[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMPtlqgLORdE-eGI-vvMwByd3GS2mSAFu7MtuuPawbQA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1127,"Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki","Kivinen, Niilo",1862,1895,"1127-kivinen-niilo-tuppelan-kalle-ja-koturi-heikki","1127__Kivinen_Niilo__Tuppelan_Kalle_ja_Koturi-Heikki",null,"romaani",[],[],"fi",1889,15466,96562,false,50233,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki: Kuvaus 'Tukkipoikain' Elämästä\" by Niilo Kivinen is a historical account written in the late 19th century. This work explores the life of lumberjacks in Finland, focusing on themes of hardship, labor, and the juxtaposition of rural life with the quest for better opportunities. The story centers around Kalle, a young man from a humble background, as he ventures into the world of logging alongside his companion Heikki.  The opening of the book introduces the reader to Kalle and his family, depicting their modest home in the wilderness. As they discuss their financial struggles, Kalle is encouraged by his parents to seek work in the nearby woods where lumbering is about to begin. The narrative shifts to Kalle’s journey, highlighting his mixture of excitement and apprehension about leaving home for the first time. Upon arriving at the logging camp, he meets Heikki, who exhibits a more carefree and confident demeanor, contrasting Kalle’s shy nature. This sets the stage for a story about friendship, personal growth, and the challenges faced by those who seek to improve their lives through arduous work. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Kuvauksessa tukkipoikien elämästä seurataan köyhän Tuppelan mökin poikaa Kallea, joka lähtee ansiotöihin tukkimetsään auttaakseen puutteessa eläviä vanhempiaan. Teos valottaa 1800-luvun lopun maaseudun työläisten arkea, savotoita ja tukinuittajien maailmaa Ähtärin ja Multian seuduilla.","Niilo Kivisen 'Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1127. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUPPELAN KALLE JA KOTURI-HEIKKI\n\nKuvaus \"tukkipoikain\" elämästä\n\n\nKirj.\n\nNIILO KIVINEN (Niku)\n\n\n\nNikolainkaupungissa\nWaasan Painoyhtion Kirjapainossa\nv. 1889.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräällä länttä kohti viertävällä kankaalla Ätsärin järven pohjoispään\npuolella sijaitsi erillään muista ihmisasunnoista huononpäiväinen\ntölli, jonka ainoana kartanona oli tupamökki, vähän navettaa ja saunaa,\nTölliaukkoa ympäröi taaja, keskulaisen korkea havumetsä muualta paitsi\nlännen puolelta, jossa oli ainoastaan harvaa metsää, niin että järvi,\nvaikka se oli jonkun matkan päässä, mökin perälasiin näkyi. Tähän\nmökkiin, jota nimitettiin Tuppelaksi, käykäämme aluksi tapaamaan\nvanhanpuoleista ukkoa ja eukkoa sekä heidän nuorinta poikaansa.\n\nOn sunnuntain iltapuoli toinen loppiaisen jälkeen. Pientä, savusta ja\npölystä mustunutta tupaa valaisee takassa palava valkea. Vanha Kustavi\nistuu tuolilla ovenpuolella takan edessä vedellen savuja suuresta\nvisapiipustaan, eukkonsa, vanha Kaisa, istuu toisella puolella takkaa\nkasvot perälasiin päin ja veisata hyräilee ulkomuistilta virttä: \"Ah,\nmik' ompi elomm' tääll' Tuska vaiva tuskaa pääll\" j.n.e. Kalle, heidän\npoikansa, istuu tantarin vieressä uuninruuhussa ja lukee hiljaa jotakin\nkirjaa.\n\n-- Niin se on, työ ja meno levotoin, silloinkin kuin se paras on,\nsaatikka sitte kun köyhyys ahdistaa! huokaili vanha Kaisa lakattuaan\nveisaamasta.\n\n-- Sepä juuri, sanoi Kustavi vakavasti mutta levollisesti. Olen juuri\ntässä mietiskellyt keinoa mikä auttaisi, kun se ruuanpuoli on kohta\nlopussa ja kengätkin meiltä kultakin hajalla.\n\n-- Kyllähän se kovaa on, mutta \"kyllä Herra avun tietää ja tahtoo\navuksemm' rientää,\" veisataan Jumalan sanassa. Kaisa tätä sanoessaan\nnäytti epäilystä vastaan taistelevalta.\n\nIsä, katsoen poikaansa päin, sanoi:\n\n-- Ei suinkaan siinä nyt muuta neuvoa ole kuin että sinun, Kalle,\ntäytyy lähteä ansiotöihin.\n\n-- Niin, tukinhakkuusenko? kysäsi Kalle, lakkasi kirjaan katsomasta ja\nosotti hieman lapsellista ihastusta.\n\n-- Mihinkäs muualle.\n\n-- Tänä päivänä kuulutettiinkin kirkossa, että tukinhakkuu ja -ajo\nalkaa keskiviikko-aamuna Rämeikön metsässä Multian puolella. Minä menen\nsinne, isä! Mutta jaksatteko te mennä Kumpulaan \"taksvärkkiin?\"\n\n-- No, kyllähän minä nyt jaksan; teemuili hänessä voimaini mukaan,\npäätteli ukko luotteliaasti.\n\n-- Kyllähän Kalle on vielä hyvin nerkonon niin kovaan työhön kuin\ntukinhakkuusen, viidennellätoista kun vasta on, mutta mikäs siihen\nauttaa, puheli äiti miettiväisesti.\n\n-- Niin, sepä juuri... mikäs muu auttaa, sanoi siihen ukko, sepä juuri,\ntuo kohtalon kovuus, on meidän köyhäin ihmisten pakoittaja ja käskijä.\nEmme suinkaan panisi jos muu keino auttaisi lapsisekaista tuommoisiin\nkoviin töihin, joissa se kukaties loukkaa ja tärvelee itseänsä. Jospa\nminä olisin vähän nuorempi, niin menisin itse, mutta liika kömpelö ja\nraihnea olen jo sinne rähmimään ja vääntämään. Talossa koetan\ntaksvärkin suorittaa. -- Olisihan niitä meillä auttajiakin, jatkoi hän\nhuo'ahtaen, jos Jussi ja Matti olisivat kotona, mutta niinpä niiden\npoikainkin täytyi mennä maailmalle elatustaan hankkimaan, heti kun\nkynsilleen kykenivät.\n\n-- Sepä se... Kalle, Kalle on nyt ainoa tukemme ja turvamme! paneskeli\nmuija.\n\nSeuraavana päivänä, maanantaina oli Kallen lähteminen matkalle. Useita\nmuitakin tiettiin sieltäpäin Ätsärin rannalta olevan lähdössä.\n\nPojalle pantiin kotoa muutamia leipiä, aski voita ja juusto konttiin\nevääksi. Hän oli tätä lähtöään ajatellut eilisestä ruveten, yölläkin,\nniin ettei ollut tahtonut unta saada.. Ensi tuokiossa se oli häntä\nvähän ihastuttanut, että kun pääsee sinne näkemään maailmaa, kyliä ja\nmetsiä semmoisia, joita ei ole ennen nähnyt. Mutta pian oli tuo\nensimäinen ihastus lauhtunut, ja nyt lähtiessä tuntui pahalta jättää\nkoti ja vanhemmat ja lähteä pakkaseen ja lumitahraan. Voi jospa olisi\nkannattanut tehdä kotona työtä! ajatteli hän.\n\n-- Kun raukalla olisi eis paremmat kengät, niin olisihan jotakin! pani\näiti lempeästi surkutellen.\n\n-- Täytyy laittaa uudet pieksut jollain keinolla niinpian kuin ehditään\nja lähettää hänelle sinne, puhui isä; kyllähän niitä menijöitä aina on.\nTottapan Kumpulan Aapulta nahkaa velaksi saatanee.\n\n\"Hyvästi\" olisi Kalle nyt mielellään sanonut vanhemmilleen, mutta\nvaikealta tuntui sitä sanominen. Ei ollut helppo osottaa tuommoista\navomielisyyttä vanhemmilleen, mikä häneen liekään syynä ollut. Kyllähän\nsille äidille sanoisi; mutta isälle sanominen oli toista. Hänen\nmieleensä muistui kohtauksia semmoisia, että kun hän oli yrittänyt\npuhumaan isälleen taikka tämän kuullen vieraille jotakin oikein\nalttiisti ujostelemalla, niin hän oli joko yreilllä katseella taikka\nvähin, puoleksi ivallisesti nuhdellen kieltänyt häntä siitä, vaikkei\nhän mielestään ollut mitään pahaa yrittänyt puhumaan. Ei suinkaan se\nnyt sitä tekisi, ajatteli hän, mutta paha sitä kumminkin on sanoa kun\nnyt sentään ei mahda ijäksi mennä.\n\nTuskin kuuluvasti hän kuiskasi: hyvästi nyt! ja lähti.\n\n-- Katso nyt vaan eteesi ettet lyö kirveellä jalkaasi taikka ettet\njoudu puun alle siellä, varoittivat vanhemmat menevää poikaansa.\n\nKäveltyään puolijuoksua järven rantaan ja siitä viistoon lännen\npuolelle järveä hän poikkesi Kanta-ahon tupaan, jossa talossa Heikki,\neräs kyläkunnan tunnettu nuori irtolaismies oli koturina. Kalle toivoi\nhänestä, tästä tuommoisiin matkoihin tottuneesta reippaasta miehestä,\nsaavansa itselleen turvallisen toverin, ja siihen tapaan olivat\nvanhemmatkin asiaa tuumineet.\n\n-- Hyvää päivää, Tuppelan Kalle! Yhdessäkös sitä nyt lähdetään\ntukinhakkuusen? sanoi Heikki heti Kallen tultua oven suuhun. Mutta etkö\njo pelkää kun olet ensikertainen? Tukkityö on kovaa, talvi ankara!\n\n-- Mitähän tuosta pelkäisin, vastasi Kalle alakuloisesti,\n\nHeikki ei ottanut ollenkaan evästä. -- Mull'on kolme markkaa rahaa ja\nsillä nuoren pojan pitää uskaltaman lähteä vaikka Waasaan, rehenteli\nhän. Kirves minulla on hyvä; entäs sinulla?\n\nHyvänpuoleinen se oli Kallellakin.\n\nSitten lähtivät yhdessä junttaamaan lumitöhryistä tietä talojen ja\nmetsäisten mäkien ohi. Kova pakkanen paukutteli nurkkia ja puiden\nrunkoja. Toisia miehiä taloista ja tölleistä yhtyi tuontuostakin heidän\ntovereikseen samalle matkalle. Paksu lumi peitti maisemia kaikkialla;\npellonaitojen ja kujain varsille se oli kokoontunut korkeiksi\nnietoksiksi; kuusikkoja ja männikköjä järven kahden puolen painoi\nraskas tykkä eli lumipeite. Järvelle tultua oli miesten helpompi\nkävellä, sillä lunta ei jäällä ollut yhtä paksusti kuin mailla syystä\nettä tuuli oli sitä rannanpuoliin ajellut. Viuhkea pohjatuuli lunta\nnytkin siinä hienostaan hyppyytti. Järveltä katsoen ihmisasunnot,\nmatalat huoneryhmät sen rannoilla, tykkäisten metsäin syrjässä,\nnäyttivät varsin vähäpätöisiltä hökkeleiltä. Kummallinen jylhyys,\nkylmyys ja yksitoikkoisuus vallitsi kaikkialla. Hiljaisuutta häiritsi\nainoastaan joku harakan nauru, koiran haukunta, rekien kolistukset,\nhakkaajien kirvesten kopsaukset ja hakorautojen tai mätäspiilujen\nnapsaukset ja muksaukset. Aurinko säteili punertavana alhaalla\nlounaisen taivaan ranteella, ja se juuri antoikin tuolle muuten\nyksitoikkoiselle luonnolle ja iltapuolelle jotakin koristusta jopa\nviehätystäkin. Tuuli kääntyi myöhemmällä etelänpuoleen. Se oli nyt\nvastakkainen miehille ja vaikka se oli eteläinen, vihoilevasti se\nkumminkin karvasteli heidän poskiaan. -- Pistellään vaan ahkerasti\npieksuja lumeen, kyllä lämmitään! kehoittelivat miehet toisiaan.\n\nJotakuta pientä pysähdystä lukuunottamatta miehet kävelivät seuraavan\nyön ja päivän. Klo yhdeksän ajoissa tiistai-iltana he saapuivat\ntukinhakkuu-paikalle. Siellä, Rämeikön talossa, oli jo koolla paljon\nmiehiä useista eri kunnista, toiset hevosineen toiset ilman. Vaikka\ntalossa oli kaksi tupaa, toinen uudempi, hyvin avara, ei tänä ensi\niltanakaan ollut liikoja tiloja niissä.\n\nAamulla einestä haukattua lähdettiin metsän kimppuun. Aika pätke\nsyntyikin mahtavassa hongikossa kallioisella mäellä ja sen rinteissä\nRämeikön kartanon itäpuolella, kirveet iskivät puiden tyviin kilvassa,\nja pianpa kaatui petäjävanhuksia rätisevästi jymähdellen alas.\n\nKalle oli monasti ennenkin ollut hakkuulla metsässä, muttei hän moista\njulmaa ryskettä ollut ennen kuullut. Heikki liikkui sukkelasti ja\nreippaasti vyötärykseensä ulottuvassa lumessa; tuontuostakin päästi\nhän raikkaita korpisäveleitä, niin että hongikko kajahteli. Samoin\nosottivat useain muidenkin nuorukaisten hilpeät liikunnot ja\nloilotukset, ett'eivät olleet surunpoikia. Kallesta ei ollut nyt\nlaulamaan ja hänen liikkeensäkin olivat kankeanpuoleisia. Kaikki oli\nhänen ympärillään niin rotevaa ja tylyä, että kotimökki, isä ja äiti\nmuistuivat rakkaina mieleen.\n\nLumen polkemiseen louheisissa mäkirinteissä ja rummakoisissa rotkoissa\nkului ensimältä ainakin puoli työajasta. Sattui kumminkin ensimäisenä\npäivänä olemaan vähän suojainen ilma, niin että seuraavana päivänä, kun\nilma kylmeni, alkoivat tallatut paikat kovettua. Ja muutamassa päivässä\ntallaantui tuo paksuluminen metsäseutu hevosten ja miesten jaloissa\nkovaksi tantereeksi, jossa reenjalakset, mäkirinnettä ajaa rotistaessa,\npiukeasti narisivat raskasten tukkikuormain alla. Hakkuupaikalta alas\njärvelle -- noin puolen peninkulman matka -- polkeentui tie, monta\ntietä eri haaroilleen, siinä kun kaiket päiviä, aamusta varhain iltaan\nmyöhään, lähes neljälläkymmenellä hevosella ajaa juurrastettiin. Sillä\ntavoin karttuikin järvelle suuret röykkiöt pölkkyjä. -- Tällä muuten\nsyrjäisellä takamaalla oli nyt elämä niin vilkasta kuin pienillä\nmarkkinoilla: kulkuset pimpallivat, hevoset hirnuivat, miehet ärjyivät\nhevosilleen ja toiset sitte laulaa loilottivat. Laulut olivat\nlyhykäisiä, katkelmantapaisia, mutta osasta hyvin hauskoja. Yksi oli\ntämmöinen:\n\n    Jopa tulee ilman muute männynlatvan märkä,\n    Huonon likan vieress' tulee ikävä ja nälkä.\n\nYön aikoina Rämeikössä oli ahtautta kummassakin tuvassa. Miehiä oli\nnimittäin sadan vaiheille, ja vaikka niistä osan täytyi täytymälläkin\nmennä jonkun matkan päässä oleviin torppamökkeihin, oli Rämeikön\nsuuremmassakin tuvassa miehiä tungokseen asti, jonka tähden talonväen\noli vaikea keittää ja tehdä välttämättömimpiä askareitansa. Voilla,\npiimällä ja maidolla oli hyvä menekki, ja monikaan ei ollut tuonut\nkotoaan tai kotipuolelta suuruksenpuoltakaan, jonka tähden he ostivat\njauhonsa ja leipänsä talosta; heiniä ja silppuja olisi myöskin halulla\nostettu, mutia niitä ei talossa riittänyt paljon myydä, jonka vuoksi\ntarvitsevien täytyi tätä hevosenrehua hankkia muualta, peninkulmain\npäästä. -- Rahantuloa oli talossa kokolailla kun sen lisäksi\nhuoneenlämpimästä tuli joitakuita lanttia mieheltä vuorokaudessa.\nPittäähän sitä jottain tulloo ollakkin meilläi täällä syvänmaalla, --\ntapasi emäntä sanoa. Naurussasuin, tyytyväisen näköisenä liikuskeli\ntämä lihava, punaverinen vaimo lattialla ja takan edessä tukkimiesten\njoukossa ja väliin hän poistui edustupaan. Isäntä käveli,\npitkävartisella piipulla poltellen, vuoroin tuvassa ja vuoroin\nedustuvassa. Hän oli laihanpuoleinen, keskikokoinen valkoverinen mies\nja yllänsä arkipäivinä pitkä, tavallisesti jokseenkin likainen\nhurstimekko eli loiku, mutta pyhinä oli hän simusetissa ja verassa niin\nettä kuhisi vaan. Halulla hän puheli rahoista, tuhansista markoista ja\nsemmoisista suurenpuoleisista summista, ja silloin hän tavallisesti\npäätteli näin: On se sentään jottai tuo mehtäkin kun sillä saa rahhaa;\nei sillä tulis mittää jossei tukkia ostettas. -- Voimakas kahvinhaju\nedustuvasta pisti porstuassa tukkimiesten nenään, ja toisinaan oli\nisäntä tavallistaan iloisempi ja hauskempi tupaan tultuaan. -- Se on\ntaas vähän \"maistanut\" -- kuiskailivat miehet silloin toisilleen.\n\nYöntietämät Rämeikön tuvissa olivat tavallaan hupaisia ja hauskoja\nmiesten pakinoidessa. Varsinkin oli niin laita siinä suuremmassa, jossa\nisäntä ja emäntä väliin oleskelivat ja jossa Kalle ja Heikki\nmajailivat. --- Koturi-Heikki, se on semmoinen velikulta, että kyllä se\najan saa kulumaan, sanoivat toiset hänestä. Siinä jutusteltiin\nkaikellaista; usein ilmestyi aikalailla naurettavaa. Monikin joukosta\npäästeli huvittavia komppasanoja ja kertoi urhotöistään, mutta Heikki\nse aina \"päät kääri.\" Hän oli kulkenut paljon maailmaa, käynyt\nmarkkinoilla sekä Tampereella että Waasassa. Kaikki, jotka vaan hänen\nkanssaan olivat ruvenneet kinaamaan, olivat lopulta saaneet aika\npotkun. -- Kerrankin kun yksi pahanpäinen miesräähkänä Waasan\nmarkkinoilla yritti takkini lakkarista siepata pitkäletkuvarsisen\npiippuni, annoin minät hänelle semmoinen pätkäykson vasten suuta että\nlensi monen sylen päähän koivet pystyyn. -- Tätä kertoi hän monasti,\nsamoin sitä, kuinka hän kerran Tampereen markkinoilla tappeli kolmea\nmiestä vastaan, jotka ensin olivat hänelle nauraneet, ilveilleet ja\npakkailleet täyttimään; nämä kolme turkulaista oli hän ruhjonut\npahanpäiväisiksi; poliiseja oli ollut välissä, mutta hän oli pyytänyt,\nettä eikö hän saisi näyttää miehuuttaan, koska kerran ensiksi olivat\nkimppuun käyneet. Poliisien oli täytynyt myöntyä. Joskus hän oli\n\"pyrkinyt likkaan\", tyttöjen aitanoveen koputellut, niin siellä oli\nollut muita, mutta tytöt eivät olleet malttaneet olla avaamatta\nhänelle, ja -- voi perhana, kuinka niille tuli kiire sieltä pois, miltä\njäi saappaat, miltä lakki sinne. -- Sitten taas hän \"puri leipää niin\nettä toinen vartaassa tärisi;\" sanoi väliin silakalle \"vasten silmiä\nettä kyllä voi on parempaa.