[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsYJBSINxUp3C_JwHZEFCxXcTzhp-MEwBg-r2hNgc24I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1123,"Lars Levi Laestadius","Maunu, J. A.",1856,1939,"1123-maunu-j-a-lars-levi-laestadius","1123__Maunu_J._A.__Lars_Levi_Laestadius",null,"muistelmat",[],[],"fi",1891,15201,107431,false,50297,[22],"Laestadius, L. L. (Lars Levi), 1800-1861",[24,25],"Biographies","Religion/Spirituality","\"Lars Levi Laestadius: Elämäkerrallinen kuvaus\" by J. A. Maunu is a biographical account written in the late 19th century. The book focuses on Lars Levi Laestadius, an important figure in religious movements, particularly the Laestadianism, which gained considerable traction in Finland and other regions during his time. The text aims to explore Laestadius's life, his contributions to the religious landscape, and the impact he had on his followers.  The opening of the biography introduces Lars Levi Laestadius, detailing his humble beginnings in a poor household in northern Sweden and his early education despite the hardships he faced. It presents an overview of his family background and childhood, highlighting both his father's fierce disposition and his mother's nurturing influence, which instilled a religious foundation in him. Additionally, it covers Laestadius's impressive academic journey, showing his early inclinations towards botany before transitioning into religious studies. The opening segments also hint at the broader socio-religious context of the 19th century in Finland, setting the stage for Laestadius's future role as a religious leader amid the moral and educational challenges of his time. (This is an automatically generated summary.)",[],385,"Elämäkerrallinen kuvaus lestadiolaisuuden perustajasta Lars Levi Laestadiuksesta. Teos valottaa kuuluisan herätyssaarnaajan elämänvaiheita, työtä sielunpaimenena sekä pohjoisen herätysliikkeen syntyvaiheita. Kirjoittaja hyödyntää lähteinä aikalaismuistoja ja Laestadiuksen omia kirjoituksia.","J. A. Maunun 'Lars Levi Laestadius' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1123. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LARS LEVI LAESTADIUS\n\nElämäkerrallinen kuvaus\n\nKirj.\n\nJ. A. Maunu\n\n\n\nK. F. Kivekäs, Oulu, 1891.\n\n\n\n\n\n\nKen on likemmin tutustunut siihen uskonnolliseen liikkeesen, joka\nviimeisinä vuosikymmeninä laestadiolaisuuden nimellä on voittanut\nniin paljon alaa Suomessa, Venäjän Karjalassa, Skandinaavian\npohjoisseuduissa, Lapissa ja vieläpä valtameren toisella puolellakin,\nhän varmaankin on alkanut tiedustella, miten tuo suuremmoinen liike\non syntynyt, kuka sen alkuunpanija on ollut. Laestadiolaisuuden\nperustaja Lars Levi Laestadius on kyllä nimeltänsä tunnettu, yhtä ja\ntoista ovat tuon merkillisen miehen vielä elossa olevat oppilaatkin\nhänestä suullisesti kertoneet; mutta sittenkin ovat käsitykset\nhänestä hyvin hämäriä. Milloin on hänen persoonansa maalailtu mitä\nloistavimmilla ihanteellisuuden väreillä, milloin on se lokaan\nraiskattu taitamattomuuden tallattavaksi.\n\nNoin vuosi sitten esitti allekirjoittanut kansantajuisessa\nesitelmässä muutamia elämäkerrallisia tietoja tuosta kuuluisasta\nherätyssaarnaajasta, jolla näilläkin seuduilla on monta harrasta\noppilasta. Se suosio, mikä yleisön puolelta tuli tämän esitelmän\nosaksi, kuin myöskin useat kehoitukset sen painattamiseen,\nsynnyttivät hänessä sen ajatuksen, että tuonlainen elämäkerrallinen\nkuvaus Lars Levi Laestadiukesta varmaankin olisi tarpeellinen.\nAlkuperäistä esitelmääni olen liitin lavennellut ja jätän sen nyt\nyleisön arvosteltavaksi.\n\nLuonnollista on että noin jatkelemalla syntyneessä kyhäyksesssä\nei ole voinut karttaa epätasaisuutta kirjoitus- ja esitystavassa.\nMutta jos minun olisi onnistunut edes sen verran valaista ahkeran\nsielunpaimenen itselle hämärää elämän kuvaa, että hänen epäilemättä\nsuuret ansionsa esiytyisivät seurattaviksi, mutta myöskin\nkieltämättömät yksipuolisuutensa kartettaviksi, olisi tarkoitukseni\nsaavutettu.\n\nKirjoitelmani lähteinä olen täyttänyt seuraavia: Laestadiuksen\naikakauskirja En ropandes röst i öknen; Ruotsin Biografinen\nsanakirja; Biografinen nimikirja; J. Grapen Lapin paimenmuisto;\nPietari Laestadiuksen päiväkirja; Akianderin historia Suomen\nuskonnollisista liikkeistä; Ala-Luulajan provastin J. A. Englundin\nkirjoitus Lars Levi Laestadiuksesta aikakauskirjassa Teologisk\nTidskrift 1874-76; Korsblomman 1891; Laestadiuksen saarnoja ja\njälkeen jättämiä käsikirjoituksia. Sitä paitsi olen saanut muutamia\npienempiä tietoja henkilöiltä, jotka ovat tunteneet Laestadiuksen.\nValitettavasti kirjoittaja ei ole ollut tilaisuudessa suullisesti\nkeskustella Laestadiuksen vielä elossa olevan ensimmäisen\ntyökumppanin Juhani Raattamaan kanssa, joka varmaankin olisi voinut\nmonessa tärkeässä kohdassa tähdentää hänen muualta saamiansa tietoja.\n\nOulussa 17 p. Lokakuuta 1891.\n\nJ. A. M.\n\n\n\n\n19:sta vuosisata on Suomenkin kansalle merkillinen aika. Tämän\nvuosisadan alussa se \"korotettiin kansakuntain joukkoon\" ja\nsiitä pitäin on se kehittynyt ja varttunut niin, että sitä\nmelkein kadehtitaan. Tämä vuosisata on meille luonut järjestetyn\nkansakoululaitoksen, verrattain suuren kirjallisuuden sekä\nsanomalehdistön, jonka isänmaan rakkaus ja uuttera työ kansan\nvalistamiseksi on kiitoksella tunnustettava. Ei milloinkaan ole\nmeidän maassamme yksityiset eikä valtio uhranneet niin paljon rahvaan\nhyväksi kuin tällä vuosisadalla. Ja kansan varallisuus ja hyvinvointi\nonkin siitä syystä kasvanut.\n\nUskonnollisellakin alalla muodostaa 19:sta vuosisata käännekohdan.\nBibliaseurat, evankelinenseura, lähetysseura, ja kaikenlaiset\nyhdistykset armeliaisuuden harjoittamista tai tapain parantamista\nvarten ovat osoituksena hengellisen elämän virkistymisestä. Suuret\nhengelliset liikkeet, jotka joka osassa maatamme tällä vuosisadalla\nmelkein samaan aikaan ilmaantuivat, todistavat nekin puolestansa,\nettä Suomen saloilla elää kansa, jonka povessa on elonvoimaa\nja toiminnan halua. Uskonnonkin asioissa se pyrkii eteenpäin.\nHerännäisyys Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla, Renqvistiläisyys\nItä-Suomessa, Hedbergiläisyys länsi- ja eteläosassa maata ja\nLaestadiolaisuus Pohjois-Pohjanmaalla ovat liikkeitä, jotka,\nsanottakoon heistä muutoin mitä tahansa, eivät ole olleet mahtavasti\nvaikuttamatta kansanamme uskonnollisiin oloihin.\n\nKovin pintapuolisen käsityksen Suomen kirkkohistoriasta 19:sta\nvuosisadalla saa se, joka mainitut liikkeet jättää huomioon\nottamatta. Luulisin sentähden jokaiselle kansalaiselle olevan sekä\nhyödyllistä että hupaista tutustua näihin liikkeisiin, syrjästä\nniitä puolueettomasti arvostella ja niiden merkitystä määräillä.\nViimemainittukin näistä liikkeistä -- Laestadiolaisuus -- on jo siksi\nvanha, että sitä voi arvostella, niinkuin muitakin historiallisia\nilmiöitä.\n\nTarkoitukseni ei ole kuitenkaan puhua tuosta kaikille tunnetusta\nsuunnasta semmoisena kuin se meidän päivinämme ilmenee, vaan\nsen syntymisestä puolisataa vuotta sitten ja sen perustajasta\n_Lars Levi Laestadiuksesta_. Silmäimme edessä olevia ilmiöitä ja\nliikkeitä on meidän ihmisten vaikeaa puolueettomasti arvostella.\nTapaukset, intohimot, suosio, seikat ja suhteet vaikuttavat meihin\nja tekevät että arvostelmamme useinkin vinoon vetävät. Mutta miestä,\njoka jo 30 vuotta on haudassa maannut ja jonka elämän työ alkoi\nseitsemättäkymmentä vuotta sitten, pitäisi voida puolueettomasti\narvostella, vaikka saatavissa olevien tietojen vaillinaisuus estää\nhänestä luomasta täydellistä kuvaa.\n\n_Lars Levi Laestadius_ [Nimi on latinaisella päätteellä muodostettu\nBollstan kylässä Ångermanjoen varrella olevasta _Lästad_ nimisestä\nmökistä.], jota toiset ovat kunnioittaneet rakkaana oppi-isänä,\ntoiset vihanneet villihenkenä, syntyi Arjeplongin seurakunnassa\nPiitimen Lapissa Ruotsissa Tammikuun 10 p. 1800. Hänen isänsä oli\nuudistalolainen _Karl Laestadius_, äitinsä _Anna Liisa Juhontytär_.\nUlkopuolella meidän maamme rajoja hän syntyi ja ulkopuolella sitä\nhän elämänsä ajan vaikutti, mutta sittenkin on hän luettava Suomen\nmiesten joukkoon, sillä suomalaisen kansan keskuudessa hän eli, sen\nhyväksi hän työtä teki ja sen kansan parissa hän on saanut hartaimmat\noppilaansa. Isällä näkyy olleen jonkinlainen sivistys, mutta eli\nhuonoissa varoissa uudistalolaisena erämaassa, missä ainoastaan pedot\nasuivat.\n\nVanhemmat elättivät itseänsä kalastuksella, liimankeitolla ja\nkarjanhoidolla. Äiti leikkasi sirpillä eli nyhti käsin kivien\nkoloista niitä heinän korsia, joita muut olivat jälelle jättäneet eli\nniitti hän viikatteella soista, joista ei kukaan välittänyt, siellä\nkasvavan saraheinän. Siten hän voi elättää pari lehmää ja muutamia\nvuohia ja lampaita. Kesällä kokoomansa heinät hänen täytyi itsensä\ntalvella vetää kotiinsa. Usein täytyi jättää lapset päiväkausiksi\nkotiin oman onnensa nojaan. Varmuuden vuoksi ne silloin sidottiin,\ntoinen pöydän jalkaan, toinen pankon pylvääsen.\n\nVanhemmistaan lausuu Lars Levin kahta vuotta nuorempi veli Pietari:\n\"köyhyydessään ja raataessaan elämän niukimman toimeentulon\nsaavuttamiseksi eivät vanhempamme jättäneet meitä luvuille\nopettamatta. Kun tuskin osasimme puhua, opetti jo isämme meille\nrukouksia. Aamulla aikasin ja illalla myöhään oli rukoiltava.\nÄitimme ei vaivojansa säästänyt meitä kirjanluvulle opettaessaan.\nViisivuotiaana osasin selvästi lukea mistä ruotsalaisesta kirjasta\ntahansa, ja kuusivuotisena yksinkertaisesti vastata kristinuskon\npääkohtiin. Parhaimmatkaan saarnat eivät milloinkaan tee senlaista\nvaikutusta, kuin hänen yksinkertainen opetuksensa ja kehoituksensa\novat tehneet minuun ja jos se muutoin on totta, että opimme elämää\neikä koulua varten, niin on minun kaikista opettajistani, joita\nkiitollisuudella muistelen, äitiäni eniten kiittäminen.\"\n\nLapsuutensa kodista kertoessaan lausuu Laestadius: \"Siihen aikaan\nelivät kaikki uudisasukkaat suuressa köyhyydessä ja harvoilla\noli jokapäiväistä leipää. Lapset kasvatettiin mitä suurimmassa\nviheliäisyydessä; mutta niin halveksittuja ja repaleisia, kuin me\nolimme, ei ollut koko pitäjässä. Me olimme halpaisimpia kaikista,\neikä kukaan tahtonut tunnustaa olevansa missään tekemisessä meidän\nkanssamme.\"\n\nLaestadius kuvaa isänsä kiivasluontoiseksi ja juovuksissaan\npahapäiseksi, mutta muutoin lystilliseksi mieheksi, jolta ei\nkompasanoja puuttunut. Äitinsä mainitsee hän yksinäisyyttä\nrakastavaksi, hiljaiseksi ja kärsivälliseksi naiseksi, joka\nvalittamatta kärsi miehensä kovaa kohteluakin ja etsi lohdutusta\nHerrassa. Muutoin näkyy äiti olleen haaveksivainen luonteeltaan. 10\np. Tammikuuta, keskellä pohjolan talvea, syntyi poika. 7 penikulman\npäähän papin luokse kantoi äiti lapsensa ristittäväksi ja sai se\nnimekseen Lars Levi, luultavasti alkusoinnun, alliteratsioonin\ntakia, poika näyttää olleen vilkasluonteinen huimapää, mutta\ntoisinaan myöskin raskasmielinen ja mietiskeleväinen. Sekä isältään\nettä äidiltään hän oli perinyt muutamia luonteen piirteitä.\n16-vuotiaana nuorukaisena hän jo oli kihloissa erään saman ikäsen\ntytön kanssa, jonka hän kuitenkin sittemmin hylkäsi, koska tämä ei\nollut uskollinen. Hänenkin niinkuin monen muunkin vilkasluontoisen\nnuorukaisen elämä ei ollut myrskyittään, eikä mennyt jättämättä syviä\njuovia hänen sieluunsa. Myöhemmin tekemässään synnintunnustuksessa\nhän suoraan kertoo nuoruutensa hairahdukset.\n\nUuttera työ ja kiusaama köyhyys seurasivat häntä lukutiellä.\n\nVelipuolensa Karl Erik, joka oli pappina Qvickjockissa, otti\n8-vuotisen Levin kasvatettavakseen. Velipuolen luona saivat Lars Levi\nja hänen nuorempi veljensä Pietari ankaran kasvatuksen: ei siihen\naikaan kasvatettu pojista lalluja, eikä semmoisista olisi ollutkaan\nNorrlannin metsiin. Itse kun velipuoli oli luonteeltaan karaistu,\nhän ei milloinkaan puhunut varovaisuudesta ja vilustumisesta. Pojat\nsaivat avojaloin juosta lumikinoksessa, jos heitä+ niin halutti.\nMakuuhuoneen lämmönkin oli niin ja näin. Aamulla aikasin tuli\nvelipuoli kekäle kädessä makuuhuoneesen, viskasi sen uuniin ja huusi\npojille: \"ylös pojat!\" Ja ylös täytyi heidän, vaikka oli kamarissa\nniin kylmä, että muste oli jäätynyt tolppoon ja makuuvaatteet olivat\nkuurassa. Halonhakkuuta, peltotyötä, kalastusta, heinäntekoa, sanalla\nsanoen, kaikkia maamiehen töitä saivat pojat oppia. Syksyisin\nkahlattiin jääkylmässä vedessä ja niitettiin luhtia, aamulla peitti\nusein jääkohva veden -- kuitenkin me kahlasimme avojaloin. Se\noli lappalaispappien oikea koulu. Lellikit ja sänkykamaripiltit\neivät niiksi kelpaa, olkoonpa heillä muutoin miten loistavat\nlahjat tahansa. Poika pääsi Hernösandin lukioon 1816, mutta jo\nseuraavana vuonna kuoli Karl Erik ja pojan oli itse pidettävä huolta\ntoimeentulostansa. Paras aika käytettiin muiden opetukseen leivän\nhankkimiseksi, yöt läksyjen valmistukseen. Ahkeruus kovan onnen\nvoittaa.\n\n20-vuotisena hän tuli ylioppilaaksi Upsalan yliopistoon. Hurjaa\noli ylioppilaselämä täällä, nuoriso nautti ja hurjasteli. Juoppous\nja muut paheet näkyvät olleen yleisiä. Lars Levillä kun olivat\ntavallisesti huononpuoliset vaatteet, ei häntä toverein seuroissa\nsuosittu ja säästäväinenkin hän oli ottaaksensa niihin liian paljon\nosaa.\n\nJo nuorena oli hän osottanut tavatonta hartautta kasvitieteesen.\n\nQvickjockin kaunis luonto ja rikas kasvullisuus viehättivät häntä\ntähän tieteesen.\n\nLukiolaisena hän jo kesällä 1819 läksi omalla kustannuksellaan,\n50 kruunua taskussaan, pitkälle tieteelliselle retkelle, samoten\nläpi Ångermanlandin, Medelpadin, Jämtlandin ja Pohjois-Norjan.\nYlioppilasaikanansa hän sitten tiedeseuroilta saaduilla varoilla\njoka kesä teki samanlaisia retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin\nja sieltä Piitimen lappiin. Näillä matkoillaan oli hän oman\nkertomuksensa mukaan vaeltanut 800 Ruotsin peninkulmaa. Hän\nlöysi useampia ennen tuntemattomia kasvia [Näistä mainittakoon\nCarex Laestadiana, joka on saanut nimensä hänestä.] ja tutustui\nlikemmin Lapin jylhään luontoon ja sen katalaan kansaan, joka\nsivistyksen puutteesta ja viinan nautinnosta oli vajoomistansa\nvajonnut. Myöhemminkin Laestadius jatkoi kasvien tutkimista ja\njulkasi havaintonsa Ruotsin taideakademian ja Upsalan tiedeseuran\ntoimituksissa. Matkalla tehdyt huomionsa Lapin oloista hän kirjoitti\nsanomalehtiin ja julkasi erityisenä kirjana 1823 ruotsinkielisen\ntutkimuksen \"Uutisviljelyksistä Lapissa\". Lapin ilmanalasta on hän\nkirjoittanut latinankielisen kirjan, samoin kirjoituksen Lappalaisten\npakanallisista jumaloista. Hänessä oli hyvä tiedemiehen alku, tarkka\nhuomaamiskyky, suuri innostus tieteesensä. Myöhemmin hän itse kertoo\nkunnianhimon saattaneen hänet tälle alalle. Eikä hänen ansionsa\nolleetkaan vähäiset, jonka vuoksi Upsalan tiedeseura ja Edinburgin\nkasvitieteellinen seura kutsuivat hänen jäsenekseen. Saipa hän\nmyöhemmin jo pappina ollessaan Ranskan kunnialegionan rintamerkinkin.\nJos hän olisi pitkittänyt kasvitieteen tutkimuksiansa, olisi hänestä\nepäilemättä silläkin alalta tullut mainio mies. Mutta hänen elämänsä\nsai toisen suunnan. 1824 hän eräänä päivänä meni Tukholmassa\nkasvientutkijain turvan ja auttajan, kauppaneuvos Casström'in luokse,\njoka kehoitti nuorukaista papiksi rupeemaan ja lupasi suosittaa\nhänet Hernösandin piispalle Almqvist'ille. Laestadius alkoi lukemaan\njumaluustiedettä ja valmistautumaan papiksi. Vetikö häntä siihen\nsisällinen halu, vai pakottiko köyhyys antaumaan alalle, jolla\npikemmin voi leipäänsä ansaita, sitä ei voi varmuudella sanoa.\nVaatimukset papiksi aikovilta eivät siihen aikaan olleet suuria,\neikä Laestadius ehtinyt kovin syvälle tunkeutua jumaluustieteesen,\nsillä jo seuraavana vuonna 1825 hän jo vihittiin papiksi. Ei\nkuitenkaan voi sanoa että hän tiedoiltansa olisi ollut muita sen\naikuisia virkaveljiänsä huonompi. Kun tuntee hänen kunnianhimonsa ja\nväsymättömän työintonsa, sekä hänen kielitaitonsa -- hän tunsi näet\ntäydellisesti ruotsin, suomen, latinan, lapin, heprean, saksan ja\nranskan kielet -- voi jotenkin suurella todennäköisyydellä olettaa,\nettä hän oli aikansa oppineimpia pappeja.