[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_zhdLeHSLphyy1-0hm4JapPVJFnpX3-ouI-_rhev5RQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1122,"Johan Tobias Beckin elämäkerta","Hyvärinen, Eero",1859,1931,"1122-hyvarinen-eero-johan-tobias-beckin-elamakerta","1122__Hyvärinen_Eero__Johan_Tobias_Beckin_elämäkerta",null,"muistelmat",[],[15],"saksalainen","fi",1906,19149,132822,false,50279,[23],"Beck, J. T. (Johann Tobias), 1804-1878",[25,26,27,28],"Biographies","German Literature","History - European","History - Religious","\"Johan Tobias Beckin elämäkerta\" by Eero Hyvärinen is a biographical account written in the early 20th century. The book explores the life of Johan Tobias Beck, a significant figure in the context of 19th-century theological developments and religious awakenings in Europe. It delves into his background, education, and the spiritual and intellectual influences that shaped his character and work.  The opening of the biography introduces Johan Tobias Beck, highlighting his upbringing in Balingen, Germany, where he was influenced by his pious mother and supportive educational environment. It discusses his early interest in theology and his determination to become a minister despite initial resistance from his father. Beck's formative years in Urach and his struggles with health issues during his studies at the University of Tübingen are detailed, illustrating how these experiences shaped his theological convictions and commitment to Christianity. The narrative sets the stage for his later pastoral and academic roles, emphasizing the significance of his spiritual growth and intellectual pursuits in a turbulent time for the church and society. (This is an automatically generated summary.)",[],143,"Pastori Eero Hyvärisen kokoama elämäkerta saksalaisesta teologista Johan Tobias Beckistä. Teos käsittelee Beckin elämänvaiheita ja työtä 1800-luvun Saksan uskonnollisten murrosten, herätysliikkeiden ja yliopistollisen jumaluusopin kentällä.","Eero Hyvärisen 'Johan Tobias Beckin elämäkerta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1122. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JOHAN TOBIAS BECKIN ELÄMÄKERTA\n\nKoonnut\n\nEero Hyvärinen, pastori\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1906.\nOy Kuopion Uusi kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Nuoruus ja opintoaika.\n  2. Papillinen toiminta.\n  3. Yliopistollinen toiminta.\n\n\n\n\nVuoden 1800 kummankin puolen esiintyivät vallinneen _järkeisuskon_\nhedelmät kaikkien nähtäville. Kirkot olivat tyhjentyneet, seurakunnat\nja vallassaolijat ylönkatsoivat uskontoa ja etupäässä luonnollisesti\nsen edustajia, pappeja ja kirkkoa. Etenkin Pohjois-Saksassa toivoivat\nmonet, että kristinusko oli muutamien vuosien kuluttua kokonaan\nhäviävä maailmasta. Samaa ennustivat varsinkin Ranskan oppineet,\nkuten esim. Voltaire.\n\nMutta Jumala itse kutsui järkyttävillä tapahtumilla ihmisiä\nmielenmuutokseen ja uskoon. Sellaisia oli Ranskan _vallankumouksen_\nkauhistava kehitys, sitten _Napoleonin_ sortovalta ja tämän\nkaikkivaltiaan odottamaton nöyryytys Venäjällä, niin myös\nkansallishengen, varsinkin Preussissa herääminen ja innostuminen sekä\n_vapautussotien_ voittoisa päättyminen.\n\nNäin antoi Jumala hänen puoleensa kansojen seasta korotettuihin\nhätähuutoihin vastauksen, ulkonaisen avun. Ja niille, jotka ikävöivät\nja etsivät itseään Jumalaa ja hänen henkilahjojaan, vastasi hän\nmyöskin. Vastauksena olivat ne uskonnolliset heräykset, joita\ntapahtui kaikissa osissa Saksanmaata, ja kaikissa kansankerroksissa\nja joita jatkui useampia vuosikymmeniä.\n\nAjan vakavuus ja eräät syvemmin ajattelevat tai Raamatun\ntotuudellisuudesta vakaumuksen saaneet yliopistojen opettajat\nauttoivat osaltaan, että syntyi uusi sukupolvi jumaluusoppineita,\njotka kirkoissa ja kouluissa julistivat taas avoimesti Kristusta\nja hänen armoansa sekä totuuttansa. Epäkirkolliseksi käyneen ja\nvetistyneen kirkkoveisuun ja kirkkorukousten ynnä maallistuneen\nkirkkomusiikin täytyi antaa sijaa vanhalle, voimakkaalle veisuulle\nja muulle vanhalle koetusti hyvälle tavalle. Rappiolle joutuvia\nkirkkoja korjattiin, niiden alastomia seiniä kaunistettiin\nkristillisillä taideluomilla. Aivan toisin kuin ennen astuttiin\nrohkeasti Raamatun, Kristuksen ja kirkon vihollisia vastaan kirjoin,\nsunnuntailehtisin ja kirkollisin sanomalehdin. Kirkon ja hurskasten\narvo ja vaikutus kohosi voimallisesti ruhtinasten suosion ja sen\nkautta, että kunnollisia maallikkoja aljettiin käyttää yhteistyöhön,\nmutta kaikkein enin sen kautta, että etevät jumaluusoppineet ja\nkirkonmiehet eivät enää jättäneet kristinuskon levittämistä pakanain\nsekaan yhtä vähän kuin kansassa oleman epäuskon, siveellisen\nrappeutumisen ja ulkonaisen kurjuuden poistamista yksinään pietistein\nasiaksi, vaan yhtyivät heidän kanssaan _ulkolähetyksen_ ja\n_sisälähetyksen_ toimintaan.\n\nMutta tämä uusi vireys kirkon, sen aseman ynnä 17 vuosisadan\nmukaisen puhdasoppisuuden hyväksi sekä lähetysasian ja muun\nmonitoimisen puuhan halu samoin kuin pääasiallisesti Zinzendorfin\naikaista mallia tavoitteleva saarna ja hurskauden muoto toi mukanaan\nsamalla vanhoja ja uusia _vaaroja_ ja _vaurioita_. Ajanjaksona\n1827-1878, jonka keskivaiheilla eräissä suhteissa samanlaisia\nkansankelvottomuuksia Europassa sattui kuin nykyäänkin ja jolloin\ntoisaalta Raamattua polkeva tieteileminenkin oli voimakas, ei liene\nkukaan evankelis-luterilaisten keskuudessa niin terävästi osottanut,\nmikä koko aikakauden hurskausriennoissa on jumalallista ja mikä\ninhimillistä eikä taas niin vakuuttavasti ohjannut kristittyä Jumalan\nomaan sanaan, _Pyhään Raamattuun_, kuin _Johan Tobias Beck_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunkin ihmisen elämä muodostuu kahden tekijän yhdysvaikutuksesta.\nToinen tekijä on Jumala, kunkin elämän johdattaja, muodostaja ja\nhallitsija. Toinen tekijä on oma tekemisemme ja jättämisemme,\ntahtomisemme ja vaikuttamisemme. Elämän taito meihin ihmisiin nähden\non siinä, että annamme Jumalan johdon vallita omaa tahtoamme ja\ntoimintaamme sekä niin, Jumalan johdon rajoissa eläen, kilvoittelemme\nsaavuttaa päämäärän, elämän kruunun. Ajallisen elämämme täytyy\nsiis, toisin sanoen, saavuttaa päämääränsä tulevaisessa elämässä.\nMeidän täytyy ajallisesta elämästämme viedä mukanamme jotakin\niankaikkisuuteen.\n\nSen miehen elämässä, jota tässä on aikomus lyhyin piirtein kertoa, on\näsken sanottu aivan erityisessä mielessä merkillepantava, miten hän\nvarhaisesta nuoruudestaan oppi asettumaan Jumalan johtoon ja miten\nhän, varovasti ja uskollisesti sitä seuraten, yhä enemmän muodostui\nsiksi, mitä kaikki, jotka hänet tunsivat, hänessä ihmettelivät ja\nkunnioittivat: kokonaista miestä, hurskasta kristittyä, todellista\nkirjanoppinutta, joka oli yhtä lujasti juurtunut uskossa kuin rikas\ntuntemisessa ja väkevä uhrautumassa rakkaudessa.\n\n\n\n\n1. Nuoruus ja opintoaika.\n\n\nJohan Tobias Beck syntyi helmikuun 22 päivänä 1804 Balingen-nimisessä\npikkukaupungissa Wyrttembergin kuningaskunnassa Etelä-Saksassa.\nVanhempansa olivat yksinkertaista, kunnollista porvaristoa. Isänsä,\nsaippuatehtailija Tobias Beck ei ollut varaton ja nautti naapurien\nkeskuudessa semmoistakin arvoa, niin että toimitti kaupungin\nraatimiehen virkaa. Hän oli kyllä Jumalaapelkäävä mies, mutta\nei, pojan oman arvostelun mukaan, elävässä uskossa Kristukseen.\nSiihen sydämmentilaan pääsi hän vasta kuolinvuoteellaan. Äiti sitä\nvastoin, leipurimestari Rollerin tytär. Anna, oli jo kodista saakka\ntuonut perintönä mukanaan rakkauden Jumalan sanaan sekä vilpittömän\nhurskauden uskossa Jeesukseen. Hänestä tapasi arvosteluissaan liikoja\nhuolellisesti karttava poikansa sanoa: \"hän oli uskollinen Herran\npalvelijatar ja vertaisiansa on vähän\". Puotipöydan takana istuessaan\noli hänellä aina esillä avattu Raamattu ja tuttaviensa kysymyksiin\nvastasi hän: en koskaan saa kyllääni tämän kirjan lukemisesta. Ei\nsiis ihme, jos niin innokkaan raamatunlukijan poikakin jo ripille\npäästettäessä hämmästytti seurakuntalaisia Raamatusta opituilla\nvastauksillansa.\n\nJohan Tobias oli vanhempiensa ainoa lapsi. Luonnollista oli, että hän\nsai kokea hellää rakkautta sekä kotonaan että äitinsä isän luona.\nEtenkin viimemainitulta, jonka kasvoista loisti Jumalan rauha, sai\npoikanen eläviä vaikutuksia mieleensä, millainen oikea kristitty on.\nVaikka hurskaus ei kuljekaan aina, niin kuin muu tavara, perintönä\nvanhuksilta ja esivanhemmilta lapsiin, niin syttyy kumminkin\nuskonelämä toisten uskon esikuvasta ja hengellisesti elävä herättää\nmyös aina uutta hengellistä elämää. Sen tähden on aina suuri merkitys\nsillä, millaisessa piirissä, millaisessa hengellisessä ilmanalassa\nkukin saa nuoruutensa ajan viettää. Nuorella Tobiaalla oli onni saada\nmyöskin koulussa nauttia sellaisen opettajan johdatusta, joka edisti\nhänen hengellistä edistymistään samassa hengessä kuin koti sitä teki.\n\nRakkaus luontoon, minkä kotiseudun ihana ympäristö oli herättänyt,\nrakkaus Raamattuun äidin esikuvan ja opetuksen mukaan, yhdessä\nahkeruuden ja tunnontarkkuuden kanssa, olivat jo varhain esiintyviä\npiirteitä nuoren Tobiaan luonteessa. Tämä kaikki teki hänet rakkaaksi\nopettajilleen ja käänsi heidän huomionsa häneen. Synnyinkaupunkinsa\npastori Osiander, joka hänet päästi ripille, kehotti häntä\nvalmistautumaan papiksi, huomatessaan sen tarkkuuden, millä Tobias\ntajusi hänen opetuksiaan. Vähitellen kypsyikin nuorukaisen mielessä\npäätös, opiskella sanottua tarkotusta varten.\n\nIsällä oli aivan toiset ajatukset ainoan lapsensa tulevaisuudesta ja\nainoastaan vaivalla onnistui viimein uskolliselle pastorille saada\nisänkin myönnytys pojan päätökseen. Tobias oli jo vuotta vanhempi,\nkuin niiden tuli olla, joita Wyrttembergissä otetaan erityiseen\nseminaariin papeiksi valmisteleimaan. Miltei yli voimiensa luki\nhän nyt, voidakseen suorittaa pääsytutkinnon. Hyvästi sai hän\ntutkinnon suoritetuksi, mutta ponnistuksesta oli seurauksena alku\nmyöhempään sairaloisuuteen. Hänet määrättiin oppilasten jaossa\nUrachin seminaariin, jonne viedessään isä vielä ehdotteli, että\nkäännyttäisiin takasin, mutta Tobias pysyi päätöksessään.\n\nAikuisena miehenä on hän itse kertonut tästä elämänsä\nkehityskohdasta: \"Syksyllä vuonna 1818 pääsin oppilaaksi vasta\nperustettuun Urachin seminaariin, jossa viivyin neljä vuotta.\nArvostelen nämä vuodet en ainoastaan elämäni onnellisimmiksi, vaan\nmyös enin siunatuiksi. Seminaarimme ystävällisessä hiljaisuudessa,\nuskollisessa liitossa useampien ystävien kanssa oli meille\npyhä nautinto eikä raskas kuorma tieteen alalla, erittäin\nystävällismielisten opettajien johdolla, yhä etemmä tunkeutua.\nEtenkin yhden sikäläisen opettajan ystävällisessä ja tosi-isällisessä\nhoidossa kehittyi entisen hyvän tottumuksen uskonnollinen siemen\nyhä enemmän vapaaksi, itsetietoiseksi rakkaudeksi jumalallista\nesikuvaamme kohtaan ja yhä selvemmäksi kristillisyydessä olevan\nJumalan voiman tuntemiseksi. Tämä tähti on johtanut minua läpi\nvuotten, etenkin siihen aikaan opiskelevaa nuorisoa ympäröivän\nkiusauksen.\"\n\nUrachissa ollessaan liittyi Beck varsinkin kahteen koulukumppaniinsa.\nToinen oli Matias Schneckenburger, joka myöhemmin jumaluusopin\nprofessorina Bernissä saavutti etevän maineen ja oli lahjakkain\nseminaarin oppilaista. Myöhemmin edusti hän kyllä toista suuntaa\njumaluusopissa kuin Beck, vaan jo tähän aikaan yhdisti heitä\netupäässä tieteelliset harrastukset. Sydämmensä tarvetta vastasi\nenemmän seurustelu toisen nuorukaisen kanssa, jolla uskonnon asiassa\noli sama vakavuus kuin hänelläkin. Hänen nimensä oli Kristian\nRudolf Flad, jonka Beck usein vei mukanaan lupa-ajaksi Balingeniin\nja jonka kanssa hän oli ystävyydenliitossa ystävän aikuiseen,\nvuonna 1830 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Fladin välityksellä\ntuli Beck tutuksi veljesten Ludvig ja Wilhelm Hofackerin samoin\nkuin näiden vanhemman ystävän Albert Knappin kanssa. Beckin ja\nFladin Urachissa ynnä Wilhelm Hofackerin välillä Stuttgartissa\nsukeutui ystävällinen kirjevaihto, joka pääasiallisesti koski heidän\nsisällistä elämäänsä ja opinnoitansa. Ihmetellä täytyy vakavuutta,\nmillä nämä seitsentoistavuotiaat pyrkivät edistymään sisällisesti ja\nulkonaisesti sekä kehottivat ja neuvoivat toisiansa.\n\nOtamme tähän otteita Beckin kirjeestä Wilhelm Hofackerille. Hän\nkirjoittaa:\n\n    \"Olen päättänyt Reinhardin saarnojen ohella ottaa Luteruksen\n    kirjat jokapäiväiseksi uskonnolliseksi yksityislukemisekseni,\n    johon aina käytän aamuisin ajan 6:sta 7:ään; iltasilla kello\n    8-10 luen Uutta Testamenttia. Jos sinä joskus tapaat harrastusta\n    ansaitsevaa kirjallisuutta laveammassa merkityksessä samoin kuin\n    uskonnollisessakin, niin pyydän sinua, rakas veli, minullekin\n    sellaisia ilmoittamaan.\n\n    \"Sinä et näy, viimeisen kirjeesi mukaan, hyväksyvän minun\n    mietteitäni meidän jo nyt muiden ihmisten hyväksi aljettavasta\n    toimestamme; meidän tulee odottaa, kunnes Herra meissä puhdistaa,\n    mikä Hänen edessään ei kelpaa. Milloin tulee se aika, rakas\n    veli, jolloin sinä taidat arvostella itsesi puhtaaksi, siis\n    kykeneväksi laajempaan vaikutukseen sen mukaan kuin tämä on\n    sinulle mahdollista? Mitä varten panna kynttilää vakan alle?\n    Mutta että kullakin meistä on valopuolensa, sen kieltäminen olisi\n    Jumalan pilkkaamista. Voimmeko Jumalaa Jeesuksen mielen mukaan\n    kunnioittaa, ellemme pidä Häntä esikuvanamme? Ja Hän sanoo:\n    'Minun Isäni vaikuttaa aina tähän asti ja minä vaikutan myöskin.\n    Minun ruokani on se, että minä teen Hänen tahtonsa, joka minut\n    lähetti ja täytän Hänen työnsä. Siinä minun Isäni kunnioitetaan,\n    että te teette paljon hedelmää.' Miten muutoin tulee sitten\n    meidän rakkautemme muihin ilmetä? Rakastakaamme ei sanoilla eikä\n    kielellä, vaan työllä ja totuudella. En voi vakuuttaa itseäni\n    sinun lauseistasi ja uskon, että, jos ihminen ei mistään muusta\n    syystä kuin puhtaasta rakkaudesta Jumalaan ja Vapahtajaansa\n    harrastaa tehdä hyvää kanssa-ihmistensä keskuudessa ja joka päivä\n    rukoilee Jumalalta apua, hän, niin heikko kuin onkin, varmaan ei\n    tule Jumalalta hylätyksi ja kantaa paljon hedelmää.\"\n\nTästä näemme, että Beck ei voinut jo nuorukaisena ajatella\nkristillisyyttä ilman toimivaa rakkautta lähimmäisten palvelemisessa,\nei kyllä kuumeentapaisessa levottomuudessa vaikuttaa jotain siellä\nja täällä, vaan siten ja siinä, missä elämän luonnolliset olosuhteet\nniin vaativat. Niinpä näemme hänen jo Urachissa ahkeroivan palvella\ntoisia ja ottaa osaa heidän hätäänsä. Uskollisesti hoitaa hän\ntalvella 1819-20 sairastavaa ystäväänsä Schneckenburgeria ja viettää\nkaikki lomahetkensä ystävän vuoteen ääressä, valmistaapa omilla\nvaroillaan ystävän synnyinpäiväksi hänen paranemisensa johdosta\npidot omenatorttujen tarjoilulla. Talvisin viettivät nämä molemmat\nystävykset usein lepohetkensä pyhäpäivinä seminaarin kirjansitomossa\nja opettivat vointinsa mukaan tiedonhaluista kirjansitojan sälliä.\nToisen kerran käyttää hän tarjoutunutta tilaisuutta useampina\nsunnuntai-iltoina kahdelle yksinkertaiselle talonpojalle, jotka\nmielellään halusivat tietää jotakin uskonpuhdistuksen historiasta,\nkertoella sen täydellisesti. Kahdelle köyhälle pojalle antoi hän myös\nilmaiseksi opetusta.\n\nEräälle köyhälle koulukumppanille hankki hän yhdessä\nSchneckenburgerin kanssa kaikessa salaisuudessa tarpeelliset\nkirjoitustarpeet; toisen kerran kokosi hän kumppanien keskuudessa\napuvaroja eräälle vesitulvan tähden vahinkoa kärsineelle myllärille\nBalingenin läheisyydessä, jonka kohtalosta oli isältänsä saanut\nkuulla. Syntymäpäivänänsä koki hän itselleen iloa valmistaa sillä,\nettä lahjoitti köyhälle koululaiselle vaatteita, jotka itselleen\nolivat pieniksi käyneet. Näistä pienistä piirteistä näemme, että,\nniin ahkera kuin opinnoissaan olikin, hän ei elänyt ainoastaan\nkirjojensa kanssa, vaan että hänellä oli tarvis seurustella ihmisten\nkanssa, joiden ympäröimänä elää ja että hänellä on avonainen silmä\nheidän iloilleen ja suruilleen.\n\nMutta samoin kuin hän mielellään antautui palvelemaan toisia, sai hän\nUrachissa ollessaan uskollisia ystäviä, jotka isällisesti neuvoen\nja kehottaen auttoivat häntä eteenpäin. Nimenomaan kiintyi hän\nprofessori Köstliniin, joka myöhemmin tuli seminaarin johtajaksi ja\njonka kokeneita neuvoja hän kaikissa tärkeissä kysymyksissä haki\nja saikin. Köstlin ymmärsi kristillisessä hengessä innostuttaa\ntulevia jumaluusoppineita tutkimaan klassillista vanhaa aikaa sekä,\ntiedon alalla edistämisen ohella, vaikuttaa myös hyväätekevästi\noppilaittensa luonteenkehitykseen. Beck, joka tiedonjanossaan\nharrasti pakollisten lukujen rinnalla paljon muitakin lukuja, pyysi\nnäihinkin nähden Köstliniltä neuvoja ja jätti hänen arvosteltavikseen\nkirjallisia kyhäilyjänsä. Suurinta kiitollisuutta tätä opettajaa\nkohtaan on Beck tuntenut aina ja lausuikin Köstlinin haudalla: \"Ei\nole imartelulla, vaan sydämmen pohjasta lausuttua, kun sanon: ei\nketään muuta opettajaa ole minun niin paljosta kiittäminen kuin\njuuri tätä, jonka luut edessämme lepäävät; -- hän oli minulle ei\nvain opettaja, hän oli minulle alusta alkaen isällinen ystävä. Hänen\nulkonainen olemuksensa saattoi nuoruuden elokkaisuudelle kyllä\ntarjota vähemmän, kuin sen toivo ja tarvis on, mutta sisällinen,\nkunnollinen ydin tuntui ja näkyi kumminkin jollain tavalla kaikille.\nMinua ainakin veti lempeä vakavuus ja mielen hiljaisen koossaolemisen\nilme, joka koko hänen olennostaan näkyi, sekä tutkivan ja kokeneen\nhengen tarkka puhetapa sellaisella voimalla puoleensa, että minä\ntäydellisesti luotin häneen ja olin pakotettu minulle mielellään\nsuotuina tuttavallisen seurustelun hetkinä avaamaan kunnioitetulle\nopettajalle sisimmät ajatukseni sekä jatkamaan tätä myöhemminkin\nvielä kirjeellisesti. Ne eivät olleet kysymyksiä vain tieteellistä\nlaatua, joille minä etsin ja löysin ratkaisun; ne olivat sisällisen\nelämän kysymyksiä, jotka nuoren kehittymisaikana häilyvää,\nkokematonta sydäntä syvimmässä pohjassaan liikuttavat ja joiden\nratkaisu, niin taikka toisin, enimmäkseen kaukaiseen tulevaisuuteen\nvielä vaikuttaa. Niin jäin neuvoa ja ohjausta, josta minulla\nnyt vielä on siunausta, etenkin ohjausta _yhteen_ tarpeelliseen\nja totuuden jumalalliseen lähteeseen, jolla minä innostuin ja\nvahvistuin voittamaan kunnianhimoisen tiedonjanon ja tuon laajalle\nlevinneen kiusauksen sokaiseman viehätyksen, etsiä ensimmäisin ja\nkorkein tavarani juuri siinä, mitä nuoruuden ja tieteen touhussa\nniin helposti kohdellaan viimeisimpänä ja vähäisimpänä. Minä pidän\ntämän jaloimpana kalleutena, mihin ihmishenki voi toista auttaa ja\nsen tähden armottakoon ja siunatkoon Jumala vainajaa etenkin siitä\navusta, mitä hän on minulle suonut.\"\n\nTästä kiitollisen oppilaan tunnustuksesta huomaamme ei ainoastaan\nsen, miten uskollisesti opettaja oli hoitanut tehtäväänsä oppilaisiin\nnähden, vaan saamme luoda myöskin silmäyksen Beckin sisälliseen\nelämään tänä hänen Urachissa oloaikanansa ja näemme, mitenkä hän\nsilloin jo tämän opettajan johdossa sai vakavan sisällisen aseman\nevankeliumiin nähden.\n\nSamaan suuntaan edistävästi vaikutti myöskin seurustelu Mezingenin\npastori Dsianderin, Beckin Balingenissa olleen opettajan veljen\nkanssa. Mezingenissä, noin 8 kilometrin päässä Urachista,\nkävivät nuoret seminaarilaiset usein sunnuntaisin, olivat\nJumalanpalveluksessa ja seurustelivat pastorin kanssa, joka\nitsellensä ja virkaansa nähden pani suuret vaatimukset. Tämä\nseurustelu vaikutti siunausta tuottavasti myöhemmälle ajalle.\n\nUseammalta taholta kehotettuna saarnasi Beck ensimmäisen saarnansa\nAp. T. 10: 34-41 jo vuonna 1820 Heselwangenissa, eräässä Balingenin\nsyrjäseudussa. Syyskuussa vuonna 1822 päättyi Urachissa oloaika\ntutkinnolla, joka oikeutti yliopistoon Tybingenissä ja siinä olevaan\n'Stiftiin' eli papeiksi aikovia varten perustettuun yhteiskotiin\npääsemiseen. Beck suoriutui tutkinnossa kunnialla ja opettajansa\nUrachissa antoivat hänestä todistuksen: \"Beck on luotettava,\nsäännöllinen, uskonnollinen, ei saanut neljään vuoteen pienintäkään\nrangaistusta, antoi lukujensa ohella tunnollista ja huolellista\nopetusta.