[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg9PxznyuJkXXdi6_tVkp0tK3dN8f26WZPJWhFbWMWbg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},112,"Minkä mitäkin Tyrolista","Aho, Juhani",1861,1921,"112-aho-juhani-minka-mitakin-tyrolista","112__Aho_Juhani__Minkä_mitäkin_Tyrolista",null,"tietokirja",[],[],"fi",1894,21642,139330,false,13779,[22],"Tyrol (Austria) -- Description and travel",[24],"Travel Writing","\"Minkä mitäkin Tyrolista\" by Juhani Aho is a travel narrative written in the early 20th century. The book chronicles the author's journey through Tyrol and the surrounding regions, exploring the landscapes, cultures, and experiences he encounters along the way. The narrative is infused with personal reflections on the natural beauty and charm of the places visited.  The opening of the book introduces the author's voyage from Finland to Tyrol, beginning with a bicycle trip along the Rhine River. He vividly describes the contrast between the wintry landscapes of his homeland and the allure of the warmer, picturesque regions he encounters, expressing a sense of nostalgia and eagerness. As he travels, Aho reflects on the beauty of the scenery, the quaint villages, and the hardworking locals, setting a tone of appreciation for the enriching aspects of travel. Through his detailed observations, Aho invites readers to experience the landscapes and cultures of Tyrol through his eyes, promising an engaging exploration of this charming European area. (This is an automatically generated summary.)",[],380,"Ahon matkakuvauksia Keski-Euroopasta 1800-luvun lopulta. Teos sisältää havaintoja ja kuvauksia maisemista, ihmisistä ja tavoista Reinin rannoilta, Sveitsistä sekä Tirolista matkailijan näkökulmasta. Kokoelma välittää tunnelmia ja havaintoja ajan matkustustavoista, kuten polkupyöräilystä ja vuoristoseutujen arjesta.","Juhani Ahon 'Minkä mitäkin Tyrolista' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 112. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MINKÄ MITÄKIN TYROLISTA\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPolkupyörällä Reinin rantoja\nKuvauksia Sweitsistä:\n  Ihannemaa\n  Valokuva Sweitsistä\n  Ylös alpeille\nMinkä mitäkin Tyrolista:\n  Tulo Tyroliin\n  \"Ensi-ilta\"\n  Tyrolilainen kylä\n  Menoja ja tapoja\n  Tulva ja sen tuhot\n  Kohti korkeuksia\n  Korkeudessa\n  Työn orjia\n\n\n\n\nPOLKUPYÖRÄLLÄ REININ RANTOJA.\n\n\nPolkupyörä ja Reinin rannat -- ne nyt eivät oikeastaan sovi yhteen. Yksi\nmaailman runollisimpia ja romanttisimpia seutuja ja tuo vihoviimeisten\naikain keksintö, tuo kaikista uusin kulkukapine, jonka rumuudesta ja\nepärunollisuudesta on niin paljon puhuttu. Pienen aasin selässä tai\nsukkelajalkaisen kimon rattailla, jalkaisin tai korkeintaan laivassa --\nsiinä ne kulkuneuvot, joita esteettisen matkailijan sopii käyttää...\n\nMutta siitä huolimatta on polkupyörä kuitenkin hyvin sopiva ja\nrunollinenkin kulkuneuvo juuri Reinin rannoilla.\n\nMeitä oli kaksi seikkailijaa Suomesta, jotka olimme keskellä talvea,\nloppupuolella maaliskuuta, saaneet päähämme lähteä pyöräilemään.\nMiehenkorkuiset kinokset estivät kotona satulaan astumasta. Pantiin\npyörät rekeen ja ajettiin asemalle. Oli kirkas pakkasaamu, hanget\nkimaltelivat ja huurteisina seisoivat metsät. Tuntui turhalta lähteä\nkauniimpia maita hakemaan, tuntui mahdottomalta löytää ihanampaa,\npuhtaampaa, ylevämpää ympäristöä kuin on kirkas, paisteinen aamu\nmaaliskuun Suomessa. Eikä niitä oikeastaan ole löytynytkään.\n\nMutta siitä huolimatta ovat Reinin rannatkin ihmeen ihanat!\n\nTietää olevansa Taka-Lapissa, kun lähtee Suomesta etelään keskellä\ntalvea. Hangossa on meri jäässä niin pitkälle kuin silmä kantaa.\nEntinen Amerikkaan aikova ukko pyörähti takaisin Pohjanmaalle, kun\njäätyneen meren näki; me puhkasimme Murtajan saattamina jään, niin että\nhileet kahden puolen helisi. Tuskinpa on kaikesta paljosta nähtävästä\nhuolimatta ulkona Euroopassa, kaikesta suurenmoisesta liikkeestä ja\nihmisvoiman voitollisista ponnistuksista huolimatta, montakaan niin\nvaikuttavaa nähtävää kuin nähdä suurten rautaisten laivain, paksua,\nvihaista, mustaa savua tupruten, murtautuvan jäiden saartamasta\nSuomilinnasta ulos Itämeren aavoille, vapaille ulapoille. Kuva pienen,\nkaikilta tahoilta saarretun kansan taistelusta olemassaolonsa,\nvapautensa ja itsenäisyytensä puolesta, sillä mitä olisimme, jos meiltä\nolisi Hangon väylä tukittu? Sentähdenpä me nyt, ajoipa kaakkonen tai\nitä melkein kuinka suuria jääjoukkoja tahansa Hangon kallioita vastaan,\naina niiden läpi tavalla taikka toisella joko murtaumme tai\npujottelemme. Ja pohjoistuuli, tuo kotoinen vihainen viimamme, se on\ntässä kuitenkin meidän vapautemme paras ystävä ja apumies, pannen\nsuuret ulapat imemään saartavia jääjoukkoja pois rannoiltamme ja\nmurtaen ne palasiksi aaltojen mylläkässä ulompana merellä.\n\nOlisi luullut olevansa napamerillä semmoisina kuin niitä on kuvissa\nnähnyt, kun muutamia tuntia kestänyt luja jää oli loppunut ja laiva\nkellui sulassa meressä jäämöhkäleiden keskessä. Ja ihana oli näky, kun\nviheriä meri lainehti, täynnä valkoisia, auringon valossa heloittelevia\njäälauttoja, jotka samalla olivat kuin hajoitettuja, pakosalle ajettuja\nsotajoukkoja, joita laiva ei enää välittänyt väistääkään, vaan\nsuuntansa kerran otettuaan armottomasti puski selkään ja sivuun,\nvoitollisesti niiden yli ja ohi rynnäten.\n\nMutta tullaksemme nyt Reinin rannoille...\n\nKölniin oli vielä rautatietä ajettava ja sieltä vasta oli varsinainen\npyörämatka aloitettava. Tanskassa olivat tiet märät ja luntakin satoi.\nVihmoi sitä vielä Hampurissa, ja kun meidän Kölnissä vihdoin oli\nsatulaan hypättävä, niin sielläkin tipahteli taivaalta valkoisia,\nkotoisia hiuteita. Mutta se suli kohta ja teki ilman vain viileäksi\najaa.\n\nPyörä on mukava ja tarkoitustaan hyvin vastaava sille, joka tahtoo\nkäydä vähän lähemmin tutustumaan niihin seutuihin, joiden kautta hän\nkulkee. Sopiihan sitä junallakin kulkea ja helposti ja mukavastihan nyt\nyleensä kuljetaan. Mutta vaikka uudenaikaiset kulkuneuvot ovatkin\nhelpottaneet matkustamista ja siihen niin monia houkutelleet, on\nmatkustaminen kuitenkin kadottanut suuren osan viehätystään juuri\nniissä seuduissa, joissa on eniten nähtävää. Nykyaikainen\nrautatiematkustaja tulee matkoiltaan usein yhtä viisaana takaisin kuin\nhän lähtikin. Matkansa pääpaikoista hän tietysti hyötyy, mutta matkan\nvarrelta ei hänellä juuri ole muita vaikutuksia kuin muutamia hät'hätää\nnähtyjä maisemia ja ohi kiitäviä kyliä ja kaupunkeja. Tien varsi\npienine yksityiskohtineen, ihmiset ja elämä eri seuduissa -- kaikki se\njää rautatievaunun ikkunasta näkemättä, mutta pääsee täyteen arvoonsa\npolkupyörällä kulkiessa.\n\nOli iltapäivä, kun ulkopuolella Kölnin eteläistä porttia Bonniin vievän\nviertotien alkupäässä nousimme pyörillemme. Hetki ei nyt ollut juuri\njuhlallinen, mutta hauska se oli. Oli vihdoinkin päästy alkuun, päivä\noli viileä ja kirkas, tuuli myötäinen ja tie mainio. Keinuttuamme\nlaivassa, täristyämme rautatiellä ja kyllästyneinä suurten kaupunkien\nmeluun oli meidän sanomattoman suloista istua satulassa, notkahtelevien\nvieterien päällä ja hengittää raitista kevätilmaa. Tie kulki leveänä,\npitkänä nauhana etelää kohti, maa oli tasaista ja lakeaa ja vasta\netäämpänä tuolla edessäpäin siinteli seesteisen ilman läpi kukkuloita\nja vuorenselänteitä. Tie kulki peltojen ja vainioiden halki, ja\nkaikkialla olivat maamiehet työssä auroineen ja karheineen kevätkylvöjä\ntehden. Ei näyttänyt vaikealta tuon pehmoisen, murakan maan penkominen.\nEi sitä ollut routa kuohuttanut, eivät siinä kivet haitanneet. Mutta\nsiksi se onkin kuin siistin emännän salin lattia, johon hän on parhaat\nmattonsa levittänyt. Ei rikkaa, ei roskaa, ei takkuisia ojanreunoja, ei\nkoukeroisia vakoja, vaan kaikki suorakulmaista, melkein turhantarkkaa,\nniinkuin lakaistua, peltotilkut maanlaadun ja kylvön mukaan erivärisiä:\nruskeita, harmaita, viheriäisiä. Eikä metsä missään haittaamassa, ei\nkylmää korpea näkyvissäkään, mutta tuolla täällä iltapäivän paisteessa\nhohtava kylä tai oikeammin kaupunki, kirkko aina keskellä kylää. Kyläin\ntakaa kohoaa korkeita savupiippuja, siellä on tehtaita. Juna kiitää\naavikkoa pitkin loitompana ja jättää pitkän palmikon valkoista höyryä\njäljelleen. Ja pelloilta pyrähtää tuon tuostakin kiuru ylös ilmaan ja\nvisertää niinkuin kotona Suomessa -- liekö sitten matkalla sinne vai\naikoneeko täällä pesiä.\n\nTie Kölnistä Bonniin kulkee kilometrittäin yhtä suorana linjana, mutta\nRein-virta, joka täällä alajuoksussaan on laaja kuin järvenselkä,\nmutkittelee sinne tänne, hipaisten tuon tuostakin maantietä. Omituisen\nvaikutuksen tekee tuo tuollainen jättiläisvirta, joka yöt päivät\ntuhansien, kymmenien tuhansien vuosisatojen kuluessa on siinä juosta\njollotellut aina samaa vauhtia, kiihtymättä, suuttumatta, aina yhtä\nauliisti kantaen alaspäin aluksia, mutta aina myöskin yhtä\nitsepintaisesti puskien vastaan niitä, jotka ylöspäin pyrkivät.\nHuolimatta siitä, että rautatiejunat sen molempia rantoja kiitävät\nikäänkuin halveksien sen pinnalla kulkevaa hidasta liikettä, pitää joki\nkuitenkin puolensa, sillä suurin tavaraliike näyttää kuitenkin sitä\npitkin käyvän, nyt niinkuin ennenkin, kun ei rautateitä ollut vielä.\nSuuret suunnattomat hinaajalaivat kiskovat ylös ja kiidättävät alas\njättiläisproomuja, ja keveämpiä matkustajalaivoja näkee vähän väliä\ntulevan ja menevän. Totisena ja vakavana se antaa maailman rannoillaan\nmeluta tietäen, että kaikki nuo kaupungit ja kylät ovat sen omia\nlapsia, jotka se on synnyttänyt ja jotka vieläkin sen rinnasta ravintoa\nimevät.\n\nJa paljon sillä on lapsia, Reinillä.\n\nEmmehän olleet täyttä kahta tuntia satulassa istuneet, kun parin kolmen\npienemmän kylän läpi ajettuamme, joissa oli katuja ja taloja ja\nasukkaita ainakin kahta vertaa enemmän kuin Kajaanissa ja Iisalmessa,\npyyhälsimme Bonniin, kaksi penikulmaa Kölnistä. Meistä suomalaisista,\njotka saamme päiväkausia ajella tullaksemme kaupungista toiseen ja\njotka saamme olla kiitolliset, jos eivät pienten kyläin, jopa\ntalojenkin välit ole kahta penikulmaa pitempiä, oli ihmeen outoa ja\nomituista tuolla tavalla sutkahtaa uuteen kaupunkiin, kun tuskin olimme\nvielä entisestäkään oikein erillämme. Mutta eihän se ikävämpääkään\nollut, ja mielihyvällä laskeuduimme alas pyöriltämme niin pian kuin\nviertotie oli loppunut ja kivinen kaupungin katu alkanut.\n\nOlisihan ehkä pitänyt yöpyä tuohon vanhaan kuuluisaan\nyliopistokaupunkiin, jossa kuninkaittenkin pojat kuuluvat opinnoita\nharjoittavan. Mutta päivä oli vielä korkealla ja tuuli oli myötäinen,\nvoimat vielä verekset ja matkainto ylimmillään. Ja kun oli muutaman\nsuuren torin varrella olevassa ravintolassa vähän leipää ja makkaraa\nhaukattu ja makeata olutta haarikan täysi nielaistu -- kun oli\nBaedeckerin matkaoppaasta saatu tietää, että kaupungissa oli asukkaita\n40,000, että siellä oli museo ja kauniita puistoja ynnä muuta sen\nsemmoista nähtävää, jota toivottiin saatavan jossakin tuonnempanakin\nnähdä, niin tehtiin nopea päätös, annettiin matkavietille valta ja\nohjattiin pyörän kokka kaupungin toista tullia kohti.\n\nTähän päätökseen vaikutti myöskin se, että matkaoppaan mukaan alkavat\njuuri Bonnista varsinaiset Reinin rannat, nuo jyrkät kukkulat, joiden\nvälitse virta pujotteleikse ja joiden rinteillä kuuluisa viini kasvaa.\nBonn itse on juuri tasangon ja vuorimaan rajalla ja ihana, laaja\npuistokäytävä johtaa sen eteläisestä tulliportista jokea pitkin\nkukkulamaisemaa kohti, joka nyt kohoo aivan tuossa edessämme ja jota\nkohti pyörämme ilta-auringon valossa välkähdellen meitä kantavat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjaa helistimme siis ulos Bonnin kaupungin tullista, pehmoisesti\nnotkahteli taas satula, ketju hymisi hiljaa kuin hyvillään ollen, kello\nkilahti niinkuin pääsky piipahtaa maata vasten lentäessään ja\nmatkanteko oli kuin leikin tekoa leveällä, sileällä tiellä. Suomessa ei\njouda juuri maisemia katselemaan, sillä itse ajaminen kapeilla teillä\nvaatii siellä ajajan kaiken huomion puoleensa. Täällä istuu pyöräilijä\nsatulassaan kuin vaunussa, ei tarvitse pelätä ojia eikä rattaan jälkiä,\nvaan saa omistaa koko huomionsa maisemalle ja kaikelle, mitä tien\nvarrella on nähtävänä.\n\nKaikkia yksityiskohtia ei pyöräilijä kuitenkaan tule tarkastaneeksi.\nTaival katkeaa siksi nopeasti, että ainoastaan n.s. kokonaisvaikutus\npainuu mieleen. Tahdon siis tässä kuvata, miltä matka Reinin rantoja\npitkin _yleensä_ näyttää ja pysähtyä eri paikkojen kohdalla ainoastaan\nsilloin, kun pyöräkin pysähtyy.\n\nOlimme siis Bonniin saapuessamme tulleet tasangolta vuoristoon. Rannat\nsupistuivat yht'äkkiä ja kohosivat kahden puolen virran uomaa korkeina,\njyrkkinä kukkuloina.\n\nTie, suuri, leveä viertotie noudattaa kaiken aikaa Reinin rantoja.\nJoskus se siitä tekee pienen mutkan, mutta heitäikse sitten taas aivan\nrantaan, niin että kuuluu veden lirinä rantakivillä. Rautatie kulkee\nkaiken aikaa maantien mukana voimatta sekään korkeiden kukkulain takia\nloitommaksi poiketa. Yhtä mittaa, miltei joka neljännestunnin kuluttua\nkiitää juna ohitse tai puhaltaa vastaan, kuljettaen milloin raskaita\ntavaravaunuja, milloin keveitä, keikarimaisia koruvaunuja, joiden\nikkunoissa istuu hienoja herroja ja naisia, hekin omalla tavallaan\nmaailman kauneutta ihaillen. Ja se, mikä tapahtuu vasemmalla rannalla,\nse tapahtuu myöskin oikealla: sielläkin on sama liike, sama määrä junia\nkulkemassa. Ja välissä on virta, yhä vuolaampi kuta ylemmä tullaan,\ntäynnä laivoja, proomuja, venheitä ja siellä täällä jokin hiljalleen\nalaspäin köllöttelevä tukkilauttakin, tullen jostakin kaukaisesta\nvuoristosta, jossa on metsää. Ehkä Sveitsistä. Ehkä ne on puita Pyhän\nGotthardin rinteiltä, mistä se itsekin on kotoisin. Ne sieltä, me\nsinnepäin.\n\nTäällä ei ole metsää, ei mailla, ei halmeilla. Ei muuta kuin puutarhoja\nja viinimaita kukkulain rinteillä.\n\nNe kukkulat, ne alkoivat yht'äkkiä molemmin puolin virtaa, niin että\nniiden väliin ajoi kuin portista sisään. Yhtenä ainoana pitkänä jonona,\njosta aina tuon tuostakin kohoaa korkeampia keiloja, jatkuvat ne nyt\njokea pitkin niin kauas kuin silmä kantaa. Mihin suinkin on viljelijä\npäässyt kiipeämään ja kuokkineen kiinni tarrautumaan, siinä on\nviinitarha, on keppiä kepin vieressä ruskeassa ja paikoin aivan\npunaisessa mullassa. Aivan maantien vierestä ne alkavat ja kohoavat\nylimmille huipuille, muodostuen jyrkimmillä paikoilla portaiden\nmuotoisiksi hyllyiksi, joita on kivimuureilla tuettu vieremästä. Siellä\ntäällä, missä multainen rinne muuttuu kallioiseksi vuoreksi tai missä\nkukkulat varjostavat niin, ettei aurinko pääse paistamaan, lakkaavat\nviinitarhat ja sijaan tulee sakeata pensaikkoa tai palsta rehevää\nviheriää metsää.\n\nEivät viherrä vielä viinimaat, ruskeina ja totisina odottavat ne\nlämpimämpiä paisteita. Mutta nyt juuri on työn aika, ja kaikkialla\nkuukkii tuolla rinteillä työmiehiä penkoen, lapioiden ja köynnösten\nrunkoja puhdistellen.\n\nLaskeumme rattailtamme eräässä pienessä kaupungissa, joka on rakennettu\nsille kapealle alalle, joka on virran ja viinivuorten välissä. Väestö\ntässä pienessä kaupungissa, jossa kuitenkin lienee asukkaita noin\nparisen tuhatta, on, samoin kuin melkein kaikissa muissakin\nsamanlaisissa kaupungeissa, viinin viljelijöitä. Jyrkkä polku nousee\nkaupungin kadulta ja vie ylös kukkulalle läpi viinitarhain. Oikein\nliikuttaa mieltä nähdessä, millä hellällä, äidillisellä huolella\nviinitarhuri maataan hoitaa. Kunkin köynnöksen tukena on pienoinen\nkeppi, johon se on varovasti sidottu. Kepin ympäristö, josta köynnös\nmehunsa imee, on kuin kukka-astia, sulin käsin ruopoteltu ja\nkouhoteltu -- tai se on kuin rakkaan, nukkuvan lapsen vuode, jota hellä\näiti vähän väliä käy katsomassa ja laittamassa. Puhuttelemme vanhaa\näijää, joka parhaillaan keppien ja köynnösten välissä hääriskelee. --\nHänenkö on tämä rinne tässä? -- On siinä hänenkin, on muidenkin. --\nKuinka paljon on hänen? -- Tästä kepistä tuohon keppiin ja sitten tuosta\ntuohon toiseen. -- Ei ala totta tosiaan ole iso, onhan pikku mökin\npotattimaa. Mutta kun keppiä on kepin vieressä -- satoja -- ja kustakin\nkepistä kasvaa pullo viiniä, joka myötäessä maksaa ainakin markan, niin\nkannattaahan se.\n\nJa sitten ukko murteellaan, josta emme isoja älyä, selittämään, miten\nköynnöksiä on hoidettava, ja sitä tehdessään hän lapiolla siirtelee\njuurten suojaksi litteitä kiviä, jotka päivä paahtaa lämpimiksi kuin\nkiukaan kivet ja jotka siitä sitten yökylmäin aikana huokuvat suloista\nlöylyä köynnöksien ympärille.\n\nTekisi mieli maistaa ukon viiniä. Käyhän se päinsä, siellä ja siellä on\nhänen talonsa ja eukko on kotona ja jos menemme sinne ja sanomme\nterveisiä, niin hyvää antaakin.\n\nJätämme äijän kaskeensa, laskeumme alas kaupunkiin ja haemme sieltä\nkäsiimme hänen talonsa. Siellä on emännällä pikku viiniravintolansa,\njoita muuten on joka talossa, ja pian seisoo edessämme pullo täynnä\nvalkoista, helmeilevää viiniä kahden lasin keskessä. Ei se ole\ntuollainen tyhmä, paksukaulainen porvarillinen olutpullo, vaan\nsoikulainen, solakka ja aatelinen kuin se keppi, jonka ympärillä sen\nsisällys on kasvanut -- on melkein sääli sitä avata, mutta avattuna se\nkihauttaa hyvän mielen kyyneleen silmäkulmaan niin pian kuin sillä\nhuulensa kostuttaa.\n\nNielaistaan _se_ \"keppi\" ja nielaistaan toinen ja heitetään hellät\nhyvästit emännälle ja terveisiä isännälle.\n\nHieno harso peittää maiseman, kun taas ollaan hevosten selässä ja\npoljetaan eteenpäin. Tuntuu siltä kuin ei enää oltaisi pyörällä\najamassa, omin voimin polkemassa, vaan kuin istuttaisiin selkäkenossa\nmukavassa vaunussa, jota jokin uusi tuntematon voima kiidättää\neteenpäin. Ohi kiitävät rannat, ohi pienet kaupungit ja kylät, joihin\nalussa pysähdymme ja painamme nimetkin mieleen, mutta joita lopulta on\nmahdoton mielessä pitää ja niihin mahdoton pysähtyä, niitä kun melkein\njoka puolen tunnin kuluttua tulee vastaan yhä uusia ja yhä ihanampia.\nSuuretkin kaupungit, kuuluisat Koblenssit ja sen semmoiset sivuutetaan.\nMieleen jää vain muisto vilkasliikkeisistä kaduista, karkelevista\nlapsista, avaroista toreista, vanhoista kirkoista ja raatihuoneista, --\nmutta ennen kaikkea kaupunkien ulkopuolella olevista huviloista, jotka\npuutarhainsa keskestä pilkoittavat köynnöksien ympäröimine seinineen ja\nparvekkeineen ja joista jokainen olisi kuin paratiisi, jos niihin voisi\nrakkahimpineen pysähtyä.\n\nYhtä viehättäviä olisivat nuo hauskan näköiset matkailijahotellitkin\nvuorten rinteillä. Mutta ei ole niihin varaa asettua, ne ovat vain\nniitä varten, jotka mukavissa rautatievaunuissa venyvät. Vähävarainen\n\"omallaan\" ajava saa etsiä vaatimattomamman majatalon, tuollaisen\nviinituvan, jossa isäntä hoitaa juomapuolta, emäntä keittää kyökissä ja\ntytär valmistaa hyllyvät vuoteet kangistuneiden jäsenien\noikomasijoiksi. Kun semmoiseen illalla tullaan, viedään pyörät talliin,\npuhdistautaan pölystä, muutetaan kuivaa päälle, istutaan sitten runsaan\nruokapöydän ääreen, maistellaan sitä ainaista viiniä, jutellaan isännän\nja kaikkien muiden vieraiden kanssa myöhään yöhön, eikä muisteta tämän\nmaailman murheita enemmän kuin entisajan maantieritari, joka oli\nlähtenyt liikkeelle, seikkailuretkille, tietämättä minne meni, kunhan\nvain meni niin pitkälle kuin tietä riitti.\n\nNiinpä niin, maantieritari! Ne ovat olleet ja menneet, mutta aate elää,\nelää ja tulee yhä enemmän elämään meissä nykyajan polkupyöräritareissa,\njoita jo nyt vilisee kaikilla teillä ja kujilla, toiset laihoja kuin\nDonkkisotit, toiset lihavia kuin Sankkopanssat, mikä minkin näköisen\nRosinanten selässä, useilla omat Dulssineansakin mukanaan.\n\nLiekö se ollut tuota hengen heimolaisuutta, joka teki sen, että me\ntäällä ryöväriritarien vanhassa maassa, Reinin rannoilla, tunsimme\nitsemme kuin kotonamme ja että me erityisellä uteliaisuudella\ntarkastelimme heidän vuorten harjanteille rakennettuja linnojaan. Ja\nniin pian, kun niitä tuli kohdallemme ensimmäinen muita vähän\nsäilyneempi, kävimme tekemään tuttavuutta.\n\nSe riippui siellä vuoren rinteellä kuin pääskysen pesä räystäällä.\nJyrkkä tie johti rinnettä ylös. Jätimme hevoset alas tien päähän ja\nlähdimme jalkaisin linnaa valloittamaan. Helppo tehtävä se olikin; ei\ntarvinnut muuta kuin seurata viittaa, joka osoittamalla osoitti, mistä\nolisi paras mennä. Oli se sentään koko vaivalloinen nousu, sillä\npyöräilijöillä ja rakuunoilla on se yhteistä, että käveleminen heitä\nkyllästyttää ja väsyttää. Mutta linnaan tulo palkitsi vaivan. Jo\nulkopuolella linnaa olevalta penkereeltä oli näköala mitä viehättävin\npitkin Reiniä ja sen molemmilla puolin olevia pikku kaupunkeja ja\nmutkittelevia teitä.\n\nMutta meidät oli huomattu linnasta, ja kun astuimme porttiholvin alitse\nsisään, josta niin monen monet ritarit ennen vanhaan olivat astuneet,\ntuli meitä vastaan linnan isäntä, ystävällisesti tervehtien ja avaimet\nkädessä helisten, ja kysyi, tahdoimmeko nähdä linnan. Tietysti\ntahdoimme -- ja hän lähti meitä kuljettamaan. Kuljetti läpi holvien,\nkautta katottomien kirkkojen ja salien, näytti meille neitokammiot,\nvankilat, tallit, kaivot, jotka kaikki olivat siinä kunnossa, mihin ne\nolivat jääneet, kun linna viimeksi valloitettiin, parisen sataa vuotta\ntakaperin, jonkin yöllisen päällekarkauksen kautta. Tuo nyt ei ollut\nsen kummempaa eikä oudompaa kuin muissakaan samanlaisissa\nlinnanraunioissa, joita on niin monia tuhansia maailmassa ja joita on\nSuomessakin muutamia matkailijan tarpeeksi. Mutta oli tässä linnassa\nkuitenkin jotakin erikoisempaakin nähtävää.