\n\nKaaresuannon seurakunta Ruotsin lapissa 40 peninkulmaa pohjosempana\nTorniota tuli hänen ensimmäiseksi vaikutuspaikakseen. Luonto on\ntäällä karua ja autiota. Vaivaiskoivut ja paju muodostavat metsän,\nylänköjä ja avaroita nevoja peittää ruskea sammal ja tekee seudun\nkesälläkin kolkon näköiseksi. Yksinäisyydessä, missä sivistävää\nseuraa ei ollut, sai hänen mietiskelyyn taipuvainen luonteensa\nsopivaa vaikutusalaa. Hänen toiminnanhaluinen henkensä ei voinut\nnäissäkään epäsuotuisissa oloissa vaipua toimettomuuteen. Kesät\ntalvet hän tutki tunturikasvia, joiden etevin tuntia hän aikoinansa\noli.\n\nItse Lapin periltä kotoisin ja tarkkaan kun tunsi kansan olot ja\ntavat Lapin raukoilla rajoilla, poloisilla pohjan perillä, hän\nvarsin hyvin näytti sopivan tämän syrjäisen seudun sielunpaimeneksi.\nEnnen seurakuntaansa siirtymistä kertoo hän saaneensa monta\nsalaista ja julkista viittausta, että Lapinmaassakaan ei ole\nihmisen hyvä yksinänsä olla ja että hänen pitäisi valita elämän\nkumppani. Oli niitä halullisia ryökkynöitä ja mamselleja, nuorta jos\nvanhaakin. Mutta rakkauden nuolet eivät näkyneet häneen pystyvän.\nAina nuoruutensa ajoista saakka, jolloin hän oli ollut lemmen\nseikkailussa erään talonlonpoikaistytön kanssa, oli hän luonut\nitsellensä omituisen naisihanteen. Hänen tuleva vaimonsa ei saisi\nolla ylhäisestä suvusta, sillä ovat muka ylön suuret vaatimukset,\nei hän saisi olla rikas, sillä vaimon rikkaus tekee miehen vaimonsa\norjaksi, ei hän saisi olla oppinut, sillä oppi voisi erottaa hänet\ntaloustoimista, ei hän saisi olla sievän-sivistynyt, sillä semmoista\npitäisi ylön paljon palvella. Miehen pitäisi saada hänet tahtonsa\nmukaan sivistää. Semmoinen oli Laestadiuksen naisihanne. Tämmöiseksi\nhuomasi hän uudistalon tyttären _Briita Katriina Alstadiuksen_,\njota hän tämän veljen kautta usean kerran oli turhaan kosinut.\nVihdoin heltyi tyttö ja 1827 vietettiin häät. Pajalan seurakunnassa\nelää vieläkin tämä Laestadiuksen elämän kumppani. Onnellinen\noli avioliitto. Laestadius lausuu siitä, että se on ollut ainoa\ntodellisuus hänen elämässään, joka on ollut unennäköä, ja muutoinkin\narveli Laestadius avioelämän jalostavasti vaikuttaneen häneen:\nrakkaus oli sydäntä pehmittänyt ja tehnyt sen tunteellisemmaksi\nja kaikelle hyvälle avonaisemmaksi ja siten valmistanut tietä\nuskonnolliselle mielialalle.\n\n24 vuotta eli vuoteen 1849 vaikutti Laestadius tässä perin\nturmeltuneessa seurakunnassa. Vieläkin veti häntä halunsa\nkasvitieteellisiin tutkimuksiin ja 1838 hän Lapin maassa hallituksen\nkäskystä opasteli erästä ranskalaista tieteellistä retkikuntaa ja sai\nsen vuoksi pari vuotta myöhemmin Ranskan hallitukselta kunnialegionan\nrintamerkin.\n\nKovin katalat olivat olot Lapin seurakunnissa tämän vuosisadan\nalkupuoliskolla. Lukutaito, puhumattakaan muista tiedoista, oli\nkovin vaillinainen, tavat mitä törkeimmät. Onhan tunnettu kuinka\nvillikansat -- esim. Indianit -- väkeviä juomia rakastavat ja kuinka\ntuo \"tulivesi\" tekee tuhoja heissä ja ennen pitkää hävittää perin\nmonenkin ennen voimallisen heimon. Lappalaisillakin oli hillitsemätön\ntaipumus väkeviin. Viinakauppiaita vilisi melkein joka paikassa,\nnämät hävyttömästi pettivät lappalaisraukkoja, jotka himonsa\ntyydyttämiseksi viinapullosta möivät poronsa ja omaisuutensa, kunnes\ntulivat perin köyhiksi. Laiskat jätkät, jotka eivät viitsineet\nruumistansa työnteolla vaivata rupesivat viinakauppiaiksi.\nPoronvarkaus, epäsiveellisyys, valehteleminen, petos ja turha\nkäräjänkäynti olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä paheeksikaan\nhuomattu. Eivätpä virkamiehetkään näillä kaukaisilla perillä olleet\nluonnollisesti parhaimpia eli eivät ainakaan niin kunnollisia,\nettä heissä olisi ollut halua ja kykyä työskennellä kansan\nsiveellisen tilan parantamiseksi. Useinkin herrasmiehet kokoutumalla\njuomaseuroihin, joista kohtuus oli kaukana, antoivat kansalle huonon\nesimerkin ja epäsuorasti turmelivat sitä. Papit viran puolesta\nsaarnasivat \"puhdasta luterilaista oppia,\" ja kutsuivat noita\nturmeltuneita sanankuulioitansa nimellä: \"kalleimmat kristityt,\"\nmutta ei siitä näkynyt mitään mainittavimpia seurauksia olevan.\nKyllä oli tunnollisiakin ja kykeneviä pappeja, jotka huomasivat,\nettei tuota turmelusta voitu siitä auttaa, että kuulioita kehuttiin\n\"kalleimmiksi kristityiksi.\" Läänin provasti Grape oli ahkera\nopettaja, joka koetti evankeliumilla liikuttaa sydämiä ja sai ämmät\nkyyneleihinsä sulautumaan. Laestadius sanoo että tämä saarnamies\ntoisinansa \"lypsi koko kiulullisen kyyneleitä;\" mutta ei sanaakaan\nseurannut kuulioita kotiin, ei herätystä syntynyt. Juotiin viinaa ja\nelettiin niinkuin ennenkin.\n\nUutteruudella Laestadius toimitti papin virkaansa, koetti jälitellä\nGrapen saarnoja, piti lukukinkereitä lappalaisten kodissa, jota\nvaivaa ei kukaan pappi sitä ennen Lapin maassa ollut vaivaksensa\nottanut, piti rippitutkintoja, noudatti lukemattomat luoksensa, oli\ntarkka rippikouluvaatimuksissansa. Kaikki työ ja uutteruus näkyivät\nmenevän turhaan: viinanmyönti ja juopumus lisääntyivät ja köyhiä\nkasvoi niinkuin sieniä syyssateella.\n\nNäin oli hän pitkittänyt 14 vuotta, kunnes 1839 käänne tapahtui hänen\nelämässänsä. Mainittuna vuonna kuoli hänen rakas Leevi-poikansa, joka\noli ollut isän ilo ja toivo. 3 vuotta myöhemmin vaivasi häntä ankara\nrintatauti, jota hän itse piti keuhkotautina ja herätti hänessä\nkovan kuoleman pelon. Nämät seikat vaikuttivat tuossa tuntehikkaassa\nmiehessä syvän herätyksen. Koko kulunut elämä paljastui hänen\nsielunsa silmään, se näytti niin turhalta.\n\nSamaan aikaan hän suoritti kirkkoherran tutkinnon Hernösandin\ntuomiokapitulin edessä, missä Oululainen _Frans Mikael Franzén_\nvuodesta 1834 oli piispana. Laestadius pidettiin vielä tähän aikaan\noikeauskoisena luterilaisena, mutta jo hänen latinankielinen\nväitöskirjansa \"Crapula Mundi\" (= maailman kohmelo) herätti huomiota,\npitämäänsä iltasaarnaa siellä pidettiin kerettiläisenä, mutta piispa\nFranzén hyväksyi sen.\n\nKotiin palattuansa hän alkoi ahkerasti puuhailla seurakunnan\nparantamiseksi. Köyhäin tila häntä enin suretti ja hän säälitteli\nniitä, kunnes tuli vakuutukseen, ettei Jumala, vaan paholainen, ollut\nheitä köyhiksi tehnyt. Hän piti vääränä että papin pitäisi ruokkia\nniitä ryysyläisiä, jotka viinakauppias oli putipuhtaaksi ryöstänyt.\nKun asiaa mietti, hän huomasi että useimmat olivat tulleet köyhiksi\njuopumuksen, laiskuuden, koreuden ja tyhmyyden kautta, eikä hän\nenää voinut pitää köyhyyttä Jumalan sallimana, eikä sääliväisyyttä\nansaitsevana, vaan rikoksena, jota oli ankarasti nuhdeltava.\n\n1844 Laestadius kävi Åselen lapinmaassa tutkintoja pitämässä ja\nsiellä hän tapasi erään Maria nimisen lappalaistytön, jolla, niin\noppimaton kun olikin, oli paljon kokemusta uskonnon asioissa. Tästä\nhän itse kirjoittaa: \"tällä yksinkertaisella tytöllä oli autuuden\njärjestyksestä senlaisia kokemuksia, jommoisia en milloinkaan ennen\nollut kuullut, pitkiä matkoja hän oli vaeltanut etsiäkseen valoa\npimeässä; kulkiessaan oli hän vihdoin tullut Noran seurakunnan\npastorin Brandell'in luokse ja avattuansa sydämensä hänelle päässyt\nelävään uskoon. Tytön yksinkertainen kertomus matkoistaan ja\nkokemuksistaan teki niin syvän vaikutuksen sydämmeeni, että valo\nminullekin välkähti ja minä sain sinä iltana tuntea taivaan ilon\nesimakua.\" Ankarasti hän alkoi nyt lakia saarnata seurakunnassansa:\njuomareita, viinankauppiaita ja muita huonomaineisia ihmisiä hän\npahasti piteli. Törkeitä ja usein säädyllisyyden rajojen yli meneviä\nsananparsia ja lausetapoja hän käytti. Laestadius kertoo että \"hän\ntahtoi maalata kunkin ihmisen tilan niin, että kukin taisi tuntea\nitsensä. Sieltä olivat muutamat punaiset naamastaan kuin merikakut,\nmuutamat harmaat eli pikimustat.\"\n\nMoni tuli levottomaksi sisällisestä tilastansa ja meni\njumalanpalveluksen päätettyä pappilaan pyytämään neuvoa ja opetusta.\n\"Ei semmoista milloinkaan ennen ollut tapahtunut\", kirjoittaa\nLaestadius, \"että hengellisesti murheellinen olisi tullut papin\nluokse pyytämään ohjausta ja lohdutusta. Sekä kapakoitsiain että\njuomarein täytyi kuitenkin vähitellen kömpiä kirkkoon. Mutta kun\nmuutamia heränneitä alkoi ilmaantua seurakunnassa, huomasin minä\npian kuinka vähän yksinäinen pappi voi aikoihin saada avarassa\nkahtakymmentä penikulmaa pitkässä seurakunnassa. Minä kehoitin siis\nniitä harvoja heränneitä, joita oli, että koettaisivat vaikuttaa\nnaapureihinsa ja selitin heille vertauksen erinlaisista leivisköistä\nja kuinka se olisi sovitettava eksyvien veljien palauttamis-työhön\".\n\nSeurakunnan lukkari, joka oli suuri viinakauppias ja lappalaisten\npahin petkuttaja, ei ollut ensinkään hyvillään Laestadiuksen\nviinasaarnoista. Uhalla asettui hän useinkin kirkon oven eteen ja\notti pullostansa ryypyt seurakunnan ja papin nähden, osoittaakseen\nsiten, että saarna ainakin hänen suhteensa oli mennyt turhaan.\nJoka sunnuntai luki Laestadius saarnansa lopussa kuninkaallisen\nasetuksen, joka kielsi väkeväin juomain kuljetuksen Lapinmaahan.\nEhdotonta raittiutta hän saarnasi. Arvattavasti hän huomasi,\netteivät puolinaiset keinot auttaneet tuon turmeltuneen kansan\npelastamiseksi. Ensimmäinen mies, eräs lappalainen, joka oli tehnyt\nraittiuslupauksen, sai sen kunnian että hänen nimensä julkisesti\nkirkossa mainittiin. Kovasti kapakoitsiat ja juopot pilkkasivat\ntuota ensimmäistä raittiusmiestä, joka 2 vuoden aikana oli\nainoa laatuansa. Vähitellen liittyi häneen muita ja ensimmäinen\nraittiusseura muodostui 1844. Omituista on että melkein samaan\naikaan eräs toinenkin hengellisen liikkeen perustaja maamme\ntoisessa kolkassa, Itä-Suomessa, vaati ehdotonta raittiutta. Se oli\nSortavalan kappalainen Henrik Renqvist, k. 1866. Omaa suhdettansa\nraittiuskysymykseen kuvaa Laestadius seuraavalla tavalla: \"Olen ensin\nheittänyt pois paloviinan, sitten olen hyljännyt tisleeratun viinan,\nsitten olen lakannut maistamasta punssia ja totia ja viimein olen\nheittänyt viininkin, paitsi ehtoollisessa ja lääkärin määräyksestä\nja jos ihmiset tulevat siitä loukatuiksi että juon lasin olutta tahi\nlasin sahtia, olen valmis niistäkin luopumaan.\"\n\nSeuraukset Laestadiuksen raittiusharrastuksista olivat hyvät. Suurin\nviinakauppias kaatoi ison viina-astian jokeen ja vaati poikansakin\ntekemään samoin. Juoppoutta ruvettiin pitämään paheena ja juomarin\ntäytyi piilotella itseänsä, jotta eivät muut rupeaisi häntä\nnuhtelemaan ja rukoilisi sielunsa tilasta huolehtimaan. Herätyksiä\ntapahtui yhä useampia. Viinan synnyttämä eripuraisuus perheistä alkoi\nkadota. Pahimmasta kapakoitsiasta tuli innokkain raittiussaarnaaja.\nLappalaiset, jotka ennen suurten juhlain aikana olivat istuneet\npiirissä viina-astian ympärillä, meluten ja pahaa elämää pitäen,\nistuivat nytkin kirkkomäellä samanlaisessa piirissä, mutta hiljaisina\nmietiskellen ja tutkien uskonnon syntyjä syviä.\n\nLaestadiuksen herättämän liikkeen omituisuutena oli mitä suurin\nkohtuullisuus ruuassa, juomassa ja vaatteissa sekä kaikenlaisten\nkoristusten hylkääminen. Naiset repivät pois korvarenkaat\nkorvistansa, sormukset sormistansa ja kultavitjat kaulastansa,\njoka varmaankin oli suuri uhraus noille lapsen kehityskannalla\noleville ihmisille, jotka niin paljo koristuksista pitivät. Ne\nmuutettiin rahaksi ja käytettiin köyhien auttamiseksi eli koulujen\nperustamiseksi. Miehet antoivat hopeaiset viinapikarinsa ja maljansa\nsamaan tarkoitukseen. Silkkihuivit ja muu koru menivät samaa tietä.\n\nLaestadius kertoo että 5 p. Joulukuuta 1845 ilmaantuivat ensimmäiset\n_armon merkit_, joilla hän tarkoittaa Jumalan armontunnon puhkeemista\nulkonaisella tavalla. Näitä merkkejä seurasi pian näkyjä ja\n_liikutuksia_: omituisia ilon eli surun ääniä, joita sanan satuttamat\npäästivät suustansa. Lähdettiin paikoiltaan kirkossa, halattiin\ntoisiansa jonkinlaisessa hurmauksessa, tanssittiin ja mentiin\ntainnuksiin. Kun, niinkuin usein tapahtui, useat saarnan aikana\nnäin heittäytyivät tunteittensa valtoihin, kävi huuto kirkossa\nmelkein sietämättömäksi, eikä edes Laestadiuksen mahtama ääni\npäässyt kuulumille. Laestadius oli luonteeltansa salaperäisyyteen,\nmystisyyteen kallistuva ja -- (Hän kertoo kuinka hän seurakunnan\nhuonoimmillaan ollessa oli tuntenut jonkunlaista kalman hajua\nnenässään, minne hän vain meni. Hän piti myöskin varmana tosi-asiana,\nkun muutamat kertoivat nähneensä, kuinka kaksi mustaa lintua saarnan\naikana laskeutui lukkarin olkapäille ja noukkivat sanan siemenen\nhänen sydämestänsä) -- hän piti liikutuksia armon selvänä merkkinä\nja koetti sielutieteellisesti niitä selittää. Laestadius oli muiden\nharrastustensa ohessa lueskellut fysiologiaa eli luonnon-elon\ntiedettä, samoin oli hän jonkun verran perehtynyt sielutieteesen. Hän\nlausuu: \"näkyjä ja ilmestyksiä sanotaan luuloitukseksi. Mutta missä\non luuloituksen ja todellisuuden raja? Eivät sielutieteen tutkiat\nsaata sitä sanoa. Lääkärit kertovat monta esimerkkiä siitä, että\nihmiset ovat kuolleet pelkästä luulottelusta, mutta luuloitushan\nmuuttuu todellisuudeksi, koska tuosta luuloitellusta kuolemasta tulee\ntodellinen kuolema.\"\n\nLiikutuksien selittämiseksi on huomioon otettava lappalaisten\nalhainen luonnonvoimainen sivistyskanta, josta seurauksena on\nkiihkeämpi ja vähemmän järjen hillitsemä mielikuvitus, kuin\nsivistyneimmillä. Sitä paitsi on suomalaisilla levollisen kuoren alla\nvaltavat tunteet, joiden virtauksia ei ole helppo estää, kun joku\nsatunnainen voima murtaa pinnalla olevan jääkuoren.\n\nLiikutuksista lausuu Laestadius: \"Jumaluusoppineet hyväksyvät\nfilosofein opin sielusta, juuri kuin tuo oppi perustuisi raamattuun\nja tunnustuskirjoihin. He eivät siis ensinkään voi hyväksyä lääkärien\nmielipiteitä sielusta ja siitä seuraa että ihmissydämen salaisia\nvoimia pidetään hullutuksena, kun nuo voimat satunnaisista syistä\nalkavat vaikuttaa. Tunnoton filosofi ei voi älytä että ihminen kantaa\npovessaan kokonaisen maailman. Voimalliset intohimot vaikuttavat\nsydämmeen ja veren kiertokulkuun. Suru, ilo, rakkaus ja viha aikoihin\nsaavat suuria muutoksia ruumiin elimistössä. Intohimo voi synnyttää\npyörtymystä ja kuoleman. Pelästys synnyttää kalpenemisen, viha ja ilo\nkiihoittavat veren kulkua. Uskonnolliset tunteet voivat vaikuttaa\nruumiiseen, niin että ulkonainen tietämys lakkaa toiminnasta ja\nsydämmen tunteet ilmenevät subjektiivisen tietämyksen muodossa.\"\nLaestadius näkyy fysiologisina ilmiöinä pitävän liikutuksia. Hän\nuskoi muutoin näkyjäkin. Sanoo kerran tunteneensa tuiman tulikiven\nhajun, kun joku oli omantunnon tuskissa, toisinaan oli nähnyt\nvälkkyviä valon viiruja. Joulu-aattona 1847 sanoo hän kirkkoon\nmennessään nähneensä paljon kansaa kirkkotiellä ja sydämmessään\ntunteneen sisällisen salaman. Kerran perkele ilmestyi ihmisen\nmuodossa, joka tahtoi vetää häntä ulos ikkunasta, toisen kerran\nsängyn alta makaavan karhun muodossa, joka koetti nostaa sängyn\nilmaan. Kerran sanoi hän nähneensä suuren louhikäärmeen, joka näytti\nhampaitansa hänelle. \"Semmoiset näkemiset\" -- sanoo Laestadius --\n\"voivat tulla ihmisen sisällisestä henkimaailmasta.\"\n\n\"Järkeisoppineet pitävät tämmöistä taikauskona ja paholainen,\njonka kanssa Lutherilla oli niin paljon tekemistä, on kadonnut\njumaluusoppineiden tietämyksestä\". Näkyjen selittämiseksi lausuu\nLaestadius toisessa paikassa: \"Kun synti monine vaikutuksineen\ntodellakin on olemassa ihmisluonnossa, koska synti olennoltaan ei\nole tyhjä luuloitus, niin ei voi sanoa, että paha, kun se hirmuisena\nkuvana ilmenee ihmissydämmessä, sittenkun synti on tullut äärettömän\nsuureksi käskysanan kautta, ei voi sanoa, että tuo kuva on tyhjä\nluuloitus, vaan subjektiivinen todellisuus; ja niin voidaan selittää\nniitä ihmeellisiä näkyjä, joita heränneet ovat nähneet. Tältä\nkannalta katsoen eivät kristittyjen näyt ja ilmestykset ole turhia\nluuloituksia, ne eivät ole pahojen henkien vaikutusta, vaan ne ovat\ntoteutunut aate, subjektiivinen totuus. Kun ihminen näkee itsensä\nkadotuksessa, niin se on todellisuutta, hän näkee silloin helvetin\nomassa sydämmessään. Kun hän näkee itsensä taivaassa, niin silloin\non näkijä onnellisessa tilassa. Kun näkijä näkee, missä tilassa\nmikin hänen tuttavistansa on, niin tapahtuu se sisällisen tunteen\ntakia, jota näkijän tietämys objektiivisesti käsittää. Tunne on\ntässä arvostelman perusteena. Kun ei voida todistaa, että taivas ja\nhelvetti olisivat jossakin erityisessä paikassa ihmisen ulkopuolella,\nniin ilmestykset eivät sisällä mitään muuta kuin näkijän itsensä ja\nmuiden todellisen sieluntilan näkemistä\". Semmoiset näyt eivät olleet\nniinkään tavattomia ja useita niistä julkasi Laestadius painettuna.