\nlisäksi, kunnes se oli kasvanut kaksinkertaiseksi.\n\nMinkälaista mielialaa nämä toimenpiteet pakostakin synnyttivät\nylioppilasnuorisossa, sitä ei minun tarvitse kuvata. Ja yliopiston\nopettajista tuntuivat nämä toimenpiteet, jotka tulivat kuin pilvistä,\nilman että heitä oli kuulusteltu taikka valmistettu, yhtä loukkaavilta.\nKun tuo merkillinen kanslerinkirje esitettiin konsistoriossa, syysk. 18\np., syntyi siellä siitä syvä ja vakava keskustelu. Useat jäsenet\nhuomauttivat terävästi ja varmasti, että nämä määräykset olivat\nasetustenvastaisella tavalla syntyneet ja lopputulos keskustelusta oli.\nettä konsistorio, joka \"ei voinut olla huomaamatta, että tässä asiassa,\njoka syvästi koskee yliopiston sisällistä elämätä, varakansleri on\nkääntynyt H. K. K. Kanslerin puoleen, jättämättä konsistoriolle\ntilaisuutta antaa siitä lausuntoa\", päätti pyytää Kanslerilta, \"että\nH. K. K. suvaitsisi armossa käskeä varakanslerin vasta, niinkuin\nennenkin on tapahtunut, kun on kysymyksessä yliopistoasioita, jotka\novat H. K. K. ratkaistavia, noudattaa yliopiston sääntöjen 39:n §:n\nmääräystä.\"\n\nTämä vastalause kaikui, niinkuin monet muut, tyhjään avaruuteen.\nKonsistorio ei saanut mitään vastausta eikä sen huomautuksesta ollut\nmitään seurauksia. Ja kanslerinkirjeessä mainitut toimenpiteet pantiin\nviipymättä täytäntöön. Aluksi käskettiin rehtorin muistuttaa uusille\nylioppilaille, että heidän tuli, ennenkuin kanslerin kirje heille\nluettiin, käydä varakanslerin luona, jotta tämä yksityisesti \"oppisi\ntuntemaan jokaisen yliopistossa opiskelevan nuorukaisen\". Nuo kuusi\npedelliä, asianomaisissa virkapuvuissaan ja sauvat kädessään, ryhtyivät\njo syksyn kuluessa toimeensa. Yksi pedelli ynnä yksi kaupungin\npoliisimies kulki jokaisen öisin kaupunkia kiertelevän sotilaspatrullin\nmukana: sellaiseen kuului jo kymmenen tai kaksitoista jalkamiestä sekä\nratsastavia kasakoita, Ja ennen vuoden loppua asetettiin uuteen\nylioppilasten inspehtorinvirkaan sotilashenkilö, överstiluutnantti,\nvapaaherra G. A. Hjärne, joka tavallista iloisemman ja repäisevämmän\nupseeriuran aikana Suomen kaartissa ja virkamiehenä yksityisiä asioita\nvarten varakanslerien, kenraalien Thesleffin ja Nordestamin luona,\nvarmaankin oli saavuttanut kaikki ne kelpoisuusehdot, joita kysyttiin\nmieheltä, jonka tuli rehtorille avuksi hoitaa järjestystä ja hyviä\ntapoja ylioppilasnuorison keskuudessa sekä valvoa sen siveellistä ja\nsiistiä käytöstä.\n\nUusi pedellihallinto vaikutti kaikkea muuta kuin järjestyksen ja hyvien\ntapojen edistämistä. Kun pedellit saapuivat nuuskimaan ravintoloihin ja\nmuihin julkisiin paikkoihin, niin heitä ylioppilaat pilkkasivat ja\nhäpäisivät: kuta mahtavampina ja toimeliaampina patrullit öisin\nkulkivat, sitä useampiin rettelöihin ylioppilaiden kanssa he antoivat\naihetta. Ja suuttumus sitä miestä kohtaan, joka tämän poliisivallan oli\naikaansaanut, kasvoi joka päivä.\n\nErityisen syyn yleiseen kiukustumiseen antoi varakansleri vielä samana\nsyksynä käyttämällä rankaisemismahtiansa väärin eräässä tapauksessa.\nMuutamat ylioppilaat olivat eräänä iltana teaatterissa panneet toimeen\nruman rähinän, joka epäilemättä oli ankaran rangaistuksen arvioinen.\nMutta varakansleri, perin kauhtuneena tästä tapauksesta, ei malttanut\nodottaa, kunnes lailliset kurinpitoviranomaiset olisivat asian\nkäsitelleet, vaan rupesi itse tutkimaan asiaa, ja tuomitsi muitta\nmutkitta erään syyllisistä, vanhan \"rentustelijan\", pyyhittäväksi pois\nyliopiston nimikirjasta, sekä viisi muuta karkotettaviksi yliopistosta\ntoisia useammiksi, toisia harvemmiksi lukuvuosiksi. -- Kun\nvarakanslerin asiaa koskeva kirjelmä, jossa tuomio käskettiin panna\ntäytäntöön, marraskuulla esitettiin konsistoriossa, päätti tämä,\npitkänlaisen keskustelun jälkeen, taas valittaa korkeampaan paikkaan\nvarakanslerin toimista. Päätettiin H. K. K. Kanslerilta pyytää\narmollista selitystä, oliko katsottava sen _tuomioistuinoikeuden_\nkurinpitoasioissa, joka oli annettu kurinpitokomissioonin ja\nkonsistorion toimeksi, jollakin tavoin muuttuneen tai vähentyneen sen\n_kurinpito-oikeuden_ kautta, joka elok. 10 p. annetun kanslerinkirjeen\nkautta oli varakanslerille myönnetty.\n\nEi tästäkään valituskirjeestä ollut mitään suoranaisia seurauksia.\nVarakanslerin tuomiot vahvistettiin korkeimmassa paikassa ja pantiin\ntoimeen. Mutta ei kuulunut myöskään, että se moraalinen rohkeus, jota\nkonsistorio, joskaan ei aivan yksimielisesti, osotti, olisi synnyttänyt\nmitään epäsuosiota. Sopikin niin hyvin, että konsistorio, samalla kun\nlähetti tämän uuden valituskirjelmän, saattoi alamaisesti pyytää\nyliopistolle lupaa viettää tammik. 11 p:nä seuraavana vuonna\njuhlallisesti H. K. K. Perintöruhtinaan viiskolmattavuotista oloa\nkanslerina. Ja tähän pyyntöön tietysti armollisella hyväntahtoisuudella\nsuostuttiin. Mutta jälempänä tulen kertomaan, miten juuri tässä\n25-vuotisessa juhlassa mieliala varakansleri Nordenstamia ja hänen\ntoimiaan vastaan puhkesi ilmoille sellaisella tavalla, että sen täytyi\njoutua johonkin huomioon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka nuoriso säilyttikin luottamuksensa tulevaisuuteen ja luontonsa\niloisuuden niin hyvin kuin taisi, niin levitti kumminkin se poliisi- ja\nsenssurivalta, joka vallitsi, ikäänkuin raskasta sumua kaikkien\nmieliin. Tuo 1840-luvun jälkimmäisen puoliskon iloinen, säkenöivä\ninnostus oli suureksi osaksi hukkunut siihen väsyttävään,\nloppumattomaan pikkukinastukseen, jonka vallitseva järjestelmä\nsynnytti.\n\nMerkkipäiviksi almanakkaani olen syksyltä 1850 viivannut kaksi saman\nviikon päivää, nim. lokakuun 16 ja 19:n päivän, jolloin M. A. Castrén\nja G. A. Wallin suorittivat väitöksensä, edellinen uutta suomenkielen\nprofessorinvirkaa ja jälkimmäinen itämaisen kirjallisuuden\nprofessorinvirkaa varten; sekin oli näet professori Geitlinin\nsiirtymisen kautta jumaluusopilliseen tiedekuntaan joutunut auki.\n\nCastrén ja Wallin, nämä suomalaisen tieteen kaksoissankarit, he\nsaattoivat vielä pikkujupakkain aikanakin innostuttaa nuorisoa, heistä\nme saatoimme olla ylpeitä, he taisivat vahvistaa rohkeuttamme ja\ntulevaisuuden luottamustamme.\n\nNäitä molempia miehiä oli minulla onni koko usein tavata, molemmat\nosottivat minulle ystävyyttä ja luottamusta. Castrén oli, niin voisi\nmelkein sanoa, tieteellinen ylimys, Wallin taas täydellinen\ndemokraatti. Eihän Castréniakaan voinut ylpeäksi sanoa, vaan, vaikka\nhän suletummissa piireissä olikin puhelias ja leikkisä, oli hänen\nolennossaan aina jotakin perusteellisen tiedon arvokkuutta ja hän oli\nitsestään arka. Wallinia sitävastoin ei pinnalta katsoen voinut edes\naavistaa tiedemieheksi: hän halveksi komeilua ja turhamaisuutta\ntieteessä, niinkuin kaikessa muussakin. Hän oli tutkinut ihmiselämää ja\nluontoa mieluummin kuin kirjoja. Kaikkea keinotekoista ja luonnotonta,\nkaikkea sovinnaista hän vihasi. Vakava, hiljainen ja suljettu hän\nyleensä oli, mutta kumminkin sydämmellinen ja avomielinen niitä\nkohtaan, joista hän oli oppinut pitämään. Nuorten, reippaiden seurassa\nhän parhaiten viihtyi ja vielä viime vuosinaan saattoi hän\nylioppilaskemuissa innostua iloisista ja vallattomista piloista.\n\nMuistan Wallinin poikavuosiltani asti. Ylioppilas- ja\nmaisteri-aikoinaan herätti hän erityisesti kasvavan polven ihailua,\nollen mainio uimari; jokainen tunsi sen kallion Punavuorilla,\n(nyk. laivatokan alueella), josta Wallinin oli tapana viskautua\naallokkoon, tehdäkseen siellä noita tavattoman pitkiä retkeilyjään.\nSoittotaiteilijana oli hän myöskin tunnettu, sen ajan orkesterissa \"tuo\npulska Wallin\" tavallisesti hoiti passoviulua.\n\nSitten läksi Wallin retkilleen Itämaihin. Seitsemän vuoden perästä hän\npalasi, kuten jo mainitsin, vähää ennen v:n 1850 maisterinvihkiäisiä.\nNäin hänet ensi kerran tässä juhlassa, promotsioonitanssiaisten\njälkeisenä, sarastavana aamuna, kun hän seurasi meidän nuorten joukkoa\nKaisaniemeen. Keskellä iloisten äänekästä parvea viskautui hän yksin\nrannalle ruohikkoon kukkulan rinteelle ja lepäsi siinä kauan\nliikahtamatta, ääneti katsellen aamuauringon kirkastamaa lahtea. Mitä\nhän ajatteli, sitä ei kukaan tiedä: ehkä samaa, jota hän sitten, ollen\njo sairaloinen ja raskasmielinen, kirjoitti Lontoosta: \"Elämäni\ntaipaleella oli minulla päämaali: päästä ennen auringon laskua\nlähteelle äärettömässä korvessa. Vaan juhtani oli nälistynyt, sen\nkuhmusta oli rasva loppunut, oppaani vei minut harhaan. Ja siksi nyt\nnälkäisenä ja janoavana, tyyneenä kuin beduini ja kiitollisena huoaten\n_al hambo lileah_, laskeudun siihen, missä minut yö on tavannut,\nlaskeudun kuoppaan, jonka itselleni olen hiekkaan kaivanut, odottamaan,\nmitä Herra aamun sarastaessa on minulle määräävä: _elämää taikka\nkuolemaa_\".\n\nSyksyn ja seuraavan vuoden kuluessa sain monasti olla Wallinin\nseurassa. Niin voimakasta aatteellisuuden ja tosi miehevyyden\nvaikutusta, turhamaisuuden ja komeuden pölystä puhdasta vaikutusta,\nkuin tämä Yrjö Aukusti Wallin minuun teki, ei ollut minuun ennen tehnyt\nkukaan muu kuin Johan Ludvig Runeberg; eikä ole senkään jälkeen tehnyt\nkukaan muu, kuin vapaudensankari Aukusti Maksimihan Myhrberg.\n\nOlinpa mielissäni, kun kerran saatoin tehdä Wallinille\npalveluksen. Olin kuullut, että Wallin, suoritettuaan väitöksensä ja\nprofessorinnimitystä odotellessaan, saadakseen hiukan tuloja, kernaasti\nhalusi ruveta opettamaan ylioppilaille englanninkieltä, jota, niinkuin\nkaikkea englantilaista, hän erityisesti harrasti. Riensin senvuoksi,\nWallinin itsensä siitä mitään tietämättä, kokoomaan ylioppilaita näihin\nenglanninkielen oppikursseihin ja onnistuinkin siinä koko hyvin;\nparissa päivässä oli 30-40 nimeä listalla. Tämän listan kanssa menin\nWallinin luo, -- hän asui äitinsä ja sisarensa kanssa talossa n:o 34\nKorkeavuorenkadun varrella, yläkerrassa. Sen käynnin aina muistan. Kun\nsalista astuin hänen huoneeseensa, en nähnyt siellä ketään. Olin jo\npalata takasin, vaan silloin näin hänen istuvan huoneen perällä\nuuninloukossa, puettuna samaan arapialaiseen pukuun, jossa Ekman hänet\non maalannut, istuvan siinä kyynärpäitään polviin nojaten ja lukien\njotakin suurta itämaista kirjaa. Verkalleen hän sieltä nousi, astui\nvastaani ja ojensi minulle hiljaa, mutta ystävällisesti kätensä. Esitin\nasiani. Wallinin kellertävät kasvot kävivät iloisiksi ja pian olimme\nsopimuksen tehneet, Englanninkielen oppikurssien piti alkaa muutamain\npäiväin perästä jossakin yliopiston oppisalissa ja sitten oli niitä\npidettävä kahdesti viikossa. Lukukirjaksi päätimme ottaa Washington\nIrvingin \"The life of Colombus\", jota Wallin aikoi kielellisessä\nsuhteessa selittää. Siitä sovittua heitin hyvästit ja jäähyväisiksi hän\nminuun loi silmäyksen, joka sydämmeeni kävi. -- Englanninkielen luennot\nalkoivatkin todella ja niitä kesti sen lukukauden. Kuulijat olivat\nhyvin innostuneet ja opettaja oli nähtävästi myöskin. Ennen seuraavan\nlukukauden alkua oli Wallin jo professoriksi nimitetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vuosi 1851 alkoi, uhkasi yliopistoa raskas ukkospilvi, joka pian\noli purkautuva. Pedelli- ja patrullihallintoa oli jo nuoriso ehtinyt\nruveta kyllin vihaamaan; senlisäksi piti nyt asetuksen ylioppilasten\nvormupuvuista uudestavuodesta astua täyteen voimaansa. Ja sen mielialan\nvallitessa, joka tästä kaikesta sukeusi, oli yliopiston nyt tammik. 11\np:nä vietettävä suuri riemujuhlansa Perintöruhtinaan 25-vuotisen\nkansleritoimen kunniaksi.\n\nSuuremmoisia valmistuksia tätä juhlaa varten tehtiin. Juhlasali\nkoristettiin kasveilla ja puhujalavan molemmille puolille asetettiin\nKeisarin ja Perintöruhtinaan miehenkokoiset muotokuvat; tämä\njälkimmäinen kuva oli äsken armollisimmasti lahjoitettu yliopistolle.\nPacius sävelsi suuren juhlakantaatin, johon Cygnaeus oli sanat\nkirjoittanut, ja suuri kööri harjoitti sitä uutterasti parin viikon\najan. Rehtori Rein kirjoitti ohjelman ja prof. Ilmonin tuli pitää\n(ruotsinkielisen) juhlapuheen; juhla oli alotettava Mendelsohnin\nkomealla \"Hochzeits-marsch'illa\". Yliopiston opettajat ja virkamiehet\ntarjosivat päivälliset Seurahuoneella 200:lle henkilölle ja siellä oli,\nmaljan esitettyä korkealle riemukanslerille, prof. Lillen sepittämiä\nlauluja laulettava. Illaksi oli järjestetty suuri ilotulitus ja sitä\nvarten rakennettiin korkea, Godenhjelmin maalaama tulituskoristus\nyliopistotalon parvekkeen yläpuolelle. Ja vihdoin oli samaksi illaksi\nvarakansleri, kenraali Nordenstam, kutsunut luokseen tanssiaisiin\nloistavan seurueen molempia sukupuolia, niiden joukossa 40\nylioppilastakin.\n\nKaikki suoritettiinkin ohjelman mukaisesti, ainoastaan ylioppilaiden\nsuhteen oli erehdytty. Varankansleri oli, kuten mainittu, tahtonut\ntanssiaisissaan nähdä neljäkymmentä ylioppilaskunnan jäsentä -- kaikki\ntietysti täysissä univormuissa -- ja rehtori oli saanut toimekseen\nlaatia luettelon sopivimmista ja mahdollisimmista miehistä.\nKutsumuskirjeet lähetettiin noille 40:lle valitulle. -- Onneksi en minä\nniiden joukkoon kuulunut, sillä käytin partaa ja se teki minut\nmahdottomaksi juhlallisiin tilaisuuksiin ja esittelyihin päästäkseni.\n-- Mutta näitä kutsumakortteja ei tavallisella tanssiaismielialalla\nvastaanotettu. Tuskinpa oli yhtään ylioppilasta, joka olisi katsonut\nvoivansa lähteä Nordenstamin kutsuihin, nauttimaan sen miehen\nvieraanvaraisuutta, joka yliopistoon oli hankkinut tuon uuden,\nsietämättömän poliisihallinnon, sen miehen, joka mahtikäskyillään\nrikkoi lait ja asetukset. \"Ei kukaan noista neljästäkymmenestä mene\ntanssiaisiin\", se oli jo kohta kaikille selvää. Eipä kyllä toiselta\npuolelta jätetty huomaamatta, mitä sellainen kieltäytyminen saattoi\nmerkitä: saatettiinhan sitä selittää loukkaukseksi sitä korkeata\nhenkilöä kohtaan, jonka kunniaksi yliopisto juhlaa viettää. Mutta nämä\nepäilykset kumottiin: tanssiaisia saattoi pitää aivan yksityisinä,\nkoska kutsumuskorteissakin oli paitsi varakanslerin, myöskin hänen\nvaimonsa nimi ja ylioppilaskunta saattoi kyllä muuten juhlapäivänä\nosottaa, että se vilpittömästi kunnioitti korkeaa kansleriaan. Sillä\ntätä tilaisuutta -- se oli kaikkien laajemmissa ja ahtaammissa\npiireissä pidettyjen neuvottelujen lopputulos -- tätä tilaisuutta\nmeidän täytyy käyttää osottaaksemme, mitä uusista yliopisto-oloista\najattelemme, ja miten niiden luojaa arvostelemme. Ja päätös, että\nkaikki 40 ylioppilasta pysyisivät poissa tanssiaisista, oli\njärkähtämätön.\n\nTätä päätöstä ei ensinkään pidetty niin salassa, ettei siitä ajoissa\nyliopiston rehtorillekin olisi tieto saapunut, ja tämä, erittäin\nlevottomaksi käyneenä, lähetteli turhaan ylioppilaille varoittavia\nterveisiään. Häntä oli vielä pelotellut \"hänen hirmuisuutensa\",\nsalaneuvos v. Haartman, joka juhlan edellisenä iltana oli käynyt hänen\nluonaan ja kehottanut häntä, jos mahdollista, pelastamaan isänmaan\ntuosta arvaamattomasta vaarasta; siksi kutsui rehtori vielä heti juhlan\npäätyttyä juhlasalissa ylioppilaat neuvottelemaan tiedekuntahuoneeseen.\nSydän kurkussa selitti hän siellä vilkkaasti ja innokkaasti, kuinka\nsuuria onnettomuuksia saattoi johtua ylioppilaskunnan päättömästä\nmielenosoituksesta ja pyysi, melkein rukoili, että tuo turmiollinen\npäätös purettaisiin. Mutta vaikka se raskasta olikin, ei voitu muuten\nkuin kieltäen hänen pyyntöönsä vastata. Selitimme suoraan syyt, joiden\nnojalla päätöksemme olimme tehneet; me emme olleet voineet, jos\narvostamme pidimme, muulla tavoin menetellä, emmekä päätöstämme enää\nmuuttaa voineet.\n\nVilpitöntä mieltään osottivat ylioppilaat kumminkin kokoontumalla\nsamana päivänä suurilukuisina Kaisaniemeen päivällisille, jossa\nkanslerin-perintöruhtinaan malja ilosella mielellä juotiin ja\nlaulettiin tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Illalla,\nilotulituksen aikana, lauloivat ylioppilaat vielä yliopiston ja sen\nparvekkeen edustalla venäläisen kansallislaulun ja \"Maamme\"-laulun.\n\nMutta Nordenstamin tanssiaisiin ei yhtään ylioppilasta saapunut.\nMieliala kuuluu tanssisalissa olleen merkillisen synkkä ja tukala. Nuo\n40 ylioppilasta olivat aijotut tanssia hoitamaan. Heitä johonkin määrin\nkorvatakseen muodostivat vanhat herrat jonkunlaisen nostoväen ja he\nponnistivat kaikki voimansa saadakseen tanssin vilkkaana pysymään.\nMutta rasitukseksi tuo juhla siten oli vieraille, sekä miehille että\nnaisille, ja ennen kaikkea se niin oli isännälle.\n\nMitähän seurauksia tästä mielenosotuksesta voinee olla? niin\nkysyttiin seuraavina päivinä huolestunein katsein joka taholla.\nEikä kulunut kauvan, ennenkuin pahalta kuuluva huhu toisensa perästä\nsaapui idästä. Milloin kerrottiin, että Perintöruhtinas kieltäytyisi\nolemasta enää yliopiston kanslerina, milloin taas, että yliopisto\nsuljettaisiin pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi tai ainiaaksi. Ja nuo\nneljäkymmentä ylioppilasta olivat jo valmiit kärsimään rangaistuksen\nepäkohteliaisuudestaan. Fr. Cygnaeus koetti kirjeessä kreivi\nArmfeltille selittää tapahtuneen mielenosotuksen oikeassa valossaan,\nselittää, että sillä oli tarkoitettu kenraali Nordenstamia eikä ketään\nmuuta, yliopiston kansleria ei vähimmässäkään määrässä. Mutta siitäkin\nkuuluu aluksi vain olleen seurauksena, että tuo muuten niin hieno ja\nkohtelias kreivi syytti Cygnaeusta siitä, että hänkin oli osallinen\nylioppilaitten anteeksiantamattomaan rikokseen. Epävarmuuden ja\njännityksen aikaa kesti kauan. Varakansleri Nordenstam kutsuttiin\nPietariin kuulusteltavaksi. Ja hänen palattuaan kutsuttiin rehtori Rein\nsinne puolestaan selitystä antamaan. Nämä molemmat -- ja Nordenstam\naivan erityisesti, kuten sittemmin kuultiin, -- kuuluvat panneen\nparastaan lieventääkseen mikäli mahdollista arvostelun ankaruutta\nkorkeimmassa paikassa. Vähitellen tyyntyivät mielet Helsingissäkin ja\nkerrottiin, että jos ylioppilaskunta lähettäisi perintöruhtinaalle\njonkinlaisen uskollisuusadressin, saataisiin ehkä kaikki vaara\nsyrjäytetyksi.\n\nKaksi kuukautta oli jo kulunut. Mutta kun juuri parhaallaan\nneuvoteltiin tepsivimmistä lepytyskeinoista levisi äkkiä huhu, että\nkorkea kansleri, perintöruhtinas Aleksanteri itse saapuisi Helsinkiin,\nepäilemättä sovittamaan kaikki, mitä tapahtunut oli. Ja maalisk. 14 p.\nklo 2 aamulla ajoikin odotettu ruhtinas todella Helsinkiin, mukanaan\npieni seurue; hevoset pysähtyivät keisarin palatsin edustalle, jossa\nkenraalikuvernöörin apulainen ja muut ylemmät sotilashenkilöt olivat\nvastaanottamassa.\n\nSen voi arvata, kuinka ilma tästä keventyi. Koko kaupunki oli\nliikkeessä, juhlallinen mieliala vallitsi. Aikasesta aamusta seisoi\ntorilla keisarin palatsin edustalla tiheä ihmisjoukko, toivoen saavansa\nvilahdukseltakaan nähdä tuon suositun vieraan. Sittenkuin\nPerintöruhtinas palatsissa oli vastaanottanut senaatin jäsenet ja muita\nviranomaisia, läksi hän jo klo 11 yliopistoon. Konsistorion salissa\nesitettiin yliopiston opettajat hänelle. Juhlasalissa, jossa hänen\nsisään astuessaan Paciuksen juhlakanttaatti tammik. 11 p:ltä\nesitettiin, olivat ylioppilaat koolla.[22]\n\nH. K. K. Kansleri nousi puhujalavalle ja piti ylioppilaille venäjäksi\npuheen, jonka kuvernööri, vapaaherra Cas. v. Kothen, joka Viipurista\noli saanut seurata Perintöruhtinasta Helsinkiin, käänsi. Hän lausui,\nettä yliopisto aina oli ollut ja aina oli oleva hänelle rakas ja että\nhän liikutettuna oli kuullut siitä juhlasta, joka äsken hänen\n25-vuotisen kanslerina olonsa kunniaksi oli vietetty ja jossa oli\nosotettu hänelle uskollisuutta ja rakkautta. Mutta samalla täytyi hänen\nilmoittaa, että hän suureksi ikäväkseen oli kuullut, millä tavalla\nuseat ylioppilaat samassa tilaisuudessa olivat rohjenneet käyttäytyä\nvarakansleria kohtaan, josta käytöksestään nuo 40 lain mukaisesti\nolisivat erotettavat yliopistosta. Mutta hänelle myönnetyn vallan ja\nvarakanslerin esirukousten nojalla saattoi hän kumminkin tämän kerran\nantaa tapahtuman anteeksi, mutta jos vasta jotakin samanlaista\ntapahtuu, rangaistaan se lain koko ankaruuden mukaisesti. Hän toivoi\ntoki, ettei hän vasta saa syytä tyytymättömyyteen ja oli vakuutettu,\nettä ylioppilaat rehellisinä suomalaisina eivät koskaan unhota\nalamaisia velvollisuuksiaan Venäjän keisaria kohtaan. -- Ylioppilaat\nlauloivat kiitokseksi Venäjän kansanlaulun ja seurasivat kansleria\nportaille hurraten niin että jyrisi ja torille kokoontunut taaja\nkansanjoukko yhtyi siihen hurraa-huutoon.\n\nYliopistossa tehtävänsä suoritettuaan kävi Perintöruhtinas vielä\naamupäivällä kasarmeissa, sairaaloissa ja kirkoissa, ja tarjosi\nsenjälkeen päivälliset linnassa. Sen edustalle kokoontui taas koko\nylioppilaskunta ja esitti laupiaalle kanslerille kiitollisuutensa ja\nsuosionsa laulamalla ensiksi \"Maamme\" laulun ja sitten kansanlaulun.\nPerintöruhtinas astui kahdesti parvekkeelle ja lausui ruotsiksi:\n\"Kiitän. Jumala teitä siunatkoon!\" Riemu oli ääretön. Linnasta\nkiirehtivät ylioppilaat Pitkälle sillalle, siellä vielä kerran\nheläyttääkseen hurraahuutonsa ja heiluttaakseen lakkejaan korkealla,\njäähyväisiksi ruhtinaalle, joka jo aikaseen iltapäivällä kiireesti\nlähti paluumatkalle.\n\nNäin hyvästi ja kauniisti päättyi kertomus noista aikoinaan niin paljo\npuhutuista \"Nordenstamin tanssiaisista.\"\n\nSitä mielialaa, joka vallitsi pääkaupungissa ja koko maassa, kuvasi\nTopeliuksen runotar Hels. Tidningareissa kohta perintöruhtinaan\nlähdettyä innostuneella runolla, kuten seuraavat otteet osottavat:\n\n    14 p. maaliskuuta 1851.\n\n    Kirkkaana talviaamu nyt meren pintaa sous,\n    Ja kaikki mustat pilvet ne haipuu,\n    Ja kaikki varjot yön, jotka uhaten nous,\n    Ne valtikkoineen nöyrtyen taipuu.\n    Nyt uusi päivä nous. Yli maan ja manteren\n    Kuin juhlaan valmistuvat nyt kaikki riemuiten,\n    On rikas rinnan köyhänkin kaipuu.\n\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n\n    Ja kuule! Riemu soi yli maan ja manteren\n    Hänt' uskollisna seuraten tiellä.\n    Ei ääntä imarruksen, ei tekopyhyyden,\n    Mi ruhtinaalle raikuvi siellä.\n    On kunnioitus vapaa -- oi näky ihana --,\n    Mi nousee tuhansista nyt ihmisrinnoista\n    Rukoillen Herraa hurskaalla miellä.\n\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n\n                         (Suom. Y. W--la.)\n\nPerintöruhtinaan käynti Helsingissä jätti erittäin kalliin ja\npysyväisen vaikutuksen sen kautta, että Perintöruhtinas, kun\nopettajakunta yliopistossa hänelle esitettiin, omalla kädellään antoi\nM. A. Castrénille samana päivänä allekirjoittamansa virkanimityksen\nsuomenkielen professoriksi. Suurempaa suosiota hän tuskin olisi\nSuomelle ja sen yliopistolle voinut osottaa. Yksimielisellä\nmieltymyksellä se tieto kuultiinkin.\n\nKysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta oli, kuten ennen\nkerrottu, ollut keskeneräisenä vireillä vuodesta 1840 asti. Kymmenen\nvuoden arvelemisien jälkeen oli lopuksikin päästy niin pitkälle, että\nnyt asia vihdoinkin saatiin korkeimmassa paikassa päätetyksi. Mutta\nkuinka arvelluttavana tätä tekoa vielä silloinkin pidettiin, ja kuinka\nepäillen siihen nytkin ryhdyttiin, sen osottaa parhaiten se\nerikoisasema, johon tämä uusi professorinvirka ensi aluksi joutui.\nKeis. kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1850 säädettiin nimittäin,\n\"kanslerin mielipiteiden mukaisesti\", että suomenkielen professori oli\nasetettava yliopistoon \"samoilla oikeuksilla ja eduilla virkansa\nsuhteen kuin oli toisilla professoreilla, sillä erotuksella kumminkin,\nettä tämä professori ei ota osaa oppiarvoja varten säädettyihin\ntutkinnoihin ja että hän asetetaan määräyksellä (konstitutoriaalilla)\n_erotettavaksi yliopiston korkeimman hallinnon tahdosta_.\" Vasta uusien\nsääntöjen kautta lokak. 1 p:ltä 1852 pääsi suomenkielen\nprofessorinvirka samanlaiseen asemaan kuin muut vakinaiset\nprofessorinvirat.\n\nTuskin olen vielä maininnutkaan siitä henkilöstä, joka näinä\nhuolettavina aikoina oli korkeimman vallan ylin edustaja maassamme.\nKenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulaiseksi oli,\nThessleffin kuoleman jälkeen, jo tammikuussa 1848 nimitetty\nkenraaliluutnantti Platon Rokassowsky, joka saapui Helsinkiin ja rupesi\nvirkaansa hoitamaan maaliskuussa samana vuonna. Kenraali Rokassowsky\noli silloin 50 vuoden ikäinen: kohta aluksi opittiin hänet tuntemaan\ntyyneeksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka, käytökseltään yksinkertaisena\nja tyyneenä, ei suurta melua pitänyt. Ehkäpä se huolellinen\neurooppalainen kasvatus, jonka hän oli saanut, vaikutti, että hän\nhyvästi oivalsi sen luonteen ja katsantotapain eroavaisuuden, joka\nluonnollisesti oli olemassa kahden niin eri rotua olevan kansan välillä\nja niiden sivistyksen ja laitosten välillä, ja hän koetti\nhienotunteisesti tasotella niitä epäkohtia, joita tällaisissa\nolosuhteissa pakostakin ilmenee. Pian hän maahamme perehtyi ja\ntahtoi tänne täysin koteutuakin. Jo täällä olonsa ensi vuosina tuli\nhänestä suomalainen tilanomistaja: hän näet osti Degerön tilan\nHelsingin vierestä ja uhrasi suuria varoja sen kaunistamiseksi.\nTällä kauniilla maatilalla hän kesäaikansa vietti, onnellisena\nnauttien luonnon ja perhe-elämän iloista. Sekä siellä maalla että\nkaupungissa olivat perheen ovet aina auki vieraille, joita siellä\nsydämmellisesti vastaanotettiin, ilman mitään loistoa ja komeilua.\nKenraalikuvernöörintalossa Rokassovskyn aikaan oli Helsingin\nseuraelämän keskus; siinä talossa kaupungin hienoimmat sekä suomalaiset\nettä venäläiset perheet hyvässä ja hauskassa sovussa tapasivat\ntoisensa. Sellainen ystävällinen molempain kansallisuuksien\n\"lähentäminen\" ei sittemmin samoissa saleissa ole koetteeksikaan tullut\nkysymykseen. En kuullut, että Rokassowsky olisi puuttunut millään\ntavalla niihin tapauksiin yliopistossamme, joista edellä oli puhe,\nenemmän kuin yleensäkään sen oloihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe sama päivä, jolloin Perintöruhtinas kävi Helsinkiä ilahduttamassa,\noli toisessakin suhteessa merkillinen päivä. Kun Pitkällä sillalla\nviimeiset jäähyväishurraahuudot olivat kajautetut, oli kiirehdittävä\nteaatteriin, jossa Z. Topeliuksen \"Viidenkymmenen vuoden perästä\"\nsilloin ensi kerran esitettiin. Tekijä oli ennakolta lehdessään\nkertonut, että hän oli kappaleen dramatiseerannut Hels. Tidn:ssa v.\n1849 olleen novellinsa \"Rautakylän vanhan paroonin\" mukaan ja että\nsiinä, kun se oli ensimmäinen näyttämöllinen yritys, oli suuria\npuutteita. Esityksen jälkeen tunnusti hän myöskin, että hänen\nennustuksensa oli toteutunut: kappale kesti ensi kerralla 4,5 tuntia ja\nväsytti siis; jo toiseksi kerraksi oli hän lyhentänyt pitkäveteisiä\npaikkoja ja myöhemmin vielä kappaletta karsittiin. Mutta tällaisista\npuutteista huolimatta ja vaikka mielet päivän suurten tapahtumain\njohdosta olivat sangen kiihtyneet, vastaanotettiin kappale vilkkailla\nsuosion osoituksilla. Vanhan paroonin Magnus Drakenhjelmin esitti\ntuo etevä näyttelijä Pierre Deland aivan loistavasti; tässä\nluonteenkuvauksessa oltiin sitäpaitsi tuntevinaan erään äsken kuolleen\nvanhan kustaviaanin useita piirteitä, miehen, jota edellä usein olen\nmaininnut. Kustaa III:nen esittäjä (hra Lagerqvist) oli niin Kustaa\nIII:nen näköinen, että se herätti riemastusta. Myöskin rva Deland ja\nmuut näyttelijät esittivät osansa hyvin tyydyttävästi. Kappaletta\nkokonaisuudessaan saattoi arvostelu syystä pitää \"hyvänä ja\nilahduttavana enteenä siitä, miksi kotimainen näyttämömme kerran on\nkasvava.\" Se näyteltiin viisi kertaa perättäin hyville huoneille.\n\nPierre Deland hoiti nyt taas edellisen vuoden lokakuusta asti Helsingin\nyleisön teaatterihuveja. Hänen tyttärensä Betty (sittemmin rva Almlöf)\noli näyttelijättärenä edellisen Helsingissä olonsa jälkeen melkoisesti\nedistynyt ja hän oli hyvin suosittu. Vaikka ohjelmistossa ei ollut\nmitään erittäin mainittavaa, oli tämä näytäntökausi kumminkin erittäin\nhauska. Huhtikuun alussa läksi Deland kumminkin Turkuun.\n\nVielä samassa huhtikuussa saapui Helsinkiin Delandin sijalle useista\nedellisistä käynneistään tunnettu hra Edv. Stjernström. Tämä etevä\nnäyttelijä oli 1850 Ruotsissa perustanut teaatteriseurueen, jonka\nkanssa hän kolmen vuoden ajan oleskeli Suomessa.\n\nTätä ensimmäistä yritystä perustaa Suomeen pysyväinen teaatteri\nkohdeltiin aluksi luonnollisesti vilkkaalla harrastuksella. Stjernström\nalottikin toimintansa Suomessa syksystä 1850, mutta kun hänen\nseurueeseensa suurimmaksi osaksi kuului vasta-alkajia, näytteli hän\nvarovasti kyllä ensiksi useita kuukausia Turussa, Porvoossa ja\nViipurissa, harjoitellen joukkoaan, ennenkuin hän esiintyi Helsingissä.\nTäällä alotti hän näytäntönsä vasta huhtik. 22 p. 1851.\n\nUusi teaatteriseurue otettiin suosiolla vastaan. Sen taiteelliset ja\nnäyttämölliset voimat eivät tosin olleet suuret, mutta Stjernström\nosottautui kykeneväksi johtajaksi, joka osasi innostuttaa nuorta\njoukkoaan ja sillä voittaa yleisönsä myötätuntoisuuden. Itse hän oli\nmonipuolinen taiteilija, tosin vartaloltaan sangen kookas, mutta aina\nvilkas, henkevä ja nerokas näytellessään ja kupletinlaulajana hän oli\naivan voittamaton. Näyttelijäkunta edistyi hänen johdollaan. Ohjelmisto\noli hyvin vaihteleva. Kepeämpäin kappalten lomassa saatiin jo heti\nalussa nähdä m.m. Victor Hugon \"Hernani\" ja ennen pitkää sai\nStjernström esittää uuden, suuren, runomittaisen kotimaisen kappaleen,\nF. Berndtsonin \"Ur lifvets strid\" (Elämän taistelusta).\n\nTeatterihistoriassamme muistettava päivä oli toukok. 19 p. 1851,\njolloin \"Ur lifvets strid\" ensi kerran esitettiin. Niin lämpöstä\nisänmaallista innostusta tuskin lie koskaan ennen näyttämöltä\nherätetty. Porilaisten marssin säveleet, jotka kauan olivat olleet\nunhotuksissa ja jotka silloinen polvi ensi kerran kuuli, suomalaiset\nunivormut vuodelta 1808, joita ei koskaan ennen oltu nähty, Döbeln itse\nnäyttämöllä vanne otsallaan, kaikki tämä näytelmässä, joka oli\nkauniilla runomitalla kirjoitettu ja jossa oli paljo lyyrillistä suloa,\nsekä jota O. Greven säveleet säestivät, -- sen kaiken täytyi\npanna yleisön sydämmet tykyttämään. Oltiin ylpeitä ja iloisia,\nsuosionosoitukset olivat suurenmoiset, kolmesti huudettiin tekijä\nesiin, seppeleitä ja kukkavihkoja, (jotka siihen aikaan olivat\nharvinaisemmat kuin nykysin), viskattiin näyttämölle. Eikä innostus\nlaskeunut kun esirippu laskeusi. Me ylioppilaat ja muut nuoret\nkokoonnuimme suurella joukolla teaatterin edustalle, otimme\nBerndtsonin, kun hän astui ulos, väliimme -- melkeinpä tahdoimme kantaa\nhäntä -- ja saatoimme hänet Kaisaniemeen, jossa pitkästi istuttiin\ntunnelmarikasta iltamaa viettäen.\n\nKappale esitettiin viisi kertaa perättäin ja vähän sen jälkeen vielä\nkuudennen kerran, jolloin näyttelijä Torsslow, joka oli saapunut tänne\nvierailemaan, esiintyi Döbelninä. Mutta se mieliala, jonka kappale\nherätti, huoletti korkeita viranomaisia. Stjernström sai ystävällisen\nneuvon, ettei hänen pitäisi enää ohjelmistoaan tällä kappaleella\nrasittaa. Kappaleen ilmestyminen painostakin viivästyi samasta syystä\nseuraavaan syksyyn.\n\nNäyttelijä Torsslow oli, kuten mainittu, toukokuussa saapunut\nHelsinkiin. Hän esiintyi varsinkin Casimir Delavignen suuressa\ndraamassa Ludvig XI. Juhannuksen aikaan läksi Stjernström Tukholmaan,\njossa hän kesällä Humlegårdin teaatterissa esitti Helsingistä\nkarkoitetun \"Ur lifvets strid\" 24 kertaa, Samana kesänä esitti P.\nDeland Tukholman Djurgård-teaatterissa Topeliuksen \"Viidenkymmenen\nvuoden perästä\" 37 kertaa. Suomi saattoi siis syystä ylpeillä kasvavan\ndramaattisen kirjallisuutensa kahdesta uusimmasta tuotteesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomenkielen pyrintöjä seurattiin yläilmoissa yhä edelleen hyvin\nepäillen, miltei kammolla. Sitä todisti riittävästi, paitsi tuota\nsurullisen kuuluisaa senssuurikirjettä huhtik. 8 p:ltä 1850, esim.\nsuomenkielen professorinviran väliaikaisuus ja ne turhantarkat\nrajoitukset, joita tehtiin suomal. kirjallisuudenseuran sääntöihin, kun\nne julistuksen mukaan heinäk. 4 p:ltä 1849 olivat hallituksen\nvahvistettaviksi lähetettävät. Mutta eipä nytkään voitu olla ryhtymättä\naina silloin tällöin johonkin toimenpiteeseen suomenkielen ja\nsuomenkieltä käyttäväin hyväksi, edes kohtuullisimpain vaatimusten\ntyydyttämiseksi. Niin ilmestyi lopulla vuotta 1851 (jouluk. 1 p.)\njulistus joka määräsi, että jokaisella, joka yliopistoluvut päätettyään\nvuodesta 1856 tahtoi päästä valtion virkoihin, tulisi olla todistus\nsiitä, että hän voi ajatuksensa suomeksi lausua jos tahtoo saada\nvirkoja tuomioistuimissa ja viroissa niissä osissa maata, joissa\nasujamiston suurin osa ainoastaan tätä kieltä osaa. Samoin sai rahvas\nmaalla oikeuden pitäjittäin ja kihlakunnittain ottaa ja palkata\nkielenkääntäjiä, joiden tulisi kohtuullista palkkiota vastaan kääntää\nrahvaalle annettuja pöytäkirjoja ja päätöksiä ynnä muita asiakirjoja ja\nvirallisesti edesvastuullisina vahvistaa nämä käännöksensä oikeiksi.\n\nSuomalaisen kirjallisuudenseura oli sen sääntöihin äsken tehtyjen\nmuutosten takia m.m. menettänyt oikeutensa kutsua jäsenikseen muita\nkuin, kuten ilmoitettiin, sellaisia 21 vuoden ikäisiä miespuolia, jotka\neivät kuulu yliopistoon eikä muiden oppilaitosten oppilaisiin eivätkä\nkäsityöläis- eikä maanviljelijäluokkaan. Seuraa oli myös kielletty\nsanomalehdissä taikka muulla tavoin ilmoittamasta kokouksistaan ja\nmuita kuin vakinaisia kuukauskokouksia ei ollut enää lupa ollenkaan\npitää. Seuran julkaisut alistettiin uusimpain senssuurimääräysten alle,\nj.n.e. Mutta tämä kaikki ei paljoa häirinnyt kirjallisuudenseuraa. Se\njatkoi tyyneesti ja hiljaa hedelmöittävää toimintaansa, varmana siitä,\nettä ne ahtaat rajoitukset, joilla sen toimintaa tahdottiin supistaa,\nennemmin tai myöhemmin mahdottomina unhoittuisivat.[23]\n\nJo 1845, kun oleskelin Savossa, oli minulle se kunnia tapahtunut, että\nminut oli kutsuttu kirjallisuudenseuran jäseneksi. Tästä ajasta aina\n1860-luvulle asti olin, siitä voin kerskata, seuran kokouksissa\nuskollisimmin läsnäolevia jäseniä. Sen hiljaista työtä, vaikka se\npuhtaasti kirjallista olikin, pidin aina työnä kansallisen\npystyssäpysymisemme puolesta ja minä seurasin sitä työtä\nsydämmellisimmällä uskollisuudella. Rakkain tehtävä oli minulle tavalla\ntaikka toisella hyödyttää tätä seuraa. Ja vuosikokouksessa 1851\nosotettiin minulle sellainen kunnia, että minut valittiin seuran\nrahastonhoitajaksi, jossa toimessa sitten olin kuusi vuotta. Tämä toimi\nei siihen aikaan ollut aivan edesvastuurikas eikä työteliäs. Sillä\nseuralla ei silloin vielä ollut mitään rahastoja, ei mitään\nvaltionapuja ollut sillä nostettavana, sen vuotuinen tulo- ja menoarvio\nnousi tavallisesti noin 1,500 hopearuplaan ja mitä rahoja kassaan\nkertyi, ne myöskin melkein heti maksettiin ulos, niin että\nkuukaustilit miltei säännöllisesti osottivat pienen vajauksen, jonka\nrahastonhoitajan oli täytynyt vastaseksi täyttää. Taloudellisessa\nsuhteessa eli seura siten päiväseltään, mutta ei siltä aristellut\nryhtyessään kalliidenkin teosten ulosantamiseen, vaikkei ollut tietoa,\nmistä kustannukset suoritettaisiin. Luotettiin kansalaisten\nhyväntahtoisuuteen ja uhraavaisuuteen eikä siinä erehdyttykään.\nRahastonhoitaja koetti aina keksiä rikkaita liikemiehiä y.m. eri osista\nmaata, joita kutsuttiin seuran jäseniksi ja joiden saattoi otaksua\nlunastavan jäsenkirjansa vähän suuremmalla summalla kuin sillä 6\nruplalla, joka silloin oli tavallinen jäsenmaksu. Ja tällä tavoin\ntodella saatiinkin jommoisiakin summia kokoon. Muullakin tavoin rupesi\nyhä useammin raha-apuja saapumaan, tulot kirjavarastoista kasvoivat\nvähitellen ja siten suoriusi seura onnellisesti, vapaana ja\nriippumattomana, lopulle 50-lukua ja alulle 60-lukua, joilta ajoilta\nkeisarilahjain, valtionapujen, yksityisten lahjoitusten ja\ntestamenttien kultakausi alkoi.\n\nKirjallisuudenseuran puheenjohtajana oli 50-luvun alulla yliopiston\nrehtori, useinmainittu Gabriel Rein. Hän oli ollut tässä kunniatoimessa\naina vuodesta 1841 lähtien ja pysyi siinä vuoteen 1853, jolloin hän,\nvaltiollisista syistä, joiden pätevyyttä ei kumminkaan selvästi\ntajuttu, katsoi parhaaksi luopua puheenjohtajantoimesta, johon hänet\nkumminkin myöhemmin vielä kerran kutsuttiin. Varapuheenjohtajana oli\nseuran olemassaolon ensi vuosista lähtien \"filosoofi\", professori Joh.\nJak. Tengström, ja hän oli siinä toimessa uskollisesti kuolemaansa\nsaakka v. 1858. Sihteerinä oli viidentoista vuoden ajan (1846-1861)\nSven Gabr. Elmgren, joka sillä lannistumattomalla uutteruudella, joka\noli hänelle ominainen, erinomaisella tavalla hoiti seuran juoksevia\nasioita ja usein vaikutti sen päätöksiinkin. Kokoukset pidettiin\nyliopistolla, tiedekuntain kokoushuoneessa. Sen viheriän liinan ääressä\ntapasi varmasti aina kantajoukon seuran lämpimimpiä, uutterimpia\njäseniä. Puheenjohtajasta oikealla istuivat, miltei säännöllisesti,\nvarapuheenjohtajan vieressä, Frans Joh. Rabbe, Matth. Akiander, E.\nAleks. Ingman, Matth. Aleks. Castrén ja siinä vanhan kaartin rivissä\nmonasti myöskin Fredr. Cygnaeus, Joh. Vilh. Snellman, Z. Topelius --\nsekä myöhemmin itse Elias Lönnrot, joka muutti Helsinkiin vasta 1854 ja\nsilloin kohta sai puheenjohtajan paikalle asettua. Pöydän vasemmalle\npuolelle, sihteerin viereen, asettuivat tavallisesti toiset toimimiehet\nsekä seuran muut nuoremmat jäsenet Herm. Kellgren, B. A. Schauman, Carl\nGust. Borg, Karl Collan, Paavo Tikkanen, Aug. Ahlqvist, D. E. D.\nEuropaeus, Fredr. Polén, -- näitä miehiä harvoin puuttui tuosta\nrivistä, muita mainitsematta, jotka siihen aikaan säännöllisemmin\ntaikka harvemmin seuran kokouksissa olivat läsnä.\n\nKokouksissa asioita käsiteltäessä käytettiin melkein yksinomaan\nruotsia. Kun Lönnrot tuli puheenjohtajaksi, rupesi hän kyllä esittämään\nasioita suomeksi ja tarkastuskomiteakin antoi senjälkeen lausuntonsa\nenimmäkseen suomeksi. Mutta keskustelu kun syntyi, pääsi ruotsinkieli\nmelkein kohta voitolle, -- se johtui siitä, että kaikki käyttivät\npuhuessaan esteettömästi ruotsia, vaan eivät hetikään kaikki\nesteettömästi suomea. Pöytäkirja oli myöskin ruotsinkielinen, niinkauan\nkuin Elmgren oli sihteerinä. Vasta kun C. G. Borg (1861) tuli\nsihteeriksi ja hänen jälkeensä Ahlqvist, Krohn y.m., muuttui pöytäkirja\nsuomenkieliseksi ja samalta ajalta kävivät keskustelutkin enimmäkseen\nsuomeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanska ja sen rikas kirjallinen ja taiteellinen elämä oli jo kauan\nminua etäältä viehättänyt. Kaikki ne kuvaukset tästä maasta ja sen\npääkaupungista, joita 1840-luvulla sain lukea -- Snellmanin,\nSturzenbecherin, Kohlin y.m. kertomukset -- ne osaltaan tätä\nmieltymystä lisäsivät. Thorvaldsen. Oelenschläger, Örsted, Grundtvig,\nHeiberg, rouva Gyllenbourg, Kierkegaard, Andersen, Chr. Winther, Hertz\ny.m. olivat nimiä, joita jokainen Suomessa tunsi ja joita yleisesti\nihailtiin. Harrastusta Tanskaa kohtaan lisäsivät vielä sen ajan\nskandinaaviset riennot ja suuret ylioppilasretket. Tähän tuli vielä\nv:n 1848 valtio-muutos ja uusi perustuslaillinen elämä Tanskassa,\nkansallinen taistelu Slesvigin puolesta ja tuo kunniakas, voittorikas\nkolmivuotinen sota 1848-50, -- se kohotti harrastuksen Tanskaa kohtaan\nmilteipä innostukseksi.\n\nSinne, \"Juutinrauman syleilemään, ihanaan Kööpenhaminaan\" paloi mieleni\nyhä hartaammin. Syksyllä 1851 onnistuivatkin asiani niin, että tämän\ntoivomukseni sain täyttymään. Kesän kuluessa tein höyrylaivalla\npikaisen huviretken iloisessa seurassa Viipuriin ja sieltä vielä\niloisemmassa seurassa Lappeenrantaan katsomaan sitä suurta kansallista\ntyötä, jota Saimaan kanavan avaamiseksi tehtiin, ja senjälkeen olin\nvalmis lähtemään Suomesta lähemmäs vuoden ajaksi. Syyskuun alussa\nlausuin siis jäähyväiset vanhalle isälleni, jota en sen jälkeen enää\nsaanut nähdä, veljilleni ja ystävilleni, ja matkustin Turun kautta\nTukholmaan ja jonkun aikaa siellä viivyttyäni kanavatietä Göteporiin ja\nedelleen höyrylaivalla Kööpenhaminaan, jonne saavuin syysk. 27 p.\n\nKööpenhaminaan jäin nyt enemmäksi kuin seitsemäksi kuukaudeksi.\nNautintoni oli suuri kun sain elää tuossa henkisestä kulttuurista niin\nrikkaassa kaupungissa, kansan keskuudessa, jossa kansallistunne äsken\noli herännyt ja jossa valtiollinenkin elämä juuri oli syttynyt. Joskaan\nei Tanskan kansa kaikessa vastannut niitä ihanteellisia käsityksiä,\njoita etäälle siitä olin saanut, niin saattoi sitä kumminkin monessa\nsuhteessa pitää kauniina esikuvana muille pienille kansoille. Suosittu\nkansanlaulu, \"Urhea jalkasoturi\", jota siellä jokainen, puukenkäinen\nkatupoika hyräili joka kadulla, se oli minusta Tanskan kansaa hyvin\nkuvaava; se ei ollut myrskyinen eikä raju, mutta terve ja reipas ja se\ntulkitsi sattuvasti sitä iloista, voittoisaa itsetietoisuutta, joka\nsilloin kansan sydämmen täytti.\n\nLueskelin ahkerasti Tanskan historiaa ja tilastotiedettä ja perehdyin\njoltisestikin maan oloihin. Olin jo aikasemmin tutustunut Tanskan\nkaunokirjallisuuteen ja luin sitä vielä enemmän. Kööpenhaminan\nkuninkaallisessa teaatterissa kävin tänä näytäntökautena, -- usein\nvanhan ystäväni O. Toppeliuksen seurassa, joka myöskin oleskeli tämän\ntalven Köpenhaminassa -- hyvin usein. Sain nähdä monta Holbergin\nilveilyä näyteltävän sellaiseen perin tanskalaiseen tapaan, ettei sitä\nmuualla saakaan nähdä. Sain nähdä tuon etevän näyttelijättären, rouva\nHeibergin, esittävän Shakespearin draamoja ja ranskalaisia näytelmiä --\nne hetket ovat kauniimpia muistojani tuolta ajalta. Ja käyntini\nThorvaldsenin museossa olivat minulle juhlahetkiä.\n\nJo ensimmäisinä Köpenhaminassa oleskeluni päivinä sain olla läsnä\nvaltiopäivämiesvaaleissa. Paria päivää myöhemmin valtiopäivät avattiin.\nJa niiden istunnoissa olin sitten talven kuluessa uutterana ja\ntarkkaavaisena kuuntelijana. Siellä ensi kerran tutustuin\nparlamenttaariseen elämään. Mahtavasti tykytti sydämmeni, kun sain\nkuulla Tanskan nuortean kansan vapaudensankarien sellaisten kuin Orla\nLehmannin. Tscherningin, Monradin, Madvigin y.m. esiintyvän puhujina.\n\nHuomattavia persoonallisia tuttavuuksia en Kööpenhaminassa tehnyt\nmonta. Runoilijan, prof. H. P. Holstin luona kävin jättämässä Fr.\nCygnaeuksen minulle kirjoittaman suosituskirjeen sekä hänen uusimpia\nteoksiaan, mutta hänen jäykkä ja pakollinen kohteliaisuutensa vieroitti\nminut ikipäivikseni kaikista sellaisista suositusretkistä. Suomalaisen\nkirjallisuudenseuran puolesta oli minulla myös toimena viedä seuran\nkirjeenvaihtajajäsenelle, valtioneuvos Chr. Molbechille, joukko seuran\näsken julkaisemia teoksia. Molbech, joka silloin jo oli 70-vuotias\n\"tieteellisten vaivojen vanhus\", pelotti minua aluksi erinomaisella\nrumuudellaan ja tieteellisellä turhamaisuudellaan. Mutta hän oli\nerittäin ystävällinen, pyysi minut monasti perheeseensä -- m.m.\njouluaatoksikin -- ja hänen talossaan sain tavata useita kuuluisia\nmiehiä, kuten fysioloogin Eschriehtin, geoloogin Forchammerin,\nkasvatustieteilijän M. Hammerichin, silloisen ylimääräisen\noikeustieteen professorin, sittemmin ministeristönjohtajan Hallin y.m.\n-- unhottaa en saa vanhuksen poikaa O. K. F. Molbechia, joka silloin\nvielä oli nuori runoilija, vaan joka sittemmin saavutti etevän sijan\ndramaattisten kirjailijain joukossa. -- Helsingissä jo olin tutustunut\nkuuluisaan sellonsoittajaan Chr. Kellermanniin, hän oli näet vaimonsa,\netevän tanssijattaren, ja kahden poikansa kanssa kahdesti käynyt\nSuomessa ja m.m. maantiellä Porvoon tiellä taittanut käsivartensa.\nNäiden ystävällisten taiteilijain pienessä kodissa vietin monta hauskaa\nhetkeä.\n\nVieraalla maalla voi persoonallisen kanssakäymisen puutteen korvata\ntarkoin seuraamalla sanomalehdistöä. Tätä tietä hankin huolellisesti\nkaikki mahdolliset tiedot päivän tapauksista siinä maassa, jossa olin\nja niistä erilaisista valtiollisista, kirjallisista ja muista\nmielipiteistä, joita siellä oli olemassa.\n\nMutta kotimaani oloja seurasin samalla myöskin. Vaikutukseni ja\nmietelmäni kaikesta siitä, mitä Köpenhaminassa näin ja koin, kerroin\ntarkoin ystävilleni Helsinkiin. Kirjotin uutterasti kirjeitä, vaikka\nposti siihen aikaan noiden kaupunkien välillä viipyikin 12-14 päivää,\nkirjotin milloin yhdelle milloin toiselle, ja hyvällä, pirteällä\ntuulella kun olin, kirjotin hauskoja kirjeitä. Pian sain kuulla, että\nkirjeitäni mielihyvällä luettiin; eräänä päivänä ilmoitettiin minulle\njuhlallisella pöytäkirjan otteella, että kirjeitteni lukemista\nvarten oli muodostunut pysyvä \"komitea\", johon kuuluivat, paitsi\nOtto-veljeäni, ystäväni Casimir Palmroth, Adolf Vasenius, Karl Collan,\nEdv. Strömberg. Aug. Ahlqvist ja Ad. Grotenfelt. Eräästä kirjeestäni\noli, luvattani, lähetetty Morgonbladettiin pitkänlainen Tanskan kansaa\nja sen edustajia valtiopäivillä koskeva kuvaus, ja pian sain sen\nkummikseni nähdä painettuna Ruotsinkin lehdissä. \"Litteraturbladettiin\"\nlähetin itse kirjoituksen \"Köpenhaminan yliopistosta\"; tuo kirjoitus\nsisälsi tarkan ja täydellisen selonteon tämän yliopiston laitoksista,\n-- olin sitä varten käyttänyt erästä arvokasta asetuskokoelmaa, jonka\nsain ostetuksi äsken kuolleen historioitsijan Engelstoftin\nkirjahuutokaupasta. Pidin tätä selontekoa juuri silloin hauskana\nHelsingin kirjalliselle yleisölle, koska yliopistomme asetuksia\nparhaallaan uusittiin.\n\nOpintoni Kööpenhaminassa ja lähimmät tulevaisuudentuumani keskeytyivät\nvalitettavasti surullisella tavalla. Vanha isäni, jonka voimat viime\nvuosina melkoisesti olivat heikentyneet, kuoli maalisk. 30 p. 1852.\nTämän masentavan surusanoman sain vasta kahden viikon perästä;\nlennätinlaitosta ei ollut silloin vielä Helsingissä käytettävänä. Nyt\noli minun palattava kotiin niin pian kuin mahdollista; mutta\nmahdollista ei ollut matkustaa nopeasti. Mitään talvilaivaliikettä\nItämeren yli ei ollut olemassa; Hangon satama oli olemassa ainoastaan\nkartalla. Tosin lähti jo rautatie Kööpenhaminasta, mutta se kulki\nainoastaan Roeskildeen saakka. Ellen tahtonut lähteä retustamaan\npostivaunuissa Tanskan saarien yli ja sitten Saksan ja Venäjän halki\nSuomeen, olin auttamattomasti vankina, kunnes säännöllinen laivaliike\nTukholman ja Turun välillä alkoi. Ja sinä vuonna oli kevät tavallista\nmyöhäisempi. Kärsimättömänä lähdin tosin Kööpenhaminasta jo toukokuun\nalkupäivinä, mutta silloin siellä parhaallaan satoi lunta. Saavuin\nkumminkin salmen yli Ystadiin ja eräällä lyypekkiläisellä höyrylaivalla\nsieltä Tukholmaan. Mutta siellä sain viipyä kolmatta viikkoa; vasta\ntoukokuun 23 tai 24 p:nä saatoin nousta laivaan, joka minut vei\nHelsinkiin.\n\nSangen synkkä ja raskas oli Helsingissä yleisesti vallitseva mieliala,\nkun kotiin palasin. Tavallista tummemmilta näyttivät olosuhteet.\nRuhtinas Mentschikoffin venäläisestä kansliapäälliköstä Fischeristä,\njota jo kauan oli pidetty Suomen häijynä henkenä, oli äsken\n(marraskuulla 1851) yhtaikaa tullut suomalainen aatelismies ja Suomen\nministeri-valtiosihteerin apulainen: tätä pidettiin vielä\nonnettomuuttakin pahempana tapauksena, -- häväistyksenä. Senatissa oli\nv. Haartman yhä vielä sama hirvittävä itsevaltias mikä ennenkin: hän\nkylpi korkeimman armon päiväpaisteessa eikä hänen mahtiaan vastaan\nuskaltanut ajatustakaan nousta. Yliopistoa hallitsivat Nordenstam ja\nhänen pedellinsä ja vormupuvut olivat yhä edelleen pakolliset;\nodotettiin vain yliopiston sääntöjä. -- Joka taholla tuntui ahtaalta,\numpinaiselta, masentavalta, Ainoa, joka oikeastaan kuluneena talvena ja\nkeväänä oli virkistänyt mieliä Helsingissä, oli ollut uuden kotimaisen\noopperan, \"Kaarlo kuninkaan metsästyksen\", esittäminen. Se oli ensi\nkerran esitetty maaliskuun 24 p:nä ja sitten lyhyemmässä kuin kuukauden\najassa yhdeksän kertaa perättäin. Suuremmoinen teoshan olikin tämä\nooppera, jonka Pacius ja Topelius olivat luoneet ja jonka säveltäjän\njohdolla yksinomaa kotimaiset taiteensuosijat esittivät. Eipä ollut\nihme, että sitä pidettiin merkkitapauksena Suomen säveltaiteen ja\nSuomen näytelmätaiteen historiassa. Harjoituksia oli kestänyt pitkin\nkoko kevättä -- jo edellisenä keväänä oli Pacius esittänyt osia siitä\neräässä konsertissa -- ja niitä oli suurella mielenkiinnolla seurattu.\nJa kun kappale vihdoin julkisesti esitettiin, nousi innostus\nrajattomaksi. Ensi esitys päätettiin laulamalla \"Maamme\" laulu --\nsamoin seuraava, jolloin Runeberg oli saapuvilla -- ja senjälkeen\nkokoonnuttiin juhlaan Seurahuoneelle, jossa Paciusta ja Topeliusta\nriemulla kannettiin ja jossa isänmaallisen innostuksen kuohuessa yli\näyrästensä pantiin osakkeenkeruu alulle, uutta jo ennen tuumissa\nollutta kiviteaatteria varten, -- se osakkeenkeruu pysähtyi sillä\nkertaa valitettavasti tuossa tilaisuudessa merkittyihin 6,000:teen\nhopearuplaan. -- Tässä kaikessa innostuksessa en ollut saanut olla\nmukana; siitä oli kumminkin lämpönen tuulahdus lehahtanut minulle\nKööpenhaminaan saakka.\n\nMutta \"Kaarlo kuninkaan\" synnyttämä riemastus oli minun paluuseeni asti\njo joltisestikin ehtinyt haihtua. Syvä suru oli sen jälestä isänmaata\nkohdannut. M. A. Castrén, jonka terveydentila pitkin koko kevättä oli\nantanut aihetta pahaan pelkoon, oli toukok. 7 p:nä kuollut, vasta 38\nvuotiaana. Hautajaiset, jotka vietettiin toukok. 12 p:nä, osottivat\nkuinka yleisesti se vahinko käsitettiin, jonka Suomi tämän\nkuolemantapauksen kautta oli kärsinyt. Harvoin oli sitä ennen\nHelsingissä nähty sellaista väkijoukkoa liikkeellä, koko\nylioppilaskunta oli liittynyt hautajaissaattoon, maahanpanijaisissa\nvanhassa kirkossa oli Fr. Cygnaeus puhunut, hautuumaalla oli viimeiset\njäähyväiset vielä lausunut J. V. Snellman ja Z. Topeliuksen ruotsiksi\nja A. Ahlqvistin suomeksi sepittämiä runoja oli laulettu. Tämän\nsurujuhlallisuuden vaikutus ja erittäinkin Snellmanin tulevaisuutta\nmelkein epäilevät sanat säilyivät helsinkiläisten mielissä vielä\nkotiinpalatessanikin ja alakuloisina tuttavani niistä minulle\njuttelivat.\n\nMyöskin toinen suuri onnettomuus oli omiaan mieliä masentamaan. Porin\nkaupungin oli tulipalo suureksi osaksi hävittänyt toukok. 22 p:nä. Tätä\ntulipaloa seurasi pian senjälkeen toinen, vielä suurempi, kun Vaasan\nkaupunki elok. 3 p:nä ja sitä seuraavina päivinä paloi poroksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYliopiston uudet säännöt julaistiin lokak. 1 p:nä 1852. Suuret\nmullistukset yliopistomme laitoksissa ja oloissa johtuivat niistä ja ne\nolivat näiden sääntöjen johdosta uudeltavuodelta toimeenpantavat.\nFilosofia joutui virastaan pois yliopistostamme, sen nimikin\nkarkoitettiin; osakunnat olivat hajoitettavat ja ylioppilasten\nyhteiselämä järjestettävä tiedekunnittain, -- muusta puhumattakaan.\nPaljo ajattelemisen aihetta oli siis jokaisella, joka kuului\nyliopistoon. Ylioppilaille erityisesti oli syksy 1852 kuin yhtenäistä\nmuuttopäivää. Jokaisen osakunnan täytyi järjestää rahastonsa,\nkirjastonsa ja muun omaisuutensa, sekä päättää niiden vastaisesta\nkäyttämisestä. Eri osakuntain valtuutetut pitivät tiheään kokouksia\nvoidakseen järjestää olot mikäli mahdollista samalla tavalla. Vaikka\nminua, ulkomailta palattuani, ei muodollisesti oltu kirjoitettu takasin\nyliopistoon, otin kumminkin vilkkaasti osaa Länsisuomalaisen osakunnan\nja sen valtuuskunnan kuolinpesähuoliin. Ja kun ne onnellisesti oli\nsaatu suoritetuksi, piti vielä jokaisen osakunnan viettää\nhautajaisjuhlansa. Nämä kuusi jäähyväisjuhlaa vietettiin kaikki\ntavallista muhkeammin ja tavallista runsaammilla kutsuvierailla,\nmarraskuulla. Ollessani sillä kertaa ylioppilasten erityisessä\nsuosiossa sain olla mukana melkein kaikissa noissa juhlissa. Surujuhlan\ntapaisia ne toki eivät olleet; olipa kuin silloin jo olisi aavistettu\npian tapahtuvaa ylösnousemusta.\n\nOsakuntain lakkauttaminen muodosti loppunäytöksen kymmenen vuotta\nkestäneessä ylioppilaselämässäni. Viimeisellä lukukaudellani sain vielä\nolla näkemässä sen kieliriidan nousevia liekkejä, jotka sittemmin\nvuosikymmeniä olivat ylioppilaskuntamme niin sanoakseni tärkeimpänä\nelinilmiönä. Niihin saakka en ollut paljo koskaan kuullut tästä asiasta\njyrkempiä mielipiteenvaihdoksia. Suomenkielen pyrintöjä oli pidetty\nyhteisenä isänmaallisena asiana; jokainen oli, kuten jo ennemmin olen\nsanonut, ollut fennomaani, toinen vain innokkaampi, toinen\nlaimeampi; vihamielisyyttä ei ollut ilmennyt ruotsinmielisyyden ja\nsuomenmielisyyden välillä. Mutta nyt kuulin Länsisuomalaisessa\nosakunnassa ääniä nousevan fennomaniiaa vastaan, jonka vaatimuksia jo\npidettiin liiallisina. Tämä \"uusi oppositsiooni\" herätti osakunnan\nkäsinkirjoitetussa sanomalehdessä kynäsodan, jota jatkui kauan;\nväittelijöinä esiintyivät pääasiallisesti toverini L. ja E. Minäkin\nlopuksi sekaannuin tuohon polemiikkiin, ja kun nyt kellastuneiden\npaperien joukosta löydän lausuntoni asiasta, tahdon tähän lainata siitä\notteen, valaistakseni sitä tapaa, miten nuorison keskuudessa kieliasiaa\neri tahoilta käsiteltiin.\n\nOlen kirjoittanut:\n\n\"-- -- -- On hämmästyttävää, että tällaisessa väittelyssä ei\nkumpanenkaan taisteleva puoli ole ottanut selvittääkseen, mitä hän\n_Suomen kansalla_ käsittää. Sellainen selvitys näyttää minusta\nkumminkin tarpeelliselta, ennenkuin edemmäs asiassa mennään.\n\n\"Kysymys ei ehkä ole niin aivan yksinkertainen, kuin miltä se aluksi\ntuntuu. Minä vastaan omasta puolestani: Suomen kansan muodostavat\nkaikki ne ihmiset, jotka Suomessa asuvat. Vastaus on yksinkertainen;\nvaan eiköhän sitä vastaan voida muistutuksia tehdä?\n\n\"Voidaan kyllä. Sanotaan: Suomessa ei asu ainoastaan suomalaisia,\ntäällä asuu lähes 200,000 ruotsalaista, 1,000 lappalaista, sitäpaitsi\nsiellä täällä venäläisiä, mustalaisia, saksalaisia y.m. -- voivatko\nnämä kaikki muodostaa _yhden_ kansan? Voidaanko suomalaisia ja\nruotsalaisia, näitä kahta eri heimoa ja rotua, pitää yhtenä kansana?\nEi, ainoastaan ne, jotka ovat _yhtä_ heimoa, jotka puhuvat _yhtä_\nkieltä, voivat muodostaa yhden kansan, ainoastaan suomalainen väestö\nSuomessa voi olla Suomen kansana. Ja vielä ehkä toisaalta lisätään:\nSuomen kansaa ei elä ainoastaan Suomessa: missä vain suomeapuhuvia\nihmisiä asuu, kuuluvat ne kaikki Suomen kansaan.\n\n\"Kansantieteilijät tekevät ehkä sellaisia väitteitä. Kansantieteellinen\ninnostus on meidän päivinä suuri eikä kansallisuutta kernaasti tahdota\nmääritellä muun kuin kielen mukaan.\n\n\"Uskovatko nämä etnograafit todellakin, että Suomen suomalaiset ovat\nlähemmässä hengenheimolaisuudessa Uralin takaisten sukulaistensa\nkanssa, kuin ruotsalaista rotua olevain maamiestensä kanssa. Uskovatko,\nettei monen vuosisadan yhdessäolo, yhteinen uskonto, samat tavat, samat\nlaitokset merkitse mitään kansallisuutta määriteltäessä?\n\n\"En muistele koskaan kuulleeni kenenkään sanovan: 'mitä on Suomen\nsuomalaisilla ja ruotsalaisilla tekemistä toistensa kanssa? pitäkööt\nruotsalaiset yhtä Pohjanlahden takaisten heimolaistensa kanssa.'\nLuulenpa, että jokainen, ennenkuin tällaisia sanoja lausuu, peräytyy\nomaa ajatustaan ja hiljaisuudessa myöntää, etteivät ainoastaan\netnograafnset aatteet hallitse maailmaa.\n\n\"Ei, suomalaiset ja ruotsalaiset ovat liian kauan Suomessa eläneet\nyhdessä, ovat lainanneet toisiltaan ja antaneet toisilleen liian paljo,\novat liiaksi toisiinsa sekaantuneet, jotta koskaan voisivat erottaa\nkohtalonsa toisistaan. Heistä on tullut _yksi kansa_.\n\n\"Kansaa pidän aivan samana käsitteenä kuin kansakuntaa, kansallisuutta.\nTuntuuhan nurinkuriselta väittää, että yhdessä kansassa olisi useampia\nkansallisuuksia. Olenkin sitä mieltä, ettei Suomessa voida puhua muusta\nkuin yhdestä kansallisuudesta. Ja sitä kansallisuutta nimitän\nsuomalaiseksi. Lohduttaakseni E:tä sanon, että nimitykseni johtuu\n_Suomesta,_ eikä _suomalaisista_. Samasta syystä voin puhua\npohjoisameriikkalaisesta kansallisuudesta: samasta syystä puhutaan\nsveitsiläisestä kansallisuudesta eikä saksalaisesta, ranskalaisesta\neikä italialaisesta kansallisuudesta Sveitsissä.\n\n\"Onhan monessa suhteessa onnellista, kun kansan kaikki osat puhuvat\nsamaa kieltä. On onnellista, mutta välttämätöntä se ei ole. En tarvitse\npuhua siitä, kuinka kallisarvoinen äidinkieli ihmiselle on, kuinka\nvaikeaa hänen on siitä luopua. Eikä hän siitä luovu, muuta kuin\nsuurimman pakon vallitessa. Kun yksi tai kaksi henkilöä siirtyy kansan\nsekaan, jolla on toinen äidinkieli, silloin heidän on melkein pakko\nluopua äidinkielestään. Mutta tunnettu on, ettei tarvita kovin suurta\njoukkoa yhdessä asuvia siirtolaisia, jotta he monen sukupolven läpi\nvoivat säilyttää äidinkielensä, asukoon toiskielinen kansa kuinka\ntaajalukuisena tahansa sen ympärillä.\n\n\"Mutta kun nyt kerran äidinkieli on niin juurtunut ihmisen olemukseen,\nniin täytyy kai hänellä olla oikeus myöskin viljellä tätä kieltään.\nSitä ei kukaan kielläkään.\n\n\"Mutta sattuu, että erikieliset ihmiset muodostavat yhden yhteiskunnan,\nyhden valtion, yhden kansan, yhden kansallisuuden. Kuinka silloin\nvoidaan kaikkien oikeutta ja kaikkien vapautta suojella?\n\n\"Ehdotonta oikeutta siinä ei voida toteuttaa. Yksilö, joka asuu\ntoiskielisen kansan keskuudessa, ei voi koskaan vaatia, että esim. maan\nlain tulisi käyttää hänen kieltään taikka että uskonnon sanoja hänen\nkielellään julistettaisiin. Hän on itse riistänyt itseltään osan\nvapaudestaan, kun on siirtynyt vieraaseen maahan. Mutta missä on raja,\njonka mukaan joukko jonkun kansan jäseniä voi tässä kohden saavuttaa\noikeutensa? Sitä rajaa ei voida yleensä määrätä, se riippuu melkein\njoka yksityistapauksessa erinäisistä olosuhteista.\n\n\"Siirryn meidän omiin oloihin. Vallitseeko maassamme kielellisessä\nsuhteessa oikeutta, jolla olisi edes oikeuden varjoa. Kirkollisissa\nsuhteissa kyllä. Mutta entäpä oikeudellisissa, hallinnollisissa\nolosuhteissa, opetusoloissa? Tiedämmehän kaikki, että asujamiston 7:s\ntaikka 8:s osa tässä suhteessa nauttii lapsipuolen oikeutta!\n\n\"Elköön kadehdittako maamme ruotsalaisia. Jos he kaikessa voisivat\nnauttia oikeutta, ilman että se tapahtuisi suuren enemmistön\nkustannuksella, kuka heiltä hiuskarvan vertaa oikeutta tahtoisi\nriistää? Fennomaniia pyrkii hankkimaan suomenkielelle sen täydet\noikeudet. Se ei tahdo riistää ruotsinkielisiltä mitään muuta, kuin mikä\nloukkaa suuren enemmistön oikeutta.\n\n\"'Mutta,' väittää ehkä E., 'pitääkö täällä vaan enemmistön hallita,\neikö sivistyksellä ole mitään merkitystä? Ruotsalaista heimoa täällä\ntosin ei ole kuin 8:s osa maan asujamistosta, mutta siihen kuuluvat\nkaikki, joilla on edes hiukan korkeampi sivistyksen määrä'.\n\n\"Tässä kohden on hauska verrata molempain väittelijäin mietteitä ja\nsanoja. L. pitää sivistyneitä luokkia 'suomalais-ruotsalaisena\nlapsena', joka on ryöstetty pois kansaltaan -- ja että paitsi\nsivistyneitä Suomessa on muitakin ruotsalaisia, sen näkyy hän innossaan\nkokonaan unhoittavan. -- E. taas pitää sivistyneitä luokkia muitta\nmutkitta ruotsalaisina, koska ne kaikki puhuvat ruotsia. Toinen, pitää\nsiis kaikkia sivistyneitä suomalaisina, toinen ruotsalaisina. Kun näin\ntärkeässä kohdassa molemmilta tahoilta noin eri suunnille eksytään,\nniin ei ole ihmettä, että yhtymäkohtaa ei löydy.\n\n\"Niin, nämä sivistyneet luokat ansaitsevat paljo huomiota näitä asioita\ntarkasteltaessa. Tiedämme kaikki, ettei maassamme alempia kerroksia\nkoskaan ole kielletty sivistyneisiin luokkiin nousemasta: yksinoikeus\nsiihen ei koskaan ole ollut suomalaisilla eikä ruotsalaisilla. Mutta ne\nsuomalaiset, jotka tähän luokkaan ovat siirtyneet, ne ovat todellakin\n'ryöstetyt pois kielestään'. Sillä päästäkseen sivistyneiksi, on heidän\nollut alistuttava samaan kohtaloon, kuin sen, joka siirtyy vieraaseen\nmaahan, s.o. omistamaan toisen kielen, kuin äidinkielensä,\njokapäiväiseksi ajatustensa talkiksi. Ja heidän lapsilleen on tuo\ntoinen kieli usein muuttunut äidinkieleksi.\n\n\"Siis ovat sivistyneet luokat muodostuneet sekä suomalasista että\nruotsalaisista, ja siinä luokassa ovat jäsenet alinomaa sekaantuneet\ntoisiinsa. Tuskin niistä yksikään yksilö voi sanoa: 'olen puhtaasti\nsuomalaista juurta' taikka 'olen puhtaasti ruotsalaista juurta'. Juuri\nnäiden luokkain sekaantuminen on lujin side Suomen suomalaisten ja\nruotsalaisten välillä.\n\n\"Jos E. myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että sivistyneet\nluokat ovat lähteneet ja lähtevät kansasta, että nämä luokat eivät\nkoskaan ole muodostaneet mitään erityistä kastia maassamme, niin\npitäisi hänen myös myöntää johdonmukaiseksi ja oikeutetuksi\nsuomalaisten vaatimuksen saada sivistystä omalla kielellään.\nMutta samalla on hän tietysti myös myöntänyt tarpeelliseksi ja\nvälttämättömäksi, että suomenkieltä ja kirjallisuutta kehitetään.\nSilloin hän on tunnustanut kaiken, mitä vaadin. En vaadi muuta, kuin\nettä suomenkielelle myönnetään oikeus kerran esiintyä sivistyskielenä.\n\n\"Sillä jos suomenkieli kerran sille asteelle pääsee, että sen avulla\nvoi itselleen omistaa kaikki sivistyksen tulokset, niin pääsee tämä\nkieli kyllä täysiin oikeuksiinsa. Sen pitäisi olla selvää jokaiselle.\nJa että puhuessani toisen oikeuksista en tahdo vääryyttä tapahtuvan\ntoiselle, se selvennee myös edelläsanotusta.\n\n\"'Mutta vaikkei vääryyttä tehtäisikään ruotsinkielelle, niin kadottaisi\nse paljo suomenkielen nousemisen kautta.' Se on luonnollista; ja minä\narvelen, että se juuri on tämä pelko äidinkielelle tapahtuvasta\nvauriosta, joka on synnyttänyt tämän nuoren suomenmielisyyden\nvastarinnan. Kaunista on rakastaa äitiään, mutta ei ole kaunista\nmoittia naapuria sentakia, että naapurillakin on äiti.\"\n\nSe kysymys, joka silloin oli käsiteltävänä, oli, kuten näkyy sama,\njonka pohtimiseen seuraavat ylioppilaspolvet nykyaikaan asti ovat\nsaaneet harjoitella -- taikka hukata -- parhaat henkiset voimansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkia muita sen ajan murheita lisäämään tuli vieläkin, syksyllä 1852,\nsurettava kuolemantapaus. Yrjö Aukusti Wallin kuoli aivan äkkiä lokak.\n23 p:nä. Hän oli suunnitellut uutta, suuremmoista retkeä Arapiaan ja\ntoivonut saavansa siihen kannatusta sekä Pietarista että Lontoosta.\nMutta nämä toiveet pettivät; se pettymys kai kiirehti sitä\nsydämmentautia, jota hän poti. Siten jätti tämäkin maamme jalo koristus\nkansansa. Suomen yliopisto oli valitettavasti jo tottunut vahinkoja\nkärsimään: viiden vuoden kuluessa oli kuolema riistänyt peräkkäin R.\nTengströmin, J. J. Nervanderin, M. A. Castrénin, Y. A. Wallinin.\nennenkuin, yksikään heistä vielä oli keski-ikään ehtinyt. Mutta tottumus\nei vähentänyt surun tuottamaa katkeruutta.\n\nMe länsisuomalaiset, jotka ylpeydellä luimme Wallinin omaan joukkoomme\nkuuluvaksi, kannoimme hänen maalliset jäännöksensä lokak. 