[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEt2oZpZDaJGwL-xrqV44mmXuXU3tVdJBrgNfFS0BYKs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},113,"Perm; Rakkaita muistoja","Lehtonen, Joel",1881,1934,"113-lehtonen-joel-perm-rakkaita-muistoja","113__Lehtonen_Joel__Perm;_Rakkaita_muistoja",null,"runous",[],[],"fi",1904,9140,55819,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää kaksi Lehtosen runoteosta. ”Perm” on muinaishistoriaan kytkeytyvä tunnelmallinen kuvaus, kun taas ”Rakkaita muistoja” tarkastelee runomuodossa vanhan sääty-yhteiskunnan ihmistyyppejä, kuten aatelistoa, papistoa ja porvaristoa, yhdistellen nostalgiaa ja ironiaa.","Joel Lehtosen 'Perm'; 'Rakkaita muistoja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 113. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PERM; RAKKAITA MUISTOJA\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\nOtava, Helsinki, 1931-32.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPERM. Syys-yön unelma\n\nRAKKAITA MUISTOJA. Runomuotoisia kuvauksia\n\n Rakkaita muistoja:\n\n \"Aikansa lapsi\"\n Jalomieliset\n Kylämaisema\n Siell' oli aatelisto...\n Intermezzo: Salonsiirrokkaat\n Papisto\n Huomattava kinkeriateria\n Maaporvaristo\n Intermezzo: Kaupunki\n Kaupungin porvareita\n Kansa\n Herraviha\n Siirtyminen nykyaikaan\n Käärmerinnan moskea\n Kerettiläinen\n Nykyinen porvaristo\n Utopia\n\n Helmikuun päivä metsäkylässä\n Mustalaiset\n Kyläpajalla\n\n\n\n\n\n\n PERM\n\n Syys-yön unelma\n\n (1904)\n\n\n\n 1.\n\n Perma: vaiennut sävele,\n illan rusko himmentynyt,\n aarrehelmien helinä.\n\n Kansa kullassa kulisi,\n kiersi arojen päivän alla,\n kamppaili Ruijan rajoilla,\n suisti järeän turjan.\n\n Kulki, loisti ja katosi.\n\n\n\n 2.\n\n Helmivaaran partahilla\n talvitaivas tähdin kiilui;\n viimattakin vihelsi ilma\n auhdoissa avarissansa.\n Häämöttivät hallakoivut\n jätteinä jämeäpäinä,\n kuuralatvat kaameoina\n kohti taivaiden kupuja.\n\n Lumissa vilisi varvas\n orjan, pienen paitulaisen,\n orjaeukot kun ajoivat,\n kylätietä kiidättivät.\n\n Orjaeukot ne ajoivat,\n kun oli reväissyt, ressu,\n leluvälkyt viettelevät\n Sulemilta sokeltavalta,\n Helmivaaran vanhan vaarin\n tyttäreltä tuutusesta.\n\n Viuhuivat vihaiset vitsat,\n torasivat tuimat eukot;\n teiskui paita pellavainen,\n vilisi varvas vihatun\n hangissa humahtavissa.\n\n\n\n 3.\n\n Perman metsien mesissä,\n konsa päivä kuuma paahtoi,\n paimenpoikasten parissa\n orjapoika on ylinnä.\n\n Kas, nimetön repaleressu\n eikö säiky säätyänsä?\n Kiven kiireelle kohosi,\n puihin pui hän puisin kalvoin,\n säkenet silmien sysissä,\n pienissä pikinen kimma,\n tukka musta tulta tuiski.\n Orjapoikasen pahaisen\n rääsyistä vilahti reisi,\n repimä metsän risujen.\n Halu kultia kulisi!\n Ukonjyry-kiveltä johti\n rakennusta rahaisen linnan;\n kalpa kuusihin kalahti.\n\n Kesäilman kuume häilyi\n sauhuissa vaaran sinisen.\n Kuten auringon kimallus\n sameista salmivesistä\n etsi merta määrätöntä, --\n niin halu lapsenkin hapuili.\n\n Helmivaaran vanha vaari,\n taatto Sulemin, talojen herra,\n vaaranteeltansa tähysti\n yli iloisen, ihanan Perman,\n rahaisen ja rauhallisen.\n\n Hopea hapsissa välähti,\n iski silmät yli vesien,\n missä auringonkilossa\n veikaten venehet kiisi,\n nauru naikkosten helisi,\n sulhot soitti kanteletta.\n Mietti vanhus, se vakava:\n\n -- Maa on kaunis permalaisten,\n rikas, riemussa elävä.\n Toisin oli elomme ennen:\n öillä sytten-synkehillä\n turjat tunkivat tupahan,\n rutjalaiset, norjalaiset.\n Heräsi hirmuihin isäntä,\n tupa ulvoi ja ulisi:\n sydämehen julma sykky,\n harjaksi päässä havenet.\n Karjahti kiron isäntä,\n jalan vuoteesta jyräytti.\n Alkoi taistelu tulinen.\n\n Kuolo kauhea kuningas,\n sota mielen synkenteli.\n\n Korea on rauhan riemu...\n Kumminkin se haikeaksi\n saa jo vanhan, vaipuvaisen,\n nähdessä nuorten iloja,\n isien verivaroja.\n\n Taas jos tulisi tänne turja,\n työntyisi meristä tursas\n kypärissä korpinsiivet,\n jyristäisi julman laulun\n kilven kiiltävän varassa,\n tohtisiko meidän nuorten\n mieli syttyä sotihin,\n niinkuin syttyi soittamahan?\n Taas jos saisi meristä turja\n kyliimme kimaltavihin,\n Perman kullan katsontahan\n tähtisihin temppeleihin,\n veisi aartehet Jumalan,\n vieläkö nyt meidän miehet\n unohtaisi immen-leikit,\n heittäisi hemput aholle,\n kantelot kallion koloihin,\n soutaisi sotivenettä...\n soitto entistä somempi\n soisi säilien teristä\n vasten turjan ryntähiä\n terässuomun-säihkyviä?\n Pitäisikö Perma kullat\n ostetut isien verellä?\n Kovin on hempeä helinä\n Perman nuorten kanteleissa,\n kovinpa keveä katse\n miehen nuoren, miekattoman.\n Tuimuisi vieraille vihana!\n Mieli vento, katse vaisu.\n Taiston tieto suurin lahja\n lapsille jylhän Jumalan!\n Vainon verten virratessa\n loi hän meille rikkautta.\n Mitä ei ostettu verellä,\n sen vieras verettä viepi. --\n\n Noin se mietti vaari vanha,\n rypistyivät kulmakarvat.\n\n Veikaten kiisivät venehet\n auringon kulta-uduissa,\n purjeilta punan-heleiltä,\n soutimilta säihkyviltä\n nauru hempeä helisi,\n rauhan kantele iloitsi.\n\n\n\n 5.\n\n Tuonpa myöskin virkkoi tuima\n Helmivaaran vanha vaari:\n\n \"Niinpä mulle mennyt aika\n kajastaa kuin unet kamalat,\n hurmeunet hereävälle.\n\n \"Siitin pienen poikaparven.\n Tuli turja, vaimon tappoi,\n pojat tuiskasi tulehen\n oman pirttini palavan.\n Otin vaimon iällä vanhan,\n sainpa tyttären, Sulemin.\n\n \"Taaskin kultia kokoilin,\n samoilin arot etelän,\n kauppiaana kuljeskelin\n vennoilla Venäjän mailla,\n myötä miehet miekalliset!\n\n \"Ken nyt Sulemin suojannevi?\n Ei liene Perman pojissa,\n rahaisina syntyneissä,\n suoja kullan verestä kootun,\n sulho ainoisen Sulemin.\"\n\n\n\n 6.\n\n Näki kerran vaari vanha\n orjapoikasen pahaisen,\n jolla ei edes nimeä,\n paimenpoikasten parissa.\n\n Rehki poika rajumpi muita,\n tuli kulmista kimoili:\n käski itseä isommat\n kivet käsin kääntämähän\n kartanoiksi kultaisiksi!\n\n Seestyi silmä vanhan vaarin,\n sydän kummasti sykähti:\n\n \"Mistä saitkin, osto-orja,\n jolla ei edes nimeä,\n mahdin moisen myrskymielen?\n Toisen niskoilta nutistat,\n ellei taivu tahtohosi!\n Meillä arkut aarretäydet,\n vaipat silkkiset, siniset,\n sulla orjan piikkopaita,\n mieli kultien kulina,\n silmä tuiman säilän säihke!\"\n\n Sai nyt hältä osto-orja\n jakut silkkiset, solevat,\n ynnä helmien helinät,\n otsalle tähtiset sitehet.\n\n Siitä on jo nimetön orja\n Silkkiorjaksi sanottu.\n\n Viisti vuosia vähäisen,\n sukesipa Silkkiorja\n ylimmäksi orjaparven.\n\n Souti valkeilla vesillä\n Silkkiorja sulhasia\n nuoren naikkosen, Sulemin.\n\n Nauroi, soitti sulhasparvi,\n ilokantele kajaili.\n\n Kiskoi orja, jo kirosi\n mielessänsä miettivässä:\n -- Kumise, kumea surma,\n keulassa kohisevassa!\n Kyllä muistan kerran kaikki\n soutamiset, soittamiset!\n Orjan kämmen nyt kiveni,\n ei iloisen soitto-hempun!\n Konsa kylliksi kiveni,\n heitän hemput soutajiksi,\n itse soittelen somasti,\n kiskonnasta kivettyneenä,\n soittajien selkäluilla!\n Aika kullekin tulevi!\n Yleni yksi, aleni toinen.\n Hyv' on sarkka karvas juoda:\n suihkivi suonihin urohon\n voimaa se vihan väkevän! --\n\n\n\n 8.\n\n Noin sikesi Silkkiorjan\n henki sankaritekoihin,\n uhkasipa urho olla,\n rahan-riemussa kuningas\n rahallisten permalaisten.\n Koston kultaisen käkesi!\n\n Luo jylhän Jumalan kulki,\n Juman aarre-kalmistohon,\n anoi ääniä ylimmän.\n\n Väilyi illan vieno virta,\n leimusi rusko punainen;\n helmikirkkaana kimalsi\n temppeli jylhän Jumalan\n lehdoissa lemahtavissa,\n tuomistoissa tummuvissa.\n\n Polvin palvoi Silkkiorja.\n\n Jymisi Jumalan ääni,\n rahan, rikkauden jumalan:\n\n \"Ei uroita tehden tehdä:\n sankariksi synnytähän!\n Vain siinä valinta jylhä,\n yli kaiken uskalsiko\n uhrata suurelle halulle.\n\n \"Syki yhtenä sydännä!\n\n \"Sankari, hän elämän teitä\n kulkevi kuin sokea, kuuro\n taistelussa tuiskivassa.\n Koston kuule ei kohuja:\n kuulee kutsun kuiskutuksen.\n\n \"Näkee jylhän Jumalan säilän\n tietä eellä auki lyövän,\n siihen katseensa teroitti,\n kuten sieluunsa sokea.\n\n \"Ei nuku naikkosen poville,\n nukkuu polkunsa okaihin:\n niillä selkä sitkistyvi.\n Ystäväistä ei ylintä,\n elo vankin vanhempansa.\n Tahto korkea kotinsa,\n surma suuri vapahtajansa.\n Valvoi, uinui, vaipui, nousi:\n kaikki teki tahtomalla.\n\n \"Kohti julman Jumalan ääntä.\n Ainut askel ei sivulle.\n Ylös, yhäti ylemmä, vaikka\n surma sylihin tulisi!\n Elämänsä riemut riisti:\n niinpä kuoleman kukisti.\n\n \"Heikon henki on monihin.\n Syki yhtenä sydännä,\n tuopa sydän tuima iske\n jylhän Jumalan alttarilla\n tahtosi veitsen terihin.\"\n\n Niinpä jylisi Jumalan ääni,\n temppeli kultainen kimalsi\n hehkuessa hurmeruskon.\n\n\n\n 9.\n\n Vaarin vaaralla remuili\n suuri Sulemin sulhasjoukko,\n solkirintainen, rehevä.\n Kimalsivat hopeasarkat,\n kiersivät, vannekilinät,\n ympäri iloisen pöydän;\n alla kuulun kurkihirren\n kannel kaunoinen kajaili.\n Vaahtosi sima sihisten,\n pauhasi olut punainen.\n\n Aurinkoisilta pihoilta\n ravasi ripeät orjat\n peuraparvina sisälle,\n kultasarvina kuhisten,\n päälaella simaiset sarkat\n kiilsivät päivän kilossa.\n Silkkiorjapa ylinnä.\n\n Helmivaaran vanhukselle\n Silkkiorjasta saneli\n tietäjä olut-iloinen,\n tiedon taioista lukija:\n\n \"Onpa se sorea orja,\n väkevä kuin Turjan hirmu!\n Mikä orjalla nimenä?\"\n\n Piisilmän Silkkiorjan\n kalpenivat kasvot kummat:\n\n \"Perm on nimi nyt ottamani.\n Olenpa -- kuningasorja,\n Jumalan orja, Perman orja.\n Perm, se on nimi nimien.\n Lujat itse nimensä luovat.