[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-U5fHmjh7-MAGVsSxuuDe-oDunRqj7W5-O2NHa23PXk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1117,"Kavaluus ja rakkaus","Schiller, Friedrich von",1759,1805,"1117-schiller-friedrich-von-kavaluus-ja-rakkaus","1117__Schiller_Friedrich_von__Kavaluus_ja_rakkaus","Murhenäytelmä viidessä näytöksessä","naytelma",[],[15],"saksalainen","fi",1784,1863,26755,159338,false,49552,[24,25],"German drama -- Translations into Finnish","Tragedies (Drama)",[27,28],"German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä\" by Friedrich Schiller is a tragic play penned in the late 18th century. The narrative revolves around complex themes of love, honor, deception, and societal expectations, highlighting the struggles of its characters against these forces. Central to the play are Ferdinand, a young nobleman caught between duty and passion, and Loviisa, a talented musician's daughter whose honor is jeopardized by social intrigue.  The opening of the play introduces key figures and sets a dramatic tone. It begins in the home of Miller, a city musician, who is deeply concerned about his daughter Loviisa's reputation as she becomes an object of affection for the arrogant Baron Ferdinand, son of President von Walter. Miller expresses his fears about the potential consequences of his daughter's association with a man of higher social standing, hinting at the turmoil and conflict that will arise throughout the play. As Loviisa emerges as a character full of innocence and passionate love, the tensions of class dynamics and the constraints of relationships are sharply drawn, suggesting a narrative rich in emotional depth and moral quandaries. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Ahlqvist, August",294,"Schillerin porvarillinen murhenäytelmä kuvaa aatelisen Ferdinandin ja porvaristyttö Loviisan välistä traagista suhdetta. Nuoret joutuvat hovijuonittelujen ja säätyerojen uhreiksi, kun valtapelit ja intohimo törmäävät 1700-luvun saksalaisessa ympäristössä.","KAVALUUS JA RAKKAUS\n\nMurhenäytelmä viidessä näytöksessä","Kirj.\n\nFr. von Schiller\n\n\nSaksankielestä suomentanut A. Oksanen.\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1863.\n\n\n\n\n\n\n      Painoluvan antanut: L. Heimbürger.\n\n\n\nJÄSENET:\n\n Presidenti von Walter, erään saksalaisen ruhtinan hovissa.\n Ferdinand, hänen poikansa, majuori.\n Hovi-marsalki von Kalb.\n Lady Milford, ruhtinan rakastettu.\n Wurm, presidentin koto-sihtieri.\n Miller, kaupungin soitto-mestari.\n Hänen vaimonsa.\n Loviisa, heidän tyttärensä.\n Sohvi, Ladyn kammari-neitsyt.\n Ruhtinan kammari-palvelija.\n Syrjä-jäseniä.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Kammari soitto-mestarin kodossa.\n\n    Miller nousee juuri tuolilta ylös ja asettaa suuren viulunsa\n    syrjään. Rouva Milleritär, vielä aamu-puvussa, juo kahvia.\n\nMiller (kiireesti kävellen edes ja taas). Se on kerralla sanottu! Tämä\nasia alkaa tuntua ilkeältä. Tyttäreni tulee pahaan huutoon. Huoneeni\njoutuu maineen-alaiseksi. Presidenti pääsee jälille ja -- lyhykäisesti,\nminä käsken nuoren herran ulos.\n\nRouva. Ethän sinä ole häntä huoneesesi vietellyt, etkä tytärtäsi\nhänelle syötiksi asettanut.\n\nMiller. En huoneeseni häntä vietellyt, enkä tytärtäni hänelle syötiksl\npannut; kuka sitä kysyy. -- Minä olin herra huoneessani. Minun olisi\npitänyt pitää tyttäreni paremmassa kurissa. Minun olisi ajoissa pitänyt\najaa majuori ulos, -- tahi olisi minun heti pitänyt ilmoittaa koko\njuttu hänen ylhäisyydellensä, herra papalle. Nuori paroni saa siitä\nkorkeimmakseen vähän nenällensä isältään, vaan tämän vihat lankeevat\nsoittaja-rievun päälle.\n\nRouva (juoden ulos kahvi-kupin). Vieläkö mitä! Mitä joutavata! Mikä\nsiitä voi sinulle tulla? Kuka sinulle voi mitään tehdä? Sinä teet\ntyötäsi, hankit oppilaita, mistä vaan saat.\n\nMiller. Mutta sanoppa kumminkin, jos voinet, mitä hyvää tästä asiasta\nvoipi syntyä? Naida ei hän tyttöä voi. -- Naimisesta ei ole\npuhumistakaan, ja hänen jalka -- Jumala varjelkoon! -- sepä siivoa\nolisi! -- Vaan kuules ämmä, kuin tuommoinen herra _von_ on rehmänyt\nsiellä ja täällä, eleskellyt sen ja sen lutkan kanssa, niin se kyllä\nmaistuisi semmoisesta herrasta päästä oikein mesi-marjaan käsin.\nKatsohan vaan, katsohan vaan! Jos sinulla olisi silmä joka\noksan-reiässä, ja vaikka jokaisen veri-pisaran edessä seisoisit\nvahtina, lumoo se tytön nenäsi edessä, ja viettelee ja pettää, ja tyttö\non pilattu iäksensä, jääpi yksinänsä istumaan, eli jos leikki on\nhänestä hyvää, jatkaa se sitä, (Kädellään lyöden otsaansa) Herra\nJeesus!\n\nRouva. Jumala varjele, rakas taivaallinen isä!\n\nMiller. Kyllä siinä onkin varjelemista. Mitäs muuta se tuommoinen\ntuulen-häntä sitten tarkoittaa juoksullaan? -- Lapsi on kaunis --\nsolakka -- sievä jalalta. Sisus-värkki saa olla millinen tahansa. Siitä\nteissä vaimo-ihmisissä ei paljon pidetä lukua, kuinhan vaan on kaunis\nkuori, kiiltävä nahka. Vaan jos herra juoksulainen vielä havaitsee,\nettä sisällyskin on hyvä tytössä, -- hoo, sitten se vasta oikein\nponnistaakin sen perään, -- enkä sitä ihmettelekään. Ihminen on aina\nihminen. Se on varmaa.\n\nRouva. Lukisitpa ne ihmeen-kauniit piljetit, joita se armollinen herra\nalituisesti kirjoittaa tyttärellesi. Voi hyvä Jumala! Niistä se vasta\noikein selvästi näkyy, ett'ei hän rakasta mitään muuta kuin hänen\nihanata mieltänsä.\n\nMiller. Kas niin, se se vasta oikea keino onkin! Puuta lyödään, oravata\ntarkoitetaan. Kellä terveisiä on lähettää liha-kullalle, se käyttää\nhyvää sydäntä sanan-saattajanansa. Kuinhan ensin mieli ja sydän on\nvoitettu, kyllä ruumis seuraa jälestä; palvelijat tekevät niinkuin\nnäkevät herras-väen tekevän, ja lopulla on se kumottava kun se, joka on\nparittajana ollut.\n\nRouva. Katsohan nyt noita kauniita kirjojakin, jotka herra majuori on\nhankkinut tänne. Tyttäresi pitääkin niistä rukouksia.\n\nMiller (viheltää). Ho hoo! Vai rukouksia! Kyllä näyt tietävän!\nSiveyden yksin-kertaiset opit ovat herra paronista liian suorat. Se\ntalon-poikainen liha-liemi on hänen armonsa sokuri-ydelmään tottuneesta\nmahasta liian raskasta. Hänen pitää se ensin kauno-kirjoittajien\nhelvetillisessä kyökissä keitättää uudestaan. Tuleen semmoinen hapatus!\nNiistä imee tyttö, Jumala tiesi mitä, ylen-taivaallisia ihanuuksia\nmieleensä, jotka sitten menevät vereen kuin Hispanian kärpäset, ja\ntukahduttavat sen rahtusen kristillisyyttä, jonka isä-rukka töin tuskin\non voinut kylvää hänen sydämeensä. Tuleen ne, sanon minä! Tytölle\nnousee kaikki pahan hengen kummitukset päähän. se alin-omainen\nromaanin-luku tekee, että hän ei viimein muista kotoansa, häpee ehkä\nisäänsä, joka ei ole kuin viulunsoittaja Miller, ja lopuksi hylkää\nkelvollisen ja kunniallisen kosio-miehen, joka olisi ollut minulle\napuina hankkimaan työtä ja ansiota. -- Et, Jumal' avita! (Hyppää ylös\nvihassa.) Tämä asia pitää heti saada selvälle, ja majuorille, -- --\njaa, jaa, majuorille tahdon minä näyttää, mistä viisi hirttä on poikki.\n(On lähtemässä ulos.)\n\nRouva. Elä toki niin julma ole, Miller! Onhan majuori lahjoittanut\nmonen kauniin markan arvon -- --\n\nMiller (tulee takaisin ja seisattuu vaimonsa eteen). Se on mun lapseni\nveren-hinta! Helvettiin sinä, mokoma hävitöin parittaja! Ennen minä\nkerjään viuluineni ja soitan ihmisten ovien edessä ruoka-veron edestä,\n-- ennen lyön minä suuren viuluni palasiksi ja vedän sontaa sen\nkuvussa, ennenkuin herkuitsen sillä rahalla, jonka edestä ainoa lapseni\nmenettää kunniansa ja autuutensa. Jätä pois tuo lemmon kahvin-juominen\nja nuuskun-nuuskaaminen, niin ei tarvitse tyttäresi poskia kaupitella.\nOlen minä ennenkin syönyt itseni kylläiseksi ja on mulla ennenkin aina\nollut muuttaa päälleni puhdas paita, ennenkuin tämä sakramentskatun\nheilu-häntä joutui majaani.\n\nRouva. Kuinka sinä heti kiehahdat villiin ja vimmaan! Eihän asiassa\ntarvitse niin suuta päätä rynnätä. Enhän minä muuta sano, kuin että\nherra paronia ei pidä puulla päähän lyödä, sillä hän on presidentin\npoika.\n\nMiller. Sepä se juuri onkin pää-asia. Ja juuri sen tähden pitää asiasta\ntulla selvä jo tänä päivänä. Presidentin täytyy kiittää minua, jos hän\noikea isä on. Ota sinä ja puhdista punainen sametti-takkini, ja minä\nannan ilmoittaa itseni hänen ylhäisyydellensä. Minä tahdon sanoa hänen\nylhäisyydellensä: teidän poikanne pitää mun tytärtäni silmällä, minun\ntyttäreni on liian halpa teidän herra poikanne vaimoksi, vaan liian\nhyvä teidän herra poikanne kurvaksi, ja sillä hyvä! Nimeni on Miller.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Sihtieri Wurm. Edelliset.\n\nRouva. Kah, hyvää huomenta, herra sihtieri! Toki kerran vielä saa taas\nnähdä teitäkin.\n\nWurm. Kiitoksia, nöyrimpiä kiitoksia, hyvä täti! Missä armollisia\nparonia oleksii vieraina, siinä ei meikäläisten käymiset tule\nkysymykseenkään.\n\nRouva. Mitä sanotte, herra sihtieri! Herra majuori von Walter tekee\nmeille kyllä sen kunnian silloin tällöin; mutta emme me sen vuoksi\nketään ylen-katso.\n\nMiller (tuskastuneena.) Tuo vieraalle tuoli, ämmä. Pankaa lakkinne\npois, hyvä ystävä!\n\nWurm (panee lakkinsa ja keppinsä pois ja istuutuu). No, kuinkas\nmorsiameni voipi, tuleva morsiameni eli ollutko? -- sitä en kumminkaan\ntoivoisi -- eikö häntä saa nähdä -- mamseli Loviisaa?\n\nRouva. Kiitoksia kysymästänne, herra sihtieri! Vaan ei tyttäreni ole\nensinkään ylpeä.\n\nMiller (Vihassa, työttää häntä kyynäs-päällänsä). Ämmä!\n\nRouva. Se on oikein paha, ett'ei hän nyt ole herra sihtieriä\npuhuttelemassa. Hän meni aamu-kirkkoon tyttö-parka.\n\nWurm. Se on iloista, oikein iloista! Minä olen hänestä saava jumalisen,\nkristillisen vaimon!\n\nRouva (naurahtaa tuhman-ylpeästi). Niin -- mutta herra sihtieri --\n\nMiller (nähtävästi hämmennyksissä, nipistää häneltä korvaa). Ämmä!\n\nRouva. Jos meidän perhe miten muuten voipi palvella teitä, niin teemme\nsen kernaasti, herra sihtieri --\n\nWurm (viekkaasti katsahtaen). Miten muuten! Suuri kiitos, suuri kiitos!\n-- Hem! hem! hem!\n\nRouva. Vaan -- niinkuin herra sihtieri itsekin on ymmärtävä --.\n\nMiller (suutuksissa, työkkää vaimoansa takaa-päin). Ämmä!\n\nRouva. Hyvä on hyvä, ja parempi on parempi, ja ainoan lapsensa onnea ei\nkukaan tahtoisi estää. (Tuhman-ylpeästi.) Tokihan ainakin ymmärtänette,\nherra sihtieri, mitä tarkoitan?\n\nWurm (levottomasti liikkuen tuolillansa, ruopien korvallistansa, ja\nnykkien rinta-röyhtelöänsä ja paitansa hihan-suita). Ymmärränkö? Enpä\noikein -- Tahi jos ymmärränkin vähän -- Mitä meinaatte te sitten\noikeettain?\n\nRouva. Niin -- niin -- ajattelin vaan -- arvelen sitä, (rykii) että\nkuin hyvä Jumala kaiken mokomin tahtoo tyttäreni tehdä armoksi --\n\nWurm (hyppää tuolilta). Mitä sanotte? Mitä?\n\nMiller. Istukaa, istukaa paikoillanne, herra sihtieri! Akka on hullu\nhöperö! Mistä se \"armo\" tulisi? Mitä lemmon hupatusta tämä on?\n\nRouva. Hauku sinä, mitä haukut. Minä tiedän, minkä tiedän -- ja minkä\nherra majuori on sanonut, sen on hän sanonut.\n\nMiller (vihan vimmassa, juoksee viulunsa). Pidätkö suusi kiinni?\nTahdotko tällä pää-kalloosi? -- Mitä sinä tiedät? -- Mitä on hän\nsanonut? -- Elkää olko millännekään, hyvä ystävä, akan juoruista! --\nSinä suoria kyökkiisi! -- Elkää toki pitäkö minua semmoisena\ntuhma-jussina, että tyttöä ylemmäksi itseäni tahtoisin työntää!\nEttenhän ainakaan niin pahaa minusta luulle, herra sihtieri!\n\nWurm. Enkä minäkään ole sitä teiltä ansainnut, herra soitto-mestari!\nMinä olen tottunut teitä pitämään sananne miesnä, ja naima-kauppani\ntyttärenne kanssa oli jo melkein kuin allekirjoitettu. Minulla on\nvirka, joka elättää hyvän hoitajansa; presidenti on minulle\nsuosiollinen; avittajaa en siis puutu, jos tahdon ylemmäksi pyrkiä. Te\nnäette, että kosioiminen mamseli Loviisata on toden-peräinen, jos ette\nkuka-ties ole antanut villitä itseänne miltä-kulta aatelilliselta\nheittiöltä --\n\nRouva. Herra sihtieri Wurm! Suuremmalla kunnioituksella, jos pyytää\nsaan --\n\nMiller. Tuki sinä suusi, sanon minä. -- Elkää pahastuko, hyvä ystävä!\nAsia jää entiselleen. Mitä mennä syksynä teille sanoin, sen sanon\nvieläkin. Pakoittamaan tytärtäni en rupea. Jos hänestä olette mieluinen\n-- hyvä, ja pitäköön hän itse onnestansa huolen kanssanne. Vaan jos hän\npäätänsä puistaa -- niin sen parempi -- niin Jumalan nimessä, piti\nsanomani, niin pistäkää rukkaset vyöllenne ja juokaa putelli isän\nkanssa. -- Tyttö se on teidän kanssa elävä, en minä. -- Miksi pitäisi\nminun paljaasta itse-päisyydestä sitoa hänelle mies kaulaan, jota hän\nei suvaitse? Pahan hengen paistiksensa pyytää minua vanhoillani --\nkuullakseni joka viini-lasin kanssa, jonka sitten joisin, ja joka\nruoka-murun kanssa, jonka sitten söisin, korvissani soivan: sinä olet\nse ilkiö, joka lapsesi onnettomuuteen menetit.\n\nRouva. Ja pitkittä puheitta -- minä en ollenkaan anna lupaani; minun\ntyttäreni on tehty paremmille, ja jos mieheni suostuisi lörpötyksiin,\nmenen minä oikeuteen.\n\nMiller. Pitääkö sinua lyödä, niin että luusi ruskaa?\n\nWurm (Millerille). Isän neuvo vaikuttaa paljon tyttäressä, ja varmaan\ntunnette te jo minut, herra Miller?\n\nMiller. Ilmainen kumma! Tytön pitää teidät tuntea. Mitä\nminä vanha naava-parta teistä näen, se ei näytä olevan kovin\nviehättävää nuorelle tytölle. Minä saatan teille tismallensa sanoa,\nkelpaattenko soitto-joukkoon vai ette -- vaan naisten mielet ovat\nsoitto-mestarillenkin vaikeat ymmärtää -- Ja sitten, suoraan sanottuna,\nhyvä ystävä, -- minä olen törkeä, suora saksalainen mies, -- jospa\ntytölle antaisinkin neuvon, ette te minua siitä suuresti kiittäisi.\nMinä en neuvo tytärtäni kellenkään -- mutta teille kaikista vähimmin,\nherra sihtieri! Antakaa minun puhua. Kosio-miestä, joka isää avuksensa\nhuutaa, en minä -- suokaa anteeksi -- usko palaneen tengan edestä. Jos\nhän on jotakin, niin hävettää se häntä tämän vanhan-tapaisen keinon\nkautta saattaa taitonsa rakkaansa tietoon. Jos hänellä taas ei ole\nuskallusta, niin on hän jänis-pöksy, ja semmoisille eivät Loviisat ole\nkasvaneet. -- -- Tuolla, isän selän takana, pitää hänen pitää neuvoa\ntyttären kanssa. Hänen pitää saattaa asia sille kannalle, että tyttö\nennen toivoo isänsä ja äitinsä lemmolle, ennenkuin hänestä eriää, --\neli että hän itse tulee ja lankee isän polvien eteen, ja Jumalan tähden\nrukoilee itsellensä joko mustaa kuolemata eli sydän-käpyänsä. --\nSemmoista minä mieheksi sanon! se on rakkautta! ja joka tyttö-lasta ei\nsaa semmoiseen tuskaan, se -- se näykkiköön hanhen-kynää, niinkuin\nennenkin.\n\nWurm (tempaa hattunsa ja keppinsä, ja töytää ulos). Kiitoksia, herra\nMiller!\n\nMiller (ottaa muutamia askeleita hänen jälestänsä). Mistä? mistä?\nEttenhän te nauttineet mitään, herra sihtieri! (Tullen takaisin). Ei se\nkuule mitään, ja pois se menee. -- -- On kuin myrkkyä olisin maistanut,\nmilloin tuo läkki-sormi tulee silmien eteen. Ilettävä, takavarikkoon\npantava mies, ikäänkuin joku sala-kulettaja olisi hänet varkain\nsaattanut tähän Luojan kauniisen maailmaan! -- Silmät pienet, viekkaat\nhiiren-tiihoittimet, -- tukka tuli-punainen, kasvo-päät kuperat, juuri\nkuin olisi luonto vihassa kelvottomasta kyhäyksestään häntä niistä\nottanut kiinni ja johon-kuhun nurkkaan lennättänyt. -- Ei! ennenkuin\nminä tyttäreni semmoiselle roistolle annan, ennen tulkoon hänestä\nvaikka -- hyvä Jumala, elä vihastu minuun!\n\nRouva (sylkee, vihoissaan). Se hävitöin koira! Vaan kyllä sinun pitää\noppiman.\n\nMiller. Vaan sinäkin sen pyövelin-ruoan, paronisi kanssa! -- Kiihoitit\nminut sillä semmoiseen vimmaan. -- Sin'et koskaan ole tuhmempi kuin\nsilloin, kun olet viisas olevinasi. Mitä sinun piti rämpättää \"hänen\narmostansa\" ja tyttärestäsi? Se on juuri paras mies! Sano vaan sille\nsemmoista, kyllä se heti rummun kanssa sen kaupungille kuuluttaa. Se on\nniitä herroja, jotka kävelevät nuuskien ihmisten huoneissa, puhella\nlaskettelevat yhtä ja toista, ja jos keltä heidän kanssansa sattuu\nmiettimätöin sana vahingossa pääsemään, heti lentää se ruhtinalle ja\nkurvalle ja presidentille, ja kovan onnen jyrinä raivoo päällesi.\n\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Loviisa Mllleritär tulee kirja kädessä. Edelliset.\n\nLoviisa (panee kirjan pois, menee isänsä tyköön ja antaa hänelle\nkättä). Hyvää huomenta, isä kulta!\n\nMiller (lämpimästi). Jumal' antakoon, lapsukaiseni! Se on oikein,\nlapseni, ettäs Luojaasi niin ahkerasti muistelet. Tee aina niin, ja\nhänen kätensä on aina sinua yllä-pitävä.\n\nLoviisa. O, minä olen suuri syntinen, isä! -- Kävikö hän täällä, äiti?\n\nRouva. Kuka, lapseni?\n\nLoviisa. Ah minua! unhotin että paitse häntä vielä muitakin ihmisiä on\nmaa-ilmassa. -- Pääni on niin huumeuksissa. -- Eikö hän siis käynyt\ntäällä, Walter?\n\nMiller (suruisesti ja vakaasti). Arvelin, että Loviisani olisi sen\nnimen jättänyt kirkkoon!\n\nLoviisa (vähän aikaa katsottuansa häntä silmiin). Minä ymmärrän teidän\najatuksenne, isä -- tunnen hyvin sen puukon, jonka pistätte omaan\ntuntooni; vaan se tuli liian myöhään. -- Isä, jumalisuus on minusta\npoissa, -- taivas ja Ferdinand taistelevat sielustani, ja minua\npeloittaa, minua peloittaa -- (Vähän ajan kuluttua.) Kun taide-niekan\nunhotamme hänen teoksensa tähden, niin eikö se hänelle ole mitä hienoin\nimarrus? -- Kun Jumalan mestarin-teos viehättää minut Jumalan itsensä\nunhottamaan, eikö se ole Jumalasta mieleen?\n\nMiller (heitäksen vihassa tuoliin). Kas niin, siinä se nyt en, hedelmä\njumalattomain kirjojen lukemisesta!\n\nLoviisa (menee levottomasti ikkunaan). Missähän se nyt lienee? -- Ne\nkorkeat ryökkynät, jotka häntä näkevät -- häntä kuulevat -- -- minä\nraukka olen halpa ja unhotettu. (Säikähtää näitä sanoja ja töytää\nisänsä tyköön.) Ei vainenkaan, ei! Antakaa anteeksi, isä kulta! En minä\nitke osattomuuttani. Ajattelen vaan vähäisen hänen päällensä,\npikkuisen, eihän se rahaa maksa. Tämän rahtusen henkeä, joka minussa\non, voisinko sen huohtaa ulos hivelevänä, hiljaisena tuulen-liekausna\nhänen kasvojansa vilvoittamaan! -- tämä kukkanen nuoruutta, ollakka se\nsini-kellonen, ja hän polkisi sen päälle, ja se saisi nöyrästi kuolla\nhänen jalkansa alle! Se olisi minusta kyllä, isä! Jos survijainen\niloitsee auringon säteissä, voipiko se korkea, ylhäinen aurinko sitä\nrangaista siitä?\n\nMiller (nojaaksen liikutettuna tuolin selkämää vasten ja peittää\nnäkönsä käsillään). Kuule, Luisu rukka, se vähäinen lopuska eloa, mikä\nminulla on jälellä, sen antaisin minä kernaasti pois, jos sinä majuoria\net olisin koskaan nähnyt.\n\nLoviisa (hämmästyksissä). Mitä sanotte isä, mitä? -- Ei, ette niin\nsanonut, toisin te tarkoititte, hyvä isä. Te ette näy tietävän että\nFerdinand on minun, minulle luotu, minulle suotu rakastavaisten isältä.\n(Katsoo miettien eteensä.) Kun hänen ensi kerran näin -- (kiireemmin)\nja veri nousi kasvoihini, tykki minussa kaikki suonet kovemmin; joka\ntykäys, joka henkäys kuiskutti: se se on! ja sydämeni se huusi\nvahvistaen: se se on! ja sama ääni kaikui koko muusta maa-ilmasta!\nSilloin, o silloin koitti päivä ensi kerran minun mielessäni. Nuoria\ntunteita nousi tuhansittain sydämestäni, niinkuin kukkasia maasta\nkevään tultua. Minä en nähnyt maa-ilmata ympärilläni, ja kuitenkin\nmuistan, ett'ei se koskaan ollut niin ihana ollut, kuin juuri silloin.\nEnkä tiennyt Jumalasta enää mitään, ja kuitenkaan en koskaan ollut\nhäntä rakastanut niin, kuin silloin.\n\nMiller (juoksee ja likistää häntä). Loviisa, rakas -- herttainen\nlapseni -- ota mun vanha, lahonnut pääni -- ota kaikki -- kaikki! --\nvaan majuoria -- Jumala on todistajani -- en sulle koskaan voi antaa.\n\n    (Menee pois.)\n\nLoviisa. Enhän minä häntä nyt tahdokkaan, isä kulta! Tämä vähäinen\najan-märkä, mikä täällä on oltavaa, sen kuivasee jo yksi ainoa uni\nFerdinandista. Tässä elämässä en häntä pyydäkkään. Sitten vasta, äiti,\nsitten, kuin arvo-eroitukset hajoovat -- kuin säädyn onnetoin kuori\nmeistä silkonee -- kuin ihmiset ovat vaan ihmisiä. -- Minulla ei ole\nmuuta perua kanssani, kuin viattomuuteni; vaan niinhän isä on monesti\nsanonut, että koreus ja korkeat arvot silloin tulevat huokeiksi, kun\nJumala tulee ja sydänten hinta nousee. Silloin olen minä rikas. Siellä\nluetaan kyyneleet kunniaksi, ja kauniit ajatukset jaloksi suku-peräksi!\nÄiti, kuinka korkea rouva minusta siellä tulee! -- Missä asiassa hän\nsitten enää olisi tyttöänsä parempi?\n\nRouva (hyppää seisalleen). Loviisa! majuori tulee! hyppää aituuksen\nyli! Mihin minä pakenen?\n\nLoviisa (alkaa vavista). Elkää menkö pois, äiti!\n\nRouva. Hyvä Jumala, minkä näköinen minä olen! Minua hävettää! Enhän\nminä toki tämmöisenä voi näyttäytyä sen armollisen herran edessä!\n\n    (Pois.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Ferdinand von Walter. Loviisa.\n\n    Ferdinand juoksee Loviisata kohti -- tämä vaipuu kalvastuneena\n    tuoliin -- hän seisahtuu eteen -- he katselevat vähän aikaa\n    toinen toistansa silmiin.\n\nFerdinand. Kuinka kalvea olet, Loviisa!\n\nLoviisa (nousee ylös ja lankee hänen kaulaansa). Se ei ole mitään.\nOlethan sinä nyt tässä. Se menee pian yli!\n\nFerdinand (ottaen hänen kätensä ja sitä suudellen). Rakastaako oma\nLoviisani vielä minua? Minun sydämeni on entisellään! Minä tulenkin\ntänne vaan katsomaan, oletko iloinen, ja aioin mennä takaisin ja\nmyöskin olla iloinen. -- Vaan sinä et ole iloinen!\n\nLoviisa. Olen kyllä, rakas ystäväni!\n\nFerdinand. Puhu totta! Et ole iloinen! Minä näen mielesi läpi, niinkuin\ntämän temantin kirkkaan veden läpi (osoittaa sormustansa). Mielesi\nkirkkauden pintaan ei nouse ainoakaan pore, jota minä en havaitseisi --\nei yksikään ajatus näyttäy näillä kasvoilla, jota minä en keksisi! Mikä\nsinulla on? Sukkelaan! Kuin vaan tämä peili pysyy minulle kirkasna, ei\nmaa-ilmassa pilviä olekkaan! Mikä sun on huolena?\n\nLoviisa (katselee häntä vähän aikaa ääneti, sitten suru-mielisesti).\nFerdinand! Jospa tietäisit, kuinka kauniilta meidän kielessä kuuluu tuo\nporvarillinen \"neitsyt\". --\n\nFerdinand. Mitä tämä on? (Kummeksien.) Tyttö! Kuule! kuinka semmoisia\npuhut? -- Sinä olet minun Loviisani! Kuka sinun vaatii vielä muutakin\nolla? Kappas sua, kavala, miten kylmä-kiskoisena mun piti sinut tavata.\nJos vaan olisit paljasta rakkautta, milloin olisi sinulla aikaa\ntuommoisia vertauksia tehdä! Minä kun olen sinun tykönäsi, sulaa kaikki\njärkeni yhteen ainoaan katseesen -- yhdeksi ainoaksi uneksi sinusta,\nkun poissa olen, ja sinulla on vielä viisautta rakkautesi rinnalla! Se\non häpeä sinulle! Jokainen hetki, jonka tähän aprikoimiseen olet\nmenettänyt, on varastettu pojaltasi.\n\nLoviisa (ottaa häntä kädestä, päätänsä pudistaen). Tahdot vaan\nnukutella minua, Ferdinand -- tahdot viekotella silmäni pois tuosta\nsyvyydestä, johon poloinen olen hukkuva. Minä näen tulevaiseen aikaan\n-- kuuluu ääni -- sun nuhteesi -- -- sun isäsi -- mun mitättömyyteni,\n(säikähtää ja laskee äkkiä hänen kätensä.) Ferdinand! Miekka heiluu\nmeidän ylitsemme! Meitä eroittavat!\n\nFerdinand. Eroittavat! (Hyppää ylös.) Mistä tämän aavistuksen saat,\nLoviisa? Eroittavat? -- Kuka voi purkaa kahden sydämen liiton, eli\nkaksi sädettä toinen toisestansa kiskoa? -- Minä olen aatelis-mies --\nVaan katsotaanpa, onko mun aatelis-kirjani vanhempi kuin luomisen\nkaava-piirrustus? tahi vaakunani luotettavampi kuin tuo Luojan\nkirjoitus Loviisan silmissä: tämä vaimo on tälle miehelle! Minä olen\npresidentin poika. Juuri senkin tähden. Mikä muu kuin rakkaus minulle\nlieventää sen kirouksen, jonka isäni maan-nylky jättää minulle\nperinnöksi?\n\nLoviisa. Oi kuinka minä pelkään häntä -- tätä isääsi!\n\nFerdinand. Minä en pelkää mitään -- en mitään -- kuin sun rakkautesi\nrajoja! Kokoutukoon esteitäkin niinkuin vuoria meidän väliimme, minä\ntahdon ne pitää portaina, joita myöten lennän Loviisan syliin!\nVastoin-käymisen myrsky on kiihoittava rakkauttani, vasta on tekevä\nLoviisan ihanammaksi. -- Siis pois pelko, rakkaani! Minä itse tahdon\nvartioida sinua niinkuin lohi-käärme maan-alaista kultaa -- Luota,\nturvaa minuun! Muuta enkeliä et tarvitse -- Minä viskaun sinun ja\nkovan-onnen väliin -- otan vastaan kaikki haavat -- kaadan ilon\npikarista joka märän sinulle -- kannan ne sinulle rakkauden maljassa.\n(hellästi likistäen häntä.) Tämän käsi-varren nojassa on Loviisa\ntanssiva elämän läpi; kauniimpana, kuin se sinut tänne antoi, on taivas\nsinut saava takaisin, ja ihmetellen tunnustava, että ainoastaan rakkaus\nVoipi ihmisluonnon täydellisentää. --\n\nLoviisa (sysää hänet luotaan, kovasti liikutettuna). Olemus malan\ntähden vaiti! ole ääneti! -- %o§ tietäisit -- Anna mun olla -- sinä et\ntiedä, että nuo toivomasi käyvät sydämeni päälle kuin noidan-nuolet.\n\n    (Tahtoo mennä pois.)\n\nFerdinand (pitelee häntä). Loviisa? Kuinka? Mikä muutos?\n\nLoviisa. Minä nämä unelmat olin unhottanut ja olin onnellinen -- Nyt,\nnyt -- tästä päivästä saakka -- on eloni rauha mennyt -- Hurjat\ntoivotukset -- tiedän sen -- rupeevat rinnassani raivoomaan. -- Mene,\nmene pois -- Jumala antakoon sen sinulle anteeksi! -- Sinä olet se,\njoka tulikekäleen lähätit mun nuoreen, rauhalliseen sydämeeni, ja se\npalo ei sammu koskaan, ei koskaan.\n\n    (Töytää ulos. Ferdinand seuraa häntä äänettä.)\n\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Sali presidentin kodissa.\n\n    Presidenti, ritariston-risti kaulassa ja tähti rinnassa,\n    ja sihtieri Wurm tulevat esiin.\n\nPresidenti. Oikein todellako rakastunut? Minun poikani! -- Ei, Wurm,\nsitä et saa minun koskaan uskomaan!\n\nWurm. Teidän ylhäisyys voitte vaatia minulta todistuksia.\n\nPresidenti. Että hän käypi niiden porvari-kutaleiden luona -- puhelee\ntuhmuuksia -- ehkäpä rupattaa vielä tunteistaankin -- se on kaikki\nmahdollista, eikä liioin nuhdeltavaa -- vaan rakastunut -- ja vielä\nmusikantin tyttöön, sanot?\n\nWurm. Soitto-mestari Millerin tyttäreen.\n\nPresidenti. Onko se kaunis? -- Vaan johan se on arvattavakin.\n\nWurm (vilkkaasti). Kauniin kappale valko-verisiä, joka, se ei ole\nollenkaan liikaa, vielä parasten hovi-kaunottarienkin rinnalla ei\nhäpeisi.