[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYW4Vb_kFgBTRYOO0MzJQ_oBRazryfhW_X5VLdm0gOFw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1126,"Anna ystävämme","Montgomery, Lucy Maud",1874,1942,"1126-montgomery-lucy-m-anna-ystavamme","1126__Montgomery_Lucy_M.__Anna_ystävämme",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1909,1921,77485,467551,false,49812,[23,24,25,26,27,28],"Canada -- History -- 1914-1945 -- Fiction","Islands -- Fiction","Orphans -- Fiction","Prince Edward Island -- History -- 20th century -- Fiction","Shirley, Anne (Fictitious character) -- Fiction","Teachers -- Fiction",[30,31],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Anna ystävämme\" by L. M. Montgomery is a novel published in 1908. When eleven-year-old orphan Anne Shirley arrives at Green Gables farm, the Cuthbert siblings are shocked—they requested a boy to help with farmwork, not a red-haired, talkative girl with a wild imagination. As Marilla and Matthew decide Anne's fate, this spirited child must prove she belongs in the only real home she's ever known, navigating school rivalries, deep friendships, and countless adventures in rural Prince Edward Island. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Vesala, Hilja",231,"16-vuotias Anna Shirley aloittaa opettajan työt Avonlean koulussa ja kohtaa uusia haasteita niin luokkahuoneessa kuin kotona Vihervaarassa. Vauhtia arkeen tuovat myös taloon muuttavat Keithin kaksoset sekä Annan horjumaton mielikuvitus ja pyrkimys parantaa kotikylänsä viihtyisyyttä.","Lucy M. Montgomeryn 'Anna ystävämme' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1126. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANNA YSTÄVÄMME\n\nKirj.\n\nLucy M. MONTGOMERY\n\n\nJatkoa kertomukseen \"Annan nuoruusvuodet\"\n\n\nSuomentanut Hilja Vesala\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Suuttunut naapuri.\n     II. Anna tekee kauppoja.\n    III. Herra Harrisonin kotona.\n     IV. Erilaisia mielipiteitä.\n      V. Opettajaneidin ensimmäinen päivä.\n     VI. Käyntejä perheissä.\n    VII. Velvollisuuden tie.\n   VIII. Kaksoiset saapuvat.\n     IX. Makukysymys.\n      X. Davy tarvitsee vaihtelua.\n     XI. Koulussa.\n    XII. Onnettomuuksien päivä.\n   XIII. Kävelyllä metsässä.\n    XIV. Vältetty vaara.\n     XV. Kesäloma alkaa.\n    XVI. Mielenkiintoinen kirje.\n   XVII. Luku, jossa tapahtuu paljon.\n  XVIII. Uusia seikkailuja.\n    XIX. Onnellinen päivä.\n     XX. Kun vähimmin odotetaan.\n    XXI. Pikku Lavendel neiti.\n   XXII. Vähän kustakin.\n  XXIII. Lavendel neidin elämäntarina.\n   XXIV. Abe sedän rajuilma.\n    XXV. Häväistysjuttu Avonleassa.\n   XXVI. Tien mutkassa.\n  XXVII. Eräs iltapäivä Kaikurannassa.\n XXVIII. Prinssi saapuu lumottuun linnaan.\n   XXIX. Runoutta ja proosaa.\n    XXX. Häät Kaikurannassa.\n\n\n\n\nI.\n\nSUUTTUNUT NAAPURI.\n\n\nPitkä, solakka, seitsentoistavuotias tyttö, jolla oli vakavat harmaat\nsilmät ja tukka, jota hänen ystävänsä sanoivat kastanjanruskeaksi,\noli istahtanut punaiselle hiekkakiviportaalle erään maalaismökin\nedustalle Prinssi Edvardin saarella ihanana aurinkoisena elokuun\niltapäivänä. Hän oli päättänyt kääntää viisikymmentä säettä\nVirgiliusta.\n\nMutta tämä elokuun iltapäivä, jolloin siniset usvaharsot lepäsivät\nkuin hienoin huntu lainehtivien viljavainioitten yllä, kujeileva\ntuulenhenki suhisi ja sihisi poppeleissa ja unikot hehkuivat\nheleimmän punaisina hongikossa puutarhan äärimmäisessä perukassa,\nsoveltui paljon paremmin haaveksivaan unelmoimiseen kuin latinan\nopintoihin. Virgilius liukui pian huomaamatta maahan; Anna nojasi\nleukaansa ristiin liitettyihin käsiinsä, suuntasi katseensa hohtavaa,\nvillanpehmeätä pilviryhmää kohti, joka suuren valkean vuoren tavoin\nkohosi suoraan herra Harrisonin talon yläpuolella, ja oli pian\nkaukana viehättävissä maailmoissa, missä eräs nuori vastaleivottu\nopettajatar suoritti ihmeellistä työtä, ohjaili tulevien\nvaltiomiesten kohtaloita ja täytti nuoret mielet ja sydämet korkealle\ntähtäävällä kunnianhimolla...\n\nPysyäksemme kuivissa tosiasioissa -- mutta totta puhuen Anna ei\nkoskaan niissä pysynyt, ellei häntä siihen suorastaan pakotettu --\noli todellakin hyvin vähän todennäköistä, että Avonlean koulussa\nolisi montakaan lupaavaa tulevan kuuluisuuden alkua, mutta eihän\nkoskaan tiedä, mitä voi tapahtua, jos opettajatar oikein käyttää\nvaikutusvaltaansa...\n\nAnnalla oli eräitä ruusunhohteisia käsityksiä siitä, mitä opettajatar\nkykenee saamaan aikaan, jos hän vain valitsee oikeat keinot, ja hän\noli juuri keskellä viehättävää kohtausta neljäkymmentä vuotta ajassa\neteenpäin, jolloin eräs kuuluisa ja etevä mies -- pääministeri tai\nvähintäinkin korkeakoulun rehtori -- kumartui syvään hänen kurttuisen\nkätensä yli ja liikutettuna vakuutti hänelle, että juuri hän,\nopettajatar, oli ensiksi herättänyt hänen uinuvan kunnianhimonsa\nja että kaikki menestys hänen elämässään pohjasi niihin hyviin\nopetuksiin, joita opettajatar niin kauan sitten oli istuttanut häneen\nAvonlean koulussa.\n\nSe oli oikein kaunis ja miellyttävä kohtaus, mutta se keskeytyi\nerittäin epämiellyttävällä tavalla.\n\nPieni, terhakka, punaisenruskea jerseyrotuinen lehmä tulla loikki\nmaantietä pitkin, ja viisi sekuntia myöhemmin saapui herra\nHarrison... Niin, \"saapua\" on kylläkin liian lievä sana, kun on\nkuvattava sitä tapaa, millä hän ilmestyi pihaan.\n\nHän harppasi säleaidan yli huolimatta avata veräjää, ja sitten hän\nasettui vihastuneen näköisenä aivan Annan eteen, joka oli noussut\nylös ja katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Herra Harrison oli heidän\nuusi lähin naapurinsa, ja hän ei ollut koskaan ennen puhunut hänen\nkanssaan, vaikka oli nähnyt hänet kerran tai kahdesti.\n\nHuhtikuun alussa, ennenkuin Anna oli tullut kotiin seminaarista, oli\nherra Robert Bell, jonka maatila rajoittui Cuthbertin tiluksiin,\nmyynyt tilansa ja muuttanut kaupunkiin. Hänen talonsa oli ostanut\nmuuan herra J. A. Harrison, joka oli kotoisin Uudesta Brunswickista,\nja siinä olikin kaikki, mitä hänestä tiedettiin.\n\nMutta ennenkuin hän oli oleskellut kuukauttakaan Avonleassa, rupesi\nhänestä kiertelemään sellainen huhu, että hän oli merkillinen otus --\nparantumaton jöröjukka, väitti rouva Rakel Lynde. Rakel rouvalla oli\ntapana lausua suoraan julki sydämensä ajatukset, kuten muistanevat\nne, jotka ovat häneen jo tutustuneet. Se kuitenkin on varmaa, että\nherra Harrison oli koko lailla toisenlainen kuin muut ihmiset.\n\nEnsinnäkin hän hoiti yksin taloutensa eikä lainkaan salannut, että\nhän halveksi kaikkea \"vaimoväen sekaantumista\". Naispuolinen Avonlea\nkosti hänelle kertomalla pöyristyttäviä juttuja hänen ruuanlaitto- ja\nastiainpesutavoistaan. Pikku John Henry Carter Valkorannasta oli\npestattu jonkinlaiseksi talousapulaiseksi, ja juuri häntä saatiinkin\nkiittää noista jutuista.\n\nHarrisonin talossa ei ollut koskaan määrättyjä ruokailuaikoja. Herra\nitse \"otti suupalan\", milloin tunsi itsensä nälkäiseksi, ja jos John\nHenry oli huoneessa sillä hetkellä, sai hänkin maistaa, mutta jos hän\noli ulkona, sai hän odottaa, kunnes herra Harrisonin sattui tulemaan\nuudestaan nälkä John Henry kertoi surkealla äänellä, että hän olisi\naikoja sitten kuollut nälkään, ellei hän olisi saanut mennä kotiin\nomaistensa luo joka sunnuntai ja syödä oikein \"mahan täydeltä\". Ja\nmaanantaiaamuisin pisteli hänen äitinsä aina kaikenlaisia pieniä\nmakupaloja koriin, jonka hän sai lähtiessään ottaa mukaansa ja johon\nhän voi turvautua niin kauan kuin sisältöä riitti.\n\nMitä astiainpesuun tulee, sai se kerrassaan siirtyä siksi,\nkunnes tuli sateinen sunnuntai. Silloin herra Harrison kääri\nylös paidanhihansa ja pesi kaikki astiat yhdellä kertaa ulkona\nvesitynnyrissä, ja sitten ne saivat kuivua itsekseen ulkoilmassa.\n\nEdelleen oli herra Harrison läpeensä sitä, mikä sisältyy nimitykseen\n\"kitupiikki\". Kun häntä pyydettiin antamaan vapaaehtoista avustusta\npastori Allanin palkkaan, vastasi hän, että hän ensin tahtoi katsoa,\nkuinka monen dollarin arvosta hän sai mielenylennystä pastorin\nsaarnoista... Ja kun rouva Lynde tuli pyytämään ystävällistä ropoa\npakanalähetykselle, -- ja myöskin, jos hyvin kävisi, luomaan\nsilmäyksen talon sisäosiin -- niin sanoi herra Harrison hänelle\nsuoraan vasten kasvoja, että Avonlean juorueukkojen joukossa oli\npaljon useampia pakanoita kuin missään muussa hänen tuntemassaan\npaikassa, ja jos hän voisi avustaa heidän käännyttämistään, niin\ntekisi hän kyllä sen, mikä hänelle kuului.\n\nRakel rouva meni tiehensä hieman nopeammin kuin oli tullut ja sanoi,\nettä oli oikein Jumalan armo, että vanha rouva Bell lepäsi rauhassa\nhaudassaan, sillä hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, jos hän olisi\nnähnyt, minkä näköinen nyt oli tuo talo, jonka hän aina piti niin\nkiiltävänä ja hienona kuin nukkekaapin...\n\n-- Hänellähän oli tapana pestä keittiön lattia joka toinen päivä,\npäivitteli rouva Lynde Marilla Cuthbertille, ja olisitpa nähnyt sen\nnyt! Minun oli pakko kohottaa hamettani kulkiessani sen poikki.\n\nLoppujen lopuksi herra Harrisonilla oli papukaija, jonka nimi oli\nInkivääri. Ei kukaan ihminen Avonleassa ollut koskaan pitänyt\npapukaijaa, niin että tuskin tiedettiin mitä ajatella siitä...\n\nJa siinä olikin vasta papukaija! John Henry vakuutti, että mokomaa\njumalatonta lintua ei ollut toista. Se kirosi kauheasti. John Henryn\näiti olisi heti ottanut hänet pois talosta, jos hän vain olisi ollut\nvarma siitä, että hän olisi voinut saada toisen paikan Johnille.\nSitäpaitsi oli Inkivääri iskenyt nokallaan John Henryä niskaan\npaidankauluksen yläpuolelle eräänä päivänä, kun tämä oli kumartunut\nliian lähelle häkkiä. Rouva Carter näytti kaikille ihmisille arpea,\nkun John Henry parka tuli kotona käymään sunnuntaina.\n\nKaikki nämä seikat vilahtivat salamannopeudella Annan aivojen läpi,\nkun herra Harrison, ilmeisesti suunniltaan kiukusta, seisoi hänen\nedessään. Ei edes silloinkaan, kun herra Harrison oli ystävällisellä\nja leppeällä tuulella, voitu väittää häntä hauskannäköiseksi; hän oli\nlyhyt ja paksu ja kaljupäinen. Mutta nyt, kun hänen pullakat kasvonsa\nolivat tulipunaiset kiukusta ja hänen vedensiniset silmänsä oikein\npullistuivat ulos päästä, oli hän Annan mielestä rumin olento, mitä\nhän koskaan oli nähnyt.\n\nTuossa tuokiossa herra Harrison sai taas puhekykynsä takaisin.\n\n-- En aio suvaita enää tätä, sähisi hän, en päivääkään, tietäkää\nse, neiti! Kolmannen kerran, sehän käy jo aivan yli ymmärryksen!\nEdellisellä kerralla sanoin tädillenne: pitäkää varanne, sanoin,\nälkääkä antako sen enää milloinkaan tapahtua! Ja nyt on taas sama\npeli -- ja mitä hän tarkoittaa! Mitähän tarkoittaa? Siitä olen tullut\nottamaan selkoa.\n\n-- Ehkä tahtoisitte selittää, mikä nyt on kysymyksessä? kysyi Anna\nmitä arvokkaimmalla äänellä.\n\nHän oli erikoisesti tavoitellut tätä hillittyä äänensävyä ja tyyntä\nesiintymistapaa, jolla hän aikoi saada suuria aikaan koulussa, mutta\nsen vaikutus ei näyttänyt lainkaan tehoovan julmistuneeseen herra\nHarrisoniin.\n\n-- Mikäkö on kysymyksessä? Niin, tämä ei olekaan mikään leikin\npaikka. Nyt olen taas löytänyt tätinne lehmänkantturan keskeltä\nkaurapeltoani tuskin puoli tuntia sitten! Kolmannen kerran,\nhuomatkaa! Löysin sen tiistaina, ja löysin sen eilen. Tulin tänne ja\nkielsin tätiänne koskaan sallimasta sen enää tapahtua. Nyt hän on\nantanut sen tapahtua. Missä teidän tätinne piileskelee? Pyydän saada\npuhua pari sanaa hänen kanssaan ja ilmaista hänelle hieman sisimpiä\najatuksiani -- J. A. Harrisonin sisimmät ajatukset...\n\n-- Jos tarkoitatte neiti Marilla Cuthbertiä, niin hän ei ole minun\ntätini, ja hän on mennyt Graftoniin tervehtimään erästä sukulaista,\njoka on hyvin sairas, vastasi Anna arvokkuudella, joka lisääntyi sana\nsanalta. -- Olen hyvin pahoillani, että lehmäni on tunkeutunut teidän\nkaurapeltoonne -- se on minun lehmäni eikä neiti Cuthbertin. Hänen\nvelivainajansa antoi lehmän minulle, kun se oli pieni vasikka, ja hän\nosti sen herra Selliltä.\n\n-- Vai pahoillanne, kylläkai! Siitä minä viis veisaan. Voitte tulla\nmukaan katsomaan sitä hävitystä, minkä elukka on saanut aikaan\nkaurassani -- tallannut ja sotkenut, niin että se on tehnyt oikeita\nteitä...\n\n-- Se on hyvin ikävää, toisti Anna hyvin varmasti, mutta jos\npitäisitte aitojanne paremmassa kunnossa, ei Dolly voisi murtautua\npeltoon. Teidän aitausosanne erottaa kaurapeltonne meidän\nlaidunmaastamme, ja huomasin juuri taannoin, että se näytti sangen\nhataralta.\n\n-- Minun aidassani ei ole vikaa, tiuskaisi herra Harrison vielä\nsuuttuneempana siitä, että ottelu tällä tavoin siirtyi hänen omalle\nalueelleen. -- Ei rautaristikkokaan voisi pitää ulkopuolella mokomaa\nnoiduttua lehmää. Ja sen sanon teille, te punatukkainen neiti\nnokkaviisas, että jos lehmä on teidän, kuten sanotte, niin olisi\nhyödyllisempää teidän paimentaa sitä omalla maallanne kuin istua\nsiinä ja haaskata aikaa ahmimalla romaanikirjoja...\n\nAnnan tukka oli aina ollut hänen arka kohtansa, ja nyt hänessä\nyhtäkkiä kuohahti yli laitojen -- huolimatta kaikesta arvokkuudesta.\n\n-- Mieluummin pidän sentään punaisen tukan kuin olen vallan ilman,\npienet tupsut vain korvallisilla, huudahti hän.\n\nSe naula veti, sillä herra Harrison ei voinut koskaan sietää, että\nhänen kaljupäisyyttään huomattiin. Kiukku vei häneltä jälleen\npuhekyvyn, ja hän kykeni vain tuijottamaan mykkänä Annaan, joka nyt\noli päässyt jälleen tasapainoon ja käytti hyväkseen saavuttamaansa\nvoittoa.\n\n-- Minun täytyy kai olla suvaitsevainen teihin nähden, herra\nHarrison, sillä minulla on mielikuvitusta. Voin elävästi kuvitella\nmielessäni, kuinka vihaksi pistävältä tuntuu, kun tapaa vieraan\nlehmän kaurapellossaan, enkä kanna mitään kaunaa teitä kohtaan siitä,\nmitä olette sanonut. Lupaan teille, ettei Dolly enää koskaan murtaudu\nteidän peltoonne -- siitä annan teille kunniasanani.\n\n-- Siitä Dolly kaiketi vähät välittää, mutisi herra Harrison äänellä,\njoka kuulosti hieman lauhtuneelta.\n\nSitten hän löntysti tiehensä kotiin päin ja Anna kuuli hänen puhkivan\nja murisevan itsekseen, kunnes hän katosi erään polun mutkan taakse.\n\nAnna kulki sangen apein mielin pihan yli ja telkesi vallattoman\nlehmän pieneen aituukseen, jossa lypsäminen tavallisesti toimitettiin.\n\n-- Täältä se ei voi päästä ulos, ellei potkaise lauta-aitaa\nsäpäleiksi, ajatteli hän. -- Niin, nyt se kyllä on hurskaan\nja säyseän näköinen... Se on varmasti syönyt kauroja vatsansa\nkipeäksi... Kunpa sentään olisin myynyt sen herra Shearerille, kun\nhän viime viikolla halusi sitä! Mutta minun mielestäni oli sopivampaa\nodottaa huutokauppaan asti ja antaa kaikkien elukoitten mennä samalla\nkertaa. Niin, on kyllä totta, että herra Harrison on aika jöröjukka\n-- mikään sukulaissielu hän ei suinkaan ole.\n\nAnna etsiskeli yhä vielä \"sukulaissieluja\".\n\nMarilla Cuthbert ajoi pihalle, kun Anna palasi karsinasta ja Dollyn\nomistajattarelle tuli kiire laittamaan tee kuntoon. Heillä oli paljon\nkeskusteltavaa aterian aikana.\n\n-- Olen iloinen, kun huutokauppa on ohi, sanoi Marilla. -- On liian\nvastuunalaista pitää niin suurta karjaa ilman muuta hoitajaa kuin tuo\nkunnoton Martti. Vieläkään hän ei ole palannut, ja hän vakuutti ihan\nvarmasti tulevansa takaisin eilen illalla, kun hän vain saisi siksi\npäiväksi vapautta mennäkseen tätinsä hautajaisiin. En todellakaan\ntiedä, kuinka monta tätiä hänellä on -- tämä on neljäs, joka on\nkuollut sen jälkeen kuin hän tuli tänne vuosi sitten. Olen enemmän\nkuin kiitollinen, kun sato on kunnialla korjattu ja herra Barry ottaa\nhaltuunsa maanviljelyksen. Dollyn saamme pitää suljettuna karsinaan,\nkunnes Martti tulee; sitten se saa mennä laitumelle hakaan, ja aita\non tarkastettava. Niinpä niin, kullakin on ristinsä, kuten Rakelilla\non tapana sanoa. Mary Keith raukka on kuolemaisillaan, ja kuinka\nhänen molempien pienokaistensa käy, se menee yli minun ymmärrykseni.\nHänellä on veli Brittiläisessä Kolumbiassa, ja tälle hän on\nkirjoittanut heistä, mutta ei ole vielä saanut vastausta.\n\n-- Minkälaisia lapset ovat? Kuinka vanhoja he ovat?\n\n-- Juuri täyttäneet kuusi vuotta -- he ovat kaksoiset.\n\n-- Oh, jopa nyt jotakin! Olen aina harrastanut kaksoisia, aina siitä\npitäen kun hoidin rouva Hammondin erilaisia pareja, virkkoi Anna\ninnostuneena. -- Ovatko he sieviä?\n\n-- Sitä ei todellakaan voinut nähdä, niin kauhean likaisia he\nolivat. Davy istui ulkona leipomassa savileipiä, ja Dora meni\nhakemaan häntä sisään. Davy tyrkkäsi hänet päistikkaa suurimpaan\nleipään, ja kun Dora alkoi itkeä, paiskautui hän itse lokaan ja\npyöri siinä edes takaisin näyttääkseen, ettei siinä ollut kerrassaan\nmitään itkettävää... Heidän äitinsä sanoi, että Dora oli pikkuinen\nkullanmuru, mutta että Davy oli vain täynnä ilkeyttä. Hän ei koskaan\nole saanut rahtustakaan kasvatusta. Hänen isänsä kuoli hänen\nollessaan aivan pieni, ja Mary on ollut sairas aina siitä pitäen.\n\n-- Niin, sellaisten lasten laita on ikävästi, jotka eivät koskaan\nole saaneet kasvatusta, sanoi Anna pikkuvanhasti. -- Muistaako\nMarilla, että minä en ollut saanut kerrassaan mitään, ennenkuin sinä\notit minut hoiviisi? Heidän isänsä saa kyllä heistä yllin kyllin\ntekemistä. Millä tavoin rouva Keith on oikeastaan sukua Marillalle?\n\n-- Marykö? Ei niin hituistakaan. Hänen miehensä oli minulle sukua --\nme olimme, näetkös, serkuksia... Kas tuossa tulee rouva Lynde pihan\npoikki. Voin kylläkin arvata, että hän aikoi tänne tiedustelemaan\nMaryn vointia.\n\n-- Älä kerro hänelle herra Harrisonista ja lehmästä, pyysi Anna.\n\nMarilla lupasi, mutta lupaus oli aivan tarpeeton, sillä rouva Lynde\noli tuskin istuutunut, ennenkuin hän sanoi:\n\n-- Näin herra Harrisonin ajavan teidän lehmäänne pois kaurapellostaan\ntänään ajaessani kotiin Carmordysta. Hän oli kamalan kiukkuisen\nnäköinen. Pitikö hän pahaa elämää täällä teillä?\n\nAnna ja Marilla hymyilivät salavihkaa toisilleen. Harva asia\nAvonleassa pysyi rouva Lyndeltä salassa. Viimeksi tänä aamuna oli\nAnna sanonut:\n\n-- Vaikkapa keskiyöllä menisit huoneeseesi, lukitsisit oven, laskisit\nkäärekaihtimen alas ja aivastaisit, kysyisi rouva Lynde seuraavana\npäivänä, miten nuhasi laita on.\n\n-- Hän lienee kylläkin elämöinyt, tunnusti Marilla.\n\n-- Minä en ollut kotona. Hän ilmaisi Annalle muutamia sisimpiä\najatuksiaan...\n\n-- Minun mielestäni hän on kauhean epämiellyttävä mies, sanoi Anna ja\nnytkäytti halveksivasti punaisenruskeata niskaansa.\n\n-- Se on totinen tosi, sanoi Rakel rouva juhlallisesti.\n\n-- Tiesin kyllä, että täällä syntyisi selkkauksia ja sotkua, kun\nRobert Bell myi talonsa ventovieraalle Uudesta Brunswickista olevalle\nmiehelle Kuinka meidän Avonlea-raukkamme käy -- kaikkien noiden\nvierasten ihmisten jaloissa? Kohta ei enää tohdi mennä nukkumaan\nomaan vuoteeseensa.\n\n-- Mitä vierasta väkeä tänne sitten muuttaa? kysyi Marilla.\n\n-- Hyvänen aika, etkö sitä ole kuullut? Ensinnäkin tulee eräs\nDonnellin perhe. He ovat vuokranneet Peter Sloanen vanhan talon.\nPeterin täytyy ottaa tuo mies hoitamaan tuulimyllyä. He tulevat\nkaukaa idästä, ja kukaan ihminen ei tiedä heistä tuon taivaallista.\nSitten muuttaa tuo parantumaton Cottonin perhe tänne Valkorannasta --\nmies on keuhkotautinen, mutta varastaa kuin korppi, kun vain jaksaa,\nja vaimo on veltto ja huolimaton hutilus, joka ei kelpaa mihinkään.\nHän pesee astioita istualtaan. Rouva Pye on ottanut luokseen miehensä\norvon veljenpojan Anthony Pyen. Hän tulee sinun kouluusi, Anna, niin\nettä varustaudu saamaan ikävyyksiä! Ja sinä saat vielä toisenkin\nuuden oppilaan kaukaa. Paul Irving tulee Yhdysvalloista isoäitinsä\nluo asumaan. Muistatko hänen isäänsä, Marilla? Stephen Irvingiä,\njoka purki kihlauksensa Lavendel Lewisin kanssa Graftonissa?\n\n-- En luule hänen purkaneen. He riitaantuivat... Ei ole yhden syy,\njos kaksi riitelee.\n\n-- No niin, naimisiin he eivät ainakaan menneet, ja tyttö on ollut\nomituinen aina siitä pitäen, sanotaan -- hän asuu aivan yksinään\ntuossa pienessä kivitalossa, jota hän sanoo Kaikurannaksi. Stephen\nlaputti Yhdysvaltoihin ja otti paikan setänsä liikkeessä ja meni\nnaimisiin erään yankee-neitosen [_Yankee_ on leikillinen nimitys,\njota käytetään Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen asukkaista] kanssa.\n\nHän ei ole ollut kotona sen koommin, vaikka hänen äitinsä on ollut\nsiellä häntä tervehtimässä kerran tai pari. Vaimo kuoli kaksi vuotta\nsitten, ja nyt hän lähettää pojan kotiin äitinsä luo saamaan hieman\nsäännöllistä opetusta. Poika on kymmenvuotias, ja herra tietää, mikä\nhänestä sukeutuu koulussa... Kyllä yankeet ovat semmoista joukkoa...\n\nKaikkia niitä ihmisiä, jotka onnettomuudekseen olivat syntyneet tai\nkasvaneet muualla kuin Prinssi Edvardin saarella, katseli rouva\nLynde karsain ja epäluuloisin silmin. He voivat luonnollisesti olla\nkunniallisia ihmisiä, mutta oli parasta epäillä sitä. Ja erikoisen\nennakkoluuloinen hän oli silloin kun yankeista oli kysymys.\n\nMuuan työnantaja, jolla hänen miehensä kerran oli ollut työssä\nBostonissa, oli petkuttanut tältä kymmenen dollaria, eivätkä enkelit,\nruhtinaat tai vallat olisi voineet saada Rakel rouvan päähän sitä,\netteivät Yhdysvallat kokonaisuudessaan olleet siitä vastuussa.\n\n-- Avonlean koulu ei kärsi vahinkoa siitä, että se saa pari oppilasta\netäisiltä seuduilta, vastasi Marilla, ja jos tämä poika hitustakaan\ntulee isäänsä, niin ei hänen suhteensa ole mitään hätää. Steve Irving\noli oikein kunnon poika, vaikka eräät hyvät ihmiset väittivät häntä\nylpeäksi, ja rouva Irving saa olla iloinen saadessaan hänet taloonsa.\nHän on ollutkin hyvin yksin miehensä kuoleman jälkeen.\n\n-- Niinpä niin, kai poika voi olla hyväkin, mutta joka tapauksessa\nhän tulee olemaan erilainen kuin Avonlean lapset, sanoi Rakel rouva,\nja niin oli asia ratkaistu.\n\nRakel rouvan ennakkomielipide jostain ihmisestä, paikasta tai asiasta\njärkkyi harvoin. Hän vaihtoi nyt keskustelunaihetta.\n\n-- No, Anna kulta, mitä kuulinkaan? Tehän aiotte muodostaa\nyhdistyksen yhteiskunnan parantamiseksi.\n\n-- Me vain vähän puhelimme siitä viime keskusteluklubissa, jotkut\nmuut tytöt ja pojat ja minä, sanoi Anna punastuen. -- Arvelimme,\nettä siitä voisi tulla oikein hauskaa -- samaa mieltä olivat pastori\nja rouva Allan. Sellaisia yhdistyksiä on perustettu useissa muissa\nkylissä.\n\n-- Jos ryhdytte sellaiseen, niin saatte kuin saattekin kylmää vettä\nniskaanne! Jätä tuo touhu, Anna, se on minun neuvoni. Ihmiset eivät\npidä siitä, että heitä parannetaan.\n\n-- Oh, emmehän aiokaan parantaa ihmisiä. Työmme tarkoittaa itse\nAvonleata. Täällä on niin paljon sellaista, mikä voitaisiin tehdä\nmiellyttävämmäksi. Jos voisimme taivuttaa herra Levi Boulterin\nrepimään alas tuon hirveän vanhan hökkelin, joka on pihalla rinteen\nkorkeimmalla kohdalla, niin eikö se olisi voitto?\n\n-- Olisi kyllä, varmastikin, myönsi Rakel rouva. -- Tuo vanha\nmökinrähjä on ollut koko kylän rumennuksena monta vuotta. Mutta\njos teidän klubinne voi saattaa Levi Boulterin tekemään jotakin\nyleiseksi hyväksi ilmaiseksi -- niin, silloin sangen mielelläni tulen\nmukaan sitä näkemään. En tahdo masentaa mieltäsi, Anna, ja voihan\nsattua, ettei ajatuksesi ole niinkään hullu, vaikka luulenkin, että\nolet siepannut sen jostain noista viheliäisistä aikakauskirjoista,\njoita nykyään kasvaa kuin sieniä sateella. Mutta sinulla on varmaan\nyllin kyllin työtä koulusi hoidossa, jätä sinä sikseen kaikki\nparannuspuuhat, sen ystävällisen neuvon annan sinulle. Mutta tiedän\nkyllä, että se on samaa kuin puhuisi tuuleen... Jos olet jotain\npäättänyt, niin on se saatava menemään läpi, joka tapauksessa...\n\nEräs pieni piirre Annan suun ympärillä ilmaisi, ettei Rakel rouva\nollut niinkään väärässä tätä väittäessään.\n\nAnna antautui koko sielustaan ja sydämestään aatteelleen, että\n\"Yhteiskuntaa parantava yhdistys\" oli muodostettava. Gilbert Blythe,\njoka oli saanut opettajapaikan Valkorannassa, mutta aikoi olla\nkotona aina perjantai-illasta maanantai-aamuun, kannatti ihastuneena\nsuunnitelmaa, ja useimmat muut nuoret olivat ylen halukkaita\nliittymään sellaiseen, josta johtui silloin tällöin yhteisiä\nkokouksia, joissa luonnollisesti tulisi olemaan hyvin \"repäisevää\".\n\nMihin parannukset tähtäsivät, siitä oli tuskin kellään muulla selvää\nkäsitystä kuin Annalla ja Gilbertillä. He olivat keksineet niitä ja\npanneet niitä toimeen, kunnes oli syntynyt kerrassaan ihanteellinen\nAvonlea -- heidän mielikuvituksessaan, joskaan ei muualla.\n\nRakel rouvalla oli vielä eräs uutinen kerrottavana.\n\n-- Carmodyn opettajattaren paikan on saanut Priscilla Grant. Eikö\neräs sen niminen tyttö ollut sinun seminaaritoverisi, Anna?\n\n-- Oli kyllä! Tuleeko Priscilla Carmodyyn opettajaksi? Oi, kuinka\näärettömän hauskaa! huusi Anna, ja hänen harmaat silmänsä alkoivat\nloistaa, kunnes ne olivat aivan kuin iltatähdet.\n\nJa rouva Lynde sai aihetta varmaankin kahdennenkymmenennen kerran\ntuumia, tokko hän konsanaan pääsisi selvyyteen siitä, oliko Anna\nShirley todellakin kaunis tyttö vai ei.\n\n\n\n\nII.\n\nANNA TEKEE KAUPPOJA.\n\n\nAnna ajoi seuraavana iltapäivänä Carmodyyn toimittaakseen muutamia\nasioita kauppapuodeissa ja otti Diana Barryn mukaansa. Diana oli\nluonnollisesti Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen itseoikeutettu\njäsen, ja molemmat tytöt puhuivat tuskin mistään muusta koko matkalla\nCarmodyyn ja sieltä takaisin.\n\n-- Ensimmäinen asia, josta meidän on huolehdittava, kunhan pääsemme\nalkuun, on käräjätuvan maalaaminen, sanoi Diana, kun he ajoivat\nAvonlean käräjätalon ohi, jokseenkin rappeutuneen rakennuksen, joka\nsijaitsi alhaalla laaksonnotkelmassa, kaikilta puolilta kuusten\nvarjostamana.\n\n-- Se on aivan liian viheliäisen näköinen, ja sitä meidän täytyy\nkoettaa hieman kohentaa, vieläpä jo ennen kuin yritämme taivuttaa\nherra Boulteria repimään hökkelinsä. Isä sanoo, että jos saamme\nhänet tekemään sen, niin -- Ehkä hän antaa poikien tehdä sen, jos he\nlupaavat panna talteen laudanpätkät ja pilkkoa ne hänelle haloiksi,\nsanoi Anna toivehikkaana. -- Meidän on pantava parastamme, emmekä saa\nolla kärsimättömiä alussa. Emme voi odottaa onnistuvamme kaikessa\nyhdellä kertaa. Ensin meidän täytyy kasvattaa yleistä mielipidettä,\nnäetkös.\n\nDiana ei ollut aivan varma siitä, mitä yleisen mielipiteen\nkasvattaminen merkitsi, mutta sehän kuului hienolta, ja hän oli\nsangen ylpeä kuuluessaan yhdistykseen, joka oli omaksunut sellaisen\ntarkoitusperän.\n\n-- Eilen illalla ajattelin jotakin, jota voisimme tehdä, Anna.\nTiedäthän tuon kolmikulmaisen maakaistaleen, joka on juuri siinä,\njossa Carmodyn, Valkorannan ja Newbridgen tiet yhtyvät? Se on\nkokonaan nuorten mäntyjen peittämä, mutta eikö olisi paljon\nhauskempaa raivata ne kaikki pois ja säilyttää vain molemmat kauniit\nriippakoivut, jotka siellä kasvavat?\n\n-- Mainiota! sanoi Anna iloisesti. -- Ja sitten asetamme puupenkin\nkoivujen alle. Ja kevään tultua laitamme kukkalavan sen eteen ja\nistutamme siihen krasseja ja pelargonioita.\n\n-- Vai niin -- mutta sitten on meidän keksittävä joku keino\npitääksemme rouva Sloanen lehmää loitolla kukkalavasta, niin ettei\nse syö suuhunsa krassejamme, nauroi Diana. -- Nyt alan saada hieman\naavistusta siitä, mitä tarkoitat yleisen mielipiteen kasvattamisella,\nAnna. -- Katsohan, tuossa on Boulterin ukon talo! Onko koskaan\nnähty mokomaa harakanpesää! Ja aivan maantien vieressä! Vanha talo,\njonka ikkunaruudut on lyöty rikki, saattaa minut aina ajattelemaan\nkuollutta, jonka silmät on kaivettu kuopistaan.\n\n-- Minun mielestäni vanhassa, hyljätyssä talossa on jotain hyvin\nalakuloista, sanoi Anna haaveillen. -- Kuvittelen, että sen aina\ntäytyy ajatella menneitä aikoja ja surra sitä, että sen ilo on\nhaihtunut. Marilla on sanonut, että kauan sitten eleli tässä talossa\nsuuri perhe, ja silloin se oli oikein kodikas kauniine puutarhoineen\nja joka puolella kasvavine köynnösruusuineen. Se oli täynnä pikku\nlapsia ja naurua ja laulua, mutta nyt talo on tyhjä, ja tuuli vain\nhuokailee ja vinkuu sen läpi... Kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi\nse tunteneekaan olonsa! Ehkä ne palaavat jälleen jonakin kuutamoyönä\n-- nuo kauan sitten eläneitten pienokaisten henget, ruusut ja\nlaulut... Ja silloin voi vanha talo uneksia hetkisen olevansa jälleen\nnuori ja iloinen.\n\nDiana pudisti päätään.\n\n-- Nykyään en enää milloinkaan kuvittele tuollaista.\n\nEtkö muista, kuinka äiti ja Marilla olivat vihaisia, kun kuvittelimme\naaveita Kummitusmetsään? Vielä tänäkin päivänä tuntuu minusta\nkaamealta mennä sinne hämärissä, ja jos alkaisin sepitellä sellaisia\njuttuja vanhasta Boulterin talosta, en uskaltaisi kulkea senkään\nohi... Nuo lapset eivät muuten olekaan kuolleet. He ovat kasvaneet\nsuuriksi ja voivat hyvin -- ja yksi heistä on teurastaja... Ja kukat\nja laulut eivät kaiketi liioin voi palata!\n\nAnna tukahutti pienen huokauksen. Hän oli hellästi kiintynyt Dianaan,\nja he olivat aina olleet hyviä tovereita. Mutta hän oli jo kauan\nsitten saanut tuta, että kun hän siirtyi mielikuvituksen maailmoihin,\nsai hän kulkea yksikseen. Sinne johti lumottu polku, jolle ei edes\nhänen rakkain ystävänsäkään voinut häntä seurata.\n\nUkonilma puhkesi tyttöjen ollessa Carmodyssa. Mutta se meni pian ohi,\nja kotimatka oli aivan viehättävä pitkin puiden reunustamia teitä,\nmissä sadepisarat kimaltelivat oksissa, ja pienten vihannoivien\nlaaksojen läpi, joissa vettävaluvat sanajalat leyhkivät ilmaan\nryydintuoksujaan. Mutta juuri kun he kääntyivät Vihervaaran tielle,\nhuomasi Anna jotakin, joka turmeli täydellisesti häneltä maiseman\nkauneuden.\n\nOikealla heidän edessään levisi herra Harrisonin laaja, harmaanvihreä\nkaurapelto kosteana ja rehevänä, ja keskellä sitä hajasäärin, aina\nlihaviin, kiiltäviin kylkiin saakka sakean vihreän laihon peitossa\nja tyynesti mulkoillen tyttöihin hiljalleen keinuvien kaurantähkien\nvälitse, näkyi vaaleanruskea lehmä.\n\nAnna päästi ohjakset ja nousi yhteenpuristetuin huulin ja ilmein,\njoka ennusti kaikkea muuta kuin hyvää märehtivälle lehmälle. Hän\nei sanonut sanaakaan, mutta hän kiipesi kiireesti alas toiselle\nvaununpyörälle ja hypähti ketterästi aidan yli, ennenkuin Diana oli\nehtinyt käsittää, mikä oli tarkoituksena.\n\n-- Anna, tule takaisin! kirkui hän, niin pian kuin hän oli saanut\ntakaisin puhekykynsä. -- Sinähän pilaat pukusi tuossa märässä\nkaurassa -- katsohan, minkälaisen likareunan jo olet saanut! Eikä\nikimaailmassa hän kykene yksinään ajamaan tuota lehmää ulos. Minun\ntäytyy tietysti mennä hänelle avuksi.\n\nAnna porhalsi märän kauran läpi kuin mieletön. Diana hypähti\nsukkelasti kärryiltä alas, sitoi hevosen lujasti paaluun, kohotti\nkauniin kotikutoisen pumpulihameensa hartioilleen, kapusi aidan yli\nja riensi mielettömän ystävättärensä jälkeen. Hän juoksi nopeammin\nkuin Anna, jota hidastutti raskas ja läpimärkä hame, ja saavutti\nhänet pian. Heidän taaksensa jäi tallattu tie, joka oli omiaan\nsaattamaan herra Harrisonin epätoivon partaalle, kun hän ennemmin tai\nmyöhemmin sai sen nähdä.\n\n-- Mutta Anna, pysähdy toki! läähätti Diana parka. -- Olen aivan\nhengästynyt, ja sinä olet märkä aivan ihoon asti.\n\n-- Minun täytyy -- saada pois -- lehmä -- ennenkuin -- herra Harrison\n-- näkee sen, puhkui Anna. -- En välitä -- vaikka -- vaikka hukkuisin\n-- kunhan -- vain -- saamme -- sen tehdyksi.\n\nMutta vaaleanruskean lehmän mielestä ei näyttänyt olevan mitään\nsyytä lähteä pois mehevältä laidunmaaltaan. Molemmat hengästyneet\ntytöt eivät olleet tulleet sitä kovinkaan lähelle, ennenkuin se teki\ntäyskäännöksen ja laukkasi vastakkaiseen pellon laitaan.\n\n-- Älä laske sitä! huusi Anna. -- Juokse, Diana pieni, juokse!\n\nDiana juoksi kuin ei milloinkaan ennen. Anna pani myöskin parastaan,\nja lehmä ilkimys juosta hölkytli ympäri peltoa kuin noiduttu. Diana\narveli kaikessa hiljaisuudessa, että se olikin noiduttu. Kesti\nkokonaista kymmenen minuuttia ennekuin heidän onnistui päästä sen\ntielle ja ajaa se \"hilan\" läpi maantielle.\n\nEi maksa vaivaa kieltää, että Anna tällä hetkellä oli kaikkea muuta\nkuin lempeässä ja suopeassa mielentilassa. Eikä hän tullut paljoakaan\niloisemmaksi nähdessään, että pienet kaksipyöräiset kärryt olivat\nseisahtuneet maantielle juuri aidan taakse. Kärryissä istuivat herra\nShearer Carmodysta ja hänen poikansa ja molempien suu oli mitä\nleveimmässä irvistyksessä.\n\n-- Etköhän nyt mahtane katua, ettet myynyt lehmää minulle, kun\nhalusin ostaa sen viime viikolla, virnisteli herra Shearer.\n\n-- Myyn sen nyt tällä hetkellä, jos haluatte sen saada, virkkoi sen\ntummanpunainen ja pörröinen omistajatar. -- Saatte ottaa sen heti --\ntässä paikassa.\n\n-- Mainiota! Annan siitä kaksikymmentä dollaria, saman jonka tarjosin\nennenkin, ja Jim voi ajaa sen suoraa päätä Carmodyyn. Se saa mennä\nkaupunkiin muun karjan mukana, jonka lähetän tänä iltana. Herra Reed\nBrightonista on jo kauan halunnut jerseylehmää.\n\nViisi minuuttia myöhemmin vaelsi Jim-poika lehmineen aivan\nrauhallisena pitkin ojanpiennarta, ja Anna, joka vastikään oli\nantanut loistavan esimerkin siitä, että päätös ja toiminta ovat\nnaisella yhtä, ajoi pitkin Vihervaaran ylämäkeä kaksikymmentä\ndollaria kukkarossaan.\n\n-- Mitähän Marilla sanoo? tuumi Diana.\n\n-- Oh, siihen hän ei sekaannu, Dolly on minun oma lehmäni, ja me\nemme varmaankaan olisi saaneet kahtakymmentä dollaria enempää siitä\nhuutokaupassa. Mutta, voi taivahan vallat, -- jos herra Harrison\nkatsahtaakaan kauraansa, hän paikalla huomaa, että lehmä on taas\nollut siellä, ja minä kun annoin hänelle kunniasanani siitä, ettei\nsitä enää koskaan tapahtuisi! Hyvä, tämä on antanut minulle sen\nopetuksen, että on oltava varovainen kunniasanan antamisen suhteen,\nkun lehmät ovat kysymyksessä... Lehmään, joka voi hypätä yli tai\nmurtautua meidän karsinamme aidan läpi -- siihen totisesti ei ole\nluottamista.\n\nMarilla oli mennyt tervehtimään rouva Lyndeä, ja kun hän tuli\ntakaisin kotiin, tiesi hän kaikki tyyni Dollyn myymisestä ja sen\npoismenosta Jimin seurassa. Sillä rouva Lynde oli nähnyt suurimman\nosan kohtausta ikkunastaan ja arvannut lopun.\n\n-- Niin, voihan olla hyvä, että lehmä on mennyt menojaan, mutta kyllä\nsinä aina hätäilet niin tavattomasti ja teet kaiken ihan päätäpahkaa,\nAnna. Merkillinen elukka muuten, kun on voinut murtautua ulos\nkarsinastaan! Se on varmasti puskenut irti muutamia lankkuja.\n\n-- En ole tullut katsoneeksi, sanoi Anna, mutta teen sen nyt.\nMerkillistä, ettei Martti vielä ole palannut! Varmaankin taas joku\nhänen tädeistään on ollut kuolemaisillaan. Minua melkein pelottaisi\nkuulua noin _kuolevaiseen_ sukuun...\n\n-- Niin, Marttia ei löydä sieltä, minne hänet on pannut, se on\nvarmaa, sanoi Marilla kuivasti.\n\nMarilla oli juuri tarkastelemassa Annan kaupunkiostoksia, kun hän\nkuuli kimakan huudon takapihalta. Puoli minuuttia myöhemmin syöksyi\nAnna keittiöön, väännellen käsiään.\n\n-- Anna Shirley, mitä olet nyt saanut aikaan?\n\n-- Oi, Marilla, _mitä_ minä teen? Tämä on ihan hirveätä! Ja\nkaikki tyyni on minun syytäni. Voi voi, minä en sitten ikinä opi\najattelemaan hiukkaakaan, vaan annan ymmärtämättömyyteni aina tehdä\nminulle kepposia!... Rouva Lynde on aina ennustanut, että minä\nennemmin tai myöhemmin tulisin tekemään jotain kauheata, ja nyt olen\nsen tehnyt.\n\n-- Sinä olet vasta kärsivällisyyttä koetteleva tyttö, Anna. Mitä olet\ntehnyt?\n\n-- Myynyt herra Harrisonin lehmän -- sen, jonka hän osti herra\nBelliltä -- sen olen myynyt -- karjakauppiaalle... Dolly seisoo\nkarsinassa ja märehtii heinää, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n-- Anna, sinä näet varmaankin unta!\n\n-- Niin, kunpa näkisinkin! Mutta minä olen kyllä niin hereillä kuin\nkonsanaan, vaikka voisi luulla, että tämä on kamalaa kuumehourailua.\nJa herra Harrisonin lehmä on Charlottetownissa tällä hetkellä. Oi,\nMarilla, luulin jo lakanneeni tuottamasta harmia itselleni ja muille,\nja nyt olen kuitenkin joutunut pahimpaan kiikkiin, missä olen ollut\nkoko elämässäni. Mihin nyt ryhdyn?\n\n-- En tiedä muuta neuvoa, kuin että sinun on mentävä puhumaan herra\nHarrisonin kanssa. Meidän täytyy tarjota hänelle omaa lehmäämme\nkorvaukseksi, ellei hän tahdo ottaa rahoja. Meidän lehmämme on aivan\nyhtä kelvollinen kuin hänenkin.\n\n-- Tietysti hän on kauhean vihainen ja suuruksissaan tästä, huokasi\nAnna.\n\n-- Se on kyllä luultavaa. Hänellä näyttää olevan ärtyisä luonne. Jos\nhaluat, menen minä keskustelemaan hänen kanssaan.\n\n-- Ei toki, niin kehno en sentään ole, huudahti Anna. -- Kaikki tämä\non minun syyni, enkä totta tosiaan aio antaa Marihan joutua siitä\nkärsimään. Menen itse ja heti paikalla. Mitä pikemmin se on ohi, sitä\nparempi -- oh, se tulee olemaan kauhea hetki...\n\nAnna parka otti hattunsa ja kaksikymmentä dollariansa ja oli juuri\nulos menossa, kun hän tuli katsahtaneeksi avoimesta ruokasäiliön\novesta sisään. Pöydällä oli pähkinätorttu, jonka hän oli leiponut\njuuri samana aamuna -- erikoisen herkullinen näky, vaaleanpunaisella\nsokerilla kuorrutettu ja koristeltu halkaistuilla saksanpähkinöillä.\nSe oli aiottu perjantai-illaksi, kun Avonlean nuorisolla oli kokous\nVihervaaralla Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen muodostamiseksi.\nMutta mitäpä olivat yksinpä tällaisenkaan yhdistyksen jäsenet\nverrattuina niin julmasti vääryyttä kärsineeseen herra Harrisoniin?\n\nAnna arveli, että tuon tortun pitäisi voida pehmittää minkä ihmisen\nsydän tahansa -- semminkin tuollaisen vanhanpojan, jonka täytyi\nlaittaa itse ruokansa -- ja hän sulloi sen nopeasti pahvilaatikkoon.\nHän aikoi tarjota sen herra Harrisonille rauhan- ja sovinnonantimena.\n\n-- Jos hän nimittäin suo minulle tilaisuuden sanoa mitään,\najatteli hän huolissaan kiivetessään portaan yli ja kulkiessaan\noikotietä suoraan peltojen poikki, jotka levittäytyivät siinä niin\nkullanhohtoisina unelmoivan elokuun illan vienossa valaistuksessa. --\nNyt tiedän, miltä tuntuu ihmisistä, jotka viedään mestauslavalle.\n\n\n\n\nIII.\n\nHERRA HARRISONIN KOTONA.\n\n\nHerra Harrisonin talo oli vanhanaikainen, matala, valkoiseksi rapattu\nrakennus, jonka takana oli sankka kuusimetsä.\n\nHerra Harrison itse istui viiniköynnösten ympäröimällä verannallaan;\nhän oli paitahihasillaan ja veteli juuri iltasavujansa piipustaan.\nKun hänelle selvisi, kuka oli tulossa polkua ylös, ponnahti hän\npenkiltä, pakeni saloon ja löi oven kiinni jälkeensä. Tämä käytöstapa\noli vain epämiellyttävän hämmästyksen ilmaus, johon sekaantui hyvä\nannos häpeäntunnetta hänen eilisen kiivaan purkauksensa johdosta.\nMutta se riisti kerrassaan sen vähäisen rohkeuden jäännöksen, joka\noli jäljellä Annan sydämessä.\n\n-- Jos hän nyt jo on noin äkäinen, mitä sitten seuraakaan, kun\nhän saa kuulla, mitä minä olen tehnyt? ajatteli Anna puolittain\nepätoivoisena, ja sitten hän naputti ovelle.\n\nHerra Harrison tuli kuitenkin avaamaan, hymyili hämillään ja pyysi\nhäntä tulemaan sisään äänellä, joka oli hiljainen ja leppyisä, joskin\nhieman hermostunut. Piippunsa hän oli laskenut pois, ja nutun hän\noli pannut ylleen; nyt hän tarjosi Annalle sangen kohteliaasti hyvin\npölyisen tuolin, ja vastaanotto olisi kyllä tehnyt ehdottomasti\nmiellyttävän vaikutuksen, ellei olisi ollut olemassa lörpöttelevää\npapukaijaa, joka ilkein, kullanhohtoisin silmin kurkisteli häkkinsä\nrautaristikkojen läpi. Anna oli tuskin ehtinyt istuutua, ennenkuin\nInkivääri avasi nokkansa ja huusi:\n\n-- Mitä herran nimessä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä?\n\nEi ollut helppo ratkaista, kumman kasvot olivat punaisemmat, herra\nHarrisonin vai Annan.\n\n-- Älkää välittäkö papukaijasta, sanoi herra Harrison ja loi vihaisen\nsilmäyksen Inkivääriin. -- Se -- se ei ymmärrä parempaa. Olen saanut\nsen veljeltäni, joka on merimies. Merimiehet eivät aina käytä\nhienointa kieltä, ja papukaijat ovat niin pahoja matkimaan.\n\n-- Niin, sen kyllä ymmärrän, sanoi Anna parka, joka oli kovasti\ntuskissaan ajatellessaan asiaansa.\n\nPapukaija oli epäkohtelias, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta ei\nmaksanut vaivaa näytellä loukkautunutta. Jos on juuri myynyt vieraan\nmiehen lehmän tämän tietämättä siitä tai antamatta suostumustaan,\nniin saa pitää hyvänään, jos hänen papukaijansa lausuu joitakin\nvähemmän imartelevia asioita. \"Nokkahauki\" ei ollut kuitenkaan niin\nsävyisä ja lauhkea, kuin hän muuten olisi voinut olla.\n\n-- Olen tullut puhumaan teille jostakin, herra Harrison, sanoi hän\npäättäväisesti. -- Se koskee -- se koskee -- tuota jersey lehmää.\n\n-- Varjelkoon, huudahti herra Harrison tuskastuneena, onko se\nnyt taas mennyt minun kauraani? No noh, no noh -- eihän ole niin\nvaarallista, jos se on sattunut sen tekemään... Minä -- minä olin kai\nhieman kiivastunut eilen, täytyy tunnustaa... Ei tee mitään, jos se\non tehnyt sen.\n\n-- Ah, kunpa olisikin vain se kysymyksessä, huokasi Anna. -- Mutta\ntämä on kymmenen kertaa pahempaa, En luule -- Varjelkoon -- ei se\ntoki liene mennyt vehnäpeltooni?\n\n-- Ei, ei -- ei vehnään... Mutta -- Sitten se on mennyt kaalimaahan!\nSe on syönyt suuhunsa minun muhkeat kaalinkupuni, joita koko ajan\nolen aikonut näyttelyyn! Senkin vietävä!\n\n-- Se ei ole mennyt kaaliin, herra Harrison. Kerron teille kaikki\ntyyni -- juuri sen vuoksi olen tullut tänne -- mutta olkaa hyvä\nälkääkä keskeyttäkö minua! Se hermostuttaa minua niin kovin. Antakaa\nminun kertoa, mitä minulla on sanottavaa, ja vaietkaa, kunnes olen\nlopettanut -- sitten kyllä puhutte suunne puhtaaksi, arvaan minä,\nlopetti Anna, mutta sentään vain ajatuksissaan.\n\n-- No nyt minä vain kuuntelen, sanoi herra Harrison hän piti\ntodellakin sanansa. Mutta Inkivääri ei katsonut minkään\nvaikenemislupauksen häntä sitovan, vaan puuttui Pinomaa puheeseen\n\"nokkahauki\" huutoineen, kunnes Anna tunsi itsensä hyvin\nhämmentyneeksi ja onnettomaksi.\n\n-- Suljin eilen jerseylehmämme aitaukseen, jossa meillä on tapana\nlypsää. Aamulla menin Carmodyyn, ja kun ajoin takaisin, näin\nvaaleanruskean lehmän teidän kaurassanne, Diana ja minä hätistimme\nsen pois, ja te ette voi kuvitella, mikä työ siinä oli... Olin niin\nkauheasti väsyksissä ja menehtynyt ja märkänä ja vihoissani -- ja\nsamalla hetkellä ajoi herra Shearer ohi ja tarjoutui ostamaan lehmän.\nMyin sen paikalla hänelle kahdestakymmenestä dollarista. Siinä tein\nväärin. Minun olisi luonnollisesti pitänyt odottaa ja neuvotella\nMarillan kanssa. Mutta minä olen niin kauheasti taipuvainen\nhätiköimiseen -- sen tietävät kaikki, jotka tuntevat minut... Herra\nShearer otti lehmän heti mukaansa lähettääkseen sen iltajunalla.\n\n-- Nokkahauki! sanoi Inkivääri syvästi halveksivalla äänellä.\n\nSilloin herra Harrison nousi, ja kasvoissa ilme, joka olisi\nsäikäyttänyt jokaista muuta lintua paitsi papukaijaa, kantoi hän\nInkiväärin häkin viereiseen huoneeseen ja sulki oven. Inkivääri\nulisi, vinkui ja manasi ja käyttäytyi tavalla, joka täydellisesti oli\nsen maineen mukainen. Mutta huomatessaan olevansa yksin se vaipui\njuroon äänettömyyteen.\n\n-- Suokaa anteeksi ja jatkakaa, sanoi herra Harrison ja istuutui\njälleen. -- Merimies-veljeni ei saanut tuota lintua koskaan\nkäyttäytymään ihmisiksi.\n\n-- Ajoin kotiin, ja juotuamme teetä menin karja-aitaukseen. Herra\nHarrison -- Anna kumartui eteenpäin ja risti kätensä entiseen\nlapselliseen tapaansa, samalla kun hänen suuret harmaat silmänsä\nkatsoivat rukoilevina herra Harrisonin neuvottomiin kasvoihin\n-- oma lehmäni seisoi karsinassa. Se lehmä, jonka olin myynyt\nkarjakauppiaalle, oli teidän.\n\n-- Varjelkoon! huudahti herra Harrison, ylen ällistyneenä tästä\naavistamattomasta lopusta. -- Sehän oli perin ihmeellinen tapaus!\n\n-- Oh, ei ole lainkaan mitään ihmeellistä siinä, että minä saan\naikaan ikävyyksiä itselleni ja muille ihmisille, sanoi Anna\nnöyrästi. -- Olen siitä tunnettu. Voisi kai otaksua, että minun\nolisi pitänyt päästä siitä tällä iällä -- mutta älkää luulkokaan!...\nHerra Harrison, onko liian uskallettua toivoa, että annatte minulle\nanteeksi? Pelkään, ettei enää käy päinsä hankkia takaisin teidän\nlehmäänne, mutta tässä on teille ainakin sen hinta -- tai saatte\nottaa minun lehmäni sen sijasta, jos mieluummin haluatte sen. Se on\noikein mainio lehmä. Enkä voi sanoin tulkita, kuinka pahoillani olen\ntästä kaikesta.\n\n-- No no, pikku neiti, ei puhuta siitä enää, sanoi herra Harrison\nystävällisesti. -- Se ei merkitse mitään -- ei kerrassaan mitään...\nKun onnettomuus on tullakseen, niin -- Minä myöskin hätiköin sangen\nusein -- teen ja puhun sellaista, mitä myöhemmin kadun. Mutta en\nmahda sille mitään, ja ihmiset saavat pitää hyvänään minut sellaisena\nkuin olen... Niin, sen vain sanon, että jos tuo kirottu lehmä olisi\nollut näyttelykaalissani... Mutta sehän ei ollut siellä, joten ei ole\ntapahtunut mitään vahinkoa. Kiitos vain, otan kyllä teidän lehmänne\nsen sijasta, koska kumminkin haluatte päästä eroon siitä.\n\n-- Kiitoksia, hyvä herra Harrison! Olen niin iloinen, kun ette ole\nsuutuksissanne. Pelkäsin kovasti, että vihastuisitte.\n\n-- Ja pelkäsitte kai aivan hirveästi, kun teidän täytyi tulla tänne\nkertomaan siitä minulle kaiken sen melun jälkeen, jonka nostin eilen\n-- eikö totta? Mutta teidän ei pidä niin paljon välittää minun\ntöistäni ja toimistani. Olen vanha äkäpussi, nähkääs, ja totuus julki\n-- se on minun tunnuslauseeni -- vaikka se hieman sorahtaisikin\ntoisten ihmisten korvissa.\n\n-- Rouva Lynde sanoo myöskin aina totuuden, sanoi Anna, ennenkuin oli\nehtinyt punnita sanojaan.\n\n-- Kuka? Rouva Lyndekö? Ette kai ikimaailmassa aio verrata minua\ntuohon kielikelloon! sanoi hera Harrison suuttuneena. -- Hän ja minä\n-- meitä ei toki voine mainita samana päivänä! Mitä tuossa laatikossa\non?\n\n-- Kaakku, sanoi Anna viekkaasti. Iloissaan herra Harrisonin\nodottamattomasta suopeudesta hän tunsi elinvoimiensa nopeasti\nelpyvän. -- Olen ottanut sen mukaani teille -- arvelin, ettei teillä\nehkä ole kovinkaan usein kaakkua.\n\n-- Ei, eihän toki, se on kyllä totta... Mutta olen hyvin ihastunut\nkaakkuun. Lausun todellakin sulimmat kiitokset... Se näyttää hyvältä\npäältä katsoen -- toivottavasti se on samanlaista läpeensä. Hohhoi,\nnyt kelpaa herkutella!\n\n-- Se on varmasti hyvää, sanoi Anna iloisella itseluottamuksella. --\nOlen leiponut aikoinani kaakkuja, jotka eivät ole olleet hyviä, sen\nvoi rouva Allan todistaa, mutta tämän suhteen ei ole mitään vaaraa.\nTein sen oikeastaan Yhteiskuntaa parantavalle yhdistykselle, mutta\nvoin tehdä sille uuden.\n\n-- Mutta pikku neidin on autettava minua sen syömisessä. Minä panen\nkattilan tulelle, että saamme kupin teetä. Maistuisikohan se?\n\n-- Saanko minä laittaa teen? kysyi Anna varovasti.\n\nHerra Harrison naurahti hyväntuulisesti.\n\n-- Huomaan, ettei teillä ole paljon luottamusta minun\nteenlaittamiskykyyni. Mutta siinä erehdytte... Voin valmistaa niin\nhyvää teetä kuin konsanaan olette juonut. Mutta käykää käsiksi nyt\nvain! Onneksi satoi viime sunnuntaina, niin että meillä on yllin\nkyllin puhtaaksi pestyjä astioita...\n\nAnna nousi ja ryhtyi heti toimeen. Hän huuhtoi teekannun monessa\nvedessä, ennenkuin hän pani siihen teen. Sitten hän lakaisi hellan\nharjalla ja kattoi pöydän. Kupit ja lautaset hän haki säiliöstä.\nTämän säiliön tila kauhistutti häntä, mutta viisaasti kylläkin hän\npiti suunsa kiinni. Herra Harrison näytti hänelle, mistä hän hakisi\nleipää, voita ja persikkahillopurkin. Anna koristi pöydän puutarhasta\npoimimallaan kukkaviholla eikä ollut näkevinään pöytäliinan\ntahrapilkkuja.\n\nPian oli tee valmista, ja Anna huomasi istuvansa vastapäätä herra\nHarrisonia hänen oman pöytänsä ääressä. Anna kaatoi hänelle teetä ja\npakisi hänen kanssaan vaivattomasti koulusta, hyvistä ystävistään ja\ntulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tuskin uskoi omien aistimiensa\ntodistusta...\n\nHerra Harrison oli tuonut Inkiväärin jälleen sisään sanoen syyksi,\nettä lintu parka ikävystyi kauheasti. Anna, joka tunsi, että hän\ntällä hetkellä voisi antaa anteeksi kaiken ja kaikille, tarjosi sille\nkermaan kastetun sokuripalan. Mutta Inkiväärin tunteita oli syvästi\nloukattu, ja se torjui kaikki lähentelemisyritykset. Se istui äkeänä\nja loukkaantuneena orrellaan ja pörrötti höyheniään, kunnes se näytti\naivan suurelta viheriän ja kullan kirjavalta pallolta.\n\n-- Miksi sanotte sitä Inkivääriksi? ihmetteli Anna, joka piti\nnimistä, joilla oli merkitystä, ja jonka mielestä \"Inkivääri\" ei\nollut sopusoinnussa sen koreitten värien kanssa.\n\n-- Merimiesveljeni se antoi sille tuon nimen. Hän oli aina niin\nihastunut pikkupurkeissa säilytettyyn inkiväärihilloon. Tuo lintu\nei ole minulle niinkään samantekevä, sen saatte uskoa... Sillä on\nluonnollisesti virheensä. Olen saanut niellä aika paljon harmia sen\nvuoksi, mutta otan sen tyynesti... Muutamat loukkaantuvat siitä,\nettä se kiroilee, mutta en ole voinut saada totutetuksi sitä siitä\npois. Olen koettanut -- ja muut ihmiset myöskin. Muutamilla on\nennakkoluuloja papukaijoihin nähden. Sehän on idioottimaista. Minä\npidän niistä. Minulla on paljon seuraa Inkivääristä. Ei mikään voisi\nsaada minua -- luopumaan tuosta linnusta -- ei mikään maailmassa,\nhyvä neiti.\n\nHerra Harrison sinkautti viimeisen lauseen niin kiivaasti, kuin\nolisi hän epäillyt Annalla olevan joitakin salaisia aikeita\nkavaltaa Inkivääri häneltä. Mutta Anna oli alkanut pitää tuosta\npienestä omituisesta ukosta, jonka oli niin vaikea pysyä yhdessä\nkohti, ja ennenkuin teenjuonti oli lopussa, he olivat oikein hyviä\nystäviä. Herra Harrison tutustui lähemmin Yhteiskuntaa parantavaan\nyhdistykseen ja näytti taipuvaiselta antamaan sille hyväksymisensä.\n\n-- Sitä kannattaa kuulla! Jatkakaa te vain! Parannuksia tarvitaan\ntotisesti vähän joka puolella tässä yhteiskunnassa -- ihmisten\nkeskuudessa myös.\n\n-- Oh, enpä juuri tiedä, sanoi Anna nopeasti.\n\nItselleen tai kaikkein läheisimmille ystävilleen voi hän\nkyllä myöntää, että Avonlealla ja sen asukkailla oli pienet\nepätäydellisyytensä, jotka muuten luonnollisesti olivat perin\nhelposti poistettavissa. Mutta oli toista kuulla vasta seudulle\nmuuttaneen \"ulkoseurakuntalaisen\", kuten ukko Harrisonin, istuvan\nsiinä lausumassa arvostelevia mielipiteitä.\n\n-- Minun mielestäni Avonlea on viehättävä paikka, ja ihmiset samoin\novat hirmuisen miellyttäviä ja hauskoja, sanoi hän jonkun verran\npainokkaasti.\n\n-- Ohoh, luulenpa, että sieltä löytyy hieman pippuriakin, sanoi\nherra Harrison katsahtaen häntä vastapäätä oleviin tulipunaisiin\nposkiin ja moittiviin silmiin. -- Se kuuluu kaiketi hiusten väriin!\nKaikin mokomin, Avonlea on sangen hyvä paikka, muuten en olisi\nasettunut tänne; mutta tottahan teidänkin täytynee myöntää, että sitä\nhaittaavat muutamat virheet?\n\n-- Ne vaikuttavat vain sen, että pidän siitä sitä enemmän, sanoi\nuskollinen Anna. -- En pidä paikoista enkä ihmisistä, joilla ei\nole mitään virheitä. Aivan virheetön ihminen on varmaankin hirveän\nikävä. Rouva White sanoo, ettei hän ole koskaan tavannut virheetöntä\nihmistä, mutta on kyllä kuullut kyllikseen puhuttavan eräästä\nsellaisesta -- hänen miehensä ensimmäisestä vaimosta. Eikö teidän\nmielestänne olisi hyvin ikävää olla naimisissa miehen kanssa, jonka\nensimmäinen vaimo olisi ollut mallikelpoinen joka suhteessa?\n\nVielä sietämättömämpää olisi olla naimisissa tuon virheettömän\nmallivaimon kanssa, huudahti herra Harrison osoittaen äkkiä sellaista\nkiihkeyttä, että se tuntui sangen vaikealta ymmärtää.\n\nTeetä juotua Anna pyysi saada pestä kupit ja lautaset, vaikka herra\nHarrison vakuutti hänelle, että hän vielä tuli toimeen useita\nviikkoja ilman astiain pesua. Mieluimmin hän olisi tahtonut lakaista\nkoko lattian, mutta luutaa ei näkynyt missään, ja häntä ei haluttanut\nkysyä missä sitä pidettiin. Olisihan voinut sattua, ettei sitä ollut\nolemassakaan.\n\n-- On hauskaa, jos silloin tällöin pistäydytte sisään juttelemaan,\ntuumi herra Harrison Annan sanoessa hyvästi.\n\n-- Mehän emme asu kaukana toisistamme, ja naapurisopu on hyvä\nasia. Tuo yhdistys, josta puhuitte, herättää todella hieman\nmielenkiintoani... Kuka tietää, mitä se voi saada aikaan. No, kenen\nkimppuun aiotte ensiksi hyökätä?\n\n-- Emme aiokaan nähdä vaivaa ihmisten suhteen -- aiomme parantaa\nvain paikkoja, sanoi Anna ystävällisellä äänellä. Eihän vain\nukko Harrisonilla ollut tarkoituksena pitää pilkkanaan heidän\nsuunnitelmaansa?\n\nHänen mentyään istui herra Harrison ikkunassa ja katsoi hänen\njälkeensä -- tuota hentoa ja notkeata tyttöstä, joka kevein askelin\nsipsutti pellon yli laskevan auringon tummanpunaisessa hohteessa.\n\n-- Olen kärtyinen ja töykeä vanha karhu, sanoi hän ääneen, mutta\njokin tuossa tyttölapsessa saattaa minut tuntemaan itseni elpyneeksi\nja nuorentuneeksi -- ja tämä tunne on niin miellyttävä, että\ntahtoisin mielelläni saada sen uudistetuksi silloin tällöin.\n\n-- Mitä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä? vinkui Inkivääri\nuhkaavasti.\n\nHerra Harrison heristi nyrkkiään papukaijalle.\n\n-- Senkin paatunut lintu, mutisi hän, melkein toivoisin, että olisin\nvääntänyt sinulta niskat nurin kun veljeni toi sinut kotiin... Olet\nkun oletkin saanut aikaan paljon kiusaa minulle...\n\nAnna kiiruhti kotiin iloisin askelin ja kertoi heti seikkailunsa\nMarillalle. Tämä oli ollut hyvin huolissaan hänen pitkästä\npoissaolostaan ja oli juuri aikeissa lähteä ulos häntä etsiskelemään.\n\n-- Tämä on sentään oikein miellyttävä ja hyvä maailma, kun kaikki\nkäy ympäri, päätteli Anna sangen tyytyväisin mielin. -- Rouva\nLynde valitteli taannoin, että kaikki oli niin vastahakoista --\njos odottaa jotain hauskaa, tulee kaikesta pannukakku eikä mikään\nole sellaista kuin luulee... Niin, sekin on ehkä totta. Mutta\nasiassa on toinenkin puoli. Ikävyydet eivät liioin aina ole niin\nvaikeita, kuin kuvitelemme -- ne päättyvät usein paljon paremmin\nkuin olemme uskaltaneet toivoa... Nyt juuri iltapäivällä menin\nherra Harrisonin luo ja hätäilin hirveästi siitä, mitä minulla oli\nodotettavissa... Sen sijaan hän oli oikein kiltti, ja minulla oli\nmelkein hauskaa hänen luonaan... Luulen, että meistä ajan oloon voi\ntulla oikein hyvät ystävät, jos vain molemmin puolin olemme hieman\nanteeksiantavaisia toisillemme... Missään tapauksessa, Marilla,\nen koskaan enää myy lehmää, ennenkuin tiedän, kenen se on. Ja\npapukaijoja en voi sietää!\n\n\n\n\nIV.\n\nERILAISIA MIELIPITEITÄ.\n\n\nEräänä iltana auringon laskiessa seisoivat Jane Andrews, Gilbert\nBlythe ja Anna Shirley yhdessä aidan vieressä hiljaa humisevien\nkuusenoksien varjossa, juuri siinä, missä Koivukäytävä-niminen\noikotie liittyi valtatiehen. Jane oli viettänyt iltapäivän Annan\nluona, joka nyt saattoi häntä kappaleen matkaa kotiin päin; aidan\nvieressä he olivat tavanneet Gilbertin, ja nyt kaikki kolme seisoivat\npuhellen tärkeästä huomispäivästä.\n\nSillä tämä huomispäivä oli syyskuun ensimmäinen, jolloin koulujen\npiti alkaa. Janen piti mennä Newbridgeen ja Gilbertin Valkorantaan.\n\n-- Teillä on kummallakin eräs etu minuun verrattuna, huokasi Anna.\n-- Saatte opettaa lapsia, jotka eivät tunne teitä, mutta minun on\nopetettava omia entisiä koulutovereitani, ja rouva Lynde sanoo, etten\nvarmastikaan saa aikaan mitään \"respektiä\", ellen heti alunpitäen ole\nhirveän \"mahtava\". Mutta minä en lainkaan usko, että opettajan on\noltava \"mahtava\". Oi, kuinka vastuunalaista onkaan ohjata lapsia!\n\n-- Ei se käyne meiltä huonommin kuin muiltakaan, sanoi Jane\ntyynnytellen.\n\nJanea ei rasittanut halu vaikuttaa erikoisen voimakkaasti ja syvästi\noppilaisiinsa. Hän aikoi ansaita vuosipalkkansa, olla hyvissä\nväleissä koulun johtokunnan kanssa ja ehkä saada ystävällisen\ntunnustuksen koulun tarkastajalta. Pitemmälle ei hänen kunnianhimonsa\ntähdännyt.\n\n-- Pääasia on, että järjestys pysyy, ja saadakseen sen aikaan\ntäytyy opettajan kaiketi olla aika ankara toisinaan. Elleivät minun\noppilaani tottele, saavat he syyttää itseään.\n\n-- Mitä aiot tehdä?\n\n-- Antaa heille kelpo selkäsaunan tietysti.\n\n-- Ei, Jane, sitä et tarkoita, huudahti Anna kauhistuneena. -- Jane,\nsitä et voisi tehdä!\n\n-- Totta kai, miksikäs en, jos he ansaitsevat sen, sanoi Jane hyvin\nvarmalla äänellä.\n\n-- En koskaan voisi lyödä lasta, julisti Anna yhtä suurella\nvarmuudella. -- En usko ensinkään, että sillä keinoin voitetaan\nmitään. Neiti Stacy ei koskaan lyönyt ainoatakaan meistä ja kuitenkin\nistuimme hänen edessään kuin kynttilät! Herra Phillips sitävastoin,\nhän läimäytteli ja kävi kiinni aina ja alituisesti, ja saiko hän\nsilti pidetyksi mitään järjestystä? E-ei, siitä se ei riipu. On\nparempia keinoja kuin tukistaminen ja korvapuustit. Minä koetan\nvoittaa oppilasteni kiintymyksen, ja silloin he haluavat tehdä, mitä\npyydän heiltä.\n\n-- Mutta jos he eivät tee siitä huolimatta? sanoi epäuskoinen Jane.\n\n-- No niin, missään tapauksessa en heitä lyö. Sillä en kuitenkaan\nvoittaisi mitään. Jane, älä huoli lyödä lapsiasi, tekivätpä he mitä\ntahansa!\n\n-- Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Gilbert? kysyi Jane. -- Etkö\nluule, että on muutamia lapsia, jotka todella tarvitsevat selkäsaunaa\nsilloin tällöin?\n\n-- Eikö sinun mielestäsi ole sekä julmaa että raakaa lyödä lasta --\nlasta, olipa se sitten minkälainen tahansa? huudahti Anna kasvot\npunaisina mielenliikutuksesta.\n\n-- Niinpä niin, sanoi hitaasti Gilbert, joka epäröi, seuratako\ntodellista vakaumustaan vaiko toivomustaan mukautua Annan ilmeiseen\nodotukseen, -- asiaahan voidaan katsoa kahdelta puolelta... En\nluule, että on hyvä usein käyttää sitä rangaistusta, josta puhutte.\nMinä arvelen aivan kuin sinä, Anna, että on sopivampiakin keinoja\nkäytettävissä, nimittäin tavallisissa tapauksissa -- ruumiillista\nrangaistusta on käytettävä vain hätätilassa. Mutta toiselta puolen\nvoi Janekin olla oikeassa; luulen, että välistä joutuu tekemisiin\nlasten kanssa, joihin ei pysty mikään muu, ei hyvä eikä paha, jotka\nsiis jonkun kerran tarvitsevat selkäsaunaa ja joille se tekee hyvää.\nRuumiillista rangaistusta viimeisenä hätäkeinona -- se on oleva minun\nsääntöni.\n\nGilbert oli nyt koettanut tehdä oikeutta kummallekin väittelevälle\nystävättärelle, ja seurauksena oli kuten tavallisesti -- kumpikaan ei\nollut tyytyväinen. Jane nytkäytti niskojaan.\n\n-- Minä läimäytän penikoitani heti kun he ovat ilkeitä. Se on\nyksinkertaisin ja mukavin keino saada heidät kilteiksi.\n\nAnna loi Gilbertiin katseen, joka oli täynnä pettymystä.\n\n-- En koskaan lyö lasta, toisti hän lujalla äänellä. -- Olen\nvakuutettu siitä, ettei se ole oikein eikä tarpeellista.\n\n-- Oletahan, että joku poika kiukuttelee ja äksyilee, kun käsket hänen\ntekemään jotakin, sanoi Jane.\n\n-- Silloin jätän hänet koulun loputtua jälkeen muista ja puhun\nystävällisesti, mutta varmasti hänen kanssaan, sanoi Anna. --\nJokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, kun vain osaa sen kaivaa esiin.\nOpettajan velvollisuus on houkutella se esiin ja kehittää sitä. Niin\nsanoi kasvatusopin opettajamme seminaarissa meille, senhän kyllä\nmuistat. Luuletko saavasi houkutelluksi jostakin lapsesta hyvän\nesille lyömällä sitä? Et varmastikaan.\n\n-- Etkö lainkaan aio rangaista lapsia, kun he käyttäytyvät huonosti?\nkysyi Gilbert.\n\n-- Kyllä, siihen on kaiketi pakko, vaikka hirveän ikävää se tulee\nolemaan. Annan heille jälki-istuntoa tai panen heidät nurkkaan tai\nmäärään heidät kirjoittamaan niin ja niin monta riviä.\n\n-- Et kai aio rangaista tyttöjä asettamalla heidät istumaan poikien\nviereen, sanoi Jane pisteliäästi.\n\nGilbert ja Anna katsoivat toisiinsa ja hymyilivät hieman hämillään.\nKerran oli sattunut, että Anna oli rangaistukseksi saanut istua\nGilbertin vieressä, ja sen seuraukset olivat olleet sekä ikäviä että\npitkällisiä.\n\n-- Hätä keinon keksii, sanoi Anna filosofisesti heidän erotessaan.\n\nAnna meni takaisin Vihervaaralle Koivukäytävää pitkin, joka lepäsi\nvarjoisana, suhisevana ja sanajalkojen tuoksun täyttämänä, Orvokkien\nlaakson läpi ja ohi \"Kuiski, kuiski, pajun\", jossa auringonsäteet\nleikkivät piilosilla toistensa kanssa lehvien alla -- kaikki\nrakkaita paikkoja, joille hän ja Diana olivat antaneet nimet kauan\nsitten. Hän kulki hitaasti, nautti metsän ja niityn ihanuudesta ja\ntähtien valaisemasta kesäillan hämystä ja pohti samalla niitä uusia\nvelvollisuuksia, jotka hän ottaisi hartioilleen huomispäivästä\nalkaen. Kun hän tuli Vihervaaran pihalle, tunkeutui rouva Lynden\nkuuluva ja tähdellinen ääni avoimesta keittiön ikkunasta.\n\n-- Rouva Lynde on tullut tänne antaakseen minulle hyviä neuvoja\nhuomispäivän varalta, ajatteli Anna vetäen suunsa pieneen\nirvistykseen, mutta luulen olevan parasta pitää varansa! Hänen hyvät\nneuvonsa ovat kuin pippuria -- erinomaisia pienissä annoksissa, mutta\nepämiellyttävän ärsyttäviä suurina määrinä. Juoksen sen sijaan\ntieheni juttelemaan hetkiseksi herra Harrisonin kanssa.\n\nTämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Anna kävi herra Harrisonia\ntervehtimässä tuon surullisen hauskan lehmäjutun jälkeen. Hän\noli ollut siellä monena iltana, ja hän ja tuo ihmeellinen erakko\nolivat nyt hyvin hyviä ystäviä, vaikka oli tosin hetkiä, jolloin\nAnnasta tuo \"suorasukaisuus\", josta hän itse oli niin ylpeä, oli\nhiukan kiusallista. Inkivääri katseli häntä yhä epäluuloisin silmin\neikä koskaan jättänyt tervehtimättä häntä tuolla pilkallisella\n\"nokkahauki\"-huudolla.\n\nHerra Harrison oli turhaan koettanut kitkeä linnustaan tätä rumaa\ntapaa hypähtämällä sukkelasti paikaltaan joka kerta kun näki Annan\ntulevan ja huutamalla:\n\n-- Varjelkoon -- tuossa taas tulee tuo herttainen pikku tyttö! --\ntai jotain yhtä imartelevaa. Mutta Inkivääri äkkäsi heti hänen\ntarkoituksensa eikä mennyt loukkuun. Anna ei koskaan saanut tietää,\nkuinka monta kohteliaisuutta herra Harrison sanoi hänestä hänen\nselkänsä takana -- Annan läsnäollessa hän visusti piti ne omina\ntietoinaan.\n\n-- Vai niin, te olette ollut ulkona metsässä ja taitellut vitsoja\nhuomiseksi, tervehti hän, kun Anna nousi hänen eteisenportaitansa.\n\n-- E-en toki, sen voin vakuuttaa, sanoi Anna harmistuneena. Hän oli\nerinomainen leikinlaskun esine, siksi että hän otti kaikki asiat\nniin syvällisen vakavasti. -- Vitsaa ei koskaan tule näkymään minun\nkoulussani, herra Harrison. Karttapuikko minulla luonnollisestikin\ntäytyy olla, mutta sitä käytän ainoastaan osoittamiseen.\n\n-- Niin niin, viivoitinhan kelpaa myöskin pahimmissa tapauksissa.\n\n-- Ei siihen mitä te tarkoitatte. En aio koskaan lyödä oppilaitani.\n\n-- Siunaa ja varjele, huudahti herra Harrison teeskentelemättömän\nhämmästyksen vallassa, kuinka te sitten menettelette pitääksenne\nheitä aisoissa?\n\n-- Pidän heitä aisoissa voittamalla heidän kiintymyksensä, herra\nHarrison.\n\n-- Se ei vetele, sanoi herra Harrison, se ei lainkaan vetele, Anna.\n\"Jos säästät vitsaa, niin pilaat lapsen\", sanotaan. Kun minä kävin\nkoulua, löylytti opettaja minut joka ainoa päivä, sillä hän sanoi,\nettä ellen aivan vastikään ollut tehnyt mitään konnankoukkua, niin\nsuunnittelin varmasti paraillaan jotain uutta.\n\n-- Tavat ovat muuttuneet teidän kouluajoistanne, herra Harrison.\n\n-- Mutta ei ihmisluonto. -- Muistakaa minun sanoneeni -- nulikoita ei\nkoskaan saa pysymään siivolla, ellei ole vitsaa ulottuvilla. Se on\nsula mahdottomuus.\n\n-- Aion ainakin ensin koettaa, vastasi Anna, jolla oli hyvin luja\ntahto ja joka piti kiihkeästi kiinni vakaumuksestaan.\n\n-- Tepä olette aika jääräpää, arveli herra Harrison.\n\n-- No niin? saammehan nähdä. Jonakin kauniina päivänä\n\nte ihan raivostutte -- ihmiset, joilla on tuollainen tukanväri, ovat\nhyvin pikavihaisia -- silloin unohdatte kaikki kauniit mielipiteenne\nja pieksätte koko joukon järjestään... Te olette muuten aivan liian\nnuori osataksenne opettaa -- aivan liian nuori ja lapsellinen.\n\nSiitä oli kuitenkin seurauksena, että Anna sinä iltana meni hyvin\napeilla mielin ja masentuneena levolle. Hän nukkui huonosti ja oli\nniin kalpea ja juhlallinen aamiaispöydässä seuraavana aamuna, että\nMarillaa huolestutti ja hän laittoi hänelle kupin kiehuvan kuumaa\nseljateetä. Anna joi sen kärsivällisesti pienin siemauksin, vaikkei\nhän voinutkaan ymmärtää, mitä hyötyä seljateestä saattoi olla. Kunpa\nse olisi ollut jotakin taikajuomaa, joka olisi kyennyt antamaan\nhänelle ikää ja viisautta -- silloin olisi Anna tyhjentänyt sitä\nvaikka litran silmää räpäyttämättä.\n\n-- Marilla, ajatteles, jos en kykenisikään opettajaksi!\n\n-- Se ei käy selville heti yhdestä päivästä, ja sinullahan on monta\npäivää edessäsi, sanoi Marilla. -- Sinun vikasi on siinä, Anna,\nettä toivot voivasi opettaa noille lapsille kaikkea auringon alla,\nja luulet heti voivasi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä\nonnistu, luulet, ettet kykene mihinkään.\n\n\n\n\nV.\n\nOPETTAJANEIDIN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.\n\n\nKun Anna tänä aamuna saapui kouluun -- ensi kertaa hän oli kulkenut\nKoivukäytävää näkemättä ja kuulematta sen ihanuutta -- oli kaikki\nrauhallista ja hiljaista.\n\nEdellinen opettajatar oli totuttanut lapset istumaan kunnollisesti\npaikoillaan hänen sisään tullessaan, ja kun Anna astui koulusaliin,\ntapasi hän somia rivejä aamunraikkaita kasvoja ja kirkkaita,\nuteliaita silmiä. Hän ripusti hattunsa naulaan ja asettui sitten\noppilaittensa eteen kaikessa hiljaisuudessa toivoen, ettei hän olisi\nniin pelokkaan ja typerän näköinen, kuin hän tunsi olevansa, ja\netteivät he huomaisi, kuinka hän vapisi.\n\nHän oli istunut valveilla lähes kahteentoista edellisenä iltana\nja saanut kokoon kyhätyksi pienen sievän puheen, jolla hän aikoi\ntervehtiä oppilaitaan koulun alkajaisiksi. Hän oli muovaillut ja\nparannellut sitä sangen suurella vaivalla ja oli opetellut sen ulkoa.\nSe oli sangen hyvä puhe, ja siinä oli useita oikein hyviä ajatuksia\nmolemminpuolisesta avusta ja vakavasta pyrkimyksestä saavuttamaan\ntietoja. Ainoa vika oli, ettei hän muistanut nyt siitä sanaakaan...\n\nAjan kuluttua, joka tuntui hänestä olevan vuoden pituinen -- itse\nasiassa se kesti kymmenen sekuntia -- sanoi hän laimealla äänellä:\n\n-- Olkaapa kilttejä ja ottakaa Raamattunne esille! -- jonka jälkeen\nhän hengästyneenä vaipui tuolille sen hälinän ja pulpettien kansien\npaukkeen suojassa, joka nyt seurasi. Lasten lukiessa värssyjään\nkoetti Anna koota harhailevia ajatuksiaan ja mittaili samalla\nsilmillään tuota pientä pyhiinvaeltajajoukkoa, jonka hän nyt johtaisi\npitkälle vaellusmatkalle.\n\nUseimmat heistä hän tunsi sangen hyvin. Hänen omat luokkatoverinsa\nolivat lopettaneet koulunsa viime vuonna, mutta muut olivat\nnauttineet opetusta hänen kanssaan yhdessä, paitsi ensimmäinen\nvalmistava luokka ja kymmenkunta lasta, joitten vanhemmat hiljakkoin\nolivat muuttaneet Avonleaniin. Luonnollisestikin he voivat olla\nsamanlaisia visapäitä kuin muutkin -- mutta toiselta puolen voisi\nehkä olla joku nerokin heidän joukossaan... Tämä ajatus vaikutti\nsanomattoman kannustavasti.\n\nAnthony Pye istui itsekseen eräällä reunapaikalla. Hänellä oli tummat\nja jurot pikku kasvot ja hän tuijotti Annaan mustissa silmissään\nvihamielinen ilme. Anna päätti heti voittaa tuon pojan kiintymyksen\nja koota hehkuvia hiiliä Pyen perheen pään päälle.\n\nToisessa nurkassa istui muuan vieras poika yhdessä Arty Sloanen\nkanssa, pieni pilttinen, joka oli sangen terhakan näköinen pikku\nnykerönenineen, kesakkoisine kasvoineen ja suurine vaaleansinisine\nsilmineen, joita ympäröivät vaaleat silmäripset. Se oli luultavasti\nDonnellin poika, ja kasvojen yhdennäköisyydestä päättäen istui hänen\nsisarensa käytävän toisella puolen Mary Bellin vieressä.\n\nAnna tuumaili minkälainen äiti tytöllä oli, kun hän voi lähettää\nhänet kouluun sillä tavoin puettuna. Tytöllä oli yllään haalistunut\nvaaleanpunainen, runsaasti pitsitetty silkkileninki, tuhraantuneet\nvalkeat vuohennahkakengät ja silkkisukat. Hänen punaisenkeltainen\ntukkansa oli koottu äärettömäksi joukoksi sotkuisia ja törröttäviä\nkiharoita, joita koristi valtainen, vaaleanpunainen nauharuusuke,\nsuurempi kuin itse pää. Ilmeestä päättäen hän oli erittäin\ntyytyväinen olemukseensa.\n\nKalpea pieni olento, jonka pehmoinen, silkinhieno vaaleanruskea tukka\nlaskeutui tasaisina laineina olkapäille, oli varmaankin Annetta Bell,\notaksui Anna. Hänen vanhempansa olivat hiljakkoin muuttaneet asuntoa,\nniin että he olivat joutuneet Avonlean koulupiiriin. Kolme kalvakkaa\npikku tyttöä, jotka istuivat lähekkäin saman pulpetin ääressä,\nolivat varmasti Cotton-nimisiä, eikä voinut olla epäilystäkään\nsiitä, että tuo pikku kaunotar, jolla oli pitkät ruskeat kiharat\nja mantelinmuotoiset silmät ja joka loi kiemailevia katseita Jack\nGillisiin Uuden Testamenttinsa laidan yli, oli Prillie Rogerson,\njonka isä äskettäin oli mennyt uusiin naimisiin ja noutanut Prillien\nkotiin isoäidin luota Graftonista.\n\nEräs pitkä, kömpelö tyttö, joka istui seinänvierustalla ja jolla\ntuntui olevan enemmän käsiä ja jalkoja kuin hän tarvitsi, antoi\nAnnalle jonkunverran ihmettelyn aihetta. Myöhemmin hän sai tietää,\nettä hänen nimensä oli Barbara Shaw ja että hän oli tullut asumaan\nerään sukulaisen luo Avonleaniin. Sittemmin hän teki myöskin sen\nhuomion, että jos Barbaran joskus onnistui kulkea käytävää ulos\nkompastumatta omiinsa tai jonkun muun jalkoihin, piirsivät hänen\ntoverinsa suuren ristin seinälle tuon harvinaisen tapauksen kunniaksi.\n\nMutta kun Annan katse osui sen pojan silmiin, joka istui etupenkillä\nsuoraan häntä vastapäätä, kävi omituinen pieni vavistus hänen\nlävitseen, ikäänkuin hän todellakin olisi löytänyt neronsa... Hän tiesi,\nettä tämän täytyi olla Paul Irving ja että rouva Rakel Lynde kerrankin\noli ollut oikeassa ennustaessaan, että hän olisi erilainen kuin muut\nAvonlean lapset. Vielä enemmänkin -- Anna huomasi heti, että hän\nerosi kaikista muistakin lapsista, ja että sielu, joka oli hänen oman\nsielunsa läheistä sukua, katseli häntä vastaan noista hyvin tummista\nsinisistä silmistä, jotka niin luottavaisesti olivat häneen suunnatut.\n\nHän tiesi, että Paul oli kymmenvuotias, mutta hän ei näyttänyt\nenempää kuin kahdeksanvuotiaalta. Hänellä oli kauneimmat pikku\nkasvot, mitä hän koskaan oli nähnyt millään lapsella -- piirteet\nolivat niin hennot ja hienostuneet ja niitä ympäröi ruskea,\nkiharainen hiuspilvi. Punaiset ja täyteläiset pikku huulet kaartuivat\nkauniisti ja synnyttivät hymyillessä poskiin pienet kuoppaset.\n\nHänellä oli hiljainen, vakava ja miettiväinen ilme, ikäänkuin hänen\nsielunsa olisi koko joukon vanhempi kuin hänen ruumiinsa. Mutta\nkun Anna hymyili hänelle lempeästi, tuli vakavan ilmeen sijalle\nkiitollisuutta ja ymmärtämystä ilmaiseva hymy, joka näytti valaisevan\nja kirkastavan koko hänen olemuksensa. Ja tämä hymy, joka tuntui\nniin vapaalta ja luonnolliselta, että se oli melkein itsetiedoton,\nilmaisi jo harvinaisen hienoa ja hellätunteista persoonallisuutta.\nTämän pikaisen hymynvaihdon kautta olivat Anna ja Paul tulleet\nikuisiksi uskollisiksi ystäviksi, ennenkuin he vielä olivat sanaakaan\nvaihtaneet.\n\nPäivä kului kuin unessa. Anna ei koskaan jälestäpäin voinut sitä\nselvästi palauttaa mieleensä. Hänellä oli melkein sellainen tunne,\nettä opettamassa ei ollutkaan hän, vaan joku toinen. Hän kuulusteli\nläksyt ja järjesteli lukuja ja muodosteli kirjoitusharjoituksia aivan\nkoneellisesti. Lapset käyttäytyivät sangen hyvin; vain pari kertaa\nhänen oli pakko \"koveta\".\n\nMorley Andrews joutui kiinni siitä, että hän ajeli \"kesyä\"\nheinäsirkka-nelivaljakkoa edestakaisin pulpetinkannellaan. Morley\nsai seisoa häpeämässä opettajapöydän edessä tunnin ajan, ja --\nrangaistus, joka hänestä oli paljon tehokkaampi -- Anna anasti hänen\nheinäsirkkansa. Hän sulloi ne laatikkoon, ja kotimatkalla hän päästi\nne vapaaksi Orvokkien laaksossa. Mutta Morley luuli sekä silloin\nettä aina edelleen, että opettaja otti ne mukaansa kotiin ja piti ne\nhuvitellakseen itse niillä joutohetkinään.\n\nToinen syntinen oli Anthony Pye, joka kaatoi viimeiset pisarat\npullosta, joka sisälsi vettä kivitaulua varten, Aurelia Clayn\nselkään. Anna otti Anthonyn syrjään ja puhui hänelle, mitä voitiin\nvaatia nuorelta mieheltä, jolla oli sekä pään että sydämen sivistystä\n-- siis gentlemannilta -- ja hän teroitti tarkoin, että sellaisilla\nei ole milloinkaan tapana kaataa vettä kenenkään ihmisen niskaan. Hän\ntahtoi, että kaikista hänen pojistaan tulisi gentlemanneja, sanoi hän.\n\nHänen pieni luentonsa oli sekä ystävällinen että liikuttava, mutta\nvalitettavasti se ei tehonnut Anthonyyn vähääkään. Hän kuunteli\nAnnaa äänettömänä, kasvojen ilme edelleen yhtä jurona, ja kun hän\nsai mennä, vihelteli hän uhmaillen. Anna huokasi, mutta lohdutti\nitseään sillä, ettei Roomaa rakenneta yhdessä päivässä. Täytyi\nilmeisesti ottaa aikaa myöskin voittaakseen Pyen kiintymyksen. Itse\nasiassa voitiin kyllä olla eri mieltä siitä, tokko kellään Pyellä oli\nlainkaan olemassakaan mitään kiintymyksen tunnetta lahjoitettavana,\nmutta Annalla oli hyviä toiveita Anthonyyn nähden, josta varmastikin\nvoisi tulla oikein hauska poika, kun hän vain jättäisi ruman tapansa\nnäyttää jurolta ja nyrpeältä.\n\nKun opetus oli lopussa ja lapset olivat menneet, vaipui Anna\nväsyneenä tuolilleen. Hänen päätään särki, ja hän tunsi ihmeellistä\nmasentumista. Hänellä ei ollut mitään todellista syytä tuntea\npettymystä ja alakuloisuutta, sillä mitään pahempaa onnettomuuttahan\nei ollut tapahtunut. Mutta Anna oli tällä hetkellä hyvin väsynyt\nja taipuvainen uskomaan, ettei hän koskaan tulisi pitämään\nopettamisesta. Ja kuinka kauheata olisikaan tehdä sellaista, jota\nkohtaan tuntee vastenmielisyyttä joka ikinen Jumalan päivä, -- niin,\nvaikkapa, vaikkapa nelisenkymmentä vuotta?...