\n Tahdosta tavoitan nimeni,\n en sitä taioista tavoita.\"\n\n Siitä asti Silkkiorja\n oli Permiksi sanottu.\n\n\n\n 10.\n\n Tuimin tuiski Perm tulinen\n Helmivaaran työtiloilla,\n orjain ruoskana oleili!\n\n Löytyi taattokin pojalle,\n ylimmälle orjaparven:\n tuli orjana etäältä\n kaunistansa katsomahan,\n vanhana vapisevainen,\n kuokkahan kutistuvainen.\n Poika silkissä kuhisi!\n\n Noinpa tuosta toinen orja\n Permiä sadatti, saneli:\n\n \"Kurja ketto, orjan poika,\n olet orjista ylinnä,\n itse silkissä kuhiset,\n eikä turva tutisevaisen\n sinussa oman isosi!\"\n\n Tuiski tuimin Perm tulinen,\n ruoskaansa heristi, nauroi\n eessä kasvojen katalan:\n\n \"Sanele orjan suvuksi\n Permiä, petosisua!\n Kärsinkö orjaa isänä,\n tänne sitten löytänyttä,\n kun jo orjasta ylenin?\n Permejä ovat sukuisin\n vain sen nimen kantavaiset.\n Kanna ei Permin nimeä\n paitsi Perm, ken nimensä otti.\n Yksin kannan sen nimeni,\n yksin Perm olen sukuisin.\n Olen sukuni, emoni itse,\n olenpa oma isoni,\n nimeni suojelen somasti\n ahnailta anastajilta,\n muilta oudoilta isiltä!\"\n\n Sitten kääntyi ja kavahti,\n itki orjan-onneansa,\n tuiretuinen mustatukka;\n sekä itki ja hymyili.\n\n Sydän hällä sykki vielä\n kahtena kaihon-siruna.\n\n\n 11.\n\n Kutistui jo kuokkahansa\n ilman auvoista apua\n isä Permin, solki-sorean.\n\n Kammo Permille tulevi:\n isän kosto kauhistavi,\n peloittavat yöt pimeät.\n\n -- Tunnontuskan yöt pimeät\n valaisen tahtoni tulilla!\n Perm, se on minun nimeni,\n ostettu isän verellä,\n vielä loistoton, pimeä.\n Ei sovi sikäli jäädä,\n saatu taattoni tuholla.\n Helmin huolitan nimeni,\n haen kullat kaukomaiset,\n Perman herraksi ylenen. --\n\n Silkkiorja Perm saneli\n vaaran kuulun vanhukselle:\n\n \"Orjana oleilin täällä,\n ahersin innosta omasta.\n Vapauta jo vakainen orja!\n Helmin huolitan nimeni.\"\n\n \"Entä, jospa en vapauta?\"\n\n \"Silloin sulle surma koitui\n synkeästä sielustani!\"\n\n Jo jyrähti vanhus vankka:\n\n \"Mitä on miehestä tuleva,\n konsa tahtonsa kalahti\n vasten toisen miehen mieltä,\n niinkuin kuuma kalparauta\n vaskikilpehen kilahti!\n Lahjana lelu on vapaus,\n vaihtokaluksi liian kallis:\n se on vietävä verellä!\n Vapaus vapauden ottajille,\n ei maassamatelijoille!\n Orjat orjina pysyvät,\n elleivät itse ylene.\n Itse jo ylenit, riistit\n aarteesi kaiken uhalla;\n käy en kanssasi ikänä,\n urho, miekanmittelöhön:\n siksi, Perm, olet vapaana!\"\n\n\n\n 12.\n\n Permin aatosta vakoili\n Helmivaaran hopeavaari:\n\n \"Kunne aiot kulkeasi\n kauas kaihosi haluihin?\n Heität varmat, valoisat päivät\n orjien opastajana.\n Kultia, komea, etsit?\n Tääll' on vanhat koreat kullat,\n arkuissa ilohopeat!...\n Väsy jo kotivävyksi!\"\n\n Noin remahti Perm rehevä:\n\n \"Heikko varmoja valitsi,\n vahva varmat valavi itse.\n Halpa on heleinkin hopea,\n jos ei vereni valoa välky,\n virtaile omana hikenä.\n Itse kultani kokoan,\n vaikka joka askelella\n polkisin pieniksi siruiksi\n onnen ennen heittämäni!\"\n\n Vaari vanha ja vakava:\n\n \"Entäpä orpo Sulemi?\n Sukeutuvat sulhot suuret,\n konsa kuljet kaukomailla!\"\n\n Vaaleaksi Perm valahti,\n väistyi viikon miettimähän.\n Huokasi hopeavaari:\n\n -- Eipä naisen turva siitä,\n joka naisen naurun vuoksi\n unohti omat halunsa.\n Kunniasta kunto lähti,\n eipä naisen suunsopista. --\n\n\n\n 13.\n\n Viikon varsin vaivaeli\n päätänsä Perm poloinen.\n\n Kulki jylhän Jumalan luokse,\n Juman kultakartanohon,\n anoi ääniä ylimmän.\n\n Väilyi illan vieno virta,\n lännen rusko leimahteli.\n Aarrekultia kimalsi\n temppeli jylhän Jumalan,\n tuomistoissa tummuvissa,\n illanhengen huokuvissa.\n\n Jylähteli jättiläisen,\n ilkkui jylhän Jumalan ääni\n kultaporttien takoa,\n uhrivalkeiden valosta,\n kullasta kimaltavasta:\n\n \"Sydän on heikolla siruina!\n Mitä naisella pädöllä,\n ken ei vuota ikänsä kaiken\n vuoksi sankarin halujen?\"\n\n Jo kirosi poloinen Perm,\n nauroi hullun-huoliansa.\n Kohta korpehen samosi,\n vaati metsiltä rahoja.\n\n Vuoden korvessa kolusi,\n pedot pisti peitsillänsä,\n ridoillansa näädät riisti,\n otti turkit kullankarvat.\n\n Nuopa heitti purtehensa,\n lähti kauas kultamaille,\n vennoille Venäjän maille,\n virrat sousi, kosket sauvoi,\n suvannoissa taljan nosti\n purjeheksi paisuvaksi.\n\n Tuli kauas kultamaille,\n virtojen vihannemaille,\n missä ilmojen sinessä\n kimalsivat kultatornit.\n Vaihtoi kultia, hopeita\n alla arojen päivän paahdon,\n väeltä vilisevältä.\n\n Riemulaulun luikahutti,\n aikoi Permaan palata.\n\n Varas kuuli laulun-loilun,\n kuuli kultien kulinan.\n Kutsui tuosta rosvot koolle,\n saivat siitä sulhon tielle,\n kaikki veivät. Henki häilyi.\n\n\n\n 14.\n\n Kuoli Perman kuulu vanhus,\n sammui niinkuin päivänsilmä\n alle aaltojen syvien.\n Katosi kultasorahan\n temppelissä tähtisessä.\n Sinne orhit, ohjat, soljet,\n miekat muinaisen urohon\n kummun kultaisen kupuhun.\n\n Kaukaa kun Perm palasi,\n saneli Sulemi nuori:\n\n \"Ole herra orjilleni!\n Muuten musta yö minulla.\"\n\n Huokaeli Perm suruinen:\n\n \"Synkät säät mua ajavat,\n kirot ne isoni inhan:\n kuihtui hän kuokka kätehen,\n itse silkissä iloitsin.\n Konsa kova onni osuvi,\n vieras riisti vaivat vuotten,\n kullat, helmien helinän,\n silloin kuulen koston äänen.\n Silloin kammoni kadotan,\n vaikenevat koston äänet,\n kun oma ottama nimeni,\n ostettu ison verellä,\n kultana kimaltelevi.\n Nimeni ma helmin huolin,\n vaikka vuosia sataisen\n kylpisinkin kyynelissä!\n Jää hyvästi, suru-Sulemi!\"\n\n\n\n 15.\n\n Uusin korpihin kohahti,\n metsän riistan turkit riisti,\n sai kokohon: pakeni kosto.\n\n Kulki vuoden kultamailla,\n pahoilla pajarimailla,\n sai kullat, kotia aikoi.\n\n Eipä virroitse palannut,\n laulua ei tuikutellut.\n Vaieten aroitse astui,\n etäältä arokylitse.\n\n Ehtivät etelän pajarit\n ratsujoukoilla isoilla,\n vakoojaksi vainusivat,\n Permiltä hopeat veivät,\n vangitsivat vierahana.\n\n Urho tyrmästä pakeni.\n Tuli tuimana kotihin,\n Vienanvirran äyrähille.\n\n Rukoili suru-Sulemi:\n\n \"Orvon orjaparviani\n kapinoivia nutista!\n Kyllä vaivat vaimentuvat\n povillani paisuvilla.\n Kullat meillä kuun-ikuiset!\"\n\n Kihahti Perm kironsa:\n\n \"Ei ole lemmestä lepoa\n orjille Perman jumalan!\n Ensin tuskani tutistan,\n kostonkammon tyydyttelen,\n sitten orjasi nutistan!\"\n\n\n\n 16.\n\n Vei riistat vesiä pitkin,\n vuoroin metsämaita pitkin.\n Milloin virroitse palasi,\n milloin aroitse yleni\n kanssa suuren saattojoukon,\n orjiensa ostettujen.\n Päästi ilmi laulun-loilun,\n kun oli loilu tarpehesen,\n muulloin vaikeni visusti.\n\n Viisti vuosia vähäisen.\n Vuoroin viety kaikki vilja,\n vuoroin vainoojan kavalan\n kurkusta hurme kimalsi\n kalvalla Permin, soturin.\n\n Syötti surma-onneansa\n hiellä ja hurmehella;\n kysti viimein kylläiseksi,\n saikin suosi-onneksensa.\n Kokosi kullat kuun-ikuiset,\n kimalsi kirkas nimensä.\n Kostonkammokin katosi.\n\n\n\n 17.\n\n Yli saarten suviöisten\n kultakiekkona kumotti\n aurinko verenvärinen.\n Erämaisessa unessa\n kohisivat öiset kosket;\n virrat valkeat valuivat\n vieritse sumuisten saarten\n öisen päivän pilkkehessä.\n\n Häilyi salmien solissa\n sata purjetta punaista,\n Permin laivat satalauat.\n Kiilsivät kalvat terävät,\n kiskoivat orjat koreat\n kulisevan kultakuorman,\n välkkyvät vasket ja hopeat\n alla purjeiden punaisten.\n\n Perm oli keulassa komea\n etumaisen aarrelaivan.\n Kyynärvartensa kamala\n paisui jänteinä jaloina,\n kätten suonet tulta suihki.\n Otsansa jäisen-järeä\n niinkuin vuoret Vienan merten,\n iljankoiset, kiiltäväiset.\n Kasvot päivän polttelemat\n kauppateillä kaukaisilla.\n Surut kuulsi kuin syväri\n silmistänsä säihkyvistä.\n\n Hurmehissa öisen päivän\n paisui purjehet punaiset.\n Permin kyynel haapioissa\n kiilui kirkkaina hopeina,\n hiki helminä heleinä.\n\n Hymyili Perm hyväinen:\n\n -- Pian purppuranpunaisen\n hunnun saa suru-Sulemi,\n Permin kyynel-kirjaellun;\n kantele heleä kajaavi\n häitten pitkissä pidoissa. --\n\n Kosket kaukaiset kohisi,\n nousi jo päivä punainen.\n\n\n\n 18.\n\n Sulemin ja sulho-Permin\n häitten jo remuisa rahvas\n Helmivaaralla kuhisi.\n\n Pullisti olut punainen\n tynnyreistä sarkan suihin,\n vaahtosi sima sihisten\n sataisissa sammioissa.\n Kivet jauhoivat jyristen,\n orjan härkähartioista\n hiet suolaiset soluivat.\n\n Päivänpaisteesta, kujilta\n ravasi rahaiset orjat,\n päälaella säihkysarkat,\n peuraparvina paraina,\n kultasarvisten kisana\n valtavieraiden tupihin.\n Siellä häitten riemurahvas,\n parahimmat permalaiset,\n solkirintaiset, rehevät,\n ympäri pöytien iloisten.\n\n Ilo yleni, remahti riemu,\n kiersi sarkkojen sisällys,\n kumisi kannel komea.\n\n Ylimmillä Perm yleni\n purppuraisilla sijoilla,\n kaulassansa kultaketjut,\n eessä raskas hopeamalja\n sihisi mahlasta mesien;\n vierellä Sulemi sorea.\n\n Sirkut silmät on Sulemin;\n häilyi punainen huntu,\n kulmat kultien kuhina,\n helmet hohteli povilla\n vaahtoaallon-armahilla.\n Kytkipä käsi väkevä\n uumilta sulon Sulemin,\n kimaltavan maljan nosti\n sulho suulle morsionsa.\n\n Helisi kannel heleä.\n\n Rahvas rentona remuili.\n Iva-katsehen kohotti\n yli parvien paraiden\n Perm, ja mietti mielessänsä:\n\n -- Juokaa, untelot urohot!\n Ei liene parvissa paraissa,\n rahakkaina syntyneissä,\n nostajata oman onnen\n synkistä nevavesistä!\n Katse ei sähyä säilän,\n äänet hempuisen-heleät,\n otsa ei ukonjyryä.\n Päässä ei rikosten kruunu,\n pelkojen palkka verinen!\n\n Juokaa, untelot urohot,\n saalihia toisen miehen,\n juokaa, te vapahat orjat!