\"\n\nTalvilukukaudella 1822 alkoivat nyt siis hyvin valmistuneelle\nnuorelle miehelle yliopistoluvut eli varsinainen valmistautuminen\ntulemaan toimeensa. Useimmat jumaluusopin ylioppilaat Wyrttembergissä\npyrkivät yliopistossa lukuajakseen jo mainittuun jumaluusopilliseen\nStiftiin, jolla tarkotetaan runsailla varoilla varustettua laitosta,\nmissä nuoret miehet saavat maksuttomasti huoneen ja koko ylläpidon\nja jossa jokaiselle oppilaalle määrätään varma opiskelujärjestys\nsamoin kuin siinä vallitsee tarkka elantojärjestys muutenkin.\nYmmärrettävää on, ettei itsenäisille luonteille aina tunnu helpolta,\nalistua kaikissa laitoksen järjestykseen ja nähdä olevansa vartioitu\njoka askeleella, vaikka toisaalta on myönnettävä, että juuri tämä\nkuri ja kasvatus, opiskelujen tarkka järjestys ja säännöllinen\nelämä monipuolisesti tuottaa hyviä hedelmiä nuoriin ylioppilaisiin\nnähden. Olisiko sellaiselle luonteelle, kuin Beckin oli, joka kaiken\ntunnontarkkuuden ohella määrättyyn järjestykseen nähden, kumminkin\nsuuresti halusi vapaata yksilöisyytensä kehitystä ja kasvamista,\nsäännöllinen olo tässä laitoksessa vaikuttanut hyödyllisesti, on\nehkä epäiltävää. Mutta asianhaarat satuttivatkin niin, että hän\ntuli kaikkiaan vain neljä lukukautta asuneeksi laitoksessa ja että\nhänelle tälläkin ajalla myönnettiin aivan erityistä vapautta syystä,\nettä hän jo kahden lukukauden päästä sairastui maksatautiin, joka\nteki säännöllisen osanoton luennoihin hänelle mahdottomaksi. Muun\nopiskeluaikansa, aina syksyyn 1826, opiskeli Beck siis yksinään\nja vain lyhyen ajan hän voi käydä professorien luennoilla. Jumala\nitse otti hänet paljoa kovempaan kurikouluun kuin laitoksessa olisi\nollutkaan, otti hänet erilleen, pani murheen ja kovan ruumiillisen\nvaivan kouluun. Itse hän lausuu siitä seuraavasti:\n\n\"Päästyäni yliopistoon Tybingenissä syksyllä 1822 ei tutkimus ja\nkilvoitus näkymättömän helmen saavuttamiseksi lakannut. Sen vain,\nmitä nuorukainen välittömästi ja rehellisesti omaan sydämmeensä\nja toimintansa ahtaassa piirissä oli omistanut, täytyi nyt\nlaajentuneessa piirissä ja moninaisten sisällisten ja ulkonaisten\nkokemusten sekä tapausten aikana uudestaan juurtua, lujentua\nja kehittyä. Moni asia, mikä aikaisemmin oli voitettu, näytti\nmenetetyltä, mutta korvautui toisaalta jälleen. Tässä kuolevaisessa\nruumiissa, maallisessa asuinsijassamme, joka vaivaa sielua (Wiis. k.\n9: 15) ja rasittaa hajaantunutta mieltä, ei hengen vakava taistelu\nkoskaan lakkaa; päin vastoin täytyy sen, mitä vanhempien huoli ja\nopettajain taito varhaisemmalla iällä heikkona sinapinsiemenenä\nistutti, enentyä ja täydentyä varjokkaaksi puuksi. Ulkonaisestikin\nsai oloni Tybingenissä vakavan leiman, kun keväällä 1823 tulin\nvakuutetuksi, että maksaani olin saanut vaarallisen vian. Sydäntäni\nvihloi nähdessäni täten parhaassa nuoruuteni iässä itseni siirretyksi\näkkiä täyden terveyden entisestä voimasta sairastavaksi. Usein olivat\nihmiset minut ylönantaneet, mutta Jumala ei. Opin yhä innokkaammin\npitäytymään Pyhän Raamattumme ihanaan lauseeseen (2 Kor. 4: 16):\n'Waikka meidän ulkonainen ihminen turmellaan, niin sisällinen\nkuitenkin päivä päivältä uudistetaan.' Niin usein ja niin paljon\nkuin tuo rasittava vaiva minua opiskeluissani keskeyttikin, avautui\nkuitenkin siinä minulle koulu, jommoista en yhdenkään oppineen luona\nolisi saanut ja josta minä Herralle, joka haavoittaa mutta parantaa\nmyöskin, annan vilpittömän kiitoksen; sillä varmaan juuri pilvisellä\nsäällä kylvetään moni siemen, joka ei ehken onnistu päivänpaisteella.\"\n\nNäin ohjautui Beck ruumiillisen vammansa kautta opiskeluaikanaan\nsyvemmälle Raamattuun sekä panemaan kaiken turvansa Jumalan\nsanaan ynnä totuudeksi käsittämänsä heti toteuttamaan työssä\nja elämässä. Tällä tapaa kehittyivät ja lujittuivat hänessä jo\nyliopistoaikana hänen jumaluusoppinsa peruspiirteet; ne syntyivät\nvakavasta totuuden tuntemisen kilvoituksesta rukouksen ohella ja\ntuskien tulessa. Uskollinen, pitkittyvä Raamatun tutkiminen ja\ntieteellisten järjestelmien sekä filosofisten ajatussuuntien vakava\nmiettiminen, suuntien, jotka siihen aikaan aivan erityisesti mieltä\nliikuttivat ja niitä moninpuolisesti toisiaan vastaan nostattivat,\nkasvattivat osaltaan nuorta miestä. Ja vaikka hän siis tuli\nenimmän osan yliopistoaikaansa lukeneeksi itsekseen, oli hänellä\nyhä ahkeran kirjevaihdon kautta isällisenä neuvojana rakastettu\nopettajansa Köstlin Urachissa. Tämä neuvoi kaikki kokemukset ruumiin\nheikkoudestakin muuntamaan tutkimisen esineeksi; \"sellainen kokemus\nvoi\" -- hän kirjoitti -- \"muuttua tutkimiseksi, jota ei muiden\ntutkimisten raskaalla kullalla voida mitata.\" Ja koska nämä neuvot\nepäilemättä ovat olleet Beckin kehittymiseen nähden ratkaisevaa\nlaatua, otamme tähän hiukan useampia otteita niistä. Aina on niissä\njatkuvaan yksityiseen Raamatun, etenkin Uuden Testamentin tukemiseen\nkehotusta. \"Että Te sen ohessa selityksiin nähden pitäydytte\nvarsinaisiin sankareihin, kuten Luterukseen, sitä ette tule katumaan.\nKumminkin suositan luettavaksenne myös Meyerin Raamatunselitystä ynnä\nQwesnelin Uutta Testamenttia. Muutoin johtaa Raamatun tutkimisessa\nvilpitön pyrkimys, yhdessä sisällisen, välittömän ylentymisen kanssa\niankaikkiseen valkeuteen, kutakin löytämään sen tien, joka hänet vie\nsydämmen rauhaan. Elävään tuntemiseen pyrkimyksenne, jossa ette jätä\nyksipuolisesti syrjään elämää ettekä tuntemista, saavuttaa varmaan\noikean palkkansa.\" Ja näin luki siis Beck Raamattua siten, kuten hän\nmyöhemmin pani oppilaittensa velvollisuudeksi Raamatun tutkimisen\nsanoilla: \"Lukekaa Te Raamattua ilman monia selityskirjoja, mutta\ntotuutta etsivin sydämmin. Lukekaa eteenpäin, kunnes joudutte\nkohtaan, joka tunkee sydämmeenne ja omaantuntoonne! Siinä pysähtykää\nja antakaa sanan itsehenne vaikuttaa. Lukekaa eteenpäin ja jos\ntulette kohtaan, mitä ette vielä ymmärrä tai mihin pahenette, niin\nantakaa sen kohdan toistaiseksi jäädä silleen ja lukekaa eteenpäin.\nRukoilkaa vakavasti ja pyrkikää sanan mukaan elämään, niin saatte yhä\nenemmän selvyyttä. Ottakaa itsellenne usein pitkittyvä yhtämittainen\naika pitkittyvään yhtämittaiseen Raamatun viljelemiseen, että\nJumala saa Teitä opettaa, s.o. oppikaa ja harjoittakaa itseänne yhä\neteenpäin yhdistämään Raamattu Raamattuun, kaikkeen nähden, mitä\nRaamatussa luette, siitä itsestään käsitteet etsimään, Raamattua\nRaamatusta ymmärtämään ja siitä kiven kiveen liittäen rakentamaan\nHerran silmien edessä ja Herraa avuksi huutaen. Vaikka työ alussa\nsujuukin heikosti, niin se kumminkin sujuu ja edistyy; mutta\nkavahtakaa hätiköimistä, ettette luuloissa mene yli sen, mitä\nselvästi käsitätte, ettette jonakin määrättynä aikana tahdo jotakin\nkohtaa pitää kaikinpuolin selvänä ja varmana, vaan jättäkää hämärälle\noma aikansa ja käyttäkää sillä välin uskollisesti, mitä selvästi\nolette käsittäneet. Oppilaan kuuliaisuus Raamatulle on ensimmäinen\niankaikkisen totuuden tuntemisen ehto. Sananl. 15: 33; Joh. 1: 46; 5:\n39; 7: 17; 8: 31 seur.\"\n\nTällaiseen oppilaan kuuliaisuuteen ei Beck itse ollut ensinkään\nhelposti, vaan ainoastaan kovien taistelujen kautta kehittynyt.\nVarsinkin tuotti hänelle paljon levottomuutta ristiriita Kantin\nfilosofiian ja raamatullisen kristillisyyden välillä. Kokeet,\njoita juuri silloin Tybingenissä tehtiin Kantin ja Kristuksen\nsopusoinnussa olemisen hyväksi, enensivät vain hänen sisäistä\ntuskaansa. Köstlin neuvoi hiljaiseen ja kärsivälliseen eteenpäin\npyrkimiseen. \"Tuollaiset kokemukset\", hän kirjoitti, \"kuuluvat\nylevään jumalalliseen murhenäytelmään, jonka korkein kasvatus meidän\nhengessämme panee toimeen ja jonka onnelliseen edistymiseen on\ntarpeen vähemmin suru siitä, miten vastaisuudessa käynee, kuin into\ntäyttää rehellisesti itsekukin esiintuleva tehtävä. Luja totuuden\nrakkaus ja tuo sisällinen toiminta, joka tulee kunnioitetuksi\nvaikenemisella enemmän kuin puheella, voi tässä kaiketi yksin\nvarmaan auttaa.\" Beck seurasi tätä neuvoa ja voi myöhemmin eräälle\noppilaalleen kirjoittaa: \"Voin Teille kokemuksesta sanoa: kestäkää\nvain totuuden kuritusta, pysykää sanassa, niin pääsette sisällisen\nsekavuuden tilasta sisälliseen totuuteen niin että huomaatte\nitsessänne tuntemisen ja vapauden. Älkää siis vain karatko nykyisen\nja tulevan vaivan pelosta koulusta pois, jossa jo niin paljon olette\nsaaneet, kuin Teillä jo on; nämäkin sisälliset hengenmyrskyt kuuluvat\nmeissä teologeissa niihin vaivoihin, joiden kautta meidän täytyy\nJumalan valtakuntaan kulkea -- sisälle käydä, yhä runsaampi pääsy\niankaikkiseen valtakuntaan saada -- siellä on seppele, semmoista ei\nyksikään yliopiston opettaja jakele.\"\n\nAhkerasti tutki Beck sisäisten taistelujensa ja tuskainsa aikana\nsen ajan etevimpiä dogmatiikkoja, uskonto-oppeja, ja Köstlin oli\nnäihinkin nähden uskollisena neuvonantajana. Hänen tasapuoliset\nja raittiit arvostelunsa sen ajan etevimmistä omat aivan\nmerkillisiä, ollakseen syrjäisen seminaarin opettajan lausumia: \"De\nWetten teoksissa vaihtelevat selvät, hyvin hyvät yksityiskohdat\nkevytmielisen lavertelun kanssa. Hänen järjestössään voitte, jos\nilman pahenematta sen läpi tutkitte, koetella sen lujuutta, mitä\ntähän asti olette voittaneet; ainakaan ei Teitä tule se yhtään\nahdistamaan, koska tässä rakennuksessa on ilmaa kyllälti asua.\nMarheinecke on jonkunlainen Augustinus, mutta hänellä on liian vähän\nkritiikkiä; tätä taas ei puutu Schleiermacherilta; hänen kristillisen\nuskon esityksessään osottautuu mies, joka ei voi rakentaa ilman\nsamalla särkemättä, joka menettely minun täytyy pitää enimmäkseen\nliian hätäisenä ja riittämättömänä; en kuitenkaan millään tapaa häntä\nkokonaan hylkäisi, kun hän juuri kristologiiassa hämmästyttävällä\ntavalla lähentelee sitä, mitä minä pidän kristillisen uskon ja elämän\npolttopisteenä.\" Kumminkin sai Beck kaikista näistä oppikirjoista yhä\nvähemmän tyydytystä. Hän alkoi sen tähden itsetakeisesti yhdistää\nRaamatun omia lauseita yksityisistä opinkappaleista ja täten tuli\nhän vähitellen sen järjestön perille, joka on itsessään Raamatussa,\nomisti Raamatun ajatukset ja näkökannan yhä enemmän itselleen ja\nitseensä, niin että myöhemmin Nitzsh arvosteli: nykyajan teologein\njoukossa ei ulotu Raamatuntuntemisessa yksikään Beckin tasalle ja\nHagenbach seurustellessaan Beckin kanssa sai vakaumuksen, minkä on\nlausunut seuraavin kaunein sanoin: Luteruksen jälkeen ei ole kyennyt\nenää kukaan sellaisella, Bachin urkuinsoittoa muistuttavalla voimalla\ntarttumaan Jumalan sanan soittimiin kuin Beck.\n\nMyöntää tulee, että Beck on saanut puhdas-raamatullisen\noppijärjestönsä muodostamiseen vaikuttimia vanhemmalta\nTybingenin koulukunnalta. Siinä merkityksessä on hän \"vanhempien\nTybingeniläisten\" oppilas, joista on oikein sanottu, että he\nrauhattomana aikana pitivät Kristuksen jumaluuden ja kristillisyyden\njumalallisuuden milt'ei hyljättyä lippua korkealla sekä puolustivat\nja pelastivat isien perinnön paremmalle aikakaudelle. Syvä\nkunnioitus, joka noilla miehillä oli pyhää Raamattua kohtaan, tuotti\nsiunausta. Kun he täydellä todella pitivät Raamattua totuuden\nkalliona, oli heidän opetuksissaan yhä jatkuvaa kehotusta kalliin\naarteen esille kaivamiseen.\n\nMuutoin saivat jo ylioppilasaikana Beckin kumppanit hänestä\nsen vaikutuksen, että hän oli täydellisesti itsenäinen luonne.\nMiten tarkkanäköinen ja syvälle ulottuva kritiikki vallitseviin\nhengellisiin virtauksiin nähden hänessä jo nuorempana oli\ntunnettavissa, osottaa selvästi hänen ystävänsä Wilh. Hofackerin\nkirjeestä vuodelta 1827 seuraava kohta: \"Sinun lauseesi ja\nvalituksesi vanhasta syntivimmasta, joka on kietoutunut kirkkoon\nja valtioon, saarnatuoleille ja kateedereille, olivat aivan kuin\nminun sielustani vuotaneet. Mutta kuka on Augiaan tallin puhdistava?\nLuulen Herkuleen voimankin siihen liian heikoksi. Itsensä Jumalan\ntäytyy antaa esille syöksyä mahtavan virran, joka siitä puhdistaa,\nmitä vanhuuden nojalla on valtaa pitämässä. Yleensä huudetaan:\nrauha! rauha! Niin rauha, joka siittää iankaikkisen kuoleman!\nHuudetaan: valistusta! Niin -- valistusta, joka Jumalan silmien ja\nHänen viisautensa loisteen edessä kätkeytyy yöhön! Ja siinä, missä\nisien vanha usko esiintyy, huudetaan: mystillisyyttä! Mitä meille\njää enää jäljelle, veli kulta? Kansan keskuudessa on yhä vielä\njotakin liikettä, ajan paino on saanut monen tuntoihinsa. Meidän\ntehtävämme on koota jyväsiä akanoiden seasta ja valmistaa Herralle\nkiitosuhri, piirittäköön meitä vaikka kuinka ylhäisempien paino ja\nalhaisempien kylmyys, Herra ei anna meidän vajota. Jo aikaa olen minä\nsiitä mielipiteestä luopunut, että kristillisyys hallitsisi eikä\nhallittaisi. Nyt ollaan miltei samalla asteella, kuin kristillisyyden\nlaita oli pakanallisessa Rooman valtiossa. Sallittua tai tuskin\nsiedettyä -- se on sanottava keskimääräksi. Mutta tämän takia ei se\nkuitenkaan ole jumalallista voimaansa menettänyt. Kouluviisautta\nvarten emme kumpikaan ole syntyneet ja siitä ei olekaan maailma vielä\nkoskaan mitään innostavaa käännettä saanut.\"\n\nPessimismi, synkkä näkökanta inhimillisiin puuhiin nähden ja\noptimismi, valoisa näkökanta luottamuksessa Jumalan voimaan oli jo\naitaisin Beckin elämänkatsomuksena. Se ei ole kumminkaan estänyt\nhäntä Raamatun ohella tutkimasta myöskin teologisen kirjallisuuden\naarteita. Niinpä tutki hän Origenesta, Baco Berulamilaista,\nMelanchtonia, Grotiusta ja Bengelin Gnomonia, arapian kieltä ja\nkuten päiväkirjaansa on merkinnyt: \"mieluimmin etsin virvoitusta\nitselleni Luteruksen seurasta\". Kunnollisilla tiedoilla varustettuna\nja sisällisesti verrattain kypsyneenä ja vakaantuneena voi hän täten\nvuonna 1826, suoritettuansa papintutkinnon, jättää yliopiston.\n\n\n\n\n2. Papillinen toiminta.\n\n\nRuumiillisesti oli Beck papiksi päästessään vielä yhä sairaloinen\nja lääkäri selitti, että vain säännöllinen jokapäiväinen elämä,\njommoinen yksin omassa vakinaisessa paikassa, vaan ei apulaisena\nollen, hänelle olisi mahdollista, voisi hänen terveyttänsä vahvistaa.\n\nSiihen aikaan oli tavatonta, että vasta papiksi vihitty\nnimitettäisiin vakinaiseksi kirkkoherraksi.\n\nBeckin pääsy tämmöiseen asemaan selviää siitä, että yhdeltä\npuolen halusi kirkollinen hallitus näin kunnollisen nuoren miehen\npysyttää papinuralla ja toiselta puolen voi juuri häneltä, ilman\nedelläkäynyttä apulaispalvelusta, odottaa menestyksellistä vaikutusta\nsellaisessa asemassa.\n\nMaaliskuun 5 päivänä 1827 nimitettiin Beck, sittenkuin monenlaiset\nesiintulevat epäilykset olivat voitetut, kirkkoherraksi Waldthannin\npieneen maalaisseurakuntaan. Seurakunta, 435 henkeä pääkylässä ja\n76 henkeä syrjäkylissä, Wyrttembergin koillisrajalla, oli sangen\nrappiotilassa, kun kirkkoherran paikka oli ollut kauan avonaisena\neikä kukaan halunnut sinne hakea. Ulkonaisetkin olosuhteet jättivät\nmonille toivomuksille sijaa. Mutta niin nyt kumminkin kävi, että\nvaikka ihmismieli olisi luullut apulaisena olon jonkun vanhemman\nvirkaveljen luona ehkä oleman terveellisen, Jumala johdatti paikkaan,\nmissä Beck yksinäisyydessään oli osotettu katsomaan vain Jumalaan\nja hänen valtaansa. Hänen isällinen ystävänsä Köstlin kirjoitti\ntämän johdosta: \"Tunnen vanhentumiseni, kun saan yhtä täkäläisen\nseminaarin kasvattia jo vakinaisena kirkkoherrana tervehtiä. Älköön\npappisvirkaan varustautuminen, jonka tähänastisella ahkeroimisellanne\nolette saavuttaneet, millään, mitä masentavaa, henkeä kuolettavaa\nja kylmentävää todellisuus voi tuottaa, Teiltä vähentykö, vaan\nvaikeuksien voittamisen ohessa lisääntyköön yhä. Yliopiston jätettyä\ntulette uuteen kouluun, joka, vaikka ei olekaan yliopisto, kumminkin\nvoi olla hyvin opettava ja on samalla heikompaa laatua.\" Niinpä\ntulivatkin ne monenlaiset vaikeudet, jotka häntä hänen uudessa\nasemassaan kohtasivat, hyväksi kouluksi käytöllistä virkaa varten.\n\nMonta vaikeutta voittamaan auttoi nuorta pappia oman perheen\nperustaminen ja yhdessä-elo samanmielisen ynnä sydämmellisimmällä\nrakkaudella häneen kiintyneen elämänkumppanin kanssa. Jo\nuseampia vuosia sitten oli Beck kihloissa Luise Fischerin, erään\nvirkamiesvainaan tyttären kanssa, joka äitineen asui Balingenissa.\nYlioppilasaikanakin oli hänellä persoonallisesta ja kirjeellisestä\nseurustelusta rakastetun morsiamen kanssa paljon virvoitusta kovissa\nvaivoissa, joita sairaloisuus tuotti. Ja kohta virkanimityksen\njälkeen vihittiin heidät pääsiäismaanantaina, huhtikuun 16 päivänä\nBalingenissa ja 8 päivää myöhemmin muutti nuori parikunta uuteen\nkotiinsa Waldthannissa.\n\nPappina olonsa alkuajoista sanoo Beck: \"Noudattamaan välittömyyttä ja\nluonnollisuutta opin korkeassa tahi alhaisessa koulussa talonpoikien\nkeskuudessa Waldthannissa, ei paljaan saarnaamisen, vaan siihen\nyhtyvän työskentelyn avulla vähässä, kouluhuoneissa, vainiolla ja\ntiellä, mutta kaikkea harjottaen viisaudella sekä määrän jälkeen eikä\nmonitoimisuudessa.\"\n\nVäestö Waldthannissa oli siihen aikaan köyhänpuoleista ja vain\nkyläntie yhdisti paikkakunnan tavalliseen maantiehen. Pappilana oli\nauttavasti rakennettu maalaistalo, neljä pientä huonetta, joista vain\nyksi oli siksi valoisa ja erillään, ettei navetan haju, lehmätkin kun\nolivat saman katon alla, siihen tunkeutunut. Ränstyneiden huoneiden\nkorjaaminen oli alituisten ikävyyksien aiheena papin ja seurakunnan\nvälillä.\n\nSamoin oli palkankin laita. Se oli arvosteltu 471 guldeniksi,\njosta rahana suoritettiin noin 70 guldenia, muu luonnontuotteina.\nOsaksi köyhyydestä, osaksi vilpillisyydestä ja raakuudesta koettiin\nluonnontuotteiden maksussa vähentää tuota vähääkin palkkaa.\nWaldthannilaisia pidettiin yleensäkin sydänmaan röyhkeästi\nkäyttäytyvänä, taikauskoisena ja kurittomana väkenä.\n\nKun Beck oli saanut valtakirjansa, merkitsi hän sen kuoreen\nRaamatunpaikat: 1 Kor. 4:1-2; 12:4-7; 2 Kor. 1: 14 ja 24; 3: 4-7;\n4: 5-8; 5: 20. Ken sellaisella mielellä papiksi lähtee, hänen\ntoiminnastaan voi jotakin toivoa ja onnitella seurakuntaa, joka\nsellaisen papin saa. Yleensä olikin nuoren papin vastaanottaminen\nystävällistä. Pitäjän esimies ilmaisi kirjeessä ilonsa siitä,\nettä seurakunta saa niin tosikristillisen ja uskonnollismielisen\nsielunhoitajan ja samaan suuntaan lausui kouluopettajakin. Mutta ei\nmuunkaanlaatuisia arvosteluita puuttunut. Vaan jo tulosaarnassaan,\njonka Beck piti tekstistä 1 Kor. 4: 1-5, osotti hän ei perustavansa\nsuosiolle eikä pelkäävänsä epäsuosiota, vaan että hän tahtoi\ntyöskennellä Kristuksen palvelijana ja pitää Herran tuomion silmäinsä\nedessä. Ihmisarvosteluihin nähden selitti hän heti saarnansa\nalussa: \"Moni suosiollinen arvostelu ei ole enemmän arvoinen eikä\nansiollinen kuin epäsuosiollinen sellainen, koskapa liian usein\nkumpikin johtuvat ja kasvavat yhtä epäpuhtaasta maaperästä, nimittäin\nitsekkäisyydestä ja sydämmen erehdyksistä\". Hän tunsi luonnollisen\nihmisen juonet, mutta myös taivaallisen Isän uskollisuuden; siksi oli\nhänelle sydämmen tarve ilmaista seurakunnallekin, mikä hän oli. Ja\nkun Wyrttembergissä on vanha tapa, että pappi tulosaarnansa jälkeen\nseurakunnalle lukee lyhyen elämäkertansa, päätti hän sen seuraavin\nsanoin: \"Jumala, joka aina tähän asti on minua auttanut sekä ilossa\nja surussa on osottautunut uskolliseksi Jumalaksi, on kyllä eteenkin\npäin minua kuljettava armonsa edeltäsuunnittelemaa rataa. Mutta sitä\nen voi jättää vielä erittäin tunnustamatta, että kaikilla teillä,\njoita Hän käski minun vaeltaa samoin kuin niillä, joille minä omin\npäin tahdoin mennä, tuo ainian kokemuksen vahvistama viisaimman\nviisaus minulle on selvennyt, että yksi vain on tarpeellinen, että\nyksi vain vie päämäärään, niin paljon kuin hommaa maan päällä\nlieneekin, ja tuo ainoa tarpeellinen sisältyy sanoissa: 'Etsikää\nensin Jumalan valtakuntaa ja Jumalan hyveaarretta, niin kaikki muukin\nteille annetaan.' Siihen auttakoon kaiken voiman ja kaikkien hyvien\nlahjojen Jumala kallista seurakuntaani ja minua. Amen.\"\n\nBeck oli läpeensä käytännöllinen ja jo varhain tottunut ihmiselämää\njuuri maalaisoloissa mitä terävimmin vaarinottamaan; hän oli tarkka\nihmistuntija, joka ymmärsi ulkonaisen kovan kuoren läpi havaita\nparemman ytimen samoin kuin taas onton ja tyhjän, mikä mukavan\nmuodon takana piili. Siksi ei hän joutunutkaan hämilleen eikä\nneuvottomaksi olosuhteisiin nähden, joita hänen tuli vain lähemmin\noppia tuntemaan. Maaperä oli kovaa, jota tuli viljellä tai, niin\nkuin hän lähtösaarnassaan itse lausui: \"viljelemätön keto, jossa\noli tarpeen heti alusta lujuutta ja terävää veitseä, että voi ensin\nkatkoa pahimmat villikasvit ja niittää pois rikkaruohon, ennen kuin\ntaivaallisten siementen kylvämistä ja viljelyä saattoi ajatella.