[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvMUSNKZie0V8ISLD-Xp5-vxFLMfTbKiKW2FSYRGbjRY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1119,"Näyttäymättömät","Holberg, Ludvig",1684,1754,"1119-holberg-ludvig-nayttaymattomat","1119__Holberg_Ludvig__Näyttäymättömät","Huvi-näytelmä kolmessa näytöksessä","naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1726,1862,8647,53162,false,50146,[24,25],"Comedy plays","Danish drama -- Translations into Finnish",[27,28],"Humour","Plays/Films/Dramas","\" Näyttäymättömät: Huvi-näytelmä kolmessa näytöksessä\" by Ludvig Holberg is a comedic play written in the early 18th century. The story revolves around the romantic complications faced by the characters Luulonen and Matti, who each find themselves in pursuit of love under peculiar and humorous circumstances related to their respective \"invisible\" partners. The play explores themes of love, perception, and social class through witty dialogue and clever banter.  At the start of the play, Luulonen expresses anxiety over his engagement to a lady he has never seen, relying solely on her voice and reputation. His humorous servant, Matti, who seems to take the situation lightly, challenges the logic behind their invisible love interests. Their engaging dialogue sets the stage for misunderstandings and comedic situations, particularly as both men navigate their feelings without ever seeing or fully understanding the women they are drawn to. As they discuss the nature of love and attraction, the absurdity of their circumstances becomes increasingly clear, establishing a tone that invites the audience into a light-hearted exploration of romantic folly. (This is an automatically generated summary.)",[],108,"Huvinäytelmässä herra Luulonen on rakastunut naiseen, jota ei ole koskaan nähnyt. Komedia kuvaa isännän ja hänen palvelijansa Matin hämmennystä salaperäisten rakkauden kohteiden ja naamioiden äärellä.","Ludvig Holbergin 'Näyttäymättömät' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1119. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NÄYTTÄYMÄTTÖMÄT\n\nHuvi-näytelmä kolmessa näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nLudvig Holberg\n\n\nSovitellut E. Salmelainen\n\n\nNäytelmäkirjallisuutta N:o 1.\n\n\n\n\n\nEero Salmelainen, Kuopio, 1862.\n\n\n\n\n\n\n        Imprimatur: _C. R. Lindberg_.\n\n\n\nJÄSENET:\n\nLuulonen, herra.\nMatti, palvelijansa.\nAnna, Matin morsian.\nLuulosen Näyttäymätöin.\nMatin Näyttäymätöin.\nTämän veli.\nSaara.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nEnsi kotitaus,\n\n    Luulonen. Matti.\n\nMatti: Se on totinen tosi, hyvä Herra, että, ell'en olisi ääntänne\nkuullut, niin en millään tavalla olisi voinut tuntea Teitä, siten\nolette kuukaudessa, jonka aikaa olen poikessa ollut, muuttuneet\nentisestänne.\n\nLuulonen: Ah! sinusta vaan näyttää siltä.\n\nMatti: Matkalle lähteissäni olitte Te, hyvä herrani, lihava kuin\nrovasti, vaan nyt olette te näöltänne piammastaan haamun eli\nlinnunpeloituksen muotoinen. Varmaan joko on Herra sairastanut eli\njohonkuhun neitosen rakastunut.\n\nLuulonen: Niinpä niin.\n\nMatti: Onkos herra sitte sairastanut?\n\nLuulonen: En, -- sairaana en ole ollut.\n\nMatti: Niinpä on herra sitte rakkauden pauloihin sidottu.\n\nLuulonen: Saattaapa niin olla.\n\nMatti: Kehenkäs herra sitte on rakastunut?\n\nLuulonen: Sitä en tosiaan tiedä.\n\nMatti: Mitä tähtää näin ihmeellinen puhe?\n\nLuulonen: Ihmeellistä eli ei, vaan niin on kuitenki asian laita.\n\nMatti: Heretkää jo, hyvä herra, leikkiä laskemasta! vaan onkos\nmorsiamenne kaunis?\n\nLuulonen: Sitä en toden totta tiedä.\n\nMatti: Niinpä alan jo asian arvata. Kihlaus on tapahtunut hänen ja\nteidän ystäväinne kautta, niin, ett'ette toinen toistanne tunne muuta\nkuin heidän kuvailluksistaan.\n\nLuulonen: Puheestasi kyllä havaitsen ett'et minua, Matti, vielä\ntäydelleen tunne; sillä minä en kuuna päivänä kosisi puhemiehen kautta.\n\nMatti: Te ette kosi itse ettekä toisen kautta, ja yhtä kaikki olette Te\nkihloissa, kenpäs noin oudon puheen selittäisi. Juurihan se on yhtä\nkuin jos sanoisin: \"minä en koskaan paikkaa housujani itse enkä\nkorjuuta niitä toisella ja kuitenki tulevat ne korjatuksi.\"\n\nLuulonen: Kun sinä, Matti, semmoisia vertauksia käytät, tulisi sinun\nvähintäänki sanoa: _sans comparaison_, se on suomeksi: \"tuhmaa\npuhettani elkää pahastuko!\"\n\nMatti: Minä en, hyvä herra, taida latinaa puhua, ja semmoista taas\nsuomeksi sanominen, tuntuu minusta kankealta, siis suokaa se hyvä herra\nminulle anteeksi. -- Vaan onkos teidän morsiamellanne sitte hyvin\nrikkautta?\n\nLuulonen: Te alempisäätyiset kyselette aina ensimäiseksi rikkautta.\n\nMatti: Ja Te korkiasäätyiset, suokaa anteeksi, te'ette aivan samate. --\nAh, sanokaas nyt, hyvä herra, kumminkin, jos tulette hänen kanssansa\nsaamaan paljon rahoja?\n\nLuulonen: En Jumalavita sitä tiedä.\n\nMatti: Hittoakos se sitte on semmoinen naimis-tuuma! Onkos hän kuinka\nvanha?\n\nLuulonen: En usko häntä hyvin vanhaksi.\n\nMatti: Voineehan herra hänen kasvoistansa johonki määreen nähdä ja\narvata, kuinka vanha hän on.\n\nLuulonen: Johan sen olen sinulle sanonut, etten minä milloinkaan ole\nhänen silmiänsä nähnyt.\n\nMatti: Ja kumminkin olette häneen rakastuneet.\n\nLuulonen: Niin kyllä ja ylen kiihkeä onkin rakkauteni.\n\nMatti: Kun ette yhtä hyvin rakastunet Missisippiläisten kuninkaan\ntyttäreen.\n\nLuulonen: Tämän kumman olen kohtakin sinulle selittävä. Matti! Te\ntalonpoikaset riennätte suoraa tietä matkanne perille, vaan me\nkorkeampi-säätyiset kulemme kierrätellen. Teillä ei asian päättämiseksi\nvaadita kuin yksi ainoa kysymys: tahdotteko ottaa minut? ja vastineksi\ntahdon eli en tahdo. Mutta meistä kun ei millään suloisuudella ole\narvoa, jos sen kovin vähällä vaivalla tavoitamme, niin me aikomustemme\nperille päästäksemme valitsemme kaikkein vaikeimman ja työläimmän tien.\n\nMatti: \"Niinpä lienee sekin mies sitte ollut ylen korkeasäätyinen ja\nylevä, joka _Halikon kautta_ Ruotsiin kulki;\" sillä tätähän aina\nmuistellaan, jos joku perille päästäkseen kiertelee suotta aikojansa ja\naivan syyttä tekee tyhjäntapaisia mutkia. -- Vaan lieneehän herra edes\nmorsiamensa muotokuvan nähnyt? --\n\nLuulonen: Kuvaansa yhtä vähän, kuin häntä itseänsä.\n\nMatti: Niinpä jääkää hyvästi, herra; hupsu mikä olenki, kun vihdin\nseisoa tässä ja tämmöistä lorun laskua kuunnella.\n\nLuulonen: Sinä et aikaa anna minun selittä asiata tarkemmin. Se neito,\njohonka olen rakastunut, ei salli minun muuta kuin häntä puhutella\nvaan. Koko kuukauteen, jonka aikaa nyt olen hänen lempeä ja\nrakkauttansa etsinyt, en ole kertaakaan vielä saanut häntä silmiltään\nheittämään sitä peittoa, jonka alla hän suojelee sulon muotonsa\nihanuutta.\n\nMatti: Hiidenkö tavalla herra sitte on voinut häneen rakastua?\n\nLuulonen: Se kovuus, jolla hän minua kohtelee ei suinkaan ole\nrakkauttani vähentänyt, pikemmin sitä vaan siihen määrin kiihdyttänyt,\nettä olen ikäni kuin mieltäni vajaalla.\n\nMatti: No tämähän on oikein hullua! Siten voisi, hyvä herra, helposti\nniinki tapahtua, että kun kerranki tulevat häänne pidettäviksi ja\nmorsiamenne viimeinki paljastaa muotonsa, se ihana, lemmitty impi,\njonka puna-huulia etsitte suudellaksenne, äkkiä muuttuu kurttuiseksi\nhomekorva-akaksi, jota pahinki venäläinen peljästyisi.\n\nLuulonen: Tätä en tarvitse pelätä. Siitä olen varsin vakuutettu, että\nhän kasvoiltaan on kaunis ja sulo, niinkuin armas päivän koitto.\n\nMatti: Niin arvelin minäkin tässä menneellä viikolla, kuin katsomatta\nostin torilta astiallisen voita, vaan jälestäpäin kun aukasin kannen,\nolikin koko astia paljasta ihraa täynnä.\n\nLuulonen: \"Ah miten sun vertauksesi ovat törkeitä ja rumia!\"\n\nMatti: Rumia eli ei, ovat ne ainakin tosia. Luoja on sallinut meille\nsilmät katsoaksemme ja kädet, joilla koettelisimme, ja tätä osviittaa\nseurasin minä, ennenkuin Annani kihlasin.\n\nLuulonen: Minä vakuutan sulle, että kuinka kaunis hän muutoin olisi\nollutki, en häntä olisi puoleksikaan niin paljon rakastanut, jos hän\nheti kohta olisi näyttäynyt minulle.\n\nMatti: Tämä on minusta Espanialainen rakastumisen tapa, jota minä en\nymmärrä. Vaan kertokaa minulle, kuinka teille tämä kaikki tapahtui.