\" -- Vielä tiesi hän taloja, joissa oli\nakkavalta. -- Terva-aholla meidän kylässä -- jutteli hän kerrankin --\non semmoinen emäntä, että se välisiä panee miehensä, Kaappo-rasun,\npahempaan kuin pulaan. Yhden kerrankin kun ukko tuli kotiin vähän\npäissään ja oli vaihtanut hevosta otti akka ja antoi luudantyvellä aika\nlöylyn miesparalle, ja kysyi päälliseksi: vieläkö toiste hurvittelet?\n-- -- Minuapa siinä olisi tarvittu, sanoi siihen eräs keski-ikäinen\nmies joukosta. -- Mitä! älä sano semmoista, vastasi siihen Heikki,\nnäinpä minä kerran sinuakin akkasi tiippaavan, eikä se saanut takaisin.\nToisella ei ollut mitään sanomista. Raikkaita naurunhöräyksiä kuului\nmiesjoukosta. -- Toisinaan katsoi Heikki sopivaksi esitellä toveriaan,\nKallea, miehille oikein semmoisena kuin hän oli. -- Tämä Tuppelan Kalle\nse on niin hiljainen poika; ei siitä ole tämmöisten hulivilipoikain\njoukkoon. Siellä kotonaan se miettii ja lukee kaikenmoisia kirjoja;\npappi siitä luullaan tulevan. Mutta tänne tukkimetsään se Tuppelan\nKyösti sen nyt ainakin pani. -- Kallelta ei tuohon tullut juuri mitään\nvastatuksi, hyrähtihän joskus ujomaisesti: hm, pappi! -- -- Noh, eikös\nne miehet rupee taas yöhirsiä vetelemään, -- tapasi Heikki maatapanosta\nmuistuttaa. Ja miehiä alkoi laskeutua kuin salkoja taajaan toinen\ntoisensa viereen kostealle lattialle; pian rupesivat he kuorsaamaan ja\nähkämään -- Öinen hiljaisuus ja raskas, tukehduttava ilma vallitsi\ntuvassa.\n\nKallesta oli kummaa kun ne muut niin pian vaipuivat uneen. Noh,\nkyllähän häntäkin väsytti, mutta ei se uni siltikään heti tullut.\nKotona sai maata sijalla, vällyissä. Ei sekään sija ollut hyvä; talossa\n-- Kumpulassa -- oli hän joskus maannut paljo siistimmällä ja\nkauniimmalla sijalla, mutta oli se kotonakin ison joukon parempi kuin\nnyt tämä kova, märkä lattia. Kotona oli hän tottunut lukemaan iltasilla\ntakkavalkean ääressä mukavia kertomuksia Suutari-Matilta lainaamistaan\nja muuten saamista kirjoista ja Uutta Testamenttia ja Katkismusta; hän\noli tuohon lukemiseen niin tottunut ja mieltynyt, että olisi pitänyt\nvälttämättömästi saada eis joka ilta lukea, mutta nyt ei ensinkään\nsaanut lukea. Sen sijaan vaan kuulla tuota rähinää ja viisastelua. Ja\nkyllähän se Heikki oikein sanoi, kun sanoi minun miettivän ja lukevan,\nmutta ei sitä nyt olisi tarvinnut tuolla tavoin jokaiselle huudella,\nniin että sillä sitte nauravat. Hän oli saanut tuosta lukemisestaan\narkaa tunnetta, sillä isä ja äiti sekä muut ihmiset siellä kotikylässä\nolivat tehneet hänestä pientä pilaa, jopa toruneetkin häntä siitä, että\nhän luki kaikellaisia maallisia kirjoja, mutta hänessä oli herännyt\nsemmoinen halu niihin, ettei hän voinut lakata. Sen vuoksi se niin\nsattui kun Heikki siitä oli suuressa miesjoukossa ivaillen puhunut. --\nVihdoin kuitenkin väsymys kokonaan saavutti ja hän vaipui uneen.\n\nSillä tavoin, kovassa työnteossa ja väliin hauskoissa pakinoissa vieri\nviikot, kuluipa kuukaudetkin huhtikuun keskipaikoille, jolloin\ntukinhakkuu ja -ajo loppui ja työmiehet lähtivät kukin kotiseudulleen.\nKaikilla oli rahoja, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Kahden ja\npuolenkolmatta markan päiviä olivat miehet saaneet, hevosmiehet kuuden,\nseitsemän markan.\n\nVähästäkin sitä iloitaan kun ei paljoa ole totuttu vaatimaan. Niinpä\noli Tuppelan vanhuksillakin koko riemu pojan kotiin tultua. Kalle toi\nkotiin noin 40 markkaa. Hän oli saanut kaksi markkaa päivältä, mutta\nostanut ruuan paitsi mitä konttiin oli lähtiessä vähän pantu. Ja\nneljäkymmentäkin markkaa puhdasta rahaa! Sehän oli jo jotakin ahtaina\naikoina Tuppelan oloissa.\n\n-- Mutta paljon minä olen nähnyt sen eteen vaivaa, paljon! -- sanoi\nKalle harvakseen ja totisesti. Kaikki kolme istuivat takkavalkean\nympärillä ja riisuskelivat maata.\n\n-- Niin, ei ole vaivatonta viljaa, poika-parka, -- vastasi siihen isä.\n\n-- Siltä näyttää! -- lausui poika miettiväisesti.\n\n-- Olipa oikein hyvä ettei sinulle tullut siellä mitään vahinkoa. Minä\nolen pitkät ajat öillä valvonut ja murehtinut sinua; on ajatuttanut,\nettä miten sinä siellä tulet toimeen, lapsisekainen ja tottumaton kun\nolet, -- puheli äiti.\n\nNuo sanat ja ystävällinen hymy äidin kasvoissa panivat pojan\najattelemaan: kyllä se äiti on oikein hyvä.\n\nKallen ansaitsemat rahat kuluivat joutua kodin tarpeisin. Vanhempien\noli täytynyt tehdä kaksikymmentä markkaa velkaa. Se oli nyt maksettava;\ntoisella kahdellakymmenellä markalla ostettiin jauhoja ja suoloja.\nPieksuja, jotka Kallelle oli jälestäpäin talvella laitettu ja lähetetty\nhänelle tukkimetsään, ei näillä rahoilla voitu maksaa, mutta Tuppelan\neukko oli hyvä saamaan vähästäkin kokoon, -- hän oli yhden lehmän\nmaidosta valmistanut kevättalvella -- lehmä oli poikinut muutamia\nviikkoja jälkeen Kallen lähdön -- toista leiviskää voita. Kokonainen\nleiviskä voita oli myydä ja sillä saatiin viisitoista markkaa. Tällä\nsaatiin pieksuvelka maksetuksi ja vieläpä saivat vanhukset sillä\nitselleen kengät. Mutta aikomus oli, että Kallen piti lähteä tänä\nkevännä uittoon heti vetten auvettua ja sen vuoksi tarvitsi hän\npieksusaappaat. Taas niiden ainekset täytyi ottaa velaksi. Suutari\notettiin kotiin niitä tekemään.\n\nTämä suutari -- nuorenpuoleinen mies oli Kallesta niin mieluinen, että\nhän olisi aina ollut hänen kanssaan. Suutari-Matti oli lukenut\nsanomalehtiä ja muita semmoisia tietokirjoja, miten hän itse niitä\nnimitti. Sitäpaitsi oli hän matkustellut useita vuosia Savossa ja\nItä-Suomessa. Tällä tavoin saamiaan tietoja hän kertoeli ja sitä Kalle\nmieleltään kuunteli. Kyllähän Matti saattoi välistä pistää vähän\nvalettakin höysteeksi joukkoon, mutta paljon siinä oli tottakin,\narveltiin hänestä tavallisesti. Kaikki mitä romaaneissa ja novelleissa\nkerrottiin, olivat hänen uskonsa mukaan rikusta rikkuun historiallisia\ntapahtumia Ja sen Kallekin uskoi. Eivät he kumpikaan osanneet eroittaa\nkaunokirjallisuutta historiasta ja tämmöisessä käsityksessään olisivat\nhe hylänneet kirjan, jos vain olisivat tienneet ettei se kaikki mitä\nsiinä kerrotaan olisi historiallista tietoa.\n\nHeikki eli herroiksi pari viikkoa kotipuolelle tultuaan. Hänellä oli\nkoossa viisikymmentä markkaa; enempää ei ollut karttunut vaikka hän\noli saanut puolikolmatta markkaa päivältä; hän kun oli syönyt\nhyvänpuoleisen ruuan. Mutta Heikki ei aikonutkaan säästää. Nämä rahat\ntuskin olisivat kotipuolta nähneet jos siellä tukinhakkuuseudulla olisi\nollut tarjona mieluista ostettavaa, mutta sitä ei tuolla sydänmaalla\nonneksi ollut. Nyt kotiseudulla sitä sai sentään kaikenmoista, kun\nviinaakin oli tuotu kaupungista kylään. Lujassa olivat nuo rahat kyllä\nolleet, mutta -- mitä nuoren yksinäisen miehen on lukua, tuumasi hän;\neipähän ole akkaa ja lapsia marisemassa. -- Nyt piti ostaa sianlihaa,\nvoita, kahvia, nyt piti kulkea häissä ja ryypätä. Eikä tahtonut kohmelo\nkohmelosta katketa näillä viikoilla.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYlimaan paksut lumet alkavat vajota, pälviä näkyy vainioilla,\nkanervikkokankailla ja mäkilöillä; purot, joet ja järvet rupeavat\naukenemaan jääkuorestaan. Vedenjuoksun aika on tullut. Ätsärin järvi on\nkauttaaltaan vesisiljulla, jää tummuneena, paikoittain vapaa vesi\nlainehtii etelätuulen puhalluksissa. Teeren kukerruksia, laulurastaan\nsuloisen ihania liverryksiä ja monenmoisia isompain ja pienempien\nlintujen kaakotuksia ja viserryksiä kuuluu joka taholta metsäisiltä\nkankailta ja mäiltä. Kuusikko-mäellä Tuppelan läheisyydessä laulaa\nryystävät kyyhkyset kamalan surullisesti, ihmisten matkien näin: \"kyyh\nkyyh kyyh kymmenen munaa, kahteen katoomaan pitää.\" Kaikkialla huomaa\nnyt, että luonnossa on tulossa suuri muutos: talven yksitoikkoinen\nkylmyys ja jäykkyys taistelee viimeisiään suven suluttavaa,\neloatuottavaa voimaa vastaan.\n\nKesäntulo ei tosin näyttänyt aivan varhaiselta, jollei kovin\nmyöhäiseltäkään; oli nimittäin Vapunpäivä eli toukokuun alku. Pitkä\nkevät ja sitä seuraava kova nälkä- ja kuolovuosi olivat, vaikka niistä\noli kulunut jo useampia vuosia, vielä ihmisillä tuoreessa muistissa;\nsenpä vuoksi toivolla ja jännityksellä odotettiin kevättä ja kesää.\nTuppelan Kallen oli nyt ensi kerran lähteminen uittoon kauemmaksi;\nkotilähellä oli hän jo muutamina edellisinä vuosina ollut uitossa.\nVastenmielistä ja tukalaa oli lähteä sinne tuntemattomiin vaaroihin ja\nsemmoisessa kevät-lumisohjussa kuin oli, mutta -- täytyi. Hänestä ei\ntosin ollut maatyökään mitään mieluista eikä hän paljoa ollut ajatellut\nminkään työn päälle -- hänen ajatuksensa ajelehtivat melkein\nalituisesti niissä asioissa ja seikkailuissa, joista hän oli lukenut\nsekä raamatusta että muista kirjoista, kirkkohistoriasta, Suomen\nhistoriasta ja muista semmoisista; paljon hän myöskin ajatteli\neläimistä ja linnuista -- mutta nyt kun maa rupesi paljastumaan ja\nuittoon oli lähdettävä, heräsi hänessä halu maamiehentöihin.\n\n-- Voi jospa meillä olisi maata niin paljon, että sitä asumalla\nvoisimme toimeen tulla, sanoi hän vanhemmilleen.\n\n-- Eipä sitä ole annettu kaikille yhtä suurta osaa täällä maailmassa,\ntäytyy kuitenkin tyytyä -- lohdutteli äiti -- vaikk'ei minusta silti\nsuinkaan ole mieluista sinun lähtemisesi, varmaankin monta unetonta\nyötä saan taas valvoa sinua murehtien.\n\n-- Niin, mutta pitäähän sitä miehen oppia uskaltamaan eikä se\nmurehtimisesta parane, sanoi siihen isä kokeneen miehen\nlujamielisyydellä, maailma on kovaa kestää, mutta kestää kumminkin\npitää!\n\nEväskontti, johon pantiin suurenpuoleinen aski voita, juusto ja\nkahdeksan leipää, laitettiin pojalle. Konttiin pistettiin myöskin\nvarreton keksi. Samoin kuin talvella tukinhakkuusen lähtiessä varoitti\nnytkin äiti poikaansa katsomaan eteensä, ettei mitään vahinkoa ja\nonnettomuutta tulisi.\n\nKun halpainen koti tuntuu rakkaalta, mitähän sitte jos olisi hyvä koti,\najatteli hän mennessään.\n\nNähtyään miesjoukon menevän mäkirinteessä Ranta-ahon tuollapuolen, otti\nKalle juoksun saavuttaakseen heidät; raskas kontti ja vesinen ja\nhyhmäinen tie hidastuttivat juoksua.\n\n-- Kas, Tuppelan Kalle juosta ressuttaa perässämme, huusi\nKoturi-Heikki, jonka vilkas silmä sattui taakse vilkasemaan, --\nodotetaan Tuppelaisen poikaa!\n\nMiehet, joita oli lähes kolmekymmentä, hiljensivät kävelyään. Kalle\nsaapui joukkoon.\n\n-- Noh, astutaan nyt sitte kuin viimeistä päivää, kun Tuppelan Kyöstin\npoikakin on joukossa, komensi Heikki.\n\nKaikilla miehillä oli jaloissa pieksusaappaat ja useimmilla myöskin\nkontti selässä. Pukeutuneina olivat miehet toiset sarkavaatteisin ja\ntoiset ohukaisempiin puolivillaisiin \"kesäverhoihin\"; kaikilla\ntyökintaat kädessä. Kallella oli yllään paikattu sarkatakki, jalassaan\nkesäverkaiset housut. Heikki oli pukeutuneena paikattuihin\nverkavaatteisin. Rahaa ei hänellä enää ollut, sen itse sanoi; oli\ntäytynyt tehdä jo vähän velkaakin kortteeritaloon; pari leipää ja\nvähäläntä aski voita oli hänellä nyytissä -- siinä kaikki. -- Mutta\nmurehtikoon hevonen, joll' on suuri pää, ilveili hän. -- Enempää\nmatkavarustusta ei ollut muutamilla muillakaan.\n\nMaikalla yhtyi joukkoon yhä lisää miehiä. Yötä pitivät jonkun verran ja\nhaukkoivat eräässä talossa.\n\nRunsaasti puolitoista päivää käveltyään vesi- ja kylmäsotkuista tietä\nsaapuivat miehet matkansa päämäärään: pienoisen Tuhkionjärven luokse.\nSiellä jo oli joukottain miehiä muilta paikkakunnilta ja toisia yhä\ntuli.\n\nTuhkionjärven jäälle kasoihin ne tukit olivat talvella ajetut. Täältä\nniitä nyt oli alettava uittamaan vähäpätöistä, korpien, rämeikköjen ja\nnevamaiden läpi suikertelevaa Tuhkionjokea pitkin sekä muutamain\nvähäisten järvien, salmien ja koskentapaisten läpi Ätsärinjärveen.\n\nRämeikön molemmissa tuvissa oli taas tungosta ja pouhua yllinkyllin.\nMiehet asettuivat kontilleen päivällistä haukkomaan. Kaikellaista siinä\npuheltiin. Heikki sanoi:\n\n-- Taitaapa olla joukossa useampia ensikertalaisia. Meidän kylästä\nainakin on yksi, Tuppelan Kalle, näetten.\n\n-- Enpä vain minä ole täällä uitossa ennen ollut, kuului muutamilta\ntahoilta... En minäkään, -- en minä liion, lisäsivät useat.\n\n-- Eiköhän sitte ole kohtuullista että minä teille vähän selittelen\nnäitä työaloja täällä. Minä ne tunnon kuin viisi sormeani.\n\n-- Kyllä se sopivaa on. Antaa tulla... sanoi moni joukosta.\n\n-- Niin tuota, alkoi Heikki, tästä järventapaisesta alkava Tuhkionjoki\nsuunnittaa hiljaisen juoksunsa aluksi, kolmen virstan pituudelta,\nluodetta kohti virstaa pitkään Kivijärveen asti. Tällä välillä, joka on\nenimmäkseen nevoja ja paikoin vähän korpia, on neljä tammea oli lussia,\njoilla aina vettä paisutetaan; muuten ei kevät-tulvainkaan aikana saisi\nluistamaan tukkia Tuhkiolla, niin mitätöntä jokea se on; Kivijärvestä\nohjaikse joki salmentapaisena eteläistä ilman suuntaa kohti\nKortteisenjärveen, joka on kahta ryssän virstaa pitkä mutta hyvin\nsoukka. Siitä alkaa joki vilkastua kosken tapaiseksi, kuohahtaen\nparhaimmilleen Myllykoskessa. Sitten on pitkältä aukeaa nevaa\nLopotinkoskeen asti, joka laskee virstaa pitkään Pemunjärveen. Tästä on\nvähäinen salmi Niemisselkään, joka on kahta virstaa pitkä.\nNiemisvedestä alkaa isompaa, yhäti eteläiseen ilmaan suunnittavaa\njokea. On sitten vielä Reijonkoski, Ohrakoski ja Nuutinkoski ja virstaa\npitkä Moksunjärvi ja vähäinen salmi, niin tulee Hangonselkä, joka on\nkahta virstaa pitkä. Sitten tulee Nääsinsalmi ja siitä alkaa uitto\nvastavirtaan kahta virstaa pitkään Väliveteen ja niin mennään nivan\npohjosta kohti kunnes on Nyyssösensalmi. Sitten ollaan Ätsärillä, joka\nniinkuin moni joukosta tietää, on kymmentä virstaa pitkä järvi.\nÄtsärillä on paljo saaria, ja kahta virstaa eli puolta peninkulmaa\nleveä on se järvi leveimmältä kohdalta.\n\n-- Kylläpä siinä on monta mutkaa ennenkuin siellä ollaan, sanoivat\nensikertalaiset.\n\n-- Onpa niinkin, sanoi Heikki, lakkasi syömästä, oikoi ja haukotteli.\nKyllä siinä rähmiä ja ponnistaa saadaan, muttei uittopojan sovi\nsemmoisia kammoksua.\n\nKeksi, tuo uittomiehen työase oli jokaisella kotoa muassa. Mutta varsia\nne puuttuivat, jonka tähden miehillä nyt syömästä päästyä tänä\niltapuolena oli varsipuiden etsiminen ja valmistaminen työnä.\nSemmoisten, noin kolmea syltä pitkien hoikkain kuusenorsien etsintään\nkului useita tuntikausia.\n\nUittoherra, hattupäinen, paksu lihava mies, käveli keppikädessä talon\npihan ja järvenrannan väliä, ja puheli ylpeästi siitä seikasta, että\nmiehiä oli niin kosolta uittoon tullut. -- Niitä on nyt taas sakeassa\nkuin sääksiä, pahkiloi hän, -- ainoastaan parhaimmille kannattaa antaa\nkolme markkaa päivältä; -- semmoista palkkaa älköön toivoko moni!\n\nLoppu päivästä meni miehiltä tyynni keksinvarsien tekemiseen.