\n\nKuljemme juuri muutamaa käytävää, kun huomiotamme herättää puoleksi\nmaan alla oleva suuri suunnaton holvisali, jota isompaa ei ole monta\nkirkkoa Suomessa. Koetimme arvailla, mikä tuo oli mahtanut olla:\njuhlasaliko, talliko, navettako? -- Ei! viinikellari se oli! Vanhan\nryöväriritarin viinikellari! Joivathan ne, osasivat, osasivat ottaa\nryypyn ne pojat, klasin kallistaa -- mutta mistä tuli kaikki tuo tavara,\njoka moisen holvin täytti?\n\nVastaukseksi vei meidät nykyinen isäntä -- linnan vartija ja vieraiden\nopas -- linnan korkeimpaan torniin ja käski katsoa ympärillemme. Nuo\nkukkulat ja rinteet, jotka tänne näkyivät, kaikki viinimaita jo silloin\nniinkuin nytkin, kaikki ne ja vielä toiset rinteet ja kukkulat niiden\ntakana -- kaikki ne olivat linnan herran viinimaita, joita hän\nalustalaisillaan viljelytti ja joista neste jättiläistynnyreissä vyöryi\ntuonne holvisaliin.\n\nOli siinä mistä itse ryypyn ottaa, oli siinä mitä vieraalle tarjota!\n\nAjatus oli kovin lähellä ollakseen syntymättä, toivomus liian\nluonnollinen jäädäkseen lausumatta: \"ollapa, että olisivat meillekin\ntilkkasen säästäneet! Mutta nahkaansa ovat, pakanat, viininsä\nviimeiseen tippaan vetäneet!\"\n\nLiekö vartija arvannut aivoituksemme, en tiedä -- mutta samassa hän\nvirkkaa:\n\n-- Jos korkeasti kunnioitetut herrat tahtovat tyhjentää pullon viiniä...\n\n-- Linnanko viiniä?\n\n-- Puhdasta viiniä ... linnan vanhassa viinimaassa kasvanutta!\n\nJosko me tahdoimme!\n\nHän viittaa puolisolleen tuolla alhaalla, jossa hänellä vanhan muurin\nkyljessä on asuntonsa, ja ennen pitkää me istumme linnan vanhan tornin\nkatolla, pullo viiniä edessämme, jolla on se ihmeellinen vaikutus, että\nme pian kuvailemme olevamme emme ainoastaan vanhoja maantieritareita,\nvaan itse tämän linnan isäntiä, Reinin kreivejä, jotka istuvat tässä\ntäysin varustetussa linnassaan ja tornin huipulta tähystelevät virtaa\npitkin ja maantietä pitkin, eikö sieltä olisi tulossa joku kurja\nräämäsaksa, jolta voisimme korkeat maantieverot kiskoa ... tai jos hän\nsiitä kieltäytyisi, niin me häntä pullolla päähän ... täältä ylhäältä\n... tuonne alas, missä tie mutkittelee, junat viheltää, laivat virtaa\nkyntää ja proosallinen maailma menee menojaan, kysymättä yhtä vähän\nentisten kuin nykyistenkään runoritarien mieltä, jotka olkoot itse\nkiitolliset siitä, että hänen saksalaisen majesteettinsa ja Preussin\nkuninkaallisen järjestyksen turvissa saavat matkustaa miten itse\ntahtovat, kunhan passi vain on kunnossa ja kun eivät vain toisten\nrauhaa häiritse.\n\n1897\n\n\n\n\n\nKUVAUKSIA SVEITSISTÄ\n\n(1897.)\n\n\n\n\nIHANNEMAA.\n\n\nSanotaan, että Jumala antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin\nhuonoillekin. Uskotaan myöskin, ettei niin huonoa ja rumaa maata, jolla\nei olisi omia etujaan ja erityistä kauneuttaan Luojan lahjana. Sen\nmukaan olisivat kaikki maat siis tavallaan yhtä kauniita. Joskaan ei\npohjolalla -- sanotaan -- ole etelän lämmintä kesää ja hehkuvata aurinkoa,\nei etelällä ole pohjolan puhdasta lumitalvea eikä sen hulmuavia\nrevontulia. Ei ole pohjolalla etelän hurmaavia kuutamoita, mutta ei\netelällä myöskään meidän valoisia kesäöitämme. J.n.e. Maailman laatija\non siis muka antimiaan jaellessaan menetellyt verrattain\npuolueettomasti ja koettanut panna onnen lahjat jotakuinkin tasan.\n\nMaailmata matkustellessaan tulee kuitenkin aika usein ajatelleeksi,\nettei hyvä haltija sentään ole ollut aivan niinkään puolueeton etuja\nantaessaan. Hän on kuin onkin suosinut eräitä seutuja tekemällä niistä\nihmisten olinpaikkoja niin ihania, että kaikki muut jäävät niiden\nrinnalla varjoon. Niihin lempipaikkoihinsa hän on kuin kokoamalla\nkoonnut kaikki, mitä on tiennyt, tehdäkseen suosikkiensa olon ja elämän\nniin hauskaksi ja mukavaksi kuin mahdollista.\n\nSveitsi on yksi semmoinen Luojan lempimaa. Se on kuin näyte siitä,\nmiten tässä maailmassa voi ihmisten olon ja elämän järjestää kaikkien\nheidän toiveidensa ja mielihalujensa mukaisesti. Se on kuin niitä\nvarten, jotka tahtovat yht'aikaa elää etelässä ja pohjolassa, erämaassa\nja kulttuurin keskessä. Sillä joka tahtoo ja voi oleilla ja elellä joko\nlyhemmän tai pitemmän aikaa mahdollisimman vaihtelevata ja monipuolista\nelämää, mitä tämä matoinen maailma yleensä voi tarjota, hän valitkoon --\nja hän tavallisesti valitseekin -- Sveitsin olinpaikakseen.\n\nJohan itse maan asemakin on aivan verrattomasti valittu. Sveitsissä ei\nole Pariisia, mutta ei sieltä Pariisiin kuitenkaan ole kuin muutamien\ntuntien matka ja melkein yhtä nopeasti pääsee sieltä Wieniin ja\nBerliiniin. Ei se ole Italia, mutta jos haluttaa käydä vierailemassa\nMilanossa, Firenzessä, Venetsiassa tai Roomassa, ei tarvitse ottaa\naikaa mukaansa enemmän kuin lähtiessään esim. Kuopiosta Helsinkiin.\nKulkuneuvojensa puolesta se on parhaimman Euroopan keskessä ja saattaa\nsieltä pistäytymällä ja niin sanoakseni päiväseltään käväistä sen\nkuuluisimpia ja ihanimpia paikkoja katselemassa ja palata seuraavana\npäivänä majaansa ylhäällä alpeilla tai hiljaiseen asuntoonsa jonkin\nvuorijärven rannalla.\n\nMutta ei Sveitsissä asuvan tarvitse tehdä semmoisiakaan matkoja\npäästäkseen osalliseksi siitä, mitä luonto ja kulttuuri parasta tarjota\ntaitavat. Hänellä on omassa maassaan omat sivistyksen kehdot semmoiset\nkuin Geneve, Zyrich, Bern, Lausanne, Basel, joissa henkiset\nharrastukset ovat yhtä vilkkaat ja opinahjot yhtä kuumat kuin missään\nmuualla Euroopassa. Ja mitä luontoon ja elämään sen helmassa tulee,\nniin ei häneltä puutu mitään, mitä siinä suhteessa tarvitsisi lähteä\nmuualta hakemaan. Laaksoissaan on hänellä paikoitellen ikuinen kesä ja\nikuinen vihreys. Ylhäällä vuorillaan on hänellä loppumaton talvi, ja\nvoi hän siirtyä toisesta toiseen sitä mukaa kuin mielensä milloinkin\ntekee. Etelä ja pohjola erilaisine kauneuksineen ja kasvullisuuksineen\novat siellä niin lähekkäin, että kun hän soutelee purressaan jollakin\nnoista monista järvistään, joiden vesi on niin kirkasta kuin Välimeren,\ntai istuu jossakin rantalehdossa kukkivien mantelipuiden siimeksessä,\nvoi hän siitä silmänsä nostamalla nähdä ylempänä vuoren rinteellä\npohjolan kuusimetsän lumikenttien keskessä ja rekien liukuvan rinteitä\npitkin. Ja kun hän astuu junaan ja tekee sillä pienen kierroksen maansa\nympäri, voi hän muutamien tuntien kuluessa siirtyä miltei\ntroopillisesta helteestä seutuihin, joissa ilma on niin viileä ja\npuhdas kuin Lapin tuntureilla. Hän voi samana päivänä soutaa venheellä\nja reellä ajaa, viilettää polkupyörällä ja suksella hiihtää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOleskelin tuonnottain muutamia päiviä eräässä Sveitsin suosituimmista\nseuduista. Paikka oli Genevejärven pohjoispuolella oleva Clarensin\nkaupunkikylä, joka on kahden vähän suuremman pikkukaupungin, Veveyn ja\nMontreux'n, välillä ja jota toisella puolen rajoittaa Geneven järvi,\ntoisella korkeat alpit. Se paikka on yksi ihanimpia ja mukavimpia\nihmisten olinpaikkoja. Ilmanala on tällä rannalla järveä niin lauha\nkuin Välimeren rannoilla. Korkeat alpit suojaavat sitä kylmiltä\ntuulilta, jotka puhaltavat yli. Kapea rantakaistale, jolle kaupungit,\nhuvilat ja hotellit ovat rakennetut, muistuttaa sekin \"Rivieraa\".\nKaikkialla kohoo loitompana kahden puolen lahtea ikuisen lumen\npeittämät vuoret. Eivätkä ne kuitenkaan Clarensin puolella järveä ole\nniin jyrkät ja jylhät, että olisivat asumattomiksi jääneet. Häipyvissä\nkorkeuksissa, jonne tiet ja polut mutkitellen kohoavat ensin läpi\nviinitarhojen, sitten peltojen ja puutarhain ja metsien ja lopulta läpi\nalppiniittyjen, näkyy aina kasvullisuuden rajalla, jopa sen\nyläpuolellakin ihmisten asumuksia: linnoja ja upeita hotelleja,\nmaalaiskyliä ja kaikkein ylinnä karjamajoja metsikköjen laidoissa.\n\nTulin sinne loppupuolella toukokuuta pienelle, somalle\nrautatieasemalle, josta lähdin käyskentelemään järven rantaa\nnoudattelevaa katua.\n\nSe kulki kilometrittäin tasaista, kaareutuvaa rantaa ohi hotellien,\nhuvilain ja läpi kaupunkien, jotka ovat niin kaitaisia, että niillä on\ntämä katu ainoana katunaan, jota myöten kaikki liike, käveleväin ja\najavain, kulkee. Siellä täällä vähän leveämmässä paikassa erottaa kadun\nrannasta jonkin hotellin tontti puistoineen. Toisin paikoin muodostuu\nkatu pienoiseksi toriksi, minkä laitaan laivat laskevat. Tältä\nkatutieltä kohoaa aina vähän päässä poikkikatu, useimmiten portaiden\nmuodossa, ylempänä vuoren rinteellä oleviin taloihin ja katkaisee sen\njoskus silta, jonka alitse huimaava vuorivirta hyrskyy, pyörittäen\nmyllyjä ja pienempiä tehtaita. Tuon tuostakin pyyhkäisee sitä myöten\nohitse keveä sähköraitiovaunu, mutta hiukan ylempänä jyryää junia\nvuoren rinteeseen rakennettua rataansa. Tie jatkuu viimein ulos\nmaaseudulle, järven päähän Rhône-virran niskaan, josta se haarautuu\nkahtia, toinen puoli lähtien viljavaa laaksoa myöten, toinen järven\ntoista rantaa, missä vuoren rinteet ovat jyrkät ja asumattomat.\n\nPitkin kaikkia rantoja on laitureita, joihin yhtämittaa kulkevat laivat\nlaskevat järveä kiertäessään. Ne ovat mukavia, leveitä rataslaivoja,\nyksinomaan huviretkeilijöitä varten rakennetuita. Niiden alituisena\ntehtävänä on viiletellä pitkin Genevejärven pintaa paikasta paikkaan ja\ntarjota tilaisuutta vesillä vierimiseen.\n\nYksi niistä saapuu juuri rantaan. Vihreän vaalea vesi helmeilee kuin\nsamppanja laivan siipien alla. Ei ole Geneven vesi meikäläistä\narkivettä. Se on juhlavettä, on kuin se ei olisi olemassa\nkäytännöllistä laivakulkua varten, vaan erittäin tilattua näitä\nhuvipursia keinuttelemaan. Laivan pohja kuultaa sen läpi, laivasillan\narkut ja paalut näkee pohjaan asti, ja kun rannoilla parveilevat\njoutsenet sukeltavat päänsä veteen, näkyy kaulan koukistus veden alla\nyhtä hyvin kuin sen päälläkin.\n\nLaiva lähtee kulkemaan rannikkoa pitkin, ottaen yhä uusia matkustajia.\nAsetumme kannelle mukaviin sohviin, selkäkenoon niinkuin teatterin\nnojatuoliin.\n\nJa esirippu nousee.\n\nSe on vain koristekappale, kulissinäytelmä, joka esitetään, mutta jonka\nkukin saa täyttää ja panna siihen omain mielialainsa sisällön. Kun\nlaiva on käynyt kaikki pohjoisrannan laivasillat, lähtee se oikaisemaan\nyli järven sen toiselle puolelle, ja silloin esiintyy, rannasta\npoistuessa, järven päällä oleva vuoristo kaikessa komeudessaan.\nAlimpana etualalla järven pinnan tasalla on siinä ensiksikin tuo\nrannikko kylineen ja kaupunkeineen sulautuen kuin kirjavaksi päärmeeksi\ntakana olevan vuoren rinnan liepeeseen. Vuoren rinta on kuin poimuihin\nheitetty viheriä verhostin, johon on kirjailuina siroteltu pieniä\nkylä- ja talotäpliä, josta nurmirinteet ja metsät ja avopäät kalliot\nerottaa vain niiden eri väristä ja josta auringon valoa heijastava\nikkuna, lasiparveke tai sinkkikatto välkkää kuin jalokivi samettityynyn\nkeskestä. Ylinnä katoo vihreys ja muuttuu harmaan punertavaksi\nkallioseinäksi ja sen yläpuolella alkaa lumivaippa.\n\nJa kun silmä on kerran siihen seisottunut, ei se siitä irtaudu. Unohtuu\näsken ihailemani kirkas vesi, unohtuu kaupungit ja mahtavat\nvuorenseinät, en näe mitään muuta, en välitä muuta katsella kuin noita\ntaivaiden rajalla heloittavia lumihuippuja. Eihän ole mitään niin\nihanaa, niin puhdasta, niin ihanteellista luonnossa kuin luminen\nkenttä, hienoinen kimmeltelevä hanki. Kaikki maisemat,\nyksitoikkoisimmatkin, rumimmatkin ovat talvisen vaipan alla kauniit.\nMutta monin kerroin kauniimmat ne ovat tuolla korkeuksissa, yhteydessä\n_tämän_ maiseman kanssa, joka alkaa täältä tästä järvestä ja päättyy\ntuonne. Ilman noita valkeita huippuja tuolla, joita ei aina voi\npilvistä erottaa ja jotka niin näkyvästi, niin suoranaisesti yhdistävät\nmaan taivaaseen, olisi koko maisema epäonnistunut, typistetty,\nkeskentekoinen, niinkuin se on mielestäni niissä vuorimaissa, missä ei\nole ikuista lunta. Lumettomat, korkeat vuoret vaikuttavat\nrauhattomasti, vaikuttavat niinkuin joku, joka on pyrkinyt päämaaliinsa\neikä ole päässyt sinne, vaan joka kuitenkin röyhkeästi köyristää\nselkäänsä. Lumettomat vuoret ovat jättiläisiä, titaaneja, jotka turhaan\nkoettavat taivasta valloittaa. Lumihuippuinen alppi on kuin autuas,\njoka on päässyt, minne on pyrkinyt, ja sieltä ylisistä taivahista\nsuopein ja sovinnollisin silmin katselee alisihin maaemihin. Jylhyys\nkatoaa maisemasta, kivisten louhikkojen kovuus lauhtuu ja alppimaisema,\njoka niin helposti rupee rintaa ahdistamaan sulkiessaan silmän tien,\nkäy keveäksi, läpikuultavaksi, viihdyttäväksi, melkein vienoksi\nkaikessa suuruudessaan.\n\nLaiva on kulkenut järven yli, on käynyt toisella rannalla olevain\npienten kaupunkien laitureissa. Olen nähnyt sen, kuullut sen, mutta en\nole kuitenkaan nähnyt enkä näe muuta kuin tuon lumihuipuston. Ja vasta\nkun laiva palaa järven yli ja pysähtyy Clarensin siltaan hotellini luo,\nherään taas todellisuuteen.\n\nTodellisuus on usein ikävä, kun siihen joutuu mieluisten haaveittensa\nmaailmasta. Mutta mikä siinä lienee, että kaikki, mitä nyt näen, tuntuu\nkahta hauskemmalta kuin äsken. Päivällispöydässä istuvat ihmiset,\nkaikkein yksitoikkoisimmat ja tavallisimmat kasvot, pintapuoliset\npöytäpuheet, niissä kaikissa on jotakin erikoista, niihin on kuin jokin\nsalainen iloisuus ja hilpeys kätkettynä. Tietysti se on vain oman\nmielentilani luomaa, syynä siihen on se, että katsellessani ja\nkuunnellessani noita minulle välinpitämättömiä ihmisiä ja asioita, minä\nvain ajattelen sitä näkyä, jonka olen nähnyt. Mutta voi myöskin olla,\nettä nuo kaikki ihmiset ovat tietäen tai tietämättään saaneet\nvaikutusta samasta mistä minä ja että heidän silmänpohjassaan on kuva\nalppijärvestä ja lumihuipuista sitä kirkastamassa silloinkin, kun mieli\non muualla.\n\nJa toden totta! -- kun nousemme pöydästä ja vieraista yksi toisensa\nperästä astuu ulos verannalle, niin ei ole ainoatakaan, joka ei\nkynnyksen yli tultuaan vaistomaisesti loisi silmiään ylös vuorille ja\nsitä näkyä, mikä sieltä aukeaa eteen, äänettömällä tervehdyksellä\nomistaisi. Ja ääneenkin, hiljaiseen huudahdukseenkin puhkeaa ihastus\njoltakulta:\n\n-- Katsokaa, kuinka ne hehkuu!\n\nSe on heille jokapäiväinen näky, he ovat sanoneet ja kuulleet sen\nusein, kenties joka ilta, mutta silti se ei voi jäädä sanomatta. Minä\nnäen tuon ensi kerran. Vuoret hehkuvat nyt, paistavat vaalean\npunertavilta laskeutuvan auringon loisteessa. Lumet siellä ovat nyt\nmenettäneet ominaisen valkeutensa ja kokonaan antautuneet sammuvan\nauringon viimeisen tulentuikkeen tulkitsijoiksi. Kun valon tuoja on\nmailleen mennyt, ojentaa alpin huippu vielä kerran kaulaansa\nkatsoakseen sen jälkeen, sen muistoa säilyttääkseen ja antaakseen siitä\nosan meille, jotka täällä alhaalla pimeässä istumme.\n\nIstun kauan, monet tunnit, lämpimässä yössä vielä sittenkin, kun tuli\nalppien huipuilla jo on kokonaan sammunut ja yö kattaa kaiken maan.\nLuulee ne yhä vielä näkevänsä odottaen, että ehkä pilvi on ne\nsattumalta peittänyt tai että nouseva kuu niitä käy valaisemaan.\n\nMutta vaikka eivät enää tänään tulekaan esiin, niin tulevathan\nhuomenna, jolloin sama näytelmä alkaa uudelleen. Ja lapsellinen,\nkiitollinen ilo täyttää mielen, ettei vielä huomenna tarvitse lähteä,\nvaan että saa vielä viipyä päivän tai pari täällä ihannemaassa, jossa\non niin hyvä ja huoleton olla ja jossa luonto pitää kuin parhaana\nvieraanaan ja näyttää joka päivä juhlivan ystäväinsä iloksi.\n\n\n\n\nVALOKUVA SVEITSISTÄ.\n\n\nVihreitä köynnöksiä kiemurtelee puutarhasta seiniä pitkin parvekkeen\nrautaristikkojen ympärille. Köynnöksien alitse näkyy palanen puutarhan\nhiekoitettua käytävää ja sen ulkomuurin ääressä kasvaa rivi käyriä\nomenapuita. Omenapuiden latvojen yli sinertää ja vihertää järven vesi.\n\nSe vesi vielä kerran! Tarkastellaan sitä ensin, annetaan sen ilahuttaa\nsilmää, ei luoda katsetta ylös eikä ympäri ... vielähän ehdimme ...\nnautitaan verkalleen ja hätäilemättä, yhdestä ensin ja toisesta sitten\n... vuotakoon kauneuden runsaudensarvi hitaasti yli äyräittensä!\n\nNiin se vesi! Taivaskin saa olla ylpeä siihen kuvastuessaan. Se on kuin\nsitä varten siinä läikkymässä, sen kuvastimeksi kiilloitettu, niin\nläpikuultavaksi huuhdottu sentähden, että sininen korkeus voisi kaikkea\nkauneuttaan sen pinnassa ihailla. Taivas sen siihen kokosikin,\nvalkoisimpana, puhtahimpana lumisateena vuorten huipuille seuloi,\naurinko lumen hyytelöksi sulatti, kylmä tähtivyö hyytelön jäätelöksi\njäähdytti ... jäätelö suli taas laaksoihin liukuessaan, muuttui\nvuorivirraksi, kuohui ja vaahtosi, järveen juoksi ja asettui tähän\nvuorien väliin loiskumaan. Ja joutsen, joka tuolla tyynellä ulapalla\nkelluu, on kuin vaahtopallo, sen vuorivirran suvannosta kotoisin;\nvalkoinen tiira, joka ilmassa vaakkuu ja päivän valossa välkkyy, on\nkuin lumipilven lonka alppien huipuilta irtautunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoivana kaarena kiertää järveä sen ranta ja vetää lempeästi puoleensa\nhellivän silmän.\n\nKauniin teki reunuksen taivas kauneutensa kuvastimen ympärille. Teki\ntähän kaupungin, teki tuonnemmaksi toisen, rakensi vaikeita huoneita\nrivisen, pujotteli ne kuin helmiksi puutarhojen vihreään nauhaan, joka\nyhdistää talon taloon, kaupungin toiseensa. Kaksinkertainen on\nhelminauha, on kolmin- ja nelinkertainenkin huonerivien kohotessa\nvuoren rinnettä toistensa takana; -- monikirjava se on: vaalea,\nvalkoinen, vaalean punainen; -- monimuotoinen se on: yksityisten\nasunnoita, hotelleja, kirkkoja ja vanhoja linnoja sekä alhaalla veden\npartaalla että ylhäällä vuoren rinteellä.\n\nKirkoista soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi\nkeikkuen ja torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla\nkaukana puhaltaa rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu\nröyhelöksi siipien alla laivan kyljessä.\n\nSulkeudu silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi\nmuiston rauhan ja ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat\nihmiset ilojaan hoitavat tai huoliaan hautovat -- muiston, jonka voit\nloihtia esiin, kun synkillä saloilla ja raukoilla rannoilla ja mustien\nmutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle painuu.\n\nSulkeudu silmä, ja avaudu uudelleen ja anna katseesi kohota pois veden\npinnasta yli kauniiden kaupunkien ja ikivihantain puutarhain -- kohota\nylös nurmikkorinteitä, joilla karja soinnukkaita kellojaan soittelee ja\njoiden notkelmissa alppimajat piileksivät, ja ylös synkän totisia\nkuusipuita kasvavia jyrkänteitä -- kiipeä kivilouhikoita ja paljaspäitä\nveitsiviilokallioita -- ja pysähdy tuonne, missä ikuiset lumihuiput\nsiintävät.\n\nTaivas ja maa siellä toisensa tapaavat, sulavat yhteen ja toisiinsa\nsointuvat, ainaisessa viileydessä häitään viettäen ja auringon\nverhotessa heidän päänsä ja hartiansa vaippaan, jonka se kutoo\nheleimmästä sinihopeastaan ja punaisimmasta purppurastaan ja jonka\nreunat se puhtaimmalla kullallaan kirjailee.\n\nHerää mielessä epämääräinen halu sinne tullaksesi, niinkuin ennen lasna\nollessa ikävöit pilven longalle istumaan. Kuta kauemmin sinne katsot,\nsitä enemmän unohtuu ympäristö, ja sen ihanuus ja kaiho täyttää rinnan.\n\nPainu mieleeni _valo_kuva korkeuksien maasta. Mahtanen aina sinne\nikävöidä, enkä koskaan sinne ikävöimästä lakata.\n\n\n\n\nYLÖS ALPEILLE.\n\n\nVastustamattomalla voimalla vetivät puoleensa alppien lumihuiput.\n\nMiltähän mahtaisi tuo maailma läheltä näyttää, voittaisikohan se vai\nkadottaisi? ajattelin. Kun olisi aikaa enemmän, voisihan sinne yrittää!\nKiipeisin niin kauas kuin pääsisin rinteitä myöten, metsäin läpi,\nkapuaisin kallioita ja paarustaisin loput lumessa. Kun ei tullut\notetuksi suksia mukaan Suomesta lähtiessä!...\n\nMutta kun näistä mielihaluistani otin puhuakseni, sain kuulla, etten\nlumirajalle tullakseni tarvitsisi käyttää en jalkojani, en suksia enkä\nisosti aikaakaan. Sinne pääsee -- rautatietä!\n\nOikeastaan minun kai olisi pitänyt ihastua siitä uutisesta, mutta\nkuinka olikaan, otin minä tiedon vastaan jotenkin välinpitämättömästi.\nAippien lumirajalle nouseminen oli minusta aina ollut kuin vertauskuva\npyrkimisestä ihanteita kohti, jossa pyrkimisessä emme voi luottaa\nmuuhun kuin omiin voimiimme. Kiivetessä jyrkkiä rinteitä, kulkiessa\nkaitaisia vuoripolkuja, joiden kahden puolen pyörryttävät kuilut\nuhkaavat kuolemalla, täytyy tietää, mihin jalkansa asettaa, ei saa\nhorjahtaa, ei kupeelleen katsahtaa, ei taakseen silmätä ... ainoa apu,\nmikä on tarjona heikkouden hetkinä, on jonkun kokeneen kuljettajan\nojennettu käsi ja hänen varoittava tai kehoittava huutonsa. Se on kuin\nkristityn vaellusta kaitaista tietä...\n\nJa nyt sinne ajetaankin rautatietä, niinkuin mitä muuta maailman leveää\ntietä tahansa.\n\nMutta olkoon menneeksi! ajattelin. Samahan tuo lienee, miten perille\ntullaan, kunhan kerran tullaan... Kerrotaanhan miehistä, jotka ovat\ntulisissa vaunuissa ajaneet ylemmäksikin...\n\nKulki siitä Clarensin hotellin oven editse sähköraitiovaunu, heilautin\nhattuani, vaunut pysähtyivät, ja hyppäsin sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTerritet'in pienessä kaupunkikylässä Genevejärven rannalla on\nrautatieasema niinkuin muutkin asemat. Siellä istutaan odotussalissa,\nostetaan piletit, punnitaan tavarat ja astutaan vaunuihin. Vaunut ovat\njotakuinkin avonaisten raitiovaunujen kaltaiset, se erotuksena vain,\nettä lattia on viettävä tien kaltevuuden mukaan. Tie on tavallinen\nrautatie kiskoineen, se vain eroa, että kiskot kohoavat vuoren rinnettä\nmelkein kohtisuoraan ylöspäin. Ja onhan muutakin eroa. Tämä rautatie\ntai oikeastaan nostokone ei kulje höyryn voimalla, mutta kyllä veden.