\n\nLuulonen: Koska noin kuukauden aikaa sitte pilkkopimeässä kävelin\neräässä kävely-puistossa, aukesi äkkiä lähellä oleva ikkuna ja korvaani\nkohtasi ääni kaunis niinkuin enkelin, joka kutsui minua nimeltä,\nkysyen, miksikä niin ajatuksissani kävelin. Kyselijän sulonen ääni\nsulatti paikalla sydämeni ja hartaalla innolla rukoilin minä, että hän\nsoisi mun ihailla muotonsa sulavaa kauneutta. Mutta turhaan. Vasta\npitkällisen puheen perästä lupasi hän vihdoinki mun huomenna taas tulla\nhänen puheellensa. Arvattavasti en tätä tilaisuutta laimin lyönyt, ja\ntässä toisessa kanssapuheessamme tulin havaitsemaan, ettei mielensä\nollut minua kohtaan nurja. Hän lupasi näyttäydä minulle, kun aika\ntulisi, ja vaati vaatimisen, että tyytyisin tähän, kosk'ei hän\ntärkeistä syistä voinut tätä nykyä vielä muulla tavalla osoittaa\nsuosiotansa. Tätä hänen tahtoansa olenki noudattanut ja samoilla, kyllä\nkovilla ehdoilla pitkittänyt tavallisia kanssapuheitamme. Vasta noin\npari viikkoa sitte, koska yksinäni taas lystäilin muutamassa\nkävelypuistossa, piiritti minut äkkiä 8 tuntemattomaksi puetettua\nherraa, jotka sanaakaan virkkamatta väkisen veivät minut komeihin\nvaunuihin, joilla ajoivat kaupunnin ulkopuolelle ja pysähtyivät\nkaunoisen lysti-linnan eteen, jossa tulin suurella kunnian osoituksella\nvastan otetuksi. Siellä saattivat minun salista saliin, jotka kaikki\nolivat toinen toistansa kauniimpia, ja, tämä kaikki tapahtui ihan\nhiljaa ja ääneti. Vihdoinki tulin muutamaan saliin, johon oli\nvarustettu suuri, korea pöytä hekkumallisia ruokalaitoksia täynnä.\nTämän nähdessäni huokailin ma itsekseni: \"hyvä Jumala kuitenki mitä\nainakin merkitse tämä?\"\n\nMatti: Niinkös herra sitte säikähtyi?\n\nLuulonen: Pelosta ja säikähdyksestä olin melkein menehtymässä.\n\nMatti: Minä puolestani taas en siten voisi pelästyä pöytää, joka on\nhyviä ruokia täynnä.\n\nLuulonen: Minä pelkästä pelosta en tiennyt, Matti! missä olin enkä mitä\nmun tehdä pitäisi.\n\nMatti: Mitäkö tehdä pitäisi? minä olisin istunut pöytään enkä yhtäkään\nruuan lajia säästänyt. -- Vaan kuinkas teille muutoin sitte kävi?\n\nLuulonen: Siinä samassa tuli huoneesen eräs neito niin kaunis ja ihana,\nettei maailmassa hänen vertaistansa, istahtaen pöytään ja kädellänsä\nviitaten minulle, että tekisin muka samate, -- jonka siis teinki.\n\nMatti: Se on uskottava. Siinähän oli nyt tarjonanne kaikki ne hyvät ja\nherkut, mitä ihminen tässä martaassa maailmassa toivoa voi.\n\nLuulonen: Leppeästi kehotti hän minua syömään mutta rintaani ahdisti\nsemmoinen hämmästys ja pelko, ett'en palaistakaan maistaa voinut.\n\nMatti: Teidän puhettanne kuunnellessa, hyvä herra, onpi vähällä\nhulluksi tulla. Jos mun rintani ahdistuisi siitä, että minulle\npehmoinen tuoli tarittaisi istuttavaksi ja että tyköni tuotaisi ruokaa,\nviinaa ja kauniita neitosia, silloin ei minulla olisi mieltä päässä\neikä sydäntä rinnassani, ja minua todella saisi sanoa Vouhka\nVauhkoseksi.\n\nLuulonen: Heitä jo herjat ja kunnottomat puheesi Matti! ja anna mulle\naikaa kertoa asia loppuun. Vähän aikaa ihan ääneti hiukan syötyänsä\nviittasi hän palvelijoilleen, että heidän tuli huoneesta ulota. Kun\ntämä käsky oli kuultu, alkoi hän ensin syvästi huokailla, josta\nviimeinki sanoiksi virkkoi näin: \"hyvä herra, tarkoin kyllä tiedän ja\ntajuan, missä ajatuksenne ajelevat, ja minä olen ilmiin saanut, ketä te\nrakastatte. Mutta turhaa on rakastamisenne. Samoin toivoo teidän\nlemmittynne turhaan saavansa nauttia rakkautenne hedelmiä; sillä\nhänellä on kilvottelija, jota on vaikea vastustella.\" -- Pelosta\nvavisten kysyin minä, ken ja kussa tämä kilvottelija oli. Hän vastasi\nsen kyllä tietää saavani ja kuvaili sitä nyt tarkoilleen sekä hänen\nrikkautensa että suuren sukunsa ja ihanuutensa, kehoittaen minua\nkohteliaasti luopumaan sen rakkaudesta, jota mun mieleni halasi.\n\nTästä kehoituksesta huolimatta vastasin minä miehuullisesti: \"korkea\narmonne! Vaikkapa mainittu lemmittyni kilvottelija kauneutensa ja\nlempeän luontonsa puolesta olisi vielä teidän vertainen, ei mikään muu\ntässä maailmassa kuin kuolema saa minua luopumaan näyttäymättömästä\nystävästäni\". Tästä närkästyen nousi hän istuviltaan ja läksi pois,\njättäen minut tuokioksi yksikseni juurikuin tarkemmin miettiäkseni\nhänen tekemää esitystänsä. -- Vähän ajan päästä tuli huoneesen vanha\narvoisa vaimo, antaen minulle kättä, ja sanoi: \"tilanne tosin säälittää\nminua; sillä arvattava on, että emäntäni, jota vasta puhuttelitte ei\nsuinkaan jätä sitä ylenkatsetta kostamatta, jolla häntä olette\nkohdelleet,\" -- Minä puolestani vastasin, että se minua suuresti\npaheksuttaisi, jos jotenki olisin hänen emäntänsä mieltä loukannut,\nvaan ett'en ollenkaan arvannut, miten häntä kohtaan olisin ylenkatsetta\nosottanut. Turhaan olette niin viaton olevinanne, sillä emäntäni tuntee\nteidän järkevän mielenne liika hyvästi uskoakseen teidän ei ymmärtäneen\nhänen sanainsa tarkoitusta, nimittäin että se neito, jota hän niin\nsuuresti ylisteli, ei ollut kukaan muu, kuin juuri hän itse. -- Arvaa\nnyt ja mietiskele, Matti, mille mielin nämä sanat saattoivat minun.\n\nMatti: Jos herra jättää asian mun mietittäväksi, arvaan ja mietin minä\nsen niin, että parasta ompi, jos annatte näyttäymättömän lemmittynne\nolla näkymätöinnä tuomiopäivään asti ja sitä vastaan mielihyvällä\nkorjaatte ja syliinne sieppaatte sen kalliin ja arvokkaan saaliin, mikä\nteille toisaalta on tarjona.\n\nLuulonen: Se on mahdotonta.\n\nMatti: En kummempata ole kuullut! vaan kullakin on oma mielensä, niinpä\nherrallakin. Kuulkaas, isäntäni! Joku asettaa kalliin helmen eteenne\npöydälle ja toisen, jota ette tunne, onko se minkään arvoinen, viskaa\nhän vesirapakkoon, jättäen teidän valtaanne ottaa minkä heistä\ntahdotte. Kummanko niistä ottaisitte.\n\nLuulonen: Senhän ainakin, joka pöydällä on.\n\nMatti: Eikö hiidessä! sitä ei herra suinkaan tekisi, vaan te ennemmin\nkaivaisitte vesirapakossa, mitä minä ymmärrän, sillä -- --\n\nLuulonen: Tämä vertauksesi ei tähän ollenkaan sovellu.\n\nMatti: Mielestäni ei niinkään juuri. Vaan koska herra niin suuresti\nrakastaa silmänsä näyttäymättömiä, miksi ei herra rakastu Turkin\nkeisarin tyttärehen?\n\nLuulonen: Pidä suusi kiini ja anna mun kertoa asia loppuun. Ensi\npelästyksestä päästyäni, miehistyi mieleni taas ja rohkeasti vastasin\nminä tuhat kertaa ennen kuolevani kuin näyttäymättömän lemmittyni\nhylkäisin. Vanha vaimo, jota puhuttelin, sanoi suuresti säälivänsä mun\nitsepäisyyttäni ja koki kaikella tapaa saattaa minua paremmalle\npolulle, muistutellen yhdeltä puolen sitä onnea ja hekkumallisuutta,\njosta voisin osalliseksi tulla ja toisaalta taas emäntänsä vihaa, jota\nei voi kuin minun vereni voisi sammuttaa. Mutta vastaukseni vakava oli,\nettei minua itse piru saisi päätöksestäni. Tämän kovan sanan kuultuansa\nläksi hän pois, jättäen minut yksinäni saliin, jossa seisoin ja\nodottelin kuolemani karvasta tuomiota. Vihdoin ilmestyivät entiset 8\nherraa, sitoivat huivin silmäini eteen ja veivät minut vaunuihin,\nniinkuin tullessakin. Minä luulin mestuu-paikalle vietäväni, vaan kun\nvaunuista pääsin ja havaitsin olevani ihko yksinäni, repäsin minä\nhuivin silmiltäni, josta näin olevani kaiketta vaaratta samalla\npaikalla, josta olin vietynä, ja koska aika oli juuri se, jona\nlemmittyni oli kutsunut minut puheillensa, menin minä sinne ja kerroin\nmitä mulle oli tapahtunut. Näyttäymätöin ystäväni kuuli kauhistuksella\nkertomukseni ja kehotti minua pysyväisyyteen, taaten, etten sitä\nkoskaan katuisi. Vaan ei nytkään ollut mulla sitä onnea, että olisin\nhänen silmiänsä ja niiden suloa loistetta saanut ihailla.\n\nMatti: Ja herra rakastaa häntä yhä vielä yhtä suuresti?\n\nLuulonen: Enemmän kuin konsana, sillä juuri tämä hänen erinomainen\nkäytöksensä, joka montakin vihastuttaisi, tuottaa vaan uutta sytykettä\nrakkauteni tulelle. Kohta toivon kuitenki pääseväni toivotusteni\nperille, sillä hän on luvannut tällä hetkellä tulla tänne minun\npuhuteltavaksi, kumminki sillä ehdolla, että silmänsä niinkuin ennenkin\novat peitetyt.\n\nMatti: Ah, mikä armo ja laupeus hänen puolestansa! Ponnettoman\npysyväisyytenne palkinnoksi, jossa vähällä olette menettäneet henkenne,\nsuodaan teille se ääretöin armo, että saatte katsastaa häntä selästä\npäin. Kuulkaas herra, jos hän tulee tänne yksinänsä, täytyy hänen\nnäyttää silmänsä, vaikka perhana olisi; sillä tässä asiassa on jotakin\npetosta, ja ell'ei herra uskalla reväistä peitettä hänen silmiltänsä,\ntekee Matti sen.\n\nLuulonen: Joka sen uskaltaisi tehdä, sen kuolema perisi, vaikkapa hän\nolisi oma veljeni. Ei, kärsivällisyydellä tahdon minä malttaa mieltäni\nkunne aika tuleepi -- vaan tuossa tule joku. Epäilemättä on se hän.\n\nMatti: Hän on tosiaanki vartaloltaan sievä! Jos hän muun puolesta on\nyhtä soma, voisin vaikka itsekkin rakastua häneen, niin kolkko ja kylmä\nkuin onkin luontoni.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Luulonen. Matti. Näyttäymätöin.\n\nNäyttäymätöin: Tähän asti en Teidän kanssanne hyvä herra ole muuta kuin\netäältä ikkunasta haastanut, vaan nyt kun olen paremmin oppinut\ntuntemaan pysyväisyytenne, saatan jo sallia Teidän vapaammin lähestyä\nminua.