\"\n\nVain niin voimakas ja terve luonne kuin Beckillä oli, yhtä kaukana\nkaikesta tunteellisuudesta ja pikaisia seurauksia tavottelevasta\npuuhasta kuin kaikesta äkkinäisestä silmänräpäyksen mielijohteiden\nseuraamisesta, voi menestyksellä työskennellä sellaisella peltomaalla\nja verrattain lyhyessä ajassa kuitenkin saavuttaa jo varsin selviä,\nnähtäviä muutoksia.\n\nBeck oli tosin vain kaksi ja puoli vuotta tässä\nesikoisseurakunnassaan, mutta oli kuitenkin saanut aikaan niin\npaljon, että itsensä seurakunnanjäsenten kesken oli parempien\nolojen harrastusta herännyt ja oltiin myöskin taipuvaisia toimiin\nryhtymään, siihen sijaan kuin alussa oli vastustettu uutta\nkirkkoherraa vastenmielisenä uutuuksien vaatijana ja levottomana\nhenkenä. Seurakuutalaisia hallitsi kokonaan aineelliset pyrinnöt\nja olivat kumminkin, kun viettivät epäsäännöllistä elämää,\nhyvinvoinnissa jääneet takapajulle. Lasten koulussakäyttäminen oli\nheistä vain vastenmielinen rasitus, kirkossakäynti jotakin paljasta\ntavannoudatusta, kirkolliset toimitukset, niin kuin kasteet ja\nvihkimiset, olivat vain aiheena millekin, suhdattomiin juominkeihin,\njoissa köyhimmätkin vaivalla ansaitut rahansa tuhlasivat.\n\nKunnioitusta pappia kohtaan oli vähän. Niinpä tuli Beckin virassaolon\nensi aikana muuan mies lantataikko kädessä, jonka hän heitti\noven viereen, ja sitä vastaavassa puvussa pappilaan ilmoittamaan\nkastetoimitusta. Kirkkoherra lähetti hänet kotiin huomauttaen, että\nhänen tuli ensin pestä itseään ja pukeutua puhtaammasti sekä sitten\ntulla uudestaan, niin häntä kuultaisiin.\n\nTämän seurakunnan rappiotila oli seurauksena siitä, ettei vakinaista\npappia ollut kaukaan aikaan siinä ollut ja hyväksi osaksi edellisen\nvirantoimittajan syytä. Tämä, muuan vanha naimaton hulivili ja\nmetsästyksen ystävä, piti erityisenä hupinaan kahta suurta kissaa,\njotka olivat hänen alituiset seuralaisensa, niin että ne sunnuntaisin\nseurasivat häntä kirkkoonkin, juoksivat saarnatuolin rappusia ylös\nja tavallisesti asettuivat papin kummallekin puolelle saarnatuolin\nrintamanojalla. Eihän luonnollisesti tällöin ollut mikään ihme,\njos seurakunnassakin kaikki kunnioitus Jumalanhuonetta kohtaan oli\nkadonnut. Joka pyhä syntyi kirkossa kylän poikien kesken verisiä\ntappeluita parhaimmista istuinpaikoista, jommoisina pidettiin ei\nniitä, mistä voi parhaiten nähdä papin, vaan nuoret tytöt.\n\nMitä tarmokkaimmin alkoi Beck hävittää tällaisia raakoja tapoja\neikä kammonut anoa avuksi maallisen esivallan kättä vastenhakoisia\nvastaan. Sillä siitä oli hän vakuutettu, että ilman ulkonaista kuria\nja järjestystä täytyy hengellisen vaikutuksenkin jäädä tehottomaksi.\nYöjuoksua, kirkossa nukkumista, leväperäistä koulussakäymistä ja\nvallatonta käytöstä vastaan taisteli hän kiivaasti. Näytteenä\n23-vuotiaan kirkkoherran jyrkistä sanoista saarnassaankin\nmainittakoon seuraava lause, jota seurakunnassa vielä 50 vuoden\npäästä muistellaan: \"Ennen tulevat nuo kirkonpenkit taivaaseen\nkuin te.\" Hänelle itselleen täytyi olla tärkeää, saada kokea, että\noli osunut oikeita keinoja käyttämään ja että lähtiessään voi olla\nvakuutettu, että työ, joka oikeassa määrässä yhdisti vakavuuden ja\nlempeyden, lain ja evankeliumin, myöskin niin huonolla maaperällä ei\nole turhaan tehty ja aikaa myöten kumminkin kantaa hedelmiä.\n\nNäiden käytöllisten kokemusten perusteella on Beck myöhemmin\nprofessorina antanut neuvoja oppilailleen papinviran hoitoon\nnähden. Ne ovat \"Pastoraalioppi Uuden Testamentin mukaan\" nimisessä\nkirjassa, jonka Riggenbach painatti Beckin kuoleman jälkeen. Siitä\nnäkyy, missä hengessä hän itse virkaansa hoiti, miten hän yhdeltä\npuolen kaikkialla ammensi Raamatusta johtoa ja miten toiselta puolen\ntuollaisten käytöllisten kokemusten aikana hänelle Raamattu itse\navaantui uudessa valossa ja todisti kaikin puolin olevansa paras\nohjaaja.\n\nPuolikolmatta vuotisen vaikutuksen jälkeen Waldthannissa seurasi Beck\nkehotusta hakea yliopettajan virkaa Mergentheimin kaupungin koulussa.\nMielellään olisi hän vielä kauemminkin työskennellyt tähänastisella\ntyöpaikallaan, mutta kun seurakunta ei myöntynyt eräässä\npalkkakysymyksessä, joka oli järjestettävä, hänen kohtuullisiin\nvaatimuksiinsa, päätti hän ehdotettuun vaihtoon suostua.\n\nMaalaispapista tuli nyt kaupungin pappi ja koulunopettaja;\nnäin joutui hän uuteen kokemuksenkouluun, jossa oli seitsemän\nvuotta ja joka vaikutti hyödyttävästi häneen. Itse hän lausuu\nsiitä seuraavasti: \"Raaka-aineista alaa (Waldthannia) seurasi\npienoiskoossa eri sivistysasteita edustava muinoinen Saksan ritarien\nparatiisi, Mergentheim, hovineen ja aatelistoineen, katolisineen\nja juutalaisineen sekä kolmenlajisine toimineen: minun tuli olla\nevankelisena pappina itsenäisessä, vielä muodostumisen alaisesta ja\nuseista Herran maista kootussa seurakunnassa, rovastin sijaisena\nvälityksissä molempien piirivirastojen kanssa ja lyseon johtajana\nalussa 27, myöhemmin 21 viikkotunnin opetusvelvollisuudella kaikissa\naineissa.\"\n\nSe oli todellakin paikka, jonka täytyi muodostua hänelle kouluksi,\nmissä oli pakko oppia tuntemaan kansan ja seurakunnan tarpeet\nkaikkiin kerroksiin nähden sekä tutkimaan ja koettelemaan\nniiden oikeaa käsittelemistä kirkossa ja koulussa, saarnassa\nja sielunhoidossa samoin kuin jokapäiväisessä elämässä. Niinpä\nvoitiinkin, kun hänen myöhemmin oli astuttava professorin\nopetusistuimelle, hänen opetuksessaan selvästi huomata, että se\noli syntynyt käytöllisestä elämästä eikä ilman kansan todellisten\ntarpeiden tuntemusta kotosin vain lukukammarista.\n\nMergentheim, johon Beckin nyt oli muutettava, oli kauan aikaa ollut\nSaksan ritarien omana ja oli, ritarikunnan suurmestarin pääpaikkana,\nmuiden pikku pääpaikkojen kanssa kilpaillen levittänyt ympärilleen\njonkunlaista loistoa. Mutta vuonna 1809 oli Napoleon tehnyt tälle\nloistolle lopun, hävittäessään silloiselta Rein-alueelta ritarikunnan\nja antaen sen omistukset yksityisille liittovaltioille. Näin tuli\nMergentheim Wyrttembergiin kuuluvaksi ja aikaa myöten muodostui\nsinne muutamista virkamiesperheistä pieni evankelinen seurakunta.\nTähän saakka oli eräs naapuripappi hoitanut seurakuntaa. Beckin tuli\nnyt olla seurakunnan ensimmäinen vakinainen kirkkoherra ja samalla\nyliopettajan tointa hoitaen johtaa siellä olemaa latinakoulua. Sitä\nvarten täytyi hänen Stuttgartissa suorittaa vielä eri tutkinto, jonka\nhän kunnialla suorittikin.\n\nTäten saattoi hän syyskuussa v. 1829 perheineen muuttaa\nMergentheimiin, joka sijaitsee kauniissa laaksossa ja leudommalla\nilmanalallaan oli Beckin aina vielä heikolle terveydelle suotuisampi\nkuin korkealla sijaitseva ja koleailmainen Waldthann. Vastaanotto\nevankelisen seurakunnan puolelta oli ylen ystävällinen, niin myös\nvirastojen puolelta, vaikka katolisten piirissä ei oltu tyytyväisiä,\nettä koulun johtajaksi tuli evankelinen pappi. Voi helposti ymmärtää,\nettei Beckin asema pienen evankelisen seurakunnan etunenässä\nenimmäkseen ankarasti katolisessa seutukunnassa ollut mikään\nhelppo. Mutta vaikkapa monellaisia törmäyksiä ei puuttunutkaan,\nvoitti Beck kumminkin pian lujalla ja kaiken lujuuden ohella\ntaas kohteliaalla luonteellaan arvonantoa seurakunnassaan ja\ntunnustusta kaupungin muiden asukasten puolelta. Kuinka mielellään\nhän oli valmis palvelemaan jokaista, mitä uskontoa hän olikaan,\nsen saivat kaupungin asukkaat kokea, kun vuonna 1831 koleratauti\nlevisi Saksassa ja kaikkialla ryhdyttiin sitä vastustamaan. Beck\nkirjoitti, ylilääkäri Bauerin kanssa neuvoteltuaan, Mergentheimin\nviikkolehteen sanomalehtikirjoituksen nimellä: \"Yksinkertainen\nneuvo kolerataudissa, Mergentheimin paikallisen terveyslautakunnan\ntoimesta.\" Siinä antoi hän neuvoja, miten oli meneteltävä\nsairastumisen välttämiseksi ja miten oli sairastuttua täytettävä\nvelvollisuutensa itseä ja muita kohtaan. Beck, jolla oli selvä\nkäsitys ruumiillisestakin elämästä ja joka ei koskaan jättänyt\nruumiin ja sielun yhteyttä hengellisessä toiminnassaankaan silmällä\npitämättä, osotti varsinkin siihen, miten aivan erityisesti tässä\nkauheassa taudissa säännöllinen ja sisäisesti koottu sieluelämä\nestää taudin turmiollisia vaikutuksia. Kun hänen neuvonsa soveltuvat\nmuihinkin tapauksiin, niin olkoon niistä tässä mainittuina seuraavat:\n\"Ken on epäpuhdas eikä voi himojansa hillitä, hän on jokaisen\nkulkutaudin edessä kuin kaupunki ilman muureja ja nimenomaan koleran\nedessä kypsä hedelmä, jonka se pian niittää. Ken tahtoo ryypyillä\nkulkutaudin aikana hankkia iloista mieltä, hän hankkii itselleen\nrangaistusta. -- Vältä kylmän ja lämpimän pikaista vaihetusta;\nJumalakin vie meidät keväimen ja syksyn läpi kesään ja talveen.\nAhkeroi ennen kaikkea saada ja säilyttää mielen lepoa ja rauhaa;\nnämä voivat asua heikossakin ruumiissa, mutta ei rapistuneessa\nsielussa; ne eivät maksa penniäkään, vaan tulevat itsestään siihen,\nmissä rukous ja kristillisyys ovat alituisia kodinystäviä; siinä\nsaavuttaa rohkeus yhä enemmän kallioperustusta niinkuin Psalmit 91\nja 73 lausuvat. -- Hätäilevä sairauden pakeneminen ei vie elämään,\nvaan sitä nopeammin peljätyn kulkutaudin kouriin; tässä toteentuu\nRaamatun sana: 'Joka henkensä tahtoo vapahtaa, hän hukuttaa sen', ja\nsananlasku: 'Tee oikein äläkä pelkää ketään', siis älä koleraakaan.\nSe on Jumalan lähetti, häntä se tottelee, ei sinun hätäilemistäsi\nja suruasi. -- Mene ja auta lähimmäistäsi, sanoo Jumala, joka\nhiuksemme lukee. Mutta ken kiiruhtaa kuten itsekäs leviitta veljensä\ntuskanvuoteen ohi, hän kulkee tuomarinsa käsiin, niin paljon kuin hän\nkoleraa väistääkin.\"\n\nJo tämä lyhyt ote osottaa, miten Beck ymmärsi sellaistakin kysymystä\nyhtä käytöllisen raittiisti kuin sydämmellisesti ja omaantuntoon\ntunkevasti käsitellä, vieläpä niin, että sen täytyi ilman erotusta\nkaikkien, kristittyjen ja juutalaisten, evankelisten ja katolisten\nsydämmiin käydä ja kirjoittajan hyväntahtoinen mieliala tuli kaikille\njulki. Kirjoitus tuli myös eri vihkosena painatetuksi ja maan\nmuihinkin osiin levitetyksi.\n\nYlilääkäri Bauer oli Beckin saarnojen kautta tullut persoonallisesti\nkääntyneeksi ja oli innokkaimpia seurakunnanjäseniä. Sydämmellinen\nsuhde vallitsi näiden miesten välillä aina ja molemmat auttoivat\ntoisiaan virka-asioissakin. Todistuksena siitä on mainittu\nkirjanenkin. Ja vaikka tässä seurakunnassa oli vain 200 evankelista\nja nekin sangen kirjavaa väkeä mielipiteiltäänkin, niin saavutti\nBeck yleistä luottamusta ja läheisistä maalaisseurakunnistakin\nkävi kuulijoita niin että avara linnankirkko usein oli täpötäynnä.\nEräs naapuriseurakuntia osotti hänelle kiitollisuuttaan saadusta\nsiunauksesta hänen erotessaan niiltä seuduilta sillä, jotta antoi\nhänelle perheineen kunniaporvarin oikeudet.\n\nBeckillä ei ollut alkuaikoinaan Mergentheimissä mitään virka-asuntoa,\njoka monessa suhteessa oli epämukavaa. Viimein onnistui hänen\nsaada sellainen linnan vasemmassa siipirakennuksessa samalla kun\noikeanpuoleisessa siipirakennuksessa asui Wyrttembergin herttua\nPaul. Tämä ympäri maailmaa matkustanut ylimys, joka juuri silloin\nkirjoitteli matkamuistelmiaan ja järjesteli matkoilta tuomiansa\nkokoelmia, muodosti seurueineen omituisen vastakohdan vasemman\nsivustan asukkaille. Sillä kun pappilassa vallitsi kristillisen\nelämän täysi vakavuus, oli oikeassa sivustassa selvä maailma ja\nmaallinen meno vallalla. Lähtipä herttuaa ympäröivästä piiristä monta\npahennustakin, jotka tunkeutuivat yksin Beckin seurakuntalaistenkin\npiiriin. Beck ei kammonut todistaa sellaista vastaan, kun siihen\nsaarnatuolissa tilaisuutta sattui. Näin teki hän Loppiaispäivänä,\njolloin oli puhetta itämaan viisasten esiintymisestä Heroodeksen\nhovissa, seuraavin sanoin: \"On ilmeinen vääryys eli paha itsepetos,\njos muutamat luulevat saavansa vaatia, että korkeasäätyisille tahi\nsivistyneille ja oppineille, että jollekin Heroodeksen herroille\ntahi jollekin pääkaupungille täytyisi tahi saisi toinen totuus tulla\nsaarnatuksi, jokin miellyttävämpi, helpompi ja kauniimpi kuin rahvaan\nihmisille. Jumalan edessä on paljaita syntisiä, paljaita yhden ja\nsaman Aatamin lapsia, nimittäkööt itsensä miksi haluavat -- nimi\nei vaikuta mitään asiaan. Yhden niin kuin toisenkin, hoviherrain\nja maanmiesten, kirjanoppineiden ja oppimattomien, sivistyneiden\nniin kuin sivistymättömien täytyy mainitun parannuksen ahtaan\nportin, nöyristymisen läpi kulkea, päästäkseen Jeesuksen Kristuksen\ntaivaalliseen elämään. Mutta ken luulee, että Jumalan olisi pakko\nhänelle jotakin erityistä laittaa, jokin erityinen Kristus, jokin\nerityinen Raamattu, jokin erityinen saarnamies toimittaa, hän\nodottakoon, kunnes haudassa makaa ja matojen syötäväksi joutuu, niin\nkuin muutkin ihmislapset.\" --\n\nNämä sanat oli herttua, joka tällä kertaa itsekin oli kirkossa, omin\nkorvin kuullut ja iltasella eräässä ravintolassa suuremman seuran\nkuullen hän purki niiden tähden harmiansa sekä lausui siten, ikään\nkuin Beck kiihottaisi kansaa ylempiä säätyjä vastaan. Kun Beck sai\nsiitä tiedon, antoi hän heti ilmoittaa itsensä herttuan puheille ja\nkysyi, mitä hänen vaikutustaan vastaan herttualla oli sanomista. Kun\nherttua lausui, että papeilla oli parempaa tekemistä, kuin yllyttää\nmuutenkin levotonta kansaa ylempiä säätyjä vastaan, vastasi Beck\navomielisesti: \"Teidän ylhäisyytenne, Jumalan sana on kaksiteräinen\nmiekka, se lyö ei ainoastaan alhaalle, vaan myös ylhäälle.\" Siitä\nlähtien ei herttuaa enää nähty kirkossa, mutta työhuoneensa oven\nantoi hän joka Jumalanpalvelusajaksi avata, niin että saattoi muille\nnäyttäytymättä siihen ottaa osaa. Näin ei ollut julkilausuttu sana\nilman hedelmää.\n\nKun sitten myöhemmin Beck poismuuttaessaan kävi herttuan tuona\nhyvästillä, näki hän kyyneleitä korkean herran silmissä.\n\nVaikka Beckin koko persoonallisuus, hänen tunnontarkka viranhoitonsa\nja tuntonsa kirkossa ja koulussa, siveellinen vakavuutensa ja\nhyväntahtoisuutensa tuottivat hänelle luottamusta ja arvonantoa\nympärystönsä erilaisimmissa piireissä ja hän tässä katsannossa sai\nolla hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, oli hänestä kuitenkin\nselvää, että papinviran yhteys kouluviran kanssa ei pitkän päälle\nvoinut käydä päinsä. Hänellä oli lahjojensa mukaisesti tarve tehdä\ntieteellistä työtä, tutustua kaikkiin uusimpiin teoksiin teologiian\nalalla ja itsenäisestikin työskennellä eteenpäin. Mutta siihen jäi\nhänelle kaksoisvirkansa ohella vain vähän aikaa ja hänen luonteelleen\noli oikeaa kärsivällisyyden harjotusta, kun täytyi niin monta tuntia\nviikossa kielien alkeita oppilailleen terottaa. Virkansa mieluisin\nja ihanin osa oli hänestä työskentely seurakunnassa ja ennen kaikkea\nsaarnatuolilla. Vaikkakin Beckin saarnatapa myöhemmin vielä hiukan\nmuuttui, niin kehittyi kuitenkin hänen runsaat saarnalahjansa\njo Mergentheimissä täydellisesti. Beck on saarnamiehenä aivan\nomintakeinen ja uudempana aikana ainoa laadultaan; ja vaikka hän\nmuutoin saikin kokea monenlaista vastustusta ja ahdistelua, niin ei\nkuitenkaan saarnatoimen alalla yksikään ymmärtävä voi hänen suurta\nmerkitystänsä vähentää.\n\nBeckin koko jumaluusoppi perustui totuuteen, että omassatunnossa\non Jumalan sanalle ja Jumalan valtakunnalle tie ihmisen sydämmeen\navoinna tahi voi vielä tulla avatuksi. Niinpä oli saarnatuolissakin\nhänen pyrintönsä saada kuulijat ennen kaikkea julistetun sanan\nkautta omastatunnosta kiinni. Aina uudestaan palautuu hän siihen:\nkaikki mikä ei todista itseään omassatunnossa totuutena eikä perustu\nsellaiseen omantunnontodistukseen, sillä ei ole mitään merkitystä\nsisälliselle elämälle, autuuden tielle.\n\nJa millainen mestari hän onkaan kaikensuuntaisissa ja elämän\neri aloilla olevissa ihmisissä herättämään omantunnon usein\nkauan tauonneita liikutuksia ja sydämmen salaisimpiin sopukoita\njumalallisen totuuden valolla valaisemaan. Hänen puheensa on\nläpitunkevaa ja kumminkin samalla niin raitista ja miehekästä,\nkaukana kaikesta imelästä ja tunteellisesta, niin suoraa ja samalla\nylevää, paikoin niin voimakasta ja kaunista, että sellaista tapaa\nvain parhaimpain kirjailijain ja runoilijain lausetavoissa. Beckin\najatus- ja puhetapa on niin kokonaan muodostunut Raamatun tapaiseksi,\nettä hän siinäkin, missä ei käytä varsinaisesti raamatullisia\npuhetapoja, puhuu tuota arvokasta ja sisällysrikasta kieltä,\njommoista tunnemme ainoastaan Luteruksen ja hänen kaltaistensa\nhenkien kyenneen käyttämään. Niin kuin Hofacker on ajalleen ollut\nparannussaarnaaja, joka osottamalla Jeesuksen lunastustyöhön\nja ristin kuolemaan ajoi kuulijansa kääntymykseen ja tahtoi\nasettaa heidät täten ikään kuin Kristuksen ristin juureen, niin\non Beck tietoinen siitä, että hänen on vietävä kuulijat askel\nvielä eteenpäin, nimittäin pyhyyden sisälle ja sen käytölliseen\ntoteuttamiseen, mitä Jeesuksessa Kristuksessa on meille uutena\nelämänä tarjottu.\n\nMyöhempinä vuosina ahdistettiin häntä eräällä taholta kiivaasti juuri\nsiitä, ettei hän dogmaatisesti, vielä vähemmin tunnustuskirjain\nmukaisesti saarnannut. Mutta hän ei voinut sitä tehtäväkseen tuntea,\nkun huomasi, että rehellisen innon ohella useimmat saarnaajat\nkuitenkin siinä erehtyivät, että he, samalla kun panivat suurta\npainoa puhtaalle opille, unohtivat johtaa ja kehottaa kristityitä\nvaellukseen uskossa, Kristuksen ja hänen apostoliensa jäljessä\nseuraamiseen. Hän oli kokenut, miten niin useissa piireissä,\nopettamalla yksipuoleisesti armoa ja luottamusta Kristuksen ansioon,\nsydämmiin oli istutettu suruttomuus, jota vastaan apostolit\nkirjeissään kaikella vakavuudella taistelivat.\n\nKuu pääsävel Hofackerin saarnoissa oli: \"Kristus on teidän synteinne\ntähden kuollut\", niin oli Beckin saarnoissa pääsävel: \"Ja teidän\nvanhurskauttamisenne tähden herätetty ylös\".\n\nKääntymystä täytyy välttämättä pyhityksen seurata. Tämä\nhänen pyhitystä vaatimisensa vaikuttaa, että hänen saarnansa\nvalaisevat ihmiselämän kaikkia puolia, että niissä on rikas aarre\ntodellista elämänviisautta ja niihin soveltuu hyvästi sana:\n\"Hän on taivaanvaltakuntaan oppinut kirjanoppinut, joka hyvänä\nhuoneenhaltijana tietää sydämmensä ja Jumalan sanan aarteesta tuoda\nesiin vanhaa ja uutta.\" Mutta näissä saarnoissa tuntee myöskin sen,\nettä ne julistavat totuutta, joka on saavutettu elämän taistelussa,\non osottautunut puhujalle itselleen vahvaksi kiusauksissa ja\nkärsimyksissä ja on puhdistunut sekä omattu syvällä miettimisellä.\nBeck ei ollut mikään sellainen saarnaaja, joka kuulijansa liikuttaa\nkyyneleihin. Hän olisi varmaan itse säikähtynyt siitä, jos olisi\nhuomannut sellaista vaikutusta. Hän ei vaatinut äkkipikaista,\nyht'äkkistä kääntymystä. Mutta ken häntä kerran oli kuullut, hän\nei voinut kevyellä mielellä mennä pois ilman vaikutusta siitä,\nmiten vakava asia autuaaksitulo on, ja kenellä rakkautta totuuden\npuoleen oli, hänen oli pakko palata kuulemaan vielä häntä. Ken täten\nuudestaan ja uudestaan tuli, hän huomasi hiljaisen pitkittyvän\nvaikutuksen; joka julistetusta sanasta lähti ja yhä voimakkaammin\ntunsi hän itsensä halukkaaksi tekemään totta kristillisyydestään ja\nkäsittämään sen yhden tarpeellisen.\n\nBeck sai niin hyvin Mergentheimissä kuin myöhemmin Tybingenissä\nkokea, että hänen saarnatointansa seurasi siunaus ja ilolla hoiti\nhän tätä virkaa. Sen tähden ei hänestä ollutkaan helppoa, vaikkapa\nolikin itse jotakin muutosta toivonut, v. 1836 erota seurakunnastaan\nMergentheimissä, jonka hän itse oli ensin muodostanut ja joka\noli läheisesti kiintynyt häneen. Hän teki sen vain uskoen siinä\ntuntevansa Jumalan tahdon.\n\nNiin paljon kuin Beckin aikaa ja voimia toimintansa pappina ja\nkoulunopettajana kysyikin, tieteellisten harrastusten haluun nähden,\noli hän kumminkin saanut sen merran lepohetkiä, että saattoi\nulosantaa ainakin pienempiä teoksia ja kirjoitelmia erinäisiin\ntieteellisiin aikakauskirjoihin.