[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fV6X2FNchMwsaNXkoVE47ElS_mAcWikGbZPlP-0FxdNI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1131,"Haaveilija","Ervast, Pekka (nimim. Pietari Kotka)",1875,1934,"1131-ervast-pekka-haaveilija","1131__Ervast_Pekka__Haaveilija",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1902,48920,293005,false,53444,[23,24,25],"Humorous stories","Norway -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[27,28],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Haaveilija\" by Knut Hamsun is a novel written in the late 19th century. The book centers around Marie van Loos, a housemaid at a parsonage, as she navigates her emotions and observations regarding her fiancé, Ove Rolandsen, and the new pastor's arrival in the community. The narrative hints at themes of ambition, aspiration, and the complexities of love in a rural setting.  The opening of \"Haaveilija\" establishes the atmosphere of anticipation and change in a small parish, coinciding with the arrival of a new pastor and his family. As Marie van Loos looks out the kitchen window, she observes her fiancé and a local girl, sparking her curiosity and concern about their growing connection. The community buzzes with excitement and speculation about the new pastor's wealth and the impact he will have on their lives. Rolandsen is portrayed as a complex figure, grappling with his feelings for both Marie and Olga, the village girl, indicating a love triangle that may unfold as the story progresses. The stage is set for exploration of personal desires against societal expectations within the context of rural life. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Cederberg, Eino",296,"Nuori Eero etsii elämänsä tarkoitusta ja korkeampia ihanteitaan luonnon helmassa. Teosofisvaikutteinen teos kuvaa nuorukaisen sisäistä kasvua, hartaita pohdintoja ja pyrkimystä kohti henkistä totuutta maallisten houkutusten keskellä.","Pekka Ervastin 'Haaveilija' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1131.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HAAVEILIJA\n\nKirj.\n\nPekka Ervast\n\n\nTekijän kustannuksella, Kirjapainoyhtiö Valo, Mikkeli, 1902.\n\n\n\n\n\n\n    The shades of night were falling fast\n    As through an Alpine village passed\n    A youth, who bore, 'mid snow and ice,\n    A banner with the strange device\n            Excelsior!\n\n    His brow was sad; his eye beneath,\n    Flashed like a faulchion from its sheath,\n    And like a silver clarion rung\n    The accents of that unknown tongue\n            Excelsior!\n\n                   _Henry W. Longfellow_.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Prologi: Ihanne.\n Ensimäinen kirja: Koti.\n Toinen kirja; Ystävät.\n Kolmas kirja: Maailma.\n Epilogi: Unelma.\n\n\n\n\nPROLOGI:\n\nIHANNE.\n\n\n    Här i detta bröst,\n    Där talar evighetens gud.\n\n              _Viktor Rydberg_.\n\n\n1.\n\nSe väikkyi hänen silmissään. Se väikkyi umeana kuin utukuva, mutta\nkeveänkauniina kuin rusottava pilven ripsi itäisen taivaan rannalla\nja sovintosointuisena kuin hiljainen, kaukainen kanteleen soitto.\n\nEi hän huomannut, että kirja oli pudonnut maahan hänen polviltaan.\nHän istui kivellä koivun juurella ja oli kietonut vasemman kätensä\nvalkoisen rungon ympäri. Hehkuvan poskensa hän painoi puuta vasten,\nja hänen katseensa hohti kuin päivän koi.\n\nKaunis oli nuorukainen. Mutta hänen kauneutensa oli sielullista. Se\nei ollut marmoriin hakattua, vaan elävää. Se vavahteli, värähteli,\nvälkkyi. Se oli kuin tähtien tuike, joka kaihoa kertoo ja intoa\naavehtii. Siinä oli lapsen hymysilmä viisautta ja vanhuksen\nlapsenmieli vapautta.\n\n\"Minun ihanteeni, minun etäinen, imara ihanteeni! Kaukainen kuin\nmetsän ranta tuolla järven toisella puolen, vilpoinen kuin vesi\nsininen ja syvä, ylevä kuin taivas ääretön ja armas!\n\n\"Miksen voisi sun kutsuasi kuunnella? Miksen luopua elämästä tästä ja\nalkaa sitä uutta, ihanaa ja suurta? Ettei vaipuisi henkeni maahan ja\nitkisi kadonnutta kauneutta.\n\n\"Miksen?\n\n\"Näytä mulle selvempänä vielä mun elämäni tie, sano, mistä sen\nalkaman pitää!\n\n\"Ja uskollisena tahdon sinua palvella niin kauvan kuin elo mun\npovessani sykkii, ja kunniaasi tahdon minä kertoa niin kauvan kuin\nkieleni kestää!\n\n\"Sano, mistä sen alkaman pitää?\"\n\nHiljaa pyyhkäisten tuli järveltä päin tuulen tuuhu ja rasahti kirjan\nlehdissä. Nuorukainen havahtui ja nosti kirjan maasta. Se oli\nRydbergin \"Prometeus ja Ahasverus\".\n\n\n2.\n\nHänen nimensä oli Eero.\n\nHän oli orpo, vanhempansa olivat kuolleet jo hänen piennä ollessaan,\nja hän oli joutunut kasvatiksi äitinsä sisarelle ja tämän miehelle.\nHe olivat lapsettomia ja pitivät ottopoikaansa kuin omaa ainakin.\n\nEero kasvoi ja kasvatettiin vapaudessa. Sanoivatpa sivulliset, että\nhäntä hemmoteltiin, mutta ei se ollut aivan niinkään. Täti kyllä\npalveli enemmän poikaa kuin poika häntä, mutta eno oli sen sijaan\nankara pinnaltaan ja piti oikeuden puolta, missä täti olisi tahtonut\nsääliä.\n\nTämmöinen erimielisyys kasvattivanhempain kesken oli kumminkin\nharvoin tarpeen, sillä Eero oli hiljainen, kiltti ja ahkera lapsi,\njota oikut eivät usein kiusanneet. Hänen suurin huvinsa toiselle\nkymmenelle ehdittyään oli luku ja viulunsoitto. Heti kun koulusta\nkotiutui ja ruokapöydästä pääsi, hän oppi läksynsä kiireimmiten\nsaadakseen siten aikaa \"oikeaan lukuun\", s.o. kaikenmoisten\nkertomuskirjain ja romanien lukemiseen. Täti oli kahdella päällä\ntämän asian terveellisyydestä, mutta siinä kohden eno taas oli\nsäälivämpi ja vapaampi: \"antaa pojan lukea, kyllä mies sulattaa\".\nLepohetkinä, jotka uudistuivat pari kolme kertaa iltapuolen kuluessa,\nhän tarttui viuluunsa ja soitti jonkun ulkoa osaamansa kappaleen\ntaikka omia \"fantasiojaan\". Harvoin hän tovereinsa kanssa kävi mäkeä\nlaskemassa tai palloa lyömässä, ne kun huusivat ja rähisivät ihan\ntarpeettoman kovaan. Ainoastaan kesällä asuessaan maalla tätinsä\nkanssa hän kaiket päivät oli ulkona, samoili metsät, kiipeili vuoret,\nsouteli järvet ja joet. Mutta silloinkin hän oli mieluimmin yksin. Ei\nhän ystävää kaivannut eikä hänellä ystävätä ollut.\n\nMutta ihanne hänellä oli. Kahdentoista vuotiaana hän oli lukenut\nVictor Hugo'n \"Les Misérables\" ja siitä saakka hän tiesi, kuka\nihminen oli jaloin maailmassa. Se oli Jean Valjean, kaleeriorja. Ja\nJean Valjean tuli hänen ihanteekseen. Hän itki häntä ajatellessaan.\n\nVäärin olisi yhtäkaikki väittää, että kirja teki pojasta sen Eeron,\njoksi hän vähitellen muodostui. Kirja herätti eloon sen Eeron,\njoka piili lapsen sielussa ja jonka esihistoria kuului elämän\nsalaisuuksiin, mutta kirja ei sitä luonut. Se oli, ja vuosi vuodelta\nse tuli enemmän näkyviin.\n\nHän ei voinut nähdä toisen kärsivän tuntematta itse tuskaa, oli se\neläin tai ihminen. Jos hän ei silloin voinut auttaa, oli hänellä\nikäänkuin tunnonvaivoja, ja hän pakeni yksinäisyyteen \"ajattelemaan\".\nEläimiä hän ei koskaan kiusannut, ei tahtonut hyttysiäkään kesällä\ntappaa, paitsi jos oikein purivat. Kun toverein leikeissä oli mukana,\nei ottanut osaa heidän kiistoihinsa ja kinoihinsa. Jos välistä\nsattui, että paha tuuli yllätti ja Eero kiukustui ja kiivastui,\noli häpeänsä perästäpäin rajaton. Aikaa voittaen ne kohtaukset\nharvenemistaan harvenivatkin.\n\nHän oli niin muodoin pienestä saakka melkein \"täydellinen\",\njommoiseksi häntä katsottiinkin sekä koulussa että kotona. Siihen\ntuli lisäksi, että ikäisensä pitivät häntä vähän kuivana ja\njuhlallisena, jos kohta hyväkseen käyttivät hänen taitoaan ja\ntietojaan, joilla mielellään tovereitaan autteli, sillä hän oli\nteräväpäinen ja osasi aineitaan hyvin; ja toiseksi, että enonsa\nvälistä arveli, kun poika taas oli kovin hiljainen: \"ettei se vain\nkääntyisi akkamaiseksi\".\n\nOli hänellä sentään ystäväkin, ja uskollinen. Se oli Roland, iso\nruskeankeltainen bernhardilaiskoira, joka vastasyntyneenä oli ostettu\nEerolle leikkikumppaniksi. Kerran Roland penikka kömpelyytensä\npäivinä tipahti kaivoon. Eero sattui näkemään ja sai kun saikin\nkoiran pelastetuksi, vaikka pahasti kylmettyneenä. Hyvän hoidon\nalaisena se kuitenkin pian parani. Pari vuotta myöhemmin Eero kerran\nkallioita kiipeillessään kaatui ja loukkasi päätään pahasti. Verta\ntulvi haavasta ja Eero meni tainnoksiin. Roland, joka aina seurasi\nkumppaniaan tämän matkoilla, riensi apuun ja tarttuen tukevilla\nhampaillaan kiinni housunvyötäröstä kantoi pienen isäntänsä\nhellävaroen ja kiireesti kotiin. Koti ei ollut kaukana, mutta koira\nkuitenkin pelasti pojan. Ja varsinkin siitä päivästä Eero ja Roland\nolivat eroamattomia ystäviä, Roland Eeron mielestä viisain ja paras\ntoveri maailmassa ja luultavasti Eero Rolandinkin.\n\nHänen elämänsä kului kuin nuoren tytön hiljaisissa haaveiluissa\nja ankarassa velvollisuuksien täyttämisessä. Hän säilyi kaikesta\npahasta, sillä hän ei sitä etsinyt eikä mikään sitä hänessä\nherättänyt. Ja vaikka hän tiesikin pahan olemassaolosta, sillä\nopetettiinhan se hänelle koulussa uskontotunnilla, jäi se tieto\nuinailemaan johonkin syrjäiseen aivosoluun, ja hänen tajuntansa oli\ntäynnä vain ihania haaveita ja taivaan korkuisia tuulentupia. Oli\neräs opettajansa sen havainnutkin ja sanoi kerran enolle huolissaan:\n\"mitähän siitä lapsesta tulleekaan? kestäneekö hän elämän myrskyjä?\"\n\nJa myrskyt rupesivat tulemaankin. Jo koulussa Eeroa välistä oli\nvaivannut kummallinen tunne siitä, että kaikki ei ollut niinkuin\nolla piti. Se tunne oli hyvin hämärää ja epämääräistä, mutta se\npalautui yhä useammin, kuta ylemmälle luokalle Eero ehti. Varsinkin\nhistorian tunneilla se häntä kiusasi. \"Miksikä luemme tämmöisiä\nrumia asioita: kuinka ne tappelivat ja sotivat ja tappoivat ja\nmurhasivat? Sehän on hirveätä. Sentähden pojatkin niin huutavat ja\ntelmivät.\" Ja uskontotunnilla hän punastui korvia myöten ja tunsi\nolonsa tukalaksi, kun oli aivan kuin mikä paha henki olisi sydämessä\nkuiskinut: \"etkö huomaa, että juuri tuo uskonlahko se puhuukin asiat\nniinkuin ne totuudessa ovat?\" Ja myöskin uusia kieliä opetettaessa.\nEerolle oli ranskankieli miltei toisena äidinkielenä, hänellä kun\npienenä oli ollut sveitsiläinen \"bonne\", ja hän ihmetteli, että\nkoulussa kieliä opetettiin sillä lailla, ettei kukaan pojista osannut\npuhua ainoata sanaa. Kun hän välistä leikillä puhutteli tovereitaan\nranskaksi ja etevin niistä koki vastata samalla kielellä, ei Eero\nsaattanut olla nauramatta toisen hullunkurisille virheille. Mutta\ntässä kohden hän oivalsi, että opetuksessa oli vika. Matematiikka oli\nainoa aine, joka ei herättänyt hänessä mitään levottomuutta.\n\nMutta yliopistossa myrskyt yltyivät. Hän oli valinnut latinan\npääaineekseen aluksi -- vallan sattumalta, koska jotakin piti\nlukea maisteriksi tullakseen -- ja juoksenteli luennoilla niinkuin\ntoveritkin. Kotona odottivat paksut nidokset, joiden ääressä aika\noli kulutettava. Nyt kun ei enää ollut säännöllisiä läksyjä,\nvaati velvollisuudentunto, että aina istuisi kurssikirja kädessä.\nRomanit ja runot piti heittää sikseen. Elämä kävi siten kuivaksi ja\nikäväksi, sillä kurssiluvuista ei ollut hupia. Eero huomasi, että\nniin oli useimpien toverienkin mielestä, vaikka eivät siitä näkyneet\nvälittävän; heidän mielestä kai niin piti ollakkin. Mutta Eero\nei voinut tovereinsa tavalla paeta ikävyyttä vanhan koetun trion\nseurassa: Wein, Weib und Gesang. Hän ei tuntenut siihen vähintäkään\nvetovoimaa, viulu yksin oli hänen lohduttajanaan; ja niin hän kävi\nyhä enemmän umpimieliseksi, harvapuheiseksi ja miettiväiseksi.\n\nHän alkoi itseltään kysyä: \"minkätähden olen olemassa? mitä varten\ntulee minun kulkea täällä ikävissäni? minkä vuoksi minun pitää\nvaivata itseäni lukemalla esim. tätä äärettömän kuivaa Liviusta, jota\nkerrassaan inhoon? miksikä pitää minun kuin minkäkin itseliikkujan\nastella luennolta luennolle ja aina kolme neljännestuntia kerrallaan\nistua penkittää hartaassa äänettömyydessä?\" Ja kun nämä kysymykset\nliikkuivat hänen aivoissaan, silloin pyörivät kirjaimet silmissä,\nkun piti lukea, ja professorin sanat katederilta kuuluivat yhtenä\nhuminana korviin. Eero tekikin sen merkillisen huomion, että\nvaelsi hämmästyttävässä tiedottomuudessa. Huolimatta papereistaan\nja todistuksistaan, joiden mukaan hänellä oli niin ja niin paljon\ntietoa, hänelle vähitellen selveni, ettei hän mitään tietänytkään.\nNiin, niin, kaksi kertaa kaksi oli neljä tietysti ja leivonen oli\nlatinaksi _alauda_, mutta miksikä hän ollenkaan oli olemassa, sitä\nhän ei ollut oppinut. Oli kyllä kuullut, että Jumala oli tyhjästä\nluonut taivaan ja maan ja puhaltanut henkensä Aadamin sieramiin\nja että Jumalan pojan kuolema pari tuhatta vuotta sitten tuotti\nhänelle taivaan, kun itse henkensä heittäisi, -- mutta mikä tämä\nhänen nykyinen elämänsä oli, sitä hän ei ollut kuullut. Ja vaikka se\nvälistä tuntui melkein naurettavalta, oli se kuitenkin aivan kuin\njoku vanha minä olisi häneltä riistetty pois, ilman että uusi vielä\nnäkyikään. Ja ennen ahkera, tyynimielinen poika muuttui levottomaksi,\ntyöhön kykenemättömäksi nuorukaiseksi.\n\nHänen ihanteensakin siirtyi pilvien taakse. Se ei tuntunut olevan\nmissään yhteydessä nykyisen todellisen elämän kanssa. Ja kuitenkin\nhän juuri niihin aikoihin sai useampia ystäviä, jotka rakastuivat\nhänen lempeään, omituisen puhtaaseen olentoonsa. Yksi hänellä oli\nollut jo ennen ylioppilaaksi tultuansa, lempeämielinen, vilkas Aarno,\njolla myös oli rikas mielikuvitus. Nyt hän vielä voitti Tuomon\nja Harryn. Tuomo oli vakava, tunteellinen, jalo ja teräväpäinen\nkriitikko. Harry oli nuori, koululainen vielä, täynnä loppumatonta\ninnostusta, sielua ja uskallusta, vaikka hän oli liian herkkä\nvaikutuksille ja mielellään antautui umpimähkään tunnelman valtaan.\n\nNämä neljä ystävää olivat melkein alinomaa yhdessä. He kertoivat\ntoisilleen surunsa ja ilonsa. Ja Eeron epäilykset rupesivat\ntarttumaan toisiinkin. Niinpä he usein toivoivat jonkun kummallisen\ntaikavoiman avulla pääsevänsä pois tästä maailmasta, vaikkapa toiseen\ntähteen, missä olot olisivat toisellaiset, missä vallitsisi vapaus,\nkeskinäinen ymmärrys ja sopusointu ihmisten välillä... semmoinen\nkuin esimerkiksi heidän. Ja kun sitten jollekulle sattui nolaava\ntapaus, joka muistutti häntä siitä, ettei ollutkaan sillä toisella\ntähdellä, oli suru yhteinen, ja yhteisesti haettiin lohdutusta\nuusista haaveista.\n\nEeroa tämä seurusteleminen paljon kehitti. Hän joka oli tottunut\nolemaan yksin omien mielikuvainsa kanssa, hän sai nyt vaihtaa\najatuksiaan semmoisten kanssa, jotka häntä ymmärsivät. Hän sai\nkurkistaa erilaisten ihmissielujen kaikkein pyhimpään, ja se tuotti\nhänelle sanomatonta riemua. Semmoista saisi olla koko elämä:\nseurustelua ystäväin kanssa. Semmoisen puolesta kannatti elää ja\nkuolla. Ja rakkaus ystäviä kohtaan kasvoi päivä päivältä hänen\nsydämessään. \"Jospa meillä olisi pikkuinen mökki maalla, jossa\nsaisimme asua kaikki neljä yhdessä.\"\n\nHän oli nyt ruvennut lukemaan filosofiaakin. Ja vaikka se aukaisi\nhänen silmiään näkemään asioita uudessa valossa ja auttoi häntä\najatuksien loogillisessa järjestelyssä, kiusasi häntä siinäkin\nkysymys: mikä on totuus? ja hän tunsi vaistomaista halua tietää,\nminkämoisia nuo ajattelijat olivat olleet elämässään. Ja niitä\ntietoja urkkiessaan hänelle olikin muodostumaisillaan uusi ihanne:\nBaruch Spinoza, joka eli yksin ja mietiskeli.\n\nSilloin hän kerran sai nimipäivälahjaksi Viktor Rydbergin runot, ja\nne muodostivat käännekohdan hänen sisällisessä elämässään.\n\nHän näki uudelleen lapsuutensa ihanteen. Ja nyt hän siihen uskoi.\n\n\n3.\n\nKuu kumotti ja tähdet tuikkivat. Syksyinen oli iltayö ja kylmän\nkolea. Taivas kaareutui tummana pään yli ja jalkojen juurella oli\ntuhatvaloinen kaupunki, josta kuului kaukainen kohina. Mutta täällä\nmetsässä vuoren kalliolla oli rauhallista ja yksinäistä.\n\nNeljä nuorukaista siellä seisoi katselemassa kaupunkia allaan ja\ntähtiä yllään, ja yhden kupeella oli koira.\n\nJa Eero sanoi:\n\n-- Lapsena minulla oli ihanne. Se oli Victor Hugo'n Jean Valjean,\nsillä Jean Valjean oli hyvä. Sitten hän mielestäni häipyi, mutta nyt\nhän on noussut entiseen kirkkauteensa. Taas minä ihanteeni näen. Ja\nminä uskon, että ihanne on olemassa. Minä uskon, että se ihanne on\nhyvyys. Minä uskon, että ihminen voi ja että ihmisen pitää siihen\npyrkiä.\n\n-- Tästä päivästä lähtien minä tahdon koettaa tulla hyväksi. Tästä\npäivästä lähtien minä uupumatta tahdon etsiä totuutta, sillä se on\nsama asia. Tästä päivästä lähtien minä vihkin elämäni ihanteelle\nja tästä päivästä lähtien en tee muuta kuin sitä, mikä siihen\npyrkimykseeni kuuluu.\n\n-- Tahdotteko te olla minulle apuna ja tahdotteko ottaa pyrkimykseeni\nosaa? Silloin muodostakaamme liitto, pyhä ystävyyden liitto,\njonka tarkotuksena on keskinäinen apu ja tuki suuressa työssämme.\nTahdotteko?\n\n-- Tahdomme, sanoivat Aarno, Tuomo ja Harry.\n\n-- Silloin kädet yhteen, oikeat kädet! Neljä kättä kohtasi toisensa.\n\n-- Tämä on liitto neljän kesken... ja sinä, Roland olet\nviidentenä... Me tahdomme pyrkiä hyviksi, me tahdomme pyrkiä\nihmisiksi.\n\nJa kaikki toistivat lupauksen. Eero sanoi:\n\n-- Olkoon liittomme nimi _Resurget_. Ihanne oli kadonnut silmistäni,\nmutta se tuli takaisin. Niin uskon edeskinpäin, että jos ihanne\nhimmenee hetkeksi, niin se kirkastuu taas. Ja resurget merkitsee:\nse on nouseva jälleen. Ja olkoon tunnuslauseemme: _resurget sol\nfugiens_, vielä paistaa pakeneva päivä, sillä aurinko on elämää\nsuovan ihanteen symbooli. Niin kestäköön liittomme läpi elämän,\nja auttakoon meitä totuuden ja hyvyyden ihanne. Olkoon elämämme\nkuin pyhiinvaellus luvattua, toivottua maata kohti, ja jos\njoskus taipaleella eksymme oikealta tieltä, muistakaamme, että\nyön synkimmänkin jälkeen päivä koittaa, muistakaamme liittomme\ntunnuslausetta:\n\n    _Resurget sol fugiens_.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA:\n\nKOTI.\n\n\n    Ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä.\n\n    _Matt. ev. X, 36_.\n\n    Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat,\n    mitä ansiota teillä siitä on?\n\n    _Matt. ev. V, 46_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nEero tahtoi jotakin tehdä ja oli ruvennut kirjottamaan. Hän koki\npanna epäilyksensä ja mietteensä paperille. Se oli alussa vaikeata,\nei tahtonut ajatus löytää sopivata lähtökohtaa. Vihdoin hänelle\njohtui mieleen kertoa asiat sinään, totuus semmoisena kuin se oli\nhänelle esiintynyt, ja silloin syntyi seuraava alustus:\n\n_Epäilyksiä_.\n\nOlen tyytymätön, onneton, rauha on sielustani poissa. Jo\nylioppilaaksi lukiessani tunteilin näitä tuskallisia mielialoja.\n\"Kirjotuksissa\" oli mielestäni henkeä ja pontta, niistä riippui,\ntuliko tähti otsaan vai jäikö tulematta -- mutta tenttiluvut! Tuo\nparhaasta päästä arvottomain koulutietojen sieluton, kammottava\nkertaaminen saattoi sairaaksi sekä ruumiini että henkeni, syöksi\nminut epätoivon kuiluihin. Samat opettajat, jotka olivat meille\nvakuuttaneet, että koulutietojen tarkotus oli kehittää ymmärrystämme,\nsamat opettajat vaivasivat nyt ikäänkuin ulkonaisen pakon painamina\nentisiä oppilaitaan yhä uudistuvilla laiskaläksyillä tenttiajan\nkestäessä. Noista salakareista päästyä seurasi sitten naurettava\nylioppilastutkinto, jolloin rumaan ja hankalaan hännystakkiin\npuettuina kävimme yliopistossa tutkinnoilla, jotka olivat\nvielä tyhjempiä ja muodollisempia kuin äsken läpäistyt. Monta\nkertaa huudahdin sydämeni syvyydestä: näinkö turhamaiset temput\nportinavaajaisiksi, kun tiedon ja totuuden pyhättöön pyritään!\n\nMutta unohtuivatpa kaikki nuo vähäpätöiset seikat, kun kerran\nvalkoinen lakki oli päässä ja kultatähti otsassa! Ja kesällä\nvahinkoni korvautui. Ah, kuinka silloin elämästä nautin, kun huolista\nvapaana samoilin maita ja metsiä, mitä tuulentupia tulevaisuudelleni\nrakentelin! Oi ihania päiviä, joita kankailla ja koivistoissa vietin,\nkun korviani hyväili rastaan sointuisa laulu männiköstä tai silmäni\nihaili valon ja varjon vaihtelua tuoksuavassa lehdikossa. Illalla\nauringon laskiessa kaukaisten metsien taakse istuin kunnaalla\njärven rannalla ja vaivuin hiljaisiin surunvoittoisiin unelmoitiin.\nLännessä taivaanranta vaaleni ja kellertyi, idän luolikoista hiipi\nyötär, huntuunsa verhoten metsät, rannat ja vedet. Silloinpa joskus\nsatakieli pistäysi puutarhaan ja päästeli lumoavia liverryksiään yön\nhiljaiseen hämärään... Te onneni illat, te pyhäiset päivät, miksi\npäätyitte liiaksi pian?\n\nNyt en ole onnellinen enää, en tosiaankaan. Kyllästynyt olen itseeni,\nkyllästynyt maailmaan. Mikä muinoin minua huvitti, ilettää nyt.\nLatina oli koulussa mieliaineitani, nyt sitä inhoan. Kun pitikään\nvalitakseni sitä laudaturiaineeksi! En jaksa sulattaa Nipperdey'n\nCorneliusta enkä halua tietää, mistä portista milloinkin roomalaiset\npujahtivat, kun tappelemaan läksivät, ja miten rintamansa heidän\noli järjestetty... Ei vanhat eikä uudet kielet, ei sielu- eikä\nviisaustieteet herätä intoa minussa. Mikä opinnoissa viehättää, siitä\nvähät välitetään -- muu on turhantarkkaa, lapsellista, häilyvää. En\nlöydä mitään todellista, nerokasta, tyydyttävää, kaikki on tyhjää\nja sisällötöntä kuin ilmassa hosuminen. Ja minä olin kuitenkin\nuskonut, että tietoon ja viisauteen pyrkiminen olisi arvokasta,\njärkevää, ylevää. Olin uskonut ennen vapautumistani, että uudet,\ntulevat opettajani olisivat ihmisiä, jotka ovat elämänsä ihanteelle\nja totuudelle pyhittäneet ja joiden jalo esimerkki innostaisi minua\nponnistamaan voimani väsymättä; olin uskonut, että uudet toverini\nolisivat nuorukaisia täynnä uskoa aatteisiin ja alttiiksi-antaumusta\nja nöyrää kieltäymystä ja halua edetä totuuden tiellä...\n\nMutta nyt! Oh, en jaksa ihailla hermostuneita professoreita, en jaksa\nnauraa toverieni pilapuheille, en jaksa opettajain ja oppilasten\njuominkeihin osaa ottaa. Yksin olen maailmassa.\n\nMitä tästä tuleekaan?\n\nAjattelin kerran konsertissa piennä ollessani, että kun isoksi\nkasvan, soitan viulua suuressa valaistussa salissa, missä on paljon\nihmisiä koolla, jotka kuuntelevat soittoani ja taputtavat käsiään,\nmutta kouluun päästyäni ja ruvettuani lukemaan kirjallisuutta,\nmuuttui vähitellen ihanteekseni ihminen, joka vapaana kaikesta\npakosta olisi elämässään onnellinen tehdessään muille hyvää. Ja nyt --\n\nKuvittelenpa olevani seppelöity maisteri. Olen kirjottanut \"pro\ngradu\", olen suorittanut kaikki tutkinnot, taas katson silmästä\nsilmään tuota kultaista vapautta, jota jo kerran olin voittavinani\nlyyryn ohessa. Armollisena jumalattarena se käskee minua\nkädenviittauksella lähestymään, mutta sitä tavotellessani se väistyy\nluotani ja haihtuu näkyvistä niinkuin muinoin korskea Juno Aeneaan\nsylistä. Haira harhako vain oletkin, sinä ylistetty ja ihailtu\nvapaus? Katso, laakeriseppele otsaani kaunistaa, etkö vielä anna\nminun kuulla suloista ääntäsi, etkö opeta minulle elämän viisautta,\netkö sano minulle, mitä minun tekemän pitää, sillä -- apparet nos\nad agendum esse natos?... Äänettömänä katselet valituksiani, et\nrukouksiini vastaa, et mieltäni rohkaise. Mitä minua hyödyttänee,\nonko minulla arvonimeä vai ei, olenko parnassolle pyrkinyt vai\njäänyt oppimattomain joukkoon? Iäti elämä minulta kysyy: kuinka aiot\nvapauttasi käyttää?\n\nOlenhan ihminen ennen kaikkea, minunkin henkeni kaipaa valoa ja\nviisautta. Koko sielustani haluan olla hyödyksi, todelliseksi,\nvälittömäksi hyödyksi itselleni ja muille. Rinnassani aaltoilee\nmeri, joka tahtoisi murtaa sulkunsa ja vallata mailman ja virvottaa\nvedellään väsyneitä ja herättää nukkuneita uuteen eloon. Mutta missä\non sen lähde ja missä sen sulkujen suu?...\n\nSiis pyrkisin professoriksi. Toisille opettaisin, mitä eivät tiedä,\nloisin ajatuksia uusia, itsenäisiä. Ryhtyisin runoilijaksi, loihtisin\nnäkyville lumoavia kuvia, kertoisin niitä kuulijalle soinnukkaissa\nsäkeissä. Tulisin taiteilijaksi, sukisin soittoniekaksi, toisin ilmi\nennen tuntemattomia kauneuden arvoja, astuisin uusille urille taiteen\nvaltakunnassa... Kuuluisaksi kohoisin, kunnioitetuksi ja rikkaaksi.\nNaisin tytön kaunihimman, eläisin onnellisena ja kasvattaisin\nlapsistani kelpo ihmisiä... Mitä tuulentupia!\n\nEn tee niin.\n\nHeikko ääni sisässäni kuiskaa: tuon kaiken ohessa -- mitä olisit\nsinä tehnyt? Oletko palvellut totuutta vai oletko itseäsi palvellut?\nTahtooko elämän totuus, että ymmärrystä opilla täytämme? Vietteleekö\nviisaus meitä mielikuvituksen taikatarhoihin? Jumalastako kotoisin on\njanomme loistoon ja ylellisyyteen? Pyhistä pyhinkö on pyrkimyksemme\nrikkauteen ja kunniaan? Ikionneako on ikävöidä rakkautta ja\njälkeläisiä?...\n\nKuinka kaikki on turhaa auringon alla!\n\nMiksikä poloinen olen syntynyt? Mistä on minulla tämä rauhaton\nmieleni, tämä hapuroiva, epäilevä, riutuva sieluni?...\n\nEivätkö ole toiset ihmiset minun kaltaisiani? Häpeän melkein\nnähdessäni toverieni iloisia kasvoja. Väkisinkin pakotan suuni\nhymyyn ja ääneni rohkeaksi ja mieleni huolettomaksi, kun\nopinnoitani tiedustelevat ja minun tulee keksiä vastauksia heidän\nkysymyksiinsä. Kuitenkin pakenen heidän pitojaan ja vältän heidän\niloisia illatsujaan. Sillä tunnen itseni pieneksi, vähäpätöiseksi ja\nlapsellisen ujoksi heidän seurassaan.\n\nMutta olisivatko yhtäkaikki minun kaltaisiani?\n\nMitä te puuhaatte, mitä aiotte?\n\nNaurahtavatpa useimmat toverini: \"luemme kandidaateiksi\". Entä\nsitten? \"Kuka tuota niin pitkälle miettisi? Kyllä sitten on aika\nkeinoja keksiä\".\n\nYksi aikoo runoilijaksi. Hän valmistelee paraikaa esikoistaan. Hänen\nsilmänsä loistavat luottamusta, kun hän tavalliseen kuolevaiseen\nkatsahtaa. Kunnian kukkuloille hänen kaihonsa kantaa.\n\nToisesta on tuleva pappi. Mikä suvaitsevainen hymy suupielissä, kun\nhän maallikkoa puhuttelee, ja kuinka syvämietteisesti hän paperossia\npolttaa, taivaan valtakuntaa ajatellessaan. Mutta minä tiedän, että\nhän uneksuupi suuresta seurakunnasta ja pienestä pastorinrouvasta.\n\nKas tässä tulee hän, joka lääkäriksi lukee. Tervehtiessään hän katsoo\nminuun vakavasti ja puristaa kättäni kovasti. Lääketiede on hänen\nihanteensa ja hygieninen elämä ja taitava tohtoroiminen. Mutta hän\nrakastaa mahtia ja valtaa ja hyvien neuvojen antamista ja rahojen\nrunsautta ja -- kauniita naisia.