\n\nLuulonen: Se suosio, minkä ylenrakastettu neito tänään minulle\nosotatte, tuottaa riemun rintaani ja samalla vakauntuu toivoni, että Te\nuskollisuuteni kerranki palkitsette.\n\nNäyttäymätöin: Niinkuin olette nähneet, en koskaan ole lupauksistani\nluopunut. Olkaa vaan rakkaudessanne pysyväinen, ja palkintonne tulee\naikanaan olemaan sitä suurempi.\n\nLuulonen: Teidän käskynne tahdon aina pitää pyhänä, ja kuinka suuri\nhaluni onkin saada kerran niitä kasvoja nähdäkseni, jotka peitossakin\nollen ovat sydämeni vanginneet, samoin kuin sitä suutakin, jonka\nhuulilta soiva ääni on povessani sytyttänyt sammumattoman lemmen tulen,\ntahdon kuitenki nurkumatta odottaa siksi, kunne armas neitoseni hyväksi\nnäette suoda silmäni ihailla sitä kauneutta ja suloisuutta, jota en\ntähän asti muuta kuin aatoksissani ole aaveksinut, Ainoa! jota anoa\nrohkenen, on se, että soisitte mun kerran vaan sievää ja kaunoista\nkättänne suudella.\n\nNäyttäymätöin: Niin suurta vapautta en hyvä herra voi teille vielä\ntällä kertaa suoda.\n\nLuulonen (polvillensa laskeutuen): Ah, armahin neito, elkää minua\ntoki yli voimieni kiusatko, vaan sallikaa nöyrimmän mielenne\nnoudattajan -- -- --\n\nMatti: Elkää toki, Mamseli-kulta, olko noin armottoman kova, vaan\nmuistelkaa sitä, että eihän herranikaan ole tunnotoin ja kylmä kuin\nkallion kivi; mutta -- --\n\nNäyttäymätöin: Hyvä Jumala! kuka tässä haastelee? Minut on petetty.\n\nLuulonen (nousten seisaallensa): Pidätkö suusi Matti! -- Se on mun\nvanha palvelijani, jonka otin myötäni, vaan elkää armas neito sitä\npelästykö, sillä hän on tolkutoin tolvana, jolla ei ole mieltä päässä\nenemmän kuin järjettömällä luontokappaleella, vaikka hänellä tosin on\nihmisen naama.\n\nMatti (hiljaa itsekseen): Pöllöpäisiä mitä ovat tämän kaupunnin\nasujamet! kun eivät sen paremmin tajua, kellä mieli päässä, kellä ei.\nVai järjettömäksi luontokappaleeksi minut arvatahan! ha, ha, ha! en voi\nolla nauramatta, kun tuota ajattelen; sillä tarkempi-järkistä kuin minä\nei liene monta miestä suinkaan tämän kadun varrella.\n\nLuulonen: Sitä vastaan on hän arvon rehellinen, niin että hänen\nnojaansa voipi uskoa vaikka kaiken elonsa ja onnensa.\n\nMatti: No, tuo nyt vähänki alkaa puheeksi taipua! mutta: \"_mieletöin\nkuin luontokappale_;\" hyi helsinki!\n\nNäyttäymätöin: Koska niin on, että hän on palvelijanne, ei asiasta tule\nlukua pitää, vaan rakkautemme nimeen pyydän ja anelen, ett'ette enää\nminulta vaadi vasta anomaanne lemmen osoitusta, jota ujon ja kainon\nluontoni suhteen ynnä muistakin syistä en vielä voi sallia. Kohta\ntoivon kuitenki saattavani tehdä sen ja kukaties voitte vielä\ntänäpäivänä tulla toivotustenne perille.\n\nLuulonen: Ah, mikä suloinen sanoma! Vaatimuksenne tahdon tarkasti\ntäyttää enkä koskaan liika aikasin pyytää mitään lemmen osotusta, sillä\nkuta rakkaampi, armas neitoseni, minulle olette, sitä mieluummin\nnoudatan minä mieltänne, vaikka vaatimuksenne tuntuisivatkin kuinka\nkovalta.\n\nNäyttäymätöin: Suuresta kuuliaisuudestanne olen ylen kiitollinen ja\nsiitä havaitsen parhaite, että rakkautenne minua kohtaan on totinen.\nTosin saatatte mielessänne ajatella: miksikä semmoista kosijata\nkohtaan, jonka uskollisuudesta on niin selvät todistukset, tarvitsee\nolla niin kova, ja mitäs lähtee siitä, että suostumuksen täyttäminen\nlykätään vastaiseksi, kuin asiasta kerran on sovittu? Vaan kuta\ntyöläämpi tie on kulettavana, sitä iloisempi on perille pääsy, niinkuin\nemme kesänkään ihanuutta voisi täydeksi arvossa pitää, ellei talvea\nollenkaan olisi. Samoin ei ne hedelmät, jotka maasta löydämme, ole sen\nmakuisia kuin ne, jotka suurella vaivalla itse puusta poimemme. -- Vaan\nkäykäämme tuonne toiseen käytävään, niin saamme asiasta pitemmin\nkeskustella!\n\nLuulonen: Odota sinä Matti tässä, kunnekka palajan!\n\n    (Lähtee pois).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Matti (yksinään).\n\nSiinä on hän oikeassa kun sanoo että maasta korjatut hedelmät eivät ole\nsinnepäinkään niin makeita kuin ne, mitkä vaivalla itse puusta\npoimemme, sen olen itsekin havainnut. Näiden rakastuneiden käytöksestä\nnäkyy selvälleen, että heille heidän hää-iltansa on paljoa enemmän iloa\ntuottava kuin minulle ja Annalle. Meidän tuttavuutemme syntyi liika\npikaisesti ja Anna hupakko oli liika kärkäs sieppaamaan kihla-kalut\nkädestäni. Minä rakastan häntä, se on tosi; vaan mun rakkauteni ei ole\nsinnepäinkään semmoinen kuin herrani Luulosen; sillä jos Annani tänään\ntaikka huomenna kuolisi, en minä siitä syystä suinkaan hirttäytyisi.\nVaan mikä tähän kylmäkiskoisuuteeni voipi olla syynä muu, joll'ei se,\nettä minä hänen rakkauteensa pääsin ihan kaiketta vaivatta. Sillä\nniinpian kuin kerran vaan häneltä kysäsin: \"tahdotko tulla mun\nvaimokseni?\" vastasi hän heti: \"tahdon toki.\" Kuin häneltä suuta pyysin,\nolivat hänen huulensa kohta tarjona, ja kuin sanoin \"tuleppas syliini\",\nlensi hän samassa siihen, ja hänen myöntyväisyytensä juuri, se pilaakin\nkoko asian. Jos hän yhä edespäin käytäksen samalla lailla, tulee\nrakkauteni luultavasti kylmenemään aina enemmin, sillä -- -- -- vaan\ntuossa tulee hän nyt, kas kuinka hän mielistelee ja kiekaileksen!\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Matti. Anna.\n\nAnna: Oletko siellä armas Mattiseni?\n\nMatti: Täällä häntä olen, tuleppa ja suihkaa suuta. (Hiljaa\nitsekseen): Saas nähdä, eikö hän tuossa paikassa työnnä suutaan\ntarjoksi!\n\n    (Anna tahtoo suudella häntä).\n\nMatti (Kääntäen päänsä pois): Mieleni olikin sanoa: painu mun syliini!\n\nAnna: Kun et muuta vaatine, niin mielelleen! -- --\n\nMatti (Hiljaa): Mene sen hitolle hyväsydämminen hupsu! Kuules Anna!\nmeidän ei erinäisistä syistä käykään häitä pitää tänä talvena vielä.\n\nAnna: Eikö tänä talvena vielä?\n\nMatti: Niinpä niin! ja kukaties ei tulevanakaan keväänä.\n\nAnna: Eikö tulevanakaan keväänä?\n\nMatti: Eikä kentiesi tulevanakaan kesänä.\n\nAnna: Ei tulevanakaan kesänä!\n\nMatti: Kukapaties ei syksylläkään vielä?\n\nAnna (Itkien): Ei syksylläkään vielä? vaan mistä syystä?\n\nMatti (Jätkytellen häntä): Mistä syystä? Siitä, että itse olet siihen\nsyynä.\n\nAnna: Olenko minä siihen syynä, että häämme lykätään vastaiseksi?\n\nMatti: Sitä en juuri sano, vaan vastaiseksi ne jäävät\n\nAnna: No mistäpä syystä?\n\nMatti: Nyt hän on ymmärtämätöin olevinansa. Mistäkö syystä? Siitä\nsyystä, että kuta työläämpi tie kullakin on kulettavana, sitä iloisempi\non perille pääsy.\n\nAnna: Mitä sillä tarkoitat?\n\nMatti: Sillä tarkoitan sitä, että ellei talvea ollenkaan olisi, niin\nemme kesänkään ihanuutta täydeksi arvossa pitäisi.\n\nAnna: Talvihan meillä nyt on.\n\nMatti: Kyllähän nyt talvi on. (Hiljaa): Oletko pöllöpäisempää nähnyt?\n\nAnna: Mitä tähtää tämä loruaminen?\n\nMatti: Se tähtää suorilla suomen sanoilla sitä, että ne hedelmät, jotka\npuusta löydämme, eivät likimainkaan maista niin hyvälle kuin ne, jotka\nsuurella vaivalla maasta poimemme.\n\nAnna: Puhu selkeämmin, muuten ei sinua juutaskaan ymmärrä.\n\nMatti: Jos sanoistani tahdot selkeän selityksen, tähtää se mitä sanoin,\nettä \"ell'ei talvea ollenkaan olisi, emme kesänkään ihanuutta täydeksi\narvossa pitäisi\", suoralla suomen kielellä sitä, että sinä olet\nmieletöin hupelo, josta ei ole mihinkään.\n\nAnna: Vai mieletöin hupelo? Mitäs pahaa olen tehnyt, että sillätavoin\nkohtelet minua? Ah! tuosta en paljoa pitäisi, ellen niin suuresti olisi\nsinua rakastanut.\n\nMatti: Siinäpä se onkin koko onnettomuus, että minuun olet niin\nliiallisesti rakastunut.\n\nAnna: Vai onnettomuus!\n\nMatti: Niinpä saakeli soikoon: siinä on koko onnettomuus; hitonko\ntähden et jonkun aikaa pysynyt näyttäymätönnä?\n\nAnna: Nyt olet varmaankin tullut tykkönään hulluksi.\n\nMatti: Nyt en suinkaan ole hullu, vaan tätä ennen olen ma hulluna\nollut. Kuules Anna! kun ensi kertaa pyysin sinua puheilleni, etkös heti\nsuostunut siihen.\n\nAnna: Suostuin kyllä.\n\nMatti: Koska sinulta kysyin: tahdotko tulla minulle? etkös heti\nvastannut: tahdon.\n\nAnna: Sitä en niin tarkoilleen muista.\n\nMatti: Minäpä muistan sen. -- Olitko näkyväinen vai näyttäymätöin, kuin\nensin kävin sinua kosioimassa?\n\nAnna: Mitä hulluutta puhut sinä nyt? Olenko koskaan ollut näkymätöinnä?\n\nMatti: Sepä se tekeekin koko onnettomuuden; hyvästi lapsukaiseni; vie\nterveisiä äidillesi!\n\nAnna: Maltas petturi! te'e siitä ensinnä minulle selvä, mikä sinun on\nsaattanut hylkäämän minut?\n\nMatti: Ei mikään muu kuin selvä ja miettivä järkeni.\n\nAnna: Kuinka, kehoittaako järkemme meitä hylkäämään niitä, jotka\nrakastavat meitä, ja neuvooko järki aviolupaustamme purkamaan?