[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZrlbXZ_doM9DF8pvTwmJSw1LWMSMqiCJJp4va_T96EE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1130,"Annan unelmavuodet","Montgomery, Lucy Maud",1874,1942,"1130-montgomery-lucy-m-annan-unelmavuodet","1130__Montgomery_Lucy_M.__Annan_unelmavuodet",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1915,1921,69808,429993,false,50250,[23,24,25,26,27,28,29,30],"Canada -- History -- 1914-1945 -- Fiction","Interpersonal relations -- Fiction","Nova Scotia -- History -- 20th century -- Fiction","Orphans -- Fiction","Prince Edward Island -- History -- 20th century -- Fiction","Self-perception -- Fiction","Shirley, Anne (Fictitious character) -- Fiction","Universities and colleges -- Fiction",[32,33],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Annan unelmavuodet\" by L. M. Montgomery is a novel in the Anne of Green Gables series. Anne Shirley leaves Prince Edward Island for the first time to attend Redmond College in Nova Scotia. Over three years of university life, she navigates new friendships, shares a cottage with fellow students, and faces romantic confusion. When she rejects Gilbert Blythe's proposal in favor of an idealized suitor, Anne must confront what her heart truly desires before it's too late. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Kalima, Toini",304,"Anna Shirley jättää Vihervaaran lähteäkseen opiskelemaan Redmond Collegeen. Opintovuosien aikana hän solmii uusia ystävyyssuhteita, kohtaa ensimmäiset vakavat kosinnat ja etsii omaa tietään aikuisuuteen. Kertomus seuraa Annan elämää niin vilkkaassa opiskelijakaupungissa kuin rakkaassa Prinssi Edwardin saaren kotimaisemissakin.","Lucy M. Montgomeryn 'Annan unelmavuodet' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1130. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANNAN UNELMAVUODET\n\nKirj.\n\nLucy M. Montgomery\n\n\nJatkoa kertomukseen \"Anna ystävämme\"\n\n\nSuomentanut Toini Kalima\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       I. Miten erilaista kuin ennen.\n      II. Syyskukkasia.\n     III. Pois kotoa.\n      IV. Uusia vaikutelmia.\n       V. Kotoa saapuu kirjeitä.\n      VI. Puistossa.\n     VII. Jälleen kotona.\n    VIII. Annan ensimmäinen kosija.\n      IX. Merkillinen ehdotus.\n       X. Karoliinan maja.\n      XI. Atossa-tädin luona.\n     XII. Semiramiksen sovitusuhri.\n    XIII. Pikku syntejä.\n     XIV. Kutsu.\n      XV. Kun unelma toteutuu.\n     XVI. Uusi koti.\n    XVII. Davyn kirje.\n   XVIII. Hyväsydäminen Josefina-täti.\n     XIX. Pikku pakinaa.\n      XX. Gilbert puhuu.\n     XXI. Vanha lapsuudenkoti.\n    XXII. Kevät ja Anna palaavat Vihervaaraan.\n   XXIII. Paul ei löydä luotoihmisiä.\n    XXIV. Uusi henkilö tulee näyttämölle.\n     XXV. Lumottu prinssi.\n    XXVI. Uusi henkilö.\n   XXVII. Molemminpuolista luottamusta.\n  XXVIII. Kesäkuun ilta.\n    XXIX. Dianan häät.\n     XXX. Anna Philipalle.\n    XXXI. Teekutsuissa.\n   XXXII. Miten kauan tätä kestääkään.\n  XXXIII. John Douglas saa puhekyvyn.\n   XXXIV. Viimeinen vuosi korkeakoulussa.\n    XXXV. Hienoja vieraita.\n   XXXVI. Jäähyväiset korkeakoululle.\n  XXXVII. Rantapaviljongissa.\n XXXVIII. Toisten onni.\n   XXXIX. Anna lukee ilmestyskirjaa.\n      XL. Vanhassa puutarhassa.\n\n\n\nI.\n\nMITEN ERILAISTA KUIN ENNEN...\n\n\n-- On korjattu elo, ah, kesä, oot poissa, hyräili Anna Shirley\nkatsellen uneksien leikattuja vainioita. Hän oli Diana Barryn kanssa\npoiminut omenat Vihervaaran puutarhasta, ja tytöt istuivat nyt\nleväten vaivoistaan aurinkoisessa nurkkauksessa, minne yhä vielä\nkesäisen lauhalta tuntuvat tuulet, leyhähdellen Kummitusmetsän\nsananjalkain tuoksua, lennättivät kevyitä ohdakkeenhahtuvia.\n\nMutta koko heidän ympärillään oleva luonto toi kuitenkin mieleen\nsyksyn. Meri kohisi kumeasti kaukana, ja vainiot heidän edessään\nolivat autiot ja kuivettuneet, vain siellä täällä pilkisti joku\nkultapiisku. Notkossa, jossa puro virtasi Vihervaaran sivuitse,\nheloittivat sinervän purppuraiset asterit, ja Tumma, päilyvä\naallokko oli sinisempi kuin milloinkaan. Sen sini ei kuitenkaan\nollut veitikkamaisesti väreilevää kevään sineä eikä myöskään kesän\nhaaleata taivaansineä, vaan selkeätä, tyyntä, täyteläistä väriä,\nikäänkuin vesi olisi vapautunut kaikesta maltittomuudestaan ja\nlevottomuudestaan ja vaipunut rauhaan, jota eivät koskaan enää tulisi\nhäiritsemään vaihtuvat, oikukkaat unelmat.\n\n-- Kesä on ollut ihana, virkkoi Diana kiertäen hymyillen vasemman\nkäden sormessa olevaa sileätä sormusta.\n\n-- Ja neiti Lavendelin häät aivan kuin kruunasivat kaiken. Hän on\nvarmaankin miehensä kanssa nyt kaukana Tyynenmeren rannoilla.\n\n-- Minusta tuntuu aivan kuin he jo olisivat olleet niin kauan\npoissa, että siinä ajassa ehtisi matkustaa maailman ympäri, virkkoi\nAnna huoahtaen. -- En voi mitenkään käsittää, että on kulunut vasta\nviikko heidän häistään. Kaikki on niin muuttunut. Neiti Lavendel\non poissa, pastori Allan ja hänen rouvansa ovat poissa -- kylläpä\npappila näyttääkin yksinäiseltä suljettuine ikkunaluukkuineen! Kuljin\neilen sen ohi, ja minusta tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat sieltä\nkuolleet.\n\n-- Me emme saa koskaan niin kilttiä pappia kuin pastori Allan,\nvirkkoi Diana asiastaan synkästi vakuutettuna.\n\n-- Tänne kai yrittää talvella kokonainen liuta vaalia saarnaamaan,\nmutta saat uskoa, ettei heidän saarnoistaan kuitenkaan ole mihinkään.\nJa sinä ja Gilbert olette poissa -- oh, kuinka yksitoikkoista ja\nikävää täällä tulee olemaan!\n\n-- Sinullahan on sulhasesi, hyvä ystävä, vastasi Anna veitikkamaisen\nnäköisenä.\n\n-- Milloin rouva Lynde muuttaa tänne? kysyi Diana, joka ei näyttänyt\nkuulevan Annan huomautusta.\n\n-- Huomenna. On hauskaa, että hän tulee, niin äärettömän\ntoisenlaiseksi kuin kaikki muuttuukin. Eilen kitkin Marillan\nkanssa vierashuoneesta pois joka ainoan esineen. Usko pois,\nminusta se oli oikein vaikeata. Minusta tuntui -- niin typerää\nkuin se luonnollisesti olikin -- aivan kuin me olisimme tehneet\npyhäinryöstön. Vanha vierashuone on aina ollut kuin pyhäkkö. Pienenä\npidin sitä maailman ihmeellisimpänä huoneena. Muistatko, kuinka\nhartaasti toivoin saavani kerran nukkua jonkin vierashuoneen sängyssä\n-- ei kuitenkaan Vihervaaran vierashuoneessa? Ei siinä, ei toki\nmitenkään. Se olisi ollut liian kaameata -- pelkästä kunnioituksesta\nolisi minun ollut mahdotonta saada siellä unta silmiini. Kun Marilla\njoskus lähetti minut sinne jotain toimittamaan, en koskaan kävellyt\nhuoneen poikki, sipsutin vain varpaisillani henkeä pidättäen, aivan\nkuin olisin ollut kirkossa, ja tuntui helpotukselta päästä taas pois.\nGeorg Washingtonin ja Wellingtonin herttuan muotokuvat riippuivat\nmolemmin puolin peiliä katsoen minuun hyvin tuiman näköisinä,\nvarsinkin jos satuin katsomaan itseäni peilistä, talon ainoasta\npeilistä, jossa kasvot eivät vääristyneet aivan muodottomiksi.\nMinusta oli aina kummallista, että Marilla uskalsi panna toimeen\nsuursiivouksen siinä huoneessa. Ja nyt se on sekä lakaistu että\npuhdistettu, ja lisäksi on vielä kaikki tavarat viety pois. Georg\nWashington ja herttua on karkoitettu kerrosta ylempänä olevaan\nsuureen eteiseen. Niin voi käydä tämän maailman kuuluisuuksille. Ei\nole koskaan hauskaa nähdä entisiä pyhättöjään hävitettyinä, vaikkakin\nne merkitsisivät jo voitettua kantaa, päätti Anna naurahtaen,\nnaurussa hiukan surumielinen sointu.\n\n-- Voi, voi, miten täällä tulee olemaan yksinäistä, kun sinä olet\nmatkustanut pois, valitteli Diana ainakin sadannen kerran. -- Ja\nsinähän matkustat jo ensi viikolla.\n\n-- Mutta nythän me vielä saamme olla yhdessä, sanoi Anna hilpeästi.\nMe emme saa antaa tulevan viikon turmella itseltämme tämän viikon\niloa. Minusta ei suinkaan ole hauskaa, että täytyy matkustaa, siitä\nsaat olla varma, sillä minä, jos kuka, olen oikea kotikissa. Sinä\nsanot jääväsi yksin. Minun kai täytyisi pikemmin sitä valittaa.\nSinun ympärillesi jää tänne koko joukko hyviä ystäviä -- sinun oma\nFredisikin muitten mukana. Mutta minä joudun olemaan yksin aivan\nvieraassa ympäristössä, jossa en tunne ainoatakaan elävää sielua.\n\n-- Paitsi Gilbertiä -- ja Charlie Sloanea, virkkoi Diana jäljitellen\nAnnan veitikkamaista ilmettä ja äänensävyä.\n\n-- Niin, Charlie Sloanea, hänestähän minulla tosiaan on paljon\niloa ja virkistystä, myönsi Anna. Ja molemmat parantumattomat\nneitoset purskahtivat ääneensä nauramaan. Diana tiesi aivan tarkoin,\nmitä mieltä Anna oli Charlie Sloanesta, mutta monen monesta\ntuttavallisesta keskustelusta huolimatta hän ei ollut aivan selvillä\nsiitä, miten Anna suhtautui Gilbert Blytheen. Ja täytyy sanoa, ettei\nAnna itsekään sitä oikein tietänyt.\n\n-- Pojat tulevat luultavasti asumaan Redmondin toisessa päässä, niin\nolen kuullut, virkkoi Anna. -- Minusta on tietysti hyvin hauskaa\npäästä korkeakouluun, ja olen melkein varma siitä että viihdyn siellä\njonkun ajan kuluttua oikein hyvin. Mutta ensi viikkoina tulee minulla\nvarmasti olemaan koti-ikävä. Ei ole edes sitä lohdutusta, että voi\nodottaa lauantaipäiviä, jolloin minä seminaarissa ollessani aina sain\nmatkustaa kotiin. Tuntuu siltä kuin jouluun olisi tuhat vuotta.\n\n-- Kaikki on muuttunut -- tahi muuttuu aivan pian, virkkoi Diana\nalakuloisesti. -- Tunnen selvästi, ettei meillä koskaan enää tule\nolemaan semmoista kuin ennen oli, Anna.\n\n-- Me olemme kai nyt tosiaan tulleet tienristeykseen, virkkoi Anna\nmiettivänä. -- Ja sitähän ei voi välttää. Uskotko sinä, Diana, että\ntodellakin on niin viehättävää olla täysi-ikäinen kuin me pieninä\naina kuvittelimme?\n\n-- En tiedä -- muutamissa suhteissahan se on aika hauskaa, vastasi\nDiana hyväillen jälleen sormustansa vienon onnellisesti hymyillen,\nmistä oli ehdottomasti seurauksena, että Anna tunsi äkkiä olevansa\nulkopuolelle jäänyt ja kokematon. -- Monet seikat tuntuvat myös\nhyvin häiritseviltä. Joskus minua oikein peloittaa tuo tunne, että\non täysi-ikäinen, ja silloin minä antaisin mitä hyvänsä, jos voisin\nkasvaa takaisin päin ja tulla taas pikku tytöksi.\n\n-- Me kai totumme aikanamme täysi-ikäisyyden tunteeseen, sanoi Anna\npäättävästi. Kun kaikki käy vähitellen, ei yllätyksiä varmaankaan\nsatu kovin usein -- vaikka juuri yllättävä ja odottamatonhan antaa\nelämälle puhtia. Me olemme nyt täyttäneet kahdeksantoista vuotta,\nDiana. Kahden vuoden perästä me olemme kaksikymmenvuotiaita.\nKymmenvuotiaana oli minusta kaksikymmentä kauhea ikä. Ei kestä\nkauan, ennenkuin sinä olet vakava keski-ikäinen matruuna, ja minä\nkiltti vanhapiika, Anna-täti, joka tulee pyhäisin luoksesi sinua\nkatsomaan. Kyllä kai sinulla on sitten pikku nurkka minullekin\nantaa, Diana kulta? Tietystikään ei vierashuoneessa, vanhatpiiat\neivät tietenkään saa olla niin vaativaisia. Jos annat minulle pienen\nullakkokomeronkin, niin olen erittäin tyytyväinen.\n\n-- Kylläpä sinä jaksat hullutella, Anna, nauroi Diana. Sinä menet\nnaimisiin jonkun komean, kauniin ja rikkaan kanssa, ja sitten ei\nainoakaan Avonlean vierashuone ole sinulle tarpeeksi hieno. Sinä vain\nnyrpistät nenääsi kaikille entisille nuoruudenystävillesi.\n\n-- Se olisi hyvin typerää. Minun nenäni on nyt jotakuinkin hyvä,\nmutta jos rypistäisin sitä, niin se kaikkea muuta kuin somistaisi\nsitä, virkkoi Anna sivellen hellästi kasvojensa hyvinmuodostunutta\nkeskiosaa. -- Minussa ei tosiaankaan ole niin paljon kaunista,\nettä kannattaisi turmella sitä vähää, mikä menettelee, joten en\nnyrpistäisi nenääni sinulle, Diana, vaikka menisin naimisiin hänen\nmajesteettinsa Kannibal-saarten kuninkaan kanssa.\n\nNäiden sanojen jälkeen tytöt erosivat, Diana palatakseen kotiin\nMäntymäelle, Anna jatkaakseen matkaa postikonttoriin. Siellä oli\nkirje häntä odottamassa, ja hänen silmänsä loistivat iloista\nyllätystä, kun Gilbert Blythe saavutti hänet Tumman, päilyvän\naallokon sillalla.\n\n-- Kuule, Priscilla Grant pääsee myöskin korkeakouluun! huudahti\nAnna. -- Kuinka kauhean hauskaa! Toivoin kovasti, että hän pääsisi,\nmutta hän ei ollenkaan uskonut isänsä suostuvan. Isä on kuitenkin\nnyt suostunut, ja me tulemme asumaan samassa täysihoitolassa. Nyt\nminusta tuntuu kuin uskaltaisin käydä professoreja vastaan, vaikka he\ntulisivat kaikki tyynni yhdessä rykelmässä, kun minulla on mukanani\nniin hyvä ystävä kuin Priscilla.\n\n-- Luultavasti me tulemme pitämään Kingsportista, virkkoi Gilbert. --\nSiellä kuuluu olevan komea vanha linna ja sen ympärillä mitä kaunein\nluonnonpuisto. Ihana näköala taitaa siellä myös olla.\n\n-- Onkohan -- voikohan mikään näköala olla kauniimpi kuin tämä,\nvirkkoi Anna hiljaa. Hän katseli ympärilleen rakastavin, ihastunein\nsilmin, joille koti aina pysyy maailman viehättävimpänä paikkana,\nvaikka paljon ihanampia seutuja kangastaisi etäämpänä.\n\nIltahämärän tunnelmaan vaipuneina he nojasivat kaidepuuhun, joka\nreunusti pieneen järveen pistäytyvää laituria. Juuri tällä kohtaa\noli Anna kiivennyt vajoavasta ruuhestaan samana päivänä, jona virta\noli vienyt Elainen, liljaneidon, Camelotiin. Auringonlaskun himmeä\npurppuranhohde viipyi vielä lännen kevyissä pilvenhattaroissa, kuu\nalkoi nousta, ja vedenpinta välkkyi hopeaisena sen valossa. Muistot\njohtivat huomaamatta nuoret suloiseen taikapiiriinsä.\n\n-- Sinä olet hyvin vaitelias, Anna, virkkoi Gilbert lopulta.\n\n-- Pelkään liikahtaa tahi sanoa sanaakaan, jottei tämä ihmeellinen\nihanuus katoaisi palaamatta enää samanlaisena, kuiskasi Anna.\n\nGilbert laski äkkiä kätensä hennolle valkealle kätöselle, joka nojasi\nlaiturin kaiteeseen. Ruskeat silmät kävivät vielä syvemmiksi ja\ntummemmiksi, vielä poikamaiset huulet erkanivat sanoakseen jotain\nunelmista ja toiveista, joita sielu oli täynnä. Mutta Anna tempasi\npois kätensä ja vetäytyi syrjään. Hämyhetken lumous oli hänen\nsielussaan auttamattomasti särkynyt.\n\n-- Minun täytyy kai lähteä kotiin, sanoi hän koettaen pysyä\nluontevana, mikä yritys kuitenkin teki hiukan teennäisen vaikutuksen.\n-- Marillaa vaivasi nyt iltapäivällä hänen tavanmukainen\npäänsärkynsä, ja kaksoiset ovat varmasti taas olleet jossain\nkauhistuttavassa pahanteossa. Minun ei olisi pitänyt mitenkään olla\nnäin kauan poissa.\n\nAnnan jutellessa tähän tapaan, jotakuinkin hajanaisesti, he\ntulivat Vihervaaraan erkanevalle tielle. Gilbert-raukalla tuskin\noli tilaisuutta pistää väliin paria sanaa silloin tällöin. Heidän\nerotessaan Anna tunsi helpotusta. Outo arkuus Gilbertiä kohtaan\noli päässyt hänessä valtaan siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen\nmielestään hänen tunne-elämäänsä peittävä verho äkkiä oli vedetty\nsyrjään Kaikurannan puutarhassa. Jotain vierasta ja kylmää oli\ntunkeutunut entiseen kouluaikojen viihtyisään toveruuteen -- jotain,\njoka uhkasi sen täydelleen turmella.\n\n-- En ole koskaan ennen tuntenut iloa siitä, että Gilbert on lähtenyt\ntiehensä, ajatteli Anna puolittain häpeissään, puolittain pahoillaan,\nkulkiessaan Vihervaaraan vievää tietä pitkin. -- Jos hän jatkaa\nnoita tuhmuuksiaan, on meidän ystävyytemme pilalla. Enkä minä tahdo,\nettä se turmeltuu -- se ei saa turmeltua. Miksi pojat eivät voi olla\njärkeviä?\n\nAnnalla oli hämärä aavistus, ettei hänen \"järkevyys\"-käsitteittensä\nkanssa ollut juuri enempää sopusoinnussa sekään, että hän yhä\nedelleen tunsi Gilbertin käden lämpimän kosketuksen yhtä selvästi\nkuin sinä lyhyenä hetkenä, jolloin Gilbert painoi sitä omaa kättään\nvastaan. Samoin hänellä oli vahvat epäilyksensä siitä oliko\n\"järkevää\" pitää tätä tunnetta kaikkea muuta kuin epämiellyttävänä\n-- tunnetta, joka oli äärettömän erilainen kuin se, mitä samanlainen\ntemppu Charlie Sloanen suorittamana oli herättänyt, kun Anna\nerään tanssin ajan oli istunut mainitun nuoren herran kanssa\nValkorannan kutsuissa pari iltaa sitten. Kaikki häiritsevät\najatukset rakastuneista nuorukaisista häipyivät kuitenkin hänen\nmielestään heti kun hän taas sai hengittää Vihervaaran keittiössä\nkaikenlaisten kodikkaiden tuoksujen täyttämää ilmaa. Penkillä istui\nkahdeksanvuotias poikanen vuodattaen surun kyyneleitä.\n\n-- Mikä nyt on, Davy? kysyi Anna ottaen hänet syliinsä. -- Missä ovat\nMarilla ja Dora?\n\n-- Marilla panee juuri Doraa nukkumaan, nyyhkytti Davy, -- ja minä\nitken, kun Dora putosi kellarinportaita alas -- hän meni ihan\nnurinniskoin ja nahka lähti nenästä, ja --\n\n-- Vai niinkö kävi, no niin, älä nyt kuitenkaan itke noin kauheasti!\nOnhan sinun tietysti sääli pikku siskoa, mutta hän ei parane siitä,\nettä sinä vaan itkeä pillität. Kyllä hän huomenna taas on terve,\nDavy-poju, saatpas nähdä... Itkemisestä ei ole suurta apua...\n\n-- En minä itke siksi, että Dora putosi kellarinrappusia alas,\nkeskeytti Davy ja katsoi Annaa väärinkäsityksestä loukkaantuneena. --\nMinä itken siksi, etten ollut näkemässä, kun hän putosi... Kaikki,\nmikä on hauskaa, sattuu, kun minä olen poissa.\n\n-- Mutta Davy! -- Annan täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen\nnaurunsa pidätetyksi. Olisiko sinusta todellakin hauskaa nähdä pikku\nDora-paran putoavan ja loukkaantuvan?\n\n-- Ei häneen _paljon_ sattunut, vastasi Davy uhmaavasta. -- Kyllä kai\nsinä tiedät, että olisin ollut pahoillani, jos hän olisi kuollut.\nMutta me olemme aika sitkeähenkisiä, Dora ja minä. Kuule, eräänä\npäivänä Herb Blewett tipahti tallinvinniltä suoraan luukusta, josta\nheinät ja kaurat työnnetään, ja joutui samaa kyytiä talliin, missä\non kauhean vihainen hevonen, joka potkii ja puree, ja putosi ihan\nsen jalkoihin. Hänet saatiin kumminkin elävänä ulos, kolme pikku\nluuta oli vain poikki. Rouva Lynde sanoi, että on ihmisiä, joista ei\nsaa henkeä lähtemään lihakirveelläkään. Tuleeko rouva Lynde tänne\nhuomenna, Anna?\n\n-- Tulee, pikku Davy, ja minä toivon, että sinä olet aina kiltti ja\nkohtelias hänelle.\n\n-- Kyllä minä olen kiltti ja kohtelias. Mutta ei kai hän vaan pane\nminua nukkumaan iltaisin?\n\n-- Kyllä kai hän joskus panee. Miksi hän ei saisi sitä tehdä?\n\n-- Kun hän panee minut nukkumaan, en voi lukea iltarukouksiani\nniinkuin sinun kuullen.\n\n-- Sehän on omituista. Miksi et sitten voi?\n\n-- Hyi kaikkea! Minusta ei ole hauskaa puhua Jumalan kanssa, kun\nvieras ihminen istuu vieressä kuulemassa. Puhukoon Dora, jos tahtoo,\nkun tuo rouva on sisällä, minä en tahdo. Minä odotan kunnes hän on\nmennyt, sitten minä annan tulla. Eikö niin?\n\n-- Vaikka niinkin, kun vaan et unhota lukea rukouksia, Davy-poju.\n\n-- En toki -- voit olla rauhassa. Minusta on metkaa lukea\niltarukouksia. Mutta silloin saat vain sinä olla sisällä. Kun sinä\njäisit kotiin, Anna! En voi ymmärtää, miksi sinun pitää lähteä pois\ntäältä.\n\n-- Älä usko, että se on kovin hauskaa naimistakaan, mutta minusta\ntuntuu, että minun täytyy lähteä.\n\n-- Jos se ei ole sinustakaan hauskaa, niin ei kai sinun tarvitse\nlähteä. Olethan sinä täysi-ikäinen. Kun minä tulen täysi-ikäiseksi,\nniin saat uskoa, etten minä aio tehdä mitään, mikä ei minusta ole\nhauskaa.\n\n-- Niin kauan kuin elät, täytyy sinun useinkin tehdä sellaista, mikä\nei sinusta ole hauskaa.\n\n-- No, se on sitten vale, vastasi Davy hyvin vakuuttavasti. -- Älä\nusko! Nyt minun on pakko tehdä sellaista, jota en tahdo, muuten sinä\nja Marilla toimitatte minut sänkyyn. Mutta kun minä tulen isoksi,\njätätte te minut kauniisti rauhaan, ja tahtoisin tietää, kuka muu\nuskaltaisi... Siinä saakin olla miestä. Kuulepas, kun Milty Boulter\nsanoo, että hänen äitinsä sanoo, että sinä lähdet korkeakouluun\nkatsomaan, etkö saisi sieltä pyydystetyksi miestä itsellesi. Onko se\ntotta? Sanopas.\n\nAnna tunsi hetkeksi punastuvansa närkästyksestä. Mutta sitten hän\npurskahti nauramaan ja rauhoitti itseään ajattelemalla, ettei rouva\nBoulterin viheliäiset sukkeluudet voineet häntä vahingoittaa.\n\n-- Ei ole, pikku ystävä. Sentähden minä en matkusta. Minä aion\nlueskella ja kehittyä ja oppia koko paljon kaikenlaista.\n\n-- Mutta jos tahtoisit pyydystää miehen, miten sinä silloin tekisit?\nMinä tahtoisin tietää sen hyvin mielelläni, jatkoi Davy, joka näytti\ntuntevan suurta mielenkiintoa asiaan.\n\n-- Eiköhän liene parasta kysyä sitä rouva Boulterilta, vastasi Anna\nharkitsematta. -- Hän kai tietää paremmin kuin minä, miten se käy\npäinsä.\n\n-- Minä kysynkin heti ensi kerralla, kun hän tulee tänne, vastasi\nDavy vakavasti.\n\n-- Uskallapas vaan, sinä vekkuli, huudahti Anna huomattuaan\nerehdyksensä.\n\n-- Sanoithan sinä itse, että kysyisin, huomautti loukkaantunut Davy\nkaikessa viattomuudessaan.\n\n-- Kyllä nyt jo on aika sinun mennä nukkumaan, komensi Anna lopettaen\nkeskustelun.\n\nDavyn mentyä levolle, lähti Anna Viktoria-saareen, jonne istuutui\nyksin hämärän kevyen autereen liihoitellessa ympärillä. Hän\nkuunteli puron sorinaa ja tuulen huminaa. Sitä puroa hän oli\naina rakastanut. Ennen aikaan hän oli usein uneksinut täällä\nvalveillaan, katse suuntautuneena välkkyvään virtaan. Hän unohti nyt\nhuokailevat nuorukaiset, ilkeiden naapurirouvien pistelyt ja kaikki\npikku ongelmat, joita saattaa sukeltautua nuoren tytön elämään.\nMielikuvitus sai nostaa purjeensa, iltatähti majakkana, ja suunnata\nkulkunsa satujen kietomain merten ulapoille, jotka huuhtovat etäällä\nkangastavia paratiisillisten seutujen rantamia. Unelmat tekivät hänet\nrikkaammaksi kuin elämän todellisuus, sillä näkyvä katoaa, mutta\nnäkymätön pysyy ikuisesti.\n\n\n\n\nII.\n\nSYYSKUKKASIA.\n\n\nSeuraava viikko kului hyvin pian, mutta siihen sisältyvätkin Annan\nniin sanotut \"viimeiset päivät\". Jäähyväiskäyntejä oli tehtävä ja\nvastaanotettava, ja ne olivat sekä hauskoja että ikäviä riippuen\nsiitä, ottivatko rakkaat ystävät osaa Annan iloon ja toiveihin\nvai pitivätkö he Annaa liian ylpeänä siitä, että hän sai lähteä\nkorkeakouluun, ja katsoivat hänen olevan hiukan \"höyhentämisen\"\ntarpeessa.\n\nYhdistys A.N.Y. -- Avonlean Nuoret Yhteiskunnan-parantajat -- pani\ntoimeen jäähyväisjuhlan Annan ja Gilbertin kunniaksi eräänä iltana\nJosie Pyen kodissa. Hänen kotinsa valittiin osaksi sen vuoksi,\nettä talo oli avara ja mukava, mutta myös siksi, että oli suuresti\nsyytä otaksua, etteivät Pyen tytöt olisi suostuneet olemaan missään\ntekemisessä kekkerihomman kanssa, ellei heidän huoneistotarjoustaan\nolisi otettu kiitollisina vastaan. Juhlasta tulikin erittäin\nonnistunut, sillä Pyen neitoset olivat hyvällä tuulella eivätkä\nsanoneet tahi tehneet mitään, joka olisi sorahtanut epäsointuna\nyleisen mielialan sopusointuisuudessa -- mikä kylläkin oli vasten\nheidän tapojaan. Josie oli harvinaisen suosiollinen -- siinä määrin,\nettä hän tuli tuona iltana sanoneeksi Annalle alentuvalla sävyllä:\n\n-- Sinun uusi pukusi oikein pukee sinua. Sinä olet melkein sievä\nsiinä.\n\nTähän Anna vastasi säteilevin silmin:\n\n-- Sinä olet hyvin kiltti, kun sanot noin.\n\nHänen huumorintunteensa oli aikaa myöten kehittynyt, ja sanat, jotka\nolisivat syvästi pahoittaneet neljätoistavuotiaan mieltä, olivat\nhänestä vain huvittavia. Josie epäili kyllä naurun piileskelevän\nAnnan veitikkamaisessa katseessa, mutta hän tyytyi kuiskaamaan\nGertie-sisarelleen heidän kulkiessaan alas rappusia, että Anna\nShirley varmasti kulkee nenä vielä pystymmässä, kun pääsee\nkorkeakouluun -- katsotaanpas!...\n\nKoko \"vanha kaarti\" oli saapuvilla, kaikki uhkuen elämänhalua ja\nnuorekasta huolettomuutta. Diana Barry ruusuisena, hymykuopat\nposkissa, uskollinen Fred alinomaa kintereillään. Jane Andrews\nsievänä ja sirona, vaikka häntä ei voinutkaan pitää kauniina, Ruby\nGillis häikäisevän kauniina, yllään kermanvärinen silkkipusero\nja punaisia kurjenpolvia kullankeltaisissa hiuksissaan, Gilbert\nBlythe ja Charlie Sloane kumpikin koettaen pysytellä niin lähellä\ntaitavasti väistelevää Annaa kuin suinkin, Carrie Sloane kalpean ja\nsurumielisen näköisenä, kun -- niin tiesi huhu kertoa -- hänen julma\nisänsä ei suosinut sitä, että Oliver Kimball kävi tyttöä katsomassa;\nMoody Spurgeon Mac-Pherson, pyöreä mukulapää, ulkonevat korvat yhtä\npyöreinä ja ulkonevina kuin ennenkin, ja lopuksi Billy Andrews, joka\nistui koko illan samassa nurkassa nauraa virnistäen, kun hänelle\njotain sanottiin, ja tuijottaen Annaan leveät, kesakkoiset kasvot\ntyytyväisessä hymyn irvissä.\n\nAnna oli tietänyt edeltäpäin kutsuista, mutta hänellä ei ollut\naavistusta siitä, että Gilbertiä ja häntä juhlittaisiin ja että\nhe yhdistyksen perustajina saisivat kunnialahjan -- näkyväksi\ntunnustuksen ilmaisuksi ansioistaan. Anna sai lahjaksi Shakespearen\nnäytelmät ja Gilbert mainion täytekynän. Anna joutui kovasti\nhämilleen ja liikutuksen valtaan kuullessaan kauniit sanat, jotka\noli kirjoitettu kunnialahjaan liittyvään \"adressiin\" ja jotka\nMoody Spurgeon lausui mitä papillisinta äänenpainoa käyttäen.\nPusertautumaisillaan olevat kyyneleet antoivat Annan suurille\nharmaille silmille kostean loisteen. Hän oli työskennellyt\ninnokkaasti A.N.Y:n hyväksi, ja häntä ilahdutti syvästi, että muut\nyhdistyksenjäsenet antoivat niin suuren arvon hänen pyrinnöilleen.\nKaikki olivat tosiaan sydämellisen herttaisia ja ystävällisiä, Pyen\nneitosetkin käänsivät tänä iltana parhaimmat puolensa ulospäin...\nAnna piti koko maailmasta.\n\nHän nautti sanomattomasti tästä illasta -- mutta ennenkuin\npäästiin loppuun, turmeltui kaikki. Gilbert erehtyi jälleen\nsanomaan hänelle jotain tunteellista heidän syödessään illallista\nkuutamon valaisemalla verannalla. Rangaistakseen häntä Anna oli\nhyvin suosiollinen Charlie Sloanea kohtaan ja antoi tuon muulloin\nhalveksimansa pojan tulla saattajakseen kotimatkalle. Hän huomasi\nkuitenkin, ettei ilkeys vahingoita ketään niin paljon kuin sitä\nitseään, joka siihen turvautuu. Gilbert lähti kutsuista hyvätuulisena\nRuby Gilliksen seurassa, ja Anna kuuli heidän puhuvan ja nauravan\nminkä jaksoivat tyynessä syysilmassa, joka kantoi äänet kauas.\nSaattoi sekä silmin että korvin todeta, että heillä oli hyvin hauska\ntoistensa seurassa, kun taas hänestä tuntui hirveän tympäisevältä\nkuulla koko ajan saattajansa lörpöttelyjä. Charlie Sloane ei näet\nkyennyt kertaakaan, ei edes sattumalta, sanomaan mitään kuulemisen\narvoista. Anna vastasi joskus hajamielisesti \"kyllä\" tahi \"ei\"\najatellen, miten viehättävän kaunis Ruby oli ollut samana iltana,\nkuinka Charlien silmät muistuttivat kuutamossa pyöriviä tinanappeja\n-- ne olivat vieläkin hassummat kuin päivänvalossa -- ja ettei\nmaailma sittenkään ollut aivan niin hauska kuin se hänestä oli ollut\nvähän aikaisemmin iltapäivällä.\n\n-- Minä olen väsynyt ja lopussa -- siitä johtuu kaikki, ajatteli\nhän istuessaan vihdoin yksin huoneessaan, mistä tunsi suurta\nkiitollisuutta. Ja hän uskoi täyttä totta, että siinä oli syy. Hänen\nsydämessään pulpahti kuitenkin pieni ilonlähde, varmaan jostain\nsalaisesta, piiloutuneesta suonesta, kun hän seuraavana päivänä näki\nGilbertin tulevan pitkin askelin Kummitusmetsästä ja reippaasti\njatkavan matkaansa kapealle sillalle. Gilbert ei siis aikonut viettää\nviimeistä iltaansa Ruby Gilliksen seurassa.\n\n-- Sinä näytät väsyneeltä, virkkoi Gilbert.\n\n-- Minä olenkin väsynyt ja, mikä on pahempaa, joutunut pois\ntasapainosta. Minua väsyttää, kun olen seisonut koko päivän päälläni\nmatka-arkussani ja paikkaillut ja korjannut. Ja tasapainosta jouduin,\nkun kuusi akk..., ei, kuusi naista kävi täällä sanomassa minulle\nhyvästi, ja jokainen heistä tuli sanoneeksi juuri sellaista, mikä vei\nelämästäni värin ja teki sen yhtä harmaaksi ja synkäksi kuin on kolea\nmarraskuun aamu.\n\n-- Senkin ilkeät marakatit, arvosteli Gilbert.\n\n-- Ei, kuule, jatkoi Anna. -- Juuri sitä ne eivät olleet. Jos he\nolisivat olleet ilkeitä marakatteja, en minä olisi välittänyt\nvähääkään heidän sanoistaan. Mutta he olivat kaikki kilttejä,\nherttaisia ja hyväätarkoittavia sieluja, jotka pitävät minusta ja\njoista minä pidän, ja siksi se, mitä he sanoivat tahi mihin he\nviittailivat, kiusaa minua. Minä sain huomata, että he pitivät minua\nhulluna, kun matkustan Redmondiin ja koetan suorittaa tutkinnon, ja\nsiitä asti olen ajatellut, että ehkä he loppujen lopuksi ovatkin\noikeassa. Rouva Sloane sanoi huoaten toivovansa, että minun\nterveyteni kestää, kunnes tulen valmiiksi -- ja kohta kuvittelin\nolevani kolmannen vuoden lopussa rasittunut ja näivettynyt ja\nmahdoton mihinkään kunnolliseen työhön... Rouva Wright huomautti,\nettei maksa aivan vähän olla neljä vuotta Redmondissa, ja minä\ntunsin sormenpäissänikin, että on anteeksiantamatonta tuhlata\nMarillan ja omia rahoja sellaiseen järjettömyyteen... Rouva Bell\ntoivoi, ettei oleskelu korkeakoulussa kokonaan panisi päätäni nurin,\nsellaistakin kun joskus sattuu, ja minä näin jo hengessäni miten\nitserakas ja ylpeä ja tuiki sietämätön ja kaikkitietävä olen neljän\nvuoden kuluttua ja miten vähäarvoisina pidän kaikkia avonlealaisia.\nRouva Elisha Wright sanoi kuulleensa, että kaikki Redmondin tytöt,\nvarsinkin korkeakoulussa opiskelevat, ovat pukuhulluja ja hirvittävän\nkeimailevia, ja hänen arvelunsa mukaan minä en tule viihtymään\nheidän seurassaan... Silloin näin heti mielessäni, miten tallustelen\nkömpelönä, saamattomana ja masentuneena maalaistollona korkeakoulun\nvanhoissa saleissa kenkärohjakkeet jalassa, tallukat kenkien päällä\nja villahuivi sidottuna karvalakin ylle...\n\nAnna vaikeni huoaten ja naurahti. Hänen tunteellinen luonteensa ei\nvoinut sivuuttaa kevyesti mitään paheksumista, ei silloinkaan kun se\ntuli sellaisten ihmisten taholta, joiden mielipiteisiin hän muuten\nkiinnitti hyvin vähän huomiota. Juuri tällä hetkellä oli hänen\nelämänsä vailla virikettä, ja kunnianhimo oli sammunut kuin liian\nkovakouraisesti niistetty kynttilä.\n\n-- Et kai sinä välitä siitä, mitä tuollaiset puhuvat! virkkoi\nGilbert. -- Sinähän tiedät erinomaisesti, miten ahdas heidän\nnäköpiirinsä on, niin kilttejä ja kunnon ihmisiä kuin he muutoin\nvoivat ollakin. Kun tekee sellaista, jota he eivät koskaan ole\ntehneet, on se jo heistä miltei luvatonta. Sinä olet ensimmäinen\ntyttö, joka Avonleasta lähtee korkeakouluun, ja onhan tunnettu\nasia, että kaikkia tienraivaajia pidetään enemmän tahi vähemmän\nmielenvikaisina.\n\n-- Tietysti. Mutta se vaikuttaa minuun joka tapauksessa. Terve\njärki sanoo kyllä, että sinä olet aivan oikeassa, mutta on hetkiä,\njolloin terveellä järjellä ei ole mitään valtaa minuun. Se, mikä on\ntäydelleen vastoin tervettä järkeä, saa vallan sielussani. Minun\ntäytyy tunnustaa, että rouva Wrightin mentyä tuskin saatoin jatkaa\nmatka-arkkuni pakkaamista. Olin niin pahoillani ja suuttunut.\n\n-- Se johtui siitä, että olit väsynyt, Anna. Unohda nyt kaikki\nja tule minun kanssani kävelemään -- tehdään retki metsän läpi\nsuon toiselle puolen. Siellä pitäisi olla jotain, jota näyttäisin\nmielelläni sinulle.\n\n-- Pitäisi olla? Etkö sitten tiedä, onko siellä?\n\n-- En. Minun laskelmaini mukaan vaan pitäisi olla, päättäen siitä,\nmitä näin siellä keväällä. Tule, lähdetään sinne. Kuvitelkaamme, että\nolemme jälleen lapsia ja että lähdemme löytöretkelle.\n\nHe läksivät iloisina retkelleen. Annalla oli tuoreessa muistissa\nedellisen illan ikävyys, minkä vuoksi hän oli hyvin kiltti\nGilbertille, ja Gilbert, joka oli kokemuksesta viisastunut, teki\nkaikkensa nähdäkseen seuralaisessaan vain entisen koulutoverin. Rouva\nLynden ja Marillan katseet seurasivat heitä keittiön ikkunasta.\n\n-- Noista kahdesta tulee aikaa myöten pari, sanoi rouva Lynde,\näänessä hyväksyvä sävy.\n\nMarilla teki pienen vastahakoisuutta ilmaisevan eleen. Hän\ntoivoi sydämessään, että niin kävisi, mutta hän ei ohut halukas\nkäsittelemään aihetta kuivan juorumaisesti, joka oli rouva Lyndelle\nominainen tapa.\n\n-- Vastahan he ovat lapsia, vastasi hän lyhyesti.\n\nRouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti.\n\n-- Anna on täyttänyt kahdeksantoista; siinä iässä olin minä\nnaimisissa. Meillä vanhuksilla, Marilla, on vain suuri halu uskoa,\netteivät lapset milloinkaan kasva suuriksi, siinä on koko asia. Anna\non nuori nainen ja Gilbert mies, ja sen voi helposti nähdä, että\nGilbert jumaloi maata, jota Annan jalat koskettavat. Gilbert on kelpo\npoika, Annan ei tarvitse valittaa kauppojaan. Toivottavasti Anna ei\npäästä Redmondissa päähänsä mitään romanttisia houreita. Minä en\nole koskaan suosinut yhteiskouluja, olivatpa ne sitten ylemmän tai\nalemman asteen kouluja, enkä tule koskaan niitä suosimaan. Minä en\nuskokaan, virkkoi rouva Lynde lopuksi juhlallisen ratkaisevasti,\nettä nuoriso tuollaisissa korkeakouluissa juuri tekee muuta kuin\n\"hakkailee\", niinkuin se itse sanoo.\n\n-- Rakas ystävä, kyllähän he sentään pitävät huolta opinnoistaankin,\nvirkkoi Marilla hiukan hymyillen.\n\n-- Ei sitä taida kannattaa kehua, tuhisi Rachel. -- Joka tapauksessa\nluulen Annan ainakin lukevan. Hän ei ole milloinkaan ollut mikään\npoikatyttö. Mutta asian laita on se, ettei hän anna tarpeeksi\narvoa Gilbertille. Minä kyllä tunnen tytöt! Hännysteleehän Charlie\nSloanekin häntä, mutta en neuvoisi Annaa milloinkaan menemään\nnaimisiin kenenkään Sloanen kanssa. Suku on kilttiä, kunnollista ja\nkunnioitettavaa. Mutta se ei paljon auta, he ovat kuitenkin Sloaneja!\n\nMarilla nyökkäsi päätään. Sivulliselle ei selitys, että Sloane aina\noli ja tuli pysymään Sloanena, ollut kovinkaan valaiseva, mutta hän\nymmärsi. Jokaisessa kylässä on sellainen perhe; olipa se sitten miten\nkiltti, kunnollinen ja kunnioitettava tahansa, pysyy se kuitenkin\nsinä, mitä se on; asia ei parane, vaikka se puhuisi enkelien kielillä.\n\nGilbert ja Anna, jotka onnellista kyllä eivät tietäneet, miten\nrouva Rachel ratkaisi heidän kohtalonsa, kulkivat hitain askelin\nKummitusmetsän hämärässä. Heidän toisella puolellaan viljavainiot\nvielä hehkuivat auringonlaskun punertavankeltaisessa valossa, kalpean\nläpikuultavan taivaan alla, joka liekehti ruusunpunaisin ja sinisin\njuovin. Etäällä havumetsät vivahtivat pronssinruskeaan, ja honkien\npitkät varjot loivat tummia viivoja niityille. Heidän ympärillään soi\ntuuli vienosti sammaleisten oksien lomitse, sävel syksyn sointuun\nviritettynä.\n\n-- Tässä metsässä kummittelee nyt tosiaan, virkkoi,\n\nAnna kumartuen poimimaan hallanpuremia sananjalkoja. Minusta tuntuu\naivan kuin Diana ja minä pikkutyttöinä vielä leikkisimme täällä ja\nistuisimme Metsänymfin lähteellä hämärässä odottamassa kummituksia.\nUskotko, minä en voi koskaan astua tätä polkua pimeässä ilman että\nkylmät viireet kulkevat selässäni. Olimme keksineet yhden aivan\nerikoisen ilkeän pikku kummituksen -- murhatun lapsen haamun, joka\nkulki hiipien meidän takanamme ja tarttui meihin kylmillä sormillaan.\nMinun täytyy tunnustaa, että minä vielä tänään kuvittelen kuulevani\nsipsuttavia askeleita takanani, kun kävelen metsän läpi auringon\nlaskettua. En pelkää Valkeata rouvaa enkä päätöntä miestä tahi\nkalisevia luurankoja, mutta minä toivoisin, ettemme olisi koskaan\nmananneet esiin tuota pientä lapsenhaamua. Kyllä Marilla ja rouva\nBarry olivat äkäisiä, kun saivat kuulla siitä! virkkoi Anna lopuksi\nja nauroi sitä muistellessaan.\n\nSuon toisessa päässä oli metsässä purppuranhohteisia aukeamia.\nHämähäkit olivat kutoneet isoja verkkoja puunrunkojen väliin. Kun\nretkeilijät olivat kulkeneet kukkulan ohi, jossa kasvoi monista\nmyrskyistä kunnialla selviytyneitä jylhiä mäntyjä, ja sivuuttaneet\nvaahterain reunustaman notkon, jota aurinko vielä lämmitti, olivat he\ntulleet suoraan sen \"jonkin\" eteen, jota Gilbert oli etsiskellyt.\n\n-- Katsopas, tässä se on, sanoi hän hyvin tyytyväisenä.\n\n-- Omenapuu -- näin kaukana piilossa, huudahti Anna ihastuneena.\n\n-- Niin juuri, oikea omenapuu, jossa on omenia, vaikka se on\nhavumetsän ja koivujen keskellä, pari kilometriä lähimmästä\nhedelmäpuutarhasta. Kun kävin täällä keväällä, kukki se aivan\nvalkeana, päätin silloin tulla tänne taas syksyllä katsomaan,\ntulisiko siihen hedelmiä. Katso, sehän on aivan täynnä omenia.\nHyviltä ne näyttävätkin -- vähän tummarintaisilta ja karkeakuorisilta,\nmutta puhtailta ja punaposkisilta. Metsistyneet omenat näyttävät\ntavallisesti vihertäviltä ja pahanmakuisilta.\n\n-- Se on varmaan lähtenyt kasvamaan jostain siemenkodasta, joka\non tänne heitetty, virkkoi Anna. -- Ja sitten se on kasvanut ja\npuhjennut lehteen ja ylennyt korkeaksi täällä muukalaisten keskellä\n-- kylläpä se on tarmokas ja kestävä puu!\n\n-- Tässä on kaatunut puunrunko, jossa on pehmeä sammalpeite. Istuhan\nAnna -- se ei ole ollenkaan huono sohva. Minä kiipeän poimimaan\nomenia. Ne ovat kaikki korkealla -- puun on täytynyt kurottautua\nyläilmoihin saadakseen aurinkoa.\n\nOmenat olivatkin ihania. Ruskeanpunaisen kuoren alla oli hieno valkea\nsisus, jossa kulki himmeitä, punertavia syitä. Tavallisen hyvän\nomenanmaun ohella oli siinä jotain metsistynyttä ja kirpeätä, jota ei\nmilloinkaan ole viljellyissä omenissa.\n\n-- Katso, virkkoi Anna äkkiä, -- kolme minuuttia sitten oli vielä\nhämärä, mutta nyt on kuutamo. Mikä vahinko, ettemme kiinnittäneet\nhuomiota juuri siirtymähetkeen. Mutta nyt on meidän lähdettävä kotiin.\n\n-- Mennään takaisin suon ympäri ja kuljetaan sitten Rakastavaisten\npolkua. No, Anna, oletko vielä yhtä alakuloinen ja haluton kuin kotoa\nlähtiessäsi?\n\n-- Älä puhukaan! Omenista virkistyi sekä sielu että ruumis. Nyt\nminusta tuntuu kuin tulisin viihtymään Redmondissa ja viettämään\nsiellä neljä ihanaa vuotta.\n\n-- Ja niiden neljän vuoden kuluttua -- millaista on elämä sitten?\n\n-- Sitten tie taaskin kääntyy, vastasi Anna kevyesti. -- Mutkan taa\nei voi katsoa, eikä minulla ole siihen haluakaan. On parempi olla\nmitään tietämättä.\n\nRakastavaisten polku oli ihastuttava sinä iltana, se oli äänetön ja\nsalaperäinen kuutamon himmeässä valossa. Gilbert ja Anna astuivat\nhitaasti eteenpäin, toverillinen äänettömyys ei tuntunut heistä\nkummastakaan painostavalta. Kumpaakaan ei haluttanut puhua.\n\n-- Jos Gilbert olisi aina juuri tällainen kuin tänä iltana, kuinka\nhauskaa ja yksinkertaista kaikki silloin olisi, ajatteli Anna.\n\nGilbert katseli kulkiessaan Annaa. Vaaleassa puvussaan ja hienoine\nhentoine piirteineen Anna muistutti Gilbertin mielestä valkeata\nkurjenmiekkaa.\n\n-- Voinkohan koskaan saada häntä välittämään itsestäni, mietti\nGilbert ääneti itsekseen, ja epäilys tuntui pieneltä, terävältä\npistolta.\n\n\n\n\nIII.\n\nPOIS KOTOA.\n\n\nSeuraavana maanantai-aamuna Charlie Sloane, Gilbert Blythe ja Anna\nShirley lähtivät Avonleasta. Anna oli kaihoisasti toivonut kaunista\nilmaa. Dianan tuli saattaa häntä hevosella asemalle, ja he toivoivat\ntästä pitkiksi ajoiksi viimeisestä yhteisestä ajelusta tulevan\noikein hauskan. Annan kiivetessä vuoteeseensa sunnuntai-iltana\nvinkui itätuuli Vihervaaran nurkissa ennustaen ilmanmuutosta, mikä\ntodella pian tulikin. Annan herätessä ropisivat sadepisarat hänen\nikkunaansa vasten ja himmensivät pienen järven harmaata pintaa\nlukemattomin laajentuvin ja aina uusiutuvin renkain; harjut olivat\nsumun peitossa, ja koko maisema tuntui värittömältä ja alakuloiselta.\nKolean harmaassa aamuhämärässä Anna nousi pukeutumaan, heidän kun\ntuli lähteä matkaan ehtiäkseen junaan ja höyrylaivaan; hän taisteli\nkyyneleitä vastaan, jotka väkisinkin itsepintaisesti pusertuivat\nsilmistä. Hänen oli erottava kodista, joka hänelle oli hyvin rakas,\nja jokin ääni hänessä sanoi, että hän jätti sen ainiaaksi, ellei\noteta lukuun matkoja kotiin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei\ntulisi enää milloinkaan olemaan; aivan toista on tulla kotiin\nsattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ah, miten\nhän rakasti kaikkea: pientä valkeaksi rapattua, tyttöunelmille\nomistettua ullakkokamaria, vanhaa Lumikuningatarta jonka oksat\nhiljaa kopauttelivat ikkunaan, alhaalla notkossa juoksevaa puroa,\nMetsänymfin lähdettä, Kummitusmetsää ja Rakastavaisten polkua,\nkaikkia tuhansia rakkaita paikkoja, joihin kätkeytyi menneiden\naikojen muistoja. Voisiko hän koskaan tulla oikein onnelliseksi\nmissään muualla?\n\nAamiainen Vihervaarassa nautittiin tänään mitä surkeimman mielialan\nvallitessa. Davy oli -- luultavasti ensi kertaa elämässään -- aivan\nkykenemätön syömään ja vuodatti vuolaita kyyneleitä puuroonsa.\nMuillakaan ei näyttänyt olevan sanottavaa ruokahalua paitsi Doralla,\njoka hyvällä ruokahalulla pisti poskeensa annoksensa, nauttivan\nnäköisenä. Dora kuului niihin onnellisiin olentoihin, jotka antavat\nharvoin minkään painaa sydäntään. Vaikka hän oli täyttänyt kahdeksan\nja häneen jo alkoi ilmestyä järkeä, vaadittiin paljon, ennenkuin\nhänen sielunsa tasapaino järkkyi. Hän oli luonnollisesti pahoillaan,\nkun Annan tuli matkustaa pois, mutta se ei estänyt häntä mitä\ntyytyväisimmin popsimasta munakokkelia ja paahdettua leipää... Ja\nhuomatessaan, että Davyn oli mahdotonta saada niellyksi ruokaansa,\nsöi Dora hänenkin annoksensa pelkästä hyväntahtoisuudesta.\n\nSovittuun aikaan ilmestyi Diana hevosineen ja nelipyörärattaineen,\nkasvojen pilkistäessä ruusuisina ja raikkaina esiin sadetakin\nhilkasta. Eron hetki oli tullut. Rouva Lynde tuli omalta taholtaan\nsydämellisesti syleilemään Annaa ja kehoittamaan häntä kaikin\nmokomin pitämään huolta terveydestään. Kasvot maahan kääntyneinä\npuuhaili Marilla matkatavarain kimpussa vuodattamatta kyyneltäkään.\nHän hipaisi huulillaan Annan poskea ja mumisi jotain siitä, että\nAnna kai antaa tietoja itsestään, kun on päässyt perille ja saanut\nsiellä elämänsä kuntoon. Pintapuolinen katsoja olisi saanut sen\nkäsityksen, ettei Annan matka merkinnyt hänelle paljoakaan --\nellei tuo katsoja tullut syvemmältä tarkastaneeksi hänen silmiään.\nDora suuteli Annaa mieli täysin tasapainossa ja hänen silmistään\npusertui pari kyyneltä kasvojen ollenkaan vääntymättä, mutta Davy oli\naamiaisesta saakka ulissut ääneen keittiöportailla ja kieltäytyi nyt\nkokonaan jäähyväisistä. Nähdessään Annan tulevan vastaan lennähti\nhän paikaltaan, syöksyi portaita ylös ja piilottautui vaatekaappiin,\nmistä häntä ei saanut esiin hyvällä eikä pahalla. Viimeisinä ääninä\nkuului Vihervaarasta Annan korviin Davyn tukahdutettu ulvonta.\n\nSatoi rankasti koko matkan asemalle saakka. Charlie ja Gilbert\nseisoivat asemasillalla Annan ja Dianan sinne tullessa, ja juna\nvihelsi tulovihellystään. Anna ehti töintuskin ostaa itselleen lipun\nja panna tavaransa pakaasiin ja sanoa hätäisesti jäähyväiset Dianalle\nsekä kiivetä erään vaunun takasillalle. Hän olisi tahtonut päästä\ntakaisin Avonleahin Dianan kanssa -- hän tiesi tulevansa menehtymään\nkoti-ikävästä... Kunpa edes tuo kauhea sade lakkaisi. Oli aivan kuin\nkoko maailma olisi virtanaan itkenyt mennyttä kesää ja päättynyttä\niloa. Gilbertin läsnäolokaan ei tuottanut hänelle mitään lohdutusta,\nkun Charlie Sloane myöskin oli läsnä, jota saattoi sietää vain\nkauniilla ilmalla. Sadeilmalla semmoinen seura tuntui kerrassaan\nsietämättömältä.\n\nLaivan kääntäessä kokkansa ulapalle Charlottetownin satamasta kävi\ntaivas valoisammaksi, eikä vain taivas. Sade lakkasi, pilviin\nilmestyi suuria aukkoja, ja niistä pilkisti aurinko näkyviin vallan\npyöreänä ja kirkkaana, luoden kuparinpunaisen loiston harmaille\nlaineille ja hälventäen sumuharsot, jotka siihen saakka olivat\npeittäneet saaren punahohteisia rantoja. Näytti siis kuitenkin\ntulevan kaunis päivä. Charlie Sloane tuli heti niin merikipeäksi,\nettä hänen täytyi mennä alas hyttiin. Anna ja Gilbert jäivät siis\nkahden kannelle.\n\n-- Mainiota, että kaikki Sloane-nimiset tulevat merikipeiksi heti\nkun joutuvat johonkin alukseen, ajatteli Anna sydämettömästi. -- En\nolisi voinut oikein sanoa jäähyväisiä näille rakkaille seuduille, jos\nCharlie olisi istunut vieressäni ja koettanut näyttää tunteelliselta.\n\n-- No niin, nyt me olemme matkalla, virkkoi Gilbert hilpeästi.\n\n-- Niin, minusta tuntuu aivan samoin kuin Childe Haroldista -- ero\non vain siinä, ettei tämä kuitenkaan ole oikean \"isänmaani rantama\",\nvirkkoi Anna räpäyttäen ahkeraan silmäluomiaan. -- Se on Nova Scotia.\nMutta se maa, josta me eniten pidämme, tulee meidän \"isänmaamme\nrantamaksi\", ja siksi on vanha herttainen Prinssi Edvardin saari\nminulle sitä. On vaikea ajatella, etten ole aina siellä asunut. Ne\nyksitoista vuotta, jotka kuluivat ennen tuloani sinne, tuntuvat\ntuskalliselta unelta. Seitsemän vuotta sitten tulin tänne juuri\ntällä samalla laivalla -- samana iltana rouva Spencer nouti minut\nHopetownista. Muistan niin selvästi vanhan, kauhean kotikutoisen\nhameeni ja haalistuneen merimieslakkini ja kuinka juoksentelin\nihastuneena nuuskimassa kaikki kolkat sekä kannella että hyteissä.\nOli kaunis ilta, voit kuvitella kuinka punaisina rantakalliot\nhehkuivat auringonpaisteessa! Nyt lähden taas samaa tietä, vaikka\npäinvastaiseen suuntaan. Oi, Gilbert, toivoisin niin äärettömän\nmielelläni viihtyväni Kingsportissa ja korkeakoulussa, mutta tiedän\nvarmasti, etten voi viihtyä.\n\n-- Mutta Anna, mihin on filosofiasi livistänyt?\n\n-- Se on hukkunut kauheaan, kaikkinielevään yksinäisyyden ja\nkoti-ikävän hyökyaaltoon. Olen kolme vuotta toivonut pääseväni\nkorkeakouluun -- nyt olen matkalla sinne, ja tahtoisin kovasti taas\nsaada istua kotona, omassa pienessä huoneessani. Mutta yhdentekevää!\nHyvä tuuleni ja filosofiani kyllä tulevat takaisin, kun kerrankin\nolen saanut itkeä kunnollisesti... Minun täytyy tehdä se, mutta on\npakko odottaa kunnes pääsee illalla johonkin täysihoitolan sänkyyn,\nolipa se sitten missä tahansa. Sen jälkeen olen taas entinen Anna.\nOlisi hauska tietää, onko Davy jo ryöminyt esiin vaatekaapista.\n\nKello oli jo yhdeksän illalla, kun juna puhisten saapui Kingsportin\nasemalle. Pian seisoivat matkatoverukset kupusähkölamppujen\nsinertävässä valossa ihmisiä täynnä olevalla asemasillalla. Anna\ntunsi olevansa aivan ymmällä ja päästä pyörällä, mutta äkkiä häntä\nsyleili Priscilla Grant, joka oli saapunut Kingsportiin jo lauantaina.\n\n-- Tervetuloa, rakas ystävä! Sinä olet varmaankin yhtä väsynyt kuin\nminä lauantaina tänne tullessani.\n\n-- Väsynytkö! Älä puhukaan, Priscilla! Olen kuolettavasti nääntynyt\nja maalaistollo ja vain kymmenen vuoden vanha. Vie nääntynyt ja\nrusikoitu ystäväparkasi jonnekin, missä taas tulee tajuihinsa.\n\n-- Vien sinut suoraapäätä meidän täysihoitolaamme. Minulla on ajuri\nodottamassa, täällä ulkopuolella.\n\n-- On suorastaan siunattu asia, että sinä olet täällä, Prissy.\nEllet sinä olisi täällä, niin minä luultavasti istuisin ruskealle\nmatkalaukulleni ja rupeaisin ulvomaan. Kyllä on suuri lohdutus\nnähdä edes yhdet tutut kasvot koko tässä myllertävässä vieraassa\nihmismeressä!\n\n-- Gilbert Blythekö tuossa seisoo? Kylläpä hän on kasvanut viime\nvuosina! Hän oli vasta koulupoika, kun minä olin Carmodyssa\nopettajana. Ja tuo toinen on tietysti Charlie Sloane. Hän ei sitten\nole muuttunut. Kehdossa hän oli samannäköinen kuin nytkin ja tulee\nvielä kahdeksankymmenen vanhana näyttämään samanlaiselta. Tätä tietä,\nole hyvä. Me olemme kotona kahdessakymmenessä minuutissa.\n\n-- Kotona! kauhistui Anna. -- Tarkoitat kaiketi, että saamme istua\nhirveässä täysihoitolassa, ikävässä, ahtaassa huoneessa, joka on\nroskaiselle takapihalle päin.\n\n-- Hyvä ystävä, se ei ole ollenkaan mikään kauhea täysi-hoitola.\nTässä on meidän ajurimme. Nouse vain -- ajuri pitää huolta\nmatka-arkustasi. Saat pian nähdä, että meillä on oikein hauska\nasunto, sen myönnät itsekin huomenna, kun olet nukkunut suloisesti\nja pystyt näkemään asiat valoisammalta kannalta. Meidän asuntomme on\nisossa harmaassa vanhanaikaisessa kivirakennuksessa Johanneksenkadun\nvarrella, sopivan kävelymatkan päässä korkeakoulusta. Siellä päin\nasui ennen aikaan vain hienoa ja ylhäistä väkeä, mutta nykyään\nJohanneksenkatu ei ole enää muodissa, ja sen talot saavat vain\nuneksien muistella mennyttä loistoaikaansa. Asunnot ovat niin\navaria, että asukkaiden täytyy ottaa täysihoitolaisia saadakseen\nhuoneistoihinsa edes hiukankin elämää. Meidän emäntämme näyttävät\nainakin pitävän hyvin tärkeänä ilmoittaa meille, että he ovat\nyksistään suunnattoman tilan paljouden vuoksi ottaneet meidät. He\novat tosiaankin ihania -- meidän emäntämme, tarkoitan.\n\n-- Kuinka monta heitä on?\n\n-- Kaksi kappaletta. Neidit Hanna ja Ada Harvey. He ovat kaksoisia,\nsyntyneet noin viisikymmentä vuotta sitten.\n\n-- Kaksoiset näyttävät minua oikein vainoavan, virkkoi Anna. -- Minun\ntielleni ilmestyy kaikkialla kaksoisia.\n\n-- Hyvä ystävä, he eivät ole enää kaksoisia. Sitä he lakkasivat\nolemasta noin kolmikymmenvuotisina. Hanna-neiti on vanhentunut,\nmutta ei erikoisen viehättävästi, ja Ada-neiti on säilynyt\nkolmikymmenvuotisena, pysyen paikoillaan yhtä vähän viehättävästi.\nEn tiedä osaako neiti Hanna hymyillä vai eikö, en ole koskaan\nnähnyt hänen hymyilevän, mutta neiti Ada hymyilee lakkaamatta, ja\nse on monin verroin hullumpaa. He ovat kuitenkin hyvin kilttejä ja\nkunnollisia ja joka vuodeksi he ottavat pari täysihoitolaista, kun\nneiti Hannan taloudellisuus ei voi sietää ajatusta, että niin paljon\ntilaa \"menee hukkaan\"... Sillä heidän ei kylläkään _tarvitsisi_\nvuokrata huoneitaan vieraille ihmisille -- sen on Ada-neiti maininnut\nminulle senkin seitsemän kertaa lauantaista saakka. Mitä meidän\npikkuisiin komeroihimme tulee, ei niissä voi juuri mitään muuta kuin\nnukkua. Minun huoneeni on pihalle päin ja sinun on talon julkisivulla\nja ikkunat ovat vanhaan kirkkotarhaan päin, joka on vastapäätä\ntoisella puolen katua.\n\n-- Sehän on kolkkoa, huudahti Anna väristen. Mieluummin katselisin\npihaa.\n\n-- Älä sano. Odotahan, niin saat nähdä. Vanha kirkkomaa on\nihastuttava paikka. Se on ollut jo niin kauan hautausmaana,\nettei se enää ole mikään hautausmaa, vaan kuuluu paikkakunnan\nnähtävyyksiin. Kävelin siellä kauan huvikseni eilen. Sitä ympäröi\nkiviaita ja ikivanhat jättiläispuut ja puistokäytäviä kulkee\nristiin rastiin, ja siinä on mitä merkillisimpiä vanhoja hautakiviä\nkummallisine kirjoituksineen. Sinä tulet menemään sinne vielä\nusein niitä tutkimaan, saatpas nähdä! Nyt ei sinne enää tietysti\nkaiveta hautoja. Muutama vuosi sitten pystytettiin sinne kaunis\nmuistopatsas Krimin sodassa kaatuneille Nova Scotian sotilaille.\nMuistopatsas on vastapäätä hautausmaan suurta ristikkoporttia ja\nantaa mielikuvituksellesi tilaisuuden \"vapaasti lentää\", niinkuin\nsinä tavallisesti sanot. Tuossa tulee vihdoin viimein matka-arkkusi,\nja pojat tulevat sanomaan hyvästi. Pitääkö minun todellakin antaa\nCharlie Sloanelle kättä? Hänen käsissään oli aina jotain kylmää ja\nkalamaista. Meidän täytyy pyytää heitä joskus käymään katsomassa.\nNeiti Hanna sanoi minulle aivan vakavasti tässä eräänä päivänä,\nettä me saisimme pyytää nuoria herratuttaviamme \"pistäytymään\"\nparina iltana viikossa, jos heillä vain on ymmärrystä lähteä pois\nsäädylliseen aikaan. Ja Ada-neiti pyysi hymyhuulin minua kaikin\nmokomin katsomaan, etteivät he istu hänen hienoille kirjailluille\nsohvatyynyilleen. Sen minä lupasin, mutta herraties missä ihmeessä\nhe siinä tapauksessa saavat istua, elleivät tahdo istua lattialla,\nsillä tyynyjä on joka paikassa. Ada-neiti on pianollekin asettanut\npörröisen nukkatyynyn.\n\nAnna ei voinut muuta kuin nauraa. Priscillan iloinen pakina vaikutti\ntarkoituksensa mukaisesti ja virkisti häntä; koti-ikävä katosi\nhetkeksi eikä myöskään palannut yhtä voimakkaana, kun Anna vihdoin\noli yksin omassa pikku huoneessaan. Hän astui ikkunan ääreen\nja katseli ulos. Katu sen alapuolella oli hämärä ja hiljainen.\nVastapäätä paistoi kuu pilvenhattarain lomitse vanhan kirkkomaan\npuiden yllä, juuri muistopatsaan ison leijonanpään takana.\n\nAnna ei voinut ymmärtää, että hän todella oli saman päivän aamuna\nlähtenyt Vihervaarasta. Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut\nrajattoman pitkä aika. -- Senhän saa usein matka ja muutos aikaan.\n\n-- Juuri tuo sama kuu pilkistää nyt Vihervaaraankin, ajatteli hän\npuoliääneen itsekseen. -- Mutta minä koetan olla sitä ajattelematta\n-- muutenhan minä oikein hemmottelisinkin koti-ikävääni. En aio\nedes suoda itselleni suloista itkuhetkeä. Jätän sen sopivampaan\ntilaisuuteen, ja nyt minä menen kilttinä ja järkevänä tyttönä\nnukkumaan.\n\n\n\n\nIV.\n\nUUSIA VAIKUTELMIA.\n\n\nKingsport on omituinen vanha kaupunki, jonka juuret palautuvat\nensimmäisten siirtolaisten aikoihin saakka. Siitä henkii\nvanhanaikaisuus, ja se muistuttaa vanhaa hienoa naista, joka\npukeutuu vielä lavendelituoksuisiin, oman nuoruutensa aikojen\nmuotien mukaisiin vaatteisiin. Se on hankkinut itselleen jonkun\nuudenaikaisen vivahduksen, mutta sydän on säilynyt entisenä; se on\ntäynnä omituisia vanhoja muistomerkkejä ja verhoutuu muinaisten\ntarujen ja legendain romanttiseen sädekehään. Aluksi se vain oli\nraja-asema, etuvartiopaikka erämaan laidassa, siihen aikaan, jolloin\nintiaanit yhtämittaa toivat vaihtelua uutisasukkaiden elämään, johon\nsisältyi hyvinkin jännittäviä tapauksia. Kaupungista tuli sitten\nenglantilaisten ja ranskalaisten välinen riidanaihe, ja sen miehitti\nmilloin toinen, milloin toinen puoli. Ja jokaisesta miehityksestä\njäi siihen uusi arpi, jonka taistelevat kansallisuudet olivat siihen\npolttaneet.\n\nKingsportin puistossa on pyöreä torni, joka ennen muinoin kuului\nrannikkopuolustukseen ja oli varustettuna kiertotykillä, mutta\nnykyään on muurit töhritty täyteen matkailijain nimikirjoituksia.\nVanha hävitetty ranskalainen linnoitus näkyy kaupungin ulkopuolella\nolevalla kukkulalla, ja sen toria koristavat muutamat umpeennaulatut\nvanhanaikaiset kanuunat. Maankamara on täällä historiallista, eikä\nvanhoista muistorikkaista paikoista mikään ole niin erikoinen ja\nviehättävä kuin vanha Pyhän Johanneksen kirkkotarha aivan kaupungin\nsydämessä. Sitä ympäröi kahdelta puolen hiljaisten, vanhanaikaisten\ntalojen reunustamat kadut, kahdelta muulta taas uudenaikaiset\nliikennereitit tärisevine vaunuineen ja kiiruhtavine kulkijoineen.\nJokainen Kingsportin kansalainen on ylpeä omistusoikeudestaan\nvanhaan Pyhän Johanneksen kirkkotarhaan, sillä jos hän kuuluu\nedes jotakuinkin hyvään sukuun, niin hänellä on joku \"esi-isä\"\nsinne haudattuna, mureneva kivilaatta pystyssä pään puolella\ntahi suojaavasti haudan yli asetettuna ja tärkeimmät päivämäärät\nvainajan elämästä kiveen kaiverrettuina. Harvoin on näiden vanhojen\nhautapatsaiden koristamiseen uhrattu mitään taiteellista taituruutta.\nUseimmat ovat hakatut ympäristön kivilouhimojen ruskeasta tahi\nharmaasta kivestä, ja niissä voi harvoin huomata koristeluyrityksiä.\nMuutamia koristaa pääkallo ynnä ristiin asetetut luut, joita\nkruunaamassa on enkelinpää suuremman esteettisen vaikutuksen\naikaansaamiseksi. Moni hautapatsas on kaatunut ja mennyt rikki.\nMiltei kaikkia on ajan hammas kalvanut, joten muutamista on kirjoitus\nkulunut aivan näkymättömiin ja toisissa tullut hyvin epäselväksi.\nKirkkotarha muistuttaa suurta lehtimajaa, jonka ympärillä ja sisällä\nkasvaa rivissä tuuheita jalavia ja pajupuita. Luulisi vainajien\nuinuvan täällä hyvin häiritsemättä, hiljaa lepattelevien lehtien\nhuminassa, rauhassa läheisten katujen hälinältä.\n\nEnsimmäisenä iltapäivänään Kingsportissa kuljeskeli Anna hitaasti\nkirkkomaalla. Aamupäivällä hän oli Priscillan kanssa mennyt\nkorkeakouluun kirjoittautumaan oppilaaksi, eikä sinä päivänä enää\nollutkaan muuta tehtävää. Tytöt poistuivat sieltä mahdollisimman\npian, sillä oli hyvin vähän rohkaisevaa liikkua suurissa\nnuorisoparvissa, missä useimmat näyttivät olevan jokseenkin ymmällä,\nikäänkuin he eivät olisi vielä oikein tietäneet, missä heidän\npaikkansa oh.\n\nVastatulleet, tahi akateemisesti sanottuna keltanokat, seisoivat\nhajallaan kahden tahi kolmen hengen ryhmissä katsoen vieraasti\ntoisiaan. Junior-ylioppilaat, iän ja opin puolesta jo jonkun\nverran pitemmälle päässeet, olivat kokoontuneet eteisen isoon\nporraskäytävään ja päästivät silloin tällöin kuuluville keuhkojensa\nkoko voimalla jonkinlaisen sotahuudon, jonka tarkoituksena oli\n\"tympäistä\" otaksuttuja vihamiehiä, senioreja, jotka olivat olleet\nkahta vuotta kauemmin korkeakoulussa ja katsoivat voivansa luoda\nsilloin tällöin ylimielisen arvostelevan katseen \"poikasiin\".\nGilbertiä ja Charliea ei näkynyt missään.\n\n-- Ajat muuttuvat, sanoi Priscilla. -- En olisi uskonut sen päivän\nmilloinkaan koittavan, jolloin minusta olisi ilo nähdä Charlie\nSloanen tinanapit. Ne olisivat ainakin tuttua nähtävää.\n\n-- Voi, huokasi Anna, -- en voi selittää, miltä minusta tuntui, kun\nseisoin odottamassa vuoroani ilmoittauduttaessa -- tunsin olevani\nyhtä vähäpätöinen kuin pienistä pienin pisara vesiämpärissä. Ei ole\nhauskaa tietää olevansa vähäpätöinen, mutta on sietämätöntä, kun\nsieluun hankautuu tietoisuus siitä, ettei koskaan voi tullakaan\nmiksikään muuksi... Ihan siltä minusta tuntui kuin olisin ollut\nnäkymätön ilman suurennuslasia ja kuin kuka tahansa noista\nhirttämättömistä \"senioreista\" olisi voinut astua päälleni.\n\n-- Odota vain ensi vuoteen, lohdutti Priscilla. -- Silloin on meidän\nvuoromme näyttää alentuvilta. Tietysti on tuskallista tuntea itsensä\nnoin vähäpätöiseksi, mutta luulen sen kuitenkin olevan helpompaa kuin\ntuntea olevansa niin iso, karkea ja kömpelö kuin minä tunsin olevani\n-- vain siksi että satuin olemaan pari tuumaa pitempi muuta joukkoa.\nEn tietenkään pelännyt kenenkään \"seniorin\" astuvan päälleni --\npikemminkin tuli mieleeni, että he ehkä luulevat minua aarniometsän\njättiläisnaiseksi, joka on ruvennut himoitsemaan sivistyksen murusia.\n\n-- Vika on kai siinä, että me emme ole vielä ehtineet tottua siihen,\nettä kaikki on täällä suuripiirteisempää kuin seminaarissa, jatkoi\nAnna, joka otti mielellään selvän asioista pohjia myöten. -- Kun\nlähdimme seminaarista, niin me tunsimme siellä joka ainoan ja meillä\noli oma, kaikkea muuta kuin halpa asemamme muitten joukossa. Me\nolemme kaiketi tietämättämme odottaneet saavamme jatkaa Redmondissa\nelämää juuri siitä, mihin se päättyi seminaarissa, ja nyt meistä\ntuntuu siltä kuin olisimme pohjaa vailla ja maa liukuisi jalkojemme\nalta. Minä olen sekä iloinen että kiitollinen, ettei kukaan kilteistä\nAvonlean tädeistä voi katsoa sydämeeni juuri tällä hetkellä, sillä\nhe saisivat silloin vain vettä myllyihinsä ja huudahtaisivat: enkö\nminä sanonut! -- He olisivat varmoja siitä, että tämä on lopun\nalkua, vaikka se onkin aivan päinvastoin -- sen alun loppua, joka\nepäilemättä on sujunut vähän niin ja näin.\n\n-- Niin juuri. Niin puhuu oikea Anna. Kyllä me pian totumme\nilmanalaan, ei ole hätää. Huomasitko sinä tyttöä, joka seisoi\nkauan aikaa aivan yksin vaatesäiliön oven vieressä -- hyvin sievä,\nruskeasilmäinen tyttö, ylähuuli aivan lyhyt?\n\n-- Huomasin. Kiinnitin erikoisesti huomiota häneen, sillä hän oli\nvarmaan ainoa koko joukossa, joka näytti yhtä yksinäiseltä ja orvolta\nkuin tunsi olevansakin. Sinä olit minun seuranani, mutta hän oli\naivan yksin.\n\n-- Kyllä hän taisi tuntea itsensä hyvin hyljätyksi. Näin hänen\nmonta kertaa tekevän yrityksiä tulla meidän luoksemme, mutta hän\nei tullut sitä kuitenkaan tehneeksi -- hän oli varmaan liian ujo.\nOlisin toivonut hänen tulevan. Ellen minä olisi mielestäni ollut\nihan jättiläinen, olisin kyllä ensiksi lähestynyt. Mutta en olisi\nmistään hinnasta suostunut marssimaan leveän käytävän poikki, kun\npojanheittiöt vetelehtivät portaissa. Sievä ja herttainen hän joka\ntapauksessa oli.\n\n-- Aamiaisen jälkeen aion pistäytyä kirkkomaalla, virkkoi Anna. -- En\nkylläkään usko, että kirkkomaa on luotu virkistämään mieltä, mutta\nse on lähin paikka, missä on puita, ja ilman puita en voi olla.\nAion istua jollekin vanhalle kivelle, uinailla ja kuvitella olevani\nAvonlean metsässä.\n\nHänen suunnitelmansa ei kuitenkaan semmoisenaan toteutunut, sillä\npäästyään määräpaikkaansa Anna näki niin paljon mielenkiintoista,\nettei voinut uinailla, vaan päinvastoin piti silmänsä selko\nselällään. He astuivat valtavasta ristikkoportista sisään ja kulkivat\nyksinkertaisen, mutta jykevän kaariholvin alta, jota kruunaa\nEnglannin majesteettinen leijona, ja olivat kohta vihertävässä\nympäristössä, viileässä hämärässä, jossa vain tuuli hiljaa kuiskailit\nHe astuivat eteenpäin puiden muodostamia pitkiä, ruohonpeittämiä\nholvikäytäviä ja lukivat outoja, seikkaperäisiä hautakirjoituksia.\nSilloin, kun nämä kirjoitukset oli kaiverrettu, oli ihmisillä ollut\nrunsaammin aikaa kuin nykypäivinä.\n\n\"Tässä lepää Hänen Ylhäisyytensä Albert Crawford\", luki Anna\nkuluneesta, harmaasta kivestä, -- \"useita vuosia ollut Hänen\nMajesteettinsa tykistönpäällikkönä Kingsportissa. Palveli sotaväessä\nv:n 1763 rauhaan, jolloin erosi heikontuneen terveytensä vuoksi. Hän\noli urhoollinen upseeri, mitä parhain puoliso, isä ja sydämellisin\nystävä. Kuoli 29 p:nä lokakuuta 1792, 84 vuoden iässä.\" -- Ajattele,\nPrissy, miten täynnä seikkailuja hänen elämänsä on varmaankin ollut!\nMitä hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa tulee, näyttävät\nne olleen kaiken kiitoksen yläpuolella. Saikohan hän yhtä paljon\ntunnustusta eläessään?\n\n-- Niin, kuka tietää, vastasi Priscilla. -- Tässä on toinen.\n\"Aleksanteri Rossin muistolle. Kuoli 22 p:nä syyskuuta 1840, 43\nvuoden iässä. Kiven pystytti kiitollisuuden osoitukseksi eräs, jota\nhän palveli 27 vuotta niin uskollisesti, että vainajaa pikemmin\npidettiin täyden luottamuksen ja syvän kiintymyksen ansainneena\nystävänä.\"\n\n-- Siinä oli kaunis hautakirjoitus, sanoi Anna miettivänä. -- En\nosaisi toivoa itselleni sen parempaa. Me olemme kaikki palvelijoita\ntavalla tahi toisella, ja jos hautakirjoitus pitää paikkansa\nsanoessaan, että olemme olleet uskollisia, niin eihän muuta tarvita.\nTässä on pieni surullisen näköinen harmaa kivi \"pikku lemmikin\nmuistoksi\". Ja tähän on toinen kivi \"pystytetty muistoksi vainajalle,\njoka on muualle haudattu\". Tahtoisin tietää, missä se tuntematon\nhauta on. Voi, Prissy, nykyajan kalmistot eivät milloinkaan liikuta\nniin sydäntä kuin tämä. Sinä olit oikeassa -- tänne minä tulen usein.\nOlen jo aivan ihastunut tähän paikkaan. Mutta katsohan, me emme ole\ntäällä ainoat -- tuolla on nuori tyttö viereisen käytävän päässä.\n\n-- Niin, ja minä luulen, että se on sama tyttö, jonka minä näin\nkorkeakoulun eteisessä aamulla. Olen pitänyt häntä silmällä vähän\naikaa. Hän on noin viisi, kuusi kertaa tullut vähän matkaa tännepäin\nikäänkuin haluten tulla meitä puhuttelemaan, mutta yhtä monta kertaa\nkääntynyt takaisin. Joko hän on hirmuisen ujo taikka hänellä on paha\nomatunto. Mennään häntä vastaan. On varmasti helpompaa tutustua\ntäällä ulkoilmassa kuin korkeakoulun seinien sisäpuolella.\n\nHe alkoivat kulkea nurmettunutta puistokäytävää pitkin tuntematonta\nnuorta tyttöä kohti. Tyttö oli istuutunut hautakivelle tuuhean,\nkauniin halavan suojaan. Hän oli todella hyvin kaunis, sitä\nkauneustyyppiä, jossa enemmän viehättävät värit ja eloisuus kuin\nsäännölliset piirteet. Silkinhienoissa hiuksissa oli ruskean\nkastanjan loiste, ja vieno puna oli kohonnut hänen pyöreille\nposkilleen. Suurten, ruskeiden ja lempeiden silmien yllä kaareutuivat\nmustat, selväpiirteiset kulmakarvat, ja suu liian lyhyine\nylähuulineen oli ruusunpunainen. Hän oli pukeutunut hyvin sulavaan\nruskeaan kävelypukuun, jonka helman alta pilkisti esiin pari pientä,\nerittäin muodinmukaista kenkää, ja bananinkeltainen hattu, jonka\nkupua seppelöivät isot, kullanruskeat unikot, todisti ehdottomasti\ntulleensa hattuompelijattaren käsistä, joka oli mestari alallaan.\nPriscillan mieleen tuli omituisen kiusallisesti se seikka, että\nAvonlean ompelutarpeidenkaupan neiti oli vaatettanut hänen hattunsa,\nja Anna, jolla oli hiukan häiritsevä tunne, olisi tahtonut tietää,\nnäyttiköhän hänen puseronsa, jonka hän oli itse ommellut ja jonka\nrouva Lynde oli hänen sitä koettaessaan nuppineuloilla merkinnyt\npienennettäväksi, hyvin maalaiselta ja kotitekoiselta tuntemattoman\nnuoren tytön harvinaisen tyylikkään puvun rinnalla. Annan ja\nPriscillan mieli teki yhtäkkiä kääntyä takaisin.\n\nMutta he olivat jo pysähtyneet ja kääntyneet harmaata kiveä kohti.\nOli liian myöhäistä peräytyä, sillä ruskeasilmäinen tyttö oli\nnähtävästi jo huomannut, että he olivat tulleet tehdäkseen hänen\nkanssaan tuttavuutta. Hän nousi hyvin nopeasti ja lähestyi heitä käsi\nojennettuna ja iloisesti ja ystävällisesti hymyillen, osoittamatta\nvähääkään ujoutta tahi pahaa omaatuntoa.\n\n-- Olen niin kovasti toivonut saada tietää, ketä te molemmat olette,\nhuudahti hän innokkaasti. -- Olen toivonut sitä ihan kuolemakseni...\nNäin teidät aamulla eteisessä. Huh, eikö siellä ollut kauheata? Minä\ntoivoin jo todellakin, että olisin jäänyt kotiin ja mennyt naimisiin.\n\nTytöt purskahtivat ääneen nauramaan kuullessaan tämän odottamattoman\ntunnustuksen. Ruskeasilmäinen nauroi myöskin.\n\n-- Se on totinen tosi -- minä olisin voinut mennä naimisiin. Tulkaa\nistumaan tähän hautakivelle, niin tutustumme. Se ei ole vaikeata.\nMinä tiedän, että me ihastumme hirmuisesti toisiimme -- sen minä\ntunsin hengessäni heti kun näin teidät aamulla korkeakoululla.\nMinulla oli kova halu tulla teitä syleilemään.\n\n-- Miksi te ette tehnyt sitä? kysyi Priscilla.\n\n-- Niin, en tullut sitä tehneeksi. Minulla on se vika, etten voi\nkoskaan mitään päättää -- minä epäröin aina. Kun päätän jotain\ntehdä, on heti kuin jokin sisäinen ääni käskisi tehdä päinvastoin.\nSe on kauhean kiusallista, mutta sellaiseksi minä olen syntynyt.\nOn aivan turhaa koettaa muuttaa minua toisenlaiseksi tahi torua,\nniinkuin muutamat tekevät. Sentähden en myöskään voinut olla niin\npäättäväinen, että olisin tullut teitä tervehtimään, vaikka kuinka\nolisi haluttanut.\n\n-- Me luulimme teitä ujoksi, virkkoi Anna.\n\n-- E-ei. Ujous ei kuulu Philippa Gordonin moniin puutteisiin tahi\nhyveisiin. Minua sanotaan mukavuuden vuoksi Philiksi. Niin voitte\ntekin aivan hyvin sanoa. No, mikä teidän nimenne on?\n\n-- Tämä on Priscilla Grant, vastasi Anna osoittaen sormellaan\ntoveriaan.\n\n-- Ja tämän nimi on Anna Shirley, virkkoi Priscilla osoittaen\nvuorostaan toista sormellaan.\n\n-- Ja me olemme Prinssi Edvardin saarelta, sanoivat molemmat yhtaikaa.\n\n-- Ja minä olen kotoisin Bolingbrokesta, Nova Scotiasta, ilmoitti\nPhilippa.\n\n-- Bolingbrokesta! huudahti Anna. -- Mutta minähän olen syntynyt\nsiellä! Sehän on mainiota, että olemme ihan kuin heimolaisia. Kaiken\nikäni olen kuitenkin ollut Prinssi Edvardin saarella ja olen sen\npuolesta valmis vaikka mihin.\n\n-- Niinkö! virkkoi Philippa. Se on minustakin hauskaa, sillä kun\nminä nyt kohta tässä käyn kertomaan salaisuuksiani teille, niin en\nkerrokaan mielestäni vieraille. Ja minun täytyy kertoa. Minä en voi\nitsekseni hautoa salaisuuksia -- ei kannata koettaakaan Se on minun\npahin vikani -- ja se etten voi päättää, niinkuin äsken sanoin.\nVoitteko uskoa, että meni puoli tuntia, ennenkuin päätin minkä hatun\nottaisin, kun läksin tänne -- tänne kirkkomaalle. Aioin ensin ottaa\nruskean, jossa on siipi, mutta kohta kun sain sen päähäni oli minusta\ntämä mutkalierinen pukevampi. Kun se lopulta oli päässäni, pidin\nenemmän ruskeasta. Viimeksi asetin molemmat vierekkäin vuoteelleni,\npuristin silmäni kiinni ja tökkäsin hattuneulan umpimähkään hattuja\nkohti. Onkeen tuli vaalea, ja siksi otin sen. Se pukee minua\nihanasti, eikö se ole totta? Ja nyt teidän täytyy sanoa minulle,\nmiltä minä teistä näytän!\n\nPriscilla purskahti jälleen nauramaan lapselliselle kysymykselle,\njoka tehtiin aivan vakavalla äänellä. Mutta Anna tunne-ihmisenä\npuristi lujasti Priscillan kättä sanoen:\n\n-- Meidän mielestämme sinä olit aamulla kaunein tyttö, mitä me olemme\nKingsportissa nähneet.