[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frSyEeEwyjfFZY1a6qX1Xf3YB2VKUtp7Tt8Y2kha-z0o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1118,"Toisen oma","Kataja, Väinö",1867,1914,"1118-kataja-vaino-toisen-oma","1118__Kataja_Väinö__Toisen_oma","Kevät-unelma","romaani",[],[],"fi",1910,null,12747,78757,false,60478,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Toisen oma: Kevät-unelma\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The story introduces Martti Lagus, a forest master, who has built a solitary life in a picturesque wooden house named Virkavaara, situated in a serene natural setting. As the narrative unfolds, themes of solitude, longing, and unfulfilled dreams are likely explored, particularly through Martti’s reflections on his past and the impact of a mysterious woman resembling his late lover, Esteri.  At the start of the novel, the reader is introduced to Martti, who rises early on a cold, crisp spring morning as he prepares for a bear hunt with his friend Kivi-Olli. As he prepares himself for the day, Martti is steeped in memories of his previous life and the dreams that have since faded. His reflective mood is disrupted by the appearance of an unknown young woman who resembles his long-lost love, igniting a blend of emotions that leave him both intrigued and troubled. This encounter with the woman sparks a sense of yearning within Martti, suggesting an impending exploration of his internal struggles and desires throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[],136,"Pohjois-Suomen maisemiin sijoittuva tunnelmallinen kertomus seuraa metsäherra Martti Laguksen elämää Virkavaaran huvilassa. Arkinen aherrus ja eräretket saavat uutta sävyä, kun tarina syventyy ihmisten välisiin tunteisiin ja kaipuuseen pohjoisen luonnon rauhassa.","Väinö Katajan 'Toisen oma' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1118.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TOISEN OMA\n\nKevät-unelma\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKylän raitille, aina kylän alapäähän asti, näkyi Virkavaaran\nmetsäherran vaaleansininen, huvilan muotoinen rakennus somien\nmäntyjensä keskeltä. Se oli rakennettu korkean vaaran kupeelle,\nmännikkökummulle, jonka metsänpuolisesta laidasta kallio nousi\njyrkkänä, metsäiseen vaaran kylkeen yhtyen.\n\nTalo oli etäällä kylän muista taloista, jotka olivat rakennetut\nlaaksoon, tienviereen ja lähelle jokitörmää. Uudenaikaisen tyylinsä ja\nmiellyttävän paikkansa vuoksi se veti ohikulkijan huomion puoleensa.\n\nJo heti pitäjään muutettuaan oli nykyinen metsäherra alkanut katsella\ntalonpaikkaa. Näytti siltä kuin olisikin aikonut elää täällä ikänsä,\nettei enää muilta seuduilta virkaa hakisikaan. Ja silloin jo, kun\nkuultiin, että hän aikoi rakentaa talon tuohon Kelovaaran laitaan,\nalettiin paikkaa Virkavaaraksi nimittää.\n\nJa niin oli siihen rakentanutkin sievän talon -- ikäänkuin ihmisten\njaloista pois.\n\nOli varhainen kevätaamu. Ei ollut päivä vielä noussut, ja kylmä yö oli\nseulonut kirkasta, hopeista huurretta puut valkoisiksi. Tielle kumotti\nVirkavaaran metsäherran vaaleansininen rakennus kuin kukka kuuraisten\npuiden keskeltä. Sieltä näki kyllä tielle, mutta tieltä ei näkynyt\ntaloon muuta kuin hiljainen, sinervä päärakennus ja rivi punattuja\nulkohuoneita aivan takakallion kupeessa ja kuin siihen kiinni\nkasvaneina. Mutta jos arvasi katsoa yli mäntyjen latvain, sattui\nsilmään pitkä viiritanko, jonka latvassa leijaili teeren kuva.\n\nJo liikkui joku päähuoneessa, jonka ikkunat antoivat etelään ja josta\noli suurenmoinen näköala leveälle joen uomalle ja sen kahden puolen\nkohoaville kukkuloille.\n\nIkkunaverhot työnnettiin syrjään. Metsäherra nousi jo vuoteeltaan.\n\nHänellä olikin, Martti Laguksella, tapana nousta varhain.\nTalviaamuinakin, kun taloissa ryhdyttiin karjaa ruokkimaan, näkyivät jo\ntulet Virkavaaran metsäherran huoneesta.\n\nMutta tänä aamuna Martti metsäherra oli tavallista varhaisempi, sillä\nhänellä oli ollut aikomus lähteä karhunjahdille lähimmän naapurinsa\nKivi-Ollin kanssa. Illalla olivat asiasta lopullisesti päättäneet.\n\nYö oli ollut kylmähkö, ja lumenpinta oli arvattavasti kovettunut\nsuksenkantavaksi hangeksi.\n\nMartti silmäili alas kylälle ja joen valkopintaiselle uomalle, joka\nulottui silmän kantamattomiin. Vaarojen kupeilta hohtivat valkoisen\nhuurteen peittämät puut ja pohottivat kilokalliot. Minkäänlaista\nliikettä ei näkynyt tieltä, ei hiihtäjää vielä joen jäällä, eikä\nkylältä noussut vielä savuja.\n\nMartti silmäili idän puolelle, josta ei näkynyt muuta kuin korkea,\nkallioinen vaaran kylki ja ylempänä taajaa kuusikkoa. Ei näkynyt vielä\naamunvinkkaa taivaan rannalla, vaikka taivaan kansi oli jo vaalennut ja\nennusti päivän tuloa. Hän silmäsi samalla lämpömittariin ja näki, että\nse näytti vain yhden asteen kylmää.\n\nEi ollutkaan ollut tarpeeksi kylmä yö. Hangen pinta ei ollut kovettunut\nkyllin kestäväksi, varsinkaan kun edellisen päivän suvi ei ollut oikein\ntuntuva.\n\nEnnen auringon nousua oli Kivi-Ollin pitänyt tulla metsäherralle\nilmoittamaan, oliko mahdollista lähteä karhua kiertämään. Mutta eipä\nhäntä kuulunut.\n\nMartti pyyhkäisi unen pois silmistään ja alkoi pukeutua.\n\nOlli oli ehkä vakoilemassa metsässä, kuinka hanki kantoi, mietiskeli\nhän. Kyllä ukko oli siksi toimelias -- ja siksi innokas metsästäjä. Ja\nniin olivat edellisenä iltana tuumineet. Moneskohan karhu jo olikaan\ntämä, jota Ollin kanssa aikoi ahdistella, jatkoi Martti mietteitään.\n\nNiin. Olipa hänellä tarkat tiedot siitä, sillä jokaisen karhujahdin hän\noli kirjoittanut päiväkirjaansa. Olihan niitä jo!\n\nJa nämä kymmenen vuotta olivat kuluneet täällä Pohjolassa kuin\nunennäkö. Elämä oli tuntunut keveältä täällä, aika kulunut lentävin\nsiivin, ja kului kai näin vastakin... kului kohden kuolemaa... tällä\nlailla, hiljaisesti, tyynesti iankaikkiseen lepoon...\n\nOli omituista, että näin kevään tullen Martin vieläkin tapasi\nsurumielisyys, joka oli häneen nuorena lyönyt leimansa ja tehnyt\nhänestä vakavan, harvoin hymyilevän miehen. Näin keväisin hänet\nkuitenkin aina tapasi surumieli, ikävä ja onnen kaipuu; ne olivat\nkasvattaneet hänen sieluunsa toisen maailman, joka ei ollut missään\nyhteydessä tämän maailman eikä sen elämän kanssa, jota hän eli... Hän\nsallikin noiden rakkaiden unelmain tulla, antoi muistinsa ja\ntunteittensa vaeltaa kultaiseen nuoruuden aikaan ja vieläkin haaveksia\nolleista onnen hetkistä...\n\nMartti peseytyi. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana hiuksiaan harjatessa\nkatsella kuvastimeen, sattui hän sen nyt tekemään.\n\nHän oli kookas, keski-ikäinen mies; kauniiden, miehekkäiden kasvojen\ntotisuutta tehostivat musta poskiparta ja vankat viikset. Hänen suuret,\nsiniset silmänsä olivat aina surumieliset, ja ainoastaan silloin, kun\nhän hymyili, välähti niiden ilmeessä terveen elämän lujaa voimaa. Koko\nvartalo oli voimaa ja elämää, ja komea, kaareva rinta kohosi rennosti\nkuin ruhtinaalla.\n\nMutta nyt kuvastimeen katsoessaan hän näki silmäin ympärille\nilmestyneen ryppyjä, jotka eivät kyllä rumentaneet, mutta antoivat\nhänen kasvoilleen entistä vakavamman sävyn. Hän hymähti. Pian alkaisi\nilmestyä harmaita hiuksia... ehkä jo olikin ohimolla ja korvain\njuuressa...\n\nJa kuinka lieneekään, joutui Martti taas miettimään kulunutta\nelämäänsä. Sillä se oli ollut elämää, tämä nykyinen ei ollut kuin sitä,\njonka itse suunnitteli tänne Pohjolaan muuttaessansa... Oli tehnyt\ntilin entiselle, nuoruuden unelmalle, ja alkanut ikäänkuin alusta. Oli\nottanut huomioon kaikki seikat, ja lopputuloksena oli: elän yksin.\n\nJa kun oli kuivannut kasvonsa ja sukinut partansa, istahti hän\nkeinutuoliin, pani tupakaksi ja unohtui mietteisiinsä. Unohtui niin,\nettei muistanut aiottua retkeä, ei Kivi-Ollia eikä mesikämmentä...\n\nKummalliselta kai näytti hänen elämänsä. Olivat siitä kyläläiset\nsanoneet ja virkaveljet hyvin usein. Mutta kukaan ei tiennyt, että\nhänellä oli ollut unelma hänelläkin, ihana ja suloinen unelma, joka\nupposi sydämeen jo nuorena, mutta ei koskaan toteutunut. Moni saattoi\naavistaa, ja hyvin usein oli sitä häneltä kysytty, mutta hän ei koskaan\ntehnyt siitä selvää eikä antautunut _siitä_ puheisiin kenenkään kanssa.\n\nKun hän muutti tänne Pohjolaan, oli unelma jo aikoja sitten loppunut,\ntuli oli sammunut, mutta hehkuva hiillos jäänyt jälelle. Ja kun hän\ntänne pääsi, tuntui hänestä kuin olisi päässyt kotiaan, siihen\npaikkaan, josta ei mihinkään ikävöinyt eikä mitään liikaa vaatinut...\n\nTänne rakensi oman talon korkealle mäelle, johon ei kuulu kylältä humu\nja jossa saisi viettää loppuikänsä rauhaisaa vanhanpojan elämää...\n\nKymmenes kevät olikin jo kulumassa, eikä tänä aikana ollut tapahtunut\nmitään, jota hän ei olisi ennen aavistanut tai joka olisi häirinnyt\nhänen rauhaansa. Olivathan nämä kymmenen vuotta olleet oikeastaan\nonnellista aikaa, niin onnellista kuin voivatkin yksinäisen miehen\nelämässä... Nyt nämä seuraavat -- ja kukapa tiesi, vaikka kuolema\npiankin noutaisi -- olisivat kai samanlaisia: hiljaisia, pimeitä\ntalvisia päiviä, valoisan kesän herttaisia päiviä...\n\nMutta joka kevät muistuivat mieleen onnenpäiväin ihanat hetket.\n\n-- Tule vain, sinä kevään herttainen, vaalea hengetär. Tule luokseni\nkevätaamuin ja istu ja viivähdä hetkinen yksinäisen miehen pöydän\npäässä. Vaikka sinun viestisi tulevatkin haudan takaa, ovat ne rakkaita\nkuitenkin. Kerro tarinoita kuolleesta armaastani ja vie terveiseni\nmennessäsi. Minä varron täällä ja tulen sinne sinun kanssasi jonakin\nkeväisenä aamuna, silloin kun päivä nousee... Sinä opastat tien\nsatumaailmaasi ja uuteen ihanampaan elämään... Sillä sen sinä tiedät,\nettä kalvava kaiho minua repii ja itkevä ikävä rasittaa ja kaipuu\nkalvaa aina sydänparkaani...\n\nNiin hän itsekseen haaveksi, eikä kukaan osannut aavistaa, että tuon\nvankan miehen mieli oli pehmeä kuin vaha...\n\nUsein hän heräsi tuollaisesta haaveesta siihen, että tapasi kyyneleitä\nsilmissään...\n\nSemmoisina hetkinä hän tunsi itsensä niin orvon yksinäiseksi, ja suru,\njoka ennen oli lopuksi kummunnut ilona, painui silloin syvemmälle ja\nkasvoi kiinni sielun pohjaan.\n\n\"Mikset nai?\" olivat virkaveljet usein kehoittaneet.\n\n\"Minä olen tässä jo niin tottunut yksin elämään.\"\n\nEivätkä he sen enempää tiedustelleet.\n\nMutta kaikki pitivät hänestä ja olisivat mielellään tahtoneet häntä\nseuraansa. Joskus, kun hän oli osunut joukkoon, saattoi hän olla\niloinen ja leikkisä ja purevan sukkela. Mutta mieluummin hän oleskeli\nyksinään ja samoili kiveliöitä. Saattoi joskus olla metsillä omaksi\nhuvikseen viikkomääriä tai kalastella erämaan järvillä Kivi-Ollin\nkanssa koko syyspuolen kesää.\n\nHänen ajatuksensa vaelsivat kaukana nuoruuden ajassa, ensimmäisessä\nylioppilasvuodessa. Ja ikäänkuin oikein tahtoen muistoistaan nauttia\nhän antoi jokaisen kuvan viipyä kauan mielessään ennenkuin salli toisen\nsiirtyä sijalle...\n\nSilloin hän äkkiä heräsi siitä, että aurinko nousi ja valeli kultiaan\ntoiselle puolelle jokea vaarojen huurteisia puita vasten. Hänen oma\ntalonsa oli vielä varjossa, mutta koko lännenpuolinen maailma, suuri\nvuorinen erämaa, välkkyi siellä ja kimalteli aamun kullassa.\n\nHän nousi ja kävi ikkunasta katselemaan luontoa. Joen valkoinen pinta\nvälkkyi, ja kaukaa siinsi suuren vaaran juurelta toisen pitäjän kirkko\ntapuleineen. Ja ihan taivaanrannalla, siellä missä vuorijono näytti\nkasvaneen siihen kiinni, värähteli kevään harsoa ja lämpöistä auerta.\nKylän taloissakin jo herättiin, ja savuja nousi suorina patsaina\ntyyneen kevätilmaan. Joku hiihtäjäkin näkyi laskettelevan alas\nrantatörmästä joen kimaltelevalle pinnalle.\n\nJoka kevätaamu hän oli tottunut retkeilemään. Milloin hiihteli suurten\nvaarain la'ille ja laski huimaa vauhtia takaisin, milloin valjasti\nporonsa ja ajoi aamuvarhain kyläläisten metsätietä kauaksi saloille. Ja\nsama halu tapasi hänet nytkin.\n\nOlihan nyt oikeastaan ensimmäinen hankiaamu tänä keväänä. Hän alkoi\nvalmistautua retkelle, aikoen hiihtää korkean Rattostunturin huipulle,\njolta näki kauas Lappiin asti. Siellä oli hauska olla ja helppo\nhengittää! Siellä oli lohtua yksinäiselle miehelle, joka ei saanut iloa\nmuualta kuin luonnosta!\n\nJa tulisella kiireellä hän alkoi köyttää paulakenkiä jalkoihinsa.\n\nSamassa hän huomasi Kivi-Ollin tulevan pihalle, suksilla mäkikujasta\nviillättäen.\n\nHän kävi jo portaille vastaan, ja ennenkuin Olli ehti sanoa hyvää\nhuomenta, kysäisi hän:\n\n\"Onko hanki kantavaa?\"\n\n\"Aukeilla kantaa, mutta metsissä ei... Ei tullutkaan niin kova kylmä\nkuin luulimme... Ei ole nyt vielä kiveliöön lähteminen... Mutta onpa\nkevättä... ja karhu kyllä odottaa meitä...