\n\nMatti: Sinä olet lapsellinen hupelo, Anna, etkä tiedä mitä järki\nonkaan; sillä jos sen olisit tiennyt, niin et olisi ollut tietämätöin\nsiinä, mitä järkeen kuuluu, nimittäin, että kuta työläämpi tie on\nkulettavana, sitä iloisampi on perille pääsy, ja olisit ymmärtänyt,\nettemme talvenkaan ihanuutta voisi täydeksi arvossa pitää, ellei kesää\nollenkaan olisi, samoin kuin senkin, että on paljoa parempi kavuta\nkorkeaan puuhun kuin madella alhaalla maassa.\n\nAnna: Tuota ei mun järkeni käsitä.\n\nMatti: Sen uskon ma kyllä! Siinäpä se onkin koko onnettomuutemme alku,\nettä sinulla, Anna, on semmonen kanan ymmärrys ja järki. Jos olisit\nkäyttäynyt sillätapaa kuin mun herrani lemmitty, olisi minun rakkauteni\nollut yhtä kiihkeä kuin hänenkin.\n\nAnna: Kuinkas hän sitte käytäksen?\n\nMatti: Ensi viikolla ei mun herrani saanut muuta kuin loitolta\npuhutella häntä, toisella katsastaa häntä selän takaa ja kolmannella\nviikolla edestäpäin, vaan kaiken aikaa olivat hänen silmänsä peitossa,\neikä ole mun herralleni pysyväisyytensä palkinnoksi vielä suotu\nsuudella edes hänen kättänsäkään. Se on toista kuin: tahdotkos ottaa\nminut? -- Tahdon! Sillä siten ei kosi muut kuin järjettömät\nluontokappaleet, ja siitä syntyvä avioliitto ei koskaan voi olla\nonnellinen. Ei, rakkauden pitää kasvaa ja kiihtyä vähitellen ja\nverkalleen, niin kestää se pitemmältä. Se puu, jonka poimemme\nhedelmistä -- ei, sanoakseni piti: se poime, joka hedelmöipi puissa\n-- -- -- ei, -- nyt ei mieleeni juohdu oikeat sanaiset taas, vaan\nsanalla sanoen, Anna, aivotusta avioliitostamme ei tule mitään, sillä\nminun pitää saada semmoinen neito, johon voin rakastua yhtä suuresti\nkuin mun herrani näyttäymättömään morsiamensa.\n\nAnna: Jos ei muu esteenä ole, tahdon mielelläni olla näyttäymätönnä\nvaikka kokonaisen kuukauden.\n\nMatti: Ei siitä enää tule apua, jos olisit näyttäymätönnä vaikkapa\nsatakin vuotta, sillä nyt tiedän sen kerran, ett'et sinä sitä tee muuta\nkuin mielitelläksesi minua. Hyvästi Annaseni; vie terveisiä äidillesi!\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Anna. Saara.\n\nAnna: Voi poloinen päiviäni! kun niin tuli uskollisuuteni pahoin\npalkituksi.\n\nSaara: Kas yksinäsikö tällä oleskelet Annaseni. Oletkos äskettäin\ntavannut sulhastasi?\n\nAnna: Harmikseni kyllä tulin häntä puhutelleeksi.\n\nSaara: Mitäpä nyt?\n\nAnna: Ah, Saara kulta! sydämmeni on surusta ja suutuksesta pakahtua,\nkuin muistelen sitä, miten hän kohteli minua.\n\nSaara: Mitenkä niin? kerro asia minulle!\n\nAnna: Hän ei sanonut voivansa rakastaa minua siitä syystä, että niin\nvähällä olin mieltynyt häneen. Herransa esimerkkiä noudatellen tahtoo\nhän kosia Espanialaisten tavalla.\n\nSaara: Kuinkas sitten Espanialaisten kosioiminen käypi?\n\nAnna: Hänen lemmittynsä pitäisi kuulen ma olla kova ja ynseä häntä\nvastaan, alati pitää muotonsa peitossa eikä näyttää silmiänsä ennenkuin\nhää-iltana viimeinkin.\n\nSaara: Miksi vaatii hän semmoista hulluutta?\n\nAnna: Hän sanoo semmoisen käytöksen perustavan kestäväisen ja kiihkeän\nrakkauden, johon hänellä on todistuksena herransa esimerkki. Ah,\nonnetoin mikä olen! hänelle pitää mun kostoa saada vaikka henkeni\nsiihen menisi.\n\nSaara: Elä ystäväiseni ole milläsikään; kyllä minä tiedän kaiken tämän\nkostaa hänelle, ja polvillaan pitää hänen vielä rikostaan anteeksi\nanoa.\n\nAnna: Milläpä keinoin voit sen aikaan saada?\n\nSaara: Tule kanssani kotiin, niin saamme asiata aprikoida.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nEnsi kohtaus.\n\n    Matti. Näyttäymätöin.\n\nMatti: Nyt tulee mun ajaa asiani peräti toisella tapaa kuin tähän asti\nja seurata herrani esimerkkiä, tullakseni siitä lystistä osalliseksi,\nmikä ainakin on kesyttömän metsäriistan pyytämisestä, Tämä\npuistokäytävä on oleva mun metsästysmaani. Tosin liikkuu täällä\ntoisinaan kesympiäkin eläimiä, vaan niistä en ole minä ollakseni; mutta\nmikä Annan tavalla lähestyy ja seuraa minua, sitä pakenen minä, ja mikä\ntaas minua pelkää ja pakenee, sitä pyydän mä tavoitella. Niinpä parasta\nlienee, kun loittonen etemmä käytävihin, siellä ainakin tavannen ma\njotakin. Vaan maltas, tuossahan juuri tuleekin muuan nainen, jonka on\npeitossa silmät. Ah, kuinka sydämmeni sykähti ja sykkää vieläkin, sillä\nhän on näöltänsä kesytöin ja arka, kuin on kärppä kivikossa. -- Niinkö\nkaunis neitoseni, ihko yksiksenne täällä kävelette?\n\nNäyttäymätöin: Minä rakastan yksinäisyyttä, arvoisa herra!\n\nMatti: Yksinäisyyttä rakastavainen olen minäkin, kaunis neito! mutta\nkieltää en voi, että tavatessani jonkun näöltään niin sulon ja\nihanaisen kuin teidät kaunis neitoseni, mieleni tekee päästä hänen\ntuttavaksi.\n\nNäyttäymätöin: Mitenkä voitte sillä tapaa puhua siitä, mitä ette\nmilloinkaan ole nähneet?\n\nMatti: Se on tosi kyllä, ett'en teidän muotoanne ole nähnyt, mutta\nteidän läsnä-olonne polttavainen helle on sytyttänyt sydämeni ja\nsaattanut koko sisukseni niin rajusti leimuavaan tuleen, ett'ei sitä\nsammuttaa voi kaikki Saimaan aallot, tuskin kyllä koko Suomenlahti,\njoka kuitenkin -- -- -- sanalla sanoen: niin totta kun tässä seison, ei\nteitä kauniimpaa neitoista ole koko maailmassa. Se on kerrassa puhuttu.\n\nNäyttäymätöin: Mitä muotoni sekä vartaloni muodostumiseen tulee, on\nsyytä ollakseni siihen tyytyväinen, mitä mulle Luoja on sallinut.\n\nMatti: Kaikkein kaunihin Näyttäymättömyytenne! mitä hyvää on tästä\nkauneudesta, kun se ainian pidetään peitossa? Suokaa rakastuneen\narmastelijanne ja nöyrimmän palvelijanne nähdä edes vilaukselta teidän\nmuotonne auringon kaltaista loistetta.\n\nNäyttäymätöin: Anomuksenne on liian rohkea, varsinkin näin ensi kertaa\ntoistensa puheella ollen, ja loukkaa kunki siveän neitosen korvia.\n\nMatti: Suokaa, kaikkein kaunihin Näyttäymättömyytenne, tämä mun\nrohkeuteni anteeksi; vaan eikö ylenrakastunut palvelijanne saisi\nvaivansa lievekkeeksi suudella teidän lumivalkoista kättänne?\n\nNäyttäymätöin: No, en kummempaa ole elämässäni kuullut! Kuinka\nrohkenette semmoisia vaatiakaan. Ennen toden totta kuolisin, kuin\nvennon vieraalle herralle sallisin jotakin semmoista. -- Joka niin\nisosta suosiosta mielii osalliseksi tulla, sen tulee armahallensa tehdä\npitempää palvelusta, rakastuneen rintansa ahdistusta kotvemmin\nhaikeasti huokailla ja tämän kärsivällisyytensä kautta ansaita semmoisen\npalkinnon.\n\nMatti: Eikö minun edes suoda teidän kättänne hui'entavaa valkeutta\nihailla?\n\nNäyttäymätöin: Ei sitäkään.\n\nMatti: Ettekö siis millään tavalla tahdo minulle osoittaa suosiotanne?\n\nNäyttäymätöin: Sallikaa, hyvä herra, että eroan teistä, neidollinen\nkainouteni ei suvaitse mun pitemmältä puhella teidän kanssanne.\n\nMatti (polvillansa itkien): Ah taivaallinen enkelitär, armahtakaa toki\nonnetointa armastajaanne elkääkä jättäkö häntä toivottomuuteen; vaan\nlohduttakaa häntä jollakin.\n\nNäyttäymätöin: Milläs voisinkaan lohduttaa teitä, josko hyvin tekisikin\nmieleni?\n\nMatti: Ei mikään ole sen helpompi. Siihen ei vaadita muuta, kuin vaan\navaatte suloiset mesi-huulenne virkkaaksenne minulle lohdullisen sanan.\n\nNäyttäymätöin: Minkäs sanaisen te sitte minulta kuulla tahtoisitte?\n\nMatti: Ainoastaan sen, että kutsutte minua ainoaksi armaaksenne taikka\nsanotte näin: elä sureksi, silmäteräni sorea, kohta kyllä tahdon ma\nrakkautesi palkita.\n\nNäyttäymätöin: Hyvä isä, mikä hirmuinen puhe! koko ruumiini vapisee\neikä paljosta puutu, ett'en pelosta pyörryksiin käy. Ah, olisko toki\nneitsyeni saapuvilla, että hän minut saattaisi täältä pois.\n\nMatti: Kovasydämminen Sulotar! Eikö teitä edes omatuntonne estä\nmurhaamasta syytöntä ihmistä, joka päälle päätteeksi rakastaa ja\nylistelee teitä niinkuin jumalatarta.\n\nNäyttäymätöin: Minä en suinkaan tahdo olla teidän enkä kenenkään\nkuolemaan syynä.\n\nMatti: Onkos tahtonne siis, että minä eloon jään?\n\nNäyttäymätöin: Eloon-jäämisenne ei ole minun mutta teidän omassa\nvallassanne.\n\nMatti (paljastaen miekkansa ja kääntäen sitä rintaansa kohden). Niinpä\ntodistakoon tämä miekka ja sen vuodattama veri mun rakkauteni teihin ja\ntietäkää, että teissä on mun kuolemani syy!\n\nNäyttäymätöin: Malttakaa, hyvä herra, tahtoni ja kova käskyni on, että\nte aina eteenpäin elätte. Nouskaa seisoalle elkääkä epätoivoon vaipuko.\nKoska uskollisuutenne olen varmemmista merkistä tuntemaan tullut, olen\nminä kukaties teille joitakuita pienempiä lemmen ja suosion osotuksia\nsuopa. Tällä kertaa en teille muuta luvata voi enkä uskalla, kuin että\ntunnin päästä löydätte minun tämän kartanon ikkunassa. Hyvästi siksi.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Matti (yksinään).\n\nKas, sehän on tykkönään toista, kuin Annani jokapäivänen rakkaus, nyt\nsen vasta tunnen ja tajuanki, mitä rakkaus on. Kuitenki lienee parasta\nkun tämän rakkauteni pidän herraltani salassa, muuten voipi hän minulta\nhämmentää koko asian, sillä sulompaa olentoa ei ole koko maailmassa.