\n\nKun meidän vaunumme täällä alhaalla alkaa nousta ylöspäin, niin näkyy\ntuolta korkeudesta radan päästä lähtevän samanlainen alas. Puolivälissä\nrataa on vaihde ja sivuuttavat junat toisensa siinä niinkuin ainakin.\nKun toinen on joutunut ylös, niin on toinen alhaalla ja päinvastoin.\nKummankin vaunun alla on säiliö, joka ylhäällä lasketaan vettä täyteen,\nsamalla kuin alhaalla oleva tyhjennetään. Vesi painaa ylhäällä olevan\nalas ja nostaa alhaalla olevan ylös, ja otetaan vettä aina sen mukaan\nsäiliöön, miten monta matkustajaa on. Painoa pannaan ylhäällä olevaan\nvain sen verran, että se hiljaista ja sopivata vauhtia liukuu alaspäin.\nJunat yhdistää toisiinsa paksu rautaköysi, joka yläpäässä kiertää\nvahvan rullan ympäri. Se on siis jonkinlaista \"vinttaamista\". Liikkeen\njärjestämistä varten sekä myöskin nuoran katkeamisen varalta on\nvaunuissa jarrulaitos.\n\nKeksintö on siis hyvin yksinkertainen ja turvallinen, eikä siinä kuulu\nkoskaan mitään tapaturmia tapahtuneen. Mutta en voi kieltää, ettei\nminua ensikertalaisena kuitenkin hiukan peloittanut.\n\nVähän siinä sentään on aikaa henkeään ajatella katsellessa sitä\nomituista näkyä, joka aukenee eteen. Ensin jää tuo pikku kaupunki\nhuoneineen, kattoineen ja kirkontorneineen jalkojen alle. Sitten\nkohotaan jyrkkää vihreää rinnettä toiseen vuoren penkereellä olevaan\nkylään, joka sekin jää pian alle; sen jälkeen on metsää, on taas\nniittyä ja kukkaiskenttiä, on taas kylä huviloineen, kuljetaan poikki\ntien, joka mutkittelee loivissa poimuissa kilometrittäin vuoren\nrinnettä -- ja yhä avartuu näköala järvelle ja sen rantakaistaleella\nolevien kylien ja kaupunkien yli. Pitää katsella sitä, mitä näkee,\nihastus täyttää rinnan, yhä raitistuva ilma avartaa keuhkoja, -- ja\nsamalla ei kuitenkaan lähde mielestä pieni arkuus ja pelko ... kunhan\nei vain laitokset särkyisi ja katkeaisi köydet ja me mennä\nhuristettaisi myötämäkeä murskaksi sen alle... Se on omituinen sekava\ntunne, jolla on oma viehätyksensä.\n\nTunnustaa täytyy kuitenkin, että pääsee helpotuksen huokaus rinnasta,\nkun ollaan viputien päässä ja pysähdytään ensimmäiselle asemalle. Se on\nkovin omituinen asema, rakennettu kuin pääskyn pesä räystään reunaan.\nSe on kokonaisen pikkukaupungin Glionin asema, jossa on vastassa\nhotellien ajopelejä niitä varten, jotka tahtovat tänne pysähtyä. Suuri\nosa matkustajista jääkin Glioniin. Me emme kuitenkaan sitä tee, sillä\nmatka ylös vuoristoon on vasta alulla. Jos ajattelemme vuorta suureksi\nkirkoksi, niin olemme saapuneet vasta sen räystäälle, ja kun meidän on\naikomus kiivetä ei ainoastaan harjalle, vaan sen tornin huippuunkin,\nniin on vielä suurin osa matkasta edessä.\n\nOdottaessani junan lähtöä \"ain' ylös mäkihin\" käyn Glionin kaupunkia\nkatselemaan. Löydän siellä jyrkän kuilunreunaa mutkittelevan kadun\nvarrelta pienoisen ravintolan, istuudun sen edustalle tehtyyn\nlehtimajaan, tilaan viiniä ja iloitsen olemisestani. Se on vasta\n\"Alppila\" se! Eihän olla vielä erittäin ylhäällä, takana tuolla on\nvuoren rinnettä vielä kilometrittäin ylöspäin. Mutta jo näkyy tästäkin\nmaailmaa tarpeeksi, näkyy melkein koko Genevejärvi tyynine pintoineen,\njota laivat kyntävät, mutta näyttävät kyntävän niin hiljaa, että tuskin\nliikkuvat; näkyy äskeiset kaupungit, mutta huoneet ovat jo kuin pieniä\nmökkösiä; näkyy tuossa aivan edessä syvä laakson halkeama, jonka reunat\novat viljellyt kaikkialla, missä viljelijä vain on voinut saada\njalansijaa; näkyy laakson toisella puolella viinimaita ja niiden\nkeskellä kyliä tai linnoja ja edempänä aaltoileva vuoristo yhä yleten,\nkunnes viimein kaiken sen takana on lumihuipusto. Se nyt on yksi\nmaailman ihanimpia ja suurenmoisimpia näköaloja, niin vaikuttava ja\nvoimakas, että silmä miltei uupuu ja hakee vaistomaisesti jotakin\nyksitoikkoisuutta, voidakseen levähtää. Mutta turhaan se sitä hakee;\nmihin vain kääntyy, kaikkialla on jotakin, josta sen täytyy väkisinkin\niloita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta asemakello soipi ja minä kiiruhdan junaan. Se on nyt oikea juna\noikeine vetureineen ja vaunuineen. Ja rata on oikea rautatie, se\ntietysti erotuksena, että kiskojen välissä on kolmas kisko,\nhammaskisko, johon veturin hammaspyörä tarrautuu kiinni ja jytyyttää\njunaa ylös.\n\nVaikkei matka ylös alpeille tuommoisessa ajopelissä olekaan saman\narvoinen kuin jos sen tekisi jalkaisin, niin tekee sen nyt sentään\nsiinäkin ennemmin kuin on kokonaan tekemättä. Joskaan tässä ei saa sitä\ntyydytystä, minkä vastuksien omin voimin voittaminen tuottaa, niin\nvoihan kuitenkin tuntea tyytyväisyyttä ja oikeutettua ylpeyttä siitä\nvoitosta, minkä ihmisnero on saavuttanut lähtiessään valloittamaan\nluontoa sen vahvimmissa varustuksissa.\n\nJa kyllä se on ollutkin ankaraa valloitusta tämän vuorilinnan\nvalloitus. Joka askeleella näkee, miten taistelu on tapahtunut.\n\nEnsin ovat vakoilijat, sopivan ratasuunnan tutkijat, lähteneet\nliikkeelle. Ne ovat kierrelleet vuorien rinteitä, mitelleet välimatkoja\nkukkulalta toiselle, suunnitelleet siltoja kuilujen yli, joiden\npohjassa äkäinen vuoripuro hampaitaan irvistää, laskeneet nousuja,\nlohkoneet ajatuksissaan kallioiden kielekkeitä, joista ei muuten pääse\nohi, ja puskeneet vuoren seinän läpi, josta ei olisi päässyt yli eikä\nympäri. Vihdoin he ovat saapuneet sinne, missä lumi suurimman osan\nvuotta peittää nietoksiinsa vuoren ylimmän harjan, ja siellä on tullut\nseisaus, ja siitä on täytynyt kääntyä takaisin, keskikesää odottamaan.\nKeskikesä tuli, lumi suli ja tiukkia koukeroita tehden saivat he linjan\nsuunnatuksi sinne, mihin oli tarkoituksensa päästä. Heidän jäljestään\ntuli varsinainen sotaväki ja alkoi valloitustyönsä. Osan työstä\nsuoritti jalkaväki: lapiomiehet, kirvesmiehet, käsin poraajat, ja\ntasoittivat tietä minkä voivat. Insinööri-osasto rakensi sillat,\ntykistö lohkoi kalliot, puhkoi tunnelit, ja viimein saapui ratsuväki\nhöyryhevon selässä voittoa täydentämään, kisko kiskolta karkoittaen\nvoitetun vuorenväen yhä edemmä, yhä ylemmä. Mutta vaikka voitto on\nsaavutettu, on työ suuri yhä vieläkin sitä ylläpitäessä. Sillä ei ole\nantautunut vuoren ukko, ei rakentanut rauhaa, vaan aina uhkaa se\nmaanvieremällä, vesitulvalla ja lumivyöryllä, ja aina täytyy olla\nsäännöllinen vartiojoukko valloitettuja asemia puolustamassa.\n\nTuon tuostakin niitä näkee radan varrella, rotevia, tarmokkaita miehiä\nsitä tukemassa ja kuntoon panemassa, poistamassa radalta kaatuneita\npuita ja lunta luomassa niiltä paikoin, minne sitä on pyryttänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe lähdimme hiljaa nytkytellen Glionin asemalta liikkeelle. Mitä tuolla\nmatkalla nyt näin? Ensin siellä oli ollut tuolla alhaalla lämmin,\nmiltei tukehduttavan kuuma järvenrantalaakso, jossa ihmiset\nkäyskentelivät keveissä kesäpuvuissaan, jossa kevään tuoksuvia kukkasia\nkaduilla myyskenneltiin ja jossa viiniköynnökset rehoittivat rinteillä.\nSe oli etelän kesä? Glionissa, johon vipurata päättyi ja josta tämä\nhammasrautatie alkoi, oli jo viileämpää, mutta kasvullisuus oli\nsielläkin etelämainen ja puut \"ulkomaalaisia\". Viiniköynnökset eivät\nenää viihtyneet, mutta puutarha- ja hedelmäviljelys oli vielä voimassa.\nJonkin neljännestunnin noustua harvenivat ja pienenivät puutarhat ja\netelän puut, siellä täällä vain jonkin talon edustalla oli omena- ja\nkirsimarjapuita. Oltiin arviolta noin Keski-Euroopassa. Kuljettiin\nhetki, kuljettiin kaksi, niin jopa hetkenä kolmantena -- oli tultu\nItämeren yli. Terve Suomi, oi terve Pohjola! -- siinähän on koivu, tuossa\npetäjä, tässä kuusi! Pohjolan kesä ihanimmassa kukoistuksessaan, oikea\nsuomalainen lehto, lehdon takana havupuita kasvava vuoren rinne, ja\nlehdon ja hongikon välisessä pikku laaksossa kukkiva niitty, jonka\nreunaa juna kulkee! Ihan niin kotoista kaikki, että tekisi mieli\nhuutamaan: \"hoi, Matti!\" tuolle talonpojalle, joka reppu selässä\nastelee radan vieressä kulkevaa polkua johonkin vuorimajaansa.\nSydänmaassa ollaan, asutut maat ovat jääneet jäljellepäin, siellä\ntäällä vain pilkoittaa jokin karjakartano, joka näyttää autiolta, kun\nlehmät eivät vielä näin kesän alussa ole ehtineet tänne ylös.\n\nSuomesta on lyhyt tie Lappiin, ja nyt ollaan Lapissa. Puut ovat\npienenemistään pienenneet, koivut ovat muuttuneet vaivaiskoivuiksi,\nkuuset kurjiksi taimiksi, hongikko kanervikoksi. Vihreys on poissa, maa\non ruskeaa ja likaista ja vesiperäistä. Totta tosiaan -- siinä on suo,\nsuon reunassa karuja kallioita ja kallioiden välissä näkyy ensimmäinen\nsulamaton, vettä itkevä lumikinos. Kuta ylemmä tullaan, sitä\nautiommaksi ja kolkommaksi käy maisema, ja viimein ollaan keskellä\nnietoksia. On siis tultu vähän päälle tunnissa läpi koko Euroopan,\nVälimeren rannalta -- Inariin. On kuin mielikuvituksen siivillä lennetty\nja nähty ja tunnettu kuin lyhennysotteissa kaikki eri vivahdukset,\njoita luonto ja ilmanala voi tarjota puolen maapallon puoliskon poikki\nkuljettaessa. Ja kun pysähdytään pienelle asemalle hankien keskeen,\nniin on vaikea uskoa aistimiensa todistusta siitä, että tämä kaikki ei\nkuitenkaan ole unta.\n\nOn tultu alppikirkon harjalle ja siihen hetkeksi pysähdytty. Jäljellä\ntuolla alhaalla on huimaavan pitkä, jyrkkä kattorinne, joka näyttää\nvievän suoraan Geneven järveen, -- kaikki epätasaisuudet sulavat yhdeksi\nviettäväksi lakeudeksi, -- ja edessä on vielä vaikein taival ylös\nkirkontorniin, vuoritemppelin näkötorniin.\n\nKolkko on kulku sinne. Niin pian kuin asemalta lähdetään liikkeelle,\npeittävät vuoret näköalan alaspäin. Kaiken maailman kauneus on kadonnut\nja meitä ympäröi aavemainen, synkkä, peloittava vuoriston luonto. Päivä\nkyllä paistaa lämpimästi, mutta kohta, kun joudutaan varjoon tai\npistäytään tunneliin, käy värisyttävä kylmyys läpi koko ruumiin.\nTunnelit ovat tehdyt milloin vuoreen, milloin läpi lumikinoksien. Ei\nnäy muuta kuin lunta ja paljaita, ruskean harmaita, keilamaisia vuorten\nhuippuja. Luonto on täällä samanlaista kuin se samaan aikaan vuodesta\non valokuvista päättäen -- Huippuvuorilla. On sivuutettu Lappi ja\nTaka-Lappikin ja ollaan keskellä Jäämerta.\n\nJa kuitenkin, kuitenkin -- ollaan keskellä sivistynyttä maailmaa. Sillä\nlumitunnelin puhkaistuaan ja viimeisen ponnistuksen tehtyään pysähtyy\njuna hotellin edustalle, joka on ainakin yhtä suuri ja komea kuin\nSeurahuoneen talo Helsingissä.\n\nSuurin osa matkustajista rientää hotelliin, mutta minulla ei ole siihen\naikaa. Näen tornin huipun muutamia satoja askelia ylempänä hotellista.\nSinne vie loivaa rinnettä kohoava, paikoitellen lumen peittämä\nmutkitteleva polku, ja muutamain minuuttien kuluttua seison\nviisituhatta jalkaa meren pintaa ylempänä, vuoren kukkulalla, Rocher de\nNaye'n huipulla, keskellä alppimaisemaa, ikuisen lumen ympäröimien\nvuorenhuippujen keskellä...\n\nKerron toiste, miltä näyttää maisema ikuisten lumien -- jos sinne joskus\nomin voimin nousen.\n\n\n\n\n\nMINKÄ MITÄKIN TYROLISTA\n\n(1903)\n\n\n\n\nTULO TYROLIIN.\n\n\nOli ihana se tunne, mikä valtasi mielen, kun painostavat poutapilvet\ntaivaanrannalla alkoivat muuttua lumivuoriksi. Kun on kärsinyt\nkuumuudesta Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Münchenissä ja silmä saanut\nmonenkertaisen kyllänsä iänikuisista tasangoista sekä kaupungeissa että\nmaalla, niin ei ainoastaan huoahda helpotuksesta, mutta huudahtaa\nsiitä, kun jää ja lumi, ja vielä _etelästä_ päin, vilkuttavat silmää.\nSe on sitä suloisempaa, kun on määrä pysähyttää matka jonkin lumivuoren\njuurelle ja siellä viettää kesä. Jos ne jo näin kauaksi penikulman\npäähän lietsovat viileyttä mieleen ja rauhaa rintaan, niin mitä sitten\nmahtavatkaan tehdä lähempänä ja kesän kuumimmillaan ollessa! Siinä\nsuhteessa -- ja monessa muussakin -- on kaikki toteutunut yli toiveidenkin,\nsillä tätä kirjoittaessa sataa lunta tuolla puoli kilometriä ylempänä\nja täällä laaksossa on viikon päivät ollut lämmintä tuskin kymmentä\nastetta.\n\nMutta missä nyt ollaan?\n\nOn suuri valtatie, ikivanha esihistoriallinen ajotie ja nykyaikainen\nrautatie sen rinnalla, joka Tonavan haarajoen Innin laaksoa myöten\npyrkii Italiaan niin pitkälle kuin pääsee ja sitten sen loputtua\nBrennersolan läpi jatkaa matkaansa vuorien yli. Innlaaksosta, joka kuta\nylemmä tullaan sitä vuolaampana virtaa yhä korkeampien vuorien välissä,\nhaarautuu pieniä \"innejä\", sekä laaksoja että jokia, kuin ruotia kalan\nselkärangasta. Ne laaksot menevät aina alppien juurelle saakka, ja yhtä\nsemmoista laaksoa myöten, Tsillerlaaksoa, mekin löysimme tiemme sinne,\nmissä nyt olimme.\n\nTänne meidän laaksoomme tuopi oikein rautatie, joka eroaa isolta\nvaltakuntain väliseltä radalta Jenbachin asemalla, muutama tunti ennen\nInsbruckia, Tyrolin pääkaupunkia.\n\nSitä sievää, siistiä, herttaista, kapearaiteista pikku rautatietä!\nOllapa meillä Suomessa jossakin semmoinen kesäasukkaita varten\nrakennettu, esim. rantaradalta jonnekin Porkkalaan -- tulee vielä\nselviämään, miksi juuri merenrantaa tuli ajatelleeksi. Se on aivan\nuusi, avattu liikkeelle muutama vuosi sitten, ja kiiltää puhtauttaan ja\nnuoruuttaan. Vaunujen seinät ovat lasista, niin että niistä\nkurkistelemattakin näkee ympärilleen, vauhti on hidasta, pysähdykset\npikku asemilla pitkät kuin Porvoon radalla -- mutta mikä ero muuten! mikä\nero! -- niin että silmä ehtii sulattaa sen, minkä se saa. Kun on\npikajunan ahtaudessa kiitänyt ja keikkunut kuin viimeistä päiväänsä\nkohden, tuntuu sanomattoman suloiselta istua tässä vielä hengissä ja\nnauttia uudelleen elämästä ja sen antimista. Menköön maailma menojaan,\nja jumalankiitos, että olen päässyt sen jaloista pois!\n\nOn ihanaa astua jossakin siellä kotona pois jyskyttävästä höyrypurresta\nnoutamaan tulleeseen venheeseen ja soudella jotakin pitkää\nlahdenpoukamaa kohden niittyisten rantain välissä. On yhtä ihanaa\ntämäkin taival. Liekö missään maailmassa paikkaa, joka olisi niin\nviehättävä ja rauhoittava kuin tämmöinen viheriä vuorilaakso. Hajalle\npyrkivään ja rikki revittyyn mieleen se vaikuttaa aivan ihmeellisen\nrauhoittavasti ja rajoittavasti, ja helposti voipi käsittää, miksi\nkaikki maailma tämmöisiin paikkoihin pyrkii. Laakso on kauttaaltaan\nniittyä, siellä täällä on siihen jotakin kylvetty, viljaakin. Ruis\nsiinä parhaallaan hedelmöi, ohra tekee tähkää. Ruolla olevan tai juuri\nikään niitetyn heinän tuoksu, tuon mehevän alppiheinän, joka tuoksuu\nvielä voiksi ja juustoksi muuttuneenakin, täyttää ilman. Siellä täällä\non jollakin karummalla paikalla, minne joki on työntänyt hiekkaa tai\nsullonut kiviä, lehto, leppä-, tuomi-, pihlaja- tai kirsikkalehto,\ntoisaalla kasvaa kuusia. Vainioiden keskeltä paistaa vähän väliä\npienoisen sini- tai vihreäkattoisen kirkon valkea torni, sen ympärillä\non hedelmäpuiden piirittämä kylä ruskeine, puisine huoneineen ja tuolla\ntäällä jokin uudempaan tyyliin rakennettu hotelli.\n\nMetsä on meillä aina niittymaiseman kehys, ja niin on täälläkin. Mutta\nkun metsä meillä tavallisesti peittyy puittensa taakse, näkyy se täällä\nkaikessa laajuudessaan ja suuruudessaan jyrkän vuoren rinteellä. Missä\nrinne on jyrkin, siellä on metsäkin synkin; missä taas loivempi, siellä\non metsän keskessä pieniä peltoja ja niittyjä mökkien ympärillä,\nsydänmaan mökkien, jotka näyttävät käyvän yhä vähäisemmiksi ja\nköyhemmiksi, kuta ylempänä ovat, kunnes niitä lopulta ei ole niitäkään\nenää tuolla, missä erämaa, koskematon kivikorpi alkaa lumen ja\nkasvullisuuden rajalla. Sillä _siinä_ se nyt on lumi, viileä silmälle\nnähdä, viileä keuhkojen hengittää, jatkona taivaasta, jonka hattaroista\nsen tuskin erottaa, jossa se ikäänkuin riippuu kiinni, näkymättömän\nvoiman avulla ikäänkuin kannattaen tätä laaksoa, joka on sieltä\nlaskettuna alas ihmisten hetkelliseksi iloksi.\n\nNo niin, vaikkei tämä nyt olisikaan taivaallinen puutarha, niin saanen\nsitä kuitenkin sanoa \"maalliseksi paratiisiksi\". Ja siksi minä sitä\ntahtoisin kutsua etupäässä sen tähden, että se niin paljon muistuttaa\nPohjoismaita, Suomea.\n\nJa siinä se on sen suurin viehätys. Sillä -- en tiedä, uskallanko sen\ntunnustaa -- mutta ei ainakaan minua ole mikään ulkomailla matkustellessa\nliikuttanut enemmän kuin se, kun kohtaa siellä jotakin kotimaista,\njotakin \"omaa\", jotakin, joka näöllään, tuoksullaan tai muulla\nmuistuttaa minua siitä, mitä kotona on. Ja ilostus, hämmästys on\nkahdenkertainen, jos tuo tuttu esiintyy jotenkuten kirkastuneena,\njalostuneena semmoiseksi, miksi kotoinen luonto tai kotoiset olot\n_voisivat_ kehittyä, jos niitä osattaisiin ihmiskäsin ja ihmisaattein\nkirkastaa ja jalostaa.\n\nMutta juna on pysähtynyt -- pysähtynyt siksi, ettei se pääse enää sen\nedemmä. Laakso on kapenemistaan kaventunut, vuoren seinät käyneet\njyrkemmiksi, mäen huiput lumisemmiksi, ne ovat kupeelta kiertyneet\neteen ja seisovat seinänä vastassa, muodostaen umpipohjukan. Ollaan\nsiinä, mihin on pyritty, etsimässämme tyrolilaisessa\nvuorilaaksokylässä, Mayrhofenissa.\n\n\n\n\n\"ENSI-ILTA\".\n\n\nVaikka matkailijaliike täällä on ollutkin jo kauan käynnissä, luoden\nm.m. lukuisia hotelleja, ei tämä kylä kuitenkaan vielä näy joutuneen\nsen turmeluksen alaiseksi, jonka heti huomaa vanhemmissa\nturistiseuduissa. Tulija saa rauhassa kantaa kapineensa kantajain ja\najurien niitä häneltä riistämättä -- Italiassa oli ajuri minulta kerran\nrouvanikin ryöstää. Ajureja ei täällä muuten voisi ollakaan, sillä ei\nole semmoisia teitä, joita myöten voitaisiin ajaa. Saamme lähteä itse\nitsellemme asuntoa etsimään. Sen löydämmekin heti aseman luota.\n\nJa kun nyt olemme kerran päässeet sille tuulelle, siihen mielentilaan,\nettä kaikki meitä miellyttää, niin miellytti meitä hotellikin, mikä\ntapahtui nyt ensi kerran elämässäni. Se on kyllä kaikenlaisilla\nuudenaikaisilla mukavuuksilla varustettu, sähkö sekä -kelloineen\nettä -valoineen, mutta samalla on siinä oma kansallinen leimansa. Se on\nvain hiukan hienommaksi kehittynyt talonpoikaistalo, rakennettu\npaikalliseen malliinsa.\n\nTyrolilaisessa talossa on tilava käytävä, joka jakaa sen kahteen osaan.\nKahden puolen tätä käytävää on toisella puolen asuinhuone eli tupa --\nusein savutupa! -- ja sen takana keittiö, toisella puolen jonkinlainen\ntyöhuone ja ruokasäiliö, Käytävästä vie raput toiseen kerrokseen, jossa\nsielläkin on läpi koko kerroksen samanlainen käytävä, mistä vie ovet\nmakuuhuoneisiin. Molemmista näistä käytävistä pääsee verannalle eli\nparvekkeelle, jommoinen kiertää koko rakennuksen sen kumpaisenkin\nkerroksen kohdalla.\n\nTästä alkuperäisestä talosta on nyt melkein mitään muuta kuin sen\npinta- ja kuutioalaa laajentamalla saatu aivan erinomaisen herttainen\nja hauska vieraskoti. Alikerroksessa on yksi huone tarjoiluhuone eli\nvierastupa, jossa ei syödä, mutta nautitaan vain viiniä, olutta t.m.s.\nja johon seudun rahvas kokoontuu iltaansa viettämään, välistä laulamaan\nja tanssimaan. Tämä huone on sisustettu tukevilla pöydillä ja seinää\nmyöten kulkevilla penkeillä. Sen takana on samalla puolella käytävää\nruokasali, joka on pyhitetty varsinaisia vieraita varten, ja sinne\npaikkakuntalaiset eivät tule. Toisella puolen käytävää on jonkinlainen\nlukusali eli salonki, jossa on sanomalehtiä, kirjallisuutta ja\nkirjoitusneuvoja. Toinen sillä puolen oleva huone on jonkinlainen\nvarastohuone tai on se sekin muodostettu matkustajain olinpaikaksi.\nYläkerrassa ovat sitten makuuhuoneet. Verannat ovat isonnetut ja\nlaajennetut vierasten olinsijoiksi, ja on niistä sateelta ja paisteelta\nsuojaavien räystäitten alta mitä ihanin näköala laaksoon ja vuoristoon.\n\nKodikkuuden tunnetta lisää vielä suuressa määrin se, että se on talon\noma väki, joka ottaa vastaan vieraat ja niitä hoitaa. Pulska isäntä ja\nkomea emäntä -- en ole missään nähnyt niin pulskia isäntiä ja emäntiä --\ntulevat ystävällisesti kättelemään ja riisumaan päällysvaatteita, talon\nomat tyttäret -- en ole missään nähnyt niin paljon kauniita tyttöjä\nyhdessä paikassa kuin täällä -- saattavat vieraan huoneeseen ja hänelle\nvuoteen valmistavat. Ja ne samat tyttäret toimivat sitten myös\ntarjoilijaneiteinä. Ei mitään ikäviä \"kyyppareita\", ei mitään\nliukaskielisiä ja -mielisiä \"ovenvartijoita\".\n\nJa kun sitten tullaan alas aterioimaan, niin istuutuvat isännät,\nemännät, tyttäret kukin vuoroonsa vieraalle seuraa pitämään, kysymään\nkuulumisia ja tarvittavia tietoja antamaan. Ikävä vain, että niiden\nsaksa on sellaista, etteivät sitä berliiniläisetkään ymmärrä, mutta kun\nsanoo \"joo! joo!\" joka paikkaan, niin ainahan siinä suoriudutaan.\n\nTämän ravintolan omituisuuksiin kuuluu vielä, että se, samalla kun on\ntäydellinen ravintola, on myöskin täydellinen talonpoikaistalo, jossa\nharjoitetaan maanviljelystä ja karjanhoitoa. Siinä on navetta, josta\nkuuluu lehmäin ammuntaa ja kilien kellojen kilinää aamuin ja illoin;\nheinää tehdään tuossa verannan edessä niityllä, josta apilaan tuoksu\nillan kosteuden kanssa leviää joka huoneeseen; tyttäret hoitavat\nkasvipuutarhaansa ja tuovat sieltä vihanneksia pöytään ja ruusuja\npöydälle. Maidot, voit, juustot, jopa hunajakin, jota nautitaan\nkahvileivän kanssa ja jota mehiläiset valmistavat alppiniittyjen\nlemuavista kukkasista -- kaikki ovat kotitekoa. Yksin valaistuskin on\nomaa, koko kylän omaa: kosken voima muutettuna alppi-sähkövaloksi.\n\nTäällä on meidän mainio olla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn vilpoinen, kirkas ilta tämä meidän tyrolilainen ensi-iltamme.