\n\nVaan missä on salaperäinen sanomalehtimiehemme? Hän on jo saanut\npaikan isommassa lehdessä, paljonko lieneekään kuussa palkkaa. Aina\nhänellä on kauhea kiire ja palkastaan huolimatta raha-ahdinko. Hän\naikoo myös maisteriksi, sillä \"eihän tittelitön sanomalehtimies ole\nminkään arvoinen\". Mitä hän tulevaisuudestaan toivoo? Toimittajan\npaikkaako ja valtiollista vaikutusvaltaa?\n\nKuinka kummallista, että saatetaan pitää tätä elämää noin vain\nvalmiina, ymmärrettävänä, yksinkertaisen selvänä seikkana, kun se\nminusta tuntuu niin oudolta ja arveluttavalta! Olen kuin maailman\nmylläkkään eksynyt koditon orpo.\n\nJa mitä vanhat ihmiset tietävät kertoa elämästä, ne, jotka sen\nkoulussa jo ovat karaistuneet?\n\nEivät minulle mitään, sillä joko ovat kaikesta välinpitämättömiä\n(kunhan vain päivällinen on hyvä) tai neuvovat minua nurkumatta\ntäyttämään \"velvollisuuksiani\" tai nauravat pilkallisesti\nmielikuvituksilleni ja mietiskelyilleni: \"ne haihtuvat iän\nkarttuessa\".\n\nVaan minä en soisi niiden haihtuvan...\n\nKuitenkin on ihmisiä, joita melkein kadehdin, niitä, jotka --\nrakastavat, sillä ne ovat onnellisia. Ne tekevät työtä armaittensa,\nomaistensa puolesta; ne taistelevat innolla ja luottavat voittoonsa;\njos lankeavat toivottomuuteen, on heitä vaalimassa lempeät kädet.\n\nTiedänkö siis nyt, mitä elämä on, ja mikä on se hyvä, jonka puolesta\non uhrautuminen?\n\nMinusta näyttää, että kaikilla ihmisillä on päämäärä, johon pyrkivät.\nJa tuo väikkyvä päämäärä heitä ylläpitää, tukee, ohjaa, auttaa\neteenpäin -- ja minulla ei ole päämäärää. Jos voisin kukistaa tätä\näärettömyyden kaihoa, jos voisin vaientaa tätä sydämeni suruista\nääntä, ehkä sitten etsisin itselleni päämäärän ja olisin lohdutettu\nja onnellinen. Mutta nyt seison kuilun partaalla, päätäni huimaa ja\npohjaton syvyys minua vaanien houkuttelee --\n\nMutta sittenkin -- eivätkö ole muut ihmiset minun kaltaisiani?\n\nKirjottaessa syntyi uusia ajatuksia, niitä tuli niin paljon,\nettei tiennyt, minkä joukosta valitsisi, ja sitten vielä tapahtui\nelämässä semmoista, joka antoi aihetta uusiin mietiskelyihin. Täti\nsairastui, armas Linda-täti, jota Eero rakasti kaikella sydämellään;\nhänen täytyi läpikäydä vaikea leikkaus ja siirrettiin kotoa pois\nsairaalaan. Monta kertaa Eero oli istunut hänen vuoteensa vieressä\nsekä tuskallisina että levollisempina hetkinä, ja täti vakuutti aina,\nettä \"teki hyvää\", kun Eero oli saapuvilla.\n\nTuosta kaikesta Eero sai paljon miettimisen aihetta. Minkätähden\noli kipu ja tuska olemassa, minkätähden ei ihminen saanut edes\nruumiillisesti olla terve ja onnellinen? \"Synnin tähden\" ei\nollut hänen mielestään mikään vastaus. Hän ei ymmärtänyt koko\nsynti-käsitettä. Hän olisi tahtonut antaa oman elinvoimansa tädille,\nettä sen tuskat loppuisivat, ja siinä istuessaan hänen sydämensä oli\nkuin yksi ainoa rukouksen huokaus: \"älä kärsi, älä kärsi!\"\n\nJa sitten tuli kuolemanpelko, kun leikkauksen piti tapahtua. Eero\nkulki nytkin sanomattomissa tuskissa ja rukoili itsekseen: \"älä vielä\nkuole, älä vielä. Se olisi niin järjetöntä, niin tyhjää, minä en\nymmärtäisi, miksi se tapahtuisi\". Eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi\nhän noin rukoilikaan.\n\nKun kaikki oli onnellisesti ohi ja täti taas terveenä, syntyi\nhelpotus ja kiitollinen rauha täytti mielen. Mutta samalla Eero tuli\najatelleeksi, että semmoistahan tapahtuu maailmassa joka päivä, aina\non tuhansia ihmisiä sairaina, tuhansia kuolee, ja silloin kysymys\ntaas kääntyi aivan yleiseksi, pääsemättömäksi. Ja vaikkei tuska nyt\nollut niin kouriin tuntuva, se kävi sen sijaan pilkallisemmaksi\nsamassa määrin kuin se ajallistui.\n\n-- No mikä sinua, mies, vaivaa? huudahti kerran eräs toveri, joka\ntuli kadulla vastaan. -- Ei sinua juuri enää näy luennoillakaan. Olet\nkalpea ja laiha kuin mikäkin Weltschmerzikandidaatti. Onko sinulla\ntuberkulosia?\n\nTuon piti oleman vitsikästä, mutta Eero ei nauranut eikä vastannut.\nTervehti vain ikäänkuin häpeissään ja pyrki sivu...\n\nMutta vielä ei ollut Eeron mieltä kuohuttanut se kysymys, joka\nsittemmin anasti suurimman osan hänen ajatuksistaan, nimittäin niin\nkutsuttu yhteiskunnallinen kysymys. Tämä tapahtui vasta seuraavan\nsattuman kautta.\n\nHän oli eräänä iltana Harryn luona yksin. Harry asui vanhempineen\nlaitakaupungilla, ja oli jotakuinkin myöhäinen ja muuten pimeä ja\nkylmä syystalven ilta, kun Eero palasi kotia.\n\nHän ei ollut monta askelta poistunut Harryn portilta, kun kuuli\npimeässä surkean lapsen äänen:\n\n-- Antakaa, hyvä herra, viisi penniä, että saisin ostaa pullaa. On\nniin nälkä.\n\nHän säpsähti, sillä oli tapansa mukaan kulkenut ajatuksissaan,\nja katsoi ylös. Parin askelen päässä seisoi pieni, yhdeksän- tai\nkymmenenvuotias tyttö, painautuneena selin rakennuksen kivijalkaan.\nPaljaat sääret pilkottivat lyhyen hameen alta, jaloissa oli isot,\nrikkinäiset kenkäruojut, ja käsi oli rukoilevasti ojennettuna Eeroa\nkohti.\n\nMiksikä juuri tällä kerralla tuo näky vaikutti Eeroon niin\nvaltavasti? Hän katseli tyttöä hetkisen ikäänkuin unesta heräten ja\nsanoi:\n\n-- Mutta eikö jalkojasi palella?\n\n-- Paleltaa, vastasi tyttö vähän kummastuneena, -- mutta talvella,\nkun on pakkanen, paleltaa enemmän.\n\n-- Eikö sinulla talvellakaan ole sukkia?\n\n-- Oli minulla pienempänä, mutta sitten isä ne vei Jannen ja minun\nsukat, eikä äidillä ole toisia antaa.\n\n-- Minne isäsi ne vei?\n\n-- Sinne niin, en minä tiedä... sinne niin, mistä saa rahaa.\n\n-- Ja mitä hän rahalla?\n\n-- Hän ostaa viinaa ja sitten hän lyö äitiä. Isä on niin paha.\n\nEeron tuli sisällisesti niin kylmä, että häntä puistutti.\n\n-- Etkö ole saanut syödäksesikään, koska tahdoit leipää?\n\n-- En ole syönyt. On niin nälkä. Eero otti kukkaron taskustaan.\n\n-- Mikä nimesi on?\n\n-- Elma Sofia Rantanen, vastasi tyttö vilkkaasti, ja hänen silmänsä\nvälkkyivät, kun näki Eeron hankkeen.\n\n-- Tässä on nyt kymmenen penniä sinulle. Osta sillä leipää. Vie\nsitten tämä markan raha äidillesi ja sano, että hän kutoo sukat\nsinulle ja Jannelle.\n\n-- Kiitoksia paljon! sanoi tyttö iloisesti, niiaten, syvään, ja lähti\njuoksemaan tiehensä.\n\nSilloin iski Eeron mieleen ajatus; \"mikset mennyt tytön mukana?\nmikset mennyt hänen kotiinsa? ehkä hän valehteli?\" Mutta hän häpesi\nsitä ajatusta siinä tuokiossa ja lähti alla päin, kauhun ja pelon\nahdistamana, kotiin. Hän tiesi, että hän oli päässyt totuuden perille.\n\nSiitä illasta oli rauha poissa hänen mielestään, eikä hyvyyden\nihanteen ajatteleminen eikä seurustelu ystävien kanssa voinut häntä\nlohduttaa. Yhä hän sanoi itselleen: \"kurjuutta täynnä on maailma,\nelämä on murhetta alusta loppuun\", ja kun näki ympärillään iloisia,\nonnellisia ja hyvin voipia ihmisiä, ei hän niitä käsittänyt. \"Mitä\nminun pitää tekemän, mitä minun pitää tekemän?\" hän yhtämittaa\nkysyi itseltään, ja hänen oma elämänsä rupesi tuntumaan taakalta,\nkun ei valoa mistään pilkistänyt. Hän rupesi lukemaan sosialistista\nkirjallisuutta, mutta se vain enensi hänen tuskiaan, antoi uusia\naineksia synkälle mielikuvitukselle eikä suonut tunnolle tyydytystä.\nHäntä vaivasi se, että hän itse eli kuin prinssi, sillä aikaa kuin\ntoisia oli, jotka palelivat, valvoivat, näkivät nälkää.\n\nMutta eno, valtion virkamies, hovineuvos, hyvänsuopa vaikka\npinnaltaan ankara ihminen ja muuten tavallinen, \"käytännöllinen\"\nmaailmanmies, alkoi käydä levottomaksi. Hän ei ymmärtänyt Eeron\nmurheita ja suruja, hän vain ihmetteli, ettei poika viitsinyt jatkaa\nopinnoitaan, ja lopulta häntä rupesi suututtamaankin. Hän keskusteli\nja väitteli parhaan taitonsa mukaan Eeron kanssa, koetti vastata\nhänen kysymyksiinsä ja kumota hänen väitteitään, mutta sai aina\nitselleen tunnustaa, ettei ollut mitään voittanut.\n\nKerrankin, kun oli puhe sosialisesta kysymyksestä, hän sanoi:\n\n-- Eipä niinkään, poikaseni. Ei tässä ole kysymys minun eikä\nkenenkään muun mielipiteistä, vaan ankarasta todellisuudesta.\nEi kukaan meistä ole yhteiskuntaa luonut, ei kukaan ihminen ole\nsitä tehnyt, historiallisen kehityksen kautta se on syntynyt ja\nmuodostunut semmoiseksi kuin se on -- sentähden sitä ei taideta\nmuuttaakaan; sen puutteellisuudet itsestään poistuvat, aikojen\nkuluessa se täydellisentyy. Ei sinun tarvitse muuta kuin verrata\ntoisiinsa keskiajan nyrkkivaltaa ja meidän päiviemme järjestynyttä\nvaltiomahtia käsittääksesi, kuinka vakava ja varma edistyksen kulku\non, jos se on hidaskin. Miksi potkia tutkainta vastaan, miksi\ntavotella mahdottomia? Ei Roomaa päivässä rakennettu. Yhteiskunta ei\nvielä ole eikä voi olla ihanteellisen täydellinen, vaikka se siihen\npäin pyrkii. Mutta tämä pyrkiminen onnistuu ainoastaan siinä määrin\nkuin me -- jokainen meistä -- uskollisesti valtiota palvelemme. Jos\nkäännämme sille selkämme, luuletko sen siitä paranevan?... Ei tässä\nole puhettakaan alistumisesta kohtalon alle missään itämaalaisessa\nmerkityksessä, vaan toimimisesta ainoaan järkevään suuntaan.\n\n-- Sinä katsot asiaa vallan toiselta kannalta kuin minä, sanoi Eero\nsynkästi.\n\n-- Minä katson todellisuuden kannalta.\n\n-- Todellisuus! huudahti Eero. -- Mikä on todellisuus? Olenhan\nminäkin todellinen. Sinä katsot asiaa samalta kannalta kuin useimmat\nihmiset -- kas siinä kaikki... En lainkaan ymmärrä tuota sinun\nhistoriallista kehitystäsi -- taikka ymmärrän hyvinkin. Mutta minä\nen näe siinä muuta kuin sokeaa tottumusta, sokeaa tottumusta vain.\nIhmiset ovat tottuneet tällä tavoin elämään ja tätä samaa elämää he\nopettavat lapsille ja nuorille, ja siten jokainen sukupolvi perii\nedellä kävijältään valmiiksi laaditun elämänuskon...\n\n-- Nimitä millä nimellä tahdot.\n\n-- Koko asia on toinen, eno. Yhteiskunta on syntynyt sopimuksesta,\nyksilöiden keskinäisestä sopimuksesta, ja sille pohjalle perustettu.\nSentähden sopimus sen voi muuttaakin. Kummako se olisi! Sen laatuista\ntapahtuu perheessä joka päivä, ja onko kansa muuta kuin iso perhe?\nMiksi säilytetään köyhyys ja rikkaus vieretysten, miksi nälkä\nja ylellisyys, miksi kaikenmoinen pahuus? Niin helppohan olisi\nsiitä kaikesta päästä! Luopuisimme rikkaudesta ja ylellisyydestä,\nheittäisimme pahat tapamme, vähäpätöiset, itsekkäät pyyteemme,\ntulisimme hyviksi, onnellisiksi, rakastaviksi...\n\n-- Hulluja laskettelet, poika. Johan olen koettanut sinulle selittää,\nettä se on mahdotonta. Luuletko, että minä ja me vanhat ihmiset\nylipäänsä, joita sinä niin ylenkatseellisesti ajattelet, luuletko,\nettä me olemme tuiki sokeita? Näemmehän mekin ja kukatiesi selvemmin\nkuin sinä, että on paljon kurjuutta maailmassa, mutta näemme myös,\nettemme sille mitään mahda. Kurjuus sitäpaitsi ei riipu niin suuressa\nmäärin ulkonaisista oloista kuin ihmisistä itsestään. Kyllä ahkera\ntyömies aina toimeen tulee...\n\n-- Niinkö luulet, eno? No, miksi sitten käyvät ympäri työtä\nkerjäämässä?\n\n-- Huonot ajat, vastasi hovineuvos, olkapäitään kohauttaen. -- Vai\npitäisikö sinun mielestäsi rikkaiden jakaa omaisuutensa köyhille?\nKenties vielä vaadit, että minä, sinun enosi, joka olen sinut\nkouluttanut, heittäisin virkani ja tuloni ja marssisin mierontielle?...\nSinäkö minua sitten elättäisit?\n\n-- Eno, et sinä minua ymmärrä. Enhän minä tahdo, että mikään vihassa\ntapahtuisi, vaan rakkaudessa. Mutta eikö sinua, eikö jokaista\nihmistä, jolla sydän on, vaivaa pelkkä tieto siitä, kuinka hirveästi\nmaailmassa kärsitään? Minä olen aivan sairas sitä ajatellessani.\nMinua vaivaa tämä lämmin huone, tämä pehmeä vuode, nämä mukavat\nvaatteet, tämä hyvä ruoka! Jospa voisin kaikesta tästä luopumalla\nlieventää niiden kärsimykset, jotka ilman ovat! Kerran, enoni, minun\ntäytyy lähteä kauvas pois yksinäiseen korpeen, jossa ei kukaan minua\nnäe. Siellä tahdon miettiä elämän arvotusta ja keksiä keinon millä\npelastaa ihmisiä pahasta.\n\nEno katsoi Eeroon pitkään ja tarkkaavasti.\n\n-- Nyt en huoli enään kuunnella lörpötyksiäsi, hän sanoi. -- Jos\nsinua kaikki tämä \"mukavuus\" vaivaa, niin voithan lähteä tiehesi.\nEn minä sinua kiellä. Sitä vain tahtoisin sinulta tiedustella, mitä\naiot, poika. Puhu sinä ihanteista niin kauvan kuin sinua huvittaa,\ntosi täällä kumminkin on kysymyksessä, ei ihminen toimeen tule\npaljailla teorioilla... Voi, voi, kuinka tämä tämmöinen väittely on\nturha! Sano minulle nyt, Eero, mikä sinulla oikeastaan on mielessäsi,\njos todenteolla kaikki yliopistolukusi heität?\n\nEero huokasi itsekseen: \"Jospa itse sen tietäisin niin, että voisin\nhänelle vastata\" ja sanoi ääneen: -- Johan sinä, eno, tuota satoja\nkertoja olet kysellyt -- ja yhtä monta kertaa olet vastaukseni\nkuullut: minä tahtoisin tehdä jotakin...\n\n-- Etkö ymmärrä, poika, että järkevä ihminen saattaa raivostua\ntuommoisesta tyhjästä vastauksesta? Tehdä jotakin!... No, mitä me\nmuut ihmiset sitten tässä maailmassa?! Mekö vain olemme ja elämme?...\nVoi sinua, Eero, suusi puhuu rakkaudesta ja veljeydestä, mutta\nsydämesi tuomitsee kaikkia \"veljiäsi\".\n\nEero teki hätäisen liikkeen kädellään.\n\n-- Ei niin, eno, enhän niin sanonut...\n\n-- Se oli kumminkin tarkotuksesi. Mutta jättäkäämme... Sinä siis\ntahdot tehdä jotakin -- mitä?\n\n-- Tiedäthän senkin, eno. Etsin totuutta, ja kun sen löydän, julistan\nsen ihmisille. Puhun. Kirjotan.\n\n-- Puhun! Kirjotan! huudahti hovineuvos. -- Onko mokomaa kuultu?\nSilläkö luulet ihmisen elävän? Ei ainakaan tässä maassa. Etkö tiedä,\nettä suurimmat kirjailijat tässä maassa ovat muualta elatuksensa\nhankkineet? Et kai suinkaan uskalla asettua heidän rinnoilleen?\n\nEero tunsi loukkaantuvansa.\n\n-- No, en tiedä, mitä sitten teen, kun olen elämän ymmärtänyt, hän\nsanoi. -- Ehken suutani avaakkaan. Ehkä, sydän murtuneena, jään\nerämaahan asumaan, ehkä tuonelan tuvilla tyyssijaa etsin... Vaan\nei! hän jatkoi kiivaasti, -- kun olen synnyistä syvistä selville\npäässyt, silloinpa mulle vasta työala aukenee! Ei niitä ihmisiä\ntässä maailmassa yllin kyllin ole, jotka totuuden tietävät. Et\nsinäkään, eno, mitään tiedä, et voi minulle vastata, kun kysyn: mikä\non totuus? mitä varten olemme olemassa? Mykkänä seisot ja mykiksi\nkaikki jäävät... Oi missä ovat ne rohkeat ja urhoolliset sielut,\njotka uskaltavat -- huolimatta omasta elämästään, välittämättä siitä,\nkuolevatko nälkään tai muuhun vai jäävätkö eloon -- jotka uskaltavat\nkamppailla Jumalan kanssa, kunnes hän lausuu heille nimensä,\nkunnes hän ilmottaa heille totuuden! Täällä me vain elelemme,\ntietämättömyydessä ja pimeydessä, unohtaen kaiken muun, kunhan meillä\nvain ruokaa on ja lämmin vuode ja koti. Kuinka itsekkäät olemme,\nkuinka lyhytnäköiset! Sitäkö varten olisi meidät tänne heitetty,\nettä viettäisimme täällä aikamme kuin sieluttomat luontokappaleet!\nMinä en sitä usko, kuule eno, minä en sitä usko! En tiedä, mitä ne\n\"suuret kirjailijat\" lienevät tehneet, ovatko etsineet totuutta vai\novatko tiedottomuuteen tyytyneet. Ihmisiä hekin ovat olleet, ja minä\naavistan, että heidänkin sieluansa sama ikävä on polttanut, sama\nkaiho kalvanut -- mutta vaikka minä olisin ainoa maailmassa, jonka\nhenki kaipaa sitä ääretöntä täydellisyyttä, niin minä en alistu, minä\nen alistu tämän maailman vaatimuksien alle, ennenkuin on tarpeeni\ntyydytetty... Välitänkö minä omasta itsestäni? En yhtään tästä\nruumiista! En ole elämää pyytänyt. Hän joka minulle elämän antoi, hän\nsen ottakoon. Mutta niin kauvan kuin täällä olen, on minulla oikeus\ntietää miksi ja mitä varten... Tapa minut, eno, ellet minua kärsi,\naja minut maantielle, mutta älä sano, ettei ihmisellä olisi oikeutta\netsiä Jumalaa!... Oh tätä elämää!\n\nEeron puhuessa hovineuvos istui miettien. \"Käy häntä sittenkin\nsääli... Ei hänestä koskaan selville pääse. Suututtaa ja säälittää...\nPoika parka oli sentään ahkera ja lahjakas koulussa ja perin hyvillä\ntodistuksilla ylioppilaaksikin yleni... Voi sentään, mitä tästä\ntulleekaan... eihän häntä raatsi kodistakaan karkottaa... no, jospa\ntuo vielä tyyntyisi, onhan vasta vuotta kolmatta ylioppilaana ollut\".\n\nKun Eero oli lopettanut, lausui hovineuvos tyynesti ja isällisesti:\n-- No, mieti nyt asiaa, Eero. Onhan siinä mitä olet sanonut paljon\nkaunista ja jaloa, mutta kyllä minun mielestäni kuitenkin paras\nolisi, jos tutkinnon yliopistossa suorittaisit ja virkamieheksi\nrupeaisit -- vaikkapa yliopistossakin. Tosin nuo oppineet alussa\nnälkäpalkoilla saavat toimeentulla, mutta ken professoriksi pääsee,\nonhan hänellä turvattu tulevaisuus... Sinä olet lahjakas poika, sitä\nei kukaan kiellä, voit korkeallekin kohota. Ja kyllä sitten aikaa\nriittää kirjottamiseenkin -- puhua saat opettajana muutenkin. Tee nyt\nenolle mieliksi, niin kaikki parhain päin kääntyy. Minä olen sinusta\nniin paljon toivonut, olen rakastanut aivan kuin omaa lastani...\nMietihän tätä, Eero, minä tästä lähden nyt työhöni.\n\nEero teki kieltävän liikkeen kädellään ja sanoi puoleksi itsekseen:\n-- Puhut kuin lapselle, eno. Mene jo.\n\n-- Siis älä nyt ole pahoillasi, sanoi hänen enonsa ja nousi\nistualtaan. -- Parastasihan tarkotan.\n\nKeskustelu oli tapahtunut Eeron huoneessa. Enonsa poistuttua Eero jäi\nyksikseen ajattelemaan. \"Oh, näitä kohtauksia... Kun hän on hyvä, hän\nliikuttaa minua, ja minä epäilen itseäni. Olisinko väärässä? Onko hän\noikeassa? Onko hän kokemuksesta viisastunut? Semmoinenko on elämä?\nAlistua vain, aina alistua, aina tyytyä, tietämättä miksi, kysymättä\nmiksi?... Ei, ei se ole niin. Sen heikkouden pudistan päältäni.\"\nHän kävi kirjotuspöytänsä luo, istui tuolille ja katseli isä- ja\näitivainajainsa kuvaa. \"Te rakkaani, jotka ette minulle muuta muistoa\njättäneet kuin lempivän katseenne, hellän hymynne ja suloääniset\nsananne, te kuvasta tuosta katsotte minuun ei nuhtelevasti, ei\nmoittivasti, vaan hyväksyen, rohkaisten; ja kun minä teitä lähestyn,\nlähestyn kaikkein pyhintäni. Sinulla on sieluni avain, äitini.\nSinä tunnet poikasi sydämen. Sinä tiedät, että hänen tahtonsa on\nhyvä. Sinä ymmärrät minua.\" Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta äkkiä\nnousi epäilys. \"Ehket ymmärrä sinäkään? Ehkä se on mielikuvitukseni\ntuulentupia vain? Ehkette tekään minua käsittäisi... Ehkei kukaan\naikaihminen minua käsitä...\"\n\nTaas tuli rauhaton mieli, ja täytyi alkaa kävellä permannolla\nedestakaisin.\n\nSamassa ovi avautui, ja Linda-tädin hyväntahtoiset kasvot kurkistivat\nsisään.\n\n-- Tuletko kahville, Eeroseni?\n\n-- Kiitoksia, en huoli, täti.\n\n-- No mikä nyt, kun ei kahvi maistu? kysyi täti huolestuneesti\nja astui huoneeseen. Sitten hän lisäsi hellästi: -- Onko teillä\ntaas ollut väittelyä Kaarlon kanssa? Näin hänen vastikään tulevan\nhuoneestasi, synkkä ilme kasvoilla. Tiedäthän, Eero, että enosi on\nhermostunut ja vähän kiivas, mutta älähän nyt pane pahaksi... Mikä\nteillä taasen oli?\n\n-- Ei mitään merkillistä, rakas Linda-täti, sitä samaa vanhaa juttua\nvain. Ja pakottaen suunsa hymyyn Eero selitti: -- Eno tietysti\ntahtoi, että minä opinnoitani harrastaisin -- että minusta kerran\njotakin tulisi -- että laatisin varman ohjelman elämälleni ja\ntyöskentelisin sen mukaan... ja minä...\n\n-- Ja sinä...? kysyi täti, vaikka hyvinkin tiesi.\n\n-- No arvaathan sinä sen, vastasi Eero ja koetti äkkiä muuttua\niloiseksi: -- minä sanoin, että tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu\nja ensin pyrkiä tietoon siitä, mikä tämä elämä oikeastaan on...\nvaikka näin sinun kanssasi, tätiseni, tuntuu mielestäni kuin olisi\nelämän ongelma jo ratkaistuna, ja ratkaistuna sillä lailla, että\ntämä elämä onkin ikuista kuuman kahvin juomista ja hyväin lämpösten\nsyömistä!\n\nHän syleili tätiään, pyörien hänen ympärillään.\n\n-- Älä, poikaseni, leikkiä laske, huudahti täti irtautuen Eeron\nsylistä. -- Ovat nuo korkeita asioita ja onhan sinun totuuden\netsintäsi kaunista ja kiitettävää, mutta...\n\n-- Mutta, keskeytti Eero, -- kun en totuutta etsi kirkolta, niin ei\nminun etsintäni ole oikea, vaan välttämättä viepi perikatoon. Kas kun\nosasin ulkoa, mitä sinun piti sanoman!\n\n-- Jaa, jaa, poikani, sen vaan sanon, että ken halveksii uskontoa...\n\n-- Hän ihan varmaan joutuu sen tulipunaisen helvetin alimpaan\nkattilaan! keskeytti Eero taas naurahtaen.\n\nTäti hymähti, mutta kävi heti totiseksi.\n\n-- Ei sinun pitäisi noin pilkata jumalallisia asioita, Eero. Kerran\nvielä kadut.\n\n-- Saadaanpa nähdä. Mutta totta puhuen, täti: pilkkaanko? Onko se\nluonteeni mukaista? Enkö minä raamatultakin tutki? Tiedäthän varsin\nhyvin, että kerrassaan ihailen uutta testamenttia, vaikken voi\nmihinkään uskoa, jota en tiedä.\n\n-- Lapseni, kenen sitten tietävän luulet? Suurimmat ja viisaimmat\nihmiset ovat tunnustaneet pienuutensa ja vähäpätöisyytensä ja lopulta\npalanneet takaisin lapsuudenuskonsa helmaan.\n\n-- Todellako? Siinä tapauksessa minä olen heistä aivan erilainen,\ntaikka oli heidän lapsuutensa usko toinen kuin minun... Tuo väitös\nmuuten tuntuu minusta fraasilta... Kummapa olisi, jos ei ihminen\nmitään voisi tietää...\n\n-- Hm, hm. En minä ainakaan mitään tiedä enkä osaa väitellä\nkanssasi...\n\n-- Et, et, täti kulta, se on totta, se, mutta siksipä sinusta niin\nkovin pidänkin. Sinä olet hyvä, niin herttainen ja hyvä, ja sinä\ntoivot minulle kaikkea hyvää, et ole koskaan hermostunut, et mitään\nminulta vaadi, rakkautesi on kuin oman äitini. Oh, kuinka sinusta\npidän.\n\nJa Eero sulki hänet taasen syliinsä.\n\nTuletko nyt kahville? kysyi täti imarrellen.\n\n-- Tulen, tulen.\n\nSemmoista oli elämä kodissa, ja vaikka Eero välistä koettikin\nsekottaa huumoria keskusteluihin varsinkin tädin kanssa, oli\nkuitenkin sydämessä haava, joka alituiseen kirveli.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti käännekohdan Eeron\nulkonaisessa elämässä. Eero oli kauvan kaivannut valon sädettä, joka\nviittoisi hänelle tien ja samalla antaisi hänelle rohkeutta ja kykyä\nalkaa sitä \"uutta elämää\", jota hän ikävöi hämärästi.\n\nSe oli itsessään vähäpätöinen, melkein naurettava tapaus, eikä siitä\nollut asianomaiselle näennäisesti mitään ulkonaisia seurauksia,\nja kuitenkin se oli kuin eteen sattuva tienhaara noille neljälle\nystävälle, jotka kauvan olivat haaveilleet toisenlaisesta elämästä,\nmutta eivät vielä olleet varsinaista askelta sen suuntaan ottaneet.\n\nOli talvi-ilta vähää ennen joulua.\n\nEero istui kirjotuspöytänsä ääressä lukemassa. Lamppu paloi\npöydällä ja valaisi Eeron pientä ja yksinkertaista, mutta kodikasta\nhuonetta, jonka silmiinpistävimpänä koristeena oli rikas kirjasto\n-- kolme miehenkorkuista hyllyä täynnänsä kaikenvärisiä nidoksia\n-- ja viulu, joka lepäsi laatikossaan yhdellä hyllyllä, vieressä\nisohko nuottipakka ja lattialla rautainen nuottijalka. Permannon\nkotikutoisella matolla ojenteli Roland kookasta vartaloaan, milloin\nnukahtaen hetkiseksi, milloin havahtaen ja haukottaen. Olisi luullut\nrauhan hyvän hengettären viihtyvän tässä tyyssijassa, jonka haltija\npalveli sekä tieteen että taiteen jumalia...\n\nEero katsahti kelloonsa, sillä hän odotti vieraita. Harry oli hänelle\nkirjottanut: \"tulen tänä iltana luoksesi; toivon olevasi yksin\nkotona.\" Tuo vähän juhlallinen kirje oli saattanut Eeron uteliaaseen\njännitykseen. Kello seitsemän aikana Harry tulikin hyvin vakavan\nnäköisenä, vaikka koetti hymyillä tervehtiessä.\n\nEero vei hänet sohvaan istumaan, mutta touvin aikaan Harry ei puhunut\nsanaakaan. Otsa rypyssä hän tuijotti eteensä ja vaikeni. Sillä\naikaa Roland koira nousi makosaltaan, ojentelihe ja haukotteli;\nlähestyi sitten heiluttaen häntäänsä, vierasta, saadakseen siltä\ntervehdyshyväilyn. Mutta kun ei tämä häntä huomannut, laski hän ison\nviisaan päänsä tutun vieraan polvelle, harras katse uskollisissa\nsilmissään. Harry säpsähti ja kosketteli kerran, pari kädellään\nkoiran päätä, mutta työnsi sitten hieman hermostuneesti Rolandin\nluotaan. Eero käski koiran mennä nukkumaan, ja mietteissään Roland\npalasi vanhalle sijalleen.\n\n-- Mikä sinun on, Harry? Eero vihdoin kysyi. Harry hengähti syvään\nja heitti Eeroon synkän katseen. Sitten virkkoi: -- Millä hetkellä\ntahansa voi tapahtua, että minut erotetaan koulusta ja karkotetaan\nkotoa pois.\n\n-- Mitä, mitä sanot!?\n\n-- Millä hetkellä tahansa!\n\n-- Kuule, minä en käsitä tätä! sanoi Eero hämmästyneenä. --\nAjettaisiinko sinut koulusta pois ja karkotettaisiin kotoa? Mutta\nmiksikä? Mitä on tapahtunut?\n\nHarry vastasi olkapäitään kohauttaen: -- Eipä juuri mitään. Onhan\ntuossa ollut vähän riitaa ja vähän itkua.\n\n-- Koko juttu sinun pitää kertoman minulle, Harry, alusta loppuun.\nSinut on ehkä väärin käsitetty, eikä asia ole niinkään vaarallista\nlaatua.\n\n-- Ei, ei minua laisinkaan ole väärinkäsitetty, mutta minä olen\ntotuutta puolustanut! väitti toinen kiivaasti ja lisäsi: -- Oh,\nkuinka halveksin heitä kaikkia! Papit ja opettajat ja koulu ja kirkko\nja yhteiskunta -- kaikki se on yhtä valhetta vain. Eivät \"opettajat\"\ntiedä mikä totuus on -- tai, jos tietänevät, pettävät itseään ja\nmeitä. Kaikki ihmiset tietävät, että elämä on valheitten vyyhti,\nja kuitenkin sitä kärsivät, antavat toinen toiselleen anteeksi,\nmairittelevat ja \"palvelevat\" toinen toistaan, kunhan vain jokainen\nsaapi rauhassa rehennellä!... Oh, kuinka minä heitä halveksin!\n\nHän oli hetken ääneti, ja jatkoi tyynemmin: -- Luuletko sinä, Eero,\nettä, jos minä lausun mielipiteeni jostakin asiasta, minä en yhtään\nymmärrä, mitä minä puhun, ettei minulla saata olla omia mielipiteitä\nmistään asiasta, etten suoraan sanoen mitään osaa ajatella enkä\nkäsittää, paitsi mitä minulle suorastaan on opetuksen kautta päähän\ntyrkytetty -- sano, Eero?\n\n-- Onko sitten kukaan tuommoista tyhmän typerää sinusta väittänyt?\nOle huoleti, Harry, äläkä siitä yhtään välitä! Kyllähän minäkin nuo\nsanat tunnen: meillä nuorilla \"kokemattomilla\" ei saa eikä saata olla\nminkäänlaisia mielipiteitä! Minusta sivumennen sanottuna tuntuu, että\nmeillä nuorilla juuri onkin sydän ja pää vielä ajatuskykyisinä ja\ntotuudelle avoinna. Mutta mitä siitä!... Entäs jatko, Harry?\n\n-- Niin, minua on tuo monta kertaa suututtanut, vastasi toinen, --\nennen kaikkea mitä uskontoon tulee. Siinäpä kaikki on valmiiksi\nlaadittuna ja päähän päntättävänä, ja kuitenkin se on minusta --\naivan niinkuin oli sinusta -- niin tuiki tyhjää ja typerää, että\njoka kerta kun kirkkohistoriassa tai dogmatiikassa lahkolaisopeista\nluetaan, niiden \"väärät\" opetukset tuntuvat minusta paljon\noikeammilta ja järkevämmiltä. Kerran tuosta huomautinkin opettajalle,\nja siitäkö vasta hänen naamansa piteni! Olisit kuullut hänen\nsaarnansa ja hänen rukouksensa! Siitä saakka hän on kantanut vihaa\nminua kohtaan ja luulee minut oikein luokan viettelijäksi... eihän ne\nmuutkaan toverit kaikkea jaksa uskoa, paitsi tytöt tietysti. No niin,\nnyt meillä oli viime lauvantaina ainekirjotuksen koe, ja siinä oli\njos joitakin aineita valittavana, uskonnollisia, luonnontieteellisiä,\nhistoriallisia ja virtus-aineita. Arvaappas, Eero, minkä minä\nvalitsin!