\n\nV. 1833 oli hän painattanut itsenäisen pienemmän tutkimuksen\nRoomalaiskirjeen 9-11 luvuista, jota erittäinkin Tholuck Hallessa\nhyvin suosiollisesti arvosteli, lausuen: \"Minulle on ilo myöntää,\nmiten tämä kirja koko tutkimuksessa käytetyllä menetystavallaan on\nminua vahvistanut siinä vakaumuksessa, että minä kirjoittaessani\nselityksiäni Roomalaisepistolaan vielä aivan liian paljon olen\nkäyttänyt ulkopuolella itseään Raamattua olemia apukeinoja. Meidän\nRaamattua selittävä kirjallisuutemme on varmaan siitä pahasta\ntavasta, jonka varsinkin Grotiuksen ja Wettsteinin selityskirjoista\nolemme perineet, yhä vapautuva, että kaikista mahdollisista\nselityskirjoista haetaan selityksiä, ennen kuin vielä on koeteltu,\neikö Raamattu ole oma selittäjänsä. Miten hartaasti olisi toivottava,\nettä tämän kirjan tekijä, kirjan, joka on yksi raamatullisen\ntutkimuksen alalla heränneen, virkeän, elinvoimaisen hengen\nkauneimpia hedelmiä, pian jossakin saksalaisista yliopistoistamme\nsaisi tilaisuutta kehittämään kaunista lahjaansa, jonka hänelle\nkirkon Herra Raamatuntutkimusta varten näkyy antaneen.\"\n\nNämä kirjalliset tuotteet olivat laveammissakin piireissä\njohtaneet huomion Beckiin ja tasottivat ikään kuin tietä sille\nuudelle toimialalle, jolle hän yli seitsenvuotisen Mergentheimissä\ntyöskentelyn jälkeen nyt oli joutuva: se oli toiminta yliopiston\nopettajana.\n\n\n\n\n3. Yliopistollinen toiminta.\n\n\nV. 1836 sai Beck Baselista kutsun tulla sikäläiseen yliopistoon\nopettajaksi. Kutsu ei tosin lähtenyt yliopiston-viranomaisilta,\nvaan eräästä uskovien miesten piiristä yliopiston-viranomaisten\nsuostumuksella, jotka myöskin ystävällisellä huomaavaisuudella\nmyönsivät kutsutulle ylimääräisen professorin arvonimen, vaikka\nhän tämän kutsun ja nimityksen kautta ei voinut tulla teologisen\ntiedekunnan jäseneksi. Baselin yliopisto oli äskettäin tullut\nuudesti järjestetyksi ja herännyt uuteen virkeään elämään. Sitä\nenemmän täytyi uskovien piirien siellä valittaa, että vakaalla\nRaamatun suunnnalla yliopistossa toimivien professorien joukossa\nei ollut yhtään taattua edustajaa. Tämän aukon täyttämistä varten\noli joukko miehiä liittynyt yhdistykseksi ja koonnut tarvittavat\nvarat, kutsuakseen yliopistoon opettajaksi oman suuntansa ja\nmielipiteittensä mukaisen miehen. Sen tähden oli käännytty\nnaapurimaahan Wyrttembergiin ja ennen kaikkia Tybingenin teologeilta\ntiedusteltu jotakin soveliasta miestä. Eri puolilta osotettiin\nBeckiin ja niin päätti tuo yhdistys istunnossaan maaliskuun 22\npäivänä 1836 yksimielisesti kutsua hänet. Yhdistyksen puheenjohtaja\nja perustaja rehtori La Roche selitti kutsumuskirjeessä, että\nylioppilaiden opettamisen ohella tarkotuksena oli sekin, että\nkutsuttu yleisten luentojen pidolla toimisi kristillisen seurakunnan\nhyväksi; ja lähetyslaitoksen inspehtori Blumhardt mainitsi\nkirjeessään, että laitoksen vanhemmat kasvatit kävisivät kuulijoina\nkutsutun yliopistoluennoilla. Kun Baselissa siihen aikaan opiskeli\nkeskimäärin 20 jumaluusopin ylioppilasta, niin oli tuo tosin\nhyvin vaatimaton, mutta kumminkin juuri sen kautta ehkä toiselta\npuolen, varsinkin alussa, viehättävä toimi, joka Beckille täten oli\navaantunut ja josta sai toivoa ainakin jotain seurausta.\n\nKuten jo aikaisemminkin on huomautettu, oli Beckille jo kauemman\naikaa selville käynyt, että hän vain silloin tunsi täyttä tyydytystä\nvirassaan, kun sai joko kokonaan papinvirkaa tahi kokonaan opettajan\nvirkaa toimittaa. Niin uskoi hän kaikkia asianhaaroja harkitessaan\ntuossa kutsussa Baseliin ilmenevän Jumalan johdatusta ja otti sen\nilolla vastaan.\n\nMergentheimissä ei kyllä tahdottu mielellään antaa kalliiksi\nkäyneen sielunpaimenen ja opettajan muuttaa ja tehtiin vakavia\nponnistuksia hänen pysyttämisekseen, niin että Beckin täytyi, ennen\nkuin hän voi lähettää Baseliin myöntymyksensä, vielä odottaa hänen\npysyttämisekseen tehtyjen anomusten ratkaisua. Vasta toukokuun 6\npäivänä lähetti hän vihdoin myöntymyksensä. Miten vaatimattomalla\nja kuitenkin varmalla mielellä Beck tähän uuteen toimeensa astui,\nosottavat meille sanansa rehtori La Rochelle. Hän kirjoitti: \"Minä\ntunnustan teille, kunnioitettu ystävä, avonaisesti, että varsinaisten\nesitöitten kautta minä en ole yliopiston opettajaksi valmistunut\n-- virkani vaativat niin tyyni kaikki voimani, että saatoin vain\nyksityisiä hetkiä käyttää tieteen yksityisiä kohtia varten ja\nyhdistyksen täytyy juuri sen tähden alussa olla kärsivällinen\nkanssani, mutta parhain tahtoni on teille varma ja Sen siunaus,\njota me tahdomme palvella, on meille molemmille varma. Uskoni\nja tietoni tunnette kyllä kirjallisista töistäni, jotka kaikki\novat sisimmästäni lähteneet ja tällä perustuksella siis otan\nkutsumuksenne vastaan. Tulen kuitenkin, mitä tieteellisyyteen tulee,\nerityisesti harrastamaan oppiakseni, että pitäydyn alhaisiin ja\nettä se vasta veisi Taborille, jossa mielellään majoja rakennetaan\nja ettei ennustella, joka ei hyvin sovi kellekään ihmiselle. Tämän,\noppivan asemaan antautumisen pidän tärkeänä ja kaiken hyödyttävän\nopetustoiminnan ehdottomana ehtona. -- -- -- Minulla on se luottamus\nHerraan, että minä taas Baselissa, luonnollisesti otsan hiessä,\nkuten oikein ja hyödyllistä on, löydän, mitä tänne jätän, nimittäin\nuskollisia veljessydämmiä. Minuahan kohtaa jo rakkautta enemmän kuin\nodottaakaan voin. Ja näin olkoon siis liitto välillämme luja tehty\nja Hän, joka meitä on siihen johtanut, antakoon, että Hän meissä ja\nulkopuolella meitä aina enemmän siunatuksi tulisi.\"\n\nKumminkin, vaikkapa Beck iloisestikin ja Herraan luottaen antautui\nuuteen työhön, oli hänestä toiselta puolen taas vaikeaa erota\nMergentheimistä ja tähänastiselta työalaltaan. Olihan tämä\nMergentheimissä vietetty aika monessa suhteessa ollut hänelle hyvä\nja onnellinen. Syvimmässä yksimielisyydessä puolisonsa kanssa,\niloisen lapsijoukon ympäröimänä, seurustelussa uskollisten ystävien\nja niiden perheiden kanssa, toimissaan kirkossa ja koulussa\nsiunattuna ja monen näkyvän seurauksen ilahuttamana, täten oli\nhänen elämänsä siellä oikein toivottuun suuntaan muodostunut ja\ntämän kaiken jättäminen ei ollut hänestä eikä omistaan helppoa.\nRaskaaksi tuli hänelle ero kotimaasta vielä senkin tähden, että\njuuri tähän aikaan äitinsä, jonka tähden hänelle vanhempien koti\noli käynyt niin kalliiksi, hänen, matkallaan Baseliin, Balingenissa\nviivähtäessä, kutsuttiin pois tästä elämästä. Miten hän tässä\nvaihteessa, johon niin eripuolilta oli joutunut, kärsi, sen ilmaisee\nkirje, minkä hän Balingenista tohtori Bauerin ystäväperheelle\nMergentheimiin kirjoitti. Siinä kuuluu, että hän tuntee olevansa kuin\nhaaksirikkoutunut laiva, joka ei enää koskaan voi karilta irtaantua.\nSitten hän kertoo, miten erästä lempivirttänsä soittaessa, jota hän\nJumalanpalveluksissa Mergentheimissä antoi useasti veisata, niin\npaljon muistoja oli tunkeunut hänen mieleensä, että hänen täytyi\nlopettaa soitto.\n\nMiten raskaaksi hänelle muun ohessa juuri ero rippilapsistaan tuli,\nosottaa eräs kirjeensä Baselista, jossa hän sanoo, mitenkä hän,\ntavatessaan seurakuntiensa rakastamia ja ystäväinsä ympäröimiä\npappeja, silloin ajattelee: 'voi te onnelliset -- ja minulla oli\nenemmän kuin teillä -- minä yksin tiedän, niitä minulla oli'.\n\nYli kesän viipyi Beck vielä Mergentheimissä; hän teki tällä välin\njalkamatkan Baseliin, tutustuen siellä ihmisiin ja niihin uusiin\nolosuhteisiin, joissa nyt oli kutsuttu vaikuttamaan. Kaikkialla,\ntulevien opettajakumppanienkin puolelta tuli hän ystävällisesti\nvastaanotetuksi ja uudet ystävät Baselissa olivat innokkaimmassa\npuuhassa tasottamaan hänelle tietä ja helpottamaan muuttoa.\nAsunnostakin pidettiin huolta ja muuttokustannuksiksi lahjotettiin\nhänelle 600 frangia. Palkkaan, joka oli määrätty 2000 frangiksi,\nlisättiin heti ensi vuodeksi jo 350 frangia.\n\nNäin ystävällisesti vastaanotettuna saattoi Beck, joka lokakuun 10\npäivänä saapui perheineen Baseliin, tuntea kohtakin itsensä uudessa\npiirissä kotiutuvaksi eikä hänellä ollut syytä katua tapahtunutta\nmuutosta. Myöskin suhde teologiian professoreihin oli ja pysyi\naina loppuun asti ystävällisenä, vaikka juuri hänen kutsumisessaan\nolisi saatettu nähdä jossain määrin syytös tähänastisia teologiian\nedustajia vastaan. Mutta he kaikki ymmärsivät antaa Beckille niin\nhyvin miehenä kuin teologina arvon, samoin kuin hänkin puolestaan\nantoi sellaisen arvon heille. Niinpä professori De Wette, joka\nteologiseen kantaansa nähden erosi kau'immalle Beckistä, kuului hänen\nperhe-ystäviinsä ja pakeni monta kertaa omasta jotenkin rauhattomasta\nkodistaan Beckin lukukammariin, saadakseen siellä, sill'aikaa kun\ntoinen levollisena pöytänsä ääressä työskenteli eteenpäin, syventyä\njonkun teoksen tutkimiseen.\n\nBeck alkoi yliopistollisen opetustoimensa virkaanastujaispuheella\n\"kristinopin tieteellisestä käsittelemisestä\", jonka hän\npiti marraskuun 7 päivänä yliopiston juhlasalissa, muinaisen\naugustiinolaisluostarin ruokasalissa. Vakavalta ja ylevältä kannalta\nkäsitti hän heti alussa opetustoimensa tulevien pappien neuvojana\nja yhdeksänvuotinen kokemus käytöllisen papin toimesta oli hänellä\nhyvänä pohjana. Itse hän oli viran vaikeuksissa oppinut, miten suuri\nasia on olla pappina ja sielunhoitajana ja ettei sen varustukseksi\nriitä vielä hurskas tunne, ei synnynnäinen lahjakkuus eikä juuri\noppikaan, vaan ainoastaan omantunnon vakavuus ja Raamatun tunteminen.\nMitä hän tarkotti viimemainitulla, osottakoot seuraavat lauseet\nsanotussa puheessa.\n\n\"Pyhä Raamattu ei sisällä mitään kouluopetuksen tapaista jo\nvalmisten tietojen kokoelmaa, mutta yhtä vähän myöskään muotoa\nkokonaan puuttuvaa ainekokousta vasta valmiiksi tehtäviä tietoja\nvarten. Se on yhtä täydellisesti kehittynyt kuin lujasti yhdistetty\nelämänjärjestelmä, tosi kuva siitä ilmestyksestä, minkä ilmoittaja se\non. Kumminkin käyttävät toiset Raamatun sisältöä kuten alusta aina\nloppuun saakka liikahtamatonta oppilausejoukkiota, johon tarvitsee\nvain kätensä pistää poimimaan kaikkialta samaa sisältäviä lauseita.\nToiset menettelevät niin kuin heillä olisi edessään monenlaisten\nesitysten ja opetusten kirjava kokoelma, joka selittäjän sysäyksillä\nantaa luontevasti siirtää itseään sinne, tänne. Ensimmäisten mielestä\ntäytyy Mooseksen sanoa esim. uskosta tahi Jumalan armosta puhelleen\naivan samaa kuin Paavalin ja kaikki todistelukohdat ovat vain jonkun\njo valmiin oppilauseen yksiääninen kaiku. Toisten mielestä ajattelee\nja kirjoittaa Paavali samasta aineesta aivan eri lailla kuin Mooses,\nja Jaakoppi eri lailla kuin Paavali, niin että toinen lyö toistaan\nvasten suuta, sill'aikaa kun kumminkin ihmeellisellä tavalla kaikkien\ntodistuksessa, yhteisyydeksi käsitettynä, tulee olla vielä sama\njumalallinen totuus sellaisena jumalallisena sopusointuna, kuin ikänä\najateltavissa on. Ensimmäiset sekottavat yhteyden ja yhtäläisyyden.\nKehityksen jokainen erotus samenee tiedottomaan kohdallaan olemiseen.\nToiset kärjistävät erotuksen vastakohdaksi ja aineen yhteys erittyy\nkemiallisten yhdistysten sotkokseksi, muodostuu iankaikkisesti\nratkaisemattomaksi tehtäväksi, kuten ympyrän neliöksi muodostus.\nTuollainen yhtä tieteetön kuin epäkristillinen Raamatun sisällön\nrääkkäys loppuu, kun Raamattu käsitetään elävänä järjestelmänä,\nsen todistus totuuden alkuna, jossa opin ole tosin on vain yksi,\nmutta oman jumalallisesti ilmestyvän muodostustyyppinsä mukaisesti\nvähitellen kehittyy mitä moninaisimpaan, totuuden siemenestä aina sen\nkypsään hedelmään asti; jossa siis aikaisempi ja vanhempi tosin jo\nitseensä sulkee saman sisällön kuin viimeinen, mutta ainoastaan idun\ntavoin ja jossa välillä oleva on elämä ja oleellinen välijäsen, tuon\nvarhaisemman enempää ominaista muodostumista varten aina uudestaan\nitseensä sulkeva ja seuraajalleen juuri sitä varten sen taas jättävä,\nniin että viimein tuo kaikki yhdessä keskittyy täydelliseksi\nmuodostumaksi tahi täydellisyyteensä viimeisissä, apostolien\njättämissä kirjoissa, joiden totuudet nyt kypsinä hedelminä\nkasvavat koko puusta ja sellaisina taas sisältävät täydellisen\nsiemenen-ituvoiman, s.o. elämänvoiman, kerratakseen sisällyksensä\nuusissa ja kuitenkin oleellisesti samanlaisissa kehityksissä, minkä\njuuri tulee tapahtua teologiiassa tieteellisesti.\"\n\n\"Sen tähden tiede ei saa eikä voi käsitellä pyhää Raamatun tekstiä\nliikahtamatonna vaikkapa jumalallisen arvoisena ulkonaisena\nkirjaimena, jossa ajattelu vain yksinäisiä lauseita ja tapahtumia,\nopin ja historian ulkopuolta oppineesti ja tutkeilevasti muokkaa\nja Raamatun uskontotuudet tulevat yksitellen dogmaattisten tai\nfilosoofisten lausumien todistelu-esimerkeiksi; mutta ei ole\nteksti myöskään käsiteltävä vasta selittäjän hengestä selviytyvänä\nja henkiytyvänä kirjaimena, jossa kaikenlaisten erottelujen ja\nsovittelujen avulla jokin niin kutsuttu puhdas totuus tai aate ylenee\nnäkyville ja Raamatun uskontotuudet kokonaan muutetaan ehdotonta\nuskottavuutta puuttuviksi selittäjän mietelmiksi, isättömiksi\nholhokeiksi. Molemmat puolet, väärän Jumala-autoriteetin sitovat\nkirjainniekat niin kuin väärän järkiautoriteetin sokaisemat\nhenkiniekat eli keikarihenget, jollaisiksi Luterus heidät nimittää,\nerottavat taas niin hyvin ilmestyskäsitteessä kuin myös ilmestyksen\nsanassa sen, mitä Jumala on yhdistänyt, sen jumal-inhimillisen\nluonnon. 'Minun sanani ovat henki ja elämä', sanoo Herra, eivät siis\nole haihtua henkäys eivätkä liikahtamattomaksi jähmettynyt lauselma,\nvaan sisälle ja ulospäin elämää ilmaiseva totuus, henkeä ulos ja\nsisälle hengittävä elämänsana, eivät tule siksi vasta selittävän\njärjen avulla, _jota_ varten, eikä järjettömyyttä varten, sana\ntotuushenkineen tosin on olemassa, vaan jonka _kautta_ se ei vasta\nsaa totuuden henkeä, kun päinvastoin järjen itsensä vasta sanan\nkautta täytyy saada se.\"\n\nSangen tarkattava on myös puheen loppu: \"Varmaan, pyhä vakava\nkutsumus on nykyiselle teologiialle annettu, ja Hän, joka niin\navaralti on vienyt sen sivu vaarallisinten kallioiden ja kautta\ntuskallisten synnytysvaivain, on sen viepä päämääräänkin asti. Mutta\nvoi-huudon huutaa henki samoin kuin sen historia kevytmielisyydelle,\njoka juuri tällä iankaikkisen totuuden alalla, nopeana puhumaan ja\nhitaana kuulemaan, kuvittelee voivansa paljaalla järjen taidolla\nsuorittaa kaikki, käsittelee maailmanhistorian sisimpiä arvotuksia\ntavallisena joka-miehen-asiana, hengen syvimpiä salaisuuksia\nravintolan ruokalaitteena, mikä kaikista keittiötemppujen\nponnistuksista huolimatta pysyy pyhyydenloukkaamisena. -- Niin\nylenkatseellisesti kuin tieteen kilven juojassa muutoin vieläkin\nkristillistä uskoa vastustetaan, emme me tuomitse itseään tiedettä;\nei tieto, kuten jo huomautettu, ole uskon kanssa ristiriidassa, vaan\nusko uskon kanssa, oma-usko Jumalan-uskon kanssa. Viimemainittu ei\nole joka-miehen-asia niin kuin ensinmainittu on, koska se, mitä se\nedellyttää, ei ole jokamiehelle mieluista -- mutta Jumalan-usko\non se, joka maailman voittaa ja juuri sen tähden ei sillä ole\nsyytä peljätä taistelun mitään tuoksinaa. 'Oratio', rukouksessa\nkorkeamman maailman kuultavissa hengen avoinna oleminen, 'meditatio',\nhengen miettivä syventyminen sisäiseen maailmaan ja 'tentatio',\nhengen käytöllinen muodostuminen ulkoisen maailman kautta, -- nämä\nuskonharjotukset, sanoo eräs totinen Jumalanmies, kasvattavat oikean\nteologin, jossa papin, ajattelijan ja käytöllisen kristityn tulee\nyhtyä yhdeksi. Ei niin, että me teologiiamme taivaallisen kutsumuksen\nhelmen jo olisimme käsittäneet, vaikkakin se pyhällä vetovoimallansa\non meidät jo käsittänyt; mutta sen perään kaikin voimin pyrkiminen on\nnimenomaisena tehtävänä ajallamme, jolle niin monet edelliset omat\naarteensa perinnöksi jättäneet; niin monta kuin meistä siis tahtoo\ntäydellisiä olla, ajatelkaamme näin.\"\n\nNiiden kolmentoista lukukauden aikana, joina Beck Baselissa opetti,\nahkeroi hän neuvoa kuulijoitaan teologisen tieteen useissa eri\nhaaroissa. Tärkeimpänä aineenaan luennoi hän useammat lukukaudet\nkristillistä uskontiedettä ja näki juuri tällä alalla itsensä\npakotetuksi omalla tavallaan käsittelemään Raamattua tieteellisesti,\njättämään kokonaan nuo muutoin tavalliset uskon- jaa siveysopin\nesitykset ja kulkemaan omia teitänsä likeisemmästi itsehensä\nRaamattuun liittymällä. Siten syntyi tämän työn hedelmänä kirjansa\n\"Kristillisen opin järjestö, I osa\", teos, joka täytyy sanoa käänteen\ntekeväksi, suurenmoiseksi kokeeksi esittää raamatullinen oppi\nläpiajateltuna ja yhtenäisenä järjestönä. Valitettavasti on teos\ntähän ensimmäiseen perustamaan osaan pysähtynyt eikä tekijälle niiden\nsuurten vaatimusten takia, joita toimensa yhä edelleen hänen ajalleen\nja voimilleen pani, ole ollut mahdollista alkuperäistä aijettansa\nloppuun saattaa. Hänellä oli ajatuksena antaa tätä ensimmäistä osaa,\njoka sisältää uskonopin, seurata toisen ja kolmannen, kristillisen\nsiveysopin ja kristillisen elämänopin. Vielä kaksi muuta julkaisua\ntällä alalla syntyi Baselissa oloajalla, luennoiden yhteydessä,\nnimittäin \"Johdanto kristillisen opin järjestöön\" ja \"Raamatullinen\nsieluoppi.\"\n\nSamalla aikaa kun Beck näitä aineita selitti, jotka häneltä itseltään\nvaativat pitkittävää perusteellista työtä lukupöydän ääressä, mutta\njotka samalla syvämielisyytensä ja jotenkin vaikeasti ymmärrettävän\nkielenkäytännön takia panivat ei vähiä vaatimuksia nuorekkaalle\nkuulijakunnalle, tarjosi hän heille erinäisten vanhan ja uuden\ntestamentin kirjojen selityksissään helpompaa ruokaa ja johti heitä\nhänen tapaiseensa Raamatun käsittelemiseen. Hän selitti vieretysten\nja perätysten profeetat Miikan, Joelin, Naahumin ynnä valituita\npaikkoja vanhassa testamentissa ja sitten epistolat Roomalaisille,\nEfesiläisille, Kolossilaisille, Timoteukselle ja Pietarin epistolat.\n\nMyöskin käytölliseen teologiiaan opasti Beck kuulijoitaan ja kokosi\nheidät sitä paitsi erityisiin Raamatun selitys-harjoituksiin\npienemmässä piirissä. Sunnuntai-illoin tulivat tiheästi ylioppilaat\nja myöskin vanhempia ystäviä hänen kodissaan kokoon, jossa\nkäsiteltiin raamatullisia aineita, luettiin paikkoja hyvistä\nkirjoista ja keskusteltiin.\n\nErittäinkin tutustutti hän mieleltään läsnäolevia vanhoihin Bengelin\noppikunnan miehiin, joita hän koko elinaikansa piti arvossa ja\nhalulla tutki. Sellaisia olivat, paitsi Bengeliä itseään, Ötinger,\nStorr, Roos Rieger, Phil. Matt. Hahn, Steinhofer y.m.\n\nUlkopuolella yliopistopiirinkin oli Beckillä vielä tilaisuus\ntyöskennellä, hän kun, kuten jo Baseliin kutsuttaessa siitä oli ollut\npuhetta, piti julkisia luennoita, joihin kaikki niitä harrastavat\nseurakuntalaiset voivat ottaa osaa.\n\nNäissä enempi kansantajuisissa esitelmissä lausuu Beck Raamatun\nkäyttämisestä:\n\n\"Kenellä kerran on Raamattu ja sen lisäksi tavallinen ihmisen\nymmärrys, hän ei tarvitse ensiksi monia opettajia, hän tarvitsee\nvain Raamattuansa järjellisesti ja rehellisesti käyttää, oppiakseen\nsiitä yhä eteenpäin; ja miten oppiakseen? siten kuin kaikkia\nasioita opitaan: aljetaan helposta, ymmärrettävästä, selvistä,\njulkisista totuuksista, jotka itsestään selviävät, sattuvat\nomaantuntoon ja sydämmeen: nämä luetaan ei ainoastaan kerran läpi,\nne opitaan ei ainoastaan ulkoa ja niistä ei ainoastaan puhuta,\nvaan tutkistellaan niitä syvälti, kätketään ne itseemme, mietitään\nniitä päivästä päivään kaikkialla, käytetään niitä, eletään niiden\nmukaan; täten tullaan viisaammiksi, paremmiksi, hurskaammiksi, ja\nopitaan vähitellen myöskin sitä yhä paremmin ymmärtämään, mikä\naluksi oli hämärää; tullaan helpommasta vaikeampaan, tunnetusta\ntuntemattomaan ja voitetaan yhä uutta; sitä vastoin, ken vain heti\nkiiruhtaa vaikeaan, hämärään, Raamatussa olevaan salaperäiseen,\nhän kietoutuu yhä enemmän epäilyksiin eikä ymmärrä lopuksi enää\nselvääkään ja kirkastakaan. Valitettavinta on, että suurin osa ei\n_tahdo_ ymmärtää, miten nykyisessä kristillisyydessä on niin paljon\njuurittumatonta, horjuvaa, ilmassa häilyvää menoa, niin paljon\nmielivaltaa ja omituisuutta, yksipuolisuutta ja puolueellisuutta,\nja miten kaikella tällä on pääjuurensa siinä, että sellaisetkin,\njotka vielä jotenkuten arvottavat Raamattua ja käyttävät sitä,\nkäyttävät Raamattuaan liian usein niin perin pinnallisesti, että\nlennetään _yli_ Raamatunsanan, uneksien riiputaan kiinni omista\najatuksista. Tämän sijasta täytyy kunkin asettua Raamatunsanan\n_alle_ sen jokaista viittausta-tarkkaavana palvelijana, täytyy sen\noppimiseen mennä yksivakaisella, pitkittävällä opinhalulla sekä\nhiljaisuudessa miettivällä sydämmellä, joka ei tarkota vain hurskasta\nhuvittelua tai omaa ajatustenleikkiä ja rikkiviisasta pakinanpitoa,\nvaan totuutta, joka omantunnon eläväksi tekee, sisimmät ajatukset\ntuomitsee, sydämmen ja elämän parantaa, hurskaaksi tekee; sellaisia\nRaamatuntotuuksia täytyy yhä eteenpäin ja yhä uudestaan tutkistella\nja ahkerasti itsekseen miettiä, imeäkseen niiden valkeutta ja\nvoimaa ja elämää itseensä ja vahvistuakseen siinä eläväksi Jumalan\ntodistajaksi työssä ja totuudessa eikä siitä vain lörpöttelemään.