\n\n Ken on orja ihmisille,\n hän on orja itsellensä.\n Ken on orja itsellensä,\n hän on kohtalonsa orja,\n vaan ken jylhän Jumalan orja,\n hän on herra ihmisien,\n ynnä itsensä ylinnä!\n\n Juokaa, te untelot urohot!\n Jo Perm pitävi pitoja\n kera kultaisen Sulemin! --\n\n\n\n 19.\n\n Niinpä nyt remuisa rahvas\n Heinävaaralla kuhisi,\n puhkuili olut punainen,\n vaahtosi sima sihisten.\n Kumisi komea kannel,\n kynnet kieltä kiskaisivat\n kirkkaasti kilisemähän;\n lauloipa kurkku kumea\n isännälle alkavalle.\n\n Laulu ei rahvaan remuisen:\n oli Permin parahan urhon,\n tulikulman, tuiman miehen,\n säiläisen sotatoverin:\n\n \"Kiehui päivän kuuma kehrä\n äärissä aron punaisen.\n Kellot kullan-kilkattivat,\n kapasi orhin kavio,\n Perm kun kulki kauppiaana.\n\n \"Perm oli nuori Perman herra,\n kiitellyt ei levon iloja.\n Lapsella onni on rinnoilla äidin,\n vanhalla kalman kaamea multa,\n urhoille onni ei lepoa.\n Kiitteli kamppailun iloja.\n\n \"Aroilla vainon keihäitä kiilui:\n -- Perm, jo ryöstäjät tulevat!\n Perm, hän säväytti kirkkahan säilän:\n -- Kullat ja hopeat pidämme!\n\n \"Sota on kostava, nostava vaisto,\n häitä voiman ja elämän.\n Lyö, sota, kaada sorahan heikot\n tai ne nosta sankareiksi!\n\n \"Riensi jo ryöstävä vierasparvi\n Permin kultien kilolle.\n Säihkyivät säilät. Pilvinä hieta\n töytäsi taivahan napoihin.\n\n \"Mies ei surre surmoansa,\n kalpojen kuolo on nopea!\n Veressä terästi tahdon Perm,\n kauas karkoitti kavalat.\n\n \"Taistossa terästi tuiman tahdon,\n kauas karkoitti kavalat.\n Arojen hiekassa venyivät ruumiit,\n Perm, hän asteli ylitse.\n Hurmeinen kulta kimalsi,\n kapasi orhin kavio,\n Perm kun nouti aartehia.\"\n\n\n\n 20.\n\n Kultakunnailla kuhisi,\n Helmivaaran partahilla\n Permin häiden remuisa rahvas.\n\n Illassa punainen hurme\n yli tummien vesien.\n Päivä vaaroilla vaelsi,\n kiilsi kulta, säteili, sammui,\n yöhön maailma pimeni.\n\n Kiersivät kisat iloiset,\n roihuivat liedet valoisat,\n tulisoihdut tanhuilla.\n\n Keskelle kiertoa kisojen\n töytäsi tupahan vieras:\n\n \"Ken olet mies, noin revitty?\n Mikä hurme otsallasi?\"\n\n Tuopa ruikutti tulija:\n\n \"Onpa loimu lännen puolla,\n auringon alenemilla!\n Ruskojenko roihu? Kasken,\n kytöjenkö savua siellä?\n Ilman ääriltä uluvi\n hätäluikku haikeasti.\n Häidenkö hälinä siellä?\n Talotpa siellä tulessa,\n kylät sauhuten kytevät.\n Ehtivät etelän pajarit,\n venäläiset, ventolaiset,\n Novgorodin nostattamat,\n piikit pistävät, pahaiset\n sotajoukoilla sakeilla!\n Vaativat verorahoja:\n oitis ei annettu rahoja,\n ottivat verot verenä.\n Kylät haihtuvat kytöinä\n kohti taivaiden kupuja.\n Pois pimeni Perman päivä,\n yö jo synkkä ylle saapui,\n Perman matka on manalle.\"\n\n Kun saneli vieras viestin,\n pois pimeni häiden päivä,\n vavahdellen vavistus kulki.\n\n Voivottivat vaimot hennot,\n hätkähtivät sulhot vennot,\n rahakkaina syntynehet.\n\n Jo tulevi tuskan hetki,\n kuoleman kemujen hetki!\n Perm syntyi iloksi Perman,\n eikä viejäksi verojen.\n Sammuiko säihkyvä nimensä?\n\n \"Ylös, kurjat Perman miehet!\n Epäilys itu on tuhojen,\n rinnastanne sen repelen!\"\n\n Antoi miekkansa hakea,\n käynehen aron-sotia,\n tuolla tappoi viestintuojan,\n rutisti nurkan-romuksi.\n\n \"Siitä sulle, suulas patto, --\n eipä tiedoista tuhojen,\n vaan noista turhista sanoista:\n 'Pois pimeni Perman päivä!'\n\n \"Liekö lietoa urosta,\n siinnyttä Perman sijoilla,\n ken sanoisi sanoilla näillä:\n Pois pimeni Perman päivä?\"\n\n Kauhu vaiensi katalat.\n\n Nauroi Perm. Verinen varjo\n kulki otsalle lujalle:\n tuli taasko taaton kosto,\n synkensi nimensä säihkyn?\n -- Sitten kalvat kalskunevat\n vasten kostoa isäni,\n hurme nimen huljuttavi\n säihkyksi säteissä päivän;\n kostot kurjat kostettuina\n syöksyvät hornan hölöihin! --\n\n \"Rikoille raato! Kotihin kestit\n kalpojanne katsomahan!\n Toiste juhlat jatketahan\n jälkehen jalojen häiden:\n Permin ja Perman vapauden;\"\n\n Syöksi säilän huotrallansa,\n huotran sivulle sitaisi;\n kulta ryntäillä kimalsi,\n otsarivan tähti säihkyi\n sysihapsien seasta.\n\n\n\n 21.\n\n Ehti jo etelän pajari,\n vaati veroissa vapautta.\n Ken ei oitis veroa anna,\n oitis antavi verensä;\n tupansa tulessa kaikki,\n sauhuna pilvihin parahat.\n\n Ken vei veronsa välehen,\n sillepä sopu on luvattu!\n\n Vaipuivat manalle vanhat\n vastustajat Turjan tuiman,\n rutjalaisen, norjalaisen.\n Rauhansa rahoille syntyi\n polvi nuori ja nykyinen:\n vei verot vieraalle somasti.\n\n Syksyn haikeus kipeä\n vaipui yli valjun Perman.\n Silmät tuskan-tuijottivat\n niinkuin kuoleman kululla,\n kammo karmi selkäpiitä.\n Kauhea joka kataja,\n öisten tuulien tohahdus\n kalman kylmän hengähdystä,\n verin pilvet päärmityitä,\n sydän haikeina haluina,\n veri valjuna vetenä!\n\n Perm jo kylihin kohahti\n kutsumahan kalpamiehet:\n\n \"Ylös, miehet, maasta miekat:\n vainolaisen päänmenolla\n surun läikät pois pesemme!\"\n\n Ei pese pois suruja Perma:\n syntyi aarrearkkusille,\n eikä hurmehurstiloille.\n Kirosi jylhä Jumala,\n soi siruiksi sydämet Perman.\n Ainutta ei koko sydäntä\n syki suurille haluille.\n Siru taaton, toinen maammon,\n kolmas lemmen, neidon, naisen,\n vaimon, lasten, vaivan, laulun,\n viides viljan, kuudes kullan!\n Ainutta ei koko sydäntä\n jylhän Jumalan alttarille.\n\n Yksi korpihin katosi,\n piilopirttihin pakeni,\n toinen tiesi kaukomaille.\n Viimeiset veronsa veivät.\n\n Laulajat varsin lahoivat,\n katsoivat illan kajoihin,\n veripilvin paistavihin,\n tuudittivat tuskat tuimat\n elämättä kuolemahan.\n\n Jo itki Perm ihana:\n\n \"Silloin surma ja sadatus,\n jos lahosi laulajatkin,\n tietäjät Jumalan jylhän,\n saastaksi hengen-sanojen,\n pilkaksi pyhimmän laulun!\n Eikö ainutta sydäntä\n täyteläistä tällä maalla?\n Jokainen liian rikasko!\"\n\n\n\n 22.\n\n Karautti Perm kotia\n myrskyssä myryävässä.\n Saanut ei kalpoja kokohon.\n\n Vaimo ovelle ehätti,\n halasi, hempeä, syliinsä.\n\n Ajatteli Perm eheä:\n\n -- Minäkin liian rikasko?\n Vuoksi henkeni halujen\n heitin isoni. Enemmän heitin:\n inhat elämäniloni.\n\n Uhrannen vielä enemmän:\n surmalle oman sukuni,\n Permin muiston mainitsijat,\n polvet tulevat tuhoan\n vuoksi vanhan Perman vallan.\n Jää hyvästi, suru-Sulemi! --\n\n Surmasi Sulemin. Tuska\n kasvoi; vannoi hän valansa:\n\n \"Veri isoni, veri omani,\n hurme sukuni suuren\n koston vaativat valatta:\n hurmehohtohon nimeni!\n Vahva on perustus verissä.\n Sorran jo pajarin sorahan,\n Perman vieraista vapautan.\"\n\n\n\n 23.\n\n Permin kasvot valoa kalman,\n hymy suulla hornan-häkelmä,\n silmissä säkenet synkät!\n\n -- Keino ei käyttäen kutistu,\n kun on keinon käyttäjätä!\n Väkevä omalla päällä\n osti keinot kestävimmät. --\n\n Pakeni orjista paraskin\n Permiltä, surmalta sukunsa.\n\n Itse Perm pajarin luokse\n mateli kuin matalin koira,\n tuolle työnsi kullat, silkit,\n verot kylien veroiset.\n\n Sappi salassa sähisi:\n\n -- Jos nyt maassakin matelen,\n kerran maksat sen, pajari:\n valta mulla on verissä! --\n\n Nauroi purppura-pajari,\n ihmetteli itara, ahnas:\n\n -- Katso kehnoa väkeä,\n kullan, ei kunnian, rikasta!\n Itse kuulu kuningaskin\n orjaksikin on katala!\n Maassa hän matavi kohta,\n konsa tuprautin tupia,\n miesten korvat kärventelin,\n urosten epäpätöjen! --\n\n Noin se pajatti pajari:\n\n \"Nytpä maassa rento rauha!\n Varsin viisaina elellen\n pidämme iki-iloja!\"\n\n Tuopa purppura-pajari,\n ahnas aarteiden kerääjä,\n ihastui ikihyväksi\n Permihin epäpätöhön,\n otti yliystäväksi.\n Vaaran kuulun hälle antoi\n patto linnaksi lujaksi.\n Oli itse pajarin vouti,\n vetäjä verorahojen.\n\n\n\n 24.\n\n Nukkui huovi-herjoinensa\n Helmivaaralla pajari.\n\n Valvoivat vahdit pihoilla.\n Valvoi myös pajarin vouti\n vuoteella tuskan tulien.\n Kuunteli syksyn kohua\n huoviparven huokuessa,\n venäläisten vennon-unta.\n\n Kovin jyski voudin rinta,\n sylkytti sydän palava,\n julmat halut hulmahtivat:\n\n -- Päästänkö petoja hornan\n yön umeissa ulisemahan?\n Tuiskin veitseni tulisen\n keuhkoihin pedon, pajarin?\n Panen kurkut korisemahan,\n huovin sääret sätkymähän.\n Huiskin murhana hämyssä,\n permalaiset veroista päästän?\n\n Jos ne vaisut veroista päästän,\n eivät omalla verellä\n osta he verovapautta!\n Mikä ei ostettu omalla,\n senpä vieras verettä viepi.\n Tulisi toinen pajari,\n sille veisivät veronsa;\n turhin oisin tuiskannunna\n täällä koston veristä veistä.\n\n Tuiski en tulista veistä:\n itsensä heidät pakotan\n tuiskijoiksi tulisen veitsen.\n Niin ilo ikuinen jääpi,\n uudet vierahat veroitta. --\n\n\n\n 25.\n\n Ahnas purppura-pajari\n virkkoi, viisas, voudillensa:\n\n \"Kuule, kunnon ystäväni,\n kulje alhaalle kylihin.\n Ano välkkyvät veroni,\n helmet, helkkyvät hopeat\n hempeästi hymyilemällä,\n aitat aarrearkkuloiksi\n Helmivaaran partahilla.\n Älä kulje kekälehenä:\n niille jos rakensin rauhan,\n rauhassa ehjä nyt iloita:\n kullat viedä viisahasti,\n verot vietellä verettä.\"\n\n Itseksensä Perm kirosi:\n\n -- Kyllä viisauden väsytän,\n keitän hornan hempujuomat,\n painanpa pajarin unehen. --\n\n Mehevimmät naiset mairi\n Helmivaaralle pitoihin,\n kauhistutti vaimot vanhat.\n Nuortehimmat neidet riisti\n vuoteille purppura-pajarin,\n suututteli sulhot vennot.\n Päivät öitä, yöt iloja,\n siuhui sima ja mahala,\n äly vuoti äijän päästä,\n aivoista pahan pajarin,\n venäläisen, ventolaisen,\n siuhussa siman ja mahalan,\n viisaus unehen uupui\n vierelle naisten nahuisten\n patjoille puhiseville,\n kanssa naisten permalaisten.\n\n\n\n 26.\n\n Remuissa pajari puhisi.\n Perm-vouti petona riehui.