\nAh, mielestäni ei milloinkaan mene hänen verevät kasvonsa, punertavat\nhuulensa, sirkeät sinisilmänsä ja vaahtovalkoiset kätensä. Vaan mitäpä\nloruankaan tässä? Enhän ole näitä kaikkia vielä nähnytkään, vaan\nmielessäni aavistelen; että kohta tulen ne tuntemaan, sillä niinpian\nkuin hän sanoi, ettei hänen neidollinen kainoutensa suvainnut hänen\nnäyttää minulle kättänsä, oli mielestäni juuri kuin olisin hänen sorean\nvartalonsa jo nähnyt päästä kantapäihin asti. Nämä hänen sanansa:\n\"Kuinka rohkenette semmoista vaatiakaan, herrani?\" todistavat kyllin\nett'ei niin jalomielistä neitoa ole muualla koko maailmassa. Ah, jos\nkuitenki tämä tiima saisi kuluneeksi. Sitä odottaessani on parasta kun\nvalmistaudun jollakin sopivaisella tavalla huvittamaan häntä ikkunansa\nalla.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Näyttäymätöin (silmäpeitotta). Luulonen.\n\nNäyttäymätöin: \"Niinkö herra pelolla pakenee yksinäistä aseetointa\nneitoa?\"\n\nLuulonen: Voipiko sitä sanoa aseettomaksi, jolle Luoja on sallinut\nsemmoisen kauneuden?\n\nNäyttäymätöin: Kun mielestänne olen niin kaunis, miksikä siis\nylenkatseella käännytte minusta pois?\n\nLuulonen: Juuri siksi, että olette niin kaunis, pakenen minä teitä,\nett'ei muotonne hohtava loiste hui'aisko mun silmäni ja mun sydäntäni\nvieroittako siitä, kehen se kerran on sidottu.\n\nNäyttäymätöin: Silmäinne huikenemisesta ei, herraseni, pelkoa liene,\nkoska pahansuopa taikuri, mikä lieneekin, niin on so'aissut mielenne,\nettä ylenkatseella hylkäätte sen, joka omasta mielestänne on kaunis ja\njonka rakkauden samoin kuin varallisuuden ja rikkauden tiedätte\ntodelliseksi, jota vastaan rakastutte toiseen ihan vennon vieraasen,\njonka olosta ja elosta ette tiedä vähääkään ja jonka luuleteltu\nkauneuskin on vallan epäiltävä, kosk'ei hän tohdi ja uskalla teille\nsilmiäänkään näyttää. -- Vaan mitäpä tässä puhelenkaan, itse olen ma\nyhtä sokea ja mieletön, kun niin ylenpalttisesti rakastan sitä, joka\nvihaa ja ylenkatsoo minua.\n\nLuulonen: Ah armas neito, elkää toki semmoisia uskoko minusta. Minä en\nsuinkaan minkään puolesta vihaa teitä; päin vastoin on itselläni tuskin\nvoimaa ollut voittaa ja vastustaa sitä kiusausta, johon ihmeellinen\nihanuutenne saattaa minun. Olkaa, kaunis neitoseni, siitä vakuutettu,\nett'ei ketään ole koko maailmassa, jota suuremmassa arvossa pitäisin,\nkuin teitä, samoin kuin ei myöskään ketään koko maan piirillä, jota\nenemmin rakastaisin ja hellemmin lempisin kuin teitä, ell'ei sydämeni\nolisi jo edeltäpäin toiseen sidottu.\n\nNäyttäymätöin: Herra aikoo siis vakaasti aina edespäin pysyä\nrakkaudessaan näyttäymättömään lemmittyynsä?\n\nLuulonen: Ei muu mikään kuin kuolema voi minua eroittaa hänestä, samoin\nkuin ei myöskään muu kuin kuolema voi vähentää sitä kunnioitusta ja\nkiitollisuutta, minkä aina olen teille osottava. Siitä olen valmis\nantamaan minkälaisia todistuksia suinkin tahdotte, kun vaan ette vaadi\nminua luopumaan hänestä, johon sydämeni on sidottu.\n\nNäyttäymätöin: Niinpä, hyvä herra, en pitemmältä tahdo kiusata teitä.\nPyydän ainoastansa pienoisen lahjan, jonka olen ijäti säilyttävä\nmuistoksenne.\n\nLuulonen: Ei niin kallista kalua ole, jota en mielelläni antaisi\nteille.\n\nNäyttäymätöin: \"Mitään kallista en vaadikkaan, pyydän ainoasti, että\nannatte minulle sen sormuksen, joka on sormessanne.\"\n\nLuulonen: Se olisi kovin halpanen lahjaksi teille. Minulla on toinen\npaljoa kauniimpi, pyydän nöyrimmästi että teette minulle sen kunnian ja\nmuistokseni pidätte sen.\n\nNäyttäymätöin: Kallisarvoista lahjaa ei mieleni te'e. Kas tässä, tämän\nminun sormukseni annan minä puolestani vaihoksiin teille, enkä vaadi\nmuuta, kuin että mun muistokseni kannatte sitä sormessanne.\n\nLuulonen: Ah, varsin mielelläni; mutta tämä mun sormukseni -- -- --\n\nNäyttäymätöin: Ettehän ainakaan, hyvä herra, voine pitemmältä epäillä\nniin vähäistä lahjaa antaissanne, varsinkin kun vasta ikään puhuitte\nsiitä, kuinka minua suuresti arvoitatte.\n\nLuulonen: Ah, ennemmin kannan minä minkä onnettomuuden tahtonsa kuin\nsen, että minuun vihastuisitte, jonka vuoksi en myöskään teidän\nanomustanne kieltää voi, vaikka tosin tämä mun sormukseni on minulle\nkalliimpi kuin kaikki muu omaisuuteni yhteensä.\n\n    (He vaihtavat sormuksia).\n\nNäyttäymätöin: Nyt eroan minä mielihyvällä teistä. Tosin olette minua\nkohtaan olleet kova ja ylenkatsoneet kauneuteni, vaan koenmahan\nunhottaa sen, jos suinkin mahdollista on. --\n\nLuulonen: Teille kun on armas neito, sallittu yhtä järkevä mieli, kuin\nloistava kauneuskin, arvaatte sen hyvin, ett'ei tähän mun käytökseeni\nole syynä muu kuin rakkauteni pysyväisyys.\n\nNäyttäymätöin: En mitään uskoisi ma ennemmin. Niinpä jääkää hyvästi,\narvoisa herra! Eläkää onnellisena sen yhteydessä, jota niin hellästi\nrakastatte, se on sydämellinen toivotukseni.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Luulonen (yksinään).\n\nPääni on kuin pyörryksissä, enkä tarkoin tajua, teinkö mä hyvästi vai\npahasti. Kuitenkin jos oikein aprikoin ja ajattelen, oli se vähän\ntuhmasti tehty, että toiselle lahjotin sen, minkä armaaltani olin\nrakkauden merkiksi saanut. Vaan kuinka olisin niin vähäistä\nanomusta voinut kieltää maailman hempiämmältä neitoselta, jota\nkylmäkiskoisuudellani olin vihastuttanut, vaan tällä lahjallani sain\nsovitetuksi. Taisinko mitään kieltää siitä, jonka itse olin käskenyt\npyytämään, mitä suinkin mielensä tekisi? Ei mitenkään! Ja kuitenkin,\nkuinka taisin minä oman lemmittyni lahjasta sillä tavoin luopua? Eikö\nminun olisi pitänyt ilmoittaa kuinka kallis tämä oli minulle? Voinko ma\nnäin tehtyäni edes näyttäydäkkään morsiamelleni? Voi poloinen poika!\nminkä olenkaan tehnyt onnetoin! -- Mutta voisinhan minä sanoa, että se\non kateessa eli varastettu taikka että se väkisellä on minulta\nryöstetty, jonka viimeisen voinkin valalla vahvistaa, sillä kukapa\nsemmoista anomusta kieltää taisi. Vaan jos tässä olisi jotakin\nviekkautta ja hän ei muun vuoksi olisi sitä tehnyt kuin eroittaaksensa\nminua mun armaastani; sillä miksi olisi hän juuri pyytänyt sitä\nsormusta, ell'ei hän jotenkin olisi tiennyt mistä se oli minulle\ntullut? Hyvä isä! varmaanki olen petetty. Ei muuta, vaan juoksen hänen\nperästänsä, koen rukouksilla, kyyneleillä saattaa häntä antamaan sitä\ntakasin, ja ell'ei rukoustaminen auta, täyty minun -- -- --\n\n    (Hän lähtee ulos puolipyörryksissä).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Matti. Sitten Näyttäymätöin.\n\nMatti (viulu kädessä) Sanotaan runoniekkain saaneen runotaidon jo\nsyntyessään, vaan se on valhetta; sillä minä olen monestikin tätä ennen\nyrittänyt runon tekoon, vaan ei koskaan ole se työ minulta syntynyt.\nSitä vastaan nyt rakastuttuani löydän mä loppuvasteita ja runollisia\nsananpulskauksia läämältä, niin että voisin runontekoon ruveta kilpaa\nminkä mainion runoilijan kanssa hyvänsä; nytkin olen, sitte kun\nnäyttäymättömäni luota läksin, varsin vähällä vaivalla laatinut\nmelkoisen joukon värssyjä ja ne sovittanut nuotille, pitääkseni\nlaulelman lemmittyni ikkunan alla. Sitä varten otinki tämän viulun\nkanssani, kaunistaakseni sen avulla ääntäni. Tosin en ole varsin\ntaitava soitanto-taidossa, mutta ääneni ja sanain runollisuus on\ntäyttävä sen, mikä tämän puolesta puuttuu. Niinpä on ensinki viuluni\nkielet viriteltävät ja sitte lähden mä lemmittyni ikkunan alle\nasettumaan. -- Pling plang, pling plang. Voi poloinen päiviäni! tuossa\nkatkesi vintti. (Hän koskettelee viulunsa kieliä ja hyräilee sitä\ntehden lauluansa). Käypi näinki. Nähtävästi on maailmassa paljonki,\njota ei tarvis ollenkaan vaadi, vaan jota paitsi tulee hyvästi aikaan;\nniinpä on sekin puhe pelkkää lorua, kun sanotaan ett'ei vintittä käy\nsoitteleminen. Kuulehan vaan, kuinka tätä vintitöintä viulua käypi\nhyvästi soittaminen. (Koskettele viulunsa kieliä ja laulaa hyräilee\ntaas). En perhanaksi ole koskaan soitellut sen paremmin. Rakkaus\nsynnyttää, luulen ma, soittomiehiä niinkuin runoilijoitakin; sillä\nminulta alkaa vähitellen soitanto käydä yhtähyvin kuin laulantokin. Ah!\nmiten näyttäymättömäni on ihastuva kuunnellessaan, kuinka ma yht'aikaa\nlaulan ja soittelen. Niinpä lähenen nyt lemmittyni ikkunata.\n\n        (Hän laulaa ja soittele).\n\n    Sä kauneuden alku-juuri!\n    Sinuun on rakkauteni suuri,\n    Suo orjallesi armoa,\n    Tai rakkaudesta kuolen ma,\n    Sen voin ma vannoa.\n\n    Nyt oon ma kahlehissa.\n    Ja vallan kestävissä,\n    Sen voin ma vahvistaa,\n    Ja sit'ei kukaan valheeks saa.\n\n    Sun muotos huikasevainen hohde\n    On nyt mun elämäni johde.