\nEnsimmäinen näistä näkemystilaan tulleista oli palvelustyttö Sofia\nPietarintytär Niva, joka Mikkelinsunnuntaina 1848 oli horroksissa.\nSamana sunnuntaina oli hän tarkkaavaisuudella kuunnellut saarnaa\nsuurimmasta taivaanvaltakunnassa. Omanvanhurskauden tilassa kun eli,\nei hän voinut itsellensä omistaa etusijaa Jumalan valtakunnassa,\nmutta ei tahtonut tyytyä myöskään alempaan sijaan. Hän tuli\nhämilleen; järki menetti tasapainonsa, veri nousi kasvoihin ja hän\nmeni pariksi tunniksi tainnoksiin. Herättyänsä kertoi hän olleensa\ntaivaassa ja helvetissä. Viimemainitussa paikassa sanoi hän muiden\nmuassa nähneensä, kuinka erästä hyvin saitaa kapakoitsia vainajaa\npaistettiin hänen omain hopiainsa päällä, kunnes hän tuli lihaksi,\njosta hän uudestaan kyhättiin ihmismuotoon. Hänen kertomuksensa\nnäkemistään manalan mailla ja autuuden asunnoissa, semmoisena kuin\nLaestadius on sen esittänyt, osoittaa tavatonta mielikuvitusta, mutta\nalhaista sivistyskantaa.\n\nLaestadius julkaisi erään toisenkin näyn, jonka Kristina Helena\nLaurintytär Ponnojärven kylästä Jellivaaran pitäjää oli nähnyt 31 p.\nJoulukuuta 1851. Tästä naisesta sanoo Laestadius että hän oli noin\n25 vuoden vanha, lappalaista sukuperää, luonnoltaan koleerinen ja\nhysteerinen; \"mustan verevä, joka osottaa mustan veren suhteellista\nenemmyyttä ja siitä seuraavaa omavanhurskautta, joka on suurin\nmustanverevissä ihmisissä.\" Sieluntuskissaan oli hän vaeltanut\npitkiä matkoja etsiäkseen valoa pimeässä ja lohdutusta murheessa.\nUnenkaltaisessa tilassa oli hän nähnyt näyn, jonka Laestadius muutama\npäivä sen jälkeen pani paperille ja pari vuotta myöhemmin lyhyillä\nselityksillä varustettuna painosta julkaisi. Tämäkin näky näyttää\nolevan uhkuvan mielikuvituksen ja kiihtyneen tunteellisuuden tuote.\n\nTämmöisestä horrostilasta lausuu Laestadius että lapset, jotka\neivät ikinä ole lukeneet raamattua, voivat senlaisessa tilassa\ntehdä hyvinkin tarkkoja viittauksia erityisiin lukuihin ja\nvärsyihin. \"Muutamat ovat horrostilassa oppineet vieraita kieliä,\njoita ei kukaan ymmärrä, siis kielillä puhumisen lahjan, ehkä oli\nse alkukieli, joka sielun voimain kiihtyessä itsestään kehittyi\nihmissydämmestä.\"\n\nSekä näyt että liikutukset vaikuttivat hypnotiseeraavasti katsojiin.\nEräs hyvin sivistynyt henkilö on kertonut, että hän kerran\nuteliaisuudesta meni tuon merkillisen miehen hartausseuroihin. Pian\nalkoivat liikutukset, niissä oli selittämätön tenhovoima. Samoin kuin\nkuohuva koski eli pohjaton kuilu vastustamattomalla voimalla vetävät\npuoleensa, samanlainen vetovoima oli liikutuksillakin. Hänen teki\nmieli ottaa osaa noihin liikutuksiin. Päästäkseen niistä, täytyi\nhänen poistua.\n\nTuonlaisten \"armonmerkkien\" seuraamana levisi herätys yhä laveammalle\nja vuonna 1848 alkoi Laestadius käyttää lähetyssaarnaajia, jotka\n\"koulu\" nimisissä hartausseuroissa jatkoivat herätystyötä, milloin\nitse saarnaten, milloin lukien Laestadiuksen kirjottamia saarnoja.\nEnsimmäinen tämmöinen lähetyssaarnaaja oli _Juhani Raattamaa_\n[Raattamaa nimen arvelee Laestadius merkitsevän samaa kuin\nmaanraataja (jordrifvaren). Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee\nkuitenkin Raattamaa rämeistä l. vesiperäistä maata (vert. raatta\n= räämä silmässä).], synt. 1811 ja siis nyt 80 vuotias vanhus.\nHän oli uutistalolaisen poika Kaaresuannosta. Hyvälahjainen ja\nterävä-älyinen nuorukainen kun oli, asetti Laestadius jo ennen tuota\nsuurta herätystä hänet katekeetiksi. Uskonnollisia herätyksiä oli\nhänellä ollut jo pienestä poikasesta. Niitä pidettiin houreina,\neikä niistä jäänyt mitään pysyväistä. Intohimojen tuli alkoi tuhota\nlahjakasta nuorukaista, hänestä tuli juomari. Humalapäissään\nkäyttäytyi hän kuin vimmattu; mutta selvittyänsä katui hän tekoansa,\nkun Laestadius häntä siitä nuhteli. Tuonlaista horjumista juoppouteen\nlankeemisen ja sitä seuraavan tuskallisen katumisen välillä kesti,\nkunnes todellinen mielenmuutos irroitti hänet synnin orjuudesta ja\nHerran käskyjen noudattaminen voitti viinanhimon. Hänen herätyksensä\noli ollut evankelisempaa laatua ja hän rupesi ensin käyttämään\n\"taivaanvaltakunnan avaimia\" (synninpäästöä). 1848 lähetti Laestadius\nRaattamaan _Jukkasjärven_ seurakuntaan Tukholman lähetysseuran\nantamilla varoilla pitämään koulua lappalaisten lapsille mainitun\nseurakunnan Lainion kylässä.\n\nKovin huonolla kannalla oli tietysti lasten opetus lappalaisten\nkeskuudessa; vaikka hallitus oli kokenut pitää siitä huolta. Fredrik\nI:n toimesta perustettiin näet kouluja kirkkojen luokse Lappiin.\nNiin syntyivät Fölingen, Åselen, Arjeplougin, Jukkasjärven ja\nKaaresuannon kiinteät koulut, jotka kuitenkin 1820 lakkautettiin,\nkoska eivät vastanneet tarkoitustansa, ja opetusta hoitivat sittemmin\npapiksi vihityt lähetyssaarnaajat katekeettien avulla. Edellisillä\noli vuotuista palkkaa 20 tynnyriä viljaa, jälkimäisillä 8 tynnyriä.\nJos ylipäätänsä Lapin olot olivat huonot, oli Jukkasjärven tila\nvieläkin huonompi. Vaikka asukasluku ei ollut kuin 1300 henkeä, oli\nkumminkin vuotuinen viinankulutus 5 à 6000 kannua. Luonnollista oli\nettä lasten opetus ja kasvatus olivat ihan takapajulla. Etenkin oli\nLainion kylä perin turmeltunut. Tässä kylässä piti nyt Raattamaan\nLaestadiuksen antamien ohjeitten mukaan kylvää valon siemeniä.\nHän olikin mies paikallansa. Ahkeran opettajan työ teki mahtavan\nvaikutuksen sekä lapsiin että vanhempiinkin. Kuulkaamme mitä\nLaestadius kertoo tuosta koulusta ja katekeettinsa menetystavasta.\n\"Illoilla kokoutuivat kylän asukkaatkin kouluhuoneesen, jommoisena\noli eräs savupirtti. Siellä pidettiin ensin rukous, sitten luki\nRaattamaa Laestadiuksen kirjoitetuista saarnoista jonkun vähän,\njosta tavallisesti oli seurauksena, että osa kuulioista suuttuneena\npoistui, mutta osa jäi paikoillensa. Kun kartta oli luettu,\nkeskusteltiin myöhään yöhön. Jukkasjärven lappalaiset tulivat\nuteliaisuudesta katsomaan tuota merkillistä koulua, jossa lasten\nsanottiin tulevan hassuiksi. Ja hassulta se näyttikin syrjäisen\nsilmään, kun muutamat lapsista taistelivat omantunnon tuskissa,\ntoiset hyppivät ilosta, muutamat kävivät voimattomiksi eivätkä\njaksaneet pystyssä pysyä. Noin kuukauden aikaa oli Raattamaa tehnyt\ntyötä tuossa kovassa maassa, jonka 'raataja' hän oli, kun muutamat\nkylän suurimmista kapakoitsioista alkoivat saada piston sydämeensä.\nVihdoin päästiin niin pitkälle, että muutama viinanmyyjä tyhjensi\ntynnyrinsä sisällön maahan, mutta toiset arvelivat sitä synniksi,\nsillä viina olisi voitu myödä ja siitä saatu raha antaa vaivaisille,\njolloin siitä olisi ollut jotakin hyötyä. Ei käynyt kuitenkaan potkia\ntutkainta vastaan. Lappalaiset pääsivät selville siitä, että viina\noli pahinna esteenä, kun tahdottiin auttaa Lapin rahvasta kurjuudesta\nja köyhyydestä. Kauvan taisteli kuitenkin viinanhimo saavutettua\nvakaumusta vastaan. Tuon himon täytyi vihdoin väistyä ja siihen\nvaikutti uskonnollinen herätys, joka yhdistyi taisteluun sitä pahetta\nvastaan, joka oli syössyt Lapin kansan taloudellisen ja siveellisen\nkurjuuden kuiluun.\" Entuudestaan kovin turmeltuneet Lainionkyläläiset\nmuuttuivat ikäänkuin uusiksi ihmisiksi. Juoppous katosi melkein\ntykkänään. Raamattua ja hengellisiä asioita alettiin ahkerasti\ntutkia ja lasten kasvatuskin aluksi parantui. Menestys kiihoitti\nRaattamaata. Varsinaisena lähetyssaarnaajana alkoi hän tehdä\nlähetysretkiä kaukaisempiinkin seutuihin. Voimallisesti saarnasi\nhän, mihin vain tuli, sekä raittiutta että elämää kristillisyyttä.\nErityistä puhujalahjaa hänellä ei ole, hänen saarnansa ovat\nkatekismuskyselmyksen kaltaisia. Hän tekee kuulioilleen kysymyksiä,\njoihin näiden tulee vastata. Siitä suuresta armosta, joka hänellä\nnykyisin on laestadianismin keskuudessa, on hänen kiittäminen sitä\nseikkaa, että hän on vanhin tuon rakkaan opetusisän oppilaista. Hän\nse on nuoremmille sukupolville välittänyt muistitietoa herätyksen\nensimmäisistä ajoista ja siitä miehestä, joka oli tämän herätyksen\nalkuunpanija; mutta hän on myöskin antanut tälle liikkeelle\nevankelisen, miltei liika evankelisen suunnan.\n\nJuhanin veljeä _Pietari Raattamaata_ käytti Laestadius myöskin\nlähetyssaarnaajana herätyksen levittämiseksi. Tämäkin veli oli ollut\nkovin viinaanmenevä, mutta tuli herätetyksi Laestadiuksen saarnoista,\noppi melkein kuin ihmeen kautta lukemaan Laestadiuksen kirjoitettuja\nsaarnoja ja alkoi pitää \"koulua\" Jukkasjärven pitäjän Tärännön\nkylässä. Hänellä ei ollut veljensä herttaista käytöstapaa, eikä hänen\ntyönsä ottanut onnistuakseen. Muutamissa paikoin revittiin häntä\ntukasta ja riistettiin vaatteet päältä, toisin paikoin ammuttiin\nhänen peräänsä.\n\nKolmas Laestadiuksen lähettiläs oli _E. J. Grape_, ennen mainitun\nprovasti Grapen poika. Hän oli sivistynein ja herttaisin kaikista\nLaestadiuksen lähettämistä saarnamiehistä. Hiljainen ja ujo\nluonteeltaan kun oli, ei hän Laestadiuksen kuolemankaan perästä\npyrkinyt puoluepäälliköksi, vaikka kykynsä ja likinen suhteensa\nalkuherätykseen siihen olisivat hänet oikeuttaneet. Hänen kantansa\non ollut itsenäisempi ja suvaitsevampi kuin monen muun tuon suuren\nmiehen oppilaista.\n\nTornion jokivarrelle lähetti Laestadius _Erkki Antti Juhonpietin_\n(synt. 1814) ja Kittilään _Heikki Parkajoen_ noin 1850.\nViimemainitulla näkyy olleen huono onni. Hän tuli pappilaan, pantiin\nsiellä kiinni ja lähetettiin Oulun linnaan. Kuka tämän vangitsemisen\ntoimitti ja mistä syystä, sitä en ole tietooni saanut. Oulussa\nParkajoki kuitenkin päästettiin heti irti ja sai omin varoinsa palata\nkotipuoleensa.\n\nNäiden lähetyssaarnaajain into ja ahkeruus olivat yhtä suuria kuin\nheidän halunsa voittaa uusia uskolaisia. Hartauskokouksia, joita\nmyöhemminkin, jolloin niissä ei enää lastenopetusta toimitettu,\nkutsuttiin kouluiksi, pidettiin kaikkialla. Saarnamiesten\nkoristelematon puhe, heränneiden itku, ilohuudot ja liikutukset\nvaikuttivat hurmaavasti kansaan, joka tähän asti oli elänyt melkein\nhuolimatonna autuutensa asiasta. Suuret joukot liittyivät liikkeesen,\nse kasvoi, laajeni kuin lumivyöry. Kylästä kylään, pitäjästä pitäjään\nlevisi se.\n\nMutta eivät saarnamiehet tyytyneet siihen, että pitivät seuroja,\nvaan he pitivät velvollisuutenansa myöskin julistaa mitä ankarimpia\ntuomioita niitä kohtaan, jotka eivät näyttäneet olevan halukkaita\nliittymään tuohon liikkeeseen. Laestadiuskin oli käyttänyt\nsaarnoissaan säälimätöntä ja kovaa kieltä, siten herättääkseen\nuinuvia omiatuntoja. Oppi-isän malliin koettivat lähetysmiehetkin\nsaarnata ankarasti, mutta koska heiltä, sivistymättömiä kun\nolivat, puuttui hienotuntoisuutta ja sivistystä, näyttivät heidän\nsaarnansa suruttomille hävyttömyydeltä ja haukuskelemiselta.\nNiissä ei näkynyt oikein sitä rakkautta, joka kärsii kaikki,\npeittää kaikki ja toivoo kaikki. Kaikki heränneet saarnasivat ja\nkoettivat kaikin tavoin kääntää suruttomia. Parhaimpana keinona\ntämän tarkoituksensa saavuttamiseksi pitivät he _n.s. hengellistä\nkiroilemista_. Tällä tarkoitettiin sitä, että jokaiselle, joka ei\nkuulunut laestadiolaisiin, suoraan sanottiin, että hän oli perkeleen\nlapsi. Laestadius hyväksyi tämän menetystavan ja käytti itsekin\nsitä sekä pappeja että maallikoita kohtaan. Myöhemmin kun liike oli\nlevinnyt laveammalle, käytettiin mainittua hengellistä kiroilemista\nmarkkina- ja muissa paikoissa, missä kansaa oli enemmältä koolla.\nJoukko heränneitä ympäröi silloin suruttoman ja alkoi uhkaavan ja\nkiihkoutuneen näköisenä mitä julmimmilla kirouksilla vaikuttaa\nhänessä mielenmuutosta. Tämän kirjottaja on itse kerran ollut\nsamanlaisen hengellisen kiroilemisen esineenä. Nuorena koulupoikana\nkäveli hän muutamassa maamme pohjoisimmassa pitäjässä erään\nherrastalon pihan läpitse. Hän oli tuntematon sekä koko pitäjässä\nettä herrastalossa. Talon neiti, joka näkee koulupojan kulkeman pihan\nläpitse, rientää hänen luoksensa ja kysyy: \"oletko Jumalan lapsi?\"\nKun koululainen, hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä,\nei ehtinyt vielä vastata, alkoi neiti häntä sadatella helvetin\nlapseksi y.m. Myöhemmin sai hän kuulla, että tuo neiti kuului\nmainittuun liikkeeseen.\n\nPaljon kiihkoakin ilmaantui heränneissä ja muutamissa paikoin\nalettiin pelätä, että tuo kiihko ehkä synnyttäisi samanlaisia\nveritöitä kuin Koutokeinossa, joista myöhemmin tulemme lyhyesti\nmainitsemaan. Tähän pelkoon ei ollut kuitenkaan syytä. Vaikka\nLaestadius kyllä itsekin oli hyvin kiihkoluontoinen, ei hän\nmilloinkaan suvainnut mitään, joka loukkasi yhteiskunnan järjestystä,\nja lakia ja hänen vaikutusvaltansa uskolaisiinsa oli rajaton. Suotava\nkuitenkin olisi ollut, että hän olisi tarmokkaasti vastustanut\ntuonlaista nurjaa kääntämistapaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt ja\nseurauksena oli, että tämäkin seikka, niinkuin muutamat muutkin,\nhimmensivät sitä muutoin valosaa uudenelämän ja uudistuksen taulua,\njosta alempana muutamia piirteitä.\n\nEttä tämän liikkeen seuraukset ulkonaisen elämän ja tapain suhteen\nniissä pitäjissä, joissa herätys oli kulkenut, olivat hyvät, sen\nmyönsivät kaikki, sekä ystävät että vihamiehet. Pastori Lindstedt\nkertoo Jukkasjärven tilasta sitten kun Laestadius sieltä jo oli\nmuuttanut seuraavaa: \"Äpärät, vietteliät ja vietellyt eivät nyt\ntahraa seurakunnan kirkon kirjoja. Riitaveljet, petturit, kelmit,\nvarkaat ja pahantekijät katosivat, kevytmielisyyden, vääryyden\nja itsekkäisyyden sijaan on astunut rehellisyys ja rakkaus.\nKruununmiehen ei tarvitse kutsua ketään käräjiin eikä tuomarin\ntuomita eikä piiskurin rangaista, sillä rikoksia henkilöä eli\nomaisuutta vastaan ei tehdä. Ne, jotka kauppiaita vuosikausia omat\npettäneet ja petoksella hankkineet itsellensä heidän omaisuuttansa,\ntulevat, tarjoovat, ja polvillaan rukoilevat, että saisivat maksaa,\nminkä ovat kavaltaneet itsellensä. Monivuotiset riidat sovitaan,\nsalaiset rikokset, tehdyt vääryydet ilmoitetaan, anteeksi pyydetään,\nsovitaan. Riitaiset puolisot antavat anteeksi toisillensa, unohtavat,\nsopivat\". Niin Lindstedt, joka oli ystävällisessä suhteessa tähän\nuskonnolliseen herätykseen. Mutta tälle liikkeelle ventovieraatkin\nja vihamieliset henkilöt ovat antaneet sen elämää parantamista\nvaikutuksista kiittävän arvostelun. Niinpä eräs piirilääkärikin,\njoka muutamassa virkakertomuksessaan puhuu tuosta hengellisestä\nliikkeestä, ei voi olla mainitsematta sen hyvistä hedelmistä, vaikka\nhän muutoin pitää herätystä jonkinlaisena tautina, joka samoin\nkuin lavantautikin tarttuman kautta leviää. \"Herätys on\" -- lausuu\nhän -- \"vaikuttanut enemmän hyvää kuin pahaa. Lappalaiset, nuo\nkarkeat, puolivillit ihmiset, harrastavat nyt lainkuuliaisuutta,\nsiveellisyyttä ja keskinäistä rakkautta. Wittangin ja Kaaresuannon\nmarkkinoilla ei luultavasti ollut kortteliakaan viinaa. Viina-astiat,\njoita on voinut olla jossakin kylässä, ovat särjetyt ja tyhjennetyt.\nRikoksista ei ole ketään rahvaasta syytetty viime käräjillä\nJukkasjärvellä ja Kaaresuannossa. Edellisessä paikassa oli tänä\nvuonna 7 käräjäasiaa, jälkimmäisissä 3, sillä vanhat riidat ovat\nsovinnossa ratkaistu. Rikoksia ja varkauksia, joista tähän saakka ei\nole tietty mitään, tulevat nyt tekijät itse ilmoittamaan ja anteeksi\npyytämään ja tahtovat palkita niitä, saadakseen omalletunnollensa\nrauhaa. Monta muuta esimerkkiä lappalaisten siveellisestä\njalostumisesta, jonka herätys on vaikuttanut, voitaisiin mainita,\nmutta se olisi vain minun jo ennestänsä pitkän kertomukseni\npitentämistä\". Kylläkin kaunis todistus mieheltä, jolla muutoin\nnäkyvät olleen huonot ajatukset heränneistä.\n\nLaestadiuksen innokas työ sanankuuliainsa herättämiseksi ja\njalostamiseksi oli siis onnistunut. Välinpitämättömyys uskonnon\nasioissa ja paheet olivat kadonneet kansasta. Nekin, jotka eivät\nvoineet hyväksyä hänen menetystapaansa ja pilkkasivat hänen\n\"tulikivisaarnojaan\", tunnustivat herätyksen hyvät hedelmät. Hyvä\nolisi ollut että tuo liike, josta niin hyviä seurauksia oli ollut,\nolisi pysynyt kokonaan lutherilaisen opin kannalla ja vapaana\nsemmoisista sivuseikoista, kuin liikutukset, näyt ja hengelliset\nkiroilemiset, jotka muuttivat herätyksen erityiseksi uskonsuunnaksi\nja karkoittivat sen yhteydestä monta harrasta sielua. Niin ei\nkuitenkaan käynyt. Monet seikat vaikuttivat siihen. Silminnähtävästi\non perustajan persoonallisuus jo alussa lyönyt leimansa tuohon\nhengelliseen liikkeeseen.