\n\n Kartano Sulemin taaton\n syksyn-kirkkaana kimalsi\n koivikoista keltaisista.\n\n Sieltä voudin ruoska neuvoi\n maita matala-iloja.\n\n Taas jo kulkevi katala!\n Viljat tallaa hän lakohon\n orheilla örisevillä,\n tuhansilla töyhtöpäillä.\n Kellä karja, kaulat katkoi,\n päitä pisti usten päälle;\n kellä kullat, kaikki kiskoi:\n ei vain veroja vähiä.\n Kuului voihke ja valitus\n kytevillä kartanoilla.\n Temppeleissä teurastusta,\n urhojen haudat avatut.\n Piilopirtitkin hakevi,\n vanhukset hän ruoskin ruhjoo,\n miehet joutuvi apuhun:\n miehet kaikki kahlehdittu\n huoviparven peuhatessa,\n otsihinsa orjanmerkki.\n Joutuvi pojat apuhun,\n saavat orhin hännän alla\n tulla polvet-potkituiksi.\n\n Kellä neito, huovi nauroi,\n kellä nainen, huovi hutki.\n Piikaset kiikkuen kivissä\n kuulun kukkulan laella\n kastavat ison eloja,\n taaton, jonka huovi tappoi,\n kuihtuvilla kyynelillä;\n orjina pojat pahaiset\n sukivat huovien hepoja,\n sataisia sulkapäitä,\n mustia silkkisivuja;\n lapsi leivättä kitisi.\n\n Vihan kauhistus katala:\n Perm on pajarin vouti!\n Perman kultaisin kuningas\n pattona pahannimenä!\n\n Jo tuli tuhoisin hetki,\n konsa ylinkin aleni!\n\n\n\n 27.\n\n Syntyivät salaiset saunat,\n pajat metsän painanteihin,\n ahjoista säkenet säihkyi,\n säilät vanhat kirkastuivat\n hehkussa hiilten punaisten,\n liekki ruostetta tuhosi.\n Kalskui alasin iloinen,\n kilvan iskivät vasarat\n keihäskärkiä sileiksi.\n Kiilui tuimia teriä,\n nuolet kuumina sihisi\n vainon terästysvesissä.\n Kohosivat terävät kalvat,\n syltä-pitkät säiläraudat\n orjakansan olkapäille,\n varalle pään pajarin\n ynnä Permin, pajarin voudin,\n vihatun verenimijän,\n jolle koht' on koiransakin\n permalaisia paremmat!\n\n\n\n 28.\n\n Tuonpa tiesi Perm poloinen:\n antoi saunojen sietä,\n teristyä säilät sorjat.\n Itse, ylpeä, iloitsi:\n\n -- Valan nyt suuren sydämen\n pienistä sydänsiruista.\n Syötän vihojen verillä\n emon uumainkin sikiöt:\n ei lopu viha verestä\n sinä ilmoisna ikänä,\n kunnes surma suistanevi\n koko Permani komean! --\n\n Kaikiksi hän pimeiksi öiksi\n vietteli vahdit pajarin\n humalassa horkkumahan.\n\n Päivin sinkui ruoskan siima\n voudin verisen kädessä\n kiusana kituvan kansan:\n\n -- Oman otsani uhalla\n kurjat korkeiksi kohotan!\n Konsa kaikki meilt' on mennyt,\n silloin kaikki takaisin saatu:\n ostettu veren-väellä! --\n\n\n\n 29.\n\n Talviyönä tähtisenä\n kimalteli jäinen köngäs,\n sieltä kuu kirkas iloili\n yli Perman, kuurakiillon.\n Hanget valkeat helyissä,\n vaarat kiteiden kiloissa.\n\n Perman herra ja pajari\n nukkui naikkosten nisillä;\n humalassa huoviparvi\n pahnapirteissä makaili,\n vaahto suussa vahti kuorsui\n tanhualla taivasalla.\n\n Valvoi Perm, pajarin vouti:\n kuunteli kostonsa kohuja,\n vaatimusta taaton, vaimon.\n\n Laesta kuutamo kimalsi\n huokuville huoviloille.\n\n Kuului kuin sutten ulahdus\n selvästi seinän takoa?\n Hiidenhengen hipsutusta...\n\n Karmaisi Permin hiusta,\n urho jalkeille hypähti.\n Kurkisti luukun lomasta:\n kirkkahasta kuuvalosta\n kiilsi keihästen teriä,\n vilahtivat valkovaipat\n salon kuuraisen sisältä.\n\n Jo tulevi hetki tuimin,\n rinnan-riehu ryskyttävi,\n posket polttavat tulena!\n\n Huoveilta miekat hän hamusi\n huiskin haiskin tanhualle,\n keskelle kuutamokinoksen.\n\n Orjan ryysyihin rupesi,\n otti miekan, mielittynsä.\n Hiipi uksesta ulomma,\n kuristi, polki vahdin kurkun,\n orjat kahlitut herätti.\n\n Paisui hirmuna pihalla.\n Olallansa oiva rauta,\n tukan tuiskivan sysistä\n koston silmän kimma säihkyi,\n kasvonsa hän hupulla peitti.\n Hiipivät jo Perman sulhot\n ilveskissoina mäelle.\n Siellä orja outo ryhtyi,\n synkkä jättiläs sukesi,\n murhajoukon johtajaksi.\n Liekin roihut nurkan alle,\n kirveet, keihäät oville!\n\n Heräsi hekumapajari\n ryöstävien roiskehesen.\n Ulina yön sisästä,\n luun rytinä, murhan mäiske.\n\n Pääsi vuoteesta pajari,\n sylin syöksi, asetta etsi:\n ei ole asetta laisin.\n\n Karjaisi kiron pajari,\n huusi, hurja, huovejansa:\n halot huoveilla aseina.\n\n Parahti Permin nimeä,\n ylimmäisen ystävänsä:\n outo orja, ääni Permin,\n ulvahti ovella, kohti\n kohotti kamalan kalvan.\n Parkaisi pajari naurun,\n Perm hänet martaaksi sivalsi.\n\n Huovit kaatuivat kasoina:\n tanhut ruumisröykkiöinä\n tupien tulipalossa.\n\n\n\n 30.\n\n Vangit päästetty vapaiksi,\n aarteet aitoista otettu,\n kaadettu vieras katala.\n\n \"Missä vouti, verenimijä?\n Ei ole ruumiiden seassa.\"\n\n Huusi johtaja väelle:\n\n \"Tässä Perm, -- Perman patto!\n Permalaiset, pehmyt kansa,\n kerran teitä kisahan kutsuin,\n riemuhun veri verojen!\n Ette, raukat, rohjennehet!\n Ahnaat epäjumalat,\n naiset, kullat, naurut teillä!\n Murhe on miehen elämä,\n niinkuin koski on lohien.\n Sykin yhtenä sydännä!\n Ruhjoin ne epäjumalat;\n jopa iskin itseltäni\n oman vaimoni vakaisen,\n että iskisin paremmin\n vuoksi Permani vapauden.\n Ruoskin rammat hyppimähän,\n kuuli kuuro selkäluilla,\n sokealle silmät pistin,\n kädetön iskeä lupasi.\n Iski! Vapaita olette!\n Tass' olen, Jumalan orja,\n orjakuningas, kuningasorja!\"\n\n Ulvahtivat permalaiset,\n sävähtivät veriset silmät:\n\n \"Peto, vouti, Perman patto!\n Sydämeensä teriä säilän!\n Kitaansa kiehuva kekäle!\n Kosto taaton, kosto maammon,\n kosto oman otsammekin,\n joita piirsi poltinrauta:\n sammu se polte ei ikinä!\"\n\n Kytkivät kuningas Permin\n kiehuvahan kynnykseensä.\n Liekki hartialihoja\n jyrsi, keihästi kekäle.\n\n Romahtivat tuliset hirret,\n hautasivat Jumalan orjan\n kartanon tulipalohon.\n\n\n\n 31.\n\n Aamu purppuranpunainen\n maille aavan Perman paistoi.\n Päivän helmien helyissä\n valaistuivat kuuravaarat;\n kävi pohjaisen puhallus\n tuntureilta Ruijan puolta.\n\n Riemu vaaroilla remahti,\n miesten kantele iloitsi,\n kimalsivat säihkysarkat.\n Maa sykki yhtenä sydännä.\n\n Kuulun vaaran partahilta\n kumpuili punainen patsas\n ylös ilmojen kupuihin\n uhrina jylhän Jumalan.\n\n\n\n 32.\n\n Perma, vaiennut sävele,\n illan rusko himmentynyt,\n aarrehelmien helinä!\n\n Kansa kullassa kulisi.\n Tuli vainooja väkevä,\n voitti viimein, vitkallensa.\n\n Kansa kultansa kokosi:\n soihtukäsin, soitatellen,\n tulivyönä välkkyvänä\n katosi kallion-kupuihin,\n alle vuorten vinkaloiden.\n Vuoret velhoten kumosi\n syksy-yönä synkeänä\n yli itsensä, ilojen.\n\n Synkehinä syksyöinä\n tuikehtivat tulet lietten\n hautakummuista isien,\n lyövät kulkijan jaloissa.\n\n Pitää pitkiä iloja\n kansa alla öisen kummun.\n Siellä sarkkojen kimallus,\n kirkas kannelten helinä.\n\n Laulu kumma kuului yöstä,\n tuuli haikea tohahti.\n\n\n\n\n\n\n RAKKAITA MUISTOJA\n\n Runomuotoisia kuvauksia\n\n\n\n\n RAKKAITA MUISTOJA.\n\n\n\n \"AIKANSA LAPSI\".\n\n Niin usein kummastun, kun miete vie\n mua entiselämääni, tielle harhain.\n Syyt niihin? Yksi veressäni lie, --\n se usein meille puolustus on parhain.\n Ja toinen? Lapsuuteni vaikutteet.\n Ja sitten? Nuoruuteni murrosaika...\n Nuo kaikki matkaani on suunnanneet.\n Myös oma tahto... Koko elon taika.\n Mua aivan painaa miete se, ja kaipuu\n syyt toivoo ilmi mailta muistojen.\n Kidutus turha! Etsin: löydä en. --\n Mut ehkä laulaen taas tuska haipuu!\n Siks muistu, armas aika, joka johdit\n tien alkuun pientä, kuvin rikkain hohdit!\n Ah, muistot nuo: kuin myrskyn viemä laiva\n ne loittonee, -- on kiinni saada vaiva...\n\n Kyll' Onnetar, se kultakutrinen,\n loi elämääni, luulen, vastakohtaa!\n Oon Savon lapsi, kauniin, kaukaisen, --\n veet välkkyy siellä, vaarat siintää, hohtaa.\n Ei suvustani ennen kukaan muu\n pois joutunut lie sieltä, yöstä salon.\n Siell' ylväs vaara pelloiks avautuu,\n ja siell' on kyly, jossa päivän valon\n näin ensi kerran. Mutta kuinka sieltä\n siis eksyin, poika, varhain kiertämään?\n Muut aikaisin jo veivät, -- kohta tään\n näin maani eräät kolkat... Siltä tieltä\n se kulku alkoi ... kunnes muita maita\n myös vaeltelin, katsoin, loistokkaita,\n sain nähdä Tanskan, rannat Reinin, Saalen,\n Provencen, kulta-kirkot Monrealen...\n\n\n\n JALOMIELISET.\n\n Mut kuinka Onnetar mun ottikaan?\n Ol' äitini kuin synkkä kirja, jota\n hän tutki, raamattua ainiaan, --\n kai Ismaelin äidin turmiota\n ja Saulin tietä synkän-ylpeää,\n näkyjä kuumeisia Ilmestyksen.\n Niist' älyn ymmärtääkö elämää\n hän saanut ois? Vain älyn hämmennyksen.\n Kun painoi elämä, ja vaikerruskaan\n ei auttanut, hän nautti miten voi ...\n ja sitten taivaan koston lyödä soi.\n Niin minut tänne suureen riemuun, tuskaan\n hän antoi tulla poikasena lehdon, --\n ja maantien-ojaan laati mulle kehdon,\n kun miestä, johon, houru, liikaa luotti,\n hän turhaan auttajaksi hätään vuotti.\n\n Mik' onni: Onnetar nyt minut sai.\n Jäin vanhemmitta aina siitä saakka.\n Se hyvä: kirkkaampikin äiti kai\n on usein lasten taantumus ja taakka!\n Mut Onnetar nyt minne orvon vei?\n Se johti hänet hoiviin jalon naisen.\n Kuink' aika vierii! Hänkään elä ei\n nyt enää! Mutta varmaan siunaavaisen\n luo minuun yhä katseen taivahastaan:\n jos taivas lienee, niin hän siellä on. --\n Sain kodikseni kauniin kartanon, --\n säteili sieltä kirkkaat ruudut vastaan,\n ja pihan nurmi, puisto, lehto laaja\n -- mua leikkiin kutsui... Aina olkoon saaja\n hän kiitokseni! Poikaselle sadut\n hän kertoi, -- niinkö alkoi haaveen ladut?\n\n Se suku vanha kuului parhaisiin, --\n puol'germaaneja, nuoret aivan fennot.\n Jo ammoin ansioikseen piirrettiin\n mieskunto, -- eipä haaveet, runonlennot!\n Se oli hurskas perhe, Jumalaan\n se uskoi, eräät ehkä muodon vuoksi, --\n kun suojatilta uskot kokonaan\n jo varhain epäilyksen kuiluun juoksi...\n\n He vakavina teki virkatyötä.