29 p. hautaan\nja saatossa kulki koko muu ylioppilaskunta sekä kaupungin sivistynyt\nyleisö. Viimeinen päätös, jonka Länsisuomalainen osakunta ennen\nhajaantumistaan sai tehneeksi, oli se, että se antoi Ekmannille\ntoimeksi maalata vainajan muotokuvan sekä lahjoitti sen yliopistolle\nikuiseksi muistoksi. Länsisuomalaiset myöskin pystyttivät tuon\nyksinkertaisen, hiomattoman muistokiven Wallinin haudalle ja he\nviettivät sitten kauan Wallinin kuolinpäivää vuosijuhlanaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOsakuntain hajoittamiseen päättyi, kuten sanottu, ylioppilaskauteni.\nJoulukuun alussa samana vuonna kysyi minulta toiminimi J. O.\nFrenckellin ja pojan kirjakauppa- ja kirjapainoliikkeen silloinen\nhoitaja, konsuli Reinh. Frenckell, tahtoisinko vuoden 1853 alusta\nruveta Morgonbladetin toimittajaksi. Tämä tarjous ei ollut minulle\naivan odottamaton. Jo kauan oli taipumukseni tähdännyt kirjalliselle\nalalle, ja melkein empimättä vastasin myöntävästi. Ja valmistuin siis,\nniin hyvin kuin taisin, uuteen toimeeni.\n\nMorgonbladetin, joka alkamisestaan asti oli ilmestynyt Frenckellin\ntoiminimen kustannuksella, täytyi nyt neljäntenä vuotena perättäin\nvaihtaa toimittajaa. Olen edellä kertonut, että Morgonbladettia\n1840-luvun keskipaikoilla vakavasti ja taidolla toimittivat Berndtson\nja Elmgren yhteisesti. Mutta Elmgren erosi toimituksesta 1847 ja\nBerndtson rupesi toimitustyössään yhä leväperäisemmäksi ja vihdoin hän\nlaiminlöi lehtensä kokonaan. Lopulla vuotta 1849 luovutettiin lehti G.\nEhrströmin hoidettavaksi, joka hiukan muutti lehden suunnitelmaa, hoiti\nsitä huolellisesti ja kyvykkäästi, mutta jo vuoden perästä\nlainopillisten lukujensa vuoksi siirtyi siitä pois. V:n 1851 alusta\notti lehden taas huostaansa Berndtson, joka sitä taas hyvin uutterasti\nhoiti, kirjoitti artikkeleita, runoja, kertomuksia ja jutelmia\nkaikenlaisia sekä säilytti sen arvostelijan maineensa, jonka hän jo\nennen oli hankkinut. Mutta ainoastaan sen vuoden loppuun saakka pysyi\nBerndtson nyt Morgonbladetissa. Seuraavasta uudestavuodesta siirtyi hän\nFinlands Allmänna Tidningiin, jossa hän sitten useiden vuosien\nkuluessa, yhä taidetuomarina pysyen, virallisena toimittajana sai\nosottaa kykyään katsella asioita miltä kannalta olot milloinkin\nkäskivät. Hänen jälkeensä sai Morgonbladet toimittajakseen Theod.\nClasenin, nuoren uudemman kirjallisuuden dosentin, joka oli\nlahjakas ja alallaan tietorikas, mutta vailla halua ja taipumusta\nsanomalehtityöhön. Eikä hän siihen ollut sitoutunutkaan kuin yhdeksi\nvuodeksi; kun se vuosi nyt läheni loppuaan, silloin pyydettiin minua\nMorgonbladetin toimittajaksi.\n\nNämä alituiset toimituksenmuutokset olivat kumminkin suuressa määrin\nturmelleet yleisön luottamuksen Morgonbladettia kohtaan. Tilaajain\nlukumäärä, joka lehden mahtavimmillaan ollessa 1840-luvun\nkeskipalkoilla oli noussut noin 600:teen, oli nopeasti laskeutunut ja\n50-luvun ensi vuosina se ei ollut 250:ttä korkeampi, vaan kenties\nsitäkin pienempi. Helsingissä ei ollut kuin 70 tai 80 tilaajaa.\nKustantajalle ei lehti siis suinkaan voittoja tuottanut: senvuoksi ei\ntoimittajallekaan maksettu kuin 300 hopearuplaa vuodessa, siihen\nluettuina kaikki kustannukset sanomalehdistä, apulaisista y.m.\njuoksevista menoista.\n\nSellaisissa olosuhteissa ja sellaisilla ehdoilla otin alusta vuotta\n1853 Morgonbladetin toimittaakseni. Vähän olin niihin asti\njulkisuudessa kirjailijana esiintynyt, kokemusta toimitustöistä ei\nminulla ollut ensinkään. Mutta rohkealla ja iloisella mielellä kävin\ntoimeeni käsiksi. Otin lehden vastaan semmoisena kuin se oli. Sen muoto\nja suunnitelma ei minua miellyttänyt, mutta vastaseksi en siihen mitään\nmuutoksia tahtonut tehdä. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa. Joka\nmaanantai ja torstai k:lo 12 tuli sen olla valmiin jaettavaksi\nFrenckellin kirjakaupasta tilaajille. Mutta senssorin tuli\nasetusten mukaan saada se käsiinsä 24 tuntia aikusemmin ja se merkitsi\nkäytännössä, että maanantain numero lähetettiin painosta\npainotarkastajalle jo lauvantai-iltana, mutta torstain numero vasta\nkeskiviikko-iltana. Aikusin ulosantopäivän aamuna saatiin lehti\nsenssorilta takasin ja silloin siihen olivat merkityt kaikki ne\npyyhkimiset, joita välttämättöminä oli pidetty. Senjälkeen lehti,\nasianmukaisesti uudelleen taitettuna, lähetettiin aamupäivällä\ntoistamiseen senssorille saamaan häneltä hyväksymisen.\n\n_L'Etat c'est moi_, -- toimitus, se olen minä, niin senaikainen\nsanomalehden toimittaja Suomessa saattoi sanoa. Niinpä minäkin. Sillä\npalkalla, joka toimitukselle maksettiin, ei juuri aputoimittajia voinut\npalkata, jos sellaisia olisi ollut saatavissakin. Artikkelit,\nkirjallisuusarvostelut, viivanalustat, käännökset, teaatteriarvostelut,\nuutiset, -- kaikki sain itse kirjoittaa ja lukea korehtuurit. Ainoa\nala, missä en uskaltanut itseeni luottaa, oli musiikinarvosteleminen;\nsiinä minua auttoivat ystäväni K. Collan ja Rud. Lagi. Ulkomaisia\nuutisia ei onneksi lehdessä ollut. Mutta olipa siltä nuorelle\ntoimittajalle työtä tarpeeksi. Lähetettyjä kirjoituksia ei monasti\nsaanut hakea kirjelaatikosta.\n\nMaan sanomalehdistö ei silloin vielä ollut kauas kehittynyt siltä\nasteelta, jolla se oli ollut vuosikymmentä aikasemmin. Saima oli ollut\nja mennyt; korkeammat mahdit olivat pitäneet huolta, että sen aika oli\nohi ja ettei se niin aivan väleen voinut palatakaan. Virallista lehteä\nkoetettiin korottaa jonkinlaiseen arvoon. Professori A. Blomqvist,\njonka yksityisafääri tuo lehti (Finl. Allmänna Tidning) oli ollut\nenemmän kuin kymmenen vuotta ja jonka hoitamassa lehdessä ei ollut\nnäkynyt juuri muuta kuin ulkomaista politiikkaa, oli kuollut 1848 ja\nvuodesta 1850 tuo virallinen lehti yhdistettiin kenraalikuvernöörin\nkanslian ja siihen laaditun erityisen sanomalehtitoimiston yhteyteen.\nLehden kokoa nyt laajennettiin: siihen ruvettiin panemaan johtavia\nkirjoituksia, valtiollisia, taloudellisia ja isänmaallishistoriallisia.\nPäätoimittajaksi otettiin protokollasihteeri O. Meurman, joka ennen\nhallituksen lukuun oli julkaissut ruotsalais-venäläisen sanakirjan sekä\nsitäpaitse tullut tunnetuksi venäläisten kaunokirjallisten teosten\nkääntäjänä. Tämän ohessa tuli lehteen toimittajaksi kotimaista osastoa\nvarten Fab. Collan, joka samoihin aikoihin lehtorinvirastaan Kuopiosta\npalasi yliopistoon filosofian apuopettajaksi. Mutta kuolema korjasi\npian molemmat nämä miehet: Meurman kuoli jo syksyllä 1850 ja Collan\nHelmikuussa 1851. Näiden jälkeen astui sitten Berndtson, kuten ennen\nolen kertonut, vuodesta 1852 tuohon viralliseen sanomalehtitoimistoon.\nUuden toimituksen aikana lisääntyi virallisen lehden lukijakunta koko\njoukon vuosi vuodelta. -- Helsingfors Tidningareita edusti yhä edelleen\nZ. Topelius, hän eikä kukaan muu. Yksin hänkin lehtensä toimitusta\nhoiti. Ainoastaan kesäkuukausiksi jätti hän lehtensä jonkun toimituksen\nulkopuolella olevan henkilön hoidettavaksi.[24] Se yleisö, jota hän\nhallitsi \"paperisella valtikallaan\", jota hän piti salaperäisenä\ntaikakaluna, kasvoi myötään. Jokaista vuosikertaa koristivatkin hänen\nrunottarensa uudet, viehättävät tuotteet; hän oli \"Rautakylän vanhasta\nparoonista\" (1849) ja \"Suomen herttuattaresta\" (1850) syksyllä 1851\nsiirtynyt \"Välskärin kertomuksien\" suureen ja merkilliseen sarjaan ja\nnäillä historiallisilla kertomuksillaan hän yhä enemmän ja enemmän\nveti yleisön puoleensa. Halulla luetut \"Leopoldilaiskirjeet\"\njatkuivat vielä v:n 1853 loppuun asti. Hänen suuri merkityksensä\nsanomalehtikirjailijana oli ollut ja oli edelleen se, että hän, kuten\non sanottu, \"rajattomassa määrin vaikutti isänmaallisen tunteen\nselventämiseksi, harrastuksen herättämiseksi kauniiseen ja hyvään\nmaassamme\". -- Nämä kaksi lehteä olivat, paitsi Morgonbladetia, yhä\nedelleen varsinaiset ruotsinkieliset sanomalehdet Helsingissä.\nSitäpaitsehan Litteraturbladet täällä ilmestyi; se oli nimellisesti\nkuukauslehti, vaan sen ilmestymisajat eivät olleet niin aivan\nsäännölliset. Litteraturbladetia toimitti v:sta 1850 vuoteen 1854,\njolloin Snellman taas ryhtyi sen toimittamiseen. S. G. Elmgren, joka,\nvaikka häntä muut kirjalliset voimat hyvin vähän kannattivat, ei\nväsynyt ilmoittamaan ja arvostelemaan kotimaisen kirjallisuuden\nuusia tuotteita ja joka sen ohessa julkaisi monta arvokasta\nsivistyshistoriallista kirjoitusta. -- Maaseutusanomalehdistö ei ollut\nmyöskään paljo varttunut, ei ulkomuodoltaan eikä sisälliseltä\nmerkitykseltään. Ruotsinkielisistä elivät Åbo Tidningar ja Åbo\nUnderrättelser sekä Borgå Tidning entisellään, toimittajat niissä vain\nusein vaihtuivat: Vasa Tidningin nimi oli muutettu Ilmariseksi ja se\nilmestyi edelleen, lakaten ainoastaan vuoden ajaksi kaupungin palon\nvuoksi. Kuopiossa oli 1851 syntynyt pieni Kuopio Tidning, joka pysyi\npystyssä viisi tai kuusi vuotta, mutta se oli kurja Saimaan\njälkeläinen; Viipurissa runoilija J. G. Leistenius toimitti 1854-55\nViborgs Tidningiä, mutta hänen yrityksensä sanomalehtialalla oli lyhyt\nja epäonnistunut. Jos vielä mainitsen pienen lastenlehden Eoksen, joka\nrupesi ilmestymään Turussa 1854, niin olen luetellut maan koko\nruotsinkielisen sanomalehdistön 50-luvun alkupuolelta. --\nSuomenkielistä sanomalehdistöä ei v:n 1850 surmaiskun jälkeen voinut\nedellyttää paljoa olevaksi. Pian se kumminkin hiljalleen rupesi henkiin\nheräämään. Jo v:n 1851:n alussa uudestasyntyi Suometar: sitä silloin\naluksi toimittivat E. A. Gr. Rindell ja H. Kellgren, vaan vähää\nmyöhemmin viimeksimainittu ynnä F. Polén, joka sittemmin P. Tikkasen\nkanssa useiden vuosien kuluessa piti lehteä reippaasti ja menestyksellä\nvoimassa. Maanviljelyksestä ja karjanhoidosta hiipivät silloiset\ntoimittajat vähitellen muihin aineisiin: senssuurin käsitys\n\"uskonnollisesta herätyksestä\" ja \"taloudellisesta hyödystä\" laajeni\nnäet vähitellen. Ja kun itämaisen sodan sytyttyä Kellgren hienolla\ndiplomaattisella käytöksellään sai hankituksi lehdelleen luvan julaista\nsotauutisia, niin oli suomenkielisen sanomalehdistön henki ja\nkehityskyky taas pelastunut. Suomettaren tilaajamäärä nousi sotavuosina\nyli 4,500 kappaleen. Mutta Suometar olikin vielä siihen aikaan\noikeastaan ainoa mainittava suomenkielinen lehti. Kuopiossa eli kyllä\n\"Maamiehen Ystävä\" edelleen aina vuoteen 1855:teen asti ja Turussa oli\n\"Sanomia Turusta\" alkanut ilmestyä 1851; mutta tämä lehti oli kooltaan\nhyvin pieni ja sisältöä pienensivät yhä nuo alituiset senssuuriluukut,\njoita lehden kustantaja täytti vanhoilla puupiirroksilla, --\nvalaskaloilla ja pienemmillä eläimillä, \"suurella ja pienellä\nGutenbergillä\" ja muilla, joita piti niin tiheään käyttää, että yleisö\nne aivan hyvin tunsi. Paitsi näitä ilmestyi suomeksi ainoastaan pari\npientä kuukaus- taikka viikkolehteä, joiden sisältö oli puhtaasti\nuskonnollista taikka taloudellista.\n\nSamanlaista senssuurimääräystä, joka suomenkielistä kirjallisuutta\nmasensi, ei tosin ollut olemassa ruotsinkielistä sanomalehdistöä\nvarten. Mutta, siitä riippumatta, minkälaiset lait ja asetukset olivat,\nvarmaa on, että niin toisen kuin toisenkaan suhteen ei vallinnut muu\nkuin sula mielivalta. Mitä oli lupa painaa, mitä ei, sitä ei\nsanomalehdentoimittaja voinut edeltäpäin tietää. Se kyllä oli\ntunnettua, että oman maan valtiollisia asioita ei kierteisimmälläkään\ntavalla saanut ottaa puheeksi; ettei saanut kosketella pienintäkään\nhallituksen toimenpidettä, tuskinpa edes olosuhdetta, joka voisi antaa\naihetta tällaiseen toimenpiteeseen; uutisia sellaisia, \"jotka\nsaattoivat vaikuttaa häiritsevästi yleiseen rauhaan\", kuten katoa tai\nnälänhätää, koleraa taikka muuta kulkutautia taikkapa muita pahempia\ntapaturmia koskevia, ei saanut kertoa kuin virallisten julkaisujen\nmukaan. Kansallisuus ja kansallishenki olivat luonnollisesti\nkäsitteitä, joita ei sanomalehdissä saanut kosketella eikä pohtia,\nj.n.e. Mutta mitä sen lisäksi saattoi pitää sopimattomana ja\nluvattomana, se riippui asianomaisen senssorin satunnaisesta \"tuulesta\"\ntaikka hänen suuremmasta tai pienemmästä arvostelukyvyn puutteesta.\nHarvoin kannatti korkeampaan paikkaan vedota; minkä olen kirjoittanut\nsen olen kirjoittanut, se oli tavallisesti senssorin viime sana.\nVoisinpa kuvatakseni näitä tosiasioita esittää ensimmäisiltä\nsanomalehtivuosiltani joukon satumaisesti ihmeellisiä juttuja. Mutta\neihän ole nykyisinkään tässä suhteessa mitään niin uskomatonta, että\nsitä tarvitsisi todistaa ja voin siitä syystä sivuuttaa nämä sekä\nlystikkäät että surulliset muistoni, varsinkin kun koko joukko\nsellaisia kuvauksia jo ennen on unhotuksiin joutumasta pelastettu.[25]\n\nSellaisissa olosuhteissa ei ollut niin aivan helppoa, ei myöskään niin\naivan suloista, toimia sanomalehdentoimittajana. Kovin ahtailla vesillä\noli siinä purjehdittava, kiviä ja salakareja oli siellä joka taholla,\nmerimerkkejä ei missään, epävarmaan maantuntemukseen ainoastaan oli\nluottaminen. Varminta oli senvuoksi kirjoitella kirjallisuudesta ja\nteaatterista, panna lehteensä pieniä kertomuksia ja kuvauksia,\nvarsinkin oman kaupungin elämästä ja oloista, ja suunnata\narvostelunuolensa toisten sanomalehtien pieniä heikkouksia ja vikoja\nkohtaan. Nuortealla ja iloisella mielellä, joskin monasti vakavin\ntuumin, tein työtä minkä parhaiten osasin. Palkkioksi sain ilokseni\njommoistakin kehoitusta yleisön puolelta. Sanottiin, että\nMorgonhladetista oli tullut pirteä ja hauska lehti; jos muutamat\nmaaseutulehdet, teaatterinjohtajat ja näyttelijät sekä vastustajat\nmuilla aloilla olivat toista mieltä, niin sille en voi mitään. Lehden\nkustantajakin oli minuun tyytyväinen. Hän ehdotti jo hyvissä ajoin\nsyksyllä, että Morgonbladet uudestavuodesta 1854 laajennettaisiin sekä\nkooltaan että suunnitelmaltaan, ja sitä ehdotusta minä sydämmestäni\nkannatin. Lehteä ei aijottu antaa ulos entistä useammin, vaan se\npäätettiin laajentaa kolmipalstaiseksi, painattaa uusilla kirjasimilla,\nsiihen päätettiin ottaa ulkomaan uutisia, ilmoituksia j.n.e.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeaatteri kuului, kuten jo olen sanonut, niihin aineisiin, joista\nsanomalehdistö siihenkin aikaan jotenkin turvallisesti saattoi puhua.\nJa tätä ainetta uutterasti käsiteltiinkin. Arvosteltiin annettuja\nteaatterinäytäntöjä, ivattiin niitä \"etu- ja taka-askeleita\", joita\nvanha teaatteritalo teki, puhuttiin uudesta kivisestä teaatteritalosta,\njota varten Chiewitz jo oli laatinut piirustukset ja väiteltiin siitä,\nmillä ehdoilla Suomi voisi saada pysyvän, kotimaisen teaatterin.\n\nStjernström päätti näytäntövuonna 1852-53 kolmivuotisen vierailunsa\nSuomessa. Täällä olonsa ajalla lisäili hän joukkoaan ja näytteli osaksi\nHelsingissä, osaksi Porvoossa, Viipurissa ja Turussa. Onni häntä\nseurasi ja noina kolmena vuotena hankki hän Suomesta itselleen\nmelkoisen omaisuuden. Hänen ohjelmistonsa ei aina aivan erinomainen\nollut, mutta siinä oli kumminkin joukko klassillisia ja suuria\nkappaleita, kuten useita Victor Hugon draamoja, Molièren Tartuffe,\nSchakespearin Kuninkaan lääkäri, Börjessonin Eerik XIV, Scriben\ndraamoja j.n.e. ja palaten usein Cesar de Bazanoon ja Farinelliin sekä\nuseihin Blanchin iloisiin kappaleisiin piti hän teaatterissa runsaasti\nyleisöä. Kesällä 1852 hankki hän eteviä lauluvoimia seurueeseensa,\njoten hän saattoi antaa operetteja ynnä osia suuremmista oopperoista,\nkuten Marthasta, Don Juanista, Stradellasta, Lemmenjuomasta. Figaron\nhäistä j.n.e. Syksyllä näytteli hän suuren satunäytelmän \"Urdur eller\nNechens dotter\", johon säveleen oli tehnyt A. Söderman. Kotimaisia\nkappaleita ei Stjernström, senjälkeen kuin \"Ur lifvets strid\" oli\nesitetty, saanut näyteltäväkseen kuin pari pientä tekelettä; vasta\nviimeisenä näytäntövuotenaan oli hänellä onni esittää Z. Topeliuksen\nuuden kappaleen \"Regina von Emmeritz\". Se näyteltiin tuo näyttämöllä\nvieläkin säilyvä kappale ensi kerran huhtik. 13 p. 1853; rouva\nLagerqvist oli Reginana ja Stjernström itse Kustaa Aadolfina.\nSuurenmoiset olivat suosionosoitukset: sekä tekijä että näyttelijät\nkutsuttiin näytännön jälkeen illanviettoon n.s. Oetzen juhlasaliin.\nKahdeksan kertaa esitettiin kappale yhdessä kuukaudessa. Vähän sen\njälkeen, touk. 18 p:nä, antoi Stjernström jäähyväisnäytäntönsä\nHelsingin yleisölle.\n\nHeinäkuussa samana vuonna saatiin tänne taas oopperanäytäntöjä;\nsaksalainen seurue tireht. Fassin johdolla saapui tänne Räävelistä, ja\nhänellä oli mukanaan muutamia varsin eteviä laulajia ja laulajattaria,\njoten joukko suuria oopperoita saatiin esitetyksi. Se oli läpeensä\narvokasta taidenautintoa. Mutta hra Fass'ille saapui tänne samaan\naikaan hyvin vaarallinen kilpailija ja vihamies, nim. kolera, ja hänen\ntäytyi kiireen vilkkaa heinäkuun lopulla väistyä sen tieltä pois.\n\nKun sitten kolera oli lähtenyt tiehensä saapui syyskuussa s.v.\nHelsinkiin tuo aikoinaan kuuluisa, itserakas ruotsalainen\nmaaseututirehtööri J. Roos teaatteriseurueineen. Mutta hän ei,\nrouvineen ja tyttärineen ja muutamine apulaisineen, voinut tyydyttää\nhelsinkiläisten teaatteritarvetta eikä vaatimuksia. Roosin näytäntöjä\narvosteltiin siitä syystä varsin terävästi, ainakin Morgonbladet teki\nniin. Ja siitä syntyi polemiikki, jota vieläkin on hauska muistella.\nTopelius, siivo mies, saatiin Hels. Tidningareissa armeliaisuudesta\npuolustamaan Roosin seuruetta oikein hellästi ja itse Cygnaeuskin\ninnostui puolustamaan Roosin kaunista tytärtä, Jenny-raukkaa, eräässä\nkirjoituksessa \"Helsingin teaatterin tulevaisuudesta\";[26] hän näet\ntytön nimessä kirjoitti minulle hyvin pitkän, puoleksi leikillisen\nvalituskirjeen, vaikeroiden, että Morgonbladet oli tyttöparkaa\nvainonnut.\n\nRoos viipyi Helsingissä lähes kaksi kuukautta ja hänen jälkeensä saapui\ntänne syystalvella Hesslerin seurue, joka täällä näytteli jouluun\nsaakka ja sitten, käytyään Viipurissa, kevätpuoleen 1854 myös pari\nkuukautta. Tämäkään seurue ei yleisöä tyydyttänyt; sen näytännöistä ei\nole juuri mitään erityistä muistettavaa, paitsi erästä suurempaa\nkotimaista kappaletta \"Ur en finnes lif\" (Suomalaisen elämästä), kirj.\nW. Zilliacus, jota kappaletta kumminkaan sitäkään ei arvostelu voinut\naivan paljo kehua. Kevään tultua hajaantui Hesslerin seurue. Silloin\nkääntyivät jo kaikkien katseet sotanäyttämöön eikä Helsinki senjälkeen\npariin vuoteen juuri mitään teaatteria tarvinnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOhimennen tahdon piirtää tähän muutamia muistoja Helsingin myöskin\nsoitannollisesta elämästä 1850-luvun alkupuolelta. Pacius työskenteli\nsamalla innolla ja tarmolla kuin ennenkin, valmisti ja täydenteli\n\"Kaarlo kuninkaan metsästyksen\", josta jo ennen olen puhunut, antoi\nainakin 1851 vielä hengellisen pitkänperjantain konsertin sekä silloin\ntällöin suuria konsertteja, ja piti simffoniiayhdistystä hengissä ja\nvirkeänä. Tämä yhdistys peri alussa vuotta 1852 entisen soitannollisen\nseuran ja entisen lauluseuran perut ja rupesi puuhaamaan pysyväistä\nsoittokuntaa ja sen yhteyteen musiikkiopistoa. Sellainen 12-miehinen\nsoittokunta saatiinkin, saksalaisen Ganszaugen johdolla, heinäkuussa\nsamana vuonna toimeen; toivottiin, että tuosta soittokunnasta kasvaisi,\npaitsi tuki seudun soittoharrastuksille, vielä taimitarha kotimaisten\nsoittotaiteilijain kehittämistä varten. Tuohon pieneen musiikkiopistoon\ntulikin useita oppilaita, joista paljo hyvää saattoi toivoa, m.m.\nviulunsoittaja Joh. Lindberg, joka, vaikka vasta oli 14-vuotias,\nsaattoi esiintyä 1853 soolosoittajana eräässä konsertissa. Mutta sodan\nukkosenjyry vaimensi pian kaiken muun soiton; silloin huomattiin,\nkaikista ponnistuksista huolimatta, taloudelliselta kannalta\nmahdottomaksi ylläpitää soittokuntaa ja se hajaantui siis, antaen\njäähyväiskonserttinsa huhtikuussa 1854. Oppilaskoulu pysyi vielä vuoden\npystyssä, vaan syyskuussa 1855 saivat sen oppilaatkin antaa\njäähyväiskonserttinsa. Sen jälkeen he hajaantuivat kaikkiin ilman\nsuuntiin.\n\nNiistä soitannollisista nautinnoista, joita teaatteri näinä vuosina\nsaattoi tarjota Helsingin yleisölle, olen jo puhunut. Ulkomaiset\nkonsertinantajat rupesivat harvenemaan sitä myöten kuin Ulrikaporin\nkylpy- ja terveysvesielämä rupesi menettämään entisen loistonsa.\nKonsertteja antoivat täällä kumminkin m.m. nuo nuoret veljekset\npianonsoittaja Josef ja viulunsoittaja Henri Wieniovski (1851),\nlaulajatar Amelie Schramm (1851), sellonsoittajat Chr. Kellerman ja\nAndr. Gehrman (1851 ja 1852), viulunsoittaja Kiesewetter (1851) ja\nPaganinin \"ainoa oppilas\" Apollinare de Kontski (1852); vielä\npianonsoittajat Mortier de Fontaine ja Melanie Malescot (1852),\nhuilunsoittaja Ant. Sauvlet (1852), 12-vuotias viulunsoittaja Maria\nSeratt (1852), sellonsoittajat J. Nagel ja Biernachi (1853), laulajatar\nHenr. Nissen-Salomon (1853), pianisti T. Leschetitsky (1853) j.n.e.\n\nJos ulkonaisten konsertinantajain lukumäärä väheni, niin lisääntyi\nsitävastoin vähitellen kotimaisten joukko. Rudolf Lagi oli 1851\nKuopiosta muuttanut Helsinkiin Nikolainkirkon ensimmäiseksi urkuriksi\nja hän antoi senjälkeen milloin hengellisiä, milloin muita\nsuurempia konsertteja, talvella 1853-54 kokonaisen sarjan, kuusi\nsimffoniiakonserttia. Betty Boije lauloi täällä vielä 1852. Samoihin\naikoihin antoi Aug. Tavaststjerna täällä konsertin ja samoin\npäälaulajatar \"Kaarlo Kuninkaan metsästyksestä\", neiti Hanna Falkman.\nLaulaja B. Broms alkoi julkisen laulajauransa 1852; hän oli uusi ja\nvarsin suosittu ilmiö kotimaisessa sävelmaailmassa. Vähemmin huomiota\nherättivät laulajatar W. Toll ja Jacquette Mallen sekä nuori pianisti\nFanny Mannsen antamillaan konserteilla. -- Puolittain kotimaisten\ntaiteilijain joukkoon olivat vielä luettavat laulajatar neiti Math. In\nde Betou, joka, enimmäkseen hyvällä menestyksellä, noihin aikoihin\ntäällä vuosittain antoi konsertteja.\n\nVielä on mainittava, että talvisin 1853-54 Ganszaugen kappeli koetti\npitämällä n.s. \"Soirées à la Gungl\" edellämainitussa Oetzen\njuhlasalissa saada helppotajuisia konsertteja suosituksi, vaikka\nhuononlaisella menestyksellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä eräänlaiset esteettiset huvit, joita talvella 1852-53 koetettiin\nHelsingissä, ansaitsevat muistamista. Ne olivat nuo seurahuoneen\nsuuressa salissa toimeenpannut, puoleksi yksityiset, puoleksi julkiset\n\"Taiteelliset iltamat\". Näissä iltamissa olivat ei ainoastaan musiikki,\nmutta myöskin muut kaunotaiteet, näytelmätaide, maalaustaide, jopa\ntanssikin edustettuina. Niissä taiteenharrastajat näyttelivät useita\nTopeliuksen pikkukappaleita (m.m. \"Titianin ensi lempi\") ja myöskin\nBerndtsonin; niissä esitettiin kööri- ja soololauluja, m.m. useita\nCollanin uusia sävellyksiä; näyteltiin eläviä kuvaelmia sekä Ekmannin,\nWright-veljesten, Wern. Holmbergin y.m. taiteilijain maalaamia tauluja,\nSoittokunta soitti ja lopuksi oli aina tanssia. Viiteen nämä iltamat\nkumminkin supistuivat; niiden toimeenpaneminen kysyi koko paljo voimia\nja niiden puolittain yksityinen luonne vaikutti, että yleisö niistä ei\noikein paljon pitänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiitä kirjallisia kysymyksiä, jotka sanomalehtimiesaikani ensi vuosina\nolivat vilkkaan keskustelun alaisina, oli ehdotus suomalaisen\nbiograafisen nimikirjan toimittamisesta. Tuon ehdotuksen teki ensiksi\nBorgå Tidning, jonka toimittajana silloin oli kimnaasin lehtori A.\nLindfors. Monella taholla ehdotusta vilkkaasti kannatettiin; eri\nsuunnitelmia tehtiin sen toteuttamiseksi ja niistä väiteltiin\nsanomalehdissä. Eikä kauvan kestänyt, ennenkuin ehdotusta käytiin\ntoteuttamaan. Kolme kuukautta sen jälkeen kuin tuuma ensiksi oli\nherätetty, ilmoitettiin jo (toukokuulla 1853) tilattavaksi teos\n\"Finlands minnesvärda män\" (Suomen muistettavia miehiä). Kolmetoista\nasiaaharrastavaa kirjailijaa ryhtyi yhteisesti teosta laatimaan,\ntoiminimi J. C. Frenckell ja Poika otti sen kustantaakseen ja\ntoimituksen päähuoli jäi tuon aina toimeliaan ja vilkkaan assessori\nF. J. Rabben huoleksi. Ensi vihko teosta luvattiin jouluksi valmiiksi\nja se lupaus pidettiinkin. Viisi muuta vihkoa ilmestyivät seuraavina\nvuosina, viimeinen 1857. Mutta siihen se teos pysähtyikin. Ei oltu\nnoudatettu mitään määrättyä sanakirja-järjestystä elämäkertoja\njulaistaessa, josta syystä toimittajain välinen yhteys särkyi.\nIlmestyneet elämäkerrat olivat kaikki erittäin arvokkaat, mutta liian\nlaajat; huomattiin siitä syystä pian, että teosta ei koskaan saataisi\nvalmiiksi. Mutta se todistaa hyvää isänmaallista harrastusta ja\nteoksella on aina arvonsa erinäisten elämäkertojen kokoelmana.\n\nSamana vuonna pohdittiin vilkkaasti myöskin paloviinakysymystä.\nRuotsissa oli äsken prof. M. Huss kirjoituksillaan juoppouspaheesta ja\nsen seurauksista saanut aikaan yleisen rahankeräyksen sellaisten\nkansankirjasten painattamista ja levittämistä varten, jotka valaisivat\njuoppouden seurauksia. Kiinnitin huomion tähän rahankeräykseen ja\nterotin sitä seurattavaksi esimerkiksi ja valtioneuvos S. Baranovski,\nvenäjänkielen professori yliopistossa, joka harrasti monia uusia\naatteita ja pyrinnöltä ja erityisesti vihasi tupakkaa ja viinaa, ei\nkauan empinyt, ennenkuin omalla kustannuksellaan painatti ja levitti\nmaassa avunkeräyslistoja samaa tarkoitusta varten. Kun tämä\nvarojenkeräys ei päässyt mihinkään vauhtiin, mutta Hussin voimakas\nkirjoitus oli Morgonbladetista luettuna tehnyt syvän vaikutuksen,\nkutsui Baranovski myöhemmin yleisen kokouksen koolle asian johdosta.\nNyt nähtiin, että harrastusta ei asiaan puuttunut; kokouksessa (elok.\n27 p.) oli hyvin paljon väkeä ja siellä valittiin komitea, jonka tuli\nottaa varojenkeräys ja muut enemmät toimenpiteet huostaansa. Komiteaan\nvalittiin prof. Rein ja Akiander, rehtori Snellman ja minä, jonka\ntoiset valitsivat varojenhoitajaksi ja toimimieheksi keräystä\njohtamaan. Tällä tavoin saatiin parempi tulos toimeen; noin 3,000\nhopearuplaa keräytyi vuoden kuluessa. Kirjasia myöskin painatettiin ja\nlevitettiin (ensimmäisen niistä oli Elias Lönnrot kirjoittanut) jo\nseuraavan vuoden alussa ja yhä useampia sitten vuosien kuluessa.\nValittu komitea pysyi kauan toimessaan; vasta 1860 luovutti se\ntehtävänsä Snellmannin tuuman ja sääntöjen mukaan perustetulle seuralle\n\"Kohtuuden ystäville\", josta valitettavasti ei koskaan tullut seuraa\nmuuta kuin paperilla ja jonka ainoana jäsenenä todellisuudessa\nrahastonhoitaja oli. Kirjasia julaistiin kumminkin sittemminkin silloin\ntällöin. Mutta noista v. 1853 kootuista varoista saatoin minä vielä\nkolmeakymmentä vuotta myöhemmin, kun tarmokkaampi raittiusharrastus oli\nsyntynyt, luovuttaa silloin muodostuneelle suurelle raittiusseuralle\nlähes 5,000 markkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen edellä ohimennen maininnut koleran. Kesällä 1853 raivosi kolera\nHelsingissä pahemmin kuin koskaan ennen taikka jälkeen. Tätä\nruttotautia huomattiin jo kesäk. 7 p.; mutta yleistä rauhaa ei saanut\nhäiritä, kolerasta ei saanut julkisuudessa mainita ennenkuin heinäkuun\npuolivälissä. Eikä terveyshoidolliset toimenpiteetkään suinkaan olleet\nniin suurenmoiset, että ne olisivat yleistä levollisuutta häirinneet.\nKesä oli tavallista kuumempi, koko kesä- ja heinäkuun ajalla tuskin\ntippaakaan satoi vettä. Vasta elokuulla, jolloin sadekausi puhdisti\nilman, rupesi kolera väistymään. Sitä jatkui kumminkin aina syyskuuhun\nsaakka. Sairastuneita mainitaan kaikkiaan olleen 1,323; tautiin kuoli\n605; mutta näissä luvuissa varmaankaan eivät sotilassairaalat olleet.\nSe oli koko kamalaa aikaa. Yksi kolerasairaala oli kymmenkunnan sylen\npäässä asunnostani, joten kulkutauti oli suorastaan silmieni edessä.\n\"Kirkonkellot\", -- niin kuvattiin silloista tunnelmaa --, \"soivat\nmelkein lakkaamatta klo 10:stä aamulla myöhään iltaan. Lääkärit\nrientävät talosta taloon, papit kulkevat virkapuvuissa, potilaita\nkuljetetaan ajurirattailla ja ruumisarkkuja kannetaan kaduilla.\nKuusenhavutiet käyvät toistensa kanssa ristiin, eri hautasaattueita\nyhtyy kadunkulmissa; tässä tulevat ruumisvaunut, tuossa toiset ja\nkolmannet, -- lomassa tavalliset työkärryt, joissa ajaja istuu\nkahdenreisin päällekkäin pinotuilla ruumiinarkuilla. Tuosta viedään\nmies ja vaimo hautaan, tuossa taas isä lapsineen, tuossa sisar ja veli.\nHautuumaalla, siellä on vilkasta elämää. Hautoja kaivetaan pitkät,\npitkät jonot, toisen ruumiinsiunaajan sanat sekaantuvat toisen\nsanoihin; sinne kansa illoilla keräytyy kauhulla katsomaan, miten nuo\nhautarivit kasvavat.\"\n\nMutta tämäkin synkkä mieliala unhottui kumminkin verrattain pian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaan takasin Morgonbladetiin. Sitä oli, kuten mainitsin, v:n 1854\nalusta melkoisesti laajennettava. Sellaista laajennusta varten\ntarvitsin pysyvän aputoimittajan. Siksi sainkin Edvard Berghin, joka\nsilloin oli pohjolainen maisteri ja luki lakitiedettä, ollen muutamia\nvuosia minua nuorempi. Vähää aikasemmin olin häneen tutustunut, mutta\nvaikka hän sanomalehtikirjailijana ei ollut esiintynyt, niin hänen\ntaipumuksensa sille alalle pian huomattiin. Hän heti mielihyvällä\nsuostui ehdotukseeni ruveta aputoimittajakseni ja muitta mutkitta\npäätimme jakaa työt Morgonbladetin toimituksessa.\n\nLehden tuli kustantajan toivomuksen mukaan esiintyä uudessa asussaan jo\nvanhan vuoden viimeisenä kuukautena. Sittenkuin kaikki tarpeelliset\nvalmistukset kirjapainossa olivat suoritetut, määrättiin torstai\njouluk. 8 p. Morgonbladetin uudestasyntymispäiväksi.\n\nJa kaikkien niiden vaikeuksien ja sovittelujen jälkeen, joita aina\nkirjapainossa on tarjona, kun uusi lehti on saatava alulle, rupesi uusi\nMorgonbladet määräpäivänään todellakin ilmestymään. Se oli kerrassaan\nyllätys koko sanomalehtiyleisölle. Eihän entistä Morgonbladetia enää\ntunnettu ensinkään. Kaikki oli uutta ja muuttunutta; koko, kirjasimet,\njärjestys, sisältö; ja niin suurta sanomalehteä ei koskaan ennen ollut\nSuomessa ilmestynyt. Eipä edes vanha riitatoveri ja kilpailija Hels.\nTidningar voinut olla kiittämättä Morgonbladetin uutta sekä ulkomuotoa\nettä sisältöä, mutta se ei myöskään, viisaasti kyllä, voinut olla heti\nvalmistuksiin ryhtymättä, voidakseen kohta uudelta vuodelta ilmestyä\nihan yhtä suurena kuin Morgonbladet.\n\nSiitä alkoi vuonna 1854 reipas ja pirteä aika. Tasan jaoimme, Bergh ja\nminä, toimituskuorman, teimme työtä ilosella mielellä, ponnistaen\nsenssuuria ja kaikkea muuta vastaan. Ja me huomasimme yleisömme\nkiitolliseksi, --- tilaajamäärä nousi 250:stä nyt 700:aan, joista noin\n250 Helsingissä[27] ja ystävällisiä meille oltiin miltei joka taholla.\nNuortea taistelunhalu meissä paloi ja aseemme käänsimme mieluimmin\nlähimpää paikalliskilpailijaamme, Hels. Tidningareja ja Topeliusta\nvastaan. Hyvällä omallatunnolla saatoimme sellaista vihollista vastaan\nsotia, se ei ainakaan turvaton ollut. Jos me ammuimme terävillä\nnuolilla niin ei sieltä suinkaan tylsillä vastattu, ja kuumaverisiä\noltiin usein molemmin puolin. Näiden taistelujen eri syistä saan\nmyöhemmin puhua. Useimmiten olivat kumminkin syyt verrattain viattomat\nja vähäpätöiset ja nämä väittelyt olivat pääasiassa omiaan pitämään\nmieliä pirteinä sekä toimituksissa että yleisössä.\n\nTuo ystävällisyys meitä nuoria toimittajia kohtaan osottautui siinäkin,\nettä lehti sai kirjallista apua monelta eri taholta. Fredr. Cygnaeus\nlähetti meille usein sekä runoja että suorasanaisia kirjoituksia. F.\nBerndtson lähetti meille runoja, joita hän ei voinut omaan viralliseen\nlehteensä panna. Runomittaisia käännöksiä meille lähetti C. G. Borg\n(hän ensiksi ruotsinsi Kalevalan Kullervo- ja Lemminkäisrunot)\nKantelettaresta, R. Lagi saksan- ja norjankielestä, C. G. Estlander,\njoka silloin oli nuori maisteri, espanjankielestä sekä samanikäiset\nH. v. Becker ja C. Mannerheim kokonaisia käännöskokoelmia Rob. Burnsin\nskotlantilaisista lauluista ja balladeista. Lagi ja väliin K. Collan\navustivat meitä yhä edelleen musiikki-arvostelussa; veljekset R. ja L.\nLagus, G. Ehrström, G. Frosterus y.m. lähettivät meille tilapäisiä\narvosteluita ja väittelykirjoituksia tieteellisistä ja kirjallisista\naineista ja ystävät maaseudulta laittoivat meille usein sangen\narvokkaita kirjeitä.\n\nAsunnossani Kauppatorin ja silloisen Kalasataman kulmassa --\nsanomalehtitoimistoista ei, vaatimattomasti kyllä, silloin vielä\npuhuttu, -- oli elämä virkeätä ja valpasta ja usein kyllä hilpeätä.\nSinne tuli alinomaa vanhempia ja nuorempia ystäviä keskustelemaan\npäivän suurista ja pienistä tapauksista ja kysymyksistä. Ja siihen\naikaan oli asioita, jotka saattoivat pitää niin nuorempia kuin\nvanhempia mieliä vireillä. Elettiinhän silloin suuren itämaisen sodan\najoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväästä asti 1853 oli sota uhannut. Jo maaliskuun alussa tänä vuonna\noli sotanäytelmän alkusoitto soitettu. Silloin näet oli ruhtinas\nMentschikoff, Suomenmaan kenraalikuvernööri, lähetetty ylimääräisenä\nlähettiläänä Konstantinopoliin vaatimaan Venäjän keisarille Turkin\nkreikkalais-kristittyjen suojelijan oikeutta ja hän oli tuossa\nmuistettavassa matkapuvussaan, päällystakissa, esiintynyt sulttaanin\nedessä. Ja kun ruhtinas sitten toukokuussa samana vuonna tyhjin toimin,\nmutta uhkaavan ultimaattuminsa jätettyään, oli saanut palata ja Ranskan\nja Englannin laivastot olivat asettuneet ankkuriin Dardanellien\nsalmeen, saattoi jo aavistaa, mitä tuleva oli. Eikä kauan kestänytkään,\nennenkuin ruhtinas Gortschakoff armeijan kanssa kävi Pruthvirran yli ja\nTurkin myöntymisen pantiksi otti Tonavan ruhtinaskunnat, Moldaun ja\nValakian, haltuunsa. Tosin vielä muutamia kuukausia neuvoteltiin ja\nkoetettiin sovitella. Mutta lokakuussa saapui Turkin sodanjulistus\nVenäjää vastaan; ja marraskuussa oli Omer Pasha jo kahakassa\nvenäläisten kanssa Tonavan pohjoispuolella. Saman kuukauden lopulla\ntekivät Ranska ja Englanti liittosopimuksen Turkin kanssa ja niiden\nlaivastot purjehtivat Bosporoon; samoina päivinä hyökkäsi amiraali\nNachimoff turkkilaisen laivaston kimppuun Sinopen luona ja hävitti sen.\nSilloin oli kaikki valmista.\n\nHelmikuussa 1854 oli jo selvää, että sodan kovat kommelukset tulisivat\nSuomeenkin ulottumaan. Saman kuun 9:ntenä (21:nä) päivänä julkasi\nkeisari Nikolai ylpeän sodanjulistuksensa, joka päättyi huudahdukseen:\n\"Herra, vapahtaja, ketä meidän pitää peljätä? Jumala meitä\nauttakoon ja hänen vihollisensa voitetaan\". Venäjän lähettiläät\nkutsuttiin pois Lontoosta ja Pariisista; samoin Englannin ja Ranskan\nedustajat Pietarista. Sotavarustuksiin ryhdyttiin täydellä todella\nSuomenlahdenkin rannoilla. Viaporiin kuljetettiin jäätä myöten alinomaa\nkuormastoja, tykkejä, luotia, ruutia, muonia ja muita sotatarpeita.\nHelsingin laivavarvissa samoin rakennettiin kiireellä uusia\ntykkivenheitä. Toimenpiteisiin ryhdyttiin saapuvain venäläisten\njoukkojen majoittamiseksi. Suuramiraali, suuriruhtinas Konstantin\nsaapui Helsinkiin helmik. 27 p. ja viipyi täällä lähes viikon ajan\ntarkastaen Viaporin linnaa ja täällä olevia sotalaivoja ja meriväkeen\nkuuluvia muita laitoksia. V.t. kenraalikuvernööri Rokassovsky sai, arm.\njulistuksen mukaan maalisk. 1 p:ltä, erikoisen vallan ja oikeudet,\n\"jotta hänen käsissään olisi kaikki valta, jota tarvitaan niiden\ntoimenpiteiden pikaista toimeenpanemista varten, joita Suomen\nturvallisuus edellyttää\". Suomen kaartinpataljoona sai käskyn lähteä\nPietariin. Toisen Suomen meriväkiosaston järjestämistä, josta määräys\noli jo edellisen vuoden lopussa ilmestynyt, kiirehdittiin.\nKenttäjääkärit -- sen ajan viralliset sähkösanomat -- lensivät, minkä\nkyytihevoset suinkin kestivät, edestakasin Helsingin ja Pietarin väliä.\nJa kun maaliskuun puoliväliin ehdittiin, saapui viestejä, että keisari\nNikolai itse, poikainsa seuraamana, tulisi käymään Suomen\npääkaupungissa.\n\nTuo mahtava itsevaltias, jonka pienimmät viittaukset järkähtämättöminä\nkäskyinä kajahtivat Nevajoelta Behringin salmeen saakka, hän, joka oli\ntottunut siihen, että kaikki muut vallat hänen edessään kumartuivat,\nhän oli nyt, sittenkuin kaikki liittolaiset hänet olivat pettäneet,\nsaanut nähdä puolen Eurooppaa nousevan aseissa itseään vastaan. Tällä\nvaaran hetkellä huomasi hän, keisari Nikolai, jonkinarvoiseksi, että\nhänellä selkänsä takana oli tyyni maakunta ja uskollinen kansa, -- maa\nja kansa, joka tyynenä eli horjumattomassa uskossaan, että hallitsija\nei voi koskaan rikkoa sanaansa ja vannomaansa oikeutta. Ja hän tahtoi\nsenvuoksi, ennenkuin maailmanhistorian suuri hetki ehti, saapua Suomeen\nvielä kerran, niin sanoakseni, puristamaan Suomen kansansa kättä.\n\nEnemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen taikka jälkeen kesäkuun 1833 ei\nkeisari Nikolai ollut maassamme käynyt. Sanoma hänen tulostaan levisi\nnyt siis kuin sähköisku läpi koko kansan. Hänen vastaanottamista varten\nryhdyttiin kaikkiin niihin valmistuksiin, jotka tuossa lyhyessä ajassa\nolivat mahdolliset. Mitään tanssiaisia taikka muuta ilojuhlaa ei voinut\najan vakavuuteen katsoen tulla kysymykseen. Mutta tänne kokoontui\nkiireellä suuri joukko maan viisaimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä,\nkuten maan kaikki piispat, useampia kuvernöörejä, aatelisia\ntilanomistajia, Turun kaupungin porvariston edustajia j.n.e. Sotaväki\nvalmisti paraadeja, yli-oppilaslaulajat harjoittelivat Venäjän\nkansallislaulua uusilla suomalaisilla sanoilla sekä \"Maamme\"-laulun, ja\nsuuret ilotulitukset pantiin toimeen.\n\nYöllä vasten maalisk. 13 p:ää oli keisari kolmen poikansa,\nperintöruhtinaan Aleksanderin sekä suuriruhtinasten Mikaelin ja\nNikolain, kanssa lähtenyt Pietarista ja jo maalisk. 14 p:nä klo 4\naamulla, saapuivat he Helsinkiin. (Suuriruhtinas Konstantin, joka vähää\naikusemmin oli täällä käynyt, saapui vasta saman päivän iltana.) Osa\nseurueesta sekä lähettejä toinen toisensa perästä oli jo ennakolta\nsaapunut ilmoittaen milloin hallitsija poikineen saapuisi.\nKaksinkertainen rivi palavia tulisoihtuja valasi koko tien\nPitkältäsillalta Unioninkatua myöten aina keisarin palatsiin. Kaupunki\noli paksussa sumussa, mutta läpi yön liikkui kaduilla joukottain\nuskollisesti odottavia alamaisia. Näissä joukoissa täytyi tietysti\nsanomalehden toimittajan, kuten minun, liikkua, vaikkakin oli kielletty\nkorkeiden henkilöjen saapumisesta taikka lähdöstä kertoa mitään\nuutista, ennenkuin siitä oli kerrottu virallisissa lehdissä.\n\nVihdoin, kun kello oli lyönyt 4, kuului kirjastonmäeltä\nEsplanaadikadulle kavion kopsetta. Paria silmänräpäystä myöhemmin\nsyöksi ohitsemme huimaa vauhtia osasto kasakoita. Heti niiden jälestä\nsaapui samassa vauhdissa avonainen reki, jonka eteen kaksi huohottavaa\nhevosta oli valjastettu. Jo kuului hurraahuutoja. Mutta kun reki\nkääntyi Unioninkadun kulmasta vasemmalle nähtiin apteekkikulmassa\nolevan lyhdyn valossa, että siinä ei ollut hallitsijaa eikä\nsuuriruhtinastakaan, vaan Helsingin pitäjän virkapuvussa oleva\nnimismies, joka nähtävästi syvimmässä sielun tuskassa, koetti siinä\nviime hetkessä vaihtaa karvalakkinsa kolmikulmaiseen virkahattuun, joka\nhänellä perillä piti olla päässään tervehtiäkseen hallitsijaa.\nHurraahuuto vaihtui rämähtäväksi nauruksi. Mutta pian naurukin talttui,\nsillä nyt sieltä tuli kokonainen jono leveitä venäläisiä kuomurekiä,\njoita kutakin oli vetämässä en tiedä paljoko hevosia. Samassa oli koko\njono keisarillisen linnan edustalla, jonne myöskin koko odottava\nihmisjoukko tulvi: mutta se ei saanut nähdä muuta, kuin tyhjien\nmatkarekien viemistä linnan vaunuliiteriin. Hurraamiseen siinä tuskin\noli aikaakaan. Kylmän yön ulkona valvottuaan saattoivat ihmisjoukot nyt\nmennä kukin kotiinsa nukkumaan muutamaksi hetkeksi, toivossa että he\npäivemmällä saisivat palkkion valvomisistaan ja odottamisistaan.\n\nSumu peitti kaupungin vielä koko päivän, mutta sen asukkaat olivat\nsiltä jalkeilla ja ulkona kuka vain kynnelle kykeni. Aikusesta aamusta\nseisoi tuhansia tungoksessa linnan edustalla luoden ahnaita katseita\nsen ikkunoihin. Kunniavahti Suomen kaartinpataljoonaa oli sijoitettu\nlinnan edustalle. Päivällisen aikaan laski keisari puheilleen senaatin,\nsotapäällystön, piispat ja muut korkeammat viranomaiset, Helsingin\nmaistraatin ja kaupunginvanhimmat, Turun porvariston lähetystön j.n.e.\nJa sen jälkeen, se tiettiin jo ennakolta, piti keisarin tulla alas\ntervehtimään ja kiittämään kunniavahtia.\n\nAinoastaan vähänen osa odottavasta kansanjoukosta saattoi muistaa\nkeisari Nikolaita hänen aikusemmilta käynneiltään Helsingissä. Mutta ei\nollut ketään, joka ei olisi jo ennakolta kuvista tuntenut tuon miehevän\nkauniin hallitsijavartalon. Olihan hänestä nähty öljyvärimaalauksia,\nväritettyjä ja värittämättömiä vaskipiirroksia ja kivipainoksia,\nmilloin kuvattuna hevosen selkään, milloin seisovaksi: viimeksi oli\nmyöty hänestä pieniä väritettyjä kipsikuvia, esittäen häntä seisomassa\npitkään sotilassinelliin puettuna, kypärilakki päässä, -- aina hänet\noli nähty yhtä uljaana, ylpeänä, voimakkaana, vaikuttavana. Ja nyt tämä\nhallitsijakuva saataisiin nähdä ilmielävänä.\n\nTuntui melkein kuin vavistus koko ihmisjoukossa, kun keisari, vanhimman\npoikansa, perintöruhtinaan, seuraamana saapui ulos palatsista.\nKorkealle kajahtivat hurraahuudot sumuiseen avaruuteen. Mutta se\nkeisari, jonka nyt nähtiin astuvan kunniavahtia tervehtimään, hän ei\nollut enää sama, joka kuvissa oli nähty. Kasvot olivat tuhan harmajat,\nkatse oli väsynyt ja synkkä, tuo pitkä, kookas vartalo ei ollut enää\nihan suora: hän oli kuin Atlas, jonka hartiat tuntuivat horjuvan sen\nmaapallon alla, jota ne ennen olivat jaksaneet kantaa.\n\nKaupungille lähtiessään kävi keisari ensiksi sen sydämmessä,\nyliopistossa. Sen juhlasalissa olivat opettajat ja ylioppilaat koolla.\nSuopein sanoin ilmaisi keisari, jolla oli poikansa mukanaan ja\nseuruessaan v.t. kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri y.m.,\nhyväntahtoisuutensa yliopistoa kohtaan, sanoi erittäinkin olevansa\ntyytyväinen ylioppilaiden käyttäytymiseen niiden kolmen vuoden aikana,\njotka olivat kuluneet perintöruhtinaan käynnistä ja lausui olevansa\nvakuutettu, että he, jos tarve tuli, kaikin voiminsa avustaisivat\nisänmaan puolustamista.[28] Hurraahuutojen kaikuessa läksi keisari\nseurueineen salista. Senjälkeen kävi hän kirjastossa, Nikolainkirkossa,\nsairaaloissa, tähtitieteellisessä observatoriossa, -- kaikkeen oli hän\ntyytyväinen ja kaikkialla kaduilla tervehti töllistelevä kansanjoukko\nkeisaria eläköönhuudoilla. Klo 4 tarjottiin linnassa suuret\npäivälliset, joiden loputtua ylioppilaat linnan pihalla lauloivat\nVenäjän kansallislaulun suomalaisilla sanoilla sekä \"Maamme\". Ensi\nlaulun päätyttyä astui keisari itse ulos parvekkeelle ja kiitti\nylioppilaita. \"Maamme\" laulusta lähetti perintöruhtinas erityiset\nkiitokset.[29]\n\nSeuraavana päivänä, maalisk. 15 p:nä, aikusin aamupäivällä, piti\nkeisari senaatintorilla paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona ja\ntäkäläinen tykkiväki esiintyivät. Edellisten päiväin sumu oli nyt\nhälvennyt ja aurinko paistoi kirkkaasti. Moneen tuhanteen nousi se\nväkijoukko, joka, ahtautuneena kaduille ja portaille, ikkunoihin ja\nkatoille, riemastuksella katseli keisarillista paraatia. Käytyään\nsitten Viaporissa ja syötyään päivällistä linnassa lähti hallitsija\nkolmen poikansa seuraamana klo 5 i.p. paluumatkalle Pietariin.\nSuuriruhtinas Konstantin viipyi täällä seuraavaan aamuun. Vilkkaat\nhurraahuudot seurasivat korkeita matkustajia tulliin saakka. Yliopiston\nportailla lauloivat ylioppilaat vielä kerran Venäjän kansallislaulun.\n\nSiihen päättyi tuo suuri keisarinkäynti Helsingissä, Yhtä ja toista oli\nkerrottavana siitä innostuksesta, jonka näiden korkeiden henkilöjen\nnäkeminen herätti väestössä. Niin kerrottiin esim. että eräs elähtänyt\nnainen, kun hän ei muulla tavoin voinut ilmaista palavia alamaisen\ntunteitaan, oli uskaltanut, kun keisari nousi ylös jonkun julkisen\nrakennuksen rappusia myöten, useampia kertoja taputtaa häntä selkään.\n\nKeisari Nikolai saattoi olla täysin tyytyväinen käyntiinsä Suomessa.\nYleisesti ja vilpittömästi hänelle kunnioitusta osotettiin; kaikki\nvalitukset, joihin kyllä usein oli syytä ollut, olivat vaijenneet.\nYlevästi ja jalosti lausuikin keisari tyytyväisyytensä kirjeessä v.t.\nkenraalikuvernöörille, mainiten, ettei hän ollut koskaan epäillyt, että\nhänen huolenpitoaan Suomesta kannatti \"sellaisen kansan kehittynyt\nsiveydentunne, joka sisällisestä vakuutuksesta tuntee velvollisuutensa\nja täyttää sen\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeisaripäiväin merkillisimpiä muistoja on, että Z. Topelius niiden\naikana nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi.\nTopelius oli puolitoista vuotta sitten hakenut ja saanut historian\nlehtorinviran Vaasan kimnaasissa, mutta oli viivytellyt sinne\nlähtiessään. Tämä nyt tapahtunut nimitys pelasti Topeliuksen Helsingin\nyliopistolle.\n\nVähää aikasemmin oli Lönnrot saatu kiinnitetyksi yliopistoon ja Fredr.\nCygnaeus pysytetyksi siellä; hän pääsi uuteen, vasta perustettuun\nestetiikan ja uudemman kirjallisuuden professorin virkaan. Tuona\nsotavuonna 1854 siis Suomen yliopistossa kolme sellaista miestä kuin\nLönnrot, Cygnaeus ja Topelius muutamain kuukausien kuluessa piti\nluentonsa professorinvirkaan astumista varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRanskan ja Englannin muodolliset sodan julistukset Venäjää vastaan\nilmestyivät tosin vasta maalisk. 28 p., mutta jo sitä ennen Suomen\npuolustamiskuntoon asettamista ajettiin täydellä innolla.\nKaikkien Suomen joukkojen ja linnoitusten ylipäälliköksi tuli\nv.t. kenraalikuvernööri Rokassowsky. Hänen apulaisekseen\nmäärättiin kenraaliluutnantti Nordenstam, joka sen ohessa sai jäädä\nvarakansleriksi, mutta vapautettiin Uudenmaanläänin kuvernöörin\nvirasta, joka virka vastaseksi uskottiin äsken Mikkelin läänin\nkuvernööriksi nimitetylle Fab. Langenskiöldille. Kenraaliluutnantti\nA. E. Ramsay valittiin niiden joukko-osien päälliköksi, jotka\nsijoitettiin Vaasan kaupunkiin ja sen seuduille. Kuvernöörin\napulaiseksi Ahvenanmaalle sekä sinne komennetun suomalaisen\nsotaväenosaston (kaksi komppaniaa Turkuun v. 1845 perustetusta\nkrenatööri-tarkka-ampujapataljoonasta) päälliköksi määrättiin Suomen\nkaartin everstiluutnantti K. Furuhjelm. Suomen kaartin pataljoonaa ei\nkäytetty oman maan puolustamiseen. Se oli, kuten jo mainittu, aikusin\nsaanut käskyn lähteä Pietariin. Maalisk. 18 p:nä se läksi; tuo tapaus\nsynnytti luonnollisesti suurta osanottoa. Edellisenä päivänä olivat\nkaupunkilaiset -- isäntiä oli pari, kolme sataa -- kutsuneet\npataljoonan upseerit jäähyväisaamiaisille Seurahuoneelle. Se oli\nerittäin pirteä ja sydämmellinen juhla. Maljan pataljoonalle esitti\nprof. Ilmoni ja siihen vastasi voimakkaasti ja arvokkaasti kenraali\nRamsay. Laulettiin Topeliuksen sanoilla:\n\n    Nyt malja miesten kaatuvien!\n    Ja malja kotiin palaavain\n    Jos monta jääkin, -- voiton huomen\n    Tok' joukollemme valkiaa.\n    Ei unhottaa voi _Kaarti Suomen_\n    Ei maatansa, ei kunniaa!\n\nRajattomia eläköön-huutoja huudettiin ja marssittiin salin ympäri\nPorilaisten marssin tahdissa; \"Maamme\"-laulu laulettiin lämpösin\nsydämmin ja riemuittiin iltamyöhään asti. -- Muutamia päiviä aikasemmin\noli jo pataljoonan miehistölle pidetty jäähyväispäivälliset kaartin\nmaneesissa, jolloin prof. Ilmoni niinikään oli juhlapuhujana.[30]\n\nKun vähää myöhemmin myöskin molemmat meriväkiosastot -- uusi, toinen\nosasto ei ollut vielä silloin ihan valmiskaan -- tekivät lähtöä\nlaivoihinsa, linjalaivaan \"Andrej\" ja Helsingin veistämöllä\nrakennettuun höyryfregattiin \"Olof\", pantiin taas heidän kunniakseen\ntoimeen huhtik. 28 p. suuret kestit, miehistölle Katajanokan kasarmin\npihalla ja upseerikunnalle meriväen maneesissa. Miehistölle puhui taas\ntässäkin tilaisuudessa Ilmoni;[31] ja upseereille Fredr. Cygnaeus,\nsuurenmoisesti ja laajoilta aloilta niinkuin ainakin; Topelius oli\nkirjoittanut juhlarunon, jonka Lagi oli säveltänyt.[32]\n\nPuhujat ja runoilijat eivät niin paljo ajatelleet, mitä todellakin oli\ntulossa, kun sota läheni, ja muut juhlijat eivät sitä näissä\njäähyväiskesteissä myöskään tehneet. Tahdottiin vain sanoa\nsydämmelliset jäähyväiset niille suomalaisille veljille, jotka\nsotureina läksivät kunnialla täyttämään velvollisuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalaiset joukot marssivat pois Helsingistä. Niiden sijaan saapui\ntänne venäläisiä joukkoja. Etupäässä oli I:nen krenatyöriosasto\nkenraaliluutnantti Gyldenstubben johdolla määrätty Suomea puolustamaan.\nHänen neljä kaunista rykmenttiä -- Preussin kuninkaan, arkkiherttua\nFrans Kaarlon, Alankomaiden prinssi Fredrikin krenatyörit sekä ruhtinas\nBarclay de Tollyn karabinierit -- marssivat toinen toisensa perästä\nHelsinkiin huhtikuun puolivälissä. Pidettiin jokaisen kaupungin, jonka\nläpi he kulkivat, velvollisuutena tervehtiä kesteillä näitä maan\npuolustajia. Helsingissä tämä kestitys tapahtui niin, että rykmentti\nheti saavuttuaan asetettiin kauppatorille taikka jonkun kasarmin\npihalle, ja siellä taivasalla sitten, senjälkeen kuin korkein\nsotilashenkilö sitä oli tervehtänyt, tarjottiin paloviinaa, voileipiä,\npiirakoita ja minkä mitäkin. Kaupungin asukkaitten oli hauska näitä\nkestejä katsella, mutta kaupungin rahastolle ne pian kävivät raskaiksi,\njosta syystä myöhemmin sotavuonna saapuneet joukot saivatkin jäädä\nilman. Vähän noiden neljän rykmentin jälkeen saapui tuo korea Grodnon\nkaartin husaarirykmentti ja sen hienot ja ylellisesti elävät upseerit.\nKasakkarykmenttejä, tykkiväenpatteriioja, sappöripataljooneja ja\nkaikenlaisia sotaväenosastoja tuli sitten toinen toisensa perästä.\n\nOnneksi eivät nämä kaikki saapuneet joukot jääneet Helsinkiin.\nPienemmissä tai suuremmassa parvissa marssivat ne edelleen ja niitä\nsijoitettiin rannikkoseutuihin, majoitettiin kaupunkeihin ja maalle.\nRunsaamman osan kumminkin sai Helsinki pitää. Kasarmit eivät hetikään\nriittäneet: jokaiseen taloon oli majoitettavaksi otettava 10-30\nsotilasta, väliin useampia, taikka upseereita hevosineen ja\npalvelusväkineen. Kesän tultua asetettiin sotilasleirejä eri\npaikkoihin: Kampille, Lapinlahteen, Kaartin puutarhaan ja\nSiltasaarelle.\n\nKoko kaupunki rupesi vähitellen olemaan sotaleirin näköinen. Kuormia,\njoissa kuljetettiin muonaa, ampumavaroja, tykkejä ja muita sotatarpeita\nliikkui lakkaamatta kaduilla, Vuorenkorkuisia heinäsuovia pinottiin\nKampin nummelle ja muualle. Sadottain pohjolaisia kirvesmiehiä\ntyöskenteli laivavarvissa rakentaen noita surullisen kuuluisia\ntykkivenheitä, jotka Suomen valtio kustansi ja joihin amiraali\nv. Schantz oli antanut piirustukset. Pattereita rakennettiin\nPunavuorille, Lapinlahden puistoon sekä saariin Viaporin itä- ja\nlänsipuolelle. Kasakoita ja husaareja lensi edestakasin. Ravintoloissa\nkuului yhtämittaa miekkojen kalsketta ja kannusten kilinää, pöytäin\nääressä paukkuivat samppanjakorkit aikusin ja myöhän, tiskeillä helisi\nkirkkaita hopearuplia ennen kuulumattomin määrin -- se, joka\nHelsingissä ei ainakaan pitänyt sotaa minään suurena rangaistuksena,\noli seudun silloinen kuuluisin ravintoloitsija, ukko Kleineh.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSodan tuottamaa vilkkautta ei Helsingissä voinut huomata ainoastaan\nsotaväen liikkeistä, majoituksista, varustustöistä ja muista\nsotalaitostoimenpiteistä. Myöskin siviilivirkamiehet tekivät\nvelvollisuutensa suojellakseen kaupunkia ja yhteiskuntaa sodan\nvaaroilta, Varsinkin pidettiin tarpeellisena ryhtyä kaikenlaisiin\nvarokeinoihin uhkaavain tulipalojen ehkäisemiseksi. Vakinaista\npalokuntaa, johon tahdottiin saada pääasiallisesti merimiehiä,\nryhdyttiin perustamaan ja samoin vapaaehtoista pelastuskuntaa; tämän\njälkimmäisen vapaaehtoisen luonteen katsoivat viranomaiset kumminkin\nniin huonosti soveltuvan ajan hallinnollisiin periaatteisiin, että koko\ntuumasta kohta oli luovuttava. Tärkein toimenpide tulipalojen\nvälttämiseksi oli kumminkin se määräys, että kaikkien talojen katoille,\njotka eivät olleet rautalevyillä päällystetyt (sellaiset katot olivat\nvielä Helsingissä hyvin harvinaiset) oli huhtikuun kuluessa asetettava\nammeita, jotka aina olisivat vettä täynnä, ja että, tulipalon\nsyttyessä, kohta vesisankoilla varustettujen henkilöjen pitäisi nousta\nkatoille ja siellä viipyä niin kauan kuin tulenkipunoista oli vaaraa.\nTämä määräys toteutettiinkin, vesisaaveja oli pitkin koko sota-aikaa\nkatoilla, mutta vesisankoilla varustettujen henkilöjen ei onneksi\nmonasti tarvittu nähdä katoille nousevan.\n\nHuolta myös pidettiin valtion ja yleisten laitosten kalliimpain\nomaisuuksien pelastamisesta sodan vaaroista. Suomen pankin\nmetallivarastot vietiin hyvissä ajoissa Hämeenlinnaan ja sittemmin\nmuistaakseni Mikkeliin. Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kätkettiin\ntulenvarmoihin kellareihin. Yliopiston kirjasto ja muut kokoelmat\nsullottiin laatikoihin ja vietiin eri erissä toisiin kaupunkeihin ja\nmaatiloille, sinne ja tänne; lukukausi yliopistossa oli siitä syystä\nlakkautettava kuukautta aikasemmin kuin tavallisesti. Kaikki kääntyi,\nniin sanoakseni, ylösalasin.\n\nJa yksityiset tietysti seurasivat tuota virastojen esimerkkiä. Suuren\nosan kaupungin asukkaista valtasi kamala peljästys. Jo rekikelin aikana\nnähtiin pitkien kuormastojonojen kuljettavan huonekaluja ja muita\ntalouskapineita kaikenmoisiin seutuihin, joita niiden omistajat ja\nomistajattaret pitivät varmoina. Rahtimaksut olivat näinä sota-aikoina\nsamoin kuin hinnat ylimalkaan hyvin kalliit, kenties monasti kalliimmat\nkuin itse kuljetettavain tavarain arvo, -- siitä, mitä kiireessä\nsärettiin ja muuten turmeltiin elköön puhuttakokaan. Sai siinä sekä\nnauraa että itkeä. Ja niin sitä jatkui pitkät ajat. Vasta kun jää oli\nsulanut ja meri auvennut ja kun ei kukaan vihollinen tullut kaupunkia\nahdistelemaan, rupesi tuo peljästys jonkunverran lientymään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingin kaupungin kehitykseen vaikutti tuo sotatila luonnollisesti\nuseammassa suhteessa hyvinkin häiritsevästi. Kaupungin väkiluku\noli 1850 (vaikka henkiluettelot ja kirkonkirjat eivät hetikään\npitäneet yhtä), laskettu nousevan noin 19,500 henkeen, sotaväkeä\nlukuunottamatta. Lisäys oli 1840-luvulla ollut hyvin heikko, vaan\nvuosina 1851 ja 1852 oli se suurempi (noin 250 henkeä vuodessa); vaan\nsitten tuli 1853 kolera, joka vähensi luterilaisen seurakunnan\nväkiluvun 161:llä hengellä. Ja senjälkeen seurasivat sotavuodet.\nNäinäkin vuosina oli kuolevaisuus hyvin suuri ja poismuuttojen\nyhteydessä se vaikutti, että luterilainen seurakunta 1854 pieneni 300\nhenkeä ja 1855 lähes 450 henkeä. Siten oli kaupunki, jolla oli sangen\nsuuri sotilaskuorma kannettavanaan, v:n 1855 lopussa väkilukunsa\npuolesta satoja henkilöjä pienempi kuin 1850. Rakennusalalla oli jo\nsodan edellisinä vuosina vallinnut melkein täydellinen seisahdus.\nSilloin rakennetuista yleisistä rakennuksista on mainittava ainoastaan\npostitalo ja uusi, matala pakkahuone Pohjoisrantakadun varrella. Uutta\nkylpylaitos-esikaupunkia ei ollut tarviskaan jatkaa, kun kylpyvierasten\nlukumäärä vuosi vuodelta väheni. Muutenkin uudisrakentamisinto\nkaupungissa mukautui väkiluvun heikon lisääntymisen mukaan. Yleisiä\nkunnallisia töitä, kuten laiturirakennuksia j.n.e., suoritettiin hyvin\nhitaasti ja laimeasti. Kaupungin kaunistamista piti kumminkin yhä\nmielessään sama konsuli Henr. Borgström, joka oli perustanut\nUlrikaporin kylpypuiston ja 1851 perusti yhtiön Töölön puiston taikka\n\"Helsingin eläintarhan\" järjestämistä varten.[33] Vaan tämän yhtiön\ntoimi ei ollut aijottukaan heti hedelmiä kantamaan. Ja näitä aikeita\nsamoin kuin monta muuta kaupungin suunnitelmaa ja yritystä tuli sitten\nsota katkasemaan. Vastaiseksi ei ollut ajatteleminenkaan mitään uutta:\njokainen oli tyytyväinen, jos vain se, mitä ennen omistettiin, voitiin\nsodan jaloista säilyttää ja pelastaa. Mitään uutisrakennusta ei\nkaupungissa sotavuosina syntynyt ja kauneudenaisti sai tyytyä siihen\nuuteen koristukseen, jonka kaupunki oli saanut -- katoille asetettujen\nvesisaavien muodossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoina päivinä, jolloin Englannin ja Ranskan sodanjulistukset\njulaistiin, purjehti amiraali sir Charles Napier jo suurella\nlaivastollaan Itämerelle ja parin viikon perästä seurasi häntä amiraali\nParseval-Deschénen ranskalainen laivasto. Eikä kulunutkaan aikaa kuin\nhuhtik. 8 p:ään, kun Ulrikaporin vuorilta ensi kerran voitiin\ntaivaanrannalla nähdä englantilaisia sotalaivoja. Ja siitä hetkestä\ntähysteltiin näiltä vuorilta alinomaa kaukoputkella merelle päin.\nRannikkoa suojelivat kumminkin jäät vielä pari viikkoa. Helsingin\nsatama aukeni vasta huhtikuun viime viikolla. Vihollisten\nvakoilijalaivain liikkeitä Suomenlahdella seurattiin kumminkin mitä\nsuurimmalla jännityksellä; sotaviranomaiset käyttivät sitä varten\nnähtävillä merkeillä toimivaa lennätinlaitosta.\n\nOptillisen sananlennätinlaitoksen asettamiseen pitkin Suomen rannikkoa\nPietarista Hankoon oli maan puolustamista varten ryhdytty heti kuin\nsotavaara alkoi. Tämän Suomen valtion kustantaman toimenpiteen\ntoteuttaminen uskottiin maan kirkollispäällikölle, kenraalimajuri vphra\nCasimir v. Kothenille, joka edellisenä vuonna Viipurin läänin\nkuvernöörinvirasta oli kutsuttu senaattiin. Tunnetulla tarmollaan tämä\ntuon tehtävän täyttikin mitä lyhyimmässä ajassa. Näkötelegraafi teki\ntehtävätään, vaikka se sodan aikana usein keskeltä katkesikin sen\nkautta, että saaristossa kiertelevät englantilaiset tykkivenheet\nampuivat alas kukkuloille rakennettuja pieniä merkinantomajoja ja\npanivat laitoksen siellä täällä joksikin ajaksi epäjärjestykseen. --\nVasta kesäkuulla 1855 asetettiin sotatarpeita varten sähkölennätilanka\nVenäjän valtion kustannuksella Pietarin ja Helsingin välille. Silloinen\nsähkölennätinasema oli ja oli vielä useampia vuosia Töölön pienessä\nkivisessä kasarmissa, josta ratsastavat kasakat kuljettivat sanomat\nkaupunkiin.[34]\n\nVilkkaamman postiliikkeen aikaansaamisesta pidettiin myös jo\nhuhtikuussa 1854 huolta: pantiin toimeen n.s. kuriiriposti\nPietarin--Turun rannikkotiellä ja sellaisia pikaposteja kuljetettiin\nkaikkina päivinä, jolloin vakinainen posti ei kulkenut. Helmikuusta\n1855 saivat nämä kuriiripostit kuljettaa myöskin yksityiskirjeitä ja\nsanomalehtiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo ennen kuin vihollisten laivat lähenivät rannikkojamme kohtasi Suomen\nkauppalaivastoa sodan kovin isku. Laskettiin, että noin kolme\nneljättäosaa tätä laivastoa oli sodanjulistuksen saapuessa\nvierailla vesillä taikka englannin vaikutuksen alaisissa satamissa.\nLaivanomistajat koettivat senvuoksi kiirehtää laivojen kotiinpaluuta\ntaikka saada ne vieraissa satamissa varustetuiksi puolueettomain maiden\nlipuilla taikka myödä ne edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta.\nMaaliskuulla ilmoitettiin jo yli 20 suomalaista laivaa myödyn. Mutta\nkahden seuraavan kuukauden kuluessa oli vielä suurempi joukko Suomen\nlaivoja joita englantilaiset risteilijät tapasivat milloin milläkin\nvesillä, joutunut vihollisten saaliiksi.\n\nKotona olevat laivat saivat jäädä satamiin makaamaan. Kaikki,\nlaivaliike muihin maihin katkesi. Suomenlahdelle taikka Pohjanlahdelle\nei mikään venäläisellä lipulla kulkeva alus uskaltanut mennä. Koko\nsotalaivasto asettui piiloon Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan.\nHelsingin satamassa sijoitettiin suuri sotalaiva vartioimaan\nGustafsvärdin salmen sisäsuulle; toinen samoin Långörnin salmeen.\nAinoastaan sisimmässä saaristossa saattoivat pienemmät alukset hiipien\nkulkea; siten saatiin kaupunkeihin toki välttämättömimmät tarpeet,\nkuten kalat ja ruokavarat.\n\nHöyrylaivaliikkeen ylläpitämistä rannikoillamme ei tietysti\nvuosina 1854 ja 1855 voitu ajatellakaan. Siihen päättyi siten\nhöyrylaivaliikkeemme historian ensimmäinen ajanjakso.\n\nKun edellä (I:ssä osassa) olen luonut pienen historiikin Suomen\nhöyrylaivaliikkeestä aina vuoteen 1840 asti, tahdon tähän liittää\nmuutamia muistiinpanoja tuon liikkeen jatkuvasta kehityksestä aina\nsotavuosiin saakka.\n\nTurun höyrylaivayhtiön laivat \"Storfursten\" ja \"Furst Mentschikoff\"\nolivat kaikkina kesinä (lukuunottamatta pienempäin karillakäyntien\ntaikka yhteentörmäysten tuottamia keskeytyksiä) jatkaneet 1837\nalkamaansa liikettä linjalla Tukholma--Turku--Helsinki--Rääveli--\nKronstadt (Pietari). V. 1842 oli sama yhtiö kumminkin Lontoosta\ntilannut kolmannen höyrylaivan \"Finland\", joka myös läksi samaa linjaa\nkulkemaan, tehden kumminkin ainakin jonkun aikaa suoranaisia matkoja\nTukholman--Helsingin ja Helsingin--Pietarin välillä. Mutta tämä laiva\nosottautui mainitulle yhtiölle liikanaiseksi. Jo 1844 pidettiin\nedullisempana antaa tuon uuden, kauniin laivan maata hiljaa satamassa:\nvuosina 1845-47 oli se lainattu välittämään liikettä Pietarin ja Riian\nvälillä ja syksyllä 1847 myötiin se polkuhinnasta eräälle yhtiölle\nWismariin, saaden siellä uuden nimen \"Obotrit\". Vähän senjälkeen,\nkeväillä 1849, keikahti koko yhtiö ja sen molemmat vanhemmat laivat\nmyötiin huutokaupalla; uusi yhtiö ne osti ja pani kesän kuluessa\nuudelleen käyntiin entiselle linjalle. Siten ne jatkoivat kulkuaan aina\nsodan alkuun asti.\n\nParempia afäärejä kuin tämä yhtiö teki n.s. Transport-laivayhtiö, joka\nTurussa 1840 syksyllä rakennutti itselleen \"Murtaja\" nimisen laivan.\nSillä oli kone Motalan konepajasta ja se alkoi toimintansa 1841; se oli\naijottu kuljettamaan etupäässä karjaa ja maalaistuotteita\nrannikkoseuduistamme Pietariin ja tuomaan venäläisiä tavaroita Suomeen.\nEnsi vuotenaan se mennessään Turusta Pietariin kävi Tammisaaressa,\nLovisassa ja Koivistolla sekä vuoden 1842 alusta Helsingissä,\njotavastoin Koivisto jäi pois. Laivan koko etukansi oli aluksi hyvin\ntarkoin jaettu pilttuihin nelijalkaisia matkustajia varten: mutta se ei\nestänyt kaksijalkaisiakin olemasta tähän laivaan erittäin tyytyväisiä.\n\"Murtaja\" ei ollut mikään pikalaiva: sen kone oli heikonlainen eikä se\npysäyssatamissa koskaan mitään kiirettä pitänyt. Ehkäpä se oli juuri\ntämä kansallinen tyyneys joka yhdessä vähän huokeampain matkamaksujen\nkanssa teki Murtajan kotimaisen matkustavan yleisön niin erityiseksi\nsuosikiksi. Mutta varmaa on, että tämä Murtaja taloudellisessa\nsuhteessa erinomaisesti menestyi; sen osakkaat saivat väliin 35 %\nvuosiosinkoa. V. 1852 laiva aivan uusittiin ja se jatkoi kulkujaan\nsotavuoteen asti sekä ryhtyi niihin taas kohta sodan päätyttyä.\n\nEnnenmainittu höyrylaiva \"Uleåborg,\" joka oli koettanut välittää\nliikettä pitkin Pohjanlahden rantaa, meni pian vararikkoon ja se\nmyötiin huutokaupalla Turussa 1844; sen huusi yhtiö, joka sen\nrakensi uudelleen ja se sai sitten \"Unionin\" nimisenä kulkea\nHelsingin--Pietarin väliä, käyden Viipurissa ja Haminassa; sitä se teki\nvuoteen 1851 asti. Suomen koko länsirannikko sai olla vailla\nsäännöllistä höyrylaivaliikettä sodan jälkeisiin aikoihin asti.