\n\nPhilippa hymyili tyytyväisesti, jolloin lyhyt ylähuuli paljasti rivin\npieniä, hyvin valkeita hampaita.\n\n-- Olin ainakin omasta mielestäni, oli odottamaton vastaus, --\ntahdoin kuitenkin mielelläni kuulla myös jonkun toisenkin mielipiteen\ntullakseni siitä varmaksi. Minä en ole varmempi ulkomuodostani kuin\nmistään muustakaan. Juuri kun olen vakuutettu, että tosiaan olen\njokseenkin sievä, tulen alakuloiseksi ja uskon olevani kauhean\nruma. Minulla on muuten hirmuisen vanha äidintäti, joka aina sanoo\nminulle valittavalla äänellä ja huokaillen: \"Voi, kuinka sievä sinä\nolit pienenä ollessasi kehdossa. Merkillistä, kuinka lapset voivat\nmuuttua, kun kasvavat suuriksi!\" -- Pidän kyllä omista tädeistäni,\nmutta en vanhempien tädeistä. Ettekö tahtoisi olla niin kilttejä ja\nkultaisia että joskus sanotte minulle, että olen sievä. Silloin olisi\npaljon parempi olla. Ja minä teen mielelläni teille saman palveluksen\n-- ja hyvällä omallatunnolla voin tehdäkin.\n\n-- Kiitoksia vaan, nauroi Anna, -- mutta Priscilla ja minä olemme\nitse niin varmasti vakuutettuja siitä että olemme hauskan näköisiä,\nettei kenenkään tarvitse vahvistaa meitä siinä asiassa.\n\n-- Sinä teet vain pilaa minusta. Minä tiedän kyllä olevani teidän\nmielestänne hirvittävän itserakas ja turhamainen, mutta minä en ole\nkuitenkaan. Minussa ei ole totta tosiaan itserakkautta hiventäkään.\nEnkä minä koskaan epäilisi sanoa toiselle tytölle ystävällisiä sanoja\nhänen ulkomuodostaan, jos se tekisi hänet vähän iloiseksi. Kuinka\nhauskaa, että me olemme tulleet tutuiksi! Tulin tänne lauantaina,\nja olen ikävöinyt kotiin, niin että olen ollut menehtyä. En tiedä\nmitään kauheampaa tunnetta. Kotona Bolingbrokessa olen jotakuinkin\nmerkitsevä, mutta täällä minä olen pelkkä nolla. Olen ollut vähällä\ntulla aivan hupsuksi... Missä te oikein asutte?\n\n-- Johanneksen kadulla, kolmessakymmenessäkahdeksassa.\n\n-- Sehän on hienoa -- minä asun aivan kulman takana Wallace-kadulla.\nMinä en ollenkaan pidä täysihoitopaikastani. Siellä on niin synkkää\nja ikävää, ja minun huoneeni on inhottavalle pihalle päin. Se on\nrumin paikka mitä voi kuvitella. On ehkä liikaa sanoa että kaikki\nKingsportin kissat kokoontuvat siellä öisin, mutta puolet kokoontuu\naivan varmasti. Rakastan kissoja, jotka kehräävät sohvannurkassa\ntahi jollain matonpalasella, kodikkaasti räiskyvän uunivalkean\nääressä, mutta takapihan kissat keskellä yötä ovat aivan toista.\nKoko ensimmäisen yön täällä itkin, ja kissat panivat kaikki voimansa\nliikkeelle ja naukuivat aivan hirvittävästi. Olisitte nähneet kuinka\npunainen ja turvonnut minun nenäni oli aamulla! Kyllä minä kadun,\nettä tulin tänne ollenkaan!\n\n-- En käsitä, kuinka sinä ensinkään saatoit päättää tulla tänne, kun\nolet niin epäröivä, huomautti Priscilla.\n\n-- Hyvä lapsi, enhän minä päättänyt. Isä oli saanut sen päähänsä --\nen tiedä todellakaan minkätähden. Eikö olekin naurettavaa, että minun\npitää olla täällä lukemassa tutkintoa varten! Ei silti, etten voisi\nselviytyä, jos tahdon Minulla on mainion hyvä lukupää.\n\n-- Niinkö! virkkoi Priscilla äänensävyllä, joka oli hiukan\nmonivivahteinen.\n\n-- Niin juuri. Mutta kyllä se kysyy voimia. Ja ne, jotka\nvalmistautuvat tutkintoon, tulevat hyvin viisaiksi ja oppineiksi\nja arvokkaiksi -- sitähän ei voi välttää. Ehei -- minä en tahtonut\nkorkeakouluun. Tulin tänne vain siksi, että tahdoin olla pikku\nisä-ukolleni mieliksi -- hän on niin kultuinen. Tiesin muuten, että\nolisi täytynyt mennä naimisiin, jos olisin jäänyt kotiin. Sen keksi\näiti -- ja hän tietää kyllä, mitä tahtoo, sen saat uskoa. Mutta\nhyi -- minä en tahdo mennä naimisiin vielä moneen vuoteen. Täytyy\nsitä nyt vähän huvitella ennenkuin perustaa kodin ja tulee vanhaksi\nja ymmärtäväiseksi. Olen vasta kahdeksantoista vanha. Mieluummin\nmatkustin tänne, kuin menen naimisiin. Miten ihmeessä minä sitten\nolisin voinut päättää, kenet minun oli otettava?\n\n-- Oliko sinulla niin monta valittavana? kysyi Anna ihmeissään.\n\n-- Varmasti! Tusinoittain! Minä olen kovasti miesten makuun. Mutta\nvain kaksi saattoi tulla kysymykseen. Kaikki muut olivat liian nuoria\nja liian köyhiä. Minun täytyy tietysti mennä naimisiin rikkaan kanssa.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Rakas pikku hupakko -- et suinkaan sinä voi kuvitella minua\nnaimisissa jonkun köyhän kirkonrotan kanssa? Minä en voi tehdä\nkerrassaan mitään hyödyllistä, ja minä olen hirmuisen tuhlaavainen,\nmitä rahoihin tulee. E-ei -- minun tulevan mieheni täytyy olla\nupporikas. Siksihän ne hupenivat vain kahteen. Mutta minun oli yhtä\nvaikea valita kahdesta kuin kahdestasadasta. Tunsin ihan varmasti,\nettä jos olisin valinnut kumman hyvänsä, niin olisin surrut koko\nloppu-ikäni, etten ottanut toista.\n\n-- Etkö sinä ollut -- rakastunut -- kumpaankaan, kysyi Anna\nepäröiden. Hänestä tuntui vastahakoiselta puhua aivan uuden tuttavan\nkanssa niistä salaperäisistä voimista, jotka ovat omiaan järkyttämään\nihmiselämää.\n\n-- Hyvät ihmiset -- en minä osaa rakastua kehenkään! Minulta puuttuu\nsiihen kaikki edellytykset. En muuten tahtoisikaan rakastua.\nRakkaushan tekee ihmisen vain orjaksi. Miehet saavat sitten niin\npaljon valtaa meihin -- minä tahdon säilyttää itsenäisyyteni... Ei\nmistään hinnasta! Alec ja Alonzo ovat kunnon poikia, ja minä pidän\noikein paljon heistä kummastakin. Täsmälleen yhtä paljon -- siinähän\nsitä taas ollaan... Alec on kyllä komeampi, enkä voi kuvitellakaan\nkoskaan ottavani ketään, joka ei ole kaunis. Hänellä on lisäksi\nvielä tasainen ja hyvä luonne ja niin herttainen musta, kihara\ntukka. Hänessä ei ole kerrassaan mitään muistuttamista, mutta niin\ntäydellinen mies olisi varmaan kyllästyttävä ajan pitkään.\n\n-- Miksi et sitten ottanut Alonzoa? kysyi Priscilla vakavana.\n\n-- Hyi kauhistusta, olla naimisissa miehen kanssa, jonka nimenä on\nAlonzo! huudahti Phil surkealla äänellä. -- Sitä en jaksaisi. Mutta\nhänellä on hieno roomalainen nenä, ja olisi aika hauskaa saada sukuun\nmies, jolla on ylhäinen nenä. Olen aivan hullaantunut hienoihin\nneniin. Sinun nenäsi on erinomaisen hyvä, Anna Shirley. Alonzon komea\nnenä painoi paljon vaa'assa. Mutta nimi! Ei, en voinut mitenkään\npäättää. Olisi kai ollut paras tehdä Alecin ja Alonzon suhteen\nniinkuin tein hatuille -- asettaa ne vierekkäin, sulkea silmät ja\nkeihästää hattuneulalla.\n\n-- Miltä mahtoi tuntua Alecin ja Alonzon sydämessä, kun matkustit\ntiehesi? tiedusteli Priscilla.\n\n-- Oh, he elävät vielä toivossa. Sanoin heille, että he saavat\nodottaa siksi kunnes olen ehtinyt päättää. He odottavat hyvin\nmielellään. He ovat hullaantuneet minuun kumpikin. Sillaikaa aion\nhuvitella täällä niin paljon kuin jaksan. Pian minulla on koko\nliuta hakkailevia kavaljeereja täällä korkeakoulussa. Minä en\nviihtyisikään, ellei olisi. Vastatulleet eivät olleet kuitenkaan\nminkäännäköisiä minun mielestäni. Näin vain yhden ainoan oikein\nkomean. Hän meni tiehensä jo ennenkuin te tulitte. Kuulin, että hänen\ntoverinsa kutsui häntä Gilbertiksi. Toverin silmät muistuttivat\nhillottuja karviaismarjoja sameassa kastikkeessa. Ette kai te vielä\nlähde, tytöt? Äh, istukaa vielä!\n\n-- Meidän täytyy kyllä jo mennä, vastasi Anna hieman kylmästi. --\nTulee jo myöhä, ja minulla on vielä koko lailla työtä, joka on\nsaatava valmiiksi.\n\n-- Tulettehan molemmat minua katsomaan, ettekö tulekin? pyysi\nPhilippa nousten ja kietoen kätensä heidän ympärilleen. -- Ja minä\nkai saan tulla katsomaan millaista teillä on. Tahdon tulla teidän\nparhaimmaksi ystäväksenne. Pidän niin paljon teistä. Mutta teidän\nmielestänne minä kaiketi olen kovasti hupsu.\n\n-- Sitä ei tarvitse pahasti pelätä, nauroi Anna syleillen vuorostaan\nPhiliä sydämellisesti.\n\n-- En ole kuitenkaan puoleksikaan niin hassu kuin miltä päältäpäin\nnäyttää... Ottakaa vain levollisesti vastaan Philippa Gordon\nsellaisena kuin Luoja on hänet luonut, kaikkine vikoineen ja\npuutteineen, niin luulisin teidän pitävän hänestä. Eikö tämä\nhautausmaa ole suloinen paikka? Täällä tahtoisin mielelläni\nolla haudattuna. Katsokaa -- tätä hautaa en ole vielä nähnyt.\nTämä rauta-aitauksen sisässä oleva -- oi tytöt, katsokaa,\nkiveen on kirjoitettu: \"tässä lepää nuori merikadetti, joka sai\nsurmansa Shannonin ja Chesapeaken välillä tapahtuneessa suuressa\nmeritaistelussa.\" Oh, ajatelkaa!\n\nAnna pysähtyi rauta-aitauksen ääreen ja katseli kulunutta kiveä\nsydän kiivaasti sykkien. Vanha kirkkomaa tuuheine puineen ja\nvarjoisine käytävineen häipyi hänen silmistään. Hän näki sen sijaan\nKingsportin sataman noin vuosisata sitten. Sumusta sukelsi näkyviin\nmahtava fregatti, jossa Englannin värikäs lippu hulmusi. Sen takaa\nilmestyi toinen, jonka kannella virui, oman tähtilippunsa peittämänä,\nkuoleman kangistamana, urhoollinen Lawrence. Ajan sormi oli kääntänyt\ntaaksepäin suuren kirjansa lehtiä -- \"Shannon\" purjehti voittoa\nsäteillen lahteen voitettu \"Chesa-peake\" sotasaaliina.\n\n-- Tule takaisin, Anna Shirley -- tule takaisin! nauroi Priscilla.\n-- Sinä olet siirtynyt ajassa sata vuotta taaksepäin. Tule kohta\ntakaisin!\n\nAnna tuli huoaten takaisin, hänen silmänsä loistivat lempeästi.\n\n-- Olen aina pitänyt hyvin paljon tuosta sotatapauksesta, vaikkakin\nenglantilaiset voittivat. Rakastan sitä luultavasti tuon urhean,\nkaatuneen ylipäällikön vuoksi. Tämä hauta tuo sen tapauksen niin\nlähelle ja tekee sen niin todelliseksi. Pikku kadettiraukka oli vain\nkahdeksantoistavuotias. \"Hän kuoli jaloihin haavoihin, kunniakkaassa\ntaistelussa saatuihin\" -- niin sanotaan hautakirjoituksessa. Juuri\nsellaista hautakirjoitusta pitäisi reippaan sotilaan tavoitella.\n\nEnnenkuin he poistuivat irroitti Anna vyöstään pienen kimpun tummia\npunertavansinisiä orvokkeja ja antoi sen hiljaa pudota vihertävälle\nkummulle, jonka povessa uinui suuressa meritaistelussa kaatunut\nnuorukainen.\n\n-- No, mitä sinä pidät meidän uudesta ystävästämme? kysyi Priscilla\nheidän erottuaan Philistä.\n\n-- Hän on minusta miellyttävä. Vaikka hän hulluttelee niin paljon,\non hänessä jotain hyvin kultuista ja herttaista. Hän on luultavasti\noikeassa väittäessään, ettei hän ole puoleksikaan niin hupsu kuin\nmiltä näyttää. Hän tekee kiltin, mutta hemmoitellun tyttölapsen\nvaikutuksen. Herraties, tuleeko hänestä milloinkaan oikein\ntäysi-ikäistä.\n\n-- Minä pidän myöskin hänestä, vakuutti Priscilla. -- Hän puhuu\nkyllä aivan yhtä paljon pojista kuin Ruby Gilliskin. Minua aina\nkiusaa ja tuntuu äitelältä, kun Ruby puhuu, mutta Phil saa minut vain\nnauramaan. Mistähän sekin johtuu?\n\n-- Niin, siinä on varmasti eroa, virkkoi Anna miettiväisenä.\n\n-- Se johtuu kai siitä, että Ruby oikeastaan on kauhean itsetietoinen\nja pikkuvanha. Hauska ja luonnollinen suhde poikien ja tyttöjen\nvälillä täytyy hänen aina tehdä hakkailuksi tahi joksikin rakkauden\nparodiaksi. Huomaa sitäpaitsi hyvin selvästi, että hän oikein\ntahtomalla tahtoo kerskailla ihailijalaumallaan ja saada toisen\npäähän, ettei muilla ole puoltakaan siitä määrästä. Mutta kun Phil\njuttelee ihailijoistaan, kuuluu vain siltä kuin hän puhuisi hyvistä\ntovereistaan. Hänestä kaikki pojat ovat tovereita, ja hän on iloinen\nja tyytyväinen, kun näkee niitä suunnilleen tusinan ympärillään, ja\nhänelle tuottaa lapsellista ihastusta huomio, että hänestä yleisesti\npidetään. Alec ja Alonzokin -- vastedes nämä nimet varmaankin tulevat\nkulkemaan minun mielessäni rinnakkain -- ovat hänelle vain kaksi\nleikkitoveria, jotka toivoisivat hänen leikkivän heidän kanssaan\nkoko elämän ajan. Minusta on oikein hauskaa, että me tapasimme hänet\nja että me tulimme tänne vanhalle kirkkomaalle. Tuntuu kuin sieluni\nolisi iltapäivällä hiukan juurtunut Kingsportin maaperään. Niin\nainakin toivon. Ei tunnu hauskalta tulla istutetuksi uuteen maaperään.\n\n\n\n\nV.\n\nKOTOA SAAPUU KIRJEITÄ.\n\n\nSeuraavina kolmena viikkona Annasta ja Priscillasta yhä edelleenkin\ntuntui siltä kuin he olisivat olleet muukalaisina vieraalla\nmaalla. Mutta tulipa päivä, jolloin äkkiä kaikki alkoi heistä\nhahmottua tuttuihin, miellyttäviin piirteisiin -- korkeakoulu,\nprofessorit, kurssit, toverit, seuraelämä. Elämä muodostui jälleen\nyhtenäiseksi, tähän asti se oli ollut vain joukko hajanaisia\nsirpaleita. Vastatulleet, jotka aluksi olivat esiintyneet kirjavana\nja jotakuinkin päättömänä laumana, olivat nyt sulautuneet yhdeksi\nelimistöksi, jota elähytti voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne,\nyhteiset sympatiat ja antipatiat ja väkevästi kuohuva halu\nkunnostautua. Oli liian aikaista ajatella voittoja älyllisellä\nalalla, mutta vuosittain toistuvassa isossa jalkapallokilpailussa\nvoitti tulokkaiden puoli \"seniorien\" vanhan, kokeneen puolen,\nmillä edellämainitut hankkivat itselleen katoamattoman kunnian\nja suunnattomasti suosiota. Kolmen vuoden aikana oli voitto\nollut seniorien käsissä; onnen kääntyminen tänä vuonna luettiin\nyleisesti Gilbert Blythen harvinaisten johtajaominaisuuksien\nansioksi. Hän kiihoitti reippaita joukkojaan ja keksi osittain uusia\ntaistelutapoja, joista seniorit joutuivat ymmälle ja joiden avulla\ntulokkaat pääsivät yhä lähemmäksi houkuttelevaa voittoa. Palkinnoksi\nvalittiin hänet \"uusien\" luottamusmieheksi, kunniakas ja -- ainakin\ntulokkaiden näkökannalta -- vastuunalainen tehtävä, jota moni oli\nturhaan tavoitellut. Erikoisen pätevyyden saavuttamiseksi tähän\ntehtävään tuli hänen terästää luonnettaan eräiden kokeiden avulla,\njotka hänen oli suoritettava. Ensimmäinen koe edellytti jotakuinkin\nsuurta moraalista rohkeutta, mutta Gilbert suoritti sen täysin\nkunniakkaasti. Hänen tuli kokonainen päivä kulkea pitkin Kingsportin\nvilkasliikkeisimpiä katuja päässään räikeä, kukilla koristettu\nolkihattu ja edessään valtavan suuri kukallisesta kankaasta tehty\nhihallinen esiliina. Hän teki sen hilpeän reippaasti ja nosti\nkohteliaasti olkihattua kohdatessaan naistuttaviaan. Charlie Sloane,\njoka oli turhaan ponnistellut samaan asemaan, sanoi Annalle, ettei\nhän voi käsittää, kuinka Blythe saattoi alentua sillä tavoin --\ntäytyyhän ihmisellä olla oman arvon tuntoa...\n\n-- Ajattelepas millainen Charlie Sloane olisi edessään kirjava\nesiliina ja päässä leveälierinen, kukilla koristettu olkihattu,\nnauraa hihitti Priscilla.\n\n-- Hän olisi aivan Sloane'ien vanhan isoäidin näköinen. Mutta\nGilbert näytti mieheltä sormenpäitä myöten -- aivan kuin omissa\nvaatteissaankin.\n\nAnna ja Priscilla huomasivat ihmeellisen äkkiä joutuneensa niiden\nkorkeakoulun piirien huostaan, joissa ei ainoastaan opiskeltu vaan\nmyöskin vilkkaasti huviteltiin. Siitä he saivat suureksi osaksi\nkiittää Philippa Gordonia. Hän oli arvossapidetyn ja varakkaan miehen\ntytär ja kuului vanhaan, hienoon sukuun. Mainitut seikat sekä niiden\nlisäksi hänen miellyttävä ulkomuotonsa ja herttainen välittömyytensä\nhankkivat hänelle pian pääsyn kaikkiin harrastuspiireihin, kerhoihin\nja yhdistyksiin, ja milloin hänet kutsuttiin, kutsuttiin myös Anna\nja Priscilla. Phil oli ihastunut molempiin Avonlean tyttöihin,\nvarsinkin Annaan. Hän oli välitön, uskollinen sielu, jossa ei ollut\noikullisuutta eikä alhaisia laskelmia. \"Jos pidät minusta, niin pidä\nystävistäni\", näytti olevan tiedottomasti hänen tunnuslauseensa.\nMitä yksinkertaisimmalla ja luonnollisimmalla tavalla hän vei\nheidät yhä taajenevaan ystävä- ja tuttavapiiriinsä, joten Anna ja\nPriscilla huomasivat joutuneensa Redmondin seuraelämään hyvinkin\nvaivatta ja miellyttävästi, mitä muut uudet naisylioppilaat eivät\nvoineet olla ihmettelemättä ja kadehtimatta. Sillä kukaan Philippa\nei ottanut heitä siipiensä suojaan, vaan he saivat ensimmäisenä\nopiskeluvuotenaan useinkin pysyä jotakuinkin passiivisina katsojina,\nkun huvituksia pantiin toimeen.\n\nAnna ja Priscilla, jotka ottivat elämän vakavammalta kannalta,\nnäkivät Philissä edelleenkin saman herttaisen ja kehittymättömän\ntyttölapsen kuin tavatessaan hänet ensi kerran. Hän oli itse\nmaininnut \"kauhean hyvästä lukupäästään\". Mutta selittämättömänä\nsalaisuutena pysyi, milloin ja missä hänellä oli aikaa lukea, sillä\nhän näytti aina ajavan takaa jotain 'metkaa', ja niinä iltoina,\njoina hän sai ottaa vastaan vieraita, tuli näitä huone täyteen --\nenimmäkseen \"tuttuja poikia\". Hänellä oli ihailijoita loppumattomiin,\nsillä yhdeksän kymmenesosaa 'uusista' ja suuri osa muista ikäluokista\nkilpaili hänen hymyilyistään. Hän oli siitä lapsellisen onnellinen ja\nkertoi ilosta säteillen Annalle ja Priscillalle jokaisesta uudesta\nvalloituksestaan -- nenäkkäin huomautuksin ja selittelyin, joista\nmiespoloisten korvat olisivat tulleet tulikuumiksi, jos he olisivat\nsaaneet olla niitä kuulemassa.\n\n-- Alecia ja Alonzoa ei ole kuitenkaan vielä lyöty laudalta,\nkiusoitteli Anna.\n\n-- Ohoh, siltäkö näyttää, virkkoi Philippa. -- Minä kirjoitan heille\nkerran viikossa ja kerron, miten minua suositaan. Luulen sen varmasti\nhuvittavan heitä. Mutta tietysti on niin, että se, josta minä eniten\npidän, ei välitä minusta. Gilbert Blythe ei välitä minusta vähääkään\n-- hän pitää minua korkeintaan sievänä pikku kissanpoikana, jota\ntekisi mieli taputtaa. Minä kyllä tiedän syyn siihen. Oikeastaan\nminun pitäisi olla sinulle kateellinen, Anna. Sen sijaan jumaloi\nminun sydämeni sinua, ja minä olen onneton sinä päivänä, jona\nolen sinua näkemättä. Sinä olet erilainen kuin kaikki muut tytöt,\njotka tunnen. Kun sinä katsot minuun erikoisella tavalla, niin\nminä tunnen, miten tyhjä ja ryhditön minä olen, ja teen kaikkein\nparhaimmat päätökset vakaantua ja kehittyä. Mutta sitten tulee taas\npaljon muuta väliin, joka vie ajatukseni muuhun... Kyllä on kauhean\nhauskaa opiskella korkeakoulussa. Ajattele, kuinka typerä minä olin\nensimmäisenä päivänä -- kaduin, että olin tänne ollenkaan tullut!\nEllen olisi tullut, niin en olisi koskaan tullut sinun kanssasi\ntutuksi. Anna, kultamuru, sano minulle nyt taas, että pidät minusta\nedes aivan, aivan pikkuruisen. Minä kaipaan kauheasti saada sitä\nkuulla.\n\n-- Minä pidän sinusta oikein paljon. Sinä olet herttainen ja pehmyt\nja sametinlauhkea pikku kissimirri -- kynnet vedettyinä käpälien\nsisään ainakin mitä minuun tulee, nauroi Anna. -- Mutta vaikka\nmiettisin huomisaamuun, niin en ymmärrä, milloin sinulla on aikaa\nedes vilkaista oppikirjojasi.\n\nPhilillä täytyi kuitenkin olla salatut ahkeruushetkensä, sillä\nhän selvisi hyvin kaikissa aineissa. Vanha ärtyisä matematiikan\nprofessorikaan, joka inhosi yhteisopetusta ja kiukkuisasti vastusti\ntyttöjen pääsyä korkeakouluun, ei voinut keksiä mitään keinoa hänen\nreputtamisekseen. Phil oli 'uusista' paras kaikissa aineissa, paitsi\nEnglannin kirjallisuuden historiassa, jossa Anna Shirley pääsi\nvoitolle. Annasta itsestään oli hänen ensimmäinen opiskeluvuotensa\nodottamattoman helppo, mikä johtui siitä uutteruudesta, johon\nhän ja Gilbert olivat kannustaneet toisiaan kahtena viimeisenä\nvuonna Avonleassa. Näin saattoi hän antautua nauttimaan iloisesta\ntoveri-elämästä, joka oli hänestä erittäin hauskaa.\n\nMutta hän ei unohtanut kuitenkaan hetkeksikään Avonleassa olevia\nystäviään. Onnellisimmat hetket viikossa olivat hänelle ne,\njolloin kirjeenkantaja kävi talossa. Vasta sitten kun hän oli\nsaanut ensimmäiset kirjeet kotoaan, alkoi hän uskoa voivansa pitää\nKingsportista ja tulevansa siellä toimeen. Ennen niiden tuloa tuntui\nhänestä kuin Avonlea olisi ollut tuhannen peninkulman päässä; kirjeet\nikäänkuin lyhensivät välimatkan ja liittivät uuden elämän niin\nläheisesti entiseen, että ne alkoivat sulautua yhteen eivätkä enää\ntuntuneet olevan, kuten tähän asti, kaksi toivottomasti erotettua\nolotilaa. Ensimmäisessä lähetyksessä oli kuusi kirjettä, Jane\nAndrewsilta, Ruby Gillisiltä, Diana Barrylta, Marillalta, rouva\nLyndeltä ja Davylta.\n\nJanen kirje oli huoliteltua kaunokirjoitusta, jokaisella \"i:llä\"\noli pisteensä juuri siinä, missä piti ollakin, eikä minkään \"t:n\"\ntarvinnut tuskitella viivan unohtumista. Mutta siinä ei ollut\nainoatakaan mielenkiintoista lausetta. Koulua hän ei edes maininnut,\nja siitä oli Anna kovasti kaivannut uutisia. Hän ei vastannut\nainoaankaan Annan kirjeessä tehtyyn kysymykseen. Sitävastoin hän\nselitti tarkoin, montako metriä pitsiä hän oli virkannut, sekä\nvälipitsiä että reunapitsiä; hän kertoi, millainen ilma oli ollut,\nmiten hän aikoi ommella pukunsa ja että hänen päänsä oli \"pakahtua\"\njollain erikoisella tavalla, kun sitä pakotti. Ruby Gillis kirjoitti\nhyvin tunteellisen epistolan kuvaten suruaan ja kaipaustaan Annan\nlähdettyä. Hän siirtyi vähitellen iloisempiin asioihin, kysyi,\nminkä vaikutuksen korkeakoulun \"pojat\" tekivät ja täytti molemmat\nviimeiset sivut ihmeellisillä elämyksillä, joita hän oli saanut\nkokea ollessaan ihailijoittansa kanssa kahden kesken kävelymatkoilla\nja tanssitilaisuuksissa. Se oli turhanpäiväinen kirje, kiltille ja\nhuolimattomalle Rubylle hyvin ominainen, ja Anna olisi nauranut\nsille, ellei siinä olisi ollut seuraava jälkikirjoitus: \"Gilbert\nnäyttää viihtyvän erinomaisesti Kingsportissa kirjeistä päättäen.\nCharlie ei taida olla yhtä tyytyväinen.\"\n\nGilbert siis kirjoitti Rubylle! Kirjoittakoon vaan -- siihen hänellä\ntietysti on täysi oikeus. Vaikka... Anna ei tietänyt, että Ruby oli\nkirjoittanut ensin ja että Gilbert vastasi vain kohteliaisuudesta.\nAnna heitti halveksien Rubyn kirjeen syrjään. Dianan raikas kirje,\njohon oli ahdettu hauskaa lörpöttelyä ja huvittavia uutisia, oli\nkuitenkin hyvin välttämätön lääkitsemään sen pienen piston kirvelyä,\njonka Rubyn jälkikirjoitus oli jättänyt. Hiukan liian laveasti\noli Dianan epistolassa rakkaasta Fredistä, mutta muuten siinä\nkerrottiin niin paljon mieltäkiinnittäviä seikkoja, että Anna niistä\nlukiessaan melkein tunsi olevansa jälleen Avonleassa. Marillan\npikku kirje oli mallikelpoinen ja persoonaton, siinä ei ollut\ntunnepurkauksia eikä pirteitä juoruja. Mutta siinä oli hyväätekevä\nhenkäys yksinkertaisesta ja terveestä Vihervaaran elämästä, siinä oli\nvanhanaikaisen rauhallisuuden tuoksua ja sen uskollisesti valvovan\nrakkauden henkeä, jota Anna sai siellä aina nauttia.\n\nRouva Lynden kirjeessä oli enimmäkseen kirkollisia asioita. Nyt, kun\nhän oli lakannut pitämästä omaa taloutta, riitti häneltä runsaasti\naikaa seurakunnan asioihin, ja hän oli tällä hetkellä kovasti\nkuohuksissaan niiden vaalisaarnaajien viheliäisyydestä, jotka\nsunnuntaisin korottivat aran äänensä Avonlean kirkon saarnastuolista.\n\n\"Jumala ties\", minkälaista väkeä nykyään antautuu papin uralle,\nkirjoitti hän. \"Siunatkoon, millaisia vaivaisia jäniksiä tänne\nlähetetään ja millaista soppaa saarnataan! Puoletkaan ei ole totta\nja, mikä on paljon pahempaa, se on väärää oppia. Meillä on nyt\nparaikaa kauhein kaikista. Hän valitsee tekstin, mutta saarnaa aivan\nmuusta. Ja lisäksi hän ei sano uskovansa, että pakanat ovat ikuisesti\nkadotettuja. Kylläpä se olisi kaunista! Jos niin olisi, niin kaikki\nrahat, jotka me olemme vuosien kuluessa antaneet pakanalähetykselle,\nolisivat suorastaan kaivoon heitettyjä. Missä kirkossa sinä käyt?\nToivon sinun käyvän säännöllisesti. Usein on niin, että ne, jotka\nmatkustavat pois kotoaan, eivät enää yhtä ahkeraan käy kirkossa, ja\nminä olen kuullut sanottavan, että korkeakoulun oppilaat tekevät\npaljon syntiä siinä suhteessa. Väitetään vielä lisäksi, että moni\nlukee läksyjään sunnuntaisin juuri jumalanpalveluksen aikana. Niin\nsyvälle et varmaan lankea, rakas Anna. Muista, miten sinua on\nkasvatettu. Ja katso tarkkaan, millaisia ystäviä valitset. Taitaa\nolla hyvin sekalaista seurakuntaa noissa korkeakouluissa. Ulkoapäin\nne voivat olla kuin valkeaksi rapatut haudat, mutta sisällä on\nraatelevia susia, se on varmaa. Äläkä antaudu seurusteluun kenenkään\nnuoren herran kanssa, joka ei ole meidän saareltamme kotoisin.\n\n\"Minun täytyy kai kertoa sinulle, miten hullunkurisesti sattui, kun\nvirkaatekevä pastori tuli meillä käymään. Hullumpaa en ole koskaan\nnähnyt. Sanoin juuri Marillalle: jos Anna olisi ollut täällä, niin\nhän olisi nauranut itsensä kuoliaaksi. Marillakin nauroi. Kuten\ntiedät, on pastori lyhyt, paksu ja vääräsäärinen. Harrisonin vanha\nsika -- se suuri paksu -- oli, niinkuin se usein tekee, eksynyt\ntänne pihaan ja astunut keittiönporstuaan meidän ollenkaan sitä\naavistamatta ja oli siinä vielä pastorin marssiessa sisään. Se lähti\nluonnollisesti pötkimään pihalle, mutta kun ei ollut muuta tietä,\npujahti se pastorin länkäsäärien väliin, ja kun se oli iso ja pastori\npieni, nosti se pastorin maasta ja laukkasi eteenpäin pastorin\nistuessa hajareisin selässä. Pastorin hattu lensi toiseen suuntaan\nja kävelykeppi toiseen, juuri kun Marilla ja minä tulimme ulos. Sitä\nnäkyä en unohda koskaan. Ja sika tuli melkein hulluksi pelosta.\nEn voi enää koskaan lukea raamatusta sitä kohtaa, jossa puhutaan\nkalliolta mereen syöksyvästä sikolaumasta, näkemättä sielussani,\nmiten herra Harrisonin sika laukkaa mäkeä alas pastori selässä.\nJumalan kiitos, etteivät kaksoiset olleet kotona. Olisi todellakin\nollut kovin sopimatonta, jos he olisivat nähneet Herran palvelijan\nniin epäarvokkaassa tilanteessa. Juuri ennenkuin sika tuli purolle,\nhyppäsi tahi putosi pastori selästä. Mutta sika jatkoi matkaa kuin\nvillitty laudan yli puron toisella puolella olevaan metsään. Marilla\nja minä juoksimme pastorin luokse, autoimme hänet ylös ja pudistimme\npölyn hänen takistaan. Hän ei ollut saanut mitään vammaa, mutta oli\nkauhean suuttunut. Hänestä varmaan kaikki oli Marihan ja minun syytä,\nvaikka me sanoimme hänelle, ettei sika edes ollut meidän, vaan oli\nkulkenut tässä meidän kiusanamme koko kesän. Miksi hänen sitten piti\ntulla keittiön kautta? Pastori Allan ei koskaan tehnyt sitä. Kyllä\nkestää ennenkuin saamme tänne hänen vertaisensa. Ei ole kuitenkaan\nmitään niin pahaa, jossa ei samalla olisi jotain hyvää. Me emme ole\nnähneet sikaa vilaukseltakaan sen jälkeen, ja minun uskoni on, ettei\nmeidän tarvitsekaan nähdä.\n\n\"Hiljaista ja rauhallista on täällä Avonleassa. Minusta ei ole\nkuitenkaan niin yksinäistä Vihervaarassa kuin alussa pelkäsin\nolevan. Alan pian kutoa kangasta uuteen vieraspeitteeseen. Rouva\nSilas Sloanella on kaunis malli, väri punainen ja valkea, kuvioina\nomenankukkasia ja lehtiä.\n\n\"Kun kaipaan vähän virkistystä, luen murhajuttuja Bostonin lehdestä,\njonka veljentyttäreni lähettää minulle. En ole koskaan maailmassa\nennen lukenut, mutta ne ovat aika huvittavia. Hyvänen aika, millaista\nmahtaa olla Yhdysvalloissa! Toivottavasti et joudu sinne milloinkaan.\nMutta tytöthän kulkevat ja retkeilevät nykyään aivan kauheasti. Se\ntuo mieleen saatanan Jobin kirjasta -- kuinka siitä sanotaankaan:\n'olen kulkenut ympäri kaiken maan'. En voi milloinkaan saada päähäni,\nettä se olisi meidän Herramme tarkoitus.\n\n\"Davy on ollut aika kiltti lähtösi jälkeen. Eräänä päivänä, kun\nhän oli paha, ja Marilla pakotti hänen kulkemaan Doran esiliina\nedessään koko päivän, meni hän leikkaamaan isoja lovia Doran kaikkiin\nesiliinoihin. Mutta silloinpa minä otinkin ja kuritin nuorta\nherraa, ja niin pian kuin hän pääsi käsistäni, juoksi hän ulos ja\nalkoi ajaa takaa minun suurta kukkoani, kunnes se kaatui kuoliaana\nmaahan. MacPhersonit ovat muuttaneet minun vanhaan tupaani. Rouva\non kelpo emäntä ja kauheasti tarkka. Hän on nyhtänyt pois kaikki\nminun kieloni. Hän sanoo, että ne tekevät puutarhan roskaiseksi.\nThomas istutti ne heti meidän mentyämme naimisiin, mutta täytyy kyllä\nmyöntää, ettei hän istuttanut niitä mitenkään järjestykseen, vaan\njotakuinkin miten sattui. Luulen että MacPherson on kiltti kunnon\nmies, mutta rouva ei koskaan pääse vanhanpiian tavoistaan.\n\n\"Älä vain lue liiaksi, niin että rasitut, ja muista ottaa yllesi\nvillahousut, kun ilma alkaa käydä kylmäksi. Liivit sait myöskin\nmukaasi. Marilla on aina niin huolissaan sinusta, mutta minä olen\nsanonut hänelle, että sinä olet viime aikoina tullut aika paljon\njärkevämmäksi kuin mitä uskalsinkaan toivoa ja että sinä kyllä tulet\ntoimeen.\"\n\nDavyn kirje lähti heti hyvin surullisesta aiheesta: \"Kiltti Anna, ole\nniin kiltti ja kirjota ja sano Marillale ettei hän saa sitoo minua\nsiltaan kiini, ku menen onkiin, pojat vaan nauraa minule, ku hän\nniin tekee. On kamalan yksinästä ilman sinuu, mutta me tehhään paljo\nkivaa koulussa. Jane Andrews ei ole niin mukava kun sinä. Pelotin\nrouva lyndeä paukulla eilen illala ja hän oli vihanen! Ja sitte hän\noli vihanen ku minä jahtasin pihalla sitä vanhaa kukkovaaria että se\nkaatu ja kual. Em minä ajatellu sit tappaa mistä sinä luulet että se\nkual sanoppas. Rouva lynde viskas sen tunkiolle, olishan hän voinu\nsen myyvä taikka me oltas voitu ite se syyvä. Minä kuulin ku rouva\nlynde pyysi että pastor rukoilis häne puolestaa mitä koirankujeita\nluulet että hän on tehny. Minulla on lohikäärme ja sillä on komija\nhäntä. Milty Boulter jutteli eilen koulussa jotain mikä on ihan\ntotta saat uskoa. Niin vanha Joe noser istui renkisä kanssa metsässä\nkorteja pelamassa yhtenä iltana viime viikolla. Kortit oli kannon\npäällä ja yks kaks tuli sinne pitkä musta mies pitempi kuin puut ja\nkisko kannon ja kortit ja lensi tiehensä semmosella jyrinällä ku\nkamalin ukkonen. Ja Joe ja renki kaatu maahan ne ku nii pelästyi.\nMilty sanoo että musta mies oli ite paholainen, olikohan se,\nluuletko. Herra Kimball spencervale on kovasti sairas ja ne vie hänet\npian sairashuoneeseen. Odota hiukan ku minä kysyn Marilalta olenkos\nkirjottanu oikeen. Marilla sanoi että hän on hupsu niin että hän ei\nmenekää sairashuoneeseen vaan hulluinhuoneseen. Hän uskoo että häellä\non käärme vattassa. Miltä mahtaa tuntua kun on käärme vattassa? Hyi,\nkyllä kai se siinä osaakin kiemurrella. Rouva Lawrencebeel on kanssa\nkipee mutta rouva Lynde sanoo että hän ajattelee liian paljon mikä\nhäntä mahtaa vaivata ja että se on koko tauti.\"\n\n-- Mitähän rouva Lynde pitäisi Philipasta? sanoi Anna kääntäessään\nkirjeen kokoon.\n\n\n\n\nVI.\n\nPUISTOSSA.\n\n\n-- Mitä te aiotte hommata tänään tytöt? kysyi Philippa kurkistaessaan\neräänä lauantai-iltana Annan huoneen ovesta.\n\n-- Me aiomme lähteä puistoon kävelemään, vastasi Anna, -- Minun\npitäisi tietysti jäädä kotiin, jotta saisin puseroni valmiiksi. Mutta\nei tule mitään ompelemisesta tällaisena päivänä. Ilmassa on jotain,\njoka saa veren nopeammin kiertämään ja sielun riemuitsemaan. Sormet\nhyppisivät, ja jokainen sauma menisi vinoon. Sentähden me aiomme\nheittäytyä vapaiksi ja marssimme honkien juurelle.\n\n-- Ketä kaikkia sinä oikeastaan tarkoitat sanalla \"me\"? Vain\nPriscillaa ja itseäsi?\n\n-- Sillä tarkoitan myöskin Gilbertiä ja Charliet'a, ja meistä on\nerittäin mieluista saada tarkoittaa sillä myös sinua.\n\n-- Mutta, virkkoi Philippa alakuloisesti -- siinä tapauksessa pyörin\nvain tarpeettomana viidentenä pyöränä, ja se on Philippa Gordonille\nuusi kokemus.\n\n-- Uudet kokemukset laajentavat näköpiiriä. Tule sinä vaan mukaan,\nniin kykenet vastedes antamaan myötätuntosi kaikille raukoille,\njoiden täytyy useinkin pyöriä viidentenä pyöränä. Mutta missä on\nkunniatervehdykselle tuleva ritaristo?\n\n-- Oh, minä olin väsynyt heihin kaikkiin, he tympäisivät minua\nkaikki tyynni. Olen suoraan sanoen vähän huonolla päällä tänään.\nKirjoitin viime viikolla Alecille ja Alonzolle ja pistin kirjeet\nkirjekuoriin ja kirjoitin niihin osoitteet, mutta en sulkenut\nniitä. Ja sitten tapahtui ihan kamalan hassua. Nimittäin Alecista\nse saattoi olla hassua, mutta ehkäpä ei Alonzosta. Minulla oli\nkauhean kiire ja vedin kirjekuoresta Alecin kirjeen, -- niinkuin\nluulin -- ja töhersin vitsikkään jälkikirjoituksen. Pistin sitten\nmolemmat kirjeet postilaatikkoon kulmassa. Tänä aamuna sain kirjeen\nAlonzolta, -- kuulkaa nyt, tytöt, miten hullua! Minä olin lisännyt\njälkikirjoituksen hänen kirjeeseensä, ja hän oli suunniltaan!\nHänen on lepyttävä taas -- ja ellei hän sitä tee, on se minusta\nyhdentekevää -- mutta hyvä tuuli meni kuitenkin. Tulin siksi teidän\nluoksenne, kullanmurut, että saisitte minut vähän paremmalle\ntuulelle. Aion vastedes mennä joka lauantai katsomaan jalkapalloilua.\nMinulla on räikeä lakki ja juovikas urheilupaita, juovissa Redmondin\nvärit. -- Minä olen sitten melkein krokettipaalun näköinen. Oletteko\nkuulleet, että naisten Gilbert on valittu \"uusien\" joukkueen\nkapteeniksi?\n\n-- Olemme, hän kertoi sen meille eilen illalla, virkkoi Priscilla\nnähdessään, että Annaa harmitti ja että hän oli haluton vastaamaan.\n-- Gilbert ja Charlie pistäytyivät täällä. Me tiesimme, että heidän\npiti tulla, siksi me tahallamme poimimme pois kaikki neiti Adan\ntyynyt. Suuritöisimmän, sen, jossa on koholla seppeleitä ja lehtiä,\nasetin lattialle nurkkaan tuolin taakse, johon se oikeastaan kuuluu.\nLuulin sen saavan olla siellä rauhassa. Mutta voitko ajatella --\nCharlie Sloane marssi suoraan tuolia kohti, näki tyynyn lattialla\nja onki sen sieltä varovasti ja istui sen päällä koko illan.\nTyynyparkaan tuli aika kuoppa! Ada-neiti poloinen kysyi minulta\ntänään huulillaan ikuinen hymy, mutta kuitenkin masentuneena, kuinka\nminä olin voinut antaa kenenkään istua sen päällä. Sanoin hänelle,\nettä olin aivan viaton -- kuinka voisin torjua kohtalon, joka saapuu\nSloanen hahmossa?\n\n-- Neiti Adan tyynyt kysyvät oikein hermojani, virkkoi Anna --\nKaksi uutta hän taas ompeli viime viikolla, kirjaili ja täytti,\nniin että ne olisivat pysyneet pystyssä vaikka missä. Kun ei enää\nollut mitään muuta tyynytöntä paikkaa, mihin ne olisi voinut\nasettaa, pani hän ne pystyyn seinää vasten porraskäytävään. Joskus\nne tekevät kuperkeikan ja ovat jaloissa, kun juoksee pimeässä ylös\ntahi alas rappusia. Toissa sunnuntaina, kun pastori Davis saarnassaan\npuhui merenkulkijoista ja kaikesta, mitä he saavat kestää, niin\nminä ajattelin, mitä ne saavat kärsiä, joiden asunnossa palvotaan\nepäjumalina paksuja täytettyjä tyynyjä. Kas niin, nyt ollaan jo\nvalmiit ja tuossa näkyvät pojatkin tulevan kirkkomaan kautta. No\ntuletko mukaan, Phil?\n\n-- Kyllä kiitos, jos minä saan kulkea Priscillan ja Charlien kanssa.\nSilloin tuntuu vielä siedettävältä viidentenäkin pyöränä. Sinun\nGilbertisi on suloinen, Anna, mutta miksi hän raahaa aina muassaan\ntuota \"Mulkosilmää\"?\n\nAnna jäykistyi. Hän ei itse ollut ollenkaan mikään Charlie Sloanen\nsuosija. Mutta Charlie oli avonlealainen eikä kenelläkään vieraalla\nollut oikeutta tehdä hänestä pilaa.\n\n-- Charlie ja Gilbert ovat aina olleet hyviä ystäviä, sanoi hän\nkylmästi. -- Charlie on kunnon poika. Hän ei voi sille mitään,\nmillaiset hänen silmänsä ovat.\n\n-- Älä sinä! Kyllä hän voi. Uskon aivan varmasti, että hän on tehnyt\njotain kauheaa jossain edellisessä olotilassa ja siksi hänen nyt\ntäytyy rangaistukseksi kulkea tuollaiset pyörivät mulkosilmät päässä.\nPriss ja minä aiomme iloita oikein vimmatusti hänen kustannuksellaan\nnyt iltapäivällä. Kujeilemme kamalasti hänen kanssaan, mutta sitäpä\nhän ei tule huomaamaan.\n\n\"Hyljätyt P:t\", kuten Anna heitä kutsui, toteuttivat hauskan\nsuunnitelmansa. Mutta Charlie ei aavistanut mitään, hän oli ylpeä\nja tyytyväinen saadessaan kävellä kahden niin komean tytön kanssa,\nvarsinkin Philippa Gordonin, joka oli kaunotar ja ensimmäinen\n\"uusista tytöistä\". Ei haittaa ollenkaan saada näyttää Annalle, että\non niitäkin, jotka ymmärtävät antaa minulle oikean arvon, ajatteli\nCharlie.\n\nGilbert ja Anna kulkivat muita hitaammin; he nauttivat syksyisen\niltapäivän tyynestä, hiljaisesta kauneudesta ja hengittivät\npihkantuoksua jota laivareitille päin johtavan rantapolun varressa\nkasvavat hongat levittivät.\n\n-- Tämä hiljaisuus tuntuu aivan rukoukselta. Miten paljon pidänkään\nhongista, sanoi Anna, kasvot suunnattuina kirkaspaisteista taivasta\nkohti. On kuin honkien juuret ulottuisivat syvälle menneisiin\naikoihin ja niiden koko romantiikkaan. On niin viihdyttävää päästä\nvälistä tänne hetkiseksi puhelemaan niiden kanssa. Täällä tunnen aina\nolevani onnellinen.\n\n-- Eikö sinusta meidän omat harrastuksemme niiden varjossa ikäänkuin\nkutistu vähäpätöisemmiksi, Anna?\n\n-- Ainakin on varmaa, että jos minua kohtaisi suuri suru, tulisin\nminä honkien juurelle lohdutusta hakemaan, sanoi Anna haaveksien.\n\n-- Toivottavasti sinun ei tarvitse milloinkaan kokea kovaa surua,\nsanoi Gilbert, jonka oli vaikea liittää suru-käsitettä vierellään\nastelevaan vilkkaaseen ja hilpeään olentoon. Hän ei tiennyt, että ne,\njotka voivat liitää huimaavimpiin korkeuksiin, kadottavat myöskin\nhelpoimmin jalkainsa alta tuen ja suistuvat syvään kuiluun. Ne\nluonteet, jotka kykenevät muita helpommin iloitsemaan, tuntevat myös\nvoimakkaimmin kärsimyksen karvauden.\n\n-- Senhän täytyy kerran kuitenkin tulla, huomautti siihen Anna. --\nElämä on minusta kuin riemun pikari, joka juuri nyt on nostettu\nminun huulilleni. Mutta siinäkin täytyy olla karvasta pohjasakkaa --\nsitähän on jokaisessa juomassa. Kerran saan minäkin sitä maistaa.\nNo, minä uskon voivani ottaa sen vastaan urheasti ja pelkäämättä. Ja\nminä toivon, etten itse tule olemaan sen aiheuttaja. Muistatko, mitä\npastori Davids sanoi viime sunnuntai-iltana -- että ne surut, jotka\nJumala lähettää meille, antavat voimaa ja alistuvaisuutta, kun taas\nne surut, joihin me itse olemme syypäät ja jotka aiheutuvat meidän\npahuudestamme ja ajattelemattomuudestamme, ovat paljon raskaampia\nkantaa. Mutta älkäämme puhuko suruista tällaisena iltana. Nyt tulee\nmeidän vain tuntea, miten kaunista elämä on. Sitä varten tämä ilta on\nannettu.\n\n-- Jos minulla olisi valta, poistaisin minä sinun elämästäsi kaiken\nmuun paitsi ilon ja onnen, Anna, sanoi Gilbert äänellä, joka oli\nkäynyt Annalle tutuksi.\n\n-- Rakas ystävä, se ei olisi ollenkaan viisasta, vastasi Anna\nnopeasti. -- Minä olen vakuutettu siitä, ettei kenenkään kehitys\nkulje oikeata latua, jollei ole jonkunverran koettelemuksia ja\nsuruja, mutta kenties me myönnämme sen vain silloin, kun meidän on\noikein hauska... Joudupas -- toiset ovat ehtineet huvimajalle, he\nseisovat ja vilkuttavat meille.\n\nHe istuutuivat kaikki pieneen huvimajaan katselemaan syksyistä\nauringonlaskua, joka verhoutui tummaan punaan ja himmeään kultaan.\nVasemmalta näkyi Kingsport kattoineen ja sinipunertavasta sumusta\nsukeltavine torninhuippuineen. Oikealla oli satama, jonka tyyni pinta\nväreili ruusunpunervana ja vaskenvärisenä. Lähinnä rantaäyrästä,\njolla he olivat, kimmelsi vesi hopeanharmaana, ja kauempana nousivat\nautereesta Williaminsaaren aaltomaiset ääriviivat. Sen majakan tuli\nvilkahti silloin tällöin pienen uneliaan tähden tavoin ja kaukana\ntaivaanrannalla vastasi toinen vilkutukseen.\n\n-- Oletteko milloinkaan nähneet paikkaa, joka olisi noin torjuvan ja\nvieroittavan näköinen? kysyi Philippa. -- Minä en erikoisesti kaipaa\nWilliaminsaarta, mutta siitä olen varma, etten voisi sitä koskaan\nsaada, jos mieleni sitä tekisi. Katsokaa vahtisotilasta, joka seisoo\nlinnoituksen huipulla lipputangon oikealla puolella. Eikö hän ole\naivan kuin romaanista siihen leikattu?\n\n-- Romaanista muistan, sanoi Priscilla, -- että olemme etsineet\nkanervia, mutta luonnollisesti emme ole löytäneet ainoatakaan. Ehkä\non syksy jo liian pitkällä, niin luulisin.\n\n-- Kanervia? kysäisi Anna. -- Eihän kanervia kasva Amerikassa -- vai\nmitä?\n\n-- Koko mantereella kasvaa kaksi kanervamätästä, sanoi Phil, --\ntoinen on juuri tässä puistossa, toinen taas jossakin muualla Nova\nScotiassa, en muista missä. Skotlannin vuoriston kuuluisa rykmentti\n\"Musta vartio\" majaili leireineen täällä eräänä vuonna, ja kun\nmiehet keväällä pudistivat oljet matrasseistaan, joutui maahan\nkanervansiemeniä, joista muutamat rupesivat itämään.\n\nJuuri tämäntapainen viehätti Annaa. -- Voi, se on erinomaista!\nhuudahti hän.\n\n-- Mennään kotiin Spofford-tietä, ehdotti Gilbert. -- Silloin saamme\nnähdä kaikki ne komeat talot, joissa Kingsportin kapitalistit asuvat.\nSpofford-tie on hienoin katu koko kaupungissa. Sinne ei saa rakentaa\nkukaan, joka ei ole miljonääri.\n\n-- Niin, mennään sitä tietä, sanoi Phil. -- Siellä on suorastaan\nhurmaava pikkupaikka, jonka tahtoisin näyttää sinulle, Anna. Sitä\nei totisesti ole mikään miljonääri rakentanut. Se on ensimmäinen\ntalo, kun tullaan puistosta, ja se on noussut siihen varmaankin jo\nsilloin, kun Spofford-tie oli vasta maantie. Sillä se on noussut\nsiihen muuten, sitä ei ole rakennettu. Minä en välitä valtatien\nrakennuksista. Ne ovat liiaksi uutuutta hohtavia ja kopeilevia.\nMutta se pikku talo on kuin unelma... Ja mikä sen nimi on, siitä ei\nsinulla saata olla aavistusta. Mutta sinä saat heti paikalla itse\nnähdä. He saivat nähdä sen kiivetessään puistosta honkien reunustamaa\nkumpua ylös. Ylinnä mäen huipulla, jonka laella upea valtatie oli\njo muuttunut vaatimattomaksi maantieksi, oli pieni vaaleankeltainen\npuuhuvila, honkametsikön peitossa, rakennuksen matala katto\nsuojaavien oksien alla. Talo oli punaa ja kultaa hohtavan tuuhean\nvilliviinin peitossa, jonka välistä vihreiden luukkujen reunustamat\nikkunat pilkistelivät. Talon edessä näkyi matalan kiviaidan\nympäröimä pikku puutarha. Vaikka jo oltiin lokakuussa, loisti\npuutarhasta vielä runsaasti viehättäviä, värikkäitä, vanhanaikaisia\nkukkia -- harjaneilikoita, saksankatajia, tuoksuva verbena,\nintiaanikrassi, kehäkukkia, päivänkukkia. Pieni käytävä, joka oli\nlaskettu kuviomaisesti asetetuilla kirjavilla kivillä, johti portilta\neteiskuistille. Koko paikka teki sen vaikutuksen, kuin se olisi\näskettäin siirretty jostain etäisestä maalaiskolkasta, ja sillä oli\nsellainen luontevan yksinkertaisuuden leima, joka teki ruohikkoinaan\ntoisella puolen olevan lähimmän naapuritalon, tupakkakuninkaan\nomistaman, torneja ja tankoja täyteensullotun huvilan, sangen\npöyhkeilevän ja nousukasmaisen näköiseksi. Kuten Phil oli kerran\nsanonut, näki täällä synnynnäisen hienouden ja tuhrimalla tehdyn\nloisteliaisuuden välisen erotuksen.\n\n-- Sievempää paikkaa en ole milloinkaan nähnyt, sanoi Anna, äänessä\nsyvän ihailun väreet. -- Se on niin sievä, että suorastaan tunnen\nsuloista kipua sydämessäni. Tämä on vielä somempi ja erikoisempi kuin\nneiti Lavendelinkin viehättävä pikku koti.\n\n-- Toivoisin sinun erikoisesti kiinnittävän huomiota nimeen, sanoi\nPhil -- katso -- valkeita kirjaimia portin holvikaaren päästä toiseen\n-- \"Karoliinan maja\". Sepä on ihastuttavaa! Juuri tämän valtatien\npäässä, missä miljonäärien huvilat pöyhkeine nimineen kilpailevat\nkeskenään. Karoliinan maja, eikä mitään muuta -- se tuntuu suorastaan\nliikuttavalta.\n\n-- Onko sinulla mitään aavistusta siitä, kuka Karoliina on? kysyi\nPriscilla.\n\n-- Mikäli olen saanut tietää, on Karoliina Spoford sen vanhan naisen\nnimi, jonka hallussa paikka on. Hän asuu siellä veljentyttärensä\nkanssa, ja niin he ovat asuneet jo miltei vuosisatoja -- ei sentään\naivan, Anna. Liioittelu on vain runollisen mielikuvituksen korkeampaa\nlentoa. Mikäli olen kuullut, ovat rikkaat jo usein koettaneet saada\nostaa tupaa tontteineen -- niiden arvo on nyt tietenkin jo kokonainen\nomaisuus. -- Mutta Liina ei suostu myymään millään ehdoilla. Ja\ntuvan takana on vihannestarha känsäisine omenapuineen -- saat\nnähdä sen, kun pääsemme vähän tuonnemmas. Kuvittele, että kaalimaa\nrabarbereineen ja omenapuineen on tämän keikarimaisen valtatien\nvarrella!\n\n-- Minä näen unta Karoliinan majasta ensi yönä, sanoi Anna. --\nMinusta on aivan kuin olisin sen talon asukas. Olisi hauska tietää,\ntuleeko milloinkaan käymään niin, että me saamme nähdä sen sisältä.\n\n-- Se on tuskin luultavaa, sanoi Priscilla.\n\nAnna hymyili salaperäisesti.\n\n-- Ei, luultavaa se ei ole. Mutta minä olen kuitenkin vakuutettu,\nettä niin tapahtuu.. Minä tunnen aivan selvästi -- tästä lähtien alat\nsinäkin uskoa aavistuksia -- että Karoliinan maja ja minä tulemme\nvielä läheisiksi tuttaviksi.\n\n\n\n\nVII.\n\nJÄLLEEN KOTONA.\n\n\nKolme ensimmäistä korkeakoulussa vietettyä viikkoa oli tuntunut\npitkältä, mutta lukukauden loppu-osa meni yhtenä hurinana.\nEnnenkuin nuoret opiskelijat aavistivatkaan, olivat joulututkinnot\nedessä, joista he selviytyivät mikä suuremmalla mikä vähemmällä\nkiitoksella. Vastatulleista saivat Anna, Gilbert ja Philippa eniten\nkiittäviä arvosanoja; myös Priscilla suoriutui hyvin. Charlie Sloane\nselvisi niin ja näin. Mutta hänen tyytyväisistä ja itsetietoisista\nkasvoistaan päättäen olisi helposti tullut siihen käsitykseen, ettei\nkoko Redmondissa ollut suurempaa tietomestaria kuin hän. -- Minä\nen osaa mitenkään kuvitella, että huomenna tähän aikaan harhailen\nVihervaarassa, sanoi Anna lähdön edellisenä iltana. -- Mutta niin on\njoka tapauksessa asianlaita. Ja sinä, Phil, kävelet Bolingbrokessa,\nAlecin ja Alonzon kanssa.\n\n-- Niin, minun on todella ikävä niitä kilttejä poikia, myönsi Phil\nja pisti uuden chokoladipralinin suuhunsa. -- Voi, minulla tulee\nolemaan äärettömän hauska loma. Tanssitilaisuuksia ja rekiretkiä\ntulee olemaan paljon -- yhtämittaista juhlimista. En anna sinulle\nmilloinkaan anteeksi, Anna Shirley, ettet tule minun luokseni\njoululomaa viettämään.\n\n-- \"Ei milloinkaan\" merkitsee sinun kielessäsi kolmea päivää, Phil.\nTeit hyvin kiltisti pyytäessäsi minua luoksesi -- ja minä tulisin\ntavattoman mielelläni joskus toiste Bolingbrokeen. Mutta tänä\nvuonna se ei käy päinsä -- minun täytyy matkustaa kotiin. Sinun on\nmahdotonta aavistaa, miten ikävöin sinne.\n\n-- Mitä iloa sinulla on Avonleassa? sanoi Priscilla halveksivasti. --\nVarmaankin vain pari kolme ompeluseura-kokousta \"pullakahveineen\",\nja kaikki vanhat rouvat ja vanhatpiiat tulevat arvostelemaan sinua\nja korkeakoulun vaikutusta, sekä edessäsi että selkäsi takana. Huh,\nmiten kuivaa sinulla onkaan siellä.\n\n-- Avonleassa? sanoi Anna vetäen suunsa hymyyn.\n\n-- Mutta jos seuraat minua, niin tulee sinulla olemaan hauskempaa\nkuin tähän saakka on milloinkaan ollut. Oh, minkä vaikutuksen tulet\ntekemään -- tukallasi ja koko ulkomuodollasi! Sinussa on kaikki aivan\nomalaatuista ja sinä olet aivan erilainen kuin muut ihmiset. Sinä\ntulet herättämään suunnatonta ihastusta -- ja minä saan lämmitellä\nsinun loisteessasi. Tule, tule, Anna, ei ole vielä liian myöhäistä!\n\n-- Sinä kuvaat minun voittokulkuni seurapiireissä äärettömän\nhoukuttelevin värein, Phil, mutta nyt minä kerron sinulle\nvastapainoksi, mitä minä ikävöin. Minä matkustan vanhaan\nmaalaistaloon, jonka päärakennus on aikoinaan ollut vihreä,\nmutta jonka väri nyt on jo miltei kokonaan lähtenyt ja jonka\nympärillä on tähän aikaan paljaat, känttyräiset omenapuut.\nJonkun matkan päässä talon alapuolella lirisee puro ja toisella\npuolella humisee ja kohisee valtava havumetsä -- väliin siitä\nkuuluu kuin harpun ääni, kun tuuli liikuttelee sen kieliä. Aivan\ntalon vieressä on pieni lampi, joka nyt uinuu harmaan himmeänä.\nTalossa on kaksi iäkkäänpuoleista naista, toinen pitkä ja\nlaiha, toinen lyhyt ja paksu, ja lisäksi on meillä kaksoiset,\njoista toinen on oikea mallilapsi, toinen rouva Lynden sanojen\nmukaan \"mahdoton lurjuksenalku\". Toisessa kerroksessa on pieni\ntaitekattoinen vinnikamari, ja siellä majailevat vanhat unet\npaksuina kuin hämähäkinverkot, ja eräässä nurkassa on sänky suurine,\nhoukuttelevine, pöyheine höyhenpatjoineen, jotka tulevat tuntumaan\nerikoisen ihanilta täysihoitoasunnon laihan ja lutistuneen matrassin\njälkeen. Mitä arvelet minun kuvauksestani, Phil?\n\n-- Eipä se juuri ole erittäin houkutteleva, sanoi Phil virnistellen.\n\n-- Mutta siellä on semmoista, mistä en ole sinulle vielä puhunut,\nsanoi Anna alentaen ääntään. -- Siellä on rakkautta, Phil, uskollista\nja hellää rakkautta, jonka vertaista en koskaan voi maan päällä\ntavata -- ja se odottaa minua. Ja siinä on minun kuvaukseni valtti,\njos värit muuten tuntuvat sinusta hiukan haaleilta.\n\nPhil nousi äänetönnä, työnsi rajusti syrjään chokoladirasian, meni\nAnnan luo ja syleili häntä.\n\n-- Anna, jospa minä olisin sinun kaltaisesi! sanoi hän vakavasti.\n\nSeuraavana iltana oli Diana Annaa vastassa Cormodyn asemalla, ja he\najoivat kotiin äänettömän öisen tähtitaivaan alla. Vihervaara näytti\nerikoisen juhlallisen näköiseltä, kun matka päättyi, kynttilä paloi\njoka ikkunassa ja valo loisti pimeyteen muistuttaen tulipunaisena\nliekehtivää kukkaa, joka versoi Kummitusmetsän tummaa taustaa vasten.\nJa pihalle oli tehty valtava riemurovio, jonka ympärillä tanssi kaksi\npientä iloista olentoa. Toinen heistä päästi raikuvan sotahuudon, kun\nvaunut kääntyivät poppelien alle.\n\n-- Tuo kuuluu olevan intiaanien sotahuuto, selitti, Diana. -- Davy\non oppinut sen herra Harrisonin renkipojalta ja hän on opetellut\nsitä hyvin ahkerasti voidakseen sillä lausua sinut tervetulleeksi.\nRouva Lynde väittää, että hänen hermonsa vääristyvät, kun hän kuulee\nsen. Davy hiipii hänen taakseen, ajatteles, ja kiljaisee sen. Ja\nriemurovion tahtoi hän välttämättä tehdä sinun kunniaksesi, mikään ei\nauttanut. Kaksi viikkoa on hän yhtämittaa pinonnut oksia ja risuja ja\npiinannut Marilla-raukkaa jankutuksellaan, että Marihan tulee panna\nhiukan lamppuöljyä rovioon, ennenkuin hän sytyttää sen. Kaikesta\npäättäen on Marilla niin tehnytkin, koska rovio leimuaa noin kovasti,\nmutta rouva Lynde sanoi viimeiseen saakka, että Davy räjäyttäisi\nvarmasti koko talon ilmaan, jos hän saisi täyttää tahtonsa.\n\nAnna oli nyt hypännyt vaunuista ja Davy oli iki-ihastuneena syöksynyt\nsyleilemään hänen polviaan, kun taas Dora oli tarttunut hänen toiseen\nkäteensä.\n\n-- Eikö meidän roviomme ole tavattoman komea, Anna? Odotas, niin saat\nnähdä, miten sitä kohennetaan! Kuule, miten se rätisee! Minä olen\ntoimittanut sen sinun kunniaksesi, sillä minä olin ihan äärettömän\niloinen siitä, että sinä tulet kotiin.\n\nKeittiön ovi avautui ja kulmikas Marilla näkyi valaistulla taustalla.\nHän piti parhaana tervehtiä Annaa hämärässä. Hän näet pelkäsi\nkauheasti rupeavansa itkemään ilosta -- niin vakava ja hillitty\nkuin hän olikin -- ja piti kaikkia mielenliikutuksen ilmauksia\nsopimattomina. Hänen takaansa häämötti rouva Lynde rehevänä,\nkukoistavana ja hyväntahtoisena, aivan kuin ennenkin. Se rakkaus,\njosta Anna oli Philille kertonut, tulvahti nyt häntä vastaan\nlämpimänä vuona ja valoi siunaustaan häneen. Oh, ei voi verrata\nmitään kaikkeen siihen vanhaan, joka yhdistää -- nyt hän oli siis\ntaas vanhojen ystäviensä parissa vanhassa Vihervaarassa! Miten\nloistivatkaan Annan silmät tähtinä, kun hän istuutui herkullisen\nillallispöydän ääreen, miten punehtuivat hänen poskensa, miten\nhopeankirkas oli hänen naurunsa! Ja Diana saisi olla täällä yötä.\nSehän oli aivan kuin entisinä aikoina. Ja päivän kunniaksi oli otettu\nesiin ruusunnuppumalliset teekupit. Marilla oli kunnostautunut ihan\nihmeellisesti.\n\n-- Varmaankin Diana ja sinä puhelette koko yön, sanoi Marilla vähän\nivallisella äänensävyllä, kun tytöt vihdoinkin nousivat yläkertaan.\nMarilla pelkäsi liiaksi paljastaneensa, mitä hänen sisällään liikkui,\nja silloin hän aina itsepuolustuksekseen turvautui ivaan.\n\n-- Se on kyllä luultavaa, virkkoi Anna, mutta ensiksi pitää minun\npanna Davy \"tutumaan\". Hän pyysi sitä hyvin hartaasti.\n\n-- Et usko, miten kovasti olen odottanut ihmistä, joka kuuntelisi,\nkun minä luen iltarukoukseni, sanoi Davy, kun he kulkivat\nullakkoporstuan läpi. -- Ei ole yhtään kivaa lukea yksin.\n\n-- Ethän sinä luekaan yksin. Onhan Jumala aina sinun kanssasi ja\nkuuntelee sinua.\n\n-- Niin, mutta häntä minä en näe, huomautti Davy. -- Minä tahdon\nrukoilla sellaista, jonka voin nähdä. Ja rouva Lynde ja Marilla -- ei\nniistä ole.\n\nKun Davy vihdoinkin seisoi puettuna pitkään harmaaseen\nflanellipaitaansa, ei hänellä näyttänyt olevan kiirettä ryhtyä\niltarukoukseen. Hän seisoi Annan edessä paljain jaloin siirtyen\ntoiselta jalalta toiselle epäröivän näköisenä.\n\n-- No, Davy rakas, tuleeko siitä mitään? kysyi Anna.\n\nDavy painoi päänsä Annan syliin, mikä jonkun verran häiritsi hänen\npuhettaan, kun hän vihdoin pääsi alkuun.\n\n-- Anna, mumisi Davy, minua ei vähääkään haluta lukea iltarukousta.\nEi ole tehnyt mieli koko viikkoon. Minä en lukenut eilen -- enkä\ntoissapäivänäkään.\n\n-- Minkätähden et, Davy? kysyi Anna lempeästi.\n\n-- Sinä -- sinä kai et suutu, jos minä kerron sinulle?\n\nAnna nosti syliinsä harmaapukuisen pikku olennon\n\nja asetti Davyn pään olkaansa vasten.\n\n-- Suutunko minä koskaan, kun kerrot jotain minulle, Davy-poju?\n\n-- Et, ethän sinä suutu. Mutta sinä olet pahoillasi ja se on\npahempaa. Sinä olet kauheasti pahoillasi, kun saat kuulla tämän\nasian, ja sinä häpeät minun puolestani.\n\n-- Oletko tehnyt jotain pahaa? Ja senkö vuoksi sinä et voi lukea\niltarukoustasi?\n\n-- En, en ole tehnyt mitään pahaa -- vielä. Mutta minä tahtoisin niin\nmielelläni tehdä.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Tahtoisin niin mielelläni sanoa ruman kiroussanan, tuli\nepätoivoisen ponnistuksen jälkeen. -- Kuulin viime viikolla herra\nHarrisonin renkipojan sanovan sen, ja siitä saakka minulla on ollut\nkauhea halu saada sanoa samalla lailla -- vaikka minä olen lukenut\niltarukouksenikin.\n\n-- No, sano se!\n\nDavy nosti hämmästyneenä tummanpunaiset kasvonsa.\n\n-- Mutta se on kauhean ruma kiroussana.\n\n-- Sinä saat sanoa sen.\n\nDavy loi Annaan vielä ihmettelevän katseen -- sitten hän hiljensi\nääntään ja lausui kauhean sanansa. Hän upotti päänsä Annan puseroon\nheti sen sanottuaan.\n\n-- En sano sitä enää koskaan. -- En milloinkaan. Minulta on mennyt\nhalu kokonaan. Tiesin kyllä, että se oli rumaa -- mutta en voinut\nkuitenkaan uskoa, että -- että se kuuluisi niin pahalta.\n\n-- Luulen varmasti, ettet sinä viitsi sanoa sitä enää koskaan --\nja ettet viitsi ajatellakaan sitä. Ja sinun sijassasi minä en\nseurustelisi niin paljon herra Harrisonin renkipojan kanssa.\n\n-- Hän päästää niin komeita sotahuutoja, virkkoi Davy masentuneena.\n-- Aivan kuin intiaani.\n\n-- Niinkö! Mutta et kai sinä tahdo ahtaa ajatuksiisi rumia sanoja,\nDavy, -- sanoja, jotka myrkyttävät ja kuolettavat sinussa kaiken,\nmikä on hyvää ja miehekästä, sanopas?\n\n-- En, vastasi Davy, silmät pyöreinä kuin pallo itsetutkistelun\noudosta ponnistuksesta.\n\n-- Älä mene sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttävät niitä. Joko\nsinun nyt tekee mieli lukea iltarukous?\n\n-- Jo, vastasi Davy, ja hän kiepsahti kiireesti maahan polvilleen, --\nnyt minä kyllä voin. En pelkää enää sanoa: \"jos kuoloon nukahtaisin,\nheräämättä jälleen\". Pelkäsin aina niitä sanoja silloin, kun teki\nmieli päästää suusta kiroussana.\n\nOn otaksuttavaa, että Diana ja Anna purkivat toisilleen sydämensä\nsinä yönä, mutta mitään selontekoa heidän salaisuuksistaan ei\nole säilynyt jälkimaailmalle. Kumpikin näytti aamiaispöydässä\nniin vastaheränneeltä ja kirkassilmäiseltä kuin vain nuoruudessa\nvoi näyttää, kun on hekumoinut monta yön tuntia suloisissa\ntunnustuksissa. Siihen saakka ei ollut lunta vielä satanut, mutta\njuuri kun Diana kotimatkallaan oli menossa puron yli, alkoi valkeita\nlumihiutaleita liidellä metsissä ja niityillä, jotka uneksivat\ntalviuntaan ruskeina ja harmaina. Etäisten harjujen aaltoilevat\nääriviivat peittyivät pian pehmoiseen valkovaippaan. Joulu saapui\nsiis kuitenkin lumiasussa ja toi mukanaan paljon muutakin hauskaa.\nJo aamupäivällä tuli jouluaattona kirjeitä ja joululahjoja neiti\nLavendelilta ja Paulilta; Anna avasi ne Vihervaaran viihtyisässä\nkeittiössä, joka oli täynnä sitä, mitä Davy, pystyyn kohonnut pikku\nnenä ihastuneesti tunnustellen, nimitti \"hyviksi hajuiksi\".\n\n-- Neiti Lavendel ja herra Irving ovat jo saaneet uuden kotinsa\njärjestykseen, kertoi Anna kirjeen luettuaan. -- Olen varma siitä,\nettä neiti Lavendel on rajattoman onnellinen, huomaan sen kirjeen\nkoko sävystä, mutta tässä on irtonainen lippu Charlotta Neljänneltä.\nHän ei ollenkaan viihdy Bostonissa, vaan ikävöi kauheasti kotiin.\nNeiti Lavendel pyytää minua menemään jonakuna päivänä, kun olen\nkotona, Kaikurantaa lämmittämään ja tuulettamaan ja katsomaan,\netteivät makuu vaatteet ole kosteina. Diana ja minä voimme mennä\nsinne joskus yhdessä.\n\nPhilipalta oli myös saapunut muutamia kirjoittajalle erittäin\nominaisia variksenvarpaita, jotka toitottivat pelkästään Alecia ja\nAlonzoa, mitä he sanoivat ja mitä tekivät ja miltä näyttivät, kun\nheidän silmänsä olivat suuntautuneet häneen.\n\n-- \"En tiedä kuitenkaan vielä, kummanko minä otan\", kirjoitti Phil.\n\"Jos olisit tullut minun mukanani, niin olisit voinut auttaa minua\nvalinnassa. Sillä omin päin minä en voi milloinkaan mitään päättää.\nKun näin Alecin, väräjöi sydämeni ja minä ajattelin: hän on oikea.\nSitten vähän myöhemmin tuli Alonzo, ja uskotko, että tunsin aivan\nsamanlaisen värähdyksen sydämessäni silloinkin? Siitä ei siis voi\npäättää, vaikka sen pitäisi romaanien mukaan olla pettämätön merkki.\nMitä sinuun tulee, Anna, niin voin lyödä vetoa, ettei sydämesi värise\nennenkuin Se Oikea ilmestyy. Mitähän sitten on minussa hullusti? Joka\ntapauksessa minulla on kauhean hauskaa. Toivoisin kovasti, että sinä\nolisit täällä. Tänään sataa lunta, ja se on vasta mainiota. Pelkäsin\npahoin, että saamme tyytyä vihreään jouluun; inhoan sellaista. Onko\nsinusta muuten hiventäkään järkeä siinä, että sanotaan _vihreäksi_\nsellaista joulua, joka uiskentelee likaisenruskeassa savivellissä?\n\n\"Oletko koskaan noussut raitiovaunuun ja vasta vaunun liikkuessa\nhuomannut, ettei sinulla olekaan mukanasi tarpeeksi rahaa, millä\nmaksaa. Niin sattui minulle tässä eräänä päivänä. Se oli suorastaan\nkamalaa. Minulla oli hopearaha -- tasainen summa -- taskussani, kun\nnousin vaunuun. Luulin sen olevan kävelypukuni vasemmassa taskussa.\nKun olin saanut paikan ja istuin oikein mukavasti, aloin kopeloida\ntoista taskuani. Niks -- ei ollut siinä. Kylmät väreet kulkivat\npitkin selkää. Koettelin toista taskuani. Ei siinäkään. Nyt tunsin\nuudet vielä kylmemmät väreet selässäni. Riisuin hansikkaat, laskin\nne penkille ja kopeloin uudelleen kaikki taskut sekä sisältä että\npäältä. Rahaa ei löytynyt. Nousin ja pudistelin ja katselin lattiaan.\nRaitiovaunu oli täynnä ihmisiä, jotka palasivat teatterista, ja\nkaikki katsoivat minuun, mutta sellaiseen pikkuasiaan en kiinnittänyt\nhuomiota.\n\n\"Raha oli auttamattomasti kateissa. Tulin vakuutetuksi, että olin\ntietämättäni pannut sen suuhuni ja nielaissut.\n\n\"Mitä ihmeessä oli tehtävä? Uskoin konduktöörin pysähdyttävän\nvaunun ja häpeällisesti ajavan minut pimeään, räntäsateeseen.\nOnnistuisikohan minun saada hänet uskomaan, että vain olin oman\nhajamielisyyteni uhri ja ettei minulla ollut minkäänlaista aikomusta\npettää yhtiötä? Miten kaipasinkaan Alecia ja Alonzoa! Mutta juuri\nsiksi, että kaipasin heitä, olivat he tietysti toisessa maan ääressä.\nJa minun oli aivan mahdoton keksiä, mitä sanoisin konduktöörille, kun\nminun vuoroni tulee maksaa. Niin pian kuin olin tekaissut lauseen,\njonka tuli käydä jonkinlaisesta selityksestä, tunsin sen kuuluvan\naivan mahdottomalta ja oli keksittävä uusi. Lopulta ei ollut muuta\nneuvoa kuin luottaa sallimukseen, mutta se tuotti minulle yhtä vähän\nlohdutusta kuin laivamatkalla olleelle entiselle rouvalle, jolle\nkapteeni sanoi myrskyn raivotessa, ettei ollut enää muuta neuvoa\nkuin luottaa sallimukseen ja joka huudahti epätoivoisena: 'Voi, hyvä\nkapteeni, onko meidän laitamme tosiaan niin huonosti?'\n\n\"Juuri viime hetkessä, kun viimeinen toivon kipinäkin oli sammunut ja\nkonduktööri jo ojensi lähinnä minua istuvalle rahalippaansa, välähti\näkkiä mieleeni, minne olin pistänyt hopearahani. En ollut sitä\nnielaissut. Vähääkään kiirehtimättä ongin sen käsineeni etusormen\npäästä ja pistin rahalaatikkoon. Hymyilin kaikille raitiovaunussa\nistuville, ja elämä tuntui jälleen ihanalta.\"\n\nKäynti Kaikurannassa ei ollut suinkaan huonoimpia kaikista\njoululoman aikana tehdyistä hauskoista retkistä. Anna ja Diana\nkulkivat sinne vanhaa tietä pyökkimetsän läpi, eväskori mukanaan.\nNeiti Lavendelin häistä saakka oli Kaikuranta ollut suljettuna,\nmutta nyt sai jälleen vähän aikaa raikas tuuli ja auringonpaiste\npäästä sinne, ja uunivalkea valaisi taasen pieniä huoneita. Neiti\nLavendelin ruukku kuivuneine ruusunlehtineen levitti vielä ilmaan\ntuoksuaan. Tuntui ehdottomasti siltä kuin neiti Lavendel itse\nminä hetkenä hyvänsä saattaisi sipsuttaa sisään, ruskeat silmät\ntapaamisen ilosta säteillen, ja että Charlotta Neljäs solmukkeiden\nkoristamme, jäykkine palmikkoineen ja suu korvia kohti vetäytyneenä\nheti kurkistaa ovenraosta ja niiaa. Saattoipa melkein kuulla myös\npikku Paul Irvingin tassuttelevan ympäri huoneita ja kuiskailevan\n\"kuvitteluihmistensä\" kanssa.\n\n-- Kuule, minusta tuntuu melkein vähän kolkolta tässä häärätä ja\nsamalla houkutella esiin vanhoja muistoja, nauroi Anna. -- Jos olet\nsamaa mieltä kuin minä, niin menemme ulos kuulemaan, ovatko kaiut\nkotona. Tuo tänne vanha torvi. Se riippuu keittiön oven takana, kuten\nennenkin.\n\nKaiut olivat kodissaan metsänlaidan takana, lumenpeittämän, jäätyneen\njoen rannalla, yhtä kirkkaina, hopeasointuisina ja moniäänisinä kuin\nennenkin. Niiden mentyä levolle mäntyjen taa sulkivat tytöt jälleen\nKaikurannan oven ja astuivat kotiin päin talvisen auringonlaskun\ntulipunakeltaista värikarkeloa seuraavassa leppoisassa, utuisessa\nhämärässä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nANNAN ENSIMMÄINEN KOSIJA.\n\n\nVanha vuosi ei häipynyt vihertävän kuulakkaaseen iltahohteeseen,\nvaan kohiseva ja jyrisevä lumimyrsky loi umpeen sen haudan. Oli\nniitä iltoja, jolloin myrskynpuuskat ulvoen kirmaavat jäätyneille\nvainioille ja tummiin rotkoihin, valittavat katonharjan äärellä kuin\nkadotetut henget ja pieksävät pyryävää lunta ikkunoihin.\n\n-- Kyllä on suloista saada puikahtaa hyvään pikku sänkyynsä ja\ntietää, ettei tarvitse mennä millekään asialle Kummitusmetsän kautta,\nvirkkoi Anna Jane Andrewsille, joka oli tullut iltapäivällä häntä\ntervehtimään ja jota oli pyydetty jäämään yöksi. Kun he olivat jonkun\naikaa oikoilleet itseään lämpöisten huopapeitteittensä alla Annan\nkodikkaassa päätyhuoneessa, kävikin ilmi, että Jane ajatteli aivan\nmuuta kuin Kummitusmetsää.\n\n-- Kuulepas, Anna, aloitti hän oikein juhlallisesti, minulla on vähän\nkerrottavaa sinulle.\n\nAnna oli aika lailla väsynyt edellisen illan kutsujen jälkeen, jotka\noli pidetty Ruby Gilliksen kodissa. Hän olisi paljon mieluummin\ntahtonut nukkua rauhassa kuin kuunnella Janen salaisuuksia, joiden\nhän otaksui käyvän jokseenkin pitkäveteisiksi. Hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä, mitä oli tulossa. Luultavasti Janekin oli\nkihloissa. Huhu tiesi kertoa, että Ruby Gillis menisi kihloihin\nSpencervalen uuden opettajan kanssa, johon kaikki tytöt olivat\nkovasti ihastuneet.\n\n-- Pian minä olen ainoa meidän vanhasta neliapilaastamme, jolla ei\nole sileätä sormusta, ajatteli Anna unisena. Ääneen hän sanoi: --\nAnna kuulua, kultaseni!\n\n-- Anna, virkkoi Jane äänensävy yhä merkitsevämpänä -- sano, mitä\nsinä arvelet Billystä?\n\nAnna säpsähti kuullessaan odottamattoman kysymyksen ja sai vaivoin\nkootuksi ajatuksensa. Niin, mitä hän arveli Billy Andrewsista?... Hän\nei ollut todellakaan koskaan tullut erikoisesti ajatelleeksi häntä,\npyöreäposkista, typerää ja kilttiä, aina hymyilevää Billy Andrewsia.\nSaattoiko kukaan ihminen kiinnittää erikoisesti huomiota Billy\nAndrewsiin?\n\n-- Minä -- minä en oikein ymmärrä, änkytti Anna. -- Mitä sinä\ntarkoitat -- oikeastaan?\n\n-- Pidätkö sinä Billystä? kysyi Jane aivan mutkattomasti.\n\n-- Pidän toki -- hyvänen aika -- tietysti minä pidän hänestä,\nvakuutti Anna, itsekseen kuitenkin vähän ymmällä, puhuiko nyt aivan\ntotta. Eihän hän ollut pitänyt Billyä vastenmielisenäkään... Mutta\nsaattoiko välinpitämätön huolettomuus, joka oli hänen katseessaan,\njos Billy sattumalta joutui hänen näköpiiriinsä, merkitä että hän\npiti Billystä? Mihin Jane oikein tähtäsi kysymyksellään?\n\n-- Tahtoisitko sinä saada hänet mieheksi? kysyi Jane tyynesti.\n\n-- Mieheksikö? -- Anna oli noussut istumaan vuoteeseensa päästäkseen\nparemmin selville tunteistaan Billy Andrewsiin. Hän vaipui jälleen\nistumaan tyynyjensä varaan ja hengitys salpautui. -- Kenen mieheksi?\n\n-- Omaksi mieheksesi luonnollisesti, vastasi Jane. -- Billy\ntahtoo mennä sinun kanssasi naimisiin. Hänhän on aina ollut\nsinuun ihastunut, ja nyt on isä antanut hänelle toisen meidän\nulkokartanoistamme, jota hän saa hoitaa omassa nimessään, joten ei\nmikään estä häntä menemästä naimisiin. Mutta hän on niin ujo, ettei\nmitenkään voinut itse kosia, ja siksi minun piti tehdä se hänen\npuolestaan. Minulla ei ollut vähääkään halua siihen, minusta ihmisten\npitäisi hoitaa tuollaiset asiat itse, mutta hän ei antanut minulle\nhengenrauhaa ennenkuin lupasin, jos sattuisi sopiva tilaisuus. No,\nmitä sinä ajattelet asiasta, Anna?\n\nOliko tämä unta? Oliko hänessä nyt tuollainen kauhea kuumehoure,\njossa huomaa olevansa kihloissa tahi naimisissa jonkun kanssa, jota\nvihaa taikka jota ei tunne, eikä voi käsittää, miten kaikki on\nkäynyt päinsä. Ei, valveillahan hän oli omassa sängyssään, ja aivan\nhänen vieressään makasi Jane Andrews, joka ilmaisi veljensä Billyn\nrakkauden. Anna ei tiennyt pitäisikö hänen voihkia ja valittaa vai\npurskahtaa nauruun, mutta kumpikaan ei ollut paikallaan, sillä\nJane-siskon tunteita ei saanut loukata.\n\n-- Jane-kulta, en minä voi mennä naimisiin Billyn kanssa, onnistui\nhänen lopulta saada kuuluviin. -- Sellainen ajatus ei ole milloinkaan\npälkähtänyt päähänikään...\n\n-- Niin, onhan se mahdollista, myönsi Jane. -- Billy on aina ollut\nniin ujo, ettei hän ole tullut hakkailleeksi, niinkuin on tavallista.\nMutta voithan sinä ajatella asiaa, Anna. Billy on herttainen poika,\nsen voin vakuuttaa, vaikka hän on oma veljeni. Hänellä ei ole mitään\nikäviä tapoja, hän on työteliäs ja häneen voi luottaa. Parempi pyy\npivossa kuin kymmenen oksalla. Hän pyysi minua sanomaan, että hän\nmielellään odottaa, kunnes olet päässyt korkeakoulusta, jos se nyt\nkerran on tuiki välttämätöntä -- muuten hän kyllä olisi mieluimmin\nmennyt naimisiin keväällä, ennen kyntöjen alkamista. Hän olisi kyllä\nhyvin hyvä sinulle aina, siitä voisit olla varma, ja sinähän tiedät,\nmiten mielelläni minä ottaisin sinut sisarekseni.\n\n-- Ei se käy päinsä, vastasi Anna, ääni hyvin päättävänä. Hän oli\njälleen päässyt tasapainoon ja oli vähän pahastunutkin. Olihan tuo\nkaikki läpeensä hullunkurista. -- En voi mennä naimisiin Billyn\nkanssa, se on ihan mahdotonta, Jane, ei kannata ajatella asiaa.\nMinulla ei ole mitään sellaisia tunteita häntä kohtaan, saat sanoa\nhänelle.\n\n-- _Minä_ en oikeastaan ihmettele sitä, virkkoi Jane alistuvasti\nhuoaten. Hän tiesi tehneensä, mitä suinkin taisi, eikä kukaan voinut\nvaatia sen enempää. -- Sanoin kyllä Billylle, että olisi turhaa\nkysyäkään sinulta, mutta hän oli itsepäinen kuin aina. Vai niin, sinä\nolet siis tehnyt päätöksesi. Kunhan et vaan tulisi katumaan!\n\nJanen sanat kuuluivat jotakuinkin kylmiltä. Sisimmässään hän\noli ollut täysin vakuutettu, ettei rakastuneella Billyllä ollut\nhiukkaakaan toiveita. Siitä huolimatta hän tunsi piston sydämessään,\nkun Anna Shirley, joka sittenkin oli vain orpo ottolapsi ja jolla\nei ollut verisukulaisia, antoi rukkaset hänen veljelleen -- hänen\nveljelleen, joka kuului hyvään perheeseen, nautti arvonantoa ja\noli varakas. No, katukoon sitten itserakkauttaan, ajatteli Jane\nverrattain katkerana.