\"\n\nUkko naurahti sitä sanoessaan. He olivatkin, hän ja Martti, aina\nonnistuneet karhun kaadannassa.\n\nOlli iski sauvansa kiinni kinokseen ja kävi portaille. Martin totisille\nkasvoille ilmestyi iloinen hymy, ja toverillisesti hän tervehti vanhaa\nmiestä. Heistä oli näinä kymmenenä vuonna tullut hyvät ystävät. Olli\noli Martin ensimmäinen työmies taloa rakentaessa ja ainoa seuralainen\nmetsästysmatkoilla. Oikeastaan olikin pyytöhenki nämä kaksi eri-ikäistä\nmiestä yhdistänyt lujilla veljessiteillä.\n\nOlli oli jo kuudenkymmenen mies, mutta luja ja sitkeä ja verrattoman\ntarkka ampumaan. Kun hän oli ikänsä metsiä kulkenut, oli hänen vainunsa\notusta ajaessa tarkka kuin eläimen, eikä hän sitä kertaa pyyntöön\nlähtenyt, ettei tuonut saalista matkassaan. Hänen pieni mökkinsä oli\nVirkavaaran takana, sen toisella, idänpuolisella rinteellä. Sinne johti\nkesäisin Virkavaarasta polku, joka kujalta lähtien kierteli jyrkimmät\nkalliot ja nousi kahden suuren kuusen välistä alemmalle vaaran selälle,\nmistä alkoi painua toiselle puolen ja mutkitellen johtaa Ollin\npirtille.\n\nTalvisin taas yhdistivät naapureita suksen- ja pulkanladut, jotka\nkulkivat matalampaa rinnettä kuin kesäpolku sekä ylös että alas. Ollin\npirtille hiihteli Martti talvi-illoin tarinoimaan takkatulen ääressä.\nUkko kertoi metsästysmatkoiltaan Norjasta ja Lapista, ja väsymätön\nkuulija oli Martti. Semmoisina iltoina oli Ollilla hyvää tupakkaa\npoltella. Ja eukko kuunnellessaan keitteli Martin tuomasta kahvista\nväkevää juomaa, jota miehet vähän väliä maistelivat.\n\nMonta oli heillä ollut hauskaa metsästysmatkaa, kun kahden hiihtelivät\nkiveliöitä ja sydänmaita ja hakivat Tapion viljaa. Monta oli karhua\nkaadettu, ammuttu susia, ja pari kertaa oli osuttu ahmankin pesälle.\nSyksyisin kuljettivat säkittäin metsälintuja ja kesäisin kalastelivat\nsuurissa järvissä tai metsäjokien jyrkissä koskissa.\n\nParhaalle paikalle Martti nytkin toimitti Ollin istumaan, antoi hyvän\npiikkipäisen sikaarin ja kysyi:\n\n\"Uskooko Olli tänä keväänä hyviä, kestäviä hankia tulevan?\"\n\n\"Epäilemättä. Minun merkkieni mukaan nyt pitäisi tulla suojailmoja...\nja se se hyvä olisikin... ja sitten kun kääntää tuulen pohjoiseen, niin\nkoko päivän kestää hanki... Semmoinen minun uskoni on...\"\n\n\"Olisipa se...\"\n\n\"Sitten sitä päästäisiin liikkeelle ja näytettäisiin sille talviselle\notsolle, joka karkuun pääsi, kuinka käy...\"\n\nHe innostuivat puhelemaan entisistä karhunjahdeista ja kuvailivat tätä\naikomaansa, kuinka sen pitäisi onnistua...\n\n\"Minä jo illalla heti näin taivaasta, ettei tule lujaa kylmää\", puheli\nOlli ja maiskutellen imi sikaariaan. \"Ei kannata lähteä hiihtosin\nliikkeelle huonolla hangella, varsinkaan kun näyttää, että päivä tulee\nkirkas ja että huove hankeen rupeaa... Ajattelin: käynpä häntä\nhuvikseni kuitenkin metsäherralle sanomassa, ettei kannata vielä\nlähteä, käyn puheilla, niinkuin illan päätös oli...\"\n\n\"Aina on Olli tervetullut talooni\", sanoi siihen Martti.\n\nOlli hymähti. Oli aina niin ystävällinen tämä metsäherra, niinkuin\nveljeä puhutteli, ruuat, juomat jakoi, vaatteita, kenkiä lahjoitti ja\njouluksi aina jauhosäkin. Saaliista aina runsaat puolet ja kruunun\ntapporahat kaikki... Ei ihmistä parempaa...\n\nOllin kirkas silmä päilyi hyvästä mielestä ja katse kulki suuresta,\nmustasta karhuntaljasta, joka oli kirjoituspöydän alla, monihaaraisiin\nporon- ja hirvensarviin, jotka olivat molemmin puolin ovea ja joihin\noli ripustettu kaikenlaisia metsästysneuvoja. Pyöreään tinapulloon,\njoka riippui alimmassa poronsarven oksassa, hänen katseensa pysähtyi...\n\nNuo poronsarvet oli Olli metsäherralle lahjoittanut, ja tuosta\ntinapullosta oli monta makeaa ryyppyä saanut... Kerrankin, kun oli\nkylmä syysyö, ja he viettivät yötä nuotiolla...\n\nMutta siitä luistikin taas Ollin katse komean piirongin luo loukkoon...\nSen oli metsäherra usein avannut ja sieltä suuresta, kirkkaasta\nkarahvista kaatanut juomalasiin ja kehoittanut: \"Ollipa ottaa tuosta\naamutuimaan.\" Ja hyvää oli aina ollut... Eikä Olli saanut katsettaan\npois piirongista, vaan tähtäsi kuin otusta lukonreikää, jonka ympärillä\npohotti valkealuinen hela...\n\nJopahan liikautti metsäherra avainkimppua taskussaan, helisti kerran,\nkaksi, ja Ollin sydän vavahti ilosta... Jo meni piirongin luo ja asetti\navaimen lukkoon, ja Olli oli jo varma ryypystä...\n\n\"Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan\", kuuli hän metsäherran sanovan.\n\nHän nousi, meni rykäisten piirongin luo ja huuliaan pyyhkien sanoi\ntavallisen estelynsä:\n\n\"Ei sitä nyt olisi... aina sillä on metsäherralla takanaan...\"\n\nJa sen sanottuaan hän kumosi lasin, kiitteli ja pyyhki huuliaan.\n\n\"Tämä on nyt meillä, Olli, viidestoista karhu kierroksessa\", virkkoi\nMartti, katsellen äijän kipristeleviä huulia.\n\n\"Joko niin monta?\" epäili Olli.\n\n\"Ollipa käy ullakolla, niin näkee siellä neljätoista karhunkalloa...\"\n\nOlli naurahti.\n\n\"Sinnekö ne kallot on pantu tallelle?\" kummaili hän.\n\n\"Siellä ovat, ja ovat siellä ahmankallotkin.\"\n\n\"No ne ovat nuo herrat! Olisivatpa minullakin kaikki tallella,\npoikavuosiltakin, niin läjä niitä olisi!\"\n\nJa hetkisen he vielä puhelivat toivotuista hankiaamuista.\n\n\n\n\nII\n\n\nOllin mentyä Marttikin päätti lähteä hiihtelemään. Aukealla ja joen\njäällä luisti suksi nyt mainiosti, sillä siellä hanki kesti.\n\nHän antoi taloudenhoitajalleen määräyksiä, joi lasillisen vettä ja\naikoi aamiaisen aikana olla kotona. Vanha Saara oli jo tottunut\nherraansa ja palveli häntä parhaansa mukaan. Mutta sen hän jo tiesi\nentisestä, ettei Martti-herra koskaan saapunut siihen aikaan kuin\naikoi, vaan milloin sattui. Välistä aikoi olla päivän, niin viipyikin\nviikon. \"Aamiaiseksi tulen\", vakuutti Martti, kun Saara näytti\nepäilevän.\n\n\"Tulleeko tuloa\", arveli toinen ja painui keittiöön.\n\nUlos tultuaan Martti sai kuin sähköä ruumiiseensa. Suloinen kevät-aamu\nhoukutteli, ja ilma näytti kristallikirkkaalta.\n\nHän otti kuistin nurkasta jalkavat, vasta paahdetut suksensa, ja\npotkaisi jalat varpaallisiin. Hetken hän seisoi kuin miettien, mihin\npäin lähtisi. Myötälettä pitkältä ja paikoin jyrkkää oli Virkavaarasta\nkauas maantielle asti ja vielä siitäkin aina joelle, jonne viimeisen\nvauhdin antoi korkea jokitörmä. Martti puhalsi matkaan, ja liukkaat\nsukset kiitivät männikön halki, jotta hanki tuntui helisevän. Mutta kun\nhän oli onnessa männikön puut vältellyt ja alkoi aukea myötäle, lykkäsi\nhän pari kertaa parempaan vauhtiin ja kiiti nyt nuolena jyrkkää\nrinnettä alas tielle päin...\n\nJuuri kun hän, parhaassa vauhdissa vielä, oli päässyt maantien yli ja\nviillätti menemään joelle, havaitsi hän nuoren, mustapukuisen naisen\nhiihtävän pappilasta päin... Hän ehti nähdä vain solakan varren,\nsiniset, syvälliset silmät ja mustan tukan...\n\nVasta joen jäälle päästyä, ja kun vauhti oli vähentynyt, välähti hänen\nmieleensä äskeinen näkemä. Kuka oli tuo outo, hyvin puettu nainen, joka\nnäytti niin tyttömäiseltä keveässä hiihtotakissaan?\n\nPuolijokeen päästyään hän alkoi hiihtää alaspäin pitkin jokea,\nkummallisten ajatusten, muistojen ja tunteiden rynnistäessä hänen\nmieleensä.\n\nMikä oli noissa oudon naisen silmissä, joka sai kuin sähkön kulkemaan\nhänen ruumiinsa läpi? Nehän olivat Esteri-vainajan silmät. Sama oli\nvartalokin ja sama musta tukka...\n\nTuli semmoinen kummallinen voimattomuus koko hänen olentoonsa, ettei\nhän ollut pystyssä pysyä. Tulvimalla tuli muistoja ja tunteita sydämeen\nja salainen, villi riemu tuntui kumpuilevan kuin puhkeava, voittamaton\nvoima syvällä mielen pohjalla.\n\nHän hiihteli verkkaan, tietämättä mihin päin. Ajatukset polttivat, ja\nsydän löi niin rajusti, että pyörrytti. Nehän olivat samat silmät,\njoihin hän kerran oli katsonut, ennen nuorina päivinä! Samat silmät,\njoiden hehku sammui juuri silloin, kun ne palavimpaan liekkiin\nsyttyivät! Ne silmät olivat häneen katsoneet lemmen kyynelten läpi, ja\nniiden ilmeessä oli ollut taivaan riemua ja elämän puhdasta iloa...\n\nJa kun ne olivat sammuneet ja Esteri laskettu maan poveen, oli hänelle\njäänyt vain muistoja, joiden voima häntä vieläkin elähdytti...\n\nHän upposi niin muistoihinsa ja haaveiluunsa, että alkoi epäillä\nnähneensä utukuvan... Ehkä kevään hengettären, jonka aina oli toivonut\npöytänsä päähän istuutuvan... Ehkäpä vain olikin hengetär, jonka hänen\noma mielensä oli esiin loihtinut!\n\nNiin kai olikin! Kuolleet eivät nouse elävien joukkoon, eikä hänelle\nonnenpäivä koskaan valkenisi.\n\nMutta melkein tietämättään ja tahtomattaan hän pysähti ja katseli\ntaakseen rannalle ja kylälle päin...\n\nSe ei sittenkään ollut harhanäky!...\n\nHän näki naisen nousseen kylän taloja ylemmäksi ja hiihtelevän kaltevaa\nvainiota pitkin niinkuin pyrkimässä kukkulalle, joka oli peltojen\ntakana korkeamman vaaran laidassa... Hän näki oman kotinsa aamuauringon\nkirkkaassa valossa ja männikön sen ympärillä kimaltelevan. Kuinka se\nnäytti onnen ja tyynen rauhan asuinsijalta...! Aavistiko kukaan, että\nsen omistaja oli rauhaton, harhaileva ja haudantakaista elämää ikävöivä\nmies? Tuskin.\n\nSilloin hän näki oudon kohoavan jyrkälle kukkulalle ja hiihtävän ihan\nmetsänrantaan asti. Hän erotti selvään tänne joelle, että joku metsään\nmenevä mies puhutteli outoa ja näytti viittailevan alas laaksoon...\n\nJa yhä korkeammalle kohosi aurinko. Sen kilo alkoi pudotella yöllä\nkarttunutta huurretta puista, ensin vaarain jyrkimmiltä rinteiltä ja\nsitten alempaa juurilta. Koko joen pinta välkkyi ja kimalteli ja kuin\nhupeni yhdeksi lämpöiseksi harsopilveksi etelän taivaan rannalle.\nEdempää, idän maailmalta päin, pohotti laajoja, puuttomia vaarainlakia,\njoiden huipuilla päivän säteet kuin leikkiä löivät... Mihin hän\nhiihtelisi?\n\nEnnen hän hiihteli tästä tuon laajan saaren rantaan ja kääntyi siitä\nviistoon toisen kylän kukkulalle ja palasi takaliston kumpuja pitkin...\n\nNyt hän näki naisen potkaisevan matkaan ja viilettävän taloihin päin...\nja katoavan näkyvistä...\n\nMutta entiseen tapaansa Martti hiihteli verkkaan saarta kohden. Hän,\njoka ennen työnteli menemään, jotta harvat hänen jälessään ehtivät,\nlykkeli nyt lylyään kuin sairas. Kirkkaan aamun sulonkin hän unohti ja\nympäröivän luonnon, jota aina kaikilla säillä ihaili...\n\nRattostunturin valkopäinen laki paistoi kaukaa monien matalampien\nvaarojen takaa. Sinne, kiveliön keskelle, hän oli usein tehnyt retkiä\nkeväisinä hankiaamuina ja katsellut sen huipulta ympäröiviä maailmoja.\nHän saattoi siellä uneksia ja haaveksia ja elää omaa, kummallista ja\nrikasta satumaailmaansa... ja iloita elämästä yhdessä heräävän kevään\nkanssa...\n\nSiellä oli syntynyt monta ihanaa ajatusta, tuhansia kuvia onnenelämästä\nja rakastetusta, joka makasi maan mullassa. Kerrankin tämmöinen: Jos\neläisi Esteri, niin tänne he nousisivat tämmöisenä kirkkaana\nhankiaamuna... Ja hän näyttäisi Esterille tämän kummallisen maan\nsalaperäisyyksiä ja valon voittoa ja pimeyden häviötä... Esteri tätä\nymmärtäisi... Esteri osaisi erottaa elämän maan kuoleman maasta...\n\nHän oli mietteissään hiihtänyt rannalle ja nousi jo joentörmälle. Koko\nkylä näkyi siinä vaaran laidassa, ja kaukaa mäntyjen keskeltä\nVirkavaarakin. Pappila rannempana ja kirkon ja tapulin ristit korkeiden\nkuusien takaa...\n\nTiellä oli liike alkanut, ja joka talosta nousi savu vaaleana ja\nhaihtui kirkkaaseen ilmaan. Jostakin metsän takaa kuului kulkusten\nhelinää ja laulua. Martti hiihteli suoraan metsään päin, sillä hänen\ntapansa ei ollut raittia hiihdellä silloinkaan, kun pehmeä umpi oli\nmetsissä.\n\nKylän alimmaisen talon takaa hän nousi harjulle ja painui näkyvistä\nnäreikköön, hiihtääkseen sieltä kumpuja pitkin kotiinsa.\n\nÄskeinen näkemä oli koskenut häneen niin, että hän vasta nyt alkoi olla\nselvillä siitä, mitä oikeastaan oli nähnyt.\n\nSaattoiko olla toista ihmistä, joka oli Esterin näköinen? Ei hän sitä\nollut koskaan uskonut, ei koskaan luulotellutkaan näkevänsä Esterin\nnäköistä... Ja nyt oli kuitenkin nähnyt... vilahdukselta vain, mutta\nkylliksi kuitenkin...\n\nEttä outo nainen oli vieras täällä, sen hän nyt ymmärsi. Mutta kuka hän\noli ja mitä varten oli näin varhain liikkeellä, se jäi arvoitukseksi.\nHän koetti tyyntyä ja rauhallisesti ajatella näkemäänsä, mutta myrsky\ntuntui rinnassa vain riehuvan ja ajatukset nuolena kiitävän, mieli\nluovan ilmalinnoja...\n\nTakalistoa hiihtäen hän joutui kyläläisten metsätielle, joka painui\nmetsään loivana myötäleenä. Hän antoi suksien mennä hiljaista vauhtia\nmyötälettä alas ja kääntyi ensimmäisen suon rannassa kotia päin. Suolta\nlähtien oli jyrkkää vastaletta melkein Virkavaaraan asti.