\n\nEdellä myöskin mainittu höyrypursi Helsingfors jatkoi pitkin koko\n40-lukua retkiään rannikkoa pitkin itään päin; mutta sen surulliset\nvastoinkäymiset jatkuivat myös. Niin taittui siltä taas 1849\nsiipiakseli, jonka johdosta se sai kaksi kesää toimetonna maata. V.\n1851 se taas rupesi elämään, vaan joutui tietysti uuteen onnettomuuteen\nja siirtyi silloin vihdoin ijankaikkiseen lepoon.\n\nHelsingin--Pietarin linjalla esiintyi perättäin vanhemmille laivoille\nuseampia kilpailijoita. Niin liikkui siellä lyhyemmän ajan 1847-48,\nhöyrylaiva \"Saima\"; samoin lyhyemmän ajan 1850-51 pietarilainen laiva\n\"Gonstantin\", joka kävi Räävelissäkin. V. 1850 alkoi Wellamo, alkujaan\nsaksalainen mutta Viipuriin ostettu laiva, kulkea Helsingin, Viipurin\nja Pietarin väliä ja kulki sotavuoteen asti, jolloin se myötiin\nLyypekkiin. V. 1851 kulki samalla linjalla komea pietarilainen laiva\nNeptun, joka kumminkin syyskuussa samana vuonna kärsi haaksirikon ja\nupposi. Sen tilalle tuli 1852 toinen kaunis ja voimakas laiva\n\"Victoria\", joka vielä kauan sodan jälkeenkin tätä linjaa kulki.\n\nHelsingin ja Porvoon välillä oli pieni \"Majava\" niminen rautalaiva\nryhtynyt liikettä välittämään senjälkeen kuin \"Helsingfors\"-laiva\noli onnettomuuksiinsa kaatunut.\n\nHöyrylaivaliikettä Itämerellä Lyypekin ja Suomen välillä yritteli ensi\nkerran keväällä 1850 höyrylaiva \"Hengist\". Yrityksestä luovuttiin pian\npois sillä kertaa, mutta sama laiva teki seuraavina vuosina edelleen\nsilloin tällöin kulkuvuoroja tällä linjalla, Vaan vasta syyskuulta 1852\nalkoi Hengist säännölliset kulkuvuoronsa Lyypekistä Helsinkiin ja\nTurkuun (vuorotellen) ja niitä se jatkoi sitten yhtämittaa vuoteen 1853\nasti ja sitten taas sodan päätyttyä vuodesta 1856.\n\nTässä tahdon mainita, että myöskin Laatokalla höyrylaiva Valamo rupesi\nliikkumaan 1845. -- Saimaalla rupesi 1846 hra Wiikin Kuopiossa\nrakentama laiva \"Kuopio\" (30 hevosvoiman koneella) kulkemaan\nKuopion--Savonlinnan--Lappeenrannan väliä. Tämän laivan, samoin kuin\nvähän myöhemmin rakennetun \"Seuran\" kulkuvuorot olivat kyllä aijotut\nmatkustajaliikettäkin varten, mutta ne olivat hyvin epäsäännölliset\nriippuen hinauksista, lastauksista y.m. satunnaisista töistä eikä\nniihin siis tiennyt luottaa. Päijänteelle saatiin sodan seurauksena\nhöyrylaivaliike 1856, sillä silloin Venäjän valtion sotatarpeita varten\nAnjanpellolla rakennuttama ruununlaiva \"Suomi\", johon oli kuljetettu\nturkulaisen \"Storfurstenin\" kone, luovutettiin Suomen valtiolle:\nmiehitettynä Suomen meriväen miehistöllä pantiin se käyntiin\npalvelemaan yksityisen liikkeen tarpeita tässä osassa sisämaata. --\nMuut Suomen sisävedet eivät vielä höyryn voimaa tunteneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaan nyt sota-asioihin. Toukokuun ensimmäisinä päivinä luettiin\nsanomalehdissämme uusi keisari Nikolain sodanjulistus, joka oli annettu\nhuhtik. 11 p:nä vanhaa lukua. Siinä sanottiin: \"Tällä hetkellä\nheittävät Englanti ja Ranska pois naamarin silmiltään ja ilmaisevat,\nettä riitaisuutemme Turkin kanssa ovat heille toisarvoisia: heidän\nyhteinen pyrintönsä on heikontaa Venäjätä, riistää siltä pois osan\nalusmaistamme ja pakolla alentaa isänmaamme siitä mahtavasta asemasta,\njohon korkeimman käsi sen on kohottanut. -- Pitääkö oikeauskoisen\nVenäjän peljätä noita uhkauksia? -- Ei! Venäjä ei ole unhottanut\nJumalaa! Se ei ole maallisten etujen vuoksi tarttunut aseisiin: se\ntaistelee kristinuskon puolesta, uskonveljiensä puolesta, joita heidän\nhurjat vihollisensa sortavat. -- Me taistelemme uskon ja\nkristillisyyden puolesta! _Kun Jumala on mukanamme, kuka voi olla meitä\nvastaan_!\"\n\nSiitä ymmärsi nyt jokainen, mitä tämä sota tarkoitti. Toukokuu oli\nihana. Helsingissä oli jo sotamietteisiin totuttu, ensimmäinen polttava\nlevottomuus oli lientynyt. Nautittiin kevään kauneutta ja Ulrikaporin\nvuorilta tähysteltiin Suomenlahdella edestakaisin purjehtivia\nvihollisen sotalaivoja, jotka vastaseksi sulkivat satamat ja\nvakoilivat. Vasta kun puolet toukokuusta oli kulunut, kuultiin\nTammisaaresta, että siellä oli ollut ottelu. Toukok. 19 ja 20 p. oli\nkaksi englantilaista laivaa noussut Pohjanlahteen, vaihtaneet\nlaukauksia ensiksi Lappvikin luo sijoitettujen suomalaisten\ntarkka-ampujain kanssa, sitten Hvitsandin luona rantatykistön kanssa ja\nvenäläisten krenatyörien kanssa Leksvallissa: senjälkeen ne, vietyään\nsaaliinaan Tammisaaren edustalla olevan kauppalaivan, vetäysivät lahden\nsuulle. Puolustusta oli johtanut kenraali Ramsay. Yksi venäläinen\nmajuri ja kolme hänen alaistaan sotamiestä oli kaatunut: suomalaisia\noli yksi mies haavoittunut ja kolme saanut kolahduksia.\n\nOli kulunut päälle neljänkymmenen vuoden, sittenkuin Suomessa verta oli\nsodassa virrannut. Tuntui senvuoksi vähän omituiselta, kun tietoja\nsaapui tuosta ensimmäisestä verenvuodatuksesta. Paljohan siellä ei\nollut verta vuotanut. Mutta Sylvian ja Kanervankukkain vieno laulaja\ninnostui kumminkin heti kirjoittamaan runon. \"Ensimmäinen verenpisara\",\njonka hän pani Hels. Tidningarin samaan numeroon, jossa taistelun\nviestikin oli. Valitettuaan ensiksi varsin hellästi, että juuri nyt,\nkun kevät kukkasiinsa pukeutui ja tuoksullaan täytti Suomenmaan, oli\nmuukalaisia mereltä tullut tahraamaan verellä kaunista maatamme, kohosi\nrunoilija oikein Tyrtaijolaiseen innostukseen, laulaen:\n\n    -- -- -- -- Gud allena ser,\n    Hvad denna första droppe skall kosta oss ock er!\n    Det var ej vi som börjat den olycksdigra strid\n    Och blodat vårens skönhet och stört dess helga frid.\n\n    Vi värna våra kuster, och för vårt land vi slåss.\n    Och tyngden ef en blodskuld, den faller ej på oss.\n    Och politikens trassel, Europa, Muhamed,\n    -- Alt, allt ha vi förgätit, ty nu är Finland med.[35]\n\nEn ole voinut olla muistiin palauttamatta tätä aikoinaan hyvin\nhuomattua runoa, koska siitä ilmenee se kanta, jolle Helsing. Tidn.\nsodan suhteen asettui ja josta Morgonbladetin esittämä katsantotapa\njonkunverran poikkesi.[36]\n\nEttä Suomen tuli kantaa osansa sodan rasituksesta ja ase kädessä\nparhaansa mukaan koettaa torjua vihollisen hyökkäyksiä rannikoiltaan,\nsiitähän ei voinut olla erilaisia mielipiteitä. Se oli velvollisuus,\nraskas velvollisuus, joka uskollisesti oli täytettävä. Mutta tästä\nvelvollisuudentunteesta eivät kaikki voineet innostua. Jos jokunen\nveripisara Suomen rannalla oli vuotanut parista haavoitetusta\nsoturista, niin eihän senkautta maamme kunnia ollut tahrautunut, ja jos\nvihollinen oli ryöstänyt laivan satamasta, niin ei maan oikeutta sillä\noltu loukattu. Sota oli tuottava meille suuria vahinkoja ja\nkärsimyksiä, siitä saatoimme olla varmat; meidän oli vain\nkärsivällisesti niitä kestettävä ja lohduttauduttava sillä, että\nedesvastuu siitä ei \"lankea meidän päälle\", kuten runoilija sanoi.\nSodan syyt olivat meistä kaukana; niihin ei ollut Suomella mitään osaa.\nNiiden seurauksien ei myöskään voinut uskoa tuottavan meille mitään\nepäedullisia muutoksia. Että sodan pauhu ehkä tulisi jossakin määrin\npuhdistamaan sitä painostavaa ilmaa, joka meitä ympäröitsi, se oli\nainoa muutos, jota saattoi odottaa.\n\nMutta uutisia uusista sotatapauksista rannikoillamme rupesi tulemaan\ntoinen toisensa perästä. Pari päivää Tammisaaren taistelujen jälkeen,\ntoukok. 22 p:nä, oli kuusi englantilaista ja ranskalaista laivaa\nruvennut ampumaan Hankoniemessä olevia varustuksia, mutta ne olivat\npakotetut peräytymään. Ja pian sen jälkeen tapahtuivat amiraali\nPlumridgen vielä muistissa säilyneet ilkityöt, toukok. 30 p. Raahessa\nja kesäk. 1-2 p. Oulussa. Ensinmainitussa kaupungissa poltettiin viisi\nlaivaveistämöä rakennuksineen ja rakennustarpeineen, tervahovi, jossa\noli 6-8,000 tynnyriä tervaa, pikiruukki, kymmenkunta satamassa tai\nkorjatteella olevaa laivaa ja suuret varastot laivanrakennustarpeita\nja lankkuja, jota kaikkea muka väitettiin sodan aikana kielletyksi\ntavaraksi. Oulussa poltettiin samoin seitsemän veistämöä\nrakennusaineineen, 15,000 tervatynnyriä, suuret lankkuvarastot, 60\nmakasiinia ja 13 laivaa. Kumpasessakaan näistä kaupungeista ei ollut\nsotaväkeä puolustamassa. Heti kun ensimmäiset laivat olivat riistetyt\nkohosi maassa kiivas ja katkera valitus englantilaisten julman\nmerirosvouksen johdosta. Se valitus oli luonnollinen. Monet yksityiset\nsaivat siitä kärsiä suuria vahinkoja. Valitukset olivat sitä enemmin\noikeutetut, kun englantilaiset eivät noudattaneet hallituksensa\nmääräämiä aikoja, joiden kuluessa, sodanjulistuksen jälkeen,\nsuomalaiset ja venäläiset laivat vielä saivat liikkua vapaasti merellä.\nSiten huudettiin jo kovasti englantilaisten väkivaltaa ja ryöstöä, kun\nmainitut hävitystyöt Pohjanmaalla tapahtuivat, synnyttäen kiukkua ja\nkatkeruutta. Nyt kiihtyivät nämä valitushuudot englantilaisten\nraakamaisuuksista rajattomiksi ja Hels. Tidn. rupesi empimättä niiden\näänitorveksi. Yhtä vähän kuin kukaan muu tahtoi Morgonbladet puolustaa\nPlumridgen hurjia toimia. Mutta se tahtoi tyyneesti arvostella sodan\nikäviä tapahtumia. Saatiinhan nähdä, että Englannin parlamentissa ja\nsanomalehdistössä kovasti moitittiin tuon tulipaloamiraalin ilkitöitä\nPohjanmaalla. Koko Englantia ja sen kansaa ei siis noista teoista ollut\ntarvis syyttää, vielä vähemmin oli niiden johdosta syytä langeta\nsurkeaan epätoivoon kaikesta ihmisyydestä ja sivistyksestä. Jotakin\nsiihen suuntaan salli senssori minun todellakin kerran kirjoittaa.\n\nOnneksi eivät englantilaiset tehneet itseään syypäiksi useampiin\nsellaisiin raakuuksiin kuin Raahessa ja Oulussa. Kerrottiin kumminkin\nheidän laivaston käynnistä toisissakin Pohjanmaan satamissa tai niiden\nedustalla. Niin kävivät he jo kesäk. 7 p. Kokkolassa, joka muodostui\nSuomen rannikon puolustamisen historian loistokohdaksi. Yhdeksää\nenglantilaista tykkivennettä, jotka lähetettiin kaupunkiin, vastassa\noli siellä kaksi venäläistä komppaniiaa ja kaksi tykkiä, jotka kenraali\nv. Wendt vähää ennen oli rientomarsseissa tuonut sinne; suuria\ntappioita kärsittyään täytyi englantilaisten palata takasin. Yksi\ntykkivenhe miehistöineen jäi sotasaaliiksi. Kaupungin puolustukseen\notti miehevästi osaa myöskin satakunta kaupungin asukasta, joista\nerittäin mainittiin kauppaneuvos Donner, ruununvouti Holm, v.t.\npormestari Roos y.m., jotka sittemmin saivat hyvät palkkiot.\n\nMutta Helsinkiä lähemmätkin sotauutiset pitivät levottomuutta\npääkaupungissa alituiseen vireillä. Kesäk. 12 p. oli sir Charles Napier\nitse koko laivastonsa kanssa useita tunteja Viaporin edustalla, ei\nkaukana siitä. Monta kertaa saapui samassa kuussa viestejä, että 60-70\nvihollisen laivaa oli koolla Porkkalan edustalla. Kesäk. 21 p. tehtiin\nensi hyökkäys Bomarsundin linnaa vastaan. Hyökkäyksen teki kolme\nenglantilaista laivaa, kuten näytti, koetteeksi; yhdeksän tuntia\nuutterasti ammuttuaan vetäysivät laivat pois.\n\nJoka päivä odotettiin, että jotakin suurempaa tapahtuisi; mutta kauan\nsaatiin odottaa turhaan.\n\nSillävälin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin toimiin maan\npuolustukseksi. Tärkeä sellainen toimenpide oli Suomen hajotetun\nruotuväen osittainen taas kuntoon saattaminen. Keisarillinen julistus\nsiitä annettiin kesäk. 23 p:nä. Aluksi oli asetettava ainoastaan kaksi\npataljoonaa, kummassakin 600 miestä; toisen muodostivat ruodut Turun ja\nPorin läänistä, toisen Vaasan ja Oulun läänistä siten, että kaksi\nruotua yhteensä asetti yhden sotamiehen. Tämän uuden kansallisen\nsotaväen sotajalalle saattaminen ja sen järjestäminen uskottiin\nkirkolliskenraalille vphra C. v. Kothenille, joka äsken oli saanut\nvalmiiksi optillisen sananlennätinlaitoksen ja jonka rinnalle kumminkin\ntätä tarkoitusta varten asetettiin komitea, johon kuuluivat\ninsinöörikenraali A. Stjernvall sekä senaatin jäsenet C. Trapp, P. H.\nEdelheim ja A. L. Born; myöhemmin siihen vielä lisättiin valtioneuvos\nJ. G. v. Bonsdorff ja intendentti S. Gripenberg. Suomalaisen armeijan\nuudestaansyntymisen vanhan ruotujaon pohjalla ei voinut olla jossakin\nmäärin kansallistunnetta vilkastuttamatta ja tätä toimenpidettä\ntervehdittiin siitä syystä yleensä mielihyvällä. Sen toimenpanemista\nKothen kiirehtikin koko tarmollaan ja vauhdillaan, itse hän\nvalitsemainsa pataljoonapäällikköjen seurassa matkusti pitäjästä\ntoiseen kuulustelemaan ruodunpitäjiä kuuluutetuissa kokouksissa sekä\ntasottelemaan ja tekemään sopimuksia. Aluksi hän ainakin siinä\nmenetteli niin varovasti ja maltillisesti, että hän useimmissa\npaikoissa helposti voitti kaikki vaikeudet ja epäilykset. Sotilaita oli\nruodunpitäjäin helppo hankkia: niitä oli tarjona enemmän kuin\ntarvittiin. Päällikönpaikkoihin kehoitettiin kaikenmoisia ja\nkaikenikäisiä eronsaaneita jalka- ja ratsuväen, jopa meriväenkin\nupseereja rupeamaan; heitä kehotettiin lähtemään rauhallisista\nmaalaiskodeistaan, joissa jo pitempiä aikoja olivat viettäneet ja\nvaihtamaan auran miekkaan, puolustaakseen isänmaatansa. Ja tätä\nkehoitusta varsin yleisesti noudatettiin; moni jo vanhentunut,\nkangistunut mies sai uudistaa vänrikinvuotensa ja ryhtyä palvelemaan\nuusissa pataljoonissa entisellä arvoasteellaan. Sillä tavalla tuo uusi\nsotaväki sai todellakin kansallisen leiman, joka oli sitä\ntäydellisempi, kun sillä pukunakin ensiksi oli vanhaa ruotuväkeä\nmuistuttavat, harmajat vormutakit, jotka kumminkin valitettavasti pian\nhuomattiin liian kansallisiksi. Ensimmäisen (Turun) pataljoonan\npäälliköksi määrättiin yksi maamme aateliston etevimmistä miehistä\nkreivi Ad. Aminoff, joka yli viistoista vuotta oli ollut sotaväestä\nsyrjässä, ja ruotuväen inspehtoriksi nimitettiin samoin mies, joka jo\nkauan aikaa sitten oli sotapalveluksestaan luopunut, entinen senaattori\nja entinen kuvernööri kreivi G. M. Armfelt. Tahallaan asetettiin\nruotuväelle eri päällystöt kuin palkkaväelle; niin tehtiin kansan\nluottamuksen saavuttamiseksi, mutta suopein silmin sitä ei kaikilta\ntahoilta katsottu.\n\nParin kuukauden kuluessa olivat nuo kaksi ensimmäistä pataljoonaa jo\nsotajalalla. Ja ennen vuoden loppua käskettiin kahdella asetuksella\n(lokak. 16 p:ltä ja marrask. 13 p:ltä) Oulun, Mikkelin, Kuopion ja\nHämeenlinnan läänien asettaa neljä uutta ruotuväkipataljoonaa, samalla\nmiesluvulla kuin nuo edelliset. Vuotta myöhemmin asetettiin vihdoin\nvielä, julistuksella jouluk. 13 p:ltä 1855. kolme pataljoonaa, Porin,\nUudenmaan ja Viipurin, joten Suomen ruotuväkeä nyt oli yhdeksän\npataljoonaa: niiden tarkastajaksi nimitettiin samalla, sittenkuin\nkreivi Armfelt oli luopunut, joukkojen järjestäjä, vphra v. Kothen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun lopulla kuultiin vihdoin, että liittyneet Länsi-Euroopan vallat\naikoivat tehdä tuiman hyökkäyksen Bomarsundia vastaan. Laivastot\nkerääntyivät vähitellen Ahvenan vesistöihin ja ranskalaista maaväkeä\n(10-15,000 miestä) laskettiin kenraali Baraguay d'Hilliersin johdolla,\njonka rinnalla tuo kuuluisa insinöörikenraali Niel oli, maihin Ahvenaan\nja samoin laskettiin sinne suurempi määrä englantilaista sotaväkeä.\nNäistä sotatapauksista saatiin Helsinkiin tietoja vasta ulkomaan\nlehdistä, joiden uutisia senssori usein kielsi meidän lehtiä\nkertomasta. Meidän oma korkein sotapäällystö oli aivan katkaistu\nkaikesta yhteydestä Ahvenan kanssa; vasta syyskuun kuluessa saattoi\nkenraali Rokassovski antaa kertomuksen siitä, mitä elokuun puolivälissä\noli tapahtunut Bomarsundin tienoilla. Elok. 7 ja 8 p:nä oli vihollisia\nnoussut maihin jonkun matkan päässä linnasta; edellisinä päivinä olivat\nkoko läheinen Skorpanin kauppala ja kaikki linnan läheistössä olevat\nrakennukset poltetut, ettei vihollisella olisi niistä turvaa. Elok. 13\np. alkoi oikeastaan ampuminen, ensiksi C-tornia vastaan, jonka\nurhoollisen puolustuksen jälkeen seuraavana päivänä täytyi antautua.\nSamoihin aikoihin oli ruvettu ampumaan myöskin toisia torneja U. ja Z.\nsekä itse päälinnaa. Molempain tornien oli täytynyt antautua elok. 15\np:nä ja päälinnan elok. 16 p:nä. Linnan päällikkö kenraali Bodisco,\nkuvernöörinapulainen Furuhjelm ja linnan koko miehistö, yleensä\nvaimojen ja lapsien kanssa noin 2,000 henkeä vietiin laivoilla vangiksi\nRanskaan ja Englantiin. Vihdoin oli saapunut käsky räjähdyttää kaikki\nlinnarakennukset ja niin tapahtui syysk. 1 ja 2 päivinä. Tuona\njälkimäisenä päivänä saatiin nähdä kamala näytäntö kun päälinna 40:llä\nyhtaikaa sytytetyllä miinalla räjähdytettiin. Tuo suuremmoinen,\nmuhkeasti suunniteltu linna, jota oli rakennettu lähes 25 vuotta ja\njoka oli tullut maksamaan äärettömiä summia, vaikkei sen ulkopuolisista\nvarustuksista vielä kuin pieni osa ollut valmistunut, oli nyt kaikiksi\najoiksi raunioina.\n\nBomarsundin hävitys oli länsivaltioiden Itämerenretken suurin toimi v.\n1854. Vuoden loppupuolella ei tapahtunut enää sanottavia sotatapauksia.\nTosin neljä englantilaista laivaa elok. 22 p:nä tekivät nopean\nvakoiluretken Turun tienoille, mutta sillä retkellä ei ollut sen\nenempää merkitystä. Ja aivan vähäpätöinen oli sekin tiedusteluretki,\njonka elok. 26 p:nä kymmenen laivaa, joissa olivat amiraali\nParseval-Deschénes sekä kenraalit Baraguay d'Hilliers, Niel ja Jones,\ntekivät niin lähelle Viaporia, että linna katsoi asiakseen niitä\nvastaan ampua muutamia laukauksia, jotka kumminkin jäivät vastaamatta.\nMerkillisempi tapaus oli se, kun elok. 27 p:nä Hankoniemen kaikki kolme\nlinnoitusta, jotka aikasemmin kesällä niin urhoollisesti olivat\nitseään puolustaneet, korkeimmasta käskystä räjäytettiin ilmaan; sen\nteki niiden oma päällikkö välttääkseen enempiä kahakoita vihollisten\nkanssa.\n\nKun syksy läheni, lähtivät liittoutuneiden laivastot vähitellen\nItämereltä. Saarrosta ylläpiti kumminkin lentävä laivasto\nPohjanlahdella lokakuun loppuun asti ja Suomenlahdella joulukuun\npuoliväliin saakka: mutta tämä saarros ei ollut kovinkaan ankara, sillä\nsyksyllä saattoi Viaporin laivasto purjehtia ulos Suomenlahdelle, jopa\nKronstadtiin saakka; marraskuulla tekivät yksin Turunkin laivat\nmuutaman matkan Pietariin ja Tukholmaan. Ulkomainen kauppa oli jo\nkumminkin ruvennut kulkemaan Tornion kautta taikka Pohjanlahden\npohjoisimman kärjen poikki, jota ei paljokaan vartioittu.\n\nMaissakin rupesi talven lähestyessä rauha asettumaan. Helsinkiin\nsiirrettiin sieltä poismuutetut välttämättömimmät taloustavarat.\nYliopisto alotti toimintansa taas lokakuulla. Sen aikuisista\ntalvihuvituksista saatiin silloin tavalliset tilatut tanssi-iltamat ja\nmusiikki-illat à la Gungl taas toimeen. Mutta teaatterista ei sinä\ntalvena melkein ollenkaan saatu nauttia eikä taiteellisemmasta\nmusiikista myöskään: _inter arma silent musae!_ Kaupungin laidoilta\nhajoitettiin kesän siellä sijainneet sotilasleirit: osa joukoista\nmajoitettiin talveksi maalle mutta suuri joukko pidettiin kaupungissa\nja majoitettiin taloihin, -- toimenpide, joka ei juuri kotoista\nhauskuutta lisännyt.\n\nMuutamiksi kuukausiksi olimme täällä pohjoisessa saaneet aselevon; sota\nei riehunut läheistössämme, mutta sen sijaan suuntautuivat kaikkien\najatukset etelään, Krimiin, jonne Ranskan ja Englannin joukot olivat\nsaapuneet. Ja suurimmalla jännityksellä odotettiin jokaista pienintäkin\nsanomaa siitä pitkällisestä ja verisestä sotanäytännöstä Sevastopolin\nluona, joka nyt alkoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEttä sotaa sekä etelässä että pohjoisessa jatkettaisiin vuonna 1855, se\nedellytettiin kaikilla tahoilla. Senvuoksi oli Suomessakin vielä\nvarustauduttava ja valmistettava uusia ja vahvenpia puolustuskeinoja.\n\nEnsi toimenpide, johon ryhdyttiin alkavan vuoden sotatoimia varten ja\njoka kai pidettiin välttämättömänä, oli korkeimman päällikön vaihdos.\nKenraali Rokassovski oli verrattain kokematon puhtaissa sotatoimissa\neikä pitänytkään itseään minään sotapäällikkönä; hän pyysi senvuoksi.\nesittäen terveydellisiä syitä, että hänet vapautettaisiin korkeasta\ntoimestaan. Tähän pyyntöön keisari suostuikin erittäin armollisessa\nkäsikirjeessä jouluk. 18 p:ltä (uutta lukua) 1854, nimittäen R:n\nvaltioneuvoston jäseneksi. Ja samana päivänä määrättiin, \"nykyisiin\nsotaoloihin katsoen,\" kuten sanottiin, kenraaliajutantti, jalkaväen\nkenraali _Friedrich Vilhelm Rembert Berg_ maassa olevain joukkojen\nkomentajaksi, ja myöskin, \"niinkauan kuin sanottua asiaintilaa kestää\",\nhoitamaan kenraalikuvernöörinvirkaa samalla laajemmalla vallalla, joka\nsodan aikana oli hänen edeltäjälleen suotu. Kumminkin tuli Rokassovskin\njäädä virkaansa kunnes Berg voisi ottaa hallinnon ohjat käsiinsä.\n\nKenraali Berg saapui jo joulupäivänä Helsinkiin, mutta palasi pian\nPietariin eikä ryhtynyt virkansa hoitamiseen ennenkuin tammik. 26 p.\nSillävälin sai kenraali Rokassovski monella tavalla huomata sitä\nkunnioitusta, jonka hän täällä oli voittanut. K. senaatin jäsenet,\njoiden lausuman toivomuksen mukaan, että v.t. kenraalikuvernööri\nainaiseksi saisi jäädä suomalaiseksi, Rokassovski vähää ennen oli\nkorotettu suomalaiseksi vapaaherraksi, antoivat eräänä päivänä\njuhlapäivälliset hänen kunniakseen. Toisena päivänä pitivät\nkaupunkilaiset hänen ja hänen perheensä kunniaksi suuremmoiset\ntanssiaiset, joissa salaneuvos vphra Walleen ranskankielisessä puheessa\ntulkitsi maassa yleensä vallitsevaa kunnioitusta häntä kohtaan ja\nkaipuuta hänen poislähtönsä johdosta; prof. Lille lausui runossa, joka\nsamassa tilaisuudessa laulettiin, toivomuksen, että Suomen maa vielä\nkerran tyyneempinä aikoina saisi nähdä poislähteneen hallintonsa\netupäässä, joka toivomus sitten toteutuikin. Lopuksi antoivat Helsingin\nkaupungin vanhimmat kaupungin porvariston puolesta Rokassovskille paria\npäivää ennen hänen lähtöään kauniin, taiteellisen adressin. Porvaristo\nsiinä kiitti häntä etupäässä siitä, että hän ei sotarasituksilla ollut\nvaivannut kaupunkia raskaammin kuin sen varat sallivat ja että hän oli\nkunnioittanut meidän lakejamme ja tapojamme, -- joka oli kallisarvoista\nkaikille.\n\nKukaan ei tuntenut kenraali Bergiä ennenkuin hän saapui maahamme.\nTiettiin vain, että häntä pidettiin yhtenä Venäjän armeijan\nkyvykkäimmistä kenraaleista ja että häntä oli käytetty monissa\ntärkeissä sekä sotilaallisissa että diplomaattisissa luottamustoimissa.\nViimeksi, edellisenä sotavuonna, oli hän ollut sotaväen ylipäällikkönä\nVironmaalla. Hän oli liiviläinen syntyjään, uskonnoltaan luterilainen\nja jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen.\n\nSitä vaikutusta, minkä tuo uusi hallitusmies ensi esiintymisellään\ntäällä teki, ei voitu pitää edullisena. Heti alusta ikäänkuin\nhuomattiin, ettei hän ja Suomen kansa olleet toisiaan varten luotuja.\nJos tyyntä miettiväisyyttä ja hiljaista punnitsemista, verkkasuutta\npuheessa ja toiminnassa, rehellisyyttä ja luotettavaisuutta ja\nturhamaisuuden inhoa voisi pitää suomalaisen kansanluonteen\nhuomattavimpina ominaisuuksina, niin pian huomattiin, että kenraali\nBergillä ei ollut sen kanssa mitään yhteistä. Hänen silmänsä, hänen\nkielensä, hänen käsivartensa, hänen jalkansa liikkuivat vilkkaasti kuin\nsalama: sanat lensivät usein valtoinaan hänen suustaan, miettimättä,\npysähtymättä; kaikenlaisia tuumia ja suunnitelmia tuprusi sekasin hänen\npäästään, vaan hän esitti ne kumminkin sellaisella itseluottamuksella\nja varmuudella, joka näytti olevan rajaton. Hänen kasvojaan kutsuttiin\ntaiteilijan tekemäksi luonnekuvaksi: tekotukka, partavoiteet ja\nkasvomaalit tekivät alinomaa työtä karkoittaakseen kauemmas lähestyvän\nvanhuuden.[37]\n\nBerg tahtoi, että hänestä paljo puhuttaisiin, ja senvuoksi vaati hän\nitseään kohtaan suurta huomaavaisuutta. Ensimmäisinä täällä olonsa\naikoina, tuijotti hän ankarasti jokaiseen vastaantulijaan, nähtävästi\nluullen, että jokaisen tulisi tietää, kuka hän oli, sekä häntä\nalamaisesti tervehtää. Mutta kun hän huomasi, että näitä hänen\nGesslerin tapaisia vaatimuksiaan ei täytetty, muutti hän pian\nmenettelytapaa ja antoi ohikulkijain mennä tirkistämättä. Niiltä, jotka\ntulivat hänen kanssaan lähempiin tekemisiin, osasi hän vaatia\nkunnioitusta; mutta ylimalkaan häntä ei liene peljätty, vaikka hänen\nvilkas luonteensa usein tupsahtikin tuleen. Hänen olemuksessaan oli\naina jotakin, joka vaikutti, että hänen vihaansa enemmän naurettiin\nkuin vavistiin.\n\nMyönnettävä oli, että Berg osotti suurta tarmoa ja verratonta\ntoimintaintoa koko sen ajan kuin hän oli Suomen hallinnon etunenässä.\nMutta luottamusta hänelle ei voitu osottaa hänen toimintakautensa\nlopussa enemmän kuin sen alussakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotatoimien vuoksi oli muutos tapahtunut korkeimman hallinnon\nedustajissa Suomessa ja sotatoimiin Berg siis ensi aluksi pääasiallisen\ntarmonsa kohdistikin. Kuten lie laita melkein aina tällaisissa\nvaihdoksissa huomasi uusi ylipäällikkö melkein kaikki edeltäjänsä\ntoimet riittämättömiksi ja kelvottomiksi. \"Kaikki oli hankittava ja\nuusittava\", kertoi sama Bergin läheinen tuttava, jonka sanoihin edellä\nviittasin. Sotavoimaa melkoisesti vahvistettiin; Helsingissä tehtiin\nmajoittamisvelvollisuus kevätpuoleen kaksinkertaiseksi. Toinen\nrykmentti toisensa perästä marssi kaupunkiin; mutta ne uudet joukot,\njoita nyt saapui, eivät olleet samanlaisia kuin tänne ennen komennetut.\nNe olivat kiireellä kokoonhaalittuja reservirykmenttejä, miehistönä\nsuurimmaksi osaksi harjoittamattomia nahkapoikia ja päällystönä\nenimmäkseen uudelleen virkaan astuneita, eron saaneita ja taitonsa\nunhottaneita upseereja. Näiden joukkojen aseetkin samoinkuin\nampumavarat lienevät olleet ala-arvoiset ja riittämättömät.\nBerg ei lienekään ollut näihin joukkoihin tyytyväinen; mutta\nhän ei niitä myöskään suinkaan parantanut niillä liiallisilla\nyöpalvelusrasituksilla, alinomaisilla edestakaisilla marsseilla eikä\nväsyttävillä varustustöillä, joita hän lakkaamatta määräili.\n\nHerkeämättä rakennettiin uusia varustuksia joka taholle. Nyt\nrakennettiin varustuksia Kaivopuistoon, Harakan saarelle ja useille\nmuille saarille Helsingin sekä itä- että länsipuolelle, joita\nedellisenä vuotena ei oltu ehditty varustaa. Nyt rakennettiin myös nuo\nsuuret perääntymistiet Viaporista ja Sandhamnista Hästnäsin salmen ja\nDegerön poikki Hertonäsiin ja sieltä edelleen sekä Drumsöstä Löfön ja\nGranön poikki Munksnäsiin. Puolustusvarustuksia ei rakennettu\nainoastaan maihin vaan veden allekin. Viaporin edustaisiin ja sen\nympäri kulkeviin väyliin laskettiin useihin paikkoihin miinoja, joiden\ntuli tuhota lähelle saapuvia vihollislaivoja. Valitettavasti ei kesän\nkuluessa koskaan kuultu, että viholliselle olisi näitten miinain kautta\ntapahtunut mitään vahinkoa, mutta tietää saatiin kyllä, että nuo\nkaikkialla risteilevät ja vakoilevat höyrytykkivenheet, joita talven\nkuluessa oli englantilaiseen laivastoon hankittu lisäksi, onkivat ja\nkeräsivät talteen yhden toisensa perästä noita venäläisiä\nmerenalaisiaräjähdyskojeita. Yhden ainoan vaikutuksen nämä miinat\ntekivät ja sen mainitsee myöskin Bergin elämäkerran kirjoittaja: yhden\nniitä pienempiä höyrylaivoja, joita Helsingin satamaan oli hankittu\nsotilashallinnon käytettäviksi, \"Medved\" nimisen laivan, räjäytti\neräänä kauniina kesäpäivänä tuollainen Långörnin salmeen laskettu miina\nkahteen kappaleeseen.\n\nEipä siis uudenkaan ylipäällikön aikana kaikki niin erinomaista ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolustuksen vahvistamiseksi tehtiin ylhäältä päin enemmän tai vähemmän\nonnistuneita yrityksiä sotaisen hengen herättämiseksi maan väestössä.\nSellainen yritys, jonka varmaankin jokainen, joka siihen aikaan eli\nmukana, selvästi muistaa, oli tuo pieni Turussa painettu hengellinen\nlentokirjanen: \"Sana aikanansa kehoitukseksi, lohdutukseksi ja opiksi\nuhkaavan sodan takia; kirjoittanut alussa vuotta 1855 yksi Sanan\npalvelija Suomessa\". Sen oli Suomen arkkipiispan kehoituksesta, kuten\nvarmasti kerrottiin, kirjoittanut niin vaikuttava kirkonpalvelija kuin\nkirkkoherra F. G. Hedberg ja sitä levitettiin hallituksen toimesta\nkymmentuhansin kappalein sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjoituksen\ntarkoitus oli lyhyesti kehottaa horjahtamattomaan alamaiseen\nuskollisuuteen ja rakkauteen hallitsijaa kohtaan, kehottaa suomalaisia\nuutterain esirukousten kautta hänen ja koko hänen huoneensa puolesta\n\"korottamaan vihollisten sotajoukkoja vastaan sellainen salainen,\nnäkymätön mahti, jota maailman vallat eivät voi vastustaa, vielä\nvähemmin voittaa\". Eikähän siitä ollut mitään sanomista. Mutta se tapa,\njolla kristillistä intoa hehkuva kirkon palvelija suoritti tehtävänsä,\nei voinut olla suurta huomiota herättämättä. Aikaansaadakseen oikein\ntykinammunnan tapaisen vaikutuksen, joka vavistaisi kaikkia kristityitä\nsydämmiä, oli hän turvautunut Ilmestyskirjan 17:nteen lukuun ja sieltä\nhuomannut Johanneksen jo hengessään nähneen nuo Venäjää vastaan\nliittoutuneet vallat. Tuo \"purppuraan vaatetettu peto\" oli Turkin\nvaltakunta, \"joka jo enemmän kuin neljä vuosisataa on rypenyt\nkristittyjen veressä\". Entä pedon liittolaiset. Ilmestyskirja puhuu\n\"siitä suuresta portosta, joka paljon vetten päällä istuu ja jonka\nkanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat\", vaimosta, joka on\n\"vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla on kullattu ja\nkalleilla kivillä ja päärlyillä\", joka on \"juopuneena pyhäin verestä\"\nja \"istuu verenkarvaisen pedon päällä\". Tämä portto sehän oli selvästi\ntuo hieno, mutta jumalaa pelkäämätön Ranska, joka Perttulin yönä ja\nvallankumouksen aikana on \"juopunut pyhäin verestä\" ja nyt ystävyyden\nliitossaan Turkin kanssa \"istuu verenkarvaisen pedon päällä\". Ja näiden\nantikristillisten valtojen kanssa oli myöskin maan matosen kullan ja\naarteiden kumarruttama, ajallista voittoa sammumattomasti janoova\nEnglanti, kauppavoittojaan silmällä pitäen, tehnyt liiton, jonka\nsalaverkkoihin se koettaa kiertää niin monta valtakuntaa ja mahtia kuin\nmahdollista. Mutta mitä hyvää voidaan odottaa sellaisesta liitosta,\njoka \"pedon\" ja \"porton\" kanssa tehty on, kuten Ilmestyskirja sanoo. Ja\nniin edespäin todisti tuo kristillinen kirjoittaja, että \"vihollisemme\nkumminkin lopuksi häpeälle joutuvat\".\n\nMinkä vaikutuksen tämä kirjanen oli tekevä Suomen kansaan, siitä ei\ntainnut Ilmestyskirja tietää mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen unohtumaton kirjallinen sotateos samalta ajalta\noli ruotsinkielinen n.s. \"Marssi-laulu\", joka oli, kuten\nkansilehdellä luettiin, \"kirjoitettu Suomen sotaväelle suurimmalla\nhyvänsuopaisuudella\"; tekijäksi ilmoitettiin salanimi Petrus\nMånsson Lundasta 1855. Tuo arkkiviisun tapainen laulu herätti\naikoinaan verrattomalla yksinkertaisuudellaan ja lapsellisella\nisänmaallisuudellaan suurinta hauskuutta sekä vanhoissa että nuorissa,\nsitä laulettiin kaikista iloisissa seuroissa ja siitä lainattiin\notteita kaikenlaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Olen nyt\nneljänkymmenen vuoden perästä löytänyt tuon rekilaulun, jota sitäkin\nsaattaa ajan kuvana pitää ja vielä se minulle saman riemun tuottaa.[38]\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellaisilla saarna- ja arkkiviisu-kukkasilla siihen ahtaasen aikaan\nmieliä vireillä pidettiin. Ja alistuvalla kärsivällisyydellä kestettiin\nHelsingissä niinkuin muualla maassa raskaita majoituksia, alituisia\nkuormainkuljetuksia, korkeita tavarainhintoja ja kaikkia muita sodan\ntuottamia rasituksia. Voitiin kumminkin jossakin määrin lohduttautua\nsillä tiedolla, että varustautumishankkeet toivat maahan runsaasti\nhopearuplia ja että tilaisuutta rahan ansaitsemiseen tarjoutui monella\ntaholla. Sotilaskuria ylläpidettiin myöskin aika hyvin eikä ikävämpiä\nselkkauksia vieraan sotaväen ja maan asukkaiden välillä aivan usein\ntapahtunut.\n\nMitä seuraava kesä toisi mukanaan, sitähän ei voitu tietää. Mutta\nsaatettiin odottaa suurempia tapauksia nyt tapahtuvan Itämeren\nrannoilla kuin edellisenä kesänä. Vastaseksi tähystivät kaikkien\nkatseet Sevastopoliin päin, jonne yhä suurempia sotajoukkoja koottiin\nmolemmilta tahoilta ja jossa ottelut kävivät yhä kuumemmiksi. Jonkun\nkerran pilkisti pieni rauhan toive esiin, mutta sitten taas pimeni\ntaivaan ranta. Sevastopolia puolustettiin ihmeteltävällä\nurhoollisuudella, mutta Venäjää vastaan kertyi yhä useampia vihollisia:\nItävalta yhtyi liittoon ja teki uhkaavia liikkeitä, ja Sardinia --\njossa Cavour nyt alustavasti puuhaili Italian kokonaisuutta ja\nsuuruutta -- lähetti jo pienen armeijankin Krimiin yhtymään Ranskan,\nEnglannin ja Turkin sotavoimiin. Venäjä teki omalta taholtaan yhtä\nvoimakkaita ponnistuksia; mutta vastoinkäyminen seurasi toistaan.\nJokaiselle, joka sitä ei ennakolta ollut tahtonut uskoa, oli nyt\nselvää, ettei mikään maailmanvalta ole voittamaton eikä mikään\nmaallinen mahti katoomaton. Ja tämä oli enempää kuin mitä kestää\nvoitiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavun nyt erääseen elämäni vaikutuksista rikkaimpaan päivään. Oli\nmaanantai, maalisk. 5 p. 1855. Edellisen illan olin viettänyt\niloisessa, nuorteassa seurassa, jossa oli naisia ja miehiä; siellä\nlaulettiin, siellä tanssittiin, eikä vakavista asioista juuri puhuttu.\nEi kukaan silloin aavistanut, mistä seuraavana päivänä saataisiin\npuhua. Mutta seuraavana aamuna tuskin olin istahtanut työhöni,\nennenkuin pieni juoksupoika saapui luokseni kaupungilta ja kertoi\nkuulleensa, että \"keisari kuuluu kuolleen\". Hymähdin tuolle huhulle,\njonka poika oli siepannut kadulta ja käskin hänen pitää suunsa kiinni,\nettei hän päätään menettäisi. Mutta pian sen jälkeen saapui eräs\nvahtimestari jollekin asialle ja samassa myöskin kolmas asiamies ja\nnämäkin molemmat tiesivät kertoa samaa huhua minkä poika. Oliko se\nmahdollista? Heitin päällystakin ylleni ja kiirehdin ulos. Kadulla\npysäytti minut jokainen ohikulkeva tuttavani. Kaikki olivat\nsäikähtyneen, puoleksi hämmentyneen näköisiä: kaikki tekivät he minulle\nsaman kysymyksen, oliko todellakin totta, että keisari oli kuollut, --\nminunhan muka, sanomalehdentoimittajan, tuli se tietää. \"En tiedä vielä\nmitään\", vastasin ja kehoitin kaikkia, etteivät levittäisi tuota huhua,\nennenkuin täydellä varmuudella jotakin tiedettäisiin. Aivan pitkälle ei\nminun kumminkaan tarvinnut kulkea ennenkuin täydellisesti luotettavalta\nvirkamieheltä sain tiedon, että yön aikana pikaratsastaja oli saapunut\nv.t. kenraalikuvernöörin luo tuoden viestin, että keisari Nikolai\nedellisenä perjantaina, maalisk. 2 p. klo 12 päivällä oli kuollut ja\nettä keisari Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle. --\nSähkölennätinlaitos saatiin, kuten olen edellä kertonut, vasta muutamia\nkuukausia myöhemmin toimeen Pietarin ja Helsingin välille ja optillinen\nlennätinlaitos ei toiminut talvisaikana.\n\nKeisari Nikolai kuollut! Oltiin jo varmoja, että se oli totta, mutta\nkumminkin sitä oli vaikea uskoa. Oli totuttu katsomaan Venäjän koko\nitsevaltiuden keskittyneen ja personoittuneen keisari Nikolaihin; nyt\noli vaikea ajatella tuon mahdin erottautuneen henkilöstä. Olihan tosin\njo viime vuosina saatu esimerkkiä siitä, että ne molemmat ovat\nkatoovaisuuden ikuisten lakien alaiset; oli nähty henkilön taipuvan\nvuosien painon alle ja mahtia nähty muitten maallisten valtain\nrajoittavan. Mutta siitä huolimattahan keisari Nikolai oli sellaisen\najan ja järjestelmän edustaja, jota ei kukaan muu kuin hän voinut\nylläpitää. Ja siksi ei tietty, missä oikeastaan oltiin, kun tämä\njättiläinen oli kaatunut. Aluksi vain tuntui siltä, kuin kallionlohkare\nolisi vyörynyt syrjään, kuin kahle olisi katketa romahtanut, kuin\nkiinalainen muuri olisi suistunut.\n\nPian oli koko kaupunki liikkeellä. Jokaisen oli tarve tavata ystäviä ja\ntuttavia ja puristaa heidän käsiään, tarve tulla vakuutetuksi siitä,\nettä tuo suuri uutinen todellakin oli tosi, tarve vaihtaa ajatuksia ja\ntunteita. Naiset riensivät myymälöihin ostamaan kankaita surupukujaan\nvarten. Virastoissa oli kiire, kun oli hommattava valan tekoa uudelle\nhallitsijalle; vala tehtiin sotaväen keskuudessa ja senaatissa jo\nsamana päivänä ja muissa virastoissa, raatihuoneella ja yliopistossa\nseuraavina päivinä.\n\nLevottomiakin olivat kumminkin samalla ne tunteet ja ajatukset, joita\ntuo hämmästyttävä, suuri kuolemansanoma herätti. Ensi vaikutuksen\nvaltaamana riensin veljeni Fransin luo. En unhota, mitä silloin\nmuutamain tuntien kuluessa puhuimme, osaksi kostein silmin. Mitä\nmaallamme oli ollut, se tunnettiin; mitä se oli saapa, se oli\ntuntematonta. Keisari Nikolai oli kaikesta huolimatta kumminkin ollut\njalo ja oikeamielinen hallitsija; Suomea kohtaan oli hän nähtävää\nsuosiota osoittanut; hän oli kunnioittanut lakejamme eikä tahallaan\ntahtonut loukata oikeuttamme. Sitäpaitse oli hän ollut kyllin voimakas\npitääkseen kurissa ne hyökkäykset valtiollista olemassaoloamme vastaan,\njoita silloin jo useampia kertoja oli yritetty tehdä. Uusi keisari oli\nisänsä aikana saanut hyvin vähän puuttua hallitustoimiin. Häntä täytyi\nsenvuoksi sääliä, kun hänen näin yhtäkkiä täytyi ottaa kannettavakseen\ntuo raskas kruunu ja niin raskaissa olosuhteissa, jolloin mahtavat\nviholliset joka taholta ympäröivät hänen suurta valtakuntaansa. Olihan\nhän jalo, hieno, hyvää tarkoittava mies, sen olimme täällä saaneet\nhuomata; että hän myöskin ymmärsi ajan vaatimukset ja saattoi kuulla\nkansan ääniä, sitä luultiin voitavan otaksua. Hallitsijavakuutuksensa\noli hän Suomelle antanut samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsäkin ja\nhyväntahtoisuuttaan Suomea kohtaan oli hän osottanut vielä selvemmin\nkuin isänsä. Mutta oliko hänellä myöskin samaa voimaa suojella\noikeuttamme? -- se oli kysymys, joka vastaiseksi oli vastaamatta\njätettävä.\n\nTähän tapaan keskustelimme. Mitä Suomen kansa puoltatoista vuotta\nmyöhemmin luuli voivansa hallitsijanvaihtumisesta odottaa ja toivoa,\nsiitä sai veljeni julkisesti mielensä lausua -- niin että kuului.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAleksanteri II:sen ensimmäisiä hallitustoimia oli, että jo maalisk. 4\np:nä ruhtinas Aleksander Mentschikoff, jolla itämaisessa kysymyksessä\nei ollut suurempaa menestystä ollut sotapäällikkönä kuin valtiomiehenä,\n\"pyynnöstä\" eroitettiin ei ainoastaan ylipäälliköntoimesta Krimin\nniemimaalla ja meriväen taapin päällystöstä vaan myöskin Suomen\nkenraalikuvernöörinvirasta, jossa hän oli ollut vuodesta 1831 asti.\nSuomi sai vakinaiseksi kenraalikuvernöörikseen neljää päivää myöhemmin\nkenraali Bergin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingissä ei keisarin kuoleman tuottama hämmästys niinkään pian\nhälvennyt ja sen tapauksen tuottamat julkiset toimet antoivat puuhaa\nmoniksi päiviksi. Sota oli aivan unehtua.\n\nLähetystö edustajia maamme kaikista säädyistä lähti huhtikuun\nkeskivaiheilla Pietariin lausumaan julki Suomen kansan surun keisarin\nkuoleman johdosta ja onnittelemaan uutta hallitsijaa hänen\nvaltaistuimelle nousemisensa johdosta. Lähetystöön kuuluivat\nsalaneuvos, vphra C. Walleen, arkkipiispa E. Bergenheim, kauppaneuvos\nA. Donner ja lautamies J. T. Hannuksela Vähästäkyröstä.\n\nYliopisto valmisti suurta surujuhlaa, jota vietettiin kahtena päivänä\nperäkkäin, huhtik. 27 ja 28 p:nä. Ohjelman juhlaa varten julkasi\ntavallisessa järjestyksessä rehtori Rein. Professori Fr. Cygnaeus\nkirjoitti juhlarunon ja kantaatin, johon Pacius laati säveleen, sekä\npiti ensi päivänä ruotsinkielisen puheen. Toisena päivänä puhui\nlatinaksi dosentti W. Lagus ja suomeksi ylioppilas E. Rudbeck,\nsuomalaisten kansansatujen ulosantaja. Oli ensi kerran, kun suomenkieli\nsai kuulua juhlasalin puhujalavalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmalla pienellä elämänurallani tapahtui näihin samoihin aikoihin\nvallankumous. Sanomalehtimiestoimintani kahtena ensimmäisenä vuotena\nolin jo kylliksi oppinut tuntemaan painotarkastusta. Mutta kun kolmas\nvuosi alkoi uuden kenraalikuvernöörin aikana, sain tuntea sitä vielä\nenemmän. Kenraali Berg ei tosin ollut mikään sanomalehdistön ehdoton\nvihaaja eikä halveksija; hän oivalsi kyllä, kuinka paljo siitä oli\nhyötyä. Mutta hänhän oli niin toisessa kuin toisessakin suhteessa juuri\nitse se, joka tiesi, miten kaikki oli tehtävä ja joka itse tahtoi tehdä\nkaikki, ja hän piti luullakseni sanomalehdistöä senvuoksi haitallisena\nja kelvottomana, että hän ei itse sitä toimittanut ja ettei sitä\ntoimitettu hänen antamansa kaavan mukaan. Varmaa on, että hän hyvin\ntarkoin seurasi sanomalehtiä ja että hänen mielestään eivät ylemmät\neikä alemmat painoviranomaiset koskaan kyllin innokkaasti toimineet.\nMorgonbladettia varsinkin lie erityisestä syystä silmätikkuna pidetty.\nVarmaa on, että sanomalehtitoimi kävi minulle ihan sietämättömäksi. Se\noli käynyt minulle sitä raskaammaksikin, kun ystäväni ja toverini Edv.\nBergh ja lopulla vuotta 1854 oli lähtenyt Savoon käytännöllisesti\nlakitiedettä harjoittamaan ja ainoastaan silloin tällöin sieltä lähetti\njonkun kirjoituksen; toimitustyö oli siten yksinomaa minun\nhartioillani. Kun vihdoin asiat huhtikuun alulla kehittyivät niin\npitkälle, että painoviranomaiset pyyhkivät kaikki vastineeni erästä\nkaksimielistä, Morgonbladetia vastaan heitettyä syytöstä vastaan,\ntunsin syvimpäin tunteitteni loukkautuneen ja julistin silloin\njyrkästi, että en enää voinut jäädä Morgonbladetin toimittajaksi. --\nAivan äkkiä siten jouduin syrjään koko sanomalehtimiesuralta enkä\nvoinut silloin ajatella, että sille uralle enää koskaan palaisin.\n\nMinun jälkeeni uskottiin Morgonbladet lakit. kand. Knut Laguksen\ntoimitettavaksi. Vuoden 1855 kahtena viime kuukautena hoiti sitä nuori\nrunoilija Theod. Sederholm ja sen vuoden lopussa lehti kuolikin,\nelettyään 24 vuotta ja läpikäytyään sangen kirjavat vaiheet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielten jännitys oli suuri pitkin koko kevättä 1855. Keisarin kuoleman\njälkeen tähysteltiin mitä hallituksen toimenpiteitä Pietarista\nkuuluisi, jotka osottaisivat laajempia järjestelmänmuutoksia ja uuden,\ntoivorikkaan aikakauden lähestymistä. Mutta vastaseksi ei kuulunut\npaljo mitään, jolla olisi ollut syvempää merkitystä; toimeenpannut\nparannukset koskivat enimmäkseen henkilövaihdoksia ja muutoksia\nsotaväessä. Huomio kääntyi siitä syystä taas pääasiallisesti sotaan.\nKrimin taistelut, Sevastopolin piirityksen yksityiskohdat, Todlebenin\nihmeellisen taitava puolustus ja liittoutuneiden alituiset hyökkäykset\nvallikaivannoistaan, tuota kaikkea seurasi jokainen erinomaisen\ntarkasti. Ja vielä suuremmalla jännityksellä kuulusteltiin kaikkia\nhuhuja ja uutisia siitä, mitä täällä kotona pohjolassa ensi kesänä\ntulisi tapahtumaan. Sekä Englanti että Ranska olivat lisänneet Itämeren\nlaivastoaan ja rakentaneet saaristojamme varten m.m. uusia höyrypursia,\nlautoille asetettuja tykkipattereita ja minkä mitäkin: se tiedettiin.\nEnglantilaisen laivaston päälliköksi oli sir Charles Napierin sijalle\nmäärätty amiraali Dundas: ranskalaista laivastoa oli amiraali Penaud\nkomentava. Varmaa oli, että tekeillä oli paljo tärkeämpiä sotaliikkeitä\nItämerellä kuin edellisenä kesänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo jatkuva jännitys kävi ajan oloon väsyttäväksi. Minä puolestani\ntunsin tarvitsevani lepoa ja rauhaa joksikin ajaksi. Ja kun olin vapaa\nsanomalehtitöistä ja muista paikallisista siteistä päätin kesäksi\nasettua yksinäisyyteen johonkin maaseudulle ja siellä lukuhommissa\nkorvata sen, minkä sanomalehtivuosinani olin laiminlyönyt. Hain sopivaa\nkesäasuntoa ja valitsin vihdoin pienen talonpoikaistalon Svartbäckin\nkylässä Porvoon pitäjässä rannikolla lähellä Sipoon rajaa. Siellä\nluulin voivani olla syrjässä maailman melskeistä ja sodan hälinästä,\nolematta toki niin kaukana, että en voisi, jos jotakin tärkeämpää\ntapahtuisi minulle rakkaassa Helsingissä, olla mukana kaupungin\nkohtaloa näkemässä. Olihan täysi syy nyt peljätä hyökkäystä Viaporia ja\nHelsinkiä vastaan ja minäkin puolestani katsoin nyt syytä olevan\nkorjata kalleimpani mitä minulla oli, isältä perimäni kirjaston, sodan\nvaaroilta talteen. Sulloin siitä syystä kirjani ja paperini suuriin\nlaatikoihin ja vein ne mukanani kesäasuntooni, jonne jo lähdin\ntoukokuun lopulla tai kesäkuun alussa.\n\nKesä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Kolmatta kuukautta vietin\nSvartbäckissä uutterasti lukien häiritsemättömässä rauhassa. Silloin\ntällöin kävin vaihteen vuoksi Porvoossa ja myöskin Kroksnäsissä,\nlähellä Runebergin kesäasuntoa, vietin kutsuttuna pari päivää\nKellgrenin ja Tikkasen perheissä. Mielestä haihtumattomia olivat nuo\npäivät, niin hauskaa oli seurustella suuren Runebergin ja tuon\nvilkkaan, lempeän Herm. Kellgrenin ja heidän ympäristönsä piireissä.\n\nSanomalehtiä sain vain jonkun kerran viikossa. Niistä luin nyt aivan\ntyyneesti kuulumisia vihollisten laivastojen liikkeistä ja käynneistä\nrannikoillamme. Joukko pienempiä sotatapauksia sattui nyt perättäin.\nKesäk. 5 p:nä tapahtui sekava juttu Hangon tienoilla, jossa nuori\nvänrikki Svertsckoff anasti maihin saapuneen englantilaisen sluupin\nmiehistöineen, vaikka, kuten väitettiin, vene oli rauhanlipulla\nkulkenut: siitä johtui pitkiä väittelyjä sotivain valtojen välillä.\nKesäk. 21 p. polttivat viholliset joukon rakennuksia Kotkassa ja\nräjäyttivät Slavan linnoituksen ilmaan. Saman kuun 22 p. teki\nenglantilainen fregatti Amfion hyvin nopean tiedusteluretken Sandhamnin\npatterein tienoille. Heinäk. 5 p:nä räjäyttivät englantilaiset\nSvartholman linnan; samassa kuussa viholliset kävivät Raumalla,\nUudessakaupungissa, Kristiinankaupungissa, Uuraassa. Haminassa, Kemissä\ny.m. ja elok. 3 p:nä he ampuivat Brändön satamaa Vaasassa. --\nSotatapauksista oli erillään, mutta saman kesän surullisiin tapauksiin\nkuului kumminkin, Loviisan kaupungin palo heinäk. 5 ja 6 päivinä sekä\ntulipalo Uudessakaupungissa saman kuun 28 ja 29 p:nä, jolloin tuli\nhävitti kolmannen osan tätä kaupunkia.\n\nSota oli jo karaissut mielet, joten nuo tiheät uutiset pienemmistä\nkahakoista taikka jonkun linnoituksen räjäyttämisestä eivät enää niin\npaljo mieliä pöyristyttäneet. Minä en muuten maalaisrauhassani\nSvartbäckissä ollut aivankaan syrjässä sodan lähemmistäkään\nkosketuksista.\n\nOptillinen lennätinasema sijaitsi lähellä asuntoani, n.s. Klobbenilla,\nja sen viereiselle niemekkeelle oli sijoitettu pieni kasakkajoukko.\nTämä jälkimäinen se minulle seuraavan seikkailun aiheutti. Eräänä\npäivänä piirittää vaatimattoman maalaiskamarini kasakkajoukko ja sen\naliupseeri astuu sisään minulle selittäen, mikäli ymmärsin, aikovansa\nviedä minut epäiltynä \"englantilaiseksi\" lähimmän ylemmän päällystön\nluo tutkittavaksi. Mitä oli siinä tehtävä? Osasin tuskin kymmentä sanaa\nvenäjätä ja kasakka ei osannut sanaakaan muuta kuin venättä. Odotin jo\nvain, että minua kahden kasakan välissä lähdettäisiin raastamaan\ntuntemattomiin tienoihin. Silloin muistin, että mulla kai on paperieni\njoukossa joku aikoinaan käytetty ulkomaan passi. Löysinkin sen, avasin\ntuon komean asiapaperin, jonka yläreunassa leveäsiipinen kotka rehotti\nja joka alkoi venäläisillä sanoilla: \"Me Nikolai ensimäinen j.n.e.\"\nUseampia kuvernöörien ja konsulien sinettejä oli alla. Toimekkaan\nkasakan valtasi alamaisin hämmästys. Minä sanoin \"vott!\" ja osotin\nvenäjäksi kirjoitettua nimeäni, ikäänkuin todistaakseni, minkälainen\n\"englantinen\" olinkaan. Kasakka rupesi tavailemaan: \"Magister -- ah,\nMaistraatti!\", ymmärsi asian, antoi minulle paperin, kumarsi anteeksi\npyytävästi, suurimmasti kunnioittaen minua maistraatin jäsenenä, teki\nkokokäänteen ja hävisi kiireimmiten tiehensä.\n\nPari kertaa näkyi englantilaisia laivoja Svartbäckin selällä\naikaansaaden levottomuutta ja pelkoa pienessä kylässämme. Eräänäkin\npäivänä, minun sattumalta poissaollessa, olivat ne ammuskelleet\nsanottua lennätinasemaa. Kasakat olivat silloin vahtipaikaltaan\nrientäneet pois täyttä neliä ja ajaneet en tiedä montako virstaa\nsisämaahan. Ja minun kirjalaatikkonikin olivat saaneet seurata\nkasakoita kappaleen matkan sisämaahan, sillä talonväkeni, peljäten,\nettä viholliset talon sytyttäisivät, piti varmimpana kuljettaa\nhevosilla heti viipymättä kirjani pari virstaa sisämaahan erääseen\nsiellä olevaan taloon.\n\nNiin kului kesä, yhä kauniina pysyen, kappaleen matkan elokuuhun.\nKerrottiin kyllä useiden merkkien jo osoittaneen, että hyökkäys\nViaporia vastaan ennen pitkää tehtäisiin. Mutta ne tiedot, mitä\nSvartbäckiin saapui, eivät olleet vereksiä eikä luotettaviakaan.\nVarmimmat sinne saapuvat sotauutiset tulivat tykkien paukkeen muodossa.\nTätä pauketta, jota nyt usein kuultiin, kuunneltiin jännityksellä: sen\nsuunnasta koetettiin päättää, mistä se tuli, sen etäisyydestä taas,\nmitä mahdollisesti tapahtui.\n\nElokuun 9 päivänä aamulla, kun puun alla lueskellen istuin, häiritsi\nminua klo 8 tienoissa kaukana mylleröivä tykinjyske. Tuliko tuo ääni\nViaporista? Laskin korvani maahan. Lännestä se pauke kuului, mutta\nmahtoikohan se sittenkään olla pommitusta. Jännityksissä istuin ja\nsydän tykytti kovasti. Noin tunnin kesti pauketta; sitten oli kaikki\näänetöntä. Se ei siis taasenkaan ollut muuta kuin ampumaharjoitusta,\najattelin -- tunnin kestävät manööverit eivät siihen aikaan olleet\nharvinaisia -- ja jatkoin taas rauhassa lukemistani. Mutta puolenpäivän\naikaan rupesi samaa jyryä taas kuulumaan samalta taholta. Nyt kävi\nminulle epävarmuus liian rasittavaksi, tilasin kyytihevosen\nmatkustaakseni, ellen juuri Helsinkiin, niin ainakin lähimpään\nkievariin, tiedustellakseni sen kautta kulkevilta matkustajilta,\npommitettiinko Viaporia ja mahdollisesti Helsinkiäkin.\n\nParin tunnin perästä saavuin Vekkosken kievariin noin 6 i.p. Siellä\ntapasin heti tutun matkustajan Helsingistä, ja hän synkkänä mieleltään\nkertoi minulle päivän suuresta tapahtumasta. Pommitus oli alkanut klo 7\nja 8 välillä aamulla, koko Viapori paloi, yksi ruutikellari oli\nräjähtänyt. Pommitusta oli kestänyt lakkaamatta koko päivän; mistä\njohtui, että sen ääni oli Svartbäckiin katkennut kahdeksi tunniksi,\nsitä en osaa selittää. Kaupunkia ei vielä oltu pommitettu, mutta mitä\nvain sieltä voitiin muuttaa pois, oltiin pois siirtämässä, Helsinki\ntuskin saattoi toivoa pelastuvansa.\n\nHeti pyysin hevosta Helsinkiin kiirehtiäkseni, mutta kului aikaa tässä\nniinkuin seuraavissakin kievareissa, ennenkuin sen sain. Lähdin vihdoin\najamaan. Vasta Sipoon kirkolle kuului tykinpauke, mutta koko\ntaipaleella kuvastui vastaantulijain kasvoissa suurta juhlallisuutta ja\njännitystä. Kuta lähemmäs Helsinkiä saavuin sitä taajemmin saapui\nvastaani ajajia ja kuormia ja sitä lähempää kuului tykkien jyry.\nHenriksdaalissa kerrottiin, että läheiselle vuorelle näkyi koko Viapori\npalavan tulimerenä ja että sieltä voitiin seurata pommien räjähtämistä\nja polttorakettien pitkien tulisäikeiden kaarevaa kulkua. Ajoin\nedelleen. Vanhassakaupungissa tuo suuri näytelmä minunkin silmäini\neteen avautui. Ilta oli jo kulunut klo 11:teen, yö oli pimeä, mutta\ntaivas kajasti koreana tuosta kamalasta palosta. Näistäpuolin oli\nastuen ajettava. Ajajani vääntelihe ja kääntelihe, tuumi, että tämä\nkaupunkimatkahan on aivan kuin matkustaisi palavaan pätsiin eikä\ntahtonut sinne kiirehtiä ensinkään. Vanhastakaupungista asti tuli\nvastaan miltei yhtämittainen jono kuormia, joissa oli huonekaluja,\nkaikenlaisia talouskapineita ja tavaroita, joita näin korjuuseen\nvietiin hävityksen vaarasta. Olihan sekin nähtävää tuo satojen\nmuuttokuormien pitkä jono, joka yön pimeydessä hiljaa kuin ruttoon\nkuolleen saattue edelleen kulki tykkien paukkuessa ja rakettien\nräiskiessä.\n\nPitkälläsillalla kyytimieheni kerrassaan pysähdytti kulun: hän ei\ntahtonut ajaa eteenpäin ja ainoastaan uhkaamalla sekä juomarahoja\nlupaamalla sain hänen jatkamaan Uniooninkatua pitkin. Pahaksi onneksi\nasuntoni vielä olikin mainitun kadun varrella lähellä Tähtitorninvuorta\nja kun sinne piti ajaa, niin se oli kyytimiehen mielestä ihan surman\nsuuhun joutumista. Esplanaadin luona hän siitä syystä päättävästi\nhyppäsi alas kärryistä, arvellen nyt ainakin täyttäneensä\nvelvollisuutensa ihmisenä ja kyytimiehenä, mutta vieläkin onnistuin\nhäntä senverran rohkaisemaan, että hän minut ajoi kotitaloni portille\nsaakka.\n\nOli puolenyön aika kun kaupunkiin saavuin. Kadut olivat tyhjänlaiset:\nihmiset, väsyneinä päivän jännityksestä ja levottomuudesta, olivat\nlähteneet hetkeksi lepäämään jaksaakseen sitten taas vastaanottaa\nseuraavan päivän tapahtumia. Ainoastaan n.s. Uuden Klinikan luona oli\nkamalan vilkasta. Koko talo oli valaistu; edustalla ajoneuvoja ja\nsotamiehiä kantopaareineen. Siellä ylihaavuri, ent. saksalainen\nprofessori Hagfelder apulaisineen sitoi ja leikkeli Viaporista tuotuja\nhaavoitettuja.\n\nAsunnostani riensin heti yksin Ulrikaporin vuorille. Parempaa katsojain\nlavaa tuskin missään sotanäytelmässä on ollut tarjona. Viaporin kaikki\nlinnoitetut saaret ovat siellä, niinkuin tunnettu, pitkässä rivissä\nkatsojain edessä. Oikealla kädellä olivat Gråharan ja Rönnskärin\nvälillä rivittäin englantilaiset ja ranskalaiset laivastot ja suurten\nlaivojen edessä liikkuivat edestakaisin nuo pienet pommialukset, jotka\nlakkaamatta räjähdysluotejaan suitsuttivat. Saattoi paljaalla silmällä\nseurata jokaisen tällaisen pienen laivan liikkeitä, saattoipa, jos\ntahtoi, seurata jokaisen yksityisenkin pommin suurta kaarta sen\nlähtemisestä mörssärin suulta aina siihen asti, kunnes se räjähti\nlinnassa; samoin noita pitemmissä kaarissa lenteleviä, sähiseviä\nraketteja.\n\nVuorilla ei nyt yöhetkellä ollut erittäin suurta ihmisjoukkoa koolla.\nHelsinkiläiset olivat koko edellisen päivän saaneet kyllältään katsella\ntuota suurenmoista näkyä ja tarvitsivat nyt levätä; piirittäjätkin\nolivat yön ajaksi vähentäneet tulensa. Muutamia hyviä tuttavia siellä\nkumminkin heti tapasin ja he minulle tekivät selkoa kaikista päivän\ntapahtumista. He olivat kumminkin jättäneet mainitsematta, että\npienempi määrä pommeja oli Kaivopuistoonkin pudonnut. Kun senvuoksi\nehdotin eräälle ystävälleni, että käveltäisiin vähän Kaivopuistoon,\nseurasi hän kyllä minua sinne, mutta hänen askeleensa kävivät vuorelta\nlaskeutuessamme vähän epäileviksi. Kysyin siitä syystä vihdoin: Eihän\ntoki tänne puistoon lie luoteja ammuttu? Silloin hän kertoi, että\nuseita pommeja oli pudonnut kylpyhuoneen ja Kaivohuoneen luo ja muihin\npuiston kohtiin. Ei siellä siis ollut turvallista kävellä ja\nsotaneuvottelun pidettyämme päätimme hyvässä järjestyksessä palata\nvuorelle takasin.\n\nSeuraavana päivänä, elok. 10:tenä päivänä, jatkui, kuten tunnettu,\npommitusta vielä koko päivän. Koeteltuani aamupuoleen vähän levätä,\nmikäli tykinjyskeeltä ja mielenkiihtymykseltä saatoin, nousin jo\naikaseen aamulla taas vuorille. Viaporissa paloi suuri rovio\nvähentymättömällä liekillä ja liittoutuneiden tuli kiihtyi päivän\nkuluessa suurimpaan voimaansa. Kenraalikuvernööri Bergin virallisen\nraportin mukaan oli koko tuon 46 tuntia kestäneen piirityksen aikana\nlinnaa vastaan ammuttu kaikkiaan noin 20,000 laukausta. Se olisi tasan\njaettuna tehnyt 7-8 laukausta minuutissa, mutta ampuminen oli öiseen\naikaan heikompaa ja muistelen, että me joskus päivällä laskimme 20-25\nlaukausta minuutissa. Miltä tämä \"eurooppalainen konsertti\" kuulosti,\nsen voipi kuvitella. Kodeissa ei ollut mitään rauhaa. Kaikki työt\nlepäsivät, kaikki myymälät ja työpajat olivat kiinni. Talot olivat\nenimmäkseen tyhjät. Kenellä ei ollut varoja kuljettaa tavaroitaan\nkaupungista pois, hän oli hinannut ne ulos esplanaadeihin, Kaisaniemen\npuistoon taikka muualle. Naiset ja lapset olivat mikäli mahdollista\nmuuttaneet kaupungista pois; jälelläoleva osa väestöä vartioi\nulkoilmaan siirrettyjä tavaroitaan. Muut kulkivat edestakaisin\nrantavuorille sotanäyttämöä katsomaan ja sieltä kaupunkiin takasin.\n\nVoi sanoa, että koko Helsinki liikkui siellä Ulrikaporin vuorilla.\nOlihan asema perin vakava: Suomen nuori pääkaupunki ei sillä hetkellä\nvoinut turvautua muuhun kuin piirittäjäin sivistykseen ja\njalomielisyyteen. Mutta siltä ei mieliala suinkaan ollut lamassa.\nTuhansia siellä oli, jotka tiesivät, että koko heidän taloudellinen\nolemassaolonsa riippui jostakin harhaantuneesta pommista tai raketista,\n-- enkä kumminkaan muista nähneeni yhtään vetistelevää miehensilmää.\nPäinvastoin, sydämmellisesti toistensa käsiä puristettiin, rohkeasti\ntoisiaan silmiin katsottiin -- oli kuin edessä olisi nähty suuri\nkiirastuli, josta uuden elämän ja uuden ajan tuli syntyä! Jos näytelmä\nrantavuorilta katsoen oli traagillinen niin tarjosi kaupunki\nvaihetukseksi puistoissaan perin hauskoja pilakuvia. Meitä kulki\nmuutamia iloisia ystävyksiä siellä tuon tuostaankin edestakaisin\nraitistaen mieltämme katselemalla ulkoilmassa asustavain\nkaupunkilaisten elämää, Ilma oli onneksi koko pommituksen ajan yhtä\nkaunis ja ihana kuin se oli koko kesän ollut. Ei siten ollut ensinkään\nepämiellyttävää sellaisina päivinä asustaa ulkoilmassa. Saatoimme siis,\nme iloiset pojat, suureksi hauskuudeksemme esim. Henrikinesplanaadissa\npysähtyä katsomaan milloin aviovuodetta, jossa molemmat puoliskot\nlepäsivät, ympärillään lastensänkyjä ja vaunuja, joissa pieniä rauhan\nenkeleitä nukkui; milloin yksinäistä vanhaapoikaa, joka oli nukahtanut\nnahkasohvalleen: milloin kahvitätiseuruetta, joka pannun ääressä valvoi\nja puhui maailman pian tapahtuvasta lopusta; milloin juomaveikkoja,\njotka olivat nukahtaneet nurmelle, pullo välissään kolmantena miehenä:\nj.n.e. -- Mainitut puistot olivat melkein täynnä sellaisia yönuotion\nääressä lepääviä kaupunkilaisia ja heidän huone- ynnä kyökkikalujaan.\nMutta vielä täydempi oli Kaisaniemen puisto ja siellä oli tuo\nulkoilma-elämä melkeinpä järjestettyä. Siellä olivat eri perheet\naidoittaneet itselleen pieniä alueita, joita olivat rajoittaneet\nkaapeilla, piirongeilla, sohvilla ja muilla suuremmilla huonekaluilla,\njoita vastakkain oli asetettu. Peitteet, viltit ja lakanat, joita oli\nripustettu puitten väliin pingoitetuille nuorille, suojelivat jossakin\nmäärin näiden ilmavain asuntojen eläjiä naapurien ja ohikulkevain\nkatseilta: mutta auringon säteiltä ja pilvistä mahdollisesti lähteviä\nkyynelvesiä vastaan heillä ei ollut muuta suojaa kuin sateen- ja\npäivänvarjoja. Siellä kävellessä tuntui kuin olisi kulkenut pienen,\näkkiä syntyneen kaupungin katuja pitkin. Ja sen huomasi, että noiden\nohkasten seinien sisäpuolella saattoi olla hyvinkin hauskaa; lautaset\nhelisivät, kahvimyllyt sirisivät, teekeittiöt kiehuivat, lapset\nleikkivät, pienempiä tuuditettiin, -- sanalla sanoen, ei mitään\nperhe-elämään kuuluvia ääniä eikä meluja siellä puuttunut.\n\nKorkeasaarelle oli hyvin suuri ihmisjoukko paennut. Sielläkin kävimme\nkatsomassa. Sinne olivat ihmiset sijoittuneet paljo mukavammin kuin\nkaupungin puistoihin. Sinne oli perustettu useampia pieniä\nkauppapuotejakin, leipämyymälöitä ja muita laitoksia välttämättömimpiä\nelintarpeita varten.\n\nNiin meni päivä: mitä vaihtelevampia mielialoja sen kuluessa sain\ntuntea. Väliin hiivittiin alas Läntiselle rantakadulle, jonne eräs\nlinnan ja kaupungin väliä kulkeva höyrylaiva purki haavoitetut, jotka\nvalittelivat ja joita sieltä paareilla kannettiin sairaaloihin.\nVähitellen tämä kaikki herpasi sielun. Yö läheni eikä ampuminen\nnäyttänyt vieläkään pitkiin aikoihin päättyvän. Väsyttiin pommien,\nrakettien ja muiden räjähdysluotien laskemiseen ja näiden ratojen\ntähystämiseen, käytiin välinpitämättömiksi ja puolenyön jälkeen menin\nkotiin. Vaivuin uneen niin syvään, kuin jos ei koskaan mitään\nlevottomuutta olisi ollut maailmassa. Mikä uusi melske minut oli\nherättänyt? Ei mikään melske, päinvastoin. Tykinpauke oli lakannut.\nMitä se merkitsee? Katsoin kelloani: se oli tasan 5 aamulla elok. 11\np:nä. Kuuntelin vielä hetken, alkaisiko paukkuna taas alusta. Mutta ei:\npommitus oli todellakin lopussa.\n\nEttei sitä myöskään taas uudistettaisi, siitä päästiin pian varmuuteen.\nRantavuorilta nähtiin, miten liittoutuneet hävittivät Långörnin\nkalliolle rakentamansa patterit ja valmistivat paluumatkaansa.\nAinoastaan yksi ja toinen polttoraketti singahti sieltä seuraavana\npäivänä ja yönä linnan etuvarustuksia vastaan.\n\nHelsinki oli siten hävityksestä säästetty. Siitä syntynyt ilo sai\nhelsinkiläiset pian unhottamaan sen levottomuuden ja huolen, jota\nedellisinä päivinä oli ollut kestettävä.\n\nLiittoutuneiden laivastot olivat paikoillaan vielä koko\nlauvantaipäivän, elok. 11 p:n ja sunnuntain, elok. 12 p:n. Vuorelta\nsaattoi lauvantai-iltana komeaa taulua katsella. Meri oli peilikirkas.\nElokuun aurinko paistoi lämpöisenä ja selkeänä. Koko Viapori oli vielä\ntulena ja savuna, vaikka liekit nyt jo paloivat entistä himmeämpinä.\nLinnan uudesta kreikkalaisesta kirkosta (se oli edellisenä vuotena\nvihitty), jonka kattokupu nähtävästi oli läpi-ammuttu, mutta joka\nmuuten oli jäänyt ehyeksi, soivat kirkonkellot iltarukoukseen kutsuen,\nja miehistön, joka äsken oli ryöminyt esiin suojavarustuksistaan,\nsaattoi nähdä hiljaa ja hartaana kulkevan liekkien lomitse temppeliin.\nToisella puolella, Långörnissä, vallitsi englantilaisten ja\nranskalaisten seurassa, jotka sinne lippunsa olivat pystyttäneet, iloa\nja riemua. Venheitä suikkelehti siellä laivojen ja mantereen välillä.\nSuuri väkijoukko oli siellä koolla: nähtävästi siellä eri laivojen\npäällystö soitolla ja ilonpidännällä vietti julman työnsä päättymistä.\n-- Se taulu ei lähde mielestäni koskaan.\n\nMaanantaina elok. 13 p:nä aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja\nläksivät pois samoja, osaksi omille luotseillemme tuntemattomia väyliä\nmyöten, joita olivat tulleet, ja kaupungin tyhjennettyihin taloihin\nrupesivat vähitellen asukkaat ja tavarat palaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä esitetyt persoonalliset muistoni Viaporin pommituksesta, jotka\npanin paperille tasalleen 25 vuotta tuon tapauksen jälkeen,[39] ovat\nmuutamilla lisäyksillä täydennettävät.\n\nLiittoutuneet laivastot olivat kokoontuneet Viaporin edustalle elok.\n6-8 päivinä; niitä oli kaikkiaan noin 80 erikokoista laivaa, suurista\nlinjalaivoista pieniin tykkivenheisiin asti. Ne saapuivat asemilleen\nRönnskärin ja Gråharan välille, noin 3-4 virstan päähän linnan\nulkovarustuksista, todellakin väyliä myöten, joita eivät suomalaiset\neikä venäläiset merikortit ensinkään tunteneet. Sen on todistanut\nmyöskin tuo edellämainittu hra v. R, joka kertoo, että Viaporin\ntykistönpäälliköt, kun näkivät laivastojen lähenevän, eivät tahtoneet\nuskoa omia silmiään ja että kenraali Berg itse, kun siitä hänelle\nilmoitettiin, vastasi: \"se on aivan mahdotonta, koska salaisessa\nvirallisessa kartassa luettiin sillä paikalla, mihin vihollisten\nlaivastot olivat ankkuriin laskeneet, suurilla kirjaimilla sanat:\n'Vaarallisia kallioita'.