\n\nPresidenti (nauraa). Sanot, Wurm, että hän pitää tätä hempua silmällä\n-- se on luonnollista; -- vaan katsoppas, Wurmiseni, se että poikani\nrakastaa tätä naista, antaa minulle toivon, ett'eivät paremmatkaan\nrouvat tule häntä vihaamaan; näin voipi hän hovissa jotakin toimittaa.\nTyttö on _kaunis_, sanot sinä; se on minulle mieleen, että pojallani\nniin muodoin on _makua_. Jos hän tyttö-hupakolle on naimis-lupauksia\ntehnyt, on vielä parempi, se osoittaa että hänellä on _älyä_ omaan\npuoleensa valhella. Hänestä voipi tulla _presidenti_. Jos hän sitten\nvielä aikomuksensa voittaa! -- mestarillisesti! se osoittaa, että\nhänellä on onnea. -- Jos koko kometia sitten loppuu tervehellä\npojanpojalla minulle -- vielä paremmin! minä juon kanta-puuni\nlisäymisestä putellin malagaa enemmän, ja maksan sakon hänen kurvansa\nedestä.\n\nWurm. Minä en voi toivottaa muuta kuin että tätä putellia, teidän\nylhäisyys, ette tarvitseisi juoda lohdutukseksenne.\n\nPresidenti (vakaasti). Wurm, muista se, että jos minä kerran uskon,\nniin uskon minä lujasti; raivoon, kun vihastun. -- Minua on hykäyttänyt\nse, että sinä tahdot minua ärsyttää. Että sinä kernaasti pyrit irti\nkanssa-kosijastasi, uskon minä helsingin hyvästi. Kun et tyttöä\nsaa hänestä luopumaan, pitää tässä isän muka ruveta sinulle\nkärpäis-läpsäksi, se on helposti ymmärrettävä -- ja että sinulla on\nniin paljo koiran-nahkaa, ilahuttaa minua oikein. -- Vaan, Wurm parka,\nelä kuitenkaan tahdo minuakin pettää. Eläkä leikkiäsi minun kanssani\ntee niin pitkältä, että mun täytyy suuttua!\n\nWurm. Teidän ylhäisyys, antakaa anteeksi! Jospa tässä minun puoleltani\nolisikin, niinkuin uskotte, luulevaisuus kanssa vaikuttamassa, niin\nolisi se ollut ainoastaan silmissäni, ei kielelläni.\n\nPresidenti. Ja minä kun luulin, että sitä sinussa ei olisi ensinkään!\nTuhma pöllö sinä, mitä koskee se sinuun, jos talarin saat uutena\nmyntistä eli vähän pidettynä raha-mieheltä. Sinä voit lohduttaa itseäsi\ntäkäläisen aatelin esi-merkillä; meidän säädyssä tehdään harva\nnaimis-kauppa, jossa ei vähintään puoli-kymmentä häävieraista -- eli\nkuitenkin palvelijoista -- voisi tarkoin sanoa, minkä-lainen sulhasen\nparatiisi on.\n\nWurm (kumartaa). Siinä asiassa olen minä mieleltäni porvarin-tapainen.\n\nPresidenti. Muuten saat sinä pian tilaisuuden kanssa-kosijallesi antaa\npilkkansa kauniimmalla tavalla takaisin. Paraillaan on ruhtinan\nkabinetissä se aie, että, uuden ruhtinattaren tullessa, lady\nMilfordille näyn vuoksi annetaan eronsa; saadaksemme petos\ntäydelliseksi pitää meidän lady naittaa. Sinä tiedät, Wurm, kuinka\nsuuresti minun valtani nojaupi ladyn vallalle -- kuinka yli-pään minun\nväkevimpinä ponnistiminani ruhtinan himot ovat. Ruhtinas etsii nyt\nmiestä Milfordille. Joku toinen voipi tulla, tehdä kaupan, neidon\nkanssa ruhtinan suosion kiskoa puoleensa, tulla hänelle välttämättömän\ntarpeelliseksi -- Mutta näin ei saa käydä. Ruhtinan pitää edellensäkin\npysyä minun heimoni verkoissa, ja sen tähden pitää minun poikani naida\nMilfordin. -- Ymmärsitkö?\n\nWurm. Kuinka silmiäni kirvelee -- -- Tässäpä toki _presidenti_ näytti,\nettä _isä_ on vaan vasta-alottelija häntä vastaan. Vaan jos majuori\nteille rupee yhtä _kuuliaiseksi pojaksi_, kuin te hänelle olette _hellä\nisä_, niin tuskin aikeestanne tulee mitään.\n\nPresidenti. Kaikeksi onneksi ei minulla koskaan ole ollut hätää\naikeitteni onnistumisesta, missä vaan on käynyt sanoa: _sen pitää niin\nolla!_ -- Vaan tämäpä saattaa meidät, Wurm, takaisin taannoiseen\nkysymykseen. Jo tänä päivänä tahdon pojalleni ilmoittaa hänen\nnaimisensa lady Milfordin kanssa. Se katsanto, jolla hän tämän\nilmoituksen ottaa vastaan, on sitten minulle osoittava, onko sinun\nluulossasi perää vai ei.\n\nWurm. Teidän ylhäisyysenne, antakaa anteeksi! se surullinen katsanto,\njonka hän varmaan tulee teille näyttämään, saattaa tulla yhtä hyvin sen\nmorsiamen tähden, jonka hänelle annatte, kuin sen tähden, jonka häneltä\notatte. Olkaa hyvä, pankaa hänet kovempaan koettelemukseen. Valitkaa\nhänelle kaikkein paras tyttö maassa, ja jos hän suostuu, niin pitäkää\nsihtieri Wurmia kolme vuotta raudoissa.\n\nPresidenti (puree huuliaan.) Saatana!\n\nWurm. Niin se on! Tytön äiti, joka on tuhma tuhnus, rupatti minulle\ntyperyydessään kaikki tyyni.\n\nPresidenti (kävelee edes takaisin, painellen vihaansa alas). Jo tänä\naamuna!\n\nWurm. Elkää kuitenkaan unhottako, ylhäisyys, että majuori on minun\npäällikköni poika!\n\nPresidenti. Sinua ei mainita, Wurm.\n\nWurm. Ja että kun minä autan teitä irti miniästä, joka ei ole\nmieluinen --\n\nPresidenti. Niin tulee minun auttaa sinua saamaan vaimo? Muistan\nsenkin, Wurm!\n\nWurm (kumartaa hyvillään). Ijäti teidän, armollinen herra!\n\n    (On pois lähtemässä.)\n\nPresidenti. Mitä tuonnoin sinulle uskoin, Wurm! (Uhaten.) Jos sinä\nhiiskut --\n\nWurm (nauraa). Niin voitte te, ylhäisyys, vetää mun väärät\nallekirjoitukseni ilmi!\n\n    (Menee pois.)\n\nPresidenti. Niin tosiaankin! Sinusta olen varma! Minä pitelen sinua\nomasta konnuudestasi kiinni niinkuin sontiaista rihmasta.\n\nKammari-palvelija (tulee sisään). Hovi-marsalki von Kalb --\n\nPresidenti. Tulee kuin kutsuttu! -- Laske heti sisään!\n\n    (Kammari-palvelija menee ulos.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Hovi-marsalki von Kalb kalliissa, vaan mauttomassa hovi-puvussa,\n    kammari-herran avain kupeella, kaksi taskukelloa ja miekka vyöllä,\n    lakki ja tukan asu menneen-vuosisataiset. Hän lentää suurella\n    pauhinalla Presidentin tyköön ja levittää bisamin-hajun yli koko\n    alus-teaterin. -- Presidenti.\n\nHovi-marsalki (syleillen häntä). Ah, hyvää huomenta, hyvä ystävä!\nKuinka olette levännyt, kuinka maannut? -- Antakaa anteeksi, että vasta\nnäin myöhään saan kunnian -- kiireitä toimituksia -- ruokalista --\nvisiiti-piljettiä -- tämänpäiväisen huvi-ajelun järestäminen -- ah --\nja pitihän minun sitten olla läsnä ruhtinan ylös-noustessakin ja hänen\nkorkeudellensa ilma kertoa.\n\nPresidenti. Jaa, marsalki, arvattavasti ette toimiltanne ole päässyt.\n\nHovi-marsalki. Ja päälle päätteeksi räätäli-lurjuskin odotatti minua.\n\nPresidenti. Ja kuitenkin olette valmis?\n\nHovi-marsalki. Siinä ei ole vielä kaikki! Tänään ajaa yksi onnettomuus\ntoistansa! Kuulkaahan!\n\nPresidenti (ajatuksissaan). Onko se mahdollista?\n\nHovi-marsalki. Kuulkaahan vaan! Minä olen juuri vaunuista laskeumassa,\nkun hevoset säikähtävät, hyppivät ja potkivat, niin että -- kuulkaahan!\n-- lika roiskuu yltä ympäri housuilleni. Mitä tehdä? Ajatelkaa itsenne\nJumalan tähden minun tilaani, paroni! Siinä seisoin nyt! Aikaa ei ollut\njäämään! Ja semmoisessa puvussa hänen korkeutensa eteen -- varjele\nvanhurskas Jumala! Vaan mikä astui minulle mieleen? Olin pyörtyvinäni!\nMinut nostetaan kiireesti vaunuin takaisin! Minä täyttä laukkaa kotiin\n-- muutan vaatteet -- ajan takaisin -- ja arvatkaapa? -- olin ihko\nensimäinen ruhtinan etu-huoneessa -- Mitäs siihen sanotte?\n\nPresidenti. Mainio sukkeluus ihmis-järjeltä -- Vaan siitä vähän, Kalb\n-- te puhuitte siis ruhtinan kanssa?\n\nHovi-marsalki (pöyhkeästi). Kaksi-kymmentä ja puolen minuuttia.\n\nPresidenti. Katsoppas vaan! ja tiedätte siis vissiin painavan uutisen?\n\nHovi-marsalki (painavasti, vähän ajateltuansa). Hänen korkeudellansa on\ntänään päällä majavan-puuhka takki.\n\nPresidenti. Vai niin! -- Ei, marsalki, näin muodoin näkyy minulla\nolevan parempi sanoma teille ilmoittaa -- se on teille varmaan uutta,\nettä lady Milfordista tulee majuoritar von Walter?\n\nHovi-marsalki. Vai niin! Joko se on oikein päätetty?\n\nPresidenti. Alle-kirjoitettu, marsalki! ja te tekisitte minulle\nsuuren huvin, jos menisitte sinne ja valmistaisitte ladyn häntä\nvastaan-ottamaan; myös voisitte mun poikani päätöksen saattaa ilmi koko\nkaupungille.\n\nHovi-marsalki (iloissaan). Tuhannen kernaasti, hyvä ystäväni! -- Mikä\nsen iloisampaa olisi? -- Lennän heti (syleilee häntä.) Jääkää hyvästi\n-- tunnissa on se yli koko kaupungin.\n\n    (Keikkuu ulos.)\n\nPresidenti (nauraa hänen jälestänsä). Kuka nyt vielä sanoisi, etteivät\ntuommoiset kalut kelpaa mihinkään -- -- Nyt arvaten Ferdinandin pitää\nsuostua, muuten on koko kaupunki valhellut. (Soittaa. -- Wurm tulee.)\nPoikani tulkoon sisään!\n\n    (Wurm menee ulos, presidenti kävelee edes takaisin, ajatellen.)\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Ferdinand. Presidentti. Wurm, joka heti menee pois.\n\nFerdinand. Te olette mun käskenyt, armollinen herra isäni --\n\nPresidenti. Niin on mun täytynyt, jos iloa tahdon joskus toivoa\npojastani! -- Jätä sinä meidät kahden, Wurm! -- Ferdinand, minä olen\nkatsastanut sinua jonkun aikaa, enkä löydä sinusta enää sitä\navo-sydämistä, vilkasta nuoruutta, joka ennen niin iloitti minua.\nKummallinen murhe pimittää katsantosi. Sinä pakenet minua -- pakenet\nmeidän seuraa -- hyi! -- Sinun ikuisellesi miehelle annetaan kymmenen\nhulluutta ennen anteeksi kuin yksi suotta-huoli. Jätä puolet minulle,\nrakas poikani! Anna minun tehdä työtä onnesi eteen, eläkä pidä muusta\nhuolta, kuin että minun tuumiini suostut. -- Tule ja syleile minua,\nFerdinand!\n\nFerdinand. Te olette tänä päivänä hyvin armollinen, isäni.\n\nPresidenti. Tänä päivänä, sinä koiran-hammas -- ja tuon sanan sanot\nvielä niin haikealla naamalla -- (Totisesti.) Ferdinand! -- Kenenkä\neduksi olen minä kavunnut hovin vaarallisia portaita ylös-päin? --\nKenenkä eduksi olen ijäti rikkonut Jumalan ja omantuntoni käskyt? --\nKuule, Ferdinand -- nyt puhun poikani kanssa -- kelle raivasin tietä,\nkun edeltäjäni viralta saatoin -- kamala juttu, joka sitä enemmin\nviiltelee sisuani, kuta tarkemmin veistä koen maa-ilmalta salata? --\nKuules, Ferdinand! sano, kenen hyväksi olen kaiken tämän tehnyt!\n\nFerdinand (peräytyy peljästyneenä). Ettehän ainakaan minun hyväkseni,\nisä? Vaan eihän tämän verisen työn kirous toki langenne mun päälleni?\nJumalan nimessä! parempi olisi olla syntymättä, kuin olla sen\nkonnan-työn syynä!\n\nPresidenti. Mitä se oli? Mitä? -- Vaan en huoli vihastua häneen,\nmokomaan romaani-kalloon. -- Ferdinand -- minä en tahdo suuttua! Sinä\nsuu-paltto, näinkö sinä minulle palkitset unettomat yöni? Näinkö\nalin-omaiset huoleni? Näinkö oman-tuntoni kalvavan madon? Mun päälleni\nlankee vastauksen kuorma -- mun päälleni kirous ja tuomarin ankaruus --\nsinä saat onnesi toisesta kädestä -- Rikos ei tartu perintöön.\n\nFerdinand (nostaa oikean kätensä taivasta kohti.) Juhlallisesti luovun\ntässä perinnöstä, joka minulle muistuttaa vaan kelvotointa isää!\n\nPresidenti. Kuule, poika, elä vihastuta minua -- Jos maa-ilmassa kävisi\nsinun pääsi jälkeen, niin mateleisit sinä ikäsi liassa!\n\nFerdinand. Se olisi kuitenkin paljoa parempi, kuin jos ruhtinan\nistuimen ympärillä mateleisin.\n\nPresidenti (nielee vielä vihansa alas). Hum! -- Pakoittaa pitää sinua\nonnesi tuntemaan! Missä kymmenet muut kokevat panna kaiken voimansa\nulos kiivetäksensä ylös-päin, siinä nouset sinä ylös leikitellen ja\nmaaten! Sinä olet kahdentoista vuoden vanhana vänrikki! Kahden-kymmenen\nmajuori! Sen vaikutin minä ruhtinalta. Nyt saat viskata sota-miehen\npuvun pois ja astua ministeristöön! Ruhtinas puhui salaneuvoksesta --\nlähettiläästä -- ja muista erin-omaisista armon-osotteista\nsinua kohtaan! Ihana näky lavenee eteesi! -- Tämä takainen tie\nhallitus-istuimen juureen -- ja itselle istuimellenkin, jos valtaa\npidät yhden-arvoisena kuin sen ulkomerkkiä -- ei liikuta sinua\nensinkään?\n\nFerdinand. Ei, sentähden että minun ajatukseni suuruudesta ja onnesta\neivät ole juuri samat kuin teidän -- -- Teidän onnellisuutenne\nilmoitaksen harvoin muuten kuin turmelemalla. Kateus, pelko ja sadatus\novat ne surkeat peilit, joissa valtiaan korkeus voipi katsella itseänsä\n-- Kyyneleet, kiroukset, toivottomuus se hirmuinen ateria, jossa\nvallan-pitäjät hekkumoitsevat, ja josta he juovuksissa nousevat ylös ja\nniin Jumalan istuimen eteen hoippuroivat. -- Se onnellisuus, josta minä\nuneksin, on ujompaa laatua, se piilee mun sisälläni! _Sydämessäni_ ovat\nkaikki mun toiveeni kätkettynä!\n\nPresidenti. Mestarillisesti! Verrattomasti! Mainiosti! Että\nkolmen-kymmenen vuoden kuluttua taas sain kuulla luennon! Paha vaan,\nettä viiskymmen-vuotinen pääni on liian kova enää oppimaan! -- Vaan\nett'ei tuo mainio taitosi ruostuisi, annan minä sinulle rinnallesi\nyhden, jolle saat mieltäsi myöten purkaa hulluuttasi -- sinun pitää\nruveta -- jo tänä päivänä ruveta -- naimaan.\n\nFerdinand (vetäytyy hämmästyen). Isä!\n\nPresidenti. Aivan leikittä! -- Minä lähetin sinun nimessäsi kortin lady\nMilfordille. Sun pitää viipymättä suorita sinne hänelle sanomaan,\nettäs olet hänen sulhasensa!\n\nFerdinand. Milfordin sulhanen, isä?\n\nPresidenti. Sen; tuntenetko häntä!\n\nFerdinand (huomiotta). Joka on pohjatoin häpeän-pesä koko\nherttua-kunnalle -- Vaan hulluhan minä olen, rakas isä, että teidän\nleikkiänne totena pidän! Tahtoisittenko te olla isä sille konnalle\npojalle, joka julkisen kurvan naisi?\n\nPresidenti. Vielä enemmän! Minäpä vaan kosisin itsekin häntä, jos hän\nsuvaitseisi viiskymmen-vuotiasta! -- Etkö sinä tahtoisi sille _konnalle\nisälle_ olla _poika_?\n\nFerdinand. En! Niin totta kuin Jumala on!\n\nPresidenti. Tämä on hävyttömyys, Jumal' avita, jonka minä vaan sen\nharvinaisuuden tähden annan anteeksi --\n\nFerdinand. Rukoilen teitä, isä, elkää nyt enempää pitäkö minua\nluulossa, joka tekee minulle mahdottomaksi lukea itseäni teidän\npojaksenne!\n\nPresidenti. Poika, oletko sinä hullu? Kuka järjellinen ihminen ei\nahnehtisi semmoista kunnia, että ruhtinansa kanssa saa vuoron käydä\nsamassa paikassa?\n\nFerdinand, Te tulette aina kummemmaksi, isäni! -- _Kunniaksi_ kutsutte\nte sen, -- _kunniaksi_, että siinä vuorotella ruhtinan kanssa, jossa\nhän _ihmistäkin_ halvemmaksi alenee?\n\nPresidenti (purskahtaa nauramaan).\n\nFerdinand. Te nauratte, naurakaa vaan -- no, minä en virka tuosta enää\nmitään, isäni! Mutta millä silmillä voisin minä astua halvimman\ntyömiehen eteen, joka vaimoksensa kumminkin on saanut kokonaisen\nruumiin, jos ei muuta? Millä silmillä maa-ilman eteen? ruhtinan eteen?\nMillä porton itsensä eteen, joka minun häpeässäni pesisi kunniansa lian\npuhtaaksi?\n\nPresidenti. Mistä, maa-ilmasta, olet poika tuon kutkun saanut?\n\nFerdinand. Jumalan ja hänen enkeliensä tähden rukoilen teitä, isä!\nAinoan poikanne menettämisessä te ette voi tulla niin onnelliseksi,\nkuin onnettomaksi hänet teette! Minä annan teille henkeni, jos\nse voipi teitä korottaa. Se on mulla teiltä; minä en arvele yhtään\nsilmän-räpäystä uhratessani sen teidän korkeutenne eteen! -- Vaan\n_kunniaani_, isä! -- jos senkin tahdotte minulta ottaa, niin oli se\nteiltä kevyt-mielinen koiran-työ, että minut elämään hankitte, ja\n_isääni_ täytyy mun _parittajaksi_ kirota.\n\nPresidenti (ystävällisesti, taputtaen häntä olka-päälle). Se on oikein,\npoikani! Nyt vasta näen, että olet aika mies ja ansaitset vaimoksesi\nparaan neidon koko ruhtinas-kunnassa. -- Sen oletkin saava -- Jo tänä\npäivänä kihlaat sinä kreivinna Ostheimin morsiameksesi!\n\nFerdinand (uudestaan hämmästyen). Onko tämä hetki siis määrätty, minut\nkokonansa musertamaan?\n\nPresidenti (luoden silmänsä häneen kavalasti.) Kunniasi luultavasti ei\nvastustele tätä morsianta?\n\nFerdinand. Ei, isä, ei ensinkään. Fredrika Ostheim tekisi kenen muun\nonnellisimmaksi! (Itseksensä, hyvin hämmentyneenä). Minkä hänen\n_häjyytensä_ sydäntäni vielä jätti eheäksi, sen raastaa nyt hänen\n_hyvyytensä_.\n\nPresidenti (alinomaa vaan katsoen häneen). Tästä odotan sinulta\nkiitollisuutta, Ferdinand! --\n\nFerdinand (töytää hänen tyköönsä ja suutelee hänen kättänsä). Isä!\nTeidän armonne sytyttää kaikki tunteeni! Isä, nöyrin kiitokseni teidän\nsydämellisestä aikomuksestanne! Teidän valitsemanne on laittamatoin --\nvaan min'en voi -- en saa -- surkutelkaa minua -- en voi rakastaa\nkreivinnaa!\n\nPresidenti (peräytyy askeleen). Hollaa! jopa sain nuoren herran\nviimeinkin kiini! Kävitkös toki tähän loukkuun, kavala viekastelija!\nKunniasi ei se siis ollut, joka sinut esti ottamasta ladyn. -- Tässä et\nsiis kamoksunut _ihmistä_, vaan _naimista_? --\n\nFerdinand (seisoo ensin kuin kivettynyt, hyppää sitten paikaltansa ja\non juoksemassa ulos).\n\nPresidenti. Minne nyt? Seiso! Näinkö minulle kunnioitusta osoitat?\n(Majuori kääntyy takaisin.) Sinä olet ilmoitettu ladylle. Ruhtinas sai\nlupaukseni! Koko hovi ja kaupunki tietävät jo asian! Jos sinä minut\nvalehtelijaksi teet, poika, ruhtinan edessä, ladyn edessä, kaupungin\nedessä -- hovin edessä minut valehtelijaksi teet -- kuule, poika -- eli\njos minä _muutaman historian jälille pääsen!_ -- Hollaa! Mistä kasvosi\nnoin yht'äkkiä tulehtuvat?\n\nFerdinand (vaaleana ja vavisten). Kuinka? Mitä? Ei se ole mitään, isä!\n\nPresidenti (hirmuisen katseen luoden hänen päällensä). Vaan jos se on\nmitään -- ja jos minä löytäisin syyn uppi-niskaisuutesi? -- -- Haa,\npoika! Paljas luulo jo saattaa minut raivoon! Mene heti pois!\nVahti-paraati alkaa paikalla! Sun pitää olla ladyn tykönä, niin pian\nkuin tunnus-sana on annettu! -- Kun minä liikun, vapisee kokonainen\nherttua-kunta! Saahaanpa nähdä, voipiko niskuri poika minua mieltänsä\nmyöten hallita! (Hän lähtee pois, vaan tulee vielä takaisin.) Poika,\nvielä sanon sinulle, sinun pitää mennä sinne, tahi pakene vihaani!\n\n    (Menee pois.)\n\nFerdinand (herää huumeuksista). Joko se meni? -- Oliko se isän ääni? --\nJaa, kyllä minä menen ladyn tyköön -- menen ja sanon hänelle, näytän\npeilin hänelle -- Kelvotoin! jos silloinkin vielä minua mieheksesi\npyydät -- koko aatelin, sota-päällystön ja kansan edessä -- ota\navuksesi koko Englantisi ylpeys -- hylkään sinut minä -- saksalainen\nnuorukainen!\n\n    (Juoksee ulos.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSali lady Milfordin palatsissa; oikealla kädellä seisoo sohva,\nvasemmalla piano.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Lady vapaassa, vaan viehättävässä aamu-puvussa, tukat vielä\n    kihertämätöinnä, istuu pianon ääressä soitellen; Sohvi,\n    kammari-neitsyt, tulee ikkunasta päin.\n\nSohvi. Upsierit eroovat toisistaan! Vahti-paraati on loppunut -- vaan\nWalteria ei vielä näy!\n\nLady (hyvin levotoinna, nousten ylös ja kävellen salissa). En tiedä\noikein, mikä minulla tänään on, Sohvi --- En ole koskaan tämmöistä\ntuntenut -- sitä ei siis näkynyt? -- Tosi kyllä -- Hänellä ei taida\nolla kiirettä -- Mieltäni painaa niinkuin rikoksen olisin tehnyt --\nMeneppä, Sohvi, sano, tuovat minulle tulisimman juoksijan ruhtinan\ntallista! Minä tarvitsen ilmaella itseäni -- nähdä ihmisiä ja sinisen\ntaivaan, ja ratsastaa sydämeni vähän kevyemmäksi.\n\nSohvi. Jos ette voi hyvin, milady, kutsukaa seuraa tyköönne! Antakaa\nherttuan pitää puoli-päiväisensä täällä, tahi muutattaa kortti-pöytänsä\nteidän sohvanne ääreen! Minä jos teinä olisin, pitäisi ruhtinan ja koko\nhovin tanssia minun mieltäni myöten!\n\nLady (heitäksen sohvalle). Ole kiusaamatta minua! Minä annan sulle\ntemantin joka tunnista, jonka saan heistä vapaana olla! Pitäislkö minun\nheitä vielä kammarini tapetiksi ottaa! -- Ne ovat kehnoja, kataloita\nihmisiä, jotka hämmästyvät, kun minulta joku lämmin sydämellinen sana\nsattuu pääsemään, aukasevat suunsa ja sieramensa, juuri kun kummituksen\nnäkisivät -- Orjat, joiden isännän minä käärin kuin langan sormeni\nympäri! -- Mikä huvitus voi minulla olla ihmisistä, joiden mielet ovat\nniin toinen toisensa kaltaiset kuin heidän tasku-kellonsa käyvät yhden?\nVoipiko minulla olla iloa kysyä heiltä jotain, kun jo edeltä tiedän,\nmitä minulle vastaavat? Eli puhella heidän kanssansa, kun heillä ei ole\nsydäntä olla toisesta ajatuksesta kuin minä? -- Pois ne! Ikävä on\nratsastaa hevosella, joka ei kuolasimia pureksi!\n\n    (Menee ikkunaan.)\n\nSohvi. Vaan ettenhän toki niiden semmoisten joukkoon lue ruhtinasta? --\nkauniinta miestä -- tulisinta rakastajaa -- sukkelinta puheljata koko\nmaassansa!\n\nLady (tulee takaisin). _Hänenkö_ tämä on maansa? Ja ainoastaan\nruhtinas-kunta, Sohvi, voipi minun vaalini tehdä ymmärrettäväksi --\nsanot minua kadehdittavan! Voi kuitenkin! Surkutella pitäisi heidän\nminua! Kaikista, jotka majesteetin rintoja imevät, on rakkaus-nainen\npahimmassa tilassa, koska hän yksin tapaa sen suuren ja rikkaan miehen\nkerjäämässä -- Tosi kyllä on, että hän valtansa noidan-pillillä voi\ntyydyttää kaikki sydämeni halut! -- Hän panettaa kummankin Indian\nherkut pöydälleni -- tekee huvi-tarhat korvesta -- Antaa maansa mehun\nkaaressa ruiskuta taivasta kohti, ja alamaistensa ytimen ilo-tulissa\nilmaan tupruta -- -- Vaan voipiko hän myös sydämensä käskeä, _jaloa ja\ntulista sydäntä vastaan jalosti ja tulisesti tykyttämään_? Voipiko hän\nkatalaan aivoonsa synnyttää yhdenkään korkeamman ajatuksen? -- Kaikessa\nruumiin kyllyydessä on sydämeni nälissään; ja mitä auttavat minua\nparemmat tunteeni, kun tyydyttää saan vaan himoni?\n\nSohvi (katsahtaa häneen kummastuen). Kuinka kauan siitä onkaan, kun\ntulin teidän palvelukseen, milady?\n\nLady. Kunko vasta tänään tulet minut tuntemaan? -- Se on tosi, Sohvi\nkulta, minä olen kunniani ruhtinalle myönyt; vaan sydämeni olen pitänyt\nomanani -- sydämeni, ainoan tavarani, joka kuka-ties vielä miehen\nansaitsee -- jota hovi-elamän saastainen ilma on koskettanut vaan kuin\nhemgähdys peiliä! Usko minua, herttaseni, sen olisin jo kauan\nsäilyttänyt tältä surkealta ruhtinalta, jos vaan olisin jaksanut\nvoittaa sen kunnian-himoni, että kaikkein hovi-rouvien edeltä tahdon\nensimäisen arvon!\n\nSohvi. Ja tämä sydän taipuu kernaasti kunnian-himon alamaiseksi?\n\nLady (vilkkaasti). Se on jo kyllin kostanut alennuksensa! -- Kostaa\nvielä alin-omaa ja edeskin päin! Sohvi, (painavasti, laakein kätensä\nSohvin olalle) me vaimo-ihmiset voimme vaan joko _vallita eli\npalvella_, mutta vallan suurinkin nautinto on meistä surkeata sen\nnautinnon rinnalla, että saamme olla _orjana_ sillä miehellä, jota\nrakastamme!\n\nSohvi. Tämän totuuden, milady, luulin teiltä viimeksi kuulevani!\n\nLady. Minkä vuoksi, Sohviseni! Eikös minun vallan-pitämisessäni\nkylliksi ole näkynyt, että me paraastaan kelpaamme vaan\ntalutus-hihnasta kuletettaa? Etkö ole mun juonikkaasta\nhuikentelevaisuudestani, mun hurjista huvituksistani nähnyt, että\nniiden piti vaan sisälläni hämmentää vielä rajumpia haluja?\n\nSohvi (peräytyy hämmästyen). Lady!\n\nLady (vilkkaammasti). Tyydytä nämä! Hanki mulle se mies, jota nyt\najattelen, jota jumaloitan -- kuolla pitää mun, eli se saada.\n(Vienommasti.) Anna mun hänen suustansa kuulla, että rakkauden\nkyyneleet silmissämme loistavat kauniimmalta kuin kalliit kivet\ntukassamme, (kiivaasti) niin minä viskaan ruhtinalle sydämensä ja\nruhtina-kuntansa takaisin, pakenen sen miehen kanssa, pakenen\nkaukaisimpaan erä-maahan maa-ilmassa -- --\n\nSohvi (katsoo hämmästyksissä häneen). Hyvä Jumala! Mitä teette te,\nlady? Mikä teillä on?\n\nLady (säikähtyneenä). Sinä kalvenet? -- Olenko ehkä mitä liikaa\nsanonut? -- kuule vielä -- saat kaikki kuulla --\n\nSohvi (katselee peljästyneenä ympärinsä). Minua peloittaa, milady --\nminua peloittaa -- en tarvitse enää mitään kuulla!\n\nLady. Liittoni majuorin kanssa -- sinä ja maa-ilma olette väärässä, kun\nluulette sen olevan _hovi-juonia_ -- Sohvi elä punastu -- elä häpeä mun\ntähteni -- se on mun _rakkauteni_ tekoa!\n\nSohvi. Kuinka oikein arvasin!\n\nLady. Minä petin heidät, Sohvi -- sen heikon ruhtinan -- sen kavalan\nWalterin -- sen hullun marsalkin -- Kukin näistä on valmis vannomaan\nsen, että tämä naimis-kauppa on sopivin keino minut herttualle\npelastaa, meidän liitto vielä lujemmin yhdistää! -- Jaa, meidän\nliittomme iäksi ratkaista! iäksi katkaista nämä häpeälliset kahleet! --\nValhellut valehtelijat! Heikon vaimon pettämät! -- Te itse tuotte nyt\nminulle rakastettuni! Sitähän minä vaan tahdoinkin -- Kun hänet vaan\nkerran saan -- o silloin iäti hyvästi, tämä inhoittava loisto --\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Ruhtinan vanha kammari-palvelija, joka tuo koristin-rasiata.\n    Edelliset.\n\nPalvelija. Hänen herttuallinen korkeutensa käski sanoa terveisiä ja\nlähettää teille nämä briljantit häiksenne! Ne juuri tuotiin\nVenedigistä.\n\nLady (on avannut laatikon ja peräytyy säikähtäen). Mies! mitä maksoi\nherttua näistä kivistä?\n\nPalvelija (vihaisella näöllä). Ei ne hänelle maksa yhtä äyriä!\n\nLady. Mitä? Hullunako sinä olet? _Ei mitään?_ -- ja (astuen muutaman\naskelen hänestä) kuitenkin katsot sinä minuun, ikään kuin tahtoisit mun\nkatseellasi lävistää -- Eikö nämä _mitään_ maksa hänelle, tämmöiset\näärettömän kalliit kivet?\n\nPalvelija. Eilen vietiin seitsemän-tuhatta maan lasta Amerikaan -- ne\nmaksavat kaikki!\n\nLady (panee laatikon äkkiä pöydälle ja kävelee kiireesti salissa edes\ntakaisin; vähän ajan kuluttua palvelijalle). Mies! mikä sinulla on?\nItketkö sinä?\n\nPalvelija (pyhkii silmiänsä, kamalalla äänellä, kaikki jäsenensä\nväristen). Semmoiset kalliit kivet kuin nuo tuolla -- minullakin on\nniissä kaksi poikaa!\n\nLady (kääntyy pois vavisten, ottaa häntä kädestä). Eihän suinkaan\npakosta?\n\nPalvelija (nautaa hirveästi). Hyvä Jumala! -- Ei -- ne ovat kaikki\nvapaa-tahtoisia -- Oli kyllä muutamia suulaita poikia, jotka astuivat\nrivistä ulos ja kysyivät evestiltä, mitä ruhtinas heillä sai parista?\n-- Vaan meidän armollinen ruhtinas marsitti kaikki rykmentit\nparaati-kedolle ja ammutti suu-paltot. Me kuulimme pyssyjen paukkinan,\nnäimme heidän aivonsa lennelleen ympäri kivitykselle, ja koko armeia\nhuusi: _hei pojat, Amerikaan!_\n\nLady (lankee kauhistuen sohvaan). O Jumala, Jumala! -- Ja min'en\nkuullut mitään? enkä tiennyt mitään?