\n\n-- Kuinka sen osaisin arvata! Taikka oikeammin, ehkä osaankin: sinä\nvalitsit uskonnollisen aineen.\n\n-- Niin juuri, uskonnollisen valitsin, ja kuulehan, minkä\nnimellisen...\n\n-- No?\n\nHarry uhkaili sormellaan ja lausui vähän koomillisella äänenpainolla:\n\n-- \"Lunastusoppi, sen uskonnollinen, siveellinen ja\nhistoriallis-yhteiskunnallinen merkitys.\"\n\n-- Olipa siinä aine! No mitä siitä kirjotit? kysyi Eero hymyillen.\n\n-- En tiedä, mikä päähäni pälkähti. Uhalla minä sen otin. Päätin\nkerrankin puhua suuni puhtaaksi. Olen niin monta kertaa ollut\npakotettu valehtelemaan, että nyt päätin sanoa, mitä itse ajattelen!\n\n-- Ahaa, nyt ymmärrän, keskeytti vanhempi ystävä. -- Kirjotitkin,\nopettajakunta pahastui, ja nyt tahtovat sinut koulusta karkottaa --\neikö niin?... Mutta onko tuo mahdollista! hän lisäsi kauhistuen omaa\najatustaan.\n\n-- Annappas kun kerron, alotti Harry. -- Tiesin vallan hyvin, mihin\ntapaan minun olisi pitänyt kirjottaa tuo aine. Pakanuus on hirveää\npimeyttä, oikeata epäjumalanpalvelusta, kristinusko on ainoa uskonto,\nluterilainen lunastusoppi on ihanneuskonto, Jeesuksen armo meidät\npelastaa kaikista synneistä ja kaikesta pahasta, jopa ikuisesta\nkadotuksestakin, kristinuskon kanssa tuli maailmaan valo ja valkeus\nja sivistys ja naisen vapaus ja perhe ja kaikki hyvä ja...\n\nEero naurahti. -- Voi voi, Harry... ja mitenkä sinä sitten kirjotit?\n\n-- Alotin tällä lauseella, selitti nuorukainen toimessaan --\n\"kristinuskoa kiitetään niin paljon, ettei vähän moitetta taida sille\nhaitaksi olla\" -- käytin tuommoista hieman profetallista kieltä --\n\"ja jos Jehovah vähänkään totuutta rakastava on, niin ei hänen tällä\nkertaa suuttua pitäisi\"... Mitä sinä naurat?\n\n-- Kysy vielä! Enhän keskellä kaikkea tätä totisuutta saata pysyä\nnauramatta sinun poikamaisuudellesi... Kylläpä tuosta taisivat\nloukkaantua!... Noinko se oli koko aineesi kirjotettu?\n\n-- Eipä ollut. Senhän sitten huomasinkin viaksi, kun en koko aikaa\npilaa laskenut -- tai oikeammin: kun en koko aikaa vakavana pysynyt...\n\n-- Vakavana, niin...\n\n-- Älä nyt kumminkaan luule, että se oli niin kirjotettu, etteivät\nolisi käsittäneet sen totista tarkotusta. Kirjotinhan itse aineen\nvallan vakavasti, muuten tähän tapaan. Näytin että kristinusko\non huonoin uskonto, koska ihminen luonnostaan pyytää oikeutta\nja onnea ja voimaa pahan voittamiseksi, mutta ei oppia, joka\nriistää sekä oikeuden että onnen elämästä ja sanoo, että ihminen\non auttamattomasti langennut syntiin ja pahaan. Ei kristinuskon\nsiveellinenkään merkitys ole suuri, koska se riistää ihmiseltä\nkaiken luottamuksen hänen omaan siveelliseen luontoonsa ja tekee\nhänestä rukoilevan raukan, joka vapisee oikullisen taivaallisen\nhallitsijan edessä. Mutta kun sitten pääsin puhumaan kristinuskon\nhistoriallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, selitin\noikein laajalti ja tarkkaan, kuinka turmiollinen ja tuhoa tuottava\nse suuremmoinen oppi on ollut. Mikä oli sen ensimäinen sankarityö?\nPyyhkäsi maailmasta kaiken sivistyksen ja kulttuurin...\n\n-- Tuopa oli rohkea väite. Kuinka sinä sen perustelit, Harry?\n\n-- Uskothan sinä itsekin, Eero, että kreikkalainen ja roomalainen\nantiikki oli yhtä korkealla -- ainakin yhtä korkealla -- kulttuurissa\nkuin meidän päiviemme kristitty Europpa?...\n\n-- Uskon kyllä. Erinäisissä kohdissa silminnähtävästi\nkorkeammallakin...\n\n-- No -- siis silloinkin olivat ihmiset vajonneet hienontuneeseen\nitsekkyyteen, aineellisuuteen ja uskottomuuteen. Yhdeksän\nkymmenettä osaa ihmiskuntaa oli kuitenkin raakoja barbaareja ja\nsivistymätöntä rahvasta, joka ei voinut kohota sivistyneitten ja\noppineitten filosofiseen maailmankatsomukseen. Mutta heitä ei\nmyöskään tyydyttänyt julkinen jumalanpalvelus, koska kehittyneemmät\nniin peittelemättä osottivat uskottomuutensa. Silloin ilmestyy\nväsähtäneeseen maailmaan uusi oppi. Sen levittäjinä ovat marttyyrit\nja kiihkoilijat. Se pelastaa kaikesta pahasta, se lupaa vapautta\norjille, terveyttä sairaille, lepoa ja rauhaa kärsiville -- ja\nvaatii sokeata uskoa. Mikä on luonnollisempi, kuin että rahvas\nsiihen rajusti innostui ja että yliluokka sortui omaa velttouttaan!\nMutta yliluokan ohella katosi silloinen sivistys... Samaa on sitten\njatkunutkin. Tulella ja miekalla, kyynelillä ja valituksilla,\nryöstöllä ja hävityksellä uutta uskoa levitettiin. Kun Europpa\nviimein oli vallotettu eikä tulta ja miekkaa tarvittu pakanoita\nvastaan, käännettiin ne inkvisitsionin nimellä kristikunnan omia\nvääräuskoisia vastaan. Tällä tavalla kirkko väkivallalla vastusti\nkaiken todellisen kulttuurin edistystä. Kun tieteellinen tutkimus\nsai alkunsa, oli \"totuuden ja valistuksen vartija\" sen vaarallisin\nvihollinen. Niinpä meidän päiviimme saakka kirkko ja uskonto\npahimmin ovat vastustaneet orjuuden poistamista, naisen vapautusta,\naviollista onnea, raittiutta ja kaikkia hyviä pyrintöjä... Eikö\ntämä kaikki ole totta, Eero?... Lopuksi, tiedätkö, puhuin meidän\nystävyydenliitostamme, Resurgetista...\n\n-- Mitä?\n\n-- Älä pelästy. En nimeä maininnut enkä sanaakaan liitosta, ohjelman\nvain esitin. Sanoin, että ainoa todellinen uskonto on totuus ja\nainoa todellinen usko pyrkimys totuuteen. Sitä ihmiset kaipaavat,\nsitä heille pitäisi opetettaman ja saarnattaman... Semmoinen se oli\naineeni, Eero. Tuomitsetko minua kovin ankarasti?\n\nPaitsi että Eero rakasti ystäväänsä ja siis olisi antanut hänelle\nanteeksi minkä poikamaisuuden tahansa, otti hän koko jutun vakavalta\nkannalta niinkuin hänen tapansa oli ja teki siitä heti mielessään\njotakin tyypillistä. Hän ojensi kätensä ystävälleen ja sanoi\nlämpimästi:\n\n-- Minäkö? minäkö? Kyllä pitää sen ihmisen olla kovasydäminen\nja ahdasmielinen, joka sinua siitä tuomitsee! Iloitahan pitäisi\njokaisen siitä, että sinä niin rohkeasti esiinnyit -- pakollisia\nja vapaaehtoisia orjia on maailmassa kylliksi! Mitä siitä, jos\nmielipiteet ovat yleisistä eroavia, vaikkapa erehtyväisiäkin,\nrehellisyys se kumminkin pitäisi maan periä... Ystäväni!...\n\n-- Tiesinhän minä, Eero, että sinä minua puolustaisit!\n\n-- Aina, Harry.\n\n-- Oh, Eero, tämä ei vielä ollutkaan mitään; mutta sitten tuli isku.\nTänään saatiin aineet takaisin, ja opettaja ilmotti minulle, että\naineeni sisältöön katsoen opettajakunta oli arvellut, että minut\npitäisi koulusta erotettaman, varsinkin, koska ennenkin oltiin\nhuomattu, että levitän vaarallisia oppeja toveripiirissä; joka muuten\noli valhe.\n\n-- Hävytöntä! huudahti Eero. -- Mutta kun opettajakunta tarkemmin\nharkitsee...\n\n-- Ei, ei, kuulehan. Kotona en olisi uskaltanut vielä tänään mitään\npuhua -- vanhempani ovat kovin oikeauskoisia, ainakin äitini --;\nmutta en sitä tarvinnutkaan, sillä päivällisen jälkeen tuli luoksemme\n-- arvaappas!\n\n-- Joku opettajista?\n\n-- Niin, uskonnonopettaja itse, puettuna pitkään mustaan nuttuun\nja valkoiseen papinkaulukseen. Siinäkö vasta tuli itkua ja\nhammastenkiristystä. Ensin pikkuinen keskustelu hänen ja isän ja\näidin välillä, ja sitten minut kutsuttiin sisään. Pappi oli yksin\nhuoneessa. Oi kuinka hän oli pitkä ja kapea ja juhlallinen! Minä\ntunsin oudon vavistuksen sydämessäni, mutta kun muistin, että\ntotuus oli puolellani, rohkaisin mieleni. \"On kovin surullista ja\nminä olen sitä paljon surrut\", alotti hän säälivällä äänellä, \"että\nHarry, joka on niin nuori, on siksi turmeltunut sydämeltään ja\nmieleltään, että meidän pyhää uskoamme saattaa pilkata ja häväistä.\nSe riippunee huonosta seurasta tahi lukemisesta koulun ulkopuolella,\nsillä koulussa jumalankiitos ei ateismia opeteta\". Voi, voi, kuinka\nhänen äänensä vielä kaikuu korvissani -- se oli niin pirua täynnä!\nSitten hän luki minulle värssyjä Daavidista ja Salomosta ja kaikista\nprofetoista, ja kun minä selitin, ettei mikään voisi vakaumustani\nhorjuuttaa, niin hän ryhtyi esitelmän pitoon, jossa toisti kaiken\nsen, mikä minun olisi pitänyt aineeseeni kirjottaa. Vihdoin hän\nkehotti minua ahkerasti raamattua lukemaan ja seurustelemaan jumalan\nkanssa rukouksessa, ja ajatteleppas, lopuksi hän sanoo: \"nyt, Harry,\nmeidän pitää yhdessä rukoileman, että Herra armovalkeudellaan\nvalaisisi pimeän järkesi\". -- \"Mitä\", huudahdin kauhistuen,\n\"tarkottaako pastori, että nyt tässä huoneessa ääneen rukoilisimme?\"\nHän katsoi minuun, ehkä hämmästyneenä siitä, ettei pitkä saarnansa\nollut mitään vaikuttanut, ja minä lisäsin selitykseksi: \"en usko\nrukouksen voimaan\". Silloinpa hän nousi istualtaan ja hänen katseensa\nleimusi vihaa ja loukattua ylpeyttä, kun hän lausui: \"hyvästi\nsitten, nuori mies, en sinulle mitään mahda, Herra olkoon sinulle\narmollinen\". Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Seurasin häntä\netehiseen ja autoin päällystakkia päälleen, mutta ei hän sanaakaan\nvirkkanut. Kun palasin sisään, menossa kamariini, istuivat vanhempani\nruokasalissa, äiti kyyryssä itkien ja isä synkkänä ja mykkänä.\nSilloinpa sykehtyi sydämeni, ja kamariini päästyäni heittäydyin\nsängylle kuumeen vallassa ja tunsin itseni viheliäiseksi ja\nonnettomaksi. Mutta katumusta en tuntenut... Hetken kuluttua ovi\naukenee ja äiti astuu sisään. Kohoun istualle vuoteella, ja äiti\ntulee pöydän luo, akkunan eteen. \"Harry\", hän sanoo juhlallisesti,\n\"kuinka saatoit tehdä tämän vanhemmillesi, vanhalle isällesi, joka on\nsinut elättänyt ja vaatettanut ja toivonut, että sinusta tulisi hyvä\nkansalainen, ja minulle, joka olen sinua silmäteränäni rakastanut.\nKuinka saatoit sen tehdä? Koko tulevaisuutesi olet ehkä turmellut\ntämän uhkarohkean ja ajattelemattoman tekosi kautta\". -- \"Miksi\ntulevaisuuteni olisin turmellut?\" sanoin minä. \"Voiko sitten elämässä\ntehdä paremmin kuin palvella totuutta? Ja sitä kai edelleenkin\nvoinen tehdä, koska en nytkään sitä pettänyt\". -- \"Lapsi, lapsi\"\nsanoi äitini, \"puhut totuuden palveluksesta sinä, joka sitä olet\npilkannut. Mitä totuutta sinä sitten palvelet? Mitä parempaa sinulla\non asettaa vanhan sijaan?\" -- \"Eikö totuus itsessään ole kylliksi?\"\nkysyin. \"Sinunkin sanoistasi, äiti, näkyy, kuinka teillä kristityillä\nkäsitteet on sekaisin.\" -- \"Meillä kristityillä!\" äiti huudahti,\n\"etkö sinä olekkaan kristitty? Harry, Harry, sinä olet itsepäinen\nja ynseä, mutta sillä neuvoin et pitkälle pääse maailmassa\". --\nSiihen minä hermostuneesti vastasin: \"aina sinä puhut maailmassa\nylenemisestä! mitä minä siitä välitän? Ei suinkaan se ole elämän\ntarkotus. Kyllä itse tulen toimeen ja kuljen omaa tietäni\". --\n\"Vielä sinä kadut tätä puhetta, Harry\", valitti äiti itkemäisillään.\n\"Enkä tee, sitä en tee\", sanoin minä ja korotin ääneni, sillä minua\nkiusotti hänen nyyhkytyksensä, \"omatuntoni hyväksyy tekoni ja muuta\ntuomaria en tunnusta. Älä enää puhu minulle, äiti, näitä asioita.\nSinä kiusaat minua\". -- \"Eikö kova sydämesi tunne laisinkaan sääliä\nomaisiasi kohtaan?\" -- \"Ei\", huudahdin minä ja ryntäsin ylös, \"en\nalistu muulle kuin totuudelle\". Näin sanoen työntäysin huoneesta ja\nkuulin takanani äitini nyyhkytykset. Mutta tiedätkö, Eero, en ollut\nonnellinen enkä tyyni. Läksin ulos kaupungille harhailemaan, kuljin\nkadun toisensa perästä, mutta en löytänyt rauhaa sielulleni. Ääni\nrinnassani kuiskasi, että minun piti kiiruhtaa takaisin kotiin,\nsulkea äiti syliini, suudella häntä ja ehkä itkeä hänen kanssansa,\nmutta samalla järki ja oikeudentunto näyttivät minulle aivan toisen\nkuvan siitä, kuinka minun pitäisi toimia.\n\nEero ei Harryn puhuessa malttanut istua, vaan alkoi kävellä edes\ntakaisin lattialla. Hänen tunteensa olivat kuohuksissa ja erilaiset\najatukset risteilivät hänen päässään. \"Tämä on väärin, väärin!\" hänen\nsydämensä huusi. \"Nuorillakin on oikeutensa. Ei nuortenkaan tunteita\nsaa loukata. Oh, kuinka maailma on ahdas!\" Ja sitten keskellä kapinaa\ntuli aivan kuin rauhan henkäys toisesta maailmasta ja sanoi hänen\nahdistetulle sielulleen: \"ei sinun tarvitse alistua. Ei kenenkään ole\npakko alistua. Ihminen tekee väärinkin, jos hän alistuu itsekkään\nylivallan alle.\" Ja tämä vapauttava ajatus täytti hänen mielensä\nodottamattomalla riemulla ja heitti hänen sieluunsa kirkkaan valon.\n\nKun Harry sanoi viimeiset sanansa, Eero äkkiä seisahtui ja kysyi:\n\n-- No mikä?\n\nHarry vastasi:\n\n-- Koulusta karkotettuna en voisi jäädä kotiin asumaan. Isälleni\nen soisi olevani taakaksi. Siis ei muuta neuvoksi, kuin hyvästi\nvanhemmille ja siskoille ja ulos maailmaan!... Ja sentähden tulin\nluoksesi neuvottelemaan.\n\nHeidän ajatuksensa olivat sattuneet yhteen.\n\n-- Tämä on kumma, tämä on kumma! sanoi Eero puoleksi itsekseen.\n\n-- Mitä sanot?\n\n-- Harry, Harry, kuinka kaikki tämä on kummallista.\n\n-- Miksi niin? Mitä tarkotat? Eero joutui yht'äkkiä haltioihinsa.\n\n-- Rakastatko sinä minua, Harry? hän kysyi.\n\n-- Rakastan, vastasi toinen kummeksuen, -- tiedäthän sen, Eero. Miksi\nniin kysyt?\n\n-- Sano minulle, miksi rakastat?\n\n-- Miksi? En tiedä. Ehkä sentähden, että sinä rakastat totuutta\nylinnä kaikkea.\n\n-- Sentähden, niin... Onko totuus sinulle kalliimpi kuin koko maailma?\n\n-- Niin luulen, sanoi Harry vähän epävarmasti.\n\n-- Oi Harry, minun muistui äkkiä mieleeni eräs Rydbergin lause\n\"Prometeuksessa\": \"och böj dig aldrig för en själivisk makt!\" Eikö\nse niin ole, Harry? Koko elämä asettaa meidät koetukselle -- ketä\nenemmän rakastamme, totuutta vaiko omaa itseämme ja ulkonaista\nrauhaamme? Tuossa on edessämme ihanne! Se on kuin aamun koi kaukana\ntaivaan rannalla -- sitä kohti kiiruhtakaamme, Harry, sitä valoa\nkohti, kohti sitä luvattua maata, jossa ihmiset elävät rakkaudesta\ntotuuteen!\n\n-- Eero!\n\n-- Sinä ehket käsitä minua, mutta minun henkeni riemuitsee. Sen\nkahleet vaipuvat maahan, vapaana kuin taivaan lintu se kohoaa\nyläilmojen valkeuteen -- minä taas ihanteen näen! Ei pelkoa enää,\nei epäilystä, ei murhetta. Nyt on tie edessämme selvä. Nyt kohti\nelämää, nyt kohti kuolemaa! Kuolemaa ei ole, totuus on ikuinen.\nKuolema on elämä... Kuinka rakastan koko maailmaa nyt, kun olen vapaa\nja uskallan elää. Minun henkeni vuotaa ulos avaruuteen ja mahtavana\nvirtana se riistää kaikkien sydämet mukanaan... Kohta, kohta,\nHarry, sinäkin sen ymmärrät... Nyt, missä ovat Aarno ja Tuomo, että\nliittomme olisi täydellinen!...\n\n-- Sinä olet haltioissasi, Eero?\n\n-- Ah, älä pelkää, Harry, kyllä minä olen itseni, vaikka tulin\nniin iloiseksi, kun näin, mitä meidän tekemän pitää. Hän pyyhkäsi\nkädellään otsaansa ja lisäsi tyynemmin:\n\n-- Sinä tulit siis luokseni neuvoa kysymään. Niin, mitä sinä muuta\nvoit tehdä kuin edetä sillä samalla tiellä, jolle jo olet astunut,\nja lähteä kodistasi? Ja enkö ole minäkin samassa asemassa kuin sinä?\nOlenhan monta monituista kertaa väitellyt enoni kanssa samanlaisista\nasioista ja onhan meillä ollut puhe siitä, että minä tämän kotoni\njättäisin ja lähtisin maailmaan... ja nyt minä sen teenkin.\n\n-- Sinäkö? Sinäkinkö? Minä sitä vähän aavistin, että saisin sinusta\ntoverin!\n\n-- Niin juuri, tunnen minäkin nyt olevani ihminen, joka itse saan,\njonka itse täytyy päästä oman elämäni herraksi ja ohjaajaksi. Ei sitä\nniin kallista lahjaa voi antaa muiden raadeltavaksi. Nyt lähtekäämme\npois itse elääksemme ja työskennelläksemme... Mennään Aarnoa ja\nTuomoa hakemaan, heidänkin pitää olla mukana.\n\n-- Mennään!\n\nMutta miksi Eero äkkiä kavahti? ja sanoi:\n\n-- Kuule, Harry!\n\n-- Mitä?\n\n-- Sinä olit liian kova äidillesi... Suuttuminen ei ole oikea...\n\nHarry loi katseensa maahan.\n\n-- Sinun pitää pyytää häneltä anteeksi, lisäsi vanhempi ystävä hiljaa.\n\nHarry katsoi Eeroon. -- Poikkeanko kotona? hän kysyi.\n\n-- Tee se. Tule sitten Aarnon luokse. Minä käyn ensin Tuomoa\nhakemassa, Aarnon luona kokoonnutaan.\n\nEero saattoi Harryä etehiseen; juuri kun tämä oli poistumaisillaan,\nja ystävät kattelivat, hän kysyi Harryltä:\n\n-- Oletko onnellinen?\n\n-- Olen, kuului melkein luonnottoman kiihkoisa vastaus.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVähän myöhemmin samana iltana Eero ja Tuomo tulivat Aarnon luokse,\nja Eero kertoi ystävilleen Harryn jutun, josta he suuresti\nhämmästyivät, sekä kysyi heidän mielipidettänsä siitä. \"Paha paikka,\npaha paikka\", sanoi Tuomo vältellen ja nousi sauhuavaa lamppua\nkorjaamaan. \"Mitä nyt on tehtävä?\" kysyi Aarno, tutkien Eeron\nilmettä. Siinä he istuivat kolmisin Aarnon tuiki pienessä vuokratussa\nylioppilashökkelissä, Aarno ja Tuomo asiaa harkiten, Eero valmiina\nilmottamaan heille päätöksensä; ja heidän välillään syntyi seuraava\nkeskustelu:\n\nTuomo. Pitäneeköhän pojan muuttaa kotoa?\n\nAarno. Kuinka sitten? Johan sinä kuulit, että Harry itse katsoo\nvälttämättömäksi tehdä niin.\n\nTuomo. Ja koulusta pois viimeiseltä luokalta!\n\nAarno. No, ei sitä koulussakaan paljon viisastu... Minä tässä\najattelen, että voihan Harry muuttaa tänne minun luokseni\ntoistaiseksi. Eihän tämä minun rustinkini kovin tilava ja\nsuurenmoinen ole, mutta kyllähän luulen Harryn tähän tyytyvän, vai\nmitä sinä tuumaat, Eero?\n\nEero. Niin, pojat, minulla se tuuma onkin jo valmiina. Ettekö huomaa,\nettä me nyt -- me kaikki -- voisimme tehdä jotakin semmoista, jota me\nmonasti olemme uneksineet ja josta monasti olemme haaveilleet?\n\nTuomo. Et suinkaan sinä tarkota...?\n\nAarno. Sitä meidän yhteistä kotiamme?\n\nEero. Sitä niin. Nyt on aika tullut. Kohtalo itse viittaa meille\ntien. Nyt pankaamme vanha tuumamme toimeen. Miksi Harry yksin tekisi\nsen, jota kaikki olemme hyväksi ajatelleet? Ettekö muista, kuinka\naina olemme sitä ihanteena pitäneet, että meillä olisi oma mökki\nmaalla -- järven rannalla, kuusten suojassa, pikku perunamaa ja pikku\npuutarha, joita viljelisimme, ja venonen, joka iltasin auringon\nlaskiessa keijuttaisi meidät järven aalloilla? Ja kun sitten välistä\nkaupungissa ostoksilla käytäisiin, olisimme kuin maa-ukot ainakin,\nihmettelisimme komeutta, häpeäisimme ylellisyyttä ja nauraisimme\nkeikarein turhamaisuutta... Kyllähän tunnette tuon maalaistunnelman?...\nJa kun meillä oma koti olisi, voisimme käskeä tupaan kenen\ntahansa, tarjota ruokaa ja yösijaa köyhälle vaeltajalle, auttaa\nkaikkia, jotka apua tarvitsevat, ja luoda koko ympäristöömme iloa\nja onnea... Ettekö muista näitä unelmiamme?... Muistatte hyvinkin,\nja tästä näin suloisesta tulevaisuudesta emme saa puhuakkaan, sillä\nse miltei viettää itsekkyyteen... Mutta muistakaamme sen samaisen\nelämän sisällistä puolta. Me neljä, joiden sieluja polttavat tämän\nyhteiskunnan kauheat vääryydet ja jotka emme tahdo emmekä saata\nniihin vääryyksiin osaa ottaa, me jätämme ne kaikki, me luovumme\ntästä herraselämästä ja astumme sen kansan pariin, joka meidät\npovellansa kantaa... Minä olen jo yliopistolukuni hylännyt, te ette\nmyöskään tunne niihin vetovoimaa, Harry ei niistä mitään tiedä --\nmiksikä tänne jäisimme itsellemme ja muille vaivaksi ja kiusaksi?\nVirkamiehiä meistä ei tule, laiskureita ei liioin -- mitä muuta kuin\nrupeamme todellakin työtä tekemään ihanteemme puolesta! Ei täällä\nmuuta välittävänäkään ole, ja tarvitsee tämäkin kansa niitä, jotka\nsille totuuden sanovat. Opetamme, puhumme, kirjotamme -- meidän\nkotimme ja yhdyselämämme on luova valoa koko Suomen kansaan. Sitä\nvartenhan elämme, että totuutta etsisimme ja opettaisimme muitakin\nihmisiä elämään totuuden elämää!... Ja kuinka paljon meillä on\nmuille opettamista jo tämän ainoan askelen jälkeen! Minä tunnen\nrinnassani niin suuria ja rikkaita tunteita, että oikein tahtoisin\nsyleillä koko maailmaa ja huutaa sille, kuinka onnellinen ihminen on,\nkun hän totuuden puolesta elää... Eikö niin, Aarno ja Tuomo?\n\nAarno. Kauniisti sinä, Eero, puhut; ja minun vastaukseni on jo kauvan\nollut valmiina, kauvan olen jo kutsuntaasi ikäänkuin odottanut. Minä\nseuraan sinua. Eihän tässä minun nykyisessä olossani ole mitään\nviehättävää; jos sinä kotisi ja omaisesi jätät, enkö minä jättäisi\nnäitä paperisia seiniä? Maalla olen syntynyt, maalla elänyt, ennenkin\nmaata kuokkinut. Maalle halajan, sinne yhä ikävöin, ja teidän\nparissanne tulisin vaikka minne... Mitä sinä sanot, Tuomo?\n\nTuomo. Mitäpä minä sanoisin? Onhan minulla sama ihanne kuin teillä,\ntotuuden puolesta minäkin tahdon elää. Mutta sanoppa, Eero, kuinka\nolet ajatellut, että tämä toimeen pantaisiin, kuinka ja koska? Eihän\nmeillä vielä mökkiä ole...\n\nAarno. Totta on, ei meillä mitään ole...\n\nEero. Ei ole, mutta on hankittava.\n\nTuomo. Millä? Ei meillä rahojakaan ole.\n\nEero. Rahatkin on hankittava.\n\nAarno. Ei niistä hätää, saanhan minä vähän perintöä piakkoin ulos.\n\nTuomo. Totta, totta, sitä odotamme.\n\nEero. Emmehän me voi mitään odottaa, tällä hetkellähän Harryn on\nmuuttaminen. Älkäämme asiaa siltä kannalta ajatelkokaan! Ei meidän\nelämämme saa olla rahoista riippuvainen. Mitä siitä, vaikkei meillä\npenniäkään olisi -- muutamme nyt heti jonnekkin maalle, menemme\njohonkuhun taloon asumaan, kyllähän ne halvalla meille ruuan antaa\nja vuoteen, opetamme paikkakunnan lapsia lukemaan, kirjottamaan ja\nlaskemaan, tottahan sillä leivän ansaitsemme, ja sitäpaitsi, pojat,\nteemmehän muullakin tavalla työtä, luemme ja kirjotamme. Minä tunnen\npäältäni, että tulen kirjottamaan jotakin, ja sitten aion tutkia\nuutta testamenttia oikein juurta jaksain.\n\nAarno. Niin, miksei tuo kävisi päinsä? Voimmehan olla apuna talon\naskareissakin, ottaa kesällä ulkotöihin osaa ja talvisin kirvestä\nkäyttää ja veistä viuhkauttaa.\n\nTuomo. Niin niin, ehkäpä tuota toimeenkin tultaisiin. Mutta kuulkaa,\npojat, olisinko minä pelkuri, jollen sittenkään seuraisi?\n\nHetken äänettömyyttä.\n\nEero. Miksi et seuraisi?\n\nAarno. Etkö seuraisi kanssamme? Mikä sinun nyt on, Tuomo?\n\nTuomo. Ajattelen äitiäni. Hän ei semmoista tekoa käsittäisi... Te\ntiedätte, hän makaa sairaana, ja kukatiesi hän surusta kuolisi.\n\nAarno katsoi kysyvästi Eeroon.\n\n-- Onko äitisi sairas? En sitä tiennyt, sanoi tämä ja vaipui\najatuksiin.\n\nTuomo. Eikö mielestänne olisi kovaa näin ollen katkeroittaa äidin\nmieltä?\n\nAarno. Kovaa olisi... Mitäpä nyt on tekeminen?\n\nEero (toipuen ajatuksistaan). Vai on äitisi sairas, ja sinun\nmielestäsi olisi sydämetöntä hänet jättää... Mutta voi asiaa katsoa\naivan toiseltakin kannalta ja kysyä: saako ihminen olla mistään\nriippuvainen, kun hänen pitää tekemän se mikä on oikein? Onko se\nsinun syysi, että äitisi on sairas juuri tällä hetkellä? Pitääkö\nsinun ihmisen takia luopua totuuden palveluksesta? Minun enoni ja\ntätini eivät ole sairaita, mutta kyllä varmaan he hämmästyvät, jopa\npahastuvatkin, kun heille aikeeni ilmotan. Mutta voinko minä sitä\nlukuun ottaa? Vanhempien ja holhoojien oma syyhän se on, että ovat\nniin kuuroja totuuden äänelle, etteivät sitä kuule, kun se puhuu\nheidän lastensa suun kautta. Maailma se on paha, se se on kova,\nsydämetön ja sokea, mutta pitääkö meidän sen alle alistua? Minä en\nsitä tee, mutta en tahdo sinua mihinkään yllyttää, Tuomo...\n\nTuomo. Et, et, kyllä sen tiedän... Älkää nyt olko pahoillanne\nminulle, pojat...\n\nEero. Kuinka sitä olisimme, Tuomo?... Mutta tuntuu minusta\nsittenkin, jos oikein sydämeni ajatuksen teille lausun, että väärin\nTuomo tekisi, jos hän äitinsä takia jäisi tulematta. Miksi hän niin\ntekisi? Rakkaudesta -- ja keneen? Äitiinsä. Onhan se hyvä. Mutta\nmiksikä hän taas seuraisi meitä? Rakkaudesta -- ja keneen? Totuuteen,\nihanteeseen, Jumalaan, s.o. kaikkiin ihmisiin. Eikö edellinen hyvä\nhäivy mitättömäksi tämän rinnalla? Eikö rakkaus kaikkiin ole suurempi\nkuin rakkaus yhteen? Ja muistakaamme: sillä yhdellä on toisia, jotka\nhäntä rakastavat, mutta suuressa maailmassa on niin monta, niin\nmonta, joita ei kukaan rakasta!... Vieläkin: sitä yhtä totellen\npalvelemme sen itsekkyyttä, mutta totuutta totellen emme palvele\nkenenkään itsekkyyttä, vaan sitä, joka on kaikille hyvä... Ettekö\nymmärrä ajatustani?\n\nAarno. Kyllä, kyllä.\n\nTuomo (taistellen itsensä kanssa). Ymmärrän, ja oikein puhunetkin...\nAnnappas kun mietin asiaa.\n\nEero (hymyillen). Ja Tuomo, rakastathan meitäkin? Tuomo\n(kyynelsilmin). Niin, niin, sen teen... rakastan teitä... ja\nrakastan äitiäni.\n\nEero huomasi Tuomon liikutuksen. -- Tuomo, Tuomo, älä luule, että\nminulla on kova sydän, hän pyysi, nousi ja levitti sylinsä, johon\nTuomo heittäytyi. -- Olemmehan heikkoja ihmisiä ja tämä elämä on\nniin raskas... Oi että meitä edes on neljä ystävää! Kuinka muuten\njaksaisimmekaan...\n\nTuomo (irtautuen Eeron sylistä ja pyyhkäisten kyyneliään). Luulenpa\nmelkein, että siitä ystävyydestä voisimme elääkin.\n\nViereisestä huoneesta kuului astuntaa ja keskustelua. Joku lähestyi\nkamarinovea, ja Aarno hyppäsi ovelle vierasta vastaan ottamaan.\n\nAarno. Ehkä se on Harry, joka tulee. Kauvanpa hän on viipynytkin.\n\nHän avasi oven ja vaihtoi pari sanaa jonkun kanssa; sitten palasi\nEeron ja Tuomon luo, kirje kädessä.\n\n-- Kirje sinulle, Tuomo.\n\n-- Kirje! Tuomo otti sen Aarnon kädestä.\n\n-- Sisareni käsiala!\n\nHän aukaisi ja luki.\n\n-- Eero, Aarno! hän virkkoi kalveten, -- minun täytyy kiiruhtaa\nkotiin -- sisareni kirjottaa, että äiti on äkkiä tullut perin\nhuonoksi.\n\nEero ja Aarno (hämmästyen). Mitä sanot!\n\nTuomo (hilliten kovaa liikutustaan). Missä on myssyni ja\npäällystakkini?\n\nAarno (huolestuneen näköisenä). Tässä, Tuomo.\n\nTuomo (yhä liikutustaan hilliten). Kiitos... Hyvästi, pojat.\n\nAarno. Emmekö lähde saattamaan?\n\nTuomo. Älkää, älkää, Harryhän tänne tulee.\n\nAarno. Niin, mutta minä lähden... Odotathan sinä täällä Harryä, Eero?\n\nEero. Odotan. Mene sinä vain saattamaan Tuomoa. (Puristaen Tuomon\nkättä.) Ole rohkea, ystäväni. Yksi on korkein kaikista!... Näkemiin.\n\nTuomo poistui, kalpeana vielä, ja Aarno, joka sillä välin oli\nheittänyt päällystakin ylleen, seurasi häntä; Eero jäi yksin\nhuoneeseen. \"Jos hänen äitinsä kuolisi\", hän ajatteli. \"Ett'ei Tuomo\nnyt vaan luullut, että minä mihinkään tahdoin häntä kehottaa! Eihän\nse tarkotukseni ollut, jos kuinkakin mielelläni soisin, että Tuomo\ntotuuden näkisi silmästä silmään... Oi teitä, ystäviäni, jos ette\nminua ymmärtäisikään?\"\n\nOvi äkkiä reväistiin auki ja Harry ilmestyi kynnykselle lakkipäissä\nja takki yllä.