\n\nAnna oli kahden vaiheilla, istuako saman tien itkemään itkunsa vaiko\nodottaa, kunnes oli päässyt rauhaan pieneen valkeaan suojaansa\nkotona. Ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä lopullisen päätöksensä,\nkuului korkeitten korkojen tepsutusta ja silkin kahinaa ulkoa\nholvikattoisesta eteisestä, ja Anna huomasi äkkiä katsovansa\nsilmästä silmään naista, jonka ulkomuoto muistutti herra Harrisonia.\nHän oli hiljattain nähnyt erään hyvin \"puetun\" naisen muutamassa\nCharlottetownin kauppapuodissa ja sanonut kotiin tultuaan hänen\npukuaan kaikkine siihen kuuluvine lisäkkeineen \"hullun ompelijattaren\nviimeiseksi ajatukseksi\".\n\nVastatullut prameili vaaleansinisestä kesäsilkistä tehdyssä\nleningissä, joka oli poimutettu, reunusteltu ja koristeltu\nruusukkeilla joka kohdasta, mihin vain oli mahdollista sovittaa\nliehuke, \"viistolaskos\" tai nauhasolmu. Päässä hänellä oli\nsuunnattoman suuri valkea chiffonihattu, jota peitti kolme pitkää,\nmutta melkoisesti suoristunutta kamelikurjensulkaa. Vaaleanpunainen\nharso, jossa oli runsaasti suuria mustia pilkkuja, riippui\nhatunreunalta olkapäille kuin esirippu ja laskeutui pitkin hänen\nselkäänsä kahtena leveänä liehuvana nauhana. Hänellä oli niin paljon\nkoruja kuin yksi ainoa, keskikokoinen nainen suinkin voi ripustaa\nylleen, ja hyvin väkevä hajuveden tuoksu leijaili hänen ympärillään.\n\n-- Olen rouva Donnell -- rouva H. B. Donnell, julisti tämä loistava\nilmiö, ja tulen puhumaan teille eräästä asiasta, josta Clarice Almira\nkertoi minulle tullessaan tänään kotiin päivälliselle. Se vaikutti\nminuun todellakin erittäin epämiellyttävästi.\n\n-- Sehän oli ikävää... sopersi Anna, kykenemättä muistamaan\naamupäivätunneilta mitään erityistä tapahtumaa, joka olisi ollut\nDonnellin lapsien yhteydessä.\n\n-- Clarice Almira sanoi minulle, että te äänsitte meidän nimemme\nDonnell. Tahdon sanoa teille, neiti Shirley, että nimemme on\näännettävä Donnell -- korko viimeisellä tavulla. Toivottavasti\nmuistatte sen vastedes.\n\n-- Kyllä koetan, vastasi Anna, jolla oli täysi työ pidättäessään\nnauruaan. -- Tiedän omasta kokemuksestani, että on hyvin harmillista\nnähdä nimensä kirjoitettavan hullusti, ja vielä pahempaa tietenkin on\nkuulla lausuttavan se väärin.\n\n-- Se on totta. Edelleen kertoi Clarice Almira, että te sanotte\npoikaani Jacobiksi.\n\n-- Hän sanoi minulle nimensä olevan Jacob, selitti Anna.\n\n-- Minun olisi pitänyt arvata se, sanoi rouva H. B. Donnell äänellä,\njoka ilmaisi, että ei kannattanut odottaa hienotunteisuutta\nnykyajan turmeltuneen sukupolven lapsilta. -- Sillä pojalla on niin\nhirveän alhainen maku, neiti Shirley. -- Kun hän syntyi, tahdoin\nantaa hänelle nimen Saint Clair -- sehän kuuluu hyvin ylhäiseltä,\neikö totta? Mutta hänen isänsä tahtoi itsepintaisesti, että hänen\nnimekseen pantaisiin Jacob setänsä mukaan. Minä annoin myöten siksi,\nettä Jacob setä oli rikas vanhapoika. Mutta mitä arvelette, neiti\nShirley? Kun viaton poikamme oli viisivuotias, julkesi Jacob-setä\nitse mennä naimisiin, ja nyt hänellä on kolme omaa poikaa. Oletteko\nkoskaan tavannut mokomaa kiittämättömyyttä? Samalla hetkellä,\njolloin hääkutsukortti tuli taloon -- hänellä oli _otsaa_ lähettää\nmeille kutsukortti, neiti Shirley -- sanoin minä: \"ei kiitos, tästä\nlähtien saa Jacob mennä menojaan\". Siitä päivästä alkaen olen sanonut\npoikaani Saint Clairiksi, ja Saint Clairiksi on häntä nimitettävä.\nHänen isänsä sanoo häntä edelleen Jacobiksi, ja poika itse on aivan\nkäsittämättömästi mieltynyt tähän arkipäiväiseen nimeen. Mutta\nSaint Clair on hänen nimensä ja Saint Clairiksi häntä on sanottava\nkuolinpäiväänsä saakka. Olettehan niin hyvä ja painatte sen\nmieleenne, neiti Shirley? Kiitos! Sanoin Clarice Almiralle, että olen\nvarma siitä, että se oli vain väärinkäsitys, joka kyllä korjautuisi,\nkun asia selitetään. Siis: Donnell, korko viimeisellä tavulla ja\n_Saint Clair_ -- ei millään ehdolla Jacob. Muistattehan nyt sen!\nKiitoksia paljon.\n\nKun rouva H.B. Donnell oli kahissut tiehensä, lukitsi Anna koulutalon\noven ja meni kotiin. Mäen alapuolella hän tapasi Paul Irvingin\nKoivukäytävän luota. Poika ojensi hänelle vihkosen pieniä somia\nvilliorkideoja, joita Avonlean lapset sanovat \"niittyliljoiksi\".\n\n-- Olkaa hyvä, neiti! Löysin nämä herra Wrightin suolta, sanoi hän\nhämillään, ja palasin takaisin antaakseni ne neidille... Arvelin,\nettä ehkä pitäisitte niistä, ja sitten -- hän kohotti suuret, kauniit\nsilmänsä häneen -- pidän niin paljon neidistä.\n\n-- Kiitos, ystäväiseni! sanoi Anna ja otti nuo tuoksuvat yrtit\nvastaan.\n\nIkäänkuin tuon pikku pojan ystävälliset sanat olisivat olleet\nvoimakas loitsu -- niin väistyivät alakuloisuus ja väsymys\nhänen mielestään ja toivo kumpusi hänen sydämessään kuin kirkas\nsuihkulähde. Kevein askelin jatkoi hän matkaansa Koivukäytävää\npitkin, ja orkideojen vieno tuoksu lehahteli hänen ympärillään\nsiunauksen tavoin.\n\n-- No, kuinkas kävi? uteli Marilla.\n\n-- Kysykää kuukauden kuluttua, niin ehkä voin antaa vastauksen...\nNyt se on minulle mahdotonta -- en tiedä -- olen vielä liian lähellä\nsitä. Aivoni tuntuvat olevan hieman sekaisin, on kuin kaikki\najatukset olisivat tulleet paksuiksi ja sekaviksi... Ainoa, mistä\nolen varma, että todellakin olen jotain saanut aikaan tänään, on\nse että olen opettanut Cliffie Wrightille minkä näköinen A-kirjain\non. Sitä hän ei ennen tiennyt. Jotakin kuitenkin! Etsivä henki on\njohdatettu polulle, joka voi johtaa sekä Shakespeareen että Miltoniin.\n\nMyöhemmin tuli rouva Lynde tuoden uutta rohkaisua. Tuo kunnon rouva\noli seisonut vahdissa veräjällä ja pysäyttänyt koululapset kysyäkseen\nheiltä, miltä heistä uusi opettajatar tuntui.\n\n-- Ja joka ainoa heistä sanoi, että he pitivät hurjan paljon sinusta,\nAnna -- paitsi Anthony Pye. Hän ei sanonut, se täytyy myöntää.\nHän sanoi: \"Äh, ei hän kelpaa mihinkään! Ei mikään neiti kelpaa!\"\nSellainen on Pyen todistus. Mutta älä välitä siitä, Annaseni.\n\n-- En, en todellakaan aio välittää, sanoi Anna tyynesti, ja saan\nkyllä Anthony Pyen voitetuksi puolelleni ennemmin tai myöhemmin.\nKärsivällisyys ja ystävällisyys voittavat aivan varmaan hänet.\n\n-- Voihan aina toivoa, sanoi Rakel rouva hyväntahtoisesti. -- Mitä\nDonnellin eukkoon tulee, niin en minä tule antamaan hänelle korkoa\nlopputavulle. Nimi on Donnell, ja on aina ollut. Tuo ihminen on\nsuuruudenhullu, juuri se hän on... Hänellä on mopsikoira, jonka nimi\non Prinssi, ja se syö pöydässä perheen kanssa posliinilautaselta.\nMinä kauhistuisin tuomiopäivää, jos olisin hänen vaatteissaan. Thomas\nsanoo, että Donnell itse on sekä kunniallinen että aikaansaapa mies,\nmutta missä hänen terve järkensä oli, kun hän valitsi itselleen\nmokoman vaimon?\n\n\n\n\nVI.\n\nKÄYNTEJÄ PERHEISSÄ.\n\n\nOn eräs syyskuun päivä Prinssi Edvardin saarella. Raikas tuuli\npuhaltaa hiekkakumpujen yli merenrannalta; pitkä punainen tie\nkiemurtelee peltojen ja metsämaitten läpi, milloin kaartaen sankan\nkuusimetsikön ympäri, milloin reunustaen nuorta vaahteraryhmää, jonka\njuurilla kasvaa tuuheita, töyhdön kaltaisia sanajalkoja, milloin\nsukeltaen laaksonpohjaan, jossa puro kuohahtaa esiin metsästä ja\npiiloittautuu jälleen sen kätköihin, milloin paistattaen päivää\nloistavassa auringonpaahteessa kultapiiskujen ja savunsinisten\nasteriryhmien välillä. Ilmassa sirisevät tuhansien ja taas tuhansien\nheinäsirkkojen, syksyn pikku soittoniekkojen äänet. Lihava pieni\nponihevonen lönkyttää pitkin tietä. Sen takana istuu kaksi tyttöä\nuhkuen ylitsekuohuvaa riemua, jonka nuoruus ja elämänilo lahjoittavat.\n\n-- Oi, tämä on päivä paratiisin ajoilta, eikö totta, Diana? Ja Anna\nhuokasi pelkästä autuudesta -- Oli kuin olisi ilmassa asustanut\njoku taikavoima... Katsoppas purppuraa tuolla laaksonpohjassa,\nDiana! Ja tunnetko kaadettujen mäntyjen tuoksua! Se tulee pienestä\naurinkoisesta notkelmasta, jossa herra Eben Wright on kaatanut\naidanseiväspuita. On suloista elää tällaisena päivänä, mutta pihkan\nja havun tuoksu -- se on ihan taivaallista... Tätä tuoksua lienee\ntaivaassa, sehän on havupuiden sielu...\n\n-- Kultaseni, eihän puilla ole sieluja, sanoi proosallinen Diana.\n-- Mutta havuntuoksu on todellakin ihanaa hengittää. Minäpä teen\nitselleni liinakankaisen pieluksen ja ompelen siihen viheriän mallin\nja täytän sen havuilla. Sinä voit tehdä itsellesi samanlaisen, Anna.\n\n-- Niin, luulenpa tekeväni -- käytän sitä, jos joskus otan pienen\npäivällislevon. Silloin varmaankin uneksin olevani metsänneito...\nMutta tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen ollessani Anna\nShirley, Avonlean opettajaneiti, ja ajaessani pitkin maantietä\ntällaisena ihanana päivänä.\n\n-- Niin, päivä on suloinen, mutta asia, jonka vuoksi olemme matkassa,\nei ole niinkään suloinen, huokasi Diana. -- Kuinka maailmassa voi\npäähäsi pälkähtää tarjoutua \"parantelemaan\" tätä tietä, Anna? Täällä\nasuvat melkein kaikki Avonlean kiukkuisimmat ja töykeimmät ihmiset,\nja he tulevat varmaankin kohtelemaan meitä tunkeilevina kerjäläisinä.\nTämä on kaikkein pahin tie.\n\n-- Juuri siksi olen sen valinnutkin. Gilbert ja Fred olisivat\nluonnollisesti ottaneet tämän tien, jos olisimme pyytäneet heitä.\nMutta näetkös, Diana, tunnen olevani vastuussa A.Y.Y:stä, koska\njuuri minä keksin sen aluksi, ja sentähden arvelen, että minun on\notettava niskoilleni epämiellyttävin tehtävä. Sinä pääset sanomasta\nsanaakaan karhuille ja riivinraudoille -- minä huolehdin koko\nkeskustelusta -- siihen olen minä kuin luotu, sanoisi varmaankin\nrouva Lynde... Toistaiseksi hän ei vielä tiedä, hyväksyäkö\nyhdistyksemme vaiko ei, mutta jos se menestyy, niin tulee hän\nkyllä sanomaan, että hän on kaiken aikaa pitänyt tätä tuumaa hyvin\njärkevänä...\n\nSillä Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli nyt valmis\ntosiasia. Gilbert oli puheenjohtaja, Fred Wright varapuheenjohtaja,\nAnna Shirley kirjuri ja Diana Harry rahastonhoitaja. \"Parantajat\",\nkuten heitä nimitettiin lyhyyden vuoksi, kokoontuivat joka toinen\nviikko jonkun jäsenen kotona. Lähdettiin siitä, että heillä tänä\nmyöhäisenä vuodenaikana tuskin oli toiveita saada toimeen monia\nparannuksia, mutta he aikoivat suunnitella ensi kesän sotaretkeä,\nkoota ja pohtia ajatuksia, lukea ja itse kyhätä esitelmiä ja, kuten\nAnna jo oli sanonut, kasvattaa ja kohottaa yleistä mielipidettä.\n\nKuului luonnollisesti joitakin paheksuvia ääniä ja -- mikä koski\n\"parantajiin\" paljon kipeämmin -- sangen runsaasti leikinlaskua\nja pilaa uuden yhdistyksen johdosta. Herra Elizah Wright väitti,\nettä paljon sopivampi nimi olis Liehittelyklubi. Rouva Hiram Sloane\nvakuutti kuulleensa, että parantajat aikoivat muokata kaikki\nojanpientareet ja istuttaa neilikoita ja leukoijia niin pitkältä kuin\ntietä riitti... Herra Levi Boulter valisti naapureitaan kertomalla,\nettä parantajat aikoivat pyytää jokaista Avonlean asukasta repimään\ntalonsa alas ja rakentamaan sen jälleen piirustusten mukaan, jotka\nyhdistys oli tutkinut ja hyväksynyt. Herra James Spencer lähetti\nsellaisia terveisiä, että hän toivoi, että he olisivat hyviä ja\ntasoittaisivat kirkkomäen, joka oli liiaksi työläs hänen vanhoille\njaloilleen. Eben Wright uskoi Annalle, että parantajien pitäisi\nkoettaa saada vanha Josiah Sloane ajamaan partansa ja yleensä\nesiintymään hieman siistimpänä.\n\nHerra Lawrence Bell sanoi, että hänen oli kai valkaistava\nnavettarakennuksensa, ellei vähempi riittäisi, mutta hän ei aikonut\nripustaa valkeita verhoja navetan ikkunoihin. Herra Spencer kysyi\nClifton Sloanelta, eräältä \"parantajalta\", joka ajoi maitoa Carmodyn\nmeijeriin, oliko totta, että jokaisella perheellä täytyi olla ensi\nkesänä hehkupiirroksiset ja käsin maalatut ja koruommelluin tyynyin\nvarustetut lypsyjakkarat...\n\nHuolimatta -- tai ehkäpä, sellainenhan on ihmisluonto -- johtuen\nkaikesta tästä, tunsi yhdistys olevansa mitä pirteimmissä voimissa\nja kävi rohkeasti käsiksi siihen ainoaan parannukseen, jonka se voi\nsaada aikaan tänä syksynä.\n\nToisessa kokouksessa, joka pidettiin rouva Barryn vierashuoneessa,\nehdotti Oliver Sloane, että aloitettaisiin keräys uuden pärekaton\nlaittamiseksi käräjätaloon ja sen uudelleen maalaamiseksi, ja\nehdotus saavutti yleisen hyväksymisen, jonka sihteeri huolellisesti\nmerkitsi pöytäkirjaan. Senjälkeen asetettiin komitea, jonka\npuheenjohtajaksi tuli neiti Jane Andrews, ja tämä komitea jakoi työn\n-- tai paremminkin sanoen maantiet. Annan ja Dianan tehtäväksi tuli\n\"muokata\" kaikkien Newbridgen tien varrella olevien talojen asukkaat;\nGilbertin ja Fredin tuli samaa tarkoitusta varten ottaa Valkorannan\ntie ja Janen ja Gertie Pyen Carmodyn tie.\n\n-- Sillä asian laita on niin, selitti Gilbert Annalle, kun he\nkulkivat yhdessä kotiin kummitusmetsän läpi, että sen tien varrella\nasuvat kaikki Pyet, ja he eivät totisesti anna ropoakaan, ellei joku\nheidän omaisistaan kisko sitä heistä irti.\n\nSeuraavana lauantaina lähtivät Anna ja Diana matkaan. He ajoivat\nsen tien päätekohtaan, joka oli uskottu heille ja menivät taloihin\nkotimatkalla. Ensimmäiset, joiden luo he poikkesivat, olivat\n\"Andrewsin tytöt\".\n\n-- Jos Catherine on yksin, silloin ehkä saamme jotakin, mutta jos\nEliza on kotona, niin ei tule rahtuakaan.\n\nEliza oli kotona -- mitä suurimmassa määrässä -- ja oli tavallista\ntuimemman näköinen. Eliza neiti oli niitä ihmisiä, jotka tekevät\nsellaisen vaikutuksen, että elämä todella on murheen laakso, ja että\nhymyileminen -- nauru ei ole edes mainitsemisen arvoinen -- on aivan\ntarpeetonta ja moitittavaa lihasten ponnistusta. Andrewsin tytöt\nolivat olleet tyttöjä kunnianarvoisat viisikymmentä vuottaan ja\nheillä näytti olevan kaikki edellytykset pysyä sellaisina elämänsä\nloppuun saakka. Väitettiin, ettei Catherine vielä ollut menettänyt\nkaikkea toivoa, mutta Eliza, joka oli synnynnäinen pessimisti, ei\nollut koskaan toivonutkaan. He asuivat pienessä ruskeassa mökissä\nMark Andrewsin pyökkimetsän laidassa. Elizalla oli tapana valittaa,\nettä kesäinen helle oli siellä hirveä, mutta Catherine sanoi, että\nmökki oli hyvin hyvässä suojassa talven myrskyiltä. Eliza ompeli\nruutuja tilkkumaltoon, ei siksi että mattoa olisi tarvittu, vaan\naivan yksinkertaisesti pannakseen vastalauseen niitä kevytmielisiä\npitsejä vastaan, joita Catherine virkkasi. Eliza kuunteli otsa\nrypyssä, Catherine hymyillen, kun tytöt tekivät selkoa asiastaan.\nTosin nyrpisti Catherine suutaan ja näytti nololta ja rikolliselta,\njoka kerta kun hän kohtasi Elizan katseen, mutta seuraavassa hetkessä\npalasi hymy.\n\n-- Jos minulla olisi seteleitä tuhlata, sanoi Eliza ärtyisesti,\nsytyttäisin ne tuleen ja nauttisin koreasta liekistä -- mutta\nkäräjätaloon en antaisi niitä, en ropoakaan. Mitä hyötyä tuosta\nrakennuksesta on -- ellei mahdollisesti teidän tapaisillenne nuorille\nkokousten pitämis- ja peuhaamispaikkana, silloin kun teidän olisi\npaljon parempi olla kotona ja nukkua vuoteissanne.\n\n-- Eliza kulta, nuorten on toki hieman huviteltava, väitti sisar.\n\n-- Se ei liene tarpeen. Me emme vetelehtineet missään huoneustoissa\nollessamme nuoria. Mutta nyt on maailman loppu tulossa.\n\n-- Sinun on katsottava asioita hieman valoisammalta puolen,\nEliza-sisko.\n\n-- Ei ole mitään valoisaa puolta.\n\n-- Onhan toki -- varmasti on, huudahti Anna, joka ei äänettömänä\nvoinut kuunnella noin kerettiläistä lausuntoa. -- Täällähän on\npäinvastoin monta valoisaa puolta, neiti Andrews. Maailmassa on ihana\nelää.\n\n-- Sinä tulet kyllä toiselle päälle, kun olet saanut koetella sitä\nyhtä kauan kuin minä, vastasi Eliza neiti kylmästi, ja silloin ehkä\nsinäkin olet kadottanut halun parantaa sitä. Kuinka voi äitisi,\nDiana? Varjelkoon, kuinka hän onkaan huonontunut viime aikoina. Hän\nnäyttää kauhean heikolta. Ja kuinka kauan kestää, kunnes Marilla\ntulee umpisokeaksi, Anna?\n\n-- Lääkäri arvelee, etteivät hänen silmänsä huonone, jos hän on hyvin\nhuolellinen ja varovainen, vastasi Anna hieman epävarmasti.\n\nEliza ravisti päätään.\n\n-- Oh niin, kyllä tuo tunnetaan! Niin lääkärit aina sanovat\npitääkseen potilasraukan mieltä toivehikkaana. Minä heittäisin kaiken\ntoivon, jos olisin hänen kengissään. On varminta aina valmistua\npahimpaan.\n\n-- Mutta eikö meidän pitäisi myöskin valmistua parhaimpaan? sanoi\nAnna rukoilevalla äänellä. -- Ovathan toisen mahdollisuudet niin yhtä\nsuuret kuin toisenkin.\n\n-- Ei minun kokemukseni mukaan, ja minulla on takanani viisikymmentä\nseitsemän vuotta, mutta sinulla vasta kuusitoista, vastasi Eliza. --\nVai niin, joko menette? Niin, toivottavasti uusi yhdistyksenne estää\nAvonlean vierimästä pitemmälle kaltevaa pintaa pitkin, mutta suuria\ntoiveita minulla ei ole.\n\nAnna ja Diana olivat kiitollisia saadessaan poistua ja ajoivat\ntiehensä niin nopeasti kuin heidän lihavat poninsa kykenivät\nlaukkaamaan. Kun he kääntyivät pyökkimetsän laidassa olevasta\nmutkasta, näkyi lyhyt paksu pikku olento tulevan juosten pellon yli,\ninnokkaasti viitaten heille. Se oli Catherine Andrews, joka oli\njuossut oikotietä mäkeä ylös, ja hän oli niin hengästynyt, että hän\ntuskin kykeni puhumaan. Mutta hän painoi kaksi kirkasta hopearahaa\nAnnan käteen.\n\n-- Tässä saatte minulta avustusta käräjätalon maalaukseen, läähätti\nhän. -- Olisin halusta antanut teille koko dollarin, mutta en uskalla\nottaa enemmän munarahoista, sillä silloin Eliza huomaisi sen. Olen\noikein huvitettu yhdistyksestänne, ja luulen että tulette saamaan\naikaan sangen paljon hyvää Näen asiat valoisalta puolen. Siihen on\npakko, koska asun yhdessä Elizan kanssa. Nyt minun täytyy kiiruhtaa\ntakaisin, ennenkuin hän kaipaa minua -- hän luulee minun olevan\nkanoja ruokkimassa. Niin, olkoon onni myötänne ja hellittäkööt\nihmiset kukkaronsa nauhoja... Älkää välittäkö siitä, mitä Eliza\nsanoi. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja tulee paremmaksi -- se on\naivan varmaa.\n\nSitten seurasi Daniel Blairin talo.\n\n-- No niin, nyt kaikki riippuu siitä, onko hänen vaimonsa kotona\nvai ei, sanoi Diana, kun he ajaa hölkyttivät syväraiteista tietä\npitkin. -- Jos hän on kotosalla, emme saa kuparilanttiakaan. Ihmiset\nväittävät, ettei Dan Blair saa leikata tukkaansakaan pyytämättä\nhäneltä lupaa, ja hän on hirveän säästäväisen luontoinen, lievimmin\nsanottuna... Hän sanoo, että hänen on pakko niin kitsastella\nvoidakseen välistä esiintyä oikein ylellisenä... Mutta rouva Lynde\nväittää, ettei tuo \"välistä\" tule koskaan.\n\nMyöhemmin illalla Anna kertoi Marillalle, mitä he olivat kokeneet\nBlairin perheen luona.\n\n-- Sidoimme hevosen, ja sitten naputimme keittiön ovelle. Ketään\nei tullut, mutta ovi oli auki, ja kuulimme ruokasäiliössä olevan\njonkun, joka murisi ja sadatteli kauheasti. Emme voineet erottaa\nsanoja, mutta Diana sanoi, että hän voi aina kuulia äänestä, kun\njoku kiroilee... Sitä en ikinä voi uskoa herra Blairista, joka on\naina niin kiltti ja sävyisä, mutta ehkä hän oli joutunut kiusaukseen\nkiroilla, sillä voiko Marilla ajatella -- kun mies pahanen tuli\nmeidän luoksemme, oli hän punainen kuin pioni, ja hiki valui pitkin\nhänen kasvojaan, ja lisäksi hänellä oli yllään vaimonsa suuri\nruskea pellavaesiliina. \"En saa yltäni tätä viheliäistä vehjettä\",\nsanoi hän, \"sillä nauhat ovat menneet solmuun, enkä minä kykene\nkatkaisemaan niitä, niin että neidit saavat olla hyviä ja suoda\nminulle anteeksi.\"\n\nSanoimme \"oh, kaikin mokomin, sitähän ei huomaakaan!\" ja astuimme\nsisään ja istuuduimme. Herra Blair istuutui hänkin ja väänteli\nesiliinaa, niin että hän sai sen selkäänsä, ja sitten hän pyöritti\nsen mytyksi, mutta oli niin nolon ja onnettoman näköinen, että minun\nkävi oikein sääliksi, ja Diana sanoi, että hän pelkäsi meidän tulleen\nsopimattomaan aikaan. \"Ei mitenkään -- kuka sellaista ajattelisi!\"\nsanoi herra Blair -- hän on nykyisin aina niin kohtelias -- \"minulla\non vain hiukan kiire -- olin totta puhuen juuri laittamassa itseäni\nkuntoon vatkatakseni kaakkua. Eukkoni sai tänään sähkösanoman, että\nhänen sisarensa Montrealista tulee tänään iltana, ja hän on mennyt\nasemalle häntä vastaan, ja minulle hän sanoi, että minun pitäisi\nlaittaa teekaakku kuntoon... Hän kirjoitti minulle reseptin ja\nsanoi joukon asioita suullisesti, mutta ne ovat totisesti menneet\nmielestäni... Tässä on kirjoitettuna: 'mausteita maun mukaan!' Se\non helposti sanottu. Kenen maun? Kuinka tiedän, onko minun makuni\nsamanlainen kuin toisten? Tässä minulla on sekä kanelia että vaniljaa\nja muskottikukkaa -- panen kai teelusikallisen kutakin lajia, niin\novat kaikki tyytyväisiä.\" Niin, Marilla, sillä tavoin hän sanoi.\n\nOh, kuinka minua säälitti tuo mies parka, joka seisoi siinä esiliina\nedessään ja oli olevinaan keittäjätär. Olen kuullut puhuttavan\naviomiehistä, jotka ovat tohvelin alla, ja tässä oli kai loistava\nesimerkki!... Minulla pyöri kielellä sanoa: \"Herra Blair, jos annatte\navustusta käräjätaloon, niin sekotan teille taikinan.\" Mutta sitten\nminusta tuntui, että olisi aivan sydämetöntä tuolla tavoin asettaa\npuukko hänen kurkulleen, niin että minä tarjouduin hämmentämään hänen\nkaakkunsa ilman minkäänlaisia ehtoja. Marilla voi uskoa, että hän\ntuli iloiseksi! Hän sanoi, että hänellä oli ollut tapana itse leipoa\nleipänsä ennen naimisiin menoaan, mutta kaakun hän arveli olevan\nhänelle ylivoimaista... Ja kuitenkaan hän ei mitenkään tahtonut, että\nhänen vaimonsa tulisi pettyneeksi ja vihastuisi kotiin tultuaan.\n\nHän hankki minulle toisen esiliinan, ja Diana vatkasi munan, ja\nminä hämmensin taikinaa. Herra Blair juoksi ympäri ja haki mitä\ntarvittiin. Hän oli aivan unohtanut esiliinansa, ja hänen juostessaan\nse liehui hänen jälessään. Sitten hän sanoi, että paistamisesta hän\nkyllä voisi itsekin huolehtia -- sitä hän oli ennenkin tehnyt -- ja\nsitten hän pyysi saada nähdä keräyslistamme ja merkitsi puolestaan\nneljä dollaria. Niin että palkkamme saimme joka tapauksessa... Mutta\nvaikkei hän olisi antanut senttiäkään, olisi minusta aina tuntunut,\nettä olimme harjoittaneet oikeata kristillistä armeliaisuutta\nauttaessamme häntä. --\n\nSeuraava pysähdyspaikka oli Teodor Whiten koti. Ei Anna eikä Diana\nollut koskaan käynyt siellä, ja he olivat vain hyvin vähän tuttuja\nrouva Whiten kanssa, joka ei nauttinut vierasvaraisuuden mainetta.\nMenisivätkö he taloon suurta tietä vaiko keittiön tietä?\n\nKun he juuri olivat kuiskaillen neuvottelemassa tästä, ilmestyi\nrouva White eteisen rappusille syli täynnä sanomalehtiä, Ne hän\nasetti nopeasti toisen toisensa jälkeen eteisen lattialle ja\nportaille, ja sitten hän jatkoi matkaansa, jättäen jälkeensä\nvanhoista sanomalehdistä muodostuneen pikku-polun aina ällistyneitten\nvieraittensa jalkojen juureen saakka.\n\n-- Saanko pyytää, että pyyhkisitte hyvin jalkanne ruohoon ja sitten\nkulkisitte näitä sanomalehtiä pitkin, sanoi hän huolestuneen\nkiihkeästi. -- Olen juuri lakaissut kaikki lattiat enkä halua, että\nsisään tuodaan mitään likaa... Tie on aika tavalla likainen eilisen\nsateen jälkeen.\n\n-- Uskallappas vain nauraa! kuiskasi Anna varottaen, kun he varovasti\nastelivat levitettyjä sanomalehtiä pitkin, -- Ja pyydän ja rukoilen\nsinua, Diana, älä katso minuun, mitä hän sanoneekin, sillä silloin en\nvoi pysyä vakavana.\n\nSanomalehtipolku vei eteisen poikki ja somaan vierashuoneeseen,\njossa ei ollut ainoatakaan tahrapilkkua. Anna ja Diana istuutuivat\nvarovasti lähimmille tuoleille ja esittivät asiansa. Rouva White\nkuunteli heitä kohteliaasti ja keskeytti heitä vain kahdesti,\ntoisella kertaa ajaakseen pois seikkailuhaluisen kärpäsen, toisella\npoimiakseen pienen ruohonkorren, joka oli pudonnut matolle Annan\nhameesta.\n\nAnna tunsi itsensä sekä rikolliseksi että onnettomaksi, mutta rouva\nWhite merkitsi kaksi dollaria ja maksoi rahat heti -- \"estääkseen\nmeitä tulemasta uudelleen\", sanoi Diana, kun he menivät tiehensä.\n\nRouva White oli jälleen koonnut sanomalehdet, ennenkuin he olivat\nehtineet irroittaa hevosen veräjästä, ja kun he ajoivat ulos pihasta,\nnäkivät he hänet täydessä vauhdissa luuta kädessä eteisessä.\n\n-- Olen aina kuullut sanottavan, että rouva White on maailman\npuhtauttarakastavin nainen, ja tästä hetkestä lähtien uskon sen,\nsanoi Diana ja päästi kauan pidättämänsä naurun valloilleen.\n\n-- Olen iloinen siitä, ettei hänellä ole lapsia, sanoi Anna\njuhlallisesti. -- Ajatteles, kuinka suunnattoman onnettomia nuo\npienet raukat olisivat!\n\nSpencerin perheen luona saattoi talon rouva heidät alakuloiselle\nmielelle sanomalla jotain pahaa jokaisesta Avonlean ihmisestä. Herra\nThomas Boulter kieltäytyi antamasta mitään, syystä että käräjätaloa,\nkun se rakennettiin kaksikymmentä vuotta takaperin, ei sijoitettu juuri\nsille paikalle, jota hän oli puoltanut. Rouva Ester Bell, joka oli\nnäköjään kuin itse terveys, käytti puoli tuntia kaikkien kipujensa ja\nkärsimystensä kuvaamiseen ja jätti surullisena puoli dollaria -- oli\nyhtä hyvä tehdä se nyt kuin myöhemmin, sillä ensi vuonna tähän aikaan\nhän olisi jo makaava haudassa...\n\nTylyimmän vastaanoton he saivat kuitenkin Simon Fletcherin luona.\nKun he ajoivat pihalle, näkivät he kahdet kasvot, jotka katsoivat\nheihin eteisen ikkunasta. Mutta vaikka he naputtivat ja odottivat\nkärsivällisesti ja uutterasti, ei kukaan tullut avaamaan. Ja kaksi\nhyvin harmistunutta ja kiihtynyttä tyttöä ajoi tiehensä pihalta.\nYksinpä Annakin tunnusti, että hän alkoi menettää rohkeutensa.\n\nMutta sitten vaikeni jälleen. Useissa taloissa, joissa asui Sloanen\nsuvun eri perheitä, he saivat runsaita avustuksia, ja tiuskimisilta\nhe onneksi säästyivät. Viimeinen paikka, jossa he kävivät, oli\nRobert Dicksonin ja sijaitsi Tumman, päilyvän aallokon yli vievän\nsillan luona. Siellä he jäivät teetä juomaan, vaikka olivat niin\nlähellä kotia. Mutta he eivät uskaltaneet vastata kieltävästi rouva\nDicksonille, jonka sanottiin hyvin helposti loukkaantuvan.\n\nKun he istuivat siellä, tuli vanha Whiten mummo heitä tervehtimään.\n\n-- Olen ollut juuri Lorenzon luona, kertoi hän. -- Hän on tällä\nhetkellä Avonlean ylpein mies. Mitä arvelette! Seitsemän tyttöä\nheillä on ennestään -- mutta nyt on sinne vain muutama tunti sitten\ntullut vankka pikku poika.\n\nAnna heristi korviaan, ja kun he ajoivat pois, sanoi hän:\n\n-- Nyt ajan suoraa päätä Lorenzo Whiten luo.\n\n-- Mutta hän asuu Valkorannan tien varrella ja kovin kaukana meistä,\nväitti Diana. -- Sitäpaitsi hän on Gilbertin ja Fredin alueella.\n\n-- He eivät mene sinne ennenkuin ensi lauantaina, ja silloin on liian\nmyöhäistä, sanoi Anna hyvin varmasti.\n\n-- Silloin on ensi ihastus ehtinyt laimeta. Lorenzo White on\nsuunnattoman itara, mutta juuri nyt hän merkitsee kuinka paljon\nhyvänsä. Emme saa laiminlyödä sellaista kultaista tilaisuutta, Diana!\n\nAnnan toivo ei joutunut häpeään -- kävi ilmi, että hän oli ennustanut\noikein. Herra White tuli heitä vastaan pihalle ja loisti kuin\naurinko. Kun Anna pyysi pientä avustusta, vastasi hän iloisesti:\n\n-- Suurimmalla mielihyvällä! Merkitkää minulta dollari enemmän kuin\non suurin avustus, minkä tähän asti olette saaneet.\n\n-- Siitä tulee viisi dollaria -- herra Daniel Blair on antanut neljä,\nsanoi Anna miltei hätäisenä... Mutta onnellinen isä pysyi sanassaan.\n\n-- Vai viisi vain! Ja tässä on teille rahat heti paikalla! Nyt\nteidän täytyy tulia sisään. Mökissäni on jotain katsomisen arvoista\n-- jotain, jota hyvin harvat ihmiset ovat pitkiin aikoihin nähneet.\nAstukaa sisään ja sanokaa, mitä te arvelette.\n\n-- Mitä me sanomme, jos poikanen ei ole sievä? kuiskasi Diana hyvin\nhuolissaan, kun he seurasivat innostunutta isäntäänsä taloon.\n\n-- Oh, silloin voimme varmasti keksiä jotain muuta miellyttävää\nsanomista siitä, vastasi Anna rohkaisevasti. -- Pikkulapset antavat\naina yllin kyllin puheenaihetta.\n\nMutta poika oli sievä, ja herra White tunsi, että tyttöjen vilpitön\nihastus heidän katsellessaan tuota kultaista ja palleroista\npikku tulokasta antoi hänelle täyden korvauksen hänen viidestä\ndollaristaan. Mutta tämä oli sekä ensimmäinen, viimeinen että\nainoa kerta, jolloin Lorenzo White merkitsi avustuksen mihinkään\nkeräyslistaan.\n\nNiin väsyksissä kuin Anna olikin, teki hän kuitenkin vielä tänä\niltana viimeisen voimanponnistuksen yleishyvän puolesta. Hän juoksi\nvainion poikki suorittaakseen käyntinsä herra Harrisonin luona, joka\ntapansa mukaan istui vetelemässä iltasavujansa verannalla Inkivääri\nvieressään. Tarkoin katseenhan hän asui Carmodyn tien varrella, mutta\nJane ja Gertie, jotka tunsivat hänet vain kuulopuheitten mukaan ja\nolivat hieman ennakkoluuloisia häntä kohtaan, olivat kerjänneet ja\nrukoilleet, että Anna \"kiristäisi\" häneltä.\n\nMutta herra Harrison antoi vastaukseksi kaikkiin hänen rukouksiinsa\nlaimeahkon \"ei\", ja Annan pikku temput olivat tällä kertaa\nvoimattomia.\n\n-- Mutta luulin herra Harrisonin hyväksyneen meidän yhdistyksemme,\nsanoi hän valittavalla äänellä.\n\n-- Hyväksyn kyllä -- tottahan toki -- mutta silti en avaa kukkaroani\nsen vuoksi Anna kulta.\n\n-- Vielä muutamia tuon tapaisia kokemuksia, joita olen tänään saanut\nosakseni, ja ne tekisivät minut aivan yhtä katkeraksi ihmissukua\nkohtaan kuin neiti Eliza Andrews on, sanoi Anna peilikuvalleen, kun\nhän illalla riisuutui ylhäällä ullakkokamarissaan.\n\n\n\n\nVII.\n\nVELVOLLISUUDEN TIE.\n\n\nAnna istui eräänä lauhana lokakuun iltana taaksepäin nojautuneena\ntuolissaan ja huokasi. Hänen edessään oli pöytä, joka oli täynnä\noppikirjoja ja kirjoitusharjoituksia, mutta tiheään kirjoitetuilla\npaperiarkeilla, jotka olivat hänen edessään, ei ilmeisesti ollut\nmitään tekemistä hänen omien opintojensa eikä koulutyön kanssa.\n\n-- Mikäs nyt on hätänä? kysyi Gilbert, joka oli pysähtynyt avonaisen\nkeittiönikkunan ääreen juuri parahiksi kuullakseen huokauksen.\n\nAnna punastui ja työnsi paperiarkin syrjään koulun aine vihkokasan\ntaakse.\n\n-- Oh, eipä mitään hirveätä, juuri... Istun vain ja koetan kirjoittaa\najatuksiani muistiin, kuten professori Hamilton neuvoi tekemään,\nmutta en osaa niitä sinne päinkään kuin tahdon... Ne näyttävät niin\nraskailta ja typeriltä niin pian kuin olen ne saanut kirjoitetuiksi\nvalkealle paperille mustalla musteella. Tuo tuollainen, joka vilahtaa\nmielessä -- se on aivan kuin varjot, joita ei voi saada kiinni eikä\nvangita, niin leikkiviä ja haihtuvia ne ovat... Mutta ehkä minä\njonakin kauniina päivänä opin salaisuuden, jos olen sitkeä. Minulla\nei muuten ole montakaan vapaata hetkeä. Kun olen lopettanut kaikkien\noikeinkirjoitusharjoitusten ja sanelukirjoitusten korjaamisen, on\nminulla harvoin halua kirjoittaa mitään omaan laskuuni.\n\n-- Sinähän menestyt mainiosti koulussa, Anna. Kaikki lapset pitävät\nsinusta, sanoi Gilbert istuutuen kivirapulle.\n\n-- Ei, eivät kaikki. Anthony Pye ei pidä eikä koskaan tule\npitämäänkään. Ja mikä on pahempaa, hänellä ei ole mitään arvonantoa\nminua kohtaan -- ei, tiedätkös, hänellä ei todellakaan ole. Hän aivan\nyksinkertaisesti halveksii minua, ja minä en häpeä kertoa sinulle,\nettä se harmittaa minua kauheasti... Hän ei ole vähintäkään ilkeä,\nei suinkaan -- hän on vain vallaton, mutta ei pahemmin kuin monet\nmuut. Hän on harvoin tottelematon minulle, mutta hän tottelee minua\npilkallisen alentuvaisin ilmein, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: \"älä\nkuvittele mitään, vaikka minä nyt sattumalta teen kuten käsket\" --\nja sillä on huono vaikutus toisiin lapsiin. Olen koetellut kaikkia\nmahdollisia tapoja voittaakseni hänet, mutta nyt pelkään, että se ei\nkoskaan tule onnistumaan. Haluaisin joka tapauksessa hyvin mielelläni\nsitä, sillä hän on terhakka ja hauska poikanen, vaikka hänen nimensä\non Pye, ja voisin kyllä pitää hänestä, jos hän vain antaisi minun\ntehdä sen.\n\n-- Luultavasti se vain johtuu siitä, mitä hän kuulee kotona.\n\n-- E-ei suinkaan. Anthony on itsenäinen pikku mies ja muodostaa itse\nmielipiteensä. Hänellä on tähän asti ollut miesopettajia ja hän\nsanoo, että tytöt eivät kelpaa mihinkään. Saamme nyt nähdä, mitä\nkärsivällisyys ja ystävällisyys voivat saada aikaan. Minusta on\nhauska voittaa vaikeuksia, ja opettaminen huvittaa minua todellakin\noikein paljon. Ja Paul Irving korvaa minulle kaiken, mitä voin\nkaivata muissa. Hän on herttaisin lapsi, mitä voit ajatella, Gilbert,\nja lisäksi niin lahjakas. Olen vakuutettu siitä, että maailma kerran\nsaa kuulla hänestä puhuttavan, lopetti Anna mitä elävintä vakaumusta\nilmaisevalla äänellä.\n\n-- Minä myöskin pidän opettamisesta, sanoi Gilbert.\n\n-- Ensinnäkin se on erinomaisen hyvää harjoitusta. Tiedätkö,\nAnna, niiden muutamien viikkojen aikana, jolloin olen opettanut\nValkorannassa, olen oppinut enemmän kuin kaikkina niinä vuosina,\njoina itse olen käynyt koulua. No, meidänhän näyttää kaikkien\nkäyvän varsin hyvin. Janesta pidetään Newbridgessä, mikäli olen\nkuullut, ja luulen, että Valkoranta on noin verrattain tyytyväinen\nallekirjoittaneeseen -- kaikki muut paitsi herra Andrew Spencer.\nTapasin rouva Blewettin eilen illalla kotiin mennessäni, ja hän sanoi\nminulle katsovansa velvollisuudekseen ilmoittaa minulle, että herra\nSpencer ei hyväksynyt minun opetustapaani.\n\n-- Oletko milloinkaan pannut merkille, virkkoi Anna ajatuksissaan,\nettä kun ihmiset sanovat, että heidän velvollisuutensa on puhua\njostakin toiselle, niin saa valmistua siihen, että se on jotain\nepämiellyttävää. Miksi he eivät koskaan katso velvollisuudekseen\npuhua ystävällisistä ja ilahuttavista asioista, joita he toisesta\nkuulevat? Rouva Donnell -- korko viimeisellä tavulla -- oli\ntaas eilen koululla ja sanoi minulle, että hän katsoi _hänen_\nvelvollisuutensa olevan ilmoittaa minulle, ettei rouva Harmon\nAndrews hyväksy sitä, että luen ääneen satuja lapsille, ja että\nherra Rogersonin mielestä hänen Prilliensä ei edisty kyllin\nnopeasti laskennossa... Jos Prillie tuhlaisi vähemmän aikaa ukkojen\npiirtämiseen pojille kivitaululleen, oppisi hän paljon enemmän. Olen\nvarma siitä, että Jack Gillis laskee hänelle laskut tunnin aikana,\nvaikka minun ei ole koskaan onnistunut saada häntä kiinni itse teossa.\n\n-- Onko sinun onnistunut taivuttaa rouva Donnellin toivorikas poika\nomaksumaan se nimi, jota hänen on toteltava?\n\n-- On kyllä, nauroi Anna, mutta kovalle se otti, sen saat uskoa.\nAlussa, kun nimitin häntä Saint Clairiksi, ei hän ollut kuulevinaan,\nja sitten, kun toiset pojat nykäisivät häntä, katsahti hän minuun\nniin surkein ilmein, ikäänkuin olisin sanonut häntä Johniksi tai\nCharlieksi tai joksikin muuksi, jota hän ei lainkaan voinut tuntea...\nSilloin jätin hänet jälelle eräänä iltana koulun loputtua ja puhuin\nystävällisesti hänen kanssaan. Sanoin hänelle, että hänen äitinsä\ntahtoi, että sanoisin häntä Saint Clairiksi ja etten voinut menetellä\nvastoin hänen toivomuksiaan. No, onnistuin selvittämään hänelle tämän\n-- hän on hyvin kiltti ja järkevä pikku poju -- ja sitten hän sanoi,\nettä _minä_ sain nimittää häntä Saint Clairiksi, mutta pojat hän\n\"mukiloisi\" sekä keltaisiksi että sinisiksi, jos he tohtisivat tehdä\nsen. Niin, silloin oli minun annettava hänelle pieni ylimääräinen\nojennus _tämän_ johdosta... Senjälkeen olen nimittänyt häntä Saint\nClairiksi ja pojat sanovat häntä Jakeksi, ja kaikki käy oivallisesti.\nMinulle hän on ilmaissut aikovansa puusepäksi, mutta rouva Donnell\nsanoo, että minun on tehtävä hänestä korkeakoulun professori.\n\nSana \"korkeakoulu\" antoi uuden suunnan Gilbertin ajatuksille, ja he\npuhelivat nyt hetkisen suunnitelmistaan ja toiveistaan -- vakavasti\nja toivehikkaasti, kuten nuoret mielellään puhuvat, kun tulevaisuus\non heille vielä ennen kulkematon polku, täynnä ihmeellisiä\nmahdollisuuksia.\n\nGilbert oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä -- hän tahtoi, jos\nmahdollista, tulla lääkäriksi.\n\n-- Se on ihana elämäntehtävä, sanoi hän innostuksen vallassa. -- On\njotakin, mitä vastaan taistella niin kauan kuin elää -- tauteja ja\nvaivoja ja tietämättömyyttä, ihmisen luonnollisia vihollisia vastaan.\nTahdon suorittaa oman osuuteni rehellisestä, kunnollisesta työstä\nmaailmassa, Anna -- tuoda pienen lisäni siihen inhimillisen tiedon\nsummaan, jota kaikki hyvät ihmiset ovat kartuttaneet maailman alusta\nsaakka. Ne, jotka ovat eläneet ennen minua, ovat tehneet niin paljon\nminun hyväkseni, että minä tahdon osoittaa kiitollisuuttani tekemällä\njotain niiden hyväksi, jotka tulevat minun jälkeeni. Se on mielestäni\nainoa tapa, jolla voi maksaa velkansa ihmissuvulle.\n\n-- Minä tahtoisin mielelläni antaa elämälle vähän enemmän kauneutta,\nsanoi Anna haaveillen. -- En välitä hankkia ihmisille suurempaa\n_tietoa_ -- vaikka kyllä tiedän, että kaiken meidän kunnianhimomme\npitäisi tähdätä siihen suuntaan -- mutta haluaisin hyvin mielelläni\nlisätä heidän viihtymystään -- hankkia heille jonkun pienen onnen tai\nriemukkaan ajatuksen, jota ei olisi ollut olemassa, ellen minä olisi\nsyntynyt maailmaan...\n\n-- Sen toiveen luulisin sinun voivan nähdä toteutuvan joka päivä,\nsanoi Gilbert luoden häneen ihailevan katseen.\n\nJa hän oli oikeassa. Anna oli noita elämän sunnuntailapsia, joilla on\nsynnynnäinen kyky levittää ympärilleen valoa ja iloa. Ystävällinen\nsana, hymyily häneltä kykeni siinä, jonka kanssa hän joutui vaikka\nohimennenkin kosketuksiin, muuttamaan raskaan ja katkeran mielialan\njoustavaksi toivehikkuudeksi.\n\nViimein Gilbert nousi vastahakoisesti.\n\n-- Nyt minä käväisen Mac Phersonin luona. Moody Spurgeon tuli tänään\nkotiin seminaarista sunnuntaiksi, ja hänellä on mukanaan kirja, jonka\nolen saanut lainaksi professori Boydilta.\n\n-- Ja minun on laitettava kuntoon Marillan tee. Hän meni rouva\nKeithiä tervehtimään nyt iltapäivällä ja tulee takaisin tuossa\npaikassa.\n\nAnnalla oli tee valmiina, kun Marilla tuli kotiin. Tuli loimusi\niloisesti, vähän pakkasenpuremilla sanajaloilla ja rubiininpunaisilla\nvaahteranlehdillä täytetty maljakko koristi pöytää, ja ruokahalua\nkiihoittava käristetyn silavan ja paahdetun leivän tuoksu levisi\nhuoneeseen. Mutta Marilla vaipui tuoliinsa syvään huoahtaen.\n\n-- Pakottaako silmiäsi? Onko pääsi kipeä? kysyi Anna levottomana.\n\n-- Ei, olen vain väsynyt -- ja pahoillani. Maryn ja lasten vuoksi.\nMary on kuolemaisillaan -- hän ei voi kestää kauan. Ja mitä\nkaksoisiin tulee -- en voi käsittää, mitä heistä tulee...\n\n-- Eikö heidän setänsä ole vastannut?\n\n-- On kyllä, Mary on saanut kirjeen häneltä. Hän on metsänhakkuu- ja\nrakennustöissä ja sanoo, että hänelle on sula mahdottomuus ottaa\nlapset ennen kevättä. Silloin hän aikoo mennä naimisiin, niin että\nhänellä on koti, mihin hakea heidät, ja sitten hän sanoo, että siihen\nsaakka Mary saa pyytää jonkun naapureista ottamaan heidät hoiviinsa.\nMutta Mary sanoo, että se on mahdotonta... Hän ei ole juuri koskaan\nollut hyvissä väleissä East Graftonin asukkaiden kanssa. Kaiken summa\non, Anna, että minä olen varma siitä, että Mary tahtoo, että minä\notan pienokaiset -- hän ei sanonut sitä sanoin, mutta hän oli sen\nnäköinen.\n\n-- Oh! -- Anna löi kätensä yhteen, suunniltaan iloisesta odotuksesta.\n-- Ja Marilla tietysti ottaa -- niinhän?\n\n-- En ole vielä tehnyt päätöstäni, sanoi Marilla hieman ärtyisästi.\n-- Minä en heittäydy asioihin niin päätä pahkaa kuin sinulla\non tapana, Anna. Minä voin sanoa, että sukulaisuuden tähden --\nolemme serkuksia -- on minulla sangen vähän velvollisuutta tehdä\nmitään. Ja on kauhean vastuunalaista ottaa huolehdittavakseen kaksi\nkuusivuotiasta lapsukaista -- kaksoisia, ei kiitoksia!\n\nMarillalla oli sellainen käsitys, että kaksoiset olivat kaksinkerroin\nniin vaikeita kuin \"parittomat\" lapset.\n\n-- Kaksoiset ovat hyvin mielenkiintoisia, ainakin kun heitä on vain\nyksi pari, sanoi Anna. -- Vasta sitten kun heitä on kaksi tai kolme\nparia, alkaa tuntua yksitoikkoiselta. Ja minä luulen, että on oikein\nhyvä, kun Marillalla on jotain huvinansa, kun minä olen koulussa.\n\n-- Oh, kultaseni, tässä tapauksessa en juuri tiedä, mitä huvia olisi\nodotettavissa... Vain lisää puuhaa ja vaivaa. Kun he edes olisivat\nniinkin vaurastuneita kuin sinä olit ottaessani sinut. Doraa vastaan\nminulla ei ole niin paljon -- hän näyttää hiljaiselta ja sävyisältä.\nMutta tuo Davy on hirveä kiusankappale.\n\nAnna oli lapsirakas, ja hän sääli sydämestään Keithin kaksoisia.\nHänen oman laiminlyödyn lapsuutensa muisto oli vielä hyvin\nelävänä hänen mielessään. Hän tiesi, että Marillan ainoa heikko\nkohta oli hänen harras pyrkimyksensä siihen, minkä hän katsoi\nvelvollisuudekseen, ja Anna johti nyt todistelunsa sangen nokkelasti\ntälle uralle.\n\n-- Jos Davy on huonotapainen, niin on kai sitä suurempi syy hänen\nsaada hyvää ohjausta, eikö totta, Marilla? Ellemme ota heitä, emme\nlainkaan voi tietää, kuka heidät ottaa tai minkälaisten vaikutusten\nalaisiksi lapset tulevat ympäristössään. Ajatteles, jos rouva Keithin\nlähimmät naapurit, Sprottin perhe, ottaisivat heidät! Rouva Lynde\nväittää, että Henry Sprott on jumalattomin mies, joka saappaissa\nkulkee, ja lapset valehtelevat niin, että on ihan synti ja häpeä...\nEikö olisi kauheata saattaa lapset sellaiseen ympäristöön ja antaa\nheidän oppia sellaista? Tai jos he joutuisivat Wigginsille! Rouva\nLynde sanoo, että Wiggins myy kotona kaiken, mitä myydä voi, ja\nruokkii perhettä sinisellä kuoritulla maidolla. Sinä et pitäisi\nsiitä, että sukulaisesi saisivat nähdä nälkää, Marilla, vaikka\nne olisivat vain serkkujakin... Minun mielestäni meidän selvä\nvelvollisuutemme on ottaa heidät.\n\n-- Niin kai lienee sitten, myönsi Marilla synkästi.\n\n-- Minun on kai sanottava Marylle, että otan heidät. Sinun ei\ntarvitse näyttää niin ihastuneelta, Anna. Tämä merkitsee melkoista\ntyön lisäystä sinulle. Minä en voi ommella pistoakaan silmieni\nvuoksi, niin että sinä saat ottaa ommellaksesi heidän vaatteensa ja\nmyöhemmin korjataksesi ne. Ja sinua ei huvita ompeleminen.\n\n-- Ei, se ei minua todellakaan huvita, sanoi Anna tyynesti, mutta\njos sinä olet halukas ottamaan lapset tänne velvollisuudentunnosta,\nniin voin kai minäkin ommella heidän vaatteensa ja paikata ja parsia\nvelvollisuudentunnosta. Ihmisille tekee hyvää tehdä sellaista, mistä\nhe eivät pidä -- kohtuullisessa määrässä, luonnollisesti...\n\n\n\n\nVIII.\n\nKAKSOISET SAAPUVAT.\n\n\nRouva Rakel Lynde istui keittiönikkunansa ääressä ja virkkasi\ntähtiä suureen valkeaan peitteeseen, aivan samoin kuin hän oli\nistunut eräänä iltana useita vuosia sitten, kun Matthew Cuthbert oli\najanut mäen töyrästä ylös mukanaan olento, jota Rakel rouva sanoi\n\"tyttöletukaksi laitoksesta\". Mutta se oli tapahtunut keväällä,\njolloin Suloisuuden valkea tie oli kukassa, ja nyt oli myöhäinen\nsyksy; metsät olivat kadottaneet lehtensä ja vainiot levisivät\npaljaina ja tuskailtavina. Aurinko laski juuri kaikessa komeudessaan\nja purppura- ja kultaloistossaan tummien metsien taakse Avonlean\nlänsipuolelle, kun pienet, keveät, kaksipyöräiset ajoneuvot, joita\nveti hidas, ruskea ponihevonen, vierivät maantietä pitkin. Rakel\nrouva katsoi niitä täynnä mielenkiintoa.\n\n-- Tuolla tulee Marilla kotiin hautajaisista, virkkoi hän miehelleen,\njoka loikoili pitkällä puusohvalla keittiössä.\n\nThomas Lynde makaili näihin aikoihin useammin sohvalla kuin hänellä\noli ollut tapana, mutta Rakel rouva, jolla oli niin terävä silmä\nkaikkeen, mikä oli ulkopuolella hänen oman kotinsa rajoja, ei ollut\nvielä toistaiseksi pannut sitä merkille.\n\n-- Ja kaksoiset hänellä on kuin onkin muassaan. -- Vai niin, siinä\nkurottautuu Davy suojuskaaren yli siepatakseen kiinni hevosen\nhännästä, ja Marilla ottaa armollista herraa käsivarresta ja ajaa\nhänet takaisin istuimelle. Dora istuu niin kiltisti ja säädyllisesti\nkuin konsanaan voi pyytää. Hän on aina sen näköinen, kuin olisi hänet\njuuri tärkätty ja silitetty.\n\nNiin, Marilla rukka, hän saa kyllä talven mittaan tietää elävänsä\nlasten parissa... Minä en kuitenkaan käsitä, että hän olisi voinut\nolla ottamatta heitä nykyisten olosuhteitten vallitessa, ja\nhänellähän on Anna apunaan. Anna on aivan suunnattoman iloinen koko\njutusta, ja minun täytyy myöntää, että hän osaa tavattoman hyvin\nkäsitellä lapsia. Hyvänen aika -- minusta tuntuu kuin Matthew-parka\nvasta eilispäivänä olisi tullut kotiin Annan kanssa kaikkien ihmisten\nnauraessa sille, että Marilla otti itselleen kasvatin. Ja nyt hän on\nottanut kaksoiset. Yllätyksiin saa olla valmistunut niin kauan kuin\ntäällä vaeltaa...\n\nLihava poni hölkytti sillan yli Lynden notkon reunaa ja maantietä\nylös Vihervaaralle. Marilla näytti sangen happamelta. East\nGraftonista oli kahdenkymmenen kilometrin ajomatka ja Davy Keithiä\nnäytti vaivaavan tarve olla alituiseen liikkeessä. Marillalle kävi\nylivoimaiseksi pakottaa häntä istumaan hiljaa, ja hän oli koko matkan\nistunut tuskissaan siitä, että poika kupsahtaisi takaperin vaunuista\nja taittaisi niskansa tai keikahtaisi eteenpäin ja vyöryisi maahan\nponin kavioiden alle.\n\nEpätoivoissaan hän uhkasi häntä lopulta aimo selkäsaunalla kotiin\npäästyä. Mutta silloin kiipesi Davy hänen polvilleen välittämättä\nohjaksista, kietoi lihavat kätensä hänen kaulaansa ja tarrautui\nhäneen kuin karhunpoikanen.\n\n-- Sitä en usko sinun tarkoittavan, sanoi hän ja suuteli hellästi\nkurttuista poskea. -- Sinä et näytä naiselta, joka lyö pikku poikaa\nvain siksi, ettei hän voi pysyä hiljaa. Eikö sinun mielestäsi ollut\nkamalan vaikeata istua hiljaa, kun olit minun ikäiseni?\n\n-- E-ei, minä istuin aina hiljaa, kun minun käskettiin niin tehdä,\nsanoi Marilla koettaen puhua ankarasti, vaikka hän tunsi sydämensä\nheltyvän Davyn niin vilpittömässä mielessä suomasta hyväilystä.\n\n-- No niin, se johtui tietysti siitä, että sinä olit tyttö, sanoi\nDavy ja kiipesi takaisin paikalleen. -- Ajatella, että sinä\ntodellakin olet ollut kerran pikku tyttö!... Dora voi istua hiljaa --\nvaikka sen täytyy olla aika vaivalloista!... Tyttönä oleminen mahtaa\nolla hirveän pitkäpiimäistä! Vingu, Dora -- nyt minä elvytän sinua\nhieman!\n\nDavyn tapa elvyttää sisartaan oli sellainen, että hän kahmaisi kiinni\nDoran kiharoista ja ravisti niistä aika tavalla. Dora kirkaisi ja\nalkoi itkeä.\n\n-- Kuinka voit olla noin ilkeä poika, kun äiti raukkasi on laskettu\nhautaan vain muutamia tunteja sitten? kysyi Marilla epätoivon\nvallassa.\n\n-- Oh, hän kuoli mielellään, sanoi Davy tuttavallisesti. -- Tiedän\nsen, sillä hän sanoi sen minulle. Hän oli niin hirveästi väsynyt\nsairaana makaamiseen ja noitten inhoittavien lääkkeitten ottamiseen.\nJuttelimme niin paljon hänen kuolinpäivänsä edellisenä iltana. Hän\nsanoi minulle, että sinä aioit ottaa Doran ja minut talveksi ja että\nminun pitäisi aina olla hyvä. Aion tietenkin olla kiltti, mutta eikö\nvoi olla kiltti juoksennellessaan ympäri yhtä hyvin kuin hiljaa\nistuessaankin? Ja hän sanoi, että minun pitäisi aina olla kiltti\nsiskolleni ja puolustaa häntä, ja niin teenkin.\n\n-- Oletko mielestäsi kiltti hänelle, kun vedät häntä tukasta?\n\n-- Olen, minä en aio sallia kenenkään muun vetää häntä tukasta --\nkoettakootpas vain! sanoi Davy, puristaen pienet kätensä nyrkkiin\nja rypistäen kulmakarvojaan. -- Se ei ensinkään tehnyt kipeätä. Hän\nitkeä tillitti vain siksi, että hän on tyttö. Olen iloinen siitä,\nettä olen poika, mutta harmillista on, että minun täytyy olla\nkaksoinen... Kun Jimmy Sprottin sisar on nenäkäs, sanoo Jimmy vain:\n\"Minä olen sinua vanhempi, minä tiedän paremmin\" -- ja sitten pitää\ntyttö suunsa kiinni. Mutta sitä en minä voi anoa Doralle, ja aina hän\najattelee päinvastoin kuin minä. Oh, saanko ajaa ptruu-ptruuta tovin,\nkoska olen mies!\n\nMarilla tunsi suurta kiitollisuutta, kun hän viimeinkin ajoi omalle\npihalleen, jossa syysillan tuuli tanssi kuihtuneitten lehtien kanssa.\nAnna seisoi veräjän luona ottaakseen heitä vastaan ja nostaakseen\nkaksoiset rattailta. Dora antautui tyynesti suudeltavaksi, mutta Davy\nvastasi Annan \"tervetuloa\"-toivotukseen myrskyisimmällä syleilyllään\nja ilahuttavalla uutisella:\n\n-- Minä olen herra Davy Keith.\n\nIllallispöydässä Dora käyttäytyi hyvin sievästi ja kiltisti, mutta\nDavyn pöytätavat jättivät runsaasti toivomisen varaa.\n\n-- Olen niin kauheasti nälissäni, ettei minulla ole aikaa syödä\nhienosti, sanoi hän, kun Marilla torui häntä. -- Dora ei ole\npuoleksikaan niin nälkäinen kuin minä. Minähän olin liikkeessä koko\najan ajaessamme... Tämä kaakku oli hurjan hyvää -- niin paljon\npomeranssinkuoria! Meillä ei ole ollut kotona kaakkua julman pitkään\naikaan, sillä äiti oli liian sairas leipoakseen mitään, ja rouva\nSprott sanoi, että hyvä jos hän leipoi meille leivän... Ja rouva\nWiggins ei pane koskaan pomeranssinkuoria kaakkuihinsa. Peijakkaan\nakka! Saisinko palasen lisää?\n\nMarilla olisi vastannut kieltävästi, mutta Anna leikkasi aikamoisen\nviipaleen hänelle. Hänen täytyi kuitenkin muistuttaa Davya siitä,\nettä on tapana kiittää, kun saa jotakin. Davy veti vain suunsa\nkorviin ja iski hampaansa kaakkuun. Syötyään viipaleen hän sanoi:\n\n-- Jos annat minulle vielä palasen, niin kiitän.\n\n-- Ei, sinä olet saanut aivan riittävästi, sanoi Marilla äänellä,\njoka, kuten Anna tiesi ja Davy sai oppia tietämään, ei sietänyt\nmitään vastaväitteitä.\n\nDavy iski silmää Annalle -- sitten hän kumartui eteenpäin pöydän yli,\nsieppasi Doran ensimmäisen kaakunpalasen, josta tämä oli puraissut\nvain sievän pienen puolikuun, hänen kädestään, aukaisi suunsa niin\nammottavan suureksi, että olisi voinut luulla hänen leukapieliensä\nmenevän sijoiltaan, ja nielasi koko palasen. Doran huulet alkoivat\nvavista, ja Marilla istui mykkänä kauhusta. Anna huudahti heti\narvokkaimmalla \"opettajaneiti\"-ilmeellään:\n\n-- Oi, Davy, hieno ja kohtelias mies -- gentlemanni -- ei koskaan tee\nnoin.\n\n-- Tiedän kyllä, etteivät ne tee, sanoi Davy, niin pian kuin hän\nkykeni puhumaan, mutta minä en olekaan sellainen -- olen poika.\n\n-- Niin, mutta haluat kai tulla gentlemanniksi? sanoi ällistynyt Anna.\n\n-- Totta kai. Mutta siksi ei voi tulla ennenkuin täysikasvuisena.\n\n-- Voi kyllä, kultaseni, aivan varmaan, kiiruhti Anna sanomaan\nhaluten kylvää hyvän siemenen niin hyvissä ajoin kuin mahdollista. --\nSinä saat alkaa tulla gentlemanniksi jo pikkupoikana. Gentlemanni ei\nkoskaan sieppaa mitään tuolla tavoin naiselta -- tai unohda kiittää\n-- tai vedä ketään tukasta...\n\n-- Kaikesta huomaa, että heillä täytyy olla kamalan kuivaa, sanoi\nDavy vilpittömästi. -- Luulen, että lykkään sellaiseksi tulemiseni\nsiksi kunnes olen kasvanut suureksi.\n\nMarilla oli alistuvaisin ilmein leikannut Doralle uuden kaakun\nviipaleen. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi voimienmittelyyn Davyn\nkanssa tällä hetkellä. Tämä oli ollut rasittava päivä hänelle --\npitkä ajomatka edestakaisin ja sitten hautajaiset. Tällä hetkellä hän\nkatsoi tulevaisuutta kohti niin synkällä ja masentuneella mielellä,\nettä se olisi sopinut vaikka itse Eliza Andrewsille.\n\nKaksoiset eivät olleet erikoisesti toistensa näköisiä, vaikka\nmolemmat olivat vaaleita. Doralla oli pitkät tasaiset kiharat,\njotka eivät koskaan olleet pörrössä. Davyn koko pyöreä pää oli\nkeltakiharaisen hiusmetsän peitossa. Doran vaaleanruskeat silmät\nolivat hurskaat ja lempeät; Davyn olivat yhtä veitikkamaiset ja\nkujeilevat kuin keijukaisen. Doran nenä oli suora, Davyn selvästi\nylöspäin pyrkivä; Doran suu oli useimmiten hieman \"supussa\",\nDavyn hymyili alituisesti. Sitäpaitsi Davylla oli kuoppa toisessa\nposkessa ja toinen oli ilman, mikä antoi hänen kasvoilleen\nhauskan \"epäsäännöllisen\" ilmeen hänen nauraessaan. Vallattomuus\nja koirankurisuus vaaniskeli hänen pikku kasvojensa jokaisessa\njuonteessa.\n\n-- Nyt heidän on parasta mennä levolle, sanoi Marilla, joka katsoi\ntämän sopivimmaksi tavaksi päästä heistä eroon. -- Dora saa nukkua\nminun luonani, ja Davyn saat sinä viedä nukkumaan lännenpuoliseen\nvinttikamariin. Sinua ei kai pelota nukkua yksin, Davy?\n\n-- Ei, mutta minä en aio mennä nukkumaan vielä hirveän pitkään\naikaan, sanoi Davy hyväntuulisesti.\n\n-- Menet kyllä, sen tiedätkin.\n\nTämä oli kaikki, mitä kovasti koeteltu Marilla sanoi, mutta hänen\näänessään oli jotakin, joka teki itse Davynkin taipuisaksi ja\nlauhkeaksi. Hän kapusi tottelevaisesti rappusia Annan seurassa.\n\n-- Suureksi tultuani on kaikkein ensimmäinen työni olla valveilla\nkoko yö ottaakseni selkoa, minkälaista silloin on, uskoi hän Annalle.\n\nSeuraavina vuosina Marilla ei koskaan väristyksettä ajatellut\nensimmäistä viikkoa, jonka kaksoiset viettivät Vihervaaralla. Se ei\noikeastaan ollut pahempi kuin sitä seuraa vatkaan viikot, mutta se\ntuntui siltä siksi, että kaikki oli niin uutta ja kauhistuttavaa.\nHarvoin meni minuttiakaan päivän kuluessa ilman että Davy teki jotain\nvallattomuutta tai vaivasi päätään keksiäkseen sellaista. Mutta hänen\nensimmäinen erikoisen huomattava urotyönsä tapahtui kaksi päivää\nhänen saapumisensa jälkeen, eräänä sunnuntaiaamuna -- oli ihana,\nleuto päivä, autereinen ja leppoisa aivan kuin syyskuussa.\n\nKaikki aikoivat kirkkoon, ja Anna puki häntä Marillan auttaessa\nDoraa. Davy vastusti alussa mitä päättäväisimmin kasvojen pesua.\n\n-- Marilla pesi minut eilen -- ja rouva Wiggins hankasi minua\nkiilloituspulverilla hautajaispäivänä... Sen pitäisi riittää koko\nviikoksi. Mitäpä hyödyttää olla niin kauhean puhdas? Tuntuuhan aika\npaljon hauskemmalta olla likaisena.\n\n-- Paul Irving pesee kasvonsa joka ainoa päivä ilman että häntä\ntarvitsee kerjätä ja pyytää, sanoi Anna viekkaasti.\n\nDavy oli ollut Vihervaaralla tuskin enempää kuin neljäkymmentä\nkahdeksan tuntia, mutta hän jumaloi jo Annaa ja vihasi Paul Irvingiä,\njota hän oli kuullut Annan ylistävän niin lämpimästi tulonsa\njälkeisenä päivänä. Jos Paul Irving pesi kasvonsa joka päivä -- niin,\nsilloin oli asia ratkaistu... Davy Keith pesisi myöskin, vaikka\nhenki menisi siinä pelissä... Tämä sankarillinen päätös saattoi hänet\nnöyrästi alistumaan myöskin useihin muihin siistimistoimituksiin, ja\nhän oli todellakin oikein soma pikku poju, kun kaikki oli valmiina.\nAnna tunsi melkein äidillistä ylpeyttä hänestä taluttaessaan häntä\nCuthbertien vanhaan perhepenkkiin.\n\nDavy esiintyi sangen moitteettomasti alussa, hänellä kun oli\ntäysi työ kurkistellessaan ympärilleen kaikkiin pikku poikiin\nja koettaessaan arvailla, mikä niistä oli Paul Irving. Molemmat\nensimmäiset virret ja evankeliumi olivat jo ohi ilman että mitään\noli tapahtunut. Pastori Allan luki paraikaa rukouksia, kun tuo\nennenkuulumaton tapaus sattui.\n\nLauretta White istui vastapäätä Davya, pää hieman painuksissa ja\nvaalea tukka riippuen kahtena pitkänä palmikkona, joiden välitse\npilkisti houkuttelevasti esiin valkoinen kaula tuuhean pitsiröyhelön\nympäröimänä. Lauretta oli lihava ja tyyniluontoinen kahdeksanvuotias\ntyttö, joka oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa aina\nensimmäisestä päivästä saakka, jolloin hänen äitinsä kantoi hänet\nsinne ja hän oli kuuden kuukauden vanha kapalolapsi.\n\nDavy pisti kätensä taskuun ja veti sieltä esiin madon -- karvaisen\npienen madon, joka kiemurteli ja vääntelehti. Marilla näki tämän ja\nuhkasi häntä kädellään, mutta liian myöhään. Davy päästi madon alas\nLaurettan kaulalle.\n\nKesken pastori Allanin rukousta kuului kokonainen sarja vihlovia\nkirkaisuja. Pastori pysähtyi kauhuissaan ja tuijotti silmät\nselällään. Joka ainoa pää koko koolla olevassa seurakunnassa ponnahti\npystyyn. Lauretta White tanssi edestakaisin penkissään ja raapi ja\nkiskoi suonenvedontapaisesti leninkinsä miehustan takaosaa.\n\n-- Uh -- uh -- ih --! Ota se pois! Uhu-u! Tuo häijy poika -- uhuu\n-- päästi sen minun kaulaani! Ih -- ih! Nyt se kierii alemmaksi --\n_ih!_...\n\nRouva White nousi jäykin ilmein ja talutti kirkuvan ja itkevän\nLaurettan ulos kirkosta. Huudot häipyivät etäisyyteen ja pastori\njatkoi jälleen jumalanpalvelusta. Mutta hartaus oli mennyttä...\nEnsi kertaa elämässään Marilla ei välittänyt tekstistä, ja Anna\nistui posket tulipunaisina häpeästä. Kun he olivat tulleet kotiin,\npani Marilla Davyn vuoteeseen, ja siinä hän sai maata lopun päivää.\nPäivällistä hän ei saanut lainkaan, vain illalliseksi pelkkää leipää\nja maitoa. Anna kantoi tarjottimen hänelle ja istui surullisena hänen\nvuoteensa vieressä Davyn syödä matustaessa hyvällä ruokahalulla,\njohon katumuksella ja omantunnontuskilla näytti olevan sangen pieni\nvaikutus. Mutta Annan murheelliset silmät vaivasivat häntä hieman.\n\n-- Voin arvata, sanoi hän miettiväisesti, ettei Paul Irving olisi\ntyöntänyt matoa tytön selkään kirkossa, vai mitä?\n\n-- Ei, eipä suinkaan... virkkoi Anna surullisesti.\n\n-- Niin, minusta on ikäänkuin hieman ikävää, että tulin sen\ntehneeksi, tunnusti Davy, -- Muita se oli niin metka ja julman\nsuuri mato -- löysin sen kirkonportailta juuri sisään mennessämme.\nOlisi ollut suurta tuhlausta jättää se siihen... Mutta kuule, olihan\nsentään hurjan veikeätä kuulla tytön kiljuvan tuolla tavoin?\n\nTiistai-iltapäivänä oli ompeluseuran kokous Vihervaaralla. Annalla\noli kova kiire kotiin koulusta, sillä hän tiesi, että Marilla tulisi\ntarvitsemaan kaiken sen avun, jota hän voi antaa. Dora, somana ja\nsievänä tärkätyssä valkeassa hameessaan ja mustassa esiliinassaan,\nistui vierashuoneessa ompeluseuran herrojen ja naisten luona, vastasi\nsievästi, kun häntä puhuteltiin, vaikeni, kun ei kukaan sanonut\nhänelle mitään, ja käyttäytyi joka suhteessa kuin mallilapsi ainakin.\nDavy oli likainen ja onnellinen ja leipoi hiekkapiiraita navetan\nlähistöllä.\n\n-- Annoin hänelle luvan, sanoi Marilla väsyneesti. -- Silloin hän\nehkä jättää pahemmat rötökset tekemättä... Nyt hän edes vain ry\nvettää itsensä. Juomme teen ennenkuin kutsumme hänet sisään. Dora saa\njuoda meidän kanssamme, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi antaa Davyn\nistua pöytään koko ompeluseuran kanssa...\n\nKun Anna tuli kutsumaan vieraita katettuun teepöytään, ei Dora ollut\nvierashuoneessa. Rouva Jasper Bell sanoi, että Davy oli tullut\neteiseen ja huutanut häntä. Kiireellinen neuvottelu Marillan kanssa\nruokasäiliössä johti siihen päätökseen, että molemmat lapset saisivat\njuoda teensä yhdessä myöhemmin.\n\nIstuttiin ja syötiin paraillaan, kun ruokasaliin astui avuton\nja viheliäinen olento. Marilla ja Anna tuijottivat mykän kauhun\nvallassa, ompeluseura sanomattomasti hämmästyneenä. Voiko tämä\nolla Dora -- tämä nyyhkyttävä, epämääräinen olento likomärkine\nvettävaluvine hameineen ja samassa tilassa olevine hiuksineen, joista\nvesi virtasi Marihan uudelle kotikutoiselle nukkamatolle.\n\n-- Dora, mitä sinulle on tapahtunut? huusi Anna katsahtaen hyvin\nhäpeissään rouva Jasper Belliin, jonka perheen väitettiin olevan\nainoan maailmassa, jossa ei koskaan sattunut \"onnettomuuksia\".\n\n-- Davy houkutteli minut kävelemään sikolätin aidalla, ulvoi Dora. --\nEn tahtonut mennä, mutta silloin hän sanoi minua löntykseksi... Ja\nminä kupsahdin alas sikotarhaan, ja hameeni tuli aivan likaiseksi ja\nsika juoksi suoraan ylitseni... Leninkini oli niin hirveän näköinen,\nmutta Davy sanoi, että jos asettuisin pumpun alle, niin hän huuhtoisi\nsen puhtaaksi, ja minä asetuin, ja hän pumppusi vettä minuun\nyltyleensä, mutta pukuni ei tullut rahtuakaan puhtaammaksi, ja kaunis\nesiliinani ja uudet kenkäni ovat aivan pilalla -- uh!\n\nAnna sai olla yksinään emäntänä teepöydässä teenjuonnin loppuajan,\nsillä välin kuin Marilla kapusi vinttikamariin ja riisui Doran yltä\nhänen läpimärät vaatteensa. Davy saatiin pyydystetyksi ja pistettiin\nvuoteeseen ilman illallista.\n\nAnna meni hänen luokseen hänen huoneeseensa hämärissä ja puhui\nvakavasti hänen kanssaan -- menettelytapa, johon hänellä oli suuri\nluottamus, eikä syyttä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Hän sanoi Davylle\nolevansa hyvin pahoillaan siitä, että hän oli voinut käyttäytyä niin\nhuonosti.\n\n-- Niin niin, nyt olen oikein pahoillani itsekin, tunnusti Davy,\nmutta ikävintä on, etten koskaan ole pahoillani asioista ennenkuin ne\novat tapahtuneet. Dora ei tahtonut auttaa minua leipien leipomisessa,\nsillä hän pelkäsi likaavansa vaatteensa, ja silloin minä suutuin\nsilmittömästi... Olisikohan Paul Irving pannut sisarensa kulkemaan\nsikolätin aitaa pitkin, jos hän olisi tiennyt, että hän pudota\nkupsahtaisi sinne?\n\n-- Ei, lapsi, se ei koskaan olisi johtunut hänen mieleensä... Paul\nkäyttäytyy aina taitavasti ja kiltisti.\n\nDavy puristi silmänsä kiinni ja näytti vajoavan syvälliseen\nmietiskelyyn tämän jälkeen. Sitten hän kömpi pystyyn sängyssään,\nkietoi kätensä Annan kaulaan ja painoi kuumat pikku kasvonsa hänen\nolkapäätään vasten.\n\n-- Anna, etkö silti pidä pikku pikku ruikkusen minusta, vaikka en\nolekaan yhtä kiltti kuin Paul?\n\n-- Pidän, pidänhän toki, vastasi Anna täydestä sydämestä. Kuinka\nolikaan -- oli mahdotonta olla pitämättä Davysta. -- Mutta pitäisin\nsinusta vielä enemmän, ellet olisi niin taipuvainen tuhmiin kepposiin.\n\n-- Minä -- minä olen tehnyt muutakin tänään, jatkoi Davy puoleksi\ntukahtuneella äänellä. -- Olen siitä pahoillani, mutta pelkään joka\ntapauksessa puhua siitä sinulle. Ethän kovin suutu, ethän? Ja ethän\npuhu siitä Marillalle, mitä?\n\n-- En tiedä, Davy. -- Ehkä minun pitäisi kertoa siitä hänelle...\nMutta luulen voivani luvata sinulle olla kertomatta, jos sinä lupaat\nminulle olla tekemättä sitä uudelleen, olipa se mitä hyvänsä.\n\n-- Ei, sitä en tee. En kai löytänekään enää useampia tänä vuonna.\nTämän löysin kellarinrappusilta.\n\n-- Davy, mitä olet tehnyt?\n\n-- Olen pannut sisiliskon Marillan vuoteeseen. Saat mennä ottamaan\nsen pois, jos tahdot. Mutta Anna, kuuletko -- olisi sentään aika\nmetkaa antaa sen olla siellä.\n\n-- Mutta Davy! Sinähän taidat olla aivan pähkähullu!\n\nAnna vapautti itsensä Davyn hellästä syleilystä ja lensi suoraan\neteisen poikki Marillan huoneeseen. Päällyslakana oli hieman\nrypistynyt. Tuskallisella kiireellä hän heitti syrjään sekä sen että\npeitteen -- niin, siinä oli tosiaankin sisilisko, joka vilkuili\nhäneen mustilla silmillään ja livahti kovalla kiireellä päänalusen\nalle.\n\n-- Kuinka saan pois tuon inhoittavan elukan? voivotteli Anna\nväristen.\n\nHiililapio näytti hänestä sopivalta välineeltä, ja hän hiipi alas\nsitä hakemaan sillä välin kuin Marilla puuhaili säiliössä. Annalla\noli paljon vaivaa kuljettaessaan sisiliskon alas rappusia, sillä\nse hyppäsi kolmasti pois lapiosta, ja kerran hän ei ollenkaan\nollut löytää sitä eteisestä. Kun hän viimein heitti sen vapaaksi\nkirsikkapuiden keskeen, päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen.\n\n-- Jos Marilla tietäisi tämän, varoisi hän menemästä vuoteeseensa\nkoko elämänsä aikana... Oli toki hyvä, että tuo pikku syntipukki\nkatui ajoissa. -- Tuolla tekee Diana minulle merkkejä ikkunastaan.\nSepä hauskaa... Tunnen todellakin tarvitsevani hieman virkistystä,\nsillä kun Anthony Pye on koulussa ja Davy Keith kotona, on siinä\nminun hermoilleni juuri tarpeeksi kestettävää yhden päivän osalle.\n\n\n\n\nIX.\n\nMAKUKYSYMYS.\n\n\n-- Tuo vanha marakatti rouva Lynde oli täällä taas tänään ja kiusasi\nminua merkitsemään listaan, jossa kerjättiin rahoja sakariston\nmattoon, sanoi herra Harrison harmistuneena. -- Tuota naista en voi\nkuolemakseni sietää... Hän sommittelee koko saarnan, sekä tekstin\nettä selityksen, kuuteen sanaan, ja sitten hän sinkauttaa sen\nlähimmäisensä niskaan kuin tiilikiven.\n\nAnna, joka oli lennähtänyt istumaan parvekkeen reunukselle ja\nnautti leppoisasta länsituulesta, joka puhalsi vastakynnettyjen\npeltojen yli harmaan marraskuunpäivän hämärässä ja vihelsi omituista\nsäveltä ryhmyisten mäntyjen lomissa puutarhan alapuolella, käänsi\nmiettiväisiä kasvojaan.\n\n-- Koko surkeus on siinä, että te ja rouva Lynde ette ymmärrä\ntoisianne, sanoi hän. -- Se on melkein aina syynä siihen, etteivät\nihmiset tule toimeen toistensa kanssa. Ihan alussa en minäkään\npitänyt rouva Lyndestä, mutta niin pian kuin aloin ymmärtää häntä,\nopin pitämäänkin hänestä.\n\n-- Onhan mahdollista, että rouva Lynde on joittenkin ihmisten\nmakuun, mutta minä en huolinut jatkaa banaanien syöntiä siksi,\nettä ihmiset sanovat, että jos minulla vain olisi kyllin kauan\nkestävyyttä, oppisin niistä pitämään, murisi herra Harrison. -- Mitä\ntulee hänen ymmärtämiseensä, niin olen jo ymmärtänyt, että hänelle\non käsittämättömän vaikeata olla pistämättä nenäänsä lähimmäisensä\nasioihin, ja sen sanoin hänelle myöskin.\n\n-- Oi, se on varmaankin loukannut hänen tunteitaan kauheasti,\nsanoi Anna nuhtelevasti. -- Kuinka voitte sanoa mitään sellaista?\nMinä satuin kauan sitten sanomaan muutamia hyvin ikäviä asioita\nrouva Lyndelle, mutta se tapahtui siksi, että jouduin suunniltani\nja kiivastuin -- en olisi koskaan voinut sanoa sitä tyynesti ja\nhillitysti.\n\n-- Se oli totuus, ja totuus täytyy jokaisen ihmisen sulattaa.\n\n-- Niin, mutta te ette sanonut hänelle koko totuutta, väitti Anna.\n-- Teillä on tapana sanoa vain totuuden epämiellyttävä osa. Olette\nesimerkiksi sanonut minulle varmaankin kymmenen kertaa, että tukkani\non punainen, mutta te ette ole kertaakaan sanonut minulle, että\nminulla on hieno ja jalomuotoinen nenä.\n\n-- Näytpä tuon kyllä tietävän sanomattakin, virnisteli herra Harrison.\n\n-- Tiedän myöskin, että minulla on punainen tukka, vaikka se\ntummeneekin vuosi vuodelta -- eikä sitäkään tarvitse kenenkään sanoa\nminulle.\n\n-- No no -- koetan kyllä vaieta siitä, koska olet niin\nherkkätuntoinen. Suo anteeksi ukolle, Anna! Minulla on tapana sanoa\najatukseni suoraan, ja sitä ei ihmisten pidä panna pahakseen.\n\n-- Mutta sille ei mahda mitään, että mieli käy pahaksi. Ja se seikka,\nettä se on tullut tavaksi, ei juuri paranna asiaa, arvelen minä. Mitä\nte ajattelisitte ihmisestä joka kuljeskelisi ympäri ja pistelisi\nnuppineuloja ihmisiin ja sanoisi: \"saatte suoda minulle anteeksi,\nälkää välittäkö siitä -- minulla on sellainen tapa\"... Te arvelette\nhänen olevan hieman päästä vialla, vai mitä? Ja mitä siihen tulee,\nettä rouva Lynde tekeytyy tärkeäksi ja sekaantuu moneen asiaan, niin\nsehän on totta. Mutta sanoitteko hänelle myöskin, että hänellä on\nhyvin hyvä sydän ja että hän on aina hyvä köyhille? Ajatelkaas, hän\nei sanonut sanaakaan, kun Timothy Cotton varasti voihulikan hänen\nmaitokamaristaan ja uskotteli vaimolleen ostaneensa sen häneltä!\n\nSeuraavalla kerralla teidän tavatessaan rouva Cotton sanoi, että voi\nmaistui kovasti nauriilta, ja rouva Lynde sanoi, että oli ikävää,\nettei se ollut oikein onnistunutta...\n\n-- Joitakin hyviä ominaisuuksia lienee kai joka ihmisellä, herra\nnähköön, jupisi herra Harrison. -- Useimmillahan on. Minulla\nitsellänikin on niitä, vaikket sinä ehkä ole niitä vielä keksinyt.\nMutta minä en missään tapauksessa anna mitään tuohon mattoon. Ihmiset\njuoksevat täällä rahoja kerjäämässä aina ja alituisesti... Sinullahan\noli myöskin muuan \"tarkoitus\" -- miten käräjätalo edistyy?\n\n-- Erinomaisesti. Meidän A.Y.Y:llämme oli kokous perjantai-iltana,\nja me havaitsimme, että meillä oli kylliksi rahaa seinien\nmaalaamiseen ja uuteen pärekattoon. Useimmat ovat osoittautuneet\noikein auliiksi, herra Harrison.\n\nAnna oli hienotunteinen luonne, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla\nsekoittamatta hieman sappea puheeseensa, kun tarve vaati.\n\n-- Minkä värisen te siitä laitatte?\n\n-- Olemme valinneet hyvin kauniin vihreän värin. Katosta tietysti\ntulee punainen -- jokseenkin tummanpunainen. Herra Roger Pye hankkii\nvärit tänään kaupungista.\n\n-- Kuka suorittaa työn?\n\n-- Herra Joshua Pye Carmodysta. Hän on saanut pärekaton melkein\nvalmiiksi. Meidän oli pakko antaa hänelle tuo työ, sillä jokainen\nPye-niminen -- täällä on, kuten tiedätte, neljä sen nimistä perhettä\n-- sanoi, ettei hän antaisi senttiäkään, ellei Joshua saisi työtä.\nHe olivat merkinneet yhteensä kaksitoista dollaria, ja se oli meidän\nmielestämme liian suuri summa menetettäväksi, vaikka jotkut sanovat\nnyt, ettei meidän olisi koskaan pitänyt antaa tuota tehtävää millekään\nPyelle... Rouva Lynde sanoo, että he aina koettavat hutiloida.\n\n-- Niin, saa nähdä nyt, kuinka tästä Joshua suoriutuu. -- Jos hän\nvain tekee kunnon työtä, niin on saman tekevää, onko hänen nimensä\nPiirakka vai Pannukakku. [Piirakka englanniksi = pie. Suom. muist.]\n\n-- Häntä pidetään kelvollisena työntekijänä, vaikka hän on aikalailla\nomituinen. Hän ei puhu juuri koskaan.\n\n-- Sellainen \"omituisuus\" on aivan minun makuuni, sanoi herra\nHarrison. -- Mutta voin kyllä ymmärtää, että Avonlea tässä\ntapauksessa pitää häntä vähätietoisena. Minä en myöskään ole koskaan\npuhunut ennen tänne tuloani, ja silloin minun täytyi tehdä sitä oman\netuni vuoksi, sillä muuten rouva Lynde olisi sanonut, että olin\nkuuromykkä, ja lähettänyt kerjuulistan kiertämään kerätäkseen rahaa,\njotta minä raukka saisin oppia merkkikieltä. Et kai mene vielä, Anna?\n\n-- Minun täytyy. Minulla on hiukan ompelemista Doralle tänä iltana.\nSitäpaitsi pelkään, että Davy on aivan tehnyt lopun Marilla\nraukasta tällä aikaa. Aamulla hän sanoi ensimmäiseksi: \"Minne pimeä\nmenee, Anna? Tahtoisin tietää sen.\" Sanoin, että se meni maapallon\ntoiselle puolen, mutta aamiaisen jälkeen hän julisti, että minä olin\npetkuttanut häntä -- se meni alas kaivoon... Ja tänään on Marilla\ntavannut neljä kertaa hänet riippumassa kaivonkannella, jossa hän\nmakaa ja tähystelee pimeätä.\n\n-- Hän on tavattoman omavaltainen poika, sanoi herra Harrison. --\nEilen hän tuli tänne ja nykäisi neljä sulkaa Inkiväärin pyrstöstä,\nennenkuin minä ennätin tulla sisään ladosta. Lintu parka on ollut\nalakuloisella mielellä siitä pitäen. Nuo nulikat mahtavat olla\nkamalia kiusankappaleita teille...\n\n-- Kyllähän heistä on vaivaa, mutta välistä saa kuitenkin\npalkintonsakin... sanoi Anna, hiljaisuudessa päättäen antaa anteeksi\nDavyn seuraavan konnankujeen, olipa se sitten mikä tahansa, koska hän\nhänen puolestaan oli kostanut Inkiväärille.\n\nHerra Roger Pyellä oli värit mukanaan illalla, ja Joshua herra, juro\nja harvasanainen mies, aloitti maalauksen seuraavana päivänä.\n\nHän sai tehdä häiritsemättä työtään. Käräjätalo sijaitsi n.\ns. \"alatien\" varrella. Syksymyöhällä oli tämä tie aina märkä\nja lokainen, ja ihmiset, jotka aikoivat Carmodyyn, kulkivat\nsäännöllisesti melkoista pitempää \"ylätietä\". Käräjätalo oli muuten\nniin tiheän mäntymetsän ympäröimä, ettei sitä näkynyt lainkaan,\nellei ollut aivan sen ääressä. Joshua herra maalasi siis yksinään ja\nriippumattomana, mikä oli hänen seuraa vierovalle luonteelleen niin\nmieluista.\n\nPerjantai-iltapäivänä hän lopetti työn ja meni kotiinsa Carmodyyn.\nHetkinen hänen poistumisensa jälkeen ajoi rouva Lynde ohi. Hän\noli uhmannut \"alatien\" lokaisuutta ollen utelias näkemään, miltä\nkäräjätalo näytti uudessa asussaan. Kun tie kääntyi viimeisen\nmännikön ympäri, näki hän.\n\nNäky teki omituisen vaikutuksen rouva Lyndeen. Hän päästi ohjakset,\nlöi kätensä yhteen ja huudahti: \"Laupias luoja!\" -- Hän tuijotti\nikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta uskoa silmiään. Sitten hän\npuhkesi melkein hysteeriseen nauruun.\n\n-- Tässä on tapahtunut joku erehdys -- muu ei ole ajateltavissa.\nMutta kuinkapa voisikaan pyytää, että kukaan Pye koskaan maailmassa\ntekisi mitään kunnollista...\n\nRouva Lynde ajoi kotiin. Hän tapasi sangen monta tuttavaa matkalla\nja pysähtyi kertomaan heille vastamaalatusta käräjätalosta. Uutinen\nlevisi kulovalkean tavoin. Gilbert Blythe, joka istui kotonaan\nsyventyneenä erääseen kirjaan, kuuli sen auringonlaskun aikaan isänsä\nrenkipojalta ja hyökkäsi hengästyneenä Vihervaaralle Fred Wrightin\nseurassa, joka yhtyi häneen matkalla. He tapasivat Diana Barryn,\nJane Andrewsin ja Anna Shirleyn epätoivoa ilmaisevin kasvoin suurten\nlehdettömien piilipuiden juurella Vihervaaran veräjällä.\n\n-- Sehän ei voi olla totta, Anna? huusi Gilbert.\n\n-- Se _on_ totta, vastasi Anna ja näytti tragedian jumalattarelta.\n-- Rouva Lynde poikkesi tänne Carmodysta tullessaan puhuakseen\nsiitä minulle. Oi, tämä on aivan yksinkertaisesti _hirveätä!_ Mitä\nhyödyttää muodostaa yhdistys ja koettaa parantaa mitään?\n\n-- Mikä sitten on kauheata? kysyi Oliver Sloane, joka saapui tällä\nhetkellä mukanaan hattulaatikko, jonka hän oli tuonut kaupungista\nMarillalle.\n\n-- Etkö ole kuullut siitä? sanoi julmistunut Jane. -- Kas tällainen\non asia -- Joshua Pye on maalannut käräjätalon _siniseksi viheriän\nasemasta_ -- korean, loistavan siniseksi, samaan räikeään väriin,\nmitä käytetään vaunuissa ja työntökärryissä... Ja rouva Lynde sanoo,\nettä se on inhoittavin talon väri -- lisäksi vielä yhdessä kirkkaan\npunaisen katon kanssa --, mitä hän koskaan on nähnyt tai voinut\nuneksia... Polveni kävivät niin heikoiksi, että olisit voinut työntää\nminut kumoon pikkusormellasi, kun kuulin siitä. Tästä voi aivan sydän\nhaljeta -- kaiken vaivan ja tuskan jälkeen, mitä olemme kokeneet.\n\n-- Kuinka maailmassa on sellainen erehdys voinut syntyä? ihmetteli\nDiana puolittain itkien.\n\nTämän auttamattoman onnettomuuden syy lankesi kuitenkin Pye-suvun\nniskoille. Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli päättänyt\nkäyttää erästä purkeissa myytävää öljy väriä, ja nämä purkit\nolivat numeroidut väriluettelon mukaan. Ostaja sai valita värinsä\nluettelosta ja teki tilauksen sen numeron mukaan, joka oli merkitty\nvärin viereen. Se viheriä vivahdus, joka huomattiin sopivaksi,\noli numero 147, ja kun herra Roger Pye lähetti Yhteiskunnan\nparantajille poikansa, John Andrewin, mukana sellaiset terveiset,\nettä hän menisi kaupunkiin ja voisi tuoda heille värit, pyysivät\nYhteiskunnanparantajat John Andrewia pyytämään isäänsä hankkimaan\nnumeroa 147. John Andrew vakuutti aina sittemmin, että hän tekikin\nniin, mutta hänen elämänsä alkusyy vakuutti yhtä itsepintaisesti,\nettä John Andrew sanoi numero 157, ja tällä kannalla on asia vielä\ntänä päivänä.