\n\nHän, joka aina aamuisilla retkillään oli virkku ja notkea, iloinen ja\nreipas, tunsi nyt mielensä kummallisen alakuloiseksi ja sairaaksi.\nTuska, joka oli vuosikausia ollut tuntemattomana, oli noussut entiseen\nvoimaansa ja vihloi sydäntä...\n\nMitäpä hän enää uneksi ja haaveksi ja toivoi, mietiskeli hän\nnoustessaan vastaletta. Miksi toivoisi enää iloa elämästä, onnea tästä\nmaailmasta! Ei olisi ihmistä, joka ymmärtäisi häntä, ei yhtään sydäntä,\njoka sykkisi hänelle! Miksi häiritsisi rauhaansa ja yksinäistä\nelämäänsä. Mitäpä rakentaa tuulentupia! Vanha, kokenut mies!\n\nMutta häntä seurasivat sittenkin oudon naisen syvälliset silmät. Hän\nnäki tuossa edessään mustan puvun ja soman hiihtotakin, kauniin tukan,\njoka oli ohimolta samanlaisessa kiharassa kuin Esteri-vainajankin.\n\nMistä oli outo nainen tullut tänne kauas Pohjolaan?\n\nHän oli jo noussut harjun selälle ja näki laakson toisella puolella\nihan kallion kyljessä Kivi-Ollin pienen pirtin navettoineen.\n\nHänestä tuntui, että hänen oli pakko saada puhutella jotakuta ihmistä.\nSemmoinen kummallinen voimattomuus ahdisti häntä, että hän\njäsenissäänkin tunsi kuin uupumusta. Olli oli mieluisa mies\njuttuilemaan. Hänpä poikkeaisi hetkeksi Ollin pakinoille.\n\nHän käänsi suksensa Ollin portille päin ja lykkäsi menemään aika\nvauhtia laaksoon, josta sitten alkoi hiljalleen nousta mökille.\n\nOlli puuhaili avopäin päiväpaisteisella hangella, jossa palkki hirsiä\nuuteen navettaan. Lampaat jyrsivät mäntyjen latvapuolista muheaa\nmäihää, niin että mäiske kuului. Ulos Jumalan päivää katselemaan oli\nukko laskenut lampaansa ahtaasta läävästä.\n\nMartti istahti männyn tyvelle ja arveli:\n\n\"Huono on hiihto.\"\n\n\"Johan minä sanoin\", virkkoi Olli, joka ei ollut havainnut Martin tuloa\nennenkun tämä oli melkein vieressä. \"Missä päin metsäherra on käynyt?\"\nhän kysäisi samassa.\n\n\"Hiihtelinpä häntä hiukan.\"\n\nHän puhui väsyneesti, ja Olli huomasi, että Martin muutoin punakat\nkasvot olivat kalpeat. Väsyneeltä hän näyttikin.\n\n\"Tässä sitä eukkoineen Olli vain päiviään viettää\", sanoi Martti. \"Ja\nhauskaa onkin näin mukavassa mökissä.\"\n\nOlli virkahti:\n\n\"Onhan se nyt hauskaa, kun on semmoinen naapuri kuin te, joka aina\nantaa. Mutta on tässä ollut koviakin päiviä, kun nälkä hätyytteli ja\nlapset olivat pieniä. Mutta nyt... nyt tässä eukkokin alkaa komistua ja\nylpistyä...\"\n\nJa Olli naurahti sukkeluudelleen. \"Saisiko sitä mitään tarjota?\" hän\nsitten kysyi.\n\nOllin vaimo, Kuppari-Kaisaksi sanottu, riensi samalla pirtistä ja alkoi\nsiunailla, että kun metsäherra täällä... ja avopäin istuu männyn\ntyvellä.\n\nHän toimitti lasillisen vettä Martille, eikä taaskaan malttanut olla\nsanomatta sitä entistä sanomaansa:\n\n\"Jo on kumma, kun ei noin komea mies rouvaa ota!\"\n\nSiihen ei ollut Martti koskaan muuta kuin naurahtanut, mutta nyt\nvirkahti:\n\n\"Jospa ei saa mieluistaan.\"\n\n\"Jo nyt luulisi maailmassa teidänkin hyvänne olevan\", arveli Kaisa,\nmutta Olli sanoi painokkaasti:\n\n\"Siinä se juuri onkin, että jos ei saa mieluistaan.\"\n\nMutta Kaisa rohkaisihe ja hymähti:\n\n\"On kai se joskus ollut mieluinenkin...\"\n\nMutta nähdessään Martin vakavan katseen eukko ei enää jatkanut. \"Olisi\nminulla valmista kahvia, jos saisin tarjota\", esitteli hän sitten.\n\n\"Enpä nyt tällä kertaa --!\"\n\nJa kääntääkseen puheen muihin asioihin hän kysyi Ollilta:\n\n\"Tuleeko hankia tällä viikolla?\"\n\n\"En minä usko tällä viikolla vielä, mutta annas kun tulee ylikuu, niin\nnähdäänpä...\"\n\n\"Sunnuntaina kai syntyy uusi kuu...\"\n\n\"Mutta silloin karhu taitaa jo olla tiessään...\"\n\n\"Mitä vielä... kyllä se tavoitetaan...\"\n\nJa pitkän aikaa Martti jutteli siinä Ollin kanssa tulevasta\nkarhujahdista.\n\nAamiaisen aikaan hän saapui kotiinsa.\n\nHänestä oli tämä oma rakentamansa koti tuntunut somalta ja rakkaalta.\nVaikka hän yksin tuli kotiaan eikä häntä vastaan hymyillyt ystävän suu\neikä nauravat silmät, tuntui koti kuitenkin kodilta, ja hän löysi\nilonsa omasta sydämestään.\n\nMutta kun hän nyt avasi oven huoneeseensa, läikähti sanomaton ikävä\nhäntä vastaan, ikäänkuin olisi vankeuteen astunut vapaudesta.\nKaikki hänelle tutut ja rakkaiksi käyneet huonekalut ja muistot\nkalastusretkiltä tuntuivat vierailta ja entistä vähäpätöisemmiltä.\nRuusutkin, jotka hänen vireän hoitonsa vuoksi jo olivat käyneet\nkukkaan, näyttivät lakastuneilta ja ikäänkuin ikävöivän naiskäden\npehmeää hoitoa.\n\nVäsyneesti hän istahti keinutuoliinsa. Silloin hän välistä unohtui\nmietteisiin tuntikausiksi, keinui edestakaisin ja vihelteli, katse\nharhailevana ja ajatukset lentäen avarassa maailmassa.\n\nMutta nyt hän ei viheltänyt eikä keinunutkaan. Istui hiljaa, ohimo\nkämmentä vasten.\n\nKun Saara ilmoitti aamiaisen olevan valmiina, ei hän vastannut mitään.\n\nJa Saara ihmetteli. Kaksi ihmettä oli tapahtunut. Metsäherra oli tullut\nkotia lupaamallansa ajalla. Eikä vihellellyt keinuessaan. Ja Saara\npäätti mielessään, että hänen herransa oli sairas.\n\nSairaalta hän melkein näyttikin äskeiseen verraten. Näytti siltä kuin\nrautakoura olisi pusertanut vankkaa miestä, alentanut rohkean mielen ja\nlaimentanut virkut veret. --\n\nHän nousi, kävi kirjoituspöytänsä luo, otti salalaatikosta vähäisen\nmustakantisen muistikirjansa ja istahti sitä selailemaan. Oli kulunut\ntoistakymmentä vuotta, kun hän oli siihen katsonut. Mutta tuli halu\nnähdä, mitä oli tuntenut silloin, -- silloin kun tuska repi sydäntä\neikä elämällä näyttänyt enää olevan mitään merkitystä. Loppulehdiltä\nhän luki:\n\n\"Tänään olen saattanut Esterin kalmistoon. Viikko sitten sain vielä\nkatsella hänen silmiinsä ja pusertaa hänen kättänsä.\"\n\n\"Mitä minä nyt? Olen yksin ja ystävättä, orpo maailmassa. Tunnen kuinka\nkuiva, kyyneletön ja veretön tuska viiltää ja leikkelee sydämeni\npalasiksi. Eivät edes kyyneleet suo lohtua. Ei tule toivoa, että pian\nsaisin seurata Esteriä. Kiduttavana vain tuska raataa, mutta säästää\nitse elämää! Mikä on tämä, ja mikä olen minä? En tiedä. Mutta vaikka\ntulevat päiväni olisivat aina pimeitä, aina kylmiä ja ilottomia, jäävät\nminulle muistoni jälelle, eikä aika voi tunteitani rinnastani repiä.\nKeväinen maailma on oleva iloni, ja muistoni Esteristä elämäni... Mitä\nminä nyt? Siirryn täältä kauas pois... 'Kalliolle, kukkulalle, rakennan\nminä majani.' Niin Esteri usein hyräili. Milloin lauloikaan viime\nkerran? Eräänä iltana, kun istui pianon vieressä ja minä sen päässä\nkuuntelin. Me puhuimme jo silloin tulevasta kodistamme...\"\n\nSiihen asti Martti luki muistikirjastaan. Silloin kyyneleet himmensivät\nhänen silmänsä, eikä hän lukenut enää loppua...\n\nKauas pois hän oli siirtynyt Savon hymyilevien järvien rannoilta tänne\njättiläisvankkaan Pohjolaan. Tänne oli Esterinkin mieli tehnyt, ja\ntäältä hän oli kehoittanut Marttia virkaa hakemaan...\n\nNyt hän oli täällä, mutta yksin.\n\nSilloin hän taas muisti aamullisen kohtauksen, ja vieläkin ollen kuin\nlumoissa hän tuumi itsekseen:\n\n-- Kuka hän oli? Oliko se kevään hengetär, jota olen rukoillut joka\nkevät? Joka kevät tuomaan viestejä Esteristä!\n\nJa melkein kuin tietämättään hän nousi ja käveli katselemaan\nmaantienpuolisesta ikkunasta tielle päin... siihen, missä hän oli\nhiihtänyt oudon ohitse... Hän katseli pappilaan asti ja yli pappilan\nkauas joen jäälle ja korkeille vaaroille pohjoiseen päin.\n\nKun Saara tuli häntä kiirehtimään aamiaiselle, tapasi hän metsäherran\nistumasta keinutuolissa. Mutta ei silloinkaan keinutellut eikä\nvihellellyt.\n\nSaara ei muistanut nähneensä herraansa noin vähäpuheisena.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKylän raittia käveli kaksi naista kirkkaana kevätiltana, kun päivä oli\nmailleen menossa. Toinen oli vanhahko ja lihava pitäjän ruustinna,\ntoinen nuori vielä, suruharso silmillään.\n\nKävelivät hitaasti ikäänkuin illan kirkkaudesta nauttien taikka\nniinkuin ihaillen katselisivat laskevaa aurinkoa, joka oli\nvaipumaisillaan suuren, louhikkoisen vaaran taakse. Mutta vilkkaasti he\nkeskustelivat -- nuorempi nainen selittäen jotakin merkillistä\ntapausta, sillä ruustinna tuntui vain kummastelevan.\n\nKun olivat ehtineet Virkavaaran kohdalle ja nuorempi hetkeksi lakannut\nkertomasta, kävelivät he kappaleen matkaa ääneti. Silloin juuri vaipui\naurinko lännelle, mutta sen säteet sattuivat vaaran laitaan, jossa\nmetsäherran talo oli. Asuinrakennuksen ikkunat loistivat kullalta, ja\nmännikkö siinä ympärillä tuntui kuin suojelevan sievää ja kodikasta\ntaloa. Paikka näytti sanomattoman miellyttävältä, ja kun sitä nyt illan\nkirkas hohde kultaili, tuntui se ilon ja onnen tyyssijalta.\n\nNuorempi nainen oli unohtunut katselemaan ympärilleen, korkeille\nvaarojen huipuille, jotka valkopääkukkuloina kohosivat etäällä.\n\n\"Kuka tuossa sievässä talossa asuu?\" kysyi hän sitten ikäänkuin\nohimennen.\n\n\"Se on Virkavaara, ja siinä asuu Martti Lagus, forstmestarimme\",\nselitti ruustinna.\n\nJa hetken kuluttua, kun nuorempi ei mitään virkkanut, ruustinna puheli:\n\n\"Vai olet ihastunut tähän Pohjolaan. Kauniiksihan tätä moni sanoo,\nvaikken minä täällä koskaan ole oikein kotiutunut...\"\n\nNuorempi sanoi ihastuneesti:\n\n\"Onhan mahdoton ajatella ihanampaa aamua kuin tänään. Jos olisin\ntuntenut seudun, olisin varmaan hiihdellyt tuonne vaarojen korkeuksiin\nasti...\"\n\n\"Hyvää se sinulle tietysti tekee... Teit oikein järkevästi, kun lähdit\ntänne suruasi jäähdyttämään. Olen oikein iloinen, että tunnet\nviihtyväsi täällä...\"\n\n\"Tällaisen luonnon parissa täytyy viihtyä\", vakuutti nuorempi\nintomielin.\n\nRuustinna kertoi:\n\n\"Sinä olet sitten samanlainen kuin Virkavaaran forstmestarikin. Hänkin\nihailee tätä seutua eikä sano koskaan tahtovansa pois. Muuten hän on\nkummallinen mies...\"\n\n\"Onko hänellä perhettä?\"\n\n\"Ei. Eikä näy hän naisväestä juuri välittävän. Huvitteleiksen\nmetsästyksellä ja kalastuksella. Siivo, hiljainen mies muuten... Meidän\npitää kerran mennä vieraisille Virkavaaraan...\"\n\n\"Mutta jonakin hankiaamuna me teemme retken tuonne kauas metsään,\nkorkeimmalle kukkulalle...\"\n\n\"Kunhan nyt Uunokin tulee kotia...\"\n\nHe olivat saapuneet juuri sille kohdalle, josta Martti hurautti tien\nyli.\n\n\"Onko hän komean näköinen, mustapartainen mies, tuo teidän herra\nLaguksenne?\" kysyi nuorempi, vaikka hän kyllä aavisti, että mies, jonka\nhän näki suksilla huristavan tien poikki, ei voinut olla kukaan muu.\n\n\"On. Oletko tavannut hänet?\" kysyi ruustinna.\n\n\"Näin tänä aamuna taitavan suksimiehen laskevan tuolta mäeltä alas\njoelle...\"\n\nTaas he kävelivät pitkän matkaa äänettöminä.\n\n\"Salli minun kysyä, rakas Helvi, oletko onnellinen avioliitossasi?\"\naloitti ruustinna. \"Minusta tuntuu niinkuin sinua rasittaisi muukin\nsuru kuin lapsesi kuolema... joka, jos oikein ajattelet, oli kuin\nJumalan viittaus sinulle, ettet Häntä unhoittaisi.\"\n\nHelvi, joksi ruustinna nuorta naista puhutteli, ei heti vastannut,\nmutta hänen poskilleen nousi puna.\n\n\"Minähän en tunne miestäsi, mutta olet hänestä puhunut niin vähän,\nettä... että minusta on alkanut tuntua...\"\n\n\"Täti-kulta! Älkää kyselkö mitään... Kyllä hän on aina ollut hyvä\nminulle\", vastasi Helvi melkein rukoilevalla äänellä.\n\nHe palasivat pappilaan päin.\n\n\"Elämä on niin kummallista... Tokko kukaan oikein omaa elämäänsä\nkäsittää?\" sanoi Helvi-rouva. \"Ja tokko kaksi ihmistä oppii koskaan\noikein tuntemaan toisiaan...\"\n\n\"Ole nyt\", virkkoi ruustinna. \"Itsehän ihminen on syypää siihen, ettei\nelämä tunnu mukavalta. Täytyy pilvisenäkin päivänä olla iloinen, aivan\nkuin aurinko paistaisi... Sinä et, Helvi kulta, tiedäkään vielä, mitä\non kovan kokeminen.\"\n\nRuustinna katsahti sitä sanoessaan Helviin. Silmien ilmeessä oli\nkärsimystä, mutta kuin puhdistettua, kirkastettua, niinkuin voimaa,\njoka on kovaa kokenut, mutta taistelussa jalostunut.\n\n\"Et sinä ainakaan nyt ole onnellinen\", huomautti ruustinna.\n\nHelvi-rouva ei vastannut, käveli vain ääneti ruustinnan vierellä kuin\nomiin mietteisiinsä vaipuneena.\n\n\"No, ehkä sinä täällä nyt paranet kaikista pikkuvaivoistasi\", lopetti\nruustinna, kun he kääntyivät pappilan pihaan.\n\nHelvi-rouvalle oli pappilassa annettu asuttavaksi salinviereinen\nkamari, jonka toinen ikkuna antoi etelään, toinen länteen.\nEtelänpuolisesta ikkunasta näki kauas joen jäälle, kylälle, ja sopi\nsiihen näkymään Virkavaarakin mäntyiseltä mäeltänsä.\n\nIllallisen jälkeen, joka näin keväällä täällä pohjoisessa syötiin jo\nilman minkäänlaista valaistusta, poistui Helvi-rouva huoneeseensa. Hän\nkaipasi yksinäisyyttä ja ennen kaikkea lepoa.\n\nMutta hän istahti vielä ikkunan luo ja katseli valoisaan iltaan, joka\nnäytti niin kumman ujosti hämärtyvän. Mietiskeli siinä istuessaan.