\n\nAnna rohkeni pimeässä hymyillä ajatellessaan, että hän tulisi vielä\nkatumaan Billy Andrewsille antamiaan rukkasia.\n\n-- Soisin, ettei Billy olisi kovin pahoillaan, sanoi hän\nystävällisesti.\n\nJane teki liikkeen kuin olisi hän äkkiä paiskannut päänsä tyynyjä\nvastaan.\n\n-- Ei se taida häneen erikoisesti koskea... Hän on liiaksi järkevä.\nSitäpaitsi hän pitää aika paljon myöskin Nettie Blewettistä, ja äiti\non aina kovasti pitänyt Nettien puolta. Hän on niin säästäväinen ja\nhuolellinen. Kun Billy saa kuulla, ettet sinä hänestä välitä sillä\ntavalla, niin hän luultavasti ottaa Nettien. Tahdot kai olla niin\nkiltti, ettet kerro tästä kenellekään?\n\n-- Kyllä voin sen luvata, vastasi Anna, jolla ei ollut vähääkään\nhalua saattaa yleisön tietoon, että Billy Andrews oli kosinut häntä,\nmutta loppujen lopuksi valitsikin mieluummin Nettien Blewettin. Pikku\nNettie-kanan!\n\n-- Nukutaanko jo! ehdotti Jane.\n\nTuumasta toimeen -- Jane nukahti hyvin pian. Vaikka hänessä ei\nmuuten ollut mitään yhtäläistä lady Macbethin kanssa, oli hänen\nkuitenkin onnistunut tappaa uni Annalta. Nuori neito, jonka kättä\noli pyydetty, lepäsi unettomana vuoteellaan vielä pikkutunneillakin,\nmutta hänen mietteensä olivat kaikkea muuta kuin romanttisia. Vasta\nseuraavana aamuna hän sai tuntea raikkaan naurun tuomaa vapautusta.\nJanen otettua jäähyväiset ja lähdettyä kotiin -- yhä vielä hiukan\nkylmäkiskoisena ja hillittynä mitä tuli äänensävyyn ja käytökseen,\nAnna kun oli epäkiitollisesti kyllä kieltäytynyt siitä kunniasta,\njota liiton solmiminen Andrewsin perheen kanssa merkitsi -- ryntäsi\nAnna ullakkokamariinsa, sulki oven lukkoon ja nauroi sydämensä\npohjasta.\n\n-- Kun saisin uskoa salaisuuteni jollekin toiselle, joka nauraisi\nminun kanssani! ajatteli hän. -- Mutta se ei käy päinsä. Diana on\nainoa, jolle tahtoisin kertoa, mutta vaikka en olisi luvannutkaan\nJanelle olla vaiti, en voi enää kertoa mitään salaisuuksia Dianalle.\nHän kertoo kaikki Fredille -- minä tiedän, että hän tekee niin.\nMinua on nyt siis ensi kerran kosittu! Uskoin sellaista kyllä joskus\ntapahtuvan, mutta en voinut aavistaa, että se oli näin lähellä\nvaanimassa. Se on kauhean metkaa -- mutta samalla se on vähän\nikävääkin.\n\nAnna tiesi varsin hyvin, missä piili pieni pistävä oka, vaikka hän\nei ilmaissut sitä selvin sanoin. Hänellä oli ollut omat salaiset\nunelmansa hetkestä, jolloin tuo suuri kysymys ensi kerran tehtäisiin\nhänelle. Ja näissä hänen unelmissaan oli kaikki aina tapahtunut\nerittäin kauniisti ja runollisesti -- tuon tuntemattoman tuli olla\nkaunis ja tummasilmäinen, ylhäisen näköinen ja kauniisti ajatuksiaan\nilmaiseva, joko hän sitten oli lumotun linnan prinssi, jolle oli\nviivyttelemättä annettava myöntävä vastaus, tahi suhteellisesti\njokapäiväistä lajia oleva komea ja miellyttävä ilmiö, joka\noli torjuttava sirosti ja hienotunteisesti lausutulla, mutta\nperuuttamattomalla kieltävällä vastauksella. Rukkaset saatuaan,\njotka, kuten sanottu, oli ilmaistava niin lempein ja tahdikkain\nsanoin kuin mahdollista, etteivät ne mitenkään loukkaisi kosijan\ntunteita, kumartuisi kosija syvään suutelemaan Annan kättä ja\nkatoaisi hänen näkyvistään vakuuttaen hänelle koko elämänajan\nkestävää kunnioitustaan ja kiintymystään. Tapaus oli aina pysyvä\nihanana muistona, josta saattoi olla ylpeä ja samalla vähän\nsurumielinen.\n\nJa nyt olikin ensimmäinen elämys, joka olisi voinut olla ihastuttavan\njännittävä, vajonnut pelkäksi naurettavaksi pilaksi. Billy Andrews\noli saanut sisarensa kosimaan puolestaan siksi, että hänen isänsä oli\nantanut hänelle ulkokartanon viljeltäväksi pojan omissa nimissä, ja\nellei Anna hänestä huolinut, pojan kävi koettaminen onneaan varmasti\ntaipuvaisemman Nettie Blewettin taholla. Siinä oli romantiikkaa niin\nettä paukkui! Anna nauroi -- ja huokasi sitten. Kauniina väikkyvä\nnuoren tytön haave oli särkynyt... Jatkuisiko samaan tapaan, kunnes\nlopulta kaikki hänen ympärillään olisi tuhansina sirpaleina?\n\n\n\n\nIX.\n\nMERKILLINEN EHDOTUS.\n\n\nToinen lukukausi korkeakoulussa kului yhtä nopeasti kuin\nensimmäinenkin -- se tosiaan ihan suhahti, kuten Philippa\nsanoi. Annalle tuotti mielihyvää ja nautintoa kaikki, mitä se\ntarjosi, kannustava kilpailu toverien kesken, uusien ja hauskojen\nystävyyssuhteiden solminta, iloiset juhlat ja illanvietot, toiminta\neri yhdistyksissä, joiden jäsenenä hän oli, harrastuksien kasvu,\nnäköpiirin laajentuminen. Hän luki ankarasti, sillä hän oli päättänyt\nsaada stipendin osaamalla parhaiten Englannin kirjallisuuden\nhistorian. Jos hän sen saisi, voisi hän palata Redmondiin\ntarvitsematta käyttää Marillan pieniä säästöjä, ja Anna tahtoi olla\nniihin turvautumatta mistään hinnasta.\n\nGilbert pänttäsi myös päähänsä minkä jaksoi saadakseen erään\nstipendin, mutta ehti siitä huolimatta käydä verrattain tiheään\nJohanneksenkadun 38:ssa. Hän oli Annan uskollisena kavaljeerina\nkaikissa illanvietoissa, ja Anna tiesi, että juoruille otollisessa\nkorkeakoulun maaperässä heidän nimensä liitettiin yhteen. Se oli\nkyllä aika ilkeätä, mutta mitäpä Anna sille voi? Ei käynyt mitenkään\nlähettäminen vanhaa ystävää tiehensä. Se olisi ollut sitä nolompaa,\nkun tämä oli muuttunut hyvin tahdikkaaksi ja varovaiseksi. Mutta\nsaattoi hyvin nähdä, ettei Gilbert minkään rohkeamman toverin\nhyväksi aikonut lähteä paikaltaan hennon Avonlean-tytön vierestä,\njolla oli harmaat tähtisilmät ja kuparinloisteiset hiukset. Annan\nympärillä ei milloinkaan hyörinyt yhtä monipäinen kavaljeeriparvi\nkuin liehittelijäin saartaman sydäntenmurtajan Philipan, tämän\nensimmäisenä korkeakouluvuotena; mutta eräs pitkäsäärinen \"uusi\",\njoka hekkumoi korkeammassa matematiikassa, iloluontoinen pieni\nja paksu \"vanha\" ja komea, monitaitoinen \"nuori\" pistäytyivät\nkaikki mielellään Johanneksenkadun 38:ssa keskustelemassa Annan\nkanssa sekä tieteellisistä kysymyksistä että kevyemmistä aineista.\nGilbert ei välittänyt paljoa mainituista herroista, mutta hän piti\nvaransa, etteivät he saaneet vilkaista hänen kortteihinsa. Hänen\ntunteensa Annaa kohtaan olivat kokonaan hänen oma asiansa. Annalle\nhän oli jälleen tullut kodikkaaksi Avonlean aikojen toveriksi ja\nsellaisena hän piti puolensa miten itserakasta narria vastaan\ntahansa, joka yritti tulla hänen kilpailijakseen. Kukaan ei voinut\nolla ihanteellisempana seurana opinnoissa tahi kävelyillä, sen\nmyönsi Anna itsekin. Hän oli hyvin iloinen siitä, että Gilbert oli\nluopunut muutamista typeristä ajatuksista -- Anna koetti ainakin\nhyvin hartaasti vakuuttaa sitä itselleen --, mutta hän mietti monet\nsalaiset hetket, mikä siihen mahtoi olla syynä.\n\nEräänä päivänä tuli Anna juosten kovaa vauhtia Priscillan huoneeseen.\n\n-- Luepas tämä, virkkoi hän heittäen Prissylle kirjeen. -- Se on\nStellalta, ja hän tulee tänne korkeakouluun ensi vuonna. Ja mitä\narvelet hänen ehdotuksestaan? Minusta se tuntuu erinomaiselta, jos se\nvain käy päinsä. Luuletko, että se on mahdollista, Priscilla?\n\n-- On helpompi antaa lausunto kun ensin saa kuulla, mistä on kysymys,\nvastasi Priscilla, työnsi syrjään paksun kreikankielen sanakirjan ja\notti käteensä Stellan kirjeen.\n\nStella Maynard oli ollut heidän parhaita ystävättäriään seminaarissa.\nTutkintonsa suoritettuaan hän oli toiminut opettajattarena.\n\n\"Mutta nyt minä lopetan tämän hommani, rakas Anna\", kirjoitti hän,\n\"ja aion laittautua korkeakouluun sen sijaan. Kun olen kolme vuotta\nollut seminaarissa, saavutan teidät kyllä pian. Hullu täällä rupeaa\nkuluttamaan itseään loppuun typerien nulikkain kimpussa. Ennemmin\ntahi myöhemmin tekaisen kirjoituksen: 'Koulumamsselin vaivat'. Voit\nuskoa, että se tulee olemaan ääriään myöten täynnä pöyristyttäviä\nkuvauksia todellisuudesta. Ihmisillä näkyy olevan se käsitys, että\nmeidän kouluihmisten elämä on huoletonta tyhjäntoimittamista, ettei\nmeillä ole muuta tekemistä kuin nostaa palkkamme. Kirjoituksestani\npursuaa peittelemätön totuus voimasanoin. Luuletko viikonkaan\nkuluvan ilman että tavalla tahi toisella minun päähäni juntataan\nselviötä, että saan nostaa suuret rahat oikeasta laiskantyöstä?\n'Niin', sanoo joku yhteiskunnan veronmaksajista, 'te nuori neiti\nansaitsette helposti rahaa. Pyörähdätte kateederiin, istutte siinä\nja kuulustelette läksyjä'. Ennen maailmassa annoin kaunopuheisia\nselityksiä, mutta sen menettelytavan olen jo jättänyt. Hymyilen vain\nylpeästi katsomatta arvoni mukaiseksi vastata.\n\n\"Talvisin on koulusalissa yhdeksän astetta, ja minun on opetettava\nyhtä ja toista, kastematojen sisälmyksistä aurinkokuntaan\nasti. Nuorin oppilaani on neljän vuoden vanha -- hänen äitinsä\nlähettää hänet kouluun 'päästäkseen hänestä.' Vanhin on täyttänyt\nkaksikymmentä -- hänen päähänsä pälkähti eräänä kauniina päivänä,\nettä on vaivattomampaa käydä koulua ja hankkia yleissivistystä kuin\nkulkea härkäin ja aurain perässä. Nämä eri ikävuodet ja lisäksi\nkaikki niiden välissä olevat on joka päivä ahdettava täyteen kuuden\ntunnin aikana heidän usein olemattomaan lahjakkuuteensa soveltuvia\ntietoja -- ihmeteltäköön sitten, jos kaikesta tulee moskaa...\n\n\"Millaisia kirjeitä luulet minun saavan, Anna! Tommyn äiti kirjoitti\nminulle, ettei Tommy edisty matematiikassa niin paljon kuin hän olisi\nodottanut, Tommy kun on vasta päässyt kertolaskuun kokonaisilla\nluvuilla, mutta Johnny Johnson on jo murtoluvuissa, eikä Johnnyllä\nole läheskään niin hyvä pää kuin Tommyllä, joten se on äidille aivan\nkäsittämätöntä. Ja Susyn isä pyysi saada tietää, mikähän on syynä\nsiihen, ettei Susy osaa kirjoittaa kirjettä, jossa ei joka toinen\nsana olisi hullusti, ja Dickin täti pyytää, että Dick saisi vaihtaa\npaikkaa, kun hänen vieressään istuva ilkeä Brownin poika opettaa\nhänelle kaikenlaisia rumia sanoja.\n\n\"Usko pois, ketä jumalat tahtovat rangaista, siitä he tekevät\nkoulumestarin. Nyt minä voin jo paremmin, kun olen vähän purkanut\nsisuani. Aika paljon hauskaa on kyllä myös sattunut näinä vuosina.\nMutta Redmondiin tulen joka tapauksessa.\n\n\"Nyt, Anna, saat kuulla -- minulla on nimittäin pieni suunnitelma.\nSinä tiedät, etten voi sietää täysihoitoloita. Olen asunut\ntäysihoitolassa neljä vuotta ja olen kuolettavasti siihen\nkyllästynyt. En jaksa enää olla vuotta samassa kidutuksessa. Emmekö\nvoisi, sinä, minä ja Priscilla yhtyä pieneen osuustoimintaan ja itse\nvuokrata pientä asuntoa jostain Kingsportista ja keittää ruokamme\nitse? Ensiksikin se olisi koko lailla huokeampaa. Meillä täytyy\nluonnollisesti olla joku, joka hoitaa taloutemme, ja tällaisen\nhenkilön voin loihtia esiin nyt heti. Olet kai kuullut minun puhuvan\nJamesina tädistä? Hän on herttaisin sielu, mitä koskaan on ollut\nolemassa, vaikka hänen nimensä kuuluu vähän konstikkaalta. Mutta\nsille hän ei mahda mitään. Hänet ristittiin Jamesinaksi siksi,\nettä hänen isänsä, jonka nimi oli James, hukkui vesillä kuukautta\nennen hänen syntymäänsä. Minä kutsun häntä aina Jimsie-tädiksi.\nHänen ainoa tyttärensä on äskettäin mennyt naimisiin ja lähtenyt\nlähetyssaarnaajaksi -- Kiinaan luullakseni. Jimsie-täti tepastelee\nyksin kauhean isossa talossa ja on nääntyä yksitoikkoisuuteen.\nJos me tahdomme, niin hän tulee mielellään Kingsportiin hoitamaan\nmeidän talouttamme, ja minä tiedän, että te tulette kumpikin\npitämään hänestä aivan kauheasti. Kuta enemmän minä ajattelen tätä\nsuunnitelmaa, sitä enemmän minua se viehättää. Ajattele, kuinka\nihanaa elämä tulisi olemaan ja ennen kaikkea, miten saisimme nauttia\nkultaisesta vapaudestamme! Jos Priscilla ja sinä olette sitä mieltä,\nettei tämä ajatus ole hullumpi, niin eikö olisi siinä tapauksessa\nkäytännöllisintä, että te molemmat etsisitte sopivan asunnon\nkevääksi, kun olette siellä? Sillä olisi parempi valita jo nyt kuin\nsyksyllä. Jos voitte hankkia kalustetun asunnon niin sitä parempi,\nmutta ellei sitä saa, voimine kaiketi haalia kokoon vähän vanhoja\ntuoleja ja pöytiä ja kääntyä hyvien ystäviemme puoleen, joilla on\nullakkokonttoreita. Miten päätättekin, päättäkää mahdollisimman pian\nja kirjoittakaa minulle, jotta Jamesina-täti saa tietää, miten hänen\non järjestettävä olonsa ensi vuodeksi.\"\n\n-- Minusta se on erinomainen ajatus, sanoi Priscilla.\n\n-- Niin minustakin, yhtyi Anna ihastuneena. -- Onhan meillä kyllä\njokseenkin hyvä täälläkin, mutta täysihoito on aina täysihoito,\nsitä ei voi kieltää. Täysihoitola ei voi milloinkaan olla koti.\nMennään siis heti pyydystämään jotain hauskaa asuntoa, ennenkuin\ntutkintokausi alkaa.\n\n-- Minä pelkään, että tulee olemaan aika vaikeata saada sopiva\nasunto, jatkoi Priscilla huolestuneena. -- Älä toivo liikoja, Anna.\nHauska asunto hauskassa kaupunginosassa tulee varmaankin meille liian\nkalliiksi. Kyllä kai saamme tyytyä johonkin syrjäkadun surkeaan\npieneen asuntoon, jossa meillä ei ole ainoatakaan tuttua. Koti on\nsitten tehtävä sitä hauskemmaksi sisältä.\n\nHe lähtivät siis hyvin pian tiedusteluretkelle ja kävivät\ntarkastelemassa asuntoja, mutta juuri toiveidenmukaisen asunnon\nsaanti näytti olevan vaikeampaa kuin mitä Priscillakaan oli voinut\nkuvitella. Asuntoja oli kyllä loppumattomiin, kalustettuja ja\nkalustamattomia, mutta milloin ne olivat liian suuria, milloin liian\npieniä, milloin liian kalliita, milloin liian kaukana korkeakoulusta.\nTutkinnot suoritettiin ja lopetettiin, lukukauden viimeinen viikko\nalkoi, ja heidän \"unelmiensa koti\", kuten Anna sanoi, pysyi yhä\nedelleen vain kangastavana tuulentupana.\n\n-- Meidän täytyy kai jättää asia toistaiseksi ja odottaa syksyyn,\nvirkkoi Priscilla masentuneena heidän vaeltaessaan puiston läpi\nihanana tuulisena huhtikuun päivänä, jolloin taivas oli kirkkaan\nsininen. -- Ehkä me silloin löydämme oman pienen pesän. Ellei, niin\nonhan täysihoitoa saatavana missä tahansa joka päivä.\n\n-- En aio ainakaan surra ja olla katkeralla mielellä juuri nyt, sanoi\nAnna katsoen ympärilleen ihastunein silmin. Raikas, viileä tuuli\ntoi mukanaan pihkan ja havun tuoksua, ja aurinkoisella taivaalla\npurjehti siellä täällä kevyitä pilvenhattaroita. -- Tällaisen\niltapäivän turmeleminen olisi korvaamaton vahinko. Kevät laulaa\ntänään veressäni, ja minä näen näkyjä ja uneksin unelmia! Huhtikuussa\non aina jotain ihmeellistä... Minä rakastan länsituulta. Se laulaa\ntoivoa ja rakkautta eikö niin? Kun itätuuli puhaltaa, ajattelen\naina katonräystäästä tippuvaa sadetta ja alakuloisia laineita,\njotka loiskivat harmaata autiota rantaa vasten. Kun tulen vanhaksi\nmuoriksi, rupeaa varmaan reumatismi minua ahdistamaan heti kun tuuli\nkääntyy itään.\n\n-- Eikö ole rajattoman hauskaa ensi kerran jättää pois vanhat\ntalvitamineet ja purjehtia eteenpäin, kuten nyt, uudessa kevätasussa?\nnauroi Priscilla. -- Eikö sinusta tunnu niinkuin olisit uudesti\nsyntynyt?\n\n-- Kaikki tuntuu uudelta keväältä, vastasi Anna. -- Ja kevät on\nitsekin uusi, se ei ole milloinkaan samanlainen kuin muut keväät.\nSe tarjoaa aina uutta viehätystä. Katso kuinka ruoho vihannoi pikku\nlammen ympärillä -- ja miten pajun umput pullistuvat!\n\n-- Ja tutkinnot on suoritettu! Viikon kuluttua me olemme kotona.\n\n-- Tulee olemaan suloista, sanoi Anna uneksien. -- Kaipaan yhtä\nja toista, johon jo tahtoisin ryhtyä. Tahtoisin istua keittiön\npuolen portailla ja tuntea tuulen puhaltavan Harrisonin-ukon\nvainioilta. Tahtoisin etsiä sananjalkoja ja kallioimarteita\nKummitusmetsästä ja poimia orvokkeja Orvokkienlaaksosta. Muistatko\nihanaa huviretkipäiväämme, Priscilla? Tahtoisin kuulla sammakkojen\nkurnuttavan ja poppelien humisevan. Mutta minä olen oppinut pitämään\nmyöskin Kingsportista ja iloitsen koko sydämestäni, että saan tulla\ntänne taas syksyllä. Ellen olisi saanut stipendiä, ei se ollenkaan\nolisikaan mahdollista. En mitenkään tahdo enää kuluttaa Marillan\nvähäisiä säästörahoja.\n\n-- Kun vaan löytäisimme asunnon! huokasi Priscilla. -- Katsohan\ntuonne Kingsportiin päin, Anna -- taloja, pitkiä talorivejä, minne\nvain katsot, mutta ei ainoatakaan meille luotua asuntoa.\n\n-- Tukahuta valituksesi, Priss! Toivoa älä milloinkaan heitä!\nEikö joku vanha roomalainen sanonut: 'Ellen löydä huonetta, niin\nrakennan itse'. Tällaisena päivänä ei epäonnistumisen käsitettä ole\nolemassakaan.\n\nHe vaelsivat puistossa auringonlaskuun asti, riemuiten kevään alati\nuudistuvasta ihanuudesta ja sulosta. Kuten tavallista kääntyivät he\nkotiin päin Spoffordkatua saadakseen nähdä Karoliinan majan.\n\n-- Minusta tuntuu aivan kuin jotain merkillistä ja salaperäistä\nolisi tekeillä, sanoi Anna, kun he nousivat rinnettä. -- Vasenta\nsilmäluomiani kutkuttaa ja nykäisee, ja se merkitsee iloista\nyllätystä. Mutta mitä ihmettä! Priscilla Grant, avaa tähystysluukut\nselälleen ja katso tuonne ja sano minulle, onko se totta -- vai\nnäenkö minä näkyjä.\n\nPriscilla katsoi. Annan nykäisevä ja kutkuttava silmäluomi ei ollut\nennustanut väärin eikä hänen silmänsä ollut pettänyt. Ristikkoportin\nholvikaaressa riippui pieni vaatimaton valkea plakaatti, johon oli\nkirjoitettu ilmoitus. Se kuului:\n\nVuokralle tarjotaan täysin kalustettuna. Lähempiä tietoja paikalla.\n\n-- Priscilla, sanoi Anna kuiskaukseksi hiljentyneellä äänellä.\nUskotko, että saamme vuokrata Karoliinan majan?\n\n-- En, sitä en kylläkään usko, tunnusti Priscilla. -- Mikään niin\nsuloinen ei ole koskaan mahdollisuuden rajojen sisäpuolella.\nIhmeitten aika on ohi. Minä en tahdo toivoa. En voisi kestää toivon\nsammumista. He tahtovat tietysti siitä paljon enemmän kuin mitä me\nraukat voimme maksaa. Muista, että tässä kulkee Spoffordkatu.\n\n-- Meidän täytyy joka tapauksessa ottaa selko asiasta, virkkoi Anna\npäättävästi. -- On liian myöhäistä mennä sinne tänä iltana, mutta\nhuomenna me tulemme takaisin tiedustelemaan. Voi, Prissy, mitä, jos\nme saisimme tuon ihastuttavan paikan! Minusta on aina tuntunut, kuin\nkohtaloni olisi kytketty Karoliinan majaan -- siitä saakka, kun näin\nsen ensi kerran.\n\n\n\n\nX.\n\nKAROLIINAN MAJA.\n\n\nSeuraavana iltana he kulkivat päättäväisin askelin monivärisin kivin\nlaskettua käytävää läpi puutarhan. Huhtikuun tuuli humisi petäjissä,\nja lehdoissa kahisivat kultarintakertut -- paksut, hyvinsyötetyt,\nrohkeat pikku veitikat, jotka hyppelehtivät hiekkakäytävillä. Tytöt\nsoittivat vähän arasti ovikelloa. Ovea tuli avaamaan iäkäs, hiukan\nnokinen palvelijatar. Eteisestä tultiin suoraan isoon arkihuoneeseen,\nmissä iloisen uunivalkean ääressä istui kaksi naista. Hekin olivat\nharmahtavia kasvoiltaan ja vanhanpuoleisia. Jollemme ota lukuun sitä,\nettä toinen näytti olevan seitsemänkymmenen ja toinen viidenkymmenen\nikäinen, ei heidän välillään ollut juuri mitään eroa. Kummallakin\noli hämmästyttävän suuret, veden väriset silmät terässankaisten\nsilmälasien takana, myssy päässä ja harmaa saali hartioilla, kumpikin\nkutoi sukkaa kiirehtimättä, mutta samalla hellittämättä, kumpikin\nkeinui verkkaan keinutuolissaan ja katsoi tyttöihin sanomatta\nsanaakaan. Kummankin naisen takana istui iso valkea posliinikoira,\njossa oli pyöreitä, vihreitä täpliä, vihreä kuono ja vihreät korvat.\nKoirat vetivät heti puoleensa Annan mielikuvituksen, ja hän korotti\nne kohta kaksoisjumaluudeksi, joka vartioi Karoliinan majaa.\n\nPari minuuttia kului kenenkään katkaisematta äänettömyyttä. Tytöt\nolivat liiaksi hermostuneita löytääkseen sanoja, eivätkä vanhukset\nenempää kuin vihreätäpläiset koiratkaan näyttäneet olevan halukkaita\nkeskustelun aloittamiseen. Anna katsahti nopeasti ympärilleen. Miten\nrajattoman hauskan näköistä täällä oli! Lasiruutuinen ovi johti\nsuoraapäätä petäjiä kasvavalle ruohokentälle, ja kultarintakertut\ntulivat uteliaina sipsuttaen portaille asti. Lattiaa peittivät pitkät\nkotikutoiset, heleänväriset matot. Sellaisia oli Marillan tapana\nkutoa vanhoista kangastilkuista kotona Vihervaarassa, mutta ne olivat\njoutuneet muodista pois kaikkialla muualla, Avonleassakin, jossa\nkuitenkin oli ymmärretty antaa arvoa kunnon tilkkumatoille. Ja tässä\nhienon Spofford-kadun varrella oli samanlaisia! Korkea, kirkkaaksi\nkiilloitettu kaappikello naksutti kuuluvasti ja juhlallisesti\neräässä nurkassa. Pieniä, ihastuttavia seinäkaappeja oli asetettu\navonaisen takan kummallekin puolelle, ja niiden lasiovien takaa\nnäkyi vilahdukselta omituisia posliinitavaroita. Seinillä riippui\nvanhoja kuparipiirroksia ja silhuetteja. Eräästä nurkasta kulki\nportaat yläkertaan ja ensimmäisellä, jotakuinkin matalalla olevalla\naskelmalla oli leveä ikkuna ja sen alla houkutteleva, siniseksi\nmaalattu penkki. Kaikki näytti juuri sellaiselta, millaiseksi Anna\nedeltäpäin oli kuvitellut.\n\nÄänettömyys oli jo käynyt verrattain painostavaksi, ja Priscilla\nnipisti Annaa merkiksi, että hänen tuli puhua.\n\n-- Me -- me luimme ilmoituksesta, että tämä talo on vuokrattavana,\naloitti Anna heikolla äänellä, kääntyen vanhemman naisen puoleen,\njoka nähtävästi oli neiti Karoliina Spofford.\n\n-- Niin, niin on, virkkoi neiti Karoliina. -- Aioin juuri ottaa pois\nilmoituksen tänään.\n\n-- Voi -- me tulemme siis liian myöhään, sanoi Anna alakuloisesti. --\nNeiti on jo vuokrannut sen toiselle?\n\n-- En, mutta me päätimme, ettemme vuokraa sitä ensinkään.\n\n-- Voi, kuinka ikävää, huudahti Anna ääni suruisena. -- Minä olen\nniin ihastunut tähän paikkaan. Olin kovasti toivonut, että me\nsaisimme sen vuokrata.\n\nSilloin neiti Karoliina laski kädestään sukankutimensa, otti\nsilmälasit nenältään, hankasi niitä, asetti ne jälleen nenälleen ja\ntarkasti ensimmäisen kerran Annaa ihmisolentona. Nuorempi nainen\nseurasi hänen esimerkkiään niin perinpohjaisesti, että hän olisi\naivan hyvin voinut olla vanhemman peilikuva.\n\n-- Oletteko ihastunut siihen? kysyi neiti Karoliina korostaen. --\nMerkitseekö se, että te todellakin pidätte siitä, ettei se teistä\nole vain pikkusievä? Nykyajan tytöt käyttävät niin liioiteltuja\nlausetapoja, ettei koskaan tiedä, mitä he oikeastaan tarkoittavat.\nNiin ei tehty minun nuoruudessani. Silloin ei nuoren tytön tapana\nollut sanoa, että hän rakasti perunasosetta ja läskiä, aivan samalla\näänensävyllä, jolla hän olisi voinut sanoa rakastavansa äitiään tahi\nVapahtajaa.\n\nHyvä omatunto antoi Annalle rohkeutta.\n\n-- Minä pidän todellakin tästä paikasta, sanoi hän ujosti. --\nIhastuin siihen heti kun näin sen syksyllä. Toverini ja minä\ntahtoisimme hyvin mielellämme koettaa omaa taloutta ensi vuonna,\njotta ei tarvitsisi asua täysihoidossa. Siksi me olemme koettaneet\nsaada vuokrata oman asunnon. Ja kun minä näin, että tämä talo oli\nvuokrattavana, tulin kovin iloiseksi.\n\n-- Siinä tapauksessa voitte sen saada, virkkoi Karoliina-neiti.\n-- Maria ja minä päätimme tänään olla kokonaan vuokraamatta. Ne,\njotka tulivat tänne katsomaan, eivät meistä olleet miellyttäviä.\nMeidän ei ole pakko vuokrata kotiamme. Meillä on varaa lähteä\nEuroopan-matkalle, niinkuin olemme aikoneet, vaikka kotimme olisi\ntyhjä ja asumatonkin. Olisihan tulo siitä hyvä olemassa, mutta en\ntahtoisi kullastakaan jättää kotiani sellaisten ihmisten haltuun,\njotka ovat tunkeutuneet tänne urkkimaan ja katsomaan kaikkea. Mutta\nte olette toista lajia. Minä uskon, että pidätte meidän tuvastamme ja\nolette sille hyvä. Voitte sen saada.\n\n-- Kun vaan -- kun vaan voisimme maksaa mitä pyydätte, änkytti Anna.\n\nKaroliina-neiti mainitsi summan. Anna ja Priscilla katsoivat\ntoisiinsa. Priscilla pudisti päätään.\n\n-- Niin paljon me emme kylläkään voi antaa, pelkään minä, virkkoi\nAnna ja räpytteli kiivaasti silmiään. -- Meitä on vain muutama\nkorkeakoulussa opiskeleva tyttö, ja me olemme köyhiä.\n\n-- Kuinka paljon olette laskeneet voivanne maksaa? kysyi\nKaroliina-neiti, joka ei hetkeksikään lakannut kutomasta sukkaa.\n\nAnna mainitsi summan, jonka he arvelivat voivansa antaa.\nKaroliina-neiti nyökäytti vakavasti.\n\n-- Hyvä on. Niinkuin äsken sanoin, ei meille ole ehdottomasti\nvälttämätöntä vuokrata tätä paikkaa. Me emme ole rikkaita, mutta\nme olemme siksi riippumattomia, että voimme matkustaa Eurooppaan.\nMinä en ole eläessäni ollut Euroopassa enkä uskonut koskaan\nsinne joutuvani -- en ole siitä erikoisesti välittänyt. Mutta\nveljentyttärelleni tässä, Maria Spoffordille, on tullut halu lähteä\nsinne. Ja tehän kyllä ymmärrätte, että Marian ikäisen nuoren naisen\nei sovellu kulkea yksin maita ja mantereita.\n\n-- Kyllä -- luonnollisesti... sanoi Anna, huomatessaan, että neiti\nKaroliina tarkoitti täyttä totta.\n\n-- Niin, eihän se kävisi mitenkään päinsä. Sentähden täytyy minun\nlähteä mukaan pitämään hänestä huolta. Minustakin on hyvin hauskaa\npäästä matkustamaan. Olen tosin seitsemänkymmenen vuoden vanha, mutta\nminusta tuntuu niinkuin minulla olisi vielä paljon tekemättä tässä\nmaailmassa. Olisin kai lähtenyt Eurooppaan aikoja sitten, jos olisin\ntullut sitä ajatelleeksi. Aiomme jäädä sinne pariksi, ehkä kolmeksi\nvuodeksi. Kesäkuussa matkustamme ja lähetämme teille avaimen sitä\nennen ja jätämme kaiken siinä kunnossa, että voitte muuttaa tänne\nmilloin hyvänsä. Ne tavarat, joista olemme erikoisen arkoja, me\nsiirrämme pois, mutta muita saatte käyttää.\n\n-- Jättääkö neiti posliinikoirat paikoilleen? kysyi Anna kainosti.\n\n-- Toivoisitteko niiden jäävän?\n\n-- Oi, minä kyllä toivoisin! Ne ovat kauhean herttaisia.\n\nTyytyväinen ilme levisi neiti Karoliinan kasvoille.\n\n-- Minun täytyy sanoa, että annan hyvin suuren arvon noille koirille,\nvirkkoi hän. -- Ne ovat sadan vuoden vanhoja ja ovat istuneet tässä\navonaisen takan kummallakin puolella siitä saakka kun veljeni Aaron\ntoi ne mukanaan Lontoosta viisikymmentä vuotta sitten. Spoffordkatu\non saanut nimensä veljeni Aaronin mukaan.\n\n-- Se oli oikein miehinen mies, sanoi neiti Maria, joka nyt ensi\nkerran puuttui puheeseen. -- Hänen vertaistaan ei tapaa nykyään.\n\n-- Hän oli sinulle hyvä setä, Maria, virkkoi neiti Karoliina\nhuomattavasti liikutettuna. -- Sinulle on varmaan jäänyt muisto\nhänestä?\n\n-- Tulen muistamaan häntä, niin kauan kuin elän, vastasi Maria-neiti\njuhlallisesti. -- Näen hänet nytkin silmieni edessä seisomassa tuossa\nuunivalkean ääressä kädet takinliepeiden alla ja suu hyväntahtoisessa\nhymyssä.\n\nNeiti Maria otti esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään, mutta neiti\nKaroliina palasi päättäväisesti tunteiden ylemmistä piireistä\naineellisiin asioihin.\n\n-- Koirat saavat siis olla paikoillaan, jos te lupaatte huolellisesti\nvaroa niitä, sanoi hän. -- Niiden nimet ovat Gog ja Magog. Gog\nkatsoo oikeaan ja Magog vasempaan. Ja sitten vielä eräs asia. En voi\nuskoa teillä olevan mitään sitä vastaan, että talo saa pitää vanhan\nnimensä \"Karoliinan maja\".\n\n-- Oi, miten voitte ajatellakaan! Juuri sitä me pidimme heti\nensimmäisestä päivästä aivan erikoisen hauskana.\n\n-- Minä huomaan, että te olette järkeviä tyttöjä, sanoi\nKaroliina-neiti hyväksyvästi -- Mutta eikö ole hullua, että jokainen,\njoka ennen teitä tuli katsomaan taloa, kysyi kävisikö päinsä saada\nottaa pois nimikilpi siksi aikaa, kun he asuvat täällä. Sanoin heille\nsuoraan, että nimi liittyi tähän paikkaan. Talon nimi on ollut\nKaroliinan maja siitä saakka kuin veljeni Aaron jätti sen minulle\ntestamentissaan, ja Karoliinan majana se pysyy, kunnes minä kuolen\nja Maria kuolee. Kun niin pitkälle päästään, saa uusi omistaja antaa\ntuvalle miten komean nimen hän suinkin tahtoo. Se ei koske meitä.\nMutta teitä ehkä huvittaa kulkea talon läpi katsomassa kaikkea,\nennenkuin me pidämme asian ratkaistuna.\n\nUusi tutkimusretki herätti tytöissä mitä suurinta ihastusta. Paitsi\nsuurta arkihuonetta eli vierashuonetta oli alakerrassa keittiö\nja pieni makuuhuone. Yläkerrassa oli kolme huonetta, yksi iso ja\npari pientä. Anna rakastui heti toiseen näistä kahdesta huoneesta,\njotka olivat mäntymäelle päin, ja toivoi saavansa sen. Siinä oli\nsiniset seinäpaperit ja pieni vanhanaikainen peilipöytä, kirkkaaksi\nkiilloitetut kynttilänpitimet molemmin puolin. Pikkuruutuista ikkunaa\nkehysti valkeat musliiniverhot rypytettyine kaistaleineen, ja ikkunan\nalla oli pieni penkki, joka viekoitteli huoneen asukasta istuutumaan\nsiihen lukemaan taikka haaveilemaan.\n\n-- Kaikki on niin ihastuttavaa, että me varmaankin heräämme ja\nhuomaamme sen suloiseksi uneksi, joka katoaa kukon laulaessa, virkkoi\nPriscilla heidän mennessään kotiin.\n\n-- Minusta neiti Karoliina ja hänen veljentyttärensä näyttävät siksi\ntanakoilta, etteivät he aivan helposti haihdu häipyvänä sumuna,\nnauroi Anna. -- Voitko kuvitella heitä maapallon matkailijoina --\nvarsinkin saaleissa ja myssyissä, jotka näimme.\n\n-- Luultavasti he riisuvat ne yltään, kun he todella lähtevät\nmatkalle, sanoi Priscilla, mutta sukankutimen he varmasti ottavat\nmukaansa kaikkialle. Siitä on heidän suorastaan mahdoton luopua. He\ntulevat kävelemään Rooman Pietarinkirkon holvien alla kutoen sukkaa,\nsiitä olen varma. Mutta sillaikaa me asumme Karoliinan majassa, jota\nei saa ristiä uudestaan, oikein Spoffordkadun varrella. Minusta\ntuntuu jo kuin olisin puolittain miljoonanomistaja.\n\n-- Minä olen niin suunnattoman iloinen, että vain tahtoisin riemuita\nja laulaa, sanoi Anna.\n\nSamana iltana Philippa Gordon koputti erästä ovea Johanneksenkadun\nkolmessakymmenessäkahdeksassa ja heittäytyi Annan vuoteelle aivan\nelämään kyllästyneenä.\n\n-- Rakkaat ihmiset, minä olen niin väsynyt ja lopussa, että voisin\nhypätä... Olen seisonut päälläni matka-arkussa ja pakannut koko\npäivän.\n\n-- Pakkaaminen oli luonnollisesti kaksi kertaa rasittavampaa kuin sen\nolisi tarvinnut olla, siksi ettet voinut ratkaista mitä oli pantava\npohjalle ja mitä päälle, nauroi Priscilla.\n\n-- Kas vaan, sinä arvasit ihan oikein! Niin, kun minä vihdoin olin\nsaanut pakatuksi kaiken ja minun emäntäni ja hänen palvelijattarensa\nolivat istuneet kumpikin matka-arkun kannella painamassa niin\npaljon kuin jaksoivat, jotta saisin sen lukkoon, niin minä huomasin\npakanneeni aivan alimmaksi pohjalle koko joukon tavaroita, joita\nvälttämättä tarvitsin lukukaudenpäättäjäisissä. Ei auttanut siis muu\nkuin avata arkku taas, viskellä ja etsiä kokonainen tunti, jotta\nsaisin esiin, mitä tarvitsin. Väliin luulin saaneeni käsiini sen,\nmitä etsin, ja minä vedin ja kiskoin niin paljon kuin jaksoin, ja se\nolikin sitten aivan muuta, semmoista, mikä olisi mainiosti saanut\npysyä paikoillaan. Anna, minä en sanonut mitään rumia sanoja.\n\n-- En kai ole sitä väittänytkään.\n\n-- Et, mutta näytit siltä. Myönnän, että ne pyörivät kielelläni.\nSitäpaitsi olen saanut ihan kauhean nuhan, en voi muuta kuin honottaa\nja aivastaa ja puhua dedääd... Kertokaa nyt virkistykseksi jotain\nhauskaa.\n\n-- Ensi torstai-iltana tulevat Alec ja Alonzo sinun luoksesi, sanoi\nAnna koetteeksi.\n\nPhil pudisti alakuloisena päätään.\n\n-- Bidä ed välitä Alecista edkä Alodzosta diid kauad kuid bidulla od\nduha. Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa? Kun tarkemmin katselen,\nniin minusta näyttää kuin teidän sisässänne olisi jonkinlainen\nbengaalivalaistus. Tehän ihan loistatte. Mitä on tapahtunut?\n\n-- Ensi talvena me asumme Karoliinan majassa, virkkoi Anna, iloinen\nylpeys väreillen äänessä. -- Asumme, ymmärräthän, meillä on oma\ntalous, emme ole täysihoidossa. Me olemme sen vuokranneet, ja Stella\nMaynard tulee myöskin, ja hänen tätinsä hoitaa meidän kotiamme.\n\nPhil ponnahti pystyyn, pyyhki nenänsä ja heittäytyi Annan eteen\npolvilleen.\n\n-- Tytöt -- oi hyvät, rakkaat ihmiset -- antakaa minun tulla mukaan!\nMinä olen hyvin kiltti. Ellei siellä ole minulle mitään oikeata\nhuonetta, niin minä nukun öisin pienessä koirankopissa omenapuiden\nalla -- minä olen nähnyt sen. Antakaa minun vaan tulla mukaan!\n\n-- Nouse, pikku hupakko!\n\n-- En liiku paikaltani, niin kauan kuin olen hengissä, ennenkuin\nlupaatte minulle, että saan olla samassa taloudessa teidän kanssanne.\n\nAnna ja Priscilla katsoivat toisiinsa. Sitten sanoi Anna hitaasti:\n\n-- Rakas lapsi, tietysti meistä olisi hirmuisen hauskaa saada sinut\nmukaan. Mutta suoraan sanoen -- minä olen köyhä, Prissy on köyhä,\nStella Maynard on köyhä -- meidän täytyy järjestää elämämme kauhean\nyksinkertaiseksi, ja ruoka tulee olemaan sen mukaan. Sinun olisi\npakko syödä ja elää aivan samoin kuin me. Mutta sinä olet rikas,\nja sitä todistaa parhaiten se, mitä sinun isäsi maksaa kuukaudessa\nasunnostasi ja ruuastasi.\n\n-- Oh, luuletko sinä, että minä siitä välitän? huudahti Phil. --\nMieluummin silakkaa korinttikastikkeen kanssa teidän luonanne,\npikkuiset kullanmurut, kuin tryffeleillä täytetty kalkkuna\nyksinäisessä täysihoitolan ruokasalissa. Älkää luulko, että minä olen\npelkkää vatsaa, tytöt. Elän erittäin mielelläni leivällä ja maidolla\n-- ja joskus vähän hilloa -- kun vaan annatte minun tulla mukaan.\n\n-- Sitäpaitsi saamme tehdä itse aika paljon. Stellan täti ei voi\nehtiä kaikkea. Meidän jokaisen osalle tulee koko lailla tehtäviä. Ja\nsinä --\n\n-- Ja minä olen tähän asti ollut kuin kedon liljat, jotka eivät työtä\ntee eivätkä kehrää, täydensi Philippa. -- Mutta minä kyllä opin. Kun\nnäytätte yhdenkin kerran, miten minun pitää tehdä, niin minä kyllä\nosaan. Vuoteen järjestämisestä minä jo nyt selviydyn; ruokaa en\ntietysti osaa valmistaa -- vielä. Mutta minä olen luonteeltani kiltti\nja tasainen enkä ole koskaan happamalla tuulella, kun on ruma ilma.\nSe saa monen marisemaan. Rakkaat kulta-ihmiset! En ole eläessäni\ntoivonut mitään näin kauheasti -- ja lattia on niin kamalan kova\npolviparoille.\n\n-- Vielä eräs asia, keskeytti Priscilla päättävästi. -- Koko Redmond\ntietää, että sinulla on vieraita melkein joka päivä. Niin suuri\nvastaanotto ei käy päinsä Karoliinan majassa. Me olemme päättäneet\nolla kotona vain perjantai-iltaisin, jolloin hyvät ystävämme ovat\ntervetulleita. Jos sinä liityt meihin, niin sinäkin saat mukautua\nsamaan sääntöön.\n\n-- Äärettömän mielelläni. Niinkuin minä vähääkään välittäisin koko\ntuosta vieraiden paljoudesta! Tulee päinvastoin olemaan suloista\nsaada olla vähän rauhassa. Olin itsekin ajatellut määrättyä\npäivää, mutta tietysti en voinut mitään päättää tahi ilmoittaa\nasianomaisille. Ellette suostu siihen, että minä lyön ryysyt\nyhteen ja jaan myötä- ja vastoinkäymiset teidän kanssanne joka\nsuhteessa, niin minä kiukuttelen itseni hengiltä ja kummittelen\nsitten kauheasti... Minun päämajani on sitten Karoliinan majan\nportailla, joten te ette pääse ulos ettekä sisään koskettamatta minun\nastraaliruumistani.\n\nAnna ja Priscilla vaihtoivat syvämietteisiä katseita.\n\n-- Niin, sanoi Anna, me emme voi luonnollisestikaan luvata ottaa\nsinua joukkoomme ennenkuin olemme neuvotelleet Stellan kanssa, mutta\nen usko hänellä olevan mitään sitä vastaan. Me otamme kyllä omasta\npuolestamme sinut mielellämme yhteen joukkoon.\n\n-- Jos kyllästyt meidän yksinkertaiseen elämäämme, niin saat mennä\ntiehesi, ja sillä hyvä, lisäsi Priscilla.\n\nPhil hyökkäsi pystyyn, suuteli ja puristi molempia suunniltaan\nriemusta ja lähti rallattaen tiehensä.\n\n-- Niin, kunhan kaikki menisi hyvin, sanoi Priscilla laimeasti.\n\n-- Katsotaan, että menee, vastasi Anna rohkaisevalla äänellä. --\nMinä luulen, että Phil tulee olemaan verrattain hauska jäsen meidän\npienessä taloudessamme.\n\n-- Varmasti, Phil on mukava ja vitsikäs seura joutohetkinä. Ja kuta\nuseampia meitä on, sitä huokeammaksi meille tulee. Mutta millaista\non olla hänen kanssaan yötä päivää? Voi mennä sekä talvi että kesä,\nennenkuin pääsee selville, kenen kanssa viihtyy, kenen ei.\n\n-- Mitä siihen tulee, on alkuaika meille kaikille koetusaikaa. Ja\nmeidän on käyttäydyttävä kuin kiltit ja kunnolliset ihmiset ainakin\n-- oltava itse häiritsemättä ja suotava jokaiselle vapaus. Phil ei\nole itsekäs, vaikka onkin vähän ajattelematon, ja minä uskon, että me\ntulemme kaikki vetämään samaa köyttä viehättävässä majassamme.\n\n\n\n\nXI.\n\nATOSSA-TÄDIN LUONA.\n\n\nAnna palasi Avonleahin suuren stipendin säteilevä kajastus otsallaan.\nYstävät ja tuttavat sanoivat hänelle, ettei hän ollut kovinkaan\npaljon muuttunut -- äänensävy ilmaisi, että he olivat ihmeissään\nja vähän pettyneitä siitä, ettei niin ollut. Avonleakaan ei ollut\nmuuttunut. Ainakaan ei alussa siltä tuntunut.\n\nMutta kun Anna ensimmäisenä sunnuntaina kotiintulonsa jälkeen istui\nVihervaaran kirkonpenkissä ja katseli seurakuntaa, huomasi hän useita\npieniä erilaisuuksia, jotka nyt olivat kaikki yhtaikaa näkyvissä\nja paljastivat hänelle, ettei aika edes Avonleassa pysynyt aivan\npaikallaan. Uusi sananjulistaja puhui saarnatuolista. Penkeistä\nolivat useammat kuin yhdet tutut kasvot poistuneet ainiaaksi.\nAbe-setä, mainehikas sääprofeetta, joka oli ennustanut niin monet\nukkosilmat, oli jo ennustanut kaikki ennustuksensa, ja vanha Josiah\nSloane, jota ei kukaan voinut arkussa makaavana enää tuntea, hänen\nviiksensä ja partansa kun olivat hyvin sievästi leikatut, uinuivat\npienellä hautausmaalla kirkon takana. Ja Billy Andrews oli viettänyt\nhäänsä Nettie Blewettin kanssa. He olivat juuri tänä sunnuntaina\nvastanaineina koekävelyllään. Kun Billy säteillen ylpeyttä ja\ntyytyväisyyttä ohjasi sulkain koristamaa ja silkkiin verhottua\nmorsiantaan perheen kirkonpenkkiin, loi Anna silmänsä maahan,\njotteivät ne liiaksi loistaisi. Hän palautti mieleensä joululomalla\nviettämänsä myrsky-yön, jolloin Jane oli kosinut Billy-veljensä\npuolesta. Rukkaset eivät suinkaan olleet särkeneet Billyn sydäntä.\nAnna olisi tahtonut tietää, olikohan Jane kosinut myös Nettieä\nveljensä puolesta vai oliko Billyllä ollut niin paljon rohkeutta\nrinnassaan, että hän uskalsi itse esittää tuon tärkeän kysymyksen.\nKoko Andrewsin perhe näytti hekkumoivan samassa ylpeydessä ja\ntyytyväisyydessä kuin Billykin, mukavassa sopessaan istuvasta\nlihavasta anopista ylhäältä lauluparvelta katselevaan Janeen, joka\noli jättänyt opettajatartoimensa Avonlean koulussa ja aikoi syksyllä\nmatkustaa länteen.\n\n-- Kosijoita ei ole Avonleassa joka oksalla, virkkoi rouva Rakel\nLynde ivallisesti hymyillen. -- Hän syyttää nyt terveyttään, joka\nmuka on heikko, ja sanoo lännen ilmanalan paremmaksi. En ole\nmilloinkaan kuullut hänen terveydessään olleen mitään vikaa.\n\n-- Jane on herttainen ja kunnon tyttö, sanoi uskollinen Anna. -- Hän\nei ole koskaan koettanut hankkia huomiota osakseen, niinkuin monet\nmuut.\n\n-- Ei olekaan, hän ei ole koskaan juossut poikien jälkeen, jos sitä\ntarkoitat, virkkoi Rakel-rouva. -- Mutta hän tahtoisi mielellään\njoutua naimisiin, kuten kaikki muutkin. Mitä muuta tekemistä hänellä\nolisi kaukana lännessä -- jossain maailman matkojen takana, mistä\ntietää vain sen verran, että miehiä on paljon ja naisia harvassa? Hyh\n-- minä en jaksa kuulla sitä...\n\nJanea ei Anna kuitenkaan sinä päivänä katsonut huolestuneesti ja\nihmeissään, vaan Ruby Gillistä, joka istui lauluparvella Janen\nvieressä. Miten oli Rubyn laita? Hän oli kauniimpi kuin milloinkaan\nennen, mutta hänen sinisissä silmissään oli kuumeinen loiste ja\nposkien heleä puna oli melkein huolestuttavan korea. Hän oli\nsitäpaitsi laihtunut ja käynyt heikon näköiseksi, laulukirjaa\npitelevät kädet näyttivät melkein läpikuultavilta kuin kukan lehdet.\n\n-- Onko Ruby Gillis sairas? kysyi Anna rouva Lyndeltä, kun he yhdessä\nmenivät kirkosta kotiin.\n\n-- Ruby Gillis on kuolemaan tuomittu, hänessä on lentävä keuhkotauti,\nvastasi rouva Lynde tuimasti. -- Sen tietää koko maailma, paitsi\nhän itse ja hänen perheensä. He eivät huomaa sellaisia asioita. Jos\nkysyt heiltä, voi hän erinomaisen hyvin. Hän ei ole jaksanut hoitaa\nopettajatartointaan sen jälkeen kun hänellä oli keuhkokuume talvella,\nmutta hän lupaa ryhtyä taas opetustyöhön syksyllä, ja hän hakee\npaikkaa Valkorannassa. Tyttöparka, hän makaa varmasti haudassa, kun\nlehdet syksyllä putoavat.\n\nAnna kuunteli tätä äänettömän kauhun vallassa. Oliko mahdollista,\nettä Ruby Gilliksellä, hänen vanhalla koulutoverillaan, josta hyvin\npaljon pidettiin, oli vain vähän aikaa elettävänä? Oli kaameata sitä\najatella. He olivat tosin joutuneet verrattain kauas toisistaan\nvuosien kuluessa, mutta vanha tyttö-ystävyys yhdisti heitä vieläkin,\nja Anna tunsi piston sydämessään. Ruby oli kaikista nuorista tytöistä\nvilkkain, iloisin ja keimailevin. Tuntui mahdottomalta sovittaa\nkuolemaa ja katoovaisuutta häneen. Hän oli jumalanpalveluksen jälkeen\ntullut sydämellisesti tervehtimään Annaa ja pyytänyt häntä seuraavana\niltana luokseen.\n\n-- Tiistaina ja keskiviikkona se ei sovellu, sanoi hän jonkinlaisella\nylpeydellä. -- Konsertti toisena päivänä ja isot kutsut toisena,\nhyvä ystävä. Herb Spencer ja minä menemme yhdessä -- hän on nykyään\nminun... Mutta lupaa varmasti tulla huomenna. Tahtoisin kauhean\nmielelläni puhua sinun kanssasi. Tahdon kuulla kaikesta, mitä olet\ntehnyt korkeakoulussa.\n\nAnna ymmärsi, että Rubyn mieli teki puhua omista valloituksistaan,\nmutta hän lupasi tulla, ja Diana tarjoutui tulemaan mukaan.\n\nTytöt kulkivat ääneti eteenpäin. Alkoi jo hämärtää. Kultarintakertut\nvisersivät korkealla puitten latvoissa jäähyväisiä laskevalle\nauringolle, ja niiden riemuitseva laulu täytti kullaltahohtavan\nilman. Sammakkojen kurnutus kuului lammesta ja suomaista peltojen\ntakaa, missä oras alkoi nousta ja varttua elähyttävän auringon\nja sadekuurojen vaikutuksesta. Ilma oli täynnä vastaleikattujen\nkarhunmaaramapensasten raikasta tuoksua. Valkeita sumuharsoja\nleijaili äänettömissä notkoissa, ja sinihohteiset tähdet kuvastuivat\npuroon, joka jyrkkien rantojen välissä virtasi.\n\n-- Kuinka ihana auringonlasku! sanoi Diana. -- Katso Anna, on kuin\nnäkisi toisen maan kangastavan. Sen rantama on tuo purppuraisten\npilvien äyräs, ja erillään uiskenteleva valoisa hattara muistuttaa\nkultaista merta.\n\n-- Mitä sanoisit, jos voisimme purjehtia sinne Paulin kultaisessa\nveneessä -- se oli uusi kuu, ja Paulin oli tapana sanoa, että sitä\noli ohjattava hyvin varovasti, jottei se törmäisi karille mihinkään\npilveen -- miten hauskaa se olisi, virkkoi Anna kuljettuaan syviin\nmietteisiin vaipuneena. -- Uskotko, että me silloin voisimme jälleen\nlöytää kaikki suloiset muistot, kaikki ihanat keväät, jotka meille\novat kukkineet?\n\n-- Kuinka sinä puhutkaan! huudahti Diana. -- Minusta alkaa tuntua\noikein kaamealta, aivan kuin me jo olisimme vanhoja mummoja, joilta\nkaikki hauska elämässä on mennyttä.\n\n-- Jotain sentapaista minä olen tuntenut siitä saakka kun kuulin,\nmiten on Ruby-raukan laita, sanoi Anna. -- Jos on totta, että hänellä\nei ole pitkiä aikoja elettävänä, niin kaikki muukin kauhea ja synkkä\nvoi olla totta.\n\n-- Tahtoisitko tulla hetkeksi Elisha Wrightin luo? kysyi Diana. --\nÄiti pyysi minua antamaan tämän pienen purkin Atossa-tädille.\n\n-- Kuka on Atossa-täti?\n\n-- Vai et sitä tiedä? Hänen oikea nimensä on Samson Coates\nSpencervalesta, ja hän on rouva Wrightin täti. Hän on myös minun\nisäni täti, joten me olemme sukua. Hänen miehensä kuoli talvella, hän\njäi hyvin varattomaksi ja yksinäiseksi, minkä vuoksi Wrightit ottivat\nhänet luokseen. Äidin mielestä meidän olisi pitänyt ottaa hänet,\nmutta isä sanoi: \"Ei kiitoksia. Asua Atossa-tädin kanssa -- se vielä\npuuttuisi.\"\n\n-- Onko hän sitten niin hirveä? kysyi Anna hajamielisenä.\n\n-- Saat itse nähdä, kunhan olemme siellä, sanoi Diana merkitsevällä\näänellä. -- Isä sanoo aina, että hänellä on terävä nenä, mutta vielä\nterävämpi kieli.\n\nIltapäivä oli jo pitkällä, mutta Atossa-täti leikkasi\ntäydessä touhussa siemenperunoita keittiössä. Hän istui vanhaan\nhaalistuneeseen aamupukuun kääriytyneenä ja hänen harmaat\nhiussuortuvansa olivat aikalailla pörröiset. Kasvot ilmaisivat\nmahdollisimman selvästi hänen olevan pahoillaan siitä, että hänet\nyllätettiin mitä arkipäiväisimmässä touhussa.\n\n-- Ahaa, vai tässä on Anna Shirley! virkkoi hän Dianan esittäessä\nystävätärtään. -- Sinusta olen kuullut puhuttavan. -- Äänen sävystä\nkävi selville, ettei hänen kuulemansa ollut Annalle edullista. --\nRouva Andrews juuri mainitsi sinun tulleen kotiin. Hän sanoi sinun\nmuuttuneen paljon eduksesi.\n\nTäti Atossa oli ilmeisesti sitä mieltä, että tuon edullisen\nmuutoksen pitäisi jatkua vielä hyvän aikaa. Hän leikkasi edelleenkin\nperunoitaan reippain ja varmoin ottein.\n\n-- Tuskinpa kannattanee pyytää teitä istumaan? jatkoi hän ääni\nhappamana. -- Täällähän ei ole mitään hauskaa tarjottavana\ntuollaisille neideille. Kaikki muut ovat tiessään.\n\n-- Äiti lähetti terveisiä ja pyysi saada antaa tädille tämän pienen\nruukun rabarberihyytelöä, sanoi Diana ystävällisesti. -- Hän keitti\nsen tänään ja arveli sen ehkä maistuvan.\n\n-- Kiitos vaan, sanoi Atossa-täti yhtä äreästi kuin ennenkin. --\nÄitisi hyytelö ei ole milloinkaan ollut erikoisesti minun heikkouteni\n-- hän imellyttää aivan liiaksi. Hiukan minä kai kuitenkin koetan\nsaada alas. Ruokahaluni on ollut surkeanpuoleinen nyt keväällä. Minä\nolen kaikkea muuta kuin terve, jatkoi Atossa-täti painokkaasti,\nmutta kuitenkin täytyy minun puuhata ja touhuta. Täällä ei tarvita\nsellaisia, jotka eivät osaa tehdä työtä. Ellei sinulle tuota liiaksi\nvaivaa, tahtoisitko viedä hyytelöpurkin ruokakonttoriin? Minulla\non kova kiire saada nämä kurjat perunat valmiiksi illaksi. Teidän\ntapaisenne hienot naiset eivät kai milloinkaan ole näin karkeassa\ntyössä. Taidatte pelätä käsien pilaantuvan.\n\n-- Minä leikkasin aina siemenperunat, ennenkuin me vuokrasimme maat\nmuille, virkkoi Anna hymyillen.\n\n-- Minä teen vieläkin sen, nauroi Diana -- Kolme päivää istuin\nleikkaamassa viime viikolla. Mutta luonnollisesti, lisäsi hän\nkiusoitellen, minä aina iltaisin voitelin käsiäni ruusuvedellä ja\nsitruunamehulla ja vedin niihin vanhat, pehmeät hansikkaat, ennenkuin\nmenin nukkumaan.\n\nAtossa-täti kohotti nenänsä pystyyn ja tuhahti halveksivasti.\n\n-- Sinä olet varmaan oppinut tuon niistä monista typeristä\naikakauslehdistä, joita ihmiset tilaavat nykyään. Niissähän annetaan\nneuvoja sekä käsien säilyttämisestä että tuuheista silmäripsistä\nja kaikenlaisesta turhamaisuudesta ja koreudesta, -- minä vain\nihmettelen, kuinka sinun äitisi antaa sinun tuhlata aikaasi\nsellaiseen. Mutta hän on aina hemmotellut sinua. Kyllähän me\naavistimmekin, kun George meni hänen kanssaan naimisiin, ettei hän\nollut onnistunut vaimoa valitessaan.\n\nAtossa-täti huokasi niin raskaasti kuin olisivat kaikki George Barryn\navioliittoon kohdistuneet synkät aavistukset toteutuneet.\n\n-- Vai te lähdette? kysyi hän, tyttöjen noustessa paikoiltaan. --\nEipä olekaan mikään ilo jutella minunlaiseni vanhan akan kanssa.\nKylläpä sattuikin ikävästi, kun pojat eivät ole kotona.\n\n-- Me aiomme pistäytyä vähän Ruby Gilliksen luona, selitti Diana.\n\n-- Oh, ei ollenkaan tarvitse antaa selityksiä, virkkoi täti Atossa\nrakastettavasti. -- Te vain pujahdatte sisään ja lennätte tiehenne\nniin sukkelaan että töin tuskin ennätätte sanoa hyvää päivää ja\nhyvästi. Korkeakoulun tapoja nähtävästi! Jos olisitte viisaita, niin\nte pysyttelisitte loitolla Ruby Gilliksestä. Tohtorit väittävät\nkeuhkotaudin tarttuvan. Minä tiesin edeltäpäin, että Ruby sairastuisi\njohonkin tautiin, kun hän itsepintaisesti laittautui Bostoniin viime\nsyksynä. Kun ei tyydy pysymään kauniisti kotona, sattuu aina jotain\nikävää.\n\n-- Sellaista voi sattua, vaikka ei matkustakaan, virkkoi Diana. --\nVälistä voi suorastaan kuolla.\n\n-- Silloin ei tarvitse ainakaan syyttää itseään, huudahti Atossa-täti\nvoitonriemuisena. -- Sinä Diana kuulut viettävän hääsi kesäkuussa.\n\n-- Ei ole vielä päätetty mitään varmaa, vastasi Diana vältellen.\n\n-- Minä en kehoita sinua lykkäämään häitäsi liian kauas, sanoi\nAtossa-täti hyvin painokkaasti. -- Sinun ulkomuotosi on kohta\nmennyttä, sinussahan on vain iho ja tukka. Ja Wrightien Suvussa\nmiehet ovat huikentelevia. Anna, sinun ainakin pitäisi käyttää\nhattua, sinähän olet niin täynnä kesakoita, että on aivan synti ja\nhäpeä. Kas vaan, hän taitaa punastua. Emmeköhän me liene kaikki\nsellaisia, jommoisiksi Herra on meidät luonut. Saanko lähettää\nterveiseni Marilla Cuthbertille? Eipä siksi, että häntä milloinkaan\nolisi haluttanut tulla minua katsomaan, senjälkeen kun muutin\nAvonleahin, mutta minun ei kai pitäisi valittaa. Cuthbertin perhe\non aina pitänyt itseään jo vähän parempana paikkakunnan muita\ntavallisia, yksinkertaisia ihmisiä.\n\n-- Eikö hän ole kauhea! läähätti Diana kun he olivat kulkeneet pitkän\nmatkaa toista tietä, jolle olivat kääntyneet.\n\n-- Hän on kamala, puhkui Anna. -- Mutta ajattele myöskin millaista\nolisi kulkea koko elämänsä Atossa-nimisenä! Sekin jo voisi\nkatkeroittaa kenen hyvänsä. Hänen olisi pitänyt hankkia liikanimiä --\nesimerkiksi Kordelia. Se olisi varmasti auttanut paljon.\n\n-- Ihanaa, että siellä jo on käyty! virkkoi Diana. -- Oikein\npöyristyttää ajatella kuinka ilkeä hän on -- kaiken, mitä hän\nsanoo, hän sanoo ilkeyksissään. Isä tietää kertoa hänestä hyvin\nhullunkurisen jutun. Ennen maailmassa Spencervalessa oli pappi, joka\noli sekä kiltti että kelpo saarnaaja, mutta aika kuuro. Kun puhuttiin\ntavallisella keskusteluäänellä, ei hän voinut seurata ollenkaan. Ja\npyhäiltoina oli tavallisesti kirkossa hartaushetki, jossa jokainen\nseurakunnan jäsen nousi vuorostaan lukemaan rukouksen tahi muutamia\nsäkeitä raamatusta. Eräänä iltana Atossa-täti ilmoitti tahtovansa\ntodistaa ja lausua \"totuuden sanoja\". Mutta mitään pyhän raamatun\nsanoja ei saatukaan kuulla, vaan hän otti käsiteltäväkseen useita\nläsnäolevista, yhden kerrallaan, hän mainitsi heidät nimeltä ja\nläksytti mitä kauheimmalla tavalla ja puhui siitä, miten he olivat\nkäyttäytyneet ja penkoi kaikki juorut ja kaikki häväistysjutut\nviimeisten kymmenen vuoden ajalta. Lopuksi hän sanoi saaneensa oikean\ninhon Spencervalen kirkkoa kohtaan, vakuutti, ettei milloinkaan enää\naikonut astua sen ovesta sisään ja että toivoo Jumalan rangaistuksen\noikein pian kohtaavan koko seurakuntaa. Hän istui sitten paikoilleen\naivan hengästyneenä vuolaan sanatulvansa jälkeen, ja pastori, joka ei\nollut kuullut sanaakaan siitä, mitä täti oli sanonut, kumarsi päätään\nja sanoi hartaasti: Amen. Kuulkoon Jumala hurskaan sisaremme pyynnön!\n-- Jospa kuulisit isän kertovan tuon jutun!\n\n-- Mitä juttuihin tulee, Diana, aloitti Anna matalalla\ntuttavallisella äänellä, niin kuule, minä olen viime aikoina hyvin\npaljon ajatellut, enkö voisi tekaista pientä juttua -- kertomusta,\njoka kelpaisi painettavaksi...\n\n-- Ihan varmasti, sanoi Diana, kun hän vihdoin tajusi ehdotuksen\ntäyden merkityksen. -- Sinähän kirjoitit hirmuisen jännittäviä\njuttuja meidän Historiallisen kerhomme aikana.\n\n-- Hyh, minä tarkoitan tietysti toisenlaisia kertomuksia, virkkoi\nAnna halveksivasti hymyillen. -- Minä olen tässä hiukan ruvennut\ntuumimaan viime aikoina, mutta minua melkein peloittaa yrittää, olisi\nniin kauhean ilkeätä, jos epäonnistuisin.\n\n-- Olen kuullut, että moni suuri kirjailija on kirjoittanut aluksi\noikeata roskaa, rauhoitti Diana. -- Mutta olen aivan varma siitä,\nettä niin vitsikäs tyttö kuin sinä tekaiset heti jotain suurenmoista.\nJa sanomalehtimiehet ehkä huomaavatkin nykyään paremmin kuin ennen\ntosilahjat...\n\n-- Voi sinua, pikku kullannuppua, mitä sanot... Mutta joka\ntapauksessa voin kertoa, että Margaret Burton, tämän vuoden tyttöjä\nRedmondissa, kirjoitti viime talvena kertomuksen, joka otettiin\n\"Kanadan Naiseen\". Luulen kyllä voivani kirjoittaa aivan yhtä hyvän\nkuin sekin on.\n\n-- Lähetätkö sitten kertomuksesi samaan lehteen?\n\n-- Voisinhan minä ensiksi yrittää johonkin suurempaan lehteen. Kaikki\nriippuu siitä, mitä lajia kertomukseni tulee olemaan.\n\n-- Mitä se koskee.\n\n-- Sitä en vielä tiedä. Tahtoisin käydä käsiksi tavattoman hienoon\njuoneen -- jännittävään, mutta ei jokapäiväiseen. Hyi, minä\ninhoan joutavanpäiväistä kirjallisuutta. Sanomalehdentoimittaja\nkatsoo erikoisesti sitä, että juoni on hieno -- luonteenkuvausta\nluonnollisesti myöskin. Ainoa lopullisesti päätetty seikka on\nsankarittaren nimi. Hänen nimekseen tulee Semiramis Lester. Se\nsointuu hyvältä, eikö niin? Sinä et saa hiiskahtaakaan tästä\nkenellekään, kuuletko Diana? En ole uskonut tätä kenellekään muulle\nkuin sinulle ja setä Harrisonille. Hän ei ollut kovinkaan rohkaiseva\n-- hän sanoi, että jo ennestäänkin on kirjoitettu aivan liiaksi\npaljon roskaa ja että hänellä oli ollut minusta parempi käsitys, kun\nminä olin jo ollut vuoden korkeakoulussa.\n\n-- Älä välitä siitä. Mitäpä herra Harrison tietää korkeakoulusta!\nhuudahti Diana täynnä halveksuntaa.\n\nGilliksen talo oli kirkkaasti valaistu ja täynnä vieraita. Kaksi\nkeskenään kilpailevaa nuorta herraa, toinen Spencervalesta, toinen\nCarmodystä, mulkoili vihamielisesti toisiaan vierashuoneen toisesta\npäästä toiseen. Useita sieviä ja iloisia tyttöjä oli tullut tänne\nvieraisille. Ruby oli valkeaan puettu, hänen silmänsä loistivat,\nja hänen poskillaan oli mitä helein puna. Hän nauroi ja puheli\nlakkaamatta, ja vieraiden tyttöjen sanottua jäähyväiset hän vei Annan\nyläkertaan näyttääkseen hänelle uudet kesä pukunsa.\n\n-- Minulla on vielä sininen silkkikangas ompelematta, se on minusta\nliian raskas kesällä. Luultavasti odotan ja annan ommella vasta\nsyksyllä. Kuten tiedät otan opettajatoimen Valkorannassa. Mitä sinä\npidät minun hatustani? Hiukan rohkea kenties, mutta mitä se tekee!\nHattu, joka sinulla oli eilen kirkossa, on oikein tyylikäs. Minä\nkyllä puolestani pidän vähän kirkkaammista väreistä. Huomasitko\nvierashuoneessa olevia hassuja poikia? He ovat päättäneet varmasti\n\"katsoa ulos\" toisensa. En välitä kummastakaan penninkään vertaa,\nsen sinä tiedät parhaiten, Anna. Herb Spenceristä minä pidän.\nVäliin minä todella uskon, että hän on se oikea. Jouluna luulin,\nettä Spencervalen opettaja oli oikea. Mutta sitten minä sain\ntietää hänestä jotain enkä sitten enää tahtonut häntä. Hän tuli\naika epätoivoiseksi -- minä melkein pelkäsin, että hän menettäisi\njärkensä... Kun nuo itserakkaat pojat eivät olisi tulleet tänne tänä\niltana! Minä olisin tahtonut jutella sinun kanssasi oikein hauskasti\nkahden kesken, minulla olisi niin paljon sinulle kerrottavaa... Me\nolemme aina olleet niin hyviä ystäviä ja olemme vetäneet yhtä köyttä,\neikö niin, Anna?\n\nRuby kietoi kätensä Annan vyötäisille soinnuttomasti naurahtaen.\nHeidän katseensa kohtasivat toisensa ja Anna huomasi Rubyn\nhäikäisevän loistavissa silmissä jotain, joka viilsi pistona hänen\nsydämessään.\n\n-- Tule usein minua tervehtimään, tulethan, Anna? kuiskasi Ruby. --\nTule yksin -- minä kaipaan sinua.\n\n-- Tunnetko olevasi aivan terve, Ruby?\n\n-- Terve? Varmasti en ole eläessäni voinut paremmin. Tietysti\nviimetalvinen keuhkokuume vei vähän voimia. Mutta katso millainen\nväri minun poskissani on! En kai minä näytä sairaalta!\n\nRubyn ääni oli hieman terävä. Hän veti pois kätensä Annan\nvyötäisiltä, ikäänkuin jostain pahastuneena, ja riensi nopeasti alas\nportaita. Alhaalla vierashuoneessa hän sai takaisin entisen loistavan\ntuulensa, koko hilpeän ylimielisyytensä, ja antautui niin kokonaan\npilantekoon ja leikinlaskuun molempien ihailijoittensa kanssa,\nettä Anna ja Diana tunsivat olevansa tarpeettomia ja sanoivat pian\njäähyväiset.\n\n\n\n\nXII.\n\n\"SEMIRAMIKSEN SOVITUSUHRI.\"\n\n\n-- Mitä sinä oikein haudot päässäsi, Anna?\n\nTytöt olivat eräänä iltana istuutuneet sammaleiseen notkoon puron\nrannalle. Sananjalkain tuuheat viuhkat huojuivat, ruohomättäät\nvihannoivat vehmaina ja metsistyneiden päärynäpuiden harsomaiset,\nvienosti tuoksuvat hunnut liehuivat hiljaa.\n\nAnna heräsi unelmistaan tyytyväisenä huoaten.\n\n-- Muovailen päässäni kertomustani, pikku Diana.\n\n-- Älä nyt, mitä ihmeissä! Joko olet ryhtynyt siihen? huudahti Diana\nmitä vilkkaimman mielenkiinnon vallassa.\n\n-- Olen kuin olenkin. Vain pari sivua on kirjoitettu puhtaaksi, mutta\nloppu on jo päässäni ihan valmis. On ollut kauhea vaiva hyvän juonen\nkeksimisessä. Mikään niistä aiheista, jotka minulla oli varastossa,\nei soveltunut Semiramis-nimiselle tytölle.\n\n-- Etkö olisi voinut muuttaa nimeä?\n\n-- En, ymmärrätkö! Se oli suorastaan mahdotonta. Minä koetin kyllä,\nmutta se ei käynyt päinsä. Se olisi ollut yhtä vaikeata kuin oman\nnimeni muuttaminen. Semiramis oli tullut minulle niin ilmieläväksi,\nettä annoinpa hänelle minkä nimen hyvänsä, minun olisi joka\ntapauksessa pitänyt ajatella häntä Semiramiksena. Mutta lopuksi\nminä kuitenkin keksin juonen, joka soveltui juuri hänelle. Nimien\nvalitseminen kaikille muille henkilöille oli vasta jännittävää! Sinä\net aavista, kuinka hirmuisen hauskaa se on. Olen maannut valveilla\ntuntikausia ja miettinyt sopivia nimiä. Sankarin nimi on Percival\nDalrymple.\n\n-- Joko olet keksinyt nimet kaikille henkilöille? kysyi Diana\npettyneenä. -- Ellet ole ehtinyt, olisin pyytänyt saada antaa nimen\nvain yhdelle ainoalle -- vain jollekin vähäpätöiselle sivuhenkilölle.\nSilloin minusta tuntuisi niinkuin minullakin olisi hiukan osuutta\nkertomuksessasi.\n\n-- Saat antaa nimen pienelle kyökkipojalle, joka oli Lesterin rikkaan\nja mahtavan perheen palveluksessa, lupasi Anna hyväntahtoisesti. --\nHän ei ole erikoisen tärkeä ja hän on ainoa, jolta vielä puuttuu nimi.\n\n-- Anna sitten hänelle nimeksi Raymond Fitz-Osborne, pyysi Diana,\njoka muistinsa kätköissä säilytti kokonaisen varaston sointuvia\nnimiä. Ne olivat rippeitä entisen \"Historiallisen kerhon\" ajoilta,\njonka hän itse, Amia, Jane Andrews ja Ruby Gillis olivat perustaneet\nkouluaikanaan.\n\nAnna pudisti epäröiden päätään.\n\n-- Pelkään vain, että se on aivan liian juhlallinen nimi\nkyökkipojalle. En voi kuvitella Fitz-Osbornea syöttämässä sikoja ja\nvetämässä maasta nauriita. Voitko sinä?\n\nDiana ei nähnyt mitään esteitä; jos yleensä on mielikuvitusta,\nniin kyllä kaikki saadaan hiukan venymään... Anna osasi kuitenkin\narvostella asiaa paremmin, ja kyökki-pojan nimeksi tuli lopulta\nRobert Ray, jonka arkioloissa saattoi lyhentää Bobbyksi.\n\n-- Paljonko luulet siitä saavasi? kysyi Diana.\n\nSitä Anna ei ollut vielä ollenkaan ajatellut. Hän tavoitteli vain\nmainetta ja kunniaa, ei viheliäistä mammonaa, eivätkä alhaiset\naineelliset laskelmat vielä saastuttaneet hänen kaunokirjallisia\nunelmiaan.\n\n-- Minä saan varmaankin lukea sen? pyysi Diana.\n\n-- Kun minä olen saanut sen valmiiksi, niin luen sen ääneen sinulle\nja setä Harrisonille ja pyydän teitä sitten arvostelemaan sitä hyvin\nankarasti. Kenenkään muun silmä ei tule sitä näkemään ennenkuin se on\npainettu.\n\n-- Kuinka sinä annat sen päättyä -- onnellisesti vai onnettomasti?\n\n-- En tiedä vielä oikein. Oikeastaan toivoisin sen päättyvän\nonnettomasti, sillä se olisi paljon romanttisempaa. Mutta\ntoimittajilla taitaa olla ennakkoluuloja surullisesti päättyviä\nkohtaan, niin omituiselta kuin se kuuluukin. Kirjallisuudenhistorian\nprofessori sanoi kerran korkeakoulussa, että muiden kuin nerojen ei\npidä ryhtyä kirjoittamaan onnetonta loppua. Ja, sanoi Anna lopuksi\nhyvin vaatimattomasti, minä olen kyllä kaikkea muuta kuin nero.\n\n-- Minä puolestani pidän enemmän onnellisesta lopusta. Anna heidän\nvaan saada toisensa, virkkoi Diana, joka mentyään kihloihin Fredin\nkanssa oli sitä mieltä, että rakkausjutun ainoa mahdollinen loppu oli\nhäät.\n\n-- Mutta sinustahan on hauska itkeä, kun luet jotain mielenkiintoista?\n\n-- Luonnollisesti, keskellä kertomusta. Mutta minä toivon palavasti,\nettä kaikki lopulta kääntyy hyvään päin.\n\n-- Jokin aivan erikoisen liikuttava kohtaus täytyy siinä olla,\nvirkkoi Anna miettiväisenä. -- Voisin antaa Robert Rayn haavoittua\njossain onnettomuudessa -- voisihan paistinvarras saada jotain aikaan\n-- ja nukahtaa hiljaa ja tunteellisesti.\n\n-- Hyi, miksi tappaisit pikku Bobbyni? nauroi Diana. -- Hän on minun,\nja minä tahdon, että hän elää ja kukoistaa. Ota mieluummin hengiltä\njoku muu, jos se on välttämätöntä.\n\nSeuraavan kahden viikon aikana tunsi Anna vuorotellen riemua ja\ntuskaa kirjallisen työnsä vuoksi. Milloin sai loistava ajatus hänet\nvaltavan ilon ja ylpeyden valtaan; milloin hän oli joutua epätoivoon,\nkun joku oikutteleva henkilö ei tahtonut käyttäytyä niinkuin olisi\npitänyt. Dianan oli mahdoton sitä ymmärtää.\n\n-- Täytyyhän sinun voida pakottaa heitä tekemään niinkuin itse\ntahdot, virkkoi hän.\n\n-- Niinhän sinä luulet, voihki Anna. -- Sinä et voi aavistaa, miten\nvastaanhangoitteleva ja kiusallinen sankaritar Semiramis on. Hänen\ntäytyy ehdottomasti tehdä ja sanoa sellaista, mitä en ole milloinkaan\ntarkoittanut hänen osakseen. Ja silloin on kaikki entinen pilalla,\nja minun täytyy kirjoittaa kaikki uudestaan. Voi, miten vaivaloista\nonkaan olla kirjailija!\n\nKertomus tuli vihdoin viimein valmiiksi, ja Anna luki sen ääneen\nDianalle päätyhuoneen kodikkaassa yksinäisyydessä. Hän oli muovannut\n\"liikuttavan kohtauksensa\" ottamatta hengiltä kyökkipoika Robert\nRayta, jota sanottiin arkioloissa Bobbyksi, ja hän seurasi silmillään\ntarkoin Dianaa lukiessaan. Diana oli erittäin kiitollinen kuulija.\nHän itki oikeissa paikoissa, mutta kun loppuun vihdoin oli päästy\nja Anna laski käsikirjoituksen syliinsä, näytti hän jonkun verran\nnololta.\n\n-- Minkä tähden sinä otit hengiltä Maurice Lennoxin? kysyi hän\nnuhtelevalla äänellä. -- Luulin hänen taas virkoavan henkiin.\n\n-- No mutta, hänhän on konna, vastasi Anna hämmästyneenä. -- Ymmärrät\nkai, että oikeutta on noudatettava, ja silloin täytyy häntä rangaista.\n\n-- Vahinko -- pidän hänestä eniten kaikista, väitti Diana\npuolueellisesti.\n\n-- Niin, nyt hän on kuollut ja kuolleena pysyköön, virkkoi Anna\nhieman nyrpeänä. -- Jos minä olisin antanut hänen elää, olisi hän\ntietysti aina edelleenkin vainonnut Semiramista ja Percivalia.\n\n-- Niin tietysti -- ellet olisi voinut jalostaa hänen luonnettaan\nlopuksi.\n\n-- Tiedätkö, se ei olisi ollut vähääkään romanttista, ja siinä\ntapauksessa olisi kertomus venynyt liian pitkäksi. Tuollaisesta\näärimmäisen harkitsevasta konnasta ei saa kädenkäänteessä kunnon\nmiestä.\n\n-- Niin, minun täytyy joka tapauksessa sanoa, että kertomuksesi on\nviehättävä ja että se tekee sinut kuuluisaksi, siitä olen varma.\nOletko sinä miettinyt kertomuksellesi nimeä?\n\n-- Olen toki jo kauan sitten. Sen nimeksi tulee \"Semiramiksen\nsovitusuhri\". Eikö se kuulu hienolta s:ineen? Minä olen aina pitänyt\nniin paljon alkusoinnusta. Nyt sinun täytyy sanoa minulle suoraan,\nDiana kulta, tahtoisitko jotain muutoksia kertomukseen. Oliko missään\nkohdassa semmoista, mikä sinua loukkaa?\n\n-- Hm, jos minun on jotain sanottava -- Diana oli hyvin epäröivänä\n-- niin en tiedä muuta kuin että se kohta kertomuksessa, missä sinä\nannat Semiramiksen sekoittaa kakkutaikinaa ennen suurta juhlaa,\nei minusta tunnu aivan niin romanttiselta kuin muu. Kuka tahansa\nosaa sekoittaa kakkutaikinaa. Sankarittarien ei pitäisi minusta\nmilloinkaan ottaa osaa ruuanlaittoon.\n\n-- Rakas ystävä, juuri siinä kohdassa minä annan valtaa\nhuumorintunteelle -- sekin on joskus tärkeätä -- ja se on hienoimpia\npalasia koko kertomuksessa.\n\nTotuuden nimessä on myönnettävä, että Anna oli siinä aivan oikeassa.\n\nViisaasti kyllä Diana pidättyi sen enempää arvostelemasta, mutta\npaljon vaikeampaa oli tyydyttää herra Harrisonia. Ensiksikin oli\nhänen mielestään kertomuksessa aivan liian paljon luonnonkuvauksia.\n\n-- Pyyhi pois kaikki hentomielinen lörpöttely kukkaisniityistä ja\navaruuden kultapilvistä, sanoi hän säälimättä.\n\nAnnalla oli epämiellyttävä tunne, ettei herra Harrison ollut aivan\nväärässä, ja voittaen suurenmoisesti itsensä hän pakottautui\nleikkaamaan pois suurimman osan rakkaista luonnonkuvauksistaan. Ja\nkertomus oli kolmasti kirjoitettava uudestaan puhtaaksi, ennenkuin se\nlyhennetyssä muodossaan -- säälimättä silvottuna, väitti Anna -- edes\njonkun verran tyydytti arvostelijaa.\n\n-- Kaikki luonnonkuvaukset paitsi auringonlaskua olen ottanut\npois, virkkoi hän huoaten. -- Siitä en todellakaan voinut luopua.\nSe on ihastuttavan kaunis purppurahohteineen, joka häipyy viileän\nkuulakkaisiin vihertäviin sointuihin. Eikö ole kummallista, että on\nihmisiä, jotka eivät ymmärrä sellaista!\n\n-- Sillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä kertomuksen juonen\nkanssa, virkkoi proosallinen setä Harrison. Sinun ei olisi pitänyt\nsijoittaa tapahtumia pelkkien rikkaiden ja mahtavien kaupunkilaisten\npiiriin. Mitä sinä senkaltaisista tiedät? Mikset antanut kaiken\nsattua täällä Avonleassa? Nimi olisi tietysti pitänyt muuttaa, muuten\nrouva Rachel Lynde olisi luullut olevansa kirjan sankaritar.\n\n-- Se ei olisi toki koskaan käynyt päinsä, väitti Anna. -- Avonlea on\nherttaisin paikka maailmassa, mutta se ei ole niin romanttinen, että\nsopisi järkyttävän rakkaustarinan tapahtumapaikaksi.\n\n-- Mitä siihen tulee, luulen minä varmasti, että meillä on ollut aika\npaljon romantiikkaa Avonleassa -- kenties silloin tällöin suorastaan\ntragedioja, virkkoi herra Harrison kuivasti. -- Mutta sinäpä et\nannakaan tavallisten ihmisten esiintyä. Henkilöt puhuvat liian\npaljon, ja heidän puheensa on aivan liian juhlallista. Sinä annat\nväsyttävän rakastajasi puhua ja pitää ääntä kokonaista kaksi sivua,\neikä tyttö saa pistetyksi sanaakaan väliin. Jos hän tosi elämässä\nolisi tehnyt samaten, olisi tyttö varmasti piankin jo tukkinut\nhäneltä suun.\n\n-- Minä en ainakaan sitä usko, vastasi Anna hiukan loukkaantuneena.\n\nHän oli sielunsa syvimmässä sitä mieltä, että ne kauniit ja\ntunteelliset sanat, jotka hän antoi rakastajan lausua, ehdottomasti\nvahaisivat jokaisen tytön sydämen. Oli muuten kauheata kuulla\nkäytettävän niin auttamattoman arkipäiväisiä sanoja kuin \"tukkia\nsuu\", kun oli puhe Semiramiksesta, ihanasta neitosesta, jolla oli\npuhdas otsa ja uneksiva katse. Semiramis vain epäsi ihailijainsa\nkosinnan tai antoi heille korkeintaan rukkaset.\n\n-- Ja kun sinä nyt tahdot kuulla vilpittömän mielipiteeni, jatkoi\nherra Harrison aimottomana, niin saan sanoa, etten ymmärrä, miksi\nMaurice Lennox ei häntä saanut. Hän oli ainakin miestä. Hän teki\nkyllä yhtä ja toista kamalaa, mutta osoitti kuitenkin tarmokasta ja\ntoimekasta luonnetta. Percival vain nahjusteli ja jaaritteli.\n\nJaaritteli!... Siksi että hänen joskus täytyi purkaa tuskan kalvamaa\nsydäntään ja että hän kykeni ylevästi tulkitsemaan tunteittensa\nkuohua!\n\n-- Maurice Lennox'han oli konna, sanoi Anna pahoillaan. -- Kuinka\nei kukaan sitä ymmärrä! Minä en voi käsittää, miksi kaikki pitävät\nhänestä enemmän kuin Percivalista.\n\n-- Sinun Percivalisi on hyvä kuin enkeli. Sellainen luonne ärsyttää.\nKun seuraavan kerran kyhäät sankarin, täytyy sinun antaa hänelle\nvähän enemmän inhimillistä lihaa ja verta.\n\n-- Semiramis ei olisi milloinkaan voinut mennä naimisiin Mauricen\nkanssa. Mauricella oli alhainen luonne.\n\n-- Sankaritar olisi kai voinut häntä höylätä. Mutta on ehkä niitä,\njoihin se ei vaikuta. Sinä kai itse tiedät, miten paatunut konnasi\non... Lopuksi voin vielä mainita, ettei kertomuksesi ole suinkaan\nhullumpi, sen myönnän. Mutta sinä olet vielä liian lyhyissä hameissa\nvoidaksesi kirjoittaa mitään erikoisempaa. Odota kymmenisen vuotta --\nsinä ehdit kyllä vielä.\n\nAnna päätti lujasti olla antamatta kertomuksiaan kenenkään\narvosteltaviksi, jos hän vastedes jotain kirjoittaisi. Tuollainen\narvostelu vaikutti aivan liian masentavasti... Hän ei lukenut\nGilbertille sepittämäänsä kertomusta, mutta uskoi hänelle sen\nolemassaolon.\n\n-- Jos se pääsee julkisuuteen, voit lukea sen painettuna, mutta jos\nse menee myttyyn, ei kukaan ihminen koskaan saa sitä nähdä.