\n\nSinä iltana vallitsi syvä alakuloisuus jokaisessa Avonlean talossa,\njossa asui joku Yhteiskunnanparantaja. Synkkämielisyys Vihervaaralla\noli niin kauhistuttava, että se säikytti itse Davyakin. Anna itki\neikä tahtonut antaa lohduttaa itseään.\n\n-- Minun _täytyy_ itkeä, vaikka kohta täytänkin seitsemäntoista\nvuotta, Marilla, nyyhkytti hän. -- Se on niin nöyryyttävää, niin\nhirvittävän ilkeätä... Se on kuolinisku koko yhdistyksellemme...\nIhmiset suorastaan nauravat meidät kuoliaiksi.\n\nMutta kaikki ei käy laskujen mukaan tässä maailmassa. Avonlean\nihmiset eivät nauraneet, siihen he olivat liian suuttuneita. _Heidän_\nrahansa olivat menneet käräjätalon maalaamiseen, ja he tunsivat\nsiis itsensä äärettömän suuttuneiksi erehdyksestä. Yleinen kiukku\npurkautui Pye-perheen niskoille. Roger Pye ja John Andrew olivat\nidioottimaisella tavalla sotkeneet asian, joka oli määrä sanoa, ja\nmitä tulee Joshua Pyehin, niin täytyi hänellä olla muutamia ruuveja\nirti, kun hän ei epäillyt, että jokin oli hullusti, kun hän aukaisi\nläkkipöntöt ja näki sinisen värin. Tähän suoraan hyökkäykseen vastasi\nJoshua Pye, ettei Avonlean maku värikysymyksessä liikuttanut häntä,\nolipa sitten _hänen_ yksityinen mielipiteensä mikä tahansa; häntä oli\npyydetty maalaamaan käräjätalo eikä loruilemaan siitä, ja hän tahtoi\nsaada rahansa.\n\nYhteiskunnanparantajat maksoivat kirvelevin sydämin hänen palkkansa.\nHe olivat ensin neuvotelleet herra Peter Sloanen kanssa, joka oli\nlautamies.\n\n-- Teidän on todellakin pakko maksaa, sanoi Peter. -- Ei käy päinsä,\nettä annatte hänen kärsiä erehdyksestä -- hän väittää, ettei hän\nole edes kuullut, minkälaisia värien piti olla, vaan sai ainoastaan\nväritölkit ja käskyn ryhtyä työhön. Mutta synti ja häpeä se on, ja\nkäräjätalo on sen näköinen, että sitä ihan voi säikähtää.\n\nOnnettomat Yhteiskunnanparantajat odottivat, että Avonlea tämän\njälkeen katselisi heitä vieläkin karsaammin silmin kuin ennen, mutta\nsen sijaan yleinen mielipide teki koko käänteen heidän edukseen.\nIhmisten kävi sääliksi tuo pieni uskollinen joukko, jota elähytti\nsellainen into ja ihastus ja joka kuitenkin oli epäonnistunut.\n\nRouva Lynde pyysi, etteivät he menettäisi rohkeuttaan, vaan\nnäyttäisivät Pyen herrasväelle, että oli ihmisiä, jotka voivat\ntehdä työn kunnollisesti hutiloimatta siinä. Herra Spencer lähetti\nsellaisia terveisiä, että hän aikoi hakata ja polttaa kaikki\npuunkannot maantien varrelta oman talonsa kohdalta ja sen sijaan\nkylvää heinänsiementä omalla kustannuksellaan ja kauneuden vuoksi.\nJa rouva Hiram Sloane tuli eräänä päivänä koululle ja viittasi\nsalaperäisesti Annan eteiseen sanoakseen hänelle, että jos \"yhdistys\"\naikoi istuttaa krasseja ja pelargonioita tienristeyksessä olevalle\nkolmikulmalle ensi keväänä, niin ei heidän varmastikaan tarvinnut\npelätä hänen lehmäänsä, sillä hän laittaisi kyllä niin, että elukka\npysyisi asiaankuuluvien rajojen sisäpuolella...\n\nHerra Harrison nauroi salavihkaa, mutta lausui osaaottavia sanoja\nAnnalle.\n\n-- Älä ole pahoillasi, Anna! Useimmat maalit tulevat rumiksi ja\nhaalistuneiksi vuosien kuluessa, mutta tämä sininen on jo alunpitäen\nniin kunnottoman kauhistavaa, että se varmaankin tulee kauniimmaksi\naikaa myöten... Ja katto on päreistä tehty ja siisti. Nyt ihmiset\nvoivat istua sisällä salissa ilman että heidän ylleen tippuu vettä.\nSekin on jo sangen paljon.\n\n-- Mutta Avonlean sininen käräjätalo tulee joka tapauksessa olemaan\njoka miehen hampaissa koko lähiseudulla, sanoi Anna katkerasti.\n\nJa tunnustaa täytyy, että niin kävikin.\n\n\n\n\nX.\n\nDAVY TARVITSEE VAIHTELUA.\n\n\nKun Anna eräänä marraskuun iltapäivänä oli menossa kotiin\nKoivukäytävää pitkin, tunsi hän jälleen olevansa vakuutettu\nsiitä, että elämä todellakin on jotain ihanaa ja ihmeellistä. Oli\nollut oikein hyvä päivä; kaikki oli sujunut hyvin hänen pikku\nkuningaskunnassaan. Saint Clair Donnell ei ollut pieksänyt ketään\npoikaa, joka olisi osoittanut käsitteiden sekaannusta hänen nimensä\nsuhteen; Prillie Rogersonin kasvot olivat olleet niin punaiset\nja pöhöttyneet kauhean hammastaudin jälkeen, ettei hän koettanut\nainoatakaan kertaa \"antaa silmäyksiä\" lähellä oleville pojille.\nBarbara Shaw'lle oli sattunut vain yksi ainoa onnettomuus -- hän\noli kaatanut sangollisen vettä lattialle -- ja Anthony Pye ei ollut\nlainkaan ollut koulussa.\n\n-- Miten hauska kuukausi tämä marraskuu on ollut! sanoi Anna, joka\nei koskaan ollut oikein luopunut lapsellisesta tavastaan puhella\nääneen itsekseen. -- Marraskuu on useimmiten niin ikävä kuukausi --\non ikäänkuin vuosi olisi äkkiä tullut havainneeksi olevansa vanha\neikä tee nyt muuta kuin suree ja itkee sitä. Tämä vuosi vanhenee\nhienosti ja arvokkaasti -- aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää,\nettä hän voi olla viehättävä harmaine hiuksineen ja kurttuineenkin...\nMeillä on ollut ihania aamuja ja hurmaavia hämyhetkiä. Molemmat\nviimeiset viikot ovat kuluneet hyvin rauhallisesti, ja yksinpä\nDavykin on käyttäytynyt oikein laatuunkäyvästi... Luulen todellakin,\nettä poika tulee paremmaksi... Kuinka hiljainen metsä tänään on --\nei kuulu risahdustakaan lukuunottamatta tuota heikkoa tuulta, joka\nsuhisee puunlatvoissa. Sen ääni on kuin laineitten tyrske kaukaisella\nrannalla. Kuinka suloinen metsä on! Te kauniit puut! Rakastan\njokaista teitä kuin ystävää.\n\nAnna pysähtyi kietoakseen käsivartensa solakan nuoren koivun\nympärille ja suudellakseen sen kermanvalkeata runkoa. Diana, joka\njuuri kääntyi eräästä tien mutkasta, näki hänet ja nauroi.\n\n-- Anna Shirley, sinä olet vain olevinasi täysikasvuinen. Luulen,\nettä yksin ollessasi olet aivan sama tyttöhupakko, mikä aina olet\nollut.\n\n-- Ei käy päinsä heti tuossa tuokiossa jättää pikkutytön tapoja,\nsanoi Anna hilpeästi. -- Sinunhan on muistettava, että minä olen\nollut lapsena neljätoista vuotta ja täysikasvuisena tuskin kolme.\nOlen varma siitä, että metsässä tulen aina tuntemaan itseni lapseksi.\nNämä kävelymatkat koulusta kotiin ovat melkein ainoa aika, jolloin\nminulla on tilaisuutta haaveiluun... paitsi tuo puolituntinen\nennen nukkumistani. Olen niin kiinni opetustyössäni ja omissa\nopiskeluissani ja Marillan auttamisessa kaksoisten hoidossa, etten\nsuorastaan ennätä mitään.\n\nEt voi aavistaa, missä ihanissa seikkailuissa olen mukana hetkinen\nsenjälkeen kun olen laskeutunut levolle iltasin itäisessä\nvinttikamarissa... Kuvittelen aina olevani joku oikein loistava ja\nkomea ja ylhäinen henkilö -- suuri teatteriprimadonna tai Punaisen\nristin sisar tai kuningatar... Eilen illalla olin kuningatar. On\nkauhean hauskaa olla olevinaan kuningatar. Saa kaiken nautinnon,\nmutta pääsee kaikista vastuksista ja voi lakata olemasta kuningatar\nmilloin tahtoo, ja sitä eivät todelliset kuningattaret voi tehdä.\nMutta täällä metsässä kuvittelen mieluimmin aivan muita asioita...\nOlen metsänneito, joka asuu vanhassa hongassa, tai pieni ruskea\nkeiju, joka piiloutuu kurtistuneen lehden alle. Tuo valkea koivu,\njota suutelin juuri sinun tullessasi, on siskoni. Ainoa erotus on,\nettä hän on puu ja minä tyttö, mutta sehän ei tee mitään. Minne sinä\nmenet, Diana?\n\n-- Dicksonille. Olen luvannut Albertalle leikata hänen uuden\nhameensa. Etkö voi tulla hakemaan minua illalla, Anna, ja saattaa\nminua kotiin?\n\n-- Voisinhan tulla -- koska Fred Wright on matkustanut kaupunkiin,\nsanoi Anna viattoman näköisenä.\n\nDiana punastui, nytkäytti niskaansa ja kulki edelleen. Mutta hän ei\nollut loukkaantuneen näköinen.\n\nAnnan vilpitön aikomus oli mennä Dicksonille myöhemmin illalla, mutta\nmenosta ei tullut mitään. Kun hän tuli Vihervaaralle, tapasi hän\nsen sellaisessa tilassa, että se karkoitti kaikki muut ajatukset...\nPihalla hän tapasi Marillan -- Marillan, jonka katse ilmaisi\nepätoivoa.\n\n-- Anna, Dora on poissa!\n\n-- Dora! Poissa! -- Anna katsoi Davyyn, joka ratsasti kahdareisin\nveräjällä, ja huomasi, että koirankurisuus ilvehti hänen\nsilmänurkissaan.\n\n-- Davy, etkö tiedä, missä sisaresi on?\n\n-- Se vielä puuttuisi! sanoi Davy topakasti. -- En ole nähnyt tyttöä\nsitten päivällisen -- siitä voit olla varma.\n\n-- Olen ollut poissa kello yhdestä saakka, sanoi Marilla.\n\n-- Thomas Lynde tuli niin pahasti sairaaksi, ja Rakel lähetti sanan\nja pyysi minun tulemaan. Lähtiessäni täältä leikki Dora nukkensa\nkanssa keittiössä, ja Davy hyppi harakkaa haassa ladon takana. Tulin\nkotiin vasta puoli tuntia sitten, ja Dora on täydellisesti kateissa.\nDavy väittää, ettei hän ole nähnyt häntä sen koommin kun minä läksin\ntieheni.\n\n-- Ehei, en olekaan, vakuutti Davy juhlallisesti.\n\n-- Hän on varmaan jossain täällä lähistöllä, sanoi Anna. -- Hän ei\nkoskaan uskaltaisi mennä kauaksi omin päin, niin arka ja varovainen\nhän on. Ehkä hän on nukkunut johonkin huoneeseen?\n\nMarilla pudisti päätään.\n\n-- Olen hakenut läpi koko talon. Mutta ehkä hän on jossain\nulkohuonerakennuksessa.\n\nNyt etsittiin kauan ja perinpohjin. Kaksi hätääntynyttä naisparkaa\netsi jokaisen asuinrakennuksen, pihan ja ulkohuonerakennuksen sopen.\nAnna samoili ympäri puutarhassa ja kummitusmetsässä, koko ajan,\nhuutaen Doran nimeä. Marilla otti lyhdyn ja tutki kellarin. Davy\nseurasi vuorotellen heitä kumpaakin, milloin toista, milloin toista,\nja osoittautui erittäin kekseliääksi, kun oli löydettävä paikkoja,\nmissä Doran voitiin otaksua olevan. Viimein he tapasivat toisensa\njälleen pihalla.\n\n-- Tämä on aivan käsittämätöntä, ähkyi Marilla.\n\n-- Missä hän voi olla? sanoi Anna hyvin huolissaan.\n\n-- Hän on ehkä kellahtanut kaivoon, sanoi Davy mitä iloisimmin ilmein.\n\n-- Sitä -- sitähän voisi ajatella, kuiskasi Marilla.\n\nAnna tunsi polviensa vapisevan, mutta meni joka tapauksessa\nkaivonkannelle ja kumartui sen yli. Vesisanko oli pistettynä\npaikalleen. Kaukana alhaalla kosteitten kiviseinien välissä kimmelsi\nliikkumaton vedenpinta. Cuthbertin kaivo oli syvin Avonlean\nkaivoista. Entäpä jos Dora... Ei, Anna ei voinut ajatella ajatusta\nloppuun. Hän värisi ja kääntyi pois.\n\n-- Juokse hakemaan herra Harrisonia, sanoi Marilla ja väänteli\nkäsiään.\n\n-- Sekä herra Harrison että John Henry ovat poissa -- he matkustivat\nkaupunkiin tänään. Menen noutamaan herra Barrya.\n\nHerra Barry saapui yhdessä Annan kanssa, kantaen kokoonkäärittyä\nnuoraa, johon hän oli kiinnittänyt kouranmuotoisen työaseen, joka\nennen oli ollut heinätadikon toisena päänä. Marilla ja Anna seisoivat\nvieressä, kylminä ja kauhusta ja pelosta vapisevina, herra Barryn\nharatessa kaivoa ja Davyn, joka istui kahdareisin veräjän päällä,\nkatsellessa ryhmää kasvoilla ilme, joka ilmaisi, kuinka huvittavana\nhän piti koko näytelmää.\n\nViimein pudisti herra Barry päätään keventyneen näköisenä.\n\n-- Ehei, tuolla alhaalla hän ei ole... Mutta onhan merkillistä, minne\ntyttö on livistänyt?... Kuulehan, nuori herraseni, oletko varma\nsiitä, ettei sinulla ole selvillä, missä sisaresi oleskelee?\n\n-- Olen sanonut varmaankin kymmenkunta kertaa, etten tiedä, vastasi\nDavy loukkaantuneen näköisenä. -- Ehkä joku maankiertäjä on ollut\ntäällä ja varastanut hänet.\n\n-- Loruja, sanoi Marilla tuikeasti -- hän tunsi nyt mielensä\nkeventyneeksi, kun hänen ei enää tarvinnut peljätä kaivoa. -- Anna,\nluuletko, että hän on voinut mennä herra Harrisonin luo? Hän on koko\najan puhunut hänen papukaijastaan aina siitä pitäen kuin sinä ensi\nkerran veit hänet mukanasi hänen luokseen.\n\n-- En ikimaailmassa voi uskoa, että Dora uskaltaisi niin kauaksi,\nmutta menen sinne katsomaan, sanoi Anna.\n\nEi kukaan nähnyt Davya juuri tällä hetkellä, sillä siinä tapauksessa\nolisi huomattu, että hänen kasvoissaan tapahtui omituinen muutos.\nSanaakaan lausumatta hän laskeutui alas veräjältä ja pötki, minkä\npaksuilta jaloiltaan pääsi, pois latoa kohti.\n\nAnna riensi peltojen poikki Harrisonin pihalle, hyvin vähän toivoen\nlöytävänsä sitä, jota hän etsi. Talo oli suljettu, ikkunaluukut\nkiinni, ja autiuden leima oli koko paikalla. Hän astui verannalle ja\nhuusi kovalla äänellä Doraa.\n\nInkivääri, joka oli sisällä keittiössä, suuttui ja kirkui ja\nkiroili. Mutta papukaijan kiukkuisen lörpötyksen keskeltä kuuli Anna\nvalittavaa huutoa pihan äärellä olevasta ulkohuonerakennuksesta, jota\nherra Harrison käytti kalustoaittana. Anna riensi ovelle, kohotti\nsäpin ja näki pienen itkuisen olennon, joka yksinään ja hyljättynä\nistui siellä ylösalaisin käännetyllä hulikalla, jossa joskus oli\nollut nauloja.\n\n-- Oi Dora, Dora, kuinka olet säikäyttänyt meidät! Miten ihmeessä\nsinä istut täällä?\n\n-- Davy ja minä tulimme tänne Inkivääriä katsomaan, nyyhkytti Dora,\nmutta me emme voineet päästä sen luokse, Davy vain potkaisi oveen\nja pani sen kiroamaan... Sitten Davy toi minut tänne ja juoksi ulos\nennen minua ja sulki oven, enkä minä voinut päästä ulos. Itkin ja\nhuusin -- olin niin peloissani!... Oi, olen niin nälissäni, ja\nvärisen niin kovin, ah, luulin, ettet koskaan tulisi, Anna.\n\n-- Davy!...\n\nEnempää ei Anna voinut sanoa. Hän talutti Doran kotiin raskain\nsydämin. Hänen ilonsa siitä, että hän oli löytänyt tytön terveenä\nja hyvinvoivana turmeltui kokonaan siitä surusta, että Davy oli\nkäyttäytynyt niin huonosti.\n\nItse tuota Doran telkeämiskeppostahan ei ollut niin vaikeata antaa\nanteeksi. Mutta Davy ei ollut puhunut totta -- hän oli valhetellut\ntietoisesti ja harkitusti kerran toisensa jälkeen. Niin oli\nasianlaita ja sellaista asiaa ei voinut katsoa sormien läpi...\nMieluimmin hän olisi tahtonut istuutua itkemään pelkästä surusta. Hän\noli alkanut oikein pitää pienestä Davy pojusta -- kuinka paljon, sen\nkäsitti hän oikeastaan vasta nyt -- ja hänen sydäntänsä vihloi, kun\nhänen oli pakko huomata, että Davy saattoi aivan tarkoituksellisesti\nvalehdella.\n\nMarilla kuunteli Annan selontekoa äänettömyyden vallitessa,\njoka ei ennustanut hyvää Davylle. Herra Barry nauroi ja sanoi,\nettä sellaiseen veijariin oli parasta käydä käsiksi oikein\nkovakouraisesti... Kun hän oli mennyt matkoihinsa köysineen ja\nharoineen, lohdutteli ja lämmitti Anna vilusta värisevää Doraa,\nantoi hänelle illallista ja auttoi hänet pikku vuoteeseensa. Sitten\nhän meni jälleen keittiöön, ja samalla hetkellä tuli myöskin\nMarilla sisään katkerin ilmein, taluttaen tai pikemminkin laahaten\nmukanaan vastustelevaa ja hämähäkinverkon peittämää Davya, jonka hän\nvastikään oli löytänyt piiloutuneena navetan pimeimpään soppeen ja\nsilmänräpäyksessä tavoittanut kiinni.\n\nHän työnsi pojan kaislamatolle keskelle lattiaa ja meni sitten\nistumaan idänpuoleisen ikkunan ääreen. Anna istui surullisena ja\nhervotonna vastakkaisen ikkunan ääressä. Heidän välillään seisoi\nrikollinen. Hän oli kääntänyt selkänsä Marillaan päin, nöyrän,\nalistuvaisen ja säikähtäneen selän. Mutta kasvot olivat Annaan päin\nkäännetyt, ja vaikka ilme oli selvästi nolo, välkehti Davyn silmissä\nkuitenkin salaisen ymmärtämyksen pilke, ikäänkuin hän kyllä tietäisi,\nettä hän oli käyttäytynyt hyvin pahoin ja nyt saisi kärsiä siitä\nrangaistuksen, mutta sitten myöhemmin, kun kaikki tuo ikävyys oli\nsivuutettu, aikoi sydämen halusta nauraa koko jutulle yhdessä Annan\nkanssa.\n\nMutta hän ei kohdannut mitään salaista hymyn pilkettä Annan silmissä,\nmikä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos tässä olisi ollut kysymys\nvain tavallisesta onnettomuudesta. Hän luki niissä vain harmia ja\ntyytymättömyyttä, mutta ei lainkaan rohkaisua.\n\n-- Kuinka voit tehdä noin? kysyi hän surullisena.\n\nDavy kihnutti itseään nolon näköisenä. -- Tahdoin vain hieman\nlaskea leikkiä... Täällä on nyt niin kauan aikaa ollut niin hirveän\nhiljaista ja rauhallista, että minä arvelin, että olisi virkistävää\nsäikäyttää teitä suuria taas kerran... Ja niin olikin.\n\nHuolimatta pelostaan ja pienestä omantunnonpistoksestaan täytyi\nDavyn virnistää tuolle muistolleen.\n\n-- Mutta sinähän olet valehdellut niin rumasti, Davy, sanoi Anna,\nvielä surullisempana kuin ennen.\n\nDavy näytti ällistyneeltä.\n\n-- Mitä? Tarkoitatko sitä, että minä sanoin, etten tiennyt missä hän\noli? Puijasin vähän?\n\n-- Juuri sitä. Kuinka voitkaan päästää sellaisen kauhean valheen, ja\nvieläpä useita kertoja?\n\n-- Äh, minunhan oli pakko, huudahti Davy aivan vilpittömästi. --\nEllen olisi puijannut, ette te tietenkään olisi säikähtäneet. Minun\noli pakko iskeä se päähänne...\n\nAnna tunsi nyt puhtaasti fyysillisesti kaiken kestämänsä pelon ja\nlevottomuuden jälkivaikutukset. Davyn naivin julkea vastaus täytti\nmitan kukkuralleen. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.\n\n-- Oi, Davy, miten voitkaan? sanoi hän vapisevalla äänellä. -- Etkö\ntiedä, kuinka väärin sellainen on?\n\nDavy kauhistui. Anna itki -- hän oli saattanut Annan itkemään...\nTodellisen katumuksen aalto valahti hänen lämpimän pikku sydämensä\nylitse. Hän syöksyi Annan luo, heittäytyi hänen polvelleen, kietoi\nkätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itse itkuun.\n\n-- En tiennyt, että oli väärin tehdä pilaa tällä tavoin, nyyhkytti\nhän. -- Kuinka voit odottaa, että minä tietäisin sen olevan väärin?\nKaikki herra Sprottin lapset puijasivat, kun heiltä kysyttiin jotain,\ntoinen toistaan pahemmin... Paul Irving, hän ei kai koskaan puijaa,\nluulisin, ja nyt minä olen ponnistellut tullakseni yhtä hyväksi kuin\nhän, mutta nyt et kai enää koskaan pidä minusta... Olisithan voinut\nsanoa minulle, että se oli väärin. Olen kauheasti pahoillani siitä,\nettä olen saattanut sinut itkemään, enkä enää koskaan puijaa.\n\nDavy kätki kasvonsa Annan olkapäälle ja ulvoi ääneen. Anna näki asian\näkkiä toisessa valossa. Hän painoi pojan lujasti rintaansa vasten ja\nkatsoi hänen pörröisen tukkansa yli Marillaan.\n\n-- Hän ei tiennyt, että oli väärin valehdella, Marilla. Luulen, että\nannamme hänelle anteeksi tällä kertaa, jos hän lupaa olla koskaan\nenää puhumatta sellaista, mikä ei ole totta.\n\n-- Sen kyllä lupaan, nyt kun tiedän, että se on niin pahaa, vakuutti\nDavy nyyhkyttäen. -- Jos vielä saat minut kiinni pui jäämisestä, niin\nsaat nylkeä minut elävältä, Anna.\n\n-- Älä sano \"puijata\", Davy -- sano narrata, sanoi opettajaneiti.\n\n-- Minkätähden? ihmetteli Davy, oikaisten itsensä mukavasti hänen\npolvellaan ja katsoen Annaan kyynelten kostuttamin, kysyvin kasvoin.\n-- Miksi ei puijata kelpaa yhtä hyvin kuin narrata? Tahtoisin tietää\nsen. Molemmissa on aivan yhtä monta kirjainta.\n\n-- Se ei riipu kirjaimista, Davy rakas. Tuo sinun suosimasi sana\nkuuluu niin rumalta ja huolimattomalta -- siitä sinun on kokonaan\nluovuttava.\n\n-- On aivan hirveän paljon sellaista, mistä pienten poikien on\nluovuttava, sanoi Davy huokaisten. -- En ikimaailmassa luullut\nsellaista olevan niin paljon... On ikävää, että puij -- että\nnarraaminen on väärin, sillä siitä on välistä hyvin suurta hyötyä,\nmutta koska asia on niinkuin sanot, en enää koskaan tee sitä. Mitä te\nteette minulle, kun narrasin tällä kertaa? Tahtoisin sen mielelläni\ntietää.\n\nAnna katsoi rukoillen Marillaan.\n\n-- En tahdo olla liian ankara pojalle, sanoi Marilla. -- Voin\nkyllä ymmärtää, ettei kukaan ole koskaan sanonut hänelle, että\nvalehteleminen on väärää, ja Sprottin lapset eivät olleet lainkaan\nsopivaa seuraa hänelle. Mary raukka oli liian sairas voidakseen\nkasvattaa häntä oikein, ja ei kai voi olettaa, että kuusivuotias\npoikanen tietäisi tuollaista vaistomaisesti. On kai paikallaan\nlähteä siitä, ettei hän tiedä ensimmäisiä alkeitakaan, ja niin\nsaamme laskea perustuksen heti alusta alkaen. Mutta siitä hän on\nsaava rangaistuksen, että hän telkesi Doran vajaan, enkä voi keksiä\nmitään muuta kuin lähettää hänet vuoteeseen ilman illallista, ja sen\nolemme tehneet jo niin monasti. Voitko sinä keksiä muuta? Siihen\nsinun pitäisi kyetä -- sinun joka aina puhut siitä, että sinulla on\nmielikuvitusta...\n\n-- Mutta rangaistukset ovat niin ikäviä, ja minä pidän vain hauskojen\nasioiden keksimisestä, sanoi Anna ja hyväili salavihkaa Davya. -- On\nniin monta epämiellyttävää asiaa maailmassa, -- miksi istuttaisiin\nkeksimässä vielä useampia?\n\nLoppupäätökseksi tuli, että Davy lähetettiin vuoteeseen kuten\ntavallisesti, ja vuoteessa hänen oli maattava kello kahteentoista\nseuraavana päivänä. Hänellä oli nyt ilmeisesti ajatuksenaikaa, sillä\nkun Anna jonkun verran myöhemmin meni huoneeseensa, kuuli hän hänen\nhiljaa huutavan häntä nimeltä. Tultuaan Davyn luokse tapasi hän hänet\nistumassa pystyssä vuoteessa kyynärpäät polvia vasten ja leuka käsiin\nnojautuneena.\n\n-- Anna, sanoi hän juhlallisesti, onko puij -- tarkoitan narraaminen\nväärin kenelle tahansa? Tahtoisin mielelläni tietää sen.\n\n-- On, kultaseni.\n\n-- Onko sekin väärin, kun aikuiset narraavat?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Silloin, sanoi Davy hyvin varmalla äänellä, on Marilla paha, sillä\n_hän_ narraa... Ja se on paljon pahempi teko kuin minun, sillä minä\nen tiennyt sen olevan väärin, mutta hän tietää.\n\n-- Davy Keith, Marilla ei ole koko elämässään koskaan puhunut\nsellaista, mikä ei ole totta, sanoi Anna harmistuneena.\n\n-- On kyllä! Hän sanoi minulle tiistaina, että jotain kauheata\ntapahtuisi minulle, ellen lukisi rukouksiani joka ilta. Silloin minä\ntahallani löin sen laimin enkä lukenut niitä koko viikkoon, vain\nnähdäkseni, mitä tapahtuisi... Ja _mitään_ ei ole tapahtunut, lopetti\nDavy itkunsekaisella äänellä.\n\nAnna pidätti nauruaan, koska hän tiesi, ettei se juuri tällä hetkellä\nolisi paikallaan, ja sitten hän ryhtyi innolla puolustamaan Marillaa.\n\n-- Tarkoitat kai, että sain mennä nukkumaan ilman illallista, sanoi\nhän hieman ivallisesti, mutta se ei ole mitään kauheata. Tietystikään\nen pidä siitä, mutta te olette tehneet sen minulle jo niin monta\nkertaa ennen tänne tuloni jälkeen, että alan tottua siihen. Ettekä\nte säästä rahtustakaan pidättämällä minun illalliseni, sillä syön\nkaksinkerroin niin paljon aamiaiseksi sen sijaan.\n\n-- En tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että et ole puhunut totta\ntänään. Ja Davy -- Anna kumartui sängynpään yli ja uhkasi pontevasti\netusormellaan synnintekijää -- pojalle on valehteleminen melkein\nkaikkein hirveintä, mitä voi tapahtua hänelle -- niin, Davy, usko se!\nTästä näet, että Marilla puhui totta.\n\n-- Luulin, että tuo kauhea asia olisi paremmin ikäänkuin joku\n_tapaus_ -- jotain jännittävää, näetkös, lausui Davy pettyneellä\näänellä.\n\n-- Kukaan ei mahda mitään sille, mitä sinä kuvittelet mielessäsi --\nkaikkein vähimmin saat lykätä syytä Marillan niskoille. Kauheitten\nasioitten ei lainkaan tarvitse olla jännittäviä. Ne ovat usein vain\nkehnoja ja mitättömiä.\n\n-- Oli joka tapauksessa hurjan metkaa nähdä sinun ja Marillan\nmakaavan kaivonkannella tähystelemässä kaivoon, sanoi Davy ja\nkihnutti hyväillen poskeaan polviansa vasten.\n\nAnna pysyttelihe vakavana, kunnes hän oli ennättänyt rappusista ulos.\nSitten hän vaipui alas arkihuoneen sohvalle ja nauroi, niin että\nhänen täytyi pidellä kylkiään.\n\n-- Kunpa toki tahtoisit kertoa, miksi sinulla on niin hauskaa, sanoi\nMarilla ärtyisästi. -- Minua ei ole ollenkaan naurattanut koko\npäivänä.\n\n-- Sinä tulet nauramaan täyttä kurkkua tämän kuultuasi, lupasi Anna.\n\nJa Marilla nauroi todellakin, mikä osoittaa, kuinka hänen\nkasvatuksensa oli edistynyt senjälkeen kun hän oli ottanut Annan\ntaloonsa. Mutta hän huokasi heti senjälkeen.\n\n-- Minun ei olisi kaiketi pitänyt sanoa hänelle tuolla tavoin,\nvaikka minä olen kerran kuullut erään papin sanovan siten eräälle\npahalle poikanulikalle. Mutta hän koetteli kärsivällisyyttäni\nsiihen määrin... Se sattui sinä iltana, jona sinä olit konsertissa\nCarmodyssa ja minun piti viedä poika nukkumaan. Hän sanoi, ettei hän\nymmärtänyt, mitä hyötyä olisi iltarukouksesta, ennenkuin hän tuli\nniin suureksi, että Jumala välitti hänestä... Anna, minä en tiedä,\nkuinka meidän on meneteltävä tuon pojan suhteen. En ole koskaan\nnähnyt mokomaa. Ja välistä menetän kokonaan rohkeuteni.\n\n-- Ah, älä sano niin, Marilla. Muista, kuinka vaikea kasvatettava\nminä olin tänne tultuani.\n\n-- Anna, sinä et koskaan ollut ilkeä -- _et koskaan_. Näen sen nyt,\nkun olen saanut oppia, mitä todellinen ilkeys merkitsee. Myönnän,\nettä sinä aina sait aikaan kamalia kommelluksia ja jouduit itse\npulaan, mutta sinä aina tarkoitit hyvää. Davy on ilkeä pelkästä\nilkeyden halusta.\n\n-- Oi ei, ei hänkään ole ilkeä pohjaltaan, sanoi Anna sovittelevalla\näänellä. -- Se on enimmäkseen vallattomuutta. Ja täällähän on\nkylläkin hiljaista ja yksitoikkoista hänelle. Hänellä ei ole ketään\ntoisia poikia, kenen kanssa leikkiä, ja jotain hänen täytyy keksiä\naikaansa kuluttaakseen. Dora on niin sävyisä ja kiltti, ettei hän\nkelpaa leikkitoveriksi pojalle.\n\nLuulen todellakin, että olisi parempi panna heidät kouluun, Marilla.\n\n-- Ei, vastasi Marilla hyvin varmasti, isäni sanoi aina, ettei lasta\npitäisi sulkea koulun neljän seinän sisään ennenkuin se on täyttänyt\nseitsemän vuotta, ja pastori Allan sanoisi samoin. Kaksoisethan\nvoivat oppia hiukan tavaamista ja kirjoitusta täällä kotona, mutta\nkouluun he eivät mene, ennenkuin ovat täyttäneet seitsemän vuotta.\n\n-- No niin, silloin voimme koettaa vaikuttaa Davyyn täällä kotona,\nsanoi Anna hilpeästi. -- Kaikkine virheineenkin hän on kultainen\npikku poju. En voi olla pitämättä hänestä. Marilla, teen siinä ehkä\nhyvin pahasti, mutta jos olen rehellinen, niin pidän enemmän Davysta\nkuin Dorasta, miten kiltti hän lieneekin.\n\n-- Epäilen, että minun laitani on samoin, tunnusti Marilla, ja se ei\nole oikein, sillä Dorasta ei koskaan ole mitään vaivaa. Mikään lapsi\nei voi olla kiltimpi, ja tuskin huomaa pienokaisen olemassaolon.\n\n-- Dora on _liian_ erinomainen, sanoi Anna. -- Ja hän käyttäytyisi\nyhtä hyvin, vaikkei olisi ainoatakaan elävää sielua, joka sanoisi\nhänelle, kuinka hänen tulisi käyttäytyä. Hän tuli maailmaan valmiiksi\nkasvatettuna, niin että hän ei tarvitse meitä, ja minä luulen,\nlopetti Anna aivan oikealla ajatelmalla -- että me aina pidämme\neniten niistä ihmisistä, jotka tarvitsevat meitä mitä suurimmassa\nmäärässä.\n\n-- Hän tarvitsee kyllä alituisesti jotakin, sanoi Marilla. -- Rakel\nLynde sanoisi, että hän tarvitsisi aika löylytystä.\n\n\n\n\nXI.\n\nKOULUSSA.\n\n\n\"Lasten opettaminen on erittäin mielenkiintoista\", kirjoitti Anna\neräälle hyvälle ystävälleen seminaariajoilta. Jane sanoo, että se\nhänen mielestään on yksitoikkoista, mutta siihen en minä voi yhtyä.\nMelkein joka päivä tapahtuu jotain hauskaa, ja lapset sanovat niin\nhullunkurisia asioita. Jane sanoo, että hän rankaisee oppilaitaan,\nkun he sanovat jotain hauskaa, ja siksi kai hän pitääkin opettamista\nyksitoikkoisena. Nyt iltapäivällä piti pikku Jimmy Andrewsin tavata\n\"kesakkoinen\", mutta se oli hänelle mahdotonta. Viimein hän sanoi:\n\"Niin, kas, tavata, sitä en osaa, mutta tiedän kyllä, mitä sillä\ntarkoitetaan.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyin minä.\n\n\"Saint Clair Donnellin kasvoja, neiti.\"\n\nSaint Clairin kasvot ovat todellakin hyvin kesakkoiset, vaikka koetan\nestää toisten lasten suorastaan siihen viittaamasta. Mutta en tuule,\nettä Saint Clair ottaa sitä kovin raskaasti. Saint Clair pieksi\nJimmyä koulusta kotiin mennessä sen vuoksi, että tämä oli sanonut\nhäntä Saint Clairiksi. Olen kuullut kerrottavan kahakasta, mutta en\n_virallisesti_, niin että luulen toistaiseksi antavani asian olla\nsillään.\n\nEilen koetin opettaa Lottie Wrightille yhteenlaskua. Sanoin: \"Jos\nsinulla on kolme karamellia toisessa kädessä ja kaksi toisessa,\nkuinka monta sinulla on silloin yhteensä?\" -- \"Suun täysi\", sanoi\nLottie. Ja luonnontiedetunnilla, kun pyysin heitä sanomaan minulle,\nmiksi ei koskaan saa lyödä kuoliaaksi sisiliskoa, vastasi Benjec\nSloane syvällä vakaumuksella: \"Sillä silloin saadaan sadetta\nseuraavana päivänä.\"\n\nOn niin vaikeata olla nauramatta, Stella. Minun täytyy koota kaikki\nhauskuudet varastoon, kunnes tulen kotiin, ja Marilla sanoo, että\nhäntä oikein hermostuttaa, kun hän kuulee noita mitä hurjimpia\nnaurunpuuskia itäisestä vinttikamarista ilman näkyväistä syytä. Hän\nsanoo, että kerran eräs mie Graftonissa tuli hulluksi, ja se alkoi\njuuri sillä tavalla.\n\nLuulen, että vaikeinta opetuksessa, samoin kuin myöskin\nkiitollisinta, on saada lapset sanomaan suoraan ajatuksensa asioista.\nEräänä sadepäivänä viime viikolla kokosin kaikki ympärilleni\npäivällislomalla ja koetin houkutella heitä pakinoimaan oikein\ntuttavallisesti kanssani. Pyysin heitä kertomaan minulle, mitä he\nkaikkein mieluimmin haluaisivat itselleen. Muutamat vastaukset olivat\ntietenkin sangen jokapäiväisiä -- nukkeja, kelkkoja ja luistimia.\nMutta toiset olivat oikein omintakeisia. Hester Boulter tahtoi\n'käydä joka päivä sunnuntaileningissään ja syödä vierashuoneessa'.\nHannah Bell tahtoi 'olla kiltti tarvitsematta nähdä mitään vaivaa\nsen vuoksi'. Marjory White, kymmenvuotias, tahtoi tulla leskeksi.\nKun kysyin syytä siihen, vastasi hän vakavasti, että ellei ole\nnaimisissa, niin sanotaan vanhaksipiiaksi, mutta jos on naimisissa,\nniin mies aina pitää ohjakset käsissään; leskenä ei ole pelkoa\nkummastakaan.\n\nIhmeellisin oli Sally Bellin toivomus. Hän tahtoi saada\n'kuherruskuukauden'. Kysyin häneltä, tiesikö hän, mikä se oli,\nja silloin hän sanoi, että hän luuli sen olevan erikoisen\nhienon polkupyörän, sillä hänen iso serkkunsa Montrealista sai\nkuherruskuukauden mentyään naimisiin ja hänellä oli aina tapana ostaa\nitselleen uusimmat ja parhaat polkupyörät.\n\nEräänä toisena päivänä pyysin heitä jokaista kertomaan minulle\nkaikkein pahimman ilkitekonsa. Vanhempia en voinut saada kertomaan,\nmutta pienet kertoivat aivan vilpittömästi kujeistaan. Eliza Bell oli\ntuikannut tuleen tätinsä irtotukan. Kysyttäessä, oliko hän tehnyt\nsen tahallaan, vastasi hän 'ei oikein'. Hän pisti vain tulitikun\nsen toiseen päähän nähdäkseen, palaisiko se, ja silloin koko\nkomeus leimahti yhtäkkiä ilmituleen... Emerson Gillis oli ostanut\n'tiilikiviä' [suuria punaisia karamelleja, sisällä paahdettuja\nmanteleita] niillä kymmenellä sentillä, jotka hän oli saanut\nkirkon kolehtia varten.\n\nAnnetta Bellin pahin rikos oli se, että hän oli 'syönyt mustikoita,\njotka kasvoivat kirkkomaalla'. Willie White oli laskenut luikua\nsikolätin kattoa pitkin seitsemän kertaa sunnuntaihousut yllään.\n'Rangaistukseksi sain käydä koko kesän sunnuntaikoulua paikatuissa\nhousuissa, ja kun saa rangaistuksen jostakin, niin ei tarvitse\nkatua', selitti Willie.\n\nToivoisin voivani näyttää sinulle muutamia heidän kyhäelmiään --\nlähetän muuten sinulle pari kappaletta jäljennöksinä. Viime viikolla\nsanoin neljännelle luokalle, että he saivat kirjoittaa minulle\nkirjeitä mistä itse tahtoivat. Ehdotin, että he voisivat kertoa\nminulle jostain paikasta, jossa he olivat olleet, tai jostain\nhuomattavasta henkilöstä tai asiasta, jonka he olivat nähneet. Heidän\npiti kirjoittaa kirjeet oikealle kirjepaperille, panna ne kuoreen,\njonka he sitten sinetöivät ja varustivat minun osoitteellani, kaikki\ntyyni ilman kenenkään vanhemman ihmisen apua.\n\nPerjantaiaamuna löysin kirjekasan pulpetiltani ja samana iltana tein\nuudelleen sen kokemuksen, että opetustyöstä todellakin saa vaivojensa\npalkan. Nämä \"aineet\" ovat hyvittäneet paljon. Tässä saat Ned Clayn\nsepustuksen, jonka alkutekstin oikeinkirjoitustapa ja sanakäänteet\novat uskollisesti säilytetyt:\n\n    'Meidän Opettajaneiti Shirleylle,\n              viher Vaara\n               _Canada_.\n\n    Linnuista.\n\n    Hyvä Neiti minä taidan kirjotaa aineen neidille Linnuista. Linnut\n    on hyvin hyöryllisiä eläimiä. Minun Kissani ottaa kiinni lintuja.\n    Sen nimi on Wille mutta minun Isäni sanoo sitä Misseksi. Se on\n    Juovikas yltä päältä ja sen toinen Korva paleltu Viime talvena.\n    Muuten sillä olisi hyvin Kaunis ulkomuoto. Minun enoni on ottanut\n    itselleen kissan. Se tuli hänen taloonsa eräänä päivänä eikä\n    tahtonut mennä tiehensä ja eno sano, että sen saa Torellakin antaa\n    sille anteeksi, sillä monella ihmisellä ei ole parenpaa ymmärystä,\n    hän antaa sen nukkua Keinutuolisansa, ja minun tätini sanoo että\n    hän tykkää siittä enemmän kun Omista Lapsistaan. Se ei ole oikeen.\n    Meidän täytyy olla ystävällisiä Kissoille ja antaa heille\n    vastalypsettyä maitoo, mutta meidän ei pirä olla niille Hyvempiä\n    kuin omille lapsillemme. Nyt en osaa keksiä enenpää aivan tällä\n    kertaa edward Clayltä.'\n\nSaint Clair Donnellin kyhäys on kuten tavallisesti lyhyt ja selvä.\nSaint Clair ei koskaan tuhlaa sanoja En luule, että hän on \"kiusalla\"\nvalinnut aiheen tai liittänyt jälkikirjoituksensa. Mutta hänen\nkeksimiskykynsä on ilmeisesti perin rajoitettu.\n\n    'Rakas Neiti Shirley!\n\n    Te sanoitte että meidän pitäisi kuvata jotain merkillistä, jonka\n    olemme nähneet. Tahdon kuvata Avonlean käräjätalon. Siinä on kaksi\n    ovea, yksi sisäpuolella ja yksi ulkopuolella. Siinä on kuusi\n    ikkunaa ja yksi savupiippu. Siinä on kaksi pitkää sivua ja kaksi\n    päätyä. Se on maalattu siniseksi. Sepä juuri on Ihmeellistä. Se\n    sijaitsee Carmodyyn vievän alatien varrella. Se on kolmas Avonlean\n    huomattavimmista rakennuksista. Toiset ovat kirkko ja rautakauppa.\n    He pitävät Keskusteluyhdistyksiä ja esitelmiä ja soittoa siellä.\n\n                                  Teidän uskollinen Jacob Donnell.\n\n    P.S. Käräjätalo on hyvin vaalean sininen.'\n\nAnnetta Bellin kirje oli erittäin pitkä, mikä hämmästytti minua,\nsillä ainekirjoitus ei ole Annettan vahva puoli, ja hän kirjoittaa\ntavallisesti yhtä lyhyesti kuin Saint Clairkin. Annetta on hiljainen\npikku typykkä ja mallityttö, mitä tulee hyvään käytökseen, mutta\nhänellä ei ole kipinääkään omaperäisyyttä. Kas tässä hänen\nepistolansa:\n\n    'Rakkahin neiti!\n\n    Nyt kirjoitan teille kirjeen sanoakseni teille, kuinka paljon\n    pidän teistä. Rakastan teitä koko sydämestäni, koko sielustani ja\n    mielestäni, kaikella, mikä minussa kykenee rakastamaan, ja tahdon\n    aina palvella teitä. Se olisi korkein toivomukseni. Juuri sen\n    vuoksi koitan niin kovasti olla kiltti koulusa ja osata läksyni.\n\n    Te olette niin kaunis, hyvä opettajaneiti. Teidän äänenne on kuin\n    musiikkia ja teidän silmänne kuin orvokit, kun kastehelmet ovat\n    laskeutuneet niille. Te käyttäydytte kuin korkea ja komea\n    kuningatar. Teidän hiuksenne ovat kuin kehrättyä kultaa. Anthony\n    Pye sanoo, että ne on punaset, mutta älkää välittäkö siitä, mitä\n    Anthony sanoo.\n\n    Olen tuntenut teidät vain pari kuukautta, mutta minun on vaikea\n    käsittää, että koskaan on ollut aikaa, jolloin en ole teitä tuntenut\n    -- jolloin ette vielä ole astunut elämääni siunaamaan ja pyhittämään\n    sitä. Katson aina taaksepäin tähän vuoteen elämäni ihanimpana, siksi\n    että se on vienyt minut yhteen teidän kanssanne. Tänä vuonnahan me\n    muutimme Avonleaniin meidän entisestä paikasta. Rakkauteni teihin\n    on tehnyt elämäni hyvin rikkaaksi ja on puhdistanut minua paljosta\n    sellaisesta, joka on pahasta. Kaikesta tästä minun on kiittäminen\n    teitä, hyvä opettajaneiti.\n\n    En koskaan unohda kuinka suloisen näköinen olitte, kun viimeisen\n    kerran näin teidät, mustassa puvussanne ja kukkia hiuksissa.\n    Sellaisena olen näkevä teidät edessäni kaikkina aikoina, vielä\n    sittenkin kun molemmat olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi.\n    Te olette aina oleva nuori ja viehkeä minun silmissäni, hyvä\n    opettajaneiti. Ajattelen teitä aina ja alituisesti, aamulla ja\n    keskipäivällä ja hämäränhetkinä. Rakastan teitä nauraessanne ja\n    huokaillessanne, vieläpä silloinkin kun näytätte pilkalliselta ja\n    halveksivalta. En ole koskaan nähnyt teitä epäystävällisen\n    näköisenä, vaikka Anthony Pye sanoo, että teillä on aina ankara\n    ilme, mutta se ei kaiketi ole mitään ihmeellistä, sillä hän\n    ansaitsee sen. Rakastan teitä jokaisessa uudessa leningissä, te\n    esiinnytte vielä jumalallisempana jokaisessa uudessa leningissä\n    kuin sitä edellisessä.\n\n    Kiltti opettajaneiti, hyvää yötä. Aurinko on mennyt mailleen ja\n    tähdet tuikkivat taivaan kannella -- tähdet jotka ovat yhtä\n    kirkkaita ja kauniita kuin sinun silmäsi. Suutelen käsiäsi ja\n    kasvojasi, sinä suloisin. Jumala varjelkoon sinua ja suojelkoon\n    sinua kaikesta pahasta.\n\n                         Neidin uskollinen oppilas Annetta Bell.'\n\nTämä ihmeellinen kirje pani aikalailla pääni pyörälle. Tiesin, että\nAnnetta yhtä vähän oli voinut suunnitella tätä kirjettä kuin hän voi\nvalehdella. Kun meillä seuraavana päivänä oli välitunti koulussa,\notin hänet mukaani pienelle kävelylle puron vartta alas ja pyysin\nhäntä kertomaan minulle, miten oikein oli tuon kirjeen laita...\nAnnetta itkeä pihautti hieman ja tunnusti sitten avomielisesti. Hän\nsanoi, ettei hän koskaan elämässään ollut kirjoittanut kirjettä eikä\ntiennyt, miten hänen pitäisi menetellä, mutta hänen äitinsä ylimmässä\npiironginlaatikossa oli pinkka vanhoja rakkauskirjeitä, joita hänelle\noli kirjoittanut joku, joka oli pitänyt hänestä ennen muinoin.\n\n'Se ei ollut isä', nyyhkytti Annetta, 'se oli joku, joka luki\npapiksi, ja sen vuoksi hän osasi kirjoittaa niin kauniita kirjeitä,\nmutta äiti ei huolinut hänestä sittenkään. Äiti sanoi, että hän\noleili liian paljon korkeammissa ilmapiireissä... Mutta minun\nmielestäni kirjeet olivat kauniita, ja niin otin ja kopioin hiukan\nsieltä täältä. Panin 'opettajaneiti' siihen, missä hänellä oli\n'neiti Susan', ja lisäilin vähän omasta päästäni, kun arvelin sen\nsopivan, ja muuttelin useita sanoja. Panin \"leninki\" \"vivahdus\"-sanan\nasemesta. En tiennyt, mitä \"vivahdus\" oli, mutta luulin sen olevan\njotain, jota pannaan ylle. En ymmärrä, kuinka neiti voi saada\nselville, ettei se kaikki ollut omaani. Neidillä on varmaankin\nkauhean hyvä pää'.\n\nSanoin Annettalle, että oli hyvin väärin kopioida toisen henkilön\nkirjettä ja antaa se muille omanaan. Mutta pelkään, että ainoa\nseikka, mistä Annetta oli pahoillaan, oli se, että hänen pikku\nkepposensa oli tullut ilmi.\n\n'Mutta minähän pidän niin paljon neidistä,' nyyhkytti hän. 'Se on\ntosiaankin totta, vaikkakin pastori kirjoitti sen ennen minua. Pidän\nteistä koko sydämestäni.'\n\nSellaisten olosuhteitten vallitessa on hyvin vaikea lukea lakia\ntoiselle oikein niinkuin tulisi.\n\nTässä on Barbara Shawn kirje. Alkuperäisen kappaleen mustepilkkuja en\nvoi jäljentää.\n\n    'Hyvä neiti!\n\n    Neiti sanoi että meidän pitäisi kertoa kun olemme olleet Kylässä\n    käymässä. Minä olen ollut vaan kerran kylässä käymässä. Se oli\n    viime talvena Maria tädin luona. Maria täti on hyvin säännöllinen\n    ja hyvin taitava Taloudessaan. Ensimmäisenä iltana kun minä olin\n    siellä, me istuttiin ja juotiin teetä. Minä kaadoin kumoon\n    teekannun, niin se meni rikki. Maria täti sanoi, että hänellä oli\n    ollut tuo teekannu aina siitä saakka kun hän meni naimisiin, eikä\n    kukaan ollut koskaan ennen lyönyt sitä rikki. Kun me nousimme\n    pöydästä, astuin minä hänen hameelleen, niin kaikki rypyt pääsivät\n    irti vyötäröstä takaa. Seuraavana aamuna kun minä nousin ylös löin\n    pesukannun pesuvatia vasten niin että ne molemmat menivät rikki ja\n    aamiaisella kaadoin teekuppini pöytäliinalle. Kun minä autoin Maria\n    tätiä päivällisastiain pesussa, pudotin matalan lautasen, ja se\n    särkyi viideksi palaseksi. Illalla kaaduin rappusissa ja nyrjäytin\n    nilkkani ja sain maata vuoteessa kokonaisen viikon. Kuulin Maria\n    tädin sanovan Joseph enolle, että se oli oikea Jumalan onni, sillä\n    muuten olisin lyönyt rikki kaiken mitä hän omisti. Kun jalkani tuli\n    paremmaksi, oli aika matkustaa kotiin. Minun mielestäni ei ole\n    ollenkaan hauskaa mennä kylässä käymään. Mieluummin toki menen\n    kouluun, varsinkin senjälkeen kun ole tullut Avonleaan.\n\n                                             Kunnioituksella\n                                             _Barbara Shaw_.\n\nWillie Whiten kirje alkoi:\n\n    'Korkeasti kunnioitettava Neiti!\n\n    Nyt kerron Neidille Hyvin Rohkeasta Tädistäni. Hän asuu Ontariossa,\n    ja eräänä päivänä hän meni navettaan ja näki pihalla koiran.\n    Koiralla ei ollut sielä mitään tekemistä, niin hän otti kepin ja\n    sivalsi sitä aikamoisesti ja ajoi sen halkoliiteriin ja telkesi sen\n    sinne. Siinä samassa tuli eräs mies ja haki messa -- ei, kun\n    menaserialeionaa, joka oli juossut tiehensä sirkkuksesta. Ja silloin\n    huomattiin, että koira oli tämä Leiona, ja minun Hyvin Rohkea Tätini\n    oli ajanut sen halkoliiteriin kepillä. Se oli Ihmepaikka, ettei se\n    syönyt häntä suuhunsa, mutta hän oli hyvin rohkea. Emerson Gillis\n    sanoi, että hän luuli sitä koiraksi, niin että hän ei ollut\n    rohkeempi kun jos se todellakin olisi ollut koira. Mutta Emerson\n    on Kateellinen siksi ettei hänellä itsellään ole mitään Rohkeata\n    Tätiä, hänellä on vain enoja.\n\n    Parhaan olen säästänyt viimeiseksi. Sinä naurat minulle, kun\n    luulen, että Paul on pikku nero, mutta olen varma siitä, että hänen\n    kirjeensä saa sinut vakuutetuksi siitä, että hän on hyvin\n    harvinainen lapsi. Paul asuu sangen etäällä, lähellä merenrannikkoa\n    isoäitinsä luona, ja hänellä ei ole ketään leikkitovereita -- ketään\n    _oikeita_ leikkitovereita. Muistathan, että pedagogikan professori\n    sanoi meille, ettei meillä saanut olla mitään 'suosikkeja'\n    oppilastemme joukossa, mutta minä en mahda sille mitään, että pidän\n    Paul Irvingistä eniten kaikista oppilaistani. En luule sen tuottavan\n    mitään vahinkoa, sillä kaikki ihmiset pitävät Paul Irvingistä,\n    yksinpä rouva Lyndekin, joka sanoo, ettei hän koskaan olisi\n    voinut uskoa, että pienoinen yankeevesa voisi niin vallata hänen\n    sydämensä... Myös toiset koulun pojat pitävät hänestä. Hänessä ei\n    ole mitään hempeätä ja tyttömäistä, vaikka hänellä on niin\n    kehittynyt tunne-elämä. Hän on oikea pikku mies ja pitää mainiosti\n    puoliaan, kun niiksi tulee. Äskettäin hän tappeli Saint Clair\n    Donnellin kanssa, siksi että Saint Clair väitti, että Englannin\n    lippu oli parempi kuin tähtilippu. He törmäsivät yhteen, mutta\n    sopivat pian taas ja lupasivat vastaisuudessa kunnioittaa toistensa\n    isänmaallisia tunteita. Saint Clair sanoo, että hän lyö kovimmin,\n    mutta Paul käyttelee nyrkkejään rivakammin kuin hän...\n\nPaulin kirje.\n\n    'Hyvä Opettajaneitini!\n\n    Sanoitte, että saisimme kirjoittaa teille joistakin merkillisistä\n    ihmisistä, joita olemme tavanneet. Luulen, että mielenkiintoisimmat\n    ihmiset, jotka tunnen, ovat luoto-ihmiseni, ja heistä kerron nyt\n    teille. En ole koskaan ennen kertonut heistä kenellekään paitsi\n    isoäidille ja isoisälle, mutta haluaisin mielelläni, että te\n    saisitte tietää heistä, sillä te ymmärrätte niin hyvin asioita\n    ja oloja.\n\n    On niin paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään, joten ei tuota\n    mitään iloa kertoa heille tällaista.\n\n    Luoto-ihmiseni asuvat alhaalla rannikolla. Minulla oli tapana mennä\n    heitä tervehtimään joka ilta ennenkuin tuli talvi. Nyt en voi mennä\n    sinne ennenkuin tulee jälleen kevät, mutta he ovat siellä kyllä\n    silloinkin jälellä; heidän tapaisensa ihmiset eivät koskaan muutu --\n    sepä juuri heissä onkin hauskaa.\n\n    Nora oli heistä ensimmäinen, johon tutustuin, ja sentähden luulen\n    pitäväni eniten hänestä. Hän asuu Andrews Lahden luona, ja hänellä\n    on musta tukka ja mustat silmät ja hän tietää kaikenlaista\n    Vellamosta ja vetehisestä ja merihirviöistä. Teidän pitäisi\n    kuulla, minkälaisia juttuja hän osaa kertoa. Ja sitten siellä on\n    Merimieskaksoiset. He eivät asu missään, he purjehtivat aina,\n    mutta usein he tulevat maihin juttuamaan minun kanssani. He ovat\n    kaksi verratonta velikultaa, ja he ovat nähneet kaiken maailman\n    asiat -- ja vielä enemmänkin. Tahdotteko kuulla, mitä kerran\n    tapahtui nuoremmalle Merimieskaksoiselle?\n\n    No niin, hän vellotteli vesillä ja purjehti, ja hän purjehti suoraan\n    kuuntiehyttä pitkin. Kuuntiehyt on se valojuova, jonka täysikuu\n    muodostaa vedenpinnalle noustessaan meren yläpuolelle, nähkääs\n    neiti. Niin, kuten sanottu, nuorempi Merimieskaksoisista, hän\n    purjehti kuuntiehyttä eteenpäin, kunnes hän tuli ylös kuuhun saakka,\n    ja kuussa oli pieni kultainen ovi, ja hän avasi sen, ja sitten hän\n    astui sisään. Kuussa hänellä oli joitakin hyvin ihmeellisiä\n    seikkailuja, mutta kirje venyisi liian pitkäksi, jos kertoisin\n    niistä teille.\n\n    Sitten meillä on Kultaneito luolassa. Eräänä päivänä löysin suuren\n    luolan alhaalta rannikolta, ja menin sen sisälle, ja hetkisen\n    kuluttua tapasin Kultaneidon. Hänellä on kullanhohtoinen tukka,\n    joka ulottuu aina hänen jalkoihinsa asti, ja hänen pukunsa\n    kimaltelee ja välkkyy kuin punaisin kulta. Ja kultaharppu hänellä\n    on, ja sitä hän soittelee päivät pitkät -- soiton voi kuulla\n    milloin tahansa rannalle, kun vain tarkasti kuuntelee, mutta\n    useimmat luulevat, että sen synnyttää vain tuuli, joka vinkuu\n    kallioitten välissä.\n\n    Noralle en ole koskaan kertonut Kultaneidosta. Hän ehkä pahastuisi.\n    Hän loukkaantuu jo silloinkin, kun vain liian kauan pakisen\n    Merimieskaksoisten kanssa.\n\n    Tavallisesti tapaan Merimieskaksoiset aina Mustan Lokin luona.\n    Nuorempi Merimieskaksoisista on hyvin kiltti ja ystävällinen, mutta\n    vanhempi voi välistä olla julman kiukkuisen näköinen. Minulla on\n    omat luuloni hänestä. Hän tahtoisi varmasti mielellään olla\n    merirosvo, jos hän vain tohtisi. Hänessä on jotain hyvin\n    salaperäistä. Kerran hän kirosi, mutta silloin minä sanoin, että\n    jos hän vielä käyttää niin rumia sanoja, niin ei hänen tarvitse\n    tulla maihin juttelemaan minun kanssani, sillä minä olen luvannut\n    isoäidille, etten koskaan seurustelisi sellaisten kanssa, jotka\n    kiroilevat. Silloin, tietääkös neiti, hän nolostui hyvänpäiväisesti,\n    ja hän sanoi, että jos vain soisin hänelle anteeksi, niin purjehtisi\n    hän minun kanssani auringonlaskuun saakka.\n\n    Ja seuraavana iltana, kun istuin Mustalla Lokilla, tuli vanhempi\n    Merimieskaksoisista purjehtien lumotussa laivassa, ja minä astuin\n    siihen. Laiva oli rakennettu pelkistä helmistä ja sateenkaarista,\n    se loisti kuin vaaleanpunaisen simpukan sisäpuoli, ja purjeet\n    olivat kuin kirkkain kuutamon hohde. Niin, ja sitten purjehdimme\n    aina auringonlaskuun saakka. Ajatelkaas, neiti, minä olen ollut\n    auringonlaskussa! Ja minkälaista neiti luulee siellä olevan sitten?\n    Auringonlaskun maa on pelkkiä kukkia, kuin yksi ainoa suuri\n    puutarha, ja pilvet ovat kukkalavoja. Me purjehdimme suureen\n    satamaan, ja minä astuin laivasta niitylle, jossa kasvoi voikukkia,\n    suuria kuin ruusut. Siellä viivyin hyvin kauan. Luulin olleeni\n    siellä lähes vuoden, mutta vanhempi kaksoisista sanoo sen kestäneen\n    vain muutamia minuutteja. Kas, asian laita on niin, että\n    auringonlaskun maassa on aikaa paljon viljemmälti kuin meillä.\n\n                         Neidin uskollinen oppilas Paul Irving.\n\n    P. S. Neiti kaiketi ymmärtää, ettei tämä kirje ole aivan totta?\n\n                                               Sama.\n\n\n\n\nXII.\n\nONNETTOMUUKSIEN PÄIVÄ.\n\n\nOikeastaan sen aloittivat edellisenä yönä useat unettomat ja\nlevottomat tunnit, mitkä aiheutuivat \"jomottavasta\" hammastaudista.\nKun Anna nousi vuoteelta hämyisen ja kolean talviaamun sarastaessa,\ntunsi hän, että elämä oli yksitoikkoista ja tyhjää ja kuivaa.\n\nHän kulki kouluun kaikkea muuta kuin leppeällä tuulella. Hänen\nposkensa oli ajettunut, ja pakotus ei ollut likimainkaan tauonnut.\nKoulusalissa oli kylmää ja savuista, sillä tuli ei tahtonut palaa,\nja lapset istua kyyröttivät sen edessä vilusta hytisevissä ryhmissä.\nAnna käski heidän mennä sisään istumaan -- tuimemmalla äänellä kuin\nmitä hän koskaan ennen oli käyttänyt. Anthony Pye mennä tassutti\npaikalleen teennäisen ylimielisin ilmein, kuten tavallisesti, ja Anna\nnäki hänen kuiskaavan jotakin vierustoverilleen ja sitten katsovan\nhäneen kiusoittavasti virnistäen.\n\nEi koskaan, tuntui Annasta, ollut ollut niin monta \"kirkuvaa\"\nkivikynää kuin juuri tänä aamuna, ja kun Barbara Shaw kapusi hänen\npulpettinsa ääreen näyttääkseen valmiiksi suoritettua laskuaan,\nkompastui hän hiililaatikkoon, mistä oli mitä onnettomimmat\nseuraukset. Hiilipalaset vierivät kaikkiin suuntiin lattialla,\nkivitaulu särkyi tuhansiksi sirpaleiksi, ja kun tyttö paran oli\nonnistunut kömpiä jaloilleen jälleen, saattoivat hänen noen mustaamat\nkasvonsa pojat puhkeamaan kaikuvaan nauruun.\n\nAnna kääntyi siitä läksykunnasta, jota hän paraillaan kuulusteli.\n\n-- Tiedätkö, Barbara, sanoi hän jääkylmällä äänellä, jos et voi\nliikkua kompastumatta, niin on totta tosiaan parasta, että jäät\nistumaan. On suuri häpeä sinun ikäisellesi tytölle käyttäytyä niin\nkömpelösti.\n\nBarbara raukka tepsutti takaisin paikalleen, ja esiinpyrkivät\nkyyneleet yhdessä noen kanssa tekivät hänen kasvonsa sekä\nsäälittäviksi että naurettaviksi katsella. Koskaan ennen ei ollut\nhänen rakastettu, hyväsydäminen opettajansa puhutellut häntä niin\nankarasti ja tylysti ja Barbara tuli syvästi murheelliseksi. Anna\nitse tunsi pienen omantunnon pistoksen, mutta se teki vain osaltaan\nhänen mielialansa vielä ärtyisemmäksi, ja toinen valmistava luokka\nmuistaa vielä tänä päivänä tunnin, joka silloin oli kulumassa, sekä\nsen armottoman \"typertymisen\" laskentotunnilla, joka sitten seurasi.\n\nKun Anna lyhyellä ja tuimalla äänellä saneli erästä lukua, saapui\nSaint Clair Donnell henki kurkussa.\n\n-- Sinä tulet puoli tuntia liian myöhään, Saint Clair, sanoi Anna\nankarasti. -- Kuinka ihmeessä se on voinut tapahtua?\n\n-- Hyvä neiti, minun täytyi auttaa äitiä vanukkaan sekottamisessa\npäivälliseksi, sillä me odotamme vieraita ja Clarice Almira on\nsairas, kuului Saint Clairin vastaus.\n\nSe lausuttiin täysin kunnioittavalla äänellä, mutta kuinka olikaan,\nsynnytti sekin suurta iloisuutta tovereissa.\n\n-- Istu paikallesi ja laske rangaistukseksi sivulla kahdeksankymmentä\nneljä olevat kuusi probleemaa, sanoi Anna.\n\nSaint Clair näytti hämmästyvän tuosta äänensävystä, mutta hän meni\naivan kiltisti pulpetilleen ja otti kivitaulunsa esille. Sitten\nhän livahutti salaa pienen paketin Joe Sloanelle toiselle puolen\nkäytävää. Anna tavoitti hänet itse teosta ja teki jonkun verran\nhätiköidyn johtopäätöksen paketin sisällyksestä.\n\nVanha rouva Hiram Sloane oli viime aikoina alkanut leipoa ja myydä\neräänlaisia \"pähkinäkakkuja\" eli nekkuja, tällä tavoin lisätäkseen\njokseenkin niukkoja tulojaan. Nekut olivat erikoisen viekoittelevia\npikkupojille, ja useiden viikkojen aikana Annalla ei ollut ollut\nniinkään vähän harmia niiden vuoksi. Kouluun mennessä oli poikien\ntapana jättää pienet säästörahansa Hiram rouvalle ja ottaa nekut\nmukaansa luokalle, jossa he koettivat syödä niitä ja kestitä\ntovereita niillä tunnin aikana.\n\nAnna oli julistanut, että jos he vielä toivat nekkuja mukanaan\nkouluun, otettaisiin kielletty tavara heiltä pois. Ja tässä istui\nsiitä huolimatta Saint Clair Donnell ja kurkotti aivan häikäilemättä\ntuollaista tavallista pakettia, käärittynä sini- ja valkojuovaiseen\npaperiin, jota Hiram rouvalla oli tapana käyttää -- aivan hänen\nsilmiensä edessä.\n\n-- Joseph, sanoi Anna tyynesti, tuo tänne tuo paketti.\n\nJoe totteli, peloissaan ja hämillään. Hän oli lihava ja palleroinen\npieni pojanveitikka, joka aina punastui ja änkytti, kun hän säikähti.\nKoskaan ei ole kukaan ollut rikollisemman näköinen kuin Joe parka\ntällä hetkellä.\n\n-- Viskaa se heti tuleen! käski Anna.\n\nJoe oli mitä surkeimman näköinen.\n\n-- Hy... hy... hyv... hyvä n... n... neiti, alkoi hän.\n\n-- Tee kuten sanon, Joseph, ilman mitään vastaväitteitä.\n\n-- M... mutta hy... hy... hyvä neiti, s... s... se... se... on...\nänkytti Joe epätoivon vallassa.\n\n-- Aikooko Joseph totella vai ei? Minä vain kysyn, sanoi Anna.\n\nTopakampaakin poikaa kuin Joe Sloanea olisi säikäyttänyt tämä ääni ja\npahaenteinen tuike opettajattaren silmissä. Tämä oli uusi Anna, jota\nei kukaan hänen oppilaansa ollut koskaan ennen nähnyt.\n\nJoe loi tuskastuneen katseen Saint Clairiin, meni uunin luo, avasi\nsuuren, neliskulmaisen luukun ja viskasi siitä sisään sini- ja\nvalkojuovaisen paketin, ennenkuin Saint Clair, joka oli hyökännyt\nylös, ennätti lausua sanaakaan. Sitten hän siirtyi syrjään -- juuri\nviime hetkessä.\n\nMuutaman silmänräpäyksen ajan eivät Avonlean koulun\nkauhistuneet oppilaat tienneet, oliko tapahtunut maanjäristys tai\ntulivuorenpurkaus. Viattoman näköinen paketti, jonka Anna liian\najattelemattomasti oli otaksunut sisältävän Hiram rouvan nekkuja,\nsisälsi sen sijaan valikoiman raketteja, räjähtimiä ja tulipyöriä.\nHerra Warren Sloane oli tuottanut niitä kaupungista edellisenä\npäivänä Saint Clair Donnellin isän mukana ja hänen tarkoituksensa oli\njuhlia syntymäpäiväänsä ilotulituksella. Raketit paloivat nyt hieman\nennen aikojaan paukkuen ja rätisten, ja tulipyörät, jotka lensivät\nulos avoimesta luukusta, surisivat sähisten ja säihkyen ympäri\nhuonetta.\n\nAnna vaipui tuolilleen, kauhusta kalpeana, ja kaikki tytöt pakenivat\nkirkuen pulpeteilleen. Joe Sloane seisoi kuin naulittuna lattialla\nkeskellä yleistä sekasortoa, ja Saint Clair, joka oli paennut\neteiseen, nauroi niin että hän oli aivan kaksinkerroin. Prillie\nRogerson sai pyörtymiskohtauksen, ja Annetta Bell alkoi ulvoa ja\nulista ikäänkuin hän olisi kadottanut koko vähäisen ymmärryksensä.\n\nTätä tuntui kestävän hyvän aikaa, vaikka itse asiassa oli kulunut\nvain pari minuuttia siihen kun viimeinen tulipyörä tummui ja asettui\nlepoon... Anna sai pian takaisin mielenmalttinsa ja juoksi avaamaan\novia ja ikkunoita ja laskemaan ulos kaiken pahanhajuisen savun, joka\ntäytti huoneen. Senjälkeen hän auttoi tyttöjä kantamaan tajuttoman\nPrillien eteiseen, jossa Barbara, haluten innokkaasti osoittautua\nhyödylliseksi, kaatoi sangollisen puoliksi jäätynyttä vettä Prillien\nkasvoille ja hartioille, ennenkuin kukaan ehti estää sitä.\n\nKului runsas tunti ennenkuin rauha palasi -- ja kuitenkin tunsivat\nkaikki, ettei räjähdyskään ollut selvittänyt opettajattaren henkistä\nilmakehää. Ei kukaan muu paitsi Anthony Pye tohtinut kuiskata\nsanaakaan. Ned Clayn kivikynä sattui \"kiljumaan\", kun hän laski\npitkää lukua, hän kohtasi Annan katseen ja toivoi, että lattia\navautuisi ja nielisi hänet. Se läksykunta, jolla oli maantiedettä,\nhoputettiin melkein koko maanosan läpi sellaista vauhtia, että he\nmenivät aivan päästä pyörälle. Läksykunta, jolla oli lauseoppia,\nkuuli subjektien ja objektien, adverbiaalien ja attribuuttien\nvilisevän korvissaan kuin pahimmat tennispallot. Ja Chester Sloane,\njoka oli kirjoittanut \"Islanti\" sanan kahdella i:llä, sai sellaisen\nojennuksen, että hän tunsi oikein lamautuneensa.\n\nAnna tiesi, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi ja että\njutulle naurettaisiin kymmenkunnan teepöydän ääressä samana iltana,\nmutta tietoisuus siitä kiukustutti häntä vain vielä enemmän.\nRauhallisemmassa mielentilassa hän olisi voinut nauraa koko touhulle\n-- joskin ehkä hieman väkinäisesti -- mutta nyt se oli mahdotonta.\nHän ei sen vuoksi ollut tietävinäänkään ja säilytti kylmän\nhalveksivan ilmeensä.\n\nKun Anna päivällisen jälkeen tuli kouluun takaisin, istuivat kaikki\nlapset tapansa mukaan paikoillaan, ja jokaisen kasvot olivat\nhartaasti kumartuneina kirjan yli, paitsi Anthony Pyen. Hän katsoi\nsuoraan kirjansa yli Annaan, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat\nuteliaisuudesta ja ilkeydestä. Anna veti opettajapöydän laatikon auki\nottaakseen sieltä liitupalasen, kun aivan hänen kätensä alta sangen\npirteä pikku rotta hypähti ylös laatikosta, loikkasi pöydän kannen\nyli ja hyppäsi alas lattialle.\n\nAnna kirkaisi ja peräytyi taaksepäin ikäänkuin se olisi ollut käärme,\nja Anthony Pye nauroi ääneen.\n\nSitten syntyi hiljaisuus -- hyvin painostava ja epämiellyttävä\nhiljaisuus. Annelta Bell punnitsi mielessään, puhjetako\nsuonenvedontapaiseen itkuun vaiko ei, varsinkin kun hän ei oikein\ntiennyt, minne rotta oli pujahtanut. Mutta hän päätti olla\nvälittämättä siitä. Ei varmaankaan ollut mitään järkeä siinä, että\nhän puhkeisi sydäntä vihloviin voivotteluihin ja nyyhkytyksiin\nhenkilön edessä, jolla oli niin kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät\nkuin Annalla juuri tällä hetkellä.\n\n-- Kuka pisti rotan minun laatikkooni? sanoi hän.\n\nHänen äänensä oli hyvin matala, mutta se saattoi väristyksen\nkulkemaan pitkin Paul Irvingin selkäpiitä. Joe Sloane kohtasi hänen\nkatseensa, tunsi itsensä rikolliseksi kiireestä kantapäähän ja\nsopersi innokkaasti:\n\n-- E... e... ei, n... n... neiti, e... e... en minä!\n\nAnna ei kiinnittänyt mitään huomiota onnettomaan Josephiin. Hän\nkatsoi Anthony Pyehin, ja Anthony Pye katsoi takaisin häneen,\nröyhkeästi ja osoittamatta nolostumisen jälkeäkään.\n\n-- Anthony, sinäkö sen teit?\n\n-- Niin, kyllä se on niin, vastasi Anthony uhmaillen.\n\nAnna otti karttakepin opettajanpöydältä. Se oli pitkä ja raskas\nkarttakeppi jotain kovaa puulajia.\n\n-- Tule tänne, Anthony.\n\nTämä ei ollut likimainkaan ankarin rangaistus, minkä Anthony Pye oli\nsaanut kärsiä. Anna, yksinpä syvästi loukkaantunut ja kiihtynytkin\nAnna, mikä hän oli tällä hetkellä, ei olisi koskaan voinut julmalla\ntavalla rangaista lasta. Mutta karttakeppi sattui tuntuvalla tavalla,\nja lopulta itse Anthonynkin uhmaileva mieli murtui: hän vääntelehti,\nkasvot vääristyneinä, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\nAnna tunsi äkkiä omantunnonvaivoja, laski karttakepin kädestään ja\nkäski Anthonyn menemään paikalleen. Itse hän istuutui häpeissään ja\nkatuvaisena ja katkerasti nöyryytettynä. Hänen tulinen kiukkunsa oli\nlauhtunut, ja hän olisi antanut paljon jos hän olisi saanut etsiä\nkevennystä kyynelistä. Niin olivat menneet menojaan kaikki ne kauniit\naikomukset, joita hän aina oli toitottanut -- hän oli todenteolla\nlyönyt oppilastaan!... Kuinka voitonriemuinen Jane olisikaan!\nJa kuinka vahingoniloisesti herra Harrison virnistäisikään! Ja\nvielä pahempi, katkerin ajatus kaikista -- hän oli kadottanut\nviimeisen toivonsa voittaa puolelleen Anthony Pye. Nyt ei hän\nluonnollisestikaan koskaan enää tulisi pitämään hänestä.\n\nJättiläisponnistuksin Anna pidätti kyyneleensä, kunnes hän tuli\nkotiin illalla. Silloin hän sulkeutui idänpuoliseen vinttikamariin ja\nitki kaikki omantunnonvaivansa ja pettyneet toiveensa päänaluseensa\n-- itki niin kauan, että Marilla tuli levottomaksi, naputti ovelle,\npakotti laskemaan itsensä sisään ja vaati saada tietää, mikä häntä\nvaivasi.\n\n-- Ah, se minua vaivaa, että minulla on niin paljon kaduttavaa,\nnyyhkytti Anna. -- Mikä onnettomuuden päivä onkaan ollut tänään,\nMarilla. Olen niin häpeissäni itseni vuoksi. Kadotin kaiken\nitsehillintäkykyni ja sivalsin Anthony Pyetä karttakepillä.\n\n-- No, sepä nyt oli kerrassaan hauskaa kuulla, sanoi Marilla\npäättävällä äänellä. -- Se sinun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.\n\n-- Ah ei -- ei toki, Marilla. Ja minä en voi käsittää, kuinka koskaan\nenää voin katsoa lapsia silmiin... Tunnen, että olen nöyryyttänyt\nitseäni maan tomuun saakka. Et aavista, miten häijy ja ilkeä ja\nhirveä minä olin... En voi unohtaa Paul Irvingin silmien ilmettä --\nhän näytti niin hämmästyneeltä ja pahastuneelta. Ah, Marilla, olen\nnähnyt niin paljon vaivaa ollakseni kärsivällinen ja voittaakseni\nAnthonyn sydämen -- ja nyt tämä kaikki ei ole ollut kerrassaan\nmiksikään hyödyksi.\n\nMarilla siveli työn kangistamalla ja kovettamalla kädellään niin\nihmeellisen pehmeästi tytön kiiltävää, nyt pörröistä tukkaa. Kun\nAnnan nyyhkytykset jonkun verran olivat asettuneet, sanoi hän hyvin\nlempeällä äänellä:\n\n-- Sinä panet kaikki asiat ja tapahtumat aivan liiaksi pahaksesi,\nAnna. Kaikki me teemme erehdyksiä -- mutta ne joutuvat unohduksiin.\nJa onnettomuuden päiviä sattuu jokaiselle ihmiselle... Mitä tulee\nAnthony Pyehin, niin mitäpä sinun tarvitsee välittää siitä, ettei hän\npidä sinusta? Saat asettua sen yläpuolelle. Hänhän onkin muuten ainoa.\n\n-- En voi sille mitään. Tahdon, että kaikki pitävät minusta, ja olen\nniin loukkaantunut ja pahoillani, ellei joku tee sitä. Ja nyt tulee\nAnthony vihaamaan minua kuin ruttoa. Ah, kuinka idioottimaisesti\nkäyttäydyin tänään, Marilla. Nyt kerron sinulle koko jutun.\n\nMarilla kuunteli koko kertomusta ja jos hänen suunsa nytkähteli\neräissä kohdissa, niin jäi se Annalta huomaamatta. Kun ei ollut enää\nmitään kerrottavaa, sanoi hän hilpeästi:\n\n-- Älä huolehdi, kultaseni! Nyt on tämä päivä lopussa, ja huomenna\ntulee uusi -- ilman mitään erehdyksiä, kuten sinulla itselläsi oli\ntapana sanoa ennen muinoin. Tule nyt alas syömään illallistasi!\nSaatpa nähdä, että hyvä kupillinen teetä ja nuo luumuhillolla\ntäytetyt murokakut, jotka tein päivällä, virkistävät sinua.\n\n-- Luumuhillolla täytetyt murokakut eivät paranna sairasta mieltä,\nsanoi Anna synkästi.\n\nMutta Marillan mielestä oli kuitenkin hyvä merkki, että hän oli siinä\nmäärin toipunut, että voi käyttää kirjailijan sanoja.\n\nRattoisa illallispöytä, kaksoisten iloiset kasvot ja Marillan\nvoittamattomat luumuleivokset -- joista Davy pisti poskeensa neljä\n-- virkistivät joka tapauksessa häntä huomattavasti. Hän nukkui\nsinä yönä hyvin ja heräsi aamulla havaiten, että sekä hänessä että\nmaailmassa oli tapahtunut muutos. Oli satanut lunta verkalleen ja\ntaukoamatta kaikkina vuorokauden pimeinä tunteina, ja ihana valkeus,\njoka kimalteli viileässä auringonpaisteessa, oli armelias vaippa,\njoka peitti kaikki menneisyyden erehdykset ja nöyryytykset.\n\n    \"Nousevan päivän kultainen kutsu on näin:\n    Alkaos jälleen uljain mielin, pystyssä päin!\"\n\nlauloi Anna pukeutuessaan.\n\nLumen vuoksi hänen täytyi mennä kouluun suurta valtatietä myöten, ja\nhänen mielestään hänellä oli suunnattoman huono onni, kun Anthony\nPyen piti tulla taapertaa tietä pitkin juuri kun hän ennätti alas\nVihervaaran oikotieltä. Hän tunsi olevansa niin pahoilla mielin,\nkuin jos osat olisivat vaihtuneet -- mutta hänen sanomattomaksi\nhämmästyksekseen Anthony ei ainoastaan nostanut lakkiaan -- mitä hän\nei koskaan ennen ollut tehnyt -- vaan sanoi aivan luontevasti:\n\n-- Tie on tänään vähän vaivaisessa kunnossa, eikö totta? Saanko\nkantaa neidin kirjoja?\n\nAnna luovutti kirjansa ja tuumi itsekseen, oliko hän oikein\nhereillä... Anthony kulki edelleen äänettömyyden vallitessa kouluun,\nmutta kun Anna otti takaisin kirjansa, hymyili hän pojalle -- ei\ntuota hieman jäykkää opettajatarhymyä, jota hän ei koskaan ollut\nkatsonut voivansa kieltää edes häneltä, vaan täysin luonnollista\nja oikein sydämellistä hymyä. Anthony hymyili -- ei, jos totuus\non sanottava julki, Anthony irvisti takaisin. Irvistyksenhän ei\ntavallisesti katsota ilmaisevan erikoisen suurta kunnioitusta, mutta\nAnnalle tuli yhtäkkiä sellainen tunne, että vaikkakaan hän ei olisi\nvoittanut Anthonyn sympatiaa, oli hän kuitenkin tavalla tai toisella\nsaavuttanut hänen kunnioituksensa.\n\nRouva Rakel Lynde pistäytyi talossa seuraavana lauantaina ja vahvisti\ntämän luulon.\n\n-- Voitko ajatella, Anna, että olet nyt saanut ystävän Anthony\nPyestä. Hän sanoo, että sinä \"sivalsit häntä yhtä navakasti kuin jos\nolisit ollut mies.\"\n\n-- En olisi luullut, että voittaisin hänen ystävyytensä antamalla\nhänelle selkään, sanoi Anna hieman surumielisesti, tietäen hyvin,\nettä se aatteellinen pohja, jolle hän oli rakentanut, oli järkkynyt.\n-- Koko juttu tuntuu minusta niin käsittämättömän nurinkuriselta...\nJa olen varma siitä, että se sääntö, jota olen noudattanut, pitäen\nystävällisyyttä lähtökohtanani, ei voi olla väärin.\n\n-- Ei, mutta ne, joitten nimi on Pye, ovat poikkeuksena jokaisesta\ntunnetusta säännöstä. Niin on asia, päätti Rakel rouva suurella\nvarmuudella.\n\nHerra Harrison sanoi: -- Tiesinhän, että ennemmin tai myöhemmin näin\nkävisi! -- kun hän sai kuulla jutun, ja Jane ei pitänyt itseään liian\nhyvänä ollakseen kelpo lailla pisteliäs vanhalle Anna ystävälleen.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKÄVELYLLÄ METSÄSSÄ.\n\n\nMatkalla Mäntymäelle Anna tapasi Dianan, joka oli menossa\nVihervaaralle. He tapasivat juuri siinä missä sammalpeittoisista\nvanhoista pölkyistä muodostettu silta vie puron yli Kummitusmetsän\nalapuolella, ja he istuutuivat Metsänymfin lähteen reunalle, jossa\nhennot sanajalat kehittivät auki poimuisia lehtiään ikäänkuin pienet\nviheriät keijukaiset, jotka heräsivät pienestä uinahduksesta.\n\n-- Olin juuri matkalla sinun luoksesi pyytääkseni sinua auttamaan\nsyntymäpäiväni vietossa sunnuntaina, virkkoi Anna.\n\n-- Syntymäpäiväsi? Sinun syntymäpäiväsihän oli maaliskuussa!\n\n-- Niin, sitä en voi auttaa, nauroi Anna. -- Jos vanhempani olisivat\nneuvotelleet minun kanssani, olisi asia järjestetty aivan toisella\ntavoin. Olisin luonnollisestikin halunnut syntyä keväällä, mutta\nvasta myöhemmin kielojen ja orvokkien seurassa. Sentähden tahdon\nkaikesta huolimatta viettää syntymäpäivääni nyt, kun metsä on\nviheriä. -- Priscilla tulee kotiin lauantaina, ja myöskin Jane\ntulee olemaan kotona. Menemme kaikki neljä metsään ja vietämme\nihanan päivän tutustuaksemme kevääseen. Emme likimainkaan tunne\nvielä metsää oikein, arvelen minä... On niin monta yksinäistä ja\nkätkettyä paikkaa, jotka tahdon tutkia. Minulla on se tunne, että\non kymmenittäin kauniita metsänaukeamia ja viidakkoja, joihin kyllä\nolemme voineet katsahtaa, mutta joita emme koskaan ole oikein tarkoin\ntutkineet. Seurustelemme auringonpaisteen ja tuulenhenkäysten kanssa\nkoko päivän ja viemme kevään kotiin sydämissämme.\n\n-- Se kuulostaa kauhean hauskalta, sanoi Diana, jonka\nmielikuvituksella ei koskaan ollut sellaista rohkeata lennokkuutta\nkuin Annan. -- Mutta etkö luule, että muutamissa paikoissa on kelpo\nlailla kosteata maassa?\n\n-- Silloin otamme kalossit, sanoi Anna, ja sillä oli se vaikeus\nsyrjäytetty. -- Ja minä aioin pyytää sinua tulemaan minun luokseni\nvarhain lauantaiaamuna auttamaan minua eväslaukun kuntoon\npanemisessa. Saan mukaani niin oivallisia herkkuja, sen saat\nuskoa -- sellaisia, jotka juuri sopivat kevääseen -- hyytelöllä\ntäytettyjä mantelikierukoita ja kermamunkkeja ja vaaleanpunaisella ja\nkeltaisella kuorrutettuja puolikuita ja nuorisonleivoksia... Vähän\nvoileipiä meidän kai myöskin on otettava mukaan, vaikka ne ovatkin\nsangen proosallisia... Mutta voihan ainakin panna niiden päälle\njotain hyvää.\n\nLauantai vaikeni ja osoittautui ihanteelliseksi retkeily-päiväksi --\naurinkoinen päivä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen ja kisaileva\ntuulenhenki leyhki yli ketojen ja hedelmäpuutarhojen. Jokaista\naurinkoista rinnettä ja niittymaata peitti vielä hento vihannuus,\njosta kukkaset loistivat kuin tähdet.\n\nHerra Harrison, joka äesti peltoa talonsa vieressä ja tunsi hieman\nkevään lumovoimaa hänkin tasaisessa eikä lainkaan kuohuvassa\nveressään, näki neljän koreja kantavan tytön tulla sipsuttavan\nsen pellonkulmauksen poikki, joka oli tuuhean koivu- ja kuusihaan\nvieressä. Heidän heleät äänensä ja naurunsa kaikuivat hänen korviinsa.\n\n-- On niin helppo olla onnellinen tämän kaltaisena päivänä, sanoi\nAnna filosofoiden hänelle ominaiseen tapaan. -- Koettakaamme tehdä\ntästä oikein ihana päivä, tytöt, päivä, johon aina voimme katsoa\ntaaksepäin ihastuksen tuntein. Etsikäämme kauneutta ja sulkekaamme\nsilmämme kaikelta muulta. \"Huolet ja harmit, väistykäätte!\" Jane,\nsinä ajattelet juuri nyt jotain, joka meni hullusti koulussa tänään.\n\n-- Kuinka voit sen tietää? huudahti Jane hämmästyneenä.\n\n-- Ymmärrän kaiketi hiukan ilmeitä... Juuri tuota samaa olen usein\nhuomannut omissa kasvoissani. Mutta karkoita se pois, niin olet\nkiltti! Se kestää kyllä maanantaihin saakka -- ja ellei kestä, niin\nsitä parempi! Oi tytöt, tytöt, katsokaa tuota mätästä, jota peittää\norvokkien runsaus! Se on jotakin muistojen taulukokoelmaan! Kun tulen\nkahdeksankymmenvuotiaaksi -- jos koskaan pääsen niin pitkälle --\nsuljen silmäni ja näen orvokit edessäni aivan samanlaisina kuin näen\nne nyt. Tämä on ensimmäinen kaunis lahja, jonka päivämme on meille\nlahjoittanut.\n\n-- Jos suudelman voisi nähdä, luulisin sen olevan orvokin näköisen,\nsanoi Priscilla.\n\nAnna punastui hiusmartoa myöten.\n\n-- Teit oikein lausuessasi julki tuon ajatuksen, Priscilla, sensijaan\nettä olisit vain ajatellut sen ja pitänyt sen itselläsi! Tämä maailma\nolisi melkoista mielenkiintoisempi paikka -- vaikka se tietenkin on\nkelpo lailla huvittava muutenkin -- jos ihmiset aina toisivat ilmi\nsisimmät ajatuksensa.\n\n-- Ajan pitkään se ei kylläkään olisi kaikille eduksi, pelkään minä,\nsanoi Jane sangen järkevästi.\n\n-- Se voi kyllä olla totta, mutta silloin he saisivat syyttää\nitseään, jos he ajattelisivat tuhmia ja rumia asioita. Me voimme\njoka tapauksessa lausua ilmi ajatuksemme tänään, sillä meillä tulee\nolemaan pelkkiä kauniita ajatuksia. Jokainen saa sanoa juuri sitä,\nmikä hänen mieleensä juolahtaa.\n\nSe on keskustelua. Kas, tuossa on pieni polku, jota en ole koskaan\nennen nähnyt. Katsokaamme, mihin se menee.\n\nPolku kiemurteli monissa polvekkeissa, se oli niin kapea, että\ntyttöjen piti kulkea \"kuin köyhän talon porsaat\", ja silloinkin\nmännynoksat viuhtoivat heitä kasvoihin. Mäntyjen juurilla oli\nsametinpehmeitä sammalmättäitä, ja kauempana, jossa puut olivat\nmatalampia ja harvempia, peitti maata rehevän vihannuuden runsaus.\n\n-- Mikä paljous elefantinkorvia! huusi Diana. -- Minä poimin\nkokonaisen vihon, ne ovat niin kauniita.\n\n-- Kuinka ovat noin herttaiset ja höyhenkeveät lehdet koskaan voineet\nsaada noin hirveän nimen? ihmetteli Priscilla.\n\n-- Lienee käynyt niin, että se henkilö, joka ensin keksi nimen, oli\njoko kokonaan vailla mielikuvitusta tai myöskin omasi aivan liiaksi\nsitä, sanoi Anna. -- Oi, tytöt, katsokaa tätä!\n\n\"Tämä\" oli aivan pienoinen metsälampi keskellä niittyä, ja siihen\npäättyi polku. Myöhemmin kesällä se luultavasti olisi kuivunut\nja sen uomaa olisivat peittäneet korkeina keinuvat saraheinät ja\nsanajalat, mutta nyt se lepäsi siinä kuin kiiltävä kuvastin, pyöreänä\nkuin teevati ja kirkkaana kuin kristalli. Solakoitten, nuorien\nkoivujen kehystämänä se seisoi, ja sinipunervat kurjenmiekat kukkivat\nvedenreunamilla.\n\n-- Kuinka sievä! sanoi Jane.\n\n-- Tanssikaamme sen ympärillä kuin metsänneidot, huusi Anna, laski\nmaahan korinsa ja ojensi kätensä.\n\nMutta tanssista ei tullutkaan mitään, sillä maa upotti, ja Jane\npudotti kalossinsa.\n\n-- Ei voi olla metsänneito, jos on laahustettava kalossit jalassa,\nselitti hän.\n\n-- Meidän täytyy keksiä joku nimi tälle paikalle, ennenkuin lähdemme\ntäältä, virkkoi Anna. -- Jokainen ehdottaa yhden nimen, ja sitten\nvedämme arpaa. Diana!\n\n-- Koivulampi, ehdotti Diana heti.\n\n-- Kristallijärvi, arveli Jane.\n\nAnna, joka seisoi heidän takanaan, rukoili katseellaan Priscillaa\nesittämään hyväksyttävämpiä ehdotuksia, ja Priscilla vastasi\ntähän luottamukseen ehdottamalla nimeä \"Välkkyvesi\". Anna äänesti\n\"Keijukaisten kuvastinta\".\n\nNimet kirjoitettiin tuohikaistaleille lyijykynällä, jonka\nopettajaneiti Jane veti esiin taskustaan, ja tuohikaistaleet\npantiin Annan hattuun. Sitten Priscilla sulki silmänsä ja \"veti\".\n\"Kristallijärvi\" -- luki Jane ääneen voitonriemuisella äänellä.\nKristallijärvi se saikin olla, ja jos Anna arvelikin, että sattuma\noli tehnyt pahan kepposen pienelle arpalipulle, niin piti hän tämän\najatuksen omanaan.\n\nTytöt raivasivat edelleen tiensä tiheitten pensaikkojen läpi ja\ntulivat herra Silas Sloanen nyt vielä sangen hentokasvuiselle\napilanurmikolle. Sen toiselta puolen he löysivät uuden polun, joka\nkiemurteli ylös metsään, ja he päättivät \"tutkia\" senkin. Ensiksi,\nlaidunmaan läheisyydessä, tuli luonnollinen holvikatos, jonka\nmuodostivat kukkivien metsäkirsikkapuiden lehdet. Tytöt ripustivat\nhattunsa käsivarsilleen ja seppelöivät hiuksensa kermanvalkoisilla,\nhöyhenkeveillä kukilla. Sitten polku teki äkillisen mutkan ja\nsukelsihe sankkaan ja tummaan havumetsään. He kulkivat nyt hämärässä,\njoka oli niin pimeä, ettei se laskenut lävitseen ainoatakaan\nauringonsädettä eikä pilkahdustakaan sinisestä taivaasta.\n\n-- Täällä asuvat ilkeät haltiat, mustat keijukaiset, kuiskasi Anna.\n-- Ne ovat häijyjä ja pahansuopia, mutta ne eivät voi vahingoittaa\nmeitä, sillä niillä ei ole lupa tehdä mitään pahaa keväällä. Tuolta\ntirkisti yksi meihin tuon vanhan ryhmyisen petäjän oksansakaralta, ja\nettekö nähneet kokonaista laumaa heitä tuolla suurella täplikkäällä\nsienellä, jonka sivu juuri menimme? Hyvät haltiat ovat aina\nauringonpaisteisilla paikoilla.\n\n-- Ah, kunpa sentään olisi keijukaisia ja haltiattaria! sanoi Jane.\n-- Eikö olisikin hauskaa saada toivoa kolme toivomusta -- niin,\nvaikkapa vain yksi ainokainenkin? Mitä te toivoisitte, tytöt, jos\ntietäisitte, että tuo toivomus toteutuisi? Minä toivoisin, että\nolisin rikas ja kaunis ja sukkela.\n\n-- Minä toivoisin, että olisin pitkä ja solakka, sanoi Diana.\n\n-- Minä toivoisin olevani kuuluisa, sanoi Priscilla.