\n\nMietiskeli kulunutta elämäänsä. Rikkaasta kodista, suuren järven\nrannalta, Savon maalta, hän oli joutunut naimisiin maisteri Aallon\nkanssa. Viisi vuotta oli siitä kulunut! Kuinka hirveän pitkiltä ne\nolivatkaan tuntuneet Helvin mielestä. Varsinkin nämä kolme viimeistä\nvuotta! Oliko hän sitten rakastanut miestään, kuivakiskoista\nlasisilmä-maisteria? Kun hän ajatuksissaan palasi kihlausaikaansa,\nmuisti hän vallan hyvin, ettei ollut tuntenut rakkautta...\nlapsellisuutta se oli ollut. Sitten vasta, kun jo oli naimisissa, hän\nalkoi tuntea vastenmielisyyttä miestään kohtaan, ja eräänä päivänä hän\nymmärsi olevansa onneton ja yksin...\n\nMutta sitten kun syntyi lapsi, pieni poika, joka oli äidin näköinen,\nvalostuivat hänen päivänsä, ja hän saattoi sietää miestäänkin. Tunsipa\ntunnonvaivoja siitä, että oli sydämessään ollut kyllästynyt ja\nhalveksinut miestään. Mutta sen lähemmäksi puolisoaan hän ei ollut\nkoskaan päässyt, eikä tämä ollut näyttänyt sitä kaipaavankaan. Tyly,\nkuiva, mariseva maisteri, joka viihtyi tomuisissa huoneissa eikä\nkesäisinkään kaivannut luonnon suureen syliin. Hirveän ikäviä olivat\nolleet vuodet, kesät varsinkin. Kun muistuivat mieleen kotiseudun\nvälkkyvät vedet ja siintävät salot, niin oli tukehtua ummehtuneessa\nkaupungissa.\n\nMutta hän oli rehellisesti ja napisematta tahtonut kantaa kohtalonsa\ntaakkaa ja elää ainoastaan lastansa varten...\n\nMutta sitten tulikin kova isku: lapsi, jo vuoden vanha, kuoli pois ja\njätti hänet yksikseen. Hänen surunsa oli niin suuri, ettei hän uskonut\nvoivansa jaksaa sitä kantaa...\n\nSilloin hän muisti, että hänellä täällä kaukana Pohjolassa oli\nsukulaisruustinna. Hänelle oli tullut hillitön halu päästä pois,\njohonkin kauas, näkemästä kuivakiskoista maisteria ja rauhassa yksin\nsurrakseen lastansa. Hän kirjoitti tänne, ja nyt hän oli täällä...\n\nViikon päivät oli jo ollut. Matkan varrella oli hänelle joskus tullut\ntunnonvaivoja siitä, että jätti miehensä yksinään, sillä surrut oli\nhänkin lapsen kuolemaa. Mutta mieshän oli kehoittanut menemään -- oliko\nsitten tahtonut päästä näkemästä vaimonsa itkua, vai oliko kehoittanut\nsäälistä ja rakkaudesta! Paremmin hän uskoi, että edellisen syyn vuoksi\nhän nyt täällä oli. He olivat aivan erilaisia, hän ja hänen miehensä.\nToinen ei sulattanut sitä, joka toiselle oli selvää. Toinen sulkeutui\nkammioonsa ja tutki tieteitä. Ei tunnetta eikä tulta toisen povessa, ei\nrakkautta, jota toinen janosi...\n\nKuinka hän oli ensinkään voinut sietää Selimiä, miestään!\n\nPikku tyttönä hän oli kuvitellut miehensä vankaksi ja vakavaksi,\nkauniiksi, uljaaksi urhoksi, jonka turvaan hän voisi paeta milloin ja\nmissä hyvänsä. Sillä uljaalla unelmien sankarilla tuli olla hellä sydän\nja puhdas mieli, kirkas, himoton katse, ja ryhdissä ruhtinaallista\nreippautta... Selim Aalto oli punertavahiuksinen, parroittunut äijän\nalku. Eikä hänessä ollut niin mitään, mikä olisi muistuttanut Helvin\nunelmien sankarista... Ja kuinka hän suostui rupeamaan tälle vaimoksi!\nMikä ääretön pettymys!\n\nMutta hän heitti haaveensa, uskoi, ettei sellaista miesihannetta\nmissään ole, jota hän oli kuvitellut...\n\nEikä hän ollutkaan tavannut sellaista... Senpä vuoksi olisikin ollut\nparempi, että olisi elänyt ihan yksin, vapaana kuin taivaan lintu...\nMutta nythän ei enää mitään voinut, nyt oli iäksi sidottu mieheen,\njossa ei ollut miehistä miehuutta...\n\nVaikka sanoivatkin kaikki muut, että hänellä oli hyvä mies, hyvä\nperheenisä ja siivo puoliso... Olipa niinkin, mutta kuitenkin...\nvastenmielinen hän oli Helville... Hän oli luullut, miehestään\nerotessaan, että hän vähitellen alkaa ikävöidä takaisin, kotia ja\nmiestään. Ei hän kuitenkaan vielä ollut mitään ikävästä tuntenut, ei\nollut katunut, että lähti tänne Pohjolaan, vapaudessa virkistyäkseen...\n\n\"Täällä on niin suurta ja kirkasta\", huudahti hän ja nousi istumasta.\nSamassa hän osui katsomaan Virkavaaraan päin, jonka rakennukset vielä\nerotti hämärtyvän illan suusta.\n\nJa riisuutuessa muistui hänen mieleensä metsäherra, semmoisena kuin\nhänet aamulla oli nähnyt tien yli hiihtämässä... Hän oli nähnyt komean,\nnotkean varren, uljaat, parrakkaat kasvot ja surumieliset suuret\nsilmät...\n\nSen näköinen piti miehen olla!\n\nKun hän jo oli vuoteessaan ja oli asettanut kynttilän vierelleen, alkoi\nhän, omia mielijohteitaan seuraten, mietiskellä pitemmältä\nmetsäherrasta...\n\nHänen talonsa oli niin miellyttävän sievä ja kylän kaikkein\nkauneimmalla paikalla. Miksei hän ollut ottanut elämänkumppania, vaan\neleli yksin? Miksi hän rakasti tätä Pohjolaa ja miksi viihtyi parhaiten\nyksin? Mikä salaisuus olikaan kätkettynä tuon vanhan miehen sydämeen!\nRuustinna oli sanonut häntä omituiseksi, suljetuksi mieheksi, jonka\nsydämen pohjalle ei kukaan päässyt...\n\nMutta silloin muistui hänelle mieleen kuollut pieni poikansa, joka oli\nhaudattu kaupungin kalmistoon. Muistui mieleen puolisokin, Selim...\n\nMiten olivat hänen ajatuksensa asettuneet tuohon outoon, vieraaseen\nmieheen, jota hän ei tuntenut eikä ollut koskaan nähnyt! Minkätähden\ntuntui niin suloiselta ajatella tuota outoa ja muistella hänen\nuljuuttaan?...\n\nSenkö vuoksi, että hän nyt oli niin loitolla miehestään, kuivettuneesta\nmaisterista... jonka vaaniva silmä nyt ei ollut pöydän toisella puolen\nkiilumassa syödessäkin...\n\nHänen oli kuitenkin nyt niin hyvä olla. Hän oli ollut uskollinen sille\nmiehelle, jolle kerran lupautui, vaikka sydän verta vuotaisikin, ja\nuskollisesti hän oli päättänyt loppuun asti kuormaansa kantaa...\n\n-- Hyvä omatunto on taivas, mutta paha on helvetti, -- hän huokasi.\n\nJa kun metsäherran kuva taas vilahti hänen sielunsa silmien ohitse ja\nhän oli näkevinään uljaan miehen surunilmeiset silmät, jupisi hän:\n\n\"-- Rakkautta ei ole minun osalleni sallittu... Minun täytyy kulkea\nköyhänä ja painaa poveeni se, mitä siellä on pyhää ja suloista... Kuoli\nlapseni, jolle olisin saanut tuhlata lämpimän lempeni... kunhan\npääsisin pois minäkin köyhästä elämästä!\"\n\nHän sammutti kynttilän. Hän oli jättänyt ikkunat peittämättä,\nherätäkseen päivän kanssa aamuhiihdolle. Ulkona oli kevät-ilta\nhämärtynyt. Taivaalta tuikkivat tähdet suoraan hänen päänpohjaiseensa.\nÄäretön avaruus näytti salaperäisen viehkeältä tähtitaivaan alla,\nsuurelta ihmemaailmalta, jossa sielujen oli hyvä ja hauska olla sitten\nkun tämä maallinen, ikävä vaellus oli loppunut...\n\nTuolla puolen tähtien oli jo hänen pieni poikansa... siellä oli isä ja\näiti ja sisko pieni, joka jo lapsena pääsi täältä pois... Ehkä hänkin\npääsisi sinne...\n\nJa Helvi-rouva nukahti rauhalliseen, unettomaan uneen.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKun hän heräsi, oli aurinko jo noussut, vaikkei kello vielä ollut\nneljääkään. Pappila ja pappilan piha olivat yhä varjossa, mutta hän\nnäki joen lännenpuolisilla vaarojen huipuilla auringon kilon\nheloittavan.\n\nTuntien itsensä levänneeksi ja terveeksi Helvi-rouva hypähti\nvuoteestaan ja valmistausi hiihtämään. Eteisessä viimeistellessään\npukuansa hän kuuli keittiön oven käyvän. Piika oli tuomassa nuorelle\nrouvalle aamujuomaa.\n\n\"Nytkö jo rouva on liikkeellä?\" kummaili hän. \"Ja hiihtämäänkö taas?\"\n\n\"Hiihtämäänpä vain\", vastasi Helvi-rouva aamuvirkkuna. \"Anna ei usko,\nkuinka hauskaa on hangella hiihtää, varsinkin kun on näin paljon\nmäkiä... Minun tekisi mieleni tuonne kauas... oikein korkean vaaran\nlaelle, mutta minä en uskalla lähteä yksin... Siellähän on niin kauhean\nkorkeita vuoria...\"\n\n\"On siellä... Rattostunturi on korkein... Siellä se Virkavaaran\nmetsäherrakin kuuluu hiihtelevän... Mutta siellä on karhuja ja\nahmoja... ja kaukanakin se on...\"\n\n\"Ja näyttää olevan niin likellä. Onko Anna käynyt Rattostunturin\nhuipulla?\"\n\n\"Olen minä isän kanssa. Jos isä lähtisi matkaan, niin kyllä tohtisitte\nlähteä... Isällä on pyssyjä, ja hän osaa kaikkialle kiveliöön... Jos\nvain olisikin pyytää isää...\"\n\n\"Todellakin. Missä Annan isä asuu?\"\n\n\"Virkavaaran takana. Virkavaarasta lähtee porotiekin meille... eikä\nsiellä muita mökkejä olekaan... Sanotaan Kivi-Olliksi minun isääni...\"\n\n\"Tohtisiko sinne hiihtää?\"\n\n\"Hyvin tohtii. Kyläläisten metsätiekin menee meidän kautta. Ei\nVirkavaarasta ole kuin pikkusen matkaa meille...\"\n\n-- Ehkäpä hiihtelenkin sinne päin, -- mietti Helvi-rouva.\n\nMutta ovea kiinnipannessaan hän kysäisi vielä Annalta:\n\n\"Nukkuvatko ruustinna ja rovasti vielä?\"\n\n\"Nukkuvat. Menkää onnessa!\"\n\nHelvi tuli pihalle, otti rakennusta vasten nojallaan olevista\ntikapuista sukset ja kantoi ne pihan poikki mäkikujalle.\n\nTallin luona valmisteli renki metsäänlähtöä, uni silmissä vielä.\n\n\"Metsäänkö Antti lähtee?\"\n\n\"Niin olisi tässä ajatus.\"\n\nHelvi painui kujasta, nousi suksille ja lähti hiihtämään, entistä\nreittiään noudattaen. Sanomaton ilon ja riemun tunne täytti hänen\nsydämensä, kun sukset liukkaina kiitivät hangen kovaa pintaa.\nTyttövuosien riemuisat retket muistuivat mieleen, ja semmoinen\nelämänhalu paisutti sydäntä, että lentoon teki mieli...\n\n-- Kuinka maailma kuitenkin on kaunista... miksi ihmiselämän täytyy\nolla niin pilvistä ja ikävää? -- hän mietti ja työnsi suksensa\nnopeampaan vauhtiin ja antoi, kerran hyvään menoon päästyään, suksien\nlipua loivaa myötälettä tielle asti. Mutta siitä hän kääntyi mäkeen\npäin melkein Virkavaaran kohdalle ja alkoi pyrkiä harjulle kartanoa\nalempaa, jossa nousu oli loivempaa. Nyt hän näki Virkavaaran likempää\nja erotti tummat ikkunaverhot sen etelänpuolisista ikkunoista.\nMolemmista valkoisiksi kalkituista savupiipuista nousi vaaleaa savua\nsuoraan ilmaan. Rakennuksen takana, aivan vaaran laidassa, mutta\nmännynlatvoja ylempänä, toijasi viiritangon päässä teiren kuva...\n\nEtelän- ja lännenpuolisilla rinteillä ihan rakennuksen takana näytti\nolevan puutarha, koska sitä ympäröi, vielä puoleksi lumeen peittyneenä,\nvalkoiseksi maalattu aita...\n\nHelvi kohosi kohoamistansa harjua ylös. Minkätähden hänen sydämensä\nsykähteli niin kummasti, ja minkävuoksi hän tunsi kuin pettymystä, kun\nei nähnytkään metsäherraa hiihtelemässä?... Sillä sitä hän ei halunnut\nkieltää itseltään, että hän oli tätä toivonut... Olisi ollut hauska\nnähdä tuon uljaan miehen rennosti viillättävän rinnettä alas joen\njäälle...\n\nHän oli saapunut vainion laitaan, josta alkoi metsä, harvaa, lyhyttä\nkuusikkoa ensin, mutta edempänä se näytti muuttuvan jouhimänniköksi.\nKerran vielä hän silmäsi Virkavaaraan päin ja näki nyt suoraan pihalle,\njonka poikki juuri käveli vaimoihminen, vesisankoa kantaen.\n\nHelvi hiihteli verkkaan, varsinkin kun nousu vieläkin oli melko\njyrkkää. Edempää, metsästä päin, siinsi laajoja, lumisia vaarojen\nlakia, ja jostakin alempaa notkosta kuului kulkusten helinää. Hän\npäätti uskaltaa sinnepäin, mistä kuuli tiukujen äänen. Siellä oli ehkä\nkyläläisten metsätie, josta Anna oli puhunut.\n\nMutta tuokion hiihdettyä, kun hän jo oli ehtinyt pitkien mäntyjen\nkeskelle, alkoivat sukset luistaa itsestään. Hän oli hiihtänyt jo yli\nharjun, joka nyt alkoi viettää metsään päin. Hän antoi suksien lipua\npuiden välitse, tuolloin tällöin työntäen sauvoilla vastaan. Mutta hän\nei arvannutkaan, että rinne niin pian jyrkkeni, jolloin vauhti sitä\nmukaa eneni. Onneksi harveni metsä, ja hän oli edessään näkevinään\naukean paikan ja kuuli kulkusten äänen aivan lähellä.\n\nSilloin luiskahti häneltä jalka toisen suksen varpaalliselta pois,\njolloin suksi lähti kiitämään rinnettä alas, linkkapaikoissa hypäten\nsylittäin.\n\nHelvi pelästyi niin, ettei tiennyt mitä tehdä. Hanki ei vielä kantanut,\nmutta sompasauvojensa ja toisen suksensa varassa hän pyrki eteenpäin,\nsinne käsin, johon oli nähnyt suksensa katoavan.\n\nHän ajatteli huutaa. Ehkä tuo metsään menevä, jonka kulkunen vieläkin\nkuului, kuulisi huudon.\n\nSilloin hän kuuli alempaa rinteen alta miehen äänen:\n\n\"Hoi! Täällä on suksenne!\"\n\n\"Hoi\", huudahti hän vastaan ja koetti pyrkiä niin nopeaan kuin voi\näänen taholle.\n\nMutta kun hän ehti aukean laitaan, näki hän miehen hiihtävän häntä\nkohden. Hän tunsi heti Martti Laguksen ja hämmästyi kovasti. Hänellä\nnäkyi olevan Helvin suksi olallaan.\n\n\"Kevään hanki on kavala... se pian ryöstää suksen\", kuuli Helvi Martin\nsanovan, samalla kun tämä kohotti lakkiaan ja hiihti hänen luokseen.\nHänen käytöksessään oli niin luonnollista reippautta, mutta samassa\nhienoa kohteliaisuutta, että Helvi pian tointui entiselleen.\n\nKun Martti ojensi hänelle vankan, päivettyneen kämmenensä ja ilmoitti\nnimensä, tuntui Helvistä nyt äskeinen vastoinkäyminen somalta. Hän oli\nhuomaavinaan Martin silmissä kummallista hämmästystä, kun tämä kuuli,\nettä Helvi oli maisterin rouva ja tänne saapunut virkistymään.