\n\nHarry. Hyvää iltaa, pojat!\n\nEero. Tuossahan vihdoin tuletkin!\n\nHarry. Yksinhän sinä olet täällä, Eero. Missä pojat ovat?\n\nEero. Läksivät juuri ulos.\n\nHarry. Eivätkö takaisin tulekkaan?\n\nEero. Aarno kohta tulee. Lähti vain Tuomoa saattamaan. Tuomo sai\nkutsun kotia, äitinsä on sairas... Etkö heitä takkia päältäsi, Harry?\n\nHarry. No jos heitänkin. Ei olisi aikaa kauvan viipyä...\n\nEero. Kuinka niin? Onko sinun minne mentävä?\n\nHarry. Kotiin vain... (Reippaasti). Kuulehan, Eero, minua eivät\nkoulusta erotakkaan!\n\nEero (hämmästyen). No?\n\nHarry. Eikä kotoakaan karkoteta.\n\nEero. No, mitä nyt on tapahtunut?\n\nHarry. Ei muuta kuin että isä kävi koulun johtajan puheilla, ja\nhän ilmotti, ett'ei minun erostani mitään tule; mutta vaikka olisi\ntullutkin ero, ei minun kumminkaan olisi tarvinnut kotoa muuttaa,\nsillä ei isä pois olisi ajanut -- sen nyt tiedän. Oli miten oli,\npääasia on se, että nyt on kaikki toisin, nyt saan esteettä tulla\nylioppilaaksi.\n\nEero (hiljaa ja masentuneesti). Ja siitä sinä noin iloitset!\n\nHarry. Kuinka muuten? Et arvaa, kuinka isän ja äidin suru painoi\nmieltäni... Eikö uutinen sinulle ole tervetullut?\n\nEero. Minulle?... Suo anteeksi, Harry, tämä tuli niin äkkiä, niin\näkkiä.\n\nHarry. Etkö iloitse kanssani?\n\n-- Iloitse? Hän astui Harryn luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen.\n-- Kuule, Harry, katso minua silmiin.\n\nHarry (vähän hämillään). Mitä tahdot?\n\nEero. Etkö sinä silloin ollut iloinen, kun kuulit, että minä\nseuraisin sinua maanpakolaisuuteesi? Niin ainakin sanoit, Harry.\n\nHarry (hämillään). Olinhan... Olin kyllä... Mutta katso...\n\nEero. Mutta katso, nyt sinä minut jätät.\n\nHarry. Mitä? Vieläkö sinä aiot?\n\nEero. Ja vieläkö sinä kysyt? Harry, lapsihan sinä olet... En sinua\nnyt tunnekkaan, entinen reipas Harryni!\n\nHarry katsoi häneen ällistyneenä.\n\nEero hellitti kätensä ja palasi paikoilleen. -- Vai semmoinen se oli,\nse juttu, hän sanoi huoaten.\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Eero istui katse maahan painettuna.\n\nHarry. Eero!\n\nEero ei vastannut.\n\nHarry. Eero! Olenko minä siis mielestäsi menetellyt väärin? (Puoleksi\nitsekseen.) Sitä vähän pelkäsinkin sinun puoleltasi...\n\nEero ei vastannut.\n\nSamassa saapui Aarno.\n\nAarno. Kas, johan Harry on tullutkin.\n\nEero (nousten ja poistaen äkkiä raskasmielisyytensä). Entäs Tuomo?\n\nAarno. Tuomoa saatoin kotiin. Oli poika kalpea. Ei paljon puhuttu\ntiellä.\n\nHarry. Mikä Tuomon oikeastaan oli?\n\nEero. Johan sanoin: äitinsä on kovin sairas.\n\nAarno. Entä sinä, Harry? Te näytitte vähän juhlallisilta. Niin, niin,\ntietäähän sen... Sepä juttu olikin, se sinun ainekirjotuksesi, Harry.\n\nEero (kuivasti). Kaikki on nyt parhain päin kääntynyt.\n\nAarno. Mitä sillä tarkotat?\n\nEero. Harryn ei tarvitse erota koulusta eikä muuttaa kotoa pois.\n\nAarno. Etkö siis meihin yhdykkään, Harry?\n\nHarry. Lähdetkö sinäkin, Aarno? Ehkä Tuomokin?\n\nAarno. Tietysti minä ja luultavasti Tuomokin, vaikka poika vähän\nepäröi, kun äitinsä on kovin sairas.\n\nHarry. Liittyisinhän minäkin teidän pariinne... Älä luule, Eero, että\nniin erityisesti iloitsen siitä, ett'ei minun tarvitse kotoa muuttaa;\nen iloitse -- ja kuitenkin samalla olen onnellinen siitä, että kaikki\non hyvä isän ja äidin kanssa... Enhän muuta voinut tehdä. Ajatelkaa,\nkun tulen kotia, on äiti minua vastassa ja ottaa puheilleen; hän\non aivan tyyni ja rauhallinen eikä sanallakaan viittaa äskeiseen\nkahakkaamme; mutta hän kysyy minulta, mitä nyt tahtoisin tehdä,\ntahdonko lukea privatistina ylioppilaaksi. Minä vähän ällistyn, mutta\nvastaan hänelle, että olen aikonut muuttaa kotoa pois.\n\n\"Rakas Harryni\", sanoi äiti tähän, \"voitko hetkeksikään uskoa, että\nme, sinun vanhempasi, ajaisimme sinut kotoa pois? Onhan tämä sinunkin\nkotisi, poikani. Miksi etsit maailmalta toista tyyssijaa, kun sinulla\nyksi jo on? Isäsi juuri pyysi minua kysymään sinulta, etkö tahtoisi\nyksityisesti lukea ylioppilaaksi.\" -- \"Missä isä nyt on?\" kysyin.\n-- \"Hän on lähtenyt koulun johtajan puheille tiedustelemaan asian\noikeaa laitaa. Olethan sinä rehellinen, Harry, ja isäsi ja minä,\njotka sinua tunnemme, ymmärrämme hyvin, ettet ole mitään pahaa\ntarkottanut. Ehkä sentään kaikki vielä hyväksi kääntyy.\"... Mitä\nminä tähän osasin sanoa? Häpesin vähän, etten ollut oikein luottanut\nvanhempieni rakkauteen. Samassa tuli isä kotiin hyvin tyytyväisellä\nja onnellisella katsannolla. Hän syleili ja suuteli äitiä, suuteli\nminuakin otsalle, eikä puhunut alussa mitään. Harvoin olen häntä\nniin lempeänä ja iloisena nähnyt, vaikka hän on sangen tunteellinen\nmies. Vasta kun äiti riemastuen kysyi, kuinka asian laita oli, sai\nhän sanotuksi: \"Kaikki on hyvin. Johtaja sanoi, että opettajakunta\ntarkemmin harkittuaan ja Harryn kirjotuksen luettuaan ei suinkaan\nkatso tarpeelliseksi erottaa Harryä koulusta, vaikka tulee antamaan\nvarotuksen... Kirjoituksessasi ei kuulu olevan muuta kuin yksi lause\n-- alkulause -- loukkaavaa laatua; muu on kirjotettu sillä lailla,\nettä sen huomaa vilpittömäksi mielipiteeksesi, jos kohta poikkeaa\ntavallisesta uskosta, jopa kristinuskoa vastustaakin\"... Johtaja\nnäkyi muuten isän mielestä olevan sangen herttainen ja valistunut\nmies, oli kiittänyt minua lahjakkaaksi pojaksi, vaikka ylpeäksi ja\nkiivaaksi. Mitä pastoriin tulee, ei hän opettajakunnan puolesta ollut\nkäynyt meillä, vaan omilla hoteillaan... No, ihmetteletkö suuresti,\nEero, että hieman ilostuin? Isä ja äiti olivat niin ystävälliset ja\npalvelevaiset. Mitä sinä sanot, Aarno?\n\nAarno. Minä sanon, että mikä peijakas oli koulun johtajaan ja koko\nopettajakuntaan mennyt, koska se noin oli mielensä muuttanut. Eivätkö\nne jo olleet päättäneet erottaa sinua koulusta?\n\nHarry. Niinhän se opettaja sanoi... jos lie valehdellut,\npelottaakseen minua.\n\nAarno. Turhaa hälinää sitten kaikki.\n\nHän istuutui, ja taas olivat pojat vaiti.\n\nHarry. Sinä et sano mitään, Eero... Kuinka minun olisi pitänyt\nmenetellä?\n\nEero. Olet siis luvannut vanhemmillesi olla tästälähtien rähisemättä\nja kiltisti lukea ylioppilaaksi?\n\nHarry. Ei meillä ollut semmoisesta puhettakaan... Tietysti\nylioppilaaksi luen... Mutta ettepä te juuri iloisilta näytä, ja minä,\njoka tällä uutisella riensin luoksenne juoksujalassa!\n\nEero (äkkiä päästäen tunteensa valloilleen). Oi Harry, kuinka\nsaattaisin iloita, kun olen ystävän kadottanut.\n\nHän nousi kävelemään; Harry ja Aarno seurasivat häntä katseillaan.\n\n-- Minun sydämeni on tällä hetkellä katkera, katkera, hän puhui. --\nSuokaa anteeksi, etten jaksa hillitä itseäni. En jaksa, en tahdo.\nMinun täytyy puhua ääneen, mitä sieluni kuiskaa. Harry, Harry, ethän\nsinä yhtään ole minua käsittänyt! Et yhtään ole katsonut asiaa\nsamalta kannalta kuin minä. Koko huolesi keskittyi siihen, että\nylioppilaaksi pääsisit. Kun tulit luokseni neuvottelemaan, mikset\nheti sitä sanonut? (Harry teki liikkeen ikäänkuin vastatakseen,\nmutta Eero ei sitä huomannut.) Minä luulin, että sinulla oli\naivan toista mielessä. Kuuluthan Resurgetin liittoon ja olethan\nluvannut etsiä ja palvella totuutta... Onko minun pakko jättää\nkotini? Ei suinkaan, mutta miksikä sen aion tehdä? Sentähden että\nse on ehdottomasti oikeinta, mitä nyt voin tehdä. Koituuhan siitä\nvaikeuksia kaikenlaatuisia, kärsimyksiä ehkä paljonkin, mutta sopiiko\nniitä lukuun ottaa?... Teko on oikea, siinä kaikki, mutta sitä\nsinä, Harry, et ole yhtään ymmärtänyt. (Tyynemmin). Enhän tällä\ntahdo sanoa, että sinun välttämättä olisi pitänyt jättää kotisi,\njos kohta olinkin luullut, että me neljä vetäisimme yhtä köyttä;\nnäyttääpä siltä, että meillä voikin olla sangen erilaiset käsitykset\nvelvollisuudesta: Tuomo epäröi, sinä kerrassaan kieltäydyt -- mutta\nse minua surettaa, ettet sinä, Harry, osannut katsoa hankettamme\noikeuden ja velvollisuuden kannalta, ettet nähnyt totuutta etkä\nihannetta, vaan niin pintapuolisesti koko asian olet käsittänyt, että\nvielä saatoit iloita, siitä vapauduttuasi.\n\nHarry (hilliten tunnettaan). Johan sanoin, etten siitä iloitse.\n\nEero (itsekseen). Harry, Harry...\n\nHarry. Mitä taas siihen tulee, etten heti sinulle sydäntäni\npaljastanut, niin enhän sen halua itsekään tiennyt. Vasta luotasi\npalattuani hoksasin, kuinka vaikeata olisi jättää vanhempani ja\nkeskeyttää lukuni, juuri kun ne olivat päättymäisillään.\n\nEero (masentuneena itsekseen). Niin, niin, minkä sille saattaa?\n\nTämän sanottuaan hän kävi istumaan ja miettimään, pää rinnalle\nkallistuneena.\n\nAarno. Rauhoitu, Eero, turha on noin katkeroittua. (Eero nosti\nkatseensa Aarnoon). Eihän Harry ole mitenkään väärin menetellyt...\nEpäröihän Tuomokin samanlaisesta syystä ja hän on kuitenkin\npaljon kauvemmin ollut ystävänäsi. Vasta äskenhän Harry on\nseuraamme liittynyt ja lienemmekö edes puhuneet hänelle sanaakaan\nmaalla-asumistuumistamme. Aivan luonnollista, ettei hän ole sinua\nkäsittänyt...\n\nHarry. Kyllä minä olen Eeroa käsittänyt, olen minä siksi paljon\nteidän kanssanne seurustellut. (Eero käänsi katseensa häneen; Harry\njatkoi jotenkin tylysti): Mutta sitä en pidä oikeana, että Eero\nminua noin tuomitsee... Sitäpaitsi en tosiaankaan näe mitään väärää\nsiinä, että lukuni lopetan ja ylioppilaaksi tulen... Olettehan tekin\nylioppilaita... En suinkaan silti lakkaa totuutta palvelemasta tai\noikeammin etsimästä?\n\nAarno. Et suinkaan.\n\nEero (päätään pudistaen). Ei... ei... (Miettien). Kumma, kun eivät\nihmiset pohjaltaan ole samallaisia...\n\nAarno. Mikseivät ole? Ainakin me neljä olemme siinä määrin toistemme\nkaltaisia, että koska meidän kesken erimielisyys onkaan vallinnut?\n\nEero (väsyneesti; katse maahan vaipuneena). Niin, niin.\n\nAarno. Totta puhuen, tämä tämänhetkinenkin näennäinen erimielisyys on\nminusta vallan vaaratonta laatua; sillä ymmärtääkseni ei Tuomo eikä\nHarry ole itse asiasta toista mieltä kuin sinäkään, eivät he vastusta\nsinun tuumaasi, ainoastaan sen toteuttamista juuri nyt -- eikö niin,\nHarry?...\n\nHarry (Eeroon katsoen). Tietysti niin.\n\nAarno (jatkaen)... joten siis minusta tuntuu, että koko\ntämä riidan aihe poistuisi sillä keinoin, että lykkäisimme\ntuuman toimeenpanemisen toistaiseksi, esim. siksi kun Harry on\nylioppilaslakin voittanut; silloin kai Tuomollekin sopisi... Ja\nmiksi nyt heidät jättäisimme tänne yksin? Ovathan he ystäviämme ja\nuskollisia aatetovereitamme -- ainoat mitkä meillä onkin.\n\nEero (yhä mietteissään). Niin, niin.\n\nHarry (heltyen). Niinpä niin. Jos nyt lähdette heti ja jätätte minut\ntänne yksin, niin ikäväksi tulee koko tämä lukuvuosi. Kenen luona\nenää käynkään, kehen kanssa järkeviä juttelen, keltä oppia otan?\n(Puoleksi innostuen). Jospa vielä tämän talven odottaisitte! Sitten\nminäkin olen paljon vapaampi, kun koulusta olen päässyt ja vapauden\nmerkki on lakissani. Silloinhan teemmekin mitä tahdomme.\n\nEero (katsoen ylös; hymyillen). Todellako sinun tulisi meitä ikävä?\n\nHarry. Etkö sitä usko?\n\nEero (käyden taas totiseksi). Uskon (katse jälleen maahan).\n\nAarno. Mitä sinä nyt siitä ehdotuksesta sanot, Eero?\n\nEero. En tiedä.\n\nAarno. Tiedätkö, kun minustakin rupeaa näyttämään viisaalta, ettemme\nnyt heti sitä askelta ota. Päätös kyllä on äkkiä tehty, mutta ainahan\non niitä valmistuksia... Pitäähän meidän vähän tarkemmin miettiä,\nmihin ryhdymme ja mitä oikeastaan toimeen panemme -- eihän sitä noin\nvain uutta kotia perusteta... Eikö liene viisainta, että kotvasen\naikaa täällä kaupungissa vielä elää hyrrytämme?... Maalle muuttokin\non sitä mukavampi kesäiseen aikaan...\n\nHarry. Aivan niin minustakin.\n\nEero (sisäisesti taistellen). Että kesäänkö?\n\nAarno. Niin, eihän siihen ole kuin muutama kuukausi.\n\nEero (nostaen päätään ja hymyillen surunvoittoisesti). Pojat,\nte ikäänkuin saatatte koko asian toiseksi kuin mitä minä olen\ntarkottanut -- enkä kumminkaan tällä hetkellä osaa teitä vastustaa,\nsillä te olette koskettaneet sydämeni kieliä ja minä teitä rakastan.\nEn liioin löydä järkiperusteita, millä kumoisin teidän väitteenne.\nVähäinen odotus ja sen aikuinen tarkka harkinta! -- tuntuuhan\nsemmoinen ehdotus varsin hyväksyttävältä, mutta miksi yhtäkaikki\nminun on niin raskas olla, aivan kuin sumu peittäisi näköni ja ilma\nolisi usvaa täynnä?... Epäröimään te saatatte minua, enkä nyt tiedä,\nminne äskeinen rauhani katosi. Oh, mikä tunteitten heittelemä houkka\nihminen onkaan... Mutta sanokaa minulle, onko teidän rakkautenne niin\npalava ja niin voimakas, että voin siitä elää, jos nyt aikeestani\nluopuisin?\n\nAarno. Mitä tarkotat?... Rakastammehan sinua...\n\nEero. Niin, niin, ette te nyt sitäkään ymmärrä. (Nousten). Nyt\nminä lähden aatokseni kanssa taistelemaan, täytyy miettiäkseni\nyksinäisyydessä ja yön hiljaisuudessa, ja huomenna sitten te tulkaa\npäätöstäni tiedustelemaan.\n\nAarno. Joko lähdet?\n\nEero. Lähden, ja tulkaa huomenna päivällisen jälkeen luokseni.\n\nEero jätti hyvästit ja poistui. Aarno ja Harry jäivät vähäksi aikaa\nkatsomaan toinen toistaan silmiin, hieman oudoksuen ja nolostuneina,\nsitten Harry arveli, että \"taidan minäkin nyt lähteä kotiin\" ja kävi\npalttoonsa käsiksi.\n\nAarno. Mikä lie Eeroon taas tullut?\n\nHarry. Niin, hän on välistä omituinen. Hyvästi nyt.\n\nAarno. Hyvästi.\n\nHarry poistui.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeuraavana päivänä Aarno ensimäisenä saapui Eeron luokse. Hän tapasi\nystävänsä suurella innolla kirjaa lukemasta, ja ilosta säteilevin\nkasvoin Eero hänet vastaan otti ja käytti istumaan. Huoneessa oli\nRolandkin ja hänelle piti tavallisuuden mukaan lyödä käpälää; kohta\nperästä koira vinkuen pyrki ulos; Eero laski menemään ja palasi\nsohvalle istumaan.\n\n-- Oletko poikia tavannut? kysyi Eero.\n\n-- En Tuomoa. Harryn näin vilaukselta, ehti sanoa, ettei jouda tänne\nkuin vasta vähän myöhemmin.\n\n-- Vai niin... Tiedätkö, kun minä olenkin tänään vallan ihmeellisen\nkirjan löytänyt, jonka luku on tuottanut minulle suurta henkistä\nnautintoa. Kuulehan nyt esimerkiksi tätä kohtaa.\n\nHän aukasi kirjan ja luki:\n\n-- \"Ihmiskunnan lankeemus ei ole ainoastaan tapahtunut määrättynä\nhetkenä kaukaisessa menneisyydessä, vaan se tavallaan uudistuu\njokaisen yksilön, kansan ja ihmisrodun elämässä. Jokaisen ihmisen\npoveen on taivaallinen siemen istutettu, jokaiselle kansalle on\njumalallinen tehtävä annettu, mutta missä tapaamme ihmisen, joka\nhorjumatta sitä siementä hoitaisi ja kasvattaisi, missä näemme\nkansan, joka tieltään poikkeamatta kulkisi korkeata päämaaliaan\nkohti? Emme ainakaan suurten ja mahtavain loistavasta joukosta niitä\nlöydä, vaan kenties silloin tällöin havaitsemme pienen, maailman\nnäyttämöltä syrjäytetyn kansan tai nöyrän, usein ylönkatsotun\nihmisen, joka uskollisesti ja itsetietoisesti koettaa tehtävänsä\ntäyttää. Useimmat sekä yksilöt että kansat kompastuvat kiusausten\ntielle, lankeavat houkutusten haltuun. Viettelysten käärme on\nmaailman saartanut, ja harva se ihminen, joka päähän pääsee sen\nkäärmeen purematta. Ja kuitenkin on koko elämän tarkotus siinä,\nettä ihminen oppisi eheänä säilyttämään sitä jumalankuvaa, joka\nnyt pirstaleiksi lyödään muka 'elämän koulussa'. Lapsena jo hänen\npitäisi tulla tietoiseksi tehtävästään ja sitten läpi koko elämänsä\npyhänä pitää sitä jumalan eli täydellisen ihmisen, ihmisihanteen\nkuvaa, joka hänen sielustaan pyrkii päivän valoon ja jota varten hän\non luotu.\" Mitä sanot, Aarno? Eikö tämä ole juuri sitä samaa, jota\nmekin olemme ajatelleet? Eikö meidänkin uskomme ole usko siihen, että\nihmisen pitää pyrkiä totuuteen, että hänen pitää olla hyvä, jalo,\npuhdas, rakastavainen? Maailma on kauvas poistunut ihanteesta eivätkä\nuseimmat ihmiset siihen edes pyrikkään -- mutta me tahdomme koettaa\nja näyttää ihmisille, että hyvä on aina hyvä, ja elää sitä elämää,\njota varten olemme luodut! -- Oli ne mahtavia sanoja, myönsi Aarno,\n-- ja paljon perääkin niissä, vaikka minä, niinkuin tiedät, en järin\npidä tuommoisesta vähän uskonnollisesta kielestä. Parempi minusta\nsanoa, ettei ihmiskunta ole vielä siihen ihanteeseen ehtinyt. Uskon\nkehitykseen, vaan en lankeemukseen.\n\n-- Vaikkapa niinkin, mutta kuitenkin kirja on oikeassa, sillä eikö\ntotta, että sinulla on tieto ihanteesta, vaikket olekkaan itse sitä\nsaavuttanut? Mistä se tieto olisi, jos kaikki vain olisi kehitystä?\n\n-- Totta kyllä, mutta jos tuo tieto onkin minuun tullut jonkun\nkehittyneemmän ihmisen opetuksesta tai esimerkistä...?\n\n-- Kristuksen?\n\n-- Pannaan vaikka hänen, tuumi Aarno.\n\n-- Mutta mistä hän sitten semmoiseksi tuli? Ei se tieto muuten\nhänen kauttaan maailmaan tullut, sillä on jokaisella kansalla ennen\nniinkuin nytkin ollut aavistus ihanne-ihmisestä. Itämaalaisilla\netenkin on ollut aivan sama kuva kaikkia rakastavasta ja hellivästä\nihmisenkelistä kuin on meillä kristityilläkin. Sen minä vastikään\nolen lukenut.\n\n-- Hm.\n\n-- Ja sitten se vastakaiku meidän rinnassamme. Ei se opetus meihin\nottaisi, ellei se herättäisi eloon jo olevaa aavistusta, jo valmista\ntietoa.\n\n-- Saattaa tuo niinkin olla, en tahdo väitellä vastaan... Mutta\nkuuleppas, Eero, ethän vielä ole sanallakaan maininnut, minkä\nlopullisen päätöksen olet eilisestä tehnyt.\n\n-- Niin olen päättänyt, ettei asia punniten parane, vaan kerran\ntuumittuna on toteutettava. En eilen illalla kauvan mietiskellyt,\nennenkuin minut valtasi ankara väsymys ja levolle panin. Mutta\nnukkuissani lienen päässyt aatoksestani perille, koska tänä aamuna\nherätessäni asia oli mielessäni selvänä kuin päivä. Eihän siinä muu\nvikana ollutkaan, Aarno, kuin että olin koetuskiveen kompastunut!\n\nEero naurahti, ja Aarno kysyi:\n\n-- Mihinkä koetuskiveen?\n\n-- Etkö muista minun käyneen epäröimään sen perästä kun sinä ja Harry\nrupesitte puhumaan muuttomme lykkäämisestä toistaiseksi?\n\n-- Muistan toki.\n\n-- No, siinä teidän perustelemisessanne oli pari kohtaa, jotka sillä\nhetkellä sydämeni voittivat: ensiksi, että viivytys olisi harkinnan\nvaralle hyvä, toiseksi, ettemme Harryä hylkäisi ja ystäväämme yksin\njättäisi. Tämä viimeinen syy se erittäinkin tepsi ja pani ajatukseni\nahtaalle, koska minä kovasti teitä rakastan enkä soisi teitä\nsurettavani.\n\n-- Oliko siinä sitten mitään pahaa? En vielä sitä kiveä näe.\n\n-- Etkö huomaa, että siinä kohden juuri kompastuinkin? Vastahan olin\npäässyt moittimasta Tuomoa ja Harryä siitä, etteivät vastustaneet\nveren ja lihan vetovoimaa, ja kas, heti perästä itse kaatua kopsahdin\nsamaan kuoppaan. Rakkaus se minutkin pyörälle pani. Ylpeys käy\nlankeemuksen edellä.\n\n-- Niin no, kun siltä kannalta asian ottaa. Mutta pakkoko sen tekee?\nEikö yhtä hyvin voisi päätellä, että erehdyit silloin kun heitä\nmoitit, että oikeinta juuri on sekä sinun että heidän puolelta\nnoudattaa sydämen vaatimuksia?\n\n-- Kuinka? Olihan asia oikea... No, niin, väärinhän tein heitä\nmoittiessani, sillä mikä mentori minä olen ja miksi heidän\nvälttämättä pitäisi ajatella ja tuntea samalla lailla kuin minä!\nMutta ymmärräthän sinä, Aarno, että sydämeni luotti heihin ja meidän\nliittomme yhteishenkeen.\n\n-- Eikä se siinä luotossaan ole pettynytkään... Sinä siis olet\npäättänyt jättää kotisi, tämän runollisen pikku huoneesi, jossa niin\nmonta suloista hetkeä olemme yhdessä viettäneet, ja lähteä ulos\nmaailmaan?\n\nEero hymyili.\n\n-- Olen tietenkin, kaikesta runollisuudesta huolimatta.\n\n-- Hm... Olkoon, kyllä minä kumppaniksesi lyödyn.\n\n-- Siinä teet aivan niinkuin omatuntosi käskee, sanoi Eero vakavasti.\n-- Mieleni näet on eilisestä muuttunut. En tahdo vaikuttaa sanoillani\nen sinuun enkä kehenkään -- en sitä eilenkään tahtonut, mutta\najattelemattomuudessani sen kumminkin tein. Nyt jätän asian jokaisen\nitsensä ratkaistavaksi, vieläpä siihen kehotankin. Jos mikään\nvaikuttaa, vaikuttakoon esimerkkini, muttei mahtisanani.\n\n-- En luulekkaan, että sanasi yksin meitä yllyttäisi, lienee meissä\nitsekussakin niin paljon sitä vastakaikua, josta äsken puhuit...\nKuten sanoin, minä sinua seuraan.\n\n-- Kiitos, Aarno, aina kaksi on yhtä enempi taistelun\ntemmellyksessä... Mutta suothan anteeksi, Aarno, että hetkeksi\npoistun! Nyt on aika tullut, että menen enoni puheille. Katsohan\nkirjaa hyllyltä itsellesi. Jos pojat sattuvat tulemaan, otat heidät\nvastaan isäntänä ainakin.\n\n-- Mene vain huoleti, kyllä minä tässä... Ja Eero kävi enonsa\npuheille.\n\nHovineuvos, yönuttuun puettuna, oli pitkällään sohvalla,\npäivällislepoa nauttimassa. Hän oli sangen onnellisen ja tyytyväisen\nnäköinen, ja näyttipä siltäkin, ettei tämä suloinen tunne ollut\nainoastaan oivallisen päivällisen aikaansaama; tavan takaa hovineuvos\ntarttui tuuheaan partaansa ja silitellen sitä tuijotti milloin\nankaran ylpeästi milloin lempeästi hymyillen avaruudessa liikkuviin\nmielikuviin -- mikä liekään ollut hänen onnensa alkulähde, ehkä\nvirkaylennys ja sitä seuraava \"laajempi vaikutusala\". Kaikesta\npäättäen Eero oli valinnut sopivan hetken esiintyäkseen.\n\n-- Häiritsenkö, eno? kysyi Eero varovaisesti ovea aukaisten.\n\n-- Et, poikani, käy sisään, kuului vastaus. Kehotusta noudattaen Eero\nsulki oven jälkeensä ja läheni sohvan edessä seisovaa pöytää.\n\n-- Olisi vähän asiaa enolle.\n\n-- Anna kuulla, tuumi hovineuvos ja lisäsi hymyillen:\n\n-- Rahaa tarvitset? Eero punastui.\n\n-- En -- koska sitä muutenkaan olen pyytänyt?\n\n-- No, et, et, ajattelin muuten vain... Tiedäthän aina saavasi, jos\ntarvitset...\n\n-- Tiedän, eno, mutta olenhan jo aikaa hankkinut itse sen verran,\nminkä tarvitsen kirjoihin... ja mitä muita menoja minulla olisikaan?\n\n-- So, so, olethan oikeassa... No, mikä nyt asiasi olikaan?\n\n-- Muistathan, eno, että meidän keskustellessamme minä joskus\nolen ohimennen maininnut eräästä tuumastani, jota kauvan olen\nmielessäni hautonut ja jonka nyt olen päättänyt toimeenpanna.\nTuumani on se, että -- koska en kuitenkaan virkamieheksi rupea enkä\nyliopistolukujani jatka -- minun on turha ja väärinkin elää täällä\nsinun luonasi ja syödä sinun leipääsi, eno, jonka tähden aion kiittää\nsinua hyvyydestäsi, jättää vanhan kotini ja lähteä maailmalle elämään\nomissa hoteissani.\n\nEno tuijotti Eeroon pitkään.\n\n-- Mitä tehden? hän kuivasti kysyi.\n\n-- Työtä. Se ei muuten tähän kuulu, enoni, pidän itse huolta\nitsestäni.\n\n-- Siitä ei tule mitään, sanoi toinen päättävästi ja kääntyi poispäin.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Sitten Eero virkkoi vakavasti:\n\n-- Olen päättänyt sen tehdä. Hovineuvos ei vastannut.\n\n-- Menenkö siis hyvästiä jättämättä? kysyi nuorukainen aikeessa\nlähteä.\n\nHänen enonsa kavahti istualle.\n\n-- Oletko sinä hullu, poika?... Koska minä olen sinua pois\nkäskenyt? Tahdotko saattaa häpeään koko taloa ja äitisi sisaren\nperhettä? Eikö ole kotisi täällä, etkö saa kaikkia, mitä tarvitset?\nPuuttuuko sinulta ruokaa, juomaa, vaatteita -- rahoja?... Mitä\npäähän pälkähtämisiä nuo ovat? Et toki kostaa tahdo muutamasta\nmiettimättömästä sanasta?\n\n-- Älä minua väärin ymmärrä, eno, pyysi Eero.\n\n-- En sentähden lähde, että sinä olisit käskenyt, sillä sitä et ole\ntehnyt, enkä sentähden, ettei minulla täällä olisi millä tarpeeni\ntyydyttää; vaan sentähden, että yksi puuttuu: mielenrauha ja\nhengenilo... Älä luule, eno, että olet sinä tai että on kukaan siihen\nsyyssä -- mutta sitä, jota sieluni kaipaa, en löydä täällä! Anna\nminun mennä sitä etsimään oman onneni nojaan!\n\nHovineuvos oli ehtinyt tyyntyä.\n\n-- Tekisi mieli suuttua ja syytä olisi, ellen pitäisi koko tuumaasi\nniin tuulesta temmattuna! Oletko puhunut tästä tyhmyydestä tädillesi?\n\n-- En ole.\n\n-- Pelkäsitkö...?\n\n-- En ole vielä ehtinyt. Katsoin oikeaksi ensin ilmottaa sinulle.\n\n-- Hm.\n\nHän nousi ja lähti aukasemaan oven. -- Oletko siellä, Linda?\nPistäyppä täällä! hän huusi.\n\nViereisestä huoneesta kuului myöntävä vastaus ja Eeron täti ilmestyi\nkynnykselle ystävällisen uteliaan näköisenä.\n\nHovineuvos osotti kädellään Eeroa.\n\n-- Tämä junkkari tässä aikoo kiittää meitä vieraanvaraisuudestamme ja\npötkiä tiehensä.\n\nJa hän palasi sohvalle istumaan.\n\n-- Mitä?... mitä sanot? kysyi täti huolestuneena. -- En sinua\nkäsitä, Kaarlo.\n\nHän istuutui nojatuoliin pöydän luo.\n\n-- Luuletko minun sitten käsittävän? Asia on niinkuin sanon. Eero on\nmeihin kyllästynyt ja aikoo muuttaa pois... Kysy häneltä itseltään.\n\nTäti (Eeroon katsoen). Eero!... Mitä tämä on?\n\nEero. Älä kovin hämmästy, rakas Linda tätini, äläkä minua väärin\nkäsitä. Eno minua pilkkaa väittäessään, että muka olen teihin\nkyllästynyt -- oh, täti, kyllä sinä tiedät, että sinua vilpittömästi\nrakastan --, mutta asianlaidan toinen puoli on niinkuin kuulit: aion\nluopua nuoruuteni kodista ja lähteä maailmaan aatteeni puolesta\ntaistelemaan.\n\nHovineuvos. Siinä sen kuulet.\n\nTäti. En sittenkään käsitä... Aiotko jättää tämän kotisi, Eero?...\nEtkö täällä viihdy?... Oletko sinä nyt taas, Kaarlo, loukannut Eeroa\nhätäilemiselläsi?\n\n-- Minä! äännähti hovineuvos, nousi ja kävi kaapin luo takkia\nvaihtamaan.\n\nEero. Ei suinkaan, täti kulta, eno ei ole minulle mitään puhunut,\nkyllä tämä päätös on syntynyt omasta sydämestäni, omasta povestani\npuhjennut. Eikä se yhtään perustu siihen, etten täällä viihtyisi,\nälä sitä laisinkaan epäile, täti. Mutta niinkuin jo sanoin enolle,\nhenkeni kaipaa kauvas pois nykyisestä elämästäni. Ajattele nyt,\ntäti, mitä oikeastaan täällä teen? Enhän aio tutkintoja suorittaa\nenkä lukuja harrastaa; en tahdo virkamieheksi, en kauppiaaksi, en\noppineeksi. Laiskuriksihan maailma minut tuomitsee, jos täällä vielä\ntyöttömän leipää syön. Sentähden ulos maailmaan omillani toimeen\ntulemaan!\n\nHovineuvos palasi kaapin luota.\n\n-- Tuolla lailla sisarenpoikasi enonsa ilon ja riemun päivää\nkunnioittaa! Ja minä, joka juuri olin aikeessa pistää Eeron kouraan\nisompi seteliraha, samalla kehottaen poikaa vähän nuorten tapaan\nhuvittelemaan, sen sijasta että aina vain kotona istua jöröttää ja\nimee itseensä jos jonkinmoista lorua turhamaisista kirjapahoista...\nTämä on arveluttavaa.\n\nTäti (surullisen viehkeästi). Tuonko takia vain olet noin omituisissa\nhankkeissa, Eero? Onko täällä kotona kukaan sinua laiskuudesta\nmoittinut? Emmekö päin vastoin ole koettaneet varjella sinua\nliiallisesta ahkeruudesta, johon sinulla on erinomainen taipumus?\nEnhän sinua koskaan ole työttömänä nähnyt enkä koskaan ole kuullut\nkenenkään sinusta semmoista väittävän. Mistä semmoisia ajatuksia olet\npäähäsi saanut?