\"\n\n\"Ihmisselittäjiä ja johtajia on niin monta, että ne kasautuvat kuin\nmuuri yksityisen kristityn ja hänen Raamattunsa välille ja yksinään\nRaamattuun uskaltaa suurempi osa ottaa tuskin askeltakaan ilman\nnoilta ihmisjohtajilta saamatta varmaa ohjetta, ikään kuin ilman sitä\nRaamattu olisi jokin määrällinen kirja. Sill'aikaa kun nykyään puhe- ja\nkirjailija-autuus yksin alkajia kristillisyydessä yhä suuremmin\njoukoin tuo näyttämölle, miten häpäiseekään heitä juuri Luterus,\njoka viimeisen kirjansa alkaa sanoilla: 'olisin mielelläni nähnyt,\nettä kirjani kaikkityyni olisivat sikseen jääneet ja hävinneet. Ja\non siihen muiden syiden ohessa varsinkin yksi, joka minua kauhistaa:\nsillä minä tiedän hyvin, mitä hyötyä seurakunnassa on tuotettu,\nkun on aljettu yli ja sivulla Pyhän Raamatun kokoonpanna paljon\n(hengellisiä) kirjoja, jolla ei yksin kallis aika ja tutkiminen\npyhissä Raamatuista ole jätetty sikseen, kunnes Raamattu on joutunut\nunhotuksiin penkin alle tomuun. Ja aikomuksemme olikin, kun Raamattua\nitseään aloimme kääntää, että kirjojen teko vähenisi ja Raamatun\ntutkiminen ja lukeminen enenisi. Sillä kaiken muunkin kirjojen teon\n(hengellisissä asioissa) Raamattua varten ja Raamatun lisäksi, tulee\nosottaa Kristukseen, kuten Johannes teki sanoessaan: minun tulee\nvähentyä, hänen tulee kasvaa, niin että kukin itse joisi lähteestä,\nniin kuin kaikkien, jotka jotakin hyvää ovat tahtoneet tehdä, on\ntäytynyt tehdä. Sillä niin hyvin eivät kykene ei kirkolliskokoukset\nemmekä me tekemään, vaikkapa kuinkakin syvällisimmin ja parhaiten\nneuvoteltaisiin, kuin sen Pyhä Raamattu, se on Jumala itse, on\ntehnyt -- meidän täytyy antaa profeettain ja apostolien istua\nopettajanpaikalla ynnä itse kuunnella alhaalla heidän jalkainsa\njuuressa, mitä he sanovat ja mitä eivät sano eikä meidän asiamme ole\nsanoa, mitä heidän täytyy kuunnella.\"\n\nNämä aina talvipuolella vuotta Spitalikirkossa pidetyt luennot\nantoivat samalla aihetta enemmän kansantajuisesti esitettyihin\njulkaisuihin, jommoisia olivat \"Kristillisen elämän synty, sen\nolemus ja sen laki\" ja \"Kristillinen ihmisrakkaus, sana ja\nKristuksen seurakunta.\" Myöskin sakramenteista piti hän samalla\ntapaa jo silloin luennotta, mutta julkaisi vasta myöhemmin laveamman\nsakramenttioppinsa sellaisena kuin oli sen Tybingenissä ylioppilaille\nluennoinut.\n\nTämän ahkeran sanoin ja kirjoin, kateederilla ja saarnatuolilla\nsamoin kuin tuttavallisessa huonepiirissä osottamansa toimeliaisuuden\njohdosta tapaamme Beckin pian keskellä elävästi Jumalan sanaa ja\nkristillistä elämää harrastavaa piiriä eivätkä sellaisetkaan,\njotka hänen suunnastaan ja pyrinnöistään pysyivät loitommalla,\nvoineet väistää hänen persoonallisuutensa vaikutusta. Hän sai\nilolla kokea, että Jumala siunasi hänen vaikutustaan ja liitti myös\nhäneen yksityisiä miehiä, joiden kanssa hän voi yhtyä lämpimään\nsydämmensuhteeseen. Näistä ovat ennen kaikkia mainittavat raatimies\nAadolf Christ, Nikolaus Bernoulli ja Johannes Wolleb ja etevä\ninspehtori Zeller läheisessä Beuggenissä. Seurustellessaan sellaisten\nmiesten kanssa voi Beck ei ainoastaan antaa parhaimpansa, vaan sai\nmyöskin, koskapa ystävätkin olivat uskossa syvälle juurtuneita ja\nviettivät elämää Kristuksessa, puolestaan taas ottaa vastaan ja siten\ntuli heidän seuransa hänelle virvoitukseksi ja sydämmentarpeeksi.\nHän tunsi ja koki oikein näiden uskollisten ystäväin totisen\nrakkauden varsinkin niissä monissa kiusauksissa ja murheissa,\njoiden läpi hänen Baselissa ollessaan täytyi kulkea. Näitä tuli\nkohta, kun hän oli alkanut päästä perehtymään uuteen toimeensa ja\nuusiin oloihin. Jo aikaisemmin oli kuolema käynyt vieraana hänen\nkodissaan. Mergentheimissä oli häneltä kuollut kaksi lasta pieninä\nja äidiltäänkin, joka hänelle oli sydämmellisen rakas, oli hänen\ntäytynyt ottaa ikuiset jäähyväiset. Mutta kovin isku tapasi häntä\nhelmikuun 22 päivänä 1838, juuri syntymäpäivänään, jolloin hänen\nsivultaan kuolema vei hänen uskollisen aviokumppaninsa. Edellisen\nvuoden helmikuussa oli heti kahdeksannen lapsensa syntymisen jälkeen\npuoliso sairastunut; tuskallinen vatsavaiva oli kohdannut ja kalvoi\nelinvoimia. Tällä kärsimysajalla olivat uudet ystävät osaaottavalla\nrakkaudella ja avulla osottaneet uskollisuutensa ja läpi elämänsä oli\nBeck sydämmestään kiitollinen heille siitä.\n\nMuutamia viikkoja jälkeenpäin pitkänäperjantaina pitämänsä saarnan\nalussa kuulemme hänen lausuvan: \"Kuolemahetki, kuolinvuode on pyhä\nkohta -- iankaikkisuus tunkeutuu kuin ukkosenjyrinä sielun ytimiin\nsaakka. Ihminen sellaisena kuin hän toimi ja eli, meitä rakasti ja\noli rakastettu, eroaa elämästä; ruumis, tuo ihmisen asunto, jota\nilman me emme ensinkään voi ajatella häntä eteemme, jossa sielulla\noli kotiolonsa surun ja ilon, pahoin- ja hyvinvoinnin, kärsimysten\nja työn aikana, yksinäisyydessä ja veljellisessä yhteydessä, tuo\nruumis murtuu! Hengenveto, vielä viimeinen henkäys ja kanssamme ei\npuhele enää se suu, jonka sanoissa me juuri äsken riipuimme kiinni;\nsilmä ei katsele meitä enää sielun eloa ilmaisten; korva ja sydän\nei tajua enää yhtään rakkautemme ääntä; meillä on edessämme --\nruumis. Silloin peittää pimeys sydämmet ja kodin, jotka kuuluivat\nvainajalle; ikään kuin Jumalan hylkääminä seisomme siinä; tuska ja\nliikutus, suru ja katumus, pelko ja itsemme syyttäminen viiltävät\nkuin terävä auransakara läpi revityn sydämmen tuhannenlaatuisissa\najatuksissa.\" Mutta myöhemmin voi hän todistaa, että näistä\nmurheenpäivistä saatu voitto oli niin suuri, ettei hän sitä enää\nvoisi vaihtaa varhaisempaan omistukseen, niin kallisarvoinen kuin se\nhänelle oli ollutkin. Me saamme luoda silmäyksen hänen sydämmeensä\nja silloisiin sisällisiin kokemuksiinsa, kun kuulemme, miten hän 28\nvuotta myöhemmin kirjoittaa ystävälleen Aadolf Christille, jolta\nsilloin puoliso oli kuollut. \"Jospa minäkin voisin persoonallisesti\nkuorman kanssasi kantaa, niin kuin Sinä aikanaan autoit minua sitä\nkantamaan! Sellaisina päivinä päästään läpi ulkonaisen ihmisen\nsisällisellä ihmisellämme toisiamme lähelle. Ja kentiesi voi juuri\nminua muisteleminen helpottaa sinulle rohkaistumista, koska minussa\nolet nähnyt, miten katkerinkin kärsimys, mikä miehelle korkeimman\nmaallisen onnen menetyksenä voi tulla, Herran armosta parhaaksi\nkääntyy. Minulta ei voitu mitään rakkaampaa riistää kuin vaimoni, ja\nkumminkin, jos minun olisi saamani voitto hänen takaisinsaannistaan\nannettava, niin en voinut enkä voisi koskaan tähän vaihtoon suostua.\nKadotetut rakkaat muodostamat vetovoimallaan vastapainon maan\nvetovoimalle, jonka vallassa heidän kanssaan, niin kauan kuin ovat\nluonamme, tietämättä rakennamme, että tässä on meidän hyvä asua; nyt\nkun maja on purettu, ovat he magneittina, jotka vetävät ylöspäin.\"\nSitten luetaan taas samassa kirjeessä: \"Muisto kiintyy tosin ja saa\nkiintyä vanhoihin rakkaisiin paikkoihin j.n.e., mutta sen ohella\ntäytyy meidän saattaa käytäntöön apostolin sana: minä unohdan sen\nkuin takana on, joka minulle oli voitto ja ilo, unohdan menneisyyden\nja kokotan sen puoleen, mitä edessä on, ylöspäin ja tulevaisuuteen.\nTäten on menneisyys vain maaperä, josta käsin me sen siitä temmatun\npanemme olemaan korkeudessa, siihen sijaan että panisimme sen takasin\nolemaan tässä alemmassa ilmapiirissä. Täten omat minulle pyhän\nRaamatun perussanat iankaikkisesta elämästä, taivaanvaltakunnasta,\ntulevaisen maailman voimista, Jumalan valta-istuimesta j.n.e.,\njoista kauan aikaa vain mukavia, viehättäviä sielukuvia tehdään,\ntulleet todellisiksi perusasioiksi, tulleet realiteeteiksi, joilla\nitsessään on ominaisin olemus, ja siitä lähtein on minulle sitten\nmyös teologiia ja kristillinen käytäntötapa ynnä kristillinen elämä\nkirkastunut toisessa valossa, oleellisen todellisuuden näkökannalle:\njohdutaan todelliseen eikä vain aatteelliseen yhdessäkuolemiseen\nKristuksen kanssa niin kuin tielle maailman _olennosta_ vapauttavaan\nmaailmasta kuolemiseen ja Kristuksen kanssa ylösnousemiseen, kuten\nPaavali Fil. 3 viittaa ja muodostuu tuo todellinen vapaaksipääsy,\njonka vain Poika hänen todellisen totuutensa tuntemisen kautta\ntoimeenpanee Joh. 8: 31 s. On erittäin hyvä kunkin päivän mielialalle\nheti herättyä, jolloin mielellään yksinäisyyden ja ikävän tunne\nryntää sydämmeen, ennen kaikkea muuta ajattelemista ja harrastusta\nkääntyä Herran puoleen: siinä on keskus, jossa me todellisesti niiden\nkanssa, jotka tuolla ylhäällä ovat, voimme olla yhdessä ja pitkittää\ntodellista elämänyhteyttä ilman mielikuvien lisätointa; ja pitkin\npäivää aina uudestaan oikeaan mielialaan pääsemistä varten en tiedä\nmitään sisältörikkaampaa sanaa kuin sen, millä Herra itse läpi koko\nkärsimyksensä itseään vahvisti: eikö minun pidä juoda se kalkki,\njonka minulle Isäni on antanut?\"\n\nSill'aikaa kun Beck perheellisten surujensa kautta kärsi kovia\ntaisteluja, täytyi hänen samalla virassaankin kokea monenlaisia\nkiusauksia. Hänen suhteensa lähetystaloon ja sen johtajiin tuli\nmonien väärinkäsitysten kautta kireäksi. Hän oli tullut Baseliin\nei ainoastaan lämpimänä lähetyksen ystävänä yleensä, vaan myös\nmonivuotisena Baselin lähetysseuralle avunkerääjänä. Mergentheimin\npienestä seurakunnasta kokosi hän vuosittain aina 136 guldeniin tälle\nseuralle apurahoja. Toipa hän Baseliin erään katolisen nuorukaisen\nMeksikosta, joka herttua Paulin matkaan oli kotimaastaan lähtenyt\nja Beckin saarnojen vaikutuksesta herännyt sekä, käännyttyään\nevankeliseen uskoon, halusi lähetyssaarnaajaksi. Ja lähetysseuran\njohtokunta oli niin sopinut sen yhdistyksen kanssa, joka Beckin oli\nBaseliin kutsunut, että lähetystalon oppilaista vanhemmat saisivat\nkäydä kuuntelemassa Beckin luennoita. Niitä kävikin alkuvuosina noin\n10-20 oppilasta ja Beck ilmaisi johtokunnalle ilolla havainneensa\nnäissä nuorissa hurskasta vakavuutta ja oikeaa totuuden harrastusta.\nTämän hyvän välin kestäessä pyydettiin Beck lähetysjuhlalla v. 1838\npitämään juhlapuhe, johon hän suostuikin.\n\nUskollisena itselleen puhui Beck tässäkin totuuden ilman ihmismieliä\nkatsomatta. Hän alkoi sillä, miten juhlaviikko osotti, että Jumalan\nvaltakunta tulee voimalla, ja ettei se ole jotain meidän itsemme\ntekemää, mitä kristikunnassa, juutalaisten ja pakanain seassa nykyään\non niin voimakkaassa liikkeessä. \"Kumminkin\", jatkaa hän, \"tunkeutuu\nsydämmeeni kaksi pyhän Raamatun lausetta, joiden ohi en voi mennä,\ntänään kaikkein vähimmin, jolloin Jumalamme liitto-uskollisuus niin\nihanana on edessämme et sitä varten, että siitä vain puhuisimme, vaan\nettä itsessämmekin liiton vahvistaisimme. 'Sinä tosin hyvästi kiität,\nvaan ei se toinen siitä parane' (1 Kor. 14: 17), ja toiselta puolen:\n'Sinä opetat toista ja et itseäsi opeta' (Room. 2: 21).\" Näiden sanain\njohdolla osotti hän suurta vaaraa, miten itsemme opetus paljossa\npuuhassa helposti unohtuu.\n\nLähetysjohtaja Blumhardt käytti kertomuksissaan lähetyssaarnaajain\ntoimista yleensä hyvin tunteellista ja ylen kauniiksi maalaavaa\nkirjoitustapaa. Juhlapuhuja sanoo: \"Jumalan valtakunnan todistus\nei esiinny pehmeissä vaatteissa ja raittiutta sekä valppautta\nyksinkertaisessa uskossa Jumalan yksinkertaisiin sanoihin tarvitaan,\njos mieli kaiken hyvän vastustajaa, tämän maailman ruhtinasta,\nlujasti vastustaa ja häneltä saalistansa ryöstää. Korkeallekiitävät\najatustenlentomme, tunteelliset sydämmenpurkauksemme ja\nmielikuvamme, mahtavat sanamme ja kaunis puhetaitomme, viisautemme\nja sukkeluutemme, joitta me olosuhteisiin ja tilaisuuksiin hiipien\ntartumme -- kaikki tämä ei lyö maahan eikä sido häntä, tuota\nväkevää, joka hallitsee epäuskon lapsissa: vain yksi miekka sattuu\nhäneen, hengen miekka, ja se on Jumalan sana, mutta ei kuolleena\nhyvinsidotussa Raamatussa makaava sana, vaan jos se asuu ja vaikuttaa\nelämänä sisäisessä ihmisessämme; ei niin kuin meidän asiamme olisi\nensin seuloa ja selvittää sitä omalla luulotellulla viisaudellamme ja\nhurskaudellamme tahi vain noin yleisesti ja otsakirjoituksena sitä\nkäyttää, vaan meidän on kuten Kristus, Herra, kiusaajaa vastaan,\nilman lisäämättä ja ilman typistämättä, hänen pyhiä käskyjänsä ja\nopetuksiansa käytettävä siihen, mikä kullakin kertaa on edessämme.\nOi se juuri, veljeni, on nykyisen ajan paha vamma, että niin paljon\nRaamatusta ja kristillisyydestä ja uskosta kerskaamisen ohella ei\nkumminkaan tarkasti ja kiinteästi tutkita eikä pidetä sitä, mitä\nkirjoitettu on, siihen sijaan kuin itse Herra, jolla kumminkin\noli Jumalan Henki itsessään ilman mittaa, aina uudistaa: 'niin on\nkirjoitettu -- niin täytyy tapahtua'. Nyt puhutaan totuudesta, ja\nmiten usein tuo puhe on vain pötyä ja omaa luuloa; nyt puhutaan\nHengestä ja henkirikkaasta menosta, ja totuuden sanalla koeteltuna on\nse vain liha-ihanuutta; nyt käyttäydytään voimassa ja väkevyydessä\nkuin Jumalan sankari, ja se onkin vaahtoa ja ylvästelyä; nyt\nvaaditaan, usein viisi kertaa röyhkeämmin kuin Pietari, perkele ja\nhelvetti taisteluun luullussa Jumalan varustuksessa, ja -- joudutaan\nhäpeään palvelustytön kautta; lauletaan ja soitetaan Herralle joka\npäivä suloisia virsiä ja lauluja (Kol. 3: 16), ja jätetään sikseen,\nmitä apostoli tuossa paikassa aivan edellä sanoo: 'antakaa Kristuksen\nsanan runsaasti asua luonanne, asua runsaasti kaikella viisaudella;\nopettakaa ja neuvokaa toisianne keskenänne'.\"\n\nToinen loukkaava kohta puheessa oli se, missä Beck viittasi\nseuraavaan seikkaan. Baselin lähetystalon oppilaita lähetettiin\nEnglannin lähetyksen palvelukseen ja Englannissa tuli heidän saada\npiispallinen vihkimys. Vihkimyskaava sisälsi eräitä annettavia\nlupauksia, jotka Beckin opetuksella Raamattuun johdetuista\noppilaisista tuntuivat liian vaikeilta. Nimenomaan oli sellaisia\nseuraavat kaksi: 1) Tahdotko uskollisesti harrastaa, hoitaa oppia ja\nsakramenttejä ja kirkkokuria aina niin, kuin Herra on käskenyt ja\nkuin ne _tämä kirkko_ ja _tämä valtakunta_ (Englanti) on hyväksynyt?\nja 2) Tahdotko kunnioittavasti totella piispaasi ja muita pääpappeja,\njoille _sinun valvontasi_ ja _johdatuksesi_ on uskottu, seuraten\nhyvällä mielellä ja tahdolla heidän hurskaita kehotuksiansa ja\nalistuen heidän hurskaisiin päätöksiinsä? Kun oppilaat neuvottelivat\nnäistä Beckin kanssa, hyväksyi hän heidän omantuntonsa epäilevän\nkannan ja pyysivätkin sitten oppilaat, ettei heitä lähetettäisi\nEnglannin kirkon välityksellä, vaan jotenkin toisin. Tämä oppilasten\npyyntö luettiin nöyryyden ja kuuliaisuuden puutteeksi. Ja kun Beck\njuhlapuheessa viittasi näihin asioihin, paheni lähetyslaitoksen\njohtokunta ja lähetti Beckille vaatimuksen: joko tuli hänen\ntunnustaa tehneensä väärin ja luvata, ettei niin enää tehtäisi tahi\nsupistettaisiin hänen vaikutuksensa lähetysoppilaisiin mahdollisimman\nvähiin. Vaatimukseen sellaisenaan ei Beck voinut suostua. Sitä\nvastaan oli hän myöntyväinen lupaamaan, ettei enää julkisuudessa\nnäitä asioita ottaisi esille. Mutta tämän asian johdosta tuli hän\nkokemaan, mitä eräs ystävänsä hänelle kirjoitti: \"ylempien säätyjen\nheränneiden kanssa ei ole hyvä elää, ellei tahdo alistua heidän\npalvelijakseen\".\n\nTäydellisen eron aiheutti lopullisesti se, että eräs näistä Beckin\npuoltamista oppilaista useimpien lähetystalon huonejärjestystä\nvastaan tekemiensä rikkomusten takia erotettiin lähetyslaitoksesta.\nBeck piti pikkumaisia järjestyssääntöjä kristitylle Raamatussa\nvakuutettua vapautta vastaansotivina ja pyysi, että mainittu oppilas\nei heti erotettaisi, vaan saisi olla jonkun ajan tarkastuksen\nalaisena. Jotkut oppilaat astuivat myöskin erotetun puolelle. Mutta\njohtokunta pysyi päätöksessään.\n\nNiissä ajatuksen vaihdoissa, jotka näiden asiain johdosta Beckin\nja johtokunnan väliltä tapahtuivat, ilmeni henkisuuntien ero.\nBeckin raamatullinen kanta, jolta käsin hän piti velvollisuutenaan\njulkilausua arvostelunsa uskovien piirien jumalisuusharrastuksista ja\nosottaa niiden heikkouksiin ja vaaroihin yhtä hyvin kuin uskottomien\nja maailmanlasten elämästäkin, ei sopinut. Tosin Beck oli elämänsä\nloppuun asti yksityisten henkilöiden kanssa sydämmenliitossa\nnäistäkin Baselin lähetysseuran piireistä, mutta vaikutuksensa ja\nyhteytensä johtokunnan kanssa kokonaisuudessaan kumminkin katkesi\nainiaaksi.\n\nMitään ei Beck enemmän peljännyt eikä mistään vakaavammin varottanut,\nkuin kristillisten muotojen, missä sisäinen elämä jäi takapajulle,\nesillekantamista ja näyttelemistä. Hän tahtoi mieluummin jättää\nsikseen ulkonaiset seuraukset ja edistykset ja ennen kaikkea\ntyöskennellä sisäistä uudistusta varten, joka ensin toteutuu\nyksityisissä, mutta sitten ei voi jäädä vaikuttamatta kokonaisuuteen\nja kaikkiinkin.\n\nTästä johtui, että Beck omana aikanaan oli henkilö, jonka hurskaat\nkyllä tunsivat hurskaaksi, mutta jota mielipiteineen he eivät\ntarkotuksiinsa nähneet sopivaksi. Hän itse on tämän lausunut näin:\n\"sanotaan, Beck on epäkäytännöllinen\". Täten kuin asiat Baselissa\nmuodostuivat, täytyi Beckistä tuntua Jumalan johdolta, että hänelle\njuuri samoihin aikoihin tarjottiin toinen työala. Keväällä 1838\noli hän kiittäen kieltäytynyt kunniakkaasta kutsusta, jolla häntä\npyydettiin pappisseminaarin johtajaksi Marburgiin, syystä että niin\nvähän aikaa oli vasta ollut Baselissa vaikuttamassa. Mutta asema\noli toinen, kun hänet v. 1842 kutsuttiin kotimaansa yliopistoon\nTybingeniin opettajaksi. Beckin tieteelliset teokset olivat\noppineessa maailmassa saavuttaneet tunnustusta, ja yksimielisesti\nehdotti jumaluusopillinen tiedekunta hänet, sitten kun ensiksi\npyydetty professori Dorner oli kieltäytynyt, professoriksi\nTybingeniin; kuningas nimitti hänet siksi marraskuun 16 p. 1842.\n\nKuuden vuoden toiminnan jälkeen Baselissa joutui nyt Beck paikalle,\njossa vaikutti kauimmin ja enin siunausta levittäen kuolemaansa\nasti. Hän erosi Baselista tuntien, ettei työnsä siellä ollut turha\nHerrassa. Viimeisessä kertomuksessaan yhdistykselle, joka hänet oli\nsinne kutsunut, hän lausuu: \"Silmäillessä kuusi ja puolivuotista\ntoimintaa, jonka alussa raamatullisen opin julistukselle täkäläisessä\nyliopistossa ensin pohja oli luotava, kiitän minä Jumalaa kaikesta\narmosta, jonka hän tälle työlle ihmistenkin edessä on suonut, ja\neroan vakuuttaen, että minä en ole lakannut enkä lakkaa sydämmessäni\ntarkotusta, jota varten yhdistys minut on tänne kutsunut, että\nkristillistä tiedettä ja kristillistä elämää pyhän Raamatun\nperustuksella edistäisin, pitämästä elämäni ihanimpana ja pyhimpänä\ntehtävänä. Siinä yhdistyksen kanssa, jota minä kaikesta rakkaudesta\nja hyvänteosta vielä kiitän, sisällisesti todella yksimielisenä\npysymään ja sen eduksi, Baseliin nähden, kauempaakin vielä, jos\nminulla voimaa ja tilaisuutta riittää, tehokkaasti toimimaan on\nvilpitön toivoni. Herra, joka antaa omillensa todellisen rauhan ei\nilman suolaa, tulta ja miekkaa, kirkastakoon nimensä, joka on yli\nkaikkien nimien, täällä ja kaikissa paikoissa ja pankoon sanansa,\njoka voimallinen on rakentamaan, yhä runsaammin, puhtaammin ja\nvoimakkaasti kynttiläjalkaan. Hänen armonsa ja totuutensa olkoon\nTeidän kanssanne ja minun kanssani!\"\n\nYhdistys puolestaan lähetti Beckille sydämmellisen\nkiitoskirjoituksen, jossa se tunnusti hänen uskollisen työnsä\nja lausui parhaat siunaustoivotukset hänelle uudessakin\nvaikutuspaikassaan. Myöskin yliopisto kunnioitti häntä erotessa\nantamalla hänelle jumaluusopin tohtorin arvon. Sitä seuraava\nkunniakirja nimitti häntä \"luentojensa ja kirjojensa kautta sangen\nansiokkaaksi mieheksi, tarkaksi Raamatunselittäjäksi, raamatulliseksi\njumaluusoppineeksi, jommoista harvassa tavataan; oivalliseksi\nsaarnaajaksi ja urhoolliseksi kristillisyyden puolustajaksi.