\n Kesäksi perhe maalle kokoontui,\n se metsästeli, purjehti tai ui, --\n tai loikoi vanhat, rakkaat kirjat myötä,\n Topelius, Runeberg, ne ennen muuta:\n niiss' aatteet pitäneet ei suurta suuta, --\n nuo vauvat, kapaloidut kulta-nitein, --\n ne antoi elää varmoin mielipitein!\n\n Mut aika muuttui... Nuorin pojista\n jo \"Viimeistä atenalaista\" luki, --\n se ennustiko ristiaaltoja,\n joiss' uppos meiltä moni vanha tuki?\n Mut siitä ei nyt! Kerron tässä vain,\n milt' olo siellä poikasesta näytti,\n ja minkä kauniin muiston siitä sain.\n Sen rakkaan talon aika-ajoin täytti\n kotoiset, vieraat, -- Suomen lippu nousi,\n ja keittiössä juostiin, touhuttiin...\n Jokaista luokkaa, -- saakka \"aateliin\", --\n kun sattui, sinne ajeli tai sousi.\n Luutnantit, riemun-ruusut poskipäissä,\n helisti kannuksiaan, mieli häissä...\n Verannan kirjo-lyhdyt loisti illoin. --\n Niin toiset. Mutta mitä tunsin silloin?\n\n Ne loisti lyhdyt, kruunut, valssi soi\n ja kutsui heitä salin permannolle.\n Mut miksi minut outo vaisto, oi,\n vei sieltä pakoon, metsään, kalliolle?\n Tai pirtin puolelle ja hämärään,\n joss' oltiin onnelliset auringosta\n ylempäin, -- nöyryys, uni silmissään?\n Tai nauttimaan vei Alroy-kirjaa, josta\n kimalsi romantiikan kultakalvat...\n Nuo juhlat, moiset kirjat, niistäkö\n sai kiihdykettä äidin perintö:\n haluni nautintoon? Ja köyhät, halvat\n toi rintaan säälin, joka nauttimasta\n mua estää? -- Talttunut en torunnasta:\n puu kasvaa, lajiltaan ei muutu lainkaan!\n Mut mitä sitten vielä nähdä sainkaan?\n\n\n\n KYLÄMAISEMA.\n\n Kun orpo pian nosti aran pään,\n ja silmä hiukan katsella jo keksi,\n niin kuinka synnyinseutu hymyllään\n mun sydämeni teki riemuiseksi!\n Se talo oli mäen harjalla\n ja keskimailla alannetta aavaa,\n kuin jättimäisen padan pohjassa.\n Jos nousin katolle, niin yhtä haavaa\n näin metsiä ja järvenulapoita, --\n ne hopeana välkkyi poutasäin, --\n ja kaupungista kirkontornin näin; --\n ja sitten vielä herraskartanoita:\n niiss' oli vanhojakin, joilla puistot\n ja lehtokujat, monet vanhat muistot...\n Mut talot harmaat, kujat alastomat\n ja likaiset, ne oli rahvaan omat.\n\n\n\n SIELL' OLI AATELISTO...\n\n Siell' oli aatelisto, -- tosiaan!\n Vain pieni, silti arvoluokkaa kaksi:\n ylempi, alempi, -- ja kumpaakaan\n ei sanoa voi toistaan kummemmaksi!\n Niin, oikein aatelisto, jota ei\n nyt enää edes museoissa tapaa\n ja jonka keräilijä suurin vei...\n Ja millainen se oli luokka vapaa?\n Ylempi ensin! Muistoistani sieltä\n eteeni kohta ylväs purjehtii\n majurinleski Aurore Apollonie\n af Silverstierna, -- hei, pois halvat tieltä!\n Hän asui kartanossaan ruskeassa\n ja kaksinkertaisessa, -- lahdelmassa\n se \"hovi\" näkyi, koivukujan päässä\n ja tammipuistikossa iäkkäässä.\n\n Aurore Apollonie, -- jo vaakuna\n lahosi portillaan... Ja kuului olleen\n siell' aaveita ja salaportaita...\n Kun joskus jouduin hänen kartanolleen,\n näin, että rakennukset rappeutui...\n Mut rikas oli muka: kultaa silkkaa\n saleissa, kuten kansa otaksui...\n Tai liekö tämä puhe ollut pilkkaa\n ja vihaa, kun hän oli alaisilleen\n niin saita, että sillinkuvan toi\n hän renkipöydän päähän: siitä voi\n \"särvintä\" silmin syödä nielemilleen\n vedelle, leivälle! No, kansa jälleen\n se varastellen kostaa emännälleen. --\n Hän elää yksin ... hoitaa sukumaita\n tavalla, jonka niin ja näin on laita.\n\n Tuo vanha rouva kiertää kiesseillään\n vain kerran vuoteen porvarien kemut.\n Naisseuraan muuhun tuo hän pystyn pään\n ja ylen hienot _réticulen_ lemut,\n kun eräät muut vain tuoksun puodeistaan.\n Hän ylhäisesti nostaa silmäluonta,\n ja kahahtelee sikkimustissaan...\n Ma koskea saan kättään sinisuonta...\n Soi hillitysti kirkas ruotsi suussaan...\n Hän uskoo Jumalaan ja entisiin\n oloihin. Puettuna kalleimpiin\n hän korkealla istuu sukupuussaan,\n Aurore, tuo suvun vanhan -- iltarusko.\n Hän iltarusko? Puheita ei usko\n hän nuorten, jotka käyttää ruotsin kieltä\n vain aseena, kun puoltaa suomenmieltä.\n\n Hei _chignon_-niskaa. Kansan paljostoon\n hän tuskin katseen loi, tai hymyn antoi:\n se oli hälle raakaa, -- _sans façon_. --\n Niin vanhaan tapaan torppareilta kantoi\n hän verot, -- rahaa ainokaiselleen\n keräsi tyttärensä tyttärelle\n ja \"vävylle\", ken papinsäkkeineen\n lie ollut \"armollemme\" aika helle:\n hän joi, ja yhä paisui vatsan-pallo,\n ja mammonaa hän käsitellä ties\n kuin yleensäkin ylväs aatteen mies, --\n hän oli näet sveessi visakallo.\n Sen jalon aatteen voiman moni tietää\n sai luissaan juomingeissa, kunnes sietää\n ei jaksanut, vaan \"vastalauseen liitti\". --\n Mut armolle jo pelkkä sveessi riitti.\n\n Se oli parooni! Ja kuitenkin\n hän kaksi poikaansa toi kouluun samaan\n kuin muukin kansa. Miksi aatelin\n näin vaihtoi hyödyn proosalliseen kamaan?\n Nuo pojat kauniit aasa-jumalain, --\n suust' ulkosalla hampaat tuuman verran, --\n ne sai nyt, niinkuin talonpojat vain,\n ritareiks opetella uuden herran,\n jok' oli ennen tallirenki: kansa. --\n Mut ylimmistä täytyy riittää jo,\n kun tilaa runomuodon ahdinko\n ei anna, -- oma punomani ansa!\n Nyt -- köyhä aatelisto! Muistan sangen\n suursukuisen siell' Anna Loeven-Brangen, --\n mut eipä enää \"kämmen jalopeuran\"\n hän ollut! Minkämoisen saikaan seuran!\n\n Hän oli suvun vanhin, rappioon\n käsissään luisui Vaskilahden talo, --\n pois myytiin metsää, maita, -- ruohikkoon\n puutarha peittyi, ränstyi kuisti jalo.\n Niin, varsin vanha oli neiti tuo...\n Hän juoksi, muistan, visiiteillä aina,\n samosi pappiloihin, moukkain luo,\n niin pienenä, ja kasvot huolekkaina:\n hän siten kerjäämässä kulki muka.\n Mut hän ol' aina nöyrä, hymysuu:\n \"Kun olen köyhä ... naimaton ... ja muu...\"\n Hän ylpeytensä salasi jos kuka,\n sydämet pappien ja rouvain voitti,\n myös talonpoikia hän kunnioitti. --\n Niin veikko-vainajansa poikaa kaksi\n hän kouluttaa voi suvun nostajaksi.\n\n Ne pojat vaakunaansa näyttivät\n suruissaan, risoissaan, ja täti vuotti\n ritariaan, niin tiesi ilkeät.\n Mut minä uskon: Jumalaan hän luotti\n ja tyytyi kohtalonsa päätöksiin. --\n Mut minne jäivätkään Pistolecorsit,\n tai Pistelkorssit, kuten sanottiin?\n Heit' usein pistelikin pojan-norssit,\n kun pöyhkeinä ne kaksi neittä kurjaa\n siell' asui likaisessa kopissaan.\n Ei kaupungissa, niin, ei päällä maan\n lie ollut sveessiparia niin hurjaa!\n Mut onpa myöskin vastapaino pilkkaan:\n he kouluttivat torpanpojan vilkkaan\n yl'oppilaaksi, -- ruotsikoksi aivan...\n Hän joutui santarmiksi, -- maksoi vaivan!\n\n\n\n INTERMEZZO: SALONSIIRROKKAAT.\n\n Nuo maalaispojat, tuodut hengentyön\n aloille: usein työ on heille pulma!\n Kun varsa ensi kerran riimuvyön\n ja valjaat, aisat saa, on muutos julma.\n Yl'oppilaaksi päästään, lahjat ois...\n Mut silloin alkaa usein kuperkeikat.\n Ah, uran etsinnässä jospa vois\n opastaa suku, selitellä seikat!\n He yksin harhaa, mikään heille sovi\n ei oikein... Unhotusta tarjoaa\n elämä uusi, maljat kimaltaa, --\n ja yhä kasvaa velkain suuri lovi.\n Nyt pakoon! Hyv' on, nurkkakirjuriksi\n jos joku pääsee. Tämä santarmiksi,\n vapauden, maamme ruoskijoiden pariin! --\n Ja usein juuri parhaat sortuu kariin.\n\n\n\n PAPISTO.\n\n _Postscriptum_ aatelista: tässä sen\n toin, niinkuin näitte, rahojensa mukaan\n nyt arvojärjestykseen. Sellainen\n maan tapa silloin, -- eikä siitä kukaan\n myös meistä varmaan närkästyä voi,\n näet: \"Rahaa, rahaa!\" veisaa ajan kuoro,\n ja ken nyt aateluutta unelmoi! --\n Mut tulkoon sitten papistolle vuoro!\n Sen ajan papisto: se Jumalahan\n lujasti uskoi, moukkiin ajoi se\n enemmän unta kuin se tahtoi ne\n herättää edes \"palvojiksi\" mahan.\n Se saarnas vähää uutta vastaan, kasti\n ja vihki, kuoppasi, ja virkummasti\n keräsi maksut, nukkui tunnoin hyvin...\n Jumala siunas laarein lisääntyvin.\n\n Rovasti vanha, vapiseva jo\n monetkin vuodet haudan partahilla, --\n päälaellaan niin kaunis kuutamo,\n ja kulmakarvat niinkuin niittyvilla, --\n pikiintyi nuoreen bonniin, leskimies.\n Siin' oispa sairaalle nyt herkkupala!\n Mut yksin nuori tuomarimme ties,\n oliko otus lintu vaiko kala,\n kun, nähden mamsellille viisaimmaksi,\n sai hänet bonniks isoon pappilaan,\n rovastin suvulle. -- Ei kuutakaan,\n niin ukko kosi. Heti ruustinnaksi\n se bonni suostui. Nyt maantiedot, ranskat\n voi jäädä syrjään, sijaan plyymit, hanskat,\n ja pappilass' on häät ja tanssiaiset.\n Viis kuuta vieri, juotiin varpajaiset.\n\n \"Sen rouvan onnea!\" niin lauletaan. --\n Moist' arvannut ei ukon virkaveikko\n Malakus-kappalainen, -- pullollaan\n on hänen suunsa, vatsa varsin keikko.\n Hän saarnaa: \"Taivahaassa torpanmaa!\"\n ja saarnatuoliss' ottaa nuuskaa, pärskyy, --\n ja rautateitä vastaan singottaa\n hän salamoita, jotta kirkko tärskyy.\n \"Ei taivahaassa\", tietää ukko Romo,\n \"raketa rautateitä! Eikös tää...\n kuis-, minkäskallaista on syntiä!\"\n Hän rintaansa lyö, huutaa: \"_Ecce homo!_\"\n Hän saarnamiehen arvoon nousi suureen\n ja paljon vanhain botforien juureen\n sai katuvia, joiden tuskaan vahvin\n virvoitus oli tilkka kuuman kahvin.\n\n\n\n HUOMATTAVA KINKERIATERIA.\n\n Kas, siihen hyvään aikaan jumaloi\n papistoaan se harras, kelpo rahvas,\n se sille rieskat, piimät, munat toi.\n Ja kerran kinkereillä \"uskoss' vahvass'\"\n \"_sanctorum congregatio_\" papiston\n söi himoruokaa, niin, söi autuudesta\n säteillen hernekeiton mainion\n hm, astiasta yksikorvaisesta,\n jonk' arasteltu nimi ranskan kielin\n lie _vase de nuit_, siis suomeks \"vaassi yön\".