\n\nEero. Tosin kyllä kukaan ei ole minua velttoudesta eikä\njoutilaana-olosta moittinut, mutta myöskään kukaan ei ymmärrä minun\nlukujani eikä katso suopeasti minun harrastuksiani. Suuremmassa\ntai vähemmässä määrässä olette kaikki minun tähteni huolissanne ja\nalituisesti pelkäätte, että mitä minusta tulleekaan... Mutta en\nsiitäkään puhu. Syy, miksi muutosta ikävöin, on se, että tahtoisin\nolla ihminen -- tahtoisin tietää, mitä on olla ihmisenä...\n\nHovineuvos. Hä? (katsoen vaimoonsa). Hä?\n\nTäti. Voi, voi, Eero, totta sanot, ettemme sinua ymmärrä. Sinä, joka\nlapsena olit niin lempeä, niin hyvä, niin tottelevainen, olet nyt\ntuolla tavalla kaikista ja kaikesta vieraantunut... Mutta olenhan sen\nsanonut, että kun lapsuutesi uskon hylkäsit, ei siitä hyvää voinut\nseurata...\n\nEero. Elämä on minut tämmöiseksi tehnyt.\n\nHänen enonsa oikasi itsensä suoraksi ja painoi kädet ristiin\nrinnalleen, Eeroon katsoen.\n\nTäti. Elämä? Ihminen on onnellinen, kun ei hän kysy eikä urki. Kyllä\nJumala tietää, mitä Hän meistä tahtoo. Mikset Häneen luota?\n\nEero. Voinko siihen mitään, että järkeni uhmailee ja vaatii\nvastausta? Sinä, täti, olet noita oivallisia olentoja, jotka aina\novat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella, ja minä kunnioitan uskoasi\nsinun itsesi takia. Mutta minun henkeni on aivan toisenlainen; minä\nkuulun tämän maailman tyytymättömiin. Silmäni näkevät ympärillänsä\nvain epätäydellisyyksiä ja puutteellisuuksia, ja minä ikävöin\nihannetta, henkeni halajaa taivaaseen. Enhän tiedä onko minulla\nmuuta kuin tämä elämä tarjona! -- siis nyt tahdon nähdä sitä\ntäydellisyyttä, jota tavottelen. Ja minä olen sen nähnyt. Sieluni\nsisimmässä olen kuullut hengen kuiskeen ja aatokseni on keijunut\navaruuksien aallokoilla. En ole vielä sitä unelmaini urhoa tavannut,\nen lapsuuteni opettajista, en nuoruuteni neuvojista, en oppineista,\nen mahtavista, mutta minä tiedän, että hän on ja että kerran olen\nsaava katsoa hänen silmiinsä. Sitä autuasta hetkeä odotellen\ntahdon etsiä, tahdon työskennellä, tahdon taistella... Te rakkaat\nholhoojani, älkää estäkö minua kutsuani noudattamasta! Vielä on\nkaikki kääntyvä hyvään päin teidänkin mielestänne. Sen sijasta, että\nmurehditte ja olette pahoillanne, iloitkaa ja riemuitkaa ja siunatkaa\nminua!\n\nEeron puhuessa hovineuvos istui suorana ja vakavana, mutta vähitellen\nkatosi kova ilme hänen kasvoiltaan ja hänen katseensa heltyi;\nkyynelet nousivat tädin silmiin ja vierivät kirkkaina karpaloina\nposkia pitkin, hän haki nenäliinansa ja peitti sillä kasvojaan.\nPuheensa päätyttyä, Eeron katse vaipui maahan ja hänen päänsä painui\nrinnalle; siinä hän seisoi tuomiotansa odottaen. Hovineuvos vihdoin\nkatkaisi äänettömyyden. Hän etsi sikaarinsa, sytytti sen ja puheli,\nsauhuja tuprutellen:\n\n-- Antaa pojan koettaa, jos hän tosissaan on... Kyllä elämä ja\nmaailma neuvoo ja ohjaa oikealle tielle -- enkä minä sitä niin\npahasti pelkää Eeron suhteen. Onhan hän lahjakas ja näppärä poika...\nEihän tietysti tämä ollut mikään iloinen uutinen meille vanhoille,\njotka olemme sinua lapsenamme pitäneet, mutta en minä tahdo tyrannina\nesiintyä. Olen monta kertaa ilmaissut sinulle mielipiteeni siitä,\nmikä sinun velvollisuutesi on, niin ettei se ole sinulle mikään\nsalaisuus, mutta koska et korviisi ota opetustani, niin pesen minä\nkäteni... Saat siis minun puolestani tehdä minkä haluat.\n\nEero (riemusta ja kiitollisuudesta säihkyvin silmin). Enoni rakas,\nsano, että minua edes vähänkin ymmärrät, ettet halveksi etkä vihaa\nminua!\n\nHovineuvos (liikutustaan hilliten). Mitä joutavia! Onhan täällä\nkoti sinulle aina avoinna... Hm... Hän nousi muka jotakin hommaamaan.\n\nEero. Kuinka hyvälle tuntuu, kuinka hyvä sinä olet, enoni... Entäs\nsinä, täti kulta?\n\nTäti (vapisevalla äänellä). On enosi jo vastannut puolestani... Teet\nniinkuin parhaaksi näet... Oi Eero, ettäs meidät hylkäsit...\n\nEero. Ei niin, tätiseni, en hylkää.\n\nHän astui tätinsä luo ja kumartui häntä halailemaan.\n\nTäti. Jätät...\n\nEero. En jätäkkään. Joskin pois muutan, käynhän täällä usein luonasi,\nsinun ja enon luona. Ole iloinen ja tyyni nyt, kun tunnen minäkin\nvoiton riemua rinnassani.\n\nTäti. Oi lapsi...\n\nHovineuvos, (toiselta puolen huonetta). Koska sinulla on aikomus\nlähteä talosta?\n\nEero (irrottaen kätensä tädin kaulasta). En aivan hetkeä tiedä...\nniin pian kuin mahdollista...\n\nTäti (rukoilevasti). Ei nyt vielä aivan heti!\n\nHovineuvos. Mistä lähtösi riippuu? Onko sinulla kumppania vai etkö\ntiedä minne mennä?\n\nEero (punastuen). En aivan sitäkään... Ehkä muuten Aarno seuraa\nmukana.\n\nHovineuvos. Vai Aarno! Et suinkaan ketään viekottele tyhmyyksiä\ntekemään, joita sitten saavat katua?\n\nEero. En, eno. Sen olen onnekseni oivaltanut. Vapaasta tahdosta Aarno\nseuraa, jos seuraa.\n\nHovineuvos. Hm... ken teidän vehkeitänne arvaa... No niinkuin\nsanoin, minä pesen käteni. Saat itse vastata puolestasi ja toivon,\nettet meitä häpeään saata, niinkauvan kuin olemme sinusta laillisessa\nedesvastuussa.\n\nEero. Ole huoleti, enoni. Muutenhan olen kuukauden perästä\ntäysi-ikäinen...\n\nHovineuvos. Puolentoista kuukauden...\n\nEero. Tai puolentoista kuukauden, niin... Voi kuinka olen iloinen ja\nkiitollinen, kun te olette niin hyvät. Jätän nyt teidät ja lähden\ntoverini luo, joka odottaa... Aarno on huoneessani...\n\nTäti. On kahvikin muuten valmis, Eero... no mene vain, minä lähetän\nkahvit sinne.\n\nEero poistui, ja hovineuvos lausui vaimolleen:\n\n-- Rauhotu, Linda. Kyllähän tämä surkealta näyttää, mutta ei se niin\nhirveätä ole. Kyllä pojalle on hyödyksikin, että saapi vähän ilmaa\nsiipiensä kohottimeksi, eikä Eerosta hätää ole. Tulee hänestä vielä\nmies eikä huonoimpiakaan. Olen minä sitä mieltä ollut koko ajan,\nvaikka olen tahtonut koetella poikaa. Isältään on perinyt tahdon\nlujuutensa, ei sekään mies päätöksissään horjunut...\n\n-- Uskon sitä minäkin, Kaarlo, ja kyllä Eeroon luotan... äidiltään\nhän on lempeän luontonsa perinyt eikä hänen sydämessään kovuutta asu.\n\n-- E-ei.\n\nSillä välin Eero palasi huoneeseensa, jossa Aarno oli häntä\nuskollisesti odottanut. Mutta oli sinne yksi vieras lisääkin\nilmestynyt: kalvakkana ja totisena istui Tuomo Aarnon vieressä\nsohvalla.\n\n-- Kas Tuomo! huudahti Eero ja riensi vieraansa luo, käsi ojennettuna\ntervehdykseen.\n\n-- Tuomo niin, sanoi Aarno erityisellä äänenpainolla.\n\n-- No? kysyi Eero puristaen toisen kättä.\n\n-- Äitini on kuollut, vastasi Tuomo synkästi. Hetken pojat seisoivat\nääneti, Eero yhä puristaen ystävänsä kättä. Sitten sanoi Tuomo, mutta\nyhä vielä synkästi:\n\n-- Nyt minä olen teidän.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA:\n\nYSTÄVÄT.\n\n\n    Päämaali on niin korkea ja ponnistus niin suuri!\n\n                         _Kuningas Milindan kysymykset_.\n\n    Te olette minun ystäväni, jos te teette, mitä minä teille käsken.\n\n                                                       _Joh. ev. XV, 14_.\n\n    Mutta he rakastivat enemmän ihmisten oppia.\n\n                                 _Joh. ev. XII, 43._\n\n\n\n\nI.\n\n\nPari päivää senjälkeen, kun Tuomon äiti oli hautaan viety, oli Eero\nkäskenyt ystäviään, Aarnoa ja Tuomoa, kävelylle. He olivat poistuneet\nkaupungista ja kulkivat maantiellä, nähtävästi ilman päämäärää,\nkeskustellen ja vältellen, niinkuin heidän tapansa oli.\n\nOli talvinen, kylmähkö iltapäivä. Aurinko oli laskenut ja kuu oli\nnousemassa, mutta vielä vallitsi tuo salaperäinen hämäryys, joka\non päivän ja yön äpärälapsi. Sinivalkoisina vaippoina lepäsivät\naukeat lumikentät molemmin puolin tietä, ja metsä ensimäisessä\nhopeaharsossaan huokui lumoavaa puhtautta.\n\nAarno, joka oli luonnonihailija, ei malttanut olla huomauttamatta\ntovereilleen:\n\n-- Katsokaa nyt noita aukkoja ja tuota metsänkulmaa\ntuossa!... Tavallisesti sanotaan, että luonto pukeutuu talvella\nkuolinvaippaansa, mutta se ei ole totta. Minä olen pienestä saakka\nhuomannut, että se ei ole totta. Luonto ei ole kuollut, vaan se\nnukkuu... Esimerkiksi nyt: ettekö kuule, että se nukkuu?\n\nHän seisahtui innossaan ja otti tarkkaavaisen asennon.\n\n-- Että kuulemmeko? kysyi Tuomo leikillisesti. -- Kai tarkotat:\nnäemmekö.\n\n-- En, en suinkaan, väitti Aarno, -- ettekö kuule?... Selitä sinä,\nEero, Tuomolle.\n\n-- Luulen ymmärtäväni, mitä Aarno tarkottaa, sanoi Eero, -- kuuluuhan\naina nukkuvan hengitys...\n\n-- No niin, sitä juuri...\n\n-- Mutta liekköhän tuo uusi huomio, jatkoi Eero arvelevasti. -- Olen\nminä ainakin kuullut puhuttavan luonnon talviunesta.\n\n-- Voipi olla, sanoi tähän Tuomo, -- olen minäkin talviunesta kuullut\npuhuttavan; mutta, lisäsi hän vähän halveksivasti, -- kyllä tuo\nluonnon unen \"kuuleminen\" on Aarnon omia keksintöjä.\n\nYhtäkkiä sanoi Eero:\n\n-- Pojat, ette nyt arvaa, mitä meillä on tekeillä?\n\n-- Kävelemässä kai ollaan? arveli Aarno empimättä. Tuomo katsoi\ntutkivasta Eeroon. Tämä jatkoi verkalleen ja vakavasti:\n\n-- Me lähdemme nyt katsomaan itsellemme kotia... Te hämmästytte?\nMitä kotia näin maantien varrelta löytäisimme!... Olkaa huoleti.\nOnhan niitä taloja, joissa näin talvisaikaan on huoneita tyhjinä. Ja\ntänneppäin se meidän on oleva. Olen jo aikaa tuntenut -- jo monta\npäivää -- että täältäpäin löydämme itsellemme sopivan asuinpaikan...\nNiin, tietysti se ei tule olemaan pieni mökki järven rannalla, sillä\nsemmoista ei meillä vielä ole varoja ostaa. Se jääpi vastaiseksi\nhuoleksemme; sen suhteen odottakaamme kesää... Mutta se tulee olemaan\npieni koti, jossa asumme yhdessä kaikki kolme vapaina ihmisinä...\n\nNiin, sehän oli päätetty asia. Ei Tuomolla eikä Aarnolla ollut mitään\nvastaansanottavaa. Aarno oli aina taipuvainen Eeron tuumiin, ja\nTuomoa painoi suru äitinsä kuolemasta; hän tunsi taipumusta antaa\ntoisten ajatella puolestaan. Kaikki kolme tulivat hyvin juhlalliselle\ntuulelle.\n\nHe rupesivat keskustelemaan tästä uudesta kodistaan ja tarkastelivat\nkaikkia taloja, joiden ohitse sattuivat kulkemaan. Jokaisessa oli\nvika: mikä sijaitsi liian lähellä maantietä, mikä liian kaukana\nsiitä; mikä näytti liian muhkealta, mikä rappeutuneelta ja\nlikaiselta. Ei sitä kodikasta ja houkuttelevaa missään näkynyt. Mutta\nEero pysyi tyynenä, ei hätäillyt. Lyhyen tarkastuksen perästä päätti:\n\"ei vielä\", ja sitten taas kuljettiin eteenpäin.\n\nHämärä oli jo häipynyt yöhön. Mustalta, tuhattähtiseltä taivaalta\nheitti kuu kirkasta valoaan talvisen maiseman yli, sinivihreinä\nkaarentelivat hohtavat kentät, ja kuurainen metsä, entistä\nlumoavampana, oli kuin Tapion kimalteleva kristallilinna, jonne\nimpyet öisin houkuttelevat yksinäistä vaeltajaa.\n\nPakkanen yhä yltyi, ja lumi narisi jalkojen alla.\n\nMutta pojat marssivat tahdissa tietä pitkin. He eivät kylmää\ntunteneet eivätkä väsymystä, sillä tämä oli kaikki heistä runollista.\nJa vaikka matka vieri ja aika kului eikä vielä tavattu sitä luvattua\ntaloa, eivät he toivoaan heittäneet. Eero uskoi aavistukseensa, Tuomo\nja Aarno uskoivat Eeroon.\n\nÄkkiä Eero seisahtui ja huudahti, viitaten kädellään:\n\n-- Tuossa!\n\nHe olivat nousseet matalalle mäenharjulle, ja heidän eteensä aukeni\nleveä, joen halkaisema laakso. Joki oli äskettäin hyytynyt, sen\npinta oli tumma kuin taivas. Joen vastaisella rannalla oli kylä. Sen\ntalojen lukuisista akkunoista loisti ystävällinen, punainen valkea.\nErillään muista seisoi törmällä yksinäinen talo, jonka joenpuoleinen\npääty oli pimeä.\n\n-- Tuossa kylässä löydämme, mitä etsimme, sanoi Eero luottavasti.\n\n-- Mikähän talo se olisi? arveli Aarno. -- Tokkohan tuo, jonka pääty\non pimeä?\n\n-- En tiedä, tuumi Eero, -- kun päästään sillan yli, nähdään\nlikemmältä... Mutta eikö tämä paikka ole kaunis -- kauniimpi kuin\nmuut näkemämme?\n\n-- Ehdottomasti, vastasi Aarno.\n\n-- Taitaa sen Eeron aavistus käydä toteen, sanoi Tuomo, joka\npikkusen, pikkusen oli ruvennut epäilemään.\n\nPojat laskeutuivat mäkeä alas ja olivat hetken perästä sillan luona.\nToiselta puolen tuli reippaasti astuen nuori mies heitä vastaan.\n\n-- Minäpä kysyn tuolta pojalta, kuiskasi Eero tovereilleen.\n\n-- Mitä kysyt? ihmetteli Tuomo.\n\n-- Saat nähdä, vastasi Eero lyhyesti, sillä vastaantulija oli enää\nvain parin askelen päässä. Lakkia nostaen Eero kääntyi tämän puoleen\nja virkkoi:\n\n-- Anteeksi, mutta te olette varmaan tämän kylän asukkaita ja\nvoisitte ehkä auttaa meitä neuvoillanne?\n\nToinen katsahti ylös, nähtävästi havahtaen unelmistaan. Hän oli\nnuori, reippaan ja pulskan näköinen maalaispoika, ylähuulessa pieni\nviiksen alku. Vähän hämillään hän tarkasteli vieraita kahdella\nloistavalla, veitikkamaisella silmällä.\n\n-- En ole tämän kylän asukkaita, mutta kyllä paikkakunnan, hän\nvastasi, ja nyt hänen katseensa kiintyi Eeroon.\n\n\"Ihmeellistä\", ajatteli Eero itsekseen, \"missä olen tuon ihmisen\nennen nähnyt?\" Mutta koska ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin, hän\njatkoi kysymystään: -- Te kai kumminkin tunnette täkäläisiä oloja?\n\n-- Tunnenhan, vastasi toinen, yhä Eeroa katsellen.\n\n-- Ehkä voisitte sanoa meille, onko tässä kylässä taloa, johon\npääsisi asumaan... joka ottaisi vastaan täysihoitolaisia?\n\nToinen ei heti käsittänyt.\n\n-- Nyt yöksikö? hän kysyi.\n\n-- Ei, ei, selitti Eero, -- oikein vakinaisia asujaimia... koko\ntalveksi.\n\n-- Koko talveksi?... No en tiedä, jollei Mannilaan otettaisi.\n\n-- Mannila -- missä se on?\n\nNuorukainen kääntyi kylään päin ja osotti kädellään:\n\n-- Tuo talo tuossa törmällä, jonka pääty-ikkunat ovat pimeinä... Se\npäähän se siinä tyhjänä seisoo.\n\n-- Kas, enkö arvannut! huudahti Aarno.\n\n-- Vai niin, vai se talo, sanoi Eero, -- kiitoksia paljon\nneuvostanne...\n\nJa hän heitti vielä kerran nuorukaiseen tutkivan katseen. Silloin\ntämä, ikäänkuin rohkaisten itseään, kääntyi Eeron puoleen ja kysyi:\n\n-- Tuota... eikö se ole Eero -- --?\n\nKaikki hämmästyivät.\n\n-- Kyllä se olen minä, vastasi asianomainen, -- kuinka te minua\ntunnette?\n\n-- Enpä erehtynyt! huudahti tuntematon tuttava, kättään tarjoten, --\nnyt kai uskallan sinutella. Etkö muista vanhaa koulutoveriasi?\n\n-- Janne Herrmann! Niin, sinähän se olet, vastasi Eero ja puristi\nlämpimästi tarjottua kättä. -- Minä tässä myös vaivasin päätäni, kun\nhuomasin ihan varmaan ennen nähneeni sinua, mutten muistanut nimeä.\n\n-- Eipä ihme. Emmehän luokkatovereita olleetkaan, ja varhainhan minä\nerosin koulusta, kun rupesin maanviljelijäksi... Hauska tavata sinua.\n\n-- Samoin, samoin. Kummallinen sattuma... Anna, minä esitän sinut\ntovereilleni.\n\nKummallinen sattuma tämä oli Aarnon ja Tuomonkin mielestä. He\nkeskustelivat hetken kaikki neljä, ja kun ystävät erosivat Jannesta,\nhuusi Eero hänelle, kun hän jo oli sillan toisessa päässä: \"älä\nunhota; käy katsomassa!\" ja toisen vastaus kaikui iloisesti! \"kyllä,\nkyllä\".\n\nHe lähtivät reippaasti astumaan kylään, ja Tuomo sanoi:\n\n-- Kovin varma sinä olet asiastasi, Eero, koska jo pyysit vieraitakin\ntulemaan.\n\n-- Kuinka muuten? Eikö kaikki tähän saakka ole käynyt mainiosti? Eikö\ntämä vanhan tuttavan tapaaminen ollut oivallinen enne?\n\n-- Hm...\n\nTuomoa näkyi kiusaavan epäilyksen henki. Hän kysyi taas hetken\nperästä:\n\n-- Mutta kuule, Eero, mitä oikeastaan ajattelet, että täällä\ntoimittaisimme?\n\nEero, joka oli tullut erittäin hyvälle tuulelle Jannen tapaamisen\njohdosta, naurahti leikillisesti ja huudahti:\n\n-- Voi sinua, Thomas, mikä epäilijä sinä olet!\n\nMutta samassa hän kävi totiseksi ja lisäsi vakavalla äänenpainolla:\n\n-- Sinä unohdat aatteemme, Tuomo, ja sitä emme saa tehdä... Sitäkö\nvarten elämme, ettei meillä koskaan mitään vaikeuksia, vastuksia\nolisi, ettemme koskaan olisi epätietoisia, ettei meillä koskaan\nolisi vapaus valita? Sitäkö varten?... Pois se! Mitä se tekee,\njos tulevaisuutemme tällä hetkellä näyttää hieman synkältä tai\nkuinka sanoisin: salatulta, peitetyltä? Onko se mikään rikos?...\nPitäkäämme prinsiippi mielessä: emme tahdo kulkea ihmisten tavallisia\nteitä, emme kuulua tähän valtiolliseen yhteiskuntaan, mutta emme\nliioin tahdo olla laiskureita, elää toisten armolla! Sehän se nyt\non elämämme ensimäkien perusohje: tahdomme tulla omillamme toimeen,\nomalla työllämme!... Eikö niin?\n\n-- Niin, niin, vastasi Tuomo, tuntien ystävänsä uskon ja luottamuksen\nolevan vähällä tarttua itseensäkin, -- mutta sittenkin vielä jää\navonaiseksi kysymys, _mitä_ meidän tulee tehdä.\n\n-- Lähin tehtävämme on nyt käydä Mannilassa, huomispäivällä on oma\nsurunsa.\n\nTuomo kysyi:\n\n-- Mitä sinä ajattelet, Aarno?\n\n-- Ajattelenpahan vain, että Eeron usko on suuri. Mutta se on oikea.\n\n-- Ja kuulkaa, pojat, sanoi Eero lämpimästi, -- eikö totta? Ken\nmeistä vain on ensimäinen \"ansaitsemaan\", hän kyllä auttaa toisia?\n\n-- Niin, niin, tietysti.\n\nJa rakkauden tunne karkotti epäilykset toistaiseksi Tuomonkin\nmielestä.\n\nHe olivat joutuneet Mannilan talon kohdalle ja poikkesivat maantieltä\nvasemmalle tallin ja aittojen sivutse pihaan. Siinä seisoivat\nasuinrakennuksen edessä, katselivat ja tarkastelivat. Valkeaa loisti\nkolmesta ikkunasta verannan oikealla puolella; vasen puoli oli pimeä.\n\n-- Tuo on nähtävästi tupa, osotti Aarno valaistua puolta, -- ja\nverannan puoleinen ikkuna on kamarin... Ja tuossa tuvan päässä on\nporstua ja sisäänkäytävä.\n\n-- Siitä kompuroidaan sisälle, päätti Eero. Heidän ei tarvinnut\nkolkuttaa. Aliovi ei vielä ollut lukossa ja tuvan ovessa oli avain.\n\nHe seisoivat kaikki kolme väljässä, valoisassa tuvassa.\n\nKatossa paloi lamppu. Takassa, vastapäätä ulko-ovea, loimui iloinen\nvalkea. Uunin luona hääräili keski-ikäinen vaimoihminen, arvatenkin\nemäntä. Siellä oli myös piikatyttö astioita pesemässä. Vasemmalla\nistui rahilla renki, kirveenvartta vuollen.\n\nTuvassa oli hiljaista. Astioitten kolina ja seinäkellon naksutus\nyksin puhuivat. Mutta tuvan perässä olevasta kamarista kuului\nsuljetun oven läpi äänekästä miesten keskustelua.\n\nNuorten tulijain mielet täyttyivät suloisella, kodikkaalla tunteella.\nEeron päähän pisti ajatus eli tunnelma, jolle hänen täytyi itsekseen\nhymyillä. \"Mitähän, jos nyt oltaisiin aivan supisuomalaisia.\nKäytäisiin tuonne penkille istumaan\"; siellä sanattomina, totisina\nodotettaisiin, kunnes emäntä kysyy: \"mistä kaukaa nämä vieraat ovat?\"\nja sitten vastattaisiin, että \"tuoltahan ollaan\" ja vasta yösydännä\noltaisiin päästy asian alkuun... Ei, sehän olisi savolaista, ja\nnyt...!\n\nKun pojat olivat tervehtineet ja huoneessa-olijat vastattuaan\njäivät kummeksien heitä katsomaan, astui Eero pari askelta edemmäs,\nkeskelle tupaa, ja lakki kourassa kääntyi emännän puoleen ja lausui\nteeskentelemättömästi:\n\n-- Älkää säikähtykö näin myöhäisiä vieraita. Olemme tulleet kävellen\nkaupungista ja aiomme palata junassa. Emme siis millään muotoa aio\nteitä häiritä. Mutta tahtoisimme tehdä teille kysymyksen. Meillä on\naikomus muuttaa maalle asumaan, päästä johonkin taloon täysihoitoon\n(hän mainitsi omansa ja ystäväinsä nimet), ja tuolla sillalla\ntullessamme tapasimme Herrmannin Jannen, joka on minulle vanha\ntuttu; hän arveli, että tässä Mannilassa ehkä olisi tyhjiä suojia...\nPäätimme siis käydä täällä kysymässä.\n\nEmäntä oli suora vartaloinen, puhdaspiirteinen nainen, jonka olento\nuhkui rehellisyyttä ja lujuutta. Hän katsoi tarkasti Eeroon suurilla,\nharmailla silmillään, kun tämä esitti asiansa, mutta kasvojen\nilmeestä ei voinut päättää, minkä vaikutuksen Eeron puhe häneen teki.\nHän pysyi yhä totisena ja vastasi kuivasti, kallistuen takkavalkeata\nkorjaamaan:\n\n-- Kyllähän niitä suojia on.\n\n-- No niin, iski tähän Eero, -- sopiihan teidän sitten ottaa vastaan\nasujaimia... Kyllä kai teillä näin likellä kaupunkia on kesällä\nhyyryläisiä?\n\n-- On niitä ollut.\n\nEmäntä katsoi taas ylös ja jatkoi vähän vilkkaammin:\n\n-- Vai Herrmannin Janneko se tänne neuvoi? Ollaanko vanhojakin\ntuttuja?\n\n-- Kouluajoilta. Janne erosi jo viidenneltä luokalta, minä olin\nsilloin seitsemännellä. En ollut häntä neljään vuoteen nähnyt, mutta\nhän tunsi minut kuitenkin nyt, kun tavattiin.\n\n-- Ylioppilaitako herrat ovat? Eero hymyili:\n\n-- Ylioppilaita ollaan.\n\nTämän tiedon annettua näytti siltä, että emäntä käsitti.\n\n-- Olisiko aikomus jäädä kauvaksikin aikaa asumaan? hän kysyi.\n\n-- Luultavasti kevääseen saakka... tarkotan: kesään saakka.\n\nEmäntä näkyi miettivän.\n\n-- Meillä kun ei ennen ole ollut talvivieraita, hän tuumi, -- jahka\nkäyn isännältä kysymässä... Herrat on hyvät ja istuu niin kauvan.\n\nTämän sanottuaan hän poistui kamarin ovesta sisälle. Vilaukselta\nnäkyi tupakin sauhun täyttämä huone ja savupilvien lomitse kaksi\nherttaisesti nauravaa vanhanpuoleista miestä, toinen istuen\nsänkysohvalla, toinen kiikkuen keinutuolissa.\n\nEero kääntyi iloisena ystäväinsä puoleen, tehden heille pienen\nmerkin. Aarno ja Tuomo lähestyivät, ja kaikki kolme menivät istumaan\nrahille kamarin puolelle tupaa. Aarno lyöttäytyi keskusteluun rengin\nkanssa, Eero ja Tuomo kuuntelivat. Kauvan heidän ei tarvinnut\nodottaa, ennenkuin kamarin ovi taas aukeni ja emäntä astui tupaan.\nHän ei sulkenutkaan ovea jälkeensä, vaan jätti sen selälleen. Kohta\nperästä ilmestyi tupaan pieni, laiha, hyväntuulen näköinen ukkovaari,\npitkä piipunvarsi kädessä: nähtävästi isäntä.\n\nPojat nousivat seisaalle tervehtimään, ja ukko löi kättä jokaiselle,\nsamalla kun tämä esitti itsensä.\n\n-- Terve, terve, hän puheli, -- eukko tässä mainitsi, että olisi\nvähän niinkuin tarkotus ruveta tähän meidän taloon asumaan... Juu,\njuu, kyllä minä ymmärrän, on niitä ennenkin asunut meillä lukumiehiä,\nvaikkei tämän nykyisen eukon aikana... hän on toinen vaimoni...\nKyllä tänne sopii tulla asumaan. Ja tämä on rauhallinen paikka, ei\ntässä häiritä, tässä lukee vaikka silmät ja aivot päästä... juu,\njuu... Pane sinä nyt, eukko, tee kiehumaan...\n\n-- Ei millään muotoa, keskeytti Eero kieltävästi, -- me palaamme\nkaupunkiin yhdeksän junassa...\n\n-- Passaisi meiltä hevonenkin, niin ei olisi herroilla hätä, sanoi\nhyväntahtoinen ukko.\n\n-- Ei, ei se tule kysymykseen, kielsi Eero. -- Ei hevosta eikä\nteetä... Te olette liian ystävällisiä.\n\n-- Oikeinko todella? kysyi emäntä.\n\n-- Oikein todella, vastasi Eero, -- me olemme kylliksi kiitolliset\nmuutenkin.\n\n-- No kuinka vain, arveli isäntä, -- oltaisiin mielellään\nkestittykin... Mutta huoneita kai tekee mieli katsella?\n\nTähän ehdotukseen suostuttiin heti. Emäntä sytytti kynttilän, ja\npojat alkoivat riisua päällysvaatteitaan, mutta emännän kehotuksesta\nluopuivat aikeestaan, huoneet kun olivat kylminä.\n\nEmäntä oppaana lähdettiin tarkastusmatkalle. Isäntä jäi vieraansa\nluo. Kamarin läpi kuljettaessa kumarrettiin vanhukselle, joka istui\nsohvalla ja uteliaana katseli nuoria tulokkaita. Jouduttiin porstuaan\nja pienen etukamarin kautta isoon kulmasaliin ja sen viereiseen\nkulmakamariin.\n\n-- Tässä ne nyt olisi, kertoi emäntä ja nosti molemmissa huoneissa\nkynttilän korkealle, että ympäristö astuisi näkyviin.\n\nSisustus oli maalaistapaan. Osaksi huutokaupalla ostetut, osaksi\nomatekoiset huonekalut venyivät pitkin seiniä, mutta lattioissa oli\nkotikutoiset matot ja salissa keskellä permantoa keinutuoli, niin\nettä Eero ymmärsi tästä voitavan laittaa hyvinkin kodikkaan kodin,\nvaikka vaikutus nyt hämärässä kynttilän valossa oli vähän kolkkoa.\n\n-- Nuo ikkunat ovat joelle päin? hän kysyi.\n\n-- Niin ovat.\n\n-- Eikö tämä ole sangen siistiä? Eero kysyi tovereiltaan. -- Tämä\nisompi työhuoneena, pienempi sänkykamarina?\n\nAarno ja Tuomo myönsivät.\n\n-- No kuulkaa, emäntä, kuinka suuri on taksanne asunnosta, ruuasta\nja... sanalla sanoen: kaikesta yhteensä?\n\n-- Kyllä pitäisi olla kolmekymmentäviisi markkaa kuukaudessa\nhengeltä... siihen on sitten luettuna pesukin.\n\nTämä ei ollut nuorten mielestä paljon, päinvastoin. Hyvällä tuulella\npalattiin tarkastukselta isännän kamariin. Isäntä tiedusteli heti\niloisesti, kuinka asia oli päättynyt.\n\n-- Päätetty siten, että muutamme teille asumaan, vastasi Eero samaan\ntapaan.\n\nEmäntä sanoi:\n\n-- Koskahan tulisitte?... Tuota...\n\n-- Aivan paikalla... Niin pian kuin teille sopii.\n\n-- Minä aattelen vain, että jos pitäisi huoneita hiukan lämmittää,\nennenkuin ne kelpaavat asuttaviksi... parina päivänä kuka tiesi...\n\n-- Nyt on perjantai. Sanotaanko maanantaina?\n\n-- No maanantaina kyllä sopii.\n\n-- Päätetty siis, että maanantaina muutetaan.\n\nTämän jälkeen pojat tekivät lähtöä. Emäntä toivotti tervetuloa\ntakaisin. Isäntä seurasi heitä porstuan oven kynnykselle ja neuvoi\ntietä asemalle. Kiirein askelin ystävät poistuivat Mattilan talosta.\n\n-- Merkillinen iltapäivä tämä on ollut, päätti Aarno, ja samaa mieltä\nolivat toisetkin.\n\n-- Kuulkaa, pojat, sanoi Eero, -- puhuttiin äsken siitä, mitä meidän\npitäisi tekemän; minulla on jo ohjelma valmiina, mihinkä minä aion\nryhtyä.\n\n-- No? innostuivat Aarno ja Tuomo.\n\n-- Annanhan yhä edelleen opetusta viulunsoitossa, käyn vaikka\nkaupungissa kolme, neljä kertaa viikossa... Sillä ansaitsen pari,\nkolme markkaa tunnissa eli noin neljä, viisikymmentä markkaa\nkuukaudessa -- ehkä enemmänkin... Sitten rupean kirjottamaan\nsanomalehtiin... jos eivät maksa heti, maksavat ajan pitkään...\nSitten kirjotan kirjan päätyönä ja lueskelen... Tottakai nyt aina\nsata markkaa kuussa voipi ansaita, ja enemmänhän emme tarvitse!\n\nAarno kuunteli ihailulla, mutta Tuomon kasvoihin ilmestyi selvä\ntyytymättömyys.\n\n-- Kuule, Eero, sanoi hän vähän surullisella äänenpainolla, -- olen\nmiettinyt tuota asiaa koko illan.\n\n-- Mitä asiaa?\n\n-- Tuota, että, jos joku meistä ansaitsee rahaa, niin hän niin\nsanoakseni elättää toisia. Minusta se ei sittenkään ole oikein. Ei\noikein eikä kaunista.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Siksi, että sinä, Eero, olet se, jolla toistaiseksi on suurin\nmahdollisuus ansaita...\n\n-- No mitä pahaa se olisi?\n\n-- Mitä pahaa se olisi!... Ei tietysti mitään pahaa sinulle, mutta\nAarnolle ja minulle. Ainakin minulle. Se kävisi kunnialleni.\n\n-- Totta on, myönsi nyt Aarnokin, -- kyllä kävisi kunniallemme syödä\nsinun leipääsi.\n\n-- Voi teitä, vai kunniallenne! nauroi Eero, mutta nauru ei tuntunut\naivan vapaalta. -- Ja minä, joka juuri olin kuvitellut, että tekin\nkirjottelisitte. Harjottelisitte -- te kun ette ole sitä tehneet yhtä\npaljon kuin minä -- ja kukaties saisitte kyhäyksen silloin tällöin\nlehtiinkin... Minulla nähkääs on semmoinen ihanne -- tuo vanha\nihanteemme -- että meille kerran tulee iso lehti, joka leviää ympäri\nkoko Suomen... Sitä odotellen nyt työtä tekisimme...