\" Hän nousi heti hevosen selkään ja vasta omin\nsilmin laivat nähtyään uskoi hän \"mahdottoman\" mahdolliseksi. Kun\nkumminkin matkaa linnasta ja rantavarustuksista laivoihin oli kaksi sen\nvertaa, minkä jyreimmätkin venäläiset tykit kantoivat, arveli Berg,\nettä laivojen oli tultava lähemmäs, ennenkuin saattoivat ryhtyä\nmihinkään hyökkäykseen. Mutta kun ampuminen alkoi 9 p. aamulla ja Berg,\njoka silloin heti seurueineen asettui Tähtitorninvuorelle, sai nähdä\nkuinka pitkälle englantilaiset ja ranskalaiset mörssärit kannattivat,\nlähetti hän -- kertoo sama v. P. -- käskyn tykistönkenraali\nBaranzoffille ja Viaporin päällikölle, kenraali Sorokin'ille, etteivät\nsuotta ampuisi pois ruutiaan, vaan että ampuisivat ainoastaan, kun joku\nlaiva saapuu tykinkantaman matkalle. Siten vihollisten tuleen\nvastattiin ainoastaan Drumsön, Sandhamnin y.m. saarien uloimmista\npattereista silloin tällöin. Päälinnasta ammuttiin ainoastaan joku\nainoa laukaus. Tätä päälinnaa vastaan, jossa oli suuri määrä puutaloja\nja jonka suuret, ruotsinaikuiset, kolmi- ja nelikerroksiset kasarmit\nolivat kiitollisia pilkkatauluja vihollisten tulelle, tähtäsivät\nviholliset etupäässä pomminsa ja rakettinsa. Ja ne tähtäsivät tavalla,\njoka herätti ihailua. Luodit lensivät juuri sinne mihin ne olivat\naijotut aikaansaamaan tulipaloa ja hävitystä. Harvoin vain nähtiin\njonkun kuulan putoavan veteen tai räjähtävän ilmassa. Selvästi nähtiin\nmyöskin, että viholliset eivät tahtoneet kaupunkia hävittää; senvuoksi\nei Harakan eikä Kaivopuiston pattereihin ammuttu yhtään laukausta\nsenjälkeen kuin nämä itse olivat lakanneet ampumasta. Mitään hyökkäystä\nmaan puolelta ei Helsinkiä vastaan myöskään tarvinnut peljätä, kun\nmelkein varmasti tiedettiin, ettei laivoissa ollut mitään maajoukkoja.\nMutta niin aivan helposti ei tietenkään kauhu ja pelko ihmisten\nmielistä lähtenyt.\n\nViaporissa ei pommituksen aikana ollut mitään suomalaista joukkoa;\nmutta Drumsössä, jossa kenraali Ramsay oli ylipäällikkönä, palveli pari\nkomppaniaa översti Lyran komentamia suomalaisia tarkka-ampujia ja\nSandhamnin ja Kungsholman pattereihin oli Suomen meriväen ensi osasto\nkoko kesäksi sijoitettu ja saattoi se siellä kunnostaa itseään\nvihollisten hyökkäyksiä torjuen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää viivyin vielä, tykinpaukkeen vaijettua ja vihollisten\nlähdettyä, kaupungissa. Sain silloin lähempää tarkastaa sitä osittaista\nhävitystä, jonka pommit olivat Ulrikaporin kylpylaitoksessa ja useissa\npaikoin sen edustaisessa puistossa tehneet, ja nähdä, miten kaupungin\npojat muistoikseen noista suurista päivistä poimivat pommin sirpaleita\nja keräsivät kokoon niitä kallisarvoisia, puisia pommilaatikoita, joita\naallot joukoittain kuljettivat rannoille. Ja ennen kaikkia sain nauttia\nsiitä, kun ihmiset, huonekalut, talouskapineet, rauha, tyyneys ja onni\npalasivat asukkaiden koteihin.\n\nVietettyäni sitten vielä pari viikkoa talonpoikastalossani\nSvartbäckissä palasin minäkin Helsinkiin.\n\nMonta päivää en ollut siellä ollut, kun tuo suuri uutinen saapui\nSevastopolin lopullisesta antautumisesta syysk. 8 p:nä. Siihen saattoi\nkatsoa koko sodan melkeinpä päättyneen. Keisari Napoleonin sotainen\nkunnianhimo oli nyt tyydytetty. Tämän saavutetun voiton nojalla\nsaattoivat nyt länsivallat määrätä vastustajalleen nöyryyttäviä\nrauhanehtoja; mitään tarkempaa suunnitelmaa Venäjän valta-aseman\nrajoittamisesta ei liene kumminkaan koskaan tehty; sota oli jo maksanut\nkyllin rahoja ja ihmishenkiä ja kaikilla tahoilla olivat jo\nrauhantoivomukset yleiset.\n\nOmasta vähäisestä puolestani ikävöin jo myöskin kernaasti\nrauhaa. Minulla oli näet tuumana heti kun sopi lähteä pitemmälle\nulkomaanmatkalle, etupäässä Pariisiin. Ja valkenevat rauhantoiveet\nsaivat minut jo vähän toivomaan, että piankin voisin tuumani toteuttaa.\nKäännyin siitä syystä läänin v.t. kuvernöörin Fab. Langenskiöldin\npuoleen kohteliaasti kysyen, enkö nykyoloissa millään tavalla voisi\nsaada matkapassia. Mutta hän vastasi valitellen mutta perin\nsuurpoliittisesti, että se oli mahdotonta. Suuremmilla toiveilla\nkäännyin silloisen kenraalikuvernöörinkanslian päällikön vphra Edv.\nWalleen'in puoleen. Mutta ei hänkään sanonut parhaalla tahdollakaan\nvoivansa hankkia sellaista passia kenraalikuvernööriltä. Sain siitä\nsyystä kärsivällisesti odottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen Suomelle valoisa merkki, joka osotti\nhallitsijavaihdoksen johdosta tapahtunutta järjestelmänmuutosta,\nnähtiin Aleksanterinpäivänä, syysk. 11 p:nä, jolloin yliopistolle\nosotettiin se suosio, että sen varakansleri vaihtui. Kenraaliluutnantti\nNordenstam vapautettiin pyynnöstään kanslerinvirasta ja hänelle\nlausuttiin armollisin suosio siitä erinomaisesta uutteruudesta, jolla\nhän oli yliopiston asioita hoitanut sekä luvattiin kaikki entiset\npalkkaedut. Hänen jälkeläisekseen määrättiin Suomen kadettikoulun\njohtaja, kenraaliluutnantti, vapaaherra _Jonan Reinhold Munck_.\nSotavuosina oli Nordenstam'illa ollessaan taapinpäällikkönä ollut täysi\ntyö sota-asioista ja siitä syystä oli hän vähemmin joutanut\nyliopistosta huolehtimaan.\n\nMutta hänen järjestämäänsä poliisihallintoa oli siltä kaikella innolla\nylläpidetty. Epäilemättä oli hän itse kumminkin jo tullut huomaamaan,\nettä jos ylioppilaskunnan elämää ja tapoja mieli parantaa, sitä\ntarkoitusperää ei voitu saavuttaa rettelöillä eikä pedelleillä eikä\nvormutakeilla, ja varsin tyytyväisenä kai hän siis nyt vastaanotti\narmollisen viittauksen, että hän voisi pyytää eroa tästä virastaan.\nUusi varakansleri, vphra Munck oli tunnettu, sekä sisällisesti että\nulkonaisesti, jalon ritarillisen miehen perikuvaksi; tosi isänmaallinen\nmieli ja lämmin rakkaus nuorisoa kohtaan olivat olleet hänen\nominaisuuksiaan hänen kadettikoulua johtaessaan. Ihastuksella siis\nyliopisto tämän uuden päällikkönsä vastaanotti; kun yliopiston\nopettajat ensi kerran lokak. 24 p:nä olivat häntä tervehtimässä hänen\nHelsinkiin saavuttuaan julkilausui rehtori opettajakunnan varman\ntoivon, että vphra Munck tulisi kunnialla täyttämään uuden paikkansa\nSuomen yliopiston johtomiesten loistavassa sarjassa Pietari Brahesta\nRehbinderiin saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuleeko siitä sota vai rauha, -- se oli kysymys, joka Sevastopolin\nantautumisen jälkeen koko syksyn 1855 pysyi ratkaisematta. Melkein\nvielä suuremmalla innolla kuin ennen luki nyt jokainen sanomalehtiä,\nniistä nähdäkseen, miten nuo suuret kysymykset selviävät. Venäläisiä ja\nulkomaisia lehtiä luettiin ahnaasti niin sanotussa Keskusteluklubissa.\nTässä klubissa, joka sijaitsi Uschakoffin, sittemmin Edlundin, talossa\nEsplanaadin varrella, kävi runsaasti kaiken säätyistä ja luokkaista\nväkeä, myöskin tilapäisesti Helsingissä oleskelevat venäläiset upseerit\npääsivät sinne. Edellisestä keväästä lähtien saatiin joka päivä\nPietarista posti ja ulkomaiset lehdet ja sitä pidettiin syystä suurena\nedistyksenä.\n\nYksi niitä, joita näihin aikoihin joka päivä tapasi klubissa\nsanomalehtiä tutkien, oli Joh. Vilh. Snellman. Edellisinä vuosina olin\ntämän miehen kanssa varsin läheisesti seurustellut. Hän oli aina\nosottanut minulle suurta ystävyyttä. Usein oli hänellä tapana tulla\nluokseni, milloin puhumaan jostakin erityisestä asiasta, milloin\nleikkipuheessa viettämään hetkisen, taikka, kuten hänen oli tapana\nsanoa, kuulemaan sydämmellistä naurua. Yhden Johannanpäivän ja sitä\nseuraavan päivän olin minä taas viettänyt hänen seurassaan maalla,\nOulunkylässä, jossa hänen perheensä silloin asui, -- puhumattakaan\nkaikenmoisista suuremmissa tai pienemmissä seuroissa vietetyistä\nyhteisistä iltamista. Nyt klubissa koetimme usein yhteisellä\npuuttuvalla kielitaidollamme saada selvää Venäjän Invaliidin\nsotaraporteista ja sähkösanomista, joita varten kumminkin usein piti\nsaada muiden klubin jäsenten apua. Lehdet luettuamme keskustelimme\npolitiikasta ja muista kysymyksistä. Mutta klubi ja sen monenlainen\nyleisö ei ollut oikein omiaan avomielisempiä keskusteluja varten. Jos\noli puhuttava jostakin oman maan oloille tärkeämmästä asiasta, niin se\nsäästettiin, kunnes klubista kadulle päästiin. Eipä siis ollut\nharvinaista, että valtiollisista asioista keskustellessamme saatoin\nSnellmannin hänen kotiinsa Yrjönkadulle ja usein tapahtui vielä\npuolenyön aikana, että hän minut saattoi Esplanaadille, sitten minä\ntaas hänet ja niin edespäin, kunnes hän lopullisesti jäi kotiinsa. Näin\noli etenkin asianlaita niihin aikoihin, marraskuulla, jolloin kenraali\nCanrobert oleskeli tunnetulla lähettiläsmatkallaan Tukholmassa. Tätä\nretkeä syystä pidettiin Napoleon III:en pelkkänä temppuna kiirehtiä\nVenäjää hyväksymään liittovaltain esittämät rauhanehdot. Mutta tuo\nmahdollisuus, että Ruotsi ryhtyisi sotahankkeisiin, joka muutamain\nnuorten mielissä niin haaveellisena kajasti, oli kumminkin niin monia\nmahdollisuuksia sisältävä kysymys, että ei edes Snellman voinut olla\nsitä vakavaan huomioon ottamatta. Tässä suhteessa voitiin kumminkin\npian tyyntyä kun Ruotsin ja Länsivaltain välillä solmittu marraskuun\nliittosopimus tuli tunnetuksi. Snellman toimitti, kuten jo ennen on\nmainittu, vuoden 1855 alusta taas Litteraturbladetiaan. Tähän lehteen\nkirjoitin nimimerkilläni erään kirjoituksen \"Suomalaisen\nkirjallisuudenseuran tulevaisuudesta\", joka kirjoitus, julaistuna\nmarraskuun vihossa 1855, todistaa, kuinka suuria yhä edelleen ajattelin\ntästä seurasta ja sen toiminnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoudun nyt erääseen elämänmuistelmaini rumimpaan lehteen.\n\nOleskellessani Svartbäckissä sain eräänä päivänä heinäkuun alussa\nkirjeen Tukholmasta Emil v. Qvanten'ilta. Vaikka ylioppilasaikoinamme\nolimme olleetkin hyvät tuttavat ja ystävykset, emme, Qvanten ja minä,\nkoskaan ennen olleet kirjeenvaihdossa olleet; emme olleet myöskään\ntoisiamme tavanneet senjälkeen kuin Qvanten 1850 läksi Helsingistä,\nterveyttään hoitaakseen, merimatkalle Hyvän Toivon niemeen. Jo kirjeen\nsisällys minua hämmästytti ja vielä enemmän ensi lukemisella sen\nsisällys. Siinä hän näet pääasiallisesti pyysi minua vastaamaan, kuka\noli kirjoittanut erään keväillä Tukholmassa ilmestyneen kirjan\n\"Fennomani och Skandinavism\", joka oli salanimellä Peder Särkilax\nilmestynyt. Jotakin kuukautta aikusemmin oli sama kirja, en tiedä mitä\nsalateitä myöten, minulle saapunut, ja sen kannella oli ollut\nystävällinen omistus Qvantenin minulle hyvin tunnetulla käsialalla.\nTässä oli siis jotakin salaperäistä. Ja siihen löysin pian, joskaan en\naivan varman, selityksen, kun luin, että Q. oli lähettänyt kirjeen\nerään nuoren, hyvän tuttavani ylioppilaan välityksellä, joka silloin\noleskeli Tukholmassa, asuen samassa hotellissa kuin Qvanten, ja joka\noli tarjoutunut isänsä, Suomen postilaitoksessa palvelevan ylhäisen\nhenkilön kautta, toimittamaan kirjeitä Ruotsin ja Suomen väliä \"aivan\nloukkaamattomasti ja varmasti.\" Täydellisenkin selityksen sain pian.\nSillä muutamia päiviä myöhemmin sain kirjeen eräältä Helsingissä\nolevalta virkamieheltä, vanhalta lapsuudenystävältäni, joka, lähdettä\nlähemmin ilmoittamatta, aivan lyhyesti kertoi, että se kirje, jonka\näsken olin saanut Qvantenilta, oli Helsingissä avattu \"ja että sen\nsisällys oli asianomaisella taholla tarkkaan huomioon otettu,\"\nEnempäähän selitykseksi ei tarvittu: Qvanten oli tiennyt, kenen kautta\nhän kirjeensä lähetti.\n\nTuo nuori ylioppilas, joka otti kirjeitä lähettääkseen -- hänen nimensä\njääköön mainitsematta -- oli kuten sanoin tuttavani. Hänellä oli pieniä\nkirjallisia taipumuksia, varsinkin dramaattiselle taholle, hän oli\nkielen taitoinen ja tunsi hyvin eri maiden teaatteriolot, koska oli\ntehnyt useampia lyhyviä ulkomaanmatkoja. Kun hänen luonteessaan sen\nlisäksi oli tungettelevaisuuden taitoa, osasi hän aina päästä\nnuorempain ja vanhempain kirjailijamiesten tuttavuuteen, m.m. minun.\nMilloin oli hän pyytänyt lausuntoani jostakin pienestä teoksestaan,\nmilloin oli hän halunnut jotakin kirjallista tietoa, milloin oli hän\njättänyt nähtäväkseni jonkun ulkomaisen, usein täällä kielletyn\nsanomalehden, jonka hän isänsä virka-aseman takia saattoi saada\nkäsiinsä; milloin oli hänellä vielä joku muu kohtelias asia. Hänen\nteeskentelevästä käytöksestään ei pidetty eikä hänen huomattavasta\njuoruhalustaan, mutta häntä katsottiin kumminkin voitavan kärsiä.\n\nNuoren miehen sukulaisuussuhteet olivat kumminkin aina vaikuttaneet,\nettä hänen kanssa seurusteltaessa oltiin johonkin määrin varovaisia.\nSillä Suomen postilaitos oli yhä vielä samalla moraalisella kannalla,\njolle Ladau aikoinaan oli sen saattanut. Ladaun arvokas jälkeläinen\npostipäällikkönä, Wulffert, oli kyllä silmäpuoli, mutta toinen silmä\nriitti tarkastamaan, kun niin tarpeelliseksi havaittiin, kaikki mitä\npostilaitoksen läpi kulki. Hänen lähimmällä miehellään eli\napulaisellaan, puheenaolevan nuorukaisen isällä, olivat sitäpaitse\nmolemmat silmät tallella ja hän oli tottunut niitä molempia käyttämään.\nJa kun nyt kuultiin, että tuo nuori mies oleskeli Tukholmassa\nsemmoiseen aikaan, jolloin ei kukaan muu ihminen saanut passia\nmatkustaakseen sinne taikka muualle ulkomaille, ja kun yllämainitut\nkirjeet käsiini saapuivat, oli kaikille selvää, että tässä oli poika,\njoka oli kasvatettu \"isäinsä jälkiä\" kulkemaan.\n\nKun nuorukainen lokakuun alussa palasi Tukholmasta, oli hänellä suuret\nkuormat kirjeitä ja kaikenlaisia lähetyksiä tutuille ja tuntemattomille\nhenkilöille heidän tuttaviltaan Ruotsista ja hän tarjoutui myöskin\nmielihyvällä samaa \"varmaa tietä\" myöten tuomaan vastaukset Ruotsiin.\nMutta tuon tien varmuus opittiin pian tuntemaan laajemmissakin\npiireissä. Sitä tietä kulki näet kirjeiden sisältö kaikkein varmimmin\nkenraalikuvernöörin luo. Tämän tiesi silloinen ennen mainitsemani\nkansliapäällikkö, ja hänen ylevä mielensä paheksui syvästi sellaista\nhalpamaista keinoa ja nuoren miehen käyttämistä tuolla tavoin\nvakoilemaan tovereitaan, suosijoitaan ja ystäviään. Hän ilmaisi\nsenvuoksi kaikessa hiljaisuudessa vakoojan -- samalla tavalla kuin\nennen minulle, -- muutamille ylioppilaille, kehottaen heitä \"heti\najamaan roiston tiehensä\". Sellaista ei tarvittu kahdesti kehottaa.\nJoukko ylioppilaskunnan jäseniä, historiallis-kielitieteellisen osaston\nkuraattori, C. G. Borg etupäässä, kokoontui eräänä päivänä, lokak.\n28:tena, yksityiseen paikkaan ja \"roisto\" kutsuttiin sinne. Hän\ntulikin, oikeinpa mielissään, luullen kutsun tarkoittavan jotakin\nkirjallista iltamaa taikka muuta sellaista. Mutta kohta hänen\nsaavuttuaan väännettiin ovi reekeliin ja hänelle ilmoitettiin muitta\nmutkitta, että oli ilmennyt seikkoja, jotka eittämättä todistavat, että\nhän on maksettu vakooja. Turhaan koetti mies sen kuulustelun aikana,\njoka nyt alkoi, luikerrella itsensä vapaaksi. Lopuksi hänet kumminkin\npakoitettiin katuen tunnustamaan syyllisyytensä, -- kuinka täydellinen\nja tosiperäinen se tunnustus lie toisessa niinkuin toisessakin\nsuhteessa ollut, sen jätän arvostelematta.\n\nTunnustuksessaan tuo heittiö ilmaisi pääasiallisesti seuraavaa:\nPostipäällikkö Wulffert, joka oli sanonut tietävänsä, että yliopistossa\noli \"ryövärijoukko\" nuoria miehiä, joiden oli tarkoitus saada\nvallankumous toimeen maassa, oli jonkun kerran edellisenä kevännä\nkehoittanut häntä -- uskonnon ja yliopiston nimessä sekä jos\nmahdollista pelastaakseen vielä nuo nuoret miehet turmiosta -- sekä,\nluvaten hänelle loistavan tulevaisuuden diplomaattisella uralla,\nilmaisemaan useiden historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan\njohtavain miesten nimet sekä antamaan joitakin muita tietoja yliopiston\noloista. Ja hän tunnusti vielä, että hänelle, saadakseen, matkapassin\nRuotsiin, oli pantu ehdoksi, että hän koettaisi ottaa selkoa niiden\nSuomea koskevain lentokirjain ja sanomalehtikirjoitusten tekijöistä,\njoita viime päivinä oli ilmestynyt Ruotsissa, sekä erityisesti pitäisi\nsilmällä v. Qvantenin tekoja ja toimia. Tässä suhteessa ei hän\nkumminkaan omain vakuutustensa mukaan ollut sitoutunut mihinkään, mutta\noli häneltä kyllä hänen kotiin palattuaan kyselty tarkkoja tietoja\nmainitusta henkilöstä, \"ob man ihn gewinnen könnte\" j.n.e.\n\nTässä oli enemmän kuin kylliksi. Pitemmittä mutkitta selittivät\nhistoriallis-kielitieteellisen osaston ylioppilaat ja opettajat\nyliopiston korkeammille virkamiehille, että tämä vakooja on arvoton\nylioppilaana olemaan, ja hänen nimensä pyyhkästiin heti tiedekunnan\nnimikirjasta pois. Samanlaisen kirjelmän lähettivät kohta toisetkin\ntiedekunnat. Kenelläkään yliopiston viranomaisella ei ollut sitä\nvastaan mitään muistuttamista, uusi jaloaatteinen varakansleri hyväksyi\ntäydellisesti nämä toimenpiteet.\n\nKenraalikuvernööri Berg, varsin raivostuneena tästä tapauksesta, tahtoi\naluksi ruveta suojelemaan ja kannattamaan nuorta apuriaan. Mutta väleen\nhän muutti menettelytapaa. Hän huomasi, kuinka yksimielisesti sellaisia\nasioita kuin nyt tapahtunut Suomessa tuomitaan, piti viisaimpana\nkuunnella kansan ääntä ja katsoi nyt hänkin vakoojan karkoittamisen\nyliopistosta tarpeelliseksi. Hänen sanotaan ainoastaan valittaneen\nsitä, että hänen \"kansansuosionsa\" tuon ikävän asian kautta oli\nkärsinyt. Wulffert vakuutti tietysti pyhästi olevansa viaton ja kielsi\nketään uskomasta, mitä \"tuo heittiö, tuo roisto\" hänestä valehteli.\nAinoaksi syylliseksi väitti hän vakoojan isää.[40]\n\nYliopistosta karkoitettu nuori mies hävisi täältä pian ja matkusti\nVenäjälle, jossa hän palkkioksi sai jonkun toimen jossakin virastossa.\nMutta korkealle onnen tikapuita myöten ei hän koskaan päässyt\nkiipeämään. Noin kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi hän taas Suomeen,\nasettui syntymäkaupunkiinsa Turkuun ja eli siellä unhotettuna ja\nyhteiskunnallisesti kuolleena, kunnes hän ruumiillisestikin kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlioppilaskunnassa oli niihin aikoihin, joista nyt kerron, syksyllä\n1855, runsaasti vilkkaita miehiä, jotka kuohuilivat ajan suurten\ntapausten johdosta. Erityisesti oli siellä piiri hyvin lahjakkaita\nnuoria miehiä, joiden iloisissa iltaseuroissa usein mielikuvitus lie\nliidellyt ja joissa politiikasta lie puhuttu, ilman että niillä\ntuumilla oli suurempaa merkitystä kuin ylioppilaiden muunlaisillakaan\nhaaveiluilla. Mutta hetken tapahtumat nyt vaikuttivat, että mieli\neräässä tilaisuudessa pääsi kuohahtamaan liiemmälti.\n\nSenmukaan kuin yksi tuohon piiriin kuuluvista, Adolf Nordenskiöld. --\njoka jo silloin oli lisenssiaatti ja fyysillismatemaattisen tiedekunnan\nkuraattori -- kertoo elämäkerrassaan \"päätti tuo iloinen nuorukaispiiri\nniiden tavanmukaisten syntymä- ja nimipäiväin asemesta, joita kukin\nennen erikseen oli viettänyt ja joita syksyllä 1855 olisi vietetty,\npanna toimeen yhteiset suuret kestit, joissa olisi sotilassoittoa,\nkukkaiskoristeita, erityisesti kutsuttu laulukunta j.n.e.\" Nämä \"suuret\nkestit\" muodostuivat aamiaispäivällisiksi, jotka pantiin toimeen Töölön\nravintolassa Antinpäivänä, marrask. 30 p:nä. Nuo kuusi toimeenpanijaa\nja isäntää, joista kolmella tuona päivänä oli nimipäivä ja kolmella\nmuulla (m.m. Nordenskiöldilla) vähää ennen oli ollut syntymäpäivät,\nkutsuivat kesteihin noin parikymmentä lähintä ystäväänsä sekä pari\nvanhempaa vierasta. Kutsuttujen joukossa olin minäkin, pääsin\nnähtävästi mukaan niiden arvokkaiden todistusten takia, joita olin\nvoinut esittää äsken päättyneessä paljastusjutussa, joka luonnollisesti\noli tämän nuorisopiirin mieliä pitänyt hyvin vireillä.\n\nVarmaankaan ei näiden pitojen ohjelmaan kuulunut mitään valtiollisesti\narveluttavaa. Sitä todistaa selvästi se seikka, että päivällissoittoa\nsoittamaan oli tilattu kymmenen Suomen meriväen soittajaa, jotka\ntietenkin kuulivat ja käsittivät kaikki, mitä juhlapöydässä puhuttiin;\nja vielä sekin, että kutsuvieraiden joukossa oli eräs yliopistossa\nopiskeleva upseeri, joka oli venäläisessä sotilaanpuvussa ja joka\nvarmaankaan ei koskaan olisi ottanut osaa valtiollisiin haaveilemisiin\nja jota tietysti ei tahallaan haluttu saattaa vaikeaan asemaan. --\nKesteillä ei koko aikana ollutkaan mitään vakavaa leimaa. Iloisesti\nnimipäiviä vietettiin klo 12:sta iltamyöhään asti; syötiin ja juotiin\nkoko joukko, laulettiin ja loppumattomissa määrin pidettiin yksinomaa\nleikillisiä maljapuheita. Mutta joukossa oli useita teräväpäisiä ja\nteräväkielisiä miehiä ja kun päivän valtiolliset kysymykset olivat\nkaikkien mielissä, oli luonnollista, että myöskin valtiollisilla\nsukkeluuksilla koetettiin höystää noita leikillisiä puheita.\nEnsimmäisen maljapuheen piti juhlallisen fanffarin jälkeen Karl\nWetterhoff, yksi isäntiä, joka puolittain dramaattisesti koetti matkia\nenglantilaisia valtiollisia juhlapuheita ja erityisesti erästä\nlordi Palmerstonin äsken pitämää puhetta Itämeren linnoitusten\nvalloittamisesta; tuo pilapuhe päättyi maljan esittämiseen kuningatar\nViktorialle ja muille suursulttanin Abdul-Medschidin liittolaisille ja\ntuon perin koomillisen puheen jälkeen juotiin malja täydellä naurulla.\nToinen puhe seurasi nyt toistaan ja pilaa kehitettiin yhä pitemmälle.\nJo ensi puheessa oli joukko sanaleikkejä Krimin hedelmistä, sardineista\nja niiden kuninkaasta ja eri kenraalien nimistä. Näitä sanaleikkejä\nkäytettiin sitten eri muunnoksissa seuraavissakin puheissa. Niin\nkoetettiin varsinkin monella tavalla tulkita noita melkein samaa\nmerkitseviä nimiä Pelissier ja Tulubjeff (venäläinen Krimissä palvellut\nkenraali) ja Canrobert'istä taikka Kannu-Roobertista oli hyvin paljo\npuhetta, kun näet tuo nimi annettiin silloin Helsingissä hyvin\ntunnetulle viinikauppiaalle Robert Cargerille, jonka juhlaan lähettämät\nviinit eivät olleet aivan moitteettomat; pahinta kenties oli, että\nyleisesti kiusattiin erästä läsnäolevaa, Edv. Bergiä, koska hänellä oli\nsama nimi kuin Suomessa olevalla pääkomentajalla; hän myös vastasi\nsangen terävästi. Tälle kaikelle naurettiin ja käsiä taputettiin, jota\nkesti kunnes taas uusi fanffaari ilmasi uuden pilapuhujan pyytävän\näänivuoroa. Niin sitä jatkettiin, kuten sanottu, iltaan asti, jolloin\ntuo iloinen seurue vähitellen pienissä ryhmissä palasi kaupunkiin.\n\nPois mentäessä ei kumminkaan yksikään isännistä eikä vieraista\nkäsittänyt sen mitä kestissä oli tapahtunut olevan muuta kuin\ntavallista hilpeämpää ja vallattomampaa pilantekoa. Mutta soittokunnan\nvääpeli piti velvollisuutenaan kertoa päällystölleen mitä maljapuheita\njuhlassa oli pidetty, vaikka se kaikki hänenkin mielestään oli ollut\nhullunkurista pilaa. Vaan etäämmältä katsoen tämä kaikki muuttui\ntoisennäköiseksi. Ja kuta etäämmälle ja korkeammalle kertomus ehti,\nsitä kamalammaksi se kävi. Siten Antinpäivän iloisesta vietosta\nyhtäkkiä syntyi tuo koko kaupunkia ja maata puistattava, valtiollinen\n\"Töölön juttu\".\n\nPian oli kenraalikuvernööri Berg saanut käsiinsä -- millä tavalla, sitä\nei ilmoitettu -- täydellisen luettelon kaikista kesteissä olleista ja\nhän kuuluu silloin huudahtaneen: \"Ah, es sind ja alle alte Bekannte!\"\nNiille, jotka olivat paljastaneet tuon nuoren kirjeenkantajan, oli\nkoston ja rangaistuksen hetki nyt tullut. Yliopiston viranomaiset\npantiin kiireellä liikkeelle. Jo jouluk. 4 p:nä pidettiin\npoliisitutkinta rehtorin kansliassa ja kahta päivää myöhemmin kokoontui\nkurinpitokommissiooni käsittelemään, kuten sanottiin \"juttua, koskeva\nTöölön ravintolassa marrask. 30 p. 1855 pidettyjä päivällisiä, joissa\nylioppilas C. G. Wertterhoff oli esittänyt huonosti ajateltuja maljoja\nj.n.e.\"\n\nYliopiston rikostuomioistuimen eteen, johon kuuluivat rehtori ja\nkaikki tiedekuntain dekaanukset, kutsuttiin kaksikymmentä ateriassa\nläsnäolleeksi ilmoitettua ylioppilasta, kandidaattia ja maisteria;\nkaksi läsnäollutta, fyysillismatemaattisen ja lainopillisen tiedekunnan\nkurattoria, Ad. Nordenskiöld ja Gust, Ehrström, jotka, lisenssiaatteja\nollen, eivät olleet kurinpitokommissioonin alaisia, oli myös kutsuttu\nasiassa kuulusteltaviksi. Ilmiantajana esiintyi Suomen meriväkiosaston\nsoittokunnan vääpeli ja todistajina kuulusteltiin kahta muuta\nsoittamassa ollutta musikanttia, kahta Töölön kyypparia, jotka\nkesteissä olivat tarjoilleet, sekä myöskin edellämainittu, juhlaan\nkutsuttu upseeri.\n\nSuureksi mielihyväkseni ei minua vaivattu miksikään todistajaksi\ntässä asiassa. En ollut siis kuulustelussa saapuvilla; mutta\nkurinpitokomitean pöytäkirja on tätä kirjoittaessani edessäni. Ja siitä\nselviää, että sen lisäksi mitä jo olen kertonut, muuta syytä ei\nsyytettyjä vastaan löytynyt, kun että kutsutut laulajat kesteistä\nkotiin astuessaan kaupungin kaduillakin lauloivat, lauloivatpa m.m.\nMarseljeesin Topeliuksen ruotsinkielisillä sanoilla.\n\nVarta vasten määrätty syyttäjä tässä jutussa oli dosentti,\noikeustieteen lisenssiaatti A. Liljenstrand. Tämä loppuväitteessään\nkyllä sanoo tutkimuksen osottaneen, että esitetyt maljat olivat olleet\npilantekoa ja leikkiä ja ettei senvuoksi voinut pitää aivan suurena\nrikoksena, että tämän pilan esineeksi oli otettu vihollismaiden\nhallitsijoita: vaan kun kumminkin oli ajattelematon teko ja suuri\nrikos sellaisena aikana ja olosuhteissa, jolloin pila ei ole\npaikallaan, valita ivanteon esineeksi tapauksia ja henkilöitä, joita\nväärinkäsityksen välttämiseksi olisi ollut koskettelematta jätettävä,\nniin hän vaati: että Wetterhoff, joka oli enin syyllinen, tuomittaisiin\nkärsimään joku yliopiston kurirangaistus; että kaikki, jotka olivat\nMarseljeesia kaduilla laulaneet, saisivat ainakin vakavan varoituksen;\nja että lopuksi kaikkia muitakin päivällisissä läsnäolleita vakavasti\nnuhdeltaisiin selittämällä, että heidän heti olisi ollut puhujalle\nhuomautettava, kuinka sopimattomat hänen sanansa olivat eikä suinkaan\nnaurulla ja suosionosoituksilla yhdyttävä tuohon sopimattomaan pilaan.\n\nMutta kurinpitotoimikunta ei tyytynyt tähän kantajan vaatimukseen. Sen\nmukaan kuin jouluk. 9 p:nä annetussa päätöksessä sanottiin, oli\ntoimikunta pitänyt sopimattomana \"että nykyiseen aikaan Suomen\nyliopistossa ryhdytään näin epäiltävään valtiolliseen ilveilyyn, joka,\njoskin se puettiin pilan muotoon, kumminkin on ollut perin rangaistusta\nansaitsevaa kevytmielisyyttä; sen lisäksi tulee, että puheenalainen\nkokous on pidetty ravintolassa aikana, jolloin yliopistossa pidettiin\nluentoja ja että palatessa muutamat syytetyistä ovat laulaneet\nluvatonta laulua kaupungin kaduilla. Siitä syystä ovat syytetyt\nrangaistuksen ansainneet.\" Ja tuomittiin etupäässä Wetterhoff, jota\nsitäpaitse \"ennen on sopimattomasta esiintymisestä osaksi varoitettu,\nosaksi rangaistu\", kahdeksi vuodeksi karkoitettavaksi yliopistosta ja\nmuut syytetyt kestien toimeenpanijat vuodeksi; vielä tuomittiin Edv.\nBerg, joka oli ottanut melkoista osaa näihin elkeisiin, ynnä toinen\nkutsuvieras, And. Chydenius, \"joka jo ennen monasti on moitittavasti\nesiintynyt\", vuodeksi yliopistosta pois. Neljä laulajaa ja vielä eräs\nviides vieras, \"jota ennen oli toisesta rikoksesta rangaistu\", saivat\n4-5 päivää karsseria ja muut kahdeksan syytettyä, \"joiden käytöstä\nvastaan ennen ei ollut mitään muistutettavaa\", tuomittiin ankarasti\nnuhdeltaviksi ja varoitettaviksi rehtorinkansliassa pöytäkirjaa\ntehtäessä.\n\nMutta tämäkään ei jäänyt lopulliseksi tuomioksi. Kurinpitotoimikunnan\npäätös oli asetusten mukaan alistettava varakanslerin ja kanslerin\ntutkittavaksi ja vahvistettavaksi. Ja tulos oli, että kansleri jouluk.\n22 p:nä varakanslerin ehdotuksesta melkoisesti lisäsi rangaistusta.\nWetterhoff erotettiin ainiaaksi yliopistosta; yhdeksi vuodeksi\nkarkoitettaviksi tuomitut saivat karkoitusajan jatketuksi toiset\nkahdeksi vuodeksi, toiset kolmeksi lukukaudeksi; laulajille määrättiin\nkarsserirangaistuksen lisäksi vielä lukukauden karkoitus yliopistosta;\nja yksi niistä, jotka tuomittiin varoitettaviksi, tuli myöskin,\nvarmaankin suoritetun maisterintutkintonsa vuoksi, vuodeksi\nyliopistosta karkoitettavaksi.\n\nJa viipymättä tämä lopullinen tuomio kaikin puolin täytäntöön\npantiin. Yliopistosta karkoitetut läksivät kaupungista kukin\ntaholleen ja ystävät ja toverit heitä saattelivat. Noiden monien\nkarsserirangaistusten pikaista toimeenpanemista varten järjestettiin\ntilapäisiä vankikoppeja yliopiston eri suojiin; ja yliopiston rehtori\nRein antoi tuomitut varoitukset niin vakavin ja lämminmielisin sanoin,\nettä rangaistujenkin täytyi vilpittömästi tunnustaa ne oikeiksi.\n\nKurinpitorangaistuksesta syrjäänjääneet molemmat kuraattorit Ehrström\nja Nordenskiöld erotettiin muitta mutkitta kuraattorintoimistaan.\nNordenskiöld erotettiin sitäpaitse siitä ylimääräisestä valtionvirasta,\njoka hänellä oli vuorihallituksessa.\n\nSellainen oli tuo laajasti kuuluisa \"Töölön juttu\". Olen katsonut syytä\nolevan laajemmin siitä kertoa, koska siitä sittemmin usein on eri\njulkaisuissa mainittu ja koska sitä on, osaksi tietämättömyyden, osaksi\nilkeämielisyyden vuoksi, esitetty syvemmistä vaikuttimista lähteneeksi\nuhitteluksi, valtiolliseksi mielipiteenilmaisuksi taikka muuksi\nsellaiseksi. Se oli moitittavaa ja rangaistavaa kevytmielisyyttä ja\nnuoruudenvallattomuutta, se tunnustettakoon; se oli erityisten\nmielipiteiden ilmausta, sitä ei myöskään voida kieltää; mutta missään\ntapauksessa se ei ollut, kuten on nähty, salaista vehkeilyä, eikä\nmyöskään julkista mielenosoitusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYliopistosta karkoitetut saatettiin, niinkuin vaaralliset valtiolliset\nrikolliset ainakin, poliisin tarkimman valvonnan alaisina kukin\nkotipuoleensa. Erityisillä käskykirjeillä velvoitti kenraalikuvernööri\nniiden läänien maaherroja, joissa joku karkoitetuista oleskeli,\nmuistuttamaan näitä, että he eivät millään ehdolla saa olinpaikastaan\nlähteä ja että heidän tulee \"kaikin puolin taitavasti ja siivosti\nesiintyä, sillä uhalla, että jos jotakin heidän käytöstään vastaan\nmuistutetaan, heitä mitä ankarimmin siitä rangaistaan\". Sellainen\nankarampi rangaistus ei kumminkaan liene missään tapauksessa tarvinnut\ntulla kysymykseen. Ja vähitellen näkyvät viranomaisetkin saaneen\ntyyneemmän käsityksen rangaistun rikoksen laadusta. Seuraavana syksynä\n(1856) lievennettiin näet rangaistusta melkoisesti. Wetterhoffin\nkarkoitus lyhennettiin kolmivuotiseksi; kaksivuotiset karkoitukset\nmuutettiin yksivuotisiksi j.n.e. Tähän armahdukseen ei kumminkaan\nWetterhoff taipunut. Kun hänen hakemukseensa saada lähteä maasta\nannettiin se vastaus, että hänen ensiksi olisi kärsittävä\nrangaistuksensa (kolmen vuoden karkoituksen yliopistosta) Suomessa,\nläksi hän salaa ilman passia lokakuussa Tukholmaan, jonne hän sitten\nkoko ijäkseen jäi.\n\nTätä aikaa kuvaavina toimenpiteinä voi mainita myöskin n.s.\nsota-tiedekunnan, joksi sitä arkipuheessa kutsuttiin, perustamisen\nyliopistoomme. Kenraalikuvernöörin ehdotuksesta ja sota-asiain\nministerin siitä lausunnon annettua säädettiin näet jouluk. 12 p. 1855\n\"Suomen Aleksanterin-yliopiston ylioppilaiden kehoittamiseksi\nnäinä sota-aikoina astumaan sotapalvelukseen\", että yliopistoon\nolisi järjestettävä \"niitä ylioppilaita varten, jotka tahtovat\nsotapalvelukseen astua, iltapäiväsin ruotsinkielisiä luentoja niistä\njalkaväen rintamapalveluksen ohjesäännöistä, sekä taktiikasta,\nkenttälinnoituksesta ja tykkilaitoksesta, jotka ovat välttämättömän\ntarpeelliset rintamassa palvelevalle upseerille varsinkin sota-aikana\",\njotapaitsi samoille ylioppilaille olisi annettava yksityisopetusta\nvenäjänkielessä. Opetustoimi uskottiin suomalaista syntyperää oleville\nupseereille, jotka saivat Suomen valtiolta palkkansa, ja heille avuksi\nmäärättiin käytännöllistä rintamapalvelusta varten muutamia luotettavia\naliupseereja. Tarpeelliset aseet piti tätä tarkoitusta varten upseerein\nkäytettäviksi hankkia. Neljän kuukauden opetuskurssin jälkeen oli\ntutkinto pidettävä, jonka jälkeen ne ylioppilaat, jotka sitä ennen\nolivat tieteellisen oppiarvon suorittaneet, olisivat oikeutetut heti\npääsemään armeijaan upseereiksi, jotavastoin ne, jotka eivät olleet\nyliopistolukujaan päättäneet, pääsisivät aliupseereina sotapalvelukseen\noikeudella päästä upseereiksi, aatelismiehet puolen vuoden perästä ja\naatelittomat vuoden perästä. Näin sotapalvelukseen joutuneet\npalveleisivat ensiksi kuusi kuukautta Suomen ruotuväessä \"jotta he,\nsiten alkaen sotilasuransa kansalaistensa joukossa, sitä helpommin\noppisivat kaikki, mitä ammattiin kuuluu\"; senjälkeen olivat he\nsiirrettävät niihin rykmentteihin, joihin tahtoivat kuulua.\n\nNoin parikymmentä ylioppilasta tarttui tähän nopean ylenemisen onkeen:\noppikurssin yliopistossa päättivät he suorittaa ottamalla n.s. pienen\nkameraalitutkinnon opiskellakseen sitten neljä kuukautta tuossa\nuudessa tiedekunnassa. Sotaluennot ja harjoitukset suoritettiin\ntähtitieteellisessä observatoriossa. Kun noiden toivorikasten\ntulevaisuuden sankarien nähtiin kinoksia myöten kiipeevän\ntähtitorinvuorelle, sanottiin: \"Sic itur ad astra.\"\n\nNäitä sotaisia opintoja ei yliopistossamme kauan kestänyt. Niitä\nalotettiin kevätlukukaudella 1856 ja kun syyslukukausi samana vuonna\nalkoi, säädettiin, että, \"sittenkuin sota nyt oli päättynyt,\nsotatieteelliset luennot voitaisiin viime kevätlukukauden loppuun\nkatsoa päättyneiksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen maininnut, että ensimmäisenä ilahduttavana enteenä\nhallitusjärjestelmän muuttamiseksi voitiin pitää yliopiston\nvarakanslerin vaihtumista. Tästä vaihdoksesta saatiin kai lähinnä\nkiittää v.t. kansleria kreivi Armfelfia. Tämä mies ei ollut erittäin\nvarmojen periaatteiden mies ja varovainen sekä myöntyväinen oli hän\nmyöskin luonteeltaan, joten hän tuskin lie tahtonutkaan näyttää\naikaansaaneensa yhtä taikka toista. Mutta hän rakasti vilpittömästi\nisänmaataan, kävi usein Suomessa ja oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa\nsukulaistensa ja vanhojen ystäviensä kanssa, joten hän hyvin tunsi\nmaassa vallitsevat mielialat ja toivomukset: hän tahtoi kernaasti tehdä\nkaikki, minkä katsoi maalle ja hallitsijalle hyödylliseksi. Hienolla\nhovimiehen aistillaan kykeni hän tuossa tuokiossa arvostelemaan aseman\nja lienee hän huomannut, että hallitsijanvaihdoksen jälkeen uusi päivä\noli alkanut; samalla hän tunsi vaikutusvoimansa ja asemansa Suomen\nedustajana valtaistuimen juuressa jossakin määrin kasvavan.\n\nVarakanslerinvaihdos ei jäänytkään ainoaksi valonenteeksi yliopiston\ntai maan oloihin. Jo lopulla vuotta 1855 kuiskaeltiin, että oli\nodotettavissa sellainen ilahduttava tapaus, että filosofiaa varten,\njota edellisen hallinnon aikana oli pidetty vaarallisena tieteenä, taas\nopettajanvirka yliopistoon perustettaisiin, joskin vastaiseksi toisella\nnimellä, ja että Joh. Vilh. Snellman tämän aineen professoriksi\nmäärättäisiin. Vieläpä kerrottiin, että sama kauan peljätty ja vainottu\nSnellman sen lisäksi määrättäisiin varakanslerin sihteeriksi ja että\nhän siten olisi yliopiston paikkakunnalla oleskelevan korkeimman\nhallintomiehen lähin apulainen. Tätä huhua ruvettiin yhä varmemmin\nkertomaan. Snellman oli itse tunnustanut, että jotain sellaista oli\ntekeillä ja eräänä helmikuun päivänä 1856 saattoi hän, käydessään\nystävänä luonani, ilolla minulle kertoa olevansa nimitetty \"siveysopin\nja tieteiden järjestelmän\" professoriksi; kysymys hänen tulostaan\nvarakanslerin sihteeriksi oli sitävastoin rauennut.\n\nTämä nimitys herätti yhtä suurta hämmästystä kuin riemua. Kukahan oli\nollut niin tarmokas, että tämän kysymyksen oli vireille saanut? -- sitä\nkysyi jokainen. Erityisesti kysyin siitä ystävältäni Cas. Palmrothilta\n-- joka v:sta 1852 asti oleskeli Pietarissa valtiosihteerinvirastossa\nja silloin oli virkaatekevänä kanslerinsihteerinä -- ja hän vastasi,\nettä nimitys oli tapahtunut varakansleri Munckin esityksestä, mutta\nkenen alotteesta, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän lisäsi: \"kerrotaan\nkumminkin että Walleen vainaja (joka tammikuussa samana vuonna oli\nkuollut) olisi siihen vaikuttanut\".\n\nMiltä kannalta kenraalikuvernööri Berg lie käsittänyt Snellmannin\nnimityksen, siitä ei vastaiseksi ole varmuutta. Mutta suurta huomiota\nherätti se seikka, että nimitys, vaikka se oli tapahtunut jo tammik. 30\np., ilmestyi virallisissa lehdissä vasta maaliskuun puolivälissä.\nPalmroth kirjoitti Pietarista maalisk. 4 p.: \"Berg lähtee näinä päivinä\ntäältä. Hänellä on mukanaan Snellmannin professorinnimitys, josta\nsenaatille ei vielä ole tietoa annettu, vaikka Snellman jo professorina\nesiintyykin ylioppilasluettelossa. B. tahtoo kehua tällä nimityksellä\nikäänkuin se hänen työtään olisi.\" Varsin todenmukaistahan onkin, että\nBerg ei ollut asiaa vastustanut, luullen siten vahvistavansa sitä\nkansansuosiota, jota hän luulotteli omistavansa. Hän lienee\npersoonallisen kanssakäymisen kautta tullut huomaamaan, että Snellman\nei hetikään ollut vallankumouksellinen mielipiteiltään ja hallitsevista\noli ehkä mukavampi, että Snellmanin tapainen mies oli ystävä kuin että\nhän oli vihollinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kuin Snellmannin professorinnimitys julaistiin\nvirallisissa lehdissämme, julaistiin myös salaneuvos C. Fischerille\nmyönnetty ero Suomen ministerivaltiosihteerinapulaisenvirasta ynnä\nhänen nimityksensä Venäjän johtavan senaatin jäseneksi. Tämäkin oli\ntärkeä ajan merkki. Kreivi Armfelt oli nyt saavuttanut siksi paljo\nvaltaa, että hän saattoi vapautua tuosta epämukavasta, vieraasta\napulaisestaan, jonka ruhtinas Mentschikoff oli hänelle rasitukseksi\nhankkinut ja joka, nauttien tämän ruhtinaan suosiota, usein saattoi\nvaikuttaa enemmän kuin hänen esimiehensä, ministerivaltiosihteeri itse.\nTasan vuoden Mentschikoffin eron jälkeen oli Fischer pysynyt\nsuomalaisessa virassaan. Eräs huhu, joka kai ei ollut aivan perätön,\nmainitsi ensiksi J. J. Nordströmin hänen jälkeläisekseen: mutta tätä\nvirkaa pidettiin täyttämättä lähes vuoden ja siihen nimitettiin sitten\nvapaaherra E. Stjernvall-Walleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlituisena pääkysymyksenä pitkin koko talvea 1855-56 oli luonnollisesti\nse, tuleeko siitä sota vai rauha. Eri hallituksissa käsiteltiin\nrauhanneuvotteluja lakkaamatta ja milloin olivat rauhan toiveet\nsuuremmat milloin pienemmät. Helmikuun lopulla päästiin vihdoin niin\npitkälle, että rauhankongressi kokoontui Pariisissa ja maalisk. 30 p.\nallekirjoitettiin siellä lopullinen rauhakirja: Tuo verinen sota, joka\nkolmatta vuotta oli koko Eurooppaa järisyttänyt ja erityisesti\nmeidänkin syrjäistä maatamme, oli nyt päättynyt.\n\nSamoin kuin 1854, vähää ennen Länsivaltojen sodanjulistusta, sai Suomi\n1856 vähää ennen sodan päättymistä vastaanottaa keisarin rajojensa\nsisäpuolelle. Edellisellä kerralla saapui keisari Nikolai sodan pilvet\notsallaan sanomaan jäähyväiset Suomelle ja sen kansalle; nyt tuli\nkeisari Aleksanteri II, rauhan palmu kädessään, Suomen suuriruhtinaana\ntervehtimään tätä kansaansa.\n\nMaalisk. 23 p:nä kello puoli kolme aamulla -- pääsiäisyönä -- saapui\nkeisari Aleksanteri kolmen veljensä, suuriruhtinaiden Konstantinin,\nNikolain ja Mikaelin seuraamana, Helsinkiin, poikettuaan ensiksi\ntaipaleeltaan Viipuriin ja Haminaan. Aikuisin aamupäivällä laski\nkeisari Helsingissä puheilleen sotilas- ja siviili-viranomaiset sekä\nkaupungin porvariston. Senjälkeen kävi hän ensiksi yliopistossa, jossa\nhän konsistorion salissa tervehti opettajia ja viranomaisia ja\njuhlasalissa puhui muutamia sanoja ylioppilaille lopettaen\ntoivomuksella: \"Luotan teihin täydellisesti\", johon vastattiin\nhurraamalla ja laulamalla venäläisen kansallislaulun säveleihin\nsovitetut sanat. Käytyään senjälkeen venäläisessä kirkossa, klinikassa\nja venäläisessä sotilassairaalassa saapui keisari jumalanpalveluksen\naikana Nikolain kirkkoon, jossa seisaaltaan kuunteli virren veisaamista\nsaarnan edellä, jonka päätyttyä hän läksi. Ensimmäisenä päivänä kävi\nhän vielä tarkastamassa Viaporia ympäröiväin saarten linnoituksia ja\npattereita. Päivällisen syötyä keis. linnassa saapuivat ylioppilaat\nosottamaan keisarille kaunista suosiota; palavin soihduin he saatossa\nkulkivat palatsin edustalle ja lauloivat siellä \"Savolaisen laulun\"\nsävelillä ruotsinkielisen tervehdyslaulun sekä \"Maamme\" laulun ja\nvenäläisen kansallislaulun. Tästä tervehdyksestä käski keisari,\njoka astui ulos parvekkeelle, varakanslerin lausua erityisen\ntyytyväisyytensä.\n\nSeuraavana päivänä, toisena pääsiäispäivänä, kohta kun kaupungissa\nolevat joukot olivat pitäneet paraatin senaatintorilla, saapui keisari\nsenaattiin, jossa hän ikimuistettavassa istunnossa ilmaisi jalomielisen\nohjelmansa Suomen hallinnon lähempiaikaisia toimia varten. --\nIllalla piti kenraalikuvernööri Berg suuret tanssiaiset, joissa keisari\nja suuriruhtinaat ottivat tanssiin osaa.\n\nVielä kolmannen päivän, koko tiistain, viipyivät keisarilliset henkilöt\nkaupungissa. Illalla tervehtivät ylioppilaat taas linnan pihalta\nkeisaria samoilla lauluilla kuin edellisenä päivänä, ja lauloivat\nniiden lisäksi \"Suomen laulun\". Keisari kiitti parvekkeelta ruotsiksi,\nlausuen: \"Minä kiitän herroja\".[41] Samana iltana oli keisari\nvelimiehineen vielä suurissa tanssiaisissa, jotka kaupungin porvaristo\npiti seurahuoneella, jonka jälkeen keisarilliset puolenyön aikana\njatkoivat matkaansa Turkuun.\n\nKaikkina näinä kolmena iltana oli kaupunki mitä komeimmin valaistu.\n\nTurkuun saapui keisari kolmentoista tuntisen ajon jälkeen[42] ja viipyi\nsiellä kahden nuorimman veljensä kera 27:nen päivän iltaan asti,\njolloin hän matkusti Tampereelle ja sieltä Hämeenlinnaan sekä edelleen\nHaminan ja Viipurin kautta takaisin Pietariin, jonne saavuttiin\nmaalisk. 30 p:nä. Kaikkialla maassamme tervehdittiin hallitsijaa\njuhlilla, innostuksella ja riemulla.\n\nMainitussa senaatinistunnossa maalisk. 24 p:nä sanoi keisari varmasti\ntoivovansa, että rauha pian palaisi ja lausui Suomen kansalle\nkiitoksensa sen uhrauksista maan puolustukseksi edesmenneinä\nsotavuosina; samalla hän toivoi, että maa pian kostuisi niistä\ntappioista, joita se sodan kestäessä oli kärsinyt ja että sen\nhyvinvointi ja kehitys taas lähtisi kohoamaan. Ja tämän tarkoituksen\nsaavuttamiseksi tahtoi hän huomauttaa senaatille muutamia seikkoja,\njoista hän heidän mielipidettään halusi kuulla. Nuo seikat olivat\nranskaksi kirjoitetut ja tämä \"nuotti\" liitettiin senaatin\npöytäkirjaan, jonka mukaan senaatti sai toimekseen tehdä ehdotuksen\nseuraavista asioista: 1) kaupan ja merenkulun edistämisestä; 2)\nkeinoista maan teollisuuden kehittämiseksi; 3) kansakoulujen\njärjestämisestä; 4) kulkuneuvojen parantamisesta, kanavain ja\nrautateiden rakentamisella, sisämaan ja rannikon välille sekä\nPietariin; 5) alempain virkamiesten palkkaetujen korottamisesta.\n\nTämä hallitsijan laaja ohjelma ohjeenaan sai nyt, rauhan palattua,\nsenaatti ja etupäässä sen puheenjohtaja, kenraalikuvernööri, joka\nkernaasti itse tahtoi tehdä kaikki, alottaa toimintansa maan\nsisällisten olojen kehittämiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhansopimus allekirjoitettiin, kuten mainittu, Pariisissa maalisk. 30\np. Jo seuraavana päivänä tuo suuri uutinen huhuna Helsingissä\ntunnettiin, vaikka sen luotettavaisuutta vielä epäiltiin. Mutta paria\npäivää myöhemmin saapui virallinen tieto ja keisarin rauhanjulistus,\njoka oli annettu maalisk. 30 p., julaistiin sanomalehdissämme.\nJuhlallisesti veisattiin Te Deum rauhan johdosta kirkoissamme huhtik.\n27 p:nä ja julistuskirjalla toukok. 7 p:ltä lakkautettiin se\nylimääräinen valta ja virkamahti, joka sodan ajaksi oli\nkenraalikuvernöörille annettu.\n\nIlonsa rauhan, järjestyksen ja levon palaamisesta ilmaisivat Helsingin\nasukkaat julkisesti pitämällä suurenmoiset rauhanpäivälliset keisarin\nsyntymäpäivänä, huhtik. 19 p:nä. Päivälliset pidettiin seurahuoneella;\nosanottajia oli noin 200 ja melkein yhtä monta kutsuvierasta venäläisen\nsotapäällystön joukosta oli saapuvilla. Varsinaisen juhlapuheen piti\nsalaneuvos v. Haartman esittäen maljan keisarille, rauhanrakentajalle.\njoka malja tykkien paukkuessa juotiin, jonka jälkeen Berndtsonin\nsepittämä runo laulettiin. Muiden keisarillisille pidettyjen\nmaljapuheiden jälkeen esitettiin malja myöskin kenraalikuvernööri\nBergille, joka vastasi saksankielisessä puheessa esiintyen siinä\nleveästi koko virka-arvonsa ylevyydessä. Hän julkilausui suosionsa\nSuomen kunnioitettavaa kansaa kohtaan ja tunnustuksensa siitä\nvelvollisuudentunteesta, jota \"kaikki neljä säätyä\" sodan aikana olivat\nosoittaneet, sekä siitä suuresta määrästä upseereja, joita \"urhea\naatelisto, hurskas papisto ja valistunut väliluokka\" olivat hankkineet\nvaltakunnan maa- ja meriväkeen. Hän kiitti maan hallintoa, sen kaikkia\nalempia ja ylempiä virkamiehiä, ja erityisesti sitä taitoa, jolla maan\nraha-asioita kokeneella kädellä oli hoidettu; hän kiitti rahvaan\nauliutta kuljettamaan kuormastoja ja samoin kaupunkeja joukkojen\nmajoituksesta sekä \"armeijan nimessä\" kaupunkien ja kylien asukkaita\nsiitä kohtelusta, jota sotaväelle olivat osottaneet. \"Enemmän kuin 40\nparasta pataljoonaa\", lausui hän, \"yli sadan tykin miehistö, lukuisat\nsoturit Donvirralta asti palaavat piakkoin keisarikunnan sisäisempiin\nosiin. He tulevat Moskovan ympäristöissä ja Donin varrella\nmuistamaan sitä rehellistä ja voimakasta kansaa, joka Suomessa niin\nvieraanvaraisesti oli heidät vastaanottanut\". -- Ja senjälkeen siirtyi\npuhuja rauhan askareisiin. \"Me emme tule mitään laiminlyömään,\nvoimiemme mukaan taas voimistuttaaksemme laivanrakennusta, merenkulkua\nja kauppaa. Kehoitan kaikkia kaupunkeja kääntymään toivomuksineen tässä\nsuhteessa _suoraan minun puoleeni_.\" Ja yhä uudistaen sanoja \"me\ntulemme\" kävi hän läpi koko keisarin edelläkerrotun hallinto-ohjelman.\nSitten kehoitti hän jokaista auttamaan häntä rauhan toimissa, jotta\nyhteisvoimin työskenneltäisiin maan hyväksi, ja kohotti lopuksi\neläköönhuudon Suomen menestymiselle.\n\nSamana syntymäpäivänä, jolloin rauhanpäivälliset pidettiin, oli\nkenralikuvernööri aamupäivällä tapahtuneessa vastaanotossa tiennyt m.m.\nilmoittaa, että keisari oli antanut luvan suomenkielisen virallisen\nlehden ulosantamiseen \"hyödyllisten tietojen levittämiseksi\", sekä että\nvaroja oli myönnetty suomenkielen kielenkääntäjäin palkkaamiseksi\nkaikkiin kuvernöörinvirastoihin.\n\nSuomenkielisen virallisen lehden tuumasta oli jo vähän aikasemmin\nkuulunut huhua kenraalikuvernöörinkansliasta. Maan korkein hallintomies\nei näet ollut voinut pitää sopivana, että niitä \"hyödyllisiä tietoja\",\njoita hän katsoi voitavan kansalle ilmoittaa, levittäisi riippumaton\nlehti sellainen kuin Suometar, jolla oli 4,600 tilaajaa. Tällaisen\nsanomalehden oli hän kaikesta painotarkastuksesta huolimatta huomannut\nyhteiskunnan turvallisuudelle vaaralliseksi lehdeksi, joka olisi\ntukahdutettava ajoissa. Ja tämä tarkoitus oli hänen käsittääkseen\nvoitettavissa kilpailevan virallisen lehden kautta, jota hallitus\njohtaisi ja kustantaisi ja jonka tilaushinta voitaisiin alentaa kuinka\nhuokeaksi tahansa. Tämä tuuma oli nyt korkeimmassa paikassa tullut\nhyväksytyksi. Se keino osottautuikin tarkoitustaan vastaavaksi. Olihan\nkyllä aluksi vaikea löytää tuolle uudelle lehdelle halukas toimittaja,\nvaikka palkkaedut kyllä olivat hyvät. Mutta vihdoin löydettiin\ntoimittajaksi suomalainen pappismies Inkerinmaalta. \"Suomen Julkisia\nSanomia\" rupesi ilmestymään alusta vuotta 1857; niitä ulosannettiin\nkahdesti viikossa ja tilaushinta oli kumminkin huokeampi kuin\nkerran viikossa ilmestyvän Suomettaren. Pappien ja nimismiesten\nmyötävaikutuksella, joka oli ylhäältä päin lähtösin, sai se ensi vuonna\nlähes 3,000 tilaajaa, jotavastoin Suomettaren tilaajamäärä laskeutui\n16-l,700:teen. Pian tosin tämän virallisen lehden suosio loppui; jo\nseuraavana vuonna putosi sen tilaajamäärä 600:teen, mutta Suomettaren\nlukijakunta ei kumminkaan enää lisääntynyt.\n\nKenraalin kreivi Bergin luonteenominaisuuksiin kuului, että hän\ntodellakin tahtoi harrastaa kansan valistamista ja sivistämistä sekä\nsuomenkielen kehittämistä; -- ruotsalaisuus Suomessa oli hänelle\nsitävastoin hyvin epämiellyttävä. Mutta sen kaiken täytyi tapahtua\nvirallista tietä, s.o. hänen kauttaan. Suomenmielisestä puolueesta oli\nhän lausunut sen mukaan kuin C. v. P. kertoo: \"Jos tämä puolue vielä ei\nolisi syntynyt, niin olisi pakko saada se syntymään; tulen aina sitä\nkannattamaan\". Hän kyllä oli sitä mieltä, kuten hän suoraan lausui,\nettä Suomen kansa on määrätty sulamaan toiseen kansallisuuteen, mutta\nhän uskoi siltä, että siitä voisi tulla omakielinen sivistyskansa, --\nhän ei sitä tahtonut venäläistyttää, \"ellei se muuttuisi\nvälttämättömyydeksi\". -- Loogillista johdonmukaisuutta ei hänen\ntuumissaan aina ollut niin helppo keksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhanpäivällisiä seuraavana päivänä saatiin Hels. Tidningareissa lukea\nZ. Topeliuksen uljas, vertauksellinen kevätruno \"Jäänlähtö\nOulunjoesta\". Runoilija nimitti runonsa \"luonnonkuvaksi\", vaan lukija\nälysi helposti, ettei se ollut ainoastaan sitä. Seuraavat kohdat esim.\nvaikuttivat ajan kuvina mahtavasti:\n\n    Kenenkä orjana mä nuoruudessa\n    Sokeena kuljen talven kahlehessa?\n    Vapaaks mun Suomen järvi synnytti;\n    Vapaana elän, niinpä kuolenki!\n\n    Mun paisuu poveni jo kevähillä:\n    Se eikö täyty maani kyynelillä;\n    Mun nuori virtain, eikö innoissaan\n    Suonista voimaa juonut synnyinmaan?\n\n    Mun uomain syvä on, mun koskein hurjat\n    Ne edeltänsä särkee esteet kurjat;\n    Vaan pisar pieninkin mun aallossain\n    On kaste, sade, helmi kodistain.\n\n    Siis eestä armaan isänmaani maineen,\n    Ilossa, murheessa mun vierii laineen'.\n    Ei Suomen joesta saa sanoa:\n    Vapaita kantaa, itse orjana.\n\n    Eespäin! Ei käänny koskaan taakse tieni:\n    Miks hukuttaa ois ykskään hetki pieni?\n    Miks ei mun vankka käsivarteni\n    Ponnistain rintaa jään jo murtaisi.\n\n    Ma tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!\n    Ma itse jo mun kohtaloni laadin!\n    Voi kahlehia niitä, jotka sää\n    Keväinen hartioillain yllättää!\n\n    Hei purot, virrat! Joutuin pulputkaatte!\n    Nuoruuden voimaa äidiltänne saatte!\n    Jo yhtykäätte yhteen kohinaan\n    Edestä hengen, valon koittamaan!\n\n    Ei mikään sulku matkaamme saa estää;\n    Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.\n    Vaan raukkana ken pyrkii pakohon,\n    Kuin puro suohon kurja hukkukoon!\n\nKen tätä luki, hän ymmärsi, että runoilijan kautta ei puhunut\nainoastaan joki, vaan kansa, joka henki kevätilmaa, mutta jota raskas\nkahle vielä esti ilmaisemasta tunteitaan muuten kuin kuvain muodossa.\n\nNäitä samoja kevättunteita julkilausuttiin myös eräissä herttaisissa\npäivällisissä, jotka yliopiston opettajat ja virkamiehet toukokuun 15\np:nä Seurahuoneella pitivät arvossapidetyn varakanslerin vphra Munckin\nkunniaksi. Noita tunteita pitämissään puheissa esittivät etupäässä\nF. L. Schauman ja Fr. Cygnaeus, sekä B. O. Lille y.m. sepittämissään\nrunoissa. Yhteisenä ajatuksena oli heillä kaikilla: \"Toiset ajat\nalkavat nyt.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaikki eivät noita toisia aikoja yhtä valoisiksi kuvitelleet.\nTosin taivas idästäpäin yhä selkeni, osoittaen uutta aikaa ja uutta\njärjestelmää, mutta kun sellainen isäntämäinen yksivallan itsekylläinen\nedustaja kuin kreivi Berg oli Suomen hallinnon etunenässä emme me\nnuoret ainakaan voineet suuresti luottaa tulevaisuuteen. Emme osanneet\nkylliksi eteenpäin nähdä arvataksemme, että kerran samasta\nhallintomiehestä voitaisiin sanoa, mitä ennen usein mainittu\npietarilainen elämäkerrankirjoittaja täydellä syyllä kirjoitti: \"Jos,\nkuten Goethe sanoo, on olemassa henki, joka tahtoo pahaa ja tekee\nhyvää, niin on kai myöskin olemassa henkiä, jotka tahtovat hyvää ja\ntekevät pahaa. Tosiasia on, että kreivi Berg teki taikka aikaansai\naivan vastakohdan, kuin mitä hän tahtoi. Uskallanpa väittää, että\nSuomen itsehallinnostaan tulee kiittää juuri tätä miestä, joka ei\nainoastaan velvollisuudentunteesta, ollessaan Venäjän keisarin asettama\nkenraalikuvernööri, vaan myöskin syvimmästä yksityisestä vakuutuksesta\noli kaikkien itsenäisyyspyrintöjen jyrkkä vihollinen, ja joka oli\nvalmis mitä ankarimmilla keinoilla vastustamaan kaikkia sellaisia\npyrintöjä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ainakin yhdessä suhteessa oli sittenkin rauha tuonut mukanaan\n\"toisia aikoja\". Liikevälitys ulkomaiden kanssa oli jälleen alkanut.\nSitä, jonka niinkuin minun mieli teki maailmaa näkemään, eivät\npassikiellot enää estäneet matkalle lähtemästä. Täytyi vain odottaa\nkevään tuloa ja laivaliikkeen alkamista.\n\nPitkän kevään kuluessa tein kärsivällisesti odotellen kaikenlaisia\nvalmistuksia matkaani varten. Rakkaana muistona tältä ajalta voin\nmainita sen jotenkin läheisen yhteyden jossa silloin, suomalaisen\nkirjallisuudenseuran asiain sekä muittenkin tointeni johdosta,\nollessani mainitun seuran rahainvartija, tulin olleeksi seuran\npuheenjohtajan, Elias Lönnrotin kanssa. Enpä tarvitse kertoa, miten\nvirkistävää ja opettavaa oli aina kun sain hänen pienessä, aistikkaasti\nsisustetussa työhuoneessaan Rautiaisen talossa Fabianinkadun varrella\nviettää, jutellen leikillisesti tai vakavasti, jonkun tunnin tuon\nhiljaisen, itsensä uhraavan, rauhallisen, tyytyväisen isänmaallisen\ntyön suurmiehen kanssa, tuon suomalaisen kansallisluonteen ideaalisen\nedustajan kanssa, -- hän edusti sen luonteen korkeinta puhtautta ja\nkuntoa.\n\nVihdoin kesäkuussa läksi ensimmäinen matkustajahöyrylaiva Tukholmaan,\njonne ensiksi olin aikonut lähteä. Saadakseni viettää jonkun päivän\nsukulaisteni luona Turussa päätin kumminkin maitse matkustaa\nsinne. Kesäk. 10 p. iltapuoleen läksin taipaleelle. Mutta noina\nmaantiematkojen aikoina oli hyvin tavallista, että hyvät ystävät\nsaattoivat lähtijän lähimpään kievariin taikka muuhun paikkaan, missä\njäähyväismalja voitiin juoda. Niin saattoi minuakin noin kymmenkunta\nystävää Meilansiin, erääseen paikkaan, josta aina olin pitänyt ja jossa\nsamana kevännä olin pari viikkoa rauhassa asunutkin. Niiden joukossa,\njotka minulle Meilansissa onnea matkalle toivottivat, oli myöskin J. V.\nSnellman. Mainitsen sen, koska siellä maljan ääressä jouduin hänen\nkanssaan kiivaaseen kiistaan, jommoisia sittemmin valitettavasti usein\nuudistui. Snellman oli silloin äsken Litteraturbladetissa harmistuneena\nmoittinut ruotsinmaalaisia siitä taitamattomasta ja varomattomasta\ntavasta, jolla Ruotsin lehdissä ja siellä ilmestyneissä lentokirjoissa\nusein oli nähty Suomen kansallisia pyrintöjä arvosteltavan. Tämä moite\nynnä ne kirjeet Suomen oloista, joita oli ruvennut näkymään Ruotsin\nlehdissä, antoi nyt aihetta väittelyihin. Snellman silloin melkein\nkerrassaan tuomitsi luvattomaksi kaikki kirjeenvaihdon Suomesta Ruotsin\nlehtiin; minä ja useat muut emme voineet siihen suostua, kun paino-olot\nkotona olivat tuiki ahtaat. Väittely oli sangen kiivasta, vaan se\ntalttui kumminkin ja kaikessa ystävyydessä jäähyväiset sanottiin.\n\nParia päivää myöhemmin nousin Turussa \"Örnskiöld\"-nimiseen laivaan,\njonka eräs suomalainen yhtiö vähää ennen oli ostanut Ruotsista, ja\nlähdin siten kahdeksi vuodeksi kotimaastani pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvää minulle teki kun sain tyydyttää pitkän toivoni ja pääsin Euroopan\nsuuriin sivistysmaihin. Mutta iloisella mielellä en nähnyt Suomen\nrannikkojen taakseni häipyvän. Kuinka olot kotona ensi vuosina\nmuodostuisivat, se oli aivan hämärän peitossa. Niihin \"parempiin\naikoihin\", joiden ennustettiin koittavan maallemme, en voinut, kuten jo\nsanottu, vielä paljokaan luottaa. En tosin epäillyt silloin enempää\nkuin ennenkään, että totuus ja valo lopullisesti voittaisi. Mutta\njos ulkonaiset olosuhteet näyttivät epävarmoilta, niin eipä\nsisällisestikään kaikki ollut niin kovin lupaavaa. Kansallishenki oli\nkyllä herätetty, mutta se oli elinvoimaansa osoittanut ainoastaan\nkielellisissä ja kirjallisissa pyrinnöissä. Yhteiskunnallisissa\nsuhteissa oli kaikki velttoa ja huonoa, valtiollisissa aivan kuollutta,\nniinkuin koko Nikolain hallitusajan oli ollut ja täytynyt olla. Monen\nseikan täytyi senvuoksi muuttua, ennenkuin todella voitiin puhua\n\"toisista ajoista\". Jotakin sellaista kuin valtiollista moraalia sai\nisonnuslasilla hakea: sen sijaan näkyi kaikkialla raukkamaista\nnöyryyttä, orjallista alistumista, halpamaista liehakoimista,\nviattomampaa tai räikeämpää onnenonkimista, -- nämä ja kaikki muut\nkansalaisten heikkoudensynnit kukoistivat rehevinä kaikissa\nyhteiskunnan kerroksissa. Tämän elämän raukkamaiset ja naurettavat\npuolet näyttivät minusta tarjoavan aiheita kuinka moneen suureen\nilveilynäytelmään tahansa.\n\nNiinä kahtena vuotena, joina olin kotimaastani poissa, tapahtui tässä\nsuhteessa kumminkin hiljainen mutta tärkeä muutos mielissä. Sota oli\nhäiriten vaikuttanut kaikkiin olosuhteisiin maassa ja jättänyt niihin\nsyviä jälkiä. Näiden tasottamiseksi ja valtion railojen parantamiseksi\noli paljo voimia liikkeelle pantava. Hallitsijanvaihdos ynnä sota\nolivat opettaneet, ettei mikään inhimillinen mahti ole järkkymätön.\nTästä kaikesta syntyi ennen tuntemattomia tuumia ja tunteita, siitä\nkansalaisten rohkeus valveutui, kansallistunto kohosi muihinkin kuin\nkielen ja kirjallisuuden ilmakehiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinoastaan lyhykäisesti tahdon kertoa ulkomaanmatkastani.\n\nSaavuin Tukholmaan kesäkuun puolivälissä (1856) ja viivyin siellä vähän\njälkeen juhannuksen. Uudistin useita vanhoja tuttavuuksia ja tein monta\nuutta. Edellisistä mainitsen J. J. Nordströmin, joka aina mielellään\ntapasi kansalaisiaan, joiden kanssa hän saattoi puhua Suomesta aina\nhehkuvalla lämmöllään, samalla pilkaten erinäisiä sen oloja ja\nhenkilöitä. Myöskin Emil v. Qvantenin kanssa, joka nyt vakinaisesti oli\nasettunut Ruotsiin ja alkanut valtiollisen toimintansa, seurustelin\nmelkein joka päivä viettäen monta hauskaa hetkeä. Uusi tuttavuus oli\nminulle suomalainen Adolf Ivar Arvidsson, jota kävin tapaamassa hänen\ntyöhuoneessaan kunink. kirjastossa: tervennä ja leikkisänä otti hän\nminut vastaan kuin vanhan ja hyvän tuttavan. Niiden ruotsalaisten\njoukkoon, joita opin tuntemaan, kuului tuo miellyttävä ja Suomen\nasioita vilkkaasti harrastava Aug. Sohlman ja pari muuta Aftonbladetin\nsilloista toimittajaa.\n\nSelvimpänä kaikista niistä, joiden seurassa tällä kertaa Tukholmassa\noleskellessani sain olla, säilyy kumminkin muistoissani tuo harmahtunut\nsankari August Maksimihan Myhrberg. Hänet olin ensi kerran nähnyt\nHelsingissä syksyllä 1854 J. V. Snellmanin luona, joka eräänä iltana\noli pyytänyt luokseen minut ynnä hyvän ystävänsä Kuopion ajoilta Rud.\nLagin ja pari muuta, erityisesti jotta saisimme tutustua tähän\nmerkilliseen mieheen. Myhrberg oli silloin aikeissa palata Ruotsiin\noleskeltuaan enemmän kuin kaksi vuotta Suomessa, jossa hänen\noleskelunsa kumminkin noina sotaisina aikoina oli viranomaisista\nnäyttänyt epäilyttävältä ja vaaralliselta. Tuossa pienessä iltaseurassa\nhän hyvin viihtyi, kertoi yksinkertaisella mutta huvittavalla tavallaan\nyhtä ja toista, mitä hän vaiherikkaalla elämänurallaan oli kokenut eri\nmaissa, mutta omista urosteoistaan hän ei sanaakaan puhunut. Minkä\nvaikutuksen tämä _mies_ minuun oli tehnyt, siitä olen jo edellä\nmaininnut. -- Kohta Tukholmaan tultuani tapasin nyt Myhrbergin kadulla.\nHän tervehti minua mitä sydämmellisimmin, tiedusteli missä asuin ja\nlupasi tulla luokseni. Ja lupauksensa hän pitikin. Melkein joka aamu\nhän senjälkeen luonani kävi; yhtenä päivänä hän tarjoutui saattamaan\nminua johonkin laitokseen tai kokoelmaan, jota ennen en ollut nähnyt;\ntoisena saapui hän saattamaan minut jonkun hyvän, uskollisen ystävänsä\nluokse, johon hän katsoi minulla syytä olevan tutustua. Olisin tahtonut\nosottaa kiitollisuuttani hänen ystävällisyydestään edes käymällä minä\npuolestani häntä asunnossaan tervehtimässä; mutta sitä hän ei sallinut,\neipä hän edes koskaan minulle ilmaissut missä hän asuikaan; hänellä on\nhyvää aikaa käydä minua tapaamassa ja hakemassa, sanoi hän. Seurasin\nhäntä siis kursailematta; minne hänen seurassaan tulinkaan, kuten\nvanhan egyptiläistutkijan ja Ruotsin käsityökoulun perustajan, kapteeni\nBaltzar Cronstrandin, arvossapidetyn tukkukauppiaan A. V. Frestadiuksen\ntai muiden luo, vastaanotettiin minut luottamuksella ja lämpösellä\nystävyydellä. Näitä miehiä ei tarvitse sen laajemmin kuvata, kun sanoo,\nettä he olivat sen miehen ystäviä, josta on sanottu, että hänen\nelämänsä oli yhtä ainoata seikkailua, \"jossa hän henkensä alinomaa\nuhalle pani, mutta kunniaansa ja mainettaan ei koskaan\". -- Eräänä\naamuna ennen lähtöäni sanoi tuo kunnian mies minulle hyvästit, kun\nhänen oli lähdettävä jonkun sukulaisensa luo maalle. Senjälkeen en ole\nhäntä eläissään koskaan enää nähnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTukholmasta kuljin höyrylaivalla Lyypekkiin ja sieltä kohta junalla\nHampuriin. Tutustuttuani tähän kaupunkiin ja vietettyäni pari hauskaa\npäivää hyvien suomalaisten ja ruotsalaisten ystävien seurassa, jatkoin\nmatkaa Hannoverin kautta Kölniin. Ihailin siellä tuomiokirkkoa ja\nRein-virtaa, viivyin edelleen pari tuntia Aachenissa katsellakseni sen\nmerkillisyyksiä, ja ohjasin sitten matkani Brysseliin. Täällä viehätti\nvaltiollista elämää harrastavaa mieltäni komea edustajahuone, \"Palais\nde la Nation\" ja sen ylevät seinäkirjoitukset: se sijaitsee vastapäätä\nkuninkaallista linnaa, molemmat eri puolilla kaunista puistoa.\nSamanverran viehätti minua tuo suurenmoinen muistopatsas, joka on\npystytetty v. 1830 Belgian itsenäisyyden puolesta kaatuneille\n\"martyreille\". Tässä mielestäni ihanteellisessa kaupungissa teki\nmieleni viipyä pitemmänkin ajan, mutta parin päivän perästä läksin\nkumminkin jo matkani varsinaiseen päämaaliin, Pariisiin.\n\nSinne saavuin heinäk. 6 p. Jos minusta Brysselissä perustuslaillisuus\njo kaupungin ulkomuodosta oli näkynyt, niin teki minuun Pariisi sitä\nvoimakkaamman imperialismin vaikutuksen. Saavuinhan sinne tuskin kolmea\nkuukautta rauhankongressin päättymisen jälkeen; Ranska kylpi vielä\nKrim-sodan \"gloire'ssa\" ja unhotti senvuoksi kaikki, mitä se oli\nvailla; \"Napoleon le petit'istä\" oli tullut se suuri \"l'empreur\", joka\npiti Euroopan kohtaloiden vaakaa käsissään. Napoleon III oli nyt\nehtinyt onnensa ja valtansa kukkulalle. Notre Dame-kirkon näin vielä\njuhlapuvussa keisarillisen prinssin kasteen jälkeen; sen sisusta oli\nkatosta lattiaan peitetty Bonaparte-suvun loistavilla merkkikuvilla.\nKeisarillinen kotka ja nimikuva N III komeili kaikkialla rakennuksilla\nja muistomerkeillä, niilläkin, joista tasavallan \"liberté, égalité\nja fraternité\" ei ollut vielä aivan näkymättömiin lähtenyt.