\n\nAnna ajatteli tukkaansa, mutta karkoitti sitten tämän ajatuksen\nmitättömänä ja arvottomana.\n\n-- Minä toivoisin, että olisi aina kevät -- kaikkien sydämissä, ja\nkoko elämässämme, virkkoi hän.\n\n-- Oh, sanoi Priscilla, tuohan olisi samaa kuin toivoa, että maailma\nolisi taivaan kaltainen.\n\n-- Vain osa taivaasta. Muissa osissa olisi kyllä kesä ja syksy\n-- niin, ja vieläpä hieman talveakin. Luulen, että haluan kyllä\nkimaltelevia lumikenttiä ja valkeata huurretta välistä taivaassa...\nEtkö sinäkin, Jane?\n\n-- Minä -- minä en oikein tiedä... sanoi Jane hieman vaivaantuneena.\n\nJane oli kiltti tyttö, valtiokirkon jäsen, joka omantunnontarkasti\nkoetti elää opetustensa mukaisesti ja uskoi kaikkeen, mitä hänelle\noli opetettu. Mutta taivasta hän ei kuitenkaan ajatellut enempää kuin\nsuorastaan pakko vaati.\n\n-- Minnie May kysyi minulta taannoin, kävisimmekö taivaassa joka\npäivä parhaisiin pukuihimme puettuina, nauroi Diana.\n\n-- Ja sinä sanoit kai, että kävisimme?\n\n-- Oh, varjelkoon -- en! Sanoin hänelle, että siellä emme lainkaan\najattelisi vaatteitamme.\n\n-- Kyllä, minä luulen sentään että ajattelemme -- pikku\nhiukkasen, sanoi Anna vakavasti. -- Me ennätämme siihen kyllä\nkoko iankaikkisuuden aikana ilman että meidän sen vuoksi on\npakko laiminlyödä tärkeämpiä asioita. Luulen, että me kaikki\ntulemme olemaan hyvin kauniissa puvuissa -- tai asuissa olisi\nkai sopivin sana. Kaikkein ensiksi käyttäisin vaaleanpunaista\nmuutamia vuosisatoja -- niin pitkän ajan tarvitsisin kyllästyäkseni\nsiihen, siitä olen varma. Olen niin suunnattomasti ihastunut\nvaaleanpunaiseen, mutta en voi koskaan käyttää sitä tässä maailmassa.\nTeillä muilla voi olla laahustavia valkeita, mutta minulla tulee\nolemaan laahustavia vaaleanpunaisia pukuja.\n\nPolku vei kuusien ohi aurinkoiseen pikku aukeamaan, jossa kapea\npölkkysilta vei puron yli. Sitten näkyi hurmaava päivänpaisteinen\npyökkimetsä, jossa ilma oli kuin läpikuultavaa kultaista viiniä,\nlehvät tuoreita ja vihreitä ja sammaleinen maa värähtelevistä\npäivänpaistetäplistä kokoonpantua mosaiikkia. Sitten seurasi vielä\nuseita metsäkirsikkapuita ja pieni laakso, täynnä huojuvia notkeita\nkuusia, ja senjälkeen harju, niin jyrkkä, että tytöt hengästyivät\nkiivetessään sitä ylös. Mutta kun he tulivat huipulle ja näkivät\nvapaat lakeudet ympärillään, odotti heitä kaikista kaunein yllätys.\n\nHeidän alapuolellaan levisivät pellot ja niittymaat, jotka kuuluivat\nCarmodyn ylätien varrella oleviin maataloihin. Aivan heidän edessään,\nkoivujen ja mäntyjen kehystämänä, mutta avautuneena etelää kohti,\noli pieni aidattu alue ja siinä puutarha -- tai entinen puutarha.\nLuhistumaisillaan oleva kiviaitaus, jota yltyleensä peittivät\nsammalet ja ruoho, ympäröi sitä. Pitkin itäistä sivua kohosi rivi\nistutettuja kirsikkapuita, jotka yltä päältä olivat lumivalkeitten\nkukkien peitossa. Vielä voi erottaa jälkiä vanhoista hiekkakäytävistä\nja kaksinkertaisesta ruusurivistä keskellä puutarhaa, mutta muuten\nkoko maa oli ikäänkuin suuri matto valkeita ja keltaisia narsisseja,\njotka ylenpalttisessa runsaudessaan keinuivat hoikissa varsissaan\nmehevän nurmikon yläpuolella.\n\n-- Oi, kuinka suunnattoman kaunista! huudahti kolme tyttöä.\n\nAnna vain seisoi ja katsoi paljon puhuvan äänettömyyden vallitessa.\n\n-- Kuinka ihmeessä voi olla mahdollista, että täällä kaukana on ollut\npuutarha? sanoi Priscilla hämmästyneenä.\n\n-- Se on varmaan Hester Grayn puutarha, sanoi Diana. -- Olen kuullut\näidin kertovan siitä, mutta en ole koskaan nähnyt sitä, enkä olisi\nuskonut, että se vielä oli olemassa. Oletko kuullut tuon tarinan,\nAnna?\n\n-- En, mutta nimi tuntuu minusta tutulta.\n\n-- Niin, olet kai nähnyt sen kirkkomaalla. Hän on haudattuna tuohon\nkauniiseen kulmaukseen poppelien alle. Muistathan tuon pienen\nkiven, johon on hakattu pari avonaista porttia ja sanat: \"Pyhitetty\nkaksikymmentäkaksi-vuotiaan Hester Grayn muistolle\". Jordan Gray\non haudattuna aivan viereen, mutta hänellä ei ole mitään kiveä.\nAjatella, ettei Marilla koskaan ole kertonut sinulle tästä, Anna!\nLuonnollisestikin -- siitä on kulunut kolmekymmentä vuotta, ja kaikki\novat unohtaneet...\n\n-- Jos on olemassa tarina, täytyy meidän kuulla se, sanoi Anna.\n-- Istuutukaamme tänne narsissien keskeen, ja Diana kertoo. Oh,\ntytöt, niitähän kasvaa sadoittain -- ne ovat levinneet sekä ruoho\nvalleille että muinaisille kukkapengermille... Näyttää siltä kuin\nolisi puutarha peitetty matolla, joka on kudottu päivänpaisteesta\nja kuutamosta sekaisin! Tämä oli totta tosiaankin löytö! Ajatella,\nettä olen asunut tällä seudulla kuusi vuotta, enkä koskaan ole\naavistanutkaan tätä! Ala nyt, Diana!\n\n-- Kauan sitten, alkoi Diana, omisti tämän maatilan vanha herra\nDavid Gray. Mutta hän ei asunut täällä -- hän asui siellä missä\nSilas Sloane asuu nyt. Hänellä oli yksi ainoa poika, Jordan, ja\nhän matkusti eräänä talvena Bostoniin hakemaan työtä, ja siellä\nollessaan hän rakastui tyttöön, jonka nimi oli Hester Murray. Hän oli\napulaisena eräässä kauppapuodissa, mutta hän ei viihtynyt toimessaan.\nHän oli syntynyt maalla, ja sinne hän ikävöi aina takaisin.\n\nKun Jordan kosi häntä, sanoi tyttö, että hän mielellään tahtoisi\ntulla hänen omakseen, jos Jordan veisi hänet kauas johonkin\nhiljaiseen paikkaan, jossa hän näkisi vain niittyjä ja metsää. Ja\nsilloin Jordan toi hänet Avonleaan. Ja totta on, että Hester oli\nhyvin hento eikä juuri kyennyt hoitamaan taloaan, mutta äiti sanoo,\nettä hän oli hyvin herttainen ja suloinen, ja Jordan ihan jumaloi\nmaata, jolla hän asteli. Niin, sitten herra Gray antoi Jordanille\ntämän maatilan, ja hän rakensi sinne soman pikku talon, ja siinä\nJordan ja Hester asuivat neljä vuotta. Hän pysyi melkein aina kotona,\nja tuskin kukaan kävi häntä tervehtimässä paitsi äiti ja rouva\nLynde. Jordan pani kuntoon tämän puutarhan hänelle, ja siihen hän\noli kerrassaan ihastunut, ja siellä hän oleskeli miltei alituisesti.\nTaloutta hän ei paljon ymmärtänyt, mutta hän osasi erinomaisesti\nkäsitellä kukkia.\n\nSitten hän sairastui. Äiti sanoo, että hänellä varmaankin oli\nkeuhkotauti jo ennen tänne tuloansa. Hän ei koskaan paneutunut\nvuoteeseen, mutta hän kuihtui kuihtumistaan. Jordan ei tahtonut\nottaa ketään häntä hoitamaan. Kaiken sellaisen hän toimitti itse, ja\näiti on sanonut, että hän oli niin hellä ja varovainen kuin nainen.\nJoka ilta hän kääri hänet suureen huiviin ja kantoi hänet ulos\npuutarhaan, ja siellä hän makasi penkillä, tyynyjä pään alla, ja\nsanoi, että hänellä oli niin hyvä... Ihmiset sanovat, että hänellä\noli tapana antaa Jordanin polvistua viereensä joka aamu ja ilta ja\nrukoilla yhdessä hänen kanssaan, että hän, kun hänen hetkensä oli\ntullut, saisi kuolla ulkona puutarhassa. Ja hänen rukouksensa tuli\nkuulluksi. Eräänä päivänä Jordan kantoi hänet ulos penkille ja poimi\nsitten kaikki ruusut, jotka olivat puhjenneet yön aikana, ja laski ne\nhänen ylleen. Ja silloin Hester hymyili hänelle -- ja painoi silmänsä\nkiinni. Ja niin, lopetti Diana, ei häntä ollut enää.\n\n-- Ah, kuinka herttainen tarina, huokasi Anna ja kuivasi kyyneleensä.\n\n-- Mitä tuli Jordanista? kysyi Priscilla.\n\n-- Hän myi talon, kun Hester oli kuollut, ja meni takaisin Bostoniin.\nHerra Jabez Sloane osti paikan ja muutti pikku talon maantien\nviereen. Jordan kuoli noin kymmenen vuotta myöhemmin, ja hänet\nvietiin kotiin ja haudattiin Hesterin rinnalle.\n\n-- En voi käsittää, kuinka hän voi tahtoa asua täällä, niin kaukana\nkaikesta, sanoi Jane.\n\n-- Oh, voin sen aivan hyvin ymmärtää, sanoi Anna miettiväisenä. --\nItse puolestani en juuri haluaisi asettua tänne koko elämäkseni,\nsillä vaikka rakastankin niittyjä ja metsää, niin seurustelen myöskin\nhyvin mielelläni ihmisten kanssa. Mutta minä voin täydellisesti\nasettua Hesterin kannalle. Hän oli lopen väsynyt suuren kaupungin\nhälinään ja kaikkiin ihmisjoukkoihin, jotka tulivat ja menivät\neivätkä koskaan välittäneet hänestä. Hän ikävöi vain päästä\nerilleen kaikesta siitä ja päästä johonkin hiljaiseen, viheriään\nja ystävälliseen paikkaan, jossa hän voisi levätä. Ja hän löysi\njuuri sitä, mitä hän kaipasi -- ja se on sellaista, mikä varmaankin\ntapahtuu hyvin harvoille ihmisille... Hänellä oli neljä ihanaa vuotta\nennen kuolemaansa -- neljä täydellisen onnen vuotta, niin että kyllä\nhän on enemmän kadehdittava kuin säälittävä... Ja sitten -- saada\nsulkea silmänsä ja nukahtaa pois ruusujen keskellä, luonaan se,\njosta pitää eniten maailmassa, katsellen niin hellästi -- oi, minun\nmielestäni se oli niin kaunista!\n\n-- Hän istutti nuo kirsikkapuut tuolla kaukana, sanoi Diana. -- Hän\nsanoi äidille, ettei hän eläisi niin kauaa, että hän ehtisi syödä\nniiden hedelmiä, mutta hän halusi mielellään kuvitella, että jokin,\njonka hän oli istuttanut, eläisi ja puolestaan kaunistaisi maailmaa,\nsitten kun hän itse oli kuollut.\n\n-- Olen niin iloinen siitä että satuimme kulkemaan tähän suuntaan,\nsanoi Anna loistavin silmin. -- Mehän vietämme tänään minun omaa\nvalitsemaani syntymäpäivää, ja tämä puutarha ja sen tarina on paras\nsyntymäpäivälahja, jonka olisin voinut saada. Onko äitisi koskaan\nsanonut sinulle, minkä näköinen Hester Gray oli, Diana?\n\n-- Ei -- ainoastaan, että hän oli sievä.\n\n-- Sepä oli hauskaa -- sillä silloin voin itse mielessäni luoda kuvan\nsiitä, miltä hän näytti, tarvitsematta ottaa mukaan mitään tunnettuja\ntosiasioita. Luulen, että hän oli hyvin notkea ja hento, ja että\nhänellä oli pehmeä, lainehtiva tumma tukka ja suuret, lempeät, arat,\nruskeat silmät ja hieman surumieliset, kalpeat kasvot.\n\nJäljellä olevan osan iltapäivää tytöt viettivät harhaillen Hesterin\npuutarhan ympärillä olevassa metsässä ja kedoilla, ja monta\nhupaista pikku soppea ja käytäväpolkua he löysivät. Kun heille tuli\nnälkä, niin he avasivat eväskorinsa ja söivät päivällistä kaikkein\nkauneimmalla paikalla -- solisevan puron rantajyrkänteellä, jossa\nvalkorunkoiset koivut kohosivat pitkästä tuuheasta heinikosta.\n\nTytöt istuutuivat mättäille koivujen viereen ja tekivät kaikkea\nkunniaa Annan herkuille, ja myöskin \"proosalliset\" voileivät\nnauttivat suurta arvonantoa ahneitten nuorten retkeilijäneitosten\npuolelta, joitten ruokahalua oli vielä lisännyt pitkä kävelymatka\nraittiissa ilmassa. Anna oli ottanut mukaansa limonaadia ja laseja\nvierailleen, mutta itse hän joi vain kylmää vettä purosta, jota hän\nnouti itselleen pienellä koivuntuohesta tehdyllä pikarilla. Pikari\nvuoti, ja vesi maistui mullalta, kuten keväinen purovesi ainakin,\nmutta Anna arveli, että oli \"tunnelmallisempaa\" juoda sitä kuin\nlimonaadia lasista.\n\n-- Katsokaa, näettekö tuota runoa? sanoi hän äkkiä osoittaen\nsormellaan.\n\n-- Missä niin? -- Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin he olisivat\nodottaneet saavansa nähdä säkeitä kaiverrettuina koivujen runkoihin.\n\n-- Tuolla -- alhaalla purossa -- tuo vanha, viheriä, sammalpeitteinen\npölkky, jonka yli vesi virtaa monina väreilevinä pikku purosina,\njotka ovat niin hienoja ja tasaisia, ikäänkuin ne olisi kammattu --\nja sitten tuo yksinäinen auringonsäde, joka laskeutuu suoraan sille,\nkauas alas kirkkaaseen syvyyteen... Oi, se on kaunein runo, minkä\nkonsanaan olen nähnyt.\n\n-- Minä sanoisin sitä mieluummin tauluksi, sanoi Jane. -- Runossa on\nsäkeitä ja säkeistöjä.\n\n-- Ah ei -- ei toki! -- Anna pudisti hyvin varmasti puhtaan\nvalkoisten kirsikankukkien seppelöimää päätään. -- Säkeet ja\nsäkeistöt ovat vain runon ulkonaisena pukuna eivätkä ole itse\nrunoutta enempää kuin sinun helysi ja koristuksesi ovat sinua, Jane.\nTodellista runoutta on niiden sisällä oleva sielu -- ja tuo kaunis\npikku ryhmä on erään kirjoittamattoman runon sielu. Joka päivä ei\nolla tilaisuudessa näkemään sielua -- ei edes runon sielua.\n\n-- Olisipa hauska tietää miltä sielu -- ihmisen sielu -- näyttäisi,\nsanoi Priscilla haaveillen.\n\n-- Tuollaiselta, luulisin, vastasi Anna ja osoitti välkkyvää\nauringonvaloa, joka tunkihe alas koivun hentojen vihreitten lehvien\nlomitse. -- Mutta sillä olisi tietysti muoto ja kasvonpiirteet.\nMinä kuvittelen mielelläni sieluja valosta luoduiksi. Ja muutamat\nväikkyvät vienoimmassa ruusunpunassa -- ja toiset kimaltelevat kuin\nkuutamovälke merellä -- ja muutamat ovat kalpeita ja läpikuultavia\nkuin auer aamun valjetessa...\n\n-- Olen lukenut jostain, että sielut muka ovat kukkien kaltaisia,\nsanoi Priscilla.\n\n-- Silloin on sinun sielusi kullankeltainen narsissi, sanoi Anna,\nja Dianan on kuin tummanpunainen ruusu. Janen sielu on omenankukka,\nvaaleanpunainen ja tuore ja toivorikas...\n\n-- Ja sinun sielusi on tumma orvokki, joka tuoksuu ihanimmin syvällä\nmetsän pimennoissa, sanoi Priscilla.\n\nJane kuiskasi Dianalle, että nyt hänelle riitti, nyt hän ei\nkerrassaan voinut enää seurata mukana... Ymmärsikö Diana rahtuakaan?\n\nTytöt kulkivat kotiin hiljaisen, kultaisen auringonlaskun hohteessa,\nkorit täynnä Hesterin puutarhan narsisseja. Osan niistä kantoi\nAnna seuraavana päivänä kirkkomaalle ja laski Hesterin haudalle.\nPunarintasatakielet visertelivät männyissä, ja sammakkojen kuoro\nkaikui lammelta. Kaikki laaksonnotkelmat kukkuloitten välillä\nkylpivät topaasien ja smaragdien hohteessa.\n\n-- Siitähän tuli sentään todellakin hauskaa, sanoi Diana, joka täten\nilmaisi, ettei hänellä ollut ollut mitään liikanaisia toiveita.\n\n-- Tämä on ollut ihana päivä, vakuutti Priscilla.\n\n-- Minusta on hyvin hauskaa tehdä löytöretkiä metsään, sanoi Jane.\n\nAnna ei virkkanut mitään. Hän katsoi taivaan rantaan, jonka taakse\naurinko juuri oli painunut, ja ajatteli pikku Hester Graytä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nVÄLTETTY VAARA.\n\n\nKun Anna eräänä perjantai-iltana kulki postikonttorista kotiin, sai\nhän seuraa rouva Lyndestä, jota, kuten tavallisesti, painoi joukko\nyksityisiä ja yleisiä huolia.\n\n-- Olen juuri ollut kaupungissa Timothy Cottonin luona kysymässä,\nvoisinko saada Alice Louisen avukseni pariksi päiväksi, sanoi hän.\nHän oli meillä viime viikolla, ja vaikka hän on sangen hidas ja\nkömpelö, niin on hän kuitenkin parempi kuin ilman. Mutta hän on\nsairas, jumala paratkoon, ja on estetty... Ja hänen isäukkonsa istuu\nsiinä ja rykii ja mankuu ja marisee. Kymmenen vuotta hän on tehnyt\nloppua, ja muistakaa minun sanoneeni -- näin hän tulee istumaan vielä\ntoiset kymmenen vuotta... Hänen tapaisensa ihmiset eivät voi päättää\nkuolla -- niin se on sitten kerta kaikkiaan tapahtunut, ja siitä\nei ole sen enempää sanottavaa... Sellaiset ihmiset ne vasta ovat\nminun mieleisiäni, jotka johonkin kykenevät... Voiko tuo ukkopahanen\nsaada aikaan edes sen vertaa, että hankkisi itselleen kunnollisen\ntaudin, joka tekisi hänestä lopun? Ei, yhtäläisiä avuttomia ja\nepäkäytännöllisiä ihmisiä he ovat olleet ikänsä kaiken, ja mitä\nheistä vielä on tuleva sitä en tiedä. Mutta onhan mahdollista, että\nsallimus tietää sen.\n\nRouva Lynden huokaus ilmaisi, että hän epäili yksinpä\nsallimukseltakin puuttuvan harrastusta tässä suhteessa.\n\n-- Ja Marillahan oli kaupungissa tiistaina, jatkoi hän. Mitä lääkäri\nsanoi hänen silmistään?\n\n-- Hän oli hyvin tyytyväinen niihin, sanoi Anna iloisesti. -- Hän\nsanoi, että ne olivat selvästi paranemaan päin ja hän luulee, että\nhänen näkönsä menettämisvaara nyt on täydellisesti sivuutettu. Mutta\nhän sanoo myöskin, ettei hän saa lukea paljon, ja hienoja käsitöitä\nhän ei saa koskaan tehdä. Kuinka rouva Lynden myyjäisvarustukset\nedistyvät?\n\nNaisten ompeluseura valmisteli \"markkinoita\" sitä seuraavine\nillallisineen, ja rouva Lynde oli yrityksen sielu.\n\n-- Kiitos, hyvin!... Mitä myyjäisiin tulee, niin arvelee rouva\nAllan, että olisi hauskaa, jos panisimme kuntoon vanhanaikaisen\nkeittiön ja tarjoilisimme siellä illallista, johon kuuluisi kinkkua\nja muhennettuja härkäpapuja, kohomunkkeja, karviaismarjavanukasta ja\nmuuta sellaista. Nyt keräilemme paraillaan kaikkialta vanhanaikaisia\ntarpeita. Rouva Fletcher lainaa meille äitinsä taidokkaasti kudottuja\nmattoja, ja rouva Boulterilta saamme muutamia vanhoja tuoleja ja\ntäti Mary Shaw lainaa meille lasiovilla varustetun kaappinsa.\nToivottavasti Marilla antaa meille suuret messinkikynttiläjalkansa?\nJa niin paljon vanhaa posliinia kuin voimme saada käsiimme, tahdomme\nme hankkia. Rouva Allan tahtoo kaikin mokomin saada suuren vadin,\njossa on tuo vanha sininen itkuraitamallinen koriste, jos vain voimme\nlöytää jonkun sellaisen. Et kai tiedä ketään, jolta voisi saada\nsellaisen vadin?\n\n-- Neiti Josephine Barrylla on. Kirjoitan hänelle ja kysyn, tahtooko\nhän lainata sen hyvän tarkoituksen vuoksi, sanoi Anna.\n\n-- Niin, tee se, ole niin hyvä. Luulen, että markkinat alkavat parin\nviikon perästä. Setä Abe Andrews ennustaa sadetta ja myrskyä juuri\nsiksi ajaksi, ja se merkitsee kaiken todennäköisyyden mukaan, että\nilma tulee olemaan säteilevän kaunis.\n\nMainitulla Abe sedällä oli ainakin se yhtäläisyys muiden profeettojen\nkanssa, että hän nautti sangen vähän luottamusta omassa maassaan.\nHäntä pidettiin päin vastoin suurena -- vaikkakin itsetiedottomana\n-- leikinlaskijana, sillä perin harvoin hänen sääennustuksensa\ntoteutuivat. Herra Elisha Wrightilla, joka oli siinä uskossa, että\nhän oli seudun leikinlaskija, oli tapana sanoa, ettei kukaan ihminen\nAvonleassa koskaan ajatellut katsoa sanomalehdestä sääsuhteita. Ei,\nkysyttiin aivan yksinkertaisesti Abe sedältä, minkälainen ilma olisi\nseuraavana päivänä ja valmistuttiin sitten vastakohtaan. Mutta Abe\nsetä ei ollut millänsäkään vaan jatkoi järkkymättä ennustelemistaan.\n\n-- Meidän täytyy saada markkinat käyntiin ennen vaaleja, jatkoi rouva\nLynde, ne jotka tahtovat tulla valituiksi, saapuvat varmasti, ja he\novat kyllä sangen anteliaita... Konservatiiviset lahjovat oikealle ja\nvasemmalle, niin että he voivat yhtä hyvin kerran antaa rovon hyvään\ntarkoitukseen.\n\nAnna oli koko sydämestään ja sielustaan \"yhteiskuntaa säilyttävä\" --\nkunnioittaakseen Matthewn muistoa -- mutta hän ei sanonut mitään. Hän\nvaroi houkuttelemasta rouva Lyndeä politiikan alalle.\n\nHänellä oli mukanaan kirje Marillalle, leimattu eräässä kaupungissa\nBrittiläisessä Kolumbiassa.\n\n-- Se on luultavasti lasten sedältä, sanoi hän innokkaasti heti\nkotiin tultuaan. -- Ah, Marilla, olenpa utelias tietämään, mitä hän\nsanoo heistä.\n\n-- Silloinhan sinulla on täysi syy avata se ja katsoa, sanoi Marilla\nlyhyesti.\n\nTarkkaavainen huomioiden tekijä olisi voinut saada sen käsityksen,\nettä myöskin hän oli utelias, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin\nantanut huomata mitään sellaista.\n\nAnna repäsi kuoren auki ja silmäili läpi tuon niukkasanaisen ja\njokseenkin huolimattomasti kyhätyn sisällyksen.\n\n-- Hän sanoo, ettei hän voi ottaa lapsia nyt tänä keväänä -- hän\non ollut sairas suurimman osan talvea, ja hänen häänsä on lykätty.\nHän tahtoo tietää, voimmeko me pitää heitä syksyyn saakka, niin hän\nkoettaa ottaa heidät silloin. Pidämmehän heidät luonnollisesti, eikö\ntotta, Marilla?\n\n-- En luule, että voimme juuri muutakaan tehdä, sanoi Marilla hieman\nynseästi, vaikka hän tunsi salaista kevennystä. -- He eivät ainakaan\nole läheskään niin vaivalloisia kuin he olivat alussa -- tai sitten\nolemme tottuneet heihin. Davy on muuttunut erittäin paljon edukseen.\n\n-- Hänen käytöksensä on parantunut oikein paljon, sanoi Anna\nvarovasti -- hän ei näyttänyt halukkaalta antautumaan hänen\nmoraalinsa arvostelemiseen.\n\nOli nimittäin niin, että kun Anna edellisenä iltana tuli kotiin\nkoulusta, oli hän huomannut Marillan olevan poissa ompeluseuran\nkokouksessa, Dora nukkui keittiön sohvalla ja Davy oli salin\nseinäkaapissa, aivan tyytyväisenä pistämässä poskeensa Marihan\nkuuluisaa luumuhilloketta sisältävän purkin sisältöä --\n\"vierashilloketta\", kuten Davy sitä nimitti ja johon hänen oli\nankarasti kielletty koskemasta. Hän näytti hyvin syylliseltä, kun Anna\nkaivautui hänen luokseen ja työnsi hänet ulos kaapista.\n\n-- Sinä ahne Davy, etkö tiedä, että olet hyvin ilkeä seisoessasi\nsiinä syömässä hilloketta, kun sinua on kielletty koskemasta\nmihinkään siellä seinäkaapissa?\n\n-- Niin, tiedän kyllä, että se on väärin, myönsi Davy hieman\nhämillään, mutta luumuhilloke on niin hirveän hyvää, Anna. Katselin\nsitä vain ensiksi, mutta se näytti niin mainiolta, että minä arvelin,\nettä maistaisin sitä vain pikku, pikkuruikkusen... Pistin siihen\nsormeni -- Anna uikahti -- ja nuolin sen puhtaaksi... Mutta se oli\npaljon parempaa kuin koskaan olisin voinut kuvitella, niin että minun\ntäytyi ottaa lusikka ja vain kuoria hiukan päältä...\n\nAnna piti niin vakavan nuhdesaarnan hänelle siitä, miten väärin oli\nnäpistellä luumuhilloketta, että Davy joutui omantunnonvaivoihin ja\nkatuvaisesti suudellen lupasi olla koskaan enää tekemättä sellaista.\n\n-- Luuleeko Anna, että taivaassa tulee olemaan mitään hilloketta?\nkysyi hän äkkiä.\n\nAnna pidätti hymyilynsä.\n\n-- Onhan se mahdollista -- jos on joku, joka erikoisesti sitä kaipaa,\nvastasi hän.\n\n-- Mutta koska enkelit ehtivät valmistaa hillokkeen, jos taivaassa\non vain \"pyhäpäivä loputon\", kuten virressä sanotaan? En tiedä,\nvälitänkö joutua sinne. Eikö taivaassa koskaan ole lauantaita, Anna?\n\n-- On tietysti sekä lauantai että kaikki ihanat päivät. Ja jokainen\npäivä taivaassa tulee kuitenkin olemaan suloisempi kuin edellinen,\nDavy, vakuutti Anna, joka oli oikein iloinen siitä, ettei Marilla\nollut huoneessa ja loukkaantunut keskustelusta.\n\nOn melkein tarpeetonta mainita, että Marilla kasvatti kaksoisia\nvanhanaikaisessa kurissa ja Herran nuhteessa, mutta ei koskaan\nantautunut minkäänlaisiin teologisiin väittelyihin. Davy ja Dora\nsaivat joka sunnuntai opetella virren, katekismuskysymyksen siihen\nkuuluvine vastauksineen ja kaksi raamatunlausetta. Dora lukea\npänttäsi tottelevaisena ja lasketteli ulkoa kuin pieni kone --\nosoittaen jokseenkin yhtä paljon ymmärtämystä ja harrastusta kuin\njos hän todellakin olisi ollut kone. Davy taas oli varustettu\nväsymättömällä uteliaisuudella ja teki usein kysymyksiä, jotka\nherättivät Marillassa hämmästystä ja huolta.\n\n-- Chester Sloane sanoo, ettemme me saa tehdä taivaassa mitään muuta\nkuin kuljeskella ympäri valkeissa vaatteissa ja soittaa harppua,\nmutta hän arvelee, että on hyvin ikävää käydä puettuna hameeseen,\nja minä ajattelen samoin. Miksi eivät enkelit voi käyttää housuja,\nAnna, senhän ei tarvitse olla esteeksi heidän siivilleen? Chester\nSloane ajattelee niin paljon tuollaista, sillä hän aikoo papiksi,\nhänen isoäitinsä tahtoo sitä, ja hän kustantaa Chesterille kaiken,\nmitä siihen tarvitaan... Chester sanoo, että hän tahtoisi paljon\nmieluummin tulla sepäksi, mutta hänen isoäitinsä sanoo, että papit\novat aina paljon suuremmassa arvossa... Vaikka minä en tahdo silti\ntulla papiksi. Minä aion ruveta kauppiaaksi kuten herra Blair ja\npitää kaupan karamelleja ja banaaneja. Taivaassa minä ehkä mieluummin\nvoisin soittaa huuliharppua kuin oikeata harppua -- etkö luule, että\nse kävisi päinsä, jos rukoilisin hyvin kauniisti?\n\n-- Luulen kyllä, oli kaikki mitä Anna uskalsi vastata.\n\nNuorilla Yhteiskunnanparantajilla oli tänä iltana kokous herra Harmon\nAndrewsin luona, ja yhdistyksen jäseniä oli kehoitettu lukuisasti\nsaapumaan sinne, koska tärkeitä asioita oli esillä.\n\nNuoret Yhteiskunnanparantajat olivat kukoistavassa tilassa ja\nolivat jo saaneet aikaan suuria asioita. Varhain keväällä oli\nherra Spencer täyttänyt lupauksensa ja kuokkinut, möyhentänyt ja\nkylvänyt heinänsiementä pitkin koko maatilansa etusivustaa. Useat\nmuutkin maatilanomistajat, jotka eivät tahtoneet olla huonompia,\nolivat seuranneet hänen esimerkkiään. Nyt oli sen johdosta saatu se\nsilmänherkku, että nähtiin pitkiä jonoja mehevää ruohonurmea siinä,\nmissä ennen oli kasvanut vain ohdakkeita ja takkiaisia. Ne alueet\ntalon ulkopuolella, joille ei vielä oltu tehty mitään, näyttivät\nsentähden niin ikäviltä ja huonosti hoidetuilta, että niiden\nomistajat häpesivät ja päättivät korjata laiminlyöntinsä ensi keväänä.\n\nMyöskin tienristeyksessä oleva kolmikulmainen maakaistale oli\nraivattu ja istutuksilla somistettu, ja Annan pelargoniapenkki, jota\nvielä ei mikään lehmä ollut ahdistellut, erottautui hyvin sievänä\nkeskellä.\n\nAvonlean nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat siis sitä mieltä,\nettä he olivat saaneet toimeen aika paljon, vaikkakin herra Levi\nBoulter, jolta erityisesti asetettu toimikunta oli hienotunteisesti\ntiedustellut hänen aikeitaan mäellä sijaitsevan vanhan talon suhteen,\noli jokseenkin kursailematta vastannut, että se asia liikutti yksin\nhäntä eikä ketään muuta.\n\nTässä erityisessä kokouksessa aiottiin laatia kouluneuvostolle\nkirjelmä, jossa nöyrästi pyydettäisiin, että koulun alue\nympäröitäisiin aidalla. Suunniteltiin myöskin muutamien kauniiden\nkoristepuiden istuttamista kirkon ulkopuolelle, jos yhdistyksen\nvarat antaisivat myöten... Sillä, huomautti Anna, ei maksanut vaivaa\nkuljeskella ympäri keräyslistojen kanssa, niin kauan kuin käräjätalo\nseisoi paikallaan kaikessa sinisessä hirveydessään.\n\nYhdistyksen jäsenet istuivat jo kokoontuneina Andrewsin\nvierashuoneeseen, ja Jane oli aikeessa valita ja muodostaa\ntoimikuntaa, jonka piti ottaa selville ja ilmoittaa, mitä sanotut\nkoristepuut tulisivat maksamaan -- kun Gertie Pye tulla keikotti\nsisään, kahisten ja hienona. Gertiellä oli aina tapana tulla myöhään\n-- tehdäkseen sitä suurenmoisemman vaikutuksen sisään astuessaan,\nsanoivat pahat ihmiset. Ja Gertien sisääntulo oli mitä suurimmassa\nmäärässä vaikuttava, sillä hän pysähtyi dramaattisesti keskelle\nlattiaa, päivitteli, löi kätensä yhteen ja huudahti:\n\n-- Voitteko kuvitella, mitä juuri äsken kuulin? Niinpä niin, herra\nJudson Parker aikoo vuokrata valtatien vieressä olevan aitansa\nkokonaisuudessaan eräälle kauppaliikkeelle, joka maalaa siihen\nilmoituksia.\n\nKerrankin teki Gertie Pyen esiintyminen kaiken sen vaikutuksen,\nmitä hän toivoi. Jos hän olisi heittänyt pommin sisään mitään\naavistamattomien yhteiskunnanparantajien joukkoon, olisi hän tuskin\nvoinut saada enempää aikaan.\n\n-- Se ei voi olla totta, sanoi Anna avuttomasti.\n\n-- Niin, juuri samoin sanoin minäkin, kun ensiksi sen kuulin, lausui\ntaas Gertie, joka nautti täysin siemauksin. -- Sanoin: siihen\nJudson Parkerilla ei voi olla otsaa, sanoin minä... Mutta kuitenkin\nkaikitenkin -- isä tapasi hänet nyt iltapäivällä, ja hän sanoi\naikovansa sen tehdä varmasti. Aidan vuokraaja on eräs apteekkari, ja\nsiihen tulee ilmoituksia pillereistä ja laastareista pitkät jonot.\n\nYhteiskunnanparantajat näkivät jo tuon näyn edessään. Ei tarvittu\nkovinkaan paljoa mielikuvitusta voidakseen kuvitella, miltä\nnäyttäisi puolen kilometrin pituinen aita, jota tuollaiset huutavin\nvärein töherretyt ilmoitukset koristivat. Kaikki ajatukset\npuidenistutuksesta ja koulupihan aidasta katosivat tämän uuden vaaran\nilmetessä. Kaikille hyville parlamenttaarisille tavoille annettiin\npalttua, ja Annan epätoivoiset yritykset palauttaa järjestystä olivat\ntuloksettomia. Kaikki puhuivat toistensa suuhun, ja syntyi kauhea\nmelu.\n\n-- Rauhoittukaamme nyt toki hieman, pyysi Anna, joka oli kaikista\nkiihtynein ja koetti keksiä jotain tapaa, millä ehkäistä aietta.\n\n-- En voi käsittää, kuinka häntä voitaisiin estää, huudahti Jane\nkatkerasti. -- Jokainen kai tietää, minkälainen Judson Parker on.\nRahasta hän tekee mitä tahansa. Hänellä ei ole kipinänkään vertaa\nyhteistunnetta tai kauneusaistia.\n\nKoko juttu näytti jokseenkin toivottomalta. Judson Parker ja hänen\nsisarensa olivat ainoat tämän nimiset Avonleassa, niin ettei voitu\nharjoittaa mitään painostusta sukulaisten tai omaisten kautta. Martha\nParker oli jokseenkin vakiintuneessa ijässä oleva nainen, joka ei\npitänyt mistään nuorista eikä varsinkaan Yhteiskunnanparantajista.\nJudson oli kohtelias mies, jolla oli hunaja huulilla ja niin\nvälttelevä ja mairitteleva olemus, että oli aivan hämmästyttävää,\nkuinka vähän hyviä ystäviä hänellä oikeastaan oli. Ehkä hän oli\nollut liian monissa kaupoissa mukana -- sellaisesta saa harvoin\nkansansuosiota. Häntä pidettiin hyvin \"sliipattuna\", ja yleinen\nmielipide oli, että omantunnonvaivat tuottivat hänelle vähimmin\nkärsimyksiä.\n\n-- Eikö ole ketään, joka voisi hänelle mitään? tuumi Anna, joka ei\nvielä ollut menettänyt kaikkea toivoa.\n\n-- Hänellä on tapana käydä Lovisa Spencerin luona Valkorannassa,\nilmoitti Carrie Sloane. -- Ehkä hän voisi pyytää ja rukoilla häntä\nolemaan vuokraamatta aitaa.\n\n-- Oh, ei varmastikaan, sanoi Gilbert suurella varmuudella. -- Tunnen\nkyllä Louisa Spencerin. Hän ei \"usko\" yhteiskuntaa parantaviin\nyhdistyksiin, mutta hän uskoo kiliseviin hopea- ja kuparikolikoihin.\nHän pikemminkin yllyttää Judsonia kuin kieltelee häntä.\n\n-- En tiedä muuta neuvoa kuin että muodostamme toimikunnan, joka saa\nmennä hänen luokseen ja esittää vastalauseensa, sanoi Julia Bell,\nja tyttöjä meidän on lähetettävä, sillä pojille hän vain tiuskii...\nMutta minä en mene, tietäkää se, niin että minua ei tarvitse\nkenenkään ehdottaa.\n\n-- On parasta, että lähetämme Annan yksinään, sanoi Oliver Sloane. --\nHän jos kukaan voi kai puhua kumoon Judsonin.\n\nAnna pyysi kieltäytyä luottamuksesta. Lopuksi hän lupasi mennä\n\"johtamaan puhetta\", mutta hän pyysi mukaan muutamia toisia jäseniä\n\"moraaliseksi tueksi\". Diana ja Jane valittiin senvuoksi antamaan\nhänelle moraalista tukea ja yhteiskunnanparantajat hajaantuivat,\nsuristen ja soristen suutuksissaan kuin kiukkuiset mehiläiset.\n\nAnna oli niin vihoissaan, ettei hän nukkunut ennenkuin aamupuoleen,\nja silloin hän uneksi, että kouluneuvosto oli pystyttänyt\naidan koulun ympärille ja maalannut: \"Koetelkaa meidän uutta\nkalanmaksaöljyämme!\" niin pitkältä kuin aitaa riitti.\n\nToimikunta \"asettui väijymään\" Judson Parkeria seuraavana\niltapäivänä. Anna esitti hänelle hyvin valituin sanoin hänen aikeensa\nsopimattomuuden -- käyttääksemme tässä lievää sanamuotoa. Judson oli\nniin siloinen ja niin lauhkea Ja niin simasuinen -- vertasi heitä\nkauniisiin kukkasiin ja piti niin vaikeana vastata kieltävästi noin\nmiellyttäville nuorille naisille... Mutta afääri on afääriä, ja jos\nnäinä ahtaina aikoina annettaisiin tunteitten vallita, niin...\n\n-- Mutta _yhden_ asian voin joka tapauksessa luvata, sanoi hän\nviekas väike haaleissa silmissään, jotka muistuttivat hillottuja\nkarviaismarjoja. -- Minä sanon apteekkarin maalarille, että hän saa\nkäyttää vain kauniita ja aistikkaita värejä -- punaista ja keltaista\nja muita sellaisia. Sinistä hän ei saa millään ehdolla käyttää.\n\nVoimaton toimikunta palasi kotiin ajatellen asioita, jotka ovat\nliiaksi kunniaa loukkaavia, jotta niistä voitaisiin puhua ääneen.\n\n-- Niin, nyt olemme tehneet mitä voimme, ja voimme jättää lopun\nsallimuksen huomaan, sanoi Jane itsetiedottomasti matkien rouva\nLynden ääntä ja tapaa.\n\n-- Tokkohan pastori Allan voisi vaikuttaa mitään? sanoi Diana.\n\nAnna pudisti päätään.\n\n-- Ei ole mitään hyötyä pastori Allanin vaivaamisesta, varsinkin\nkun heidän pienokaisensa on juuri nyt sairaana. Judson livahtaisi\nkyllä hänenkin käsistään yhtä taitavasti kuin meidänkin, vaikka\nhän nykyisin onkin alkanut käydä kirkossa sangen säännöllisesti.\nSe johtuu vain siitä että Louisa Spencerin isä on kirkkoneuvoston\npuheenjohtaja ja on hyvin tarkka tuollaisesta.\n\n-- Judson Parker on ainoa mies Avonleassa, jonka päähän olisi voinut\npälkähtää vuokrata aitansa, sanoi Jane harmistuneena. -- Eivät edes\nLevi Boulter tai Lorenzo White alentuisi sellaisiin konnankoukkuihin,\nkuinka tuottavia ne lienevätkin... He ottaisivat liian paljon\nhuomioon yleistä mielipidettä.\n\nYleinen mielipide tuli aikanaan yksimieliseksi ja sangen vähän\nimartelevaksi Judson Parkerille, mutta asia ei ollut sillä\nautettu. Judson nauroi partaansa ja oli pitävinään sadetta, ja\nAvonlean yhteiskunnanparantajat koettivat alistua siihen katkeraan\nvälttämättömyyteen, että he läheisessä tulevaisuudessa näkisivät\nyhden kauneimmista teistään huutavien ilmoitusten rumentamana.\n\nSilloin, seuraavassa kokouksessa, nousi toimikunnan jäsen Anna\nShirley aivan tyynesti ja ilmoitti, että herra Judson Parker oli\nvaltuuttanut hänet ilmoittamaan yhdistykselle, että hän oli luopunut\nalkuperäisestä suunnitelmastaan tehdä reklaamia aidallaan apteekkarin\npillereistä ja laastareista.\n\nJane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa\nkorviaan. Parlamentaarinen säädyllisyysaisti, josta oltiin hyvin\ntarkkoja A.Y.Y:ssä, esti heitä sillä hetkellä tuomasta ilmoille\nuteliaisuuttaan, mutta kun kokouksen virallinen puoli oli sivuutettu,\nrukoiltiin Annalta selitystä arvoitukseen.\n\nAnnalla ei ollut mitään selitystä annettavana. Judson Parker oli\ntavoittanut hänet maantiellä edellisenä iltana ja sanonut hänelle,\nettä hän oli päättänyt noudattaa Nuorten Yhteiskunnanparantajain\ntaittoa, koska heillä nyt oli tuollainen merkillinen ennakkoluulo\napteekki-ilmoituksia vastaan... Tämä oli ainoa, mitä Anna tahtoi\nsanoa, sekä silloin että myöhemmin, ja se oli selvä totuus.\n\nMutta kun Jane Andrews kotimatkalla uskoi Oliver Sloanelle varman\nvakaumuksensa, että Judson Parkerin salaperäisen mielenmuutoksen\ntakana piili jotain muutakin, niin oli hänkin oikeassa.\n\nAnna oli edellisenä iltana ollut vanhan rouva Irvingin luona,\nhänen asunnossaan aivan meren luona, ja hän oli mennyt kotiin\noikotietä, joka vei hänet ensin alavien rantaniittyjen yli ja sitten\npyökkimetsän läpi ja veden ohi, jota hän sanoi Tummaksi, päilyväksi\naallokoksi -- erotukseksi jokapäiväisemmästä nimityksestä Barryn\nlammikko.\n\nJuuri siinä, missä polku yhtyi valtatiehen, oli kaksi miestä,\nkumpikin kärryineen, seisahtunut juttelemaan toistensa kanssa.\nToinen oli Judson Parker; toinen oli Jeny Corcoran, eräs herra\nNewbridgestä, jota ei vielä, kuten rouva Lynde olisi lausunut\najatuksensa, oltu onnistuttu saamaan kiinni mistään... Hän oli erään\nmaanviljelystarpeita myyvän firman asiamies ja erittäin innostunut\npolitiikkaan. Hän oli nyt ollut matkalla useita viikkoja ja hänen\nsormiensa arveltiin olevan mukana pelissä hieman kaikkialla siellä\nmissä poliittista agitatsionia harjoitettiin vilkkaimmin.\n\nJuuri kun Anna astui esiin pyökkien varjosta, kuuli hän Corcoranin\nsanovan:\n\n-- Jos te äänestätte Amesburya, Parker -- niin, minulla on vielä\njäljellä kirjoitettuna lasku siitä äkeestä, jonka saitte viime\nkeväänä. Teillä ei kai olisi mitään sitä vastaan, että saisitte tuon\nlaskun kuitattuna, vai mitä?\n\n-- No niin, jos asia on sillä tavalla, sanoi Judson ja irvisti\nleveästi, niin en kai saane olla niin turhantarkka... Täytyy kuin\ntäytyykin katsoa omaa etuaan näinä vaikeina aikoina.\n\nMolemmat huomasivat tässä silmänräpäyksessä Annan, ja keskustelu\npysähtyi äkkiä. Anna tervehti jääkylmästi ja jatkoi matkaansa,\nnenännipukka hieman korkeammalla kuin tavallisesti. Hetkisen kuluttua\nsaavutti Judson Parker hänet kärryineen.\n\n-- Nouskaa kärryille, niin saatte ajaa vähän matkaa, Anna! ehdotti\nhän hyväntahtoisesti.\n\n-- Ei kiitoksia, vastasi Anna kohteliaasti, mutta äänessä oli\nhalveksumisen vivahdus, jonka pisto tuntui yksinpä Judson Parkerinkin\nsangen kovaksi parkittuun nahkaan.\n\nHänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi ja hän nykäisi suuttuneena\nohjaksista, mutta seuraavassa hetkessä hän malttoi mielensä ja tuli\nvarovaiseksi. Hän katsoi epävarmasti Annaan, hänen siinä vaeltaessaan\neteenpäin kuten ennenkin, katsomatta oikealle tai vasemmalle. Oliko\nhän kuullut Corcoranin tarjouksen ja hänen oman liian selvän ja\nhalukkaan vastauksensa? Tuo nyt olikin mokoma hylky mieheksi, jolla\nei ollut ymmärrystä lausua ajatustaan verhotummin!... Eihän saa olla\ntuollainen suunsoittaja, kun politiikka on kysymyksessä!... Ja sitten\npitää vielä mokomien tärkeän näköisten punatukkaisten koulumamsellien\nputkahtaa esiin vesakosta juuri kun vähiten heitä odottaa...\n\nJudson Parker tuomitsi muita itsensä mukaan ja oli varma siitä, että\njos Anna oli kuullut jotain, levittäisi hän sitä yltympäri seutua.\nOlemme jo nähneet, että Judson Parker kutakuinkin asettui yleisen\nmielipiteen yläpuolelle -- ainakin mitä tulee aitaan ja ilmoituksiin\n-- mutta jos tuli yleisesti tietoon, että hän oli antanut lahjoa\nitseään, niin voisi se kääntyä karvaaksi jälestäpäin... Ja jos\njuttu tuli Spencerin ukon korviin -- hyvästi silloin ikuisesti\ntoivo voittaa Louisa Jane miellyttävine tulevaisuusmahdollisuuksien\nhyvinvoivan maatilanomistajan ainoana tyttärenä. Judson Parker\ntiesi, että ukko Spencer jo nyt katsoi hieman karsaasti häntä -- ei\nmitenkään kävisi päinsä antautua enää uuteen vaaraan.\n\n-- Hm, hm -- Anna, olen juuri tavoittanut teidät kiinni pulmakseni\nkanssanne tuosta asiasta, josta keskustelimme taannoin. Olen\nlopultakin päättänyt olla vuokraamatta aitaani apteekkarille... Hän\nsaa ilmoitella parhaansa mukaan muulla taholla. Yhdistystä, jolla\non sellaiset tarkoitusperät kuin teidän yhdistyksellänne, täytyy\ntodellakin tukea.\n\nAnna suli vähäsen.\n\n-- Kiitoksia paljon, sanoi hän.\n\n-- Ja -- ja -- teidänhän ei tarvitse mainita tuosta pienestä\nkeskustelusta, joka minulla oli Jerryn kanssa -- mitä?\n\n-- Siitä en aio missään tapauksessa muutenkaan kertoa, sanoi Anna\njääkylmästi.\n\nHän olisi mieluummin nähnyt jokaisen Avonlean aidan täyteen\nmaalattuna ilmoituksia ennenkuin hän olisi alentunut hieromaan\nkauppaa miehen kanssa, joka oli saattanut myydä äänensä.\n\n-- Ei tietystikään -- eipä tietystikään, jatkoi Judson siinä uskossa,\nettä he ymmärsivät toisiaan erittäin hyvin. -- En ajatellutkaan,\nettä kertoisitte. Laskin luonnollisesti vain leikkiä Jerryn kanssa\n-- hän luulee olevansa niin rikkiviisas, ettei kukaan mahda hänelle\nmitään... Minä en todellakaan aio äänestää Amesburya -- äänestän\nGrantia, kuten olen aina tehnyt... Tahdoin vain nähdä, kuinka\npitkälle tuo Jerry roisto voisi julkeudessaan mennä... Ja mitä tulee\naitaan, niin voitte olla rauhallinen -- sanokaa se yhdistyksellenne.\n\n-- Tarvitaan kaiketi kaikenlaisia ihmisiä, jotta maailma tulisi\ntäydelliseksi, olen kuullut sanottavan, mutta toiset voisivat\nkuitenkin vahingotta olla poissa, sanoi Anna peilikuvalleen itäisessä\nvinttikamarissa samana iltana. -- Minä en aio lörpötellä siitä\nyhdellekään elävälle sielulle. En totisesti tiedä, ketä tai mitä on\nkiitettävä menestyksestä... Minä en ole tehnyt mitään sitä aikaan\nsaadakseni, ja mieluummin olisin ajattelematta, että sallimus välistä\nkäyttää aseinaan sen kaltaisia ihmisiä kuin Judson Parker ja Jerry\nCorcoran...\n\n\n\n\nXV.\n\nKESÄLOMA ALKAA.\n\n\nAnna sulki koulunovet eräänä hiljaisena, värikkäänä iltana, kun\ntuuli hiljaa suhisi kuusissa leikkikentän ympärillä ja varjot\nlevittäytyivät pitkinä ja laiskoina metsänreunamassa.\n\nHän työnsi avaimen taskuunsa tyytyväisesti huoahtaen. Kouluvuosi\noli lopussa; hänet oli kiinnitetty myöskin seuraavaksi vuodeksi,\nsaatuaan kuulla monta tunnustusta antavaa sanaa -- vain herra Harmon\nAndrews sanoi hänelle, että hän säästi liiaksi vitsaa -- ja kaksi\nihanaa kuukautta hyvin ansaittua lomaa oli aivan houkuttelevana hänen\nedessään.\n\nAnna tunsi olevansa perin tyytyväinen sekä maailmaan että omaan\nitseensä, kun hän kiipesi mäkeä ylös kukkakori kädessä. Aina\nsiitä pitäen kuin kielot alkoivat puhjeta, ei hän ollut koskaan\nlaiminlyönyt käydä kerran viikossa Matthewn haudalla. Kaikki\nmuut Avonleassa, paitsi Marilla, olivat jo unohtaneet hiljaisen,\nsyrjäänvetäytyvän ja vähäpätöisen Matthew Cuthbertin, mutta Anna\nsäilytti hänet tuoreessa kiitollisessa muistissa ja oli aina\nsäilyttävä. Hän ei voinut koskaan unohtaa hyvää vanhaa miestä, joka\nensimmäiseksi oli lahjoittanut hänelle sitä rakkautta ja sääliä, jota\nhänen ikävöivä lapsensielunsa oli halannut.\n\nMäen alla istui poika aidalla kuusten varjossa -- poika, jolla oli\nsuuret uneksivat silmät ja kauniit, tuntehikkaat kasvot. Hän hyppäsi\nalas ja tuli hymyillen Annan luo, mutta hänen poskillaan näkyi\nkyynelten jälkiä.\n\n-- Ajattelin odottaa neitiä, sillä tiesin, että te menisitte\nkirkkomaalle, sanoi hän ja pisti kätensä hänen käteensä -- Minä\nmenen myöskin sinne. Minulla on mukanani tämä kurjenpolvivihko\nlaskeakseni sen isoisän haudalle isoäidiltä. Ja katsokaas, neiti,\ntämän valkoruusun oksan lasken isoisän haudan viereen omalle pikku\näidilleni -- koska en voi mennä hänen haudalleen laskemaan sitä\nsinne. Mutta ettekö luule, että hän saa sen silti tietoonsa ja\niloitsee taivaassa siitä, että minä ajattelen häntä?\n\n-- Varmasti hän iloitsee, Paul.\n\n-- Tietääkö neiti, tänään on täsmälleen kolme vuotta siitä kuin\näitini kuoli. Siitä on niin pitkä, pitkä aika, mutta kuitenkin suren\nsitä yhtä paljon kuin ennenkin -- ja kaipaan häntä aivan yhtä paljon\nkuin ennenkin. Välistä on aivan kuin sydämeni tahtoisi haljeta, niin\nsuruissani olen...\n\nPaulin ääni vapisi, ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän katsoi alas\nruusuihinsa ja toivoi, ettei hänen opettajattarensa huomaisi kyyneliä\nhänen silmissään.\n\n-- Ja kuitenkaan, sanoi Anna hyvin lempeästi, vaikka sinä suret\nja tuntuu niin katkeralta pikku sydämessäsi, et tahtoisi unohtaa\näitiäsi, vaikka voisitkin.\n\n-- Ah en, enhän toki -- juuri niin minusta tuntuu... Neidin on\nniin helppo ymmärtää... Ei kukaan muu ymmärrä niin hyvin, ei edes\nisoäiti, vaikka hän on hyvin hyvä minulle. Isä ymmärsi sangen hyvin,\nmutta minä en kuitenkaan voinut puhua kovin paljon hänen kanssaan\näidistä, sillä silloin hän tuli niin murheelliseksi... Kun hän pani\nkäden silmilleen, niin tiesin aina, että minun oli lopetettava. Isä\nraukka, hän ikävöi kyllä hirveästi minua, mutta nähkääs, neiti,\nhänellä on nyt vain taloudenhoitajatar luonaan, ja hänen mielestään\nei taloudenhoitajatar kykene kasvattamaan pikku poikia, varsinkin\nkun hänen itsensä täytyy olla niin paljon poissa kotoa työnsä\nvuoksi. Silloin ovat toki isoäidit sopivampia, lähinnä parhaat äidin\njälkeen... Myöhemmin kun olen tullut suureksi ja täysikasvuiseksi,\nmuutan takaisin kotiin isän luokse, ja sitten emme enää koskaan\neroa. Paul oli puhunut niin paljon Annan kanssa vanhemmistaan, että\nhänestä melkein tuntui siltä kuin hän tuntisi heidät. Hän oli saanut\nsen käsityksen, että Paulin äiti luonteeltaan ja mielenlaadultaan\noli varmaankin ollut sangen paljon pikku poikansa kaltainen, ja hän\nkuvitteli Stephen Irvingiä umpimieliseksi ja arastelevaksi mieheksi,\njolla on syvä ja lempeä luonne, jonka hän hyvin huolellisesti säläsi\nmaailmalta.\n\n-- Isää ei ole aivan helppo oppia tuntemaan, oli Paul kerran sanonut.\n-- Minä en koskaan tullut oikein tutuksi hänen kanssaan, ennenkuin\näidin kuoleman jälkeen... Mutta oi -- kuinka hänestä pitääkään, kun\non oikein oppinut tuntemaan häntä! Minä pidän hänestä enemmän kuin\nkenestäkään muusta koko maailmassa, ja sitten isoäidistä ja sitten\nneidistä. Pitäisin teistä lähinnä isän jälkeen, ellei velvollisuuteni\nolisi pitää enemmän isoäidistä, siksi että hän tekee niin paljon\nminun hyväkseni. Senhän neiti parhaiten tietää... Mutta toivon\nsentään, että hän jättäisi lampun huoneeseeni, kunnes olen nukkunut.\nHän vie sen ulos saman tien kun hän on peitellyt minut, sillä hän\nsanoo, ettei minun pidä olla mikään raukka... Minä en ole pimeän\narka, mutta on hauskempi, kun on valoa... Pikku äidilläni oli aina\ntapana istua luonani ja pitää minua kädestä, kunnes nukuin. Hän\nkylläkin kai hemmotteli minua. Äidithän tekevät sellaista toisinaan,\nkuten neiti tietää...\n\nEi, Anna ei tiennyt sitä, vaikka hän kyllä voi kuvitella sitä...\nHän ajatteli surumielin omaa \"pikku äitiään\" -- sitä äitiä, joka\noli pitänyt häntä \"niin kauniina\" ja joka oli kuollut niin kauan\nsitten ja haudattu miehensä rinnalle, joka oli tuskin muuta kuin\nnuorukainen, tuohon etäiseen hautaan, jonka luona ei kukaan ihminen\nkäynyt. Annalla ei ollut mitään muistoa äidistään ja siksi hän\nmelkein kadehti Paulia.\n\n-- Minun syntymäpäiväni on ensi viikolla, jatkoi Paul, heidän\nkavutessaan pitkää punaista mäkeä, joka hehkui ilta-auringon\nhohteessa. -- Ja isä on kirjoittanut, että hän lähettää minulle\njotain, josta hän luulee minun pitävän enemmän kuin mistään muusta,\nmitä hän voisi lähettää. Luulen, että se on jo tullut, sillä isoäiti\non lukinnut kirjakaapin oven avaimella, ja sitä hän ei koskaan muuten\ntee. Ja kun kysyin, miksi hän sen teki, oli hän vain salaperäisen\nnäköinen, ja sanoi, että pikku pojut eivät saa olla uteliaita...\n\nOn hurjan jännittävää viettää syntymäpäivää, eikö neidinkin mielestä?\nTäytän yksitoista vuotta. En näytä siltä, enhän? Isoäiti sanoo, että\nolen hyvin pieni ikäisekseni, ja se johtuu vain siitä, etten syö\nkylliksi puuroa. Syön minkä jaksan, mutta isoäiti panee minulle niin\nhirveän suuria annoksia -- kas isoäiti, hän ei olekaan kitsas, hän...\nAina siitä pitäen kuin neiti ja minä tulimme kotiin tuona sunnuntaina\npyhäkoulusta ja puhuimme rukoilemisesta -- neiti sanoi, että meidän\npitäisi rukoilla joka kerta kun joudumme johonkin pulmaan -- olen\njoka ilta rukoillut, että Jumala auttaisi minua, että jaksaisin syödä\njoka hitusen puuroa aamulla... Mutta se ei sittenkään tahdo käydä...\nIsoäiti sanoo, että isä kas voi suureksi puurolla, ja se oli kylläkin\nhurjan hyödyllistä hänelle, sillä neidin pitäisi nähdä, kuinka\nleveät olkapäät hänellä on... Mutta välistä ajattelen, lopetti Paul\nhuokaisten ja miettiväisen näköisenä, että puuro suorastaan tekee\nlopun minusta...\n\nAnna myhähti, koska Paul katsoi toiseen suuntaan. Koko Avonlea tiesi,\nettä vanha rouva Irving kasvatti pojanpoikaansa vanhan hyvän ajan\nnäkökohtia noudattaen -- sekä ruokajärjestelmään että moraaliin\nnähden.\n\n-- Niin hullusti emme sentään usko sinulle käyvän, sanoi hän\nhilpeästi. -- No, kuinka luoto-ihmisesi jaksavat? Käyttäytyykö\nvanhempi kaksoisista yhä taitavasti ja kiltisti?\n\n-- Hänen täytyy, sanoi Paul hyvin painokkaasti. -- Hän tietää, että\nminä en tahdo olla hänen luonaan, ellei hän tee sitä. Oikeastaan\nluulen, että hän on täpötäynnä ilkeyttä...\n\n-- Ja onko Norah saanut jo selville Kultaneidon olemassaolon?\n\n-- Ei, mutta luulen hänen epäilevän sitä. Olen melkein varma siitä,\nettä hän piti minua salaa silmällä viime kerralla, kun menin\nluolaan. Minä en välitä vaikka hän pääseekin asian perille -- vain\nhänen itsensä tähden en tahtoisi niin käyvän, jotta en loukkaisi\nhänen tunteitaan... Mutta jos hän ehdottomasti tahtoo, että hänen\ntunteitaan loukataan, niin en voi sitä auttaa.\n\n-- Jos minä lähtisin rannalle jonakin iltana sinun mukaasi, luuletko,\nettä minäkin saisin nähdä sinun luoto-ihmisesi?\n\nPaul pudisti vakavasti päätään.\n\n-- Ei, en luule -- minä olen kaiketi ainoa, joka voi nähdä heidät.\nMutta neiti voisi nähdä omia luoto-ihmisiään. Neiti on sitä lajia,\njoka voi... Me olemme molemmat sellaisia... Neiti ymmärtää, lisäsi\nhän ja puristi tuttavallisesti hänen kättään. -- Eikö olekin\nihastuttavan hauskaa olla sellainen, neiti?\n\n-- Onpa tietenkin! virkkoi Anna, ja harmaa, säteilevä silmäpari\nkatsoi alas siniseen yhtä säteilevään silmäpariin. Sekä Anna\nettä Paul tiesivät, mitä kauniita avaruuksia mielikuvitus avaa,\nja molemmat tunsivat tien näihin onnellisiin seutuihin. Siellä\nkukkivat ilon ikinuorteat ruusut laaksoissa ja porisevien purojen\näärillä, pilvet eivät himmennä aurinkoista taivasta, kirkkaat kellot\nhelähyttävät sointujaan ja sukulaissieluja siellä on yllin kyllin...\nTieto tuon maan sijaitsemispaikasta -- \"itään päivästä ja länteen\nkuusta\" -- on korvaamattoman kallisarvoinen ja sitä ei voida ostaa\nrahalla mistään kauppapaikasta. Se on hyvien haltijattarien lahja,\nja vuodet eivät voi sitä heikontaa tai ottaa sitä pois. On parempi\nomistaa se ja asua ullakkokamarissa kuin hallita palatsissa ja olla\nsitä vailla.\n\nAvonlean kirkkomaa oli sama ruohottunut ja yksinäinen paikka, mikä\nse aina oli ollut. Mutta Yhteiskunnanparantajat olivat kiinnittäneet\nhuomionsa siihen, ja Priscilla Grant oli lukenut kirjoitelman\nhautausmaan hoidosta ja huolenpidosta, jonka sisällyksestä hän oli\ntehnyt selkoa yhdistyksen viime kokouksessa. Joskus tulevaisuudessa\naikoivat A.N.Y:t laittaa sammaltuneen ja kaatumaisillaan olevan\npuuaidan sijalle siistin puupylväistä ja rautalangasta yhdistetyn\naidan; ruoho niitettäisiin ja kallistuneet hautapaalut nostettaisiin\npystyyn.\n\nAnna laski Matthewn haudalle ne kukat, jotka hän oli tuonut sitä\nvarten, ja sitten hän meni pieneen poppelien Varjostamaan sopukkaan,\njossa Hester Gray nukkui. Aina \"itse valitsemanaan\" syntymäpäivänä\ntehdystä retkestä saakka oli hänellä ollut tapana laskea kukkia\nHesterin haudalle käydessään Matthewn haudalla. Edellisenä iltana\nhän oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan villiin metsäpuutarhaan ja tuonut\nsieltä muutamia Hesterin omia valkeita ruusuja.\n\n-- Ajattelin, että pitäisit enemmän niistä kuin mistään muista,\nkultaseni, kuiskasi hän hiljaa.\n\nAnna istui vielä paikallaan, kun varjo lankesi ruohikolle, ja kun\nhän katsahti ylös, huomasi hän rouva Allanin. He menivät yhdessä\nkotiin. Rouva Allanin kasvot eivät enää olleet niin nuoret ja\ntyttömäiset kuin viisi vuotta sitten, kun Avonlean pastori oli tuonut\nkotiinsa nuoren morsiamensa. Ne olivat menettäneet hieman ensi\nkukkeuttaan ja nuorekasta pyöreyttään, ja silmien ja suun ympärillä\noli hienoja, kärsimystä osoittavia uurteita. Pienoinen hauta juuri\ntällä kirkkomaalla oli selityksenä muutamien näiden syntyyn; toisia,\nuusia, oli uurtanut hiljakkoin pikku pojan sairaus, joka kuitenkin\nnyt oli onnellisesti sivuutettu. Mutta kuopat rouva Allanin poskissa\nilmestyivät yhtä hilpeinä ja odottamattomina kuin ennenkin, kun hän\nnauroi, ja joskin hänen kasvonsa olivat jossain määrin menettäneet\nnuorekasta kauneutta, korvasi sitä yllin kyllin lisääntynyt lempeys\nja voima.\n\n-- Iloitset kai suuresti kesälomasta, Anna, sanoi hän, kun he\njättivät hautuumaan.\n\nAnna nyökkäsi.\n\n-- Iloitsenhan toki!... Tahtoisin imeskellä tuota sanaa aivan kuin\nkaramellia. Ke-sä-lo-ma!\n\n-- Toivottavasti sinulla tulee olemaan hyvin hauskaa, Anna. Olet\nahertanut niin uuraasti koko tämän vuoden, ja työsi on kantanut\nkauniita hedelmiä.\n\n-- Ah, enpä juuri tiedä... olen epäonnistunut hyvin monessa asiassa.\nEn ole saanut aikaan, mitä aioin alkaessani syksyllä opettaa... En\nole saavuttanut sitä ihannetta, jonka olin asettanut itselleni.\n\n-- Sitä ei kukaan ihminen saavuta, virkkoi rouva Allan huoahtaen.\n-- Mutta väärin on asettaa päämäärä alhaalle alussa -- ylöspäin\nmeidän on pyrittävä. Ihanteita meillä täytyy olla, ja niitä meidän on\nkoetettava saavuttaa; vaikka emme koskaan täydelleen onnistuisikaan.\nElämä olisi kehnoa ilman niitä. Ihanteille rakennettu elämä on rikas\nja suurisuuntainen. Pidä kiinni ihanteistasi, Anna!\n\n-- Tahdon koettaa. Mutta mielipiteistäni minun on kuin onkin täytynyt\ntinkiä, sanoi Anna naurahtaen. -- Minulla oli hienoin kokoelma\nperiaatteita, mitä konsanaan voitte kuvitella, alkaessani opettajan\ntoimeni, ja eivätkös olekin kaikki tyyni näyttäytyneet tuossa tai\ntässä suhteessa kelvottomiksi?\n\n-- Myöskin ruumiinrangaistusperiaatteet? kiusotteli rouva Allan.\n\nMutta Anna punastui kovasti.\n\n-- En koskaan anna itselleni anteeksi, että löin Anthonya.\n\n-- Loruja, rakkaani, hän ansaitsi sen. Ja sehän teki hänelle\nerinomaisen hyvää. Sinulla ei ole ollut hiukkaakaan vaivaa hänestä\nsittemmin, ja hänen kunnioituksensa sinua kohtaan on kasvanut\nsuunnattomasti. Sinun ystävällisyytesi yllytti häntä, kun hän vain\noli saanut tuhmaan pikku päähänsä tuon ajatuksen, että \"tytöt eivät\nkelpaa mihinkään\"!\n\n-- Hän voi kyllä ehkä ansaita sen, mutta se ei riipu siitä... Jos\ntyynesti ja hillitysti olisin päättänyt antaa hänelle vitsaa, siksi\nettä katsoin sitä oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi, ei minusta\ntuntuisi siltä kuin nyt vielä tänä päivänä. Mutta oikea asianlaita\non se, rouva Allan, että minä suutuin niin hirveästi ja löin häntä\nkiukuissani. En ajatellut, oliko se ansaittua vai ei -- vaikka se\nolisi ollut kokonaan epäoikeudenmukaista, olisin tehnyt samoin.\nKas sehän se juuri pahoittaa mieltäni ja saattaa minut tuntemaan\npettymystä oman itseni vuoksi.\n\n-- Kultaseni, kaikillahan meillä on erheemme, älä nyt enää kauempaa\nharmittele! Meidän tulee katua erehdyksiämme ja ottaa niistä\nopiksemme, mutta ei laahata niitä mukanamme ainaisesti... Tuolla ajaa\nGilbert Blythe polkupyörällään -- hän on kai myöskin tullut kotiin\nkesälomalle, arvaan minä. Miten teidän yhteiset opiskelunne edistyvät?\n\n-- Oikein hyvin. Aiomme lopettaa Virgiliuksen tänä iltana -- meillä\non vain kaksikymmentä säettä jälellä. Sitten emme lue enää mitään\nennenkuin syyskuussa.\n\n-- Luuletko, että koskaan voit päästä korkeakouluun?\n\n-- Ah, en tiedä. -- Anna katsoi uneksien opaalin väriselle\ntaivaanrannalle. -- Marillan silmät eivät voi tulla paljon paremmiksi\nkuin ne ovat nyt, vaikkakin me tietysti olemme hyvin kiitollisia\ntietäessämme, etteivät ne tule huononemaan.\n\nJa sitten meillä on kaksoiset -- kuinka lieneekään, minulla on\nsellainen usko, ettei setä koskaan todenteolla nouda heitä luokseen.\nEhkä korkeakoulu on \"tien mutkan\" takana, mutta minä en ole vielä\nennättänyt mutkaan, enkä ajattelekaan ylen paljon sitä, jotta en\ntulisi apeille mielin.\n\n-- Niin, minua ilahuttaisi nähdä sinun pääsevän korkeakouluun, Anna,\nmutta ellet koskaan pääse sinne, niin älä sure sitä. Me muodostamme\nitse elämämme, missä lienemmekin -- korkeakoulu ei voi tehdä muuta\nkuin helpottaa pyrkimyksiämme. Elämämme on sellainen, mitä siihen\nsisällytämme. Elämä on rikas ja täyteläinen, jos vain ymmärrämme\navata sydämemme sille, mitä se meille tarjoaa.\n\n-- Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte, sanoi Anna mietiskellen,\nja minulla on niin paljon sellaista, mistä tunnen kiitollisuutta...\nTyöni, ja Paul Irving ja kelpo kaksoispari, ja kaikki ystäväni...\nTiedättekö, rouva Allan, ystävyydestä olen hyvin kiitollinen. Se\nsulostuttaa elämää niin paljon.\n\n-- Tosi ystävyys on meille todellakin suureksi avuksi, sanoi rouva\nAllan, mutta meidän on pidettävä sitä korkeassa kunniassa eikä\nkoskaan tahrattava totuudenrakkauden ja avomielisyyden puutteella.\nPelkään, että ystävyyden nimitys usein alennetaan eräänlaiseksi\ntunkeilevaksi tuttavallisuudeksi, jolla on hyvin vähän tekemistä\ntodellisen ystävyyden kanssa.\n\n-- Niinpä niin -- aivan kuin Gertie Pyen ja Julia Bellin suhde. He\novat hyvin tuttavallisia ja näyttäytyvät kaikkialla yhdessä, mutta\nGertie sanoo aina ilkeitä asioita, Juliasta hänen selkänsä takana,\nja kaikkien täytyy uskoa että hän kadehtii häntä, sillä hän on aina\nniin tyytyväisen näköinen, kun jollakulla on muistuttamista Juliaa\nvastaan. Minusta on pyhyydenloukkausta sanoa sellaista ystävyydeksi.\nJos meillä on ystäviä, täytyy meidän tietenkin etsiä vain parasta,\nmikä heissä on, ja lahjoittaa heille parasta mitä itse omaamme, eikö\ntotta? Ystävyyden pitäisi kaiketi olla kauneinta, mitä maailma voi\ntarjota?\n\n-- Ystävyys on hyvin kaunista, virkkoi rouva Allan hymyillen, mutta\njonakin päivänä ennemmin tai myöhemmin --\n\nSiinä hän keskeytti lauseensa. Hänen vieressään olevissa\ntuntehikkaissa kasvoissa, valkeassa otsassa, uskollisissa silmissä\nja vilkkaissa piirteissä oli vielä paljon enemmän lasta kuin\nnaista. Vielä pitkän aikaa mahtui Annan sydämeen vain ystävyyden\nja kunnianhimon unelmia, eikä rouva Allan tahtonut ennen aikojaan\nhäiritä tätä suloista tietämättömyyttä. Keskeytyneen lauseen hän\njätti tulevien vuosien päätettäväksi.\n\n\n\n\nXVI.\n\nMIELENKIINTOINEN KIRJE.\n\n\n-- Anna, sanoi Davy rukoilevalla äänellä kiivetessään kiiltävälle,\nnahkapäällysteiselle sohvalle Vihervaaran keittiössä, jossa Anna\nistui kirjettä lukemassa. -- Anna, minä olen kamalan nälkäinen. Et\naavista, kuinka nälkäinen olen.\n\n-- Haen sinulle voileivän tuossa tuokiossa, sanoi Anna hajamielisellä\näänellä.\n\nHänen kirjeessään oli nähtävästi mielenkiintoisia uutisia, sillä\nhänen poskensa olivat yhtä punaiset kuin ruusut ulkopuolella olevassa\nsuuressa pensaassa, ja hänen silmänsä säteilivät niinkuin vain Annan\ntähtisilmät voivat säteillä.\n\n-- Mutta minä en halua voileipää, sanoi Davy ja nyrpisti pientä\nnenäänsä, haluan luumutorttua.\n\n-- Oho, nauroi Anna, laski kirjeensä pois ja kietoi kätensä Davyn\nympärille rutistaakseen häntä, -- sitä lajia nälkää on aivan helppo\nsietää. Tiedäthän, että Marilla noudattaa ankarasti sääntöä: ei\nmitään muuta kuin voileipää aterioiden välillä.\n\n-- Laita sitten voileipä -- ole hyvä!\n\nDavy oli viimeinkin saatu oppimaan sanomaan \"ole hyvä\" -- mutta tuo\npieni kohteliaisuus sattui aina tulemaan jäljestäpäin. Hän katsoi\nhyväksyvin ilmein mahtavaa voileipää, jonka Anna hetkisen kuluttua\nantoi hänelle.\n\n-- Sinä levität aina niin paksulti voita, Anna. Marilla levittää\nhyvin ohuelti. Se luistaa paljon helpommin alas, kun siinä on\npaksulti voita.\n\nTämä väite oli, tullakseen Davyn suusta, tavattoman yhtäpitävä\ntotuuden kanssa, sillä voileipä oli uskomattoman nopeasti\nkadonnut. Davy laskeutui alas sohvalta pää ja kädet edellä, heitti\nkaksinkertaisen kuperkeikan matolla ja julisti hyvin varmalla äänellä:\n\n-- Anna, nyt olen tehnyt päätökseni. En välitä päästä taivaaseen.\n\n-- Mikset välitä? kysyi Anna vakavasti.\n\n-- En halua, sillä taivas on Simon Fletcherin vintillä, ja minä en\npidä Simon Fletcheristä.\n\n-- Mitä ihmettä sinä nyt olet punonut kokoon, Davy? sanoi Anna, joka\noli liian hämmästynyt voidakseen edes nauraa.\n\n-- Kas, Milty Boulter sanoi niin. Se tapahtui viime sunnuntaina\npyhäkoulussa. Meillä oli läksy Eliaasta, joka meni taivaaseen\ntulisissa vaunuissa, ja sitten minä nousin ylös ja kysyin, missä\ntaivas oli. Neiti Rogerson näytti niin vihaiselta. Hän oli jo\nennestään suutuksissaan, sillä kun hän oli kysynyt meiltä: mitä Elia\njätti jälkeensä Elisalle, niin vastasi Milty: \"Vanhat vaatteensa\"\n-- sillä hän ei muistanut, että sen nimi oli vaippa. Milty ei\ntodellakaan tarkoittanut mitään epäkohteliasta, Mutta hän ei voinut\nsiinä silmänräpäyksessä keksiä nimeä... Niin, silloin neiti Rogerson\nvastasi, että taivas oli siellä, missä Jumala oli, ja minä en saisi\ntehdä tuollaisia kysymyksiä... Milty nykäisi minua ja sanoi: \"Taivas\non Simon enon vintillä, ja minä selitän sen sinulle kotimatkalla\".\n\nMilty on hurjan taitava selittämään. Vaikkei hän tietäisikään asiasta\ntuon taivaallista, niin sepittää hän itse aika sapiskan, ja sillä\ntavoin asia kuitenkin tulee selitetyksi... Hänen äitinsä on rouva\nFletcherin sisar, ja Milty meni hänen kanssaan hautajaisiin kun hänen\nserkkunsa Jane Ellen oli kuollut. Pappi sanoi, että hän oli päässyt\ntaivaaseen ja oli enkelijoukossa, mutta Milty sanoo, että hän makasi\nsiinä aivan heidän edessään kirstussa. Sitten kun Milty ja hänen\näitinsä menivät toiseen kerrokseen ottaakseen ylleen päällysvaatteet,\nkysyi hän äidiltään, missä taivas oli, jossa Jane Ellen nyt oli,\nja äiti viittasi suoraan ylös kattoon ja sanoi: \"Tuolla ylhäällä.\"\nMilty tiesi, että katon yläpuolella oli vain ullakko, niin että siten\nhän ymmärsi, miten asian laita oli... Ja siitä saakka hän on aina\nkamalasti pelännyt mennä Simon enonsa luo.\n\nAnna otti Davyn polvelleen ja pani parastaan selvittääkseen tämänkin\nteologisen arvoituksen. Hän oli tähän toimeen paljon sopivampi kuin\nMarilla, sillä hän muisti oman tiedonhaluisen lapsuutensa ja ymmärsi\nvaistomaisesti niitä merkillisiä ajatuksia, joita seitsenvuotiaat\npienokaiset välistä saavat päähänsä.\n\nHän oli juuri onnistunut saamaan Davyn vakuutetuksi siitä, ettei\ntaivas ollut Simon Fletcherin vintillä, kun Marilla tuli sisään\npuutarhasta, jossa hän ja Dora olivat poimineet herneitä. Dora oli\ntyöteliäs pikku sielu eikä ollut koskaan onnellisempi kuin saadessaan\n\"olla apuna\" erilaisissa pikku askareissa, jotka sopivat hänen\npalleroisille pikku sormilleen. Hän ruokki kananpojat, poimi lastuja,\npyyhki astioita ja juoksi asioilla suurella autiudella. Hän oli\nkätevä ja oppivainen ja kulki silmät auki; ei koskaan tarvinnut sanoa\nhänelle kahdesti, kuinka joku asia oli tehtävä, eikä hän koskaan\nunohtanut mitään pikku velvollisuuksiaan.\n\nDavy taas oli aika hutilus ja hajamielinen, mutta hänellä oli\nsynnynäinen kyky \"lumota ihmisiä\". Hänellä oli käsittämätön\nmiellyttämiskyky, tuolla poikasella, ja sekä Anna että Marilla olivat\nhyvin heikkoja hänen suhteensa.\n\nDoran silpiessä herneitä hieman itsetyytyväisin ilmein ja\nDavyn tehdessä paloista veneitä, joissa oli tulitikkumastot ja\npaperipurjeet, kertoi Anna Marillalle niistä ihmeellisistä uutisista,\njoita hän luki kirjeestään.\n\n-- Nyt Marilla saa kuulla jotain! Tässä on kirje Priscillalta, ja\nhän sanoo, että rouva Morgan on saarella ja että jos torstaina on\nkaunis ilma, ajavat he Avonleaan ja ovat täällä puolipäivän aikaan.\nIltapäivän he aikovat viettää meidän luonamme, ja illalla he menevät\nValkorannan hotelliin, asuakseen siellä joittenkin rouva Morganin\nhyvien ystävien luona. Oi, Marilla, eikö se ole ihmeellistä! Voin\ntuskin uskoa olevani hereillä!\n\n-- Rouva Morgan ei kai liene niin perin erilainen kuin muutkaan\nihmiset, vaikka hän osaakin kirjoittaa kirjoja, sanoi Marilla\nkuivasti, vaikka hänen omiakin korviaan hieman kuumotti. Rouva Morgan\noli kuuluisa henkilö, ja hänen käyntinsä oli kaikkea muuta kuin\njokapäiväinen tapahtuma. -- Syövätkö he siis täällä päivällistä?\n\n-- Syövät kyllä! Rakas, kulta Marilla, saanko minä itse laittaa\njoka murun päivällisruuasta? Tahdon tuntea, että voin tehdä jotakin\n\"Ruusutarhan\" tekijättärelle -- vaikkapa vain valmistaa hänen\nruokansa. Saanhan sen tehdä?\n\n-- Hyvänen aika, minä en ole niin ihastunut seisomaan kuuman hellan\nääressä heinäkuussa, etten voisi luovuttaa sitä iloa sinulle. Ole\nhyvä vain!\n\n-- Oi, tuhat kiitosta! sanoi Anna, ikäänkuin Marilla olisi tehnyt\nhänelle erittäin suuren hyväntyön. -- Laitan ruokalistan jo tänä\niltana.\n\n-- Kultaseni, älä nyt ryhdy mihinkään ylen suurelliseen, pyysi\nMarilla, joka säikähti tuota harvinaista sanaa \"ruokalista\". --\nSilloin varmaan epäonnistut.\n\n-- Ei, en aio laittaa mitään ylellistä, jos sillä tarkoitat ruokia ja\nvalmisteita, joita meillä ei tavallisesti ole, kun meillä muuten on\nvieraita, vakuutti Anna. -- Se näyttäisi teennäiseltä... Ja vaikkakin\ntiedän, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä ja arvostelukykyä,\nkuin seitsentoistavuotiaalla tytöllä ja opettajattarella pitäisi olla,\nen ole niin tyhmä, että teen itseni syypääksi mihinkään sellaiseen...\nMutta aion laittaa kaiken niin somaksi ja miellyttäväksi kuin\nmahdollista. Davy pieni, älä jätä herneenpalkoja portaille --\nsilloin voi joku kompastua niihin ja kaatua ja loukata itseään...\nEnsiksi meillä tulee olemaan jotain keveätä lientä -- sinähän\ntiedät, että osaan valmistaa hienoa juuriartisokkakeittoa -- ja\nsitten lintupaistia. Otan nuo molemmat valkoiset kukko-poikaset.\nKukkopoikasiin olen hirveästi kiintynyt -- ne ovat olleet pikku\nlemmikkejäni aina siitä pitäen kun harmaa kana hautoi ne munista\nja ne olivat kaksi pientä höyhenpalloa... Mutta tiedänhän, että ne\nkerran täytyy uhrata, ja arvokkaampaa tilaisuutta kuin tämä voi\ntuskin kuvitella. Mutta ah, Marilla -- minä en voi katkaista niiltä\nkaulaa, en edes rouva Morganinkaan tähden. Minun täytyy pyytää John\nHenryä tulemaan tänne tekemään sen.\n\n-- _Minä_ teen sen, tarjoutui Davy, jos Marilla pitelee niitä\njaloista, sillä minun pitää varmaankin pidellä kirvestä molemmin\nkäsin. Siitä tulee hurjan metkaa --\n\n-- Sch!... Sitten meillä tulee olemaan herneitä ja perunamuhennosta\nja kurkkua ja lehtisallaattia tomaattien kera vihannesruokana,\njatkoi Anna -- Jälkiruuaksi saamme sitruunakiisseliä kermavaahdon\nkera ja sitten kahvia pehmeitten piparkakkujen ja mantelivuorten\nkera. Piparkakut ja mantelivuoret leivon huomenna, ja sitten pesen\nvalkean musliinipukuni. Rouva Morganin sankarittaret käyvät melkein\naina puettuina valkeaan musliiniin, ja Diana ja minä olemme aina\najatelleet, että juuri siten pukeutuisimme, jos meitä koskaan\nkohtaisi se onni, että tapaisimme hänet... Se olisi hyvin hieno\nkohteliaisuus, niinhän, Marilla?... Davy pieni, et saa pistellä\nherneenpalkoja lattianrakoihin. Meidän täytyy pyytää myöskin pastori\nja rouva Allan ja neiti Stacy päivälliselle, sillä he kaikki\ntahtovat hirveän mielellään tutustua rouva Morganiin. Mikä onni,\nettä hän tulee neiti Stacyn täällä ollessa. Davy pieni, älä uittele\nherneenpalkoveneitäsi vesisangossa -- mene kaivolle suuren ammeen\nluo. Ah, kunpa vain tulisi kaunis ilma torstaiksi! Ja luulen kyllä\ntulevan, sillä Abe setä sanoi eilen illalla pistäytyessään herra\nHarrisonin luona, että nyt saadaan sadetta miltei koko viikoksi...\n\n-- Niin, se tietää ainakin hyvää, sanoi Marilla.\n\nAnna juoksi myöhemmin illalla Mäntymäelle kertomaan uutisen Dianalle,\njoka samaten joutui ihastuksen valtaan. He puhelivat sitten asiasta\nriippumatossa, joka oli kiinnitetty suurien piilipuitten alle Barryn\npuutarhassa.\n\n-- Oi, Anna, enkö minä saa auttaa sinua päivällisen valmistamisessa!\nrukoili Diana. -- Tiedäthän, että minä osaan oivallisesti laittaa\nsallaattia.\n\n-- Saat kyllä, vastasi epäitsekäs Anna. -- Ja sinä saat auttaa\nminua myöskin huoneitten koristelemisessa... Tahtoisin laittaa\nvierashuoneen aivan lehtimajaksi -- ja päivällispöytä koristetaan\nmetsäruusuilla. Niin, kunpa vain kaikki kävisi hyvin! Rouva Morganin\nsankarittaret eivät koskaan tee tyhmyyksiä eivätkä koskaan joudu\nmihinkään pulaan; aina he ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä ja\nosaavat niin hyvin hoitaa taloutta. Heillä on varmaankin synnynnäiset\nlahjat siihen... Muistatko, että Gertrud kirjassa \"Herraskartanossa\"\npiti taloutta isälleen, kun hän oli vain kahdeksanvuotias... Kuin\nminä olin kahdeksanvuotias, osasin tuskin mitään muilta kuin\nkasvattaa lapsia... Parhaiten kaksoisia. Nyt tahdon, että rouva\nMorgan, joka näyttää erityisesti ymmärtävän nuoria tyttöjä, saa\noikein hyvän käsityksen meistä... Oi, olen istunut ja kuvitellut\nniin paljon itsekseni -- minkä näköinen hän on ja mitä hän sanoo ja\nmitä minä silloin vastaan... Ja minä olen niin huolissani nenästäni.\nNäetkös -- siihen on ilmestynyt seitsemän kesakkoa. Ne tulivat,\nkun A.N.Y:llä oli huvimatka ja minä kuljeskelin hatutta päin\nauringossa. Olen hyvin kiittämätön, luullakseni, harmitellessani\nniiden vuoksi, kun minun pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei\nniitä ole sadottain ympäri kasvojani kuten ennen maailmassa, mutta\ntoivoisin sentään, ettei niitä olisi tullut... Kaikilla rouva\nMorganin sankarittarilla on ihana iho. En muista ainoatakaan\nkesakkoista heidän joukossaan.\n\n-- Niitä ei huomaa juuri lainkaan, lohdutti Diana. -- Sivele niille\nhieman sitruunamehua yöksi!\n\nSeuraavana päivänä Anna laittoi kiisselin ja leipoi pikkuleivät,\npesi musliinipukunsa ja lakaisi ja pyyhki pölyt talon joka\nsopesta -- oikeastaan tarpeeton puuha, sillä Vihervaara oli yhtä\nmallikelpoisesti siistitty ja kiilloitettu kuin Marilla aina halusi\nsen olevan. Mutta Anna tunsi, että yksi ainoa tomuhiukkanen saattoi\nhuonoon valoon sen talon, jota mainehikas kirjailijatar, rouva\nMorgan, oli kunnioittava käynnillään.\n\n-- Mutta minä tahdon tietää, että kaikki on oikein siistiä ja\nkunnollista, vaikkei hän saisikaan sitä nähdä, sanoi Anna Marillalle.\n-- Kirjassa \"Kulta-avaimet\" hän kertoo sankarittarista Alicesta ja\nLouisasta, että he aina pesivät kellarinrappuset eivätkä koskaan\nunohtaneet lakaista vuoteitten aluksia... Minulla olisi niin paha\nomatunto, jos tietäisin, että romuvajassa on sotkuisen näköistä, kun\nrouva Morgan on talossa. Miksi luetaan hyviä kirjoja, ellei oteta\nniistä oppia?\n\nSamana iltana onnistui renkipojan John Henryn ja Davyn yhteisin\nvoimin ottaa hengiltä molemmat valkeat kukkopojat, ja Anna kyni\nja puhdisti ne. Tämä sangen epämiellyttävä työ tuntui hänestä\ntänään oikein mieluisalta, kun hän ajatteli lihavien kelpo lintujen\nlopullista tarkoitusta.\n\n-- En pidä lintujen kynimisestä, uskoi hän Marillalle, mutta eikö\nolekin onni, ettei meidän tarvitse panna sieluamme siihen, mitä\nkätemme tekevät? Kynin kananpoikia käsilläni, mutta ajatukseni\nharhailivat ylhäällä korkeudessa Linnunradan tähtien parissa.\n\n-- Niin, enkös ajatellutkin, että sinä sirottelit lattialle\ntavallista enemmän höyheniä, sanoi Marilla.\n\nSitten huolehti Anna Davyn vuoteeseen ja vaati häneltä lupauksen,\nettä hän käyttäytyisi erinomaisesti koko seuraavan päivän.\n\n-- Jos olen niin kiltti kuin ajatella voi koko huomispäivän, annatko\nminun sitten seuraavana päivänä olla niin paha kuin tahdon, kysyi\nDavy.\n\n-- Tiedät kyllä, etten voi antaa, Davy pieni, sanoi Anna varovasti,\nmutta minä otan sinut ja Doran mukaani ruuheen ja soudamme\naina järven toiselle puolelle saakka. Sitten nousemme maihin\nhiekkarannalle ja otamme evästä mukaan.\n\n-- Vai niin, siihen kyllä suostun, sanoi Davy. -- Ja minä tulen\nolemaan kiltti, kissa vieköön. Olin aikonut mennä herra Harrisonin\nluo ja ampua herneitä uudella ilmapyssylläni Inkivääriin, mutta voin\nhyvin antaa sen jäädä toiseen päivään. Huomisesta päivästä tulee kai\naivan kuin sunnuntai, mutta jos sitten saamme soudella sinun kanssasi\nja ottaa eväslaukun mukaan, niin voin kai mukautua...\n\n\n\n\nXVII.\n\nLUKU, JOSSA TAPAHTUU PALJON.\n\n\nAnna heräsi kolme kertaa yöllä ja meni ikkunan luo saadakseen\nvarmuuden siitä, ettei Abe setä ollut ennustanut oikein. Viimeinkin\naamu koitti, kuultavan kirkkaana ja sädehtivänä, taivaalla\nkimmelsivät hopeanhohteiset valoläikät, ja ihmeellinen päivä oli\ntullut.\n\nDiana saapui heti aamiaisen jälkeen kukkakori käsivarrella ja oma\nvalkea musliinipukunsa riippuen toisella -- eihän millään muotoa\nkäynyt päinsä pukeutua siihen ennenkuin päivällisvalmistukset\noli tehty... Toistaiseksi hänellä oli yllään vaaleanpunainen\npumpulileninki ja talousesiliina, jota koristi tärkättyjen ja\npoimutettujen rimsujen paljous, ja hän näytti hyvin somalta ja\nkauniilta ja rusoposkiselta.\n\nKuinka sievä sinä olet! sanoi Anna ihaillen.\n\nDiana huokasi.\n\n-- Uskotkos, että minun on täytynyt taaskin väljentää jokaista\nhamettani. Painan kaksi kiloa enemmän kuin heinäkuussa... Anna,\nkuinka tämä päättyy? Ja kaikki rouva Morganin sankarittaret ovat\npitkiä ja solakoita!\n\n-- Nyt unohdamme huolemme ja ajattelemme vain ilojamme, sanoi Anna\nhilpeästi. -- Rouva Allan sanoo aina, että heti kun ajattelemme\njotain, joka on ikävää, täytyy meidän myöskin ajatella jotain\nhauskaa, joka voi syrjäyttää ikävän. Jos sinä olet hivenen verran\nliian paksu, niin on sinulla sen sijaan mitä herttaisimmat kuopat\nposkissa, ja jos minulla on kesakkoinen nenä, niin ei ole kerrassaan\nmitään muistuttamista sen muotoon nähden... Luuletko, että\nsitruunanmehusta oli mitään hyötyä?\n\n-- Varmasti oli, sanoi Diana ja tutki tarkkaavasti nenää.\n\nJa ilomielin Anna kulki edeltä puutarhaan, joka oli täynnä kuulaita\nvarjoja ja väriseviä, kultaisia valoläikkiä.\n\n-- Ensiksi koristamme vierashuoneen. Meillä on runsaasti aikaa, sillä\nPriscilla sanoi, että he olisivat täällä kahdentoista tienoilla tai\nviimeistään kello puoli yhdeltä, niin että syömme päivällistä yhdeltä.\n\nOnhan mahdollista, että tällä hetkellä oli kaksi iloisempaa ja\ntoivorikkaampaakin tyttöä Kanadassa tai Yhdysvalloissa, mutta epäilen\nsitä suuresti. Jokainen saksien näpsäys, kun ruusuja, pioneja ja\nsinikelloja putosi, tuntui sirisevän kuin hilpeä pikku heinäsirkka:\n\"Tänään tulee rouva Morgan!\" Anna ihmetteli, kuinka herra Harrison\nvoi kävellä tuolla aivan välinpitämättömänä ja niittää heinäänsä\nniityllä oikotien toisella puolen, aivan kuin ei mitään olisi\nodotettavissa.\n\nVihervaaran vierashuone oli jokseenkin jäykkä ja kolkko huone kovine\ntäytettyine sohvineen ja tuoleineen, kankeine ikkuna verhoineen\nja valkeine virkattuine päällyksineen, jotka aina muodostivat\nmäärätyn kulman selkänojaa vasten, paitsi silloin kun ne takertuivat\nonnettomien ihmisten nappeihin. Ei edes Anna ollut koskaan voinut\nelähyttää tuota huone parkaa hiukkaakaan, sillä Marilla ei suvainnut\nmitään muutoksia. Mutta on ihmeellistä, mitä kukat saavat aikaan, kun\nniille oikein antaa tilaisuuden -- kun Anna ja Diana olivat saaneet\nhuoneen valmiiksi, ei sitä voinut tuntea entiseksi.\n\nSuuri, kukkuroillaan oleva vati kukkivia lumipalloja oli keskellä\nkiiltäväksi kiilloitettua pöytää. Pitkin mustaa kamiininreunaa\nkiertelivät ruusut ja sanajalat. Jokaisella koristetelineen\nhyllyllä nurkassa oli maljakko täynnä korkeita sinikelloja; avoimen\ntakan molemmin puolin olevia pimeitä nurkkia elähyttivät hehkuvan\npunaisilla pioneilla täytetyt kukkaruukut, ja itse liedeltä loistivat\nkeltaiset unikot, joita tuuheat sanajalat ympäröivät. Kaikki tämä\nvärikäs kukkaisloisto yhdessä auringonpaisteen kanssa, joka valui\nsisään ikkunoiden ulkopuolella olevien kuusaman oksien lomitse ja\nmuodosti kisailevia väri vivahteita seinille ja lattialle, muutti\ntosiaankin tuon arkioloissa oikein ikävän pikku huoneen siksi\n\"lehtimajaksi\", jonka Anna oli nähnyt mielikuvituksessaan, ja se\nsai osakseen ihailun ilmauksia yksinpä Marillankin puolelta, joka\noli tullut sisään tehdäkseen arvostelevia huomautuksia, mutta jäi\nseisomaan ylistääkseen sitä.\n\n-- Nyt järjestämme pöydän, sanoi Anna sellaisella äänellä kuin\npapitar, joka on aikeessa suorittaa juhlallisia jumalanpalvelusmenoja\njonkun jumaluusolennon kunniaksi. -- Asetamme suuren maljakon\nmetsäruusuja keskelle ja yhden ainoan ruusun jokaisen lautasen eteen\n-- ja kokonaisen kukkavihon puoleksipuhjenneita ruusuja vain rouva\nMorganin kohdalle -- se tarkoittaa hänen \"Ruusutarhaansa\", näetkös\nMarilla.