\n\nPalvelija. Niin, armollinen rouva! -- Mitäpä se se ruhtinas olisi teitä\ntälle karhun-tapolle kutsunut! -- Olisi tuossa kuitenkin ollut\nteidänkin katsottavaa, kuinka rummut rämisten julistivat: nyt on aika,\nja ulvovat orvot tuolla seurasivat isäänsä, ja täällä vimmaan joutunut\näiti tahtoi rinta-lapsensa pajonetille ripustaa, ja kuinka sulhanen ja\nmorsian sapelin-lyönnillä eroitettiin, ja kuinka harmaa-parrat\nseisoivat toivottomina ja viimein tuskissaan heittivät sauvansa poikien\nperästä sinne uuteen maalimaan -- Oi, oli se näköä, ja rumpua lyödä\njyskytettiin, ett'ei muka Kaikkivaltias kuulisi meidän rukoelevan --\n\nLady (nousee ylös, hyvin liikutettuna). Pois nämä kivet -- niistä\nsäihkyää helvetin liekki sydämeeni! (lempeämmin palvelijalle.) Koe\ntyyntyä, ukko rukka! Kyllä ne vielä tulevat takaisin. Kyllä ne vielä\nnäkevät koti-maansa.\n\nPalvelija (lämpimästi). Tiesi sen Jumala! -- Vielä kaupungin portilla\nkääntyivät he meihin päin ja huusivat: \"Jumalan kanssa, vaimot ja\nlapset! -- Eläköön armias ruhtinamme! -- Viimeisellä tuomiolla näemme\ntoisemme taas!\" --\n\nLady (väkevästi kävellen edes takaisin). Hirmuista! Kauheata! --\nMinulle sanotaan, että minä muka olisin pyhkinyt pois kansan kyyneleet\n-- Nyt vasta aukenevat silmäni -- Mene -- sano herrallesi -- että minä\nsuullisesti kiitän häntä! (Palvelija on lähtemässä, lady heittää\nraha-kukkaron hänen lakkiinsa.) Ja ota tuo siitä, että sanoit minulle\ntotuuden --\n\nPalvelija (viskaa sen ylen-katseella takaisin pöydälle). Pankaa tämäkin\ntoisten lisäksi!\n\n    (Menee pois.)\n\nLady (katsoo hänen jälkeensä kummastuen). Sohvi, juoksase hänen\nperästänsä, kysy hänen nimensä! Hänen pitää saada poikansa takaisin!\n(Sohvi pois. Lady kävelee ajatellen ylös ja alas. Äänettömyys.\nSohville, sen tullessa takaisin.) Eikös nykyjään puhuttu, että rajalla\nmissä olisi palanut kaupunki, ja siinä tilassa noin neljä sataa\nperhekuntaa joutunut mieron tielle?\n\n    (Soittaa.)\n\nSohvi. Kuinka se juohtuu mieleenne? Kyllä se tosi on, ja enimmät näistä\nonnettomista palvelevat nyt velkojillansa melkein orjia, eli kuolevat\nvähitellen ruhtinan kulta-kaivannon ruuhuin.\n\nPalvelija (tulee). Mitä käskette, milady?\n\nLady (antaa hänelle briljanti-rasian). Että tämä pitää heti viedä\nmaan-kanseliin! -- sen sisällys pitää viipymättä saada rahaksi, se on\nmun käskyni, ja raha jaettaa niille neljälle sadalle, jotka palo\nhävitti!\n\nSohvi. Milady, muistakaa että näin voitte korkeimman vihan saada\npäällenne!\n\nLady (jalosti). Pitäisikö minun kantaa hivuksissani hänen maansa\nkirous? (Hän viittaa palvelijalle, joka menee ulos.) Tahi soisitko\nminun vaipuvani maahan semmoisen itkun painosta? -- Mene, Sohvi --\nParempi on tukassansa pitää vääriä hohto-kiviä ja sydämessä tieto\ntämmöisestä työstä!\n\nSohvi. Vaan semmoiset hohto-kivet kuin nuo? Ettenkö olisi niitä\nhuonompia voinut antaa? Ei, milady! tätä ei voi teille antaa anteeksi!\n\nLady. Hullu tyttö! Niiden edestä putoelee minulle yhdessä hetkisessä\nenemmän helmiä ja kiiltojaisia kuin kymmenellä kuninkaalla on\nkruunussansa, ja kauniimpia --\n\nPalvelija (tulee takaisin). Majuori von Walter --\n\nSohvi (juoksee ladyn tyköön). Herra Jumala, kuinka kalvastutte?\n\nLady. Se on ensimäinen mies, joka minua peljättää -- Sohvi -- sano,\nmin'en ole terve, Edward! -- Vaan kuule -- onko hän iloisen\nnäköinen? Myhäeleekö hän? Mitä hän puhuu? Oh, Sohvi! Enkö ole hyvin\nruman-näköinen?\n\nSohvi. Eikö mitä, lady! --\n\nPalvelija. Pitääkö minun hänet pois käskeä?\n\nLady (epävakaisesti). Hän on terve-tullut. (Palvelija ulos.) Sano,\nSohvi! -- Mitä pitää mun sanoa hänelle? Miten hänet vastaan-ottaa? --\nMinä jään mykäksi! -- Hän on pilkkaava heikkouttani -- Hän ehkä --\nPahoin pelkään! -- Menisitkö pois, Sohvi? -- Ei, ole täällä! -- Vaan\nmene kuitenkin! -- Ei, elä mene!\n\n    (Majuori tulee etu-huoneessa.)\n\nSohvi. Tointukaa! Hän on jo täällä!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Ferdinand von Walter. Edelliset.\n\nFerdinand (lyhyesti kumartaen). Jos teitä missä keskeytän, armollinen\nrouva --\n\nLady (tointumatta sydämen-tykytyksestä). Ette missään, joka painavampaa\nolisi.\n\nFerdinand. Minä tulen isäni käskystä --\n\nLady. Minä kiitän häntä siitä.\n\nFerdinand. Ja minun pitää teille ilmoittaa, että me teemme\nnaimis-kaupan -- se on isäni käskyä.\n\nLady (kalvastuu ja vapisee). Eikö oman sydämenne?\n\nFerdinand. Ministerit ja parittajat eivät semmoista koskaan kysy!\n\nLady (semmoisella peljästyksellä, ett'eivät sanat tahdo suusta lähteä).\nEikö teillä _itsellänne_ muuten olisi mitään lisättävää?\n\nFerdinand (katsahtaen mamseliin). Vielä sangen paljo, milady!\n\nLady (viittaa Sohville, se menee ulos). Saanko tarjota teille\nistuma-siaa tässä sohvassa?\n\nFerdinand. Puhettani ei kestä pitkältä, milady!\n\nLady. No?\n\nFerdinand. Minä olen kunnian mies!\n\nLady. Jota minä pidän arvossa!\n\nFerdinand. Aatelismies!\n\nLady. Paraimpia koko herttua-kunnassa!\n\nFerdinand. Ja upsieri!\n\nLady (imarrellen). Tässä kosketatte etuja, joita muillakin on! Miksi\nette mainitse mitään niistä suuremmista eduista, joissa te olette\n_yksinänne_?\n\nFerdinand (synkästi). Tässä en niitä tarvitse!\n\nLady (nousevalla tuskalla). Vaan minä pitää minun pitämän tämä\netu-lause?\n\nFerdinand (harvaan ja painoisasti). Kunniani epuuna, jos teillä olisi\nhalu, pakoittaa minua mieheksenne!\n\nLady (lentäen ylös). Mitä tämä on, herra majuori?\n\nFerdinand (huolimattomasti). Se on sydämeni -- vaakunani -- ja tämän\nmiekkani puhetta!\n\nLady. Tuon miekkanne antoi teille ruhtinas.\n\nFerdinand. Valta-kunta antoi sen minulle ruhtinan käden kautta --\nsydämeni antoi Jumala -- vaakunani puoli vuosi-tuhatta!\n\nLady. Herttuan nimi --\n\nFerdinand (äkäisesti). Voipiko herttua ihmisyyden lakia muuttaa, eli\ntekoja myntätä niinkuin rossiansa? -- Hän itsekään ei ole yli kunnian\nlakien, vaikka hän voipi kunnian suun tukkia kullallansa! Hän voipi\nkärpän-nahkaiset puuhkat vetää häpeänsä päälle! Pyydän, milady, elkää\ntästä enää virkkako mitään -- Tässä ei ole enää kysymystä siitä, että\nmenettäisin tulevaisuuden toivoni ja loukkaisin sukuni kunnian, eikä\nnäistä miekan-tupsuista, eikä myös maa-ilman ajatuksista. Minä olen\nvalmis ne kaikki jalkojeni alle polkemaan, niin pian kun te saatte\nminut vakuutetuksi, että _voitto_ ei olisi vielä kehnompi kuin _uhri_!\n\nLady (surkeasti, peräytyen hänestä). Herra majuori, tätä en ole teiltä\nansainnut!\n\nFerdinand (ottaa hänen kätensä). Antakaa anteeksi! Me puhumme tässä\nkuulijoitta. Se seikka, joka teidät ja minut tänään -- ainoan kerran --\nsaattoi yhteen, antaa minulle vallan, ja pakoittaa minut, teille\njulkasemaan sisimmän tunteeni! -- -- Minun päähäni, milady, ei tahdo\nmennä, että niin kaunis ja älykäs vaimo -- joita omaisuuksia miehinen\nmies tietäisi kunnioittaa -- voipi heittäytä tuommoiselle ruhtinalle,\njoka on tottunut hänessä ihastelemaan vaan naisen _lihaa_, jos tämä\nvaimo ei häpeisi _sydämensä_ kanssa astua jonkun miehen eteen!\n\nLady (katsoo hämmästyen häntä silmiin). Puhukaa kaikki ajatuksenne\nulos!\n\nFerdinand. Te kutsutte itseänne Britannian tyttäreksi! Antakaa sanoani\n-- sitä en voi uskoa, että te olisitte britannitar! Vapaa tytär\nmaa-ilman vapainta kansaa -- joka on ylpeä muiden _avuilla_ koreilemaan\n-- ei suinkaan voi myödä itseänsä muiden _pahuudelle_! Se ei ole\nmahdollista, että te olette britannitar, eli on tämän britannittaren\nsydän sitä pienempi kuta suuremmat ja väkevämmät Britannian suonet\novat!\n\nLady. Joko lopetitte?\n\nFerdinand. Vois sanoa, se on vaimollinen turhuus, -- himo -- luonne --\nhuvitusten halu! Jo usein ennenkin on se tapahtunut, että sillä, joka\nkunniansa on menettänyt, on ollut hyviä avuja. Jo moni, joka ensin\nkulki häpeän tietä, sovitti sitten maa-ilman jaloilla töillänsä, ja\nmoni käytti kauniisti häpeässä voitetun valtansa -- -- mutta mistäs se\nnyt tulee tuo hirmuinen maan rasitus, jonka-laista ei vielä ole koskaan\nollut? Sen sanoin nyt herttua-kunnan puolesta! -- Nyt lopetin!\n\nLady (hiljaisesti ja jalosti). Tämä on ensi kerran, Walter, kun minulle\nuskalletaan tämmöisiä puhua, ja te olette se ainoa ihminen, jolle\nniihin vastaan -- Ett'ette huoli minua vaimoksenne, siitä kunnioitan\nteitä! Että voititte sydäntäni, sen annan teille anteeksi! Että\npuheenne olisivat teiltä täyttä totta, sitä en usko! Kuka annaksen\nloukkauksia sanomaan rouvas-ihmiselle, joka et tarvitse muuta kuin\nyhden yön hänet sortaaksensa, se pitää tätä rouvas-ihmistä\njalo-mielisenä, eli -- on hän mieletöin. -- Että te maan rasittamisen\nvieritätte minun kuormakseni, sen antakoon teille anteeksi Jumala\nkaikki-valtias, joka kerran on tuomitseva teidät ja minut ja\nruhtinan! -- Vaan te olette minussa herättäneet englannittaren, ja\ntämän-laatuisiin nuhteihin pitää isän-maallani olla vastattavaa!\n\nFerdinand (nojautuen miekkaansa). Sitä olis huvittava kuulla!\n\nLady. Kuulkaa siis, mitä en kellenkään muulle ole uskonut, enkä\nkellenkään muulle koskaan usko! -- Minä en ole se juoksu-nainen,\nWalter, jona minua näytte pitävän! Minä voisin ylpeillä ja sanoa: minä\nolen ruhtinallista sukua -- onnettoman Tuomas Norfolkin sukua, joka\njoutui uhriksi Skottlannin Marian tähden. -- Isäni, kuninkaan ylimäinen\nkammari-herra, tuli luulon alaiseksi pitävänsä sala-neuvoja Ranskanmaan\nkanssa, parlamentin kautta tuomituksi ja mestatuksi. -- Kaikki maamme\njoutuivat kruunun omaksi! Me itse ajettiin maan-pakolaisuuteen! Äitini\nkuoli mestaus-päivänä! -- Minä -- nelitoista-vuotinen tyttö -- pakenin\nSaksaan, kanssani vanha palvelus-piika -- juveli-laatikko -- ja tämä\nperintö-risti, jonka äitini kuollessansa ripusti kaulaani!\n\nFerdinand (tulee ajattelevaisemman näköiseksi ja katselee häntä\nlämpimillä katseilla).\n\nLady (pitkittää nousevalla liikutuksella). Sairasna -- nimettä --\nturvatta ja varoitta -- tulin minä, muukalainen orpo, Hampuriin! En\nollut oppinut mitään muuta kuin rahtusen Ranskaa -- ja rahtusen pianoa\nsoittamaan -- mutta sitä enemmin osasin minä syödä kulta- ja\nhopea-astioista, maata silkki-peitetten alla, yhdellä viittauksella\nkymmenen palvelijaa saada juoksemaan ja korkea-sukuisten herrojen\nimarruksia kuunnella. -- Kuus vuotta olin jo itkenyt pois. -- Viimeinen\nkulta-neula meni muiden helujeni tietä -- piikani kuoli -- ja silloin\ntoi kohtaloni teidän herttuanne Hampuriin. Tällöin kävelin aina Elben\nrannoilla, ja aloin juuri siihen aikaan miettiä, kumpiko syvempi olisi,\nElben vesikö vaiko mun kärsimykseni? -- Herttua näki minut, alkoi ajaa\nminua takaa, löysi asuntoni, lankesi polvillensa eteeni ja vannoi minua\n_rakastavansa_. (Taukoo hyvin liikutettuna, jatkaa sitten itkevällä\näänellä.) Kaikki onnellisen lapsuuteni kuvat heräsivät taas\nviehättävällä loistolla mielessäni -- Mustalta kuin hauta näytti\ntulevainen aika -- sydämeni isosi rakkautta -- Minä vaivuin herttuan\nsyllin. (Töydäten pois hänen likeltänsä.) Kirotkaa nyt minut!\n\nFerdinand (hyvin liikutettuna, juoksee hänen perästänsä ja taukoottaa\nhänet). Lady! Hyvä Jumala! Mitä kuulen! Mitä olen tehnyt! --\nHirmuisesti paljastuu paha-tekoni! Te ette voi antaa minulle anteeksi!\n\nLady (tulee takaisin ja on kokenut tointua). Kuulkaahan edellensä!\nRuhtinas kyllä valloitti varattoman nuoruuteni -- mutta Norfolkien\nveri kuohui minussa: sinä, synnynnäinen ruhtinatar, Emilia, huusi se,\nolet nyt tuon ruhtinan jalka-vaimona! -- Ylpeys ja kova onneni\ntaistelivat rinnassani, kun ruhtinas kuljetti minut tänne, ja\nkauhistavin näky kerrassa leveni silmieni eteen! Maa-ilman suurten\nhekkuma on kuin aina nälkäinen ahma, joka etsii raadeltavaa. --\nRuhtinan himo oli jo hirmuisesti raivonnut tässä maassa -- oli\nmorsiamen sulhasesta eroittanut -- olipa vielä avionkin jumalallisen\nsiteen murtanut -- -- täällä perhe-kunnan hiljaisen onnen hävittänyt --\ntuolla nuoren, kokemattoman sydämen avannut viettelyksen myrkylliselle\nilmalle -- Minä asetuin tällöin lampaan ja raatelevaisen tiikerin\nvälille, otin ruhtinalta eräsnä himon-hetkenä juhlallisen valan, ja\ntämän kauhean uhraamisen piti loppua.\n\nFerdinand (juoksentelee, ankarasti liikutettuna, salissa edes\ntakaisin). Eikää enempää, lady! Ei enempää!\n\nLady. Sitä surkeata aikaa seurasi toinen vielä surkeampi! Hovi vilisi\nItalian porttoja! Kevyt-mieliset parisittaret saivat leikitellä\nruhtinan julmalla valtikalla, ja kansa vuoti verta heidän oikullisen\nvaltansa alla -- Nämä kaikki saivat loppunsa! He vaipuivat maahan minun\nrinnallani, sillä minä olin hempeämpi kuin he kaikki! Minä otin\nhirmu-haltian ohjat käteeni, hän lankesi minun syliini -- ja ensi\nkerran tunsi isän-maasi, Walter, ihmisen käden hallitsevan sitä, ja\nluottamuksella painui se minun rintaani vasten! (Äänettömyys, jolla\naikaa hän katsoo häneen lempeästi.) O että sen miehen, jonka ainoan\ntoivoisin tuntevan itseni oikein, nyt piti pakoittaa minua kerskumaan,\nja salaisia hyvä-töitäni ihmettelemisen valossa polttelemaan! --\nWalter, minä olen vangin-kahleita murtanut, kuoleman-tuomioita repinyt,\nja monelta onnettomalta ikuisen vankiuden lyhentänyt! Paranemattomiin\nhaavoin olen asettavaa palsamia vuodattanut -- mahtavia konnia\nnujertanut maahan, ja hukkumassa olleen viattomuuden olen usein vielä\nvoinut kyyneleilläni pelastaa -- Haa, nuorukainen, kuinka suloista tämä\noli minusta! Kuinka ylpeästi sydämeni voi vastata kaikkiin\nruhtinallisen syntyni nuhteihin! -- Ja nyt tulee se mies, jonka,\nkukaties, väsynyt onnettomuuteni loi minulle palkinnoksi entisistä\nkärsimyksistäni -- Se mies, jota palavalla toivolla niin olen\nikävöinyt --\n\nFerdinand (keskeyttää hänet, väristen). Kyllä! Liiaksi! Se on vasten\nsovintoamme, lady! Teidän piti puhdistaa itsenne kanteista, ja teitte\nnyt minut rikoksen-alaiseksi! Armaitkaa -- rukoilen teitä -- armaitkaa\nmun sydän-parkaani, jota häpy ja katumus yhdessä raatelevat --\n\nLady (pitää hänen kättänsä kiini). Nyt tahi ei koskaan! Kauan kyllä\nseisoin miehuullisesti vastaan -- Kyynelteni painon olen vielä tunteva.\n(Hellästi.) Kuule, Walter! Jos onnetoin vaimo -- jota välttämättömästi,\nlakkaamatta vetää sinuun -- painaksen rintaasi vastaan palavalla,\nsammumattomalla rakkaudella -- Walter! -- ja sittenkin vielä lausut\ntuon kylmän sanan kunnia -- jos tämä kova-osainen -- häpeänsä raskaan\npainon alla -- himojen tyydyttämiseen kyllästyneenä -- sankarin\nvoimalla pyrkii taas puhtaaksi -- ja näin -- syliisi heitäksen (halaa\nhäntä, rukoillen ja juhlallisesti) -- anoen sinun kauttasi tulla\npelastetuksi -- sinun kauttasi Jumalalle takaisin annetuksi, eli\n(kääntäen näkönsä hänestä, ontolla ja vapisevalla äänellä) sinun\nkuvaasi paeten, epä-toivon ääntä totellen, vaipuu vielä syvempään\npahuuteen --\n\nFerdinand (reväisten itsensä irti hänestä, hirmuisessa tuskassa). Ei,\ntaivaallisen Jumalan tähden, tätä en kestä -- Lady, mun täytyy --\ntaivas ja maa pakoittavat minua -- mun täytyy teille tehdä tunnustus,\nlady!\n\nLady (paeten hänestä). Ei nyt, Jumalan tähden ei nyt -- ei tällä\nkauhealla hetkellä, kun sydämeni jo ilmankin vuotaa tuhannesta haavasta\n-- olkoon se eloksi eli kuoloksi -- minä en saa -- en tahdo sitä\nkuulla!\n\nFerdinand. Hyvä lady, teidän pitää se kuulla. Mitä nyt aion sanoa\nteille, se on vähentävä minun vikani, se on oleva anteeksi-anomus\nensimäisestä käytöksestäni -- Minä olen pettynyt teistä, milady -- minä\nodotin -- ja toivoin, että ansaitseisitte ylen-katseeni. Lujasti olin\npäättänyt loukata teitä ja saattaa teidät vihaan, tänne tullessani.\nOnnelliset olisimme kumpikin, jos tämä aikomukseni olisi onnistunut.\n(Hän on vähän aikaa ääneti, sitten hiljempaa ja ujommin.) Minä\n_rakastan_, milady -- rakastan _porvarillista_ tyttöä, Loviisa\nMilleritärtä, soittajan tytärtä. (Lady kääntyy kalvastuneena hänestä\npois, hän jatkaa vilkkaammin.) Mä tiedän, mihin pulaan olen joutunut;\nvaan jospa viisaus kieltäisikin rakkauden puhumasta, niin käskee\nvelvollisuus sitä enemmin sen puhumaan -- Minä olen syy-pää. Minä\nensiksi häiritsin hänen viattomuutensa suloisen rauhan -- minä juovutin\nhänen sydämensä ylellisillä toiveilla ja sytytin siihen himojen liekin.\n-- Te muistutatte minulle säätyäni -- syntyäni -- isäni epä-luuloja! --\nmutta minä rakastan! -- Toivoni nousee sitä korkeammalle, kuta railo on\nisompi luonnon ja tavan välillä. -- Mun päätökseni yhdellä puolen ja\ntoisella epä-luulot! -- Katsotaanpa, _muotiko_ tässä taistelussa\nkaatuu, vai _ihmisyys_! (Lady on tällä aikaa siirtynyt kammarin toiseen\npäähän ja peittää silmänsä käsillään. Ferdinand seuraa häntä sinne.) Te\ntahdoitte sanoa minulle jotain, milady!\n\nLady (kovimman tuskan äänellä). En mitään, herra von Walter! en muuta\nkuin sen, että te _itsenne ja minut ja vielä kolmannen_ upotatte\nonnettomuuteen.\n\nFerdinand. Vielä kolmannenkin?\n\nLady. Me emme voi olla onnelliset keskenämme. Me tulemme isänne vihan\nuhriksi. Ei koskaan voi sen miehen sydän olla minun omani, joka pakosta\notti minut vaimoksensa.\n\nFerdinand. Pakostako otti, lady? ja kumminkin otti? Voittenko te ottaa\nmiehen ilman sydämettä? Voittenko te tytöltä anastaa sen miehen, joka\non hänen koko maa-ilmansa? Te miehen riistää tytöltä, joka tälle\nmiehelle on koko hänen maa-ilmansa? Te, milady -- silmän-räpäys sitten\nse _ihmeteltävä britannitar_ -- te voisitte sen tehdä?\n\nLady. Mun täytyy. (Totisesti ja painolla.) Helleyteni teitä kohtaan\nvoittaa rakkauteni. Vaan _kunniaani_ se ei saa voittaa. Meidän aviosta\npuhuu jo koko maa. Kaikkein silmät katsovat minuun, kaikkein pilkka on\nvalmis satamaan mun päälleni. Häpeäni olisi verratoin, jos joku\nruhtinan alamainen uskaltaisi minut hyljätä! Toratkaa asiasta isänne\nkanssa! Pitäkää puoltanne, kuin taidatte! -- Minä panen kaikki voimat\nliikkeelle! (Menee kiireesti pois. Majuori jää seisomaan sanattomaksi\nhämmästyneenä. Sitten töytää hän ulos syrjä-ovesta.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Kammari soitto-mestarin majassa.\n\n    Miller. Rouva Milleritär. Loviisa tulevat esiin.\n\nMiller (tulee kiireesti huoneesen). Johan sen sanoin edeltä-päin!\n\nLoviisa (juoksee hätäisenä hänen tyköönsä). Minkä, isä? minkä?\n\nMiller (töytää edes takaisin kuin hurja). Pyhä-takkini tänne! --\njoutuun -- minun pitää päästä ennen häntä -- ja puhdas röyhelö-paita!\n-- Sitä sitä heti ajattelinkin!\n\nLoviisa. Mitä, Jumalan tähden?\n\nMilleritär. Mikä sinulla on hätänä?\n\nMiller (viskaa peruukinsa lattialle). Tuo heti tukan-laittajalle!\nMikäkö on hätänä? (Juostuansa peilin eteen.) Ja partanikin on taas\nsormea pitkä. -- Mikä hätänä on? -- Mikäs se muu olis, sinä variksen\nraato? -- saatana on irti, ja sinut on paha henki korjaava!\n\nMilleritär. Katsoppas vaan! Minua pitää heti kaiken pahan kohdata!\n\nMiller. Sinua? Ketäs muita kuin ei sinua, sinä lemmon tuhnio? Tän'\naamuna sen kovan-onnen junkkarisi kanssa -- Enkö minä jo heti sanonut\nsitä? -- Wurm on kielinyt!\n\nMilleritär. Mitä? Kuinka sen voit tietää?\n\nMiller. Kuinkako sen voin tietää? -- Katsohan! -- tuolla oven edessä\nluikkii ministerin palvelija ja kyselee soitto-mestaria!\n\nLoviisa. Se on mun kuolemani!\n\nMiller. Ja sinäkin noine sinikukka-silminesi! (Nauraa ilkiästi.) Aivan\nse on niin, että kenen taloon saatana on tehnyt munan, sille syntyy\nkaunis tytär -- se on aivan selvä asia.\n\nMilleritär. Mutta mistä sen tiedät, että nyt on Loviisasta\nkysymys? Ehkä sinua on kiitelty herttualle. Ehkä hän tahtoo sinua\nsoitto-joukkoonsa.\n\nMiller (juoksee keppinsä). Ah, sinä tuhat tulimainen tulen-ruoka! --\nSoitto-joukkoon! -- Kyllä soitto-joukkoon, jossa sinä, parittaja, olet\nulvova diskantia ja minun sininen peräni oleva paassi-viuluna!\n(Heitäksen tuoliin.) Jumala, taivaallinen isä!\n\nLoviisa (istuksen hyvin kalvakkana tuolille). Äiti! isä! kuinka minua\nrupee hirmuisesti peloittamaan!\n\nMiller (hyppää taas tuolilta ylös). Vaan jos minä sen läkki-sormen\nkerran tapaan! -- Jos sen tapaan! -- Olipa se tässä eli toisessa\nmaa-ilmassa -- Jos minä en hänen ruumistansa ja sieluansa pieksä\nyhdeksi liivaksi, jos minä en kirjoita jumalan-kymmenet ja isä-meidän\nja Mooseksen ja kaikki prohveetat hänen selkä-nahkallensa, niin että\nmustelmat vielä kuolleista noustessa tuntuvat --\n\nMilleritär. Niin! noidu sinä ja telmä! Sillä nyt muka saat pahan\nparanemaan! Auta, herra Jumala! Mitä tehdä? Mikä neuvoksi tulee? Sano\nnyt jotain, Milleri kulta! (Juoksee ulvoen kammarin läpi.)\n\nMiller. Minä tahdon paikalla mennä ministerin puheille! Minä aukasen\nsuuni -- ilmoitan itse kaikki tyyni! Sinä tiesit sen ennen! Sinun\nolisi pitänyt minulle antaa vihiä! Tyttö olisi voitu vielä säilyttää\n-- Vaan sinä olit itse väli-verkkona! Niin pidäkin nyt huoli\nparittajan-palkastasi! Syö nyt itse keittämäsi rokka! Minä otan\ntyttäreni käsi-puolesta kiinni ja menen hänen kanssansa rajan taakse!\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Ferdinand von Walter töytää peljästyksissä ja läähättäen\n    huoneesen. Edelliset.\n\nFerdinand. Oliko isäni täällä?\n\nLoviisa (hyppää hämmästyksissä ylös). Hänen isänsä?\n\nMilleritär (lyöpi kahta kättänsä). Presidenti! Me olemme hukassa!\n\nMiller (nauraa ilkeästi). Kas niin! Jumalan kiitos, siinä se nyt kova\nonni tulee!\n\nFerdinand (rientää Loviisan luo ja halaa häntä lämpimästi). Minun olet\nsinä, vaikka taivas ja helvetti repeisivät välillemme!\n\nLoviisa. Kuolemani on varma -- puhu enemmän -- Mainitsit hirmuisen\nnimen -- isäsi?\n\nFerdinand. Se ei tee mitään! Kaikki on ohitse! Olethan sinä taas minun!\nOlenhan minä taas sinun! Ah anna mun hengittää rintaasi vasten! Se oli\nhirmuinen hetki!\n\nLoviisa. Mikä hetki? Murhaat minut!\n\nFerdinand (peräytyy ja katsoo häneen painavasti). Se oli hetki, jona\nsinun ja minun sydämeni väliin viskautui vieras olento -- jona\nrakkauteni vaaleni oman-tuntoni edessä -- jona Loviisani herkesi\nolemasta _kaikki_ Ferdinandillensa -- --\n\nLoviisa (vaipuu silmiänsä peittäen tuoliin).\n\nFerdinand (astuu kiireesti hänen tyköön, seisahtuu äänettä hänen\neteensä, lähtee sitten yht'äkkiä etemmäksi, suurella liikutuksella).\nEi! Ei koskaan! Se on mahdotointa, lady! _Liikaa_ vaaditte! Tuota\nviatointa olentoa en minä voi sinulle uhrata -- Ei, Jumala varjele!\nvalaani en voi rikkoa, sitä valaani, joka kovalla äänellä kuin ukkosen\njylinä noista silmistä nuhtelee minua -- Lady, katsoppa tänne, katsoppa\ntänne sinä, suden-sydän isäni -- tämäkö enkeli minun pitäisi murhata?\nValaakko helvetin liekki tähän viattomaan sydämeen? (Lujasti mennen\nLoviisan tykö). Minä tahdon viedä hänet kaikki-valtiaan\ntuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysyä, onko rakkauteni rikos. (Ottaa\nhäntä kädestä kiini ja nostaa hänet tuolista.) Toinnu, rakkaani! --\nSinä olet voittanut! Voittajana tulin minä siitä vaarallisesta\ntaistelusta takaisin!\n\nLoviisa. Ei, ei! -- Elä salaa mitään! Puhu ulos se kauhea tuomio!\n_Isäsi_ mainitsit? Mainitsit _ladyn_? -- Kuoleman väristys kouristaa\nminua -- sanotaan ladyn tahtovan miestä.\n\nFerdinand (lankee huumeuksissa hänen jalkojensa juureen). Minua, sinä\nonnetoin, hän tahtoo!\n\nLoviisa (hetkisen kuluttua, vapisevalla äänellä ja hirmuisella\ntyyneydellä). No -- mitä siitä peljästyn? -- Johan sen tuo vanhus\nminulle usein sanoi -- vaikk'en sitä ottanut uskoakseni. (Äänettömyys,\nsitten hän viskautuu isänsä syllin.) Isä, täss' on tyttäresi takaisin\n-- anna anteeksi, isä! -- Eihän lapsesi sille mitä taida, että tämä\nhänen unensa oli niin ihana, -- -- ja herääminen siitä nyt niin\nhirmuinen --\n\nMiller. Loviisa! Loviisa! O Jumala, se ei ole täydessä järjessään --\ntyttäreni, lapsi-rukkani -- Kirottu olkoon viettelijä! -- Kirottu se\nkurja akka, joka lapseni hänelle paritti!\n\nMilleritär (syleilee itkien Loviisata). Ansaitsenko tuota kirousta,\ntyttäreni? Antakoon Jumala teille anteeksi, paroni! Mitä tämä lammas on\nteille tehnyt, että hänet raatelette?\n\nFerdinand (hyppää hänen eteensä, päättäväisyydellä). Mutta minä katkon\nhänen paulansa -- katkon nämä epä-luulon rauta-vitjat -- Vapaasti\ntahdon minä valita, että mun rakkauteni jätttläis-rakennus tulee\npyörryttämään naita sontiais-sieluja.\n\n    (On juosta pois.)\n\nLoviisa (nousee vavisten tuolista, seuraa häntä). Minne? minne? Elä\nmene! -- Isä -- äiti -- tänä hirmuisena hetkenä tahtoo hän meistä\nluopua!\n\nMilleritär (juoksee hänen perästänsä ja tarttuu häneen). Varmaan tulee\npresidenti tänne -- Hän sortaa lastamme -- hän sortaa meitä -- Ja te,\nherra von Walter, jätätte meidät yksinämme?\n\nMiller (nauraa kamalasti). Jättää meidät, kun jättääkin! Miks'ei\njättäis? -- -- Johan tyttö antoi hänelle kaikki! (Tarttuen yhdellä\nkädellä majuoriin, toisella tyttäreensä.) Malttakaapa vähän, herra! tie\nminun huoneestani menee tämän tyttö-rievun ylitse -- Odota ensin\nisääsi, jos et konna liene. Kerro hänelle, kuinka tytön sydämeen\nvarastauduit, pettäjä, tahi Jumal' avita! (viskaten tyttärensä hänelle,\nankarasti) sun pitää ensin kuolijaksi polkea tuo onnetoin kappale,\njonka tämmöiseen häpeään olet saattanut!\n\nFerdinand (tulee takaisin, ja käypi ajatellen edes takaisin).\nPresidentin valta tosin on suuri -- _isän-valta_ on lavea sana -- niin\nlavea, että konnuuskin hyvin voipi piillä sen peitossa -- hän voipi\nsillä vallalla paljon tehdä -- paljon. Mutta vielä enemmän voipi\n_rakkauden_ valta -- Kuule, Loviisa! Pane kätesi mun käteeni! (tempaa\nhänen kätensä.) Niin totta Jumala minua auttakoon henkeäni\nhaukkoessani! -- Se hetki, joka nämä kaksi kättä eroittaa toisistansa,\nse hetki on ratkaiseva mun eloni juoksun!\n\nLoviisa. Ah, minua kauhistaa! Katso syrjään! Huulesi vapisevat! Silmäsi\npyörivät julmasti!\n\nFerdinand. Ei, Loviisa! elä peljästy! Ei se hulluus ole, joka minusta\npuhuu! Se on Jumalan kallis lahja, _päättäväisyys_ painavana hetkenä --\nMinä rakastan sinua, Loviisa -- sinun pitää olla minun omani, Loviisa\n-- Ja nyt isäni tyköön! (Hän lähtee kiireesti menemään ja töytää --\npresidentiä vastaan.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Presidenti palvelija-joukon kanssa. Edelliset.\n\nPresidenti (sisään tullessaan). Tuossahan se jo onkin!\n\nKaikki (hämmästyvät).\n\nFerdinand (muutamia askelia peräytyen). Viattomuuden huoneessa.\n\nPresidenti. Jossa poika oppii kuuliaisuutta isäänsä kohtaan!\n\nFerdinand. Antakaa meidän -- --\n\nPresidenti (keskeyttää hänet, Millerille). Sinäkö se isä olet?\n\nMiller. Soitto-mestari Miller.\n\nPresidenti (rouvalle). Ja sinä äiti?