\nSeuraavana päivänä odoteltiin järven jään sulamista. Kyllä se jo hyvin\nlöyhtynyttä oli; tukit enimmäkseen olivat irtonaisten jäiden vallassa,\nmutta kumminkaan ei vielä sinä päivänä saatu lauttaa oikeaan\njärjestykseensä.\n\nSen jälkeisenä aamuna tuli uittoherra edustuvasta suureen tupaan, jossa\nmakasi miehiä salkonaan lattialla.\n\n-- Hoi pojat, ylös! komensi hän. Järvi on sula, lautta vesiajolla. Joku\nkymmenkunnan miestä menköön heti etimmäistä lauttaa kulettamaan ja\nohjaamaan. Toiset jälkemmäisempiä, niin paljon kuin tilaa aukenee. Ja\nmiehiä jokivarren täydeltä soluuttamaan siellä olevia tukkia!\n\nLauttaa ohjaamaan käsketyt miehet lähtivät heti järvelle. Muut miehet\nrupesivat einestä haukkomaan ja kiirehtivät sitten jokivarrelle.\n\nTukkikasojen ympärille järven jäällä oli talvella asetettu n.s.\npoomipuut. Ne olivat tukkipölkkyjä, joiden päihin, ensin kirveellä\nvähän litteäksi veistettyä, oli tehty reiät. Vitsantapaisesti\nväännetyillä kuusennäreillä nämä tukit olivat sidotut reikäin kautta\npäistä yhteen, ja se se nyt oli tukkilauttaa koossa pitävä poomi.\nLauttaan kuuluu kahdeksan yhdeksän tuhatta ja suurimpaan kaksitoista\ntuhatta pölkkyä. Ponttoo myöskin tarvitaan ja ihan välttämättömästi\nlautan kulettamisessa; se on lautan pää ja ponsi. Kymmenkunnan pölkkyä\noli kiinnitetty poikittaispuilla ja paksuilla närevitsoilla lujasti,\ntaajasti rinnakkain. Tällä ponttoolla käy miesten seisominen kuin\ntuvanlattialla, vaikka se hylkkyilee läikkyvällä vedellä; siihen\nasetetaan pystyyn kela, joka miesten (täällä ei käytetty hevosvoimaa\nsiihen tarkoitukseen) sitä pyörittäessä kiertää ympärilleen varppia ja\nkun varpin toinen pää on kiinnitetty ankkuriin, joka lepää etäämmällä\njärven pohjassa, niin täytyy tukkilautan mennä junnata ankkuriin päin,\njollei käy kova tuuli vastaan.\n\nPoomipölkkyjä sitomassa, ponttoota laittamassa ja muita semmoisia\nvalmistavia töitä varten oli Tuhkionjärvellä jo viikonpäivät ollut\nvähäinen joukko miehiä.\n\nAika molsketta oli järvellä kun miehet repivät, oikoivat ja asettelivat\ntukkia poomin sisällä järjestykseen. Siinä kysyttiin pölkyllä\npysymistaitoa. Ja uittoherra katsoi tarkasti perään, kutka joukossa\nparhaita olisivat. Ne samat miehet, jotka ennenkin, siellä nytkin\nketteryyttä osottivat. Ja niiden joukossa oli Koturi-Heikki paras,\nmyönsi uittoherra. Reippaasti hän siellä liikkui kuin kovalla\ntantereella ikään, vaikka pölkyt alla pahoin keikkuivat; lauleli vaan\nsiellä ja huusi ja komensi.\n\nKun ensimäinen lautta oli saatu junnatuksi ahtaalle joen suuhun, lähti\nHeikki keksineen joelle uittamaan. Kovaa touhua oli sielläkin. Miehet\ntäällä koettivat olla niin ketteriä kuin suinkin saattoivat; täytyi\nkumminkin ensi päivänä kolmen markan päiväin toivossa osottaa\nahkeruutta. Kiivaasti siinä sohottiin joenpartailta kekseillä\npölkkyihin, niin että ne keikutellen pakenivat eteenpäin. Miehet\nhajosivat yhä pitemmälle matkalle aina sen mukaan kuin etimmäiset\npölkyt poistuivat. Huutoja semmoisia kuin: Hei pojat, töyttikää,\nrepikää, vetäkää, älkää kuhnailko! kuului ehtimiseen, melkein\nyhtämittaa, ja siihen joukkoon kajahteli tuon tuostakin iloisia laulun\nloilotuksia. Lintusetkin metsissä kahdenpuolen jokea visertelivät\nparhaansa mukaan, mutta pauhaava miesjoukko ei juuri paljon joutanut\nkuuntelemaan tuota suven sanansaattajien suloista ääntä.\n\nUittopäällikkö tuli hänkin hyvin iltapuolella jokivarrelle kävelemään.\nHän silmäili miesten liikunnoita ja sitä kuinka helposti pölkyitse joen\nyli pääsivät. Ei hän voinut tarkoin kutakin erikseen tuommoista\nmiesjoukkoa katsoa perään; kyllä siellä oli ketteräjalkaisia miehiä\njoukossa, sen hän näki. Pyörittivät hyhmäisiä, näljäisiä pölkkyjä\njalkainsa alla, keikistelivät ja kumartelivat. Kyllä ne uittomiehestä\nkävivät, ajatteli hän. Mutta kömpelöt miehet häntä suututtivat.\n\n-- Paljon on joukossa kömpelöitä kuin puuhevosia, semmoisia raukkoja\nkuhnuksia, ärjyi hän korvallistaan kynsien. Kuka se tuokaan kääpiö on,\njonka housun-takapuolesta vesi tippuu tuolla jokivarrella?\n\n-- Se on Tuppelaisen poika meidän kylästä, huusi Heikki pyssynkantaman\npäästä; se on ensi kertaa kevät-uitossa Tuhkiolla; onkos se sitte kumma\njos se joskus puikahtaa Ahvenen valtakuntaan?\n\n-- Kyllähän taitaakin olla aika tuppelainen, mutta mitä sillä täällä\nolisi tehty, kun kerran parempiakin miehiä on!\n\nKalle ei puhunut mitään; siinä vain seisoi ja värisi, kylmä tuuli\npuhalsi märkiin housuihin. Kyllähän hänellä oli ajatuksia, mutta mitäpä\nse puhumisesta parani. Nauraisivat vain. Hän tiesi, ettei tänne kukaan\nollut tullut herrastelemaan; kaikilla noilla miehillä, sadoilla, oli\nsama pakoittaja kuin hänelläkin, köyhyys. Siinä oli eroitus, ajatteli\nhän, että ne miltei kaikki muut näyttivät huolettomilta jopa\niloisiltakin köyhyydessään. Teki hänen mielensä vastaamaan päällikön\nsanoihin \"mitä sillä olisi täällä tehty,\" että ei suinkaan hän tänne\nolisi tullut jos muu neuvo olisi auttanut, tottapa hän paljon\nmieluimmin olisi kotona ollut, maan työtä tehnyt, mutta -- -- --\nturhaa, sillä ei suinkaan hän säälisi ja jos hän joskus ihmistä\nsäälisikin, niin hänellä olisi likeisempiä säälittävänä.\n\n-- Ohoh, toisen kerran! kuului yhtähaavaa monen suusta. Naurun\nremahduksia.\n\n-- Sen minä tiedän, että kun housut kerran kastuu, niin alaspäin ne\nmiestä vie, huusi Heikki nauraa räkättäen.\n\nMene nyt joutua taloon, lämmittele siellä ja lähde sitten huomis-aamuna\nkotiisi! käski uittoherra; -- ei saakelikseen täällä tuommoiset miehet\nkelpaa.\n\nKalle lähti kävellä reputtamaan taloon, joka oli noin puolen pitkän\nvirstan päässä. Mihin hän oli joutunut! Kauas sydänmaalle, muiden\nnaurettavaksi, uittoherran halveksittavaksi! Hirveän ilkeää tuo märkyys\nvaatteissa ja samassa surkean kylmä! Ja nyt käski vielä kotiin\nlähtemään. Mieluinen asia se hänelle olisi ollutkin, mutta, mutta!\nMistä sitten rahoja polttavaan tarpeesen kotona? Täytyy kun täytyykin\nnöyrtyä pyytelemään tuota herraa, että hän ottaisi vielä työhön. Muuten\nei hän matelisi riivatun edessä!\n\nTuommoisista ajatuksista paisuneena hän saapui taloon, Siellä tuvassa\noli hänellä hyvää tilaa lämmitellä ja kuivailla vaatteitaan kun ei\nmuita uittomiehiä sinne vielä tullut. Talon ihmiset puhelivat hänelle\nystävällisesti, jopa surkuttelivatkin häntä kun hän kertoi itsensä ja\nvanhempainsa köyhyydestä. Se seikka ja lämpiäminen tekivät hyvää ja hän\nsai taas tyytyväisen mielen. Hän oli kotonaan lukenut suurten miesten\nmatkustuksista kaukaisissa erämaissa ja vertaili nyi hienosesti itseään\nnoihin masentumattomiin retkeilijöihin, ja se lisäsi tyytyväisyyttä\ntällä kertaa. Hän päätti pyytää päälliköltä työhön pääsemistä.\n\nSeuraavana päivänä päivällisen aikana hän yritti, huolimatta luontonsa\nheikkoudesta.\n\nKun Kalle sai emännältä kuulla, että herra oli päässyt syömästä, lähti\nhän edustupaan. Aralla sydämmellä avasi hän oven. Herra makasi\nsijallaan peitteen päällä ja loi häneen tuiman silmäyksen.\n\n-- Minä tulin -- --  --\n\n-- Noh, hiisi vieköön! eikö nyt saa ruuanrauhaa! Kyllähän minä näen\nettä sinä tulit, kelvoton. Sano asias!\n\n-- Minä tulin tuota että -- ei -- eikö herra ottas minua vielä\nuit-uittoon? Meil -- meill' on niin köyhyyttä, e-en minä muuten -- --\n\n-- Mitä tulimmaista minä teidän köyhyydestä! Joka ei katso eteensä,\nkatsokoon taakseen tässä maailmassa. Uittoon ei sinusta olisi, mutta\nsaathan koettaa, mosahdella siellä.\n\nKalle lähti ja ajatteli: siinäpä sanoi oikein, \"Uittoon ei sinusta\nolisi;\" siihen ei minusta olisikaan; maantyötä puolta mieluimmin\ntekisin, mutta kaikkein mieluimmin lukisin ja opiskeleisin. --\nHirmuisen vihanen herra! Tämän viimeisen puolikuuluvasti.\n\nViikkoja useampia kesti uitto näillä metsäisillä sydänmailla ja melkein\nyhtämittaa oli tänä aikana ilma n.s. keväänkovuutta: väliin satoi\nlunta, väliin vettä, väliin lumi- ja vesiräntää, kylmä tuuli usein\npuhalteli. Toisinaan taas oli ilma ihana: aurinko paistoi lämpöisesti,\nja lopulta saatiin kuulla käki. Kauniisti se kukkua helkytteli pitkien\nkuusten latvoissa, ja se tuotti ihastusta uittomiesten sydämiin. Väliin\nvanhapiika rämeiköllä lennellen paneskeli: viklon, viklon --\nmöhöhöhöhöö! Useita oli miehissä hilpeitä luonteeltaan, toiset\nsurullisempia, mutta ylipäätään näytti hilpeä puoli pitävän voiton.\nLeikkipuheita ja lauluja saatiin aina toimeen ja surullisuus näytti\nkatoovan iloisuuden tenhoon.\n\nTosin ei ole mitään miellyttävää ja mukavaa laskea maata märissä\nvaatteissa kostealle lattialle, mutta eivät miehet siitä paljon\nvälittäneet; kyllähän se vaikutti ruumiissa jotakin ilettävää, mutta\nhauskat pakinat syödessä iltasilla ja sitten varsin helppo unentulo\ntekivät tuon huonon olon monelle lähes huomaamattomaksi.\n\nTuppelan Kalle oli myöskin päässyt jokseenkin unettomuuden vaivoista;\npäivän pitkän joella \"sohjaaminen\" tuotti näet makean väsymyksen. Mutta\nhän tunsi jotakin ruumiissaan, tunsi jotakin semmoista, joka iletti ja\nhienostaan vaivasi; hän ei voinut uskoa, että kellekään muille olisi\ntämä olo niin tukalaa kuin hänelle. -- Kotona työskennellessään oli hän\npaljon ajatellut; silloin olivat ajatukset liidelleet laajasti hänen\nmielestään, kaikilla niillä aloilla, joista hän oli lukenut. Se oli\nollut huvittavaistakin. Mutia nyt ei jaksanut ajatella läheskään niin\nkorkealle. Ajatukset liikkuivat kankeasti ja hiljoilleen juuri\nnykyisessä vastahakoisessa elämässä, tuossa uittotouhussa, ja\nkoti-ikävä sen ohessa rasittelisi. Toisinaan hän kumminkin siirtyi\najatuksissaan toisille aloille; se tapahtui tavallisesti ruokalevolla.\nMuiden puheisin ja iloihin ei hänen huomionsa silloin paljoakaan\nosaa ottanut. Milloin hän ajatteli Kustavi Vaasaa tanskalaisten\ntakaa-ajamana, kuinka hän kuleskeli metsissäkin pakoretkillään, makasi\npetäjän juuren alla yönsä, piilottelihe olkikuormassa, milloin hän\nkuvaili Israelin lapsia Siinain korvessa ja erittäinkin Moosesta, joka\nheitä johti, milloin taas mietiskeli hän sitä kuinka maa on pyöreä\npallo, joka pyörii ja aurinko seisoo paikallaan; sitten tuli ajatus\nJumalasta; sitä hän ei voinut käsittää, missä Hän oikeastaan asuu ja\nmimmoinen Hän on. Hän oli kuullut ja raamatussa sanottiin Hänen asuvan\nylhäällä taivaassa, mutta kun nyt maailmarakennus oli semmoinen laitos,\nettei voinut oivaltaa, missä sen \"ylhäällä taivaassa\" on, niin siinä ei\nauttanut enää muu kuin usko. Ja hän uskoi vahvasti mitä raamattu sanoo:\nHän on henki, jokapaikassa läsnäolevainen, mutta kuitenkaan eivät\ntaivaat ja taivasten taivaat voi Häntä käsittää. -- Usein uittoherran\nkova ääni: joelle miehet! keskeytti hänet näistä ajatuksistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnimmät tukit olivat muutaman viikon kuluessa kuletetut Kivijärven ja\nKortteisenjärven läpi ja laskettiin niitä parasta aikaa Myllykoskesta.\n\nMiehet tiesivät jo jokseenkin varmaan, minkälaista palkkaa heille\nkullekin tänä kevännä ja kesänä uitossa maksetaan. Ainoastaan\njoku pari kymmentä miestä oli tähänastisissa \"likviikeissä\" saanut\nkolme markkaa päivältä. Lauttamiehillä oli ominainen palkkansa\nlautankulettamisajalta. Suuri joukko, lapsisekaiset ja muuten kehnot\nuittomiehet, oli saanut I markka 75 penniä ja kaksi markkaa.\nPuolenkolmatta markan miehiä oli niinikään hyvä joukko. Ruokaan oli\nmiehiltä kulunut melkein ylipäätään puoli palkasta, monelta enemmänkin.\n\nViimeisessä likviikissä oli Koturi-Heikki jäänyt tyytymättömälle\nmielelle. Hän kiekkuili:\n\n-- Jos ei minulle luvata nyt parempaa palkkaa, niin lähden heti pois,\nsaakeli vieköön lähdenkin!\n\n-- Noh, mitäs siitä täällä intoilet, mene herran puheille taloon!\nsanoivat toiset.\n\n-- Menon kyllä ja uskallan kans, mutta nöyränä en mene. \"Työmies on\npalkkansa ansainnut\" sanotaan raamatussakin. Minä menen ja\nnyrkkivoimalla vaadin siltä kaljupäältä suurempaa palkkaa! (Lyö\nkeksinsä kovasti kenttään ja menee.)\n\nHetken perästä hän palasi kosken varrelle.\n\n-- Mitenkäs kävi? kiiruhtivat miehet kilvassa kysymään.\n\n-- Hyvin. Puolineljättä markkaa saan nyt tässä jokiuitossa ja\nentistäkin joutui äijä vähän korvaamaan.\n\n-- No, eikö kironnut niinkuin hänen pyhä tapansa on?\n\n-- Kirosi kyllä ja repi korvallistaan, mutta mitä, ruma vieköön, tämän\npojan kanssa antina; minä kirosin vastaan niin että tulta iski. Ja,\ntulimmainen peijakas, jos hän vielä hiemankin olisi vastaan kiukuillut,\nniin olisinpa selkänahkansa pehmittänyt -- Hih! -- Nyt saatte nähdä,\nettä kyllä tälle pojalle kannattaa palkkaa maksaa. Uskaltaako kukaan\nmennä päästämään ruhkaa? Tulkaa! minä menen.\n\nYks, kaks oli Heikki koskeen ruhkaantuneiden pölkkyjen niskassa, repi\nja töytti keksillään. Keksinvarsi katkesi ja pölkyt rupesivat\nkumpuamaan; hän oli nyt ehdottomasti tukkien vallassa kun ne mahtavasti\npoukutellen, alakivihin jymähdellen, syöksyivät kosken kuohussa alas.\n-- Mitenkä hänen käy? Silmänräpäyksessä saattaa hän vierähtää pölkkyjen\nsekaan koskessa! Tuommoisia hätähuudahduksia kuului miesjoukosta. Hän\nhyppi, katsoa vilkasi sivulleen, taakseen ja jalkoihinsa. Nyt on hän\njoutunut yksinäiselle pölkylle! Toisia tukkia syöksyy perästä. Tuokio\nlyhyt -- ja Heikki seisoo kosken alapuolella rannan alakivellä.\n\n-- Jo oli vähältä viedä! huudahti hän hengästyneenä. -- Ai, mutta minä\nolen nyt keksitön uittomies; tuolla se on tynki. -- Hän oli pölkkyjen\npäällä ollessaan viskannut katkenneen varrenpään, jossa itse keksi oli,\nrannalle. -- Pitääpä mennä varsipuuta etsimään.\n\nAinakin kaksi tuntia viipyi hän varsipuun etsinnässä. Tultuaan istui\nhän kentälle sitä vuoleskelemaan. Siinä vuoleskellessaan puheli hän\nkaikenmoisia pilojaan. Hän oli varsin riuskea poika, sitä tuo katkennut\nkeksinvarsikin todisti. Yritti käymään hullusti tuossa koskessa äsken,\nmutta nahkansa tämä poika piti.\n\n-- Kuule, Tuppelan Kalle! sanoi hän katsoen Kalleen, joka töytti\npölkkyjä rannasta, mitähän jos sinäkin olisit niin uskalias ja\npelkäämätön kuin minä. Silloin ei sinun tarvitsisi tyytyä markan\nseitsemänkymmenen viiden pennin palkkaan. Mutta sinä pelkäät kuolemaa\nja helvettiä, ettet uskalla pölkylle mennä, ja siksi toisekseen, sinä\npelkäät tuota herraressukkaa -- vieläpäs tässä värkkiä -- niin ettet\nuskalla näyttää sille kovaa. Mutta tää poika uskaltaa!\n\n-- Kyllä oikein puhut, Heikki-toveri, mistähän tuon kalkon niin\narvaatkaan, sanoi Kalle naurusuin. Mutta enhän minä juuri suurempaa\npalkkaa ansaitsekaan muihin verraten. Enempää oi hän sanonut, mutta\najatteli: kyllä kai tuommoisella luonnolla on hyvä maailmassa olla?\nUittoherra tuli joelle.\n\n-- Kuinka täällä nyt pölkyt luistan? kysyi hän ja näytti olevan hyvällä\ntuulella.\n\n-- Meneehän ne kun vaan töytitään, vastasi Heikki, joka vielä istui\nkentällä mutta oli juuri saanut keksinvarren valmiiksi.\n\n-- No, ethän sinä mitään töyti ainakaan tällä haavaa kun siinä istut.\n\n-- Hyvä herra, minä olen tehnyt jo oikein urhotyön, minä olin ruhkaa\npäästämässä henkeni kaupalla -- henkeni kaupalla, sanon, muttei siinä\nvielä kuolema likelläkään ollut.\n\n-- Onko se tosi? kysyi päällikkö toisilta miehiltä.\n\n-- Kyllä se -- -- --\n\n-- No, saakeli, ettekö usko ennenkuin näette?\n\nHeikki hyppäsi silmittömän hätäisesti yrittäen tukkien päälle kosken\nniskassa, mutta luiskahtikin väliin kun niitä oli siinä liian harvassa.