\"\n\nMillaiseksi Beck yliopiston opettajana muuten arvosteltiin, näkyy\nmyös seuraavasta, joka ei ole lähtenyt minkään ihailijan kädestä\nja jolla siis on kiitoksissa ainakin yhtä suuri uskottavuus kuin\nmoitteissaankin. Hän kirjoittaa: \"Vuodesta 1836 lähtien opettaa\nmyös Tob. Beck Wyrttembergistä ylimääräisenä professorina, erään\nyksityisen yhdistyksen kutsumana ja palkkaamana, De Wetten ja\nHagenbachin vaikutusta lamauttavana. Hän on joka katsannossa\nmerkillinen ilmiö -- kunnollinen, rautainen luonne ja oppinut\nwyrttembergiläinen; syvämielinen, mutta vaikeasti tajuttava; varma,\nluja, mutta jyrkkä ja visainen; läpi läpeensä poleeminen kaikkea\nvastaan, mikä hänestä teologiselta tuntuu, Raamattua vastaan yksin\nei; Nitzsch kutsuu häntä ehdottomaksi Raamatunuskovaksi. Hän\nei säikähdä yritystä, johtaa kaikki teologinen tieto ja kaikki\nuskonnollisen, kirkollisen elämän muodostus ehdottomasti ja\nsivulleen silmäämättä Raamatusta. Tällä saarnaa hän tosin kaikkien\nmielestä, joita vain johonkin määrin moderni henki on koskettanut,\njotka eivät voi antaa mieltymystään millekään absoluuttiselle\nhengen heteronomiialle, kuuroille korville; välittelystä ei ole\npuhettakaan. Mutta jos hän kerran on voittanut oppilaakseen -- usein\nsellaisista, jotka De Wetten dogmaattinen epämääräisyys on jättänyt\ntyydyttämättömiksi -- niin on hänellä ne kokonaan; he vannovat\nhänen sanoilleen niin kuin Raamatulle. Raamattua selittäessään --\nhän lukee enimmäkseen Paavalin kirjeitä -- on Beck perusteellisen\nperusteellinen ja pitkäveteinen, hän kun joka sanan kohdalla sen\nkoko käsitekehittymisen, niin kuin hän sen Raamatussa voi etsiä,\nyleensä koko valmistuksineen tuo esille. Dogmaattisissa luennoissaan,\njoiden sisällön hän toivoo puhtaasti ammentaa Raamatusta, liikkuu hän\nyhtämittaisessa polemiikissa kaikille puolille, kirkonoppia vastaan,\nvälittävän teologiian kaikkia laatuja vastaan, nimenomaan Ritschiä\nvastaan, jonka kanssa hänellä kumminkin taas on paljon yhteistäkin,\netenkin raskaassa, tarpeettomasti, ei ennen totuttua käsitteiden\nnimittelyä sommittelevassa kielenkäytännössä, sitten myöskin\nSchleiermacheria vastaan, jota vastaan hän asettuu usein, yhtyen\njärkeilemisessä, ja käyttääkin järkeilyn aseita hyvällä tuloksella,\nmutta vain sitä varten, että asettuu lopuksi sitä vastaan jyrkimpään\nvastarintaan niin kuin suorastaan vastassa olevaa absoluuttisesti\nvihollisen valtaa vastaan. -- Beckin luennot pastoraaliteologiiassa\novat käytöllisiä kokemuksia täynnä ollen (hän oli aikaisemmin pappi)\nylen hyvät.\"\n\nNäin Beck, kiitoksia, tunnustusta ja ystävällisiä toivotuksia\nmukanaan v. 1843 huhtikuussa matkusti perheensä kanssa Baselista\nTybingeniin, käyden matkalla ystävänsä Zellerin luona Beuggenissä\nja viivähtäen vanhan isänsä luona Balingenissa. Hän oli mennyt\ntoisiin naimisiin vaimovainajansa sukulaisen Mathilda Märklinin\nkanssa, joka oli synnyttänyt ennen muuttoa kaksi lasta, joten\nmuuttojoukkoa oli isä, äiti, neljä poikaa ja neljä tytärtä. Kun\nprofessorin virkaan kuului samalla aamu-saarnaajan toimi, sai Beck\nvapaan asunnon kasvitieteellisen puutarhan vastapäätä olevassa\npappilassa, joka nyt tuli hänen kodikseen aina kuolemaansa asti.\nJuuri hänestä, joka erityisesti luontoa rakasti, tuntui talon asema\nerittäin viehättävältä, sillä akkunoista oli vapaa näkyala mainittuun\npuutarhaan ynnä sen läheiselle viinimäelle. Tiekin yliopistolle kulki\nläpi puutarhan.\n\nToukokuun 11 päivänä 1843 alkoi Beck opetustoimensa\nvirkaan-astujais-luennolla \"Kristillisyyden suhteesta ajalliseen\nelämään\". Tiede oli silloin Hegelin filosofian vaikutuksen alainen ja\njumaluusopissa etenkin David Strauss ja Christian Baur suosivat sitä.\nBaur oli professorina Tybingenissä ja hänellä oli suuri vaikutus\nnuoriin.\n\nBaur oli varsinkin kristillisen kirkon ensi vuosisatojen\nkäsityksellään ja Uuden Testamentin kirjojen arvosteluillaan\nherättänyt huomiota, saaden vapaasti ajattelevien piiriltä suurta\nkiitosta ja uskovien piiriltä vastustusta. Beck Raamatun pohjalla\nolevine näkökantoineen oli huomattavassa vastakohdassa oppineissa ja\nylioppilaspiireissä vallitseviin taipumuksiin. Useasta tuntui, ettei\nhänen katsantokantansa enää pidä paikkaansa ja että se vanhentuneena\nja pätemättömäksi todistettuna täytyy jättää.\n\nYlioppilaista, joiden maku muodinmukaisen filosofian ja jumaluusopin\nkorkealle lentävistä ajatuksista oli turmeltunut, ei tahtonut se\nvoimakas ja tervemakuinen ruoka, mitä Beckin luennot tarjosivat,\nensin maistua. Aluksi kuunteli häntä vain pieni joukko. Mutta\nvähitellen muuttui maku. Vuodesta vuoteen lisääntyi Beckin kuulijain\nluku ja pian oli hän yleisesti tunnustettu raamatullisen tieteen\nmestari sekä tiedekuntansa enin kunnioitettu opettaja. Etenkin\nkokoontui ulkomailta joka vuosi kuulijoita, niin että ajottain oli\nvaikea suuressa luentosalissa saada istuinpaikkoja. Enimmäkseen\noli kuulijain luku 150-160, eräänä vuonna 174; muilla oli ollut\nkorkeintaan 30. Keskimäärin oli näistä Beckin 20 viimeisinä\nelinvuosina vuosittain 100 ulkomaalaista, olipa erään kerran 146.\n\nTämä suuri vaikutus kuulijoihinsa ja vetovoima oli Beckillä loppuunsa\nasti. Se johtui hänen käsityksestään jumaluusopin opettajan\ntehtävästä ja hänen henkevästä persoonallisuudestaan, joka ei\nhelposti jättänyt vaikutusta tekemättä. Ensi vaatimus, jonka hän pani\nitselleen ja kuulijoilleen, oli: \"Takasin lähteelle!\"\n\nRaamatusta, jumalallisen totuuden lähteestä, tulee meidän ammentaa.\nRaamatusta täytyy meidän ottaa rakennuskivet tieteelliseen\njärjestöönkin. Mutta kun meillä kaikilla jo on monenlaisia\nmielipiteitä, joita siellä ja täältä olemme jääneet, täytyy meidän\nnäistä ensin irtaantua sekä sitten syventyä ja elää Raamatun\najatustapaan ynnä kokonaiseen raamatulliseen maailmaan. Mutta tämä\non vain sille mahdollista, joka Raamatun sanan uskoo. Ilman uskoa\njoutuu jumaluusopillinen tiede ja oppi, jos se niin sanoaksemme\nvain ulkopuolelta katselee Raamattua ja sen oppia, jota menettelyä\nrakastetaan kutsua objektiiviseksi ja historialliseksi, erehdyksiin\neikä Raamatulle silloin tehdä oikein. Sillä pyhän Raamatun oppi,\njota on salaisuus, mitä luonnollinen ihminen ei käsitä, avautuu\nja selviää vain sille, joka antaa Jumalan Hengen, persoonallisen\nuskon perustuksella, johdattaa itsensä siihen. Synnin tähden on\nluonnollinen ihminen ei ainoastaan heikko siveellisesti hyvään, vaan\nhän on myöskin ajatuksissaan, erittäinkin milloin nämä kohdistuvat\njumalallisiin asioihin, niin kuin oman sielunsa tilaankin, vanki,\nraukka ja sokea. Ainoastaan uusi yhdistys jumalallisen henkiolennon\nkanssa, uusisyntyminen, vapauttaa tästä tilasta ja sekin käy\nasteettain, päästen täydellisyyteensä vasta iankaikkisuudessa.\nTavalliselle ihmiselle ja yksinkertaiselle kristitylle, samoin\nkuin oppineellekin ja ajattelijalle kulkee tie totuuden tuntoon ja\njuurtumiseen siinä uskon kautta ja totuuden henkipiirissä sisäisen\nelämisen kautta, sen jokapäiväisessä harjotuksessa, minkä tuntee\ntotuudeksi. Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa, hän on ymmärtävä,\nonko tämä oppi Jumalasta. Tämä oli Raamatunkohta, johon Beck ei\nväsynyt aina uudestaan viittaamasta.\n\nHän osotti myös oppilailleen tien, millä sellaiseen uskoon ja\nymmärrykseen päästään sekä neuvoi, miten heidän Raamattua tuli\ntutkia, miten sitä tehdessä totuus toisensa jälkeen täytyi\nottaa sydämmeen ja omaantuntoon, ei rientää yli, ei vaivata\nitseään oppineilla selityksillä, vaan antaa sanan luonnollisen,\nyksinkertaisen ymmärryksen ja voiman vaikuttaa sydämmeensä. \"Jos\nteille jokin kohta on käsittämätön, niin älkää sitä hyljätkö, vaan\njättäkää se syrjälle myöhempää aikaa varten. Älköön luultako, että\nolisi pakko kaikki väkivallalla temmata itselleen. Mikä alussa\nnäyttää hämärältä, se saa myöhemmin valaistuksensa, kunhan vain\nensisti yksinkertaiset perustotuudet paremmin on päästy ymmärtämään\nja muutettu elämäksi.\"\n\nNäin piti Beck lujasti kiinni periaatteesta: meidän täytyy ammentaa\nei omasta ajattelustamme, joka on erehdyksien alainen, vaan\njumalallisten totuuksien aarteesta, itsestään Raamatusta ja nämä\njumalalliset totuudet omat korkein ymmärrys, täydellisten korkein\ntotuus, vaikka se maailmasta näyttää hulluudelta. Beck tahtoi, että\njumaluusopillinen tiede vapautuisi filosofian siihenastisesta,\nsuositusta holhouksesta, että se perustuisi Raamattuun ja siten\ntieteenäkin seisoisi sille ominaisella pohjalla, omilla jaloillaan.\n\nTotuuden taivaallinen valtakunta elämänvoimineen ja elämänlakeineen\non se esine, jota jumaluusopin tulee käsitellä. Ja tämä juuri ei\nole vain ajatusten esine, vaan elämän valtakunta, joka laskeutuu\nkaikkialle meidän maailmaamme, missä vain tapaa avonaisia ovia\nihmissydämiin. Näin on Kristus yhdeltä puolen tie, totuus ja elämä,\ntoiselta puolen tulee todella Jumalan valtakunta maailmaan. Mutta\ntämä tuleminen on siveellisesti välitettyä, se on, se kohdistuu\nihmisen _omaantuntoon_ haihtumattomine totuudentodistuksineen ja\nsammumattomine ikävöimisineen todellista elämää Jumalassa, niin kuin\ntuon ikävöimisen salminsana ilmaisee: \"Niin kuin peura himoitsee\nraikasta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua, Jumala.\"\n\nKun siis Beck näki oikean jumaluusopin lähteen teologin\npersoonallisessa uskonelämässä, oli hänen opetustoimensakin\njollainen, ettei hän tarkottanut ainoastaan kuulijainsa tieteellistä\nedistyttämistä, vaan koki saattaa heidät myöskin elävään\nyhteyteen evankeliumin totuuden kanssa. Siksi ei hän arastellut\nomista elämänkokemuksistaankin, myöskin varhaisemmalta ajalta,\nopetusistuimeltaan puhua ja samoin aivan persoonallisesti johtaa\noppilaitansa rukouselämään, vakavaan omaan itsehensä kääntymiseen.\nKyllä ivailtiin, että Beck kateederilta _saarnaa_, on seurojenpitäjä.\nMutta moittijansa eivät ymmärtäneet, että vain uskova kristitty voi\nuskosta opettaa. Ken Beckin oppilaana on ollut ja omassa sydämmessään\nhänen kauttansa julistetun Jumalan sanan voimaa tuntenut, hän on\nkiitollinen siitä, että tämä opettaja on hänet vääriltä, ainoastaan\npäätietoa tarkottaman tieteellisyyden korkeuksilta ohjannut tuolle\ntosin aina ylönkatsotulle raamatun- ja sydämmen-jumaluusopin tielle.\nKen halukkain sydämmin hänen sanojansa kuunteli, hänestä tuntui aina\nluennoilta tullessa kuin tulisi hän kirkosta eikä luentosalista ja\nhän tunsi sisällisesti edistyneensä ja sydämmessään lämmenneeksi.\nTäten oltiin Beckin kuulijoina todellisessa koulussa; häneltä\nsaatiin hengellistä kasvatusta ja oikeata ohjausta Jumalan sanan\nkurinalaisuuteen.\n\nSamoin kuin aikaisemmin Baselissa oli Beck mielettään ulkopuolella\nluentojansa myöskin yksityisesti persoonallisessa seurustelussa\noppilaittensa kanssa. Tilaisuutta siihen tarjosivat kävelyretket\niltapuolin, joihin osaa ottamaan hän kutsui hänelle persoonallisesti\nitseänsä esitteleityneitä sekä kutsui hänen kotiinsa tahi\n\"Gütle'lle\". Gütle oli nimittäin pieni maapalsta, noin kilometrin\npäässä Beckin kodista, korkean mäen rinteellä, siinä vähäinen\npuutarhamaja, josta oli kaunis näköala ja jossa Beck kesällä melkein\njokapäivä ahkerasti työskenteli puutarhatöissä. Täällä vietti hän\nusein kesä-illat ja nautti yksinkertaisen illallisensakin. Täällä\noli kovin tuttavallista, kun hän ystävien ja perheenjäsenien\npiirissä suoralla avonaisella tavallaan puheli ja antoi itselleen\nkertoella omista kokemuksista ja kotioloista kunkin. Kaikki oli niin\nluonnollista, ei mitään etsittyä, tehtyä, tunkeilevaa, vaikutusta\ntähtäävää; mutta joka aika tunsi hänessä sisäisesti koossa olevan\nmiehen, jolla oli selvä luja vakaumus jumalallisissa niin kuin\nmaallisissakin asioissa. Ja tuo suora tapa, joka hänellä aina oli,\nvaikuttikin, että yksinkertaiset maanmiehet tunsivat itsessään vetoa\nhäneen ja että hän heidän seassaan nautti suurta luottamusta.\n\nBeck luennoi Tybingenissä vähin muuttein samoista aineista kuin\nBaselissa. Tärkeimmät luentonsa, vuorovuosin, olivat uskonoppi\nja siveysoppi, joissa hän esitti sen opin järjestön, minkä oli\nRaamatusta koonnut. Näiden aamupäivän luennoiden ohella selitti\nhän säännöllisesti iltapäivän luennoissaan erinäisiä vanhan ja\nuuden testamentin kirjoja. Kaikki luennot on hänen kuolemansa\njälteen vävynsä, kirkkoherra Lindenmeyer, julaissut painosta.\nNämä ovat, kuten itsestään on ymmärrettävä, tarkotetut oppineille\nlukijoille. Joukko kirjoja, ennen kaikkia kuusi nidettä saarnoja\nnimellä \"Kristillisiä puheita\" [Suomessa on näitä julaissut prof.\nA. W. Ingmanin toimesta: Sjutton Skriftliga Tal af Dr. J. T. Beck.\nÖfversättning 1866 ja samassa J. T. Becks teologiska karakter,\ntecknad af A. W. Ingman ynnä vielä toinen vihko. -- Suomeksi on J.\nT. Beck, Kristillisiä Puheita. Mukaillen suomentanut K. E. Stenbäck.\nWuosikerta saarnoja. Pori. O. Palander. 1885.] samoin kuin \"Ajatuksia\nRaamatusta ja Raamatun mukaan\" sekä \"Kirjeitä ja Ydinlauseita\" ja\n\"Johdanto kristilliseen uskonoppiin\" ovat jokaiselle ymmärrettäviä\nsekä omiansa tutustuttamaan hänen katsantokantaansa. \"Ajatuksia\nRaamatusta ja Raamatun mukaan\" sisältävät runsaan aarteen\nkristillistä viisautta ja tarjoovat neuvoa, lohdutusta sekä kehotusta\nmoninaisiin elämänoloihin ja -tiloihin. Ne ovat otteita ystäville ja\noppilaille lähetetyistä kirjeistä.\n\nPääpiirteinä Beckin sekä mainituissa helpompitajuisissa kirjoissaan\nettä tieteellisissä teoksissaan esittämässä opissa olkoon tässä\nkäytölliseen kristillisyyteen varsinkin kohdistuvana erityisesti\nmerkitty seuraavia kohtia.\n\n_Pyhä Raamattu_ on ruumis, jonka Jumalan henki -- ihmisiä välineinä\nkäyttäen -- on luonut, antaakseen ilmestyksensä koko ihmissukukunnan\ntiedoksi. Ihmiskunnalle on se merkki, joka sitä huomauttaa tulemista\nJumalan tuomioista ja samalla valkeus, joka tahtoo sen niistä\npelastaa. Yksityiselle ihmiselle se on kasvatuskirja. Sen sana on\nkatoamaton siemen, joka sydämmeen kylvettynä synnyttää hänessä uuden,\njumalallisen elämän ja tätä edelleen kasvattaa. Juuri sen tähden on\nvälttämätöntä saada ja ottaa tämä sana väärentämätönnä vastaan.\n\nMutta kasvaminen edistyy henkisten lakien mukaan. \"Henkisiä lakeja\ntäytyy teidän noudattaa. Edistys käy ajatuksen lakien, tahdon lakien,\nsiveellisten lakien mukaan. -- Joka ihmisen täytyy _ajatella_, jos\nasian mieli häneen juurtua. Hän ei saa luulla: annanpahan vain olla\nja rukoilen jotenkin asiasta, tulkoon miten tulkoon. Hänen täytyy\najatella, hänen täytyy _tahtoa_, tehdä itsekseen periaatteita, tehdä\naikomuksia. -- Kun ihmisten järki, ihmisten ajattelu, ihmisten tiede\non kristillisyyttä rääkännyt, luullaan että myös tahto, todellinen\njärki, syntyperäinen ajattelu, arvostelut olisivat ylenkatsottavat.\nMutta sehän kuuluu henkiseen perustaan ja henkisiin kykyihin.\" --\n\"Raamatulliset realiteetit, tosiolot, joihin tulisi sisäytyä, ovat\ntosin vain viittaavia, syystä että raamatullinen kristillisyys\naina panee ihmisen kokeille: kuinka kauas sinun lihasi, sinun\n_uskollisuutesi_ hengellisiin nähden menee? Tahdotko täydellisyyteen\nvai etkö tahdo?\" -- \"Jos ei jollakulla vielä ole mitään armosta, niin\nvaaditaan arvollisuutta siihen nähden, mitä meiltä luonnosta jo on:\nteillä on korvat -- kuulkaa! sydämmet -- ajatelkaa ja ymmärtäkää!\nEllette niin tee, ette ole arvollisia. Tämän kuulemisen, näkemisen\nja ymmärtämisen kautta lähinnä on tultava mielenmuutokseen. Ellette\nniin tee, ette ole sen arvollisia. Mielenmuutoksesta kasvaa usko.\nEllette niin tee, ette ole sen arvollisia. Uskosta kasvaa vaellus.\nEllette niin tee, on asia taas niin.\" -- \"Sinun täytyy antaa ojentaa\nymmärryksesi. Mutta ojentuminen on _pitkittyvää_. Sen tähden täytyy\naina olla varova, ettei mene pitemmälle kuin näkee, ettei ote\nolevinaan _kaikkitietävä_.\" -- \"Tämä sana, joka ei ole syntynyt\nmistään inhimillisestä tiedosta, ei ole myöskään millään sellaisella\n(siis ei myöskään millään tunnustuskirjalla) kierrettävä tai\naidattava tai edes täydennettävä.\"\n\nJokainen _Raamatunsana_ täytyy lukiessa tulla paljoa terävämmin ja\nenemmän _täyteläisenä_ käsitetyksi, kuin me fraaseista, kuluneista\npuheparsista rikkaan tapamme mukaan puhellessa olemme tottuneet.\n\"Ellei näitä sanoja tai käsitteitä, niin kuin 'Herra', 'Lunastaja',\n'Välimies' itselleen yksityiskohtia myöten selvitä, niin mitä hyötyä\nniistä sitten itselleen saattaa saada? Paljaan arvonimen. Ei niin,\nvaan meidän täytyy ne tosioloiset suhteet, mitkä niissä osaksi ovat\nedellytetyt, osaksi ovat ilmaistut, itsellemme selviksi tehdä.\nSilloin me pääsemme sanat sisältöineen tajuamaan. 'Paimen', 'tie'\nomat kuvauksia, ja kumminkin, kuta enemmän tällaista luonnollisen\nasian nimitystä ja merkitsemistä miettii, sitä enemmän selviää,\nmitä sillä on sanottu Kristuksen suhteesta meihin ja meidän\nsuhteestamme Kristukseen.\" -- \"'Elämän leivällä' selvittää Kristus\nravitsevan elämänvoimansa, 'elämän vedellä' henkisesti virvoittavan,\npuhdistavan, hedelmöittävän elämänvoimansa.\" -- \"Kun Kristus sanoo:\nMiltä olen teidät pannut hedelmiä kasvamaan, niin on hedelmäintuotto\ntällä panemisella todenteolla mahdolliseksi tehty. Se on todellinen\nistuttaminen, niin tuin jokin puu istutetaan.\"\n\nKokonaisarvostelu Raamatun sisällyksestä ja muodosta on:\n\"Raamatullisessa maailmankatsomuksessa on _yhteys_ sellainen,\njommoista ei missään muualla ole olemassa\" ja \"ken kerran sellaiset\n_kauneudet_ tuntee, luuletteko, että silloin voisi vielä niin ihastua\ninhimillisistä taideteoksista?\"\n\nMitä ymmärrämme, se täytyy meidän, sitä myöten kuin tarvitaan,\nmuuntaa teoksi, kaikissa tapauksissa se sisäisellä kumartamisella\nja pyhitykseen pyrkimisellä käsittää. -- \"Me emme saa sitä käyttää\npaljasta tietoa ja tunne-elämää (sisäistä levottumista) ja\nulkonaista puuhaamista varten, vaan päinvastoin omantunnon ja tahdon\nsivistämistä, itsemme opettamista ja rankaisemista, vahvistumista ja\nkurin-alaisena oikeassa hurskaassa menossa pysymistä varten. Se on\ntehtävämme, hyvän kilvoituksen kilvoittelu, että luonnon ihmisestä\nmuuttuisi Jumalan ihminen, kaikkiin hyviin töihin kykenevä. Sanalla\nsanoen, kyseissä on totuudeksi tunnetun persoonallinen omistus ja\nsen kautta luonteensivistys. Uskokaa Te Herran sana: 'Joka totuuden\ntekee, hän tulee valkeuteen!' 'Joka minun sanani kuulee ja tekee\nniiden mukaan, hän rakentaa kalliolle.' Se ei ole mitään juosta\nhakittamista ja syöksymistä, se on kulkemista valkeutta kohti, se\non rakentamista (tai istuttamista), kestävästi ja kärsivällisesti\npäämäärään pyrkivää elämänkulkua ja elämänrakentamista omassa\nitsessä. Näin kehittyy Teissä tuo Herran ylistämä 'älykäs, taitava\nmies, josta tulee uskollinen ja taitava palvelija', kehittyy tuo\nvalkeudesta syntynyt Paavalin mainitsema 'viisas mies' ja 'viisas\nrakentaja', siis ei mikään paljas ajattelija ja tietomies, ei mikään\ntunneihminen ja haaveilija, ei mikään yrittelijä tai näyttelijä,\nvaan kehittyy _viisaan luonne_, jota eivät tunteet eivätkä tiedon\nja puuhailun viehätykset mestaroi ja hurmaa, vaan joka oppii ne\nhillitsemään ja kurissa pitämään, oppii ne puhdistamaan ja oppii\nkäyttämään totuuden järkevään palvelukseen.\"\n\nTäten ei kukaan ole tosin vielä täydellinen kristitty\nuskonkappaleiden hyväksymisellä eikä elävällä katumustunnustuksella\neikä silläkään, että hän jonakin silmänräpäyksenä uskossa tahtoo\nomata, mitä hänen Kristuksen tiellä rukoillen ja etsien tulee saada\nomakseen. Eikä sittenkään Beck ole mikään _armon_ ylenkatsoja. Hän\nvain ei tahdo yksinomaista armon saarnaamista eikä mitään armon\nsaarnaa ihmisille, jotka tahtovat syntisinä pysyä. Hänellekin on\nkristillisyyden perusajatus: \"Jumalan rakkaus pelastavana armona\nJeesuksessa Kristuksessa\". Mutta \"kokonainen armo (Kristuksessa) on\nvanhurskauden tiellä perustettu, samoin tulee se myös vanhurskauden\ntiellä yksityisiin.\" Ja tämä armo ei ole vain vapaaksijulistava,\nvaan oleellisesti vapahtava, samalla vapaaksijulistava ja voimaa\nlahjoittava, joka muodostaa ja kasvattaa ja itsensä Isän, Pojan ja\nHengen yhteydessä voiman kaikkeen antaa.