\nSotilasosastoja ja päristäviä rumpareita liikkui kaikkialla. Yhtä\nLouvren uusia, koreita sivurakennuksia käytettiin kasarmiksi, jonka\navoimista ikkunoista aina näkyi noita kuuluisia Zuaveja, puolivillejä\nsotureita koreissa vormupuvuissa, jotka notkeuttaan vallattomissa\ntempuissa harjoittelivat. Poliiseja, valiojoukko komeita miehiä, oli\njoka paikassa ja tämä poliisilaitos ylläpiti järjestystä erinomaisella\ntavalla, tukahduttaen jokaisen pienimmänkin tyytymättömyyden ja\nlevottomuuden oireen. Haussman hävitti parhaallaan pois vanhaa\nPariisia, rakensi uusia bulevardeja ja hankki työmiehille leipää.\nKeisari itse asusti Tuilerioissa valiokaartinsa ja muiden\nhenkivartijainsa suojelemana, ja kun hän kauniin puolisonsa seurassa\noli ajelemassa kansansa keskuudessa, ympäröitsi hänet tiheä saattue\nratsastavia tienavaajia, joista kaksi aina ajoi keisarillisten vaunujen\nedessä pistoolit ojennettuina kädessään. Luxembourgin palatsissa\nsijaitseva senaatti ja Bourbonlinnassa kokoontuva lainsäätäjäkunta\neivät edustaneet paljo muuta kuin tuota yhtä keisarillista tahtoa;\nkaikki vastarinta siinä samoinkuin sanomalehdistössä oli vaijennut.\nMutta keisarillinen loisto ja kunnia korvasi kaikki ja Ranskan kansan\nturhamaisuutta hiveli makeimmilleen, kun se näki ruhtinaiden ja\nhallitsijain, toisen toisensa perästä, saapuvan Pariisiin, -- noin\nvuoden perästä rauhanteon jälkeen saapui sinne keisari Aleksanterin\nveli Konstantin seurassaan useita Krimsodan kenraaleja, -- kumartamaan\nja kunnioittamaan Euroopan politiikan uutta johtajaa.\n\nPariisi oli kaikissa tapauksissa Pariisi. Minulla oli siellä paljo\nnähtävää ja opittavaa. Aikomukseni oli alkujaan viipyä siellä\nseuraavaan kevääseen asti ja niin teinkin. Vaan sittenkin, vaikka\nkuinka koetinkin perehtyä Ranskan oloihin, oli ajatusteni paras puoli\naina kotimaassa. Vilkkaan kirjeenvaihdon kautta kotimaisten ystäväini,\nveljeni Oton, K. Collanin, E. Bergin, Edv. Strömbergin y.m. kanssa,\nsekä niiden lukuisain kansalaisten kautta, joita toinen toisensa\nperästä pitkin vuotta saapui Pariisiin, sain tietoa kaikesta siitäkin\nSuomessa tapahtuneesta, josta sen ajan sanomalehdet eivät tienneet\nkertoa. Suomalaisten matkustajain tulva oli todellakin sikäläisiin\noloihin nähden erittäin suuri; tiedemiehiä ja kirjailijoita,\nvirkamiehiä, liikemiehiä, lääkäreitä, kielenopettajiksi aikovia sekä\nmatkailijoita kaikenlaisia ja kumpaakin sukupuolta sain Pariisissa\ntavata; ainoastaan kaunotaiteet olivat silloin vielä suomalaiselta\ntaholta tuskin ollenkaan taikka hyvin heikosti edustetut. Yhdessä\nFredr. Cygnaeuksen kanssa, joka vietti muutamia viikkoja kesällä\nPariisissa, vietin useita hauskoja iltoja kävelyretkillä ja\nteaattereissa; J. A. v. Essen ja hänen rouvansa, tuo kaunis kreivitär\nVava, ynnä viimemainitun pojat, G. Ph. ja C. Armfelt, olivat monta\nkertaa viehättävänä seurapiirinäni. Myöhemmin syksyllä saapui sinne\nReinh. Frenckell -- joka nyt oli luovuttanut osansa isältä peritystä\nliikkeestä veljelleen Franssille -- ja asettui sinne miellyttävän\nrouvansa kanssa asumaan pitemmäksi ajaksi; heidän pienessä asunnossaan\nkävin näistäpuolin hyvin usein, heidän luonaan vietin jouluaattoakin;\nyhdessä kävimme usein teaattereissa ja muissa iloisissa huveissa.\nJokapäiväiseen seurapiiriini Pariisissa oleskeluni aikoina kuuluivat\nlääkärit (sittemmin professorit) Wendelin ja K. Sirelius ja samoin\nkirjailija Th. Sederholm, -- mainitakseni ainoastaan ne. Valitettavasti\nkeuhkotulehdus häiritsi tuumiani ja tutkimuksiani Pariisissa: se minut\nmaaliskuussa laski pariksi viikoksi tautivuoteelle. Verkalleen\npalasivat voimani kevään kuluessa eivätkä täydellisesti; mutta\nsuunnittelemaani matkaa saatoin kumminkin jatkaa ja toukokuun\nkeskivaiheilla (1857) lähdin Sveitsiin, etupäässä Geneveen. Rautateitse\nei vielä päästy pitemmälle kuin pieneen Dolen kaupunkiin (Juran\nmaakunnassa); sieltä sain jatkaa matkaani Sveitsin rajan poikki\ndilisanssilla kunnes taas jossakin Vandin kanttoonissa tapasin\nrautatien, jota myöten pääsin Geneveen.\n\nTäällä Genevessä, jota näihin aikoihin tarmokas demokraatti James Fazy\nuudisteli, halusin viipyä muutamia viikkoja tutustuakseni maahan ja\nkansaan ja nauttiakseni luonnosta. Pari päivää viivyttyäni itse\nkaupungissa hankin itselleni asunnon maalla puolen tunnin matkan päässä\nkaupungista, aivan lähellä loordi Byronin entistä Diodati nimistä\nhuvilaa. Viiniköynnösten ympäröimänä, toiselta puolelta nähden Mont\nBlanc'in ikuisen lumikeilan ja sen ihmeelliset värivivahdukset ja\ntoiselta puolen Geneve-järven kiiltävän vesikalvon ja rehevät rannat,\nelin siellä ihanaa, kadehdittavan hiljaista kevätkauden elämää, jonka\nkeskeytin ainoastaan joksikin päiväksi tehdäkseni huvimatkan vesitse\nLausanneen, Veveyhin, Evianiin tai muihin paikkoihin.\n\nHeinäkuun ensi päivinä läksin kumminkin Genevestä ehtiäkseni noihin\nsuuriin, joka toinen vuosi vietettäviin valaliiton ampumajuhliin (tir\nfederal), jotka tänä vuonna olivat Bernissä. Ampumajuhlalla oli tänä\nvuonna tavallista suurempi merkitys: Preussin ja Neufchatel'in välillä\nuhannut riita ja sen äsken tapahtunut sopiminen oli suuressa määrin\nvirkistänyt ja vahvistanut liitto- ja kansallishenkeä. Suuri\nsveitsiläinen teollisuusnäyttely oli samaan aikaan avattu Bernissä ja\nsamoina päivinä avasi myöskin sveitsiläinen liittokokous istuntonsa.\nVaikutukseni kuvaaminen tästä juhlasta ei kuulu kumminkaan tähän; sen\nolenkin sitäpaitsi jo ennen toisessa paikassa tehnyt (Papperslyktan\n1859).\n\nJuhlapäiväin loputtua lähdin Bernistä taas etelään päin Thuniin ja\nedelleen järven yli Interlakeniin, jossa tuossa ihanasti sijaitsevassa\n\"hotel Jungfraubliekissä\", joka silloin vielä oli noin ainoastaan\nparinkymmenen vieraan vieraskoti, vietin noin kolmisen viikkoa. Näinä\nviikkoina kävi luonani useampia matkoilla olevia suomalaisia ja heidän\nseurassa tein hauskan huvimatkan osaksi hevosella, osaksi jalan Berner\nOberlandiin ja Lauterbrunnin, Grinderwaldin, Wengernalpin, Scheideckin\nja Rosenlauin kautta Meiringeniin, edelleen Brienziin ja sieltä\nUnterwaldeniin ja Vierwaldstätterjärvelle; Luzernista tehtiin hyvin\nvaivaloinen mutta siltä kylläkin hauska retki Rigille, jonka jälestä\ntuo iloinen seurue hajaantui eri tahoille. Minä palasin takasin\nInterlakeniin, mutta tulin sieltä taas elokuulla Luzerniin, tein retken\nkoko Vierwaldstätterjärven yli alas Flueleniin ja kävin Altorfissa,\nRütlissä ja muissa paikoissa, joihin Wilhelm Tellin nimi liittyy.\nLuzernista jatkoin sitten osaksi maitse, osaksi vesitse --\nrautateitä ei näissä Sveitsin osissa silloin vielä ollut -- matkaani\nZüricher-järven rannalle. Siellä ollessani en voinut olla\nRichterschwylistä tekemättä retkeä tuohon suureen ja mahtavaan\nEinsiedelnin luostariin, jossa juuri sattui olemaan pyhiinvaelluspäivä.\nVietettyäni siellä noin 5-6,000 pyhiinvaeltajan seurassa, jotka olivat\nsaapuneet läheltä ja kaukaa ja mitä erilaisimmista elämänoloista,\nerittäin merkillisen ja opettavan päivän, matkustin taas järven\nrannalle ja edelleen laivalla Zürichiin. Kolme päivää viivyttyäni tässä\nedistyneessä kaupungissa ohjasin kulkuni Schaffhauseniin ja kuuluisille\nRein-putouksille, sieltä jokea myöten höyrylaivalla Constniziin ja\nlopuksi Bodenjärven poikki Lindauhin.\n\nKohta Lindaun satamassa ilmaisi minulle Bayerin silloin hallitsevan\nkuninkaan Maksimilianin kuvapatsas sekä joukko kankeapukuisia\nsotureita, että olin lähtenyt Sveitsin tasavallasta ja saapunut\nmonarkismin ja sotilasvallan luvattuun maahan. Olin saanut vapaassa,\nihanassa alppimaassa viipyä lähes kolme kesäkuukautta, joiden kuluessa\naurinko ainoastaan muutamia päiviä oli ollut pilvien takana.\n\nLindausta matkustin rautateitse Müncheniin. Tässä kuninkaallisessa\ntaidekaupungissa viivyin noin viikon, nauttien museoista ja oluesta.\nSieltä lähdin Wieniin. Rautatietä Münchenin ja Wienin välillä ei vielä\nollut. Valitsin senvuoksi Tonavantien mukavimpana ja miellyttävimpänä.\nDonauworthiin asti päästiin rautateitse. Siellä noustiin pieneen\nhöyrylaivaan, jolla päivä kuljettiin Regensburgiin. Sieltä seuraavana\npäivänä suuremmalla höyrylaivalla Luiz'iin ja lopuksi kolmantena\npäivänä suurella, komealla laivalla, jossa oli parisensataa\nmatkustajaa, mahtavaa jokea alas Wienin keisarikaupunkiin.\n\nWienissä olin päättänyt oleskella kokonaisen kuukauden, syyskuun. Mutta\nsuuri osa tästä kuukaudesta meni minulta hukkaan; keuhkotulehduksestani\njohtunut jatkuva tauti piti minua puolentoista viikkoa vuoteen omana.\nEnnätin kumminkin silmäillä tuon suurkaupungin tärkeimpiin taide- y.m.\nmerkillisyyksiin. Senjälkeen suuntasin lokakuussa matkani pohjoiseen\npäin. Pragin kautta, jossa päivän viivyin, saavuin Dresdeniin.\nKymmenisen päivää käytin sikäläisiin museoihin ja jatkoin sitten\nmatkaani Berliiniin. Täällä tautini minua taas piti puolittain vuoteen\nomana. Berliiniin sain kumminkin tutustua veljeni Oton seurassa, joka\nsinne samoihin aikoihin saapui, nyt hän vuorostaan pitemmällä matkalla\netelään päin. Kaksi viikkoa siellä yhdessä vietimme ja sitten erosimme;\nminä matkustin marrask. 1 p. Stettiniin ja siellä nousin seuraavana\npäivänä, puettuna Berliinissä hankkimaani kelpo supinnahkaturkkiin,\npreussilaiseen postilaivaan \"Nagleriin\", kulkeakseni Tukholmaan.\n\nParin, kolmen päiväisen kolakan merimatkan jälkeen saavuin Tukholmaan,\njonka nyt peitti sakea ja ilkeä marraskuun sumu. Kolera raivosi siellä\nparhaallaan, vaikkei toki aivan vaarallisessa muodossa; tuskin olin\nitselleni asunnon ehtinyt hankkia, ennenkuin taudista ja matkustuksesta\nriutunut ruumiini sai tuosta kulkutaudista tuntea. Muutamat\ntukholmalaiset ystäväni, jotka olivat kuulleet tulostani, olivat\nonneksi käyneet luonani ja he hankkivat minulle lääkäriksi tuon\nkuuluisan professorin P. H. Malmstenin. Siitä huolimatta kehittyi\nminussa kolera tai koleriini varsin arveluttavaksi ja kävin siitä niin\nväsyneeksi, että minun senjälkeen kaksi kuukautta oli vietettävä\nhuoneessani.\n\nTältä pitkältä sairauden ja parantumisen ajalta on minulla kumminkin\nmonta suloisinta muistoani. Vaikka asuin hotellissa sain siellä\nkumminkin niin ystävällistä ja hellää hoitoa, kuin jos kotonani olisin\nollut ja siitä on minun kiittäminen ja aikoja sitten manalle mennyttä\nvanhaa emäntääni, rouva La Croix'ta. Prof. Malmsten, lääkärini, oli\nminulle suureksi virkistykseksi. Hän oli reipas ja iloinen ja istui\nusein puolisen tunnin taikka yli vuoteeni ääressä, tarinoiden vapaasti\npäivän tapahtumista. Eikä kulunut päivääkään, ettei luonani olisi\nkäynyt joku maamiehistäni tai ystävistäni. Adolf Nordenskiöld, joka jo\nsilloin oli Suomesta maanpakoon karkoitettu, oleskeli koko talven\nTukholmassa, vaikka hänellä vielä ei ollut vakinaista paikkaa. Melkein\njoka päivä hän kävi luonani, viipyen pitemmän tai lyhyemmän hetken.\nEmil v. Qvanten, joka vähää ennen oli mennyt naimisiin, kävi myös usein\nluonani; ja vielä useammin hauskuutti minua tuo nerokas Karl\nWetterhoff, joka työskenteli Nya Dagl. Allehandan toimituksessa.\nQvanten ja Wetterhoff olivat vähän aikusemmin yhdessä ulosantaneet\nvihkosen \"Kritiska ströftåg af Heimdal\", joka arvosteluteos\nkirjallisessa maailmassa herätti suurta melua sen säälimättömän tavan\ntakia, jolla se kohteli kahta silloista runoilijasuuruutta, Bjursténia\nja Sanderia. Sitäpaitse oli Qvanten v. 1857 ruvennut ulosantamaan\nvihkosiaan \"Suomen oloista\"; hän kokosi niihin yksityisiä ja Ruotsin\nlehtiin lähetettyjä kirjeitä -- jotka valitettavasti eivät aina olleet\nihan tunnollisesti todenmukaisia -- Suomessa vallitsevista oloista ja\nmielialoista sekä henkilöistä, joista maan omissa lehdissä ei saanut\nkertoa. -- Usein kävi luonani myös kirjailija, tohtori A. Edman, joka\n\"suomalaisten siirtolaisten\" joukossa pian Ruotsissa kärsi haaksirikon.\nTilapäisesti oleskeli Tukholmassa silloin joukko lääketieteen\nkandidaatteja, jotka opiskelivat Serafimer-sairaalassa; niistäkin sain\nhyviä ystäviä. -- Enkä saa unhottaa ihailemaani J. J. Nordströmia; hän\nosotti minulle taas vanhaa ystävyyttään. Usein istui hän sairasvuoteeni\nluona kertoen arvokkaita mietteitään asiain kulusta Suomessa, Ruotsissa\nja muualla valtiollisessa maailmassa.\n\nKoko talvi ja kevät oli minulle verkkasen parantumisen aikaa. Viivyin\nTukholmassa aina höyrylaivaliikkeen alkamiseen saakka joka tapahtui\ntoukokuun puolivälissä. Olin joka päivä yhdessä hyväin ystäväin,\netupäässä Nordenskiöldin kanssa, joka toukokuun alussa samana vuonna\nläksi O. Torellin kanssa ensimmäiselle retkelleen Huippuvuorille, sekä\nmuiden suomalaisten seurassa, ja viihdyin hyvin. Pääsin jäseneksi\nsiihen aikaan kuuluisaan lauvantaiklubiin \"Viheriä tupa\" ja tutustuin\nsiellä Blanchen, Carlénin, Herm. Bjursténin ja muiden Tukholman\nsilloisten kirjallisten merkkimiesten kanssa, -- tuota jo silloin\nvanhaa Lars Hiertaa en myöskään saa unohtaa. Mutta elämä tässä klubissa\nei minua erityisesti miellyttänyt; minulla on aina ollut se heikkous,\nettä vieraissakin paikoissa olen parhaiten viihtynyt omain\nkansalaisteni kanssa. Ja kotiin omaan maahani ikävöin hartaasti,\nsaadakseni nähdä, miten olot siellä olivat kehittyneet.\n\nNoin toukok. 10 p:n tienoissa lähdin kotimatkalle Tukholmasta ja\nsaavuin Turun kautta Helsinkiin.\n\nMitä tärkeämpää kahtena matkavuotenani kotimaassa tapahtui, siitä olin\nverrattain tarkat tiedot saanut. Merkillisimmistä tapahtumista tahdon\naivan lyhykäisesti mainita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sotahuolet päättyivät, sai tuo väsymätön kenraalikuvernööri omistaa\nkoko palavan vaikutusintonsa rauhan toimiin. Hänen lähin toimensa oli\nnyt matkustamalla koko maan halki ottaa selkoa kansan toivomuksista ja\nmaan tarpeista. Sellaiselle matkalle hän läksi yhden senaatin jäsenen,\nkansliapäällikkönsä y.m. seurassa heinäkuun lopulla 1856. Matkansa\njatkoi hän Tornioon saakka; kävi useimmissa maan kaupungeissa ja palasi\nvasta elokuun puolivälissä Helsinkiin. Kaikkialla vastaanotettiin\nkorkea hallitusmies mitä juhlallisimmin, kaikkialla pidettiin\nhänelle nöyriä puheita ja hän antoi armollisia lupauksia. Kaikki\ntoivomukset, kaikki tarpeet tahtoi hän \"suoraan\" ilmoitettaviksi\nkenraalikuvernöörille, joka yksin näytti voivan kaiken pahan parantaa,\nVuodentulon toiveet olivat useimmissa seuduissa suurta huolta\nherättäviä ja elokuun alussa sattui pahoja halloja, jotka riistivät\nkaikki viimeisetkin toiveet. Mutta painotarkastajia kiellettiin\nankarasti päästämästä siitä mitään uutisia sanomalehtiin. Tämän kadon\nja hädän tuli, niinkuin maan kaikkien muiden tarpeiden, jäädä\nkenraalikuvernöörin hallintosalaisuudeksi. Tyytymättömyys ja pilkanteko\ntästä niinkuin paljosta muusta kasvoi joka päivä ja siitä ilmestyi\nkertomuksia toisella puolella Pohjanlahtea oleviin sanomalehtiin.\nVihdoin, kun nälänhätä kävi yhä uhkaavammaksi, lievennettiin toki\npainotarkastusta tässä kohden: julkisia varojenkeräyksiä hätääkärsiväin\nhyväksi pantiin toimeen kotimaassa ja ystävällisiä apulähetyksiä\nsaatiin pitkin talvea Ruotsista, Venäjältä, Saksasta, Englannista y.m.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMerkkitapaus oli samana kevännä keisarillinen kruunausjuhla, joka\ntapahtui Moskovassa syysk. 7 p:nä. Sinne matkusti kenraalikuvernööri,\nmukanaan lukuisa seurue kansliavirkamiehiä ja ajutantteja, jo kohta\npalattuaan kiertomatkaltaan Suomesta. Sinne kutsuttiin myöskin Suomen\nneljän säädyn lähetystö, johon kuuluivat kenraaliluutnantti A. E.\nRamsay (översti C. L. Jegerschiöldin sijasta, joka matkalla juhlaan\näkkiä kuoli Pietarissa), kontrahtirovasti J. Wegelius, kauppaneuvos\nH. Borgström ja ratsutilallinen K. Tavela Kangasalta, joka\nviimemainittu tätä juhlaa varten puettiin kenraalikuvernöörin toimesta\nmielikuvituksen avulla muovailtuun talonpoikaispukuun.\n\nPalkintoja ja suosionosoituksia sateli kruunausjuhlasta Suomeen\nsuuret määrät. Kenraalikuvernööri Berg korotettiin nyt suomalaiseen\nkreivilliseen arvoon, jotta hänet sillätavoin, kuten arm.\nkäskykirjeessä sanottiin, \"heltiämättömillä siteillä kiinnitettäisiin\nSuomeen\". Myöskin tehtiin uusia vapaaherroja ja aatelismiehiä (näiden\njälkimmäisten joukossa oli myös yliopiston rehtori Rein) ja arvonimiä\nsekä merkkejä jaeltiin aivan rajattomasti.\n\nMutta armonosoitukset ulottuivat myöskin vakavampiin asioihin. Maan\nedun edistämiseksi määrättiin itse kruunauspäivänä, että seitsemän\nkäytännöllistä maanviljelyskoulua oli perustettava, yksi Viipurin, yksi\nMikkelin, kaksi Kuopion, kaksi Oulun ja yksi Vaasan lääniin, joissa\nkouluissa suomenkieltä oli opetuskielenä käytettävä; ja samoin, että\nviisi uutta kaupunkia oli \"perustettava ja rakennettava\", nim.\nVarkauden koskelle, Iisalmeen, Sauvonsaareen Kemijoen suulle, Salon\nsillan luo sekä Ikalisiin. -- Näiden uusien koulujen ja kaupunkien\ntuuma oli kenraalikuvernörin äskeisen matkan hedelmä; senaatilla ei\nollut kumpasestakaan edeltäkäsin mitään aavistusta. Tuo hedelmä ei\nainakaan mikäli uusiin kaupunkeihin tuli vielä ollut kypsi; mutta\nolihan kreivi Pietari Brahe aikoinaan perustanut Suomeen useampia\nkaupunkeja, eikähän uusi \"kreivin aika\" tässä suhteessa saanut jäädä\ntakapajulle. Uusien kaupunkien perustamisella ei näyttänytkään olevan\nmitään kiirettä. Ei ole vielä nytkään, lähes 50 vuotta myöhemmin, kuin\nkaksi noista viidestä mainitusta paikasta kaupunkeja ja niistäkin on\ntoinen, Iisalmi, ollut kaupunkina vasta kymmenkunnan vuotta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä, jolloin kruunajaiset tapahtuivat Moskovassa, vietti\nSuomi suurta kansallista riemujuhlaa: Saimaan kanava vihittiin silloin.\nTämä suuri liikeväylä, jota jo edellisinä vuosisatoina oli ajateltu ja\njota sitten vuoden 1845 uutterasti oli rakennettu, oli nyt valmis\nliikkeelle avattavaksi. Mutta avajaisista oli pahaa erimielisyyttä\nsyntynyt korkeimpain hallintomiesten kesken. Kenraalikuvernööri oli\ntietenkin pitänyt luonnollisena, että hän näin juhlallisessa\ntilaisuudessa edustaisi hallitusta ja vastaanottaisi kunnian ja\nkiitokset; ja kun hänen välttämättä täytyi olla saapuvilla\nkruunajaisissa Moskovassa tahtoi hän lykätä kanavan avaamisen\nseuraavaan kevääseen. Sitävastoin senaatin rahavarainpäällikkö ja\nvarapuheenjohtaja, vapaaherra v. Haartman, joka syystä piti itseään\nkanavan isänä ja katsoi tämän työn elämänsä suurimmaksi kunniaksi, ei\nvoinut keksiä muuta sopivampaa päivää kanavan avaamiseen kuin keisarin\nkruunauspäivän, ja varmaankin juuri samasta syystä, jonka vuoksi\nkenraalikuvernööri vaati lykkäystä. Tästä jalosta kunnianhimon\ntaistelusta suoriusi lopuksi voittajana v. Haartman, jota kannatti\nliikemiesten harras halu saada kanava avatuksi niin pian kuin\nmahdollista; kenraalikuvernöörille lohdutukseksi määrättiin, että nämä\navajaiset eivät olisi varsinaisia vihkiäisiä, jotka tapahtuisivat vasta\nseuraavana kevännä keisarin itsensä läsnäollessa. Ja noissa suurissa\njuhlallisuuksissa, joihin, huolimatta että niistä myöhän oli tieto\nannettu, oli saapunut suuria väkijoukkoja maan kaikista osista, sai\nvphra v. Haartman todellakin esiintyä himmentymättömässä loistossa;\nkaikissa pysäyspaikoissa matkan varrella piti hän puheet hallituksen\npuolesta ja kaikissa yleisön puolelta pidetyissä puheissa mainittiin\nhänen nimensä lähinnä hallitsijaa, tunnustamalla, että hänellä olivat\nsuurimmat ansiot kanavan aikaansaamisesta ja että maan ja kansan siis\nennen muita tuli kiittää häntä tästä suurtyöstä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKruunauspäivä vietettiin Helsingissä ja muissa maamme kaupungeissa\nilotulituksilla ja erilaisilla juhlallisuuksilla. Yliopiston piti\nsitäpaitse viettää keisarin kruunajaisia niinkuin vanhan tavan mukaan\nkaikkia suurempia tapahtumia hallitsijahuoneessa, erityisellä juhlalla.\nJa tällä kruunajaisjuhlalla, joka tapahtui vasta syysk. 20 p:nä, tuli\nolemaan aivan harvinainen merkitys.\n\nRehtori Rein julkaisi kutsumuksen ja ohjelman tavallisessa\njärjestyksessä. Puhujiksi olivat valitut prof. F. L. Schauman pitämään\npuheen ruotsiksi, prof. E. af Brunér latinaksi, lehtori C. G. Borg\nsuomeksi ja prof. B. O. Lille oli kirjoittanut runon. Mutta jo tämä\nrehtorin ohjelma oli siitä merkillinen, että siinä oli selvää\nvaltiollista väittelyä niiden valitusten ja moitteiden johdosta, joita\nmaamme oloista oli tehty Ruotsin sanomalehdissä ja siellä ilmestyneissä\nlentokirjoissa. Ohjelmakirjoituksessa osotettiin, kuinka Suomen\nkohtalot ja asema olivat yhtymisen aikana Venäjän kanssa muodostuneet\nparemmiksi kuin jos yhtymistä Ruotsin kanssa olisi jatkunut -- olipa\nsenssuurin kahlehtima sananvapauskin melkein parempi kuin sellainen\nhillitön painovapaus, joka nyt vallitsi Ruotsissa. Suomen kansa ei ole,\nsanottiin edelleen, menettänyt edustusoikeuttaan, vaikka säätyjä\nPorvoon valtiopäiväin jälkeen ei ole kokoonkutsuttu; kumminkin olisi,\nlausui rehtori, perin toivottavaa, että Suomen kansalle useammin\ntarjottaisiin tilaisuus \"edustajainsa kautta tärkeistä, maan yleisistä\nkysymyksistä, kuten lainsäädäntöä ja veroitusta koskevista, esittää\ntoivomuksensa ja anomuksensa keisarilleen ja suuriruhtinaalleen\", --\nmutta säätyjen päättämisoikeudesta hän ei puhunut.\n\nMutta vielä harvinaisempaa oli sen puheen sisällys, joka juhlassa\nruotsiksi pidettiin. Puhuja esitti vapaasti ja suoraan, vaikkakin\npehmoisin lausein, ne toivomukset, joita Suomen kansan mielessä oli\nsyntynyt ja joita siellä liikkui. Nämä kansan toiveet olivat lyhyesti\nmainiten seuraavat: että se vapaasti saisi kansallisuuttaan kehittää ja\nerityisesti vapaasti kehittää kieltään, jotta siitä vähitellen tulisi\nmyöskin maan sivistyksen kieli; että se saisi loukkaamattomina\nsäilyttää yhteiskuntamuotonsa ja lakinsa ja että siten toteutettaisiin\nmyös yksi perustuslakien tärkeimpiä määräyksiä, nim. että maan\nsäädyille valmistettaisiin tilaisuus perustuslakien mukaisessa\njärjestyksessä kokoontua valtiopäiville saadakseen harjoittaa\noikeuttaan olla osallisena lainsäädäntöön ja veroitukseen; ja lopuksi\nvielä, että se saisi laajennetun paino-oikeuden voidakseen vapaasti\nlausua mielensä maan tilasta ja tarpeista. Voisihan kyllä, lausui\npuhuja, kokemus entisyydestä antaa aihetta epäilyksiin näiden\ntoivomusten täyttymisestä, erittäinkin mikäli valtiopäiviin tulee,\n\"mutta toiselta puolelta antavat useat, keisari Aleksanterin Venäjällä\nalullepanemat, mieluisasti hämmästyttävät toimenpiteet syytä siihen\niloiseen uskoon, että kumminkin on mahdollista ja ajateltavissa, että\nvaltiopäiväkutsumus voi meille riemuksemme saapua\".\n\nSiten oli sana \"valtiopäivät\", jota ei ennen koskaan oltu saatu mainita\nmaan sanomalehdissä eikä muussa kirjallisuudessa ja josta tuskin\nsuullisestikaan oli muuten kuin kuiskaamalla puhuttu, se oli nyt\nvirallisesti lausuttu yliopiston juhlatavalta. Se herätti sekä pelkoa\nettä viehätystä. Muutamat hallitsevista arvelivat, että \"kapinalippu\"\nnyt oli yliopiston juhlasalissa pystytetty, toiset ääneti vapisivat,\nmutta valtiopäiväin toivo kävi tästä hetkestä yhteiseksi tunnussanaksi\nkaikille isänmaallismielisille kansalaisille; siihen kohdistuivat\najatukset ja pyrinnöt.\n\nPainotarkastajat epäilivät, saataisiinko juhlaohjelmaa ja puheita\nkirjakauppojen kautta levittää. Kenraalikuvernööri antoi kumminkin\nluvan niiden myömiseen. Mutta pian tuli katumus ja yläilmoista jyrähti\ntyytymättömyyden ukkonen rajusti sekä juhlapuhujia, yliopiston\nviranomaisia että painotarkastajia vastaan ja siitä oli seurauksena\nettä painotarkastus kiristyi yhä entistä lujemmalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMoskovasta, kruunajaisista, palatessaan ryhtyi uusi kreivi,\nkenraalikuvernööri, nopeasti toimenpiteisiin toteuttaakseen\nkeisari Aleksanterin, Helsingissä käydessään, senaatille antaman\nhallinto-ohjelman. Kolme suurta komiteaa asetettiin sitä varten: yksi\ntekemään ehdotusta uusien kulkuneuvojen aikaansaamisesta, ja siihen\nkreivi Berg itse rupesi puheenjohtajaksi, kutsuen jäseniksi\nvapaaherrat v. Haartman, Sackleen, Nordenstam, Munck, v. Kothen,\ninsinööripäällikön översti K. Stjernvallin y.m.; -- toinen\nteollisuuden edistämistä varten, johon puheenjohtajaksi tuli\n(kenraalikuvernöörin johdon alaisena) rahavarainpäällikön apulainen A.\nL. Born ja jäseniksi kutsuttiin, paitsi teollisuusjohtokunnan jäseniä\nja lääkintälaitoksen päätirehtööriä, kokonaista kaksitoista maan\netevintä teollisuudenharjoittajaa ja ammattimiestä; -- sekä kolmas\nkomitea laatimaan ehdotusta vuoriviljelyksen edistämisestä, johon tuli\nkuulumaan vuorilaitoksen ent. yli-intendentti Nordenskiöld sekä\nseitsemän maan suurimman rautatehtaan isäntää. Sen ohessa oli Suomen\ntalousseura jo aikusemmin saanut toimekseen laatia mietinnön niistä\ntoimenpiteistä, jotka lähinnä saattaisivat edistää maanviljelyksen ja\nmaalaiselinkeinojen kehittymistä; seura pyysi siitä syystä lausuntoja\njäseniltään maan kaikista osista sekä käsitteli sitten kysymyksiä\npienemmissä komiteoissa.\n\nMainitut suuret komiteat kokoontuivat Helsingissä marraskuulla ja\njoulukuulla 1856. Teollisuus- ja vuorilaitos-komiteain laajat\nmietinnöt, joissa oli useita vastalauseita, julaistiin painosta\nseuraavan vuoden kuluessa ja samoin talousseuran mietintö. Suuressa\nmäärin nämä mietinnöt laajoissa piireissä herättivät yleishyvän\nharrastusta ja huomauttivat, kuinka kansalaisten yhteistoiminta oli\nvälttämätön maan edistymiseksi niin toisessa kuin toisessakin\nsuhteessa. Mutta minne päin taloudellisella alalla ajatukset\nkääntyivätkin, oli aina vastassa vanhentuneita mutta voimassaolevia\nlakeja, jotka ehkäisivät tervettä kehitystä ja joita säätyjen\nmyötävaikutuksetta ei voitu muuttaa. Ensimmäinen ja viimeinen, mihin\nnämä komiteanmietinnöt johtivat, oli siis valtiopäiväin tarve.\n\nKansakoululaitoksen järjestämisen suhteen, joka kysymys myöskin\nsisältyi keisarin ohjelmaan, oli heti pyydetty kaikkien\ntuomiokapitulien lausuntoja ja nämä lausunnot lähetti senaatti\nmarraskuussa seurakuntiin lausunnon antamista varten. Ajatukset\nkiintyivät yhä enemmän tähän asiaan sen johdosta, että Suomen\ntalousseura samoihin aikoihin oli julistanut kilpailun \"pitäjänkoulujen\naikaansaamista\" koskevista kirjoituksista, jossa kilpailussa A. Meurman\nmarraskuussa 1857 sai palkinnon. Mutta aivan korkealle eivät\nvalitettavasti toiveet kansakouluista maassamme uskaltaneet lentää.\nTarvittiin miestä, joka kauemman aikaa olisi oleskellut maamme\nulkopuolella, jotta hän voisi opastaa hallintomiehet ja yleisön\nkorkeammalta kannalta tätä asiaa katsomaan. Onneksi Uno Cygnaeuksen\nlausunto tuomiokapitulin mietinnöistä pääsi määrääväksi, kun julistus\nannettiin \"Suomen kansanopetuksen järjestämistä koskevista\nperusteista\", joka ilmestyi huhtikuussa 1858. Tämän julistuksen\njohdosta sai sitten Cygnaeus toimekseen ensiksi matkustelemalla\nmaaseudulla ottaa selkoa kansansivistyksen silloisesta kannasta ja\nsitten muissa maissa laajentaa tietonsa näistä asioista, voidakseen\nantaa hallitukselle kertomuksen ja mietinnön asiasta. Siten saatiin\nSuomen kansakoulu ohjatuksi sille kauniille tielle, jota se sitten\ntasaisin askelin niin voitokkaasti on kulkenut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRautatiekysymys ratkaistiin ilman että mitään komiteanmietintöä saapui\nyleisön nähtäväksi. Tutkimusten nojalla, joita oli tehty jo 1849. oli\n1851 olemassa suunnitelma ja kustannusarvio rautatien rakentamisesta\nHelsingin ja Hämeenlinnan välille. Tämän suunnitelman nyt komitea ja\nsenaatti, kumminkin melkoisilla muutoksilla, hyväksyi, joten se jo\nhelmikuun alussa 1857 voitiin lähettää Pietariin, jossa se maalisk. 4\np. tuli lopullisesti vahvistetuksi. Rautatietöitä johtamaan asetettiin\nsitten heti johtokunta, johon tulivat senaatin jäsenet kenraali\nNordenstam ja R. Trapp, översti K. Stjernvall, sekä ylitirehtöörit\nC. V. Gyldén ja J. A. von Born; itse toimeenpano uskottiin översti\nStjernvallille. Kun kaikki järjestämistyöt olivat suoritetut saattoivat\nvarsinaiset työt Suomen ensimmäisellä rautatielinjalla alkaa keväillä\n1858.\n\nJuuri rautatiekysymystä esitettäessä senaatissa jouluk. 27 p:nä 1856\nantoi vphra v. Haartman aikoinaan kuuluisan \"sanelunsa\" pöytäkirjaan.\nTässä sanelussa, jota painettiin 50 kappaletta ja \"yksityisesti\"\njaettiin eräille ylhäisille henkilöille, loi rahavarainpäällikkö\nsilmäyksen taaksepäin niihin 16:teen vuoteen, joiden kuluessa hän\noli hoitanut maan raha-asioita, sekä katsauksen maan silloisiin\nraha-asioihin. Syynä näihin katsauksiin oli varmaankin se loukkaava ja\nvaarallinen epäluottamus hallitusta kohtaan, joka hänen mielestään oli\njulkilausuttu yliopiston kruunausjuhlassa, jossa puhujat olivat\nviitanneet kansan itseveroitusoikeuteen ja hallituksen velvollisuuteen\nesittää valtion tila säätyjen valiokunnalle. Näihin määräyksiin\nviittaaminen oli hänen mielestään nojautumista \"jo aikoja sitten\nkadonneisiin ja entisen vallan aikana kumottuihin oikeusperusteihin\";\nsäätykokouksen toiveet piti hän \"kuvitteluina, joilla on haaveilujen\nvarmat tuntomerkit\". Hänen oman esityksensä mukaan ei varojenhoidossa\nollut moitteen sijaa, rahallinen asema oli niin hyvä kuin saattoi olla.\nMutta se katsaus, jonka valtiovaranpäällikkö lauselmassaan oli antanut,\nei näyttänytkään aivan luotettavalta ja vähän sen jälkeen (elokuussa\n1857) asetettiin komitea laatimaan tarkkaa katsausta rahavarain tilaan\nvuosilta 1853-57. Tämän komitean johtava mies oli kuvernööri Fab.\nLangenskiöld, joka nyt pitkin askelin rupesi astumaan tietään eteenpäin\nvaltiomiehen uralla; toiset jäsenet olivat senaattorit Rob. Trapp ja P.\nPeterson. Ja tämän komitean salassapidettyjen töiden suoranaisempi tai\nvälillisempi seuraus oli, että vphra v. Haartman huhtik. 29 p. 1858\nerosi viroistaan senaatissa ja siten päätti pitkän ja Suomelle tärkeän\nvirkamiesuransa, sekä että finanssitoimituskunnan päällikönvirka\nuskottiin muutamia kuukausia aikusemmin senaattiin kutsutulle\nLangenskiöldille, v. Haartmannin seuraajaksi talousosaston\nvarapuheenjohtajana tuli kenraali Nordenstam.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupan ja teollisuuden avustamisen sodan vaurioiden jälkeen näkyy\nkenraalikuvernööri ottaneen oikein yksityisen ja suoranaisen\nhuolenpitonsa esineeksi. Mitään komiteaa ei asiaa varten asetettu;\nsuoranaista kirjeenvaihtoa lienee ollut olemassa kreivi Bergin ja\netevimpäin, maan eri osissa sijaitsevain kauppahuoneiden välillä.\nMoniin toimenpiteisiin ryhdyttiinkin kiireesti; tullivapautuksia\nja muita helpoituksia sekä melkoisia lainoja myönnettiin\nlaivanrakentamisen edistämiseksi. Erityisesti kenraalikuvernööri\nharrasti yhtiön perustamista, joka toimeenpanisi höyrylaivaliikkeen\nrannikkoa pitkin Pohjanmaan satamista Pietariin. Hän hankki sitä varten\nVenäjän valtionvaroista jonkunlaiseksi korvaukseksi niistä suurista\nsummista, joita Suomi puolestaan oli sodan aikana meripuolustuksen\nhyväksi uhrannut (rakentamalla höyryfregatin, höyrykorvetin ja 40\ntykkivenhettä) 200,000 ruplan suuruisen määrärahan, annettavaksi\nkorottomana lainana mainitulle yhtiölle. Tällä apurahalla saatiin\n\"Pohjanmaan höyrylaivayhtiö, kreivi Bergin perustama\" (kuten sitä\nkutsuttiin) toimeen, ja sen ensimmäiset laivat \"Österbotten\" ja \"Suomi\"\nalottivat kulkuvuoronsa Pohjanmaan kaupunkien ja Pietarin välillä,\nedellinen syksyllä 1857 ja jälkimmäinen kesällä 1858. Yhtiön kolmas\nlaiva \"Grefve Berg\" sai omituista kyllä aluksi toimekseen välittää\nliikettä Pietarin, Räävelin ja Riian välillä. -- Muutamia kuukausia\nmyöhemmin syntyi myöskin \"Etelä-Suomen Höyrylaivayhtiö\" välittämään\nliikettä Helsingin ja Pietarin sekä Helsingin ja Lyypekin välillä. Tämä\nyhtiö sai korottomaksi lainaksi neljännen osan tuosta venäläisestä\nvaltioavusta; kaksi yhtiön laivaa \"Aleksander\" ja \"Nikolai\" alkoi\ntoimintansa vuonna 1858.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotuväki, joka sodan aikana tulisessa kiireessä oli muodostettu, vaati\nrauhan palattua perinpohjaista järjestämistä. Sitä varten asetettiin\nlopulla vuotta 1856 vielä suuri. 14-henkinen komitea, kenraali\nNordenstam puheenjohtajana. Komitean ehdotusten mukaan pienennettiin\njulistuskirjalla jouluk. 30 p:ltä 1857 pataljoonain miesluku rauhan\naikana 320 mieheksi ja ruotukustannusten sekä joukkojen sijoituksen\nyleinen tasoitus päätettiin toimeenpanna senjälkeen kuin kussakin\nläänissä oli ruotuvelvollisten kesken saatu pidetyksi neuvotteluja ja\ntehdyksi sopimuksia. Niissä kokouksissa, joita kaikkien pitäjäin\nvaltuutetut tämän johdosta keväillä 1858 pitivät läänien\npääkaupungeissa, tuli ruotuväen tarkastajan vphra Cas. v. Kothenin olla\nsaapuvilla ja hänen oli senjälkeen määrättävä, kuinka ruotujen oli\nasetettava sotamiehiä, sekä toimeenpantava lopullinen jaoitus. Mutta\ntässä kohden menetteli vphra v. Kothen välittämättä kuntain asiamiesten\ntoivomuksista ja niin itsevaltaisesti, että tyytymättömyyttä ja\nsuuttumusta syntyi joka taholla. Maanomistajain valitukset otettiinkin\nhuomioon ja kenraalikuvernööri sai toimekseen yhdessä senaatin kanssa\ntarkastaa v. Kothenin ruotujakoa sekä, senjälkeen kuin ruotuvelvolliset\nvielä olivat saaneet esittää toivomuksensa, laatia koko jako ihan\nuudelleen. Uusia lääninkokouksia pidettiin sen johdosta joulukuussa\n1858; keskustelu niissä oli niin vilkasta ja vakavaa, että niitä jo\nsanottiin \"valtiopäiviksi\". Erittäin huomattava oli uusmaalaisten\nkokous Helsingissä, jossa m.m. kreivi C. M. Creutz osoittautui eteväksi\njohtajaksi. Tähän kokoukseen oltiin yleensä tyytyväisiä; kreivi Bergin\nonnistui esiintyä siellä vaikeuksia poistavana korkeampana mahtina ja\nhän lopetti kokouksen jouluk. 20 p. päivällisillä, joissa molemmin\npuolin lausuttiin kohteliaisuuksia.\n\nMutta vphra v. Kothen oli näiden sotilaskysymysten kautta joksikin\najaksi katkaissut uransa. Jo lokakuussa 1858 oli hän terveytensä\nhoitamista varten saanut yhdeksän kuukauden virkavapauden; huhtikuussa\n1859 hänet vapautettiin tarkastajatoimestaan ja heinäkuussa samana\nvuonna senaattorintoimestaan ja sotilastoimituskunnan (joka v. 1858 oli\nuudelleen perustettu) päällikkyydestä. Hän sai nyt vastaseksi raivata\nitselleen uuden uran Venäjällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämää ja toimeliaisuutta, uusia ajatuksia ja uusia hankkeita virisi\nsiten kaikilla mahdollisilla tahoilla. Kreivi Berg oli pitänyt Suomen\nkansaa nukkuvana kansana ja itseään sen herättäjänä. Mutta hän vaati,\nettä kaikkien tuumain ja toimien tuli mennä hänen tahtomaansa suuntaan;\njokainen itsenäisyyden ilmaus oli tukahdutettava. Painotarkastusta yhä\nkiristettiin. Varsinkin senjälkeen kuin nuo akateemiset kruunauspuheet\njulaistiin, näkyivät viranomaiset kammoneen yhä lisääntyviä\npainotuotteita. Niin kiellettiin esim. lopulla vuotta 1856 ilmestyväksi\naijotun lehden \"Dagenin\" näytenumeron ulosantaminen; sille olivat G.\nEhrström, K. Collan ja C. G. Estlander ilmoittautuneet toimittajiksi.\nSenssuurikomitea oli kieltänyt tältä numerolta luvan; tehdyn valituksen\njohdosta senssuuriylihallitus kumosi tämän kiellon ja painolupa\nannettiin, vaan siitä huolimatta kielsi kenraalikuvernööri, senjälkeen\nkuin lehti jo oli painettu, sen levittämisen. Kun näytenumeron kanssa\nsiten kuukauden ajan oli rettelöitty, luopui toimitus koko\nlehtihommastaan.[43] Tämän johdosta syntyi riita\nsenssuuriylihallituksen, jonka puheenjohtaja oli varakansleri Munck ja\njonka asetusten mukaan olisi tullut asia lopullisesti ratkaista, ja\nkenraalikuvernöörin välillä; se riita päättyi niin, että painoasetus\nkeis. kirjeellä maalisk. 23 p:ltä 1857 muutettiin sillä tavalla, että\nylin ratkaisuvalta sanomalehtiä ja aikakauskirjoja koskevissa asioissa\nsiirtyi senssuuriylihallitukselta kenraalikuvernöörille. Siten oli laki\njättänyt sanomalehdet viimemainitun mielivallan alaisiksi. Ja\nmielivalta rupesikin rehoittamaan joka taholla. Joutuipa Topeliuskin\nnyt Hels. Tidningarein toimittajana kerran toisensa perästä korkeimman\nsenssuurivallan uhkaavain salamain esineeksi. Niinpä sai hän\nkorkeimpain vihat herätetyksi pienellä runollaan \"Keväälle\", joka\nilmestyi hänen lehdessään huhtik. 29 p:nä 1857. Runoilija lauloi siinä\nniistä kauniista toiveista, joita kevät ensiksi oli antanut mutta jotka\nsitten pettivät. Tästä runosta oltiin löytävinään selviä valtiollisia\nviittauksia. Helsingissä herätti varsinkin suurta melua se, kun kreivi\nArmfelt Pietarista kirjoitti Topeliukselle ja muistutti häntä siitä,\nettei hän ylimääräisenä professorina ollut niin kovinkaan lujassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjan merkkitapauksiin kuului pari maan hallintovirastojen\njärjestämisessä tapahtunutta tärkeää muutosta. Julistuskirjan\nkautta huhtik. 8 p:ltä 1857 perustettiin taas Pietariin\nvaltiosihteerinvirastoon pysyvä komitea Suomen asioita varten. Tämä\ntoimenpide herätti aluksi Suomessa paljokin epäluuloja; peljättiin,\nettä tuolla komitealla ehkä tarkoitettiin jossakin määrin korvata\nSuomen edustuslaitosta. Tuuma lienee kumminkin lähtenyt ainoastaan\nsiitä, että ministerivaltiosihteeri tahtoi vahvistaa asemaansa muiden\nvaikutuksia vastaan sen kautta että hänellä aina oli rinnallaan\nmuutamia tietorikkaita ja maan lainsäädäntöön sekä hallintoon\nperehtyneitä miehiä. -- Samanlaisella epäluulolla vastaanotettiin\nmarrask. 28 p. samana vuonna ilmestynyt kirjelmä, joka määräsi, että\nsenaatin varapuheenjohtajat ja jäsenet, joiden palkkoja nyt\nkorotettiin, eivät enää jäisi entisten vakinaisten virkainsa\nhaltijoiksi, vaan että heitä vastaisuudessa oli kutsuttava\nsenaattoreiksi jommoisina heillä olisi eläkeoikeus. Epäilyksiä tässä\nkohden herätti se seikka, että tämän muutoksen katsottiin tekevän\nsenaatin jäsenet entistä riippuvaisemmiksi niistä paikoista, joihin\nheidät kolme vuotta aikasemmin oli kutsuttu. Mieliala rauhoittui\nkumminkin vähitellen niin toisen kuin toisenkin toimenpiteen suhteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYliopistossa oli \"uuden ajan\" sarastus herättänyt sen verran rohkeutta\nettä jo syksyllä 1856 ruvettiin valmistamaan ehdotusta v:n 1852\nasetusten muuttamiseksi melkoisessa määrin. Seuraavana kevännä sai\nkonsistorio valmiiksi ehdotuksensa, jonka mukaan filosoofinen\ntiedekunta taas oli perustettava. Varakansleri vphra Munck matkusti\nprof. Fredr. Cygnaeuksen seuraamana Pietariin hankkimaan vahvistusta\nuudelle ehdotukselle. Mutta se toivo petti. Niin pitkälle eivät olot\nolleet kehittyneet, että filosofian nimeä olisi voitu sietää.[44]\nAinoa, mikä konsistorion ehdotuksen kautta saavutettiin, oli\nkolme uutta professorinvirkaa, yksi lainopillisessa ja kaksi\nlääketieteellisessä tiedekunnassa.\n\nSamana kevännä 1857 oli taas suuria juhlapäiviä yliopistossa.\nVihkiäiset olivat pidettävät jumaluusopillisessa ja ensi kerran uudessa\nhistoriallis-kielitieteellisissä ja fyysillis-matemaattisissa\ntiedekunnissa ja samassa yhteydessä oli vietettävä \"juhla kristinuskon\ntuomisen johdosta Suomeen 700 vuotta sitten\". Riemujuhla vietettiin\ntoukok. 27 p.; puheen suomeksi piti prof. Geitlin (kolmannen kerran nyt\nsuomea kuultiin juhla-lavalta) ja ruotsiksi profes. Granfelt.\nJumaluusopilliset vihkiäiset vietettiin seuraavana päivänä (toukok. 28\np.) ja ne kävivät erittäin juhlallisiksi sen kautta, että tiedekunnan\npromoottori, Lille, sai painaa kunniatohtorin hatun J. L. Runebergin\npäähän.[45] Senjälkeen tapahtuivat 29 p. hist.-kielitieteelliset ja\nfys.-matemaattiset vihkiäiset, jotka suoritettiin aivan perättäin,\nvaikka oli eri vihkijät.\n\nNämä vihkimisjuhlat kävivät tavallista muistettavammiksi sen johdosta,\nettä vieraita Ruotsin yliopistoista silloin kävi täällä. Siinä\nkauniissa juhlassa, jonka ylioppilaskunta edellisenä syksynä, lokak. 7\np., oli viettänyt J. V. Snellmannille hänen professoriksinimityksensä\njohdosta,[46] oli jo voitu esittää lämpönen malja skandinaavisten\nyliopistojen nuorisolle ja nyt olivat nuoret maisterit rohenneet,\nvarakanslerin tieten, kutsua promotsioonijuhliin akateemisia veljiä\nUpsalasta, Tätä kutsumusta olikin noudatettu; Helsinkiin saapui viisi\nUpsalan ylioppilaskunnan edustajaa ja sattumalta niiden mukana prof.\nA. Nyblaeus Lundista. Ensi kerran näin Suomen ylioppilaiden oli\nsallittu vastaanottaa veljesvieraita Ruotsista ja ilo siitä oli suuri.\nVieraiden kunniaksi pantiin noina viitenä päivänä toimeen joukko\njuhlallisuuksia, joissa pidettiin sydämmellisiä tervehdyspuheita ja\nrajaton määrä maljoja esitettiin. Mutta tätä riemua ei kaikilta\ntahoilta suopein silmin katsottu ja Suomi sai kalliit sakkorahat siitä\nilosta maksaa.\n\nEräässä jäähyväisjuhlassa, joka toukok. 30 p. seurahuoneella vietettiin\nruotsalaisille vieraille, esiintyi puhujana myöskin Adolf Nordenskiöld,\njoka vihkiäisissä oli yhtaikaa saanut maisterinseppeleen (primuksena)\nja tohtorinhatun. Hän esitti, lyhyesti sanoen, \"maljan menneille\npäiville ja -- jälelläoleville toiveille\". Puheesta kuvastui, niin on\nhän itse kertonut, \"juhlassa vallinnut mieliala, ehkä oli se vähän\ntarkkapiirteisempi kuin muiden\". Myrskyävällä riemulla sitä puhetta\nkuunneltiin. Mutta muutamat läsnäolevat pitivät puhetta liian rajuna ja\nFredr. Cygnaeus katsoi asiakseen jossakin määrin jäähdyttää tuota liian\nkiihtynyttä mielialaa. Hän nousi senvuoksi ja piti puheen, jossa hän\notti vastustaakseen eräässä (Carlén'in kirjoittamassa) tilapäärunossa\nRuotsissa lausuttuja sanoja \"orjuuden kultaisesta pesästä\", ja muita\nsamanlaisia ruotsalaiselta taholta tehtyjä kuvauksia Suomen nykyisestä\nasemasta. Tällainen kansainvälinen polemiikki, vaikka se ilmenikin\nCygnaeuksen jalossa ja kauniissa puheessa, vaikutti kuohuvaan\nnuorukaisinnostukseen kuin kauhallinen jääkylmää vettä; useimmat\nläsnäolevat lienevät äänekkäästi osoittaneet tyytymättömyyttään.\nNordenskiöld nousi puhujalavalle, jossa Cygnaeus vielä seisoi, ja\nhuusi: \"Hän ei puhu meidän puolestamme\".\n\nTämä ikävä kohtaus herätti tietysti suurta melua ei ainoastaan\njuhlasalissa vaan sen ulkopuolellakin. Jo seuraavana päivänä oli kreivi\nBerg puuttunut asiaan. Hänelle, jossa oli vastenmielisyyttä\nruotsalaisuutta kohtaan, oli tilaisuus tervetullut; erittäinkin oli\nhänelle mieluista taas tavata \"vanha tuttavansa\" Nordenskiöld, josta\nhän jo Töölö-jutun jälkeen oli (Philippaeuksen mukaan) sanonut, että\nhänen tekisi mieli antaa sen miehen \"roikkua yliopistorakennuksen\nulkopuolella\". Kreivi kutsui heti rehtori Reinin puheilleen ja käski\nhänen ottaa tarkka selko asiasta. Nordenskiöld antoi kirjoitetun\npuheensa Reinille, joka ei pitänyt puhetta erittäin vaarallisena ja\nluuli, että kenraalikuvernööri olisi helposti lepytettävissä. Mutta\nkreivi Berg luki puheen omalla tavallaan, oli löytävinään siitä melkein\nmaankavallusta ja majesteetinrikosta ja ryhtyi toimiin rangaistakseen\ntuon rikoksen. \"Minä kyllästyin koko meluun -- kertoo Nordenskiöld itse\n-- ja läksin maalle Frugårdiin, jonne parin päivän perästä minulle\nsaapui tervehdys muutamalta suomalaiselta, Bergille hyvin läheiseltä\nmieheltä, että minun joko heti tulisi matkustaa ulkomaille taikka\nselittää koko jutun johtuvan väärinkäsityksestä. Valitsin edellisen\nvaihtopuolen ja matkustin Ruotsiin passilla, jonka jo kuukausia\naikasemmin olin ottanut. Vähää myöhemmin saapui kanslerinkirje\nPietarista, jonka mukaan minulta kuuluu riistetyn, -- ei se stipendio,\njoka minulla oli, vaan eräs toinen, jota en ollut koskaan nauttinut ja\nminut selitettiin mahdottomaksi koskaan saamaan virkaa yliopistossa.\nTäyttä jäljennöstä tästä kirjeestä en ole koskaan saanut, vaikka\nmonasti olen pyytänyt, arvattavasti siksi, että koko tuomio oli\nennenaikainen eikä ehkä aivan laillinenkaan.\" Siten menetti Suomi Adolf\nNordenskiöldin. Se muisto vuoden 1857 promotsioonijuhlallisuuksista on\nlähtemätön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristinuskon maahantuonnin 700-vuotista riemujuhlaa vietettiin kaikissa\nmaan kirkoissa vähän myöhemmin kuin yliopistossa, sunnuntaina kesäk. 18\np:nä samana vuonna. Muistoraha lyötiin tämän merkkipäivän johdosta. Ja\nRunebergin ruotsinkielinen virsikirjan ehdotus ilmestyi samana päivänä\npainosta.\n\nTämän virsikirjan johdosta, jonka Runeberg nyt maalleen lahjoitti,\nryhdyttiin kokoamaan kansalaislahjaa runoilijalle. Pantiin toimeen 25\nhopearuplan osakkaiden keruu, jotta siten kertyneellä pääomalla\nostettaisiin tuo virsikirja. Merkityksi saatiin 18,000 hopearuplaa,\njoka summa toukok. 22 p:nä 1858 Helsingissä voitiin Runebergille antaa.\n\nTätä lahjaa ei ollut tarvis salassa kerätä niinkuin oli laita toisen\nkansalaislahjan, joka aikusemmin oli runoilijalle annettu. Tarkoitan\nsitä kallista taiteellista hopeakannua, jonka \"Suomen armeijan\nsotavanhukset ja heidän jälkeläisensä\" kesäk. 8 p. 1854 hänelle\nlahjoittivat, jotta se, kuten lahjoitettaessa lausuttiin, \"kauan\nRunebergin huostassa säilyttyään siirtyisi hänen suvulleen isältä\npojalle, miespolvesta miespolveen, ollakseen aikojen halki säilyvänä\nhistoriallisena muistona ja sen syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden\nosoituksena, jota Suomen armeija tuntee Johan Ludvig Runebergia\nkohtaan\". Ensi ajatus tämän kunnialahjan antamisesta Vänrikki Stoolin\nTarinain johdosta lienee syntynyt aikoinaan hyvin tunnetun,\nRuneberginkin laulaman överstiluutnantti Grigori Tigerstedtin mielessä\nja ensi luonnoksen kannua varten piirsi toinen sotavanhus, översti\nC. L. Jegerschiöld. Nämä molemmat myöskin johtivat varojen keräystä\ntähän tarkoitukseen. Tuo keräys pantiin toimeen Suomen sekä entisen\nettä myöhemmän armeijan jäsenten ja heidän jälkeläistensä keskuudessa\nvapaaehtoisten lahjain muodossa ja se oli siis hyvin varovaisesti ja\nhiljaisesti suoritettava. Saatiin kumminkin kokoon 1,100 hopearuplaa,\njoilla kannu teetettiin. Ja aivan yksityisesti jätti sitten\nedellämainittuna päivänä tämän kauniin lahjan Porvoossa runoilijalle\nlähetystö, jota johti översti Jegerschiöld. Turhaan etsii\nhiiskaustakaan tästä kunnianosoituksesta sen ajan sanomalehdistöstä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdelläkerrottu promotsioonijuhlissa sattunut tapaus sekä siihen\nliittyvät seikat antoivat tietysti paljo puheenaihetta. Meidän omissa\nsanomalehdissä ei niistä asioista voitu kuin yhdeltä puolen puhua.\nMutta mitä kotona ei voitu sanoa, se pyrki julkisuuteen Ruotsin\nsanomalehdistössä. Nuorten mielet olivat liian katkerasti ja jyrkästi\nkääntyneet Cygnaeusta vastaan hänen esiintymisensä johdosta tuossa\nseurauksiltaan turmiollisessa tilaisuudessa. Mutta Snellman antoi sen\nsijaan, puolustaessaan Litteraturbladetissa Cygnaeusta, ukkosensa\njyristä tuota hurjastelevaa nuorisoa vastaan.\n\nVielä keväillä 1858 palasi Snellman tähän aineeseen eräässä\nkirjoituksessa \"Suomalaisten siirtymisestä Ruotsiin\". Tuossa\nkirjoituksessa oli monta jaloa ajatusta ja kieltämätöntä totuutta;\nmutta Snellman tahtoi kirjoittaa kerrassaan voiman-artikkelin, jonka\nkautta hän halusi perin pohjin murskata kaikki ne, jotka eivät\nnapisematta oloihin tyytyneet, olivatpa ne millaiset tahansa, taikka\njotka eivät malttaneet olla päästämättä tuota tyytymättömyyttään\nilmoille ulkopuolella maan rajojen. Koko sillä kirjoitustapansa\nvaltavalla voimalla, jota hän hallitsi, tuomitsi hän senvuoksi ei\nainoastaan kaikki ne, joita hän piti \"Suomalaisten Ruotsiin\nsiirtymisen\" varsinaisina edustajina, v. Qvantenin, Wetterhoffin y.m.,\nmutta myöskin kotoiset vastustajansa, n.s. \"verettömät\" -- joukko\nnuoria miehiä, joista sittemmin kuitenkin on kasvanut useita maan\nparhaita tieteellisiä ja kirjallisia kykyjä. Vaan eipä siinä kyllin:\nSnellman langetti tuomion myöskin J. J. Nordströmistä, -- vanhasta\nvastustajastaan. Hänestä hän lausui m.m., että maalle hänen\nsiirtymisensä kautta kyllä oli tapahtunut suuri vahinko, \"mutta olisi\nkumminkin liikaa, jos Suomi vaikeroisi niiden menettämistä, jotka eivät\npidä Suomen menettämistä minään vahinkona\"; ja vielä, että Nordström\n\"itse ei ole katsonut olevansa mitään velkaa sille maalle, joka hänet\non nähnyt syntyvän ja häntä on käsillään kantanut: hän on sen kautta\npyyhkässyt pois vaatimukset myöskin syntymämaansa puolelta\"; hän on,\nsiirryttyään Ruotsiin, ollut \"Suomelle kuollut\" j.n.e. Sellaiset\nlauseet Nordströmistä vaativat oikaisemista. Snellmannia vastaan\nmonelta taholta pantiinkin vastalauseita. Yksin Runebergkin, jonka ei\nmuuten ollut koskaan tapana puuttua näihin kahakoihin, kirjoitti,\nsamoinkuin monet muut Nordströmin lähimmät ystävät, (N. A. Gyldén,\nB. O. Lille, F. L. Schauman) vakavan vastalauseen loukatun\npuolustukseksi ja se annettiin Litteraturbladettiin. Snellman koetti\nkyllä laajasti selittää ja puolustaa sanojaan, vaan niitä ei voitu\ntarpeeksi puolustaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyrinnöt suomenkielen viljelemiseksi ja sen oikeuksien puolustamiseksi\nkulkivat niinä kahtena vuotena, joiden merkkitapauksia nyt kerron,\nvarmaa tietään eteenpäin. Nuorempi sukupolvi niihin yhä enemmän\nliittyi. Mitään sanottavampia kirjallisia tuotteita ei ole näiltä\najoilta kumminkaan muistoon merkittävänä. Vuoden 1850 kuuluisa\nsenssuurimääräyshän yhä vielä (aina vuoteen 1860 asti) oli voimassa,\nainakin näennäisesti. Kreivi Berg oli kumminkin, kuten mainittu,\nolevinaan suomenkielelle suosiollinen ja jokunen toimenpide tämän\nkielen hyväksi pantiinkin hallituksen toimesta vireille. Ennen on jo\nmainittu suomenkielen kääntäjäin asettamisesta lääninhallituksiin\nsamoinkuin suomenkielisen virallisen lehden perustamisesta. Tärkeämpää\noli, että syksyllä 1857 päätettiin perustaa Jyväskylään korkeampi\nalkeiskoulu, jossa suomenkielen aluksi osittaisesti ja sitten yksinomaa\ntuli olla opetuskielenä. Tämä koulu saatiinkin käyntiin syyslukukauden\nalusta 1858 ja siten oli suomenkieli alkanut vaikutuksensa korkeamman\nopetuksen alalla. Samana vuonna 1858 määrättiin, että pitäjänkokousten\npöytäkirjat olivat laadittavat suomeksi niissä seurakunnissa,\njoissa jumalanpalvelus pidettiin pääasiallisesti suomeksi.\nYliopistossakin tehtiin samana vuonna, asetuksia muuttamalla,\nsuomenkielelle se myönnytys, että väitöskirjoja saataisiin kirjoittaa\nlatinaksi, ruotsiksi tai suomeksi.[47] -- Esimerkkinä suuremmasta\nhyväntahtoisuudesta suomenkieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta\nkohtaan on mainittava, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura\nmaaliskuussa 1858 sai 300 hopearuplan vuotuisen apurahan keisarin\nkäsikassasta sekä että seuran uudestalaaditut säännöt (joista myös\nedellä on ollut puhetta) toukokuussa s.v. saivat korkeimman\nvahvistuksen.\n\nKirjallisuus ei ruotsiksi enemmän kuin suomeksikaan heti sodan\njälkeisinä vuosina sanottavasti vilkastunut. Kirjapainoilla oli sangen\nvähän työtä. Sanomalehdistö oli, kuten jo mainittu, miltei kovemmissa\nkahleissa kuin koskaan ennen. Tämän sanomalehdistön ruotsinkielistä\nosaa edustivat Finl. Allmänna Tidning, Hels. Tidningar,\nLitteraturbladet, Turun molemmat lehdet -- Åbo Tidningareissa näihin\naikoihin G. Z. Forsman ja A. Meurman suorittivat harjoituskokeitaan\nsanomalehtikirjailijoina -- ja 1855 syntynyt sanomalehti \"Viborg\",\njossa O. Qvist muutamain vuosien kuluessa, uutterasti taistellen\nraivoisaa senssuuria vastaan, vakavasti koetti ylläpitää\nedistysrientoja varsinkin taloudellisilla aloilla ja teollisuudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSananen kaunotaiteistakin. Maalaustaidetta edustivat näinä vuosina,\nniinkuin ennen, täällä Helsingissä melkein ainoina M. v. Wright ja\nGodenhjelm. Turussa hoiti R. V. Ekman sivellintään monipuolisesti ja\nreippaasti; syrjäisestä Haminalahdestaan lähetti Ferd. v. Wright\nmaailmalle kauniit lintunsa. Ulkomailla, Düsseldorffissa, kehittyi\nWerner Holmberg jo eteväksi taiteilijaksi; hänen neronsa näytti\ntakaavan, että maalaustaiteella Suomessa on suuri tulevaisuus.\nDüsseldorffissa oli samoihin aikoihin myöskin maalari E. J. Löfgren\ntullut hyvin huomatuksi; hän muutti kesällä 1858 työpajansa Helsinkiin,\njonne hän, tuo omituinen mies, sittemmin jäi elämään. -- Suomen\nkuvanveistotaide voi laskea syntysanansa vuodesta 1856, jolloin\nruotsalainen Carl Sjöstrand marraskuussa Tukholmasta muutti Helsinkiin.\nFr. Cygnaeus häntä oli kehoittanut valitsemaan Suomen itselleen\ntoiminta-alaksi; Kalevalataruihin oli E. v. Qvanten jo ennen hänet\ntutustuttanut. Täällä häntä kohdeltiin lämpösellä ystävyydellä, jonka\nhän henkilönä ja taiteilijana hyvin ansaitsikin: heti sai hän\ntoimekseen laatia luonnoksen aijottua Porthanin patsasta varten: samoin\ntilattiin häneltä Kullervo-kuva ja muita Kalevalan henkilöitä,\nPorthanin, Caloniuksen, Lönnrotin ja Runebergin rintakuvat, y.m.\nSitenpä saattoi kuvanveistotaide, Sjöströmin itsensä ja parin hänen\nalottelevan nuoren oppilaansa (niiden joukossa Walter Runeberg)\nedustamana, ensi kerran esiintyä taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä 1857\nja on se taidelaji senjälkeen osaltaan kylläkin tuottanut kunniaa\nmaallemme.\n\nSäveltaiteen alalla ei Helsingissä enää sodan jälkeen ollut niin suuria\nnautintoja tarjolla kuin aikuisemmin oli ollut. Ulrikaporin loistava\nkylpy- ja terveysvesi-elämän oli sota keskeyttänyt: rikkaat\npietarilaiset olivat oppineet etsimään kesähuvituksiaan ja\nterveydenhoitoaan muualta ja ne ensi luokan säveltaiteilijat, joita he\nolivat tänne houkutelleet, eivät enää Suomea muistaneet. Harvoin tänne\nenää saapui joku ulkomaalainen konsertinantaja, joka suuremmassa määrin\nkykeni yleisöä viehättämään. Mutta kesällä 1856 saapui Helsinkiin\nsentään taas saksalainen oopperaseurue J. Schramekin johdolla, joka\ntäällä kolmen kuukauden ajan esitti eteviä oopperoita; hänellä oli\netevä laulajatar, rva Hoffmann-Mejeranovskaja joukossaan ja tämä\nniitti primadonnana myrskyävää suosiota. Ja vielä seuraavana\nkesänä 1857 antoi tireht. F. Thomé seurueineen saksankielisiä\noopperanäytäntöjä, joilla kumminkaan ei ollut niin suurta menestystä ja\njotka puolentoista kuukauden perästä olivat keskeytettävät. Mutta\nsiihen päättyivätkin ainaiseksi saksalaisten oopperaseurueiden ajat\nSuomessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingin vanhassa teaatteritalossa, -- jota sotavuosina oli käytetty\nmajoituskasarmina -- oli talvikausina 1856-57 ja 1857-58 hra Oscar\nAndersson ruotsalaisen seurueen johtajana koettanut tyydyttää yleisön\nnäytelmätaiteen tarpeita. Uuden teaatteritalon tuumat olivat jo alussa\nvuotta 1854 ehtineet niin pitkälle, että alustavat piirustukset olivat\nlaaditut (arkkit. G. Th. Chiewitz) ja osakekeruu pantu alulle, kun\nsota keskeytti kaikki. Mutta tuskin oli rauha tehty, ennenkuin\nteaatteritalotuumat uudelleen pantiin vireille. Jo huhtikuussa 1856\npidettiin kokous tätä tarkoitusta varten, osakkeenkeruuta jatkettiin\ninnolla, saatiin lupeeseen 15,000 hopearuplan valtionapu ja marrask. 8\np. s.v. saattoi uusi teaatteritaloyhtiö varsinaisesti muodostua.\nChiewitzin nyt lopullisesti valmistamat piirustukset hyväksyi yhtiö\nsittenkuin niihin erinäisiä muutoksia oli tehty, lopullisesti\nkesäkuussa 1857; kustannusarvio nousi 66,550 hopearuplaan. Mutta vielä\nkerran piirustukset olivat, erinäisten vahvistettaessa määrättyjen\nmuutosten vuoksi, uudelleen laadittavat ja ne voitiin siis lopullisesti\nhyväksyä vasta joulukuussa 1857. Ja vasta keväillä 1858 voitiin ryhtyä\nkaivamaan perustuksia uutta teaatteria varten.\n\nTeaatteritalo ja samoihin aikoihin alullepantu ritarihuone, sekin\nChiewitzin piirustusten mukainen, ynnä pari yksityisrakennusta olivat\ntähän aikaan ainoat, jotka olivat rakenteella Helsingissä.\nHelsinkiläistemme mielissä oli vielä sodan kammoa jonkunverran jälellä\nja se saattoi heidät muistamaan, kuinka katoavaa maallinen tavara on ja\nvarsinkin varomaan rakennusyrityksiä. Kaupungin väkiluku lisääntyi\nkumminkin vahvasti heti sodan päätyttyä; v. 1856 ilmoitettiin\nvirallisesti lisäyksen luterilaisessa seurakunnassa tehneen 886 henkeä,\n1856 839 henkeä. Ja luonnollinen seuraus oli tästä melkoinen asuntojen\npuute, -- siitä yksin sanomalehdissäkin saatiin valittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen puhunut kotimaan tapahtumista ja pyrinnöistä niiden kahden vuoden\najalta, joina olin matkoilla.\n\nPalatessani kotiin toukokuun lopulla 1858 tapasin täällä äsken\nheränneen liikkeen, joka yhtäkkiä oli mahtavasti vallannut mielet,\nnuorten ja vanhain, sekä Helsingissä että myöskin maaseudulla. Eihän\ntätä kysymystä voitu miksikään maan elinkysymykseksi sanoa, mutta se\nkoski maan toivoa, opiskelevaa nuorisoa, ja se oli jalo ja\ninnostuttava. Se koski ylioppilastalon rakentamista.\n\nYlioppilaiden oman talon tuuma oli tosin ylioppilaspiireissä puhtaasti\nkäytännöllisistä syistä herännyt jo jotakin vuotta, paria aikasemmin.\nMutta vasta helmikuulla 1858 oli historiallis-kielitieteellinen\ntiedekunta kokouksessaan ottanut asian vakavasti harkittavakseen;\ntiedekunnan dekanuksen, Cygnaeuksen, sen kuraattorin, Borgin, sekä\nvanhemmista tiedekuntalaisista varsinkin E. Lönnrotin kerrotaan\nvilkkaasti ottaneen tähän keskusteluun osaa. Aluksi valittiin edustajia\nkaikista tiedekunnista tarkemmin asiaa valmistamaan ja vähää myöhemmin,\nmaalisk. 13 p., pidettiin asianomaisella luvalla tätä kysymystä varten\nyleinen ylioppilaskokous, jossa oli puheenjohtajana maist. C. G.\nEstlander sekä läsnä Snellman y.m. professoreja ja jossa pitemmittä\nmutkitta päätettiin, että ylioppilastalo oli rakennettava. Samassa\nkokouksessa valittiin seitsenhenkinen komitea, osaksi vanhempia\nkäytännön miehiä, osaksi ylioppilaita, joka sai toimekseen etsiä\npaikkaa uudelle ylioppilastalolle, toimeenpanna varojenkeräyksen ja\nryhtyä muihin alustaviin valmistuksiin. Vaikeudetta saatiin esivallan\nlupa lähettää keräyslistoja tätä tarkoitusta varten ympäri maan, eikä\nyleisön asianharrastukseen turhaan vedottukaan. Koko Helsinki oli kohta\ntulisessa innossa ylioppilaittensa vastaisen kodin aikaansaamiseksi.\nNaiset kiirehtivät jo huhtikuussa suuressa kokouksessa päättämään että\nseuraavana syksynä olivat suuret arpajaiset ylioppilastalon hyväksi\npidettävät. Professorit ja muut kirjailijamiehet lupautuivat tätä\ntarkoitusta varten pitämään sarjan kirjallisia iltamia, jotka\nalkoivat jo huhtikuulla ja joita jatkui koko kevään sekä seuraavan\nsyksyn ja talvellakin. Eikä ylioppilaat itsekään jättäytyneet\ntoimettomiksi; heidän keskuudessaan muodostunut dramaattinen yhdistys\npäätti koota varoja puolivirallisilla teaatterinäytännöillä ja\nylioppilas-laulukunnan joukosta muodostui \"laulaja-kakstoistikko\",\nkolmikertainen, valikoitu kvartetti, joka läksi kiertomatkalle yli koko\nmaan innostuttamaan yleisöä ja kokoomaan varoja ylioppilastalon\nhyväksi. Yksin pääkaupungin hienoistokin saatiin liikkeelle;\nsuuret seuranäytelmät pantiin toimeen teaatterissa ja niissä\nesitettiin toukokuun jälkipuoliskolla Topeliuksen tilaisuutta varten\nkirjoittama \"Saaristossa\"[48] sekä Paciuksen johdolla Weberin suuri\nmusiikkinäytelmä \"Preciösa\". -- Helsingin esimerkkiä noudatti pian\nmaaseutu; sielläkin jo samana kevännä pantiin monessa paikassa toimeen\nseuranäytelmiä, iltamia, arpajaisia ja monenlaisia huvitilaisuuksia\ntuon lempilaitoksen hyväksi.\n\nNoilla mainitsemillani ylioppilasnäytännöillä on oma historiansa. -- Jo\nennen sotaa, vuonna 1853, oli joukko ylioppilaita huvikseen\nnäytelmätaidetta harjoittanut, ensiksi yksityisessä huoneustossa mutta\nvielä samana syksynä suuremman akateemisen yleisön edessä lukuseuran\nsilloisessa huoneustossa Pihlflycktin talossa Hallituskadun varrella.\nSiellä esitettiin osia suuremmista murhenäytelmistä, pienempiä\nruotsalaisia ilveilyjä, sekä suurella menestyksellä vallattoman iloinen\nruotsinkielinen parodia \"Pisachiton linna taikka Mustasukkaisuuden\nkamalat seuraukset\", jonka oli kirjoittanut nuori ylioppilas kreivi C.\nMannerheim. Sodan aikana ja sitä lähinnä seuraavina vuosina ei tuosta\npienestä dramaattisesta yhdistyksestä mitään kuulunut, mutta syksyllä\n1857 oli se taas henkiin herännyt, esiintyen taas samassa huoneustossa\nkuin ennenkin, mutta sikäli lisätyillä voimilla ja laajennetulla\nohjelmalla, että suomenkielikin siellä oli saanut sijansa silloin\ntällöin jossakin lausunto-numerossa. Kun sitten seuraavana kevännä 1858\noli kaikilla tahoilla ja kaikilla keinoilla työskenneltävä\nylioppilastalon hyväksi, rohkasi yhdistys mielensä, hankki itselleen\nsuuremman huoneuston, n.s. \"Oelzen salongin\", rakensi sinne näyttämön\nja antoi siellä yleisölle, siitä kumminkaan julkisesti ilmoittamatta,\nneljä näytäntöä, nim. huhtik. 17 p:nä ja muutamina sitä seuraavina\npäivinä. Ohjelmassa oli osia Schillerin \"Don Carloksesta\", P.\nHannikaisen ilveily \"Silmänkääntäjät\", jossa suomenkieli ensi kerran\nkaikui näyttämöltä Helsingissä, ja lopuksi \"Dramaattista niitä-näitä\",\nn.s. \"kolmiosainen huvittelu\", jonka tilaisuutta varten oli\nkirjoittanut C. Mannerheim, joka myöskin sekä näyttelijänä että\njohtajana oli dramaattisen yhdistyksen pylväitä. Tämä \"huvittelu\" oli\ntapahtuvinaan Sortavalassa, jonka teaatterissa matkustava\nylioppilasseurue oli esittävinään kamalan tragedian ja hellän oopperan\nSortavalan teaatterin johtajan, kauppias Jerofejeffin sekä kaupungin\nmuun asujamiston suureksi esteettiseksi nautinnoksi. Kappale on hyvin\npirteä ja siinä oli monta viittausta ja letkausta päivän tapahtumiin;\nmutta sekä varakansleri että rehtori olivat sen tarkastaneet ja sen\ntäydellisesti hyväksyneet ja kaikessa viattomuudessa se neljä eri\nkertaa täydelle huoneelle esitettiin. -- Mutta äkkiä tuli salama\nidästä. Tätä \"huvittelua\" ei saatu enää esittää; -- yliopisto oli taas\nhengenvaarassa eikä sitä voitu sovintouhreitta pelastaa. Ja uhreiksi\nvalittiin: yliopiston rehtori Rein ja ylioppilas Mannerheim. Rein pyysi\nsäikäyksissään eroa rehtorinvirastaan ja Mannerheim karkoitettiin\nvirallisetta tuomiotta puoleksi vuodeksi yliopistosta, ei tuon\nturmiollisen kappaleen sepittämisestä, joka oli hyväksytty, vaan, kuten\nsanottiin, senvuoksi, että hän oli laiminlyönyt käyttää vormupukua.\n\nYlioppilaat esittivät vielä kerran ohjelmansa, tällä kertaa\nteaatterissa, ja ilman tuota \"huvittelua\".\n\nJa rehtorin eronpyyntiin myönnyttiin toukok. 29 p. Gabriel Rein sai\nsiten \"huvittelun\" vuoksi luopua rehtorinvirastaan, jota hän oli\nhoitanut kymmenen vuotta vaikeimpain olosuhteiden vallitessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoihin aikoihin kuin ylioppilastalon innostus leimahti toinen\nisänmaallinen liike vireille. Se koski v:n 1808 sotavanhuksia.