\nIstumme parvekkeella. Tummina kohoovat vaarat ja luovat jyrkkiä\npiirteitä taivasta vasten, josta tähdet leimuaa. Vielä helottaa\nlaskeneen auringon valo lumisilla huipuilla. Alppikoski kohisee, pienet\npurot solisee. Ruisrääkkä ääntelee, sammakko kurnuttaa kotoisen\ntuntehikkaasti, laulurastas sirauttelee alppien rinteiltä. Tuossa\nsihahti iltatuuli ruispellossa. Suljen silmäni ja olen -- Suomessa.\n\n\n\n\nTYROLILAINEN KYLÄ.\n\n\nOlen koettanut etsiä sopivaa vertausta, joka antaisi sattuvan kuvan\ntästä Tyrolin kylästä vuorien välissä, mutta en ole voinut keksiä\nparempaa kuin sen vanhan, että se on hedelmä kukkaismaljan keskessä.\nVihreässä kivimaljassa vihreä hedelmä. Vertauksen täydentämiseksi voi\nvielä lisätä, että tuo malja on asetettu lumen ja jään keskeen\nraittiina pysyäkseen.\n\nPuhuakseni maalarien kieltä, niin ovat ne erilaiset \"vihreydet\", jotka\nantavat maisemalle täällä sen luonteen. Laaksomaljan pohja on niityn\nvihreää, yhtäällä kukkivan niityn, toisaalla vähän ruskeamman, jonka\nyli viikate jo on kulkenut, sekä toisin paikoin jyrkissä neliöissä\nolevaa rukiin ja ohran vihreää, maljan laidat ovat kauttaaltaan\nkuusimetsän vihreää, johon vain siellä täällä on vedetty suonia tai\nlätkätty pilkkuja samasta niityn vihreästä kuin alempana. Maljan\nylimmän reunan muodostavat alppien kiviset, harmaan ruskeat selänteet\nja huiput.\n\nSiinä olisi valmis malli kivikupin \"glaseeraukseen\", aivan suorastaan\nluonnosta otettu. Ja jos te, kotoiset gobeliinien kutojattaret tai muut\ntaiteellisten tapettien tekijät, haluatte niinikään suoraan luonnosta\nlöytyvää mallia, niin enpä tiedä, mistä sen saisitte silmälle\nsuloisemman kuin tuollaisen vihreän, kuusia kasvavan alppiseinän, jos\nsen ylälaitaan vielä kuvaatte raiteen sinistä taivasta, valkoisine\npoutapilvineen tai lumihuippuineen. Siinä on kaikki värit, mitkä\nsuomalaisessakin maisemassa, vaikka vähän vaikuttavammin. Ja jos valo\ntuolla tavalla \"tapioituun\" huoneeseen tulisi katosta, niin pitäisi sen\nolla asua yhtä viehättävän kuin suomalaisen savupirtin, jonka lattialle\nolisi levitetty heiniä ja seinille ripustettu kaisla- ja ruohokerppuja\nkuivamaan ja jonka -- katto olisi poistettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskellä tätä kylää on pienoinen kirkko, valkeaksi maalattu, ja katto\nja torni vihreiksi. Kirkkoa piirittää yhdeltä puolen vähäinen\nhautuumaa, toiselta puolen pappila -- papilla on komea bernhardiinikoira,\njoka istuu ikkunassa ja isäntänsä kehoituksesta silloin tällöin\nhaukahtamalla tervehtii liiaksi tungettelevia turisteja -- kolmannella\npuolella on kansakouluhuone. Koulu on ainakin osaksi kirkollinen, koska\nsiinä näkyy antavan opetusta pappi ja myöskin eräs nunna eli n.k.\n\"sisar\".\n\nAivan kirkon läheisyydessä on joukko samanlaisia hotelleiksi\nmuuttuneita talonpoikaistaloja, joista yhden edellä kuvasimme. Ulompana\non puutarhain ja niittyjen keskessä toisia taloja, joita toisiinsa\nyhdistää mitä sievimmät jalkatiet.\n\nLähdemme muutamata semmoista seuraamaan. Se kulkee parhaillaan\nkellastumassa olevaa ruispellon piennarta. Pellon ojassa virtaa\nvastaamme huimaavaa vauhtia lähdekirkasta vettä, joka on siihen\njohdettu jostakin ylempää alppikoskesta, minkä kumea kohina alinomaa\nkuuluu korviimme. Tämä oja, joka kulkee talosta taloon, antaa kylälle\nsen erikoisen luonteen. Se on monessa suhteessa sen valtasuoni, sen\nvoiman ja varallisuuden lähde. Melkein joka talossa on täällä pieni\nkotitarvemylly, jota tuo puro pyörittää. Siitä saa liikevoimansa\nrautapaja ja ainakin kaksi suurenlaista puusepäntehdasta, joissa\nhöylät, sorvit ja sirkkelit käyvät sen avulla, ja käyttää se vielä\nlauta- ja lankkusahaakin. Nuo laitokset eivät kuitenkaan ole mitään\nsuurtehtaita, vaan aivan yksinkertaisia kotiliikkeitä, joissa\ntalonisännät poikineen ja muine väkineen tekevät työtään ja jotka\netupäässä tyydyttävät paikallista tarvetta. Siitä on seurauksena, että\nkoneet ja muut laitokset ovat mitä yksinkertaisinta lajia. Pyörä, jonka\nvesi panee liikkeelle, on läpimitaten pari kolme syltä, puusta tehty ja\nkäy useinkin taivasalla. Vesi ruiskahtaa siihen kaitaisesta rännistä,\nja kun pyörää tahdotaan pysäyttää, niin siirretään ränni syrjään ja\nvesi juoksee ohi; toisessa paikassa voi olla luukku rännin pohjassa,\njota sulkemalla tai avaamalla vesi johdetaan rattaaseen tai siitä pois.\n\nPaitsi näitä laitoksia tarjoo joka talon ohitse hyrskyävä puronen\nkaikenlaisia muitakin etuja jokapäiväisessä taloudessa. Siinä pestään\npyykit ja astiat ihan keittiön portaiden edessä, siitä puutarhat\nkastellaan, ja olenpa nähnyt sitä kuljetusneuvonakin käytettävän siten,\nettä laudanpalasia, halkoja, jopa puuastioitakin sitä myöten uitetaan\ntalosta toiseen. Vaikka vesi yhä uudistuessaan näyttää olevankin\nkirkkaampaa ja puhtaampaa kuin Riihimäen lähdevesi, ei se näille\nherkkusuille kuitenkaan kelpaa ruoka- ja juomavedeksi. Sitä varten on\nerityinen johto, johon sama puro pumppuaa veden suuresta alppikoskesta\nja joka milloin maanalaisia, milloin maanpäällisiä puutorvia myöten\ntuopi lirisevän pikkupuron joka talon portaiden eteen.\n\nMutta ei vesi vain vetenä hyödytä ja palvele kylää ja sen tarpeita.\nTulenkin muodossa se vielä tunkee joka taloon, tulen ja valon,\nsähkölaitoksesta saadun. Kylän päässä olevaa pientä sähkölaitosta\nhoitaa sitäkin muuan talonpoika muitten töittensä ohella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki se lorina ja lirinä, se hyrinä ja pyörinä, joka syntyy veden\nliikkeestä ja sen liikkeelle panemista laitoksista, tekee varsinkin\nvieraaseen hyvin virkistävän vaikutuksen. Se on musiikkia, joka soipi\nyöt ja päivät, ei yksitoikkoisesti, vaan aina eri äänilajeissa sen\nmukaan, millaiset ovat ilmat ja tuulet, erilailla silloin kun yksi\nlaitos käy ja toinen seisoo, erilailla silloin, kun vesi hyrskyy\nrattaissa tai johdetaan niiden ohitse. Lähempänä ollen kuuluu yksi\nsävel, etäämpänä ollen toinen; kun ikkuna on auki, soipi puro niin, kun\nse on kiinni, näin; mutta aina sen kuulee ja aina siitä korva iloitsee.\n\nMutta kaiken yli kuuluu kuitenkin pikkupuron lirinän ja lorinan ohella\nsuuren kosken kohina.\n\nTämän kosken muodostaa kolme vuorikoskea, jotka Mayrhofenin kylän\nkohdalla ja sen vainioiden keskessä yhtyvät toisiinsa. Nuo kosket ovat\nsekä kukin erikseen että toisiinsa yhtyneinä täydellisenä vastakohtana\nkylää palvelevalle purolle. Puro on työjuhta, kosket ovat täydellisiä\nvillihepoja, joita eivät ainakaan täkäläiset ihmisvoimat näy kyenneen\nkesyttämään. Jalat suorina ja harja hajallaan karkaavat ne ohitse omia\naikojaan ja omia teitään, ja ihmiset saavat kiittää onneaan, etteivät'\njalkoihin sorru. Tuolta ylhäältä, ikuisten lumien ja ikuisten jäiden\nkorkeuksista, ovat aurinko ja etelän lämpimät tuulet ne irtauttaneet.\nHurjistuneina hyökkäävät ne alas hypäten yli huimaavien kuilujen,\nyhtyvät yhä useammat toisiinsa yhä isommaksi laumaksi, karkaavat\ntoistensa kilvalla toistensa ohi, puristuvat vähän ennen laaksoon\ntuloaan pelkäksi vaahdoksi ja jatkavat sitä vimmaansa ja sitä vauhtiaan\nyhtenä ainoana kuohuna kylämme ohitse, pysähtymättä ainoaankaan\nsuvantoon, huoahtamatta ainoassakaan niemen kainalossa tai\nakanvirrassa. Eivät mitkään meikäläiset kosket, ei Pyhäkoski, ei\nImatrakaan ole tehneet minuun niin vihaista, niin hillitöntä vaikutusta\nkuin nämä ärjyt. Ehkä se tulee siitäkin, että ne tuskin tuntiakaan\npysyvät ennallaan. Niiden vedenpaljous ja siitä seuraava vauhti ja\nvauhdin synnyttämä vilinä ja ulina vaihtelevat voimassa usein monta\nkertaa päivässä. Ne tulevat ja menevät kuin tuuliaispäät ja\nriippuvatkin suorastaan tuulista ja ilmoista. Yhtenä päivänä tai yönä\nsataa siellä tuolla ylhäällä lunta suunnattomat määrät, niin että missä\neilen näkyi paljas kallio tai vihreä nurmirinne, siellä on tänään\nkaikki valkoisina kinoksina. Tänään siellä etelätuuli saa aikaan\nsateen, joka pehmittää kinokset, ja huomenna paistaa päivä täydeltä\nterältään. Mutta sitten on taas yöllä kylmä ja pakkanen, joka vähentää\nsulamista. Kaikki se tuntuu aivan välittömästi alppikoskessa, ja niin\nne ovat lakkaamatta ilmojen hermostuttavan vaikutuksen alaisina. Sen\nkuulee helposti niiden äänestä ja näkee niiden hyrskystä. Väriäänkin\nvoipi vesi silloin tuon tuostakin vaihtaa, muuttaen sinivihreän\nvaahtonsa keltaisen ruskeaksi.\n\nEikä vain siitä. Usein näyttää alppikoski villipeto tapojaan paljon\ntehokkaammalla tavalla, tulvimalla yli äyräittensä muutamien\ntuntikausien kuluessa. Silloin menee sillat, murtuu maat, särkyy\npellot, kaatuu huoneet. Totisiksi käyvät talonpojan kasvot hänen\nsemmoisista puhuessaan; sillä se on jotakin, jolle hän ei mitään voi.\nAinoa, minkä hän mahtaa, on, että hän laskee kivellä kosken reunat\nniinkuin kanavan. Se estää tavallisissa oloissa ainakin rantaäyräiden\nvyörymistä, mutta veden nousemista vainioilleen hän ei voi estää. On\noivallettu, että metsä pidättää kosteutta, että sitä siis on\nsuojeltava, niinkuin hyvin huolellisesti suojellaankin ja vain määrän\nmukaan sitä hakataan. Muut varokeinot pitää täälläkin jättää pilvien\npitäjän huoleksi. Ja se tehdään siten, että häntä lepyttääkseen ja\nhäneltä suojaa anoakseen kerran vuodessa pannaan toimeen kirkollinen\njuhlakulkue, joka pappien messutessa ja suitsuttaessa nousee jonkin\nmatkaa ylös vuorille ja johon kylän asukkaat miehissä ottavat osaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulvat ovat sitä tuhoisammat, kun viljelysmaata, jota ne aina\ntullessaan hävittävät, on niin vähän. Kylällämme, jossa asuu noin\npuolentoista tuhatta henkeä, on sekä asuttavanaan että viljeltävänään\nmaa-ala, joka pituudeltaan on vain pari kolme kilometriä ja\nleveydeltään noin puoli sen vertaa. Kaikki, mikä ikinä voidaan,\nkäytetään viljelykseen. Maan suhteen ollaan niin tarkkoja, että sitä ei\nraatsita jättää esim. halkopinojenkaan alle, vaan pinotaan halot ja\nmuut puutavarat m.m. veden päälle, s.o. puron poikki asetetuille\ntelineille.\n\nMutta jos maata on vähän, niin sitä paremmin se näkyy kasvavan. Olen\nharvoin nähnyt niin hyötyvää ruista -- sitä nyt juuri parhaillaan\nleikataan -- ja niin meheviä niittyjä. Heinä kasvaa ihan silmissä, ja\nsitä korjataan alinomaa -- luulen että niitystä otetaan ainakin kolme\nluokoa vuodessa. Suurin osa vainioista onkin heinänkasvussa ja\nainoastaan siellä täällä näkee vilja- tai perunapellon. Heinän ja\nviljan korjuun toimittavat vanhat miehet tai naiset, sillä kaikki\nreippaampi miesväki asuu koko kesän alpeilla karjan kanssa. Naisten\nhuolena on myöskin hoitaa puutarhaa, joka on joka talossa ja jossa\nkasvaa etupäässä salaattia, kaalia ja juurikkaita. Hedelmäpuita,\nkirsikka-, omena- ja luumupuita on myöskin joka talon ympärillä.\n\nJa kukkia! Ruusupensas kasvaa miehen korkuiseksi puuksi ja nuokkuu\nkaiken kesää raskaitten kukkiensa painon alla. Kukkia on sitäpaitsi\njoka verannalla, joka parvekkeella, joka ikkunan ulkolaudalla -- ja joka\nnaisen ja miehen hatussa ja rinnassa juhlapäivinä.\n\nKukkaismalja! -- niin, kukkaismaljahan se on siinäkin suhteessa tämä\ntyrolilainen kylä. Kukkaismalja, johon taatto taivahinen yhtenä päivänä\nvettä pilvistä valaa, toisena päivää paistattaa; ja jota hän\nvuoriseinän avulla suojelee milloin liialta kuumuudelta, milloin liian\nkylmiltä tuulilta.\n\n\n\n\nMENOJA JA TAPOJA.\n\n\nEmme ole kauankaan olleet tässä vuorilaaksossa Mayrhofenin kylässä, kun\neräänä aamuna heräsimme kanuunain paukkeeseen. Pom! ensin yhden kerran\nja sitten: Pom! Pom! Pom! -- aina vähäin väliaikain perästä. Kun kello\noli vasta viisi aamulla, niin oli ensimmäinen ajatukseni, että yöllä on\nsota syttynyt ja tästä nyt tulee kuuma päivä. Tätä luuloani vahvisti\nvielä se, että talon täysikasvuinen poika ikkunasta katsoessani näkyi\ntäysissä tamineissa pyssy olalla, lippu toisella ja muuten puettuna\ntyrolilaiseen metsästäjäunivormuun, rientävän sinnepäin, mistä\nlaukaukset kuuluivat. Ja muita samanlaisia univormuja riensi tietä\npitkin sekä hänen edellään että jäljessään. Mutta mitä naiset sodassa\ntekevät? -- sillä niitäkin riensi samaan suuntaan.\n\nJa yhä lasit tärisi ja kaiku jyrisi vuoresta vuoreen ukkosena. Pom!\nPom! Ja ylhäältä vuoristosta pommitettiin samalla tavalla vastaukseksi\nmuista kylistä.\n\nJospa ruutia ja pommeja ja pyssyjä ja univormuja tässä maailmassa aina\nkäytettäisiin yhtä rauhallisiin tarkoituksiin kuin nämä kunnon\nmarjahovilaiset niitä käyttivät! Sillä ei kaikki tuo pauke ollut muuta\nkuin jumalanpalvelukseen herättämistä. Joka kerta, kun on jokin\nsuurempi juhla, ajetaan kansa sillä tavalla ylös unestaan sitä\nviettämään. Lähellä kirkkoa on niitty, niityn reunassa on kiviaita,\nkiviaidan päälle on asetettu kanuunan patruuneja, jotka siinä\nlaukaistaan pitkän seipään kärkeen sovitetun sytyttimen avulla.\n\nJos olisi muukalainen matkailija kuinkakin sikeästi vielä tahtonut\nnukkua takaisin syntiensä uneen, ylös hänen täytyi ja lähteä katsomaan,\nmitä muuta merkillistä tarjosi se tapa, jolla Mayrhofenin tyrolilainen\njumalaansa palvelee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tänään tavallista suurempi juhlallisuus, niin suuri ja harvinainen,\nettä sitä Mayrhofenin kylän historiassa ei ole kuin kerran tätä ennen\nmainittu. Se oli n.k. \"primitz\"-juhla, joka merkitsee sitä, että tänä\nsunnuntaina lukee kylän kirkossa ensimmäisen messunsa nuori munkki,\njoka on kotoisin tästä kylästä. Kylä on ylpeä sille näin tapahtuneesta\nkunniasta ja on tehnyt kaikki voitavansa viettääkseen päivää\narvokkaasti ja juhliakseen sen sankaria. Jo kansakoululapsilla oli\nollut koko viikon lupa köynnösten ja seppelten sitomista varten, joilla\noli kirkko koristettu ja rakennettu riemuportti kirkon eteen. Jo\nlauantaina olivat useimmat talot liputetut, ja kun nuori\nfransiskolaismunkki saapui, olivat kyläläiset torvisoittokuntineen\nhäntä asemalla vastaanottamassa. Illalla paloi värilyhtyjä joka\nikkunassa, joka parvekkeella, ja tuon tuostakin leimahti pimeydessä\nbengaalisalamoita. Siellä täällä paloi vaarain huipuilla ja rinteillä\nkokkoja. Mutta kaikista liikuttavin ja omituisin oli\nserenaadikonsertti, jonka torvisoittokunta pani toimeen. Pappilan\nrappusilla, jotka tuovat suoraan kirkkomäelle, istuu nuoren munkin isä,\njoka nähtävästi on ollut poikansa kanssa kutsuttuna päivällisille papin\nluo. Ukon takana ja ympärillä seisovat kylän vanha pappi -- se sama,\njonka koira ikkunasta haukkuu ohikulkevia -- ja muutamia muita munkkeja\nja pappeja. Itsellään rovastilla on sikari hampaissa. Portaiden eteen\nitse kirkon mäelle on asettunut torvisoittokunta kyläläisten ja\nmuukalaisten matkailijain ympäröimänä. Soittokunta kaiuttelee\nsäveleitään, etupäässä iloisia valsseja ja polkkia. Jokaisen numeron\njälkeen huutavat papit portailta: bravo! bravo! ja taputtavat käsiään.\nJa mikseivät taputtaisi! Kyläläiset antavat heille parasta, mitä heillä\non, soittonsa, ja tekevät sen vilpittömästä sydämestä. Kertoohan vanha\neteläranskalainen legendaruno, kuinka hurskas temppujen tekijä,\nmarkkinavoimistelija, kun ei tiennyt eikä osannut madonnalle parempaa\nilouhria omasta puolestaan antaa, levitti mattonsa hänen kuvansa eteen\nja voimisteli siinä, kunnes luuli näkevänsä jumaloitavansa hänelle\nhymyilevän ja päätään nyökäyttävän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt on sunnuntai ja nyt mennään kirkkoon. Kaikkialta tulvii\nkansaa pientä temppeliä kohti, vuorilta valuen ja laaksoista nousten.\nNe eivät mene sinne tunkeillen ja toistensa kilvalla niinkuin meillä\nmikä mistäkin pääsee. Kulkevat järjestetyssä juhlasaattueessa. Kirkon\nedessä seisoo kylän kaarti, ampujapataljoona lippuineen ja pyssyineen,\nja muodostaa kujan. Siitä kujasta astuu sisään papisto pyhiä kaluja\nkantaen. Heidän päällään kantavat kuoripojat telttakattoa. Pappien\nkeskessä astuu nuori, ruskeaan sarkavaippaan puettu nuorukainen, jonka\npää on keskeltä kalju. Heidän jäljessään tulee rivi nuoria\nvalkopukuisia tyttöjä, kaikilla valkeat seppeleet päässä. Sitten\nseuraavat \"viranomaiset\", joista tunnen metsäherran, postimestarin,\nasemapäällikön ja santarmin. Nyt kansakoululapset nunnansa opastamina.\nJa lopuksi suuri yleisö, talonpoikainen kansa. Se osa juhlakulkueesta\non vaikuttavin ja komein. Kaikki ovat kansallispuvuissa, naiset\nmustissa hameissa ja liiveissä, päässä musta huopahattu, josta riippuu\nhienoista vaski- tai hopealangoista tehty töyhtö. Miehillä on\nuseimmilla polvihousut ja kaikilla paksu lyhyt takki harmaasta sarasta.\nPäässä on heillä huopainen lakki höyhentöyhtöineen ja punaisine\nkukkineen. Ne ovat kaikki komeata, sitkeää, luisevaa, rotevaa, jäntevää\nkansaa -- en missään maailmassa ole nähnyt niin komeita vartaloita, niin\nterveitä kasvoja, niin paljon luontaista karakteeriä, ellen ota lukuun\nmerenrantain kalastajia. Kansallispukujen yhtäläisyys tekee\nunivormumaisen vaikutuksen ja muistuttaa samalla Suomen heränneitä,\njoihin muutenkin miesten lyhyet sarkatakit johtavat ajatuksen.\n\nKun kaikki, jotka ovat mahtuneet kirkkoon, ovat sinne kadonneet ja\nloput jääneet pää- ja sivuovien eteen, komentaa tohtori, joka on\nMayrhofenin kaartin päällikkö, kokokäännöksen ja kaarti asettuu kirkon\nseinämälle lepoasentoon jumalanpalveluksen ajaksi.\n\nKatolinen jumalanpalvelus on enimmäkseen soittoa ja laulua ja messua,\nja on sitä mieluista kuunnella istuessaan varjostavan vaahteran alla\nhautuumaan kivikko-aidan päällä. Urut soivat siellä, koraalit hymisee,\nrukoukset veisataan tai messutaan ja kansa vastaa \"amenilla\" ja muilla,\nniinkuin meilläkin. Koululasten osanotto kirkonmenoihin on sangen\nmiellyttävä piirre. Tuon tuostakin kuulee heidän heikkojen lapsellisten\nääniensä yhtyvän rukoukseen. Epäilemättä on tässäkin yksi niitä\nihmisluonteen hienoon tuntemiseen perustuvia keinoja, joita katolisessa\nkirkossa on niin runsaasti ja joilla se niin voimakkaasti sitoo ihmisiä\nitseensä. Kun lapset näin pienestä pitäen saavat olla myötävaikuttavina\njumalanpalveluksessa, kasvattaa se heissä tietysti kiintymystä\nkirkkoon, ainakin ulkonaisesti. Kirkon kannalta katsottuna on sillä\ntietysti paljonkin voitettu.\n\nKoraalien ja messuamisten jälkeen seuraa saarna, jonka pitää eräs nuori\nfransiskolaismunkki, joku vihittävän vanhempi toveri. Se on hehkuva,\nlämmöllä, voimalla ja sopusointuisilla liikkeillä mainiosti esitetty ja\nkuuluu hyvin kirkon ulkopuolellekin. Sen minkä sitä ymmärrän, on se\nsitä tavallista jumalansanaa, sitä semmoista, joka jyryää kaikkea ajan\npahuutta ja epäuskoa vastaan, koettaen osoittaa inhimillisten\npyrintöjen, varsinkin tieteiden kykenemättömyyttä ratkaista ihmishengen\nsuurimpia kysymyksiä. \"Ei koskaan ole tyytymättömyys, huolimatta\nkaikista keksinnöistä ja elämän mukavuuksista, ollut suurempi kuin\nnyt.\" Sen saarnan olen kuullut monet kerrat omissa kirkoissamme, ja\nolisi sen voinut pitää mikä luterilainen pappi tahansa.\n\nMutta sitten seurasi päivän merkityksen, nuoren munkin ensimmäisen\njulkisen esiintymisen johdosta messun pitäjänä ja sakramentin jakajana\nannettu esitys ensin sakramentin merkityksestä ja sitten papin asemasta\nja tehtävästä, esitys, jonka sisältö kyllä entuudeltaankin oli\nkirjoista tunnettu, mutta joka vaikutti aivan uudesti, näin\nvälittömästi, korvaan puhuttuna, sanoin selitettynä. Sakramentti on --\nsanoi munkki -- enemmän kuin mikään muu omiansa uskoa vahvistamaan ja\nylläpitämään ja antamaan ihmisille voimaa ja luottamusta. Kun Jumalaa\nmuulloin rukoillaan, niin on Jumalan vallassa kuulla tai olla\nkuulematta rukousta. Ehtoollistilaisuudessa sitävastoin on Jumala papin\npalvelija, hänen orjansa, joka on lupautunut tekemään kaikki, mitä hän\npyytää. Niin pian kuin pappi tarttuu sakramenttiin ja toimittaa siihen\nkuuluvat menot, sitoo hän Jumalan tekemään mitä tahtoo. Hostiaa\nkäytellessään pappi on Jumalan sijainen, joka hänen valtuuttamanaan\nantaa syntien anteeksi antamisen jokaiselle, joka toimituksessa läsnä\nolemalla tahtoo siitä tulla osalliseksi. Tätä oppia esittäessään\nsaarnamies ei sanallakaan koskettanut siihen, missä mielessä, missä\nsisällisessä mielentilassa ehtoollinen on nautittava, vaan vaikuttaa\nse, ehtoollinen, ehdottomasti, mistään riippumatta. Kun papilla on\ntämmöinen valta, tämmöinen avonainen valtakirja, niin -- ja lopulta\nkääntyi puhuja kuorissa istuvan nuoren papin puoleen, huomauttaen\nhänelle tätä hänen merkitystään ja tärkeätä tehtäväänsä ja siitä\nseuraavaa vastuunalaisuutta.\n\nEi koskaan ole minulle selvempänä esiintynyt paavin Pietarin-sijaisuus,\neivät koskaan ole taivaan valtakunnan avaimet, joilla katolinen kirkko\navaa tai sulkee ovet autuaitten asuntoihin, helisseet räikeämmin\nkorvissani.\n\nSaarnansa päätti munkki polvirukouksella saarnastuolissa, jonka\nrukouksen hennot lasten äänet taas toistivat.\n\nJa sitten seurasi nuoren vastavihityn munkkipapin ensimmäinen julkinen\nkirkollinen toimitus, hänen messunsa ja ehtoollisensa. _Hänen_\nehtoollisensa, sillä katolisessa kirkossa nauttii, kuten tunnettu,\npappi itse ehtoollisen ja muut tulevat siitä vain välillisesti,\nläsnäolonsa kautta osallisiksi. Merkiksi siitä, milloin pappi nauttii\nleivän, ja että kaikki, jotka eivät sitä näekään, kuitenkin tietäisivät\nhetken ja silloin tekisivät ristinmerkin, helähtää katolisissa\nkirkoissa tavallisesti pieni tiuku, tai soi myöskin kello tornissa. Se\non salaperäisen tunnelmallinen tuo kirkollisen toimituksen huippukohta,\nkun kaikkien valmistusten jälkeen, soittojen ja laulujen vaiettua\nyht'äkkiä syntyy kuolon hiljaisuus, kun kaikki sekä kirkossa että sen\nulkopuolella lankeavat polvilleen ja nöyrässä alistuvaisuudessa\nantautuvat mystillisen tunteen valtaan. Olin kerran läsnä semmoisessa\ntilaisuudessa, toistakymmentä vuotta sitten, kun paavi Leo XIII vainaja\nviisikymmenvuotisen piispautensa riemujuhlassa nautti ehtoollisen\nPietarin kirkossa, jossa silloin oli läsnä viisikymmentätuhatta\nhenkilöä. Toimituksen päätyttyä syttyivät Pietarin kirkon jättiläisurut\nsoimaan ja ihana, mahtava laulu vyöryi alas kupoolien kätköistä.