\n    Sulle ihanainen iileskatti\n    Toivoo onnea siis Matti.\n\n    Sen totuudella toivottaa\n    Ja syömmestänsä soiottaa\n    Sulle ihanainen iileskatti\n    Sun armahasi Matti.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Näyttäymätöin. Matti.\n\nNäyttäymätöin (ikkunassaan): Kiitoksia laulelmastanne! Hupaista olisi\nvärssyistänne saada kirjoitettu kopia.\n\nMatti: Kaikkein kaunihin Näyttäymättömyys, minulle osotatte erinomaisen\nkunnian sillä, että haluatte kopian siitä mitä aivoissani olen\najatellut.\n\nNäyttäymätöin: Kuinka, -- oliko laulamanne runo teidän itsenne tekemä?\nToden totta, teille on Luoja sallinut erinomaiset hengen lahjat ja\navut.\n\nMatti: Luonnostaan ei nämä mun henkeni lahjat ole niin suuret ja\netevät, että niiden avulla voisi jotakin merkillisempää juuri aikaan\nsaada, mutta minä olen niitä viljellyt ja taivutellut ylen taitavan\nopettajan johdolla.\n\nNäyttäymätöin: Kukas teidät sitte runotaitoon opetti.\n\nMatti: Sen on rakkaus tehnyt. Minulta ei runonteko ole koskaan syntynyt\nennenkuin tulin tuttavaksi rakkauden kanssa, vaan siitä päivin kun tämä\ntapahtui, heräsi äkkiä laulun into mun mielessäni ja nyt juoksee\nminulta virren teko virtanaan.\n\nNäyttäymätöin: Kuka opettajanne lieneekin ollut, on selkosen selvä,\nettä teillä on runoilijan kalliit avut.\n\nMatti: Minun ei sovi kiittää itseäni eikä omaa teostani, vaan kyllä\nvasta laulamassani virressä on paikka paikoin onnistuneitakin kohtia ja\nsomia sanan mutkia.\n\nNäyttäymätöin: Niinpä kyllä; varsinki laulun viimeisessä värssyssä,\njota pyytäisin teitä laulamaan uudelleen, sillä siinä on jotakin, jota\nen oikein tajua.\n\nMatti: Varsin mielelläni.\n\n        (Hän soittaa ja laulelee).\n\n    Sen totuudella toivottaa\n    Ja syömestänsä soiottaa -- -- --\n\nNäyttäymätöin: Malttakaas, hyvä herra, vähän. Minä en oikein ymmärrä,\nmitä sana _soiottaa_ merkitsee.\n\nMatti: Se ei suorasanasessa kielessä merkitse paljon mitään; mutta\nrunossa on sillä sanalla suuri arvonsa.\n\nNäyttäymätöin: Mitäs se sitte merkitsee runossa?\n\nMatti: Se niinkuin moni muukin sana ei yksikseen merkitse mitään; vaan\nkun sen edellä on käynyt semmoinen sana kuin _toivottaa_, on sillä\nsiihen nähden paljonki merkitystä, sillä sen kautta tulee rivin päätteet\nvärssyssä vastaamaan toinen toistansa. Ellei senlaisia sanoja olisi,\nniin vähintäänki kolme neljättä osaa maailman runoilijoista olisi\ntykköneen hukassa.\n\nNäyttäymätöin: Saattaapa sitä olla. Tottahan herra muutoin muistaa\nlupauksensa ja värsyistään toimittaa minulle kopian.\n\nMatti: Sen te'en mä ilolla: vaan ah! ylen ihana näyttäymättömyys! enkö\njo saa siinä toivossa olla, että kohta suotte mun ihailla sulon\nmuotonne auringon kaltaista loistetta?\n\nNäyttäymätöin: Muuta en tällä kertaa luvata voi, kuin että parin tunnin\npäästä tuolla käytävässä taaskin tapaatte minun.\n\nMatti: Ettekö tällä kertaa soisi mun vähän pitemmältä keskustella\nkanssanne? Kun ette pahaksi panne, niin kapuan täältä ylös ikkunaanne.\n\nNäyttäymätöin: Hyvä Jumala! mitä uskallatte vaatia! Ennen toki\nkuolisin, kuin semmoiseen suostuisin. Heittäkää, hyvä herra,\nsenkaltaiset vaatimukset. Nyt on aikainen vielä pyytää semmoisia; vaan\nolkaa vakuutettu, ett'ette tyhjään tarvitse rukoilla minua, konsa aika\non, vaan että uskollisuutenne olen runsaasti palkitseva. -- Hyvästi\narvoisa herra! Elkää tällä kertaa vaatiko sen enempätä.\n\n    (Sulkee ikkunansa).\n\nMatti: Ah, rakkaudesta olen haleta, ell'en tulevan kerran yhteen\ntultuamme saa hänen sulo-silmiänsä nähdä, tulee minulle kuolema.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Matti. Näyttäymätöin.\n\nMatti: Ah, miten nämä kaksi tuntia ovat olleet Hiiden ikäviä! Ja\npäälliseksi havaitsen, ett'ei ne vieläkään ole ohitse, koska ei\narmastani vieläkään näy. Ah, te puut mun ympärilläni! te kaali-maat! te\nturve-istuimet! te viheriäiset ruohot ja paju-pensaat, sanokaas mulle,\njos onneni aurinko kohtakin koittava on! Vaan mitäs, te pöilö-päät ette\nvastaa mitäkään! Ah, te taivaan pilvet! te humisevat tuulet! saattakaa\nmun syvät huokaukseni sille -- -- -- Vaan tuossa näenmä jonkun tulevan.\nEiköhän liene juuri hän? On totta? niinpä ole huoletta Matti! Sinä olet\nvoitolla.\n\nNäyttäymätöin: Onko nämä kaksi tuntia olleet teistä pitkiä?\n\nMatti: Ompa, saakeli soikoon, kaunis impi taivahinen! sillä niin\njuuttaan ikävää aikaa en perhanaksi ole vielä eläessäni elänyt.\n\nNäyttäymätöin: Kuinkas herraseni taidatte mun kuulteni käyttää niin\ntörkeitä lauseita?\n\nMatti: Suokaa anteeksi, armas neitoseni, aikomukseni oli sanoa: näitä\nkahta tuntia ei _tame tunnor tuusan_ ole nälkävuodetkaan pitempiä.\nNiistä en millään mahdin ollut loppua saada. Nyt otin viimeinkin\ntämän viuluni ja koetin suurta huoltani haihduttaakseni runon\ntekoon ruveta; vaan turhaa oli kaikki, sillä teidän kuvanne, kaunis\npäivänkakkaraiseni, oli alati silmissäni ja häiritsi mun ajatukseni.\n\nNäyttäymätöin: Ah, arvoisa herra, sana päivänkakkarainen on mielestäni\nruma vertaukseksi ja soipi korviini pahasti. Vaan kuinkas olikaan;\nlupasiitehan te minulle kopian laulamastanne virrestä.\n\nMatti: Se on muassani ja tässä saan sen jättää teidän maitovalkoisiin\nkäsiinne.\n\nNäyttäymätöin: Kiitän nöyrimmästi.\n\nMatti: Ettekö jo, sulo sydämmeni ruusu, paljastaisi ihanaista, lemmen\nhohtavaa muotoanne ja sillä lohduttaisi mun synkeätä, surun-alaista\nsydäntäni?\n\nNäyttäymätöin: Semmoinen suosio mun puolestani olisi vielä, hyvä herra,\nliika aikainen.\n\nMatti: Enkös sitte saisi paljaaltaan nähdä teidän sievää\nsametti-pehmoista kättänne?\n\nNäyttäymätöin: Pilkallako kunnialliselta neidolta semmoisia vaaditte?\nMalttamattomuudellanne pilaatte kenties koko asianne. Muuta en mitään\nvoi teille tällä kertaa suoda, kuin että näytän teille hiukkaisen\nsakarsormeni päätä, jonkalaista suosiota en kellekään miehen puolelle\nole vielä tähän asti osoittanut. -- -- -- Mutta, hyvä isä! tuolta\nkuulen jonkun tulevan: minun täytyy lähteä. Tunnin päästä tapaatte\nminut taaskin täällä.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Luulonen. Matti.\n\nLuulonen: Voi polonen päiviäni! minut on petetty. Miten voin minä\nNäyttäymättömäni edessä puolustauda, kun hän kyseli minulle antamaa\nlahjaansa? Vaan tuossahan on näen Matti ja haastelee yksikseen\nikäänkuin intoonsa noussut poppamies. Mitä täällä toimitat, Matti?\n\nMatti (järkähtämättä katsoen alas maahan): Ah, miten sievä-suhtainen ja\nhieno hänen sormensa oli!\n\nLuulonen:' Sekös sinua vaivaa, Matti?\n\nMatti: Ah, miten sitte muut etevämmät ruumiinsa osat lienevät\nherttaisia, kun minut puoli hänen sormeansa näin jo hämmästytti!\n\nLuulonen: Mikä sinua hämmästytti?\n\nMatti: Ah, ihanainen impi! mielittekö kuoliaaksi kiusata -- -- -- Vaan\nkas! tekö täällä olette, hyvä herraseni?\n\nLuulonen: Sitäkö täällä seisot ja itseksesi haastelet?\n\nMatti: Elkää hyvä herra pahaksi panko, jos olen yhtä hulluksi tullut,\nkuin itsekin olette.\n\nLuulonen: Mitäs tämmöinen leikkipuhe on tähtäävinään?\n\nMatti: Ei muuta mitään, kuin että olen rakastunut samalla lailla, kuin\ntekin, mun herrani.\n\nLuulonen: No, kehenkä?\n\nMatti: Kevääseen, jonka kauneutta emme havaitse kuin talvella.\n\nLuulonen: Lienet todellakin hullustunut.\n\nMatti: Kaikki, mitä meikäläiset puhuvat, se on herrain mielestä\nhulluutta aina, mutta -- -- --\n\nLuulonen: Kuinka lieneekin, mutta puheestasi en sanaakaan ymmärrä, se\non toden totta.\n\nMatti: Sitä varten en minä kyllä ole puhunutkaan, että herra minua\nymmärtäisi; sillä miksikäs herra paremmin ymmärtäisi mun kosimistani,\nkuin minä teidän?\n\nLuulonen: No ketäs sitte kosioitset?\n\nMatti: Kuinka, hyvä herra, voitte semmoisia kysellä? Tiedänkö minä,\nketä kosioitsen, kuin kosintani tapahtuu samalla lailla, kuin teidänki?\nSe, jota kosioitsen, on yhtä hempeä ja kaunis, kuin sekin, kuka liekin,\njota itse pyytelette. Mutta lemmittyäni en hirviä minä teille tarkemmin\nkuvailla, pelosta että pistäydytte kenties meidän väliimme.\n\nLuulonen: Onkos hän sitte niin kaunis?\n\nMatti: Kauniimpaa Jumalan luomaa ei maailmassa ole. Hänen nähden ei\nenkelit, jotka saarnastuolimme kupeeseen ovat maalatut, ole mistään\nkotosi.\n\nLuulonen: Niinpä kuvaile häntä, mimmoinen hän näöltään on, niin saan\nnähdä, oletko hairauksissa, sillä semmoiset asiat ymmärrän minä\nparemmin.\n\nMatti: Mitä ensinnäkin hänen muotoonsa tulee, niin sitä tosin en ole\nnähnyt, vaan --\n\nLuulonen: Minkäs sitte olet nähnyt? Kaulansako, rintansako vai kätensä?\n\nMatti: En yhtäkään näistä; mutta sen tiedän vaan, ett'ei ihanampaa\nihmistä ole maailmassa, sillä miksikäs muutoin olisin häneen niin\nhuimasti rakastunut?