\n\nLaestadius oli kyllä teräväjärkinen mies, mutta hänen\nmielikuvituksensa oli vilkas, miltei hurja, hän voi itse\ntulla horroksiin ja nähdä näkyjä. Luonnollista oli että hänen\npuoluelaisensakin alkoivat uskomaan unia ja näkyjä. Ja kun\nLaestadius materialistisen maailmankatsantonsa takia [Siitä kerromme\ntuonnempana.] oli taipuisa sekoittamaan hengellisiä ja luonnollisia\nilmiöitä, piti hän uskolaistensa tolkuttomia ääniä Jumalan hengen\nvälittömänä vaikutuksena. Ei ollut kummaa siis, että hänen ystävänsä\npitivät liikutuksia hengellisen elämän olentoon kuuluvina Köyhyys ja\npuute nuoruudessa olivat tehneet Laestadiuksen luonteen karkeaksi ja\nhienotuntoisuutta ei suinkaan lisännyt se seikka että hän suurimman\nosan elämäänsä vietti varsin raakamaisen kansan keskuudessa. Senpä\nvuoksi hyväksyykin hän hienotunteisuutta loukkaavan hengellisen\nkiroilemisen ja julkisen syntien luettelemisen.\n\nJaloimmissakin ihmisissä on jotakin puutteellisuutta. Muutoin he\neivät olisikaan ihmisiä. Kaikki inhimillinen työ on enemmän tahi\nvähemmän vaillinaista ja Herrankin kasvitarhaan, missä hyvä siemen\norastaa, kylvää vihollinen rikkaruohoa. Tämmöisiä rikkaruohoja olivat\nopinriidat ja uskonkiihko (fanatismi), joka muutamissa paikoin kävi\nhyvinkin uhkaavaksi.\n\nOpinriidat koskivat kyllä alussa vähäpätöisiä asioita; mutta\nolivat kuitenkin osoituksena keskinäisen rakkauden kylmentymisestä\nja hengen taantumisesta. Riideltiin Nikodemuksesta, jonka Luther\neräässä paikassa sulkee armon yhteydestä, koska hän ei tuntenut\nuutta syntymistä; mutta eräässä toisessa paikassa (ahtien\nselityksissä) myöntää Nikodemuksen osalliseksi P. Hengen töistä,\nkoska hän oli rohkeampi kuin opetuslapset Jesuksen ruumista\nhautaamaan. Laestadius mainitsee, että ensi silmäykseltä tuo riita\nnäyttää yhtä vähäpätöiseltä kuin riita paavin parrasta, kun monet\nsanovat että meille on ihan yhdentekevää, onko Nikodemus tullut\nautuaaksi vai ei, eikä hänen uskonsa vaikuta meidän autuuteemme eli\nkadotukseemme. \"Mutta kun likemmin asiaa tarkastaa, huomaa että\nkaikki omanvanhurskauden palvelijat panevat suuren arvon Nikodemuksen\nuskolle ja ottavat hänestä väärän lohdutuksen, että muka voitaisiin\ntulla autuaaksi, kunhan vain tunnustetaan Jesus Natsarealainen\nerinomaiseksi mieheksi, ensimmäisen luokan filosoofiksi, jolla oli\nsuurempi ymmärrys kuin muilla ihmisillä\". Omana mielipiteenään\nmainitsee Laestadius että Nikodemus oli omiin hyveisiinsä luottava\nihminen, joka ei tuntenut Jesusta maailman Vapahtajaksi. \"Jos hän\nolisi tullut kristityksi, niin hän olisi tehokkaasti toiminut\nkristinuskon levittämiseksi ja puolustukseksi, eikä apostolien\ntekojen kirjoittaja olisi jättänyt häntä mainitsematta. Kun hän oli\nsuuren neuvoston jäsen, olisi hänen pitänyt lausua ainakin niin\npaljon kuin Gamaliel lausui kristinuskon puolustukseksi. Mutta sitä\nhän ei tehnyt. Maailman kunnia ja ihmispelko olivat hänessä suuremmat\nkuin kunnioitus Kristuksen persoonaa kohtaan. Kun hän kerran koetti\npuolustaa Jesusta toisten herrain häväistyksiltä, vaikeni hän heti,\nkun nämät kysyivät, oliko hänkin tullut Jesuksen opetuslapseksi.\nHänellä ei ollut rohkeutta puolustaa vakaumustansa. Vapahtajan\nhautaaminen ei todista hänen kristillisyyttänsä. Nikodemus oli\nvakuutettu siitä, että Jesus viattomasti oli tullut juutalaisten\nvihan uhriksi ja piti sentähden velvollisuutenansa osoittaa tuolle\nkunnioitetulle opettajalle viimmeinen palvelus\".\n\nVielä 60-luvun viimmeisinä vuosina kiisteltiin laestadiolaisten\nkesken tästä asiasta. Oppi-isän mielipide on sittemmin päässyt\nvoitolle ja Nikodemuksen kadotukseen joutumista pidetään\nuskonkappaleena.\n\nToinen erimielisyys Laestadiuksen oppilasten kesken syntyi\nJesuksen opetuslasten uskosta ennen pääsiäistä. Muutamat pitivät\nuskonkappaleena sitä, että opetuslapsilla jo ennen pääsiäistä\noli elävä usko. Laestadius sitä kovasti vastusti. Ainoastansa\narmonvarkaat ja ne, jotka olivat pysähtyneet puoliväliin autuuden\ntiellä, voivat -- niin arveli hän -- väittää opetuslapsilla\nolleen elävän uskon ennen pääsiäistä, koska luulevat opetuslasten\nheikkouksista ja puutteellisuuksista saavansa puolustusta omille\npuutteellisuuksilleen.\n\nNämät ja muutamat muut vähäpätöiset riitakysymykset eivät voineet\nsynnyttää varsinaista hajautumista laestadiolaisissa. Niin kauvan\nkuin Laestadius eli ja niin pitkälle kuin hänen vaikutuksensa\nulottui, oli hän kyllin voimakas koossa pitämään tuota suuremmoista\nliikettä. Mutta vaarallisemmalta näytti kasvava uskonkiihko, josta\nmuutamia esimerkkiä, semmoisena kuin se ilmeni Korpilompolon\nkappelissa ja Norjan tunturiseurakunnassa Koutokeinossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorpilompolossa oli eräs Laestadiuksen puoluelainen saanut päähänsä,\nettä hän ja hänen uskonveljensä olivat pyhiä ruumiin ja sielun\npuolesta. He eivät muka enää tarvinneet raamattua, jonka vuoksi he\ntallasivat jalkainsa alle tuon pyhän kirjan. Raivossa ja hurmauksissa\nnähtiin noiden pyhien hyppivän ja kiroilevan j.n.e. Tuo kiihko\nasettui kuitenkin pian, luultavasti Laestadiuksen vaikutuksesta.\n\nArveluttavampana esiintyy uskonkiihko Koutokeinossa. Tämä seurakunta\noli ennen kuulunut Ruotsille, mutta joutui 1744 Norjan haltuun. Aina\nvuoteen 1852 olivat tämän tunturiseurakunnan asukkaat olleet ilman\npappia ja kristillistä opetusta. Kun sittemmin viimemainittuna vuonna\nseurakunta sai papin, ei tämä osannut lapinkieltä. Pappi saarnasi\nnorjaksi, joka sitten jotenkuten tulkittiin lappalaisille. Mainio\nlähetyssaarnaaja _Stockfleth_ (s 1860) osasi kyllä lapinkieltä ja\nhänen intonsa Norjan lappalaisten opettamiseksi oli suuri; mutta\nhänen vaikutuspiirinsä, joka käsitti koko Pohjois Norjan avarat\ntunturiseurakunnat, oli niin suuri, että hän vain varsin vähän ehti\ntoimia Koutokeinon lappalaisten hyväksi. Näiden kristillisyyden taito\nolikin peräti huono. Pastori Hwoslef, heidän uusi pappinsa, oli kyllä\nkykenevä mies, sillä hänestä tuli sittemmin Tromsön piispa; mutta\nhän oli äsken seurakuntaan tullut, eikä -- kuten mainittu -- osannut\nlapinkieltä. Kaaresuannosta, jota Koutokeinosta erotti ainoastansa 9\npeninkulman levyinen maakaistale, oli Laestadiuksen alottama herätys\nlevinnyt tännekin ja herättänyt siellä uskonnollisen liikkeen. 6\nLaestadiuksen lähettämää miestä (3 lappalaista ja 3 suomalaista)\noli täällä saarnannut ja koonnut rahoja lähetyksen hyväksi.\nAlussa oli herätys täälläkin samanlaista kuin Kaaresuannossa;\nmutta kun Laestadius 1849 muutti Pajalan seurakuntaan, jonne\nKoutokeinosta oli 30 penikulmaa, ei hän tietysti enää voinut johtaa\nKoutokeinon herätystä ja taitamaton kansa joutui pian hurmahenkien\njohdettavaksi ja rupesi mielettömän kiihkon kiihottamana meluten\nja pelottavana kyliä kiertämään. He eivät ainoastansa väittäneet\nolevansa Kristuksia, vaan sanoivat sen lisäksi olevansa ihan\nsynnittömiä ja käyneensä läpi 10 astetta Kristuksen alennuksen\nja ylennyksen tilasta. Jumalia kun olivat, olivat he myöskin\nraamattua korkeammalla [Heillä olivat siis samanlaiset ajatukset\nkuin Korpilompolon lahkolaisillakin, joka seikka näyttää viittaavan\nsiihen, että nuo molemmat liikkeet olivat samaa alkuperää.] Vielä\noli heillä toimittamatta elävien ja kuolleitten tuomitseminen. Siksi\nlähtivätkin he raivostuneina liikkeelle. Väkivallalla tahtoivat he\nsaattaa mielipiteensä voimaan. Niitä, jotka eivät hyväksyneet heidän\nmielipiteitänsä, he kirosivat ja rääkkäsivät. Uskonkiihko muuttui\nraivoksi. Seurakunnan pappi koetti raivoa asettaa; mutta joutui siitä\nhurmahenkien vihoihin. Lokakuussa 1851 tuli Stockfleth Koutokeinoon\nja oleskeli siellä aina seuraavaan Huhtikuuhun. Lappalaisilla oli\nennen ollut suuri luottamus häneen, mutta kun hän kerran, tiesi mistä\nsyystä, löi kepillänsä erästä lappalaista, oli luottamus mennyt, eikä\nhän saanut raivoa hillityksi.\n\nErityisen vihan esineeksi tuli v.t. nimismies Bucht. Hän oli ollut\nennen nimismiehenä Ylä-Luulajassa, mutta kun hän tuli vailinkiin,\npakeni hän 1848 Muonioon. Täällä ollessaan oli hän osoittanut\nerityistä vihaa laestadiolaisia kohtaan ja kirjoittanut Laestadiusta\nvastaan sen valituskirjan, jonka alle Pajalan mies Adam Muodas\nLompolo oli pannut nimensä (josta seikasta tuonnempana). Millä\nkeinoin tuo virkaheitto oli tullut Koutokeinon v.t. nimismieheksi, on\ntuntematonta. Se vain on tunnettua, että hän siellä hoiti nimismiehen\nvirkaa, silloin kun uskonkiihko siellä oli ylimmillään. Hän ei\nkyennyt asettamaan yltiöpäitä, koska häneen ei luotettu. Miehen\nentisyys oli kyllin tunnettu. Kun hän vielä lisäksi alkoi köyttää\nnyrkkiä ja keppiä lappalaisten masentamiseksi, oli hänen tuomionsa\nlausuttu. Muutamana sunnuntaina, kun useimmat kiihkoilioista olivat\nkirkossa, tuli eräs norjalainen kauppias Altenista jumalanpalveluksen\naikana sinne ja viskasi kirkon oven eteen käsi- ja jalkarautoja ja\nrautavitjoja, siten säikyttääksensä rahvasta. \"Mutta näiden asetten\nnäky vaikutti seurakuntaan niinkuin sähkönisku, kun eräs mies, joka\ntuli kirkosta, selitti aiottavan koetella Stefanuksen uskoa. Täten\nmielikuvitus kiihtyi hyvin ärtyiseksi\".\n\nEdellisenä talvena oli Laestadius tavannut Kaaresuannossa muutamia\nnäitä kiihkolaisia ja koettanut heitä oikeaan opastaa. Turhaan.\nHe pitivät tuota opastamista uskon vainona ja syyttivät itse\noppi-isänkin langenneen uskostansa, jonka vuoksi eivät sanoneet\nvoivansa enää luottaa häneen. \"Hän ei voinut\", sanoo hän, \"puhua\njärkevää sanaa niiden kanssa, sillä heidän ihonsa oli musta niinkuin\nheidän katsantonsakin, heillä oli valkoinen vaahto suussa ja sylkivät\nusein\".\n\n8 p. Marraskuuta 1852, yllämainittuna sunnuntaina, kun kiihko oli\nylimmillään, hyökkäsi joukko vimmastuneita lappalaisia, Aslak Hetta\njohtajana, kauppias Ruth'in asuntoon, missä nimismies Bucht asui.\nKiroushuutojen kaikuessa surmattiin sekä kauppias että nimismies.\nRaivostunut joukkue hyökkäsi sitten pappilaan, rääkkäsi pastori\nHwoslenia ja hänen vaimoansa ja olisi varmaankin surmannut nekin,\njollei apua olisi saapunut. Penikulman päässä olevasta Autsin\ntalosta, jossa kirkosta palanneet kiihottomat seurakuntalaiset\ntiettiin olevan, pantiin noutamaan apua. Sitä saatiinkin vielä siksi\najoissa, että seurakunnan pappi voitiin pelastaa. Kiihkoiliain ja\napuuntulleiden välillä syntyi kiihkeä taistelu, jossa eräs vaimo\nkiihkoiliain joukosta menetti henkensä. Vihdoin saatiin meteliöitsiät\nvoitetuksi ja päämiehet vangituiksi. Pahimmat syylliset, Aslak\nHetta ja Mans Somby, tuomittiin sittemmin kuolemaan ja mestattiin,\nuseita tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toisia rahasakkoihin.\nElinkautiseen vankeuteen tuomituista mainittakoon Lauri Hetta, joka\nsittemmin sai armon, tuli vakavaksi ja tasapuoliseksi kristityksi ja\navusti professori Friis'iä uuden testamentin lapinkielisen käännöksen\nkorjaamisessa. Semmoinen oli maan kuulu \"Koutokeinon tappelu\".\n\nLaestadius tehtiin syynalaiseksi näihin kamaliin tekoihin.\nHernösandin piispa antoi hänelle muistutuksen, kehoittaen suurempaan\nvarovaisuuteen saarnoissaan. Tromsön hiippakunnan piispa Juel\nkirjoitti Norjan kirkolliselle hallitukselle Laestadiusta vastaan\nvalituksen. Valituskirjassaan mainitsee Juel, että Laestadius\nankaralla lain saarnallaan, törkeillä kuvillaan ja säälimättömillä\nlauseillaan papeista ja virkamiehistä oli herättänyt hurmahenkisen\nliikkeen lappalaisissa, ettei hän ollut vastustanut villitystä ja\nväärää oppia, joka jo ensi alussa oli ollut nähtävänä. Menestyksellä\njo taitavasti puolustautui Laestadius näitä syytöksiä vastaan.\n\"Jos lähdetään siitä väärästä edellyttämisestä\", lausuu hän,\n\"että jokainen hyvän työn alkaja myöskin on vastuunalainen sen\nseurauksista, jos tuo hyvä työ vierasten vaikutuksesta käy huonoksi,\nniin voitaisiin sillä edellyttämisellä helposti todistaa, että\nLuther oli vastuunalainen uudestakastajain vallattomuuksista, jota\ntodistamiskeinoa hänen vihollisensa eivät myöskään ole jättäneet\nkäyttämättä. Hänen saarnainsa kuvaukset eivät ole olleet sen\nkummempia kuin ilmestyskirjan kuvauksetkaan, tahi Johannes Kastajan\nja Jesuksen parannussaarnat\". Koutokeinon villityksestä oli hän\nsaanut tiedon vasta Maaliskuussa 1852, kun piispa Juel hänelle siitä\nkirjoitti, hän oli heti koettanut saada hurmahenkiä tyyntymään,\noli saarnannut niitä vastaan, eikä häntä pitäisi tehdä syylliseksi\nniihin veritöihin, jotka olivat olleet tuon villityksen seurauksena,\n\"jollei piispa pidä kaikkea elävämpää uskonnollisuutta villityksenä\".\nPikemmin oli syy etsittävä lappalaisten taitamattomuudesta ja\nalhaisesta siveellisestä kannasta, ehkäpä myöskin mieltäkiihottavista\npakkokeinoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuussa 1849 muutti Laestadius kirkkoherraksi Pajalaan,\noltuansa 24 vuotta Kaaresuannon seurakunnan paimenena. Pajalassakin\noli Laestadiuksella paljon puoluelaisia ja ystäviä; mutta paljon\noli vihamiehiäkin, jotka syytöksiä tekemällä ja muutoinkin tekivät\nhänelle elämän katkeraksi. Noihin ikävyyksiin antoi Laestadius\nitsekin aihetta. Hän ei ollut niitä maan hiljaisia, jotka istuvat\nJesuksen jalkain juuressa, välittämättä ulkomaailman melusta; hän\noli pitkäisen poika, aina haarniskoitu, joka parhaiten viihtyi\nsiellä, missä sodan salamat välkähtelivät. Ensimmäisenä hyökkäsi\nhän taisteluun, huitoi oikealle ja vasemmalle, välittämättä mihin\nlyönti sattui. Ei ollut ihme, että hän itsekin haavoittui ja hänen\nsydämmensä vuosi verta.\n\nEnnenkuin likemmin tarkastamme tuota taistelua, jota Laestadius\nPajalassa kävi, heittäkäämme silmäys hänen kirjailiatoimeensa.\nPajalaan muutettuaan alkoi Laestadius näet vaikuttaa hengellisenä\nkirjailianakin. Tämä hänen kirjailiatoimensa tunteminen on sitäkin\ntärkeämpi, koska siinä juuri kuvastuu hänen persoonallisuutensa sekä\nne aseet, joita hän taistelussansa käytti. Maallisista kirjoitelmista\nmainittakoon ennen Pajalaan tuloa kirjoitetut kasvitieteelliset\nkirjoitukset Tiede Akademian toimituksissa: _Om Uppodlingar i\nLappmarken_ (Uutisviljelyksistä Lapissa) 1823; Loca parallela\nplantarum, josta teoksesta saksalainen kasvitieteen tutkia Wimmer\nkirjassaan Salices europaeae on antanut hyvin kiitettävän lausunnon\n[-- et ingenium et sollertia viri egregii haud satis laudari posse\nvidebatur (erinomaisen miehen sekä neroa että ymmärtäväisyyttä ei\nnäytty voivan kylliksi ylistää). Hänestä itsestänsä lausuu Wimmer:\nTamen et oculis ejus sagacissimis et ingenio praeclaro Salicam\neuropaearum illustratio plurimum debet (Kuitenkin on euroopalaisten\npajulajien valaiseminen enimmän hänen sekä erinomaisen teräväin\nsilmäinsä että mainion neronsa ansiota).]; De climate Lapponiae\n(Lapin ilmanalasta), löytyy ainoastansa käsikirjoituksena, samoin\nkuin hänen kirjoituksensa lappalaisten vanhoista jumalista.\nSeurakuntansa lappalaisia varten hän m. 1839 painatti lukukirjan\nnimeltä _Hålailattem Ristigasa ja satte Almatja kaskan_ (Keskustelua\nkristittyjen ja tavallisten ihmisten välillä); sekä v. 1844 _Biblian\nhistorian_ heidän kielellänsä. Edellä on jo nimeltään mainittu\nhänen huomiota herättänyt pastoraliväitöskirjansa Crapula mundi\nseu morbus animi contagiosus (Maailman kohmelo eli tarttuva sielun\ntauti). Tämän kirjan merkillisestä sisällyksestä sananen. Ensin\nvertailee hän nykyaikaa entiseen hyvään aikaan ja tulee siihen\npäätökseen, että nykyinen aika on entistä paljon huonompi. \"Ennen\ntaisteltiin isänmaan, vapauden, puolison, lasten ja kodin puolesta;\nkaikilla kansalaisilla oli yksi sydän, yksi Jumala ja yksi kuningas;\nkunniakasta ja suloista oli kuolla isänmaan edestä ja uskonsa ja\ntunnustuksensa tähden kärsiä tuskallisin kuolema. Nyt taistellaan\nnyrkkitaisteluja kaduilla, ei sanoilla, vaan riidoilla ja pilkalla\"\n[Tarkoittaa muuatta siihen aikaan tapahtunutta katukahakkaa\nTukholmassa.]. Syynä tähän on hengellinen orjuus, siveellinen ja\nuskonnollinen rappio. Hyve on kuollut samalla kertaa kuin entinen\nuskokin ja hurskaus. Yksinkertaiset tavat ovat kadonneet, omistetaan\nuskonnon muoto, mutta ei sen ydintä. Kaikkien tarkoitusperänä on\nhekuma, maailman kunnia ja tavara. Uskontoa ei opita kouluissa,\nvaan kodeissa ja nykyajan filosofiia on huonompi kuin muinaisten\npakanain, filosoofien työt ovat ristiriidassa heidän sanainsa\nkanssa; yleisissä asioissa osottavat he tuskin suurempaa älyä kuin\nalhaiso. Siitä tulee, että ne lait, joita laaditaan, muutaman\nkuukauden perästä kumotaan. Hallituksen ei pitäisi välittää niistä\nmoitteista, joita se saa kuulla. \"Raakain ihmisten on niinkuin\neläinten: jos eivät ne voi purra, niin ne haukkuvat, ulvovat ja\nkiristelevät hampaitansa\". Jumalanpelkoa ei löydä kaupungeista, vaan\nmaalta niiden joukosta, jotka ilman tietoja ja sivistystä asuvat\nerämaissa. Oikia kristitty, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta\nja jonka vapaus on hintojen hillitsemistä, ei välitä politiikasta.