\n\nMilleritär. Niin! äiti!\n\nFerdinand (Millerille). Isä, vie tyttö pois -- se on pyörtyä.\n\nPresidenti. Liika huolellisuus! Minä silittelen häntä vähän.\n(Loviisalle.) Kuinka kauan olet jo tuttu presidentin-pojan kanssa?\n\nLoviisa. Presidentin pojasta en ole ollut millänikään! Ferdinand von\nWalter on käynyt luonani sitten menneen marras-kuun.\n\nFerdinand. Ja rakastaa häntä, jumaloitsee häntä!\n\nPresidenti. Oletko häneltä lupauksiakin saanut?\n\nFerdinand. Muutamia silmän-räpäyksiä sitten kaikkein juhlallisemmat\nJumalan kasvojen edessä!\n\nPresidenti (vihassa pojallensa). Sinä saat tilaisuuden hulluutesi\ntunnustamiseen, kun aika tulee. (Loviisalle.) Minä tahdon vastausta.\n\nLoviisa. Hän vannoi minulle rakkautensa.\n\nFerdinand. Ja pitää valansa!\n\nPresidenti. Montako kertaa sinulle pitää sanoa, että pidät suusi\nkiinni? -- Ja sinä vastaan-otit hänen valansa?\n\nLoviisa (hellästi). Minä vastasin valan valalla!\n\nFerdinand (lujalla äänellä). Liitto on tehty!\n\nPresidenti. Kaiku, ole ääneti, muuten viskautan sun ovesta ulos.\n(Häjysti Loviisalle.) Mutta maksoihan hän sinulle aina puhtaalla\nrahalla?\n\nLoviisa (tarkkuudella). Sitä kysymystä en oikein ymmärrä.\n\nPresidenti (kovasti nauraen). Etkö? No, minä tarkoitin vaan sitä, että\njokainen työ ansaitsee palkkansa -- ethän sinäkään, luullakseni,\nliene hempiäsi lahjaksi antanut -- vai tyydyitkö vaan paljaasen\n_käsi-rahaan_? Mitä?\n\nFerdinand (hyppää kuin vimmattu). Helvetti! mitä se oli?\n\nLoviisa (majuorille arvollisesti ja pahaksumalla). Herra von Walter, te\nolette nyt vapaa!\n\nFerdinand. Isä! _Kunnioitusta_ vaatii siveys ja viattomuus\nkerjäläisenkin repaleissa!\n\nPresidenti (nauraa kovemmin). Lysti vaatimus! Isän pitäisi muka\npotkansa _huoraa_ kunnioittaa!\n\nLoviisa (kaatuu maahan). O taivas ja maa!\n\nFerdinand (Loviisan kanssa yhdessä, nostaisten miekkansa presidentiä\nkohden, vaan kiireesti laskien sen maahan). Isä! Kerran olin teille\nhenkeni velkaa -- Nyt olemme kuitit! (Pistäen miekan tuppeen.) Lapsen\nkuuliaisuuden velka-kirja on nyt revitty palasiksi --\n\nMiller (joka tähän asti on pelokkaana seisonut syrjässä, tulee esiin\nsuuresti liikutettuna, vaihetellen vihasta purren hammasta ja pelosta\nlyöden niillä loukkua). Teidän ylhäisyytenne -- Lapsi on isän tekoa --\nolkaa niin hyvä -- Joka lasta märäksi haukkuu, lyö isää korvalle, ja\nkorva-puusti korva-puustista -- se on meillä tapa -- olkaa niin hyvä!\n\nMilleritär. Auta, Herra ja vapahtaja! -- Nyt rupee ukkokin meluamaan --\nme onnettomat olemme hukassa!\n\nPresidenti (joka puhetta on vaan puoleksi kuullut). Joko parittajakin\navaa suunsa? -- Mitä sull' on sanomista, parittaja?\n\nMiller. Olkaa niin hyvä! nimeni on Miller, jos soittoa tahdotte kuulla\n-- vaan parittamisella en palvele ketään! Ja niin kauan kuin\nparittajoita on kyllä tuolla hovissa, ei meikäläisten tarvitse siihen\ntyöhön puuttua! olkaa niin hyvä!\n\nMilleritär. Jumalan tähden, mies! Saatat vaimosi ja lapsesi hukkaan!\n\nFerdinand. Teidän käytöksenne, isä, täällä on semmoinen, että toki nuo\nkatsojat olisitte voinut jättää ottamatta tänne!\n\nMiller (tulee lähemmäksi, miehuullisemmin). Rehellisen miehen tavalla\nsuoraan! Teidän ylhäisyytenne on herra koko maassa! Vaan tämä on minun\nhuoneeni! Nöyrimmästi anteeksi, että teen pienen muistutuksen, vaan\nhävittömän vieraan heitän minä ovesta ulos -- Olkaa niin hyvä!\n\nPresidenti (kalvastuu vihasta). Mitä? -- Mitä se on?\n\n    (Tulee lähemmäksi.)\n\nMiller (peräytyy vähän). Se oli vaan minun ajatukseni niin, herra --\nolkaa niin hyvä!\n\nPresidenti (vimmassa). Haa, sinä konna! Linnaan viepi sinut julkea\najatuksesi! Paikalla hakekaa poliisi-miehiä tänne! (Muutamia joukosta\nlähtee ulos; presidenti töytää hurjana huoneen läpi.) Isä linnaan! --\nkaakkiin äiti ja tytön-märä! Oikeuden pitää vihalleni lainata kättänsä!\nTästä häväistyksestä pitää minun saada hirmuinen kosto -- Tämmöiset\nroistot mun aikeitani ristiämään, ja pilkaksensa isää pojan päälle\närsyttämään! -- Haa, te sen vietävät! Minä tahdon vihaani juottaa\nteidän kyyneleillänne, koko joukkokunnan, isän, äitin, tyttären, uhraan\nminä kostolleni!\n\nFerdinand (astuu heidän keskessänsä pelotta ja tyynesti). Eikö mitä!\nElkää olko millännekään! Minä olen tykönänne. (Presidentille\nnöyryydellä.) Elkää pikastuko, isäni! Jos itsestänne mitään pidätte,\nelkää tehkö väki-valtaa! -- Sydämessäni on yksi tienoo, jossa sanaa\n_isä_ ei ole vielä koskaan kuulunut. Elkäte tunkeuko sinne asti!\n\nPresidenti. Kelvotoin! Suus' kiinni! Elä kiihoita vihaani vielä\nenemmän!\n\nMiller (herää huumeuksistansa). Katso sinä lasta, vaimo! Minä juoksen\nherttuan tyköön! -- Ruhtinallinen puvun-ompelija -- sen juohdatti\nJumala mieleeni -- opetteleksen huilun-soittoon minun tykönäni! Sen\nkautta saan asiani herttuan eteen!\n\n    (On pois lähtemässä.)\n\nPresidenti. Herttuanko eteen, sanot? -- Etkö muista, että minä olen se\nkynnys, jonka yli sun sinne pitää päästä, eli menetät pääsi? --\nHerttuan eteen, pöllö? -- Koeta häntä, sitten kun elävänä kuolleena\nmakaat vankiudessa tornin korkeudelta maan alla, jossa pimeys ja\nhelvetti asuvat, ja jonne valo ja ääni ei uskalla lähteä. Helisytä\nsitten kahleitasi ja vingu: minulle on tehty liiaksi!\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Poliisi-miehiä. Edelliset.\n\nFerdinand (juoksee Loviisan tyköön, joka puoli-kuolijaana heitähtää\nhänen syliinsä). Loviisa poloinen! Auttakaa! peljästys kuolettaa hänet!\n\nMiller (ottaa keppinsä, panee hatun päähänsä ja odottaa\npäälle-käymistä.)\n\nMilleritär (heitäksen polvilleen presidentin eteen.)\n\nPresidenti (poliisi-miehille, paljastaen ritarin-tähtensä). Käykää\nkäsin, herttuan nimessä! -- Pois kurvasta, poika! -- Pyörryksissä tahi\npyörtymättä -- kuinhan kerran on vaan kaula-raudassa, kyllä sen\nroisto-väki kiven-heitolla sitten herättää!\n\nMilleritär. Armoa, teidän ylhäisyytenne, armoa, armoa!\n\nMiller (nostaltaa vaimonsa ylös). Ole Jumalan edessä polvillasi, sinä\nvanha ulvova tamma, eläkä -- konnien, kun minun jo kumminkin pitää\nmennä vanki-huoneesen!\n\nPresidenti (puree huuliaan). Sinä voit erehtyä, korpin-ruoka. Vielä\nhirsi-puita en tyhjiäkin! (Poliisi-miehille.) Pitääkö mun vielä toinen\nkerta teitä käskeä!\n\nPoliisi-miehet (tungekset Loviisan päälle.)\n\nFerdinand (juoksee ja rupee hänen eteensä, julman-näköisenä). Kuka\ntässä mitä tahtoo? (Vetää ylös miekan tuppinensa ja uhkaa kahvalla.)\nUskaltakoon tyttöä koskea se, joka ei kalloinensa ole poliisille\npalkkaunut. (Presidentille.) Säästäkää itseänne! Elkää ajako minua\netemmäksi, isäni!\n\nPresidenti (uhaten poliisi-miehille.) Jos leipänne teille on rakasta,\npelkurit --\n\nPoliisi-miehet (Käyvät taas Loviisan päälle.)\n\nFerdinand. Surma ja saatana! Minä sanon: pois! -- Vielä kerran!\nArmaitkaa itseänne! Elkää ajako minua raivoon, isä!\n\nPresidenti (vihassa poliisi-miehille). Tämmöinenkö teidän\npalvelus-intonne on, pyövelin-ruoat?\n\nPoliisi-miehet (käyvät kovemmin päälle.)\n\nFerdinand. Koska siis niin pitää käymän (paljastaen miekan ja\nhaavoittaen muutamia), niin anna mulle anteeksi, oikeus!\n\nPresidenti (julmistuneena). Katsotaanpa, käypikö tuo minuunkin.\n\n    (Hän tarttuu itse Loviisaan, tempaa hänet ylös ja\n    antaa yhdelle poliisi-miehelle.)\n\nFerdinand (nauraa karmeasti). Isä, isä! Te parjaatte käytöksellänne\nLuojaa, ja osoitatte että hän kehnosti tunsi miehensä, kun\n_kunnollisista pyövelin-apulaisista kelvottomia ministeriä_ teki!\n\nPresidenti (miehille). Viekää se pois!\n\nFerdinand. Isä, tyttö seisokoon kaakilla rauta kaulassa, vaan majuori,\npresidentin poika, vieressä -- -- Vieläkö sittenkin sitä tahdotte?\n\nPresidenti. Sitä hupaisempi tulee näytelmä -- Pois!\n\nFerdinand. Isä, minä heitän upsierin-miekkani tytön päälle -- --\nVieläkö sittenkin sitä tahdotte?\n\nPresidenti. Sun sivullasi on se miekka jo tottunut kaakilla-seisomiseen\n-- Viekää pois! Ettenkö kuulleet käskyäni?\n\nFerdinand (survaa yhden miehen syrjään, tempaa Loviisan yhdellä\nkädellään, toisella osoittaen miekan kärkeä hänen rintaansa kohti).\nIsä! ennenkuin mun puolisotani saatte häväistä, pistän hänet kuolijaksi\n-- Vieläkö sittenkin sitä vaaditte?\n\nPresidenti. Tee vaan niin, kun miekallasi kärkeä lienee?\n\nFerdinand (laskee Loviisan, katsahtaa julmasti taivasta kohden). Sinä,\nkaikki-valtias, näet sen! Minä koetin kaikkia _ihmisellisiä_ keinoja --\nnyt täytyy mun käydä _perkeleelliseen_ -- Te vietätte hänet kaakille,\nsillä välin (huutaen presidentin korvaan) tahdon minä jutella\nkaupungille kertomuksen, _kuinka presidentiksi tullaan_.\n\n    (Pois.)\n\nPresidenti (kuin ukon-nuolen lyömänä). Mitä se oli? -- Ferdinand! --\nLaskekaa tyttö irti!\n\n    (Juoksee majuorin perästä.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Sali Presidentin tykönä.\n\n    Presidenti ja sihtieri Wurm tulevat.\n\nPresidenti. Se oli juuttaan kepponen!\n\nWurm. Sitä minä pelkäsin, armollinen herra! Pakoitus _ärsyttää_ vaan\nhuikentelevaa ihmistä, eikä paranna koskaan.\n\nPresidenti. Ja minä niin luotin tähän keinoon! Arvelin näin: kun tyttö\nhäväistään, täytyy hänen, niinkuin upsierin, peräytyä hänestä.\n\nWurm. Aivan oikein! Häväistys siinä kyllä olikin tarpeen.\n\nPresidenti. Ja kumminkin -- kun nyt tyynellä mielellä asiata oikein\najattelen -- minun ei olisi pitänyt antaa hätäyttää itseäni. --\nUhkaustaan ei hän toki koskaan täyttäne.\n\nWurm. Sitä elkää taatko. Loukattu rakkaus ei pidä mitään hulluutta\nliikana. Te sanoitte, että herra majuori jo ennenkin on pudistanut\npäätään teidän hallituksellenne! Sen minä uskon. Ne ajatukset, jotka\nhänellä yli-opistosta oli mukanansa, eivät jo alusta alkaen olleet\nminulle mieleen! Mitä niillä pilven-takaisissa hourauksissa\nmielen-jaloudesta ja luonnon-aatelista tekikään tässä hovissa, jossa\nsuurin viisaus on se, että ajan ja tilan mukaan voi tehdä itsensä\nsuureksi ja pieneksi! Hän on liian nuori ja tulinen rakastamaan\nhovi-juonten mutkaista ja hidasta juoksua, eikä muu saa hänen\nkunnian-himoansa liikkeelle kuin mikä korkeata ja vaarallista on.\n\nPresidenti (tuskastuneena). Vaan mitäs se viisas muistutuksesi parantaa\nmeidän asiata?\n\nWurm. Se on osoittava teidän ylhäisyydellenne haavan ja kuka-ties\nsiteenkin. Semmoista luonnetta -- antakaa anteeksi -- ei olisi koskaan\npitänyt tehdä _uskotuksi_ tahi taas ei koskaan _vihoilliseksi_! Häntä\ninnoittaa se keino, jolla te olette noussut. Kuka-ties on tähän asti\nvaan _pojan_ velvollisuus pidellyt _pettäjän_ kieltä puhumasta. Jos te\nhänelle annatte tilaisuuden, pojan itsestänsä oikein karistella; jos\nuseimmin ryntäätte hänen rakkautensa päälle ja niin saatte hänen\nluulemaan, ett'ette enää olekaan _hellä_ isä, niin tulevat hänessä\nisänmaan-rakastajan velvollisuudet etu-nenään. Ja jo se kummallinen\nhouraus, saattaa oikeuden käsiin niin merkillinen uhri, voipi hänet\nviehättää likaamaan oman isänsä.\n\nPresidenti. Wurm! -- Wurm! -- sinä talutat minut kauhean putouksen\npartaalle.\n\nWurm. Kyllä minä teidät takaisinkin vien, armollinen herra. Saanko\npuhua vapaasti?\n\nPresidenti (istuutuen). Niinkuin kirottu kirotulle!\n\nWurm. Siis suokaa anteeksi -- Koko _presidentistä_ tulee teidän kiittää\nnotkeata hovi-taitoanne; miks'ette _isääkin_ antaneet saman taidon\nohjattavaksi? Vielä muistan, kuinka avo-sydämin te edeltäjänne silloin\nviehätitte korttia pelaamaan ja kuinka hänen tykönänsä yli puoli-yön\nystävällisellä burgundi-viinillä huuhtelitte suita ja mieltä, ja\nkuitenkin oli se se sama yö, jona myrsky nousi ja vei koko miehen\nhäviöön -- Miksi nyt pojallenne vihoillisen näytitte? Hänen ei olisi\npitänyt koskaan siitä saada vihiä, että hänen rakkautensa tunnettiin.\nTytön mielessä olisi teidän pitänyt alottaa hävitystyö, mutta poikanne\nsydän pitää itsellänne! Näin olisitte ollut se viekas sota-päällikkö,\njoka ei käy vihollisen päälle sota-rinnassa, vaan koettaa siittää\neri-puraisuutta hänen väessänsä!\n\nPresidenti. Mitenkäs se olisi syntynyt?\n\nWurm. Aivan helposti -- ja asia ei vieläkään ole ihan pilassa.\nUnhottakaa joksi-kuksi ajaksi, että olette isä. Elkääkä ruvetko\ntaistelemaan poikanne rakkauden kanssa, jota vastukset vaan\nkiihdyttävät. Jättäkää se minun huolekseni, minä koetan hävittää sen\noman tulensa voimalla.\n\nPresidenti. Millä tavalla?\n\nWurm. Minä ymmärtänen kehnosti mielten lämpö-mittaria, tai on majuori\nluulemisessa yhtä julma kuin rakkaudessa! Tehkäämme tyttö hänestä\nluulon-alaiseksi -- -- Toden-näöllä tahi ilman. Yksi tippanen hiivaa\nnostaa hänet kauheaan kuohuun!\n\nPresidenti. Mutta mistä saamme sen tippasen?\n\nWurm. Se on juuri temppu! -- Ennen kaikkea, armollinen herra, tahtoisin\ntietää, kuinka suurena pidätte vahinkoanne, jos majuori vielä\nedellensäkin hyljeksii ladyn naimista -- kuinka painavata se teistä on,\nettä rakkauden-seikka porvarin-tytön kanssa lopetetaan ja liitto ladyn\nkanssa saadaan aikaan?\n\nPresidenti. Voitko vielä kysyä, Wurm? -- Koko valtani on vaarassa, jos\nliitto ladyn kanssa puretaan, ja kaulani, jos majuoria siihen pakoitan!\n\nWurm (vilkkaasti). Olkaahan nyt niin hyvä ja kuunnelkaa! -- Herra\nmajuorin kiehdomme kavaluudella. Tyttöä kohtaan käytämme kaiken teidän\nvoimanne. _Me kirjoitutamme hänellä rakkaus-piljetin toiselle miehelle,\nja saatamme sen jollakulla tavalla majuorin käsiin_.\n\nPresidenti. Mitä hulluutta! Luuletko, että tyttö niin herkästi rupee\nomaa kuolo-tuomiotansa kirjoittamaan?\n\nWurm. Hänen _täytyy_, jos te minulle annatte vallan käyttää asiata.\nMinä tunnen hänen hyvän sydämensä perinpohjin. Hänellä ei ole kuin\nkaksi heikkoa puolta, joilla hänen päällensä voimme käydä -- isänsä ja\nmajuori. Jälkimäistä ei kosketa; sitä paremmin voimme soittajata\ntanssittaa.\n\nPresidenti. Niinkuin esi-merkiksi?\n\nWurm. Sen mukaan, mitä teidän ylhäisyytenne kerroitte tapauksesta\nsoittajan kodissa, ei mikään ole niin helppoa, kuin että nostamme\nrikos-kanteen isän päälle. Ruhtinan ystävä ja pää-ministeri on kuin\nmajesteetin sijainen. Joka edellistä loukkaa, loukkaa majesteettiakin.\n-- Vähintäänkin tahdon minä tällä peloituksella sen poloisen ajaa\nneulan-silmän läpi.\n\nPresidenti. Mutta -- oikein todella ei semmoista juttua pidä nostaa.\n\nWurm. Ei millään muotoa -- sen verran vaan, että saamme koko\nperhe-kunnan pihtiin -- Panemme siis kaikessa hiljaisuudessa\nsoitto-mestarin kiinni -- Tehdäksemme hätä oikein kovaksi, voimme\näitinkin ottaa mukaan, -- puhumme hengen-asiasta, kaakista, ikuisesta\nvankiudesta, ja teemme sen _tyttären kirjeen_ ainoaksi vapauttamisen\nehdoksi.\n\nPresidenti. Hyvä! hyvä! ymmärrän.\n\nWurm. Hän rakastaa isäänsä -- hulluuteen asti, olin sanoa. Hänen\nhenkensä, eli kumminkin vapautensa, vaara -- -- tytön tunnon-nuhteet,\nettä hän muka on ollut siihen syynä -- mahdottomuus saada majuoria --\nja viimein hänen päänsä huumentuminen, jonka minä otan tehdäkseni --\nnämä seikat yhteensä tekevät, että tytön pitää mennä pyydykseen.\n\nPresidenti. Mutta poikani? Etkö luule hänen siitä saavan vihiä? Eikö\nhän joudu vielä isompaan raivoon?\n\nWurm. Jättäkää se minun huolekseni, armollinen herra! -- Isää ja äitiä\nei lasketa ennen irti, kuin koko perhe-kunta on valallansa vannonut\nkoko asian pitävänsä salassa, ja niin muodoin vahvistavat meidän\npetoksen.\n\nPresidenti. Valalla? Mitä vala auttaa, pöykiö?\n\nWurm. Meikäläisissä ei mitään, armollinen herra! Vaan tässä\nihmis-lajissa kaikki -- Ja katsokaahan nyt, kuinka kauniisti me\nkumpikin tällä tavalla voitamme tarkoituksemme -- Tyttö menettää\nmajuorin rakkauden ja hyvän maineensa! Isä ja äiti tulevat kovan onnen\nkautta pehmeämmiksi, ja viimein pitävät he sitä vielä armona, jos minä\nnaiden tyttären saatan hänelle kunniansa takaisin.\n\nPresidenti (nauraa päätänsä pudistaen). Mun täytyy tunnustaa itseni\nvoitetuksi sinulta, konna! Verkkosi on saatanallisesti hieno! Oppilas\nvoittaa opettajansa -- -- Vaan nyt tulee kysymys, kelle se piljetti on\nkirjoitettava? Kenen kanssa yhteyttä pitäväksi hänet teemme?\n\nWurm. Arvattavasti semmoisen kanssa, joka poikanne päätöksen kautta\njoko kaikki voittaa eli kaikki menettää!\n\nPresidenti (vähän arveltuansa). Min'en tiedä muita kuin\nhovi-marsalkin.\n\nWurm (nostelee olka-päitään). _Minun_ lempeni ei se mies olisi, jos\nLoviisa Milleritär olisin.\n\nPresidenti. Miksikä ei? Kummaa! Hohtava puku -- alinomainen\nruusu-vetten ja bisamin haju -- jokaisesta tuhmasta sanasta\nkourallisen tukaatia -- sepähän kumma olisi, ett'ei tämä voisi\nturruttaa porvarillisen tyttö-repaleen hieno-tuntoisuutta! Ei, hyvä\nystävä! ei luulevaisuus ole niin tarkoin punnitseva! Minä lähetän\nmarjatkin perään.\n\n    (Soittaa.)\n\nWurm. Sillä välin, kuin teidän ylhäisyytenne toimittaa sen ja soittajan\nkiinni-panon, menen minä ja hankin sen puhutun rakkaus-kirjeen.\n\nPresidenti (mennen kirjoitus-pöydällensä). Jonka tuot minun lukeakseni,\nniin pian kuin se on valmis. (Wurm menee. Presidenti istuksen\nkirjoittamaan; palvelija tulee; hän nousee ylös ja antaa tälle\npaperin.) Tämä kiinni-panon käsky pitää viipymättä vietämän oikeuteen\n-- toinen teistä kutsukoon hovi-marsalkin tykööni.\n\nPalvelija. Se armollinen herra ajoi juuri nyt rappujen eteen.\n\nPresidenti. Sitä parempi -- Vaan kiinni-pano pitää varovaisuudella\ntehtämän, ettei melua synny.\n\nPalvelija. Hyvä, teidän ylhäisyytenne!\n\nPresidenti. Ymmärrätkö? Aivan hiljaa.\n\nPalvelija. Hyvä, hyvä, teidän ylhäisyytenne!\n\n    (Pois.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Presidenti ja hovi-marsalki.\n\nHovi-marsalki (hädin). Pistäyn vaan en passant, rakas ystävä! -- Kuinka\nvoitte? kuinka jaksatte? -- Tän' iltana on suuri opera _Dido_ -- sitten\nmitä komein fyyrwerki -- siinä palaa kokonainen kaupunki -- Tulettenhan\ntekin sitä katsomaan, vai kuinka?\n\nPresidenti. Minulla on omassa kodissani liekkiä kyllä, niin että koko\nherrauteni voipi savuksi muuttua -- Te tulette kuin kutsuttu, hyvä\nmarsalki, minulle neuvoa antamaan ja apua yhdessä asiassa, joka koskee\nmeitä molempia ja voipi meitä joko auttaa eli kummankin perinpohjin\nhävittää. Istukaahan!\n\nHovi-marsalki. Minua rupee hirvittämään, hyvä ystävä!\n\nPresidenti. Niinkuin sanoin -- joko auttaa eli perinpohjin hävittää. Te\ntiedätte, mikä tarkoitus minulla oli poikani majuorin ja ladyn kanssa.\nYmmärrätte myös, kuinka välttämätöin tämä liitto oli meidän\nmenestystämme vahvistamaan. Kaikki on kukistumassa, Kalb! Ferdinand ei\nsuostu!\n\nHovi-marsalki. Ei suostu -- ei suostu -- enkö minä asiata jo\nilmoitellut ympäri kaupunkia? Kaikki ihmisethän jo tästä\nnaimis-kaupasta puhuvat!\n\nPresidenti. Te voitte tulla kaikkein ihmisten edessä valhettelijaksi.\nHän rakastaa toista!\n\nHovi-marsalki. Mitä pilaa! No onko sekin este?\n\nPresidenti. Siinä niskurissa mitä suurin.\n\nHovi-marsalki. Olisko hän niin hullu ja knuffaisi lykkyänsä luotaan?\nKuinka?\n\nPresidenti. Kysykäähän häneltä ja kuulkaahan, mitä hän vastaa!\n\nHovi-marsalki. Mutta, mon Dieu! mitä voipi hän vastata?\n\nPresidenti. Että hän aikoo kaikelle maa-ilmalle julaista sen rikoksen,\njolla me nousimme, -- että hän aikoo ilmoittaa meidän väärät kirjeet ja\nkuitit, ja meidät teloittajan käsiin saattaa -- semmoista voipi hän\nvastata!\n\nHovi-marsalki. Onko teillä täysi järkenne?\n\nPresidenti. Semmoista vastasi hän jo. Sen aikomuksensa oli hän jo\ntäyttää -- siitä sain hänet vaan suurimmalla alennuksellani estetyksi.\nMitä on teillä sanomista tähän?\n\nHovi-marsalki (tuhman näöllä). Mun järkeni taukoo liikkumasta!\n\nPresidenti. Tämä vielä menisi mukiin. Vaan samassa olen vakoojieni\nkautta saanut tietää, että yli-ruokamestari von Bock on juuri\nrupeemassa ladyä kosimaan.\n\nHovi-marsalki. Te saatatte minut vimmaan! Kenenkä sanotte? von Bockin\nsanotte -- Tiedättenkös sen, että me hänen kanssansa olemme\nvihoilliset, peri-vihoilliset? Ja tiedättenkö, minkä tähden olemme\nvihoilliset?\n\nPresidenti. Siitä en ole sanaakaan ennen kuullut!\n\nHovi-marsalki. Rakas ystävä! Niin saatte sen nyt kuulla, ja olette\nvihasta halkeava. Muistanettenko vielä niitä tanssi-pitoja hovissa\n-- -- siitä alkaa jo olla yksi-kolmatta vuotta -- joissa enkeliskaa\nensi kerran tanssittiin, ja jolloin kreivi von Meerschaumin\nnaamari-puvulle kruunusta tippui kuumaa vaksia -- ettenhän, Jumalan\nnimessä, sitä ole voinut unhottaa!\n\nPresidenti. Kuka semmoista voisi unhottaa?\n\nHovi-marsalki. Katsokaahan! Näissä pidoissa oli ruhtinatar Amalia\ntanssin vilinässä pudottanut sukka-nauhansa. Kun tämä saatiin tietää,\ntulivat kaikki vimmaan -- von Bock ja minä -- me olimme silloin vielä\nkammari-junkkaria -- kävelemme kuuruisillamme ympäri koko tanssi-salin\netsien sukka-nauhaa -- viimein keksin minä sen -- von Bock keksii\nkanssa -- von Bock töytää sitä ottamaan, tempaa sen minun kädestäni --\nkuulkaahan! vie sen ruhtinattarelle ja varastaa näin sen kiitoksen,\njoka oikeastaan oli minulle tuleva. -- Mitä ajattelette semmoisesta\nkäytöksestä?\n\nPresidenti. Hävyttömästi tehty!\n\nHovi-marsalki. Varastaa minulta kiitoksen -- minä olin pyörtyä.\nSemmoista onnettomuutta ei ole vielä kellenkään tapahtunut. -- Viimein\ntoinnuin kuitenkin, lähenin hänen korkeuttansa ruhtinatarta ja sanoin:\narmollinen rouva! von Bock eli niin onnellinen, että sai teille\nkokottaa sukka-nauhanne, vaan se, joka sen ensin keksi, palkitsee\nitsensä hiljaisuudella ja on vaiti.\n\nPresidenti. Bravo, marsalki, bravissimo!\n\nHovi-marsalki. Ja on vaiti -- Vaan sitä en von Bockille jätä anteeksi\nvielä viimeisellä tuomiollakaan -- se kelvotoin ja häjy imartelija! --\nJa siinä ei vielä ollut kaikki -- Kumartuessamme maahan sukka-nauhaa\ntavoittamaan pyyhkäsi von Bock oikealta puolen valhe-tukastani kaiken\ntukka-jauhon pois, niin että minä poloinen sitten koko illan olin kuin\nminkä törhelö.\n\nPresidenti. Tämä on nyt se mies, joka Milforditttaren naipi ja siten\ntulee hovin ensimäiseksi mieheksi.\n\nHovi-marsalki. Te pistätte minua puukolla sydämeen. Tulee? tuleeko? Min\nvuoksi hän tulee hovin ensimäiseksi mieheksi? Mikä hänet siksi tekee!\n\nPresidenti. Se, että minun Ferdinandini ei suostu naimaan, eikä muita\nkosijoita ilmesty.\n\nHovi-marsalki. Vaan ettenkös tiedä mitään keinoa, jolla majuori\nsaataisiin suostumaan? -- -- Vaikka se olisi kuinka hullu ja\nkummallinen! -- Eihän maa-ilmassa voi löytyä mitään niin inhoittavaa\nkeinoa, johon emme nyt mielellämme tarttuisi, saadaksemme tuo pahan\nhengen von Bock sysätyksi pois ladystä!\n\nPresidenti. Minä tiedän vaan yhden keinon, ja se on teidän vallassanne.\n\nHovi-marsalki. Minunko vallassani? Ja se on?\n\nPresidenti. Riitauttaa majuori rakastettunsa kanssa.\n\nHovi-marsalki. Riitauttaa? Mitä tarkoitatte te? kuinka voin minä sen\ntehdä?\n\nPresidenti. Kaikki on voitettu, niin pian kuin saamme hänen tyttöä\nluulemaan.\n\nHovi-marsalki. Varkaaksiko, meinaatte?\n\nPresidenti. En, mitä semmoista! Kuinka hän sitä uskoisi? -- vaan että\ntyttö pitää yhtä toisenkin kanssa.\n\nHovi-marsalki. Ja tämä toinen?\n\nPresidenti. Siksi pitää _teidän_ ruveta, paroni.\n\nHovi-marsalki. Minunko? minun? -- Onko tyttö aatelia?\n\nPresidenti. Kuinka niin? Mitä hulluutta! -- Musikantin tytär.\n\nHovi-marsalki. Niin muodoin porvarillinen? Se ei käy laatuun; vai mitä?\n\nPresidenti. Mikä ei käy laatuun? Mitä joutavaa! Kuka hullu koskaan\nkysyy kahden punakan kasvon suku-perää?\n\nHovi-marsalki. Vaan muistakaa toki minun kunniatani! Ja arvoni hovissa!\n\nPresidenti. Se on toista! Antakaa anteeksi! En ole ennen tiennyt sitä,\nettä _tapojen laittamattomuus_ on teistä enempi kuin _voima ja valta_.\nOllaan siis puhumatta!\n\nHovi-marsalki. Elkää suuttuko, paroni! en minä sitä tarkoittanut.\n\nPresidenti (kylmästi). Ei -- ei! Teillä on aivan oikein. Minuakin se jo\ntuskastuttaa. Minä annan reen tauota. Ja von Bockille toivotan onnea\nensimäiseksi ministeriksi. On maa-ilmata muuallakin. Minä pyydän eroni\nherttualta.\n\nHovi-marsalki. Entä minä? -- Teidän on hyvä ylpeillä, teidän! Te olette\nottanut tutkinnot! Vaan minä, -- mon Dieu! mikä minusta sitten tulee,\njos hänen korkeutensa minut virasta luovuttaa?\n\nPresidenti. Tois-päiväinen sukkeluus! menneen-vuotinen muoti!\n\nHovi-marsalki. Rukoilen teitä, armas, kulta ystävä! Painakaa alas se\najatus! Suostunhan minä vaikka mihin!\n\nPresidenti. Suostuttenko siis nimeänne antamaan rakkauden-kohtaukseen,\njonka se Milleritär kirjallisesti on teille ehdotteleva?\n\nHovi-marsalki. Jumalan nimessä sitten, minä suostun.\n\nPresidenti. Ja hänen kirjeensä johon-kuhun pudottamaan, josta sen\nmajuori välttämättömästi saa nähdä?\n\nHovi-marsalki. Esi-merkiksi paraatilla nostan sen nenä-liinan kanssa\nlakkaristani ja olen pudottavinani.\n\nPresidenti. Ja majuorin edessä olette sitten olevinanne tytön\nrakastaja?\n\nHovi-marsalki. Mort de ma vie! Kyllä minä hänet kylvetän! Kyllä minä\nsen näsä-viisaan opetan minun lempiini sekautumaan!\n\nPresidenti. No, sitten on asia oikealla ladulla! Kirje pitää jo tänään\nkirjoittaa. Teidän pitää jo ennen iltaa tulla tänne, tehtäväänne minun\nkanssani harjautumaan!\n\nHovi-marsalki. Niin pian kuin olen kuus-toista visiitiä tehnyt, jotka\novat suurimmasta painosta. Suokaa siis anteeksi, että aivan paikalla\nlähden liikkeelle!\n\n    (Menee.)\n\nPresidenti (soittaa). Minä luotan viekkauteenne, marsalki!\n\nHovi-marsalki (huutaa ovelta.) Ah, mon Dieu! Tunnettenhan minut!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Presidenti ja Wurm.\n\nWurm. Soittaja vaimoinensa on onnellisesti ja ilman hälinättä saatu\nvanki-huoneesen. Tässä on myös se kirje, olkaa hyvä ja lukekaa!\n\nPresidenti (luettuansa). Mainion hyvä, sihtieri! Hovi-marsalki saatiin\nmyös puuttumaan asiaan! -- Tämmöisen myrkyn kuin tämä on pitäisi\nparhainkin terveys visvaiseksi pitaliksi muuttaman. -- Nyt heti joudu\nisän tykö, ja sitten paikalla tyttären!\n\n    (Menevät pois eri puolille.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Kammari Millerin kotona.\n\n    Loviisa ja Ferdinand.\n\nLoviisa. Elä, kultanen, puhu mitään! min'en usko meillä enää olevan\nyhtään onnen päivää. Kaikki toivoni on sammunut.