\n\nPöytä oli katettuna arkihuoneessa ja sillä oli Marillan hienoin\npöytäliina, parhaimmat posliinit ja hopeat ja parhaat lasit. Lukija\nvoi olla vakuutettu siitä, että jokainen esine, joka siinä oli, oli\nkiilloittamisen ja hankaamisen kautta saavuttanut mahdollisimman\nsuuren täydellisyyden loistossa ja väikkeessä.\n\nSitten tytöt menivät keittiöön, joka oli täynnä ruokahalua yllyttäviä\nhöyryjä, jotka virtasivat hellalta, jossa kukkopoikaset porisivat\ntulella. Anna laittoi perunamuhennosta, ja Diana pani kuntoon\nherneitä ja vihreitä papuja. Lopuksi Diana sulkeutui ruokasäiliöön\nvalmistamaan lehtisallaattia. Anna, jonka posket alkoivat hehkua jo\npurppuranpunaisina, yhtä paljon innosta kuin keittiötulen paahteesta,\nlaittoi leipävelliä kananpojille, sekoitti kasvissosetta ja vatkasi\nkermaa sitruunakiisseliin.\n\nMitä teki Davy koko tänä aikana? Pitikö hän kiltteyslupauksensa?\nTähän täytyy ehdottomasti vastata myöntävästi.\n\nHän pysyttelihe tosin itsepintaisesti keittiössä, jossa hänen\nuteliaisuudellaan oli paljon tutkimista. Mutta kun hän istui\naivan hiljakseen ja siivosti nurkassa, uutterasti purkaen solmuja\nkalaverkon palasesta, jonka hän oli tuonut mukanaan kotiin\nviimeiseltä merenrantakäynniltään, ei kellään ollut juuri mitään\nmuistuttamista sitä vastaan.\n\nKello puoli kaksitoista oli sallaatti valmista, sitruuna-kiisseli\nkoristettu kauniilla kermavaahtokiekuroilla, ja kaikki pihisi ja\nporisi, minkä pitikin pihistä ja porista.\n\nNyt lienee parasta meidän mennä pukeutumaan, sanoi Anna, sillä kello\nkaksitoista voivat he olla täällä... Meidän on syötävä päivällistä\nkello yksi, ja soppa on tarjottava heti, kun se on valmista.\n\nPukeutumistoimitus ylhäällä idänpuolisessa vinttikamarissa\nsuoritettiin miltei hartaudella. Anna katsoi huolestuneena nenäänsä\nja iloitsi siitä, etteivät kesakot olleet niin ylen näkyviä, johtuipa\ntuo nyt sitten sitruunamehusta tai hänen poskiensa tavattomasta\npunaisuudesta. Kun molemmat ystävättäret olivat valmiit, näyttivät he\nyhtä herttaisilta ja hyvinpuetuilta ja nuorekkaan tyttömäisiltä kuin\nketkä tahansa \"rouva Morganin sankarittarista\".\n\n-- Kunpa minä nyt vain kykenisin sanomaan sanan silloin tällöin enkä\nvain istumaan kuin tukki, sanoi Diana levottomasti. -- Kaikki rouva\nMorganin sankarittaret ilmaisevat niin kauniisti ajatuksensa... Mutta\nminä pelkään olevani perin typerä ja kieleni kangistuvan... Ja kunpa\nvain sanat eivät vääntyisi suussani! Kerran minun piti sanoa: se oli\nkamalan koomillista! -- ja sen sijaan sanoin koomillista!... Jos\njotain sellaista tapahtuisi minulle rouva Morganin aikana, luulisin\nkuolevani häpeästä. Se olisi yhtä kauheata kuin olla saamatta sanaa\nsuustaan.\n\n-- Minä tunnen levottomuutta hyvin monen seikan johdosta, sanoi Anna,\nmutta sitä minun ei juuri tarvitse pelätä, etten osaisi jutella.\n\nAnna oli oikeassa -- mitään pelättävää tässä suhteessa ei hänellä\ntodellakaan ollut.\n\nHän verhosi musliinihienoutensa suurella esiliinalla ja meni\nkeittiöön katsomaan keittoa. Marilla oli pukenut itsensä ja kaksoiset\nja oli kiihtyneemmän ja hermostuneemman näköinen kuin kukaan olisi\npitänyt mahdollisena.\n\nKello puoli yksi saapuivat Allanin herrasväki ja neiti Stacy. Kaikki\ntuntui käyvän oivallisesti, mutta Anna alkoi tuntea levottomuutta.\nOlihan jo hyvinkin aika Priscillan ja rouva Morganin saapua!... Hän\nteki useita pikku matkoja portille ja tähyili yhtä huolestuneena\nmaantietä pitkin kuin konsanaan hänen kaimansa Ritari Siniparrassa\ntähysti tornista.\n\n-- Entäpä he eivät tulisikaan? sanoi hän itku kurkussa.\n\n-- Oi, mitä puhut! Se olisi liian hirveätä, sanoi Diana, jolla\nkuitenkin myöskin alkoi olla omat aavistuksensa.\n\n-- Anna, sanoi Marilla, joka tuli vierashuoneesta, neiti\nStacy haluaisi mielellään nähdä neiti Barryn vadin, jossa on\nitkuraita-aiheinen koriste.\n\nAnna riensi ruokasalin kaapille hakemaan vatia. Hän oli, kuten\nhän oli luvannut rouva Lyndelle, kirjoittanut neiti Barrylle\nCharlottetowniin ja pyytänyt sitä lainaksi. Neiti Barry oli, kuten\ntiedämme, Annan vanha hyvä ystävä, ja hän lähetti heti vadin sekä\nkirjeen, jossa hän pyysi Annaa käsittelemään sitä hyvin varovasti,\nkoska hän oli maksanut siitä kaksikymmentä dollaria. Vati oli\ntäyttänyt tehtävänsä ompeluseuran myyjäisissä ja sitten sijoitettu\nVihervaaran kaappiin, sillä Anna ei luottanut siihen, että kukaan\nmuu paitsi hän itse voisi viedä sen eheänä takaisin kaupunkiin.\n\nHän kantoi varovasti vadin kuistille, jossa vieraat istuivat nauttien\nviileästä tuulesta, joka henki purolta päin. Sitä katseltiin ja\nihailtiin -- sitten, juuri kun Anna uudelleen sulki sen helliin\nkäsiinsä, kuului kauhea helinä ja romahdus ruokasäiliöstä. Marilla,\nDiana ja Anna lensivät huoneesta -- viimemainittu vain viivähdettyään\nsen verran, että hän kiireesti ehti laskea käsistään kallisarvoisen\nvadin portaitten toiselle astimelle.\n\nKun he tulivat ruokasäiliöön, odotti heitä totta tosiaan\npöyristyttävä näytelmä -- pieni poika, joka oli ylen syyllisen\nnäköinen, kapusi paraillaan alas pöydältä, pilkuttoman puhdas pusero\nylt'yleensä jonkun keltaisen aineen ryvettämänä. Pöydällä virtailivat\nsurulliset jäännökset siitä, mikä muinoin oli ollut hyytelömalja,\ntäynnä herkullista, kermalla koristeltua sitruunakiisseliä.\n\nDavy oli lopettanut kalaverkkonsa purkamisen ja oli kerinyt langan\npyöreäksi palloksi. Sitten hän oli mennyt säiliöön pannakseen sen\ntarjoilupöydän yläpuolella olevalle hyllylle, jossa hänellä oli\nsäilössä jo tusinan verran samanlaisia keriä, joilla, mikäli voitiin\nymmärtää, ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin antaa omistajan\nkokea omistamisen iloa. Davyn täytyi kiivetä pöydälle ja nousta\nvarpailleen ja kumartua taaksepäin ylettyäkseen hyllylle -- asia,\njonka Marilla mitä ankarimmin oli kieltänyt häneltä, senjälkeen\nkun hän edellisellä kerralla oli joutunut hyvin pahaan pulaan\nkoettaessaan samaa temppua.\n\nTällä kertaa olivat seuraukset vielä hirveämmät. Davy kadotti\ntasapainonsa, horjahti ja kupsahti suoraan sitruunakiisselimaljaan.\nPuhdas pusero tärveltyi siksi kertaa ja sitruunakiisseli ainaiseksi\nvaluessaan siinä keltaisina virtoina alas lattialle. Mutta ei ole\nmitään pahaa, jossa ei olisi jotain hyvääkin, ja kiitos Davyn\nkömpelyyden, sai porsas tavattoman herkullisen päivällisen.\n\n-- Davy Keith, sanoi Marilla ja ravisti häntä olkapäästä, enkö ole\nkieltänyt sinua koskaan enää kiipeämästä tuolle pöydälle? Mitä?\n\n-- Unohdin sen, ulisi Davy. -- On niin kauhean paljon sellaista,\njota Marilla on kieltänyt minua tekemästä, että minun on suorastaan\nmahdotonta muistaa kaikkea...\n\n-- No niin, mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes me muut\nolemme syöneet päivällistä. Sillä välin voit huvitella verestämällä\nhieman muistiasi. Oh, ei, Anna, sinun ei hyödytä rukoilla hänen\npuolestaan. En rankaise häntä siksi, että hän on tärvellyt sinun\nsitruunakiisselisi -- se oli onnettomuustapaus. Rankaisen häntä\ntottelemattomuudesta. Mene nyt matkoihisi, Davy, sanon minä!\n\n-- Enkö saa lainkaan päivällistä? ulvoi Davy.\n\n-- Saat tulla alas sitten kun me muut olomme syöneet, ja saat syödä\npäivällisesi keittiössä.\n\n-- Vai niin, hyvä on, sanoi Davy hieman lohdutettuna. -- Tiedän,\nettä Anna piilottaa muutamia oivallisia kananjalkoja minulle\nnakerrettavaksi -- teethän sen, Anna? Minähän en tehnyt sitä\ntahallani -- tarkoitan kiisseliin kupsahtamista. Kuulehan, Anna, kun\nse nyt kerran on pilalla, enkö saisi ammentaa sitä hieman lautaselle\nitselleni ja ottaa mukaani ylös?\n\n-- Et, Davy, siitä ei tule mitään, sanoi Marilla ja pakotti hänet\neteiseen.\n\n-- Mitä me nyt saamme jälkiruuaksi? kysyi Anna katsellen huolestunein\nilmein hävitystä.\n\n-- Saamme aukaista mansikkahillopurkin, rauhoitti Marilla. -- Ja\nmeillä on vielä yllin kyllin vatkattua kermaa maljassa.\n\nKello löi yksi -- ei tullut Priscillaa, ei rouva Morgania. Anna\noli hädässä ja ahdistuksessa. Kaikki oli minuutilleen laskettu,\nja liemikeitto oli tällä hetkellä ihanteellista, mutta ei voinut\nkohtuudella pyytää, että se pysyisi sellaisena pitempää aikaa.\n\n-- Nyt en luule heidän enää tulevan, sanoi Marilla harmistuneena.\n\nAnna ja Diana etsivät lohdutusta toistensa silmistä.\n\nKello puoli kaksi tuli Marilla taas vierashuoneesta.\n\n-- Tytöt, meidän täytyy saada päivällistä. Joka ikinen on nälissään,\nja mitä hyödyttää odottaa kauemmin? Priscilla ja rouva Morgan eivät\ntule, se on päivän selvää, ja ruoka tulee pahemmaksi seisomisesta.\n\nAnna ja Diana alkoivat nyt panna pöytään ja tarjoilla, mutta ah -- se\nei suinkaan tapahtunut oikean tunnelman vallitessa...\n\n-- En saa niellyksi palaakaan, sanoi Diana valittavalla äänellä.\n\n-- En minäkään. Mutta toivottavasti ruoka on hyvää ja maistuu neiti\nStacylle ja pastorille ja rouva Allanille, vastasi Anna masentuneena.\n\nPannessaan herneitä vadille Diana maistoi hiukkasen teelusikalla,\njolloin hänen kasvoilleen tuli merkillinen ilme.\n\n-- Anna, oletko sinä pannut sokeria näihin herneisiin?\n\n-- Olen kyllä, vastasi Anna ammentaen perunamuhennosta vadille\nsellaisin ilmein kuin konsanaan se, joka tietää tekevänsä\nvelvollisuutensa. -- Panin sinne lusikallisen sokeria. Niin panemme\naina. Etkö pidä siitä?\n\n-- Niin, mutta minäkin panin siihen lusikallisen suurustettuani sen,\nsanoi Diana.\n\nAnna laski ison lusikan kädestään ja maistoi myöskin herneitä. Sitten\nhän irvisti.\n\n-- Huu, miten iljettävää! En ikinä voinut ajatella, että sinä olisit\npannut sokeria, koska tiedän, ettei äitisi koskaan tee sitä. Mutta\nyhtäkkiä muistin sen itse -- muuten olen kylläkin hyvä unohtamaan --\nja kaadoin sinne lusikallisen.\n\n-- Meitä on varmaankin ollut liian monta kokkia tämän sopan kimpussa,\npelkään minä, sanoi Marilla, joka hieman syyllisen näköisenä oli\nkuunnellut tätä keskustelua. -- En voinut uskoa, että sinä muistaisit\nsokerin, Anna, sillä olen täydellisesti vakuutettu siitä, ettet\nvielä koskaan elämässäsi ole muistanut -- niin että minä panin sinne\nlusikallisen!\n\nVierashuoneessa olevat vieraat kuulivat toisen hillittömän\nnaurunpuuskan toisensa jälkeen keittiöstä, mutta he eivät saaneet\ntietää, mikä oli niin hauskaa. Ja päivällispöytään ei tullut sinä\npäivänä lainkaan vihreitä herneitä.\n\n-- No niin, sanoi Anna ja tukahutti hilpeytensä huokaukseen, kun\ntodellisuus taas muistui mieleen, meillähän on onneksi sallaatti, ja\npavuissa ja kurkuissa en luule olevan mitään vikaa... Kantakaamme\nruoka sisään ja tehkäämme tästä loppu!\n\nEi voi väittää, että päivällinen oli, kuten sanotaan, \"onnistunut\ntilaisuus\", ja tunnelma ei lainkaan kohonnut korkealle. Pastori\nrouvineen ja neiti Stacy ponnistelivat suurenmoisesti pelastaakseen\ntilanteen, ja Marillan tavallinen sielun tasapaino ei ollut\nhuomattavassa määrässä järkkynyt. Mutta Annaan ja Dianaan oli\npettymys ja äkkikäänne aamupäivän iloisen puuhailun jälkeen tehnyt\nsellaisen vaikutuksen, etteivät he voineet puhua eikä syödä.\n\nAnna koetti sankarillisesti vieraitten vuoksi tuoda osansa\nkeskusteluun, mutta koko hänen luonnollinen eloisuutensa, hänen\npursuava hilpeytensä oli tällä hetkellä herpautunut, ja niin paljon\nkuin hän pitikin rouva Allanista ja neiti Stacysta, ei hän voinut\nolla ajattelematta, kuinka suloista olisi sitten, kun he kaikki\nolivat menneet kotiinsa ja hän saisi päänaluseensa itäisessä\nvinttikamarissa haudata pettyneet toiveensa ja \"kyllästymisensä\nkaikkeen\"...\n\nOn kuitenkin olemassa vanha sananparsi, joka sanoo: onnettomuus\ntulee harvoin yksinään. Päivän onnettomuuksien ja koettelemusten\nmitta ei vielä ollut täysi. Juuri kun pastori Allan oli muutamin\nkohteliain sanoin kiittänyt emäntiä, kuului kovaa levottomuutta\nherättävää kolinaa rappusilta, ikäänkuin joku kova ja raskas esine\nolisi hyppinyt rapulta rapulle ja aika tavalla jysähtäen pysähtynyt\nkaikkein alimmalle. Kaikki juoksivat eteiseen. Anna päästi kauhun\nhuudon.\n\nYläkertaan vievien rappujen alapäässä oli suuri vaaleanpunainen\npuutarhanäkinkenkä sekä palasia siitä, mikä kerran oli ollut neiti\nBarryn suuri vati. Ylhäällä rappusten päässä makasi mielettömästi\nsäikähtänyt Davy, joka kaula ojolla ja silmät tuijottavina katsoi\nhävitystä.\n\n-- Davy, sanoi Marilla äänellä, joka ei ennustanut mitään hyvää,\nviskasitko tuon näkinkengän alas tahallasi?\n\n-- En, en todellakaan, piipitti Davy. -- Makasin täällä vain\npolvillani niin hiljaa kuin ikinä voin ja katselin teitä muita\nkäsipuun alitse, ja silloin satuin potkaisemaan tuota vanhaa\nnäkinkenkää, niin että se lensi tiehensä... Ja olen kamalasti\nnälissäni, ja paljon parempi olisi, jos löisitte minua, kun olen\ntehnyt jonkun kolttosen, niin olisi se ohi, sen sijaan että lähetätte\nminut tänne ylös istua kyyrötämään yksinäisyydessä ilman rahtustakaan\najankulua...\n\n-- Älä toru Davya, sanoi Anna poimien ylös sirpaleita vapisevin\nsormin. -- Syy oli minun. Panin vadin tuonne ja unohdin sen... Nyt\nolen saanut rangaistuksen huolimattomuudestani -- mutta oi -- mitä\nneiti Barry sanoo?\n\n-- Ei hätää, kuten tiedät, hän on ostanut sen, joten se ei ole samaa\nkuin jos hän olisi sen perinyt, sanoi Diana koettaen lohduttaa.\n\nPian sen jälkeen vieraat lähtivät -- he tunsivat sen olevan\nhienotunteisinta. Sitten meni Diana kotiin kovaa päänsärkyä\nkärsien, ja Anna meni aivan samassa tilassa ullakkokamariinsa.\nSiellä hän istui siksi kunnes Marilla auringonlaskun aikaan tuli\nkotiin postitoimistosta -- mukanaan kirje Priscillalta, kirjoitettu\nedellisenä päivänä.\n\nRouva Morgan oli nyrjäyttänyt nilkkansa niin pahoin, ettei hän\nkyennyt lähtemään huoneestaan.\n\n\"Ja rakkahin Anna\" -- kirjoitti Priscilla -- \"olen niin pahoillani,\nmutta pelkään, ettemme lainkaan voi tulla Vihervaaralle, sillä kun\nhänen nilkkansa on ehtinyt parantua, täytyy hänen matkustaa takaisin\nTorontoon. Hänen on oltava siellä määrättynä päivänä.\"\n\n-- No niin, siinä on selitys, huokasi Anna laskien kirjeen punaiselle\nkivipaadelle viereensä.\n\nHän istui eteisen rappusilla pihan puolella, hämärän laskeutuessa\nharmaan taivaan alle.\n\n-- Luulin kuitenkin koko ajan, että kirjailijatar rouva Morganin\nkäynti olisi niin suuri onni, ettei sen voitaisi sallia tulla meidän\nosaksemme... Tämä oli lause, joka voisi sopia neiti Eliza Andrewsille\n-- oh ei, niin epäluuloinen kaikkea hauskaa ja hyvää kohtaan en\ntotta tosiaankaan tahdo olla... Täällähän tapahtuu sentään niin\npaljon hauskaa... Ja tämän päiväisillä onnettomuuksilla on kyllä\nnaurettava puolensakin, luiden minä... Ehkä sitten kun Diana ja minä\nolemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi, voimme nauraa niille... Mutta\nsitähän ei voi vaatia meiltä vielä, sillä tämä oli todellakin hirveä\nvastoinkäyminen.\n\n-- Sinä saat kuin saatkin kokea pahempiakin vastoinkäymisiä kuin\ntämä, kulkiessasi maailman läpi, sanoi Marilla, jolla oli se vilpitön\nvakaumus, että hän lausui lohduttavia sanoja. -- Minusta tuntuu,\nAnna, ikäänkuin sinä et koskaan kasvaisi pois tavastasi haluta niin\nkiihkeästi joitakin asioita ja sitten vaipua epätoivoon, kun et saa\nniitä.\n\n-- Tiedän kyllä, että luonteeni on sellainen, myönsi Anna nöyrästi.\n-- Kun lasken saavani jotain hauskaa, niin tuntuu minusta aivan siltä\nkuin nuo iloiset odotukset kohottaisivat minua, ja minä lennän...\nSiinä samassa käy kulku alaspäin taas -- ja läiskisi -- siinä sitä\nollaan! Mutta oi, Marilla, kuinka tuo lento on ihanaa, niin kauan\nkuin sitä kestää -- se on kuin sateenkaarten välillä leijailemista!\nSaa ikäänkuin jo etukäteen -- mitä sitten ei saakaan...\n\n-- No niin -- sehän on hyvä, se, sanoi Marilla. --\n\nMutta minä pidän parempana kulkea vankalla pohjalla sekä lentämättä\nettä alas romahtamatta... Mutta kullakin on oma makunsa ja oma\ntapansa järjestää olonsa -- ennen luulin olevan vain yhden oikean\ntavan, mutta sitten kuin sain sinut ja kaksoiset kasvatettavikseni,\nolen alkanut epäröidä... Mitä aiot tehdä neiti Barryn vadin suhteen?\n\n-- Minun on kai maksettava hänelle takaisin ne kaksikymmentä\ndollaria, jotka se on maksanut hänelle. Jumalan kiitos se ei ollut\nmikään peritty aarre, sillä silloinhan eivät mitkään rahat olisi\nvoineet korvata sitä.\n\n-- Ehkä voit löytää jostain samanlaisen ja ostaa sen hänelle?\n\n-- Ah, enpä luule... Niin vanhat vadit ovat hyvin harvinaisia.\nRouva Lyndehän oli turhaan koettanut saada sellaista käsiinsä\nmyyjäisiä varten. Toivoisin todellakin, että kävisi niin hyvin,\nsillä neiti Barry ottaa luonnollisesti toisen vadin yhtä mielellään\nkuin toisenkin, jos molemmat ovat yhtä vanhoja ja väärentämättömiä.\nMarilla, katsoppas tuota suurta tähteä, joka on herra Harrisonin\nvaahterametsikön yläpuolella, hiljainen, kirkas taivas taustanaan!\nSe herättää minussa hartauden ja rukouksen tunteen... Ah -- kun saa\nnähdä sellaisia tähtiä ja sellaisen taivaan, eiväthän silloin pikku\nharmit ja onnettomuudet merkitse paljoakaan, vai mitä?\n\n-- Missä on Davy? sanoi Marilla välinpitämättömästi katsahtaen\ntähteen.\n\n-- Vuoteessaan. Olen luvannut mennä soutelemaan hänen ja Doran kanssa\nja ottaa eväslaukun mukaan. Luonnollisestikin -- alkuperäinen ehtohan\noli, että hän olisi kiltti. Mutta hänhän koetti olla kiltti -- ja\nminulla ei ole sydäntä peruuttaa lupaustani.\n\n-- Sinä tulet hukuttamaan itsesi tai kaksoiset, jos lojutte ja\nreuhdotte siellä järvellä ruuhessa, jupisi Marilla. -- Olen elänyt\ntäällä jo kuusikymmentä vuotta enkä ole vielä koskaan astunut\njalallani mihinkään veneeseen.\n\n-- No, silloin on totta tosiaan aika tehdä se, sanoi Anna kujeillen.\n-- Tule mukaamme aamulla! Lukitsemme talon ja vietämme koko päivän\njärvellä ja hiekkarannalla ja annamme muun maailman huolehtia\nitsestään.\n\n-- Ei kiitoksia, vastasi Marilla harmistuneen painokkaasti. -- Sepä\nolisi kaunis katseltava, eikö totta? -- Minä istumassa ristissä käsin\nruuhessa! Olen kuulevinani Rakel Lynden päivittelevän... Tuolla ajaa\nherra Harrison pois. Luuletko olevan mitään totta siinä huhussa, että\nherra Harrison etsisi Isabella Andrewsin seuraa?\n\n-- En tosiaankaan luule. Hän oli siellä eräänä iltana siksi, että\nhänen piti puhua liikeasioista herra Harmon Andrewsin kanssa,\nmutta silloin rouva Lynde sattui näkemään hänet ja sanoi, että\nhän varmaankin kulki kosimisaikeissa, koska hänellä oli kaulus\nkaulassaan... En luule herra Harrisonin koskaan menevän naimisiin.\nHänellä tuntuu olevan hyvin piintyneet ennakkoluulot avioliitosta...\n\n-- Oh, tuollaisista vanhoistapojista ei tiedä koskaan, mistä tuuli\nkäy... Ja jos hänellä oli kaulukset kaulassaan, niin yhdyn melkein\nRakel Lyndeen siinä, että se näytti epäiltävältä, sillä en koskaan\nennen ole nähnyt kauluksia tuolla miehellä...\n\n-- Ne hän pani kaulaansa varmaankin vain siksi että hänellä oli\nliikeasioita Harmon Andrewsin kanssa, sanoi Anna. -- Olen kuullut\nhänen sanovan, että vain sellaisissa tilaisuuksissa miehen on\nhuolehdittava ulkoasustaan, sillä jos hän näyttää varakkaalta, niin\nei toinen tohdi yrittää vetää häntä nenästä... Minun käy oikein\nsääliksi herra Harrisonia -- hän ei voi mitenkään olla tyytyväinen\nelämäänsä! Täytyy tuntua sangen kolkolta, kun ei ole ketään muuta,\njoka välittäisi, paitsi papukaija, eikö niin? Mutta minä olen pannut\nmerkille, ettei herra Harrison pidä siitä, että häntä säälitään...\nSiitä ei kai kukaan ihminen pidä, luulen minä.\n\n-- Tuossa tulee Gilbert tietä pitkin, sanoi Marilla. -- Jos menet\nhänen kanssaan soutelemaan järvelle, niin ota yllesi päällysnuttusi\nja kalossisi. Tänä iltana laskeutuu runsaasti kastetta.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nUUSIA SEIKKAILUJA.\n\n\n-- Anna, sanoi Davy, nousten istumaan vuoteessaan ja nojaten\nleukaansa käsiinsä, Anna, missä on unten maa? Minähän nukun\nvuoteeseeni joka ilta, mutta minne minä vaellan mennessäni unten maahan,\njossa näen ja teen kaikkea mistä uneksin. Tahdon tietää, missä se on ja\nkuinka tulen sinne ja takaisin kotiin tietämättä siitä mitään -- ja\nkaiken lisäksi pukeutuneena pelkkään yöpaitaan... Missä se sijaitsee?\n\nAnna istui lännenpuolisen vinttikamarin ikkunalaudalla katse\nkiinnitettynä laskevaan aurinkoon, joka muistutti suurta kukkaa\nhelakan keltaisine kupuineen, josta loistavat säteet lähtivät\nikäänkuin heteet ylös taivaanlakea kohti. Hän käänsi päätään Davyn\nkysyessä ja vastasi uneksivin äänensävyin:\n\n\"Sä suurin silmin kysyt, tietämätön, mut kerran kaikki pulmat\nselviää.\" Paul Irving olisi mahdollisesti tyytynyt sellaiseen\nvastaukseen, mutta käytännöllisemmillä taipumuksilla varustettu\nDavy, jolla, kuten Anna usein surulla oli pannut merkille, ei ollut\nkipinääkään mielikuvitusta, joutui vain ymmälle ja närkästyi.\n\n-- Äh, Anna, nyt sinä puhut pelkkää pötyä...\n\n-- Niin, kultaseni, suo anteeksi!... Etkö tiedä, että vain hyvin\ntyhmät ihmiset puhuvat alituisesti järkeä?\n\n-- Minun mielestäni sinä voit vastata kunnollisesti, sanoi Davy\nloukkaantuneella äänellä.\n\n-- Tiedätkö, sinä olet vielä liian pieni voidaksesi ymmärtää, sanoi\nAnna.\n\nMutta häntä hävetti hieman sanoessaan tämän, sillä olihan hän toki,\nelävästi muistaen ne monet nenäkkäät ja ylimieliset vastaukset,\njoita hän oli saanut lapsuudessaan, tehnyt itselleen sen juhlallisen\nlupauksen, ettei hän koskaan sanoisi lapselle, että se oli liian\npieni ymmärtääkseen... Kuitenkin hän teki nyt siten -- niin suuri on\njuopa teorian ja käytännön välillä.\n\n-- Niin, panen parastani kasvaakseni, sanoi Davy, mutta sepä onkin\nasia, jota on vaikea itse kiirehtiä... Ellei Marilla olisi niin\nkitsas hillostaan, niin luulen, että kasvaisin aika paljon nopeammin.\n\n-- Marilla ei ole kitsas, Davy, sanoi Anna ankarasti. -- Olet hyvin\nkiittämätön lausuessasi hänestä sellaista.\n\n-- On olemassa eräs toinen sana, joka merkitsee aivan samaa, mutta\nkuuluu koko joukon paremmalta, vaikka en nyt voi muistaa sitä, sanoi\nDavy, rypisti otsaansa ja näytti kovin miettiväiseltä. -- Kuulin\ntaannoin Marihan itsensä sanovan, että hän oli sellainen.\n\n-- Jos tarkoitat taloudellista, niin se on aivan muuta kuin\nkitsas. On oivallinen inhimillinen ominaisuus olla taloudellinen\n-- säästäväinen, näetkös. Jos Marilla olisi ollut kitsas, ei hän\nikäpäivänä olisi ottanut sinua ja Doraa, kun sinun äitisi kuoli.\nOlisitko jäänyt mielelläsi rouva Wigginsin luo?\n\n-- Oh, mene metsään!... -- Davy ihan kuumeni tuosta ajatuksesta. --\nEn tahdo myöskään mennä Richard sedän luo. Tahdon paljon mieluummin\nolla täällä, vaikkakin Marilla on sellainen kuin tuo pitkä sana\npannessaan hilloa minulle, siksi että sinä olet täällä, Anna...\nKuulehan, Anna, kerrothan minulle kertomuksen ennen kuin nukun, eikö\nniin? Mutta minä en halua kuulla satua, jossa puhutaan keijukaisista\nja muista sellaisista... Se kelpaa tytöille, mutta minä, minä haluan\njotain jännittävää -- niiden pitää ampua toisiaan ja lyödä kuoliaaksi\ntoisiaan, ja talon täytyy syttyä palamaan, ja siinä täytyy tapahtua\nmielenkiintoisia asioita, näetkös...\n\nKaikeksi onneksi Annalle huusi Marilla tällä hetkellä huoneestaan.\n\n-- Anna, Diana antaa merkkejä kaikin voimin. On parasta, että otat\nselvää, mitä hän haluaa.\n\nAnna juoksi itäiseen ullakkohuoneeseen ja näki hämärän läpi\nvalovälähdysten vilkkuvan edestakaisin Dianan ikkunasta. Ne\ntoistuivat aina viisi peräkkäin, mikä tyttöjen kerran omaksuman\nmerkkijärjestelmän mukaan merkitsi: \"Tule tänne heti, -- minulla on\ntärkeätä puhuttavaa sinulle.\"\n\nAnna heitti huivin päähänsä ja riensi Kummitusmetsän läpi ja herra\nBellin karjahaan poikki Mäntymäelle.\n\n-- Minulla on hyviä uutisia, Anna, sanoi Diana. -- Äiti ja minä\nolemme juuri tulleet kotiin Carmodysta, ja kauppapuodissa tapasin\nMary Sentnerin Spencervalesta. Hän sanoo, että Kuusikäytävän varrella\nasuvilla vanhoilla Coppin neideillä on itkuraitakoristeinen vati, ja\nhän luulee, että he ovat kyllä halukkaat myymään sen, sillä ei ole\nvielä koskaan kuultu, että Martha Copp olisi pitänyt kiinni jostakin,\njosta hän voi päästä eroon... Mutta jos nyt niin olisi, etteivät\nhe haluaisi myydä vatia, niin on olemassa toinen Wesley Keysonilla\nSpencervalessa, ja sen hän tietää olevan myytävänä, mutta hän ei ole\nvarma siitä, että se on aivan samanlainen kuin Josephine tädin.\n\n-- Huomenna minä ajan Spencervaleen sitä hakemaan, sanoi Anna\npäättäväisesti. -- Ja sinun on tultava mukaan. Silloin tulee suuri\ntaakka putoamaan sydämeltäni, sillä ylihuomenna minun täytyy mennä\nkaupunkiin, ja kuinka voin katsoa Josephine tätiä silmiin ilman\nitkuraitakoristeista vatia? Se hetki olisi vielä pahempi kuin\ntuo kerta, jolloin minun täytyi pyytää anteeksi sitä että olimme\nhypänneet hänen vuoteeseensa.\n\nMolemmat tytöt nauroivat tuolle vanhalle muistolle -- sen suhteen\ntäytyy minun, jos jotkut lukijoistani ovat tietämättömiä ja\nuteliaita, viitata Annan varhaisempien vaiheitten kuvaukseen.\n\nSeuraavana iltapäivänä tytöt lähtivät ajamaan takaa\nitkuraitakoristeista vatia. Spencervaleen oli kahdeksantoista\nkilometriä eikä sää ollut erikoisen miellyttävä ajelulle. Oli hyvin\nkuuma, tuskin tuulenhenkäyskään liikkui ja maantiellä oli pölyä\nsiinä määrin kuin odottaakin kuusiviikkoisen keskeytymättömän poudan\njälkeen.\n\n-- Ah, kunpa sentään sataisi pian, huokasi Anna. -- Kaikki on niin\nkuivanutta. Kuinka minun käy sääliksi pelto parkoja! Ja eikö ole\nikäänkuin puut ojentelisivat käsivarsiaan ja rukoilisivat sadetta!\nSydäntäni vihloo joka kerta kun menen ulos puutarhaani. Minun ei\nluonnollisestikaan pidä valittaa puutarhan vuoksi, kun maamiesten\nlaiho kärsii näin... Herra Harrison sanoo, että hänen laidunmaansa\novat niin surkeiksi kärventyneet, että lehmäraukat voivat järsiä\nsiitä irti tuskin rahtustakaan, ja hänestä tuntuu, että hän tekee\nitsensä syypääksi eläinrääkkäykseen joka kerta, kun hän kohtaa niiden\nkatseen.\n\nAjettuaan kauan ja rivakasti saapuivat tytöt viimein Spencervaleen\nja poikkesivat Kuusikäytävälle -- viheriä yksinäinen maantie, jossa\npyöränraiteitten välillä kasvava rehevä nurmikko todisti, että täällä\nharvoin liikkui ihmisiä. Melkein pitkin pituuttaan se oli tiheässä\nkasvavien nuorten kuusten reunustama, jotka vain silloin tällöin\njättivät tilaa jonkun maatilan aidatulle pellolle tai maapalstalle,\njosta metsä oli raivattu pois ja kantojen ympärillä rehoittivat\ntulikukat ja kultapiiskut.\n\nVihdoinkin saavuttiin vanhaan Coppin taloon -- paikkaan, joka oli\nmerkillinen sellaisesta tavattomasta siisteydestä ja somuudesta,\nettei edes Vihervaara olisi täysin kestänyt vertailua. Talo oli\nhyvin vanhanaikuinen ja sijaitsi rinteellä, jonka vuoksi oli\nollut välttämätöntä rakentaa kivinen kellarikerros korkeimman\nsivun alapuolelle. Sekä asuinrakennus että ulkohuonerakennukset\nolivat valkeiksi rapatut ja loistivat tahrattomina. Ei ainoatakaan\nrikkaruohonkortta ollut näkyvissä siistityssä keittiökasvitarhassa,\njota ympäröi vihreäksi maalattu säleaita.\n\n-- Kaikki ikkunaverhot ovat alhaalla, sanoi Diana huolestuneella\näänellä. -- Ketään ei ole varmaankaan kotona.\n\nHänen pelkonsa osoittautui todeksi. Tytöt katsoivat neuvottomina\ntoisiinsa.\n\n-- En tiedä, mitä tehdä, virkkoi Anna. -- Jos olisin varma siitä,\nettä vati on oikeata lajia, en epäröisi jäädä odottamaan, kunnes\nhe tulevat kotiin. Mutta jos se ei ole oikea, niin on ehkä liian\nmyöhäistä mennä sitten enää Keysonille.\n\nDiana katseli pientä neliskulmaista ikkunaa muuratun kellarikerroksen\nyläpuolella.\n\n-- Tämä on ruokasäiliön ikkuna, siitä olen varma, sanoi hän, sillä\ntämä talo on aivan samanlainen kuin Charles enoni talo Newbrigdessä,\nja tämä on heidän ruokasäiliönikkunansa. Tämä verho ei ole vedetty\neteen, niin että jos kiipeämme tämän pikku talon katolle, voisimme\nkatsoa säiliöön ja ehkä nähdä vadin. Olisiko sinun mielestäsi siinä\njotakin pahaa?\n\n-- Sitä en voi uskoa, sanoi Anna mietittyään tovin. -- Mehän emme\nkatso pelkästä uteliaisuudesta. Kaikki riippuu vaikuttimista...\n\nKun tämä tärkeä siveellinen kysymys oli ratkaistu, valmistautui\nAnna astumaan mainittuun \"pikku taloon\" -- se oli jyrkkäkattoinen\nlautarakennus, joka aikoinaan oli ollut ankkojen asuntona. Mutta\nCoppin neidit olivat lakanneet pitämästä ankkoja -- ne olivat niin\n\"siivottomia lintuja\" -- ja taloa ei oltu käytetty moneen vuoteen\nmuuten kuin ajoittain eristettynä paikkana hautoville kanoille.\nVaikka se oli huolellisesti valkoiseksi rapattu, oli se hieman\nrappeutunut, ja Anna tunsi itsensä sangen epävarmaksi aloittaessaan\nkiipeämisen pienenpuoleinen, eräälle hinkalolle nostettu tynnyri\nlähtökohtanaan.\n\n-- Herra tietää, kantaako se minun painoni... sanoi hän kiivetessään\nvarovasti katolle.\n\n-- Nojaudu ikkunalautaan, neuvoi Diana, ja Anna nojautui.\n\nSitten hän katsoi sisään ikkunasta, ja suureksi ihastuksekseen\nhuomasi itkuraitakoristeisen vadin, aivan särkyneen vadin kaltaisen,\nhyllyllä vastapäätä ikkunaa. Niin paljon hän ennätti nähdä, ennenkuin\nonnettomuus tuli.\n\nIloissaan Anna unohti sen jotenkin horjuvan pohjan, jolla hän seisoi,\nlakkasi, varomattomasti kylläkin, nojautumasta ikkunalautaan,\nhypähti sen sijaan ihastuksesta -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nkatto petti rusahtaen hänen jalkojensa alla, hän kuukahti sen läpi\nkainaloita myöten, ja siten hän jäi riippumaan, pääsemättä millään\nkeinoin irroittautumaan. Diana syöksyi ankkakoppiin, tarttui\nystäväpoloisensa vyötäisiin ja koetti voimiensa takaa kiskoa häntä\nalas.\n\n-- Ai ai -- älä vedä! kirkui Anna raukka. -- Minuun on takertunut\njoitakin pitkiä rimoja... Katsohan, voitko työntää jotakin jalkojeni\nalle, niin ehkä voin kohottautua ylös -- oi voi!\n\nDiana laahasi nopeasti sisään ennenmainitun nelikon, ja kaikeksi\nonneksi se oli juuri parahiksi niin korkea, että Annan vapaasti\nroikkuvat jalat voivat tukevasti nojautua sitä vastaan. Mutta irti\nhän ei silti päässyt, kuinka kovasti hän ponnistihekin.\n\n-- Ehkäpä minä voisin vetää sinut ylös, jos ryömisin katolle? tuumi\nDiana.\n\n-- Ah ei -- rimat työntyvät suoraan sisääni... Jospa voisit löytää\nkirveen, niin ehkä voisit hakata minut irti. Ah voi -- nyt alan\ntodellakin luulla, että olen syntynyt onnettoman tähden alla.\n\nDiana etsi kuin olisi henki ollut kyseessä, mutta kirvestä ei ollut\nlöydettävissä.\n\n-- Minun täytyy juosta hakemaan apua, sanoi hän palattuaan vangin luo.\n\n-- Se vielä puuttuisi, huudahti Anna kiivaasti. -- Jos sen teet,\nleviää tämä juttu kaikkialle, ja minä saan hävetä silmät päästäni...\nEi, me saamme odottaa, kunnes Coppin tytöt palaavat kotiin, ja\nsitten meidän on otettava heiltä vaitiolonlupaus. He luonnollisesti\ntietävät, missä kirves on, ja sitten he saavat auttaa minut tästä.\nMinun ei ole niinkään paha olla -- tarkoitan ruumiin suhteen -- niin\nkauan kuin pysyttelen aivan hiljaa. Olisipa hauska tietää, minkä\nhintaiseksi Coppin tytöt arvioivat tämän koppelin... Tästä tulee\nkallis juttu... Minun täytyy maksaa aiheuttamani vahinko, mutta siitä\nen paljoakaan huolehdi, jos he vain ymmärtävät syyn, miksi minä\ntahdoin kurkistaa heidän ruokasäiliönsä ikkunasta sisään... Ainoa\nlohdutukseni on, että vati on aivan sitä lajia kuin tahdoinkin, ja\njos vain vanhempi neiti Copp tahtoo myydä sen minulle, niin saan\ntyytyä kohtalooni.\n\n-- Entäpä jos Coppin tytöt eivät tule kotiin ennenkuin myöhään\nillalla -- ehkeivät ennenkuin huomenna, sanoi Diana.\n\n-- Jos he eivät ole täällä auringon mentyä mailleen, täytyy sinun\nkai mennä hakemaan apua, sanoi Anna vastahakoisesti. -- Mutta\nsinä et saa mennä ennenkuin viimeisessä hädässä... Voi minun\npäiviäni, että voikin joutua tällaiseen kauheaan pulmaan! Minä en\nottaisi onnettomuuksiani niin raskaasti, jos niiden yllä lepäisi\njotakin romanttista hohdetta -- sellaista on aina rouva Morganin\nsankarittarien onnettomuuksien yllä -- mutta kaikki, mitä tapahtuu\nminulle, on vain surkeata ja naurettavaa... Ajattelehan vain, minkä\nvaikutuksen Coppin tytöt saavat, kun he ajavat pihaansa ja näkevät\nvanhan ankkakoppinsa katosta esiinpistävän tytön pään ja olkapäät...\nSh -- onko tuo vaununjyrinää? Ei, Diana, se on ukkonen...\n\nSe oli epäilemättä ukkonen, ja kun Diana oli tehnyt nopean\ntiedusteluretken ympäri talon, palasi hän ja kertoi, että suuri musta\npilvi nopeasti nousi luoteesta.\n\n-- Uh, nousee varmaankin aivan hirveä ukonilma! huusi hän huolissaan.\n-- Anna, mitä me teemme?\n\n-- Saamme valmistua siihen, sanoi Anna tyynesti. Ukonilmahan oli\npikku asia sen rinnalla, mitä jo oli tapahtunut. -- On parasta, että\nviet hevosen ja kärryt tuohon avonaiseen vajaan. Onneksi minun\npäivänvarjoni on kärryillä. Kas tässä -- ota minun hattuni mukaasi.\nMarilla sanoi minulle, että olin tuhma, kun panin parhaan hatun\npäähäni erämaahan lähtiessäni, ja hän oli oikeassa, kuten aina.\n\nDiana päästi ponin irti ja vei sen ja kärryt vajaan, juuri kun\nensimmäiset raskaat sadepisarat putosivat. Sitten istuutui hän\nhakkuupölkylle ja katseli ukkossadetta, joka ryöppysi alas niin\nrankasti, että hän tuskin voi erottaa sen läpi Annan, joka riippui\nsiinä taivaan ja maan välillä ja piti urheasti levitettyä päivän\nvarjoa paljaan päänsä yläpuolella. Ukonilma oli jo nähtävästi\ntyhjentänyt voimansa, mutta sade valui virtanaan melkein tunnin ajan.\n\nSilloin tällöin Anna kohotti päivän varjoaan ja heilutti sitä\nrohkaisevasti ystävälleen, mutta mikään keskustelu ei voinut tulla\nkysymykseen tältä etäisyydeltä ja nykyisten olosuhteitten vallitessa.\nViimein sade taukosi, aurinko paistoi lämpimästi, ja Diana uskalsi\nvarpaillaan lähteä pihan vesilammikkojen poikki.\n\n-- Oletko kovasti kastunut? kysyi hän huolissaan.\n\n-- Hui hai! vastasi Anna hilpeästi. -- Pääni ja hartiani ovat aivan\nkuivat, ja hameeni on vain hieman märkä niistä kohdista, mistä vesi\nvalui sisään rimojen välitse... Älä surkuttele minua, Diana, sillä\ntämä ei ole ollut lainkaan vaikeata... Olen seissyt ja ajatellut,\nkuinka hyvää tämä sade tekee, ja kuinka puutarhani nauttii siitä, ja\nsitten olen kuvitellut, mitä kukat ja nuput ajattelevat pisaroitten\nalkaessa pudota. Minä sepitin mitä hauskimman vuorokeskustelun\nasterien ja hajuherneitten välillä ja syreenipensaassa asustavien\nvillien kanarialintujen sekä puutarhan suojelushengettären välillä.\nKun olen kotona kaikella kunnialla, aion merkitä sen muistiin.\nToivoisin, että minulla olisi kynä ja paperia tehdäkseni sen nyt\nsaman tien, sillä pelkään unohtavani kaikkein parhaan, ennenkuin\nehdimme kotiin.\n\nUskollisella Dianalla oli lyijykynä ja hän löysi palan käärepaperia\nkärryjen takapuolella olevasta laatikosta. Anna pani kokoon vettä\nvaluvan päivänvalonsa, pani hatun päähänsä, levitti käärepaperin\nkattopäreelle, ja kirjoitti muistiin puutarhaidyllinsä olosuhteissa,\njoita tuskin olisi katsottu suotuisiksi kaunokirjalliselle\nluomistyölle. Tulos oli siitä huolimatta oikein soma, ja Diana oli\nhurmaantunut, kun Anna luki sen hänelle ääneen.\n\n-- Oi, Anna, kuinka sievää -- kuinka ihastuttavan sievää... Lupaa,\nettä lähetät sen \"Kanadan naiseen\"!\n\nAnna pudisti päätään.\n\n-- Ah ei, se ei olisi varmaankaan sopiva... Siinähän ei ole\nlainkaan juonia... Se on vain ikäänkuin kuvitelma... Minusta on\nhauska kirjoittaa sellaista, mutta sen tapainen ei sovi lainkaan\npainettavaksi, sillä toimittajat ja kustantajat vaativat aina niin\nitsepintaisesti juonta -- sen on Priscilla minulle sanonut. Oi,\nkatsohan, tuollahan on neiti Sarah Copp!... Kulta rakas Diana -- mene\nselittämään hänelle!\n\nNeiti Sarah Copp oli pieni ja laiha nainen, pukeutuneena kiiltäväksi\nkuluneeseen mustaan pukuun ja hattuun, joka oli valittu silmällä\npitäen vähemmän sitä seikkaa, että se pukisi kantajaansa, kuin\nsitä, että se \"pitäisi puolensa\" kaikissa ilmoissa. Hän oli niin\nällistyneen näköinen kuin odottaa sopi nähdessään tuon harvinaisen\nnäytelmän pihallaan, mutta kuultuaan Dianan selityksen hän oli\npelkkää myötätuntoa. Hän aukaisi sukkelaan keittiön oven, etsi\nkirveen ja vapautti Annan muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla.\nAnna, joka tunsi hieman väsymystä ja jäykkyyttä jäsenissään, sukelsi\nvankikoppinsa sisään ja astui sitten kiitollisena ulos vapauteen ja\nesteettömään liikuntoon.\n\n-- Neiti Copp, sanoi hän vakavasti, vakuutan teille, että tirkistelin\nruokasäiliönne ikkunasta sisään ainoastaan saadakseni selville,\nolisiko teillä mahdollisesti itkuraitakoristeista vatia. Mitään muuta\nen nähnyt -- en katsonut mitään muuta.\n\n-- Neiti kulta, sehän ei tee kerrassaan mitään, sanoi Sarah neiti\nherttaisesti. -- Teidän ei lainkaan tarvitse olla huolissanne --\neihän ole tapahtunut mitään vahinkoa. Jumalan kiitos -- me Coppit\npidämme säiliömme näyttökuntoisina minä vuorokauden aikana tahansa\nemmekä välitä siitä, kuka kurkistaa niihin. Mitä tulee vanhaan\nankkakoppiin, niin olen iloinen siitä, että se on saanut vian, sillä\nnyt ehkä Martha suostuu siihen, että se saadaan repiä kokonaan.\nHän ei ole koskaan ennen tahtonut tehdä sitä, sillä hän on aina\najatellut, että se voisi olla joskus hyödyksi, ja minun on täytynyt\nmaalata se valkoiseksi joka kevät. Mutta yhtä hyvin voi puhua\nseinälle kuin Marthalle... Hän meni tänään kaupunkiin -- kyyditsin\nhänet asemalle. Vai niin, te haluatte ostaa vatini. No, mitä te\ntahdotte tarjota siitä?\n\n-- Kaksikymmentä dollaria, sanoi Anna, jolla oli vielä ilmeisesti\npaljon opittavaa kaupantekoon ja ostamiseen nähden -- muuten hän ei\nheti paikalla olisi maininnut noin suurta summaa.\n\n-- Hm, saammehan nähdä... sanoi Sarah neiti diplomaattisesti. --\nTuo vati on onneksi minun, muuten en koskaan olisi uskaltanut myydä\nsitä siskoseni poissa ollessa. Ja siitä nousee kyllä sittenkin\nelämä... Martha se on tämän talon herra, siitä voitte olla varmoja.\nOlen kauheasti kyllästynyt aina noudattamaan sisareni tahtoa...\nMutta tulkaahan toki sisään! Te olette varmaankin sekä väsyneitä\nettä nälkäisiä. Koetan haalia teille kokoon jotakin illallisen\ntapaista, mutta sanon jo etukäteen: mitään muuta kuin voita ja leipää\nja vähän vihreätä kurkkua ei siihen tule... Siskoseni pani lukon\ntaakse sekä juuston ja hillon että pikkuleivät ennen lähtöään. Niin\nhän tekee aina, sillä hän sanoo, että minä käyttelen niitä liika\ntuhlaavaisesti, jos tulee vieraita...\n\nTytöt olivat kyllin nälkäisiä tehdäkseen täyttä oikeutta\nyksinkertaisemmallekin ruualle, ja he antoivat Sarah neidin\noivallisten voileipien ja tuoreitten kurkkujen maistua mainiosti.\nIllallisen jälkeen sanoi Sarah neiti:\n\n-- En todellakaan tiedä, haluanko myydä vatia... Mutta se on kyllä\nhyvin kahdenkymmenen viiden dollarin arvoinen. Se on hyvin vanha\nvati...\n\nDiana poikasi hiljaa Annan jalalle pöydän alla, minkä piti merkitä:\n-- Älä anna myöten -- hän antaa sen kyllä kahdestakymmenestä, kun vain\npidät puolesi! -- Mutta Anna katsoi nyt kerta kaikkiaan, että\nitkuraitakoristeista vatia ei voitu arvioida liika korkealle. Hän\nsuostui heti maksamaan kaksikymmentäviisi dollaria, ja Sarah neiti\nnäytti siltä kuin hän olisi katunut, ettei saman tien ollut pyytänyt\nkolmeakymmentä.\n\n-- No, saatte kai sen sitten ottaa... Tahdon juuri nyt saada niin\npaljon rahaa kuin mahdollista. Asian laita on nimittäin niin -- Sarah\nneiti oikaisi niskaansa tärkeän näköisenä ja tyytyväinen punastus\nlaihoilla poskillaan -- että minä aion mennä naimisiin Luther\nWallacen kanssa. Hän pyysi minua kaksikymmentä vuotta sitten. Pidin\nhänestä sangen paljon, mutta hän oli siihen aikaan köyhä ja isä antoi\nhänelle matkapassin... Minun ei kai olisi pitänyt antaa hänen mennä\nniin nolosti -- mutta minä olin jänis ja pelkäsin isää... Sitä paitsi\nen tiennyt silloin, ettei sulhasia kasva niinkään joka oksalla...\n\nKun tytöt jälleen olivat kotimatkalla, Diana ajaen ja Anna pitäen\nkallisarvoista vatia hellästi polvellaan, elähytti Kuusikäytävän\nympärillä olevia vihreitä, sateen elvyttämiä saloja helkkyvä\ntytönnauru.\n\n-- Minä huvitan sinun Josephine tätiäsi kuvailemalla kaikkea sitä,\nmitä me olemme kokeneet tänä iltapäivänä, kun huomenna menen\nkaupunkiin. Meillä on ollut sangen vaivalloista, mutta kaikki on nyt\nJumalan kiitos kestetty. Vati on minulla, ja sade on poistanut pölyn\nmitä ihanimmalla tavalla. Siis -- kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.\n\n-- Emme ole vielä kotona, sanoi Diana hieman jäähdyttäväsi, eikä\nkukaan tiedä, mitä meille voi tapahtua sitä ennen. Sinä olet\nsellainen ihminen, joka joutuu seikkailuihin, Anna.\n\n-- Niinpä niin, on muutamia, joille seikkailuihin joutuminen\nlankeaa luonnostaan, sanoi Anna hyväntuulisesti. -- Se on ikäänkuin\njonkinlainen synnynnäinen lahja, joka joko on ihmisellä tai ei ole...\n\n\n\n\nXIX.\n\nONNELLINEN PÄIVÄ.\n\n\n-- Luulenpa kuitenkin kaikitenkin, oli Anna kerran sanonut\nMarillalle, että hauskimmat ja suloisimmat päivät ovat ne, jolloin ei\ntapahdu mitään erikoisen merkillistä tai jännittävää, vaan nautitaan\nvain yksinkertaisista pikku iloista, jotka tulevat soluen sievästi ja\nsomasti toinen toisensa jälkeen kuin helmet helminauhassa.\n\nElämä Vihervaaralla oli täynnä juuri sellaisia päiviä, sillä\nAnnan seikkailut, olivatpa ne sitten huvittavaa tai harmittavaa\nlaatua, eivät tapahtuneet, mikä olikin hyvä, kaikki yhtaikaa, vaan\nolivat hajallaan yli koko vuoden, välillä pitkät jaksot viattomia,\nonnellisia päiviä, työn ja unelmien ja naurun ja läksyjen täyttämiä.\n\nMuuan sellainen päivä tuli elokuun lopussa. Aamupäivällä soutivat\nAnna ja Diana ihastuneet kaksoiset järven yli hiekkarannalle,\njossa he saivat poimia kaisloja ja juosta paljain jaloin aaltojen\ntyrskeessä, joiden yllä tuuli lauloi vanhaa säveltä, jonka se oli\noppinut silloin kun maailma oli nuori.\n\nIltapäivällä Anna meni Irvingin mummon tuvalle tervehtimään Paulia.\nHän tapasi hänet pitkin pituuttaan loikomassa ruohikonpeittämällä\nhiekkavallilla sankan kuusikon rinnassa, joka suojasi tupaa\npohjoispuolelta, syventyneenä satukirjaan. Nähdessään hänet Paul\nhypähti ilosta säteillen pystyyn.\n\n-- Oi, kuinka hauskaa oli, että neiti tuli, sanoi hän innokkaasti. --\nIsoäiti on poissa. Tehän voitte jäädä juomaan teetä minun kanssani,\nniinhän? On niin ikävää syödä illallista ypö yksinään -- senhän\nneiti kyllä ymmärtää. Olin vähin ajatellut kutsua Mary Joeta juomaan\nkanssani teetä ja rupattelemaan, mutta en luule, että isoäiti pitäisi\nsiitä. Hän sanoo, että noita ranskalaisia on paras pitää loitolla...\nOn muuten sangen vaikeata jutella Mary Joen kanssa. Hän vain nauraa\nja sanoo: \"Hänen vertaistaan en ole ikipäivinäni nähnyt.\" Ja sitä en\nminä tarkoita keskustelulla.\n\n-- Jään kyllä syömään illallista kanssasi, sanoi Anna iloisesti. --\nMinä oikein toivoin, että pyytäisit minua... Aina siitä pitäen, kun\nviime kerralla olin täällä, on vesi kihonnut kielelleni halusta saada\nhiukan enemmän isoäitisi herkullista vierrelimppua.\n\nPaul oli hyvin vakavan näköinen.\n\n-- Niin, neiti, jos asia riippuisi minusta, sanoi hän jääden\nseisomaan Annan eteen kädet taskuissa ja huolestunut ilme kauniilla\npikku kasvoillaan, niin leikkelisimme vaikka puoli limppua... Mutta\nsen määrää Mary Joe... Ennenkuin isoäiti matkusti, kuulin hänen\nsanovan Mary Joelle, ettei hän saisi antaa minulle vierrelimppua,\nsillä se oli liian voimakasta minun pienelle vatsalleni... Mutta\nehkäpä Mary Joe leikkaa hieman teille, jos minä lupaan olla syömättä\nsitä lainkaan. Toivokaamme parasta.\n\n-- Niin, toivokaamme sitä, sanoi Anna, jota tuo iloinen filosofia\nerittäin suuresti miellytti. -- Ja jos Mary Joe osoittautuu\nkovasydämiseksi eikä tahdo antaa minulle limppua, niin ei sinun\ntarvitse olla siitä levoton.\n\n-- Oletteko varma siitä, ettette pahastu? kysyi Paul huolissaan.\n\n-- Aivan varma, rakas pikku pojuni.\n\n-- Silloin en välitä huolehtia etukäteen, sanoi Paul päästäen syvän\nhelpotuksen huokauksen, varsinkin kun Mary Joe on hyvin helposti\ntaivutettavissa... Hän on luonnostaan sangen sävyisä, mutta hän on\nsaanut oppia tässä talossa, ettei käy päinsä vastustaa isoäidin\nkäskyjä... Isoäiti on kelpo ihminen -- mutta hänen määräyksiään on\npakko noudattaa... Hän oli hyvin tyytyväinen minuun aamulla siksi,\nettä todellakin onnistuin saamaan alas koko lautasen täyden puuroa...\nSe otti kauhean lujalle, mutta meni kuitenkin... Isoäiti luulee,\nettä hän sentään lopuksikin tekee minusta roiman miehen... Mutta nyt\ntekisin halusta neidille erään hyvin tärkeän kysymyksen. Ja neitihän\nvastaa siihen totuudenmukaisesti, eikö totta?\n\n-- Koetan vastata, vastasi Anna.\n\n-- Luuleeko neiti, että olen nupistani vialla? kysyi\n\nPaul, ikäänkuin koko hänen olemassaolonsa olisi riippunut hänen\nvastauksestaan.\n\n-- Lapsi kulta, kuinka voit sellaista kysyä! huudahti Anna\nhämmästyneenä. -- Ethän toki. Mitenkä päähäsi pälkähti tuollainen\nmieletön ajatus?\n\n-- Mary Joehan se -- mutta hän ei tiennyt, että kuulin hänen sanansa.\nRouva Sloanen aputyttö, Veronica, tuli tervehtimään Mary Joeta eilen\nillalla, ja kuulin heidän puhelevan keittiössä mennessäni eteisen\nläpi. Kuulin Mary Joen sanovan: \"Tuo Paul, se sitten on merkillisin\npoikanen, joka kulkee kahdella jalalla. Hän juttelee niin omituisia\nasioita. Hän on varmaankin nupistaan vialla\"... En voinut nukkua\nennenkuin myöhään yöllä, makasin vain ja ajattelin ja tuumailin,\ntokko Mary Joe oli oikeassa. En ollut oikein halukas kysymään\nisoäidiltä, vaan päätin sitten kysyä teiltä. Olen hyvin iloinen\nsiitä, ettette luule järjessäni olevan mitään hullusti.\n\n-- Oh, kuinka voit sellaista ajatellakaan!... Mary Joe on oikea\nhoukkio, ja sinun ei koskaan tarvitse panna mieleesi mitään, mitä hän\nsanoo, sanoi Anna harmistuneena.\n\nKaikessa hiljaisuudessa hän päätti antaa vanhalle rouva Irvingille\npienen vihjauksen siitä, että hänen pitäisi varottaa Mary Joeta\npuhumasta sivu suunsa.\n\n-- Ah, kuinka paljon keveämmäksi tunnen nyt mieleni, neiti, sanoi\nPaul. -- Nyt olen taas onnellinen ja iloinen, ja siitä minun on\nkiittäminen teitä. Ei olisi niinkään hauskaa olla nupista vialla,\neihän, neiti?... Syynä siihen, että Mary Joe luulee niin, lienee se,\nettä minä välistä kerron hänelle omia ajatuksiani asioista.\n\n-- Niin, Pauliseni, se voi olla oikein vaarallista joskus, sanoi\nAnna, jolla itselläänkin oli sen tapaisia kokemuksia.\n\n-- Myöhemmin kerron teille, mitä sanoin Mary Joelle, niin että\nsaatte itse kuulla, oliko siinä jotain omituista, sanoi Paul. --\nMutta minä en aloita ennenkuin pimeän tultua. Juuri silloin halajan\nniin suuresti uskoa ajatuksiani jollekin, ja kun ei ketään muuta ole\nkäsillä, olen suorastaan pakotettu ottamaan Mary Joen... Mutta tästä\nlähtien en tee sitä, jos hän kuvittelee mielessään, että minä olen\nnupista vialla... Minun täytyy kuitenkin ikävöidä ja pidättäytyä.\n\n-- Jos se käy sinulle liian vaikeaksi, voit tulla Vihervaaralle ja\nuskoa minulle ajatuksesi, ehdotti Anna, osoittaen tuota kykyä toisten\najatusjuoksun seuraamiseen, mikä saattoi hänet kaikkien lasten\nrakastamaksi. Lapsethan pitävät paljon siitä, että heidät otetaan\nvakavalta kannalta.\n\n-- Kiitoksia vain, jos saan tulla. Mutta toivottavasti Davy ei ole\nsisällä minun tullessani, sillä hän virnistelee minulle. En välitä\nsiitä kovinkaan paljon, sillä hänhän on tuollainen pikku poika, ja\nminähän olen oikein suuri, mutta ei ole kuitenkaan hauskaa, kun\nihmiset vääntelevät naamaansa. Ja Davy vääntelee aivan kauheasti...\nVälistä oikein pelkään, ettei hän enää saa lainkaan kasvojaan\nsileiksi... Hän virnistelee kirkossakin, kun hänen pitäisi ajatella\nJumalan sanaa... Mutta Dora pitää minusta, ja minä pidän hänestä,\nvaikkakaan en niin paljon kuin ennen sitä kuin hän sanoi Minnie May\nBarrylle, että hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani suureksi\ntultuaan. Tietenkin aion mennä naimisiin suureksi tultuani, mutta\nvielä toistaiseksi olen aivan liian nuori ajattelemaan sitä -- enkö\nole neidinkin mielestä?\n\nKyllä, aivan niin neidinkin mielestä.\n\n-- Naimisesta puhuessamme johtuu mieleeni jotain muutakin, jota olen\npohtinut viime aikoina, jatkoi Paul. -- Rouva Lynde oli täällä eräänä\npäivänä viime viikolla juomassa teetä isoäidin kanssa, ja isoäiti\npyysi minun näyttämään hänelle pikku äitini kuvaa -- sitä, jonka\nisä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi. Minä en ollut erikoisen\ninnostunut näyttämään sitä rouva Lyndelle. Rouva Lynde on kyllä\nhyvin kiltti ja hyvä, mutta hän ei ole sen laatuinen ihminen, jolle\nhaluaisi näyttää äitinsä kuvan... Neitihän kyllä ymmärtää...\n\nMutta minä tietysti tottelin isoäitiä. Rouva Lynde sanoi, että hän\noli hyvin kaunis, mutta muistutti jollakin tavoin teatterilaista,\nsanoi hän, ja hän oli ollut varmaankin kauhean paljon nuorempi isää.\nSitten hän sanoi: \"Jonakin päivänä isäsi kyllä menee uudestaan\nnaimisiin. Miltä sinusta tuntuu saada uusi äiti, ukkoseni?\" --\nTietääkös neiti, hengitykseni melkein salpautui, mutta en tahtonut,\nettä rouva Lynde näkisi sen... Katsoin häntä suoraan silmiin -- näin\n-- ja sitten sanoin: \"Rouva Lynde, isäni teki hyvin hyvän valinnan\nvalitessaan ensimmäisen äitini, ja voin kyllä luottaa siihen, että\nhän valitsee yhtä kiltin äidin toisellakin kertaa.\" Ja minä voin\nluottaa häneen, sen tiedän, neiti. Mutta toivon kuitenkin, että\njos hän joskus antaa minulle uuden äidin, hän neuvottelisi minun\nkanssani, ennenkuin on liian myöhäistä... Tuolla tulee Mary Joe\npyytämään meitä teelle. Minä menen neuvottelemaan hänen kanssaan\nhieman vierrelimpusta.\n\n\"Neuvottelun\" tuloksena oli, että Mary Joe sekä leikkasi\nvierrelimppua että pani pöytään asetillisen hilloketta\n\"juhlistaakseen\" illallisen. Anna tarjoili teetä, ja hänellä ja\nPaulilla oli mitä rattoisin pikku illallinen kahden kesken hämärässä\nvanhassa arkihuoneessa, jonka ikkunat olivat avoinna merituulen\nleyhkiä sisään. Ja he lavertelivat niin paljon \"hulluja\", että Mary\nJoe aivan loukkaantui ja uskoi Veronicalle seuraavana iltana, että\n\"opettajaneiti oli aivan samoin päästä vialla kuin poikakin\"...\n\nIllallisen jälkeen otti Paul Annan mukaansa huoneeseensa näyttääkseen\nhänelle äitinsä valokuvaa, joka oli ollut se salaperäinen\nsyntymäpäivälahja, jonka Irvingin mummo oli säilyttänyt kirjakaapin\nlaatikossa. Paulin pientä, matalakattoista kamaria valaisi parsillaan\nmereen painuvan auringon lempeä punainen hohde, ja vastakkaisella\nseinällä tanssivat noiden mäntyjen varjot, jotka kasvoivat aivan\npaksun kivimuurin neliskulmaisten ikkunoiden luona. Tästä samalla\nkertaa värikkäästä ja hillitystä valaistuksesta katselivat suloiset\ntyttömäiset kasvot lempein äidin silmin, riippuen seinällä vuoteen\nyläpuolella.\n\n-- Se on pikku äitini, sanoi Paul hellällä ylpeydellä.\n\n-- Pyysin isoäidin ripustamaan hänet siihen, niin että voin nähdä\nhänet heti kun a vaan silmäni aamulla. Nyt en välitä lainkaan siitä,\nettei kynttilä ole palamassa maata pannessani, sillä minulla on\nikäänkuin sellainen tunne, että pikku äitini on täällä luonani. Isä\ntiesi kyllä, mistä syntymäpäivälahjasta pitäisin, vaikkei hän kysynyt\nminulta. Eikö ole ihmeellistä, miten paljon isät sentään tietävät?\n\n-- Sinun äitisi on hyvin herttaisen näköinen, Paul, ja sinä olet\nhieman hänen näköisensä. Mutta hänen silmänsä ja tukkansa ovat\ntummemmat kuin sinun.\n\n-- Minun silmäni ovat saman väriset kuin isän, sanoi Paul juosten\nympäri huonetta haaliakseen kaikki saatavissa olevat tyynyt ikkunan\nääressä olevalle pienelle penkille.\n\n-- Mutta isän tukka on harmaa. Hänellä on sankka tukka, mutta se\non harmaa. Nähkääs neiti, isä täyttää pian viisikymmentä vuotta.\nSitä minä pidän melkein vanhuutena... Mutta hän on vanha vain\nulkonaisesti... Sisällisesti hän on yhtä nuori kuin kuka tahansa.\nNeiti on nyt niin hyvä ja istuu tähän, ja minä istun teidän\njalkojenne juureen. Saanko nojata päätäni teidän polveanne vasten?\nNäin oli pikku äidilläni ja minulla tapana istua. Ah, se on niin\nsuloista minun mielestäni.\n\n-- Nyt haluan kuulla, minkälaisia ajatuksia ne ovat, joita Mary Joe\npitää niin ihmeellisinä, virkkoi Anna taputtaen vieressään olevaa\npientä kiharapäätä.\n\nPaul ei tarvinnut mitään houkutteluja ilmaistakseen ajatuksensa -- ei\nainakaan sukulaissielujen ollessa kyseessä.\n\n-- Ajattelin niitä ulkona männikössä eräänä iltana, sanoi hän\nuneksivalla äänellä. -- Tietystikään en uskonut niitä, mutta\najattelin niitä... Neitihän kyllä ymmärtää... Ja sitten tahdoin\nuskoa ne jollekulle, mutta ei ollut ketään muuta kuin Mary Joe.\nMary Joe seisoi säiliössä ja teki taikinaa, ja minä istuuduin\ntuolille hänen viereensä ja sanoin: \"Mary Joe, tiedätkö, mitä minä\nluulen? Luulen, että iltatähti on majakka sillä rannikolla, missä\nhaltiattaret asuvat.\" Ja Mary Joe sanoi: \"Mitä hullutuksia hän nyt on\nsepustellut? Eihän hän toki uskone, että on olemassa haltiattaria.\"\nSilloin minä oikein suutuin. Tiedänhän kyllä, ettei haltiattaria ole\ntodellisuudessa, mutta senhän ei tarvitse olla esteenä sille, että\nminä kuvittelen mielessäni niitä olevan... Neitihän kyllä ymmärtää...\n\nSitten yritin uudelleen hyvin kärsivällisesti ja sanoin: \"No,\nMary Joe, nyt saat kuulla vielä lisää, mitä minä luulen. Luulen,\nettä enkeli leijailee maan yli auringon mentyä mailleen -- suuri,\nihana, valkea enkeli, jolla on hopeanhohtavat siivet -- ja hän\nlaulaa kukkaset ja linnut uneen. Lapsetkin voivat kuulla hänen\nlaulunsa, jos he osaavat kuunnella.\" Silloin Mary Joe löi yhteen\nkätensä, jotka olivat kokonaan jauhoissa, ja sanoi: \"Uh huh --\nmitä hän lörpötteleekään! Tulen oikein pimeänaraksi.\" Ja hän oli\nihan säikähtyneen näköinen. Silloin menin ulos ja kuiskailin loput\najatuksistani puutarhalle. Puutarhassa oli pieni koivu, joka nyt on\nkuihtunut. Isoäiti sanoo, että sen on kuihduttanut meren suolainen\nvihma, mutta minä luulen, että keijukainen, joka asui puussa, oli\nmieletön keijukainen, joka meni ulos nähdäkseen maailmaa eikä sitten\nenää koskaan osannut takaisin. Ja pikku puu jäi silloin niin yksin,\nettä se suri itsensä kuoliaaksi.\n\n-- Ja kun pieni keijukaishoukko on kyllästynyt maailmaan ja\nvihdoin palaa takaisin puunsa luo, niin tulee hän suremaan itsensä\nkuoliaaksi, sanoi Anna.\n\n-- Niinpä niin, mutta jos keijukaiset käyttäytyvät ymmärtämättömästi,\nniin saavat he syyttää itseään, aivan samoin kuin ihmisetkin,\nhuomautti Paul vakavasti. -- Tietääkö neiti mitä minä luulen uudesta\nkuusta? Luulen, että se on pieni kultainen vene, täynnä unelmia.\n\n-- Ja kun se törmää johonkin pilveen, niin ne kaatuvat ulos ja\nputoavat alas sinun uneesi.\n\n-- Ah niin -- neiti ymmärtää täydellisesti... Ja minä luulen, että\norvokit ovat taivaan pikku siruja, jotka putosivat alas, kun enkelit\nleikkelivät reikiä, joiden läpi tähdet voisivat tuikkia. Ovatko nämä\najatukset neidin mielestä nyt niin kauhean omituisia?\n\n-- Ei, kullanmuruseni, ne eivät ole lainkaan omituisia... Ne ovat\nharvinaisia ja sen lisäksi hyvin kauniita ajatuksia pikku pojan\ntuumiskella, ja sentähden eräänlaiset ihmiset, jotka eivät voisi\nkuvitella sellaista, vaikka he koettaisivat sata vuotta, pitävät\nniitä \"kummallisina\". Mutta ajattele sinä vaan edelleenkin niitä,\nPaul -- kerran tulevaisuudessa sinä ehkä tulet kirjoittamaan niitä\nmuistiin runoina...\n\nKotiin tultuaan Anna tapasi toisenlaisen pojan, joka odotti, että\nhänet pantaisiin vuoteeseen. Davy \"murjotti\", ja kun Anna oli\nriisunut hänet, sukelsi hän pää edellä vuoteeseensa ja hautasi\nkasvonsa päänaluseen.\n\n-- Mutta Davy, sinähän unohdat lukea rukouksesi, sanoi Anna\nmoittivalla äänellä.\n\n-- Enkä ole -- en ole unohtanut sitä, sanoi Davy uhmaillen, mutta\nen välitäkään enää lukea iltarukouksiani. Ja minä aion lakata\nkoettamasta olla kiltti, sillä miten kiltti olenkin, pidät sinä\nkuitenkin enemmän Paul Irvingistä. Silloin voin olla yhtä hyvin ilkeä\nja pitää joskus hauskaa.\n\n-- Minä en pidä enempää Paul Irvingistä, sanoi Anna aivan vakavasti.\n-- Pidän yhtä paljon sinusta, vaikka eri tavalla.\n\n-- Mutta minä tahdon, että pidät minusta aivan samalla tavalla, sanoi\nDavy ja nyrpisti nenäänsä.\n\n-- Ymmärrät kai, ettei voi pitää eri ihmisistä samalla tavoin. Ethän\npidä Dorasta ja minusta samalla tavalla, vai mitä?\n\nDavy nousi istumaan ja mietti.\n\n-- E-en, myönsi hän viimein, pidän Dorasta siksi että hän on\nsisareni, mutta sinusta pidän siksi, että sinä olet sinä.\n\n-- Siinä näet! Ja minä pidän Paulista siksi että hän on Paul, ja\nDavysta siksi että hän on Davy, sanoi Anna hilpeästi.\n\n-- Silloin melkein toivon, että olisin lukenut iltarukoukseni, sanoi\nDavy, tämän logiikan taivuttamana. -- Mutta nyt on liian vaivalloista\nryömiä ylös niitä lukemaan. Luen ne sen sijaan kahdesti huomen\naamulla, Anna. Eikö se kelpaa yhtä hyvin?\n\n-- Ei, ukkoseni! Ylös vain ja joutuin!\n\nDavy kömpi siis vuoteeltaan ja laskeutui polvilleen Annan eteen. Kun\nhän oli lukenut rukouksensa, taivuttihe hän taaksepäin ruskeisiin\npikku kantapäihinsä nojautuen ja katsoi ylös häneen.\n\n-- Anna, minä olen nyt kiltimpi kuin yleensä ennen.\n\n-- Oletpa niinkin, se on varmaa, Davy pienoinen, sanoi Anna, joka\nei koskaan epäröinyt antaa tunnustusta silloin kun se oli hyvin\nansaittua.\n\n-- Minä tiedän olleeni kiltimpi, sanoi Davy tuttavallisesti, ja nyt\nsaat kuulla, kuinka voin tietää sen. Kas tänään Marilla antoi minulle\nkaksi leipäviipaletta, joissa oli hilloketta päällä, toisen minulle\nja toisen Doralle. Toinen oli hyvän joukon toista suurempi, eikä\nMarilla sanonut, kumman minä saisin. Mutta minä annoin suuremman\nviipaleen Doralle. Siinä tein kiltisti -- enkö sinunkin mielestäsi?\n\n-- Teit kyllä, hyvin kiltisti -- niin olisi mies tehnyt, Davy.\n\n-- Aivan niin, sanoi Davy. -- Dora ei ollut lainkaan nälissään, niin\nettä hän söi vain puoli viipaletta ja antoi loput minulle. Mutta\nenhän voinut tietää sitä antaessani sen hänelle, niin että olin\nkiltti siitä huolimatta, Anna.\n\nHämärissä Anna vaelsi Metsänymfin lähteelle ja näki Gilbert Blythen\ntulevan käyden tuon nyt jo sangen pimeän Kummitusmetsän läpi. Hän\nhuomasi äkkiä, ettei Gilbert enää ollut mikään koulupoika. Ja\nkuinka miehekkäältä hän näytti -- tuo kookas nuorukainen avoimine\nkasvoineen, kirkkaine, rehellisine silmineen ja leveine hartioineen.\n\nAnnan mielestä Gilbert oli erinomaisen hauskan ja miellyttävän\nnäköinen, vaikkei hän vähimmässäkään määrin ollut hänen \"ihanteensa\"\nkaltainen. Anna ja Diana olivat jo kauan olleet selvillä siitä,\nminkälaista miehistä ulkomuotoa he eniten ihailivat, ja heillä näytti\nolevan melkein pilkulleen sama maku. \"Hänen\" piti olla hyvin pitkä\nja hienon ja \"ylhäisen\" näköinen, hänellä tuli olla surumieliset,\ntutkimattomat silmät ja pehmeä, sointuva ääni. Gilbertin kasvoissa\nei ollut mitään surumielistä tai tutkimatonta, mutta kun oli kysymys\npelkästä ystävyydestä, niin mitäpä se teki?\n\nGilbert heittäytyi pitkäkseen sanajalkojen keskeen lähteen viereen\nja katsoi hyväksyvästi Annaan. Jos Gilbertiä olisi kehoitettu\nkuvaamaan sitä nuorta naista, joka oli hänen \"ihanteensa\", olisi\nhänen kuvauksensa kohta kohdalta soveltunut Annaan -- aina niihin\nseitsemään kesakkoon saakka, joiden luvaton läsnäolo yhä edelleen oli\nAnnan sydämen suru. Gilbert oli vielä toistaiseksi tuskin muuta kuin\npoika, mutta pojallakin on unelmansa yhtä hyvin kuin monella muulla,\nja kun Gilbert katsoi tulevaisuutta kohti, näki hän aina tytön, jolla\noli suuret, harmaat silmät, kirkkaat kuin tähdet, ja kasvot, niin\nhienot ja hennot kuin kukanlehti.\n\nHän oli myöskin päättänyt, että hänen tulevaisuutensa oli tuleva sen\ntytön arvoiseksi, jonka hän oli asettanut niin korkealle. Yksinpä\nrauhallisessa Avonleassakin oli kiusauksia voitettavana. Valkorannan\nnuoret miehet olivat tunnettuja siitä, että he \"elivät raisusti\", ja\nGilbert oli kaikkialle tervetullut. Mutta hän aikoi pysytellä Annan\nystävyyden arvoisena ja ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa\nhänen rakkautensa arvoisena, ja hän varoi sekä sanojaan että\najatuksiaan ja toimiaan yhtä suurella huolella, kuin jos Annan\nkirkkaat ja erehtymättömät silmät tarkastelisivat niitä.\n\nHänellä oli samanlainen itsetiedoton vaikutus kuin jokaisella\ntytöllä, jonka ihanteet ovat korkeat ja puhtaat, on ystäviinsä\n-- vaikutus, joka oli pysyvä yhtä kauan kuin hän oli uskollinen\nnäille ihanteille, ja jonka hän yhtä varmasti oli menettävä, jos\nhän konsanaan olisi niille uskoton. Gilbertin silmissä Annan\nkauneimmat ominaisuudet olivat siinä, ettei hän koskaan alentunut\nniihin halpamaisiin pikku temppuihin ja metkuihin, joihin niin\nmonet Avonlean tytöt tekivät itsensä syypäiksi -- pikkumaiseen\nkateellisuuteen, kehnoihin salajuoniin ja julkeihin yrityksiin päästä\ntoisistaan voitolle, liian silmiinpistävään kiemailuun ja paljoon\nmuuhun saman tapaiseen. Anna pysytteli kaiken sellaisen yläpuolella,\nei itsetietoisesti eikä tahallaan, vaan aivan yksinkertaisesti siksi,\nettä sellainen oli niin perinjuurin vierasta hänen puhdassydämiselle\nluonteelleen, jonka vaikuttimet ja tarkoitusperät olivat kirkkaita ja\nläpikuultavia kuin kristalli.\n\nMutta Gilbert ei koettanut millään tavoin pukea ajatuksiaan sanoiksi,\nsillä hän tiesi jo nyt kokemuksesta, että Anna säälimättä katkaisisi\njokaisen yrityksen ilmaista lämpimämpiä tunteita -- tai myöskin\nnauraisi hänelle, mikä olisi kymmenen kertaa pahempaa.\n\n-- Sinä olet kuin todellinen metsänymfi tuon puun alla, sanoi hän\nkiusotellakseen häntä.\n\n-- Minä rakastan koivuja, sanoi Anna nojaten poskeaan solakan rungon\nkermankellertävää, silkinhienoa kuorta vasten tuollaisella kauniilla,\nhyväilevällä liikkeellä, jotka olivat hänelle niin luonnollisia.\n\n-- Silloin sinua ilahuttaa kuulla, että herra Spencer on päättänyt\nistuttaa kokonaisen rivin valkorunkoisia koivuja maantien varsille\ntalonsa edustalle, vain innostuttaakseen Yhteiskunnanparantajia,\nsanoi Gilbert. -- Hän kertoi siitä minulle tänään. Herra Spencer on\nAvonlean edistyshaluisin mies, ja hän harrastaa suuresti yhteistä\nhyvää... Ja herra William Bell aikoo istuttaa kuusiaidan oman\nvaltatieosuutensa ja oikotiensä varsille. Yhdistyksemme menestyy\nerinomaisesti, Anna. Nyt se on päässyt kokeiluasteeltaan ja on valmis\ntosiasia. Vanhemmat ihmiset alkavat tuntea mielenkiintoa sitä kohtaan\nja Valkorannassakin puuhataan samanlaisen perustamista. Yksinpä\nEliza Wrightkin on muuttanut mielensä siitä päivästä lähtien kuin\nhotellissa asustavat amerikkalaiset tekivät huvimatkan merenrannalle.\nHe kiittelivät kovasti meidän tienvarsiamme ja sanoivat, ettei\nmikään seutu koko saarella ollut tehnyt niin paljon ympäristöjensä\nkaunistamiseksi kuin juuri Avonlea.\n\n-- Ompeluseura puhuu kirkkomaan siistimisestä, sanoi Anna, ja\ntoivottavasti he todellakin tekevät sen. Meidän yhdistyksemme ei\nmaksa vaivaa kulkea ympäri keräyslistoineen senjälkeen kun meillä\noli tuo surkean huono onni käräjätalon suhteen. Mutta ompeluseura\nei olisi koskaan pannut rikkaa ristiin, ellei meidän yhdistyksemme\nolisi herättänyt siinä tuota ajatusta... Nuo puut, jotka istutimme\nkirkkomäelle, ovat menestyneet mainiosti, ja kouluneuvosto on\nluvannut ensi vuonna panna aidan koulun tontin ympärille. Jos he\ntekevät sen, panen minä toimeen istutuspäivän, ja jokainen oppilas\nsaa istuttaa oman puunsa. Ja maantien viereiseen nurkkaukseen\nlaitamme puutarhan.\n\n-- Meille on onnistunut melkein kaikki, mitä olemme aikoneet, paitsi\nBoulterin vanhan hökkelin siirtäminen, sanoi Gilbert. Sen suhteen\nolen nyt kokonaan toivoton. Boulter antaa sen pysyä paikoillaan\nkiusallakin, kunnes se luhistuu itsestään.\n\n-- Julia Bell aikoo lähettää uuden lähetystön hänen luokseen,\nmutta en luule meidän voittavan sillä kerrassaan mitään, sanoi\nymmärtäväinen Anna.\n\n-- Ei, on varmaankin viisainta antaa sen olla, myönsi Gilbert.\n-- Toimikunnat vain suututtavat häntä. Ensi vuonna, Anna, me\nryhdymme nurmikkokenttiimme. Muokkaamme maaperää -- tarkoitan\nyleistä mielipidettä -- jo talvella... Tässä minulla on kirjanen,\njoka käsittelee ruohokenttiä ja eri heinänsiemenlajeja, ja siitä\nsommittelen kokoon lyhyen kansantajuisen esityksen. Niin, nyt on\nkesälupa tuossa paikassa mennyttä. Koulu alkaa maanantaina. Onko Ruby\nGillis saanut Carmodyn koulun?\n\n-- On kyllä, Priscilla kirjoitti, että hän itse on saanut paikan\nomalla kotiseudullaan, ja silloin valitsi kouluneuvosto Rubyn hänen\nsijaansa. On ikävää, ettei Priscilla tule takaisin, mutta kun hän on\nestetty, niin on hauska tietää, että Ruby on saanut paikan. Hän tulee\nkotiin lauantaisin ja sunnuntaisin ja silloin tulee olemaan aivan\nkuin vanhoina aikoina, kun hän ja Diana ja Jane ovat taas täällä\nmeillä kaikki kolme.\n\nMarilla, joka juuri oli palannut rouva Lynden luota, istui eteisen\nrappusilla pihanpuolella, kun Anna tuli omalta taholtaan.\n\n-- Rakel ja minä olemme päättäneet tehdä kauan hankkimamme\nkaupunkimatkan huomenna, sanoi hän. -- Thomas Lynde tuntee itsensä\nhieman paremmaksi tällä viikolla, ja Rakel tahtoo mennä ennenkuin hän\nsaa uuden kohtauksen.\n\n-- Minä aion nousta tavattoman aikaisin huomen aamulla, sillä minulla\non hirveän paljon puuhaa, sanoi Anna tärkeän näköisenä. -- Ensinnäkin\naion muuttaa höyhenet vanhasta patjastani uuteen. Se minun olisi\npitänyt tehdä jo kauan sitten, mutta olen sitä lykännyt ja lykännyt\n-- se on niin epämiellyttävä tehtävä... On hyvin paheksittava tapa\nlykätä toistaiseksi sellaista joka on epämiellyttävää, ja minä en\nenää koskaan tee niin, sillä muuten en voi hyvällä omallatunnolla\nvarottaa oppilaitani tekemästä sitä... Täytyy elää opetustensa\nmukaan... Sitten leivon kaakun herra Harrisonille ja lopetan A.Y.Y:lle\nkirjoittamani puutarha-selostuksen ja kirjoitan Stellalle ja\npesen ja tärkkään musliinipukuni ja ompelen Doran uuden esiliinan...\n\n-- Niin, jos saat puoletkin tuosta kaikesta tehdyksi, niin on hyvä,\nsanoi Marilla pudistaen päätään. -- En ole vielä koskaan päättänyt\ntehdä aika joukkoa töitä, ilman että jotakin on tullut tielle\nestämään minua.\n\n\n\n\nXX.\n\nKUN VÄHIMMIN ODOTETAAN.\n\n\nAnna nousi hyvissä ajoin seuraavana aamuna ja tervehti iloisesti\nuutta päivää, kun auringonnousun sädeloisto levisi keveitten\nhelmiäishohteisten pilvien ylle. Vihervaara kylpi auringonpaisteessa\nja valoläikkien välillä värisivät poppelien ja piilipuitten varjot.\nOikotien toisella puolen levisi herra Harrisonin vehnäpelto,\npitkulainen, vaalean keltainen pinta, jonka kisailevat tuulenpuuskat\npanivat läikehtimään. Maailma oli niin ihana, että Anna vietti\nkokonaista kuusi minuuttia joutilaana nojaten puutarhaveräjään ja\nhengittäen sisäänsä sen suloisuutta.\n\nAamiaisen jälkeen Marilla valmistautui matkaan. Dora sai tulla\nmukaan, hänelle oli jo kauan sitten luvattu se.\n\n-- Nyt Davy koettaa olla kiltti poika eikä ole kiusaksi ja vaivaksi\nAnnalle, kehoitti hän. -- Jos olet ollut kiltti, tuon sinulle\nkaupungista muutamia piparkakkuporsaita.\n\nAh niin, Marillakin oli onnettomuudekseen alkanut suosia tuota rumaa\ntapaa lahjoa ihmisiä jotta he olisivat kilttejä...\n\n-- En ole ilkeä tahallani, mutta mitäs jos osun olemaan paha\nsattumalta? sanoi Davy hieman levottomalla äänellä.\n\n-- Sinun on varottava tuota \"sattumaa\", varoitti Marilla. -- Anna,\njos teurastaja tulee tänään, niin ota hyvä munuaispaisti ja vähän\nrintalihaa. Ellei hän tule, niin saat teurastaa kanan huomiseksi\npäivälliseksi.\n\nAnna nyökkäsi.\n\n-- En viitsi laittaa lainkaan päivällistä pelkästään Davya ja\nitseäni varten tänään, sanoi hän. -- Leikkaamme vähän kinkkua, ja\nruokasäiliössä on pari pannukakunpalasta. Sinulle, kun tulet kotiin\nillalla, lämmitän vähän paistia kastikkeessaan.\n\n-- Minä autan herra Harrisonia hakemaan tukkeja rannalta, ilmoitti\nDavy. -- Hän pyysi minua, ja luulen varmaan hänen kutsuvan minua\npäivälliselle... Herra Harrison on hurjan kiltti... Ja niin kohtelias\nkun hän on sitten... Toivoisin tulevani hänen kaltaisekseen\nsuureksi tultuani. Tarkoitan käytökseltäni -- en tahdo tulla hänen\nnäköisekseen. Mutta sitä minun ei tarvitsekaan pelätä, sillä rouva\nLynde on sanonut, että minä olen hyvin kaunis lapsi... Luuleeko Anna,\nettä se säilyy? Tahtoisin mielelläni tietää sen.\n\n-- Toivottavasti, vastasi Anna vakavasti. -- Sinä olet sangen kaunis\npoikanen, Davy -- Marihan ilme osoitti mitä pontevinta paheksumista\n-- mutia, ystäväiseni, sinun tulee myöskin käyttäytyä sievästi ja\nhyvin ulkomuotosi mukaisesti.\n\n-- Ja kun Minnie May itki ja ulvoi taannoin, siksi että joku oli\nsanonut, että hän oli ruma, niin sanoit sinä hänelle, että kun\nhän vain oli kiltti ja herttainen, ei kukaan ajattelisi hänen\nulkomuotoaan, sanoi Davy moittivasti. -- Jos on kaunis, niin täytyy\nolla kiltti; jos on ruma, niin täytyy myöskin olla kiltti... Onko\nsitten sula mahdottomuus päästä siitä millään tavalla?\n\n-- Etkö sitten tahdo olla kiltti? kysyi Marilla, joka oli oppinut\nyhtä ja toista, mutta ei huomaamaan tuollaisten kysymysten\nhyödyttömyyttä.\n\n-- No, kuinkas muuten -- mutta en liian kiltti, sanoi Davy varovasti.\n-- Eihän tarvitse olla niin ylen määrin hyvä päästäkseen pyhäkoulun\njohtajaksi. Herra Bell on sellainen, ja hän on oikein huono mies.\n\n-- Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhut! huudahti Marilla.\n\n-- Nii-in -- hänhän sanoo itse niin, vakuutti Davy. -- Hän sanoi\nniin viime sunnuntaina rukoillessaan pyhäkoulussa. Hän sanoi, että\nhän oli viheliäinen mato ja vaivainen syntinen ihminen ja suuri\npahantekijä... Mitä rumia tekoja hän on tehnyt, Marilla? Onko hän\nlyönyt jonkun kuoliaaksi? Tai varastanut kolehdista? Tahtoisin sen\nhyvin halusta tietää.\n\nRouva Lynde tuli nyt onneksi ajaen oikotietä myöten, ja Marilla\nkiiruhti häntä vastaan, iloissaan siitä, että hän pääsi vastaamasta\nviimeisiin kysymyksiin. Sydämessään hän toivoi, ettei herra Bell\nkovin paljon \"nöyrtyisi\" pyhäkoululasten kuullen ja itsestään\npuhuessaan ei käyttäisi liian voimakkaita kuvia, joita myöhemmin\ntäytyisi selitellä tiedonhaluisille pikkupojille.\n\nYksin jäätyään Anna alkoi touhuta ja hangata voimiensa takaa. Lattiat\nlakaistiin, vuoteet korjattiin, kanat ruokittiin, musliinipuku\npestiin ja ripustettiin nuoralle kuivamaan.\n\nSitten Anna valmistautui muuttamaan höyheniä toisesta patjasta\ntoiseen. Hän meni ullakolle ja pani ylleen ensimmäisen vanhan hameen,\nmikä hänen käsiinsä sattui -- merensinisen villapuvun, jota hän oli\nkäyttänyt ollessaan neljäntoistavuotias. Se oli jokseenkin lyhyt\nja yhtä ryhditön ja ahdas kuin se merkillinen karttuunipuku, joka\nhänellä oli ollut yllään ensi kertaa esiintyessään Vihervaaralla,\nmutta se oli aivan sopiva puku höyheniä ja untuvia käsitellessä.\nAnna täydensi pukunsa solmiamalla päänsä ympärille suuren puna- ja\nvalkopilkkuisen nenäliinan, joka oli ollut Matthewn omaisuutta.\nTäten varustettuna hän meni keittiön takana olevaan pieneen\nkamariin, jonne Marilla ennen lähtöään oli auttanut häntä kantamaan\nhöyhenpatjan.\n\nRikkinäinen peili riippui ikkunan pielessä, ja eräänä onnettomana\nhetkenä Anna kurkisti siihen. Siinä olivat nuo seitsemän kesakkoa\nhänen nenällään kiusoittavampina kuin konsanaan -- ainakin ne hänen\nmielestään näyttivät siltä voimakkaassa päivänvalossa, joka virtasi\nsisään ikkunasta, jonka edestä verhot olivat työnnetyt syrjään.\n\n-- Ah, minähän unohdin hangata nenääni voiteella illalla, ajatteli\nhän. -- Juoksenpa säiliöön ja teen sen saman tien.\n\nAnna oli kestänyt paljon kiusaa koettaessaan poistaa näitä kesakkoja.\nErään kerran oli koko hänen nenänsä kesinyt -- mutta kesakot\nolivat jäljellä. Nyt hän oli vain muutamia päiviä sitten eräästä\nkuvalehdestä löytänyt reseptin \"kesakkoja vastaan\", ja kun sen\naineksia oli saatavissa, sekoitti hän heti ihmeitä tekevän voiteen,\nmikä herätti suurta paheksumista Marihan puolelta, joka katsoi, että\njos kohtalo oli sijoittanut kesakkoja jonkun nenälle, niin oli hänen\nvelvollisuutensa myöskin antaa niitten pysyä paikoillaan.\n\nAnna kiiruhti ruokasäiliöön, joka aina oli sangen hämärä syystä\nettä suuri piilipuu kasvoi heti ikkunan ulkopuolella. Nyt vallitsi\nsisällä täydellinen pimeys, sillä valkea verho oli vedetty ikkunan\neteen kärpäsiä estämään. Anna sieppasi kesakkovoidepullon hyllyltä ja\nhieroi navakasti sillä nenäänsä, mihin hän käytti pientä sientä, joka\noli nimenomaan tähän tarkoitukseen varattu. Kun hän oli täyttänyt\ntämän tärkeän toimen, palasi hän takaisin työhönsä. --\n\nSe, joka kerrankin on ollut mukana muuttamassa höyheniä toisesta\npatjan päällisestä toiseen, voi elävästi kuvitella mielessään,\nettä kun Anna viimeinkin oli lopettanut työnsä, hän oli hieman\nomituisen näköinen -- lievimmin sanottuna. Hän oli valkea höyhenistä\nja untuvista, ja hänen otsatukkaansa, joka oli pujahtanut esiin\nnenäliinan alta, kruunasi oikea takkuisten höyhenien muodostama\nsädekehä. Tällä kohtalokkaalla hetkellä kuului naputus keittiön\novelta.\n\n-- Se on varmaankin teurastaja, ajatteli Anna. -- Niin, kauhean\nnäköinen minä olen, mutta minun täytyy kuitenkin rientää ulos, sillä\nhänellä on aina niin kiire.\n\nAnna kiiruhti keittiön ovelle. Jos koskaan armelias lattia on\navautunut nielläkseen \"untuvaisen\" nuoren olentoparan, olisi\nVihervaaran kellarinholvi tässä silmänräpäyksessä heti ottanut\nAnnan pimeään helmaansa. Kynnyksellä seisoivat Priscilla Grant,\nkullankeltaisena ja vaaleaihoisena ja silkkiin puettuna, lyhyt ja\npaksu harmaatukkainen nainen matkapuvussa ja vielä kolmas nainen,\npitkä ja komea, ihastuttavassa puvussa, kauniine, sielukkaine\nkasvoineen ja suurine tummansinisine silmineen, joita mustat\nsilmäripset varjostivat. Anna vaistomaisesti tunsi heti paikalla,\nkuten hän olisi sanonut lapsena, että hänellä oli edessään kuuluisa\nkirjailijatar rouva Charlotta Morgan...