\n Tään teki emännälle piruntyön\n Paganus-kauppias, kun hartain mielin\n emäntä tukkajuhlaa valmisteli\n ja puodiss' astioita tingiskeli. --\n Paganuksesta kerron teille vasta, --\n ja lakkaan pappejani parjaamasta.\n\n\n\n MAAPORVARISTO.\n\n Maaporvaristo? Kotikieli sen\n ol' ylimalkaan ruotsi, -- taipumusta\n jo suomeen, kieleen rahvaan-porhojen.\n Ja eräs, jonka suomen-mongerrusta\n en unhota, heist' oli hupaisin.\n Hän oli norjalainen, vanhus rehti\n nimeltä Heiersen. Tuon naapurin\n luo pääsi niityn poikki, kunnes ehti\n portille, jossa kasvoi jylhä kuusi,\n mut siinä koiraa poika karttaa sai,\n sen kunnes kutsui Metta-rouva, tai\n isännän ääni: \"Pluto!\" sille huusi...\n Mua kahvitettiin siellä -- hosianna! --\n \"Nyt lille piige drengin kanssa panna\n saa värkki järvessä\", näin herra laati,\n kun sisäkköä verkonlaskuun vaati.\n\n Mut leikki pois! Taas aatteen vuoro on, --\n vaikk' onkin ilve mulla perisynti,\n kun \"vakaus\" (muotisana!) suolaton\n ei tepsi. -- No, se aate? Että kynti\n ja kylvi: teki työtä! Satoaan\n söi omaa, olematta minkään orja,\n jos verot vain voi maksaa aikanaan.\n Mies vaitelias, -- eikä selkä norja.\n Niin, maamies, vapain kaikist' olennoista!\n Kuin oma valtakunta talonsa!\n Ei politiikkaa, -- rauhaan maailma\n jäi häneltä, ei huolta kunnioista!\n Sit' oli Heiersen, siis ihanteeni. --\n Myös minä kerran valtaan alueeni,\n ja hoidan sen, käyn hautaa kohti vaiti,\n maa olkoon Suomen maa tai Ranska, Haiti.\n\n\n\n INTERMEZZO: KAUPUNKI.\n\n Ja sitten porvaristo kaupungin, --\n tuon hiljaisen ja kauniin kylän, missä\n sain käydä koulua ja haaveilin\n jo hiukan kevät-iltain hämärissä; --\n sen talot vanhat: veden äyrääseen\n ne oli usein tehty, sinne saariin; --\n vei pari kujaa torin korkeuteen\n kapeina, mutkitellen moniin kaariin...\n Siell' oli muinaislinna harmaapäinen...\n Ja kirkko uusi, ruma, punainen,\n kun kunta antoi purkaa entisen\n ja kauniin... Myöskin kirkko venäläinen\n ja pieni siellä kiilsi sipuleineen.\n Siell' ilot koulupojan, harhateineen, --\n nyt huiske markkinain, nyt luistinkelit, --\n jäänlähtö, kevään-huudot, pallopelit!\n\n\n\n KAUPUNGIN PORVAREITA.\n\n No niin, sen porvaristo: kieleltä\n se oli ylimalkaan muukalaista.\n Ja mieli? Siihen nähden yleensä\n se lienee ollut rommiin taipuvaista, --\n muun nimistä jo hiukan päättää voi:\n Paganus, Redsven (Reisvänni) ja Bonet,\n ja Kniper, Piper, Nykopp. Siihen soi\n lisiä ryssänkirkon kellot monet\n näin kilpaa rallatellen: \"Kilin-kalin\n Pilikova, Malinova, Kulikova, Pomiloff.\"\n Jos lisätään Pötz-Meyer, Büxenhof,\n niin meluun hukkuu nimiluokka alin:\n Turunen, Mömmö, Tallukka ja Siidoin.\n Se porvaristo paljon nukkui, riidoin\n heräili pienin, petti moukkaa hiukan, --\n mink' ehti kesken juopottelun tiukan.\n\n Hei, rommi juosta voi, kun kansa maat\n ja mannut vaihtoi tilkkaan viinarännin. --\n Nyt Nykopp hommas kemut mahdikkaat,\n niiss' otti saita Meyer aika kännin.\n Mut syntyi riita: Kniper takaapäin\n nipisti Piperiä, Piper vinkas,\n hän luuli fenno-Mömmön tehneen näin,\n ja antoi hälle iskun. Mömmö rinkas\n ja pökertyi! Hän päivän makas silleen,\n ja virkosi. Mut oksall' ison puun\n kaks päivää istui Piper, tuumailuun\n syventyi veljesmurhan, synkkään dilleen.\n Mut viimein Kniper hänet, jälkeen haukun,\n sai alas sieltä, tuoden hälle naukun\n puun juureen: Piper silloin alas reitti. --\n Vaan kuinka Siidoin Mömmön akkaa heitti?\n\n Se kävi näin: tuo seura kuvattu\n joi rommia, myös konjakkia: niistä\n se juopui, täyttyi onnen-haaveilu, --\n on huumaus välttämätön, sit' en kiistä!\n Mut toiset juopua voi muustakin,\n niin, raittiudesta, siveydestä, taikka\n vain uskonnosta: tapa yleisin\n tää synnyinhumala, kai tiukka paikka.\n No, into porvareissa alemmissa\n siell' alkoi hihhulien uskontoon.\n Ja lahko juopui! Kiihtyi hurmioon,\n niin että miehet, naiset kokouksissa\n kuin koirat ulvoivat. Myös portti ahdas\n on heillä, uuni: jokaisen kuin tahdas\n sen sisään täytyy, -- nyt he Mömmön pakkaa.\n Vain lamppu sammuksiin, -- \"bror\" Siidoin nakkaa.\n\n Kuin Mooseksella Michelangelon\n Paganuksell' on parta, päässä jakaus\n käy keskellä. -- Hän itse puodiss' on:\n se haaraparta heiluu, suusta \"vakaus\"\n ja leikki sinkoilee. Jos kundejaan\n hän muista ei, hän nimet heille antaa...\n Lyö tekohampaat tiskiin kidastaan\n ja kutsuu luokseen Liisaa, Kaisaa, Mantaa:\n \"Näin irti otanko myös korvat, nenän?\" --\n \"Ei!\" kirkuu emäntä ja juoksee pois.\n Mut ukko palauttaa, -- ja juuri tois\n hän kaupanpäälliset, kun siihen tenän\n taas rouva tekee: ryntää puotiin, paita\n punainen yllään, ryssä paksu, saita, --\n ja sättii miestään tuhlariksi. Tulos:\n ett' ukko jörrii suutuksissaan ulos.\n\n Hän kalarantaan lähtee kissoineen, --\n se kissa, vaakakupissa se aina makaa,\n ja kalan-ostossa käy yksikseen.\n Se millä ostaa? Mikä kaupat takaa?\n Sen kaulaan pannaan sikari; kun saa\n se kauppiaalta kalan, sikarinsa\n se antaa. -- Nyt he kahden tallustaa, --\n ja ukko leppyy kanssa suosikkinsa.\n Taas on hän valmis leikkiin. Tuossa ajaa\n mies valkealla hevosella: \"Kas,\n mist' ajat, Kusti, kalkkilaivallas?\" --\n Maanukko katsoo vanhaa sutkauttajaa:\n \"Kah, Pakanata! Kapteeni sen tiennee,\n hän tuolla peräsalongissa lienee!\" --\n Ja ruunan häntää nosti: \"Katsokaapas.\" --\n Paganus päätä raapas: \"Voi sun saapas!\"\n\n\n\n KANSA.\n\n Nyt kyllin lienen näistä veistellyt. --\n Ja kansa? Kuitenkin sen outo juopa\n erotti muista, -- oudompi ei nyt.\n Se kansa, näköjään niin hyvänsuopa,\n se syntyi, kasvoi, nai ja nukkui pois.\n Se uskoi Jumalaansa, -- vanhaan tapaan\n se poltti kaskea, ett' elää vois\n taas talven, pisti potattia napaan.\n Se huijas maitaan; -- luki joku nero\n virskirjaa; -- toinen viisas paransi\n trakoomaa savulla, tai kiiruhti\n yht'aikaa popan luo ja papin: ero\n siin' ollutkaan ei suuri -- siihen aikaan:\n yks neuvoi sanaan, toinen sanan taikaan.\n Mut mainittakoon vielä tieto eräs:\n kun aikaa vähän vieri, kansa heräs!\n\n\n\n HERRAVIHA.\n\n Mut silloin, taikka vähän ennemmin:\n ol' aimo herra nimismieskin silloin!\n Kun kaukaa tullen kirkkomatkoihin\n sovitti rahvas verontuonnin milloin,\n hän pyhänä ei ota vastaan: hän\n nyt lepää! Miehet parin lantin vuoksi\n sai vuottaa maanantaihin, pöhnäisän\n hän kunnes päänsä nosti. Hukkaan juoksi\n maamiehiltä näin kalliit kesän hetket.\n Ja kolme poikaansa hän ryöstöilleen\n vei usein mukaan, oikein näyttääkseen,\n millaiset herroilla on huviretket:\n kun talon jätti, paitsi saatavaansa\n myös otti lampaan omaan karsinaansa,\n ja puolsi tekoaan \"lainselityksin\":\n \"Syy siinä, etten tullut tänne yksin!\"\n\n Ja vanhat kertoo, miten Masalin, --\n kun susista taas kerran koitui huoli\n ja niiden ajoon rahvas kutsuttiin,\n mies talosta, tai melkein kuntaa puoli, --\n kun metsää samottiin, ja rengas jo\n supistui ahtaaksi, ja vallesmannin\n reen luona hengähdettiin tuokio,\n niin siihen riensi isä Matti Mannin,\n toi jonkin viestin. Mutta tuiskusäässä\n hän lakkiaan ei riisu! Vimmattuun\n se raivoon herran sai, hän kaiken muun\n unohti, karjaisi: \"Vai lakki päässä\n minulle puhut! Polvillesi, alas!\"\n Ja vanhusta hän löi. Muu joukko salas\n vihansa, -- mutta milloin vanhat tätä\n vain kertoo, huokaamatta ei he jätä...\n\n\n\n SIIRTYMINEN NYKYAIKAAN.\n\n Näin entisaikaa kuvannut nyt oon, --\n pääpiirtein harvoin, niinkuin mulle hohtaa\n sen muisto... Niinkuin Saimaan saaristoon\n ja kallioihin kesän päivä pohtaa,\n niin lämmin sittenkin on muisto tuo.\n Ja silti siihen yhtyy miete: miksi\n jo lapsuus meidän kohtalomme luo?\n Maantieltä aloin: jouduin kulkuriksi...\n Sain nähdä maailmassa paljon kyllä, --\n ja kuitenkin oon täällä vieras vain!\n Jotakin entistäkö aina hain? --\n Inehmo, taivaan arvoituksiin yllä\n et järjelläsi! Heitä huoli moinen! --\n Sen sijaan tässä vielä tarinoinen,\n mitenkä vanhan muuttuneen jo kuulin,\n kun kävin siellä äsken. Toiseks luulin...\n\n Niin pian aika vanhan tuomitsee!\n Miss' on nyt monet menneet arvot, aatteet? --\n af Silverstiernain taloon astelee\n mies nuori tuossa, yllään herrasvaatteet,\n mut nousukasten kansaa: muodoton.\n Hän työntyy vanhaan hienoon saliin, sinne\n käy vastaan rouva: \"Kuka vieras on?\"\n Mies esittelee: \"Poikaa torpparinne\n kai ette tunne, Pekka Käärmerintaa?\"\n Ja jatkaa: \"Armo talonsa kai myö?\" --\n Aurore Apollonie nuo sanat lyö\n vain leikiksi: \"Juu, mutta sill' on hintaa, --\n niin, satatuhatta.\" -- Mies nauraa, aukoo\n jo lompakkonsa, rahat pöytään laukoo:\n \"Jaah, rouva elää vanhaa aikaa, näen!\" --\n Nyt peruuttamaan armo säikähtäen.\n\n Ja kuitenkin tuo torpanpoika vei\n sen talon, herraksi hän nousi hovin, --\n hän, voi- ja halko-miljonääri... Ei\n koroillaan armo loistanut lie kovin.\n Näin monen kartanon käy nykyään.\n Aurore Apollonie, hän ulkomaille\n pois muutti, -- tuonoin, kuulin, painoi pään\n Montreux'ssä lepoon; jääden toki vaille\n näkyä, kuinka rahvaan terve järki,\n tuo sama Käärmerinta, rusikoi\n hovia vanhaa: koivukujan, oi,\n hän kohta kaatoi, haloiksi sen särki,\n ja muutti vanhan linnan navetaksi. --\n Miks uusi syntyi vanhan polkijaksi?\n Työ koituu kerran mennyt ilmi tuoda,\n ei riitä pelkkä into uutta luoda!\n\n\n\n KÄÄRMERINNAN MOSKEA.\n\n Mut mitä luonnolleen voi polvi uus?\n Se luotiin uudistamaan, eikä luomaan!\n Ja sitä vaivaa vanha katkeruus...\n Sen karkeudessa paljon hyvää huomaan...\n Jos ei se vanhaa usko, ymmärrä, --\n voi juutas, se ei Jumalaankaan usko\n nyt aina enää, -- silti syvinnä\n siin' onko pelkkä ahneus, taantumusko?