\n\nFerdinand. Sitä enemmän kiihtyy minun toivoni! Isäni on vihastunut; hän\non käyttävä kaiken voimansa meitä vastaan! Hän pakoittaa minut\nluonnottomaksi pojaksi! Pahoin pelkään, että tulen loukkaamaan\npojallisen velvollisuuteni! Oma tuskani ja hätäni on minusta puristava\nhänen murha-työnsä mustan salaisuuden. Pojan täytyy antaa isänsä\nteloittajalle -- -- Me olemme suuressa vaarassa -- -- ja suuri vaara\nsiihen piti ollakin, että minä uskalsin sen kauhean hyppäyksen tehdä\n-- -- Kuule, Loviisa! -- Ajatus, suuri summatoin niinkuin rakkauteni,\ntungeksen mieleeni -- _Sinä_, Loviisa, ja _minä ja rakkaus!_ -- tämä\nympyrä käsittää koko taivaan, eikö niin? vai tahdotko sinä vielä\njotakuta neljättä siihen lisäksi?\n\nLoviisa. Ole vaiti! elä puhu! Minä peljästyn siitä, mitä sanoa aiot!\n\nFerdinand. Jos meillä ei maa-ilmalta enää ole mitään vaatimista, niin\nmiksi sitten sen hyväksymistäkään kerjäilemme? Miksi uskaltaa siinä,\nmissä ei mitään voi voittaa, vaan voipi kaikki menettää? -- Voipihan\nsun silmäsi säihkytä yhtä lempeästi, kuvastuipa sen valo Reinissä,\nElbessä tahi Itä-meressä! Mun isän-maani on se paikka, jossa Loviisa\nminua rakastaa! Sun askelesi hietaisessa erä-maassa ovat minulle\nviehättävämmät kuin synnyin-kaupunkini tuomiokirkko! -- Mitä me\nkaupungin-loistosta pidämme? Missä olemmekin, joka paikassa nousee yksi\naurinko ja laskeksen yksi -- jonka näyn rinnalla kaikki taiteen\ntuotteet vaalenevat! Jos emme Jumalata saa missään kirkossa palvella,\nniin vetää joka yö yllemme äärettömän temppeli-laen, jossa\nvaihtelevainen kuu saarnaa parannusta, ja tähti-joukko hiljaisesti\nrukoilee kanssamme! -- Voimmeko rakkauden keskusteluissa koskaan väsyä?\nYksi myhäys mun Loviisaltani antaa ainetta vuosi-sadoiksi, ja elämän\naika on rientänyt ohitse, ennenkuin saan selvän yhdestä ainoasta\nkyyneleestäsi!\n\nLoviisa. Eikö sinulla sitten muita velvollisuuksia olekaan kuin\nrakkautesi vaan?\n\nFerdinand (häntä halaten). Sinun rauhasi on pyhin velvollisuuteni!\n\nLoviisa (hyvin vakavasti). Ole siis ääneti ja jätä minut yksinäni.\nMinulla on isä, jolla ei ole muuta rikkautta kuin tämä ainoa tytär --.\njoka huomenna tulee kuuden-kymmenen vanhaksi -- joka joutuisi\npresidentin koston alaiseksi!\n\nFerdinand (keskeyttäen hänet sukkelasti). Ja joka seuraa meidän kanssa.\nElä siis enää vastustele, rakkaani! Minä menen nyt ja teen rahaksi\nkaikki kalliit kaluni, ja nostan summia isäni nimeen. Ryöväriltä saapi\nvarastaa, ja eikö hänen rikkautensa ole isän-maan veri-hikeä? -- Kello\nyks yöllä tulee tähän vaunut porttinne eteen. Te kiirehditte siihen, ja\nme pakenemme!\n\nLoviisa. Entä isäsi kirous, joka meitä seuraa jälestä? Kirous, sinä\najattelematoin, joka murhaajaakin ja rosvoa kamoittaa, ja joka meitä\nkurjia pakolaisia kuin haamu seuraisi meri mereltä takaa! -- Ei,\nrakkahani! Jos vaan paha-teko voipi sinut pysyttää minulle, niin on\nminulla vielä voimaa sinusta erota.\n\nFerdinand (seisoo yhdessä kohdin ja mumisee synkästi). Oikeinko\ntodella?\n\nLoviisa. Erota! -- O, kuinka rajattomasti kauhea tämä ajatus on -- se\ntunkee sydämen läpi kuin tulinen miekka ja voipi kuolemattoman\nhengenkin kuolettaa! -- Ferdinand, sinusta erota! -- Vaan eihän\nkuitenkaan erota voi kestä, joka ei ole ollut luonamme ja ystävämme, ja\nsinun sydämesi kuuluu sinun säätyysi. -- Minä olin sitä vallatessani\ntehdä kirkon-varkauden, ja vavisten luovun nyt varastamastani kalusta.\n\nFerdinand (muoto väännyksissä ja pureskellen ala-huultansa). Luovut\nsiitä nyt?\n\nLoviisa. En! Katso minua silmiin, rakas Walter! Elä niin katkerasti\nhammasta pure! Suo minun kehoittaa esi-merkilläni nääntyvätä\nuskallustasi! Suo minun tänä hetkenä olla miehuullinen sankari --\nantaa isälle karannut poikansa takaisin -- luopua liitosta, joka\nlongistaisi maallisen järjestyksen saumoistansa. -- _Minä_ tässä olen\nrikoksen-alainen -- minun sydämeni on ylpeillyt hulluilla, julkeilla,\ntoivoilla -- onnettomuuteni on nyt rangaistukseni. Niin anna minun nyt\nedes jäädä siihen makeaan ja viehättävään tuntoon, että näin muodoin\ntein _uhrauksen_ -- Ethän toki tätä nautintoa minulta tahdo raastaa?\n\nFerdinand (on ajatustensa hämmennyksessä temmannut käteensä viulun ja\nkoetellut sillä soittaa. -- Nyt nyhtäisee hän kielet poikki, lyö viulun\nsäväksi ja purskahtaa kovasti nauramaan.)\n\nLoviisa. Walter! Hyvä Jumala! Mitä tämä on? Miehisty, armaani! -- Tämä\nhetki -- eron hetki -- kysyy järkeä ja miehuutta! Sinulla on sydän,\nrakas Walter! Minä tunnen sen! Lämmin on rakkautesi kuin elämä, ja\nrajatoin kuin avaruus. -- Anna se jolle-kulle arvoisammalle,\n_jalo-sukuiselle_ -- ja onnellisimmatkin vaimot ovat sitä kadehtivat\n-- -- (Alas-painaen kyyneleensä.) Minua ei sinun pidä enää näkemän --\nTämä turhamainen pettynyt tyttö-raukka itkeköön surunsa yksinäisten\nmuurien varjossa, hänen kyyneleistänsä ei pidä kukaan huolta. -- Tyhjä\nja kuollut on mun tulevaisuuteni -- Kuitenkin tahdon aina silloin\ntällöin haistella menneen ajan surkastunutta kukka-myttyä. (Osoittaa\nhänelle kätensä, silmänsä syrjään kääntäen.) Jääkää hyvästi, herra von\nWalter!\n\nFerdinand (hyppää huumeuksistansa ylös). Minä pakenen, Loviisa! Etkö\ntodella seuraa kanssani?\n\nLoviisa (on istuutunut kammarin perä-puoleen ja pitelee muotoansa\nkäsillään). Velvollisuuteni käskee mun jäämään ja kärsimään.\n\nFerdinand. Käärme, sinä valehtelet! Sinua pitelee täällä mikä muu!\n\nLoviisa (syvimmän sisällisen kärsimyksen äänellä). Olkaa sitten siinä\nluulossa -- ehkä se vähemmin vaivaa.\n\nFerdinand. Kylmä velvollisuus tulista rakkautta vastaan! -- Ja minua\npettäisit tällä verukkeella? -- Joku lemmitty pidättää sinua, mutta\nonnetoin sinä ja hän, jos luulossani on perää!\n\n    (Menee kiireesti pois.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Loviisa yksinänsä.\n\n    (Hän istuu vielä jonkun aikaa vaiti ja liikahtamatta\n    tuolissa, nousee viimein ylös, tulee edemmäksi ja\n    katselee pelolla ympärillensä.)\n\nKuin vanhemmat niin kauan ovat poissa! -- Isä lupasi heti tulla\ntakaisin, ja nyt on jo viis hirmuista tuntia kulunut -- Olisko häntä\nkohdannut mikä tapaturma? -- Mikä minulla on? -- Miksikä käy henkeni\nnäin raskaasti? (Nyt tulee Wurm huoneesen ja seisahtuu oven suuhun;\nLoviisa ei keksi häntä.) Lieneekö tuo mitään -- se on vaan kiihtyneen\nvereni kuvituksia -- Kun mieli on kerran tullut kovasti liikutetuksi,\nniin näkee silmä joka nurkassa kummituksia.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Loviisa ja sihtieri Wurm.\n\nWurm (lähenee). Hyvää iltaa, mamseli!\n\nLoviisa. Hyvä Jumala! kuka siellä puhuu? (Käännäksen, keksii sihtierin\nja peräytyy hämmästyneenä.) Kauheata, kauheata! Petollista aavistustani\nseuraa onnettomin tosi. (Sihtierille ylen-katseellisella katsannolla.)\nPresidentiäkö te etsitte? Hän ei ole enää täällä!\n\nWurm. Etsin teitä, mamseli!\n\nLoviisa. Minua ihmettää, kun ette siis turulle mennyt!\n\nWurm. Miksikä juuri _sinne_?\n\nLoviisa. Morsiantanne kaakilta hakemaan.\n\nWurm. Hyvä mamseli! te luulette minua syyttä --\n\nLoviisa (alas-painaen vihaisen vastuun). Mikä on nyt asianne?\n\nWurm. Tulen lähetettynä isältänne.\n\nLoviisa (hämmästyen). Minun isältäni? -- Missä on isäni?\n\nWurm. Jossa hän ei kernaasti olisi.\n\nLoviisa. Jumalan tähden! Sukkelaan! Minua aavistuttaa pahoin -- Missä\non isäni?\n\nWurm. Vanki-huoneessa, koska sitä niin tietää tahdotte.\n\nLoviisa (katsahtaen ylös-päin). Se vielä lisäksi! Se lisäksi! -- --\nVanki-huoneessa? Ja minkä tähden vanki-huoneessa?\n\nWurm. Herttuan käskystä.\n\nLoviisa. Herttuan?\n\nWurm. Jonka majesteetti on loukattu hänen ensimäisessä ministerissänsä\nja --\n\nLoviisa. Mitä? Kuinka? O, kaikki-valtias!\n\nWurm. Ja joka tämän loukkauksen tahtoo tuntuvasti rangaista.\n\nLoviisa. Sitä vielä puutuimme! Sitä! -- Aivan oikein, minun sydämelläni\noli vielä paitse majuoria yksi kallis olento maa-ilmassa, -- niin\nkuinka sitä voitiin jättää liikuttamatta! -- Majesteetin loukkaus --\nTaivaallinen isä! Pelasta, pelasta uskoni, joka on vaipumassa -- Entä\nFerdinand?\n\nWurm. Ottaa lady Milfordin eli kirouksen ja perintönsä menetyksen.\n\nLoviisa. Kauhea vapaus valita! -- Ja kuitenkin on hän onnellisempi.\nHänellä ei ole isää, jonka voi menettää. Vaikka se, ett'ei ole isää, jo\non kyllä suuri kirous, sekin! -- Isäni loukannut majesteetin --\nsulhaseni saa ladyn eli kirouksen ja perintönsä menetyksen -- Tämä on\ntodella ihmeteltävää! Täydellinen konnuus on myös täydellisyys --\ntäydellisyys? Ei, tässä puuttuu vielä jotakin -- -- Missä äitini on?\n\nWurm. Kehruu-huoneessa.\n\nLoviisa (surkeasti naurahtaen). Nyt on mitta täysi! -- Täysi, ja nythän\nminä olen _vapaa_ -- Puhtaaksi kuorittu kaikista velvollisuuksista --\nja kyyneleistä -- ja riemuista -- vapautettu Jumalastakin -- Enhän minä\nhäntä enää tarvitse -- (hirmuinen äänettömyys.) Ehkä teillä on vielä\njoku sanoma? Puhukaa suunne puhtaaksi. Nyt voin minä kuulla jos mitä.\n\nWurm. Mikä _tapahtunutta_ on, sen tiedätte.\n\nLoviisa. Niin muodoin en vielä kaikkea, mikä _tulevaa on_? (Vai\näänettömyys, jolla ajalla hän katselee sihtieriä ylhäältä alas asti.)\nVoi sinua mies-parka! Toimitat surkeata toimitusta, joka varmaan ei tee\nsinua autuaaksi. Onnettomia _tekeminen on_ jo kyllä kauheata, vaan\n_hirmuista_ on sen niille _kuuluttaminen_ -- korppina lonkkuminen ja\nvieressä seisominen, kun sydän-parka verta vuotaen sykkää kovan onnen\nvartaalla, ja kristityt ihmiset ahdistuksessansa epäilevät Jumalata. --\nJumala minua varjelkoon! Vaikka sinä joka hiki-tipusta, jonka näet\nmaahan putoovan, saisit tynnörin kultaa, niin en sittenkään minä\ntahtoisi olla sinuna -- -- -- Mitä voipi vielä tapahtua?\n\nWurm. En minä tiedä.\n\nLoviisa. Ette ole tietävinänne -- Tämä valoa karttava sanan-saattaja\npelkää sanojen sorinata, vaan näkönne kolkko hiljaisuus puhuu jo\nonnettomuutta -- Mitä on vielä jälellä? Ikään sanoitte, että herttua\ntahtoo _tuntuvasti_ rangaista. Mitä merkitsette tällä sanalla\n_tuntuvasti_?\n\nWurm. Elkää kyselkö enempää.\n\nLoviisa. Kuule mies! Teloittajan luona olet sinä käynyt koulua. Kuinka\nmuuten niin hyvästi ymmärtäisit sovitella raudat vanki-rukan väriseviin\njäseniin, ja hänen sykkävätä sydäntänsä onkin laupiuden kädellä\nhivellä? Mikä odottaa isääni? -- Jo se, minkä myhäellen sanot, ennustaa\nkuolemata; minkähän-näköistä se sitten on, jonka sisälläsi pidät\nsanomatta? -- sano sekin ulos! Pane kerrassa koko se musertava paino\nhartioilleni! Mika odottaa isääni?\n\nWurm. Hengen-asia!\n\nLoviisa. Vaan mikäs se on? -- Minä olen viatoin, tietämätöin poloinen,\nenkä ymmärrä teidän peljättäviä sanojanne. Mikä se on hengen-asia?\n\nWurm. Se on riita oikeudessa, jossa voipi pää mennä.\n\nLoviisa (vakavasti). Niin kiitoksia sanomastanne!\n\n    (Juoksee kiireesti toiseen kammariin.)\n\nWurm (seisoo hämmästyneenä). Mitä tämä merkitsee? Eihän tuo hupakko\nottane --? -- Perkele! Ei se sitä tee -- Minä juoksen jälestä -- mun\ntäytyy vastata hänen hengestänsä.\n\n    (Lähtemässä hänen jälestänsä.)\n\nLoviisa (tulee takaisin, päällys-vaate päällä). Suokaa anteeksi,\nsihtieri, minun täytyy panna huoneet lukkoon.\n\nWurm. Ja minnekkä semmoisella kiireellä?\n\nLoviisa. Herttuan tykö.\n\n    (Lähtee menemään.)\n\nWurm. Mitä? Minne?\n\n    (Hämmästyneenä pitelee hän häntä kiinni.)\n\nLoviisa. Herttuan tykö. Ettenkö kuule? Juuri sen saman herttuan tykö,\njoka isäni tahtoo hengeltä tuomituttaa -- Ei! ei tahdo, vaan jonka\ntäytyy tuomituttaa, sentähden että sitä muutamat konnat tahtovat; joka\nkoko majesteetinloukkaus-juttuun ei anna muuta kuin majesteettinsä\nnimen ja ruhtinallisen alle-kirjoituksensa.\n\nWurm (nauraa kovasti). Herttuan tykö!\n\nLoviisa. Arvaan, mille nauratte -- vaan enhän minä sieltä armoa haekaan\n-- Jumala varjele! en, en muuta kuin inhoa huudostani. Minä olen\nkuullut, että maa-ilman suuret eivät ole tulleet tuntemaan sitä, mikä\n_kurjuus_ on -- eivät tahdo sitä tuntea. Minä tahdon hänelle sanoa,\nmitä _kurjuus_ on -- tahdon hänelle kuvata kaikilla kuoleman\nkouristuksilla, mikä kurjuus on -- tahdon hänelle luuta myöten ulvoa\nhirmuisella huudolla, mitä kurjuus on -- ja silloin, kun kauhistus\nnostaa hänen hiuksensa pystyyn, silloin tahdon vielä lopuksi hänen\nkorvaansa huutaa, että kuolon hetkenä ruhtinastenkin rinnan pitää\nröhistä, ja että viimeisessä tuomiossa majesteettiä ja kerjäläisiä\nseulotaan yhdellä seulalla.\n\n    (Lähtee menemään.)\n\nWurm (ilkeän-ystävällisesti.) Menkää, menkää, hyvä lapsi! Todella ette\nviisaampaa voi tehdä. Minä oikein käsken ja kehoitan teitä, menkäte, ja\nminä annan teille vakuutukseni, että herttua ottaa pyyntönne korviinsa.\n\nLoviisa (seisattuu äkkiä). Mitä sanotte? -- Te itse se heitätte minua\nmenemään? (Tulee kiireesti takaisin.) Hm! Mitä teen, poloinen? Jotain\nsaatanallista siinä lienee, koska tuo mies siihen kehoittaa -- Mistä te\nsen tiedätte, että ruhtinas ottaa valitukseni korviinsa?\n\nWurm. Kun hänelle armo-työstänsä on niin kaunis palkinto tarjona.\n\nLoviisa. Palkintoko? Mitä palkintoa voi hän ihmisellisyydestänsä\nvaatia?\n\nWurm. Kauniista anojasta on palkintoa kyllä.\n\nLoviisa (seisoo liikahtamatta, sitten riutuvalla äänellä). O,\nvanhurskas Jumala!\n\nWurm. Isällenne ette toivottavasti katsone tämän armollisen taksan\njälkeen pannuksi liian korkeata hintaa?\n\nLoviisa (kävelee edes-takaisin, levottomasti). Jaa, jaa! Se on tosi!\nNiitä suojelee totuudelta heidän oma kehnoutensa, niinkuin kerubimin\nmiekat -- Auttakoon kaikki-valtias sinua, isäni! Tyttäresi voipi kuolla\nedestäsi, vaan ei syntiä tehdä!\n\nWurm. Tämä lienee hänelle, mies-paralle, aivan uutta -- \"Loviisani,\"\nsanoi hän minulle, \"on minut maahan langettanut! Loviisani nostaa minut\ntaas ylöskin!\" -- Minä juoksen, mamseli, hänelle vastuunne saattamaan!\n\n    (On lähtevinänsä.)\n\nLoviisa (juoksee hänen perästänsä ja pidättää hänet). Elkää menkö!\nelkää menkö! Hiljaa! -- Kuinka nopea tämä kiro-henki on, kun missä\nihmisten hävittäminen on kysymyksessä! Minä olen hänet langettanut!\nMinun pitää nostaa hänet taas ylöskin! Sanokaa jotakin! Antakaa neuvoa!\nMitä voin minä tehdä? Mitä pitää mun tehdä?\n\nWurm. Tässä ei ole kuin yksi ainoa keino!\n\nLoviisa. Ja se on?\n\nWurm. Jota isännekin pyytää --\n\nLoviisa. Isänikin? -- Mikä keino se on?\n\nWurm. Se on teille helppo.\n\nLoviisa. Vaikein kaikesta on minulle häpeä.\n\nWurm. Jos majuorin teette vapaaksi.\n\nLoviisa. Rakkaudestaanko? Pilkkaattenko te minua? -- Kuinka sitä\nvoidaan jättää minun ehtooni, joka minulta jo pakolla vaadittiin?\n\nWurm. Ei tarkoitus, hyvä mamseli, ole senkaltainen. Majuorin pitää\nluopua vapa-ehtoisesti.\n\nLoviisa. Sitä hän ei tee.\n\nWurm. Siltä se näyttää. Vaan eihän asiassa teiltä rukoiltaisi apua,\nell'ei tiettäisi, että te olette ainoa, joka voitte hänet siihen\nsaattaa.\n\nLoviisa. Voinko minä häntä pakoittaa itseäni vihaamaan?\n\nWurm. Koetelkamme! Istukaahan!\n\nLoviisa (hätäytyneenä). Mies, mitä sinä hankit?\n\nWurm. Istukaahan ja kirjoittakaa! Tässä on kynä, paperia ja mustetta!\n\nLoviisa (istuksen hyvin levotoinna). Mitä minun pitää kirjoittaa? Kelle\npitää mun kirjoittaa?\n\nWurm. Isänne teloittajalle.\n\nLoviisa. Haa! Kuinka ymmärrät ihmis-mieltä kiduttaa!\n\n    (Ottaa kynän.)\n\nWurm (sanelee kirjoitettavaksi). \"Armollinen herra\" --\n\nLoviisa (kirjoittaa vapisevalla kädellä).\n\nWurm. \"Jo kolme iän-pituista päivää on kulunut -- on kulunut -- siitä\nkun viimeksi näimme toisiamme.\"\n\nLoviisa (hämmästyy, panee kynän pois). Kelle on tämä kirje?\n\nWurm. Isänne teloittajalle.\n\nLoviisa. O Jumala!\n\nWurm. \"Siitä saatte syyttää majuoria -- majuoria -- joka minua kaiken\npäivää vartioitsee kuin aarretta.\"\n\nLoviisa (hyppää ylös). Tämä on konnuus, jonka-kaltaista ei vielä ollut\nole. Kelle on kirje?\n\nWurm. Isänne teloittajalle.\n\nLoviisa (kävelee, käsiänsä väännellen, edes-takaisin). Ei! ei! ei! Tämä\non julmurin työtä sinulta, o Luoja! Rankaise ihmistä ihmisen tavalla,\njos hän sinua loukkaa, vaan miksi muserrat minut kahden hirmun väliin?\nMiksi heitellään minua kuoleman ja häpeän keskessä? Miksi on tuo\nveren-imijä perkele pantu minulle niskaan? -- Tehkää, mitä teette!\nMin en kirjoita sanaakaan!\n\nWurm (tempaa hattunsa). Kuin tahdotte, mamseli! Se on aivan vapaassa\nehdossanne.\n\nLoviisa. Ehdossaniko? -- Ehdossani? -- Mene pyöveli! Ripusta onnetoin\nhelvetin kuohun ylle, pyydä häneltä mitä, ja pilkkaa Jumalata, ja sano\nsitte onnettomalle että pyyntösi täyttäminen on hänen _ehdossansa_. --\nO, sinä tiedät kovin hyvästi, että meidän sydäntä pidättävät luonnon\nsiteet niinkuin lujimmat kahleet. -- Vaan nyt on kaikki yhtä! Sanelkaa\nedellensä! Minä en käsitä enää mitään. Minä kuonnun yli-voimaisen\nhelvetin alle.\n\n    (Istuksen uudelleen.)\n\nWurm. \"Kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta\" -- Joko se on\nkirjoitettu?\n\nLoviisa. Lisää! lisää!\n\nWurm. \"Eilen kävi presidenti meillä kotona. Oli lysti katsella, kuinka\nmajuori telmi minun kunniani edestä.\"\n\nLoviisa. Hyvä! hyvä! -- Lisää vaan, lisää!\n\nWurm. \"Minä olin pyörtyvinäni -- pyörtyvinäni -- ja olin naurusta\npakahtua.\"\n\nLoviisa. Hyvä Jumala!\n\nWurm. \"Vaan pian käypi tämä teeksentelemys minulle kärsimättömäksi --\nKun vaan pääsisin irti\" --\n\nLoviisa (taukoo kirjoittamasta, nousee ylös, kävelee edes-takaisin pää\nalhaalla niinkuin etsisi hän mitä lattialta; sitten istuksen hän taas\nja kirjoittaa edellensä). \"Pääsisin irti.\"\n\nWurm. \"Huomenna on hän palveluksessa -- pitäkää silmällä, milloin hän\nminun luotani lähtee, ja tulkaa entiseen paikkaan.\" Kirjoitittenko\n\"entiseen\"?\n\nLoviisa. Kaikki kirjoitin!\n\nWurm. \"Entiseen paikkaan, jossa teitä odottaa teidän hellästi\nrakastavainen -- -- Loviisa.\"\n\nLoviisa. Nyt vaan päälle-kirjoitus!\n\nWurm. \"Herra Hovi-marsalki von Kalbille.\"\n\nLoviisa. Taivaallinen isä! Tämä nimi on mun korvilleni yhtä vieras kuin\nnuo häpeälliset rivit sydämelleni! (Hän nousee ylös ja katsoo kauan\naikaa kirjoitusta; viimein osoittaa hän kirjeen sihtierille väsyneen\nriutuvalla äänellä.) Tuoss' on nyt, hekkää tämä, hyvä herra! Siinä\nannan nyt teidän käteenne kunniallisen nimeni -- Ferdinandini -- koko\nelämäni ilon ja riemun -- Minä olen nyt kerjäläinen!\n\nWurm. Ei kuinkaan! Elkää hätäytykö, rakas mamseli! Minä otan\nsydämellisen osan teidän kohtalostanne. Elkää -- kuka-tiesi? --\nVoisinhan minä ehkä unhottaa jotkut tapaukset -- Todella! Jumal' avita!\nminä kärsin kanssanne!\n\nLoviisa (katsoo häneen vakaasti ja terävästi). Elkää puhuko loppuun,\nsihtieri! olitte toivoa itseksenne jotakin kauheata.\n\nWurm (tahtoo hänen kättänsä suudella). Ehkäpä toivoin vaan tätä sievää\nkättä! -- Mutta kuinka niin, kauheata?\n\nLoviisa (ylävästi ja julmasti). Siten, että minä hää-yönä kuristaisin\nkulkkusi ja sitten hekumalla painaisin pääni pyövelin pölkylle. (Lähtee\npois menemään, vaan tulee kiireesti takaisin). Joko nyt on kaikki\nvalmista? Joko laskette minut kouristanne?\n\nWurm. Vielä pikkuinen seikka vaan, mamseli! Teidän pitää lähteä minun\nkanssani ja tehdä vala sen päälle, että aina sanotte tätä kirjettä\nvapaa-ehdolla tehdyksi.\n\nLoviisa. O Jumala, Jumala! Pitääkö sinun itsesi antaa se sinetti, jolla\nhelvetin työt vahvistetaan?\n\n    (Wurm vetää hänet pois.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Sali presidentin tykönä.\n\n    Ferdinand von Walter, avattu kirje kädessä,\n    töytää sisään ovesta, toisesta Kammari-palvelija,\n\nFerdinand. Onko marsalki täällä ollut?\n\nPalvelija. Herra majuori, herra presidenti kysyy teitä!\n\nFerdinand. Tuhat tulimainen! Minä kysyn, oliko marsalki täällä?\n\nPalvelija. Se armollinen herra istuu yläällä ja pelaa pharoa.\n\nFerdinand. Sen armollisen herran pitää kaiken helvetin nimessä heti\ntuleman tänne!\n\n    (Palvelija pois.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Ferdinand yksin, kiireesti lukien kirjettä, milloin\n    äkkiä tauoten, milloin vimmassa lentäen ympäri huonetta.\n\nFerdinand. Se ei ole mahdollista! ei se ole mahdollista! Sen\ntaivaallisen kuoren alla ei voi olla niin perkeleellistä sydäntä\n-- -- Ja kuitenkin, kuitenkin! Jos kaikki enkelit astuisivat alas ja\nhänen viattomuutensa takaisivat, jos taivas ja maa, luonto ja luoja\ntulisivat yhteen ja hänen viattomuutensa takaisivat, -- niin on tämä\nkuitenkin hänen käsi-alaansa -- Petos, jolla ei ole vertaa, jota ei\nihmisyydessä tätä ennen ole kuultu eikä nähty! -- Tämä oli siis syy,\njonka tähden hän ei suostunut pakenemaan! -- Sen tähden -- o Jumala!\nnyt vasta herään, nyt vasta näen kaikki! Sen tähden luopui hän minun\nrakkaudestani niin suuressa sankaruudessa, ja minutkin oli se\ntaivaallinen kuori pettää!\n\n    (Juoksee kiireesti ympäri huonetta;\n    seisoo sitten taas ajatellen.)\n\nKuinka hyvin se minut tunsi! -- Jokaiseen uskaljaasen tunteesen,\njokaiseen hellään liikuntoon vastasi! -- Käsitti sydämeni hienoimmatkin\nkuituvat! -- Talutteli minua kaikille rakkauteni kukkuloille ja oli\nminulle vastassa jokaisessa jyrkkäyksessä -- -- Hyvä Jumala! ja kaikki\ntämä ei ollut muuta kuin _teeskentelyä_? -- Teeskentelyä! -- O, jos\nvalheessa on näin pettävä karva, miksi ei perkele jo ole valhellut\nitseänsä taivaasen?\n\nKun rakkautemme vaarat hänelle julkasin, kuinka pettäväisesti eikö se\nkavala silloin vaalennut! Milla voitollisella arvoisuudella eikö hän\nlyönyt maahan isäni hävittömän pilkan, ja juuri sinä samana hetkenä\ntunsi hän itsensä vika-pääksi -- Mitä? pyörtyikinhän se teeskennelty\nkappale, ja pani siten totuuden sinetin valheelliselle käytöksellensä!\nMitä kieltä rupeat nyt sinä, oikea helleys, tästä lähtien puhumaan,\nkoska kiekailijatkin menevät tainnouksiin? Millä puolustamaan itseäsi,\nsinä viattomuus, koska portotkin pyörtyvät?\n\nHän tietää, minkä minusta on tehnyt. Hän on minun koko sisuni nähnyt.\nEnsimäisen suudelman punastuksessa tuli sydämeni silmissäni näkyviin --\nja silloinkaan ei hän tuntenut mitään! tunsi ehkä vaan teeskentelynsä\nvoitto-riemun! -- Ja minä onnellinen hullu luulin hänessä kaiken\ntaivaan halaavani! kaikki muut toiveeni olivat vaiti! Mieleni ei nähnyt\nmuuta kuin ian-kaikkisuuden ja tämän tytön -- Hyvä Jumala, tällöin,\njuuri tällöin ei hän tuntenut mitään? ei tuntenut mitään muuta kuin\nettä neuvonsa olivat onnistuneet? ei muuta, kuin että hänen\nihanuuttansa ihmeteltiin? Kosto ja kuolema! Ei mitään muuta, kuin että\nminä olin petetty!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Hovi-marsalki ja Ferdinand.\n\nHovi-marsalki (astuu sipsuttaen kammariin). Te olette hyvä ystävä,\ntahtonut --!\n\nFerdinand (itsellensä möyryten). Sinun niskasi, konna, nurin vääntää!\n(Kovasti.) Marsalki, tämä kirje on paraatissa varmaan pudonnut teidän\ntaskustanne -- ja _minä_ (pahalla naurulla) kaikeksi onneksi löysin\nsen.\n\nHovi-marsalki. Tekö?\n\nFerdinand. Lystin sattuman kautta. Sopikaa pian Jumalanne kanssa!\n\nHovi-marsalki. Ettenkö näe, paroni, kuinka peljästyn!\n\nFerdinand. Lukekaa! lukekaa! (Uloten häneltä.) Jospa en enää kelpaakaan\nrakastajaksi, niin ehkä mä vielä kuitenkin menettelen parittajana.\n\n    (Toisen lukiessa tulee hän lähelle seinää ja\n    ottaa seinältä kaksi pistuolia alas.)\n\nHovi-marsalki (viskaa kirjeen pöydälle ja tahtoo pötkiä matkaansa).\nPaha henki!\n\nFerdinand (taluttaa hänet käsi-puolesta takaisin). Odotappa vähän, hyvä\nmarsalki! Sanomat ovat hupaisia! Minä tahdon löytäjäistä!\n\n    (Näyttäen hänelle pistuolit.)\n\nHovi-marsalki (hypähtää hämmästyen takaperin). Ettenhän mitä hulluutta\naikone, ystäväni?\n\nFerdinand (kovalla, julmalla äänellä). Eihän se muu kuin hulluus ole,\nettä semmoisen konnan kuin sinut aion toiseen maailmaan lähettää!\n(Työntää toista pistuolia hänelle, ja vetää toisella kädellään\nnästyykin lakkaristansa.) Hekkää! Ottakaa nästyykin nurkasta kiinni!\nSe on sen kurvan antama.\n\nHovi-marsalki. Näinkö nästyykin yli? Te raivootte? Mitä ajattelette?\n\nFerdinand. Ota tuo nurkka näppiisi, sanon minä! muuten ammut väärin,\npelkuri! -- Kuinka se raukka vapisee! Sinun pitäisi, raukka, Jumalata\nkiittää siitä, että nyt ensin kerran saat jotakin pää-kalloosi!\n(Hovi-marsalki lähtee pakenemaan.) Hiljaa poikani! Ei sinua niin\nvähällä päästetä.\n\n    (Hän juoksee edelle ja panee oven lukkoon.)\n\nHovi-marsalki. Huoneessako, paroni?\n\nFerdinand. Juuri kuin sinun kanssasi viitsisi muurien taakse mennä! --\nHuoneessa pamahtaa se sitä paremmin, ja tämä lieneekin ainoa kerta,\njolloin sinä maa-ilmassa jotain kuuluvata saat aikaan -- Liipase\npäälle!\n\nHovi-marsalki (pyhkii otsaansa). Ja te tahdotte kalliin henkenne näin\nalttiiksi antaa, toivollinen nuorukainen?\n\nFerdinand. Liipase päälle, sanon minä! Minulla ei tässä ilmassa enää\nole mitään tehtävätä!\n\nHovi-marsalki. Vaan minullapa on sitä enemmän, rakkahin ystäväni!\n\nFerdinand. Sinulla, rentale? Mitä sinulla on? -- Olla sinä naulana,\njohon ihmiset turhamaisuuttansa ripustavat! Yhdessä silmän-räpäyksessä\nseitsemän kertaa venyä pitkäksi ja seitsemän kertaa kutistua pieneksi,\nkuin perhonen neulalla? Pitää kirjaa herrasi maki-käynnistä, ja olla\nhänen sukkeluuksiensa kyyti-konina? Yhtä hyvähän se on, että minä vien\nsinut kanssani, niinkuin minkä kummallisen ulko-maan eläimen. Niinkuin\nkesyn apinan pitää sun kirottujen ulvontaan tanssiman, apporteeraaman\nja kumarteleman, ja sukkelilla hovi-konstillasi ian-kaikkista\ntoivottomuutta ilahduttaman.\n\nHovi-marsalki. Kaikkia, mitä tahdotte, herra! -- Mutta pistuolit vaan\npois!\n\nFerdinand. Millisenä se nyt tuossa seisoo, tää rakkauden-sankari!\nSeisoo kuudennen luomis-päivän häpeäksi! Ikäskuin kehno patus hänessä\nolisi Luojan mestari-työtä kelvottomasti apinoinut! -- Sääli vaan,\nikuinen sääli sitä aivo-rahtuista, joka tässä kallossa piilee! Se\nrahtunen aivoa apinan päässä ollen olisi sen täydeksi ihmiseksi tehnyt;\nmutta tälle se aivon-sipale ei voinut puoltakaan järkeä antaa. -- Ja\n_tälle tämmöiselle_ antoi Loviisa sydämensä! -- Kauheata! --\nKäsittämätöintä! -- -- Miehelle, joka on tehty enemmän mitoittamaan\nvaimoja kuin heissä mies-halua herättämään!