\n\nHelvi selitti Martille retkensä tarkoituksen ja että hänellä oli\naikomuksena mennä pyytämään Kivi-Ollia oppaaksi, hiihtääkseen\nRattostunturille.\n\nMartti hymähti.\n\n\"Ei sinne niinkään pian pääse\", hän virkkoi. \"Ja nyt ette, hyvä rouva,\npääse ensinkään. Katsokaahan... suksestanne on varpaallinen kulunut\npoikki... ja siksi se jalasta irtautuikin... Sallitteko minun korjata\ntämän?\"\n\nHelvi loi häneen kiitollisen silmäyksen. Hänen kasvonsa hohtivat\nhiihdosta, ja kiharat korvallisilla olivat nousseet enemmän koholle.\nVaikka hän vain vilahdukselta katsahti Martin silmiin, oli hän niiden\nilmeestä huomaavinaan ihastusta, joka paistoi ikäänkuin kirkastuneen\nsurun läpi.\n\nMartti veti veitsensä, joka aina riippui tupessa hänen kupeellaan, sekä\npalasen nahkaremmiä taskustaan ja alkoi korjata varpaallista.\n\n\"Teillä on kaikki matkassanne!\" ihmetteli Helvi.\n\n\"Kyllä erämaa poikansa neuvoo\", sanoi siihen Martti.\n\nHelvi oli luonnostaan puhelias ja virkku. Martin korjatessa\nvarpaallista hän alkoi puhella minkä mitäkin. Ihmetteli ja ihaili tätä\nPohjolan luontoa, joka oli ollut hänelle aivan vieras, mutta johon\nmieltyi päivä päivältä yhä enemmän.\n\n\"Varsinkin valoisat illat ovat minusta aivan merkillisiä. Ensi öinä en\nvoinut nukkua, tuntui niin oudolta\", kertoi hän.\n\n\"Niin oli minustakin ensinnä, mutta nyt olen jo tottunut.\"\n\n\"Kauanko olette jo ollut täällä?\"\n\n\"Toistakymmentä vuotta. Taloni on tässä aivan lähellä...\"\n\n\"Minä tiedänkin. Ruustinna on kertonut teistä...\"\n\n\"Minusta...?\"\n\n\"Niin. Ohimennen vain... Kuinka satuitte tänne?\"\n\n\"Minulla on tapana aamuisin hiihdellä täällä ympäristöllä, kun ei tule\nmenoa pitemmälle. Siellä minä kävin Kivi-Ollin luona... Me olemme tässä\nnaapureina...\"\n\nHelvi näki metsäherran taitavasti korjaavan varpaallista, hangella\nsuksiensa päällä istuen. Hän näki hartiat, mustan tukan ja osan\nposkipartaa, ja kun Martti nosti päätään, kauniit miehekkäät kasvot ja\nsurumieliset silmät. Mutta hän näytti niin ihmeen terveeltä ja\nreippaalta, ja kuitenkin oli hänessä jotakin hienon hienoa\nmaailmanmiestä. Oliko ehkä tuo hänen äänensä miellyttävä sointu ja\nsurumielisten silmien ilme painanut häneen tuon leiman... Puku ei\npettänyt. Harmajat sarkavaatteet, paulakengät ja naapukka.\n\n\"Kas nyt tämä on valmis\", virkkoi Martti ja nousi istumasta. \"Minä\nsanon vielä, nuori rouva, teille yhden seikan... Neuvoisin, ettette nyt\nlähtisi Rattostunturille... nyt on jo myöhäinen, ja sinne on melko\nmatka. Palatessa vajottaa hanki, ja hiihto on raskasta...\"\n\n\"Teitä kai täytyy uskoa... joka tunnette seudun ja sään...\"\n\n\"Ja sitäpaitsi pitää sinne mennä hyvin varhain, päivän noustessa...\nsilloin sieltä on kaunis ja suurenmoinen näköala...\"\n\nMartti ojensi suksen Helville, joka asetti sen jalkaansa.\n\n\"Mutta kuinka voin teitä kiittää, herra Lagus!\" sanoi hän.\n\n\"Ei kestä kiittää! Minua on aina sanottu epäkohteliaaksi naisille,\nmutta tarpeen tullen sentään teen palveluksen. Mihin päin rouva aikoo?\"\n\n\"Pois vain. Minä jätän Rattostunturi-retken toistaiseksi eli siksi kun\npappilan Uuno-maisteri tulee kotiin.\"\n\n\"Jos suvaitsette, niin hiihdän edellä... tästä pääsee kiertämällä\nloivia nousuja pitkin harjulle... Ette taida olla juuri kovinkaan\ntottunut suksille...\"\n\nMartti hiihti edellä, Helvi perässä.\n\n\"Siltäkö näyttää? Nuorena minä olin koko kylän paras, mutta sitten, kun\njouduin kaupunkiin, olen harvoin hiihdellyt\", puheli Helvi jälessä\nhiihtäen.\n\n\"Eipä kumma sitten, jos oudostaakin... Eivätkä nuo teidän suksennekaan\nole sopivat keväthangelle...\"\n\n\"Mutta te taidatte olla vallan mainio suksimies... Minä näin eilen\naamulla, kun laskitte joelle...\"\n\n\"Näin minäkin teidät...\"\n\nMartti hiihteli hitaasti, hyvin arvaten, ettei hänen kumppaninsa\njaksaisi muutoin seurata; varsinkin muutamissa paikoin piti aikalailla\ntyöntää ennenkuin pääsi eteenpäin.\n\nKun olivat ehtineet harjun päälle, josta jo näkyi jokiuoma ja taloja\nsen molemmilla rannoilla, esitteli Martti:\n\n\"Jos hiihtäisimme tätä männikköä pitkin harjun selkää palasen matkaa,\nniin kohoaa siitä puuton kallio, josta näkee mainion selvästi\nRattostunturille...\"\n\n\"Me hiihdämme sinne!\" kuuli Martti Helvin sanovan.\n\nHyvä Jumala! Helvin ääni helähti kuin Esteri-vainajan ääni. Martti\ntunsi olevansa kuin kuumeessa, eikä hän uskaltanut katsoa taakseen.\n\nHelvi näki hänen kääntyvän hiihtämään pitkin harjunselkää. Mikä uljas,\nkookas mies! Hartiat olivat pystyt ja selkä leveä, ja niskassa taittui\nmusta tukka somiksi kiehkuroiksi. Tuommoinen tulikin miehen olla!\n\nHetken hiihdettyä Helvi puheli:\n\n\"Tämä oli vallan hauska sattuma... Kohdata ventovieras, joka auttaa\npulasta... No, onpa minulla nyt retkeltäni kertomista...\"\n\n\"Maksaako vaivaa puhua mitään?\" kuuli hän Martin sanovan.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nHelvin ääni ilmaisi kummastusta.\n\n\"Ilman vain. Minusta tämä on... Mutta jos tahdotte olla kiitollinen\nminulle pienestä palveluksestani, niin ette virka mitään...\"\n\n\"Miksi niin tahdotte? Mutta täytyyhän minun kertoa, että kohtasin\nteidät...\"\n\n\"No, niin taitaa olla...\"\n\nHe saapuivat korkean, puuttoman kallion luo, jonka laki oli paljoa\nkorkeammalla puiden latvoja.\n\n\"Tässä tämä on. Tuolta toiselta puolelta pääsemme suksinemme ihan\nhuipulle\", selitti Martti.\n\n\"Onpa tämä... kuinka kummallinen kallionmöhkäle!\" ihmetteli Helvi. \"Ei\ntästä ole kukaan mitään puhunut...\"\n\n\"Tarina kertoo, että jättiläinen kiskaisi tämän lohkareen istuimekseen,\nkun halusi katsella tuonne alas jokilaaksoon... Kesäiltoina on tapanani\nkäydä täällä...\"\n\n\"Yksinkö?\"\n\n\"Useimmiten.\"\n\nHe nousivat laelle, jonne Rattostunturi näkyi koko komeudessaan ja\nedessä matalampia kukkuloita, tummia korpia ja päivän valaisemia\nmänniköitä.\n\n\"Miltä näyttää?\" kysyi Martti.\n\n\"Tämähän on aivan... en osaa niin sanoa...\"\n\n\"Jos katsotte noiden mäntyjen latvain yli, näette pappilan rakennuksen\nharjan\", osoitti Martti.\n\nTodellakin. Sieltä näkyi pappilan rakennuksen harja ja valkoiset\nsavupiiput.\n\n\"Olemme aivan pappilan kohdalla!\" sanoi Helvi.\n\n\"Aivan. Eikä tästä ole kuin yksi huraus, niin on pappilan pihassa.\"\n\n\"Tännepä minun pitää toistekin retkeni ulottaa.\"\n\nKun he laskeutuivat alas kalliolta, virkkoi Martti:\n\n\"Tämä on ollut hauska aamu.\"\n\nHänen äänessään tuntui taas tuo miellyttävä, miehekäs sointu, joka\nhiveli Helvin korvaa kuin soitto.\n\n\"Senvuoksi, että te näytätte ymmärtävän tätä luontoa... tätä luontoa,\njota minä rakastan ja josta imen elämäni.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Helvi, mutta hän ei uskaltanut katsoa Marttia silmiin.\n\n\"Kuinka kauan rouva aikoo täällä viipyä?\" kysyi Martti hetken kuluttua.\n\n\"En tiedä, mutta mielelläni oleskelisin täällä vaikka koko ensi\nkesän...\"\n\nHän sovitti valkoista hiihtolakkiaan, asettaen sen enemmän taaksepäin.\n\nSilloin heidän katseensa sattuivat yhteen, sekunnin ajaksi vain, mutta\nkummankin rinnassa läikähti lämmin, ihana laine, joka pani koko olennon\nväräjämään.\n\nHyvästi jätettäessä Martin vankka koura vapisi, ja äänikin tuntui\nvavahtavan.\n\nHän näki Helvi-rouvan lähtevän myötälettä alas pappilaan päin, katoavan\npuiden taakse, ja kuuli hetken päästä vain suksien rapisevan hangen\npintaan.\n\nSilloin hänkin työnsi suksensa liikkeelle, niin että sommat painuivat\nsyvälti hankeen ja kerimet singahtivat pois paikaltansa.\n\nVasta lähelle kotia päästyään hän selvisi huumauksestaan...\n\nHänen sydämensä sykki niin, että tahtoi rinnan halkaista, ja\ntulenliekkinä leimusivat ajatukset. Yksi ainoa selvä ajatus, kylmä ja\ntodellinen, oli jäänyt hänen mieleensä:\n\n-- Hän on toisen oma... toisen oma, johon minulla ei ole oikeutta...\n\nJa melkein kuin sairaana hän tuli kotia, kävi huoneeseensa ja istahti\nväsyneesti tutulle paikalleen.\n\nKuinka kummallista saattaakaan olla ihmiselämä! Hän, joka ei enää\nkoskaan uskonut näkevänsä naista, joka häntä viehättäisi... joka oli\npitänyt pyhänä ensi lempensä ja elänyt sen kirkkaissa muistoissa...\njolla oli selvänä vanhan nuorenmiehen yksinäinen elämä...\n\nJa aavistamatta, äkkiä ilmestyy nuoruuden unelma elävänä, verevänä ja\nloisteliaana hänen eteensä... käy kuin kirkastetusta maailmasta...\n\nOlivatko ne hänen ainaiset toiovomisensa kevään hengettärestä\ntoteutuneet?\n\nOlivat.\n\nJa toivat tullessaan tuskan, joka repi auki puoleksiparantuneet haavat.\n\nSillä hän, jonka silmien sinessä hän näki autuuden ja elämän, oli\ntoisen oma... toisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta...\n\nMutta noussut myrsky tyyntyi vähitellen, ja hiljainen maininki alkoi\nkäydä hänen sydämessään.\n\nHän oli kuitenkin nähnyt nuoruudenunelmansa, nähnyt ilmi elävänä ja\nkäsin häneen koskenut. Kukapa estäisi häntä rakastamasta? Kuka\nrakentamasta uutta satumaailmaa, uutta kultalinnaa mielikuvituksensa\nmailla?\n\nSen loistossa hän viettäisi loput elämänsä päivät ja kuolisi rikkaana\nonnen ja lemmen suosikkina.\n\nEikö hän ollut nähnyt Helvi-rouvan syvissä sinisissä silmissä ilmettä,\njoka selitti kaikki ja antoi hänelle aavistuksen toisen kärsimisistä!\nSillä se, ettei Helvi ollut onnellinen, selvisi hänelle pian. Hän ei\nollut puhunut sanaakaan miehestään, ei kodistaan...\n\nKuka osaisi tietää, kuinka paljon jo Helvikin oli kärsinyt -- ja oliko\nkoskaan ollutkaan onnellinen!\n\nEhkäpä juuri kärsimiset ja surut veivätkin heitä lähelle toisiaan? Ehkä\noli olemassa salainen voima, joka yhdistää sielut jo täällä elämässä!\n\nHän tunsi kuinka äskeinen myrsky tyyntyi ja suloinen, ihana tunne alkoi\nrintaa kiertää. Hiljainen onnen ja rauhan tunne tuntui laskeuvan\nsydämeen ja mieli vaeltavan kaukana kultaisissa kartanoissa...\n\nOliko hän valveilla vai näkikö hän unta?\n\nMutta se hänelle selvisi, että se kevään hengetär, jota hän oli\ntoivonut pöytänsä päähän, oli Helvin näköinen... aivan niinkuin hän se\nolikin...\n\n\n\n\nV\n\n\nPappilaan, kotonaan käymään, oli Uuno-maisteri saapunut.\n\nHäntä olikin jo ikävöiden varrottu. Ei ollut ketään koko pitäjässä,\njoka olisi kyennyt hommaamaan yhteisiä huveja tai retkiä.\n\nKestävät, keväiset hanget viehättivät, ja Uunon tapasi vielä entinen,\npoikavuosiensa reipas mieli. Hurjaa vauhtia hän ennen viillätti\nsuksineen pyörryttäviä jyrkänteitä alas. Varhaiset hankiretket olivat\nhänen suurimmat ilonhetkensä, ja niihin osaa ottamaan hän kehoitti\nnuoria ja vanhoja.\n\nJo hänen tulonsa vaikutti repäisevästi kaikkiin nuoriin.\n\n\"Annatte tällaisten helisevien hankiaamujen mennä hukkaan\", hän nuhteli\nkaikkia.\n\nSilloin kaikki heräsivät ja huomasivat kevään riemuineen saapuneen.\n\nHelvi-rouvan alakuloisuus oli kadonnut, ja hän näytti imevän terveyttä\nhiihtoretkillään. He olivat usein tavanneet toisensa, Martti metsäherra\nja hän.\n\nKuinka niin lienee sattunutkin? Etsivätkö toinen toistansa, vai\nsattumako heidät yhteen vei?\n\nIltaisin aina, kun Helvi-rouva oli levolle laskeutunut, koetti hän\ntyynnyttää heräävää rakkauttaan ja vastapainoksi asettaa sen, että hän\noli toisen miehen vihitty vaimo, jolla ei ollut oikeutta rakastaa\nmuita. Mutta hän ei onnistunut. Päivä päivältä kävi hänelle\nselvemmäksi, ettei hän koskaan ollut rakastanut miestään -- ja ettei\nhänen miehessään ollut mitään rakastettavaa... Hänen pieni lapsensa,\njota hän rakasti ja jonka elämä oli hänenkin elämänsä, oli kuollut.\n\nMikä sitoi hänet vielä elämään?\n\nVelvollisuusko tuota miestä kohtaan, joka aina oli ollut hänelle\nvieras?\n\nNiin, niin. Hän ei voinut, hän ei saanut rikkoa valaansa, hänen täytyi\ntyytyä köyhään onneensa ja yksin kulkea elämänsä läpi!\n\nMutta olisiko synti, jos antaisi lämpöisen laineen sydämen ympärillä\nloiskia, muistellessa tuon oikean oman uljasta vartta ja miehistä\nmiehuutta? Olisiko väärin antaa rinnan riemuita?\n\nMiksei saisi omassa sydämessään iloita? Miksei saisi kuunnella hänen\näänensä sointua, komeaa vartta mielessään ylistellä ja surumielisten\nsilmien ilmeestä nauttia?\n\nMiksei saisi!\n\nEihän hän sen pitemmälle koskaan tahtoisikaan ajatella, ei enempää\ntoivoa, sillä hän tunsi velvollisuutensa, -- ei käsin koskea häneen,\njoka kuitenkin oli hänen nuoruudenunelmiensa ihanne... Kauempaa vain\nkatsella ja salassa rakastaa, ja pitää lemmen laineiden loiskinnan\nomana yksinäisenä onnenaan...\n\nEikä häntä tunto soimannut eikä mieltä painanut se, että hän nukkui\nMartin kuva mielessään ja heräsi unesta, jossa Martti eli sankarina.\n\nTuon yksinäisen miehen sydämen täytyi olla rikas ja hellä! Sinne mahtui\ntaivaan iloa ja elämän suru, jotka siellä kullaksi lyötiin ja\nvälähtivät näkyviin silmien surumielisessä ilmeessä. Semmoista miestä\nsaattoi rakastaa, semmoisen sylissä istua, ilman himoa ja kiihkoa,\notsaa ja hiuksia silitellä ja autuasta onnea tuntea...