\n\nNiin tapahtui Mayrhofeninkin pienessä kirkossa. Urut soivat, lapset\nja papit lauloivat. Mutta oli tämä meidän kylämme nuoren miehen\nensimmäistä virkatoimitusta juhlistamassa jotakin, jota ei paavin\njuhlassa ollut. -- Pom! Pom! -- ja taas -- Pom! Pom! -- pamahteli kirkon\ntakana olevalta niityltä. Olivat korvat mennä umpeen, sydän ja rintakehä\nvavahtelivat, pääskyt pakenivat pesistään räystäitten alla, ikkunat\ntärähti.\n\nPataljoona asentoon! -- Kunniaa! -- komentaa tohtorikapteeni, ja kylän\nkaarti tekee kirkon seinämällä kunniaa, sill'aikaa kun muut\nristinmerkkiä.\n\n-- Ladatkaa! -- Lauk...! -- ja kun kanuunan patruunat ovat loppuneet,\npamahtavat pyssyt yhteislaukaukseen ja pahvitulpat pölähtävät savun\nkanssa korkealle ilmaan.\n\nKomeata väkeä tuo kotoinen kaarti! Kylän parhaat nuoret miehet, joita\nja joiden univormuja oli ollut hyvä aika ihailla toimituksen kestäessä.\nTakki harmaata sarkaa, ulottuen vain ristiselkään ja sopien mainiosti\nnoihin solakoihin jänteviin vartaloihin. Housut mustat polvihousut.\nSukat valkoiset. Kengät vuorimiehen mukavat, suuret, raudoitettuine\npohjineen. Rintaa peittämässä heleän punaiset, kullalla kirjaillut\nliivit ja vatsan päällä leveä, kirjava nahkavyö. Päässä sitten\ntöyhtöinen lierilakki, kiinnitettynä leuan alle mustalla nauhalla,\nKirkon kunniavartio, paavin paikallinen sveitsiläiskaarti. On\nmonenlaista menoa ja muotia tässä maailmassa, on senkin seitsemän\nseremoniaa. Mutta välipä tällä, kun kukin koettaa parastaan, antaa\nJumalalleen sen, mikä hänen mielestään on Jumalalle tuleva -- antaa\nhänelle vuoriseinäinsä sataisen kaiun, antaa ilonsa tämä, kun tuo\nsurunsa, uhraa riemunsa yksi, kun toinen huokauksensa ja\nvaikerointinsa. Älkäämme naurako, ettei meitä naurettaisi!\n\nJumalanpalvelus on kirkossa päättynyt ja kaarti asettuu taas kujaksi\nkirkon edustalle. Soittokunta, joka jumalanpalveluksen aikana on ollut\nläheisessä ravintolassa, saapuu sekin paikalle marssia soittaen.\nVähitellen alkavat ihmiset tulvia ulos kirkosta samassa järjestyksessä\nkuin olivat sinne menneet. Nyt ei olla enää niin totisia ja juhlallisia\nkuin äsken kirkkoon mentäessä. Soittokunta asettuu saattueen etunenään\nja viepi iloista marssia kaiuttaen papit, viranomaiset ja muut lähellä\nkirkkoa olevan ravintolan edustalle, jonka oven päällä on kirjoitus:\n\"Willkommen Primitziant!\" (\"Tervetuloa vastavihitty!\") Ravintolan\nedustalla soitetaan vielä muuan kappale, kaarti ampuu yhteislaukauksen,\nja nuori pappi menee pappien, viranomaisten, sukulaistensa ja muiden\nvalittujen kanssa ravintolaan juhla-ateriaa nauttimaan. Muu väki\nvetäytyy toiseen vastapäätä olevaan ravintolaan, jossa soittokunta\nsoittaa, ja kaarti on tilannut itselleen paikan kolmannessa. Pian\nkuuluu iloista sorinaa, laulua ja lasien kilinää kaikkialla kirkon\nympäriltä. Ravintolan edustat, parvekkeet ja varjoisat puutarhat ovat\ntäynnä juhlapukuista ja keveämielistä kansaa, jota eivät maalliset\neivätkä taivaalliset huolet rasita. Näkö on todella ihana ja kauneutta\ntäynnä tuossa heleän auringon valaistuksessa viheriäin vuorten seinien\nvälissä, ikilumisten alppien alla.\n\nIllalla riemu vasta oikein remahtaa. Silloin pistää nuoriso tanssiksi\nravintoloissa. Huilut, mandoliinit, sitrat soivat ja ketteräjalkaiset\nparit tanssivat sekä uuden- että vanhanaikaisia tansseja. Yksi näistä\nviimemainituista muistuttaa kasakkatanssia nivelten notkistamisineen ja\nkorkealle ilmaan hyppimisineen. Hyppiessään naisensa ympärillä lyö\nkavaljeeri yhtämittaa käsillään pohkeihinsa ja istuimiinsa, josta\nsyntyy rätinä kuin rakettien räiskyessä. Sitten tarttuu hän naiseensa,\npyöräyttää häntä, heittää häntä korkealle ilmaan ja jatkaa taas\ntasajalkatanssiaan.\n\nJa kaikki tuo tapahtuu köyhän munkin kunniaksi, joka nyt lopullisesti\non eronnut maailmasta, joka ei enää voi sen iloihin ottaa osaa, jolla\nei saa olla, ei rahaa, ei tavaraa, ei taloa, ei kotoa, ei ystäviä eikä\n-- vanhempiakaan. Sillä heistäkin hän nyt parin päivän vierailun jälkeen\neroaa, vetäytyäkseen jonnekin luostariin ja sinne hautautuakseen. On\nhän koko ajan vähän alakuloinen ja raukea tuo nuori jäntevän näköinen\nmies. Mahtoi pysyä isänsä, tavallisen talonpojan ammatissa, elää\nylhäällä viileässä vuoristossa karjaa paimentaen tai vieraita\nkukkulalta kukkulalle opastaen. Ehkä olisi siitä ollut ilo isompi --\nainakin hänelle itselleen.\n\nKyläläisilleen hän nyt kylläkin ison ilon valmisti, antoi heille\ntervetulleen tilaisuuden juhlimiseen, johon he täällä kyllä muutenkin\novat valmiit.\n\nNiin, jäi mainitsematta, että äskeinen pappi saarnassaan huomautti\nnäitä mayrhofenilaisia vielä siitäkin, että heille saattaa kerran vielä\nolla suuri etu siitä, että heillä on tarvittaessa tämä sukulainen ja\ntuttava heidän puolestansa puhumassa. Sillä hänestä tulee ehkä pyhä\nmies ja aivan varmaan on hän kerran pääsevä taivaaseen. Ehkä eli näillä\njuhlimisilla siis aatetta ja tarkoitusta enemmän kuin ensi näkemältä\nnäyttikään.\n\n\n\n\nTULVA JA SEN TUHOT.\n\n\nEilen oli painostavan kuuma ilma edellisen päivän sateen jälkeen.\nJyrkkien vuorten ympäröimässä kattilalaaksossa ei tehnyt mieli\nmihinkään liikkua, istuskella vain varjoisessa lehdossa, niityn alla,\nruispellon pientaren laidassa, alppikosken rannalla, jonka jääkylmistä,\nsuoraan jäätiköiltä tulevista kuohuista levisi viileä veto läheisimpään\nympäristöön. Lehtikuuset ja muut kuuset antoivat siimestä. Mehiläiset\nsurisivat kukasta kukkaan, ruista leikattiin, lyhteitä sidottiin ja\npantiin kuhilaalle. Toisaalla tehtiin heinää. Kaikki tyynesti ja\nverkalleen, sillä eivät ole viljelykset täällä pienipeltoisessa\nvuorikylässä niin laajat, ettei niitä ehtisi hoitaa ilman rasitusta ja\nponnistusta. Katse harhaili pitkin laaksoa, joka milloin avartuu,\nmilloin kapenee, jakautuen ikäänkuin peräkkäin oleviksi eri huoneiksi,\njoiden lattioita peittävät heleän vihreät nurmimatot ja joiden seiniä\nverhoavat tummanvihreät metsäiset vuoriseinät. Maisema siinä on kuin\nhieno salonki, ja ruskeat ja valkoiset talot, kirkot ja huoneet ovat\nkuin huonekaluja salongissa. Ja kattona on heleän sininen taivas ja sen\nkannattimina häikäisevän valkoiset lumihuiput.\n\nOnni, tyytyväisyys ja huoleton rauha täyttää luonnon, ja sen sydämen\nalla sykkii pidätetty riemu, joka vasta illan viileän tullen\nvalloilleen remahtaa. Kussa on aurinko laskenut, niin siinä tuhannet\nheinäsirkat virittävät kiihkeät virtensä ja sytyttävät kiiltoperhoset\ntaikalyhtynsä ja käyvät keijuistanssiinsa vainiolla. Ja hotellien\nverannoilla soi huiluja ja pillejä, ja kylän nuoriso panee toimeen\nkatrilleja kaukomatkaisten vierasten viihdyttämiseksi.\n\nMutta auringon laskun jälkeen on lumihuippujen hartioille ilmaantunut\nharmaata huntua, joka on siitä kasvanut, laajentunut, alennut,\nkutoutunut tiheäksi koko taivaan yli ulottuvaksi pilveksi, ja myöhemmin\nillalla, puoliyön lähetessä huoahtaa luonto, liikahtaa ilma ja\nhiljainen sateen suhina oli vuoteelleen vaipuneiden tuutilaulu.\n\nSatoi vielä aamullakin ja on satanut koko tämän päivän. Ja semmoista on\nsää ollut useampia päiviä. Yhtenä päivänä painostavan kuuma, toisena\nsitä seuraava lämmin sade runsaasti heruvista pilvistä.\n\nOn sangen salaperäistä tuommoisena sadepäivänä, kun kaikki se maailma,\njoka muulloin vuorten rinteiltä näkyy, kun kaikki se elämä ja vaihtelu,\njota sieltä voipi seurata, on kokonaan kadonnut. Ei tiedä mitään, mitä\nyläilmoissa tapahtuu. Ja kuitenkin voi siellä tapahtua monenlaisia\nasioita. Silloin kun laaksossa sataa, voi siellä olla kirkas pouta\nyläpuolella pilvien, joko lämmin pouta tai kylmä pouta s.o. pakkanen,\nriippuen siitä, mistä päin tuulet käyvät. Mutta siellä voi myöskin\nsataa vettä ja olla lämmin samalla kuin laaksossakin. Sen tietää siitä,\nettä silloin alppikosket paisuvat ja niiden viheriän sinertävä vesi\nmuuttuu likaiseksi.\n\nNiin, tänä aamuna siis satoi. Satoi lämmintä, leppoisata, kohtisuoraa\nsadetta. Asuntoni ohitse kuohuu toisella puolen iso, aina vaahtoava\nalppikoski, toisella puolella lirittää pienoinen puro, joka saa vetensä\nsuuresta koskesta ja on johdettu niittyjen, vainioiden ja metsikköjen\nhalki talosta taloon, kylästä kylään antamaan liikevoimaa myllyille,\npienille tehtaille ja muille laitoksille. Iso koski ei näy ikkunaani\nsyvästä uomastaan, vaikkakin sen kohina aina kuuluu sisään. Pieni puro\nsen sijaan näkyy, ja oli sen vesi nyt ruskean keltaista -- todistus\nsiitä, että yläilmoissa oli vietetty levoton yö, oltu pahalla tuulella.\nNe ovat muuten usein pahalla tuulella nuo vuorten jättiläiset, mutta\nyhtä pian ne taas mielensä muuttavat ja illalla voi puro taas olla\nkirkas. Mutta tällä kertaa se ei tapahtunut.\n\nKun istuin ikkunassani ja tuon tuostakin katsahdin ulos, niin sattui\nsilmääni jotakin vilkkuvaa valkeata puitten lomitse. Joku siellä kosken\nrannalla juoksee. -- Mutta mitä ne siellä taas juoksevat ja yhä\nvilkuttavat? Eikö totta niin se olekin kosken vaahtoa, joka siellä\npärskyy! Se on siis noussut syvästä uomastaan niin korkealle! Kiiruhdan\nkatsomaan, ja kun tulen Tsillerkosken rannalle, joka on vain\nkivenheittämän päässä asunnostani, niin kohtaa minua siellä mahtavan\nkamala näky. Tsiller on paisunut ja täydellisesti muuttanut muotonsa.\nSen sinisen vihreä, läpikuultava vesi on, samoin kuin pikku purokin,\nruskean keltaista, paksua kuin uunintekijän kaukalossa. Olen seisonut\ntuskin viittä minuuttia rantakivellä, kun vesi jo kastelee jalkojani ja\npakottaa väistymään. Se pauhaa aivan vimmatusti ja vähän väliä kuuluu\nkuohujen sisästä kuin kumeita laukauksia, jolloin maa vavahtaa. Ne ovat\nveden mukanansa kiidättämät kivet, jotka iskevät toisia kiviä vastaan\nja laskevat kolinkolia alas.\n\nSe on komeaa -- minusta!\n\nMutta rannalla seisoo vanha leskivaimo, emäntämme, jonka talossa\nasumme. Hänestä se ei ole komeaa. Hänen kasvoillaan ilmenee huoli,\nilme, joka tyynen talonpoikaisnaisen mielen mittarissa jo merkitsee --\nhätää! En sitä vielä silloin siksi käsitä, mutta kyllä kohta. Sillä kun\nkäymme metsikön läpi vähän matkaa ylöspäin kosken rantaa, on vesi\nsiellä jo melkein rannan tasalla. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten se\noli murtautunut yli juuri siitä paikasta ja hävittänyt puut ja\nhävittänyt pellon.\n\nKun nousen takaisin rannasta, näen väkeä juoksujalassa rientävän kylän\ntietä koskelle päin ja kuulen kirkonkellon antavan hätämerkkejä. Kaikki\nkiiruhtavat sillalle päin, joka toisessa päässä kylää vie kosken\npoikki. Siellä vasta huomaan, että onkin kysymyksessä totisin tosi.\nKulku sillan poikki on jo kielletty, sillä vesi uurtaa maata sen\nranta-arkkujen alta. Silta on puinen riippusilta, jota kannattaa vain\nkaksi kivistä kyhättyä arkkua, toinen toisella rannalla.\n\nSillan yläpuolella uurtaa vesi jo minkä kerkiää rantaäyräitä, ja tuon\ntuostakin, yhä enenevällä nopeudella, putoaa siitä kiviä ja soraa,\nvieden niiden päältä pala palalta viheriää niittyä. Kivet paukkavat\nkuin tulinuijat mennessään pohjaa myöten veden viskeleminä. Siellä on\ntoisella rannalla talo vain muutamia metriä rannasta. Jos vesi saa\ntehdä työtään eikä tule kovempaa maata vastaan, ei ole kestävä kauan,\nennenkuin talo suistuu koskeen. Onneksi on sillä suojanaan muutamia\npuita, joiden juuret pidättävät maan vyörymistä, ja vähän päästä\ntuleekin vastaan kalliopohja, joka pelastaa sen talon.\n\nMutta toinen talo sillä puolen, missä seisomme, on enemmän uhattu. Jos\nsilta menee, repäisee se mennessään maantien, joka on vähän\nkorkeammalla muuta maata, ja silloin menee ei ainoastaan sillan\nalapuolella oleva iso talo, kaksi komeaa isoa taloa -- vaan myöskin niitä\nvastapäätä sillan yläpuolella oleva sahalaitos.\n\nJo huojuukin sillan päässä seisova, veden rajaan pystytetty\nsähköjohtopylväs, huojuu ja kaatuu, jääden riippumaan lankainsa varaan,\nkunnes ne katkaistaan. Aivan viimeisessä hetkessä saadaan kuitenkin\nsillan pää estetyksi vyörymästä, kun hevosten ja miesten vetäminä\nsaapuu suuria kuusia, jotka oksineen päivineen pyöräytetään äyräältä\nalas ja rautaketjuilla ja sähköjohtolangoilla kiinnitetään maahan\nlyötyihin paaluihin. Puut hiljentävät veden vauhtia ja voimaa lähinnä\nrantaa, maan vyöryntä lakkaa ja talot ovat pelastetut. On pelastettu\nmyöskin sillan korvaan rakennettu madonnan maja, jossa hänen kuvansa\nedessä palaa vahakynttilöitä ja jossa pienet vestanneidot uhatuista\ntaloista ovat näitä uhritulia ylläpitäneet. Leppeältä, ystävälliseltä\nnäyttää pyhä äiti lapsi sylissään, ja jos hän voisi sitä estää, ei\nmaailmassa varmaankaan mitään tuhoja tapahtuisi. Ja jos auttaisivat\nvahakynttilät ja muut uhrit ja anomukset, joita heikot ja halvat\nvoimattomat taivaallisten ja maallisten mahtien edessä suitsuttavat\ntoiveittensa täyttämisen toivossa --!\n\nKun ei \"näytelmä\" tällä paikalla enää tarjoo tarpeellista jännitystä,\nniin siirtyy katsojain joukko -- etupäässä müncheniläisiä, berliiniläisiä\nja wieniläisiä matkailijoita -- toiseen paikkaan hiukan alemmaksi.\n\nMitä ovat näyttämön tragediat siihen verraten, mitä tuossa edessämme\ntapahtuu! Musta vuorenseinä taka-alalla taivas maan tasalla, sen katto\nikäänkuin sisään romahtamaisillaan; vettä tulee kuin saavista kaataen.\nKeskellä näyttämöä jyryävä koski, joka parhaillaan patoaa kivistä ja\npuista saarta keskelle väyläänsä, tukahduttaen oman kulkunsa ja\nviskaten kaiken voimansa vastaiselle rannalle, jossa seisoo vasta\nrakennettu köyhän miehen talo. Talon ja kosken välissä on puutarha mitä\nkauneimmillaan, mitä kukkeimmillaan.\n\nVäylänsä muuttanut koski on yhtäkkiä kääntänyt kaiken vihansa tätä\ntaloa vastaan. Selkä kyömyssä se aina uudistuvissa hyökkäyksissä\nryntäilee talon rantaa vastaan sekä veden että kivien voimalla ja saa\npian kiveyksen rikotuksi. Maa vyöryy nyt kuin hiekka, lohkeilee\nsuurissa paakuissa, ja puutarha omenapuineen, ruusuineen,\nvihanneksineen, perunamaineen ja äsken siinä kimmeltävine punaisine,\nsinisine ja hopeisine lasipalloineen katoaa koskeen.\n\nVaikuttavimmissa kohdissa ylärivin yleisö, s.o. seudun\ntalonpoikaisnaiset, nyyhkyttävät ja huoahtelevat. Saksalaiset\nherrasväet -- müncheniläiset, wieniläiset ja berliiniläiset --\nhuudahtelevat vain: \"kollossal!\" \"gollossal!\" Koettavat kyllä saada\nkasvoihinsa säälivän surkuttelevan ilmeen, mutta ihailevat etupäässä\njättiläisen voimaa. Erityisen liikuttava kohtaus on, kun oven edessä\noleva penkki, jossa talon väki illoin istui ylös alpeille katsellen,\nvyörähtää veteen. Eikä oikeassa draamassa saa puuttua koomillisiakaan\nkohtia: yht'äkkiä puhkee kivijalka ja talon kaikki roskatavara -- vanhoja\nvaatteita, rikkinäisiä astioita ja sen semmoista -- pullahtaa ulos ja\nsukeltaa jokeen. Kaikki muut tavarat, yksin ikkunat seiniltäkin, ovat\nkannetut pois ja kasatut korkeampaan paikkaan. Mutta kohta romahtaa\nalas huoneen alikerran kivinen päätyseinä -- ja se ei enää ketään\nnaurata. Talo on pilalla, sillä vaikka se ei kokonaisuudessaan\nsortunutkaan, kun taaskin tuli vastaan kalliopohja, niin on pieninkin,\nvähän kovempi tuulen puuska päättävä sen päivät.\n\nLiekö koski nyt katsonut siinä paikassa tehtävänsä päättyneeksi -- se\njättää sen rauhaan ja suuntaa voimansa toisaanne, vastaiselle rannalle,\nmeidän rannallemme.\n\nLehto, jossa kuuman päivän siimestä pidin, on veden alla. Puut huojuu\nja puut kaatuu, piennarheinä katoo likaisen mudan alle, keltaista\nrukiin sänkeä näkyy vielä vähäsen, mutta kohta katoo sekin, kuhilaat\nkeikahtavat kumoon ja menevät menojaan. Ruokamulta, jota siihen on\nviidenkolmatta vuoden kuluessa käsin kannettu kivien päälle, valahtaa\nkosken alle kuin liina lattialle. Siinä meni hernemaa, perunamaa,\nniittymaa, ja vanha köyhä leski seisoo rannalla huojutellen ruumistaan.\nTuolla köyhältä talo, täällä köyhältä pelto!\n\nEihän voi luonnon voimia vihata, eihän saa sallimusta vastaan\nkiukutella, mutta tuo likainen vesi, tuo raaka voima, joka ei kysy\nmuuta kuin mistä itse parhaiten yli pääsisi, joka vaatii kaikki\nväistymään, kaikki sortumaan ja joka aina -- niin _aina_! -- käy köyhiin\nkäsiksi, karkaa aina kurjien niskaan, repii repaleita, raastaa\nraukkoja -- se _on_ susi sukuansa, se on koira tapojansa.\n\nMutta ei saa vedenkään väkivalta ikipäivin valtoineen riehua!\nPelastustyö, joka on tähän saakka ollut hajanaista -- yksi siellä, toinen\ntäällä, kukin omaa rantaansa lujittamassa, omia tavaroitaan kantamassa\n-- keskittyy yht'äkkiä tähän yhteen ainoaan paikkaan. Vanhalla leskellä\non ainoa niittynsä vähän ylempänä sitä peltoa, minkä virta vei. Pitkin\npituuttaan on pellon reuna kivetty, mutta kohta alkavat kivet irtautua\nkaivavan ja kaatavan veden voimasta. _Silloin_ kylän parhaat pojat, sen\nreippaimmat nuoret miehet rientävät hätään, kaatavat puita paikasta,\njoka ei ole uhattu, laahaavat ne veteen, kytkevät ne paaluihin kiinni,\nja voimatonna väistyy taaskin kosken kiukku vastustavien ja suojaavien\noksien tieltä.\n\nVanhan vaimon niitty on pelastettu, paras osa hänen omaisuudestaan\nriistetty hurtan hampaista, juuri kun se oli sen nielemäisillään. Jos\nsiinä toimettomina seistiin, ei mitään koetettu, ei mitään uskallettu\neikä mihinkään uskottu, niin toivottomalta kuin kaikki näyttikin, niin\nsiinä meni kaikki köyhältä. Ja jos olisi sama temppu tehty toisellakin\nrannalla, muissakin uhatuissa paikoissa, jos ei olisi vitkasteltu ja\nepäröity, jos ei olisi johtoa puuttunut, niinkuin sitä aina\nhätätilaisuudessa puuttuu -- ja jos ennen kaikkea olisi ajoissa\ntarkastettu patoja ja rantavalleja eikä luotettu niiden kestävyyteen,\nsilloin olisi Tsillerjoki luultavasti saanut laulaa soloansa omassa\nuomassaan.\n\nOli kamala se yö, joka pian seurasi tuhon päivää, sillä vasta\niltapuolella oli koski alkanut paisua ja pimeä yllätti. Nyt oli pantu\ntoimeen täydellinen järjestetty vartioimis- ja tulvan vastustamistyö.\nKylän miehet olivat alinomaa liikkeessä rientäen paikasta toiseen\ntukkeamaan aukkoja ja niihin kiviä ja puita kasaamaan. Sillan\nmolemmissa päissä paloi suuri nuotio ja liikkeessä olevilla miehillä\noli suuret tulisoihdut käsissään, joiden valossa he työtään tekivät.\nYhä kuului kohinata ja pauketta kuin maanalaista ampumista. Suurella\nvoimalla ja kiiruulla saatiin tuketuksi pienen puron suu, johon kerran\npäästyään vesi olisi laskenut alleen toisen alempana olevan kylän.\n\nMutta joskin saatiin paljon varjelluksi, niin paljon ehti vesi\nvahinkoakin tehdä. Tuo nähtiin seuraavana aamuna, kun käytiin tulvan\ntuhoja tarkastamassa.\n\nKaamea on tulipalon jälki, kun harmaa tuhka ja musta hiili peittävät\npaikan, missä äsken seisoi täysinäinen talo, katkeroittava on savun\nkitkerä katku palaneella tontilla. Mutta vielä kaameampi on\nkiviröykkiöksi, hietapenkereeksi ja likalätäköksi muuttunut puutarha,\npelto, niitty, jossa vesi vielä tirskuu jalan alla ja jossa märkä savi\nja veden nylkemät puitten juuret epätoivoisesti toisiaan kouristavat...\nLepäsit tuossa taannoin pehmoisella nurmikolla puitten siimeksessä,\nsuojassa tuulilta, suojassa helteeltä; istut nyt kovalla kivellä, ja\nkuuma aurinko polttaa selkääsi. Lapset siinä pientarella eilen marjoja\npoimivat, tänään penkovat kivien lomista kuolleita kaloja -- ja ovat yhtä\nihastuneita.\n\nKoko kylän väki ja kaikki sen vieraat -- müncheniläiset, wieniläiset,\nberliiniläiset -- kulkevat vahinkopaikalta toiselle. Nämä eivät puhu\nmitään, päätään vain pudistelevat, noista toisista on se yhä\n\"gollossal!\" Ja sitä se kyllä onkin.\n\nSillä veden vahingot ovat toistaiseksi korvaamattomat. Kymmeniä\ntuhansia kysyy uusien rantavallien rakentaminen. Ja ne ovat välttämättä\nrakennettavat, sillä muuten voi koko laakso jonakin päivänä pian\nmuuttua kiviraunioksi. Se rasittaa kyllä pienen yhteiskunnan voimia.\nMutta suurempi on yksityisten tappio. Saha, joka sillan korvassa\naamusta varhain iltaan myöhään surisi ja sähisi, seisoo ja saanee\nseisoa kuukausia, sillä vesi vei maan, jota myöten kulkevasta ojasta se\nsai liikevoimansa. Sama oja pyöritti puusepäntehdasta vähän alempana.\nYhä alempana oli mylly, jonka ohi kulki herttainen polku vesirännin\nkuvetta. Nyt ei ole polkua, ei ole ränniä eikä myllyäkään. Ne menivät\nyhdellä pyyhkäisyllä eivätkä tule takaisin. Seisoo vielä sitäkin\nalempana suuri vasta rakennettu toinen puusepäntehdas ja monta muuta\npienempää kojetta ja laitosta, kun melkein joka talossa on ratas\njotakin pyörittämässä. Kylän varallisuuden valtasuoni on leikattu\npoikki ja kylän ruumis sairastaa veren vähyyttä.\n\nNo niin, haavat paranee, apua kerätään ja apua annetaan, jäseniä\nponnistetaan, tehdään työtä kahta kovemmin. Ja semmoistahan on maailman\nmeno. Mutta en saa minä päähäni mahtumaan, en saa, _miksi_ luonto tällä\ntavalla yht'äkkiä syyttä suotta viskaa vihansa vuorilta alas, miksi se\nei pysy tasapainossaan, ja miksi väkevistä väkevin aina -- niin _aina_! --\nheikoista heikoimpain kimppuun käy. Omituisia ovat ne luonnon \"lait\",\njoiden mukaan tällä tavalla oikeutta jaetaan. Sokea on oikeuden\njumalatar, liikkuipa tuo sitten taivaassa tai maassa.