\n\nJo kymmenen vuotta oli innostuksella kuultu Vänrikki Stoolin kertovan\nSuomen viime taistelusta, mutta kukaan ei ollut siltä tullut\najatelleeksi, että tuosta \"murtuneesta, repaleisesta sotajoukosta\"\nvielä eli monta vanhaa soturia, jotka harmaantuneina ja voimattomina\nsyrjäisissä mökeissään ehkä \"nälkää näkivät ja palelivat\", niinkuin\nmuinoisina taistelun aikoina. Silloin saatiin, lopulla vuotta 1857,\neräästä Ruotsin lehdestä lukea kehoitus varojen keräämiseen muutamalle\nNurmeksessa, Karjalassa, elävälle vanhalle soturille, joka oli ollut\nmukana useissa v:n 1808 taisteluissa ja jolta välttämättömimmät\nelämisen tarpeet puuttuivat. Nyt huomattiin, mitä täällä kotimaassa oli\nlaiminlyöty; hävettiin, kun moinen kehoitus ilmestyi, ei oman maan,\nvaan vanhan veljesmaan sanomalehdessä. Ja täälläkin ruvettiin\nvilkastumaan, yhdestä pitäjästä toisensa perästä saapui sanomalehtiin\ntietoja vielä elävistä sotavanhuksista. Voimakkaamman herätyksen\ntoimimaan \"v. 1808 miesten\" hyväksi antoi kumminkin vasta kesäkuussa\n1858 Åbo Underrättelser, -- jossa E. Bergh silloin oli aputoimittajana\n--; eräässä lämpösesti kirjoitetussa artikkelissa pyysi se Suomen\nkansaa muistamaan isänmaan vanhoja puolustajia, hankkimaan aluksi\ntietoja niiden olinpaikoista ja keräämään apua heille vanhuuden\njälelläoleviksi ajoiksi. Tämä kehoitus sai vastakaikua. Kaikilta\ntahoilta saapui nyt sanomalehdille ilmoituksia vielä elävistä\nsotavanhuksista, niistä tappeluista, joissa he olivat olleet\nosallisina, heidän myöhemmistä elinvaiheista, -- ja niitä uutisia ei\nsensuuri, merkillistä kyllä, ensinkään ehkäissyt. Samoihin aikoihin\npantiin kaupungeissa ja maaseuduilla varojenkeräyksiä toimeen,\npidettiin arpajaisia, seuranäytelmiä, laulajaisia, tanssiaisia ja\nkaikenlaisia iltamia, kirjoja ja sävellysvihkoja ilmestyi, -- kaikki\nsotavanhusten hyväksi. Turussa, josta kehoitus oli lähtenyt, muodostui\nkeskuskomitea, joka otti vastaan ja jakeli kertyneitä varoja.\nHallituskin osoitti suopeutta sotavanhuksia kohtaan -- niihin luki se\nmyöskin entiset kaartilaiset Puolan sodan ajoilta -- ja lisäsi\nvanhusten nauttimat eläkkeet kaksinkertaisiksi. Vanhat soturit saivat\nsitäpaitsi lämmintä myötätuntoisuutta osakseen nuorempain soturiveljien\ntaholta; kaikkien Suomen joukkojen upseeristot tekivät yksimielisesti\nkauniin päätöksen luovuttaa osan palkastaan n.s. Suomen sotaväen\nvanhusrahastoon, josta oli apuja vanhuksille annettava, niinkauan kuin\nsellaisia vielä oli hengissä.\n\nLopulla vuotta 1858 oli saatujen tietojen mukaan vuoden 1808 sotilaita\nvielä laskettu olevan hengissä noin 600.[49] Silloin olikin innostus\nvanhuksia kohtaan korkeimmillaan. Helsingissä olivat sotavanhukset,\nkuten sanomalehdissä kirjoitettiin, \"päivän tunnussanana\". Niin antoi\nylioppilasten laulukunta juhlasalissa iltaman, jossa isänmaallinen\ninnostus korkeimmilleen kohosi. Z. Topeliuksen kauniin proloogin lausui\nvoimakkaasti silloin 19-vuotias ylioppilas L. Mechelin. Runebergin\n\"Viidennen päivän heinäkuuta\" jota ei vielä oltu painettu, lausui C.\nMannerheim. Porilaisten marssi laulettiin ensi kerran Topeliuksen\ntilaisuutta varten sepittämillä sanoilla[50] ja salintäyteinen yleisö\nvastaanotti sen kuohuvalla innostuksella. Kahta päivää myöhemmin olivat\nSeurahuoneella kaartin upseerikunnan toimeenpanemat tanssiaiset\nsotavanhusten hyväksi: sali oli koristettu vanhoilla ja uusilla\nlipuilla, kivääreillä, miekoilla ja kaikenlaisilla kuvaannollisilla\nsotakuvilla ja vaakunakilpiin olivat kirjoitetut ne merkillisimmät\ntappelut, joihin Suomen sotajoukot muinaisina aikoina ovat ottaneet\nosaa. Ja samassa sotamaisesti koristellussa salissa olivat paria\npäivää myöhemmin samaa tarkoitusta varten muistaakseni n.s.\n\"karhupäivälliset\", joissa oli paljo väkeä ja joissa myöskin vallitsi\nraitis isänmaallinen mieliala.\n\nNämä molemmat liikkeet, -- ylioppilastalon ja sotavanhusten hyväksi,\ntoinen tähdäten tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, toinen\ntarkoittaen isänmaan parasta toivoa, toinen sen parhaita muistoja -- ne\nolivat, kotiin palatessani, vastassani kuin raittiit aamutuulahdukset;\nne osottivat herännyttä luottavampaa, toivorikkaampaa, rohkeampaa\nmielialaa ja vaikuttivat melkoisessa määrin sen alakuloisuuden\nhaihduttamiseksi, joka viime vuosina yhtämittaa oli mieltäni\npainostanut.\n\nVanhemmat ja nuoremmat ystäväni ja aatetoverini tapasin myös kahden\nvuoden kulutta verrattain rohkeina mieleltään. Heidän riveihinsä oli\nsillävälin ilmestynyt jokunen uusikin mies, johon pian tutustuin. Niin\nesitettiin minulle jo aivan ensi päivinä nuori kaartinluutnantti Robert\nLagerborg. Hän oli, priimuksena päästyään Suomen kadettikoulusta 1854\nja ensi vänrikinvuotensa venäläisessä kaartinrykmentissä palveltuaan,\nsiirretty Suomen kaartiin v. 1856, jolloin tämä pataljoona oleskeli\nVenäjällä, sekä seurannut kaartia syksyllä Helsinkiin.[51] Täällä oli\nhän pian herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Hänen avonainen,\nrehellinen luonteensa, hänen hieno käytöksensä, hänen jalo,\nisänmaallinen innostuksensa ja hänen neronsa oli kiinnittänyt mielet\nhäneen, missä hän liikkuikaan, yhtähyvin nuorissa, kirjallisissa\npiireissä kuin hienoston seuroissa ja kasarmeissa. Eikä pitkää aikaa\nkuhmut, ennenkuin hän ja minä olimme hyvin läheisiä tuttavia.\nLagerborg oli vielä täydestä sydämmestään soturi; mutta siltä ei ajan\nkirjallisista eikä valtiollisista riennoista mikään ollut hänelle\nvieras. Erityisellä huomiolla oli hän seurannut Venäjän\naikakauskirjallisuutta, joka edellisinä vuosina oli vilkkaasti ja\nkorkealle kehittynyt. Ja mitä Venäjän aikakauskirjoissa silloin jo\nvoitiin kirjoittaa, miten hallinnollisia ja yhteiskunnallisia oloja\nomassa maassa arvosteltiin, miten petoksia ja muita sotilas- ja\nsiviilihallinnon epäkohtia paljastettiin, kuinka sotilasalalla m.m.\nkenraali Miljutin, vastainen sotaministeri, oli loistavalla\nkirjailijakyvyllä esittänyt silloisen sotalaitoksen puutteita ja tehnyt\nselkoa korjaussuunnitelmastaan, -- kaikesta tästä tiesi Lagerborg\nkertoa meille, jotka emme noita asioita tunteneet ja joista ne olivat\nmelkein uskomattomia. Se palava harrastus, joka oli näiden hänen\nesitystensä elähdyttimenä, osotti jo, että tämä upseeri tulisi\nsanomalehtialalla taistelunsa taistelemaan. Ja hänen puheistaan täytyi\nminun ja monen muun ruveta uskomaan ja toivomaan, että Suomessakin\npainostavat paino-olot pian väistyisivät nousevan päivän tieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHalu sanomalehtityöhön rupesi siten kotiin palattuani taas valtaamaan\nminut.\n\nVietettyäni pari viikkoa Helsingissä lähdin maalle, Inkooseen, veljeni\nFransin palkkiopitäjään, jonka pappilassa jo pitemmän aikaa sitten\nmelkein joka kesä olin saanut milloin pitemmän, milloin lyhyemmän ajan\nnauttia hauskaa perhe-elämää. Läheltä pappilaa hankin nyt itselleni\nvaatimattoman asunnon koko kesäksi: asetuin muutamain virstain päässä\nolevaan torppaan Saunamäen lastauspaikan luo. Kesäinen ilma ja merivesi\n(prof. Malmstenin neuvon mukaan uin uutterasti meressä) vahvistivat\nmelkoisesti terveyttäni. Ja sen rinnalla haluni uuteen toimintaan\nkasvoi. Yksinäisillä kävelyretkilläni muovailin päässäni uuden\nsanomalehden suunnitelmaa, jota päätin ensi vuoden alusta ruveta\nulosantamaan. Siitä piti tulla Suomessa aivan uudenlainen lehti:\nviikkolehti, kepeästi toimitettu, joka kumminkin käsitteleisi\nvakavampiakin aineita. Suunnitelmasta pääsin vähitellen täydellisesti\nselville: toimitusta päätin yksin hoitaa, ainakaan en antautua\nkenestäkään riippuvaiseksi. Nimeä uudelle lehdelle oli minun melkein\nmahdoton keksiä. Kauan mietittyäni ja haparoituani keksin vihdoin nimen\n_Papperslyktan_ (Paperilyhty) ja se oli minusta onnellinen keksintö. Se\nnimihän osoitti, että en itse kovin suuremmoiseksi kuvitellut sitä\nvaloa, jota pieni lehteni tulisi levittämään. Se kuvasi sen ohessa\nkuinka epävarmoja ja haihtuvia kaikki sanomalehtiyritykset maassamme\nolivat: -- \"tulee pieni tuulenhenki, se sammuttaa kynttilän lyhdystä\ntaikka vie liekin paperiin, jolloin kaikki palaa ja savuun haipuu\". Kun\nnimi oli tiedossa oli vastainen lehtituumani valmis. Täytyi nyt vain\nkirjoittaa tuo lehti, painaa se ja hankkia sille lukijoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun syksyllä 1858 taas olin hyväin ystäväin tuttavallisessa seurassa\nhuomasin pian, kuinka poissaoloni aikana kaikki isänmaalliset\ntulevaisuudentuumat olivat käyneet suunnaltaan varmemmiksi. Tarkoitus,\njohon ne tähtäsivät, oli perustuslaillisen valtiomuodon uudelleen\nherättäminen. Toivottiin, vaikkei voitu uskoakaan toiveiden pian\ntoteutuvan. Asema oli yhä vielä sellainen, että painovapauden ja\nsanomalehdistön ylin komentaja, kenraalikuvernööri, maaliskuussa 1859\nsaattoi antaa sellaisen salaisen käskyn painotarkastajille, \"ettei\nSuomen lehdissä saa painattaa mitään kirjoituksia entisistä eikä\nvastaisista valtiopäivistä\". Suurilla silmillä oli toisiaan katseltu,\nkun kesällä 1858 oli tavattu Åbo Tidningissä v:n 1772 hallitusmuoto ja\nv:n 1789 Yhdistys- ja Vakuutuskirja painettuna, joskin ilman enempiä\nmietteitä; ja kun saman vuoden lopulla, lähinnä oppikirjaksi Helsingin\nlyseoon, samat asiakirjat ynnä keisarien hallitsijavakuutukset voitiin\nerikseen painaa nimellä \"Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait\",\nniin pidettiin sitä korkeimman vallan erittäin vapaamielisenä\nmyönnytyksenä.[52] Mutta toiselta puolelta tiedettiin, että\nhallitsevissa piireissäkään ei vastaisten valtiopäiväin tuumia voitu\nkokonaan syrjään sysätä. Eikä kulunutkaan aikaa kuin toukokuuhun 1859,\nennenkuin maan virallisissa lehdissä saatiin lukea, että hallitsija\noli käskenyt kenraalikuvernöörin ja senaatin laatia luettelon\nniistä maan lainsäädäntöä ja rahaoloja koskevista kysymyksistä \"jotka\nnykysin voivat vaatia H. M:n korkeata huomiota\", mutta joita\n\"suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voida hallinnollista\ntietä lopullisesti niin ratkaista, että ne tyydyttäisivät maan tarpeet\nja samalla olisivat sopusoinnussa H. M:nsa maanisällisten tarkoitusten\nkanssa.\"\n\nEttä valtiopäiviä siten todellakin valmistettiin, sitä ei enää voitu\nepäilläkään. Siitä oli nyt varmempia todistuksia kuin ennen, jolloin\nenteinä siitä oli pidetty sitä seikkaa, että maalaaja R. V. Ekmanilta\noli kesällä 1858 tilattu Porvoon valtiopäiviä kuvaava taulu (Thelningin\nPorvoossa olevan taulun mukaan), taikka että Ritarihuoneen\nrakentamiseen oli ryhdytty keväillä 1858. Ritarihuonejohtokunnan päätös\nryhtyä silloin rakennuttamaan tuota jo kauan sitten aijottua\nrakennusta, se oli tosin sattuma, joka näihin aikoihin kumminkin\nnäytti ajatukselta. Mutta se joka tietää, että silloisessa\nritarihuonejohtokunnassa vphra Cas. v. Kothen oli johtavana sieluna,\nymmärtää helposti, että perustuslailliset tarkoitukset eivät\nvaikuttaneet tuon rakennuksen perustuksen laskemista. Valtiopäivät\nolivat odotettavissa; -- mutta milloin, kuinka pian, sitä ei voinut\nkukaan ennustaa. Ja he, jotka sitä enin ajattelivat ja siitä suurinta\ntoivoivat, ne sitä päivää samalla jonkinlaisella pelolla ajattelivat.\nPeljättiin, että mahdollisesti kaikki se, mitä meillä paperilla oli,\nvoisi mennä hukkaan. Eihän tiedetty, minkälaiseksi säätykokous meillä\nmuodostuisi. V:lta 1809 ei ollut enää elossa olevain muistoja jälellä:\nkaikki vanhat, mutta vielä voimassaolevat valtiopäivämuodot olivat\nunhottuneet ja niihin oli perehdyttävä kirjoista ja asiapapereista.\nEntä vastaiset edusmiehet? Selailtiin E. v. Knorringin keväillä 1858\nulosantamaa ensimmäistä Suomen aateliskalenteria ja siitä nähtiin,\nkuinka suuri osa aateliston päämiehiä oli Venäjän sotapalveluksessa ja\nkuinka pieni muuten niiden saman säädyn jäsenten lukumäärä oli, joissa\nvoitiin edellyttää edes jossakin määrin olevan valtiollista harrastusta\nja isänmaallista itsetuntoa. Muilta säädyiltä ei myöskään, vanhan\nvaalijärjestyksen mukaisesti, voida paljoa odottaa. Kaikilta puuttui\nmiltei yhtä suuressa määrin tottumusta julkiseen esiintymiseen ja\nyleisten asiain käsittelemiseen.\n\nSe saattoi näyttää toivottomalta, mutta ei siltä lakattu parasta\ntoivomasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalaisen kirjallisuudenseuran toimintaa olin koko ulkomailla\noleskeluni ajan seurannut suurella harrastuksella. Ja kotiin palattuani\nei minulle mikään ollut sen mieluisempaa kuin saada ottaa osaa tämän\nseuran kokouksiin. Siellä tapahtui kaikki vielä yhtä yksinkertaisesti\nja vaatimattomasti kuin ennen. Mutta seuran uskollisimpain jäsenten\njoukosta puuttui nyt useita.\n\nPoissa oli tuo kunnioitettava vanha varapuheenjohtaja professori J. J.\nTengström, joka, perhesurujen painamana, äsken oli ainaiseksi\nummistanut silmänsä.\n\nPoissa oli mainitun vanhuksen toimekas vävypoikakin Herman Kellgren,\njoka, päästyään Wallinin jälkeläiseksi itämaisten kielten opettajaksi\nyliopistoon, jo syyskuussa 1856 oli 34 vuoden ikäisenä lavantautiin\nkuollut. Odottamattomampaa surusanomaa ei ole vielä koskaan minulle\nsaapunut kuin tämä, joka minulle Pariisiin kertoi, että tuo lahjakas,\naina vilkas ja pirteä mies oli lähtenyt tästä maailmasta, johon hän\nniin kiinteästi tuntui kuuluvan. Se, joka oli Kellgrenin tuttavana\nelänyt 1840-luvun nuortean kansallisen innostuksen aikoina, jonka\nkauniimpia edustajia hän juuri oli, se ei koskaan voinut lakata häntä\nrakastamasta, vaikkakin hänen käytännöllinen maailmanviisautensa viime\naikoina oli vienyt hänet opportunismiin, jota ei aina voinut hyväksyä.\n\nPoissa oli myöskin Erik Aleksanteri Ingman, joka, tultuaan vähää ennen\nnimitetyksi lastensynnytystaidon professoriksi, oli kuollut toukokuulla\n1858. Mitä Ingmannin tavallisesti suljetut huulet eivät sanoneet, sen\nsanoi hänen hymyilevä, lämmin ja samalla terävä katseensa. Rehdimpää\nluonnetta, jalompaa isänmaanystävää tuskin oli olemassakaan. Ollen\nkirjallisuudenseuran ensimmäisiä perustajia -- silloin vielä nuorena\nylioppilaana -- pysyi hän tälle seuralle ja työlle suomenkielen hyväksi\nkuolemaansa asti hartaasti uskollisena.\n\nMutta puheenjohtajan paikalla istui vielä Elias Lönnrot, sihteerinä oli\nElmgren ja useimmat muut seuran entisistä, varmoista henkivartijoista\nolivat myös paikoillaan. Minulle tarjoutui pian kotiini palattuani\ntilaisuus jossakin määrin vaikuttaa seuran hyväksi. Jo vuosikokouksessa\ntoukok. 16 p:nä 1854, Porthanin kuoleman 50:ntenä vuosipäivänä, jolloin\nAkiander ehdotti, että kirjallisuudenseura Porthanin muiston\nkunnioittamiseksi pystyttäisi muistopatsaan hänen haudalleen Turun\ntuomiokirkon viereen, herätin kysymyksen, että seuran sen ohessa olisi\nryhdyttävä ulosantamaan uutta painosta Porthanin valikoittuja teoksia.\nTämä tuuma oli ylioppilasajoiltani asti ollut mielituumiani. Mutta aika\nei silloin näyttänyt edulliselta tällaisen suuren kirjallisen yrityksen\ntoteuttamiseen: sota oli tulossa ja seuran rahavarat olivat erittäin\nniukat; en voinut siitä syystä pyytää muuta, kuin että ehdotukseni\npantaisiin pöydälle epämääräiseksi ajaksi. Tuumaa kannatettiin\nkumminkin heti monelta taholta; sanomalehdissä siitä vilkkaasti\nkeskusteltiin ja eri mielipiteitä lausuttiin siitä, millä kielellä tuo\nuusi Porthanin painos olisi julaistava. Yksi vaati ruotsinkieltä,\ntoinen suomenkieltä ja kolmas suomalaista käännöstä ruotsalaisen ja\nlatinalaisen alkutekstin rinnalle. Mutta pian yhtyivät kaikki minun\nlausuntooni, että Porthanin teokset ovat sitä laatua, että\nhistoriantutkijalle -- ja ainoastaan niitä vartenhan oli uusi painos\naijottu -- ei olisi hyötyä niiden kääntämisestä muuhun kieleen kuin\nmillä ne ovat kirjoitetut, ruotsiksi ja latinaksi.\n\nLevättyään neljä vuotta joutui uuden Porthanin-painoksen ehdotus nyt,\n1858, taas kirjallisuudenseurassa päiväjärjestykseen. Sittenkuin\nlaatimani seikkaperäinen suunnitelma teoksen ulosantamisesta oli\nhyväksytty, päätettiin lokakuulla heti ryhtyä töihin. Toimitustyön\nuskoi seura sihteerilleen, Elmgrenille, ja minulle. Tämä työ oli\nluonnollisesti suurella huolella suoritettava. Ensi korehtuurin luin\nminä, toisen Elmgren ja kolmannen taas minä. Siten edistyi työ\nvähitellen, niin että ensi osa ilmestyi syksyllä 1859 ja toinen osa,\njohon Porthanin pääteos, Juustenin piispankronikka päättyi, 1862. Kun\npainatus oli ehtinyt kappaleen matkan kolmatta osaa, oli minulla\nvalitettavasti jo liian paljo työtä jokapäiväisen sanomalehden\ntoimittamisesta, joten en ehtinyt omistaa kyllin suurta huolenpitoa\nPorthanin teosten ulosantamiseen, ja täytyi minun siitä syystä jättää\nseuraavain osain ulosantaminen Elmgrenille yksin. Viides ja viimeinen\nosa Porthanin teoksia ilmestyi vasta 1873.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOhimennen tahdon tässä kertoa pienen muiston syksyltä 1858,\njolla voi olla jotakin sivistyshistoriallista merkitystä. Koko\nnuoruuteni ajan olin, kuten on näkynyt siitä mitä olen kertonut, elänyt\nmitä lähimmässä ja uskotuimmassa yhteydessä suomenkielen lämpöisimpäin\nja innokkaimpain edustajain kanssa ja ottanut vilkasta osaa heidän\ntulevaisuudentoiveisiinsa ja suunnitelmiinsa. Mutta en ollut koskaan\nkuullut puhuttavan mitään vihamielistä enkä sapekasta ruotsalaisuutta\nenkä ruotsalaista kulttuuria kohtaan maassamme: sen historiallinen\nolemassaolon oikeus oli tunnustettu, joskin oli kaikella voimalla\ntyöskenneltävä sen sijan hankkimiseksi suomenkielelle, joka sille\nluonnostaan oli tuleva sekä kirjallisuudessa että kaikilla\nyhteiskuntaelämän aloilla. En koskaan ollut kuullut vihamielistä sanaa\nennenkuin syksyllä 1858, jolloin eräässä tilaisuudessa sain kuulla\ntavallista lahjakkaamman ja hienosti sivistyneen nuoren miehen purkavan\nkansallista innostustaan mitä katkerimmin sanoin ruotsinkielistä\nsivistystä vastaan, jota hän kuvasi väkivaltaisesti sortavaksi\nvoimaksi, josta olisi keinoilla millä hyvänsä vapauduttava; koko\nruotsalainen aines oli ajettava maasta pois, -- miltei sellainen oli\ntunnussana.\n\nHuomasin, tätä kuullessani, että asiat poissaoloni aikana olivat\nedistyneet. Snellmannin professorinpaikan ympärille oli kasvanut uusi\npolvi: \"jung-fennomaanit\", kuten niitä silloin kutsuttiin, -- saman\nsuvun kantajoukko, josta sittemmin vuorostaan, kasvoivat \"vanhat\nfennomaanit\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palaan uuteen sanomalehtiyritykseeni. Pidin asiaa salassa niin\nkauan kuin mahdollista. Kun ystäväni G. V. Edlund teki minulle sen\npalveluksen, että haki oikeudet \"Papperslyktan\" nimiselle\nviikkolehdelle ja tämä lupa marraskuulla myönnettiin, tiesivät\nainoastaan harvat, että minä rupeaisin tätä uutta lehteä toimittamaan.\nFrenckellin kirjapainon kanssa tein kumminkin sopimuksen painatuksesta\nja joulukuun alussa oli näytenumero annettava. Jo näytenumeron olin\naikonut koristaa otsakuvalla, jonka suunnitelman itse olin laatinut.\nMutta siihen aikaan ei vielä hyvässä pääkaupungissamme ollut helppoa\nsaada sellaista taideteosta toimeen. Piirustuksen laati kumminkin\narkkitehti Hampus Dahlström ystävällisesti ja hyvin onnistuneesti.\nMutta pelkkä piirustus ei riittänyt, se oli myöskin puuhun piirrettävä.\nJa puunpiirrostaito ei ollut maassamme vielä pitkälle edistynyt; eräs\nsiivo tanskalainen, P. O. Liebert, joka samalla oli valokuvaaja, oli\ntämän ammatin ainoa harjoittaja paikkakunnalla. Tämän miehen\nkansallisena elämänohjeena oli vanha tanskalainen sananparsi: \"jos en\ntule tänään, tulen kai huomenna\" ja minun otsakuvani ei joutunut hänen\nkäsistään niinkään huonosti tehtynä, jommoisena sen vihdoin sain, kuin\npaljo jälestä määräpäivän. Näytenumeron täytyi senvuoksi ilmestyä ilman\ntuota kuvaa.\n\nNäytenumeroni -- 8 suurta, kaksipalstaista sivua -- sisälsi melkein\nyksinomaa leikkisän kirjeen \"Rustikalle\", ihannetytölle, jonka\nmielikuvitukseni oli asettanut ja sijoittanut johonkin maalle Turun\nläheisyyteen; nimen olin löytänyt eräästä englantilaisesta komediasta,\njonka olin nähnyt näyteltävän Wienissä etevällä tavalla. Tässä\nkirjeessä tein selkoa sanomalehteni synnystä, selitin sen nimen ja\nesitin sen toimituksen. Toimitukseen tulisi kuulumaan, kerroin, neljä\nhyvää päivällispöytätoveria, nim. herrat Metropolitanus, tohtori\nUltramarin, kaukonäköinen edistyksen mies, kaunokirjailija Caravaggio\nja uutisten urkkija Kopisti, joka tuntee kotimaan päivän tapahtumat\nyhtä hyvin kuin Ultramarin ulkomaiset.\n\nPienen suojelusjumalattarensa ja monipäisen toimituksensa kannattamana\nsaavutti Papperslyktan odottamattoman suurta suosiota. Se sai heti noin\n950 tilaajaa, (joista 400 Helsingissä), -- sellaiseen numeroon eivät\nmonet maamme lehdet vielä silloin olleet tottuneet.\n\nJa niin rupesi lehteni 1859 joka maanantai ilmestymään. Tein kaikki\nmitä voin tyydyttääkseni niitä vaatimuksia, joita noin lukuisa\ntilaajamäärä näytti lehdelleni asettavan: koetin tehdä sen sisällöltään\nhelppotajuiseksi ja vaihtelevaksi, huvittavaksi ja hyödylliseksi,\nkosketellen päivän huomattavimpia kysymyksiä, sekä kotimaisia että\nulkomaisia. Nuo neljä toimittajaa -- jotka kaikki olivat eri\nilmestysmuotoja minusta itsestäni -- kirjoittelivat kukin alaltaan.\nNiin käsitteli Metropolitanus -- aluksi kirjeissä Rustikalle --\npäiväjärjestyksessä olevia kotimaisia kysymyksiä, kirjoitti\nsotavanhuksista, ylioppilastalosta, suomalaisen kirjallisuuden\nseurasta, suomen ja ruotsin kielestä Suomessa, teaatterista ja\nylioppilasnäytännöistä j.n.e., ja sai näiden kirjeiden johdosta hoitaa\nmitä vakavinta polemiikkia, josta enemmän tuonnempana. Paitsi paljoa\nmuuta kirjoitti Metropolitanus myöskin kertomuksen kotimaiselta\nkiertomatkalta, jonka tein kesällä 1859. Matkustin meritse\nViipuriin, sieltä Saimaan kanavan vartta -- maitse, sillä vielä ei,\nkolme vuotta kanavan avaamisen jälkeen, oltu keksitty, että sitä\nvoitaisiin käyttää myöskin matkustajaliikkeeseen -- ja edelleen\nsurkealla hinaajalaivalla Saimaan yli, poiketen Savonlinnaan ja\nPunkaharjulle, sieltä Kuopioon ja sitten Jyväskylän ja Päijänteen\nkautta takasin Helsinkiin. -- Nimimerkki Caravaggio kirjoitti silloin\ntällöin terävän pilakirjoituksen, kuvaten \"kynäpiirroksissa\" silloisen\nHelsingin elämän eri puolia, kertoi taidenäyttelyistä y.m. --\nUltramarinin osastoon kuuluivat ulkomaan asiat; silloin leimahtava\nItalian kysymys, suuri v:n 1859 sota, siihen kuuluvat etevimmät\nhenkilöt ja Garibaldin ihmeellinen vapautustyö seuraavana vuonna olivat\nerityisesti käsittelyn aiheina. -- Kopistin tehtävänä oli lopuksi joka\nnumeroon laatia \"kronikka\" kaikesta, mitä merkillistä oli tapahtunut\nkaupungissamme ja maassamme ja jota silloisissa oloissa saattoi\nkosketella.\n\nMutta Papperslyktan ei elänyt ainoastaan noiden neljän omain\ntoimittajain kynäntuotteista. Kirjoituksia sekä nuoremmilta että\nvanhemmilta henkilöiltä rupesi pian lehdelle saapumaan.\n\nEnsimmäisiä avustajiani oli tuo yhäti uskollinen ystäväni\nFredr. Cygnaeus. Hän antoi minulle ensiksi kirjoituksen\nylioppilastalokysymyksessä (jonka johdosta olin joutunut kuumaan\npolemiikkiin C. G. Estlanderin kanssa), lähetti sitten Dresdenistä.\njossa hän oleskeli kesällä 1859, sarjan kirjoituksia Helsingin\nteaatterin tulevaisuudesta ja hauskuutti lehteäni m.m. leikillisellä\nrunolla, jonka alla oli nimimerkki \"Fennoman\". Silloinen professori\nJ. Ph. Paimen kunnioitti minua muutamalla kirjoituksella ja toinen\nlakitieteen professori A. Liljenstrand lähetti useampia. Saimpa\njulkaistakseni varakanslerilta, vapaaherra Munckiltakin, joka joskus\nsanomalehdistössä julkilausui hartaita isänmaallisia mietteitään,\nkirjoituksen \"kansallishengestä ja puoluehengestä\": mutta toisen saman\nmiehen kirjoituksen \"ajatuksenvapaudesta\" pyyhki senssuuri armotta,\nvaikka kirjoittaja olikin senssuurihallituksen puheenjohtaja ja hänen\nnimensä oli kirjoituksen alla.\n\nErityisen runsaasti minulle tuotiin runomittaista avustusta. Uskollinen\nystäväni Karl Collan julkaisi lehdessäni suuren osan arvokkaita\nGoethen, Freiligrothin, Heinen y.m. saksalaisten runoilijan käännöksiä.\nCarl Mannerheim toi minulle pari kylläkin onnistunutta alkuperäistä\nrunoa Mussetin tapaan. Nuori ylioppilas Julius Wecksell, johon silloin\ntutustuin, toi minulle usein uusia runojaan, kuunteli neuvojani ja teki\nheti sellaisia korjauksia, joita hän piti oikeutettuina. Lähes\nkokonainen tusina hänen nuoruudenrunojaan ja siinä joukossa hänen\nparhaitaan ilmestyi siten Papperslyktanissa. Sittemmin sain taas useita\nrunoja kahdelta uudelta, nousevalta runoilijalta, luutnantti Frans\nMörtengreniltä, jonka ura valitettavasti niin kesken katkesi, ja\nTheodor Lindhiltä, joka toi sekä omia runojaan että käännöksiä\nenglanninkielestä. Nuorista runollisista avustajistani muistan myöskin\nLeo Mechelinin, joka käänsi lehteeni muutamia runoja saksankielestä.\n\nMuut nuoremmat ystäväni avustivat minua arvokkailla suorasanaisilla\nkirjoituksilla. Mainitsen niistä lähinnä Hannes (J. J.) Chydeniuksen,\ntuon kaikkea jaloa ja inhimillistä unelmoivan kemistin, joka sekä\nRuotsista että Norjasta, jossa hän silloin oleskeli, lähetti minulle\nsisällysrikkaita kirjeitä; sitten Edv. Bergin, joka ystävällisesti\nhoiti lehden sillaikaa kuin minä olin kiertomatkallani. Hugo v. Becker\nja Frans af Björksten muistivat lehteäni matkamuistelmilla, edellinen\nKööpenhaminasta, jälkimmäinen Italiasta; ja, mainitsematta enää\nuseampia, lehteä avusti vielä Robert Lagerborg, joka syksyllä 1860\nsuoritti ensimmäiset harjoituksensa (niinkuin myöskin L. Mechelin)\nPapperslyktanissa kirjoittamalla kirjeitä ja leikillisiä palasia.\n\nNe olivat iloisata ja valoisata aikaa nuo kaksi vuotta 1859 ja 1860,\njoina paperilyhtyäni toimitin. Raitis vapaudentuuli, joka irroitti\nmonet painavat ja lahoneet siteet, puhalsi läpi Euroopan, innostuttaen\nja kohottaen nuoria mieliä. Ollen lukuisain suosijain ja ystäväin\nympäröimänä ja nauttien suuren yleisön kehoittavaa suosiota tuntui\nminusta sanomalehtityö miellyttävältä ja keveältä. Ja kumminkin sillä\ntyöllä oli hyvinkin vakavat ja raskaat puolensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulen nyt siihen aikoinaan hyvin merkilliseen polemiikkiin, jota minun\noli käytävä niin voimakasta vastustajaa, kuin vanhaa ja kunnioitettavaa\nystävääni J. V. Snellmannia vastaan. Tämä kansallisuuskysymystä koskeva\nkiista, joka aika-ajoin kävi erinomaisen tuliseksi ja jota jatkui lähes\nvuoden, oli koko tämän ajan alituisesti minua uhkaamassa kuin\nukkospilvi, jonka jyrinät ja salamat onneksi eivät toki jaksaneet\nmasentaa reipasta mieltäni.\n\nRiidan alku oli seuraava. Professori C. V. Törnegren rupesi helmikuussa\n1859 pitämään sarjan kansantajuisia historiallisia luentoja\nruotsalaisesta kirjallisuudesta ja näihin luennoihin hänen kevyt ja\nmiellyttävä esitystapansa veti yleisön, joka melkein täytti yliopiston\njuhlasalin kaikki paikat. Näiden esitelmien esipuheessa -- jotka\nesitelmät hänen oli sairauden takia valitettavasti pakko liian aikasin\nkeskeyttää -- puhui hän muutamia sanoja suomalaisen kirjallisuuden,\netupäässä sanomalehtikirjallisuuden, nopeasta edistymisestä viime\naikoina. Hän sanoi tämän edistyksen todistavan, ettei se aika ole\nkaukana, jolloin suomalainen kirjallisuus kokonaan on sysännyt\nruotsalaisen kirjallisuuden Suomesta syrjään ja että -- niin kuuluivat\nhänen sanansa -- parin sukupolven perästä Suomen sivistyneiden luokkain\nvarmaankin sanakirja ja kielioppi kädessään on pakko tehdä työtä\nymmärtääkseen Runebergin, Nordströmin ja Castrénin kirjoituksia.\n\nHiljaisella hämmästyksellä kuuntelivat kuulijat tätä luennoitsijan\nlausetta. Sellaista ajatusta tuskin ennen oli julkisesti kuultu\nlausuttavan. Ja jokainen tiesi, että Törnegren ei suinkaan ollut\nfennomaani. Olivatko hänen sanansa siis ainoastaan hänen tunnetun\nivallisen luonteensa tilapäistä mielenpurkausta? Sitä ei uskallettu\notaksua, kun hän oli lausunut ne melkein synkän vakavalla äänellä.\nMutta Törnegren oli skeptikko niin toisessa kuin toisessakin suhteessa,\noli alakuloinen ja pessimistinen etenkin isänmaan vastaisten kohtalojen\nsuhteen; siitä ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, etsivät selityksen\nhänen sanoihinsa.\n\nMinä en voinut jättää tätä paljo huomattua lausetta lehdessäni\nkoskettelematta. Vielä samassa helmikuussa otin taikka annoin\nMetropolitanuksen ottaa sen puheeksi kirjeessä Rustikalle, joka kirje\nkäsitteli \"suomen ja ruotsinkieltä Suomessa\". Uskalsin siinä sanoa,\nettä Törnegrenin ennustus ei tulisi toteutumaan. Kirjoitin aluksi:\n\"Suomenkieli on edistyvä yhä nopeammin ja rohkeammin askelin, se on\nvähinerin omistava sille kuuluvan paikan opistoissa, tuomioistuimissa\nja hallinnossa, se tulee hallitsemaan maan kirjallisuutta, -- sitä ei\nsaa epäillä eikä sitä kaikkea voi mikään kuolevainen voima maailmassa\nenää estää. Mutta siltä ei ole vielä sanottu, että ruotsinkieli parin\nsukupolven perästä olisi vieras kieli Suomessa, kieli, jota\nsivistyneiden olisi pakko lukea sanakirjan ja kieliopin avulla. On näet\nolemassa kaksi asianhaaraa, jotka saattavat minut uskomaan, että\nruotsinkieli ei Suomen sivistyneille koskaan muutu vieraaksi kieleksi.\nToinen on se, että noin kymmenes osa maan asujamistosta on\nruotsinkielistä; toinen se, että se kieli, joka jo vuosisatoja on ollut\nsivistyksen äidinkielenä Suomessa, ruotsinkieli, myöskin on paria\nvuosisataa edellä suomenkieltä kirjallisen kehityksen puolesta.\" -- Ja\nvielä lausuin hiukan terävästi, että tosin on saksalaisten filosoofien\nkirjoissa kirjoitettu, että kansalla tulee olla _yksi_ kieli, ja että\nniiden teoriiain mukaan maailma ja meidänkin maamme olisi sen\nmukaisesti rakennettava; vaan että kumminkin \"suuri maailmanrakentaja\nei teoksissaan aina ole noin aivan johdonmukaisesti menetellyt\", vaan\n\"väliin antanut eri heimoisten ja kielisten kansojen asua yhdessä ja\nsovittanut heidän kohtalonsa niin, että he ovat tunteneet olevansa yhtä\nja samaa kansakuntaa huolimatta siitä, että eivät puhu samaa kieltä\".\nMainitsin tässä kohden Sveitsin ja lupasin toiste lähemmin kosketella\ntämän maan kansallisuusoloja, -- jonka sitten useissa artikkeleissa\nteinkin, erityisesti seikkaperäisessä Bernin v. 1857 valaliiton\nampumajuhlan kuvauksessa, jossa juhlassa olin ollut, -- Ja lopetin,\nsamassa kuin toivoin, että suomenkielen tie sen oikeutettuun asemaan\nyhteiskunnassa tulisi olemaan niin lyhyt kuin mahdollista, lausumalla\nuskovani, että ruotsinkieli joka tapauksessa niin kauan kuin nähdä\nsaatoin ja miten kaitselmus kohtaloitamme järjestäneekin, tulisi\nolemaan \"se kieli, jonka kautta suomalainen lähinnä omistaisi laajemman\nsivistyksen, kuin mitä hänen oma, niin paljo kerran jälelle jäänyt\nkirjallisuutensa saattoi tarjota.\"\n\nEttä tämä kirjoitus ei jäisi huomiota herättämättä ja että Snellman ja\nhänen koulunsa pitäisivät mielipiteitäni kerettiläisinä, sitä en\ntarvinnut epäilläkään. Sitenpä ei kauan kestänytkään, ennenkuin sota\nalkoi. Kun niissä kauniissa juhlapäivällisissä, jotka vietettiin Fredr.\nPaciukselle hänen 50:tenä syntymäpäivänään maalisk. 19 p. 1859,\ntapasin Snellmanin -- joka minun ulkomaanmatkani jälkeen oli ollut\nminulle yhtä ystävällinen kuin ennen -- kuiskasi hän aivan hiljaa\nkorvaani, että saatoin odottaa samana päivänä ilmestyvässä\nnumerossa Litteraturbladia tarpeellisen kurituksen siitä, mitä\nkysymyksenalaisessa Rustika-kirjeessä olin kirjoittanut. Kiitin tuosta\nhuomaavaisuudesta eikä iloinen juhlamieleni tuosta tiedonannosta\nmitenkään häiriytynyt.\n\nSeuraavana päivänä sainkin Litteraturbladin helmikuun vihosta[53] lukea\npitemmän johtavan kirjoituksen otsakkeella \"Ruotsin kielen tulevaisuus\nSuomessa\". Kirjoitus oli suunnattu yksinomaan Papperslyktanissa olevaa\nkirjettäni vastaan. Kaikkea sitä vastaan, jota suomenkielen\ntulevaisuudesta olin sanonut, ei Snellmanilla ollut mitään\nmuistuttamista. Päinvastoin hän kirjoitti: \"Niin lujaa vakuutusta\nsuomenkielen tulevaisuudesta emme ole vielä koskaan kuulleet\nlausuttavan. Suomen kielen ja kansallisuuden lämpösimmät ystävät eivät\nole uskaltaneet pitää tulevaisuutta niin varmana. Papperslyktanin\nkauniit ja miehevät sanat ovat niiden, jotka suomenkielen\ntulevaisuudesta ovat kirjoittaneet, ilolla tunnustettavat\". Mutta\nanteeksiantamatonta oli, että myöskin ruotsinkielelle olin jotakin\ntulevaisuutta uskaltanut ennustaa. Ja vielä pahempaa oli, että olin\nväittänyt eri kielisten ja heimoisten kansojen, jotka ovat osuneet\nyhdessä asumaan, koskaan voivan muodostaa yhtä kansallisuutta. Sillä\najan kansallisuuspyrintöjen lipuissa luettiin kaikkialla: \"yksi\nkansallisuus -- yksi kieli\" eikä voinut löytyä missään kansallista\nyhtenäisyyden tunnetta, \"ennenkuin eri kielet olivat sulautuneet\nyhdeksi kieleksi todistaen, että myöskin kansallisuutemme oli\nyhteinen\". Sveitsiläisestä kansallisuudesta ei siis voinut puhua yhtä\nvähän kuin ameriikkalaisesta.[54]\n\nEn viivytellyt kauan vastaustani. Ja taistelu pääsi siten täyteen\nvauhtiinsa. Jo seuraavassa Litteraturbladetin numerossa sanottiin\nPapperslyktanin vaikutusta turmelevaksi ja minun lausumani mielipiteet\nturmiollisiksi. Litteraturbladetin huhtikuun numero omisti minulle\npitkän kirjoituksen: \"Kansallisuudesta, kansojen laeista, laitoksista\nja yhteisistä kohtaloista\"; elokuun vihossa oli yhtä pitkä kirjoitus\n\"Polyglott-kansoista\" ja syyskuussa taas \"Polyglott-kansallisuuksista\";\nlokakuun vihossa oli puhetta \"Papperslyktanin personaalipolitiikasta\"\nja vielä marraskuun vihossa, (joka ilmestyi vuoden viime päivänä)\nilmoitti Snellman minulle, ettei hän vastaisuudessa aijo \"mistään\nasiasta vaihtaa sanoja Papperslyktanin kanssa.\" Seuraavan vuosikerran\nensi vihoissa piti Litteraturbladetin toimittaja kumminkin\ntarpeellisena, joskaan ei suoranaisen väittelyn muodossa,\nselittää edelleen kansallisuusteoriiojaan kahdessa artikkelissa\n\"Yleisinhimillisestä ja kansallisesta sivistyksestä\" sekä\n\"Minkäarvoinen kansan kieli on yhteiskunnallisessa sivistyksessä.\"\n\nYhtä usein vastasin minä. Ne esimerkit tosioloista ja muut todisteet,\njoita esitin tuota ehdotonta kielikansallisuusoppia vastaan, koetti\nSnellman kumota mitättömiksi etevällä väittämiskyvyllään. Ja jokainen,\njoka tuntee hänen tapansa polemiseerata, ymmärtää, että hän ei tässä\nväittelyssä iskenyt pehmeällä kädellä. Minä puolestani terotin kynäni\nmikäli taisin ja kävin mahtavaa vastustajaani vastaan rohkeasti ja --\nmonen mielestä varmaankin -- uhittelevasti. Sitten kävi riita yhä\nkiihkeämmäksi ja muuttui lopulta persoonalliseksi hyökkäilyksi.\nPitkällisissä ja kuumissa väittelyissä tapahtuu usein, että toista tai\ntoista puoluetta syytetään siitä, ettei ottelun kiivaudessa ole niin\naivan tarkoin kertonut vastustajan sanoja, ja että hän sitten on niiden\ntarkoituksen väärentänyt; ja syytetty ottaa siitä aiheen välittääkseen\nkunniaansa halpamaisesti loukatun. Sellainen oli loppunäytös tässäkin\nvuoden kestäneessä poleemisessa draamassa. Lukuisa yleisö seurasi tätä\npolemiikkia koko sen ajan tavallista suuremmalla huomiolla. Useita\nlausuntoja ilmestyi tämän riitakysymyksen johdosta maan muissakin\nlehdissä. Monelta taholta saivat minun lausumani mielipiteet\ntäydellistä taikka osittaista kannatusta; m.m. kannatti minua silloinen\nrehtori Arppe syyslukukaudella 1859 pitämässään ja sittemmin painosta\njulaistussa avauspuheessa, jonka johdosta Litteraturbladet kirjoitti\nerityisen vastineen. Mutta suomenkielinen sanomalehdistö langetti\nminusta tuomion toisensa perästä. Ne lehdet pitivät, niinkuin Snellman,\nminun katsantokantaani turmiollisena, koska se oli omiaan heikontamaan\nja lamauttamaan harrastusta suomalaista kansallisuutta kohtaan. Sillä\nellei yksikielisyyttä pidetä pyrintöjemme päämääränä, lausuttiin, ei\nmeidän suomalaisten kannata puhua kansallisuudesta.\n\nMikä oli oikein, mikä väärin tässä taistelussa, siitä ei ole minulla\noikeus mielipidettäni lausua. Mutta sen jätän sen sukupolven\ntuomittavaksi, joka nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin elää: ensiksi,\neikö se vakaumukseni suomenkielen tulevaisuudesta, jonka silloin\nlausuin, ole toteutunut; -- toiseksi, osottavatko näihin asti\nkehittyneet olosuhteet, että ruotsinkieli Suomessa ennemmin tai\nmyöhemmin kokonaan unhottuu tai muuttuu vieraaksi kieleksi; -- ja\ntodistaako viime vuosikymmenien Suomen historia, etteivät sellaiset\nihmiset voi samalla tavalla ajatella ja ymmärtää, jotka eivät puhu\nsamaa kieltä taikka ettei kansallista yhtenäisyyttä ja omaa\nkasallishenkeä voi löytyä kansassa, jolla on useampia kieliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitsi niitä huolia, joita monet väittelyvastustajani minulle\nhankkivat, täytyi minun tietysti alati pitää Suomen sanomalehdistön\nyhteistä perintövihollista, senssuuria, silmieni edessä. Kuinka itse\nsensuurihallituksen päällikön oli alistuttava alisenssorien mielivallan\nalle, sen olen jo maininnut. Kokemuksen kautta kehittyneen\narvaamiskykyni avulla saatoin kumminkin johonkin määrin suoriutua;\nmutta varma en koskaan voinut olla siitä, minkä näköisenä lehteni\npalaisi senssorin kiirastulesta. Kuten aikasemmin olen maininnut, oli\nkenraalikuvernööri maaliskuulla 1859 salaisella kiertokirjeellä\nilmoittanut senssoreille, ettei sanomalehtiin saisi painattaa mitään\nkirjoituksia \"entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä\", -- ja tämä\nkiertokirje aiheutui varmaankin eräästä viikkoa ennen Papperslyktanissa\nolleesta (prof. Palmén'in antamasta) Porvoon valtiopäiväin lausunnosta,\njoka koski ent. Suomen armeijan sotilaitten avustamista. Tuo salainen\nkiertokirje saattoi tietysti koskea entisiä ja vastaisia valtiopäiviä\nmuissakin maissa. Sen vuoksi, kun vuoden 1860 alussa otin kuvatakseni\nRuotsin valtiopäiviä, joihin Tukholmassa ollessani keväällä 1858 olin\ntutustunut, pidin hyvin epäiltävänä, pääsisikö sellainen kuvaus\nilmestymään; onneksi se toki pääsi. Erinäiset kertomukset, joita\nRuotsin lehtien mukaan julkasin Italian vapautussodasta, mielten\nkuohusta Itävaltaa vastaan, Garibaldista ja muista toiminnan miehistä,\nolisivat käsittääkseni voineet olla sensuurista vaarallisemmatkin,\nmutta sellaisiin asioihin ei juuri tuhlattu sitä valtiollista\ntarkkanäköisyyttä, jota etupäässä omistettiin vähäpätöisiin kotimaisiin\npikku-uutisiin.\n\nMitä Italian ja muiden maiden vapausliikkeeseen tulee, valvoi sensuurin\nsilmä paremmin muita lehtiä kuin minun lehteäni. Elokuulla 1860 levitti\nitsevaltias pääsenssori, kreivi Berg, erityisen salaisen kiertokirjeen\nsiitä kaikille kuvernööreille. Kreivi oli huomannut, että\nsuomenkielisten sanomalehtien toimitukset \"erityisellä laajuudella\nolivat käsitelleet Italian tapahtumia\" ja kun hän \"oli sitä mieltä,\nettä Suomen rahvaalla ei voisi olla erinomaista hyötyä moisten\ntapausten tuntemisesta\", olisi asianomaisten senssorien tiedoksi\nannettava, \"että sallivat rahvaalle aijotuissa lehdissä julaista\nainoastaan sellaisia mielipiteitä Italian kysymyksestä, jotka\nsoveltuvat yhteen lainkuulijaan kansan järjestyksen, siveellisyyden ja\nvelvollisuudentunnon käsitysten kanssa\". Tätä huolenpitoaan\nrahvaanlehtien sisällöstä rupesi toimekas kreivi erityisellä innolla\nosottaman sen johdosta, että Fr. Cygnaeuksen eräässä keväällä 1860\nilmestyneessä \"Rohkea ehdotus\" nimisessä lentokirjassa tekemän\nehdotuksen mukaisesti ruotsinkielistä rahvaanlehteä maassa puuhattiin.\nTuskin oli nim. Cygnaeus esittänyt ehdotuksensa, ennenkuin innostuneina\nkäytiin sitä toteuttamaan: pantiin toimeen osakkeenkeruu tätä\ntarkoitusta varten, lyhyessä ajassa merkittiin 350 (10 hopearuplan\nsuuruista) osaketta ja jo toukokuussa valittiin johtokunta (F.\nCygnaeus, F. L. ja A. Schauman, G. Ehrström ja R. Frenckell), jonka\ntuli ottaa toimittaja sekä ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin.\nUuden lehden piti ruveta ilmestymään lokakuusta samana vuonna, sen\ntoimittajaksi otettiin maist. V. Öhberg ja nimeksi sille aijottiin\nCygnaeuksen ehdotuksen mukaan \"Fyrbåken\" (Majakka). Mutta toimikunnan\nei ollut niinkään helppo toteuttaa tuota suunnitelmaa. Korkein\npainoviranomainen, kenraalikuvernööri, otti näet myös vilkasta osaa\ntähän hommaan. Aluksi kreivi Berg ilmaisi korkean tyytymättömyytensä\naijottua nimeä kohtaan, jota hän nähtävästi piti erinomaisen\ntulenvaarallisena, erehdyttävänä, tai muuten yhteiskunnalle\nturmiollisena. Siihen määrään vaarallisena piti hän tätä nimeä, että\nhän kielsi siitä sanomalehdissä keskustelemastakin; siten pyyhittiin\nPapperslyktanista korkeasta käskystä eräs kirjoitus, vaikka minäkin\nsiinä omasta puolestani, mutta omilla syilläni, koetin osottaa tuota\nnimeä sopimattomaksi. Oli siis pakko antaa aijotulle lehdelle toinen\nnimi, ja niin pantiin sen nimeksi \"Folkvännen\" (Kansan ystävä). Mutta\nsittenkään vielä ei oltu hetikään selvillä. Kenraalikuvernööri suvaitsi\nantaa uuden määräyksen, että ennenkuin uudelle lehdelle lupaa annetaan,\non sen näytenumero hänelle ensiksi esitettävä. Sellainen \"Folkvännenin\"\nnäytenumero hänelle kesän kuluessa asianmukaisesti annettiinkin.\nMutta siitä oli seurauksena hylkääminen; kreivi oli näytenumerossa\nkeksinyt \"valitettavasti hyvin moitittavaan suuntaan kirjoitettuja\nartikkeleita\", niin sanottiin päätöksessä. Pahin oli pieni asiallinen\nja tosi kirjoitus \"Sisilia ja Garibaldi\". Se kai nyt lähinnä aiheutti\ntuon mainitun kuvernööreille laitetun kiertokirjeen. Ja tätä lyhyttä\nkiertokirjettä seurasi pian toinen paljo pitempi syysk. 13 p:ltä 1860,\njota ei tarvinnut pitää salassa vaan jonka sai ilmoittaa rahvaanlehtien\ntoimittajille ja ulosantajille. Kolmessakymmenessä eri kohdassa --\njoiden kirjoittamisessa nähtävästi oli ollut auliina apuna silloinen\nkansliapäällikkö S. H. Antell -- otti tuo isällinen kreivi antaakseen\nneuvoja sanomalehtientoimittajille, miten kansan sanomalehti olisi\ntoimitettava. Lueteltuaan kaikki ne aineet \"joiden alalla kansan\ntodellista parasta harrastava sanomalehden toimittaja voisi koko\nlaajassa piirissä käsitellä kansalle hyödyllisiä huomioita ja tietoja\",\nselitti hän lopuksi sopimattomaksi pyrinnöksi tyrkyttää kansalle\nhyödyttömiä ja sille vieraita aineita ja tapauksia. \"Näihin luen\nkirjoitukset ja tiedonannot valtiollisista tapahtumista Japanissa,\nKiinassa, Syyriassa, Sisiliassa, Kalabriassa, Umbriassa, Marokossa ja\nMeksikossa, joita jotkut sanomalehdentoimittajat syöttävät rahvaalle.\nNämä aineet eivät ole paikallaan sanomalehdissä, joita Suomen\nmaalaisrahvaalle toimitetaan\". -- Millä sydämmellisellä\nhauskuudella tätä uutta todistusta korkeimman hallitusmiehemme\nkaikkitietäväisyydestä kaikilla tahoilla vastaanotettiin, sitä en\ntarvitse sanoa. Mutta kreivi Berg luuli nähtävästi opettavaisilla\nneuvoillaan ehkäisseensä kaikki rahvaansanomalehdistöstä johtuvat\nvaarat, sillä vähää sen jälkeen antoi hän nyt ilmestymisluvan\n\"Folkvännen\"-lehdelle, joka siten vuoden 1861 alusta saattoi ilmestyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe olivat iloista ja valoisaa aikaa nämä vuodet 1859 ja 1860, sen olen\njo sanonut. Se oli maassamme varsinaisen valtiollisen aamuheräyksen\naika. Kaikki, jotka ajattelivat isänmaan tulevaisuutta, näkivät\nedessään sarastuksen, joskin sen synkät pilvet usein pimittivät. Näitä\najatuksia ja toivomuksia ei kirjoitettuina eikä painettuina voitu\nilmoille päästää. Sitä suurempi tarve meillä nuorilla oli vaihtaa\nsuullisesti ajatuksia ja samoin ajattelevat rupesivat siitä syystä yhä\nuseammin persoonallisesti seurustelemaan. Niinpä harvoin kului päivää,\njolloin eivät useimmat tai harvemmat siitä piiristä, johon kuuluin,\nainakin jotakin hetkeä olleet yhdessä. Tähän piiriin olivat luettavat\nKarl Collan, Edv. Bergh, Rob. Lagerborg, Hannes Chydenius, Carl\nMannerheim, Hugo v. Becker ja muut jo mainitsemani Papperslyktanin\navustajat, sekä vielä Rob. Momtgomery, Henr. Borgström, veljekset Jacob\nja Gust. Estlander, Theod. Sederholm, Karl Chydenius, Edvin Nylander,\nThiod. Seelan, Wilh. Roschier, Lorenzo Runeberg -- muita mainitsematta.\nVirkeä ja raitis elämä vallitsi piirissämme. Me hankimme niin tarkat\ntiedot kuin mahdollista kaikista kotimaisen politiikan vivahduksista ja\nharkitsimme niiden mukaan toiveitamme isänmaan kohtaloista; iloitsimme\nkaikista merkeistä, jotka osoittivat heräävää kansallista ja\ntaloudellista vireyttä ja joita olikin monella taholla maassa\nnähtävänä; päivän taloudelliset ilmiöt olivat tietysti vilkkaan\nkeskustelun aiheena; ja muun maailman ilmiöitä seurasimme suurimmalla\nhuomiolla. Mutta vakavain keskustelujen keskessä viihtyivät aina\nmyöskin nuortea pila ja ilokin; sukkeluuksia ja sanansutkauksia\nsingahteli myötään ja mieliala Florio Catanin silloin vaatimattoman\nkondiittorian sisähuoneessa, jossa tavallisesti kokoonnuimme, vilkastui\nusein vielä sen kautta, että joku soittotaiteilijoistamme, kuten K.\nCollan tai Filip v. Schantz (joka syksyllä 1860 rupesi pääkaupungissa\nesiintymään), istahti pianon ääreen ja soitti jonkun isänmaallisen\nsävellyksensä, taikka taas sen kautta, että saatiin kuulla joku pieni\nsoolo-laulu, kuten kun esim. ystäväni Roschier sanomattoman\ntunteellisella huumorilla lauloi kaikkien ihaileman uusmaalaisen\nkansanlaulun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielten vilkkaus ja yleisten asiain harrastus kasvoi kaikkialla maassa\nhyvin nopeasti. Joskaan ei puhtaasti valtiollisessa suhteessa vielä\nuskallettu pitää mitään aivan varmana, niin voitiin ainakin\ntaloudellisessa suhteessa iloita todellisista, suurista\nedistysaskeleista. Hallituksemme johtava mies oli nyt Fabian\nLangenskiöld, joka, kuten jo mainittu, keväällä 1858 oli tullut v.\nHaartmanin paikalle raha-asiain päälliköksi. Hän oli tavallista\nkunnianhimoisempi, kyvykkäämpi, rohkeampi ja tarmokkaampi ja hän tahtoi\nvakavasti edistää ja hyödyttää isänmaataan. Nuorempana oli hän toiminut\nopettajana, -- Helsingin lyseossa ja Suomen kadettikoulussa --, mutta\noli sen ohessa aina ollut huomattu salonkimiehenä; valtiomiesuralle oli\nhän valmistautunut etupäässä perinpohjin perehtymällä venäjänkieleen,\nopiskellen useissa Venäjän yliopistoissa. Sitten hän senaatin\nkielenkääntäjänvirasta siirtyi Pietariin valtiosihteerin virastoon ja\nsiellä oli hän tilaisuudessa osoittamaan diplomaattisia lahjojaan;\naluksi häntä käytettiin välitysmiehenä noita riidanalaisia rajaoloja\nVenäjän-Suomen ja Norjan välillä käsiteltäessä. Hänen onnistumisensa\ntässä toimessa lisäsivät korkeiden viranomaisten luottamusta häntä\nkohtaan. Nyt hän nopeasti kohosi. Mihin hänet pantiinkaan, suoriutui\nhän taitavasti, mikään toimi ei hänelle näyttänyt olevan liian vaikea.\nHän osasi oikealla tavalla kohdella Venäjän viranomaisia Pietarissa ja\nsamoin kenraalikuvernööriä Helsingissä ja siten hänestä pian tuli se\nmies, joka oikeastaan ohjasi Suomen valtioperäsintä. Se kunnianhimo,\njoka hänet tähän asemaan oli nostanut, ei onneksi ollut pelkkää\npersoonallista vallanhimoa. Eikä epäilty, että Langenskiöld tahtoi\ntoimittaa suuria maansa hyväksi, ja joskin hän, kuten sittemmin\nnähtiin, toisinaan kokonaan erehtyi tähän päämäärään johtavista teistä,\nniin sai hän lyhyellä toiminta-ajallaan kumminkin tehdyksi paljo, josta\nsilloinen aika oli ja jälkimaailma pysyy hänelle kiitollisena.\n\nYksi niitä toimenpiteitä, jotka Langenskiöldin neuvottelemiskyvyn\navulla saatiin aikaan ja jota yleisellä mielihyvällä tervehdittiin, oli\nse kansainvälinen tullisopimus, joka sisällytettiin asetukseen\nkauppasopimuksista Venäjän ja Suomen välillä tammik. 31 p:ltä 1859.\nSenkautta aikaansaatiin entistä suurempi tasapuolisuus molempain maiden\ntavarainvaihtoa koskeviin ehtoihin ja sitä selvempää tullirajaa, joka\nsiten määrättiin, pidettiin \"Suomen vastaisen itsenäisenä pysymisen\ntakeena\".\n\nJos siihen asti vallinneet tulliolot olivat tuntuneet maalle\npainostavilta, niin vielä vaikeampia olivat rahaolot olleet. Kun\nVenäjällä itämaisen sodan aikana hopeanvaihto lakkasi ja Venäjän\nsetelit kulkivat Suomessa yhtä helposti kun sen omat, oli Suomen pankki\njo 1854 myöskin ollut pakotettu lakkauttamaan hopeavaihtonsa.\nSuomalaiset ja venäläiset setelit, ynnä ala-arvoinen vaihtoraha, olivat\nsen jälkeen ainoana vaihdon välikappaleena Suomessa: niiden arvo\nvaihteli olosuhteiden mukaan ja Venäjän paperirahan kurssi määräsi\nmyöskin suomalaisen. Yhä sietämättömämmältä tuntui se liikeolojen\nepävarmuus, jonka tämä epäkohta tuotti. Ja yhä yleisemmin ja\näänekkäämmin kohosi vaatimuksia, että tämän onnettomuuden syy, Venäjän\nsetelirahan käyminen laillisena maksuvälikappaleena Suomessa, olisi\npoistettava. Paremmin kuin kukaan muu oivalsi tämän vaatimuksen\noikeutuksen maan rahavarainpäällikkö, eikä hän epäillyt tehdä kaikkea\nvoitavaansa, saattaakseen Suomen rahalaitoksen itsenäiselle kannalle.\nSitä ei kumminkaan yht'äkkiä voitu tehdä. Mutta huhtik. 4 p. 1860\nkypsyi ensimmäinen tärkeämpi hedelmä Langenskiöldin kauniista\nponnistuksesta, kun julistus Suomen rahayksilön muuttamisesta ilmestyi.\nTämän julistuksen kautta markka ja penni[55] vahvistettiin meidän\nrahayksilöksemme ja Suomen pankki sai toimekseen lyöttää omaa\nkuparirahaa sekä ulosantaa seteleitä, aluksi 1-3 markkaa hopeata.\nEnsimmäiset 3 markan setelit ulosannettiin jo kesäk. 1 p. ja 1 markan\nsetelit nekin ennen juhannusta. Eikä kulunut kuin kaksi kuukautta,\nennenkuin (kesäk. 12 p.) Suomen hallitus oikeutettiin hopearahaa\nlyöttämään (samoja arvoja kuin nytkin vielä) ja Suomen pankki\nlevittämään suurempia seteleitä, 12:sta markasta 100 markkaan. Siten\noli varma pohja laskettu sitä rahareformia varten, joka, vapauttamalla\nmaan Venäjän rahan riippuvaisuudesta, oli omiaan tuottamaan meille\nvarman rahakannan, mutta jonka lopullista toteuttamista vielä useita\nvuosia saatiin odottaa.\n\nHallituksen suurempiin ja tärkeämpiin toimenpiteisiin kuuluivat nekin,\njotka koskivat maan ruununmetsien hoitoa ja metsälaitoksen\njärjestämistä. Metsähallinto oli tosin jo 1850-luvun ensi vuonna pantu\nalulle ylitirehtööri C. W. Gyldénin toimesta, mutta vasta saman\nvuosikymmenen lopulla ryhdyttiin asiaan vakavasti ja vauhdilla. Kreivi\nBerg rupesi näet kiinnittämään aivan erityistä huomiota metsätalouteen\nja kun rahavarainpäällikkö Langenskiöld luuli ruununmetsistä voivansa\nammentaa aivan arvaamattomia aarteita valtionrahastoon, innostui hän\nasiasta vielä enemmän. Eräs ammattimies Saksasta, Tharandin\nmetsäopiston johtaja E. v. Berg kutsuttiin 1858 tänne laatimaan\nehdotusta maamme metsälaitoksen järjestämisestä[56] ja varmaankin\nisoksi osaksi tämän miehen neuvojen mukaan perustettiin Evon\nmetsäopisto 1859, järjestettiin metsävirkamiehistö sekä julaistiin\nohjesääntö ruununmetsien hoidosta. Jotta järjestämistyö suoriutuisi\nnopeammin oli edellisinä vuosina joukko nuoria miehiä valtionavuilla\nlähetetty Ruotsiin ja Saksaan sikäläisissä opistoissa perehtymään\nmetsänhoitajan toimiin. Ja niin oli Langenskiöld innostunut tähän\nasiaan, että hän kesällä 1860, tutustuakseen paremmin ruununmetsiin,\nlähti yli-tireht. apulaisen vphra R. Wreden ja insinöröi A. F. Soldanin\nseuraamana matkalle maan pohjoisiin osiin, viipyen tällä matkalla yli\nkaksi kuukautta ja käyden Lapinmaalla asti. Tästä matkasta antoi hän\nsitten senaattiin seikkaperäisen kertomuksen, joka osittain\nLitteraturbladetissa julaistiin.\n\nIlahduttava edistysaskel oli vielä se pieni alku ammattikuntalaitoksen\nja kaupparajoitusten siteiden höltymiseksi, joka sisältyi joulukuussa\n1859 annettuihin asetuksiin käsityölaitoksista ja tehtaista sekä\nkauppapuotien perustamisesta maalle. Nämä asetukset olivat vielä\nkylläkin suppeat, mutta niiden avulla aukeni kumminkin tie vapaampaan\nelinkeinoja koskevaan lainsäädäntöön, jommoinen ainoastaan säätyjen\nmyötävaikutuksella voitiin aikaan saada.\n\nSamana vuonna ilmestyi myöskin asetus niistä ehdoista ja periaatteista,\njoiden mukaan hypoteekkiyhdistys oli maahan perustettava. Tällaisen\nyhdistyksen perustaminen oli vilkkaasti ollut harkittavana\nmaanviljelijäin piireissä ja muunkin yleisön kesken aina siitä\nlähtien, kuin nuori Henrik Borgström Uudenmaan ja Hämeen läänin\nmaanviljelysseurassa tammikuulla 1858 ensiksi oli tehnyt ehdotuksen\nhypoteekkiyhdistys-järjestelmän perustamisesta maahamme. Matkojensa ja\nopintojensa kautta muissa maissa oli Borgström tullut huomaamaan, että\nmaamme korkeampaa taloudellista kehitystä varten hypoteekkiyhdistysten\nja yksityispankkien aikaansaaminen on välttämätön ehto. Hänen oli\naluksi taisteltava suomalaisen luonteen hitaisuutta vastaan, yleistä\ntällaisen kysymyksen tuntemattomuutta vastaan ja niitä monia epäilyksiä\nvastaan, joilla sekä hallitusmiehet että muut vaikuttavat henkilöt\nhänen ehdotuksiaan kohtelivat, mutta hänen sitkeytensä voitti kaikki ne\nvaikeudet. Hän ulosantoi lentokirjan \"Hypoteekkiyhdistyksistä\", hän\nkirjoitti itse sekä kehoitti muita kirjoittamaan sanomalehtiin\nartikkeleita tästä kysymyksestä, hän oli laajassa kirjeenvaihdossa,\nesiintyi seuroissa ja kokouksissa ja siten hänen vähitellen onnistui\npäämääräänsä päästä. Sen jälkeen kuin hallintomiesten epäilykset olivat\nväistyneet ja edellämainittu asetus oli tehnyt hypoteekkiyhdistysten\nperustamisen mahdolliseksi, kuulutettiin asian johdosta yleinen kokous\nsyyskuun 15 p:ksi 1859. Tähän kokoukseen saapui noin 70 maanomistajaa\nja muuta asianharrastajaa koko maasta. Etäisemmissä maakunnissa olivat\nmaanviljelijät valinneet valtuutettuja ja lähettäneet heitä\nedustajikseen. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin kreivi C. M. Creutz\nja sihteeriksi Borgström. Rahavarain toimituskunnan päällikkö\nLangenskiöld oli läsnä näissä kokouksissa, joita vilkkaan keskustelun\njatkuessa kesti kaksi päivää. Päätökseksi tuli, että yksi ainoa\nhypoteekkiyhdistys koko maata varten oli perustettava, jonka\npäähallinto olisi Helsingissä ja jolla olisi haarayhdistyksiä eri\nlääneissä. Komitea sai toimekseen laatia ohjesääntöehdotuksen\nyhdistykselle. Kun tämä ehdotus seuraavan vuoden alussa oli saatu\nvalmiiksi ja jaetuksi, pidettiin perustava kokous Haminassa heinäk. 4\np:nä, jonka jälkeisenä päivänä yleinen maanviljelyskokous siellä\navattiin. Ohjesääntöehdotus tarkastettiin siellä ja, vaikka hallitus ei\nollut voinut hyväksyä useita niitä tärkeimpiä ehtoja, joita komitea oli\nkatsonut tarpeellisiksi, hyväksyttiin pitkän ja ankaran keskustelun\njälkeen; väliaikainen johtokunta valittiin. Hallitus vahvisti säännöt\nja yhdistys alotti toimintansa toukokuussa 1860, vaikka sen varsinainen\nlainaliike alkoi vasta vuonna 1862.\n\nTässä yhteydessä sai Henr. Borgström toisenkin suuren tuumansa\ntoteutetuksi. Samassa tilaisuudessa Haminassa, jossa hypoteekkiyhdistys\nperustettiin ja jossa maan tarpeista ja toivomuksista hyvin selvästi ja\nsuorasti keskusteltiin, teki Borgström, -- joka oli valmistanut\nkysymyksen m.m. kirjoittamalla kirjoituksen: \"Raha-asema Suomessa 1857\nja yksityispankit\", -- ehdotuksen \"Suomen maanviljelyspankin\"\nperustamisesta. Ehdotusta vilkkaasti kannatettiin, alustavaan\nosakekirjoitukseen ryhdyttiin heti ja komitea valittiin yhtiön sääntöjä\nlaatimaan. Sitten kuin sääntöehdotuksesta oli keskusteltu ja sitä oli\ntarkastettu parissa kokouksessa Helsingissä, joissa nimi muutettiin\n\"Suomen Yhdyspankiksi\", saattoi tämä maamme ensimmäinen yksityispankki\npitää perustavan kokouksensa toukokuussa 1861 ja esivallan luvan\nsaavuttua alkaa vaikutuksensa tammik. 1 p. 1862.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki nämä maan taloudellisiin oloihin syvästi vaikuttavat\ntoimenpiteet pitivät mieliä vilkkaina ja niistä keskusteltiin sekä\nvanhojen että nuorten piireissä. Yksinpä sanomalehdistössäkin voitiin\npuhua jotenkin esteettömästi näistä asioista, -- kumminkaan ei Venäjän\nrahan käypäisyydestä Suomessa, jonka johdosta valitukset kumminkin joka\npäivä kävivät yhä yleisemmiksi ja haikeammiksi.\n\nKuinka valtiollisella alalla edistyttiin, millä kannalla\nvaltiopäivävalmistukset olivat, siitä sai suuri yleisö tietää\nainoastaan huhuja. Tiedettiin että senaatti oli täydessä toimessa,\ntotellen hallitsijan toukok. 31 p:nä 1859 antamaa käskyä,\nvalmistaakseen luetteloja niistä lainsäädännöllisistä ja\ntaloudellisista kysymyksistä, jotka lähinnä vaativat sellaista\nlopullista ratkaisua, \"joka suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan\nei voinut hallinnollista tietä tapahtua\". Mutta tätä työtä tehtiin\nsenaatissa kauan hyvin salaisesti ja hiljaa. Sittemmin saatiin\nkumminkin tietää, että senaatin jäsenet olivat jakaantuneet eri\nkomiteoihin ja sitten osastoittain kokoontuneet neuvottelemaan siitä,\nmitkä säätyjen vallasta riippuvat lait ja määräykset olisivat\ntarkastettavat ja korjattavat. Ja tällöin oli huomattu, että puolen\nvuosisadan seisahduksen aikana, jolloin lainsäädännöllinen kehitys oli\nollut pysäyksissä, tarvittavain lainmuutosten lukumäärä oli kasvanut\nniin suureksi, että kun komiteain ja osastojen ehdotukset vihdoin\nalistettiin senaatin täysistunnon tarkastettaviksi, huomattiin\nmahdottomaksi, että ne kaikki esitettäisiin yhden ainoan säätykokouksen\nkäsiteltäviksi. Täytyi sen vuoksi erottaa erikseen ne kysymykset,\njoiden alalla muutoksia pidettiin enin tarpeellisina, ja vasta kun\nnäitä oli lähemmin muodosteltu ja perusteltu, saattoi senaatti alussa\nvuotta 1861 lähettää lopullisen ehdotuksensa hallitsijalle. Mutta\nsaataisiinko todellakin valtiopäivät? Kaikista valmistuksista\nhuolimatta oli kyllin syitä olemassa, jotka saattoivat sitä epäilemään.\nTarvittaisiin, niin arveltiin, lujia kannustavia voimia, jos mieli\nvoittaa ne epäilykset, joita Suomen säätyjen kokoonkutsuminen\nPietarissa luonnollisesti herätti. Ja oliko sellaisia voimia olemassa?\nSellainen kenraalikuvernööri, joka kuten kreivi Berg yksin tahtoi\nvastata kaikesta ja tehdä kaikki, hän tietenkään ei voinut pitää\nvaltiopäiviä muuna kuin välttämättömänä pahana eikä siis ollut halukas\nkiirehtimään sellaisen edustuslaitoksen kokoonkutsumista, jonka kanssa\nhänen tulisi jakaa mahtinsa ja viisautensa. Ministerivaltiosihteeri\nkreivi Armfeltilta, joka tunnettiin hyvin varovaksi eikä ensinkään\nalkuunpanijaksi, ei arveltu tässä suhteessa olevan paljon\nodotettavissa. Niistä miehistä, jotka siihen aikaan olivat vallassa,\noli vphra Langenskiöld epäilemättä se, jonka luultiin enin\nharrastavan valtiopäiviä; olivathan ne välttämättömiä hänen suuria\nrahauudistuksiaan ja taloudellisia tuumiaan varten. Mutta Langenskiöld\noli rohkea ja itseviisas ja sen vuoksi näyttivät hänestäkin\nperustuslailliset muodot hankaloilta; hän oli jo näyttänyt, että\nvaltionlainoja voitiin ottaa säätyjä kuulustelematta -- jota\nperiaatetta hän sittemmin puolusti hämmästyttävällä varmuudella ja\nsitkeydellä -- ja ennen pitkää saatiin nähdä, miten hänen mielestään\nSuomen säätykokous mukavimmalla tavalla oli järjestettävissä.\n\nNe voimat, joiden avulla valtiopäiväin aate vihdoin toteutettiin,\ntulivat muualta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastaisten valtiollisten eduskunta-väittelyjen esipuheena saattoi pitää\nRitariston ja Aatelin valtuutettujen kokousta, joka pidettiin alussa\nvuotta 1860.\n\nSen johdosta että suurempi määrä ritariston ja aatelin jäseniä oli\ntehnyt ritarihuonejohtokunnalle anomuksen, jonka nojalla mainittu\njohtokunta oli esittänyt asian hallitsijalle, oli hallitsija jo\nsyyskuussa 1847 antanut ritaristolle ja aatelille luvan valita yhdeksän\nvaltuutettua, kolme joka luokasta, tarkastamaan ritarihuoneen asiain\nhoitoa, sen rahastoa, tilejä, arkistoa y.m. sekä antamaan ohjeita\nniistä ynnä neuvottelemaan ja päättämään ritarihuonetalon\nrakentamisesta, mikäli rahaston varat kannattavat, ja valitsemaan\njäseniä ritarihuonevaliokunnaan. Sukujen päämiesten vaalilistoilla\nvalitsemat valtuutetut kokoontuivat, kreivi C. G. Mannerheimin\npuheenjohtajana ollen, toukok. 15 p. 1848, mutta hajaantuivat kymmenen\npäivän perästä kokoontuakseen uudelleen maaliskuulla seuraavana vuonna.\nNämä valtuutetut olivat antaneet pietarilaisen akadeemikon Borzen\nlaatia pohja- ja fasaadipiirustukset ritarihuonetta varten, vaan kun\nnuo piirustukset huomattiin liian suurenmoisiksi, jättivät valtuutetut\nritarihuonejohtokunnan toimeksi hankkia muualta uusia piirustuksia sekä\nsitten, kun ne ovat vahvistetut ja ritarihuonerahaston varat myöten\nantavat, ryhtyä toimiin talon rakennuttamiseksi.\n\nValtuutetut olivat sen lisäksi tehneet alamaisen esityksen, että\nritaristo ja aateli saisi joka kolmas vuosi valita yhdeksän\nvaltuutettua ja siihen esitykseen saatiin arm. lupa maalisk. 4 p. 1850.\n\nV:na 1855 valittiin siten uusia valtuutettuja, jotka kokoontuivat\nhelmikuulla s.v. kenraalimajuri A. Aminoff puheenjohtajana. He\npäättivät nyt lunastaa tontin ritarihuonetta varten sen nykyiseltä\npaikalta sekä hankkivat luvan, että Hallituskatu saatiin avata\nMaariankatuun asti. Sen ohessa samat valtuutetut päättivät perustaa\naatelisten neitosten rahaston sekä valitsivat ritarihuonejohtokunnan,\njohon m.m. kenraali Cas. v. Kothenkin tuli, ja asessori E. v. Knorring\nvalittiin ritarihuoneen sihteeriksi.\n\nUusi ritarihuonejohtokunta ryhtyi reippaasti rakennuspuuhiin,\nlaskematta käytettävissä olevia varoja niin aivan tarkoin, ja teki\nelokuussa 1857, kustannusarvion nojalla joka nousi 54,000 ruplaan,\nkontrahdin talon rakentamisesta arkkitehti G. Th. Chiewitzin kanssa,\njonka piirustukset taloa varten olivat hyväksytyt. Se itsevaltias\nkiire, jota tässä rakennusyrityksessä oli käytetty, herätti suurta\ntyytymättömyyttä säädyn jäsenten kesken, varsinkin kun sen ohessa\nsaatiin tietää, että kustannukset nousisivat melkoisessa määrin\nkulunkiarvion yli. Ja tämän mielialan merkkejä näkyi nyt siinä\nvaalissa, jonka säädyn valtuutetut taas keväillä 1860 suorittivat.\n\nKun valtuutetut maalisk. 2 p. 1860 kokoontuivat, niin heistä muutamat\nheti rupesivat purkamaan tyytymättömyyttään johtokunnan rakennuspuuhia\nvastaan. Viisi noista yhdeksästä asettui kumminkin johtokunnan\npuolelle, mutta kun vanhan ritarihuonejärjestyksen mukaan äänestykset\ntapahtuivat luokittain, pääsivät nuo neljä vastapuolueen miestä\n(tilanomist. kreivi Aug. Armfelt, vphra H. G. Boije sekä hrat J. A. v.\nEssen ja A. F. Järnefelt), jotka kaikki kuuluivat ensimmäiseen ja\ntoiseen luokkaan, voitolle päätöksiä tehdessään. Ja kaksi viikkoa\nkestäneiden kuumien ottelujen jälkeen oli tulos se, että ritarihuoneen\nrakentamiseen oli ryhdytty ennenkuin tarpeellisia varoja sen\npäättämiseen oli koolla, joten johtokunta oli siis menetellyt\ntoimivaltansa yli; myöskin lausuttiin moite siitä, että kustannukset\nolivat tulleet 30,000 hopearuplaa kulunkiarvioita kalliimmiksi. Ja kun\ntarpeellisia varoja talon valmistamiseksi nyt ei ollut saatavissa,\nkatsoivat valtuutetut ainoaksi keinoksi, että talo sikäli\nmuutettaisiin, että myöskin kolme muuta säätyä vastaisia kokouksiaan\nvarten sieltä saisivat istuntosalinsa sekä huoneet valiokuntia ja\nkanslioita varten, johon tarkoitukseen hallitusta pyydettiin talon\nvalmistamiseksi myöntämään 28,000 ruplaa ja sen kalustamiseksi sen\nlisäksi vielä 10,000 ruplaa. Myöntäen, että he omasta puolestaan\npitivät tätä tarpeellisten varojen puutteesta syntynyttä ehdotustaan\nväliaikaisena toimenpiteenä, lausuivat valtuutetut olevansa sitä\nmieltä, että \"maan säätyjen talo, jossa kaikki neljä säätyä voisivat\nveljellisesti kokoontua yhden katon alla keskustelemaan kaikille\nsäädyille yhtä rakkaan ja kalliin isänmaan eduista, tarvitaan laajempaa\nja ajanmukaisempaa tarkoitusta varten kuin Ritarihuone, jonka merkitys\nja tarkoitus pakostakin käy yhä vähäpätöisemmäksi, kuta enemmän käsitys\naatelistosta erityisenä kastina yhteiskunnassa kalpenee ja vanhenee\nkaikkia tasoittavan, edistyvän sivistyksen takia\". Voimakkaana\nmielipiteittensä tukena oli valtuutetuilla vielä se seikka, että tämä\ntontti Aleksanteri I:sen vahvistamalla asemakartalla oli määrätty\ntalolle \"pour les quatre états\". Ja antoivat valtuutetut ritarihuoneen\nvaliokunnalle toimeksi ensi valtiopäivillä ehdottaa säädylle, että se\ntoisille säädyille lunastettavaksi tarjoaisi kolme neljättäosaa talosta\nsekä esittäisi H. M:lleen, että, jos tämä tarjous hyväksyttäisiin,\ntaloa kutsuttaisiin Maan Säätyjen yhteiseksi taloksi; silloin olisi\nritaristo ja aateli tilaisuudessa ruunulle takaisin maksamaan\nedellämainitun summan.