\n\nKoko kristillisyyden edellytys on ihmisen syntinen luonto ja\nihmisen historia. Paratiisissa Jumalasta lankeemisella on ihminen\nsamalla langennut syntyperäisestä perusasemasta, luontomme Jumalan\nkaltaisesta luonnonpohjasta ja perusmuodosta, maailmaan, aistilliseen\nja tottelemattomaan luontoon. Ja seurauksena on luonnonrikkouminen,\nkuolema. Se ei parannu itsestään aikojen kuluessa. Päinvastoin, yhä\nkasvava velka ajaa Jumalan ja ihmiset yhä kauemmas toisistaan.\n\nTämän ihmisen syntisyyden takia voi nyt hyvä tulla toimeen ainoastaan\nlunastusteon kautta siten, että Jumala ja ihminen sovitetaan ja\nihmiseen uusi luonnonpohja ennalleen korjataan. Toiselta puolen\ntäytyi _Kristuksessa_ jumalallisen ja inhimillisen, jumalallisen\nhenkiolennon ja lihaluonnon taas tulla yhteen toisensa kanssa\nmuodostetuksi. Kristus otti turmeltuneen ihmisluonnon, ei kyllä\nitsenäisesti aistillista, vaan passiivisesti aistillisen ja hänen\nkoko inhimillinen elämänkehityksensä on pitkittyvää lihan ja\nhengen yhdistystä. Paitsi sitä oli vielä Jumalasta langennut liha\nuhrattava. Mutta _ihmisen_ täytyy nyt Kristus oleellisena Sovittajana\nuskossa käsittää ja itseensä ottaa. Täten pääsee hän Kristuksen\nsovinnonoleeseen, hänen persoonalliseen sovintoonsa. Tällä on hän\nJumalan kanssa sovitettu. Ja luonnonmuutokseen täytyy hänen tulla.\nSitä varten oli tarpeen ei ennen Kristuksen kirkastumista annettu\nelämäntekijä, _Pyhä Henki_.\n\n\"Me emme ole ainoastaan sielu ja ruumis, vaan samoin kuin sielu\non yhdistetty ruumiin kanssa, samoin on se yhdistetty myös hengen\nkanssa. Henki on sielun välin sisään- ja ylöspäin niin kuin\nruumis ulos- (ja alas) päin. Mutta tämä henki on ruumismaailman,\naistillisuuden valtaaman sielun vallan sortamana sen sijaan että se\nvoisi korottaa sielun yli aistillisuuden ja korottaa itsensä. Näin\nei se pääse mihinkään itsenäisyyteen; mutta hengenkykynä on se vielä\nsielussa, muodon puolesta järkenä, olennon puolesta omanatuntona.\nMutta se on nyt toinen toiseensa sekottuneena. Ymmärryksensäkin on\nkiintynyt aistilliseen, ulkonaiseen ja on näin sieluun kietoutunut.\nSiis on ensisti erotus tarpeen. Sisällisen ihmisen ja ulkonaisen\nihmisen täytyy toisistaan eritä. Sen toimeenpanee sana. Siinä ihminen\ntulee kahtia jaetuksi. Hänessä kilvoittelee ylöspäin jotakin irti.\nSilloin tulee veto ylhäältä: 'Minä vedän heidät, kun olen korotettu,\npuoleeni.' Vetovoima, se on _Henki Jumalasta_, Jeesuksesta. Näin\nsyntyy vähitellen kihlaus ylhäältä olevan Hengen ja tämän meissä\nolevan hengen välillä ja tässä hengensäännöksessä elähtyy uusi\nitsenäinen henki.\"\n\n\"Yhä vaan petytään ihmishengessä ja luonnossa olevan rikkaan elämän\nkautta ja tämä rikas elämä lentää liihottelee juuri ulkopuolella\nJumalaa aistimaailmassa, aistipetoksessa, ja, niin rikkaana kuin se\nkehittyykin, murtuu se pirstaleiksi kuolemassa.\"\n\n\"Ihmisen 'pneumaan', henkeen, joka sielun mukana on alasalennut\nlihaan, täytyy uudestaan jumalallisen 'pneuman', hengen tulla, että\nse taas saa itsenäisen elämän vastoin tuota lihallistunutta sielua.\"\n\nNyt vasta on Jumalan tahdon todellinen täyttäminen ja _Kristuksen\nseuraaminen_ mahdollista.\n\n\"Siinä on heillä edessään, miten kristillisiä he olisivat\nsiveysjärjestöissään omine 'Kristus esikuvana' oppeineen. Oletko\ntutkinut, voitko asian suorittaa ja voivatko ne sen tehdä, joille\nsinä huudat: 'Kristuksen jälkiä! Hänen esikuvansa mukaan!'\nKristuksen esikuvanaolo edellyttää ei ainoastaan hänen oleellista\nyhdenkaltaisuuttaan meidän kanssamme, vaan myös meidän oleellista\nyhdenkaltaisuuttamme hänen kanssaan, hänen Henkeään. Meidän täytyy\njuuri hengestä syntymisen kautta olla jääneet itsessämme siinneen\nhänen kaltaisensa _hengen_!\"\n\n\"Sen tähden täytyy rukoilla ja täytyy etsiä Kristuksen sanassa.\nTämän sanan mukaan täytyy kulkea kuten hänen oppilaansa tekivät ja\nniin tulee aika, jolloin henki annetaan. Sen määrää armo eikä meidän\nvoimamme. Mutta sitten tulee myöskin vaatimuksena: niin tulee teidän\nolla!\"\n\n\"Jumalan tie on jotakin toista kuin ihmisten tie. Edellisellä\nkulkee aina hiljaa ja kuitenkin oikeaan aikaan ja sitten nopeasti\nniin kuin luonnossakin. Luontokin uinuu ja uinuu koko pitkän talven\najan. 'Miksi niin kauan? Eihän siitä tulekaan mitään.' Mutta nyt\njuuri tulee oikea hetki. Valonsäde välkkyy. Jumalan henkituuli\npuhaltaa. Nyt joutuu. Tehkää ennen mitä tahdotte! Sitä varten on\nkumminkin toimia, joita voidaan talvella tehdä. Puidaan mitä on\nja valmistellaan. Ei että olisi pakko sinne tänne juoksennella.\nPysy taloustoimissasi, pidä huolta työmiehistä, jotka sinulle ovat\nuskotut, mutta ennen kaikkia itsestäsi, ota itsestäsi vaari!\"\n\nTässä jyrkässä erotuksessa, mikä on yhtäältä jokaisessa ihmisessä\nolevan syntyperäisen Jumalanhengen jäännöksen, joka kumminkaan ei\nenää jaksa korottaa ihmistä lihan asteen yläpuolelle, ja toisaalta\nuuden, ylhäältä tulevan Pyhän hengen välillä, on avain ymmärtämään\nkaikin puolin Beckin ominaista asemaa uskovan teologiian ja kirkon\nkeskivälillä. Asia käy vielä selvemmäksi tarkastettaessa, mitkä Beck\nniin usein erottaa: psyykillistä, sielullista, luonnollista ihmistä\nja pneuma-ihmistä, henki-ihmistä.\n\nVerrattaessa aitolihalliseen ihmiseen (lihalliseen ihmiseen\nahtaammassa mielessä), jolla ei ole halua sanalla sanoen\nmihinkään muuhun kuin aistillisiin himoihin, on _sielullinen_\nihminen parempi. Sielullinen ihminen pitää koko ihmisemolemusta,\nerittäinkin henkeä armossa. Hän iloitsee kauneuden nautinnosta ja\nesiintymisestä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa, ruumiillisen\nja henkisen voiman ja hyveen harjotuksista, henkisten aarteiden\nkokoamisesta, luonnon, ihmismaailman ja historian syvyyksiin\nsyventymisestä. Hän etsii Jumalaa ja antaa itseään viedä Jumalan\nluo. Tuttavuus kristillisyyden kanssa saattaa hänet järjellä ja\ntunteella tajuamaan jotakin kristillisyyden salaisuuksista, kuten\njumaluuden kolmiyhteydestä, Kristuksen rakkaudesta, kaikesta Jumalan\nilmestyksestä ja lainaamaan myös siitä joitakin ohjesääntöjä\nelämälleen. Sielullinen ihminen ei ole itse itselleen kylliksi,\nhänessä kehkiää halua ja intoa perheen, isänmaan, kirkon, niinpä\nkaunisten Jumalanpalvelusten, kristillisten juhlien samoin kuin\nhyväntekeväisyyden hyväksi.\n\nKoko tämä ala, missä sielullinen ihminen liikkuu, ei ole itsessään\nylenkatsottava, se on päinvastoin suurimmaksi osaksi jumalallista\nsäätämää, kuten perhe, valtio, aikanaan Israelissa myöskin\naistillinen Jumalanpalvelus ja ulkonainen kuri. Siellä hoiti Jumala\nitse niitä. Niin jaamme ja tulee meidänkin niitä ihmisten ja\nkansojen alemmalla kasvatusasteella ollessa hoitaa. Kristillisyys\non tositeossa sangen paljon ollut apuna myöskin sielullista elämää\nmaailmassa korottamassa ja jalostamassa. Matt. 13: 31-33. Maailman\nkoko henkinen ilmapiiri on Kristuksen hengen voimalta muuttunut.\nKristillisyydessä juureutuu sivistyksemme ja humaniteetti, ihmisyys.\n\nKumminkaan ei kristillisyyden varsinaista olemusta ole vielä\nkäsittänyt se, ken ei yli tämän paljaastaan sielullisen asteen\nole edistynyt, joka kyllä usean hyvinkin kiitetyn kristillisyyden\nkohdalla on asianlaita. Jo sitä ei jaa jättää huomioon ottamatta,\nettä sielullisen ihmisen koko toiminta harvoin on puhdas\nitsekkäisyydestä ja aistipetoksesta. Sellainen sieluntila saattaa\nasianomaisen tietämättä olla. Tässä taas voi kasvattajaviisaus\nvaatia, ettei vapautta liian aikaiseen häiritä, kuten nuorison\nmaallisiin huvituksiin nähden, kun huvit säilyttävät vielä ainakin\nsoveliaan siisteyden. Mutta vihdoin täytyy ajan tulla, jolloin\nihmiselle silmät aukenevat siitä, että myöskin nuo hänen korkeimpina\npitämänsä hyvät, voimat, toimet kaikki omat kuoleman vallan\nalaisia. Ne eivät anna hänelle kärsimisissä ja kuoleman hetkellä\nenää niin mitään lohdutusta; vielä vähemmän ne voivat häntä auttaa\nvoittamaan kuolemaa. Yksin inhimillinen tiede ja viisauskin joutuvat\nlopuksi Saarnaajan arvostelun omiksi: kaikki on turhuutta, paljas\ninhimillinen vanhurskaus, niin vähän kuin se onkin ylenkatsottava, ei\nvie vielä taivaanvaltakuntaan.\n\nSitä vastaan avaa meille nyt Jumala Kristuksen kautta korkeamman,\npysyvän elämän \"taivaanvaltakunnassaan\", puhdistaa ja varustaa meitä\nvoimalla ja muodostaa meitä sitä varten Henkensä kautta, tekee\npaljaasta sielullisesta ihmisestä uuden ihmisen, henki-ihmisen.\n\n_Henki-ihminen_ on se, joka kuuntelee, tottelee itseänsä Jumalaa,\njolle valo ylhäältä avautuu ja voima ylhäältä annetaan, jotka hänet\nuudistavat Ne auttavat häntä irtautumaan maailmasta ja omasta\nlihastaan, se tietää ei ainoastaan alhaisesta aistihimosta vaan\nmyös turhuuden kietoman maallisen hyvän siteistä, ihmissuosiosta,\nomasta tahdosta j.n.e. Nyt vasta oppii hän oikein Jumalaa Isänä,\nKristusta Sovittajana ja Lunastajana sekä Herrana uskossa tuntemaan\nja ymmärtämään. Todellista totuutta ja pysyviä hyviä asioita tuottaa\nhänelle vain Jumalan sana ja Jumalan tahdon tekeminen. Koska\nhän etsii kunniaa ja täydellistä tyydytystä yksin Jumalassa ja\ntaivaanvaltakunnan aarteista, voi hän jättää maallisesti pahimmankin\nniinkuin Jumala tahtoo, pysyä hiljaisuudessa ja salaisuudessa, tahi\nJumalan määräämää työtä tehdä ja kuormaa kantaa, vieläpä sen tähden\nkärsiäkin, kaikessa seurata Kristusta.\n\nTäydelliseksi ei hän siitä tule niin kauan kuin maan päällä elää\nyhtä vähän kuin täydellisesti autuaaksikaan Kuoleminen ja uudesti\nelähtyminen käyvät aina rinnatusten. Mutta lihan valta hänessä on\nmurtunut Vanhurskas Isä taivaassa auttaa sitä, ken uskollisesti hänen\nsanassaan pysyy, myös eteenpäin Hengellään, niin että hän voipi\nsynnin aina uudestaan tuntea ja kieltää sekä täyttää hyvää.\n\n\"Vasta uudestisyntymisen jälkeen alkaa vaarallisin koekohta. Nyt on\nihminen uudestaan itsenäisyyden vapauden koekohdassa. Nyt voivat\nhengen saastutukset ja harhailut, ei ainoastaan lihalliset, esiintyä\njumalallisen väärentämisenä, jumalallisen väärinkäyttämisenä.\"\n\n\"Totuuden tie, sellaisena kuin se on Raamatussa selvitetty, on tosin\n_rauhan tie_, mutta _taistelua vaativa_, on tie, joka vie syvyyteen,\nmutta joka taas alennuksesta korottaa. Se on _kierteisliikuntoa_,\neikä mitään suoraa.\"\n\n_Jumalanvaltakunta_ ei ole vain sydämmentilaa, kuten rauhaa, iloa,\nautuutta; vielä vähemmin on se kristillisten ruhtinasten hallintoa\ntai yhtyneiden hurskasten voimaharjotusta kaikellaisine laitoksineen\nkuria, hyväntekeväisyyttä ynnä muuta sellaista varten. Vaan se on\nJumalanvaltakunta, että taivaan voimat, hyvyydet, persoonallisuudet,\njoilla yksin on todellinen olemus, että \"taivaalliset realiteetit,\ntodellisuudet,\" lujasti järjestettynä kokonaisuutena, ylimaallisena\nelämänjärjestönä, nyt myös vaikuttavat tähän maailmaan. Aistimille\nnäkymättä ja kuulumatta vaikuttavat ja toimivat ne, luonnon\nhiljaisen vaikutuksen tavoin, mutta ankarimmalla lainmukaisuudella\nJumalalle yksin tunnetun suunnitelman mukaan. Me emme tarvitse\nJumalanvaltakunnan tulemusta maailmaan ihmiskeinoin ensinkään auttaa.\nEmme tarvitse; se on jo täällä ja on vaikuttamassa. Siitä vain on\nkysymys: kuka pääsee, kuka tulee siihen? Häiritsemättömimmin voisi\nse kehittyä, jos hurskaatkin eivät niin usein luulisi täytyvänsä\ntoisen kerran sen kulkua varjoon panna, toisen kerran sen armoa\ntai sen tuomioita estää. Kaikki olisi parhaimmin, jos vain kukin\npaikallaan, mihin Jumala hänet on pannut, ahkeroisi saamansa tehtävät\nkaikin voimin, tarmonsa takaa suorittaa, siihen sijaan että pyrkii\nkaikkialla muutoin näyttää maailmanparantaja ja kirkonparantaja\nolevansa. Silloin kaikki rattaat soveltuisivat toisiinsa. Muutoin\npanee Jumala tätenkin aikeensa täytäntöön, ja vahingon saavat ne,\njotka häntä eivät tunne sekä haluavat omia aikeitansa sysätä hänen\npaikalleen.\n\nVoimat ja persoonallisuudet, joiden Jumala antaa valtakuntansa\nilmestymisen jälkeen tässä maailmassa vaikuttaa, kääntyvät yhdeltä\npuolen ihmisiin, jotka hänen sanansa ottavat vastaan ja kätkevät\nne. Mutta toiselta puolen toimivat ne huomaamatta myös vastustavaa\nmaailmaa vastaan ja sen kautta. Näin vaikuttaa Pyhä Henki\nvalheenvaltaa vastaan maailmassa ja valmistaa sitä tuomiolle. Myöskin\nJumalaa vastustavien ruhtinasten tai kansojen täytyy siihen auttaa\nJumalan tahtoa ja suunnitelmaa toteuttaa.\n\nMutta sellaisista hurskaista, jotka ovat läpi nöyryytysten,\nkieltäymisten, kärsimisten lähteneet Kristuksen omalle tielle, jotka\njuuri sillä ovat antaneet itsensä hakata ja silittää käytettäviksi\nkiviksi, on Kristus, oikeana rakentajana, pystyttävä luvatun Jumalan\nrakennuksen todellisen Kristuksen seurakunnan, oikean kristillisen\nvaltion, kun hän näkyvänä taas tulee voimassa ja kirkkaudessa. Heistä\non hän ottava ne papit ja kuninkaat jotka tuhatvuotisen valtakunnan\naikana ohjaavat kansakunnat hänen alamaisikseen. Mutta kaiken\nlopputulos on koko ajallisen maailmamenon lopetus, puhdistus ja\ntaivaallisen uudestimuodostus, uudet taivaat ja uusi maa, sellainen\nmaailma, jossa elämä ja vanhurskaus asuu, joka on Jumalan läpitunkema\nsamalla kuin se on muodostunut Pojan kaltaisuuteen.\n\nJumalanvaltakunnan levittämiseksi maan päällä saavat ja tulee\n_ihmisten työskennellä mukana_, lähinnä siinä toimessa, mihin kukin\non kutsuttu ynnä Jumalan johdolla muodostuneissa kirkollisissa ja\nmuissa olosuhteissa. Erinomaiseen toimintapuuhaan kuuluu erityinen\nJumalan kutsumus, varustus, kouluutus Mutta toiselta puolen emme\nsaa itseämme pettää: muodot semmoisinaan, joissa me toimimme,\nmyöskin koulu, valtio, kirkko, sisälähetys ja ulkolähetys kaikkine\nyhdistyksineen, seuroineen, laitoksineen ja toimenpiteineen eivät\nitsessään ole mitään pysyvää, ei edes jotain, mikä on täydellisyyteen\nkehittymässä. Ne ovat paljoa enemmän heinien, puiden, olkien,\nruumenien veroisia, jotka tätä maailmaa varten ovat välttämättömiä,\nmutta jotka kuitenkin kerran tulevan tuomion tulessa palavat\nporoksi. Kaikesta kirkollisesta toiminnasta tai lähetystyöstä aivan\nsamoin kuin kaikesta työstä perheessä, maallisessa kutsumuksessa,\nkouluissa ja valtiossa ei ihmisen mukana seuraa iankaikkisuuteen\nmitään muuta kuin hengen hedelmät, jotka hänen työnsä ohella\nhänessä itsessään ja muissa kasvavat ja kypsyvät: persoonallinen\nuskollisuus, oikeamielisyys, rakkaus, usko, kärsivällisyys, vilpitön,\nteeskentelemätön nöyryys j.n.e.\n\nNäiden hedelmien saavuttamiseen eivät mitkään ulkonaiset keinot auta.\nNe kasvavat yksin Kristuksen ja hänen apostoleinsa seuraamaa ja\nneuvomaa _menettelytapaa_ noudattaessa.\n\n_Kaikki kristityt_ voivat Jumalanvaltakuntaa maan päällä toisten\nsuosioon saattaa ja sen leviämiseksi apuna olla Mat. 5: 16, 1 Piet.\n2: 12, Mat. 9: 38 mukaan kristillisellä vaelluksella ja rukouksella.\n\n\"Kaikille kristityille on sanottu: pitäkää kansojen keskellä hyvä\nmeno! mutta ei että heidän tulee juosta sinne tänne pakanain\nsekaan ja saarnata. Siten julistatte Te Herraanne Jeesusta, hänen\nhyvettänsä. _Se on lähetystyötä_. -- Hyvä vaellus on _jokapäiväisessä\nelämässä_. Sellaista oli vanha kristillisyys: hiljaista, siveää;\nmutta lujia ihmisiä, henkilöitä, luonteita, joille ei saanut X:ää\ntehdä U:ksi, jotka tiesivät, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä\non valheteltua ja mikä totuutta sekä pysyivät siinä ja sen mukaan\ntoimivat ja sen mukaan arvostelivat. Siten oli hyvin. Nyt on meillä:\npaljaita Jumalan valtakunnan rakentajia -- siveellinen puoli jää\ntakapajulle yhä vain oppilauseita, sääntöjä, uusia seuroja, uusia\nlähetyksiä. Juurtukaa, juurtukaa maaperään, jolla seisotte. Siten\nolette puita, joita ei mikään tuuli kaada.\" -- \"Se on tie: neuvoa\ntaas jokaista pysymään kutsumuksessaan, niin kuin Luteruskin on\ntehnyt: Sinä palvelijatar, sinä tallirenki, siihen on Jumala sinut\npannut. Siinä palvele Herraasi äläkä juokse luostariin! Siinä,\nkutsumuksessanne, hajottakaa Jumalanpelkoa ja oikeamielisyyttä!\nJa jos etemmä olette edistyneet: _Kristuksen hyveitä_ julistakaa!\nSellaisista tulee miehiä, joihin voi luottaa.\"\n\nNeuvoista niille, jotka tahtovat tulla kristillisiksi _papeiksi_,\nesitettäköön tässä seuraavat opetukset.\n\nPapinviran tehtävä raamatullisessa mielessä on: opetuksella,\njohdattamisella ja palvelemisella (itsensä uhraamisella) perustaa\nelämänyhteyttä Kristuksen kanssa ihmisissä ja ihmisten keskuudessa,\nviedä Kristuksen kuulemiseen ja seuraamiseen ynnä elämään hänessä.\n\nPapinviran todella Jeesuksen nimessä hoitamista varten täytyy papin\nitsensä tuntea Kristus ja seurata Kristusta. \"Mutta tästä ei vielä\nseuraa, ettei sitä ennen yhtään mitään voida Jumalan ja Jeesuksen\nnimessä tehdä. Jumalan käskyjä ja tietä Jumalanpelkoon, niin kuin\nniitä Vanha Testamentti ja niin kuin niitä edelläkävijä Johanneskin\nvalmistuksena Jeesukselle opetti, niitä ainakin voidaan opettaa.\"\n\n\"Tosin kyllä syytetään: 'sellainen saarnaa vaan siveyttä (paljasta\nsiveysoppia armon sijasta)'. Kunpa hän vain oikein siveyttä saarnaa!\nKen on Jeesuksessa Kristuksessa, hän ei ole yli siveysopin, vaan hän\nedistyy aina enemmän siveysoppiin, lakiin. Näin on tehty vastakohtia,\nmissä niitä ei ole olemassa.\"\n\n\"Siveysopin saarnaaminen on parempi kuin taisteluhalu ja\ninnoittelu-into vasituisesti kristillisiin asioihin nähden, joita ei\nvielä tunneta ja joita ei vielä omata, jolloin esiinnytään Jumalan ja\nKristuksen nimessä, mutta toimitaan päinvastoin. -- Monet ovat niin\nmiettimättömiä suorastaan sanontaan: 'Sitä ja sitä en voi uskoa.'\nKuka sinulta sitä tahtookaan tietää? Niin anna, mitä voit antaa ja\nmitä uskot, pehmitä, kylvä edes peltoa ellet taivaanvaltakunnan\nnisuilla, niin kuitenkin jumalallisella siemenellä. -- Jos olet niin\nkauas joutunut, ettet voi enää yhtään mitään Jumalan nimessä antaa,\nsilloin luovu virasta!\"\n\nPapin tärkein tehtävä on _saarna_. Sitä tulisi harrastaa paljoa\nenemmän kuin vain muun työn lomassa (Mat. 9: 37 s.) siten, että\nvakavin miten mahdollista läpi koko viikon pitkittymin tutkimuksin\nkokee tunkeutua yhdeltä puolen tekstin sisältöön, toiselta puolen\nomaan sisimpään ja kuulijain sisimpään ynnä sen mukaisesti sana\nsitten jakaa. Silloin voi vaikutuksen turvaisin mielin jättää\nJumalalle ja hänen Hengelleen.\n\nSaarnan on käännyttävä koetteeksi ensin _suuren joukon_, kaiken\nkansan puoleen ja tällöin on erittäinkin silmälläpidettävä eksyneiden\nja kirkon kanssa ristiriitaan joutuneiden tarpeita. Saa sitenkin\nkansan sydämmeen kokea vaikuttaa, että osottaa osanottoa sen\nulkonaiseen hätään, köyhyyden vallitessa siitä pitää huolta, sen\noikeutta esivaltaa tai mahtavia vastaan puoltaa, sairaustapauksissa\nsitä tukee. Sitä vastoin _varottaa_ Beck mitä ehdottomimmin niin\nhyvin ajan tehdasmaisista koriste-istutuksista kuin osanotosta\nmihinkään valtiolliseen ja uskonnolliseen _puoluepuuhaan_. Samalla\nkuin hän ei pelkää \"seisoa yksinään oleman alhaisella jakkaralla\",\npelkää hän että, kun puolueeseen liittyminen riistää itsenäisen\narvostelun ja toimintavapauden, joudutaan siihen kiusaukseen, mitä\nkoko maan piirin yli tulee (Ilm. 3: 10 ja 14: 12).\n\n\"Välttämättömään taitavuuteen nykyaikana kuuluu: Älkää toki koskaan\nliittykö mihinkään puolueeseen -- sellainen ei tosin kutsu itseään\nkoskaan puolueeksi liittoon tai minkä nimisiä lienevätkään! Muutoin\nette voi koskaan toimia niin kuin tahdotte ja niin kuin Te asian\nymmärrätte, vaan Teidän on _pakko_ toimia tuon seuran jäsenenä.\nYksityisten kanssa saattaa yhteyttä pitää, mutta seuran kanssa ei.\"\n-- \"Niin esiintyivät kaikki, jotka Jumalan palvelijoita todellisesti\nolivat: he eivät vilkuilleet ympärilleen, eivät haeskelleet, eivät\nsuunnitelleet aikeita ja järjestöjä, eivät muodostaneet mitään\npuolueita, eivät etsineet sieltä täältä keinoja ja temppuja; he\ntekivät, mitä Jumalalta kuulivat, juuri niin eikä toisin. Muusta\nantoivat he Jumalan huolehtia.\"\n\n_Kansalle_ on saarnattava pääasiallisesti Jumalan lakia ja täytyy\nmeidän niin pitkälle kuin kutsumus siihen velvottaa, pitää sitä\nmyöskin inhimillisen esivallan lain alaisena. Sitä vastaan ei\nole koskaan toivottavissa, että voittaisimme kaiken kansan\ntodellisen kristillisyyden ja Jumalanvaltakunnan omaksi. Se alistuu\ntäydellisesti kuuliaiseksi Jumalalle vasta sitten, kun se on tullut\nJumalan tuomion läpi käyneeksi.\n\nSen tähden on kristillisten paimenien tärkein tehtävä koota\nseurakunnasta esiin todellisia _Jeesuksen oppilaita_ ja kasvattaa\nniitä sekä saarnan annilla että myös lähemmässä seurustelussa ja\njokapäiväisien aiheiden sattuessa oikeaan kristityn mieleen ja\nvaellukseen. Näistä pääasiallisesti on sitten Herra Kristus itse\nottava _valittunsa_. Siis aina on ydinkristittyjen voittaminen\nsilmällä pidettävä.