\n\nMutta niin mahtava kuin olikin, niin voittamattomalta kuin näyttikin\nveden valta, niin hirmuinen ja hävittävä kuin olikin sen ryntäys -- ei\ntarvittu kuin pieni pienoinen seikka sitä pysäyttämään. Ei muuta kuin\nmuutaman asteen vaihdos ilman lämpömäärässä. -- Juuri kun veden pauhu oli\nkorkeimmillaan ja kuohut paisuivat ylimmilleen, tapahtui pieni keikaus\nilmakehässä, muutamain asteiden alennus ilmapuntarissa -- ja sade\nylhäällä muuttui lumeksi, lumi pysähtyi jäätiköilie ja tarttui\nhuippuihin kiinni ja tulva lakkasi laaksossa. Ja sitä, parin asteen\nvaihdosta pilvien pitäjäin mielentilassa, saavat laaksot ja vainiot,\nkylät ja kaupungit kaukana tasangoilla, jonne ei alppeja näy ja jossa\ntuskin tiedetään, että näitä vuoria ja näitä virtoja on olemassakaan --\nsitä saavat he kiittää siitä, että säilyivät häviöstä.\n\nJa me matkailijat -- me saamme kiittää sitä ihanimmasta näystä, minkä\nmaailmassa yleensä voi nähdä: tuoreen, vasta sataneen lumen hohteesta\nalppien rinteillä. Nekin huiput, jotka näin kesällä ovat lumettomat,\novat hartioitaan myöten jauhon valkeina. Paikoitellen tuota valkeaa on\nseulottu puurajaa alemma, ja jos ehtisimme sinne, ennenkuin lumi sulaa,\nniin saisimme keskellä kesää käyskennellä huurteisessa metsässä.\n\nNiin me, vaan ei huvita vanhaa leskeä ylös alpeille katsoa. Hänellä on\nmuuta tekemistä. On vesi kuitenkin säästänyt pienen palan hänen\npotattipeltoaan, muutamia katkenneita penkkejä. Ei ole niille muuta\ntehnyt siinä kuin varret maahan kaatanut. Noita katkenneita penkkejään,\nnoita raajarikkoja invaliidejaan hän nyt hoitaa ja koettaa elämään\npelastaa kantamalla kuohkeata maata varsien päälle. Siinä on nyt hänen\nvastainen vaikutusalansa pellon viljelijänä. Ei sano hän enää\njaksavansa veden aukaisemaa väylää uudelleen täyttää. \"Tehkööt sen\ntulevat polvet.\"\n\nTaivaita ei eukko syytä onnettomuudesta, ei käy kohtaloa kiroomaan. Hän\nlaskee koko vahingon huolettomuuden lukuun, niiden, jotka eivät\naikanaan rantavallia tarkastaneet ja lujittaneet ja jotka eivät ajoissa\nja miehissä apuun rientäneet ja vaarallisia paikkoja vartioineet.\n\n\n\n\nKOHTI KORKEUKSIA.\n\n\nI\n\nVaikka tämä laakso, Tsillerlaakso, onkin 630 metriä, siis yli puolen\nkilometriä, meren pintaa korkeammalla, eli paljon korkeammalla kuin\nkorkein vaaran laki Suomessa, on se kuitenkin vain laakso, josta oikea\nvuoristo vasta alkaa.\n\nSe päättyy niinkuin jo on kerrottu jyrkkiin metsäisten  vaarain\nrinteihin ja niiden yläpuolella oleviin kivihuippuihin, jotka sulkevat\nsilmältä tien ja rajoittavat sen näköalan. Tuossa seinässä on kuitenkin\nhalkeamia, joista voi nähdä kauas vuorimaan sisään ja joiden läpi\netäiset lumihuiput ja jäätiköt loistavat. Nuo halkeamat ovat nekin\nlaaksoja, joita myöten kävelytiet vievät yhä ylemmä ja yhä syvemmä.\n\nLähdemme muutamata semmoista tietä vaeltamaan jonakin viileänä aamuna.\nKuljettuamme niittyjä pitkin ja kautta pienten kylien ja ohi\nyksinäisten talojen, peltojen pientareita ja nurkitse latojen ja\nriihien, saavumme kohta tuon jyrkkänä kohoavan vuoriseinän alle ja\nolemme samalla myös halkeaman suulla, joka aikain aamuna on tuohon\nseinään revennyt. Halkeaman pohjassa kuohuu vuorivirta ja heitäikse\nhuimaavalla vauhdilla alas tänne isoon laaksoon. Kosken rannat ovat\nniin jyrkät ja syvät, ettei tie pääse niitä myöten kulkemaan, vaan\ntäytyy sen etsiä itselleen ylöspääsyä toisaalta. Mutkitellen metsässä,\nkiertäen kalliolohkareita, käyttäen hyväkseen vuoriseinään\nmuodostuneita hyllyjä, ollen välistä pakotettuna pienen sillan avulla\nharppaamaan kosken rannalta toiselle ja sieltä etsimään itselleen\njalansijaa, kiemurtelee se kiemurtelemistaan ylöspäin välistä niin\nahtaassa solassa kuin tavallinen kaupungin katu korkeiden kivimuurien\nvälissä -- se ero vain, että huoneiden seiniä edustavat vuoren rinteet\nkohoavat satoja metrejä kymmenien sijasta. Tuossa solassa vallitsee\nainainen kosteus ja viileys, jota sille antaa alhaalta koskesta nouseva\nkuohusumu ja ylhäältä vuoren seinää pitkin itkeytyvä vesi. Vanhat tarut\nvuoriaan vartioivista peikoista ja hyypiöistä johtuvat ehdottomasti\nmieleen tätä kuilua kulkiessa, ja veden pauhu jalkain alla pitää rinnan\nhermot alinomaisessa vavistuksessa. Ja kun tien on tuon tuostakin\ntäytynyt pujahtaa kattona riippuvan kallionkielekkeen alle, jonka\npieninkin järistys vuoren sisässä näyttäisi voivan päällemme pudottaa,\nniin ei ole ihme, jos jänne kulkevan kantapäissä pelosta hiukan\nponnistaikse semmoisilla paikoilla. Ja vavahtaa siinä vanhankin\nvuorelaisen rinta, kun hän yht'äkkiä, varsinkin jonkin suuremman sateen\njälkeen, huomaa keskellä tietä leiviskäisen kiven, joka on irtautunut\njostakin yläilmoista ja siihen pudonnut. Varsinkin keväällä lumien\nlähdön aikana kuuluu kiviä ropisemalla ropisevan alas.\n\nVihdoin on tämä jyrkkä holvikäytävä päättynyt, ja me astumme niin\nsanoaksemme vuorilinnan ensimmäiseen kerrokseen. Vuoren seinät\nloittonevat toisistaan ja antavat sijaa pienelle laaksolle, jota sopisi\nnimittää linnan etehiseksi. Vaahtoinen vuorikoski on leventynyt ja\nmuuttunut viliseväksi virraksi, tie kulkee tasaisena sen ahdetta\npitkin, sen rannoilla on niittyjä, jotka kohoavat vähän matkaa\nvuorenkin rinnettä, kunnes siellä ylempänä taas alkaa metsäinen rinne\nja sen yläpuolella kohtisuora kallioseinä.\n\nLaaksossa on muutamia talojakin, joista yksi on muodostunut pieneksi\nravintolaksi. Olemme viipyneet tänne kiivetessämme vain tunnin ajan ja\nryyppäämme siinä aamukahvit verannalla. Siihen näkyy äsken kulkemamme\nsolan yli ja vuoren seinäin välitse jättämämme suuri laakso\nkirkkoineen, rautatieasemineen, taloineen ja mutkittelevine jokineen ja\npolkuineen. Kiipeäminen on ollut sangen rasittavaa, mutta muutamain\nminuuttien lepo uudistaa voimat -- mikä on vuoristossa kävelemisen\nsuurimpia viehätyksiä. Ja kevein askelin jatkamme taas matkaamme. Vähän\naikaa laakson lattiaa kuljettuaan päättyy tie sen peräseinään ja alkaa\ntaas kohota niinkuin äsken suuresta laaksosta lähdettyämme. Ja taas\ntäytyy tien ja sen kävijän tehdä totista työtä eteenpäin päästäkseen.\nVirta on jälleen muuttunut, ensin koskeksi ja sitten putoukseksi, joka\nnäyttää syöksyvän alas kuin jostakin reiästä katon rajassa.\n\nSinne kun tullaan, katon rajaan, ollaan jälleen ahtaan solan suulla,\njossa nousu on lakannut ja jossa tie kulkee kuin käytävässä. Milloin\novat tämän käytävän seinät niin jyrkät, ettei niihin ole päässyt mikään\npuu juurtumaan. Milloin on seinän putous loivempi ja sen pinta\nkarkeampi, ja silloin se on \"tapioitu\" metsällä niin komealla -- havu- ja\nlehtipuilla -- ettei Suomen synkimmilläkään saloilla sen komeampia, ja\nruohoilla, sammalilla ja marjanvarsilla niin hyötyisillä kuin Savon\nmäkien rehevimmillä rinteillä. Kun se runsaus vain olisi sieltä\nsaatavissa -- mutta ei pääse sinne sirppineen törkyjen tekijä, ei pysy\nsiellä ketterä alppikarjakaan, ainoastaan kilit ja pukit siellä\nkellojaan kilistävät ja määkäsevät tyhmän tervehdyksensä matkamiehelle.\n\nTämä sola on pitkä ja mutkitteleva ja kaikuu ja kumisee pohjassa\nkuohuvan kosken pauhusta. Välistä katoo koski näkymättömiin puiden ja\nkallioiden alle, välistä se on tietä kulkevan nähtävissä. Se on melkein\nkauttaaltaan valkoista vaahtoa, joka vain joissakuissa suvantopaikoissa\nkalliopaasien kupeella muuttuu tyynemmäksi sinisenvihreäksi vedeksi.\nSitä puristetaan, survotaan, heitellään ja hierotaan armottomasti, ja\nsitä pahoinpitelyään se ärjyy ja ulvoo. Siellä täällä se saapi toverin\ntuskiansa jakamaan, kun huimaavasta korkeudesta syöksee seinää alas\njokin pienempi puronen hukkuen isompansa helmaan.\n\nSola laajenee ja taas aukeaa laakso eteen ja me olemme alppilinnan\ntoisessa kerroksessa. Tämä laakso on laajempi ja pitempi kuin äskeinen\nja täynnä asutusta. Se on viimeinen viljelty paikka, ja siinä olevat\ntalot ovat viimeiset, joissa kaiken vuotta asutaan. Niitä on virran\npartaalla -- koski on taas muuttunut virraksi -- on ylempänä loivilla\nniittyisillä rinteillä, on korkealla metsäisten kallionkielekkeiden\npäälläkin. Maanviljelystä täällä vain nimeksi harjoitetaan, sillä ilman\nviileys ja yhä korkeammaksi käyneiden vuorien pitkät varjot viivyttävät\nviljan kypsymistä. Viljelyskelpoiset rinteet ovat sitäpaitsi useimmiten\nliian jyrkät hevosella ja auralla kynnettäviksi. Melkein kaikki\nviljelyskelpoinen maa on heinän kasvussa ja antaakin kesässä\nkolminkertaisen sadon, joista kaksi kootaan latoihin ja kolmas koituu\nsyksymmällä suoraan lehmien suuhun. Heinäntekoa kestää niin ollen\nmelkein koko kesän, ja kun työvoimat ovat pienet ja ilmat epävakaiset --\ntäällä sataa ainakin kolme päivää viikossa -- täytyy sitä tehdä tuhrustaa\nsiihen katsoen. -- Jossakin paikassa on vähäinen ruispelto tai perunamaa.\nEi tahdo uskoa silmiään, kun näkee, että tähkä täällä on vielä vihreä,\nkun se pari tuntia sitten laaksossa, josta lähdimme, jo kuhilaalla\nkellerti. Mutta selityksen tähän antaa lumikinos, joka talvisilta\nteloiltaan vielä paistaa tuosta vuoren alta halkeamasta.\n\nSe kinos on talvisen lumivyöryn eli laviinin tähteitä. Vyöry on\nuurtanut itselleen väylän vuoreen ja puhdistanut sen puista ja maasta,\nniin että paha arpi ammottaa vuoren rinnassa. Mutta vielä\nammottavampia, vielä aivan vereslihalla olevia haavoja on kesäinen sade\nsaanut aikaan muutamia päiviä sitten.\n\nJossakin tuolla korkealla on vuoren huippu, jota ei tänne näy. Sen\nhuipun hartioille on pysähtynyt kulussaan vettä kantava ukkospilvi ja\nsinne kaatanut ja kumonnut sisältönsä silmänräpäyksellisessä\npurkauksessa. Hirvittävällä voimalla on vesi syössyt alas, repinyt\nmaata ja repinyt metsää ja yhä leveten syössyt alas laaksoon, ajaen\nlumiauran tavoin kaikki tieltään, uurtaen vihdoin paria syltä syvän ja\nparia kolmeakymmentä syltä leveän uoman parhaaseen niittyyn, samalla\ntyöntäen kiviä ja soraa yhtä laajalle alueelle. On aivan uskomatonta,\nettä vesi yhden ainoan pilven purkauksesta voi saada aikaan semmoista\nhävitystä ja että kivet, kuutiometrinkin mittaiset, ovat sen käsissä\nlennelleet kuin lumipaakut auran tiessä kahden puolen paikkaa, mistä se\non kulkenut. Tämä tällainen hävitys oli tapahtunut kahden puolen erästä\ntaloa, säästäen kuitenkin sen itsensä. Mutta suuri oli silti vahinko.\nMaanomistaja sai vähentää karjaansa parillakymmenellä lehmällä.\n\nNiin, sillä tavalla saattaa täällä \"sataa sisään\", näissä vuoriston\nlaaksosalongeissa... Ja kauan kestää, ennenkuin luonto jälkensä\npeittää, ennenkuin niitylle ajautunut raaka maa taas alkaa vihertää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin tunnin, puolitoista, kestää kävely laakson pohjassa, Kulkiessamme\nolemme sivuuttaneet ravintolan toisen perästä, joita aina noin puolen\ntunnin päästä ilmaantuu tiepuoleen. Näin matkailijatulvan ylimmillään\nollessa on niissä aina vieraita, tulevia ja meneviä. Kirjava on se\njoukko, joka Saksan tasangoilta ja sen suurkaupungeista tänne saapuu\njäseniänsä verryttelemään ja raitista ilmaa hengittämään. On lihavia\npappoja, jotka vettä -- ei, olutta -- valuen ja niin vähissä vaatteissa\nkuin mahdollista puuskuttavat eteenpäin. On vielä lihavampia mammoja,\njotka hameet polviin nostettuina kaikin voimin koettavat voittaa\nvastamäkien vaikeuksia. On kokonaisia perheitä, isineen, äiteineen,\nlapsineen, tätineen ja setineen. On yksinäisiä naisia, suuremmissa ja\npienemmissä parvissa, kaikilla reput selässä, pitkät alppisauvat\nkädessä, jalassa nauloitetut paksupohjaiset vuorikengät. Se on\nystävällistä, herttaisesti tervehtivää, hymyilevää herrasväkeä, ei\njuuri erittäin sirotekoista, mutta ylen isoäänistä. Kun semmoinen parvi\npullahtaa ravintolaan ja rymähtää alas sen penkeille ja pöytien ääreen,\nsortuu kohisevan koskenkin ääni, enkä luulisi lumivyörynkään paukkeen\nkuuluvan silloin, kun kaksi tuollaista matkuetta yhtyy ja alkaa\nhuomioitaan vaihtaa. Tilataan siinä sitten olutta ja viiniä, huudetaan\njuustoa ja makkaraa ja -- näköalakortteja! Nekin tuodaan tarjottimilla,\nvalmiiksi varustettuina postimerkeillä, ja niin saavat kotona olevat\nystävät ja tuttavat tietää ja nähdä, missä mennään, missä syödään ja\nmissä juodaan. Ja ettei vain epäiltäisi, että kortti on ostettu ja\nlähetetty joltakin rautatieasemalta, ja ettei siis olekaan jaksettu\ntänne yläkertoihin kiivetä, täytyy nimikirjoitus välttämättä varmentaa\nsen ravintolan leimalla, josta kortti on lähetetty. Jonkinlaisen\nkäsityksen siitä, millainen on tämä matkailijain tulva, saa siitä, että\nMayrhofenin postikonttoriin päivittäin kokoontuu näköalakortteja noin\npari tuhatta kappaletta tähän yhtyvistä eri laaksoista.\n\nHetken aikaa meluttuaan ja iloittuaan jatkaa joukkue matkaansa, ja me\nkiitämme heitä siitä -- saadaksemme nyt hetkeksi (s.o. siksi, kunnes taas\ntoinen roikka ryntää sisään) jälleen antautua virran soittoa\nkuuntelemaan ja ihailemaan näköalaa edessämme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyydän anteeksi, että yhä vain näköaloista kerron, mutta sitä vartenhan\nsitä täällä liikutaan, niistä nauttimassa. Tässä on nyt tämän verannan\nedessä piha, jossa kanat nokkivat muruja, joita heille heitetään. Pihan\nkeskellä on suuri, kivinen allas, johon vuotaa ainainen kirkas\nvuorivesi rautaisesta putkesta. Altaan ääressä seisoo emäntä vaatteita\nhuuhtoen, oikea vuoristolaisnainen, tanakka ja samalla solakka,\nkäsivarret jänteitä vain. Pihaa rajoittaa talo, puusta rakennettu,\nruskea kuin tervattu venhe. Sen katto on tehty paksuista, käsin\nhalotuista päreistä, joiden painona on aina metrin matkan päähän riviin\nasetettuja kiviä. Katon yli näkyy hiukan korkeammalla vihreällä\nkunnaalla oleva valkeaksi rapattu pieni kirkko vihreine torneineen.\nTämän idyllin taustana on tuolla tuonnempana laaksoa sulkeva\nkolmentuhannen metrin korkuinen vuori. Vuori on alempana tumman vihreää\nmetsää, vähän ylempänä heleänvihreää nurmikkoa, siihen sirotettuine\nruskeine latoineen ja karjamajoineen; vieläkin ylempänä on\nalasvalunutta ruskeaa kivisoraa, sitten ylinnä harmaata kalliota, joka\npäättyy teräviin hammasmaisiin huippuihin. Huippujen välissä\npainanteissa lepää ikuinen lumi ja jää: lumi valkoista, jää vihreää; ja\nkaikkein korkein huippu on usmapallon peitossa. Kaikki tuo kuvastuu\nsitten vaaleansinistä taivasta vasten... Ja ilma on niin kirkas ja\nkuulakka, että sieltä kilometrien päästä näkyy puut ja kivet ja purot\nja ylhäällä lumirajan kohdalta erämaasta pieni matkailijamaja.\n\nVoi sentään, miten kauneus, somuus, hauskuus ja suuruus eräissä\npaikoissa maanpalloa on kokoontunut yhteen ainoaan paikkaan, yhdeksi\nainoaksi kuvaksi, yhdeksi ainoaksi sopusoinnuksi! On rinnassani luonto\neri ilmiöineen, eri tunnelmineen soittanut monenlaista säveltä,\nsynnyttänyt satoja sointuja, pannut tuhannet tunnelmat liikkeelle,\nalakuloiset, lohdulliset ja lohduttoman epätoivoiset. Mutta harvoin on\nrintani riemuinnut niinkuin täällä.\n\nOlen tässä vielä ihmisten ilmoissa, näen heidän hommansa ja\nharrastuksensa, mutta olen kuitenkin heistä kaukana, olen noussut\npitkän portaan heistä pois ja elän ajatuksissani vain tuolla ylhäällä\nkylmällä viileällä vuorella. Vaikka on vielä etäällä matkan määrä, ei\nse enää ole piilossa, ei salassa, ei minkään tietämättömyyden takana.\nMinä tiedän sen, näen sen. Se on kyllä \"kaukana\" ja on \"korkealla\",\nmutta se ei katoa, ei väisty, se on ja pysyy ja odottaa siellä. Ja\nminun täytyy sinne _omin voimineni_ tulla, luottaen ainoastaan omaan\ntarmooni. Mitä siellä sitten nähnenkään, mitä sitten lienenkään\nsaavuttanut -- sinne _on_ pyrittävä, sinne on päästävä, vuorilinnan katon\nharjalle. Ehkä se on turhaa ponnistusta, palkatonta työtä ainoastaan\nhaaveksitun ihanteen tavoittelemista...\n\nNiin sanovat aina maailman viisaat ja varovaiset. Mutta tyhmä,\nepäkäytännöllinen idealisti tarttuu sauvaansa ja jatkaa matkaansa\nkorkeuksia kohti.\n\n\nII.\n\nTaas viepi jyrkkä, mutkitteleva nousu alemmasta laaksosta toiseen,\nylempään. Sola, jonka kautta sinne kuljemme, on jälleen kaitainen ja\npuristaa kosken yhdeksi ainoaksi kuohuksi. Mutta eivät kasva enää tämän\nsolan seinät puita eivätkä rehevää ruohoa niinkuin edellisen. Ne ovat\npaljaat ja koleat, ilman verhoja ja uutimia nämä pihtipielet ovessa,\njosta nyt tulemme vuorilinnan kolmanteen kerrokseen.\n\nLaakso, joka on edessämme, on vain kesäisin asuttu. Tänne sataa pysyvän\nlumen jo lokakuussa, ja saattaa lumi keskellä kesääkin yht'äkkiä\npeittää sen nurmikot, sillä me olemmekin jo lähes puolitoista tuhatta\nmetriä merenpintaa korkeammalla. Me vaellamme nyt kuin rauniossa vanhan\nlinnan, jonka katto on pudonnut alas. Seinät ovat niinkuin sanottu\nvailla melkein kaikkea kasvullisuuden koristusta. Siellä täällä pistää\nniiden rakosista ja repeämistä vain esiin jotakin vihreää, kanervaa,\nvaivaispetäjää ja vaivaiskuusta. Ja myöskin kukkia, alppiruusuja ja\nmuita. Mutta alempana, missä kuljemme, on vielä puuta, vaikka pienempää\nja harvempaa kuin äsken jättämässämme mehevämmässä laaksossa.\n\nKasvullisuus on kokonaan pohjoismainen, aivan pettävän pohjoismainen.\nSiinä on koivu, jota harvoin alempana tapaa, siinä petäjä, aivan niin\nkäyrä kuin koskaan Suomen karuimmalla kivikkokankaalla, siinä\nennenkaikkea leppä virran äyräällä, sama sitkeähenkinen, toinen\ntoisestaan turvaa hakeva, hauras itsessään, mutta rotuna katkeamaton;\nsiinä kanervat, sammalet, marjanvarsikot, päivänkakkarat. Ellei olisi\nnoita kalliorinteitä ja tuota edessämme olevaa lumivuorta, niin olisi\nvaikutus niin täydellisesti suomalainen kuin suinkin. Syntyy mielessä\naivan erikoisen omituinen tunnelma, kun tämä yhtäläisyys ja tämä\nvastakohta vuorotellen vaikuttavat. Nyt ollaan Suomessa, astutaan puron\nvartta, on siinä karjan ura, on Muurikin jälkiä ja merkkiä sekä savessa\nettä saven päällä -- ja yht'äkkiä tie sitten avautuu, levahtaa esiin\nouto, ihmeellinen luminen vaara, josta, jos sinne nousisit, näkisit\nItalian. Tulen varmaankin sitä näkyä kaipaamaan, kun kerran taas\nkäyskelen kotoisia metsäpolkuja. Mutta ehkä korvaa siellä tuon\nkorkeuden huipun näkemisen kotoisen näköalan laajuus ruskeine\nerämaineen, välkkyvine vesineen ja etäältä, hyvin etäältä siintävine\nvaaroineen. Aivan varmaankin, sillä on tässä suurenmoisuudessa ja\njylhyydessä kuitenkin jotakin ahdistavaa ja painostavaa, kun näköala\naina on rajoitettu ja silmä ainoastaan suurten ponnistusten jälkeen\nsaapi kaikkein korkeimmasta linnan tornista vapaata horisonttia halata.\n\nMaiseman ja ympäristön pohjoismaisuutta lisää vielä suuressa määrin se\nelämä, joka tässä laaksossa vallitsee. Olemme näet nyt tulleet siihen\nvyöhykkeeseen, jossa alppikansan pääelinkeinoa, sen karjanhoitoa,\nkesäisin harjoitetaan. Olemme kesälaitumien ja karjakartanojen\nvaltakunnassa, jota lehmät, härät ja kilit, ja niiden paimenet ja\nhoitajat hallitsevat ja vallitsevat.\n\nJos olette käyneet suomalaisessa sydänmaan mökissä, minne isäntä on\najanut karjansa kesäksi, niin voitte jotakuinkin kuvailla sekä majan\nympäristön että sisustan. Mökin ympärillä on nurmikkoahoja, joilla\nkarja päiväkaudet haukkaa. Karjassa on ero ja on kelloissakin kotoisiin\nverraten. Lehmät ovat isoa, tukevata, jäntevätä rotua, niin miehekästä\nja leveärintaista ja suoraselkäistä, että niitä ensi alussa luulee\nkaikkia häriksi. Kun ne saavat nousta ja laskea ja kulkea kuilujen\npartaalla, jossa ihmisenkin päätä huimaa, niin ei siinä pitkälle\npäästäisi meidän rakkomahoilla ja lenkosäärillä. Kellot! -- mikä ilo ja\nsoitto olisi meidän hiljaisissa metsissämme, jos karjassa olisi kello\nainakin joka toisella elukalla ja jos ne olisivat viritetyt toisiinsa\nsointumaan niinkuin täällä. Eikö ole siellä kotona ketään musikaalista\nmaanviljelijää, joka ottaisi tämän uudistuksen tehdäkseen,\nperustaakseen tämän orkesterin itsensä ja naapuriensa iloksi? Ja minä\nluulen aivan varmaan, että Laukerit ja Helunat siitä itsekin\niloitseisivat ja siinä ilossaan lypsäisivät parempaa ja mehevämpää\nmaitoa. Ovathan hevoset musikaalisia, mikseivät sitten lehmät! Kun tuo\nsoittokunta sitten peräkanaa astelee jyrkkää polkua alas karjamajalle\nja järeät rautakellot ja heleät vasket ja kimeät tiuvut --! ja kun\nalppipuron sohina soittaa ainaista pohjasäveltä ja vox humana\npaimenpojan suusta joikuu! -- niin, sanalla sanoen -- säveltäjät, mitä\nonkaan taivaiset soittonne tämän maallisen musiikin rinnalla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta karjamaja tuotti minulle pienen pettymyksen. Se oli kyllä kaikin\npuolin kotoinen, sama likainen tarha, samat paarmat ja kärpäset, sama\nlehmisavu (ei kuitenkaan lastuista, vaan alppiruusun varsista!), samat\nmatalat ja savuiset kodat ja tuvat ja kamarit -- täällä täytyy.\nsitäpaitsi olla vielä navettakin, iso navetta koko karjaa varten siltä\nvaralta, kun kuumimmankin kesäpäivän jälkeisenä yönä voi tuiskuta\npuolipolveen ulottuvan lumikinoksen. Mutta se pettymys, se oli siinä,\nettä täältä puuttui karjakot, puuttui tytöt, \"säterijäntat\", joista\nkaikki vuoristojen runoniekat laulavat ja joiden joikumisen olin\nluullut välttämättä pitävän seurata karjan kellojen soiton mukana -- ja\nniiden sijalla oli miehenroikaleita sekä paimenina ja lypsäjinä että\nvoin ja juuston valmistajina.\n\nSiinä leikissä, jota karjanhoito täällä on, eivät naisen voimat kyllä\nkestäisikään. On raskasta työtä tuo karjan kintereillä seuraaminen ja\nsen koossa pitäminen, kun ilmojen mukaan täytyy ajaa se milloin ylemmä,\nmilloin alemma. On vielä raskaampaa kaikenlainen kantaminen, niinkuin\nkeittopuiden ja varsinkin maidon, jota ei valmisteta juustoksi joka\nkarjamailla, vaan viedään niiden kesken muodostuneeseen meijeriin. Kun\nmatkaa meijeriin voi olla kilometri, kaksikin, niin arvaa sen, mitä\nmaitotynnyri vastamäessä painaa. Eikä itse juuston valmistuskaan, kun\njuustot tavallisesti ovat viidenkymmenenkin kilon painoisia\nmyllynkiviä, joita on nosteltava ja pyöriteltävä ja lopulta laaksoon\nkannettava, ole pikkutyttöjen työtä. Kaikkeen siihen tarvitaan selkää,\nkoipea ja käsivartta, ja niitä ei puutu \"sennereiltä\" eikä\n\"sveitsareilta\", joiksi kutsutaan paimenia ja juustomestareita.