\nNyt olisi tainnut Heikin hukka periä jos vaan paikka olisi ollut vähän\nalempana, jossa virta oli kovempi. Vesi yritti häntä viemään, mutta\neräs mies sai keksinvartensa poikittain eteen. Niukan minuutin oli hän\njo upoksissa ennenkuin saatiin niskaan kiinni ja vedettiin maalle.\nPikkuruisen aikaa hän pyrski ja ähkyili, mutta selvisi pian, vaan ei\npuhunut pilojaan isoon aikaan.\n\nKalle muisti nyt kuinka Heikki oli hänelle nauranut Tuhkiolla. Hänen\nolisi sopinut nyt puolestaan nauraa, muttei siitä mitään tullut.\n\nMutta oli niitäkin, jotka nauroivat ja pitittelivät, jollei aivan\nääressä niin vähän edempänä. Muutamat sanoivat: se oli omiaan sille\nkoiran leuvalle!\n\nKukaan koko miesjoukosta ei ollut mieluinen menemään ruhkaa avaamaan\nkun näkivät kuinka pinteällä Heikki oli heti ensi kerralla ollut ja\nkuinka huonosti häntä toisella kerralla onnesti. Eikä Meikkikään enää\nollut ihan kerkäs sinne menemään. Sanoi hän nytkin, että kyllä hän\nmenisi jos välttämättömästi tarvitsisi. Rannoilta nyt vaan koetettiin\nköytten ja kankien avulla avata pahinkin ruhka. Kerran vielä Heikki\npäätti kumminkin näyttää herralle sukkeluuttaan, sillä, sanoi hän,\nsydäntäni niin motkottaa kun se onnistui silloin niin huonosti. Sen\nyrityksen hän tekikin eräänä iltana sangen onnistuneesti ja sai\npäälliköltä arvolauseen: \"oiva uittomies.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ensimäinen lautta sinä kevännä Niemisselällä junnailemaan lähti oli\nmiehistä kelpolailla hauskaa. Kevään kolkoin aika kylmine tuulineen ja\nlumirämpsyineen toivottiin ja näyttikin jo olevan ohi. Rannoilla\nviheriöitsi hienoinen ruohonalku, puissa oli lehti hiiren korvalla.\n\n-- Hei kuinka lystiä on kun taas saa kauniilla kesällä ponttoolla\ntepastella! huusi Heikki lautan lähdettyä junnaamaan. -- Oli hyvin\niltapuoli.\n\n-- Jaa-a, lystiä on uittopojillakin toisinaan! huusi eräs toinen\nlauttamies.\n\n-- Oikein riemastuttavaa on tämä! Niemisvesi hopealta välkkää alenevan\nauringon hohteessa. Me mennä heilutellaan; tytöt rannalta katsovat!\nlausui kolmas juhlallisella äänellä.\n\n-- Lauletaanpas nyt oikoin yhteen ääneen! kehoitti Heikki. Ponnistaa\njunnataan vivusta ja lauletaan:\n\n    Sytytä, likka, sun kamaris lasille\n    Kynttilä palamahan!\n    En minä jouda tänä yönä\n    Sinua halaamahan.\n\nViehättävästi, sointuvasti raikui uittopoikain laulu tuolla pienellä\njärvellä, komeasti se kaikui rannan metsissä ja mäkilöissä.\n\n-- Kuka tulee ankkuria soutamaan? minä olen yksi, kysyi Heikki kun\nvarppimitta oli loppunut.\n\n-- Kyllä minä --\n\n-- Minä -- --\n\n- Minä kans.\n\n-- Ei siellä tarvita kuin kolme miestä.\n\nHauska oli miehillä koko sen yön koska ilma oli kaunis ja tyyni.\nTyttöjä ja viinaa lauttamiehet kuitenkin vielä kaipasivat, mutta Heikki\noli varma siitä että \"kyllä niitä molempia saadaan kun tästä Ätsärille\nvihdoin tullaan.\"\n\nAurinko paistaa hellitti hyvästi korkealla idässä lautan saapuessa\nReijonkosken puoleiseen päähän Niemisvettä. Miehet olivat vähin unisia\nja väsyksissä, sen vuoksi he haukattuaan laskivat eräälle kedolle\nmaata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät oli jo kulunut ensimäisen neljänneksen kesäkuuta. Viikon päivät\nsitten oli lautta lähtenyt Nyyssösensalmesta; pohjatuuli oli sen kulkua\nhidastuttanut, mutta oli se sentään jo saapunut puoliväliin tuota lähes\nkolmen peninkulman pituista Ätsärin järveä. Läntisen rannan puolta\nmennä junnasi lautta, jonka ponttoolla nyt tepasteli ja kelanvipuun\nponnisteli kuusitoista miestä. Oli sunnuntai-ilta ja kauniisti päilyi\ntuo puolta peninkulmaa leveä järvi, länneltä heloittavan auringon\nsäteissä; viehättävältä näyttivät viheriöitsevät oraspellot,\nlehtimetsät ja kedot rannoilla. Tuuli, joka päivällä oli kovanlaisesti\npuhaltanut, oli nyt tau'onnut jokseenkin vähäpätöiseksi.\n\nTyttöjä käveli joukoissa talojen pellonpyörtäneellä ja myöskin aivan\njärven rannassa. Muutamilla oli valkoinen hame, joka oli siihen aikaan\nuusi muoti paikkakunnalla, toisilla taas harmaa, jonka alareunassa oli\nsuuria punasia raitoja. Useimmat olivat \"hihasillaan\" ja näissä\npaidanhihan suissa oli kauniit joko punaset tai valkoisot pitsit eli\nhetulat; muutamilla sitävastoin oli yllään harmaa punaraitainen mekko;\npäässään oli melkein kaikilla \"valko- ja punavallainen ristiliina.\"\nKauniisti kaikui heidän suloisen kimeä laulunsa kevätkesän tyyneydessä.\nVäliin oli laulussa sanoja, väliin taas ei ollut mitään sanoja, vaan\nmuuten miellyttävää hieman rastaan viserryksen tapaista rallatusta.\n\nPitkä uljas mies pyörähtelee toisten keskellä ponttoolla. Hän on\nhihasillaan ja punanen paidanmiehustimensa loistaa kauas, samoin\npunanen sahviaani pieksusaapasvarsiensa suissa; punanen on pitkä\npiipunletkukin, joka riippuu housunlakkarista. Se on Koturi-Heikki,\njoka nyt on jo voinut hankkia itselleen tuommoiset \"poikamiehen\nkomeudet\" vaikkei vielä uutta takkia. Hän laulelee soinnukkaasti:\n\n    Lauttamme poomin heiluttaa\n    Se ankara pohjatuuli;\n    Likat ne rannalla surivat,\n    Ne hukkuvan meidät luuli.\n\n-- Eihän nyt käy ankara pohjatuuli, huusi eräs tytöistä\nveitikkamaisesti rannassa.\n\n-- Niin, ei se nyt käy, mutta on se käynyt ja heiluttanut ponttoota ja\ntytöt siellä pelkäsivät meidät hukkuvan, huusi Heikki vastaukseksi;\nmutta eikö likat sieltä nyt tule tänne ponttoolle? kyllä tämä kestää.\n\n-- Mitenkä me sinne päästään? vastasi tyttö.\n\n-- Onhan siinä vene; astukaa siihen ja soutakaa tänne! Taikka kyllä\nminä tulen hakemaan tällä meidän veneellä.\n\nHeikki lähtee veneellä rantaan. Hän kättelee tyttöjä.\n\n-- Niinpä olette kauniita kuin kesänkukkia! Astukaa veneesen! Kyllä\ntämä kannattaa.\n\n-- Tulkaa vaan, likat; ei täällä pahaa tehdä, huudetaan ponttoolta.\n\nPuolitoistakymmentä tyttöä astui veneesen. Toiset jäivät katsomaan\nrannalle. Heikki haastoi heitäkin tulemaan rannassa olevalla veneellä,\nmutta he eivät sanoneet uskaltavansa kun niin paljo, jo sinne tulee.\nMuutamat lähtivät kävelemään taloihin.\n\n-- Tässä on nyt jokaiselle yksi -- eipähän, yhtä puuttuu, sanoi Heikki\nponttoolle tultua. Pitääköhän Tuppelan Kallen jäädä ilmaseksi? Ei, ei,\nnuori poika; sen pitää jo tottua likkoja rakastelemaan. Kas, täällä\nonkin yksi äijämies, tuo Tanhusen Jukka; se ilman olkoon, mutta Kalle\nsaakoon!\n\n-- Minä vain katselen kuinka nuorikot toisiaan ihailevat, vaikk'en\njuuri vanha ole itsekään, mutta se \"leipäsusi\" on jo tullut otetuksi,\nsaneli Jukka leikillisesti.\n\n-- Aina se Heikki minua -- -- --\n\n-- Noh, eikö Tuppelan Kallelle tahdo kelvata. Älä huoli! Vaikka ensin\ntuntuisikin vähän vastahakoiselta -- kyllä likoilla on suuri\nviehätysvoima puoleensa jo tuollakin ijällä, sen tiedän omasta\nkokemuksestani. Minä jo viiden, kuudentoista vanhana ahkerasti\nlikastelin.\n\n-- Antakaa pojan olla, sanoi joku tytöistä.\n\n-- Ei, mutta kuulkaa, likat punaposket! Tämä Kalle on meidän kylästä\nerään yksinäisen mökin poika. Vanhempansa ovat totisia, jumalisia\nihmisiä. Poika on kasvanut erillään maailman melusta. Se lukee ja\nopettelee kirjoittelemaan kaikkina joutohetkinään kotona. Hän on kovin\nujonen; hänellä ei olo sitä reippautta ja vilkkautta, jota\nuittomiehellä pitää olla. Minä olen koettanut häntä väkisinkin totuttaa\nvilkkaaksi. Uittoherra on sille monasti kironnut kun se on niin kömpelö\nja arka. Tänne lautalle ei se olisi suinkaan päässyt ilman minua. Minä\ntahdoin herralta häntä otettavaksi tänne eikä siinä mikään auttanut kun\nminä kerran tahdoin. Nyt hänen kans pitää minua totella ja rakastella\nlikkoja.\n\nRaikkaita naurun kajahduksia kuului tyttöjoukosta.\n\n    Niinkuin se varppi on kylmä ja kova\n    Mun hoikille sormilleni;\n    Eikä se ankkuri paljon paina\n    Mun täysille voimilleni.\n\nHei luulia lallallaa! Näin uittopojat laulaa saa! huusi Heikki laulunsa\nperään.\n\n-- Minulla on kielenkastintakin. Tässä halstoupinpottu ja tuolla kolme!\nHän heilutti kädessään pulloa ja viittasi ponttoon nurkkaan, jossa\npulloja peitti takkironttu. -- Tuo takki näyttää huonolta, mutta pian\nteetän uuden samallaisesta kankaasta, verasta, kuin housutkin. -- Tätä\nsanoessaan löi hän kämmenellään reiteensä.\n\nSitten kallisti hän pulloa suuhunsa, pani kukkarostaan tupakkaa\npiippuunsa, riipasi tulitikulla housuntakapuoleensa ja pisti tulen\npiippuunsa.\n\n-- Täällä olis maistettavaa! Hän tarjosi pullonsuuta eräälle pitkälle,\nsoreavartaloiselle tytölle.\n\n-- Hyi, en minä --\n\n-- Maistakaa! Ei se ole mitään myrkkyä ainakaan vähästä.\n\nTyttö kastaa sievästi suutaan pullosta. Heikki houkuttelee ja tyttö\nmaistaa vielä pari kertaa.\n\n-- Maistakaa te toisetkin likat!\n\n-- Ei tarvita, kuuluu vastauksia. Muutamat siihen useita kertoja\nhoukuteltuna kuitenkin maistavat.\n\n-- Tuppelan Kalle! Tules ryyppäämään! Sinulle en ole vielä koskaan\nväkevää tarjonnut. Tule kulauttamaan ja ota heti kuin mies, äläkä niin\nnätysti kuin nuo tytöt simasuut!\n\nKalle arvelee; sanoo jotakin vastaan. Kerran oli hänelle enonsa luona\nannettu viinaryyppy, ja jälestäpäin oli se tehnyt hyvän vaikutuksen.\nMaistanpa koska tarjotaan! Kolmasti Heikki houkuttelee hänenkin\nottamaan. Viimeisellä kerralla antoi hän kulahtaa hyvänlaisesti.\n\n-- Kas niin, poika; se hyvää tekee! Heikki ryyppäsi taas itse sekä\ntarjosi muutamille muille miehille. Hän otti toisen pullon esille ja\npyyteli tyttöjä maistamaan; ja useat maistoivatkin.\n\n-- Ennustukseni on toteutunut. Minä sanoin Niemisselällä että kun tästä\nÄtsärille tullaan, niin kyllä viinaa ja tyttöjä saadaan, rehenteli\nHeikki ihastuksissaan. Meill' on nyt suuri lautta; siinä on kaksitoista\ntuhatta pölkkyä; katsokaa, kuinka mahtavana se leijailee tuossa\njärvenpinnassa.\n\n-- Mutta, Herra siunatkoon! eikö tämä uppoa ja hukumme kaikki, huudahti\neräs tytöistä huomattuaan kuinka ponttoo oli painuksissa niin että vesi\noli vähältä nousta sen päälle. Tytöt säikähtivät järkijärestään.\n\n-- Ei se uppoa, vastasi Heikki huoletonna, ja jos rupeekin vajoomaan,\nniin onhan tässä vene ja me miehet kyllä eteemme katsomme.\n\nTytöt rauhoittuivat, Lautan kulku oli pysähtynyt; sillä varppimitta oli\nloppunut. Vedenpinta oli tyyni kuin lasi. Laskevan auringon säteet\npunoittivat maisemia ja metsiä ja heijastivat kullankarvaisina\nikkunalaseista. Ankkuria ei lähdetty nyt heti soutamaan vaikka miehet\nvähän pelkäsivät, että jos tämä viivytteleminen nyt, kun tuuli ei estä\nkulkua, tulisi herran korville, niin kyllä saataisiin toria häneltä.\nNoh, pianhan sitä sitten mennään kun kerran lähdetään, päättelivät\nmiehet, eivätkä kiirehtineet. Uittoherra oli matkoillaan peninkulmain\npäässä.\n\n-- Kas, kuinka Tuppelan Kalle on nyt iloisen ja vilkkaan näköinen,\nsanoi Heikki huomattuaan hänen naurahtelevan ja puhuvan tavallista\nenemmän; -- sen tiedän, että kyllä ryyppy riemastuttaa. Ryyppäätkö\nvielä? Kyllä täällä riittää. Kalle ryyppäsi taas ja tuumasi, että kyllä\nse nyt riittäisi.\n\n-- Ole nyt sitte oikein iloinen! Niin iloinen kuin minä olen, ja halaa\ntyttöjä niinkuin minäkin!\n\nHeikki kävelee käsikaulalla sen pitkän, sorean tytön kanssa, jolle hän\nensiksi oli viinaa tarjonnut.\n\n-- Silloin on tyttö tallella kun on poijan kainalossa, lausui hän\nrehevästi. Mutta lauletaanpas nyt oikein hauska laulu. Sitä ette\ntekään, tytöt, taida osata, mutta pian sen opitte. Minä olen sen\noppinut eräässä ryyppypaikassa Tampereella, ollessani markkinoilla\nsiellä. Se laulu on tämmöinen: (hän rupesi laulamaan kovalla äänellä ja\nvilkkaasti)\n\n    Minun kultani kaunis on\n    Vaikk'on kaitaluinen;\n    Hei luulia illallaa!\n    Vaikk' on kaitaluinen.\n\n-- Tämmöinen on ensimmäinen värsy. Niitä on monta värsyä ja yksi on\ntuommoinen:\n\n    Kun minä vien sen markkinoille\n    Niin hevosetkin nauraa;\n    Hei luulia hah hah haa!\n    Hevosetkin nauraa.\n\nTytöt nauroivat raikkaasti ja sanoivat, että voi jospa sen osais, tuon\nlaulun. Heikki sanoi, että kyllä sen kohta opitte ja uudisti laulunsa\nmonta kertaa. Eipä aikaakaan kun tytöt ja toiset lauttamiehet jo\nosasivat sen Heikin perässä. Raikkaasti kajahteli järvenpinnalla\nkesä-illan tyyneydessä lähes kaikkien yhdistynyt ääni:\n\n    Hei luulia illalla ja hah hah hah.\n\nSitten ruvettiin tanssimaan ja hypeltiin niin että vesi hulvahteli\nponttoolle. Hypellessä laulettiin paitsi tuota laulua kaikellaisia\npaikkakunnalla siihen aikaan laulettavia polskia. Ja surua ei ainakaan\nvoinut ulkoapäin kenessäkään huomata. Ihmisiä, ijäkkäämpiäkin, oli\ntullut taloloista rautaan katsomaan nuorten meluavaa iloa. Jotkut\nvanhat vaimot kauhistuivat sitä, huokailivat ja sanoivat: niin juuri\nkuin vedenpaisumisen edellä. Ei suinkaan Jumala mahtane sitä kauan\nkärsiä. Kun tytöt olivat jo menneet pois lautalta -- Heikki oli heidät\nsoutanut rantaan takaisin niinkuin hakenutkin --, ankkuri soudettu\nedemmäksi järven pohjaan ja lautta valoisana, hiljaisena kesäyönä mennä\njunnasi pohjoiseen päin, oli Heikki ja muutamat muutkin miehet vielä\noivalailla iloisia ja laulunhaluisia. Heikki puheli sievistä tytöistä,\nkuinka hauska on heidän pateissaan olla; -- mutta ei sen uittomiehen\nrakkaus saa olla mikään mieltä rasittava vaiva, lisäsi hän, \"yhden otan\ntoisen jätän mielellä keviällä.\"\n\nKalle myöskin oli iloinen, iloisempi kuin koskaan. Noh, kyllähän niitä\npiennä poikana oli ollut iloisiakin aikoja. Mutta tämä ilo oli\nkumminkin toisellaista. Tukkilautta ja ponttoo niin sukkelasti\nheiluivat silmissä. Entiset surut ja raskaat huolet missä ne nyt\nolivatkaan! Tytöissä oli muutamia ollut varsin kauniita ja\nmiellyttäviä; mitähän ne hänestä ajattelivat? Surulliseksi ei hän\nluullut enää tulevansa, ei. Mitä syytä olisi toiste ruveta murehtimaan,\nkun kerran nyt tuntee maailman hauskaksi, hauskaksi kuin olon kiikussa\nennen kodin mäellä. Hän ei nytkään juuri paljon huutanut ja melunnut,\nmutta nauru ja puhe oli varsin helpossa.\n\nPuolitoista vuorokautta jälkeenpäin rupesi taas ankarasti pohjosesta\ntuulemaan. Lautta ei ottanut yhtään kulkeakseen vaikka miehet kuinka\nolisivat ponnistaneet. Ponttoo työnnettiin lähelle rantaa ja sidottiin\nlujasti varpeilla puihin kiinni. Nyt olivat miehet työttömiä, mutta\npalkka tuli kumminkin tältäkin ajalta.\n\nMiehet saivat kuulla, että jonkun matkan päässä olevassa talossa oli\nparasta aikaa häät. Sen talon tytärtä vietiin erääsen rikkaasen taloon\nMultialla. Ja kun Heikki sai tietää häät niin lähellä olevan, niin\nhänkö, tuo huijaripoika, olisi malttanut sieltä pois olla! Ei; hän\nrupesi haastelemaan toisia miehiä mukaansa lähtemään. Niitä lähtikin\nkymmeneen asti, ja toiset, kuusi miestä, joihin myöskin Kalle kuului,\njäivät vartioimaan lauttaa.\n\nHe kävelivät suuren koivu- ja havumetsän saartamaa tietä. Tuuli\nhumuutti ankarasti metsää; väliin romahti joku kuusi tai petäjä\nromisten kumoon. Häätalosta alkoi kuulua laulua ja huutoja. -- Oikeinpa\nminua jo riemastuttaa tuo ihmisten iloinen pauhina! sanoi Heikki.