\n\nSemmoinen oli ollut se hänen nuoruudenihanteensa, jota ei koskaan ollut\nluullut näkevänsä!\n\nMistä tuli sellainen halu ja ikävä tänne kauas Pohjolaan? Aavistiko\nsielu, että siellä oli se, josta nuorena unta näki ja joka koko elämän\najan oli näkymättömänä seurannut häntä?\n\nAamuvirkkuna hän nousi ja kävi laulaen työhönsä, milloin ei lähtenyt\nhiihtelemään.\n\nMutta tänään hänellä olikin aikomus käydä Uuno-maisterin kanssa\nVirkavaaraan, pyytämään Martti Lagustakin yhteiselle hankiretkelle.\n\nPitäjässä oli paljon nuoria, muualta, etelämpää tulleita, jotka eivät\nolleet nähneet Pohjolan luontoa, eivät tienneet sen suuruutta ja\nviehätystä, joka kohtasi kulkijaa keväisinä aamuina. Paljon oli\nkirkonkylässä omankin pitäjän nuoria, jotka eivät olleet koskaan\nkäyneet Rattostunturin laella.\n\nUuno-maisteri sai kaikki innostumaan, ja yhdessä Helvi-rouvan kanssa he\nhommasivat retkeä.\n\nTuumasta tuli tosi, varsinkin kun hanget nyt olivat käyneet koviksi ja\nihmisen, jopa hevosenkin kestäviksi.\n\n\"Martti täytyy saada innostumaan matkaan\", puheli Uuno Helville, kun he\nvalmistausivat lähtemään Virkavaaraan. \"Vaikkei hän olekaan koskaan\nottanut osaa rekiretkiin eikä juominkeihin, uskon minä, että tämä on\nretki, joka häntä miellyttää. Käyhän hän Rattostunturin laella yksinkin\nniin kesäisin kuin syksyisinkin. Kyllä hän nytkin lähtee. Sitäpaitsi\nhän on tottunut metsämies, tietää joka luolan ja lokeron ja ahman ja\nkarhun pesät... Komppeet matkaan, ja nyt lähdemme!\"\n\nJa Uuno pyöräytti Helvi-rouvaa kuin nuorta tyttöä.\n\n\"Olisi saanut olla se sinun kuiva maisterisikin täällä tuultumassa\",\nnauroi hän sitten.\n\n\"Menkää nyt ja olkaa ihmisten lailla\", varoitti ruustinna. \"Martti\nforstmestari on ankara herra, joka harvoin hymähtää.\"\n\n\"Ooja... kyllä me sen vanhan pojan taivutamme\", uskoi Uuno, ja he\nlähtivät kävellen Virkavaaraan päin. \"Parempaa toveria ja ihmistä kuin\nMartti on, on mahdoton ajatella. Minäkin olen vasta näinä viime vuosina\noppinut häntä oikein tuntemaan. Merkillistä vain, että hän edelleen on\nnaimattomana ja ettei hän ikävöi täältä pois, vaikka tämä ei ole hänen\nsyntymäseutunsa. Välistä hän saattaa olla verrattoman hauska nuorten\nmiestenkin joukossa, mutta enimmin hän rakastaa yksinäisyyttä ja\nmetsästysretkiään.\"\n\n\"Hän näyttää niin vankalta ja voimakkaalta\", sanoi Helvi. \"Kuuluu\nkarhujakin ampuneen...\"\n\n\"Montakin... eikö liene jo luku kymmenissä... Mutta täälläpä hän\nnäyttää aikovan koko ikänsä olla, kun tuommoisen talonkin rakensi.\"\n\nMartti oli nähnyt heidän tulonsa ja joutui vieraita vastaan kujalle,\npuutarha-aidan viereen. Helvi huomasi, että hän oli tavallisessa\nherraspuvussa, ja paulakenkäin sijassa oli pitkävartiset anturakengät.\nPartakin oli kuin sileämpi, niin että suurten silmäin ilme tuli kuin\nparemmin näkyviin. Muuten hän näytti entistä vakavammalta.\n\nMutta iloisuus, joka ilmausi hänen käytöksessään, osoitti selvään, että\nvieraat olivat sangen tervetulleita.\n\nJo pihalla Helvi kohtasi monenlaista outoa. Kaksi poroa seisoi kujalla\nhangen päällä, luppoja syödä nopostellen, ja monenlaisia pulkkia,\nporonkelkkoja ja vetureita oli pitkä jono ulkohuoneen seinää vasten.\nMuuten tuntui kaikki kovin sievältä ja somalta ja kodikkaalta, yksin\nrautakellon kalkatuskin, joka kuului poron kaulasta.\n\n\"Täällähän sinun vanhat ajokkaasi vielä ovat hengissä\", virkkoi Uuno.\n\"Nytpä Helvikin saisi koettaa poron kyytiä...\"\n\n\"En minä uskalla\", sanoi Helvi ja lähestyi poroja varovasti.\n\nHän kuuli Uunon ja Martin puhelevan poronajosta, josta hän ei paljoa\nymmärtänyt.\n\nKun he kävivät sisään, huomasi Helvin tarkka silmä, että talossa oli\njärjestystä rakastava isäntä.\n\n\"No, etkö sinä ala jo hommata akkaa itsellesi? Jopa tähän taloon nyt\nsopisi tulla\", puheli Uuno kalosseja riisuessaan.\n\nKun Martti auttoi kappaa Helvin yltä, tunsi Helvi, että Martin käsi\nhipaisi hänen niskatukkaansa.\n\nMartti käski vieraat saliin ja kävi itse keittiön puolelle.\n\nUuno haki tupakkaa ja oli kuin kotonaan. Sali oli komeasti sisustettu,\nmelkein ylellisesti. Suurella ympyriäisellä pöydällä, joka oli keskellä\nlattiaa, oli komea valokuva-albumi. Seinillä riippui nuorempien\ntaiteilijain tauluja, ja kahden ikkunan välissä oli Martin oma\nrintakuva, joka oli nuorempana maalattu.\n\nMolemmista salin ikkunoista oli kaunis näköala alas tielle, kylälle ja\njoen jäälle ja kauas siintäviin vaaroihin lännen taivaanrannalle.\n\nHelvi silmäili ulos ikkunoista.\n\n-- Tämmöisen luonnon ympäröimänä täytyy viihtyä yksinkin, -- hän\najatteli.\n\n\"Mutta kyllä hänellä on herrain päivät\", virkkoi Uuno ja istahti\nkeinutuoliin tupakoimaan. \"Olisipa meillä maistereillakin tämmöiset\nlokaalit ja tämmöinen näköala... Mitä sanot, Helvi?\"\n\n\"Mitäpä sanoisin. Toisilla on, toisilla ei...\"\n\nMartti palasi. Uuno huomasi, että Martin käytöksessä nyt, Helvin vuoksi\nkai, oli jotakin herrasmaista kohteliaisuutta, jota hän ei ennen ollut\nMartissa nähnyt. Kas vain, kuinka komea kavaljeeri olikin! Uuno kävi\nsuoraan asiaan ja selitti, minkä vuoksi olivat lähteneet.\n\n\"Huomenaamulla lähdetään Rattostunturille ja sinä mukaan\", sanoi hän.\n\"Äläkä yritäkään panna vastaan. Olen luvannut hauskaa tään pitäjän\nnuorille, ja huomenaamulla on kestävä hanki.\"\n\nMartti suostui, esittipä lisäksi, että otettaisiin evästä ja kahvia\nmukaan.\n\nHerrain haastellessa retkestä asettui Helvi katselemaan\nvalokuva-albumia. Nuoren, mustatukkaisen tytön vieressä oli Martinkin\nkuva, jossa hänellä oli ylioppilaslakki päässä. Sillä nuorella naisella\noli syvälliset silmät, jotka ihmetellen näyttivät katsovan maailmaan.\nMartti oli parraton, eikä silmien ilmeessä huomannut sitä\nsurumielisyyttä, joka niissä nyt aina näyttäytyi. Mutta vartalo oli\nkomea, olkapäät pystyssä ja rinta kuin ruhtinaalla. Helvi selaili\neteenpäin.\n\n\"Ei, mutta... Etkö sallisi minun käyttää tuota 'Luppanaa'. Käyn pienen\nkierroksen tiellä vain\", aloitti Uuno.\n\n\"Luppana\" oli Martin parhaan ajokkaan nimi.\n\n\"Varsin kernaasti. Mutta kuten tiedät eivät porot enää näin keväisin\nole virkkuja\", sanoi Martti.\n\n\"Nyt, Helvi, saat hyvää kyytiä\", virkkoi Uuno sitten Helviin kääntyen.\n\n\"En minä uskalla lähteä, enkä pysy pulkassakaan...\"\n\n\"Tule pois vain... Sitten ei enää ole tilaisuuttakaan... porot\npäästetään pian kiveliöön.\"\n\n\"Koeta nyt yksin ensin\", naurahti Helvi. \"En minä ainakaan nyt\nuskalla.\"\n\nKahvit juotua Uuno hommasi ajoon. Martti valjasti ajokkaansa\nliukkaimman pulkan eteen. Helvi seisoi kuistin ovella ja katseli.\n\nHän ei nähnyt poroa eikä Uunoa, hän näki vain Martin, joka avopäin\npuuhaili ja valjasti poroa.\n\n\"Katsohan käänteessä tarkkaan, sillä tämä pulkka on pahantapainen\",\nneuvoi Martti.\n\n\"Älä hätäile. Eiköhän menne vanhaa latua\", kehui Uuno, talutti poron\nkujalle asti ja hyppäsi pulkkaan.\n\nVaikka olikin keväinen päivä, oli ilma kylmähkö ja päivä pilven takana.\n\"Luppana\" oli kuuluisa \"tolvaaja\", jonka vertaa ei tietty. Ja äkäisenä\nse kirmasi ulos kujastaa niin että pulkka perässä hyppeli, ja puhalsi\nmyötäleessä vihaiseen laukkaan.\n\nHelvikin riensi kujalle katsomaan. He näkivät Uunon tienhaarassa\ntaitavasti välttävän pulkan kaatumisen, vaikka se käänteessä\nsingahtikin siipenä kauas syrjään.\n\nHelvi seisoi aivan Martin vieressä ja kuuli Martin puhuvan... näki\nkauniit hiukset, valkoisen otsan ja päivettyneet kasvot. Hän ei\nulottunut Marttia olkapäähänkään, vaikka hänkin oli pitkä... Hänelle\ntuli yhtäkkiä niin kummallinen halu laskea kätensä Martin olkapäälle...\nniin että hän säpsähti...\n\nKun he tulivat takaisin saliin, riensivät he molemmin ikkunasta\nkatsomaan Uunon menoa. Uuno viillätti jo kaukana kylän raittia\nalaspäin.\n\nHelvi seisoi ihan ikkunan luona ja Martti hänen takanaan. Hän tunsi\nMartin hengityksen likellään, ja taas läikähti lämmin laine hänen\nsydämessään.\n\n\"Kertokaa nyt jotakin itsestänne\", pyysi Helvi ja istuutui albumia\nkatselemaan.\n\n\"Mitäpä tietäisin kertoa\", sanoi Martti. \"Yksinäisen miehen elämässä ei\nole liioin kertomista.\"\n\n\"Voipi olla paljonkin, vaikka paljon on silläkin, joka ei ole yksin.\"\nMartti istuutui toiselle puolen pöytää. \"Niin saattaa olla. Elämä on\nvalmistusta johonkin... parempaan\", hän sanoi melkein hellästi.\n\n\"Niinkö te uskotte?\"\n\nHelvin katse tapasi Martin katseen, ja kumpikin punastui kuin\nsäikähtäen.\n\nJonkinlainen villi riemu kohtasi Martin, ja aina salassa olleet tunteet\nrynnistivät yli sulkujensa. Hänen täytyi nyt saada sanoa, sanoa tälle\nainoalle naiselle koko elämänsä salaisuus, sanoa rakkautensa ja tulkita\ntuskansa...\n\nJa istuen toisella puolen pöytää hän alkoi puhua... Hän kertoi\nnuoruutensa ja kuvasi lemmittynsä, Esteri-vainajan.\n\nHelvi kuunteli henkeään pidättäen ja unohti muun maailman. Mutta kun\nMartti puhuessaan pääsi siihen kohtaan, jossa hän kuvasi Helvin olevan\nEsterin, tarinaan kevään hengettärestä, ja että hän ei sille mitään\nvoinut, että rakasti... rakasti tulisesti, peitti Helvi kasvonsa ja\nvärähteli...\n\nSaisiko hänkin kertoa, mitä hän tunsi? Hän kuvasi suhteensa mieheensä\nja surunsa kuolleesta lapsestaan, hän selitti tuskan, joka rintaa\nviilteli, kun tiesi olevansa sidottu koko elämänsä ajaksi...\n\n\"Niin... niin... te olette toisen oma, johon minulla ei ole mitään\noikeutta\", kuuli hän Martin sanovan.\n\nHän aikoi siihen vastata, mutta silloin he kuulivat poronkellon kilinän\nja arvasivat, että Uuno oli palannut retkeltään.\n\nHelvin ja Uunon mentyä Martti alkoi valmistautua huomista hiihtoretkeä\nvarten. Hän liikkui kuumeentapaisella kiireellä, ja hänen kasvonsa\npunottivat.\n\nTuliko todella se tapahtumaan, jota kauan, kauan syvällä sydämessä oli\ntoivonut? Kävisivätkö toteen pitkien talvi-iltojen haaveet ja\nkirkkaiden keväiden unelmat!\n\nTapahtuisivatko ne todellakin?\n\nSuuri, pyhä ja ihana unelma kävisi toteen!\n\nHän saisi retkeillä samojen vaaranlakien yli, korpiin laskea ja niistä\nhongikkokankaille nousta sen unelmiensa naisen seurassa, jota iän\nkaiken oli toivonut! Hän saisi kiivetä Rattostunturin huipulle, missä\noli yksin viettänyt monta kirkasta kevät-aamua, haaveksien siitä\ntoisesta, jota ei ollut koskaan nähnyt.\n\nNyt oli nähnyt. Satumaailma oli muuttunut todelliseksi! Mitä huoli, jos\nse olisikin ohimenevää unelmaa, joka ei koskaan voinut muuta olla\ntoisen oman rinnalla. Pääasia oli, että ihana kevätunelma oli sittenkin\ntoteutunut ja hänen kallis toivonsa täyttynyt. Hän rakasti ja oli\nrakastettu. -- Suurempaa onnea hän ei jaksanut toivoakaan!\n\nIltamyöhäisellä Kivi-Olli saapui kuulustelemaan. Lähdettäisiinkö\nkarhujahdille? Yö tulisi kylmä, ja hanki kantaisi hevosenkin.\n\nOlli tapasi Martin retkelle valmistautumisen puuhissa. Mutta kun\nKivi-Olli palasi mökilleen, kertoi hän eukolleen, ettei Martti\nmetsäherra enää ollut entisellään. Ei ollut sanonut joutavansa karhun\nperään, vaikka ennen ei taivas eikä helvetti pidättänyt.\n\nMutta eukko tiesi syyn. Pappilasta oli Anna käynyt kotonaan ja\nkertonut, että kaikki pitäjän nuoret lähtevät huomenaamulla\nRattostunturille.\n\n\"Kun ei vain liene tullut forstmestarimmekin vuoro\", arveli eukko.\n\"Niin se on minusta ollut erilaisempi näinä päivinä.\" Mutta Olli\nsylkäisi ja kirosi ja sanoi, että jo taisivat viedä häneltä naapurin.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHankiretkelle osaaottavien oli määrä jo kello neljä aamulla saapua\nVirkavaaraan, josta lähdettäisiin joukolla.\n\nMartti ei ollut nukkunut koko yönä. Levottomuus ja kuin suuri hätä\nahdisti häntä, ja hän vartoi aamuntuloa kuin uuden elämän koittoa. Jo\nkolmen aikana hän oli täysissä tamineissa lähtövalmiina. Hän oli\nvaljastanut \"Luppanansa\" kelkan eteen, jossa mukaan otettavat komppeet\nja eväät kuljetettaisiin tunturin laelle.\n\nUuno-maisteri ja Helvi-rouva saapuivat täsmälleen. Helvi oli vaihtanut\npukunsa siroon kävelypukuun ja jättänyt pitkän, mustan palmikkonsa\nriippumaan. Hän oli virkku ja verevä, ja hänen silmänsä loistivat kuin\ntähdet. Hän näki Martin riemuisasta katseesta, että Martti ihastui.\nMartilla oli yllään viheriällä veralla reunustettu metsästystakki,\npitkä lappalaistuppi puukkoineen leveässä vyössä kupeella riippumassa,\nja päässä naapukan asemesta keveä villainen lakki.\n\nHelvi tunsi Marttia kätellessään tämän puristavan hänen kalvostaan\nniin, että tuntui kuin olisi hänestä virrannut sähköä, joka pani kuin\nurut soimaan hänen rinnassaan. Helvi loi Marttiin katseen, josta tämä\narvasi, että he ymmärsivät toisensa. He laskivat leikkiä, nauraen, ja\nUuno sanoa paukautti Helviin kääntyen:\n\n\"Olisitpa sinä vielä tyttönä taikka edes leskenä, niin...