\n\nLuulonen: Hyvin ymmärrän, mitä puheesi tarkoittaa. Sinä tahdot syyttää\nminua siitä, että kosin muka ummessa silmin; vaan maltashan vähä, niin\nsaat kohta nähdä, ett'ei minun tarvitse kauppaani katua.\n\nMatti: Soisin myöskin, että olisitte läsnä, kun mun näyttäymättömäni\npaljastaa kasvonsa, niin saisitte myöskin nähdä, ett'en minäkään ole\nkauppaani katuva.\n\nLuulonen: Niinkö kosit sitte sinäkin naamarissa olevaa neitoa, sen\ntehnee harvat palvelusväestä. -- Vaan kuules Matti! minulle on sattunut\nsuuri vahinko, se sormus, jonka -- -- -- Vaan tuossa näen mä, tulee mun\nnäyttäymättömäni. Käy Matti loitommaksi tuonne ja seiso hiljaa siellä,\nniinkuin tuhman palvelijan tuleepi.\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Näyttäymätöin. Luulonen. Matti.\n\nNäyttäymätöin: Tässä olen, niinkuin lupasinkin, ettekä minuuttiakaan\nole odottaa tarvinnet. Vaan, hyvä herra, onko se varsin varma, ett'ei\nse kaunis neito, joka niin innokkaasti rakastaa teitä, ole sytyttänyt\nvähintäkään lemmen kipunaa sydämmeenne, vaan että kaiketta kiusauksetta\nolette voinet luopua hänestä?\n\nLuulonen: Kieltää en voi, ett'ei mainitun neitosen ihmeellinen kauneus\nalussa liikuttanut herkkää sydäntäni ja että kenties tästä kiusauksesta\nen olisi voitolle piessyt, ell'ei se uskollisuus, minkä te syystä\ntaisitte minulta vaatia, ja se hellä rakkaus, mikä minulla teihin on,\nolisi tässä ahdistuksessa minua vahvistanut. Kun nyt kerran tämmöisen\nkiusauksen olen jalosti voittanut, ette toki kauemmin epäille mun\nrakkauteni pysyväisyyttä.\n\nNäyttäymätöin: Sen kyllä, hyvä herra, uskon, että minua sydämestänne\nrakastatte, niin paljon kuin sen heikko, huikentelevainen ihminen tehdä\nvoi.\n\nLuulonen: Hyvä isä! onko mahdollista, että vielä nytkin, rakkaudestani\nsemmoisia todistuksia saatuanne, epäilette mun pysyväisyyttäni,\nsyytellen minua heikkoudesta?\n\nMatti (hiljaa itseksensä): Sen alkaa näen mä nousta juonia jonkinlaisia\npäähän, jos niin käynee minunki näyttäymättömäni kanssa, olen minä\npahassa pulassa.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Näyttäymätöin. Luulonen. Matti.\n\nNäyttäymätöin: Teitä en suinkaan syyttele mistään, josko tietäisinki,\nettä joku vähempi heikkous on syyksenne tullut, sillä minä tunnen\nihmisen luonnon ja kuinka hän on paljon heikkouden alainen; vaan koska\npuhutte suuresta rakkaudestanne, en voi olla yhtä seikkaa\nmainitsematta, joka minua on väliin arveluttanut, ja ilmoittamatta\nteille tämän syytökseni, josta kumminkin toivon teidän peräti\npuhdistuvanne.\n\nLuulonen: Jos joku voipi sen toteen näyttää, että rakkaudessani on\njotakin vilppiä eli käytöksessäni vähänkään moitittavaa, olen itse\nmyöntävä sen, ett'en rakkauttanne ansaitse.\n\nNäyttäymätöin: Kaiken epäluuloni poistatte sillä, että mulle näytätte\nsen sormuksen, jonka vasta minulta saitte.\n\nLuulonen: Hyvä isä! nyt olen hukassa. (Heitäkseen polvilleen). Suoraan\ntäytyy tunnustaakseni, että se sormus, jonka minulle annoitte, ei\nainoasti ole kateissa, vaan että sen päälliseksi itse olen ansainnut\nteidän vihanne, sen myönnän itsekin; vaan kun kuulette, millä\ntavoin tämä tapahtui, toivon minä vihanne taaskin asettuvan. Se\nrouvasihminen, joka kauan jo on minua kiusannut, tuli muutamia tuntia\nsitte tänne, jossa olin yksikseni, syytteli minua tylyydestä,\nkiittämättömyydestä ja muusta sekä koetti kaikella tavoin luovuttaa\nminua rakkaudestani teihin. Vaan turhaan teki hän sen, sillä vakaasti\nvastasin minä, että ennen kuolisinki, kuin tekisin semmoisen petoksen.\nKun nyt tämän kuuli ja huomaitsi, ett'ei houkuttelemisesta apua ollut,\npyysi hän minulta vähäistä lahjaa, sanoen sitä muistokseni kantavansa.\nTaisinko tätä nyt kieltää häneltä? Osiksi siihen nähden, että nuorta\nneitoa vastaan tuli käyttäydä kohteliaasti, osiksi siksikin, että tällä\ntavoin toivoin pääseväni vastaisista kiusauksista, vastasin siis\narvelematta, ett'ei vallassani mitään ollut, jota en mielelläni antaisi\nhänelle. Tämän lupaukseni käytti hän kohta hyväksensä, anoen minulta\nsitä, jota en ollenkaan ajatella voinut, ja otti, minun näin\nhämmästyksissä ollen, sormuksen sormestani. Tuskin tajusinkaan, minkä\nkalleuden olin kadottanut, ennenkuin sen viejä oli poikessa. Nyt vasta\nhuomasin ma hulluuteni ja tästä hirmustuin ma niin, että juoksin\netsimään häntä, päättäen joko kuollakseni itse eli ryöstääkseni hänen\nkäsistänsä sen, minkä hän viekkaudella oli vienyt, mutta pahaksi\nonnekseni -- -- --\n\nNäyttäymätöin: Tämä puolustuksenne ei suinkaan vähennä mieleni\nluulevaisuutta.\n\nLuulonen: Kun ei tämä puolustukseni tyydyttäne teitä, tahdon ma omalla\nverelläni teidän silmissänne puhdistauda!\n\n    (Vetää miekkansa).\n\nNäyttäymätöin: Malttakaas aikaa, Herra! Leikkiä on kestänyt kyllin jo.\nTässä on sormuksenne, tässä myöskin morsiamenne ja, samalla sekin, joka\nhänen kanssansa kilpaili.\n\nLuulonen: Hyvänen aika! minkä näenkään? Tekö sitä sitte olittekin?\n\nNäyttäymätöin: Niin, rakas sulhoni! Minä olen kahtena eri-henkenä\nkohdellut teitä, koetellakseni teidän uskollisuuttanne, vaan kun nyt\nolen siitä vakuutettu, ei mikään estä teitä enää pysyväisyytenne\npalkintoa nauttimasta. Nouskaa ylös ja suokaa mun syleillä teitä.\n\nLuulonen: Ah, ihastukseni on niin suuri, ett'en tiedä, näenkö unta vai\nvalvonko.\n\n    (Syleilevät toisiansa).\n\nMatti: Ah, mikä sulo ja ihanainen ihminen! hänelle ei vertoja vedä\nmaailmassa muut kuin oma näyttäymättömäni.\n\nLuulonen: Mitä arvelet Matti? tarvitseeko minun katua kauppaani?\n\nMatti: Ei suinkaan, hyvä herra. Pyy-parvesta saitte te parahimman.\nUskollisuutenne on runsaasti palkittu, eikä onnellisempaa ihmistä ole\nmaailmassa muuta, kuin minä.\n\nLuulonen: Saman onnen toivoisin sinullekin, sillä sinä olet vanha ja\nuskollinen palvelija.\n\nMatti: Onneani en ollenkaan epäile, kiitän kumminki teitä hyvästä\ntoivotuksestanne.\n\nNäyttäymätöin: Lähkäämme, sulhoni armas, ja kutsukaamme ystävämme\nmolemmin puolin koolle, jotta pääsemme toivotustemme perille.\n\n\nViides kohtuus.\n\n    Matti. Hänen Näyttäymättömänsä.\n\nMatti: Tulkoon mikä hyvänsä, täytyy mun saada loppua tästä, ja ennen\niltaa vielä; sillä mun herrani Luulosen onnellisuudesta on rakkauteni\ntuli päässyt semmoiseen voimaansa, että ellen tällä kertaa saa häntä\nnäyttämään kasvojansa, perii minut kuolema. Vaan tuossa, näenmä, tule\nhän juuri.\n\nNäyttäymätöin: Tarkkuutenne on kiitettävä, että niin piditte\nmäärä-tiimasta vaarin; vaan minusta näyttää kuin olisivat ajatuksenne\njossakin toisaalla.\n\nMatti: Te olette oikeassa. Mieleni ei muistaakseni olekaan tätä ennen\nkoskaan vielä ollut niin hämmennyksissä.\n\nNäyttäymätöin: Sepä on surkuteltava asia, vaan mikäs sen olisi\nvaikuttanut?\n\nMatti: Sen vaikuttaa erään toisen onnellisuus; sillä hänen\nnäyttäymättömänsä on nyt viimeinki ilmaissut itsensä ja sillä näyttänyt\ntoteen, että naamarinsa kätki semmoisen ihanuuden ja hempeyden, joka\nyltä kyllin palkitsee hänen pitkällisen pysyväisyytensä. Kun nyt tämän\nitse tulin omin silmini todistamaan, sai minussa rakkaus semmoisen\nvallan, ett'en enää malta mitenkään mieltäni.\n\nNäyttäymätöin: Pysykää vaan rakkaudessanne, antakaa siitä semmoisia\ntodistuksia, kuin sekin, josta puhuitte, niin tulee palkintonne olemaan\nyhtä suuri.\n\nMatti: Elkää, lemmittyni armas, Jumalan tautta kiusatko minua yli\nvoimani!\n\nNäyttäymätöin: Yli voimianne en suinkaan ai'o kiusata teitä.\n\nMatti: Koskas sitte ai'otte tehdä minut onnelliseksi?\n\nNäyttäymätöin: Kunhan aika tule. Olkaa hyvässä toivossa!\n\nMatti (polvillansa) Ah, armahin näyttäymättömyys! Ell'ei\nnäyttäymättömyytenne tänään muutu näkyväisyydeksi, kuolen ma sulasta\nmalttamattomuudesta.\n\nNäyttäymätöin: Kuinka niin pian voisin ilmaista itseni? Enemmän siihen,\nhyvä herra, toki vaaditaan ainakin.\n\nMatti: Minä surmaan itseni ell'ette rukoustani kuule jo.\n\nNäyttäymätöin: Se olisi kaikkea siveyttä loukkaava.\n\nMatti: Voipiko se olla siveydellenne haitallista, että rakastajanne\nhengen pelastatte?\n\nNäyttäymätöin: Ei, vaan se olisi kunnialleni vahingollista, jos\nminunkaltaiseni neito antautuisi ensi tilassa niin helposti.\n\nMatti: (vetäen miekkansa). Niinpä keksin minä sen, että haluatte nähdä\nmun vereni vuotavan. Ah, te olette syynä mun kuolemaani!\n\nNäyttäymätöin: Toivon ainakin, että paremmin ajattelette mitä teette.\nVaan jos hirmuisen aikomuksenne täytätte, niin tietäkää se, että itse\nolette kuolemaanne syynä, koska vaaditte mahdottomia.\n\nMatti: Hyvä isä! Onko se mahdotointa, että paljastatte kasvonne? Jääkää\nhyvästi, te mun murhaajani! Pitäkää siitä huoli, että tulen kunnialla\nhautaan viedyksi, ja niinkuin oikean kristityn tulee, kellojen kanssa.\n\nNäyttäymätöin: Malttakaas herra! Minä suostun pyyntöönne; mutta\nmäärätyillä ehdoilla, jotka ovat teidän valalla vahvistettavat.