\n\nMarilla ei tietänyt mitään kirjallisesta seoksesta, jota keitettiin\nhänen välittömässä läheisyydessään. Anna kuvitteli mielessään, miten\nhän jostain aikakauslehdestä lukisi novellin Marillalle, jonka\nmielenkiinto väkisinkin heräisi -- Marilla ei voi enää pidättää,\nhänen täytyy sanoa pari kehuvaa sanaa. Mielikuvitukselle, kuten\ntunnettua, ei mikään ole mahdotonta... Suuri yllätys -- vai niin,\nsinä pidät tästä kertomuksesta? Saat siis kuulla, että minä olen sen\nkirjoittanut!\n\nEräänä päivänä Anna kuljetti postiin verrattain paksun soikean\nkäärön. Nuoruuden kokemattomuuden viehättävä luottamus oli määrännyt\nsen osoitettavaksi kaikkein suurimmalle \"suurista\" aikakauslehdistä.\nDiana oli yhtä suuressa jännityksessä kuin Anna itsekin.\n\n-- Kuinka kauan luulet viipyvän, ennenkuin sieltä tulee vastaus?\nkysyi hän.\n\n-- Luultavasti ei kahta viikkoa kauemmin, vastasi Anna. -- Miten\nylpeäksi ja iloiseksi minä tulen, jos se otetaan!\n\n-- Onhan selvää, että se otetaan, ja luultavasti he samalla pyytävät\nsinulta uutta kirjoitusta. Kun heräät jonakuna kauniina päivänä, olet\nkuuluisuus, ja ajattele kuinka sitten olen ylpeä, kun olen sinun hyvä\nystäväsi, virkkoi Diana, jolla ainakin oli se hyvä puoli, että hän\nsaattoi epäitsekkäästi ihailla ystäviensä lahjakkuutta ja menestystä,\nmikä on verrattain harvinaista.\n\nKului viikko, joka uhkui suloisia haaveita -- sitten tuli katkera\nherääminen. Diana löysi eräänä iltana Annan ullakkohuoneesta ja\nsilmät kertoivat kyynelistä. Pöydällä oli avattu kirjekuori ja\nrutistunut käsikirjoitus.\n\n-- Anna, ei suinkaan kertomusta ole palautettu? huusi Diana\nkauhistuneena.\n\n-- On, ole huoleti, vastasi Anna lyhyesti.\n\n-- Toimittaja on varmasti pähkähullu. Mitä hän ilmoitti syyksi?\n\n-- Ei mitään. Mukana oli painettu lippu, jossa seisoo, ettei\ntarjottua lähetystä ole katsottu käyttökelpoiseksi.\n\n-- Minä olen aina pitänyt tuota aikakauslehteä roskalehtenä, sanoi\nDiana kiihkeästi. -- Sen kertomukset eivät ole lähimainkaan yhtä\nhauskoja kuin \"Kanadan Naisen\", vaikka se maksaa paljon enemmän\nvuodessa. Mutta luultavasti on toimittaja ennakkoluuloinen niitä\nkohtaan, jotka eivät ole \"yankee'itä\". Älä anna mielesi lannistua,\nAnna! Pysy lujana ja lähetä kertomuksesi \"Kanadan Naiseen\".\n\n-- Se kai on parasta, virkkoi Anna, mieli jo jotakuinkin\ntasapainossa. -- Ja jos se otetaan, lähetän totta totisesti sen\nnumeron tuolle hirttämättömälle toimittajalle ja alleviivaan\nsarakkeeni paksulla siniliidulla. Totta kai on ihmisiä, joilla on\narvostelukykyä ja makua... Mutta minä otan pois auringonlaskun.\nEhkäpä setä Harrison kuitenkin oli oikeassa.\n\nAuringonlasku sammui ikuisiksi ajoiksi, mutta huolimatta tästä\nraskaalta tuntuvasta leikkauksesta palautti tunnoton \"Kanadan Nainen\"\nniin viipymättä \"Semiramiksen sovitusuhrin\", että Diana katkeroituna\nepäili, olivatko toimituksen ilkimykset edes ehtineet lukea\nkäsikirjoitusta. Hän teki vakavan ja juhlallisen lupauksen, ettei\nenää uudistaisi kuukausitilaustaan.\n\nAnna suhtautui vastoinkäymiseensä epätoivoisen tyynesti. Hän sulki\nkertomuksensa ullakkokonttorissa olevaan arkkuun, jossa kootut\nkirjoitukset \"Historiallisen kerhon\" ajoilta lepäsivät rauhassa, mutta\nmyöntyen sitä ennen Dianan pyyntöön hän lahjoitti tälle jäljennöksen\nteoksestaan.\n\n-- Nyt minä lukitsen kirjallisen kunnianhimoni arkkuun, virkkoi hän\nkatkerasti.\n\nHän ei maininnut asiasta mitään herra Harrisonille, mutta eräänä\niltana tämä kysyi häneltä suoraan, oliko kertomus otettu lehteen.\n\n-- Ei, toimittaja ei huolinut siitä, vastasi Anna lyhyesti.\n\nHerra Harrison vilkuili salavihkaa hienopiirteisiin kasvoihin, joille\nnousi tumma puna.\n\n-- No, sinä et kai välitä siitä, vaan annat palttua semmoiselle,\nsanoi herra Harrison rohkaisevasti.\n\n-- Minä en pane koskaan enää kynääni paperille kertomusta\nkirjoittaakseni, sanoi Anna, äänessä yhdeksäntoistavuotiaan toivoton\npäättäväisyys, kun ovi läimähytetään kiinni nenän edessä.\n\n-- Sinun sijassasi minä en lopettaisi kokonaan, jatkoi herra Harrison\nmiettiväisenä. -- Kirjoittaisin silloin tällöin kertomuksen, mutta\nen vaivaisi sillä ketään toimittajaa. Minä kirjoittaisin ihmisistä\nja seuduista, joita tunnen, ja antaisin ihmisten puhua niinkuin\ntavallisesti puhutaan, ja aurinko saisi nousta ja laskea kaikessa\nhiljaisuudessa joka päivä, ilman että teen siitä mitään numeroa.\nJos joutuisin tekemisiin konnien kanssa, niin minä antaisin niille\ntilaisuutta, Anna -- kuulepas -- parannukseen ja mahdollisuuden\nmuuttua kelpo ihmisiksi. Maailmassa on kyllä laumoittain hirveitä\nlurjuksia, sen minä uskon mielelläni, mutta taitaa saada kulkea\nmelko matkoja ennenkuin ne löytää, väittäköön rouva Lynde miten\nusein tahansa, että me olemme kaikki parantumattomia synnin orjia.\nTaitaa meissä kaikissa sentään olla jotain hyvää sielumme kätköissä.\nKirjoita sinä vaan, Anna!\n\n-- Ei kiitoksia. On kauhean typerää edes koettaa. Kun päätän\nkorkeakoulun, antaudun yksinomaan opetustyöhön. Takoa tietoja lasten\npäähän minä osaan. Mutta kirjoittaa en osaa.\n\n-- Kun lopetat korkeakoulun, on sinun kai aika mennä naimisiin ja\nrakentaa pesä, sanoi setä Harrison. -- Ei ole hyvä lykätä sellaista\nfliian kauaksi -- sen minä tiedän parhaiten itse, Jumala paratkoon.\n\nAnna nousi lähteäkseen kotiin. Sattui hetkiä, jolloin totta totisesti\nihmisen hienotunteisuus sai liian kovia kolahduksia setä Harrisonin\nsuorasukaisuudesta.\n\n\n\n\nXIII.\n\nPIKKU SYNTEJÄ.\n\n\nDavy ja Dora olivat valmiiksi puettuina lähdössä pyhäkouluun. Heidän\npiti mennä yksin, mikä ei tapahtunut usein, sillä rouva Lynden oli\naina tapana käydä pyhäkoulutunneilla pitämässä silmällä, miten\nnuoriso edistyi. Tällä kertaa rouva Lynde oli nyrjäyttänyt jalkansa\neikä voinut kävellä, vaan istui lujasti ankkuroituna viihtyisässä\nnojatuolissaan. Kaksoisten tuli kirkossa edustaa perhettä, sillä Anna\noli matkustanut lauantai-iltana hyvien ystäviensä luokse Carmody'hin\nviettääkseen siellä sunnuntain, ja Marilla oli saanut taaskin\ntuskallisen päänkivistyspuuskan.\n\nDavy tuli hitaasti tallustaen alas portaita. Alhaalla eteisessä\nodotti Dora, jonka rouva Lynde oli asianmukaisesti tarkastanut\nja tutkinut. Davy oli omin päin varustautunut matkalle. Hänellä\noli taskussa kupariraha pyhäkoulukolehtiin ja hopearaha\npäiväjumalanpalveluksen kolehtiin. Raamattu oli toisessa kädessä\nja lukukirja toisessa. Tekstin, raamatunlauseet ja virrensäkeet\nhän osasi vuolaana virtana. Olihan hän istunutkin pänttäämässä\nniitä päähänsä koko lauantai-illan rouva Lynden keittiössä --\nmuu ei auttanut. Davyn tulisi siis olla erikoisen leppoisassa ja\nsopusointuisessa mielialassa. Niin ei kuitenkaan ollut lainkaan\nlaita, huolimatta virrensäkeistä ja katkismuksesta.\n\nRouva Lynde tuli ontuen keittiöstään, juuri kun Doran ja Davyn tuli\nlähteä.\n\n-- Sinä olet kai puhdas ja siisti, poika? kysyi rouva Lynde ankarasti.\n\n-- Olen. Kaikki, mikä minussa näkyy, vasusi Davy hyvin topakasti.\n\nRachel-rouva huokasi. Hänellä oli omat epäilynsä, mitä tuli Davyn\nkorviin ja kaulaan. Mutta hän tiesi, että jos hän vähääkään\nosoittaisi tarkempaan tarkasteluun ryhtymisen oireita, livistäisi\nDavy ehdottomasti tiehensä ja jalan nyrjähdys estäisi taas häntä\nitseään ajamasta takaa.\n\n-- Käyttäytykää nyt niinkuin oikein kiltit lapset, neuvoi rouva\nLynde. -- Älkää kävelkö pahimmassa pölyssä. Älkää pysähtykö porstuaan\nlörpöttelemään muiden lasten kanssa. Älkää hangatko ja hieroko\nitseänne penkkiin. Koettakaa painaa mieleen päivän teksti. Älkää\npudottako kolehtirahoja ja älkää mitenkään unohtako pistää niitä\nhaaviin. Älkää kuiskatko, kun kumarrutaan rukoilemaan, ja kuulkaa\ntarkoin, mitä pappi saarnaa -- minä kysyn teiltä, kun palaatte kotiin.\n\nDavy ei alentunut vastaamaan. Hän lähti kulkemaan oikotietä, Doran\nnöyrästi tallustellessa perästä. Mutta hänen sielunsa kapinoi. Davy\noli saanut kestää paljon sekä todellista että kuviteltua tuskaa sen\njälkeen kun rouva Lynde oli muuttanut Vihervaaraan. Tämän tuskan\naiheuttajana olivat olleet rouva Lynden vahvat nyrkit ja terävä\nkieli, sillä rouva Lynde ei voinut olla saman katon alla kenenkään\nkanssa, olipa se sitten yhdeksän- tahi yhdeksänkymmenvuotias,\nkoettamatta antaa asianomaiselle kristillistä ja tervettä kasvatusta.\nJa niin äsken kuin edellisenä iltana oli hän kehoittanut Marillaa\nkieltämään Davya menemästä kalastamaan Cottonin poikien kanssa. Davyn\nmieli kuohui vielä tätä ajatellessa.\n\nHeidän päästyään valtatielle pysähtyi Davy heti ja väänsi kasvonsa\nniin hirvittävään irvistykseen, että Dora, vaikka tunsikin hänen\nihmeellisen taitonsa sillä alalla, joutui kauhun valtaan. Hän\npelkäsi, että Davyn kasvot ovat tuomitut pysymään koko elämän ajan\nnoin kauhistuttavana kuonona.\n\n-- Peeveli! räiskyi Davyn suusta.\n\n-- Voi, Davy, sinä et saa kirota niin rumasti! huudahti Dora\nkauhuissaan.\n\n-- Peeveli ei ole mikään kirosana -- ei ainakaan mikään oikea\nkirosana. Ja minun puolestani olkoon vaikka mikä, vastasi Davy\nuhmaavasti.\n\n-- Jos sinun on pakko sanoa rumia sanoja, voisit ainakin olla\nsanomatta sunnuntaina, pyysi Dora vaikeroivalla äänellä.\n\n-- Minä keksinkin itselleni oman kiroussanan.\n\n-- Silloin Jumala varmasti rankaisee sinua, Davy, sanoi Dora\njuhlallisesti.\n\n-- Se olisi minusta aika halpamaista. Kun hän kerran tietää kaikki,\npitäisi hänen myös ymmärtää, että ihmisen täytyy jollakin sanalla\nsanoa, mitä tuntee.\n\n-- Davy, kuuletko sinä! sanoi Dora. Hän odotti Davyn kaatuvan\nkuoliaana maahan. Mutta ihme kyllä ei tapahtunut mitään senkaltaista.\n\n-- Mutta sen minä ainakin sanon, että loppu siitä tulee, että Lynden\ntäti saa mielensä mukaan reistailla minun kanssani, sähisi Davy.\n-- Anna ja Marilla reistailkoot, mutta hän ei saa. Nyt minä teen\njok'ikisen konstin, mitä hän on kieltänyt. Odotapas, niin saat nähdä.\n\nDora saattoi vain jäykästi tuijottaa ihmetyksestä ja kauhusta, kun\nDavy kiukkuisen äänettömänä poikkesi maantien vieressä kulkevalta\nnurmettuneelta polulta maantien hienoon pölyyn, jota neljän viikon\nitsepintainen kuivuus oli kerännyt ja jota oli hänen nilkkoihinsa\nsaakka. Hän kulki laahaten jalkojaan hitaasti, tuntien ilmeistä\ntyydytystä, ja puolen minuutin kuluttua hän hyppeli takaisin oikean\npilvipatsaan ympäröimänä.\n\n-- Tämä on vain alkua, selitti hän voitonriemuisena. -- Jään\nporstuaan ja puhelen niin kauan kuin siellä on yksikään nulikka.\nJa kirkonpenkissä minä kiemurtelen ja vääntelen kuin ankerias ja\nkuiskaan joka taholle. Tekstistä minä viis, ja nyt saat nähdä mitä\nteen kolehtirahoilla.\n\nDavy viskasi uhmaavan ihastuneeni rouva Lynden pennit kauas lähimmän\naidan taa.\n\n-- Pahahenki käski sinun noin tekemään, virkkoi Dora soimaavasti.\n\n-- Mitä vielä, sen minä keksin itse, vastasi Davy suuttuneena. -- Ja\nmuutakin olen minä keksinyt. En aiokaan edes mennä pyhäkouluun taikka\nkirkkoon. Menen leikkimään Cottonin poikien kanssa. He sanoivat\nminulle eilen, etteivät mene tänään pyhäkouluun, kun äitimuori on\nmatkustanut pois eikä kukaan nyt voi lähettää heitä. Tule, Dora, niin\npidetään hauskaa.\n\n-- Minä en tahdo tulla mukaan, esteli Dora.\n\n-- Sinun täytyy, sanoi Davy. -- Ellet tule, niin kerron Marillalle,\nettä Frank Bell suuteli sinua koulussa maanantaina.\n\n-- En minä sille mitään mahtanut. Saatoinko minä tietää, että hän\naikoi suudella? virkkoi Dora tullen hehkuvan punaiseksi.\n\n-- Sinä et ainakaan lyönyt häntä etkä ollut vihaisenkaan näköinen,\njatkoi Davy. -- Sen minä myös kerron, ellet sinä tule mukaan. Mennään\noikotietä niityn poikki.\n\n-- Siellä on lehmiä ja minä pelkään niitä, ruikutti Dora-raukka,\nnähden pelastuksen väikkyvän.\n\n-- Älä! Oikeinko pelkäät kahta lehmää? pilkkasi Davy. Ne on molemmat\nnuorempia kuin sinä.\n\n-- Mutta ne on suurempia, sanoi Dora.\n\n-- Ei ne tee sinulle yhtään mitään. Älä viivyttele, vaan tule. Tämä\non kivaa. Kun minä tulen suuteksi, en minä koskaan vaivaudu kirkkoon.\nKyllä minä laitan, että pääsen taivaaseen muutenkin.\n\n-- Sinä joudat siihen toiseen, ilkeään paikkaan, ellet pyhitä\npyhäpäivää, varoitti Dora-raukka lähtien laahustamaan Davyn perästä\nhyvin vastahakoisesti.\n\nMutta Davy ei pelännyt -- vielä. Tuo n. s. ilkeä paikka oli hämärässä\netäisyydessä, mutta Cottonin poikien kanssa tehtävä iloinen\nkalastusmatka kangasti aivan lähellä. Hän olisi vain toivonut Doran\nkulkuun vähän enemmän vauhtia. Dora käveli jörönä, katseli vähänväliä\ntaaksensa ja piti suunsa niin supussa kuin voisi milloin hyvänsä\npurskahtaa itkuun. Aina tyttöjen täytyy pilata kaikki... Davy ei\nnyt kuitenkaan sanonut \"peeveli\" -- ei edes ajatuksissaan. Hän ei\nsuinkaan katunut sitä mitä oli sanonut neljännestuntia aikaisemmin\n-- eihän se tullut kysymykseenkään -- mutta ei kannattanut uhmata\nValtoja liiaksi samana päivänä.\n\nCottonin nuori väki leikki takapihalla ja tervehti Davya äänekkään\nihastunein huudoin. Pete, Tommy, Adolphus ja Mirabel-sisko nauttivat\ntäysin siemauksin vapaudestaan äiti-muorin, isän tai vanhempien\nsisarien häiritsemättä, nämä kun olivat lähteneet pois hevosella.\nDora oli iloinen siitä, että Mirabel edes oli kotona, hänestä\noli matkalla tuntunut kolkolta joutua yksin tuohon poikaliutaan.\nMirabel oli täysin pojan veroinen, yhtä telmivä, päivettynyt ja\nrohkea. Mutta hänellä oli kuitenkin hameet ja nauhasolmukkeet\nrotanhäntäpalmikoissaan.\n\n-- Nyt me ollaan tultu kalastamaan teidän kanssa, selitti Davy.\n\n-- Se on kivaa, ulvoi Cottonin joukko. Kaikki ryntäsivät heti matoja\nkaivamaan, ja Mirabel juoksi etunenässä ruosteinen kasari kädessä\nlöytöjen tallettamiseksi. Doran mieli olisi tehnyt istahtaa itkemään.\nVoi, kun tuo halpamainen Frank Bell ei olisi suudellut häntä! Silloin\nhän olisi voinut olla Davysta välittämättä ja mennä mitä parhaimmalla\nomallatunnolla rakkaaseen pyhäkouluun.\n\nKalastusretkeilijät eivät luonnollisestikaan uskaltaneet lähteä\npienelle järvelle, sillä sieltä heidät olisi huomannut kirkkoväki.\nHeidän oli pakko tyytyä puroon, joka virtasi metsän läpi Cottonin\npihan takana. Se oli täynnä taimenia, ja päivä oli hauska -- ainakin\nCottonin pojille. Ja näytti siltä kuin Davyn olisi ollut oikein\nhauska. Hän oli vetänyt kengät ja sukat jalastaan -- tällainen\nvarovaisuus ei ollut suinkaan hänelle ominaista -- ja esiintyi\npaljain jaloin, edessään Cottonin vanhemman sisaren hihallinen\nesiliina. Siinä asussa hän oli valmis uhmaamaan suon, rämeen ja\npuron kaikkia hirviöitä. Dora murjotti ja torjui kaikki lähentelevät\nyritykset talonväen puolelta. Hän seurasi vaieten toisten harharetkiä\nlätäköstä lätäkköön, puristi lujasti raamattuaan ja lukukirjaansa ja\najatteli mieli katkerana rakasta luokkaansa, jossa hänen sinä hetkenä\nolisi pitänyt istua todellisena kaunistuksena jumaloimansa opettajan\nedessä. Sen sijaan hän juoksi sotkuisassa, pistävässä pensaikossa\nkelvottomien poikien kanssa koettaen kaikin tavoin suojella hienoa\nvalkeata pukuaan repeämästä ja tahraantumasta ja kenkiään vajoamasta\nliejuun. Mirabel oli tarjonnut hillotahrojen peittämää esiliinaansa\nsuojaksi, mutta Doran mieleen oli varoittavana muistunut sananparsi,\njossa puhuttiin joutumisesta \"ojasta allikkoon\", ja hän kieltäytyi\nsitä ottamasta.\n\nTaimen tarttui onkeen ihmeellisesti, kuten aina sunnuntaisin. Tunnin\nkuluttua urheilevat nuoret herrat olivat saaneet kaloja kuinka paljon\ntahansa, joten he Doran suureksi helpotukseksi jälleen palasivat\nkotiin. Dora istuutui ylhäisesti eristäytyen ja huolellisesti\nalasvedetyin hamein pihan kanakopille, kun taas muut ryhtyivät\njuoksuleikkiin, joka sai maan tömisemään. Sitten koko seurue kiipesi\nsikolätin katolle ja kaiversi nimensä melkein saavuttamattomissa\nolevaan hirteen. Kanakopin lattea katto sekä vieressä oleva\npieni heinäruko antoivat Davylle nerokkaan päähänpiston. Ihana\npuolituntinen vietettiin kiipeämällä katolle ja syöksymällä siitä pää\nedellä alas heiniin huutaen ja nauraen.\n\nKielletytkin huvit päättyvät. Kun vaununpyöräin kumea tärinä sillalla\nilmaisi kirkkoväen palaavan kotiin, katsoi Davy lähtöhetken tulleen.\nHän irroitti yltään suojaavan vaatetuksensa, veti jälleen jalkaansa\nkaikesta huolimatta merkillisen tahmeat sukkansa ja kenkänsä\nja käänsi huoaten selkänsä ihanalle taimensaaliilleen. Olisipa\nkannattanut viedä kotiin...\n\n-- No, eikö meillä ole ollut hirmuisen hauskaa? kysyi hän jotakuinkin\nteennäisen iloisesti heidän palatessaan kotiin päin oikotietä vainion\npoikki.\n\n-- Ei minulla ainakaan, vastasi Dora nyrpeästi. -- Enkä myöskään\nusko, että sinulla on ollut, kun oikein ajattelet, lopetti hän\nväläyttäen ilmoille terävyyttä, joka ei juuri muuten ollut hänelle\nominaista.\n\n-- On ollut, voin antaa siitä pääni pantiksi, vakuutteli Davy. --\nMutta ei suinkaan ollut mikään ihme, ellei sinun ollut hauska.\nSinähän istuit vain ja mulkoilit niinkuin mikäkin -- simppu.\n\n-- Minä pidän itseäni liian hyvänä leikkimään kaikenlaisten vekarain\nkanssa, sanoi Dora kopeasti.\n\n-- Ohoh, kylläpäs sinä osaat... Mikä vaivaa Cottonin poikia? On\nheillä vaan paljon vitsikkäämpää kuin meillä. He tekevät ihan mitä\ntahtovat ja sanovat aivan mitä tahtovat kenelle hyvänsä vasten\nkasvoja. Niin minäkin aion tehdä tästä päivästä lähtien.\n\nSuurista sanoista ja karskista äänestä huolimatta ei Davysta tuntunut\noikein hyvältä. Hän olisi kuitenkin mieluummin kuollut kuin myöntänyt\nsen Doralle. Onnistuneen kalastuksen ja virkistävän seurustelun\ntuottama ilo oli muuten jo ehtinyt haihtua; sen sijaan omatunto\nmuistutti olemassaolostaan pienillä terveellisillä pistoksilla\nsilloin tällöin. Loppujen lopuksi olisi ehkä kuitenkin ollut\nparempi mennä pyhäkouluun ja kirkkoon?... Olihan täti Lynde kyllä\nusein kiusallinen ja ilkeä pikku pojalle, joka rakasti vapautta\nja riippumattomuutta, mutta hänellä oli tavallisesti koko joukko\nmakeisia isossa keittiönkaapissaan, eikä hän ollut saita. Juuri\nsamana sopimattomana hetkenä muistui Davyn mieleen, että täti Lynde\noli, hiiskahtamattakaan asiasta Marillalle, hyvin mukavasti ommellut\nkiinni ison reiän, jonka Davy oli housuihinsa repinyt viime viikolla.\n\nDavyn rikosten mitta ei ollut vielä kukkuroillaan. Hänen oli vielä\ntehtävä havainto, että synti vaatii toisen itseään peittämään.\nSunnuntaipäivällinen nautittiin rouva Lynden luona, ja jo ensimmäisen\nruokalajin aikana kysyi täti Davylta:\n\n-- No, oliko koko luokka tänään pyhäkoulussa?\n\n-- Oli, vastasi Davy, liemen pyrkiessä väärään kurkkuun. -- Kaikki,\npaitsi yksi.\n\n-- Kysyttiinkö sinulta tekstiä taikka katkismusta?\n\n-- Kysyttiin.\n\n-- Ja panit haaviin kolehtirahat?\n\n-- Panin.\n\n-- Oliko rouva MacPherson kirkossa?\n\n-- En tiedä. -- Se oli ainakin totta, ajatteli onneton Davy.\n\n-- Onko Naisten apuyhdistyksellä kokous ensi viikolla?\n\n-- O-on -- niin minusta sanottiin... Ääni alkoi jo käydä hieman\nepävarmaksi.\n\n-- Onko hartaushetkeä sitten?\n\n-- Sitä -- sitä minä en kuullut.\n\n-- Kuuntelisit vähän paremmin, sen minä olen sanonut lukemattomia\nkertoja. Sinun täytyy panna mieleen, mitä kuulutetaan. Mitä pastori\noli valinnut tekstiksi?\n\nDavy otti lasistaan suunnattoman kulauksen vettä suuhunsa ja\nhuuhtaisi alas viimeisen omantunnon epäröimisen. Hän esitti erittäin\nsujuvasti erään hyvin kauniin tekstin, joka hänen oli täytynyt oppia\nulkoa muutama viikko takaperin. Onneksi tuli paisti, ja rouva Lynde\nlakkasi kysymästä, mutta Davyn ruokahalu oli pilalla. Ruoka ei\nmaistunut, kuten tavallisesti, eikä hän jaksanut syödä muuta kuin\nannoksen mannaryyni vanukasta mehukastikkeen kera.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Lynden täti ihmetellen eikä suinkaan\naiheettomasti. -- Oletko sairas? Sinä näytät niin kalpealta. Sinun on\nparasta olla leikkimättä ulkona auringonpaisteessa nyt iltapäivällä,\nneuvoi rouva Lynde.\n\n-- Tiedätkö, kuinka monta valetta syötit täti Lyndelle\npäivällispöydässä? kysyi Dora nuhtelevasti heidän ollessaan kahden\npäivällisen jälkeen.\n\nMalja vuosi yli äyräittensä... Davyn kiukku kävi ylivoimaiseksi, ja\nhän sähisi:\n\n-- En tiedä, eikä se kuulu minuun, ja pidä kitasi, muuten väännän\nleukasi.\n\nKiusaantunut nuorukaisparka vetäytyi sitten halkopinon suojaamaan\nsoppeen saadakseen rauhassa harkita syntejään.\n\nVihervaara oli pimeä ja äänetön Annan palatessa kotiin. Hän meni\nnopeasti levolle, sillä hän oli hyvin uninen ja väsynyt. Edellisellä\nviikolla oli Avonleassa ollut useita pieniä juhlatilaisuuksia, jotka\nolivat kestäneet pikkutunneille asti. Tuskin oli Anna painanut päänsä\ntyynylle ennenkuin hänen silmänsä menivät umpeen. Mutta samassa ovi\naukeni hiljaa, ja surkea, rukoileva ääni sanoi: \"Anna\".\n\nAnna nousi unenpöpperössä istualleen.\n\n-- Davy, sinäkö? Mikä on?\n\nPieni valkopukuinen olento tassutteli lattian poikki ja hiipi\ntuolille Annan pään puolelle.\n\n-- Anna, nyyhkytti Davy kietoen kätensä Annan kaulaan, minä olen\nniin kauhean iloinen, kun taas olet kotona. Minä en voinut nukkua,\nennenkuin olen kertonut sen jollekulle.\n\n-- Mitä sinun piti kertoa?\n\n-- Että olen kauhean pahoillani.\n\n-- Rakas ystävä, miksi sinä olet pahoillasi?\n\n-- Kun olen ollut hyvin paha tänään, Anna. Voi, minä olen ollut niin\nhirmuisen paha -- pahempi kuin koskaan ennen.\n\n-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?\n\n-- Hyi, en uskalla kertoa. Sinä et pidä minusta sitten enää koskaan,\nAnna. Minä en voinut lukea iltarukoustani tänä iltana. Minä en\nuskaltanut kertoa Jumalalle, mitä minä olin tehnyt. Minua hävettää\nkauheasti, kun hänen pitää saada se tietää.\n\n-- Hän taitaa tietää sen muutenkin, Davy.\n\n-- Niin sanoi Dorakin. Mutta jospa hän ei tullut niin tarkalleen\nnähneeksi... Minun täytyy ainakin kertoa sinulle ensin.\n\n-- No, mitä sinä olet saanut aikaan?\n\nTunnustus tuli ryöppynä.\n\n-- En ollutkaan pyhäkoulussa enkä mennyt kirkkoonkaan, vaan olin\nkalastamassa taimenia Cottonin poikien kanssa ja syötin täti Lyndelle\nhirveän paljon valheita -- taisi niitä olla kuusi, seitsemän\nainakin... Ja minä -- minä sanoin peeveli, Anna -- vaikka ei kai\nse ole mikään oikea kiroussana kuitenkaan, kuule, onko? -- ja minä\nsanoin, että Jumala on halpamainen... Jos hän rankaisisi minua\nvain siitä syystä, tarkoitin.\n\nHuoneessa oli hyvin hiljaista. Davy ei oikein tietänyt, mitä hänen\ntuli ajatella, kun Anna oli niin liikkumaton. Oliko Anna niin\nihmeissään ja suuttunut, ettei koskaan enää aikonut puhua hänelle\nsanaakaan?\n\n-- Anna, mitä sinä aiot tehdä minulle? kuiskasi Davy.\n\n-- En mitään, hyvä ystävä. Sinä olet kai jo saanut tarpeeksi\nrangaistusta, eiköhän ole niin?\n\n-- En ole saanut. Kukaan ei ole tehnyt minulle mitään.\n\n-- Etkö ole ollut pahoillasi ja onneton siitä saakka kun teit kaiken\ntuon ruman, sanopas?\n\n-- Olen, aivan kauheasti, virkkoi Davy urheasti.\n\n-- Sinua on soimannut omatunto, Davy.\n\n-- Missä paikassa omatunto oikein on?\n\n-- Se on sinun omassa sydämessäsi, Davy, ja se ilmoittaa meille, kun\nolemme tehneet jotain pahaa, ja se tekee meidät hyvin onnettomiksi,\nellemme tee parannusta, vaan jatkamme tuota pahaa. Etkö ole sitä\nhuomannut koskaan?\n\n-- Onhan sitä voinut sattua, vaikka en ole ymmärtänyt, mitä se on\nollut. Minusta on ikävää, että tarvitsee tuollaista tuntea. Minun\nmieleni tekisi vain metkaa. Mutta missä kohdassa omatunto on, Anna?\nKerran kun juoksin oikein kovaa Cottonin pihalla, sain niin kamalan\npiston vatsaan ja nikon. Se oli kai omatunto? Onko se vatsassa?\n\n-- Ei ole, se on sydämessäsi, niinkuin äsken sanoin, vastasi Anna\nkiitollisena ympäröivälle pimeydelle, kun ei käynyt toki päinsä näin.\nvakavassa keskustelussa tinkiä arvokkuudesta purskahtamalla nauruun.\n\n-- Kyllä kai se sitten on kasvanut lujasti kiinni, kun siitä ei voi\npäästä, virkkoi Davy huoaten. Aiotko kannella minusta Marillalle ja\ntäti Lyndelle?\n\n-- En, hyvä ystävä, minä en kantele kenellekään. Sinä varmaankin\nkadut oikein kovasti, että olet käyttäynyt niin pahasti?\n\n-- Kadun, varmasti.\n\n-- Etkä tee sellaista enää koskaan?\n\n-- En, mutta -- Davy ei, varovasti kyllä, myöntynyt ehdottomasti --\nvoihan sattua, että olen ilkeä jollain muulla tavoin...\n\n-- Sinä et saa sanoa rumia sanoja etkä jäädä pois pyhäkoulusta tahi\nkirkosta etkä valehdella peittääksesi pahoja tekojasi.\n\n-- Eipä semmoista kannatakaan tehdä, virkkoi Davy.\n\n-- Minusta sinä nyt sanoisit Jumalalle, että sinä kadut ja olet\npahoillasi ja pyydät häneltä anteeksi.\n\n-- Oletko sinä antanut anteeksi, Anna?\n\n-- Olen, pikku Davy.\n\n-- Hi, hii, huudahti Davy ihastuneena, sama minusta sitten, antaako\nJumala vai eikö.\n\n-- Davy!\n\n-- No, kyllä minä -- kyllä minä... virkkoi Davy nopeaan, kiiveten\nalas sängystä. Annan ääni osoitti hänelle selvästi, että hän oli\nsanonut hyvin sopimatonta. -- Ei minusta ole mitään pyytää häneltä...\nHyvä Jumala, minä kadun kovasti, että olen tehnyt niin pahoin tänään,\nja minä koetan olla kiltti aina sunnuntaisin, ja ole hyvä ja anna\nminulle anteeksi. -- Kuulithan, Anna.\n\n-- Kuulin, hyvä on, juokse nyt kohta nukkumaan kilttinä poikana.\n\n-- Heti paikalla. Kuulepas, nyt minusta ei tunnu enää pahalta, olen\npäinvastoin oikein iloinen. Hyvää yötä!\n\n-- Hyvää yötä.\n\nAnna vaipui jälleen pieluksilleen huoaten helpotuksesta. Voi, miten\ntavattomasti häntä väsytti... Seitsemän sekunnin kuluttua...\n\n-- Anna!\n\nPimeässä kuului jälleen tassutusta, ja joku suuntautui suoraan hänen\nvuodettaan kohti. Anna kohotti uneliaita silmäluomiaan.\n\n-- Multa, hyvä ystävä, mikä nyt taas on? kysyi hän koettaen estää\nääntään kuulumasta kärsimättömältä.\n\n-- Anna, oletko huomannut, kuitilta herra Harrison sylkee? Uskotko,\nettä minäkin oppisin sylkemään aivan samalla tavalla, jos oikein\nharjoittelisin?\n\nAnna nousi äkkiä istualleen.\n\n-- Kuule nyt, pikku herra, virkkoi hän, nyt sinä menet heti\nnukkumaan, ja uskallapas vielä kerran tulla tänne kummittelemaan!\nKuulitko sinä? Hyvästi nyt.\n\nDavy livisti tiehensä eikä ilmestynyt näkyviin enää sinä yönä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKUTSU.\n\n\nAnna istui Ruby Gilliksen seurassa Gilliksien puutarhassa, jonne\nhämärä hiljaa loi varjojaan. Iltapäivä oli ollut lämmin ja\nautereinen. Oli jälkikesän rehevä kukoistuksen aika. Auer viivytteli\nvielä notkojen rinteillä. Niityillä väikkyivät himmeästi villien\nasterien sinipunervat värisoinnut.\n\nViettääkseen illan Rubyn luona oli Anna kieltäytynyt ajelusta\nkuutamossa kauniiseen Hiekkarantaan parin kilometrin päähän. Hän\noli näin viettänyt Rubyn kanssa monet illat tänä kesänä, vaikka\nhän joskus epäili, ettei kummallekaan heistä ollut siitä mitään\nvarsinaista iloa tai hyötyä, ja väliin hän kotimatkalla päätti olla\nenää tulematta.\n\nKesän lähestyessä loppuaan kävi Ruby kalpeammaksi. Hän oli\nkokonaan luopunut aikomuksestaan ryhtyä opettamaan -- \"isästä on\nparasta siirtää se syksyyn\" -- ja taiteelliset käsityöt, joita\nhän oli hyvin mielellään ommellut, liukuivat yhä useammin hänen\nväsyneistä käsistään. Hän oli kuitenkin aina iloinen ja täynnä\ntoivoa, jutteli niinkuin ennenkin ja uskoi hiljaa salaisuuksiaan\nliehittelevistä kavaljeereista, heidän kilpailustaan keskenään ja\nsärkyneistä toiveistaan. Annan mielestä juuri tämä teki käynnit hyvin\nturhanpäiväisiksi ja väsyttäviksi. Mikä ennen maailmassa oli kenties\nollut lapsellista, mutta kuitenkin verrattain hauskaa, vaikutti\nnyt kaamealta; tuntui siltä kuin kuolema olisi kurjistanut elämän\nitsepintaisen ja ylimielisen naamion silmäaukoista. Mutta Ruby oli\ntodella kiintynyt Annaan, eikä hän antanut ystävättären milloinkaan\nmennä, ennenkuin tämä oli luvannut tulla pian uudelleen. Rouva Lynde\nmurisi tyytymättömänä, että Anna juoksi liian usein Rubyn luona ja\nettä keuhkotauti voi tarttua häneen itseensäkin, ja Marillaakin alkoi\narveluttaa.\n\n-- Joka kerran, kun käyt Rubyn luona, olet kotiin tultua aivan\nnääntyneen näköinen, sanoi hän.\n\n-- Koko juttu on hyvin surullinen, sanoi Anna matalalla äänellä.\n-- Ruby ei näy ensinkään käsittävän, miten hänen laitansa on. Ja\nkuitenkin minusta tuntuu kuin hän tarvitsisi apua -- ja omalla\ntavallaan pyytäisi sitä minulta -- ja minä tahtoisin mielelläni\nauttaa häntä, mutta en kykene siihen. Koko ajan, kun istun hänen\nluonaan, on kuin näkisin hänen taistelunsa näkymätöntä vihollista\nvastaan, jota hän koettaa sysätä luotaan heikoilla voimillaan. Siksi\ntulen kotiin niin väsyneenä ja näännyksissä.\n\nTänä iltana Anna ei tuntenut samaa tunnetta yhtä voimakkaasti\nkuin tavallisesti. Ruby oli ihmeellisen hiljainen. Hän ei puhunut\nsanaakaan kutsuista, huviretkistä, puvuista tahi \"pojista\". Hän\nlepäsi riippuverkossa leppoisan valaistuksen ja väräjöivien varjojen\nviihdyttämänä. Puolivalmis käsityö oli koskematta, ja ystävälliset\nkädet olivat kietoneet ohuen valkean liinan hennoille olkapäille.\nPitkät keltaiset palmikot -- miten Anna kouluaikana oli kadehtinut\nnäitä palmikoita! -- riippuivat kummallakin puolen kasvoja. Hän\noli irroittanut ne päästään ja poiminut pois hiusneulat -- hän sai\nniistä päänsäryn. Heleä puna oli väistynyt poskilta, ja kalpeissa\nkasvonpiirteissä oli jotain lapsellista.\n\nKuu nousi kuultavan kirkkaalla taivaalla ja valoi sädeloistoaan\nuntuvankevyille hattaroille. Hopeinen juova väreili pienen lammen\npinnalla. Aivan Gilliksen pihan vieressä oli kirkko ja sen ympärillä\nvanha kirkkomaa. Kuutamo valaisi valkeita hautakiviä, joiden\nääriviivat piirtyivät selvästi tummia puita ja pensasaitaa vasten.\n\n-- Kirkkomaa näyttää niin oudolta kuutamossa, virkkoi Ruby äkkiä. --\nNiin aavemaiselta! lisäsi hän väristen. -- Anna nyt ei kestä enää\nkauan ennenkuin minäkin lepään tuolla. Sinä ja Diana ja muut tulette\nhehkumaan elämää, mutta minä lepään tuolla syvällä haudassani.\n\nHänen sanansa tulivat niin odottamatta, että Anna joutui kokonaan\ntasapainostaan. Aluksi hänen oli mahdoton vastata.\n\n-- Kyllä sinä tiedät, että niin on, jatkoi Ruby hieman terävästi.\n\n-- Tiedän kyllä, vastasi Anna matalalla äänellä. -- Rakas Ruby, minä\ntiedän sen.\n\n-- Kaikki tietävät sen, virkkoi Ruby katkerasti. -- Minäkin tiedän\nsen kyllä, minäkin -- olen tiennyt sen koko kesän, vaikka en ole\ntahtonut sitä myöntää. Mutta Anna -- hän kumartui ja tarttui kiihkeän\nrukoilevasti Annan käteen -- minä en tahdo kuolla. Minä pelkään\nkuolla.\n\n-- Minkätähden sinä pelkäät sitä, Ruby? kysyi Anna hiljaa.\n\n-- Sentähden -- sentähden -- voi, en usko muuta kuin että pääsen\ntaivaaseen, Anna. En minä ole niin kovasti rikkonut... Mutta --\nkaikki tulee olemaan erilaista. Mietin hyvin paljon maatessani --\nja minua alkaa aina silloin niin peloittaa -- ja kaipaan kovasti\nkotia. Kyllä kai taivaassa on hyvin ihanaa -- niinhän sanotaan meille\nraamatussa -- mutta, Anna, se ei ole kuitenkaan sitä, mihin me olemme\ntottuneet...\n\nAnnan sielussa välähti heikosti muisto lystikkäästä jutusta, jonka\nhän kerran oli kuullut Philippa Gordonilta. Vanha, tottumuksiinsa\nkangistunut ukko oli suunnilleen samaan tapaan lausunut epäilyksensä\nmitä tulee haudantakaisiin seikkoihin. Miehen sanat tuntuivat\nhyvin hullunkurisilta, Anna muisti vielä, miten he, Priscilla ja\nhän, olivat nauraneet niille. Rubyn kalpeiden, värisevien huulten\nlausumassa epäilyksessä ei kuitenkaan ollut mitään huumoria,\nainoastaan syvää alakuloisuutta. Traagillista siinä oli se, että\nRubyllä saattoi olla syytä epäilykseensä. Taivaaseen ei Ruby\ntosiaankaan ollut tottunut.\n\nIloinen, ajattelematon, huvitteluja täyteen ahdettu elämä,\npintapuolinen katsantotapa ja kaikkien korkeampien tarkoitusperien\nhalveksiminen eivät olleet suinkaan omiaan kasvattamaan häntä edessä\nolevaan suureen muutokseen taikka antamaan hänelle voimia katsoa\nvastaista elämää sillä tavoin, ettei siinä näkynyt yksinomaan\npeloittava ja käsittämätön.\n\nAnna mietti avuttomana, mitä hän sanoisi lohdutukseksi. Miten hän\nparhaiten sovittaisi sanansa? Hänen oli vaikea lausua kenellekään\nsydämensä sisimpiä ajatuksia, puhua uusista käsitystavoista, jotka\nvähitellen olivat alkaneet orastaa hänen sisimmässään ja jotka\nkoskettelivat nykyisen ja tulevan elämän suuria salaisuuksia,\nja kaikkein vaikeinta oli puhua näistä asioista Ruby Gilliksen\ntapaiselle ihmiselle.\n\n-- Minä uskon, Ruby, aloitti hän epäröiden, että meillä\najatuksissamme on useinkin hyvin vääriä kuvitelmia iäisyydestä\n-- siitä, mitä se on ja mikä meitä siellä odottaa. En usko sen\nsaattavan olla kovin erilaista kuin meidän maallinen elämämme, kuten\nihmiset tavallisesti näyttävät uskovan. Minä uskon, että me jatkamme\nelämäämme jotakuinkin samaan tapaan kuin me elämme täälläkin,\nvaikka paljon nöyrempinä ja kiihkeästi oppia janoavina... Ja me\ntulemme pysymään sellaisina kuin me aina olemme olleet -- on vain\nhelpompi olla hyvä ja -- aina pyrkiä korkeimpaan... Kaikki esteet ja\nkompastuskivet raivataan tieltä, ja me näemme selvästi... Älä pelkää,\nRuby.\n\n-- Minä en mahda sille mitään -- en voi muuta kuin pelätä, sanoi\nRuby ääni kyynelistä väristen. -- Vaikka se olisikin totta, mitä\nsanot taivaasta -- ja sinunhan on mahdoton olla varma, sinä kait vain\nkuvittelet, että niin on -- siellä ei saata kuitenkaan koskaan olla\naivan samanlaista kuin täällä. Se on mahdotonta. Ja minä tahdon elää\ntäällä vielä. Minä olen niin nuori. En ole vielä ehtinyt saada sitä\nosaa elämästä, joka kuuluisi minulle. Olen taistellut epätoivoisesti\nsaadakseni elää -- ja mitä se kaikki nyt hyödyttää -- minä olen\nkuolemaan tuomittu -- minun täytyy kuolla ja jättää kaikki, johon\nolen kiintynyt.\n\nAnnan sydäntä kouristi tuska, katkerampi kuin mikään hänen ennen\nkokemansa. Hänen oli mahdotonta tuoda esiin mitään petollisia\nlohdutusnäkökohtia, ja kaikki, mitä Ruby sanoi, oli kauhistuttavan\ntotta. Hänenhän täytyi todellakin jättää kaikki, mikä hänelle oli\nkallista. Hän oli koonnut vain tavaraa maan päällä, hän oli elänyt\nyksinomaan kaikkea vähäpätöistä ja epäolennaista varten, sellaista\nvarten, mikä vain oli tästä maailmasta, mutta hän oli unohtanut sen,\nmikä on suurta, millä on iäisyyden kantavuutta, mikä luo sillan\nkahden olemassaolon välille ja tekee kuolemasta vain siirtymisen\nasunnosta toiseen -- hämärästä auringon kirkastamaan päivään. Jumala\nkyllä ottaa Rubyn haltuunsa -- se oli Annan luja usko -- hän saa\noppia paljon, hänkin... Mutta ei ollut kovinkaan ihmeteltävää, että\nhänen sielunsa juuri nyt sokeassa avuttomuudessaan tarrautui siihen\nainoaan, minkä hän tunsi ja mistä piti.\n\nRuby nojasi toiseen käsivarteensa ja kohotti kirkkaat, kauniit\nsiniset silmänsä hopeanhohteista avaruutta kohti.\n\n-- Minä tahdon elää, sanoi hän ääni väristen. -- Minä tahdon elää\nniinkuin muutkin nuoret tytöt. Minä -- minä tahdon mennä naimisiin\nsen kanssa, josta pidän, Anna. -- Ja minä tahdon pieniä lapsia.\nSinä tiedät, että minä olen aina rakastanut pikkulapsia, Anna. En\nvoisi sanoa tätä koskaan kenellekään muulle kuin sinulle. Mutta minä\ntiedän, että sinä ymmärrät. Ja Herbert-raukka -- hän -- hän pitää\nminusta, ja minä pidän hänestä. Muut -- muut eivät ole olleet minulle\nmitään, mutta hän on paljon. Ja jos minä vain saisin elää, tulisin\nhänen vaimokseen ja hyvin onnelliseksi. Voi, Anna, kuinka se tuntuu\nkovalta!\n\nRuby vaipui jälleen pieluksilleen nyyhkyttäen hillittömästi. Anna\npuristi hänen kättään, sielu tulvillaan myötätuntoa, sanatonta\nmyötätuntoa, joka kenties auttoi Rubya enemmän kuin kaikki\nlohduttavat vakuutukset. Hetken kuluttua hän rauhoittui, ja\nnyyhkytykset taukosivat.\n\n-- Olen iloinen siitä, että olen puhunut sinulle avomielisesti, Anna,\nkuiskasi Ruby. -- On tuntunut hyvältä saada purkaa sieluaan. Sitä\nolen kaivannut koko kesän -- joka kerran, kun tulit, aioin avata\nsinulle sydämeni, mutta siitä ei tullut mitään. En voinut. Tuntui\nsiltä kuin olisin suorastaan houkutellut kuoleman esiin, jos olisin\nsanonut kuolevani taikka jos joku muu olisi sanonut taikka viitannut\nsiihen. Minä en tahtonut sanoa sitä tai edes ajatella niin pitkälle.\nPäivisin, kun ihmisiä oli ympärillä ja kaikki oli iloista, oli\nhelpompaa olla sitä ajattelematta. Mutta öisin, kun oli kuumetta ja\nvääntelin unettomana sängyssäni, tuntui hirveältä, Anna. Silloin minä\nen voinut siitä päästä. Kuolema astui esiin ja tuijotti minua suoraan\nkasvoihin, kunnes minua alkoi niin peloittaa, että olisin voinut\nhuutaa ääneen.\n\n-- Mutta nythän sinä et enää pelkää, Ruby, rakkahin pikku ystäväni?\nSinun täytyy olla rohkea ja uljas ja uskoa, että kaikki kääntyy\nsinulle parhaimpaan päin.\n\n-- Koetan... Ajattelen, mitä sinä olet minulle sanonut ja koetan\nuskoa sitä. Ja sinä kai tulet minua katsomaan niin usein kuin voit,\nsano, etkö tulekin, Anna?\n\n-- Tulen, pikku Ruby.\n\n-- Ei kestä -- ei kestä enää kauan. Tunnen sen. Ja minä tahdon\nmieluummin olla sinun seurassasi kuin kenenkään muun. Minä olen\naina pitänyt sinusta eniten kaikista koulutovereista. Sinä et ollut\nkoskaan kateellinen tahi halpamainen niinkuin muutamat muut. Emmy\nWhite kävi eilen minun luonani. Muistatko, että Emmy ja minä olimme\nniin tavattoman hyviä ystäviä kolme vuotta sitten, kun vielä kävimme\nkoulua? Mutta sitten jouduimme riitaan kerran koulujuhlassa emmekä\nsen jälkeen ole puhuneet toistemme kanssa. Eikö se ole hassua?\nNyt se tuntuu minusta niin mahdottomalta -- olla loukkaantunut\nvuosikausia... Mutta eilen me sovimme täydellisesti. Hän sanoi, että\nhän mielellään olisi ottanut ensimmäisen askeleen kauan sitten, mutta\nhän pelkäsi, että minä nolaisin hänet. Enkä minä puhunut koskaan\nhänen kanssaan, sillä minä luulin, että hän vain kohauttaisi päätään\nja kääntäisi minulle selkänsä. Eikö ole kummallista, että' voi olla\nsillä lailla piilosilla pääsemättä paikasta pois?\n\n-- Monet ikävyydet elämässä johtuvat vain väärinkäsityksestä, sanoi\nAnna. -- Mutta nyt minun täytyy mennä, rakas. Kello on paljon -- eikä\nsinun pitäisi maata täällä ulkona, ilta on kylmä.\n\n-- Tulet kai pian uudelleen?\n\n-- Oikein pian, sen minä lupaan. Ja jos voin auttaa sinua jollakin,\nniin teen sen hyvin mielelläni.\n\n-- Tiedän sen. Ja sinä olet jo minua auttanut. Mikään ei tunnu niin\npeloittavalta nyt kuin ennen. Hyvää yötä, Anna!\n\n-- Hyvää yötä, rakas pikku Ruby!\n\nAnna astui hitaasti kotiin kuutamossa, joka täytti avaruuden\nhopeisella loistollaan. Tämä ilta oli tuonut häneenkin muutoksen.\nElämä oli saanut toisen merkityksen, korkeamman tarkoituksen.\nPinnalla kaikki jatkui entiseen tapaansa, mutta syvyydessä olivat\ntuntemattomat voimat joutuneet liikkeelle. Hänen ei saanut käydä\nsamoin kuin Rubyn, perhosraukan. Maallisen elämän päättyessä ei\ntoinen elämä saanut tuntua hänestä aivan uudelta ja oudolta, hän\nei saanut värisyttävän pelon vallassa seisoa aivan tuntemattoman\nedessä -- maailman edessä, joka oli vieras hänen ajatustavalleen ja\njosta hänen harrastuksensa ja aatteelliset tarkoitusperänsä olivat\nkaukana. Elämän pikkuseikat, niin suloisilta ja miellyttäviltä kuin\nne ehkä tuntuvatkin satunnaisessa ympäristössään, eivät saa meille\nriittää päämääräksi, jota varten me elämme. Korkeammalle meidän\ntäytyy asettaa päämäärämme. Taivaaseen tähtäävän elämän tulee alkaa\njo täällä maan päällä.\n\nPuutarhassa lausutut hellät jäähyväiset tulivat olemaan hyvästijättö\nainiaaksi. Anna ei nähnyt Rubya enää elossa. Seuraavana iltana\njärjesti vielä tarmokas \"Avonlean Yhteiskuntaa Parantava Yhdistys\"\njuhlan Jane Andrewsille, jonka aivan piakkoin tuli lähteä matkalleen\nlänteen. Ja keveiden jalkojen tanssiessa, kirkkaiden silmien\nloistaessa ja iloisten kielten jutellessa sai Avonleassa eräs sielu\nkutsun, jota oli ehdottomasti kuultava. Aamulla levisi talosta taloon\ntieto Ruby Gilliksen kuolemasta. Hän oli huomaamatta nukahtanut\nkuolemanuneen, tuskitta ja tyynesti, ja hänen kasvojaan kirkasti\nhymy. Kuolema oli varmaan saapunut hänen luokseen ystävänä ja\nvapauttajana kuljettaakseen hänet yli kynnyksen tuntemattomaan, eikä\nsynkkänä viikatemiehenä, jota hän oli vavisten pelännyt.\n\nRouva Rachel Lynde vakuutti hautajaisten jälkeen, ettei hän kositaan\nollut nähnyt mitään kauniimpaa kuin Ruby Gillis oli arkussaan.\nLumivalkeaa pukua koristivat ihanat kukkaset, joita Anna oli\nsirotellut arkkuun, ja näky oli niin liikuttavan kaunis, että\navonlealaiset muistivat sen vuosikausia ja puhuivat siitä. Ruby oli\naina ollut harvinaisen kaunis, mutta hänen kauneutensa oli ollut\ntästä maailmasta ja hyvin maallista. Siinä oli ollut eräänlainen\nivallinen ja uhmaava leima ja se oli näyttänyt vaativan ihailua.\nSielu ei ollut koskaan siitä kuvastunut eikä äly sitä hienostanut.\nMutta kuolema oli kosketuksellaan pyhittänyt sen. Se oli tuonut\nnäkyviin piirteiden puhtauden ja ilmeen lempeän sielukkuuden, jota\nei milloinkaan ennen Rubyssa ohut -- se oh tehnyt saman, minkä\nepäitsekäs elämä, uhrauksiin valmis ihmisrakkaus olisi voinut\nRubylle tehdä. Kun Anna kyynelten verhoamin silmin katseli kuollutta\nystäväänsä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nähnyt ne kasvot,\njotka Jumalan tarkoituksena oli ollut antaa Rubylle, ja sellaisina ne\njäivät ainiaaksi hänen mieleensä.\n\nEnnenkuin hautajaisvieraat lähtivät talosta, vei rouva Gillis Annan\nasumattomaan huoneeseen ja antoi hänelle pienen käärön.\n\n-- Tämän minä tahdon antaa sinulle, nyyhkytti hän -- Se olisi ollut\nRubynkin toivomus. Tässä on se kirjailtu kaitaliina, jota hän ompeli\nviimeiseen asti. Se ei ole aivan valmis -- neula on vielä siinä,\nminne hänen väsyneet sormiraukkansa pistivät sen, kun hän viimeisen\nkerran tätä ompeli, kuolemansa edellisenä iltana.\n\n-- Meiltä jää aina jotain kesken, sanoi rouva Lynde pyyhkien\nsilmiään. -- Mutta luultavasti on työllämme aina jatkaja, kun me\nhellitämme.\n\n-- Kyllä on vaikea käsittää, että ihminen, jonka me aina olemme\ntunteneet, todellakin on kuollut ja poissa, virkkoi Anna, kun\nhän Dianan kanssa astui kotiin päin. Ruby on ensimmäinen meistä\nkoulutovereista, joka kutsuttiin pois. Ja vähitellen, ennemmin tai\nmyöhemmin, tulee meidän kaikkien vuoro.\n\n-- Niin kai on, sanoi Diana vaivautuneesti. Hän ei pitänyt\ntästä puheenaiheesta. Mieluummin hän olisi syventynyt pohtimaan\nhautajaisten yksityiskohtia, keskustelemaan kauniista valkeasta\narkunpeitteestä ja sen riippuvista ripsuista, Herbert Spencerin\nsurullisista kasvoista, Rubyn sisaren hillittömän hysteerisestä\nitkukohtauksesta -- mutta niistä Anna ei viitsinyt puhua. Hän näytti\nolevan vaipunut unelmiin, ja Diana tunsi ikäväkseen, ettei hänellä\nollut niissä mitään osaa.\n\n-- Muistatko, kuinka Ruby Gillis osasi nauraa, kun hän oli iloinen?\nsanoi Davy äkkiä. -- Nauraako hän taivaassa yhtä paljon kuin\nAvonleassa, Anna? Tahtoisin tietää.\n\n-- Luulen hänen varmasti nauravan, sanoi Anna.\n\n-- No mutta, Anna! asettui Diana vastustamaan näyttäen sekä\nloukkaantuneelta että hämmästyneeltä, vaikka koetti hymyillä.\n\n-- Miksi ei? kysyi Anna aivan vilpittömästi. -- Etkö usko meidän\nkoskaan nauravan taivaassa?\n\n-- Sitä -- sitä minä en todellakaan ole niin tarkoin tullut\najatelleeksi, selitti Diana. -- Mutta tuntuu siltä kuin se ei olisi\noikein sopivaa... Pidetäänhän hyvin sopimattomana nauraa kirkossa.\n\n-- Mutta taivas ei ole kirkon kaltainen -- aina, sanoi Anna.\n\n-- Tietysti ei, niin ainakin toivoisin, huomautti Davy. Muuten minä\nen tahtoisi tulla sinne. Huu -- kuinka ikävää on kirkossa. Mutta minä\nen aiokaan kepertyä vielä moneen, moneen vuoteen. Minä tahdon elää\nsadan vuoden vanhaksi, niinkuin ukko Thomas Blewett Valkorannassa.\nHän sanoo, että hän on tullut niin vanhaksi sentähden, että hän on\naina polttanut piippua ja se on tappanut kaikki basillit. Saanko pian\nruveta polttamaan piippua, Anna?\n\n-- Et, Davy, ethän sinä tahdo milloinkaan ruveta polttamaan, vastasi\nAnna hajamielisenä.\n\n-- Niinkö luulet? Miltähän sinusta sitten tuntuu, kun basillit ovat\nminut tappaneet? sanoi Davy.\n\n\n\n\nXV.\n\nKUN UNELMA TOTEUTUU...\n\n\n-- Nyt on vain viikko enää -- sitten on taas lähdettävä Redmondiin,\nsanoi Anna. Hän oli koko lailla hyvillään siitä, että saisi palata\ntyöhönsä, kursseilleen ja Redmondin-ystäviensä luo. Karoliinan\nmajaan liittyvät viehättävät tulevaisuuden kuvat kangastivat hänen\nmielessään. Pelkästään jo sen ajatteleminen toi mieleen kodikkuutta,\nvaikkei hän vielä milloinkaan ollut asunut \"majan\" seinien\nsisäpuolella.\n\nPaljon onnea oli myös tuottanut kesän ihana, vapaa elämä\nauringonpaisteessa ja metsän huminassa, samoin vanhat ilonaiheet,\njoista hän ei milloinkaan voinut kokonaan vieraantua. Hän oli\nherättänyt uudelleen henkiin ja syventänyt vanhoja ystävyyssuhteita\nja oppinut suorittamaan käytännölliset askareet entistä suuremmalla\nkärsivällisyydellä ja nauttimaan pienestäkin huvista lapsellisen\nkiitollisena.\n\n-- Ei kaikkea sittenkään opita korkeakoulussa, ajatteli hän. -- Voi\ntosiaan oppia seikan sieltä, toisen täältä.\n\nMutta voi -- Annan hauskan kesäloman viimeisen viikon turmeli eräs\nnoita harvinaisen kiusallisia pikku tapauksia, joita ilkeä kohtalo\njoskus tuo meidän tiellemme. Annan harras toivomus täyttyi, mutta\ntavalla, jota hän ei ollut milloinkaan aavistanut...\n\n-- No, oletko harrastanut kirjailijatointa viime aikoina? kysyi herra\nHarrison hyväntahtoisesti eräänä päivänä Annan juodessa teetä hänen\nja hänen rouvansa luona.\n\n-- En, vastasi Anna verrattain kuivasti.\n\n-- No, niin, älä pane pahaksesi! Rouva Hiram Sloane kertoi\ntässä eräänä päivänä, että isoon kuoreen pantu, postimerkeillä\nvarustettu kirje, joka oli osoitettu Rollingin Parhaimmalle\nLeivinpulveri-Yhtiölle Montrealiin, oli pistetty postikonttorin isoon\nkirjelaatikkoon kuukausi sitten ja hän epäili, että sen lähettäjä\nkilpaili palkinnosta, joka oli luvattu parhaimmasta kertomuksesta,\nmissä mainitaan heidän erinomainen leivinpulverinsa. Hän sanoi, ettei\nkäsiala ollut sinun, mutta minä tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä\nkuitenkin olet koettanut onneasi.\n\n-- En olekaan! Minä kyllä näin ilmoituksen palkintokilpailusta,\nmutta sellainen ei pälkähtäisi milloinkaan päähäni. Minusta olisi\nehdottomasti alentavaa kirjoittaa kertomus leivinpulverireklaamin\nvuoksi. Muistan hyvin, miten paljon näimme muutama vuosi sitten\nvaivaa Yhteiskuntaa Parantavassa Yhdistyksessämme saadaksemme Judson\nParkerin estetyksi vuokraamasta koulupihaa ympäröivää aitaa ja\nmaalaamasta sitä täyteen inhoittavia reklaami-ilmoituksia. Eräänä\nyönä heräsin ja sananmukaisesti uin hiessä -- näin unta, että hän\noli maalannut aivan portin viereen suurin punakeltaisin kirjaimin:\nKoettakaa meidän uutta maksaihraamme!\n\nTähän tapaan puheli Anna verrattain halveksivalla äänensävyllä,\naavistamatta mitään nöyryyden kuilusta, joka häntä odotti. Samana\niltana Diana tupsahti päätyhuoneeseen kirje kädessä, kirkassilmäisenä\nja ruusuposkisena.\n\nAnna avasi kirjeen vähän ihmeissään ja silmäili koneella\nkirjoitettuja rivejä.\n\n          \"Neiti Anna Shirley,\n              Vihervaara.\n    Avonlea, Prinssi Edvardin saari.\"\n\n\"Arvoisa Neiti! -- Meillä on täten ilo ilmoittaa Teille, että\nerittäin mielenkiintoinen ja onnistunut novellinne 'Semiramiksen\nsovitusuhri' on saanut äsken julistetun kilpailumme palkinnon 25\ndollaria. Mainitun summan suuruinen shekki oheenliitetään. Olemme\nryhtyneet toimenpiteisiin novellin julkaisemiseksi useissa Kanadan\narvossapidetyimmistä aikakauslehdistä, jota paitsi me myöskin aiomme\njulaista sen lentokirjasena suuremman levikin saavuttamiseksi.\nLausuen kiitoksemme hyväntahtoisesta mielenkiinnosta, jota te olette\nosoittanut yritystämme kohtaan piirrämme kunnioittaen\n\n                           \"Rollingin Paras Leivinpulveri-Yhtiö\".\n\n-- Minun järkeni ei liiku, virkkoi Anna voimattomana.\n\nDiana taputti käsiään.\n\n-- Oi, minä tiesin, että se saisi palkinnon, minä olin aivan varma...\nMinä lähetin kertomuksesi palkintokilpailuun.\n\n-- Diana, mitä sinä sanot?\n\n-- Totta totisesti minä tein niin, sanoi Diana iloisesti\nhypähtäen vuoteenlaidalle istumaan. -- Kun luin sanomalehdestä\npalkintokilpailusta, ajattelin paikalla kertomustasi, ja aioin\nensiksi ehdottaa, että sinä itse lähettäisit sen. Mutta sitten\npelkäsin, ettet olisikaan halukas -- sinä olit melkein menettänyt\nluottamuksesi siihen. Ja sentähden minä päätin lähettää jäljennöksen,\njonka olit antanut minulle ja olla luiskahtamatta mitään sinulle.\nEllet olisi saanut palkintoa, et olisi myöskään mitään tietänyt eikä\nasia olisi voinut sinua suututtaa, sillä palkitsematta jääneitä\nkertomuksia ei lähetetä takaisin. Mutta ajattelin, että jos sinä\nsaisit palkinnon, mistä minä olin jotakuinkin varma, niin se olisi\nsinulle mitä suurenmoisin yllätys, kultamuruni.\n\nDiana ei yleensä ollut erikoinen terävänäköinen, mutta tänä hetkenä\nhän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, ettei Anna näyttänyt\nkovinkaan ihastuneelta. Suunniteltu yllätys oli toteutunut, sitä ei\nvoinut kieltää. Mutta miten oli ilon ja tyytyväisyyden laita?\n\n-- Mutta Anna, sinähän et näytä ollenkaan iloiselta? huudahti Diana.\n\nAnna tekaisi heti hymyilyn, jolla kirkasti kasvonsa.\n\n-- Tietysti en voi olla muuta kuin iloinen epäitsekkäästä halustasi\ntuottaa minulle iloa, sanoi hän hitaasti. -- Mutta ymmärräthän --;\nse tuli niin odottamatta -- minä en oikein käsitä...Eihän minun\nkertomuksessani sanallakaan mainittu -- Annan oli vaikea saada tuota\nsanaa huuliltaan -- mikä koski -- leivinpulveria.\n\n-- Ei mainittukaan, mutta sen minä lisäsin siihen, sanoi Diana\nhuomattavasti tyynempänä. -- Se ei ollut ollenkaan vaikeata --\nminähän totuin hiukan kirjailijatoimeen Historiallisen kerhon aikana.\nMuistathan kohdan, missä Semiramis sekoittaa kakkutaikinan -- minusta\nse oli vähän niinkuin epärunollista sankarittarelle, mutta sinä pidit\nkovasti siitä kiinni -- no, kuten sanoin, siihen minä vain lisäsin,\nettä Semiramis sekoitti kakkuun Rolling-Yhtiön leivinpulveria, minkä\nvuoksi se nousi niin mainiosti. Ja sitten lopussa, kun Percival\nsyleilee Semiramista ja sanoo: \"Minun sieluni rakastettu, tulevina\nihanina vuosina kohoavat haavelinnamme ylpeät muurit\" -- niin minä\nvain lisäsin: \"ja siellä me tulemme käyttämään aina yksinomaan\nRolling-Yhtiön leivinpulveria\".\n\n-- Höh! läähätti Anna-raukka, aivan kuin hänen ylitseen olisi\nkaadettu ämpärillinen kylmää vettä.\n\n-- Ja nyt sinä olet voittanut kaksikymmentäviisi dollaria, jatkoi\nDiana hyvin ihastuneena. -- Minä olen kuullut, ettei Kanadan Nainen\nmaksa enempää kuin viisi dollaria kertomuksesta.\n\nAnna piti värisevin sormin etäällä itsestään inhoittavaa\nvaaleanpunaista paperiliuskaa.\n\n-- Niitä minä en tahdo -- sinä olet ne ansainnut, Diana. Sinä olet\nlähettänyt kertomuksen ja tehnyt muutokset. Minä -- minun päältäni\nei tosiaankaan olisi koskaan tullut lähettää sitä. Siksi saat ottaa\nshekin. -- Minä en nosta niitä rahoja.\n\n-- Oh, älä sano, kyllä vaan on hauskaa omistaa ne, jatkoi Diana.\n-- Ei kannata puhua siitä pienestä vaivasta, mikä minulla on siitä\nollut. Minulle riittää kunnia, kun olen palkinnon saajan hyvä ystävä.\nNyt minun täytyy lähteä. Minun olisi pitänyt mennä kotiin suoraan\npostikonttorista, meillä kun on vieraita. Mutta minun täytyi livistää\ntänne kertomaan sinulle tämä suuri uutinen. Oi, kuinka minä iloitsen\nsinun puolestasi, Anna!\n\n-- Minä luulen, ettei maailmassa voi olla herttaisempaa ja\nvilpittömämpää ystävää kuin mitä sinä olet, Diana, virkkoi Anna ääni\nhieman väristen, ja minä voin vakuuttaa, että annan täyden arvon\nhyvälle tarkoituksellesi.\n\nDiana lähti menemään sekä iloisena että hämillään, mutta Anna-raukka\nheitti syyttömän shekin piironginlaatikkoonsa ikäänkuin siinä olisi\nollut verirahoja, ja heittäytyi itse vuoteelleen. Hän itki siinä\nnöyryytyksen ja loukattujen tunteiden kyyneleitä. Oi, miten hän voisi\nelää tämän jälkeen -- se oli mahdotonta!\n\nGilbert tuli hämärässä viemisille, tulvillaan onnentoivotuksia, hän\nkun ohimennen oli pistäytynyt Mäntymäellä ja kuullut mielenkiintoisen\nuutisen. Onnentoivotukset sammuivat kuitenkin hänen huulilleen, kun\nhän näki Annan kasvot.\n\n-- Rakas ystävä, mikä nyt on? Minä luulin näkeväni sinut\ntyytyväisyyttä loistavana, kun olit saanut leivinpulveri-yhtiön\npalkinnon. Olihan sinulla hyvä onni.\n\n-- Voi Gilbert, täytyykö minun kuulla sinunkin niin sanovan? huudahti\nAnna aivan \"sinäkin veljeni Brutus\"-äänensävvllä. Luulin _sinun_\nainakin ymmärtävän. Etkö käsitä, miten hirveätä tämä on?\n\n-- En, minun täytyy sanoa, etten ollenkaan käsitä. Mikä on hullusti?\n\n-- Kaikki, valitti Anna. -- Minusta tuntuu siltä kuin minut\nolisi häväisty ainiaaksi. Mitä sinä luulisit äidin tuntevan\nsydämessään, kun hän jonakuna päivänä huomaisi, että hänen lapseensa\nolisi tatuoitu ilmoitus leivinpulverista? Juuri sellaiselta\nminusta tuntuu. Minä rakastin pientä kertomusparkaani, ja panin\nsiihen kaiken, mikä minussa oli parasta. On pyhäinhäväistystä\nalentaa se kurjaksi reklaamiksi ja panna vielä palvelemaan\nproosallisinta, mitä maailmassa on. Muistatko, mitä meidän\nkirjallisuudenhistorianprofessorimme aina teroittaa meille? Hän\nsanoo, että me emme saa koskaan kirjoittaa riviäkään alhaisista\ntai epäarvokkaista vaikuttimista; vain ihanteellinen tarkoitusperä\npankoon meidät tarttumaan kynään. Mitä hän ajatteleekaan, jos saa\ntietää, että minä olen kirjoittanut kertomuksen halvan liikereklaamin\nvuoksi? Voimme panna päämme pantiksi, että se ilmestyy myöskin\nRedmondissa. Sen kyllä arvaa, kuinka kaikki nauravat minulle ja\ntekevät kiusaa!\n\n-- Älä pelkää, se kyllä saadaan estetyksi, rohkaisi Gilbert ajatellen\nitsekseen nyrpeänä, pelkäsikö Anna erikoisesti miespuolisten\nkorkeakoulutovereittensa pilaa ja siksi oli pahoillaan. -- Pojat ovat\nvarmasti aivan samaa mieltä kuin minäkin -- ettei sinua, enempää\nkuin yhdeksää kymmenettä osaa meistä kaikista, paina erikoisemmin\nmaallinen kulta ja tavara, ja että sinä olet senvuoksi valinnut\ntämän täysin kunniallisen keinon ansaitaksesi lisäkolikon ensi\nlukukauden menoihin. En näe siinä mitään alhaista tahi epäarvokasta\nenkä myöskään mitään naurettavaa. Tietysti kirjoittaisi mieluummin\nkaunokirjallisia mestariteoksia ja soisi niiden joutuvan oikean\nkustantajan julkaistaviksi; mutta Herra nähköön -- niin pitkälle\nme emme vielä ole päässeet, ja täysihoito ja opetus on kuitenkin\nmaksettava.\n\nGilbertin koruton ja käytännöllinen katsantotapa rohkaisi Annaa\njonkun verran. Se ainakin haihdutti hänen pelkonsa yleisen naurun\nalaiseksi joutumisesta, vaikka hän sydämessään vielä suri sitä, että\nhänen ihanteelleen oli tehty törkeätä väkivaltaa.\n\n\n\n\nXVI.\n\nUUSI KOTI.\n\n\n-- Minusta ei ole missään tuntunut näin kodikkaalta -- täällä\non kodikkaampaa kuin kotona, huudahti Philippa Gordon katsellen\nympärilleen ilosta säteilevin silmin.\n\nHe istuivat kaikki Karoliinan majan isossa arkihuoneessa hämärää\nviettämässä, Anna ja Priscilla, Phil ja Stella, Jamesina-täti,\nNoita, Josef, Saara-kissa, Gog ja Magog. Uunivalkean liekehtivä\nvalo hyppelehti seinillä, kissat kehräsivät, ja isossa maljakossa\njättiläiskokoiset krysanthemum-kukat, jotka joku Philin viimeisistä\nuhreista oli hänelle lähettänyt, loistivat punertavassa hämyssä,\nmuistuttaen kellertävää kuu-sikermää. Jo kolme viikkoa sitten he\nkatsoivat saaneensa kotinsa kuntoon ja kaikki olivat jo verrattain\nselvillä siitä, että koe oli onnistunut erikoisen hyvin. Ensimmäiset\npari viikkoa muuton jälkeen olivat tarjonneet runsaasti tilaisuutta\nkaikkien toimintahalulle; monet eri pikku kuningaskunnat oli jaettava\nja sisustettava, ja väliin hyvinkin toisistaan eroavat mielipiteet\nsaatava yksimielisyyteen ja sopusointuun.\n\nAnna erosi tällä kertaa miltei helpotuksen tuntein Avonleasta\nlähteäkseen takaisin korkeakouluun. Kesäloman viimeiset päivät\neivät olleet hauskoja. Palkintokirjoitus oli painettu paikkakunnan\nlehtiin ja sekatavarakaupan omistaja, herra William Blair, oli\nmyymäpöydälleen pinonnut suunnattoman pinkan vaaleanpunaisia,\nvihreitä ja keltaisia lentokirjasia, kaikki ylipainoksia\n\"Semiramiksen sovitusuhrista\". Niitä hän hyväntahtoisesti lahjoitti\njokaiselle asiakkaalle, joka tuli ostoksille. Hän lähetti Annalle\nkohteliaan tervehdyksensä sekä paksun pinkan tekijäkappaleita, jotka\nAnna heti viskasi uuniin.\n\nAnnalla oli kuitenkin aivan yksin nöyryyttävä käsitys asiasta, sillä\nkaikki avonlealaiset olivat sitä mieltä, että hänen kannattaisi\nolla ylpeä ja iloinen, kun oli saanut sellaisen palkinnon ja tullut\näkkiä kuuluisaksi. Lukuisat ystävät katsoivat häntä peittelemättömän\nihastuneesti, harvat viholliset kateellisen ivallisesti. Josie Pye\nvakuutti, ettei se ollut Annan omaa keksintöä, hän muisti aivan\nvarmaan lukeneensa saman jutun sanomalehdestä toista vuotta sitten.\nSloanet, jotka joko tiesivät tai aavistivat, ettei Anna antanut\nkylliksi arvoa heidän Charlielleen, lausuivat mielipiteenään, ettei\nhänen kirjallinen saavutuksensa ollut mikään erikoisen suurenmoinen;\nsellaista osaa jokainen, joka viitsii yrittää... Ja muutamia näkyy\nvetelevän hyvin. Täti Atossa virkkoi Annalle, että hänen vanhaan\nsydämeensä koski, kun hän sai kuulla Annan ryhtyneen kirjoittamaan\nrahan vuoksi. Niin syvään ei kukaan Avonleassa syntynyt ja kasvanut\nollut vielä langennut. Mutta niin käy, kun ottaa vieraita lapsia,\njotka ovat perineet Jumala ties mitä taipumuksia... Rouva Rachel\nLynde tunsi myös epäilystä, soveltuiko kunnon naisen panna paperille\nkaikenmoista tekaistua roskaa, mutta kahdenkymmenen viiden dollarin\nshekki loi kuitenkin asiaan hänen silmissään verrattain edullisen\nvalon.\n\n-- Sitä tosiaan aivan hölmistyy, kun saa kuulla, mitä ne katsovat\nvoivansa maksaa mokomasta höpötyksestä, sanoi hän puolittain\nylpeästi, puolittain moittivasti.\n\nKaiken kaikkiaan tuntui siis jotakuinkin ihanalta, kun tuli aika\nlähteä. Ja oli kauhean hauskaa palata korkeakouluun, jossa nyt sai\nolla viisaana ja kokeneena juniorina ja jossa tapasi joukon hyviä\nystäviä avajaispäivänä. Siellä olivat Priss ja Stella, Gilbert ja\nCharlie Sloane, viimeksimainittu tärkeänä ja kopeana kuin olisi\nhän jo tutkintonsa suorittanut, Phil, jolla oli vielä valinta\nAlecin ja Alonzon välillä tekemättä, ja Moody Spurgeon MacPherson.\nViimeksi mainittu oli seminaarista päästyään ollut opettajana\neräässä koulussa, mutta hänen äitinsä oli nyt sitä mieltä, että\nMoodyn välttämättä tuli jättää opettajantoimi ja lukea papiksi.\nMoody-paralle sattui ankara koettelemus heti uran alussa. Puoli\ntusinaa sydämettömiä tovereita, jotka asuivat samassa paikassa kuin\nhänkin, ryntäsi eräänä yönä hänen kimppuunsa ja ajoi häneltä hiukset\npuolen pään alalta. Moody Spurgeon parka sai kulkea ihmisten ilmoilla\nsiinä asussa, kunnes tukka taas kasvoi entiselleen. Hän uskoi Annalle\nhieman katkerin mielin salaisuuden, että hän toisinaan epäili, oliko\nhänellä todella pappisalan edellyttämä oikea mielenlaatu...\n\nJamesina-täti ei tullut ennenkuin Karoliinan maja oli valmiina\nottamaan hänet vastaan. Karoliina-neiti oli lähettänyt Annalle\navaimen ja kirjeen, jossa sanottiin, että Gog ja Magog oli pakattu\nvierashuoneen sängyn alla olevaan laatikkoon, mutta että ne saatiin\nottaa esiin sieltä milloin tahansa. Jälkikirjoituksena oli lisätty,\nettä hän toivoi tyttöjen olevan varovaisia naulatessaan taulujaan\nseinille. Vierashuoneeseen oli pantu uudet seinäpaperit viisi vuotta\nsitten, ja neiti Marian ja hänen oma toivomuksensa oli, ettei ihan\nuusiin seinäpapereihin tulisi useampia reikiä kuin oli ehdottomasti\ntarpeellista. Hän sanoi muuten tuntevansa kaikessa muussakin\nrajatonta luottamusta Annaan.\n\nUuden kodin järjestäminen oli tytöistä sanomattoman hauskaa. Kuten\nPhil oli sanonut, oli se melkein yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno.\nJärjestäminen ja puuhaaminen tuotti pelkkää huvia eikä tarvinnut\nhuolehtia aviomiehestä. Kaikki toivat kortensa kodin yleiseksi\nkaunistamiseksi. Priss, Phil ja Stella asettelivat paikoilleen\nsieviä pikkuesineitä ja ripustivat tauluja seinille. Unohtaen\nneiti Karoliinan varoituksen he ripustivat taulut pikemmin\nkauneusvaatimuksia silmälläpitäen kuin seinissä ennestään olevien\nreikien mukaan. Estetiikka sai voiton uusien seinäpaperien vaatimasta\nvarovaisuudesta.\n\n-- Kitataan reiät, kun muutamme täältä, kultaseni -- hänen on sitä\nihan mahdoton huomata, sanoi Stella vastaväitteitä tekevälle Annalle.\n\nDiana oli lahjoittanut Annalle ison neulatyynyn toaletti-pöydälle,\nja neiti Ada ei näyttänyt sanottavammin ottavan pahakseen\ntäysihoitolaistensa siirtymistä muille maille, koska lahjoitti sekä\nAnnalle että Priscillalle suuritöisiä kirjailtuja ja ripsireunaisia\nsohvatyynyjä. Marilla oli lähettänyt suuren laatikollisen\nhillopurkkeja ja vihjannut johonkin sisällöltään erittäin\narvokkaaseen koriin, jonka piti tulla myöhemmin, ja rouva Lynde antoi\nAnnalle lahjaksi heleävärisen juovikkaan virkatun villapeitteen ja\nlainasi sitä paitsi vielä viisi lisäksi.\n\n-- Ota, lapsi, ne vaan, virkkoi hän äänessä sävy, joka ei sietänyt\nvastustamista. -- Yhtä hyvin ne voi ottaa käytäntöön kuin antaa olla\nkirstussa koin ruokana.\n\nMikään koi ei olisi kuitenkaan uskaltanut niitä maistella, niissä\nkun oli niin voimakas naftaliinin ja kamfertin haju, että niiden\ntäytyi riippua tuulettumassa Majan puutarhassa omenapuiden välissä\nkokonaista kaksi viikkoa ennenkuin voitiin aivastamatta olla samassa\nhuoneessa. Ylhäinen Spofford-katu ei ollut tosiaankaan milloinkaan\nennen nähnyt moista kirjavaa näyttelyä. Karoliinan majan vieressä\nasuva vanha jäyhä miljoonamies astui portista sisään ja pyysi saada\nostaa heloitta van puna- ja keltatulppaanisen peitteen, jonka rouva\nRachel oli antanut Annalle lahjaksi. Hän sanoi äitivainajansa\nvirkanneen samantapaisia ja haluavansa sellaista, joka toi mieleen\näitimuorin... Hänelle oli suuri pettymys, kun Anna ei tahtonut myydä\npeitettä, mutta Anna kirjoitti rouva Lyndelle tapahtumasta. Rouva\nLyndestä se oli hyvin mairittelevaa, ja hän kirjoitti vastaukseksi,\nettä hänellä tosiaan oli vielä käyttämätön korea tulppaanimallinen\npeite, joten tupakkaruhtinas todella sai mitä hänen mielensä oli niin\nkovasti tehnyt. Virkattu taideteos levitettiin hänen määräyksestään\nhänen vuoteelleen, ja siinä se sai olla, niin suurta inhoa kuin se\nherättikin hienossa ja hemmoitellussa talonrouvassa.\n\nRouva Lynden peitteet eivät kuitenkaan olleet vain miljoonamiesten\nsilmänruokana, niistä oli myös paljon käytännöllistä hyötyä.\nKaroliinan majalla oli monta hyvää puolta, mutta sillä oli myös\npienet vikansa ja puutteensa. Talo oli vanha ja verrattain kylmä ja\nvetoinen, ja pakkasöiden tullessa tytöistä oli kovin hauskaa saada\nkääriytyä täti Lynden peitteisiin, ja he toivoivat hänelle runsasta\npalkintoa siitä, että hän oli hyväsydämisesti lainannut ne heille.\n\nAnna asui sinisessä pikku huoneessa, johon heti kohta oli mieltynyt.\nPriscillalla ja Stellalla oli iso huone yhteisesti. Phil oli\nerinomaisen tyytyväinen keittiön yläpuolella olevaan pieneen\nhuoneeseen, ja Jamesina-tädin tuli asua alakerrassa, vierashuoneen\nviereisessä huoneessa. \"Noita\" nukkui matolla sopessa portaiden\nvieressä.\n\nKun Anna Avonleasta palattuaan eräänä päivänä oli matkalla kotiinsa\nMajaan, huomasi hän, että vastaantulijat katsoivat häneen salavihkaa\nhymyillen ja säälivästi. Hän tuli levottomaksi ja ajatteli, oliko\njotain hullusti hänen puvussaan. Oliko hattu väärässä? Oliko\n\"juopaa\" puseron ja hameen välillä? Kurottaessaan kaulaansa lähemmin\ntarkastaakseen ulkonaista olemustaan huomasi hän ensi kerran Noidan.\n\nAivan hänen kintereillään tassutti viheliäisin ja ränsistynein kissa,\nmitä hän milloinkaan oli nähnyt. Se oli jo kauan sitten sivuuttanut\nherttaisen kissanpoikakautensa ja oli nyt vain luuta ja nahkaa ja\nnäytti jääneen kokonaan huolenpitoa vaille. Kummassakin korvassa oli\nsyviä pykäliä, toinen silmä oli verinen ja rikki, ja toinen pikku\nposki surkean hullunkurisesti turvonnut. Mitä väriin tuli, oli sillä\nepämääräinen vivahdus, joka voi syntyä siten, että alkuaan mustan\nkissan karvat kärventyy, ja sen sijalle myöhemmin tulee samalla\nkertaa harva ja takkuinen ja paikoittain liasta tahmea turkki.\n\nAnna polki jalkaa sähisten \"hyss\". Otus ei kuitenkaan välittänyt\nsiitä vähääkään. Annan seisoessa paikoillaan jäi myös kissa\npaikoilleen istumaan tirkistäen häneen soimaavasti terveellä\nsilmällään; Annan jatkaessa kävelyään marssi se perästä, kuten\naikaisemminkin. Anna tyytyi seuraansa, kunnes pääsi Majan portille\nasti, jonka hän sulki armottomasti kissan kuonon edessä siinä\nuskossa, että otus lähtee matkaansa uutta suojelijatarta etsimään.\nMutta kun Phil avasi porstuan oven neljännestuntia myöhemmin, istui\nruosteenkarvainen kissa portailla. Yllätys saavutti huippunsa, kun\nse kiiti nuolena sisään ja harppasi suoraan Annan syliin puristaen\nkurkustaan osittain rukoilevasti, osittain voitonriemuisesti\n\"miau\"-tervehdyksen.\n\n-- Anna, sanoi Stella ankarasti, onko tuo eläin sinun?\n\n-- Ei ole tietystikään, vastasi Anna hyvin kyllästyneenä. -- En tiedä\nmistä se ilmestyi ja mikä sen sai seuraamaan minua. Minä en päässyt\nsiitä eroon. Hyi, ruma elukka, lähde tiehesi. Pidän aika paljon\nkunnollisista ja siistinnäköisistä kissoista, mutta sinähän näytät\nties miltä! Hienoa perhe-kissaa ei sinusta tule ikänä.\n\nMutta kissa kieltäytyi ehdottomasti hyppäämästä alas sylistä. Se\nkiertyi mukavasti keräksi, haukotteli leveästi ja alkoi kehrätä.\n\n-- Se on nähtävästi valinnut sinut kasvattiäidiksi, nauroi Priscilla.\n\n-- Mutta minä sanon: varjelkoon tuollaisesta kasvattilapsesta,\nvirkkoi Anna.\n\n-- Pikku kissaparka on aivan nälkiintynyt, sanoi Phil\nhelläsydämisempänä. -- Katso, sen pikku luut melkein törröttävät\nnahan läpi!\n\n-- No, siinä tapauksessa tarjoan sille oikein perusteellisen aterian,\nsitten se saa pötkiä tiehensä, sanoi Anna.\n\nKissa sai ruokaa ja ajettiin sitten ulos lempeästi, mutta\npäättävästi. Aamulla se oli vielä portailla. Se istui ylimmällä\nportaalla ja harppasi sisään heti, kun ovi avattiin. Hyisen kylmä\nvastaanotto ei vaikuttanut siihen vähääkään eikä se välittänyt\nkenestäkään muusta kuin Annasta Tyttöjen oli sitä sääli ja he\nantoivat sille ruokaa. Mutta kun viikko oli kulunut, päätettiin, että\njotain oli tehtävä. Kissa näytti kuitenkin jo paljon paremmalta.\nSilmä oli parantunut, turvotus poskessa oli laskenut, se ei ollut\nenää niin laiha, häntä liehui pystyssä, ja sen nähtiin jo pesevän\nkasvojaan.\n\n-- Se on hyvin kiitettävää ja hauskaa, mutta me emme voi sittenkään\npitää sitä, sanoi Stella. -- Jimsie-tätihän tulee ensi viikolla\nja hän tuo Saara-kissan mukanaan. Me emme voi mitenkään pitää\nkahta kissaa; muuten tappelisi Noita Saara-kissan kanssa niin että\nkarvat vain sinkoilisivat. Se on kauhean äkäinen. Aamulla se kaivoi\nitselleen vallihaudan ja hyökkäsi siitä meidän kiltin naapurimme\ntupakkakuninkaan rauhaarakastavan kissan kimppuun tuottaen sille\ntavattoman tappion.\n\n-- Meidän täytyy päästä siitä, virkkoi Anna katsellen synkästi\nkeskustelun kohdetta, joka kehräten nökötti mattopalasella uunin\nedessä lammasmaisen viaton ilme kasvoillaan. -- Mutta kysymys on vain\nsiitä, miten se käy päinsä. Millä tavoin neljä nuorta turvatonta\nnaista voi vapautua kissasta, joka tarrautuu kiinni neljän käpälänsä\nkynsin?