\n\n-- Vai niinkö olet ajatellut? sanoi Aarno, nähtävästi hyvillään. --\nKyllä sen ihanteen eteen voisi työtä tehdä.\n\n-- Ne ovat kuitenkin tuulentupia, väitti Tuomo, -- ja nyt on tosi\nkäsissä... Ei, kyllä sittenkin luulen, että saamme turvautua muuhun\naineellisen toimeentulomme suhteen. Sinä, Aarno, ota sinä vain\nvastaan avustusta kodistasi niinkuin tähänkin saakka, ja minä saan\nvähän perintöä äitini jälkeen. Se se on kumminkin selvintä.\n\nEero ei puhunut mitään. Hän myönsi sydämessään, että Tuomolla\noli tavallaan oikein, mutta hän tunsi itsensä surulliseksi,\nalakuloiseksi, ikäänkuin syrjäytetyksi, eikä kuitenkaan voinut\nsiihen mitään. Junassa hän koetti iloisen keskustelun avulla päästä\nraskasmielisyydestään, mutta se onnistui vain puoleksi.\n\nKun ystävät tänä uuden elämän ensi iltana erosivat, oli onnistuneen\nyrityksen herättämän voiman ja ilon tunteen ohessa ilmaantunut\nEeron mieleen pieni aukko, joka tyhjyyttään kyseli: etkö huomaa,\nettei kaikki menesty? Ja Eero ei voinut olla pitämättä sitä \"pahana\nenteenä\".\n\nMutta nukkuessa ikävä haihtui. Seuraavana maanantaina tapahtui\nmuutto. Eero vei mukaansa kirjotuspöytänsä, kirjansa ja viulunsa.\nRolandista hän ei liioin saattanut luopua -- eikä koira hänestä.\nKoppi siirrettiin maalle, ja tädin neuvosta järjestettiin asia niin,\nettä hovineuvos maksoi Rolandin ruokarahan. Eero vastusteli pikkusen,\nmutta eno selitti, että koira oikeastaan on hänen, ja siihen ei ollut\nmitään vastattavaa.\n\nEero enosta ja tädistä oli mitä herttaisin. Luonnollisesti tapahtui\nmuodollinen hyvästijättö, vaikka olikin tiedossa, että pian\ntavattaisiin. Olihan tämä kuitenkin ero vanhasta kodista.\n\n-- Voi, Eero, sanoi täti itkien, -- olisithan sinä saanut kirjottaa\nja lukea ja tehdä mitä vain täällä kotonakin. Olisimme antaneet sinun\nolla aivan rauhassa.\n\n-- Sen kyllä uskon, vastasi Eero, -- minäkin nyt ymmärrän paremmin\nkuin ennen, kuinka paljon te rakastatte minua, eikä se ole sydämen\nkovuudesta kuin muutan. Mutta en osaisi työskennellä täällä kotona.\nSilmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää\npäämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille\nsydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta,\nettä jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se\nolisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.\n\n-- On kaikki hyvä, sanoi eno vakavasti, -- hyödyksi se on sinulle,\nEero.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKului päiviä, kului viikkoja. Seuraukset ystävysten ottamasta\naskelesta tulivat yhä selvemmin näkyviin. Eero kysyi itseltään:\ntämäkö se nyt on niin kutsuttu \"taistelu olemassa-olosta?\" ja hän\nlisäsi: elämä on kova.\n\nEi se hänelle ollut ulkonaisesti kova. Päinvastoin, hän menestyi\nhankkeissaan. Hän teki työtä, ja työllään hän ansaitsi elatuksensa,\njoskaan ei sataa markkaa kuussa ansainnut. Kaksi kertaa viikossa hän\nkävi kaupungissa antamassa opetusta viulunsoitossa niinkuin ennenkin\noli tehnyt, ja pian hänen onnistui saada muutama kirjallinen kyhäys\njulaistuksi eräässä kaupungin lehdessä. Kun tästä tuli kohtuullinen\npalkkio ja tämä työ vielä tuntui mieluiselta, koska siinä sai kertoa\najatuksiaan ja tunteitaan, havainnointaan ja kokemuksiaan muille\nihmisille, suurelle yleisölle, oli seurauksena se, että hänen\nnimimerkkinsä \"Z.\" ilmestyi milloin minkin pienen kertomuksen,\nviivanalustan tai artikkelin alapäähän -- näkyivätpä lehdetkin\nmielihyvällä julkaisevan hänen rohkeita kirjotuksiaan.\n\nEerolle muodostui elämä aivan hänen ohjelmansa mukaiseksi. Hän\nkirjotti, soitti, luki. Päätyönään hänellä oli kirjan kirjottaminen\n-- kirjan, jonka sisällyksen hän säilytti omana salaisuutenaan.\n\nEi hän omasta puolestaan surrut. Olihan hänellä sisällisiä vaikeuksia\ntyönsä ohessa, mutta niitä hän piti asiaan kuuluvina. Minkätähden hän\nsitten joutui tuohon synkkään johtopäätökseen elämän kovuudesta? Se\noli ystäväänsä takia, niitten elämää katsellessa. Hän näki, etteivät\nne olleet täysin onnelliset, ja samalla tuntui, ikäänkuin ne hänestä\netääntyisivät. Aarnokin, joka oli ollut melkein kuin Eeron toinen\nminä, kiintyi yhä enemmän Tuomoon ja rupesi hänen mielipiteitään\nymmärtämään ja ihailemaan.\n\nAineellisesta toimeentulostaan he pitivät huolta sillä lailla kuin\nTuomo neuvoen oli ennustanut. Aarnolle jatkui yhä edelleen se niukka\navustus, minkä hän oppiaikanaan oli kotoaan -- maalaisvanhemmiltaan\n-- saanut. Tuomolle oli äitinsä kuoleman kautta -- isä oli jo ennen\nmuuttanut manalan majoille -- joutunut pienehkö perintö, josta\nhänelle kerran kuukaudessa vuoti vähäinen summa holhoojansa käden\nkautta. Mutta juuri tämä seikka oli ensimäisenä Eeron huolestumisen\naiheena. Aarnolta ja Tuomolta poistui työn välttämättömyys, kun\nheidän ei tarvinnut huolehtia toimeentulostaan. \"Olisi sittenkin\nparempi\", ajatteli Eero, \"jos he söisivät minun leipääni; ehkä juuri\nsilloin heidän kunniansa vaatisi, että he tekisivät kaiken voitavansa\nvalmistuakseen tulevaan tehtäväämme. Niinkuin nyt on, he saattavat\nunohtaa päämäärämme, kun nykyhetki heille kuiskaa: ei ole hätää\".\nEi hän tahtonut moittia heitä ahkeruuden puutteesta: hän näki, että\nhe ponnistivat kirjotuspöytiensä ääressä, ja oli siitä välistä se\niloinen tulos, että heiltäkin ilmestyi kyhäys johonkuhun lehteen.\nMutta hän kumminkin huomasi, ettei heidän ilonsa työn ääressä ja\ntyöstä ollut niin suuri kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla.\nHuomasipa päinvastoin, että heidän katsantonsa aina erityisesti\nkirkastui, kun tapahtui jokin, joka poikkesi päivän järjestyksestä\nja vapautti heidät työstä -- kun esim. Harry kaupungista tai Janne\nkävi vierailemassa tai kun emäntä odottamatta pyysi kahville isännän\nkanssa. Viaton ja luonnollinen tuo ilo oli -- tunsihan sitä Eerokin,\nmutta Eero tunsi vielä suurempaa nautintoa työstään.\n\nTuommoisina hetkinä hän kuitenkin usein ajatteli, että hänen hämärä\nhuolestumisensa oli aiheeton ja typerä. Mutta yhtäkkiä se sai vauhtia\nsiipiinsä erään vähäpätöisen tapahtuman kautta.\n\nHe työskentelivät kaikki kolme salissa. Siinä oli kolme ikkunaa ja\njoka ikkunan edessä pöytä. Tavallisesti he istuivat kaikki hiljaisina\ntöittensä ääressä koko aamupäivän, Eeron esimerkki kun pakotti\ntoisiakin. Mutta tänään Aarno keskellä työaikaa pillahti kysymään:\n\n-- Mitä sinä luulet, Eero, eikö ihmisen elämän tarkotus ole, että hän\nolisi onnellinen?\n\nEero katsoi ylös. Sekä Aarno että Tuomo olivat kääntyneet tuoleillaan\nkuullakseen hänen vastauksensa.\n\n-- Tietysti, hän ensin sanoi, mutta kun ystäväinsä ilmeestä hoksasi,\netteivät he ymmärtäneet hänen ajatustaan, hän välittömästi lisäsi: --\nniin, en minä usko siihen onneen, jota ihmiset tavallisesti kutsuvat\nonneksi. Sehän onkin saavuttamaton! Vaan uskon siihen onneen,\nsiihen mielen rauhaan ja iloon, joka seuraa totuuden uskollisesta\npalvelemisesta. Jos sinä asetat oman onnesi elämäsi päämääräksi,\net sitä koskaan saavuta, vaan jokainen suru ja murhe ajaa sinua\nlähemmäksi totuutta. Mutta jos asetat totuuden elämäsi päämääräksi,\net tietysti sitäkään koskaan saavuta, mutta jokainen askel elämän\ntiellä enentää onneasi ja iloasi. Siinä se on koko salaisuus.\n\nAarnon huulilla oli uusi kysymys, mutta hän ei sitä ilmi lausunut.\nKaikki ryhtyivät taas vaieten työhönsä, mutta vaikka Eero oli\nmielestään ratkaissut asian selvästi, luuli hän huomaavansa, etteivät\ntoiset olleet tyytyväisiä. Sitäpaitsi hän ihmetteli itse kysymystä.\n\nVähän ajan perästä kuului uudestaan Aarnon ääni:\n\n-- Eero!\n\nEero nosti päätään. Häneen katsoen ja omituisesti hymyillen Aarno\nvirkkoi:\n\n-- Minulla olisi vähän kummallinen pyyntö sinulle.\n\n-- No mikä? kysyi Eero, laskien kynän kädestään.\n\n-- Älä nyt loukkaannu, Eero!\n\n-- Mitä joutavia! Koska sinuun olen loukkaantunut?\n\n-- Kuule, Eero, etkö sinä voisi muuttaa tuohon kamariin, saisit siinä\nasua aivan yksinäsi ja häiritsemättä työskennellä...?\n\n-- Eihän kukaan minua täälläkään häiritse, sanoi toinen ihmeissään.\n\n-- Olkoon, mutta etkö yhtäkaikki voisi muuttaa? Eero tunsi sittenkin\nloukkaantuvansa.\n\n-- Sano, miksikä? Minä en ymmärrä, hän kysyi. Aarno rupesi nauramaan.\n\n-- No, ei mitään, hän sanoi, -- mutta katso, sinun ahkeruutesi vaivaa\nmeitä, Tuomoa ja minua. Emme mekään laiskoja tahdo olla, mutta sinä\nkestät ja kärsit ja jaksat aivan äärettömiin. Ethän sinä koskaan\nväsy, et koskaan tahdo puhella, et levätä, et hengähtää. Se tulee\nsiitä, että sinä olet nero... Niin, sinä olet nero, ja sentähden työ\non sinusta helppoa, mieluista. Sinä saat jotakin aikaan, sinulla on\nmistä kirjottaa... Mutta ajattele meitä. Meillä ei ole yhtä suuri\nkyky. Me tahtoisimme välistä huoahtaa, jutella kaskuja, nauraa. Sitä\nvoimme tehdä, jos olemme kahden kesken, mutta sinä olet liiaksi\ntotinen...\n\nAarnon silmät kiilsivät kosteina, eikä Eerokaan enää ollut\nloukkaantunut, päinvastoin --.\n\nHän nousi pöytänsä äärestä ja käveli Aarnon luo.\n\n-- Niinkö on asiat? hän sanoi hellästi, -- tietysti sitten muutetaan.\nMikäs siinä!\n\nSamassa Aarno kavahti hänen kaulaansa, itki ja puristi rintaansa\nvasten.\n\n-- Voi rakkaani, kuiskasi Eero, -- ettet ennen puhunut! Kuinka olet\nmahtanut kärsiä... ja ehkä sinäkin, Tuomo?\n\nHän käänsi päätään Tuomoon päin. Tämä istui totisena ja mykkänä,\nmutta liikutettuna.\n\n-- Tyynny nyt, Aarno, pianhan tuo asia järjestetään. He ryhtyivät\nheti toimeen. Kantoivat Aarnon ja Tuomon vuoteet saliin, siirsivät\nEeron pöydän, kirjahyllyt ja viulun kamariin. Olo tuntui kevyelle,\nsuloiselle, he nauroivat ja laskivat leikkiä.\n\n-- Kuule sinä, Aarno, nuhteli Eero, -- kylläpä olet\nmielikuvituksessasi tehnyt minusta oikein työjuhdan, oikein koneen...!\n\n-- Älä sano, nauroi Aarno, -- neronhan sinusta olen tehnyt...\n\n-- Jaa, jaa, Aarno, mitä sitten vastaat viimeisenä tuomiopäivänä\ntaivaan taatolle, kun hän sinulta kysyy: \"miksi kutsuit Eeropoikaa\nneroksi?\" Mitä vastaat, sano?\n\n-- Jos se taivaan taatto niin tyhmä on, en vastaa hänelle mitään,\nvakuutti Aarno nauraen.\n\nTämä suloinen sopusoinnun tunne vallitsi monta päivää heidän\nvälillään. Heidän yhdyselämänsä ei ollut koskaan ollut niin\nviehättävä.\n\nMutta samaan aikaan kasvoi Eeron sisällinen levottomuus. Sulontunteen\nalta se nosti ilkkuvaa päätään ja irvisteli. Ja Eeron silmät\naukenivat ikäänkuin uudelle totuudelle.\n\n\"Ihmiset eivät taidakkaan olla samankykyisiä -- eivät edes ne,\njotka täysin ymmärtävät toinen toisensa, jotka ystävyyden siteillä\novat toisiinsa kiinnitetyt... Mutta mitä silloin? Silloin he eivät\nsaatakkaan tehdä samaa elämässä, vaan silloin heidän elämäntehtävänsä\novat erilaisia.\n\n\"Olisikohan siis Aarnon ja Tuomon tehtävä toinen kuin minun?\"\n\nMutta kun Eero asetti kysymyksen sillä lailla, vastasi hänen\nsydämensä heti: \"ei! Aarnon ja Tuomon tehtävä on palvella totuutta\nniinkuin minunkin -- niinkuin oikeastaan kaikkien ihmisten\".\n\nSiitä huolimatta hänen järkensä sanoi: \"selitä, millä lailla heidän\ntulee palvella\". Ja kun hän vastasi: \"puhtaalla, siveellisellä\nelämällä totuuden kunniaksi\", niin järki yhä intti: \"mutta mitä\ntehden?\" Ja sitä kysymystä kesti pohtia.\n\nMutta yhtäkkiä tuli jonkinlainen ratkaisu.\n\n-- Jospa meillä olisi tuo pieni mökkimme! huudahti Aarno eräänä\niltana. -- Olisi niin hauska tehdä työtä pellolla ja niityllä,\nmetsässä ja puutarhassa...\n\n\"Kas siinäpä se on\", ajatteli Eero. \"Olinhan tuon ihan unohtaa.\nRuumiillinen työ, välittömästi hyödyllinen työ, pellon ja puutarhan\nviljelys, puiden hakkuu metsässä, kalassa käynti kesällä -- siinäpä\nse on. Siihen kaikki kykenevät, siihen kaikki ihmiset voivat ottaa\nosaa.\"\n\nJa kun hän tuota tuumaansa pari päivää oli hautonut, rupesi hän siitä\npuhumaan ystävilleen.\n\n-- Kyllä sinä sanoit oikein, Aarno, että se mökki meillä pitäisi\noleman -- tai oikeammin se maatilkku. Olen sitä asiaa ajatellut juuri\nteidänkin työnne yhteydessä, ja olen huomannut, kuinka välttämätöntä\nmeille on, että saamme sen maatilkun. Meidän tulee ihan elää sen\ntoivossa...\n\nOli iltapäivä, he joivat juuri kahvia salissa, ja Aarno ja Tuomo\ninnostuivat heti kuuntelemaan.\n\n-- Kerran, muistatte, meillä oli puhe siitä, ettette te kykene\nkirjottamaan samalla varmuudella kuin minä. Otaksutaan nyt, että niin\non. Otaksutaan vaikka, ettette yhtään kykeneisi kirjottamaan. Silloin\ntäytyy kysyä: millä lailla teidän tulee palvella totuutta? Ja siihen\nolen miettinyt tämän vastauksen: ruumiillisella työllä. Ruumiillinen\ntyö on rehellinen, se antaa leipää. Se työ on epäilemättä\nhyödyllinen, välttämätön, se on totuudesta. Tehdä ruumiillista työtä\non jo itsessään totuuden palvelemista... Eikö tämä ole oikein? Ettekö\nhuomaa, kuinka välttämätöntä on, että saamme maatilan, jos kuinka\npienen?... Minäkin, vaikka kirjotustyö on minulle luonnollinen,\nhuomaan, kuinka hauskaa, mieltä ylentävää, reipasta ja puhdasta olisi\njoskus vaihtaa istuminen ulkoilmassa puuhaamiseen!... Eikö niin,\npojat?\n\n-- Totta kai, myönsi Aarno. Ja Tuomo lisäsi:\n\n-- Niin, jospa meillä vain olisi rahaa ostaa.\n\nJa sitten he kaikki yksimielisesti ihmettelivät, kuinka oudosti asiat\ntämän maan päällä olivat järjestetyt. Iso se oli ja hedelmällinen,\nmutta kumminkaan eivät ihmiset tahtoneet siihen mahtua. Muutamat\nharvat anastivat Jumalan luoman maan itselleen, suojelivat sitä\n\"lain\", s.o. sotavoiman avulla -- ja elivät toisten työstä...\nKummallista...\n\n-- Mutta hankitaan me rahaa, sanoi Eero. -- Jahka minä saan kirjani\nkirjotetuksi...\n\n-- Niin, niin, odotetaan kesäksi, sanoivat toiset. -- Siksi ehtii\nHarrykin ylioppilaaksi, ja silloin hän kyllä liittyy meihin...\n\nSiitä asiasta ei sitten puhuttu mitään tähdellisempää pitkiin\naikoihin.\n\nMutta kerran oli pojilla vieraita, oli Harry ja pari muuta\nvanhaa tuttavaa kaupungista, nuori, hienosti puettu afärimies ja\nnuori oppinut, rillit nenässä. Harry kuului näiden kanssa paljon\nseurustelevan, etenkin oppineen kanssa.\n\nKeskusteltiin jos jostakin, kun Harry äkkiä sattui kysymään\nleikillisesti:\n\n-- Vieläkö te, pojat, säilytätte mielessä tuota vanhaa ihannettamme:\npieni mökki järven rannalla?\n\n-- Vielä, vastasi Aarno oitis, -- miksi sitä kyselet? Hän oli vähän\nkummissaan niinkuin toisetkin, sillä Harryn äänessä oli outo kaiku.\n\n-- Muuten vain, sanoi Harry, -- minä ajattelin, että olette ehkä\nsiihen tuumaan väsyneet.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Tuomo. -- Olemme täällä päinvastoin tuumineet,\nettä kun sinä ylioppilaaksi tulet, niin liityt sinäkin meihin.\n\n-- Minäkö?... Tjaa... vai niin?\n\nHarry otti huolettoman asennon ja naksutti sormillaan polveen.\n\n-- Niin juuri, innostui Aarno puhumaan, -- olemme tässä Eeron kanssa\ntuumineet, että ruumiillinen työ se on ihmiselle luonnollisin. Kaikki\ntarvitsemme leipää -- leipä saadaan maasta. Vaikka kuinka lukisit\ntai kirjottaisit, kuolisit nälkään, ellei olisi niitä, jotka maata\nkuokkisivat, leipää tekisivät...\n\n-- Tuo on selvä juttu, keskeytti Harry hermostuneesti. -- Mutta se ei\ntodista mitään.\n\nEero tunsi itsensä vaivatuksi. Hän ei olisi suonut tästä asiasta\nkeskusteltavan vieraiden, asiaankuulumattomien läsnä-ollen, ja hän\npäätti mikäli mahdollista pysyä mykkänä.\n\nNyt puuttuikin oppinut puheeseen, ennenkuin Aarno ehti pitemmältä\nselittää.\n\n-- Ellen käsitä väärin, hän sanoi, -- on siis teidän mielestänne\nihmisen ensimäinen ja korkein velvollisuus maanviljelys. Hyvä.\nRuvetaanpa kaikki viljelemään maata. Kesällä kaikki käy mainiosti,\nsyksyllä ruis leikataan, puidaan, laitetaan leiväksi. Mutta talvi\ntulee, ja talven kanssa kylmä. Olemme ilman vaatteita, ilman\nsaappaita, kukaties ilman lämpimiä asuntoja -- sillä kuka niitä olisi\nvalmistellut, kun kaikki olemme pellolla hääräilleet?... Eikö niin?\n\nHän hymyili kohteliaasti -- niinkuin lapsille -- ja hienopukuinen\nafärimies hymyili... ja Harrykin.\n\n-- No no, sanoi Tuomo nuhtelevasti, -- älkäämme menkö\näärimäisyyksiin. Emme ole puhuneet yksinomaan maanviljelyksestä, vaan\nruumiillisesta työstä yleensä. Eivät kaikki ihmiset ole pellolla.\nRuumiillinen työ on monta lajia. Tietysti toiset rakentavat taloja,\nvalmistavat vaatteita...\n\n-- Hyvä, ryhtyi taas oppinut puhumaan, -- tehdään siis ruumiillista\ntyötä yleensä...\n\nHän korjasi rilliensä asennon -- olivat vähällä pudota nenästä -- ja\njatkoi:\n\n-- Tehdään siis ruumiillista työtä. A kuokkii peltoa, B korjaa\nsaappaita, C neuloo vaatteita, D rakentaa taloja j.n.e., mutta kesken\nkaikkea A tulee kipeäksi, hän kylmettyy pellolla. Mitä tehdä? Tärkeä\nhenkilö makaa sairasvuoteella. Rohtoja! Mistä? Rohtoja ei ole.\nLääkäreitä ei ole. Sivistystä ei ole. Ei ole kirjoja, ei yliopistoa,\nei kulttuuria. Sairas kuolee... Hä? Mitä sanotte?\n\nJa taas hymyilivät oppinut, afärimies ja Harry.\n\nEero ei jaksanut kauvemmin olla huoneessa. Harryn käytös koski hänen\nsydämeensä kuin puukon iskut. Hän nousi ja lähestyi ovea.\n\n-- Minne Eero menee? kysyi Aarno hätäisesti. Hän oli juuri toivonut\nsaavansa kuulla tämän vastaväitteitä.\n\n-- Pyydän anteeksi, kuului vastaus, -- älkää antako itseänne häiritä.\nVoin vähän pahoin ja lähden hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan... Ei se\nole mitään vaarallista...\n\n-- Jaksatko mennä yksin? kysyi Aarno osanottavasti. -- Tulenko\nmukaasi?\n\n-- Kiitos, ei sinun tarvitse vaivata itseäsi. Nuori oppinut heitti\npikaisen silmäyksen Eeron kalpeihin kasvoihin.\n\n-- Hyvä, hän sanoi, -- raitis ilma poistaa tuon pahoinvoinnin.\n\nMutta Harry katsoi Eeroon tutkivasti ja pitkään. Häh ymmärsi ja\npunastui, vaan ei puhunut mitään.\n\nTuomo ei tehnyt huomioita, sillä hän ajatteli vastausta oppineen\npuheelle.\n\nHuoneessa olijat keskustelivat pitkän aikaa samasta aineesta,\ntulematta varsinaiseen loppupäätökseen. Näytti kuitenkin siltä, kuin\nvoitto olisi jäänyt oppineen puolelle. Hän oli niin loogillinen\nja terävä, ja muun muassa ystävällisesti varotti Tuomoa ja Aarnoa\nkadottamasta itsenäisyyttään.\n\n-- En suinkaan tahdo väittää, että olisitte kokonaan Eeron\nvaikutuksen alaisina, mutta olkaa kumminkin varuillanne. Ihminen\njoutuu niin helposti toisen johdon alle, ellei hän järkähtämättä pidä\nlogiikasta kiinni.\n\nEero ei tätä kuullut, eikä tietysti kukaan hänelle siitä kertonut,\nmutta tämän kerran perästä puhuttiin vielä harvemmin ja vielä enemmän\nohimennen mökkituumasta.\n\nJopa Aarno kerran kevättalvella arveli:\n\n-- Ei siitä taida tulla mitään, siitä meidän mökistämme.\n\n-- Kuinka niin? Eero kysyi.\n\n-- No muuten vain, kuului vastaus.\n\nEero ei huomannut Aarnon sanoissa piilevän muuta kuin ohimenevää\nepäilystä, ja sentähden hän virkkoi luottavaisesti:\n\n-- Miksei siitä tulisi, jos me vain tahdomme. Kun uskomme elämään,\nkyllä elämä lähestyy.\n\nHän ei silloin arvannut, etteivät toiset enää niin suuresti\ntoivoneetkaan sitä elämää.\n\nMutta hänen silmänsä vielä aukenivat.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKevät oli tulossa, aurinko paistoi, hanki suli, vesi juoksi virtana\nmäkeä alas ja laski tietä pitkin vielä jäässä olevaan jokeen. Ilma\noli uuden elämän tuoksua täynnä, linnut visertelivät puiden latvoissa\nja hyppelivät oksalta oksalle, lehmät ammuivat navetassa kesää\ntoivoen ja Roland juoksenteli halukkaasti ulkona, pihalla ja kylässä.\n\nEerolta oli valmistumaisillaan kirja, surujensa ja rakkautensa\nensimäinen lapsi, kyynelten ja riemun synnyttämä, se kirja, jota hän\ntalven pitkään oli tekeillyt.\n\nKun hän viimeistä lukua kirjottaessaan katseli manuskriptipakkaa\nedessään pöydällä, ei hän voinut olla ihmettelemättä. Hän ihmetteli\npaperiarkkien paljoutta, hän ihmetteli, että kaikki vaikeudet olivat\nonnellisesti voitetut, ja hän kysyi itseltään: minäkö tuon olen\naikaansaanut? Kiitolliseksi hän itsensä tunsi, aivan kuin joku toinen\nolisi työn tehnyt.\n\nSillä vaikeata se useinkin oli ollut, varsinkin alussa. Kun piti\npanna ajatus paperille, sai uudestaan ja uudestaan kirjottaa samasta\nasiasta, sommitella sanoja, muutella lauseitten järjestystä, jopa\nkirjottaa kaikki uudelleen, ennenkuin omatunto oli tyydytetty. Ja\nsitten tulivat vielä epäilykset. Välistä tapahtui, kun väsymys\noli suuri, että hän kysyi itseltään, eli oikeammin, että joku\nhänen sisässään aivan kuin ilkkuen kysyi: \"tämäkö se nyt on sinun\nihmeellinen työsi, tämä kirjotus, jolla varmaan tulet monia\nloukkaamaan? tämäkö se nyt on epä-itsekästä totuuden palvelusta?\ntämäkö vapautta ja ihaninta onnea?\" Ja sama ääni lisäsi: \"etkö\nhuomaa, ettei tämä ole sitä kaikista korkeinta, ettei se ole sitä\nikuista, jota _sinä_ tavottelet?\" Mutta kun hän sitten uhalla kysäsi:\nheitänkö? luovunko tästä? niin tuli vastaus -- mistä lie tullutkaan\n-- voimakkaana, vakavana, vastustamattomana: tämä sinun pitää\ntekemän... Hän ymmärsi, että tämä oli se ainoa, oikea ratkaisu, hän\nymmärsi, että muu oli personallista heikkoutta, ja hän sai intoa\njatkamaan työtään. Mutta kummallista! nuo epäilykset uudistuivat, ja\nvasta aikaa myöten niiden ääni heikkeni. Mutta tuotti se hänen työnsä\nhänelle riemuakin. Se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi,\nja samassa määrin kasvoi hänen itseluottamuksensa, varmuutensa\nja kykynsä. Samalla hän myös rupesi toivomaan, että kirjastansa\ntulisi hyvä. \"Minun pitää saada sille kustantaja\", hän ajatteli,\n\"ja sillä pitää olla vaikutuksensa ihmisten ajatuselämään\". Ja\nvaikka hän tunnusti itselleen, että tämä asia ei ollut täysin hänen\nmäärättävissään, että se riippui jonkinlaisesta kohtalosta, uskoi\nhän kumminkin, että jos kirja tulee hyvä, tulee se menestymäänkin.\n\"Koetan parastani. Omatuntoni pakottaa minua tähän työhön, sen täytyy\nmenestyä... Mitä varten muuten olisin olemassa?\" Eero, jota aina oli\nkutsuttu haaveilijaksi, osotti täten, että hänessä oli miehenkin\ntarmoa, miehen itsetietoisuutta ja itsenäisyyttä.\n\nPoika on ankarasti kunnianhimoinen, sanoi kerran hovineuvos hymyillen\nvaimolleen, kun Eero oli poistunut heidän luotaan, tehtyään heille\nvähän selkoa hommistaan. -- No ei se muuten pahaa tee. Auttaa\nkunnianhimo eteenpäin maailmassa.\n\nTeoksensa sisällyksestä Eero ei ollut kelleen puhunut. \"Se on\nsalaisuuteni, qui vivra, verra\", hän oli vastannut uteliaille\nurkkijoille. Itse asiassa se oli jatkoa siihen alustukseen, jonka hän\nkotonaan oli sepittänyt, ja sen piti esittää hänen uskonsa elämästä.\nHeti muuttaessa hänellä oli pääpiirteet mielessään valmiina, tuo oma\naskelensa oli äkkiä tehnyt monet asiat selviksi.\n\nHänen uskonsa oli se, että ihminen on vapaa olento, järkensä kautta\nvapaa, vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään ainoastaan sitä,\nminkä hän järjessään tietää ja omassatunnossaan tuntee oikeaksi, joka\nsamalla on ihmisen tosi onni.\n\nMutta kun Eero katsoi ihmisiä ympärillään, niin hän huomasi, että\nuseimmat heistä eivät olleetkaan vapaat. He ajattelivat, puhuivat\nja tekivät -- mitä muutkin ajattelivat, puhuivat ja tekivät. Koko\nelämänkulku yksityiskohtia myöten tapahtui valmiiksi laaditun\nohjelman mukaan. Kaikki oli jo ajateltu, sanottu ja tehty. Uutta ei\nollut. Ei tarvinnut kuin pysytellä vanhassa urassa, niin kaikki kävi\nhyvin.\n\nEero kuitenkin luuli ymmärtävänsä, että jokainen ihminen ainakin\nkerran eläessään oli maistanut vapaan hetken makeutta. Ja hän kysyi\nitseltään, eikö ihminen silloin hämmästynyt saamattomuuttaan ja\nelämänsä koneellista kulkua. Mitä hänellä lapsena oli raikasta\nluontoa ja itsenäisyyttä, se puserrettiin hänestä kasvatuksen\nkautta sekä koulussa että kodissa. Minkä verran hän nuorena tunsi\nintoa, voimaa ja toiminnanhalua, sen kuolettivat jokapäiväisyyden\nennakkoluulot ja tasaantunut kokemus. Jokainen askel, minkä hän\nelämässään otti, oli ympäröivien olojen aiheuttama; oman henkensä\nvälittömästä käskystä hän ei toiminut milloinkaan. Olosuhteet\npakottivat häntä vaikenemaan, olosuhteet pakottivat häntä puhumaan --\nja molemmissa tapauksissa hän toimi vastoin sisällistä vakaumustaan.\nVastoinko? Saattoipa asettaa tähän kohtaan ison kysymysmerkin.\nIhmisen ulkonainen minä oli siihen määrin erittynyt hänen tosi\nminästään, ja hän oli vähitellen niin tottunut ulkonaiseen\npersonallisuuteensa, että piti tätä todellisena itsenään.\n\nJa miettiessään kaiken tämän syytä Eeron täytyi kysyä itseltään:\nonko siis kohtalo niin voimakas? onko kohtaloa olemassa? mikä se on?\novatko ihmiset erilaisia? ja miksi? sillä onhan niitä, jotka tuntevat\nja tietävät olevansa vapaat, ja kyllä kai ihmisen tahtokin on mahti\nmaailmassa!\n\n\"Kaikki tulee siitä, että olemme epävapaat ja ennakkoluuloiset.\nMe uskomme, ja meitä vahvistetaan uskossamme, että ruumiillinen\nelämä on tärkeä, että väärä kunnia on tärkeä, että meidän pikku\npersonallisuutemme on tärkeä, että se täytyy olla olemassa,\nettä sitä täytyy pelastaa ja hoitaa -- kun sitä vastoin totuus\non päinvastainen. Tosi elämämme on totuudessa, tosi kunniamme\non totuuden, tosi pelastuksemme on totuus. Jos ihmiset tämän\nkäsittäisivät, poistuisi paha maailmasta. Yhteiskunnalliset epäkohdat\ntasottuisivat itsestään, ei harjotettaisi vääryyttä, ei palveltaisi\nitsekkyyttä. Mitä siitä, jos kuolemme, kunhan totuus elää! Mies\nse, joka ei nykyisissäkään oloissa valhetta hyväkseen käytä, vaan\nmieluummin kärsii totuuden puolesta\".\n\nTämä oli kirjan ponsi, viimeisen osan pääjuoni. Edellisessä osassa\nhän arvosteli yhteiskuntaa ja sen eri laitoksia, kirkkoa, koulua\nj.n.e. Hänen arvostelunsa olivat ankarat ja hänen aatteensa\nhäikäisevän korkeat -- niinkuin nuorukaisen ovat --, mutta\nnuorukaisen intoa ja uskoa uhkui hänen kirjansa ja lennolla se oli\nkirjotettu. Sen tunsi Eero itse...\n\nEräänä aamuna Aarno havahti unestaan ja totuttuun tapaansa hapuili\nkädellään kelloa vuoteensa viereiseltä tuolilta. \"Vastahan tuo on\nviittä käymässä\", hän itsekseen ihmetteli ja laski kellon takaisin\npaikoilleen, \"sitten vielä tunnin verran saapi vetää unta\". Mutta\nsamassa huomattuaan, että Eero olikin ylhäällä toisessa huoneessa,\nhän yhä ihmeissään jäi katseellaan seuraamaan Eeron liikkeitä; ja kun\ntämä kävi työpöytänsä ääreen ja nähtävästi suurella innolla ryhtyi\ntyöhönsä, unohtui uni Aarnonkin mielestä ja kaikenmoisia ajatuksia\ntulvaili aivoihin. Ei hän voinut olla ihailematta Eeron ahkeruutta\nja työintoa eikä liioin siitä iloitsematta, sillä olihan hän Eeron\nvilpitön ystävä ja soi sille kaikkea menestystä, mutta tuli hän\nsamalla alakuloiseksikin, kun muisti omaa saamattomuuttaan ja muisti,\nettä halunsakin oli laimennut, kun ei viikkojen vieriessä mitään\nerikoisempaa ollut syntynyt.