\n\nTässä jonkun verran nolossa tilanteessa, joka tosiaan olisi\nvoinut saattaa kenen tahansa hämmennyksiin, oli yksi ainoa ajatus\nAnnalle selvänä, ja siihen hän tarrautui kiinni kuin pelastavaan\noljenkorteen. Kaikki rouva Morganin sankarittaret olivat tunnettuja\nsiitä, etteivät he koskaan kadottaneet mielenmalttiaan. Mitä\nvastoinkäymisiä ja harmeja heille sattuikin -- aina he olivat\n\"tilanteen herroja\" ja osoittivat etevämmyyttään kaikissa\nolosuhteissa, jotka olivat ajasta ja paikasta riippuvaisia. Anna\ntunsi sen vuoksi, että hänenkin velvollisuutensa oli osoittaa kaikkea\nsitä mielenmalttia, mihin hän pystyi, ja sitä hän osoittikin niin\ntavattomassa määrässä, että Priscilla myöhemmin todisti, ettei hän\nollut koskaan ihaillut Anna Shirleytä enemmän kuin tällä hetkellä.\n\nMitä sekavia tunteita lienee liikkunutkin hänen sisässään -- hän\nei näyttänyt niitä. Hän tervehti Priscillaa ja tuli esitetyksi\nhänen seuralaisilleen yhtä tyynesti ja vaivattomasti, kuin olisi\nhän itsekin ollut puettuna moitteettomimpaan seurustelupukuun.\nHän ällistyi tosin aika lailla huomatessaan, että se ihastuttava\nnainen, jonka hän \"oli vaistomaisesti tuntenut\" rouva Morganiksi, ei\nollut lainkaan rouva Morgan, vaan eräs tähän asti tuntematon rouva\nPendexter, kun taas paksu, harmaatukkainen pikku rouva oli rouva\nMorgan -- mutta verrattuna suureen yllätykseen -- ei, ällistykseen --\nmerkitsi tuo pieni tietysti sangen vähän.\n\nAnna vei vieraansa arkihuoneeseen ja sitten vierashuoneeseen,\njonne hän heidät jätti ja juoksi ulos auttamaan Priscillaa hevosen\nriisumisessa.\n\n-- On perin pahoin yllättää teidät näin valmistamatta, pyyteli\nPriscilla anteeksi, mutta vasta eilen illalla tiesin, että tänne\ntulostamme tulisi valmista. Charlotte täti matkustaa tiehensä\nmaanantaina, ja tämä päivä hänen oli määrä viettää erään hyvän\nystävänsä luona kaupungissa. Mutta eilen illalla tämä hyvä ystävä\nsoitti, ettei hän tulisi, sillä heidän taloonsa oli tullut tulirokko\nja heidän piti pysytellä eristettyinä kaikista ihmisistä... Silloin\nminä ehdotin, että tulisimme sen sijaan tänne, sillä tiesin, että\nsinua huvitti saada nähdä hänet. Pistäydyimme Valkorannan hotelliin\nja noudimme sieltä rouva Pendexterin. Hän on tädin hyvä ystävä ja\nasuu Newyorkissa, ja hänen miehensä on miljonääri... Emme voi viipyä\nkauan, sillä rouva Pendexterin täytyy olla takaisin hotellissa kello\nviideltä.\n\nUseita kertoja heidän päästäessään hevosta valjaista ja pannessaan\nsitä talliin huomasi Anna, että Priscilla katseli häntä salavihkaa\nihmettelevästi ja hämillään.\n\n-- Hänen ei sentään tarvitsisi tuolla tavoin töllistellä minua,\najatteli Anna hieman loukkaantuneena. -- Ellei hän tiedä, mitä\nhöyhenien muuttaminen patjaan merkitsee, niin voinee hän kuitenkin\nkuvitella sitä.\n\nKun Priscilla oli mennyt vierashuoneeseen, mutta Anna ei ollut vielä\nehtinyt nousta rappusia, astui Diana aivan odottamatta keittiöön.\nAnna tarttui kiihkeästi ystävätärtään käsipuolesta.\n\n-- Diana Barry, kenen luulet tällä hetkellä istuvan vierashuoneessa?\nNiin, kultaseni, rouva Charlotte Morgan -- ja eräs miljonäärin rouva\nNewyorkista -- ja minä olen tämän näköinen -- eikä ruuan murenaakaan\nole talossa paitsi vihoviimeinen kipene savustettua kinkkuamme, Diana!\n\nTällä hetkellä Anna havaitsi, että Diana tuijotti häneen aivan yhtä\nhämmästyneen näköisenä kuin Priscilla ennen. Ei, nyt tämä todellakin\nmeni liian pitkälle...\n\n-- Oi, Diana, älä katso minuun noin! rukoili hän. -- Sinun ainakin\npitäisi ymmärtää, ettei maailman siisteinkään ihminen voi tyhjentää\nhöyheniä patjasta toiseen ilman että se näkyy hieman hänen\nulkokuorestaan...\n\n-- En -- en -- tarkoita höyheniä, sopersi Diana. -- Minä -- minä --\ntarkoitan nenääsi, Anna.\n\n-- Minun nenääni?... Oi Diana, ei kai mikään ole hullusti sen suhteen?\n\nAnna syöksyi astiainpesupöydän ääressä olevan pienen peilin luo. Yksi\nainoa katse antoi hänelle selityksen arvoitukseen. Hänen nenänsä\nloisti räikeän tulipunaisena.\n\nAnna vaipui alas sohvalle -- hänenkin lannistumattomien elin\nvoimiensa mitta alkoi nyt olla täysi...\n\n-- Kuinka sen laita on? kysyi Diana, jonka uteliaisuus vihdoinkin vei\nvoiton hienotunteisuudesta.\n\n-- Luulin hanganneeni sitä uudella kesakkovoiteellani, mutta sen\nsijaan olen ilmeisesti ottanut punaista väriä, jota Marilla käyttää\npiirtäessään mallin kotikutoisiin mattoihin, oli epätoivoinen\nvastaus. -- Mitä minä nyt teen?\n\n-- Pese se pois, neuvoi Diana.\n\n-- Entäpä jos se ei lähde pesemällä! Ensin värjään tukkani,\nsitten nenäni. Marilla leikkasi tukkani, kun olin sen värjännyt,\nmutta nenäni tahdon todellakin pitää... Niinpä niin, tämä on uusi\nrangaistus turhamaisuudestani, ja voin kai uskoa ansainneeni sen --\nvaikka siinä ajatuksessa on sangen vähän lohdutusta... Eikö tässä\nmelkein ole pakko uskoa, että minä olen noiduttu -- mihin tahansa\nryhtynenkin, niin se käy hullusti...\n\nOnneksi punainen väri lähti sangen helposti, ja Anna meni hieman\nlohdullisemmin mielin vinttikamariinsa sillä välin kuin Diana\njuoksi kotiin. Hetkisen kuluttua Anna taas tuli alas toisissa\npukimissa ja tavallisella hyvällä tuulellaan. Musliinipuku, jota\nhän niin suuresti oli halunnut käyttää juuri tässä tilaisuudessa,\nliehui iloisesti ulkona kuivausnuorallaan, niin että hän sai tyytyä\nparhaaseen puuvillapukuunsa. Hänellä oli valkea sytytettynä ja\nteevesi kiehumassa Dianan palatessa -- hänellä ainakin oli valkea\nmusliinipukunsa yllään, ja hänellä oli sitäpaitsi kannella peitetty\nvati kädessään.\n\n-- Äiti kysyy, tahdotko pitää tämän hyvänäsi, sanoi hän, kohotti\nkantta ja paljasti Annan ilosta loistaville silmille somasti leikatun\nja asetellun kylmän kananpoikapaistin.\n\nKananpoikaa tuki kevyt ja kuohkea vasta leivottu leipä, oivallinen\nvoi ja juusto, Marillan hedelmäkaakku ja kulhollinen hillottuja\nluumuja, jotka uivat kultaisessa sokeriliemessään kuin kesäauringon\npaisteessa, joka jonkun ihmeellisen käsittelyn kautta oli muuttunut\njuoksevaan muotoon... Sitten koristettiin pöytä vielä suurella\nmaljakolla, täynnä vaaleanpunaisia ja valkeita astereita, mutta\npöydän järjestely tuntui silti kehnolta verrattuna siihen upeaan\nja todella taiteelliseen asuun, joka kerran oli varattu rouva\nMorganille...\n\nAnnan nälkäiset vieraat eivät kuitenkaan näyttäneet huomaavan, että\nmitään puuttui, ja he söivät silminnähtävällä mielihyvällä noita\nyksinkertaisia ruokalajeja. Mutta ensimmäisten minuuttien jälkeen ei\nAnnakaan ajatellut, mitä oli tai ei ollut hänen ruokalistallaan.\n\nRouva Morganin ulkonainen olemus tuotti ehkä pettymyksen tunteen\n-- tämä oli hänen uskollisen ihailijakaartinsakin pakko myöntää\nkeskuudessaan -- mutta hän osoittautui hauskimmaksi seuraihmiseksi,\nmitä ajatella voi. Hän oli tehnyt laajoja matkoja ja oli erinomainen\nkertoja. Hän oli joutunut kosketuksiin monenlaisten ihmisten kanssa\nja esitti kokemuksiaan niin sukkelassa ja huvittavassa muodossa, että\nihastuneista kuulijoista tuntui siltä kuin he kuuntelisivat jotakuta\nhänen huvittavien ja henkevien kirjojensa henkilöä.\n\nMutta kaiken tämän säkenöivän sukkeluuden alle kätkeytyi tosi\nnaisellisen myötätuntoisuuden pohjavirta, sydämen hyvyys, joka voitti\npuolelleen kiintymyksen yhtä helposti kuin hänen kevyt ja leikillinen\nkeskustelutaitonsa herätti ihailua. Hän ei liioin yksinomaan johtanut\nkeskustelua. Hän osasi myös temmata mukaansa toiset ja saattaa heidät\npuhumaan yhtä vaivattomasti ja luontevasti kuin hän itsekin, ja sekä\nAnnan että Dianan mielestä ei ollut lainkaan vaikeata jutella hänen\nkanssaan.\n\nRouva Pendexter ei puhunut paljoa; hän vain hymyili suloisine\nsilmineen ja huulineen ja söi kananpokaa ja hedelmäkaakkua\nsellaisella erinomaisella mieltymyksellä, että ne jotka näkivät\nhänet, saivat sen vaikutuksen, että hän nautti aamiaisekseen\nambrosiaa ja mettä. Anna huomautti myöhemmin Dianalle, että niin\nhurmaavan kauniin olennon, kuin rouva Pendexter oli, ei ollut tarvis\npuhua -- hänen tehtävänsä oli vain olla...\n\nVarhaisen päivällisen jälkeen he kulkivat kaikin pitkin\nRakastavaisten polkua ja Orvokkien laaksoa ja Koivukäytävää ja\nsitten takaisin Kummitusmetsän läpi Metsänymfin lähteelle, jossa\nhe istuutuivat ja pakinoivat viimeisen viehättävän puolituntisen.\nRouva Morgan tahtoi tietää, minkä johdosta Kummitusmetsä oli saanut\nnimensä, ja hän nauroi siksi kunnes purskahti itkuun kuullessaan\nasian sekä Annan eloisan kuvauksen eräästä muistorikkaasta\nvaelluksesta metsän läpi kauheana hämärähetkenä...\n\n-- Niinpä niin -- tämä on ollut juhlaa sekä sielulle että ruumiille,\nvai mitä arvelet? sanoi Anna, kun hänen vieraansa olivat menneet ja\nhän ja Diana taas olivat yksin. -- En tiedä, mikä minusta oli hauskempaa\n-- kuunnella rouva Morgania vaiko katsella rouva Pendexteriä. Ja\nminä luulen melkein, että meillä oli nyt hauskempaa, kuin jos\nolisimme etukäteen tietäneet heidän tulevan ja väsyttäneet itsemme\nvalmistusten paljoudella... Jumalan kiitos, väri lähti nenästäni...\nJäät kai illalliselle luokseni, Diana, niin saamme puhella enemmän\nkaikesta...\n\n-- Priscilla on sanonut, että rouva Pendexterin miehen sisar on\nnaimisissa erään englantilaisen kreivin kanssa... Ja kuitenkin hän\notti toistamiseen luumuhilloketta, sen minä näin, sanoi Diana,\nikäänkuin näitä kahta tosiasiaa olisi mahdoton yhdistää...\n\n-- En luule, että itse englantilainen kreivikään olisi nyrpistänyt\naristokraattista nenäänsä Marillan luumuhillokkeelle, sanoi Anna\nylpeästi. Kun Anna Marihan kotiin palattua selosti tälle päivän\ntapahtumia, ei hän maininnut mitään onnettomuudesta, joka oli\nkohdannut hänen omaa nenäänsä. Mutta hän otti kesakkovoidepullon ja\nkaatoi sen ulos ikkunasta.\n\n-- En välitä enää koskaan käyttää mitään kauneuskeinoja, sanoi\nhän synkän päättäväisesti. -- Ne voivat sopia pikkumaiselle\njärjestysihmiselle, mutta sen, joka kuten minä näyttää olevan\ntuomittu tekemään hirvittävän erehdyksen toisensa jälkeen -- sen ei\npidä kiusata kaitselmusta...\n\n\n\n\nXXI.\n\nPIKKU LAVENDEL NEITI.\n\n\nKoulu alkoi, ja Anna palasi työhön, varastossaan jonkun verran\nharvalukuisemmin \"periaatteita\", mutta melkoisesti enemmän kokemusta.\nHänellä oli useita uusia oppilaita, kuusi- ja seitsenvuotiaita, jotka\npyörein ja hämmästynein silmin tuskin uskalsivat kurkistaa ihmeitten\nmaailmaan. Heidän joukossaan olivat Davy ja Dora.\n\nDavy oli saanut paikkansa Milty Boulterin viereen, joka oli käynyt\nkoulua koko vuoden ja oli siis imenyt itseensä paljon viisautta.\nDoran vierustoveri oli Mirabel Cotton, joka oli kymmenvuotias ja\nDoran silmissä siis kuului \"suuriin tyttöihin\".\n\n-- Koulussa on hurjan metkaa, sanoi Davy Marillalle, kun hän\ntuli kotiin ensimmäisenä iltapäivänä. -- Sinä sanoit, että minun\nmielestäni tulisi olemaan vaikeata istua hiljaa, ja niin olikin --\nolen huomannut, että se mitä sanot, enimmäkseen pitää paikkansa --\nmutta voihan aina potkia jaloillaan pulpetin alla, ja se keventää\naika paljon... On kauhean hauskaa, kun on niin monta poikaa, joiden\nkanssa leikkiä.\n\nIstun Milty Boulterin vieressä, ja hän on kelpo poika. Hän on minua\npitempi, mutta minä olen paksumpi. Milty piirsi Annan kivitaululleen,\nmutta hän teki hänet niin kauhean rumaksi, että minä sanoin hänelle,\nettä jos hän piirsi Annan sillä tavoin, niin pieksäisin hänet\nvälitunnilla... Ensin ajattelin, että piirtäisin hänet ja panisin\nhänelle sarvet ja hännän, mutta pelkäsin sillä loukkaavani häntä\nja sitähän ei saa millään muotoa tehdä, sanoo Anna... On sittenkin\nparempi pieksää hänet... Milty sanoi, ettei hän vähintäkään peljännyt\nminua, mutta jos nyt peruuttamattomasti sitä tahdoin, niin voi hän\nhelposti panna siihen toisen nimen, ja niin hän pyyhki pois Annan\nnimen ja kirjoitti suurilla kirjaimilla Barbara Shaw sen sijasta.\nMilty ei pidä Barbarasta, sillä tämä on sanonut häntä herttaiseksi\npikku pojuksi, ja kerran hän taputti häntä päähän...\n\nDora selitti kysyttäessä, että hän piti koulusta, mutta hän näytti\nihmeellisen hiljaiselta ja vaiteliaalta. Kun Marilla hämärissä käski\nhänen mennä nukkumaan, epäröi hän ja puhkesi itkuun.\n\n-- Minä -- minä niin pelkään, nyyhkytti hän. -- Minä -- minä en tahdo\nmennä yksin pimeässä...\n\n-- Mitä hullutteluja nyt olet saanut päähäsi? kysyi Marilla. --\nOlethan koko kesän mennyt levolle yksinäsi etkä koskaan ole ollut\npeloissasi.\n\nDora vetisteli edelleen, niin että Anna nosti hänet polvelleen,\nhyväili häntä ja kuiskasi:\n\n-- Puhu siitä Annalle, kullanmuruseni! Mitä sinä pelkäät?\n\n-- Pelkään -- pelkään Mirabel Cottonin setää, nyyhkytti Dora. --\nTänään koulussa Mirabel kertoi niin paljon ilkeitä asioita minulle...\nMelkein jokainen heidän sukunsa jäsen on kuollut -- hänen isänäitinsä\nja isänisänsä ja äidinäitinsä ja äidinisänsä ja monen monta setää ja\nenoa ja tätiä... Heille on tullut sellainen tapa, sanoo Mirabel...\nJa sitten hän kertoi minulle kaikki mistä he kuolivat ja mitä he\nsanoivat ja miltä he näyttivät arkuissaan... Ja sitten -- sitten\nsanoi Mirabel, että erään hänen setänsä nähtiin kulkevan ympäri talon\nsenjälkeen kun hänet oli haudattu... Hänen äitinsä näki hänet. En\nvälitä hituistakaan muusta, mutta en voi olla ajattelematta tuota\nsetää...\n\nAnna meni ullakkohuoneeseen Doran kanssa ja istui hänen luonaan,\nkunnes hän vaipui uneen. Seuraavana päivänä sai Mirabel Cotton\njäädä sisään välitunniksi ja kuulla \"ystävällisen, mutta vakavan\"\nhuomautuksen, että jos heidän perheellään nyt oli se onnettomuus,\nettä siihen kuului setä, joka itsepintaisesti kuljeskeli ympäri\nsaatuaan kunniallisen hautauksen, niin ei tämä ollut mikään\nmieltä ylentävä keskustelunaihe hieman yksinkertaisille pienille\nkoulutovereille.\n\nMirabelin mielestä kielto oli hyvin julma. Cottonin perheellä ei\nollut paljonkaan kerskailemisen aihetta. Kuinka hän voisi ylläpitää\narvoaan koulutoverien keskuudessa, ellei hän saisi tehdä mitään\njännittävää numeroa kuolleesta sedästä, joka \"kummitteli\"?...\n\nSyyskuu vieri ohi ja vaihtui kullanpunaiseen, ihanaan lokakuuhun.\nDiana pistäytyi Vihervaaralle eräänä perjantai-iltana.\n\n-- Sain tänään kirjeen Ella Kimballilta, Anita, ja hän pyytää meitä\nmolempia tulemaan sinne teelle huomenna iltapäivällä tavataksemme\nhänen kaupunkilaisserkkunsa Irene Trentin. Mutta me emme voi saada\nmitään meidän hevosistamme, koska ne ovat työssä kaiken päivää, ja\nteidän poninne jalkahan on kipeä... Sentähden siitä ei kaiketi voi\ntulla mitään?\n\n-- Miksi emme voisi kävellä? arveli Anna. -- Jos menemme suoraan\nmetsän läpi, niin saavumme länsi-Graftonin maantielle jokseenkin\nlähelle Kimballia. Kuljin tuota oikotietä viime talvena ja osaan\naivan hyvin. Sinne ei ole monta kilometriä, eikä meidän tarvitse\nkävellä kotiin, sillä Oliver Kimball kyyditsee meitä varmasti. Hän on\nvain iloinen päästessään vähän liikkeelle, sillä hän hakkailee Carrie\nSloanea, ja hänen isänsä ei anna hänelle juuri koskaan hevosta, niin\nettä hän voisi päästä tervehtimään häntä...\n\nPäätettiin siis, että tytöt lähtisivät jalan, ja seuraavana\niltapäivänä he lähtivät matkaan, aluksi kulkien Rakastavaisten\npolkua. Siitä vei polku suoraan laajojen pyökki- ja vaahterametsien\nhelmaan. Niiden lehtipuku hehkui nyt mitä ihanimmissa tulipunaisissa\nja kultaisissa värisoinnuissa, ja purppuranhohteinen hämärä vallitsi\nniiden hiljaisessa kohdussa.\n\n-- Eikö sinusta tunnu siltä kuin vuosi paraillaan rukoilisi\nsuunnattomassa tuomiokirkossa, täynnä vienoa, värikästä valoa? sanoi\nAnna uneksien. -- On tuskin oikein kulkea niin nopeasti tämän läpi...\nMinusta se tuntuu yhtä epäkunnioittavalta kuin jos juoksisi kirkossa.\n\n-- Niin, mutta meidän pitää joka tapauksessa pitää kiirettä, sanoi\nDiana katsahtaen kelloonsa. -- Me olemme kuin olemmekin sittenkin\nlaskeneet ajan perin niukasti...\n\n-- Silloin kiiruhdan askeleitani, mutta älä vaadi minua puhumaan,\nsanoi Anna kiiruhtaen kulkuaan. -- Nyt tahdon täysin siemauksin\nnauttia hetken ihanuudesta... Minusta tuntuu kuin pitäisin huulieni\nedessä vaahtoavaa viinipikaria, ja siitä maistelen hieman joka\naskeleella...\n\nMahdollisesti juuri sen vuoksi, että hän niin kaikkineen oli\nantautunut tähän \"maistelemiseen\", Anna kääntyi vasemmalle, kun tie\nmyöhemmin haaraantui. Hänen olisi pitänyt kääntyä oikealle, mutta\naina myöhemmin hän piti tätä erehdystä elämänsä onnellisimpana.\nViimein he saapuivat ruohoa kasvavalle, yksinäiselle tielle, joka niin\npitkälle kuin he voivat nähdä oli vain kuusen vesojen reunustama.\n\n-- Siunatkoon -- missä me olemme? huudahti Diana hämmästyneenä. --\nTämähän ei ole länsi-Graftonin tie.\n\n-- Ei, tämä on päinvastoin itäinen, sanoi Anna nolon näköisenä.\nMinä olen varmaankin kääntynyt väärään suuntaan tienhaarassa. En\ntiedä tarkalleen, missä olemme, mutta matkaa on kyllä ainakin pari\nkilometriä Kimballiin.\n\n-- Silloin emme lainkaan ennätä perille viideksi, sillä nyt on kello\npuoli viisi, sanoi Diana katsoen kelloa apein mielin. -- Pääsemme\nperille, kun he ovat juoneet teensä, ja sitten heille tuottaa vain\nvaivaa tarjota sitä meille uudelleen.\n\n-- On kai sitten parasta palata kotiin, sanoi Anna nöyrästi.\n\n-- Oh ei, yhtä hyvin voimme mennä edelleen ja olla siellä tänä\niltana, nyt kun kerran olemme päässeet näin pitkälle.\n\nKappaleen matkaa etempänä tulivat tytöt paikalle, jossa tie taas\nhaaraantui.\n\n-- Mitä tietä nyt seuraamme, ihmetteli Diana.\n\nAnna pudisti päätään.\n\n-- En tiedä, ja meillä ei ole varaa tehdä enää useampia erehdyksiä.\nTässä on veräjä ja sivutie, joka vie suoraan metsään. Toisella puolen\non varmaankin joku mökki. Menkäämme sinne kysymään!\n\n-- Mikä romanttinen polku! sanoi Diana, kun he seurasivat sen monia\npolvekkeita ja mutkia.\n\nSe kulki vuosisataisten kuusien alitse, joiden ylimmät oksat\nkietoutuivat toisiinsa ja synnyttivät ikuisen siimeksen, jossa ei\nmikään muu kuin sammal voinut kasvaa. Se ja maahan pudonnut kaarna\nmuodostivat ruskeanviheriän maton, jolla siellä täällä harhautunut\nauringonsäde leikitteli. Kaikki oli niin hiljaista ja tuntui olevan\näärettömän etäällä maailmasta ja sen hälisevästä elämästä.\n\n-- Minusta on kuin kulkisimme lumotun metsän läpi, sanoi Anna hiljaa.\n-- Luuletko, että enää konsanaan löydämme takaisin oikeaan maailmaan,\nAnna? Tuossa tuokiossa me saavumme linnaan, jossa tapaamme nukkuvan\nprinsessan.\n\nSeuraavassa tien mutkassa he huomasivat -- eivät tosin linnaa, mutta\npienen tupasen, melkein yhtä yllättävän kuin linna olisi ollut näillä\nseuduilla, jossa toinen jokseenkin yksitoikkoinen puuhuvila suurin\npiirtein katsottuna oli aivan orjamaisesti toisen kaltainen, aivan\nkuin rakennusmestarilla olisi ollut ainoastaan yksi ainoa malli\nkäytettävissään. Anna pysähtyi ihastuneena, ja Diana huudahti:\n\n-- Ah, nyt tiedän, missä me olemme. Tämä on se pieni kivitalo,\njossa neiti Lavendel Lewis asuu -- luullakseni hän nimittää sitä\nKaikurannaksi. Olen usein kuullut siitä puhuttavan, mutta en ole\nvielä koskaan nähnyt sitä. Eikö se olekin romanttinen paikka?\n\n-- Se on somin, lumoavin paikka, mitä koskaan olen nähnyt tai voinut\nkuvitella, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. -- Se on aivan kuin\nkappale satukirjaa tai unta.\n\nTalo oli matala rakennus, rakennettu hakkaamattomista lohkareista\nseudun punaista hiekkakiveä, yllään pieni terävä katto, josta\npilkisti esiin kaksi ullakon ikkunaa, jotka olivat varustetut\nhauskoilla pikku \"päähineillä\" eli puisilla suojakatoksilla, ja kaksi\nkorkeata savupiippua. Koko talo oli yltyleensä tuuhean kiemurtelevan\nmurattivaipan peitossa, joka oli helposti iskenyt juurensa kivimuurin\nhalkeamiin ja jonka syksyiset hallayöt värjäsivät mitä ihanimpiin\npronssinkeltaisiin ja viininpunaisiin vivahduksiin.\n\nTalon edustalla oli pitkulainen puutarha, johon vei portti. Se levisi\npitkin talon toista sivua; kolmelta muulta puolelta sitä ympäröi\nvanha kivimuuri, niin ylt'yleensä sammalen ja ruohon ja sanajalkojen\npeittämä, että se muistutti korkeata, vihantaa vallia. Oikealla ja\nvasemmalla levittivät korkeat, tummat kuuset palmunlehden tapaisia\noksiaan sen ylitse, mutta talon alapuolella oli pieni niittytilkku,\njossa rehoitti apilaan jälkikasvu, ja se vietti alaspäin Graftonin\nlammen sinihohteisia lahdelmia kohti. Ei mitään muuta rakennusta, ei\nmitään muuta metsänaukeamaa ollut näkyvissä -- ei muuta kuin kukkuloita\nja laaksoja, nuorten mäntyjen hieman tummahkon viheriän verhoamia.\n\n-- Minkähänlainen ihminen neiti Lewis lienee, sanoi Diana, kun he\navasivat puutarha veräjän. -- Ihmiset väittävät, että hän on hyvin\nomituinen...\n\n-- Silloin hän varmaankin on mielenkiintoinen, päätteli Anna. --\nSitä ainakin ovat kaikki omituiset ihmiset, minkälaisia he muuten\nlienevätkin... Enkö sanonut sinulle, että tulisimme lumottuun\nlinnaan? Tiesinhän, etteivät keijukaiset suotta aikojaan ole\nkehränneet lankojaan tämän polun yli...\n\n-- Mutta neiti Lavendel Lewis on tuskin lumottu prinsessa, nauroi\nDiana. -- Hän on vanha neiti -- nelikymmenviisivuotias ja aivan\nharmaa, kuten olen kuullut.\n\n-- Juuri siinä on osa hänen lumousvoimaansa, näetkös, kuiskasi Anna.\n-- Mieleltään hän on nuori ja kaunis -- ja jos me vain tietäisimme,\nkuinka lumous poistettaisiin, nousisi hän esiin ihanana ja\nsäteilevänä kuin muinaisina päivinä... Mutta sitä emme tiedä -- sen\ntietää aina yksistään prinssi -- ja Lavendel neidin prinssi ei ole\nvielä tullut. -- Entäpä jos hänelle on sattunut joku onnettomuus --\nvaikka se onkin kaikkia sadun sääntöjä vastaan...\n\n-- Pelkään, että hän on tullut jo kauan sitten ja mennyt matkoihinsa,\nsanoi Diana. Ihmiset sanovat, että hän oli kihloissa Stephan Irvingin\nkanssa -- Paulin isän -- kun he molemmat olivat nuoria. Mutta asia\npitkistyi ja mutkistui ja niin he erosivat.\n\n-- Sh! varoitti Anna. -- Ovi on auki.\n\nTytöt pysähtyivät eteisen rappusille murattiköynnösten alle ja\nkoputtivat avoimelle ovelle. Sipsuttavien askelten ääni kuului\nsisältä, ja sangen omituinen ilmestys tuli näkyviin -- noin\nneljäntoistavuotias tyttö, jolla oli kesakkoiset kasvot, nykerönenä\nja suu niin leveä, että se kirjaimellisesti näytti ulottuvan toisesta\nkorvasta toiseen. Molemmat pitkät, vaaleat palmikot olivat sidotut\nkahdella tavattoman suurella sinisellä nauharuusukkeella.\n\n-- Onko neiti Lewis kotona? kysyi Diana.\n\n-- On kyllä, neiti. Astukaa sisään, neiti -- tätä tietä, neiti --\nja istukaa, neiti! Vakuutan neideille, että neiti on täällä. Hän on\nylhäällä, neiti.\n\nNäin sanoen pikku \"sisäkkö\" livahti tiehensä, ja tytöt, jotka jälleen\nolivat yksin, katselivat ympärilleen ihastunein katsein. Tuon\nihmeellisen pikku talon sisäpuoli oli aivan yhtä mielenkiintoinen\nkuin sen ulkopuolikin.\n\nHuone oli matalakattoinen ja siinä oli kaksi aivan pieniruutuista\nikkunaa, joita verhosivat rypytetyt valkeat musliiniuutimet. Kaikki\nhuonekalut olivat vanhanaikuisia, mutta niin hyvin säilyneitä ja\nhuolellisesti hoidettuja, että niitä oli oikein ilo katsella. Mutta\nminun on kai yhtä hyvin heti aluksi sanottava suoraan, että eniten\npuoleensa vetävä näky kahden läpeensä terveen tytön silmille,\njotka vast'ikään olivat kulkeneet kahdeksan kilometriä raikkaassa\nsyysilmassa, oli pöytä, joka oli katettu vaaleansinisellä posliinilla\nja varustettu kaikenlaisilla herkuilla, pienien pronssin väristen\nsanajalkaoksien, joita oli siroteltu pöytäliinalle, antaessa\nkaikelle, kuten Anna olisi sanonut, \"juhlallisen leiman\".\n\n-- Lavendel neiti odottaa varmaankin vieraita teelle, kuiskasi\nhän. -- Pöytä on katettu kuudelle hengelle. Kuinka hauska pikku\naputyttö hänellä on! Hän oli minusta sen näköinen kuin voisi hän\npalvella Lumikin seitsemää kääpiötä... Hän olisi varmaankin voinut\nneuvoa meille tien, mutta minä tunnustan, että olin utelias näkemään\nLavendel neidin. Sh -- nyt hän tulee.\n\nAivan oikein -- siinä seisoi talon emäntä, neiti Lavendel Lewis\nkynnyksellä. Tytöt hämmästyivät niin, että he unohtivat kaiken\nkäyttäytymistaidon ja vain tuijottivat... Tietämättään he olivat\nvalmistautuneet näkemään tavallisen vanhanpuoleisen, naimattoman\nnaistyypin, josta heillä tähän saakka oli ollut kokemusta --\njokseenkin laihan ja kulmikkaan olennon sileäksi kammattuine\nhiuksineen ja silmälaseineen. Lavendel neiti petti kaikki nämä\nodotukset.\n\nHän oli pieni nainen, jolla oli kaunis, aaltoileva ja paksu,\nlumivalkea tukka, joka oli huolellisesti järjestetty somiksi\nkiharoiksi ja palmikoiksi. Sen alta katselivat melkein tyttömäiset\nkasvot punaisine poskineen ja raikkaine huulineen, suurine\nruskeine silmineen ja hymykuoppineen -- niin, poskissa todelliset\nhymykuoppaset. Hänellä oli hyvin sievä ja hieno puku vaalean\nkellertävää musliinia, jota koristivat vaaleat ruusut -- puku, joka\nolisi näyttänyt naurettavan nuorekkaalta useimpien hänen ikäistensä\nnaisten yllä, mutta joka sopi Lavendel neidille niin hyvin, että sitä\ntuskin tuli huomanneeksi.\n\n-- Charlotta Neljäs sanoo, että te haluatte puhua kanssani, sanoi hän\näänellä, joka erinomaisen hyvin soveltui hänen muuhun olemukseensa.\n\n-- Aioimme kysyä oikeata tietä länsi-Graftoniin, sanoi Diana. --\nMeidät on kutsuttu teelle Kimballin herrasväen luo, mutta poikkesimme\nväärälle tielle metsässä ja eksyimme kokonaan... Onko meidän mentävä\noikealle vaiko vasemmalle tultuamme ulos teidän portistanne?\n\n-- Vasemmalle, sanoi Lavendel neiti luoden epäröivän katseen\nteepöytäänsä.\n\nSitten hän huudahti, ikäänkuin hän olisi tehnyt äkkiä päätöksen:\n\n-- Hyvät neidit, ettekö tahtoisi jäädä teetä juomaan minun kanssani?\nJääkää toki, niin olette kilttejä. Kimballilla on tee juotu jo kauan\nsitten, ennenkuin te ennätätte perille. Ja Charlotta Neljäs ja minä\nolisimme hyvin mielissämme, jos saisimme pitää teidät hetkisen.\n\nDiana katsoi Annaan mykän kysyvästi.\n\n-- Tahtoisimme kyllä mielellämme jäädä, vastasi Anna heti, sillä hän\noli päättänyt, että hän ottaisi enemmän selkoa tästä hämmästyttävästä\nLavendel neidistä. -- Kun emme vain ole vaivaksi!... Odotatte\nvarmaankin muita vieraita?\n\nLavendel neiti katsahti taas teepöytäänsä ja punastui.\n\n-- Tiedän, että te varmasti pidätte minua hirveän tyhmänä, sanoi hän.\n-- Minä _olen_ tyhmä -- ja häpeän sitä joutuessani kiinni, mutta en\nkoskaan muulloin... En odota kerrassaan ketään -- kuvittelin vain...\nYmmärrättehän, olen niin yksin... Pidän vieraskutsuista -- nimittäin\noikeasta lajista vieraskutsuja, kun on pelkkiä hyviä ystäviä -- mutta\naniharvat ihmiset löytävät tänne, siksi että tupani on syrjässä\ntiestä... Charlotta Neljäskin ikävystyi... Sentähden kuvittelin, että\nminulla olisi teekutsut. Leivoin pikkuleipiä -- ja koristin pöydän\n-- ja panin sille äidin parhaat posliinit -- ja otin ylleni toisen\npuvun...\n\nDiana ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että Lavendel neiti\noli aivan yhtä merkillinen kuin huhut olivat häntä kuvailleet.\nNelikymmenviisivuotias neiti, joka \"leikkii vieraisilla\", aivan\nkuin hän olisi pikku tyttö!... Mutta tähtisilmäinen Anna huudahti\nihastuneena:\n\n-- Oi, _teilläkin_ on tapana kuvitella!\n\nTämä \"-kin\" paljasti Lavendel neidille sukulaissielun.\n\n-- Niin, on kyllä, tunnusti hän avoimesti. -- Se on tietysti tyhmää,\nkun on niin vanha kuin minä... Mutta mitä iloa on olla riippumaton\nvanha neiti, ellei saa olla hieman tyhmä, kun joskus tulee sille\ntuulelle eikä kukaan ihminen joudu siitä kärsimään... Hieman\nhuvitusta on kyllä lupa hankkia itselleen... Luulen, että tuskin\njaksaisin elää, ellen saisi kuvitella hieman silloin tällöin... Ei\ntapahdu usein, että minut \"paljastetaan\" kuten tänään, ja Charlotta\nNeljäs ei koskaan juorua... Mutta tänään olen iloinen siitä, että\njouduin kiinni, sillä nyt te olette täällä, ja teepöytä on aivan\nkunnossa. Tahdotteko mennä ylös vierashuoneeseen ja ottaa hatut\npäästänne? Sinne vie valkoinen ovi vastapäätä rappusia. Nyt minun\ntäytyy juosta keittiöön ja katsoa, ettei Charlotta Neljäs anna\nteeveden seistä kiehumassa. Charlotta Neljäs on kiltti ja hyvä tyttö,\nmutta hän ei osaa kaataa teevettä oikealla hetkellä.\n\nLavendel neiti sipsutti keittiöön, uutterana ja toimessaan, ja tytöt\nmenivät ylös vierashuoneeseen, joka oli pieni kamari, yhtä valkea\nkuin sen ovi. Se sai valonsa toisesta muratin ympäröimästä vintin\nikkunasta ja näytti, niin sanoi Anna, paikalta, jossa valoisat ja\nonnelliset unelmat asustavat.\n\n-- Tämähän on oikea seikkailu, eikö totta? sanoi Diana. -- Ja eikö\nLavendel neiti olekin suloinen, vaikkakin hän on hieman omituinen?\nHän ei ole hutuistakaan vanhanpiian näköinen.\n\n-- Hän on kuin vieno ja vaimennettu sävel, arvelen minä, sanoi Anna.\n\nHeidän palatessaan alas Lavendel neiti tuli juuri kantaen teekannua,\nja hänen jäljessään, kasvot loistaen tyytyväisyyttä, tassutti\nCharlotta Neljäs mukanaan kori vastaleivottuja korppuja.\n\n-- Nyt saatte sanoa minulle nimenne, sanoi Lavendel neiti. -- Kuinka\nhauskaa, että te olette nuoria tyttöjä!... Rakastan nuoria tyttöjä.\nOllessani heidän seurassaan on niin helppo kuvitella, että minä itse\nolen nuori tyttö. En pidä lainkaan -- hän virnisti hieman -- siitä\najatuksesta, että olen vanha... No ketä te olette -- vain mukavuuden\nvuoksi? Diana Barry! Ja Anna Shirley. Saanko kuvitella tunteneeni\nteidät jo sata vuotta ja sanoa teitä aivan yksinkertaisesti Annaksi\nja Dianaksi?\n\n-- Oi kyllä! sanoivat molemmat tytöt yhdestä suusta.\n\n-- Nyt istuudumme pöytään kaikessa rauhassa ja maistelemme joka\nlajia, sanoi Lavendel neiti aivan onnellisen näköisenä. -- Charlotta,\nistu sinä alapäähän ja lähetä kananpoika kiertämään. Eikö ollut\nonni, että leivoin sekä korinttikakkuja että munkkeja! Oli tietenkin\ntyhmää tehdä noin vain kuviteltuja vieraita varten!... Tiedän, että\nCharlotta Neljäs ajattelee niin -- etkö ajattelekin, Charlotta?\nMutta nyt näet, kuinka se sentään oli tarpeen. Tietystikään en ollut\nleiponut niitä aivan suotta aikojaan, sillä Charlotta Neljäs ja minä\nolisimme voineet syödä ne vähitellen. Mutta munkeille ei ole juuri\nedullista säilyttäminen...\n\nTeenjuonti suoritettiin nauraen ja rupatellen, ja kun se oli lopussa,\nmenivät he kaikki puutarhaan, joka lepäsi siinä auringonlaskun\nlämpimässä hohteessa.\n\n-- Luulen, että teillä on herttaisin paikka koko Prinssi Edvardin\nsaarella, sanoi Diana katsellen ihaillen ympärilleen.\n\n-- Miksi sanotte sitä Kaikurannaksi? kysyi Anna.\n\n-- Charlotta, sanoi Lavendel neiti, mene hakemaan tuvasta pieni\ntinatorvi, joka riippuu kellohyllyn yläpuolella.\n\nCharlotta Neljäs harppasi tiehensä ja palasi torvi mukanaan.\n\n-- Puhalla siihen, Charlotta! pyysi Lavendel neiti.\n\nCharlotta totteli ja puhalsi -- siitä lähti samalla sekä soriseva\nettä kimakka ääni. Syntyi hetken hiljaisuus -- sitten kuului metsästä\nvirran takaa kokonainen sarja kaikuja, suloisia, houkuttelevia,\nhopeankirkkaita, ikäänkuin kaikki pikku huilut keijukaisten\nvaltakunnassa toitottelisivat auringonlaskulle... Anna ja Diana\nhuudahtivat ihastuksesta.\n\n-- Naura nyt Charlotta -- naura kovasti!\n\nCharlotta, joka luultavasti olisi totellut, jos Lavendel\n\nneiti olisi käskenyt hänen seisomaan päällään, nousi kivipenkille ja\nnauroi kovasti ja sydämen pohjasta. Kaiku kertasi sen, ikäänkuin koko\njoukko keijukaisia ja tonttuja olisi matkinut hänen nauruaan metsissä\nja kuusten verhoamien harjujen rinteillä.\n\n-- Ihmiset ihailevat tavallisesti suuresti minun kaikujani, sanoi\nLavendel neiti, ikäänkuin kaiut olisivat olleet hänen persoonallista\nomaisuuttaan.\n\n-- Itse pidän niistä paljon. Ne ovat oikein hyviä seuranpitäjiä --\njos ottaa hieman mielikuvitusta avuksi... Tyyninä iltoina istumme\nCharlotta Neljäs ja minä usein täällä ulkona ja huvittelemme niillä.\nCharlotta, vie torvi sisään jälleen ja ripusta se varovasti takaisin\npaikoilleen!\n\n-- Miksi sanotte häntä Charlotta Neljänneksi? kysyi Diana, joka oli\nniin utelias siitä, että hän oli halkeamaisillaan.\n\n-- Vain siksi ettei hän sekaantuisi muihin Charlottiin minun\najatuksissani, vastasi Lavendel neiti mitä vakavimman näköisenä. --\nHe ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, ettei heitä voi erottaa\ntoisistaan. Hänen nimensä ei oikeastaan ole lainkaan Charlotta. Mikä\nhänen nimensä taas olikaan -- odottakaahan!... Luulen, että se on\nLeonora -- niin, se on Leonora. Kas, minun laitani on tällainen.\nKun äitini kuoli kymmenen vuotta sitten, en voinut asua täällä\nyksinäni, ja minulla ei ollut varaa maksaa sellaista palkkaa kuin\ntäysikasvuinen tyttö vaatii. Sentähden hain tänne pikku Charlotta\nBowmanin, joka auttoi minua täysihoitoa ja vaatteita vastaan. Hänen\nnimensä oli todellakin Charlotta -- hän oli Charlotta Ensimmäinen.\nHän oli juuri täyttänyt kolmetoista. Hän oli minun luonani siksi\nkunnes täytti kuusitoista vuotta, ja sitten hän matkusti Bostoniin,\nkoska hänellä siellä oli parempia mahdollisuuksia...\n\nSitten tuli hänen sisarensa minun luokseni. Hänen nimensä oli\nJulietta -- äidin heikko kohta oli kai koreat nimet -- mutta hän\noli niin Charlotan näköinen, että sanoin häntä siksi koko ajan,\nja sitä hän ei pannut pahakseen. Sen vuoksi en välittänyt yrittää\nmuistaa hänen oikeata nimeään. Hän oli Charlotta Toinen, ja hänen\nmuutettuaan tuli Evelina, ja hänestä tuli Charlotta Kolmas. Nyt\nminulla on Charlotta Neljäs; kun hän on päässyt kuusitoistavuotiaaksi\n-- hän on nyt neljäntoista -- tulee hänellekin halu matkustaa\nBostoniin, ja mihin sitten ryhdyn, on minulle todellakin arvoitus...\nCharlotta Neljäs on Bowmanin tytöistä viimeinen ja myös paras. Muut\nCharlotat antoivat minun aina huomata, että heidän mielestään olin\nyksinkertainen \"kuvitellessani\" kaikenlaista, mutta sitä ei koskaan\nCharlotta Neljäs tee, mitä hän sitten ajatelleekin sydämessään... En\nvälitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta, kun he eivät vain\nnäytä sitä.\n\n-- Ah, sanoi Diana ja katsoi ikävöiden laskevaa aurinkoa, nyt meidän\ntäytyy lähteä, jos haluamme ehtiä Kimballiin ennen pimeätä. Kuinka\nhauskaa meillä on ollut teillä, neiti Lewis.\n\n-- Ettekö halua tulla toistekin tervehtimään? pyysi Lavendel neiti.\n\nPitkä Anna kietoi kätensä pikku neidin ympärille.\n\n-- Kyllä, varmasti haluamme, lupasi hän. -- Nyt kun olemme keksineet\nteidät, juoksemme tänne niin usein, että te aivan väsytte meihin.\nNiin, meidän täytyy mennä -- \"meidän täytyy riistäytyä irti täältä\",\nkuten Paul Irving sanoo joka kerta kun hän on ollut Vihervaaralla.\n\n-- Paul Irving? -- Tuskin huomattava muutos ilmaantui Lavendel neidin\näänensävyssä. -- Kuka hän on? En luullut olevan ketään sen nimellistä\nAvonleassa.\n\nAnna pahastui omasta ajattelemattomuudestaan. Hän oli aivan unohtanut\nLavendel neidin vanhan rakkaustarinan, kun hän sattui mainitsemaan\nnimen.\n\n-- Hän on eräs pikku oppilaani koulussa, sanoi hän verkkaan. -- Hän\nmuutti tänne Bostonista viime vuonna asumaan isoäitinsä, vanhan rouva\nIrvingin luo Rantatupaan.\n\n-- Onko hän Stephen Irvingin poika? kysyi Lavendel neiti ja kumartui\nkukkalavalla olevan kaimansa yli niin syvään, että hänen kasvonsa\npeittyivät.\n\n-- On.\n\n-- Nyt saatte kumpikin kimpun lavendeleja mukaanne, tytöt, sanoi\nLavendel neiti hilpeästi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut vastausta\nkysymykseen.\n\n-- Ne ovat kauniita, eikö totta? Äiti piti aina niistä niin paljon.\nHän istutti nämä reunalaudat niitä täyteen kauan sitten. Isä antoi\nminulle Lavendel-nimen, koska hän oli niin ihastunut kukkaan.\nKaikkein ensimmäisen kerran hän näki äidin käydessään hänen kotonaan\nItäisessä Graftonissa yhdessä hänen veljensä kanssa. Hän rakastui\nhäneen heti hänet nähtyään, ja yönsä hän sai nukkua vierashuoneen\nvuoteessa, ja lakanat tuoksuivat lavendelille, ja hän makasi\nvalveilla koko yön ja ajatteli häntä... Siitä saakka hän aina rakasti\nlavendelin tuoksua -- ja sen vuoksi hän antoi minulle tuon nimen.\n-- Älkää nyt unohtako tulla pian takaisin, rakkaat pikku tytöt. Me\ntulemme usein tähystelemään teitä, Charlotta Neljäs ja minä.\n\nHän aukaisi veräjän heille kuusien alla, ja he menivät siitä\nulos. Hän näytti äkkiä vanhalta ja väsyneeltä; eloisa, säteilevä\nilme oli sammunut hänen kasvoiltaan. Hänen jäähyväishymynsä\nuhkui herttaisuutta ja levitti haihtuvan nuoruuden hohteen hänen\npiirteilleen, mutta kun tytöt katsoivat taakseen ensimmäisestä\ntienmutkasta, oli hän istuutunut vanhalle kivipenkille hopeapoppelien\nalle keskelle puutarhaa nojaten väsyneesti päätään käsiinsä.\n\n-- Hän näyttää yksinäiseltä, sanoi Diana hiljaa. -- Meidän täytyy\noikein usein käydä häntä tervehtimässä.\n\n-- Luulen, että hänen vanhempansa antoivat hänelle ainoan oikean\nja sopivan nimen, jonka hänelle voi antaa, sanoi Anna. -- Jos he\nolisivat olleet niin sokeita, että he olisivat ristineet hänet\nElisabethiksi tai Nellieksi tai Murieliksi, olisi häntä varmasti\nkuitenkin sanottu Lavendeliksi. Tuo nimi panee ajattelemaan\nsuloisuutta ja vanhanaikaista siroutta, nypläysliinaa ja\nkellastuneita pitsejä... Minun nimenikin maistuu vain voilta ja\nleivältä, tilkkumaton neulomiselta ja kanojen ruokkimiselta...\n\n-- Oi, mitä sinä puhut, sanoi Diana. -- Minä en lainkaan ajattele\nniin. Anna on kuningatar-nimi. Mutta minä pitäisin vaikka\nPetronellasta, jos se sattuisi olemaan sinun nimesi. Luulen, että\nihmiset itse paljon vaikuttavat siihen, tekevätkö he nimensä\nkauniiksi vaiko rumiksi. Nykyään en voi kärsiä nimiä Josie tai\nGertie, mutta ennenkuin tunsin Pyen tyttöjä, olivat ne oikein sieviä.\n\n-- Se oli viehättävä ajatus, Diana, sanoi Anna aivan hurmaantuneena.\n-- On elettävä niin, että kaunistaa nimensä, vaikkei se aluksi\nolisikaan niin ylen kaunis -- on johdettava ihmisten ajatukset\njohonkin niin rakastettavaan ja miellyttävään, etteivät he koskaan\najattele, minkälainen nimi itsessään on. Kiitos sinulle, Diana!\n\n\n\n\nXXII.\n\nVÄHÄN KUSTAKIN.\n\n\n-- Vai niin, te joitte teetä Kaikurannassa Lavendel Lewisin luona?\nsanoi Marilla seuraavana päivänä aamiaispöydässä. -- Minkä näköinen\nhän nykyään on? On enemmän kuin viisitoista vuotta siitä kun näin\nhänet viimeksi -- eräänä sunnuntaina Graftonin kirkossa. Luulen,\nettä hän on koko lailla muuttunut. Davy pieni, kun haluat jotakin,\njohon et voi ylettyä, niin pyydä, että joku ojentaa sen sinulle äläkä\nkurkottaudu pöydän yli tuolla tavoin. Oletko koskaan nähnyt Paul\nIrvingin tekevän siten, kun hän on istunut täällä meidän kanssamme\npöydässä syömässä?\n\n-- Niin, mutta Paulin käsivarret ovat pitemmät kuin minun, jupisi\nDavy. -- Niillä on ollut yksitoista vuotta kasvamisaikaa, ja minun\nkäsivarsillani on ollut vain seitsemän. Sitäpaitsi minä pyysin, mutta\nsinä ja Anna puhelitte niin kamalasti, ettette kuulleet minua. Ja\nPaul ei ole koskaan ollut täällä muuten kuin illallisella, ja on\nhelpompi olla kohtelias illallisella kuin aamiaisella. Silloin ei ole\npuoleksikaan niin kova nälkä... On hirveän pitkä aika aamiaisen ja\nillallisen välillä, vaikka päivällinen tietysti on sillä välillä...\nKuulehan, Anna, tuo lusikallinen ei ole rahtuakaan suurempi kuin\nviime vuonna, mutta minä olen tullut hurjan paljon suuremmaksi...\n\n-- En luonnollisestikaan tiedä, minkä näköinen Lavendel neiti oli\nennen maailmassa, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, ettei\nhän ole erittäin paljon muuttunut, sanoi Anna annettuaan Davylle\nvaahterasiirappia vadista kaksi lusikallista rauhoittaakseen häntä.\n-- Hänen tukkansa on lumivalkea, mutta hänen kasvoissaan ei ole\nyhtään ryppyä ja ne ovat hienot ja helakanväriset melkein kuin\ntytöllä, ja hänellä on mitä suloisimmat ruskeat silmät -- sellaiset\nkauniit kastanjanruskeat, jotka välähtelevät kullalta -- ja hänen\näänensä johdattaa mieleen kaislojen suhinaa ja porisevan veden ja\npienten kellojen helinän, kaikki yhtaikaa.\n\n-- Häntä pidettiin hyvin kauniina, kun hän oli vielä nuori tyttö,\nsanoi Marilla. -- En ollut koskaan hänen kanssaan läheisesti tuttu,\nmutta se vähä, mitä hänestä tunsin miellytti minua. Muutamat ihmiset\npitivät häntä jo silloin omituisena. Davy -- jos vielä toiste tapaan\nsinut tekemästä tuolla tavoin, niin saat kun saatkin odottaa ruokaasi\nkunnes kaikki muut ovat syöneet, tiedä se.\n\nUseimpia Annan ja Marihan välisiä kaksoisten läsnäollessa\ntapahtuvia keskusteluja höystivät tämän tapaiset, Davyyn\nkohdistetut \"välilauseet\". Tällä kertaa ei Davyn -- on ikävää,\nettä siitä on pakko puhua -- ollut onnistunut onkia viimeisiä\nsiirappipisaroita lusikallaan, mutta oli pelastunut pulmasta\nkohottamalla molemmin käsin lautastaan ylös ja nuoleskelemalla sitä\nyltympäri ruusunpunaisella pikku kielellään. Anna katsoi häneen\nniin kauhistunein katsein, että pikku syntipukki punastui ja sanoi,\npuolittain hämillään, puolittain uhmaillen:\n\n-- Tällä tavoin ei joudu mitään pesuvatiin...\n\n-- Ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin muut, sanotaan aina\n\"omituisiksi\", sanoi Anna. -- Ja Lavendel neiti on aivan varmaan\nerilainen, vaikka on vaikeata määritellä täsmällisesti, missä ero on.\nEhkä se riippuu siitä, että hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät\nkoskaan vanhene.\n\n-- Kuinkapa voisi olla vanhenematta, kun kaikki saman ikäiset\nvanhenevat? sanoi selväjärkinen Marilla. -- Ellei vanhene, niin ei\npian sovi kenenkään joukkoon... Ja mikäli minä ymmärrän, ei Lavendel\nneiti nykyään kuulu juuri mihinkään... Hän on elänyt tuolla syrjässä\nkaikista ihmisistä, kunnes jokikinen on hänet unohtanut. Tuo pieni\nkivitalo on koko paikkakunnan vanhin. Vanha herra Lewis rakensi sen,\nkun hän kahdeksankymmentä vuotta sitten tuli tänne Englannista. Davy,\nälä nipistele Doraa kyynärpäästä. Oh, näin sinut kyllä, usko pois! Ei\nhyödytä olla viattoman näköinen. Mikä sinuun on mennyt aamulla, poika?\n\n-- Olen ehkä noussut vuoteesta väärältä puolen, arveli Davy. -- Milty\nBoulter sanoo, että jos tekee niin, niin käy kaikki hullusti koko\npäivän. Hänen isoäitinsä on sanonut sen. Mutta mikä on oikea puoli?\nJa miten on meneteltävä, jos vuode on seinän vieressä? Sen haluaisin\ntietää.\n\n-- Olen aina ihmetellyt, mitä tuli Stephen Irvingin ja Lavendel\nLewisin välille, jatkoi Marilla välittämättä Davysta. -- He olivat\naivan varmasti kihloissa kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja sitten\nkesken kaiken kihlaus purkautui. En tiedä, mitä oli tapahtunut,\nmutta jotain kauheata se varmasti oli, sillä hän meni tiehensä\nYhdysvaltoihin eikä enää koskaan palannut kotiin.\n\n-- Ehkei sen tarvitse lainkaan olla mitään kauheata. Luulen, että\npikku seikat elämässä usein saavat aikaan enemmän ikävyyksiä kuin\nsuuret asiat, sanoi Anna selvänäköisyydellä, jota hän tuskin oli\nennättänyt hankkia itselleen kokemuksien kautta. -- Marilla kiltti,\nälä mainitse rouva Lyndelle mitään siitä, että minä olen ollut neiti\nLewisin luona. Hän tekisi minulle varmasti parisataa kysymystä,\nja miten lieneekään, minä en välittäisi siitä -- eikä neiti Lewis\nmyöskään, jos hän saisi sen tietää, siitä olen varma.\n\n-- Rakel olisi kyllä utelias, myönsi Marilla, vaikkei hän nykyään\nennätä uhrata niin paljon aikaa kuin ennen toisten ihmisten asioille.\nHän on hyvin sidottu kotiinsa Thomaksen vuoksi, ja hän on hyvin\nalakuloisella mielellä, sillä minä pelkään, että hän alkaa menettää\ntoivonsa siitä, että Thomas koskaan tulee paremmaksi. Rakel joutuu\nhyvin yksinäiseksi, jos Thomakselle jotain tapahtuu; kaikki lapsethan\novat asettuneet länteen, paitsi Eliza, joka on kaupungissa, ja tuosta\nvävystä hän ei pidä.\n\nMarilla otti itselleen uuden annoksen puuroa ja jatkoi:\n\n-- Rakel sanoo, että jos hän vain tahtoisi ottaa tuiman muodon ja\nkäyttää tahdonvoimaansa, niin hän tulisi paremmaksi. Mutta yhtä\nhyvin voisi kehoittaa nilviäistä terästämään itseään. Ja koskapa\nThomas Lynde olisi saanut tilaisuutta käyttää tahdonvoimaansa? Hänen\näitinsä vallitsi häntä, kunnes hän meni naimisiin, ja sitten tarttui\nRakel ohjaksiin. On ihme, että hän on tohtinut sairastua kysymättä\nvaimoltaan lupaa. Oh, ei, näin ei saa puhua... Rakel on ollut\nhänelle hyvä vaimo. Ilman häntä tuo poloinen olisi kokonaan joutunut\nperikatoon, se on varmaa... Hän on syntynyt tohvelisankariksi, ja\nhänen onnensa oli, että hän joutui Rakelin kaltaisen rehellisen ja\nkelpo vaimon käsiin. Davy, sanon sinulle kerta kaikkiaan -- älä\nkiemurtele kuin ankerias!\n\n-- Minulla ei ole mitään muuta tekemistä, marisi Davy. -- En jaksa\nsyödä enempää, eikä ole hauskaa istua katselemassa, kuinka sinä ja\nAnna syötte.\n\n-- Silloin voitte sinä ja Dora mennä ulos antamaan kanoille jyviä,\nsanoi Marilla. -- Mutta varo koettamasta nyhtää enää sulkia valkoisen\nkukon pyrstöstä!\n\n-- Tarvitsisin muuten muutamia sulkia päähineeseeni, kun minun\npitäisi olla intiaani, sanoi Davy nyrpeänä. -- Milty Boulterilla on\nhieno intiaanikoriste, höyhenistä tehty, jonka hänen äitinsä antoi\nhänelle ottaessaan hengiltä heidän vanhan valkoisen kalkkunansa.\nVoisit kai antaa minulle muutamia. Kukolla on paljon enemmän kuin se\ntarvitsee.\n\n-- Voit saada vanhan pölyhuiskun, joka riippuu vintin säiliössä,\nsanoi Anna, ja minä värjään sulat punaisiksi ja vihreiksi ja\nkeltaisiksi.\n\n-- On kauheata, kuinka sinä hemmottelet tuota poikaa, sanoi Marilla,\nkun Davy säteilevin kasvoin oli mennyt ulos siivon Doran kanssa.\n\nMarillan kasvatustako oli edistynyt jättiläisaskelin viimeisenä\nkuutena vuotena, mutta vieläkään hän ei ollut voinut vapautua siitä\nkäsityksestä,\n\nettä oli hyvin vahingollista lapselle saada liian monta toivettaan\ntoteutetuksi.\n\n-- Kaikilla hänen luokkansa pojilla on intiaanikoriste, ja Davy\nhaluaa luonnollisesti myöskin sellaisen, sanoi Anna. -- Tiedän, miltä\nse tuntuu... En koskaan unohda, kuinka halusin puhvihihoja, kun\nkaikilla muilla tytöillä oli sellaiset. Ja Davy ei ole hemmoiteltu.\nHän tulee päinvastoin kiltimmäksi päivä päivältä. Ajattelehan,\nmikä ero hänessä on verrattuna siihen, minkälainen hän oli tänne\ntullessaan vuosi sitten!\n\n-- On totta, ettei hän tee enää niin paljon vallattomuuksia alettuaan\nkäydä koulua, tunnusti Marilla. -- Hänelle on kaiketi terveellistä\nolla hiukan toisten poikien joukossa. Mutta minua ihmetyttää, ettemme\nole vielä mitään kuulleet lasten sedästä. Emme ole saaneet riviäkään\nsitten kuin viime toukokuussa.\n\n-- Minua huolestuttaa ajatellessani, mitä hän tulee kirjoittamaan,\nhuokasi Anna alkaen kokoilla lautasia ja laseja. -- Jos kirje tulisi,\nniin pelkäisin aukaista sitä, sillä voisihan siinä olla, että hän\nhaluaa ottaa kaksoiset luokseen.\n\nKuukautta myöhemmin tuli todellakin kirje. Mutta se ei ollut lasten\nsedältä. Eräs tämän hyvä ystävä kirjoitti ja kertoi, että Richard\nKeith kaksi viikkoa sitten oli kuollut keuhkotautiin. Kirjeen\nkirjoittaja oli niinikään saanut tehtäväkseen hänen testamenttinsa\ntoimeenpanon, ja tämän testamentin mukaan jätettiin kaksituhatta\ndollaria neiti Marilla Cuthbertin liuostaan käytettäväksi Davyn ja\nDoran hyväksi, kunnes he tulisivat täysi-ikäisiksi tai menisivät\nnaimisiin. Sillä välin oli korot käytettävä heidän ylläpitoonsa.\n\n-- Voihan tuntua sydämettömältä iloita jostain, joka on\nkuolemantapauksen yhteydessä, sanoi Anna. -- Minun käy sääliksi herra\nKeith parka, mutta olen iloinen siitä, että saamme pitää kaksoiset.\n\n-- Rahat tulivat hyvään tarpeeseen, sanoi käytännöllinen Marilla.\n-- Tahdoin kyllä mielelläni pitää lapset, mutta en todellakaan\ntiennyt, kuinka minulla olisi siihen varaa, varsinkin senjälkeen kuin\nhe alkavat tulla suuremmiksi... Maatilan vuokra riittää hädin tuskin\nmeidän ylläpitoomme, ja minä olin päättänyt, ettei senttiinkään sinun\nrahoistasi koskettaisi heidän tähtensä. Sinä teet näinkin jo aivan\nliian paljon heidän hyväkseen. Dora ei tarvinnut tuota uutta hattua,\njonka ostit hänelle, enempää kuin kissa tarvitsee k alita häntää.\nMutta nyt olemme saaneet tuntuvan avustuksen eikä meillä ole syytä\nolla huolissamme.\n\nDavy ja Dora ihastuivat kuullessaan, että he saisivat jäädä\nVihervaaralle \"ainaiseksi\". Että setä, jota he eivät koskaan olleet\nnähneet, oli kuollut, ei vuodattanut katkeraa pisaraa heidän\nilonmaljaansa. Ainoastaan Doran valtasivat äkkiä pahat aavistukset...\n\n-- Onko Richard setä haudattu? kuiskasi hän Annalle.\n\n-- On, kultaseni, sehän on selvää.\n\n-- Hän -- hän -- hän ei kai tee kuten Mirabel Cottonin setä, mitä?\nkuiskattiin vielä kiihkeämmin. -- Hän ei kai harhaile missään\ntaloissa hautaamisensa jälkeen, eihän, Anna?\n\n\n\n\nXXIII.\n\nLAVENDEL NEIDIN ELÄMÄNTARINA.\n\n\n-- Taidanpa lähteä kävelyretkelle metsän läpi Kaikurantaan tänä\niltana, sanoi Anna eräänä perjantai-iltana joulukuussa.\n\n-- Näyttää siltä kuin alkaisi sataa lunta, sanoi Marilla epäröiden.\n\n-- Minä pääsen perille ennen lumisadetta, ja aion jäädä sinne yöksi.\nDiana ei voi mennä, koska hänellä on vieraita, ja olen varma siitä,\nettä Lavendel neiti odottaa minua tänä iltana. On kokonaista kaksi\nviikkoa siitä kuin olin siellä.\n\nAnna oli käynyt monta kertaa Kaikurannassa tuon lokakuun päivän\njälkeen. Välistä hän ja Diana ajoivat pitkin suurta valtatietä,\nvälistä he menivät suoraan metsän läpi. Kun Diana oli estetty\ntulemasta mukaan, meni Anna yksin.\n\nHänen ja Lavendel neidin välillä oli syntynyt tuollainen kaunis\nja äärettömän rikassisältöinen ystävyyssuhde, joka on mahdollinen\nainoastaan, kun on kysymyksessä nainen, joka on säilyttänyt nuoruuden\nraikkauden sydämessään ja sielussaan, ja tyttö, jonka mielikuvituksen\nvoima ja terve käsityskyky korvaavat puuttuvaa elämänkokemusta. Anna\noli viimeinkin tavannut todellisen \"sukulaissielun\", kun taas hän\nja Diana puolestaan toivat pikku neidin yksinäiseen ja eristettyyn\nelämään tervettä hilpeyttä ja iloa ulkonaisista elämänoloista,\njoiden kanssa Lavendel neidillä, \"itse kaiken unohtaneena, maailman\nunohtamana\", ei pitkään aikaan ollut ollut mitään yhteyttä. Heidän\nmukanaan lehahti nuoruuden ja todellisuuden tuulenhenki pieneen\ntupaseen yksinäisten petäjien juurella.\n\nCharlotta Neljäs tervehti heitä aina leveimmällä hymyllään -- ja\nCharlotan hymyt olivat kauhean leveitä. Hän piti heistä molemmista\nrakkaan neitinsä tähden ja heidän itsensä vuoksi. Ei koskaan ennen\nollut ilo kohonnut niin korkealle tuossa pienessä muratin verhoamassa\nmajassa kuin niin usein tänä syksynä, joka ikäänkuin epäröiden\nväistyi auttamattomasti lähestyvien, koleitten päivien tieltä.\nMarraskuu oli vain väriloistossa hekumoivan lokakuun toistuma, ja\nyksinpä joulukuukin matki kesäisiä auringonpaisteita ja autereisia\nusvaharsoja.\n\nMutta juuri tänään näytti siltä kuin joulukuu olisi muistanut, että\ntalven aika oli käsillä, ja tullut äkkiä pilviseksi ja harmaaksi ja\ntyveneksi, mikä oli merkkinä lumisäästä.\n\nAnna nautti kuitenkin paljon vaelluksestaan lehdettömän\npyökkimetsän loputtomien sokkeloitten läpi. Vaikka hän kulki\nyksinään, ei hänellä koskaan ollut ikävä; hänen, mielikuvituksensa\nkansoitti käytävät hilpeillä seuralaisilla, ja näiden kanssa\nhän piti vireillä vilkasta \"kuvittelukeskustelua\", joka oli\nsukkelampaa ja huvittavampaa kuin keskustelut tavallisesti ovat\ntodellisessa elämässä, jolloin ihmiset usein, ikävä kyllä, ovat\nanteeksiantamattoman velttoja ja hidasälyisiä... Valituista\nälyniekoista kokoonpannussa \"kuvitteluseurassa\" sanoo jokainen\njuuri sitä, mitä hänen toivotaan sanovan, ja antaa siten itselle\ntilaisuuden vastaamaan juuri sellaista mitä mieluimmin haluaisi\nsanoa. Tämän näkymättömän seuran saattamana Anna riensi metsäpolkua\neteenpäin ja saapui pienelle sivutielle Kaikurannan lähelle juuri kun\nsuuret, höyhenkeveät hiutaleet alkoivat hiljoilleen putoilla ilman\nläpi.\n\nEnsi mutkassa hän kohtasi Lavendel neidin, joka seisoi suuren petäjän\njuurella, joka levitteli oksiaan laajalle ympärilleen. Hänellä\noli yllään tummanpunainen lämmin värinen puku, ja hänen päänsä ja\nhartioittensa yli oli heitetty hopeanharmaa silkkihuivi.\n\n-- Te olette kuin hongikon keijukaiskuningatar, huusi Anna iloisesti.\n\n-- Ajattelin juuri, että sinä tulisit tänä iltana, Anna, sanoi\nLavendel neiti ja kiiruhti häntä vastaan. -- Ja olen kaksinkerroin\niloinen, koska Charlotta Neljäs on poissa. Hänen äitinsä on sairas,\nja hänen täytyi mennä kotiin yöksi. Olisin tuntenut oloni hyvin\nyksinäiseksi, ellet sinä olisi tullut -- eivät edes unelmat ja kaiku\nolisi riittäneet seuraksi. Oi, Anna, miten suloinen olet! huudahti\nhän äkkiä ja katsahti pitkään, solakkaan tyttöön, jonka kasvot\nmetsässä kulkemisesta olivat käyneet vienoon punaan. -- Niin suloinen\nja niin nuori! On ihanaa olla seitsentoistavuotias! Kuinka kadehdin\nsinua! lopetti Lavendel neiti aivan vilpittömästi.\n\n-- Mutta sydämessänne tekin olette vain seitsentoistavuotias, hymyili\nAnna.\n\n-- Ei, minä olen vanha tai oikeammin sanottuna keski-ikäinen, mikä on\npaljon pahempi, huokasi Lavendel neiti. -- Välistä voin kuvitella,\netten ole vanha, mutta välistä on totuus minulle selvänä...\n\nJa minä en voi tyytyä siihen, kuten useimmat naiset näyttävät\nvoivan... Minä olen aivan yhtä kapinoiva kuin olin löytäessäni\nensimmäisen harmaan hiuksen päästäni... Anna kulta, älä ole sen\nnäköinen, kuin koettaisit ymmärtää! Seitsentoistavuotias ei voi\nymmärtää... Aion kuvitella muitta mutkitta, että minäkin olen\nseitsemäntoista, ja sen voinkin tehdä, nyt kun sinä olet täällä. Sinä\nkannat aina nuoruuttasi kädessäsi kuin lahjaa... Me vietämme hupaisen\nillan. Ensin illallinen -- mitä haluat illalliseksi? Keksi jotain\noikein hyvää ja vaikeasti sulavaa.\n\nPikku majassa vallitsi ilo ja riemu koko illan. Siellä\nlaitettiin ruokaa ja pidettiin pitoja ja keitettiin karamellejä\nja naurettiin ja \"kuviteltiin\", ja varmaa on, että Lavendel\nneiti ja Anna käyttäytyivät tavalla, joka sangen vähän soveltui\nneljänkymmenenviiden vuoden ikäisen naimattoman naisen ja vakavan\nopettajaneidin arvokkuuteen. Kun he vihdoin väsyivät, istuutuivat he\nmatolle avoimen takan ääreen vierashuoneessa, jota valaisi ainoastaan\nvieno tulenhehku ja jonka täytti suloinen tuoksu, joka tuli\nLavendel neidin kuivattuja ruusunlehtiä täynnä olevasta maljakosta\nuuninreunukselta. Tuuli oli yltynyt ja huokaili ja vinkui räystäissä,\nja lumi pieksi hiljaa ikkunoita, ikäänkuin sadoittain kodittomia\nmyrskynhenkiä olisi kolkuttanut ja pyytänyt päästä sisään.\n\n-- Kuinka iloinen olen, että sinä olet täällä, Anna, sanoi Lavendel\nneiti nakerrellen kotitekoisia karamellejä. -- Ellei minulla olisi\nsinua, istuisin täällä kauhean ikävystyneenä... Unelmat ja kuvittelut\nkäyvät kyllä päinsä, niin kauan kuin aurinko on taivaalla, mutta\nkun hämärtyy ja alkaa myrskytä, niin eivät ne enää riitä. Silloin\ntahtoo todellisuutta. Mutta sitä sinä et ymmärrä -- ei kukaan\nseitsentoistavuotias ymmärrä... seitsemäntoista vanhana tyydytään\nunelmiin, sillä ajatellaan, että todellisuus kuitenkin odottaa\njossain ennemmin tai myöhemmin. Kun minä olin seitsemäntoista, Anna\n-- ei sinun pidä luulla, että minä ajattelin, että neljänkymmenen\nviiden vanhana olisin valkohapsinen vanha känttyrä, jolla ei ole\nmitään muuta kuin unelmat, millä täyttää elämänsä.\n\n-- Mutta te ette ole mikään vanha känttyrä, sanoi Anna ja hymyili\nLavendel neidin kaihomielisille ruskeille silmille. -- Sellaiset\nolennot ovat aina kärtyisiä ja äreitä ja tyytymättömiä sekä itseensä\nettä maailmaan.\n\n-- Niin, kultaseni, sanoi Lavendel neiti mietiskelevällä äänellä,\nkun minä nyt kerran olin tullut vanhaksi neidiksi, niin päätin tulla\noikein kiltiksi ja rakastettavaksi... Vaikka enpä juuri tiedä,\nkuinka olen onnistunut -- ihmiset sanovat kai minua aika lailla\nomituiseksi... Anna, onko kukaan ihminen kertonut sinulle Stephen\nIrvingistä ja minusta?\n\n-- Kyllä, vastasi Anna, olen kuullut, että te ja hän kerran olette\nolleet kihloissa.\n\n-- Niin olimmekin -- kaksikymmentäviisi vuotta sitten -- siitä on\nkokonainen ihmisikä. Ja häämme piti olla keväällä. Morsiuspukuni\noli valmiiksi ommeltu, vaikkei siitä tiennyt kukaan muu kuin äitini\nja Stephen... Voisipa sanoa, että me olimme olleet sulhanen ja\nmorsian koko elämämme ajan. Kun Stephen oli pieni poikanen, otti\nhänen äitinsä hänet aina mukaansa tullessaan tervehtimään minun\näitiäni, ja muuanna kertana kun hän oli täällä -- hän oli silloin\nkymmenvuotias -- sanoi hän minulle ulkona puutarhassa, että hän\naikoi mennä kanssani naimisiin tultuaan suureksi mieheksi... Muistan\nsanoneeni: \"Kiitos, hyvä Stephen!\" -- ja hänen mentyään kerroin aivan\nihastuneena äidille, että hänestä ja minusta tulisi ajan mittaan\npari...\n\n-- No mutta mikä sitten tuli väliin? kysyi Anna innokkaasti.\n\n-- Kultaseni, jouduimme epäsopuun mitä yksinkertaisimmalla,\ntyhmimmällä tavalla... En tiedä, kenen vika se oikeastaan oli.\nStephen sen kyllä aloitti, mutta minä kaiketi ärsytin häntä jollain\ntavoin... Tiedätkös, hänellä oli pari kilpailijaa. Olin turhamainen\nja keimaileva ja minusta oli hauskaa hieman kiusotella häntä...\nMutta hän oli hyvin ylpeä ja arkatunteinen luonne. Niin, me erosimme\nvihoissamme molemmin puolin. Mutta minä ajattelin, että kaikki\nkääntyisi hyväksi jälleen, ja niin olisi käynytkin, ellei Stephen\nolisi tullut takaisin liian pian. Sillä Anna, rakas ystäväiseni,\nsanon sinulle erään asian...\n\nTässä Lavendel neiti alensi ääntään, ikäänkuin hän aikoisi tehdä\nhirveän tunnustuksen.\n\n-- Näetkös, olen sangen pitkävihainen luonnostani... Ah ei, älä\nvirnistele -- se on ikävä kyllä liiankin totta. Minun luonteeni\nmukaista on olla nyrpeän näköinen ja jöröttää, kun jokin on käynyt\nvastoin tahtoani, ja Stephen tuli takaisin ennenkuin vielä olin\nehtinyt \"kesyttyä\". En tahtonut kuulla häntä, enkä tahtonut antaa\nhänelle anteeksi -- ja silloin hän meni vakavasti matkoihinsa.\nHän oli liian ylpeä tullakseen takaisin. Sitten minä puolestani\nloukkaannuin siitä, ettei hän enää tullut. Olisinhan voinut lähettää\nhänelle sanan, mutta en voinut nöyrtyä niin... Olin aivan yhtä\nylpeä kuin hänkin, ja pikavihaisuudesta ja haluttomuudesta ensi\naskelen ottamiseen -- siitä ei koskaan tule mitään hyvää, Anna.\nMutta en koskaan voinut kiintyä kehenkään toiseen enkä koskaan sitä\nhalunnutkaan... Mieluummin tahdoin olla naimattomana tuhat vuotta\nkuin mennä naimisiin jonkun kanssa, joka ei ollut Stephen Irving.\n\nLavendel neiti kokoili hehkuvat hiilet yhteen, niin että kipinäsuihku\nrätisten lensi ylös.\n\n-- Niin, kaikki tuo on kaukana takanani -- se on minusta melkein\nkuin uni... Näen, että sinä säälit minua, Anna, mutta se ei ole\nniin vaarallista... Voi elää aivan hyvin ja sangen hauskastikin\nmurtunein sydämin. Ja sydämeni murtui, kun näin, ettei Stephen\nIrving enää koskaan tullut takaisin. Mutta, Anna, murtunut sydän\non aika lailla pahempi romaaneissa kuin todellisessa elämässä...\nVertaisin sitä kipeään hampaaseen -- vaikka tuo vertaus loukkaa\nsinua luonnollisesti... Välistä sitä voi pakottaa kauheasti ja se\nvoi riistää yöunenkin -- mutta sillä välin voi nauttia elämästä,\nunelmista ja kaiuista ja mantelikaramelleista aivan kuin ei mitään\nolisi tapahtunut... Nyt sinä olet nyrpeän näköinen! Sinä et usko,\nettä minä olen puoleksikaan niin mielenkiintoinen henkilö, kuin\nluulit viisi minuuttia sitten, kun uskoit, että minä alati olen\nkatkerien muistojen raatelema, vaikka minä urhoollisesti kätkin ne\nhuolettoman ja hymyilevän pinnan taakse... Pahinta -- tai parasta --\ntodellisessa elämässä on, Anna, ettei se anna harmitella ja surra\nrauhassa... Sitä ei voi auttaa, se tarjoaa niin paljon iloa ja\ntervettä viihtymystä -- olipa sitten miten lujasti tahansa päättänyt\ntuntea itsensä onnettomaksi ja romanttiseksi... Eivätkö nämä\nkaramellit olekin hienon hienoja? Olen jo syönyt paljon useampia kuin\non minulle terveellistä, mutta en aivan yksinkertaisesti voi lakata...\n\nHetken äänettömyyden kuluttua sanoi Lavendel neiti hieman\nodottamattomasta:\n\n-- Minua hämmästytti kovin kuullessani puhuttavan Stephenin pojasta\nviime kerralla, kun olit täällä, Anna... Sen jälkeen en ole koskaan\nvoinut ottaa häntä puheeksi sinun kanssasi, mutta haluaisin niin\nmielelläni kuulla kaikesta, mikä koskee häntä. Minkälainen poika hän\non?\n\n-- Hän on suloisin, herttaisin lapsi, mitä koskaan olen tuntenut,\nLavendel neiti -- ja hän kuvittelee, aivan kuten te ja minäkin teemme.\n\n-- Minusta olisi hauska nähdä hänet, sanoi Lavendel neiti hiljaa,\nikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen. -- Mahtaakohan hän hiukkaakaan\nmuistuttaa sitä pientä kuvittelupoikaa, joka asuu täällä luonani --\nminun pikku kuvittelupoikaani.\n\n-- Jos teitä huvittaisi nähdä Paul, otan hänet mukaani jonkun kerran\ntänne tullessani, virkkoi Anna.\n\n-- Haluaisin kyllä sitä -- mutta ei liian pian... Minun täytyy tottua\najatukseen... Siinä voisi olla enemmän tuskaa kuin iloa -- jos hän\nliian paljon muistuttaisi Stepheniä -- tai jos ei hän muistuttaisi\nhäntä kylliksi... Kuukauden kuluttua saat tulla tänne hänen kanssaan.\n\nNeljä viikkoa myöhemmin Anna ja Paul siis kulkivat metsän läpi\nKaikurantaan, ja he tapasivat Lavendel neidin oikotiellä. Hän ei\nollut odottanut heitä juuri sillä hetkellä ja tuli hyvin kalpeaksi.\n\n-- Ajattele, että tämä on Stephenin poika, sanoi hän matalalla\näänellä tarttuen Paulin käteen ja katsoen häntä, kun hän seisoi siinä\nkauniina ja lapsellisena somassa pikku turkisnutussaan ja lakissaan.\n-- Hän -- hän on hyvin isänsä näköinen.\n\n-- Niin kyllä -- kaikki sanovat, että minä olen ilmetty isäni,\nvahvisti Paul, joka jo näytti olevan kotiutunut.\n\nAnna, joka oli tarkannut pikku kohtausta, huoahti helpotuksesta.\nHän näki, että Lavendel neiti ja Paul olivat heti tulleet toisiaan\nlähelle ja ettei heidän välillään tulisi olemaan mitään väkinäisyyttä\ntai jäykkyyttä. Lavendel neiti oli hyvin ymmärtäväinen pikku\nolento huolimatta haaveistaan ja romanttisista taipumuksistaan,\nja ensimmäisen pienen tunteenpurkauksen jälkeen hän ei ilmaissut\nkerrassaan mitään siitä, mitä mahdollisesti liikkui hänen\nsisimmässään, vaan kohteli Paulia iloisesti ja luonnollisesti,\nikäänkuin hän olisi ollut kenen poika tahansa, joka oli tullut häntä\ntervehtimään.\n\nHe viettivät hyvin rattoisan iltapäivän toistensa seurassa ja söivät\nillallisen, joka sisälsi niin monta herkullista pikku ruokalajia,\nettä vanha rouva Irving olisi lyönyt kätensä yhteen kauhusta ja\nennustanut, että Paul varmaan saisi vatsansa kipeäksi koko viikon\najaksi.\n\n-- Tule pian uudelleen, pikku poikaseni, sanoi Lavendel neiti ja\nojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.\n\n-- Te saatte suudella minua, jos tahdotte, sanoi Paul vakavasti.\n\nLavendel neiti kumartui ja suuteli häntä.\n\n-- Kuinka voit ymmärtää, että halusin sitä? kuiskasi hän.\n\n-- Niin, kun te katsoitte minua aivan kuin omalla pikku äidilläni oli\ntapana katsoa, kun hän halusi suudella minua. Muuten en pidä siitä,\nettä minua suudellaan... Ketkään pojat eivät pidä. Neitihän kyllä\nymmärtää. Mutta teidän suhteenne on eri asia... Ja saanko tulla tänne\ntoistekin teitä tervehtimään? Tahtoisin halusta tulla oikein hyväksi\nystäväksi neidin kanssa, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?\n\n-- Ei -- sitä vastaan ei minulla todellakaan ole mitään, sanoi\nLavendel neiti.\n\nHän kääntyi ympäri ja meni hyvin nopeasti sisään, mutta muutamia\nsilmänräpäyksiä myöhemmin hän seisoi ikkunassaan ja viittoi iloisena\nja hymyilevänä heille jäähyväisiksi.\n\n-- Minä pidän Lavendel neidistä, sanoi Paul, kun he kulkivat pitkin\nmetsäpolkua. -- Pidän siitä tavasta, millä hän katsoo minua, ja\npidän hänen tuvastaan, ja pidän Charlotta Neljännestä. Jospa sentään\nIrvingin isoäidillä olisi Charlotta Mary joen sijasta! Olen varma\nsiitä, ettei Charlotta arvelisi minun olevan päästä vialla, kun\npuhuisin hänelle ajatuksiani... Oh, ja minkälaisen illallisen\nsaimme, neiti... Isoäiti sanoo, ettei pojan pidä kiinnittää huomiota\nsiihen, mitä hänen eteensä asetetaan syötäväksi, mutta on kuitenkin\nusein sangen vaikeata olla tekemättä sitä, varsinkin jos on jotain\nhurjan hyvää... Neitihän kyllä ymmärtää. Enkä luule, että Lavendel\nneiti pakottaisi ketään poikaa syömään puuroa aamiaiseksi, ellei\nhän pitäisi siitä. Hän hankkisi hänelle varmaankin jotakin, josta\nhän pitäisi... Mutta tietystikin -- Paul oli hyvin rehellinen ja\noikeamielinen -- se ei ehkä olisi hänelle niin terveellistä. Mutta\nvaihteen vuoksi voisi jonkun kerran... Neitihän kyllä ymmärtää.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nABE SEDÄN RAJUILMA.\n\n\nEräänä toukokuun päivänä herättivät Avonleassa suurta hämmästystä\nmuutamat pikku uutiset, jotka olivat \"Avonlean uutisten\" joukossa\npainettuina Charlottetownin Päivälehteen. Luultiin, että Charlie\nSloane oli ne lähettänyt, siksi että Charliella oli tapana hieman\naherrella \"kirjallisissa\" töissä, osaksi siksi että eräässä uutisessa\noltiin vainuavinaan Gilbert Blytheen kohdistettua pistelyä. Avonlean\nnuoret katsoivat nimittäin olevan syytä otaksua Gilbert Blythen ja\nCharlie Sloanen kilpailevan erään nuoren neidin suosiosta -- neidin,\njolla oli harmaat silmät ja vilkas mielikuvitus. Huhu oli kuten\ntavallisesti väärässä. Gilbert Blythe oli, Annan yllyttämänä ja\nauttamana, sepittänyt uutiset, ja se, joka koski häntä itseään, oli\nnimenomaan tarkoitettu johtamaan ihmisiä harhaan. Vain kaksi näistä\nuutisista on jossain yhteydessä tämän kuvauksen kanssa.\n\n\"Kerrotaan, että kylässämme vietetään häitä, ennenkuin tuhatkaunot\nensi kerran ovat kukassa. Vasta paikkakunnalle muuttanut ja korkeasti\nkunnioitettu kansalainen aikoo viedä erään meidän suosituimmista\nnaisistamme alttarille.\"\n\n\"Abe setä, hyvin tunnettu säänennustajamme, ennustaa ankaraa\nrajuilmaa, ukkosta ja salamoita toukokuun kahdennenkymmenennen\nkolmannen päivän illaksi, alkaen lyönnilleen kello seitsemän.\nHenkilöt, jotka aikovat matkalle sinä iltana, tekevät viisaasti\nvaratessaan itselleen sadetakkeja ja sateensuojia.\"\n\n-- Abe setä on tosin sanonut, että meillä on odotettavissa rajuilma\nnyt keväällä, sanoi Gilbert, mutta luuletko todellakin, että herra\nHarrison hakkailee Isabella Andrewsia?\n\n-- En, vastasi Anna nauraen, olen varma siitä, että hän käy vain\npelaamassa tammea herra Harmon Andrewsin kanssa. Mutta rouva Lynde\nväittää tietävänsä, että Isabella Andrews varmasti menee pian\nnaimisiin, sillä hän on ollut niin ihastuttavan hyvällä tuulella koko\nkevään.\n\nVanha Abe setä parka suuttui peräti uutisesta. Hän epäili, että\nnimetön kirjoittaja teki hänestä pilaa, ja vakuutti vihoissaan, ettei\nhän suinkaan ollut määrännyt erikoista päivää rajuilmalleen... Mutta\nkukaan ei uskonut häntä.\n\nAvonlean elämä kulki tasaista kulkuaan. \"Yhteiskunnanparantajilla\"\noli kauan pohdittu istutuspäivänsä; jokainen jäsen istutti\nomin käsin tai jonkun toisen avulla viisi koristepuuta. Koska\nyhdistykseen nyt kuului neljäkymmentä jäsentä, tiesi tämä, että\npuita istutettiin kaksisataa. Varhainen kaura viheriöi punaisilla\nvainioilla; hedelmäpuutarhat hempeässä kukoistuksessaan ympäröivät\nmaatiloja, ja Lumikuningatar seisoi jälleen morsiameksi pukeutuneena.\nAnna nukkui mielellään ikkunat avoinna antaen raikkaan tuoksun\nleyhkiä kasvoilleen kaiken yötä. Hän itse nautti siitä, mutta\nMarilla ei voinut saada päähänsä muuta kuin että hän antautui\nhengenvaaralliselle vilustumiselle alttiiksi.\n\n-- Meidän suurta yleistä kiitospäiväämme pitäisi viettää keväällä,\nsanoi Anna eräänä iltana Marillalle, kun he istuivat kiviportailla\neteisen oven edessä ja kuuntelivat sammakkojen hopeankirkkaita\nkuoroja. -- Se olisi varmaan paljon parempi kuin viettää sitä\nmarraskuussa, jolloin kaikki on kuollutta tai uinuu. Silloin täytyy\njohdattaa mieleen, että on oltava kiitollinen, mutta toukokuussa ei\naivan yksinkertaisesti voi olla olematta kiitollinen -- kiitollinen\nsiitä, että elää... Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin Eevasta\non täytynyt tuntua Eedenin puutarhassa, ennenkuin selkkaus alkoi...\nMinusta tuntuu, että tällainen sanomattoman ihana päivä, kun kaikki\non kukassa ja tuuli ei pelkästä ihastuksesta tiedä, miltä suunnalta\npuhaltaisi, on täysin taivaan veroinen.\n\nMarilla näytti samalla kertaa sekä ällistyneeltä että moittivalta ja\nkatsahti ympärilleen saadakseen varmuuden siitä, etteivät kaksoiset\nolleet kuuluvissa. He tulivat juuri näkyviin lähimmän talon nurkan\ntakaa.\n\n-- Puh, kuinka kaikkialla on ihana tuoksu tänään, tuumi Davy\nja nuuski hyvillä mielin ilmaa heiluttaen kuokkaa jokseenkin\nlikaisenharmaissa käsissään.\n\nHän oli ollut työssä puutarhassaan. Tänä keväänä oli Marilla,\njohtaakseen Davyn intohimon tonkia savessa ja liassa sopivaan\nuomaan, antanut hänelle ja Doralle kummallekin maatilkkunsa, jonka\nhe saisivat omaksi puutarhakseen Molemmat olivat innolla ryhtyneet\ntyöhön kumpikin luonteenomaisella tavallaan. Dora kylvi, kitki\nrikkaruohot ja kasteli hyvin tunnollisesti ja huolella, mutta\njokseenkin koneellisesti. Hänen maassaan näkyikin jo kokonaisia\npitkiä, somia rivejä vihanneksia ja kukkaistutuksia. Davy sitävastoin\npani koko sielunsa työhön -- hän kaivoi ja kuokki ja möyhenteli ja\nkasteli ja istutti uudelleen tuskin taimelle kohonneet kasvit, kaikki\nsellaisella voimalla, että kasviparat täydellisesti tuhoutuivat.\n\n-- Kuinka puutarhasi menestyy, Davy poika? kysyi Anna.\n\n-- Hieman hitaasti, arvelen minä, vastasi Davy huoaten.\n\n-- En ymmärrä, minkätähden minulle tulee niin vähän taimia, minähän\nkylvin kuitenkin niin monenlaisia siemeniä. Milty Boulter sanoo,\nettä minä olen varmaan istuttanut ne alakuun aikana ja siinä on\nkoko vika... Ei koskaan pidä kylvää siementä tai teurastaa sikaa\ntai leikata hiuksia tai tehdä mitään tärkeätä alakuun aikana, sanoo\nhän... Onko se totta, Anna? Tahtoisin tietää sen.\n\n-- Ellet nyhtäisi ylös pikku taimiasi joka päivä katsoaksesi, ovatko\njuuret yhtään kasvaneet, niin ne ehkä menestyisivät paremmin, sanoi\nMarilla pisteliäästi.\n\n-- Nyhdin ylös vain kuusi kappaletta, puolustelihe Davy. -- Tahdoin\nkatsoa, oliko juurissa matoja. Milty sanoi, että ellei syy ollut\nalakuussa, niin täytyi sen johtua madoista... Mutta löysin vain yhden\nainoan. Sen laskin kivelle ja sitten hain toisen kiven, ja niin siitä\ntuli vain märkä läiskä... Mutta Dora kylvi kaiken samalla kertaa\nkuin minäkin, ja hänen puutarhassaan kasvaa erinomaisesti... Se ei\nvarmaankaan ole kuun syy, päätti Davy ja näytti vaipuneen syvälliseen\nmietiskelyyn.\n\n-- Marilla, katsohan tätä omenapuuta, sanoi Anna.\n\n-- Sehän on aivan kuin ihminen... Se ojentelee pitkiä käsivarsiaan\nkohottaakseen oikein sirosti vaaleanpunaisia hameitaan pyytäen meitä\nihailemaan itseään.\n\n-- Nuo valkeat kultapuut ovat aina kiitollisia, sanoi Marilla\ntyytyväisenä. -- Saamme hyvin runsaan sadon tänä vuonna; noista\nomenoista saa erinomaista sosetta voitaikinakakkujen väliin.\n\nMutta ei Marillan eikä Annan eikä kenenkään muunkaan suotu keittää\nsosetta Valkean kultapuun omenista tänä vuonna.\n\nToukokuun kahdeskymmenes kolmas päivä saapui -- vuodenaikaan nähden\naivan tavattoman helteinen päivä, mitä ei kukaan tuntenut suuremmassa\nmäärässä kuin Anna ja hänen oppilastensa pieni mehiläiskeko, joka\nhikoili desimaalilukujen ja lauseopin ääressä Avonlean koulusalissa.\nTuuli, kuumana kuin leivinuunista tullen puhalsi koko aamupäivän,\nmutta puolipäivän tienoissa se asettui ja sitä seurasi painostava\nhiljaisuus. Kello puoli neljä Anna kuuli kumeata ukkosen jyrinää,\nja hän lopetti heti tunnin, että lapset ennättäisivät kotiin ennen\nrajuilman puhkeamista.\n\nKun he tulivat koulupihalle, huomasi Anna, että jonkinlainen tumma\nhämärä varjosti luontoa, vaikka aurinko vielä paistoi polttavana ja\nhehkuen. Annetta Bell tarttui peloissaan hänen käteensä.\n\n-- Oi, neiti, katsokaa tuota hirveätä pilveä!\n\nAnna katsoi ja huudahti säikähdyksestä. Luoteiselta taivaanrannalta\nkohosi nopeasti pilviseinä, jonka vertaista hän ei ollut vielä\nkoskaan elämässään nähnyt. Se oli tummansininen, paitsi niiltä\nkohdilta, joissa sen kuperat reunat vivahtivat kammottavaan liidun\nvalkeaan väriin. Siinä oli jotain kuvaamattoman uhkaavaa, sen\nsyöksyessä muuten kirkkaalle, siniselle taivaalle; silloin tällöin\nleimahti sen läpi salama, jota seurasi voimakas jyrähdys. Musta\npilvi riippui niin matalalla, että se näytti melkein koskettavan\nmetsäharjanteitten huippuja.\n\nHerra Harmon Andrews tulla jyristi mäkeä ylös suurissa litteissä\nvaunuissaan ja kiihdytti harmaita hevosiaan, niin että ne mennä\nlaukkasivat minkä pääsivät. Koulun ulkopuolella hän pysähdytti ne\nkiivaasti.\n\n-- Näyttää siltä kuin Abe setä tämän ainoan kerran elämässään olisi\noikeassa, huusi hän. -- Hänen rajuilmansa tulee vielä lisäksi hieman\nliiankin aikaiseen. Oletko koskaan nähnyt mokomaa pilveä? Kuulkaahan,\nkaikki te pikku vekarat, jotka aiotte samalle taholle kuin minä,\nkiivetkää tänne, niin saatte ajaa. Te jotka menette toiseen suuntaan,\nlivistäkää minkä kintuista pääsette postikonttoriin, jos teillä on\npitempi kuin neljännestunnin matka kotiin, ja pysykää siellä, kunnes\nkuuro on ohi.\n\nAnna otti Davya ja Doraa kädestä ja lensi mäkeä ylös, Koivukäytävää\npitkin edelleen, Orvokkien laakson ja Kuiski, kuiski pajun ohi --\nniin sukkelaan kuin kaksoisten paksut sääret antoivat myöten. He\neivät päässeet Vihervaaraan hetkeäkään liian aikaisin, ja ovessa\nhe törmäsivät Marillaan, joka oli ajanut ankkansa ja kananpoikansa\nkatosalle. Kun he syöksyivät keittiöön, näytti päivänvalo katoavan\nikäänkuin jonkun mahtavan henkäyksen puhaltamana; kauhea pilvi\nvyöryi auringon eteen, ja pimeys, yhtä sankka kuin syksyinen\nhämärä laskeutui maailmaan. Samassa silmänräpäyksessä halkaisi\nhuikaisevan kirkas salama pilven, ja sitä seurasi kumea jyrähdys,\nrakeet virtasivat maahan kauhealla voimalla ja huuhtoivat valkeilla\npyörteillään koko maiseman.