\n\nMatti: Ei sitä maailmassa ole, jota en valalla vahvistaisi päästäkseni\nteidän kaltaisen neidon suosioon.\n\nNäyttäymätöin: Niinpä vannokaa ensiksi valalla, ett'ette katso mun\nsäätyyni eikä rikkauteeni, vaan että rakastatte minua ainoastaan mun\nitseni vuoksi.\n\nMatti: Minä vannon rakastavani teitä ainoastaan teidän itsenne vuoksi.\n\nNäyttäymätöin: Toiseksi vahvistakaa valalla, ett'ette rakasta ketään\nmuuta maailmassa kuin minua, ettekä minun kuoltuani mene uudestaan\nnaimiseen.\n\nMatti: Valalla vannon minä kaikki nämä ehdot pitääkseni.\n\nNäyttäymätöin: Niinpä nouse jo polviltasi ylös, ystäväni armas, ja suo\nmun syleillä sinua.\n\n    (Ottaa naamarinsa pois, josta näyttäytyy nyt vanhana, kurttuisena\n    akkana, avo-suin lähestyen Mattia, suudellakseen häntä).\n\nMatti: Aa -- -- -- Aa -- -- --\n\nNäyttäymätöin: Ah, ystäväiseni armas! suo minun suudella sinua.\n\nMatti: Aa -- -- -- Aa -- -- --\n\n(Eukko kiepsahtaa Matille kaulaan ja suutelee häntä. Matti huutaa,\ntehden vasta-rintaa. He juoksevat kolme kertaa ympäri teatterin.\nVihdoin saapi Näyttäymätöin Matin kiini, ja he lankeavat samassa\nkumpikin lattialle).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Näyttäymättömän veli. Matti. Näyttäymätöin.\n\nNäyttäymättömän veli: Mitä merkitse tämä! Tuoko heittiö sinut kaatoi\nlattialle?\n\nMatti: Päin vastoin. Hän tahtoo tehdä väkivaltaa mulle.\n\nNäyttäymättömän veli: Tiedätkö mies, kenenkä kanssa sinulla on\ntekemistä?\n\nMatti: Hyvä kun en tuota tietäisi! Se joka minua kiusaa on paholaisen\näiti.\n\nNäyttäymättömän veli: Sinut paha perii! teetkö pilkkaa mun sisärestäni?\n\nNäyttäymätöin: Ah, veljeni rakas, puolusta minua tätä petturia vastaan!\nHän on monta aikaa ollut kosioivinaan minua, ylistäen mun suurta\nkauneuttani; vaan nyt tahtoo hän luopua minusta.\n\nNäyttäymättömän veli: Onko hän sinulle avioliittoa luvannut, sisäreni\nrakas?\n\nNäyttäymätöin: Monta monituista kertaa ja vieläpä kalliilla valalla.\n\nNäyttäymättömän veli: Niinpä täytyy hänen pitää lupansa, taikka hän ei\nhengissä pääse tältä paikalta.\n\nMatti: Minä tosin olen avioliitosta puhunut, mutta ihmiselle, enkä\nmillekään Tuonelasta nousseelle kummitukselle.\n\nNäyttäymättömän veli (vetäen miekkansa): Suusi kiini! Käy morsiamellesi\nkaulaan ja suutele häntä.\n\nMatti (polvillansa): Ah, armollinen paholaisen eno! Elkää toki\npakoittako minua suutelemaan tuommoista homesuuta liittolaista.\n\nNäyttäymätöin: Hyvä isä! Niinkö ihanuuteni ylenkatsotaan!\n\nNäyttäymättömän veli: Se ei ole sillä hyvä, että hän sinua suutelee,\nvaan hänen täytyy ottaa sinut vaimoksensa tänä päivänä vielä.\n\nMatti: Hyvä herra, armahtakaa minua!\n\nNäyttäymättömän veli: Pitempää elä arvele, vaan syleile häntä, taikka\ntuossa paikassa kuolet tämän mun miekkani kautta.\n\nNäyttäymätöin: Elä ole milläsikään, sulhoni armas, minusta saat sinä\nsiveän ja uskollisen puolison.\n\nMatti: Sitä en suinkaan epäile, sillä kukapas semmoisen apinaan\nrakastuisi?\n\nNäyttäymättömän veli: Vieläkö, häväisty, julkiat pitemmältä pieksää\nsuutasi?\n\nNäyttäymätöin: Elä hyvä veljeni lyö eli vahingoita häntä, sitä ei\nsydämmeni sietäisi, niin olen häneen rakas. Tules ystäväiseni ja\nsuikkaa suuta!\n\nMatti: Aa -- -- -- Aa -- -- --\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Anna. Muut kaikki.\n\nAnna: Mitäs nyt! Mattiko se on, jota ahdistellaan?\n\nMatti: Ah, armas Annaseni, se oli onnettomuudekseni, kun sinusta\nluovuin.\n\nAnna: Se on oikein, että saat petollisuudestasi kärsiä.\n\nMatti: Ah, auta minua armas Annaseni!\n\nAnna: Auta itsesi. Kerran petit jo minun, et toiste enää sitä tehne.\n\nNäyttäymätöin: Jos olette hänen kanssansa kihloissa, luovun minä\nhänestä.\n\nAnna: Ei, hän on kerran ylenkatsonut minun ja sitä en koskaan unhohda.\n\nNäyttäymätöin: Niinpä kun ette huoli hänestä, on hän mun omani\nikuisesti.\n\nMatti (polvillansa): Ah, armahin Anna! ota minut taaskin suosioosi.\n\nAnna: En ole ollakseni.\n\nMatti: Armahda poloista Mattia!\n\nAnna: Ei ole armoa.\n\nMatti: Suo orjallesi anteeksi!\n\nAnna: Ole puhumatta!\n\nMatti: Sääli minua kurjaa maan matoista!\n\nAnna: Vielä mitä.\n\nMatti: Muista muinaista ystävyyttämme ja ole armollinen. Katso, kuinka\nitken! Hattuni on täynnä kyyneleitä.\n\nAnna: Ne on valhe-kyyneleitä.\n\nMatti: Katso toki armiaasti puoleeni!\n\nAnna: Ei kuuna kulloin päivinä.\n\nMatti: Suo ikuisen orjasi nöyryydessä suudella armollisia kenkäsi\nkantoja.\n\nAnna: En kenkää, en muuta suo sun suudeltavaksi.\n\nMatti: Niinpä kuolen ma sitte.\n\nAnna: Kuole, kun kuolet.\n\nMatti: Minä olen jo kuolijana.\n\nAnna: Se on iloista kuullakseni.\n\nMatti: \"Pysähdy tähän vaeltaja! (panee hatun päähänsä). Tässä lepää\nonnettomuudestaan mainio Matti, joka monta monituista vuotta rakkauden\npauloissa oltuansa vihdoinki surusta ja huolesta halkesi. Mene tiehesi\nja tee samate.\"\n\nNäyttäymättömän veli: Armahtakaa häntä, hyvä mamseli!\n\nAnna: Se on mahdotointa. Niin huikentelevaista ihmistä ei voi uskoa:\nhän pettäisi minut kumminki.\n\nNäyttäymättömän veli: Voittehan kaiken petoksen estää sillä, että\nhänelle määräätte semmoiset ehdot, kuin itse tahdotte.\n\nMatti: Minä suostun kaikkeen, mitä vaaditte.\n\nNäyttäymättömän veli: Suokaa minun määrätä hänelle ne ehdot, jotka\nhänen tulee valalla vahvistaa pitääksensä. Kuules Matti! Laskeudu\nensinnäkin polvillesi ja pyydä armaaltasi anteeksi.\n\nMatti (polvillansa): Ah, armahin Annaseni! pyydän rikokseni anteeksi.\n\nNäyttäymättömän veli: Kerro nyt perästäni, mitä sanon: 1:ksi lupaan\nminä sen, ett'en koskaan virka kovaa sanaa vaimolleni. (Matti kertoo\nnämä sanat); 2:ksi lupaan minä toimittaa hänelle kaikki, mitä talouden\npitoon tarvitaan; 3:ksi jos hän vähän tahtoisi koreillakin ja rahaa\nrunsaammin menetellä, en sitä häneltä kieltävä ole.\n\nMatti: Mitä tähän temppuun tulee, soisin siinä vähän muutosta -- -- --\n\nNäyttäymättömän veli: Mitä? -- -- -- Sisäreni hoi! vie sulhosi pois!\n(Matti peloissaan kertoo tämänkin ehdon sanat, suostuen siihen, mitä\nvaadittiin). 4:ksi lupaan minä, ett'en rakasta muuta ketään, kuin\nhäntä. (Matti kertoo senki). 5:ksi sitä vastaan en tahdo siitä lukua\npitää, jos hän puolestaan rakastaisikin muita.\n\nMatti: Mitä? Julkeaako hän hävitöin vaatia sitä, että minä aisaa\nkannattaisin muilla? Siinä pettyy hän.\n\nNäyttäymättömän veli: Joudu pois! mulla ei ole aikaa tässä kanssasi\nturhaan viipyä.\n\nMatti: Teitä en viipymään pyydäkään. Minulta saatte juosta vaikka\nhiiteen, kun haluatte.\n\nNäyttäymättömän veli: Niinpä pidä hänet sisäreni!\n\nMatti: Aa -- -- -- \"Sitä vastaan en tahdo siitä lukua pitää, jos hän\nrakastaisikin muita.\" Kyllä on raskasta kumminki, että täytyy\nkunniallisen miehen suostua semmoisiin.\n\nNäyttäymättömän veli: Ne sanat, \"jos hän rakastaisikin muita\" ovat\nsiten ymmärrettävät -- --\n\nMatti: \"Että se, joka semmoisia sulholtaan vaatii, on hävitöin\nheittiö!\"\n\nNäyttäymättömän veli (puistellen miekkaansa): Tahdotko tämän kanssa\ntulla tutuksi?\n\nMatti: Malttakaa, hyvä herra, aikaa; minä suostun vaikka mihin, vaan\neikö ehtojen viimeistä pykälää voisi vähän korjailla?\n\nNäyttäymättömän veli: Ei sanaakaan.\n\nMatti: Itsessään asiassa en muutosta vaadikkaan, mutta ainoasti pientä\nkorjausta lause-laadussa.\n\nNäyttäymättömän veli: Kuinkas sen sitte tahtoisitte?\n\nMatti: Mielestäni voisi pää-asiasta poikkeamatta mainittuun ehtoon\ntehdä tämä lisäys: sanoilla \"jos hän rakastaisikin muita\" ymmärretään\nyhtä, kuin: \"jos hän muille suopi saman vallan minkä miehellensä.\"\n\nNäyttäymättömän veli: No, olkoon niin.\n\nMatti: Se vähäinen korjaus, minkä tässä lause-laadussa tahtoisin, olisi\ntämä: kumminkin ymmärretään tällä, ett'ei mainitun hänen miehensä\nvaltaa saa muut millään tavalla häiritä.\n\nNäyttäymättömän veli: Tähän muistutukseenne en suinkaan voi suostua.\n\nMatti: Hittoakos sitte koko avioliitosta onkaan, jos ei vaimo omaa\nmiestään eroittele muista?\n\nNäyttäymättömän veli: Niinpä ota hänet sisäreni!\n\nMatti: Ah, hyvä herra, antakaa toki armoa ja muistakaa mun olevani\nylhäistä sukua ja säätyä.\n\nNäyttäymättömän veli: Kukas sitte teidän isänne oli?\n\nMatti: Isääni en tarkoin tunne, mutta äitini oli nimeltäni Liisa, ja\nveljeni on usiamman kerran istunut lautamiehenä.\n\nNäyttäymättömän veli: Niinpä mene kotiisi arvossa suuri-sukuinen herra\nmorsiamesi kanssa pitämään häitä, ja vältä tarkkaan ett'et yhtäkään\nehtoa vastaan riko, muuten saat sinä minun kanssani tekemistä.\n\nMatti: Kunhan ei viimeisen ehdon mukaan tulisi vaimollani olemaan\nenemmin hänen kanssaan tekemistä kuin minulla. Hitto toiste\nEspanjalaisten tavalla kosikoonkaan, vaan ei Matti.\n\n(Loppu).\n\n\n\n"]