\n\n-- Meidän täytyy antaa kloroformia, ehdotti Phil, joka tunsi vilkasta\nasianharrastusta. -- Se on armeliain tapa.\n\n-- Kuka meistä tietää, miten kissoille annetaan kloroformia? kysyi\nAnna jurosti.\n\n-- Pikku luilta, minä tiedän, virkkoi Phil. -- Turhien kotieläinten\ntoimittaminen pois maailmasta kloroformin avulla kuuluu minun\nharvoihin -- ah, ikävä kyllä, aivan liian harvoihin avuihini. Kotona\nminä olen toimittanut sellaista paljon, usko pois. Aamulla annetaan\nkissan syödä hyvä aamiainen, lähtöaamiainen niin sanoaksemme. Sitten\notetaan vanha säkki -- ulkona puuliiterissä näkyi olevan sellainen --\nsille lasketaan kissa ja puulaatikko kaadetaan varovasti sen ylitse.\nGogin ja Magogin entinen kätkö kelpaa. Sitten otetaan sadangramman\npullo kloroformia, siitä vedetään pois korkki ja pullo pistetään\nmukavasti reunan alta laatikkoon. Sitten pannaan muutamia raskaita\nsilitysrautoja painoksi laatikon päälle, ja sitten saa tapahtua,\nmikä on tapahtuvaksi tarkoitettu. Illalla tarkastetaan. Kissa lepää\nsilloin rauhallisesti nukahtaneena, hymyillen viiksien alta. Ilman\ntuskia, ilman kamppailua.\n\n-- Onko tuo totta? Se kuuluu niin yksinkertaiselta, virkkoi Anna\nepäröiden.\n\n-- Se ei olekaan mikään vaikea temppu. Jätä se asia minun\nhuolekseni. Minä kyllä otan kissan hoitaakseni, sanoi Phil valtavan\nhyväntahtoisesti.\n\nKloroformi siis ostettiin apteekista, ja seuraavan aamun tuli olla\nNoidan viimeinen. Se söi herkullisen aamiaisensa, nuoleskeli itseään\nsieltä täältä ja hypähti kehräten Annan syliin. Annan valtasi syvä\nsääli. Tuo otus, poloinen, rakasti häntä ja tunsi luottamusta häntä\nkohtaan... Kuinka hän saattoikaan ottaa osaa salaliittoon sen henkeä\nvastaan?\n\n-- Ota se pian, sanoi hän nopeasti Philille. -- Minusta tuntuu kuin\nolisin murhaaja.\n\n-- Sinähän tiedät, että se tapahtuu aivan tuskattomasti, lohdutti\nPhil, mutta Anna oli paennut tiehensä.\n\nTeon tuli tapahtua liiterissä. Kenelläkään ei ollut sinne asiaa koko\npäivänä. Mutta hämärissä Phil ilmoitti, että pikku Noidan pitää saada\nkunnialliset hautajaiset.\n\n-- Priss ja Stella saavat kaivaa haudan rabarberimaahan, virkkoi\nPhil, ja Anna saa tulla minun kanssani nostamaan laatikon pois. Se on\nminusta aina ikävä tehtävä.\n\nLiittolaiset marssivat hitain askelin liiteriin. Phil otti pois\nraskaat silitysraudat, joita oli kuormattu laatikolle. Äkkiä kuului\nlaatikosta -- heikosti, mutta aivan selvästi -- naukumista.\n\n-- Hyvät ihmiset -- se ei olekaan kuollut, huohotti Anna vaipuen\njäykkänä pölkylle istumaan.\n\n-- Varmasti se on kuollut, vakuutti Phil.\n\nUusi vieno naukuminen todisti, että se oli vielä elossa. Tytöt\nkatsoivat kauhusta tuijottaen toisiinsa.\n\n-- Mitä me teemme? voihki Anna.\n\n-- Miksi ihmeessä te ette tulekaan? kysyi Stella ilmestyen liiterin\novelle. -- Meillä on hauta ollut jo kauan valmiina. Istutteko tässä\nvain suremassa vainajaa?\n\n-- Mainio vainaja, sanoi Anna osoittaen laatikkoa. Naurunpurskahdus,\njoka seurasi, ei tehnyt kolmatta naukumista aivan kuulumattomaksi.\n\n-- Meidän täytyy jättää se tänne huomiseksi, sanoi Phil hetken\näänettömyyden perästä ja asetti silitysraudat paikoilleen. -- Se\nei ole enää naukunut moneen minuuttiin. Tai kenties me kuulimme\nkuolinnau'unnan. Taikka ajatelkaa, jos me vain kuvittelimme\nkuulleemme pahan omantunnon vuoksi?\n\nMutta kun laatikko aamulla kallistettiin kumoon, harppasi Noita\nterveenä ja hyvissä voimin Annan olkapäälle ja alkoi nuolla hänen\nkorvaansa terävällä kielellään. Mikään kissa ei ollut Noitaa elävämpi.\n\n-- Vai niin, nyt se tiedetään -- oksan reikä kulmassa, sanoi Phil\ntutkittuaan laatikkoa tarkoin. -- Kuka saattoi sen arvata! Sentähden\nkloroformi ei vaikuttanut. Reikä täytetään iltapäivällä ja sitten\nyritetään uudestaan huomisaamuna!\n\n-- Ei, sitä emme me tee, vakuutti Anna hyvin päättävästi. -- Toista\nkertaa ei oteta sitä hengiltä, Noita-parkaa! Se on nyt minun kissani,\nja siihen saatte te tyytyä.\n\n-- Kuten tahdot -- katsotaan vain miten Jimsie-täti ja Saara-kissa\nmukautuvat siihen, sanoi Stella äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän\n\"oli pessyt kätensä\".\n\nSiitä hetkestä lähtien Noita oli perheen jäsen. Se nukkui öisin\nvanhalla kookosmatolla portaiden alla, ja sille syötettiin\nkaikenlaisia herkkupaloja. Jamesina-tädin saapuessa oli se lihonut,\nkarva oli tuuhea ja kiiltävä, ja sillä oli täysin kunnioitettava\nherrasväen kissan ulkomuoto. Mutta kauhea äkäpussi se oli, ja\nsotajalalla jokaikisen niillä tienoin liikkuvan kissan kanssa. Toinen\ntoisensa jälkeen joutuivat Spofford-kadun hienot pitkäkarvaiset\nseuraeläimet sen sähisevän kiukun ja terävien kynsien uhriksi.\nInhimillisistä olennoista se rakasti Annaa ja vain Annaa. Kukaan muu\nei uskaltanut edes taputtaa Noitaa. Jos niin teki, nosti se karvansa\npystyyn ja sylki suustaan jotain, joka kissojen kielellä taisi olla\nhyvinkin ruma sana.\n\n-- Tuosta kissaheittiöstä ei kohta enää ole huoneissa pidettäväksi,\nvirkkoi Stella julmistuneena.\n\n-- Mitä sinä tyhmä tyttö puhut minun omasta pikku herttaisesta\nkissastani? Hyi, mitä hän puhuu! Kynsitäänkö häntä hiukkasen? jokelsi\nAnna puristaen hellästi lemmikkiään.\n\n-- Niin, en tiedä miten se tulee Saara-kissan kanssa toimeen, jatkoi\nStella synkän näköisenä. -- Ei ole juuri hauskaa kuulla öisin\nkissojen tappelevan ja kirkuvan puutarhassa. Mutta ehdottomasti\nsietämätöntä on nähdä kissojen hyökkäävän toistensa niskaan täällä\nsisällä vierashuoneessa.\n\nJamesina-täti saapui sovittuun aikaan. Anna, Priscilla ja Phil olivat\nverrattain sekavin tuntein odottaneet hänen tuloaan, mutta kun\nJamesina-täti oli noussut valtaistuimelleen, mikä merkitsee, että\nhän oli istuutunut keinutuoliin ja alkanut siinä hiljalleen keinua\nuuni-valkean ääressä, lankesivat he kuvannollisesti polvilleen ja\npalvoivat häntä.\n\nJamesina täti oli hienorakenteinen vanha nainen. Kasvot olivat\nvielä täyteläiset, silmät suuret, lempeät ja siniset ja loistivat\nyhä vielä nuorekkuutta ja iloista odotusta. Poskilla oli vieno puna\nja lumivalkea tukka oli lystikkäissä kiehkuroissa korvilla --\ntukkamuoti, jota ennen maailmassa sanottiin tykkikiharoiksi.\n\n-- Minä kuulun vanhaan aikaan ja te saatte tyytyä minuun sellaisena\nkuin minä olen, pikku tytöntypykät, sanoi hän kutoen ahkerasti\njotain, joka oli yhtä ilmavaa ja ruusunhohteista kuin hattara\nauringonlaskussa. -- Minä olen vanhanaikainen sekä vaatteiltani\nettä mielipiteiltäni. En sano sitä siksi, että minusta minun\nvaatteeni taikka mielipiteeni olisivat parempia kuin nykyajan. Mutta\nvanhanaikaiset sopivat minulle. Uudet kengät ovat tyylikkäämpiä\nkuin vanhat, mutta vanhat tuntuvat paremmilta jalassa. Minä olen\njo siksi vanha, että saan rauhassa pitää sekä mielipiteeni että\nkenkäni, vanhat uskolliset palvelijani. Tehtäväni täällä aion ottaa\njotakuinkin kevyeltä kannalta. Minä tiedän, että te, pikku mamsselit,\notaksutte minun ottavan teidät hoiviini ja katsovan, että te pysytte\nalallanne, mutta sitäpä minä en ollenkaan aio tehdä. Teillä on\ntarpeeksi ikää osata käyttäytyä siivosti, ja ellette ole vielä\nsitä oppineet, niin tuskinpa koskaan opittekaan. Minä puolestani,\nlopetti Jamesina-täti veitikkamainen välähdys sinisissä tyttömäisissä\nsilmissään, en aio kohottaa sormeakaan -- vaikka hulluttelisitte\nmiten paljon tahansa.\n\n-- Voi, kuka tulee erottamaan kissat? pyysi Stella kauhuissaan.\n\nJamesina-täti oli tuonut mukanaan paitsi Saara-kissaa myöskin\nJosefin. Josef kuului oikeastaan eräälle hänen hyvälle ystävälleen,\njoka oli matkustanut Vancouveriin. -- Hän ei voinut ottaa Josefia\nmukaansa ja pyysi sen vuoksi minua ottamaan sen haltuuni. Minä en\ntahtonut kieltää. Se on kaunis kissa -- tarkoitan, että sillä on\nhyvin kaunis luonne. Sillä on nimenä Josef siksi, että sen turkki on\nkuin kirjava vaate.\n\nSe oli tosiaan kirjava. Stella katseli tylysti Josefia ja sanoi sen\nmuistuttavan liikkuvaa tilkkumattoa. Pääväriä oli mahdoton määrätä.\nKäpälät olivat mustat, mutta valkotäpläiset. Selkä oli harmaa, sen\nvasemmalla puolella oli iso keltainen täplä ja oikealla musta. Häntä\noli keltainen ja päättyi harmaaseen nypykkään. Toinen korva oli\nmusta ja toinen keltainen. Toisen silmän yläpuolella oleva musta\ntäplä antoi sille ehdottomasti ryövärimäisen leiman. Sydämessään\nja sielussaan se oli hurskas ja viaton ja luonteeltaan hyvin\nseurallinen. Josefin ja kedon liljojen välillä oli suuri yhtäläisyys.\nSe ei koonnut latoihin eikä pyydystänyt hiiriä -- korkeintaan\nkehräsi. Mutta Salomo kaikessa loistossaan ei nukkunut pehmeämmillä\npatjoilla eikä elänyt herkullisemmin.\n\nJosef ja Saara-kissa saapuivat hyvin nyöritetyissä koreissa.\nPäästyään vapauteen ja saatuaan ruokaa valitsi Josef itselleen\ntyynyn viehättävimmältä tuntuvasta nurkasta, Saara-kissa istuutui\narvokkaasti uunivalkean ääreen ja alkoi pestä itseään. Se oli iso,\nsileä ja kiiltävän harmaa ja valkea kissa, ylhäisen itsetuntoinen\nelukka, johon ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin tietoisuus\nverrattain vaatimattomasta syntyperästä. Jamesina-täti oli saanut sen\nlahjaksi pesumuijaltaan.\n\n-- Pesumuijan nimi oli myöskin Saara, niin että minun mieheni\ntavallisesti aina erotukseksi sanoi kissaa Saara-kissaksi, kertoi\nJamesina-täti. -- Se on kahdeksan vuoden vanha ja ottaa rottia aivan\nihmeellisesti. Älä ole huolissasi Stella. Saara-kissa ei tappele\nkoskaan ja Josefkin vain harvoin.\n\n-- Täällä niiden on pakko tapella, vaikkeivät tahtoisikaan, jos\ntahtovat säilyttää henkensä, sanoi Stella.\n\nSamassa Noita ilmestyi näyttämölle. Se harppasi iloisesti keskelle\nhuonetta, ennenkuin huomasi vallantavoittelijat. Silloin se pysähtyi\näkkiä, ja häntä paisui paksuksi kuin pensas. Karvat selässä nousivat\nuhmaavaksi kaareksi. Se taivutti päätään, päästi kurkustaan ilkeän\näänen -- vihamielisen haasteen -- ja syöksyi suoraapäätä Saara-kissan\nkimppuun.\n\nMainittu majesteettinen eläin oli päättänyt toaletti-askareensa ja\nkatsoi ihmetellen Noitaan. Se vastasi Noidan hyökkäykseen iskemällä\nlujasti voimakkaalla käpälällään. Noita kellahti takaperin matolle ja\noli aikalaina pökerryksissään noustessaan pystyyn taas. Mikä ihmeen\nkissa tuo on, joka antoi hänelle korvapuustin? Hän katseli epäröiden\nSaara-kissaa. Pitiköhän yrittää uudestaan vai oliko parempi olla\nhyökkäämättä? Saara-kissa käänsi selkänsä ja alkoi nuolla valkeata\nrintalappuaan. Noita päätti olla hyökkäämättä. Se ei hyökännyt enää\nkoskaan. Siitä hetkestä lähtien Saara-kissa oli voitolla. Noita ei\nmilloinkaan enää hieronut tappelua sitä vastaan.\n\nMutta Josef nousi harkitsemattomasti ja avasi kitansa valtavaan\nhaukotukseen. Noita tunsi polttavaa halua saada kostaa tappionsa\nja tuiskahti heti Josefin kimppuun. Josef oli luonteeltaan\nrauhaarakastava, mutta jos tarve vaati, saattoi siitä tulla kova\naktivisti. Katkeamaton sotatila kehittyi näiden kahden vihollisvallan\nvälille. Noita ja kirjavapukuinen Josef taistelivat keskenään joka\npäivä raivokkaasti. Anna piti Noitansa puolta ja rohkeni käydä\nkovakouraisesti käsiksi Josefiin. Stella oli epätoivoinen. Mutta\nJimsey-täti vain nauroi.\n\n-- Antaa niiden tapella niin kauan kuin jaksavat, virkkoi hän hyvin\nvapaamielisesti. -- Varmaankin ne viimein tekevät rauhan. Josef\nonkin hiukan voimistelun tarpeessa -- se oli vähällä tulla jo liian\nlihavaksi. Ja noidan on terveellistä oppia, ettei se ole ainoa kissa\nmaailmassa.\n\nVihdoin Josef ja Noita tulivat järkiinsä ja tekivät rauhan ja\nsovinnon.\n\nVerivihollisista tuli mitä parhaimmat ystävät. Ne nukkuivat\nsamalla tyynyllä, käpälillään syleillen toisiaan. Nähtiinpä niiden\nauttavankin toisiaan pesemisessä.\n\n-- Me olemme nyt jo kaikki tottuneet toisiimme, sekä kaksi- että\nnelijalkaiset, totesi Philippa. -- Ja minä olen sitäpaitsi oppinut\npesemään ja pyyhkimään astioita ja lakaisemaan lattiaa.\n\n-- Mutta älä koeta uskotella meille enää, että sinä osaat antaa\nkloroformia kissoille, nauroi Anna.\n\n-- Kaikki oli oksanreiän syytä, vastasi Phil.\n\n-- Se oli oikea onni, että siinä sattui olemaan oksanreikä, sanoi\nJamesina-täti terävämmin kuin mitä hänen tapansa oli. -- Kissanpoikia\ntäytyy hukuttaa, sen minä myönnän, muuten olisi maailma niitä\ntulvillaan. Mutta täysi-ikäistä kunnon kissaa ei saa koskaan tappaa\n-- ellei se syö munia.\n\n-- Täti ei olisi varmastikaan saanut erikoisen hyvää käsitystä\nNoidan avuista, kun se ensikerran tuli tänne, virkkoi Stella. -- Se\noli suorastaan itse paholaisen näköinen -- taikka ehkä pikemminkin\npaholaisen isoäidin.\n\n-- Minä en ollenkaan usko paholaista niin rumannäköiseksi, kuin sen\naina väitetään olevan, sanoi Jamesina-täti miettiväisenä. -- Jos se\nolisi hyvin ruma, ei se voisi saada niin paljon pahaa aikaan. Luulen\nsitä päinvastoin aikalailla lumoavan näköiseksi.\n\n\n\n\nXVII.\n\nDAVYN KIRJE.\n\n\n-- Nyt alkaa sataa lunta, tytöt, sanoi Phil tullessaan kotiin\niltapuolella eräänä marraskuun pakkaspäivänä, -- ja koko\nhiekkakäytävä on täynnä mitä sievimpiä pikku tähtösiä ja ristejä. En\nole koskaan ennen huomannut, miten hienonhieno lumihiutale on. Nyt\nkun elämä on näin järjestetty, on aikaa kiinnittää huomiota moneen\nuuteen seikkaan ja tehdä kaikenlaisia havaintoja, joita emme ole\nlainkaan ennen tehneet. Niin, kiitos tyttökullat, kun otitte minut\njoukkoonne. Tuntuu oikein hyvältä saada tuskitella sitä, että voi\ntaaskin on kallistunut viisi senttiä.\n\n-- Älä nyt, kuule, onko se? kysyi Stella, joka hoiti pienen talouden\ntilit.\n\n-- Onpas vaan, ja tässä on sinun kilosi. Minä alan jo olla taitava\nostoksien tekijä. Se on vielä hauskempaa kuin hakkaileminen, sanoi\nPhil vakavasti.\n\n-- Voi sentään, miten kaikki kallistuu kauheasti! On suorastaan\nhalpamaista, että ruoka tulee niin kalliiksi, huokasi Stella.\n\n-- Niin, Jumalan kiitos, että vielä saa raitista ilmaa ilmaiseksi,\nvirkkoi Jamesina-täti.\n\n-- Hyvä naurukaan ei vielä maksa mitään, sanoi Anna. -- Siitä\nei kanneta vielä veroa, ja hyvä onkin, sillä nyt saatte nauraa\nmakeasti kaikki tyynni. Minä luen teille ääneen Davyn kirjeen. Hän\non huomattavasti edistynyt oikeinkirjoituksessa viime vuonna ja\nkäyttelee välimerkkejäkin kuin poika. Hän on pudotellut kynästään\noikein sisältörikkaan kirjeen. Istukaa nyt, niin saatte kuulla,\nennenkuin taas jokailtainen lukuaherrus alkaa.\n\n\"Rakas Anna\", aloitti Davy kirjeensä, \"minä tartun kynään, jotta\nsaisit tietää, että me kaikki voimme hyvin, ja me toivomme, ettei\nsinuakaan mikään vaivaa. Tänään sataa vähän lunta, ja Marilla sanoo\nettä pilvien akka pudistelee höyhenpatjojaan. Jos hän asuu pilvissä,\nniin hän varmaankin on Jumalan sukulainen? Kuinkahan läheistä sukua\nhän on? Täti Lynde on ollut kauhean sairas, mutta hän on nyt parempi.\nHän romahti maahan kellarin rappusissa viime viikolla. Kun hän\nromahti, niin hän koppasi kiinni hyllystä, missä kaikki maitoastiat\novat, ja se jyrähti maahan samalla ja aika ryminä kuului. Marilla\nluuli ensin, että oli maanjäristys. Maitoastiat meni säpäleiksi ja\ntäti Lyndeltä meni pari kylkiluuta poikki. Tohtori tuli ja antoi\nhänelle lääkkeitä, joilla hänen piti voidella kylkiluita, mutta\nsitä hän ei ymmärtänyt, vaan ottikin ne lusikalla suuhunsa. Tohtori\nsanoi että oli Herran ihme ettei hän paikalla kuolla kupsahtanut,\nmutta eipäs niin käynyt, ja hänen kylkiluunsa on taas hyvät, ja\nMarilla sanoo, että kyllä voi tulla hyvin hyvästi toimeen ilman\nlääkäreitä. Mutta maitoastioita ei voitu laittaa, ne sai Marilla\nheittää rikkaläjään. Oli yleinen kiitospäivä viime viikolla. Meillä\noli lupaa koulusta ja hirveän hyvää ruokaa päivälliseksi. Meillä\noli lihamureketta ja paistettu kalkkuna ja omenakakkua kermavaahdon\nkera ja rinkeleitä ja ässiä kahvin kanssa. Marilla sanoi että minä\nvarmaan olin syönyt liikaa ja että yöllä sattuisi onnettomuus,\nmutta ei sattunutkaan. Minä heräsin itsestäni ja nousin. Dora sai\nsitten korvasäryn, mutta se tuntui aivan vatsanväänteiltä. Minulla\nei ollut missään korvasärkyä. Meidän koulussamme opettaa nyt herra.\nHän on hurjan kiva. Viime viikolla hän antoi meidän kaikkien poikien\nkolmannella luokalla kirjoittaa, millaisen rouvan me tahtoisimme,\nja tyttöjen, millaisen miehen he tahtoisivat. Hän nauroi niin\ntavattomasti kun hän luki aineet. Näin minä kirjoitin. Sinusta on\nehkä hauska lukea.\n\n\"Minkälaisen rouvan minä mieluimmin tahtoisin.\n\n\"Hänen pitää käyttäytyä hyvin hyvästi ja saada ruoka valmiiksi\nminuutilleen, ja tehdä mitä minä sanon hänelle ja aina olla hyvin\nkohtelias minulle. Hänen pitää olla viidentoista vuoden vanha. Hänen\npitää olla kiltti köyhille ja pitää siistinä ja järjestyksessä ja\nmennä kirkkoon joka sunnuntai. Hänen pitää olla hyvin kaunis ja\nhänellä täytyy olla kihara tukka. Jos minä saan ihan sellaisen\nrouvan kuin minä tahdon, niin minä olen hirveän kiltti mies hänelle.\nMinun mielestäni rouvan aina pitäisi olla hurjan kiltti miehelleen.\nMuutamilla naisparoilla ei ole mitään miehiä.\n\n                                                 Loppu.\"\n\n\"Minä olin suurissa hautajaisissa Valkorannassa viime viikolla rouva\nWright oli ruumis. Ruumiin mies suri niin kovasti. Täti Lynde sanoo\nettä rouva Wrightin isoisä kerran varasti lampaan, mutta Marilla\nsanoo ettei saa puhua pahaa kuolleista. Miksi ei sitä saa tehdä Anna?\nTulevatko ne sitten takaisin ja nipistävät meitä nenästä?\n\n\"Täti Lynde suuttui minuun niin tavattomasti tässä yhtenä päivänä, kun\nminä kysyin häneltä oliko hän elänyt Noakin aikana ja nähnyt arkin ja\nkaikki eläimet. Miksi hänen sitten piti suuttua minuun?\n\n\"Setä Harrisonilla on uusi renkipoika. Hän on hyvin kömpelö, setä\nsanoo että hän on vasenkätinen sekä käsistään että jaloistaan. Rouva\nHarmon Andrewsin iso sika, josta hän sai palkinnon ja josta hän aina\npuhuu niin paljon, sai halvauksen ja kuoli. Täti Lynde sanoi että\nse oli hänelle oikein, kun hän aina oli niin ylpeä ja kehui niin\ntavattomasti. Minusta oli sääli kun sian piti kuolla. Milty Boulter\non ollut sairas. Tohtori määräsi hänelle lääkkeitä, ja ne maistuivat\nkauheilta. Minä sanoin: voinhan minä ottaa ne, jos sinä annat minulle\nkaksikymmentäviisi senttiä, mutta ajattele hän oli niin ahne että\nhän mieluummin tahtoi itse juoda lääkkeet ja pitää rahansa. Teidän\nyhdistyksenne, joka koettaa parantaa Avonlean yhteiskuntaa, aikoo\nmaalata uudestaan käräjätalon, he ovat kyllästyneet, kun se on aina\nsininen. Uusi pastori oli täällä eilen illalla juomassa teetä. Hän\notti kolme palaa safranikakkua -- jos minä olisin niin tehnyt, niin\nkyllä minä olisin saanut rouva Lyndeltä aika ripityksen ahneudesta.\nJa hän söi nopeasti ja pisti suuria paloja suuhun ja Marilla sanoo\naina että minä en saa syödä sillä lailla. Minkätähden pastori saa\ntehdä sitä, jota minä en saa tehdä? Tahtoisin mielelläni tietää.\n\n\"Nyt minulla ei enää ole mitään kerrottavaa. Minä lähetän sinulle\nkuusi suudelmaa. Tässä ne on. Dora lähettää sinulle yhden. Tässä on\nhäneltä.\n\n                                  Sinun rakastava ystäväsi\n\n                                        David Keith.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\nHYVÄSYDÄMINEN JOSEFINA-TÄTI.\n\n\nPäästiin joululomaan ja kaikki Karoliinan majan tytöt hajaantuivat\nkotiseudulleen, mutta Jamesina-täti ei halunnut lähteä minnekään.\n\n-- Minä en voisi viedä kolmea kissaa yhteenkään niistä paikoista,\njonne minut on kutsuttu, virkkoi hän. -- Enkä minä mitenkään voi\njättää elukoita tänne yksin melkein kuukaudeksi. Jos meillä olisi\nsemmoisia kunnon naapureita, jotka voisivat antaa heille ruokaa,\nkävisi minunkin lähteminen täältä, mutta tämän kadun varrellahan asuu\nvain miljoona-miehiä. -- Minä jään siksi tänne ja pidän Karoliinan\nmajan teille lämpöisenä.\n\nAnna matkusti kotiin tavanmukainen iloinen odotus mielessään --\ntoiveet eivät kokonaan toteutuneet. Ensiksikin oli Avonleassa\nniin aikainen, tuulinen ja jäätävän kylmä talvi, etteivät edes\nkylän \"vanhimmat asukkaat\" voineet muistaa mitään senkaltaista.\nSuunnattomat lumikinokset kirjaimellisesti erottivat Vihervaaran\nmuusta maailmasta. Tämän joululoman aikana, jota luonnonvoimat eivät\nnäyttäneet suosivan, yltyi tuuli melkein joka päivä myrskyksi,\nja tyyninä päivinä satoi lunta miltei lakkaamatta. Tuskin oli\nehditty lumiauralla ajaa auki tiet, kun lumipyry ne jälleen\ntuiskutti umpeen. Oli melkein mahdotonta mennä ulos. A.N.Y.\n-yhdistys yritti kolmena päivänä peräkkäin juhlan toimeenpanoa\nkorkeakoululaisten kotiinpaluun johdosta, mutta joka kerta puhkesi\nsellainen rajuilma, ettei kukaan voinut mennä ulos ovestaan. Lopuksi\nluovuttiin epätoivoisina yrityksestä. Niin hellää kiintymystä kuin\nAnna tunsikin Vihervaaraa kohtaan, ei hän voinut olla ikävöiden\najattelematta Redmondin \"majaa\", kodikasta, avointa takkaa räiskyvine\nvalkeuteen, Jamesina-tädin veitikkamaisia, ymmärtämystä osoittavia\nkatseita, kehrääviä kissoja, tyttöjen iloista lörpötystä ja hauskoja\nperjantai-iltoja, kun korkeakoulutoverit pistäytyivät juttelemaan\nkaikenlaisista asioista.\n\nAnna tunsi olevansa yksin ja hänestä oli hiukan yksitoikkoista.\nHänen rakkaan ystävänsä Dianan täytyi koko joululoman ajan pysytellä\nsisällä kovan nuhan ja rintasäryn vuoksi. Diana ei siis päässyt\nVihervaaraan, ja Anna pääsi harvoin Mäntymäelle, tavallinen tie\nKummitusmetsän läpi kun oli miehenkorkuisten kinosten peitossa, ja\npitempi tie jäätyneen Tumman, päilyvän aallokon yli oli melkein yhtä\nvaivaloinen. Ruby Gillis uinui valkean peitteen alla kirkkomaan\nmullassa. Jane Andrews ei päässyt irti koulustaan, hän oli jollakin\naavikolla kaukana lännessä. Ainoa uskollinen oli Gilbert, joka tuli\nlumessa rämpien joka iltapäivä Vihervaaraan.\n\nMutta Gilbertin käynnit eivät olleet samaa kuin ennen aikaan.\nAnna melkein pelkäsi niitä. Miksi piti hänen niin joutua\nmielentasapainostaan, kun hän keskellä äkkiä syntynyttä äänettömyyttä\nnosti katseensa ja näki Gilbertin kirkkaiden, ruskeiden silmien\nkatsovan syvästi vakavina häneen ja saattoi olla varma niiden ilmeen\nmerkityksestä! Vielä tukalampaa oli se, että hän tuon kiinteän\nkatseen nähdessään tunsi tulevansa hehkuvan punaiseksi ja hämilleen,\naivan kuin -- niin, aivan kuin... Se oli hirmuisen ilkeätä. Anna\ntoivoi olevansa majassaan Redmondissa, missä aina oli läheisyydessä\njoku, joka saattoi pelastaa kiusallisesta tilanteesta. Vihervaarassa\nMarilla tavallisesti heti Gilbertin tultua pani kamssunsa kokoon ja\nmeni rouva Lynden puolelle ottaen kaksoiset mukaansa, vaikka Anna\nteki kaikkensa pitääkseen heidät luonaan. Marillan toimenpiteen\ntarkoitus oli niin selvä ja näkyvä, että Anna-raukka sisäisesti\nvääntelehti voimattomasta raivosta.\n\nDavylla oli täysi syy riemuita elämästä. Hän nautti saadessaan\naamuisin lähteä ulos lapio ja luuta kainalossa luomaan pois lunta\nkaivolle, puuliiteriin ja kanalaan johtavilta teiltä. Hän hekkumoi\nmaistiaisista, kun Marilla ja rouva Lynde saivat valmiiksi Annaa\nvarten kilpaa laittamansa jouluherkut, ja joutohetkinä hän syventyi\nlukemaan koulun kirjastosta lainaamaansa erittäin hauskaa kirjaa. Hän\nseurasi siinä ihmeellistä sankaria, jolla näytti olevan erikoinen\ntaito joutua pulaan, mutta selviytyi kuitenkin säännöllisesti\nkaikista vaikeuksista, milloin maanjäristyksen, milloin taas\ntulivuorenpurkauksen avulla, joka viskasi hänet vahingoittumattomana\nkuivalle maalle ja vihdoin erään lumoavan perijättären ylettyville,\njolla oli suunnaton omaisuus.\n\n-- Se on vasta metka kertomus, sen saatte uskoa, huudahti hän\ntavattomasti haltioissaan. -- On paljon hauskempaa lukea sitä kuin\nraamattua.\n\n-- Niinkö? kysyi Anna huulet vetäytyen hymyyn.\n\nDavy tähysti häntä uteliaana.\n\n-- Minä uskoin sinun pahastuvan. Täti Lynde päivitteli kamalasti, kun\nsanoin niin hänelle.\n\n-- Ei se minua niin järkytä, hyvä ystävä. Minusta on aivan\ninhimillistä ja luonnollista, että yhdeksänvuotias poika mieluummin\nlukee seikkailukirjaa kuin raamattua. Mutta vanhemmaksi tultua toivon\nja uskon sinun pääsevän selville siitä, miten ihmeellinen kirja\nraamattu on.\n\n-- Tietysti se on paikoittain jokseenkin hauska... Esimerkiksi mitä\nkerrotaan Josefista ja hänen häijyistä veljistään. Vaikka jos minä\nolisin ollut Josef, niin en olisikaan antanut anteeksi. Minä olisin\nlyönyt päät poikki niiltä kaikilta -- taikka ehkä en minä itse,\nmutta olisin ainakin antanut hovipyövelin lyödä. Täti Lynde tuli\nhurjan vihaiseksi, kun minä sanoin niin, ja löi raamatun kiinni ja\nsanoi, ettei hän koskaan enää lue sitä minulle, jos minulla on niin\njumalaton mieli. Sen tähden en minä nyt sanokaan mitään ääneen,\nkun hän lukee minulle sunnuntai-iltapäivinä, mutta sen mitä minä\najattelen, sanon seuraavana päivänä koulussa Milty Boulterille. Minä\nkerroin Miltylle profeetta Elisasta, joka kutsui karhut poikien\nkimppuun syömään ne, ja hän pelästyi niin, ettei siitä lähtien ole\nkoskaan tehnyt pilaa setä Harrisonin kaljusta päästä. Onko karhuja\nPrinssi Edvardin saarella, Anna? Olen tullut usein ajatelleeksi sitä.\n\n-- Ei nykyään, vastasi Anna hajamielisenä. Tuuli hujautti samassa\nlumipilven ikkunaruutua vasten. -- Ohhoh, eikö tämä paha tuuli-ilma\nkoskaan lakkaa?\n\n-- Niin, Jumala tietää, sanoi Davy luontevasti ryhtyen jälleen\nlukemaan.\n\nMutta nyt oli Annan vuoro pahastua.\n\n-- Mitä sinä sanoit, Davy? huudahti hän nuhdellen.\n\n-- Niin sanoo täti Lynde usein, puolusteli Davy. -- Viime viikolla\neräänä iltana sanoi Marilla: \"Tuleekohan Ludovic Speedistä ja\nTheodora Dixistä koskaan pari\" -- ja rouva Lynde vain raapi päätään\nsukkapuikollaan ja sanoi: \"Hm, Jumala tietää.\"\n\n-- Hänen ei olisi pitänyt sanoa niin, virkkoi Anna, joka ei voinut\nmuulla tavoin päästä pälkähästä, vaikka hän olisikin toivonut,\nettä täti Lynden työt ja toimet olisivat olleet kaiken arvostelun\nulkopuolella. -- Kukaan ei saa väärinkäyttää sitä nimeä, tahi\noikeammin päästää kevytmielisesti huuliltaan. Älä tee sitä koskaan\nenää!\n\n-- Eikö sittenkään, vaikka lausuisin sen hitaasti ja juhlallisesti\nniinkuin pappi saarnatuolista? kysyi Davy vakavana.\n\n-- Ei sittenkään.\n\n-- No, sitten en sanokaan. Rachel-täti sanoo, että Ludovic Speed on\nseurustellut Theodoran kanssa sata vuotta. Eivätkö he pian ole liian\nvanhoja menemään naimisiin? Ei suinkaan Gilbert odota sinua niin\nkauan? Koska sinä menet naimisiin, Anna? Täti Lynde sanoo, että on\nyhtä varmaa kuin aamen kirkossa että...\n\n-- Täti Lynden ei pitäisi puhua niin paljon, keskeytti Anna\nkiivaasti, mutta vaikeni kohta.\n\n-- Ei pitäisikään, siinä sinä olet ihan oikeassa, jatkoi Davy aivan\ntyynesti. -- Minä tiedän, että muutamat sanovat häntä oikeaksi\nvanhaksi juoruämmäksi... Mutta vietätkö sinä pian hääsi, Anna? Olisi\nhauska tietää.\n\n-- Sinä olet tyhmeliini, kun kysyt sellaista, johon ei kukaan ihminen\nosaa vastata, vastasi Anna tylynpuoleisesti ja lähti huoneesta.\n\nKeittiö oli autio ja tyhjä, ja Anna istuutui ikkunan ääreen.\nHuone verhoutui nopeasti yhä tummempaan talven hämärään. Aurinko\noli laskenut ja tuuli uinahtanut. Viileän kelmeä kuu pilkisti\nlännenpuolella esiin purppuransinisen pilviharjun takaa. Värit\nvaihtuivat ja sulautuivat yhteen taivaalla, mutta pitkin lännen\ntaivaanrantaa kulkeva kullankeltainen juova alkoi palaa yhä\nkirkkaammin, kuin olisivat kaikki sammuvan valon viime heijastukset\nlöytäneet täällä toisensa; lumenpeittämien männynlatvojen muodostamat\naaltoilevat ääriviivat erottuivat etäällä tummina ja selvinä. Anna\nloi katseensa hiljaisille, valkeille vainioille, jotka värjöttivät\nkylminä ja elottomina laskevan auringon punakeltaisessa hohteessa,\nja huokasi. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet taas äkkiä, ja hän\ntunsi levottomuutta ja ahdistusta. Hän mietti itsekseen nyt, kuten\nmonta kertaa ennenkin, olisiko hänen mahdollista palata korkeakouluun\nseuraavana vuonna. Se näytti verrattain vähän luultavalta...\nStipendit, jotka hän mahdollisesti voisi saada, jos onni oli\nmyötäinen, merkitsivät hyvin vähäpätöisiä summia. Marillan rahoja hän\nei tahtonut enää ottaa vastaan, ja toiveet ylimääräisestä ansiosta\nkesällä olivat hyvin pienet.\n\n-- Minun täytyy kai ensi vuonna keskeyttää opintoni, ajatteli hän\nmasentuneena, ja olla taas opettajana jossain koulussa, kunnes olen\nsen verran ansainnut, että voin jälleen alkaa opiskella. Silloin\nkaikki entiset toverit pääsisivät minun edelleni, enkä saisi enää\nkoskaan asua Karoliinan majassa... No niin, Anna, mitä kannattaa\nistua suremassa?\n\nPää pystyyn vaan! Voin olla kiitollinen siitäkin, että pääsen\neteenpäin omin voimin, jos niin vaaditaan, ja ainakin ansaitsen\nelatukseni.\n\n-- Nyt tulee setä Harrison rähmien lumikinoksissa, julisti Davy,\ntempaistuaan keittiön oven auki.\n\n-- Kunpa hänellä olisi posti mukanaan! Emme ole saaneet postia\nkolmeen päivään. Tahtoisin nähdä lehdistä, montako junaa on juuttunut\nlumeen.\n\nHerra Harrison oli käynyt hakemassa postin, ja Stellan, Priscillan\nja Philin iloiset kirjeet haihduttivat pian Annan alakuloisuuden.\nJamesina-täti oli myös kirjoittanut muutaman rivin. Hän kertoi,\nettä tuli paloi takassa yhtäpäätä, että kaikki kissat olivat mitä\nparhaimmassa voinnissa ja että ruukkukasvit rehoittivat erinomaisen\nupeasti.\n\n\"Täällä on ollut oikein paukkuva pakkanen, minkä vuoksi annan\nkissojen nukkua sisällä. Noita ja Josef nukkuvat arkihuoneessa\nja Saara-kissa vuoteeni jalkapäässä. Kun kuulen sen kehräävän,\ntuntuu minusta aivan kuin olisi seuraa, kun yöllä herään ja\najattelen lähetysmailla, kaukana toisella puolella maailmaa olevaa\ntyttöraukkaani. Jos hänen ei tarvitsisi olla juuri Intiassa, niin\nen olisi levoton, mutta sanotaan, että käärmeet siellä ovat ihan\nkauheita. Saara-kissan täytyy kehrätä aika tavalla, ennenkuin pääsen\nnäistä ajatuksistani. Uskoni on kyllin luja siirtämään kaikkea\nmuuta, mutta käärmeihin se ei pysty. Minä en käsitä, miksi Luoja ne\nollenkaan loi. Väliin minä en uskokaan, että hän on ne luonut. Kyllä\npimeyden ruhtinaalla oli sormensa pelissä, kun käärmeet tulivat\nmaailmaan.\"\n\nAnna oli jättänyt viimeiseksi ohuen, koneellakirjoitetun ilmoituksen\nsiinä uskossa, ettei se ollut mitään tärkeätä. Kun hän oli sen\nlukenut, istui hän hyvin hiljaa, ja silmät täyttyivät vähitellen\nkyynelillä.\n\n-- Mikä sinun on, Anna? kysyi Marilla.\n\n-- Neiti Josefina Barry on kuollut, vastasi Anna matalalla äänellä.\n\n-- Vai niin, hänen päivänsä ovat viimeinkin päättyneet, virkkoi\nMarilla. -- Hän on maannut sairaana yli vuoden, ja hänen sukulaisensa\novat täällä odottaneet joka hetki tietoa hänen kuolemastaan. On hyvä,\nettä hän nyt on päässyt lepoon, hän on saanut kärsiä kauheasti. Hän\noli aina hyvä sinulle, Anna.\n\n-- Hän on ollut hyvä viimeiseen asti, Marilla. Tämä kirje on\nasianajajalta, hänen pesänselvitysmieheltään. Hän on jättänyt minulle\nperinnöksi tuhat dollaria.\n\n-- Mitä! Älä nyt! Niin kamalan paljon rahaa, huusi Davy. Se oli sama\nneiti, jonka päälle sinä ja Diana kumpsahditte, kun te illalla otitte\nvauhtia hypätäksenne vierashuoneen sänkyyn. Diana on kertonut minulle\nkaikki tyynni. Siksikö hän antaa sinulle niin paljon rahaa?\n\n-- Vaiti, pikku Davy, virkkoi Anna hiljaa. Sydän tulvillaan hän hiipi\nylös yliskamariin jättäen Marillan ja rouva Lynden pohtimaan asiaa\nkahden kesken.\n\n-- Uskovatko tädit Annan nyt koskaan joutuvan naimisiin? uteli Davy\nlevottomana. -- Kun Dorcas Sloane kesällä meni naimisiin, niin hän\nsanoi, että jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rahoja, mistä\nelää, niin hän ei mitenkään olisi ottanut miestä niskoilleen, mutta\noli muka kuitenkin parempi asua lesken kanssa, jolla on kahdeksan\nlasta, kuin kälyn kanssa.\n\n-- Sinä olet ihan löylynlyömä! huudahti rouva Lynde poikanulikalle\njulmistuneena. -- Sinä puhut niin että saa hävetä silmät korvat\ntäyteen, vaikka olet olevinasi parempien vanhempain lapsi.\n\n\n\n\nXIX.\n\nPIKKU PAKINAA.\n\n\n-- Tänään minä siis täytän kaksikymmentä vuotta ja olen ainiaaksi\njättänyt nuoruusiän, virkkoi Anna istuessaan kyyryssä matolla\navonaisen takan edessä, Noita sylissään. Hän oli yksin arkihuoneessa\nJamesina-tädin kanssa, joka istui lempituolissaan lukien. Stella ja\nPriscilla olivat menneet erään yhdistyksen illanviettoon, ja Phil oli\nyläkerrassa pukeutumassa kutsuihin.\n\n-- Sinusta ehkä tuntuu vähän surulliselta, virkkoi Jimsie-täti. --\nAika ennen kahtakymmentä on hyvin hauska osa elämästä. Minä olen\niloinen, kun itse en ole oikeastaan koskaan joutunut siitä iästä pois.\n\nAnna nauroi.\n\n-- Et sinä koskaan joudukaan, pikku täti. Sinä olet kahdeksantoista,\nkun sinun pitäisi täyttää sata. Mutta minä olen puolestani vähän\nalakuloinen ja myös vähän pettynyt. Hyvä opettajani neiti Stacey\nsanoi minulle jo kauan sitten, että kun tulen kahdenkymmenen\nikäiseksi, on luonteeni jo ehtinyt saada valmiin muotonsa, hyvän tai\npahan. Mutta minusta tuntuu kuin se ei olisi vielä ollenkaan sitä\nmitä sen pitäisi olla. Se on täynnä puutteita.\n\n-- Niin on joka ihmisen, virkkoi Jamesina-täti rohkaisevalla äänellä\nja laski kirjan kädestään. -- Kyllä minussakin on säröjä, saat uskoa.\nOpettajasi tarkoitti luultavasti, että luonne on kahdenkymmenen iässä\nsaanut määrätyn suuntansa, johon se jatkaa kehitystään. Älä menetä\nrohkeuttasi niin vähästä, Anna! Täytä velvollisuutesi Jumalaa ja\nlähimäistäsi kohtaan ja huvittele aikanasi. Se on minun filosofiani,\nja jos sinä seuraat sitä, ei sinun luullakseni tarvitse katua. Minne\nPhil aikoo lähteä tänä iltana?\n\n-- Hänet on kutsuttu tanssiaisiin tänä iltana, ja hän on saanut mitä\nihastuttavimman puvun, joka on kullanvärisestä silkistä ja jota\nverhoo pitsi, hieno kuin hämähäkinverkko. Hillitty keltainen väri\nsopii erinomaisesti hänen lämpimältä vaikuttavaan tummaan ihoonsa.\n\n-- Eikö ole jonkinmoinen tenhovoima sanoissa silkki ja pitsi?\nvirkkoi Jamesina-täti. -- Niistä kuuluu pehmyt kahina, ja tulee niin\ntanssinhaluiseksi. Vai keltaista silkkiä!... Tulee mieleen puku, joka\non pelkkää auringonpaistetta... Nuoruudessani toivoin aina hartaasti\nkeltaista silkkipukua, mutta äiti ei tahtonut koskaan kuulla siitä\npuhuttavan enempää kuin myöhemmin miehenikään. Kun tulen taivaaseen,\nhankin ensi työkseni itselleni keltaisen silkkileningin.\n\nAnnan vielä nauraessa tuli Phil kaikessa loistossaan purjehtien\nportaita alas ja alkoi tyytyväisen näköisenä keikkua edestakaisin\npitkän seinäpeilin edessä.\n\n-- Mairitteleva peili edistää suuressa määrin mielenlaadun\nrakastettavuutta, virkkoi hän. -- Minun oman huoneeni peili tekee\nkasvot vihertäviksi ja pitentää hirvittävästi leukaa. Olenko minä\nsievä, Anna?\n\n-- Tokkohan sinä tiedätkään, kuinka kaunis sinä olet, Phil? kysyi\nAnna avomielisesti ihaillen.\n\n-- Kyllä minä sen tiedän. Eiväthän peilit ole turhaan olemassa. Mutta\nen minä sitä ajatellut. Eikö mikään pistä näkyviin, mikä ei saisi\nnäkyä? Onko hame oikein napitettu? Kenties ruusu näyttäisi paremmalta\nvähän alempana. Pelkään, että se on liian korkealla -- se muistuttaa\nvähän kukonharjaa. Mutta minusta on ilkeätä, jos jokin kutkuttaa\nkorvaa.\n\n-- Kaikki on juuri niinkuin olla pitää, ja poskesi lounainen kuoppa\non suorastaan hurmaava.\n\n-- Anna, erään seikan vuoksi pidän sinusta aivan erikoisesti -- sinä\nosaat antaa tunnustusta ilman mitään sivutarkoitusta. Sinä olet niin\nhyväsydäminen, ettei sinussa ole hitustakaan kateutta.\n\n-- Minkätähden hän olisi kateellinen? huomautti Jamesina-täti. -- Hän\nei ole aivan yhtä sievännäköinen kuin sinä, mutta hänen nenänsä on\naika paljon kauniimpi.\n\n-- Kyllä minä sen tiedän.\n\n-- Minun nenäni on aina ollut minulle suureksi lohdutukseksi,\ntunnusti Anna.\n\n-- Ja minä pidän sinun kauniista ja tasaisesta hiusmarrostasi,\nAnna. Ja sitten tuosta herttaisesta pikku kiharasta, joka näyttää\nolevan pyörähtämäisillään alas, mutta ei kuitenkaan pyörähdä. Se on\ntavattoman soma. Mutta mitä neniin tulee, antaa minun nenäni minulle\npaljon huolta. Kun olen täyttänyt neljäkymmentä, törröttää se kahta\nkauheammin pystyssä ja on punaisia suonia täynnä. Miltä luulet minun\nnäyttävän nelikymmenvuotiaana?\n\n-- Vanhalta ja vakavalta keski-ikäiseltä naiselta, jolla on hiukan\ntaipumusta lihavuuteen, sanoi Anna leikillään.\n\n-- Ole nyt, virkkoi Phil ja istuutui varovasti odottamaan\nhenkivartioitaan. -- Kuule, sinä värikäspukuinen Josef -- olepas\nhyppimättä syliini. Minä en tahdo mennä tanssiaisiin kissankarvoja\ntäynnä. Ei, Anna, vanhalta ja vakavalta minä viimeksi näytän. Mutta\nluultavasti olen naimisissa.\n\n-- Alecin vai Alonzon kanssa? kysyi Anna.\n\n-- Jommankumman kanssa varmasti, kun vaan milloinkaan voisin valita,\nhuokasi Phil.\n\n-- Sen ei pitäisi olla kovin vaikeata, virkkoi Jamesina-täti vähän\nterävästi.\n\n-- Täti kulta, minä olen syntynyt epäröimisen merkeissä, ja\nsellaisena kuin olen syntynyt, olen tuomittu pysymäänkin.\n\n-- Sinulla pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu, Philippa.\n\n-- Tietysti pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu -- eikö se\nmerkitse jokseenkin samaa kuin selväjärkinen? -- mutta silloin menee\npaljon hauskaa hukkaan. Jos täti tuntisi Alecin ja Alonzon, niin täti\nymmärtäisi, miten vaikea on tietää, kumpi heistä on valittava. He\novat yhtä hauskoja kumpikin.\n\n-- Ota sitten joku, joka on vielä hauskempi, ehdotti Jamesina-täti.\n-- Onhan täällä kunnon seniori, joka juoksee meillä ja koettaa\nparastaan, Will Leslie. Olen erikoisesti huomannut hänen suuret,\nlempeät silmänsä -- eikö hän sitten sopisi?\n\n-- Ne ovat juuri hiukan liian suuret ja liian lempeät, ne\nmuistuttavat lehmää, sanoi Phil armottomasti.\n\n-- No, mitä pidät John Parkerista?\n\n-- En hitustakaan -- myönnän kyllä, että hän näyttää vastatärkätyltä\nja vastaprässätyltä.\n\n-- Entä Marc Holworthy? Hänessä et kaiketi voi nähdä mitään vikaa.\n\n-- En, hän kelpaisi, ellei hän olisi köyhä. Minun täytyy mennä\nrikkaisiin naimisiin, nähkääs, Jamesina-täti. Rahaa täytyy minun\ntulevalla miehelläni olla ja kaunis hänen täytyy olla, ne ovat kaksi\nperuuttamatonta ehtoa. Minä menisin huomispäivänä naimisiin Gilbert\nBlythen kanssa, jos hän olisi rikas.\n\n-- Älä, menisitkö? virkkoi Anna myrkyllisestä\n\n-- Kas, se ei meille maistunut, vaikkemme tietystikään itse tahdo\nGilbertiä -- eihän toki, ei mitenkään, ilkamoi Phil. -- Mutta\nälkäämme puhuko epämiellyttävistä asioista. Joskus minun kai täytyy\nastua aviosäätyyn, mutta kyllä minä lykkään sen vihoviimeisen päivän\nniin kauas kuin voin.\n\n-- Sillä teepä muuten mitä teetkin, pikku Phil, mutta älä mene\nnaimisiin kenenkään kanssa, josta et pidä, varoitti Jamesina-täti.\n\nSä sydän, joka uskot lemmen taikaan, et muodissa oo ollut moneen\naikaan, rallatteli Phil piloillaan. -- Nyt vaunut tulevat. Minä\npakenen -- hyvästi jääkää! Siirtykää nyt taaskin siihen \"vanhaan,\nhyvään aikaan\", jonne te kuulutte kumpikin ja jatkakaa rauhassa\nkeskusteluanne oikeasta rakkaudesta.\n\nPhilin lennähdettyä huoneesta katsoi Jamesina-täti juhlallisen\nrukoilevasti Annaan.\n\n-- Tyttö on sievä ja herttainen ja hyväsydäminen, mutta joskus\nhänellä on sellaisia puuskia, että ihan ajattelee, onko hän oikein\nviisas. Mitä sinä arvelet, Anna?\n\n-- Minun luullakseni ei Philin järjessä ole mitään vikaa, vastasi\nAnna kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen hymynsä. -- Tuollainen\npuhe on vain hänen tapaistaan.\n\nJamesina-täti pudisti miettivänä päätään.\n\n-- Ehkäpä hän ei kuitenkaan tarkoita paljon mitään lörpöttelyllään.\nMinä toivoisin niin olevan, sillä olen kiintynyt tyttöön. Mutta en\nminä häntä käsitä -- hän tekee minut väliin aivan hervottomaksi. Hän\nei muistuta ketään minun tuntemistani tytöistä eikä siskoparvessa,\njossa minä olen kasvanut, ollut yhtään sen tapaista.\n\n-- Kuinka monta tyttöä teitä oli, Jimsie-täti?\n\n-- Oh, meitä oli kai noin puoli tusinaa, hyvä ystävä.\n\n\n\n\nXX.\n\nGILBERT PUHUU.\n\n\n-- Tämä päivä on ollut kauhean pitkäveteinen ja kiusallinen,\nhaukotteli Phil ojennellen jäseniään levätessään sohvalla, josta oli\najanut pois pari erittäin hämmästynyttä ja loukkaantunutta kissaa.\n\nAnna nosti katseensa \"Pickwick-klubin\" jälkeenjääneistä papereista.\nNyt, kun kevättutkinnot olivat ohi, virkisti hän sieluaan Dickensillä.\n\n-- Meidän mielestämme se on ollut pitkäveteinen, sanoi hän\nmiettivänä, mutta jollekin tahi useallekin suuressa maailmassa\ntyöskentelevälle se on ollut ihmeellinen päivä. Joku on ollut\nsanomattoman onnellinen tänä päivänä. Kenties on jossain suoritettu\nsuurenmoinen teko -- on kirjoitettu ihana runoelma -- tai tuleva\nsuurmies on syntynyt maailmaan. Ja luultavasti on joku sydän\nsärkynyt, rakas Phil.\n\n-- Minkätähden sinä pilasit kauniin ajatuksesi pitkittämällä\nviimeistä lausettasi, kullannuppu? mutisi Phil. -- Minusta ei ole\nhauska ajatella särkyneitä sydämiä -- tahi yleensä mitään ikävää.\n\n-- Uskotko sinä koko elämäsi ajan voivasi välttää sellaista, mitä\nsanot ikäväksi, Phil?\n\n-- Oh, en, niin onnellisesti ei tule käymään. Nytkin minä olen jo\nhukkua ikävyyksiin -- usko pois, että ihan menehdyn, kun ajattelen\nAlecia ja Alonzoa.\n\n-- Sinä et voi koskaan ottaa mitään vakavalta kannalta, Phil.\n\n-- En, miksi minä ottaisin? On tarpeeksi muita, jotka ottavat. Minua\nei saa käsittää aivan sananmukaisesti. Kaikki eivät voi olla järkeviä\nja päättäväisiä ja yhtämittaa ajatella vain syvintä vakavuutta. Minun\ntehtäväni elämässä on koettaa saada ihmiset hiukan tinkimään tuosta\narvokkaan vakavasta. Ja kyllä kai teidän täytyy myöntää, että elämä\ntäällä Karoliinan majassa on ollut paljon iloisempaa ja vilkkaampaa\nsiksi, että minä olen ollut mukana ja piristänyt teitä kaikkia.\n\n-- Se on aivan totta, myönsi Anna.\n\n-- Ja te pidätte kaikki minusta -- Jamesina-tätikin, joka uskoo,\nettä minä olen pähkähullu. Minkätähden minä siis koettaisin tekeytyä\ntoisenlaiseksi. Jaa-a, tässä istuessa tulee oikein uniseksi. Yöllä\nmakasin valveilla kello yhteen asti ja luin rajattoman jännittävää\nkummitusjuttua. Luin vuoteessa, ja luuletteko, että saatoin nousta\nsammuttamaan lampun, kun olin päässyt kertomuksen loppuun? Älkää\nuskoko! Ja jollei kaikeksi onneksi vakava Stella olisi tullut kotiin\nmyöhään jostain yörymyistä, olisi lamppu saanut levittää kirkasta\nvaloaan aamunkoittoon asti. Kun kuulin Stellan askeleet, huusin\nminä hänet huoneeseeni, kerroin viheliäisen asemani ja annoin hänen\nsammuttaa lampun. Jos minä olisin itse noussut sängystä -- niin,\nannan vaikka mitä pantiksi -- olisi jokin nykäissyt minua jaloista.\nNo, Anna, onko täti Jamesina jo selvillä, mitä hänen pitää tehdä\nkesällä?\n\n-- On, hän aikoo jäädä tänne. Minä tiedän, että hän jää rakkaiden\nkissojen vuoksi, vaikka hän sanoo, että on liian vaivaloista panna\nkuntoon oma koti ja tuulettaa ja järjestää kaikki, eikä hänen tee\nmieli matkustaa toisten ihmisten luo.\n\n-- Mitä sinä luet?\n\n-- Dickensin Pickwick-klubia.\n\n-- Se tekee minut aina nälkäiseksi, virkkoi Phil. --\n\nIhmiset syövät siinä aina kaikenlaisia herkkuja -- meheviä pihvejä\nsinapin kera ja paistettua kinkkua ja paistettuja munia. Minun\ntäytyy aina lähteä tiedusteluretkelle ruokakonttoriin, kun olen\nlukenut Pickwick-klubia. Ja vain siksi, että me nyt puhumme siitä,\ntuntuu minusta kuin olisin aivan nälkiintynyt. Rakas kulta, onko\nruokakaapissa mitään hyvää?\n\n-- Leivoin pehmeän piparkaakun aamulla. Ota siitä itsellesi pala.\n\nPhil livisti ruokakonttoriin, ja Anna lähti Noidan seurassa talon\ntakana olevaan pikku puutarhaan. Oli alkukevään kostea ilta,\nilma henki raikasta mullantuoksua. Lumi ei ollut vielä kokonaan\nsulanut ympäristöissä, likaisenharmaa kinos törrötti vielä honkien\nalla maantien varressa suojassa lämpimästi paahtavalta huhtikuun\nauringolta. Lumisohjon vuoksi olivat tiet puistoon ja satamaan\nlikaiset ja ilma illalla viileä. Mutta aukeilla etelärinteillä pisti\nruoho näkyviin, ja Gilbert oli suojatusta nurkkauksesta löytänyt\njoitakuita kalpeita voikukkasia. Hän asteli puistosta päin järjestäen\npieneen kukkavihkoonsa vihreitä heiniä.\n\nAnna oli pyrähtänyt istumaan isolle harmaalle puutarhan kivelle\nja katseli vielä paljaana olevaa koivunhaaraa, jonka oksien ja\nhentojen vesojen verkko piirtyi ilmavan sirosti vienosti punertavaa\nauringonlaskua vasten. Hän rakensi tuulentupaa -- ihmeellistä\nrakennelmaa, jossa auringonpaisteiset pihat ja pylväskäytävät olivat\ntäynnä kaikkia mahdollisia Arabian hyviä tuoksuja ja missä hän itse\nhallitsi linnanrouvana. Hän rypisti hieman kulmiaan nähdessään\nGilbertin lähestyvän omenapuiden välistä. Viime aikoina Anna oli\njärjestänyt niin, ettei hänen milloinkaan tarvinnut olla Gilbertin\nkanssa kahden. Mutta nyt oli mahdotonta päästä pakoon, ja Noitakin\noli jättänyt hänet oman onnensa nojaan.\n\nGilbert istuutui hänen viereensä kivelle ja ojensi hänelle\nkukkavihkonsa.\n\n-- Eikö tästä tule mieleesi koti ja meidän kouluaikaiset retkemme?\n\nAnna otti kukkaset ja painoi niihin kasvonsa. Kukat olivat vielä\nkasteiset ja tuoksuivat keväälle.\n\n-- Tänä hetkenä minä harhailen Silas Sloanen haassa, virkkoi hän\nhengittäen syvään niiden mieluisaa tuoksua.\n\n-- Sinä olet kai siellä ruumiillisesti muutaman päivän kuluttua?\n\n-- En vielä muutamaan viikkoon. Matkustan Bolingbrokeen Philin\nkanssa, ennenkuin lähden kotiin. Sinä olet Avonleassa ennen minua.\n\n-- En tule olemaan Avonleassa ollenkaan tänä kesänä. Minulle on\ntarjottu viransijaisuutta sanomalehdentoimituksessa, ja minä aion\nottaa sen vastaan.\n\n-- Niinkö! sanoi Anna pitkänlaisesti. Hän ei voinut käsittää,\nmillainen olisi kokonainen kesä Avonleassa ilman Gilbertiä. Mistä\njohtuikaan, ettei tieto tuntunut erikoisen hupaiselta. -- Vai niin,\njatkoi hän lopulta, jonkinmoinen pettymyksen sävy äänessään, -- se on\ntietysti sinulle hyvin edullista?\n\n-- On kyllä. Olen toivonut itselleni sitä paikkaa. Niillä tuloilla\ntulen toimeen ensi vuoden.\n\n-- Mutta et saa tehdä työtä liian ankarasti, virkkoi Anna, oikeastaan\nsiksi, että hänestä tuntui välttämättömältä sanoa jotain. Voi jospa\ntuo siunattu Phil aavistaisi, miten hän olisi täällä tarpeen! --\nSinä oletkin niin uutterasti ahertanut koko talven... Eikö ole ihana\nilta? Kuule, minä löysin tänään vaaleansinisiä orvokkeja tuon vanhan\nkäyristyneen puun alta, tuolta. Minusta tuntui kuin olisin löytänyt\nvähintään ainakin kultakaivoksen...\n\n-- Sinä löydät usein kultakaivoksia, sanoi Gilbert, hänkin\nhajamielisenä.\n\n-- Lähdetään löytöretkelle hakemaan vielä lisää, kehoitti Anna\ninnokkaasti. -- Minä huudan Philin mukaan ja --\n\n-- Orvokit eivät juokse tiehensä Anna, ja Philin voit tavata\nmyöhemmin, sanoi Gilbert tyynesti ja tarttui Annan käteen lujalla\notteella, josta Anna ei voinut vapautua. -- Tahtoisin saada sanotuksi\nsinulle jotain.\n\n-- Voi, jätä sanomatta, pyysi Anna hartaasti. -- Hyvä Gilbert, minä\npyydän, älä sano.\n\n-- Minun täytyy. Näin ei voi enää jatkua. Anna, minä pidän sinusta.\nSinä tiedät sen hyvin hyvästi. Minä -- minä en voi sanoa sinulle\nkuinka paljon. Tahdotko luvata minulle tulla kerran vaimokseni.\n\n-- En -- en voi, virkkoi Anna surkealla äänellä. -- Voi Gilbert --\nsinä -- sinä olet turmellut kaikki.\n\n-- Etkö sinä välitä vähääkään minusta? kysyi Gilbert painostavan\näänettömyyden jälkeen, jolloin Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan.\n\n-- En sillä tavoin kuin tarkoitat. Minä pidän sinusta paljon\nystävänä. Mutta en rakasta sinua, Gilbert.\n\n-- Etkö voi kuitenkin antaa minulle toivoa -- että voit joskus\nrakastaa?\n\n-- En, sitä en voi, huudahti Anna epätoivoisena. -- Niitä tunteita en\ntule koskaan tuntemaan sinua kohtaan. Sinä et saa koskaan enää puhua\nminun kanssani näistä asioista, kuuletko.\n\nSeurasi jälleen äänettömyys, niin pitkä ja niin kauhea, että\nAnnan lopulta täytyi katsoa Gilbertiin. Hän näki Gilbertin\nhuulia myöten kalpeana. Ja hänen silmänsä -- Annaa värisytti ja\nhänen täytyi kääntää pois katseensa. Siinäkään ei ollut mitään\nromanttista...Täytyikö kosinnan aina olla joko yksinomaan naurettava\ntahi kauhea? Voisiko hän koskaan unohtaa Gilbertin kasvot?\n\n-- Joku toinenko? kysyi Gilbert lopulta matalalla äänellä.\n\n-- Ei, ei, saat olla varma, vastasi Anna innokkaasti. -- Minä en\nvälitä kenestäkään maailmassa sillä tavoin kuin tarkoitat -- minä\npidän enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta, Gilbert. Ja meidän\ntäytyy olla edelleenkin ystäviä niinkuin tähän asti.\n\nGilbert naurahti hieman katkerasti.\n\n-- Ystäviä, niinkö! Sinun ystävyytesi ei minulle riitä, Anna. Sinun\nrakkauttasi minä pyydän, ja sinä sanot, ettet voi koskaan antaa sitä\nminulle.\n\n-- Olen hyvin pahoillani. Anna minulle anteeksi, Gilbert.\n\nMuuta ei Anna voinut sanoa. Missä nyt olivat kaikki hienotunteiset,\nlohduttavat sanat, joilla hänen oli tapana mielikuvituksessaan torjua\nkosijat, joille antoi rukkaset?\n\n-- Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. On ollut hetkiä,\njolloin uskoin sinun välittävän minusta hiukan. Minä erehdyin --\nsiinä kaikki. Jää hyvästi, Anna!\n\nAnna lähti hitain askelin huoneeseensa, istuutui penkille männikköön\npäin olevan ikkunan alle ja antoi kyynelten vapaasti virrata. Hänestä\ntuntui kuin korvaamattoman kallista olisi elämästä kadonnut. Ja se\noli Gilbertin ystävyys. Miksi hänen täytyi kadottaa se tällä tavoin.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, sokeritoppani? kysyi Phil tullessaan hämärässä\nhänen luokseen.\n\nAnna ei vastannut. Hän toivoi sinä hetkenä Philin olevan tuhannen\npenikulman päässä.\n\n-- Sinä olet varmaankin antanut Gilbert Blythelle rukkaset. Sinä olet\nkoko lailla suurempi idiootti kuin mitä olisin uskonut, Anna Shirley.\n\n-- Onko sinusta idioottimaista antaa rukkaset ihmiselle, jota ei\nrakasta? virkkoi Anna suuttuneena.\n\n-- Sinä et tiedä mitä rakkaus onkaan, pikku ystäväni. Sinun\nsuunnattoman vilkas mielikuvituksesi on luonut semmoista, mitä sinä\nuskot rakkaudeksi, ja sitten sinä odotat tapaavasi jotain vastaavaa\ntodellisuudessa. Kuule, nämä sanat ovat ensimmäiset järkevät sanat,\nmitkä olen eläessäni sanonut! Kuinkahan tulinkaan sen tehneeksi!\nToivon, ettei herrasväellä nyt ole mitään huomauttamista minun\najatuksenjuoksuni selvyydestä.\n\n-- Hyvä, kulta Phil, pyysi Anna, mene tiehesi ja anna minun olla\nvähän aikaa yksin. Minun maailmani on luhistunut sirpaleiksi. Minun\ntäytyy koettaa saada se rakennetuksi uudelleen.\n\n-- Ilman mitään Gilbertiä? sanoi Phil ja nousi lähteäkseen.\n\nMaailma ilman Gilbertiä? Annan ajatukset takertuivat\n\nsiihen, ja hänen mielensä oli synkkä. Se tulisi olemaan autio ja\nikävä paikka. Niin, hän ei voinut sille mitään -- se oli yksinomaan\nGilbertin syytä. Hän oli turmellut heidän hauskan suhteensa, toveri- ja\nlapsuudenystäväsuhteensa. Gilbert sai syyttää itseään, ja mitä\nAnnaan itseensä tuli, täytyi hänen oppia elämään sitä vailla.\n\n\n\n\nXXI.\n\nVANHA LAPSUUDENKOTI.\n\n\nNe kaksi viikkoa, jotka Anna vietti Bolingbrokessa, kuluivat\nhyvin hauskasti ja kodikkaasti, ja kuitenkin hän tunsi jäytäviä\ntunnonvaivoja joka kerran kun Gilbert puikahti hänen ajatuksiinsa.\nHänellä ei ollut kuitenkaan paljoa aikaa ajatella Gilbertiä. Kaunis,\nvanha koti, jossa Gordonin suku oli hallinnut monen miespolven ajat,\noli iloisen ja viihtyisän seuraelämän keskipisteenä, ja Philin\nhyvät ystävät, kuuluivatpa he kumpaan sukupuoleen tahansa, olivat\naina sinne tervetulleet. Ajelumatkat, veneretket, tanssiaiset ja\nulkoilmajuhlat seurasivat toisiaan katkeamattomana virtana, ja\nPhilin oli mahdotonta viihtyä, ellei hän aina ollut \"menossa\". Alec\nja Alonzo liehittelivät häntä sellaisella touhulla, että Anna alkoi\nepäillä, ennättivätkö he tehdä hyödyllisempääkin työtä kuin seisoa\nvarpaisillaan Philin edessä. He olivat kumpikin kunnollisia ja\nsiivoja nuoria miehiä, mutta Annakaan ei voinut ratkaista, kummalleko\noli annettava etusija.\n\n-- Minä luotin niin siihen, että sinä antaisit minulle hyvän neuvon,\njotta vihdoinkin voisin päättää, kumpiko minun on otettava, sanoi\nPhil hieman nuhtelevasti.\n\n-- Sen sinä sittenkin saat ratkaista itse, sanoi Anna. Ja sitten hän\npisti odottamatta ystävättäreensä pienen terävän okaan lisätessään:\n-- Sinullahan on niin varma ja selvä ajatuksenjuoksu, kun on kysymys\nmuiden ihmisten liittämisestä yhteen.\n\n-- Se on kokonaan eri asia, julisti Phil ylimielisesti.\n\nAnnan suloisimmaksi muistoksi oleskelusta Bolingbrokessa jäi\nkuitenkin käynti siellä, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon\n-- pienessä viheliäisessä, keltaisessa talossa syrjäisen kadun\nvarrella, josta hän niin usein oli uneksinut. Hän katseli sitä\nhellästi ja ihastuneesti, astuessaan Philin kanssa portista sisään.\n\n-- Se on melkein täsmälleen sellainen, miksi minä olen sen\nkuvitellut, virkkoi hän. -- Eteisen seinillä ei kiertele\nvuohenkuusamia, mutta nurmikolla on syreenipensas -- niin, ja\nikkunoissa on ohuet punaruutuiset, kotikutoiset verhot. Iloitsen\nkovasti siitä, että talo on vielä keltaiseksi maalattu.\n\nOveen ilmaantui hyvin pitkä nainen, jonka kasvot näyttivät\nrasittuneilta.\n\n-- Kyllä Shirleyn nuori pari asui täällä parikymmentä vuotta\nsitten, virkkoi hän vastaukseksi Annan kysymykseen. -- He asuivat\nvuokralaisina. Minä muistan heidät kyllä. Kuolivat kuumeeseen\nkumpikin samalla viikolla -- se oli oikein surkeaa. Heiltä jäi pieni\nvastasyntynyt lapsi, tyttö muistaakseni. Se oli heikko lapsi -- se on\nkyllä jo kuollut aikoja sitten. Ukko Thomas ja hänen vaimonsa ottivat\nsen huostaansa -- niinkuin heillä ei olisi ollut tarpeeksi omia\nlapsia.\n\n-- En minä kuollut, virkkoi Anna hymyillen. -- Minä olin se pikku\nlapsi.\n\n-- Älkää, onko se mahdollista? Hyvänen aika, kuinka neiti on kasvanut\nhuudahti nainen, aivan kuin hänestä olisi ollut ihmeellistä, ettei\nAnna enää ollut pieni, muutaman kuukauden vanha lapsi. -- Nyt, kun\nlähemmin katson, huomaan samannäköiseksi. Punainen tukka on teidän\nisältänne, vaikka hänen oli tummempi. Mutta silmät ja suu ovat\näidiltä. Hän oli kovin kiltti ja herttainen. Hän oli minun tyttäreni\nopettajana koulussa, ja tyttäreni oli häneen ihmeen ihastunut. Heidät\nhaudattiin samaan hautaan, ja kouluneuvosto pystytti patsaan heidän\nhaudalleen kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Ettekö tahdo käydä\nsisään?\n\n-- Voinko saada katsoa koko talon? pyysi Anna säteilevin silmin.\n\n-- Kernaasti, jos tekee mieli. Se ei vie paljon aikaa -- asunto ei\nole suuri. Minä olen pyytänyt ja rukoillut miestäni rakentamaan\nuuden keittiön, mutta hän ei ole mikään hätäilijä. Tässä on meillä\nvierashuone ja kaksi huonetta on tuolla ylhäällä. Olkaa hyvä ja\nkatselkaa kaikkea mielenne mukaan. Minun täytyy mennä pienokaistani\nkatsomaan. Neiti on syntynyt päätyhuoneessa tuolla idän puolella.\nMinä muistan kuinka teidän äitinne aina sanoi, että hänestä oli\nhauskaa nähdä auringon nousu, ja sain sitten kuulla teidän syntyneen\njuuri auringon noustessa taivaanrannan takaa. Teidän äitinne oli\nmaatessaan katsellut, miten se valaisi pienen vastasyntyneen kasvoja.\n\nAnna tunsi hellyyden läikähtävän sydämeensä. Hän nousi kapeita\nnarisevia portaita yläkertaan, idän puolella olevaan pieneen\nullakkokamariin. Se oli muuttunut hänelle pyhäköksi. Hänen äitinsä\noli uneksinut siinä hiljaiset, suloiset unelmansa pientä lasta\nodottaessaan, auringonnousu oli luonut punertavan hohteensa heihin\nmolempiin pienen vastasyntyneen herätessä uuteen elämään. Siinä hänen\näitinsä oli vaipunut kuolonuneen. Anna katseli hartaana ympärilleen,\nhänen silmiään himmensivät kyyneleet. Tämä oli hänelle niitä elämän\nhetkiä, jotka väikkyvät muistissa kirkkaana jalokivenä.\n\n-- Ja äiti oli saadessaan minut nuorempi kuin minä olen nyt, kuiskasi\nhän itsekseen.\n\nAnnan astuessa portaita alas tuli talon nykyinen emäntä porstuassa\nhänen luokseen. Hän ojensi Annalle pienen pölyisen käärön, jonka\nympäri oli sidottu haalistunut sininen nauha.\n\n-- Tässä on pinkka vanhoja kirjeitä, jotka minä löysin yläkerran\nkaapista, kun muutin tänne, virkkoi hän. -- Minä en tiedä, mitä siinä\nmahtaa olla -- en ole milloinkaan tullut lähemmin katsoneeksi --\nmutta päällimäisessä on osoitteena Neiti Bertha Willis, ja se oli\nteidän äitinne tyttönimi. Voitte ottaa ne, jos mielenne tekee.\n\n-- Voi, sitä ei tarvitse epäillä -- kiitos, kiitos! huudahti Anna\nhyvin ihastuneena.\n\n-- Mitään muuta ei ollut talossa, jatkoi talon rouva. Kaikki\nhuonekalut oli myyty maksuksi lääkärille, ja rouva Thomas otti\näitinne vaatteet ja pikkuesineet. Ne kuluivat aika kyytiä loppuun,\nsiitä pitivät penskat huolen. Ne huristivat yli kivien ja kallioiden\nkuin vasikat.\n\n-- Minulla ei ole ollut ainoatakaan äidiltäni jäänyttä esinettä,\nvirkkoi Anna tukehduttava tunne kurkussaan. -- En voi koskaan\nkylliksi kiittää teitä näistä kirjeistä.\n\n-- Ei mitään kiittämistä, pikku neiti. Hyvä Jumala, kuinka teillä on\nihan äitinne silmät! Hänkin osasi aivan kuin puhua silmillään. Teidän\nisänne ei ollut juuri minkään näköinen, mutta hän oli tavattoman\nkunnollinen. Minä muistan sanotun heidän mennessään naimisiin,\nettei milloinkaan liene nähty rakastuneempaa paria... Pian heidät,\npoloiset, temmattiin pois... Mutta he olivat hyvin, hyvin onnellisia\nsen ajan, jonka saivat elää, ja olihan sitä siinäkin.\n\nAnna paloi halua päästä kotiin lukemaan kallisarvoista kirjepinkkaa,\nmutta hän teki pienen pyhiinvaellusmatkan sitä ennen. Hän lähti\nyksin siihen osaan Bolingbroken kirkkotarhaa, jossa puiden vihreät\nlatvat suojaavan tuuheina kaartuvat ja missä hänen vanhempansa\nlepäsivät maan povessa. Pienen hautakiven ympärille, joka oli paikkaa\nosoittamassa, asetti hän mukaan ottamansa valkeat kukkaset. Sitten\nhän kiiruhti takaisin Gordonin huvilaan, sulkeutui huoneeseensa ja\nluki kirjeet. Toiset oli isä kirjoittanut, toiset äiti. Niitä ei\nollut monta -- yhteensä vain kaksitoista, sillä Walter ja Bertha\nWillis eivät olleet paljon erillään kihlausaikanaan. Kirjeet olivat\nkellastuneet ja haalistuneet, ja käsialasta oli joskus vaikea saada\nselvää, menneet vuodet olivat tehneet sen hämäräksi. Tahriintuneilta,\nrypistyneiltä sivuilta ei löytynyt mitään syvän viisauden sanoja,\nainoastaan rakkauden ja toivon ilmaisua. Kauan unholassa olleen\nmenneisyyden lempeä tuoksu tuulahti niistä -- vainajien lämmin\ntunne-elämä ja valoisa rakkauden onni. Bertha Shirleyllä oli\nollut taito kirjoittaa kirjeitä, jotka kuvasivat elävästi hänen\nmiellyttävää personallisuuttaan, ja hänen ajatuksensa, jotka olivat\nsäteilyä hänen omasta olemuksestaan, tuntuivat lakkaamatta versovan\nesiin kuin raikkaasti tuoksuvat, kasteiset kukkaset. Annan mielestä\nkirjeissä oli jotakin pyhää. Hänestä oli kauneinta kaikesta se, mitä\noli kirjoitettu isälle jonkun aikaa Annan syntymän jälkeen, isän\nollessa lyhyellä matkalla. Kirje oli täynnä ylpeän nuoren äidin\nkuvauksia pienokaisesta -- miten viisas hän oli, miten iloinen ja\nherttainen ja miten hän jo ymmärsi huvittaa ympäristöään.\n\n\"Pidän hänestä äärettömästi, kun hän nukkuu ja tuhisee, mutta vielä\nenemmän, kun hän herää ja avaa suuret silmänsä\", oli Bertha Shirley\nlisän nyt jälkikirjoitukseksi. Tämä lause oli luultavasti viimeinen,\njonka hän eläessään oli kirjoittanut. Hänen päivänsä olivat luetut.\n\n-- Tämä on ollut elämäni ihanin päivä, sanoi Anna Philille myöhemmin\nillalla. Minä olen löytänyt vanhempani. Näiden kirjeiden kautta he\novat tulleet eläviksi minulle. En ole enää mikään löytölapsi, vailla\nisää ja äitiä. Minusta tuntuu kuin olisin avannut kirjan ja löytänyt\nlehtien välistä eilispäivän ruusuja, ihania ja suloisia.\n\n\n\n\nXXII.\n\nKEVÄT JA ANNA PALAAVAT VIHERVAARAAN.\n\n\nHämärässä varjot karkeloivat seinillä uunivalkean loimutessa\nVihervaaran keittiössä; kevätillat olivat vielä vilpoisia.\nIdänpuoleisesta puoliavoimesta ikkunasta kuiskailivat yön suloiset\nja salaperäiset äänet. Marilla seisoi valkean ääressä -- ainakin\nruumiillisesti. Hänen sielunsa liiteli kauas, hän astui jälleen\nvanhoja tuttuja polkuja uudelleen nuortunein ja kevyiksi käynein\njaloin. Marillalta oli viime aikoina kulunut näin haaveisiin moni\ntunti, joka hänen oikeastaan olisi tullut käyttää sukkien kutomiseen\nkaksoisille.\n\n-- Kyllä kai on niin, että minä tulen vanhaksi, virkkoi hän.\n\nJa kuitenkin Marilla oli muuttunut vain aivan vähäisen viimeisten\nyhdeksän vuoden aikana, tullut ainoastaan hieman ohuemmaksi ja\nkenties vielä vähän kulmikkaammaksi. Harmaat juovat olivat jonkun\nverran näkyvämmät hiuksissa, jotka olivat kierretyt samaan kiinteään\nsolmuun kuin ennenkin, ja solmun läpi oli pistetty kaksi luuneulaa\n-- lienevätkö neulat olleet koko ajan samat? Hänen ilmeensä oli\nkuitenkin aivan toinen kuin ennen. Suun ympärillä oleva piirre, joka\nennen oli viitannut sisäiseen huumoriin, oli muuttunut huomattavasti\nterävämmäksi, silmät olivat hyväntahtoisemmat ja ystävällisemmät, ja\nlempeä hymy tuli yhä useammin näkyviin.\n\nMarilla ajatteli pitkää elämää, jonka hän oli jättänyt taakseen.\nLapsuutta, jolloin häntä oli kohdeltu ankarasti, joskaan hän\nei silti ollut onneton, tyttöajan mustasukkaisesti salattuja\nunelmia ja särkyneitä toiveita, elottoman ja värittömän\nkeski-iän pitkiä, harmaita, yksitoikkoisia vuosia, jotka olivat\npinoutuneet päällekkäin. Sitten Anna oli tullut taloon -- tuo\nvilkas, tunteellinen lapsi, jolla oli niin eloisa mielikuvitus,\npalvoi kauneutta ja janosi rakkautta. Hän toi mukanaan lämpöä ja\nkevätauringon väikettä, ja elämän autiot ja routaiset erämaat olivat\nalkaneet vihannoida ja kukkia. Marillasta tuntui kuin hän olisi\nkuudestakymmenestä ikävuodestaan elänyt vain ne yhdeksän vuotta,\njotka olivat seuranneet Annan tultua. Ja Annan piti tulla kotiin\nhuomeniltana.\n\nKeittiön ovi avautui hiljaa. Marilla nosti katseensa odottaen\nnäkevänsä rouva Lynden. Anna seisoikin siinä hentona ja suorana,\nsilmät kirkkaina kuin tähdet. Kädet olivat täynnä kieloja ja aikaisia\norvokkeja.\n\n-- Kas, Anna! huudahti Marilla. Yllätys sai hänet kerrankin\nunohtamaan karun ujoutensa. Hän veti tytön syliinsä puristaen\nsekä häntä että kukkasia sydäntään vasten ja suudellen lämpimästi\nvälkkyvää tukkaa ja lempeitä kasvoja. -- Minä odotin sinua vasta\nhuomeniltana. Millä tavoin olet tullut Carmodysta?\n\n-- Kävellyt jalkaisin, sinä kuituisin Marilla. Enkö minä ole tehnyt\nsamoin monta kymmentä kertaa loman aikana? Ajuri tuo matka-arkkuni\nhuomenna. Alkoi olla niin kova ikävä kotiin, että minä läksin matkaan\npäivää aikaisemmin. Ah, miten ihanaa oli kävellä toukokuun hämärässä.\nHevoshaassa pysähdyin poimimaan nämä kielot ja sitten minä käännyin\nOrvokkien laaksoon ja sain suuren keltaisen maljakon aivan täyteen.\nKatso, kuinka kirkkaansinisiä ja suloisia ne ovat... Tunnetko,\nMarilla, miltä ne tuoksuvat, hengitä syvään!\n\nMarilla pisti velvollisuudesta niihin nenänsä, mutta hänestä Anna oli\nmielenkiintoisempi kuin kukkasten tuoksu.\n\n-- Istupas, kultaseni, sinä olet kai hyvin väsynyt. Nyt minä panen\nsinulle vähän illallista pöytään.\n\n-- Kuu on kirkkaana ja kiiltävänä kukkulan takana, Marilla, etkä\nusko, miten sammakot kurnuttivat koko matkan Carmodysta saakka!\nNautin niin niiden soitosta -- se on kuin soista kumpuavaa kellojen\nhelinää. Se liittyy erottamattomasti minun parhaimpiin muistoihini\nentisaikain ihanista kevätilloista. Ja se tuo aina minun mieleeni\nillan, jolloin tulin tänne ensi kerran. Muistatko sinä sitä, Marilla?\n\n-- Kysytkö sitä? vastasi Marilla vakuuttavan pontevasti. -- Tuskinpa\nunhotan eläessäni.\n\n-- Sinä vuonna sammakot kurnuttivat kuin hullut suossa ja purossa.\nIstuin tavallisesti ikkunassa kuuntelemassa niitä hämärässä, ja\nihmettelin, miten niiden soitto samalla saattoi kuulua niin iloiselta\nja niin surulliselta. Voi, kuinka suloista on olla kotona taaskin!\nRedmond oli mainio ja Bolingbroke ihastuttava -- mutta mikään ei\nvoita Vihervaaraa -- täällä on koti.\n\n-- Olen kuullut, ettei Gilbert tule kotiin tänä kesänä, virkkoi\nMarilla.\n\n-- Ei tule. -- Annan äänessä oli jotain, joka sai Marillan luomaan\nhäneen nopean katseen, mutta Annan koko huomio näytti olevan\nkiintynyt orvokkien järjestämiseen maljakkoon. -- Katso, eivätkö\nne sovi hyvin? jatkoi hän kiireisesti. -- Eikö sinusta vuosi\nmuistuta kirjaa, Marilla? Kevään lehdille on kirjoitettu kieloja ja\norvokkeja, kesän ruusuja, syksyn punertavia vaahteranlehtiä ja talven\nrauta-tammia ja mistelejä.\n\n-- Kuinka Gilbert suoriutui tutkinnoissa? kysyi Marilla.\n\n-- Hän selviytyi mainiosti -- paras koko kurssilla. Mutta missä\nkaksoiset ovat ja Rachel-täti?\n\n-- Rachel ja Dora ovat menneet Harrisonille. Davy on leikkimässä\nBoultersilla. Minusta on kuin hän laukkaisi paraikaa kotiin.\n\nDavy ryntäsi sisään, huomasi Annan, päästi riemuhuudon ja heittäytyi\nhänen syliinsä.\n\n-- Oi, Anna, kuinka kauhean hauskaa, että sinä tulit! Voitko\najatella, että minä olen kasvanut pari tuumaa syksystä! Täti Lynde\nmittasi minut tänään mittanauhallaan. Ja katsohan, Anna, katso\netuhammastani! Se on poissa -- siinä on iso aukko. Täti Lynde sitoi\nnyörin toisen pään siihen ja toisen ovilukkoon ja sitten hän sulki\noven. Minä myin sen Miltylle parista sentistä. Milty kokoo hampaita.\n\n-- Mitä ihmeessä hän tekee muiden hampailla? kysyi Marilla.\n\n-- Niistä hän tekee itselleen kaulanauhan, jota saa pitää, kun\nleikkii intiaanipäällikköä, selitti Davy kiiveten Annan polville.\n-- Hänellä on jo viisitoista kappaletta ja hän on tilannut kaikki\nhampaat, jotka jo tuntuvat irtonaisilta. Ei kenenkään muun kannata\nruveta keräämään. Boultersit kyllä aina osaavat pitää puolensa.\n\n-- Kaiketi sinä olit kiltti Boultersilla? kysyi Marilla ääni jonkun\nverran epäilevänä.\n\n-- Olinhan minä, mutta nyt minä en enää jaksa olla kiltti aina vaan,\naina vaan.\n\n-- Parempi olisi, ellet jaksaisi olla paha, Davy-poju, virkkoi Anna.\n\n-- Niin, mutta voisihan olla metkaa pitkän aikaa, arveli Davy. --\nVoisihan sitten katua, eikö voisikin?\n\n-- Onhan katuminenkin hyvä asia, mutta se ei voi tehdä tehtyä\ntekemättömäksi. Muistatko, Davy, viimekesäistä pyhäpäivää, kun jäit\npois pyhäkoulusta ja kirkostakin? Ajattele, kuinka sinusta illalla\ntuntui pahalta, kun tulit pimeässä minun luokseni ja tunnustit\nkaikki. No, mitä te olette Miltyn kanssa tänään tehneet?\n\n-- Me olemme kalastaneet ja ajaneet takaa kissaa ja etsineet munia\nja huutaneet kaiulle vesakossa Boultersin ladon takana. Mitä kaiku\noikeastaan on?\n\n-- Kaiku on kaunis neitonen, joka asuu kaukana metsissä ja nauraa\nmaailmalle kukkuloittensa ja vuortensa takaa.\n\n-- Minkänäköinen hän on?\n\n-- Hänen hiuksensa ja silmänsä ovat tummat, mutta kaula ja käsivarret\novat valkeat kuin lumi. Mutta kukaan kuolevainen ei saa milloinkaan\noikein nähdä, kuinka kaunis hän on. Hän on kepeäjalkaisempi kuin\nmetsäkauris, ja pilkallinen ääni on ainoa, mitä hänestä kuulemme.\nVoit kuulla hänen huutavan yöllä ja voit kuulla hänen nauravan\ntähtien tuikkeessa. Hän pakenee sinua, jos koetat häntä seurata, ja\nhän nauraa sinulle lähimmästä metsänreunasta.\n\n-- Onko tuo kaikki totta? Vai juksaatko sinä vain? kysyi Davy silmät\npyöreinä hämmästyksestä.\n\n-- Rakas Davy, eikö sinulla ole sen vertaa ymmärrystä, että voit\nerottaa, milloin kerrotaan satu ja milloin \"juksataan\".\n\n-- Mutta mikä sitten vastaa vesakosta Boultersin ladon takaa? Ja\nväliin kuuluu siltä kuin se tulisi itse seinästä, tenäsi Davy.\n\n-- Kun tulet vähän vanhemmaksi, niin minä selitän sinulle kaikki.