\n Niin usein aarteen kätkee sielun liete:\n ihanteen jonkin! -- Minkä ihanteen\n tää moukka? Kaipuun toteen arkiseen!\n Vai siihen!... Siitäkö se ajanviete,\n ett' asunnokseen turkkilaisen linnan\n hän teetti, sinne tytön valkorinnan\n toi Taalaista? -- Niin, mutta -- työskennellä\n hän osaa, ja hän rahvaalle on hellä!\n\n Se linna, koivikosta ylenee\n sen minareetti, näkyy kaaret osin.\n Divaanit venäläiset koreilee\n saleissa, joiss' ei mestarina tosin\n näy maku olleen... Niinkuin täysikuu\n isäntä paistaa, -- hänellä on musta\n peruukki, työstä pää jo kaljuuntuu, --\n mut yhä vain hän tahtoo ponnistusta!\n \"Fade-li-laa!\" kun Taalain tyttö laulaa,\n \"taas mietit? Työstä rintataudin sait!\n Voit kuolla. Lepää viimein! Ulkomait'\n ois nähdä ihanaa!\" -- kun hellii, kaulaa,\n niin siihen mies: \"Hm, mietin tässä, että\n nyt hankin moottorin ja pumput. Vettä\n ei sitten pellot puutu... Tulis maamme\n omillaan elää ... liikaa muilta saamme...\"\n\n Ja monen ehkä moisen seuraajan\n sai ylimystö, joka vaipui hautaan,\n tuo vanha, joka maan ja kunnian\n vuoks usein ryhtyi työhön, tarttui rautaan.\n Miss' on nyt valta, rikkaus aatelin?\n Jo moni Loeven-Brange Karhunkouraus\n lie nimeltäänkin nyt, -- näin mielenkin\n se \"paransiko\" nimenmuutto-houraus?\n Kai joskus: kuinka vallasnainen voikaan\n nyt lemmen päästää poveen valkeaan\n niin että, tiedän, saakka kuolemaan\n voi rakastua halpaan rahvaanpoikaan? --\n Näin aatelista vielä iltahohdon.\n Maa kaivannee taas uutta luokkaa johdon...\n Se saako sen, ja mistä, minkämoisen? --\n Mut esitänpä jälleen luokan toisen.\n\n\n\n KERETTILÄINEN.\n\n Papisto, kuolematon paksun pään\n ja puuron inkarnaatio, -- kuinka oma\n jo lauma ryhtyy sitä päkkäämään:\n siit' on mun tiedossani juttu soma!\n Kun oli aatto-ilta kinkerin,\n ja taloon jälleen ajoi kappalainen\n keralla lukkarin ja adjunktin, --\n se pappi oli varsin -- karhumainen:\n niin tarkoin huolehtiva saatavistaan,\n ett' äsken niitä joulusaarnassaan\n hän karhusi... Kun taloon saavutaan,\n on pimeys siellä! Heidän saapumistaan\n tääll' eikö tiedetty? Niin, pirtti nukkuu,\n kun sisään käydään. -- Lukkari nyt kukkuu:\n \"Kah, eikös linnaan sovi kuningasta?\" --\n Vain rykäys kuuluu pirtin perukasta.\n\n Ja sitten: \"Iltaa.\" -- Lukkari: \"Tai yö,\n niin näyttää!\" -- Isäntä: \"Jos oikein tarkka\n on silmä, näkee tarpeeksi!\" -- Nyt lyö\n vihaksi papin, syntyy sanaharkka:\n \"Miks paimentaan näin lauma kohtelee?\" --\n Isäntä toistaa naurahtaen: \"Miksi?\n Heh, nuijasotaa! Linnaleiri tee\n ei meitä liioin vieraanvaraisiksi!\n Papeille maksutta yösijaa, ruokaa?\n Lie palkkaa liikaakin, -- niin, sinnepäin\n on maassa mieli työtä tekeväin. --\n Mut riittää jo, ja ilve anteeks suokaa.\n Hei, naiset! Pöydässä lie kyllä serpaa,\n ja vuoteet tehty ... miehet matka herpaa.\" --\n Ja ukko otti tulta, -- hymyhuulin\n tulijat kätteli, vei saliin, -- kuulin.\n\n\n\n NYKYINEN PORVARISTO.\n\n Kuink' aika rientää! Ammoin iloinen\n Paganus lähti meidän kaikkein teitä,\n ja Piper, Kniper, kelpo Heiersen, --\n niin, melkein koko vanha polvi ... heitä\n puut varjostaa jo kauniin kalmiston.\n Uus polvi nousi kanssa uuden ajan!\n Miss' ennen \"viinaränni\", siellä on\n nyt sairaala, soi helske konepajan,\n ja oikein kirjakauppain ruudut paistaa...\n Jo suomalaisuus herravallan sai:\n ei Mömmön pojat hihhuleita kai,\n ja Tallukatkin hienostusta maistaa\n voi ulkomaiden, moukkia ei enää, --\n pää heill' on pysty, -- pystympi ei nenää.\n _Te Deum!_ -- Miksi muuttuu seudun vaiheet?\n Ken arvaa, -- toiset kertokoot ne aiheet...\n\n\n\n UTOPIA.\n\n Se armas seutu! Onnen auringon\n sois aina sille paistaa ihanasti\n kuin ystävälle, jolta saanut on\n niin paljon hyvää, lapsuudesta asti!\n Ja arkitöissä siitä haaveksii, --\n ja miettii aikaa, jolloin korpi tiellä\n ei peltojen, vaan viljaa lainehtii\n suot, järvenrannat ... vieretysten siellä\n kyliä näkyy... Laakson ristii raiteet...\n Käy tehtaat... Pirteillä on varjona\n hedelmätarhat... Niinkuin kukissa\n työ mehiläisen, niin on tiedot, taiteet\n maamiehen harrastus: hän löytää sulon\n voi kukkasesta kauniin toimeentulon! --\n Ah, onni, että ihminen saa kuolla:\n ei todellisuus haaveitamme puolla!\n\n Nyt vanhaa parempiko kansa lie?\n Ken tietää!... Mutta myöskin hyväks sille\n on ollut aika uusi. Ja sen tie\n toi vasta äsken valtatanterille!\n Nyt rahvaan keskuudessa nähdä voi\n jo monet virkut silmät, elävyyttä, --\n ja korviimme jos sirmakat vain soi,\n niin kansaa ehkä soimaamme myös syyttä!\n Se kuinka kehittyy, sen aika näyttää. --\n -- Ja tähän päättyy pikku kertomus. --\n Oi, synnyinseutu: sillä tarkoitus\n vain oli sua kiittää, vaikk' ei täyttää\n se voine toiveita. Siis anteeks anon, --\n hyi, paha poika! Mutta silti sanon:\n sun armaan kuvas tahdoin ilmi saada,\n se kaunis totuus, jot' ei mikään kaada!\n\n Niin, lapsellinen lienen tosiaan!\n On edessäni hetken kukkatarhat, --\n miks menneitä siis vaivun tutkimaan ...\n ja omat erheet, elämäni harhat\n niin painaa, että aikaan lapsuuden\n luon katseeni: sen ilmiöistä miete\n lait tahtoo löytää syyn ja seurauksen. --\n Ja tulos tästä? Hauska ajanviete!\n Miesparka, taivaan arvoitukset heitä!\n Et ratkaista voi niitä! Muistot vain\n sepitä lauluiksi, ja riemukkain\n käy mielin elämäsi rikkaan teitä...\n Ne muistot niinkuin laiva vilkkain viirein\n pois loittonee. Ne kiinni sait... Nyt kiirein\n voit matkaa -- Italiaan valmistella:\n _Addio, madre mia, patria bella!_\n\n\n\n\n HELMIKUUN PÄIVÄ METSÄKYLÄSSÄ.\n\n\n Jääkukkasin ikkunat kiiltää\n vilun noustessa vihdoin auringon.\n Ulos käyn, lumivaaroilta viima viiltää,\n sini-siintävä taivas on.\n\n Savut nousee, koirat haukkuu,\n kylän kaivot narajoi...\n Nyt hiljaista, -- kirves vain kaukana paukkuu.\n Rekivirsiä kulkuset soi.\n\n Miten järvellä hankeen hienoon\n sini-varjona piirtyy viittatie!\n Sitä kohti tuo latu kauko-tienoon,\n yli niemen se haipuen vie.\n\n Salon hongat kuuraiset aamussa loistaa\n kuin miljoona jättiläiskynttilää!\n Havut kellervät huokaa, toistaa\n samaa ainaista kaipaavaa sävelmää.\n\n Salomaa, joka talven loistoksi jäätyy,\n miks mieleni hurmaa se niin,\n kun kuitenkin taas ilo kaipuuksi päätyy?\n Minut täältähän siirrettiin!\n\n Siis tahdon myös suureen joukkoon,\n elon pyörteeseen, nautintoon.\n Ja sieltä taas maaseudun hiljaisen loukkoon.\n Niin kahtia raastettu oon.\n\n Ah, paistavain ikkunain eessä\n nyt pirteissä sukkulat lentelee!\n Kotiaskarten pienien viihdykkeessä\n elo kultainen pois hupenee!\n\n Salo kirkkona päivässä loistaa, --\n kuin miljoona alttarikynttilää!\n Ah, ei havu-urkujen virret poistaa\n voi kaipuuta kirvelevää!\n\n Puna-pilviin aurinko laski,\n kujat kullaten, -- tummuu maa.\n Ja luomensa, keltaiset niinkuin vaski,\n pian ruskokin ummistaa.\n\n Kylä nukkuu, kuutamohankea puikkii\n jänis tummain riihien luo.\n Alas taivaalta tähdet tuikkii...\n Aldebaran on kaunein tuo.\n\n Aldebaran, Arabian tähti!\n Punaisimmaksi huomaan sen.\n Aldebaranin johdolla kaipuuni lähti\n luo keitaitten, palmujen...\n\n\n\n\n MUSTALAISET.\n\n\n Pilvessä taivas talvinen on,\n pirtissä raskas raukeus,\n ulkoa käy valo loisteeton,\n valkea peltojen aukeus.\n Miehet vuottaen murkinaa\n sängyssä loimilla loikoo.\n Keskellä honkaista lattiaa\n koirat Hurri ja Urho oikoo\n rentoina selkää, jalkaa.\n Liedellä kaali kiehua alkaa.\n\n Ikkunan pielessä alastomat\n koivun ritvat kiikkuu.\n Punaiset piian-pallukat\n torkkuu, ja verkalleen rukit liikkuu.\n Emäntä, pulska ja ruskeapää,\n loikoen lehtiä lukee:\n joskus päätänsä ylentää,\n kyynärön tyynyihin tukee\n ja, lasit viisaalle otsalle vieden, --\n silmää puolehen lieden.\n\n Harmaana kuultaa arkisuus\n viidasta peltojen takaa.\n Sielussa outo on unteluus, --\n kaipuu vaivattu, vakaa\n jonnekin, seutuihin kirkkaampiin.\n Etelän mailleko? Minne?\n Kaupunkeihinko kultaisiin?\n Ah, ei tänne, ei sinne!\n Outoa kaipuuta muuta:\n \"auringost' itään ja lännemmä kuuta\"!\n\n Silloinpa kellot ja kulkuset soi,\n koirat, hei, ylös karkaa!\n Pirtistä Hurri huppuroi, --\n kas pihamaalla sit' arkaa,\n kuinka se loitolta taivasta päin\n räyskää ja pelkoa vinkuu!\n Mutta jo harja pörhössä näin\n ryntäävän Urhon: tuolla se rinkuu\n vimmaansa kummulla lounaispellon,\n pauhulle kymmenen kulkusen, kellon!\n\n Kuulikos piian-pallukat!\n Ikkunoihin ne juoksee, hyörii.\n Miehetkin nousee. Ruskeat\n emännän silmät vilkkaina pyörii.\n Hetki, ja värien riemua saan,\n vaihtelun onnea rintani vaivaan!\n Mustalaisia! Kirjavanaan\n punaista, mustaa ja sinistä taivaan\n maantie jo pellon rinteellä kiehuu,\n orhien takkuiset harjat liehuu.\n\n Samassa pihaan ne porhaltaa,\n _hei haaligrammaa!_ päätä pahkaa\n kolme orhia muhkeaa,\n muut ovat luuta ja nahkaa!\n Keikkuvat Viipurin vaatereet, --\n kuin isot sängyt, vällyin ja loimin,\n lapset ryysyihin hautautuneet,\n kasvoin tuulisen sään ahavoimin.\n Ukkoa, pyttyä, porsasta, akkaa,\n pannua, tyttöä, kannua, vakkaa!\n\n Ensimmäisenä kuistin luo\n ehtii orhi musta ja suuri, --\n keinuen hoilaavan kuormansa tuo,\n kuin iso kameli juuri!\n Vaahdossa kuohuvat kyljet sen\n paistavat helaisin ryssänvaljain.\n Poika kyynäränkorkuinen\n solmii sen kuistiin kourin paljain,\n penkillä seisoen loimella peittää,\n heiniä eteen heittää.\n\n Väistyä Urhon kiukukseen\n täytyi eest' ylivoimaisen joukon,\n Hurri on ryöminyt pelkoineen\n piilohon kuistin loukon, --\n sillä nyt pirttiin ryntää jo,\n silmin kiiluvin, vilkkain,\n irvivä poikas-kolmikko,\n päivää se ei sano, nilkkain\n vilskeellä uunille vain se kiipii,\n kenkäinsä nauhoja auki jo riipii.