\n\nToiset miehet sanoivat heille tekevän samaa. Pihaan jo kuului tuvasta\njalkoja liikuttava, viehättävä viulun ääni. Ja jo kuului tuvasta ja\nporstuasta huutoja: lauttamiehiä tulee! Pitkältä eivät miehet arvelleet\nsisälle menemistä. Portailla ja porstuassa oli miehiä, toiset paljain\npäin, toiset lakkipäässä, toiset hihasillaan ja toiset takki päällä,\nmillä oli paita kaistaleina, millä takki revennyt. Jotkut kirosivat\nhammasta purren; heitä naiset pyytelivät ja pitelivät. Pian hajosivat\nlauttamiehet avaraan tupaan tunkeilevan, reippaasti hyppelevän hääväen\nsekaan. Siellä morsian \"hopeineen\" loisti toisten yli kuni kukkiva\npihlaja vesakon keskellä. Kaksi \"pelimannia\" soitteli hiossäpäin pitkän\npöydän päässä peränurkassa.\n\nLauttamiehet ensimmältä olivat vähän hiljaisempia, ja kankeampia kuin\nmuut häissäolijat, itseppä Heikkikin seisoskeli hetken aikaa ikäänkuin\narvellen tuossa reuhaavassa hääjoukossa. Mutta kun siitä muutamia\nryyppyjä saatiin, niin hetipä oltiin kuin kotonaan. Jokainen heistä\netsiskeli tyttöjä tanssitoverikseen. Ja Heikki tapasi täällä saman\ntytön, jota hän oli hienosesti rakastellut ponttoolla tuonoisena\niltana. Ja kun hänen poskensa, hyppelystä lämminneinä, siinä varsin\nihanasti ruskoittivat ja hänen tyylikäs, kookas vartalonsa sievässä\nkirjavassa karttuunatantussa näytti vasta oikein viehättävältä, niin\nväkisinkin tunsi hän entistä suurempaa mieltymystä tyttöön. Takkinsa\nhuonoutta hän vähän paheksui, mutta arveli kuitenkin, että eihän tuota\nnyt uittomiehen tarvinne olla häissäkään kovin siistin. Useita kertoja\nhän vei tyttöä rahalla ja komeasti kilahutti hän tuontuostakin markan\nposliinilautaselle. Markka kuin lehmä! ja kelvata pitää raha\nuittomieheltäkin, sanoi hän isosesti markasta luopuessaan. Ja\nrohkeasti, rehennellen pyörähteli hän lattialla. Hänellä oli ainakin\nkomeat pieksusaappaat, samoin housut ja piippu, ja olihan lakkikin\nverasta. Hän ei ollenkaan näyttänyt välittävän siitä, että jotkut\nrikkaat talon pojat heittivät häneen halveksivia silmäyksiä.\n\nMutta jonkun puolituntia reippaana ja iloisena temmeltyään hän huomasi,\nettä eräs pulskasti puettu, myöskin mahtava-käytöksinen mies alkoi\n\"sorkkiloida\" uittomiehiä ylipäätään ja erittäinkin häntä. Kaikki\nrentut tässä ovat niin isosti kun ainakin kannattais, kuuli hän sen\nmiehen sanovan. Ja sitäpaitsi hän huomasi, kuinka tuo mies, jonka hän\noli kuullut olevan rikkaan tukkimetsää myyvän talon pojan Multian\nrajoilta päin, kuinka tuo mies pakkasi tuttavaksi hänen lemmikkinsä\nkanssa. Nyt valtasi hänet epäluulo. Hän arvasi, vaikkei hän aina\nselvästi kuullukkaan, kuinka mies halveksivasti puhui hänestä tytölle.\n\n-- Hei, suokaa köyhällekin jalansija! huudahteli hän mahtavalla äänellä\nja hypähteli samassa lattialla.\n\nEi kauan kulunutkaan aikaa kuu hän oli kadottanut tilapäisen henttunsa.\nRikkaan talon poika oli tytön puoleensa viekotellut, ajatteli Heikki ja\nsen hän varmaan näkikin.\n\n-- Luuletko sinä, pahuuksen vietävä, olevasi tukkipoikaa parempi! Tule\nkoettamaan hulivili-Heikin kanssa! Tuhat tulimmaista! sinä et ainakaan\nvoitollasi kiittele jos pannaan mies miestä vastaan! ärjyi Heikki\nrikkaalle miehelle vasten silmiä.\n\nMuutama tuokio vaan, niin Heikki tunsi takaraivossaan nyrkin\ntuppauksen.\n\n-- Rahamassiko! eipä se -- -- --\n\nSamassa kun hän yritti tuota viimeisiä sanomaan tyynnettiin hän\nväkirynnäköllä ensin porstuaan ja siitä portaille ja pihaan niin että\nhän lensi lopuksi suulleen hiedikkoon.\n\nMitään kovempaa ruumiinloukkausta ei hän ollut saanut. Senpävuoksi hän\nvoikin heti nousta, sivalsi puukon tupestaan ja yritti ryntäämään\nportaille, mutta toiset huitoivat korennolla ja siihen ei ollut hyvä\ntulla.\n\nKiukuissaan meni hän raappanaan puukolla puodinseinää.\n\n-- Kun kirottu s----na olisi nyt tuossa, löisin niin että sielu\ntantereella hyppelis! Luuleekohan, sen keitettävä, olevansa minua\nparempi sillä että on tukkimetsillä saanut rahoja -- ilman eestä.\nAnsaitkoon ensin tukinhakkuussa kirves kädessä ja uitossa keksikourassa\nrahaa, eli eis leipänsäkin, tulkoon sitten isottelemaan rahoillaan!\nHänen äänensä sortui lopulta.\n\nJa siihen hänen täytyi taltua; toverinsa tulivat toinen toisensa perään\nja pyytelivät häntä ettei olisi millänsäkään sekä huomauttivat, että\nhänessä itsessäänkin oli ollut paljo syytä. He eivät olleet juoneet\nitseään niin juovuksiin kuin Heikki oli ollut; mutta nyt oli hänkin jo\nison joukon selvempi.\n\nHe lähtivät kävelemään metsätietä järven rantaan päin. Heikki ei ollut\nmihin aikaan tuntenut mieltään niin raskaaksi kuin nyt. Voi! Hänen\nelämässään olisi ollut jotakin parantamista. Viisaammin hänen olisi\npitänyt elää, sen hän omassatunnossaan tiesi. Tulisikohan hän\nonnellisemmaksi jos hän nyt lakkaisi juomasta ja alkaisi järjellisesti\nelämään? Kenties... Mutta kuinka sitä rupeaisi siivosti elämään tässä\npauhussa ja ryöpyssä...! Ja kyllä se tyttö oli ollut hänestä\nmiellyttävä. Sen hän oikein sydämmessään tunsi. Se miltei pehmittänyt\nmieltä. Mutta eipä sillä tainnut olla minuun paljoakaan mieltymystä\nkoska niin hevillä minut hylkäsi. Vai onko rikkaudella niin hirveän\nsuuri voima tässä maailmassa, että se sammuttaa lemmen kuin vesi tulen!\nNo, olkoon kans, hitto huolikoon! En sinä ilmoisna ikänä toivokaan\npysyväistä lempeä. Kaikki on hulluutta! sulaa hulluutta! Silloin\nlikastelen kun saama sattuu ja silloin juon kun rahaa on. Nuo ajatukset\nolivat niin voimakkaat että hän miltei kuuluvasti ne sipisi.\n\nRantaan kun saapuivat siellä lautanvartijoista toiset makasivat ja\ntoiset istuivat.\n\n-- Kuinkas häämatka onnesti? kysyi joku heistä.\n\n-- Menihän se päivä siellä kuin \"mustalaisen Sunissa\", muttei koko\nreissu tuottanut muuta kun paljasta harmia. Matti on taskussani,\nsaakeli vieköön! vastasi Heikki osottaen vähän masentumusta ja\nhaukotteli.\n\nNiin, niin, kyllähän sen hääreissun aina tietää -- -- -- paneskelivat\nlautanvartijat sekä kertoivat sitten kuinka tuuli oli tahtonut väkisen\nrepiä lautan irti ja hajalle, jonka tähden heillä oli ollut paljon\ntyötä sitä pidellessä.\n\nTuuli oli vielä melkein yhtä kova. Vasta illalla päivän laskettua vähin\ntyyntyi ja lautta saattoi kulkea kello seitsemään asti aamulla. Sinä\niltana ja yönä ei Heikki laulanut niinkuin hän ennen oli tehnyt,\nharvapuheisempi oli hän myöskin. Niin, seitsemän aikana aamulla se\npohjatuuli taas tenäsi kulun ja pariin vuorokauteen ei lautta voinut\nsiirtyä kuin vähän matkaa toisena yönä. Miehet saivat oikein kylläkseen\nmakailla.\n\nHe pitivät väliin suurta nuotiota rannassa ja osa miehistä\nkävi vuoronsa talossa, keitättivät siellä kahvia, ja viinaa\nhankittiin myöskin eräästä töllistä, jossa muuan itsellisnainen piti\nviinan-salakauppaa. Häntä kiittelivät miehet edessä ja takana; hän kun\npiti huolen heidän virvoituksestaan tänä odotusaikana. Palkka tältä\najalta tiettiin tulevan, sillä -- sanoivat miehet -- nythän tekee\nsemmoinen Ukko kiusaa, jolle meidän päällikkö ei kiukuissaankaan mitään\nvoi. Tuo tieto palkansaannista ja kahvin ja viinan viehättävä löyhkä ja\nmaku teki olon hauskaksi. Heikkikin oli saanut entisen hilpeytensä\ntakaisin, ja vaikkei hänellä itsellään näinä päivinä rahaa ollut, niin\nauttoivathan muut, joilla oli, ja tiesihän hän saavansa rahaa kun\nuittoherra tulee.\n\nMutta parin vuorokauden päästä tuli kaunis ilma; tuuli kääntyi\nmyötäiseksi eikä se ollut enää mikään kova. Vielä puolikolmatta\nvuorokautta mennä junnailtiin ja lautta saapui Alasalmen suuhun,\nÄtsärin järven pohjoisimpaan perukkaan.\n\nTäällä oli satoja miehiä odottamassa ansiotyötä. Niitä oli Alajärveltä,\nSoinista, Lappajärveltä, joitakuita Kortesjärveltä, muutamia Töysästä\nja Kuortaneelta ja sanomattakin Lehtimäeltä, jonka kunnan itäkulmalla\npaikka sijaitsee. Tuommoisen miesjoukon ainoana elinehtona näytti tällä\nkertaa olevan uitto. Kaikki olivat tulleet varmassa työhönpääsemisen\ntoivossa, ja kaikilla oli tarve: toisilla omaksi elatuksekseen,\ntoisilla ei ainoastaan omaksi vaan vaimon ja lapsilauman\ntoimeentuloksi. Elatuksen huoli oli sitäkin surettavampi koska suuri\nnälkävuosi ei kauempaa kuin neljä vuotta sitten oli painanut kansan\nmieleen leiman, jossa selvästi kuvasti: surkea on elämä ilman leipää ja\ntauti on nälän seuraus. Suruissaan sai moni, suuri joukko miehiä, lyödä\nkontin selkäänsä ja lähteä samalla hyvällä kävelemään kotiin.\nUittoherra, joka tänne nyt oli saapunut, sanoi olevan miehiä täällä\nkuin vilkkilän kissoja ja että varmaankin viidelläkolmatta pennillä\nniitä nyt saisi; ei sovi niin paljon miehiä ottaa, parin viikon päästä\nehkä voisitte päästä työhön. -- Syvästi se koski miehiin, sillä olihan\naika rahaa. Noh, eihän se nyt ollut yksin hänenkään asiansa, arvelivat\nmiehet siinä mietiskellessään; hänkin oli vain niinkuin isäntärenki ja\nhänen isäntänsä oli Pietarsaaressa, se patruuna siellä. -- Niin, mitäpä\ntuosta, jos olisi ollut peltoja kylvettävänä, sillä näyttihän kesän\nalku lupaavalta. Vaan niitäpä ei ollutkaan. Moni muisti kyllä\nyrittäneensä joskus eläessään hankkia maata, mutta se olisi ensiksikin\nmaksanut niin paljon, ettei sitä köyhä mies saanut irti ja sitten\npahaisestakin torppamökistä olisi vaadittu joukko päivätöitä tai\nrahaveroa vuosittain. Toiset taas kyllä tunsivat itsekin olevansa\nsyypäät toimeentulonsa haaksirikkoon.\n\nUitto alkoi nyt tässä Alasalmessa ja siitä heti seuraavassa suvannossa\nja toisessa salmessa, jota sanotaan Kaartiskaksi. Muutaman päivän\nperästä saapui toinen lautta, eikä kuinkaan monia päiviä kulunut kun jo\nsaapui kolmas ja jonkun päivän perästä neljäs, tuulet kun nyt olivat\nsuotuisammat kuin ensimmäisen ja suurimman lautan kulkiessa. Uitto oli\ntäällä, varsinkin salmen suussa, oikein hauskaa työtä, siinä kun oli\nniin matala vesi, että ainoastaan housunkaulusta, tuskin sitäkään\nmyöten, kastui pudotessa. Vähäläntäisiä poikiakin oli uitossa ja he\njuoksentelivat ja mosahtelivat tuontuostakin siellä matalalla ja\nnauroivat vaan putoomisilleen. Ja uittoherra myöskin nauroi ja\npaneskeli: \"kas niin, opetelkaa vain pojat, niin sitte teistä tulee\nuittomiehiä!\" Se teki pojille hyvää.\n\nTuppelan Kalle, hän oli jo entuudestaan tottunut tavallaan uittoon\nnäissä salmissa, mutta sievä ei hän ollut täälläkään pölkyillä\nlipittelemään. Päällikkö usein sanoikin hänelle, että kyllä sinä olet\npaljon huonompi kuin nuo \"menneen keväiset pojat.\" Hän sen huomasi\nitsekin ja häpesi uittotaito-kehnouttaan, mutta mitäs siihen auttoi.\nHäntä painoi lisäksi suru. Hän oli käynyt kotonaan, -- joka oli\nainoastaan muutaman virstan päässä täältä -- ja ollut siellä yötä.\nÄitinsä, josta hän piti enemmän kuin kenestäkään maailmassa, hänen\nvanhanpuoleinen, hyvä äitinsä oli hänen poissa-oloajallaan käynyt\nentistä kivulloisemmaksi -- kivulloisenpuoleinen hän oli ollut jo\nvuosikymmeniä. Äiti oli sanonut murheesta ja valvomisesta poikansa\ntähden heikontuneensa, ja hän oli kuullut äitinsä valittavan ja\nuikuttavan. Tämä seikka koski syvästi Kalleen. Helposti hänen silmiinsä\nkyyneleet heruivat, kun hän sitä vähäkin ajatteli. Nyt hän taas oli\ntäysin vakuutettu, että kyllä pahamieli voittaa, vaikka oli silloin\nsiellä lautalla viinan kuohauttavasta voimasta riemastunut niin, ettei\nluullut koskaan enää surevansa. Näinollen ei hän voinut olla vilkas ja\nsukkela.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäistä Ala- ja Kaartiskansalmista seuraa vähäinen Ruokosen järvi, jonka\nhalki tukit kuletetaan lautoissa, vaan sen jälkeen ei tarvitse eikä voi\nlauttaa koota ennenkuin Alajärvellä. Kivisalmi ja Perälampi seuraa\nRuokosesta ja sitten alkaa huononpäiväinen kanava, joka monimutkaisena\npolveilee läpi rämeikköjen, mäntymetsäin ja kuusikkojen pohjoista ja\nluodetta kohti. Kanavaksi sitä sanotaan syystä, että se on kaivettu.\nSiinä oli ennen vaan mitätön, paikoittain umpihetteinen vesisuoni,\nmutta eräänä kesänä pikkuista ennen vuotta 1870 \"Pietarsaaren\npuulaaki\", kuten paikkakunnalla sanotaan, kaivatti siihen tätä täällä\nharjoittamaansa tukkiliikennettä varten semmoisen ojelman, että siitä\nvoidaan tukkia uittaa; sitä ennen niitä oli täytynyt ajaa hevosilla.\nMainittuihin salmiin on sama tukkiliikennetoimi rakennuttanut\ntukki-uittoaan varten aukaistavilla suluilla varustetut patosillat eli\ntammet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikko ja muutamia päiviä siitä kuin ensimmäinen lautta oli Alasalmeen\nsaapunut, alkoi uitto kanavalla. Uutterasti työnnettiin pölkkyjä\nPerälammista Maantlonsillan aukosta -- patosilta, josta kulkee\nLehtimäen ja Soinin välinen maantie kanavaan ja pian niitä jatkui\npitkälle tuohon viittä, kuutta syltä leveään jokeen. Uusia miehiä ja\npieniä poikia tuli nyt oikein kosolta -- kaikki eivät nytkään heti\npäässeet työhön, vaan täytyi odottaa siksi kunnes tukit ehtivät venyä\njonkun Ruotsin virstan matkalle joessa. Pankaa minun nimeni kirjaan,\npankaa minun nimeni, ottakaa minä, ottakaa minä uittoon, pyytelivät\nmiehet ja pikkupojat uittoherraa, joka milloin käveli milloin istui\njokivarren vierteillä ja havupuiden välissä ja näytti kyllä osaavan\nkäyttää tilaisuutta antaa niiden pyydellä, joiden pyydellä täytyy.\n\nTäällä kanava-uitossa määrättiin uusia päälliköitä. Järjesteltiin näet\nneljäkymmen-miehisiä joukkoja; semmoinen joukko oli yksi \"roikka\" ja\nkullakin roikalla piti olla oma päällikkönsä.\n\nKoturi-Heikki oli osottanut oivallista uittomieskykyään monena vuonna\nja tämän vuotisessa kevät-uitossa osottamansa rohkeus ja vikkelyys,\npitihän sekin jotakin auttaman. Hän pääsi roikanpäälliköksi ja kun hän\nsiksi kerran pääsi, niin ei hänen luonnolleen ollut kyllä siinä, että\nhän olisi ollut toisten roikanpäällikköjen vertainen. Ei; hän tahtoi\nolla yli heistä. Mahtavalla äänellään hän komensi miehiä, milloin sinne\nmilloin tuonne, ja kun ilta, työstä lähdön aika tuli, niin\nsoinnukkaasti ja pitkään hän huusi: Ke-ollo so-o-o-i! Sitä samaa sitten\nmatkivat toiset roikanpäälliköt jopa viimeksi pikku pojatkin, mutta\nhänen äänensä se kumminkin ylinnä kajahteli kesä-illan raikkaassa\nilmassa pitkin kanavaa ja sen varrella olevia metsiä. Ja silloin miehet\nolivat valmiit keksiolalla laputtamaan ensin konttiensa luo jonkun\nmännikön syrjään ja sitten kontit selkään saatuaan taloihin. Toiset\nroikanpäälliköt tahtoivat väliin suuttua häneen, kun siinä niin\nherroiksi rehenteli, ja koettivat pitää varansa ehtiäkseen ennen häntä\nhuutamaan, mutta mitä siitä! Hän huusi joukkoon ja hänen äänensä\nsittekin voitti. Ja vaikea häneen oli sydämellisesti suuttua; hän kun\naina osasi pistää niin sukkelaksi leikiksi, että toiset, vaikka vähän\nharmittikin, joutuivat nauramaan. Niin, hän oli iloinen, sillä olihan\nhänellä neljä markkaa päiväpalkkaa, hän oli saanut uuden verkatakin,\nkotipaikkakunnan tytöt pitivät hänestä paljon kun hän nyt oli\nrikkaannäköinen ja päälliseksi pulska poika. Ja itse mielestäänkin oli\nhänellä kyllä rahaa ja kunniaakin; tyytyväinen oli nyt Heikki, hän,\njonka kasvoissa tavallisesti loisti hilpeys silloinkin kun ei ollut\npenniäkään taskussa.\n\nKauniilla ilmoilla oli miehille työ hauskaa tällä kanavalla, jos kohta\njalkoja väsytteli päivittäisestä seisomisesta ja kävelemisestä, josta\nsyystä moni istahti kanavanpartaalla oleville suihtupölkyille;\nistuivatpa jotkut kauankin jos tietivät etteivät päällysmiehet nähneet.