\n\nSemmoista rotua kuin nämä karjan- ja sikopaimenet (sillä sikoja,\npulskia, suuria sikoja elätetään karjamajoilla juuston kurnaalilla) ei\nliene monahtaalla muualla maailmassa. Tämän Tsillerlaakson ja sen\nsivulaaksojen rotu on ruskeaveristä, tummatukkaista, hiukan\nkoukkunenäistä, aivan kuin vanhaa roomalaista tyyppiä, silloin tällöin\nmyöskin vaaleampaa, sinisilmäistä germaanilaista. Muistelenkin jossakin\nlukeneeni, että väestö näissä laaksoissa olisi tähteitä roomalaisesta\nrodusta, mikä ei olisikaan ihme, kun roomalaisten vanha tie Germaniaan\nkulkee ei kaukana tästä ja sen tien varrella tavataan; vielä\nroomalaisia linnanraunioita. Jotakin \"klassillista\" siinä on tässä\nkansassa, ja jos joku kuvanveistäjä haluaisi mallikseen kaikin puolin\nsopusuhtaisia ihannemiehiä, niin tulkoon tänne katsomaan, miltä näyttää\nsenneri, joka sarvista tyyrää äksyä härkää. Mutta samalla on sangen\nhullunkurista nähdä tuo jättiläinen kyykyllään lehmän kupeella\ntiristämässä sen utareista maitoa läkkilitraan. Vielä hullunkurisempi\non näky, kun hän lypsää kiliä, sääret levällään, kili niiden välissä.\n\nJuuston valmistus tapahtuu -- niinkuin tapahtuu, en tiedä oikein miten.\nMutta sen minä ainakin voin kertoa, että maito kaadetaan suureen\nkattilaan, joka niinkuin pyykkipata porisee kivistä kyhätyn tulisijan\npäällä, josta nouseva savu täyttää kodan ja mustaa kaikki muutkin\nhuoneet. Lieneekö tämä laitos välttämätön antamaan juustolle jotakin\npaikallista makua, en tiedä, mutta niinhän väittävät italialaiset,\nettei viini tule hyvää, ellei rypäleitä jaloin muserreta. Kuka tietää,\nmikä juuri juustonkin \"käymiselle\" otollinen bakteri se sopivalla\nhetkellä pudotaikse nokisesta katosta keittoa maustamaan? Mistä sen\ntietää, mikä tieteellinen salaisuus piilee vanhassa sananlaskussa:\n\"lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa\"? Ja makeata, mehevää on\ntuo juusto, jota muuan sveitsari vei maistamaan kellariinsa, missä sitä\ntuhansien markkain edestä seisoi notkuvien hyllyjen päällä. Mene tiedä,\nonko se huippuunsa kehittynyt siisteyskään aina sitä viimeistä\nviisautta. Se nyt on ainakin varma, että tämä juusto, jota hienompien\nhotellien pöydällä kristallikuppien alla tarjoillaan, valmistetaan\nkeskellä tunkiomaista karjapihaa savupirtissä, jossa roikkuu orsilla\nmärkiä, hikisiä sukkia, kenkiä ja sanon asiat omilla sanoillaan --\nkalsonkeja, ja että se säilytetään märässä, ummehtuneessa kellarissa\ntämän savupirtin lattian alla.\n\nVaikka melkein kaikissa karjamajoissa, joissa pistäysin tai joiden ohi\nkuljin, olikin yksinomaan miehinen asutus, niin oli sentään johonkin\nsijoittunut juuston valmistaja koko perheensä kanssa, vaimoineen ja\nlapsineen. Perin suomalainen sydänmaan mökki semmoinen. Lapset, ei\nerittäin puhtaat ja paitasillaan, juoksevat ensin pakoon ja sitten\ntulevat uteliaina tulijaa tarkastamaan. Samat kyselyt kuin kotona:\n\"Mistä kaukaa ollaan? minne mennään?\" -- samat: \"ooho! -- vai niin! -- no,\nelähän! -- Kaikkiakin. Ei tässä maailmassa!\" -- nuo huudahdukset sen\njohdosta, kun kuulevat, että Suomi on siellä ja siellä, niin ja niin\nmonen päivänmatkan päässä. Ei muuten aavistustakaan, missä Suomi on, ja\nkummako se, kun ei muuan mies tiennyt missä Sveitsikään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOllaan siis suhteessa niinkuin toisessakin jotakuinkin erämaassa tässä\nvuoriston kolmannessa kerroksessa, ollaan aivan erämaan rajalla, sillä\nneljäs kerros tai oikeimmittain vinni on jo kolkointa kivi- ja\njääkorpea. Kuusi pyrkii kyllä pyrkimistään niin ylös kuin mahdollista.\nSe on tähän saakka selkä suorana seurannut laakson nousua. Mutta\nvähitellen sen on täytynyt polvilleen laskeutua -- toiset puulajit ovat\njo aikoja sitten uupuneet -- sitten ryömylleen, viimein maata pitkin,\nniin että kuusikko on muuttunut matalaksi kuin katajikko, aivan\nniinkuin saariston etäisimmillä kallioilla, kunnes ei sekään ole\njaksanut kestää lumen painoa ja kylmiä tuulia ja karun kivikon niukkaa\nravintoa. Ainoastaan kaikenlaiset kanervat ja alppiruusut ja heinät\nseuraavat vielä vähän matkaa ja huutavat tätä voittoaan ja sen riemua\nmitä heleimpien ja voimakkaimpien värien kymmenillä kielillä. Ei\nmissään ole punaisen, sinisen ja keltaisen vaikutus niin väkevä kuin\nnäillä ylimmillä alppiniityillä, joissa ei niitä puut peitä, eivät\nvarjot tummenna, ja aivan hurmaava on kuva, kun sattuu lumen satamaan\nja alppiruusut pitkäin kanervamaisten varsiensa päässä punertavat\nvalkealla hangella.\n\nLuonto on ihmeellinen mitä herkullisimpien kuvaelmain järjestäjä -- kun\nsille päälle sattuu. Sillä kun usein ennen meren ulkosaaristossa\nharmaiden kallioiden keskessä soudellessani tai purjehtiessani luulin\njo kaiken vihreyden kadonneen, ilmaantui yht'äkkiä eteen lahti, pieni\npoukama, mitä herttaisin ja hilpein niitty, joka oli kuin tuulien ja\nmyrskyjen ottolapsi, jota he hellivät ja säälivät ja suojelivat ja\nkallioiden yli raivotessaan vain pehmeällä kädellä päähän silittivät.\nSemmoisessa suojapaikassa voivat kaikki mahdolliset kasvit kyyröttää,\nsiellä tapaa välistä ulkomailta meren tuomista siemenistä itäneitä\nruohoja ja pensaita, joita mantereella ei koskaan tapaa.\n\nMelkein samanlainen paikka hämmästytti minua yht'äkkiä tielläni eräässä\nvuorilinnan viimeiseen kerrokseen vievän porraspolun käänteessä.\nSuojassa myrskyiltä, etelään päin avonaisen vuoren rinteen juuressa,\nlekotti päivänpaisteessa pieni tasanko, pyhä lehto, johon joku vuoren\nhyvä haltija on istuttanut puuta ja pensasta ja niitä siinä hoitanut\nviihtymään ja ylenemään. Nurmikko keskellä, jossa siellä täillä\nkoivuja, leppiä ja kukkivia pihlajia. Nurmikon ympärillä totisia kuusia\nja käyriä honkia, ikihonkia, kasvavia ja kuivaneita. Ilma viileän\nraitis, niinkuin kotona tyynenä syyskuun aamuna. Ja yht'äkkiä tiitittää\npakastiainen pään päällä... Sinä metsästystoverini Hikiän harjuilta,\nsinä kalastuskumppanini Porkkalan kareilta -- sinulle lähetän terveiseni!\nPieni on maailma, vähät ovat välimatkat, sama näkyy olleen tekijä\nTyrolin kuin Suomen, sama mestari merten mikä alppienkin.\n\nLepäämme tässä, avaamme repun, puraisemme palan, ryyppäämme vettä\npurosesta, ja tapaamme toisemme huomenna -- pyryssä ja pakkasessa!\n\n\nIII.\n\nAlppilinnan ylin kerros -- kuinka kokonaan toisenlainen kuin mikään muu\nennen näkemäni maisema! -- kuinka vähän vertauskohtia mihinkään\nkotimaiseen, mihinkään pohjoismaiseen! Jos tulee vastaan joku tuttu\ntunnelma, niin tuulahtaa se muistona mereltä, ulappain äärimmäisiltä\nkallioriutoilta.\n\nOllaan lähes parin tuhannen metrin korkeudessa. Ilma on niin keveää ja\nohutta, että sitä saa joka henkäisyllä särpäistä keuhkojensa palkeet\npohjaa myöten täyteen saadakseen tarpeeksi voimaa sydämen työhön.\n\nEi mitään kasvien eikä maan tuoksua! Ei puita, ei kukkia, ei muuta kuin\nkiveä ja kalliota niin hyvin ylhäällä seinillä kuin alhaalla sen\nlattialla, jossa nyt pieneksi puroksi kuivunut koski juoksee kuin\nkatuoja. Tie kulkee milloin sen vartta, milloin on pakotettu vuoren\nseinään hakattuna kiertämään kuiluja ja halkeamia. Tie on tehty meitä\nvarten, meitä, jotka huviksemme vaellamme, ihanteellisissa\nurheilutarkoituksissa pyrimme korkeuksiin, jonne käytännön miehillä --\nkarjan paimenilla -- ei ole mitään asiaa. Heillä ei ole mitään tekemistä\ntässä louhikossa, tässä kivierämaassa. Luonto ja maisema ovat palanneet\nalkuaineisiinsa, eikä ole näkyvissä muuta kuin kiviä kivien päällä ja\nlunta ja jäätä. Kaikki muu turhuus on karissut ja huuhtoutunut pois\nniinkuin noilla meren kareilla.\n\nLumihuiput ovat nyt aivan lähellä tuossa, vain muutamain satain metrien\npäässä ja kurkistavat joka taholta alas, niin lähellä, että voin\nselvästi erottaa juovat tuoreessa, vasta sataneessa lumessa, joita\nsiihen ovat lumipallot alas vyöryessään uurtaneet.\n\nKallioseinät kahden puolen tätä kalliolaaksoa ovat kokonaan paljaat,\nkuolleet ja kylmät. Paikoitellen ne ovat sileäpintaisia, kuin hiotuita,\nja muistuttavat tumman teräksen salaperäistä välkettä.\n\nVähän väliä syöksähtää vesisuihku korkeudesta, milloin seiniä pitkin,\nmilloin hypäten alas rännistä; ennenkuin se ehtii alas, on se muuttunut\nvaahtosateeksi ja kostuttaa laajan alan kiviraunioita, josta sitten\nvähitellen kokoontuu liriseväksi puroksi, minkä päällitse tie astuu\nparin kalliopaaden avulla.\n\nLumikinoksia paistaa valkeina aaveina vuorten halkeamista, ja\njokaisesta niistä lirittää puronen, jaksamatta lyhyen kesän kuluessa\nsaada alas kaikkea sitä, mitä talvi on kasannut. Nämä kinokset eivät\nkoskaan kokonansa sula.\n\nMutta perällä, minne pyrin, laakson umpipohjukassa on vihdoinkin seinä\nvastassa, tämän monikerroksisen vuorilinnan viimeisen käytävän pää, ja\nse seinä on jääseinä. On mahtava, outo se kuva, joka sitä seinää\nkoristaa. Ylinnä laakson perällä on terävähuippuisia vaaroja. Nämä\nhuiput yhdistää toisiinsa hiukan matalampi harjanne. Huippujen\nkorkeimmat kärjet ovat niin jyrkät ja terävät, ettei niihin mikään lumi\npysähdy, vaan vierii alas kuin tornista katolle. Huippujen pielissä\noleva kattoharjanne sitävastoin on lumen peitossa ja sen kaltevalla\nrinteellä lepää ikuinen jäätikkö. Se alkaa ylhäältä, on siellä iso ja\nleveä, mutta suippenee alaspäin kuin kolmion kärki, puristuen kahden\npuolen olevien, toisiansa lähenevien vuorenseinäin väliin. Ylempänä on\njää lumen peitossa, mutta alempana on sen pinta paljas ja paistaa se\nheleältä vihreänsiniseltä.\n\nPian olemme jäätikön alireunan alla. Se riippuu päällämme kuin\nkuohahtaessaan jäätynyt meren aalto, se on kuin Imatra, joka yht'äkkiä\non kohmettunut ja pysähtynyt ja alempana oleva uoma samassa juossut\nkuiviin. Sen luulisi kohisevan, sen luulisi syöksähtävän alas, mutta se\nei liikahda, makaa jäykkänä, synkkänä, uhkaavana ja jurona -- ja\nkuitenkin elää.\n\nSe elää ja hengittää: pienet, jään pinnalla juoksevat purot lirittävät\nja larittavat, sen halkeamissa pihisee ja ritisee. Se kantaa kiviä\nselässään, joita sen päälle huipuilta putoilee ja joita se niiden\nrinteiltä mukaansa raastaa, se siirtää niitä kupeilta keskelleen, se\ntuo niitä alemma ja alemma ja pudottaa ne lopulta alas, muodostaen\neteensä korkean vallituksen. Se yhtenä vuonna peräytyy, toisena astuu\neteenpäin ja murtaa kallioita, siirtää, työntää, pinoo, hajoittaa,\nmurentaa ja jauhaa -- ja vedeksi muuttuneena valuttaa kivijauhon alas\nlaaksoihin, ensin ylempiin, sitten alempiin, kerros kerrokselta, ja\nviimein suurien virtain avulla alas valtameriin.\n\nOn se jättiläistyötä, on se peikon paja, on se ikuisten alkuvoimain\ntaikamylly!\n\nIstahdan jäätikön eteen, sen liikkumattoman aallonharjan alle ja annan\nsen leyhyttää viileätä kosteuttaan matkasta paahtuneelle otsalle. Ja\nnyt se on vain sitä varten olemassa, nyt on kuin ei olisi sillä muuta\ntehtävää milloinkaan ollut, ei enempi kuin merelläkään, joka kuumana\nkesäpäivänä viileyttä liehtoi minulle sileällä kalliolla istuessani.\n\nKalliolla! -- mutta sehän on tässäkin allani yhtä sileä kuin siellä, sama\nsileys, samat juovat, samat suonet sen kiiltävässä pinnassa! Mistä se\ntänne tuli, tuttu kallio Porkkalan kareilta? Mutta jääthän ne sen\nsielläkin silitti, kymmeniä tuhansia vuosia sitten esitti luonto siellä\nsaman näytelmän, jota se nyt tässä juuri parast'aikaa esittää... Kumma\ntunne rintaa paisuttaa, huimaavia taipalia tekee mielikuvitus -- ja \"kuka\nvoi hillitä miehen aatoksen lennon?\" Ettäkö ihan totta koko Suomi oli\nsilloin niinkuin tuo jäärinne tuossa, ettäkö lohkeili siellä jäävuoria\nmereen, niinkuin tuossa on lohkeillut jääpaloja pienoiseen, edessäni\njäätikön reunassa olevaan lammikkoon, joka niitä keinuttaa pinnallaan\nkuin joutsenia?\n\nJa siellä, siellä napapiirin takanakin sen aurinko sulatti ja hävitti\nja pakotti peikon pakenemaan Huippuvuorille, ja perkasi alta ihanan\nmaan, ihanimman kaikista! Ja täällä se ei _tälle_ jäätikölle mitään\nmahda! Ja tämä on ollut täällä silloin, kun sielläkin oli se, ja on yhä\nvielä, ja on ehkä vielä sittenkin, kun taas uusi jää peittää sen maan\nsiellä pohjoisessa, ihanan maan, ihanimman kaikista...\n\nMitäpähän siinä maailman rannalla mietinkään -- taisin tehdä tyhmiä\nvertauksia jäästä luonnossa, jäästä ihmisten sydämissä -- roudasta heidän\npovessaan -- taisinpa tulla alakuloiseksikin -- aatella ystäviä, omaisia,\njotka missä lienevät, mitä nyt juuri miettinevät -- joille mille päivä\nmaita valaisee, joilta miltä jää maat peittää, veljiltä vierailla\nmailla -- niin kun katsahdin ylös huippuja kohti tuolla jäätikön takana,\njonne oli aikomus tästä vielä kiivetä ja sieltä Italian luvattuun\nmaahan silmäni luoda, niin hävinneet ovat huiput. Liekö\njäätikköjättiläinen suuttunut aurinkoon, joka sen selkää lämmitti ja\nsydäntä sulatti ja sai sen suonet tykkimään -- se on ruvennut ajamaan\nsitä luotaan, on henkäissyt kylmän usvan sisuksistaan, kietaissut sen\nharmaana harsona ensin yhden huipun hartioille, sitten toisen. Siitä\nharso laskeutuu alemma ja leviää harjanteen päälle ja vaakkuu sinne\ntänne. Ja kuin kutsun saaneina, merkin ymmärtäneinä kiitelee alempaa\nlaaksosta vuorien välitse toisia sumupalloja ylös pitämään kokousta\njäätikön katolla. Kohta niitä tulee kaikilta haaroilta, ja ennen pitkää\novat kaikki huiput näkymättömissä. Jäätikkö näyttää nyt laskeutuvan\nsuoraan taivaasta, eikä tätä maailmaa ole muuta kuin tuo harmaa,\naaltoileva usvameri jäätikön päällä. Yht'äkkiä katoaa sekin, ja minä\nseison keskellä pilveä näkemättä muuta kuin vähän kalliota jalkaini\nalla.\n\nAjattelin, että pilvi haihtuu yhtä pian kuin se oli syntynytkin. Mutta\nkun salama samassa välähti ja sen laukaus pääni päällä räjähti ja vettä\nsyöksyi jäätiköltä alas niinkuin olisi aikonut tuossa tuokiossa\nImatraksi muuttua, niin ymmärsin, että se oli varoitus, jota täytyi\ntotella. Sillä vuoristo on salavihainen, kiukkuinen, säälimätön peto.\nSireeni se on. Juuri kun se hymyilee, ystävöipi ja näyttää sylinsä\navaavan, ovat sen ikenet irvellään, sen hahmo muuttunut ja se iskee tai\nkuristaa: tappaa tulella tai vilulla.\n\nTurvauduin tiehen ja lähdin astumaan ylös matkailijamajaan, jonka\ntiesin olevan vähän ylempänä. Täysi myrsky oli puhjennut raivoamaan,\nsuuret pisarat ja rakeet kimpoilivat kivestä, tuulispäät karkasivat\npäälleni milloin edestä milloin takaa, niin että täytyi alinomaa\npainautua kallion seinää vastaan säilyäkseen suistumasta rinnettä alas.\nTie oli tehty louhikkoon, josta sitä oli vaikea löytää. Pari kertaa se\nvei lumikinoksen yli. En ollut kauan kulkenut, kun vesi muuttui\nlumeksi, täydelliseksi pyryksi, niin sakeaksi ettei nähnyt viittaväliä\neteensä. Mutta samassa häämötti huoneen haamu, ja minä seisoin kivestä\nrakennetun matkailijamajan edessä ja astuin lunta jaloistani\nkopistellen sen lämpimään suojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYövyin siihen monen muun matkailijan kanssa, joita oli tullut ennen\nminua ja joita toisia tuli jäljessäni, lumiukkoja ja lumiakkoja, jotkut\nheistä kesävaatteissa ja olkihatuissa.\n\nKoko iltapäivän ja yön pyrytti ja ulvoi. Sain nukkua kylmässä\nkamarissa, usean asteen pakkasessa, täysissä tamineissa, villaisten\nvaippain sisässä.\n\nPuinen sänky ritisi kuin reslareki, ja unissani ajelin minä kotoisia\ntalvisia taipalia keskellä heinäkuuta.\n\nAamulla oli paiste ja pouta, kirkas ja talvinen. Hanget kimmelteli,\nkiteet loisti. Lumisia, häikäiseviä huippuja niin kauas kuin silmä\nkantoi. Tuolla hyvin alhaalla linnan pihassa vihreä laakso kylineen,\nteineen ja rautateineen. En pyrkinyt ylemmä korkeuksia kohti; olin\nsaanut nähdä mitä halusin. Enkähän olisi päässytkään sinne läpi\nhankien. Lähdin laskeutumaan alas laaksoon. En samaa tietä, jota olin\ntullut, en linnan eri kerroksien kautta, vaan vuoren toista rinnettä,\njyrkkää kuin tikapuut. Nousu oli kestänyt päivän, toista; laskeuminen\nmeni tunnissa, parissa.\n\nSuloisesti upposi jalka pehmoiseen lumeen alas astuessani. Tammikuu\nmuuttui maaliskuuksi puolen tunnin kuluessa, lumi vettyi, väheni, ja\ntoisen puolen tunnin kuluttua oli kesä ja vihreät lehdot ja kukkivat\nniityt ja leuto ja lämmin ja kuului jostakin viikatteen hionnan helinä.\n\n\n\n\nKORKEUDESSA.\n\n\nAhornspitze eli Ahorninhuippu on liki kolmetuhatta metriä merenpintaa\nylempänä oleva yksinäinen huippu lähellä Mayrhofenia. Se kohoo\nTsillerlaakson pohjasta melkein niin jyrkästi kuin maa voi maasta\nkohota ja kasaantua. Sinne tullakseen ei tarvitse päiväkausia kävellä\nlaaksoja myöten, vaan alkaa nousu kohta omista nurkista. Matka huipulle\nkestää kuitenkin seitsemisen tuntia. Ahorn ei ole merkillisimpiä eikä\nkorkeimpia huippuja Tyrolissa, ja varsinaiset huipputaiteilijat, jotka\nhakevat huimaavia korkeuksia yläpuolelta jäätiköiden, sitä halveksivat.\nSe on kuitenkin vuoristossa vaeltavien dilettanttien suuri suosikki sen\nvuoksi, että vähemmänkin tottunut kiipeilijä voi sen jotakuinkin\nhelposti valloittaa, tarvitsematta turvautua oppaiden apuun. Samalla se\nkuitenkin antaa ainakin aavistuksen siitä, mitä on ylemmille huipuille\nnousu ja tarjoo siitä johtuvan tyydytyksen. Sillä vaikkei sen laella\nasukaan ikuinen jää, niin viipyvät sen rinteillä kuitenkin kinokset\naina elokuuhun saakka, ja jos sinne tahtoo sitä ennen nousta, saa sitä\ntehdessä tuntea jalkainsa alla vuoriston hankiaisenkin narinan jonakin\nkylmänä aamuna. Näköala sieltä sanotaan olevan Tyrolin avarimpia ja\nsuurenmoisimpia, enkä ainakaan minä puolestani sen parempaa kaivannut.\n\nMinulle on Ahornille nousu siitä muistettava, että tein sen yksin -- mikä\naina lisää nousun ja vuorella viipymisen juhlatunnetta -- ja että sain\nsiellä uudistaa Rocher du Naye'lla tekemääni ensimmäistä tuttavuutta\nlumihuippumaailman näkyjen kanssa. Siellä myös heitin hyvästini, ehkäpä\nainaisen Tyrolille, sillä pian sen jälkeen lähdimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaakso, kaikkein kauneinkin, lopulta ahdistaa ja kiusaa, kun ei saa\nnähdä päivän nousua eikä sen laskua, ennenkuin tuossa kahden puolen\naina kohoava vuoren seinä sen sallii. Tulee sama ikävä aurinkoa kuin\npohjois-suomalaiselle tulee Etelä-Suomessa valoisia kesäöitä. Useita\nviikkoja se oli minua houkutellut, mutta en tullut lähteneeksi\nliikkeelle. Mutta lopulta kävi sen vetovoima niin suureksi, että täytyi\nsitoani naulapohjakengät jalkaan, heittää reppu selkään ja tarttua\nalppisauvaan. Ahornin ainainen näkeminen kiehtoi silmää, imi rintaa,\npuristi sydäntä. Se veti puoleensa niinkuin etäisin meren kari vetää\nsisäsaaristossa asuvata, jolle ainakin kerta kesässä tulee se pakottava\npäivä, että hänen täytyy soutaa sinne noustakseen maihin ja nähdäkseen\nkaikkein aavimman meren.\n\nSattuu kuitenkin usein, että maininki meren karin ympärillä kerta\ntoisensa perästä estää maallenousun. Ja alppihuippu, pienempikin ja\nvähemmänkin vaarallinen ja vaivalloinen, ei ole kiivettävissä kaikilla\nilmoilla. On odotettava, kunnes se itse sen sallii. Uhmailu tuottaa\nmelkein aina vahingon. Siellä ylhäällä voi yht'äkkiä puhjeta pyry, joka\npeittää polun, huippu voi muutamissa minuuteissa kietoutua sateeseen ja\nsumuun, niin ettei sieltä mitään näy, ja koko yritys on mennyt hukkaan.\nSelkeälläkin ilmalla ja vaikka alhaalla laaksossa on tyven, saattavat\nsiellä viskelehtiä vihurit, joiden voima ei ole kenenkään\nvastustettavissa.\n\nNiin kävi minullekin ensi koetuksella, aikoessani pyrkiä Ahornin\nhuipulle.\n\nOlin yöpynyt majaan, joka on rakennettu noin tunnin verran vuoren\nhuippua alemma. Varhain aamulla olin lähtenyt liikkeelle välittämättä\ntuulesta, joka koko yön oli raskaasti kuin kotoinen syystuuli\nhuoahdellut nurkissa ja yhä vain tuntui kiihtyvän. Tie kulki alussa\nharjanteiden kuvetta painanteessa, jossa tuuli tuntui vähemmin. Mutta\nkun tie nousi ja harjanteet painuivat, silloin alkoi viskellä venettä.\nLuotin painolastiini ja ponnistin ylemmä polkua, joka kulki milloin\nkovaksi iskeytynyttä kinosta, milloin sulaa maata.\n\nMutta kuta ylemmäksi pääsin, sitä alemmaksi täytyi painua pään ja sitä\nköyrymmäksi nöyrtyä selän. Tuuli siellä piti verrattain vähän melua\nitsestään, sillä kun ei ollut puita eikä pensaita, joihin se olisi\nvoinut säveleitään soittaa. Ei ollut vaatteissanikaan paljon irti\nrevittävää eikä se sitä koettanutkaan. Sillä oli toinen taktiikka.\nTultuani kokonaan pois selänteiden suojasta se aikoi tehdä tehtävänsä\nsen enemmittä mutkitta. Sen tarkoituksena oli nähtävästi sopivan\ntilaisuuden tullessa temmata syliinsä koko mies ja heittää koppinsa\nalas. Tuuliaispäät siellä ylhäällä ovat tottuneet kiviäkin\nliikuttelemaan niinkuin heinätukkoja. Jos se olisi onnistunut, niin\nolisin juuri saapuessani sen selänteen päälle, josta alkoi nousu itse\nhuipulle, lentänyt sen yli ja samaa tietä tuhansia metrejä suin päin\nsoraisia ja lumisia rinteitä alas aina Tsillerlaaksoon. Minulla oli\nkuitenkin hiukan verran enemmän painokiloja kuin tuulella voimakiloja.\nSen huomattuaan se otti vauhtia ylhäältä päin, ryntäsi alas huipun\nkuvetta ja nujerti niskasta. Ei ollut yrittämistäkään ylemmä, ja mitäpä\nsinne juhlimaan, kun oli tämmöistä vieraan vastaanotto.