\n\n Sittenpä muijat parvenaan\n pirtin uksen täyttää,\n rannukkaisista saaleistaan\n komeita korpin-nokkia näyttää.\n Turpeat huulet, kerkeät suut,\n huntuiset päät, pikitukat,\n veltot ja hytkyvät lonkkaluut,\n parmailla markkinakukat, --\n niinpä he päivänsä sanoo,\n kilvaten kahvipaikkaa anoo..\n\n Mutta he vastausta varro ei.\n Lumisen, kostean silkkisaalin\n vanhin, Saara, jo pellille vei:\n siinä se kuivuu höyryssä kaalin.\n Nuoremmat keskelle lattiaa\n laskevat rinnoiltaan sylilapset:\n niillä on kintut ruskeaa\n pronssia, pikeä hapset.\n Kuin kotonansa ne kykkii ja häärää,\n näyttäen napaa ja säärtä väärää!\n\n Miesväki maantien-mainio myös!\n Vaari parrakas, töyhtökulma,\n piippunsa suuren täyttö-työss'\n alkaa jo hommata. Ken tuo julma,\n piiska saappaassa, pystypää,\n loistossa huiskivan kaulahuivin?\n Kolmas heistä ei jälkehen jää:\n hoilaa äänin tervein ja kuivin, --\n päässä korkea tserkessilakki, --\n yllään vihreä verkatakki.\n\n Joukossa moisessa jotakin on:\n niin myös karhea suomalainen,\n lattea Matti Lennoton,\n kanssaan keltainen Säämingin nainen. --\n Mikä on pääskysparvessa tään\n tehtävä varpusparin? --\n Sulho, hän nurkassa häpeissään,\n harjaspää hurin-harin,\n miesten ja mummojen piippuja rassaa;\n morsian toisten lapsia passaa.\n\n Ainahan joukossa jotakin on:\n romani Jalamar, ylpeä, nuori!\n Ken siron, joustavan vartalon\n sinisiin samettiliiveihin suori,\n jakkuun hopeanappiseen?\n Magyareiltako hän ne osti? --\n Äsken näin hänen iskeneen\n silmää Tiinalle: hiukan nosti\n kulmia tyttö ja häijysti hymyi.\n Nytpä he yhdessä pirtistä lymyi.\n\n Säämingin akka, hän reestä toi\n valtavan kahvipannun,\n täytti sen, tulta sen alle loi,\n osti kermaa kannun. --\n Miehet, ne marssivat, mahdikkaat,\n hoilaavat: \"Isäntä, hoi, ori osta! --\n Kuuskymment' markkaa!\" -- \"Viitosen saat!\" --\n \"_Ai tu guuvilligo!_ -- Viistoista nosta!\" --\n Kolmaskin huutaa: \"Kakskymment' anna!\" --\n \"Kymmenen saattaisin kaakkiin panna!\"\n\n Vanha Saara, se kurttusuu,\n rukkien taakse kiertää,\n istuu, polkee ja innostuu,\n sormia nuollen kehrää ja hiertää.\n Sitten hän kutsuu emäntää,\n kerjää villoja, voita ja jyvää.\n Toinenpa tiuskahtaa, sysipää:\n \"Mit' sie kiusaat ihmistä hyvää!\n Antaa se muutenkin käyjille hangen!...\"\n Poikain kuoro: \"_Maaro mangen!_\"\n\n Emäntä lauhkea hymyilee,\n kaalia kauhoo ja täyden tassin\n pienelle tytölle sukaisee.\n Tyttöpä kaaliin piipunrassin\n pistää ja nopsasti suuhunsa vie, --\n irvien kaalin kaataa ja hylkää.\n Äitipä siihen: \"Voi sun ... ja sie,\n _dzungiboskero_, outat jo ylkää!\" --\n Poikaset maasta nyt kaalin nuolee,\n vaurahin lastusta luskan vuolee.\n\n Kahvikin roihulla kuohahtaa, --\n muijat kun kiertää, laulaa ja mieroo,\n lapset ja porsaat teuhuaa, --\n piippuleuat kauppoja hieroo. --\n Mutta Jalamar, hän läävän luo\n Juonaan tyttären Tiinan johti;\n sinne nyt pulskimman raudikon tuo.\n Kohta he kiitävät lounaista kohti,\n kasvot niinkuni lyijy, --\n vilkkuu jo kaukana punainen ryijy.\n\n Poikaset uunilla laulelee, --\n vääntävät päreestä pyssyn,\n maasta he veikolta ampaisee\n pois takaraivolta virkatun myssyn.\n Veikko suuttuu ja vartaalla lyö,\n kiroilu, ottelun kiljuna raikuu.\n Äitipä kädessä remelivyö\n hätään, ja kiihkeä romani kaikuu:\n \"_Ai tuut diinalo!_ Ja tuo naia\n kohta jo aikoo! Tuolleko Kaia!\"\n\n Vakava Saara pussistaan\n kaivoi, kehruun jättäen, kortit,\n kalseus harmailla kasvoillaan\n järjestää nyt sortit.\n Emännälle hän kohtalon\n varsin mairean povaa:\n \"Tavaran ylitse talossa on\n ollunna kolme juttua kovaa...\n Omasi takaisin saavan näytät...\n Vanhaksi elät ... keppiä käytät...\"\n\n Myöskin piian-pallukat\n povarin sanat kuulee: --\n \"Monessa paikassa painavat\n huolet on niin, että harva luulee...\n Kirjan ... turhan kirjan saat.\n Pysykin viisahana,\n vaikk' ois miehellä manttaalin maat,\n tottele povarin sana,\n siitä et ympäri pääse, et yli...\n Mutta se toinen ei sua hyli...\"\n\n Isännän nuoremman merkit nää:\n \"Puottanna äsken olet\n tyttöä valkean-verevää,\n antanna sormukset, solet. --\n _Dioneses_, nyt totuus näy!\n Hautajaisia juodaan, --\n elähän pahastu, niin se käy.\n Kah, jo nuorikko taloon tuodaan. --\n Mutta en enää nyt valhetta syydä!\n Onk' sulla porsasta myydä?\"\n\n Silloinpa kupit jo kalisee,\n Saara ja kaikki kahville töytää, --\n pannu ja kerma kiertelee, --\n sankkana höyry kattaa pöytää.\n Mutta poikaset, pörröpäät,\n uunilta parkunan päästää:\n \"Eikös ne ämmän-syöttiläät\n meille yhtänä aio säästää?\"\n Herroille Säämingin akka nyt kantaa\n uunille kahvit ja sokurit antaa.\n\n Näin piti pitonsa kaikki muut\n paitsi Jalamar ja Tiina;\n kieroon kiskaisi partaiset suut\n lauhkea myös \"Savon viina\".\n Mutta Tiina ja Jalamar, hei?\n Poika ukselta parkas:\n \"Jalamar roisto orhini vei,\n Juonaan tyttären kanssa karkas,\n piiat sen läävän parvelta keksi!\" --\n Siitäpä touhu hirmuiseksi!\n\n Pois pojat uunilta loiskahtaa,\n pihalle juoksee miehet ja naiset!\n Huutoa, kiirettä, huiskinaa, --\n silmät ja posket hehkuvaiset, --\n heiluu saalit, ja pelaa suut\n kilvalla suomea, romanikieltä:\n \"_Noodako Deevel_... Katkomme luut,\n kiinni kun saamme ne karkutieltä!\" --\n Juonaalta, konsa hän taskunsa tarkkaa,\n vei tytär kuusikymmentä markkaa!\n\n Kolme nyt perästä pakenijain,\n browningit taskussa, vyöllä puukot!\n Ah, miten rauhaa juhlivain\n rikkoi tuon parin kuumat suukot!\n Yksin poikanen kiharapää\n nojaa huoletta kuistin penkkiin,\n kyynäränkorkuinen, hyräjää,\n löi jalan reimasti lenkkiin:\n \"_Ai meen kaale!_\" -- Eipä nyt jatkaa\n juhlaa voi, -- Savonlinnaan he matkaa.\n\n Peittoon pirpanat paljaat taas\n äidin lämpöisen vaipan alle. --\n Perskat Säämingin akka jo kaas\n pannusta tanhualle.\n Matti keltaista, karheaa\n tukkaansa raapii laumassa akkain, --\n Saara jo suinpäin kellahtaa\n kuormalle tyynyjen, porsaiden, vakkain.\n Ohjista kiistaa käy pari poikaa:\n vaari uhkaa, ja piiska roikaa!\n\n Sinne se matkue haipuu jään\n aukeille, -- konkarit kiiltävin valjain,\n soitellen, huiskien häntiään, --\n loistona liinain, vöitten ja taljain.\n Villinä Urho reuhaa sen\n kintereill' yhä poistuvan joukon, --\n Hurrikin ryömii häpeillen\n piilosta kuistin loukon.\n Sinne se haipui, siellä se pauhaa,\n kartano henkii entistä rauhaa.\n\n Kaali pöytähän kannetaan,\n verkkaan kulkee pila ja juttu,\n mustalaisia muistellaan, --\n muu puhe vanha tuttu.\n Päivä pilvinen tummenee, --\n kaukana taivaan harmaan\n äärillä vienosti punertelee.\n Verkalleen ja varmaan\n mustuu peltojen aukeus.\n Pirtissä raskas raukeus.\n\n Juvalla, maalisk. 1910.\n\n\n\n\n KYLÄPAJALLA.\n\n\n Laaksosta, metsien kätköstä nousee,\n kiemurtelee kylävaaralle valtatie,\n raitille, vierelle tähkivän viljan.\n Rinteellä yhtyy sen seuraan toinen tie:\n kahdenpa tien käsikoukussa maja on,\n kyläsepän paja on.\n\n Tonttuna karsta sen uksesta kurkistaa,\n seitsemän korkean koivun alta,\n siinnokkaan sini-taivaan alta,\n heinäkuun iki-hurmaavan taivaan.\n Helskynä loitolle kuuluu ja jyske,\n palkeen puhkina, kipenien parvi\n lehvihin suitsee; ja sisään kun astuu,\n ikkunan liekkien paahtaman kautta\n juoksee auringon kultaiset loimet.\n\n Nokinenä poikanen\n paljevarressa kiikkuu.\n Pullein poskinpa tynnyripalje puhaltaa,\n puuskuttelee sysiahjoon, josta\n kirkkaiden kipenien vaapsahaislaumaa\n tupruttaa ylös räppänä-tottoon\n huriseva hormi.\n Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,\n häijysti etsitään, loukosta kaivetaan, --\n känsäiset sormet sen ahjoon viskaa, --\n pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi\n pihtien kourat sen nipistävät niskaa\n niinkuin kiukkuisen mestarin sormet\n oppipojan niskaa.\n\n Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,\n ahjossa lietsotaan, hiilillä poltetaan\n pehmeän nöyräksi, taipuisaksi,\n juuri ei vellinä lainehtivaksi.\n Sitten se viisaasti\n teräkselle nostetaan:\n pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi\n niinkuin koukussa punainen liero.\n Vasara ja moukari iskee nyt vuoroin,\n laatien latteat sen päämuodut, --\n ääntäen kilvalla alasimen kanssa:\n \"Hils-helk, hils-helk!\" Ilkeä pölkky,\n tuo tyly puupää,\n kateuden riemusta hytkii ja hyppii.\n\n Uuttera vasara kehittävi rautaa\n viisaaksi hyödyn palvelijaksi.\n Vaan jos se suuttuu,\n mustaksi muuttuu,\n moukari puuttuu ankarasti toimeen,\n huimii viimeiset pois pahat juonet, --\n tai se tuleen heitetään,\n taas sysin peitetään:\n palkeen pulleat posket ne puhaltaa,\n puuskuttelee puna-ahjoon, josta\n kirkkaiden kipenien vaapsahaislaumaa\n tupruttaa ylös räppänä-tottoon\n huriseva hormi.\n\n Uksella istuvat\n kylän isot isännät,\n katsovat, miten käy raution rautatyö,\n vuottavat kastetta hohtavan sirpin.\n Haastavat heinistä, viljoista, helteistään. --\n Pajan eessä patsaissa\n hevoset teutaroi,\n paarmain pöristessä huiskivat häntää,\n helistäen tiukuja viuhtovat harjaa.\n\n Maantieltä, raitilta\n rämähtivät rattaat:\n Harjulan \"herra\", kas, uudella orhillaan!\n Tuprahti maantie, mäen alle viuhtoi\n lautaset vaahdossa ylpeä voikko --\n laaksoon ja metsiin.\n\n Sieltäpä kiemurtelee ylös valtatie,\n raitille, vierelle tuoksuvan viljan.\n Päivä on hiljainen, hellettä henkii maa,\n tuudi ei tuulessa kypsyvä tähkä.\n Torkkuen riippuvat koivujen ritvat\n naavettuneen pajasuojuksen päällä,\n siinnokkaan sini-taivaan alla,\n ah, iki-hurmaavan taivaan holvin,\n hattaraharsolla verhoutumattoman\n heinäkuun taivaan.\n\n 1901.\n\n\n\n"]