\nPölkkyjä uiteltiin täällä enimmäkseen sillä tavoin, että kymmenkunnan\npölkkyä asetettiin joessa vierekkäin, jota pölkkyjoukkoa sanottiin\nlaveriksi. Tätä laveria ponnisti keksillään väliin yksi, väliin kaksi\nmiestä kummaltakin puolen. -- Ruoka-aikoina oli tavallisesti kyllä\nvilkkautta kun miehet olivat koolla jollakin hietikko-kankaalla ja\npuron partailla. Kaikki kanava-uittomiehet eivät olleet samalla\nkentällä syömässä, mutta oli niitä yhdellä \"lassilla\" joku puolisatanen\nja enemmänkin. Sateisella ja kylmällä ilmalla, jolloin kanavalla oli\nsangen ikävää, tekivät miehet metsäriskuista nuotion, jonka ympärillä\nlämmittelivät ja polttelivat tupakkaa. Paljon siinä puhuttiin leikkiä,\njopa kaikenmoisia rivojakin, mutta väliin taas vakaviakin asioita\ntuumailtiin. Puhuttiin yleisestä köyhyydestä ja muutamien rikkaudesta.\nMuutamat toivottivat itselleen sitä rikkautta, jota oli joillakuilla\nmaanomistajilla Ätsärin, Pihlajaveden ja Multian puolella, noilla\ntukkimetsien myyjillä, jotka saivat tuhansia markkoja varsin\nhelpotellen. Silloin tavallisesti muistutti joku, että jos olisikin\nniin helppo rahantulo, kai silloin kans tuhlattaisiin viinaan,\nsuunnattomaan kahvin juontiin ja muihin herkkuihin ja komeuksiin,\nniinkuin he tekivät, nuo tukkien myyjät. Talolliset, joiden maata oli\njärvien tai jokien varsilla, olivat saaneet \"rantarahoja ruukilta\"\nmonia satoja markkoja. Niin, aina oli niillä tuloja, joilla oli\ntulonlähteitä, mutta heillä useimmilla oli ihan ihkosten ainoana\ntulonlähteenä uitto. Se nyt oli jotakin -- sanoivat he -- tuo uitto,\nsaatiinhan nyt 2 markkaa jotkut puolikolmatta päivältä; muut ansiot\nolivat paljon huonompia. Imehdeltiin, miten erinomaisen rikas se\npatruuna siellä Pietarsaaressa oli kun hän jaksoi maksaa moiselle\nmiesjoukolle semmoistakaan palkkaa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka\ntuota kanavaa muutamia vuosia sitten oli kaivettu. Siellä ne\ntyöntekijät, joissa kolmanneksi osaksi oli nais-ihmisiä, kahlasivat\nvyötärystään myöten kylmässä vedessä päivät pääksytysten. Ja semmoinen\nelämä kuin sinä kesänä oli; juotiin, huorattiin ja melskattiin. Törkeää\ntyötä ja törkeää elämää oli se! Toisinaan puhuttiin siitä Suuresta\nnälkävuodesta, joka oli ollut. Voi kuinka moni -- melkein\njärkijärestään -- oli silloin syönyt rusaa ja pottua, tuskin\nyhdessäkään talossa eis oli selvää leipää syöty. Siksipä ne ihmiset\nniin sairastivat, ajettuivat ja kuolivat. Niitä, turvattomampia oli\nviety kirkonkylän hoitolaan, mutta siellä moni oli vasta oikein pian\nkuollut. Hohoi! huokailivat jotkut vanhemmat miehet, surkeaa, surkeaa\nse oli! Jumala siitä toiste varjelkoon! Näissä puheissa Heikki\ntavallisesti sanoi: noh, älkää nyt kovin surkeaksi asiaa panko.\nKyllähän se oli minullekin välistä niukin naukin elämisen kanssa; mutta\nmitä siitä murehtii joka jo mennyt on. Ei siedä sureksia uittomiehen;\nhänellä on työtä muutenkin!\n\nEräänä päivänä oli kylmä sade; jo edellisinäkin päivinä oli satanut.\nMärkänä ja viluissaan käpristelivät miehet kanavan suihtupölkyillä,\nkoettivat väliin lujasti töyttiä pölkkyjä, hyppiä ja juosta, mutta ei\ntahtonut ottaa lämmitäkseen. Ruoka-aikoina -- niitä oli kaksi päivässä\njoella -- tehtiin nuotio niin suuri kuin mahdollista; se vähän\nlämmitti, mutta ei se joelle mentyä kauan auttanut. Niistä, jotka\npahimmiten vilustuivat, oli Kalle yksi. Jo aamupäivästä alkoivat hänen\nleukansa lotista ja hirveän ilkeä oli olla. Uitosta karkaaminenkaan ei\nollut aivan tavatonta, mutta hän ajatteli, että ne muut nauraisivat,\njos hän karkaisi. Vakituisesti päätti hän kestää vaikka tuntui\ntukalalla. Tieksusaappaansa olivat rikkinäiset, jalatkin olivat siis\nmärät koko päivän. Kömpelösti hän liikuskeli, elämän surkeutta\najatellen. Ja mitäs tästä ollakaan, kun hän juuri koetti varoa mitä\nparhaimmin kulkiessaan vesiniljaisia suihtupölkkyjä, mosahtikin jokeen\nja -- toiset nauramaan ja ivaamaan. Onneksi sai hän pölkkyyn kiinni,\nettei pudonnut kuin vyötärystään myöten. Mutta olipa siinä kyllä muun\nmärkyyden lisäksi ja sitte vielä nauroivat -- -- voi turkasen\ntulimmainen -- kun heidät yhdellä rymäyksellä sais kaikki jokeen!\najatteli hän kivutessaan ja lähti ylös-päästyään metsään ja vesi juoksi\nvaatteista.\n\n-- Älä ole milläsikään, se on uittomiehen koulua, huusi roikanpäällikkö\nHeikki, joka myöskin oli lähellä.\n\nHän ei vastannut mitään; mennä reuhotti vaan. Mikä surkeus -- ajatteli\nhän -- on tämä elämä! Hän oli lukenut kirjoista, ja enimmäkseen siellä\noli kerrottu hyvästä onnesta; varsinkin semmoiset, jotka olivat olleet\nahkeroita ja turvanneet Jumalaan, olivat aina menestyneet; hänkin oli\nollut ahkera ja turvannut Jumalaan ja kuitenkin tuommoista oli nyt jo\nihan nuorella ijällä. Paljon luuli hän jo kokeneensa ja -- nyt hän\nhuomasi, että tämä maailma on kurjuuden alho! Oli hän lukenut ja oli\nhänelle sanottu siitäkin, että muutamia ihmisiä koetellaan ja joka\nkestää se voiton saa. Mutta tämähän oli jo liikaa. Hän heittäytyi\npolvilleen metsäpuskassa ja ääneensä vaikeroi: Suuri, -- hyvä --\nJumala! tätä -- en minä voi kestää. Huojenna -- kärsimystäni! Anna\nminulle vähän -- siitä onnesta, jota monella muulla ihmisellä -- yllin\nkyllin on! -- Sen jälkeen tunsi hän kummallista voimattomuutta. Ja\nhieman rauhoituttuaan lähti hän takaisin joelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYön aikoina ja pyhinä olivat varsinkin pari likimmäistä taloa, jotka\nsijaitsevat puolen tunnin matkan päässä joelta -- täynnä uittomiehiä.\nSiellä myöskin maksettiin palkka joka lauantai-ilta. Edustupaan\nhuudettiin miehet kukin vuorostaan. Raha kourassa sieltä miehet\npalasivat -- toiset iloisina -- toiset kiroillen, että kuinka vähiä\nannettiin. Pyhinä ja varsinkin pyhä-iltoina oli hauskuutta. Koeteltiin\nvoimiaan kärryjä aksilasta päänsä yli nakkaamalla, väkikiveä nostamalla\nja muulla semmoisella. Ja Heikki ei tavannut kuin kolme miestä\nvertaistaan voimissa. Mutta ei hän olisi uskonut, että niinkään monta\nolisi hänen vertaistaan. Eräällä kedolla -- Lammaskedoksi sanottavalla\n-- hypeltiin pelimannin soittaessa ja tyttöjen laulellessa. Muilla\nkedoilla rehoitti jo pitkä ruoho, mutta sanottu keto oli karjan\nvallassa eikäpä siinä olisi heinänpiikki hyppelyn takiakaan voinut\nnousta. Iloista, vapaata oli tanssi, muttei tavallisesti kovinkaan\nkaunista. Retkuteltiin, hypittiin väliin rinkitanssissa, väliin\nparittain valssattiin, joka viimeksi mainittu kävi tasaisemmasti;\ntoisinaan \"kiitelikiitelikiiteliä\" mentiin ja vaihettiin henttua.\nHeikki opetti täälläkin lauluaan: \"Minun kultani kaunis on\", ja halulla\ntytöt sitä opettelivat. Hän paritanssissa tavallisesti valitsi\ntaitavimpia tyttöjä, mutta väliin kuitenkin hyppelytti osaamattomampia\nja nauroi sitten heidän kankeudelleen. Viinaa myöskin oli saatavissa;\nsitä oli kaupungista tuotu ja sai kun vaan lähetti pienen pojan\nhakemaan vissistä paikasta. Sitä ei myyty, muttei rahattakaan saatu.\nMoni joutui pahaan huiperiin. Iltamyöhällä pojat peräilivät, mihin\nluttiin tai aittaan mikin tyttö maata meni.\n\nMuutamia päiviä ennen Juhannusta loppui uitto tälle keväälle, vesi kun\noli kuivanut niin vähiin, etteivät tukit enää luistaneet. Keksinvarsia\nputkahteli toinen toisensa perään poikki petäjien tyvissä; se oli aika\nroisketta. Heikki kun löi keksinsä varren poikki sanoi:\n\n-- Se siunatuksi lopuksi! syyskesällä kun vesi kohoo teen uuden!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalle oli ollut pyhän seudut ja joitakuita öitä viikoillakin kotonaan.\nHän ei ollut pyhinä Lammaskedon huveissa. Vanhemmat sanoivat, että se\nolisi synti ja syntinä hän itsekin sitä semmoista elämää piti. Käsitys\nhänellä sekä vanhemmillaan oli semmoinen, että ihmisen pitää olla\ntotinen, ei paljon nauraa eikä liikoja puhuakaan. Sillä pyörähdellä,\nhypellä ja iloita poika- ja tyttöjoukossa, se olisi hirveä paha\nerittäinkin niin nuorelle kuin viidentoista vuotiaalle pojalle. Ei\nsaanut vilkastua, vaan käydä nolommaksi, pysyä totisena. Nämä pyhät\nolivat hänelle ikävät nekin; sillä hän ei jaksanut lukea, johon hänellä\nmuuten oli halu, nukutti, muttei tullut unta, oli vaan jotakin\nsemmoista, oliko se hengen vai ruumiin vaivaa? niin, se tuntui\nkummassakin: mielessä ja ruumiissa; jotakin hiljaista syöpäläistä\ntuntui rinnassa ja sydänalla. Se oli kuitenkin hänen mielelleen\nkevennykseksi, että äiti tuli vähän terveemmäksi kun näki hänen\nonnellisesti -- niinkuin näytti -- palaavan kevätuitosta. Ja sehän\nmyöskin virvoitti mieltä, että hän oli nyt saanut keväällä\nvelaksiottamansa pieksusaapasaineet maksetuiksi; niiden hinta oli\nseitsemän markkaa. Hänellä tosin ei ollut kuin parikymmentä markkaa\nkotipuolelle tultuaan, mutta salmi- ja kanava uitossa sai hän kokoon\nviisitoista markkaa. Ainoastaan 1 markka 75 penniä oli hän saanut\npäivältä ja lautalla ollessaan 2 markkaa vuorokaudelta. Enempää ei\nhänelle lautalla annettu syystä, että päällikkö oli hänet aivan\nvastenmielisesti ottanut. Mutta hän kulutti ruokaan verrannollisesti\nvähän. Ruokaa voitiin taas hankkia joksikuksi ajaksi. Kallen ansioon\nlisäksi saatiin taas jonkun verran rahaa voilla. Mutta vaatteet olivat\nhuonot kaikilla kolmella; no, kyllähän sitä kesällä aina meni, mutta\noli siitä taas talvikin tuleva! Jotakin toivoa oli kumminkin\nsyksyuitosta.\n\nJuhannusaattona tuli Heikki Tuppelaan. Istuttuaan penkille hän sanoi:\n\n-- On tainnut poikanne puhua, että minä olen ollut hänelle häjy ja\npilkannut häntä?\n\n-- Kyllähän se on sitä porannut, vastasivat vanhemmat.\n\n-- Kas, en ole sitä missään pahassa tarkoituksessa tehnyt. Mutta\nkatsokaas, mull'on niin ivallinen luonto, että kun minä näen kovin\nhiljaisen ja maailman menoon tottumattoman, niin minua naurattaa ja\ntulee halu pilkata häntä. Tekee mieleni sanomaan hänelle, että voi kun\ntiedät vähän kun luulet tässä maailmassa noin totisena ja vakaana\ntoimeen tultavan ja odotat muilta ihmisiltä sääliä, jota minä en ole\nkoskaan osakseni saanut. Toinen syö toistaan kuin nälkäiset sudet.\nTarkoitukseni on ollut totuttaa poikaanne maailman pauhinaan, ivaan ja\nnauruun. Kyllä ne osaavat tässä synnin ryöpyssä masentaa ja kuolettaa,\nken vaan ottais kaiken pahakseen, Ei, minä en ainakaan masennu\niskuista, minä elän ja hurraan!\n\n-- Jaa, taitaa niin olla. Kyllähän minäkin olen samaa toki pitkällä\nijälläni huomannut. Mutta olen aina koettanut karttaa \"istua siellä\nkussa pilkkaajat istuvat\", sanoi siihen vanha Kustavi.\n\n-- Sitä en minä koetakaan karttaa, virkkoi Heikki, iva ja leikillisyys\nvirvoittaa mieltä.\n\n-- Meidän Kalle on vielä hyvin lapsisekainen, ja kyllä sydämmestäni\ntoivoisin, ettei hän kovin synnin pauloihin kietoutuisi, maailman\npahuuteen riuhtoutuisi, puhui Kallen äiti.\n\n-- Hyvä! sanoi Heikki ja lähti.\n\nJuhannuspäivänä makasi Kalle kotinsa tupamökin kokilla (ullakolla). Hän\noli laittanut sinne kukkaisia pihlajia. Hyvältä tuoksuivat nuo pihlajan\nkukat. Lukeminen oli hänelle taas oikein hupaista. Hän luki erästä\nSuutari-Matilta lainaamaansa kirjaa, jonka vilkkaat ja jännittävät\nkertomukset häntä kovasti miellyttivät ja veivät hänet kokonaan\najatusten maailmaan. Halulla hän luki ajatuksillaan sivun toisensa\nperään. Lukemasta lakattuaan hän ajatteli: jospa saisin tästälähin\nainoastaan lukea, ammentaa noita suloisia tietoja laveasta maailmasta!\n-- Niitä on monta kieltäkin; eivät kaikki ihmiset puhu samaa kieltä,\njospa oppisin eis jonkunkin niistä muista kielistä. Valtakuntia ja\nmaita on muitakin kuin tämä Suomi. Minkähänlaisia ihmisiä niissä\nkaikissa on. Ei suinkaan niissä muissa maissa uiteta. Ei; niin tukalaa\ntyötä ei suinkaan tehdä missään muualla eikä ole niin pahoja ihmisiä.\n-- Hän oli vähän lukenut ja kuullut puhua höyrittävän kouluista. Kuka\nhänen auttaisi kouluun, sinne missä aina saisi lukea ja kirjoittaa ja\nsitten tulisi puhdasvaatteinen herra ja jos vielä saisi saarnata\nkirkossa! -- Kyllähän veli-Jussi tulisi ja täytyisikin tulla\nvanhentamaan isää ja äitiä. Siitäpä hänelle puhun heti kun hänet\ntapaan. Jospa joku rikas talon isäntä... Ei; mutta kuka sen niin suuren\nhyväntyön tekisi; ei ainakaan kukaan täällä kotipuolella. Kauempana,\noikein kaukana ehkä olisi niin hyviä ihmisiä. Eiköhän se kruunu\nauttaisi kouluun ilman mitään maksua, jos minä oikein kauniisti ja\nhartaasti saisin asiani ajetuksi jollekin korkealle herralle. Ja\nsilloin minä lupaisin tehdä isänmaan hyväksi mitä ikään voisin. Hän\noikein hypähteli vuoteella tätä ajatellessaan ja nousi innostuneena\nseisoalleen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSamana kesänä alkoi Koturi-Heikki tavallaan kosia erästä Ranta-ahon\ntalossa palvelevaa Maija nimistä tyttöä. Heikki oli nytkin koturina eli\nhyyryläisenä tässä talossa, ja pian talon väki huomasi hänen ja\nPiika-Maijan välisen suhteen. Nämä kisailivat keskenään milloin vaan\ntilaisuus myöten antoi, ja siitä tavasta, jolla he toisiaan kohtelivat,\nselvisi kaikille, joilla vähänkin oli kokemusta tästä maailmasta, että\nhe, suoraan sanoen, rakastivat toisiaan. Heikki näytti hyvin mielellään\nsilmäilevän Maijaa, ja tyttö puolestaan samoin Heikkiä, joka myöskin\nparhaana kesä-sydännä oli päivämiehenä työssä Kanta-aholla. Molemmat\n\"hoivasivat\" toisiaan milloin niin tarvitsi. Milloin vaan Heikki\nhuomasi Maijalla olevan jotakin raskasta työtä, esim. heinässä ollessa\nheinätaakka selkään nostettavana, taikka kuokolla ollessa kiviä ja\nkantoja väännettävänä, niin hän tavallisesti aina kiiruhti auttamaan\ntyttöä, vaikka ei tämäkään ollut mikään nerkonen ihminen. (Maija oli\nnimittäin suurenpuoleinen, terve ja reipas nainen, ijältään\nviidennelläkolmatta.) Menipä Heikki melkein aina pyhä-iltoina hakemaan\nlehmiä tytön edestä, eikä se ollut mikään helppo tehtävä, sillä\nRanta-ahon lehmät useinkin pakkasivat illan tullen piiloutumaan\nmetsään. Maija puolestaan piti huolta Heikin vaatteista korjaamalla\nrikkinäistä ja pesemällä likaista. Ja sitäpaitsi näyttivät kumpikin\nkäytöksellään, koettavan miellyttää toinen toistaan; Maija, kuten\nluonnollista naiselle, varsinkin koki keikailla, nauraa hihattaa ja\ntekeytyä niin miellyttäväksi kuin suinkin saattoi. Heikki tunsi nyt\njoutuneensa semmoiselle kohdalle, ettei hän suinkaan näinä aikoina\npitänyt lempeä ihan sulana hulluutena ja että Maija sitäpaitsi oli\nparas kaikista muista tytöistä, seikka, joka oli melkein ihmeellistä,\nkoska Heikki ei ennestään ollut suinkaan yhden tytön veikari. Tuntuipa\nhänestä siltä, että elämä olisi käynyt kovin tukalaksi ja kuivaksi,\njollei olisi elähyttänyt lemmittynsä melkein alituinen näkeminen ja\ntieto siitä, että päivätyön päätyttyä taas pääsee luttiin puhelemaan\nhenttunsa kanssa ja halailemaan häntä.\n\nMuut pitivät Koturi-Heikin ja Piika-Maijan välistä suhdetta miltei\nturhanpäiväisenä asiana. Kyllähän heistä kokeneet myönsivät, ettei\nlemmen leikki ole mitään halveksittavaa, mutta kuitenkin oli heillä\nkaikenmoista ihmeteltävää ja sanottavaa näistä kahdesta, ja nämä\ntulivat puheen aineeksi sekä Ranta-aholla että muualla ympäri kyliä. --\nMies kolmenkymmenen ijässä, eikä vielä ole saanut mitään kokoon, vaikka\non välistä hyviä palkkoja saanut, rupee tässä nyt akkomaan. Kyllä siitä\nvarmaankin tulee yksi nälkäjoukko maailmaan... Tuommoiset lauseet\nolivat hyvin tavallisia tästä asiasta paikkakunnalla. Maijasta ei ollut\njuuri muuta erinomaista sanottavaa kuin että hän olisi hullu, jos\nottaisi tuommoisen suupaltin ja heittiön. Kaikki myönsivät, että hän\noli uuttera ja uskollinen piikatyttö ja sen lisäksi säästäväinen. Mutta\nluonnollisesti ei hänen säästönsä suuri ollut, koska piijan palkka oli\nkorkeintaan 30 markkaa rahaa vuodelta. Vaikka hänellä nyt oli kooksi\nhyvällaisia vaatteita ja kenties sata markkaa rahaa säästössä, niin\nkyllä Heikki tuommoisen erän pian tuhlaisi, mies, joka silloin kun vaan\nrahoja sattuu olemaan, elää isosti kuin kaupungin herra.