\n\n\"Ei minulta sentään kykyä puutu\", hän itsekseen mietiskeli, \"kyllä\nkynäillä osaisin, kun vain olisi innostava aine, mistä kirjottaa.\nEerolla on aatteensa, joiden edestä tahtoo työskennellä, mutta mitä\nminulla on? Päivä päivältä ihanne, johon ennen uskoin, hälvenee\nmielestäni ja vanha maailman katsomukseni lyödään pirstaleiksi...\nOlin ajatellut meidän yhteiselämäämme aivan toisenlaiseksi --\nja Eerolla oli aina niin vahva luottamus, että käy niinkuin\nolemme kuvitelleet... Mökissä asuisimme järven rannalla, ja\nvenonen olisi kaislistoon kytketty. Semmoinen valkoinen se\nolisi, hohtavanvalkoinen, ja sillä kävisin milloin kalassa,\nmilloin purjehtimassa. Kalaretkiltäni kun palaisin, iso saalis\nveneenpohjalla, olisivat pojat rannalla vastassa vähän levottomina\npitkästä viipymisestäni. Mutta kun sitten näkisivät uutteran työni\ntulokset, remahtaisi riemu korkealle ja yhdessä miehin kannettaisiin\nkalat lähitaloon, jossa tavasta syömässä käytäisiin. Sepä vasta\nelämää olisi! Maata muokkaisimme, peltoa penkoisimme ja Eero aina\npuutarhassaan puuhaisi. Kyllä vainioilta viljaa lähtisi ja pelloilta\nperunoita ja kaikenmoisia kasviksia puutarhasta -- ei pojilla hätää\nolisi! Koulua pidettäisiin -- ja saisihan Eero kirjottaa rapsutella\nniin paljon kuin ikinä haluttaa... Semmoista se elämä piti oleman,\nvaan eipä semmoiseksi muodostunut... Täällä me ollaan kuin linnut\nhäkissä, ainakin Tuomo ja minä; Eero se vain häärää papereinsa ja\nkirjainsa kanssa ja on itseensä sulkeutunut niin, ettei edes ilmota,\nmikä on tekeillä hänellä. Eikä meillä ole mökkiä, eikä puuhaa\nulko-ilmassa eikä --...\" Tämän kaiken hän oli ajatellut aivan\nhuomaamattansa. Nyt yhtäkkiä ajatusten tulva seisahtui, ja ikäänkuin\ntempaisten itsensä irti houkutuksen vallasta hän huudahti itsekseen:\n\n\"Vaan mitä joutavia minä tässä taas, toivonko siis muka, että\nnoin olisi käynyt! Tuommoisissa oloissako olisin viihtynyt? Onhan\ntoki parempi, ettei olla otettu sitä ratkaisevaa askelta, niin on\nvielä aika valita ja kerrassaan peräytyä, jos siksi tulee. Miksikä\ntänne oikeastaan muutinkaan Eeron kanssa, olisin yliopistolukujani\njatkanut, niin olisi päämäärä ollut edessä varmana ja tulevaisuus\ntiettynä ja turvattuna sen sijaan, että nyt on alituista ahdistusta\nja epäilystä. Harrykin on aina niin onnellinen ja tyytyväinen, kun\nhän täällä käy ja kertoo tenteistään, vaikkei muka palvelekkaan\ntotuutta.\"\n\nNäistä mietteistään Aarno heräsi siihen, että Tuomo hyppäsi\nvuoteeltaan permannolle ja lähti paitasillaan ovensuuhun katsomaan,\nvieläkö Eero nukkui, kun oli niin hiljaista. \"Tuossahan mies jo\nmahtailee!\" hän äännähti iloisesti hämmästyen, kun havaitsi Eeron\ntäydessä touhussa kirjotuspöydän ääressä.\n\n-- Johan aurinko kohta keskitaivaalta kokottaa, te laiskurit, kuului\nEeron iloinen vastaus, ja samassa hän pyörähti istuimeltaan ja\nharppasi kynnyksen yli toverein huoneeseen, jossa heti kävi Tuomoon\nkäsiksi ja kirkasi: -- minä olen niin iloinen nyt, Tuomo, että\npainippa vähän kanssani!\n\n-- Kyllä minä tästä! ehätti Tuomo ja sieppasi Eeroa lanteista kiinni,\n-- varo sinä vain jalkojani, mies, niin kyllä sinut vielä allenikin\npistän!\n\n-- Ei se niin vain puhaltamalla, intti Eero ja ponnisti vastaan,\nvaikka pienempi olikin.\n\nIloisesti huutaen ja nauraen jatkoivat pojat leikkiään, ja\nAarnoltakin pääsi nauru, kun hän outoa näkyä seurasi silmillään,\nsillä ei Eero usein päästänyt riemuansa ilmoille noin reippaasti.\nSiinä he ähkivät ja puhkivat, väänsivät ja työnsivät, hellittivät ja\niskivät taas yhteen. Kun kotvasen aikaa olivat temmelleet kummankaan\nvoittamatta, huudahti Eero:\n\n-- Jo riittää, Tuomo, jo riittää! On sinulla vahvat varret, minulta\non ihan henki menossa...\n\nPaini taukosi ja Tuomo virkkaa läähätti:\n\n-- Eipä olisi uskonut Eero pojassa olevan niin paljon voimia!\n\nHikeä otsaltaan pyyhkien Eero sitten sanoi:\n\n-- Pukekaa joutuun nyt, pojat, odottaa teitä vielä jotakin hauskaa.\n\n-- Mitä se on? kysyi Aarno puoleksi epäilevästi.\n\n-- Saatpa nähdä... No voinhan sen sanoakin. Ja Eero lisäsi riemusta\nvärähtelevällä ja vähän salaperäisellä äänellä:\n\n-- Kirjani on nyt valmistunut.\n\n-- Ahaa! oo! ihmettelivät ystävät ja Aarno tokaisi: -- siksipä\noletkin niin haltioissasi!\n\n-- Niin, joutukaa nyt, niin saatte lukea jonkun kappaleen kahden\nkesken ja sitten minun kuullen arvostella, sanoi Eero ja viimeisen\nkerran otsaansa pyyhkäisten palasi takaisin työnsä ääreen.\n\nUutinen oli jännittävä ja intoa se loi Aarnon ja Tuomon liikkeisiin.\nPian he olivat pukeutuneet, ja samassa Eero toi heille paperitukon,\nmutta palasi itse takaisin kamariinsa, sulkien oven jälkeensä.\n\n\"Nuorukaisen mietelmiä\" lukivat Aarno ja Tuomo kansilehdellä ja\nselailessaan huomasivat kirjassa olevan kolme osaa nimeltään\n\"Epäilyksiä\", \"Kahlehdittu järki\" ja \"Vapaa järki\". He päättivät\nalottaa alusta, ja Tuomo ryhtyi lukemaan ääneen samoja \"Epäilyksiä\",\njoissa Eero kertoili omista kokemuksistaan yliopistossa.\n\nHän punastui lukiessaan, Aarno samaten, ja selvästi näkyi, että pojat\nolivat ristiriitaisten tunteitten vallassa. Kun \"Epäilykset\" oli läpi\nluettu, Tuomo teki pysähdyksen, ja molemmat istuivat ääneti.\n\n-- Kuule, emmeköhän nyt puhu suoraan Eerolle, millä kannalla asiat\novat? kysyi Tuomo vihdoin.\n\n-- Minustakin olisi aika niin tehdä, arveli Aarno. -- Voithan sinä\npuhua.\n\n-- En minä. Sinä olet vanhempi ystävä. Tee sinä.\n\n-- No olkoon menneeksi.\n\nHe kutsuivat Eeron sisään, ja hän tuli, uteliaana, mutta samalla\nvähän epävarmana.\n\n-- Kuulehan, Eero, sanoi Aarno, -- olemme lukeneet kirjasi ensimäisen\nosan, ja tekisi mieli kertoa sinulle, mitä lukiessamme mieleemme\njohtui.\n\nEero kuunteli tarkkaavasta.\n\n-- Ankarasti tuomitset oppineita, jatkoi Aarno, -- ja opiskelevaa\nnuorisoa -- no, en sano siitä mitään, onhan sinulla oikeus lausua\najatuksesi --, mutta mitä sinä sijaan asetat? Kun nyt riistät arvon\nyliopistoluvuilta ja ihmisten tavallisilta pyrkimyksiltä, kuinka\nsitten tahdot, että ihmiset järjestäisivät elämänsä? Eihän toki\nkaikki voi maanviljelijöiksi ruveta! En luule ihmisten niin muodoin\ntulevan onnellisiksikaan? Mutta kuinka sitten pitäisi asettaa?\n\nAarno vaikeni, ei löytänyt sanoja jatkaakseen, vaikka vielä oli\npaljon muuta mielessä.\n\nHämmästyksestään ja pettymyksestään toipumatta Eero kysyi omituisella\näänellä:\n\n-- Entä sinä, Tuomo?\n\nTuomo vältti ystävänsä katsetta ja vastasi:\n\n-- Niin, ajattelenhan minäkin samaan suuntaan... Mutta sitten lisäsi\nAarnoon kääntyen ja ikään kuin tätä moittien:\n\n-- Sana tuomitseminen ei ollut aivan paikallaan, sillä myönsihän Eero\nmuun muassa, että hän miltei kadehti niitä ihmisiä, joilla oli tietty\npäämäärä elämälleen Emme sitäpaitsi vielä kuulleetkaan, mihinkä\njohtopäätöksiin Eero lopulta tulee ja minkä tehtävän hän asettaa\nihmiselle vanhan sijaan.\n\nEeron poskia punotti ja hänen äänensä vapisi, kun hän nyt sai\nsanotuksi:\n\n-- Mutta ettehän te sitten enää uskokkaan niinkuin minä!\n\n\"Etkö sitä jo ole huomannut?\" oli Aarno kysyä, mutta sen sijaan hän\nalotti:\n\n-- Kuka tässä uskosta puhuu? onhan tosi kysymyksessä. Toiseksi --\nmikä sinun uskosi on, Eero? Onhan sinullakin tehtävä ja päämäärä\nelämässä, aiot kirjailijaksi -- olet jo kirjailija! Mutta ajattele\nesimerkiksi Tuomoa ja minua... Tuo mökkituuma minua jo melkein\ninhottaa...\n\nAarno äkkiä pysähtyi, sillä Eero, joka oli katsonut häneen pitkään,\nkääntyi samassa ympäri ja kiiruhti omaan kamariinsa, jossa jäi\nikkunan luo seisomaan, katsellen ulos ja napsutellen sormellaan\nlasiin.\n\nTuomo loi silmäyksen Aarnoon ja nyt siinä todellakin oli jotakin\nmoittivaa.\n\n-- Taisit loukata Eeroa, hän virkkoi hiljaisella äänellä, -- mitä\nsinä noin äkkiä... ihan minäkin pelästyin...\n\nAarno oli nähtävästi vähän hämillään, mutta tiuskasi ylpeästi --\nhänkin hiljaisella äänellä:\n\n-- Vaikkapa olisinkin... oma syynsä se on. Väsyyhän sitä väkisinkin\ntähän elämään...\n\n-- No, no, sanoi Tuomo vain, ja sitten molemmat olivat vaiti, omiin\nmietteisiinsä vaipuneina.\n\nEi kestänyt kauvan, ennenkuin Eero palasi ystäväinsä luo, ja nämät\nhuomasivat hänen katsannossaan jotakin rikkirevittyä.\n\n-- Miksette ilmottaneet tätä minulle ennen? hän lausui surun\nmurtamalla äänellä. -- Miksette puhuneet suoraan? Olette joskus\nvalittaneet, mutta minä sokeudessani en nähnyt, mihin tähtäsitte;\nluulin aina, että teidän alakuloisuutenne oli seurauksena siitä,\nettemme vielä ole päässeet alottamaan sitä oikeata elämäämme... Ja\nnyt lienevätkin olleet vain viittauksia siitä, että teidän yhdessä\nminun kanssani omaksumanne usko oli hajoamassa ja että te olitte\nlangenneet siihen vanhaan, vanhaan luuloon, että tämä ihmiselämä on\neläimellistä taistelua olemassa-olosta ja itsekkäästä onnesta eikä\nmitään muuta!\n\nHänen äänensä hiljeni melkein kuiskeeksi, kun hän jatkoi:\n\n-- Sinä kysyt minulta, Aarno, mitä teidän pitää tekemän!... No jos\nei teillä ole mitään tehtävää elämässä, voittehan ainakin tehdä\nitsemurhan...\n\nHän oli nojannut kättä pöytää vasten, mutta äkkiä hän oikasihe\nsuoraksi ja äänensä sai taas luonnollisen sointunsa, kun hän jatkoi\npuhettaan.\n\n-- Erehdytte, jos luulette, että minä tuomitsen yliopistolukuja\ntai muuta inhimillistä toimintaa, joka ei ketään vahingoita --\nen minä niitä tuomitse. Mutta sitä minä suren -- ja suren koko\nsydämestäni nyt, kun tekin annatte suruuni syytä -- että kaikki\nihmiset, nuoret ja vanhat, tyytyvät tavottelemaan itsekkäitä, jopa\nalhaisiakin tarkotuksia elämässä. Sitä minä suren, etten näe niitä\nnuorukaisia, joiden korkeimpana silmämääränä on ihanne, jonka\npuolesta uskaltavat elää ja kuolla, vaan jotka muka kokeneitten\nviisaudella tietävät, että \"ensimäinen ehto on kumminkin leipä\" ja\njotka niin kutsutun \"toimeentulon\" takia kuluttavat elämänsä ja\nvoimansa koneelliseen lukemiseen... Oh, olisihan teidän pitänyt tämä\ntietämän... Kuinka te saatoitte minua niin väärinkäsittää? Että\nminä muka aion kirjailijaksi! Enhän minä miksikään aio, johan olen\nihminen. Jos kirjotan, se tulee yksinkertaisesti siitä, että minulla\non jokin mielessä, jota välttämättä tahdon saada ilmi lausutuksi\n-- mutta enhän minä sitä sanoisikaan, ellen uskoisi siitä olevan\njotakin hyötyä toisille. Se minun pyrkimykseni on, etten olisi\ntyhjäntoimittaja tässä maailmassa, vaan että minustakin olisi edes\njotain hyötyä, apua, iloa, kun kerran täällä olen... Ja miksei se\ntunne, se halu, se intohimo voisi asua jokaisen nuorukaisen rinnassa?\nSe asuukin, jos ei aina olekkaan herännyt itsetietoiseksi, ja voi\nmaailmaa, kun se sen sieltä kiskasee... Mutta emmekö me, joissa tuo\nhalu on herännyt, voisi nousta maailmaa vastaan? Miksikä antaisimme\nsen polkea mitä meissä on pyhintä? Emmekö saata taistella, taistella\nja voittaa -- taikka taistella ja kuolla?\n\n-- Tuomo ja Aarno, mistä se heikkous on teihin tullut? kysäisi hän\näkkiä omituisen hellästi.\n\nMolemmat nuorukaiset istua tuijottivat kalpeina maahan. He olivat\nliikutettuja sydämessään eivätkä saattaneet mitään sanoa. Mutta\nheille oli selvinnyt, kuinka suuri juopa oli heidän ja Eeron\nsielunelämän välillä.\n\nEero ei vastausta odottanut, vaan muitta mutkitta hän poistui, pisti\nporstuassa palttoon päälleen ja läksi Rolandin seuraamana ulos\nkävelemään.\n\nAamu oli tuulinen ja tuntui kylmähköltä, vaikka katon räystäät\ntippuivat vettä auringon säteiden lämmittäminä.\n\nYhtä kylmältä ja kolkolta tuntui Eerosta elämäkin, \"Kaikki on\nmennyttä\", oli ensimäinen ajatuksensa \"Minulla ei ole enää ystäviä,\nei tovereita. Minun ihanteeni ovat heidän silmissään mitättömät. Kuka\nminä olen? Minkä arvoiset ovat nuo ihanteeni?... Heitä rakastin\nkaikista enemmin, ja he minut hylkäsivät. Heissä rakastin sitä, mikä\noli kauneinta, puhtainta, syvintä, ja he tallaavat jalkoihinsa sen\nkauneimman ja sysäävät ilkkuen minut luotaan...\"\n\n\"Jospa he edes olisivat tulleet luokseni sanomaan: 'Eero, näin me\nemme jaksa elää, näin käy olomme liian tukalaksi. Me muutamme pois\nsinun luotasi, jotta paremmin voisimme palvella totuutta.' Silloin\nolisin sulkenut heidät syliini ja sanonut heille: 'menkää, ystäväni,\ntehkää paraimman ymmärryksenne mukaan, palvelkaa omaatuntoanne ja\njärkeänne, sillä se on korkein mikä ihmisellä on, menkää, menkää,\nminun rakkaimmat ajatukseni teitä seuraavat!' Niin olisin silloin\nsanonut...\"\n\nJa kyynelet nousivat Eeron silmiin.\n\n\"Mutta nyt he tulivat luokseni ja sanoivat: 'me emme usko sinun\nhaaveiluihisi, me emme usko ihanteihin, emme hyvään, emme totuuteen\n-- sentähden olemme tehneet itsemme sinusta vapaiksi!'\n\n\"Niin, tietysti te olette vapaat, vaikka sydämeni särkyisi, ja\nminä rukoilen teille kaikkea menestystä... Mutta voi, että te ette\nkoettelemusta kestäneet, voi, että teidänkin piti langeta siihen\nvanhaan, iankaikkiseen...\n\n\"Mitä teistä nyt tulee? Sitä samaa kuin kaikista muista... ja\nihmisistä on maailmassa puute.\n\n\"Kuinka heikko minä olen! En mitään taida. En taida pelastaa yhtään\nainoata sielua...\n\n\"Mutta kaksinkertaiseksi tulee oma edesvastuuni, kaksinkertaiseksi\noma koettelemukseni. Jaksanko minä kestää?\n\n\"Niin, nyt on kysymyksessä, jaksanko minä. Yksin, yksin, mistä voimia\nsaan?\n\n\"Mutta minun täytyy jaksaa.\"\n\nHän puri huuliaan ja koetti päästä ahdistuksestaan, mutta kaikki\ntuntui kovalta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli tuoksuava toukokuun ilta. Muutamana edellisenä päivänä\noli satanut ja nyt oli kesää ilmassa, maantie oli kuiva ja\ntasainen, viheriöivä ruoho kaunisti sen laitoja. Metsä seisoi\nkultaisenvihreässä kevätpuvussaan ja aurinko teki luoteessa laskua,\ntäyttäen mielen kaiholla.\n\nEero palasi kävelyltä kotiin; yksin hän kulki tiellä, ruskeakarvaisen\nRolandin saattamana vain. Hänen katseensa oli suunnattu kohti päivän\nlaskua ja kaihoa se ilmaisi, mutta myös syvää surua. Ei ollut hän\nenää sama Eero kuin vielä joku kuukausi sitten. Hänen kasvonsa olivat\nlaihtuneet, ja suupieleen oli murhe piirtänyt juovan. Hän seisahtui,\nhuoaten syvään ja kutsui koiran luokseen.\n\n-- Roland, hän lausui hellästi ja laski kätensä koiran päälaelle, --\nsinä taidatkin olla ainoa toverini, joka pysyt minulle uskollisena...\nEthän sinä koskaan jätä vanhaa Eeroa?\n\nKoira ymmärsi. Vinkuen ja heiluttaen häntäänsä se nousi pystöön\ntakajaloillaan ja töytäsi tanakat käpälänsä pojan hartioille, pyrkien\nnuolemaan tämän kasvoja pitkällä kielellään.\n\n-- Niin, niin, Roland, tiedänhän sen, tiedänhän sen, hoki Eero,\npakostakin hymyillen, ja välttäen koiran kuonoa, irtausi sen\nsyleilystä. -- Sinä olet minun, tapahtui mitä tapahtui, enkä sinua\nkoskaan jätä, vaikka minne menisin.\n\nRoland hyppeli vielä kotvasen aikaa ystävänsä ympärillä, ja Eeron\nmieli tuntui vähän kevenevän.\n\nOlihan hän monta kertaa sanonut itselleen, että hänen surunsa\nAarnon ja Tuomon kylmyydestä oli sekä lapsellinen että väärä.\nJo silloin, kun hän päätti muuttaa maalle ja Harryn uskottomuus\nantoi ankaran iskun hänen sydämelleen, oli hän ymmärtänyt, että\nsiinä tehtävässä, jonka hän itselleen oli valinnut, ei saanut olla\nvaikuttamassa minkäänlaiset personalliset tunteet. Hän olikin ollut\nvalmis lähtemään aivan yksin, ja omasta vapaasta tahdostaan Aarno\nja Tuomo tekivät hänelle seuraa. Mutta tuo heidän vapaaehtoinen\ntekonsa oli elvyttänyt Eerossa uskon, että he tahtoivat pysyä\nvanhoissa ihanteissa ja antautua yhteiseen tehtävään. Ja kun he\nsitten ilmottivatkin peräytyvänsä, koski tuo odottamaton uutinen\nEeroon kovin kipeästi. Sen päivän jälkeen eivät pojat juuri\nviihtyneetkään kotona. Yhtämittaa heillä oli asiaa kaupunkiin,\ntuskin ennättivät syödäkään Eeron seurassa. Ja heidän kylmyytensä\nja välinpitämättömyytensä oli Eeron ainaisen surun esineenä. Hän ei\noikein sitä käsittänyt.\n\nToinen seikka lisäsi vielä hänen huoliaan. Ehkä hän olisikin jaksanut\nniitä paremmin kantaa, ellei sitä toista olisi ollut. Ja se oli huoli\nhänen kirjastaan, hänen esikoisestaan, josta hän oli niin paljon\ntoivonut. Sen kirjan kohtalo oli vielä määräämättä, sillä vastausta\nei kuulunut kustannusliikkeeltä, joka oli ottanut käsikirjotuksen\ntarkastettavaksi, vaikka jo neljäs viikko oli kulumassa.\n\nKun Eero silloin -- kuukausi sitten -- nousi liikkeen konttoriin\nvieviä portaita ylös, kallis käärö kädessä, katosi häneltä yhdellä\niskulla kaikki rohkeus ja varmuus, ja mitä sitten tapahtui, kävi\nkuin unessa. Ei tarvinnut soittaa, ovi oli raollaan. Etehisessä ei\nollut ketään. Eero riisui päällystakkinsa, ripusti naulapuuhun, laski\nhatun hyllylle ja astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa seiniä pitkin\noli monta korkeata pulpettia konttorikirjoineen, papereineen ja\nkirjotusneuvoineen. Yhden ääressä istui nainen kirjottamassa. Hänen\npuoleensa Eero kääntyi kysyen:\n\n-- Saisikohan puhutella johtajaa?\n\n-- Johtaja on toisessa huoneessa, olkaa hyvä ja käykää sinne, vastasi\nahkera nainen kysyjään katsomatta, mutta kohteliaalla äänenpainolla\nja viitaten kädellään muutamalle ovelle päin.\n\nEero tunsi mielensä vähän rohkaistuksi, kun ratkaiseva hetki oli\nsiirretty edes muutama silmänräpäys tuonnemmaksi, ja sangen vakavin\naskelin hän meni lattian poikki ja ovesta toiseen huoneeseen.\nSiinä seisoa jöröttivät seinien luona isot, keltaiset kaapit, ja\nkeskellä permantoa oli muhkea kirjotuspöytä, jonka ääressä istui\nkustannusliikkeen johtaja. Taasen sykki Eeron sydän ja hän miltei\nihmetteli, ettei äänensä värähdellyt, kun hän tervehdittyään sanoi:\n\n-- Minulla olisi täällä käsikirjotus, jonka aion tarjota\nliikkeellenne kustannettavaksi...\n\n-- Vai niin, sanoi johtaja jotakuinkin välinpitämättömästi, ojensi\nkämmenensä ja otti Eeron kädestä kalliin käärön. -- Onko se kertomus?\n\n-- Ei ole kuin essay... kuinka sanoisin, filosofinen essay...\n\n-- Yhy. Herra on hyvä ja istuu.\n\nPöydän vieressä oli tuoli ja sille Eero istuutui. Johtaja avasi\nkäärön, ja rupesi selailemaan kirjotettuja lehtiä.\n\n-- Vai niin, essay. Tässä maassa semmoisia ei monta ole painettu.\nPaljonko herra tästä tahtoo?\n\nEero hätkähti. \"Jokohan se aikoo sen ottaa?\"\n\n-- No en minä sitä niin osaa määrätä. Kyllähän te sen paremmin\nymmärrätte...\n\n-- Yhy. Voimmehan ottaa tämän tarkastaaksemme, mutta aivan pian en\nvastausta lupaa. Meillä on kiireiset ajat nyt, kun kevätkirjallisuus\non valmistettava -- siihen tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa\nehtisi.\n\nSydäntä vähän kouristi, mutta kohteliaan tyyni, melkein leikillinen\noli Eeron ääni, kun hän lausui:\n\n-- Niin, niin tiettävästi... Koska luulette, että minä voin saada\ntietoa? Käynkö täällä tiedustelemassa?\n\n-- Kuinka itse tahdotte. Tulkaa parin viikon päästä.\n\nSitten hyvästi, ja hetken perästä Eero löysi itsensä kadulla\nkävelemässä -- ilman kallista kääröä. \"Kevätkirjallisuus\" soi\nhänen korvissaan ja tietämättään miksi, hän häpesi. Hänen kirjansa\nei kuulunut \"kevätkirjallisuuteen\" -- kuuluiko \"kirjallisuuteen\"\nollenkaan, semmoinen lapsipuoli kuin se... Miksi hän olikaan mitään\nkirjottanut! Ei maailma kumminkaan käsittäisi hänen sydäntään, hänen\najatuksiaan... Ja nyt se jäi sinne, kallis käsikirjotus, hänen\nrakkautensa ja murheensa luoma. Ja tuo mies vielä pitelee sitä kuin\nmitä vain... Teki melkein mieli juosta takaisin, riistää aarre rosvon\nkynsistä ja paeta, paeta, paeta...\n\nMutta Eero ei juossut takaisin...\n\nPerästäpäin häntä nauratti oma tavaton kömpelyytensä ja\nhätääntymisensä. Olihan kaikki käynyt aivan luonnollisesti. Kirja oli\notettu tarkastettavaksi ja parin viikon päästä tulisi vastaus.\n\nVaan ei tullutkaan silloin vielä vastausta. Eero kävi\ntiedustelemassa, ja johtaja anteeksi pyytäen kysyi, eivätkö saisi\npitää käsikirjotusta kaksi viikkoa vielä. Lupasi sitten kirjallisesti\nilmottaa. Eeron tietysti oli myöntyminen, vaikka alakuloisella\nmielellä, kun odotuksen tuskallinen aika yhä pitkittyi.\n\nTämä oli se toinen huoli, joka painoi Eeron mieltä. Maantiellä\nkävellessään hän nyt ajatteli kaikkea tätä ja hänen elämänsä tuntui\nsangen synkältä. Kirjan kohtalo tosiaan ei ollut ratkaistu, mutta\nEeron sydämen täytti paha aavistus, jota hän ei sieltä voinut\nkarkottaa. Aarno ja Tuomo olivat kaupungissa, ja Eero oli puoleksi\nlupautunut hänkin sinne, koska Harryn tänä iltana piti valkolakkinsa\nsaaman, mutta Eero oli kuitenkin kahden vaiheilla, lähtisikö\nollenkaan, kun ei häntä minnekkään haluttanut.\n\nLähestyessään Mannilan taloa, hän näki Rolandin äkkiä syöksähtävän\naitaan nojaavan miehen luo, joka kallistui koiraa hyväilemään, ja\nvähän tirkistettyään Eerokin tunsi vieraan. \"Jannehan se on!\" Ja taas\ntuntui sydän kevenevän. Tervehdittiin tuttavallisesti ja Eero kysäisi:\n\n-- Missä olet ollutkaan? Luulin sinun jo sairastuneen, kun et\nviikkokauteen ole käynyt meillä?\n\n-- Olisi minulla vähän asiaa, jos sopii...\n\nNyt vasta Eero havaitsikin, että toinen oli ylen synkän ja kalpean\nnäköinen.\n\n-- Kyllä, kyllä, Eero kohta vastasi palvelevasti.\n\n-- Mennään sisälle, siellä ollaan rauhassa.\n\n\"Nyt minun siis ei tarvinnut lähteä kaupunkiin\", hän ajatteli\nitsekseen, ja se ajatus oli hänelle mieluinen.\n\nHeidän astuessaan pihan poikki, Eero tarkasteli sivulta Jannen\npuhtaita ja tahdon lujuutta osottavia kasvonpiirteitä, joiden\ntavallisesti niin iloinen ja punakka ulkomuoto oli vaihtunut\nkärsimyksen kalpeaan ilmeeseen, ja urkkien itseltään ihmetellen tämän\nmuutoksen syytä, hän samalla muisti nuoren pojan koko elämäntarun.\n\nJannelle Eero omisti ihailun sekaisen rakkauden, sentähden että tämä\nniin varmasti tiesi ja tunsi mitä tahtoi ja sentähden että hänen\ntahtonsa oli kohdistunut luonnolliseen hyvään. Hänen vanhempansa,\njotka kuuluivat sivistyneeseen säätyyn, omistivat maakartanon\ntäällä likitienoilla ja olisivat antaneet pojalleenkin sivistyneen\nkasvatuksen, ellei tämä äkkiä olisi katkaissut kaikki heidän\ntuumansa. Hän kävi jo kaupungissa koulua -- siellä tutustuivatkin\nEero ja hän, vaikka Janne oli alemmalla luokalla --, kun hän erään\nkevätlukukauden päätyttyä viidennellätoista ollessaan lähti koulusta\nsuoraa päätä kotiin ja sanoi vanhemmilleen:\n\n-- En jalkaanikaan enää kouluun pistä. Minä rupean maanviljelijäksi!\n\nHuono oppimaan Janne ei ollenkaan ollut, mutta hyvin vallaton ja\nitsepäinen. Hämmästyneet vanhemmat koettivat syksyllä kurilla ja\nrangaistuksella saada poikaa taipumaan, mutta tämä intti yhä vain\nvastaan:\n\n-- Jos panette minut kouluun takaisin, minä karkaan. Ja jollen saa\nkotona työtä tehdä, lähden muuanne leipäni ansaitsemaan.\n\nJanne ei ollut ainoa poika, vaan viimeinen isosta lapsilaumasta,\nja vanhemmat tuumivat keskenään, että \"on ahkera työmies parempi\nkuin laiska herra ja voihan Janne joskus maailmassa ottaa kartanon\nhaltuunsa ja lunastaa siskonsa ja veljensä, kun ei hänestä\nkumminkaan ole lukijaksi\", ja niin muodoin hekin tyytyivät kauppaan,\nvastenmielisesti tosin, ja Janne tuli renkipojaksi isänsä kartanoon.\n\nSuurimmalla rakkaudella ja palvelevaisuudella hän palkitsi\nvanhempainsa hyvyyden, ja kun isä kuoli, tuli Jannesta oikein äidin\ntuki ja turva. Vanhemmat veljet olivat jo maailmalla, siskoista yksi\noli naimisissa ja kaksi nuorempaa kotona, mutta Janne ottikin talon\nohjakset käteensä ja kävi johtamassa miesten töitä isävainajansa\nvanhaan tapaan. Janne oli silloin seitsemäntoista vuotias, tanakka ja\nharteva nuorukainen ja niinä kahtena vuotena, jotka isän kuolemasta\nolivat kuluneet, ei kenenkään ollut tarvinnut moittia nuoren isännän\nkomentoa.\n\nKun Jannen ja Eeron vanha toveruus uudistui, kiintyivät nuorukaiset\npian toisiinsa lämpimin tuntein, tekipä Janne Eerosta oikein\nystävänsä ja uskottunsa.\n\nHeillä olikin yhteisenä salaisuutena Jannen rakkausliitto ja\nsalakihlaus erään torpan tytön kanssa, joka kylässä palveli piikana.\nSe oli kaikessa yksinkertaisuudessaan originelli tarina. Leena ja\nhän olivat lapsuuden ystäviä ja leikkitovereita, Leenan isä kun oli\nkartanon torpparina, ja paljon suloisia muistoja heillä oli menneiltä\najoilta. Janne kävi viidettätoista, kun hän ollen pääsiäisluvan\naikana koulusta kotona -- eräänä päivänä läksi torpan Leenan luokse,\njoka oli häntä vuotta nuorempi, ja sanoi:\n\n-- Jahka tulet isoksi, Leena, minä nain sinut.\n\nLeena nauramaan:\n\n-- Etpä vainen.\n\n-- Nainpas. Lyödäänkö vetoa?\n\n-- Mutta minä sanon, ettet!... en minä sinua ota, en ota, vaikka mikä\nolisi...\n\n-- Otatpa, kun oikein tulen kosimaan.\n\n-- Enkä ota, älä luulekkaan.\n\nKun kiistaa kesti, Janne nolostui.\n\n-- Etkö minusta huolikkaan, Leena? hän kysyi paljon nöyremmällä\näänellä.\n\n-- En, vastasi tyttö, kääntäen kasvonsa pois.\n\n-- Mikset, sano, mikset?\n\nPieni pään nykäys ja puoleksi arka, puoleksi ylpeä katse.\n\n-- Siksi, kun olet herra.\n\n-- Onkos se sitten mitään pahaa? Kun tulet minun rouvakseni, saat\nistua sohvalla ja käydä silkissä.\n\n-- Mutta minäpä en huolikkaan. Minä tahdon tehdä työtä ja auttaa\näitiä. Ja minä en mene herralle.\n\n-- Mikset herralle?\n\n-- Siksi...\n\n-- No?\n\n-- Siksi kun ne ovat ylpeitä ja juovat.\n\nJanne hämmästyi niin, ettei hetkeksi saanut sanaakaan suustaan.\n\n-- En minä juo, hän vihdoin sopersi.\n\n-- Et vielä, mutta sitten, vastasi tuo viisas ja itsepäinen kaunotar.\n\n-- Eihän isänikään juo...\n\nTuima katse.\n\n-- Älä valehtele. Ryyppää se välistä. Ja kaikki kaupungin herrat\njuovat.\n\n-- Olenko minä mikään kaupungin herra?\n\n-- Olet.\n\nVaitiolon jälkeen Janne kysyi:\n\n-- Ottaisitko minut, jollen olisi herra?\n\nTyttö ei vastannut, nauroi vain heleästi ja pakeni täyttä kiirettä.\n\nJanne kääntyi kotiinpäin mietteissään. Hän mietti paljonkin, mietti\nvielä koulupenkilläkin istuessaan, ja kun lukukausi oli loppunut --\noli hänenkin koulunkäyntinsä loppunut.\n\nPari vuotta kului, eivätkä Janne ja Leena paljon toisiaan\nnähneetkään. Mutta Jannen isän kuoltua he solmivat liiton keskenään,\nja vaikka tyttö vielä oli vastahakoinen, Janne kun muka sittenkin oli\nherra, vei voiton kumminkin molempain sydämiin juurtunut rakkaus.\nLiittonsa olivat päättäneet pitää salassa, kunnes Janne tulisi\ntäysi-ikäiseksi. Eero vain Jannen ainoana ystävänä oli siihen vihitty.