\n\nHovi-marsalki. O, Jumalalle kiitos ja kunnia! Se sanoo sukkeluuksia.\n\nFerdinand. Antaisinko hänen olla aloillansa! Armaita soisin häntä,\nniinkuin matoista armaitaan! Joka kun nähdään, niin ihmetellään\nLuojan viisaita asetuksia, joka vielä loallakin ja ravalla tietää\nluonto-kappaleita ruokkia; joka oikeutten korpille ja niille, jotka\nmajesteettien liassa rypevät, aikanansa antaa elatuksen -- Ihmeteltävä\ntosiaankin on Luojan varovaisuus; hän on luonut luteet ja muut\nsyöpäläiset ikäänkuin poliisi-miehinä isompain eläinten ruumiit pahasta\nverestä puhdistamaan; ja vielä hengenkin maa-ilmaan palkkaa hän\ntämmöiset imijäiset poliisi-miehet, niinkuin tääkin katala on -- Vaan\n(julmistuu uudestaan) minun kukkaseeni elkööt nämä syöpäläiset\npuuttuko, muuten minä ne (tarttuu marsalkiin ja pudistelee häntä\nkovasti) näin, ja näin, ja vielä näin litistän liivaksi.\n\nHovi-marsalki (itseksensä huoaten). Hyvä Jumala! joska tästä pulasta\npääsisin! Ennen olisin sadan peninkulman päässä Parisin Bicêtressä\nennenkuin tämän kynsissä!\n\nFerdinand. Sinä roisto! Jos se tyttö ei enää ole puhdas! Sinä roisto!\nJos sinä _nautitsit_ sitä, jota minä _jumaloitsin_! (raivommasti) jos\nsinä hekkumoit siinä, jossa minä pysyttäydyin enkelinä! (Vaikenee\nyht'äkkiä, vaan sitten kauhistavasti.) Sinulle, roisto, olisi parempi\npaeta helvettiin kuin että minut kohtaisit taivaassa! -- Mihin määrään\nedistyit tytön kanssa? Tunnusta!\n\nHovi-marsalki. Päästäkäähän irti! Minä tunnustan kaikki!\n\nFerdinand. O, suloisempi mahtaa olla, sen tytön kanssa _syntiä tehdä_,\nkuin jonkun toisen kanssa _taivaallisesti huikennella_ -- Jos se\nsyntiin suostuisi, voisi hän sielun hinnan halventaa ja hekkuman\nsaattaa siveyden arvoiseksi. (Marsalkille painaen pistuolin sydäntä\nkohden.) Mihin määrään edistyit hänen kanssansa? Minä ammun, tahi\ntunnusta!\n\nHovi-marsalki. Ei se ole mitään -- ei niin mitään! Malttakaa nyt\nmielenne yhdeksi minuutiksi! Te olette petetty! --\n\nFerdinand. Sinäkö, konna, minua vielä käsket mieltäni malttamaan? --\nMihin määrään tulit hänen kanssansa? Tunnusta, eli olet kuoleman oma!\n\nHovi-marsalki. Mon Dieu! Hyvä Jumala! Puhunhan minä -- kun vaan\nkuulisitte! -- Kuulkaahan -- hänen isänsä -- oma isänsä --\n\nFerdinand (julmemmin), Paritti tyttärensä sinulle, eikö niin? Ja mihin\nmäärään tulit hänen kanssansa? Minä tapan sinut eli tunnusta!\n\nHovi-marsalki. Te raivootte. Ettenkä kuule mitään. Minä en ole koskaan\nedes nähnytkään häntä. En tunne häntä koko ihmistä. Enkä tiedä hänestä\ntuon taivaallista.\n\nFerdinand (peräytyen). Et ole häntä koskaan nähnyt? Et tunne koko\nihmistä? Etkä tiedä hänestä tuon taivaallista! -- Milleritär joutuu sun\ntähtesi hukkaan; sinä kiellät hänet kolmasti yhdessä henkäyksessä? --\nPois sinä, kelvotoin mies! (Antaa hänelle pistuolilla kolahduksen ja\nsurvaa hänet ulos huoneesta.) Sinun-laisiasi varten ei kruutia ole\nkeksitty!\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Ferdinand kauan oltuansa ääneti, jolla ajalla hänen\n    näkönsä muuttuu hirmuisen päättäväiseksi.\n\nFerdinand. Hukkunut! onnetoin! -- se olen minä. _Sinä_ olet se myös.\nJaa, jos minä hukun, hukut sinä myös -- Kaikkein tuomari! elä vaadi\nhäntä minulta pois! Tyttö on minun. Tämän tytön edestä jätin minä\nsinulle koko maa-ilmasi, enkä pitänyt mitään lukua muusta ihanasta\nluomisestasi. Jätä tyttö minulle! -- kaikkein tuomari! Tuolla\nmaa-ilmassa vaikeroitsee miljonia sieluja sinun perääsi -- käännä sinne\nlaupeutesi silmä -- minun anna yksin toimia kaikkein tuomari (Levittäen\nsuuresti kätensä.) Olisiko rikas, varakas luoja saita yhdeltä ainoalta\nsielulta, joka vielä päälle päätteeksi on kehnoin hänen luomisessansa?\n-- Tyttö on minun! Minä olin kerran hänen jumalansa, nyt olen hänen\nsaatanansa! (Silmänsä kamalasti luoden nurkkaan.) Iän-kaiken hänen\nkanssansa väännettynä kadotuksen piina-pyörätie -- silmä karsaasti\nkatsoen silmähän -- tukat pystyssä tukkia vastaan -- kauhistava\nvalituksemmekin yhdeksi ääneksi sulanunna -- ja minä silloin uudistaen\nhellät hyväilyni häntä kohtaan, ja luetellen hänelle kaikki valansa --\nJumala! Jumala! se vihkimys on kauhea -- mutta ian-kaikkinen!\n\n    (On töytäämässä ulos. Presidenti tulee sisään.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Presidenti ja Ferdinand.\n\nFerdinand (peräytyen). Oi! -- isäni!\n\nPresidenti. Oikein hyvä, että tapaamme toisemme, poikani! Minä tulen\nsinulle ilmoittamaan jotakin iloista ja semmoista, josta, rakas\npoikani, oikein ihmestyt. Emmekö istu?\n\nFerdinand (katsoo kauan hänen silmiinsä). Isäni! (Hyvin liikutettuna\nmennen hänen tyköönsä ja ottaen häntä kädestä.) Isä! (Suudellen hänen\nkättänsä, langeten hänen eteensä polvilleen.) O, hyvä isäni!\n\nPresidenti. Mikä sinulla on, poikani? Nouse ylös! Kätesi on kuuma ja\nvapisee!\n\nFerdinand (kiivaasti ja helleydellä). Antakaa, isäni, anteeksi,\nkiittämättömyyteni! Minä olen kelvotoin raukka! Olen loukannut teidän\nhyvyytenne! Teidän tarkoituksenne minua kohtaan oli niin isällinen --\nO! Teillä oli tietäjän mieli -- nyt on se liian myöhäistä -- anteeksi!\nanteeksi! siunatkaa minut, isä!\n\nPresidenti (ottaa viattoman katsannon). Nouse ylös, poikani! Sinä puhut\nasioita, joita en käsitä.\n\nFerdinand. Se Milleritär, isäni! -- Oi, kuinka hyvin te tunnette\nihmiset -- Teidän vihanne oli silloin niin oikea, niin jalo, niin\nisällisesti lämmin -- isän lämmin into erehtyi vaan tieltä -- se\nMilleritär!\n\nPresidenti. Elä piinaa minua, poikani! Minä kiroan kovuuttani: tulin\nnyt sitä sinulta anteeksi pyytämään! --\n\nFerdinand. Minulta anteeksi pyytämään! -- sanokaa ennen: kiroamaan\nminua -- Pahaksumisenne oli viisautta! -- Kovuutenne oli\nhellä-sydämisyyttä -- -- -- se Milleritär, isäni --\n\nPresidenti. On jalo-mielinen, rakastettava tyttö! -- Minä peruutan\nliian aikaisen epäluuloni! Hän on voittanut kunnioitukseni!\n\nFerdinand (hyppää väristen ylös). Mitä? tekin? -- Tekin, isäni? -- ja\neikö se ole, isä, juuri kuin viattomuus itse? -- Ja rakastaa tätä\ntyttöä, on niin ihmisellistä!\n\nPresidenti. Sano pikemmin: paha-teko olisi, häntä ei rakastaa!\n\nFerdinand. Ihmeellistä! Kummitus sinä! -- Ja teillä kumminkin on terävä\nsilmä sydämet tutkimaan! ja vaikka häntä katselitte vielä vihan\nsilmillä! -- Se on verratoin teeskentely-taito -- se Milleritär,\nisäni --\n\nPresidenti. Ansaitsee olla minun tyttärenäni! Minä luen hänen\nsiveytensä korkeaksi suvuksi, ja hänen kauneutensa kullaksi. Entiset\nluuloni väistyvät sun raskautesi edessä -- Hän olkaan sinun!\n\nFerdinand (töytää kiireesti huoneesta). Sitä vielä puutuin! vielä\npuutuin! -- Jääkää hyvästi, isäni!\n\n    (Pois.)\n\nPresidenti (mennen hänen jälestänsä). Elä mene, elä mene! Minne\ntöytäät?\n\n    (Pois.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Hyvin muhkea sali ladyn tykönä.\n\n    Lady ja Sohvi tulevat sisälle.\n\nLady. Näitkö hänet siis? Tuleeko hän?\n\nSohvi. Ihan paikalla. Hän oli koti-vaatteissaan ja aikoi vaan\nkiireimmän mukaan pukea toiset vaatteet päällensä.\n\nLady. Elä hänestä virka mitään -- ole vaiti! Minä vapisen kuin\npahan-tekijä, että tulen näkemään sen onnellisen, jonka sydämen tunteet\novat niin hirmuisen yhden-laiset minun sydämeni kanssa -- No, kuinka\nhän otti kutsumukseni vastaan?\n\nSohvi. Näytti hämmästyvän, rupesi miettimään, katsoi minuun suurilla\nsilmillä ja oli ääneti. Minulla oli vastuut valmisna hänen epäyksiinsä,\nvaan katsahtaen minuun niin, että hämmästyin, vastasi hän: teidän\nemäntänne vaatii minulta sitä, mitä aioin huomenna itse häneltä pyytää.\n\nLady (levotoinna). Saat mennä, Sohvi! Surkuttele minua! Minun täytyy\npunastua, jos hän vaan on tavallinenkin vaimo, ja jos hän tavallista\nenempi on, menehtyä.\n\nSohvi. Vaan, milady, muistakaa, kuka olette. Ottakaa syntynne, arvonne\nja valtanne nyt avuksenne! Ylpeämmän sydämen pitää teissä korottamaan\nmuun ylpeän asunne!\n\nLady (ajatuksissaan), Mitä se hupakko rupattaa?\n\nSohvi (uteliaasti). Tahi sattumastako vaan juuri tänään kalliimmat\nhohto-kivet sädehtivät päällänne? Sattumastako vaan juuri tänään puitte\npäällenne parhaimmat vaatteet, sattumastako vaan etuhuoneenne vilisevät\npalvelijoita ja lakeijoja, ehkä vaan ei odoteta muita kuin sitä\nporvarin-tyttöä?\n\nLady (edes takaisin, vihoissaan). Paha henki! Lemmon seikka, että\nvaimoilla vaimon-heikkouksia näkemään on semmoiset ilvekseu-silmät! --\nMutta kuinka syvään, kuinka syvään enkö jo ole langennut, koska\ntuommoinen kappale arvaa ajatukseni!\n\nKammari-palvelija (tulee sisään). Mamseli Milleritär!\n\nLady (Sohville). Pois sinä! Mene tiehesi! (Uhoten, kun tämä vielä\nviivytteleksen). Pois! Etkö tottele? (Sohvi menee ulos, lady käypi\nkerran salin läpi) Hyvä! Oikein hyvä, että mä vähän sain vereni\nliikkeelle! Nyt olen juuri semmoinen kuin tahdoin olla!\n(Kammari-palvelijalle.) Mamseli tulkoon sisään.\n\n    (Palvelija menee. Lady heitäksen sohvalle ja ottaa\n    herroiksi-huolimattoman aseman.)\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Loviisa Milleritär tulee ujosti sisään ja seisattuu\n    kauas ladystä; lady on selin häneen ja katselee häntä\n    vähän aikaa vastassa olevasta peilistä.\n\nLoviisa. Armollinen rouva, minä tulin käskystänne!\n\nLady (käännäksen Loviisaan päin ja nyykäyttää hänelle vähän päätänsä,\nkylmästi ja ylpeästi), Ahaa! Oletko jo täällä? Epäilemättä se mamseli\n-- mikäpä teidän nimenne onkaan?\n\nLoviisa (vähän närkästyen). Miller on isäni nimi, ja teidän armo\n_lähetitte_ hänen tyttärensä perään.\n\nLady. Oikein! oikein! nyt muistan -- se poloinen soittajan tytär, josta\nvasta oli puhe. (Vähän ajan perästä itsellensä.) Sangen viehättävä,\neikä kumminkaan mikään kaunotar. (Korkealla äänellä Loviisalle.) Tule\nlähemmäksi, lapseni! (Taas itseksensä.) Silmät itkuun tottuneet --\nKuinka rakastuu noihin silmiin! (Taas kovasti.) Lähemmäksi -- vielä\nlähemmäksi -- Lapsi-kulta, sinä taidat _peljätä_ minua?\n\nLoviisa (jalosti ja päättäväisesti). En ollenkaan, milady! Minä en pidä\nlukua ihmisten juoruista.\n\nLady (itsellensä). Kappas vaan! -- tuon uppi-niskan on se saanut\n_häneltä_. (Kovasti). Teitä on minulle suositeltu, mamseli! Te olette\nmuka jotain oppinut ja kuulutte ymmärtävän käyttää itsenne -- No niin.\nMinä uskon sen kernaasti -- enkä millään muotoa soisi sitä\nvalhettelijaksi, joka teitä minulle suositteli.\n\nLoviisa. Ja minä, milady, en kuitenkaan tunne ketään, joka rupeisi\nminulle suojelijoita etsimään!\n\nLady (konstikkaasti). Jospa ei suojelijan, niin eikö suojeltavankaan\ntähden?\n\nLoviisa. Se on minulle liian ylhäistä, milady!\n\nLady. Suurempi narrin-silmä, kuin hänestä voisi luullakaan! Loviisa on\nnimesi, eikö niin? Ja kuinka vanha olet, jos kysyä saan?\n\nLoviisa. Seitsemännettä-toista.\n\nLady (nousee kiireesti ylös). No, sepä sen onkin!\nSeitsemännellä-toista! Siis rakkauden ensimäinen liikaus! -- Ensimäinen\nheleä sävel ennen liikuttamattomasta kanteleesta -- Ei mikään ole niin\nviehättävää -- Istu, hyvä tyttö, minä pidän sinusta. -- Ja hänellenkin\non tämä rakkaus ensimäinen -- Eihän se siis kumma olekaan, jos saman\naamuruskon säteet toinen toiseensa yhtyvät? --(Hyvin ystävällisesti ja\nottaen häntä kädestä.) Minä tahdon kun tahdonkin tehdä sinut\nonnelliseksi, rakas lapsi -- (Taputtaen Loviisata kasvolle.) Sohvini\nmenee naimiseen. Sinä saat hänen paikkansa -- seitsemännellä-toista! Ei\nse ole pysyväistä!\n\nLoviisa (suutelee hänen kättänsä). Minä kiitän teitä, milady, tästä\narmosta aivan samoin kuin jos sen ottaisin vastaan.\n\nLady (hämmästyen). Katsoppa vaan mokomata ryökkynätä! Muuten ovat\nteidän säätyisenne neitsyet hyvinkin onnelliset, että vaan saavat\npalveluksen. -- Milläs sinä sitten aiot henkeäsi elättää, kallis\nhemmukkani? Ovatko nämä sormet kovin hienot työtä tekemään? Tuoko\nrahtunen kaunista näköä sinut niin ylpeäksi tekee?\n\nLoviisa. Näköni, armollinen rouva, on yhtä vähän oma-tekemäni kuin\nsäätyni!\n\nLady. Eli uskotko kuka-ties, ettei se koskaan lakastu? -- Tyttö-parka,\njoka sen on päähäsi pannut, olkoon se kuka hyvänsä -- hän on narrannut\nteitä kumpaakin. Nuo kasvosi eivät ole tulessa kullatut. Minkä peilisi\nsinulle vahvana ja ikuisena kultana myö, on vaan ohkainen silaus, joka\nennen eli myöhemmin jääpi rakastajasi käteen. -- Mitäs _sitten_ teemme?\n\nLoviisa. Ei muuta kuin surkuttelemme semmoista rakastajaa, joka tahtoi\nostaa temantin sen vuoksi, että luuli sen ympäryksen olevan kultaa.\n\nLady (ei huomaavinansa tätä). Teidän ikäisellänne tytöllä on aina kaksi\npeiliä yhden ajoin; toinen en oikea peili, toinen hänen ihmettelijänsä\n-- jälkimäisen notkea kohteliaisuus korvaa hänelle edellisen törkeän\nvilpittömyyden. Oikea peili moittii esi-merkiksi rumaa rokon-arpea.\nEikö mitä! sanoo toinen, ei se mikään rumuus ole, se on oikea kauneuden\nkuoppanen. Te, hyvät lapset, uskotte vaan tätä jälkimäistä, sanoipa tuo\nedellinen mitä tahansa, hyppäätte yhden tyköä toisen tykö, ettenkä\nviimein enää muista, mitä mikin on sanonut -- -- Miksi katsot minuun\nniin?\n\nLoviisa. Antakaa anteeksi, armollinen rouva! -- Minä olin juuri itkeä\ntuon hohtavan rubinin onnettomuutta, joka poloinen ei näy tietävän että\nkantajansa niin ankarasti nuhtelee turhamaisuutta.\n\nLady (punastuen). Pysykäämme aineessa, Loviisa! -- Vartalosi muhkeusko\nsinua siis pidättää rupeemasta toimeen, joka on ainoa, jossa voisit\noppia tapoja ja maa-ilmata, jossa voisit irtautua porvarillisista\nepä-luuloistasi?\n\nLoviisa. Ja myös porvarillisesta viattomuudestani, milady!\n\nLady. Mitä joutavia! Ei rohkeinkaan mies uskalla meille tehdä\nhäpeällisiä esityksiä, jos emme itse häntä kehoita käytöksessämme.\nNäytä sinä, mikä olet! Anna vaan itse itsellesi kunnia ja arvo, niin\nminä takaan nuoruutesi kaikesta viettelystä vapaaksi.\n\nLoviisa. Älkää pahastuko, armollinen rouva, että uskallan epäillä tätä!\nErästen rouvas-ihmisten palatsit ovat hävyttömimpäin huvitusten kodot.\nKuka sitä uskoisi köyhän soittajan tyttärestä, hänellä olevan se\nsankaruus, että heitäksen keskelle pitalin-pesää, ja kuitenkin jää\nsaastumatta? Kuka sitä voisi aaveksiakaan, että lady Milford pitää\nomalle tunnollensa alin-omaisen madon, että hän menettää rahaa sen vaan\nedun edestä, että joka hetki voipi häpeästä punastua? -- Minä puhun\nsuoraan, armollinen rouva! -- Ihastuttaisiko teitä tosiaankin minun\nläsnä-oloni mennessänne huvituksiinne? Voisittenko sitä kärsiä sieltä\npalatessanne? -- -- O parempi, parempi on, että annatte koko\nvalta-kunnat meidät eroittaa -- ja meret olla toinen toisemme välissä!\n-- Varokaa itseänne, milady! -- Teille voisi tulla selviäkin\nhetkiä, _väsymyksen_ hetkiä -- katumuksen käärmeet saattaisivat\njoiloin-kulloin pistellä poveanne, ja silloin -- mikä tuska ja kiusa\neikö se olisi teille, silloin katsella palkka-piikanne näössä sitä\n_tyyntä rauhallisuutta_, jolla viattomuus puhtaan sydämen palkitsee.\n(Peräytyy askeleen.) Vielä kerran, armollinen rouva! rukoilen teitä,\nantakaa anteeksi!\n\nLady (isosti liikutettuna kävellen). Paha henki, että hän tuommoista\nminulle sanoo! Lempo, että hänellä on oikein! (Tullen Loviisan eteen ja\nhäntä tihustaen silmiin.) Tyttö, sinä et voi pettää minua! Noin\nlämpimästi ei paljas _vakuutus_ puhu! Noiden ajatusten takana piilee\ntoinen hellempi asia, joka sinulle olletikin tekee minun palvelukseni\ninhoittavaksi, joka puheesi niin kiihdyttää, ja joka (uhaten) minun\npitää saada ilmi.\n\nLoviisa (irtonaisesti ja jalosti). Ja _jospa_ sen saattenkin ilmi? Ja\njospa teidän ylen-katseellinen polkasunne herätti sen halvan madon,\njolle Luoja kuitenkin antoi pistimen aseeksi? -- Minä en pelkää teidän\nkostoanne, lady! Kurjuuteni on noussut niin suureksi, ett'ei\nsuora-puheisuutenikaan enää voi sitä isontaa. (Vähän ajan perästä hyvin\nvakavasti.) Te tahdotte minut nostaa alhaisen syntyni liasta. Tämän\nluulon-alaisen armon peri-juurta en tahdo ruveta tarkoin\ntutkistelemaan. Tahdon vaan kysyä, mikä miladyn saattoi minua pitämään\nsinä turhamaisena lapsena, joka syntyänsä häveksisi? Mikä teille antoi\nluvan, tekeytymään minun onneni sepäksi, ennenkuin vielä tiesittenkään,\nsuostuisinko minä vai en onneani ottamaan teidän kädestänne? -- Minä\nolin hyljännyt tämän maallisen ilon toivomisen. Olin antanut onnelle\nanteeksi tylyytensä minua kohtaan -- Miksi kehoitatte te minua\nuudestaan hänen lempiinsä? -- Missä itse Jumala näyttää kasvonsa\nihmiseltä peittäneen -- miksi ihmiset siinä tahtoivat olla näin julman\nlaupeat? -- Mikä on siihen syynä, milady, että teidän ylistetty onnenne\n_onnettomuudelta_ näin kerjää ihmettelyä ja kadehtimista? -- Onko\nepäilyksen katkeruus niin tarpeellinen teidän riemunne makeuden\nalaiseksi? -- Niin suokaa minun siis jäädä sokeuteeni, joka ainoastaan\nvoi minua lohduttaa kauheasta kohtalostani. -- Onhan vesi-kiurukin niin\nonnellinen yhdessä ainoassa pisarassa kuin taivaassa, niin onnellinen\nja iloinen, ennenkuin hänelle kerrotaan valta-merestä, jossa uipi\nlaivastoja ja valas-kaloja! -- -- Vaan onnelliseksihan te tahdotte\nminut tehdä? (Vähän ajan kuluttua yht'äkkiä tullen ladyn eteen ja\nkysyen:) Olettenko te onnellinen, milady? (Tämä vedäksen hänestä\nkiireesti ja hämmennyksissä, Loviisa seuraa häntä ja pitelee kättänsä\nhänen rintaansa vasten.) Onko tämä sydän todella niin riemullinen kuin\nteidän säätynne? Ja jos me nyt vaihtaisimme poven povehen ja kohtalon\nkohtaloon -- ja jos minä lapsellisessa viattomuudessa -- ja jos minä\ntuntonne päälle -- ja jos minä kuin äitiltäni kysyisin teiltä\n-- neuvoisittenko minut vaihtamaan kanssanne?\n\nLady (isosti liikutettuna heittäytyen sohvaan). Ihmeellistä?\nKäsittämätöintä! Ei! Tyttö! Ei! Tuota jaloutta et ole itsestäsi saanut,\nja isän opettamaksi on se liian nuorellista. Elä kiellä! Sinull' on\n_toinen_ opettaja --\n\nLoviisa (sukkelasti ja terävästi häntä silmiin katsoen). Kummaapa se\nolisi, jos te, milady, nyt vasta keksisitte tämän opettajan, kun jo\ntaannoin tiesitte minulle paikan neuvoa.\n\nLady (hyppää ylös). Tätä ei mikään kestä! -- No niin! koska en sinusta\nkumminkaan pääse irti. Minä tunnen hänet, opettajasi -- tiedän kaikki\n-- tiedän enemmän kuin siedän tietää! (Herkee yht'äkkiä puhumasta.\nSitten kiivaudella, joka kiihtyy enemmän ja enemmän.) Vaan uskallahan,\nonnetoin, -- uskallahan vaan häntä vielä rakastaa eli antaa hänen\nitseäsi rakastaa! -- Mitä sanon? -- Uskalla vaan häntä ajatella tahi\nyhtenä _hänen_ ajatuksenansa olla -- Minä olen _voimallinen_, onnetoin\n-- _peljättävä_, niin totta Jumala elää! Sinä olet hukassa!\n\nLoviisa (lujasti). Ilman pelastusta, jos te häntä pakoitatte teitänne\nrakastamaan.\n\nLady. Ymmärrän ajatuksesi, vaan hänen ei pidä minua rakastaman! Minä\ntahdon voittaa tämän häpeällisen heikkouteni, sydämeni hillitä ja sinun\nsydämesi muruiksi musertaa -- Louhia ja syvyyksiä tahdon minä heittää\nteidän väliinne; onnettomuuden henkenä tahdon minä halaista taivaanne;\nminun nimeni on suuta antaessanne teidät peljästyttävä toisistanne\nniinkuin kummitus pahan-tekijät peljästyttää; sinun nuori kukoistava\nvartalosi on hänen halatessansa nuutuva ja kuihtuneena maahan raukeava\n-- Minä en voi hänen kanssansa käsittää onnea -- mutta ei sinunkaan\nsitä pidä käsittämän. Tiedä se, poloinen! Onnen kukistaminen on myös\nonnea!\n\nLoviisa. On onnea, jota te ette voi nautita, milady! Elkää laittako\nomaa sydäntänne. Sillä ette te voi panna aikaan sitä, millä minua nyt\nniin julmasti uhkaatte! Te ette voi kiusata yhtä poloista, joka ei ole\nteille tehnyt muuta pahaa kuin että on tuntenut samoin kuin te -- Vaan\ntuon liikutuksenne tähden rakastan minä teitä, milady!\n\nLady (joka nyt on selvinnyt). Missä olen? Missä olin? Mitä olen\nilmoittanut? -- Kelle olen mitä ilmoittanut? -- O Loviisa, jalo,\nkorkea, taivaallinen olento! Anna anteeksi minulle raivoovalle -- En\nminä tahdo yhtä hius-karvaasi loukata, lapseni! Pyydä, halua jotain!\nMinä tahdon sinua käsissäni kannella, ystäväsi, sisaresi tahdon minä\nolla -- sinä olet köyhä -- katso! (Ottaen muutamia hohto-kiviä esille.)\nNämä korut myön minä -- myön vaatteistoni, hevoseni ja vaununi --\nOlkoon kaikki _sinun_, vaan -- luovu hänestä!\n\nLoviisa (peräytyen hämmästymällä). Pilkkaako se minua poloista, vai\neikö hänellä olisikaan ollut mitään osaa siinä julmurin-työssä? Haa!\nnäinpä minä vielä voisin ottaa sankarittaren muodon ja koristaa\nviattomuuteni itselleni ansioksi. (Seisoo vähän aikaa ajatuksissaan,\ntulee sitten lähemmäksi ladyä, ottaa häntä kädestä ja katsoo lujasti\nhäntä silmiin.) No, niin ottakaa hänet, milady! -- -- Vapaa-ehtoisesti\nannan minä teille sen miehen, joka helvetin koukuilla reväistiin vertä\nvuotavasta sydämestäni. -- -- Kuka-ties ette itse sitä tiedäkään,\nmilady, vaan _te_ hävititte nyt kahden rakastavaisen taivaan,\ntoisistansa kiskaisitte kaksi sydäntä, jotka _Jumala_ yhdeksi loi;\nmusersitte olennon, joka hänelle oli yhtä rakas kuin tekin, jonka hän\nloi iloitsemaan niinkuin teidätkin, joka häntä kiitti niinkuin tekin,\neikä kiitä häntä nyt enää koskaan -- Lady! Kaikki-tietäväisen korvaan\nkuuluu tallatun matosen viimeisetkin kuolon-väännykset -- Ei se ole\nhänestä yhtä kaikki, jos sieluja hänen säsiinsä murhataan! Nyt olkaan\nWalter _teidän_! Nyt, milady, ottakaa hänet pois! Töydätkää hänen\nsylihinsä! Viekää hänet alttarin eteen -- Mutta elkää vaan unhottako,\nettä morsian-suutelunne väliin kavahtaa _itse-murhaajattaren_ haamu --\nJumala on laupias --- Minä en voi enää muuten auttaa itseäni!\n\n    (Töytää ulos.)\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Lady yksin, seisoo hämmästyksissä, tuijottaen ovea kohti,\n    josta Milleritär oli juossut; herää viimeinkin huumeuksistansa.\n\nLady. Kuinka se olikaan? Mikä minulle tapahtui? Mitä se onnetoin puhui?\nVielä nytkin, o Jumala! vielä nytkin leikkelevät korvaani hänen\nhirmuiset, minua kiroavat sanansa: _ottakaa hänet pois! -- Kuka_, sinä\nonnetoin? Sun kuolin-vaikeroimisesi lahjako -- toivottomuutesi\nperintökö? Hyvä Jumala! Olenko minä niin syvään vajonnut -- niin\nyht'äkkiä kaikilta ylpeyteni istuimilta kukistunut, että ahnaudella\nodotan, mitä kerjäläis-naisen hyvä-sydämisyys viskaa minulle\nkuolin-vuoteeltansa? -- _Ottakaa hänet pois!_ ja sen sanoo hän\nsemmoisella äänellä, semmoisella katseella -- Haa! Emilia! _Sitäkö_\nvarten sinä ulkonit vaimon-puolen rajojen yli? _Sitäkö_ varten\npidättelit itsellesi britannilaisen vaimon ylpeätä nimeä, että kunniasi\nloisteisan rakennuksen pitää maahan vajota saksalaisen porvarin-piian\nkorkeamman hyveen rinnalla? -- Ei! ylpeä onnetoin, ei! -- _Hävetä_\nvoipi Emilia Milford -- vaan ei koskaan anna itseänsä _häväistä_! On\nminullakin voimaa, luopumaan!\n\n    (Kävelee juhlallisesti edes-takaisin.)\n\nLymyä nyt, sinä heikko, kärsimyksen-alainen vaimo! -- Jääkää hyvästi,\nte suloiset unelmat rakkaudesta -- Jalo-mielisyys yksinänsä olkoon\ntästä lähtien johdattajani! -- -- Tämä rakastava pari on hukassa, tahi\ntäytyy Milfordin luopua vaatimuksistansa ja erota ruhtinan sydämestä!\n(Vähän ajan kuluttua, vilkkaasti.) Teko on tehty! -- poistettu se\nkauhea este -- Kaikki kaikki siteet minun ja herttuan välillä,\njuurinensa reväisty sydämestäni tämä raivoova rakkaus! -- -- Minä\npalajan takaisin sinun syliisi, siveys! -- Ota katuvainen tyttäresi\nvastaan! -- Haa, kuinka mieleni minusta tuntuu hyvältä! kuinka\nsydämeni yht'äkkiä niin kevyeltä ja iloiselta! -- Suurena, kuin\nalas-menevä aurinko, tahdon minä tänäpäivänä ltaskeutua korkeuteni\nkukkulalta, herrauteni kuolkoon rakkauteni kanssa, elkään mikään muu\nkuin sydämeni seuratko minua maan-pakolaisuuteeni. (Päättäväisesti\nmennen kirjoitus-pöytänsä tykö.) Nyt heti pitää sen tapahtuman -- nyt\npaikalla, ennenkuin sen rakkaan nuorukaisen näkö uudestaan nostaa\nverisen taistelun sydämessäni.\n\n    (Istuuksen ja alkaa kirjoittaa.)\n\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Lady. Kammari-palvelija. Sohvi, sitten hovi-marsalki,\n    viimein palvelus-väki.\n\nKammari-palvelija. Hovi-marsalki von Kalb seisoo etu-huoneessa ja on\nasiassa herttualta.\n\nLady (kirjoittamisensa kiihkossa). Ylös pitää hänen kavahtaman, sen\nruhttnallisen pöpön! Todella! Tämä päähäni astunut ajatus onkin niin\nhullu, että se kyllä voipi hajoittaa tuommoisen ruhtinallisen kallon.\n-- Hänen hovi-elättinsä joutuvat siitä vimmaan. -- Koko maa tulee\nkuohumaan.\n\nKammari-palvelija ja Sohvi. Hovi-marsalki, milady!\n\nLady (käännäksen heihin päin). Kuka? Mitä? -- Sitä parempi!\nHänen-kaltaisensa olennot ovat luodut säkkiä kantamaan. Hän on\nterve-tullut.\n\nKammari-palvelija (Pois).\n\nSohvi (huolellisna läheten). Jos en tarvitsisi pelätä, milady, olevani\nliian rohkea -- (Lady kirjoittaa edellensä.) Milleritär tuli\nsemmoisessa vauhdissa tyköänne -- teidän kasvonne hohtavat -- te\npuhutte itseksenne. (Lady vaan kirjoittaa.) Minua peloittaa -- Mitähän\non tapahtunut?\n\nHovi-marsalki (tulee sisään, kumartelee tuhansin kerroin ladyn selälle;\nkun tämä ei keksi häntä, tulee hän lähemmäksi, seisattuu hänen tuolinsa\ntaakse, koettelee saada hänen hameensa helman käteensä ja suutelee\nsitä, pelollisesti suhahtaen.) Serenissimus --\n\nLady (hiekoittelee kirjoituksensa ja lukee sen läpi). Hän on minua\nmoittiva kiittämättömäksi kappaleeksi -- minä muka olin orpo ja\nturvatoin. Hän nosti minut kurjuudesta -- kurjuudestako? -- Inhoittava\nmuutos! -- Revi palasiksi hyvä-töittesi luettelo, viettelijä! Minun\nikuinen _häpeäni_ maksaa ne sinulle koron kanssa.\n\nHovi-marsalki (kaikilta puolin turhaan koeteltuaan tulla ladyn\nnäkyviin.) Milady näyttävät olevan vähän distraite -- Minu täytynee\nsiis itseni olla niin rohkea. (Hyvin kovasti.) Serenissimus lähettävät\nminut, milady, kysymään, pitääkö tänä iltana oleman vauxhall tahi\nsaksalainen kometia?\n\nLady (nousee nauraen ylös). Jompi kumpi, enkelini! -- Sillä välin\ntoimittakaa herttuallenne tämä kirjoitus makiaisiksi! (Sohville.) Sinä,\nSohvi, käske valjastamaan hevoset, ja kutsu kaikki palvelus-väkeni\ntänne saliin koolle --\n\nSohvi (menee hämmästyksissä pois). O taivas! Mitä aavistan! Mitä\ntästä vielä tulee?