\n\nÄlköön kumminkaan luultako, kun tullaan johonkin paikkakuntaan, missä\njo on olemassa jokin niin kutsuttu \"seura\", että nyt minulla on jo\nsellainen ydinkristittyjen piiri. Sellainen on kokonaisuuteensa\nja yksityisiinsä nähden ensin koetellen tutkittava eikä voida\nsellaiseksi arvostella, miksi se tekeytyy ja minä se kulkee, jos\nse vain esim. ihmiskäskyt ja hurskaat miehet pitää suuremmassa\narvossa kuin Kristuksen ja hänen puhtaasti inhimillisen ja\npuhtaasti luonnollisen tapansa. Missä ei vielä mitään \"seuroja\" tai\nyhdistyksiä ole, siinä ei pidä ensimmäiseksi tehtäväkseen katsoa\nsellaisien aikaansaamista. Pikemmin on huomio luotava siihen,\nmissä ovat ne istutukset, jotka Jumala on istuttanut? Niitä mitkä\ntäten sisällisesti ovat yhtä, ei ole pakko järjestyssääntöjen\nalaisiksi säätää ja sellaisilta yhtymiseen koota. Yhtyminen seuraa\nkyllä silloin jossakin muodossa itsestään. Se on sitten todellista\nelimistöä, elävää yhdistymistä ja liittoumista. Siihen sijaan se,\nmitä ihmiset tavallisesti järjestäytymiseksi kutsuvat, on enemmän\ntehdastyön tapaista ja näköistä.\n\nTäten voidaan Beckin opetus ja kritiikki lausua lyhyesti sanoilla:\nmuuttakaa mielenne, kaikki ilman erotusta, hyvätkin, muuttakaa\najatuksenne, harrastuksenne ja tekonne!\n\nKääntykää takasin, te valtiomiehet, tiedemiehet ja kirkonmiehet\npimityksen ja ylenkatseen alaisiksi joutuneisiin jumalallisiin\nperustotuuksiin ja Jumalan lakeihin. Omistakaa sitä varten\nilmestyksen valo, joka teille tarjoutuu yksinomaan Raamatussa, eikä\nmuualla.\n\nMutta älkää sekottako \"alkuasteita päämäärän ja kalleimman\nkalun\" kanssa, älkää sitä, mikä sielullisesta ihmisestä näyttää\nkorkeimmalta, iankaikkisen kanssa, Jumalanvaltakunnan kanssa! Älkää\ntuhlatko voimaanne ihmispuuhaan, joka katoaa eikä tuota teille mitään\niankaikkista palkkaa, vaan tuottaa tuomiota, etenkin silloin, jos\nte sen tähden sorratte todellista Jumalanvaltakuntaa, ja pidätätte\nniitä, jotka sen tahtovat voittaa.\n\nAntakaa te kaikki, jotka Kristukseen toivotte ja etenkin te,\njotka hänen hyväkseen haluatte työskennellä, silmänne avautua\ntaivaanvaltakunnan tavaroille, maailmaan vaikuttaville jumalallisille\nrealiteeteille! Pyrkikää itse niiden kautta iankaikkisesta elämästä\nosallisiksi! Toivokaa niistä parasta kaikessa vaikutuksessanne, jota\nvarten teidän välttämättä täytyy itsennekin taivaanvaltakunnan lakien\nalaiseksi mukautua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBeck eli Tybingenissä tiedekuntansa muiden jäsenien kanssa hyvässä\nsovussa ja seurusteli eräitten muidenkin professorien kanssa;\nmutta likeisempää yhteyttä ei syntynyt eikä hän täällä saanut niin\nuskollisia perheystäviä ja sellaista seuraa samanmielisten kanssa\nkuin Baselissa. Tämän hän monesti kipeästi tunsi ja usein oli hänellä\nyksinään olevan painostava tunne. Vaikkapa hänelle annettiinkin\ntunnustusta ja silloin tällöin hänen ajatussuuntaansa myönnyttiin,\nniin täytyi hänen kumminkin itsellensä sanoa, että hän oli yksin.\nTämä ei voinut tosin häntä kerran aljetulta tieltä syrjäyttää\neikä riistänyt häneltä vakaumusta kulkea eteenpäin. Hän jätti\nasiansa Jumalan huostaan. Mutta hän ei säästynyt myöskään kokemasta\nopetustapansa ja Raamattuun ottamansa aseman tähden ankaroita,\njopa tulisiakin hyökkäyksiä jumaluusoppineiden puolelta nimenomaan\nPohjois-Saksasta ja Baijerista. Hän ei ollut mikään taistelun ystävä\nja vain silloin olisi hän tarttunut kynällä julkisesti puolustamaan\nmielipiteitään ja asemaansa, kun olisi tuntenut sen pakottavaksi\nvelvollisuudekseen. Mutta hyökkäykset eivät olleet sen laatuisia,\nettä sisällistä pakotusta puolustukseen olisi ollut. Sitä tekivät\nhänen puolestaan tutut, yksinpä vastustajansakin Wyrttembergissä.\n\nBeck arvosteli kyllä terävästi olosuhteita kirkossa, valtiossa ja\nkansanelämässä samoin kuin tieteen piirissäkin, mutta hän tahtoi\nopettaa, varottaa, silmiä avata, ei sotia; aikansa vaaroista hän\nvarotti.\n\nVuonna 1848, jolloin yleisiä kansanlevottomuuksia tapahtui\nkaikkialla, hän saarnoissaan muun muassa lausuu:\n\n\"Nykyisen ajan levottomassa kuohussa, jonka Jumala on sallinut,\ntiedän kristityille vain yhden neuvon: seuratkaa vanhojen\napostolisten kristittyjen askeleita. Nyt käyvät tuomiot valtioiden\nyli, niin kuin silloin juutalaisten valtion yli. Tuota Herran\nensimmäisessä vartiossa tulon seuraa nyt toisessa vartiossa tulo,\njoka ulottuu yli maanpiirin. Herraa odottaminen, ettei olla\nlaiskoja, vaan sisällisesti varustettuja ottamaan häntä vastaan,\n_pysyminen erillään poliittisesta hommasta_, ja missä virka ja\nkutsumus vielä sen kanssa yhteyteen viepi, Herran voimasta kyyhkyjen\nyksinkertaisuudella ja käärmeen kavaluudella varustautua, mutta\nniille, jotka vielä mielellään ottavat sanaa vastaan, olla auttajina\nautuuteen, se on meidän yksinkertainen, mutta kyllä paljon merkitsevä\ntehtävämme.\"\n\n\"Niin, sinä levoton aika, sinä isänmaa, jota kunnianhimoiset\npuolueet raatelevat, jota uhkaa ystävä ja vihollinen, sinä kansa,\ntotuudesta yhä enemmän kauemmas poikennut, jota heikot ihmiset,\nväärät ja kevytmieliset ystävät, narrimaiset haaveilijat yhä\nlähemmä kuilua vievät; sinä nuoriso, jonka ajan myrsky on ilmaan\nheittänyt, hiljaisesta maaperästä irtitemmannut, jossa sinun\nensin tuli juurtua, voidaksesi kerran oikealla ajalla vakavana\npuuna ottaa sinulle aijottu paikkasi ja kantaa hedelmiä eikä vain\nlehtiä; sinä vanhus, neuvoinesi ylenkatsottu, kokemattomuuden ja\nylpeyden huudon kuurouttama, itse harhaan menneenä siihen nähden,\nmitä aina ja kaikkialla totena, oikeana ja hyvänä pidettiin; sinä\nesivalta, arvosi menettäneenä, kaikilta puolin ahdistettuna ja\nkaikilta puolin ehkäistynä uhkamielisyyden ja epäjärjestyksen\nhengen kautta; te perheiden isät ja äidit, osaksi raskasten surujen\nosaksi tyhjien toiveiden pirstomina, omien lastenne vaivaamina\ntahi heidän tulevaisuuttansa surevina, huoaten perheenhallituksen\nkuorman painamina tai laiminlyödyn perhekurin seurausten vitsomina;\nte työmiehet, te halpa-arvoiset ja köyhät, oikeaa ystäväänne yhä\nenemmän väärinkäsittäen, liehakoitsijain piirittäminä, jotka\nteille lupailevat paratiisia ja helvetin poltinraudan merkkejä\nomiintuntoihinne polttaen, kunnianhimonsa, vallanhimonsa ja\nrahanhimonsa kautta teiltä yhä enemmän kunniallisen leipänne\nriistävät, lopuksi teidät pahantekijöiksi tekevät ja teurastettaviksi\nvievät; te arvossa olevat ja rikkaat, veljistänne onnettoman\nvälimuurin erottamat, epäluulon, kateuden, vihan ja kiukun\nympäröimät, uhkauksien hämmästyttämät, parhaan tahtonne hyvinteossa\nkirotut, ja pahan tahtonne kostonmiekan päänne yli nähden; te oikeat\nisänmaan ystävät, kansan ystävät, ihmisystävät, te kunnianmiehet,\njoiden sydän suree, suuttuu, verta vuotaa kaikkea tätä hätää ja\nsekasortoa nähdessänne, kun teidän täytyy uskollisuuden ja rakkauden\nnähdä maassa yhä enemmän vähenevän, täytyy nähdä tyhmyyden,\nkevytmielisyyden ja röyhkeyden yhä enemmän kaivavan ympäri perustusta\nja hurskaat eivät voi mitään toimittaa (Ps. 11: 3), viisasten täytyy\nvaieta (Amos 5: 13) ihmisapu on turha (Ps. 60: 13): te kaikki,\nketä lienettekin, mikä nimenne lieneekin, te tämän ajan lapset, oi\njos te voisitte, tahtoisitte havahtua ja nousta ei tuohon moni- ja\nsuuri-puuhailuun, johon teitä jo useampia vuosia sitten on kehotettu,\nei siihen, vaan että te voisitte, tahtoisitte kuitenkin nousta\nyhteen, ratkaisevaan suur'tekoon, joka on yksinkertaisessa neuvossa:\netsi oi ihminen, oi kansa, oi kuningas, _etsi Jumalassa, mitä sinulta\npuuttuu_!\"\n\nHäntä suretti, kun häntä ei ymmärretty ja hän huolehti jokaisesta,\nkenen huomasi väärällä tiellä, tarjoten monelle kätensä avuksi\nmilloin tuloksella, milloin tuloksetta. Ei koskaan kuultu hänen\nkatkeralla äänellä tai vihassa moittivan vastustajaansa. Asia,\najansuunta, väärät periaatteet, eikä henkilöt, olivat ne, joita\nvastaan hän taisteli. Missä huomasi rehellistä pyrkimystä,\nsaattoi hän seurustella toisin ajattelevienkin kanssa sekä olla\nkärsivällinen. Hän ei ollut mikään professori tavallisessa\nmerkityksessä, ei mikään kuiva opettaja, ei mikään kamariviisas, vaan\nelämän mies parhaassa merkityksessä. Hänellä oli avoin silmä elämän\nkaikkiin olosuhteisiin ja tapahtumiin, hän tutkien seurasi ajanmenoa\nvalppain, tarkastelevin silmin ja siten oli hänellä harjaantunut\narvostelukyky, joka ei helposti vienyt harhaan. Hän oli kokonainen\nmies. Ulkoa ei nähnyt, miten ankaraa hengenkuria hän harjotti\nitseään kohtaan eikä hänessä koskaan huomannut mitään teennäistä,\npakotettua. Hän oli sisäisesti niin kootuin mielin, ettei helposti\nsuunniltaan poisjoutunut. Mutta sen tunsi, että kristillisyys\nhänessä johtui vakavasta, sisäisestä kilvoituksesta ja että hänen\nomanaan oli rikas, sisäinen elämä. Turhamaisuutta joko kateederilla\ntahi yksityiselämässä ei hänessä huomannut, hän ei pitänyt itseään\nkiitettynä, kuuluna professorina ja häntä hymyilytti, jos joku ilman\ntotuuden tosihalua tai ilman sydämmen tarvetta tunkeutui hänen\nluokseen, ihmetelläkseen vain hänessä kuulua miestä. Sellaisia\nhän hyvin levollisena väisti tai katkasi tunkeilemisen jollain\nraitistavalla sanalla. _Totuus_ ja _elämä_ olivat ne navat, joiden\nympäri hänen elämänsä ja mielensä pyöri, niiden perään hän pyrki,\nniiden puolesta tahtoi vaikuttaa ja missä näitä huomasi muissa,\nsiinä tuli niitä vastaan, kuuluivatpa henkilöt sitten mihin suuntaan\ntahansa.\n\nTässä mielessä ja hengessä vaikutti ja opetti Beck 35 vuotta\nTybingenin yliopistossa ja runsasta siunausta levitti hänen\ntoimintansa. Ulkonaisesti ei hänen elämässänsä tällä ajalla\ntapahtunut mitään suuria muutoksia; pääasiahan onkin, mitä\nsisällisesti ihmisessä, joka Jumalan kasvatuksessa ja koulussa on,\ntapahtuu; mutta se on vain Jumalalle selvimmin tunnettua.\n\nJa kumminkin seurustellessa saa ihmisen koko olennosta vaikutuksen,\njos sisällistä kasvamista ja kypsymistä iankaikkisuutta varten on\nhuomattavissa. Tätä kypsymistä täytyi Beckissäkin monenlaisten\nkokemusten ja vaikeuksien vaikuttaa, joita hän ja perheensä saivat\nkokea. Itse hän makasi moneen kertaan vuoteen omana sairaana.\nRaskaita sisällisiä taisteluja oli hänellä sairauksiensa aikana. Sitä\ntodistaa esim. seuraava kirjeen ote: \"Monesti lankesin polvilleni ja\nhuusin Herralta armoa. Oi miten läpitutkituiksi tulivat sydämmeni\nkaikki loukot, miten syntini kävivät pääni yli ja miten selvästi sain\ntuntea, ettei yksikään veli voi toistaan eikä kukaan voi itseään\nvapahtaa, vaan ainoastaan Herra yksin ja että Hän on ihmeellinen\nJumala, jota me emme käsitteillämme emmekä mielikuvituksillamme voi\nmihinkään ohjailla, jonka sulattavassa tulessa paraskin meissä,\nmitä hyvinä päivinä uskonlujuutena hyväilimme, sulaa kuin vaha tai\nesiintyy vain synnynnäisenä luonteena, terveenä verenkiertona, vatsan\nlepona, lyhyesti sanoen, lihana vielä. Miten voi syville, miettiville\nmielille itse 'Kristus meissä' tulla paulaksi ja petokseksi, että\nne panevat oikeastaan uskonsa ellei ulkonaisiin töihin, kuitenkin\nsisäisiin voimankokemuksiin eikä sanaan: 'Tyydy minun armooni!'\nMutta kun kaikki ajatusten innostus, myöskin 'unio mystica'n innokas\nylistys lamautuu, kun _Kristus meissä_ tulee haudatuksi, silloin voi\nsydäntä! ellei se opi tuntemaan ja käsittämään, että _'Kristus meidän\nedestämme'_ on A ja O, on kaiken juuri ja huippu.\" Taisteluistaan\nsisällisesti vahvistuneena hän kuitenkin aina pääsi. Monesti antoi\nhän luennoissaan oppilaille julkisesti ja ilolla todistuksia niistä.\nPerheensä piirissäkin sattui monta surua. Erittäin raskasta oli hänen\nsaada tieto, että Sveitsissä erään papin kanssa naimisissa olevan\ntyttärensä yhdeksänvuotias poika tuli ammutuksi ja että ampuja,\nmielihäiriössä oleva sukulainen, myös surmasi itsensä.\n\nPoikasen äiti oli jo kolme vuotta aikaisemmin kuollut. Heti\nsurusanoman saatuaan kirjoitti Beck murheelliselle vävylleen: \"Kaksi\ntuntia sitten saapui meille kirjeesi; tapahtuma on traagillinen\nyökohtaus, joka meitäkin murehuttavasti liikuttaa ja jonka täytyisi\nmeitä vapistuttaa, ellei meillä olisi uskoa sielujenpaimeneen,\njoka ei anna lampaitansa kenenkään, ei saatanankaan eikä sen\npimeydenvoimien temmata kädestänsä. Sen tähden emme anna itseämme\nharhaan saattaa tuon valheen, jota maailma niin mielellään levittää,\nettä olisi turhaa palvella Jumalaa ja usko olisi vain petosta\nkuinka usein täytyi vanhan liiton hurskasten kuulla kysyttämän\nitseltään: Missä on nyt teidän Jumalanne? Niin, Herran itsensä\ntäytyi kuulla: Hän on luottanut Jumalaan, auttakoon nyt häntä! --\nKuinka kauhistavana ilmeni hänelle saatanan voima, joka valloitti ei\nainoastaan Juudaksen, vaan yksin rehellisen, uskollisen Pietarinkin,\nsaattoi saattoi koko kansan, vieläpä Herran itsensäkin täytyi\nkaatua tämän ylimurhaajan kuolemanvallan uhriksi. Tässä ihmiskunnan\nsynkässä murhenäytelmässä ilmenee, että juuri Jumalan viholliset\nkäyvät sotaa ei ainoastaan lihalla ja verellä, ruumiillisilla\nonnettomuuksilla ja sairauksilla, vaan perkeleen kamalilla\nhyökkäyksillä ja hänen henkisillä pimeysvoimillaan, että niiden alle\nvoidaan joutua heikkoudessakin, koska hengen alttius ei voi lihan\nheikkoutta syrjäyttää; että Jumala yksin siinäkin, missä hän meille\ntutkimattomista, mutta aina viisaista ja hyvistä syistä antaa omiensa\njoutua uhriksi, pysyy uskollisena Jumalana ja Isänä, joka on oman\nPoikansa uhriksi antanut, että hän kuoleman kautta ottaisi vallan\nsiltä, jolla kuoleman valta on, että hän niiden sielut, jotka hänelle\nkuuluvat, lunastaisi ja pelastaisi, vaikkapa ruumis on kaatunut.\nMolemmat mahtajat kuuluivat hänelle, toinen lapsena ja itse jo\ntaistellen lihaansa vastaan, toinen rehellisenä ja uskovana Herran\noppilaana, molemmat ovat siten Jumalanrakkautta nauttimassa, josta\nei suru eikä ahdistus, ei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä\nhallitukset voi erottaa. Jumala on totisesti hyvä kaikessa, mitä hän\ntekee; siinäkin, minkä hän sallii, kaikessa on hän hyvä.\"\n\nTammikuussa v. 1878 kuoli hänen vanhin tyttärensä, naimisissa oleva\nhänkin ja tämä vuosi oli isänkin viimeinen. Yhä elävämmin tunsi hän,\nettä matkan pää lähenee.\n\nVuonna 1877 oli hän saanut vielä viettää sukulaisten ja\nsamanmielisten ystävien piirissä kiitollisena Jumalalle\nviisikymmenvuotisen virassaolonsa juhlan. Julkiset kunnianosotukset,\njoita hän ei suosinut, oli hän kieltänyt. Virkaveljensä olivat\nsen tähden vain tunnustusta ilmaisevalla ja sydämmellisellä\nkirjoituksella esittäneet \"kunnioituksensa ja rakkautensa\", johon\nBeck kiitollisena antoi vastauksen. Kiitolliset oppilaat olivat eri\nseuduilta lähettäneet onnentoivotuksensa. Tässä tilaisuudessa toi hän\njulki tunteensa seuraavin sanoin:\n\n\"Alusta saakka olen antanut kahden periaatteen itseäni johtaa:\njokapäivä tehdä työtä ensin itseäni varten, ennen kuin toisiin ja\nulospäin vaikutin sekä rajottua tarkasti Jumalan minulle osottamaan\nvelvollisuuden piiriin sen sijaan että pyrkisin mitään suurta\naikaansaamaan. Siemenestä, joka näin on syntynyt, odotan opettajalle\nja oppilaille ilahuttavaa satoa.\"\n\nMiten hän arvosteli pitkää elämänjuoksuaan, mitä ajatuksia\nhänessä sen ohessa liikkui, sen näemme siitä, mitä hän 73:na\nsyntymäpäivänään, helmikuun 22 päivänä 1877, omiansa varten\non kirjoittanut. \"Elähtäneeseen ikääni nähden saattaa olla\nviimeinen kerta, että tänään vietän syntymäpäivääni perheeni ja\nystävien keskuudessa. Pidän sen tähden rakkauden velvollisuutena,\nmenneisyyttäni katsellessa Jumalan kunniaksi tunnustaa, mikä\nRaamatunsana oli minun johtotähteni. Se on salminsana: 'Kuitenkin\nminä pysyn alati sinun tykönäsi, sillä sinä pidät minun oikeasta\nkädestäni. Sinä talutat minua neuvollasi, ja korjaat minua viimein\nkunnialla.' Minä olen pitäytynyt Jumalaan, elävään Jumalaan, niin\nkuin hän on sanassaan itsensä osottanut enkä sen tähden ollut koskaan\nilman hänen neuvonsa johtoa, niin kuin hän on taluttanut minua\noikeasta kädestäni. Minä annoin itseäni pitää ja olen pitäytynyt\nhäneen ja myös antanut taluttaa itseäni ja olen varma, että hän\nkorjaa minut viimein kunnialla. Kehotan teitä uskomaan elävään\nJumalaan samoin kuin hänen sanaansa, mutta erittäin hänen Poikaansa,\njoka on viisaus ja elämä.\n\n\"Olen silmäillyt kaikille tieteen aloille, historian, luonnon ja\ntaiteenkin, ja tuntenut siellä turhuuden, mitättömän, pysymättömän.\nMutta Pyhä Raamattu on yksin tarjonnut minulle sitä, mikä on\ntodellista ja olennaista, jonka tähden en antanutkaan minkään\nminun itseäni pettää ja häikäistä; se muodostaa ja muuttaa ihmisen\niankaikkisuutta varten. Olisi minullakin ollut taitoa päästä\nsuureksi tiedemieheksi, mutta olen sellaisissa pyrinnöissä, missä\ntoiset kilvoittelevat saadakseen itselleen nimeä, itseni hillinnyt.\nUseat ovat minuun halveksien katsoneet, mutta minä olen heidät\njumalallisen viisauden valossa ylikatsonut. -- Mitä erilaisimmissa\nolosuhteissa, joihin virka ja kutsumus minut on johtanut, pysyi tuo\nsalminsana johtotähtenäni. Tulin Waldthannissa villiintyneeseen,\nturmeltuneeseen talonpoikaisseurakuntaan, mihin ei kukaan pappi\nhalunnut ja missä en hengestäni ollut varma. Mergentheimissä sain\nkerettiläispapin nimen. Baselissa kohtasi minua vastustus puolelta,\njosta en sitä odottanut. Tybingenissä oli kaikki valmiina estämään\nmenestystäni. Mutta Jumala on pitänyt minua oikeasta kädestäni.\nAntakaa sen olla kehotuksena itsellenne uskomaan Jumalaan ja hänen\nrakkaaseen Poikaansa, pelastajaamme ja Vapahtajaamme. Hänen kauttaan\ntulee kaikki meidän kurjuutemme Jumalan, niin kuin sovitetun Isän\neteen, hänen kauttaan tulevat alas kaikki armonlahjat, jotka\npelastukseksemme ja rauhaksemme meille lahjoitetaan. Hänen kauttansa\ntoivon täydellisyyteen pääsyä sellaisena, jossa synti ja heikkous\nvielä riippuu kiinni. Kavahtakaa tämän ajan ja maailman henkeä,\nepäuskoa, puoli-uskoa ja taika-uskoa, se on pyyntöni teille.\"\n\nVielä lähes kaksi vuotta sai hän vaikuttaa henkisesti pirteänä,\nvaikka heikkonevin ruumiinvoimin. Käydessään syksyllä 1878\ntervehtimässä vävynsä perhettä Schluchternin pappilassa, otti hän\nheiltä nimenomaan viimeiset jäähyvästit ja lausui varmasti, että\nken hänen luonaan tahtoi vielä käydä, sen tuli kiiruhtaa, sillä\nomena on kypsynyt ja putoaa kohta. Vielä luennoi hän säännöllisesti\nja vasta joulukuun puolivälissä alkoivat hänen likimmät omaisensa\naavistaa pahempaa, kun ruokahalu yhä väheni ja hengitys kävi aina\nvaikeammaksi. He pyysivät hänen jättämään luennoimisen. Mutta hän\nvastasi: \"oi ei, sehän on vain minulle iloa, kun voin vielä nuoria\npalvella\". Joulukuun 18 p:nä piti hän viimeisen luentonsa, silloin\nalkoi joululupa. Vielä jaksoi hän päivillä nousta ylös, kumminkin\nistui tavallisesti ristissä käsin hiljaa. Perjantai-illan vietti\nhän vielä omiensa keskuudessa vilkkaasti puhellen; meni levolle\njälkeen kymmenen illalla, mutta sai vähän unta ja tunsi itsensä\naamulla hyvin heikontuneeksi. Hengityskin tuli yhä raskaammaksi.\nAamupäivällä lauantaina joulukuun 28 päivänä kello 1/2 9 pyysi vielä\nitseään kohottamaan vuoteessa, laskeutui sitten syrjälleen ja nukkui\nhiljaa viimeiseen uneen. Keuhkoihin ja vatsaan oli muodostunut\npaiseita, jotka olisivat tuottaneet elämän jatkuessa yhä suurempia\ntuskia. Maanantaina joulukuun 30 päivänä haudattiin vainaja suuren\nsaattojoukon seuraamana, joka suri hänen poismenoansa, mutta samalla\nkiitti Jumalaa siitä siunauksesta, joka vainajan kautta oli levinnyt\nsekä lähimpään ympäristöön että kauemmaksi ulkomaille saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBernhard Riggenbach, Beckin laajimman elämäkerran kirjoittaja,\nvainaja jo hänkin, mainitsee että hänen ja muiden mielen, kun\nhe vainajaa hautaan saattaessaan muistelivat hänen elämätään ja\nvaikutustaan, hänen kärsimisiään ja taisteluitaan, valtasi Herran\nsanat Mat. 5: 19. Niillä hän kirjansa lopettaakin. Teemme samoin. Ja\nkuuluvat nuo sanat: _Sen tähden, joka purkaa yhden näistä pienimmistä\nkäskyistä ja sillä lailla opettaa ihmisiä, hän on sanottava\npienimmäksi taivasten valtakunnassa; mutta joka niitä noudattaa ja\nniin opettaa, hän on sanottava suureksi taivasten valtakunnassa._\n\n\n\n"]