\n\nKerran Ranta-ahon emäntä, joka oli miettiväinen ihminen, puhui asiasta\nMaijalle. He olivat silloin tarhalla lehmiä lypsämässä.\n\n-- Mitä sinä oikein tuumaat, hyvä Maija, kun näytät menevän tuommoisen\nvekkulin ansaan? puhui emäntä vakavasti, vähän kitisevällä äänellä.\nKelpaisithan sinä, hyvä lapsi, vaimoksi paremmallekin miehelle kuin\ntuommoiselle maailman heittiölle.\n\n-- Minä tykkään siitä niin kovasti. Kyllähän Heikki on ollut aika\nhuijari, mutta se näyttää siitä paranevan. Reipas ja ripeä mies kun on,\ntottahan akkansa elättää.\n\n-- Ei lapsi-rukka. Toista saat nähdä ja kokea kuin nyt luulet, jos\nHeikin otat. Hän on semmoinen kouliintunut veitikka, että kyllä hän\nosaa pettää... eikä hänestä vakavaa miestä tule. Sehän olisi\nerinomainen Jumalan ihme!\n\nMaijalla joko ei ollut mitään sanomista taikka hän ei tahtonut\nemäntäänsä vastustaa. Mitään ei hän puhunut, punestui vain.\n\nKerran taas isäntä, arvatenkin emännän kehoituksesta, rupesi puhumaan\nHeikille. Se tapahtui heidän kyntämässä ollessaan eräällä\nkesantopellolla.\n\n-- Perheelliseen elämään tarvitaan paljon, aloitti isäntä. Tarvitaan\nensiksikin jonkunverran karttuneita varoja, sitten pitkittävää\nahkeruutta ja sen lisäksi lujaa kärsivällisyyttä.\n\n-- Minkä johdosta nuo isännän vakavat sanat? kysyi Heikki miehekkäästi\naavistaen isännän aikomusta.\n\n-- No niin, tulinpahan ne sanoneeksi ikäänkuin itsekseni, ajatellessani\nomia kokemuksiani.\n\n-- Niinpä niinkin. Mutta jos niillä muuta erityistä tarkoitatte, niin\npuhukaa vaan suunne puhtaaksi! kehoitti Heikki harvakseen.\n\n-- No, jos ma suoraan sanon, niin kyllä minusta on turha yritys ottaa\nakan kun mies on semmoisella kannalla kuin esimerkiksi sinä.\n\n-- Saattaapa olla -- turha yritys... minä sillä väliä pidä. Mutta\nyrittää kumminkin on lupa yhdellä yhtähyvin kuin toisellakin, päätteli\nHeikki arvelematta.\n\n-- Miksei... lupa on kyllä yrittää, mutta jos yritys menee, -- päin\nmäntyyn!\n\n-- Menköön aikaa! Siksikö toisten pitäisi kieltäytyä tuosta hekumasta,\nettä mahdollisesti heidän kävisi huonosti? Minä en myönnä toiselle\nparempia etuoikeuksia kuin toisellekaan elämän hauskempia puolia\nvalitessa.\n\n-- Vai niin. Sinä luulet että avioelämä on jotakin \"hekumaa\" ja\n\"hauskuutta\". Tekisi mieleni sanomaan sinua suorastaan lapselliseksi\ntässä asiassa vaikka olet jo kolmenkymmenen vanha mies. Hauskuutta ei\nse ole niillekään, joilla on vähän enemmän kuin \"kädestä suuhun\",\nsaatikka sitte niille, joilla ei mitään tulevien päiväin varaksi ole.\n\n-- Huomaan, että isäntä sattuvasti muistuttaa minua köyhyydestäni nyt\nkun hän kyllä tietää että _minäkin_ aion vaimon ottaa. Hyvä asia, että\nmuistutetaan, vaikka ilmankin sen kyllä tietäisin. Aikomustani en nyt\nkumminkaan peruuta vaikka kimpaleet kalliosta lähtisi. Olen näetten\npäättänyt kokea maailmaa siltäkin kohdalta. Sitä olen jo muilta aloilta\nkokenut ja tullut huomaamaan, että aikaa olisin jo masentunut, jollei\nminulla olisi tätä häikäilemätöntä luontoa. Kohden käyn, vaikka maailma\nkääntäisi minulle entistäkin tylymmän puolensa. Minulla on, Jumalan\nkiitos, vielä halua elää, ja siis tahdon elää aikomusteni ja halujeni\nmukaan reippaasti ja surkeilematta.\n\n-- Karaistu mies! sanoi isäntä naurahtaen, ja ajatteli: Sinusta minä\nviisi, mutta sääliksi käy kelpo tyttöä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähes pari vuotta kului ennenkuin siitä Heikin ja Maijan yhteenmenosta\ntuli oikein täysi tosi papillisen vihkimisen kautta. Näyttipä siltä,\nettä he tänä aikana olivatkin suloisimman yhteiselämänsä viettäneet, ja\nMaijalla oli vihkimisen lähestyessä yhdeksän kuukauden vanha poika.\nMaija ja hänen omaisensa olivat monasti ja hartaasti pyytäneet Heikkiä\nvihille käymään, vaan ei siitä tahtonut mitään tulla, ja pappi oli\nhaastattanut hänet eteensä tekemään selvää tuosta kummallisesta\nviivytyksestään. Heikki oli väittänyt papille vasten silmiä ettei hän\nkäsitä mitä se siitä vihkimisestä paranisi! Täältä tultuaan Heikki oli\nosottanut suorastaan juroutta naiselle, jota hän vielä muutamia\nkuukausia ennen oli kaikesta mielestään rakastanut. Mutta Maija itki ja\npyysi: Heikki kulta! Myönny nyt laittamaan tämä asiamme paremmalle\nkannalle, ettemme enää eläisi kuin pakanat ja elukat.\n\nVihdoin hän myöntyi.\n\nHän oli juuri päässyt kevätuitosta; juhannus oli tulossa. Hänellä oli\nrahoja koossa kahden sadan markan vaiheille, hän kun, merkillistä\nkyllä, oli näinä parina vuonna ollut melkein juomatonna.\n\nHänellä oli rahoja ja hän päätti pitää hyvälläiset häät. Koko\nnaimisjuttu oli häntä viime aikoina huolestuttanut -- ja pitihän sitä\nvielä kerran oikein iloita, päätteli hän.\n\nHän tuotti kaupungista 50 kannua viinaa häitä varten. Tarkoitukseen\ntilasi hän Ranta-ahon suuren tuvan ja pari kamaria. Viikon päivät\nedeltäkäsin oli laajalti paikkakunnalla vilkkaana puheenaineena:\nsilloin on Ranta-aholla Koturi-Heikin ja Piika-Maijan häät; silloin\njuodaan, hypellään ja kenties tapellaankin.\n\nHäät eli vihkiäiset alkoivat maanantaiaamuna. Vihillä he kävivät\npappilassa. Ruuat olivat laitetut yhtä komeasti kuin tilallisten ja\nrikasten häissä paikkakunnalla oli tapana. Sitä kummasteltiin, että\nKoturi-Heikki \"meni noin mahtavasti\". Kutsutuita vieraita oli\nlukuisasti, kutsumattomia tulla lappoi läheltä ja kauempaa. Sulhaselle\nja morsiamelle annettiin nyt, katsomatta persooniin, se kunnia mikä\nheille oli tuleva. Väli tällä, kun kerran oli nautittavaa sekä ruokaa\nettä juomaa. Heikki oli sulhaseksi kyllä uljas ja reipasliikkeinen\nmies. Ja kelpasipa Maljakin morsiameksi, vaikkei enää ollutkaan ihan\nimpi. \"Hopeissa\" hän oli. Poskilla oli jonkunverran punaa tässä\ntilaisuudessa, vaikka se muuten oli jo vähiin kadonnut -- surusta, niin\narveltiin. Rahalla hypeltiin kovasti, kuten seudulla sanotaan. Jo\nsamana päivänä iltapuolella oli koko yli sadan nouseva hääväki,\njotakuta poikkeusta lukuunottamatta, semmoisessa hurmauksessa, että\nkiehuivat, survoivat, pukkivat ja pauhasivat kuin ampijaisparvi.\nPuolikolmatta päivää häät kestivät, sulhanen oli koko ajan \"aika\ntenässä\", mutta pysyi kuitenkin hyvin jatkeillaan, sillä tuskin koskaan\nviina häntä sai veteläksi. Moni joutui makuulle eikä tiennyt tästä\nmaailmasta. Erästä miestä lyötiin puukolla pahallaisesti käsivarteen,\nmuuta julmempaa tappelua ei tapahtunut, vaikka kyllä pienempiä\nkahakoita kymmenittäin.\n\nHeikiltä kului lähes puolitoista sataa markkaa näihin häihinsä.\n\nVihkiäisten jälkeen alkoi tämän nyt lailliskirkollisesti yhdistetyn\nparikunnan väli, vastoin toivomuksia, kylmenemistään kylmetä. Se kävi\nperäti huonoksi sitten seuraavana talvena, kun Heikki yhäti kiusasi\nvaimoltaan tämän pitkällisillä ponnistuksilla kokoamaa rahaerää,\nheittäytyi laiskanpuoleiseksi, joi ja hurvitteli. Tätä menettelyään\npuolustihe hän sillä tosin omituisella mutta, kenties huomiota\nansaitsevalla väitteellä, että tottahan hänelläkin, yhtä hyvin kuin\nmonilla muilla ihmisillä, oli oikeus joskus helpostikin elää.\n\nSitten vuosien vieriessä, kun lapsia tuli useampia, kävi Malja oikeaksi\nkurjuuden kuvaksi. Vaatteet sekä hänellä itsellään että lapsilla olivat\nhuonot ja likaiset. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut pienintäkään\nhalua puhtauteen, vaikka hän tyttönä ollessaan oli ollut tavallisen\nsiisti ihminen. Kärsimättömyys ja elämän synkeys kuvasti hänen\nsilmistään, joista onnen oli tyytyväisyys ja hilpeys loistanut.\nPalveluksessa ei hän lasten tähden enää voinut vasituisesti olla,\nauttoi kuitenkin talonväkeä töissä ja askareissa, minkä milloinkin\nkerkisi. Mutta tuskin oman ruokansa hän tällä tavoin voi ansaita. Kun\nhän kurjuuttaan valitti, niin emäntä tuikeasti muistutti: \"Enkös minä\nsitä silloin sanonut. Mikset kuullut vanhempaa ihmistä.\"\n\nHeikki kyllä kulki uitoissa niinkuin ennenkin sekä muissa töissä,\nsittenkuin hän oli katkaissut sen laiskansuonen, joka häntä ensimäisenä\ntalvena vihkimisen jälkeen vaivasi. Mutta vaikka hän näin ansioissa\nkulki, ei paljon karttunut, sillä yhtä suuria palkkoja kuin ennen hän\nei enää saavuttanut ja sitäpaitsi hän oli vieläkin tuhlaavainen, jos\nmilloin vaan paikalle sattui.\n\nNälkä ja kurjuus oli tämän vaimon ja näiden lasten osana.\n\nHeikin tultua ansioilta vaimo lointeli, ettei hän taaskaan tuonut\nmitään. Mies riiteli vastaan, että hänenkö tässä nyt pitäisi yksin\nkaikki elättää. Usein aamulla alkoi jo sängyssä riita tuon\nonnenhaaksirikon johdosta. Mies syytti vaimoa, että sinun tähtesi tämä\nköyhyys; vaimo taas väitti: sinä siihen syy olet. Lopulta, kun asia\nkaikinpuolin mietittiin, tulivat rikkaat ja valtiaat, niin -- koko\nmaailma ja Jumala, taikka oikeammin käsittämätön sallimus, syyllisiksi.\nHeikki ei tosin vaikeroinut, puhui vaan miehen kuivalla äänellä ja\nentinen luonteen hilpeys näytti hänestä ainakin vaimon luona ollessa\nvähän kadonneen. Isä ei juuri osottanut lempeyttä lapsillekaan, vaan\näiti kyllä väliin. Alakuloisesti katselivat likaiset laihat lapset\nnureksivia vanhempiaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKahdeksan vuotta on kulunut siitä, kun Tuppelan Kalle niin kovin\ninnostui lukeissaan erästä kirjaa pihlajan kukkain tuoksussa kotinsa\ntupamökin ullakolla. Hän on tänä aikana tullut kyllin ja moninkerroin\ntietämään, että toivomuksensa kouluun pääsemisestä oli kaunis unelma,\njoka ei koskaan ollut toteutuva, vaikka veljensä Jussi kyllä oli\nluvannut tulla siinä tapauksessa, että Kalle kouluun pääsisi,\nvanhentamaan isää ja äitiä. Ensimmältä oli hän jonkun kerran puhunut\nasiasta papille -- sillä muita korkeita herroja ei lähi-seutuvilla\nollut -- ja saanut häneltä vastaukseksi, että kyllä se olisi kovin\nvaikeaa köyhälle pojalle päästä kouluun. Ei, se ei käynyt ollenkaan\nlaatuun, jollei joku mahdottoman rikas rupeaisi auttamaan; kruunu ei\nkustanna ketään kouluun. Ja kukapa -- tokko itse kruunukaan -- tietäisi\nmennä auttamaan nuorukaista opintiellä. Oli varsin monta heittiötä\ntullut juuri koulunkäyneistä, lukeneista miehistä. Siellä kouluissa\nolivat kiusaukset vasta suuret. Synnit semmoiset kuin juoppous, huoruus\nja korttipeli tahtoivat väkisinkin viedä koulunuorisoa kaupungissa\nturmeluksen tielle ja \"niin monta -- oli pappi kättänsä heilauttaen\nsanonut -- todella vienyt syvimpään turmelukseen!\" Ei, parasta oli\n\"pysyä Jumalan määräämässä asemassa, rukoilla kärsivällisyyttä ja\nmasentaa mielensä kuohuja\". Oli hän sanonut olevan kuitenkin\nmahdollista päästä -- Kalle ei oikoin muistanut sanoiko hän kruunun vai\njoidenkin muiden kustannuksella -- kouluun, mutta sen koulun käytyä\npitää lähteä pakanainmaalle, pimeydessä vaeltavan kansan keskelle\nsaarnaamaan ja sinnemenijän täytyi \"olla erinomaiselta Kristuksen\nhengeltä elähytetyn.\"\n\nNe \"kovat kiusaukset\", joita pappi oli sanonut koulunuorisolla\nkaupungeissa olevan, eivät häntä olisi peloittaneet. Jos niin olisikin\nollut laita, että semmoisia kiusauksia olisi, niin tottahan hän niitä\nvoisi vastustaa. Olihan hän jo uitoissa nähnyt paljon pahuutta. Ja\nhänenkö sitte pitäisi jäädä pois koulusta ja opetusta vaille sen\ntähden, että monesta koulunkäyneestä oli tullut heittiö?! Hänestä, sen\nhän uskoi, ei ainakaan heittiö tulisi.\n\nKun hän oli tullut vakuutetuksi, ettei ainakaan sen miehen kautta\ntullut kouluun pääsemään, aikoi hän monasti kirjoittaa jollekin muulle\nkorkealle herralle. Mutta kenelle ja miten sitä pitäisi kirjoittaa,\nettä se huomioon otettaisiin, siitä ei hän päässyt selville. Hän oli\naikonut kirjoittaa nimismiehelle, kruununvoudille taikka tuomarille.\nEi, mutta nehän vasta olivat niin viluisia herroja, oli hän kuullut ja\nosaksi itsekin nähnyt, etteivät ne ainakaan ottaisi hänen pyyntöään\nkuulevaan korvaansa. Niin, vihdoin hän oli jättänyt koko toivon,\nkoettanut masentaa mielensä kuohuja, ajatella ainoastaan jokapäiväistä\ntyötänsä ja Jumalaa, käsittämättömänä mutta kaikkitietävänä ja\njokapaikassa läsnä-olevaisena.\n\nMutta tyydytystä ei hän saanut. Hän oli hankkinut lainaamalla ja osaksi\nostamalla joukon \"maallisia kirjoja\"; niitä oli muutamia lahjoitettukin\nhänelle. Näitä kirjoja hän luki milloin vaan vähänkin riitti aikaa ja\nmielensä ikävöi jotakin; se ikävöi tunkeumaan yhä kauemmaksi eli\nsyvemmälle niihin tietoihin, joista hän lukemalla oli saanut vihiä ja\nhän myöskin alituiseen halusi sitä kultaista aikaa, että hän tulisi\nvapautetuksi kovasta, vaivaloisesta ruumiillisesta työstä, varsinkin\ntuosta ilkeästä uitosta. Tuo alituinen miettiminen, nuo kummalliset\nhalut ja toivot tekivät hänet niin omituiseksi, että hän oli kuin mikä\nvieras ja muukalainen kotiseutulaistensa keskellä jopa omien\nsukulaistensa ja vanhempainsa luona. Ja semmoiseksi hän tunsi itsekin\nitsensä. Pahaa se teki hänelle kun hänen muutoin hyvä, vanha äitinsä\nkoetti Jumalan sanan kautta näyttää hänelle, että kaikki maallinen\nviisaus on hulluus ja että Jumala valitsee omikseen ainoastaan tyhmät\nja yksinkertaiset. Mikä ristiriitaisuuden maailma! ajatteli hän\nsilloin.\n\nNiin, tuommoisessa henkisessä taistelussa olivat nuo kahdeksan vuotta\nkuluneet ja suuri oli ollut taistelu ruumiillisen elämän ylläpidoksi.\nUitossa, samalla tapaa kuin sinä ensimmäisenä vuotena, oli hän ollut\njoka vuosi. Hänen uittamistaitonsa oli kyllä hieman parannut, mutta ei\nhän milloinkaan pystynyt sillä työalalla parsimaan Koturi-Heikin\njälkiä. Senpä vuoksi hän saikin aina tyytyä \"huonon miehen palkkaan\",\nvaikka hän kyllä sai kärsiä vilua ja märkyyttä yhtä hyvin kuin muutkin\nuittomiehet jopa pelkoa hengenvaarasta enemmänkin. Raamatusta, jota hän\nmuiden kirjain ohella varsinkin lapsuudessaan oli uutterasti lukenut,\noli hän saanut sekä kauniita että kauheita mielikuvitelmia. Kauheat\nkuvitelmat astuivat pelottavissa kohtauksissa mieltä masentavina\nsilmäin eteen. Ja niitä oli hän nähnyt monen ihmisen ja vanhempainsa\nvavistuksella pelkäävän. Hän olisi varsin mielellään jättänyt tuon\nuiton. Hän tunsi, että hänen terveytensä rupesi käymään heikoksi.\nKummallista ruumiinvaivaa oli hänellä; itse hän arveli sen tulleen\nkylmistä vesistä, mutta moni vanha muija väitti sen olevan Jumalan\nrakkaan käden, joka sillä tavoin veti häntä puoleensa. Hän oli\nkoettanut saada mökille maata niin paljon, että siitä työtätekemällä\nolisi elatus saatu, mutta turhaan. Ei toteutunut tämäkään hänen\ntoivonsa, joka hänellä oli ollut, nimittäin, että jollei hän kouluun\npääse, niin olisi jonkullainen maatila eis joksikin tyydytykseksi.\nSaisi sitä asua ja lukea joutoaikoina -- oli hän ajatellut. Jonkun\nliuskan kivistä ahoa oli hän talosta saanut entisen lisäksi, mutta\nkyllä siitä kans \"taksvärkkiä\" tahdottiin entisen lisäksi yhtä\ntuntuvasti. Ja enempää maata ei talon isäntä ollut sanonut voivansa\nantaa.