\n\nTähän rohkeaan lausuntoon komitean vähemmistö tietenkin pani\nvastalauseensa. Yhteisesti laadittiin kumminkin ehdotus\nritarihuonejärjestykseksi, esitettäväksi säädylle ensi valtiopäivillä,\nniinkuin tapahtuikin. -- Ritarihuonejohtokunnan vaali päättyi niin,\nettei ketään entisiä tirehtöörejä jälleenvalittu.\n\nValtuutettujen rakennustyötä koskevaan esitykseen suostuttiin sikäli,\nettä H. M:nsa määräsi, että pyydetyt 38,000 hopearuplaa olivat\nyleisistä varoista annettavat ritaristolle ja aatelille \"ilman\ntakaisinmaksuvelvollisuutta\". Mutta esitykseen talon muuttamisesta\nyhteiseksi säätytaloksi ei korkeimmasta paikasta koskaan mitään\nvastausta tullut.\n\nKotimaisen hallituksen kuvaavia piirteitä oli kreivi Bergin aikaan,\nenemmän kuin koskaan muulloin, toimenpiteiden johdonmukaisuuden ja\nyhtenäisyyden puute. Kun toisessa tapauksessa vähän mukauduttiin\nuudemman ajan ja yleisen mielipiteen vaatimuksiin, rehotti toisissa\ntapauksissa vanha, absolutistinen varjojenpelko täydellisimmillään.\nNiin tapahtui m.m. että, samoihin aikoihin kuin säätykokousta\nvirallisesti valmistettiin, hallitus pitkän miettimisen jälkeen kielsi\nlainopillisen yhdistyksen perustamiselle anotun luvan. Jo alkupuolalla\n1850-lukua oli joukko helsinkiläisiä lakimiehiä kokoontunut yksityisiin\nseuroihin keskustelemaan laintulkitsemisista ja muista lainopillisista\nkysymyksistä, ja tästä piiristä oli virallisen lainopillisen\nyhdistyksen tuuma myöskin lähtösin. Joulukuussa 1856 pidetyssä\nkokouksessa, jossa oli paljo väkeä, päätettiin pyytää lupaa tällaiselle\nyhdistykselle. Mutta asia oli hallitusmiesten mielestä arveluttava.\nKolme vuotta odotettiin turhaan päätöstä ja kun sellainen vihdoin,\nuseiden kuulustelujen perästä, helmikuussa 1860 saapui, oli se\nkieltävä. Tuuma ei siltä sen kautta kumminkaan vielä rauennut.\nSeuraavana vuonna haettiin uudelleen vahvistusta yhdistyksen säännöille\nja se annettiin helmikuussa 1862, -- kreivi Berg oli silloin jo poissa,\nSamanlainen ilmiö tapahtui, kun pyydettiin lupaa pitää kesällä 1860\nyleinen koulunopettajain kokous Helsingissä. Se anomus hyljättiin,\nmutta sen sijaan myönnettiin koulunopettajille lupa hiippakunnittain\npitää kokouksia Turussa, Porvoossa ja Kuopiossa, kaikki samana päivänä,\nheinäk. 16 ja sitä seuraavina päivinä. -- Ne mielipiteet ja\ntoivomukset, joita arveltiin koulunopettajain lausuvan, luultiin kai\njäävän vaarattomammiksi, kun ne tällaisen kolmijaon kautta\nhajoitettiin.\n\nAntoipa yksin se Teollisuusyhdistyskin, joka näihin aikoihin (keväällä\n1860) perustettiin, ja jonka tarkoitus oli herättää ja levittää\nharrastusta teollisuutta kohtaan yleensä, korkeille viranomaisille\nvakavaa aprikoimisen aihetta. Siltä ei tosin anottua perustamisen lupaa\nkielletty, mutta lähes vuoden ajan saatiin odottaa suostumusta.\nYhdistyksen perustajat ja toimekkaimmat jäsenet olivat A. F. Soldan,\nA. O. Saelan, R. Frenckell, H. Borgström y.m. Parin vuoden ajan vietti\ntämä yhdistys sangen virkeää elämää: yleisiä kokouksia, joissa oli\nesitelmiä ja keskusteluja kansallistaloudellisista ja teknillisistä\naineista, pidettiin tuhkatiheään, hankittiin oma huoneusto, jossa oli\naikakautista kirjallisuutta ja kirjasto, julaistiin muutamia\nlentokirjavihkoja j.n.e., mutta pian nukahti tuo yhdistys ja hajaantui\nvihdoin kokonaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe kaikki aaveenpelko, jota yläilmoissa oli, ei ollut kumminkaan voinut\nehkäistä sellaisia innostuksen ilmiöitä, kuin varojenkeräystä\nsotavanhusten ja ylioppilastalon hyväksi -- molempia näitä tarkoituksia\nvarten pidettiin vielä vuosina 1859-61 Helsingissä kirjallisia iltamia\nesitelmineen ja lausuntoineen, sekä konsertteja ja lauluiltamia\njoukottain -- eikä voitu ehkäistä myöskään sitä uutta kansallista\nheräystä, joka syksyllä 1859 pantiin toimeen muistopatsaan\npystyttämistä varten Porthanille. Tämän tuuman oli ensiksi herättänyt\nFr. Cygnaeus ja kolme vuotta oli kuvanveistäjä C. Sjöstrand jo sitä\npatsasta muovaillut. Suomalaisen kirjallisuuden seura oli ottanut tämän\naatteen toteuttamisen tehtäväkseen ja kun Sjöströmillä nyt oli\nsuunnitelmansa ja mallinsa valmiina, katsottiin ajan tulleen ryhtyä\ntarvittavia varoja kokoomaan kansallisen keräyksen kautta. Listoja\nlähetettiin yli koko maan. Ja muullakin tavalla koetettiin eri tahoilla\nedistää tuota isänmaallista yritystä. Helsingissä toimeenpantiin tätä\ntarkoitusta varten maalisk. 16 p:nä, Porthanin kuolinpäivänä,\nkonsertti, joka muodostui hyvin juhlalliseksi. Fr. Cygnaeus oli tätä\ntilaisuutta varten kirjoittanut juhlarunon Porthanin kunniaksi; Fr.\nPacius oli runoon säveltänyt erittäin ihanan musiikin ja sen arvokasta\nesittämistä varten koonnut ja harjoittanut köörin ja orkesterin, joka\noli suurempi kuin mitä Helsingissä koskaan ennen oli nähty. Erilaisia\njuhlia järjestettiin samoihin aikoihin myöskin muilla paikkakunnilla.\nMutta riittäviä varoja ei kumminkaan saatu ennenkuin seuraavana vuonna,\n1861, jolloin suurta hälytyskelloa soitettiin ja Porthanin\nsyntymäpäivää, marrask. 9 p:ää, vietettiin juhlilla ja rahankeräyksillä\nmelkein jokaisessa maamme kylässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiitä isänmaallisia pyrintöjä, jotka 1850-luvun viime vuosina pääsivät\nvauhtiin, oli myöskin kotimaisen teaatterin synnyttäminen. Tämän\npyrinnön ahjona oli ylioppilasten dramaattinen yhdistys. Yhdistys ei\nollut lamautunut siitä huonosta onnesta, joka, kuten edellä on\nkerrottu, senssuurin taholta kohtasi erästä sen keväällä 1858 esittämää\nkappaletta, vaan päätti se rohkeasti taas seuraavana kevännä\njulkisuudessa esittää näytäntöjä. Nyt oltiin jo siksi rohkeita, että\nlaadittiin melkein yksinomaan suomenkielinen ohjelmisto. Eikä sen\npienempää kappaletta ajateltu kuin suuren Holbergin viisinäytöksistä\nkomediaa Erasmus Montanusta, josta P. Hannikainen jo aikusemmin oli\nlaatinut meikäläisiin oloihin sovitetun suomennoksen nimeltä Antonius\nPutronius \"Kanavaan\" ja jota Ahlqvist ja O. Toppelius vieläkin olivat\nmuodostelleet. Se päätettiin nyt Toppeluksen johdolla antaa ilman\nnaisnäyttelijäin apua. Sen ohessa otettiin ohjelmaan pieni\nruotsinkielinen J. J. Wecksellin alkuperäinen kappale nimeltä \"Kaksi\nylioppilasta runoja keräämässä\". Nämä kappaleet esitettiin Helsingin\nteaatterissa huhtikuun lopulla ja toukokuun alulla 1859 kahdessa\nviikossa viisi kertaa täpötäydelle huoneelle. Helsingin yleisö huomasi,\nettä suomenkieli ei ollut sille niinkään vierasta, kuin moni kenties\noli luullut. Antonius Putronius, jonka pääosaa näytteli S. W. Hornborg\n(sittemmin senaattori), herätti erinomaista suosiota; sitävastoin tuota\npientä ruotsinkielistä kappaletta, -- jossa tekijä itse näytteli\nnaisosaa -- syystä ankarasti arvosteltiin eikä sitä viimeisessä\nnäytännössä enää esitettykään.\n\nYlpeänä siitä, että se pääkaupungin näyttämöllä näin\nmenestyksellä oli esiintynyt, oli ylioppilasteaatteri jo valmis\nlähtemään \"Putroniuksineen\" muuallekin, ainakin Turkuun; mutta\nkanslerinvirastosta Pietarista tullut kielto teki lopun tästä\nsuunnitelmasta. Yhtä haihtuva oli toinen rohkea tuuma, joka\nnäyttelijöille ehdotettiin, että he näet omistaisivat koko työnsä ja\ntulevaisuutensa kansalliselle näyttämölle, kotimaiselle teaatterille.\nSen sijaan päätti dramaattinen yhdistys, edistääkseen edes kotimaisen\nnäyttämön syntymistä, luovuttaa suurimman osan annetuista näytännöistä\nkertyneistä tuloista, noin 500 hopearuplaa, teaatterikoulun[57]\nhyväksi, taikka, kuten lahjakirjassa sanottiin \"sellaisen Helsinkiin\nperustettavan oppilaitoksen apurahaston pohjaksi, jossa suomalaiset\noppilaat saavat dramaattisille näyttelijöille tarpeellista opetusta\".\nTämä lahja, niin toivottiin, toisi ehkä muita jälessään, joten rahasto\npääsisi kasvamaan. Varojen tallentaminen ja käyttäminen uskottiin\naluksi professoreille Fr. Cygnaeukselle ja Z. Topeliukselle sekä\nyhdistyksen kahdelle toimeliaimmalle jäsenelle. A. Toppeliukselle ja C.\nMannerheimille toimeksi.\n\nEikä teaatterikouluaate seuraavina vuosina unhottunutkaan. Toukokuussa\n1860 annettiin tätä tarkotusta varten kuusi n.s. amatöörinäytäntöä,\nosaksi suomenkielisellä, osaksi ruotsinkielisellä ohjelmalla.\nKahdessa viime näytännössä, jotka annettiin promotsioonin edellä,\nesitettiin taas \"Antonius Putronius\" melkein samalla miehistöllä kuin\nedellisenä vuonna ja samalla menestyksellä. Myöskin Turussa,\nViipurissa ja muissa kaupungissa koottiin seuranäytelmillä apurahoja\nteaatterikoulurahastoon. Mutta ylioppilasten dramaattinen yhdistys\nnukahti pian eikä enää herännytkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMainitsin promotsioonin. Se promotsioonijuhla, joka nyt, toukok.\n31 p. 1860, vietettiin historiallis-kielitieteellisessä ja\nfyysillis-matemaattisessa tiedekunnassa, jotka vielä eivät olleet\nyhtyneet, ei jäänyt erityisyyksiään vaille yhtävähän kuin v:n 1857\npromotsiooni.\n\nYliopiston hallintomiehet olivat edeltäkäsin pitäneet huolta, ettei\nmitään kutsumusta Ruotsin yliopistojen nuorisolle eikä muuta sellaista\nsaisi tulla kysymykseen. Mutta kuitenkin satutti kohtalo niin, että\nnytkin eräs vieras Ruotsista tuli vilkastuttaneeksi ja kohottaneeksi\ntätä akateemista juhlaa. Kahta vanhusta, korkeasti kunnioitettua\nmaamiestä, jotka molemmat kauan olivat olleet Suomesta poissa, saatiin\nnyt täällä vihkiäisvieraina tervehtiä ja he lisäsivät juhlan loistoa.\nSamalla höyrylaivalla saapuivat, toukok. 26 p:nä, nämä molemmat\nvieraat, maaherra Gustaf Montgomery, v:n 1808 sodan historioitsija ja\nitse tämän sodan sotavanhuksia, sekä valtioarkistonhoitaja J. J.\nNordström, jota ei Suomessa oltu nähty sittenkuin hän 1846 jätti\nopettajavirkansa yliopistossamme. Taaja ihmisjoukko, ylioppilaat\netunenässä, oli kokoontunut höyrylaivaa vastaan; innostus, noita\nkalliita vieraita nähtäessä, oli sanomaton; korkealle kajahti laulu,\nriemu- ja hurraahuudot. Itse vihkiäisissä ja sitten useissa\ntilaisuuksissa seuraavina päivinä olivat nuo kaksi Suomen poikaa\nlämpösten suosionosoitusten esineenä. Kesäk. 2 p:nä annettiin heidän\nkunniakseen Kaivohuoneella juhlapäivälliset, joihin otti osaa noin 150\nkaupunkilaista ja matkustajaa. Nordströmille siellä puhui F. L.\nSchauman, Montgomerylle Fr. Cygnaeus, molempain kunniaksi oli B. O.\nLille kirjoittanut runon, joka laulettiin. Sekä surun että ilon\nkyyneleitä kimalteli monen silmissä.\n\nNordström palasi muutaman viikon täällä viivyttyään Hämeen ja Turun\nkautta Ruotsiin. Montgomery, joka 70 vuoden ijästään huolimatta oli\njuhlatilaisuuksissa yhtä pirteä ja reipas kuin nuorimmat joukossa, hän\nviipyi vielä muutamia päiviä Suomessa ja kävi sillävälin Porvoossa\nRunebergin luona, joka myös oli ollut vihkiäisjuhlan innostusta\nlisäämässä. Porvooseen häntä seurasi joukko nuorempia ja vanhempia\nmiehiä, jotka häneen olivat lähinnä tutustuneet. Siellä, Runebergin\nluona, muutamia herttasia hetkiä vietettiin, erinomaisen juhlallisiakin\nhetkiä sen puolesta, että siellä kuulimme runoilijan itsensä v. 1808\nsotavanhukselle lukevan muutamia Vänrikki Stoolin vielä painamatta\nolevia lauluja.\n\nMutta ei ainoastaan noiden kahden vanhan suomalaisen käynti\nsyntymämaassaan tehnyt v. 1860 promotsioonia muistettavaksi. Juhla\nantoi vielä aihetta tapahtumaan, joka ei jäänyt valtiollista merkitystä\nvaille.\n\nNuorten maisterien piti, kuten tavallisesti, pitää vihkiäistanssiaiset.\nMutta oli luovuttu tuosta vanhasta tavasta kutsua tanssiaisiin\nvaltiokalenterin mukaan kaikki korkeimmat viranomaiset perheineen: nyt\nkutsuttiin ainoastaan vihittyjen persoonallisia tuttavia. Maan\nkenraalikuvernöörikin jäi siten kutsumatta: ja tämän kutsun välttäminen\nolikin ehkä koko tanssiohjelman muuttamisen varsinaisena syynä. Mutta\ntällainen kutsukysymys ei saanut mennä huomaamatta. Kreivi Berg palasi\npari päivää ennen promotsioonia Pietarista -- jossa hän oli tehnyt\ntilin käynnistään Tukholmassa hallitsijansa edustajana Kaarlo XV:n\nkruunajaisissa -- ja huomasi nyt, että nuoret vihittävät olivat\njättäneet hänet tanssiaisiin kutsumatta. Se oli loukkaus, jota\nkuumaverinen kreivi piti miltei kapinana korkeinta valtaa vastaan.\nRaivoissaan hän siitä sähköittää Pietariin ja kohta tulee sieltä\nnuorille maistereille kielto pitää vihkiäistanssiaisia.\n\nKielto saapui päivää ennen promotsioonia äkillisenä salamaniskuna\nhämmästyttäen tuon tavallista lukuisamman juhlayleisön. Ja se salama\nsai tulenkin syttymään. Sellaista kiihkoa, sellaista tulta kuin tuona\npromotsioonin edellisenä päivänä, on harvoin havaittu suomalaisten\nmielissä. Kaikki oli tanssiaisia varten valmiina ja nyt niitä ei\nsaataisikaan pitää, -- ainoastaan hänen vuoksensa. Se oli jo liikaa,\nsitä ei voitu sietää. Naiset raivosivat, ymmärrettävästi kyllä, yhtä\npahasti kuin miehet. Kenraalikuvernöörin talon edustalla esplanaadissa\nseisoi pitkin päivää ihmisjoukkoja, matkustajia ja kaupunkilaisia,\nmiehiä ja naisia, jotka kukin tahollaan neuvottelivat siitä mitä olisi\ntehtävä. Mikä teki minkin ehdotuksen ja vihdoin keksi joku sen neuvon,\nettä tanssiaiset, joita nuoret maisterit eivät saaneet antaa,\npantaisiin toimeen heidän miespuolisten kutsuvierastensa puolesta. Ja\nsiihen yhtyivät kaikki. Yhtäkkiä muodostui komitea, jonka etunenässä\noli tuo kaikkia kansalaisten toimia vilkkaasti harrastava kreivi Creutz\nja joka ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin sekä tarjosi tilaisuuden\nilmoittautumiseen. Jo muutamain tuntien kuluessa oli yli 430 henkeä\nilmoittautunut osallisiksi. Tanssiaiset siis pidettiin samana päivänä\nja tuntina ja samassa huoneustossa (Seurahuoneella), jossa ne alkuaan\nolivat aijotut pidettäviksi, kutsujat vain olivat kutsuttuja. Ja kun\nisäntiä oli mainittu määrä, kutsuttuja maistereita ja ylioppilaita 350\nja kutsuttuja naisia 8-900, ja kun mielet kreivi Bergin toimenpiteen\ntakia olivat innostuneet, muodostui näistä pidoista varmaankin\nsuurenmoisimmat promotsioonitanssiaiset, mitä koskaan on pidetty.\n\nMaan korkein hallitusmies istui linnassaan ja katseli kuinka yleisö\najoi niihin tanssiaisiin, jotka hän oli kieltänyt, viettääkseen niitä\n-- ilman häntä. Sellainen mielenosoitus, sellainen hänen virkamahtinsa\nhalveksiminen oli liian julkeaa: sen täytyi piankin tulla tunnetuksi\nPietarissa ja Talvipalatsissa. Mitä oli tuon suuttuneen kreivin nyt\ntehtävä? Hänen luonteensa mukaista ei ollut tunnustaa, että hän itse\nlyhytnäköisyydellään oli aiheuttanut tämän mielenosoituksen. Sen sijaan\nkoetti hän pelastaa kunniansa esittämällä mitä pikimmin asian sen\nvaarallisen vallankumouksen oireeksi, joka parhaillaan leveni koko\nmaassa ja erityisesti sen yliopistossa. Hän kiirehti sen vuoksi\nPietariin. Mutta pari päivää ennen häntä oli sinne jo ehtinyt\nvarakansleri Munck ja hän oli onnistunut yhdessä Armfeltin\nkanssa esittämällä asiat todellisessa valossaan tehdä tyhjiksi\nkenraalikuvernöörin myrkylliset hankkeet.\n\nKenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin välit olivat jo sitä\nennen olleet huonot. Mutta siitä ajasta olivat he auttamattomia\nvihollisia. Nyt oli vain koetettava, kumpi heistä saisi sysätyksi\ntoisensa syrjään. Vehkeiden arkaan taitoon olivat he molemmatkin\nperehtyneet. Mutta Bergin vehkeissä oli liian usein huomattu sangen\nselvää totuudenrakkauden puutetta. Ja tämä puute se hänet\nlopullisestikin kaatoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingin elämän merkittävimpiin tapahtumiin v. 1860 kuului tuon kauan\nikävöidyn teaatteritalon valmistuminen ja vihkiminen.\n\nVanhassa teaatteritalossa oli syksyllä 1858 ja keväillä 1859 edellä\nmainittu Anderssonin seurue yhä esiintynyt. Tässä seurueessa sai nyt\nHelsinki ensi kerran tutustua neiti Hedvig Ch. Forssmaniin, joka\nsittemmin rouva Raana sai niin tärkeän sijan teaatterimme historiassa.\nTalvikaudeksi tänne asettui Schwartzin & Dahlgrenen seurue, joka ei\nyleisön vaatimuksia tyydyttänyt ja sitten sisällisten levottomuuksien\ntakia keväillä 1860 täällä hajaantui.\n\nOli jo väsytty näihin alituisesti vaihtuviin kierteleviin\nteaatteriseurueihin ja katsottiin ajan tulleen, että Helsinki hankkisi\nitselleen pysyväisen ruotsalaisen näyttelijäkunnan, josta sitten\nvähitellen kotimainen dramaattinen teaatteri voisi muodostua.\nKotimaisesta teaatterista eivät uneksineet ainoastaan ylioppilaat;\nvanhemmatkin näytelmätaiteen ystävät kirjoittivat ja keskustelivat\ninnolla asiasta, Välttämättömin ehto oman teaatterin tulevaisuudelle\noli kumminkin uusi, arvokas teaatteritalo, siitä oli jo kauan oltu yhtä\nmieltä. Ja tämä ehto oli nyt toteutumaisillaan.\n\nUusi teaatteritalo, jonka perustustyöt olivat alkaneet keväillä 1858,\nalkoi syksyllä 1860 tosiaankin valmistua. Kärsimättömänä ja\njännityksellä odotti yleisö sen vihkimistä. Mutta yksi työn\nvalmistumiseksi ilmoitettu määräaika toisensa perästä kului ja mieliala\narkkitehtiä hra Chiewitsiä kohtaan kävi yhä äkäsemmäksi. Paljo oli\nhäntä vastaan muutenkin ollut muistutettavaa: kustannukset, jotka\nalkujaan olivat arvatut 66,000 hopearuplaksi, nousivat 110,000 ruplaan:\nja ne, jotka olivat talossa päässeet käymään sillaikaa kuin sitä\nrakennettiin, tiesivät kertoa, että se ei järjestyksensä eikä\nsisustuksensa puolesta suinkaan kaikkia vaatimuksia vastannut. Ja se\nuhkamieli, jolla Chiewits kohteli kaikkia muistutuksia, ei puolestaan\narvostelua lieventänyt.\n\nPysyväistä teaatteriseuruetta ei kumminkaan oltu edes koetettu\naikaansaada uuteen taloon sen ensi vuodeksi. Jo keväillä oli teaatteri\nnäytäntökaudeksi 1860-61 vuokrattu hra P. Delandille, jonka paremmin\nkuin kenenkään muun ruotsalaisen teaatterin johtajan arveltiin voivan\ntarjota kelvollisia näyttämöesityksiä. Mutta uusi teaatteritalo oli\nkumminkin vihittävä kotimaisilla voimilla. Topelius ja Pacius, samat\nmiehet, jotka \"Kaarlo kuninkaan metsästyksellä\" olivat laskeneet tämän\nuuden talon ensimmäiset perustuskivet, ryhtyivät nyt myöskin\nvalmistamaan talon arvokasta ja kansallista vihkimistä. Yhteisesti\nolivat he tätä tilaisuutta varten luoneet soitannollisen satunäytelmän\n\"Kypron prinsessa\", jonka tekstin aihe, niin oudolta kuin nimi\nkuulostikin, oli puhtaasti suomalainen, Kalevalasta otettu. Kappale\npäätettiin antaa, niinkuin \"Kaarlo kuninkaan metsästyskin\", yksinomaan\ntaiteenharrastajain avulla. Jo syyskuussa alkoivat harjoitukset tuon\nväsymättömän Paciuksen johdolla. Mutta vasta marrask. 18 p:nä pääsivät\nnäyttelijät uudelle näyttämölle harjoittelemaan; kuta kauemmin tätä\ntilaisuutta oli odotettu, sitä juhlallisemmaksi se kävi. Harjoitus\nalkoi \"Maamme\"-laululla, jonka kööri ja orkesteri esittivät.\n\nPysyväisen orkesterin aikaansaamisesta oli jo huolta pidetty aikusemmin\nkuin pysyvän näyttelijäkunnan perustamisesta. Jo syksyllä 1858 oli\nseitsemän nuorta suomalaista lähetetty valtionavuilla Leipzigiin,\nsikäläisessä konservatoriossa valmistumaan jäseniksi vastaiseen\nteaatteriorkesteriin, jonka vastaista kannattamista varten sen ohessa\napuraha myönnettiin. Yksi näitä nuoria miehiä oli Filip v. Schantz,\njolle, hänen palatessaan kotiin 1860, teaatteritalojohtokunta uskoi\norkesterin johtamisen, ja sen tämä nuori ja reipas kapellimestari jo\nsyksyn alussa oli saanut järjestetyksi. Aluksi siihen kuului 21\njäsentä, joiden joukossa oli tuo mainio viulunsoittajamme Joh. Lindberg\nsekä nuo kuusi Schantzin ohessa lähetettyä stipendiaattia ja sitäpaitsi\nmuutamia kotimaisia entisiä sotilassoittajia: muuten kuului orkesteriin\nulkomaalaisia, joista sellonsoittaja Aug. Meissner on muistettavin.\nTällä joukollaan rupesi Schantz heti Seurahuoneella antamaan sarjan\nhelppotajuisia musiikki-iltamia, jotka herättivät vilkkainta suosiota.\n\nVihdoin, marrask. 28 p., saattoi tuo kauan kaivattu, viimeksi vielä\nleskikeisarinna Aleksandran kuoleman kautta muutamia päiviä viivästynyt\nvihkiminen tapahtua. Tuo uusi kaasulla valaistu sali oli täynnä\njuhlapukuista yleisöä, Helsingin loistavinta yleisöä. Mieliala oli\njuhlallinen ja innostus suuri koko illan. Ohjelma alettiin uudella\n\"Kullervo-ouvertyrillä\", jonka Schantz oli säveltänyt ja jonka hänen\norkesterinsa, taiteensuosijoilla melkoisesti vahvistettuna, esitti.\nSenjälkeen kohosi ensi kerran uuden näyttämön esirippu ja maisteri L.\nMechelin lausui Fr. Cygnaeuksen kirjoittaman proloogin, joka hetken\nmerkityistä tulkitsi. Senjälkeen lausui yliopp. S. W. Hougberg Jul.\nKrohnin kirjoittaman suomenkielisen proloogin. Ja kun alkusoitto\n\"Kaarle kuninkaan metsästyksestä\" oli soitettu Paciuksen johdolla,\nalkoi \"Kypron Prinsessa\". Kun esirippu viime näytöksen jälkeen oli\nlaskenut, pyysi yleisö \"Maamme\"-laulun ja se laulettiin näyttämöltä\norkesterin säestyksellä. Pacius, Topelius ja näyttelijät kutsuttiin nyt\nesiin. Ja lopuksi vielä laulettiin \"Suomen laulu\". Näytelmän loputtua\ntarjottiin vihkiäisissä myötävaikuttaneille juhla-illalliset, joissa\nCygnaeus piti puheen ja Pacius ja Topelius olivat vilkkaiden\nkunnianosoitusten esineenä. Siten oli teaatteritalo vihdoinkin vihitty.\nEi kukaan voinut aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi se kohta jo puolta\nvuotta myöhemmin joutui. -- Juhlaohjelma annettiin vielä kahtena\npäivänä. Mutta jouluk. 2 p:nä sai P. Deland alottaa esityksensä.\n\nPaljon ponnistuksia oli uuden teaatteritalon aikaansaamiseksi vaadittu.\nMutta melkein yhtä paljo ponnistuksia vaadittiin, ennenkuin tuo vanha\npuuteaatteri, joka yhä törötti puistossa uuden tiellä, saatiin pois\npaikoiltaan. Vanhalla teaatteritalolla oli uskollinen ja uuttera\ntoimikunta, joka todellakin oli suurenmoisesti itsepäinen; täytyi pitää\nmolemmilla tahoilla monta yhtiökokousta, molemmin puolin oli\nhaastettava toisiaan oikeuteen ja pitkästi kesti muita rettelöitä,\nennenkuin sopimus saatiin aikaan vanhan talon osakkeiden siirtämisestä\nkohtuhinnalla uuden talon yhtiölle. Mutta vihdoin se kumminkin onnistui\nja helmikuussa 1861 siirtyi sitten tuo riidanalainen talo julkisella\nhuutokaupalla (14,000 hopearuplalla) uusille omistajille, jotka vielä\nsaman vuoden lopulla pystyttivät sen Arkkaadian huvilan alueelle Espoon\ntullin edustalle, jossa se sitten, samoinkuin entisellä paikallaan, yhä\nedelleen kasvoi sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan ja\npalveli näytelmätaiteen yleviä pyrintöjä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudessa teaatteritalossa sai Helsingin yleisö ensi kerran nauttia\nkaasuvalosta. Kaasuvalaistusyhtiö, joka oli perustettu 1860, oli\nripeästi rakentanut kaasutehtaansa ja vuoden lopussa oli se valmis\ntarjoamaan valoaan ei ainoastaan teaatterille vaan kaduillekin. Olihan\nse suuri edistysaskel kaupungin kehityksessä.\n\nMutta vielä suuremmalla ilolla saattoivat edistyksen ystävät\nnähdä, kuinka Helsingin rautatieaseman rakennukset samana vuonna\nkohosivat paaluilleen Glo-Iammikon entiselle mutapohjalle.\nHelsingin--Hämeenlinnan rautatie, Suomen ensimmäinen rata, valmistui\nvalmistumistaan. Ensi lokomotiivit toi Gust. Törnudd Englannista tänne.\nIloisilla toiveilla nähtiin tässäkin uuden ajan sarastavan.\n\nRitarihuone, teaatteri, kaasutehdas, asematalo ja sen ohessa uudet,\nosaksi valmistuneet, osaksi alullepannut kirkot, -- sellaisia\nmerkillisyyksiä saattaa Helsingin kaupungin rakennushistoria 50-luvun\nviime vuosilta kertoa. Kirkonrakennus oli erikoisala, johon kreivi Berg\nm.m. näihin aikoihin omisti laajan harrastuksensa. Itse oli hän\nsaksalainen luterilainen, hänen puolisonsa, joka oli italialaista\nsyntyperää, oli katoolilainen ja keisarikunnan valtiokirkolle hän\ntietysti varsinkaan ei voinut olla kylmäkiskoinen: kaikki nämä eri\nuskonopit hän siis ennakkoluulottomasti sulki suojelevaan\nsyliinsä. Pieni katoolilainen kirkko vihittiin jo 1860. Uudelle\nkreikkalaisvenäläiselle kirkolle valitsi hän paikan Katajanokan\nvuorilta, hankki sille piirustukset mainiolta arkkitehdiltä\nGronostajeffiltä, sekä piti huolta, että varoja sen pikaista\nrakentamista varten ei puuttunut. Ja saksalaisen seurakunnan kirkon\nhankkeita, jotka samaan aikaan olivat vireillä, kannatti\nkenraalikuvernööri vilkkaasti.\n\nYksityisen rakennusyrittelijäisyyden muistomerkkejä ei sitävastoin ole\nolemassa samoilta ajoilta sanottavasti. Vähitellen syntyi uusia\nrakennuksia kaikille kaupungin ulkoreunoille, valmistaen tilaa\nkasvavalle väestölle. Asukasmäärä lisääntyi myötään, kumminkaan ei\nsamalla vauhdilla kuin sodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalais-suomalaisen\nseurakunnan väkiluvun lisäys ilmoitettiin v. 1858 582 hengeksi, v. 1859\n489:ksi ja 1860 667:ksi hengeksi. Siten teki mainitun seurakunnan\nväkiluku v:n 1860 päättyessä noin 22,500 henkeä. Helsinki ei vielä\nollut aivan suuri kaupunki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiksi suuri Helsinki kumminkin oli, että se tunsi useammin kuin\nkahdesti viikossa ilmestyväin sanomalehtien tarpeen, muidenkin kuin\nvirallisten. Sanomalehti Viborg oli jo 1859 ruvennut ilmestymään\nkolmesti viikossa. Åbo Underrättelser, joka kustantajansa J. W. Liljan\ntoimittamana oli uuteen eloon elpynyt ja joka terävillä pistoksillaan\nvalmisti paikkakunnan senssorille unettomia öitä, seurasi 1860\nesimerkkiä. Ja silloin ei pääkaupungin enin levinnyt lehti, Hels.\nTidningar, enää voinut jättäytyä jälelle, vaan rupesi sekin 1860\nilmestymään kolmasti viikossa, taikka joka tiistai, torstai ja\nlauvantai.\n\nZ. Topelius oli silloin vielä Hels. Tidn:n toimittajana. Mutta aika oli\nnyt toinen kuin se, jolloin hän 19 vuotta sitten oli ottanut lehden\nhoitaakseen. Jo edellisen vuoden kuluessa oli hän puhunut haluavansa\njättää toimituksen toisiin käsiin: hän ei pitänyt itseään niiden\nvaltiollisten ja muiden yhteiskunnallisten pyrintöjen sopivana\npuhemiehenä, jotka nyt olivat tärkeimpiä. Oli kumminkin suuri yllätys,\nkun eräänä päivänä kesäk. alussa 1860 B. A. Thuneherg, konsuli G. O.\nWasenius vainajan vanha kirjakauppaliike-toveri ja hänen jälkeläisensä\nHels. T:n omistajana saapui luokseni ja kysyi, haluaisinko seuraavan\nvuoden alusta ottaa hänen lehtensä toimittamisen huolekseni: Topelius\ntahtoi näet luopua sitä johtamasta ja siitä vastaamasta, mutta suostui\nedelleen lehteen kirjoittamaan kertomuksia, Välskärin kertomuksia y.m.,\nsekä silloin tällöin kirjoituksia omalla nimimerkillään. Tarjous oli\nminulle viettelevä ja kunnioittava. Huomasin itse, kuinka vaikeaksi\nkävisi ajan mittaan saada yleisöä tyytymään viikkolehteen, jommoinen\nPapperslyktan oli, jo toisena vuonna oli sen lukijakunta melkoisesti\nvähentynyt.[58] Ja jos ymmärsinkin, ettei ollut helppoa astua\nsellaisen toimittajan paikalle, joka siinä määrässä kuin Topelius oli\nnauttinut yleisön myötätuntoisuutta ja suosiota, niin voitin pian nämä\nepäilykset. En arvioinut voimiani liian suuriksi: muuten tulossa oli\nyhä arempi ja vilkkaampi aika ja silloin oli minusta tärkeää saada\nniitä vakaantuneita mielipiteitäni, joita maamme suurimmista\nelinkysymyksistä olin omaksunut, edustetuiksi maan enin luetussa\nlehdessä, -- sen asian vuoksi kannatti alistua vaivoihin ja\nvaikeuksiinkin. En senvuoksi kauan epäillyt: vastaanotin tarjouksen,\nsitoutuen lehteen kolmeksi vuodeksi. Asia oli vastaiseksi pidettävä\nsalassa ja se pysyikin salassa vuoden viime kuukausiin asti.\n\nRohkealla mielellä uutta vuotta varten valmistausin. Oli minulle\nkumminkin hetki vaikea, kun eräänä v:n 1860 viimeisistä illoista istuin\nTopeliuksen luona vastaanottamassa häneltä toimitusaskareet. Raskaampaa\noli sittenkin eroavan luopua tästä paperivaltikkaasta, jota hän 19\nvuotta oli pitänyt käsissään, kuin uuden miehen ottaa se vastaan. Ja\nolihan se ymmärrettävää. Topeliuksen viime numerossa olivat hänen\njäähyväissanansa -- \"hänen omalla sydänverellään kirjoitetut\", kuten\nsanottiin -- yleisölle: \"Eipä eroa mies kernaasti sellaisesta piiristä,\njoka on noussut samasta ajan juuresta kuin hän itse ja jossa hänet\nvarmasti ymmärretään. Kun olen nähnyt näiden lukijain lukumäärän\nvuosittain lisääntyvän, kun olen nähnyt kreivin ja suutarin oppilaan\nsamalla innolla hakevan sen palstoilta jotakin itselleen, ja kun olen\njoskus Lapinmaan rajoilta Suomen lahden rannoille asti ja vielä etemmäs\nhuomannut sellaisen sanan vastakaikua, joka on oikeaan aikaansa\npuhuttu, -- silloin suotakoon minulle anteeksi, jos olen toivoessani\nvoivani vaikuttaa jotakin hyvää, unhottanut mitä aikamme vaatii ja mitä\nsen täytyy vaatia maan enin levinneeltä sanomalehdeltä.\"\n\nPapperslyktan ei kumminkaan vielä kuollut, vaikka sen minä hylkäsin.\nEdv. Bergh ja Rob. Lagerborg pyysivät saada jatkaa sitä seuraavana\nvuonna (1861) ja mielelläni heidän pyyntöönsä suostuin. Bergh oli viime\nvuosina kirjoitellut pääasiallisesti Åbo Underrättelseriin. Lagerborg\noli alkupuolen vuotta 1860 palvellut opettajaupseerina äsken\nperustetussa Hämeenlinnan tarkka-ampujakoulussa, pitäen siellä\nsotatieteellisiä esitelmiä, mutta hän oli koulun pian lakattua palannut\nalikapteenin arvonimellä kaartin kasarmiin. Jo kesällä oli hän\nmaininnut minulle, että hän aikoi jättää koko ennen tuumaamansa\nsotilas- ja virkamiesuransa sikseen ja omistaa elämänsä\nsanomalehtityölle. Tämä miehevän luonteen piirre minua ilahdutti, vaan\nen sittenkään voinut häntä kehottaa enkä kiellellä; tiesin paremmin\nkuin hän, mitä vaikeuksia sanomalehtimiehellä meidän maassa on. Mutta\nLagerborg ei voinut vastustaa henkensä kutsumusta; ensi askeleensa\nuudella urallaan astui hän nyt Papperslyktanissa, joka hänelle oli\nHelsingfors Dagbladin edelläkävijä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosisadan kuudes vuosikymmen läheni nyt loppuansa. Kaiken sen kohoksi,\nmitä se oli Suomen kansallisen kehityksen hyväksi oli tehnyt, ilmestyi\nnyt sen viime hetkellä vielä kaunis ja kuihtumaton koristus: Vänrikki\nStoolin tarinain toinen kokoelma.\n\nSellaista ei tapahdu usein ja siksipä se onkin minun kauniimpia\nmuistojani. Jouluk. 14 p:nä -- päivälleen 12 vuotta myöhemmin kuin\nensimmäinen kokoelma -- ilmestyi tuo odotettu vihkonen yleisön käsiin.\nMutta kaikki eivät voineet odottaa niin kauan. Kustantajan, Th.\nSederholmin ystävällisellä välityksellä oli Rob. Lagerborgin ja minun\nonnistunut jo edellisenä iltana saada kappale tuota uutta teosta. Sen\nkäsiimme saatuamme riensimme lähimpään paikkaan, missä saatoimme saada\nyksityisen huoneen, saadaksemme rauhassa yhdessä siitä nauttia. Kaksi\nystävää, jotka sattumalta tapasimme, tulivat mukaamme. Ja niin istuimme\nsiellä vuoron päältä ääneensä lukien Adlercreutziä, Maaherraa,\nVeljeksiä, N:o 15 Stoltia. Wilhelm v. Schweriniä. Kuorma-ajuria, von\nEsseniä, Munteria, von Törneä, Lode ukkoa, Lotta Svärdiä, toista\ntoisensa perästä aina kirjan loppuun saakka. Sydämmemme sykkivät,\nsilmämme olivat kyynelissä, puristimme toistemme käsiä riemuiten ja\nsäkenöiden, -- tiesimme, ettei toista sellaista hetkeä elämässämme\ntule.\n\n\"Rohkeat, ylentävät ovat hetket\" -- niin kirjoitin seuraavana päivänä\n-- \"jolloin, niinkuin nyt, kuuluu ikäänkuin koko kansan sydän sykkivän.\nRinta laajenee ja niinkuin Ukko Lode kasvaa yksilö 'päätään\npitemmäksi'. Jokainen tuntee kuuluvansa kansaan, joka on elänyt ja --\non elävä\".\n\n\n\n\nVuosi 1861.\n\n\nVuosi 1861 muodostaa erityisen ajankohdan Suomen historiassa. Jo sen\nalkaessa sitä ilolla ja luottamuksella tervehdittiin. Kun katsottiin\ntaaksepäin menneeseen vuoteen ja sen kuluessa tapahtuneisiin\nseikkoihin, silloin tunnettiin, että jos koskaan vuotta oli voitu sanoa\nvalon ja toivon vuodeksi, niin oli kai kuluneelle vuodelle se nimi\nannettava. Nuortealla rohkeudella saatoin minäkin kirjoittaa: \"Onkohan\nnyt olemassa sitä miestä, joka, silmäillessään ympärilleen maailmassa,\nei uskoisi ihmiskunnassa olevan nuorta elinvoimaa, jaloja ja yleviä\ntarkoituksia, siveellisten voimain kestävyyttä, valon voittoa?\" Omassa\nmaassamme ei tosin ollut aivan suuria tapahtunut, mutta Suomenkin oloja\nsaattoi silti ilolla ja toivolla tarkastella. Eipä voinut täälläkään\nedistyksen kulusta erehtyä. \"Kaikkialla on vireyttä, kaikkialla\nheräävän elämän jälkiä. Valtion, kirkon, koulun, tieteen,\nkirjallisuuden, taiteen, teollisuuden, maanviljelyksen, kulkuneuvojen,\nyhteiskuntaelämän, -- kaikkien näiden aloilla on erityisesti kulunut\nvuosi osoittanut piirteitä, jotka eittämättä todistavat edistymistä ja\nkansallisen tajunnan vähittäistä nousemista. Voimmeko siis kirkkailla\nja iloisilla katseilla silmäillä Suomea vuodenvaihteessa? Voimme, ei\nsenvuoksi, että tällä maalla vielä olisi paljo onnea, hyvinvointia ja\nkunniaa, mutta koska näemme, että se tyynein, eksymättömin askelin\nkulkee oikeaa uraa eteenpäin, -- toivon tähti oppaanaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi vuosi alkoi kumminkin pakkasella, niin kovalla ja pitkällisellä,\nettä isänmaallisimmatkin toiveet sen kautta näyttivät voivan jääksi\njäätyä. Tammikuun keskilämpömäärä laskettiin Helsingissä 15:ksi\nkylmäpykäläksi Cels., siis paljo alemmaksi, kuin miesmuistiin\ntiedettiin tapahtuneen.\n\nMutta ne liikkeet, ne korjaukset ja uudistukset, joita silloin oli\ntekeillä niin monella eri taholla maailmassa, ne pitivät toki mielet\nlämpösinä. Pohjois-Ameriikassa syntyi helmikuulla Etelävaltioiden\nliitto ja samalla oli merkki annettu siihen sotaan Etelän ja Pohjoisen\nvälillä, joka sitten neljän vuoden kuluessa oli raivoava. Italiassa sai\nsamassa kuussa Neapelin kurja kuningas Frans II lähteä viimeisestä\nasemapaikastaan Gaétasta ja muutamia päiviä myöhemmin avattiin se\nparlamentti, jossa Italian kuningaskunta maaliskuun 17 p:nä julaistiin.\nUnkari rupesi huhtikuulla avattavilla valtiopäivillä tavottelemaan\ntakasin entistä perustuslaillista hallintoaan ja itsenäistä asemataan\nItävallan nyt perustuslailliseksi muuttuneessa valtiossa. Puolassa\nrupesivat mielet kuohumaan: Varsovassa tapahtui helmik. 25-28 p:nä\nkansallisia mielenosoituksia, jotka eivät jääneet verettömiksi,\nmaalisk. 26 p:nä annettu ukaasi, jonka mukaan melkoisia, kansalliselle\npohjalle rakennettuja parannuksia pantiin toimeen Puolan laitoksiin, ei\nriittänyt levottomuutta asettamaan, vaan alkoivat mielenosoitukset\nuudelleen huhtikuun alussa ja ne kävivät vielä verisemmiksi.\n\nJa Venäjällä vihdoin pantiin alulle mitä suurenmoisin yhteiskunnallinen\nmuutos sen julistuskirjan kautta, jonka jalomielinen keisari\nAleksanteri II allekirjoitti maalisk. 3 p:nä ja joka julaistiin\nPietarissa saman kuun 17 p:nä, -- julistus maaorjuuden poistamisesta.\n-- Meidän maahamme tuo manifesti onnellista kyllä ei ulottunut, mutta\nsiitä huolimatta se täälläkin vastaanotettiin yleisellä ja hartaalla\nilolla, olihan se valon ja ihmisyyden voitonsanoma. Tiedettiin, että\nkeisarilta oli vaadittu voimakasta tahtoa voidakseen voittaa kaiken sen\nvastarinnan ja ne vaikeudet, jotka olivat häntä kohdanneet tämän\ntoimenpiteen toteuttamisessa: sitä suuremmalla luottamuksella ja\ntoivolla saatoimme nyt kääntyä sen jalon ja valistuneen ruhtinaan\npuoleen, jonka käsissä Suomen valtikka oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaiken tämän kestäessä oli maassamme aluksi hiljaista ja rauhallista.\nVuoden kaksi ensi kuukautta kului ilman että edes yleisempää huomiota\nherättäviä huhujakaan yläilmoistamme olisi kuulunut. Ensimmäisenä\nkysymyksenä päiväjärjestyksessä oli edellisenä vuonna alullepantu\nensimmäisen yksityispankkimme järjestäminen. Siitä keskusteltiin\nvilkkaasti kokouksissa ja sanomalehdissä ja se ratkaistiin myöhemmin\nkeväällä onnellisesti.\n\nToinen, aatteellisempi kysymys astui myös sen rinnalla eturiviin.\nTammikuun lopulla pääsi yleisön tietoon se suuri ehdotus\nkansakoululaitoksemme järjestämiseksi, jonka Uno Cygnaeus oli laatinut.\nSen kertomuksen kautta valtion varoilla tekemästään matkasta, jonka\nCygnaeus edellisenä vuonna oli ulosantanut, tunnettiin jo hänen ylevät\ntuumansa kansakouluista ja hänen suunnitelmansa sen järjestämisestä\nmaassamme. Nyt esitetyssä ehdotuksessa nähtiin nämä aatteet ja\nsuunnitelmat valmiiksi järjestettyinä. Tämä ehdotus sisälsi, niinkuin\nsen tekijä uskalsi toivoa ja niinkuin kaikki nyt tunnustavat,\n\"valoisamman tulevaisuuden aamunkoiton Suomen kansalle.\" Sen\nvastaanottivat senvuoksi innostuksella ne, jotka korkeita uskalsivat\ntavotella. Mutta valitettavasti eivät kaikki niin ajatelleet; se näkyi\nkyllä niistä monista moittivista arvosteluista, joita ehdotuksen\njohdosta ilmestyi. Cygnaeuksen koko kansakoulurakennusta pidettiin\nilmalinnana, ulkomaisten mallien kevytmielisenä jäljennöksenä, maiden,\njoiden olot olivat aivan erilaiset kuin meidän, -- siihen suuntaan\nmelkein kävivät järkevimpäinkin arvostelijain lausunnot. Onneksi\nryhdyttiin kumminkin heti, Cygnaeuksen persoonallisesti vaikutettua\nvallassaolijoihin, toimiin hänen ehdotustensa toteuttamiseksi; hän itse\nnimitettiin kansakoululaitoksen yli-inspehtoriksi, kahdeksan matkarahaa\nmyönnettiin vastaisille kansakouluseminaarin opettajille ja\nopettajattarille ja komitea asetettiin antamaan lausuntoa Cygnaeuksen\nehdotuksesta.\n\nTämän komitean puheenjohtajaksi nimitettiin intendentti Sebastian\nGripenberg, joka vähän myöhemmin, helmikuulla, kutsuttiin senaattiin,\nuuden maanviljelyksen ja yleisten töiden toimituskunnan\npuheenjohtajaksi. Gripenberg oli henkilö, joka maassa oli nauttinut\nerittäin suurta arvoa aina siitä lähtien kuin hän 1831 Uudenmaan\nläänin v.t. maaherrana esiintymisellään lakeja syrjäyttävää\nkenraalikuvernööri Zakrevskiä vastaan oli katkaissut loistavalta\nnäyttävän virkamiesuransa. Hän oli senjälkeen omistanut kaiken\ntoimintansa maanviljelykselle, ensiksi isänsä tilalla Hämeessä, sitten\npitemmän ajan kuluessa Mustialan maanviljelysopiston johtajana ja\njärjestäjänä ja lopuksi Kuscheloffin lahjoitusmaiden hoitajana Viipurin\nläänissä. Julkisissa toimissa oli häntä viime vuosikymmeninä käytetty\nainoastaan parin sotalaitoskomitean jäsenenä ja yleisten\nmaanviljelyskokousten puheenjohtajana 1857 ja 1860. Siihen että hän\nnyt. jo 65 vuoden ikään ehdittyään, kutsuttiin maan korkeimpaan\nhallitukseen, lienee osaksi vaikuttanut sekin, että hän oli mahtavan\nvaltiovarainpäällikön Langenskiöldin eno. Yleinen mielipide suurella\nmieltymyksellä hänen nimittämistään tervehti. Mutta vielä ei tiedetty,\nettä Gripenbergille valmistettiin toistakin paikkaa, vielä korkeampaa\nkuin senaattorin toimi oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuttiin maaliskuuhun ja nyt rupesi ilmassa tuntumaan, että meillä\nvaltiollisellakin alalla oli jotakin tekeillä. Kuunneltiin kaikenlaisia\nhuhuja, joita saapui Pietarista. Siellä oli kenraalikuvernööri viipynyt\nuudestavuodesta asti, sinne oli senaatin lausunto vastaisista\nvaltiopäiväkysymyksistä äsken lähetetty ja sinne oli vphra Langenskiöld\nmaaliskuun alussa kutsuttu. Jotakin tärkeätä oli tekeillä, se pidettiin\nvarmana, mutta mitä se oli, sitä ei tiedetty. Puhuttiin, että osa\nratsuväestämme lakkautettaisiin tai muutettaisiin, puhuttiin\nkaskuntapaisesti valtiopäiväkutsumuksestamme, puhuttiin myöskin muusta,\nmutta se oli kaikki hämärää ja epävarmaa.\n\nTällaisessa epävarmuudessa oltiin huhtikuun puoliväliin saakka. Vihdoin\nensimmäinen varma tieto välähti hämärästä. Eräänä päivänä syöksyi\nsanomalehteni toimituspaikkaan kaksi nuorta ystävääni, jotka äsken\nolivat yhtyneet valtiolliskirjalliseen ystäväpiiriimme. -- Robert\nBjörkenheim ja Ernst Linder, jotka molemmat olivat lahjakkaita ja\ntarmokkaita miehiä, joiden mieli hehkui isänmaan kansallisesta\nitsenäisyysaatteesta ja sen henkisestä ja aineellisesta edistyskulusta.\nHuomasin heti heidän katseistaan, että heillä oli jotakin harvinaisen\ntärkeää tietonaan. He kertoivatkin minulle äsken Pietarista saapuneesta\ntiedonannosta, joka tosin vielä oli salaperäisen hämärän peitossa,\nmutta siltä erinomaisen tärkeä. Kirjeessä oli nim. vphra Alfons Walleen\nkertonut Helsingissä olevalle rouvalleen (Björkenheimin sisarelle),\nettä pian oli odotettavissa suuri uutinen, jonka kautta saataisiin\ntietää \"minkälaiset Suomen valtiopäivät tulisivat olemaan\". Tämä tieto\ntuli luotettavalta taholta; Walleen, joka oli tykistön översti, oli\nsuuriruhtinaiden Aleksanderin ja Vladimirin palveluksessa sekä\nministerivaltiosihteerinapulaisen vphra Stjernvall-Walleen'in\nvelipuoli; saattoi pitää varmana, että hän kyllä asiat tunsi. Jotakin\noli siis odotettavissa olevien valtiopäiväin suhteen ratkaistu; mutta\nettä jotakin perustuslakien säätämäin valtiopäivämuotojen mullistusta\nmyös oli tapahtunut, sitäkin saattoi melkein varmaan otaksua. Selitystä\ntähän arvoitukseen kai ei kauan tarvinnut odottaa. Sitä nyt suurella\njännityksellä muutamia päiviä varrottiin.\n\nKreivi Berg palasi tänne Pietarista huhtik. 13 p. ja vphra Langenskiöld\njotakin päivää myöhemmin. Nyt oli tuon suuren salaisuuden peitto siis\npian paljastuva. Jännitys yhä kasvoi.\n\nKun minä huhtik. 16 p:nä puolenpäivän aikaan pieneltä satunnaiselta\nmatkalta palasin kaupunkiin, yhytin heti useampia ystäviäni, jotka\nsuurella mielenliikutuksella minulle kertoivat, mitä tärkeää\naamupäivällä oli kuultu. Senaatissa oli samana päivänä esitetty\nhallitsijan huhtik. 10 p. allekirjoittama julistuskirja, joka määräsi,\nettä olisi asetettava valittu valiokunta, 12 miestä joka säädystä, joka\nvaliokunta, senaattori L. Gripenbergin puheenjohtajana ollen,\nlainsäädäntökysymyksissä korvaisi säätyjä, \"kunnes olot sallisivat\nniiden kokoonkutsumista\". Tämä oli varmasti tunnettua, mutta miten\njulistuskirja tarkemmin kuului, sitä ei tiedetty. Useimmille senaatin\njäsenille oli tieto tullut kerrassaan yllätyksenä, ja he hämmästyivät\nyhtä pahasti kuin kaikki muut.\n\nKoko julistuskirjaa ei, kuten sanottiin, oltu vielä saatu lukea. Mutta\nselvää jo oli, että se sisälsi perustuslakiemme täydellisen\nloukkauksen. Selvää myös, että jos se nyt ääneti vastaanotettiin, niin\noli Suomi kaikiksi ajoiksi luopunut valtiollisista oikeuksistaan ja\nvaatimuksistaan. Jotakin oli senvuoksi tehtävä taikka ainakin\nkoetettava, siitä me ystävykset olimme yhtä mieltä. Tästä\nneuvotellaksemme päätimme, aluksi harvalukuisempina, vielä samana\npäivänä kokoontua. Jokainen koettaisi kumminkin sillä välin tahollaan\nhankkia lähempiä tietoja tuosta turmiota uhkaavasta julistuskirjasta.\n\nPidimme viisaimpana valita kokousta varten yksityisen huoneuston ja\npäätimme siis tavata toisemme Henrik Borgströmin luona. Sinne kokoontui\nillalla, paitsi Borgströmiä, seuraavat: tilan- ja tehtaanomistaja Rob.\nBjörkenheim, veljekset, kirurgian professori Jakob ja dosentti Carl\nGust. Estlander, konsuli Reinh. Frenckell, kaartin alikapteenit Rob.\nLagerborg ja Const. Linder (molemmat vielä univormussa, mutta molemmat\naikeessa erota sotilasuralta), viimemainitun veli Ernst Linder, maist.\nRob. Montgomery, tri Carl Qvist. tri Paavo Tikkanen, Suomettaren\ntoimittaja, lakit. kand. Edv. Gid. Wasastjerna, maalaisten\npaloapuyhtiön asiamies, ja vihdoin näiden muistojen ja nimien\nmuistoonmerkitsijä.\n\nKukaan meistä ei ollut vielä saanut täyttä selkoa julistuskirjan\nsisällöstä. Kaikki myöhemmät tiedot osoittavat kumminkin oikeaksi, mitä\nalussa olimme kuulleet. Kuinka tulisi suuri yleisö maassa tervehtimään\ntätä julistuskirjaa? kysyimme. Antaisiko se sen säätyvallan ulkonäön,\njosta asiakirjassa puhuttiin, huikasta silmänsä. Valtiollisen\nitsetunnon määrä ei maaseudullamme tosin ollut suuri: mutta niin heikko\nse toki ei liene, ettei siellä täällä löytyisi miehiä, jotka\noivaltaisivat julistuskirjan perustuslakeja loukkaavan luonteen ja\nvoisivat sen todistaa ympäristölleen. Samanlainen yleinen mielipide\nasiasta, joka meillä oli, muodostuu kyllä itsestään, siitä olimme\nvarmat. Mutta miten oli meneteltävä, jotta tuo mielipide pääsisi\nilmipuhkeamaan ja kaikumaan niin kovasti, että se voisi tunkeutua aina\nvaltaistuimen ääreen saakka? Sanomalehdistön kautta ei ollut\najateltavissa saada kuiskaustakaan asiasta ilmi. Muita keinoja oli\nsenvuoksi ajateltava. Siitä nyt neuvoteltiin. Mutta kaikki päätöksen\nteot lykkäsimme seuraavaan iltaan, jolloin toivoimme tuntevamme itse\npuheenalaisen asiakirjan.\n\nSeuraavana päivänä, huhtik. 17 p:nä, julkaisivat todellakin viralliset\nlehdet tuon merkillisen julistuskirjan. Sen sisältöä en tarvitse tässä\nlähemmin kertoa: sitä on jo kyllin usein julkaistu ja selitetty.\nJulkaisua seurasi se virallinen tiedonanto, että \"H. M:nsa, kuunnellen\nainoastaan jalon sydämmensä ja ylevän, valistuneen ajatustapansa\nkehoituksia, on äsken Pietarissa kutsuttanut valtakunnankonseljin\npuheenjohtajan sekä yhden jäsenen, Suomenmaan kenraalikuvernöörin,\nministerivaltiosihteerin, Suomen asiain komitean jäsenet sekä\nPietarissa silloin olevan K. senaatin valtiovaraintoimituskunnan\npäällikön luokseen ja suvainnut näille henkilöille lukea ehdotuksen\narm. julistuskirjaksi, jonka kautta\" j.n.e., sekä \"kuunneltuaan\nkutsuttujen alamaisia ajatuksia\" suvainnut julkaista manifestin.\n\nTänä päivänä kokoonnuimme me samat kuin edellisenä iltana taas\nBorgströmin luo. Nyt oli johonkin ryhdyttävä. Sopivimmaksi\ntoimenpiteeksi huomattiin, että olisi aikaansaatava kansalaisten koko\nmaassa allekirjoittama adressi, jossa arvokkaalla tavalla olisi\nilmaistava se huoli, jonka maassa oli herättänyt tuo julistuskirja,\njoka, sanain mukaan tulkittuna, sisälsi perustuslakiemme pyhyyden\nloukkauksen. Sellainen adressi oli helppo aikaansaada Helsingissä,\nsillä täällä olivat mielet jo yleensä kuohuksissa. Mutta adressin\ntäytyi edustaa koko maan mielipidettä ja siihen olisi siis kansalaisten\nkaikista maanosista yhdyttävä. Vaikealta näytti kumminkin saada niin\npian kuin asianhaarat vaativat suurempaa määrää maalaisia Helsinkiin.\nKulkuneuvot olivat kaikissa suhteissa huonot: mitään rautateitä ei\nollut käytettävänä ja keväinen kelirikko pilasi rekikelin,\npostinkulustakaan ei sen hitauden vuoksi ollut mitään apua. Ainoa keino\noli lähettää Helsingistä joka taholle pikalähettejä, jotka maaseudulla\nkertoisivat mikä mieliala pääkaupungissa vallitsee sekä kehoittaisivat\nriippumattomia isänmaallisia kansalaisia kiireesti saapumaan sinne\nyhdessä koettamaan pelastaa maan valtiollista tulevaisuutta. Emme\ntarvinneet ulontua oman pienen piirimme ulkopuolelle löytääksemme\nläheteiksi lähteviä. Jo seuraavana aamuna ajoi Ernst Linder länteenpäin\nviemään sanaa Länsi-Uudenmaan ja Turun läänin suurtilallisille;\nBjörkenheim pohjoiseen päin Hämeeseen; Qvist Uudenmaan itä-osiin.\nJonkunlaisena valtuutuksena oli jokaisella lyhyt kirjoitus, jonka me\nkaikki muut olimme allekirjoittaneet.\n\nOdotellen lähettiläittemme matkojen tuloksia lykkäsimme kaikki enemmät\ntoimenpiteet pariksi päiväksi. Ensi kokouksessamme toivoimme saavamme\nnähdä paljo useampia koolla, ei ainoastaan matkustajia maaseudulta,\nvaan myöskin suuremman joukon helsinkiläisiä kunnioitettavia\nkansalaisia. Erityisesti halusimme pyytää professoreita Palmén,\nSchauman ja Snellman mukaan neuvotteluihimme.\n\nSillävälin tapahtui senaatissa, huhtik. 18 p:nä, se merkillinen\ntäysistunto, jossa valiokunnan kokoonkutsumista koskeva julistuskirja\nesitettiin lähemmin käsiteltäväksi. Se kierrellen, kaarrellen\nkirjoitettu kiitosadressi hallitsijalle, jonka enemmistö tuossa\ntilaisuudessa päätti lähettää, on yleisesti tunnettu; samoin se\nsuora vastalause, jossa viisi senaattoria avonaisesti huomautti\njulistuskirjan sanamuodon loukkaavan perustuslakejamme ja jossa he siis\nalamaisesti pyysivät että se selvennettäisiin; enin tunnettu lie\nprokuraattori Gaddin pöytäkirjaan annettu lausunto, jossa hän mitä\nvoimakkaimmin kannatti vastalausujain ehdotusta. Huhu kertoi pian, mitä\nsenaatissa oli tapahtunut, kaikki eri lausunnot kiertelivät\njäljennöksinä miehestä miehen; vastalauseet herättivät yleistä\ntyytyväisyyttä ja rohkaisivat epäileväisimpäinkin mielet.\n\n\"Kulunut viikko on ollut levottomuuden ja jännityksen viikko, --\nviikko, jommoista Helsingissä tuskin ennen on eletty; yksi ainoa\nkysymys, suuri kysymys, on kiinnittänyt kaikkien ajatukset ja tunteet\",\n-- niin koetin kirjoittaa Hels. Tidn:n viikkokatsauksessa huhtik. 19\np:nä; mutta nämä viattomat sanat samoinkuin kaikki niitä seuraavat\nvakavat lausuntoni tuosta \"suuresta kysymyksestä\" muutti, kuten jo olin\naavistanutkin, senssori jonoksi ajatusviivoja. Ei puolta sanaa\nvaliokuntakysymyksestä -- muuta kuin minkä viralliset lehdet olivat\nsisältäneet -- saanut päästä julkisuuteen niinkauan kuin kreivi Berg\npiti senssuurin ohjaksia käsissään.\n\nMuutamain päiväin kuluttua palasivat lähettiläämme. He olivat retkeensä\ntyytyväisiä. Tosin olivat he saaneet ajaa vuoroin reellä, vuoroin\nkärryillä, mutta ystävällisesti oli heitä kaikkialla vastaanotettu.\nMissä vain puheenalaisesta julistuskirjasta jo oli jotakin kuulunut,\noli se herättänyt säikäyksen ja levottomuuden tunteita. Ilolla ja\nkiitollisuudella kaikki suostuivat kiirehtimään Helsinkiin. Tuskinpa\nketään esti kelirikko, terveys tai ajan täperyys tekemästä mitä taisi\nsen vaaran välttämiseksi, joka maan vahvistettuja oikeuksia uhkasi.\n\nSiten nähtiin tilanomistaja toisensa perästä saapuvan Helsinkiin. Ennen\nmuita saapui, sen muistan, parooni H. G. Boije Hangosta ja sitten\nkreivi C. M. Creutz Malmgårdista. Pian saapuivat myöskin lännestä päin\ntilanomistajat J. R. Taube, J. A. v. Essen, kreivi Aug. Armfelt, vphrat\nE. Hisinger ja W. Wrede, G. J. Silfversvan, A. F. Järnefelt y.m.;\npohjoisesta C. G. Idman, A. Meurman, A. W. Helsingius, G. A.\nWasastjerna; idästä E. J. Stråhle, P. H. af Forselles, N. O.\nNordenskiöld, jopa A. L. v. Daehnkin. Lähikaupungeista saapui myös\nuseita liikemiehiä y.m. Suotakoon minulle anteeksi, jos en enää muista\nkaikkia.\n\nSunnuntaina huhtik. 21 p:nä tapahtui nyt ensimmäinen suurempi\nkokous. Kokoonnuttiin taas -- ja yhä vastakin -- Henr. Borgströmin\nluo, jolla asunnossaan oli jotenkin tilava sali. Hän asui isänsä\ntalossa Maariankadun varrella, mutta siinä siivessä, joka on\nKonstantiininkadulle päin. Sinne pääseminen ei sillä kertaa ollut aivan\nmukavaa. Nykyistä suurta kolmikerroksista taloa näet silloin\nrakennettiin. Lautasiltaa myöten oli portin läpi kuljettava ja sitten\npihan yli rakennustelineiden ja tarpeiden lomitse sivurakennuksen\novelle ja sitten vielä kapeita portaita ja käytäviä pitkin\nkokoushuoneeseen. Tämä tiehye teki tavallaan salaperäisen ja melkein\nniin sanoakseni konspiratiivisen vaikutuksen; ja monta maalaista, joka\nhämärässä tai iltapimeällä ensi kerran sitä kulki, se varmaankin miltei\npelotti. Muuten oli Borgström erittäin sopiva isännäksemme. Sitkeällä\nesiintymisellään niissä monissa kokouksissa, joita oli pidetty\nhypoteekkiyhdistyksen ja yhdyspankin perustamista varten, oli hän.\ntullut tunnetuksi ja saavuttanut vaikutusta useiden vaikutusvoimaisten\nhenkilöiden joukossa koko maassa ja samalla oli hän myöskin\nharjaantunut kokouksiin ja keskusteluihin, enemmän kuin siihen aikaan\nyleensä oli tavallista. Hän nyt myöskin johti keskusteluja tässä ensi\nkokouksessa. Miesjoukko, sekä kaupunkilaisia että maalaisia, oli\nmyöskin sangen lukuisa. Maalaisia saapui vielä myöhemmin illan kuluessa\nyksi toisensa perästä, jotka vasta silloin olivat ehtineet kaupunkiin.\n\nTämän päivän keskusteluista ei muistaakseni ollut muuta tulosta, kuin\nettä päätettiin lähettää hallitsijalle adressi, jonka sisältö ja muoto\nseuraavassa kokouksessa oli tarkastettava.\n\nKenraalikuvernööri kreivi Berg oli tietysti saanut vihiä\nkokouksistamme. Kerrottiin, että hän jo oli aikonut poliisivoimalla ja\nsotaväellä hajoittaa kokouksemme, mutta että hän sitten ajoissa oli\nosannut hillitä vihansa. Saipa valtiollinen mielenosoitus kadullakin\nsamoina päivinä aivan häiritsemättä tapahtua. Eräänä iltapäivänä -- se\noli luullakseni maanantaina huhtik. 22 p:nä -- nähtiin näet pitkän\njonon ylioppilaita ja muuta nuorta väkeä kulkevan kaupungin katuja\npitkin: se kulki vuoron päältä niiden senaattorien luo, jotka\njulistuskirjakysymyksessä muodostivat vähemmistön (V. Furuhjelm,\nFederley, Cronstedt, Törnqvist ja Munck) sekä prokuraattorin asunnolle\nja lauloivat siellä isänmaallisia lauluja. Niin kaunis kuin tämä\nnuorison mielenosoitus olikin, täytyi meidän kokouspiirimme kumminkin\nvalittaa, että kaksi jäsentä muitten tiedotta oli ottanut osaa tuohon\nmielenosoitukseen, jopa ollut sen alkuunpanijoita.\n\nKokouksiamme jatkettiin vielä seuraavina iltapäivinä. Borgström esitti\nensiksi ehdotuksen adressiksi. Mutta sitä vastaan tehtiin monenlaisia\nmuistutuksia ja yhtä vilkas kuin vakava keskustelu syntyi. Eri mieltä\noltiin muistaakseni erityisesti siitä, oliko adressissa lausuttava\npaheksuminen niitä neuvonantajia vastaan, jotka olivat puolustaneet\njulistuskirjaa, vai eikö; ja vielä siitä, oliko lausuttava toivomus,\nettä valiokunta ei ensinkään kokoontuisi taikka ainoastaan, että\nsen toimivalta rajoitettaisiin siten, ettei sen kautta maan\nperustuslakeja loukattaisi. Vilkasta osaa keskusteluun ottivat,\nuseiden maalaisvieraiden ohessa, professorit Palmén ja Schauman,\njotka olivat noudattaneet heille annettua kutsua. Virkeästi puhui\nmyöskin vanha valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff; hän ei suinkaan ollut\nvaltiollinen uhittelija, vaan kylliksi terävä juristi huomatakseen\njulaistun manifestin valtio-oikeudellisen luonteen ja varmaankin\nteki hän maallemme palveluksen ilmoittaessaan heti kreivi Alex.\nArmfeltille, nuoruudenystävälleen, jonka kanssa hän oli uutterasti\nkirjeenvaihdossa, siitä vakavasta mielialasta, jonka julistuskirja\noli täällä synnyttänyt. Huomattavimmista puhujista muistan\nsitäpaitsi oikeusraatimies C. A. Öhrnbergin, joka silloin alotti\nvaltiollisen uransa, sekä lakitieteen professorit Liljestrandin ja\nRosenborgin. Salissa istui sitäpaitse täyteensä kansalaisia kaikista\nyhteiskuntaluokista -- ymmärrettävistä syistä kumminkin virkamiehiä\nvähimmin -- jotka osaksi ottivat jonkunverran osaa keskusteluun, osaksi\ntaas ääneti tai epäillen sitä kuuntelivat.[59]\n\nNeuvottelujen tuloksena oli lopuksi seuraavan adressin hyväksyminen:\n\nS. A. K. ja S.\n\nT. K. M:nne on Arm. Manifestilla Maalisk. 29 / Huhtik. 10 Päivältä 1861\nantanut Suomen kansalle uuden todistuksen siitä jalosta ja suojelevasta\nhuolenpidosta, jolla T. M:nne aina on tämän kansan todellista parasta\nhoitanut.\n\nAllekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset suomalaiset alamaiset emme\nole voineet olla kuuntelematta sydämmiemme sisintä kehoitusta, joka\nkäskee meidän valtaistuimen juurelle esittämään vilpittömättömimmän\nkiitollisuutemme siitä korkeasta luottamuksesta, jota T. M:nne on\nsuvainnut osottaa Suomen kansalle uudelleen tunnustamalla\nperustuslakien järkähtämättömyyden ja ylevästi lupaamalla pidettäviä\nvaltiopäiviä, jota ennen T. M:nne armollisesti on sallinut maan neljän\nsäädyn jäsenten valita valiokunnan, joka saisi kokoontua ja antaa\nalamaiset lausunnot sellaisista lakikysymyksistä, joita ei ilman\nsäätyjen myötävaikutusta voida ratkaista.\n\nSelvästi tajuten ne ylevät tarkoitukset, jotka ovat aiheuttaneet tämän\narm. toimenpiteen, vaatii meitä alamaisten uskollisuus T. M:lenne\nsyvimmässä alamaisuudessa esittämään, että Arm. Manifestin sanamuoto on\nyleensä Suomessa käsitetty siten, että valiokunnan lakikysymyksistä\nantamat lausunnot voitaisiin, Arm. Manifestin 7 kohdan mukaan, säätyjä\nkuulustamatta vahvistaa laiksi ennen ensitulevia valtiopäiviä ja että\nsiis valiokunta tulisi käsittelemään kysymyksiä sellaisella\ntoimintavallalla, joka perustuslakien mukaan kuuluu ainoastaan\nvaltiopäiville kokoontuneille säädyille.\n\nTämä Arm. Manifestista saatu käsitys on koko maassa herättänyt huolta\nja levottomuutta. Sillä Suomen kansa rakastaa ja kunnioittaa\nperustuslakejaan edellisiltä sukupolvilta saatuna pyhimpänä\nperintönään.\n\nS. A. K.! Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset alamaiset\nuskaltavat lausua rukouksen, johon epäilemättä koko Suomen kansa yhtyy;\nme pyydämme alamaisimmasti että T. K. M. suvaitseisi mielten\ntyynnyttämiseksi Armollisesti antaa Suomen kansalle varmuuden siitä,\nettä, jos T. K. M. katsoo tarpeelliseksi sallia mainitun valiokunnan\nkokoontua, sen toiminta lainsäädäntökysymyksissä, jotka ovat säätyjen\nkäsiteltävät, rajoitettaisiin siten, että se ainoastaan tuleville\nvaltiopäiville valmistaa sellaisia kysymyksiä.\n\nVilpittömimmin vakuutettuina T. K. M:nne jalosta huolenpidosta niiden\nkansojen parhaasta, jotka kuuluvat valtikkaanne alle, olemme tämän\nrukouksen uskaltaneet esittää sitä mieluummin, kun olemme syvästi\nvakuutetut siitä, että, vaikka Suomen edistyminen niinhyvin henkisessä\nkuin aineellisessa kehityksessä välttämättä vaatii erinäisiä\nlainsäätämistoimenpiteitä, joita ainoastaan valtiopäivillä voidaan\npäättää, Suomen kanssa edelleen niinkuin näihinkin asti, säilyttäen\nlaillisten laitostensa pyhyyden, tyynesti ja luottamuksella on odottava\nsitä ajankohtaa, jolloin T. K. M:nne muut korkeat ja pyhät\nvaltiontoimet sallivat valtiopäiväin toteuttamisen. Se päivä on oleva\nriemun ja siunauksen päivä, jolloin Suomen kansa säätyjensä kautta\nvälittömästi saa lausua toivomuksensa ja tarpeensa maan suopealle\nIsälle ja Hallitsijalle.\n\nSyvimmällä alamaisella kunnioituksella, uskollisuudella ja\nuutteruudella pysyen j.n.e.\n\nAdressi oli siten valmis, se oli nyt useammissa kappaleissa\npuhtaaksikirjoitettava, sitten niin monien kuin mahdollista\nallekirjoitettavaksi. Allekirjoittamista varten oli aijottu pitää\nkokous seuraavana päivänä, torstaina huhtik. 24 p:nä, Kleinehn\nhotellissa, Ja tähän kokoukseen tulvi hyvin lukuisa joukko\nkaikensäätyisiä kansalaisia! Pari sataa nimeä allekirjoitettiin heti.\nMutta samassa levisi sanoma, että jotakin tapahtuisi, joka tekisi koko\nadressin tarpeettomaksi.\n\nMies, joka ei ollut allekirjoittanut adressia eikä ollut\nkokouksissamme, oli professori J. V. Snellman. Hän oli joutunut asiaan\nkäsiksi toisella taholla. Jo aikasemmin oli vphra Langenskiöld, joka\nkielenkääntäjäkonttoreissa ja seurapiireissä ei liene suorittanut aivan\ntäydellisiä valtiomiesopintoja, useampia kertoja huomannut\nhyödylliseksi kääntyä vanhan promotsioonitoverinsa Snellmanin puoleen\nammentaakseen yhtä ja toista hänen tietojensa lähteestä. Ja kun rohkea\nvaltiovarainpäällikkö nyt näki, kuinka julistuskirjaa valiokunnasta --\njota valtiollista epäsikiötä hän ei voinut olla lapsekseen\ntunnustamatta -- kohdeltiin senaatissa ja minkälaista mielipiteen\nmyrskyä se uhkasi herättää koko maassa, silloin kiirehti hän taas\nSnellmanin luo toivoen tämän avulla saavansa myrskyn vaimennetuksi.\nEikä hän sitä turhaan tehnytkään. Snellmannin luonnetta ja taipumusta\nmiellytti varmaankin suuressa määrin sellainen toimi, että sai auttaa\nja suojella sellaista hätääntynyttä kuin tällaisen julistuksen\naikaansaaja ja siten olla, niin sanoakseni, hallitsevain hallitsija.\nEipä Snellmankaan yhtä vähän kuin kukaan muu, voinut olla huomaamatta\njulistuskirjaan sisältyvää vaaraa, mutta hän tuli pian vakuutetuksi,\nettei tämä tuuma ollut aiheutunut pahasta eikä kumoavasta\ntarkoituksesta, vaan halusta jouduttaa maan edistystä mitä nopeimmalla\ntavalla, kun valtiopäiviä ei läheisimmässä tulevaisuudessa näkynyt\nvoitavan odottaa. Ja Langenskiöldin toivomuksen mukaan kutsui hän sen\nvuoksi eräänä päivänä useampia ystäviä kokoukseen luokseen -- kaikki\nkutsutut eivät saapuneet -- jossa Langenskiöld, Snellmannin kannattama,\nkuuluu selittäneen julistuskirjan kaunista ja hyödyllistä tarkoitusta\nmyöntämällä kumminkin, että sen sanamuoto saattoi antaa aihetta n.s.\nväärinkäsitykseen, mutta vakuuttamalla, että tuo vika esivallan\nselvennyksen kautta oli helposti autettavissa. Pääasia oli, että kaikki\nsaisi tapahtua hiljaa ja melutta, epäluottamuslauseet, mielenilmaukset\nja adressit voisivat ainoastaan pahentaa kaikki ja tuottaa mitä\nsuurimpia vaaroja. Sellaiseen suuntaan koetettiin sitten tyynnyttää\nmieliä ja valmistaa mielipiteitä. Mutta suuri yleisö oli jo muodostanut\nkäsityksensä eikä näitä neuvoja paljo kuunnellut.\n\nValiokunnan asettamista koskevan julistuskirjan synnystä kyseltiin\nturhaan lähempiä tietoja. Kerrottiin kumminkin, että tuossa\nvirallisesti mainitussa Pietarin konferenssissa keisari itse olisi\nlausunut epäilyksiään ehdotuksen johdosta ja että ulkoasiain ministeri\nruhtinas Gortschakoff olisi lausunut pelkäävänsä, että tätä\ntoimenpidettä Suomessa pidettäisiin valtiokaappauksena, vaan että\nLangenskiöld rohkeasti olisi vakuuttanut vastaavansa siitä, että\njulistuskirja Suomessa vastaanotettaisiin kiitollisuudella ja\ntyytyväisyydellä. Ja nyt voitanee todistaa tämän olevan historiallisen\ntosiasian. Mitä kreivi Bergin asemaan tässä suhteessa tulee, oltiin\nsiitä silloin, kuten nyt vieläkin, täydellisesti tietämättömiä.\nKumminkin on varmasti väitetty (m.m. on Snellman sen tehnyt), ettei\nBerg ole ottanut suoranaista osaa valiokunnan muodostamiseen; ja\ntodenmukaistahan on, että hän yhtä suurella valtiollisella\ntarkkanäköisyydellä kuin Gortschakoff osasi arvostella tätä asiaa.\nKreivi Armfelt oli tietysti, niin otaksuttiin, ollut tämän\narkaluontoisen kysymyksen suhteen hyvin varovainen. Kaikki näytti siis\nosoittavan, että Langenskiöld oli näytellyt pääosaa; että hän,\nlevottoman luonteensa mukaisesti, oli asian perille ajanut vaikkakin\njoku muu tuon sääty-valiokunta-aatteen ensiksi olisikin lausunut. Syytä\noli nim. uskoa, että tämän ajatuksen ensiksi oli lausunut tuo\nkekselijäs ja ehdotuksista rikas senaattori S. H. Antell, joka siitä\nhiljaisuudessa kuuluu kehuneenkin. Pohjimmainen tuuma oli kaikissa\ntapauksissa, olipa sen esillekaivanut kuka tahansa, varmasti löydetty\nKustaa III:nen jälkeenjättämistä valtiokaappaustuumista, siitä on jo\nennen (E. Bergin teoksessa Vår styrelse och våra Landtdagar)\njulkisuudessa huomautettu. -- Muuta ei julistuskirjan syntymisestä\ntunnettu. Sitä paitsi kumminkin otaksuttiin, että sen sisältö ja\nsanamuoto tuskin oli voinut olla tuntematon senaattori F. af\nBrunérille, kun tiedettiin että tämä suomalaisen komitean jäsen\ntunnetun virkamiestottumuksensa ja erinomaisen varovaisuutensa takia\naina oli kreivi Armfeltin uskollisena apuna muodollisissa kysymyksissä.