\nHänelle on yhdentekevä, maksaako veronsa Turkin sulttaanille tahi\nYhdysvaltain presidentille. -- Sielunpaimenen velvollisuus on edistää\nJumalan valtakuntaa. Pappien saarnat kantavat niin vähän hedelmää,\nsiitä syystä että he koettavat vaikuttaa hetkeksi tunteeseen,\nsitä kuitenkaan niin tärisyttämättä, että häveten ja huolehtien\nalettaisiin kysymään: Herra, mitä minun pitää tekemän, että minä\nsaisin ijankaikkisen elämän? Syynä on vielä sekin, että papit\neivät ole näkevinään kuuliainsa paheita. Ankarampaa kieltä pitäisi\nkäyttää. Kuulioita pitäisi kutsua kyykäärmetten sikiöiksi, niinkuin\nJohannes, huorintekiäksi suvuksi, niinkuin Jesus. Omavanhurskaus\non syynä siihen, ettei käytetä selvää kieltä. Jos tahtoo jättää\nomanvanhurskauden rauhaan, pitää puhua synnistä yleiseen,\nparannuksesta ja uskosta yleiseen; mutta ei ketään erityisesti\nnuhdella. Niin menettelevät papit. He eivät tahdo loukata suurta\njoukkoa, he etsivät kansan suosiota, saarnaavat maailman palkan\ntakia. -- Siinä tuon merkillisen kirjan johtavat aatteet.\n\nVuosina 1852-1854 julkaisi Laestadius Piitimestä ruotsinkielisen\nhengellisen kuukauslehden nimeltä _En ropandes röst i öknen_\n(Huutavan ääni korvessa). Alussa oli aikakauskirjan päätoimittajana\nRåneån kirkkoherra Jaakko Dahlberg; mutta sittemmin toimitti\nLaestadius sitä yksinänsä. Kun tarkoituksemme ei ole kirjoittaa\nylistyskirjoitusta tuosta mainiosta miehestä, vaan totuuden valossa\nesittää hänet virheineen ja ansioineen, niin emme voi salata sitä\nseikkaa, että Laestadius tuossa aikakauskirjassa esiytyy kaikista\nvähimmän semmoisena, joka olisi oppinut jotakin häneltä, joka oli\nlempeä ja nöyrä sydämmestä. Miekkaa heilutettiin katsomatta, kenehen\nlyönti sattui. Syytöksiä ja herjauksia sateli tuon kiihkoutuneen\nmiehen kynästä. Ei siinä kyllin, että piispa Tegnér maalataan\nmustaakin mustemmaksi ja hänen yksityisestä elämästänsä vedetään\nesille huhupuheisiin perustuvia syytöksiä irstaisuudesta ja paheista,\nvaan lempeä ja kykenevä piispa Franzénkin, joka hoiti virkaansa\nniin tunnollisesti, että hänet luetaan Ruotsin etevimpäin piispain\njoukkoon, naulattiin häpeäpatsaaseen. \"Piispat Tegnér, Franzén ja\nNikodemus kuuluvat samaan luokkaan kuin Herodes, Pilatus ja Judas\nIskariot\". Papit saavat myöskin samalla mitalla kuin piispat.\n\"Heidän (pappien) täytyy elää säätynsä mukaan. Heidän täytyy edustaa\nkirkon armoa. Heidän täytyy viettää vapunpäiviä ja nimipäiviä, pitää\nhautajaisia ja ristiäisiä, tarjoilla vieraille säätynsä mukaan.\nJa tämän maailmankunnian takia täytyy heidän kiskoa saatavansa\ntarkkaan köyhältä kansalta. Ja tuota kurjaa loistoa on harjoitettava\nrääsyisten huorapenikoiden keskellä, patajuoppojen ja resutanelien\nkeskellä, jotka ovat juoneet suuhunsa viimeisen pennin vaimoilta\nja lapsilta. Minusta sopisi papeille paremmin käydä isättömäin\nja leskien luona kuin pidoissa\". Paljon luuli Laestadius olevan\nmoittimisen syytä pappein saarnoissakin. \"Saarnassa ei tehdä erotusta\nheränneiden ja suruttomain välillä, ei erotusta armotettujen ja\narmonvarasten välillä, ei erotusta kapakoitsiain ja parannuksen\nsaarnaajain välillä, ei erotusta juoppojen ja hengellisestä viinistä\njuopuneiden välillä, ei erotusta Maria Magdaleenan ja katumattomain\nhuorain välillä, vaan kaikki on samanlaista, kalleimmat kristityt ja\nrakastetut Jesuksen ystävät. Oikein on Herra profeetta Hesekielin\nkautta kuvannut nuo sikopaimenet: Eksyneitä he eivät palauta,\nkadonneita he eivät etsi. Voi teitä paimenet, jotka turmelette\nja hajotatte Minun laumaani, sanoo Herra!\" -- Siihen suuntaan on\naikakauskirja toimitettu.\n\nKäsikirjoituksena on Laestadius jälkeensä jättänyt koko joukon\nkirjeitä, joista _lähetyskirje Jukkasjärven seurakunnalle_,\nkirjoitettu herätyksen ensi aikoina, on merkillinen säälimättömästä\nankaruudestaan. Niinikään käsikirjoituksena on kolmiosainen\nuskonnonfilosoofinen teos _Dårhushjonet_ (hulluinhuonelainen), jossa\nLaestadiuksen filosoofinen ja uskonopillinen kanta selvimmin näkyy.\nTämän merkillisen kirjan sisällöstä puhumme jälempänä. 1849-51\npainatti Laestadius Piitimessä useampia saarnojansa suomeksi.\n\nSavon herännäisyyden kuuluisa johtaja _Paavo Ruotsalainen_ (k. 1852)\noli lukenut erään noista saarnoista ja kirjoitti eli oikeammin sanoen\nkirjoitutti -- hän näet itse ei osannut kirjoittaa -- sen johdosta\nLaestadiukselle kirjeen, johon Laestadiuksen ystävä _Iisakki Poromaa_\nPajalasta lähetti Ruotsalaiselle vastauksen. Kun nämät kirjeet\nsattuvasti kuvaavat sekä sen ajan uskonnollista kirjoitustapaa että\nmyöskin Savon herännäisyyden ja Laestadiuksen alottaman liikkeen\nkeskinäistä suhdetta, mainittakoon niiden sisällys [Akiander,\nMeddelanden VI 38, 116.]. Paavo kirjoittaa: \"Itse puolestansa luulee\nhän (Laestadius) olevansa Herran edessä, mutta ihmisten edessä hän\non niinkuin musta piru. Hän on ylimmäinen helvetin portin vahti; hän\nviepi kansan paavin pimeyteen. Hän ei tiedä evankeliumin jälkeen\nmitään uskosta Kristuksen päälle, mutta lain töitä hän väkevästi\nsaarnaa kansalle profeetoin esimerkin mukaan. Ei hän osannut\nollenkaan neuvoa ihmisiä Kristuksen tykö, mutta opetti paavin opin\njälkeen hyvillä töillä ja tekopyhyydellä ansaitsemaan autuutta, ja on\nmonen köyhän talon hävittänyt, rahalla ostaessa sielun rauhaa\". --\nIisakki Poromaa kirjoittaa: \"Minä olen nähnyt preivin, joka on tullut\nSavonmaasta meidän rovastilla, jonka me todistamme olevan kirkkaan ja\npalavan kynttilän, joka paistaa joka haaralle. Enkä minä tiedä, mikä\nhengellisesti sokia nauta asuu Savonmaassa, joka ei tunne valkeutta,\nkoska hän rohkenee soimata rovastia hulluksi ja Kristuksen ristin\nviholliseksi. Kuka on Kristuksen ristin vihollinen? Juuri sinä, vanha\nhullu, joka olet niin sokia, ettet sinä saata eroittaa, mitä on\nlammas eli keituri, vaikka sinä näit siitä saarnasta, minkä kaltaista\nruokaa annetaan keitureille ja minkälainen ruoka annetaan lampaille.\nSinä olet suuri sika ja minä näin Haaparannalla yhden suuren porsaan,\njonka sinä olit synnyttänyt. Pese nyt silmäsi ja katso P. Raamatusta,\nkuka on ristin vihollinen, eikö se, joka vihaa valkeutta. Sinä olet\nSavonmaan heränneet johdattanut pois Kristuksen ristin tyköä sikain\nja keiturein laitumelle, sinä olet hengellisen ylpeyden kautta\nasettanut itses sokiain johdattajaksi, ja olet vienyt Savon heränneet\npimeään metsään, jossa ne raukat kuolevat nälkään\". -- Kylläkin\nkohteliaita ja kristillisiä kirjeitä!\n\nLaestadiuksen kuoleman jälkeen ilmaantui Luulajassa 1876 hänen\ntyttärensä Lotan toimittama saarnakokoelma nimellä _Kirkkopostilla_,\njohon tärkeimmät hänen saarnoistansa omat otetut. Sekä postillaan\notetuista että muista jälkeen jääneistä saarnoista käy selville\nLaestadiuksen saarnatapa. Saarnojen kieli on kuvarikasta ja raakaa.\nLappalaisten törkeät puheenparret näkyvät vaikuttaneen hänen\ntuntehikkaaseen luonteeseensa niin, että hän itse omiksensa omisti\nja jokapäiväisessä elämässä käytti. Viimeiset 35 vuotta elämästänsä\neli hän näet alhaisella sivistyskannalla olevan kansan keskuudessa.\nJa kun vaimonsakin oli sivistymätön, ei asiain näin ollen kotikaan\nvoinut olla tuon raakuuteen vajoomisen vastapainona. Kun vielä\nhuomioon otamme, että hän tahtoi saarnoissaan asettua ihan kuuliainsa\nkannalle (accommodatsiooni), voimme hyvin hyvästi käsittää törkeydet\nhänen saarnoissaan. Mutta toiselta puolen emme saa törkeydeksi kutsua\nsynnin nimittämistä nimeltään. Siinä tapauksessa olisi raamattukin\ntörkeä, joka siinä suuteessa puhuu selvää kieltä. Sananparsi\nsanoo: \"Kun säädyllisyys tuli, niin hyvät tavat katosivat\". Kun\nAthenalaiset olivat suurimmassa siveellisessä rappiossa, olivat he\nniin säädyllisiä, että pidettiin ihan sopimattomana naisten kuullen\npuhua esim. saunasta eli nenäliinasta. Tuollainen säädyllisyys on\nLaestadiuksen saarnoihin pahimmin loukkautunut. Mutta loukkauksen\nsijaa niissä on muutoinkin.\n\nSaarnojen sisältönä on: synti, joka hallitsee maailmaa ja\nilmenee joko törkeinä rikoksina tahi vihana kristittyjä vastaan;\nomavanhurskaus; kuollut usko; parannuksen tarpeellisuus; elävä usko\nsekä Kristuksen sovintoarmo. Sovintoarmon yleisyyttä ei teroteta,\nei myöskään pyhityksen tarpeellisuutta uskovaisille. Rukoukseen ei\nmilloinkaan kehoiteta Laestadiuksen saarnoissa. Toisinaan on koko\nsaarna alusta loppuun kuvapuhetta (allegoriiaa). Kun hän kerran\nsaarnasi Piitimessä 4:nä sunnuntaina loppiaisesta, oli saarnan\naineena kristikunnan suuri ja pieni laiva. Edellisessä olivat\nuskottomat, jälkimmäisessä uskomaiset. Suuressa laivassa ei ollut\npahantekijöitä, vaan rehellisiä varkaita, laupeita kapakoitsioita\nja siveitä huoria. Ohipurjehtiessa pilkattiin suuresta laivasta\npienen laivan kerettiläisjoukkuetta. Kun suuri laiva kävi karille,\ntaukosivat kiroukset ja Jesusta alettiin avuksi huutaa, mutta kun\nirti päästiin, alettiin kiroilla ja viettää entistä syntielämää,\nkunnes laiva ja sen väki lopulta vaipuivat pohjattomaan pyörteeseen;\nmutta pieni laiva pääsi, vaikka suurella vaivalla, ijankaikkisuuden\nviheriälle rannalle. -- Mitä törkeimpiä kuvia ja nimityksiä käytti\nhän viinasta, siten herättääksensä kansassa vastenmielisyyttä tuohon\nkamalaan juomaan.\n\nLaestadiuksen ankarat viinasaarnat sekä hänen oma luonteensa, joka\nei tuntenut hienotuntoisuutta, hankkivat hänelle paljon vihollisia,\njotka nyt kaikin tavoin alkoivat syyttää sielunpaimentansa\nja katkeroittivat hänen elämänsä loppuajan. Näitä nyt hiukan\ntarkastakaamme.\n\nEräs Adam Muodas Lompolo lähetti Norrbottenin läänin maaherralle\nyllämainitun nimismies Buchtin kyhäämän valituskirjan siitä, että\ntalollisen pojat Kustaa ja Juhana Muodas Lompolo ja lappalainen\nAntti Juhonpoika olivat häirinneet hänen kotirauhaansa ja esitti\nsamassa kirjoituksessa provasti Laestadiuksen näiden kärsimäinsä\nonnettomuuksien varsinaiseksi syyksi, koskapa Laestadius\n\"tulikivisaarnoillansa\" oli vaikuttanut senlaisen mielentilan\nsyntymisen, jonka ilmaisuna moiset rauhattomuudet olivat olleet.\nNiinikään lähettivät Kirkonvartia Juho Wänkö ja Maria Kristina\nTornberg lääninprovastin kautta Tuomiokapituliin valituksen\nsiitä, että Laestadius oli kieltäytynyt kirkkoonottamasta heidän\nhoidokkaansa, Sofia Ulrikan, joka oli synnyttänyt äpärälapsen.\n\nSelityksessänsä Tuomiokapitulille mainitsee Laestadius, että\nvalittaja Adam Muodas Lompolo (\"Vanha Aatami\", kuten Laestadius häntä\nmyöskin kutsuu) useain läsnäollessa oli sanonut, ettei hän ollut\nkehottanut senlaista valituskirjaa tekemään, eikä pannut puumerkkiä\nsen alle ja kun valituksen kirjoittaja (Bucht) ei, kuten Kunink.\nJulistus 29 p:ltä Kesäkuuta 1773 määrää, ollut pannut nimeänsä\nsen alle, pyysi Laestadius, että maxime venerandum Consistorium\n(korkea-arvoinen Tuomiokapituli) jättäisi valituskirjan huomioon\nottamatta. Samoin pyysi hän, että Ulrika Heikintyttären valitus\nhylättäisiin, koska varsinainen valittaja Juho Wänkö oli sanonut\nmuiden pakotuksesta kyhäyttäneensä valituskirjan, eikä senkään\nkirjoittaja ollut tunnettu. Vielä mainitsee selityksen antaja, että\nhänen raittiussaarnojansa on pidetty katalimpana kerettiläisyytenä,\nkoska rahvas niiden kautta saatetaan luopumaan \"puhtaasta,\nviinapannussa ja väkijuomissa kirkastetusta lutherilaisuudesta\". \"Ja\nkun minulta\" -- lausuu hän -- \"on syytä luulla, että tuomiokapituli\nei puolusta kapakoitsioita, on pyyntöni, että, jos nuo verimadon\nsukuun kuuluvat henkilöt vielä tahtovat ammattiansa jatkaa, he\nesiytykööt julkisesti, ei salaisesti tekonimillä, vaan oikeina\nlutherilaisina kanteeseen saattaakseen luultuja epäjärjestyksiä ja\nväärinkäyttöjä, joihin itse omat aihetta antaneet\".\n\nTämän kirjoituksen johdosta antoi Hernösandin Tuomiokapituli 8\np. Helmikuuta 1851 Laestadiukselle varotuksen, koska hän oli\nkieltäytynyt antamasta selitystä pääasiassa sekä muutoinkin\nkirjoituksessansa käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa.\nVarotuskirjassaan mainitsee Tuomiokapituli, että Laestadius\nkieltäytyessään heti kirkkoonottamasta Sofia Ulrika Heikintytärtä,\n\"ei ole noudattanut sitä maltillisuutta ja hellyyttä, joka varmemmin\nkuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen saattamista\nparannuksen tielle, sillä syntistä on pikemmin viekoteltava kuin\npelotettava parannukseen\". Laestadius taas puolestansa kummasteli,\nkuinka Tuomiokapituli oli ryhtynyt varotuksen mahtikeinoon, eikä\nhäntä syntistä kohtaan käyttänyt \"sitä maltillisuutta ja hellyyttä\njoka varmemmin kuin säälimättömät mahtikeinot edistää syntisen\nsaattamista parannuksen tielle\".\n\nVarotuksesta aikoi Laestadius valittaa, mutta asiamiehen epähuomion\nja huonon postinkulun takia myöhästyi valitus.\n\nKun Laestadiuksen oli täytynyt matkustaa Ala-Tornioon saamaan\nvarotusta ja hän tuossa jutussa muutoinkin oli kärsinyt aineellista\nvahinkoa, esittivät hänen ystävänsä, että Laestadiukselle\ntoimitettaisiin jonkunlainen \"ylöskanto\". Nyt määrättiin että\njokainen nainen, joka oli rikkonut 6 käskyä vastaan, maksaisi\nLaestadiukselle 12 killinkiä ja maksotilaisuudessa useampain\nläsnäollessa kertoisi, miten lankeeminen oli tapahtunut. Laestadius\nhyväksyi tuon laittoman veronkannon ja alkoi sitä käyttää. Tästä\nsaivat hänen vihollisensa uutta aihetta valituksiinsa. Laestadius\nkyllä lakkasi ottamasta tuota 12 killingin veroa, kun sai tietää\nsen laittomaksi; mutta asia tuli kuninkaan tietoon ja Laestadiuksen\ntäytyi taas ryhtyä selitysten antamiseen. Selitys on hyvin kiertelevä\nja koettaa nähtävästi salata totuutta.\n\nMutta mikä oli varsinaisena syynä tuohon kummalliseen verotukseen?\nEi suinkaan tietämättömyys, sillä Laestadiuksen kaltainen mies kyllä\ntiesi, mitä laki siitä sanoi. Ei ahneuskaan ollut siihen syynä.\nHänen mielipiteensä oli, ettei papin pitänyt ottaa muuta palkkaa,\nkuin mikä vapaaehtoisesti tuotiin. Tämän vapaaehtoisuusjärjestelmän\nnoudattaminen kävi kyllä päinsä Kaaresuannossa, niissä koko\nseurakunta oli hänen puolellansa. Toisin oli Pajalassa, missä hänellä\noli niin paljon vihamiehiä. Hänelle lain mukaan tulevat tulot\nsupistuivat niin vähiksi, että hän ainoastansa mitä ankarimmilla\nkieltäymisillä voi päästä päivästä toiseen. Hänen huonekalunsa,\npukunsa ja ruokansa olivat niin kohtalaisia kuin mahdollista.\nSaarnansa kirjoitti hän vanhain laskujen ja kirjeitten takapuoleen,\nkoska ei luullut voivansa ostaa kunnollista kirjoituspaperia.\n-- Ainoana syynä tuohon laittomaan verotukseen näyttää olleen\najattelemattomuus, joka myöskin oli Laestadiuksen luonteen\nominaisuuksia. Ajattelemattomuudesta hän myöskin lehdessään syytti\nyllämainittua Sofia Ulrika Heikintytärtä sukurutsauksesta; mutta kun\nasiasta nousi käräjäjuttu, kiiruhti hän samassa lehdessä peräyttämään\nsyytöksensä. Hän ei ollut muka tiennyt, että sukurutsauksella\n(blodskam) lakikielessä on muu merkitys kuin se mitä hän oli\ntarkoittanut, nim. epäsiveellisyyttä. Peräyttäminen ei kuitenkaan\nauttanut, Laestadiuksen täytyi maksaa sovintoja 300 riksiä.\n\nOlemme maininneet noita ikäviä seikkoja, joista käy selville, että\nLaestadius hädissään toisinansa ei ollut niin uskollinen totuudelle,\nkuin hänenlaiselta mieheltä olisi sopinut vaatia. Emme ole tehneet\ntätä, alentaaksemme jälkimaailman silmissä sitä miestä, jota niin\nsuuresti kunnioitamme, vaan torjuaksemme itsestämme syytöksiä, että\nolisimme esittäneet tuon mainion miehen hyvät puolet, mutta salanneet\nhänen vikansa.\n\nLäänin äänenkannattajassa, Norrbottens Postenissa oli usein\nkaikenlaisia syytöksiä Pajalan heränneistä ja Laestadiuksesta.\nLaestadius kirjoitti puolustus- ja selityskirjoituksen, mutta sitä\nei otettu lehteen. Mitä muut kirjoittivat hänen puolustuksekseen,\nse kuitenkin julkaistiin lehdessä. Siitä oli Laestadius hyvin\nkiitollinen. \"Pieninkin valonviiru on tervetullut sille, jonka\nmaailma on tuominnut ulkonaiseen pimeyteen ja vähäisenkin oikeuden\nosoituksen vihollisteni puolelta tunnustan kiitollisuudella. En\nole uskaltanut lähteä myrskyävälle valtamerelle itsepuolustuksen\nyrityksillä, niin kauvan kuin intohimojen vaahtoavat aallot\nraivosivat, ja vaikka hyökylaineet uhkaavina vieläkin vierivät, on\nminun kuitenkin koettaminen pyrkiä eteenpäin aaltojen läpi sillä\npienellä aluksella, jossa Jesus makaa, siinä toivossa, että Jesus voi\nherätä hätähuudosta ja tulla hätäytyneen opetuslapsensa avuksi\".