\n\nHovi-marsalki. Te olette liikutettu, armo?\n\nLady. Sitä vähemmin on tässä valheltu -- Hurraa, herra hovi-narsalki!\nNyt on yksi virka-paikka avonainen. Myötä-tuuli parittajoille!\n(Marsalkin epäilyksellä katsellessa paperia.) Lukekaa, lukekaa! Minä\ntahdon, ett'ei sen sisällystä pidetä salassa!\n\nHovi-marsalki (lukee, jolla välin ladyn palvelijat kokoutuvat perälle):\n\n\"Armollisin herra!\n\n\"Se sovinto, jonka te niin kevyt-mielisesti rikoitte, ei voi enää\nminuakaan sitoa. Teidän maanne onnellisuus oli minun rakkauteni ehto.\nKolme vuotta olin minä petoksissa. Nyt on side lähtenyt silmiltäni.\nMinua inhoittavat armo-lahjat, jotka vuotavat alamaisten kyyneleistä.\n-- Kääntäkää rakkautenne, jota minä en enää voi vastata, itkevän maanne\npuoleen, ja oppikate _britannilaiselta ruhtinattarelta_ laupeutta\nsaksalaista kansaanne kohtaan. Yhdessä tunnissa olen jo rajan takana.\nJohanna Norfolk.\"\n\nKaikki palvelijat (mumisevat hämmästyneinä). Yhdessä tunnissa rajan\ntakana!\n\nHovi-marsalki (panee säikähtyneenä paperin pöydälle). Varjele Jumala\nminua tätä viemästä, armollinen rouva! Sen viejän kaulaa kutkuttaisi\nyhtä paljon kuin sen kirjoittajan on kutkuttanut.\n\nLady. Sekö sinulla on huolena, kultainen mies-parka! -- Minun neuvoni\non, että kirje leivotaan lintu-pasteiaan, niin serenissimus löytäisi\nsen talrikiltaan --\n\nHovi-marsalki Ciel! Mikä rohkeus! -- Ajatelkaa toki, muistakaa toki,\nmihin disgraciin näin joudutte, lady!\n\nLady (käännäksen palvelus-väkeensä päin ja puhuu seuraavan sisimmällä\nliikutuksella.) Te seisotte hämmästyneinä, hyvät ystävät, odotatte\nhuolellisina, kuinka tämä asia selviää. -- Tulkaa lähemmäksi, rakkaani!\n-- Te palvelitte minua rehellisesti ja mielellänne, katsoitte minua\nuseammin silmiin kuin kukkaroon; kuuliaisuus oli teidän halunne,\nylpeytenne oli lempeni! -- -- Että teidän uskollisuutenne muiston pitää\nmyös olla minun alennukseni muisto! Surkea kohtalo, että minun\npimeimmät päiväni olivat teidän onnellisimmat päivänne! (Itku-silmin.)\nMinä lasken teidät palveluksestani, hyvät lapset! -- -- Lady Milfordia\nei enää ole, ja Johanna Norfolk on liian köyhä maksamaan velkaansa --\nHovi-mestarini jakakoon rahani ja kalliit kaluni teidän kesken -- Tämä\npalatsi jääpi herttualle -- Köyhin teistä on tästä lähtevä rikkaampana\nkuin hänen emäntänsä. (Hän osoittaa heille kätensä, jota kaikki\nperätysten liikutettuina suutelevat.) Minä _ymmärrän_ ajatuksenne,\nrakkaat ystävät -- Eläkää tervennä! Hyvästi! hyvästi! (Tointuu\nliikutuksestaan.) Jo kuulen vaunujen tulevan. (Irraltaa itsensä, lähtee\nmenemään, hovi-marsalki asettuu hänen eteensä.) Laupiuden mies, vieläkö\nsinä seisot täällä?\n\nHovi-marsalki (joka kaiken aikaa peräti hämmästyneenä on katsellut\npaperia). Ja tämä piljetti pitää minun antaa hänen korkeutensa aivan\nomiin korkeihin käsiin?\n\nLady. Laupiuden mies! aivan omiin korkeihin käsiin, ja sano vielä\naivan omiin korkeihin korviin, että kun minä en voi avo-jaloin\nLorettoon mennä, niin tahdon päivä-palkan edestä tehdä työtä,\npuhdistuakseni siitä häpeästä, kerran hallinneeni häntä.\n\n    (Hän menee joutuun pois. Kaikki muut hajoavat\n    hyvin liikutettuina.)\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nIllalla tulen ajalla kammarissa soittajan kotona.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Loviisa istuu ääneti ja hievahtamatta pimeässä sopessa kammaria,\n    pää kättä vasten. Hyvän ajan kuluttua tulee Miller lyhti kädessä,\n    katselee hätäisesti ympäri huonetta, Loviisata havaitsematta,\n    panee sitten lakkinsa ja lyhdin pöydälle.\n\nMiller. Ei lastani ole täälläkään! Ei täälläkään. -- Kaikki kadut olen\nkävellyt läpi, käynyt kaikissa tuttavissamme, kysellyt kaikilla\nportilla -- tytärtäni ei ole nähty missään! (Vähän ajan perästä.) Ole\nkärsivällinen, onnetoin isä-parka! Odota, kunne aamu tulee. Kuka-ties\nvirta silloin tuopi lapsesi rantaan. -- O Jumala! Sydämeni taisi liian\npaljon rakastua tähän tyttäreen! -- Se rangaistus olisi kova! Kovin\nkova, taivaallinen isä! En huoli napista, taivaallinen isä, vaan\nrangaistus on kova! (Laskeksen huoaten tuoliin.)\n\nLoviisa (puhuu sopelta). Oikein sanoit, kurja vanhus! Opi ajoissa\nkalliimpasikin kadottamaan.\n\nMiller (hyppää ylös). Sielläkö sinä olet, lapseni? Sinäkö sitä olet? --\nMutta miksi näin yksinäsi ja ilman valkeatta?\n\nLoviisa. En sen tähden yksinäni ole. Kun oikein pimeä on yltä ympärini,\nsilloin vasta minulla paraat vieraat käyvätkin.\n\nMiller. Jumala varjelkoon! Ainoastaan tunnon-mato liikkuu yhdessä\nyö-huuhkajan kanssa. Syntiset ja pahat henget karttavat valoa.\n\nLoviisa. Ian-kaikkisuus myös, isä, joka ilman apumiehittä puhelee\nsielun kanssa!\n\nMiller. Lapsi, lapsi! mitä puhetta se on?\n\nLoviisa (nousee ylös ja tulee edemmäksi). Minä olen kamppaillut kovan\nkamppauksen! Sinä tiedät sen, isä! Jumala antoi minulle voimaa!\nKamppaus on päättynyt! Isä, vaimon puolta sanotaan heikoksi ja araksi!\nElä sitä enää usko. Me säikähdämme ehkä hämä-häkkiä, vaan sitä mustaa\nkummitusta _mätänemistä_ voimme me leikillämme syleillä! Se sinulle\ntiedoksi, isä! Loviisasi on lystimäinen!\n\nMiller. Kuule, tyttäreni! minä soisin että ulvoisit; niin olisit\nminulle otollisempi.\n\nLoviisa. Kuinka minä hänet narraan, isä! Kuinka minä sen tyrannin\npetän! -- Rakkaus on kavalampi kuin häjyys ja uskaljaampi -- sitä ei\nhän tiennyt se snrkea-onninen mies -- O, he ovat kyllä sukkeloita, niin\nkauan kuin heillä vaan on tekemistä pään kanssa; vaan niin pian kuin\nsydämehen ryhtyvät, käyvät ne konnat tyhmiksi -- -- Valalla luuli hän\nlukitsevaan petoksensa! Valat, isä, sitovat tosin eläväisiä, vaan\nkuolossa sulaa valankin rautainen side! Ferdinand on tuleva tuntemaan\nLoviisansa! -- Vietkö, isä, minulta tämän piljetin paikkaansa? Oletko\nniin hyvä?\n\nMiller. Kelle, tyttäreni?\n\nLoviisa. Kummallinen kysymys! Avaruuteen ja minun sydämeeni ei tahdo\nmahtua yksikään ajatus hänen päällensä -- Kellenkäs muille sitten minä\nkirjoittaisin?\n\nMiller (levottomasti). Kuule, Loviisa! Minä avaan kirjeen!\n\nLoviisa. Kuin tahdot, isä! -- vaan siitä et paljon viisastu. Puustavit\novat siinä kuin kylmät kuolleen-ruumiit ja elävät vaan rakkauden\nsilmissä.\n\nMiller (lukee). \"Sinä olet petetty, Ferdinand! -- Verratoin pahuus\nratkasi sydämemme liiton, vaan hirmuinen vala sitoo minun kieleni, ja\nisäsi on joka paikkaan asettanut kuuntelijoitansa. Kuitenkin, jos\nsinulla on uskallusta, rakkahani! -- Minä tiedän toisen maan, jossa\nvalat eivät enää sido ja johon hänen kuuntelijansa eivät pääse.\"\n(Miller taukoo ja katsoo vakaisesti hänen silmiinsä.)\n\nLoviisa. Miksi niin minuun katsot? Lue kaikki, isä.\n\nMiller. \"Vaan uskallusta pitää sinulla olla, jos tahdot käydä pimeätä\ntietä, jossa sinulle ei loista muuta valoa kuin Loviisa ja Jumala. --\nSinun pitää tuleman sulana _rakkautena_, jättää tähän maahan kaikki\ntoiveesi ja kaikki pauhaavat halusi; et mitään muuta tarvitse sinne\nkuin sydämesi. Jos suostut -- niin tule silloin kuin kello lyöpi\nkaksitoista Karmelitein tornissa. Jos sinua peloittaa -- niin pyhki\npois sana _vahva_ miesten sanastosta, sillä tyttö tekee sinulle\nhäpeät.\" (Miller panee piljetin pois, katsoo kauan suruisella\nkatsannolla eteensä, viimein käännäksen hän tyttäreensä päin ja sanoo\nmatalalla, murtuneella äänellä:) Ja se toinen maa, tyttäreni, on?\n\nLoviisa. Etkö sitä tiedä? Etkö tosiaankaan sitä tiedä? isäni? --\nIhmeellistä! Se maa on oikein etsiä maalattu. Ferdinand löytää sen.\n\nMiller. Hum! Puhu selvemmin!\n\nLoviisa. Sille en paikalla löydä oikein suloista nimeä. Vaan elä\npeljästy, isä, jos kamoittavan sanon. Se maa -- Oi, miksi ei rakkaus\nole saanut kappaleille nimiä antaa! sen ihanimman olisi se tälle\nantanut. Tämä toinen maa, hyvä isäni -- anna sanoani -- tämä toinen maa\non _hauta_.\n\nMiller (hoippuen tuoliin). O hyvä Jumala!\n\nLoviisa (menee hänen tykönsä ja pitelee häntä). Elä toki, isä kulta.\nSe on vaan huuraa, joka sanan päälle laskeksen -- se pois, ja\nmorsius-vuode tulee esiin, jolle aamu levittää ruusuisen peitteensä ja\nkevät peittelee kukka-myttyjänsä. Ainoastaan ulvova syntinen saattoi\nkuolon luu-rangoksi parjata; ei, kuolo on suloinen, sievä poikanen,\nkukoistava, niinkuin rakkauden jumala maalataan, ei vaan niin kavala --\nhiljainen, kuulijainen henki, joka väsyneelle matka-miehelle tarjoo\nkäsi-vartensa nojaksi, avaa ian-kaikkisen ilon loistoisan hovin,\nystävällisesti nyykäyttää päätään ja katoo.\n\nMiller. Mikä on sinulla aikeena, tyttäreni? -- Tahdot omin käsin\npäiväsi lopettaa.\n\nLoviisa. Elä sitä niillä sanoilla mainitse, isä! Tahdon luopua\nseurasta, koska minua ei hyvästi suvaita -- karata paikkaan, josta en\nenää voi olla poissa -- onko sekin syntiä?\n\nMiller. Itse-murha on suurin synti, lapseni! -- Se ainoa synti, jota ei\nenää voi katua, koska siinä kuolema ja paha-teko tapahtuvat yhden\najoin.\n\nLoviisa (seisattuu hämmästyksissä). Kauheata! -- Vaan eihän se toki\nniin äkkiä mene. Minä hyppään jokeen, isä, ja pudotessani rukoilen\nJumalalta kaikki-valtiaalta armoa!\n\nMiller. Se on, sinä kadut varkauden, niin pian kuin varastetun olet\nsaanut kätköön -- Tyttäreni! tyttäreni! Muista, ett'et pilkkaa Jumalata\njuuri silloin kuin häntä enimmin tarvitset. O, syvään, syvään olet\nlangennut! -- Sinä herkesit rukousta harjoittamasta, ja laupiuden isä\notti kätensä sinusta pois!\n\nLoviisa. Onkos rakkauskin sitten rikos, isä?\n\nMiller. Kun Jumalata rakastat, niin et koskaan rakasta rikokseksi asti.\n-- -- Sinä olet minut syvälle painanut, kuka-ties hautaan saakka. --\nVaan olkaan, en tahdo sydäntäsi vielä enemmän raskauttaa, -- Tyttäreni,\nminä puhuin taannoin jotain. Luulin olevani yksinäni. Sinä kuulit\najatukseni, ja miksipä sitä enää pitäisinkään salassa? Sinä olit\nepäjumalani! Kuule, Loviisa, jos sinulla vielä on sydäntä tuntemaan\nisän tunteita -- Sinä olit minulle kaikki! Nyt olet menettämäisilläsi\nei omaa tavaratasi, vaan minun koko omaisuuteni. Katso, kuinka hiukseni\nalkavat käydä harmaiksi. Se aika lähenee minua vähitellen, jolloin\nmeille isille tulee hyödyksi se pää-oma, jonka lastemme sydämiin olemme\nsäästäneet. -- Tahdotko tämän pää-oman minulta tapattaa, Loviisa?\nTahdotko isäsi kaiken omaisuuden kanssa lähteä karkuun?\n\nLoviisa (suutelee hänen kättänsä syvimmästi liikutettuna). En, en\nmillään tavalla, rakas isä! Minä menen suuren velan alaisena tästä\nmaa-ilmasta ja tahdon sen ian-kaikkisuudessa paraten maksaa.\n\nMiller. Ajattelee perään, etkö siinä ehkä erehdy, lapseni! (Vakaasti ja\njuhlallisesti.) Tokkohan me siellä tulemmekaan yhteen? -- -- Kas,\nkuinka kalvenet! -- Loviisani arvaa itsestänsä, että minä häntä\ntoisessa maa-ilmassa en enää tavoitakaan, koska minä sinne en lähde\nsemmoisella kiireellä kuin hän. (Loviisa juoksee hänen syliinsä,\nvavisten. Hän painelee lämpimästi häntä rintaansa vasten ja jatkaa\nliikuttavalla äänellä.) O tyttäreni, tyttäreni! langennut, kuka-ties jo\nhukkunut tyttäreni! Ota korviisi isäsi totiset sanat! Minä en voi sinua\nvartioida. Minä voin sinulta ottaa veitset pois, vaan sinä voit itsesi\nneulalla surmata. Myrkystä voin sinut varjella, vaan sinä voit kuristaa\nitsesi helmi-rihmalla. -- Loviisa -- Loviisa -- ainoastaan varoittaa\nvoin sinua vielä -- Tahdotko sille kannalle joutua, että se pettäväinen\nkuva sydämestäsi luopuu vasta ajan ja ian-kaikkisuuden hirmuisella\nsillalla? -- Uskallatko kaikki-tietäväisen istuimen eteen mennä\nvalhetellen: _sinun tähtesi_, luojani, läksin tänne -- vaikka syntiset\nsilmäsi etsivät rakkahasi kuolevaista kuorta? -- Ja kun tämä\nsavi-jumalasi, silloin matona niinkuin sinäkin, mataa tuomarin jalkojen\njuureen, kieltää sinun jumalattoman luottamuksesi häneen ja osoittaa\nsinut rukoilemaan ian-kaikkista laupiutta, jota hän onnetoin tuskin\nitsekään saa -- kuinkas silloin? (Painavammin, kovemmasti) Kuinka\nsilloin, onnetoin? (Hän puristaa häntä rintaansa, katsoo vähän aikaa\nlujasti häntä silmiin, heittää hänet sitten yht'äkkiä.) Nyt en tiedä\nenkä voi enää mitään -- (nostetulla oikealla kädellä) enkä voi sinulle,\nherrani ja tuomarini, enempää vastata tästä sielusta. Tee lapsi-parka,\nmitä tahdot. Tekey solakalle nuorukaisellesi uhriksi, niin että pahat\nhenkesi iloitsevat ja enkelisi sinusta luopuvat. -- Mene, mene sinne,\nkunne aiot! Pane kaikki syntisi päällesi, pane vielä tämä viimeinenkin,\nkauhein kaikista, päällesi, ja jos kuormasi vielä tuntuu keveältä, niin\ntehköön minun kiroukseni painon täydeksi. -- Tuoss' on sinulle veitsi,\npistä se sydämeesi, ja (tahtoo itkien töytätä ulos) isäsi sydämeen!\n\nLoviisa (hyppää ylös ja juoksee hänen perästänsä). Isä, elä mene! Oi\nisäni! -- Että helleys pakoittaa vielä julmemmin kuin tyrannin-raivo!\nMitä pitää minun tehdä? En voi! Mitä teen?\n\nMiller. Kun majuorisi suudelmat polttanevat sinua kuumemmin kuin isäsi\nkyyneleet, -- niin kuole!\n\nLoviisa (tuskallisesti kamppailtuaan, varovasti.) Isä! Tuoss' on\nkäteni! Minä tahdon -- Jumala! Mitä teen? mitä tahdon minä! Isä, minä\nvannon -- voi minua, voi pahan-tekijätä, minne taivun! -- Isä, olkaan\nsitten -- Ferdinand -- Jumala sen näkee! -- Niin hävitän viimeisenkin\nmuiston hänestä.\n\n    (Repii kirjeensä.)\n\nMiller (vaipuu ilosta juopuneena hänen kaulaansa). Kas se on minun\ntyttäreni! Katso ylös! rakastajaa olet nyt köyhempi; sitä vastaan olet\nisäsi tehnyt onnelliseksi. (Itkien ja nauraen halaellen häntä.) Lapsi,\nlapsi! Tätä onnellista päivää elämässäni en ole ansainnut! Luoja tiesi,\nkuinka minä huono mies tämän enkelin olen saanut! -- Loviisani,\nonnellisuuteni! Hyvä Jumala! En minä rakkautta paljon ymmärrä, vaan\nettä siitä luopuminen mahtaa olla tuskallista -- sen verran minäkin\nvielä ymmärrän!\n\nLoviisa. Mutta pois tästä maasta, isä! -- Pois tästä kaupungista, jossa\nkumppalini pilkkaavat minua ja hyvä nimeni iäksi on mennyt -- Pois,\npois, kauas pois tästä paikasta, jossa on niin monta muistoa\nkadonneesta onnestani. Pois, jos se on mahdollista! --\n\nMiller. Minne vaan tahdot, tyttäreni! Jumalan leipä kasvaa joka\npaikassa, ja korvia antaa hän myös kuuntelemaan viuluani. Menkään\nkaikki hukkaan -- Minä teen sinun tuskasi kertomuksen virreksi, laulan\nsitten laulua tyttärestä, joka isänsä tähden särki sydämensä -- sitä\nlaulaen kerjäämme sitten ovi ovelta, ja almut maistavat suloisilta\nitkeväisten käsistä.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Ferdinand edellisten tyköön.\n\nLoviisa (hoksaa hänet ensiksi ja viskautuu kovasti huutaen Millerin\nkaulaan). Herra Jumala! Tuossahan se on! Minä olen hukassa!\n\nMiller. Missä? kuka?\n\nLoviisa (osoittaa, näkönsä pois-kääntäen, majuoria ja painaksen\nlujemmin isäänsä vasten). Hän! hän itse -- Pidä silmällä, isä -- se on\ntullut minua murhaamaan!\n\nMiller (keksii hänet, peräytyy). Mitä? Te täällä, paroni?\n\nFerdinand (tulee hiljaa lähemmäksi, taukoo Loviisan kohdalla, ja katsoo\nhäneen kyselevällä jäykällä katsannolla, sitten vähän ajan kuluttua\nsanoo). Hämmästynyt oma-tunto, kiitoksia sinulle! -- Tunnustuksesi on\nhirmuinen, vaan nopea ja varma, ja päästää minut häntä kiduttamasta!\nHyvää iltaa, Miller!\n\nMiller. Mutta Jumalan tähden! Mitä te tahdotte, paroni? Mikä teidät\ntänne tuo? Mitä tämä päälle-tunkeuminen merkitsee?\n\nFerdinand. Muistan mokoman ajan, jolloin minua odotettaessa päivä\njaettiin minuuttiinsa, jolloin ikävä minun perääni ripustihen hitaan\nseinä-kellon painoihin, sille muka joutua lisätäkseen, ja jolloin\nvartioitiin sitä suonen-sykäystä, jonka ajalla minä tulisin. -- Mistä\ntulee se, että minun nyt sanotaan tunkeuvani?\n\nMiller. Menkää, menkää pois, herra paroni! -- Jos sydämessänne vielä on\nkyvenkään ihmisyyttä jälellä, jos ette tahdo kuolijaksi kuristaa häntä,\njota sanotte rakastavanne, niin paetkaa, elkääkä viipykö täällä yhtä\nsilmän-räpäystä enempää! Siunaus pakeni huoneestani, niin pian kuin te\nsiihen jalan astuitte. Te toitte onnettomuuden majaani, jossa ennen\nvaan ilo ja tyytyväisyys asuivat. Ettenkö vieläkään ole tyytyväinen?\nVieläkö haavaakin tahdotte repiä, jonka ainoa lapseni sai teidän\nonnettomasta tuttavuudestanne?\n\nFerdinand. Kummallinen isä, nyt tulen juuri tyttärellesi iloista\nsanomaa tuomaan!\n\nMiller. Uusia toivoja ja uusi pettymys! -- Mene sinä, onnettomuuden\nsanan-saattaja, tiehesi! Näkösi morkkaa sanomiasi.\n\nFerdinand. Minä olen viimeinkin päässyt toiveideni päähän! Lady Milford,\nrakkautemme suurin este, on paennut maasta. Isäni suostuu nyt\nnaimiseeni. Kova onni on herennyt meitä vainoomasta. Onnemme tähdet\nnousevat taivaalle. -- Nyt tulin lupaustani täyttämään ja morsiantani\nvihille viemään.\n\nMiller. Kuuletko, tyttäreni, mitä se sanoo? Kuuletko, kuinka se vielä\npilkkaa sinun petettyjä toivojasi? Todella, paroni! Se sopii ylen\nhyvin, että viettelijä hioo sukkeluuttansa viettelemänsä poloisen\npäälle.\n\nFerdinand. Luuletko narrikoivani? Sitä en tee millään tavalla. Puheeni\non niin totta kuin Loviisani rakkaus, ja lupaukseni pidän yhtä pyhänä\nkuin Loviisa valansa -- En tunne mitään pyhempää -- Epäiletkö vieläkin?\nEikö ilon punastusta vieläkään näy puolisoni kasvoilta? Kummallista!\nKäypänä rahana mahtaa täällä olla valhe, koska totuutta niin vähän\nuskotaan. Te ette luota sanoihini? Niin uskottenhan sitten tätä\nkirjallista todistusta.\n\n    (Viskaa Loviisalle hänen hovi-marsalkille kirjoittamansa kirjeen.)\n\nLoviisa (heittää kirjeen luotaan ja vaipuu kuoleman-kalveana alas.)\n\nMiller (sitä huomaamatta, majuorille). Mitä se merkitsee, paroni? En\nymmärrä teitä ollenkaan!\n\nFerdinand (viepi hänet Loviisan tykö). Sitä paremmin on tämä minut\nymmärtänyt!\n\nMiller (lankee alas hänen viereensä). O hyvä Jumala! Tyttäreni!\n\nFerdinand. Kalvea kuin kuolema! -- Nyt se vasta on oikein mieleinen\nminulle, tyttäresi! Noin kaunis ei hän ollut koskaan! Tämä sievä,\nhurskas tyttö -- Tuolla ruumiin-näöllä -- Viimeisen tuomion henkäys,\njoka kaikista valheista pyhkäsee ulko-kullan pois, on nyt tästäkin\npuhaltanut näkö-maalin, jolla se kavala taivaan enkelitkin petti. --\nTää on hänen kauniin näkönsä! Se on myös hänen _ensimäinen valheeton_\nnäkönsä. Annappa, suutelen sitä!\n\n    (Tahtoo lähetä.)\n\nMiller. Ei! Pois! Elä koske isän sydämeen! Hyväilyksistäs en häntä\nvoinut varjella, vaan tahdon hänet nyt rääkkäämisistäsi varjella.\n\nFerdinand. Mitä tahdot, harmaa-parta? Sinun kanssasi ei minulla ole\nmitään tekemistä. Elä sekau peliin, jonka teidän puoli nähtävästi on\ntapannut -- vai oletko sinäkin ehkä viisaampi kuin sinusta olen\nluullutkaan? Oletko kuuden-kymmenen vuotesi viisauden lainannut\ntyttäresi kurvan-seikkoihin ja nää kunnioitettavat hivuksesi parittajan\ntoimella häväissyt? -- Mutta Mutta jos niin _ei_ ole, niin painau\nvuoteelle, onnetoin ukko, ja kuole -- Aika ei vielä ole ohitse. Vielä\nvoit nukkua siinä suloisessa luulossa: minä olin onnellinen isä! --\nMuuanta silmän-räpäystä myöhemmin olet sen myrkyllisen sisiliskon\nviskaava kotoonsa helvettiin päin, kiroava sekä lahjaa että sen\nantajaa, ja menet Jumalata pilkaten hautaan. (Loviisalle.) Puhu, sinä\nonnetoin! Kirjoititko sinä tämän kirjeen?\n\nMiller (varoittaen Loviisalle). Jumalan tähden, tyttäreni! Muista nyt,\nmuista nyt oikein!\n\nLoviisa. Oi tätä kirjettä, isä!\n\nFerdinand. Ettäkä se joutui vääriin käsiin? -- Kiitetty olkoon\nsattumus; se on tehnyt monta suurempaa työtä kuin mietiskelevä\nymmärrys, ja on sinä päivänä paremmin seisova pystyssä kuin kaikkein\nviisasten järki. -- Sattumus, sanoin? -- O, onhan luojan kaitsemus\nläsnä siinäkin, kun varpunen putoo maahan, miksi ei siis siinä, kussa\nperkeleeltä reväistään peite silmiltä? -- Vastausta minä tahdon!\nKirjoititko tuon kirjeen?\n\nMiller (syrjin Loviisaan, kehoittaen). Ole väkevä, tyttäreni! Sano nyt\nvielä vaan tuo yksi: _kirjoitin_, ja kaikki on voitettu.\n\nFerdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No\nkatsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma\nkielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan!\nVanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon\nkirjeen?\n\nLoviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla\npuhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!\n\nFerdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! -- Ei! Niin totta sieluni\nelää! sinä valhettelet! -- Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä\npaha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt -- Minä kysyin liian\npikaisesti -- Eikö niin, Loviisa? -- Sinä tunnustit vaan sen tähden,\nettä niin pikaisesti kysyin?\n\nLoviisa. Minä tunnustin, mikä totta on!\n\nFerdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se\nole ensinkään sinun käsi-alaasi -- Ja jospa olisikin, niin ovatko\nkäsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? -- Puhu\nminulle totuus, Loviisa! -- Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa:\n_kirjoitin_, ja minä olisin hukassa. -- Valhettele, Loviisa,\nvalhettele! -- O -- jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni\navonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni\nja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit -- O Loviisa!\nKaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli\nruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan!\n(Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?\n\nLoviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin\nsen!\n\nFerdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! --\nVoi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! -- Kaupittele tuolla\nnäölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä\nostajia -- Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa!\nMahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! --\nTämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen\nympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. --\nKaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa -- O, se on\nkauheata!\n\nLoviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse\nkironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin\nolitte.\n\nFerdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen -- hiljaahan senkin maan\nsanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt -- minä olen kuin semmoinen\nmaa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! --\nviimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa\nminulle lasi limonadia!\n\n    (Loviisa menee.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Ferdinand ja Miller.\n\n    He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa\n    kumpikin puoltansa edes-takaisin.\n\nMiller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä\nparoni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että\nsurkuttelen teitä?\n\nFerdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas\nmuutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi\ntulinkaan -- Mikäpä siihen olikaan syynä?\n\nMiller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan.\nEttenkö sitä enää muista?\n\nFerdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä\nole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti\nyksinäiset tuntini saada _rauhassa_. Petit minut siinä kohdassa ja möit\nminulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan,\nelä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole\nsyy-pää!\n\nMiller (pyyhkien silmiänsä). Sen tietää kaikki-tietäväinen Jumala!\n\nFerdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien).\nIhmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä!\nHienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat\npainot. -- Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka\nkuoleman syön. -- Hum! -- Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja\ntakaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä\nrahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin --- -- Etkä\nsinäkään voita sillä mitään -- sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki.\n(Tuskassaan uloten hänestä.) Onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi\npitänyt koskaan juohtua mieleeni!\n\nMiller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin.\nParasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.\n\nFerdinand. Ei sillä niin kiirettä ole, hyvä Miller! (Itseksensä\nmumisten.) Varsinkin isän puolesta -- Ole vaan täällä -- Mitäpä minä\nvielä arvelinkaan kysyä? -- Niin! Onko Loviisa sinun ainoa tyttäresi?\nEikö sinulla muita lapsia olekaan?\n\nMiller (lämpimästi). Ei ole muita, paroni! -- Enkä ole toivonutkaan\nmuita. Siitä tytöstä on jo kyllä, ottamaan koko isän-sydämeni valtaansa\n-- sille olenkin jo antanut rakkauteni kaiken pää-oman.\n\nFerdinand (kovasti liikutettuna). Haa! -- -- Käyppä kuitenkin\nkatsomassa, eikö se juoma joudu, hyvä Miller!\n\n    (Miller menee.)\n\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nFerdinand (yksinään). Ainoa lapsi! -- Tunnetkos sen, murhaaja! Kuuletko\nsitä, ainoa? -- Ja sillä mies-paralla ei ole koko taivaan-kannen alla\nmuuta kuin viulunsa ja tuo ainokaisensa. -- Sinä tahdot sen häneltä\nryöstää? -- Ryöstääkö? -- Ryöstääkö kerjäläisen viimeisen hätä-varan?\nKatkoako ramman sauvan ja heittää kappaleet hänen eteensä? Kuinka? Onko\nminulla tosiaankin siihen sydäntä? -- -- Ja kun hän sitten tulee ja\ntytär makaa selällänsä, kukkanen -- nuutunut -- kuollut --\nvallattomasti tallattu, hänen viimeinen, ainoa, verratoin toivokkinsa.\n-- Haa! ja kun hän sitten siinä seisoo sen edessä, seisoo ja hänestä\nkoko luonto herkeää henkimästä, ja hänen jähmistynyt silmänsä näkee\nkoko rajattoman avaruuden tyhjäksi ja autioksi, etsii Jumalata eikä\nlöydä Jumalata ja tulee tyhjänä takaisin. -- -- Jumala! Jumala! Vaan\neihän minunkaan isälläni ole kuin tämä ainoa poika -- tämä ainoa poika,\nvaan ei kuitenkaan ainoa rikkaus. -- (Vähän ajan perästä.) Vaan\nkuitenkin! Mitä hän sitten menettää? Tytön, josta rakkauden pyhimmät\ntunteet olivat vaan vauvoja. Tekisikö se isäänsä onnelliseksi? -- Ei\nsuinkaan! Ja minä ansaitsen vielä kiitoksen, että poljen kuolijaksi sen\nsisiliskon, ennenkuin se vielä pistää isääkin.