\n\nKun tuli iästä puhe, kääntyi Davyn ajatuksenjuoksu toiseen suuntaan,\nsillä hän mietti vähän aikaa ja kuiskasi sitten aivan vakavasti:\n\n-- Anna, minä menen naimisiin.\n\n-- Älä nyt! Onko se mahdollista? virkkoi Anna yhtä vakavasti. --\nMilloin?\n\n-- Sitten vasta kun tulen täysi-ikäiseksi, tietysti.\n\n-- Rintani keventyi. Kenen kanssa sinä olet kihloissa?\n\n-- Stella Fletcherin kanssa. Hän on samalla luokalla. Hän onkin aika\nsievä... Hän on kaikin puolin makuuni. Jos minä kuolen ennenkuin\ntulen täysi-ikäiseksi, tahdotko silloin pitää hänestä huolta?\n\n-- Pikku Davy, me emme jaksa kuulla tuollaista hassutusta, huomautti\nMarilla ankarasti.\n\n-- Se ei olekaan hassutusta, virkkoi Davy loukkaantuneella äänellä.\n-- Hän on minun morsiameni, ja jos minä kuolisin, olisi hän minun\nleskimorsiameni, onhan se selvä. Eikä hänellä ole kissaakaan, joka\npitäisi hänestä huolta, vanha isoäiti on ainoa.\n\n-- Tule nyt syömään illallista, Anna, kehoitti Marilla, äläkä yllytä\npoikaa puhumaan lisää roskaa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nPAUL EI LÖYDÄ LUOTOIHMISIÄ.\n\n\nElämä kului hyvin viihtyisästi Avonleassa sinä kesänä, vaikka Anna\nei päässyt vapaaksi tunteesta, että jotain kuitenkin puuttui. Mutta\nhän ei tahtonut tunnustaa edes itselleen itsetutkistelun hetkinä,\nettä tämän tunteen aiheutti Gilbertin poissaolo. Kun hän sai yksin\nastua kotiin kutsuista ja Avonlean Nuorten Yhteiskunnanparantajien\niloisista kokouksista Dianan ja Fredin ja monen muun nuoren parin\nhaaveillessa kuutamossa tuuheissa puistokäytäväholveissa, tunsi hän\nkuitenkin sydämessään hiljaa jomottavaa kipua, jota hän ei voinut\nselittää. Gilbert ei edes kirjoittanut hänelle, kuten Anna kuitenkin\noli toivonut hänen tekevän. Anna tiesi, että Gilbert joskus kirjoitti\nDianalle, mutta hän ei tahtonut tehdä mitään Gilbertiä koskevia\nkysymyksiä, ja kun Diana uskoi Annan luonnollisesti myös saavan\ntietoja Gilbertiltä, ei hän tuonut milloinkaan terveisiä.\n\nGilbertin äiti oli hyväntahtoinen ja avomielinen nainen, mutta häntä\nei vaivannut liiallinen tahdikkuus. Hänellä oli aika kiusallinen\ntapa kysellä Annalta, aina hyvin kuuluvalla äänellä ja monen hengen\nläsnäollessa, oliko tämä äsken \"kuullut mitään Gilbertistä\". Ja\nAnna-raukka ei voinut muuta kuin tulla hehkuvan punaiseksi ja\nkuiskata \"ei nyt pitkään aikaan\" -- mikä kaikkien mielestä, myös\nrouva Blythestä, todisti vain tyttömäistä ujoutta.\n\nKaikesta tästä huolimatta oli Annan kesä kuitenkin hyvin hupaisa.\nPriscilla ilahdutti häntä tulemalla kesäkuussa käymään, ja\nhänen lähdettyään tulivat herra ja rouva Irving, pikku Paul ja\nCharlotta Neljäs viettääkseen heinä- ja elokuun vanhalla rakkaalla\nkotiseudulla.\n\nKaikuranta tuli siis jälleen leikin, rupattelun ja hauskojen pikku\ntilaisuuksien näyttämöksi, ja joen toisella puolen asustavalla\nkaiulla oli täysi työ vastata heleäsointuisiin naurunremahduksiin,\njotka kuuluivat puutarhasta kuusiaidan takaa.\n\n\"Neiti Lavendel\" ei ollut muuttunut, ellei ottanut huomioon, että\nhän oli tullut vielä sievemmäksi ja herttaisemmaksi. Paul jumaloi\nhäntä, ja heidän sydämellinen ja kaunis suhteensa teki miellyttävän\nvaikutuksen.\n\n-- Mutta äidiksi minä en kutsu häntä kuitenkaan, sanoi Paul Annalle.\n-- Se nimihän kuuluu minun omalle rakkaalle pikku äidilleni, enkä\nminä voi antaa sitä kenellekään muulle. Senhän neiti kyllä ymmärtää.\nMutta välistä minä sanon häntä \"äiti-Lavendeliksi\" ja minä pidän\nhänestä isän jälkeen eniten. Minä -- minä pidän hänestä vielä hitusta\nenemmän kuin neidistäkin.\n\n-- Aivan niin pitää ollakin, virkkoi Anna.\n\nPaul oli nyt kolmentoista vuoden vanha ja hyvin pitkä ikäisekseen.\nHänen kasvonsa ja hänen silmänsä olivat yhtä kauniit kuin ennenkin,\nja hänen mielikuvitustaan saattoi verrata hiottuun lasiin, josta\nkaikki kuvastui sateenkaaren värein. Hän teki Annan kanssa ihania\nkävelymatkoja metsissä ja vainioilla ja pitkin merenrantaa. Ei olisi\nvoinut mistään löytää kahta läheisempää \"sukulaissielua\".\n\nCharlotta Neljäs oli kehittynyt muhkeaksi ja kukoistavaksi\nneitokaiseksi. Hän oli jo kauan sitten jättänyt pois hiuksistaan\nsiniset nauhasolmukkeet ja piti tukkansa ylhäällä suurissa\npullistuvissa kiehkuroissa. Kasvot olivat kuitenkin yhtä kesakkoiset,\nnenä yhtä tylppä ja hymy ja suu yhtä leveät kuin ennenkin.\n\n-- En suinkaan minä vaan neidistä ole ruvennut puhumaan niinkuin\nyankeet, sanokaa neiti? kysyi hän huolestuneena.\n\n-- Sitä minä en ole ollenkaan huomannut, Charlotta.\n\n-- No, se on hauskaa. Kotona sanoivat, että puhun murretta, mutta\nkaiketi ne vain tahtoivat tehdä kiusaa, kun en tahdo puhua niinkuin\nyankeet. Ei sentähden, että minulla olisi mitään yankeeta vastaan,\nvoihan ne kyllä olla kilttejä ja hyviä ihmisiä, mutta Prinssi\nEdvardin saari se vasta on jotakin ja ne ihmiset kun siellä asuvat.\n\nPaul vietti ensimmäiset pari viikkoa isoäiti Irvingin luona\nAvonleassa. Anna oli häntä vastassa hänen tullessaan sinne ja näki\nhänen palavan intoa päästä rantaan -- siellähän hänen piti tavata\nNora ja Kultainen nainen ja Merimieskaksoiset. Hän tuskin malttoi\nsyödä illallista. Hän luuli varmasti näkevänsä Noran keijukaiskasvot\nläpikuultavan hunnun takaa niemen toiselta puolen, missä Nora\nikävöiden häntä odotti...\n\nMutta Paul palasi hämärässä verrattain nolona rannalta.\n\n-- Etkö löytänyt luotoihmisiäsi? kysyi Anna.\n\nPaul pudisti surullisena kastanjanruskeita kiharoitaan.\n\n-- En, voiko neiti ajatella -- eivät Merimieskaksoiset eikä Kultainen\nnainen tulleet näkyviin, sanoi hän. -- Nora oli kyllä siellä -- mutta\nNora ei ole sama kuin ennen. Nora on muuttunut.\n\n-- Voi, pikku mies, sinä olet itse muuttunut, virkkoi Anna. --\nSinä olet jo päässyt Luotoihmisistä. Niille kelpaavat vain lapset\nleikkitovereiksi. Pelkään pahoin, etteivät Merimieskaksoiset tule\nenää koskaan purjehtien luoksesi helmenhohtoisessa venheessään, jonka\npurje on kudottu kuunsäteistä, ja ettei Kultainen nainen enää soita\nsinulle kultaharppuaan. Tuskinpa Norakaan enää viitsii tulla sinua\ntapaamaan. Nyt saat rangaistuksesi siitä, että olet tullut isoksi\npojaksi, Paul. Sinä olet jättänyt satumaailman taaksesi.\n\n-- Minun mielestäni herrasväestä kumpikin puhuu yhtäläistä hassutusta\nkuin ennenkin, sanoi vanha rouva Irving, osaksi suopeasti, osaksi\nnuhdellen.\n\n-- Suuri erehdys, hyvä rouva Irving, virkkoi Anna pudistaen vakavasti\npäätään. -- Me alamme tulla aivan kauhean järkeviksi, ja se on niin\nikävää. Me emme ole läheskään yhtä mielenkiintoisia sitten enää,\nkun olemme oppineet, että kieli on annettu meille, jotta osaisimme\npeittää ajatuksemme.\n\n-- Eiköhän se ole annettu siksi, että voisimme vaihtaa ajatuksiamme,\nvirkkoi isoäiti Irving. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan\nTalleyrandista eikä ymmärtänyt paradokseja.\n\nMyöhemmin kesällä Anna vietti pari onnellista ja rauhallista viikkoa\nKaikurannassa. Viimeisenä iltana hän istui neiti Lavendelin kanssa\nkahden puhellen tuttavallisesti.\n\n-- On aivan minun makuuni saada tällä lailla lopettaa viehättävä\nkesäloma, sanoi Anna. -- Nyt on jälellä vain kaksi viikkoa, kunnes\nlähden takaisin Kingsportiin, korkeakouluun ja Karoliinan majaan.\nMaja on herttaisin paikka, mitä voi ajatella, neiti Lavendel.\nMinusta tuntuu aivan siltä kuin minulla olisi kaksi kotia -- toinen\nVihervaara ja toinen Maja. Mutta minne on kesä kadonnut? On aivan\nkuin vasta viime viikolla olisi ollut se toukokuun ilta, jolloin\ntulin kotiin kieloja ja orvokkeja käsissä hämmästyttäen Marillaa.\nPienenä en voinut nähdä kesää päästä päähän. Se oli minun edessäni\nkuin loppumattoman pitkä tie. Nyt se lentää kädenkäänteessä ja on\nyhtäkkiä poissa.\n\n-- Sano, Anna, oletteko Gilbert Blythe ja sinä yhtä hyvät ystävät\nkuin ennen maailmassa? kysyi neiti Lavendel odottamatta.\n\n-- Ystävällisiä ajatuksia kulkee usein Gilbertin ja minun välillä,\nvastasi Anna.\n\nNeiti Lavendel pudisti päätään.\n\n-- Minä huomaan, ettei välinne ole sama kuin ennen. Nyt aion tehdä\ntungettelevan kysymyksen. Oletteko tulleet eripuraisiksi?\n\n-- Emme toki ole, on vain niin, että Gilbert on pyytänyt minulta\nenempää kuin ystävyyttä, ja sitä minä en voi hänelle antaa.\n\n-- Oletko varma siitä, Anna?\n\n-- Aivan varma.\n\n-- Silloin minä olen hyvin, hyvin pahoillani.\n\n-- Onpa kummallista, että kaikki ihmiset näyttävät tehneen yhteisen\nsopimuksen, että minun täytyy mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa,\nvirkkoi Anna ärtyisästi.\n\n-- Siksi, että te olette luodut ja tarkoitetut toisillenne, Anna --\nsiinä on syy. Sinun ei tarvitse heilauttaa nuorta niskaasi. Niin on\nkuitenkin asia.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nUUSI HENKILÖ TULEE NÄYTTÄMÖLLE.\n\n\n_Merituvassa 20 p:nä elokuuta_.\n\n\"Rakas Anna\", kirjoitti Philippa -- \"koetan pitää silmäluomeni auki,\nkunnes ehdin saada kokoon sinulle kirjeen. Olen kirjoittanut sinulle\nkauheasti harvoin tänä kesänä, oma sydänystäväni, mutta jos se on\nsinulle lohdutukseksi, niin voin sanoa, että olen käyttäytynyt yhtä\nhuonosti kaikkia muita kohtaan, joille olen kirjevelassa. Minulla on\ntässä kokonainen pinkka odottamassa, joten saan sonnustaa itseni ja\nsylkeä kouriini. Toivon, että annat anteeksi jonkun verran sekalaisen\nkuvakieleni.\n\n\"Olen kauhean uninen, silmät ovat mennä kiinni. Eilen illalla olin\nvieraisilla naapuritalossa Emily-serkun kanssa -- hänellä on se\npensionaatti, jossa asun. Siellä oli paljon muita vieraita, ja heti\nkun nuo poloiset elivät lähteneet talosta, kyni talon emäntä kolmen\ntyttärensä kanssa heidät aivan pataluhiksi. Tietysti he iskivät\nkyntensä meihin heti kun olimme päässeet eteiseen. Kun sitten\npalasimme kotiin, kertoi eräs täysihoitolainen, että renkipoika\nsamassa talossa, josta juuri olimme tulleet, oli sairastunut\ntulirokkoon ja oli kuolemankielissä. Mainitun neidin erikoisala on\ntarjoilla tämänkaltaisia miellyttäviä uutisia. Minä pelkään hirveästi\ntulirokkoa. Jo se ajatus, että olen voinut saada tartunnan, esti\nminua nukkumasta. Kääntelin ja vääntelin itseäni sängyssä ja kun\nhetkeksi uinahdin, näin heti ilkeätä unta. Kello kolme minä heräsin\nkuumeisena, kaula kipeänä ja päässä jyskyttävä kipu. Tiesin, että\nminussa oli tulirokko, mutta varmuuden vuoksi nousin vapisevin jaloin\nkatsomaan Emily-serkun 'Kotilääkäristä' taudin tuntomerkkejä.\n\n\"Anna, minussa oli ne kaikki. Sitten menin uudestaan nukkumaan ja\nkauhean tiedon uuvuttamana nukahdin ja nukuin kuin tukki seuraavaan\naamuun, keskelle päivää. Olin silloin niin terve kuin pukki, joten\nminussa luultavasti ei voinut olla tulirokko. Jos olin saanut illalla\ntartunnan, niin tauti ei varmaankaan ollut voinut kehittyä niin\nnopeasti. Lääkärikirjasta löysin muuten hyvin tieteellisen sanan,\ninkubatsioperiodi. No, tuommoisia järkeviä ajatuksia voi kyllä saada\npäähänsä keskellä päivää, mutta yöllä kello kolme ei ole -- miten\nsanat kuuluivatkaan -- niin, ajatuksenjuoksu täysin selvä. Hihii!\n\n\"Sinä varmaankin ihmettelet, mitä minä täällä Merituvassa teen.\nMinusta on aina hauskaa viettää osa lomasta merenrannalla, ja isä\nlähettää tavallisesti minut silloin Emily-serkun 'matkailijain\nkesäpensionaattiin'. Pari viikkoa sitten tulin siis tänne, kuten\ntavallisesti, ja kuten tavallisesti oli minua asemalla vastassa,\nasemahuoneen edustalla, vanha kuski, setä Mark Miller, vanhoine\nkiesseineen ja jäykkäkoipisine hevosineen. Mark Miller on herttainen\nvanha ukko ja hän tarjosi minulle heti kourallisen vaaleanpunaisia\npiparminttumakeisia. Tuonkaltaiset karamellit tuovat aina mieleeni\ntukalan kirkonpenkissä-istumisen keskikesällä -- luultavasti siksi,\nettä minun isoäidilläni oli aina mukanaan niitä pussillinen. Ne\ntuoksuivat aina voimakkaasti, ja hän antoi niiden kiertää penkissä.\nToisilla oli ajanvietoksi mukanaan piparminttumakeisia ja toisilla\nsuuria rosmariini- ja lavendelikimppuja. En välittänyt juuri\nerikoisesti setä Markin karamelleista, hän kun onki niitä paljaasta\ntaskustaan. Ne olivat jotakuinkin karvaisia ja hänen täytyi ensin\nnoukkia pois muutamia ruosteisia nauloja ja yhtä ja toista muuta\npientä, ennenkuin tarjosi niitä minulle. Minä en olisi mistään\nhinnasta tahtonut loukata hänen hyväntahtoisia vanhoja tunteitaan,\nvaan otin karamellit ja annoin niiden sitten huomaamatta pudota\nmaantielle. Kun viimeinen oli kadonnut, huomautti Mark-setä vähän\nnuhdellen: 'Ei olisi pitänyt nakertaa kaikkia karamelleja yhtaikaa\nPhil-neiti. Nytpä tulee pikku vatsa kipeäksi!'\n\n\"Emily-serkulla on minua lukuunottamatta viisi täysi-hoitolaista\n-- neljä vanhempaa tahi puolivanhaa naista ja yksi nuori herra.\nRuokapöydässä istuu minun oikealla puolellani eräs rouva Smith. Hän\nkuuluu siihen lajiin ihmisiä, joille tuottaa tavatonta huvia syventyä\najattelemaan kaikenlaisia tauteja ja vammoja ja niiden inhoittavia\nyksityiskohtia. Hän peloitti meitä tietysti tulirokolla. Kun vaan\nohimennenkin mainitsee jonkin taudin, niin hän pudistaa päätään\nja sanoo: Voi, se on minulle hyvin tuttu -- ja siitä aineesta saa\nsitten kuulla enemmän kuin tarpeeksi. Jonas kertoi, että hän kerran\ntuli puhuneeksi moottorin pysähtymisestä rouva Smithin seurassa, ja\ntämä tarttui heti sanaan ja mainitsi, että se tavallisesti on hyvin\nitsepäinen tauti. Hän oli itse potenut sitä kymmenisen vuotta, mutta\nvihdoin hän sattui tapaamaan erään matkustavan lääkärin, joka paransi\nsen.\n\n\"Kuka Jonas on? Odota kärsivällisesti, Anna Shirley. Kun oikea hetki\ntulee, saat kyllä kuulla puhuttavan Jonaksesta. Mutta minulla ei ole\nvähääkään halua sekoittaa häntä näiden naisten kanssa yhteen.\n\n\"Vasemmalla puolella minua istuu pöydässä rouva Phinney. Hän puhuu\naina ruikuttavalla ja itkuisella äänellä -- oikein pelkää hänen\nyhtäkkiä alkavan ulista. En tiedä mitä hän suree, mutta hän näyttää\npitävän maailmaa surunlaaksona, ja nauru on hänestä mitä tuomittavin\nkevytmielisyyden ilmaus. Hänen mielestään minä olen ihan hullu,\nkuten Jamesina-tädinkin mielestä, mutta Jamesina-täti pitää minusta\nkuitenkin hiukan, ja siinä on hirvittävän suuri ero. Neiti Maria\nGrimsby istuu vinosti vastapäätä. Samana päivänä, jona saavuin,\nhuomautti neiti Maria, että näytti vähän sateiselta -- ja sitten hän\nnauroi. Kun sanoin, että tie asemalta oli erittäin kaunis, niin hän\nhihitti sillekin. Sanoin, että nyt näkee vielä muutamia sääskiä\n-- neiti Maria purskahti taas mitä vilkkaimpaan nauruun. Sanoin,\nettä Meritupa on kaunis, kuten aina -- taaskin hän hihitti. Jos\nminä sanoisin Maria-neidille: Minun isäni on hirttänyt itsensä ja\näitini on ottanut myrkkyä, minun veljeni on joutunut elinkautiseen\nkuritushuoneeseen, ja minä tunnen saavani jäykkäkouristuksen\nneljännestunnin kuluttua -- niin Maria-neiti nauraisi täyttä kurkkua.\nHän ei voi sille mitään -- hän on syntynyt sellaiseksi, ja se on\nhyvin omituista ja surullista.\n\n\"Viides vanha nainen on rouva Grant. Se on herttainen muija,\nmutta hän ei sano koskaan pahaa sanaa kenestäkään eikä tiedä\nmitään skandaaleja, joten keskustelu hänen kanssaan on kauhean\nepäintresanttia.\n\n\"Mutta nyt pääsemme Jonakseen.\n\n\"Samana päivänä, jona tulin, näin pöydässä vastapäätä itseäni nuoren\nmiehen, joka tarkasteli minua niin hyväntahtoisesti kuin olisi\ntuntenut minut kehdosta asti. Minä tiesin -- sen oli Mark-setä\nkertonut minulle maantiellä --, että hänen nimensä oli Jonas Blake,\nettä hän oli teologian ylioppilas S:t Columbasta ja että hänen\ntehtäviinsä kuului sielunhoito Merituvassa ja sen ympäristöllä kesän\naikana.\n\n\"Hän on oikea rumuus -- hän on suorastaan rumin nuori mies,\nmitä minä olen milloinkaan nähnyt. Hän on iso ja vankka, mutta\nkuitenkin hoikka, ja hänellä on uskomattoman pitkät jalat. Tukka on\nharmaankeltainen ja siirollaan, silmät harmaat -- hyvä harmaa väri --\nsuu on iso, ja korvat -- niin, niistä on paras olla puhumatta.\n\n\"Hänellä on miellyttävä ääni -- kun sulkee silmänsä, on mies vallan\nhurmaava -- ja hänellä on varmaankin kaunis sielu ja enkelimäisen\nhyvä luonne.\n\n\"Meistä tuli heti hyvät ystävät. Hän on tietysti opiskellut\nRedmondissa, joten päästiin heti yhteiselle pohjalle. Me kalastamme\nja soutelemme yhdessä ja teemme ihania kävelyretkiä kuutamossa meren\nrannalla. Hän ei ole niin ruma kuutamossa -- ja hyvä Jumala, kuinka\nkuituinen hän on! Hänestä oikein säteilee kiltteyttä ja hauskuutta.\nPuolivanhat hupakot -- paitsi rouva Grant -- eivät hyväksy Jonasta,\nsiksi että hän osaa nauraa ja laskea leikkiä ja ilmeisesti mieluummin\nkävelee minun ajattelemattoman ja turhamaisen vähäpätöisyyteni kanssa\nkuin seurustelee heidän kanssaan.\n\n\"Niin merkilliseltä kuin kuuluukin, en toivoisi hänen pitävän minua\npintapuolisena ja kevytmielisenä. Sehän on oikeastaan naurettavaa.\nKuuluuko minuun, mitä tuollainen liinatukka-Jonas, jota en ennen\neläessäni ole nähnyt, ajattelee minusta!\n\n\"Sunnuntaina Jonas saarnasi kylän kirkossa. Menin tietysti sinne,\nmutta en voinut ollenkaan kuvitella Jonasta saarnatuolissa. Jonas\nhengenmiehenä -- tahi siksi tulemaisillaan -- ei, pila oli mennyt\nliian pitkälle.\n\n\"No, sitten alkoi Jonas saarnata. Kun hän oli puhunut yhtä kyytiä\nkymmenen minuuttia, tunsin itseni niin pieneksi ja vähäpätöiseksi,\nettä minusta tuntui kuin olisin tullut aivan paljaalle silmälle\nnäkymättömäksi. Jonas ei sanonut sanaakaan nykyajan naisista\neikä katsonut kertaakaan minuun päin. Mutta minulle kävi aivan\nselväksi, kuinka surkean pintapuolinen ja tyhjä ja turhamainen olen\nluonteeltani ja kuinka rajattoman vähän minun täytyy muistuttaa\nnaista, jonka Jonas on asettanut ihanteekseen. Sen naisen täytyy olla\nylevämielinen, jalo ja luja. Jonas tuntui hyvin vakavalta, hellältä\nja uskolliselta. Hän oli juuri sitä, mitä pappismiehen tulee' olla.\nIhmettelin, kuinka olin koskaan voinut pitää häntä rumana -- vaikka\nhän on ruma, Anna! -- häntä, jolla on niin kauniit, ilmehikkäät\nsilmät ja ajattelijan otsa, joskin sillä arkioloissa riippuu\ntakkuisia liinasuortuvia.\n\n\"Saarna oli ihana, ja minä olisin voinut kuunnella sitä koko\nelinikäni, mutta lopuksi tunsin vain oman viheliäisyyteni ja\nalhaisuuteni. Jospa olisin sellainen kuin sinä, Anna!\n\n\"Kotimatkalla kirkosta hän sai minut kiinni ja tuntui olevan yhtä\nvitsikäs kuin tavallisesti. Mutta hänen leikillisyytensä ei voinut\nenää eksyttää minua. Olin nähnyt oikean Jonaksen. Olisin tahtonut\ntietää, tulisiko hän koskaan huomaamaan oikean Philin -- jota ei\nkukaan, et sinäkään, Anna, vielä ole nähnyt.\n\n\"'Jonas', sanoin minä -- minä unohdin sanoa häntä herra Blakeksi,\neikö se ollut kauheata? Mutta on tilaisuuksia, jolloin tuollainen ei\nmerkitse mitään. 'Jonas', sanoin minä, 'te olette syntynyt papiksi.\nMikään muu ei teistä voisi tulla'.\n\n\"'Ei voisikaan', vastasi hän hiljaa ja tyynesti. 'Yritin kauan muuta\n-- minulla ei ollut ollenkaan halua tulla papiksi. Mutta lopulta\nhavaitsin, että juuri se kutsumus oli annettu minun täytettäväkseni\n-- ja Jumalan avulla koetan selviytyä siinä.'\n\n\"Hänen äänensä oli matala ja hyvin harras. Hänestä tulee varmasti hyvä\nja arvokas sananjulistaja, ja onnellinen se nainen, jolle on suotu\nkykyä auttaa häntä hänen elämäntehtävässään. Se nainen ei saa olla\nmikään tuulihattu, joka kääntyy pienimmänkin tuulahduksen mukaan.\nHänen täytyykin nopeasti päättää, minkä hatun hän ottaa päähänsä.\nLuultavasti hänellä ei tule olemaankaan useampia kuin yksi. Maalla\nasuvilla apulaispapeilla ei ole koskaan liiaksi rahoja. Mutta hänelle\nolisi aivan yhdentekevää, vaikka hänellä ei olisi hattua ensinkään,\nsillä hänellä olisi sen sijaan aina Jonas.\n\n\"Anna Shirley, et suinkaan sinä aio uskoa tahi yrittää hengittääkään\nsanoaksesi, että minä olen tässä rakastunut pastori Blakeen? Voisiko\nminussa olla hellempiä tunteita liinatukkuista rumaa teologia\nkohtaan, jonka nimi on Jonas? Pois se! Kuten Mark-sedän on tapana\nsanoa: Se on mahdotonta, eikä nä kylliksi, se on uskomatonta.\n\n                           Hyvää yötä toivoo Sinun _Philisi_.\"\n\n\"P. S. Se on _mahdotonta_ -- mutta pelkään hirmuisesti, että se on\ntotta. Minä olen onnellinen ja häpeissäni ja huolestunut. Tiedän,\nettei hän kuuna päivänä voi välittää minusta. Uskotko, että\nkoskaan voisin kehittyä ja edistyä niin pitkälle, että kelpaisin\npapinrouvaksi? Tietysti saa muuttaa elämäänsä paljon...\"\n\n\n\n\nXXV.\n\nLUMOTTU PRINSSI.\n\n\nOlen tässä hyvin kahden vaiheilla, virkkoi Anna katsellen Majan\nikkunasta puiston etäisiin petäjiin ja lehtikuusiin. -- Minulla on,\nJimsie-täti, varaa omistaa kokonainen iltapäivä suloiseen tehtävään\nolla kerrassaan mitään tekemättä. Vietänkö minä sen tässä kodikkaasti\nräiskyvän uunivalkean ääressä, missä on lautasellinen tavattoman\npunaisia ja herkullisia omenia, kolme liikuttavan yksimielisinä\nkehräävää kissaa kaksi säädyllistä posliinikoiraa vihertävine\nkuonoineen? Vai menenkö kävelemään puistoon, missä honkain latvat\nhumisevat ja aallot loiskivat rantaa vasten?\n\n-- Jos minä olisin yhtä nuori kuin sinä, valitsisin puiston,\nvastasi Jamesina-täti kutkuttaen Josefin keltaista korvalehteä\nsukkapuikollaan.\n\n-- Minä luulin sinun pitävän itseäsi yhtä nuorena kuin muutkin,\nvirkkoi Anna leikillisesti.\n\n-- Niin olenkin sielussani. Mutta jalat eivät ole yhtä nuoret kuin\nteidän. Mene sinä, Anna, ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.\nMinusta sinä olet nyt viime aikoina näyttänyt vähän kalpealta.\nAurinko ja tuuli tuovat ruusuja poskille.\n\n-- Ehkäpä menen sitten hetkeksi kävelemään, virkkoi Anna\nhaluttomasti. -- En ole tänään oikein kotoisten huvitusten tuulella.\nTahdon tuntea olevani yksin ja vapaa -- astua reippaasti ja täyttää\nkeuhkot. Puistossa ei ole ketään, sillä kaikki ovat katsomassa\njalkapalloilua.\n\n-- Minkä tähden sinä et ole mennyt sinne.\n\n-- Kukaan ei pyytänyt -- paitsi pieni äitelä Dan Ranger. Hänen\nkanssaan en suostu menemään minnekään, mutta jotten olisi loukannut\nhänen pieniä, hienon hienoja tunteitaan, sanoin, etten ole ollenkaan\naikonut lähteä kilpailuihin. Ja nyt ne saavat jäädä. Jalkapalloilu ei\nhuvita minua tänään rahtuakaan.\n\n-- Mene sinä hengittämään raitista ilmaa, kehoitti Jamesina-täti.\n-- Mutta ota sateenvarjo mukaan, luultavasti tulee sade. Reumatismi\nahdistaa jalkaparkaani.\n\n-- Vanhoilla mummoilla vain on reumatismi, pikku täti.\n\n-- Kuka hyvänsä voi saada reumatismin jalkoihinsa, Anna. Mutta ne\novat vanhoja, joilla on reumatismi sielussaan, Jumalan kiitos, en\ntunne mitään oireita siihen. Jos saa reumatismin sieluunsa, niin on\nparasta mennä puusepältä tilaamaan ruumisarkku itselleen.\n\nOli marraskuu -- purppuranpunaisten auringonlaskujen ja matkaavien\nmuuttolintujen kuukausi, jolloin meri kohisee surulaulujaan ja\nhonkain latvat huokaavat kiihkeästi. Anna vaelsi edestakaisin\nharmaiden syyspilvien ajelehtiessa taivaalla, etäältä näki hän\nvilahduksen värittömänä välkkyvästä merestä. Hän tahtoi antaa\nraikkaan tuulen puhaltaa puhtaiksi sielun sisimmät sopukat -- tuntui\nsiltä, kuin sinne olisi kerääntynyt hämähäkinverkkoa. Annalle hyvin\nharvinainen tuntemus... Oli miten oli, siitä saakka kun Annan\nkolmas lukuvuosi korkeakoulussa oli alkanut, ei hän ollut kyennyt\nvoittamaan raskasmielisyyttä, joka väliin valtasi hänet. Häntä eivät\naskarruttaneet mitkään huolet, mutta huoleton, auringonpaisteinen\nmieli ei palannut.\n\nKaroliinan majassa vaihtelivat yhtä miellyttävästi kuin ennenkin\nmäärätietoinen työ ja hyvin ansaittu lepo ja virkistys.\n\nIson, uunivalkean valaiseman vierashuoneen täyttivät aina\nperjantai-iltaisin kutsumattomat, mutta silti tervetulleet vieraat,\nja ilo ja nauru kaikui huoneessa Jamesina-tädin myhäillessä kaikille.\nPhilin kirjeistä tuttu \"Jonas\" kävi usein, tuli aamupäiväjunalla S:t\nColumbasta ja matkusti kotiin viimeisellä junalla. Hän oli voittanut\nkaikkien majan asukkaiden sydämet, vaikka Jamesina-täti pudisteli\npäätään ja ilmoitti peruuttamattoman mielipiteensä olevan, ettei\nnykyajan pappismiehiä voinut verrata vanhan hyvän entisajan pappeihin.\n\n-- Hän on oikea kunnon mies, kultaseni, sanoi hän Philille, mutta\nsananjulistajan tulee olla vakavampi ja arvokkaampi olemukseltaan.\n\n-- Eikö voi olla kristitty, vaikka nauraakin? ihmetteli Phil.\n\n-- Kyllähän tietysti tavalliset ihmiset voivat hyvin hyvästikin.\nMutta minä puhuin Herran palvelijasta, virkkoi Jamesina-täti\nnuhtelevasti. -- Ja sinun ei pidä keimailla pastori Blakelle, se nyt\nei ole ollenkaan soveliasta.\n\n-- Mutta enhän minä ollenkaan keimaile hänelle, väitti Phil.\n\nKukaan muu ei uskonut häntä kuin Anna. Toiset uskoivat hänen\nharjoittavan tavallista urheiluaan ja sanoivat hänelle suoraan,\netteivät hyväksyneet hänen käytöstään.\n\n-- Pastori Blake ei ole Alec- ja Alonzo-rotua, joiden kanssa\nrankaisematta leikittelee, huomautti Stella ankarasti. -- Hän\nottaa asian vallan vakavasti. Voit tehdä hänet onnettomaksi koko\nelämänajaksi.\n\n-- Älä, mitä sinä sanot? huudahti Phil. -- Uskotko todellakin, että\nminä voisin? Hyvänen aika kuinka metkaa!\n\n-- Philippa Gordon! En ole luullut sinua noin tunteettomaksi.\nMinä puhun mahdollisuudesta, että rehellinen, kunnon mies tulee\nonnettomaksi koko elämänsä ajaksi, ja sinä olet ihastunut, kun sinun\nvallassasi on saada se aikaan.\n\n-- Nyt sinä pistät omiasi, pikku kulta. Kun harkitsematta sanoin:\nhyvänen aika, kuinka metkaa, niin en ollenkaan tarkoittanut, että\nminä tahtoisin tehdä hänet onnettomaksi, vaikka voisinkin, mikä\nminusta juuri oli suurenmoista.\n\n-- Minusta ei ero ole kovinkaan suuri. Enkä minä ymmärrä sinua, Phil.\nSinä narraat hänet juoksemaan perästäsi, ja tiedät, ettei sinun\ntarkoituksesi ole ollenkaan vakava.\n\n-- Minun tarkoitukseni on saada hänet kosimaan, mikäli minä vain voin\nasiaan vaikuttaa, sanoi Phil tyynesti.\n\n-- Sinä olet parantumaton, virkkoi Stella toivottomasti.\n\nGilbert tuli joskus perjantai-iltaisin. Hän näytti aina olevan\nhyvällä tuulella, otti koko sielullaan osaa keskusteluun eikä jäänyt\nmilloinkaan vastausta vaille. Hän ei etsinyt eikä välttänyt Annan\nseuraa. Kun olosuhteet johtivat heidät toistensa kanssa tekemiin,\nkeskusteli Gilbert hänen kanssaan kohteliaasti ja ystävällisesti,\naivan kuin Anna olisi ollut uusi tuttavuus. Entinen toverillinen\nsuhde oli kuin poispuhallettu. Anna tunsi jonkinlaista katkeruutta\ntämän vuoksi, mutta koetti uskotella olevansa hyvin iloinen\nja tyytyväinen, kun Gilbert niin täydellisesti oli toipunut\npettymyksestä, minkä Anna oli hänelle tuottanut. Tuona huhtikuun\niltana omenapuiden alla hän oli vakavasti pelännyt tuottaneensa\nGilbertille sydän haavan, joka ei moneen aikaan paranisi. Nyt hän\nhuomasi pelkonsa liialliseksi ja aiheettomaksi. Miehen mielellä on\nmyös oma joustavuutensa. Gilbert ei näyttänyt siltä kuin häntä olisi\njäytänyt salainen suru. Hän nautti elämästä ja teki tarmokkaasti\nja kunnianhimoisena työtä. Hänen suuntaviivojaan ei järkyttänyt\nse, että nuori tyttö oli kylmä häntä kohtaan. Kun Anna sattui\nkuuntelemaan Gilbertin ja Philin välillä alituisesti vallitsevaa\nleikillistä sanasotaa, täytyi hänen epäillä, että hänen silmissään\noli kummitellut, kun hän luuli nähneensä synkän epätoivon Gilbertin\nkatseessa sanoessaan hänelle, ettei voisi milloinkaan pitää hänestä\nsillä tavoin kuin Gilbert toivoi.\n\nEi puuttunut niitä, jotka halukkaasti tavoittelivat Gilbertin\njättämää vapaata paikkaa ja pyrkivät Annan palvelevaksi\nkavaljeeriksi. Mutta Anna piti heidät loitolla eikä rohkaissut\nketään. Jos \"se oikea\" kerran oli ilmestyvä, saattoi hän kyllä\nodottaa. Hän ei kaivannut ketään virkaatekevää. Täten varoitteli\nja opetti Anna omaa minäänsä kävellessään puistossa tuulisena päivänä.\n\nJamesina-tädin ennustama sade puhkesi, alkaen rapista ja suhista\npuiden latvoissa. Anna avasi sateenvarjonsa ja riensi mäkeä ylös.\nJuuri kun hän pääsi isolle maantielle, pyyhkäisi tuulenpuuska\nkiivaasti hänen sivuitseen kääntäen hänen sateenvarjonsa nurin. Anna\ntarttui epätoivoisena varteen ja koetti turhaan saada vastahakoista\nsateenvarjoa tottelemaan. Silloin kuuli hän äkkiä korvansa juuressa\nsanat:\n\n-- Anteeksi -- rohkenenko tarjota sateenvarjoni?\n\nAnna nosti katseensa. Siinähän seisoi ilmi-elävänä hänen edessään\nhänen unelmiensa sankari pitkänä, komeana ja ylhäisenä, silmät\ntummat, surumieliset, salaperäiset ja ääni lempeä, sointuisa ja\nmiellyttävä. Hän ei olisi voinut olla tarkemmin Annan ihanteen\nkaltainen, vaikka olisi ollut tilauksesta tehty.\n\n-- Saan kiittää, sanoi Anna aivan ymmällä.\n\n-- Kenties me koetamme pyrkiä tuonne niemellä olevaan pieneen\npuistomajaan, ehdotti tuntematon. -- Siellä voimme odottaa, kunnes\npuuska on mennyt ohi. Sade ei tule kestämään kovin kauan.\n\nSanat olivat jokapäiväiset, mutta ah, äänensävy!... Ja hymy, joka\nniitä seurasi. Anna tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin.\n\nHe kiiruhtivat puistomajaan ja istuutuivat hengästyneinä suojaavan\nkaton alle. Anna piti nauraen koholla uskotonta sateenvarjoaan.\n\n-- Kun tällainen vanha koeteltu ystävä tekee tenän, niin sekä\nhämmästyy että suuttuu, virkkoi hän hilpeästi.\n\nSadepisaroita välkkyi hänen hohtavassa tukassaan, josta kiemurteli\nvallattomia kiharoita pitkin otsaa ja ohimoita. Poskilla oli\nheleä puna, isot silmät muistuttivat tähtiä. Hänen seuralaisensa\nkatseli häntä ihaillen. Anna tunsi punastuvansa hänen katseestaan.\nKuka tuo olikaan? Kas -- tuossa näkyi vilahdukselta eräs\nkorkeakoulun punavalkea merkki, joka oli nuppineulalla kiinnitetty\ntakinkäänteeseen. Ja Anna oli uskonut tuntevansa ainakin ulkomuodolta\nkaikki korkeakoulun opiskelijat, vastatulleita lukuunottamatta. Tämä\nnuori mies, jonka käytös oli sulava ja hieno kuin maailmanmiehen, ei\nvarmastikaan ollut mikään vastatullut.\n\n-- Me olemme opiskelutovereita, huomaan minä, virkkoi hän ja hymyili\nnähdessään Annan heleän punan. -- Silloinhan voimme jo katsoa\nolevamme tuttuja. Minun nimeni on Royal Gardner. Ja te olette\nvarmaankin sama neiti Shirley, joka luki Tennysonia eräänä iltana\nKaunokirjallisen liiton kokouksessa?\n\n-- Se pitää paikkansa, mutta en tiedä ollenkaan, mihin minun tulee\nsijoittaa teidät, virkkoi Anna avomielisesti. -- Saako kysyä, mikä\nteidän paikkanne on korkeakoulussa?\n\n-- Minusta tuntuu kuin minulla ei vielä olisi oikein mitään paikkaa.\nPari vuotta sitten olin \"tulokkaana\" Redmondissa. Mutta senjälkeen\nolen ollut koko ajan Euroopassa. Olen nyt tullut takaisin päättämään\ntaidehistorian ja estetiikan opintoni.\n\n-- Tämä on myöskin minun juniorivuoteni, virkkoi Anna.\n\n-- Silloinhan me olemme sekä kurssitovereita että\nkorkeakoulutovereita. Ja minä olen täysin leppynyt niihin kahteen\nvuoteen, joiksi minun täytyi keskeyttää opintoni, virkkoi nuori mies\nerittäin merkitsevin katsein.\n\nSade valui yhä edelleen rankasti melkein tunnin ajan. Mutta\naika kului hyvin nopeasti. Kun pilvet hajaantuivat ja kalpean\nmarraskuunauringon säde valaisi satamaväylää ja mäntyistutuksia,\nlähtivät Anna ja hänen seuralaisensa kotimatkalle. Heidän tultuaan\nMajan veräjälle pyysi mies lupaa saada tulla käymään, mikä hänelle\nmyönnettiin.\n\nAnna astui sisään hehkuvin poskin ja jyskyttävin ohimoin. Noita\nkiipesi hänen polvilleen ja painoi hyväillen päänsä hänen olkaansa\nvasten, mutta sai vain kylmän vastaanoton. Annan sielu oli ääriään\nmyöten täynnä romantiikkaa, eikä häneltä riittänyt mielenkiintoa\ntylppäkuonoisen kissan osalle.\n\nSamana iltana tuotiin Majaan paketti neiti Shirleylle. Siinä oli\npahvikotelossa kaksitoista ihanaa ruusua. Phil hyökkäsi kuin\npieni kotkatar mukaanliitetyn käyntikortin kimppuun, joka putosi\nruusuista maahan, ja luki nimen sekä runollisen omistuksen, joka oli\nkirjoitettu toiselle puolelle korttia.\n\n-- Royal Gardner! huudahti hän. -- Mutta Anna, minä en ole\ntiennytkään, että sinä tunnet Royal Gardnerin!\n\n-- Minä tapasin hänet puistossa nyt iltapäivällä sateessa, selitti\nAnna kiireisesti. -- Minun sateenvarjoni kääntyi nurin, ja hän\ntarjosi minulle oman sateenvarjonsa.\n\n-- Vai sillä tavalla -- hm. -- Phil katsoi uteliaasti Annaan. -- Ja\ntämä tavattoman jokapäiväinen tapaus antaa aiheen lähettää tusinan\npitkävartisia ruusuja ja runopukuisen omistuksen? Ja sinulle punastua\nmitä suloisimmin, kun äsken katselit hänen korttiaan? Anna, kasvosi\nilmiantavat sinut.\n\n-- Älä puhu roskaa, Phil! Tunnetko sinä herra Gardnerin?\n\n-- Minä olen tutustunut hänen molempiin sisariinsa ja olen\nkuullut hänestä puhuttavan. Kaikki ihmiset tuntevat sen perheen.\nGardnerit ovat hienoa ja ylhäistä sukua ja hirmuisen rikkaita.\nRoy on hyvin kaunis ja hänellä on erittäin hyvä pää. Pari vuotta\nsitten hänen äitinsä terveys oli vähän heikko, ja Gardner jätti\nsilloin korkeakoulun lähteäkseen hänen kanssaan Eurooppaan, jotta\näiti saisi hoitaa terveyttään -- hänen isänsä on kuollut. Hänestä\nkuului tuntuneen hyvin vaikealta keskeyttää opintonsa, jotka olivat\nerikoisen hienosti suunnitellut. Kuulepas nyt, Anna... Tässä on\nvarmaan jotain intressanttia pelissä. Minä melkein kadehdin sinua,\nmutta en niin kauheasti kuitenkaan. Katsos, hän ei ole kuitenkaan\nJonas.\n\n-- Voi, mikä hupakko sinä olet, virkkoi Anna luoden Philiin\narmollisen silmäyksen. Mutta hän makasi kauan valveilla sinä iltana\neikä hän pitänytkään unta kovin tärkeänä. Unelmat, joita hän näki\nvalveilla, olivat vielä lumoavammat ja kiehtovammat kuin ne kirjavat\nkuvat, joita hänen oli tapana nähdä suljetuin silmäluomin. Oliko\nlumottu prinssi -- se oikea -- vihdoinkin tullut? Kun Anna ajatteli\nsäteileviä tummia silmiä, jotka olivat syvästi katsoneet hänen omiin\nsilmiinsä, oli hän hyvin taipuvainen antamaan sisimmässään myöntävän\nvastauksen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nUUSI HENKILÖ.\n\n\nKaroliinan majan tytöt pukeutuivat paraikaa illanviettoon, jonka\nkorkeakoulun juniorit antoivat senioreille eräänä helmikuun iltana\nja jossa myös tanssittaisiin. Anna tarkasti itseään tyttömäisen\ntyytyväisenä sinisen huoneen peilin edessä. Hänellä oli yllään\nerittäin kaunis puku. Aluksi se oli ollut aikalailla yksinkertainen,\nkermankeltaisesta silkistä tehty pikku kotelo, päällyshame\nshiffonista. Mutta Phil oli pyytänyt saada ottaa sen mukaansa\njoululomaksi ja kirjaillut mitä sievimpiä ruusunnuppuja yli koko\nohuen valkean kankaan. Philin sormet olivat taitavat ja nopeat ja\ntuloksena oli puku, jota jokainen tyttö Redmondissa kadehti. Allie\nBoonekin, joka sai pukunsa Pariisista, loi aina kaihoisia katseita\nruusunnuppuhameeseen, kun Anna purjehti sen ilmavien verhojen\nympäröimänä korkeakoulun isoa porraskäytävää.\n\nAnna koetti, miltä valkea kämmekkä näyttäisi hänen hiuksissaan.\nRoy Gardner oh lähettänyt hänelle valkeita kämmeköitä illanviettoa\nvarten, ja Anna tiesi, ettei kenelläkään Redmondin tytöllä tulisi\nolemaan niitä illalla. Phil tuli huoneeseen ja asettui heti ihailemaan.\n\n-- Minun täytyy sanoa, Anna, että sinä tänä iltana olet oikein\neduksesi. Yhdeksänä iltana kymmenestä minä helposti himmennän sinut\nloistollani. Mutta kymmenentenä sinä puhkeat kukkaan loistokasvina,\njoka täydellisesti saattaa minut varjoon. Millä sinä oikein saat sen\naikaan?\n\n-- Puku sen tekee, rakas lapsi. Ei lainattuja höyheniä, vaan\nrehellisesti maksettuja. Mutta kuitenkin höyheniä.\n\n-- Eipäs olekaan. Toissa iltana, kun tuolla tavoin puhkesit kukkaan,\noli sinulla vanha vaaleansininen villapuserosi, jonka rouva Lynde\non sinulle ommellut. Ellei jo se olisi vienyt Roylta sekä pään että\nsydämen, menettäisi hän ne varmasti tänä iltana. Mutta minusta\nkämmekät eivät sovellu sinulle, Anna. Ei, se ei ollenkaan johdu\nkateudesta... Mutta kämmekät sointuvat huonosti yhteen sinun oman\nolemuksesi kanssa. Ne ovat liian eksoottisia -- liian troopillisia --\nliian ärsyttäviä. Älä ainakaan pane niitä tukkaasi, teepä muuten mitä\ntahansa.\n\n-- En panekaan. Myönnän, etten ole itsekään niin kovin ihastunut\nkämmekköihin. Minusta ne eivät ole samaa maata kuin minä. Roy ei\nlähetäkään minulle usein niitä -- hän tietää, että minä pidän eniten\nkukista, joiden kanssa viihtyy kuin rakkaiden ystävien kanssa,\nenkä sellaisista, jotka alentuvat tulemaan lyhyelle käynnille\nkuumasta kasvihuoneestaan ja sitten hyvinkin pian osoittavat, ettei\nilmanmuutos heitä miellytä.\n\n-- Jonas on lähettänyt minulle muutamia ruusunnuppuja täksi illaksi\n-- mutta ikävä kyllä hän ei tule itse mukaan. Hänen piti lähteä\nkiertoretkelle köyhiin koteihin kauas laitakaupungille. En usko, että\nhäntä haluttaisi tullakaan. Anna, minä pelkään kauheasti, ettei Jonas\nloppujen lopuksi sittenkään välitä minusta. Ja minä vaivaan nykyään\njuuri päätäni ratkaistakseni, päästänkö itseni riutumaan ja kuolemaan\nvai karaisenko itseni ja suoritan tutkintoni ja elän yhä edelleen\njärkevänä ja hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä.\n\n-- Phil, sinun luonteesi mukaista ei ole ensinkään elää järkevänä ja\nhyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä. Siis sinun on paras riutua ja\nkuolla, virkkoi Anna.\n\n-- Voi, kuinka sinä osaat olla sydämetön!\n\n-- Ja kuinka sinä voit olla hirmuisen typerä! Kyllä sinä varsin hyvin\ntiedät, että Jonas pitää sinusta!\n\n-- No, mutta miksi hän ei sitten voi sanoa suoraan, että hän pitää?\nEnkä minä voi saada häntä siihen. Hän näyttää kyllä siltä minustakin.\nMutta niin kauan kuin hän vain katselee minua hellästi eikä avaa\nsuutaan, on minun vaikea istuutua päärmäämään keittiöpyyhinliinoja ja\nmerkkaamaan lautasliinoja. En voi vakavasti ryhtyä kapiooni ennenkuin\nolen oikein kihloissa. Sillä vain panisi kohtalon koetukselle.\n\n-- Minä sanon sinulle erään asian. Sinun Jonaksesi ei uskalla kosia\nsinua, Phil. Hän on köyhä eikä voi tarjota sinulle sellaista kotia,\njohon sinä olet tähän saakka tottunut. Sinä ymmärrät kyllä, että se\non ainoa syy, miksi hän ei ole kosinut aikoja sitten.\n\n-- Niin taitaa olla, virkkoi Phil olematta vielä täysin vakuutettu.\n-- Mutta -- hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä -- ellei hän\nkosi minua, niin minä kosin häntä. Lopputulos on kai hyvä joka\ntapauksessa. Ei kannata olla huolissaan edeltäkäsin. Asiasta toiseen\n-- Gilbert Blythe on usein kävelemässä Helena Stuartin kanssa.\nTiedätkö sen?\n\nAnna koetti kiinnittää hienoa kulta vitjaa kaulalleen. Hänestä\nlukko tuli äkkiä tavattoman konstikkaaksi. Siinä mahtoi olla jotain\nhullusti -- vai vaivasiko hänen sormiaan jokin?\n\n-- En, sanoi hän välinpitämättömästi. -- Kuka on Helena Stuart?\n\n-- Ronald Stuartin sisar. Hän on Kingsportissa tämän talven\nsoitto-opintoja harjoittamassa. Minä en ole häntä nähnyt, mutta\nväitetään, että hän on hyvin kaunis ja että Gilbert on häneen oikein\nihastunut. Voi, kuinka minua harmitti, kun annoit Gilbertille\nrukkaset! Mutta oli kai edeltäpäin määrätty, että sinun tulee saada\nRoy Gardner. Ymmärrän sen nyt. Teit kyllä aivan oikein.\n\nAnna ei punastunut, mikä muulloin tapahtui usein, kun hänen\ntyttöystävänsä tekivät hänelle kiusaa Roy Gardnerista. Hän tunsi\näkkiä olevansa jäähtynyt ja haluton. Philin puhe tuntui hänestä\njoutavanpäiväiseltä ja typerältä -- mieluummin hän olisi jättänyt\nkoko illanvieton sikseen. Hän läimähytti viatonta Noitaa korville.\n\n-- Älä siinä tuhraa tyynyä karvaiseksi, kissaheittiö! Ulos paikalla\nja pysy siellä, missä tiedät saavasi olla.\n\nAnna otti orkideansa ja lähti portaita alas arkihuoneeseen, missä\nJamesina-täti istui kunniapaikalla lämpiämään ripustettujen\niltakappojen edessä. Roy Gardner odotti Annaa ja käytti odotusajan\nSaara-kissan härnäämiseen. Saara-kissa ei suosinut Royta. Se käänsi\nhänelle aina selkänsä. Mutta kaikki muut Karoliinan majassa olivat\nhyvin suopeita häntä kohtaan. Jamesina-täti, jonka Gardnerin\nkohtelias ja kunnioittava käytös ja miellyttävä, vastustamaton\näänensointu olivat lumonneet, julisti ettei hän ole milloinkaan\nnähnyt niin erinomaista miestä ja että Annalla oli täysi syy tuntea\nitsensä hyvin onnelliseksi. Tällaiset lausunnot ärsyttivät Annaa ja\nherättivät hänessä vastustushalua. Ensimmäinen tuttavuus Royn kanssa\nja se seikka, että Roy oli peittelemättömästi osoittanut ihailuaan,\nolivat tosin omiaan viehättämään nuorta neitosta, jonka olemukseen\noli aina kuulunut suuri taipumus romanttisuuteen, mutta hän toivoi\nkuitenkin, etteivät Jamesina-täti ja tytöt olisi niin varmoja asiasta.\n\nAuttaessaan päällystakkia Annan ylle kuiskasi Roy hänelle\ntilaisuuteen soveltuvan kohteliaisuuden, jonka hän oli ottanut\nheille kummallekin tutusta runosta, mutta se ei herättänyt Annassa\nyhtä suurta ihastusta kuin tavallisesti, ja Royn mielestä Anna oli\nverrattain harvapuheinen heidän lyhyellä matkallaan korkeakoulun\njuhlahuoneistoon. Anna näytti Roysta hieman kalpealta tullessaan\nnaisten pukuhuoneesta, eikä hän erehtynytkään, mutta kun Anna oli\nastunut juhlasaliin, palasi puna äkkiä hänen poskilleen ja hän\nmuuttui jälleen säteilevän iloiseksi. Hän kääntyi Royn puoleen\nvälkehtivä ilme kasvoissaan, ja Roy hymyili hänelle ja katsoi häntä\nsyvillä mustilla \"samettisilmillään\", joiksi Philin oli tapana\nniitä nimittää. Todellisuudessa Anna ei huomannut Royta. Kuuma\nlaine tulvi hänen rintaansa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut\ntukehtumaisillaan. Salin toisessa päässä, ison palmuryhmän suojassa\nseisoi Gilbert puhuen nuoren tytön kanssa, joka ei voinut olla kukaan\nmuu kuin Helena Stuart.\n\nTyttö oli harvinaisen kaunis, kookas ja komea, ryhti itsetietoinen.\nHänellä oli suuret tummansiniset silmät, tasainen, kirkas iho\nja pronssinkuulteinen hohde sileässä tukassaan. Hän muistutti\njotain pohjoismaisen aatelisnaisen muotokuvaa viisitoista- tahi\nkuusitoistasataluvulta.\n\n-- Hänellä on sellainen ulkomuoto, jota minä aina olen kovasti\ntoivonut itselleni, ajatteli Anna masentuneena. -- Iho ruusua ja\nliljaa -- haaveelliset siniset silmät -- metallinhohteiset hiukset\n-- hänellä on kaikki... Ihmeellistä, ettei hänen nimensä ole samalla\nCordelia Fitzgerald. Eiköhän hänellä kuitenkin ole vähän kömpelö\nvartalo, ja ainakin on varmaa, että minulla on parempi nenä kuin\nhänellä.\n\nAnna tunsi voimansa jonkun verran elpyvän, kun hän oli tehnyt tämän\nhavainnon.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nMOLEMMINPUOLISTA LUOTTAMUSTA.\n\n\nMaaliskuu ei ollutkaan tänä talvena loppumaton ja petollinen\nsiirtymäkausi, jolloin pakkanen värjyy ilmassa ja nurkkia\npyyhkäisevät kylmät vihurit. Taivas olikin keväisen valoisa ja\nauringon lämmittämät päivät vaipuivat kylmään, vaaleanpunertavaan\nhämärään, ennenkuin kuu isona ja kirkkaana nousi taivaalle. Merituuli\nasettui levolle, mutta tuntui siltä kuin olisi vielä voinut kuulla\ntalven viimeisten jäälohkareiden murskautuvan.\n\nKorkeakoululaisilla oli edessään huhtikuun kokeet, jotka loivat\nvarjojaan Karolinan majaan ja sen asukkaihin. Tytöt pänttäsivät\nkirjoja päähänsä, minkä jaksoivat. Philkin askarteli paksujen\nnidosten ja hakemistojen ääressä osoittaen intoa, joka tuotti hänen\nleimahtavalle tarmolleen kunniaa.\n\n-- Minun aikomukseni on saada matematiikan stipendi, vakuutti hän\neräänä päivänä. -- Helposti lähtisi myös kreikankielen stipendi,\nmutta minä näytän mieluummin mihin pystyn matematiikassa. Silloin\nJonas huomaa, miten paljon älyä minussa oikeastaan on.\n\n-- Jonas pitää sinusta enemmän siksi, että sinulla on suuret ruskeat\nsilmät ja veitikkamainen hymy kuin kaikkien niiden monimutkaisten\naivolokeroiden vuoksi, joita sinulla saattaa olla kiharoittesi alla,\nvirkkoi Anna.\n\n-- Kun minä olin nuori tyttö, ei pidetty sopivana, että\nhyvinkasvatetulla naisella on vihiäkään matematiikasta, sanoi\nJamesina-täti. -- Mutta ajat muuttuvat, ja me ajan mukana. En osaa\nsanoa parempaanko päin. Osaatko keittää ruokaa, Phil?\n\n-- En, hyvä täti. Kerran olen sekoittanut kakkutaikinan -- mutta\nse ei noussut ollenkaan, ja siitä tuli pannukakku. Kyllä kai täti\ntietää, millaista tarkoitan -- moni muu on leiponut samanlaisia.\nMutta sano, pikku herttainen muori-kulta, etkö usko, että minä\nsamalla kirkkaasti säteilevällä älylläni, jonka avulla saavutan\nmatematiikan stipendin, myös voin päästä selville herkkujen\nsalaisuuksista, jos minä nyt jonkun ajan kuluttua vakavasti päätän\nruveta oppimaan ruuan valmistusta?\n\n-- Jumala tietää -- emmehän me voi heittäytyä toivottomuuteen,\narveli Jamesina-täti varovaisesti. -- Minulla ei ole erikoisen hyvä\nkäsitys nykyajan naisen kasvatuksesta. Minun tyttäreni on suorittanut\nkandidaattitutkinnon. Hän osaa myös valmistaa ruokaa. Mutta sen\nminä opetin hänelle ennenkuin hän sai ryhtyä kuiviin tieteisiin\nyliopistossa.\n\nMaaliskuun puolivälissä saapui kirje vanhemmalta neiti Spoffordilta,\nmissä tämä ilmoitti, että hän veljentyttärensä kanssa oli päättänyt\nviipyä Euroopassa vielä vuoden. \"Käy siis päinsä jäädä Karoliinan\nmajaan vielä vuodeksi\", sanottiin kirjeessä. \"Maria ja minä aiomme\nnyt ryhtyä Egyptiin. Tahtoisin ainakin nähdä sfinksin ennenkuin\nkuolen.\"\n\n-- On aika hullunkurista ajatella heitä \"ryhtymässä Egyptiin\",\nnauroi Stella. -- He aikovat varmasti istua sfinksin edessä omilla\ntelttatuoleillaan ja kutoa sukkaa katsellessaan sitä.\n\n-- Minä olen hyvin iloinen, kun me saamme jäädä Majaan vielä\nvuodeksi, virkkoi Stella. Minulla on ollut oikein pelko ja vavistus\nsiitä, että he tulevat pian takaisin. Silloin meidän herttainen\npikku kotimme hajaantuisi kaikkiin ilmansuuntiin -- ja meidät,\nlinnunpoikaparat, heitettäisiin höyhenettöminä pesästä jälleen\ntäysihoitolarouvien armottomaan ilmapiiriin.\n\n-- Nyt minä lähden ulos vetämään nenääni raitista puiston ilmaa,\nvirkkoi Phil heittäen logaritmitaulun menemään. -- Uskon olevani\nvielä kahdeksankymmenvuotisena iloinen siitä, että menin kävelemään\npuistoon juuri tänä iltana.\n\n-- Sinä puhut arvoituksin, sanoi Anna.\n\n-- Tule mukaan, kenties saat kuulla jotain, kullanmuru.\n\nMaaliskuun illan tenhoava ja salaperäinen tunnelma valtasi heidät\nkohta. Ilta oli lauha ja hiljainen, äänettömyyteen vaipunut --\näänettömyyteen, josta kuitenkin soi joukko vienoja, hopeankirkkaita\nääniä, mutta ne saattoi kuulla vain se, joka kuunteli sielullaan.\nTytöt kulkivat honkain reunustamaa puistokäytävää pitkin, joka näytti\nsuoraan johtavan komeaan, tulipunaiseen talviseen auringonlaskuun.\n\n-- Menisin kotiin kirjoittamaan runon heti paikalla, jos vain\ntietäisin, miten se tehdään, sanoi Phil pysähtyen erääseen\ntienristeykseen, missä ruusuinen hohde peitti honkien tummanvihreät\nlatvat. -- Kaikki on täällä niin ihmeellistä -- suuri valkea\nhiljaisuus ja tummat puut, jotka näyttävät kätkevän syviä ajatuksia.\n\n-- Metsä oli Jumalan ensimmäinen temppeli, virkkoi Anna hiljaa. --\nEi voi muuta kuin olla hartautta ja kunnioitusta täynnä tällaisella\npaikalla. Kun kuljen honkien alla, tunnen aina olevani Häntä\nlähempänä.\n\n-- Anna, minä olen onnellisin olento auringon alla, pääsi äkkiä\nPhilin huulilta.\n\n-- Vai on pastori vihdoinkin puhunut? kysyi Anna tyynesti.\n\n-- On, kuulepas! Ja minä aivastin kolme kertaa hänen puheensa aikana.\nEikö se ollut kamalaa? Mutta minä vastasin 'tahdon' melkein jo\nennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa -- minä pelkäsin niin, että hän\nkatuisi ja jättäisi kesken. Olen suunnattoman iloinen. Minun oli niin\nvaikea uskoa vakavasti, että Jonas oli tosiaan kiintynyt niin tyhjään\nja turhamaiseen ihmiseen kuin minä olen.\n\n-- Phil, älä koeta uskotella itsellesi ja muille, että sinä olet\ntyhjä, virkkoi Anna vakavasti. -- Jonkun verran kevytmielisen pintasi\nalla asustaa lämmin, kiltti, uskollinen ja aito naisellinen sielu.\nMiksi tahdot itsepintaisesti kätkeä sen?\n\n-- Minä en voi sille mitään, Anna. Sinä olet oikeassa -- sisin\nolemukseni ei ole kevytmielinen. Mutta sieluani peittää aivankuin\nturhamaisuuden ja pintapuolisuuden verho, enkä minä voi repiä sitä\npois. Kun tietäisin keinon, miten sen voisi nylkeä... Mutta Jonas\ntuntee minun oikean minäni ja pitää minusta sellaisena kuin olen\nverhoineni ja kaikkineni. Ja minä pidän hänestä. En ole koskaan\nelämässäni ollut niin hämmästynyt kuin huomatessani, että niin\ntosiaan on laita. En ollut milloinkaan ajatellut mahdolliseksi\nrakastumista rumaan mieheen. Kuule, minä olen nyt vihdoin tehnyt\npäätöksen ja antanut palttua kaikille keikareille! Ja valittuni nimi\non Jonas. Mutta minä aion kutsua häntä Joeksi. Se on niin sievä nimi\nja niin helppo sanoa. Alonzoa en olisi koskaan voinut lyhentää.\n\n-- No, miten nyt käy Alecin ja Alonzon?\n\n-- Heille minä sanoin jo jouluna, ettei meidän välillämme voi koskaan\nolla mitään. On omituista ajatella, että minä tosiaankin yhteen\naikaan vakavasti uskoin toisin. Se koski heihin niin kipeästi, että\nminä itkin tyynyni aivan märäksi heidän tähtensä. Mutta minä tiesin,\nettä koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa mies, jonka kanssa\nvoin koskaan mennä naimisiin. Nyt minä olet tehnyt päätökseni eikä se\nollut hitustakaan vaikea. On ihana tunne olla niin varma asiastaan ja\ntietää luottavansa vain omaan mielipiteeseensä eikä kenenkään muun.\n\n-- Ja sinä uskot pysyväsi tässä päätöksessä?\n\n-- Luuletko todella, että minä vielä katuisin, kun minun nyt on\nnäin hyvä? Minäpä kerron sinulle, minkä pienen opetuksen Joe antoi\nminulle. Hän sanoo, että minun pitäisi epäröidessäni ja ollessani\nkahden vaiheilla toimia niinkuin kahdeksankymmenvuotiaana toivoisin\nsiinä asiassa tehneeni. Joe kuuluu muuten niihin, joilla on\njotensakin luja tahto ja päättäväisyyttä, eikä olisi oikein hauskaa,\njos samaan taloon joutuisi kaksi hyvin lujaa tahtoa. Silloin on\nparempi, että hän saa päättää minun puolestani.\n\n-- Mitä sinun vanhempasi tulevat sanomaan?\n\n-- Isä ei tule sanomaan mitään erikoisesti. Hän hyväksyy kaiken,\nmitä teen. Mutta äiti kyllä antaa kuulla yhtä ja toista, hän tulee\nsanomaan erinäisiä totuuksia. Hänellä on hyvin terävä kieli, kun\nhän kääntää sen puolen näkyviin. Mutta hänen on kaiketi tyydyttävä\nvähitellen tosiasiaan.\n\n-- Sinun on pakko kieltäytyä monesta seikasta, johon tähän asti olet\ntottunut, Phil, kun menet naimisiin pastori Blaken kanssa.\n\n-- Mutta minähän omistan hänet. En tule kaipaamaan muuta. Me menemme\nnaimisiin kesäkuusta vuoden perästä. Joe tulee teologiankandidaatiksi\nnyt keväällä, kuten tiedät, ja hänet vihitään heti papiksi. Sitten\nhän ottaa hoitaakseen liitynnäisseurakunnan köyhäin kaupunginosassa.\nSiellä käyn kodeissa hänen kanssaan -- kuuletko? Mutta minä seinään\nhäntä sinne ja vaikka Grönlannin jäävuorille, jos tarvitaan.\n\n-- Siinä on tyttö, jolle ei köyhä koskaan saattanut tulla\nkysymykseenkään, virkkoi Anna nuorelle, tiepuolessa olevalle\npetäjälle.\n\n-- Älä nyt pilkkaa minua nuoruuteni tyhmyyksistä. Minä kannan\nköyhyyteni yhtä helposti ja kevyesti kuin tähän saakka rikkauteni.\nSaat nähdä, että minä kyllä opin keittämään hyvää kotiruokaa ja\nkorjaamaan kuntoon vanhat hameeni. Nyt, kun meillä on ollut oma\ntalous Majassa, olen oppinut ostamaan ruokaa, ja minä ymmärrän aika\nhyvin tavarain laadun. Kokonaisen kesän olen opettanut yhtä luokkaa\npyhäkoulussa. Jamesina-täti väittää, että minä turmelen Jonaksen\nvirkauran, jos menen naimisiin hänen kanssaan. Sitä en suinkaan aio\ntehdä. Kun on täynnä vilpitöntä hyvää tahtoa, täytyy kai saada jotain\naikaan. Bolingbrokessa on mies, joka ei osaa puhua oikein selvästi,\nmutta hän esiintyy usein todistajana hartaushetkissä, ja kerran minä\nkuulin hänen sanovan: rattaat ystävät, pantaa se mieliitte, että\nme emme voi taitti olla tirttaasti paistavia sähtölamppuja, vaan\nmuutamat saavat tyytyä olemaan talitynttilöitä. Minusta tulee Joen\npikku talikynttilä.\n\n-- Rakas Phil, minä pidän sinusta niin paljon, etten voi tässä laatia\npientä onnittelupuhetta, niinkuin pitäisi. Mutta iloitsen koko\nsydämestäni, kun olet onnellinen.\n\n-- Minä tiedän sen. Näen sen sinun suurista harmaista silmistäsi,\nAnna. Jonakuna päivänä jonkun ajan kuluttua katson samalla tavalla\nsinua. Sillä sinä menet kai naimisiin Royn kanssa, vai miten, Anna?\n\n-- Rakas lapsi, en voi antaa hänelle rukkasia enkä vastata\nmyöntävästi ennenkuin hän on kosinut.\n\n-- Tietäähän koko korkeakoulu, kuinka ihastunut hän on sinuun, sanoi\nPhil avomielisesti. -- Ja sinä pidät varmaankin hänestä myöskin, etkö\npidäkin, Anna?\n\n-- Kyllä kai, vastasi Anna vähän haluttomasti.\n\nHänestä tuntui kuin olisi pitänyt punastua tällaisen tunnustuksen\njohdosta, mutta puna ei noussut hänen poskilleen. Mutta ottipa kuka\ntahansa hänen kuullen puheeksi Gilbert Blythen tahi Helena Stuartin,\nhän tuli heti hehkuvan punaiseksi. Ja kuitenkin olivat Gilbert Blythe\nja Helena Stuart hänelle tyhjää -- ehdottomasti tyhjää. Anna oli\nturhaan miettinyt syytä, miksi hän punastui tahi oli punastumatta.\nMitä Royhin tuli, oli Anna tietysti rakastunut häneen -- hyvin\nrakastunut... Kuinka hän voisi muuta olla? Eikö Roy ollut hänen\nunelmiensa ihanne? Kuka voisi vastustaa hänen tummia, ihmeellisiä\nsilmiään? Ja ääntä, joka soi kuin taikakellojen soitto ja houkutteli\nAnnaa yhä kauemmas todellisuudesta. Kuinka muut kadehtivatkaan\nhäntä! Ja miten viehättävän sonetin Roy oli hänelle lähettänyt\norvokkikotelon mukana hänen syntymäpäivikseen! Anna osasi ulkoa sen\nalusta loppuun. Oi, kuinka hienosti se oli kirjoitettu! Kenties\nse ei ollut aivan Shakespearen tahi Keatsin sonettien tasolla --\nniin syvästi kuin Anna muuten olikin rakastunut, ei hän kuitenkaan\nollut siinä määrin rakkauden sokaisema. Mutta aivan varmasti olisi\nmonikin isoimmista aikakauslehdistä ottanut sen ilomielin... Ja se\noli hänelle omistettu -- ei Lauralle eikä Beatricelle eikä Ateenan\nNeitoselle, vaan hänelle, Anna Shirleylle. Olihan toki korkean ja\nhienostuneen nautinnon huippu saada kuulla sointuvin runomitoin --\nja sonettiin puettuna, joka on hyvin vaikea runomuoto, että silmät\nmuistuttavat säteilevää aamutähteä, että poski on saanut purppuransa\nruusunpunaiselta Auroralta ja että huulet ovat viehättävämmät kuin\nparatiisin riemut... Gilbert ei olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan\nlauluin ylistää hänen hienosti piirtyviä kulmiaan...\n\nMutta Gilbert ymmärsi huumoria. Anna oli kerran kertonut Roylle\npienen hauskan jutun -- eikä tämä ollut ymmärtänyt pilaa! Hänen\nmieleensä muistui, miten Gilbert ja hän yhdessä olivat makeasti\nnauraneet samalle jutulle, ja hän ajatteli jonkinlainen ahdistava\nlevottomuus povessaan, millaista olisi elää pitkän elämän aika\nmiehen rinnalla, joka ei ymmärrä huumoria. Mutta kuinka saattoikaan\nodottaa, että sankari, jolla on polttava katse ja surumieliset varjot\nohimoilla, huomaisi elämässä huumoria? Sehän on sula mahdottomuus.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nKESÄKUUN ILTA.\n\n\n-- Millaiselta inahtaisi tuntua elää sellaisessa maailmassa, missä\naina olisi kesäkuu? virkkoi Anna.\n\nHän tuli autereisen sinisessä hämärässä tuoksuvasta puutarhasta.\nPortailla istuivat Marilla ja rouva Rachel keskustellen rouva\nCoateksen hautajaisista, joissa he olivat aikaisemmin päivällä\nolleet. Dora istui heidän välissään ja pänttäsi uutterasti päähänsä\nläksyjään. Mutta Davy istui nurmikolla jalat ristissä ja näytti niin\nsynkältä ja kolkolta kuin posken veitikkamainen kuoppa suinkin salli\nhänen näyttää.\n\n-- Sinä kyllästyisit siihen varmasti, sanoi Marilla huoaten.\n\n-- Hyvin mahdollista -- mutta juuri nyt minusta tuntuu kuin\ntarvitsisin hirmuisen pitkän ajan kyllästymiseen, jos kaikki olisi\nniin ihanaa kuin tänään. Kesäkuussa kaikki riemuitsee ja kukoistaa.\nMutta Davy-poju, miksi sinulla on noin happamat kasvot keskellä\nkukkaskuukautta?\n\n-- Kaikki on niin ikävää. Tahtoisin, että kaikki olisi lopussa,\nvirkkoi nuori pessimisti.\n\n-- Ja sen sinä sanot kymmenvuotisena! Sepä on todellakin ikävää.\n\n-- Minä en juksaa, sanoi Davy arvokkaana. Pelkkiä vastoinkäymisiä, en\njaksa enää.\n\n-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Anna istuutuen hänen viereensä.\n\n-- Uusi opettaja, joka tuli, kun herra Holmes sairastui, on antanut\nminulle kymmenen laskua maanantaiksi. Saan kykkiä niiden ääressä koko\nhuomispäivän. On väärin, että täytyy tehdä työtä lauantaina, Milty\nBoulter sanoi, että hän ei ainakaan sitä tee, mutta Marilla sanoo,\nettä minun täytyy. Minä en pidä pennin vertaa neiti Carsonista.\n\n-- Sillä tavoin et saa puhua opettajastasi, Davy, sanoi täti-Lynde.\n-- Neiti Carson on oikea kunnon tyttö. Hänessä on pontta ja tarmoa,\nsen voi sanoa. Ei ole hyvä astua hänen varpailleen.\n\n-- Tädin kuvaus kuuluu jotakuinkin peloittavalta, kun on puhe\nnuoresta tytöstä, joka on suunnilleen minun iässäni, sanoi Anna\nhyväntahtoisesti. -- Mutta minä en ole aivan yhtä mieltä täti Lynden\nkanssa. Näin eilen neiti Carsonin työhuoneessa, ja hänen silmänsä\nosaavat kyllä myhäillä oikein herttaisen ystävällisesti. Rohkaise\nmieltäsi, Davy-poikani! Huomenna on taas uusi päivä, ja minä autan\nsinua mielelläni laskennossa. Älä nyt istu tässä turmelemassa tätä\nsuloista hämyhetkeä kiusaamalla itseäsi osoittajilla ja nimittäjillä.\n\n-- En minä sitten viitsikään, arveli Davy kirkastuen paikalla. --\nJos sinä autat minua laskuissa, niin minä ehdin mennä ongelle Miltyn\nkanssa. Kun vanha Atossa-täti vain ei olisi vielä haudattu, ja minä\nsaisin mennä sinne huomenna! Minulla oli kauhea halu mennä sinne\ntänään, sillä Milty sanoi, että hänen äitinsä oli sanonut, että\nAtossa-täti varmaankin nousee arkussaan istumaan ja sanoo ilkeyksiä\nhautajaisvieraille. Mutta Marilla sanoi, ettei hän sitä tee.\n\n-- Atossa-parka lepäsi tosiaan hiljaa ja rauhallisesti arkussaan,\nsanoi rouva Lynde juhlallisesti. -- En ole milloinkaan ennen nähnyt\nhänen kasvoissaan niin ystävällistä ilmettä. Niin, monta kyyneltä ei\nvuodatettu hänen tähtensä, mummo-paran. Wrightit ovat tyytyväisiä,\nkun ovat hänestä päässeet, enkä minä puolestani voi sanoa siitä\nainoatakaan pahaa sanaa.\n\n-- Mahtaa olla kauheata erota maailmasta jättämättä jälkeensä ketään,\njoka suree meidän kuolemaamme, virkkoi Anna väristen.\n\n-- Kukaan muu kuin vanhemmat eivät ole milloinkaan pitäneet\nAtossa-raukasta, se on varma, sanoi rouva Lynde. -- Ei edes hänen oma\nmiehensä. Atossa oli hänen neljäs vaimonsa. Mies oli jo ikäänkuin\ntottunut menemään naimisiin. Hän eli vain pari vuotta senjälkeen\nkun oli mennyt Atossan kanssa naimisiin. Tohtori väitti hänen\nkuolleen vatsakalvontulehdukseen, mutta minä pysyn lujasti siinä,\nettä hänet tappoi Atossan häijy kieli. Ihmisparka, hän tiesi kaikki\nlähimäisestään, mutta miten hänen itsensä laita oli, siitä hän ei\nkoskaan ottanut selkoa. Niin, nyt hän on poissa ja seuraava tärkeä\ntapaus tässä yhteiskunnassa tulee kai olemaan Dianan häät.\n\n-- Minusta on niin hullunkurista ja hirveätä, että Diana aikoo mennä\nnaimisiin, huokasi Anna kiertäen kädet polviensa ympäri ja etsien\nkatseellaan Kummitusmetsän aukeamasta tulta, jolta tuikki Dianan\nhuoneesta.\n\n-- Minä en ollenkaan voi käsittää, mitä kauheata siinä on. Eihän\nhänellä ole muuta kuin hyvää tiedossa, virkkoi rouva Lynde hieman\nterävästi. -- Fred Wrightillä on muhkea kartano, ja hän on\nerinomaisen kunnollinen nuori mies.\n\n-- Hän ei ole ainakaan se raju, uhkarohkea, kiihkeä ja intohimoinen\nnuori mies, jota Diana ennen maailmassa toivoi sulhasekseen, virkkoi\nAnna hymyillen. -- Fred on mallikelpoinen poika.\n\n-- Paras mahdollinen on kai aina tarpeeksi hyvä. Tahtoisitko sinä,\nettä Diana ottaisi paheissa mallikelpoisen pojan? Taikka toivoisitko\nsinä itse sellaista?\n\n-- En mitenkään. En tahtoisi suinkaan mennä naimisiin ilkeän ihmisen\nkanssa, mutta minä luulisin pitäväni siitä, että mieheni voisi olla\nilkeä, mutta ei tahtoisi. Fred on suorastaan toivottoman kiltti.\n\n-- Toivottavasti sinunkin järkesi joskus kasvaa, virkkoi Marilla.\n\nÄänessä oli jonkunverran katkeruutta. Marilla suri\npettyneitä toiveitaan. Hän tiesi, että Anna oli antanut epäävän\nvastauksen Gilbert Blythelle. Avonleassa juoruttiin paljon tästä\nhämmästyttävästä tosiasiasta, joka oli päässyt ihmisten tietoon,\nvaikka kukaan ei tiennyt oikein millä tavoin. Kenties Charlie Sloane\noli arvaillut ja tehnyt johtopäätöksiä ja levittänyt tietojaan.\nEhkäpä Diana myös oli uskonut salaisuutensa Fredilleen, eikä\nFred ollut sitä voinut säilyttää. Se vaan oli varmaa, että asia\ntunnettiin, eikä rouva Blythe milloinkaan enää kysynyt Annalta, ei\nkahden kesken eikä muiden kuullen, oliko tämä äsken saanut tietoja\nGilbertiltä, vaan pyyhkäisi hänen ohitseen jääkylmästi tervehtien.\nAnna, joka aina oli pitänyt Gilbertin iloisesta ja nuorekkaasta\näidistä, suri sitä hiljaisuudessa.\n\nMarilla ei sanonut mitään suoraan, mutta rouva Lynde pisteli\nAnnaa koko lailla, kunnes hänen korviinsa tuli eräänä kauniina\npäivänä Moody MacPhersonin äidin välityksellä, että Annaa\nuskollisesti liehitteli Kingsportissa nuori mies, joka myös opiskeli\nkorkeakoulussa ja oli sekä rikas että kaunis ja kiltti, kaikkea\nyhtaikaa. Siitä päivästä lähtien rouva Lynde oli vaiti, mutta\ntoivoi kuitenkin sydämensä pohjassa, että Gilbert olisi ollut Annan\nvalittu. Olihan rikkauskin hyvä asia, mutta niin käytännöllinen kuin\nrouva Lynde olikin luonteeltaan, ei hän kuitenkaan pitänyt tätä\netua välttämättömänä edellytyksenä. Jos Anna todella \"piti\" tuosta\nkauniista tuntemattomasta enemmän kuin Gilbertistä, ei asiasta ollut\nsen enempää sanomista, mutta rouva Lyndeä vaivasi kauhea pelko, että\nAnna erehtyisi menemään rahojen vuoksi naimisiin. Marilla tunsi Annan\nliian hyvin voidakseen pelätä samaa, mutta hän tunsi myös kauan\nsitten luodun ja vaalitun suunnitelman särkyneen.\n\n-- Mikä on tapahtuva, se tapahtuu, virkkoi Rachel-rouva hiukan\nmasentuneella äänellä, -- ja sekin, mikä ei ole tapahtuva, tapahtuu\nkuitenkin välistä. Saa nähdä eikö Annan käy sillä tavoin, ellei\nkohtalo aivan erikoisesti sekoitu asiaan.\n\nJa sitten hän huokasi. Rachel-rouva tuskin uskalsi luottaa mihinkään\nkohtalon erikoiseen toimenpiteeseen tässä tapauksessa eikä hän omasta\npuolestaan uskaltanut mihinkään ryhtyä.\n\nAnna oli mennyt Metsänymfin lähteelle ja lyyhistynyt istumaan\nsananjalkaviidakkoon, ison valkoisen koivun juurelle, missä hän\nniin usein ennen kesäisin oli istunut Gilbertin kanssa. Gilbert\noli korkeakoulun päätyttyä jälleen ottanut toimen sanomalehden\ntoimituksessa, ja Avonleassa tuntui tyhjältä ja oudolta ilman\nhäntä. Hän ei kirjoittanut, ja Anna kaipasi kirjeitä, joita hän\nei koskaan saanut. Roy kirjoitti sensijaan pari kertaa viikossa,\nhänen kirjeensä olivat pieniä taideteoksia, jotka olisivat sopineet\nerinomaisesti muistelmakirjallisuuteen tahi biografiseen teokseen.\nAnna tunsi lukiessaan hänen kirjeitään ihailevansa häntä enemmän kuin\nkoskaan, mutta niiden näkeminen ei milloinkaan saanut Annan sydäntä\nkiivaammin sykähtämään, mikä sen sijaan oli sattunut eräänä päivänä,\nkun postinhoitajan rouva antoi hänelle kirjekuoren, johon osoite oli\nkirjoitettu Gilbertin mustalla musteella ja pystykirjoituksella. Anna\noli rientänyt kotiin ja syöksynyt päätyhuoneeseensa ja kiihkeästi\nrepinyt sen auki, mutta löysi siitä vain koneellakirjoitetun pakinan\nerinäisistä korkeakoulua koskevista seikoista, joista hän tunsi\nolevansa rajattoman kaukana. Anna heitti syyttömän paperin huoneen\ntoiseen päähän ja istuutui kirjoittamaan erikoisen rakastettavaa\nkirjettä Roylle.\n\nDianan häiden tuli olla muutaman päivän perästä. Mäntymäen harjulla\nolevassa harmaassa talossa antoi oluenpano, leipominen, paistaminen\nja keittäminen työtä enemmän kuin tarpeeksi, sillä häiden tuli olla\nentisaikojen malliin suuret ja komeat. Annan piti tietysti olla\nmorsiustyttönä, minkä tytöt olivat sopineet jo kaksitoistavuotiaina,\nja Gilbertin piti ottaa lomaa työstään Kingsportissa ollakseen\nsulhaspoikana läsnä. Anna seurasi moninaisia valmistuksia iloista\nmielenliikutusta tuntien, mutta voimakas alakuloisuuden tunne valtasi\nhänet usein huomaamatta ja turmeli hetken tunnelman. Hänhän oli\ntavallaan menettävä entisen lapsuudenystävänsä; Dianan uusi koti tuli\nolemaan parin kilometrin päässä Vihervaarasta, eikä jokapäiväisestä,\ntuttavallisesta seurustelusta tulisi enää mitään. Anna katseli Dianan\nikkunasta välkkyvää valoa ja ajatteli, miten se monena vuonna oli\ntuikkinut hänelle ja vilkuttanut tervehdyksiään. Muutaman päivän\nkuluttua ei se enää loistaisi kesäillan hämärään. Pari suurta,\npolttavan kuumaa kyyneltä nousi hänen silmiinsä.\n\n-- Ah, ajatteli hän, kuinka katkeraa on kasvaa -- ja mennä naimisiin\n-- ja muuttua!\n\n\n\n\nXXIX.\n\nDIANAN HÄÄT.\n\n\n-- Mitä kukkiin tulee, ei vaaleanpunaisiin ruusuihin voi kuitenkaan\nverrata mitään, virkkoi Anna sitoessaan valkeata silkkinauhaa Dianan\nmorsiuskukkavihkoon pienessä tyttöhuoneessa Mäntymäen läntisessä\npäädyssä. -- Ne ovat rakkauden ja uskollisuuden vertauskuva.\n\nDiana seisoi hieman hermostuneena keskellä huonetta kauniiseen\nvalkoiseen morsiuspukuun puettuna. Läpikuultavan valkea huntu peitti\nkevyesti hänen mustia kiharoitaan. Anna oli järjestänyt hunnun moniin\npoimuihin, kuten vanhemman ajan maku vaati.\n\n-- Tästä näyttää tulevan jokseenkin tarkoin se, mitä kuvittelin\naikoja sitten, kun itkin välttämätöntä naimisiinmenoasi ja sen\naikaansaamaa eroa, nauroi hän. -- Sinä olet se unelmien morsian,\nDiana, jonka huntu on kuin \"ilmava pilvi\", ja minä olen sinun\nmorsiustyttösi. Mutta, oi -- kohohihoja minulla ei ole! Mutta jos\nsaan sanoa mielipiteeni, niin nämä pitsihihat ovat kauniimmat. Minun\nsydämeni ei ole myöskään murtua, enkä voi juuri sanoa, että vihaisin\nFrediä.\n\n-- Emmehän me oikeastaan eroa, virkkoi Diana. -- Enhän minä muuta\nkauaskaan. Pitäkäämme toisistamme aivan kuin ennenkin. Olemmehan me\naina pitäneet \"ystävyysvalamme\", jonka me vannoimme monta vuotta\nsitten, emmekö olekin?\n\n-- Olemme. Me olemme pitäneet sen uskollisesti. Meidän ystävyytemme\non ollut kaunis, Diana. Me emme ole koskaan sitä turmelleet\npikkukinastelulla, kylmyydellä tahi epäystävällisillä sanoilla, ja\nminä toivon että suhteemme edelleenkin pysyy semmoisena. Kaikki\nei voi kuitenkaan jäädä ennalleen. Sinulle tulee paljon uusia\nharrastuksia. Minä jään osaksi niiden ulkopuolelle. Mutta sellaista\non elämä, kuten Rachel-tädin on tapana sanoa. Sinä saat tänään erään\nhänen rakkaista kudotuista \"tupakanlehtimallisista\" peitteistään, ja\nhän on jo luvannut minullekin samanlaisen, kun menen naimisiin.\n\n-- Mitä sinun häihisi tulee, on ikävintä se, etten voi olla sinun\nmorsiustyttönäsi, valitti Diana.\n\n-- Vuoden kuluttua, kesäkuussa, tulen olemaan Philin morsiustyttönä,\nkun hän menee naimisiin pastori Blaken kanssa, mutta sitten se\nsaakin olla lopussa, sillä olet kai kuullut sananlaskun: \"kolmasti\nmorsiustyttönä, ei koskaan morsianna\", virkkoi Anna luoden\nkatseensa ikkunasta puiden latvojen vaaleanpunertavaan ja valkeaan\nkukkaslumeen. -- Taivas varjelkoon, tuossa tulee pappi, Diana.\n\n-- Voi Anna, älä nyt, onko se hetki todella jo tullut! huohotti Diana\ntullen hyvin kalpeaksi ja alkaen vavista. -- Anna rakas, tunnen\nitseni niin merkilliseksi -- ei, minä en pysy pystyssä -- voi, Anna,\nminusta tuntuu kuin pyörtyisin...\n\n-- Jos sinä pyörryt, niin minä laahaan sinut ison vesitiinun alle ja\nkastan sinut siinä, sanoi Anna valitettavan tunteettomasti. -- Päätä\nolla luja ja järkevä, niin olet kiltti. Ei suinkaan naimisiinmeno voi\nolla niin kovin kauheata, kun niin moni ihminen kestää kunnialla tuon\ntapahtuman. Katso kuinka tyyni ja maltillinen minä olen, ota minusta\nesimerkkiä!