\"\n\n\"Ole nyt!\" sanoi Helvi.\n\nSe sukkeluus ei naurattanut Helviä eikä Marttiakaan.\n\n\"Nyt on mainio hanki, mutta pitää joutua!\" virkkoi Uuno sitten.\n\n\"Valmiit ollaan\", vastasi Martti.\n\nAamukylmä oli niin kova, ettei tehnyt mieli seistä kauan yhdessä\nkohden. Hanki oli kestävä ja kirskui jalan alla. Päivä ei ollut vielä\nnoussut, mutta kirkasta vinkkaa näkyi jo taivaanrannalla.\n\n\"On tavallista, että aina tämmöisille retkille pitää odottaa\", pauhasi\nUuno. \"Juuri auringon nousun aikana pitäisi olla laella.\"\n\n\"Voi, voi, nyt jää meiltä kaikkein kaunein näkemättä\", pahoitteli\nHelvi.\n\nHe kävivät kuitenkin sisälle, ja Helvi taittoi kukkivasta ruususta\nkukan ja pani napinreikään.\n\n\"Tänne Virkavaaraanhan oli kaikkien määrä kokoontua\", aloitti taas\nUuno. \"Mutta jos he ovatkin menneet suoraan kirkolta talvitietä... ja\ntietenkin ovatkin menneet... Me emme enää varro!\"\n\nJa Uuno nousi päättävästi.\n\n\"Mutta onhan epäkohteliasta jättää toiset\", arveli Martti.\n\n\"Osaavathan ne sinne... Me lähdemme! Minä en ainakaan varro. Ottakoot\noppaan\", tuumi toinen jo ulos menossa.\n\nHe panivat kaikki komppeensa pulkkaan, ja Kivi-Ollin poika, Petteri,\nlähti \"Luppanalla\" viillättämään suoraan Rattostunturia kohden. Hänen\noli määrä joutua sinne porolla ennen muita ja sytyttää nuotio\nvalmiiksi.\n\n\"Jos minä kuitenkin menisin tien kautta\", katui nyt Uuno äskeistä\nhoppuaan. \"Saatanhan siellä sanoa, jos vastaan tulevat, ettei heidän\ntarvitse kiertää Virkavaaran kautta. -- Kyllä me yhtehen yhdymme suolla\nennenkuin nousemme tunturille\", hän lisäsi Helville ja Martille, jotka\njäivät kahden.\n\nUuno oikaisi suoraan metsään kirkolle päin ja katosi pian näkyvistä.\n\nHelvi ja Martti jäivät kahden. Kummankin onni oli niin suuri, etteivät\nhe puhuneet alussa mitään. Kävelivät vain kovaa hankea pitkin harjulle,\njosta Rattostunturin laki alkoi näkyä. Molemmista tuntui niin\nkummalliselta eilisiltainen kohtaus, ettei kumpikaan tahtonut aloittaa\nkeskustelua. Kävely tuntui virvoittavan, ja tuoreen pihkan lemu lehahti\njo vastaan metsästä. Hangen pinta kantoi kuin parhain iljanko, ja\ntaivaan sinessä väreili jo auer, uuden päivän koittoa tietäen.\n\nHe sinuttelivat nyt toisiaan. Eilen vasta olivat alkaneet.\n\n\"Kaduttaako sinua se, mitä eilen kerroit?\" kysyi Helvi, kun alkoivat\npainua harjun toiselle puolelle.\n\n\"Kuinka sitä katuisin? Se oli elämäni totuutta, ja minä tiesin, että\nsinä sen ymmärtäisit... Kukaan muu ei tiedä salaisuuttani... eikä\nkoskaan saa tietää\", vastasi Martti, ja Helvi kuuli hänen äänensä\nvärähtävän.\n\nHetken perästä Martti kysyi:\n\n\"Mutta eikö sinua kaduta?\"\n\nHelvi kääntyi Marttiin.\n\n\"Ei\", sanoi hän vakavalla äänellä, ja Martti oli huomaavinaan, että\nHelvin sievien kasvojen yli vilahti kuin pilvi. \"Minä puhuin myös\ntotuutta, ja minulla olisi vielä vähän lisättävääkin... Mutta sanon sen\nkerran vielä ennenkuin eroamme...\"\n\nHelvi tarttui Martin käteen, pusersi sitä ja sanoi kuin tuskasta\nväräjävin äänin:\n\n\"Uljas unelmani ja nuoruuteni ihanne!\"\n\nHe saapuivat takajänkälle, jonka poikki kyläläisten talvitie vei. He\nkulkivat sen yli matalampaa kukkulaa kohden, joka oli tällä puolen\nRattostunturin. Heidän takanaan, vaaran laidassa, näkyi Kivi-Ollin\npirtti kuin pääskysen pesä räystäällä, ja koko tuo pitkä, korkea harju\nikäänkuin jättiläisen selkäranka.\n\nEi näkynyt vielä kyläläisiä liikkeellä metsälle, eikä jänkän toisessa\nlaidassa näkynyt ketään liikkuvan.\n\n\"Tiedätkö, kuinka ihana ja ihmeellinen tämä retki on minulle, rakas\nystäväni!\" puhui Martti. \"Voitko nyt kuvitella yksinäisen miehen\ntunteita, kun hän rakastetun kuva mielessään vuoria ja laaksoja kulkee\nja nousee kukkuloiden laelle, aina ikävöiden, aina kaihoten sitä\nystävää, jota ei koskaan ole nähnyt?... Jos sen ikävän voit ajatella,\nniin voit kuvitella sen sydämen riemua, joka ei uskonut ihmemaailmansa\nkoskaan tulevan todelliseksi...\"\n\nHelvi kuuli tuon kookkaan miehen, joka hänen rinnallaan kulki, puhuvan.\nJa hän kasvoi siinä Helvin mielestä satujen sankariksi, ihanteeksi,\njonka sydän oli hellä ja sielu syvä ja suuri. Hän voi kärsiä ja\nrakastaa... rakastaa niin, että sen rakkauden hohde lämmitti elämän\nloppuun asti...\n\n\"Ystäväni, ystävä-poloinen\", sanoi hän ja tarttui taas Martin käteen.\n\"Rakastatko minua näin tämmöisenä?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Minä rakastan, vaikka olisit kymmenen kertaa toisen oma... Sillä minä\ntiedän, ettet kenellekään voi olla niin rakas kuin minulle... En tahdo\nsinua omakseni, sillä silloin kuolisi rakkauteni... mutta minua ei\nkukaan voi kieltää rakastamasta... ei tässä eikä tulevassa\nmaailmassa... Olen onnellinen nyt... olen saanut sanoa sen, mikä minua\non kalvanut yöt päivät...\"\n\nMartti oli puhuessaan kalvennut, ja hänen silmänsä paloivat kuin\nkuumeessa...\n\n-- Hyvä Jumala! -- huokasi Helvi. Tuommoisen miehen rakkaudenko hän oli\nsaanut?\n\nNyt hänkin käsitti, nyt hänkin ymmärsi pyhän rakkauden. Se ei vaatinut\nmuuta oikeutta kuin rakastaa...\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka onnettomia me olemme!\" hän puhkesi sanomaan,\nseisahtui ja ratkesi itkuun. \"Että meidän piti ollenkaan toisiamme\nnähdä...\"\n\nMartti laski kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Minä poloinen!... minä poloinen!\" huokasi Helvi. \"Mitä voin minä\nsinulle antaa, nuoruuteni uljas sulho... minä joka olen iäksi\nkytketty...\"\n\n\"Rakastathan minua!\"\n\nHelvi tarttui häneen molemmin käsin.\n\n\"Rakastan, rakastan... Sinun omasi olen ollut elinaikani... En ole\nkoskaan muita rakastanut kuin sinua ja pientä poikaani... Mutta muuta\nen voi... en mitään muuta voi...\"\n\n\"Ja jos sinä muuta voisit, et sinä enää olisi sama kevään hengetär,\njoka istuu yksinäisen miehen pöydän päässä, laulaen lohdutusta ja\nrauhaa, kun itkevä ikävä sydäntä painaa... joka on yksinäisen ystävä ja\ntämän elämän ilo... Jos olisin nähnyt kirkasta silmääsi himmentävän\npahan himon tai villin ajatuksen, olisi lumous minusta lähtenyt, etkä\nsinä enää olisi unimaailmani morsian...\"\n\nHän vei Helvin käden huulilleen ja kosketti sen valkoista hipiää.\n\nHelvi loi häneen katseen ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä\nMartti tarkoitti.\n\n\"Nyt lähtekäämme... Minun on nyt kovin hyvä olla\", sanoi Martti.\n\nHe nousivat laajalle puuttomalle laelle, joka oli ikäänkuin jalustana\nRattostunturille. Siitä jo alkoivat näköalat laajeta, ja kaukana siinsi\nkyläharju, jonka yli olivat tulleet.\n\n\"Minun on myöskin hyvä olla\", virkkoi Helvikin nyt, ja hänen kasvonsa\nloistivat.\n\n\"Olemme onnellisia?\"\n\n\"Olemme... ja meidän rauhamme on ihana...\"\n\nKaukana laajan jänkän toisessa laidassa he näkivät toisten retkeilijäin\nvasta tulevan.\n\nEi ollut enää kuin lyhyt hetki auringon nousuun, tuskin ehtisivät\nperille siksi.\n\nKun he lähtivät tunturin lakea kohden, tulivat he ensiksi sakeaan\nmännikköön, joka muuttui tunturin kupeella pimeäksi kuusikkokorveksi.\nHe kävelivät nopeaan ja ehtivät pian männikön läpi korpeen. Siitä\nalkoikin tiukka nousu, joka jyrkkeni sitä mukaa, kuta korkeammalle\npääsivät. Jyrkimmissä nousuissa Martti tarttui Helvin käteen ja veti\nhäntä kuin perhosta...\n\n-- Taivas, kuinka tuon miehen käsi on voimakas! -- ajatteli Helvi, ja\nhänestä tuntui siltä kuin ei mikään maailman voima voisi heitä\neroittaa.\n\n\"Mehän nousemme kuin tulisilla vaunuilla\", nauroi Martti.\n\n\"Sinä olet niin voimakas ja reipas... kukaan muu mies ei kykenisi...\"\n\nKun he olivat kiertäneet kaksi rotkoa ja nousseet kulmikkaan\nkallionkielekkeen laidalle, sanoi Martti seisahtuen:\n\n\"Katseleppa nyt ympärillesi! Tässä olen satoja kertoja sinua\nmuistanut... tässä olen kerran sinusta uneksinut koleana syysyönä...\"\n\nHelvin silmät harhailivat taivaanrannasta toiseen. Ääretön maailma,\nasumaton erämaa lepäsi siinä silmänkantamattomiin hänen edessään.\nPieneltä, viheriäiseltä nauhalta näytti nyt koko kylän harju, joka oli\nolevinaan korkea sekin. Kaukaa häämötti metsäjokia ja niittyjä, joiden\nharmaat ladot kumottivat kuin pienet pisteet...\n\n\"Sinä suuren luonnon suuri poika\", sanoi Helvi ja katsahti Martin\nloistaviin kasvoihin. \"Nyt nouskaamme laelle!\"\n\nMartti tarttui oikealla kädellään Helviä vyötäreen ympäri ja nousi\npitkän matkaa taakkoineen rinnettä ylös.\n\nJuuri huipulle ehtiessään he näkivät auringon nousevan kirkkaana\nkukkulaisen kiveliön takaa... Äkkiä levisi ihana välkkyvä valo kaikille\nvaarojen huipuille, joiden valkoinen hankipeite sädehti kullalta...\n\nAsuttua maailmaa ei näkynyt missään päin, ja kaukaa Lapista tuntui\nhenkivän aamukylmä tunturituuli. Sieltä välkkyi vielä korkeampia\ntunturihuippuja kuin kiinnikasvaneina vaaleapilviseen taivaaseen,\nsiinsi korpia, suuria puuttomia uomia ja pienempäin vaarojen välissä\nyksinäisiä metsäjärviä...\n\nAsuttu seutu, kirkonkylä, kuulsi ja välkkyi, ja sen ohi juokseva vuolas\nvirta paistoi valkoisena nauhana, pienenä kosteikkona tämän äärettömän\nerämaan keskellä...\n\nAuringon säteet kietoivat heidät molemmat silkinhienoon verhoon, ja\nHelvistä tuntui kuin hän olisi noussut surujen maasta kauas ja\nkorkealle, missä ei ollut tuskaa eikä syntiä, vaan riemua ja valkoista\npuhtautta... Täällä täytyi oppia rakastamaan niin suuresti, niin\nsyvästi kuin Martti... täällä paisui sielu suureksi, ja pieni\naistillinen maailma hupeni tyhjyyteen... Ja sen vuoksi olikin hänen\nrakkautensa noin kirkasta, noin puhdasta ja uhrautuvaa... Hän näki\nMartin kuin ahmivan silmillään avaruutta, katseen liitelevän\ntaivaanrannasta toiseen ja pysähtyvän etäisille ilmoille. Hän näytti\nunohtaneen kaiken muun... \"Mitä mietit, ystäväni?\" kysyi Helvi häneltä\nja astui lähemmäksi hänen vierelleen.\n\n\"Katsos tuota etelän taivasta... se on kuin hienon itkun seassa...\nsieltä olen sinua vartonut, ja sieltä tulit... ja sinne palaat...\"\n\nMartin äänessä värähti hillitty suru.\n\n\"Olemmehan nyt onnellisia... eikö sinun ole hyvä olla?\" sanoi Helvi.\n\n\"On, on. Minun on hyvä olla, ja me olemme onnellisia.\"\n\nHe näkivät toisten retkeilijäin vasta saapuvan tunturin juurelle ja\nalkavan kohota ylöspäin. Kuulivat Uunon jotakin huutavan.\n\n\"Mikä ihmeellinen... ihmeellinen aamu... Tuntuu kuin näkisin unta\",\nvirkkoi Helvi. Kun he lähtivät huipulta sinne päin, mistä näkivät\nKivi-Ollin Petterin sytyttämästä nuotiosta sauhun nousevan, lausui\nHelvi:\n\n\"Nyt minä ymmärrän, miksi viihdyt täällä kaukana Lapin raukoilla\nrajoilla... nyt tiedän sen voiman, joka sinut on lumoihinsa saanut...\nVoi, sinä elät rikasta ja suurta elämää, jota ei kukaan vaihtaisi\npois... Täällä lientyy suurikin tuska, mustinkin murhe valkenee, ja\ntäällä voi rakastaa sielun pohjasta asti, ammentaa lemmen juomaa siitä\nlähteestä, jonka Luoja asetti ihmissydämeen... Mutta se kuivuu muualla\nniin, että kivet sen pohjalta paistavat...\"\n\nMartti loi Helviin lämpöisen katseen.\n\n\"Sinä sen ymmärrät... ei kukaan muu ole sitä ymmärtänyt...\"\n\nJa hän tarttui Helviä käteen ja kuljetti hänet istumaan nuotion\nviereen, johon Petteri jo oli työntänyt ison jalkaniekka-kahvipannun.\n\nHengästyksissään ja läähättäen saapuivat toiset, Uuno edellä. Muutamat\nnaisista valittivat matkaa pitkäksi ja vaivaloiseksi, toiset olivat\nniin väsyneitä, ettei ollut muuta neuvona kuin asettua hangelle\npitkäkseen. Opettaja, joka oli hintelä keuhkotautinen mies, oli aivan\nlopussa.\n\nKaikilla oli valittamista, ja tuntui kuin Uuno-maisteria olisivat\nsyyttäneet.\n\n\"Pitää jättää kulttuuri kujalle sen, joka tänne kiikkuu\", arveli Uuno\nvain ja teki pilkkaa toisten väsymyksestä.\n\nMartti ja Helvi olivat iloisella tuulella.\n\n\"Martista ei ole lukua... vaikka kulkisi kymmenen kertaa tämän matkan\nyhtenä aamuna; mutta ihme, että Helvi jaksoi, hän joka ei ole tottunut\nkävelemään kuin ristinvälin kaupungilla\", tuumaili Uuno.\n\n\"Oh, minä olisin kävellyt vielä toisen verran\", vakuutti Helvi.\n\"Luuletko etten ennen ole kiikkunut vaarojen harjuille...\nKolillekin...\"\n\nHelvi istui onnellisena, lämpimänä, kauniina ja terveenä nuotion\nvierelle. Ihana, lämmin laine läikkyi hänen rinnassaan ja suloinen\nrauha sydämessään. Nouseva aurinko kultaili hänen vereviä kasvojaan ja\nmustia hiuksiaan, jotka somina kiharoina pörröttivät valkoisen lakin\nalta.\n\n\"Mutta jopa sinä olet kaunis tänä aamuna!\" pisti Uuno hänelle.\n\n\"Mene nyt ja anna minun tässä rauhassa nauttia näköalasta.\"\n\nKun kahvit oli juotu ja hetkisen levähdetty, oli määrä lähteä alemmaksi\nlouhikkoon katselemaan luonnon muodostamia rotkoja ja kallionhalkeamia.