\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Miller, joka tulee takaisin, ja Ferdinand.\n\nMiller. Heti saatte sen, paroni! -- Tyttö-riepu istuu tuolla ulkona ja\non itsensä kuolijaksi itkeä. Limonadissaan tuopi hän teille varmaan\nkyyneleitäkin.\n\nFerdinand. Hyväpä se olisikin, jos siinä vaan kyyneleitä olisi! -- --\nVaan koska ikään puhuimme soitosta, Miller! (Vetää raha-kukkaronsa\nylös.) Niin olen minä vielä velka-miehesi.\n\nMiller. Kuinka? Mitä? Mitä joutavia, paroni! Miksikä luulette minua?\nHyvällä kädellähän se on. Elkää toki ruvetko minua näin häpäisemään, ja\neihän tässä nyt, jos Jumala suopi, olla viimeistä kertaa yhdessä.\n\nFerdinand. Kuka sen tietää? Ota vaan pois. Se on kuolevaisuuden vuoksi.\n\nMiller (nauraen). Niin, senkö vuoksi, paroni? No, kyllä se\nkuolevaisuuden vuoksi vielä saa jäädä teidän taaksenne.\n\nFerdinand. Ei tiedä. -- Etkö sitä ole kuullut, että nuorukaiset ovat\nkaatuneet -- pojat ja tytöt, toivon lapset, pettyneiden isien ilot. --\nMitä ikä ja madot eivät saa aikaan, sen tekee monesti ukon-nuoli. -- Ei\nLoviisasikaan ole kuolematoin.\n\nMiller. Hän on minulla Jumalalta.\n\nFerdinand. Kuule vielä -- minä sanon sinulle, hän ei ole kuolematoin.\nTämä tytär on sinun silmä-teräsi. Sinä riiput sieluin ja hengin tässä\ntyttäressäsi. Ole varoillasi, Miller! Ainoastaan huima peluri panee\nkaikki yhdelle kortille. Se kauppa-mies on liian uskaljas, joka kaiken\nomaisuutensa panee yhdelle laivalle. -- Kuule se, Miller, ja muista\nvaroitukseni! -- -- Vaan miksikä et ota rahaasi?\n\nMiller. Mitä, herra? Tuoko kokonainen kukkaron-pullukka? Mitä\najattelette, armollinen herra?\n\nFerdinand. En muuta kuin velkaani suorittaa. -- Heh! (Heittää kukkaron\npöydälle, niin että siitä muutamia kulta-rahoja tulee ulos.) En minä\nian-kaikkisesti voi olla sinulle velkaa.\n\nMiller (hämmästyen). Mitä? Se, kies' avita, ei helähtänyt kuin\nhopea-raha! (Lähenee pöytää, ja huutaa säikähdyksissä.) Kuinka,\nJumalan ja taivaan nimessä, paroni? -- Paroni, mitä olette te? Mitä\nteette te, paroni? Tämäpähän siivoa on! (Yhteen-lyödyillä käsillä.)\nAivanhan tämä on -- eli olette minut, eli -- lempo vieköön! paljasta\npuhdasta kultaahan tässä kiiltää silmääni. -- -- Ei saatana! sillä\nsyötilläsi et minua petä.\n\nFerdinand. Vanhaako vai verestä olet juonut, Miller?\n\nMiller (törkeästi). Hiisi ja helvetti! Katsokaahan vaan tuohon! --\nKultaa!\n\nFerdinand. No, mitä se tekee?\n\nMiller. Pyövelin nimessä -- sanon -- katsokaa herran Kristuksen tähden\n-- kultaa!\n\nFerdinand. Onpa se sitten jotain ihmeellistä!\n\nMiller (vähän aikaa ääneti oltuansa, mennen hänen tyköönsä,\nliikutuksella). Armollinen herra, minä olen yksin-kertainen, suora\nmies, jos minua mihin koiran-työhön tahdotte houkutella; sillä\ntuommoista raha-joukkoa ei, Jumala nähköön, kunniallisella työllä\nansaita!\n\nFerdinand (hellästi). Elä ole milläsikään, Milleri-parka! Tuon rahan\nolet jo kauvan sitten ansainnut, ja Jumala minua varjelkoon tahtomasta\nsillä ostaa sinun puhdasta omaa-tuntoasi!\n\nMiller (kuin puoli-hulluna hyppien ylös). Siis minun! minun! Jumalan\nsuomasta ja luomasta, minun! (Juosten oveen päin, huutaen.) Eukko!\nTytär! Victoria! Tulkaa tänne! (Takaisin tullen.) Vaan rakas\ntaivaallinen isä! millä keinoin joutui tämä hirmuinen raha minulle näin\nyht'äkkiä? Miten ansaitsen sen? millä sen kostan? Häh?\n\nFerdinand. Et soitto-tunnillasi, Miller! -- Tällä rahalla maksan\nsinulle, (taukoo vapistuksensa tähden) maksan sinulle (vähän ajan\nperästä surullisesti) kolmi-kuukautisen onnettoman unelman\ntyttärestäsi.\n\nMiller (tarttuu hänen käteensä, jota hän kovasti puristaa). Armollinen\nherra! Jos te olisitte halpa, vähäinen porvaris-mies -- (joutuun) ja\ntyttöni ei rakastaisi teitä, niin pistäisin hänet kuolijaksi! (Taas\nrahaan päin, sitten ala-kuloisesti.) Vaan tuossahan nyt kaikki on minun\nja teillä ei ole mitään, ja mun täytynee siis koko riemun antaa mennä\nkuin Mähösen viinan? Häh?\n\nFerdinand. Elä ole milläsikään, ystävä! -- Minä matkustan pian toiseen\nmaahan, ja siellä ei tämän-kuvaiset rahat kulje kuitenkaan.\n\nMiller (sillä välin luopumattomasti tähystäen rahaa, ihastuksella).\nJääpikö se siis minun omakseni? Jääpikö? -- Vaan mieleni käypi pahaksi\nsiitä, että lähdette pois. -- Ja maltappa aikaa, kun minä nyt rupean\nylpeäksi! Pöyhkenen ja pöhötyn niin että! (Panee hatun päähänsä ja\ntöytää ulos-päin.) Ja torin varrella tahdon minä nyt antaa\nsoitto-tuntiani enkä polttaa muuta kuin kolmea kuningasta, ja jos minä\nenää koskaan istun kolmen äyrin oluelassa, niin vieköön minut se ja se!\n\n    (Tahtoo mennä pois.)\n\nFerdinand. Elä mene! Ole vaiti! ja pane rahat taskuusi! (Painavasti.)\nTämän iltaa vaan vielä ole vaiti, ja tee minulle mieliksi eläkä enää\nanna soitto-tuntia.\n\nMiller (vielä kiihkoisemmin, tarttuen häntä liiviin, riemuiten.) Ja,\nherra, tyttäreni! (Laskien hänet irti.) Rahasta ei mies paljon parane\n-- rahasta ei -- Söinpä minä potaattia eli pyy-paistia, se on yhden\ntekevä, täysi on täysi, ja tuo takki on ainiaan hyvä, kunne Jumalan\npäivä ei paista hihojen läpi. -- Minusta on se kaikki jonkin-joutavaa.\n-- Vaan tytölle on tämä siunaus hyvä; mitä hänen silmistänsä vaan näen\nhänen toivovan, se pitää hänen saaman.\n\nFerdinand (keskeyttää kiireesti). Hiljaa, hiljaa --\n\nMiller (aina vilkkaammin). Ja hänen pitää oppiman Ranskan kieltä ja\nmenuettia tanssimaan ja laulamaan, niin että siitä sanomissa\nkirjoitetaan; ja saali pitää hänellä oleman kuin parailla\nhovineuvoksen-tyttärillä, ja paletotti, vai miksi lemmoksi ne sitä\nkutsuvat, ja soittajan tyttärestä pitää puhuttaman viiden penin-kulman\npäässäkin.\n\nFerdinand (tarttuu hänen käteensä kauheimmalla liikutuksella). Kyllä\njo! kyllä jo! Jumalan tähden, ole vaiti! Tämän päivää vaan vielä ole\nvaiti! Se olkoon ainoa kiitos, jonka sinulta vaadin.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Loviisa limonadin kanssa, ja Edelliset.\n\nLoviisa (itkeneillä silmin ja vapisevalla äänellä, talrikilla tuoden\nlasia majuorille). Olkaa hyvä ja sanokaa, jos tämä ei olisi kylläksi\nväkevää.\n\nFerdinand (ottaa lasin, panee sen pöydälle ja kääntyy vilkkaasti\nMilleriin päin). Vähällä olin sen unhottaa! -- Saisinko sinulta pyytää\nyhtä asiaa, rakas Miller? Tahdotko minulle pienen palveluksen tehdä?\n\nMiller. Vaikka kymmenen! Mitä se on?\n\nFerdinand. Minua odotetaan kotona ruoalle. Kova onni saattoi minut\npahalle tuulelle. Minun on nyt aivan mahdotoin mennä ihmisten joukkoon.\n-- Menisitkö isäni tykö ja sanoisit, ett'en tule?\n\nLoviisa (säikähtää ja sanoo sukkelasti). Voinhan sen minäkin toimittaa.\n\nMiller. Sinäkö presidentin tykö?\n\nFerdinand. Ei sitä tarvitse hänen itsensä luo mennä, sanot vaan\nsanottavan palvelijoille etu-huoneessa. -- Tuoss' on kelloni kanssasi,\nettä uskovat sinua. -- Minä olen täällä vielä palatessasi. -- Pyydä\nvastuuta.\n\nLoviisa (hyvin hätäytyneenä). Enkö sitä minä voisi toimittaa?\n\nFerdinand (Millerille, joka juuri on lähtemässä). Elä vielä mene!\nTäss' olisi vielä kirje isälleni, joka tän'iltana tuotiin minulle. --\nKuka-ties painavia asioita. -- Sen viet yhdellä tielläsi sinne.\n\nMiller. Hyvä, herra paroni!\n\nLoviisa (riippuu hänessä, kauheasti peljästyneenä). Vaan, isä,\nvoisinhan minäkin hyvin hyvästi nuo asiat toimittaa! --\n\nMiller. Yksinäsi ei sinua, tyttäreni, voi yön selkään lähettää.\n\n    (Pois.)\n\nFerdinand. Näytä valkeatn isällesi, Loviisa! (Loviisan seuratessa\nMilleriä kyntteli kädessä, tulee hän pöydän luo ja karistaa myrkkyä\nlimonadi-lasiin.) Jaa, hänen pitää! hänen pitää! Korkeuden vallat\nnyykäyttävät päällään minulle myödytyksensä, taivaan kosto suostuu\npäätökseeni, hänen hyvä enkelinsä hylkää hänet.\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Ferdinand ja Loviisa.\n\n    Loviisa tulee vitkitellen kynttelin kanssa takaisin, panee sen\n    pöydälle ja seisattuu toiselle puolen toisella majuori, luoden\n    silmänsä maahan ja vaan toisinaan petollisesti ja varkain häneen\n    katsoen. Majuori seisoo toisella puolen ja katsoo vaan jäykästi\n    eteensä.\n\n    (Suuri äänettömyys tämän kohtauksen alussa.)\n\nLoviisa. Tahdottenko minua säistää, niin soitan jotain pianolla?\n\n    (Avaa pianon.)\n\n    (Ferdinand ei vastaa mitään, äänettömyys.)\n\nLoviisa. Vieläpä te olette shakki-pelissäkin minulle yhden voiton\nvelkaa. Eikö koeteta yhtä, herra von Walter?\n\n    (Taas äänettömyys.)\n\nLoviisa. Se kirje-reppu, herra von Walter, jonka kerran lupasin teille\nneuloa -- sitä olen alotellut -- tulkaapa katsemaan sen kaavaa!\n\n    (Äänettömyyttä vaan.)\n\nLoviisa. O, kuinka minä olen kurja!\n\nFerdinand (seisoen kuin ennenkin). Se saattaisi olla totta.\n\nLoviisa. Minun syyni ei ole, herra von Walter, että te nyt niin\nhuonosti huvitutte.\n\nFerdinand (nauraa loukaten). Sillä ethän sinä muka mitä taida minun\ntylsälle hiljaisuudelleni?\n\nLoviisa. Johan minä sen edeltä arvasin, ett'emme me tätä nykyä tule\nhyvin toimeen yhdessä. Säikähdinkin heti, sen tunnustan, kun isäni\nlähetitte asialle. -- Herra von Walter, minä luulen että tämä hetki on\nmeille molemmille yhtä tukala. -- Jos ette pahaksi pane, niin menen\nminä ja kutsun muutamia tuttaviani tänne.\n\nFerdinand. Meneppä ja tee se! Niin menen paikalla minäkin ja kutsun\ntuttaviani.\n\nLoviisa (katsoo häneen hämmästyneenä). Herra von Walter!\n\nFerdinand (häjysti). Tosiaankin sukkelin neuvo, minkä ihminen voi\nkeksiä tämmöisessä tilassa kuin me nyt olemme. Tästä ikävästä\nkaksin-olosta teemme lystin linnoituksen, ja jospa siinä annammekin\nlihallemme vähän vapautta, niin sillä vaan korvaamme itsellemme ne\nkärsimykset, joita rakkauden tuskat ovat tuottaneet.\n\nLoviisa. Te olette lystikäs, herra von Walter!\n\nFerdinand. Niin lystikäs, että torilla voisin poikajoukon kerätä\nperääni! Ei! Totta puhuen, Loviisa! Sun esi-merkkisi on minullenkin\nopiksi -- minä otan sinut opettajakseni. Hulluja ne ovat, jotka\nikuisesta rakkaudesta hupattavat. Eihän yhtä alin-omaa jaksa rakastaa;\nvaihtelevaisuus on huvituksen höyste. -- Niin kuuleppa, Loviisa!\nMinäkin suostun siihen. -- Pujahdamme yhdestä rakkauden seikasta\ntoiseen, vyörymme yhdestä haureuden pahnasta toiseen. Sinä tuonne --\nminä tänne -- kuka-ties sillä keinoin löytäisin kadonneen rauhani\njosta-kusta nais-huoneesta takaisin -- Kuka-ties, näin hurjailtuamme\njonkun ajan, suureksi iloksemme taas joutuisimme yhteen, kuka-ties\nsamat taipumukset meissä taas synnyttäisivät lemmen ja häpeä ja\nirstaisuus voisivat matkaan-saattaa sovun ja soinnun, joita hellin\nrakkaus ei ole meissä saanut aikaan.\n\nLoviisa. O nuorukainen, nuorukainen! Onnetoin olet jo; tahdotko\nansaitakin onnettomuutesi?\n\nFerdinand (vihassa mumisten hampaidensa sisässä). Onnetoinko olen? Kuka\nsen sinulle sanoi? Nainen, sinä olet liian kehno itse mitään tuntemaan\n-- millä voit sitten toisen tunteita punnita? -- Onnetoin, sanoi se? --\nHaa! tämä sana saattaisi minut haudassakin raivoon! -- Onnettomaksi\npiti minun tulla, sen hän tiesi. Kuolo ja kadotus! sen hän tiesi, ja\npetti minut kuitenki. -- Sanasi taittavat kaulasi -- Tähän asti voin\nvielä kehnoutesi peitellä typeryydellä, ja ylen-katseeni oli sinut\npäästää kostamatta. (Kiireesti temmaten lasin.) Niin muodoin,\nkevyt-mielinen et ollut -- tyhmä et ollut -- olit vaan perkele.\n(Juopi.) Limonadi on yhtä mieto kuin sinun sielusi -- Maistappa!\n\nLoviisa. O taivas! Syystäpä pelkäsinkin tätä kohtausta.\n\nFerdinand (kovasti käskien). Maista!\n\nLoviisa (ottaa lasin vähän vasta-hakoisesti ja juo).\n\nFerdinand (käännäksen, hänen nostettuaan lasin huulillensa, yht'äkkiä\nkalveten pois ja juoksee huoneen kaukaisempaan nurkkaan).\n\nLoviisa. Tämä limonadi on hyvä.\n\nFerdinand (kääntymättä, väristen kauhistuksesta). Terveydeksesi!\n\nLoviisa (pantuansa lasin pois). Oi, jospa tietäisitte, Walter, kuinka\nhirmuisesti olette mieleni loukannut!\n\nFerdinand. Hum!\n\nLoviisa. Se aika tulee vielä, Walter! -- --\n\nFerdinand (tullen eteenpäin). O! _ajasta_ ei meillä enää olisi isoa\nhuolta.\n\nLoviisa. Silloin tämä ilta on tuntuva raskaalta sydämessänne.\n\nFerdinand (alkaa kävellä kovemmin ja tulla levottomaksi, heittäen\nvyönsä ja miekkansa pois). Hyvästi nyt, herrain palvelus!\n\nLoviisa. Hyvä Jumala! Mikä teillä on?\n\nFerdinand. Vari ja ahdas -- Tahdon olla irremmasti.\n\nLoviisa. Juokaa! juokaa! Juoma jäähdyttää teitä.\n\nFerdinand. Kyllä se sen tekee ihan varmaan -- Kurva on hyvä-sydäminen,\nvaan niinhän ne ovat kaikki!\n\nLoviisa (rakkauden täydellä lämpimyydellä juosten hänen syliinsä).\nLoviisallesiko sen sanoit, Ferdinand?\n\nFerdinand (työntää hänet luotaan). Pois! pois! Pois nuo hellät sulavat\nsilmät! Minä voitun. Tule kauhistavaisessa muodossasi, käärme! Hyppää\npäälleni, kyy! Lyö luokkia taivasta kohti! -- tule niin hirmuisena kuin\nhelvetti sinut koskaan näki -- Vaan elä enkelinä enää -- Elä enkelinä\nenää -- Siksi on jo liian myöhä -- Mun täytyy polkea sinut kuolijaksi\nniinkuin sisiliskon -- Voi sinua!\n\nLoviisa. O, että näin loitos piti tultaman!\n\nFerdinand (katsellen häntä sivulta). Tuo taivaallisen kuvaajan ihana\nteos -- Ken sen uskoisi? Ken voisi sitä uskoa? (Ottaen hänen kätensä ja\npitäen sitä ylhäällä.) En tahdo sinua moittia, luoja! -- Vaan miksi\npanit myrkkyäsi näin kaunihin astioihin? -- -- Voipiko pahuus hyötyä\nnäin lempeässä maassa! -- -- O, se on ihmeellistä!\n\nLoviisa. Jotaka minun pitää kuunnella ja olla vaiti!\n\nFerdinand. Ja tuo suloinen soiva äänikin -- Kuinka voipi niin paljo\nsointua lähteä noin hajanaisesta kanteleesta? (Juopuneilla silmillä\nhänen silmiinsä katsoen.) Kaikki niin ihanata -- niin täydellistä --\nniin jumalallista! -- Kaikessa paraan luomis-hetken teos! Jumal'avita!\njuuri kuin koko maa-ilma olisi ilmautunutkin vaan sen tähden, että\nluoja tälle teoksellensa saisi iloita. -- -- Jako _sielua_ tehdessänsä\nvaan olisi Jumala erehtynyt? Onko se mahdollista, että tämä vaihdokas\npääsi maa-ilmaan ilman moitteetta? (Yht'äkkiä luopuen hänestä.) Vai\nnäkikö hän käsissänsä enkelin syntyvän ja korjasi erhetyksensä\nkiireessään sitä kehnommalla sydämellä?\n\nLoviisa. O sitä ilkeätä itse-päisyyttä! Ennenkuin hän tunnustaisi\nhairaustansa, ennen pilkkaa hän Jumalata.\n\nFerdinand (töytää katkerasti itkien hänen kaulaansa). Vielä kerran,\nLoviisa! -- Vielä kerran, niinkuin ensimäisen suudelmamme päivänä,\njolloin sinä ensi kerran suhahdit: _Ferdinand_ ja sana _sinä_ ensi\nkerran tuli kuumille huulillesi -- O, loppumattomien, sanomattomien\nilojen kylvy näytti tässä silmän-räpäyksessä olevan kätkettynä niinkuin\nkukkasen supussa. -- Silloin oli ian-kaikkisuus edessämme kuin suloinen\nkevät-päivä; kultaisia vuosi-tuhansia kulki mielemme ohitse kuin nuoria\nmorsiamia. -- -- Silloin olin minä onnellinen! Loviisa! Loviisa!\nLoviisa! Miksis teit minulle tämän?\n\nLoviisa. Itkekää, itkekää, Walter! Murheenne ehkä tekee minulle\noikeammin kuin vihanne.\n\nFerdinand. Siinä erehdyt. Tämä ei ole sitä murhetta -- Ei sitä\nlämmintä, makeata kastetta, joka painuu mielen haavoihin kuin palsami\nja panee tunnetten jäykän rattaan uudestaan liikkeesen. Tämä on vaan\nyksityisiä, kylmiä märkiä -- rakkauteni ian-kaikkisen kuolon kylmää\nkuuraa. (Kauhean juhlallisesti, laskien kätensä hänen päänsä päälle.)\nItkeä pitää sielustasi, Loviisa! -- Itkeä Jumalasta, jonka loppumatoin\nlaupeus tässä erehtyi, ja joka paraimmassa teossansa näin pettyi. -- O,\nminusta tuntuu, että koko luonnon pitäisi ottaa suru-huntu päällensä ja\nhämmästyä sitä esi-merkkiä, joka hänen keskessänsä nyt tapahtuu --\nIlkeätä on, kun ihmiset lankeevat ja paratiisit menetetään; vaan kun\npitali raivoo enkelien joukossa, pitää koko luonto pantaman huolen\nalle.\n\nLoviisa. Elkää ajako minua vimmaan, Walter! Minulla on mielen\nlujuutta niin hyvin kuin monella muulla -- vaan sitä ei pidä panna\nyli-luontoiseen koetteesen. Walter, yksi sana vielä ja sitten olemme\neroitetut -- -- Kauhea kohtalo on eksyttänyt meidän sydämet\ntoisistansa. Jos saisin suuni avata, Walter, niin voisin sinulle\nkertoa asioita -- voisin -- -- vaan kova onni sitoi kieleni niinkuin\nrakkautenikin, ja kärsiä pitää minun, ettäs minua menettelet niinkuin\nporttoa.\n\nFerdinand. Kuinka voit nyt, Loviisa?\n\nLoviisa. Miksi sitä kysyt?\n\nFerdinand. Minusta olisi paha, jos sinun täytyisi täältä erota valhe\nhuulillasi.\n\nLoviisa. Jumalan tähden, Walter!\n\nFerdinand (pikaisesti liikkuen). Ei, ei! Liian saatanallinen olisi\nsemmoinen kosto! Ei! Jumala varjelkoon! En minä tahdo kostoani\nulotuttaa toiseen maa-ilmaan asti. -- Loviisa! Rakastitko marsalkia?\nSinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.\n\nLoviisa. Kyselkää, mitä tahdotte. Min'en vastaa enää mitään.\n\n    (Istuksen.)\n\nFerdinand (totisemmin). Ota vaari kuolemattomasta sielustasi, Loviisa!\nRakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.\n\nLoviisa. Min'en vastaa enää mitään.\n\nFerdinand (lankee kauheasti liikutettuna hänen eteensä maahan).\nLoviisa! Rakastitko marsalkia? Jo ennen kuin tämä kyntteli on palanut\nkaikki -- seisot sinä -- Jumalan edessä!\n\nLoviisa (hyppää peljästyneenä ylös). Jeesus! Mitä se on? -- -- Ja\nmieltäni alkaa niin muutella.\n\n    (Vaipuu alas tuoliin.)\n\nFerdinand. Joko nyt? -- Voi teitä vaimoja, kummituksia! Heikko\nluontonne kyllä sietää paha-tekoja, jotka ihmisyyden juuriltansa\nnyhtävät; mutta rahtunen arsenikia lyö teidät kumoon.\n\nLoviisa. Myrkkyä! myrkkyä! voi herra Jumala!\n\nFerdinand. Niin pelkään. Limonadisi oli höystetty helvetissä. Sillä\njoit kuoleman maljaa.\n\nLoviisa. Kuoleman! kuoleman! Laupias Jumala! Myrkkyä limonadissa ja\nkuoleman. -- O, armaitse sieluani, laupeuden herra!\n\nFerdinand. Se on pää-asia. Sitä minäkin häneltä anon.\n\nLoviisa. Ja äitini -- isäni -- maa-ilman vapahtaja! Onnetoin\nisä-parkani! Eikö enää ole mitään pelastusta? Nuori henkeni --- eikö\nmitään pelastusta! Ja pitääkö minun jo kohta lähteä?\n\nFerdinand. Ei mitään pelastusta, sinun pitää jo kohta lähteä -- Vaan\nelä ole milläsikään. Me matkustamme yhdessä.\n\nLoviisa. Ferdinand, sinäkin! Myrkkyä, Ferdinand! Sinulta? Jumala anna\nse hänelle anteeksi -- Armollinen herra, ota häneltä tämä synti --\n\nFerdinand. Tutkistele omia tiliäsi -- pelkään pahoin, ett'eivät ne ole\nselvällä.\n\nLoviisa. Ferdinand! Ferdinand! -- Oi -- Nyt en enää voi salata. --\nKuolema -- kuolema ratkasee kaikki valat. -- Ferdinand! -- Ei taivaassa\neikä maan päällä ole ketään niin onnetointa kuin sinä! -- Minä kuolen\nviatoinna, Ferdinand!\n\nFerdinand (säikähtäen). Mitä se sanoo? Valhetta ei tavallisesti oteta\n_sille_ matkalle kanssa!\n\nLoviisa. Minä en valhettele -- en valhettele -- enkä ole valhellut kuin\nkerran koko elämässäni. -- Huu! mikä vilu juoksee suonissani -- -- kun\nkirjeen hovi-marsalkille kirjoitin --\n\nFerdinand. Haa! Se kirje! -- Jumalan kiitos! Nyt tuli miehuuteni taas\ntakaisin.\n\nLoviisa (jonka kieli alkaa jäyketä ja sormet köykistyä). Se kirje --\nValmistau hirmuista sanaa kuulemaan -- Käteni kirjoitti, mitä sydämeni\nkirosi -- isäsi saneli sen kirjeen.\n\nFerdinand (jähmistyneenä ja patsaan kaltaisena, syvään äänettömyyteen\nvaipuneena, kaatuu viimein kuin ukkosen lyömä maahan).\n\nLoviisa. Voi sitä onnetointa erheystä -- Ferdinand -- minut\npakoitettiin -- anna anteeksi -- Loviisasi olisi ennen kuoleman ottanut\n-- vaan isäni -- vaara -- he tekivät sen niin kavalasti.\n\nFerdinand (julmana hypäten ylös). Ole kiitetty, Jumala! ett'en vielä\ntunne myrkyn vaikutusta.\n\n    (Vetää miekkansa ulos.)\n\nLoviisa (heiketen heikkonemistansa). Voi! mitä aiot? Isäsihän se on --\n\nFerdinand (hillimättömimmässä vimmassa). Murhaaja ja murhaajan-isä! --\nHänen pitää tulla kanssa, että kaikki-valtias syyllisen rangaiskoon!\n\n    (Tahtoo lähteä ulos.)\n\nLoviisa. Kuollen antoi vapahtajani anteeksi -- Kunnia sinulle ja\nhänelle!\n\n    (Kuolee.)\n\nFerdinand (kääntyy joutuisasti takaisin, huomaa hänen viimeiset\nkuoleman-liikauksensa ja lankee surulta voitettuna hänen viereensä\nalas). Elä, elä! elä karkaa käsistäni, taivaan enkeli! (Tarttuu häntä\nkäteen, vaan antaa sen taas vajota alas.) Kylmä, kylmä ja kostea! Hänen\nsielunsa on poissa! (Hyppää taas ylös.) Jumala, armoa Loviisalleni!\narmoa! armoa kauheimmalle murhaajalle. Se oli hänen viimeinen\nrukouksensa! -- -- Kuinka ihana ja suloinen kuolijanakin! Liikutettuna\npuhalsi viikake-mies vaan näille herttaisille kasvoille. -- Hänen\nlempeytensä ei ollut teeskentelyä, se piti kuolemassakin ryhtinsä.\n(Vähän ajan kuluttua). Vaan kuinka? Miksi en tunne vielä mitään?\nTahtooko nuoruuteni voima minut pelastaa? Tyhjä vaiva! Ei se minun\naikomukseni ole.\n\n    (Tempaa lasin.)\n\n\nViimeinen kohtaus.\n\n    Ferdinand. Presidenti. Wurm ja Palvelijoita, jotka kaikki\n    hämmästyneinä töytävät huoneesen; sitten Miller väen ja\n    oikeuden-palvelijoiden kanssa, jotka kokoutuvat huoneen\n    perä-puolelle.\n\nPresidenti (kirje kädessä). Poikani, mitä tämä on? -- En kuitenkaan voi\nuskoa --\n\nFerdinand (viskaa lasin hänelle jalkojen eteen). Niin _näet_ tuossa,\nmurhaaja!\n\nPresidenti (hoippuu taka-perin. Kaikki kauhistuvat. Hirmuinen\näänettömyys.) Poikani, miksis tämän minulle teit?\n\nFerdinand (häneen katsomatta). Olisihan minun muka pitänyt ensin kysyä\nvaltio-mieheltä, sopiiko seikka hänenkin korttiensa kanssa yhteen! --\nHieno ja ihmeteltävä, sen tunnustan, oli se konnuus, että meidän\nsydämet heitettiin luulon kautta. -- Mestari on se, joka sen verkon\nteki; paha vaan, ett'ei rakkaus totellut juoniasi niin kuuliaisesti\nkuin tavalliset käskyläisesi.\n\nPresidenti (etsii ympärinsä joukkoon katsellen). Eikö tässä ole ketään,\njoka itkisi surkutellen onnetointa isää?\n\nMiller (huutaen näyttelystän takana). Laskekaa sisään! Jumalan tähden,\nlaskekaa!\n\nFerdinand. Tyttö on pyhä -- hänestä on toinen tuomitseva.\n\n    (Avaa oven Millerille, joka väen ja oikeuden-palvelijoiden\n    kanssa töytää sisään.)\n\nMiller (kauheimmassa tuskassa). Lapseni! lapseni! -- Myrkkyä huudetaan\ntäällä otetun. -- Tyttäreni! missä olet?\n\nFerdinand (taluttaa hänet presidentin ja Loviisan ruumiin väliin). Minä\nolen viatoin. Kiitä tästä tuota.\n\nMiller (lankeaa hänen viereensä maahan). O Jeesus!\n\nFerdinand. Lyhyesti puhuen, isäni! -- Te alatte käydä minulle\nkalliiksi. -- Kavalasti on minulta henkeni varastettu, varas olette te.\nMinua vapisuttaa, kuinka asiani Jumalan kanssa ovat; -- konna en\nkumminkaan ole koskaan ollut. Ian-kaikkinen tuomioni langetkoon miten\nhyvänsä -- teidän päälle se elkään langetko -- Vaan minä olen tehnyt\nmurha-työn, (peljättävällä, kovalla äänellä) murha-työn, jota sinä\net minun käskene yksinäni maa-ilman tuomarin eteen kantamaan.\nJuhlallisesti heitän siitä tässä sinulle isomman, kauheimman puolen:\nkuinka sen kanssa tullet toimeen, katso itse. (Vieden hänet Loviisan\ntyköön.) Tuossa, julmuri! riemuitse nyt sukkeluutesi kauhistavalle\nhedelmälle; noilla kasvoilla on sinun nimesi peljättävästi kirjoitettu,\nja koston enkelit ovat sen siitä lukevat -- Tämän-näköinen haamu\nhiiviköön vuoteesi ympärillä maatessasi, ja tarjotkoon sinulle kylmää\nkättänsä -- Tämän-näköinen haamu seiskoon sielusi edessä kuollessasi,\nja häiritköön viimeisen rukouksesi -- Tämän-näköinen haamu seisokoon\nhaudallasi ylös-noustessasi -- ja Jumalan vieressä hänen sinua\ntuomitessansa. (Hän alkaa heikota. Palvelijat pitelevät häntä.)\n\nPresidenti (kädellänsä tehden hirmuisen viittauksen taivasta kohti).\nElä minulta, elä minulta, kaikkein tuomari, vaadi näitä sieluja, vaan\n_tuolta_.\n\n    (Menee Wurmiin päin.)\n\nWurm (pöyhähtäen). Minultako?\n\nPresidenti. Sinulta, kirottu! sinulta, saatana! -- Sinä sitä annoit sen\nhelvetin neuvon -- _Sinun_ yllesi tulkoon vastuukin -- Minä pesen\nkäteni puhtaaksi.\n\nWurm. Minunko ylleni? (Alkaa kauheasti nauraa.) Lystiä! lystiä! Nytpä\nsitten tiedän senkin, millä tavalla perkeleet kiittävät. Minun\nyllenikö, sinä tuhma konna? Oliko se _minun_ poikani? Olinko minä sinun\nisäntäsi? -- Minun ylleni vastuu? Haa! tään näön kautta, joka jähmentää\nytimen luissani! Tulkoon vastuu minun ylleni! Nyt _tahdon_ minä hukkua,\nmutta _sinun_ pitää hukkuman minun kanssani. -- Väki hoi! Huutakaa\n_murha_ katuja pitkin! Herättäkää oikeus! Oikeuden-palvelijat, sitokaa\nminut! Viekää minut pois tästä! Minä tahdon ilmoittaa salaisuuksia,\nsemmoisia että kuulijoilla tukat nousevat pystyyn.\n\n    (Tahtoo lähteä.)\n\nPresidenti (pidättää hänet). Ethän toki, riivattu, tahtone --?\n\nWurm (taputtaa häntä olalle). Tahdon kyllä, kumppali! Tahdon kyllä! --\nRiivattu olen minä, se on tosi -- se on sinun työtäsi -- niin tahdon\nnytkin menetellä kuin riivattu. -- Käsi kädessä _sinun_ kanssasi\npyövelin pölkylle! Käsi kädessä _sinun_ kanssasi helvettiin! Minua\noikein ilahduttaa olla _sinun_ kanssasi, koira, kirottuna!\n\n    (Hän viedään pois.)\n\nMiller (joka kaiken aikaa, pää Loviisan sylissä, on maannut\näänettömässä surussa, nousee yht'äkkiä ylös ja viskaa majuorille\nraha-kukkaronsa jalkojen juureen). Myrkyn-syöttäjä! Pidä kirotut\nrahasi! -- tahdoitko sillä lapseni minulta ostaa?\n\n    (Töytää ulos huoneesta.)\n\nFerdinand (sortuvalla äänellä). Juoskaa jälestä! Hän on vimmassa. --\nTämä raha on hänelle pelastettava. -- Se on mun kauhea kiitollisuuteni.\nLoviisa! -- Minä tulen. -- -- Jääkää hyvästi! -- -- Antakaa minun erota\ntämän alttarin vieressä. --\n\nPresidenti (heräten kauhun huumeuksesta, pojallensa). Poikani!\nFerdinand! Etkö enää edes silmääsi luo musertuneen isäsi päälle?\n\n    (Majuori lasketaan Loviisan viereen.)\n\nFerdinand. Jumalan, laupeuden isän, on viimeinen ajatukseni.\n\nPresidenti (kauheimmassa kivussa langeten hänen eteensä maahan). Luodut\nja luoja hylkäävät minut. -- Etkö enää silmää luo virvoitukseksi\npäälleni?\n\nFerdinand (osoittaa kuollen hänelle kätensä).\n\nPresidenti (nousee sukkelasti ylös). Hän antoi minulle anteeksi!\n(Toisille). Nyt olen teidän vankinne!\n\n    (Hän lähtee pois, oikeuden-palvelijat seuraavat häntä,\n    esi-rippu lankee alas.)\n\n\n\n"]