\n\nKahdeksan-vuotinen ajanjakso ei ollut tuottanut sanottavaa edistystä\nTuppelan mökille eikä Kallelle. Oli hän kumminkin tullut \"huomaamaan\nmaailman olosuhteista sekä kokemuksesta että lukemisesta koko joukon,\"\ntapasi hän itse sanoa. Ja nyt, -- toukokuun lopulla -- oli hän entisen\ntoverinsa, Koturi-Heikin kanssa tullut uittoon Lappajärvelle. Pitkältä\noli tuntunut matka, ja kylläpä se olikin oikein monta peninkulmaa,\nmutaista, vahvahietaista ja -- pitkäveteinen kevät kun oli --\npaikottain vielä lumihyhmäistä maantietä läpi ikävien sydänmaiden,\nmutta varma toivo lautalle pääsemisestä oli keventänyt heidän\njalkojaan. Ja heidän toivonsa toteutuikin.\n\nNiin, he olivat nyt Lappajärven rannalla, järven, joka ei ole hoikka,\nmateentapainen suikulainen niinkuin Ätsäri, vaan leveä, lyhytläntä\nleipukka kuin lahna. Oikeinpa se näyttikin kokojoukon mahtavammalta\nÄtsäriä, tuo järvi, jossa nyt jää-joukkiot ja -säpäleet uiskentelivat\nlänsituulen edessä. Ei sen laajuutta nämä ylimaan miehet oikein\nkäsittäneet eivätkä tarkalleen eroittaneet Kärnan saarta, taloineen,\nseisoessaan Alajärvestä tulevan joen suussa Lappajärven eteläisimmässä\nperukassa.\n\nMuita miehiä oli siellä hyvä joukko: rivakoita, vilkkaita kauhavalaisia\nja vähän kankeampiluontoisia lappajärveläisiä. He puhuivat ison joukon\nerilaista suomea ja näistä kummastakin kielimurteesta erosi taas\nylimaalaisten puhe. Noh, helposti siinä sentään toisiaan ymmärrettiin.\n\nRiuskeita olivat nuo Kauhavan pojat, ja olipa lappajärveläisissäkin\njoku oikein miehestä menevä, ajatteli Heikki siinä heidän joukossaan.\nKyllä hän oli nähnyt monelta taholta Suomessa sekä suomalaisia että\nruotsalaisia, ripeitä ja väkeviä miehiä ja olipa hän itsekin aikoinaan\nollut poika puolestaan. Mutta kummallista kuinka hän tunsi jo entisen\nhilpeytensä laimistuneen. Niin, paljon hän oli huonontunut entisestään;\nsilloin ja silloin hän oli niin ja niin ollut, mutta paljonpa hän oli\njuonutkin. Kyllähän sitä aina niinkauan meni kun yksinään oli, mutta\nsaakeli, se akka tuli otetuksi. Kyllä siinä oli tottakin, mitä se\nRnnta-ahon isäntä väitti kahdeksan vuotta sitten. Nyt siinä itkevät ja\nparkuvat ne kenekset leivän perään ja akka haukkuu, sanoo minun\nsyykseni kaiken köyhyyden. Kurja elämä! mutta, muistanpa -- -- -- \"en\ntoivokaan pysyväistä lempeä.\" Sinne jätän \"leipäsuden\" penikoineen ja\nitse heijailen maailmalla! Tahdon vielä olla riuskea, suruton\npoikamies.\n\nNäistä ajatuksistaan keskeytti hänet eräs Kauhavan poika, joka kysyi:\n\n-- Olettakos te kuinka rohkia veren päällä?\n\nLautta, jonka ponttoolla oli nyt miesten lisäksi hevonenkin, mennä\njunnasi isossa matkaa rannasta!\n\n-- Kyllähän minä veenkin päällä olen liikuskellut eläissäni, vastasi\nHeikki ja silmäyksensä osotti jotakin, joka tahtoi sanoa: oletkos\nsinäkin uittomies?\n\n-- Entäs sinä pienellaanen nuori mies, tohorikkos sinä pölkyyllä\nkulkia? kysyi Kauhavan mies Kallelta.\n\n-- Kyllähän minä nyt sentähe tohin, muttei se hyvääkään oo.\n\n-- Tyä että ole tainnu paljo olla uittojoissa, sanoi sivusta eräs\nlappajärveläinen.\n\n-- Kyll' oon ollu, vastasi Kalle.\n\n-- Plaataankos siälä teirän puoles ajaa savia kytöpelloolle? kysyi\nkauhavalainen.\n\n-- Eikä juuri paljo. Ei siellä taho olla savea. Eikä kytölöitäkään\nkovin paljo viljellä, vastasi Kalle.\n\n-- Myä hukutaan! huusi eräs lappajärveläinen hätäisesti.\n\nMiehet säpsähtivät järkijärestään ja huomasivat, että tuuli, joka yhä\nyltyen puhalsi lännestä, sysäsi suurta jääröykkiötä lautan syrjää\nvastaan jonkun matkan päässä ponttoosta.\n\nKaksi uittoherraa seisoi lähimmällä kohdalla rannassa. Toinen heistä\nhuusi:\n\n-- H----tin syötävät! Katsokaa lautan perään. Näettehän, se hajoo,\npoomi on katkennut, jäät pakkaa päälle. Kirottu länsi rupesi nyt noin\nriehuamaan!\n\n-- So, so so, huomautti toinen, ei tässä auta kiukku Jumalan voimia\nvastaan. Jospa vaan miehet pelastuisivat.\n\n-- Ja hevonen kans! Se maksaa ruukille enemmän kuin joku mies, ärjäsi\ntoinen päällikkö; miehiä päiväpalkalla saa, mutta hevosen hinta satoja\non!\n\n-- Maltu! Hevonen myöskin... mutta ainakin miehet pelastukoot.\n\nEi kulunut pitkältä aikaa kun jo lautta oli kaikki hajalla jäiden\nseassa. Miehet ponttoolla hätäilivät, joku yritti menemään pölkyille,\nmutta täytyi heti jälleen turvautua ponttoosen, sillä pölkyt\nkumpusivat, nousivat toinen toisensa päälle kasoihin jäiden edessä.\nPonttootakin kallisteli sinne tänne kovat hyrskyt ja jäät, myrskyävän\ntuulen käsissä. Vähitellen se läheni rantaa, josta herrat itse, kun\nmuita ei ollut saatavissa, koettivat soutaa veneellä apuun. Rannan ja\nponttoon väli oli nimittäin jäistä vapaa. Töintuskin ehtivät kaikki\nmiehet pelastua, märkinä, viluissaan, kun jääröykkiö syrjästä tulevaa\njääkasaa vastaan kaasi ponttoon aivan syrjälleen. Hevonen, joka koko\najan oli hirnunut ja vauhkaillut ponttoolla, hyppäsi jäiden sekaan.\nIson aikaa se siellä molikehti ja hirnui, ennenkuin miehet, Heikki ja\nkolme kauhavalaista, ehtivät veneellä hyrskyävissä aalloissa jäiden\nreunaan ja yhden pidellessä venettä, nostivat hevosta niin paljon että\nse pääsi vapaalle vedelle. Se lähti uimaan ja pian seisoi se rannalla,\nhirnui ja pöristeli.\n\nSe kiukkuinen uittoherra oli sangen tuskainen nyt huolimatta siitä,\nettä sekä hevonen että miehet pelastuivat. Hän kirosi moneen kertaan\ntuulen, joka tuommoisen häviön oli lautalle tehnyt. Mutta mikäs siinä\nauttoi, niin se oli käynyt, eikä voinut ajatellakaan lautan kokoamista\nennenkuin tuuli asettuisi.\n\nEikäpä se tuuli heti asettunutkaan. Puolitoista vuorokautta saivat\nmiehet odotella läheisessä talossa. He eivät siitä suurta välittäneet;\npäättelivät vaan: kyllähän ruukilla rahaa on.\n\nLähes kaksi vuorokautta kului lautan kokoamisessa. Pölkyt olivat tuulen\nja jäiden edessä pakkautuneet suuriin röykkiöihin lähellä rantaa;\nalimmaiset olivat pohjassa ja ne olivat käyneet niin raskaiksi, että\nvapaiksi päästyään, eivät tahtoneet veden pinnalla pysyä. Paljon uusia\npoominvitsaksia tarvittiin ja ponttookin oli reuhtoontunut melkein\nhajalle. Siinäkös miehet toisenkin kerran housunsa kastelivat,\noikoessaan ja asetellessaan noita niljaisia pölkkyjä uudelleen\nlautaksi. Heikki otti päälleen, niinkuin itse sanoi, entisen\nuittomiehen vikkelyytensä. Hän tahtoi näyttää kauhavalaisille ja\nlappajärveläisille miehuuttaan tässä työssä. Kyllä hän olisi nytkin\nollut paras, jollei erästä Kauhavan poikaa olisi ollut, \"se, sanoi\nHeikki, on koko peijakas pölkyllä pysymään\". Kalle melkein alituisesti\nrämpi rannassa, vyötärystään myöten vedessä seisten, töytti ja repi\npölkkyjä vapaalle uimaselle.\n\nEräänä aamuna lähti lautta taas junnailemaan. Jäät olivat jo jokseenkin\nkaikki hävinneet, ainoastaan rannoissa oli vähän jääpalasia. Kauniilla\nilmalla, jokseenkin tyynellä mennä heijailtiin, iloisissa pakinoissa,\njärven pinnalla; kauniisti, hopeilevasti heijasti auringonsäteet\nvedessä, joka näytti lavealta kuin meri ainakin, uutterasti teuhasivat\nihmiset maatöissään, sonnanajossa, kynnöllä ja kuokolla järven\nrannoilla. Tätä näin hauskaa kulkua kesti runsaasti puolitoista\nvuorokautta.\n\nMutta silloin alkoi läntisellä taivaanranteella sientyä vihantaan\npilveen. Se synkkenemistään synkkeni, jymisi, salamoi ja yhä kohosi\npilvi. Järven pinta näytti varsin synkältä. Tuulemaan rupesi, se\nyltymistään yltyi. Miehet eivät puhuneet juuri mitään, alakuloisesti\nvaan katselivat toisiaan silmiin; kuiskasivathan väliin: saa nähdä\nkuinka kova ilma siitä tulee; ei se mitään olisi jos oltaisiin maalla\njokiuitossa. Yhä kovemmaksi kävivät ukkosen jyräykset ja yhä tiheämpään\nvälähteli salama; ryöpyten aaltoili järvi tuulen edessä. Ankkuri oli\nlaskettu aivan ponttoon viereen, mutta ei se pohjassa kiinni pysynyt.\nMiehet huomasivat lautan pakenevan tuulen mukana yhä lähemmäksi itäistä\nrantaa. Ja vettä alkoi tulla, \"satoi niinkuin taivaasta mahtui.\" Pian\nolivat miehet läpimärkinä. Rämähdellen, ikäänkuin kalliota särkien,\nraikui ukkosen jyrinä nyt niin kammottavalta näyttävällä Lappajärvellä.\nMiehille, jok'ainoalle, tuli kova vilu. Leuvat lotisivat ja koko ruumis\ntärisi, jota ilkeää vavistusta lisäsi pelko vilun yhteydessä.\n\nPuolentunnin vaiheille oli \"Jumalan ilma\" raivonnut. Pilvi syrjistyi\nitäiselle taivaalle. Synkkä se oli auringon siihen paistaessa, vielä se\njymisi ja pauhasi. Mutta pian oli luonto taas kaunis ja tyyni.\n\nAnkkuri soudettiin; miehet, kymmenen luvultaan, ja hevonen, heidän\nuskollinen työtoverinsa, alkoivat vääntää kelaa, ja lautta meneskeli\nentiseen tapaansa.\n\n-- Maata pitää tästä ruveta muokkaamaan jokaisen; repimään leivän\nsuosta. Tottahan jonkun palasen rahkasuota haltuunsa saa. Törkeää on\ntämä uittotyö ja etelä-pohjanmaalaisen luonnolle sopimatonta,\npäättelivät kauhavalaiset.\n\n-- Saman sanomme me vaikka hiukan hiljempaa, säestivät lappajärveläiset\nsiihen.\n\n-- Uiton minäkin hyljään ja lähden kiertelemään ympäri Suomen maata,\nsanoi Heikki rehevästi, -- kauas ei tuota sentään tarvinne mennäkään\nkoskapa kuulutaan ruvettavan tekemään rautatietä Tampereelta Ätsärin\nkautta Waasaan. Mutta hyvästi olkoon sanottu kotiseudulle ainaiseksi!\nEntäs sinä vanha toverini, Tuppelan Kalle, mitä tuumaat\ntnlevaisuudestas?\n\n-- Siitä en tiedä muuta kuin että se on synkkä kuni äskeinen ukkosen\npilvi!\n\n\n\n\nV.\n\n\nPari vuotta jälkeenpäin oli Kalle taas kevät-uitossa Tuhkiolla.\nUittohan se oli hänen jokavuotinen työnsä ollut vuosikymmenenä.\n\nKurtistunut, mustalla langalla kiinni sidottu kirje tuotiin Tuppelaan.\nSuutari-Matti sattui olemaan mökissä neulomassa vanhuksille kenkiä.\nOtettuaan kirjeen käteensä sanoi hän sen olevan Kallelta. Kustavi\nTuppela, oli sen päällekirjoitus. Ukon käskystä hän sen avasi ja luki.\n\n    \"Hyvät vanhempani!\n\n     Minä olen tullut kovin kipeäksi ja heikoksi. Lumihyhmän ja kylmän,\n     märän olon täällä luulen siihen syyksi. Sisälmyksiäni väristää ja\n     minua kovasti ryvittää. En jaksa enempää. Minun täytyy pyytää,\n     että laitatte hevosella minua hakomaan. 10 markkaa olen ehtinyt\n     ansaita, mutta en sitä lähettänyt tämän kirjeen muassa peläten\n     hukkaan joutuvan. Kyllähän se tulee maksamaan. Suuri kolhaus\n     meidän köyhyydellemme, mutta mikäpä muu auttaa nyt, kun olen\n     vaipumassa surkeuteen\"\n\n                                              Kalle Tuppela.\"\n\n-- Voi, voi Kalle-rukkaa! huokasi mummo kuultuaan kirjeen sisällyksen.\n\n-- Liika nerkonen mies! Voi paikkaa! pani ukko ja huokasi niin että\nrinta jysähti.\n\n-- Ihan luonnollista! lausui Suutari-Matti miettiväisesti.\n\nVanha Kustavi lähti taloon, Kumpulaan, hevosta ja miestä pyytämään,\nsillä itse hän vanhuuttaan ei uskaltanut semmoiselle matkalle\nhevosellakaan lähteä, tie kun tiettiin olevaa kovin huonoa varsinkin\nkaukana sydänmailla. Kauan hän sai pyydellä ennenkuin hevosta\nluvattiin. Sanottiin olevan nyt niin kiire sonnanajo, ettei mitenkään\njoutaisi. Annettiinhan kumminkin hevonen ja renki pantiin sillä\nsairasta hakemaan. Seitsemän markkaa sanottiin sen maksavan, mutta\nKalle, jos paranee, saisi sen työllään maksaa. Niin, mitäs ukon auttoi,\nasia oli tuiki tärkeä. -- Aamupuoli oli.\n\nSeuraavana yönä eivät vanhukset saaneet unta. Eukko valitti, ukko\nraskaasti huokaili. Hän ennen ei ollut kuin jonakuna yönä valvonut\npoikansa tähden. Pikkusen ukko oli mennyt uneen ja nähnyt ilkeitä unia\npojasta; se oli paitasillaan tullut kotiin ja voivotellut. Eukko ei\nollut senkään vertaa nukahtanut, rauhattomissa ajatuksissa vaan\npeppuroinut.\n\nKun aurinko seuraavana päivänä alkoi käydä laskuteilleen nähtiin\nhevonen tulevan pellonveräjästä. Siinä oli Kalle, hengissä mutta\nheikkona. Jaksoi hän vaivalla kävellä reestä tupaan. Hän laskihe maata\novensuusänkyyn.\n\n-- Tämmöinen -- on nuo-ruuteni, joka aika -- ihanin -- pitäisi olla\nihmisen ijässä! saneli hän raskaalla äänellä hengästyksissään.\nOtta-kaa, Isä, tuo -- kukkaro, siinä -- on kymmenen markkaa!\n\nUkko otti kukkaron.\n\n-- Hyvä poikani! Mitenkä tulit noin kipeäksi. Oletkohan säikähtänyt\nsiellä uitossa. Taitaa olla kohtaukset? puhui itkien äiti.\n\n-- El -- se ei ole -- päivän -- ei yhden kevään -- se -- on -- vuosi --\nkymmenen vaikutuksesta --, tuo tauti. Se on -- sekä sielun -- että\nruumiin -- tauti!\n\n-- Ruumiillista tautia kuka voisi välttää, kun se kerran ylhäältä on\npäälle pantu? Mutta, hyvä poikani, ei sinun tarvitse sielun taudissa\nolla. Usko ja sinä olet onnellinen!\n\n-- Onnel-linen -- kuinka olisin! Onni on kau-kana mi-nusta!\n\n-- Jota Herra rankaisee sitä hän rakastaa, sanoi isä-ukko hartaalla\ntotisuudella.\n\nKyläläisiä, tyttöjä ja poikia sekä joku keski-ikäinen mies tuli tupaan.\n\nSuutari-Matti puhui: Niin, minä olen kuullut erään tohtorin, hyväksi\ntunnetun lääkärin, selittävän tuohon tapaan, että kun ihminen pettyy\nhartaimmissa toiveissaan, ja raskaasti mietiskelee, niin se on\nvaarallista terveydelle, ja jos siihen vielä lisäksi on huonot\nolo-suhteet ruumiille: kovin kova työ, kylmyys tai muu semmoinen, niin\nsitte se vasta on oikein vaarallista. Tämän lääkärin puheen mukaan ja\nniinkuin olen myöskin jostakin lääkärinkirjasta lukenut on Kalle ihan\nluonnollisesti tullut kipeäksi. Hänellä oli ennen hartaat toiveet\nkouluun pääsemisestä, mutta ne ovat pettyneet, samoin on pettynyt hänen\ntoiveensa mökin maan lisäämisestä. Ja sen lisäksi on hän ollut uitossa,\nkylmissä vesissä, päivät pääksytysten monina vuosina.\n\n-- Saattaa niin olla, sanoi ukko, mutta \"käsittämättömät ovat Hänen\ntiensä.\"\n\n-- Katsotaan vaan nyt asiaa luonnolliselta kannalta, jatkoi\nSuutari-Matti, -- on hyvin käsitettävää, että Kalle on sairastunut\nsanomistani syistä.\n\n-- Synti sen kaiken on matkaansaattanut meille ihmispoloisille,\nhuokaili eukko. Ehkä Jumala Kallea rankaisee syystä, että hän on kovin\npaljon hapuillut maallista viisautta?\n\n-- Oi teitä! Älkää häntä rasittako kuormansa lisäksi. Vanhemman puhe on\nsattuvaa! sanoi Suutari-Matti kiivaanlaisesti.\n\n-- Isä! vaikeroi Kalle raskaasti, te sanoitte runsaasti -- kymmenen --\nvuotta sitten, että että kovaa on -- maailma -- kestää, mutta kestää --\nkumminkin piittä. Minä en -- kestä, -- minä vaivun -- tähän --\nsurkeuteen!\n\n-- Kyllähän siinä kestämistä on kun se tuolla lailla käymään rupeaa,\nsanoi isä surkuttelevasti. Koeta sentään luottaa Jumalaan ja tyytyä\nkohtaloosi!\n\n-- En löy-dä tyydy-tystä, en voi luottaa! -- Voi -- tätä sielun ja\nruumiin tuskaa! -- Hyvät vanhempani! Tässä -- makaan minä -- nuori mies\n-- kenties -- parantumattomana! Voisinko pienintäkään -- lohduttaa\nitseäni -- sillä -- että -- olen -- tehnyt sen vähäisen -- mitä olen\nvoinut? Jospa kaikki -- jospa rik-kaat ja voimal-liset teki-sivät\nyh-teiseksi hy-väksemme mitä -- he voisivat.\n\n-- Niin, jospa he köyhäin kohtaloa vähänkin lieventää koettaisivat!\nhuokasi siihen isä.\n\nÄiti itki ääneensä.\n\nSairas makasi hiljaa hetken aikaa, mutta havahti taas ja tuskissaan\nväännehtien sanoi odottamattoman kiihkeästi:\n\n-- Henkeni pyrkii nuoruuden hehkulla liitelemään, etsimään maailman\ntietoaarteita, mutta kohtalo rasittaa ja ruumiini vaipuu maan mustaan\nmultaan!\n\n-- Se hourailee, se hourailee! Voi raukkaa! surkuttelivat kylän tytöt.\n\n\n\n"]