\n\n-- Saat nähdä, kun sinun vuorosi tulee, että sinä ehkä et olekaan\nkovin tyytyväinen itseesi... Voi, Anna, minä kuulen isän tulevan\nportaissa. Anna minulle kukkavihko! Onko huntu hyvin? Olenko\nhirmuisen kalpea?\n\n-- Sinä olet parahiksi sievästi kalpea. Diana, kullanmuru, suutele\nminua jäähyväisiksi, viimeisen kerran! Diana Barry ei suutele minua\nenää milloinkaan.\n\n-- Mutta Diana Wright suutelee; ja verrattain pian. Kas nyt -- äiti\nhuutaa. Tule!\n\nAnna astui portaita alas vierashuoneeseen Gilbertin käsivarteen\nnojaten. He tapasivat toisensa yläkerran hallissa ensi kerran\nKingsportista lähdettyä, Gilbert kun oli saapunut vasta itse\nhääpäivän aamuna. Hän otti morsius tyttöään kohteliaasti kädestä. Hän\noli erinomaisen miellyttävän näköinen, mutta Anna ei heti huomannut\nhänen laihtumistaan. Kalpea hän ei ollut, poskilla hehkui puna, joka\noli niille noussut, kun Anna tuli häntä vastaan yläkerran himmeässä\nhallissa, pehmeä valkea puku hiljaa kahisten, kieloja hohtavassa,\nrunsaassa, tuuheassa tukassaan. Heidän astuessaan sisään täpötäynnä\nväkeä olevaan vierashuoneeseen kuului hiljainen ihailun humina\nhuoneessa. -- Kuinka kaunis pari! kuiskasi helposti haltioituva rouva\nLynde Marillalle.\n\nSulhanen marssi sisään yksin, hyvin punaisena kasvoiltaan, ja sitten\nilmestyi morsian isänsä taluttamana. Hän ei pyörtynyt eikä mikään\nmuukaan kiusallinen seikka häirinnyt juhlamenoja. Erittäin loistava\nhääpäivällinen nautittiin sitten naurun ja ilon vallitessa. Useita\nonnistuneita tilapäärunoja luettiin. Illan varjojen pidentyessä\najoivat Fred ja Diana kuutamossa uuteen kotiinsa, ja Gilbert seurasi\nAnnaa Vihervaaraan.\n\nVapaan juhlatunnelman vaikutuksesta oli entinen sydämellinen ja\ntoverillinen suhde jonkun verran palannut heidän välilleen. Ah,\nkuinka hauskaa oli taas kävellä Gilbertin kanssa tuttua tietä...\n\nYö oli niin hiljainen, että olisi voinut kuulla ruusujen kuiskailut\n-- sinikellojen soiton -- sirkkain innokkaan sirityksen -- monet\nhillityt sointuvat äänet, jotka sulautuivat yhteen hiljaiseksi\nhuminaksi. Kuu oli vähitellen noussut ja koko avaruus tuntui olevan\nsen loiston kyllästämä.\n\n-- Emmekö käänny Rakastavaisten polulle, ennenkuin menet sisään?\nkysyi Gilbert, kun he astuivat siltaa pitkin Tumman, päilyvän\naallokon yli, missä kuu kellui isona kultaisena kukkana.\n\nAnna suostui mielellään Gilbertin ehdotukseen. Rakastavaisten polku\noli sinä iltana todellinen satumaailmaan johtava tie, houkutteleva ja\nsalaperäinen, lumoava ja tenhoisa kuutamon välkkyvässä valovuossa.\nOli ollut aika, jolloin tällainen kävely Gilbertin kanssa\nRakastavaisten polulla olisi ollut aivan liian vaarallinen. Mutta\nRoyn ja Helenan avulla oli tuo vaara nyt torjuttu. Anna huomasi\npakinoidessaan Gilbertin kanssa ajattelevansa Helenaa verrattain\nusein. Hän oli tavannut Helenan useita kertoja ennen lähtöään\nKingsportista ja koettanut olla hänelle erikoisen ystävällinen.\nHelena oli myöskin ollut Annalle hyvin rakastettava. He olivat\ntodellakin mitä sydämellisimmin lähestyneet toisiaan. Mutta\nmiten olikaan, heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan muuttunut\nystävyydeksi. Helena ei liene ollut sukulaissielu.\n\n-- Oletko Avonleassa koko kesän? kysyi Gilbert.\n\n-- En. Ensi viikolla matkustan itäänpäin Valley Roadiin. Esther\nHawthorne on pyytänyt minut sijaisekseen heinä- ja elokuuksi.\nKoulussa on kesäkurssit, eikä Esther tunne olevansa oikein terve.\nMinä menen siksi hoitamaan hänen tointaan. Minulla ei ole oikeastaan\nmitään sitä vastaan. Voitko uskoa -- olen alkanut nykyään tuntea\nolevani vähän vieras Avonleassa. Se on surullista -- mutta niin on.\nTuntuu omituiselta nähdä lapsijoukkoa, joka on varttunut pitkiksi\npojiksi ja tytöiksi -- niin, melkein jo nuoriksi miehiksi ja naisiksi\n-- vain kahtena viimeisenä vuonna. Puolet minun oppilaistani on\ntäysikasvuisia. Minä tunnen olevani itse kauhean vanha, kun näen\nheidän olevan sillä asteella johon kuuluvaksi muuten ajattelen sinua\nja itseäni ja kaikkia meidän yhdenikäisiä tovereitamme.\n\nAnna nauroi ja huokasi. Hän tunsi olevansa hyvin vanha ja vakiintunut\nja järkevä, mikä parhaiten todistaa, miten nuori hän oli. Hän\najatteli itsekseen, että hän olisi tahtonut siirtyä hyvin mielellään\ntakaisin iloisiin nuoruudenpäiviin, jolloin elämä vielä kangasti\ntoivon ja haaveiden ruusunpunaisessa autereessa, ollen täynnä sanoin\nilmaisematonta tenhoa, joka nyt oli ainiaaksi häipynyt. Missä nyt\nolivat keväisen valoisat unelmat ja värikkään loistavat tuulentuvat?\n\n-- Se on jokaisen sukupolven kohtalo, eikä ainoastaan meidän, sanoi\nGilbert etäiseltä ja hajamieliseltä tuntuvalla äänellä. Anna olisi\ntahtonut tietää, ajatteliko hän Helenaa. Kuinka yksinäiseltä ja\ntyhjältä nyt tuntuisikaan Avonleassa, kun Dianakin oli lähtenyt\nomille teilleen!\n\n\n\n\nXXX.\n\nANNA PHILIPALLE.\n\n\n_Metsämökissä 1 p:nä heinäkuuta_.\n\n\"Minun on tosiaan jo aika, rakas Phil, kirjoittaa sinulle ja kertoa\nmillaista minun elämäni täällä on. Olen täällä Valley Roadissa\ntaaskin kunnon koulunopettajana, ja mitä aineelliseen puoleen tulee\nolen turvautunut neiti Janet Sweetin aika runsaisiin lihapatoihin.\nJane on herttainen ja hyvin miellyttävän näköinen nainen, pitkä,\nmutta ei hintelä -- hänellä näyttää päinvastoin olevan jonkun verran\ntaipumusta täyteläisyyteen, jota ehkäisemässä on vastapainona\neloisa ja tarmokas sielu. Hänen huolellisesti käherretyssä\ntukassaan on harmaita juovia, hänellä on auringonpaisteiset kasvot\nja punaruusuiset posket, ja hänen kiltit siniset silmänsä tulevat\njoskus suuriksi ja pyöreiksi lapsellisesta ihmetyksestä. Hän\nvalmistaa kauhean ihanaa ruokaa vanhojen keittoreseptien mukaan\neikä hänestä ole mitään, vaikka söisi vatsansa kipeäksi; pääasia\non että 'maistuu'. Minä pidän hänestä, ja hän pitää myös minusta\n-- luultavasti etupäässä siksi, että hänellä on ollut sisar, joka\nkuoli nuorena ja jonka nimi oli Anna. 'Saan toivottaa neidin\ntervetulleeksi' virkkoi hän, kun kyytimieheni toi minut hänen\npihaansa. 'Vaikka ette ole ollenkaan sen näköinen kuin kuvittelin.\nOlin varma siitä, että te olisitte tumma -- sisarvainajani oli tumma.\nMutta kun tulette, niin loistaakin punainen tukkanne jo etäältä!'\n\n\"Pari minuuttia pelkäsin sympatiani Janetia kohtaan joutuneen jo\nkankkulan-kaivoon. Sitten huomautin itselleni, että minun tuli pitää\nitseäni liian hyvänä antaakseni itsessäni valtaa ennakkoluuloille\nketään kohtaan vain siksi, että tämä on sanonut hiuksiani punaisiksi.\nSana 'kastanjanruskea' luultavasti puuttui Janetin sanakirjasta.\n\n\"Tilapäinen kotini, Metsämaja, on hyvin hauska paikka. Tupa on pieni\nja valkoinen, isolta maantieltä viettävässä, ihastuttavassa notkossa.\nTien ja tuvan välillä hedelmäpuiden alla vaihtelevat hauskasti\nkeskenään vihanneskasvitarha ja kukkasarat. Hiekkakäytävää reunustaa\neteisen ovelle saakka isot simpukankuoret, vaaleanpunaiset sisältä\nja piikikkäät päältäpäin, villiviini kiemurtelee kuistin ympärillä\nja katolla kasvaa sammalta. Huoneeni on soma ja pikkuinen ja siihen\ntullaan vierashuoneesta. Siihen sopii töintuskin sänkyni ja minä.\nSänkyni yläpuolella riippuu teräspiirros runoilija Burnsista, joka on\nkumartuneena komean halavan varjostamalle Highlandin Maryn haudalle.\nRunoilijan kasvot ovat niin surumieliset, ettei ole ihme, jos näen\nkauheita unia. Voitko uskoa, nukkuessani täällä ensimmäistä yötä näin\nunta, etten voinut nauraa.\n\n\"Vierashuone on siro ja sievä. Toista ikkunaa varjostaa iso jalava,\njoten huoneen täyttää luolamainen tummanvihreä valaistus. Tuoleilla\non ihmeellisiä irtopäällisiä ja lattialla koreita matonpätkiä,\nja pyöreällä sohvapöydällä on kirjoja ja maisemakortteja\nsievästi järjestettyinä. Uuninreunalla on kuivatettuja ruohoja\nkukkamaljakoissa. Kukkamaljakkojen välissä on näytteille pantuina\njoukko jäykkiä, surureunaisia kortteja, pelkkiä kutsukortteja,\njoissa pyydetään 'läsnäolollaan kunnioittamaan' hautajaisia, missä\npäähenkilöinä ovat esiintyneet Janetin isä ja äiti, eräs veli,\nedellämainittu sisar Anna sekä eräs renkipoika. Jos minut jonakuna\npäivänä viedään raskasmielisenä ja yhtä ja samaa hautovana johonkin\nlaitokseen, niin ovat kortit siihen syynä.\n\n\"Mutta muuten kaikki on oikein kodikasta, ja sen minä olen kyllä\nsanonutkin emännälleni. Olen sillä voittanut Janetin sydämen, mutta\nkäsitin pian, ettei Esther-parka oikein ollut hänen mieleensä, tämä\nkun oli sanonut, ettei ole oikein terveellistä, jos asuinhuoneessa on\nhyvin varjoisaa, ja sitten pyytänyt saada jouhimatrassin vuoteeseensa\nuntuvapatjan sijaan. Mutta minäpä puolestani rakastan untuvapatjoja,\nja kuta syvemmälle vajoaa niiden epähygienisiin syvyyksiin sitä\nihanampaa minusta on. Janetin mielestä on oikea ilo nähdä minun\nsyövän; hän oli kovasti peljännyt, että minä olisin samanlainen kuin\nneiti Hawthorne, joka söi aamiaiseksi vain hiukan keitettyjä hedelmiä\nja joi lasin lämmintä vettä ja koetti estää Janetia paistamasta\nmitään, kun hänestä sellainen ruoka ei ole hyvä ruuansulatukselle.\nEsther on kyllä kiltti ja herttainen tyttö, mutta hänellä on muutamia\npäähänpinttymiä. Häntä vaivaa suuressa määrin mielikuvituksen puute\nja samalla heikko vatsa.\n\n\"Janet ilmoitti minulle, että saan käyttää vierashuonetta, kun\nnuoria herroja tulisi käymään. Luultavasti niiden lukumäärä on\npian laskettu. En ole vielä nähnyt ainoatakaan nuorta herraa\npaikkakunnalla, lukuunottamatta viereisen talon apumiestä, pitkää,\nhintelää nuorta miestä, harmaankeltaiset suortuvat otsalla. Hän tuli\ntänne äskettäin eräänä iltana, en tiedä todellakaan minkä vuoksi,\nja kyykötti kyyköttämistään aidalla kuistin vieressä, missä Janet\nja minä istuimme käsitöinemme. Hän tarjosi piparminttukaramelleja\npaperitötteröstä ja antoi meille muutamia vihanneskasvitarhaa\nkoskevia neuvoja. Häntä ei paljoakaan kehoitettu tulemaan toiste.\n\n\"Ja kuitenkin, usko tai älä, on täälläkin käynnissä rakkausjuttu.\nMinun kohtalooni näyttää kuuluvan keikkua kannoilla vanhempien\nihmisten eroottisilla rekiretkillä. Herra ja rouva Irvingin on tapana\nsanoa, että minä sain aikaan heidän avioliittonsa. Toistaiseksi olen\nvain passiivisena katsojana siinä, mitä täällä on tekeillä. Luulen\nsaavani syytä vielä joskus palata tähän aineeseen. En aio kuitenkaan\npanna kahtakaan kortta ristiin jouduttaakseni tapausten kehitystä.\nTavallisesti saa vain kiittämättömyyttä osakseen, kun työntää nenänsä\nkeittoon, vaikka sen tekisikin mitä parhaimmassa tarkoituksessa.\"\n\n\n\n\nXXXI.\n\nTEEKUTSUISSA.\n\n\nEnsimmäisenä torstai-iltana Annan tultua Valley Roadiin pyysi Janet\nhänet mukaansa viikkosaarnaa kuulemaan. Anna suostui tulemaan,\nja Janet ryhtyi pukeutumaan hienommin ja huolellisemmin kuin\nmitä olosuhteet Annan mielestä oikeastaan olisivat vaatineet.\nHän pani ylleen vaaleansinisen, kukikkaisen musliinileningin,\njossa oli runsaammin röyhelöitä ja volangeja kuin mitä olisi\nluullut säästeliään Janetin haluavan hankkia itselleen, ja kaikkea\nsiunaamassa oli leveälierinen italialainen olkihattu, jossa oli\nreunusteena heleitä ruusuja ja kolme strutsinsuikaa. Anna joutui\naivan hämilleen. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syy tähän\nylellisyyteen, syy, joka on vanha kuin synti.\n\nValley Roadissa pidettävät viikkosaarnat näyttivät houkuttelevan\nyksinomaan naiskuulijakuntaa. Tilaisuuteen oli saapunut\nkolmekymmentäkaksi naista, kaksi puolikasvuista poikaa ja yksi\nainoa mieshenkilö pastoria lukuunottamatta. Anna kohdisti pastoriin\nlähemmän tarkastelunsa. Kaunis hän ei ollut, ei myöskään nuorekas tai\nnotkealiikkeinen. Hänellä oli tavattoman pitkät jalat, niin pitkät,\nettä hänen täytyi sotkea ne läjään tuolin alle, jotta ne eivät\nolisi tiellä, ja hän oli aika lailla köyryselkäinen. Kädet olivat\nsuuret, hiukset kaipasivat saksia ja viikset olivat hoitamattomat.\nMutta Annasta hänen kasvonsa tuntuivat kuitenkin miellyttäviltä,\nne kun kuvastivat rehellisyyttä ja hyvyyttä ja vielä jotain, mitä\nAnnan oli vaikea määritellä itselleen. Anna teki joka tapauksessa\nsen johtopäätöksen, että tämä mies oli kärsinyt ja ollut luja\nkärsimyksessään ja että juuri tuo sitkeä alistuvaisuus oli painanut\nleimansa hänen kasvoihinsa.\n\nKun jumalanpalvelus oli päättynyt, meni pastori Janetin luo ja sanoi:\n\n-- Saanko tulla sinua saattamaan, Janet?\n\nJanet tarttui hänen käsivarteensa -- jäykästi ja ujostellen kuin\nhän olisi ollut kuusitoistavuotias ja häntä ensi kerran \"saatettu\nkotiin\", kertoi sittemmin Anna Majassa tytöille.\n\n-- Neiti Shirley, saanko esittää pastori Douglaksen, sanoi Janet\nsamaan jäykkään tapaan.\n\nPastori Douglaksen kumarrus oli pieni ja lystikäs.\n\n-- Minä katselin neitiä kirkossa, ja minusta te näytitte niin ihmeen\nherttaiselta, sanoi pastori.\n\nTällainen lausunto olisi yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa\nsadasta tuntunut Annasta kiusalliselta, mutta pastori Douglas\nlausui sanat sillä tavalla, että Anna huomasi niiden tulleen aivan\nvilpittömänä ystävyyden ilmaisuna. Anna hymyili kiitollisena\npastorille ja vetäytyi hyvin hienotunteisesti parin taa kuutamon\nvalaisemalla maantiellä.\n\nJanet oli siis joutunut huomaavaisen kavaljeerin hoteisiin. Anna\noli kovasti ihastuksissaan. Janetista tulisi varmasti mallivaimo --\nhilpeä, huolehtiva, viisas ja säästäväinen, ja miten ihanan hyvää\nruokaa hän tulisikaan laittamaan!... Kyllä luonto tuhlaisi suorastaan\nanteeksiantamattomalla tavalla, jos niin erinomainen emäntä jäisi\nvanhaksipiiaksi.\n\n-- John Douglas pyysi, että minä ottaisin sinut lähipäivinä mukaani\nhänen vanhan äitinsä luo, sanoi Janet seuraavana aamuna. -- Hänen\näitinsä on melkein yhtämittaa vuoteen omana eikä voi liikkua enää\nminnekään. Mutta hän pitää hyvin paljon seurasta ja tahtoo aina\ntutustua niihin, jotka asuvat minun vuokralaisinani. Menisimmekö\nsinne tänä iltana?\n\nAnna suostui tähän mielellään, mutta myöhemmin päivällä tuli pastori\nitse tuoden terveisiä äidiltään ja pyytäen molempia naisia tulemaan\nteelle lauantai-iltana.\n\n-- Miksi et ottanut kaunista sinipunervaa orvokkileninkiäsi, joka\nsinulla oli torstaina? kysyi Anna kun he olivat lähteneet kotoa. Oli\ntukahuttavan kuuma päivä, ja Janet-parka, jonka päähän oli noussut\nveri mieluisasta odotuksesta ja josta korkeakaulainen ja raskas,\nmusta kashmirileninki tuntui tukalalta, oli kasvoiltaan suunnilleen\nkeitetyn hummerin näköinen.\n\n-- Minä pelkään että vanha rouva Douglas pitäisi sitä aivan liian\nnuorekkaana ja sopimattomana. Mutta John pitää siitä puvusta, lisäsi\nhän huoaten.\n\nVanha maakartano, jonne he olivat matkalla, oli kukkulan huipulla,\njonne raikkaat tuulet pääsivät puhaltamaan kaikilta suunnilta.\nItse asuinrakennus oli tilava ja mukava, ikä oli antanut\nsille jo eräänlaisen arvokkuuden, ja sen ympärillä humisivat\njättiläisvaahterain rykelmät ja satoisat hedelmäpuut. Jonkun matkan\npäässä oli suuria, täysinäisiä latoja ja eläinten suojia ja kaikki\nvakuutti varakkuutta. Mikä sitten olikaan tuonut pastorin ilmeeseen\nkärsivällisen alistuvaisuuden piirteen? Taloudelliset huolet eivät\nainakaan, ajatteli Anna hiljaa mielessään.\n\nJohn Douglas tuli heitä vastaan portaille ja vei heidät\nvierashuoneeseen, missä hänen äitinsä istui mukavassa nojatuolissaan\nvieraita vastaanottamassa.\n\nAnna oli kuvitellut rouva Douglaksen pitkäksi ja luisevaksi, kuten\ntämän poika oli. Mutta hän näkikin naistyllerön, jolla oli vielä\nraikkaat punaiset posket, lempeät siniset silmät ja suu pehmeä kuin\nlapsella. Rouvalla oli kaunis, aivan uudenaikaisesti ommeltu musta\nsilkkileninki, olkapäillä kevyt saali, ja lumivalkea tukka osittain\nsievän pitsimyssyn peitossa, jossa asussa hän muistutti kovasti\nisoäidin aikuista sirosti puettua nukkea.\n\n-- No, hyvää päivää, rakas Janet, sanoi hän hyvin ystävällisellä\näänellä. -- On oikein hauskaa saada hiukan nähdä sinua. -- Hän\nkurotti eteenpäin vanhat kauniit kasvonsa ja tarjosi poskensa\nsuudeltavaksi. -- Ja tässä on meidän uusi opettajattaremme. On\nhauskaa tutustua teihin, neiti. Minun poikani on toitottanut niin\nteidän ylistystänne, että minä olen tullut miltei kateelliseksi, ja\nJanetilla on varmasti syytä olla todenteolla kateellinen. Janet-paran\nkorvat kävivät taas kuumiksi. Anna lausui muutamia sovinnaisen\nkohteliaita sanoja, ja sitten istuuduttiin ja koetettiin saada\nkeskustelu käyntiin. Mutta se kävi kankeasti, eikä Annakaan voinut\nsitä auttaa, sillä kaikki tuntuivat olevan jäykkiä, paitsi vanha\nrouva Douglas, jonka näytti olevan hyvin helppo jutella. Hän viittasi\nJanetin viereensä ja taputteli silloin tällöin hänen kättään. Janet\nistui jähmettynyt hymy huulilla, hän ei näyttänyt ollenkaan viihtyvän\nhuonosti soveltuvassa puvussaan, ja John Douglas oli juron ja\navuttoman näköinen.\n\nIllallispöydässä pyysi vanha rouva hyvin herttaisella äänellä Janetia\nhoitamaan teen tarjoilua. Janet tuli tummanpunaiseksi, mutta totteli.\nAnna kuvasi sittemmin tätä ateriaa Stellalle kirjoittamassaan\nkirjeessä.\n\n\"Illalliseksi oli kylmää häränkieltä, kananpoikia,\nhyötymansikkahilloketta, sitruunatorttua ja voitaikinakaakkuja,\nsuklaaleipiä, korinttikaakkuja, hedelmätäytteistä sokerikaakkua ja\nlopuksi paahtovanukasta. Kun olin syönyt kaksi kertaa niin paljon\nkuin oikeastaan jaksoin, huokasi rouva Douglas ja sanoi, että minulla\noli hyvin huono ruokahalu -- eikä hänellä, ikävä kyllä, ollut mitään,\njolla sitä kiihoittaisi...\n\n\"'Minä pelkään, että Janet on aivan hemmotellut teidät pilalle\nkaikilla herkkulaitteillaan, ja nyt teille ei kelpaa mikään muu\nruoka', sanoi hän rakastettavasti. 'Mutta eihän täällä päin voi\nkukaan yrittääkään kilpailla hänen kanssaan. Saanko tarjota vähän\nlisää kinkkupiirakasta, neiti Shirley? Tehän ette ole syönyt\nmitään, lapsukaiseni.' Ja minä olin kuitenkin, Stella, ahtanut\nitseeni kaksoisannokset sekä kieltä että kananpoikaa ja verottanut\nosaltani kaikkia seitsemää kaakkulajia sekä vielä ottanut kokonaisia\nhyötymansikkahillovuoria.\n\n\"Teen jälkeen hymyili Douglas-muori hyväntahtoisen merkitsevästi ja\npyysi Johnia menemään 'meidän pienen Janetimme' kanssa puutarhaan\nkatsomaan ruusuja. -- Neiti Shirley pitää kyllä minulle seuraa, kun\nte molemmat olette ulkona, teettehän te sen? pyysi hän ja vaipui taas\nhuoahtaen nojatuoliinsa.\n\n\"-- Minä olen niin raihnas vanha mummo, ettei teillä ole aavistusta,\nneiti Shirley. Minulla on ollut tämä paha vaivani jo yli\nkaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä pitkää, tuskallista vuotta olen\nollut aivan kuoleman kielissä.\n\n\"-- Se on hyvin ikävää, sanoi Anna. Hän koetti pakottaa liikkeelle\nkaiken myötätuntonsa, mutta sanat, joita hän haki myötätuntonsa\nilmaisuksi, eivät irtautuneet.\n\n\"-- Lukemattomina öinä on kotiväkeni ollut vakuutettu, etten minä enää\nnäe päivänkoittoa, jatkoi vanha rouva juhlallisesti. -- Ei kukaan\ntiedä, mitä minä olen kokenut -- ei kukaan, paitsi minä itse. Niin,\nnythän ei voi enää kestää kovin kauan ennenkuin pyhiinvaeltajan\nsauva vaipuu minun riutuvasta kädestäni. Minusta tuntuu suurelta\nlohdutukselta, että John saa niin kunnon vaimon huolenpitäjäkseen,\nkun minä olen poissa -- tehän ymmärrätte, että äiti ei voi muuta\ntuntea, neiti Shirley.\n\n\"-- Janet on hyvin harvinainen ihminen, sanoi Anna lämpimästi.\n\n\"-- Te sanotte: harvinainen? Hän on maailman jaloin luonne. Ja kelpo\nemäntä -- mitä minä en ole milloinkaan ollut. Terveyteni on estänyt\nsiitä, neiti Shirley. Minä olen todella kiitollinen, että John\non valinnut niin viisaasti. Minä uskon ja toivon, että hän tulee\nolemaan onnellinen. Hän on minun ainoa poikani, ja hänen menestystään\najattelen hartaammin kuin mitään muuta.\n\n\"-- Se on luonnollista, sanoi Anna, tuntien kuitenkin samalla,\nettä hänen järkensä pysyi liikkumatta. Eikä hän kuitenkaan oikein\nymmärtänyt, miksi. Mutta hän ei voinut keksiä mitään, mitä sanoisi\ntälle lempeästi hymyilevälle vanhalle naiselle, joka taputti\nystävällisesti hänen kättään.\n\n\"-- Tule pian käymään taas minun luonani, armaani, sanoi rouva Douglas\nhyvin sydämellisesti Janetille, kun molemmat vieraat hyvästelivät\nlähtiessään talosta. -- Sinä et tule läheskään niin usein kuin minä\ntoivoisin. Mutta lähipäivinä tuo John luultavasti sinut tänne, niin\nettä sinä jäät tänne koko elämäksesi.\n\n\"Kun vanha rouva lausui nämä sanat, sattui Annan katse olemaan\nluotuna John Douglakseen, ja hän aivan tyrmistyi. Pastorin kasvoilla\noli niin kärsivä ilme kuin olisi tilanne tuntunut hänestä aivan\nsietämättömältä. Anna oli varma siitä, että pastori oli tullut\nruumiillisesti hyvin pahoinvointiseksi, ja hän kiiruhti siksi lähtöä.\n\n\"-- Eikö vanha rouva Douglas ollut herttainen, sanos? kysyi yhä vielä\npunoittava Janet, kun he laskeutuivat mäkeä alas.\n\n\"-- Oli toki, vastasi Anna hajamielisenä. Hän mietti yhä, mikä saattoi\nolla syynä John Douglaksen kummalliseen ilmeeseen.\n\n\"-- Hän on saanut kärsiä hyvin paljon, jatkoi Janet. -- Väliin on\nhänellä oikeita puuskia. Se on Johnin kauhu. John pelkää lähteä\nkoskaan pois kotoa, hänen äitinsä kun voi milloin tahansa saada\nkohtauksen, ja silloinhan vain palvelijatar on kotona.\"\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\"MITEN KAUAN TÄTÄ KESTÄÄKÄÄN?\"\n\n\nKolme päivää myöhemmin tuli Anna kotiin koulusta ja tapasi Janetin\nhillittömästi itkemässä. Kyyneleet ja Janet tuntuivat kuuluvan niin\nhuonosti yhteen, että Anna joutui aivan ymmälle.\n\n-- Mikä ihme sinun on? huusi Anna tuskaisesti.\n\n-- Voi, voi -- minä täytän neljäkymmentä vuotta tänään, nyyhkytti\nJanet.\n\n-- No, mutta olethan sinä tiennyt kauan sitten, että se päivä saapuu.\nMitä suremista siinä sitten on? rauhoitti Anna ja koetti olla\nhymyilemättä.\n\n-- Niin, mutta, jatkoi Janet niellen pari kolme nyyhkytystä samalla\nkertaa, John Douglashan ei kosi milloinkaan.\n\n-- Ole nyt, sehän on vain hetken kysymys, sanoi Anna laimeasti. --\nOle nyt vain vähän kärsivällinen, Janet.\n\n-- Hetken kysymys! sanoi Janet, kuvaamaton ivan ilme äänessä. --\nHänellä on nyt ollut kaksikymmentä vuotta aikaa. Miten paljon hän\ntarvitsee vielä?\n\n-- Tarkoitatko, että John Douglas on tällä lailla -- hm --\nkaksikymmentä vuotta seurustellut sinun kanssasi?\n\n-- Tietysti. Eikä hän ole milloinkaan edes ottanut puheeksi\navioliittoa minun kanssani. Enkä minä enää uskokaan, että hän aikoo\nsiitä puhua. Minä en ole milloinkaan maininnut tästä ainoallekaan\nelävälle sielulle, mutta nyt pälkähti päähäni, että minun täytyy\navata sinulle sydämeni, muuten minä tulen luultavasti ihan höperöksi.\nJohn Douglas alkoi kävellä minun kanssani ja saattaa minua kotiin\nkaksikymmentä vuotta sitten, ennenkuin äiti kuoli. Niin, hän tuli\nminun luokseni käymään hyvin usein, ja jonkun ajan kuluttua aloin\nminä toimittaa itselleni liinavaatteita ja liinakankaita ja panna\narkun pohjalle, mutta hän ei puhunut milloinkaan häistä, hän tuli\nvain entiseen tapaansa. Minä en voinut mitenkään ryhtyä toimeen siinä\nasiassa. Tällaista oli kestänyt kahdeksan vuotta, kun äiti kuoli.\nSilloin minä otaksuin, että John nyt kenties kosii, kun hän näkee,\nettä minä olen näin yksin maailmassa. Eipäs, kaikkea vielä -- kiltti\nja osaaottava hän kyllä oli ja teki minun hyväkseni kaiken, minkä\nvoi, mutta että me menisimme yhteen, sitä ei otettu milloinkaan\npuheeksi. Tällaista on nyt jatkunut siitä saakka. Minua pidetään\nsiihen syypäänä. Sanotaan, että minä en halua mennä hänen kanssaan\nnaimisiin, kun hänen äitinsä on niin raihnas enkä minä halua kaikkea\nsitä puuhaa, mitä hänen hoitamisessaan on. Kyllä kai! Minusta olisi\nvain suuri ilo saada palvella hänen äitiään. Mutta ajatelkoot ihmiset\nmitä tahansa! Mieluummin he saavat moittia minua kuin sääliä. Minulle\non kauhean nöyryyttävää, että John ei saa sitä tehdyksi. Miksi hän ei\ntahdo? Minusta tuntuu välistä, että jos tietäisin syyn, niin en olisi\nsiitä enää niin pahoillani.\n\n-- Ehkä hänen äitinsä tahtoo, että hän ei sido itseään kehenkään.\n\n-- Ei ollenkaan, sitä se ei ole. Hänen äitinsä on sanonut minulle\nlukemattomat kerrat, että hän tahtoisi mielellään nähdä Johnin hyvään\navioliittoon joutuneena ennenkuin hänen on erottava elämästä. Ja\nhänhän antaa pojalleen selviä viittauksia -- sinähän kuulit itse\nmuutama päivä sitten. Minä luulin vajoavani maan alle.\n\n-- Minun järkeni ei liiku, sanoi Anna avuttomana.\n\n-- Minä en käsitä sitä. Mutta ehkä sinun pitäisi pitää lujemmin\noma pääsi, Janet? Kun hän ei voi rehellisen miehen tavoin sanoa\nsanottavaansa, olisi sinun pitänyt lähettää hänet tiehensä jo kauan\nsitten.\n\n-- Mutta sitä minä en ole voinut mitenkään tehdä, sanoi Janet-parka,\ntaaskin itkuun purskahtamaisillaan. -- Sinähän tiedät, Anna, että\nminä olen pitänyt Johnista aina ihan kauheasti. Olisi ollut melkein\nsamantekevää, tuliko hän yhä vai eikö, kun en kuitenkaan olisi\nhalunnut ketään muuta.\n\n-- Mutta silloin hän olisi kenties tullut päättäneeksi ja kosinut\ntavalliseen, kunnolliseen tapaan.\n\nJanet pudisti päätään.\n\n-- Ties, olisiko se sittenkään ollut oikea tapa... Minä en uskaltanut\nmissään tapauksessa koettaa, sillä minä pelkään, että hän uskoisi\nminun tarkoittavankin, mitä minä sanon... Minussa pitäisi kai olla\nenemmän arvokkuutta, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan tällaiseksi\nluotu... Enkä minä voi muuttaa luontoani.\n\n-- Sinä voit kuitenkin muuttaa hiukan menettelytapaasi, Janet. Ei\nole vielä liian myöhäistä. Näytä, että et ole pekkoja pahempi. Anna\nmiehen tietää, että sinä olet saanut tarpeeksesi kaikesta tästä\njuoksemisesta. Hän saa nyt lähteä muille markkinoille. Minä autan\nsinua.\n\n-- Niin, rakas ystävä, kunhan minä vain saan sen verran luontoa\nitseeni, sanoi Janet neuvottomana. -- Tätä tällaista on nyt kestänyt\nniin kauan, että on vaikea ryhtyä mihinkään. Mutta minä lupaan\nmiettiä asiaa.\n\nAnna tunsi pahasti erehtyneensä John Douglaksen suhteen. Hän\noli pitänyt miehestä paljon eikä olisi mitenkään luullut, että\ntämä panisi kokonaista kaksikymmentä vuotta naisen tunteilla\nilveilemiseen. Mutta nyt se mies saisi kuulla kunniansa, ja Anna\ntunsi itsessään vahingonilon hekumoiden myllertävän, kun hän\najatteli, että hän saa olla näkemässä tuon miehen häviötä. Hän\nihastui kovasti, kun Janet heidän kävellessään seuraavana iltana\ntavanmukaiseen iltasaarnaan uskoi hänelle, että tänä iltana\n\"paukahtaa\".\n\n-- Nyt minä näytän John Douglakselle, vaikka mikä olisi, ettei minua\nsaa pilkata miten tahansa.\n\n-- Hyvä, pysy sanassasi, sanoi Anna hyvin tyytyväisenä.\n\nKun jumalanpalvelus oli päättynyt, tuli John Douglas heidän luokseen\nja esitti tavanmukaisen pyyntönsä.\n\n-- Kiitoksia hyvin paljon, mutta se on tarpeetonta, sanoi Janet\nhyytävän kylmästi. -- Tien kotiin minä tunnen mainion hyvästi -- minä\nolen vaeltanut sitä rohkeasti neljäkymmentä vuotta. Minun takiani ei\nherra Douglaksen tarvitse vaivautua.\n\nAnna katsahti mieheen, jota nyt tituloitiin herra Douglakseksi, ja\npetollisen kirkkaassa kuutamossa hän huomasi taaskin sen tuskan ja\nepätoivon ilmeen, jonka hän oli kerran ennen huomannut tämän miehen\nkasvoissa. Sanomatta sanaakaan pastori kääntyi maantieltä takaisin ja\npoistui pitkin askelin.\n\n-- Pysähtykää, pysähtykää! huusi Anna kiihkeästi, välittämättä\nvähääkään ympärille kokoontuneista hämmästyneistä katsojista. --\nHerra Douglas, pysähtykää! Tulkaa takaisin!\n\nJohn Douglas pysähtyi, mutta ei liikahtanutkaan takaisin sinne\npäin, mistä oli tullut. Anna kiiti alas tietä pitkin, tarttui hänen\nkäsivarteensa ja kuljetti hänet lempeän väkivaltaisesti takaisin\nJanetin luo.\n\n-- Teidän täytyy tulla takaisin, rukoili Anna. -- Se oli erehdys,\nherra Douglas, ja minä olen siihen syypää. Minä narrasin Janetin\nsanomaan noin. Hän ei itse tahtonut -- mutta nythän on kaikki hyvin\ntaas, eikö niin, Janet?\n\nJanet tarttui sanaakaan sanomatta John Douglaksen käsivarteen ja\nlähti kulkemaan. Anna seurasi heitä hiukan häpeissään ja livahti\nsisään keittiön ovesta.\n\n-- Kyllä sinä autoit minua hienolla tavalla, sanoi Janet, kun he\ntapasivat toisensa suuressa eteisessä.\n\n-- Minä en voinut sille mitään, sanoi Anna katuvana. -- Minulla oli\nsellainen tunne, kuin olisin seisonut murhateon katsojana. Minun\ntäytyi juosta hänen jälestään.\n\n-- Olihan oikein hyvä, että teit sen. Kun minä näin John Douglaksen\nlähtevän yksin kulkemaan tietään, niin tuntui sydämessäni kuin olisi\nhänen mukanaan mennyt menojaan pieninkin ilon ja onnen tähde, mikä\nelämässäni vielä oli. Se oli kauhea tunne.\n\nEikö hän kysynyt, miksi sinä sanoit niin? sanoi Anna.\n\n-- Ei, ei ollenkaan. Sitä asiaa ei hän sanallakaan kosketellut,\nvastasi Janet väsähtäneellä äänellä.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nJOHN DOUGLAS SAA PUHEKYVYN.\n\n\nAnnaa elähytti pieni toivo, että heidän epätoivoinen yrityksensä\nasian saattamiseksi ratkaisuun johtaisi kuitenkin pian tulokseen.\nMutta ei tapahtunut mitään. John Douglas saattoi Janetin kotiin\nkirkosta ja tuli joskus hakemaan häntä hevosella ajelulle; niin hän\noli tehnyt jo kaksikymmentä vuotta, ja näin näytti tulevan jatkumaan\ntoiset kaksikymmentä vuotta. Kesä lähestyi loppuaan. Anna hoiti\nopetustehtäväänsä koulussa, kirjoitti kirjeitä ja harjoitti hiukan\nomia opinnoita. Hänen kävelyretkensä koululle ja sieltä takaisin\ntuntuivat virkistäviltä. Hän kulki aina suosimansa suon läpi. Se\noli mehevän vihreätä, sammaleista mättäikköä, aaltomaista, käydessä\nhiljalleen hyllyvää maata. Hopeankirkas puro lirisi hiljalleen sen\nläpi, ja siellä täällä huojui suuria tuuheita sananjalkamättäitä,\njoiden juurilla heloitti värikäs kainojen metsäkukkien hursti.\n\nAnna ei voinut olla tuntematta elämäänsä Valley Roadissa jonkun\nverran yksitoikkoiseksi. Sattui kuitenkin semmoista, mikä tuntui aika\nlailla yllättävältä.\n\nPitkää ja luisevaa piparminttumakeisten tarjoojaa Samuelia ei Anna\nollut tavannut sen illan jälkeen, jona tämä istui aidalla, ellei\noteta lukuun sitä, että he olivat silloin tällöin kohdanneet toisensa\nmaantiellä. Mutta eräänä lämpimänä elokuun iltana mies ilmestyi ja\nistuutui hiukan juhlallisesti eteiskuistin ulkopuolella olevalle\nkeinulaudalle. Hänellä oli yllään tavalliset työpukimensa, hyvin\npaikkaiset housut, sininen pumpulipaita, kyynärpäiden kohdalla\nreiät, ja rikkinäinen olkihattu. Hän pureskeli ruohonkortta ja\njatkoi pureskeluaan antaessaan ruskean koirankatseensa vakavasti\nkiintyä Annaan. Anna pani huoaten pois kirjansa ja tarttui pieneen\nlautasliinaan, jota hän paraikaa kirjaili ompeluksilla. Mutta\nluonnollisestikaan ei hän puolestaan ryhtynyt panemaan alulle\nkeskustelua Samuelin kanssa.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen alkoi Samuel itse puhua.\n\n-- Nyt minä muutan tuolta, tokaisi hän ja huiskutti kosteata kortta\nlähellä olevaa naapuritaloa kohti.\n\n-- Vai niin, te muutatte, sanoi Anna kohteliaasti.\n\n-- Niin teen.\n\n-- Mihin te sitten aiotte ryhtyä?\n\n-- Minä olen hiukan tuuminut mennä omiin leipiin ja ostaa paikan\nitselleni. Siellä olisi Mollersvillessä semmoinen, joka soveltuisi\nminulle. Mutta jos minä ostan sen, tarvitsen minä naisihmisen taloon.\n\n-- Se on kyllä luonnollista, sanoi Anna, ja hänen harrastuksensa\nlaimeni.\n\n-- On se.\n\nUusi pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin otti Samuel uudestaan\nruohonkorren suustaan ja sanoi:\n\n-- Tahotteko työ minut?\n\n-- Tarkoitatteko -- mieheksi? kysyi ihmeissään Anna-parka ääni\nsammuen.\n\n-- Justiin niin.\n\n-- Mutta minähän olen töin tuskin tuttu teidän kanssanne, sanoi Anna\näkäisenä.\n\n-- Työ voisija hyvin tutustua minuun sitten jälestäpäin, kun myö\nollaan naimisissa, tuumi Samuel.\n\nAnna kokosi kaiken sangen pahaksi kolhiutuneen arvokkuutensa.\n\n-- Ei kiitos, olkaa rauhassa, minä en mene milloinkaan teidän\nkanssanne naimisiin, sanoi Anna ylpeästi.\n\n-- Ohoh, hullumminkin voi tehdä, sanoi Sam. -- Minä olen aika\ntyöntekijä, ja minulla on hiukan rahaa pankissa.\n\n-- Te ette saa koskaan enää puhua minulle tästä. Miten ihmeen\ntavalla teille on juolahtanut semmoinen päähän? kysyi Anna, jonka\nhuumorivaistot nyt olivat pääsemäisillään kiusallisuuden tunteesta\nvoitolle. Tilannehan oikeastaan oli hullunkurinen -- mistäpä olisi\nkannattanut tulla huonolle tuulelle!\n\n-- Työ ootta hyvännäköinen ja ketterä jaloistanne, sanoi Sam. -- Minä\nen huoli semmoisesta naisväestä, joka häärää tyhjää eikä saa mitään\ntoimeen. Aatelkaa asiata! Minä pysyn toistaiseksi ehotuksessani.\nEi, nyt kai minun onkin jo lähettävä. Minun on mentävä navettaan\nlypsämään lehmiä.\n\nAnnan haaveet, mikäli ne koskivat kosintaa, olivat viime vuosina\nsaaneet niin monta kolahdusta, ettei niistä ollut sanottavia enää\njälellä. Siksi saattoi hän makeasti nauraa tälle viimeiselle\nelämykselleen tuntematta mitään salaista pistoa sydämessään.\nIllemmällä jäljitteli hän Sam-parkaa Janetille, ja heille molemmille\ntuotti suurta huvia miehen aikeet hankkia rouva tehokkaaksi avuksi\nmaataloudessa.\n\nEräänä iltapäivänä, kun Annan oleskelu Valley Roadissa jo oli\npäättymäisillään, tuli John Douglaksen talon vanha kuski täyttä\nlaukkaa ajaen hakemaan Janetia.\n\n-- Neidin on tultava meille niin pian kuin mahdollista, sanoi kuski.\n-- Nyt se on meidän vanha rouvamme kuoleman kielissä; kaksikymmentä\nvuotta on hän pelihdellyt ja ollut olevinaan.\n\nJanet juoksi hakemaan hattuaan. Anna kysyi, miten vanhan rouvan laita\noli.\n\n-- Hän ei huuda eikä vaikeroi, sanoi kuski, ja sepä juuri saa\nminut uskomaan, että nyt onkin leikki poissa. Muutenhan hän aina\npitää kauheata elämää, käy ihan mahdottomaksi ja tahtoo heittäytyä\npois sängystä. Nyt hän makaa jäykkänä ja kankeana kuin tukki eikä\nhiiskahdakaan. Ja kun rouva Douglas on kauniisti ääneti, on hän jo\nhyvin huonossa kunnossa.\n\n-- Te ette pidä talon vanhasta rouvasta? kysyi Anna uteliaana.\n\n-- Minä pidän oikeista hännällisistä kissoista. Mutta kissat,\njotka ovat olevinaan naisihmisiä, ne sais kaikki rötköttää järven\npohjassa, kuului vanhan kuskin hiukan oraakkelimainen vastaus.\n\nJanet tuli kotiin hämärissä.\n\n-- Nyt siellä on tullut loppu, sanoi hän väsyneenä. -- Rouva Douglas\nkuoli pian senjälkeen kun minä olin tullut. Yhden ainoan kerran puhui\nhän minulle. 'Nyt sinä kai menet naimisiin Johnin kanssa' sanoi\nhän. Se vihloi minun sydäntäni, Anna. Miten saattoi Johnin oma äiti\nluulla, että minä en tahtonut mennä naimisiin Johnin kanssa niin\nkauan kuin hänen äitinsä oli elossa! Alina en voinut sanoa sanaakaan\n-- hänen ympärillään oli niin paljon muita. Mutta minä iloitsin\nsiitä, että John juuri silloin oli toisessa päässä huonetta.\n\nJanet istuutui ja alkoi itkeä nenäliina kasvojen edessä. Mutta\nAnna meni keittiöön ja laittoi hänelle mainion yöjuoman kiehuvan\nkuumasta teestä, inkivääristä ja sitruunamehusta. Anna havaitsi tosin\nmyöhemmin, että hän oli ottanut jauhettua valkopippuria inkiväärin\nsijasta, mutta Janet ei tullut erehdystä milloinkaan huomanneeksi.\n\nHautajaisten jälkeisenä iltana istuivat Janet ja Anna auringonlaskun\naikana talon julkisivulla olevalla pienellä verannalla. Tuuli\noli käynyt levolle metsänlaidan takana, ja kauniit kalevantulet\nvälkehtivät taajaan pohjoisella taivaalla. Janetilla oli yllään\nrumentava musta leninki, eikä hän muutenkaan juuri esiintynyt\nedukseen, kun silmät ja nenä olivat itkusta käyneet tulipunaisiksi.\nMonta sanaa ei vaihdettu, sillä Janet näytti suorastaan\nloukkaantuvan Annan lohdutusyrityksistä. Hän tahtoi ilmeisesti\nmieluummin saada esteettömästi antautua surunsa valtaan.\n\nYhtäkkiä narahti portin salpa, ja John Douglas tuli pitkin askelin\nnousten hiekkakäytävää. Hänellä oli niin kiire, että hän tuli lyhintä\ntietä suoraan geraniumipenkin yli. Janet nousi seisomaan. Samoin teki\nAnna. Anna oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli yllään valkea puku,\njoka loisti hämärässä, mutta John Douglas ei nähnyt häntä.\n\n-- Janet, tahdotko tulla vaimokseni? sanoi tulija.\n\nSanat syöksähtivät melkein räjähtävästi suusta -- aivan kuin hän\nolisi jo kaksikymmentä vuotta tahtonut sanoa ne ja kuin hänen olisi\ntäytynyt tähän saakka väkisin estää niitä tulemasta kuuluviin. Alutta\nnyt niiden täytyi päästä purkautumaan ihan ensi työksi.\n\nJanetin turvonneille punaisille kasvoille tuli vielä vahvempi\npurppuravivahdus.\n\n-- Aluksi sinä et ole koskaan ennen sanonut minulle tätä? kysyi hän\nhitaasti.\n\n-- Minä en ole voinut. -- Hän -- äiti -- vaati minulta lupauksen,\netten milloinkaan tee väliäni sinun kanssasi lopullisesti selväksi.\nKaksikymmentä vuotta on hän maannut kuin noiduttuna, kuin\nloihdittuna... Minä en saattanut mitenkään luulla, että hän eläisi\nniin kauan. Ja hän rukoili ja pyysi, että minä en kosisi sinua\nennenkuin hän on poissa elämästä. Minä en olisi tahtonut luvata\nmitään semmoista, en edes silloinkaan, kun me luulimme, ettei hänellä\nollut pitkiä aikoja elettävänä -- lääkäri vakuutti enintään voivan\nolla puhetta kuudesta kuukaudesta. Mutta voi -- hän pyysi minulta\nsitä polvillaan, sairaana ja kurjassa tilassa... Minun täytyi luvata.\n\n-- Mitä äidilläsi oli minua vastaan, virkkoi Janet.\n\n-- Ei mitään -- ei mitään, saat olla varma. Mutta hän ei tahtonut,\nettä talossa on ketään muuta naista -- ei ketään, olipa se sitten\nkuka tahansa -- niin kauan kuin hän on elossa. Hän sanoi, että\nellen minä lupaa, kuolee hän heti paikalla, ja silloin minä\nmurhaisin hänet. Siksi minä lupasin. Ja sen lupauksen pitämisestä\nei hän ole vähääkään hellittänyt, vaikka minäkin puolestani olen\nmaannut polvillani hänen edessään pyytäen, että hän päästäisi minut\nlupauksestani.\n\n-- Miksi et ole tätä kertonut minulle? kysyi Janet, joka oli\nnyyhkytyksiinsä tukehtua. -- Jospa minä olisin tiennyt. Olisithan\nsinä voinut puhua minulle siitä!\n\n-- Äiti pakotti minut myöskin lupaamaan, etten mainitse asiasta\nkenellekään ihmiselle, sanoi John käheänä. -- Minun oli pantava\nsormeni raamatulle ja vannottava. Minä en olisi tehnyt sitä koskaan,\njos olisin aavistanut, että kestää näin kauan. Janet, sinä et saa\nkoskaan tietää, miten paljon minä olen kärsinyt näinä yhdeksänätoista\nvuotena. Minä tiedän, että minäkin olen tuottanut sinulle\nkärsimyksiä, mutta tahdothan tulla kuitenkin omakseni, eikö niin,\npikku Janet? Tahdothan sinä, sano? Minä tulin niin pian kuin suinkin\npääsin puhuakseni asiat selviksi ja avatakseni sydämeni.\n\nHämmästynyt Anna oli nyt jo sen verran toipunut ihmetyksestään, että\nhän käsitti olevan parasta poistua toiseen päähän rakennusta. Hän\nhiipi hiljaa pois eikä tavannut Janetia ennenkuin seuraavana aamuna,\njolloin ystävätär kertoi hänelle loput jutusta.\n\n-- Miten ihminen voi olla niin itsekäs ja tekopyhä ja julma? huudahti\nAnna.\n\n-- Ssh -- hän on kuollut, sanoi Janet juhlallisen vakavasti. --\nJollei hän olisi -- mutta hänhän makaa haudassaan. Me emme siis saa\npuhua pahaa hänestä. Nyt minä olen siis vihdoinkin onnellinen, Anna.\nMutta paljon vähemmän katkeralta olisi odottaminen minusta tuntunut,\njos, olisin tiennyt syyn.\n\n-- Milloin teidän häänne ovat?\n\n-- Ensi kuussa. Ne vietetään luonnollisesi aivan hiljaisesti.\nTietysti tämä kaikki antaa kauheasti puheen aihetta -- tullaan\ntietysti sanomaan, että minä iskin Johniin aivan kuin petolintu, heti\nkun hänen äiti-parkansa oli ummistanut silmänsä. John tahtoi, että\nasia olisi tullut oikeassa valossa tunnetuksi, mutta minä sanoin:\n\"Ei, John, hän oli kuitenkin sinun äitisi, ja sen me säilytämme\nomana salaisuutenamme, me emme tahdo tuottaa mitään varjoa hänen\nmuistolleen. Minä en välitä siitä, mitä ihmiset puhuvat, kun minä nyt\nitse tiedän totuuden. Sillä ei ole pienintäkään merkitystä. Olkoon se\nkaikki vainajan mukana hautaan laskettuna\", sanoin minä Johnille. Ja\nlopulta minä sain hänet suostumaan siihen.\n\n-- Sinussa on totisesti paljon enemmän anteeksiantamusta kuin minussa\nvoisi olla, sanoi Anna hiukan närkästyneenä.\n\n-- Kun sinä tulet minun ikäisekseni, alat sinä katsoa toisella lailla\nuseitakin seikkoja, sanoi Janet hyväntahtoisesti. -- Niitä seikkoja,\njotka me vanhetessamme opimme, on anteeksiantaminen. Se käy helpommin\nnelikymmenvuotiaana kuin kahdenkymmenen iässä.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nVIIMEINEN VUOSI KORKEAKOULUSSA.\n\n\n-- Täällä me olemme taas kaikki tyynni koolla, viehättävän\npäivettyneinä ja valmiina lähtemään kilpailuun tiedoista ja\nsaavutuksista, sanoi Phil istuutuessaan helpotuksesta huoahtaen\nmatkalaukulle. -- Onpa sentään jotain nähdä taaskin tämä mainio vanha\nMaja! Ja täti Jimsey -- ja nuo hellantertun kissat! Minusta näyttää!\nkuin Noidalta olisi lähtenyt vieläkin yksi liuskale korvasta.\n\n-- Noita olisi herttaisin kissa koko kristikunnassa, vaikka se\nolisi korvaton, vastasi Anna matka-arkultaan, kun Noita hyöri hänen\npolviensa ympärillä mielettömän iloisena ystävänsä näkemisestä.\n\n-- Etkö ole kauhean iloinen, kun me kaikki taas olemme täällä, pikku\ntäti? tiedusti Phil.\n\n-- Olen toki. Mutta minä toivoisin, että te raivaisitte tavaroitanne\nhiukan järjestykseen vähitellen, sanoi Jamesina-täti valittavalla\näänellä ja toivottoman näköisenä katsellen sitä matkakirstujen,\n-laukkujen ja kapsäkkien ja myttyjen sekamelskaa, joka oli neljän\nnauravan tytön ympärillä. -- Tehän voitte tänä iltana tarinoida\nniin paljon kuin haluatte. Työ ensin, leikki sitten oli minun\nmielilauseeni, kun olin tyttö.\n\n-- Sen järjestyksen on meidän sukupolvemme kääntänyt aivan nurin,\ntäti-kulta. Meidän mielilauseemme on, että ensin leikitään ja sitten\nhäärätään. Häärääminen käy monta vertaa paremmin, kun ensin on ollut\nmetkaa.\n\n-- Jos sinä kerran menet papin kanssa naimisiin, sanoi Jamesina-täti\nnostaessaan Josefin syliinsä ja ryhtyessään ompelukseensa, näin\ntaipuen välttämättömyyteen rakastettavan miellyttävästi, mikä teki\nhänet oikeaksi perheenemäntien kruunuksi -- jos sinä kerran menet\npapin kanssa naimisiin, on sinun kokonaan lakattava käyttämästä\ntuollaisia kauheita sanoja kuin \"häärätä\" ja \"metka\".\n\n-- Miksi niin? sanoi Phil ihmeissään. -- Miksi täytyy papinrouvan\nehdottomasti puhua niin kauhean huolellista kieltä? Minä välitän\nviis semmoisesta. Jokainen perhe meidän kadullamme puhuu tällaista\n-- kuvakieltä, ja heidän mielestään minä olisin sietämättömän\nsäntillinen -- minä tarkoitan sinun tähtesi, pikku täti-Jimsey --\npöyhistelevä ja ylpeä, jos minä en puhuisi samoin kuin he.\n\n-- Oletko ilmoittanut omaisillesi, että olet hankkinut heille\nvävypojan? kysyi Priscilla, joka istui ruokkien Saara-kissaa\naamiaiskoristaan ottamillaan herkkupaloilla.\n\nPhil nyökkäsi päätään. -- Olen toki.\n\n-- Mitäs asiasta sanottiin?\n\n-- Oh, äiti ihan raivostui. Mutta minä pysyin lujana kuin kivikallio\n-- juuri minä, Philippa Gordon, joka en ennen maailmassa voinut\nkoskaan tehdä mitään päätöstä. Isäukko pysyi rauhallisena. Isän oma\npappa oli pappi, joten hänen sydämensä joka tapauksessa tuntee pientä\nhellyyttä pitkätakkeja kohtaan. Minä otin Jonaksen luokseni kotiin\neräänä päivänä, kun äiti oli jonkun verran rauhoittunut, ja Jonas\nsaavutti molempien ihastuksen. Mutta äiti ei voinut kuolemakseen olla\npistelemättä häntä, olipa mistä tahansa puhe, että Jonas oli sotkenut\nhänen suunnitelmansa mitä minun tulevaisuuteeni tulee. Ohhoi, minun\nkesälomani ei ole juuri ollut ruusujen koristamaa, rakkaat tytöt.\nMutta minä olen saanut tahtoni läpi, ja Jonas on minun. Kaikesta\nmuusta vähät.\n\n-- Vähät, niin, sinun mielestäsi, sanoi Jamesina-täti purevasti.\n\n-- Ja myöskin Joen mielestä, virkkoi Phil. -- Onko sinun vielä nytkin\nsääli häntä? Miksi sitten? Hän saa älyä, kauneutta, sydämen, joka on\nkultaa -- ja kaiken tämän MINULTA.\n\n-- On hyvä, että me osaamme arvostella sinun suitsutustasi ansion\nmukaan, sanoi Jamesina-täti kärsivällisen suvaitsevasti. --\nToivottavasti sinä et puhele tuollaista ihmisille, joita sinä et\ntunne. Mitä he ajattelisivat sinusta?\n\n-- Äh, minä vähät siitä, mitä he ajattelevat! Minä en halua ollenkaan\nnähdä itseäni muiden silmillä nähtynä. Se olisi varmasti oikein\nikävää.\n\nAnnasta oli viisainta vaihtaa keskustelun aihetta ja hän kertoi\nJohnin ja Janetin historian, heidän pitkästä odotusajastaan ja\nlopullisesta yhdistymisestään.\n\n-- Kerro nyt meille, mikä se romanttinen kohtaus oli, johon sinä\nviittailit hämärästi eräässä viimeisistä kirjeistäsi, pyysi Phil.\n\nAnna esitti pitkän Samuelin kosintakohtauksen suurta draamallista\nkykyä osoittavalla tavalla. Tytöt olivat katketa naurusta, ja\nJamesina-tädin suu vetäytyi hymyyn.\n\n-- Se ei osoita mitään erikoista tahdikkuutta, että voi mennä\ntekemään pilaa omista kosijoistaan, joille on antanut rukkaset, sanoi\nhän. -- Mutta, lisäsi hän pienen äänettömyyden kuluttua, jos minä\nolen vilpitön, niin täytyy minun myöntää, että minä olen aina itse\ntehnyt niin.\n\n-- Kerro nyt minulle, täti, ketkä kaikki ovat saaneet sinulta\nrukkaset, rukoili Phil. -- Sinä olet luultavasti ajanut ulos\nkokonaisen pitkän kosijajonon.\n\n-- Älä sinä luule, että ne ovat vielä tänäkään päivänä lopussa, sanoi\nJamesina-täti. -- Niitä ilmestyy vähänväliä. Minun kotiseudullani on\nkolme vanhaa leskimiestä, jotka pyörivät minun ympärilläni ja joilta\nminä saan lempiviä silmäyksiä. Älkää te tyttöset luulko, että teillä\non kaikki tämän maailman romantiikka ja ettei sitä muilla olekaan.\n\n-- Minusta ei ole juuri paljoakaan romanttista hohdetta\nliehittelevissä leskimiehissä.\n\n-- Voi kyllä niin olla, mutta olihan minulla nuoruudessani\nsenkinlaisia ihailijoita, jotka saisivat ehkä teidänkin\nhyväksymisenne. Kyllä minä nauroin niille, poikaparoille! Niiden\njoukossa oli esimerkiksi Jim Elwood -- hänen tapoihinsa kuului\nnähdä valveilla unta, joten hän ei milloinkaan tiennyt, mitä hänen\nympärillään tapahtui. Hän ei saanut päähänsä, että minä olin antanut\nhänelle rukkaset, ennenkuin vuoden kuluttua kosimisesta. Kun hän\noli mennyt naimisiin, ajoi hän eräänä iltana vaimonsa kanssa reessä\nkotiin kirkolta, ja rouva vieri eräässä tien käänteessä reestä, mutta\ntietystikään ei mies sitä huomannut... Sitten oli Dan Winston. Hänen\npääkopassaan oli tavaton tietomäärä. Hän oli selvillä kaikesta,\nmikä koski tätä maailmaa, ja suurimmasta osasta tule vankin elämän\nasioita. Hän osasi vastata jok'ainoaan kysymykseen, koskipa se\nsitten vaikka viimeisen tuomion päivää ja hetkeä. Milton Edwards oli\noikein kunnon mies, ja hänestä minä pidin, vaikkei meidän välillämme\ntullut avioliitosta koskaan mitään. Ensiksikin oli hän hiukan liian\nahdasälyinen ja hyvin hidas käsittämään mitään pilaa, ja toiseksi ei\nhän milloinkaan kosinut minua. Horatio Reeve oli kylläkin hauskin\nminun \"tuttavistani pojista\". Mutta kun hän kertoi hauskan jutun,\n-- hän oli hyvin halukas kertomaan -- höysti hän sen kaikenlaisilla\nlisillä. Pieni valhe vain koristaa puhetta, sanotaan -- mutta hänen\npuheestaan ei voinut milloinkaan tietää, minkä verran siinä, mitä hän\nkertoi, oli perää, niin paljon hän sepitti ja keksi omasta päästään.\n\n-- No, entäs muut, sinä rakas tätimme?\n\n-- Laittautukaa matkaanne ja pakatkaa auki kirstunne, sanoi\nJamesina-täti ja huitoi heitä Josefilla, vaikka oli aikonut huitoa\nsukkapuikolla. -- Toiset olivat erittäin kunnollisia, heistä ei\nsovi tehdä pilaa. Minä säilytän heidän muistonsa kauniina. Sinun\nhuoneessasi on kukkia täynnä oleva rasia. Se saapui suunnilleen tunti\nsitten.\n\nEnsi viikon kuluttua ryhtyivät Karoliinan majan tytöt pänttäämään\nlukujaan ja he ahtoivat tietoja päähänsä minkä ehtivät. He olivat\nnyt viimeistä vuottaan korkeakoulussa, ja nyt oli koetettava saada\nsuoritetuksi niin paljon kuin mahdollista. Anna keskittyi, kuten\nennenkin, Englannin kirjallisuuteen, Priscilla pysyi erottamattoman\nuskollisesti klassillisten kirjailijainsa kimpussa, ja Philippa\nponnisti aivojaan korkeamman matematiikan ongelmissa -- Jonaksen\niloksi. Väliin heitä väsytti ja kyllästytti kaikki tyynni, väliin\nhe olivat aivan masentuneita ja heistä tuntui, että se, mitä he\nmahdollisesti saavuttivat, ei ollut hiukkaakaan kaiken tavattoman\npuuhan ja vaivannäön arvoista.\n\nTällaisen masentuneen mielialan vallassa oli Stella eräänä sateisena\nmarraskuun iltana kavutessaan rappuja siniseen huoneeseen, missä\nuutteruuden lamppu paloi tavallisesti myöhään yöhön saakka. Anna\nistui lattialla sen pienen valokehän sisäpuolella, jonka tuo\nlamppu loi, ja hänen ympärillään oli kasoittain rutistuneita\nkäsikirjoituksia.\n\n-- Missä ihmeen työssä sinä nyt olet?\n\n-- Oh, minä tarkastelen vähän vanhaa roskaa Historiallisen kerhon\najoilta. Minun täytyi vähän ravistaa itseäni virkeämmäksi -- minä\nolen lukea päntännyt, kunnes kaikki minun silmissäni alkoi vilistä.\nSitten minä tulin tänne ja aloin penkoa kirstuani ja sain nämä\nkäsiini. Ne ovat niin lionneet kyynelissä ja tragiikassa, että voi\nnauraa itsensä kuoliaaksi.\n\n-- Minä tunnen olevani jokseenkin alakuloinen, sanoi Stella\nheittäytyen Annan leposohvaan. -- Kaikki on ihan hyödytöntä. Miksi me\npuuhaamme ja ponnistelemme? Minun ajatuksenikin ovat vanhoja. Kaiken\nsen minä olen jo ennen ajatellut. Kannattaako oikeastaan elää, Anna?\nEtenkin kun ei ole tuollainen velvollisuudentunnetta säkenöivä luonne\nkuin sinä.\n\n-- Pikku pulmuseni, noin puhutaan silloin kun aivokoneisto on hiukan\nvoitelun puutteessa. Ja toiseksi vaikuttaa ilma. Kun on koko päivän\ntehnyt työtä ja sitten illalla tulee rankkasade, voi mieli käydä noin\nsynkäksi. Mutta kyllä sinä tiedät, että elämällä on suuri tarkoitus.\n\n-- Niin kai, ehkä on. Mutta minun järkeni ei käsitä sitä juuri nyt.\n\n-- Ajattele vaan jaloja ja yleviä luonteita, jotka ovat eläneet\nja vaikuttaneet maailmassa, sanoi Anna ja silmäili miettivänä\nlampun valoa kohti. -- Eikö kannata seurata heitä ja ottaa heiltä\nperinnöksi, mitä he ovat taisteluillaan saavuttaneet? Ja ajattele\nniitä suuria luonteita, jotka elävät meidän päivinämme ja joiden\najatuksista me voimme tulla osallisiksi! Ja meidän jälkeemme\ntulevia suuria henkiä! Eikö ole ihana tehtävä saada tehdä työtä,\nvalmistaaksemme heille tietä, mikäli kykenemme -- vaikkapa vain\nTehdäksemme yhden ainoan askeleen heidän tiellään helpommaksi.\n\n-- Minun järkiriepuni tunnustaa sinun olevan oikeassa, Anna. Mutta\nminun sydämeni ei silti kevenny. Minä tulen sadeiltoina aina\nnyrpeäksi ja kiukkuiseksi.\n\n-- Joskus iltaisin minä nautin tavattomasti sateesta. Minusta on\nhauskaa maata hyvässä sängyssä ja kuunnella, miten se ropisee kattoa\nvasten ja valuu raskaina patsaina honkien latvain välistä.\n\n-- Kyllähän sitä vielä tulee toimeen, kun sade pysähtyy kattoon,\nsanoi Stella. -- Niin ei käy aina. Minä sain viettää kaamean yön\nvanhassa kartanossa viime kesänä. Katto oli harva ja sade valui\nsuoraan minun päälleni sänkyyn. Se oh kaikkea muuta kuin runollista,\nja unta antavaa se ei laisinkaan ollut. Keskellä yötä täytyi minun\nkiivetä sängystä ja ottaa syliini koko tuo epäinhimillisen raskas\nsänky -- se oli noita vanhanaikuisia imperialisänkyjä, jotka painavat\nainakin pari sataa kiloa -- ja siirtää se pahimman vuotopaikan alta.\n-- Niin minä kyllä olin päässyt kuivaan kohtaan, mutta tippumista\nkesti koko yön, kunnes minun hermoni olivat ihan pois paikoiltaan.\nSinä et aavista, miten kaamealta ja aavemaiselta kuuluu, kun sade\npursuaa sisään keskellä yötä ja napsahtelee paljasta puulattiaa\nvasten. Tuntuu kuin kuulisi henkien askelten sipsutusta ja rupeaa\nkuvittelemaan kaikenlaista. Mitä sinä naurat, Anna?\n\n-- Meidän vanhoille tarinoillemme. Ajatteles, miten monet meidän\nmielenkiintoisimmista henkilöistämme saivat väkivaltaisen lopun --\nme suorastaan otimme heiltä hengen. Ja miten häikäisevän hienoja\nmeidän sankarittaremme olivat ja miten hienoihin pukuihin me pu'imme\nheidät. Niillä oli vain silkkiä, samettia, kultakirjovaatteita,\npitsiä ja jalokiviä, eikä milloinkaan muuta. Tässä eräs omassa\nelämässään sangen vaatimattoman Jane Andrews'in kertomuksista, jossa\nsankaritar uinahtaa vuoteessaan yllään valkeasta silkistä tehty,\nväärentämättömillä jalokivillä runsaasti koristettu yöpuku.\n\n-- Jatka, sanoi Stella. -- Minä en ole enää aivan niin haluton, ja\nminä voin jo nauraa.\n\n-- Tässä on minun kirjoittamani kertomus. Minun sankarittareni\nhuvittelee tanssiaisissa, säihkyen kiireestä kantapäähän mitä\npuhtaimman veden värisiä suuria timantteja. Mutta mitä hyödyttivät\nkauneus ja kalliit vaatteet? \"Koreuden tiet johtavat vain hautaan.\"\nKauniiden ja jalosyntyisten naisten täytyy joko joutua salamurhaajan\nuhriksi tai kuolla sydän särkyneenä. Muuta neuvoa ei ollut.\n\n-- Anna minun lukea muutamia kertomuksiasi.\n\n-- Tässä saat nähdä minun mestariteokseni. Katsopas, miten virkistävä\notsake! \"Hautani\". Minun silmistäni vuoti kyynelvirtoja, kun\nkirjoitin kertomuksen, ja muut tytöt ulvoivat, kun luin sen heille\nääneen. Jane Andrews'in äiti torui tytärtään, kun tällä oli sinä\nviikkona niin paljon nenäliinoja pesussa. Niin, siinä kertomuksessa\nesitetään sydäntäsärkevä kuvaus erään metodistipapin rouvan\nharharetkistä. Minä tein naisesta metodistin siksi, että nämähän\novat aina matkoilla. Hän sai haudata yhden lapsistaan kuhunkin\nasuinpaikkaansa. Lapsia oli yhdeksän, ja heidän hautansa olivat\nhajallaan eri suunnilla New-Foundlandin ja San Franciskon välisellä\nalalla. Minä kuvasin lapset ja miten viehättäviä he olivat, kuvasin\neri tautivuoteet ja tein selkoa heidän hautakivistään ja niihin\npiirretyistä hautakirjoituksista, jotka olivat toinen toistaan\nliikuttavampia. Olin aikonut haudata kaikki yhdeksän, mutta kun minä\nolin toimittanut pois maailmasta kahdeksan, en voinut enää keksiä\nmitään uutta kuolettavaa tautia, jonka kaikki kauheat yksityiskohdat\nolisin tuntenut, vaan annoin yhdeksännen lapsen sairastua verrattain\nlievään lapsihalvaukseen ja jatkaa elämäänsä kainalosauvain varassa,\nrautalasta toista jalkaa pitkin asetettuna.\n\nStellan lukiessa \"Hautani\"-kertomusta ja hihittämällä ilmaistessa,\nmissä oli traagillisia kohtia, ja Noidan nukkuessa koko yön ulkona\njuoksentelemassa olleen kissan vanhurskasta unta valitsi Anna\nvielä yhden lukemisenarvoisen kertomuksen. Sen kirjoittaja oli\nJane Andrews ja siinä kerrottiin kauniista viisitoistavuotiaasta\ntytöstä, joka kävi katsomassa spitaalitautisten siirtolaa, jäi sinne\nhoitajattareksi ja luonnollisesti juuri kukoistuksensa ihanuudessa\njoutui tuon kauhistuttavan taudin uhriksi. Sen hän työnsi Stellan\npolville -- he istuivat yhä kyyryssä lattialla -- ja sitten Anna\nrupesi selailemaan muita vanhoja vihkoja ja oli pian siirtynyt\nsiihen iloiseen ja huolettomaan aikaan, jolloin Historiallisen\nkerhon jäsenten tapana oli istua humisevien honkien tai puron\nrannalla sananjalkain keskellä saamassa milloin onnellisempaa milloin\nala-arvoisempaa inspiratsionia. Kyllä heillä oli ollut hauska!\nMiten kuluneiden kesäin päivänpaiste ja hilpeys tuntui sädehtivän\nrivien lomitse, kun hän luki... Eivät Kreikan eikä vanhan Rooman\nsankaritarujen jännittävyys ja kekseliäisyys pystyneet vetämään\nvertoja sille naiville huvin ja kyynelten sekamelskalle, jonka\nHistoriallinen kerho oli luonut... Käsikirjoitusten joukosta Anna\nlöysi tuotteen, joka oli kirjoitettu karkeille käärepaperipalasille.\nSe rupesi loistamaan hänen harmaissa silmissään, kun hän palautti\nmieleensä, missä ja milloin se oli syntynyt. Tämän pienen tekeleen\nhän oli kirjoittanut sinä päivänä, jolloin hänen ja Dianan oli\nkäytävä asialla Copp-neitien luona Kuusikujan varrella jonkun matkan\npäässä Avon-leasta. Neidit eivät olleet silloin kotona, ja kun Anna\noli koettanut kurkistaa sisään ruokakonttorin ikkunasta nähdäkseen,\nolisiko siellä kenties eräs erikoismallinen vati, joka hänen oli\nmäärä tuoda, oli hän pudonnut hauraasta katosta sisään ankkakarsinaan.\n\nAnna silmäili vanhaa kangistunutta paperia ja alkoi sitten lukea\nhartaammin, mitä sille oli kirjoitettu. Sievään puutarhaidylliin,\njonka hän oli sepustanut sangen epämukavassa asennossa, avatun\nsateenvarjon alla, sisältyi pieni asterien ja hajuherneiden välinen\nkaksinpuhelu sekä sireenipensaassa olevien villien kanarialintujen\nja puutarhan suojelushengen välinen puhelu. Kun hän oli lukenut sen\nloppuun, istui hän liikkumattomana ja tuijotti eteensä, ja kun Stella\noli lähtenyt, silitti hän rutistuneen paperin tasaiseksi.\n\n-- Minäpä taidan tehdä sen, sanoi hän ja ilmeestä päättäen hän oli\ntehnyt päätöksen.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nHIENOJA VIERAITA.\n\n\n-- Tässä on kirje sinulle, Jimsie-täti, ja siinä on intialainen\npostimerkki kuoressa, sanoi Phil. -- Tässä on kolme Stellalle ja\nkaksi Prissylle ja yksi ihanan paksu minulle minun omalta pikku\nJonakseltani. Sinulle, Anna, ei ole mitään, vain koneellakirjoitettu\nilmoitus.\n\nEi kukaan huomannut, että veri syöksähti Annan poskille, kun hän\notti käteensä tämän ohuen kirjeen, jonka Phil heitti hänelle\nhuolettomasti. Mutta kun Phil parin minuutin kuluttua nosti\nkatseensa, näki hän Annan aivan loistavan ilosta.\n\n-- No mutta, kultuseni, mitä ihmeen hauskaa nyt on tapahtunut?\n\n-- \"Nuorison ystävä\" on ottanut pienen sepustuksen, jonka minä\nlähetin pari viikkoa sitten, sanoi Anna ja koetti puhua kuin olisi\nhänelle aivan jokapäiväinen asia, että hänen kirjoituksiaan otetaan\naikakauslehtiin. Mutta se ei onnistunut täydelleen.\n\n-- Anna Shirley! Mitä sinä puhut! Sepä hauskaa! Mitä se koskee?\nMilloin se ilmestyy? Oletko saanut rahaa siitä?\n\n-- Olen saanut, ne lähettävät minulle postiosoituksena kymmenen\ndollaria, ja toimittaja kirjoittaa, että hänestä olisi hauska, jos\nminä kirjoittaisin vastakin. Sitä sinä kyllä tulet saamaan, sinä\nrakas, kiltti ukko. Se oli vanha sepustus, jonka minä löysin eräästä\nlaatikosta. Minä kirjoitin sen uuteen asuun ja lähetin, mutta en\nsaattanut ollenkaan uskoa, että se hyväksyttäisiin heti, sillä\nsiinä ei ollut minkäänlaista toimintaa, sanoi Anna ja muisteli,\nmiten niukka tulos oli ollut \"Semiramiksen sovitusuhrin\" taitavasti\nsommitelluista intrigeistä.\n\n-- Mihin sinä panet kymmenen dollaria, Anna? Lähdetäänpäs ja mennään\nkaupunkiin kaikkityynni juhlimaan, ehdotti Phil.\n\n-- Minä käytän ne johonkin mielettömään hommaan, olipa se sitten mitä\nhyvänsä, lupasi Anna nauraen. -- Nämä eivät ainakaan ole _taikinaisia\n_ rahoja -- kuten rahat, jotka minä sain kauheasta Parhaasta\nhiivapulverijutusta. Niillä minä ostin järkevästi kyllä vaatteita,\nmutta kun minulla oli ne vaatteet ylläni, tuntui minusta pahalta.\n\n-- Ajatelkaas, että meillä on oikein ilmi elävä kirjailijatar\nKaroliinan majassa! sanoi Priscilla.\n\n-- Siinä on samalla suuri velvoitus, virkkoi Jamesina-täti\nodottamatta.\n\n-- Niin, sen minä myönnän, vakuutti Prissy sama juhlallisuus\näänessään. -- Siinä on omat vaaransa, kun joudut seurustelemaan\nkirjallisten henkilöiden kanssa ja tiedät kirjailijan olevan joka\nhetki kintereilläsi. Et aavistakaan, kun ne tarttuvat johonkin\naiheeseen! Mikä estää Annaa jonakin päivänä kuvaamasta meitä?\n\n-- Minä tarkoitin, että painettuun sanaan liittyy vastuunalaisuutta,\nsanoi Jamesina-täti hyvin vakavasti. -- Ja toivoakseni Anna\nymmärtää sen. Minun tyttäreni sepitti ennen aikaan novelleja ja\npikku kertomuksia, ennenkuin hän lähti lähetystyöhön, mutta nyt\nhän on suunnannut henkensä korkeampiin tehtäviin. Hänen tapanaan\noli sanoa: \"Älä kirjoita milloinkaan riviäkään semmoista, mitä et\ntoivoisi luettavan omissa hautajaisissasi.\" Se sopii sinun, Anna,\npanna mieleesi, jos antaudut kaunokirjallisuuden alalle. Vaikka, kun\nminä tarkemmin ajattelen, jatkoi Jimsey-täti kauhistunein kasvoin,\nniin nauroi Elisabeth aina, kun hän sanoi näin. Se tyttö oli niin\nnaurunhaluinen, etten minä voi käsittää, miten hän tuli valinneeksi\nlähetysalan työmaakseen. Minä olen kiitollinen, että hän teki niin --\nminä rukoilin Herraa, että hän valitsisi sen alan -- mutta voi, miten\ntoivoisin, ettei hän olisi koskaan tehnyt sitä.\n\nNäin puhui Jamesina-täti ja samalla kertaa hän ihmetteli, miksi nuo\ntyttöletukat kaikki purskahtivat nauruun.\n\nAnnan silmät loistivat koko sen päivän samalla kuin kunnianhimoiset\nkirjalliset suunnitelmat nousivat ja hahmottuivat hänen aivoissaan.\nIloinen mieliala siirtyi hänen mukanaan Jennie Cooperin kutsuihin,\neikä edes se, että Anna näki Gilbertin ja Helenan kulkevan jonkun\nmatkan päässä hänestä ja Roy Gardnerista, kyennyt synkentämään sitä.\nVaikka hän oli kohonnut korkeisiin ilmapiireihin, ei hän ollut\nkuitenkaan niin paljon maallisten pikkuseikkain yläpuolella, että\nhäneltä olisi jäänyt huomaamatta, miten korkeat, aivan liian korkeat,\nHelenan kengänkorot olivat ja miten rumasti hän käveli.\n\n-- Mutta Gilbert katselee kaiketi vain hänen kasvojaan.\nLikinäköisesti, kuten kaikki miehet, ajatteli Anna ivallisesti.\n\n-- Oletko sinä kotona lauantaina iltapäivällä? kysyi Roy.\n\n-- Olen.\n\n-- Minun äitini ja sisareni ovat aikoneet tulla sinua katsomaan,\nsanoi Roy tyynesti.\n\nOmituinen tunne kulki Annan läpi -- se muistutti lähinnä\nvastenmielisyyden tunnetta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut\nkenenkään Royn perheen jäsenen seurassa ja hän ymmärsi, että Royn\nilmoitus ei ollut aivan merkityksetön. Ahdistava levottomuus\nsydämessään aavisti hän ratkaisun hetken nyt kenties olevan tulossa...\n\n-- Tulee olemaan hauska saada tutustua heihin, sanoi Anna\nlaimeahkosti -- ja sitten hän mietti, mitä hauskuutta siinä\noikeastaan oli. Mutta tietysti hänen täytyi olla hyvillään siitä,\nettä sai tutustua Royn lähimpiin omaisiin, ja koettaa esiintyä\nmahdollisimman paljon edukseen. Nyt oli siis vain koetettava tehdä\nsuotuisa vaikutus... Annan korviin oli tullut jonkun verran juoruja\nsiitä, mitä Gardnerin perheessä ajateltiin pojan ja veljen \"sokeasta\nrakastumisesta\". Roy oli varmaankin pannut kaiken kykynsä liikkeelle\nsaadakseen omaisensa taivutetuksi tähän vierailuun. Anna tiesi\njoutuvansa vaakalaudalle. Mutta siitä seikasta, että äiti ja sisaret\nolivat ystävällisesti suostuneet tulemaan käymään hänen luonaan, hän\nymmärsi, että he olivat selvillä siitä mahdollisuudesta, että Anna\ntulisi ennemmin tai myöhemmin kuulumaan heidän perheeseensä, olipa\ntuo tieto heistä sitten mieluisa tai ei.\n\n-- Minä olen tarkoin oma itseni. Minä en mielistele heitä enkä\ntee mitään viehättääkseni heitä, vaikka osaisinkin, ajatteli Anna\nitsetietoisesti.\n\nMutta hän harkitsi, minkä puvun ottaisi lauantai-iltana ja punnitsi\ntarkoin, sopisiko uudenaikainen korkea tukkalaite hänelle paremmin\nkuin vanha. Jennie Coopersin kutsuihin nähden hän oli käynyt\nvälinpitämättömäksi. Kun hän illalla kävi levolle, oli hänen\npäätöksensä valmis. Hän panee lauantaina ylleen ruskean\nchiffonipukunsa, mutta tukka saa olla kammattuna entiseen tapaan\nniskassa olevalle nutturalle.\n\nPerjantaina iltapäivällä ei korkeakoulussa pidetty mitään luentoja.\nStella käytti tilaisuutta ryhtyäkseen toimittamaan pilalehteä\nKaunokirjallisuusliiton seuraavaan kokoukseen ja oli istuutunut\npöydän ääreen vierashuoneen nurkkaan, ympärillään muistiinpano- ja\nkäsikirjoituskasoja, joiden hän oli antanut pudota lattialle.\nStella vakuutti aina, ettei hän saa kynästään lähtemään riviäkään,\njollei saa työntää jokaista arkkia menemään heti, kun se on valmis.\nAnnalla oli yllään villapusero ja tummansininen hame, ja tukka\noli verrattain pörröinen, hän kun oli ollut tuulessa kävelemässä.\nHän istui räätälimäisesti keskellä lattiaa härnäten Saara-kissaa\nkaranpojanluulla. Josef ja Noita makasivat kumpikin keräksi\nkääriytyneinä hänen sylissään. Sokerin ja keitettyjen luumujen lämmin\ntuoksu täytti talon, Priscillan toimintahalu kun oli vienyt hänet\ntänään keittiön uunin ääreen. Hän tulikin äkkiarvaamatta sisään,\nvaltava keittiöesiliina edessään ja nokipilkku keskellä nenää,\nnäyttämään Jamesina-tädille chokoladipiirakasta, johon hän oli tehnyt\nhyvin taitavasti kiiltokuoren.\n\nTänä ylen mielenkiintoisena hetkenä kuului porttisalvan kolahdus.\nMutta kukaan ei viitsinyt mennä avaamaan, paitsi Phil. Hän oli saman\npäivän aamuna ostanut hatun ja syöksyi nyt porttia avaamaan, sillä\nhän odotti hatun tuojaa. Ulkoportailla oli rouva Gardner tyttärineen.\n\nAnna kapusi kiireesti pystyyn istualtaan, pudisti samalla kertaa\nmolemmat närkästyneet kissat hameensa helmasta ja siirsi aivan\nkonemaisesti kananpojanluun oikeasta kädestä vasempaan. Priscilla,\njonka olisi paluumatkalla keittiöön pitänyt juosta huoneen poikki,\nmenetti kaiken mielenmalttinsa, työnsi chokoladipiirakkaan uunin\nedessä olevan jakkaran tyynyn alle ja hyökkäsi kuin mieletön portaita\nylös. Stella alkoi hermostuneesti poimien kokoilla käsikirjoitustaan.\nAinoastaan Jamesina-täti ja Phil suhtautuivat rauhallisesti\ntilanteeseen. Heidän mielenmalttiaan on kiittäminen siitä, että\nkaikki istuivat pian sohvalle ja tuoleille asettuneina, Annakin.\nPriscilla palasi alakertaan ilman esiliinaa, saippuan aikaansaama\nkiilto äskeisen nokitahran paikalla, Stella oli nurkastaan poistanut\nkaikki toimitus-huoneen tuntomerkit, ja Phil pelasti tilanteen\npäästämällä vuolaan juttelun vauhtiin.\n\nRouva Gardner oli pitkä, solakka ja hyvännäköinen. Hän oli erikoisen\nhuolellisesti puettu ja hänen olemuksensa henki sydämellisyyttä,\njoka tuntui hiukan teennäiseltä. Aline Gardner oli nuorempi laitos\näitiään, sydämellisyys poisluettuna. Hän koetti olla viehättävä\nja hauska, mutta ei saanut käytöksestään pois eräänlaista\nsuojelevaisuutta ja ylemmyydentuntua. Dorothy oli pieni virkeä\nrasavilli. Anna tiesi hänet Royn lempisisareksi ja tunsi heti\nvetovoimaa häneen. Tämä tyttö olisi ollut ulkonaisesti kovasti\nRoyn näköinen, jos hänellä olisi ollut tummat uneksivat silmät,\neikä vaaleanruskeat, vilkkaat ja veitikkamaiset. Hänen ja Philin\navulla suoriuduttiin vierailusta erittäin hyvin, jollei oteta\nlukuun eräänlaista mielialan painostavuutta ja kahta jossain määrin\nhäiritsevää seikkaa. Noita ja Josef, jotka saivat tulla toimeen omin,\nkaikkea muuta kuin väheksyttävin neuvoin, rupesivat hippasille ja\nponnahtivat rajusti juostessaan rouva Gardnerin silkkipukuiselle\npolvelle ja siitä alas. Rouva Gardner nosti varsilornjettinsa ja\ntarkasti niiden livistäviä takakäpäliä ja käpristyneitä häntiä, aivan\nkuin ei olisi milloinkaan ennen nähnyt kissaa, ja Anna, joka ei\nvoinut pidättää pientä hermostunutta naurahdustaan, koetti parhaansa\nmukaan puolustaa vallattomia kissoja.\n\n-- Pidättekö kissoista? kysyi rouva Gardner, kasvoissa säälivän\nihmettelevä ilme.\n\nAnna piti kyllä omasta Noidastaan, mutta mikään pinttynyt\nkissainystävä ei hän ollut. Häntä pisteli kuitenkin rouva Gardnerin\näänensävy, ja nuolennopean mielleyhtymän avulla muisti hän, miten\nihastunut Gilbertin äiti oli kissoihin: hänellä oli niitä niin suuri\nlauma kuin hänen miehensä suinkin saattoi niitä talossa nähdä.\n\n-- Ne ovat minun mielestäni viehättäviä elukoita, sanoi hän\npelkästään härnätäkseen.\n\n-- Minä en ole voinut milloinkaan suosia kissoja, sanoi rouva Gardner\nhyytävän kylmästi.\n\n-- Mutta minä pidän niistä sitä enemmän, sanoi nuorempi sisar\nDorothy. -- Ne ovat niin herttaisia ja itsekkäitä. Koirat ovat\nliian kilttejä -- ne ajattelevat enemmän herraansa kuin itseään.\nMinusta tuntuu niiden seura rasittavalta. Mutta kissat ovat ihmeen\ninhimillisiä.