\n\nOlin tuulen painosta lyykähtänyt huipun juurelle nelinkontin polvilleni\nkuin pelästynyt pakana epäjumalansa jalkain juureen. Ahornin jyrkkä\nkeila seisoi harmaan ruskeana ja synkkänä hiukan ylempänä. Ymmärsin\nsiinä kaikkien alku-uskontojen synnyn, luonnonvoimien palvelemisen\nsalaisuus oli minulle selvinnyt vuosituhansien takaisten sukuni\nperinnäismuistojen peitosta. Tuntien omien voimieni täydellisimmän\navuttomuuden minua väkevämpien voimien rinnalla valtasi minut\nkyyristyvä kunnioitus, pelko ja kammo, jommoista en sillä tavalla\nollut missään tilaisuudessa ennen kokenut. Ymmärsin pelon ja kammon\nalku-uskontojen yksinkertaiset opit, jotka vaativat suin päin maahan\nheittäytymään suuremman edessä. Samalla oli kuin olisi pitänyt alkaa\nhokea jotakin, ei rukousta, vaan lepytysloihtua: \"suostuos suuri\njumala, viihtyös vihainen valta...\" tai jotakin semmoista. -- Kun tulin\njärkiini, tahdoin potkia tutkainta vastaan, hivuttautua kuin varkain\nistualleni ja jäädä katselemaan ympärilleni, saadakseni viedä edes\njotakin muistoa. Mutta silloin Hän -- jumal-jättiläinen tuossa ylempänä\nkietaisi hartioilleen pilven. Ja silloin minä lähdin, lähdin taakseni\nkatsomatta ja kasvoni verhoten.\n\nKun tulin alas majaan, sanoi tarjoilijaneiti: \"Hän on paha tänään.\" Se\noli siis heillekin \"hän\"! -- olento, kuinka korkea sitten lienee ollut,\nen tullut kysyneeksi, mutta sen olen aina huomannut, että\nvuoristolaiset varsinkin jonkin onnettomuuden yhteydessä puhuvat\nkorkeista huipuista yhtä suurella kunnioituksella kuin Jumalasta ja\npaljon suuremmalla kuin paavista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta toisen kerran oli \"Hän\" paremmalla päällä. Lähdin uudestaan\nliikkeelle laaksostani noin kuukauden päästä, varasin tyynen elokuun\npäivän, ja sen kaikkein tyynimpänä iltana pääsin kuin pääsinkin Ahornin\nkorkeimmalle huipulle. Ihan ilman vaivaa ja vavistusta se ei kuitenkaan\ntälläkään kertaa käynyt. Vaikka ottikin luokseen ja salli olalleen\nistua ja otsaansa silittää antoi kivisfinksi kuitenkin aikaa tuta, kuka\nhän oli ja kuka minä kuolevainen.\n\nOlin illan suussa vähän ennen auringon laskua tullut samalle paikalle,\nmistä viimeksi olin saanut kääntyä. Kaitainen jyrkkä ura lähti viemään\nviistoon ylöspäin keilan kuvetta. Toisella puolen oli melkein\nkohtisuora kallioseinä, toisella niin äkkijyrkkä sorainen rinne, että\njalan koskettamat kivet kohta rapisivat alas ja menivät menojaan\nsyvyyteen. Jos päätä huimasi tai askel petti, alas menit samaa tietä.\nVapisutti nousta, mutta oli myöhäistä kääntyäkin. En oikein tiedä,\nkuinka tulin pahimmista paikoista yli ... taisin taas olla nelinkontin,\ntehdä lupauksen, että jos tämän kerran hengissä päästät, en toista\nkertaa yritä. Sekö lie auttanut, sillä kun taas seisoin jaloillani,\nhuomasin olevani turvallisessa paikassa, kasaantuneiden\nkalliomöhkäleiden välissä, jossa kivet jalkaini alla eivät enää\nliukuneet.\n\nEn näe tästä vielä mitään siitä, mitä olin tullut katsomaan. Ei tee\nmieleni vielä katsellakaan ympärilleni. Minulla ei ole muuta\ntietoisuutta kuin se yksi ja ainoa ajatus: kuinka olen pääsevä takaisin\nsamaa tietä, jota olin tullut, ja jota on oleva monta vertaa vaikeampi\nlaskeutua kuin oli ollut nousta?... Silloin kohahtaa korvaani kosken\nääni ja sen seasta junan vihellys hyvin heikosti ja hyvin kaukaa. Se\nkuuluu kuin suuren näkinkengän sisästä, sikinsokisten kallioiden\naukosta. Kuulohäiriötä seuraa näköhäiriö. Nousen askeleen ylemmä, ja\nsilloin on kuin olisivat taivaan pilvet yhtyneet ympärilleni kehään ja\nkatselisivat minua ensin uteliaina ja kummastellen, sitten kuin\nhymyillen ja kehoitellen nousemaan ja tulemaan. Ne ovat Tyrolin lumisia\nhuippuja, jotka vetinen himmentynyt silmä oli vetänyt siihen ihan\neteensä penikulmain päästä, ja jotka se samassa selvinneenä siirtää\noikeihin paikkoihinsa, yhdet ihan lähelle, toiset häivenevään\nkaukaisuuteen taivaan rannimmaisille rajoille.\n\nAstuin viimeiset askeleet ja istahdin Ahornin ylimmälle kivelle, jota\nylempänä en ole ollut enkä taida enää omin voimineni tullakaan. Eikä se\ntaida olla juuri tarpeellistakaan, sillä tuskinpa tästä nähty maisema\nenää muuttuisi, vaikka sen saisi nähdä vielä jotakin tuhatta metriä\nylempääkin. Meri on sama meri, katsoipa sitä komentokannelta tai maston\nhuipusta.\n\nMeri, niin! Siinä on nyt koko Tyrolin vuoristo tai ainakin paras osa\nsiitä -- vuoristo, kaiken meren vastakohta. Ja kuitenkin täytyy sen\nvaikutusta kuvatakseen turvautua vertaukseen merestä, niinkuin\nantaessaan valtameren aallosta oikeaa käsitystä on sanottava sitä\n\"korkeaksi kuin vuori\". Minusta siis tuntui tässä siltä, kuin minut\nolisi valtameren aallon pohjasta heitetty sen harjalle, ja niinkuin\nsilmäni samalla kantaisi yli lukemattomien toisten aaltojen; niinkuin\ntämä aallokko yht'äkkiä olisi hurjimmassa mylläkässään jähmettynyt\njääksi ja sen vaahtopäät hyrskyt muuttuneet lumeksi. Vertaus on\nikivanha, mutta miksi etsisin uusia, kun vanha on hyvä ja kaikin puolin\nkuvaava? Siellä on loivia, sileäpintaisia laineita, on jyrkkiä, lyhyviä\nja kesken katkenneita, on korkeita yksinäisiä suippiloita kuin\nristiaallokon nostamia.\n\nOn aivan tyven tällä myrskyisellä merellä, on niin tyven, että jos\ntässä olisi haapa, ei liikahtaisi sen lehti.\n\nPäätunne on rauhan ja hiljaisuuden tunne. On hiljaista ja sävyisää. Tuo\njähmettynyt ulappa ei pauhaa eikä liiku. Toinen on puhtaimman valon ja\nkirkkauden tunne. Ilma on lämmin ja herttainen. Kaikki on punertavan\nhienon iltavalaistuksen verhossa. Köyristyneet niskat, pystyt päät\neivät uhkaa. Kun alhaalta laaksosta katsoo huippuihin, on niissä aina\njotakin ylpeätä, tylyä ja kylmää. Kaikkein korkeimmilla on kyllä\ntästäkin katsoen sama ryhtinsä, ne ovat leijonia, jotka painavat\nalempiansa hiiriksi maahan. Mutta nuo hiukan matalammat ne ovat kuin\nkesytettyjä. Ne ovat -- vaihtaakseni kuvia niinkuin ne siinä katsoessa\nvaihtuvat -- kuin talvisen kaupungin kattoja, kirkon tornista katsottuja.\nNe ikäänkuin kutsuvat käyskentelyyn harjojansa pitkin, laskemaan luisua\nrinteillään, hyppäämään alppisauvan avulla räystäältä toiselle kapean\nsivukadun poikki. Lapsellinen, luottava tunne täyttää rinnan. Unohtaa\nolevansa jalopeurain luolassa ja silittää yhden päälakea.\n\nSillä petoja ne sittenkin ovat. Niillä on jokaisella huipulla,\nsuuremmalla ja pienemmällä, melkeinpä jokaisella harjulla ja rinteellä,\nainakin joku surma omallatunnollaan, ne aina sitä vaanivat ja ne ovat\nvalmiita siihen milloin tahansa... Alkaa pimetä, kaukaisuus samenee,\nsynkät varjot hiipivät mustina täplinä kupeita ylös. Ne ovat hirviöitä,\njotka säälittä nielevät jäätikköjensä kitoihin tai murskaavat\nlouhujensa leukain välissä innokkaimmat ihailijansa ja uskollisimmatkin\nystävänsä. Lukemattomat ovat ne luonnon palvelijat, joita huiput\nheleimmällä loistollaan ovat kaukaa tasangoilta ensin houkutelleet\nluokseen, itseään syleilemään, ja sitten säälittä heittäneet alas tai\niskeneet kivellä päähän tai palelluttaneet kuoliaaksi hyisessä\nsyleilyssä. Tämä jäätynyt meri on siinäkin suhteessa meri, jäämeri,\nettä jokainen sen huippu on pohjoisnapa pienoiskokoa, joka on vaatinut\nja yhä vaatii etsijäinsä uusia uhreja.\n\nNe uhrit eivät nekään, yhtä vähän kuin naparetkeilijät, ole\nvoitonpyyntinsä, vaan aatteidensa, ihanteidensa, ylöspäin-pyrkimisensä\nuhreja. Ne, jotka nousevat ylimmille jäätiköille ja kiipeävät ikuisille\nlumille, tekevät sen ainoastaan tyydyttääkseen selittämätöntä\ntarvettaan nousta ja päästä ja joinakin tämän uskonsa suurina juhlina\nnähdä yli sen, mikä arkioloissa heidän näköpiirinsä sulkee. Se on\nsielullinen, henkinen tarve, joka useimmat alpeille ajaa, tarve\nhengittää suuruutta, tuntea hartautta ja riemua siitä, että on\nvoimainsa viimeisillä ponnistuksilla saavuttanut jotakin ja voittanut\njotakin, jolla aineellisesti ei ole heille mitään merkitystä. Se on\njonkinlaista uskontoa, sillä uskonnolla on pappinsa, uskonsankarinsa,\nteologinsa, jotka sen oppeja tulkitsevat ja selventävät, sillä on\nlukemattomat hartaat tunnustajansa ja palvelijansa, jopa\nmarttyyrinsäkin. Vuortenpalvelijain lahko on levinnyt ympäri maailmaa.\nHeillä on Mekkansa, Roomansa, Jerusaleminsa ja monet muut pyhät\npaikkansa -- tämä Ahornin huippu on vain yksi niitä pienimpiä. Se kerää\nja käyttää suunnattomia summia pyhiinvaellusten järjestämiseksi ja\nhelpottamiseksi. Lukemattomat \"Alpenvereinit\", Saksan ja Itävallan\ntasankokaupungeissa rakentavat teitä, polkuja ja suojamajoja ja\nylläpitävät niitä, palkkaavat oppaita ja järjestävät ja tarkastavat\nniiden toimintaa. Näiden yhdistysten toimesta ilmestyy kirjallisuutta,\nmatka-oppaita ja karttoja pienimmistäkin poluista, ne julkaisevat\naikakauskirjoja, jopa sanomalehtiäkin, joissa vaihdetaan mielipiteitä,\nannetaan opetuksia, tehdään innokasta lähetystyötä, sanalla sanoen\nylläpidetään alinomaista yhteyttä seurakunnan jäsenten kesken.\n\nNiitä saan minäkin kiittää siitä, että minulle tottumattomalle oli tie\ntänne saakka tehty niin tasaiseksi kuin suinkin on mahdollista, ja että\ntuolla alempana minua odottaa mukava maja, jota ilman olisi täytynyt\nyöpyä kivien keskeen, kenties lumihankeenkin, ja jota ilman en ehkä\nolisi koskaan tänne tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlisinkohan menettänyt mitään, jos en olisi tänne tullut? Eihän koskaan\ntiedä, mitä vailla on ollut eikä, mitä vaille täällä viimein jää. Mutta\nkun ilta on kulunut, laskeneen päivän vuorille valama puna sammumistaan\nsammunut ja hämäryyden huntu verhonnut lähimmätkin huiput, niin\nlaskeutuessani alas Ahornilta ymmärrän itseni jotenkuten paremmin kuin\nennen, ja myöskin kaikki ne, joita heidän sydämensä pakko vaatii -- edes\njollakin lailla -- pois matoisesta maasta, edes joksikin hetkeksi\navaruuksien hiljaisuuteen. Rinnan tunteessa on sanatonta ihastusta jo\nainoastaan siitä, että _on_ täällä, ja kun on lähtenyt, siitä, että _on\nollut_. Se milloin ylentää ja avartaa, milloin masentaa ja herättää\nkunnioitusta kaikkeen, mikä on ylempänä ja näyttää olevan parempaa, se\nantaa -- aiheettomasti ja selittämättömästi -- uskoa ja luottamusta omaan\nentisyyteen ja omaan tulevaisuuteen, omaan ja muiden. On niinkuin oli\nhyvin kauan, kauan sitten, kun kesäisenä lauantai-iltana palasi\nvakavain, hyväin ja hartaiden ihmisten kanssa rinnettä alas\niltakirkosta, jossa isä oli selitellyt sanaa niin, että sen lapsikin\nymmärsi. On niinkuin joskus, hyvin harvoin oli ollut, kun oli nähnyt\nkaikkein parasta taidetta tai kuullut puhtainta soittoa, suurta\nsinfoniaa, joka toistamistaan toistaa: \"Kaikk' on vielä veljet\nkerran...\"\n\nVuoren huippu on jo takana, ylhäällä, tummana, synkkämielisenä. Se taas\nhetkeksi vavahduttaa niinkuin lasta kivikirkko hautuumaan keskellä.\nMutta taivaalla selänteiden synkkien harjujen takana on syttynyt\ntähtiä, alppirinteeltä jostakin kilahtaa vuohen kello ja ohitse kulkee\ntuulen henkäys: huoahtaen tulee ja huoahtaen menee.\n\n\n\n\nTYÖN ORJIA.\n\n\nRetki jäätikön reunalle oli antanut kaikkea nautintoa ja tyydytystä.\nEnsin voimia ponnistava kävely sinne ylös; ihminen kuin uudistunut ja\nilmojen kylvyssä puhdistunut.\n\nYlhäällä siellä perillä paisteinen päiväkausi häikäisevässä\nkirkkaudessaan uinuvien lumihuippujen juurella, ja jännittävä\nmyrskyinen yö, ja sitten taas ihana aamu. Matkailijamajassa kaikki\nkulttuurin mukavuudet ja hauskuudet; olimme siellä syöneet ja juoneet,\nolimme seurustelleet miellyttäväin, iloisten ja tyytyväisten ihmisten\nkanssa; oli soitettu ja laulettu, ja tarjoilijatytöt olivat illalla\ntanssineet nuorten oppaiden kanssa, pojat jalkaa kattoon heittäen. Yön\nolimme nukkuneet mukavilla vieterivuoteilla.\n\nAstelimme nyt siis mitä parhaimmassa mielentilassa alas laaksoon. Lunta\noli kyllä puoli polveen, mutta jos hiukan upotti, vei se askeleen\nsamalla alaspäin eikä rasittanut. Semmoisissa tilaisuuksissa ja\nmielentiloissa ei ihminen tavallisesti ajattele muuta kuin itseään. Hän\non omaa mielihyväänsä täynnä, ja jos hän muistaa muita, niin muistaa\nhän heitä vain toivoakseen heitä osallisiksi samaan hauskuuteen --\nlisätäkseen siten omaansa. Hän saattaa olla niin heltynyt kaikesta\nsiitä hyvästä, mitä maailma hänelle tarjoo, että vesi liikutuksesta\nsilmään kihahtaa. Kyllä on tämä kulttuuri sentään kaikkine\nmukavuuksineen...! Onhan suorastaan suurenmoista, että se tahtoo ja\ntaitaa ojentaa meille auttavan kätensä niin sanoakseni pohjan\npimeimmilläkin perillä, kaikkein kolkoimmissakin, asumattomimmissakin\nerämaissa. Kuinka hellää huolta rakas maailma pitääkään meistä\nhelmalapsistaan!\n\nErityisellä ihailulla ajattelin varsinkin matkailijamajaa, tuota pientä\nhotellia, jossa olimme saaneet suojaa ja jossa meitä oli kohdeltu niin\nkodikkaasti kuin ainoastaan Tyrolin majatalojen väet voivat vieraitaan\nkohdella. Majatalon miellyttäväisyyttä meidän silmissämme lisäsi vielä\nse, että se oli yksinomaan luonnonihailijain iloksi rakennettu sinne\nkorkeuteensa ja että rakentaminen varmaankin oli tapahtunut suurilla\nponnistuksilla ja kenties uhrauksillakin. Sillä paitsi seinäkiviä oli\nkaikki rakennustarpeet täytynyt sinne muualta tuoda -- arvattavasti\npienten aasien tai jäntteröiden vuorihevosten selässä -- lattiat, katot,\novet, sitten huonekalut, makuuvaatteet, keittiön tarpeet, ja\nruokatarpeita tuotiin yhä edelleen joka päivä alhaalta laaksoista\nkilometrien syvyyksistä. Kun majatalo oli alkanut käydä pieneksi yhä\nlisääntyvän matkailijatulvan takia, niin oltiin siihen nyt vielä\nrakentamassa yhtä suuri jatko entisen lisäksi. \"Jos ensi kesänä\ntulette, niinkuin varmaan teette, on täällä oleva jokaiselle\nerikoishuone, ja toivon teidän viihtyvän kauemminkin\", oli isäntä\nsanonut, \"ja me rakennamme verannan tähän, tästä on suurenmoinen\nnäköala, kunhan usvat haihtuvat.\" Me tietysti lupasimme tulla, ja me\nolimme omasta puolestamme erinomaisen tyytyväisiä kaikkeen ja me olimme\nvakuutetut siitä, että kaikki olisivat tyytyväisiä myöskin meihin,\nsillä olimmehan mekin puolestamme olleet vaikuttamassa siihen, että\nnäitä kaikkia tämmöisiä saattoi rakentaa ja ylläpitää tuhansien\niloksi... Näistä puhelimme ja huikkasimme väliin, niinkuin on tapana\nvuoristossa, ja kallioiden kaiku vastasi hyväksyvästi huutoihimme.\n\n-- Mikä ihmeen elävä tuo on? -- ja me pysähdyimme katsomaan alas, valmiina\nvastaanottamaan jotakin uutta ja omituista. Sillä vuoristossa saa\nvälistä nähdä hyvinkin hullunkurisia näkyjä. Siellä tulee sangen usein\nrisukimppu vaeltaen vuorenrinnettä ikäänkuin omin voimin; kun se saapuu\nlähemmä, ei vieläkään näe muuta kuin risukimpun, joka jalatonna\nhiljalleen polulla keinahtelee. Vasta kun on päässyt ohi ja katsoo\ntaakseen, huomaa, että sen alla on sittenkin jalat -- aasin jalat. Toisen\nkerran tervehtää sinua ihmisäänellä heinäruko, ja sen sisästä kiiluu\nsilmäpari, mutta ratkaisematta jää, oliko sen alla mies vai nainen.\n\n-- Sehän on lautakuorma!\n\nSe oli todellakin lautakuorma, joka hiljaisessa tahdissa huojahdellen\nmateli vuoren alta jyrkkää polkua. Alempana tuli toinen ja kolmas\nsamanlainen. Ne nousivat niin vaivalloisesti ja hitaasti, että tuskin\nliikkuivat. Ajattelin, että kuorman alla oli aasi tai kaksikin.\n\nSiinä on kuitenkin vain yksi ainoa mies, ja hänellä on hartiainsa ja\npäänsä varassa ainakin puoli tusinaa lautoja. Niin mahtavaa taakkaa\nemme olleet vielä ennen nähneet kenenkään kantavan. Kantaja pysähtyy\nkohdallemme ja laskee taakkansa hetkeksi kallion kielekkeen päälle,\nvoidakseen sen siitä sitten kumartumatta ottaa. Hän ja hänen toverinsa\ntuolla alempana ovat menossa matkailijamajalle, viemässä lattialautoja\nsen lisärakennukseen.\n\nMeni siinä mieleni vähän ymmälle, en osannut sanoa juuri sitä enkä\ntätä. \"On se melkoinen taakka\", virkoin kuitenkin. -- \"Oo jah!\" -- Hän ei\nläähättänyt, sillä oikein sydämensä pohjaa myöten uupunut ei läähätä,\nhengittää vain vaivalloisesti ja matalasti, saamatta keuhkoihinsa\ntäyteen asti ilmaa. Silmä oli jäykkä ja sen pohja ikäänkuin kuivunut.\nKysyin, paljonko hänelle maksettiin palkkaa tästä työstä. Hän mainitsi\nsumman, jonka sai kilolta laaksosta kannettuna matkailijamajalle. Se\noli minusta mitättömän pieni. \"Mutta miksi täytyy _ihmisten_ kantaa?\nMiksi ei käytetä kantojuhtia?\" kysyin minä vielä. -- \"Tie on liian jyrkkä\njuhdan nousta.\" -- \"Ihmisen täytyy siis tehdä juhdan työ?\" -- \"Jah,\ngewiss.\"\n\nAskeleeni eivät enää olleet niin joustavat kuin äsken. Mieli oli\njoutunut hiukan pois sopusoinnusta sen ihanan ja suurenmoisen maiseman\nkanssa, joka aukeni edessä. Sinne on siis täytynyt kuljettaa kaikki\n_ihmisten_ selässä: sänky, jossa olin maannut, matrassi, jonka päällä\nolin loikonut, penkit, joilla istunut, pöydät, joiden ääressä syönyt,\nruuat, juomat -- olutkin. Kaikki oli sinne kannettu ihmisten selässä\ntaakkansa alle nääntyvien, lumessa paarustavien, pehmoisessa,\nupottavassa, tämmöistä mäkeä...! En ollut tullut sitä eilen\najatelleeksi. -- No niin, se nyt on niin -- mitä se minuun kuuluu -- ja\nminä taisin heilauttaa keppiäni ajaakseni luotani jotakin epämieluista,\njoka kuin itsepintainen kärpänen oli alkanut surista ympärilläni. Mutta\nse surisi siinä sittenkin.\n\nOli tultu lumiseudusta vihreäin alppinurmien ja punaisten alppiruusujen\nvyöhykkeeseen. Maa täynnä kukkia niinkuin olisi niitä siihen käsin\nkaadettu.\n\nTulee taas vastaan joku. Se on kai ihminen sekin, koska tänne eivät\njuhdat pääse. Onkin, vanhahko nainen. Hänellä on selässä teline\nsemmoinen, joilla rakennuspaikoilla kannetaan tiiliä muurareille. Nämä\non isoja arinatiilejä. Kantaja ei pysähdy, ei väistä, vastaa kyllä\nhyvänpäivän toivotukseen, mutta ei nosta silmiään maasta, johon ne\nkiinnittää ikäänkuin saadakseen siitä apua nousulleen, koettaen\nkatseellaankin vetää itseään eteenpäin.\n\nOlin poiminut alppiruusuja tiepuolesta ja aikonut kiinnittää niistä\ntöyhdön lakkiini, sitaista toisen sauvani päähän. Jäivät sitomatta.\n\nTuli kolmas kuormankantaja, vanha mies, harmaatukkainen, laiha, sääret\npitkät, jotka astuessa eivät koskaan oijenneet. Hänellä oli selässään\nrautakamiini. Poskilla sairaalloinen, sammuva puna.\n\nHe kiipesivät viimeisillä voimillaan sinne ylös -- \"työn orjat\". Pitkästä\najasta, oikeastaan ehkä vasta ensi kerran elämässäni, ymmärsin täysin\ntuon sanan sisällön, ymmärsin sen katkeran, kiroavan soinnunkin, millä\nsen lausuvat ne, jotka tuntevat sen merkityksen.\n\nVälähti eteeni kauan sitten himmennyt näky oulunsoutajasta, yläpuolella\nPyhän, kiskomassa paltamotaan kuohusta ylös, selkä köyryssä, niska\nvääränä, vääränä vielä sittenkin, kun oli saanut venheensä suvantoon ja\nheittänyt vetonuoransa rannalle, vääränä lapsuudesta asti -- minä silloin\ntoisen venheen pohjassa olkien päällä selkä kenossa viiletellen ohi.\n\nKatsahdin taakseni ylös kantajien jälkeen. Heitä tuskin enää erottikaan\nvuoresta. He olivat painuneet siihen, hävinneet itse harmaina sen\nharmaaseen syliin. Mutta ylhäällä erottautui tarkkapiirteisesti\nmatkailijamaja häikäisevien lumien keskestä, harjallaan liehuva\nriemuisa lippu.\n\nTultiin metsävyöhykkeeseen, suureen ihanaan puistoon vuoren\netelänpuoleisella rinteellä, johon päivä yhä lämpimämmin paistoi.\nMukava, leveä eikä enää niin jyrkkä tie. Alppipuro hypellen kiveltä\nkivelle, yhtäsuuntaisesti tien kanssa. Tuolla se kääntyy loikatakseen\npolun poikki, ja siellä on myös sileä, houkutteleva nurmikko,\nlevähtääksemme sopiva... Miksi ajatella muuta kuin omaa hauskuuttaan,\nkun on kerran sitä varten liikkeellä. Minulla _on_ oikeus ja minulla\n_täytyy olla_ oikeus juhlia ja iloita minkään saamatta sitä häiritä!\nMitä minuun kuuluvat vieraiden maiden köyhät ja uupuneet ja kurjat?\nEnhän minä kuitenkaan voi heidän asemaansa parantaa. Ja kai he saavat\ntyöstään riittävän toimeentulonsa, koska sitä harjoittavat. Ja aina\nminä alppimatkoillani, kun uupuneita kantajia lepäsi tiepuolessa,\nheidät tällä tavalla torjuin... No niin, me istumme siis tähän nurmelle\nja avaamme reppumme ja otamme esiin päivällisemme ja ryyppäämme purosta\nvettä ja luomme vielä viimeisen silmäyksen avaruuksien ihanuuteen...\n\nTiellä on poikkiteloin edessämme jokin pitkä musta esine. Olemme siihen\nvähällä kompastua. Se on rautaa. Se on ratakisko, matkalla\nuudisrakennukseen kai sekin, kattovasaksi tai semmoiseksi. Vähän matkaa\ntiestä hiukan alempana on maassa pitkällään mies, jota emme ensin\nolleet huomanneetkaan. Hän makaa hervotonna, kivi pään tukena. Huulilta\npisartelee verta, suun alla on nenäliina ja siinä on punaisia pilkkuja,\nmutta hän ei enää jaksa viedä sitä suulleen; veri saa tippua maahan.\n\nSe on siis tuokin, rautainen kattovasa, kannettava sinne ihmisen\nselässä kolmentuhannen korkeuteen, kannattamaan kattoa suojaksi\nkaikkien, jotka tahtovat siellä, minne ei mikään juhta pääse nousemaan,\nnauttia kaikkia kulttuurin mukavuuksia.\n\nMies ei liikahda, ei näytä meitä näkevän eikä kuulevan. Mutta kuitenkin\nhän syyttää minua jostakin, enkä minä yritäkään puolustautua, en edes\nitsenikään edessä. Minua hävettää ja minun sydämeeni koskee. En voi\npysähtyä puron viereen nurmikolle, en heittää katseeni ihastunutta\nhyvästiä sinivalkoisille huipuille. Silmäkalvon pohjaan on\nlähtemättömäksi kaihiksi tarttunut kuva ratakiskon vieressä makaavasta\nmiehestä, jonka huulilta itkee hänen rasituksensa veri. Vuoristostakin,\nyläpuolelta pilvien, jossa kuvailin kaiken olevan oikeutta, sopusointua\nja rauhaa, täytyi minun siis viimeisenä vaikutuksena viedä muistutus\nelämän iankaikkisesti sovittamattomista ristiriidoista, toisten\norjuutuksesta toisten iloksi -- jotka ristiriidat olivat olemassa jo\nsilloin, kun pyramiidit tehtiin, joista voisivat puhua kivet kaikissa\nkirkoissa ja taiteen temppeleissä ja joita ilman ei näytä saatavan\nkohoamaan kaikkein vaatimattominta matkailijamajaakaan.\n\n\n\n"]