\n\nMyrskyn ulvonnan ja raekuuron rapinan keskellä kuului\nirtiraastettujen oksien kahinaa, kun ne pieksivät huoneen seiniä, ja\nmurskautuneen lasin helinää. Kolmessa minuutissa oli jokainen talon\nlänsi- ja pohjoispuolella oleva ikkunaruutu säpäleinä ja rakeet\nsyöksyivät sisään kaikista aukoista, peittäen lattian pyöreillä,\njäisillä palloillaan, joista suurimmat olivat kananmunan kokoisia.\n\nKolmen neljännestunnin ajan pauhasi rajuilma heikentymättömällä\nvoimalla, eikä kukaan, joka oli siinä mukana, koskaan sitä unohtanut.\nMarilla, joka tämän ainoan kerran elämässään kadotti mielenmalttinsa\nsulasta säikähdyksestä, oli polvillaan keinutuolinsa ääressä eräässä\nkeittiön nurkassa ähkien ja nyyhkyttäen huumaavien ukkosenjyrähdysten\nvälillä. Anna, kalpeana kuin lakana, oli laahannut sohvan pois\nikkunoiden äärestä ja istui sillä yksi kaksoisista kummallakin\npuolellaan. Ensi paukahduksen kuultuaan oli Davy ulvonut: -- Anna,\nAnna, onko nyt viimeinen tuomio? Anna, Anna, minun tarkoitukseni ei\nole koskaan ollut olla paha...\n\nSitten hän oli haudannut kasvonsa Annan polville ja makasi siinä,\nkoko pikku ruumis vavisten. Doran nenä oli tosin hieman kalpea, mutta\nhän oli täysin tyyni istuessaan siinä toinen käsi Annan kädessä,\nhiljaa ja liikkumattomana. On epätietoista, tokko maanjäristyskään\nolisi kyennyt saattamaan Doran menettämään tasapainonsa.\n\nSitten rajuilma lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli\nalkanutkin. Raesade taukosi, ukkonen poistui jyristen itään päin,\nja aurinko ilmestyi iloisena ja säteilevänä maailman ylle, joka\noli niin muuttunut, että oli vaikea kuvitella, että tuskin kolme\nneljännestuntia oli vallinnut sellainen hävityksen kauhistus.\n\nMarilla nousi polvistuneesta asennostaan, uupuneena ja vapisevana,\nja vaipui keinutuoliin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat ja\nriutuneet ja hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.\n\n-- Olemmeko kaikki hengissä päässeet tästä? hän kysyi juhlallisella\näänellä.\n\n-- Kuinkas muuten, piipitti Davy iloisesti. Hän oli taas miestä.\n-- Minä en liioin pelännyt hitustakaan -- vain pikku hiukkasen\nalussa... Se tuli niin kamalan äkkiä... Päätin salamannopeudella olla\npieksämättä Teddy Sloanea maanantaina, kuten olin luvannut, mutta\nteen sen kai kuitenkin... Dora, kuule, pelkäsitkö sinä?\n\n-- Pelkäsin kyllä hieman, vastasi Dora pikku kasvoillaan arvokas\nilmeensä, mutta pidin lujasti Annan kädestä ja luin rukoukseni aina\nuudelleen ja uudelleen.\n\n-- Minä olisin kyllä myös lukenut rukoukseni, jos vain olisin tullut\najatelleeksi sitä, sanoi Davy. -- Mutta, lisäsi hän voitonriemuisena,\nnäethän, että pääsin siitä yhtä ehjin nahoin kuin sinäkin, vaikka en\nlukenut niitä.\n\nAnna juotti Marillalle lasillisen hänen väkevää rypäleviiniään\n-- kuinka väkevää se oli, sen Anna perin hyvin tunsi eräästä\nkokemuksesta varhaisemmilta vuosiltaan -- ja sitten he menivät ovelle\nkatsomaan tuota harvinaista näkyä.\n\nNiin pitkälle kuin silmä kantoi oli maa valkean raejyväkerroksen\npeitossa, niin paksun, että se ulottui kävelijän polviin saakka,\nkokonaisia kinoksia oli muodostunut katonräystään alle ja\nulkoportaitten vierille. Kun nämä rakeet kolmen tai neljän päivän\nkuluttua sulivat, voitiin selvästi nähdä se tuho, minkä ne olivat\nsaaneet aikaan, sillä jokainen vihreä korsi tai lehti puutarhoissa\nja vainioilla oli kuin veitsellä leikattu poikki. Omenapuut eivät\nolleet menettäneet ainoastaan jokaista kukkaansa -- suuria oksia ja\nvesoja oli taittunut ja kulkeutunut pois. Ja niistä kahdestasadasta\nkauniista nuoresta puusta, jotka Yhteiskunnanparantajien yhdistys oli\nistuttanut, oli paljon enemmän kuin puolet katkennut tai silpoutunut\nsäpäleiksi.\n\n-- Onko mahdollista, että tämä on sama maailma kuin tunti sitten,\nhuokasi Anna aivan huumaantuneena. -- On täytynyt mennä pitempi aika\ntällaisen hävityksen aikaansaamiseen...\n\n-- Tämän vertaista ei ole ikinä nähty Prinssi Edvardin saarella -- ei\nkoskaan, sanoi Marilla. -- Muistan, että minun ollessani nuori tyttö\nkerran oli raju ukonilma, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän.\nSaat olla varma siitä, että saamme kuulla hirveistä hävityksistä.\n\n-- Kunpa kukaan koululapsista ei olisi ollut ulkona pahimman kuuron\naikana, kuiskasi Anna huolissaan.\n\nMyöhemmin kävi ilmi, että kaikki lapset olivat olleet suojassa, sillä\nne, joilla oli pitempi matka kuljettavana, olivat noudattaneet herra\nAndrewsin hyvää neuvoa ja etsineet turvaa postikonttorista.\n\n-- Tuolla tulee John Henry Carter, sanoi Marilla.\n\nJohn Henry tuli kahlaten raejoukkojen läpi hieman säikähtynyt\nirvistys huulillaan.\n\n-- Uh, eikö tämä ole kauheata, neiti Cuthbert? Isäntä lähetti minut\ntänne kysymään, onko herrasväki kaikki elossa?\n\n-- Ei kukaan meistä ole kuollut, sanoi Marilla töykeästi, eikä salama\niskenyt mihinkään rakennukseen. Toivottavasti teillä on yhtä hyvin\nasiat?\n\n-- On kyllä, neiti. Vaikka ei ihan, neiti. Meihin osui... Salama iski\nkeittiöntakkaan pitkin savupiippua ja kaatoi kumoon Inkiväärin häkin\nja repäisi reiän lattiaan ja meni alas kellariin. Sillä tavoin, neiti.\n\n-- Loukkaantuiko Inkivääri? kysyi Anna.\n\n-- Kyllä, neiti. Se loukkaantui oikein pahasti. Se kuoli, neiti.\n\nMyöhemmin Anna meni lohduttamaan herra Harrisonia. Hän tapasi hänet\nistumassa pöydän ääressä silittäen Inkiväärin kuollutta ruumista\nvapisevin sormin.\n\n-- Nyt ei Inkivääri parka enää koskaan puhuttele sinua rumilla\nnimillä, Anna, sanoi hän, ja ääni kuulosti ihmeellisen tukahtuneelta.\n\nAnna ei olisi koskaan uskonut, että hän tulisi itkemään Inkiväärin\nvuoksi, mutta nyt kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä.\n\n-- Hän oli minun ainoa seurani, Anna, ja nyt hän on kuollut... Uh\n-- olen vanha aasi, kun istun tässä suremassa kuollutta lintua...\nMutta olkoon menneeksi kuitenkin... Tiedän, että haluat sanoa jotain\nystävällistä heti kun olen lakannut puhumasta -- mutta anna sen olla!\nJos teet niin, niin alan itkeä kollottaa kuin nulikka... Hohhoi\njaa, eikö ollutkin inhoittava rajuilma? Arvaan, etteivät ihmiset\nlähiaikoina tule nauramaan Abe sedän ennustuksille. Näyttää siltä\nkuin kaikki ne rajuilmat, joita hän on ennustanut koko elämänsä\naikana ja joita ei koskaan ole tullut, nyt olisivat kokoontuneet\ntäksi yhdeksi ainoaksi... Ja ajatteles, että hän osasi määrätä\nitse päivänkin -- se on perin merkillistä... Niin, täällä on nyt\nkauniin näköistä joka paikassa. Minun on haettava muutamia lankkuja\nkorjatakseni lattian reiän -- mokomaa kurjuutta!\n\nAvonlean asukkailla oli seuraavana päivänä täysi työ käydessä\ntoistensa luona vertailemassa, mitä tuhoja itsekukin oli kärsinyt.\nRaekinosten vuoksi oli mahdotonta kulkea teillä ajoneuvoilla, niin\nettä oli kuljettava ratsain. Posti tuli myöhään ja toi onnettomuuden\nsanomia saaren kaikista osista. Salama oli iskenyt taloihin, ihmisiä\noli kuollut tai vahingoittunut, koko puhelin- ja sähkölennätinverkko\noli joutunut epäkuntoon, ja eläimet, jotka olivat olleet ulkona\nlaitumella, olivat saaneet surmansa.\n\nAbe setä kahlasi varhain aamulla pajaan ja vietti siellä koko päivän.\nNyt oli Abe sedän vuoro riemuita, ja hän nautti sanomattomasti\nhetken ilosta. Tehtäisiin Abe sedälle vääryyttä, jos väitettäisiin,\nettä hän iloitsi siitä, että myrsky oli raivonnut, mutta kun se nyt\nkerta kaikkiaan oli tullut, niin oli hän iloinen siitä, että hän oli\nennustanut sitä -- aivan päivälleen, lisäksi... Abe setä unohti, että\nhän suuttuneena oli torjunut syytöksen, että hän olisi määrännyt\npäivän. Mitä tulee tuohon pieneen eroon kellomäärässä, niin sehän oli\naivan sivuseikka.\n\nGilbert kävi Vihervaaralla iltapäivällä ja tapasi Marillan ja Annan\nkovalla touhulla naulaamassa öljykankaan palasia särkyneisiin\nikkunoihin.\n\n-- Taivas tietää, koska taas saamme uusia ikkunaruutuja, sanoi\nMarilla. -- Herra Barry ratsasti nyt iltapäivällä Carmodyyn, mutta\nei voinut saada ruutuakaan, ei rahalla eikä kauniilla sanoilla...\nMolemmat lasikaupat olivat tulleet typötyhjiksi jo kello kymmenen,\nniin olivat carmodylaiset siellä juosseet. Oliko ukonilma hyvin raju\nValkorannassa, Gilbert?\n\n-- Oli kyllä, sen uskallan sanoa! Minun täytyi jäädä koulusaliin\nkaikkien lasten kanssa, ja luulin, että muutamat heistä menettäisivät\njärkensä säikähdyksestä. Kolme heistä pyörtyi, ja kahden tytön koko\nruumis alkoi vavista ja väristä, ja Tommy Bulwet päästi kimakan\nhuudon joka kerta kun salama välähti.\n\n-- Minä huusin vain yhden ainoan kerran, sanoi Davy ylpeänä. --\nPuutarhani tuhoutui kokonaan, jatkoi hän surullisemmalla äänellä. --\nMutta Doran puutarhan kävi samoin, lisäsi hän sen näköisenä, että\ntämä tosiasia tuotti lohdutusta hänelle itselleen.\n\nAnna tuli juosten läntisestä vinttikamarista.\n\n-- Oi, Gilbert, oletko kuullut, mitä on tapahtunut? Salama iski Levi\nBoulterin vanhaan hökkeliin ylhäällä mäellä ja poltti sen poroksi\nperustuksiaan myöten! Ei ole tietystikään kaunista iloita sellaisesta\nasiasta, joka tuottaa omistajalle vahinkoa... Mutta sentään...\nJa herra Boulter sanoo luulevansa, että meidän yhdistyksemme on\nloitsinut rajuilman tahallaan...\n\n-- Eräs asia ainakin on varma, sanoi Gilbert nauraen.\n\n-- Meidän pieni sanomalehtiuutisemme on mitä suurimmassa määrässä\nvahvistanut Abe sedän mainetta ilmanennustajana. Tällä seudulla tulee\nolemaan uusi ajanlaskuperuste -- sen mukaan mitä tapahtui ennen Abe\nsedän rajuilmaa tai sen jälkeen... Olihan sentään ylen ihmeellistä,\nettä se sattui juuri meidän määräämänämme päivänä... Tunnen itseni\nmelkein hieman syylliseksi, ikäänkuin todellakin olisin manannut sen\ntänne... Mutta yhtä hyvin voimme silti iloita siitä, ettei tuo vanha\ntalo enää ole paikallaan rumennuksena -- mutta on kaikkea muuta kuin\nhauskaa ajatella vasta istutettuja puitamme... Ei kymmentäkään niistä\nole säilynyt vahingoittumattomina.\n\n-- Ystäväiseni, ne me istutamme uudelleen ensi keväänä, sanoi Anna\nhyvin rauhallisena. -- On ainakin yksi hyvä asia tässä maailmassa --\nvoi aina luottaa siihen, että aikanaan tulee uusi kevät.\n\n\n\n\nXXV.\n\nHÄVÄISTYSJUTTU AVONLEASSA.\n\n\nEräänä lempeänä kesäkuun aamuna kaksi viikkoa Abe sedän rajuilman\njälkeen Anna kulki hitain askelin Vihervaaran pihan poikki\npuutarhasta, kantaen käsissään kahta surkastunutta valkoisen\nnarsissin vartta.\n\n-- Katsos, Marilla, sanoi hän surullisesti ja kohotti kukkiaan\njokseenkin tuiman ja kiireisen näköisen naisen silmien eteen, jonka\ntukan ympärille oli kietaistu ruskea puuvillaesiliina ja joka oli\nmenossa keittiöön kynitty kananpoika mukanaan -- nämä ovat ainoat\nnuput, jotka rajuilma on säästänyt, ja nämäkin ovat sangen pahoin\npideltyjä... Ah, kuinka mieleni on paha... Minä kun tahdoin saada\nmuutamia Matthewn haudalle!... Hän piti aina niin paljon narsisseista.\n\n-- Minäkin kaipaan niitä, myönsi Marilla, vaikka minun mielestäni\nei ole oikein valitella niiden tähden, kun on tapahtunut niin monta\npahempaa asiaa -- koko sato on tuhoutunut ja hedelmät samoin.\n\n-- Mutta nyt ovat ihmiset kylväneet kauran ja vehnän uudelleen, ja\nherra Harrison sanoo, että jos vain kesästä tulee hyvä, niin saamme\nkyllä hyvän sadon, vaikka myöhään. Ja kukantaimeni ovat kaikki\ntaas tulleet esiin -- mutta ah, mikään ei voi korvata kesäkuun\nnarsisseja... Pikku Hester Gray raukka ei myöskään saa mitään.\nKävelin eilen illalla koko tuon matkan hänen puutarhaansa katsomaan\nniitä, mutta siellä ei ollut ainoatakaan. Olen varma siitä, että hän\ntulee kaipaamaan niitä.\n\n-- Minun mielestäni et tee oikein, Anna, puhuessasi noin, et totta\ntosiaankaan, sanoi Marilla ankarasti. -- Hester Gray on ollut\nkuolleena kolmekymmentä vuotta, ja hänen sielunsa on taivaassa --\ntoivottavasti.\n\n-- Niin kyllä -- mutta kas, minä uskon kuitenkin, että hän silti\nvielä pitää puutarhastaan täällä maanpäällä ja muistelee sitä, sanoi\nAnna. -- Olen vakuutettu siitä, että kuinka kauan tahansa olisinkin\nollut taivaassa, katselisin mielelläni alas ja iloitsisin nähdessäni\njonkun panevan kukkia haudalleni. Jos minulla olisi täällä sellainen\npuutarha kuin Hester Graylla, tarvitsisin enemmän kuin kolmekymmentä\nvuotta, vieläpä taivaassakin, unohtaakseni ikävöidä sitä silloin\ntällöin.\n\n-- Älä ainakaan puhu milloinkaan tuollaista kaksoisten kuullen,\npyydän, sanoi Marilla ja sitten hän meni keittiöön kananpoikineen.\n\nAnna pisti narsissit tukkaansa ja meni oikotielle vievälle portille,\njossa hän seisoi hetkisen paistattaen päivää kesäkuun aamun\nkirkkaudessa, ennenkuin meni hoitamaan tavallisia toimiaan. Maailma\nalkoi taas kaunistua; vanha luonto-äiti pani parastaan raivatakseen\npois myrskyn ja rakeitten jäljet, ja vaikka tarvittiin monta\nkuukautta, ennenkuin se täydellisesti onnistui, teki se kuitenkin\noikein ihmeitä.\n\n-- Tänään minä mieluimmin laiskottelisin koko päivän pitkän,\nkertoi Anna tilhille, joka istui keinuen piilipuunoksalla: mutta\nopettajaneidillä, joka sen ohella pitää huolta parista kaksoisesta,\nei ole varaa olla laiskana, piili pieni. Kuinka somasti sinä laulat\npiiliseni! Sinä puet minun tunteeni lauluksi paljon paremmin kuin\nkoskaan itse voisin sitä tehdä. Mutta kas -- kuka tulee tuolta?\n\nVaunut vyöryivät pitkin oikotietä, ja etuistuimella istui kaksi\nhenkilöä ja takana oli valtainen matkalaukku. Kun se lähestyi, näki\nAnna, että ajaja oli Bright Riverin asemapäällikön poika, mutta hänen\nmatkatoverinsa oli vieras -- terhakka pikku nainen, joka sangen\nnäppärästi hypähti kärryiltä alas portin luona melkein ennen kuin\nhevonen oli ehtinyt pysähtyä.\n\nHän näytti \"pieneltä, mutta turkasen komealta\", oli kaiketi lähempänä\nviittäkymmentä kuin neljääkymmentä, mutta oli vielä oikein hauskan\nnäköinen punaisine poskineen, säteilevine mustine silmineen ja\nkiiltävän mustine hiuksineen, joitten yläpuolella oli ihmeellinen,\nsekä kukkien että höyhentöyhtöjen koristama hattu. Vaikka hän oli\najanut kuusitoista kilometriä pölyistä maantietä, oli hän yhtä soma\nja sievä kuin jos hän olisi istunut lasikuvun alla.\n\n-- Mahtaako herra James A. Harrison asua täällä? kysyi hän suoraa\npäätä.\n\n-- Ei, herra Harrison asuu tuolla kauempana, sanoi Anna miltei\nsuunniltaan hämmästyksestä.\n\n-- Minusta näyttikin tämä paikka liian säälliseltä -- aivan liian\nsäälliseltä James A:n asuttavaksi, ellei hänessä ole tapahtunut\naivan huomattavia muutoksia senjälkeen kuin minä olen oppinut\nhänet tuntemaan, sanoi pikku nainen kirkkaalla ja hieman kimeällä\näänellään. -- Onko totta, että James A. aikoo mennä naimisiin jonkun\nnaisen kanssa täältä päin?\n\n-- Ei toki -- ei mitenkään! huudahti Anna punastuen niin syyllisen\nnäköisenä, että vieras katseli häntä uteliaana, ikäänkuin hän\npuolittain olisi epäillyt häntä jostakin avioliittoaikeista herra\nHarrisonin suhteen.\n\n-- Mutta minä olen lukenut sen eräästä sanomalehdestä, joka ilmestyy\ntällä saarella, väitti mustasilmäinen nainen itsepintaisesti. --\nEräs hyvä ystävä lähetti minulle lehden numeron, jossa uutinen\noli merkitty sinikynällä -- ystävät ovat aina niin kärkkäitä\ntuollaiseen... Ja \"paikkakunnalle muuttaneitten asukkaitten\" joukossa\noli kirjoitettuna James A:n nimi.\n\n-- Oh, tuo uutinen oli pelkkää pilaa, sanoi Anna, hieman\nhuolestuneena ja hämillään. -- Herra Harrison ei suinkaan aio mennä\nnaimisiin kenenkään kanssa... Sen voin teille vakuuttaa.\n\n-- No, se oli hauskaa kuulla, sanoi mustasilmäinen nainen ja kiipesi\nketterästi takaisin paikalleen vaunuihin. -- Sillä sattumalta\nhän on jo naimisissa. Minä olen hänen vaimonsa. Niin, teillä on\nsyytä olla hämmästyneen näköinen... Täällä hän on kaiketi käynyt\nnuorestamiehestä, sen voin uskoa, ja murtanut sydämiä oikealta\nja vasemmalta... Mutta varo itseäsi, James A. -- hän nyökkäsi\nmerkitsevästi peltojen poikki pitkää valkeata taloa kohti -- nyt se\nhauskuus on lopussa... Tässä olen minä -- vaikka en suinkaan olisi\nvaivautunut tulemaan tänne, ellen olisi luullut, että sinulla on\njoitain metkuja mielessä... Tuo hänen papukaijansa -- hän kääntyi\ntaas Annan puoleen -- on kaiketi yhtä ruma kuin ennenkin?\n\n-- Hänen papukaijansa -- on kuollut -- luulen minä, sopersi Anna\nparka, joka tällä hetkellä oli tuskin omasta nimestään varma...\n\n-- Kuollut! No, silloin kaikki tulee hyväksi, huudahti mustasilmäinen\nnainen hyvin iloissaan. -- James A:n kanssa minä kyllä tulen toimeen,\nkun vain lintu on poissa tieltä.\n\nTämän hieman arvoituksellisen selityksen annettuaan nyökkäsi hän\nAnnalle, ja vaunut vierivät taas matkoihinsa. Anna kiiruhti keittiön\novelle, jossa hän tapasi Marillan.\n\n-- Anna, mikä nainen tuo oli?\n\n-- Marilla, sanoi Anna juhlallisella äänellä, mutta kujeilevin\nsilmin, olenko minä sen näköinen kuin olisin päästä pyörällä?\n\n-- Et enempää kuin tavallisesti, sanoi Marilla -- vailla\nkaukaisintakaan ivan tarkoitusta.\n\n-- No luuletko sitten, että olen hereillä?\n\n-- Anna, mikä sinuun on mennyt? Kuka tuo vaunuissa oleva ihminen oli,\nkysyn minä?\n\n-- Marilla, ellen ole päästä sekaisin enkä nuku, en ole voinut\nuneksia hänestä -- hänen täytyy olla todellinen... Missään\ntapauksessa ei mielikuvitukseni olisi kyennyt luomaan sellaista\nhattua... Hän sanoo olevansa herra Harrisonin rouva, Marilla.\n\nNyt oli Marillan vuoro katsoa silmät pystyssä. -- Hänen rouvansa?\nAnna Shirley! Miksi taivaan nimessä hän on sitten ollut olevinaan\nnuorimies?\n\n-- Tuskinpa hän on sitä tehnyt oikeastaan... sanoi Anna yrittäen\nolla oikeudenmukainen -- Hän ei ole koskaan sanonut, että hän oli\nnaimaton. Me kaikki vain pidimme sitä aivan selviönä... Oi, Marilla,\nmitä rouva Lynde sanoo tästä?\n\nHe saivat tietää, mitä rouva Lyndellä oli sanottavana, kun hän\nkäväisi Vihervaaralla samana iltapäivänä. Rouva Lynde ei ollut niin\nrahtuakaan hämmästynyt... Rouva Lynde oli aina odottanut jotain sen\ntapaista... Rouva Lynde oli aina tietänyt, että oli jotain kieroa\nherra Harrisonin persoonassa.\n\n-- Mokomakin käki, joka ilman muuta livistää vaimonsa luota,\nsanoi hän harmistuneena. -- Tuollaista voi lukea tapahtuneen\nYhdysvalloissa, mutta kuka uskoisi, että sellaista sattuisi täällä\nmeidän kunniallisessa Avonleassamme?\n\n-- Mutta emmehän tiedä, hänkö se hylkäsi vaimonsa, huomautti Anna,\npäättäen uskoa ystävänsä viattomaksi niin kauan kuin hänelle\ntodistettaisiin asian olevan päinvastoin. -- Emmehän lainkaan tiedä,\nkumpi puoli on oikeassa tai väärässä.\n\n-- Siitä otamme pian selvän. Nyt menen suoraa päätä sinne, sanoi\nrouva Lynde, joka ei vielä koskaan ollut oppinut sitä, että sana\n\"hienotunteisuus\" on sanakirjassa. -- En ole aavistavinanikaan,\nettä hän on tullut, ja herra Harrisonin oli määrä tuoda lääkkeitä\nThomakselle tänään Carmodysta, siitä saan erinomaisen tekosyyn. Nyt\notan selvän koko jutusta ja tulen kertomaan teille kotimatkalla.\n\nRouva Lynden päättäväinen luonne pysyi aina kaltaisenaan. Anna\nei millään ehdolla olisi kyennyt estämään häntä menemästä herra\nHarrisonin luo, mutta hän oli myöskin sangen utelias luonteeltaan ja\nkaikessa hiljaisuudessa hän oli iloinen siitä, että rouva Lynde aikoi\npäästä arvoituksen perille. Hän ja Marilla odottivat innokkaasti\nkunnon rouvan paluuta, mutta he saivat odottaa turhaan. Rouva Lyndeä\nei näkynyt enää sinä iltana Vihervaaralla Davy, joka oli ollut\nleikkimässä Milty Boulterin kotona ja tuli kotiin kello yhdeksän,\ntiesi syyn.\n\n-- Tapasin rouva Lynden ja erään vieraan naisen toisella puolen\nporrasta, sanoi hän. -- Ja oi, miten he puhuivat molemmat yhtaikaa!\nRouva Lynde sanoi, että minä toisin terveisiä ja sanoisin, että oli\nikävää, kun oli niin myöhä, ettei hän ehtinyt tulla tänä iltana.\nAnna, olen hirveän nälkäinen. Saimme iltapäiväkahvin Boulterilla\nkello neljä, mutta se rouva, se on oikea kitupiikki... Emme saaneet\nlainkaan pikkuleipiä eikä hilloketta ja pullia ja korppujakin oli\nniukasti...\n\n-- Davy, kun ollaan kylässä vieraana, ei koskaan saa huomauttaa\nsiitä, mitä tarjotaan, sanoi Anna ankarasti. -- Se on hyvin\nsopimatonta.\n\n-- Olkoon menneeksi sitten... Silloin _ajattelen_ vain sitä, mutta en\nsano, lupasi Davy ja oli yhtä iloisen näköinen sen johdosta. -- Kulta\nkiltti Anna, anna minulle vähän illallista!\n\nAnna katsoi Marillaan, joka seurasi häntä ruokasäiliöön ja sulki oven\nhuolellisesti.\n\n-- Laita hänelle muutamia voileipiä ja pane hiukan hilloketta\nlautaselle, Anna! _Minä_ tiedän kyllä, mitä merkitsee kahvi leivän\nkera Levi Boulterilla...\n\nDavy iski hampaansa voileipään ja huokasi sitten.\n\n-- Uh, miten kaikki on vastahakoista, sanoi hän. -- Miltyllä on\nkissa, joka saa kohtauksia joka päivä kolmen viikon aikana. -- Milty\nsanoo, että on hurjan metkaa katsella sitä niitten aikana... Tänään\nmenin sinne yksinomaan nähdäkseni kohtauksen, mutta onko mokomaa\nkuultu -- niin juonikas se oli, ettei se tänään ollenkaan viitsinyt,\nmakasi vain köllötti paksuna ja kehräsi, vaikka Milty ja minä olimme\nsen läheisyydessä koko iltapäivän ja pidimme sitä silmällä. Mutta --\nDavy ei voinut enää kauempaa vastustaa luumuhillokkeen elähyttävää\nvaikutusta -- toivokaamme parempaa onnea toisella kertaa! Miksi sen\npiti juuri nyt lopettaa kohtaukset, kun sillä on ollut niitä muuten\njoka päivä, mitä?... Tämä hilloke on kamalan hyvää.\n\nKuinka voisi olla katsomatta asioita valoisammalta puolelta, kun\nedessä on teevadillinen luumuhilloa?\n\nSunnuntai oli niin sateinen, ettei kukaan ihminen astunut jalallaan\novesta ulos, mutta maanantaina oli pujahtanut liikkeelle yhtä\nja toista Harrisonin perheselkkauksia koskevaa. Siitä puhuttiin\nyleisesti koulussa, ja Davy tuli kotiin pakahtumaisillaan uutisista.\n\n-- Marilla, herra Harrisonilla on uusi rouva -- niin, ei nyt juuri\nuusi, mutta he eivät ole olleet naimisissa pitkään aikaan, sanoi\nMilty. Olen aina luullut, että kun on kerran naimisissa, niin sai\npitää sen hyvänään ja pysyä siinä, mutta Milty sanoo, että siitä voi\nlakata, ellei tahdo olla siinä kauempaa... Silloin voi vain lähteä\ntiehensä rouvansa luota, ja juuri niin herra Harrison on tehnyt...\nMilty sanoi, että herra Harrison lähti rouvansa luota siksi että\ntämä heitti häntä joillakin esineillä -- esineillä, jotka _tekevät\nkipeätä_ -- ja Arty Sloane sanoi, että hän lähti siksi ettei saanut\ntupakoida, ja Ned Clay sanoi, että se johtui siitä, että rouva\ntorui ja marisi alinomaa... _Minä_ en lähtisi rouvani luota mistään\ntuollaisesta syystä. Minä polkaisisin vain jalallani lattiaa ja\nsanoisin: \"Kuules akka, nyt sinun on tehtävä niinkuin _minä_ tahdon,\nsillä minä olen _mies_, näetkös!\" -- Ja kyllä silloin tulisi toinen\nääni kelloon... Mutta Annetta Clay sanoi, että _rouva_ lähti hänen\nluotaan, koska hän ei koskaan viitsinyt pyyhkiä jalkojaan ovimattoon,\nja silloin hän sai syyttää itseään, sanoi rouva... Nyt menen heti\nherra Harrisonin luo katsomaan heitä.\n\nDavy tuli pian takaisin, naama hieman pitkäksi venyneenä.\n\n-- Rouva ei ollut kotona -- hän oli ajanut Carmodyyn rouva Lynden\nkanssa hankkimaan uusia seinäpapereita vierashuoneeseen Ja Anna,\nherra Harrison lähetti terveisiä, että sinä menisit hänen luokseen,\nsillä hän tahtoo jutella sinun kanssasi. Ja nyt saatte kuulla\njotakin: lattia on pesty, ja herra Harrison on ajanut partansa,\nvaikkei eilen ollut saarnaa kirkossa.\n\nAnna ei lainkaan tuntenut Harrisonin keittiötä. Lattiata oli\ntodellakin pesty ja hangattu, kunnes se oli saavuttanut tähän saakka\ntuntemattoman siisteyden asteen, ja jokainen huonekalu huoneessa oli\npuhdistettu pölystä. Hella oli niin kirkkaaksi kiilloitettu, että\nhän voi katsella kuvaansa siinä, seinät olivat saippualla pestyt\nja ikkunaruudut välkkyivät auringossa. Pöydän ääressä istui herra\nHarrison työpuvussaan, jossa perjantaina oli näkynyt useita reikiä ja\nrepeämiä, mutta joka nyt oli sangen sievästi korjattu ja harjattu.\nHän oli sileäksi ajeltu, ja pieni hiustupsu, joka hänellä vielä oli\njäljellä, oli somasti veden avulla kammattu.\n\n-- Istuhan, Anna, istu, sanoi herra Harrison äänellä, joka vain\nrahtusen erosi siitä äänensävystä, minkä katsottiin kuuluvan hyvään\ntapaan hautajaistilaisuuksissa Avonleassa.\n\n-- Emily on ajanut Carmodyyn rouva Lynden kanssa -- heistä on jo\ntullut mitä herttaisimmat ystävät... Voiko koskaan viisastua naisten\nsuhteen?... Nyt, Anna, on tullut loppu vapaasta ja huolettomasta\nelämästäni, hoh hoi, jaa jaa! Nyt saa pitää itsensä siistinä\nja ympäristönsäkin, niin kauan kuin on sallittu vaeltaa tässä\nmurheenlaaksossa -- mikäli ihmissilmä voi nähdä...\n\nHerra Harrison pani parastaan puhuakseen raskaan alakuloisella\näänellä, mutta jokin hänen silmänurkassaan antoi hänet ilmi.\n\n-- Herra Harrison, te iloitsette siitä, että vaimonne on tullut\ntakaisin, huusi Anna ja uhkasi häntä etusormellaan.\n\n-- Ei maksa vaivaa teidän koettaa ilvehtiä, sillä se näkyy teistä\nkuitenkin.\n\nHerra Harrison hymyili, vaikkakaan ei erikoisen sydämellisesti.\n\n-- No niin -- kaikkeenhan tottuu, sanoi hän. -- Jos sanoin olleeni\npahoillani, kun näin Emilyn, niin panin omiani... Mies tarvitsee\ntotisesti hieman suojaa yhteiskunnassa, jossa hän ei voi pelata edes\nyhtä peliä tammea naapurinsa kanssa joutumatta syytetyksi siitä,\nettä tahtoo mennä naimisiin naapurin sisaren kanssa ja näkee sitten\nkihlausilmoituksensa suoraa päätä pannuksi sanomalehteen.\n\n-- Ei kukaan ihminen olisi uskonut teidän hakkailevan Isabella\nAndrewsia, ellette olisi tekeytynyt naimattomaksi, sanoi Anna\nnuhtelevalla äänellä.\n\n-- Enhän ole tekeytynyt miksikään. Jos joku olisi kysynyt minulta,\nolinko naimisissa, olisin luonnollisesti vastannut myöntävästi.\nMutta kaikki pitivät sen vain itsestään selvänä. Ja minä itse en\ntodellakaan ollut halukas puuttumaan asiaan -- siksi arkaluontoinen\nse todellakin oli. Se olisi ollut vain tulta tappuroihin -- tarkoitan\nrouva Rakel Lyndeä -- jos hän olisi saanut tietää, että vaimoni oli\nlähtenyt luotani -- vai mitä luulet?\n\n-- Mutta muutamat väittävät, että _te_ lähditte hänen luotaan.\n\n-- Hän se aloitti, Anna, hän se aloitti. Nyt kerron sinulle koko\ntarinan, sillä en tahdo, että ajattelet minusta pahempaa kuin\nansaitsen -- etkä Emilystä myöskään, sen puolesta. Mutta menkäämme\nulos verannalle. Täällä sisällä on kaikki niin hirveän siistiä, että\ntunnen oloni oikein epämiellyttäväksi... Totun kai vähitellen, kun\njoku aika on kulunut, mutta minulle tuottaa virkistystä katsoa ulos\npihalle... Emily ei ole ehtinyt vielä siistiä sitä.\n\nKun he olivat istuutuneet kaikessa rauhassa verannalle, aloitti herra\nHarrison kärsimyshistoriansa.\n\n-- Asuin Scottsfordissa Uudessa Brunswickissa, Anna, ennen tänne\ntuloani. Sisareni hoiti talouttani, ja sovimme hyvin hyvästi\nkeskenämme, hän piti rajansa puhtauden hoidossa ja antoi minun\nolla rauhassa ja hemmotteli minut pilalle -- niin ainakin Emily\nväittää. Mutta kolme vuotta sitten hän kuoli. Ennen kuolemaansa\nhän mietti paljon sitä, miten minun kävisi, ja lopuksi hän otti\nminulta lupauksen, että menisin naimisiin. Hän neuvoi minua ottamaan\nEmily Scottin, sillä Emilyllä oli itsellään rahoja ja hän osasi\noivallisesti hoitaa taloutta. \"Hui hai\", sanoin minä, \"Emily Scott\nei tahdo katsahtaakaan minun puoleeni.\" -- \"Kysy häneltä, niin\nsaat kuulla,\" sanoi sisareni, ja rauhoittaakseni häntä lupasin\nhänelle kysyä Emilyltä. Tein sen myöskin. Ja Emily kiitti ja vastasi\nmyöntävästi... En koskaan elämässäni ole niin ällistynyt, Anna --\ntuollainen hänen kaltaisensa hieno ja suloinen pikku olento, ja\nsitten minä, vanha rahjus. Voin vakuuttaa sinulle, että aivan aluksi\narvelin, että minulla oli hurjan hyvä onni... Niin, me menimme\nnaimisiin ja teimme pienen parin viikon häämatkan S:t Johnille, ja\nsitten matkustimme kotiin. Saavuimme kotiin kello kymmenen illalla,\nja uskot tai et, Anna, ei ollut kulunut tuntiakaan ennenkuin tuo\nihminen makasi polvillaan lattialla pesuamme vieressään. Niinpä niin\n-- näen kyllä, että sinä ajattelet, että minun kodissani oli sen\nnäköistä, että se kaiketi oli tarpeen vaatimaa... Sinulla on hyvin\nilmehikkäät kasvot, Anna, luen niistä kuin avoimesta kirjasta...\n\nMutta minun kotonani ei ollut niin hirveätä, vakuutan sinulle. Olihan\nsiellä sisareni kuoleman jälkeen hieman siirrelty kaikenlaista,\nse tunnustettakoon, mutta minä olin hankkinut eukon, joka korjasi\npahimman, ennen naimisiin menoani, ja sekä maalannut että\nliisteröinyt seinäpaperit kiinni. Mutta näetkös -- vaikka veisin\nEmily n ihka uuteen marmoripalatsiin, polvistuisi hän pesemään\nlattiaa, heti kun hän vain on ennättänyt pukea ylleen vanhan\nsiivoushameen.\n\nNo niin, siten hän rehki kello yhteen saakka yöllä, ja kello neljä\nhän oli ylhäällä ja taas täydessä touhussa. Ja niin hän jatkoi\n-- sillä mikäli minä käsitin, ei hän koskaan lopettanut. Päivät\npäästään pelkkää pesemistä ja lakaisemista ja pölyttämistä, paitsi\nsunnuntaisin, ja silloin hän vain odotti maanantaita, saadakseen taas\nalkaa. Mutta se oli hänen tapansa huvitella ja minä olisin voinut\ntyytyä siihen, jos hän vain olisi jättänyt minut itseni rauhaan.\nMutta kas, sitäpä hän ei tahtonutkaan. Hän tahtoi muovailla minut\nuudeksi kiireestä kantapäähän, mutta kas, ei käy luontoon opettaa\nvanhoja koiria istumaan... En saanut tulla huoneeseen, ellen riisunut\nkenkiä jaloistani ja pannut niihin tohveleita ulkona portailla. Minun\noli ankarasti kielletty polttamasta piipullistakaan tupakkaa, ellen\nmennyt ulos navettaan. Ja sitten puhuin niin huonoa ja sivistymätöntä\nkieltä... Emily oli nuoruutensa päivinä ollut opettajattarena, ja\nsitä hän ei koskaan voinut unohtaa. Sitten hän suuttui, kun söimme ja\nhän näki minun pistävän veitsen suuhuni.\n\nNiin, näin sitten jatkui, ja koko elämä oli pelkkää morkkailemista\nja marinaa ja mankumista, alituisesti ja loppumattomiin. Mutta jos\ntotuus on sanottava, Anna, niin olin kyllä minäkin sangen ärtyisä ja\nkiukkuinen. En koettanut ottaa vastaan opetuksia, kuten minun olisi\npitänyt tehdä -- suutuin ja tulin pahalle tuulelle, kun hän muistutti\nminua. Eräänä päivänä sanoin hänelle, ettei hän ollut moittinut\nsivistymätöntä kieltäni kosiessani häntä. Sehän ei ollut kovinkaan\nhienotunteisesti sanottu... Nainen antaa ennemmin anteeksi miehelle,\njos tämä lyö häntä, kuin jos tämä piikittelee häntä siitä, että vaimo\notti hänet avoimin sylin...\n\nNiin sitten elää retustettiin miten tiedettiin, eikä se hauskaa\nollut, mutta vähitellen olisimme ehkä tottuneet toisiimme, ellei\nInkivääriä olisi ollut. Inkivääri oli se kari, joka vihdoin saattoi\nmeidät haaksirikkoon... Emily ei pitänyt papukaijoista eikä hän\nvoinut sietää Inkiväärin rumia sanoja... Minä olin kiintynyt lintuun\nmerimies-veljeni vuoksi. Merimies-veljeni ja minä olemme vetäneet\nyhtä köyttä pienestä pitäen, ja kun hän oli kuolemaisillaan, lähetti\nhän Inkiväärin minulle. Minä en koskaan voinut käsittää, kuinka\nkukaan voi pitää pahana sitä, että lintu kirosi. Pidän hyvin pahana,\nettä ihminen kiroilee tai käyttää rumia sanoja, mutta papukaija, joka\ntoistaa vain kuulemaansa ymmärtämättä siitä sen enempää kuin kiinan\nkielestä -- sille voi kaiketi sen antaa anteeksi. Mutta Emilypä ei\nvoinut, kaikkea vielä!... Naiset eivät osaa ajatella selvästi. Hän\nkoetti totuttaa Inkivääriä pois kiroilemasta, mutta siinä hän ei\nonnistunut sen paremmin kuin yrittäessään opettaa minua puhumaan\nsivistynyttä kieltä... Näytti melkein siltä, että mitä enemmän hän\nyritti, sitä pahemmaksi tuli Inkivääri, aivan kuin minäkin.\n\nNiin se sitten jatkui, ja me molemmat tulimme yhä ärtyisemmiksi,\nkunnes viimeinen pisara tuli... Emily kutsui pastorimme rouvineen\nteelle ja heillä oli mukanaan eräs toinen pastori rouvineen.\nLupasin piiloittaa Inkiväärin johonkin varmaan paikkaan, josta ei\nkukaan voinut sitä kuulla -- Emily ei tahtonut koskea sen häkkiin\nhopeatangollakaan -- ja tarkoitukseni oli tehdä se, sillä enhän\ntoki tahtonut, että pastorin herrasväet kuulisivat talossani mitään\nloukkaavaa. Mutta unohdin sen kerrassaan -- Emily piti sellaista\ntouhua minun puhtaasta kovasta kauluksestani ja kuinka minun\nparhaiten piti sovittaa sanani, ettei se todellakaan ollut ihme...\nEn tuhlannut ajatustakaan papukaijapoloiseen, ennenkuin istuimme\npöytään syömään illallista. Juuri kun pastori numero yksi oli\naloittamaisillaan pöytärukouksen, koroitti Inkivääri, joka istui\nverannalla ruokasalin ikkunan takana, oman äänensä. Kalkkunakukko\noli tullut pihalle, ja sitä ei Inkivääri kärsinyt silmiensä edessä,\ntiedätkö... Ja tällä kertaa hän vei voiton itsestäänkin.\n\nSinä naurat, Anna, enkä minä kiellä, että minä myöhemmin itsekin olen\nsille virnistellyt, mutta sillä kertaa olin melkein yhtä häpeissäni\nkuin Emilykin. Menin ulos ja kannoin Inkiväärin navettaan. En syönyt\nkovinkaan hyvällä ruokahalulla illallista. Näin Emilyn ilmeestä, että\nrajuilma oli tulossa Inkiväärin ja minun ylle... Vieraitten mentyä\nmenin karjahakaan ja tiellä minä tuumailin. Minun kävi sääliksi Emily\nja minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, että minun olisi pitänyt\nolla häntä kohtaan kiltimpi; muuten mietin mielessäni, olivatko\nnuo kirkolliset herrasväet luulleet, että Inkivääri oli oppinut\nsanavarastonsa minulta... Kuinka olikaan, tein sen päätöksen, että\nInkivääri lähetettäisiin tuskattomalla tavalla toisiin maailmoihin,\nja ajettuani lehmät kotiin, menin sisään sanoakseni sen Emilylle.\nMutta siellä ei ollut mitään Emilyä -- sitävastoin oli pöydällä\nkirje, aivan kuten romaaneissa on tapana... Emily kirjoitti, että\nsain valita hänen ja Inkiväärin välillä; hän oli mennyt kotiinsa, ja\nsiellä hän pysyisi, kunnes minä tulisin ilmoittamaan hänelle, että\nolin vääntänyt papukaijan niskat nurin.\n\nSilloin suutuin kuin pippuri, Anna, ja sanoin, että jos hän odotti\nsitä, niin sai hän pysyä poissa vaikka tuomiopäivään saakka...\nPakkasin hänen kimpsunsa kokoon ja lähetin hänen jälkeensä.\nHuu, miten ihmiset juorusivat -- Scottsford on melkein yhtä hyvä\njuorumylly kuin Avonleakin -- ja kaikki ihmiset olivat Emilyn\npuolella. Sitä kiukkuisemmaksi minä tulin, ja ymmärsin pian, että\nminun täytyi muuttaa paikkakunnalta, muuten en olisi koskaan saanut\nhengen rauhaa. Niin ajattelin muuttaa tänne -- olin ollut täällä\npoikasena ja viihtynyt hyvin. Niin, sitten tulin tänne, ja siinä\nkaikki.\n\nEn ollut kuullut sanaakaan Emilystä tai Emilyltä, ennenkuin tulin\nkesantomaalta lauantaina ja tapasin hänet polvillaan hankaamassa\nlattiaa. Mutta ensimmäinen kunnon päivällinen, minkä olen saanut\nsiitä saakka kuin hänestä erosin, oli myöskin valmiina pöydällä...\nSitten hän sanoi, että minun pitäisi ensiksi syödä, ja sitten\njuttelisimme -- ja siitä tein sen johtopäätöksen, että Emily\nsentään oli oppinut jotain hyödyllistä... Nyt hän on täällä, ja\naikoo jäädä -- Inkiväärihän on kuollut, eikä Avonlea ole sellainen\npikkukaupunki-nurkkakunta kuin hän oli luullut. Tuolla hän ja rouva\nLynde tulevat. Ei, älä mene, Anna! Jää tänne ja tutustu Emilyyn!\nHän alkoi heti pitää sinusta lauantaina -- kysyi, kuka tuo hienon\nnäköinen punatukkainen tyttö oli tässä lähimmässä naapurissa.\n\nRouva Harrison lausui Annan mitä sydämellisimmin tervetulleeksi ja\npyysi häntä kaikin mokomin jäämään illaksi.\n\n-- James A. on kertonut minulle kaiken teistä ja siitä, miten\nhyvä olette ollut hänelle, leiponut hänelle torttuja ja muuta sen\nsuuntaista, sanoi hän. -- Tahdon niin pian kuin mahdollista tutustua\nuusiin naapureihini. Rouva Lynde on miellyttävä ihminen, eikö totta?\nNiin ystävällinen ja herttainen.\n\nKun Anna meni kotiin vienossa kesäkuun hämärässä, saattoi rouva\nHarrison häntä niittyjen poikki, jossa tulikärpäset nyt sytyttelivät\nloistavia pikku lamppujaan.\n\n-- Arvaan kyllä, sanoi rouva Harrison tuttavallisesti, että James A.\non kertonut teille meidän tarinamme?\n\n-- On kyllä.\n\n-- Silloin ei minun tarvitse tehdä sitä, sillä James A. on hyvin\noikeudentuntoinen ja puhuu vain sitä mikä on totta. Vika ei suinkaan\nollut yksinomaan hänessä. Sen ymmärrän nyt. En ollut ollut tuntiakaan\nsukulaisteni luona, ennenkuin toivoin, etten olisi niin hätäillyt,\nmutta en tahtonut myöskään ottaa ensimmäistä askelta. Ymmärrän nyt,\nettä asetin liian suuria vaatimuksia miehiselle miehelle... Ja oli\ntyperää minun iskeä hänen huolimattomaan puhetapaansa. Ei tee mitään,\nvaikka mies puhuessaan rikkoo kieliopin sääntöjä vastaan, kun hän\nvain on kotona pysyväinen eikä kulje ruokasäiliössä nuuskimassa,\nkuinka paljon sokeria on kulunut viikossa... Tunnen, että James A. ja\nminä tulemme nyt oikein onnellisiksi. Jos vain tietäisin, kuka pisti\nsanomalehteen tuon uutisen, niin lausuisin hänelle oikein suuret\nkiitokset.\n\nAnna piti suunsa kiinni eikä rouva Harrison saanut koskaan tietää,\nettä hänen kiitollisuudentunteensa olivat todellakin osuneet oikean\nhenkilön tietoon. Anna tunsi itsensä oikein ällistyneeksi siitä,\nettä noilla yksinkertaisilla \"uutisilla\" oli niin laajalle ulottuva\nvaikutus. Ne olivat sovittaneet miehen ja vaimon välit ja hankkineet\nsuuren ja vankalla pohjalla olevan maineen ennen halveksitulle\nsäänennustajalle.\n\nRouva Lynde istui Vihervaaran keittiössä. Hän oli kertonut koko jutun\nMarillalle.\n\n-- No, mitä sinä arvelet rouva Harrisonista? kysyi hän Annalta.\n\n-- Sangen miellyttävä. Hän tuntuu oikein hauskalta ja herttaiselta.\n\n-- Niin, juuri sellainen hän on, sanoi Rakel rouva tunteella ja\nvakaumuksella. -- Ja minä sanoin tässä juuri Marillalle: tiedätkö\nmitä, sanoin, minä olen sitä mieltä, että meidän kaikkien tulee hänen\ntähtensä antaa anteeksi herra Harrisonin heikkoudet ja koettaa saada\naikaan, että hänen vaimonsa tuntee kotiutuvansa täällä... Ei, nyt\nminun on taas mentävä kotiin. Thomas on varmaankin kaivannut minua.\nMinä voin nyt päästä hieman liikkeelle saatuani Elizan taloon, ja hän\non näyttänyt voivan paljon paremmin viime päivinä. Mutta en koskaan\nole mielelläni pitkää aikaa poissa hänen luotaan. Olen kuullut, että\nGilbert Blythe on sanoutunut irti Valkorannan koulusta. Hän menee\nkaiketi korkeakouluun syksyllä, arvaan minä?\n\nRakel rouva katsoi terävästi Annaan, mutta Anna oli kumartuneena\nunisen Davyn yli, joka torkkui sohvalla, eivätkä hänen kasvonsa\nilmaisseet mitään. Hän kantoi Davyn pois hienomuotoinen tytönposkensa\npainettuna hänen kelta-kutrista päätään vasten. Kun he menivät\nrappusia ylös, kietoi Davy väsyneen kätensä Annan kaulaan puristaen\nhäntä lämpimästi ja antaen hänelle kostean suudelman.\n\n-- Ah, miten kiltti sinä olet, Anna. Tänään Milty Boulter kirjoitti\nkaksi säettä kivitaululleen ja näytti sitä Jennie Sloanelle. Siinä\noli näin: \"Lemmikki on sininen ja ruusu punainen, siirappi on suloista,\nja sinä samaten.\"\n\nJa se ilmaisee täsmälleen minun tunteeni sinua kohtaan, Anna.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nTIEN MUTKASSA.\n\n\nThomas Lynde oli siirtymäisillään täältä pois yhtä hiljaa ja huomiota\nherättämättä kuin hän oli elänytkin. Hänen vaimonsa oli hellä,\nkärsivällinen ja väsymätön sairaanhoitajatar. Välistä, terveyden\npäivinä, oli Rakel ollut hieman kova Thomakselleen, kun tämän hitaus\nja nahjusteleminen olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään. Mutta\nsenjälkeen kuin hän oli joutunut tautivuoteelle, ei mikään ääni olisi\nvoinut olla matalampi, mikään koskettelu keveämpää ja taitavampaa,\nei mitään yövalvontaa olisi voitu kestää suuremmalla hellyydellä ja\nkärsivällisyydellä.\n\n-- Sinä olet ollut minulle hyvä vaimo, Rakel, sanoi hän kerran,\nkun Rakel rouva istui hänen luonaan hämärässä ja piti hänen\nkuihtunutta, nyt niin valkeata ukonkättään omien työn kovettamien\nsormiensa välissä. -- Kiltti ja hyvä vaimo. On sääli, etten jätä\nsinua parempiin olosuhteisiin, mutta lapset auttavat sinua kyllä. He\novat kaikki kelvollisia ja saamakkaita lapsia, pilkulleen äitinsä\nkaltaisia. Hyvä äiti -- hyvä nainen...\n\nSitten hän vaipui uneen. Ja seuraavana aamuna, juuri kun valkea\nsarastus hitaasti kohosi terävähuippuisten kuusenlatvojen yläpuolelle\nlaaksossa, tuli Marilla hiljaa itäiseen vinttikamariin ja herätti\nAnnan.\n\n-- Anna, Thomas Lynden päivät ovat päättynet -- heidän renkipoikansa\ntoi juuri tänne sanan. Menen nyt heti Rakelin luo.\n\nThomas Lynden hautajaispäivän jälkeisenä päivänä Marilla kuljeskeli\nympäri Vihervaaralla ja oli ihmeen miettiväisen näköinen. Silloin\ntällöin hän katsoi Annaan ja näytti olevan sanomaisillaan jotakin\n-- mutta sitten hän ravisti päätään ja puristi huulensa yhteen.\nIllallisen jälkeen hän meni Rakel rouvaa tervehtimään, ja takaisin\ntultuaan hän nousi itäiseen vinttikamariin, jossa Anna istui\nkorjaamassa oppilasten kirjoitusharjoituksia.\n\n-- Kuinka rouva Lynde tänään jaksaa? kysyi Anna.\n\n-- Oikein hyvin -- hän tuntee itsensä paljon tyynemmäksi ja\ntasaantuneemmaksi, vastasi Marilla istuutuen Annan vuoteelle\n-- mikä seikka ilmaisi, että puhuja oli tavallista suuremman\nmielenliikutuksen valloissa. Marillan kirjoittamattoman\ntaloudenhoitolain mukaan oli siistitylle vuoteelle istuminen\nanteeksiantamaton rikos. -- Mutta hän on hyvin yksinäinen. Elizan\ntäytyy matkustaa tänään kotiin -- hänen poikansa ei ole terve, ja hän\ntunsi, ettei hän voinut jäädä kauemmaksi aikaa.\n\n-- Lopetettuani nämä kirjoitusharjoitukset juoksen hetkiseksi\njuttelemaan rouva Lynden kanssa, sanoi Anna. -- Olin aikonut\nharjoitella latinan kirjoitusta tänään, mutta se saa jäädä siksi\naikaa.\n\n-- Gilbert Blythe aikoo kai korkeakouluun syksyllä, luulen minä,\nsanoi Marilla hieman odottamatta. -- Miltä sinusta tuntuisi saada\nmennä mukaan, Anna?\n\nAnna katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n-- Se tuntuisi tietysti hyvin hauskalta, Marilla. Mutta sehän ei käy\npäinsä.\n\n-- Luulen, että se voisi käydä päinsä. Minusta on aina tuntunut, että\nsinun pitäisi mennä... On ollut oikein raskaana sydämelläni -- tuo\najatus että sinä uhrasit kaiken minun tähteni.\n\n-- Oi, Marilla, en ole koskaan katunut silmänräpäystäkään, että jäin\nkotiin! Olen ollut niin onnellinen... Nämä kaksi viimeistä vuottahan\novat olleet ihania.\n\n-- Niinpä niin, tiedän kyllä, että sinä olet viihtynyt sangen hyvin\ntäällä kotona... Mutta kysymys ei ole nyt oikeastaan siitä. Sinun\npitäisi jatkaa kehitystäsi. Sinä olet säästänyt suunnilleen niin\npaljon, että voit tulla toimeen vuoden Redmondissa, ja karjasta\nsaadut rahat riittävät toiseksi vuodeksi... Ja sitten voisit ehkä\nhankkia itsellesi stipendin tai jotain muuta sen tapaista...\n\n-- Niin, mutta minä en voi lähteä, Marilla. Sinun silmäsi ovat\ntietenkin paremmat, mutta en voi jättää sinua yksinäsi kaksoisten\nkanssa. He tarvitsevat niin paljon silmälläpitoa.\n\n-- Minä en tule olemaan yksin heidän kanssaan. Juuri siitä aioin\npuhua sinun kanssasi. Minulla oli pitkä keskustelu Rakelin kanssa\ntänä iltana. Anna, hänellä on suuria huolia kestettävänä... Hän on\nsangen köyhissä oloissa... He ovat nähtävästi kiinnittäneet talon\nkahdeksan vuotta sitten auttaakseen nuoremman pojan jaloilleen\nhänen lähtiessään länteen, ja sitten he eivät ole koskaan kyenneet\nmaksamaan muuta kuin juuri lainan koron. Thomaksen sairaus on sitten\nluonnollisesti tullut maksamaan koko joukon, monella tapaa. Talo\ntäytyy myydä, ja Rakel luulee, että kun velat on maksettu, ei\njää juuri mitään jäljelle. Hän sanoo, että hänen täytyy muuttaa\nElizan luo ja että hän suree aivan menehtyäkseen, kun hän ajattelee\nlähtevänsä Avonleasta. Hänen ikäisensä nainen ei niin helposti hanki\nitselleen uusia ystäviä ja uusia harrastuksia. Ja, Anna, kun hän\nsiinä istui ja kertoi tätä, niin juolahti mieleeni ajatus, että minä\nvoisin pyytää häntä tänne luokseni asumaan, mutta arvelin, että minun\nensin pitäisi hieman keskustella sinun kanssasi, ennenkuin sanoin\nmitään hänelle. Jos Rakel asuisi täällä minun luonani, niin voisit\nsinä mennä korkeakouluun. No, mitä sinä arvelet?\n\n-- Minusta tuntuu -- aivan kuin -- joku olisi ojentanut minulle --\nkuun -- ja minä en oikein tietäisi -- mitä tehdä sillä, sanoi Anna,\naivan päästä pyörällä. -- Mutta mitä siihen tulee, että ehdottaisit\nrouva Lyndelle tänne muuttamista, niin saat sinä yksinäsi määrätä\nsen, Marilla. Luuletko -- oletko varma siitä -- että viihtyisit\nsiten? Rouva Lynde on kelpo ihminen ja hyvä naapuri, mutta -- mutta...\n\n-- Mutta hänellä on virheensä, tarkoitat. Niin, tietysti hänellä on,\nmutta minä kyllä mieluummin sietäisin paljon suurempiakin virheitä\nkuin näkisin Rakelin muuttavan pois Avonleasta. Kaipaisin häntä\nhirveästi. Hän on ainoa uskottu ystävä, joka minulla on täällä,\nja tuntisin itseni aivan hyljätyksi ilman häntä. Me olemme olleet\nnaapureita viisikymmentäviisi vuotta, emmekä vielä koskaan ole olleet\nepäsovussa -- vaikka vähältä piti, ettei niin käynyt sillä kertaa kun\nsinä hyökkäsit Rakel rouvan kimppuun siksi että hän oli sanonut sinua\nrumaksi ja punatukkaiseksi. Muistatko sen, Anna?\n\n-- Luulenpa muistavani, sanoi Anna surkealla äänellä.\n\n-- Sellaisia asioita ei unohdeta... Oi, kuinka vihasin rouva Lynde\nraukkaa sillä hetkellä!\n\n-- Ja sitten pyysit häneltä \"anteeksi\" -- myöskin omalla tavallasi...\nNiin, kyllä annoit tekemistä siihen aikaan, Anna. Minä olin välistä\nkokonaan ymmällä, miten menettelisin sinun suhteesi. Matthew ymmärsi\nsinua paremmin.\n\n-- Matthew ymmärsi kaikkea, sanoi Anna lempeästi -- kuten aina\nhänestä puhuessaan.\n\n-- No niin, kuten sanottu, luulen kyllä, että voisimme järjestää\nniin, ettei Rakelin ja minun koskaan tarvitsisi joutua otteluun...\nMinulla on aina ollut se käsitys, että kun kaksi naista ei voi\ntulla keskenään toimeen samassa talossa, niin johtuu se siitä, että\nheidän on jaettava keittiö, ja silloin he ovat toistensa tiellä.\nJos nyt Rakel muuttaisi tänne, niin hän voisi saada pohjoisen\nvinttikamarin asuttavakseen, ja vierashuone voitaisiin muuttaa\nkeittiöksi, sillä vierashuonettahan me emme lainkaan tarvitse. Sinne\nhän voisi sijoittaa pienen kamiinahellansa ja ne huonekalut, jotka\nhän aikoo pitää ja niin hänellä olisi mukavaa ja hän saisi olla aivan\nriippumaton. Hän saa luonnollisesti suunnilleen niin paljon tuloja,\nettä hän tulee toimeen -- siitä hänen lapsensa tulevat pitämään\nhuolta -- minä en siis tule antamaan hänelle muuta kuin huoneen.\nNiin, Anna, mikäli minusta riippuu, niin olen halukas.\n\n-- Puhu sitten hänelle siitä, vastasi Anna heti. -- Minunkin mieltäni\npahoittaisi nähdä rouva Lynden siirtyvän pois täältä.\n\n-- Ja jos hän tulee, jatkoi Marilla, niin ei mikään estä sinua\nlähtemästä korkeakouluun. Hänestä on minulle seuraa, ja hän auttaa\nminua kaksoisten vaatteitten neulomisessa ja paikkaamisessa, niin\nettei ole syyn varjoakaan, miksi sinä _et_ lähtisi.\n\nAnna istui kauan syvissä ajatuksissa ikkunansa ääressä sinä iltana.\nIlo ja kaipaus taistelivat keskenään hänen sydämessään. Viimein --\naivan äkisti ja odottamatta -- oli hän tien mutkassa, ja tuolla\nedessä oli korkeakoulu satoine sateenkaarenhohtoisine näkyineen ja\ntoiveineen... Mutta Annalla oli myöskin selvänä, että kääntyessään\nuuteen suuntaan hänen täytyi myöskin jättää jäähyväiset monille\nhauskoille asioille -- kaikille niille vaatimattomille pikku\nvelvollisuuksille ja harrastuksille, jotka olivat käyneet hänelle\nniin rakkaiksi kahtena viimeisenä vuonna ja jotka juuri se innostus,\njolla hän oli niihin antautunut, oli tehnyt niin huvittaviksi ja\niloa tuottaviksi. Hänen täytyi luopua koulusta -- ja hän piti\njokaisesta oppilaastaan, myöskin tyhmistä ja ilkeistä. Pelkkä\najatus Paul Irvingistä saattoi hänet tuumimaan, tokko todellakin\n\"korkeakoulu\"-sanalla oli voimaa voittaa kaikki muut harrastukset...\n\n-- Minä olen juurtunut tänne jo sangen monin pikku säikein, uskoi\nAnna kuulle, ja kun minut nyt temmataan irti, niin se tulee tekemään\nkipeätä... Mutta on kai kuitenkin parasta lähteä. -- Marilla on\noikeassa, kun hän sanoo, ettei ole mitään kunnon syytä, miksi en\ntekisi sitä. Minun on kaivettava esiin kaikki kunnianhimoiset\ntoiveeni ja katsottava, etteivät ne kokonaan ruostu...\n\nAnna lähetti erohakemuksensa seuraavana päivänä, ja senjälkeen kuin\nRakel rouvalla oli ollut hellä ja sangen tunteellinen keskustelu\nMarillan kanssa, otti hän kiitollisena vastaan tarjouksen asettua\nvastaiseksi Vihervaaralle asumaan. Mutta hän halusi asua omassa\ntalossaan vielä kesän; tilaa ei aiottu myydä ennenkuin syyspuoleen,\nja oli paljon varusteltavaa ja järjestettävää.\n\n-- En koskaan olisi uskonut joutuvani asumaan niin kauas maantiestä,\nkuin Vihervaaralle, huokasi Rakel rouva itsekseen. -- Mutta kuinka\nlieneekään -- mielestäni se oli vielä pahemmin \"poissa ilmoilta\"\nennen maailmassa -- Annallahan on joukko ystäviä, jotka käyvät\ntalossa, ja kaksoiset tuovat kyllä elämää mukanaan... Ja mieluummin\nasuisin kaivon pohjassa kuin muuttaisin pois Avonleasta.\n\nPian levisi huhu näistä kahdesta merkillisestä päätöksestä, ja ne\naiheuttivat, jos mahdollista, vielä vilkkaampaa mielipiteitten\nvaihtoa kuin rouva Harrisonin tulo. Monta viisasta päätä pudistettiin\nMarilla Cuthbertin \"ajattelemattomalle\" päätökselle tarjota Rakel\nrouvalle asuntoa luonaan... He molemmat olivat aivan liiaksi\n\"oman päänsä pitäväisiä\", ja monia synkkiä ennustuksia kuultiin\nlausuttavan... Mutta mikään niistä ei häirinnyt kumpaakaan niistä,\njoita asia oikeastaan koski. He olivat täydellisesti selvillä\nmolemminpuolisista sekä oikeuksista että velvollisuuksista, jotka\njohtuivat uudesta järjestelystä, ja niistä he aikoivat lujasti pitää\nkiinni.\n\n-- Minä en sekaannu sinun asioihisi etkä sinä minun, sanoi Rakel\nrouva aivan tyynesti, ja mitä tulee kaksoisiin, autan heitä niin\npaljon kuin minulle on mahdollista. Mutta minä en ota vastatakseni\nDavyn kysymyksiin -- sen sanon etukäteen... Minä en ole mikään elävä\ntietosanakirja tai filadelfialainen asianajaja. Sen vuoksi tulet\nkyllä kaipaamaan Annaa.\n\n-- Annan vastaukset olivat toisinaan yhtä merkillisiä kuin Davyn\nkysymykset, vastasi Marilla. -- Kaksoiset tulevat kaipaamaan häntä,\nsiitä ei ole epäilystäkään, mutta hänen tulevaisuuttaan ei käy\nuhraaminen Davyn tiedonhalun vuoksi... Kun hän tekee kysymyksiä,\njoihin en voi vastata, sanon hänelle vain, että lapsia kelpaa\nkatsella, mutta ei kuunnella. Niin _minut_ kasvatettiin enkä minä\nkoskaan voi saada päähäni muuta kuin että se kasvatustapa oli aivan\nyhtä hyvä kuin nämä uudenaikaiset menetelmätkin.\n\n-- Annan menettelytavalla näyttää kuitenkin olleen erinomaisen hyvä\nvaikutus Davyyn, sanoi rouva Lynde hymyillen. -- Hänestähän on tullut\nkuin toinen poika.\n\n-- Hän on kelpo pikku poju, sanoi Marilla. -- En koskaan luullut niin\nkiintyväni noihin vekaroihin kuin todella olen kiintynyt... Davy\nvalloittaa jokaisen puolelleen ennemmin tai myöhemmin -- ja Dora on\nherttainen lapsi, vaikka hän -- hm, hm -- ikäänkuin -- niin, mitä\nsanonkaan?\n\n-- Hän on kuin onkin hieman yksitoikkoinen, arveli Rakel rouva. --\nHän on kuin kirja, jonka joka sivulla on sama asia. Dorasta tulee\nkiltti ja velvollisuudentuntoinen pikku nainen, kun hän on varttunut\nsuureksi, mutta hän ei koskaan valmista yllätyksiä, ei sitä eikä\ntätä. No niin, sen laatuiset ihmiset ovat helppoja käsitellä,\nvaikkeivät he olekaan niin huvittavia kuin muutamat muut.\n\nGlbert Blythe oli luultavasti ainoa, jolle Annan erohakemusuutinen\ntuotti sekoittamatonta iloa. Hänen oppilaansa pitivät asiaa oikeana\nonnettomuutena. Annette Bell itki ja huusi niin, että hänen\ntäytyi paneutua vuoteeseen kotiin tultuaan. Anthony Pye hyökkäsi\nkahden mitään aavistamattoman pojan kimppuun ja pieksi heidät\npahanpäiväisesti -- vain tunteitaan purkaakseen. Barbara Shaw itki\nkoko yön. Paul Irving julisti isoäidilleen, ettei tämän tarvinnut\nuskoa, että hän söisi mitään puuroa lähinnä seuraavalla viikolla...\n\n-- Minä en _voi_, isoäiti, sanoi hän. -- En todellakaan tiedä, voinko\nsaada _mitään_ alas... Kurkussani on ikäänkuin paksu möhkäle...\nOlisin itkenyt kotiin tullessani koulusta, ellei Jake Donnel olisi\nkatsellut minua koko ajan. Mutta minä itken kylläkin mentyäni\nvuoteeseen illalla -- luuleeko isoäiti, että se näkyy silmistäni\nhuomenna?... Mutta puuro, kas se on minulle mahdotonta... Tulen\ntarvitsemaan koko sielunvoimani voittaakseni tämän, isoäiti, niin\nettei jää mitään jäljelle taisteluun puuron kanssa... Oi, isoäiti,\nen tiedä, mihin ryhdyn, kun hyvä, kaunis neitimme menee tiehensä...\nMilty Boulter sanoo, että hän voi panna päänsä pantiksi siitä, että\nJane Andrews saa paikan hänen jälkeensä. Neiti Andrews on kyllä hyvin\nkiltti ja hyvä -- mutta hän ei ymmärrä niinkuin neiti Shirley...\n\nDianakin näki asian sangen synkässä valossa. -- Ah, kuinka yksinäistä\ntäällä tulee olemaan talvella, valitti hän kerran iltahämärissä, kun\nkuunvalo hopeankirkkaana virtana valui sisään kirsikkapuun oksien\nlomitse ja täytti itäisen ullakkohuoneen vienolla, haaveellisella\nhohteella. Molemmat tytöt istuivat jutellen keskenään, Anna matalassa\nkeinutuolissaan ikkunan ääressä, Diana vuoteelle kavunneena.\n\n-- Sinä ja Gilbert olette menneet matkoihinne -- ja Allanilaiset\nsamoin. Pastori Allan tulee saamaan kutsun Charlottetowniin, ja on\nselvää, että hän vastaa myöntävästi. Tämä on liian kurjaa... Olenpa\nutelias näkemään, kenet saamme aikanaan hänen sijaansa.\n\n-- Kunpa he eivät valitsisi pastori Baxteria Graftonista, sanoi\nAnna suurella varmuudella. -- Hän haluaa mielellään tätä paikkaa,\nmutta hän saarnaa niin sietämättömän kuivasti. Herra Bell sanoo,\nettä hän on vanhan koulun pappismiehiä, mutta rouva Lynde väittää,\nettei se lainkaan olisi hänelle esteenä, kun hänellä vain ei olisi\nhuonoa vatsaansa. Hänen rouvansa ei varmaankaan osaa laittaa\nruokaa, ja rouva Lynde sanoo, että kun miespoloinen viikoittain\nsaa elää pelkällä suolalihalla ja hapanlimpulla, niin on hänen\njumaluusoppinsakin sen mukaista... Rouva Allan ei ole lainkaan\niloinen siitä, että hänen täytyy muuttaa täältä. Hän sanoo, että\nkaikki ovat olleet niin ystävällisiä hänelle, aina siitä pitäen\nkuin hän tuli tänne vastavihittynä, että hänestä tuntuu kuin hän\njättäisi ystäviä, jotka hänellä on ollut koko ikänsä. Ja sitten\ntietysti pienokaisen hauta... Hän sanoo, että hänen on niin hirveän\nvaikea jättää se -- lapsonenhan oli niin pieni ja hento, vain kolmen\nkuukauden vanha, ja hän sanoo pelkäävänsä, että pienokainen tulee\nikävöimään äitiänsä... Mutta tietystikin hän tietää, miten asia\non, eikä hänen mieleensäkään juolahtaisi kertoa mitään sellaista\nmiehelleen... Melkein joka ilta hän on hiipinyt koivuhaan kautta\npappilan taitse kirkkomaalle ja laulanut pienen kehtolaulun pikku\nsydänkäpyselleen... Tämän hän kertoi minulle eilen illalla, kun minä\nistutin pari pensasta varhaisia villiruusuja Matthewn haudalle.\nLupasin hänelle, että niin kauan kuin vielä olen Avonleassa, vien\nkukkia pienokaisen haudalle, ja kun olen matkustanut pois, olen varma\nsiitä että --\n\n-- Että minä teen sen, täydensi Diana suurella lämmöllä. -- Sen\ntahdon todellakin tehdä. Ja lasken myöskin Matthewn haudalle kukkia,\nAnna -- sinun tähtesi.\n\n-- Oi, kiitos siitä! Tarkoitukseni oli juuri pyytää sitä sinulta...\nJa pikku Hester Grayn haudalle myöskin? Kultaseni, älä unohda hänen\nhautaansa! Tiedätkö, olen ajatellut ja haaveillut niin paljon Hester\nGraysta, että hän on tullut niin ihmeellisen todelliseksi minulle...\nKuvittelen häntä tuolla hänen puutarhassaan, tuolla viileässä,\nhiljaisessa, viheriässä kolkassa, ja minusta tuntuu, että jos\nvoisin hiipiä sinne jonakin kevätiltana, juuri tuona salaperäisenä\nhetkenä valon ja pimeän vaihteessa ja nousta varpaillani koivumäkeä\nylös niin hiljaa, etteivät askeleeni säikyttäisi häntä, niin\ntapaisin puutarhan aivan samanlaisena kuin ennen muinoin, liljojen\nja varhaisten ruusujen tuoksun täyttämänä, takana ylt'yleensä\nvilliviiniköynnösten peittämä pikku talo... Ja pikku Hester Gray\nolisi siellä lempeine silmineen, ja tuuli leikkisi hänen tummilla\nhiuksillaan, ja hän harhailisi ympäri ja koskettelisi sormenpäillään\nliljojen poskia ja kuiskisi pikku salaisuuksia ruusujen kera...\nJa minä menisin eteenpäin, ah niin hiljaa, hiljaa, ja ojentaisin\nkäteni ja sanoisin hänelle: \"Pikku Hester Gray, enkö saa tulla sinun\nleikkitoveriksesi -- minä pidän myöskin niin paljon ruusuista!\" Ja\nsitten me istuutuisimme vanhalle penkille ja puhelisimme hieman ja\nhaaveilisimme hieman tai istuisimme vain suloisesti vaieten toistemme\nseurassa... Ja sitten kuu nousisi ja minä katselisin ympärilleni --\nja sitten yht'äkkiä ei enää olisi mitään Hester Grayta eikä pientä\ntaloa villiviiniköynnöksineen eikä ruusuja... Vain suuri metsittynyt\npuutarha, jossa narsissit pilkistävät esiin ruohosta ja tuuli huokaa,\nah, niin surullisesti, kirsikkapuissa... Ja sitten en tietäisi, oliko\ntuo kaikki ollut todellista vai olinko sen uneksinut.\n\nDiana nousi ja istuutui niin, että hän sai selkänsä seinää vasten.\nKun iltahämärissä puhuttiin tuollaisista kaameista asioista, oli\nvarminta istuutua niin, että seinä oli seljän takana eikä voinut\nkuvitella mitään...\n\n-- Yhteiskuntaa parantava yhdistys tulee viettämään kituvaa elämää,\nkun sekä sinä että Gilbert olette poissa, sanoi hän synkästi.\n\n-- Älä sano niin! huudahti Anna vilkkaasti, palaten äkkiä\nunelmien maasta todellisen elämän käytännöllisiin asioihin. --\nSehän on nykyään perin lujalla pohjalla, varsinkin senjälkeen\nkun täysikasvuiset ovat alkaneet tuntea sitä kohtaan niin suurta\nmielenkiintoa... Katsohan vain mitä ruohokenttiä ja oikoteitä he\novat kesällä laittaneet! Odotan sitäpaitsi saavani uusia ajatuksia\nkorkeakoulussa ollessani ja niistä minä sitten kyhään kirjoitelman\nja lähetän tänne. Älä näe kaikkea niin mustana, Diana! Äläkä nyt\nkiellä minulta tätä pientä ilonhetkeä. Myöhemmin, kun oikein tosi on\nkysymyksessä ja minun todellakin täytyy lähteä, tunnen varmaankin\nolevani kaikkea muuta kuin iloinen.\n\n-- Ah, sinun elämäsi on sentään aika jännittävää, -- saat mennä\nkorkeakouluun ja pitää siellä hauskaa ja hankkia itsellesi koko\njoukon hauskoja uusia ystäviä...\n\n-- Toivon saavani oikein paljon uusia ystäviä, sanoi Anna\nmiettiväisenä. -- Juuri tuon tapaiset mahdollisuudet saattavat\nkatsomaan eteenpäin niin iloisena ja toivehikkaana... Mutta kuinka\nmonta uutta ystävää saanenkin -- koskaan ne eivät tule minulle yhtä\nrakkaiksi kuin vanhat -- varsinkin eräs erityinen tyttö, jolla on\nmustat silmät ja kuopat poskissa... Voitko arvata, kuka se on, Diana?\n\n-- Mutta korkeakoulussa tulee olemaan niin monta sukkelaa ja\nlahjakasta tyttöä, huokasi Diana, ja minä olen vain pieni tuhma\nmaalaistyllerö, joka en koskaan ole voinut sovelluttaa oikeita\nvuosilukuja historiassa, vielä vähemmän ratkaista ekvatsionia...\nMutta on selvää, että nämä molemmat viimeiset vuodet ovat olleet\naivan liian ihania voidakseen kestää kauan... Tiedän joka tapauksessa\nerään, joka on iloinen siitä, että sinä menet korkeakouluun. Anna,\nnyt aion tehdä sinulle kysymyksen -- vakavan kysymyksen. Älä\nloukkaannu, vaan anna minulle suora vastaus! Tunnetko mitään\nGilbertiä kohtaan?\n\n-- Pidän hänestä kuten ystävästä, mutta en rahtuakaan sillä tavoin\nkuin sinä tarkoitat, vastasi Anna tyynellä ja varmalla äänellä.\n\nHän uskoi itse lausuvansa sydämensä ajatuksen.\n\nDiana huokasi. Kuinka olikaan, hän toivoi, että Anna olisi vastannut\ntoisella tavoin.\n\n-- Etkö koskaan aio mennä naimisiin, Anna?\n\n-- Ehkä -- joskus sitten -- kun olen kohdannut oikean, sanoi Anna ja\nhymyili uneksivasti katsellen kuutamon välkkeeseen.\n\n-- Mutta kuinka voit tietää niin varmasti, että kohtaat oikean?\nvirkkoi Diana.\n\n-- Oh, hänet kyllä tunnen -- sen ilmaisee minulle sisäinen ääni.\nTiedäthän, minkälainen ihanteeni on, Diana?\n\n-- Mutta joskus ihanne muuttuu.\n\n-- Ei minun. Enkä minä pitäisi miehestä, joka ei vastaisi sitä.\n\n-- Entäpä, jos et koskaan kohtaisi häntä?\n\n-- Sitten saan kai kuolla vanhanapiikana, kuului hilpeä vastaus. --\nPahempikin kuolema on varmaan mahdollinen.\n\n-- Oh, kuolema ei varmaan olisikaan vaikeinta -- mutta että täytyisi\n_elää_ vanhanapiikana, kas siitä minä en pitäisi, sanoi Diana\naavistamatta lainkaan, kuinka naurettavilta hänen sanansa kuuluivat.\n-- Luulen kuitenkin, että voisin alistua jäämään naimattomaksi,\njos tulisin sellaiseksi kuin Lavendel neiti. Mutta sitä ei pidä\nminun kuvitellakaan... Täytettyäni neljäkymmentäviisi vuotta tulen\nolemaan kauhean lihava. Jos vielä mahdollisesti voi olla rahtunen\nrunollisuutta laihassa vanhassapiiassa, niin sitä ei voi olla\nhituistakaan lihavassa... Ajatteles, Nelson Atkins kosi Ruby Gillisiä\nkolme viikkoa sitten. Ruby on kertonut koko jutun minulle. Hän sanoi,\nettei hän ikimaailmassa aio ottaa häntä, sillä se joka menee Nelson\nAtkinsin kanssa naimisiin, saa muuttaa hänen vanhojen vanhempiensa\nluo asumaan, mutta Ruby sanoi, että hänen kosintansa oli niin\njuhlallinen ja kaunis, että hän oli vähällä lentää selälleen... Mutta\nhän ei tahtonut hätiköidä, vaan pyysi häneltä viikon miettimisaikaa.\nJa kaksi päivää myöhemmin hän oli ompeluseuran kokouksessa Nelsonin\näidin luona, ja siellä vierashuoneen pöydällä oli kirja nimeltä\n\"Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä\". Ja siinä oli luku,\njonka nimi oli \"Kosinta ja naiminen\", ja voitko ajatella -- Ruby\nsanoi, ettei hän voi kuvata tunteitaan, kun hän sieltä sanasta\nsanaan löysi juuri sen kosintamuodon, jota Nelson oli käyttänyt\nhäntä kosiessaan... Hän meni kotiin ja istuutui ja kirjoitti\nhänelle mitä _ivallisimman_ vastauksen, jossa hän sanoi, ettei hän\ntodellakaan voinut ottaa vastaan sitä kunniaa, ja nyt on isän ja\näidin täytynyt vuorotellen vahtia Nelsonia, sillä niin he pelkäävät\nhänen heittäytyvän jokeen... Mutta Ruby sanoo, ettei heidän ole\ntarvis peljätä, sillä \"Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä\"\nneuvoo myöskin, kuinka \"kosijan, joka on saanut rukkaset\", on\nkäyttäydyttävä, ja siinä ei ollut sanaakaan jokeen menemisestä... Ja\nsitten hän kertoi, että Wilbur Blair kirjaimellisesti _riutuu_, niin\nrakastunut hän on häneen, mutta kas, sillehän Ruby ei mitään mahda...\n\nAnna teki kärsimättömän liikkeen.\n\n-- Minä sanon sen vastenmielisesti -- se tuntuu niin uskomattomalta\n-- mutta tiedätkö mitä -- minä en pidä Ruby Gillisistä nykyään. Pidin\nhänestä, kun kävimme yhdessä seminaaria -- vaikken tietystikään niin\npaljon kuin sinusta ja Janesta. Mutta viime aikoina hän on tullut\nniin toisenlaiseksi -- niin merkilliseksi --\n\n-- Ymmärrän, nyökkäsi Diana. -- Gillisien sukupiirre se hänessä\nalkaa tulla esiin -- hän ei voi sille mitään... Rouva Lynde on\nsanonut, että jos koskaan kukaan Gillis-suvun tyttö ajattelee\nmuuta kuin poikia, niin ei hän ainakaan milloinkaan ole osoittanut\nsitä puheissaan tai käytöksessään... Hän ei puhu muusta kuin\npojista ja kohteliaisuuksista, joita he sanovat hänelle ja kuinka\n\"hullaantuneita\" kaikki ovat häneen Carmodyssä. Ja ihmeellistä on,\nettä se on _totta_...\n\nDiana myönsi sen, vaikka sangen suuttuneella äänellä.\n\n-- Eilen illalla, kun tapasin hänet kauppapuodissa, hän kuiskasi\nminulle, että nyt hän oli tehnyt uuden \"valloituksen\". En välittänyt\nkysyä, kuka se oli, sillä tiesin, ettei hän muuta toivonutkaan kuin\nsaada puhua hänestä. Mutta sellainen Ruby on aina ollut. Muistatko,\njo hänen pienenä ollessaan, kuinka hän silloin aina sanoi, että\nhän antaisi tusinan ihailijan \"liehua\" ja huvittelisi perinpohjin,\nennenkuin hän päättäisi ottaa jonkun?... Ei, Jane on toki toista.\nJane on niin herttainen ja viisas ja hienotunteinen tyttö.\n\n-- Vanha Jane on mainio, sanoi Anna. -- Mutta, lisäsi hän ja kumartui\neteenpäin taputtaakseen hellästi palleroista pikku kättä, joka lepäsi\nhänen päänalusellaan, kukaan ei ole sentään oman Dianani veroinen.\nMuistatko sitä iltaa, jona kaikkein ensiksi tapasimme toisemme,\nDiana, ja vannoimme ikuista ystävyyttä sinun puutarhassasi? Sen\n\"valan\" olemme aina pitäneet -- emme koskaan ole olleet epäsovussa\ntai edes katsoneet kieroon toisiimme... En koskaan unohda, kuinka\nkoko ruumiini vavahti ilosta sinä päivänä, kun kerroit minulle\npitäväsi minusta. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja isoavaksi\nkoko lapsuuteni ajan... Ei kukaan välittänyt minusta tai halunnut\nminua taakakseen. Olisin ollut syvästi onneton, ellen olisi kyennyt\nluomaan itselleni omaa pikku maailmaani, jonka minä \"kuvittelin\"\ntäyteen niitä ystäviä ja sitä rakkautta, mitä kaihosin... Mutta\nVihervaaralle tultuani kaikki muuttui. Ja sitten tapasin sinut. Et\naavista, mitä ystävyytesi minulle merkitsi. Vielä kerran, rakkahin,\ntahdon kiittää sinua siitä lämpimästä ja todellisesta ystävyydestäsi,\njota aina olet minulle suonut.\n\n-- Ja aina tulen suomaan, sanoi Diana kyynelten valuessa virtanaan.\n-- _En koskaan_ pidä kenestäkään -- kenestäkään _tytöstä_ --\npuoleksikaan niin paljon kuin pidän sinusta... Ja jos koskaan menen\nnaimisiin ja saan oman pikku tyttösen, annan hänelle nimen Anna.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nERÄS ILTAPÄIVÄ KAIKURANNASSA.\n\n\n-- Minne sinä nyt menet, Anna, kun olet noin hienona? ihmetteli Davy.\n-- Sinä näytät aika hepsakalta tuossa puvussa.\n\nAnna oli tullut alas päivälliselle uudessa vaalean vihreässä\nmusliinipuvussa -- ensimmäinen värikäs puku, jota hän oli\nkäyttänyt Matthewn kuoleman jälkeen. Se puki häntä erinomaisesti,\nkohottaen hänen ihonsa kukkasenhienoja värivivahduksia ja hiusten\nkullanruskeata hohdetta.\n\n-- Davy, en pidä siitä, että käytät tuollaista sanaa, sanoi hän,\nsenhän kyllä tiedät. Menen Kaikurantaan.\n\n-- Saanko tulla mukaan, pyysi Davy.\n\n-- Saisit tulla mukaan, jos menisin hevosella. Mutta minä menen\nkäyden, ja matka on liian pitkä sinun pikku jaloillesi. Sitä paitsi\nPaul tulee myöskin, ja sinähän et yleensä viihdy hänen seurassaan.\n\n-- Oh, pidän paljon enemmän Paulista kuin ennen, sanoi Davy tehden\nlusikallaan valtavan \"rantaryöstön\" kastikkeen ympäröimään saareen,\njota hänen vanukkaansa edusti. -- Tultuani itse näin kiltiksi, ei\nminulle niin suuria merkitse, että hän sittenkin on kiltimpi... Jos\ntällä tavoin jatkan, saan kyllä hänet kiinni jonakin kauniina päivänä\n-- sekä kiltteydessä että voimissa... Paul on muuten kamalan reilu\nmeille toisen valmistavan luokan pojille. Hän ei anna isojen poikien\nkiusata meitä ja hän opettaa meille monta hauskaa leikkiä.\n\n-- Mistä johtuu, että Paul vierähti puroon eilen puolenpäivän aikaan?\nkysyi Anna. -- Tapasin hänet leikkikentällä, ja silloin hän oli niin\nlikomärkä, että lähetin hänet heti kotiin vaihtamaan pukua kysymättä\nlainkaan, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Niin, osittain se oli onnettomuustapaus, selitti Davy. -- Hän\npisti päänsä sinne tahallaan, mutta muu osa hänestä kuukahti\njäljessä hänen tahtomattaan... Olimme kaikki puron luona, ja Prillie\nRogerson suuttui Paulille jostakin -- hän on kauhea kiukkupussi,\nvaikka hän on kaunis -- ja sanoi, että Paulin isoäiti kietoi hänen\nhiuksensa vanhoista hansikkaista tehtyihin papiljotteihin joka\nilta... Paul olisi kai välittänyt viisi siitä, mitä hän sanoi,\nellei Gracie Andrews olisi nauranut, ja silloin Paul kävi aivan\ntulipunaiseksi, sillä Gracie, näetkös, on _hänen_ tyttönsä... Niinpä\nniin, hän on Gracielle niin kohtelias -- poimii hänelle kukkia ja\nkantaa hänen kirjojaan. Hän tuli punaiseksi kuin rapu ja sanoi,\nettei hänen isoäitinsä varmastikaan tehnyt mitään sellaista ja että\nhänen tukkansa oli luonnostaan kihara... Ja sitten hän heittäytyi\npitkäkseen rantaäyräälle ja kastoi päänsä puroon näyttääkseen niitä...\n\nTässä Marillan kasvot saivat kauhistuneen ilmeen, ja Davy jatkoi\nrauhoittaen:\n\n-- Ole huoletta -- se ei ollut se puro, josta juomme, vaan pikku\npuro kauempana alhaalla. Mutta ranta on kamalan niljakka, ja Paul\nkompastui. Voitte uskoa, että se oli aika läiskäys!... Hi hi --\nkuinka hänen ympärillään roiskui! Mutta hän oli niin veikeän\nnäköinen ryömiessään ylös aivan likomärkänä ja mudan ryvettämänä.\nTytöt nauroivat entistä pahemmin, mutta Gracie ei nauranut. Hän\nnäytti olevan pahoillaan. Gracie on sievä tyttö, mutta hänellä on\npystynenä... Kun minä menen naimisiin, otan sellaisen, jolla on\nhienomuotoinen nenä kuten sinulla, Anna.\n\n-- Se joka töhrii mehukastikkeella koko kasvonsa vanuketta\nsyödessään, ei saa koskaan ketään tyttöä, varoitti Marilla.\n\n-- Mutta minä pesen kasvoni, ennenkuin menen kosimaan, sanoi Davy ja\nkoetti parantaa asiaa hieromalla poskiaan ja suutaan kädenselällä.\n-- Ja pesen myöskin korvantaustat, sen saa Marilla uskoa... Muistin\nsen eilen. Nyt en unohda puoleksikaan niin usein kuin ennen. Mutta\non niin monta sopukkaa ja mutkaa pestävänä -- Davy huokasi syvään --\nettä on kamalan vaikeata pitää niistä kaikista huolta... Niin, jos en\nsaa tulla Lavendel neidin luo, menen tervehtimään rouva Harrisonia...\nHänellä on purkillinen rikkinäisiä keksejä ruokasäiliössään varta\nvasten pikku poikia varten, sanoo hän, ja hän antaa minun aina kaapia\nvadin, kun hän on laittanut jotain hyvää vanukasta... Laidoissa on\nniin hirveän paljon jäljellä!... Herra Harrison on aina ollut kiltti,\nmutta hän on kaksinverroin hyvä naimisiin mentyään. Ihmiset tulevat\nvarmaan paremmiksi mennessään naimisiin. Miksi ei Marilla mene\nnaimisiin?\n\nMarillan naimattomuus ei ohut koskaan ohut hänelle mikään arka kohta,\nniin että hän vastasi aivan sävyisästi, vaihdettuaan pari merkitsevää\nkatsetta Annan kanssa:\n\n-- Kultaseni, kukaan ei ole kaiketi huolinut minusta, luulen minä.\n\n-- Mutta ehkä et ole koskaan kosinut ketään, tuumi Davy.\n\n-- Davy hyvä, nuhteli Dora, niin kauhistuneena veljen\ntietämättömyydestä, että hän avasi suunsa ilman että kukaan oli häntä\npuhutellut -- _herrojenhan_ on kosittava...\n\n-- En ymmärrä, miksi heidän aina täytyy tehdä sekin, napisi Davy. --\nMiksi miesten aina pitää nähdä kaikki vaiva? Voinko saada vähän lisää\nvanukasta, Marilla?\n\n-- Olet jo kyllä saanut niin paljon kuin siedät, sanoi Marilla, mutta\nantoi hänelle kuitenkin melko suuren toisen annoksen.\n\n-- Jospa voisi syödä aina pelkkää kaakkua ja hilloa, Marilla! Miksi\nei voi, mitä?\n\n-- Siihen kyllästyisi piankin.\n\n-- Oh, tahtoisinpa itse koettaa sitä, sanoi Davy epäillen. -- On joka\ntapauksessa parempi saada kaakkua vain kalapäivinä ja silloin kun\nmeillä on vieraita, kuin olla kokonaan ilman. Milty Boulterin kotona\nei ole koskaan jälkiruokaa. Ja Milty sanoo, että kun heille tulee\nvieraita, niin hänen äitinsä antaa heille juustoa voileipien kerällä,\nja sen hän leikkaa itse -- ohuen viipaleen kullekin ja sitten yhden\nylimääräisen viipaleen, että lautanen näyttäisi hauskemmalta.\n\n-- Jos Milty Boulter kertoo tuollaista äidistään, ei sinun ainakaan\ntarvitse viedä sitä edemmäksi, sanoi Marilla hieman terävästi.\n\n-- Niin, mutta Milty sanoi sen kehuakseen äitiään, näetkös, Marilla,\nhuomautti Davy. -- Hän on hänestä kamalan ylpeä, sillä ihmiset\nsanovat, että jos hänet pantaisiin paljaalle kalliolle meren\nkeskelle, niin löytäisi hän kuitenkin ravintonsa...\n\n-- Hm -- luulenpa, että kanalurjukset herrastelevat keskellä\norvokkeja, sanoi Marilla nousten kiireesti paikaltaan ja rientäen\nulos.\n\nKanapoloiset eivät olleet orvokkien lähelläkään, eikä Marilla\nkatsonutkaan sinnepäin. Sen sijaan hän istuutui kellarinluukulle ja\nnauroi, kunnes alkoi voida pahoin.\n\nKun Anna ja Paul samana iltapäivänä tulivat Kaikurantaan, tapasivat\nhe Lavendel neidin ja Charlotta Neljännen puutarhassa, täydessä\ntouhussa kitkemässä rikkaruohoa, kuokkimassa hiekkakäytäviä ja\nleikkaamassa pensasaitoja. Lavendel neiti itse, somana ja sirona\nrypytetyissä reunuskoristeissaan ja pitsiröyhelöissään, joita hän\nrakasti, pudotti suuret puutarhasaksensa ja juoksi ihastuneena\nvieraitaan vastaan, ja Charlotta Neljäs hymyili leveästi ja\nhyväntahtoisesti.\n\n-- Kas, hyvää päivää, Anna! Minulla oli sellainen tunne, että sinä\ntulisit iltapäivällä. Ja siinä on Paul -- kuinka voit, ystäväiseni?\nMiten oletkaan kasvanut! Olet puolta päätäsi pitempi nyt kuin\nviimeksi täällä käydessäsi.\n\n-- Niin, minä kasvan vinhaa vauhtia kuin helttasieni yöllä, sanoi\nrouva Lynde hiljakkoin, vahvisti Paul aivan tyytyväisenä. -- Isoäiti\nsanoo, että puuro se varmaan viimeinkin alkaa vaikuttaa. Niin, sitäpä\njuuri tuumin... Paul huokasi syvään. -- Mutta varmaankin olen sitä\nsyönyt siksi paljon, että siitä pitäisi huomata jotain tulosta...\nNyt, kun olen päässyt alkuun, toivon, että kasvaisin edelleen kunnes\ntulen yhtä pitkäksi kuin isä. Hän on kolme kyynärää pitkä, tietääkö\nLavendel neiti?\n\nKyllä, Lavendel neiti tiesi kyllä -- puna hänen hienoilla poskillaan\ntuli vieläkin hieman helakammaksi. Hän otti Paulia ja Annaa kumpaakin\nkädestä ja kulki äänettömänä majaa kohti.\n\n-- Onko tänään hyvä kaiku-ilma, Lavendel neiti? tiedusteli Paul.\n\nSe päivä, jolloin hän ensi kerran oli käynyt täällä, oli ollut niin\ntuulinen, ettei ollut käynyt päinsä houkutella kaikua kuuluviin, ja\nPaul oli ollut hyvin pettynyt.\n\n-- On, Pauliseni, tänään on erinomainen kaiku-ilma, vastasi Lavendel\nneiti havahtuen syvistä mietteistään.\n\n-- Mutta ensin menemme kaikki sisään saadaksemme jotain syötävää.\n\n-- Neiti kuuluu varmaan niihin ihmisiin, joilla aina on herkkupaloja\nruokasäiliössään, sanoi Paul. -- Isoäidillä on myöskin, mutta hän,\nnähkääs, ei pidä siitä, että syödään mitään aterioiden välillä.\nEiköhän, lisäsi hän miettiväisenä, minun sittenkin pitäisi muistaa\nisoäitiä ja olla syömättä, kun tiedän, ettei hän pidä siitä?