\nNiistä tiesi Martti paljon kertoa, niissä oli ollut karhun ja ahman\npesiä, ja erään rotkon laidassa oli karhu kerran miehen tappanut.\n\nAurinko oli noussut korkealle, ja päivä jo paistoi äsken vielä varjossa\nolleille vaarojen kupeille. Koko laaja, rannaton kiveliö näytti kuin\nsuurelta valkoiselta mereltä, jossa siellä täällä kohosi puistoinen\nsaajo ja kuusikkokorpi.\n\n\"Eikö tämä ole ihanaa!\" huusi Uuno. \"Katsokaa, te eteläiset, tätä\nmeidän Pohjolamme suuruutta!\"\n\nMartti kulki edellä ja selitti. Hänelle oli koko tämä tunturi tuttua.\n\nEräässä paikassa oli syltä leveä onkalo, jonka toisesta päästä lähti\npimeä käytävä suoraan vuoren sisään. Mutta hangen pinnasta oli vaikea\npäästä onkalon pohjalle, ja vielä hankalampi takaisin tulla.\n\n\"Tätä sanotaan Pirunkirnuksi\", selitti Martti.\n\nNaisten teki mieli nähdä käytävää, jonka pimeä suu ammotti onkalon\nperältä.\n\nMuutamat herroista yrittivät hypätä onkaloon, mutta eivät uskaltaneet.\n\n\"Millä hemmetillä pääsee takaisin!\" epäili opettaja.\n\n\"Ooja... kyllä sieltä takaisin pääsee\", virkkoi Martti ja hyppäsi\nkeveästi alas onkaloon. Hänen päänsä oli nyt toisten jalkain kohdalla.\n\nUuno seurasi perässä.\n\nHe neuvoivat naisia asettumaan istuvaan asentoon, jalat riippumaan\nonkaloon päin. Siitä Martti ja Uuno auttoivat heidät alas pohjalle.\n\nHelvi ja postineiti uskalsivat.\n\n\"Tule pois vain!\" sanoi Martti Helville. Helvi vilkaisi Martin silmiin.\nRohkeasti hän astui onkalon laitaan, ja kun Martti kurotti kättään, sai\nhän Helvin kädestä kiinni.\n\n\"Astu olkapäälleni\", kehoitti Martti. \"Minä nostan sinut sitten tänne\nalas. Tällä tavoin on kaikkein mukavin.\"\n\nHelvi astui Martin olkapäälle toisella jalalla ja antoi toisen\nlaskeutua Martin vasemman käden kyynärpään mutkaan...\n\nSilloin Martti päästi Helvin käden irti, tarttui nopeasti molemmin\nkäsin Helviin, ja sekunnin ajan ehti Helvi olla Martin rintaa vasten.\nMutta hän tunsi Martin lujan käden puserruksen ja kuuli, kuinka toisen\nsydän löi rajusti. Hän oli kuin pyörryksissä, kun Martti laski hänet\nonkalon lattialle...\n\n\"Tulkaa pois vain!\" kehoitti metsänhoitaja.\n\nMutta toiset eivät uskaltaneet. Uuno oli saanut postineidin vaivoin\nonkaloon, mutta toiset naiset estelivät.\n\n\"Tässä luolassa oli kerran ahman pesä. Kivi-Ollin kanssa sen\nhajoitimme. Emän ammuimme ja kolme pentua\", muisteli Martti.\n\n\"Onko tätä käytävää pitkälti vuoreen?\" kysyi Helvi.\n\n\"Ei tämä kovinkaan pitkä ole\", ilmoitti Martti.\n\nMartti ja Uuno kävivät pimeään käytävään, mutta naiset jäivät sen\nsuulle.\n\n\"Pirunkirnu... no se tämä onkin\", arveli postineiti.\n\n\"Kauhean kaamean näköinen!\" sanoi Helvi.\n\nHe kuulivat Martin ja Uunon äänen kuin syvältä maan alta.\n\n\"Tulkaa pois!\" huusi hän.\n\nHetken perästä Martti ja Uuno palasivat.\n\n\"Miltä siellä näyttää?\" kysyi postineiti.\n\n\"Olipa se!\" virkkoi vastaukseksi Uuno.\n\nMartti tiesi onkalon seinässä polvekkeen, josta hän alkoi kaivaa lunta\npois. Hän pääsi polvekkeeseen seisomaan ja käski Helvin ojentaa\nkätensä. Silloin hän nosti Helvin kuin vauvan vierelleen, josta toiset,\nonkalon laidalla seisoen, kiskoivat hänet pois. Polvekkeessa\nseisoessaan Martti piti koko ajan kättään Helvin ympärillä, niin että\ntämä oli hänen viereensä puserrettuna. Martti ehti Helvin korvaan\nkuiskata: \"Unimaailmani morsian!\" Säteilevin silmin Helvi nousi\nonkalosta. Postineiti oli kömpelömpi, mutta kun Martti sai kädestä\nkerran kiinni, nousi neitikin Martin viereen polvekkeeseen ja siitä\ntoisten avulla ylös.\n\nMartti seisoi nyt yksin polvekkeessa, ja kummallisella hypyllä hän oli\nkenenkään auttamatta toisten vieressä. He kävivät taas nuotiolle ja\nalkoivat syödä mukaan otettua aamiaista.\n\nAurinko oli jo kohonnut korkealle ennenkuin lähdettiin kotia päin.\nMutta vaikka päivä tuntui tulevan lämpimäksi, kesti hanki vallan hyvin.\nMartin esityksestä mentiin takaisin pohjoispuolelta tunturia, niin että\nensikertalaiset näkivät toisenkin puolen vuoresta. He hajaantuivat eri\njoukkoihin, jolloin Helvi ja Martti joutuivat kahden. Jyrkissä\nrinteissä Martti sai auttaa Helviä, nostaen hänet pitkän matkan\nkättensä varassa.\n\n\"Nyt minä vasta olen morsian... nyt vasta tunnen eläväni\", kuiskasi\nHelvi Martin korvaan.\n\nAivan tunturin juurella he kohtasivat Kivi-Ollin, joka pyssy hartioilla\nhiihteli pohjoisesta päin.\n\n\"Hyvin käy\", kertoili hän, kun kaikki retkeilijät olivat kokoontuneet\nhänen ympärilleen. \"Hyvin käy, kun huomenaamulla forstmestarin kanssa\nlähdemme... Jo tulee viidestoista karhunkallo forstmestarin\nullakkoon...\"\n\nJa hän iski silmää Martille.\n\nMelkein kaikki naiset alkoivat pelätä, että kontio ehkä oli hyvinkin\nlikellä. Helvi ei pelännyt; Martin seurassa hän ei pelännyt mitään.\n\nJa täynnä aamuvirkkua tunnelmaa he lähtivät kaikin kotikylän harjua\nkohden, Petteri \"Luppanalla\" ajaa hölkötellen edellä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nHankien aika oli ohi.\n\nHelvi näki lumien sulavan kuin taikavoimalla ja kevään katoavan, kesän\nsaapuvan. Kuinka kaikki kävi nopeaan täällä valoisassa Pohjolassa! Yöt\nolivat kerrassaan loppuneet. Oli vain valoa, paisuvia, tulvillaan\npauhaavia virtoja, heinäviä saaria, lintujen laulua ja iloa ja riemua\nkoko Pohjola täynnä. Ihanat ja surumielisen tyynet olivat illat, aamut\nkirkkaat ja kullalta kimaltelevat. Harmailta paistoivat suurten\nvaarojen puuttomat laet, mutta niiden rinteitä peittivät vihannoivat\nlehdot.\n\nLaulua, iloa ja riemua oli Helvinkin mieli täynnä, paisuvana onnesta ja\nlemmestä sykki hänen sydämensä, ja hän eli kuin satujen maailmassa. Kun\nhän muisti ja mieleensä palautti ne hauskat hetket, joina hän,\nunhoittaen kaiken entisen tuskansa oli ammentanut ilon ja riemun\ntunteita väsyneeseen sydämeensä, tuntui hänestä, että hänen onnensa oli\nollut niin runsas ja niin suuri, ettei hän vielä osannut sitä oikein\nymmärtää. Nyt hän oli vasta elänyt nuoruutensa lemmen lumoissa, nyt\nvasta oli rakastanut niinkuin sisin sielu oli ikävöinyt. Kuinka köyhää\nolisikaan ollut hänen elämänsä, jollei hän olisi arvannut tulla tänne\nPohjolaan... Mutta tänne tuli kuin kutsu, pois ikävästä kaupungista\nilon ja lemmen valoisille laitumille...\n\nHän oli nyt niin iloinen ja onnellinen, niin voimistunut ja terve, että\nhän jaksaisi taas kärsiä, kun tiesi että täällä oli se, jota hän\nrakasti ja jonka rakkaus oli hänelle nyt niin suuri, etteivät mitkään\nkärsimykset sitä voineet himmentää.\n\nSillä siitä, että hän rakasti Marttia ja halveksi omaa miestään, ei\nhäntä tunto soimannut. Hän ei ollut koskaan Selimiä rakastanut, eikä\ntämä ollut milloinkaan yrittänytkään voittaa hänen rakkauttaan.\nVelvollisuutensa hän täytti, mutta rakastaa hän ei voinut...\n\nHeidän rakkautensa, hänen ja Martin, oli kuin päivänpaisteinen\nsunnuntai, täynnä riemua, valoa ja puhtautta... ei käden lyöntiä... ei\nainoatakaan katsetta rikollista...\n\nEikö semmoista miestä saisi rakastaa, vaikka verisiteet toiseen\nsitoisivat?\n\nRattostunturi-retken jälkeen he olivat usein tavanneet toisensa. Olivat\nvetten auettua soudelleet joella, ja Martti oli ehdottanut\nkalastusmatkaa kauas sydänmaan järven rannalle. Kahden kesken ollen oli\nheidän onnensa suurin. Kummankin entisyys unohtui, ja he elivät vain\nomasta lemmestään. Hiljainen, kirkastettu rauha oli painunut Martin\nsydämeen, ja hänen surumielisiin silmiinsä oli ilmaantunut kuin ilo,\njoka näytti tulevan kaukaa ja päilyvän puhdistetun surun läpi.\n\nJoinakuina hetkinä Helvi joutui miettimään tulevia päiviään siellä\nikävän ikävässä kaupungissa vielä ikävämmän miehen kanssa. Silloin\nhänen sydämensä vavahti ja hän tunsi orjan ikeen hartioillaan...\n\nJa hän tapasi itsensä jolloinkin miettimästä kamalaa rikosta, jonka\nkautta tie kulki vapauteen ja... Martin luo.\n\nMutta silloin hän ei enää olisikaan Martin keväinen hengetär, ei hänen\nunimaailmansa morsian... Martti ei hänestä tahtoisi tietää... Sillä\nMartti rakasti hänessä kuolleen Esterin kuvaa.\n\nEräänä aamuna ruustinna tapasi Helvin itkemässä.\n\nVuoden valoisin aika oli käsissä, juhannus jo ovella. Ihmeellinen,\npehmeä valo välkkyi virran vesillä ja nuorilla nurmikoilla.\n\nLuonnossa oli suuret häät.\n\nRuustinna istuutui Helvin viereen. Hän oli kyllä huomannut Helvin\nmuutoksen ja aavisti tämän ajatukset.\n\n\"Minä olisin jäänyt tänne iäkseni\", nyyhki Helvi. \"Olisin tahtonut\ntänne kuollakin. Minua ei enää mikään pidätä elämään, kun lapseni\nnukkuu nurmen alla...\"\n\n\"Velvollisuus miestäsi kohtaan vaatii sinua elämään.\"\n\nRuustinnan ääni oli lempeä. Hän ymmärsi Helviä. Helvi itki yhä\nkatkerammin.\n\n\"Onko mieheltäsi tullut mitään ikäviä tietoja?\" kysyi ruustinna.\n\n\"Hän on sairaana ja kutsuu minua!... ja minun täytyy lähteä... nyt\nheti...\"\n\nRuustinna otti hänen molemmat kätensä omiinsa.\n\n\"Olisi kai unelmasi kerran kuitenkin loppunut... ethän voi olla kahden\nmiehen oma... Hyvä Helvi! Tuntosi on vapaa, et ole mitään rikkonut...\nJumala antaa anteeksi rakkautesi...\"\n\nHelvi hypähti seisomaan, hänen silmänsä säihkyivät ja poskensa\npunottivat.\n\n\"Mutta minä rakastan Marttia aina ja iäti... olen vieras miehelleni...\"\n\nRuustinna ei puhunut mitään, vaan poistui hiljaa huoneesta, Helvin\nitkiessä.\n\nTyynenä, loistavana iltana Helvi riensi kiivaasti kävellen Virkavaaraan\nnousevaa polkua pitkin. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa\nkalpeat. Hän oli jo matkalla miehensä luo. Valoisa Pohjola täytyi\njättää juuri silloin, kun se oli houkuttavimmillaan.\n\nLäpi mäntyisen metsän, suurimpia kiviä kierrellen, johti polku\nVirkavaaraan, jonka vaaleansininen rakennus hauskasti vilahteli\nmännynrunkojen välitse. Jo näkyi puutarhan valkoinen pystyaita ja\nnuoressa lehdessä olevat koivut sen sisäpuolella.\n\nSaatuaan miehensä kirjeen, jossa tämä kertoi olevansa sairas ja\ntahtovansa saada Helvin luokseen, oli hän herännyt unelmastaan. Siinä\noli ollut kirjeessä kohtia, jotka herättivät Helvin todellisuuteen ja\nikäänkuin pasuunalla puhalsivat hänen tuntonsa kielet soimaan. Mies\nkertoi ikävästään ja siitä, ettei hän ollut kyllin hyvä puoliso\nHelville. Paljon olisi hänellä sanomista ja anteeksi anomista. Ja\nkuitenkin hän oli aina Helviä rakastanut, vaikka tiesikin, ettei Helvin\nsydän ollut hänen... Kärsinyt oli hänkin...\n\nHelvi kiirehti kulkuaan, hänen täytyi joutua, sillä hevonen odotti jo\ntiellä Virkavaaran kohdalla.\n\nMartti puuhaili puutarhassaan, ja kun Helvi nousi viimeiselle kummulle,\njosta maa oli tasaista pihaan asti, huomasi hän Helvin tulon ja riensi\nvastaan.\n\nHän oli ikäänkuin laihtunut sitten keväthankien ja silmät kuin\nsyvemmälle vajonneet.\n\nHelvi kertoi katkonaisin sanoin miehensä kirjeestä ja ainoastaan\nvaivoin pidätti itkuansa. Martti seisoi hänen vieressään kalvakkaana ja\nkuunteli.\n\nSitten hän oikaisi vartalonsa suoraksi, puna kohosi poskille ja silmät\nloistivat.\n\n\"Rakas ystäväni\", sanoi hän, tarttui Helvin käteen ja talutti hänet\nsisälle. \"Mene, miehesi tarvitsee sinua...\"\n\nHelvi astui ääneti hänen vierellään, ja he kävivät Martin huoneeseen.\n\n\"Minulla on yksi muisto sinulle annettavana. Lue sitä joskus, kun minua\nmuistat... Silloin sinä näet, että se mies, joka sinua rakastaa,\nrakastaa niin, että hän uhraa sekä sinut että itsensä... vain sen\nvuoksi etteivät nuoruuden unelmat himmenisi...\"\n\nJa Martti ojensi Helville pienen muistikirjansa.\n\nHelvi kätki sen povelleen.\n\n\"Ne ovat tämänkeväisiä muistojani\", virkahti Martti sitten, melkein\nvavisten.\n\nKummankin mieli oli niin täysi, etteivät kyenneet puhumaan.\n\nSilloin valtasi Helvin pistävä tuska. Hän tarttui Marttiin molemmin\nkäsin, painoi lujasti päänsä Martin rintaa vasten ja puhui:\n\n\"Ystäväni, lapsuuteni ja unelmieni sulho... sanoit minua kerran toisen\nomaksi... Kuule! minä sanon, etten ole kenenkään muiden oma kuin sinun,\nsinun, unelmieni sankarin, sinun, hyvän ja hellän, yksin sinun omasi,\naina ja iäti... Jos kerran pääsen vapauteeni, tulen luoksesi ja olen\nsinun... Ja vaikket voikaan sulkea syliisi ruumistani, on sieluni\nsinun, ja vaikken minä voi silitellä hiuksiasi, olen sinun... aina ja\niäti...\"\n\nMartin tapasi villi riemu vielä kerran, ja hän taivutti Helvin päätä\ntaaksepäin ja painoi suudelman hänen valkoiselle otsalleen.\n\nMartti seisoi pihansa kujalla ja näki Helvin poistuvan. Kun kärryt\nolivat kadonneet tien mutkan taakse ja viimeinen vilahdus Helvistä\nlakannut näkymästä, tunsi hän kylmää, jäistä viimaa rinnassaan ja\nheräsi kuin pitkästä unesta...\n\nHän ymmärsi nyt aivan selvään, että Helvi sittenkin oli toisen oma...\ntoisen oma, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta... hän ymmärsi, että\nhänen kevätunelmansa oli loppunut -- ainiaaksi.\n\n\n\n"]