\n\nKuinka tämän asian laita oikeastaan lie ollutkaan oli Langenskiöld\nkumminkin ainoa mies, joka miehevästi otti hartioilleen edesvastuun\nsiitä, mitä hän tässä asiassa oli tehnyt. Tunnettua on, että hän\nkirjeessä keisarille asetti tämän jalkojen juureen virkansa ja päänsä\nuhriksi siitä että hän hyvää tarkoittaen oli neuvonut majesteetin\nharhaan sen suhteen, miten julistuskirja maassa vastaanotettaisiin.\nHallitsija soi hänelle edelleen armonsa ja palkitsi yhä hänen\nansioitaan. Mutta maassa vallitsevasta yleisestä mielipiteestä sai\nLangenskiöld huomata, kuinka epäkiitollista on koettaa edistää\nisänmaansa parasta loukkaamalla sen lakeja taikka syrjäyttämällä sen\nperussäännön. Ja tämä kokemus kalvoi valtavasti hänen elämänlankaansa;\nvuotta myöhemmin oli hänen terveytensä jo murtunut ja kesäkuussa 1863\nhän kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen levottomuuden aikana, jonka puheenalainen julistuskirja synnytti,\nlennätettiin tietysti tiheästi sähkösanomia Helsingin ja Pietarin\nvälillä ja santarmisto hoiti virkaansa uutterasti. Mutta kaikkia\nasioita, olivatpa kuinka kiireellisiä tahansa, ei voitu sähköteitse\ntoimittaa. Sunnuntaina huhtik. 21 p. läksi pikaviesti kiireellä\nkenraalikuvernöörintalosta vieden kirjeen ministerivaltiosihteerille\nPietariin.\n\nLähetetty viestinviejä oli virassaan paljo kokenut mies, joka jo oli\ntottunut korkeiden henkilöjen etehisistä hiukan tarkastelemaan\nsisähuoneisiinkin ja huomioistaan tekemään pieniä valtiollisia\njohtopäätöksiä. Ja hänen kertomuksensa mukaan saatoin hänen palattuaan\nkirjaanmerkitä seuraavat alastomat, mutta epäilemättä luotettavat ja\nvalaisevat tosiasiat.\n\nLähetti läksi, kuten sanottu, Helsingistä sunnuntaina 21 p. k:lo 4\ni.p., -- s.o. samana päivänä jolloin tilanomistajat ja muut maalaiset\ntulvivat pääkaupunkiin. Hän saapui Pietariin tiistaina huhtik. 23 p:nä\nk:lo 6 aamulla. Kreivi Armfelt vastaanotti kenraalikuvernöörin kirjeen\nk:lo 9 a.p. ja kutsui heti kokoon Suomen asiain komitean. Seuraavana\npäivänä, keskiviikkona huhtik. 24 p:nä, oli ministerivaltiosihteerillä\nesitys keisarin luona klo 12 päivällä; samana päivänä klo 11 illalla\nsai hän keisarilta kirjeen, jonka jälestä komitea virkamiehineen heti\nkokoonkutsuttiin ja pidettiin useita tunteja kestävä yöistunto.\nSeuraavana päivänä, torstaina 25 p:nä aamupuoleen, oli kreivi Armfelt\ntaas keisarin puheilla, mukanaan silloin senaattori Gripenberg, joka\nsillä välin kiireisesti oli kutkuttu Pietariin. Ja heti sen jälkeen,\nklo 2 i.p. sai pikalähetti palata takasin Helsinkiin, jonne hän saapui\n27 p. klo 2 aamulla, jolloin kenraalikuvernööri heti herätettiin. Mitä\nlähetti toi mukanaan, sitä hän ei luonnollisesti itse tiennyt; mutta\nvielä samana päivänä luettiin virallisissa lehdissä tunnettu huhtik. 24\np. päivätty arm. kirjelmä säätyvaliokunnan puheenjohtajalle, senaattori\nGripenbergille.\n\nTämä kirjelmä sisälsi nyt sen selityksen kokoontuvan valiokunnan\ntoimivallasta, että valtuutetuilla oli oikeus \"niissä kysymyksissä,\njotka voidaan ainoastaan perustuslain mukaisesti ratkaista, laatia\nehdotukset arm. esityksiksi, jotka ovat maan säädyille aikoinaan\nesitettävät, jota vastoin valtuutettujen muut alamaiset ehdotukset ovat\nheti Meidän armollisesti ratkaistaviksi alistettavat\". Sen ohessa siinä\nluvattiin, että valiokunnan kokouksen pöytäkirjat, jotta ne tulisivat\njulkisemmiksi, saataisiin painaa. Ja oli siihen Aleksanteri II omalla\nkädellään, kuten tunnetuksi tuli, lisännyt ne jalot sanat, että hän\ntakasi jokaiselle edusmiehelle että \"rehellisyyden, totuuden ja\nlainkuulijaisuuden lausunnot\" aina tulevat saavuttamaan hänen\nkeisarillisen suojeluksensa ja armollisen suosionsa.\n\nTämän kautta oli julistuskirjan 7 kohdassa oleva määräys, että\nvaliokunnan ehdotukset voitaisiin muitta mutkitta vahvistaa laiksi ensi\nvaltiopäiviin saakka, jotenkin tyydyttävällä tavalla tullut oikaistuksi\nja selvennetyksi. Ja pääsyy maan huoleen näytti siten poistuneen.\nMeidän adressimme -- ainakaan siinä muodossa, jossa se oli kirjoitettu\nja päivätty samana päivänä kuin arm. reskripti -- ei enää ollut\ntarpeeseen.\n\nMielten ensi kuohuva myrsky oli asettunut. Mutta sen maininkeja ei niin\nhelposti voitu asettaa. Se valtiollinen tietoisuus, joka yhtäkkiä oli\nkaiken kansan seassa herännyt, se ei nukahtanut enää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunoudessamme on ja säilyy kauniisti esitettyinä niitä tunteita, jotka\nnäinä huhtikuun päivinä kaikkia innostivat. Kuukauden viime päivänä\nsain lehdessäni julaistakseni Julius Wecksellin silloista mielialaa\nkuvaavan runon. Koko tämän vuoden -- hänen runoutensa suurimman ja\nsamalla viimeisen vuoden -- olin hänet läheiseksi ystäväkseni lukenut.\n\nRuno oli suomeksi tulkittuna[60] näin kuuluva:\n\n    Isänmaan laulu. (Fosterländsk sång)\n\n    Maa meillä on, meidän on kohtalo sen,\n    Se on raivaama kättemme.\n    Kov' on leipä sen, aurinko kelmeinen,\n    Mut äidin helma on se.\n    Suo, Jumala, voimia meille vaan\n    Tätä maatamme miehinä puoltamaan.\n\n    Sill' on kunnia puhdas kilveltään,\n    Poiss' on veri syyttömän.\n    Ei leimua pohjan liekitkään\n    Kuin sankarimuistot tän.\n    Suo, Jumala, voimia meille vaan\n    Tätä kilpeä miehinä varjelemaan.\n\n    Laki sillä on, vanha ja vakava\n    Kuin Jumalan usko on sen,\n    Väki, vilppi sit' ei voi murjoa,\n    Sit' on kuultava jokaisen.\n    Suo, Jumala, voimia meille vaan\n    Tätä lakia miehinä suojelemaan.\n\n    Me olemme kansa, se näytettiin.\n    Kun maa oli hädässä,\n    Sijast' aurojen kalpoja käytettiin,\n    Oli ottelu hengestä.\n    Suo, Jumala, voimia meille vaan\n    Ain' miehinä elämään, kuolemaan.\n\nOlimme koettaneet lakiamme puolustaa ja johonkinhan määriin se oli\nonnistunut. Mutta aivan rauhallisia ei vielä katsottu voitavan olla.\nJulistuskirjan valiokunnalle myöntämä lainsäädäntövalta oli kyllä nyt\nreskriptin kautta poistettu, mutta epäluulo valiokuntaa kohtaan ei\nsiltä suinkaan vielä ollut kokonaan syrjäytynyt. Olihan tämä valiokunta\nuusi ja epäilyttävä laitos; joskaan ei suorastaan perustuslakiemme\nvastainen niin niille ainakin aivan vieras. Peljättiin, että tämän muka\n\"edustuskunnan\" päätöksiä mahdollisesti sittenkin jonakin heikkona\nhetkenä tultaisiin pitämään oikeina säätypäätöksinä ja että se siten\nsittenkin pahasti loukkaisi lainlaadintajärjestystämme. Ja vaikka\nsellaiset epäilykset olisivatkin olleet voitettavissa, niin katsottiin\nkumminkin epäluulolla sellaista laitosta, jonka hyötyä ja\ntarpeellisuutta ei voitu ymmärtää. Sillä vähitellen jokaiselle\nselvenemistään selveni, ensiksi, ettei valiokunta voisi pienimmässäkään\nmäärin harjoittaa lainsäädäntöä; toiseksi, ettei hallitus valiokunnan\nlausunnoista voisi saada mitään varmaa ohjetta valmistellessaan eri\nkysymyksiä, sillä eihän ollut mitään oikeutta pitää varmana, että\nsäätyjen vastaiset päätökset toisessa taikka toisessa asiassa menisivät\nsamaan suuntaan kuin valiokunnan lausunto; kolmanneksi, ettei\nvaliokunta minään edustajakuntana voisi ryhtyä vastaisia\nvaltiopäiväkysymyksiä valmistamaan, joka työ tietysti oli erityisten\nammattimiehistä kokoonpantujen komiteain suoritettava; ja lopuksi, että\nvaliokunnan ei suinkaan ollut ratkaistava, mitkä kysymykset olisivat\nluonteeltaan säätylakeja, mitkä hallinnollisia. Ja kun tämä\nkäsitettiin, ei ollut helppo ymmärtää, mitä valiokunta oikeastaan\ntulisi toimittamaan ja mitä hyötyä sen kokouksista olisi odotettavissa.\n\nMelkein suotavimmaksi sen vuoksi katsottiin, ettei valiokunta ollenkaan\nkokoontuisi. Sitä ei kumminkaan voitu odottaa, että hallitus\nperuuttaisi koko kutsumuksensa. Yksi ja toinen tosin ehdotti, että\nvalitsijakunnat kieltäytyisivät edusmiehiä valitsemasta; mutta\nsellainen jäykkä vastarinta olisi, se ymmärrettiin, ollut\nseurauksiltaan yhtä arveluttava kuin mahdoton toimeenpanna. Vaalit\nolivat siis suoritettavat, valiokunnan oli kokoonnuttava, siitä ei\npäästy. Nyt oli vain saatava valiokuntaan miehiä, jotka selvästi\noivalsivat, etteivät he edustajina valiokunnassa millään tavoin\nkorvanneet maan laillisia säätyjä; ja tämän käsityksen tulisi\nvalitsijamiesten jo vaalitilaisuuksissa selvästi lausua.\n\nValiokunnan tuli, julistuskirjan mukaan, kokoontua tammik. 20 p. 1862.\nVaalien toimeenpanemiseksi ryhtyi senaatti toimenpiteisiin jo\nhuhtik. 30 p. lähettämällä kirjeet ritarihuonejohtokunnalle,\ntuomiokapituleille, yliopiston konsistoriolle, hovioikeuksille ja\nkuvernööreille. Ennen joulukuun 15 p:vää tuli kertomusten kaikkien\nvaalien päättymisestä ynnä vaalitilaisuuksissa tehtyjen pöytäkirjain\nolla lähetettyjä senaattiin.\n\nMyöskin valiokuntain vastaisesta kansliasta pidettiin hyvissä ajoin\nhuolta: kolme nuorta miestä lähetettiin näet Saksaan oppimaan\npikakirjoitustaitoa, jota maassamme ei vielä tunnettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun 4 p:nä kokoontui senaatti täysistuntoon ottaakseen, siitä\ntulleen arm. käskyn johdosta, lopullisesti käsitelläkseen, mitkä\nkysymykset lähinnä olisivat säädyille esitettävät; senaatin siitä\ntekemä päätös koottiin 52 eri kohtaan.\n\nTähän täysistuntoon otti myöskin osaa, senaatin puheenjohtajana,\nkenraalikuvernööri kreivi Berg. Hän antoi pöytäkirjaan erityisen\nkirjallisen lausunnon niistä kysymyksistä, joita hän piti kaikkein\ntärkeimpinä ja jotka siis ennen muita olisivat käsiteltäviksi\notettavat. Mutta kuukautta myöhemmin kuultiin ja ilmoitettiin\nvirallisissa lehdissä kesäk. 10 p:nä, että kreivi Berg sairaloisuuden\nvuoksi armollisesti oli saanut virkavapautta kahden ja puolen kuukauden\najaksi ulkomaanmatkaa varten. Mikä varsinainen syy oli tähän äkilliseen\nsairaloisuuteen, sitä eivät kaikki saaneet tietää. Mutta tätä\nvirkalomaa luultiin voitavan pitää \"lopun alkuna\". Eikä siinä aivan\nerehdyttykään.\n\nKreivi Berg läksi Helsingistä kesäk. 10 p. Heinäkuun 1 p:stä otti,\nsaamansa määräyksen mukaan, kenraalikuvernöörinviran hoidettavakseen\nsenaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vphra Nordenstam.\nSanomalehdistölle tämä vaihdos pian osottautui hyvin tärkeäksi.\n\nVaikka tuo suuri valiokuntakysymys näihin aikoihin niin paljo pitikin\nmieliä jännityksessä, ei painostavia rahaoloja siltä voitu unhoittaa.\nYhä yksimielisemmin ja rohkeammin vaadittiin Venäjän rahan pakollisen\nkäypäisyyden lakkauttamista Suomessa. Toukokuun alussa 1861 oli\nHelsingissä suuri komitea koolla antamassa lausuntoa hallituksen\nehdottomasta toimenpiteestä maan raha-aseman varmistuttamiseksi. Mutta\ntämä komitea, johon kuului sekä oppineita (Palmén ja Snellman),\npankkimiehiä ja liikemiehiä, että maanviljelijöitä, pääsi kahdessa\npäivässä yksimieliseksi siitä, että ehdotus markan käynnistä kurssin\nmukaan oli hyljättävä; komitea selitti, että ainoa mahdollinen keino\nparantaa maan raha-asemaa olisi se, että, samalla kuin Suomen pankille\nvalmistettaisiin tilaisuus hopeasta lunastaa ulosannetut setelit niiden\ntäydestä arvosta, julistettaisiin kovan rahan, jonka arvo ja mitta\nmäärättäisiin ainoaksi lailliseksi maksuvälikappaleeksi Suomessa. Ja\nvähän myöhemmin päätti nuori hypoteekkiyhdistys, jolla kesäk. 1 p. oli\nensimmäinen varsinainen yhtiökokouksensa, jossa tilaisuudessa\nhuolettavain rahaolojen vuoksi jo ehdotettiin yhdistyksen purkamista,\nettä hallitsijalle oli lähetettävä yhdistyksen kaikkien jäsenten\nallekirjoittama adressi, jossa pyydettäisiin, että rahaepäkohta niin\npian kuin mahdollista korjattaisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomio kiintyi kumminkin, kuta pitemmälle kesä kului, yhä enemmän\npidettäviin valiokuntavaaleihin. Ritariston ja aatelin tuli lokakuun\nkuluessa toimittaa vaalinsa. Jos aivan eri tahoilla asuvat sukujen\npäämiehet olisivat ilman mitään johtoa lähettäneet vaalilistansa, olisi\nvaalien tulos ollut aivan arvaamaton. Täytyi sen vuoksi mikäli\nmahdollista koota äänet, jotta vaali ei jäisi aivan satunnan varaan.\nTämän yrityksen etupäähän asettui Ritarihuoneen ensimmäinen mies,\nkreivi C. M. Creutz, ja hänen maatilallaan Pernajassa olimme, pieni\njoukko asianharrastajia, koolla parina päivänä heinäkuulla\nneuvotellaksemme asiasta. Siellä laadittiin nyt vaalilistat aateliston\nkaikkia kolmea luokkaa varten. Noita listoja levitettiin sitten\nsopivalla tavalla vaalioikeutettujen sukujen päämiehille. Ja hankkeemme\nonnistui. Saapuneiden vaalilistojen suuri lukumäärä (niitä oli\nkaikkiaan 129, nim. 1 luokasta 28, 2:sta 32 ja 3:sta 69, paitsi\nmuutamia hyljättyjä), osoittivat, että harrastus oli vilkas; ja kun\nliput avattiin ritarihuoneenjohtokunnassa marrask. 9 ja 11 p:nä,\nhuomattiin, että laatimaamme ehdokaslistaan otetut nimet kaikissa\nluokissa olivat hyväksytyt, useimmat suurella enemmistöllä. Useita\nvaalilippuja seurasi valiokunnan kokoonpanoa ja toimivaltaa koskeva\nvastalause.\n\nEdusmiesten vaali Helsingin kaupungissa oli määrätty elok. 28 p:ksi.\nErityisellä jännityksellä tätä vaalintoimitusta odotettiin. Sitä ennen\noli tapahtunut ainoastaan yksi vaali, nim. Oulussa. Sitä vaalitapaa,\njota Helsingin porvaristo noudatti, tultaisiin epäilemättä seuraamaan\nuseimmissa muissa vaaleissa, siksi tällä tilaisuudella oli merkitystä.\nOnneksi oli Helsingin maistraatissa mies, yhtä lujaluontoinen kuin\nlaintunteva, joka selvällä arvostelukyvyllään ja tyyneydellään oli\nsaavuttanut suurta luottamusta ja vaikutusta kaupungin porvaristoon, --\noikeusraatimies C. A. Öhrnberg. Tämä pani paperille lyhyen lausunnon,\njonka hänen mielestään porvariston tuli liittää vaalipöytäkirjaan.\nEhdotusta yleensä kannatettiin ja kaupungin vanhin puhemies,\nkauppaneuvos C. W. I. Sundman, esitti sen vaalitilaisuudessa \"useiden\nporvariston jäsenten puolesta\". Lausunto oli näin kuuluva:\n\nHelsingin kaupungin porvaristo, joka ei haluaisi mitään\nväärinymmärrystä syntyvän sen kysymyksenalaisen vaalitoimituksen laatua\nja tarkoitusta koskevasta käsityksestä, pyytää saada laadittavaan\npöytäkirjaan lausua seuraavan selityksen:\n\nHelsingin kaupungin porvaristo on sitä mieltä, että se valiokunta, joka\nH. K. M. armollisella julistuskirjalla viime huhtik. 10 p:ltä on\nkutsuttu kokoontumaan tähän kaupunkiin tammik. 20 p. 1862, ei\nkokoonpanonsa eikä muodostumisensa tai vaikutuksensa puolesta edusta\nmaata eikä sen säätyjä eikä myöskään voi esittää maan mielipiteitä ja\nharrastuksia; ja käyvät porvariston nyt läsnäolevat jäsenet tällä\nedellytyksellä armollisimman käskyn mukaisesti valitsemaan jäsentä\nkysymyksenalaiseen valiokuntaan.\n\nTähän lausuntoon, jonka kunnallispormestari julkiluki, yhtyi\nyksimielisesti koko tuo jotenkin tarkoin kokoontunut, yli 300 henkeen\nnouseva porvaristo. Ja yhtä yksimielisesti ja äänettömästi yhtyi\nporvaristo puhemiehensä ehdotukseen, että valtuutetuksi valiokuntaan\nvalittaisiin oikeusraatimies Öhrnberg.\n\nSellaista vaalitoimitusta voitiin syystä pitää Helsingille kunniaksi\nolevana. Se ei voinut olla mieliä vilkastuttamatta ja sen vaikutus\ntuntui koko maahan. Melkein kaikissa seuraavissa vaaleissa, ei\nainoastaan kaupungeissa, vaan myöskin pappis- ja talonpoikaissäädyssä,\nlaadittiin melkein samoin kuuluvia vastalauseita; Viipurin läänin\ntalonpoikaissäädyn valitsijamiesten kokouksessa mentiin niinkin\npitkälle, että selitettiin valiokunta epälailliseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän jälkeen Helsingin vaalin eli syysk. 5 p:nä julaistiin\nvirallisissa lehdissä keisarillinen julistus niistä kysymyksistä, joita\noli kokoontuvalle valiokunnalle esitettävä. Tämä julistus, joka oli\npäivätty jo elok. 23 p:nä. sisälsi vielä muutamia rauhoittavia\nselvennyksiä ja valiokunnan toimintavallan rajoituksia. Siinä näet\nmäärättiin, että kaikki senaatin pöytäkirjaan toukok. 4 p:ltä merkityt,\n52:teen eri kohtaan kootut kysymykset tulisivat valtuutettujen\nkäsiteltäviksi, jonka ohessa siinä lausuttiin, että \"näiden\nvaltuutettujen toiminta älköön ulottuko sen pitemmälle, kuin että he\nalamaisesti ehdottaisivat, minkä periaatteiden mukaan ja mitä\ntarkoitusta varten lainmuutokset taikka uudet säädökset heidän\nmielestään olisivat maalle hyödyksi\"; ja lopuksi, lausuttiin siinä,\n\"tahdomme Me kuultuamme valtuutettujen lausunnot, antaa tarkempia\narmollisia määräyksiä niistä lähemmistä toimenpiteistä, joita voidaan\npitää tarpeellisina kysymysten ratkaisemiseksi, kunkin asian laadun\nmukaan, joko hallinnollista tietä taikka säätyjen myötävaikutuksella\".\n\nNuo 52 valiokuntakysymystä saatettiin sittemmin yleisön tietoon: niistä\nilmestyi ei ainoastaan virallinen vaan myöskin yksityisen kustantajan\ntoimittama painos. Sen ohessa ilmoitettiin puolivirallisesti, että\nsanomalehdistöllä nyt olisi tilaisuus vapaasti käsitellä noita tärkeitä\nkysymyksiä. Miten tämän vapaan käsittelyn laita kumminkin oli, se näkyy\nsiitä että kun minä Hels. Tidningareissa, lyhyesti kerrottuani noiden\nkaikkien 52:den kysymyksen sisällön, koetin ottaa puheeksi, minkä\nverran nuo eri kysymykset valiokunnassa voisivat kehittyä taikka toisin\nsanoen mitä valiokunnalla oikeastaan olisi tekemistä, niin pyyhki\npainotarkastaja alusta loppuun asti pois kaikki, mitä siitä lokak. 31\np:n numeroon olin kirjoittanut. Vasta seuraavan vuoden tammikuussa,\nkokonaan toisissa olosuhteissa, pääsi kirjoitukseni ilmestymään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiollinen tajunta vahvistui päivä päivältä, kansalaisten\nesiintyminen kävi yhä rohkeammaksi. Mutta kuta suuremmalla\nluottamuksella tulevaisuuteen katsottiin, kuta enemmän varsinainen\nsäätykokous läheni, sitä haikeammin kaivattiin valtiollista\ntraditsioonia, sitä ikävämmältä tuntui, ettei tunnettu niitä\nvoimassaolevia perustuslain määräyksiä, sisällisiä valtio-oikeudellisia\nja erityisesti valtiopäivämuotoja, jotka puolen vuosisadan seisaus\nkonstitutsionaalisessa elämässämme oli hälventänyt. Oikeusoppineiden\nmiestemme tehtävä oli nyt koettaa poistaa tämä puute. Eivätkä nämä\nvelvollisuuttaan laiminlyöneetkään. Palmén kiirehti toimittamaan\nperustuslakiemme kokoelman suomeksi ja ruotsiksi ja Rosenborg\nvalmistihe tutkimuksilla Ruotsin valtio-arkistoissa laatimaan\ntyydyttävän esityksen Ruotsinaikaisten valtiopäiväin kokoonpanosta,\nvoimassaolevain perustuslakimääräysten mukaisesti, sekä säätyjen\ntoimivallan muodoista ja rajoista, Ja tuo päivä, jolloin Palménin\n\"Suomen Suuriruhtinaanmaan perustuslait sekä niihin kuuluvat\nvaltioasiakirjat\" ilmestyivät kirjakauppaan, syyskuun 23 päivä,\nmuodostui todellakin muistorikkaaksi päiväksi, sillä paitsi Vänrikki\nStoolin tarinoita ei liene Suomessa mikään kirja sitä ennen synnyttänyt\nsellaista ostointoa kuin tämä; noin 300 kappaletta myötiin jo sinä\npäivänä ja sehän osotti, mikä ihmisten mieliä enin jännitti. --\nRosenberg esitti tutkimustensa tulokset yliopisto-luentoina, jotka\nsitten, 1863, ilmestyivät painosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHallitsevat koettivat puolestaan, mikäli mahdollista, haihduttaa\nepäilyksiä valiokuntaa kohtaan. Ministerivaltiosihteerin-apulainen\nvphra Stjernvall-Walleen matkusti kesällä, toimistonsihteeri Palmrotin\nseuraamana, ympäri maan, siinä tarkoituksessa, kuten ilmoitettiin, että\nhän peljätyn kadon johdosta hankkisi tarkemmat tiedot vuodentulosta.\nmutta epäilemättä muitakin tarkoituksia varten, oppiakseen tuntemaan\nmaassa vallitsevan mielipiteen ja lieventääkseen sitä. Toisilla\ntahoilla matkusteli samoin uusi maanviljelyspäällikkö senaattori\nGripenberg, ottipa hän Suomen talousseuran ylimääräisessä kokouksessa,\njoka oli kutsuttu ja jossa oli paljo väkeä, valtiollisen kysymyksen\njulkisestikin puheeksi. Hän katsoi siinä tilaisuudessa täytyvänsä\nmainita, että \"meillä ovat nyt valtiopäivät omissa käsissämme\". Kaikki\nriippuu kumminkin, sanoi hän, siitä \"komiteasta\", jonka tuli kokoontua\nensi tammikuussa; jos vain tämä komitea osottaa luottamusta hallitsijan\ntarkoituksia kohtaan, sanoi hän olevansa vakuutettu, että voidaan\ntoivoa valtiopäiviä parin, kolmen vuoden kuluessa, mutta muussa\ntapauksessa, jos epäluuloisuutta ilmeneisi täydellisen luottamuksen\nasemesta, -- silloin siirtyisivät varmaankin valtiopäivät kauas meistä.\nMelkein siihen tapaan paikkakunnan lehdet kertoivat senaattorin sanoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöskin J. V. Snellman koetti siltä kannalta jolle hän valtiollisissa\nkysymyksissä oli asettunut, julkisen sanansa painolla ja voimalla\nvahvistaa luottamusta ja saada epäluulot kokoonkutsuttua valiokuntaa\nkohtaan vaikenemaan. Hän ei suorastaan voinut hyökätä maassa\nvallitsevan mielipiteen kimppuun, kun se niihin asti ei ollut\nkotimaisessa sanomalehdistössä päässyt julkisuuteen. Mutta hän sai\nRuotsin sanomalehtien erinäisiä lausuntoja aiheeksi voidakseen asiaan\npuuttua. Sen hän aluksi teki eräässä artikkelissa, jonka otsakkeena oli\n\"Suomalaisia oloja ja Ruotsin sanomalehdistö\" ja joka ilmestyi\nLitteraturbladin kesäk. 6 p:nä jaetussa toukokuun vihossa. Huomiota\nherättävämpää artikkelia Snellman varmaankaan ei ollut koskaan ennen\nkirjoittanut, eikä onnettomampaa hänelle itselleen tai sille asialle,\njota hän tahtoi puolustaa. Se oli onnistumaton siksi, että se oli\nkirjoitettu semmoisella tavalla, että sen täytyi antaa aihetta\nmonenlaisiin vääriin tulkitsemisiin ja että sen todistelujen\nontuvaisuus oli liiaksi päivänselvä. Snellman, joka nyt kerran\noli ottanut puolustaakseen ja kannattaakseen hallitsevia ja\nvaliokuntamanifestin aikaansaajia, ei liene artikkelillaan muuta\ntarkoittanut kuin levittää sitä luvallista käsitystä, että\ntäydellisesti luottamalla hallitukseen ja kiitollisuudella siitä\nhyvästä, minkä valiokunta tarjosi, olisi sen toimintaa käytettävä niin\nsuureksi hyödyksi maalle kuin mahdollista. Mutta valitettavasti ei\nhetki ollut otollinen yleisille viisaustieteen lauseille eikä\nsellaisille puheenparsille, kuin että esim. \"historia on kansakuntain,\nei yksilöjen työtä\", -- \"kansakunnan oikeus ei koskaan ulotu pitemmälle\nkuin sen valta, -- kansa ei pääse historian kirjoihin mielialojensa\nvaan toimiensa kautta\", -- \"kansan asema, oli se mikä tahansa, on sen\nitsensä luoma: kunnia ja häpeä siitä ei historian tuomion edessä lankea\nkenenkään muun niskoille\", j.n.e. Ja kun hän sovelti nämä lauseet\nlähemmin meidän oloihimme lausumalla, että jotakin poikkeusta\nlukuunottamatta \"kaikki hyvä ja kaikki moitittava, jota Suomessa on\nviimeisinä 50 vuotena tapahtunut, on pantava Suomen kansan omaan\ntiliin\", niin eivät nämä sanat olleet omiaan herättämään luottamusta.\nVielä vähemmin paikallaan oli juuri hetkellä, jolloin kaikkien mielet\nolivat kiintyneet meidän perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseen,\nruveta puhumaan siitä ihmeestä, että Suomella on valtiollisia\noikeuksia. Ja pahinta kaikesta oli, että tuossa kirjoituksessa\nsanottiin, \"että rauhasopimuksessa Suomi luovutettiin vastaiseksi\nVenäjän valtakuntaan yhdistettäväksi maakunnaksi ja että eräässä vielä\nv. 1859 muutaman maan lakien tuntijan julkaisemassa kirjoituksessa maan\naseman sanotaan olevan tämän\".\n\nTästä kovin hämmästyttiin. Tuo tarkoitettu kirja oli Palménin \"Juridisk\nhandbok\" (Lainopillinen käsikirja). Ilmoittaessaan tämän teoksen\npuoltatoista vuotta aikasemmin oli Snellman Litteraturbladetissa\nselvillä, valtiollisista asiakirjoista otetuilla todistuksilla\nosottanut vääräksi Palménin lauseen, että Suomi olisi \"erityisenä\nmaakuntana\" yhdistetty Venäjään.\n\nTämä kirjoitus herätti myrskyävää vastenmielisyyttä kaikkien niiden\ntaholta, jotka pitivät isänmaan valtiollisia oikeuksia kieltämättöminä\nja loukkaamattomina. Snellman oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu\nherättääkseen Suomen kansan kansallistuntoon. Ja nyt, kun tämä tajunta\nensi kerran puhkesi vilkkaampaan valtiolliseen tietoisuuteen, nyt sama\nmies lausui melkein näin: Elkäämme moittiko, elkäämme valittako;\nkiittäkäämme sitä ihmeellistä armoa, joka on antanut meille edes\njoitakin valtiollisia oikeuksia; kiittäkäämme kaitselmusta siitä, mitä\nolemme saaneet ja käyttäkäämme olevia oloja siihen hyvään, mihin ne\nantavat tilaisuutta; muistakaamme lopuksi, että asemamme ei ole\nkenenkään muun kuin meidän omaa työtämme ja sen vuoksi -- olkaamme vain\nvaiti ja odottakaamme!\n\nNiin ymmärrettiin Snellmanin kirjoitus ja niin se oli ymmärrettävä.\nLuonnollista oli, että sen täytyi herättää vastalauseita mikäli vain\npainotarkastus salli. Ensi vastalauseen lausui Åbo Underrättelser,\njossa mentiin aina siihen liiallisuuteen, että väitettiin Snellmannin\nkieltäneen Suomella olevan valtiollisia oikeuksia. Hels. Tidningar ei\nmyöskään voinut olla ottamatta asiaa puheeksi. Eipä minun juuri\nmieluista ollut tarttua kynään Snellmania vastaan, kun kokemuksesta\nselvästi kyllä saatoin ennustaa, mihin sellainen väittely pakostakin\nveisi. Mutta eihän siinä auttanut. Alotin heinäk. 23 p:nä\nsarjan \"Kirjeitä maalaisystävälleni eräästä Litteraturhladetin\nkirjoituksesta\", joita muutamain viikkojen kuluessa seitsemässä\nnumerossa jatkoin. Kreivi Bergin pitkä virkaloma ja hänen sijaisensa\nNordenstamin erityinen myöntyväisyys vaikuttivat, että sain sensuurilta\njotenkin vapaasti noita kirjeitäni kirjoitella. Niissä tarkastelin\nSnellmanin kirjoituksen kohta kohdalta, näytin useat hänen väitteensä\nontoiksi ja osotin vuosina 1808-1816 ilmestyneiden valtiollisten\nasiakirjain nojalla, kuinka \"ihmeteltäviä\" meidän valtiolliset\noikeutemme oikeastaan olivat.\n\nHeinäkuun vihossaan (joka ilmestyi syysk. 3 p:nä) kirjoitti Snellman\nuuden artikkelin asiasta. Se oli kirjoitettu hänen tunnettuun\npoleemiseen tapaansa. Hän väitti, että häntä sekä täällä että Ruotsin\nlehdissä oli leimattu maankavaltajaksi. Pääasiallisesti pysyi hän\nentisellä kannallaan keskustelunalaisessa kysymyksessä, mutta hän\nselitti nyt tarkemmin ne epäiltävät lauseensa ja väitteensä, jotka\nolivat tuntuneet loukkaavimmilta hänen ensi artikkelissaan. \"Jos\nLitteraturbladet olisi ensi artikkelissaan esittänyt asiansa samalla\ntavalla kuin toisessa, olisi lehti ehkä voittanut puolelleen useampia\nkannattajia, -- taikka ainakaan se ei olisi saanut osakseen tuota\ntäydellisintä epäluottamusta, mistä sanomalehdistön historia voinee\nkertoa\", niin kirjoitin Hels. Tidningareissa.\n\nKuukautta myöhemmin (lokak. 1 p:nä) ilmestyi taas uusi vihko\nLitteraturbladetia. Siinä väittelyä jatkettiin yhä hillitsemättömämmin.\nSiinä huomasin Snellmannin lukeneen minut \"epärehellisten valehtelijain\nja häpäisijäin\" joukkoon.\n\nNyt alkoi oikeastaan perin surullinen juttu, jonka tahdon kertoa niin\nharvoin sanoin kuin mahdollista. -- Vaikka tuolta taholta olinkin\nsaanut ennen vastaanottaa ja sulattaa kaikenlaista ja vaikka itse\nkernaasti tunnustin, että olin pannut kovan kovaa vastaan, en\nkumminkaan voinut pitää hyvänäni sitä luokkaa ja luonnetta, johon\nLitteraturbladet oli minut lukenut. Turvausin silloin siihen\n\"lapselliseen\" -- niin monet arvelivat ja niin se ehkä olikin --\nkeinoon, että Hels. Tidningarein yleisölle kirjoittamassani\nkirjoituksessa vetosin kompromissiin, joka saisi antaa lausuntonsa\n\"Litteraturbladetin ja minun molemminpuolisesta valtiollisesta\nkäyttäytymisestä\". Sovinto-oikeus saataisiin muodostaa seitsemästä\nLitteraturbladetin toimittajan virkaveljestä, yliopiston professorista,\nja ne saisivat valita kolme henkilöä, ketä tahansa, jotka vain\nhyväksyisivät Litteraturbladetin kannan ja katsoivat asian vaativan\nmitään selvitystä. Jos tuo sovinto-oikeus selittäisi Litteraturbladetin\nkuvauksen minun siveellisestä luonteestani oikeaksi ja sattuvaksi, niin\nvakuutin, ettei koskaan enään minun likanen käteni tahraisi minkään\nsanomalehden palstoja.\n\nTämän vetoamisen johdosta saapui jo lokak. 5 p:nä luokseni kolme\ntunnettua henkilöä (hrat T. T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman)\nmukanaan heidän allekirjoittamansa kirjoitus, jossa he selittivät, että\nminä viime kirjeessäni olin \"häväissyt\" Litteraturbladetin ulosantajaa\nja pyysivät siitä kirjoitustaan lehteeni. Kun tuo kirjoitus ei\nkumminkaan sanallakaan kosketellut taistelevain \"molemminpuolista\nesiintymistä väittelyssä\" ja nuo kolme herraa eivät tahtoneet kuulla\npuhuttavan mistään sovinto-oikeudesta, niin kieltäysin lehdessäni tuota\nkirjoitusta julkaisemasta, josta kumminkin tein lukijoilleni selkoa\nsamalla kuin siihen vastasin. Muutamia päiviä myöhemmin julaistiin\nnoiden kolmen kirjoitus Finlands Allmänna Tidningissä. Senjälkeen\ntaistelu taas lepäsi, kunnes Litteraturbladin syyskuunvihko ilmestyi\nmarraskuun alussa. Vaan siinä oli nyt väittelyntapainen \"Katsaus\", joka\nvei voiton kaikista edellisistä ja jossa ei, voisi sanoa, jätetty\nmitään lausumatta. Senjälkeen ei taistelua enää voitu järkisyillä\njatkaa; turvausin silloin ivaan ja kirjoitin (marrask. 16 p:nä) palstan\npituisen \"Mixed Pickles\", jossa pippuri -- sen myönnän -- ehkä oli\nluvattoman karvesta. Sillä olin tuomiotorveen puhaltanut. Muutamia\npäiviä myöhemmin (marrask. 21 p:nä) sain Finlands Allmänna Tidningissä\nlukea Hels. Tidningareille osoitetun \"Adressin\", jonka alla oli\nkuusitoista arvossapidettyä nimeä. Näiden nimien joukkoon oli koottu\ntasan seitsemän professorin nimet ja heidän lausuntonsa piti siis\nvastata sitä kompromissituomiota, johon olin vedonnut. Vastustajani\nmenettelystä taistelussa ei tuossa tuomiossa kumminkaan mitään\nlausuttu. Omalta kohdaltani ymmärsin tuomion niin, että selvä\n\"ilmiantamishalu\" (\"denonciatsionslust\") oli ollut varsinaisena\nkannustimenani esiintyessäni Litteraturbladetin ulosantajaa vastaan. --\nMinun täytyi uskoa, että sellainen tuomio oli oikea ja että yleinen\nmielipide sitä kannatti. Lupaukseni mukaan luovuin senvuoksi vielä\nsamana päivänä Hels. Tidningarein toimituksesta ja kirjoitin lehteen\n\"Selityksen\", lausuen siinä jäähyväiset Suomen sanomalehtiä lukevalle\nyleisölle.\n\nEn ollut otaksunut, että minut julistettaisiin viattomaksi siinä\ntaistelussa, jota oli käyty. Mutta että minut yksin julistettaisiin\nsyylliseksi, se oli enemmän kuin mitä olin odottanut. Hyvin pian\nsainkin huomata, että asiasta oli useampia mielipiteitä. Jo samana\npäivänä, jolloin olin ilmoittanut eroavani, tuli hämmästyksekseni suuri\njoukko ylioppilaita ja muita kansalaisia kunnioittamaan minua laululla;\nhe tahtoivat osoittaa, kuten heidän puhujansa (maist. K. E. F.\nIgnatius) suunnilleen lausui, että tapahtuneesta polemiikista oli\ntoinenkin mielipide olemassa kuin se yksipuolinen, jonka nuo\nkuusitoista adressissaan olivat lausuneet. Ja kahta päivää myöhemmin\n(marrask. 25 p.) ilmestyi, myöskin Finl. Alm. Tidningissä, kaksi eri\nvastalausetta sanottua adressia vastaan, toisen alla 10 yliopiston\nopettajan nimet, toinen 51 kansalaisen allekirjoittama. Selityksiä,\nvastalauseita, adresseja ja vasta-adresseja singahteli sitten kahden\nviikon aikana toinen toisensa jälkeen; koko yleisö oli kuohuksissa\ntämän asian johdosta: vanhat yhtähyvin kuin nuoret, naiset yhtähyvin\nkuin miehet, näyttivät pitävän velvollisuutenaan lausua mielipiteensä\ntuossa kiivaassa riitakysymyksessä. Eikä näin tapahtunut ainoastaan\nHelsingissä: Turussa ilmestyi kaksi \"vasta-adressia\", toinen\nhovioikeuden jäsenten ja virkamiesten allekirjoittama, toinen lukuisan\nkansalaisjoukon puolesta; Porista, Loviisasta, Hämeenlinnasta y.m. tuli\nmyös samaan suuntaan käyviä lausuntoja. Ja kun useimmissa näistä\nmielenilmauksista lausuttiin toivomuksia, että minä en katsoisi olevani\nestetty jatkamasta sanomalehtimiestointani, saattoi Hels. Tidningar --\njonka juoksevia asioita tänä myrskyisenä murrosaikana Z. Topelius\nverrattomalla ystävyydellä oli ottanut hoitaakseen -- pian ilmoittaa,\nettä minä uudelta vuodelta palaisin lehteä johtamaan.\n\nNiin päättyi tämä polemiikki Snellmanin kanssa. Jos eräältä kannalta\nsaattoikin pitää surettavana, että niin kiihkeää huomiota omistettiin\nväittelyyn, joka suuresta asiasta oli luistanut persoonallisuuksiin, ja\njos tämä huomio ennen kaikkea oli kiusallinen niille henkilöille, jotka\nolivat sen lähimpänä aiheena, niin oli toki lohduttavaa, että se kaikki\nosoitti herännyttä, jopa valtavaa kansallista elinvoimaa. Sillä\neiväthän tämän taistelun pohjalla oikeastaan olleet nuo riitelevät\nhenkilöt, vaan se suuri isänmaallinen kysymys, jonka kannalta oli\nsodittu ja jota kaikki nämä mielenilmaukset tarkoittivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi kävi merkillisistä tapauksista yhä rikkaammaksi kuta enemmän se\nläheni loppuaan.\n\nKesken noita kuumia valtiollisia taisteluita vietettiin marrask. 9 p:nä\nlämpösellä kansallistunnolla rauhallisia Porthanin juhlia, joiden\nkautta koottiin varoja patsaan pystyttämistä varten Turkuun.\nSuomalaisen kirjallisuuden seura oli tätä tarkoitusta varten lähettänyt\nkehoituksen kaikkiin maan kaupunkeihin ja Snellman oli pienessä\nsuomeksi ja ruotsiksi ilmestyneessä kirjasessa mestarillisesti\nvastannut kysymykseen: \"Mitä oli Porthan?\" Kehoitusta noudatettiinkin\nkaikkialla. Joka kaupungissa ja monessa paikassa maaseuduilla pantiin\nnyt toimeen erilaisia juhlia ja listoilla kokosivat sitäpaitse naiset\nHelsingissä ja monessa muussa seudussa runsaita apuvaroja tähän\nkansalliseen tarkoitukseen. Tulos oli, että huoletta voitiin käydä\npatsasta pystyttämään.\n\nMuutamia viikkoja aikasemmin oli täällä Helsingissä myöskin vietetty\nkansallinen muistojuhla, nim. edellisenä vuonna kuolleen nerokkaan\nmaalaajan Werner Holmbergin kunniaksi. Topelius piti puheen tässä\njuhlassa, Cygnaeus kirjoitti runon ja nähtävänä oli näyttely, johon oli\nkoottu nuoren taiteilijavainajan täällä olevia tauluja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhuakseni muistakin henkisistä elämänilmiöistä valmistautui\nsanomalehdistömme nyt astumaan pitkän askeleen eteenpäin. Se oli\nluonnollinen ilmaus sitä uutta elinvoimaa, joka oli täyttänyt\nyhteiskunnan ja seuraus niistä paino-olojen muutoksista, joka oli\nodotettavissa. Suunnitelma tehtiin ja yhtiö perustettiin Helsingfors\nDagbladin perustamista varten. Lehti, jonka ensimmäinen näytenumero\nilmestyi jo marraskuulla, aikoi seuraavan vuoden alusta ilmestyä\nkuudesti viikossa. Sen ulosantaja ja vastaava toimittaja oli aluksi R.\nFrenckell: toimitukseen kuuluivat muuten E. Bergh, C. G. Estlander. R,\nLagerborg ja T. Sederholm. Papperslyktan ja Sederholmin kuukauslehti\nnaisille yhtyivät siis molemmat uuteen lehteen. Myöskin E. Linderin\nviikkolehti \"Barometern\" keskeytti vuoden lopussa kauniisti alotetun\nmutta ainoastaan neljä kuukautta kestäneen uransa.\n\nHels. Tidningareille oli myös aika tullut vuoden alusta ilmestyä joka\narkipäivä. Vastaiseksi oli siis joka toinen päivä n.s. puolinumeroinen\nannettava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaan politiikkaan. Sillävälin kuin syksyn pimeinä päivinä myrsky\nraivosi sanomalehdissämme, saapui idästä tiheästi viestejä vielä paljoa\narveluttavammista myrskyistä. Puolassa tapahtui uusia mielenosotuksia,\nkoko maa oli julistettu piiritystilaan ja toinen maaherra määrättiin\ntoisensa sijalle. Pietarissa tapahtui suuria ylioppilaslevottomuuksia,\njoita rangaistiin. Omista asioistamme ei korkeuksista kumminkaan\njohonkin aikaan kuulunut mitään.\n\nMaan kenraalikuvernööri kreivi Berg oli ulkomaanmatkaltaan palannut\nHelsinkiin syysk. 22 p:nä. Hän viipyi täällä vähän yli kuukauden ja\nmatkusti Pietariin lokak. 24 p. Pidettiin uskottavana ja mahdollisena,\nettei hän enää palaisi, mutta aivan varmoja siitä ei uskallettu olla.\n\nMutta eräänä päivänä, marrask. 15 p:nä, sain aamulla kirjelipun\nvanhalta varakanslerilta vphra Munck'ilta, joka pyysi minua käymään\nluonaan, koska hän \"tärkeän tapahtuman\" johdosta tarvitsi keskustella\nkanssani. Ollen aina minulle ystävällinen ja puhelias otti hän nytkin\nminut vastaan kauniit silmät tavallista säteilevämpinä. En muista enää,\nmistä asiasta hän minulle aluksi puhui. Mutta tärkeä asia se ei ollut\nja pian huomasin, ettei hän sen vuoksi ollut minua luokseen kutsunut.\nEikä kauan kulunutkaan, ennenkuin hän muutti puheenaineen ja virkkoi\npuolittain kuiskaten: \"No nyt on juttu Pietarissa valmis; kreivi Bergin\nvirkaero on allekirjoitettu\". Jos uutinen oli kallisarvoinen sille,\njoka sen kertoi, niin oli se sillekin, joka sen kuuli. Kiitin\nsydämmellisesti tiedonannosta ja hetkisen iloisesti keskusteltuamme\nläksin, luvattuani paroonille vastaseksi pitää uutisen salassa.\n\nViittä päivää myöhemmin, marrask. 20 p:nä, tuli asia julkiseksi. Ja\nsaman kuun 26 p:nä luettiin sanomalehdissämme, että kreivi Berg,\nalamaisesta pyynnöstään, on saanut eron Suomen kenraalikuvernöörin\nvirasta sekä että kenraalikuvernöörin virkaan on nimitetty\nvaltioneuvoston jäsen, jalkaväenkenraali vphra Rokassovski.\nArmollisessa erokirjassa Bergille kiitti keisari häntä hänen\nväsymättömästä toiminnastaan niiden 7 vuoden aikana, jolloin hän tätä\nmaata oli johtanut ei ainoastaan sotavuosina, vaan myöskin sodan\njälkeisinä, joina hän oli ponnistellut hankkiakseen maalle, -- niin\nkuuluivat sanat -- \"teidän oman vakuutuksenne mukaan kaikkea\nmahdollista hyvää\".\n\nSaattoihan maakin olla kenraalikuvernöörille kiitollinen, joskaan ei\nkaikesta mahdollisesta hyvästä, niin kumminkin kaikista niistä\nherätyksistä, joita hän oli maassamme antanut ja tahtonut antaa, -- ja\nvielä enemmän niistä herätyksistä, joita hän ei suinkaan ollut tahtonut\naiheuttaa. Mutta varmaa on, että ilo oli yleinen ja suuri, kun\ntiedonanto kenraalikuvernöörinvaihdoksesta julaistiin. Seuraavana\niltana, marrask. 27 p:nä, jolloin suurilukuinen yleisö keräytyi uuteen\nteaatteriin, -- jossa Suomen ensimmäinen pysyvä teaatteriseurue\nnäytteli lokakuun puolivälistä saakka, -- pyydettiin ennen näytännön\nalkamista yksimielisesti \"Maamme\"-laulua; orkesteri alkoi sitä soittaa\nja koko yleisö nousi seisomaan ja yhtyi lauluun.\n\nErityistä iloa herätti se seikka, että kreivi Bergin jälkeläiseksi\nvalittiin mies, joka entisen toimintansa aikana maassamme oli\nsaavuttanut niin suurta kunnioitusta kuin vphra Rokassovsky.\n\nUusi kenraalikuvernööri saapui Helsinkiin jouluk. 9 p. illalla. Huhu\noli jo edeltäpäin tiennyt kertoa, että hän toisi hyviä ja lohduttavia\nuutisia mukanaan. Ja se toteutuikin. Kun senaatin jäsenet, kaikki\nvirastot ja kaupungin porvaristo jouluk. 11 p:nä olivat häntä\ntervehtimässä, ilmoitti hän senaatille, että \"sittenkuin senaatti on\nehtinyt valmistaa ehdotukset arm. lakiesityksiksi, maan säädyt heti\nkokoonkutsutaan\". Senjälkeen kenraalikuvernööri lausui, että nyt siis\noli ainoastaan kokoonkutsutun valiokunnan ja senaatin toimittava\nhallitsijan tarkoitusten ja maan perustuslakien mukaisesti niin, että\nvaltiopäiväin pikainen kokoonkutsuminen kävisi mahdolliseksi. Kaikki\ntoimenpiteet maan ajanmukaiseksi kehitykseksi ovat maan todelliseksi\nhyväksi tarkoin suoritettavat perustuslakien mukaisesti ja sitä varten\non tärkeänä ehtona valistunut, maan varojen ja tarpeiden mukaan\nsovitettu valtiovarain hoito. Sellainen kehitys on saavutettavissa\nainoastaan tarkasti ja tunnollisesti noudattamalla maassa\nvoimassaolevia perustuslakeja, jotavastoin hallituksen on vaarallisena\nja laittomana hyljättävä jokainen niistä poikkeava vaatimus.\nKenraalikuvernööri oli vakuutettu siitä, että senaatti hyväksyy nämä\nhänen lausumansa mielipiteet.\n\nKun tämä hallitsijan varma lupaus valtiopäiväin kokoonkutsumisesta\nvielä samana päivänä levisi kaupungissa, nousi siitä erittäin suuri\nriemu. Illalla olivat hyvin monet ikkunat valaistuina; \"loistavat\nhuoneustot ja vaatimattomimmat ylioppilaskammiot olivat yhtä\ntulitetut\", niin silloin kirjoitettiin. Teaatterissa, joka myöskin oli\ntulitettu, pyydettiin nyt taas, näytännön loputtua, \"Maamme\"-laulua,\njonka orkesteri soitti ja jota yleisö tavallista lämpimämmillä\ntunteilla kuunteli.\n\nValitettavasti olivat muutamat nuoret miehet, ylioppilaat ja muut,\npitäneet sopivana tänä riemupäivänä panna toimeen raa'an\nmielenosoituksen, hurjat naukujaiset kaupungin senssorille. Tämä\nmielenosoitus oli sitä vähemmin paikoillaan senkin vuoksi, että\nvallassaolevaa painotarkastusta juuri silloin aivan toiselta taholta\nruvettiin ahdistamaan.\n\nPainotarkastus oli kreivi Bergin aikana kehittynyt semmoiselle\nkannalle, että siinä välttämättä täytyi käänteen tapahtua. Monelta\ntaholta oli asianomaisia jo innokkaasti kehoitettu panemaan muutosta\ntoimeen. Snellman oli tässä suhteessa tehnyt kaiken voitavansa, sen\ntiedän; ja J. A. v. Essen oli, sen mukaan kuin hän yksityisessä\nkirjeessä minulle kertoi, kääntynyt (toukokuussa 1861) lankomiehensä,\nministerivaltiosihteerin, puoleen, joka kernaasti kuuluu hänen sanojaan\nkuunnelleen, ja lähettänyt pitkän kirjoituksen, jossa hän oikeassa\nvalossaan kuvasi sen \"alentavan, häpeällisen ja mielivaltaisen\nkohtelun, jonka maamme sanomalehdistö on saanut osakseen\", hän oli\nehdottanut komitean asettamista laatimaan ehdotusta varsinaista\npainolakia varten taikka ainakin laillisesti rakennettua\nsensuuriasetusta varten. Sellaiset kehoitukset tuskin olivat\naivan turhat ja se C. Qvistin Tukholmassa äsken ulosantama\n\"Sensuuri-kalenteri\", jolla hän ikäänkuin vetosi yleisön tuomioon,\nvaikutti kai osaltaan sekin, että viranomaiset tulivat huomaamaan uuden\nsuunnan välttämättömäksi. Tuskin oli siis Berg siirtynyt syrjään,\nennenkuin ilmestyi jouluk. 9 p:nä annettu julistus \"Painotarkastuksesta\nSuomessa\". Siinä nyt kumottiin ne erityiset määräykset, joiden kautta\nsanomalehdistön senssoroiminen oli joutunut kenraalikuvernöörin ja\nkuvernöörien käsiin; sanomalehdistön tarkastaminen jätettiin taas\npainoylihallituksen toimeksi ja senaatti sai oikeuden antaa luvan\nsanomalehtien ulosantamiseen ja kieltää sen. Ja tämän yhteydessä\nasetettiin komitea laatimaan ehdotusta voimassa-olevan painoasetuksen\ntarpeellisia muutoksia varten ja siihen komiteaan kutsuttiin\nsenaattorit vphra Langenskiöld, Bergbom ja Furuhjelm, kanslianeuvos\nSnellman, tuomiorovasti Renvall, professori Ehrström ja lehtori v.\nSchoultz.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi kenraalikuvernööri, -- keisarin varma lupaus valtiopäiväin\npikaisesta kokoonkutsumisesta ja perustuslakien tarkasta\nnoudattamisesta, -- alullepantu paino-olojen uudistaminen, --\nsellaisiin enteisiin päättyi vuosi 1861.\n\nSellaiset olivat seuraukset kevytmielisestä yrityksestä sivuuttaa maan\nperustuslait ja lujasta ja suorasta, joskin hiljaisesta taistelusta\nnäiden samojen lakien pyhyyden puolesta. Suomen kansa oli kunnialla\nsuorittanut valtiollisen miehuudennäytteensä. Ja tämän kautta oli pohja\nlaskettu sille perustuslailliselle elämällemme, jota sen jälkeen kesti\nja sille kansalliselle tulevaisuudellemme, johon me aina, synkimpinäkin\nhetkinä, varmasti luottakaamme.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Huhu, joka itämaisen sodan aikana 1854 Suomessa levisi, että\nturkkilainen ylipäällikkö Osman Pascha muka olisi ollut tämä veljeni,\noli tietysti ihan perätön ja se lienee syntynyt siitä, että jotkut\nhenkilöt, jotka vielä veljeni muistivat, olivat huomanneet heidän\nvälillään jonkinlaista yhtänäköisyyttä.\n\n[2] Seikkaperäisemmän kuvauksen Helsingistä ja sen uusiutumisesta\n1830-luvulla on tekijä kirjoittanut julkaisuun \"Nu och Förr\". 1886,\nvihot 1 ja 2.\n\n[3] Riemu, saavu mieliimme, paetkaa pois te surun synkät varjot.\nVaipukaa pois kärsimysten muistot, nouse usko kaitselmukseen.\n\n[4] Kävikö Rehbinder Helsingissä tällä kertaa tämän tapauksen johdosta\nvaiko vähää ennen sattuneen puolalaisen maljajutun johdosta, josta\nStrömberg kertoo Runebergin elämäkerrassa, sitä en ihan varmaan muista.\n\n[5] 1830-luvun sanomalehdistöstä katso tarkemmin \"Nu och\nFörr\" 1886, vihko 5.\n\n[6] Kaikki jälempänäkin mainitut teokset ovat tietysti ruotsinkieliset,\nvaikka nimet tähän ovat suomennetut.\n\n[7] Nu och Förr, 1886, vihko 3.\n\n[8] Ruutia ei siihen aikaan säästetty. Ei ainoastaan satamaan\nsaapuessaan ampuivat laivat keulatykeistään kolme laukausta; samoin\ntehtiin myöskin lähdettäessä, jolloin vielä neljäs laukaus ammuttiin,\nnim. neljännestuntia ennen laivan lähtöä, jotta matkalle aikojat\ntietäisivät pitää lähtöhetkeä muistissa.\n\n[9] Tätä pitkää, muodollisesti vajavata runoa, jonka kirjan tekijä\nkokonaisuudessaan on julaissut, ei ole katsottu ansaitsevan tähän\nsuomentaa.\n\n[10] Sä Suomen suojelija, jolla on alttari jokaisen suomalaisen\nrinnassa, sinulle kiitollisuutensa lausuvat kaikki meidän piirit,\nniinhyvin mökeissä kuin salongeissa asuvaiset. Ja kaiku laaksoissamme\njulistaa, että olet ansainnut suomalaisten sydänten parhaan\ntunnustuksen.\n\n[11] Tässä istunnossa ilmoitettiin konsistoriolle Aleksanterin\nstipendion perustamisesta nuorille tiedemiehille, huomioonottamalla,\npaitsi muuta, että hakija kaksi vuotta oli oleskellut Venäjällä\nperinpohjin venäjänkieleen perehtymässä.\n\n[12] Professoriksi ehti kumminkin ainoastaan vanhin, valtioneuvos Vilh.\nLagus. Häntä seuraavat veljet kuolivat oikeustieteen dosentteinä\nulkomailla kumpikin noin 35 vuoden ijässä: Knut 1859 Veveyssä ja Robert\n1863 Montpellierissä. Nuorin, runoilija ja sivistyshistorioitsija\nGabriel Lagus oli toisia puoltatoista vuosikymmentä nuorempi eikä siis\nkuulunut samaan akateemiseen ikäluokkaankaan.\n\n[13] Sittemmin Helsingin oikeusraatimies ja kunnallispormestari.\n\n[14] Tätä hetkellisesti perustettua seuraa ei ansaitseisi tässä paljo\nmainitakaan, ellei O. Rancken, elämäkerrassaan O. Leisteniuksesta, sekä\nE. West kirjoituksessaan Finsk Tidskriftissä olisi sitä kosketelleet\nja ellei siitä siten syyttä, ansiotta melkein olisi tullut\nkirjallishistoriallinen tapaus. Seuralla ei näet ollut mitään muuta\ntarkoitusta kuin viettää joku iltahetki lasin ääressä puheilla ja\npilanteolla. Helsingissä, jossa melkein kaikki perustajat olivat koolla\nsyksyllä 1845, oli seuralla ensi kokouksensa, kun vietettiin Snellmanin\nhääpäivää marrask. 18 p:nä. Sittemmin kokoontui seura, johon muutamia\nuusia jäseniä otettiin, seuraavina kolmena vuotena pari kertaa\nvuodessa, jonka jälkeen se nukkui. Uusista jäsenistä oli Leistenius\nyksi; hän oli 1846 runoilijaloistonsa kukkuloilla ja hän valittiin pian\nmyöskin varapuheenjohtajaksi. Mutta hänen epätasainen luonteensa\nvaikutti, ettei hän pitempään seurassa viihtynyt, ja ettei seurakaan\nhänestä hauskuutta saanut ja hän jäi siitä syystä pois. Muutamia hänen\ntässä seurassa esittämiään runoja, jotka kumminkaan eivät\njulkaistaviksi sovi, on kumminkin vielä tallessa. Samoin pöytäkirjat,\njotka olivat minun, seuran sihteerin, laatimat.\n\n[15] Tämä kappale esitettiin jo 1847 ensi kerran Kuopiossa\nseuranäytelmänä. _Suomentajan muistutus_.\n\n[16] Nordström oli silloin jo saanut eronsa ja hän nimitettiin vähän\nmyöhemmin Ruotsin valtioarkiston hoitajaksi.\n\n[17] Kuopion ala-alkeiskouluun oli jo 1845, rovastin, tohtorin M.\nIngmanin lahjoittamilla varoilla, palkattu suomenkielen opettaja. Tämä\nopetus alkoi lokakuussa samana vuonna. Snellman kirjoitti silloin\nSaimaansa: \"Siis saadaan nyt täällä iloita siitä harvinaisesta\nilmiöstä, että valtion koulussa kuullaan opetettavan kansakunnan\nomaakin kieltä.\"\n\n[18] Tämän asiakirjan, päivätty maalisk. 28 p. 1847, joka löydettiin\nAhlqvistin jälkeenjättämäin paperien joukosta, on E. N. Setälä\njulkaissut Valvojan joulukuun vihossa 1887.\n\n[19] Jo 1826 oli kanslerin käskystä 4 ylioppilasta lähetetty Moskovan\nyliopistoon kahdeksi vuodeksi tutkimaan venäjänkieltä ja saivat he 100\nruplaa kuussa. Heitä valmistettiin virkoihin, joissa venäjänkieli oli\nvälttämätön. V. 1832 lähetettiin yhtä suurilla matkarahoilla taas neljä\nylioppilasta Kasanin yliopistoon venäjätä oppimaan, -- heitä tarvittiin\nopettajiksi Suomen kadettikouluun.\n\n[20] Posti tuli tähänkin aikaan Pietarista ainoastaan kahdesti\nviikossa; maaliskuun puolivälissä 1848 pantiin kumminkin kolmaskin\nviikkoposti Pietarin ja Turun välille toimeen.\n\n[21] On kerrottu, että syyksi tähän keis. kirjeen ilmestymiseen oli\notettu helmikuussa 1850 ilmestynyt suomalainen käännös A. Dumas'in\nkertomuksesta Wilhelm Tellistä. Voihan muuten uskoa mitä tahansa. Mutta\nmainittu pieni kirja oli sentään hyvin viaton; sen ulosantaja oli hyvä\ntuttavani ja kirjaan otetut kaksi puupiirrosta olivat kotosin sisareni\nvanhan ompelurasian kannesta. En ainakaan minä voinut käsittää, että\ntuo kirja voisi tuottaa maalle vauriota, vielä vähemmän, että se voisi\ntuottaa kuoliniskun suomalaiselle kirjallisuudelle. Mutta siihen\naikaanhan esitettiin Pietarissa ooppera \"Wilhelm Tell\" muutetulla\nnimellä \"Kaarlo rohkea\". Siihen aikaan ei myöskään saatu soittaa\nmarseljeesia Venäjällä.\n\n[22] Valitettavasti en voinut tuossa tilaisuudessa olla saapuvilla,\nPedellien oli näet käsketty tarkoin valvomaan, että leuvaltaan\nainoastaan hyvin puhtaaksi ajettuja henkilöitä pääsi saliin.\n\n[23] Niin kävikin. V. 1850:n senssuurisääntö muuttui hyvin lyhyessä\najassa miltei kuolleeksi kirjaimeksi ja se lakkautettiin kokonaan 1860.\nUudet säännöt seuralle vahvistettiin 1860 ja kaikki v:n 1850:n\nkasvannaiset olivat niistä silloin pois karsitut.\n\n[24] Sellaisia H. T:n kesätoimittajia muistelen ainakin seuraavat:\nF. Cygnaeus, C. M. Crusell, G. Ehrström, K. Collan, A. P. Koos, B. O.\nSchauman, C. V. Törnegren j.n.e.\n\n[25] Julkaisussa \"Censur-kalender\", joka ilmestyi Tukholmassa 1861.\n\n[26] Julkaisussa \"AfhandIingar i populära ämnen\" 2:nen vihko.\n\n[27] Tämä menestys ei meille kumminkaan voinut nousta aivan pahasti\npäähän, kun tiesimme, että toisten lehtien tilaajamäärä ei sentään\nvähentynyt: Hels. T:lla oli samana vuonna 1,580 tilaajaa ja Finl. Alm.\nTid:nilla 1,630 tilaajaa.\n\n[28] Keisari puhui venäjäksi eikä hänen sanojaan siinä tilaisuudessa\nmuulle kielelle käännetty; useat venäjänkieltä taitavat olivat\nkirjoittaneet puheen muistiin, vaan nuo muistiinpanot, jotka vieläkin\novat tallella, eroavat, mikäli lausetapoihin tulee, melkoisesti\ntoisistaan.\n\n[29] Seuraavana aamuna kutsutti perintöruhtinas vielä joukon\nylioppilaita luokseen (valittiin venäjänkielen taitoisia),\nilmaistakseen rakkautensa tunteen yliopistoa kohtaan ja\ntyytyväisyytensä ylioppilaihin, toivoen sen aina saavansa säilyttää.\n\n[30] Neljä viikkoa marssittuaan saapui pataljoona Pietariin ja siellä\nvastaanotti sen mitä sydämmellisimmin keisari poikineen. Se sai\nluottamustoimen siellä: olla hallitsijan lähimpänä henkivartijana\nPietarhovissa, jonne pataljoona meni toukok. 8 p. Siellä Pietarhovissa\nvietettiin suurilla juhlallisuuksilla heinäk. 27 p. pataljoonan\nkaartiksi korottamisen 25-vuotispäivää. Tässä juhlassa lausuivat\nkeisari ja perintöruhtinas tunnustuksensa ja kunnioituksensa Suomen\nkansalle ja keisarinna kiitti erityisesti kaartin kaunista soittoa;\nsoittokunta esitti m.m. \"Maamme\"-laulun ja keisarilliset mieltyivät\nsiihen hyvin. -- Syksyllä samana vuonna sai Suomen kaarti kumminkin\nlähteä vaikeampia sotavaiheita kohden.\n\n[31] Se sotainen innostus, jota tuo arvossapidetty lääketieteen\nprofessori näissä puheissaan osotti, vaikutti, että hän seuraavana\ntalvena sai matkustaa puolivirallisena edustajana Skandinavian maihin,\nselittääkseen siellä Suomessa vallitsevaa mielialaa. Hän matkusti\nvaltion varoilla \"erinäisiä tarkoituksia varten\", tutkiakseen m.m.\npohjoismaiden sairaushistoriaa.\n\n[32] Suomalaisten meriväkiosastojen sotaretkeä meritse ei kumminkaan\nkoskaan jatkettu -- Helsingin satamaa etemmäs.\n\n[33] Sitä oli ajateltu jo ennenkin samalla kuin oli tuumittu perustaa\nTöölöön kylmävesi-kylpylaitos.\n\n[34] Sähkösanomia lähetettiin aluksi ainoastaan venäjäksi. Mutta sodan\nloputtua, syksystä 1856, saatiin Turkuun ja Helsinkiin lennätinsanomia\nmyöskin ranskan, saksan, englannin ja italian kielillä; vasta\ntoukokuulta 1858 ruotsiksi ja paljoa myöhemmin suomeksi. -- Vuodesta\n1857 ne Suomen kaupungit, joiden läpi lanka kulki, antoivat vuotuista\napua lennätinasemain ylläpitämiseen. Vuosina 1859 ja 1860 jatkettiin\nlinjaa Turusta rannikkokaupunkien läpi aina Tornioon saakka. -- Jo 1857\noli vireillä tuuma muodostaa yksityinen suomalainen yhtiö, joka ottaisi\nlennätinverkon haltuunsa, mutta lennätinlaitos Suomessa jäi kuin jäikin\nvenäläiseksi laitokseksi.\n\n[35] Jumala yksin tietää, mitä tämä ensimmäinen pisara on maksava\nteille ja meille. Me emme alkaneet tätä onnetonta taistelua emmekä\nverellä tahranneet kevään kauneutta ja sen pyhää rauhaa.\n\nMe puolustamme rannikoitamme ja taistelemme maamme puolesta.\nVeririkoksen paino ei meitä paina. Politikan selkkaukset, Euroopan ja\nMuhamedin, ne kaikki olemme unhottaneet, sillä nyt on Suomi taistelussa\nmukana!\n\n[36] Mainittava on, että Topelius ei ole katsonut syytä olevan ottaa\ntätä runoa mihinkään koottujen runoelmainsa painokseen.\n\n[37] Eräs henkilö, joka monet vuodet palveli Suomen kenraalikuvernöörin\nkansliassa ja oli läheisissä tekemisissä esimiehensä kanssa, julkaisi\n1889 St. Pet. Zeitungissa nimimerkillä C. v. P. (Philippaeus, joka\nlyhyen ajan oli saksankielen lehtorina yliopistossamme) pitkähkön\nluonteenkuvauksen kreivi Bergistä, joka kieltämättä monesta kohden on\nsattuva ja tosi. Siitä lainaan seuraavaa:\n\n\"Berg vormutakissa ja Berg sängyssään -- jossa hänet monasti olen\nnähnyt -- ne olivat kaksi aivan eri ihmistä. Vormupuvussaankin hän oli,\nrunsaista puuvillatäytteistä huolimatta, pituuteensa verraten\ntavattoman laiha. Hänen kasvonsa olivat oikeastaan hyväntahtoisen\nnäköiset: nenä hieno ja kaareva, silmät harmaat, huulet ohkaset,\nviikset mustatut ja ylöspäin kierretyt. Mutta nuo kasvot saattoivat\npian muuttua uhkaaviksi. Hänellä oli kokonainen sarja hyvin taitavasti\nvalmistettuja tummanruskeita tekotukkia, joissa ihan samassa paikassa\noli joukko harmaita haituvia. Määräajan jälkeen vaihtoi hän tekotukkaa\nmääräjärjestyksessä, riippuen tukan pituudesta. Kun viimeinen numero\noli käytetty alkoi hän alusta ja silloin aina sanottiin, että hän oli\nleikkuuttanut tukkansa. Jalat hänellä olivat erinomaisen lujatekoiset.\nOlen nähnyt hänen tuntikausia seisovan jalkojaan liikauttamatta. Hän\nkäveli reippaasti, notkeasti eikä hän koskaan väsynyt kävellessään eikä\nratsastaessaan. Öisin nukkui hän vain pari tuntia. Jos hän joskus\npäivillä tunsi itsensä väsyneeksi, kutsui hän palvelijansa ja käski\nherättää itsensä kahdeksan tunnin perästä. Samalla hän viskautui\nlepotuoliinsa ja nukkui heti paikalla. Täsmälleen kahdeksan tunnin\nperästä saapui palvelija kädessään kostea pyyhinliina. Berg pyyhkäsi\nunen silmistään ja istuutui levänneenä työnsä ääreen.\n\n\"Erinomainen tarmo ja tavaton työvoima olivat hänen kuvaavimpia\nominaisuuksiaan, joita olen ihaillut ja ne hän säilytti kuolemaansa\nsaakka. Näytti siltä, kuin tämä mies ei olisi koskaan väsymystä\ntuntenut. Minun mielestäni, lausui hän kerran, ei ole olemassa\nnuoruutta eikä vanhuutta, vaan ainoastaan voimakkuutta ja heikkoutta.\"\n\n[38] Tätä pitkää laulua, jonka tekijä on ruotsinkieliseen alkuteokseen\nkokonaisuudessaan lainannut, olisi mahdoton sen alkuperäisessä\nnaiivisuudessa saada puetuksi suomalaiseen asuun. Runossa purkautuu\nvihaa ja halveksumista Ranskaa ja Englantia kohtaan, joiden\nhistorialliset synnit hyvin räikeässä muodossa kuvataan, joiden\n\"kehuttua sivistystä\" ei täällä Suomessa tarvita, sillä \"täällä meidän\non ilmankin hyvä olla\". Laulussa on pieni historiikki edellisen kesän\n(1854) sotatapauksista, jolloin viholliset raukkamaisesti polttivat\nsuojattomia kaupunkeja, uskaltamatta aseellista vastustajaa vastaan\nkäydä. Laulu päättyy noihin tunnettuihin säkeisiin:\n\n    \"Ingen nöd och ingen sorg\n    Kejsarn finns i Petersborg\".\n\ns.o. suomeksi:\n\n    \"Olo tääll' on huoleton\n    Pietarissa Keisar' on\".\n\n[39] Ne ovat julaistut Hufvudstadsbladetissa 1880 (n:o 187).\n\n[40] Wulffert kuoli jo muutamia viikkoja tämän paljastusjutun\njälkeen. Halvauskoktaus kaatoi hänet näet joulukuussa 1855 hänen\nkirjoituspöytänsä ääreen ja hän kuoli heti paikalla.\n\n[41] Samassa yhteydessä osoittivat ylioppilaat suosiotaan myöskin\nvarakanslerille, saattaessaan vapaaherra Munckin laululla hänen\nkotiinsa. Heillä olikin syytä tällaiseen tunnustukseen. Sillä Munck oli\njo aikaansaanut monella tavalla uuden hallinnon yliopistoon. Viimeksi\nolivat ylioppilaat saaneet heittää pois nuo entiset kankeat\nvormupukunsa ja pukeutua uuteen vormutakkiin, jossa oli alas käännetty\nsamettikaulus ja johon juhlatilaisuuksissa oli lupa kiinnittää\nkultaiset lyyryt.\n\n[42] Ennen rautateiden syntymistä ei juuri paljoa tiedetty\neläinsuojelusriennoista.\n\n[43] Mainitut kolme miestä rupesivat sitten (1858) kaikin joksikin\najaksi Hels. Tidningarein aputoimittajiksi.\n\n[44] Vasta lokak. 1 p 1863 fllosoofinen tiedekunta taas perustettiin;\nsilloin vasta filosofian professorinvirka sai takasin rehellisen\nnimensä.\n\n[45] Minulle kirjoitettiin ulkomaille, että Runeberg, kun hänelle\nilmoitettiin, että sellainen kunniahattu oli hänelle aijottu, huudahti:\n\"Koettakaa kaikin mokomin estää sitä; miltä se näyttäisi, jos\njumaluusopin tohtori seisoisi avojaloin särkiä onkimassa?\"\n\n[46] Samanlaisilla juhlilla oli aikusemmin myöskin Castrénia ja\nLönnrotia tervehditty heidän professorinvirkoihinsa.\n\n[47] Ensimmäiset suomenkieliset väitöskirjat, jotka tarkastettiin 1858,\nolivat F. Polénin ja G. Z. Forsmannin kirjoittamat, molemmat\nlisenssiaattiarvoa varten. Jo paljo ennen oli tosin jokunen suomennos\njulaistu harjoitus-väitöskirjana, mutta silloin oli nimilehti aina\nollut latinankielinen.\n\n[48] Tämän kappaleen miesosia esittivät kaartinluutnantit\nja ylioppilaat veljellisessä sovussa, --- melkein kaikki\ntulevaisuuden miehiä, vastaisia senaattoreja, sanomalehtimiehiä ja\nministerivaltiosihteerejä.\n\n[49] Sittemmin keksittiin vielä 50-60.\n\n[50] Nämä sanat painettiin erikseen, vaan niitä ei ole otettu mihinkään\nTopeliuksen runokokoelmaan. Runebergin \"Porilaisten marssi\" ilmestyi\nvasta keväillä 1860 ja se laulettiin ensi kerran Kaisaniemessä\nVapunpäivänä samana vuonna.\n\n[51] Tässä kerron ehkä vähän Suomen kaartinpataljoonan seikkailuista\nitämaisen sodan aikana. Pataljoona palveli ensiksi Pietarhovissa\nkeisarin henkivartiona, kuten edellä on kerrottu, syyskuuhun 1854,\njolloin se sai käskyn marssia valtakunnan länsirajalle. Tätä matkaa\nkesti puolentoista kuukautta; puolivälissä marraskuuta asettui\npataljoona talvikortteliin Rakischkin kauppalaan ja sen ympäristöön\nKovnon kuvernementissa. Jo matkalla oli joukossa paha lavantauti\nruvennut levenemään ja Rakischkissä se lisääntyi kamalassa määrin.\nKolmen kokonaisen kuukauden kuluessa olivat siellä ja läheisessä\nSkopischkissa sairaalat täpösen täynnä suomalaisia sotureita. Kaikkiaan\noli 600 miestä sairastunut; yhteisen hautakummun alla lepää\nSkopischkissa 220 suomalaista (niitä kuoli yhtenä ainoana päivänä 27),\nkuten sinne pystytetty muistopatsas tietää kertoa. Vihdoin helmikuun\nlopussa tuli pataljoonalle käsky siirtyä toiseen paikkaan, Vilkomiriin,\njotta paikanmuutos ehkä vaikuttaisi edullisesti terveysoloihin. Joukko\noli silloin jo niin kutistunut, että sitä oli ainoastaan kaksi\nkomppaniiaa. Vähitellen Vilkomirissä terveydentila parantuikin; uuden\nkeisarin syntymäpäivänä huhtik. 29 p:nä saattoi jo 400 miestä olla\nparaatissa mukana. Toukokuun puolivälissä saapui pataljoonan\nvahvistukseksi Hämeenlinnassa muodostunut reservikomppaniia.\nVilkomiristä läksi patoljoona liikkeelle toukokuun viime päivinä ja\noleskeli sitten kesäkuukausina 1855 ensiksi Porosovan ja sitten\nDeretschinin kauppalassa (Vilnan kuvernementissa). Lokakuun alussa,\njolloin rauhan toiveita jo sarasti, sai pataljoona vihdoin käskyn\npalata Suomeen. Kaksi kuukautta marssittuaan saapui se Pietariin ja se\nmajoitettiin sitten tasan puolen vuoden ajaksi Uudenkirkon pitäjään.\nVieläkin oli kaarti niin supistuneena, että se toukokuuhun saakka,\njolloin reserviväkeä saapui, oli jaettuna ainoastaan kahteen\nkomppaniaan. Kesäkuun puolivälissä komennettiin pataljoona taas\nPietariin, josta se elok. 8 p. läksi rautateitse Moskovaan,\nkruunausjuhlallisuuksiin. Moskovasta läksi se paluumatkalle vasta\nsyysk. 23 p., mutta nyt kuljettiin toki Pietarin kautta suorastaan\nHelsinkiin, jonne pataljoona meritse saapui syysk. 29 p. Silloin se,\nkaksi ja puoli vuotta poissa oltuaan, taas pääsi omaan kasarmiinsa,\njossa sillävälin oli majaillut osaksi venäläistä sotaväkeä, osaksi\nsuomalaisia tarkka-ampujia, osaksi sairaaloita. -- Kohta pataljoonan\npalattua Helsinkiin annettiin sen päällikkyys kenraalimajuri vphra C.\nv. Kothenin käsistä, joka kruunajaisissa oli saanut korkeamman viran,\nhänen jälkeläisekseen samalla määrätylle överstille, vapaaherra E. v.\nWillebrandtille.\n\n[52] Kumminkin oli jo P. Tikkanen v. 1848 ulosantamaansa \"Suomen\nSuuriruhtinaanmaan nykyiseen tilastoon\" (joka ennen oli ollut eri\nosastona savokarjalaisten \"Lukemisissa Suomen kansan hyödyksi\") voinut\nottaa perustuslakiemme tärkeimmät osat.\n\n[53] Litteraturbladet ei ilmestynyt Snellmannin enemmän kuin\nElmgreninkään aikoina koskaan säännöllisesti siinä kuussa, joka oli\nmerkitty kansilehdelle.\n\n[54] Sveitsiläisen kansallisuuden ja kielen vastaistakaan kehitystä ei\nSnellman näyttänyt uskovan. Mutta Pohjois-Amerikasta hän lausui: \"En\nkukaan epäile, että siellä on muodostuva oma kansallisuus -- tai\nuseampia. Se saa kyllä aikoinaan oman mielensä ja omat kielensä.\"\n\n[55] Näistä onnistuneista nimityksistä saatanee kiittää Elias\nLönnrotia, jonka tunnettuun kekseliäisyyteen Langenskiöld lie tässä\nkysymyksessä vedonnut.\n\n[56] Eräs v. B:n kirjoittama \"Kertomus Suomen metsistä\" ilmestyi 1859\nsaksaksi ja ruotsiksi.\n\n[57] Muu osa voitosta luovutettiin ylioppilastalorakennuksen hyväksi.\n\n[58] Tämä tapahtui varmaankin suureksi osaksi siitä syystä, että\nystäväni Th. Sederholm 1860 rupesi ulosantamaan kuukauslehteä \"Från när\nooh fjerran\" (Läheltä ja kaukaa, kuukauslehti Suomen naisille), johon\nlehteen suuri osa naispuolisista suosijoistani oli kääntynyt.\n\n[59] Talonpoikaissäädyn edustajia oli kumminkin ainoastaan yksi\nsaapuvilla, nim. tuo torsti herastuomari ja liikemies Lauri Pelkonen\nKuopiosta, joka, kolmen muun savolaisen ja pohjalaisen talonpojan\nkanssa oli ollut rahvaan lähetystönä Pietarissa, jossa keisari huhtik.\n1 p. oli laskenut heidät puheilleen. Siellä he olivat lausuneet\nkeisarille suomalaisten kiitokset kaikista isällisen huolenpidon\nosoituksista ja erityisesti suomalaisten ilon Venäjän talonpoikain\nmaaorjuuden poistamisesta, sekä sen ohessa alamaisessa kirjoituksessa\nanoneet että suomenkielen käyttämistä kouluissa ja oikeustoissa\nlaajennettaisiin umpisuomalaisissa seuduissa.\n\n[60] Suomennos Yrjö Weijolan.\n\n\n\n"]