\n\nVielä yksi valitus Laestadiuksesta. Nimismies Stenudd ja\nruukinisäntä E. J. Sohlberg lähettivät Tuomiokapituliin\nvalituskirjoituksen Laestadiuksen laittomasta palkankannosta,\nloukkaavista lauseista saarnatuolissa ja hänen alkamansa liikkeen\ntuottamista epäjärjestyksistä, joista m.m. mainitaan huudot ja\nkirkumiset kirkossa, ne kun olivat häirinneet herrojen valituksen\ntekijäin hartautta. Näihin valituksiin oli yhdistynyt muutamia\nPajalan talonpoikia, niinkuin kievari Heikki Pellikka y.m. 31 p.\nHeinäkuuta 1853 piti Hernösandin piispa Bergman näiden valitusten\njohdosta Pajalassa tarkastuksen. Apulaisina ja tulkkina oli piispalla\nKarungin ja Ylitornion kirkkoherrat. Ensin tiedusteli piispa\nheränneiltä, olivatko kovaääniset liikutukset heitä häirinneet.\nTähän nämät vastasivat kieltävästi. Päinvastoin olivat he tunteneet\nhartautensa tulleen suuremmaksi noita huutoja kuullessaan. Saman\nkysymyksen teki piispa sitten niille seurakuntalaisille, jotka\neivät kuuluneet laestadiolaisiin. Nämät sanoivat heidän hartautensa\narveluttavassa määrässä tulleen häirityksi huutamisista ja\nliikutuksista kirkossa, jotka viimme aikoina olivat käyneet varsin\ntavallisiksi [1851 syytettiin Kittilän kihlakunnan oikeudessa\nmuutamia vaimoja siitä, että olivat korkealla äänellä huutaneet\nkirkossa. Toiset todistivat, että nämät huudot olivat olleet\nvastentahtoisia tunteen ilmauksia, toiset ottivat valalleen,\nettä vaimot olivat tahallansa huutaneet. Tuomari vapautti\nsyytetyt, koska arveli huutojen lähteneen äkkinäisestä taudin\npuuskasta. Vaasan hovioikeus ja senaatti tuomitsivat sakkoihin ja\nkirkonrangaistukseen.].\n\nTuosta loukkautumisesta ja hartauden häiriytymisestä, jota valittajat\nsanoivat tunteneensa, lausuu Laestadius, että he siinä olivat\noikeassa, \"sillä suruttomat loukkautuvat hengellisistä liikutuksista,\nmutta ei siinä mielessä kuin kirkonpahennus tavallisesti otetaan,\nnim. tarkkaavaisuuden vetäminen pois saarnasta, vaan siinä\nmielessä, jota uudessa testamentissa useissa paikoin mainitaan,\nettä fariseuksia loukkasi lasten huuto: 'hosianna Davidin pojalle'.\nFariseukset tahtoivat, että Jesus Natsarealainen kieltäisi nuo\nhuudot sopimattomina. Heitä loukkasi myöskin sen katuvaisen vaimon\nulvominen, joka parannuksen kyynelillä kasteli Vapahtajan jalkoja.\nSemmoisen kirkonpahennuksen voi jo silloin lasten huuto ja vaimon\nparannuksen kyyneleet synnyttää rehellisissä fariseuksissa ja seikka\non ihan sama nytkin. Käy niin kipeää vanhalle aatamille, että\nsen täytyy päästä ulos. Parannuksen ja ilonhuudoissa on jotakin\nsisäistä, joka ahdistaa perkelettä ja tekee hänen palvelijoillensa\nniin pahaa. Siveellinen kiihko (den moraliska passionen) synnyttää\nvihaa ja kammoa hengellisissä asioissa. Ja ompa tapahtunutkin, että\nmoni suruton juuri näistä huudoista on saanut piston sydämmeensä,\njoka juuri oli Pietarin saarnankin tarkoitus helluntaina. Moni\nsuruton on näistä huudoista saanut sydämmen ahdistuksen, hänen on\ntäytynyt avata kureliivinsä, kun rinta on alkanut aaltoilla. Se on\nvaikuttanut tarttuvasti (sympatetiskt). Jumalan henki on vaikuttanut\nsuruttomiin katuvaisten parannushuutojen ja armotettujen ilohuutojen\nkautta. Se on sielullinen ilmiö, jota on varovasti käsiteltävä. Se\non hengellinen tuli, joka polttaa katumattomat, mutta valistaa ja\nlämmittää katuvaisia ja armotettuja syntisiä\".\n\nValitusten johdosta määräsi piispa, että eri saarna oli pidettävä\nkaikille niille, joita huudot loukkaavat. Kaikki heränneet, jotka\ntiesivät liikutuksiin tulevansa, lupasivat olla kirkkoon menemättä\ntuon ensimmäisen saarnan aikana.\n\nValitukset laittomasta palkankannosta jo kirkonkassan hävittämisestä\nhylkäsi piispa perusteettomina, piispa tiedusteli, mitkä ne\nloukkaavat lauseet olivat olleet, joita Laestadius saarnatuolista\noli käyttänyt. Ei kukaan iljennyt niitä mainita, niin törkeitä\nne olivat. Kun piispa närkästyi siitä, että oli tehty valitus\nloukkaavista lauseista, mutta ei mainittu mitkä nuo lauseet olivat,\nrohkasi vihdoin eräs ruukin isäntä itsensä ja lausui nuo lauseet.\nPiispa hämmästyi ja tiedusteli syytetyltä, oliko hän niitä käyttänyt.\nTämä vastasi kiertävästi ja käski tiedustella seurakunnalta.\nSeurakunta jakautui kahdeksi puolueeksi: toiset sanoivat kuulleensa\njonkun kerran saarnatuolista nuo sanat, toiset taas eivät sanoneet\nkuulleensa. Valitus jäi siksensä. Laestadius nähtävästi salasi\ntotuuden, sillä myöhemmin tunnustaa hän aikakauskirjassaan omikseen\nnuo sanat ja sanoo niitä käyttäneensä, jotta asianomaisten\n(äpärälapsen tehneitten naisten) hävyttömyys sitä selvemmin näkyisi.\n\nTarkastustilaisuudessa teki vielä nimismies Stenudd\nmuistutuksen Laestadiuksen oppia vastaan, jossa sanoi olevan\npaljon lutherilaisesta opista poikkeavaa, niinkuin esim. julkinen\nsynnintunnustus. Mutta kun hän ei voinut likemmin selittää, mitä\nsynnintunnustusta hän piti epälutherilaisena, raukeni sekin valitus.\n\nSynnintunnustuksen suhteen on Laestadius myöhemmin selittänyt\nmielipiteensä, jotka tässä mainitsemme, koska juuri synnintunnustus\nja sitä seuraava synninpäästö on tullut varsin tärkeäksi\nopinkappaleeksi laestadiolaisuudessa. Laestadius lausuu että\nse on kolmenlainen: 1:o Kovat omantunnon tuskat pakottamat\nkatuvaisen syntisen tekemään julkisen synnintunnustuksen\nuseampain eli harvempain kristittyin läsnäollessa, ja tämän\njulkisen synnintunnustuksen tarkoituksena on rasitetun omantunnon\nhuojentaminen. Jos senlainen synnintunnustus on lutherilaista oppia\nvastaan, silloin on paljon ensimmäisen kristillisen seurakunnan\ntavoissa lutherilaista oppia vastaan. 2:o Kun katuvainen syntinen\nlähimmäiseltään pyytää anteeksi tekemänsä rikoksen ja se tapahtuu\njulkisesti muitten kristittyin saapuvilla ollessa, niin sekin on\njulkinen synnintunnustus, mutta tuo tunnustus on niin vähän sotiva\nlutherilaista oppia vastaan, että Luther varmaankin olisi pitänyt\nsitä oikean katumuksen merkkinä, jos senlaisessa toimituksessa\nolisi saapuvilla ollut. Semmoisia tunnustuksia tapahtuu usein\nmeikäläisten heränneiden keskuudessa. 3:o Kun kristityt, nojaten\nsiihen hengelliseen papinvirkaan, joka heillä on apostoli Pietarin\nopin mukaan: \"Te olette hengellinen papisto\", tutkivat toisen\nsielun tilaa, niin nousee ensin kysymys sen henkilön katumuksesta\nja synnintunnosta. Jos oikea katumus todellakin on olemassa, niin\ntunnustaa katuvainen ne synnit, jotka enimmin raskauttavat hänen\nomaa tuntoansa; ja kysymyksiä voi tehdä sen mukaan kuin tunnetaan\nhänen entistä elämäänsä: esim. oletko huorannut? oletko varastanut?\noletko ollut juovuksissa? Jos hän on katuvainen, niin hän tunnustaa\nrehellisesti, minkä synnin hän on tehnyt ja tämän tekee hän\nuseampainkin kristittyin saapuvilla ollessa. Mutta jos hän on oikeita\nlutherilaisia, niin hän tavallisesti vastaa: ei se kuulu teihin,\nkuinka niiltä elän, minä vastaan itse töistäni. Eli vastaa hän näin:\nvoitko sinä antaa syntini anteeksi, jos tunnustan ne.\n\nTuo merkillinen piispantutkinto Pajalan kirkossa päättyi siis\nonnellisesti Laestadiukselle. Muutamat heränneet mielistyivät niin\npiispaan, että syleilivät ja rutistelivat häntä. Vaikka piispa ei\nymmärtänyt heidän kieltänsä, niin hän kuitenkin ymmärsi heidän hyvät\ntarkoituksensa.\n\nEi Laestadius sittenkään päässyt rauhaan. Kun valitukset eivät\nonnistuneet, alettiin parjauksilla häntä lannistaa. Hän oli muka\nsaituri, joka pisti ne rahat, joita koulua varten oli koottu,\nomiin taskuihinsa; hän istui piikansa kanssa kyökin lattialla\nja kaapi pataa; hänellä oli portto joka kylässä. Viimemainitun\nsyytöksen sanoo Laestadius johtuneen siitä, että heränneet vaimot,\njotka hänen toimestansa olivat tulleet autuuden tuntoon, tunsivat\nvastustamattoman halun saada kastella hänen rintaansa kiitollisuuden\nkyynelillä, niin pian kun tapasivat hänet. \"Ihminen on\" -- sanoo\nhän itse -- \"niin heikko, että iskee kiinni lähimpään näkyväiseen\nkiitollisuutensa esineeseen, ja vaikka minä omasta puolestani olen\nollut hämilläni noista rakkauden ja kiitollisuuden osoituksista,\nkoska olen salaisesti pelännyt, että se muuttuisi jonkinlaiseksi\nepäjumalanpalvelukseksi, en ole kuitenkaan voinut sysätä heitä\nluotani, koska siten loukkaisin heidän pyhimpiä tunteitansa. Enkä\nminä ole ainoa, joka olen saanut kokea heidän nyyhkytyksiänsä ja\nsyleilyjänsä, vieläpä tarmokkaita taputuksiansakin, vaan kaikki,\njotka uskollisesti ovat työtä tehneet Herran viinitarhassa\".\n\nLaestadiuksen viimmeisetkään elämän vuodet eivät olleet entisiä\nvaloisammat. Kaikesta näytti, että hänen elämänsä aurinko\noli laskeumaisillaan. Heränneetkin alkoivat kyllästyä hänen\nlakisaarnoihinsa. Laestadius oli verraton parannussaarnaaja, mutta\nhäneltä puuttui kykyä evankeliumin sanalla ravita uskon elämää.\nHäntä, jota ennen suuret kansan joukot olivat rientäneet kuulemaan,\nniinkuin juutalaiset muinoin Sakarian poikaa korvessa, ei tahdottu\nenää kuulla. Kirkossa käviät vähenivät niin suuressa määrässä,\nettä Laestadius vuotta ennen kuolemaansa tarkastuksessa teki siitä\nvalituksen. Tähän kuuliain vähenemiseen oli syynä sekin, että\nLaestadius viime vuosina alkoi kerrata itseänsä. Kun hän silmiensä\nsairauden takia ei voinut uusia saarnoja kirjoittaa, eikä myöskään\nluullut voivansa vapaasti saarnata, luki hän saarnatuolista\nvanhoja saarnojansa, jotka jo vuosikausia käsikirjoituksina olivat\nkierrelleet ympäri pitäjiä ja tulleet täysin tunnetuiksi. Juhani\nRaattamaa ja Erkki Antti Juhonpieti pitivät heränneiden kanssa\nkaikessa hiljaisuudessa kokouksen, jossa päätökseksi tuli, että\nLaestadiuksen saarnat olivat liian lainomaisia. Hänelle olisi\nilmoitettava tuosta päätöksestä ja häntä kehoitettava saarnaamaan\nehdotonta armoa, päätös saatettiinkin Laestadiuksen tietoon;\nmutta hän piti sitä syytöstä, että hän olisi liian yksipuolisesti\nsaarnannut lakia, perusteettomana ja mainitsi puolustuksekseen useita\nraamatun lauseita.\n\nSurukseen sai Laestadius vielä huomata, että hän vastustaessaan\nuutta katkismusta ja sen ulkoa lukemista oli, vaikkakin vasten\ntahtoansa, edistänyt taitamattomuutta nuorisossa nousevassa.\nTarkastuksessa vuotta ennen kuolemaansa esittää hän luettelon\ntäysikasvaneista, sisäluvun taitamattomista henkilöistä ja sen\nmukaan oli Pajalan pienessä seurakunnassa sata henkilöä, jotka\neivät osanneet edes lukea sisältä. Laestadius oli luullut, että kun\nvanhemmat tulisivat herätetyiksi, he myöskin pitäisivät hyvää huolta\nlastensa opetuksesta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Seuroissa käynnin\ntakia jäi Jumalan sanan viljelys kotona sikseen. Kehoituksilla\nkoettivat vanhemmat kyllä edistää lastensa hengellistä elämää; mutta\nkirjalle opettaminen niinkuin kirjan lukukin jäivät unhotuksiin.\nKun sen lisäksi Laestadius oli hylyksi tuominnut uudet kirkolliset\noppikirjat, ei tietysti kukaan hänen puoluelaisistansa siitäkään\nsyystä tahtonut niitä lapsillensa opettaa. Tästä oli seurauksena, ei\nainoastaan lukutaidon taantuminen, vaan lahkolaisuuden ja kirkosta\nerkautumisen siemen tuli siten kylvetyksi tuohon hengelliseen\nliikkeeseen, joka muutoin oli ollut suureksi siunaukseksi. Kun\nLaestadius huomasi erhetyksensä, koetti hän sitä korjata. Katkismus\npääsi taas entiseen armoonsa. Ulko- ja sisälukua alettiin vaatia\nkinkereillä ja rippikoulussa. Nuoret ja vanhat saivat tulla\nkuulusteltaviksi. Ken ei hyvällä totellut, häntä kohtaan käytettiin\npakkoa.\n\nVähän ehti hän enää vaikuttaa erhetystensä korjaamiseksi. Hänen\npäivätyönsä oli nyt päättymäisillään. Suruttomuuden ja synnin\nunessa nukkuvan kansan oli hän herättänyt ja siveettömyyden\nloasta kohottanut. Se näkyy olleen hänen elämänsä tehtävä. Tämän\ntehtävänsä hän toteutti tavalla, joka aina on herättävä jälkimaailman\nkunnioitusta ja ihmettelyä.\n\nTaukoamaton työ, alituinen taistelu ja siitä seuraava sielunvoimain\njännitys heikonsivat hänen ennestään heikonpuoleista ruumistansa.\nIntohimon tuli, joka paloi sielussa, jäyti hänen ruumiinsa vointia.\nHänenlaisensa luonteet eivät tavallisesti ole pitkäikäisiä. Alussa\nvuotta 1861 vaivasi häntä ankara vatsatauti, joka tuotti suuria\ntuskia. Haaparannalle, likimpään paikkaan, mistä lääkärin hoitoa\nolisi saanut, oli Pajalasta 17 penikulmaa. Pelastuksen hetki näytti\nolevan lähellä tuolle väsyneelle työmiehelle. Sitä hän odottikin. 4\np. Helmikuuta, noin pari viikkoa ennen kuolemaansa, kirjoittaa hän\nmuutamalle ystävälle: \"Tässä minä makaan tuskien vuoteella, odotellen\nettä kuoleman enkeli pian kirvoittaisi minut, ja rakkaan veljeni,\njoka jää vielä minun jälkeeni eloon, ei pitäisi jättää rukoilematta\nesirukouksia minun puolestani, sillä minun uskoni on usein heikko\nja toivo usein kaukana; kuitenkin minä uskon, että suuri sovittaja\nja orjantappuralla kruunattu kuningas ei ole hylkäävä minua\". 21\np. Helmikuuta 1861 pääsi hänen henkensä elämän taisteluista ja\nrauhattomuuksista ijankaikkisuuden rauhaisaan rantaan. \"Karhun\ntaljalla maaten, kurjassa, tuulenhuokoisessa huoneessa heitti\nlappalaisten reformaattori, uudistaja, liiallisesta rasituksesta\nja huonosta hoidosta henkensä, korutonna kuolemassa, niinkuin\noli elämässäkin ollut. Uskonnolliset mielipiteensä hän säilytti\nkuolemaansa asti ja erosi elämästä sillä varmalla ijankaikkisuuden\ntoivolla, joka häntä oli elähyttänyt läpi elämän\".\n\n\"Suuri suru valtasi hänen ystävänsä, kun tämä kuolonsanoma kulovalkean\nnopeudella kulki paikasta toiseen näissä pohjoisissa seuduissa,\neikäpä liene monta hautaa, jota niin monet vilpittömän kaipauksen\nkyyneleet ovat kastelleet, kuin tuota vaatimatonta turvetta, joka\nPajalan kirkkomaalla peittää Laestadiuksen maalliset jäännökset ja\nhänen nimensä, vaikka suuressa maailmassa tuskin tunnettu, elää\nrakkaana muistona lappalaisten kodassa, uudisasukkaan matalassa\nmökissä ja suomalaisen salomajassa\" [Korsblomman 1891.].\n\nLaestadius oli keskinkertainen kooltaan, vanhemmalla puolella\nikäänsä lihavanläntä, kumaraniskanen. Kasvojen piirteissä oli\njotakin nerokasta ja puoleensavetävää. Niiden henkilöiden seurassa,\njotka eivät olleet menettäneet hänen luottamustansa, voi hän olla\niloinen ja puhelias. Tuntikausia voi hän vilkkaasti keskustella\nmitä huvittavimmista aineista. Hänelle vastenmielisten henkilöiden\nseurassa oli hän jörö, epäkohtelias ja pisteliäs. Pyhät, aret kävi\nhän kotikutoisissa sarkavaatteissa, pieksut jalassa ja suussa\nsuunnattoman suuri pahkapiippu, johon kaksitoista apostolia oli\nleikattu. Piippu oli hänelle pilkalla lahjaksi annettu. Ei hän siitä\nvälittänyt, yhtä hyvä se silti oli. Tupakanpoltto ja kahvinjuonti\nnäkyvät olleen hänen nautintojansa.\n\nOllen suuressa määrässä vastakohtain mies, oli hänen itsiössään\njotakin epäsointuista ja arvoituksen tapaista. Hän voi kirjoittaa\nnerokkaasti ja hienosti; mutta usein kirjoitti hän ihan kuin aivan\nsivistymätön mies, kertoen yhtä ja samaa moneen kertaan. Hän oli\nverraton parannussaarnaaja ja hänen saarnojensa sävel on ankara,\nhenki lainomainen, esitystapa hämmästyttävä, milloin yksinkertaisten,\nmilloin mielikuvitusta uhkuvain ja rohkeain, mutta aina miellyttävien\nkuvainsa kautta. Hänen kielensä on uhkaava, toisinaan ihan törkeä\nja siivoton. Vastenmielisyys kaikenlaatuiseen pahaan sai hänen\npohjaltaan rakastavan sydämmensä lausumaan välinpitämättömän teräviä\nsanoja. Rakkaudesta kansaan uhrasi hän entisten ystäväinsä suosion ja\nelämänsä rauhan. Vaikka totuutta rakastava, turvansi hän toisinansa\nvilppiin, kun oli joutunut pulaan ja tahtoi siitä päästä. Hänen\nhengen lahjansa olivat rikkaat ja hänen opintonsa monipuoliset.\nMonessa suhteessa -- niinkuin esim. raittiuskysymyksessä -- oli\nhän aikansa edellä. Ylpeyttä hänessä ei milloinkaan huomattu.