\n\n-- Teillä on tuolla kaksi oikein hauskannäköistä posliinikoiraa,\nsanoi Aline armollisesti. -- Ehkä minä saan katsoa niitä vähän\nlähempää. Aline kulki lattian yli ja pysähtyi uunijakkaran luo,\njoten hänestä tuli tietämättään uuden onnettomuuden aiheuttaja. Hän\nnosti Magogin ilmaan ja istuutui tarkastamaan sen vihreätäpläistä\nkauneutta juuri sille tyynylle, jonka alla Priscillan vasta\nsiloitettu chokoladipiirakka oli piilossa. Priscilla ja Anna\nvaihtoivat tuskaisia silmäyksiä, mutta eivät voineet asialle mitään.\nIso ja muhkea Aline istui tyynyllä ja keskusteli eri kansallisuuksien\nposliinikoirista, kunnes äiti antoi lähtömerkin.\n\nDorothy viipyi muutamia silmänräpäyksiä kauemmin puristaakseen Annan\nkättä ja kuiskatakseen pari sanaa hänen korvaansa.\n\n-- Minä tiedän, että meistä kahdesta, sinusta ja minusta, tulee\ntavattoman hyvät ystävät. Roy on kertonut minulle yhtä ja toista\nsinusta. Minä olen ainoa kotona, jolle hän voi uskoa asioitaan,\npoikaraukka -- äidille ja Alinelle ei totisesti kukaan tule avaamaan\nsydäntään. Teillä mahtaa olla täällä äärettömän hauskaa, teillä\ntytöillä. Saanhan minä joskus vastakin tulla tänne, jotta minäkin\nsaisin nauttia vähän teidän hauskuudestanne?\n\n-- Tule niin usein kuin sinulla on halua, vastasi Anna, iloisena\nsiitä, että edes toinen Royn sisarista oli miellyttävä. Alinesta\nhän ei voisi koskaan pitää, se oli aivan selvää, eikä Aline\nkoskaan tulisi pitämään hänestä, vaikka rouva Gardner kenties\noli voitettavissa Royn puolelle. Mutta joka tapauksessa päästi\nAnna pitkän helpotuksen huokauksen, kun tulikoe oli onnellisesti\nsivuutettu.\n\n-- Tästä chokoladipiirakkaasta tuli totisesti pannukakku, sanoi\nPriscilla murheellisen näköisenä nostaessaan varovasti tyynyä --\nja tyyny on luonnollisesti myöskin pilalla. Turhaa on enää koskaan\nsanoa, ettei perjantai ole onnettomuuksien päivä.\n\n-- Kun ilmoituttaa tulevansa lauantaina, niin ei pidä tulla päivää\nliian aikaisin, sanoi Jamesina-täti.\n\n-- Varmasti Roy sotki ja sekoitti mitä hänen piti sanoa.\n\nSe poikahan joutuu aivan pyörälle päästä heti kun hän puhuu Annan\nkanssa. Mihin Anna on joutunut?\n\nAnna oli paennut yläkertaan. Pidätetty itku kuristi hänen kurkkuaan.\nMutta hän pakotti itsensä nauramaan. Noita ja Josef olivat olleet\naika hullunkurisia... Ja Dorothy oli herttainen.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nJÄÄHYVÄISET KORKEAKOULULLE.\n\n\n-- Kunpa olisin kuollut tahi kunpa olisi ainakin jo huomenilta,\nvoihki Phil.\n\n-- Jos saat elää ja pysyä terveenä niin molemmat toivomuksesi\ntoteutuvat, virkkoi Anna.\n\n-- Niin, sinä olet tyyni kuin viilipytty, ja se ei olekaan sinulle\nvaikeata. Sinulta luistaa logiikka kuin vesi ja sinulla on aika\nlailla filosofisia taipumuksia. Minulla taas ei ole -- ja kun minä\najattelen kamalaa _pro gradu-kirjoitusta,_ jäätyy veri suonissani.\nKuule, jos minulle kävisi hullusti -- mitä Joe silloin sanoisi?\n\n-- En tiedä. Mutta kyllä sinä selviydyt. No, miten kreikka meni\nsinulta tänään?\n\n-- Älä kysy ollenkaan! Se saattoi yhtä hyvin olla ihanaa klassillista\nkreikkaa kuin siansaksaa, joka saa Homeroksen pyörähtämään\nhaudassaan. Minä olen istunut kuukausimääriä kieliopit ja\nsanakirjat ja kaikenlaiset roomalaiset antikviteetit nenän alla,\nja nyt minun on aivan mahdotonta ajatella ainoatakaan itsenäistä\najatusta -- jossa olisi tervettä järkeä nimittäin. Kylläpä pikku\nPhil-parka on kiitollinen, kun hän taas paranee tästä tilapäisestä\ntutkintotaudistaan. Tytöt, onko teillä selvästi tajunnassa, että\npäivänne korkeakoulussa pian ovat luetut?\n\n-- Minulla ei ole, se on minulle ylivoimaista, virkkoi Anna\nsurullisesti. -- Minusta tuntuu kuin vasta eilen olisimme Prissy ja\nminä seisoneet yksinäisinä korkeakoulun eteisessä \"vastatulleiden\"\ntulvassa. Ja nyt olemme senioreja ja erotutkinto on aivan nenän\nedessä.\n\n-- Viisaita, kirjanoppineita ja kunnianarvoisia senioreja, paransi\nPhil. Uskotteko todella meidän olevan hiukkaakaan viisaampia nyt kuin\ntänne tullessamme?\n\n-- Ei suinkaan aina näytä siltä neitien käytöksestä päättäen, virkkoi\nJimsie-täti pisteliäästi.\n\n-- Älähän nyt Jimsie-täti, olemmehan me sentään yleensä esiintyneet\noikeina ihannetyttöinä niinä kolmena talvena, joina sinä olet ollut\nmeidän mammamme -- eikö niin?\n\n-- Te olette sievimmät, kilteimmät ja herttaisimmat tytöt kaikista\nkorkeakoulua käyneistä, vastasi Jamesina-täti säästämättä sanojaan,\nkuten aina, kun kerran rupesi kiittelemään. -- Epäilen vain, ettei\njärki vielä ole teissä oikein päässyt täysikasvuiseksi. Sitä ei\ntietysti voi odottaakaan. Kokemukset vasta tuovat arvostelukyvyn.\nSellaista ei saavuta parilla korkeakoulukurssilla. Te olette, nuoret\nneitoseni, opiskelleet tuossa korkeammassa oppilaitoksessa neljä\nvuotta, kun taas minä en ole milloinkaan pistänyt jalkaanikaan\nsellaiseen laitokseen, mutta sittenkin minä tiedän koko lailla\nenemmän kuin te.\n\n-- Elämänkokemuksesta me kyllä pidämme huolta aikanamme, täti kulta,\nvirkkoi Stella. -- Uutteraa hakkailua seuraa lopulta kihlaus, sanoo\nvanha hyvä sananparsi, ja sitten alkaa heti perästä elämän vakavuus.\n\n-- Oletteko oppineet korkeakoulussa tämän taivaallista muuta kuin\nkuolleita kieliä ja geometriaa ja muuta senkaltaista roskaa? kysyi\nJamesina-täti.\n\n-- Tottahan toki. Olemme tietysti, pikku täti, vakuutti Anna kaikkien\npuolesta.\n\n-- Me olemme oppineet antamaan arvoa niille totuuksille, joita\nsaimme kuulla professori Woodleigh'in viime luennolla. Aiheena oli\nelämisen taito, virkkoi Phil. -- Hän sanoi: Huumori on terveellisin\nmaustin niissä ruokalajeissa, joita katetaan elämän pöydälle.\nNaurakaa erehdyksillenne, mutta ottakaa niistä oppia, laskekaa\nleikkiä huolistanne, mutta tulkaa niistä lujemmiksi, tehkää pilaa\nvaikeuksistanne, mutta voittakaa ne. Eikö tämä ole oppimisen\narvoista, Jamesina-täti?\n\n-- On kyllä, hyvä ystävä, on tietysti. Kun te olette oppineet\nnauramaan sille, jolle tulee nauraa, ja olemaan nauramatta\nsellaiselle, mille ei pidä nauraa -- olette te päässeet aika pitkälle\nopissa ja viisaudessa.\n\n-- Mitä korkeakoulukausi on antanut sinulle, Anna? kysyi Priscilla\nmatalalla äänellä.\n\n-- Uskon todellakin oppineeni ottamaan leikkinä jokaisen pienen\nvastoinkäymisen, ja jokaisen suuremman vaikeuden kykyäni ja\ntoimintahaluani hedelmöittävänä kasteena. Siinä on luullakseni\npääasiassa sanottuna, mitä Redmond on minulle antanut.\n\n-- Minun täytynee vielä kerran viitata professori Woodleighin\nsanoihin, jotta voisin tehdä selkoa siitä voitto-osuudesta, jonka\nminä olen saanut korkeakoulussa, sanoi Priscilla. -- Muistatko, mitä\nhän sanoi tervehdyspuheessaan? Maailmassa on paljon meille kaikille\ntarjolla, jos meillä vain on silmät sitä näkemään, sydäntä, joka\nrakastaa, ja kädet, joilla itse voimme poimia, -- paljon meidän\nympärillämme olevissa ihmisissä, paljon taiteessa ja kirjallisuudessa,\npaljon kaikkialla, mistä me voimme iloita ja mistä meidän tulee olla\nkiitollisia. Vähäsen tätä kaikkea on Redmond minulle opettanut.\n\n-- Jos saamme tehdä tästä johtopäätöksen, huomautti Jamesina-täti,\nniin on loppusumma se, että te kyllä voitte oppia -- jos teissä\nnimittäin on luontaista tarkkapäisyyttä -- neljässä vuodessa sen,\nmihin te kenties olisitte tarvinneet kaksikymmentä vuotta muuten\nelämässä. No, sitten minun täytyy sanoa, että korkeakoulun arvo\nhuomattavasti nousee minun silmissäni. Tähän asti olen tosiaan\nsuhtautunut siihen vähän epäilevästi.\n\n-- Mutta miten käy niiden raukkojen, joilla ei ole luontaista älyä,\nJimsie-täti?\n\n-- Ihmiset, joilla ei ole luontaista tarkkapäisyyttä, eivät koskaan\nopi mitään korkeakoulussa enempää kuin elämässäkään, vastasi\nJamesina-täti. -- He ovat sadan vuoden vanhoina, jos saavat elää\nniin vanhaksi, yhtä tietämättömiä kuin kehdossakin. Se ei ole heidän\npoloisten vika, vaan huono onni. Mutta niiden meistä, joiden osaksi\non tullut tarkkapäisyyttä, tulee olla Herralle hyvin kiitolliset.\n\n-- Etkö tahdo tarkemmin määritellä, mikä tarkkapäisyys on,\nJimsie-täti, pyysi Phil.\n\n-- En kiitos, typykkäni. Joka itse on tarkkapäinen, se tietää kyllä,\nmitä sillä tarkoitetaan, joka ei ole, hän ei tule sitä koskaan\nkäsittämään. En aio ryhtyä mihinkään selittelyihin.\n\nJännittävät ja merkitykselliset päivät lensivät ohi, ja erotutkinto\noli suoritettu. Anna sai korkeimman arvosanan Englannin\nkirjallisuuden historiassa. Priscilla sai lähinnä korkeimman\nklassillisissa kielissä ja Phil saman matematiikassa. Stellakin sai\nilokseen tasaisia, kauniita arvosanoja. Ja sitten tuli korkeakoulun\njuhlallinen päättäjäisjuhla.\n\n-- Tätä olisin ennen maailmassa sanonut elämäni virstantolpaksi,\nvirkkoi Anna nostaen varovasti kotelosta Royn orvokit ja miettivänä\nniitä katsellen.\n\nHänen tarkoituksensa oli luonnollisesti koristautua niillä illaksi,\nmutta hänen katseensa siirtyi toiseen valkeaan pahvikoteloon, joka\noli pöydällä. Se oli täynnä kieloja, ja ne olivat yhtä raikkaita ja\ntuoksuvia kuin kielot, jotka tavallisesti kukkivat Vihervaaran haassa\nAnnan tullessa Avonleahin. Ja niiden vieressä oli Gilbert Blynthen\nkäyntikortti.\n\nAnnasta oli ihmeellistä, että Gilbert lähetti hänelle kukkia\npäättäjäisiin. Hän oli nähnyt Gilbertiä hyvin vähän tänä talvena.\nJoululoman jälkeen Gilbert oli käynyt vain kerran Karoliinan majassa,\neräänä perjantai-iltana, Majan asukkaiden vastaanottoaikana, ja\nmuualla he eivät juuri olleet tavanneet toisiaan. Anna tiesi, että\nGilbert oli kokonaan syventynyt opintoihinsa, hänen päämääränään kun\noli korkeimmat arvosanat ja Cooperin stipendi, minkä vuoksi hän ei\njuuri ottanut osaa seuraelämään.\n\nAnnalle oli talvi tuonut runsaasti vaihtelua ja virkistystä.\nGardnerien perheessä hän oli seurustellut aika uutterasti, Dorothy\nja hän olivat tulleet läheisiksi ystäviksi. Asiasta perillä\nolevat odottivat Annan ja Royn julkaisevan kihlauksensa minä\nhetkenä hyvänsä. Anna odotti itse ratkaisua. Juuri kun hänen tuli\nlähteä kotoa lopettajaisjuhlaan, siirsi hän syrjään Royn orvokit\nja kiinnitti pukuunsa sen sijaan Gilbertin kielot. Hän ei olisi\nitsekään voinut sanoa, minkätähden hän niin teki. Mutta oli kuin\nvanha Avonlean-aika unelmineen ja ystävyyssuhteineen olisi jälleen\ntullut häntä lähemmäksi, samalla kuin hänen kauan hautomansa\ntulevaisuudensuunnitelmat olivat toteutuneet. Hän ja Gilbert olivat\nkerran, kauan sitten, kuvanneet toisilleen sitä onnellista päivää,\njolloin he tutkinnon suoritettuaan saisivat rehtorilta lakkinsa ja\nkunniakirjansa. Nyt oli odotettu suuri päivä tullut, matta Royn\norvokeilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Vain lapsuusvuosien\nvanhan ystävän lahjoittamat kukkaset tuntuivat liittyvän tähän\npäivään, jolloin kevään hento vehreys ja puhkeavat kukkaset vihdoin\ntuottivat hedelmiä.\n\nVuosikausia oli tämä päivä kangastanut Annan mielessä houkuttelevin\nhohtein, mutta kun se nyt koitti, jättikin se jälkeensä vain yhden\npysyvän muiston. Tuona muistona ei tullut olemaan jännittävä hetki,\njolloin komea korkeakoulun rehtori täydessä virkapuvussaan ojensi\nhänelle baretin ja diplomin ja kiitti häntä siitä, että hän oli\ntuottanut Redmondille kunniaa. Ei myöskään kielojen aiheuttama ilon\nvälähdys Gilbertin silmissä, eikä Royn ihmettelevä ja alakuloinen\nkatse hänen kulkiessaan Annan ohi korokkeella. Ei myöskään Aline\nGardnerin armolliset onnittelut tai Dorothyn lämpimät ihastuksen\npurkaukset. Ei, muistoksi jäi omituinen, selittämätön sydämen\nkirvely, joka turmeli Annalta kauan odotetun päivän ja jätti\njälkeensä kalvavan katkeruudentunteen.\n\nJuhlallisen päivän loppunumerona tulivat olemaan tanssiaiset.\nPukeutuessaan tanssiaistilaisuuteen Anna työnsi syrjään helminauhan,\njota hän tavallisesti oli käyttänyt, ja otti matka-arkustaan pienen\nkotelon, joka oli ilmestynyt Vihervaaraan viimeistä edellisenä\njouluaattona. Siinä oli hienonhienot kultavitjat, joissa riippui\nkoristuksena pieni vaaleanpunainen, emaljoitu sydän. Korttiin, joka\nsitä seurasi oli kirjoitettu \"Hyvää joulua toivoo vanha toverisi\nGilbert\". Anna oli nauranut muistolle, jonka emaljisydän hänessä\nherätti; se liittyi kouluajan onnettomaan päivään, jolloin Gilbert\noli huutanut hänestä ja hänen punaisesta tukastaan \"tuli on irti\"!\nja sitten turhaan anteeksiantoa tavoitellessaan lahjoittanut\nvaaleanpunaisen sokerisydämen, tehden siinä kuitenkin turhaa työtä.\nAnna oli kirjoittanut sievän kiitoskirjeen Gilbertille. Mutta pientä\nkoristetta hän ei ollut vielä milloinkaan käyttänyt. Hän ripusti sen\nnyt valkeaan kaulaansa uneksuvasti hymyillen.\n\nHän lähti Philin seurassa korkeakouluun. Anna kulki vaiteliaana, Phil\njutteli yhtä ja toista ja sanoi äkkiä:\n\n-- Joku kertoi tänään, että Gilbertin kihlaus Helena Stuartin kanssa\njulkaistaan heti päättäjäisten jälkeen. Oletko kuullut mitään siitä?\n\n-- En, vastasi Anna.\n\n-- Minä luulen, että se on totta, virkkoi Phil kevyesti.\n\nAnna ei puhunut. Hän tunsi poskiensa polttavan pimeässä. Äkkiä\nhän pisti kätensä takinkauluksensa sisäpuolelle ja tarttui\nkultavitjoihin. Hän nykäisi voimakkaasti -- ja vitjat katkesivat.\nAnna pisti särkyneen koristeen laukkuunsa. Hänen kätensä vapisivat ja\nsilmiä kirveli.\n\nMutta hän oli iloisessa juhlapukuisessa parvessa iloisin kaikista,\nja tuntematta kaipauksen pistostakaan sanoi hän Gilbertille, että\nhänen tanssiohjelmansa oli täyteen merkitty, kun Gilbert tuli\npyytämään häntä tanssimaan. Ja kun hän myöhemmin istui tyttöjen\nkanssa punaisena hehkuvan hiilloksen ääressä Karoliinan majassa ja\nlämmitteli paljaita käsivarsiaan, joita oli kävelyllä kylmähkössä\nkevätilmassa hiukan paleltanut, ei kukaan jutellut vilkkaammin kuin\nhän kuluneen vuorokauden tapahtumista.\n\n-- Moody Spurgeon MacPherson oli täällä eilen illalla teidän\nlähdettyänne, sanoi Jamesina-täti, joka oli valvonut istuakseen\nuunivalkean hoitajana -- Hän ei tietänyt, että oli tanssiaiset. Sen\npojan pitäisi nukkua kuminauha päänsä ympärillä, jotta korvat jonkun\nverran pysyisivät oikealla paikallaan. Kehoitin kerran nuoruudessani\nerästä nuorta herraa, joka vähän hääräili minun ympärilläni, tekemään\nniin ulkoneville korvilleen, ja ne tulivatkin paljon paremmiksi.\nMutta minulle hän ei antanut milloinkaan anteeksi, vaikka oli saanut\noikein hyvän neuvon.\n\n-- Moody Spurgeon on hyvin vakavamielinen nuori mies, haukotteli\nStella. -- Hänen ajatuksensa askartelevat paljon tärkeämmissä\nasioissa kuin korvissa. Hän aikoo lukea papiksi,'kuten täti tietää.\n\n-- No niin, Herra ei pidä niin lukua korvista, virkkoi Jamesina-täti\nkeskeyttäen arvostelunsa Moodyn ulkomuodosta. Jamesina-täti\nkunnioitti papiksi vihkimättömän teologian ylioppilaankin papinkaapua.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nRANTAPAVILJONGISSA.\n\n\nOnko mahdollista -- tästä päivästä viikon kuluttua olen taas kotona\nAvonleassa, sanoi Anna kumartuen matka-arkkuunsa, johon hän paraikaa\npani rouva Lynden koreita patenttikutoisia peitteitä. -- Se ajatus on\nhyvin viehättävä. Mutta viikon perästä olen myös ainiaaksi jättänyt\nKaroliinan majan! Kauhea todellisuus!\n\n-- Kummitteleekohan meidän naurumme sitten Liina-neidin ja\nMaria-neidin viattomissa tyttöunelmissa, virkkoi Phil miettivänä.\n\nTätiä ja veljentytärtä odotettiin nyt kotiin. He olivat kiertäneet\nsuurimman osan asuttua maapalloa. Äsken saapuneessa kirjeessä neiti\nKaroliina kirjoitti:\n\n\"Olemme kotona toukokuun toisella viikolla. Tiedän jo edeltäpäin,\nettä Karoliinan maja tulee näyttämään aika mitättömältä, kun olemme\nnähneet pyramiidit ja Kamakin kuningaslinnat, mutta minä olen aina\nviihtynyt parhaiten siellä, missä katto ei ole ollut erikoisen\nkorkealla. Tulee tuntumaan ihanalta, kun taas saa olla kotona. Kun\nvasta myöhemmällä iällä lähtee matkoille, tulee rasittaneeksi itseään\ntarpeettomasti, sillä tietää, ettei käytettävissä ole enää pitkiä\naikoja, ja jos missä, niin tässä suhteessa pitää paikkansa se, että\nruokahalu kasvaa syödessä. Minä pelkään, ettei Maria tule enää\nkoskaan tyytymään meidän entiseen hiljaiseen elämäntapaamme\".\n\n-- Aion jättää tänne pieniä päähänpistojani ja unelmiani tuottamaan\nviihdytystä sille, joka tulee tänne asumaan minun jälkeeni, virkkoi\nAnna katsellen kaihoisasti ympärilleen kauniissa sinisessä huoneessa,\njossa hän oli viettänyt kolme onnellista vuotta. Ikkunan ääressä hän\noli polvistunut rukoilemaan ja hän oli kumartunut siitä katselemaan,\nmiten aurinko sammui purppurahohteeseen honkain taakse. Hän oli\nkuullut syyssateiden rapisevan taitekattoa vasten ja lausunut kevään\nensimmäisen kultarintakertun tervetulleeksi. Eivätköhän ajatukset ja\nunelmat voineet jäädä asuntoihin? ajatteli hän. Eikö jotain hänen\nomasta olemuksestaan jäisi ikäänkuin vienosointuisena muistona hänen\njälkeensä, näkymättömänä ja tuskin tuntuvana, mutta joka tapauksessa\ntodellisena, kun hän ainiaaksi jättää tämän huoneen, jossa hän oli\ntuntenut riemua ja tuskaa, nauranut ja itkenyt?\n\n-- Minä puolestani uskon, virkkoi Phil, että huone, jossa miettii ja\nsuree ja silloin tällöin huvittelee, sanalla sanoen elää, liittyy\nerottamattomasti näihin sielunelämän ilmaisuihin ja saa oman\npersonallisuuden. Olen varma siitä, että jos minä viidenkymmenen\nvuoden kuluttua astun tähän huoneeseen, huutaa se minulle: \"Phil,\nrakkaani, minä, joka puhun, olen Annan fluidumi. Me, seinät, olemme\nsillä kyllästytetyt. Muistatko, ah muistatko?\" Sillä ajattele\nsentään, pikku kullanmuru, miten rajattoman hauskaa meillä on täällä\nollut! Kuinka me olemme täällä kujeilleet ja hupsutelleet! Oi, oi,\nvoisin nauraa ja itkeä yhtaikaa, kun sitä ajattelen. Menen kesäkuussa\nnaimisiin pikku Jonakseni kanssa ja minä tiedän tulevani sanomattoman\nonnelliseksi, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu kuin tahtoisin elää\ntätä ihastuttavaa elämää Majassa ja korkeakoulussa ikuisesti.\n\n-- Minussakin on niin vähän järkevyyttä, että toivoisin aivan\nsamaa, virkkoi Anna. -- Miten suuria ilonaiheita saanemmekin\ntulevaisuudessa, emme kuitenkaan saa koskaan nauttia samanlaisesta\nihanasta ja huolettomasta elämästä kuin täällä. Se on ainiaaksi\nmennyttä, Phil.\n\n-- Mitä sinä teet Noidalle? kysyi Phil, kun mainittu etuoikeutetussa\nasemassa oleva kotieläin tassutteli huoneeseen.\n\n-- Minä otan sen mukaani kotiin Josefin ja Saara-kissan kanssa,\njulisti Jamesina-täti, joka seurasi Noidan kintereillä. -- Olisi\nkaikkea muuta kuin kaunis teko erottaa kissat toisistaan, kun ne\nkerran ovat oppineet viihtymään yhdessä. Sitä oppia eivät ihmiset\neivätkä eläimet kovinkaan hevillä saavuta.\n\n-- Minusta on ikävä, että täytyy erota Noidasta, virkkoi Anna\nsivellen hellästi kissaansa, -- mutta olisi hyödytöntä ottaa se\nmukaan Vihervaaraan. Marilla ei ole koskaan voinut sietää kissoja,\nja Davy kiusaisi sen hengiltä. Muuten en usko viipyväni kotona\nkovinkaan kauan. Minulle on tarjottu johtajattaren tointa Summersiden\nkorkeammassa yleisessä oppilaitoksessa.\n\n-- Otatko sen vastaan? tiedusteli Phil.\n\n-- Minä -- minä en ole vielä päättänyt, virkkoi Anna punastuen.\n\nPhil nyökkäsi ymmärtävästi. Anna ei luonnollisesti voinut ryhtyä\nmihinkään määrättyihin suunnitelmiin ennenkuin Roy oli ilmaissut\ntunteensa. Sen tämä oli pian tekevä -- siitä ei ollut epäilystä.\nSelvää oli myöskin, että Anna vastaisi myöntävästi, kun Roy kysyisi:\ntahdotko tulla omakseni?\n\nAnna itse tyytyi suhtautumaan asiaan täysin tyynen odottavasti.\nHänen tunteensa olivat hyvin lämpimät Royta kohtaan. Hän oli tosin\nuskonut, että suuri ja syvä rakkaus tuntuisi toisenlaiselta, mutta\nmieli hieman väsyneenä ja lamassa epäili hän, vastaisiko mikään\nelämässä käsitystä, jonka mielikuvitus on edeltäkäsin luonut.\nHän tunsi samanlaista pettymystä kuin lapsenakin oli tuntenut\ntimantin suhteen -- tuota samaa pettymystä, oli hän myös tuntenut\nnähdessään kylmän vedenkirkkaan välkkeen, kun oli odottanut näkevänsä\npurppuranpunaisen leimun säteilevän loiston. \"En kuvitellut koskaan\ntimanttia sellaiseksi\" sanoi hän. Mutta Roy oli herttainen poika,\nja he tulisivat onnellisiksi yhdessä, vaikkakin Anna tunsi elämästä\nkatoavan jotain, jota oli sanoin mahdoton ilmaista.\n\nKun Roy tuli myöhemmin illalla pyytäen Annaa kävelylle puistoon,\ntiesivät kaikki Majassa, mitä asiaa hänellä oli, ja kaikki olivat\ntahi luulivat olevansa selvillä siitä, mitä Anna vastaisi.\n\n-- Anna kuuluu niihin, joilla on ollut hyvä onni elämässä, virkkoi\nJamesina-täti.\n\n-- Siltä näyttää, sanoi Stella kohauttaen olkapäitään. -- Roy on\nkunnollinen ja hauska -- epäilemättä. Mutta hänessä ei ole mitään\nsisäistä.\n\n-- Jos hän olisi kosinut sinua, olisit kenties ollut toista mieltä,\nStella, sanoi Jamesina-täti lempeän nuhtelevasti. -- On olemassa\nsananlasku ketusta ja pihlajanmarjoista.\n\n-- Aivan oikein, mutta sitä ei voi sovelluttaa tähän, vastasi Stella\nolematta millänsäkään. -- Minä rakastan Annaa ja pidän paljon Roysta.\nJokainen sanoo Annan tekevän erinomaiset kaupat, ja hän on viime\naikoina saavuttanut rouva Gardnerinkin korkean hyväksymisen. Kun\npanemme kaikki nämä seikat yhteen, niin näyttäisi tosiaankin olevan\ntulossa sellainen harvinainen avioliitto, joita kuulutaan solmivan\ntaivaassa, ja kuitenkin minulla on epäilykseni. Sinä saat nyt itse\nlausua tavut ja lukea yhteen, Jamesina-täti.\n\nNiemenkärjen pienessä rantapaviljongissa, jossa he olivat jutellen\nistuneet sateisena päivänä ensi kertaa tavatessaan, lausui Roy\nmerkitykselliset sanansa. Annan mielestä tuli tilaisuus hyvin\ntunnelmalliseksi siitä, että Roy oli valinnut juuri tämän paikan. Ja\nRoy tunnusti rakkautensa niin kauniin sanoin, kuin olisi ottanut ne\nRakastavien kirje-oppaasta, kuten eräs Ruby Gilliksen kosijoista oli\ntehnyt. Koko tunnustus kuului aivan erinomaiselta. Se oli sitä paitsi\nrehellinen ja vilpitön. Ei ollut vähääkään epäilemistä, ettei Roy\ntarkoittanut sitä, mitä hän sanoi. Hänen sanoissaan ei ollut mitään\nsorahtelevaa epäsointua. Annasta tuntui kuin hänen olisi pitänyt\nsulaa hiljaiseen autuuteen. Mutta hänen tunteensa eivät olleet\nsuinkaan nousseet siihen lämpöasteeseen -- hän huomasi olevansa\npäinvastoin merkillisen viileä. Kun Roy vaikeni odottamaan vastausta,\navasi Anna huulensa lausuakseen myöntävän sanan, jonka tuli ratkaista\nkummankin kohtalo.\n\nMutta silloin -- silloin häntä värisytti aivan kuin katse olisi\nsattunut kuiluun, mikä sai hänet kiivaasti peräytymään. Hänen\nelämässään oli tämä hetki niitä, jolloin katse selkenee ja me näemme\nikäänkuin häikäisevän salaman valossa enemmän kuin olemme tajunneet\nkoko kuluneen elämämme aikana. Hän veti kätensä Royn kädestä.\n\n-- Ei -- minä en voi mennä sinun kanssasi naimisiin\n\n-- oi, en voi, huudahti hän.\n\nRoy kalpeni ja näytti olevan hyvin ymmällä. Hän oli jo ennakolta\nollut asiastaan varma, -- mistä ei suinkaan käynyt häntä moittiminen.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? änkytti hän.\n\n-- Tarkoitan, etten voi tulla sinun vaimoksesi, toisti Anna aivan\nepätoivoisena. -- Luulin voivani -- mutta en voikaan.\n\n-- Minkätähden et voi? kysyi Roy tyynemmin.\n\n-- Sentähden -- etten pidä sinusta tarpeeksi paljon.\n\nRoyn kasvojen väri muuttui tummemmaksi.\n\n-- Sinä olet siis vain tehnyt minusta pilaa näinä kahtena vuotena?\nsanoi hän hitaasti.\n\n-- En, en, sitä minä en suinkaan ole tehnyt, läähätti Anna-raukka.\nOi, miten hän voisi selittää? Hän ei voinut selittää. On olemassa\nsemmoista, mille on aivan mahdotonta löytää selitystä. -- Uskoin\npitäväni sinusta -- minä vakuutan, että uskoin -- mutta nyt tiedän,\nettei niin olekaan laita.\n\n-- Sinä olet turmellut elämäni, sanoi Roy katkerana.\n\n-- Anna minulle anteeksi, pyysi Anna posket hehkuen ja silmät\nkyynelissä.\n\nRoy kääntyi muutamaksi minuutiksi tuijottamaan merelle. Kun hän\njälleen katsoi Annaan, oli kalpeus palannut hänen kasvoilleen.\n\n-- Etkö voi antaa minulle mitään toivoa? kysyi hän.\n\nAnna pudisti päätään äänettömänä ja masentuneena.\n\n-- Jää hyvästi siis, sanoi Roy. -- Minä en käsitä sitä -- minä en voi\nuskoa, että sinä olet se, jona koko ajan olen sinua pitänyt. Mutta\nmoitteet eivät saa tulla kysymykseen meidän välillämme. Sinä olet\nainoa nainen, jota koskaan voin rakastaa. Nyt kiitän sinua ainakin\nystävyydestäsi. Jää hyvästi, Anna!\n\n-- Jää hyvästi, vastasi Anna ääni väristen.\n\nRoyn mentyä Anna istui kauan paviljongissa ja näki valkean usvan\nhiljaa hiipivän satamaan ja verhoavan sen vaippaansa. Tämä hetki oli\nhänelle nöyryytyksen, häpeän ja itsensähalveksumisen hetki -- sen\naallot vyöryivät hänen ylitseen ja olivat vähällä tukehuttaa. Mutta\nsielun syvimmästä tunkeutui outo, jälleen saavutetun vapauden tunne.\n\nHämärässä hän hiipi Majaan ja pakeni huoneeseensa. Mutta siellä istui\nPhil jo häntä odottamassa ikkunapenkillä.\n\n-- Odota vähän, pyysi Anna, tahtoen välttämättä etukäteen torjua\nonnentoivotukset. -- Odota, kunnes saat kuulla, mitä minulla on\nsanomista. Phil, Roy pyysi minua vaimokseen, mutta minä annoin\nkieltävän vastauksen.\n\n-- Mitä ihmeessä! -- Annoit kieltävän vastauksen? huudahti Phil aivan\nymmällä.\n\n-- Niin annoin.\n\n-- Anna Shirley, oletko enää järjissäsi?\n\n-- Enköhän sentään liene, sanoi Anna väsyneesti. -- Oi, Phil, älä\ntoru minua! Sinä et ymmärrä.\n\n-- En ymmärräkään, se on kyllä totta. Sinä olet jo pari vuotta kaikin\ntavoin rohkaissut Roy Gardneria -- ja nyt sinä kerrot antaneesi\nhänelle rukkaset. Se on siis ollut pelkkää anteeksiantamatonta\nhakkailua. Anna, minä en olisi koskaan uskonut sinusta sellaista.\n\n-- Se ei ole ollut hakkailua -- viime hetkeen asti luulin toden\nteolla pitäväni hänestä -- ja sitten -- sitten minulle yhtäkkiä\nselvisi, etten milloinkaan voisi mennä hänen kanssaan naimisiin.\n\n-- Asianlaita oli kai se, että aioit mennä hänen kanssaan naimisiin\nrahojen tähden, sanoi Phil loukkaavan suoraan, -- vaikka sinun\nparempi minäsi viime hetkenä nousi kapinaan ja esti sinut siitä.\n\n-- Jos niin luulet, niin erehdyt. En ole ajatellut hänen rahojaan\nvähääkään. Oi, en voi selittää sitä sinulle enempää kuin hänellekään.\n\n-- No niin, en voi sanoa sitten muuta kuin että olet käyttäytynyt\nhäpeällisesti Royta kohtaan, virkkoi Phil tullen yhä katkerammaksi.\n-- Hän on kaunis, hyväpäinen ja kiltti. Mitä muuta sinä vielä toivot?\n\n-- Minä tahdon sellaisen, joka kuuluu minun elämääni. Hän ei kuulu.\nIhan ensiksi ihastuin hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja taitoonsa\nilmaista ajatuksensa ja lausua hienoja kohteliaisuuksia... Ja hän on\npaljon lukenut, ja meidän kirjalliset harrastuksemme kävivät hyvin\nyhteen. Ja lopulta tuntui minusta, että minun täytyi olla häneen\nrakastunut, koska hän oli minun tummasilmäinen ihanteeni.\n\n-- Minä saan aina kuulla siitä, etten tiedä, mitä tahdon, mutta sinun\nlaitasi on senkin seitsemän kertaa hullummin.\n\n-- Minä tiedän, mitä tahdon, puolustautui Anna. -- Vika on vain\nsiinä, että minun tahtoni vaihtuu, ja sitten minun täytyy uudelleen\nselvittää itselleni, niitä oikeastaan tahdon.\n\n-- Silloin ei kannata ollenkaan keskustella sinun kanssasi.\n\n-- Se onkin ihan totta, Phil, ei kannatakaan. Mutta siitä saat\nolla varma, että olen niin pahoillani ja häpeissäni, että olisin\nvalmis vaipumaan maan alle. En voi koskaan ajatella Redmondin aikaa\nmuistamatta tämän illan surua ja tunnonvaivoja. Roy halveksii minua\n-- ja sinä halveksit minua -- ja minä halveksin itseäni.\n\n-- Voi, sinä pikku kulta-raukka, kuinka sinua kuitenkin on sääli,\nhuudahti Phil, jonka sydän äkkiä lauhtui. -- Tule tänne, jotta saan\nlohduttaa sinua. Minulla ei ole mitenkään oikeutta torua sinua. Minä\nolisin kenties mennyt naimisiin sekä Alecin että Alonzon kanssa,\nellen olisi tavannut Jonasta. Huh, minusta on niin sekamelskaista\ntodellisessa elämässä. Romaaneissa tapahtuu kaikki hienosti ja\nhyvässä järjestyksessä, ja kaikki selviytyy lopulta.\n\n-- Nyt on minulla vain toivomus, ettei kukaan minua kosisi koko\nelämäni aikana, nyyhkytti Anna-raukka uskoen tosiaan tarkoittavansa,\nmitä sanoi.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nTOISTEN ONNI.\n\n\nElämä tuntui Annasta hiukan värittömältä ensimmäisinä viikkoina\nhänen tultuaan Vihervaaraan. Hän kaipasi Karoliinan majan iloista\ntoverielämää. Hän oli viime talvena rakentanut loistavia tuulentupia,\nmutta ne olivat nyt kaikki raunioina. Nykyisessä masennuksen ja\nitsehalveksumisen tilassa hän ei heti voinut ryhtyä niitä uudelleen\nluomaan. Ja hän teki sen huomion, että ruusuisten unelmien\ntäyttämä yksinäisyys on ihastuttava mutta unelmaton yksinäisyys on\nkuivanlainen.\n\nAnna ei ollut tavannut Royta heidän surullisen rantapaviljongissa\ntapahtuneen eronsa jälkeen, mutta Dorothy tuli häntä tervehtimään,\nennenkuin hän lähti Kingsportista.\n\n-- Minusta on rajattoman ikävää, ettet tahdo mennä Royn kanssa\nnaimisiin, virkkoi hän. -- Minä olisin niin mielelläni tahtonut\nsinut sisarekseni. Mutta sinä teit aivan oikein. Hän kyllästyttäisi\nsinut kuoliaaksi, jos olisitte yhdessä koko elämän läpi. Minä pidän\nhänestä, ja hän on tavattoman herttainen veli, mutta mielenkiintoinen\nhän ei ole vähääkään. Hän voi kyllä näyttää mielenkiintoiselta, mutta\nsiinä erehtyy.\n\n-- Ei suinkaan tämän tarvitse turmella meidän ystävyyttämme, eihän\nDorothy? oli Anna surullisena kysynyt.\n\n-- Kaikkea vielä! Sinusta ei toki luovu mielellään, kuka nyt olisi\nkultuisempi. Ellen voi saada sinua sisareksi, tahdon kuitenkin yhä\nolla sinun hyvä ystäväsi. Ja älä sinä rupea olemaan pahoillasi Royn\ntähden. Hän on nyt kyllä kauhean epätoivoinen -- minä saan jok'ikinen\npäivä kuunnella hänen purkauksiaan... Mutta hän toipuu pian. Niin käy\nhänelle aina.\n\n-- Aina? toisti Anna äänensävy vähän muuttuneena. -- Onko hän sitten\ntoipunut tällaisesta ennenkin?\n\n-- On toki, sen saat uskoa, virkkoi Dorothy avomielisesti. -- Kaksi\nkertaa ennen. Ja hän suri yhtä kauheasti kummallakin kerralla ja\ntoitotti suruaan minulle korvat täyteen. Niin, ei hän suorastaan\nsaanut rukkasia tytöiltä, he vain julkaisivat kihlauksensa toisen\nkanssa. Mutta kun hän oli tutustunut sinuun, vakuutti hän tietysti,\nettei hän ollut koskaan oikein rakastanut ketään ennen -- molemmat\nedelliset jutut olivat vain olleet koulupoikahaaveilua. Minusta sinun\nei pidä kovin paljon surra tätä asiaa.\n\nAnna päätti noudattaa hyväätarkoittavaa neuvoa. Hän tunsi mielensä\nkeventyneeksi, mutta oli samalla jonkun verran närkästynyt. Roy oli\nvakuuttanut hänelle pyhästi, että Anna oli ainoa tyttö, jota hän\nkoskaan oli rakastanut. Roy oli epäilemättä itse niin uskonut. Mutta\nAnnasta oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hän sentään ollut\ntuhonnut Royn elämää. Tämä saattoi kohdistaa palvontansa toisiin\njumalattariin -- Royhan kuului sisaren väitteen mukaan niihin,\njoiden ehdottomasti täytyy olla polvillaan jonkun pyhätön edessä.\nMutta Annasta tuntui siitä huolimatta kuin elämä olisi köyhtynyt ja\nmenettänyt joukon haavekuvia, ja hänestä se alkoi olla kolkonlainen.\n\nSamana iltana, jona hän oli saapunut kotiin, tuli hän alas\npäätyhuoneestaan ullakolta kasvot sangen surkeannäköisinä.\n\n-- Miten on käynyt vanhalle Lumikuningattarelle, Marilla?\n\n-- Ah niin, arvasin että olisit pahoillasi siitä, virkkoi Marilla.\n-- Itkin muutaman kyyneleen itsekin. Se puu on seisonut siinä siitä\nasti, kun olin nuori tyttö. Myrsky kaatoi sen marraskuussa, kun oli\nankara pohjatuuli. Sen sydän oli mädäntynyt.\n\n-- Voi, miten kaipaan sitä, valitti Anna. -- Minun vanha\ntyttöhuoneeni on muuttunut aivan erilaiseksi. En voi koskaan katsoa\nikkunasta tuntematta, että jotain on poissa. Ja aina ennen tullessani\nkotiin Vihervaaraan on Diana ollut minua vastassa ja toivottanut\ntervetulleeksi.\n\n-- Dianalla on paraikaa muuta ajattelemista, virkkoi täti Lynde\nmerkitsevän näköisenä.\n\n-- No, kertokaa nyt minulle kaikki, mitä täällä Avonleassa on\ntapahtunut, pyysi Anna istuutuen portaille, missä ilta-auringon\nkultainen hohde loi väikettään hänen hiuksiinsa.\n\n-- Ei ole tapahtunut juuri muuta kuin mistä me olemme jo\nkirjoittaneet sinulle, virkkoi täti Lynde. -- Mutta kenties sinä et\nole kuullut, että Simon Fletcher taittoi jalkansa viime viikolla. Se\noli perheelle mainio asia. Nyt he saavat toimitetuksi satoja asioita,\njoihin heillä aina olisi ollut suuri halu, mutta joihin ei saatu\nlupaa, kun ukkorähjä tallusteli kaikkialla.\n\n-- Mistäpä hänkään olisi erikoisen hyvää perinyt, jatkoi Marilla.\n-- Hänen äidillään oli tapana nousta rukouskokouksissa kertomaan\nvekarainsa pahimmista tuhmuuksista ja pyytämään seurakunnan\nesirukousta heidän puolestaan. Penskat olivat jo ennestään mestareita\nkeksimään kujeita -- mutta tulivat senjälkeen kahta kauheammiksi.\nSinä et ole vielä kertonut Annalle suurta uutista Jane Andreaksista.\n\n-- No, ehtiihän sen vielä, arveli täti Lynde myhähtäen. -- Niin,\nkuulepas, Jane on tullut kotiin länsirannikolta -- hän tuli viime\nviikolla -- ja on kihloissa winnipegiläisen miljoonamiehen kanssa.\nKuten arvaat, ei hänen äitinsä viivyttänyt mielenkiintoisen uutisen\nlevittämistä kaikkiin ilmansuuntiin.\n\n-- Herttainen vanha Jane! Oli oikein hauska kuulla, sanoi Anna\nvilpittömästi. -- Hän on ansainnutkin pelkkää hyvää.\n\n-- Niin, miksei, minulla ei ole mitään Janea vastaan. Hän on kiltti\nja hyvä tyttö. Mutta hän ei ole tähän saakka liikkunut miljonäärien\npiireissä, ja saatpa nähdä, ettei kukaan viitsisi päätänsäkään\nkääntää tuohon mieheen päin, ellei hänellä olisi rahoja. Hän on muka\nenglantilainen, niin ainakin rouva Andrews väittää, ja hän kuuluu\nansainneen rahansa kaivoshommilla, mutta katsotaanpas eikö lopulta\nsentään yankee pilkistä miehestä esiin. Rahaa hänellä täytyy olla\nkuin roskaa, sillä hän tuhlailee jalokivikoristeita Janelle aivan\nkahmalokaupalla. Kihlasormuksessa on niin suuri läjä timantteja,\nettei Jane varmaan koskaan enää saa hansikasta lihavaan käpäläänsä.\n\nVerrattain suuri katkeruus värähteli täti Lynden äänessä. Mokomakin\nJane Andrews, ruma ja mitätön, asettelee koukkujaan miljoonamiehelle\nja eikös vaan saakin hänet, kun taas heidän oma komea Annansa ei\nollut vielä lupautunut enempää köyhälle kuin rikkaallekaan. Ja rouva\nAndrews kopeili niin tyttärensä hyvällä naimiskaupalla, ettei kohta\nenää voinut olla samassa huoneessa hänen kanssaan.\n\n-- Mikä Gilbert Blythelle on tullut korkeakoulussa? kysyi Marilla. --\nMinä näin hänet, kun hän viime viikolla tuli kotiin, ja hän on käynyt\nniin laihaksi ja kalpeaksi, että töin tuskin tunsin.\n\n-- Hän hautautui talvella ahtamaan ankarasti tietoja päähänsä,\nvirkkoi Anna. -- Kuulittehan, että hän sai korkeimman arvosanan\nklassillisissa kielissä ja sieppasi sitäpaitsi itselleen\nCooper-stipendin. Sitä ei ole annettu viiteen vuoteen. Ei olekaan\nihme, jos se alkaa hänessä tuntua. Me olemme vähän väsyneitä\njok'ainoa.\n\n-- No, sinulla on joka tapauksessa komea korkeakoulututkintosi, ja\nsitä Jane Andrewsilla ei ole eikä tule koskaan olemaan, virkkoi täti\nLynde, äänessä kolkko tyydytys.\n\nJoitakin päiviä myöhemmin Anna meni eräänä iltana tervehtimään\nJanea, mutta morsian oli matkustanut Charlottetowniin -- tilaamaan\nmuutamia \"kunnollisia leninkejä\", ilmoitti rouva Andrews ylpeänä. --\nSenjälkeen, mitä oli tapahtunut, piti Janen luonnollisesti hankkia\nparempi ompelijatar kuin mitä Avonleassa oli saatavissa.\n\n-- Minulle kerrottiin äsken hauska uutinen Janesta, virkkoi Anna.\n\n-- Niin, niin, onhan se Jane hoitanut hyvin asiansa, vaikkei ole\nkäynytkään mitään korkeakoulua, vastasi äiti tyytyväisenä heilauttaen\nvähän niskaansa. -- Tuleva vävyni on miljoonien arvoinen, ja he\nlähtevät häämatkalle Eurooppaan. Takaisin tultuaan he tulevat asumaan\npelkästä marmorista rakennetussa isossa huvilassa Winnipegissä.\nYhdestä asiasta Jane vain on pahoillaan -- hän on niin etevä\nruuanlaittaja eikä sulhanen toivo hänen olevan missään tekemisissä\nruuan kanssa. Hän on niin rikas että voi hankkia palvelusväkeä miten\npaljon hyvänsä. Heillä tulee olemaan keittäjätär ja pari muuta\npalvelijatarta ja kuski ja miespalvelija. Entä sinä itse, Anna, mitä\nsinulle kuuluu? En ole vielä kuullut mitään sulhasesta, vaikka sinä\nolet ollut niin paljon siellä korkeakoulussa.\n\n-- Oh, nauroi Anna, minä olen päättänyt jäädä vanhaksipiiaksi. En ole\ntosiaankaan löytänyt ketään, jonka voisin hyväksyä.\n\nTämä Annan ilmoitus oli oikeastaan aika lailla häikäilemätön. Hän\ntahtoi nimenomaan saada sanotuksi rouva Andrewsille, ettei hän\nsulhasten puutteessa ollut menemättä naimisiin. Mutta rouva Andrews\nosoitti heti olevansa tilanteen tasalla.\n\n-- Joka ei muuta tee kuin valikoi ja asettaa vaatimuksia, ei saa\nlopulta mitään, sen olen usein huomannut, virkkoi hän. -- Kuulin\ntässä eräänä päivänä pakistavan, että Gilbert Blythe olisi kihloissa\nerään neiti Stuartin kanssa. Charlie Sloane väittää, että tyttö on\nihmeen kaunis. Onko se totta?\n\n-- En tiedä, onko totta, että hän on kihloissa Helena Stuartin\nkanssa, vastasi Anna säilyttäen oikein spartalaisen mielenmaltin,\nmutta varmaa on, että tyttö on tavattoman sievä ja viehättävä.\n\n-- Ennen maailmassa kuvittelin, että Gilbertistä ja sinusta tulisi\npari, jatkoi rouva Andrews. -- Varo, Anna, ettet vielä joskus joudu\n\"Kyöpelinvuoren taa\"!\n\nAnna päätti olla jatkamatta kaksintaisteluaan rouva Andrewsin kanssa.\nOn turha taistella vastustajatarta vastaan, joka vastaa siroihin\nfloretinlyönteihin kömpelöllä lihakirveellä.\n\n-- Kun Jane ei ole kotona, virkkoi hän nousten pää pystyssä, niin\nsanon kenties hyvästi. Pistäydyn luultavasti joskus, kun hän on\ntullut takaisin.\n\n-- Niin, tule katsomaan, sanoi rouva Andrews hymyillen leveästi ja\ntyytyväisesti. -- Jane ei ole vähääkään ylpeä. Hän aikoo seurustella\nentisten ystäviensä kanssa aivan kuin ennenkin. Hän tulee kyllä\noikein iloiseksi, kun saa nähdä sinut.\n\nJanen miljoonamies saapui toukokuun viimeisenä viikkona ja vei\nmorsiamensa mukanaan kultaaräiskyvässä pilvessä. Rouva Lynde totesi\nsangen vahingoniloisena, että herra Inglis -- se oli sulhasen nimi --\noli ruumiiltaan lyhyehkö ja paksu, täyttänyt varmasti neljäkymmentä\nvuotta, ja että hänen hiuksensa päälaelta olivat harmaat ja harvat.\nJa mainituista huomioistaan hän teki erittäin suuren numeron.\n\n-- Kyllä tarvitaankin aika annos hänen kultaansa ennenkuin\nsemmoinen pilleri on saatu maukkaaksi, kuului eräs hänen miedoimpia\narvostelmiaan. -- Jane-raukka -- hänelle voi todellakin sanoa: \"suu\nauki ja silmät kiinni!\"\n\n-- Mies on minusta kiltin ja hyväntahtoisen näköinen, sanoi\nvilpittömän uskollinen Anna. -- Ja minä olen varma siitä, että hän on\ntavattomasti ihastunut Janeen.\n\n-- Rakas ystävä, sen uskosi saat hyvin hyvästi pitää minun\npuolestani, sanoi täti Lynde.\n\nSeuraavalla viikolla vihittiin Philippa Gordon ja hänen Jonaksensa,\nja Anna matkusti Bolingbrokeen ollakseen häissä morsiustyttönä.\nPhil oli kruunuun ja huntuun puettuna kaunis kuin keijukainen, ja\nvastaleivottu komministeri Jonas oli niin onnesta säteilevä, ettei\nkukaan olisi raskinut pitää häntä rumana.\n\n-- Ensiksi lähdemme pienelle huvimatkalle kahden, kertoi Phil,\nja sitten me asetumme pieneen asuntoomme kaupungin laitaan --\nPatterson-kadun varrelle. Äidin mielestä se on hirveätä -- hän oli\nkoko ajan toivonut, että Jonas sentään vuokraisi asunnon hienon kadun\nvarrelta, vaikka hänen toimialansa onkin köyhäin kaupunginosassa.\nMutta minä asun kuin tuoksuvassa ruusutarhassa katuojien ja savuavien\nsavutorvien keskellä, kun vaan saan olla Jonaksen kanssa. Oi, Anna,\nminä olen niin onnellinen, että sydämeen oikein koskee.\n\nAnna iloitsi aina ystäviensä onnesta, mutta ajan pitkään tuntuu\nvähän yksitoikkoiselta nähdä kaikkialla ympärillään onnea, joka on\ntoisen. Ja niin oli laita, kun hän vihdoin palasi Avonleahin. Tällä\nkertaa Dianaa ympäröi se ihmeellinen autuus, jota nainen tuntee, kun\nesikoinen lasketaan hänen viereensä. Anna katsoi kalpeata nuorta\näitiä jonkinlaisen kunnioittavan kauhun vallassa, jota hän ei\nmilloinkaan ollut tuntenut Dianaa kohtaan. Saattoiko tämä nainen,\njonka suun ympärillä vielä näkyi kärsimyksen merkkejä, olla sama\npieni mustakiharainen, ruusuposkinen Diana, jonka kanssa Anna oli\nleikkinyt hyvin kaukaiselta tuntuvana kouluaikana? Anna tunsi outoa\norpoutta havaitessaan, että hän suhteessaan Dianaan ikäänkuin pohjasi\nrakkaisiin lapsuusvuosiin, pysyen sen sijaan verrattain vieraana\nnykyisyydelle.\n\n-- Eikö hän ole ihan kuvankaunis? kysyi Diana ylpeästi.\n\nPieni, paksu pallero oli suorastaan naurettavasti Fredin näköinen --\nyhtä lihava, pullea ja punakka. Anna ei voinut hyvällä omallatunnolla\nsanoa pitävänsä lasta kuvankauniina, mutta hän vakuutti aivan\nvilpittömästi, että se oli niin sievä ja kultuinen että voisi syödä\nsen. Ja äiti oli jokseenkin tyytyväinen.\n\n-- Ennenkuin se tuli maailmaan toivoin kovasti pikku tyttöä, jotta\nolisin saanut ristiä sen Annaksi, sanoi Diana. -- Mutta nyt, kun\npikku Fred on tässä, en tahtoisi vaihtaa häntä miljoonaan tyttöön.\nHän on jo oma pikku herttainen minänsä, hänkin.\n\n-- Oikea pikku personallisuus, erilainen kuin kaikki muut maailman\npikkulapset, sanoi rouva Allan sivellen vastasyntyneen lauhkeata\nposkea. -- Ja jokaisen äidin mielestä on hänen vastasyntynyt pikku\npalleronsa suloisin ja herttaisin kaikista.\n\nRouva Allan, entinen papinrouva ja Annan opettajatar, oli Avonleassa\nkäymässä ensi kertaa paikkakunnalta muutettuaan. Hän oli yhtä\niloinen, ystävällinen ja osaaottavainen kuin ennenkin. Hänen entiset\nystävänsä tyttömaailmassa olivat haltioituneina toivottaneet hänet\ntervetulleeksi. Uudella papinrouvalla oli kyllä erinomaiset puolensa,\nmutta mikään \"sukulaissielu\" hän ei ollut.\n\n-- Kuinka ikävöin sitä päivää, jolloin hän on niin suuri, että alkaa\npuhua, huokaili Diana. -- Voi sentään, kun saa kuulla hänen sanovan\n\"äiti\"! Ja minä olen päättänyt, että hänen ensimmäisen muistonsa\nminusta tulee olla hyvä ja kaunis. Ensimmäinen muisto, joka minulla\non äidistäni, on korvapuusti jostakin pahasta teostani. Olin varmasti\nsen ansainnut, ja äiti on aina ollut herttainen äiti, ja minä pidän\nhänestä koko sydämestäni. Mutta olen usein ajatellut, että olisi\nhauskaa, jos ensimmäinen muistoni hänestä olisi miellyttävämpi.\n\n-- Minulla on yksi ainoa muisto äidistäni, ja se on suloisin kaikista\nmuistoistani, sanoi rouva Allan. -- Olin viiden vuoden vanha ja olin\nsaanut luvan mennä molempien vanhempien sisarien kanssa kouluun.\nKun opetus oli päättynyt, menivät sisareni kotiin, kumpikin omassa\nseurassaan, ja kumpikin uskoi, että minä olin toisen sisaren kanssa.\nMutta minä olin sen sijaan mennyt erään pikkutytön mukana, jonka\nkanssa olin leikkinyt välitunneilla. Minä menin hänen kanssaan hänen\nkotiinsa -- hän asui lähellä koulua -- ja me aloimme siellä leikkiä\nhiekkakasalla ja leipoa kakkuja. Meillä oli ihmeen hauskaa, kun\nvanhempi sisareni syöksähti luoksemme hengästyneenä ja suuttuneena.\n\n\"Vietävän penska\", huusi hän, tarttui minun vastahakoiseen käteeni\nja veti minut mukaansa. \"Sinun täytyy paikalla tulla kotiin. Ja\nodotapas! Äiti on kauheasti suuttunut. Saat vitsaa heti kun tulemme\nkotiin.\"\n\nEn ollut vielä koskaan saanut vitsaa. Alakuloisuus ja kauhu valtasi\nsydänparkani. En ole koskaan eläessäni tuntenut olevani niin onneton\nkuin silloin matkalla kotiin. Minä en ollut tahtonut olla häijy.\nLizzie Cameron oli pyytänyt minut mukaansa kotiin, ja minä olin\nmennyt hänen luokseen tietämättä, että oli väärin erota isoista\nsiskoista. Ja nyt odotti minua rangaistus. Kun me olimme päässeet\nkotiin, laahasi sisareni minut keittiöön, missä äiti istui hämärässä\nvalkean ääressä. Pikku polviraukkani vapisivat niin että tuskin\nsaatoin seisoa. Ja äiti -- nosti minut syliinsä sanomatta ainoatakaan\nepäystävällistä tahi soimaavaa sanaa, suuteli minua ja painoi minut\nrintaansa vasten. -- \"Minä pelkäsin, että olit eksynyt, pikku\ntypykkäni\", sanoi hän hellästi. Näin, miten rakkaus loisti hänen\nsilmistään, kun hän katseli minua. Mitään nuhteita tahi läksytystä en\nsaanut siitä, mitä olin tehnyt -- hän sanoi minulle lempeästi, etten\nsaa mennä minnekään pyytämättä lupaa. Hyvin pian sen jälkeen hän\nkuoli. Tämä on minulla hänestä ainoa jotakuinkin selvästi mieleeni\npainunut muisto. Eikö se ole kaunis?\n\nAnna tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan kävellessään kotiin\npitkin Koivukäytävää, Orvokkien laaksoa ja Kuiski, kuiski pajua.\nHän ei ollut kulkenut siitä kuukausiin.. Ilta-aurinko oli sammunut\npurppurahohteeseen. Ilma oli kukkien tuoksujen kyllästämä -- sitä\noli melkein raskas hengittää. Polun varrella olevat koivut olivat\nhennoista vesoista kehittyneet täysikasvuisiksi puiksi. Kaikki oli\nmuuttunut. Annalla oli tunne, että hän olisi iloinen, jos kesä\nloppuisi ja hän voisi matkustaa tiehensä käydäkseen taas työhön\nkäsiksi. Silloin elämä kenties ei tuntuisi niin tyhjältä. Mutta mihin\noli kaikki romantiikka häipynyt?\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nANNA LUKEE ILMESTYSKIRJAA.\n\n\nIrvingin herrasväki palasi kesäksi Kaikurantaan, ja Anna vietti\nsiellä kolme onnellista viikkoa heinäkuussa. Neiti Lavendel ei\nollut muuttunut. Mitä suurimmassa määrässä oli sen sijaan muuttunut\nCharlotta Neljäs. Hän oli omaksunut täysi-ikäisen nuoren naisen\ntavat, mutta jumaloi edelleen Annaa vilpittömästi.\n\n-- Minä sanon neiti Shirleylle erään asian -- en ole Bostonissakaan\nnähnyt neidin vertaista, sanoi hän kerran ihailunpuuskassa.\n\nPaulkin oli varttunut pitkäksi pojaksi. Hän oli kuudentoista vuoden\nvanha, vaaleanruskeat kiharat olivat kadonneet ainiaaksi ja sijaan\ntullut tiheä tumma tukka, ja häntä huvittivat enemmän jalkapalloilu\nja kuulantyönti kuin keijukaiset ja luolaihmiset. Mutta yhdysside\nhänen ja hänen entisen opettajattarensa välillä oli sitkeä ja säilyi\nyhä. Sukulaissielut eivät jätä toisiaan, vaikka vuodet vierivät.\n\nIkävänä ja koleana heinäkuun iltana Anna palasi Vihervaaraan. Kiihkeä\netelätuuli, joka välistä kesäisin myllersi merenlahdella, vyörytteli\nsuunnattomia aaltoja. Annan astuessa sisään rapisivat ensimmäiset\nsadepisarat ikkunoita vastaan.\n\n-- Paulko saattoi sinut kotiin? kysyi Marilla. -- Minkätähden et\npyytänyt häntä jäämään yöksi? Tulee kauhea ilma, myrsky yltyy.\n\n-- Minä uskon hänen kyllä ehtivät takaisin Kaikurantaan ennenkuin\nalkaa sataa oikein rankasti. Ja hän tahtoi ehdottomasti päästä\nkotiin yöksi. Niin, hauskaa minulla on ollut, mutta kyllä mielellään\njälleen näkee teidän kultuiset kasvonne. \"Oma maa mansikka, muu maa\nmustikka\". No, Davy, oletko kasvanut pitemmäksi viime aikoina.\n\n-- Minä olen kasvanut kokonaisen tuuman senjälkeen kun sinä läksit,\nvastasi Davy hyvin ylpeänä. -- Nyt minä olen yhtä pitkä kuin Milty\nBoulter, eikä hänen tarvitse enää olla olevinaan. Olen kamalan\niloinen. Kuule Anna, tiedätkö että Gilbert Blythe makaa sairaana ja\non vähällä kuolla.\n\nAnna jäi seisomaan aivan hiljaa ja liikkumatta, katsoen vain Davyyn.\nKaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja rouva Lynde luuli\nhänen pyörtyvän.\n\n-- Aina sinun pitää puhua vähän liikaa, poika, sanoi Rachel-täti\nsuuttuneena. -- Anna, älä nyt noin... hyvä lapsi, koeta nyt vähän...!\nMe emme aikoneet kertoa sinulle sitä aivan suoraapäätä.\n\n-- Onko se totta? kysyi Anna, mutta ääni ei ollut hänen.\n\n-- Gilbert on hyvin sairas, vastasi täti Lynde vakavasti. -- Hän sai\nhermokuumeen heti, kun sinä olit lähtenyt Kaikurantaan. Eikö kukaan\nihminen ole kertonut sitä sinulle?\n\n-- Ei, vastasi sama tuntematon ääni.\n\n-- Tauti näytti olevan heti alusta hyvin ankaraa. Lääkäri sanoi,\nettä Gilbert oli työstä rasittunut ja että hänen vastustuskykynsä\non pieni. Heillä on sairaanhoitajatar ja kaikki tehdään, mikä on\ntehtävissä. Älä nyt noin, pikku Anna! Niin kauan kuin on elämää, on\nmyös toivoa.\n\n-- Niin, mutta setä Harrisonhan oli siellä eilen illalla, ja silloin\nsanottiin, ettei ollut toivoa, muistui Davyn mieleen.\n\nMarilla, joka näytti vanhalta, harmaalta ja väsyneeltä, nousi\npaikaltaan ja työnsi Davyn edellään keittiöön.\n\n-- Rakas lapsi, älä menetä kokonaan toivoa, virkkoi Rachel-täti\nkietoen ystävälliset vanhat kätensä kalmankalpean tytön ympärille. --\nMinä en ole ainakaan kadottanut toivoani -- se meidän viimeksi pitää\ntehdä. Hänellä on luja terveys ja vankka, turmeltumaton elimistö --\nmiksi se ei kestäisi nytkin? Saat nähdä, että hän kyllä toipuu.\n\nAnna irtautui hiljaa rouva Lynden käsivarsista ja meni mitään\nnäkemättä keittiön läpi portaita ylös vanhaan huoneeseensa. Hän\npolvistui ikkunan ääreen ja tuijotti sokeana ulos. Oli hyvin pimeä.\nSade valui virtanaan tuulenpieksämään maahan. Kummitusmetsän mahtavat\npuut valittivat ja vaikeroivat myrskyn väänteleminä, ja kuohuvien\nhyrskyjen pauhu kuului etäältä merenrannalta. Ja Gilbert oli\nkuolemankielissä.\n\nJokaisen ihmisen elämässä on ilmestyskirja, aivan kuin raamatussa.\nAnna luki omaa ilmestyskirjaansa tuona kauheana yönä, jona hän\ntuskassa ja hädässä valvoi monet tunnit pimeässä, keskellä luonnon\nkapinaa. Hän rakasti Gilbertiä -- hän oli aina rakastanut Gilbertiä.\nSen hän nyt tiesi. Hän ymmärsi nyt, että yhtä vähän kuin hän voisi\nhakata poikki oikean kätensä ja heittää sen luotaan, yhtä vähän hän\nvoisi tästä lähtien erottaa Gilbertiä elämästään. Mutta tietoisuus\nsiitä oli tullut liian myöhään -- ei edes niin ajoissa, että hänelle\nolisi suotu katkera lohdutus saada istua Gilbertin luona viimeiseen\nsaakka... Ellei hän olisi ollut niin sokea -- niin auttamattoman\nmieletön ja sokea -- olisi hänellä nyt voinut olla oikeus mennä\nGilbertin luo. Mutta Gilbert ei saa nyt koskaan tietää, että Anna\nrakasti häntä -- hän poistuisi elämästä vakuutettuna, että Anna\noli häntä kohtaan välinpitämätön. Oi, miten pimeät, autiot vuodet\navautuivat Annan eteen! Hän ei voisi niitä kestää -- ei voisi. Hän\nlyyhistyi ikkunanpieltä vasten ja toivoi ensi kerran huolettoman,\nnuoren elämänsä aikana saavansa kuolla hänkin. Jos Gilbert lähtisi\nhänen luotaan jättämättä hänelle ainoatakaan sanaa, merkkiä tahi\ntervehdystä, ei hän voisi enää elää. Annasta ei millään ollut\narvoa ilman Gilbertiä. Hän kuului Gilbertille ja Gilbert hänelle.\nTänä tuskaisena selvänäköisyyden hetkenä häipyivät kaikki hänen\nepäilyksensä. Gilbert ei pitänyt Helena Stuartista -- hän ei ollut\nkoskaan pitänyt. Voi, mikä umpisokea hupsu hän olikaan ollut, kun\nei ollut ymmärtänyt, miten voimakas ja luja side yhdisti hänet\nGilbert Blytheen! Ne miellyttävää mairittelua uhkuneet turhamaisuuden\ntunteet, jotka olivat hänestä säteilleet Roy Gardneriin, eivät olleet\nmilloinkaan olleet rakkautta... Ja nyt hänen täytyi sovittaa\nmielettömyytensä ja sokeutensa rangaistuksella, niinkuin rikos\nsovitetaan.\n\nMarilla ja täti Lynde hiipivät hiljaa hänen ovelleen, ennenkuin\nmenivät levolle, pudistivat huolestuneina päätään huoneessa\nvallitsevalle kuolonhiljaisuudelle ja sipsuttivat tiehensä. Myrsky\nraivosi koko yön, mutta päivän sarastaessa sen voima oli lauennut.\nAnna näki himmeän valojuovan hopeoivan tummien pilviröykkiöiden\nreunoja. Idässä välkkyivät metsäiset harjut heleänpunaisina.\nPilvet hajaantuivat valkeisiin ajelehtiviin hattaroihin, haihtuen\npitkin taivaanrantoja, ja taivas niiden välissä loisti sinisenä ja\nauringonpaisteisena. Hiljaisuus ja lepo laskeutui yli maailman.\n\nAnna nousi polvistuvasta asennostaan ja meni hiljaa portaita alas.\nKostea aamutuuli leyhyi hänen kalpeille kasvoilleen, kun hän astui\npihalle, jäähdyttelemään kuivia, polttavia silmiä. Eräs kulkija\nvihelteli kimeästi iloista säveltä. Muutaman hetken kuluttua\ntyöpukuinen nuori poika tuli näkyviin.\n\nAnnasta tuntui äkkiä kuin polvet olisivat pettäneet. Ellei hän olisi\ntarttunut riippuvaan piilinoksaan, olisi hän kaatunut. Nuorukaisen\nnimi oli Pacifique Buote, hän oli George Fletcherin renki, ja George\nFletcher oli Blythein lähin naapuri. Rouva Fletcher oli Gilbertin\ntäti. Pacifiquen täytyi tietää, mitä yleensä oli tiedossa.\n\nNuori mies astua lönkötti maantien punaista hiekkaa yhä viheltäen.\nHän ei nähnyt Annaa. Anna yritti kolmasti turhaan huutaa hänelle.\nPoika oli melkein ehtinyt ohitse, ennenkuin Anna sai värisevät\nhuulensa sellaiseen asentoon, että ne lausuivat nimen \"Pacifique!\"\n\nKomean nimen haltija kääntyi leveästi virnistäen ja hyväntuulisesti\nsanomaan \"hyvää huomenta!\"\n\n-- Pacifique, sanoi Anna heikolla äänellä, tuletteko suoraan kotoa?\n\n-- Tulen, vastattiin. -- Minulle tuotiin illalla sana, että isä-ukko\noli käynyt sairaaksi. Oli niin ilkeä ilma, etten eilen voinut mennä,\nvaan läksin matkaan nyt aamulla aikaisin Menen metsän kautta, se kun\noikaisee.\n\n-- Kuulitteko, miten oli Gilbert Blythen laita nyt aamulla?\n\nTäydellinen epätoivo kuvastui kysymyksestä. Mutta totuus, olipa se\nmillainen tahansa, oli joka tapauksessa parempi kuin riuduttava\nepätietoisuus.\n\n-- Hän voi paremmin, sanoi Pacifique. -- Ne puhuivat eilen jostain,\njota ne sanoivat griisiksi tai kriisiksi, ja että se muka oli tullut\nja että se muka oli hyvä. Lääkäri sanoi, että pahin oli nyt ohi,\nmutta että hän on ollut kauhean sairas. Hän oli jo melkein mennyttä\nmiestä. Ei, kyllä minun on jouduttava. Isä vuoteessaan odottaa minua.\n\nPacifique lähti taas liikkeelle ja painalsi vihellellen kaikin voimin\neteenpäin.\n\nAnna seurasi häntä silmillään, joista ilo oli karkoittamaisillaan\nyön nääntyneen, tuskaisan ilmeen. Pacifique oli laiha ja hintelä\npoika, pörröinen ja kömpelö. Mutta Annan silmissä hän oli kaunis kuin\ntaivaan maista tullut sanantuoja. Nähdessään koska tahansa Pacifiquen\nruskeaksi paahtuneet kasvot ja pyöreät mustat silmät ei Anna voinut\nkoko elämänsä aikana milloinkaan olla muistelematta lämpimästi\nhetkeä, jona tuo poika oli tuonut hänelle lohdutuksen balsamia.\n\nKauan sen jälkeen, kun Pacifiquen huilumaiset lirutukset olivat\nlakanneet ja häipyneet vaahterain alle Rakastavaisten polun päässä,\nseisoi Anna vielä halavain juurella nauttien siitä onnen tunteesta,\njoka täyttää ihmissydämen, kun se on päässyt vapaaksi lamauttavasta\npelosta. Aamu oli kuin pikari, joka oli laitojaan myöten raikkautta\nja loistetta täynnä. Läheisessä pensaikossa odotti häntä yllätys:\nkasteiset villiruusut olivat vasta puhjenneet. Laululintujen\nriemuitsevat kuorot, jotka lauloivat hänen yläpuolellaan korkealla\nsuuressa puussa, ilmaisivat hänen mielestään vain heikosti, mitä\nhän sisällään tunsi. Hänen huulilleen tulivat sanat eräästä hyvin\nvanhasta ja omituisesta totuudenkirjasta:\n\n-- Itku ja murhe kestäkööt yhden yön, mutta aamulla saapuu lohdutus.\n\n\n\n\nXL.\n\nVANHASSA PUUTARHASSA.\n\n\n-- Olisikohan sinusta hauskaa lähteä minun kanssani pienelle\nmetsäkävelylle, kuten ennen maailmassa? sanoi Gilbert sukeltaessaan\nodottamatta Vihervaaran eteiskuistiin. -- Syyskuu on aina tuntunut\nminusta erikoisen houkuttelevalta. Jos me kävisimme tutkimassa, minkä\nnäköistä on Hester Grayn puutarhassa.\n\nAnna, joka istui kiviportaiden askelmalla syli täynnä\nvaaleanvihreitä, puoleksi läpinäkyviä kangaskaistaleita, nosti\nkatseensa, kasvoissa yhtaikaa hämmästynyt ja alakuloinen ilme.\n\n-- Ah, kunpa minä voisin! sanoi hän hitaasti. -- Mutta se on minulle\ntodellakin mahdotonta, Gilbert. Minut on kutsuttu tänä iltana Alice\nPenhallow'n häihin, kuten tiedät. Minun täytyy hiukan muuttaa tämän\npuvun koristelaitteita, ja kun se on tehty, on jo aika ruveta\npukeutumaan. Se on ikävää. Minä olisin hyvin mielelläni tullut sinun\nkanssasi!\n\n-- No, etkö voi sen sijaan tulla huomenna iltapäivällä? kysyi Gilbert\nosoittamatta vähääkään pettymystä.\n\n-- Voin luultavasti.\n\n-- Siinä tapauksessa minä laukkaan kotiin heti ja teen siellä\nsellaista, minkä olisin muuten lykännyt huomiseen. Vai niin, Alice\nPenhallow'n häät! Nyt sinä olet ollut kolmissa häissä samana kesänä,\nAnna -- Philin, Alicen ja Janen. Minä en anna milloinkaan Janelle\nanteeksi sitä, että hän ei kutsunut minua häihinsä.\n\n-- Siitä sinä et saa moittia häntä, jos otat huomioon, mikä ääretön\nnuotanköysi Andrewsin suku on. Heidät oli tietysti kutsuttava kaikki.\nHe mahtuivat töintuskin talon neljän seinän sisälle. Minut pyydettiin\nsulasta armosta -- siksi, että minä olen ollut Janen hyvä ystävä\nkouluajoista saakka; luullakseni oli se ainakin Janen vaikutin. Mutta\njos kysytään miksi rouva Andrews pyysi minut -- niin oli koko syy se,\nettä minä saisin nähdä Janen suorastaan häikäisevän hienouden loiston.\n\n-- Onko totta, että Janella oli niin paljon timantteja, ettei voinut\nnähdä, missä timantit loppuivat ja missä Jane alkoi?\n\nAnna nauroi.\n\n-- Totta on kyllä, että hänellä oli niitä aika joukko. Timantteja ja\nvalkeata silkkiä ja tylliä ja pitsiä ja oranssikukkia ja ruusuja oli\nniin paljon, että meidän tavallisissa oloissa vaatimaton ja koruton\nJanemme aivan hukkui niihin. Mutta hän oli hyvin onnellinen, samoin\nkuin sulhanenkin, mutta onnellisin oli kuitenkin anoppi.\n\n-- Tämän puvunko sinä otat yllesi tänä iltana? kysyi Gilbert\nkatsahtaen röyhelöihin ja volangeihin.\n\n-- Senpä juuri. Eikö se ole sievä? Ja hiuksissa minulla tulee olemaan\ntähtimöitä. Koko Kummitusmetsä on täynnä niitä tänä kesänä.\n\nGilbert näki äkkiä mielessään näyn -- Annan, kevyen ja ilmavan\nvaalean vihreän puvun verhoamana, joka jätti paljaaksi pyöreän\nvalkean kaulan ja myös tyttömäisen hennot käsivarret olkapäistä\nsaakka. Valkeat tähdet loistivat hiusten kuparinvälkettä vasten. Tämä\nilmestys sai veren kiertämään nopeammin hänen suonissaan. Hän kääntyi\nnopeasti poispäin ja sanoi kevyesti:\n\n-- Niin, minä kai sitten pistäydyn huomenna. Toivon sinulle oikein\nhauskaa iltaa!\n\nAnna seurasi katseellaan, kun hän pitkin askelin lähti menemään.\nKuinka Gilbert oli kiltti ja kuinka suurta iloa Annalle tuotti\nnähdä hänen hyvyyttä kuvastavat kasvonsa ja kuulla hänen\näänensä...Gilbert oli parannuttuaan hermokuumeestaan tullut usein\nVihervaaraan, ja heidän suhteeseensa oli jälleen tullut jotain\nentisestä sydämellisestä ja luontevasta toveruudesta. Mutta se ei\nenää riittänyt Annalle. Rakkauden tummanpunaiseen ruusuun verrattuna\ntuntuivat ystävyyden kukkaset kalpeilta ja tuoksuttomilta. Ja Anna\noli alkanut uudelleen pelätä, ettei Gilbert tuntenut häntä kohtaan\nmuuta kuin ystävyyttä. Päivän arkisessa valossa oli haltioituneen\naamutunnelman säteilevä varmuus himmentynyt. Häntä vaivasi\nalituisesti uusiutuva pelko, että hän sittenkin oli erehtynyt. Oli\nlopultakin hyvin luultavaa, että Gilbert piti Helenasta. Kenties\noli Gilbert suorastaan salakihloissa Helenan kanssa. Anna koetti\nkarkoittaa kaikki petolliset toiveet sydämestään ja alistuvasti\nsuhtautua tulevaisuuteen, jossa rehellinen ja selvään päämäärään\ntähtäävä työ saisi korvata rakkauden. Opettajana hän ainakin\nsaattoi antaa oman kortensa kekoon ihmiskunnan palveluksessa, ja\nse, että hänen pienet kirjalliset yrityksensä oli otettu hyvin\nsuopeasti vastaan eräiden aikakauslehtien toimistoissa, lupasi hyvää\ntulevaisuutta. Mutta -- mutta... Anna tarttui jälleen vihreään\npukuunsa ja huoahti.\n\nKun Gilbert ilmestyi seuraavana iltapäivänä, odotti Anna\nhäntä raikkaana kuin keväinen tuulenhenkäys ja viehkeänä kuin\nniittykukkanen, vaikkakin hän oli tullut kotiin sangen myöhään\nedellisen illan juhlallisuuksista. Hänellä oli yllään vihreä puku --\nei sama, joka oli ollut hänellä häissä, vaan vanhempi, josta Gilbert\neräässä korkeakoulun tanssiaisissa oli lausunut ihailevan arvostelun.\nSiinä oli juuri se vihreä väri, joka oli omiaan tuomaan näkyviin\nvälkkyvän tukan vivahdukset, tähtimöjen lempeän harmaan värin ja\nihon kukkasvienouden. He lähtivät astumaan varjoisaa metsäpolkua, ja\nkun Gilbert syrjästä katseli Annaa, ei hän ollut mielestään nähnyt\ntätä milloinkaan niin kauniina ja suloisena. Anna silmäili silloin\ntällöin Gilbertiä, ja häntä ihmetytti, miten paljon vanhemmalta tämä\nnäytti sairautensa jälkeen. Oli kuin Gilbert ainiaaksi olisi jättänyt\nnuorukaisvuodet.\n\nPäivä oli ihana, ja kävely tuntui ihanalta. Anna oli miltei\npahoillaan, kun he saapuivat perille Hester Grayn puutarhaan ja\nistuutuivat vanhalle penkille. Mutta sielläkin oli ihastuttavaa\n-- yhtä ihastuttavaa kuin sinäkin päivänä kauan sitten, jolloin\ntytöt olivat olleet huviretkellä ja Diana, Jane, Priscilla ja\nAnna tehneet ihmeellisen löytönsä. Vanhassa, autioksi jätetyssä\npuutarhassa oli maa silloin ollut kokonaan vaikeitten ja keltaisten\nnarsissien peitossa, jotka yltäkylläisen kukkeina huojuivat ilmavissa\nvarsissaan, ja sammaleessa tuoksuivat orvokit. Nyt oli kultapiisku\nsytyttänyt tulipunaiset soihtunsa nurmettuneiden hiekka käytä vien\nvarsille, ja mehevästä ruohosta kohosi tiheässä tummansinisiä\nastereita. Puron lorina alhaalta koivujen seppelöimästä notkosta\nsoi yhtä lumoavan viekoittelevana kuin ennen maailmassa, ja etäinen\nmeren pauhina yltyi ja laimeni tuulenhenkäysten mukaan. Puutarhan\ntoiselta puolen aukeni kesäauringon hopeanharmaiksi haalistamat aidat\nkehyksissään, ja taivaanranta rajoittui kauas ulottuviin harjuihin,\njoita syyspilvien varjot siellä täällä tummensivat.\n\n-- Minä uskon, sanoi Anna hiljaa, että \"maa, jossa unelmat\ntoteutuvat\", on tuolla kaukana sinisessä autereessa, pienen notkon\nyläpuolella.\n\n-- Onko sinulla unelmia, jotka eivät ole toteutuneet, Anna? kysyi\nGilbert.\n\nGilbertin äänensävyssä oli jotain, jota Anna ei ollut kuullut\npitkään aikaan, ei lainkaan onnettoman illan jälkeen, jolloin\nhe olivat olleet omenapuiden alla Majan puutarhassa, ja se sai\nAnnan sydämen kiivaasti sykkimään. Mutta hän vastasi näennäisesti\nvälinpitämättömänä:\n\n-- Tietysti minulla on. Onhan kaikilla ihmisillä. Meille ei olisi\nterveellistä, jos kaikki meidän unelmamme toteutuisivat. Me\nvaipuisimme hirveään horrostilaan, ellemme voisi mistään uneksia.\nTunnetko, kuinka ihanasti asterit ja sananjalat tuoksuvat nyt illalla\nauringonpaisteessa? Jospa voisimme nähdä tuoksut, eikä vain tuntea!\nOlen varma siitä, että ne olisivat viehättävän näköisiä.\n\nMutta Gilbert ei ollut johdettavissa pois asiasta.\n\n-- Minulla on unelma, alkoi hän jälleen puhua. -- Sen unelman uneksin\naina uudelleen ja uudelleen, vaikka minusta on tuntunut siltä kuin se\nei koskaan voisi toteutua. Uneksin kodista, jossa takkavalkea räiskyy\nja jossa on koira, kissa, ystävien ääniä ja -- sinä.\n\nAnna olisi tahtonut puhua, mutta ei löytänyt sanoja. Onni vyöryi\nlaineen tavoin hänen ylitseen. Se melkein peloitti häntä.\n\n-- Noin pari vuotta sitten tein sinulle erään kysymyksen. Jos tänään\ntaaskin kysyisin sinulta samaa -- vastaisitko minulle toisin?\n\nVieläkään Anna ei voinut puhua. Mutta hän loi Gilbertiin silmänsä,\njoissa loisti hellyys ja rakkauden onni, ja katsoi hetken hänen\nsilmiinsä. Muuta vastausta Gilbert ei tarvinnut.\n\nHe viipyivät vanhassa puutarhassa, kunnes se peittyi hämärän\nvarjoihin, yhtä pehmoisiin kuin mitä paratiisin yrttitarhan varjot\nlienevät olleet. Oli hyvin paljon puhuttavaa ja muisteltavaa --\nsemmoista, mitä oli sanottu ja tehty ja kuultu ja ajateltu ja\ntunnettu ja väärinymmärretty.\n\n-- Minä luulin, että sinä olit rakastunut Helena Stuartiin, kertoi\nAnna hänelle niin soimaavasti kuin ei hän itse olisi antanut\nGilbertille täyttä syytä uskoon, että hän piti Roy Gardnerista.\n\nGilbert nauroi kuin koulupoika.\n\n-- Helena on kihloissa jonkun kotipaikkakuntalaisensa kanssa, ja\nhän tiesi minun olevan asiasta perillä. Kun hänen veljensä oli\nsuorittanut loppututkinnon, sanoi tämä minulle, että hänen sisarensa\nseuraavana vuonna tulisi Kingsportiin opiskelemaan musiikkia ja\npyysi, että minä vähän koettaisin huolehtia hänestä, kun hän ei\ntuntenut ennestään ketään ja tulisi olemaan verrattain yksin.\nMinä teinkin niin. Aloin sitten pitää Helenasta hänen itsensäkin\nvuoksi. Hän on hauskimpia tyttöjä, mitä koskaan olen tuntenut.\nTiedän, että meidän nimemme korkeakoulun juoruissa liitettiin\nyhteen -- väitettiin, että olimme rakastuneet toisiimme. Se oli\nminusta yhdentekevää. Jonkun aikaa senjälkeen, kun sinä olit\nsanonut, ettet koskaan voisi pitää minusta, suhtauduin kaikkeen yhtä\nvälinpitämättömästi. Ketään muuta ei ollut -- minulla ei maailmassa\nvoisi olla ketään muuta kuin sinä, Anna. Olen rakastanut sinua siitä\npäivästä saakka, kun koulussa löit kivitaulusi rikki minun päätäni\nvasten.\n\n-- Minä en voi käsittää, kuinka sinä yhä saatoit pitää minusta,\nvaikka minä useinkin olen käyttäytynyt typerästi ja hupsusti sinua\nkohtaan, sanoi Anna.\n\n-- Koetin kyllä tehdä siitä lopun, sitä en kiellä, vastasi Gilbert\naivan avomielisesti, -- en sentähden, että olisit käyttäytynyt niin\nkuin äsken sanoit, vaan siksi, että olin varma siitä, ettei minulla\nenää ollut mitään toiveita, kun Gardner oli ilmestynyt näyttämölle.\nEn voinut kuitenkaan päästä siitä vapaaksi -- enkä voi ollenkaan\nsanoa sinulle, mitä minulle merkitsi olla kaksi vuotta siinä uskossa,\nettä sinä menet hänen kanssaan naimisiin, ja kuulla joka viikko jos\njoltakin taholta toitotusta, että kihlauksesi julaistaisiin aivan\npiakkoin. Ja minä olin tietysti tässä uskossa siihen siunattuun\npäivään asti, jona sain hetkisen istua ylhäällä hermokuumeen jälkeen.\nSain silloin kirjeen Phil Gordonilta -- tahi oikeammin Phil Blakelta\n-- ja hän kirjoitti, ettei sinun ja Royn välillä ollut ollenkaan\nmitään, ja hän neuvoi minua \"yrittämään uudestaan\". Saman päivän\njälkeen tohtori ihmetteli, miten nopeasti aloin parantua.\n\nAnna nauroi -- mutta sitten hän värisi kuin vilusta.\n\n-- En voi koskaan unohtaa yötä, jolloin luulin sinun olevan\nkuolemaisillasi, Gilbert. Voi, silloin kaikki selveni minulle äkkiä\n-- silloin ymmärsin -- mutta minä luulin sen olevan liian myöhäistä.\n\n-- Niin ei kuitenkaan ollut, pikku rakkaani. Anna, nyt me vedämme\nviivan kaikkien vanhojen väärinkäsitysten yli -- nykyhetki korvaa\nmeille kaiken mitä runsaimmin. Ja jos sinä olet samaa mieltä\nkuin minä, niin me vietämme tätä päivää aina tulevaisuudessa\nmerkkipäivänä. Se on antanut meille ihanan lahjan.\n\n-- Tänään on meidän onnemme syntymäpäivä, sanoi Anna vienosti. --\nOlen aina rakastanut Hester Grayn puutarhaa, mutta nyt se on minulle\nvielä rakkaampi kuin ennen.\n\n-- Mutta minun täytyy pyytää, että sinulla riittäisi\nkärsivällisyyttä, Anna, sanoi Gilbert äänensävy vakavampana. --\nKestää kolme vuotta ennenkuin olen suorittanut lääkärintutkinnon.\nEikä senkään jälkeen tule olemaan mitään silkkisiä seinäverhoja tahi\nmarmorihalleja.\n\nAnna nauroi.\n\n-- Minä en välitä silkkisistä seinä verhoista enkä marmorihalleista.\nMinä tahdon vain sinut. Sinä näet, että olen yhtä villiytynyt kuin\nPhil Jonakseensa. Silkkiset seinäverhot ja marmorihallit voivat kyllä\nolla hyviä, mutta minä osaan rakentaa haavelinnani aivan yhtä hyvin\nilman niitä. Ja mitä odotusaikaan tulee, niin mitä siitä! Me tulemme\nolemaan hyvin onnellisia odottaessamme toisiamme ja tehdessä työtä\nkumpikin omalla tahollamme. Monta tällaista hämyhetkeä me kuitenkin\nsuomme itsellemme. Ja silloin me haaveilemme yhdessä.\n\nGilbert veti Annan lujasti itseään vasten ja suuteli häntä.\nHe astuivat sitten kotiin vieretysten varjojen tummentuessa,\nvastakruunattu kuningas ja kuningatar rakkauden valtakunnassa, pitkin\nkiemurtelevia polkuja, joita reunustivat suloisimmat kukkaset, mitkä\nmilloinkaan olivat levittäneet tuoksuaan, ja yli lumoavien niittyjen,\nmissä toivon ja muiston hyväilevät henkäykset puhaltelivat heidän\nympärillään.\n\n\n\n"]