\n\n-- Tiedätkö, en luule, että hän pitäisi sitä pahana, kun hän tietää,\nettä sinä olet kulkenut käyden koko tämän pitkän matkan. Siinähän on\ntoki suuri ero, sanoi Lavendel neiti ja hymyili salavihkaa Annalle\nPaulin ruskeitten kiharoitten yli.\n\n-- Välipalat ovat kyllä kauhean epäterveellisiä... Sen vuoksi kaiketi\nme käytämme niitä niin usein Kaikurannassa... Me -- Charlotta ja\nminä -- uhmaamme kaikkia terveyssääntöjä ruoka järjestyksessä.\nJos meille tulee se tuuli, pistämme poskeemme mitä hyvänsä --\nkaikkina vuorokauden aikoina -- emmekä me sen vuoksi voi pahoin.\nMutta meillä on aina aikomus tehdä parannus. Kun olemme lukeneet\njonkun sanomalehtikirjoituksen, jossa varoitetaan jostakin, johon\nme olemme hullaantuneet, niin kikkaamme sen irti ja naulaamme\nkeittiön seinälle, että muistaisimme sen. Mutta miten lieneekään,\nniin emme kuitenkaan muista sitä -- emme ennenkuin olemme taas\ntehneet tyhmyyden ja syöneet juuri tuota kiellettyä... Vielä emme ole\nkärsineet mitään vakavampaa vahinkoa, mutta Charlotta Neljäs näki\nhieman levottomia unia eräänä yönä, kun söimme kohomunkkeja ja rapu\nmuhennos ta ja omenakakkua ennen maatamenoamme.\n\n-- Isoäiti antaa minulle lasillisen maitoa ja voileivän illalliseksi,\nja sunnuntaisin hän panee hilloketta leivälle, sanoi Paul. Sen\nvuoksi olen aina iloinen, kun sunnuntai-ilta tulee -- enemmän kuin\nyhdestä syystä. Sunnuntai kuluu hirveän hitaasti meillä. Jos vain\nsaisin jutella luoto-ihmisteni kanssa, niin menisi se kai kyllä,\nmutta isoäiti ei pidä siitä, että minä teen sitä sunnuntaisin.\nMinä _ajattelen_ aika paljon, mutta pelkään kyllä, että minulla on\nenimmäkseen maallisia ajatuksia... Isoäiti sanoo, ettei sunnuntaisin\nsaa koskaan ajatella muuta kuin kristillisiä ajatuksia. Mutta tämä\nopettajaneiti on sanonut kerran, että jokainen todella kaunis ajatus\nkohottaa ja puhdistaa sieluamme, vaikka ajattelisimme sitä keskellä\nviikkoakin... Isoäiti luulee, että saarnat ja pyhäkoululäksyt\novat ainoat, joita voi pitää oikein kristillisinä ajatuksina...\nJa kun isoäiti ja neiti ovat eri mieltä, en tiedä, miten minun on\ntehtävä... Sydämessäni -- Paul laski kätensä sydämelleen ja kohotti\nhyvin vakavan sinisen silmäparin Lavendel neidin kasvoihin, jotka\nilmaisivat vilkasta myötätuntoa -- sydämessäni yhdyn neitiin. Mutta\nkas, isoäitihän on kasvattanut isän _omalla_ tavallaan ja saanut\nhänestä niin erinomaisen, ja opettajaneiti ei ole vielä kasvattanut\nketään, vaikka hän auttaa Davyn ja Doran kasvatuksessa. Mutta\neihän voi tietää, minkälaisia heistä tulee, kun he ovat kasvaneet\nisoiksi... Niin että välistä minusta tuntuu ikäänkuin olisi\nturvallisempaa noudattaa isoäitiä.\n\n-- Se sinun on kaikin mokomin tehtävä, sanoi Anna. -- Mutta minä\nsanon sinulle erään asian -- jos isoäitisi ja minä oikein tutkimme,\nmitä me todella tarkoitamme, niin saisit nähdä, että meillä on\naivan sama tarkoitus, vaikka meillä on erilainen tapa ilmaista\najatuksiamme. Mutta noudata sinä hänen katsantotapaansa, sen takana\non runsaat kokemukset... Ja me saamme odottaa ja katsoa, mitä\nkaksoisista sukeutuu, ennenkuin voimme olla varmoja siitä, että\n_minunkin_ tieni vie päämäärään.\n\nAamiaisen jälkeen he menivät jälleen puutarhaan, jossa Paul teki\ntuttavuutta kaiun kanssa ja sekä hämmästyi että ihastui samalla\nkertaa, Annan ja Lavendel neidin istuessa kivipenkillä poppelien alla\nja jutellessa.\n\n-- Vai niin, sinä menet matkoihisi syksyllä, sanoi Lavendel\nneiti surumielisellä äänellä. -- Minun kai pitäisi olla iloinen\nsinun vuoksesi, Anna, mutta sen sijaan olen pahoillani -- mitä\nitsekkäimmällä tavalla pahoillani. Tulen kaipaamaan sinua\nsuunnattomasti. Ah, välistä ajattelen, että on turhaa hankkia\nitselleen ystäviä. He vain katoavat elämästä jonkun ajan kuluttua ja\njättävät jälkeensä ikävän, joka tuntuu katkerammalta kuin tyhjyys\nennen heidän tuloaan.\n\n-- Tuo puhe sopisi erinomaisesti neiti Eliza Andrewsin suuhun --\nmutta ei koskaan maailmassa Lavendel neidille, sanoi Anna. -- Ei\nmikään ole pahempaa kuin tyhjyys -- ja minähän en katoa teidän\nelämästänne. On olemassa sellaisia asioita kuin kirjeet ja loma-ajat.\nSuloisin pikku neitiseni -- nyt hän on minusta hieman kalpean ja\nväsyneen näköinen...\n\n-- Ohoi -- ohoi -- ohoi! huusi Paul ylhäältä vihannalta vallilta,\njossa hän oli huvitellut kaikilla mahdollisilla tavoilla.\n\nNuo äänet olivat kaikkea muuta kuin sointuvia, kun hän ne\npäästi ilmoille, mutta ne tulivat takaisin aivan kirkkaina ja\nhopeanheleinä -- joen takana olevassa metsänlaidassa asustavien pikku\nkeijukaisveitikkojen muuttamina. Lavendel neiti teki kärsimättömän\neleen kauniilla käsillään.\n\n-- Ah Anna -- olen väsynyt kaikkeen, yksinpä kaikuihinkin. Minun\nelämässäni ei ole mitään muuta kuin kaikuja -- särkyneitten toiveitten\nja unelmien ja ilojen kaikuja. Ne ovat kauniita ja pettäviä... Oi,\nAnna, on kauheata, että puhun tällä tavoin, kun minulla on vieraita.\nMutta se johtuu siitä, että alan tulla vanhaksi enkä voi alistua\nsiihen. Minä tulen olemaan sietämätön täytettyäni kuusikymmentä\nvuotta...\n\nCharlotta Neljäs, joka oli kadonnut aamiaispuuhiin, tuli nyt takaisin\nja ilmoitti, että John Kimballin karjahaan koko koilliskulma oli\npunaisenaan varhaisia mansikoita. Ehkä neiti Shirleytä haluttaisi\nlähteä poimimaan?...\n\n-- Nyt jo kypsiä mansikoita! huudahti Lavendel neiti. -- Nepä vasta\nolisivat jotakin jälkiruuaksi! Oh, minä en varmaankaan ole niin\nvanha kuin luulin!... Tytöt, kun tulette takaisin mansikoinenne,\njuomme teetä täällä ulkona hopeapoppelin alla. Minä laitan sen teille\nvalmiiksi ja tarjoan paksua kermaa mansikoitten kera.\n\nAnna ja Charlotta menivät siis mainittuun karjahakaan, vihantaan,\npiilossa olevaan kolkkaan, jossa aurinkoinen ilma oli sametinpehmeä\nja tuoksui kuin lukemattomat orvokkimättäät.\n\n-- Oi, kuinka ihanaa ja raikasta täällä on, sanoi Anna\npuoliääneen itsekseen. -- Minusta tuntuu aivan siltä kuin joisin\nauringonpaistetta.\n\n-- Juuri samoin minustakin, neiti. Aivan samalta tuntuu minustakin,\nneiti, säesti Charlotta Neljäs, joka olisi ehdottomasti ollut Annan\nkanssa samaa mieltä, vaikka tämä olisi selittänyt, että hänellä oli\nsama tunne kuin pelikaanilla erämaassa.\n\nCharlotta ihaili Annaa koko sydämestään. Ei siksi, että hän olisi\npitänyt häntä niin erikoisen kauniina. Diana Barryn kauneus\nrusottavine poskineen ja sysimustine hiuksineen oli paljon enemmän\nCharlotan makuun kuin Annan hienostuneet, sielukkaat piirteet,\njoitten pääviehätys oli loistavissa harmaissa silmissä ja poskien\nhempeässä, alituiseen vaihtelevassa ruusunpunassa.\n\n-- Mutta tahtoisin mieluummin olla teidän näköisenne kuin olla\nkaunis, uskoi vilpitön Charlotta hänelle.\n\nAnna nauroi, imi hunajan kohteliaisuudesta eikä välittänyt\nrahtuakaan pienestä sivumausta. Hän oli pienestä pitäen tottunut\n\"sekoitettuihin\" kohteliaisuuksiin.\n\nHeidän poimiessaan mansikoita uskoi Charlotta Neljäs Annalle huolensa\nLavendel neitiin nähden. Tuo helläsydäminen pikku olento oli\nvakavasti huolissaan rakastetun emäntänsä tilasta.\n\n-- Lavendel neiti ei ole terve, nähkääs neiti, olen varma siitä,\nvaikkei hän koskaan valita. Hän ei ole ollut kaltaisensa pitkään\naikaan, nähkääs neiti -- ei sen koommin kuin te ja Paul kävitte\ntäällä viimein. Hän varmaankin vilustui sinä iltana... Sillä kun\nherrasväki oli mennyt, niin hän meni ulos ja käveli puutarhassa kauan\nsen jälkeen kuin oli tullut pimeä, ainoastaan huivi hartioillaan.\nKäytävillä oli niin paljon lunta, ja minä olen varma siitä, että\nhänen jalkansa kostuivat. Aina siitä saakka olen huomannut, että\nhän on väsynyt ja alakuloinen ja kärsivän näköinen... On aivan kuin\nhän olisi kadottanut mielenkiintonsa kaikkeen, nähkääs neiti. Hän\nei koskaan kuvittele, että tulee vieraita, eikä järjestä teepöytää,\neikä laita itseään hienoksi kuten ennen... Vain silloin kun neiti\ntulee, hän vilkastuu vähän... Ja ajatelkaas, neiti -- tässä Charlotta\nalensi ääntään, ikäänkuin hän olisi ollut aikeessa ilmaista jonkun\nhirvittävän ja kauhua herättävän oireen -- pahinta on, ettei hän\nenää koskaan nykyään suutu, kun minä särjen jotakin... Nähkääs,\nneiti, eilen rikoin hänen viheriän ja keltaisen kirjavan maljansa,\njoka aina on ollut kirjahyllyllä... Hänen isoäitinsä oli tuonut sen\nmukanaan Englannista, ja Lavendel neiti varoi sitä hirveästi. Pyyhin\nsiitä pölyä niin varovasti ja sievästi, neiti saa uskoa, ja kuinka\nolikaan, yhtäkkiä se luiskahti käsistäni, ennenkuin ennätin saada\nsiitä kiinni, ja särkyi tuhansiksi palasiksi... Oi, kuinka tulin\npahoilleni ja pelkäsin!... Ajattelin, että Lavendel neiti toruisi\nminua hirveästi, ja mieluummin olisin ottanut vastaan sen kuin nähnyt\nhänen tekevän niinkuin hän teki... Hän tuli vain sisään ja katsoi sitä\nja sanoi: \"Ei se tee mitään, Charlotta. Poimi pois palaset ja heitä ne\ntunkiolle!\" Mitä neiti arvelee: Poimi pois palaset ja heitä ne\ntunkiolle! -- Aivan kuin se ei olisikaan ollut hänen isoäitinsä hieno\nEnglannista tuotu malja... Ah ei, hän ei ole terve, ja minä tunnen\nitseni niin kauhean levottomaksi. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi\nhänestä huolta, paitsi minua.\n\nCharlotan silmät uivat kyynelissä. Anna taputti ystävällisesti pientä\nruskeata käpälää, joka piti rikkinäistä mansikkatuoppia.\n\n-- Luulen, että Lavendel neiti tarvitsee hieman vaihtelua, Charlotta.\nHän on liian paljon täällä yksinäisyydessä. Emmekö voisi houkutella\nhäntä jollekin pikku matkalle?\n\nCharlotta pudisti alakuloisesti upeitten nauhasolmujen koristamaa\npäätään.\n\n-- En luule, että siitä olisi mitään hyötyä, neiti, Lavendel neitiä\nei huvita mennä vierailulle. Hänellä on vain kolme sukulaista,\njoitten kanssa hän seurustelee, ja hän käy heidän luonaan vain siksi,\nettä siellä on käytävä, sanoo hän. Viime kerralla, kun hän tuli\nkotiin, sanoi hän, että tästä lähtien ikävät velvollisuusvierailut\nsaivat jäädä. \"Yksinäisyys on sittenkin parasta, Charlotta,\" sanoo\nhän minulle, \"ja nyt en enää koskaan aio jättää omaa kontuani.\nSukulaiseni ovat päättäneet tehdä minusta vanhan mummon, ja se ei\nole minulle terveellistä\"... Juuri niin hän sanoi, neiti, \"se ei\nole minulle terveellistä\". Sentähden ei minusta ole mitään järkeä\nsiinä, että koettaisimme houkutella häntä menemään sukulaisiansa\ntervehtimään.\n\n-- Ei, meidän on keksittävä jotain muuta, päätti Anna ja laski\nviimeisen mehevän mansikan heleänpunaisen \"kukkuran\" päälle\ntuoppiinsa. -- Heti kun pääsen vapaaksi koulusta, tulen tänne ja\nviivyn teidän luonanne kokonaisen viikon. Silloin menemme metsään ja\notamme ruokaa mukaamme joka päivä ja kuvittelemme kaikkea mahdollista\nhauskaa, niin saammepa nähdä, emmekö saa pikku Lavendel neitiämme\nhieman pirteämmäksi.\n\n-- Neiti saa nähdä, että siitä tulee kerrassaan mainiota, huudahti\nCharlotta Neljäs hyvin ihastuneena.\n\nHän oli iloinen neitinsä vuoksi ja myöskin oman itsensä vuoksi. Jos\nhän saisi tilaisuuden koko viikon ajan alituisesti tutkia Annaa,\noppisi hän varmaankin käyttäytymään ja esiintymään aivan kuin hän...\n\nKun tytöt palasivat Kaikurantaan, näkivät he, että Lavendel neiti ja\nPaul olivat kantaneet pienen neliskulmaisen keittiöpöydän puutarhaan\nja laittaneet koko teetarjoilun kuntoon. Ei mikään voinut maistua\nihanammalta kuin tämä jälkiruoka, jona olivat vasta poimitut mansikat\nkerman kera, kun istuttiin korkean, sinisen taivaan kuvun alla, jota\npienet, höyhenkeveät pilvenhattarat peittivät, ja metsän varjojen\nkeskeltä, jotka vähitellen laskeutuivat yhä pitempinä, kuului\nikäänkuin sipinää ja supinaa.\n\nTeen jälkeen Anna auttoi Charlottaa astioitten pesemisessä\nkeittiössä, Lavendel neidin istuessa kivipenkillä Paulin kanssa ja\nantaessa hänen kertoa luoto-ihmisistään. Ah, Lavendel neiti osasi\nkuuntelemisen taidon -- mutta miten olikaan, oli Paul kuitenkin\nhuomaavinaan, että hän oli äkkiä menettänyt mielenkiintonsa\nmerimieskaksoisiin.\n\n-- Miksi neiti katsoo minuun tuolla tavoin? kysyi hän vakavasti.\n\n-- Kuinka niin, Paul?\n\n-- Aivan kuin jos neiti katsoisi minun lävitseni johonkin toiseen, jota\nminä muistutan neidin mielestä, sanoi Paul, joka silloin tällöin\ntoi ilmoille sellaisia terävänäköisyyden pilkahduksia, että hänen\nympäristönsä oli parasta olla kätkemättä mitään salaisuuksia, kun hän\noli läheisyydessä.\n\n-- Sinä muistutat minua jostakin, jonka tunsin kauan sitten, sanoi\nLavendel neiti hiljaa.\n\n-- Silloinko kun olitte nuori?\n\n-- Niin, silloin kun olin nuori. Olenko sinun mielestäsi hyvin\niäkkään näköinen nyt, Paul?\n\n-- Tietääkö neiti, en voi päästä siitä oikein selville, sanoi Paul\ntuttavallisesti. -- Teidän tukkanne näyttää vanhalta -- en ole\nkoskaan tuntenut nuorta ihmistä, jolla olisi valkea tukka... Mutta\nkun te nauratte, tulevat silmänne aivan yhtä nuoriksi kuin oman\nherttaisen opettajaneitinikin. Tiedättekö mitä, neiti -- Paulin\nkasvot ja ääni olivat juhlalliset kuin tuomarilla -- luulen että\nteistä tulisi hirveän oivallinen äiti. Teillä on juuri oikea katse\nsilmissä -- se katse, mikä oli pikku äidilläni. Minun mielestäni on\nsuuri vahinko, ettei teillä ole poikia.\n\n-- Minulla on pieni kuvittelupoika, Paul.\n\n-- Todellakin -- onko teillä? Kuinka vanha hän on?\n\n-- Jokseenkin sinun ikäisesi, luulen. Hänen pitäisi oikeastaan\nolla vanhempi, koska olen uneksinut hänestä jo kauan ennen sinun\nsyntymääsi. Mutta minä en koskaan anna hänen tulla vanhemmaksi kuin\nyksitoista -- kaksitoistavuotiaaksi, sillä jos sen tekisin, niin\nhän voisi jonakin kauniina päivänä kasvaa ohitseni, ja silloin\nkadottaisin hänet pian kokonaan.\n\n-- Se on totta, nyökkäsi Paul. -- Se se juuri onkin hauskaa\nkuvitteluihmisissä -- he säilyttävät sen iän, jonka itse heille\nannamme. Te ja oma opettajaneitini ja minä itse olemme ainoat ihmiset\nkoko maailmassa, jotka tietävät, että minulla on kuvitteluihmisiä...\nEikö olekin hyvin hauskaa, että me kaikki kolme tunnemme toisemme\nja olemme hyviä ystäviä? Mutta sellaiset kuin me löytävät kai aina\ntoisensa... Isoäiti ei koskaan kuvittele mitään ja uneksii vain\nkissoista ja sylilapsista, ja Mary Joe luulee, että minä olen päästä\nvialla siksi että ikäänkuin elän omia olojani... Lavendel neitihän\nymmärtää... Kertokaa nyt minulle pikku kuvittelupojastanne!\n\n-- Hänellä on siniset silmät ja kihara tukka. Joka aamu hän hiipii\nsisään ja herättää minut suutelolla. Sitten hän leikkii koko päivän\npuutarhassa -- ja minä leikin hänen kanssaan. Olemme piilosilla ja\nhippasilla ja juttelemme kaiun kanssa. Ja minä kerron hänelle satuja.\nJa kun ilta hämärtyy --\n\n-- Minä tiedän, keskeytti Paul innokkaasti. -- Hän tulee istumaan\nteidän viereenne -- kas näin -- sillä jos hän on kaksitoistavuotias,\nniin hän on tietysti liian suuri kiipeämään polvellenne -- mutta\nte kiedotte kuitenkin kätenne hänen ympärilleen ja painatte häntä\nlähellenne ja laskette poskenne hänen päätään vasten -- niin, juuri\nsiten se käy... Voi, Lavendel neitihän _ymmärtää_...\n\nAnna tapasi heidät molemmat istumassa yhdessä, kun hän tuli tuvasta,\nja Lavendel neidin kasvoissa oli jotakin joka sai aikaan, että hänen\noli hyvin vaikea muistuttaa poislähdöstä.\n\n-- Pelkään, että meidän täytyy lähteä, Paul, jos aiomme olla kotona\nennen pimeän tuloa. Lavendel neiti, nyt aion ensi tilassa kutsua itse\nitseäni Kaikurantaan kokonaiseksi viikoksi.\n\n-- Jos tulet viikoksi, niin pidän sinut kaksi viikkoa, uhkasi\nLavendel neiti.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nPRINSSI SAAPUU LUMOTTUUN LINNAAN.\n\n\nKoulun viimeinen päivä tuli ja meni. Vuositutkinto sujui\nerinomaisesti, ja Annan oppilaat selviytyivät mainiosti. Juhlallisten\nlopputoimitusten aikana he antoivat opettajalleen hienoilla\nkorukirjaimilla kirjoitetun adressin ja kirjoitussalkun. Kaikki läsnä\nolevat tytöt ja rouvat itkivät, ja muutamia poikiakin syytettiin\nmyöhemmin \"vetistelemisestä\", vaikka he aina miehekkäästi kielsivät\nsen.\n\nKolme äitiä kulki yhdessä kotiin keskustellen niitä näitä.\n\n-- On sentään sangen ikävää, että Annan täytyy lopettaa, kun lapset\nnäyttävät olevan niin kiintyneitä häneen, sanoi rouva Sloane huoaten.\nMutta hänellä oli tapana huoata silloinkin kun hän oli lausunut\njotain leikillistä. Äkkiä hän muisti velvollisuutensa ja sanoi:\n\n-- Mutta luonnollisesti tiedämme kaikki saavamme erinomaisen\nopettajattaren myöskin ensi vuodeksi.\n\n-- Jane on tekevä velvollisuutensa, sitä en epäile, sanoi Janen äiti\noikaisten hieman niskaansa. -- En luule, että hän tulee tyrkyttämään\nlapsille läheskään niin paljon satuja tai harhailemaan niin usein\nheidän kanssaan pitkin metsiä. Mutta hänen nimensä on tarkastajan\nerikoisluettelossa, ja Newbridgessä ollaan epätoivoisia, kun hän\nlähtee pois.\n\n-- Minua ilahuttaa, että Anna pääsee korkeakouluun, sanoi rouva Bell.\n-- Hän on aina toivonut sitä, ja hänellä tulee olemaan siitä paljon\nhyötyä ja iloa.\n\n-- Enpä juuri tiedä. -- Rouva Andrews oli lujasti, päättänyt olla\nolematta kenenkään kanssa yhtä mieltä tänään. -- Minun nähdäkseni\nAnna ei tarvitse enää enempää kehitystä. Hän menee luultavasti\nnaimisiin Gilbert Blythen kanssa, jos tämän mieltymys häneen\nkestää niin kauan kuin hän on käynyt korkeakoulun läpi, ja mitä\ntaivaan tähden tyttö silloin tekee latinallaan ja kreikallaan? Jos\nkorkeakoulussa opetettaisiin pitämään huolta miehestä, niin voisi\nolla jotain järkeä hänen sinne menemisestään.\n\nRouva Harmon Andrews ei ollut, mikäli Avonlean juorut tiesivät\nkertoa, koskaan oppinut \"pitämään huolta\" omasta miehestään, ja\nseuraus siitä oli, että Andrewsin kotia ei juuri voitu pitää minään\nperheonnen esikuvana.\n\n-- Ja pastori Allanin kutsu Charlottetowniin on nyt esitetty\nkirkkoneuvostolle, sanoi rouva Bell. -- Se merkitsee kai, luulisin,\nsitä, että pian menetämme hänet.\n\n-- He eivät muuta ennen syyskuuta, sanoi rouva Sloane. -- Niin\nniin, se on oleva suuri tappio seurakunnalle -- vaikka minä omalta\nkohdaltani olen aina ollut sitä mieltä, että rouva Allan pukeutuu\naivan liian iloisiin väreihin ollakseen papinrouva. Mutta kukaanhan\nmeistä ei ole virheetön... Paniko kukaan merkille, kuinka siistin\nja hienon näköinen herra Harrison oli tänään? En ole koskaan nähnyt\nsellaista muutosta. Hän käy kirkossa joka sunnuntai ja on myöskin\nantanut osuutensa papin palkkaukseen.\n\n-- Mutta ajatelkaas, kuinka Paul Irving on työntänyt mittaa ja tullut\nsuureksi, sanoi rouva Andrews. -- Hän, joka oli sellainen pikku\npiiperoinen tänne tullessaan! Tuskin tunsin häntä tänään. Hän tulee\nmuistuttamaan suuresti isäänsä ajan oloon.\n\n-- Hän on hyväpäinen poika, sanoi rouva Bell.\n\n-- Onhan se mahdollista, mutta -- rouva Andrews alensi ääntään --\nse ei estä, että hän välistä on hieman hupsu... Eräänä päivänä\nviime viikolla tulee Gracie kotiin ja purkaa ilmoille mitä\nmielettömimmän jutun, jonka Paul on hänelle syöttänyt joistakin\nihmisistä, jotka asuvat muka rannalla... Loruja ja valheita kaikki\ntyyni, luonnollisesti. Sanoin, ettei Gracien pitänyt uskoa niitä, ja\nsilloin hän vastaa, ettei Paulinkaan tarkoitus ollut, että hän niitä\nuskoisi... Nyt minä kysyn: mikä tarkoitus on syöttää viattomalle\nlapselle tuollaisia typeriä juttuja?\n\n-- Anna väittää, että Paulista tulee aikaa voittain nero, sanoi rouva\nSloane.\n\n-- Hyvin mahdollista. Noista amerikkalaisista voi odottaa mitä\nhyvänsä, sanoi rouva Andrews.\n\nRouva Andrewsilla oli \"nero\"-käsitteestä ilmeisesti sellainen\nmielikuva, että se oli läheistä sukua hulluudelle. Pikku Paul raukka\n-- on helppoa joutua sellaiseen huutoon, että on hieman \"päästä\nvialla\".\n\nLuokkahuoneessa istui Anna yksin pöytänsä ääressä, kuten hän oli\nistunut ensimmäisenä koulupäivänä kaksi vuotta sitten, nojaten\nkasvojaan käsiinsä ja katsellen kyynelsilmin kaihoisasti ikkunastaan\nTummaan, päilyvään aallokkoon päin. Hänen oli niin vaikea erota\noppilaistaan, että korkeakouluajatus oli tällä hetkellä kadottanut\nkaiken viehätyksensä. Hän tunsi vielä Annetta Bellin käsivarret\nkaulassaan ja kuuli hänen kuiskaavan kyynelsilmin:\n\n-- _En koskaan_ tule pitämään kenestäkään opettajaneidistä niin\npaljon kuin neiti Shirleystä -- en koskaan, koskaan.\n\nKahden vuoden ajan hän oli tehnyt työtä uskollisesti ja\ntunnollisesti, tehnyt monta erehdystä ja ottanut niistä opikseen.\nHän oli saanut palkkansa. Hän oli opettanut oppilailleen aika paljon\nasioita, mutta hän tunsi, että he olivat opettaneet hänelle paljon\nenemmän -- itsensäarvostelua, tyyntä maltillisuutta, viatonta\nymmärtämystä, joka on tie lasten sydämiin. Ehkei hänen ollut\nonnistunut herättää mitään erinomaista kunnianhimoa oppilaissaan,\nmutta hän oli opettanut heille, enemmän oman herttaisen olemuksensa\nkuin kaikkien viisaitten ja ystävällisten kehoitusten kautta, että\nheidän tulevina vuosina tulisi kulkea Jumalan kasvojen edessä,\nkäyttäytyä kunniallisesti ja rehellisesti ja ystävällisesti jokaista\nkohtaan, kaihtaa kaikkea, joka vivahti epärehellisyyteen, kavaluuteen\nja halpamaisuuteen. He olivat ehkä kaikki tietämättömiä siitä, että\nhe olivat omaksuneet sen tapaisia opetuksia, mutta he tulisivat\npitämään ne mielessään ja seuraamaan niitä kauan sen jälkeen kun he\nolivat unohtaneet Afganistanin pääkaupungin nimen ja Ruusujen sodan\nvuosiluvut.\n\n-- Taas on päättynyt eräs ajanjakso elämästäni, sanoi Anna\nääneen sulkien kirjoituspulpettinsa. Tunne oli oikeastaan hyvin\nsurumielinen, mutta \"päättyneeseen ajanjaksoon\" liittyvä runollinen\najatus tuotti hänelle hieman lohdutusta.\n\nHeti loman alussa Anna vietti pari viikkoa Kaikurannassa, mikä tuotti\nsuurta iloa kaikille, joita asia lähemmin koski.\n\nHän otti Lavendel neidin mukaansa kaupunkimatkalle \"tehdäkseen\nostoksia\" ja houkutteli hänen ostamaan itselleen uuden musliinipuvun.\nSitten saatiin miellyttävän jännittävää ajan kulua sen leikkaamisessa\nja ompelemisessa, jolloin onnellinen Charlotta Neljäs sai harsia ja\nlakaista pois kaikki tilkut, jotka putosivat lattialle. Lavendel\nneiti oli ennen valittanut, että hän oli menettänyt mielenkiinnon\nkaikkeen, mutta uusi puku loihti uuden loisteen hänen silmiinsä.\n\n-- Mikä turhamainen ja hupsu ihminen minä olenkaan! huokasi hän.\n-- Minua oikein hävettää, että uusi puku -- olipa se vaikka\nlemmikinkukallista musliiniakin -- voi minua niin ilahuttaa, kun hyvä\nomatunto ja tavattoman runsas avustus pakanalähetykselle eivät ole\nvoineet mitään.\n\nVierailuaikansa puolivälissä meni Anna päiväksi kotiin Vihervaaralle\nparsiakseen kaksoisten sukat ja ratkaistakseen osan niistä\nkysymyksistä, joita tiedonhaluinen Davy oli koonnut varastoon.\nIllalla hän meni rantatietä alas tervehtimään Paul Irvingiä. Kun hän\nkulki rouva Irvingin vierashuoneen matalan, neliskulmaisen ikkunan\nohi, hän näki vilauksen Paulista, joka istui jonkun polvella. Mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän tuli lentäen eteiseen.\n\n-- Oi, neiti Shirley, huusi hän, suunniltaan ilosta, ette ikinä voi\narvata, mitä on tapahtunut! Jotain niin suunnattoman hauskaa! Isä on\ntullut -- ajatelkaahan! Minun isäni on täällä! Tulkaa heti sisään!\nIsä, tämä on minun oma herttainen opettajaneitini! Isähän tietää!\n\nStephen Irving lähestyi hymyillen tervehtiäkseen Annaa. Hän oli pitkä\nja komea keski-ikäinen mies, jolla oli raudanharmaat hiukset, syvällä\nloistavat, tummansiniset silmät, ja kauniit, voimakaspiirteiset\nkasvot, leveällä otsalla raskasmielinen ilme. Aivan sellaiset\nkasvot, jotka sopivat romaanisankarille, ajatteli Anna värähtäen\nsanomattomasta mielihyvästä. Olisihan sangen kiusallista tavata joku,\njonka pitäisi olla sankari, ja huomata, että hän on kaljupäinen ja\nkumaraselkäinen tai jotenkin muuten vailla miehistä kauneutta...\nAnnasta olisi ollut kauheata, jos Lavendel neidin hellien\nnuoruudenmuistojen esine olisi tässä suhteessa tuottanut pettymyksen.\n\n-- Vai niin, tässä on pikku poikaseni \"oma herttainen opettajaneiti\",\njosta olen kuullut niin paljon puhuttavan, sanoi herra Irving ja\npudisti sydämellisesti hänen kättään. -- Paulin kirjeet ovat olleet\nniin täynnä teistä, neiti Shirley, että minä jo tunnen ikäänkuin\nolevani tuttu teidän kanssanne. Tahdon kiittää teitä siitä, mitä\nolette tehnyt Paulille. Luulen, että teidän vaikutuksenne on ollut\njuuri sitä laatua, jonka tarpeessa hän on ollut. Äitini on parhaita,\nsydämellisimpiä naisia, mitä on olemassa, mutta hänen hieman kuivahko\nja raitis käytännöllinen järkensä ei voi aina ymmärtää pikku\npoikaseni tapaisen olennon katsantotapaa... Te olette korvannut\nsen, mitä häneltä puuttuu. Meidän kesken sanottuna, luulen, että\nPaulin kasvatus näinä molempina viime vuosina on ollut niin lähellä\nihannetta kuin äidittömälle pojalle on mahdollista.\n\nUseimmista ihmisistä on miellyttävää saada tunnustusta. Herra\nIrvingin ylistävien sanojen aikana Annan hienohipiäisille poskille\nvalahti mitä kaunein puna, ja tämä väsynyt, työteliään elämän\ntuottamien velvollisuuksien rasittama suurkaupungin mies katsoi\nhäneen ja ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt viehättävämpää\nolentoa kuin tämä pikku \"opettajaneiti\" täällä maansydämessä\npunaisine hiuksineen ja ihmeellisine silmineen.\n\nPaul istui heidän välillään, ihastuneena ja onnellisena.\n\n-- Minulla ei ollut aavistustakaan, että isä tulisi, sanoi hän\nsäteilevin kasvoin. -- Ei edes isoäiti tiennyt siitä. Yleensä --\nPaul ravisti miettiväisesti ruskeita kiharoitaan -- en pidä\nyllätyksistä. Silloin menettää kaiken sen hauskuuden, mikä liittyy\nodotukseen ja iloitsemiseen edeltäkäsin... Mutta tämä oli tietysti\njoka tapauksessa hirveän hauskaa. Isä tuli eilen illalla, kun minä\nolin jo mennyt levolle. Ja kun isoäiti ja Mary Joe olivat päässeet\npahimmasta hämmästyksestään, tulivat hän ja isoäiti vinttikamariin\nminua katsomaan, mutta heidän tarkoituksensa ei ollut herättää\nminua ennenkuin aamulla, mutta minäpä heräsin aivan virkuksi, minä,\nnähdessäni isän! Neiti ei voi _ajatella_, kuinka minä loikkasin ylös\nvuoteesta!\n\n-- Ja kuinka hän rutisti isäänsä kuin oikea karhunpoikanen, sanoi\nherra Irving, laskien hyväillen kätensä poikansa olalle. -- Tuskin\ntunsin poikaani -- hän on tullut niin suureksi ja ruskeaksi ja\ntukevaksi.\n\n-- En tiedä, kumpi iloitsi enemmän isän näkemisestä, isoäiti vaiko\nminä, jatkoi Paul. -- Isoäiti on seisonut keittiössä koko päivän\nja laittanut isän lempiruokia, paistanut silliä sipulissa ja\nsilavapannukakkua... Hän ei uskaltanut uskoa niitä Mary Joelle, sanoi\nhän. Se on _hänen_ tapansa osoittaa, kuinka iloinen hän on. _Minusta_\non mieluisempaa istua vain puhelemassa isän kanssa. Mutta nyt neidin\ntäytyy suoda anteeksi, että minun täytyy poistua hetkiseksi. Haen\nlehmät Mary Joelle. Se kuuluu jokapäiväisiin velvollisuuksiini.\n\nKun Paul oli livistänyt tiehensä täyttämään \"jokapäiväistä\nvelvollisuuttaan\", istui herra Irving keskustellen Annan kanssa\nmonenlaisista asioista. Mutta Anna tunsi, että hän koko ajan ajatteli\njotain muuta, joka oli kaiken takana. Miten olikaan, sukelsi se\nkuitenkin lopulta pinnalle.\n\n-- Viime kirjeessään Paul kertoi, että hän oli saanut käydä teidän\nkanssanne tervehtimässä... erästä vanhaa hyvää ystävääni -- neiti\nLewisiä Kaikurannassa Graftonin luona. Oletteko hänen kanssaan hyvä\ntuttu?\n\n-- Olen toki, hän on hyvin hyvä ystäväni, sanoi Anna, ja tuosta\nyksinkertaisesta vastauksesta ei voinut saada aavistustakaan siitä,\nettä hänen pikku sydämensä alkoi takoa aivan mielettömästi. Annalle\ntuli aivan äkkiä sellainen \"tunne\", että jotain hyvin romanttista oli\ntekeillä.\n\nHerra Irving nousi ja meni ikkunan luokse, johon hän asettui\nkatselemaan suurta, vihertävää, kuohuvaa merta, jonka yllä levoton\ntuuli kohisi. Muutaman silmänräpäyksen ajan oli äänetöntä pienessä,\ntummaseinäisessä huoneessa. Sitten Paulin isä kääntyi ja katsoi Annan\nosaaottaviin kasvoihin, hymyillen puolittain hellästi ja puolittain\nhämillään.\n\n-- Tuumin tässä juuri, kuinka paljon te tiedätte, sanoi hän.\n\n-- Tiedän kaiken, vastasi Anna heti. -- Ymmärrättehän, Lavendel neiti\nja minä olemme oikein hyviä ystäviä... Tuollaisia arkaluontoisia\nasioita ei hän tosiaankaan kertoisi kenelle tahansa. Hän ja minä\nolemme sukulaissieluja...\n\n-- Niin, varmaan olettekin... Ja nyt minä aion pyytää teiltä suurta\npalvelusta. Menisin mielelläni tervehtimään Lavendel neitiä, jos hän\nnimittäin tahtoo ottaa minut vastaan... Tahdotteko kysyä häneltä,\nsaanko tulla?\n\n_Tahtoiko_ hän? Tottahan toki!... Tämähän oli kai romanttista, jos\nmikään, niin kaunista ja liikuttavaa, että olisi haluttanut tehdä\nruno siitä kaikesta... Hieman myöhästynyttä se oli, aivan kuin ruusu,\njoka kukkii lokakuussa, vaikka sen oikeastaan olisi pitänyt kukkia\nkesäkuussa... Mutta ruusu se oli kuitenkin, pelkkää suloa ja tuoksua,\njoskaan sillä ei ollut kevään värikylläistä kauneutta.\n\nKoskaan ei Anna ollut keveämmin askelin mennyt suorittamaan mitään\ntehtävää kuin kulkiessaan seuraavana aamuna pyökkimetsän läpi\nGraftoniin. Hän tapasi Lavendel neidin puutarhassa. Anna tunsi\nitsensä kauhean kiihtyneeksi -- hänen kätensä kävivät kylmiksi ja\nhänen äänensä vapisi.\n\n-- Lavendel neiti, minulla on teille jotain kerrottavaa -- jotain\nhyvin tärkeätä. Voitteko arvata, mitä se on?\n\nAnna ei koskaan olisi uskonut, että Lavendel neiti voisi arvata...\nMutta Lavendel neidin kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, ja hän sanoi\ntyynellä ja hiljaisella äänellä, joka oli kadottanut kokonaan\ntavallisen leikillisen ja veitikkamaisen sävynsä:\n\n-- Stephen Irving on täällä?\n\n-- Kuinka voitte tietää sen? Kuka on kertonut sen teille? huudahti\nAnna pettyneenä ja pahoillaan siitä, että hänen edelleen oli\nennätetty.\n\n-- Ei kukaan! Ymmärsin, että asia oli niin -- sinun puhumista vastasi.\n\n-- Hän tahtoo tulla tervehtimään teitä, sanoi Anna. -- Saanko viedä\nhänelle sellaiset terveiset, että hän saa tulla?\n\n-- Saat kyllä, sanoi Lavendel neiti, joka oli kokonaan kadottanut\ntasapainonsa. -- Miksipä hän ei saisi? Hänhän tulee vain tavallisena\nvanhana ystävänä.\n\nAnnalla oli tosin omat ajatuksensa siitä, kun hän kiiruhti sisään\nkirjoittaakseen pienen kirjeen Lavendel neidin kirjoituspöydän\nääressä.\n\n-- Oi, on hurmaavaa elää ikäänkuin satukirjassa, ajatteli hän\niloisesti. -- Nyt kaikki tulee selviämään -- niinhän _täytyy_\nluonnollisesti käydä -- ja Paul saa äidin, josta hän voi oikein\npitää, ja kaikki tulevat onnellisiksi. Mutta herra Irving tulee\nottamaan Lavendel neidin mukaansa -- ja kuinka sitten pikku\nKaikurannan käy, olisi hauska tietää... Asialla on siis kaksi puolta\n-- niinhän on melkein kaikella tässä maailmassa...\n\nTärkeä kirje kirjoitettiin, ja Anna kantoi sen omin käsin Graftonin\npostikonttoriin, jossa hän haki kirjeenkantajan käsiinsä ja pyysi\ntämän ensi tilassa toimittamaan lähetyksen Avonleaan.\n\n-- Se on _hyvin_ tärkeä, takoi Anna huolissaan hänen päähänsä.\n\nKirjeenkantaja oli kärtyisä vanha ukko, sangen vähän sopiva\nrakkaudensanansaattajaksi, eikä Anna ollut aivan varma siitä, että\nhän oli luotettava. Mutta hän lupasi koettavansa muistaa, ja siihen\nAnna sai tyytyä.\n\nCharlotta Neljäs tunsi, että jotain salaperäistä oli ilmassa\ntänä iltana -- jokin salaisuus, jota, merkillistä kyllä, ei oltu\nuskottu hänelle. Lavendel neiti harhaili ympäri puutarhaa ja näytti\nhajamieliseltä. Annakin näytti olevan levottoman hengen vaivaama ja\nmaleksi tarkoituksettomasti milloin sinne, milloin tänne. Charlotta\nNeljäs sieti tätä niin kauan kuin hänen kovan koetuksen alainen\nkärsivällisyytensä kesti, mutta se loppui, kun Anna kolmannen kerran\nteki matkan keittiön ympäri. Silloin asettui Charlotta hänen eteensä\nja nytkäytti harmistuneena taivaansinisten nauharuusukkeitten\nkoristamaa niskaansa.\n\n-- Tietääkö neiti, sanoi hän, näkyy aivan selvästi, että teillä ja\nminun neidilläni on yhteinen salaisuus, ja suokaa anteeksi minun\nrohkeapuheisuuteni, neiti, mutta minun mielestäni teette hyvin\nepäystävällisesti, kun ette kerro sitä minulle, kun sentään olemme\nolleet niin hyvää pataa kaikki kolme.\n\n-- Charlotta kultaseni, olisin kertonut sinulle kaiken, jos se\nolisi ollut _minun_ salaisuuteni -- mutta se on Lavendel neidin,\nymmärräthän. Sanon sinulle kuitenkin näin paljon -- mutta ellei siitä\ntule mitään, niin et saa hiiskua sanaakaan yhdellekään elävälle\nsielulle!... No niin, Florestan prinssi tulee tänä iltana! Hän\ntuli oikeastaan jo kauan sitten, mutta eräänä mielettömänä hetkenä\nhän meni taas matkoihinsa ja harhaili maita mantereita ja unohti\ntaidon, miten löytää takaisin lumottuun linnaan vievälle pikku\npolulle, linnaan, jossa prinsessa itki ja ikävöi häntä lämpimässä,\nuskollisessa pikku sydämessään... Mutta viimein hän _muisti_, ja\nprinsessa odottaa yhä -- sillä ei kellään muulla kuin hänen omalla\nrakastetulla prinssillään ollut voimaa viedä häntä pois...\n\n-- Oi, eikö neiti voi puhua niin, että toinenkin ymmärtäisi? huokasi\nhämmästynyt Charlotta.\n\nAnna nauroi.\n\n-- No niin, selvin sanoin lausuttuna: eräs Lavendel neidin vanha hyvä\nystävä tulee tervehtimään häntä tänä iltana.\n\n-- Onko se sama, joka hakkaili häntä ennen vanhaan? kysyi\nsuorasukainen Charlotta.\n\n-- Niin, luulisin, että tarkoitamme samaa henkilöä, sanoi Anna hyvin\nvakavasti. -- Hän on Paulin isä -- herra Stephen Irving. Ja taivas\ntietää, kuinka sitten käy, mutta toivokaamme parasta, Charlotta.\n\n-- Kunpa hän sentään tahtoisi viettää häitä Lavendel neidin kanssa!\nsanoi Charlotta onnellisen näköisenä. -- Muutamat naiset ovat kaiketi\nalunpitäen määrätyt olemaan naimattomia, ja heihin minä varmaankin\nkuulun, pelkään minä, neiti Shirley, sillä minulla, nähkääs, on niin\nvähän kärsivällisyyttä miehiin nähden... Mutta Lavendel neiti, hän\non toista maata. Ja minä olen juuri kulkenut ja tuskitellut, että\nmikä maailmassa hänelle tulee neuvoksi, kun minä olen tullut niin\nsuureksi, että on pakko lähteä Bostoniin... Meillä ei ole kotona enää\nuseampia tyttöjä, ja kuinka käy, jos hän saa tänne vieraan tytön,\njoka nauraa hänelle, kun hän _kuvittelee_, ja jättää kaiken sikin\nsokin, eikä halua saada nimekseen Charlotta Viides. Hän voisi kyllä\nsaada jonkun, jolla ei olisi niin kovaa onnea kuin minulla astioitten\nsärkemisessä -- mutta totisesti hän ei voi saada ketään, joka pitää\nhänestä enemmän...\n\nJa uskollinen pikku Charlotta pyyhkäisi nenäänsä kädellään ja\nkumartui kiireesti avatakseen uuninluukun.\n\nTeen juonti kului tavalliseen tapaan iltapäivällä Kaikurannassa,\nmutta ei kellään ollut juuri lainkaan ruokahalua.\n\nTeetä juotuaan Lavendel neiti meni huoneeseensa ja pukeutui uuteen\nlemmikinkukalliseen musliinipukuunsa, ja Anna kampasi hänen tukkansa.\nMolemmat olivat kauheassa jännityksessä, mutta Lavendel neiti oli\nolevinaan hyvin tyyni ja välinpitämätön.\n\n-- Minun täytyy todellakin korjata tuo uutimen repeämä huomenna,\nsanoi hän katsahtaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut ainoa tärkeä\nja merkityksellinen asia tällä hetkellä. -- Nuo uutimet eivät\nmielestäni ole olleet erikoisen kestäviä, kun ajattelee, kuinka\npaljon annoin niistä... No siunaa ja varjele -- eikös Charlotta\nolekin taas unohtanut pyyhkiä pölyä käsipuulta! Annanpa hänelle kelpo\nläksytyksen, sen hän saa nähdä...\n\nAnna istui eteisen portailla, kun Stephen Irving tuli käytävää pitkin\nja meni puutarhaan.\n\n-- Tämä on ainoa paikka, jossa aika pysyy paikallaan, sanoi hän\nkatsellen liikutettuna ympärilleen. -- Mikään ei ole muuttunut tässä\npuutarhassa tai tuvassa sitten kun olin täällä kaksikymmentäviisi\nvuotta sitten. Siitä johtuu, että tunnen itseni jälleen nuoreksi.\n\n-- Tiedättehän kyllä, että aika pysyy paikallaan lumotussa linnassa,\nsanoi Anna vakavasti. -- Vasta sitten kun prinssi saapuu, alkaa\ntapahtua jotain.\n\nHerra Irving hymyili hieman surumielisesti hänen ylöspäinkäännetyille\nkasvoilleen, jotka hehkuivat nuoruutta ja toivoa.\n\n-- Välistä prinssi tulee liian myöhään, sanoi hän.\n\nMutta hän ei pyytänyt Annaa \"puhumaan muitten ihmisten tavoin\"... Hän\n_ymmärsi_, hän -- kuten kaikki sukulaissielut...\n\n-- Ah ei, ei siinä tapauksessa, että hän on oikea prinssi, joka\ntulee oikean prinsessan luo, sanoi Anna pudistaen hyvin varmasti\npunaisenruskeata päätään ja avaten vierashuoneen oven.\n\nKun vieras oli mennyt sisään, sulki hän sen huolellisesti hänen\njälkeensä ja kääntyi Charlotta Neljännen puoleen, joka oli tullut\neteiseen ja silmät pullollaan päässä oli ilmielävän uteliaisuuden\nkuva.\n\n-- Oh, herttaisin neiti Shirley, kuiskasi hän, katsoen keittiön\nikkunasta, ja ajatelkaas, miten _hieno_ hän on... Ja aivan sopivassa\niässä minun neidilleni... Sanokaa, neiti pieni, olisiko teidän\nmielestänne kovin väärin kuunnella oven takaa?\n\n-- Olisi kyllä, aivan kauhean väärin, sanoi Anna hyvin pontevasti.\n-- Tule nyt vain minun mukaani, niin menemme pois kiusauksen\nulottuvilta. Mars matkaan, Charlotta pieni!\n\n-- En voi tehdä mitään, ja käy niin pitkäksi vain kuljeksia ja\nodottaa, huokasi Charlotta. -- Ajatelkaas, neiti, jos ei hän\nkuitenkaan kosi! Ei voi koskaan olla varma miesten suhteen -- ei\nkoskaan tiedä, mitä heillä on mielessä... Vanhin sisareni, se joka\nalunpitäen oli Charlotta nimeltään, hän luuli kerran olevansa\nkihloissa tuollaisen helmen kanssa. Mutta sitten kävikin ilmi, ettei\nmiehellä ollut ollut lainkaan sellaisia aikeita, ja silloin hän\nsanoi, ettei hän enää koskaan usko miehen sanoja... Olen kuullut\nkerrottavan toisenkin tapauksen -- eräs mies luuli olevansa hurjasti\nrakastunut erääseen tyttöön, ja kun sitten kaikki kävi ympäri, niin\nolikin hän koko ajan halunnut tämän _sisarta_... Mitä neiti arvelee?\nKun suuri ja väkevä mies ei tiedä, mitä hän tahtoo, kuinka silloin\ntyttö pahanen sen tietäisi?\n\n-- Menemme keittiöön kiilloittamaan hopealusikoita, ehdotti Anna.\n-- Se on työtä, joka ei onneksi vaadi ajatusta -- sillä ajatella en\nlainkaan voi tänä iltana. Ja niin saamme ajan kulumaan.\n\nKului tunti. Silloin, juuri kun Anna laski kädestään viimeisen\nkiiltävän lusikan, kuulivat he suuren eteisen oven sulkeutuvan.\nMolemmat etsivät aivan säikähtyneinä lohdutusta toistensa silmistä.\n\n-- Niin, jos hän menee nyt, huohotti Charlotta, jos hän menee nyt,\nnäin varhain -- niin on kaikki mennyt myttyyn eikä koskaan tule\nhyväksi...\n\nHe lensivät ikkunaan. Herra Irving ei ilmeisesti lainkaan aikonut\nlähteä. Hän ja Lavendel neiti kulkivat hitaasti keskikäytävää pitkin\nkivipenkkiä kohti.\n\n-- Näkeekö neiti, näkeekö neiti -- hän on pannut käsivartensa\nLavendel neidin vyötäisille! kuiskasi Charlotta Neljäs autuaan\nihastuksen vallassa. -- Hänen on täytynyt kosia häntä, muuten ei\nLavendel neiti _koskaan_ sallisi hänen tehdä noin...\n\nAnna otti Charlottaa itseään tanakasta ja lyhyestä vyötäröstä ja\ntanssi hänen kerällään ympäri keittiötä, kunnes molemmat hengästyivät.\n\n-- Oi, Charlotta, huusi hän ihastuksissaan, en tiedä koskaan ennen\nomanneeni mitään ennustajalahjoja, mutta nyt ennustan!... Täällä\nKaikurannassa tulee olemaan häät, ennenkuin vaahteroiden lehdet ovat\nehtineet punertua. Puhunko niin että toinenkin tajuaa, mitä tarkoitan?\n\n-- Tottahan toki, sanoi Charlotta. -- Mitä häät ovat, se kyllä\ntiedetään... Äsken neiti vain puhui niin sekavasti. Mitä nyt -- neiti\nitkee? Miksi?\n\n-- Ah, siksi, että tämä on niin hurmaavan kaunista -- aivan kuin\nhauskasta kirjasta otettua -- niin romanttista -- ja surunvoittoista,\nsanoi Anna ja räpäytti kyyneleet pois silmistään. -- Kaikki tyyni on\nniin suunnattoman ihanaa -- ja kuitenkaan se ei ole vapaa surusta ja\nalakuloisuudesta...\n\n-- On selvää, että on aina _uhkarohkeata_ mennä naimisiin, myönsi\nCharlotta, mutta kun kaikki käy ympäri, neiti -- pahempaakin voi\nsattua kuin miehen saaminen.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nRUNOUTTA JA PROOSAA.\n\n\nSeuraavan kuukauden ajan Anna eli elämää, josta olisi voinut sanoa\n-- ainakin Avonlean olosuhteisiin nähden -- että se oli elämää\nmielenkiintoisten tapausten pyörteessä. Vaatimattomilla varusteluilla\nhänen omaa matkaansa varten Redmondin korkeakouluun oli vähäpätöinen\nmerkitys. Mutta Lavendel neidin piti mennä naimisiin, ja Kaikuranta\noli loputtomien neuvottelujen ja keskustelujen ja pohtimisten\nnäyttämönä, joissa myöskin Charlotta Neljäs antoi hyvin harkittuja\nviittailuja ja neuvoja, sillä välin kuin hän vietti päivänsä\nihastuksen ja hämmästyksen sekaisissa tunnelmissa.\n\nSitten tuli ompelijatar, ja saatiin kokea samalla kertaa sekä\nsitä huvia että ikävyyttä, minkä tuo mukanaan \"vastuu\" kankaitten\nvalitsemisesta ja mallien etsimisestä muotilehdistä ja moninaisten\nkoettelujen tarkastamisesta. Anna ja Diana viettivät puolet aikaansa\nKaikurannassa, ja oli öitä, jolloin Anna ei voinut nukkua, niin\nkiihkeästi hän pohti maatessaan, oliko hän tehnyt oikein neuvoessaan\nLavendel neidille uudenaikaista tummansinipunervaa ennemmin kuin\nmerensinistä matkapuvuksi, ja kehoittaessaan häntä laittamaan uuden\nharmaan silkkileningin \"yksimittaiseksi\".\n\nKaikki, jotka olivat mielenkiinnolla ajatelleet Lavendel neidin\nkohtaloita, olivat hyvin onnellisia. Paul Irving syöksyi\nVihervaaralle, niin pian kuin hänen isänsä oli kertonut hänelle\nuutisen, puhuakseen asiasta Annan kanssa.\n\n-- Minä tiesin kyllä, minä, sanoi hän ylpeästi, että voisin luottaa\nsiihen, että isä valitsisi minulle herttaisen uuden äidin. On hyvin\nhauskaa omata isä, johon voi luottaa, neiti.\n\nPidän niin kauhean paljon Lavendel tädistä. Myöskin isoäiti on\ntyytyväinen -- hän sanoo olevansa iloinen siitä, että isä tällä\nkertaa on pysynyt kotiseudullaan, sillä se on kuitenkin varminta...\nRouva Lynde sanoo, että hän on hyvin tyytyväinen tähän naimiskauppaan\nja toivoo, että Lavendel täti antaa päähänpistojensa mennä\ntipotiehensä ja tulee muitten ihmisten kaltaiseksi nyt kun hän\nmenee naimisiin... Mitä päähänpistot ovat? Minä ainakaan en tahdo\nhänen tulevan muitten ihmisten kaltaiseksi. Tavallisia ihmisiä on\nennestäänkin niin paljon... _Neitihän_ ymmärtää...\n\nMyöskin Charlotta Neljäs antoi suuren tyytyväisyytensä päästä\nvapaasti ilmoille.\n\n-- Oi neiti, kuinka hyvin kaikki on käynyt! Kun herra Irving ja minun\nneitini tulevat takaisin kotiin häämatkaltaan, asettuvat he Bostoniin\nasumaan, ja minä saan paikan siellä heidän luonaan... Minähän olen\nvasta viisitoistavuotias ja siskot eivät saaneet lähteä ennenkuin he\nolivat täyttäneet kuusitoista! Oi, miten verraton olento herra Irving\non! Hän jumaloi maata, jota neitini polkee, ja kuka uskoisi, välistä\nminusta tuntuu oikein omituiselta, kun katselen hänen silmiensä\nilmettä hänen kiinnittäessään katseensa Lavendel neitiin. Sitä on\nmahdoton kuvata, tiedättekö, neiti... Olen kauhean iloinen siitä,\nettä he ovat niin rakastuneita toisiinsa. Kuuluuhan se asiaan, joka\ntapauksessa!... Vaikka muutamat ihmiset näyttävät tulevan mainiosti\ntoimeen ilman sitä. Minulla on täti, joka on ollut naimisissa kolme\nkertaa ja hän on kertonut, että hän meni ensimmäisen kerran naimisiin\nrakkaudesta, mutta molemmat muut kerrat kurjan mammonan vuoksi, ja\nhän on ollut hyvin onnellinen kaikkien kolmen miehen kanssa, paitsi\nlaskiessaan heidät hautaan, tietenkin... Mutta olihan se sentään\nhyvin uhkarohkeata, eikö niin neidinkin mielestä? --\n\n-- Oi, miten tämä kaikki on romanttista, sanoi Anna Marillalle\nsamana iltana. -- Jos minä nyt en olisi kulkenut harhaan tuona\npäivänä, jona aioimme mennä Kimballille, en olisi koskaan tutustunut\nLavendel neitiin, ja ellen olisi tavannut häntä, en olisi koskaan\nvoinut ottaa Paulia mukaani sinne... Ja silloin hän ei olisi koskaan\nvoinut kirjoittaa isälleen, että hän oli käynyt Lavendel neidin\nluona, juuri kun herra Irving oli aikeissa matkustaa tiehensä San\nFranciscoon. Herra Irving on sanonut, että heti kun hän sai kirjeen,\npäätti hän lähettää yhtiökumppaninsa San Franciscoon ja matkustaa\nitse tänne sen sijasta. Hän ei ollut kuullut Lavendel neidistä mitään\nviiteentoista vuoteen. Viimeiseksi hän oli kuullut huhun, että hän\naikoi mennä naimisiin, ja niin hän luuli käyneenkin, ja sen jäljestä\nhän oli lakannut tiedustelemasta keneltäkään ihmiseltä hänen olojaan.\nAjattelehan, mikä hyvä loppu kaikelle on tullut! Rouva Lynde sanoo\ntietenkin aina, että mitä on tapahtuva se tapahtuu, mutta minusta on\nkuitenkin hauska kuvitella olleensa kohtalon välikappaleena... Ja\nhirveän romanttista -- sitähän ei voi kieltää tämän olevan!\n\n-- Niin _sinä_ ajattelet, mutta minä en todellakaan tajua, mitä\nromanttista siinä on, sanoi Marilla aivan kuivasti.\n\nMarillan käsittämätön mielipide oli, että Anna teki liian suuren\nnumeron koko tuosta naimisjutusta ja että hänellä oli yllin kyllin\ntyötä kotona varustelussaan itseään korkeakouluun pujahtamatta\nmelkein joka päivä Kaikurantaan auttamaan Lavendel neitiä.\n\n-- Ensiksikin kaksi nuorta ihmistä joutuu epäsopuun, eikä kumpikaan\ntahdo ottaa ensimmäistä askelta saadakseen kaiken taas selväksi.\nSitten Stephen Irving menee Yhdysvaltoihin, ja jonkun ajan kuluttua\nhän menee siellä naimisiin eikä hänellä ole kerrassaan mitään hätää,\nmikäli minä voin käsittää... Sitten hänen vaimonsa kuolee, ja kun\npahin suruaika on ohi, niin pälkähtää hänen päähänsä mennä kotiin\nkatsomaan, miten hänen vanha lemmittynsä jaksaa. Sillä välin tämä\non elänyt naimattomana, luultavasti siksi, että hän on ollut turhan\nvaativainen ja pitänyt jumala paratkoon liian vähäpätöisinä niitä,\njotka mahdollisesti olivat ilmoittautuneet... Niin tapaa herrasväki\nuudelleen toisensa ja päättää mennä naimisiin -- parempi myöhäänkin\nkuin ei milloinkaan. Mitä romantiikkaa tässä on?\n\n-- Ei kerrassaan, kun sinä esität asian tuolla tavoin, sanoi Anna\nvalittavalla äänellä. -- Tuo on todellakin silkkaa proosaa... Mutta\nse muuttuu aivan toiseksi, jos -- niin, nyt minun täytyy käyttää\nkuvannollista kieltä, sitä ei voi auttaa, Marilla -- sitä katsotaan\nrunouden kuvastimessa... Ja onhan se toki paljon hauskempaa!\n\nAnna oli jälleen tointunut kylmän vesisuihkun jälkeen; hänen silmänsä\nloistivat, ja puna oli kohonnut hänen poskilleen.\n\nMarilla katsoi säteileviin nuoriin kasvoihin ja pidätti ivallisen\nhuomautuksen, joka pyöri hänen kielellään. Ehkäpä hänen mieleensä\nvälähti hämärä tietoisuus siitä, että tuollainen \"runouden kuvastin\"\nvoisi joskus olla oikein hyvä olemassa. Olisihan varmaankin,\nkun kaikki käy ympäri, sangen onnellinen kyky voida katsella\narkipäiväistä maailmaamme sellaisen välineen avulla, joka ympäröisi\nasiat ja olot ilon ja raikkauden hohteella, joka on näkymätön\nsellaisille proosallisille olennoille kuin hän itse ja Charlotta\nNeljäs.\n\n-- Koska häät ovat? kysyi hän hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen.\n\n-- Elokuun viimeisenä keskiviikkona. Heidät vihitään puutarhassa\nkuusamamajassa -- juuri siinä paikassa, jossa herra Irving kosi häntä\nkaksikymmentäviisi vuotta sitten.\n\nMarilla, se _on_ romanttista, vaikkapa esittää sen proosallisellakin\nkielellä. Ketään muita ei kutsuta, paitsi rouva Irving ja Paul\nja Gilbert ja Diana ja minä ja Lavendel neidin serkut. Ja kuuden\njunalla he lähtevät häämatkalle Etelämeren rannikolle. Kun he\ntulevat takaisin syksyllä, muuttavat Paul ja Charlotta Bostoniin ja\njäävät heidän luokseen. Mutta Kaikuranta jätetään aivan entiselleen\n-- vaikka he tietysti myyvät kanat ja lehmät ja naulaavat laudat\nikkunoitten eteen -- ja joka kesäksi he tulevat sinne asumaan. Se\non hyvin hauskaa. Olisin surrut Redmondissa talvella, jos minun\nolisi täytynyt kuvitella herttaista pikku Kaikurantaa autiona ja\nhyljättynä, huoneet tyhjinä -- tai, mikä on vielä pahempi, vieraitten\nihmisten asumana. Mutta nyt uskallan kuvitella sitä, aivan sellaisena\nkuin olen tottunut sen näkemään -- se odottaa niin tyytyväisenä ja\nhiljaisena kesää, joka tuo mukanaan taas elämää ja liikettä ja naurua. --\n\nAnnan pienessä maailmassa oli vielä enemmänkin romantiikkaa kuin\nkahden rakastavaisen jälleen yhtyminen Kaikurannassa. Se osui Annan\ntielle äkkiarvaamatta, kun hän kulki Mäntymäelle metsäpolkua pitkin\nja sen vuoksi astui suoraan Barryn puutarhaan.\n\nDiana Barry ja Fred Wright seisoivat yhdessä tuuhean piilipuun alla.\nDiana nojautui sen harmaata runkoa vasten, silmäripset painautuneina\nkovasti punottavia poskia vasten Hänen toinen kätensä oli Fredin\nkädessä, joka seisoi kasvot kumartuneina hänen ylitseen ja sopersi\njotain hyvin matalalla ja vakavalla äänellä. Maailmassa ei ollut\nketään muita ihmisiä paitsi he itse tänä lumoavana hetkenä, niin\nettei kumpikaan heistä nähnyt Annaa, joka silmänräpäyksessä käsitti\ntilanteen ja kääntyi ympäri samalla kertaa sekä hämmästyneenä\nettä hämillään ja hiipi äänettömästi takaisin männikköön. Hän ei\npysähtynyt ennenkuin omassa huoneessaan, jossa hän hengästyneenä\nistuutui ikkunan ääreen ja koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan.\n\n-- Diana ja Fred rakastavat toisiaan! huudahti hän. -- Oi miten\nhirveän vanhalta ja täyskasvuiselta se tuntuu! En tosiaankaan olisi\nuskonut sitä Dianasta...\n\nAnnalla oli viime aikoina ollut epäilyksensä siitä, että Diana oli\npettänyt perin nuorekkaitten unelmiensa miesihanteen, joka oli synkkä\nja surumielinen ja jolla oli leimuavat tummat silmät. Sen lisäksi\ntuli nyt hänen omien aistimiensa todistus, jota hän ei juuri voinut\nepäillä, mutta huolimatta edellä käyneistä \"aavistuksista\", oli\nkeksintö hänelle kuitenkin täydellinen yllätys. Tämän lisäksi tuli\nvielä ihmeellinen yksinäisyyden ja orpouden tunne -- oli kuin Diana\nolisi mennyt ennen häntä uuteen maailmaan, lyönyt portin kiinni\ntakanaan ja jättänyt Annan ulkopuolelle.\n\n-- Oh, miten paljon täällä tapahtuu ja sattuu -- minua miltei\npeloittaa, ajatteli Anna mieli apeana. -- Ja minä pelkään, ettei\nDianan ja minun välinen suhde tästä lähtien enää voi olla aivan\nsama kuin ennen... Tämän jälkeen en kaiketi voi kertoa kaikkia\nsalaisuuksiani hänelle -- entäpä hän menisi ja lörpöttelisi niistä\nFredille!... Ja _mitä_ hän voi nähdä Fredissä? Hän on hyvin hauska ja\nkiltti poika, mutta hän on kuitenkin vain Fred Wright.\n\nTämä kysymys se aina antaa ihmisille pään vaivaa -- mitä se ja\nse näkee siinä ja siinä? Mutta itse asiassa on kylläkin hyvin\nonnellista, että kullakin on oma makunsa, sillä jos kaikki\npitäisivät samanlaisesta -- niin, silloinhan kävisi, kuten vanha\nintiaanipäällikkö sanoi: \"Kaikki haluaisivat saada minun squaw'ini\".\n[Intiaanikieltä: squaw = nainen, vaimo.]\n\nOlihan ilmeistä, että Diana todellakin näki jotakin Fred Wrightissä,\nvaikka Annan silmät valitettavasti olivat sokaistut.\n\nDiana tuli Vihervaaralle seuraavana iltana, ajattelevan näköisenä ja\nkainona nuorena neitinä, ja ullakkohuoneen hämärässä yksinäisyydessä\nhän kertoi Annalle kaiken. Molemmat tytöt itkivät, suut elivät ja\nnauroivat.\n\n-- Olen niin onnellinen, sanoi Diana, mutta onhan hullunkurista\najatella, että olen kihloissa...\n\n-- Miltä oikeastaan tuntuu olla kihloissa? kysyi Anna uteliaana.\n\n-- Niin, kultaseni, se riippuu luonnollisesti kokonaan siitä,\nkenen kanssa on kihloissa, vastasi Diana, kasvoilla tuo ärsyttävän\nylimielinen tietäväisyyden ilme, jota kihlautuneet aina näyttävät\nniille, jotka eivät ole kihloissa. -- On viehättävää olla kihloissa\nFredin kanssa -- mutta luulen, että olisi kauhean vastenmielistä olla\nkihloissa jonkun muun kanssa...\n\n-- Erittäin hauskaa meille muille, kun nyt kerran on vain yksi ainoa\nFred, nauroi Anna.\n\n-- Oi, Anna, sinä et ymmärrä... sanoi Diana harmistuneena. --\nEn tarkoittanut _siten_ -- mutta sitä on vaikea selittää... No\nniin, se on samantekevä, tulet kuitenkin ymmärtämään sen kerran\ntulevaisuudessa, kun sinun oma vuorosi tulee.\n\n-- Diana, oma kullannuppuseni, ymmärränhän toki sinua! Mitäpä muuta\ntarkoitusta varten meillä olisi mielikuvitusta, ellei sitä varten,\nettä kykenisimme katselemaan elämää toisten ihmisten silmillä?\n\n-- Sinun on oltava minun morsiustyttöni, Anna, se on selvää... Lupaa\nse minulle -- missä tahansa lienetkin, kun minä olen morsiamena!\n\n-- Olen tuleva maapallon toiselta puolen, jos niin tarvitaan, sanoi\nAnna juhlallisesti.\n\n-- Siihen tulee luonnollisesti kulumaan vielä hyvän aikaa,\nsanoi Diana punastuen. -- Kolme vuotta vähintäin -- sillä minä\nolen vasta kahdeksantoistavuotias, ja äiti sanoo, ettei kukaan\nhänen tyttäristään saa mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt\nkaksikymmentäyksi vuotta. Sitä paitsi Fredin isä aikoo ostaa\nhänelle Fletcherin talon, ja hän tahtoo saada suoritetuksi ainakin\nkaksi kolmannesta sen hinnasta, ennenkuin hän antaa Fredin ottaa\nsen omaan nimeensä. Mutta kolme vuotta ei totta tosiaan ole liian\npitkä aika, kun on opittava taloudenhoitoa, ja minä aion ommella\nitselleni niin paljon somia esineitä. Huomenna alan virkata pikku\nliinoja liemilautasten väliin pantaviksi. Myra Gillisillä oli\nkolmekymmentäseitsemän liemilautasliinaa naimisiin mennessään, ja\nminä olen päättänyt, ettei minulla tule olemaan vähempää kuin hänellä.\n\n-- Ei, kuinka voisitkaan taloudessasi tulla toimeen vain\nkolmellakymmenellä kuudella liemilautasliinalla, sanoi Anna\njuhlallisen näköisenä, mutta veitikka silmännurkassa.\n\nDiana näytti loukkaantuneelta.\n\n-- En luullut, että sinä pitäisit minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän\nmoittivasti.\n\n-- Rakkahin Diana, enhän pidä sinua pilkkanani, huudahti Anna\nkatuvaisena. -- Laskin vain vähän leikkiä. Uskon että sinusta tulee\nmaailman suloisin pikku emäntä. Ja on todellakin oivallista, että nyt\njo suunnittelet, minkälaista sinulla tulee olemaan unelmiesi pikku\nkodissa.\n\nAnna oli tuskin maininnut sanat \"unelmien koti\", ennenkuin hänen\nmielikuvituksensa joutui liikkeelle, ja hän alkoi heti rakentaa\nomaansa. Siinä hallitsi luonnollisesti erinomaisilla sielunlahjoilla\nvarustettu mies, tumma, ylväs, hieman alakuloisuuteen taipuva...\nMutta ihmeellistä kyllä pysyttelihe siellä myöskin Gilbert Blythe, ja\nhän ei antanut karkoittaa itseään pois, vaan auttoi omistajatarta\ntaulujen ripustamisessa, puutarhalavojen mittailemisessa ja\nmuitten erilaisten kotiaskareitten suorittamisessa, joita ylväs\nja umpimielinen sankari nähtävästi piti arvoansa alentavina. Anna\nkoetti karkoittaa Gilbertin kuvan pois unelmiensa linnasta, mutta\nse oli hyvin itsepintainen, niin että Anna, jolla oli kiire, luopui\nviimein yrityksestä ja jatkoi utuista rakennustyötään sellaisella\nmenestyksellä, että hänen \"unelmiensa koti\" oli sekä valmiina että\nkalustettuna, ennenkuin Diana taas puuttui puheeseen.\n\n-- Sinun mielestäsi on varmaankin hieman hullunkurista, Anna, että\nminä olen rakastunut Frediin, kun hän niin suuresti eroaa sen\ntapaisesta miehestä, jonka kanssa aina ennen olen sanonut meneväni\nnaimisiin -- hänenhän piti olla pitkä ja komea... Mutta miten\nlieneekään, en lainkaan toivo Frediä pitkäksi ja komeaksi, sillä\n-- niin, ymmärräthän, silloin hän ei olisi Fred. Tietenkin, hän\nlisäsi hieman huolestuneen näköisenä, meistä tulee kauhean lihava ja\npyylevä pari... Vaikka onhan se kuitenkin parempi kuin jos toinen\nolisi lyhyt ja paksu ja toinen pitkä ja laiha, kuten Morgan Sloane ja\nhänen vaimonsa. Rouva Lynde sanoo, että hän ajattelee aina ykköstä ja\nnollaa, kun hän näkee heidän kulkevan.\n\n-- Niin, sanoi Anna itsekseen sinä iltana harjatessaan tukkaansa\nkultakehyksisen kuvastimensa edessä, olen iloinen siitä, että Diana\non hyvin onnellinen ja tyytyväinen. Mutta kun minun vuoroni tulee --\njos se koskaan tulee -- niin toivon, että kaiken yllä olisi jotain\njärkyttävämpää ja suurenmoisempaa... Mutta sehän oli Dianankin\ntarkoitus ennen muinoin. Lukemattomia kertoja olen varmaankin kuullut\nhänen sanovan, ettei hän ikimaailmassa menisi kihloihin tavalliseen\ntyperään ja säädylliseen tapaan -- sen, joka tahtoisi voittaa hänen\nkätensä, pitäisi suorittaa joku _uroteko _... Mutta hän on muuttunut.\nEhkäpä minäkin vielä muutun?...\n\nEnpä suinkaan! Minä päätän, ettei niin tule käymään. Uh, tuollaiset\nkihlaukset ovat sentään harmillisia, kun ne riistävät meiltä parhaat\nystävämme...\n\n\n\n\nXXX.\n\nHÄÄT KAIKURANNASSA.\n\n\nElokuun viimeinen viikko saapui. Silloin Lavendel neidin piti olla\nmorsiamena. Kaksi viikkoa myöhemmin Annan ja Gilbertin oli määrä\nmatkustaa Redmondin korkeakouluun. Viikon kuluttua sen jälkeen oli\ntapahtuva rouva Rakel Lynden muutto Vihervaaralle, hän siirtäisi\nsilloin kotihaltiansa entiseen vierashuoneeseen, joka jo oli valmiina\nottamaan hänet vastaan.\n\nHän oli myynyt huutokaupalla kaikki huonekalunsa ja talouskapineensa,\njoita hän ei tarvinnut, ja nautti nykyään siitä kiitosta\nansaitsevasta puuhasta, minkä tuotti Allanin perheen auttaminen\ntavaroiden pakkaamisessa. Pastori Allanin oli määrä pitää\nlähtösaarnansa seuraavana sunnuntaina. Suuria muutoksia oli siis\ntulossa, ja Anna tunsi hieman alakuloisuutta sekaantuvan iloisiin\ntulevaisuudentoiveisiinsa.\n\n-- Muutokset eivät ole yksinomaan huvittavaa laatua, mutta ne ovat\nhyvin hyödyllisiä, sanoi herra Harrison miettivällä äänellä. --\nMinkään ei pitäisi pysyä muuttumattomana enempää kuin kaksi vuotta --\nkorkeintaan. Jos kuluu pitempi aika, niin kaikki alkaa hapantua...\n\nHerra Harrison istui poltellen verannallaan. Hänen vaimonsa oli\nsuurella uhrautuvaisuudella antanut hänelle luvan poltella salissa,\njos hän istuutui avonaisen ikkunan ääreen. Herra Harrison palkitsi\ntämän jalomielisyyden menemällä ulos polttelemaan raittiissa ilmassa,\nja molemmat puolueet olivat siis tyytyväisiä toisiinsa.\n\nAnna oli tullut pyytämään rouva Harrisonilta muutamia keltaisia\ndaalioita. Hän ja Diana aikoivat mennä Kaikurantaan myöhemmin illalla\nauttamaan Lavendel neitiä ja Charlotta Neljättä kaikissa huomispäivän\njuhlaa varten tehtävissä varusteluissa. Lavendel neiti ei itse ollut\nkoskaan kasvattanut daalioita: hänen mielestään ne olivat liian\npöyhkeileviä ja \"pönäköitä\", ja tuskinpa ne olisivat sopineetkaan\nhänen vanhanaikaisen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan puutarhaansa.\nMutta kaiken kaltaiset kukat olivat sinä kesänä sangen harvinaisia\nAvonleassa ja sen ympäristöillä, siitä oli Abe sedän rajuilma pitänyt\nhuolen; ja Anna ja Diana arvelivat, että muuan vanha vaaleankeltainen\nkiviruukku, jossa tavallisesti säilytettiin piparkakkuja, mutta joka\nnyt sullottiin täpötäyteen tummia daalioita, olisi aivan paikallaan\nKaikurannan rappusten pimeässä nurkassa, sammalvihreän seinäpaperin\ntummaa taustaa vasten.\n\n-- Lähdet kai korkeakouluun ensi tilassa? jatkoi herra Harrison. --\nNiin, tulemme kaipaamaan sinua kauheasti, Emily ja minä. Mutta sehän\non totta -- rouva Lynde muuttaa Vihervaaralle, hohoi-jaa! Niinpä\nniin, kukaan ei ole niin korvaamaton, ettei voitaisi löytää toista\nhänen sijalleen...\n\nHerra Harrisonin ivallista äänensävyä on aivan mahdoton kuvata\npainomusteen avulla. Vaikka hänen rouvansa oli niin hyvä ystävä\nrouva Lynden kanssa, voi hänen omaa suhdettansa mainittuun rouvaan,\nuudenkin elämänjärjestyksen aikana, tuskin kuvata ystävällisemmillä\nsanoilla kuin aseellinen puolueettomuus.\n\n-- Niin, pian minä matkustan, vastasi Anna. -- Pääni on hyvin iloinen\n-- ja sydämeni hyvin surullinen.\n\n-- Sinä kai haalit itsellesi, luulen minä, kaikki kunniamerkit ja\npalkinnot, joita Redmondissa on luovutettavissa?\n\n-- Yritän ehkä yhtä tai paria, sanoi Anna, mutta en välitä\nsellaisesta enää niin paljon kuin kaksi vuotta sitten. Nyt tahdon\nkorkeakoulukurssista koettaa etsiä taitoa, miten parhaalla tavalla\nvoisin järjestää elämäni, jotta saisin siitä mahdollisimman paljon ja\nhyvää. Tahdon oppia ymmärtämään ja auttamaan muita ihmisiä ja itseäni.\n\nHerra Harrison nyökkäsi.\n\n-- Se ei ole niinkään hullu ajatus. Juuri sen pitäisi olla\nkorkeakoulun tarkoitus ja silmämäärä sen sijaan, että ne päästävät\nmaailmaan joukon maistereita ja heidän naistovereitaan, niin täyteen\nsullottuina kirjanoppineisuutta ja turhamaisuutta, ettei heissä ole\ntilaa millekään muulle. Sinuun nähden ei ole mitään vaaraa. Sinua ei\nkorkeakoulu tule paljon vahingoittamaan, luulen minä.\n\nTeen juotua Anna ja Diana ajoivat Kaikurantaan vieden mukanaan kaiken\nsen kukkaissadon, joka heidän oli onnistunut hankkia, kiitos monien\nryöstöretkien heidän omiin ja naapurien puutarhoihin. He tapasivat\nKaikurannan kovan kiireen ja touhun vallassa. Charlotta Neljäs lensi\nympäri sellaisella innolla ja uutteruudella, että hänen sinisillä\nhiusruseteillaan näytti olevan kyky olla kaikkialla läsnä. Kuten\nHenrik Navarralaisen valkea kypäräntöyhtö, liehuivat Charlotan\nsiniset nauharuusukkeet aina siellä missä taistelu oli kuumin.\n\n-- Jumalalle ylistys ja kiitos, että neidit tulivat, huudahti hän\nmitä vilpittömimmin tuntein, täällä on niin kauhean paljon vielä\ntehtävää -- ja minä ajattelin antaa hopeille vielä viimeisen\nkiilloituksen -- ja majoneesin kera tarjottavat kukkopoikaset\njuoksevat vielä ulkona kanakopin takana ja _kiekuvat_, neiti\nShirley... Ja Lavendel neidin suoritettavaksi ei tohdi uskoa\nainoatakaan asiaa... Tulin oikein kiitolliseksi, kun herra Irving\ntuli pari minuuttia sitten ja vei hänet metsään kävelemään. Kaikki\naikanaan, neiti -- rakkaus on kyllä hyvä, mutta jos se sekotetaan\nruuanlaittoon ja siivoamiseen, niin menee kaikki vinoon... Se on\nminun ajatukseni, neiti Shirley.\n\nAnna ja Diana puuhasivat ja hankasivat voimainsa takaa kello\nkymmeneen saakka, niin erinomaisella tuloksella, että yksinpä\nCharlottakin oli tyytyväinen. Hän palmikoi tukkansa lukemattomille\nleteille ja kompuroi viimein hyvin väsynein jaloin vuoteeseen.\n\n-- Tunnen selvästi, etten saa unen rahtuakaan silmiini, neiti\nShirley, niin kovasti pelkään, että jokin menee hullusti viime\nhetkellä... Entäpä jos ei kerma vaahtoa -- tai herra Irving saa\nhalvauksen eikä voi tulla...\n\n-- Hänellä ei kai ole tapana saada halvauskohtauksia? sanoi Diana ja\ntoi ilmoille pyöreitten poskiensa molemmat kuopat.\n\nCharlotta Neljäs oli Dianalle ehtymätön huvin lähde.\n\n-- Halvauskohtaukset eivät ole sellaisia, jotka tulevat tavaksi,\nneiti, vastasi Charlotta arvokkaasti. -- Ne tulevat kuin aivastus --\nja läiskis, siinä sitä ollaan... Kuka tahansa voi saada halvauksen.\nKuinka se tapahtuu, ei kukaan tiedä. Herra Irving muistuttaa paljon\nerästä setääni, joka sai halvauksen, juuri kun hän eräänä kauniina\npäivänä istuutui päivällispöytään. Mutta onhan _mahdollista_, että\nkaikki käy hyvin... Tässä maailmassa saa toivoa parasta ja valmistua\npahimpaan ja ottaa vastaan sen, mitä Jumala lähettää.\n\n-- Ainoa, mitä minä pelkään, on se, ettei huomenna ole kaunis ilma,\nsanoi Diana. Abe setä on ennustanut sadetta viikon keskivaiheille,\nja aina tuosta suuresta rajuilmasta saakka en voi auttaa, että uskon\noikein paljon siihen, mitä Abe setä sanoo.\n\nAnna, joka tiesi paremmin kuin Diana, miten oli Abe sedän ja hänen\nennustamansa rajuilman laita, ei antanut minkään pelontunteen tarttua\nitseensä. Hän nukkui väsyneen ja vanhurskaan unta ja Charlotta\nherätti hänet epäinhimillisen varhaisena hetkenä.\n\n-- Oi, neiti, minun ei kai pitäisi koputtaa neitiä hereille näin\nvarhain, kuului surkea piipitys avaimenreiästä, mutta täällä on niin\npaljon tekemistä -- ja näyttää niin pilviseltä, että pelkään saatavan\nsadetta... Kunpa neiti sentään tahtoisi nousta ja sanoa minulle, ettei\nsitä tule...\n\nAnna lensi ikkunaan, sydämessä heikko toivon kipinä, että Charlotta\npuhui vasten parempaa tietoaan houkutellakseen hänet nousemaan.\nMutta ah, aamu näytti todellakin sangen vähän lupaavalta. Ikkunan\nalla oli Lavendel neidin puutarha; jos kaikki olisi ollut niinkuin\npiti olla, niin olisi se tietenkin levännyt kalpeana välkehtivän\nauringonvalon hohteessa, mutta sen sijaan se oli vajonneena oikein\nsadeilmatunnelmaan, ja petäjien yllä oleva taivas oli tummien ja\nuhkaavien pilvien peittämä.\n\n-- Eikö tämä ole liian harmillista! napisi Diana\n\n-- Toivokaamme parasta, sanoi Anna rohkaisten. -- Ellei tule oikein\nrankkasadetta, niin voi tämän kaltainen viileä, usvainen päivä olla\nvielä ihanampi kuin paahtava auringonpaiste.\n\n-- Mutta nyt _tulee_ sade, vaikeroi Charlotta sipsuttaen\nsukkasillaan huoneeseen. Hän oli perin hullunkurisen näköinen monine\n\"hiirenhäntineen\", jotka oli kiedottu ympäri pään; ne oli sidottu\nvalkoisella langalla, ja \"sarvet\" törröttivät kaikkiin suuntiin.\n-- Se tulee viipymään viime hetkeen saakka, mutta siiloin saadaan\nnähdä, että vettä tulee oikein _kaatamalla_... Ja ihmiset kastuvat\nlikomärjiksi -- ja minkä lian he vetävätkään sitten huoneisiin\n-- eikä heitä voida vihkiä kuusamamajassa -- ja sadepisarat\nmorsiuskruunussa tietävät onnettomuutta, sanokaa mitä tahdotte, neiti\nShirley... Niinhän minä arvelinkin: kaikki on käynyt niin hyvin tähän\nsaakka, näin ei voi jatkua...\n\nCharlotta Neljäs näytti lainanneen osan neiti Eliza Andrewsin\nelämänviisautta ratkaisevina silmänräpäyksinä.\n\nMutta sadetta ei tullut, vaikka ilma koko ajan näytti siltä kuin se\nolisi \"aikonut\"... Kello kaksitoista huoneet olivat juhla-asussa ja\npöytä kauniisti katettuna, ja toisessa kerroksessa odotti suloinen ja\nviehättävä morsian.\n\n-- Kuinka herttaiselta sinä näytät, sanoi Anna ihastuneena.\n\n-- Viehättävältä! yhtyi Diana.\n\n-- Nyt on kaikki valmiina, neidit, ja vielä ei ole tapahtunut mitään\nonnettomuutta, ilmoitti Charlotta tärkeän näköisenä, ennenkuin hän\nkatosi pieneen kamariinsa pukeutumaan.\n\nKaikki valkeat \"sarvet\" purettiin, ja koko pörröisten kiharoitten\nylitsekuohuva paljous, joka nyt pääsi valloilleen, palmikoitiin\nkahdeksi suureksi palmikoksi, jotka sidottiin, ei kahdella, vaan\nneljällä uudenuutukaisella, heleänsinisellä nauharuusukkeella.\nMolemmat ylemmät rusetit muistuttivat lähinnä kahta jokseenkin\nkookasta siipeä, jotka lähtivät Charlotan niskasta, suunnilleen\nsamaan tapaan kuin Rafaelin enkeleillä. Mutta Charlotta itse\npiti niitä perin hienoina, ja kun hän kahisten ja sihisten oli\npujottautunut valkeaan pukuunsa, joka oli niin kovaksi tärkätty, että\nse pysyi itsekseen seisomassa, katseli hän kuvastimessa kuvaansa\nsuurella tyytyväisyydellä -- tyytyväisyydellä, jota kesti niin kauan,\nkunnes hän tuli ulos käytävään.\n\nSiellä hän näki selällään olevasta vierashuoneen ovesta vilauksen\npitkästä ja solakasta tytöstä valkeassa puvussa, joka pehmeinä\nlaskoksina valui hänen ympärilleen, ja tyttö kiinnitti paraillaan\nvalkeita, tähden kaltaisia kukkia kullanruskean tukkansa\nlainehtiville kiharoille.\n\n-- Oi, minä ihmisparka en koskaan tule olemaan neiti Shirleyn\nkaltainen, ajatteli Charlotta aivan epätoivoisena. -- Täytyy kai\nsyntyä sellaiseksi, luulen minä -- olen kyllä pannut parastani, mutta\nen koskaan saa tuota _ylhäisyyttä_ olemukseeni...\n\nKello yksi vieraat olivat koolla, mukaan luettuina pastori ja rouva\nAllan, sillä pastori Allanin piti toimittaa vihkiminen. Häämenot\nsuoritettiin mitä yksinkertaisimmin. Lavendel neiti astui rappusia\nalas, ja alhaalla hän kohtasi sulhasensa, ja kun tämä tarttui hänen\nkäteensä, kohotti hän suuret ruskeat silmänsä sulhaseensa sellaisin\nkatsein, että Charlotta Neljäs, joka sattui sen näkemään, joutui\nkokonaan liikutuksen valtaan. He kulkivat kuusamamajaan, jossa\npastori Allan heitä odotti. Häävieraat järjestäytyivät oman mielensä\nmukaan. Anna ja Diana seisoivat vanhan kivipenkin luona, ja heidän\nvälillään oli Charlotta, joka suuressa levottomuudessaan pusersi\nheidän käsiään omilla jääkylmillä ja vapisevilla hyppysillään.\n\nPastori aukaisi käsikirjansa, ja juhlamenot alkoivat. Juuri kun\nLavendel neiti ja Stephen Irving oli julistettu mieheksi ja vaimoksi,\ntapahtui jotain hyvin kaunista ja vertauskuvallista. Auringonpaiste\npilkisti äkkiä esiin synkeyden läpi ja valoi kultaisen säde virran\nonnellisen morsiamen ylle. Ja puutarhaa elähyttivät samalla hetkellä\ntanssivat päivänkilot ja pakenevat varjot.\n\n-- Mikä onnellinen enne! ajatteli Anna mennessään suutelemaan\nmorsianta.\n\nSitten jättivät nuo kolme tyttöä muut vieraat iloiseen piiriin\nmorsiusparin ympärille kiiruhtaen itse sisään katsomaan, että kaikki\noli kunnossa.\n\n-- No Jumalan kiitos, että kaikki nyt on ohi, neiti, huudahti\nCharlotta, nyt he ovat ainakin vihityt, ja sitten saa käydä miten\ntahansa... Riisiryynipussi on ruokasäiliössä, neiti, ja vanhat\nkengät olen pannut oven taakse, ja paksu kerma on suuressa vadissa\nkellarinrappusilla...\n\nKello puoli kolme herra ja rouva Irving matkustivat pois, ja\nkoko hääväki saattoi heitä asemalle nähdäkseen heidän lähtevän\niltajunalla. Kun Lavendel neiti -- rouva Irving, kaikin mokomin --\nastui ulos vanhan kotinsa ovesta, heittivät Gilbert ja tytöt hänen\nylleen oikean riisiryynisadekuuron, ja Charlotta Neljäs paiskasi\nvanhan kengän niin erinomaisen taitavasti, että se osui suoraan\npastori Allanin päähän.\n\nMutta Paulin osalle oli pidätetty kaunein jäähyväistervehdys. Hän\nharppasi ulos eteisestä ja soitti kaikin voimin vanhaa malmista\npäivälliskelloa, joka tavallisesti oli salin uuninreunuksella. Paulin\nainoa tarkoitus oli saada aikaan niin suurta melua kuin suinkin,\nmutta kun voimakas kumina oli vaimennut, kuului niemistä ja lahdista\nja metsänreunasta joen takaa \"keijukaisten hääkellojen\" sointuva\nja moniääninen soitto, joka helähteli niin heleästi ja vienosti\nja yhä hiljaisemmin \"pium -- paum\", \"pium -- paum\" -- ikäänkuin\nLavendel neidin rakastetut kaiut olisivat lausuneet hänelle viimeiset\ntervehdyksensä ja jäähyväisensä. Ja niin, näitten lumottujen\nkellojen helähdellessä ympärillään, Lavendel neiti kulki pois\nentisestä unelma- ja mielikuvituselämästään täydempään todelliseen\nelämään toisella puolen olevaan toiminnan maailmaan.\n\nKaksi tuntia myöhemmin tulivat Anna ja Charlotta käyden takaisin\npolkua pitkin. Gilbert oli mennyt Graftoniin asialle, ja Diana oli\nluvannut \"eräälle\" palata kotiin niin pian kuin mahdollista. Annan\nja Charlotan piti nyt panna kaikki järjestykseen juhlan jälkeen ja\nsulkea pikku Kaikuranta. Puutarha oli ilta-auringon loisteen täydessä\nvalaistuksessa, perhoset lentelivät ja mehiläiset surisivat, mutta\npikku talossa oli autiuden ja yksinäisyyden leima.\n\n-- Ah voi, miten täällä näyttää yksinäiseltä! nyyhkytti Charlotta\nNeljäs, joka oli itkenyt koko matkan asemalta kotiin. -- Häät eivät\nole paljoakaan hauskemmat kuin hautajaiset, kun kaikki on ohi...\n\nIltapäivällä oli paljon puuhaa. Kukkaiskoristeet piti ottaa pois,\nlasit ja posliiniastiat pestä. Herkkujen jäännökset pantiin koriin\nvietäväksi Charlotan nuorempien veljien kestitykseksi kotiin. Anna\nei sallinut itselleen lepoa, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä ja\npaikoillaan. Kun Charlotta herkkusaaliineen oli mennyt kotiin, kulki\nAnna hiljaisten huoneitten läpi ja sulki ikkunaluukut, mielessä\nsellainen tunne, että hän yksinään vaelteli autiossa juhlasalissa.\nSen jälkeen hän lukitsi oven ja istuutui hopeapoppelin juurelle\nodottamaan Gilbertiä. Hän tunsi olevansa sangen väsynyt, mutta hänen\naivonpa työskentelivät vilkkaasti.\n\n-- Mitä sinä ajattelet, Anna? kysyi Gilbert, joka tuli polkua pitkin.\nHevosen ja kärryt hän oli jättänyt maantielle.\n\n-- Lavendel neitiä ja herra Irvingiä, vastasi Anna uneksien. -- Eikö\nole ihanaa tietää, että kaikki on päättynyt näin onnellisesti --\nettä he ovat löytäneet toisensa jälleen niin monien vuosien eron ja\nväärinymmärryksen jälkeen.\n\n-- On kyllä, se on kaunista, vastasi Gilbert katsoen Annan ylöspäin\nkohotettuihin kasvoihin. -- Mutta eikö olisi ollut vielä kauniimpaa\njos ei olisi ollut mitään väärinkäsityksestä johtuvaa eroa -- jos he\nolisivat kulkeneet käsi kädessä koko tien elämän läpi, ilman että\nheillä olisi ollut takanaan muita muistoja kuin ne, jotka heille\nolivat yhteisiä?\n\nAnna tunsi sydämensä sykinnän käyvän omituisen levottomaksi, ja ensi\nkerran hän painoi silmänsä maahan Gilbertin katseen edessä. Väri\nkohosi ja laski hänen kasvoillaan. Oli kuin olisi peite, joka oli\nverhonnut hänen sisäistä tietoisuuttaan, äkkiä vedetty syrjään ja\nhänen sisäiselle näkemykselleen avautunut kokonainen maailma tähän\nasti aavistamattomia tunteita ja todellisuuksia. Ehkä, kun kaikki\nkäy ympäri, tuo \"ihmeellinen!\" ei saavukaan elämääsi loistolla\nja komeudella ja ilon ja riemun pauhinassa, kuten uljas ritari,\njoka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luoksesi hiljaa\nja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy tavallisen\narkipäiväisyyden hahmossa, kunnes äkisti valonsäde osuu siihen ja\ntuo ilmoille siinä piilevän kauneusmaailman... Ehkä -- ehkä rakkaus\npuhkeaa kukkaan umpun vihreästä verhosta.\n\nSitten verho jälleen laskeutui, mutta se Anna, joka nousi hämärtyvää\npolkua, ei ollut aivan sama Anna, kuin se, joka oli tullut niin\nhilpeästi ajaen sitä pitkin edellisenä iltana. Tyttövuodet olivat\nhänen takanaan, ikäänkuin näkymättömän käden syrjään työntäminä, ja\nhänen eteensä avautui nuoren naisen elämä kaikkine viehätyksineen ja\nsalaperäisyyksineen, suruineen ja iloineen.\n\nGilbert ei sanonut enää mitään, mutta hänkin katsoi tulevaisuuteen,\nja hän muisti ilmeen, jonka hän juuri oli nähnyt Annan ilmehikkäillä\nkasvoilla. Neljä vuotta vakavaa, uurasta työtä -- ja sitten odottivat\nhäntä palkintona koottu tietomäärä ja sydän, jonka hän jo kauan oli\nomistanut uskollisessa rakkaudessaan.\n\nHeidän takanaan puutarhassa uinui pienoinen Kaikuranta varjojen\nkeskellä. Se oli yksinäinen, mutta ei ainaisiksi hyljätty. Vielä\nei unelmien ja naurun ja ilon aika ollut ohi; oli vielä tuleva\naurinkoisia kesiä pikku tupaseen, ja sillä oli varaa odottaa. Ja\nvirran takana sammuvassa purppurahohteessa lepäsivät kaiut odottaen\naikaansa.\n\n\n\n"]