\nVähävaraisuus nuorempana ja uskonnollisuus vanhempana nöyryyttivät\nhänet. Uskolaistensa parissa hän nautti suurta luottamusta ja oli\nvanhemmalla puolen ikäänsä isänä heille. Niitä maallikoita, joita hän\nsaarnaretkille lähetti, hän opasteli, neuvoi ja nuhteli, niinkuin\nisä poikiansa. Ulkopuolella herätystä oleville tuntemattomillekin\nihmisille luuli hän olevansa oikeutettu tekemään hyvinkin\nnenäkkäitä kysymyksiä ja jos ei näihin mieluista vastausta saanut,\ntuomitsi hän ne pahanpäiväisiksi. Toisinaan tuo lappalaispukuun\npuettu mies tuntemattomana markkinoilla pistäysi kauppiasten\npuotiloihin, kysellen, saisiko ostaa viinaa ja korttia. Jos sai\nmyöntämän vastauksen, silloin piti hän kauppiaalle saarnan, joka oli\nkaikkea muuta kuin kohtelias. Jos taas kysymykseensä kieltävästi\nvastattiin, silloin lausui hän kiitollisuutensa ja ilonsa siitä.\n\nHänestä lausuu J. A. Englund [Teologisk Tidskrift 1876.]:\n\"Varustettuna suurilla tiedemiehen lahjoilla, jotka luultavasti\nolosuhdetten takia eivät päässeet täydellisesti kehittymään, oli\nLaestadius hyvin teräväjärkinen, hänen mielikuvituksensa oli vilkas,\nmuistonsa hyvä. Luonteeltaan ponteva kuin oli, ei hän esteistä\nväistynyt ja hän oli juuri omiansa aina horjumattomalla rohkeudella,\naina heikontumattomalla voimalla kestämään taistelussa. Vaikka karkea\nsanoiltaan ja lamoiltaan, voi hän kuitenkin viehättää ymmärryksensä\nterävyydellä ja esiytystapansa vilkkaudella. Hän oli oikia Lapin\npoika, aina omituinen, milloin mahdikas, milloin puutteenalainen,\nmilloin kohottava, milloin alentava, milloin ikävä, milloin\nmiellyttävä, milloin tyly, milloin ystävällinen, niinkuin niiden\nseutujen luonto, missä hän elämänsä päivät vietti ja jos lisäämme,\nettä tuon pinnan alla oli kosolta rautaa, niinkuin monessa hänen\nkotimaansa vuoressa, niin on se semmoista, jota melkein koko hänen\nelämänsä todistaa\".\n\nKoko Laestadiuksen elämän aika oli yhtämittaista työtä. Hänen\ntyökykynsä oli tavaton. Jo hänen kirjallinenkin toimensa osoittaa,\nettei hän ollut sen ajan tavallisia pappia, jotka, kun sunnuntaina\nlukivat seurakunnalle saarnansa, luulivat sillä tehneensä kaikki,\nmitä sielunpaimenelta voi vaatia. Syömättä hän tavallisesti meni\nkirkkoon ja piti siellä kaksi saarnaa. Kotiin tultuansa hän kansalle\npuheli hengellisistä asioista, opetti ja neuvoi ja vasta iltapäivällä\notti hän ruokaa ruumiin ravinnoksi.\n\nKuinka suuresti Laestadiuksen oppilaat ja sanankuuliat häntä\nrakastivat, osoittaa parhaiten hänen tuomioprovasti Wiesselgrén'ille\nkirjoittamansa kirje, jossa hän muun muassa lausuu: \"He eivät\nainoastansa syleile minua, vaan jäävät kaulaani riippumaan ja\nhyppivät ilosta, kun näkevät minun, jota pitävät sen autuuden\nalkuunpanijana, jota nyt tuntevat. Minä olen kuitenkin usein\nhuomauttanut heitä siitä seikasta, että tuo rakkaus minun itsiääni on\nepäjumalan palvelusta, jolleivät tee erotusta oikean alkuunpanijan\nja sen välillä, joka on ollut aseena Herran kädessä. Hurmauksissaan\nkarkaavat muutamat kaulaani ja röykyttävät minua aika tavalla, niin\nettä minun toisinaan on vaikea säilyttää silmiäni ja korviani\".\n\nLaestadiuksen elämäntyö ja hänen merkityksensä herätyssaarnaajana\novat tulleet huomatuksi ulkopuolella hänen kotimaatansakin.\nSaksalainen Bornbaum on \"Evankelisen lähetystoimen historia\"\nnimisessä kirjassa kiittäen häntä annostellut. Niin ikään kiitettävä\narvostelu on hänestä \"Neues Zeitblatt für die Angelegenheiten der\nlutherischen Kirche\" (Uusi aikakauslehti lutherilaisen kirkon asioita\nvarten) nimisessä saksalaisessa aikakauskirjassa vuodelta 1882.\n\nVoidaksemme oikein arvostella Laestadiusta ja hänen merkitystänsä\nsille uskonnolliselle liikkeelle, joka hänestä on nimensä saanut, on\nvielä tarkastettava hänen uskonopillisia mielipiteitänsä.\n\nVaikka Laestadius ei tahtonut muodostaa mitään erityistä\nopinjärjestelmää, hän kun kauttaaltaan pyrki asettumaan alkuperäisen\nlutherilaisen tunnustuksen vakavalle pohjalle, on hän kuitenkin\nuskonopin eri kohdista lausunut mielipiteitä, jotka ovat siksi\nomituisia ja hänen katsantokantaansa niin kumoavia, että niistä on\nerittäin mainittava hänen elämäkertaansa esitettäessä. Laestadius\noli syvämielinen, vaikka ei juuri selvä, ajattelia, filosoofi ja\nhänen filosoofiset mietiskelynsä ovat myöskin vaikuttaneet hänen\nuskonopillisiin mielipiteisiinsä. Eräässä käsikirjoituksena jälkeensä\njättämässä ruotsinkielisessä kirjassa nimellä \"Hulluinhuonelainen\"\n(Dårhushjonet) on hän järjesteellisesti esittänyt filosoofiset ja\nuskonopilliset mielipiteensä, joista viimemainituista sananen. [Vert.\nJ. A. Englund'in kirjoitusta samasta aineesta aikakauskirjassa\nTeologisk Tidskrift 1881.].\n\nJos mieli oikein käsittää Laestadiuksen uskonopillista\nkatsantokantaa, on saatava selville hänen omituiset käsityksensä\nihmisestä, sillä hänen antropologiansa (ihmisoppinsa) on melkoisesti\nvaikuttanut hänen uskonoppiinsa. Filosoofina on Laestadius\nrealisti ja materialisti. Hän kieltää sielun olemassaolon\nulkopuolella ja ilman ruumista. Sielu on abstraktinen elämä, joka\nsaa konkrettisuuden, tosioloisuuden elin- ja hermoelämän kautta.\nElinelämän (organlifvet) keskuksena on sydän ja siihen kuuluvat\nsubjektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia ovat vaistot, vietit,\nhimot, intohimot ja tunteet. Hermoelämän keskuksena ovat aivot ja\nsiihen kuuluvat objektiiviset sielunominaisuudet, jommoisia omat\nmuisto, luulotteluvoima, ymmärrys, järki, tahto ja itsetietämys. Kun\nhermoelämä on elimistöelämän alainen, seuraa siitä, että ihmisen\njärkeä ja tahtoa määrää aina joku intohimo. Mutta intohimon laatua ja\nsuuntaa ei ihminen voi määrätä, koska intohimon pohjana ovat elimet,\njotka eivät riipu tahdosta. Laestadiuksen käsityskannan mukaan siis\nihmisellä ei ole varsinaista vapautta, sillä tahtoa määrää aina joku\nintohimo, johon ihminen ei voi millään tavalla vaikuttaa. Tahdon\nvapauden kieltämisestä seuraa johdonmukaisesti vastuunalaisuuden\nkieltäminen, sillä jos kerran ihmisen tahdon toiminta ei\nriipu hänestä itsestänsä, niin ei myöskään voi tehdä häntä\nvastuunalaiseksi teoistansa. Laestadius ei kuitenkaan milloinkaan\nole vastuunalaisuutta kieltänyt. Päinvastoin on hän raamatun mukaan\nopettanut, että kukin ihminen saa ijankaikkisuudessa töittensä ansion\nmukaan. Tämä on kuitenkin johdonvastaisuutta hänen filosofiiansa\nkannalta. Jos Laestadius olisi johdonmukainen, täytyisi hänen kieltää\nsielun kuolemattomuudenkin, sillä jos sielu -- niin kuin hän sanoo\n-- on metafyysinen prinsiippi eli voima, niin täytyy tämän voiman\nlakata olemasta, kun voiman ase, ruumis, kuoleman kautta hajautuu\ntomuksi. Mutta Laestadius on toista mieltä. \"Jos sielu\", sanoo hän,\n\"ei ole ekstensiivinen, vaan intensiivinen suuruus eli voima, niin ei\nole kukaan filosoofi voinut todistaa sitä, että ainemäärä ja voima\nsamalla kertaa häviävät eli että voiman täytyy hävitä, kun ainemäärä\nlakkaa olemasta\".\n\nKuvaavaa Laestadiuksen materialistisesta kannasta on myöskin hänen\nkäsityksensä sieluelämän suhteesta ruumiin elimiin. Jokaisella\nsielunominaisuudella on näet oma paikkansa ruumiin elimistössä.\nTahdolla, ymmärryksellä, järjellä ja itsetietämyksellä ovat omat\nelimensä. Tahdon olopaikkana on se osa aivoista, josta nervi\nvoluntarii (tahtohermot) alkunsa saavat. Järjen elin \"on etsittävä\njuuren ja pienen aivon keskellä suuren aivon pohjassa ajatuskyvyn\nalimmassa seudussa\". Tunteen olopaikkana ja elimenä on sydän,\nitsekkäisyys asustaa maksassa, omanvoitonpyyntö mahassa, kunnianhimo\npernassa. Sydän on myöskin intohimojen keskusaseena ja sydämmeen\nkeskittyy niiden vaikutus silloinkin, kuu ne syntyvät muissa ruumiin\nelimissä eli niiden vaikutuksesta.\n\n_Pyhän raamatun_ inspiratsioonia ei Laestadius ole kieltänyt eikä\nhänen kirjoituksistaan näy, että hän olisi halventanut kirjoitetun\nsanan arvoa puhutun sanan rinnalla. Samoin omat hänen käsityksensä\nlaista ja evankeliumista sekä niiden suhteesta toisiinsa samat\nkuin evankelislutherilaisen kirkon. Lain kautta on synnin tunto\nherätettävä ja tietä valmistettava uskolle, joka syntyy evankeliumin\nsaarnasta eli siitä julistuksesta, että Jumala on niin maailmaa\nrakastanut, että hän antoi ainoan poikansa vikauhriksi maailman\nsyntein edestä.\n\n_Jumala- ja kolminaisuus_-käsitteissään on Laestadius omalla\nfilosoofisella kannallaan. \"Jumala on sielullinen ilmiö, jonka\ntäytyy toimia olentonsa mukaisesti. Hän ei ole persona idealis,\nihanteellinen itsiö, vaan persona substantialis, aineellinen\nitsiö, mutta substansilla me tarkoitamme samaa suin elämä. Jumala\nei ole ehdottomasti vapaa, vaan ollen persona substantialis,\ntäytyy hänen olla riippuva omasta olennostaan\". Kolminaisuudella\non vastaavaisuutensa ihmisen olennossa, jossa myöskin on kolme\nolennoitsemaa yhdessä ainoassa substansissa, nimittäin: 1:o\nelämänprinsiippi eli abstraktinen elämä, joka voi olla olemassa ilman\nelin- ja hermoelämää, 2:o elimellinen elämä, jonka perusteena on\nelämänprinsiippi ja 3:o hermoelämä, joka on syntynyt elinelämästä.\nElämän prinsiippiä vastaa Isä, elimellistä elämää poika ja\nhermoelämää Pyhä Henki. Kolminaisuusoppia on Laestadius paljon\nmietiskellyt. Nämät syvämieliset, joskin hämärät mietteet, ovat\nesitetyt yllämainitussa Hulluinhuonelainen nimisessä kirjassa ja\nniistä käy selville, ettei hän ainakaan tietoisesti poikkea kirkon\nopista.\n\nMaailman _luomista_ hän ei pidä ulkonaisena tekona. \"Luuloitellaan\nluojaa saviastiantekijän laiseksi, joka eri tavalla muodostelee\nsavea. Mutta ei luominen varmaankaan ole sillä tavalla käynyt\".\n\"Luominen, niinkuin luonnossakin näemme, tapahtuu sisältäpäin ja\nsillä on varsin huomaamaton alku. Aineissa oleva voima on sen\nsubstansi eli oloaine ja aine on ainoastansa voiman kuori eli\naccidensi. Elinvoiman on Luoja antanut. Jumalan kaikkivaltaisuudesta\nseuraa, että luominen on voinut tapahtua silmänräpäyksessä\neikä siihen ole tarvittu vuosituhansia, niinkuin muutamat\nluonnonfilosoofit ovat otaksuneet\".\n\nEnkeliopin suhteen näyttää Laestadius siinä eroavan raamatun\nkäsityskannasta, että hän pitää pahoja henkiä inhimillisten\nintohimojen personifikatsiooneina. On olemassa kunnian perkele,\nkateuden perkele, koreuden perkele j.n.e. Omanvanhurskauden perkele\nse on, joka ilmestyskirjan mukaan Jumalan lapsia yötä ja päivää\nsyyttää.\n\n_Kaitselmuksesta_ lausutaan, \"että Jumala pitää huolta kaikista\nluomistaan luonnon valtakunnassa siten, että hän aineeseen on pannut\nsellaisia voimia, jotka vaikuttavat määrättyjen lakien mukaan.\nElinvoima ihmisessä on luova ja voimassapitävä voima, niin että\nihminen tämän luomisessa annetun elinvoiman takia voisi elää määrätyn\najan, jollei hän itse lyhentäisi elämäänsä luonnonvastaisella\nelämäntavalla, jotta tuskin yksi tuhannesta saavuttaa määrätyn ijän.\nJumalan kaitselmus ei voi sitä auttaa, vaikka moni niin luulee.\nSen takia, että ihminen vastustaa P. Henkeä, ei se ole Jumala,\njoka hallitsee maailmaa, vaan perkele. Hän synnyttää köyhyyttä,\nhän vaikuttaa eri maiden hallitusten kautta. Historia osoittaa,\nettä vallanpitäjiä harvoin on ohjannut Jumalan Henki. Jumala\nsuvaitsee pahaa hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi ja siihen täytyy\nperkeleenkin vasten tahtoansa olla hänelle avulias, mutta silti ei\nvoida perkelettä puolustaa, joka ehdon tahdon toimii Jumalaa vastaan.\nJumala ei loukkaa ihmisenkään vapaata tahtoa. Mutta jos hänelle\nlopulta käy huonosti, niin se on hänen oma syynsä\".\n\n\"Jumala on luomisessa antanut ihmiselle luontaisia ruumiin ja sielun\nominaisuuksia, mutta kun ihminen väärin käyttää ruumiin ja sielun\nvoimiaan pahoihin ajatuksiin, pahoihin himoihin, pahoihin töihin,\nniin helposti huomaa, että luonnollisen ihmisen sieluntoiminnan\nperusteena on yksinomaan perkele. Me olemme kyllä myöntäneet, että\nihmisellä nykyisessäkin alennuksen tilassa on negatiivinen kyky\nvastustaa intohimoja eli kyky olla pahoja himojansa tyydyttämättä,\nmutta hän väärinkäyttää tätäkin tahdon kykyä. Luonnollisessa\ntilassaan on ihminen kokonaan perkeleen vallassa eikä hän voi\ntahtoakaan hyvää, vielä vähemmin voi hän sitä tehdä\".\n\nRaamatun mukaista on siis, että Laestadius kieltää ihmiseltä\nkaiken kyvyn itse hankkia vanhurskautta Jumalan edessä ja pitää\ntämän onnettoman kohtalon alkuperäiseitä syynä syntiinlankeemista.\nMutta kun on kysymys synnin asunnosta, sillon Laestadius ei\nole enää kirkonopin kannalla. Hän näet asettaa synnin ruumiin\nelimiin. \"Koska\", lausuu hän, \"elinelämän ainemäärä ja voima omat\nsuuremmat kuin hermoelämän ainemäärä ja voima, niin joutuvat aina\nhermoelämän voimat elinelämän määrättäviksi. Tahdon taipumus pahaan\nja haluttomuus hyvään perustuu siihen, että elinelämä hallitsee\nhermoelämää. Ja kun elinelämä on perin turmeltunut, koska paholainen\non asustunut lihaan ja vereen, niin saastuttaa tuo paha olento\nhenkielämänkin. Fyysillisessä ja metafyysillisessä suhteessa eivät\nhermoelämän voimat ole perin turmeltuneet. Ymmärrys ja muisto voivat\ntahdon ponnistuksista kehittyä varsin täydellisiksi. Mutta sydäntä\nei tahto voi muodostaa. Tahto itse sortuu pahan alle. Siveellistä\nluonnetta ei määrää tahto, vaan sydän ja intohimot. Raamatussa\npannaan synti lihaan. Mitä lihasta on syntynyt, on liha. Mutta\nlihalla tarkoitetaan koko ihmistä semmoisenaan kuin hän luonnosta on,\nei vain eläimellistä luontoa, vaan järjellistäkin luontoa. Raamatussa\npannaan synti sydämmeen, joka on elimellisen elämän keski-elin\".\nSelittäessään pahan asumista ihmisessä on Laestadius astunut ihan\nmaterialistiselle pohjalle. Sama on seikka silloinkin, kun hän ottaa\npuheeksi _lain ilmoituksen ihmisen sydämmessä_. Tästä asiasta lausuu\nLaestadius: \"Paavali sanoo lain kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin,\nhän pitää siis fyysillistä sydäntä metafyysillisen sydämmen elimenä.\nMetafyysillinen sydän taas ei ole mitään muuta kuin se henkinen\nvoima, joka vaikuttaa elimessä itsessään, niin kuin ymmärryskään\nei ole muuta kuin se voima, joka vaikuttaa ymmärryselimissä, jonka\nvuoksi elinten vikautuminen voi aikoihin saada ymmärryksen häiriön.\nKun siis laki sanotaan kirjoitetuksi sydämmen lihatauluihin, niin\ntietää se sitä, että laki vaikuttaa elimeen itseensä ja synnyttää\nmuutoksia verenkiertokulussa\" j.n.e.\n\n_Kristuksen persoonan_ käsityksen suhteen on Laestadius\npuhdasoppinen, hän kun tunnustaa Kristuksen jumal-inhimillisen\npersoonallisuuden. \"Kristus ei ole vain persona idealis\n(ihanteellinen itsiö), vaan todellinen sielullinen persoonallisuus,\njoka ei ainoastansa inhimillisen vaan jumalallisenkin luontonsa\npuolesta on siveellisen välttämättömyyden alainen. Hänen on\ntäytynyt tuntea todellista surua lastensa onnettomuudesta jo\naikoja ennen kuin hän otti omakseen ihmisluonnon. Mutta tuota\nmoralista kärsimystä ei maailma voinut oikein käsittää, ennenkuin\nsana tuli lihaksi. Hänen moralinen kärsimisensä Getsemanessa oli\nsiis moralinen välttämättömyys. Hänen täytyi kärsiä helvetin\ntuskat ei ainoastaan veriheimolaisena, vaan myöskin isänä\". Vaikka\nLaestadius _sovitusta_ käsittää siten -- niinkuin kirkkokin sitä\non käsittänyt -- että Jumalan vanhurskaus on vaatinut rangaistusta\nja että Kristus on kärsinyt rangaistuksen, joka kärsimys sitten\nluetaan ihmisille hyväksi (actus forensis), niin ei kuitenkaan hänen\nsovitusoppinsa ole ihan puhdasoppinen. \"Kaikista inhimillisistä\nsuhteista käy selville\", lausuu hän \"että actus forensis ei kelpaa\ntekemään sovitusta käsitettäväksi. Sovitus ei ole oikeudellinen,\nvaan sielullinen toimi. Kutsumme sitä sielulliseksi, koska se\nkoskee sielua, sydäntä. Sovitustyö ei tarkoita Jumalan kunnianhimon\ntyydyttämistä, vaan isän sydämmen vaatimusten toteuttamista; Jumalan\nankara vanhurskaus ja ääretön rakkaus omat sovituksen kautta\ntyydytettävät\". Hänen omituinen käsityksensä ihmisestä on vaikuttanut\nhänen sovitusoppiinsa. Sovitus näet ei hänen mielestään tarkoita\nelämänprinsiippiä eikä hermoelämän piiriä, kuten järkeä, ymmärrystä,\nmuistoa y.m., vaan sovinto tarkoittaa etupäässä elinelämää, jossa\nsyntiset himot asuvat. \"Elinelämä on se sielu, joka on lunastettu\neli sovitettu, sovitus ei koske suoranaisesti sielunkykyjä, jotka\nkuuluvat filosoofiseen järkisieluun\". Kun Laestadius, kuten yllä\nolemme maininneet, sioittaa intohimot muutamiin ruumiin elimiin,\netenkin ruoansulatuselimiin ja subjektiivinen sovitus tarkoittaa\nihmisen vapauttamista syntisten himojen vallasta, täytyy sovituksen\netupäässä tarkoittaa elinelämää, missä himoilla on aseensa ja\nasuntonsa. Subjektiivinen sovitus tapahtuu seuraavalla tavalla:\nJumalan P. Henki murtaa synnin vallan, joka asustaa ruumiissa\nja määrää ihmisen halujen suunnan. Siveellinen intohimo eli\nuskonnollinen tunne pääsee sen sijaan vallalle ja samassa lakkaa\npahan vaikutus. Järkeä, tahtoa, luulotteluvoimaa alkaa nyt määrätä\nennen mainittu siveellinen intohimo. Niinkuin ennen paha on\nvälittömästi hallinnut sydäntä ja välillisesti hermoelämään kuuluvia\nyllämainituita kykyjä, niin hallitsee nyt tuo uusi \"siveellinen\naines\" korkeampia sielunkykyjä sillä vallalla, jolla se vaikuttaa\nelinelämään kuuluviin himoihin. Kun siis Jumalan Henki on saattanut\nhyvän ihmisessä voitolle, silloin on hän sovitettu Jumalan kanssa.\n\n_Armon järjestystä_ Laestadius ei hylkää, vaikka hänellä sen eri\nasteista omat omituiset ajatuksensa, riippuen hänen ominaisesta\nfilosoofisesta kannastaan.\n\n_Herätys_ tapahtuu siten, että Jumalan laki panee ihmisen luontaisen\noikeudentunnon (omantunnon) liikkeelle ja synnyttää vastavaikutuksen\npahoja himoja vastaan. Tämä oikeudentunto pääsee irti siitä\nsitoumustilasta, jossa se suruttomuuden aikana oli ja syventyy\nsiveelliseksi intohimoksi, joka vaikuttaa sydämmessä synnin surun\nja armon ikävän. \"Herätyksen alussa on sydän kova, kylmä, turpunut\neli hellä ja raskas kantaa. Kuolemanpelko rasittaa, salaperäiset\nväristykset käyvät läpi koko ruumiin. Toisinaan syntyy saarnan\naikana kiihkeä vapistus, kun lain sana koskee vanhaa aatamia arkaan\nkohtaan. Muutamat valittavat sydämmen nousevan kurkkuun. Jonkun ajan\nperästä alkaa sydän käydä palavaksi\". Kun siis Laestadius sekoittaa\nruumiilliset ja hengelliset vaikutukset toisiinsa ja arvelee\nJumalan lain vaikuttavan ruumiiseen, ei ole kummakaan että hänen\npuoluelaisensa pitämät välttämättöminä, että sanan vaikutuksen tuli\nnäkyä ruumiillisissa tunteenpurkauksissa, liikutuksissa. Vaikka hän\nmielellänsä näki, että uskonnollinen innostus puhkesi aistilliseen\nkiihkoon (liikutuksiin) ja koetti, niinkuin edellä olemme nähneet,\ntuota ilmiötä selittää ja puolustaa, ei hän kuitenkaan hyväksynyt\n_kaikkia_ tunteenpurkauksia. \"Hulluinhuonelaisen\" 488 §:ssä lausuu\nhän tästä asiasta: \"Usein tapahtuu, että kova herätys rahvaassa,\njonka järki ei ole kyllin voimakas intohimoja tasoittamaan, sydämmen\ntäydellisyydestä puhkee tainnuksiin menemiseen, jonka taitava\njohtaja voi lievittää ja ohjata kristilliseen malttiin, jos hänellä\nmuutoin on sairaan luottamus\". Tästä näkyy, että Laestadius pitää\nheränneiden kiihkeitä liikutuksia osoituksena järjen heikkoudesta ja\njohtajain tunnottomuudesta. Mutta toisissa paikoissa kirjoituksissaan\nhän melkein paheksuu sitä, ettei hänellä ole niin kiihkeitä\ntunteenilmauksia kuin rahvaalla, vaikka hänellä itsellänsä oli\nniin vilkas mielikuvitus, että usein joutui näkytilaan, jolloin\nsielunjännityksestä sisälliset aistimukset ilmenivät ulkonaisella\ntavalla.\n\n_Valistuksesta_ lausuu Laestadius, että Jumalan Henki ei välittömästi\nvalista järkeä. Ilmestys on ensin käsitettävä sydämmellä, sitte\nvasta ymmärryksellä. Ennenkuin rakkautta voi ymmärryksellä tajuta,\non se ensin sydämmellä käsitettävä. Pyhä Henki vaikuttaa sydämmeen,\njosta tämä vaikutus pyhän aatteena ja Jumalan vanhurskauden aatteena\ntulee järkeen. Järki itsessään ei ote hyvä eikä paha, mutta järki\nvoi ottaa vastaan vaikutuksia sydämmestä. Paha sydän pimentää\nsen, hyvä valistaa sitä. _Kääntyminen_ on Laestadiuksen uskonopin\nmukaan se muutos ihmisessä, että hän saa itsetietoisen hengellisen\nelämän. Tämä hengellisen elämän tietoisuus ilmenee tunteessa,\njolle Laestadius antaa liian suuren arvon. Ihminen itse ei voi\ntätä muutosta itsessään synnyttää, sillä hänen tahtonsa ei ole\nvapaa, vaan sitä määrää intohimo. Ainoa voima, mikä tahdolla on, on\npassiviteetti eli kyky vastaan ottaa P. Hengen vaikutuksia. Missä\ntämä vastaanottaminen tapahtuu, siellä synnyttää P. Henki siveellisen\nintohimon eli uskonnollisen tunteen, joka panee tahdon liikkeelle.\nNiinkuin kääntyminen on yksinomaan P. Hengen työtä, niin _parannus_\non ihmisen omaa työtä. \"Ihminen voi itse tehdä parannuksen, jos hän\nseuraa herätetyn omantunnon vaatimuksia: -- Senpätähden sanotaankin:\n_tehkäät parannus, sillä taivaanvaltakunta on lähestynyt_. Tämä\nparannus, jolla ymmärretään sitä, jonka ihminen itse voi tehdä --\nhän voi olla juomatta, varastamatta, kiroilematta j.n.e. -- tämä\nulkonainen parannus on ihan välttämätön, sillä ilman sitä ei P. Henki\nvoi alkaakaan, vielä vähemmän päättää armotyötä sydämmessä\". Tuota\nuuden elämän syntymistä, jonka P. Henki kääntymisessä vaikuttaa,\nkutsuu Laestadius myöskin uudestisyntymiseksi. Uusisyntyminen ja\nkääntyminen omat hänestä yhtäisiä käsitteitä. Yhtäpitävästi tämän\nkäsityksen kanssa lausuu Laestadius selvään, ettei uudestisyntyminen\ntapahdu aikaisemmassa lapsuudessa, silloin kuin kaste toimitetaan\nja hän kiistelee kiivaasti niitä vastaan, jotka väittävät, että\nkerran kasteen kautta uudestisyntynyt ei enää tarvitse uudestaan\nsyntyä, vaan ainoastaan uudistaa kasteenliittonsa. \"Jos\", lausuu\nhän, \"uudestisyntyminen olisi jotakin semmoista, joka voisi tapahtua\nihmisen tietämättä, niin ei sitte olisikaan mikään konsti tulla\ntaivaanvaltakuntaan. Mutta uusisyntyminen vaatii mitä selvimpiä\nkokemuksia. Se on tuntuva ja aistinnainen; se ei ole vain aate, vaan\ntoteutunut aate, sydämmen muutos, joka syvältä vaikuttaa ihmisen\nhenkiseen elimistöön. Herätyskin kyllä on tuntuva, katumuksen\nja synninsurunkin tulee olla tuntuvia, jos mieli niiden olla\noikeita. Mutta noita valmistavia armovaikutuksia ei saa sekoittaa\nuudensyntymisen kanssa, jota aina seuraa tuntuva ilo, rauha ja\nriemu P. Hengessä\". Uudensyntymisen tuntomerkki on syntein anteeksi\nsaamisen varmuus ja siitä lähtevä ilon ja rauhan tunne.\n\n_Elävällä uskolla_ on kaksi perustetta, objektiivinen ja\nsubjektiivinen. Jos usko on kuollut, niin sillä on vain edellinen\nperuste, pyhä raamattu, jonka se omavanhurskaasti omistaa. Uskon\nsubjektiivisenä perusteena ovat synnin surun ja armon ilon elävät\ntunteet. Elävän uskon ensimmäisenä tuntomerkkinä on tuntuva sovinto\nJumalan kanssa eli P. Hengen todistus armontilasta. Uskoa kutsuu\nLaestadius \"intohimoksikin\" ja sen sisältönä sanoo hän olevan\nautuaalliset tunteet, joita kuolleella uskolla ei ole.\n\n_Pyhityksestä_ opettaa Laestadius, että \"sovitus eli\nvanhurskauttaminen eivät suinkaan sisällä synnittömyyttä, vaan\nainoastaan velattomuutta; se on pelastus synnin velasta ja\nrangaistuksesta; se on myöskin pelastus synnin vallasta herätyselämän\npiirissä eli niin kauvas kuin tahdon positiivinen vapaus ulottuu.\nPyhitys ei ole sama kuin rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, sillä\ntuo rakkaus on kristityssä varsin heikko. Kun hyvää tahtoa ei voi\ntoteuttaa tahdon elimessä itsessäkään herättämällä pyhiä haluja\nja poistamalla saastaisia haluja tahdosta, kuinka voidaan sitten\nrakkautta toteuttaa sydämmessä, koska luonnollistakaan rakkautta\nei voi hyvällä tahdolla synnyttää? Et voi rakastaa ketään, jota\net voi rakastaa, vaikka kuinka tahtoisit, sillä rakkaus ei riipu\ntahdosta. Emme kiellä sitä, ettei heränneillä olisi hyvä tahto, mutta\nhyvää tahtoa ei voi toteuttaa hermoelämän piirissä, saatikka sitten\nelinelämässä, jossa intohimot hallitsevat. Rakkautta ei myöskään voi\ntahdon mahdilla sydämmeen synnyttää, sillä vaikka kristityllä onkin\nhyvä tahto rakastaa Jumalaa, niin ei hänellä kuitenkaan ole kykyä\nsydämmeensä sytyttää tuota rakkautta\".\n\n\"Jos armotettu on ainaisessa taistelussa perkelettä vastaan, niin\neivät armonmerkit jää näkymättä: sydän tulee araksi, murtuneeksi\nja vaikka usko toisinaan tuntuukin heikoksi ja epäilyksetkin\nnousevat, lähtee kuitenkin evankeliumin sana saarnasta, Jumalan\nsanan lukemisesta tahi jostakin satunnaisesta tapauksesta; salamana\nlentää se sydämmen läpi, elähyttää entisiä taivaallisia tunteita\nja sielu saavuttaa taas sen levon, jonka tieto Jumalan armosta\nja omantunnon rauhasta tuottaa. Kristitty ei saa kuitenkaan aina\nuskoa omia tunteitansa, sillä tunteet voivat olla vääriä, jolleivät\nne pidä yhtä kirjoitetun sanan kanssa. Siksi onkin välttämätöntä\nvertailla kokemuksiansa Jumalan sanan kanssa s.o. niiden henkilöiden\ntunnetten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet pyhän raamatun. Kun\nkristityn kokemus pitää yhtä Pietarin, Paavalin ja muiden kristittyin\nkokemusten kanssa, silloin vasta voi hän olla varma armontilastansa\".\n\n_Sakramentti_-opissa on Laestadiuksen uskonopin heikoin kohta. Hänen\nmaterialistinen filosoofinen kantansa esiintyy selvimmin tässä.\n\n_Kasteen_ tekee hän yhdenmukaiseksi lasten luonnollisen pesemisen\nkanssa. Niinkuin äiti pesee lapsensa ja eläimet nuolevat poikiansa,\nsamoin tarvitsee lapsikin veden pesoa, kastetta. \"Kun ihminen on\nsamassa suhteessa luojaansa kuin lapsi vanhempiinsa, niin sisältää\nhengellinen puhdistus sen, että Jumalan tarvitsee puhdistaa eli\npestä lapsiansa uudensyntymisen pesussa\". Tämä puhdistuspeso\nei ole kuitenkaan välttämättömän tarpeellinen vastasyntyneille\nlapsille. \"Aina niistä ajoista kun Augustinus rupesi opettamaan,\nettä kastamattomat lapset eivät tule autuaaksi, on epäilyksiä\nkristillisessä seurakunnassa ollut näiden lasten autuudesta.\nMutta tuo epäilys on kasteella poistettava. Itse äidin sydän\ntarvitsee tuota puhdistusta. Koska seurakunnalla on valta syntejä\nanteeksiantaa, tulee lapset ottaa seurakunnan yhteyteen kasteen\nkautta. Tämä on tehtävä sekä vanhempain ja kummien että seurakunnan\nitsensä takia, jos nämät nimittäin epäilevät kastamattomain lasten\nautuutta. Mutta jolleivät he tätä epäile, niin jättäkööt lapsensa\nkastamattomiksi aina siksi, kunnes alkavat epäillä, tulevatko\nkastamattomat 6, 7 vuoden vanhat lapset ilman kastetta autuaaksi\".\nEräässä toisessa paikassa sanoo hän, että lapsilla on usko eikä\nheiltä voi kastetta kieltää. Jos vanhemmat sen tekevät, ovat he siitä\nvastuunalaiset.\n\n_Ehtoollista_ kutsuu Laestadius salaperäiseksi ateriaksi. Uskolla\nihminen ottaa vastaan sakramentin. \"Elävällä uskolla on elimensä\nsydämmessä. Minkä ihminen käsittää uskolla, se on todellista, koska\nusko sen toteuttaa. Kun siis Kristuksen ruumiin ja veren aate\ntoteutetaan sydämmessä, niin se on toteutettu, s.o. uskon esine ei\nole enää aate, kuvitelma eli tyhjä käsitys, vaan pelkkä todellisuus\nsydämmessä. Tässä ei voi tulisi kysymykseen substansi eli olento,\njoka voi tulla objektiivisen tietoisuuden esineeksi. Järjellä me\nkäsitämme Kristuksen ruumiin aistilliseksi olennoksi, jota voi sormin\ntuntea. Mitä on ajateltava Kristuksen ruumiista ja verestä? onko\nse lihaa ja luuta eli onko se hengellinen ruumis. Jumaluusoppineet\nväittävät, että kun Kristus ensin puhui lihansa syömisestä, niin\nhän ei tarkoittanut ehtoollista. Mutta kuinka sitä voi todistaa.\nJoh. 6: 63 sanoo Jesus itse, ettei liha mitään auta; henki se on,\njoka eläväksi tekee. Olisiko hän ehtoollista asettaessa puhunut\nruumiistansa toisessa merkityksessä kuin Joh. 6, missä hän itse\nselittää, kuinka nämät sanat ovat ymmärrettävät. Hänen ruumiinsa,\njoka ulosannetaan, on sovintouhri. Ei tarvitse sanoa, että leipä ja\nviini 'merkitsevät' sovintouhria eli 'muuttuvat' sovintouhriksi, vaan\nleipä ja viini ovat ruumiilliselle elämälle samaa kuin Kristuksen\nulos-annettu ruumis ja vuodatettu veri hengelliselle elämälle.\nEli leipä ja viini ovat objektiiviselle tietoisuudelle samaa kuin\nKristuksen ruumis ja veri ovat subjektiiviselle tietoisuudelle.\nPääkohtana ehtoollisessa on siis tuo sielullinen ilmiö, että\nKristuksen ruumis ja veri todella ovat läsnä, jahka niiden aate uskon\nkautta on toteutunut sydämmessä. Sillä jos kuvittelen nauttivani\nKristuksen ruumista ja verta ja uskon sen varmasti, mutta en tunne\nmitään sydämmessäni, niin se on ainoastansa kuollut usko, josta\nijankaikkista elämää ei voi seurata. Mutta jos tunnen ijankaikkisen\nelämän esimakua eli hengellistä iloa ehtoollista nauttiessani\neli heti sen jälkeen, niin sovintouhri on tullut toteutuneeksi\nminun sydämmessäni. Leipä ja viini eivät ole ontoloogisessa\neli metafyysisessä suhteessa Kristuksen ruumis- ja veri, vaan\nsielullisessa suhteessa ovat ne yhtäisiä, s.o. leipä ja viini\novat ruumiillisen elämän ravinto, Kristuksen ruumis ja veri ovat\nhengellisen elämän ravinto\".\n\nNiinkuin yllä esitetystä otteesta näkyy, vivahtaa Laestadiuksen\nehtoollisoppi reformeeratun kirkon käsitykseen. Ainoastansa se usko,\njoka nauttimistilassa ilmenee ilon tunteena on elämä ja se tekee\nnauttijan osalliseksi Kristuksen ruumiin ja veren sovintouhrista.\nNiin hän arvelee.\n\n_Kirkkokäsitteestä_, joka laestadiolaisessa liikkeessä sittemmin on\nsaanut omituisen merkityksensä, ei Laestadius kirjoituksissaan juuri\nusein puhu. Sen verran käy kuitenkin selville, että hän kirkolla\ntarkoittaa kaikkein uskovaisten yhteyttä, kuitenkaan rajoittamatta\nkirkkoa niihin, Usein kiistelee hän kirjoituksissaan Ruotsin\nvaltiokirkon palvelioita ja kuollutta puhdasoppisuutta vastaan.\nHän valittaa kurin puutetta. \"Pappi ei voi ehtoolliselta pidättää\nsuurintakaan sikaa, jos ei tahdo saada nuhteita tuomiokapitulilta ja\nhäväistyksiä uskottomuuden ja synnin puoltajilta\". Valtiokirkosta\neroamisen suhteen sanoo hän: \"Hengellinen eroaminen turmiosta on\npääasia, eikä turmio asu niissä huoneissa, joita me kirkoiksi\nkutsumme, joten hyvällä omallatunnolla voidaan näissä kirkoissa\nkuulla sanaa; ja nauttia sakramenttia, vaikka täytyykin kuulla\npaljon, joka ei ole hyvää ja hyväksyttävää\". Laestadius puhun\n\"viina-pannussa ja viinan höyryssä puhdistetusta lutherilaisuudesta\",\njolla hän nähtävästi tarkoitti senlaista puhdasoppisuutta, joka\npuheissaan astui Lutherin kannalle, mutta elämässään rypöi mitä\nriettaimmissa paheissa. Muutoin kunnioittaa hän suuresti Lutheria,\nvetoo usein hänen sanoihinsa ja kokemuksiinsa. Niinikään viittaa hän\ntunnustuskirjoihin, joille hän näyttää, antavan niille tulevan arvon.\n\nKuolemavaltakunnasta (Hadeksesta), tuhatvuotisesta valtakunnasta eli\nylipäätänsä _viimmeisiä tapahtumia_ koskevista asioista on Laestadius\npuhunut niin vähän, ettei voi sanoa, mikä hänen ajatuksensa niistä on\nollut. Monen muunkin tärkeän kysymyksen suhteen jäämme epätietoisiksi\nsiitä, mikä tuon merkillisen miehen mielipide niistä on ollut.\nYllämainituista hänen uskonopillisista mietteistä, joita mikäli\nmahdollista olemme esittäneet hänen omilla sanoillaan, käy kuitenkin\nselväksi; että Laestadius järjestelmässään on koettanut sovittaa\ntoistensa kanssa materialismia ja spiritualismia eli aistimaailman\nja henkimaailman ilmiöitä. Tuo kristinuskon elähyttämä sielunpaimen\nteki yrityksen, jota moni ennen häntä oli koettanut, mutta yhtä\nhuonolla menestyksellä. Hänen hillitsemätön mielikuvituksensa ja\nomituinen luonteensa viehättivät häntä usein hyvinkin syrjäisille\npoluille siitä elämänkeskiöstä, johon hän koko sydämmensä täydellä\ninnolla oli kiintynyt. Erehtymisen vaara uhkaa aina kuolevaisia.\nTekijälle jotakin tulee, tekemättömälle ei mitään. Kuinka hänen\nerhetyksiänsä arvosteltaneekin, aina on kuitenkin tunnustettava hänen\ntarkoitustensa puhtaus ja että hän vilpittömästi etsi totuutta, joka\noli hänen tekojensa äärimäisenä tarkoitusperänä.\n\nLaestadiuksen persoonallisuus on, kuten edellä kerrotusta käy\nselväksi, lyönyt leimansa siihen hengelliseen liikkeeseen, joka\nhänestä on saanut nimensä. Hänen uskonopilliset omituisuutensa\nja yksipuolisuutensa löytyvät niinikään laestadiolaisuudessa.\nMinkälaiseksi tämä herätys hänen kuolemansa perästä on muodostunut\nja minkä verran se on säilyttänyt alkuperäistä omituisuuttansa tahi\nonko se jossakin suhteessa poikennut oppi-isän perusaatteista,\novat kysymyksiä, joiden vastaaminen jääköön vastaisen tutkimuksen\ntehtäväksi. Meidän tehtävämme oli ainoastansa piirtää muutamia\nelämäkerrallisia kuvauksia siitä miehestä, joka enemmän kuin ehkä\nkukaan Ruotsin evankelislutherilaisen kirkon opettajista on ollut\naseena synnyttämässä uskonnollista, samalla niin laajaa ja niin\nnopeaan entisiä olosuhteita läpitunkevaa ja muodostavaa liikettä.\n\nSemmoinen on pääpiirteissään Lars Levi Laestadiuksen elämäkerta.\nHän oli tavallaan erämaassa huutavan ääni, joka unesta herätti\npaheisiin vaipuneen, häviönsä partaalla olevan sukupolven. Innokkaana\nherätyssaarnaajana, paheiden ankarana vastustajana, itsensä\nkieltävänä ja sanankuuliainsa parasta tarkoittavana sielunpaimenena\non hän arvosteltava. Hän erehtyi toisinansa, mutta hän etsi kuitenkin\nrehellisesti totuutta ja koetti parhaan ymmärryksensä mukaan sitä\nedistää.\n\nLiian huono on hän pylvään nenässä ystäväin jumalana palveltavaksi,\nmutta liian hyvä vihollisten maahan tallattavaksi.\n\n\n\n"]