\n\nTämä kaikki muistui vilaukselta Eeron mieleen, kun he astuivat\npihamaan poikki ja verannan kautta sisälle huoneisiin, ja hän\nihmetteli, mikä onnettomuus nyt oli tehnyt Jannen ilosta lopun.\n\nTuskin olivat ehtineet Eeron kamariin, kun Janne kääntyi ja puhkesi\nsanomaan Eerolle, joka sulki oven jälkeensä:\n\n-- Voi Eero, nyt on kaikki kadotettu, nyt on onneni mennyt, mitä minä\nenää maailmassa teen! Kahteen yöhön en ole silmiäni ummistanut.\n\nTämä oli lausuttu niin surkealla äänellä ja niin voimakkaalla\ntunteella, että vavistus kävi Eeron ruumiin läpi ja hänkin kalpeni.\n\n-- No, mikä nyt on?\n\n-- Oi sinä et voi käsittää, kuinka häntä rakastan, minä en saata elää\nilman häntä -- ja nyt hän on minut hylännyt, ja minä olen itse syyssä.\n\nJa nuoren pojan silmät kiilsivät kyynelistä kosteina ja hän väänteli\nkäsiään tuskasta.\n\n-- Rauhotu, Janne, pyysi Eero hellästi, vaikka hänen sydämensä oli\npakahtua, -- käyhän istumaan ja kerro, kerro, kuinka asian laita on.\n\n-- En minä voi istua, polttaa niin rinnassa, sanoi nuorukainen,\nkävellen edes takaisin permannolla. -- Kuule nyt, mitä on tapahtunut.\nEn ole sinullekaan kertonut, että pari viikkoa sitten jouduin\nhuonoon seuraan -- no, en syytä ketään, oma syynihän se oli --,\njuotiin väkeviä ja minä päihdyin, päihdyin aika lailla. Oh, kuinka\naamulla häpesin ja kuinka sairas olin! Vannoin pyhästi itselleni,\netten koskaan enää maistaisi tippaakaan. Häpeästä en kehdannut puhua\nmitään Leenalle enkä sinulle. Mutta voi pahuus! lienenkö juopuneena\nkerskaillut suhteestani Leenaan tai liekö nähty hänen valokuvansa,\njoka minulla aina on povitaskussani -- joku pahanilkinen ihminen\non ilmottanut salaisuuteni Leenan vanhemmille, maalannut jutun\nmurhanmustaksi, panetellut minua ja sanonut minua juopoksi. Niin\nainakin Leena itkien mulle kertoi toissa-iltana ja sanoi, että\nvanhempansa olivat aivan epätoivoissaan, isäkin oli sanonut, että\nminun pitäisi paremmin tietää kuin viekotella köyhää tyttöä... Oi\nvoi, Eero, ja Leena oli myös aivan menehtymäisillään, kun minä olin\njuonut enkä tunnustanut hänelle, ja hän sanoi, että on paras, että\neroamme toisistamme... Leena sen sanoi.\n\nJanne oli seisahtunut Eeron eteen ja lausui viimeiset sanansa\nomituisella äänen painolla, aivan kuin olisi itseltään epäillen\nkysynyt, oliko se mahdollista, ja hän lisäsi samaan tapaan:\n\n-- Kuinka tuo minuun koski ja kuinka olen tuntenut itseni\nviheliäiseksi ja huonoksi. Olen rukoillut Jumalaa, olen paastonut\nja valvonut, ja sen minä vain tiedän, että jollen Leenaa saa, olen\nmennyt mies. Silloin en voi tänne jäädä, renttu minusta tulee,\nmerelle menen tai Amerikkaan tai minne vain... Eikä tässä ole mikään\napuna.\n\nEero, joka oli säikähtynyt pahemmin kuin tahtoi itsellensä\nmyöntääkään, oli vähän aikaa ääneti, miettien sinne tänne, ennenkuin\nviimein osasi puhua:\n\n-- Älä nyt noin, Janne... eihän hukka niin pian peri, totta tämä on\nautettavissa. Ethän sinä, Janne, ennen ole juopotellut?\n\n-- Ensimäinen kerta se oli, jolloin päihdyin. Mutta tunnustaa minun\ntäytyy, että joskus olen ryypyn ottanut.\n\nEero loi ystäväänsä nuhtelevan katseen ja virkkoi:\n\n-- Ai ai, Janne, siinä olet tehnyt väärin, kun tiesit kumminkin,\nettei Leena siitä pitänyt.\n\n-- Niin niin, väärin olen tehnyt, sen minä nyt ymmärrän. Mutta voi,\nei se sillä parane, en minä sillä häntä takaisin saa, ja minä en\njaksa elää ilman häntä. Hän on niin kaunis, niin kaunis.\n\n-- Kuules, Janne!\n\n-- Mitä?\n\nEero oli äkkiä keksinyt pelastuskeinon, ja hänen silmänsä loistivat.\n\n-- Minäpä tiedänkin, mitä sinun pitää tekemän!\n\nHän ryntäsi ylös ja tarttui syliksi ällistynyttä Jannea.\n\n-- Oi Eero, jos voisit minua auttaa! kuiskasi toinen melkein\nnyyhkyttäen, mutta toivon säde välähti hänenkin silmissään.\n\n-- Sano, Janne, oletko varma Leenan rakkaudesta? Tiedätkö aivan\nvarmaan, että hän sinua lempii?\n\n-- Tiedän, vastasi Janne ja katsoi Eeroa ihmetellen silmiin.\n\n-- Tiedät siis, että hänen puheensa teidän erostanne ei lähtenyt\nsydämestä?\n\n-- Sen ainakin uskon, sillä kuinka... en, en, en minä tiedä.\n\n-- Mutta onhan hän vannonut sinulle uskollisuutta?\n\n-- On.\n\n-- No kuule nyt tuumani, sanoi Eero, istuutuen taas sängynreunalle,\nja veti Jannen viereensä istumaan. -- Minä tiedän, että sinun\naikomuksesi ovat aivan rehelliset. Leena on köyhä ja toiseen\nsäätyluokkaan kuuluva kuin sinä, mutta ottaisit sinä hänet kumminkin\nvaimoksesi, eikö niin?\n\n-- Vielä kysyt! Enhän ole minäkään mikään sivistynyt -- ja mitä\nrakkauteen tulee! Perintömme ei ole iso ja perijää on monta. En\nedes tahtoisi kartanon pitää, vaikka se on kotini, paremmin tulisin\ntoimeen pienellä tilalla.\n\n-- No niin, asia on siis selvä. Etkö nyt itse huomaa, mitä sinun on\ntekeminen?\n\n-- En.\n\n-- Leenan kunniaa on loukattu ja hänen vanhempansa...\n\n-- Aah!\n\n-- Niin juuri, sinun pitää mennä torppaan ja pyytää tytär omaksesi.\n\n-- Mutta kun en vielä ole mynti! Äitini...\n\n-- Luuletko hänen panevan vastaan?\n\n-- Luulen.\n\n-- Ei auta. Sinä puhut äidillesikin... Ja kyllä hän suostuu, kun koko\nhistorian kerrot... Mutta ennen kaikkea laita asia selväksi Leenan\nvanhempain kanssa.\n\nJanne nousi kävelemään. Otsa oli rypyssä ja silmä maahan painettuna.\nAivot työskentelivät ja rinnassa vyöri voimakkaita tunteita. Eero ei\ntahtonut häiritä, seurasi vain mykkänä toisen liikkeitä.\n\nVähän ajan perästä Janne pysähtyi sängyn luo, nojasihe päätyyn ja\nvirkkoi päättävästi:\n\n-- Niin on tapahtuva kuin sinä ehdotit, Eero. Hän oli nyt aivan\ntyyni, ja vähän entistä reippautta loisti silmistä.\n\n-- Oikein, sanoi Eero ja hymyili ilosta.\n\n-- Mutta tahdotko sinä minua auttaa, Eero?\n\n-- Mikäs siinä? Autanhan minä mielelläni.\n\n-- Lähde sitten puhemiehenä kanssani torppaan.\n\n-- Mitä? puhemiehenä?\n\n-- Niin, tiedäthän sinä, mikä se on, ja minä tahdon, että asia\ntapahtuu kansan tapaan. Etkö suostu?\n\nEero oli lentänyt tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja tuo ehdotus tuntui\nhänestä ensin ylen vastenmieliseltä.\n\n-- Etkö suostu? toisti Janne, ja hänen äänensä ilmaisi jo pettymystä.\n-- Mistä sitten saan puhemiehen?\n\nYht'äkkiä Eeroa nauratti. Mikä lie tullut, mutta tällä surullisella\njutulla oli koomillinenkin puolensa. Hän kuitenkin pidätti naurunsa,\nmelkein suuttuneena omaan kunnioittamattomuuteensa, ja sanoi\nlämpimästi:\n\n-- Kyllä suostun.\n\n-- Hyvä, virkkoi Janne tyytyväisenä ja oikasihe suoraksi. --\nLähdetään sitten menemään.\n\n-- Nyt samallako?\n\n-- Tottakai, eihän tuo viipymisestä parane. Nyt on muuten paras aika,\nkun on pyhäaatto.\n\n-- No, kuinka tahdot, sanoi Eero, nielaisten viimeisen\nvastahakoisuutensa.\n\nJa sitten pojat lähtivät. Roland, jonka olisi tehnyt mieli mennä\nmukaan, käskettiin jäämään kotiin, ja hyvin kasvatettu koira totteli\nnöyrästi.\n\nMatkalla torppaan Eero kysyi Jannelta, eikö hänellä ollut aavistusta,\nkuka se oli Leenan vanhemmille kannellut ja juonitellut, sillä eihän\nkukaan ilman mitään --\n\n-- Ei suinkaan, keskeytti Janne, -- enhän minä varmasti tiedä, kuka\nvihamieheni on, ellei se lie Aapolan Kalle. Juovuspäissäni jouduin\nriitaan hänen kanssaan, kun hän kehui Leenaa morsiamekseen. Kalle\nmuuten kuulemma on Leenaa kosinutkin ja saanut rukkaset. En minä\nmuista mitään puhuneeni omista asioistani, mutta ehkä se Kalle arvasi\noikean laidan, ehkä on jäljestäpäin meitä vakoillut. Hän jos sitten\nlie jollain ämmällä juorua juoksutellut...\n\n-- Kylläkai se niin on, kylläkai, arveli Eero ja ihmetteli itsekseen,\nettä rakkausjutussa aina piti olla mustasukkaisuus mukana.\n\nIlta oli jo myöhäinen, kun Eero palasi kotiin kosioretkeltään Jannen\nkanssa. Kaikki oli käynyt hyvin. Miten olikaan, Eero innostui\npuhemiesvirkaansa, kertoi Leenan ja Jannen rakkausjutun alusta alkaen\nja sai kunnon vanhukset heltymään, niin että vielä itkivätkin;\nukko puristi vahvasti kädestä ja eukko tarttui oikein syliksi\nnuorta isäntäänsä, jota ennenkin olivat kunnioittaneet. Janne oli\nseitsemännessä taivaassa sulasta onnesta ja virkkoi auttajalleen\nheidän poistuttuaan torpasta:\n\n-- Voi jos osaisin puhua niinkuin sinä! Saathan kivetkin heltymään...\nJos sinäkin äidilleni puhuisit...\n\nMutta se tietysti ei käynyt laatuun.\n\nKylään tullessa Janne erosi Eerosta ja lähti Leenaa tapaamaan.\n\nKoko tämä kohtaus oli vaikuttanut Eeroon virkistävästi. Ajatukset\nolivat hetkeksi vapautuneet omista huolistaan ja murheistaan, sydän\niloitsi, että oli saanut olla avuksi, ja monta uutta havaintoa oli\nmieli tehnyt. Istuessaan kevät-illan haaveellisessa hämärässä matalan\ntorpan pyhää varten erittäin siivotussa kamarissa ja keskustellessaan\nnoitten kokeneitten ja kunniallisten ihmisten kanssa rupesi Eerosta\ntuntumaan, aivan kuin hän jostakin oven raosta olisi saanut kurkistaa\noutoon, uuteen, ihanaan maailmaan. Avautui näköaloja, joista hänellä\nei ennen ollut aavistustakaan, monet arvotukset kävivät äkkiä päivän\nselviksi, mutta haihtuivat taas, ja Jannesta erottuaan hän koetti\nmuistella vanhusten sanoja ja omia mielialojaan, saadakseen selvyyttä\najatuksiinsa ja havaintonsa jonkinmoiseen järjestykseen.\n\nTultuaan kotiin hän istui pöytänsä ääreen ja kirjotti päiväkirjaansa:\n\n\"23. V. Oudon kokemuksen olen tänä iltana tehnyt. Uskallanko\nsiitä vetää johtopäätöksiä? Silloin torpan ukko on ollut minulla\nensimäisenä opettajanani sitten kuin koulun päätin. Mutta mikä\nopettaja! Sydämensä suoraa kieltä vain puhui ilman minkäänmoisia\n'pedagogisia' tarkotuksia. Ja mikä opetus! Ei se sanojen paljoudessa\nilmennyt, vaan niiden ytimekkäisyydessä; eikä niiden kirjavankoreassa\nmuodossa, vaan henkevässä sisällyksessä. Eikä ainoastaan sanoissa,\nvaan katseessa, liikkeissä, äänenpainossa! Ne ovat rikkaita ihmisiä\nne, joilla on semmoinen sielunelämä.\n\n\"Ja nyt on johtopäätökseni kysymyksenä esitettynä: onko koko kansa,\nkoko n.k. sivistymätön luokka tämmöistä? Näinkö viisashenkistä,\nylevämielistä, teräväjärkistä?\n\n\"Luulin ennen, että meidän sivistyneiden pitäisi heitä opettaa,\nkasvattaa, neuvoa. Mutta heillähän onkin ihan toinen maailmankatsomus\nkuin meillä sivistyneillä! Tai oikeammin: ei toisenlainen,\nmutta se heillä on jo tiettynä, toteutettuna, koettuna, mikä\nsivistyneille jonkinmoisena ihanteena väikkyy. Ja minun yksityiselle\nmaailmankatsomukselleni se on mitä likintä sukua!\n\n\"Eiväthän he vähääkään epäile elämän siveellistä pohjasäveltä, ihmisen\nkorkeata tehtävää ja hänen velvollisuuttaan luopua itsekkäistä\npyyteistään ja alhaisista himoistaan! Niin, mitä heidän oma elämänsä\nonkaan muuta kuin yksinkertaista velvollisuuksien täyttämistä\naamusta iltaan hamaan kuolemaan saakka. Ja mikä vaatimattomuus, mikä\nalistuminen Jumalan tahdon alle, mikä rauha ja tyytyväisyys.\n\n\"Sivistyneitä he pitävät melkein kuin toisena sukuna. Ennestään\ntiedän, että kansa on kunnioittavainen ja nöyrä ylempää luokkaa\nkohtaan -- jos välistä sen omituisuuksille nauraakin -- mutten ole\nennen hoksannut, että syvällä kansan mielessä piilee jonkinlainen\nepäilys herroja kohtaan, jonkinlainen arkuus -- semmoinen tunne,\njoka herää, kun pitää astua kevätjäälle eikä tiedä, kestääkö tuo\nenää. On aivan kuin me sivistyneet olisimme lapsia, jotka olemme\neksyneet äitimme, kansan helmasta ja joita äiti pelonalaisena, mutta\nkaipauksella odottaa palaavan takaisin -- -- --\n\n\"Niin, jos johtopäätökseni tämän illan kokemuksista pitää paikkansa.\"\n\nEero laski kynän kädestään ja nousi. Hän käveli toiseen huoneeseen,\nAarnon ja Tuomon saliin, ja ohjasi askelensa ikkunan luo, jonne häntä\nvastustamattomasti veti mustain tuomen oksain välitse kuultava,\nheleänhohtava luoteinen taivaanranta. Tuolla ulkona uinaili luonto\nkevätkesäistä untaan. Kukkiva tuomi aivan lasin takana ja kuusen\nistukkaat alempana törmän laidalla seisoivat liikkumatta ja\näänettöminä ja katselivat puolihorroksissa jalkojensa juurella hiljaa\njuoksevaa jokea, joka väsymättömässä kulussaan luikerteli niittyjen\nvälitse ja katosi näkyvistä metsäisen niemen taa.\n\nRauhan tunne tuuditti nyt Eeronkin mielen kevätyöllisiin\nhaaveiluihin. Ne tulivat etsimättä kuin haimion siivillä, kun\nhän avasi akkunan ja imi itseensä leyhkäilevää tuomentuoksua. Ne\nkertoivat jostain kaukaisesta onnesta, jostain salaperäisestä\nrauhasta, joka kerran tulee ja nostaa sielun korkealle yli maailman\nmurheiden, yli elämän eksymysten, ja ne kuiskailivat jostain\näärettömästä rakkaudesta ja voimasta, joka elää syvällä tämän\njumalallisen luonnon sydämessä ja jonka helmaan ihminenkin voi\nkallistaa päätänsä. Mitä siitä, ne sanoivat Eerolle aivan korvin\nkuuluvasti, mitä siitä, jos ystäväsi sinusta luopuvat, jos ei\nyksikään ymmärrä sinun aikeitasi, sinun tarkotuksiasi, olet elävä\nihminen kumminkin, maailmaan lähetetty kuin kaikki muut -- heitä sinä\nhuolesi ja ole kuin yksi näistä pienimmistä, ilomielinen, nöyrä,\nvaatimaton, ja katso, kansa on sinut ymmärtävä, kansa on tuleva\nystäväksesi, ja se suuri, sanomaton voima on rintasi täyttävä.\n\nJa Eero ihmetteli näitä unelmia ja katseli kauvan yhä vaalenevaa\ntaivaanrantaa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKynttilä paloi kirjotuspöydällä. Eero istui lukemassa, odotellen\nAarnoa ja Tuomoa, jotka kumma kyllä eivät vielä olleet saapuneet\nkotiin kaupunginmatkalta, vaikka heidän jo senkin seitsemän kertaa\nolisi pitänyt ehtiä hurrata Harryn valkolakille...\n\nEeron mieleen oli muistunut eräs toukokuun yö kolme vuotta sitten,\nkun hän oli ensi kerran painanut päähänsä valkoisen lakin. Heitä\nei ollut samaan ryhmään kuulunut kuin kolme vanhaa luokkatoveria,\njonka tähden asianomaisesta viftistä ei ollut tullut mitään. Hyvin\ntyytyväisenä siihen Eero oli kiirehtinyt kotia ja pannut tunteensa\npaperille.\n\nKuinka kaikki oli toisenlaista nyt kuin silloin. Ihan pelotti\najatella, mitä muutoksia aika oli tuonut mukanaan. Silloin oli mieli\nvielä täynnä uskallusta ja uskoa, uskoa ei niin paljon itseensä kuin\nmuihin, kuin siihen, että maailma on hyvä, että ihmiset ovat jaloja,\nettä elämä on ihana. Silloin ei ollut ystäviä muita kuin Aarno,\nmutta kuinka rakas, kuinka luotettava, kuinka ihailtava se ystävä\noli! Ja Eero oli käynyt miettimään suhdettansa tuohon nuoruutensa\nuskottuun, tuohon sielunsa lemmittyyn, ja kun hän ajatteli, että\nse sama suhde nyt oli rikkoutunut, että liitot ja lupaukset eivät\nsittenkään voineet kestää elämän kourissa, niin kaipauksen kyynel\nvieri hänen poskelleen, mutta katkeruus ei astunut hänen sydämeensä\ntänä hiljaisena, runollisena yönä. Pysyttääkseen vienon tunnelmansa\nja elvyttääkseen vanhoja muistojaan, oli Eero papereittensa joukosta\nhakenut pienen vihkosen, jonka kansilehdelle oli sirosti piirrettynä\neri riville nimet \"Aarnolle Eero\", -- saman vihkosen, johon hän sinä\nyönä kolme vuotta takaperin oli sydämensä vuodattanut. Sitä hän nyt\nkynttilän valossa istui lukemaan, ja sen sisältö oli näin kuuluva:\n\n    'Kirje Eerolta hänen ystävälleen Aarnolle.\n\n    Paras, ainoa ystäväni, riemuitse, riemuitse kanssani, kuohuilevan\n    sydämeni kanssa! Tuhannet aatokset ajelehtivat aivoissani,\n    kiitävät ohi kirjavina kuvina, häipyvät ilmaan hohtavina\n    haahmoina ja jättävät minut taas yksin tähän valoisaan,\n    kuultavaan kevätyöhön sen autuaine, mahtavine tunteineen: olen\n    lyyryn voittanut. Aarno, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?\n\n    On lumpeenkukka syntynyt järvenpohjan mutaliejussa. Hiljalleen\n    se nousee pintaan halki haalevan, kuulakkaan veden, kaiholla\n    tähystellen ylhäällä häämöttävää valoa ja vapautta, mutta\n    koittaapa vihdoin päivä, jolloin kesäinen tuulenhive pyyhkäisee\n    sen kukkaispäätä, armaan auringon miltei häikäistessä sen silmiä.\n    Ja hento ruumis värähtää lemmestä ja aavemaisesta auvosta,\n    unholaan uupuvat lyhyen elämän surut ja murheet, ja hurmottuna\n    kukka vaieten aukaisee lumivalkoiset terälehtensä laineiden\n    luikutettaviksi.\n\n    En löydä minäkään sanoja ilmaistakseni tämänhetkisiä tunteitani:\n    olen vapaa! vapaa taistelemaan kaiken hyvän, suuren ja kauniin\n    puolesta, vapaa elämään kansani ja uskoni puolesta, vapaa valon\n    taistelussa voittamaan tai kuolemaan!...\n\n    Ei, minun täytyy tyyntyä, hillitä huimaavaa iloani, ajatella\n    ja mietiskellä. Tahdon kanssasi puhua, Aarno. Tänä hetkenä\n    rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja jos täällä olisit,\n    halailisin sinua, pyörittäisin tanssiin kanssani ja nauraisin\n    ääneen. Ja sitten kertoisin sinulle kahdesta pojasta, jotka\n    tulivat ystäviksi.\n\n    Muistatko?\n\n    Se oli viime kesänä. Kauniina ehtoopäivänä olin talon renkien\n    seurassa peltoa kuokkimassa. Työ oli mieluista, mutta raskasta,\n    ja suuret hikipisarat valuivat kasvoiltani mustaan maahan. Usein\n    minun täytyi hoivata, toverit seurasivat esimerkkiäni, laskettiin\n    leikkiä, puheltiin ja naurettiin. Semmoisena lepohetkenä meidän\n    seisoskellessamme kuokan varteen nojaten satuit sinä tulemaan\n    peltoa kiertävällä maantiellä, ja minä näin sinut ensi kerran.\n    Reipas oli ryhtisi astellessasi, viheltäen sinä tulit, kädet\n    lakkarissa, pitkävartiset saappaat jaloissa. Suu hymyssä meitä\n    sivuutit, ja kun kohtasin veitikkamaisen katseesi, tuntui minusta\n    äkkiä kuin olisimme ennen toisiamme tavanneet. Muistatko, että\n    minä vähän epävarmana tervehdin -- kuten muuten maalla on tapana\n    -- ja että sinä tervehdykseeni vastasit? Mutta kun olit kadonnut\n    tien mutkaan, havauduin kysymään viereiseltä rengiltä:\n\n    -- Kuka tuo olikaan?\n\n    -- Niemelän Aarnohan se oli, vastasi renkipoika.\n\n    -- Missä hän asuu?\n\n    -- Niemelässähän tuo asuu tuolla järven rannalla.\n\n    -- No, mitä hän toimittaa?\n\n    -- Jaa Aarnoko?\n\n    -- Aarno, niin.\n\n    -- Mitä toimittanee. Talvella käypi koulua kaupungissa, tiedämmä.\n    Kesällä laiskottelee.\n\n    Naurahdin tuolle selonteolle. Älä sinäkään pahastu, että\n    semmoinen kuva sinusta annettiin. Olisi tehnyt mieli minun kysyä\n    enemmänkin, mutta kumppanini kuivat vastaukset ja jonkinmoinen\n    ujous pidättivät jatkamasta. Tiesinhän muuten tarpeeksikin.\n\n    Ryhdyimme jälleen työhön.\n\n    Kolme viikkoa sitten kului, ennenkuin meidät esitettiin\n    toisillemme. Minä olin jo ehtinyt sinut unohtaa. Sinulla oli\n    nyt toiset vaatteet yllä -- niinkuin minullakin -- eikä meidän\n    kummankaan käytös kehottanut tuttavallisuuteen. \"Herra Niemelä\"\n    soi aivan luonnolliselta.\n\n    Tämän jälkeen tavattiin silloin tällöin. Muistan leikillä\n    kysyneeni:\n\n    -- Ettekö te kerran alkukesällä kulkenut ohitseni maantiellä, kun\n    minä olin pellolla kuokkimassa?\n\n    Sinä sävähdit tulipunaiseksi ja heitit minuun aran katseen, aivan\n    kuin olisit epäillyt minun aikovan tuomita sinua jostain julmasta\n    tyhmyydestä. Vastasit lyhyesti:\n\n    -- Kuljin.\n\n    -- No, sittenhän oikeastaan olemme vanhat tuttavat, peruutin minä\n    hymyillen ja lisäsin, kättä tarjoten: -- nimeni on Eero.\n\n    Ja sinä pääsit pälkähästä, vieläpä lämpimästi puristit kättäni.\n\n    Oikein tuttaviksi emme kumminkaan tulleet, ennenkuin jouduimme\n    molemmat yhteen hommaan. Kylään oli toimeenpantava seuranäytelmä,\n    ja kumpikin saimme osamme. Harjoteltaessa minä, joka pienestä\n    saakka olen käynyt teatterissa, pian anastin itselleni johtavan\n    aseman, neuvoilin, määräilin, näyttelin, miten kukin rooli oli\n    tehtävä. Näyttelijöinä oli sekä herras- että maalaisväkeä, mutta\n    huomasin pian, että sinä olit muita tarkkaavampi, ymmärtäväisempi\n    ja innostuneempi. Ja se oli sinulle hyvä suositus minun\n    silmissäni, vaikken suinkaan tullut ajatelleeksi, että olin\n    sinuun erityisesti kiintymäisilläni.\n\n    Kun sitten juhlapäivä oli tullut ja näytelmämme oli onnellisesti\n    suoritettu, saimme osaksemme runsaat kätten taputukset,\n    hyvä-huudot ja kiitokset. Jouduin tästä vähän huumeeseen, sillä\n    itsekkyyteni kuiski: sinulle tulee suurin osa ylistyksestä.\n    Rintani tuntui keveältä ja ikäänkuin paisuneelta, mutta mieleni\n    oli rauhaton ja minä halusin yksinäisyyteen haaveilemaan. Tuvassa\n    tanssittiin teatterin jälkeen, mutta pian minä sieltä pujottausin\n    ulos puutarhaan, jonne houkutteli hohtava kuuvalokin.\n\n    Harhaillessani ruohikoilla ja hiekkakäytävillä tunsin äkkiä\n    jonkun takaa tarttuvan käsivarteeni ja kuulin sinun äänesi\n    kuiskaavan:\n\n    -- Etsin sinua. Arvasin sinun olevan täällä ulkona. Tuvassa oli\n    liiaksikin lämmin.\n\n    -- Etsitkö minua? toistin melkein säpsähtäen, ja tiedätkö mitä?\n    Vaikka olin ajatellut kaikkea muuta kuin sinua, kävi samassa ilon\n    väre läpi ruumiini.\n\n    -- Niin, minä tahdoin vielä yksityisesti kiittää sinua, Eero,\n    siitä, että teatterimme onnistui niin hyvin. Se on kokonaan sinun\n    ansiosi. Minä olin ollut niin levoton itseni tähden.\n\n    Ah, kuinka tuo kiitoksesi teki minulle hyvää. Se haihdutti\n    levottomuuden rinnastani -- haihdutti itsekkyydenkin.\n\n    Ja nyt seurasi lumoava hetki. Muistatko, Aarno, tuota yötä?\n    Istuimme syrjäisessä lehtimajassa puutarhan toisessa päässä,\n    kuuhut heitti hopeansa lehvistön läpi, etäältä soivat valsin\n    sävelet hyväilevän suloisina. Puhelimme ensin illan tapahtumista,\n    molemmat olimme innostuneet näytelmätaiteeseen ja haaveksimme\n    näyttelijä-elämästä, mutta yhtäkkiä käännyin suruiseksi ja\n    rupesin kertomaan itsestäni. En tiennyt oikein, mitä tein.\n    Kerroin olevani ilman ystäviä, ei ollut koulussa toverieni\n    joukosta kukaan minusta pitänyt, semmoisesta yksinkulkijasta ja\n    haaveksijasta kuin minä olin. Sentähden välistä orpo kaipasinkin\n    ystävää, jolle olisin voinut tunteeni ja tuumani uskoa.\n\n    En unohda koskaan sinun osanottavaa ja lohduttavaa katsantoasi,\n    kun laskit kätesi hiljaa hartialleni ja hellästi lausuit:\n\n    -- Ne toverisi eivät sinua tunne, Eero. Minä pidän sinusta.\n\n    Kuinka tuo tunnustus teki minut onnelliseksi, Aarno. En keksinyt\n    vastausta mitään, vaan ojensin sinulle käteni. Ja kauvan, kauvan\n    istuimme ääneti ja kuuntelimme kaukaista soittoa. Sitten me kuin\n    yhteisestä päätöksestä nousimme ja palasimme tupaan.\n\n    Mutta kumma, seuraavina päivinä ujostelimme toisiamme emmekä\n    etsineet tilaisuutta puhua kahden kesken. Vasta viikon\n    perästä sattui itsessään vähäpätöinen tapaus, joka oli omansa\n    ratkaisemaan suhteemme.\n\n    Olimme lähteneet toisen kylän huveihin, tällä kertaa vieraina.\n    Näytännön ja muun ohjelman loputtua oli tavanmukaiset tanssit,\n    joihin sinä hyvänä hyppääjänä innolla otit osaa, minun parhaasta\n    päästä katsellessani, millä taitavuudella ja kestävyydellä sinä\n    pyöräytit tyttölöitä, tuttuja ja tuntemattomia. En kuitenkaan\n    yksinomaan ihmetellyt, ihaillut; tunteihini sekottui vähän\n    katkeruuttakin, kun sinä niin hartaasti hääräilit muitten kanssa\n    etkä näyttänyt minusta yhtään välittävän. Olin mielestäni\n    syrjäytetty, hylätty ja kaipasin pois tästä meluavasta\n    joukkiosta. Hain itselleni tyyssijan avatun akkunan laudalla,\n    josta sain ikäänkuin etäältä seurata silmilläni karkelevan\n    kansan keikkauksia ja nähdä sinunkin ponnistuksesta punottavia\n    poskiasi, kun sinä kiidit ohitseni, käsi vankasti kiedottuna\n    tytön vyötävyksille. Mutta silmänräpäyksessä kaikki muuttui, kun\n    kallistuin taaksepäin ulos ikkunasta, toisella kädellä pitäen\n    kiinni keskipylväästä. Siinä ympäröi minua synkkä syysyö, jonne\n    jyske ja melu kuului paljon heikommin. Mutta se oli rauhaisa ja\n    viileä ja kuunteli myötätunnolla sydämeni valitusta. Oli minulle\n    jonkunlainen nautinto ajatella, että \"tuolla nuo ihmiset pitävät\n    lystiä eivätkä aavista, että heidän keskellään on yksi, jonka\n    mielestä se kaikki on tyhjää leikkiä\".\n\n    Aurinko teki jo nousua, kun lähdimme kotia ajamaan. Meitä oli\n    viisi henkeä samoilla rattailla. Takalaudalla istui kaksi\n    tyttöä, edessä istuimme sinä, minä ja eräs meidän kylän poika.\n    Aamu-ilma oli kolea ja kostea ja kylmä meitä puistatti, kun\n    olimme ilman päällysvaatteita. Koetimme sentähden pysytellä\n    lämpiminä laulamalla ja hoilottamalla. Lienemme näyttäneet aika\n    markkinajoukolta, kun ajaa hyryttelimme kivistä tietä, täyttä\n    kurkkua huutaen ja laulaen, haastellen ja nauraa hohottaen.\n    Muistatko, kuinka ylimielisen hilpeitä olimme? Siitä huolimatta\n    piili sydämessäni yhä sama epämääräinen kaiho.\n\n    Yhtäkkiä pälkähti päähäni kysyä sinulta:\n\n    -- Paleletko, Aarno?\n\n    -- Vähäisen, vastasit, ja samassa kiedoin käteni vyötäisillesi ja\n    sanoin luottavasti:\n\n    -- Näin saat nähdä, että lämpenet.\n\n    Silloin, tiedätkö, tapahtui minulle kumma. Kaikki epäselvä ja\n    etsivä ikävä häipyi sielustani, ja minä ymmärsin, että sinä\n    olitkin kaihoni esineenä. \"Sitähän minä tahdoinkin, että olisin\n    varma sinun ystävyydestäsi, että saisin olla kahden kesken sinun\n    kanssasi, purkaa sinulle sydämeni, kertoella sinulle ihanteistani\n    ja aatteistani, ja että sinä kuuntelisit sanojani mielihyvällä,\n    katsoisit minuun totisilla, hellillä silmilläsi ja laskisit\n    kätesi hartialleni!\" Niin, minä ymmärsin, että rakastin sinua, ja\n    olin sanomattoman onnellinen.\n\n    Ummistin silmäni, unohdin laulaa, unohdin, missä olin, kun toinen\n    tytöistä nykäsi minua selkään ja huusi:\n\n    -- Eihän se Eero enää laulakkaan!\n\n    Samassa käännyit sinäkin minun puoleeni ja kysyit puoleksi\n    kummeksuen:\n\n    -- Todellako nukuit?\n\n    -- Nukuin? toistin närkästyneenä, mutta lisäsin kiireesti: -- no,\n    jos olisinkin, kun te niin makeasti kehtolaulua hyrähytitte...\n\n    Muiden nauraessa vetäsin käteni pois vyötäisiltäsi. Kysymyksesi\n    oli minua loukannut, en tiedä miksi. Tuntui vain yhtäkkiä, ettet\n    sinä minua ymmärtänytkään. Minäkö olisin nukkunut! Vähänpä\n    arvoa olisin sitten läsnäolollesi pannutkin. Mutta tovin\n    kuluttua hiipi sydämeeni taas entinen ikävä, ja nyt siihen\n    oli yhtynyt katumuskin: kaduin, että olin ajatuksissani ollut\n    niin äkkipikainen sinulle. Ehkä se kysymyksesi olikin aivan\n    viaton -- ei, aivan ajattelematon. Ehkä sinä puolestasi nyt\n    olit loukkaantunut minuun, kun niin äkkiä vedin käteni pois...\n    Näitä ajatellessani olin koettanut ottaa osaa muitten iloon.\n    Nyt käännyin sinuun, ja kas, katsantosi olikin muuttunut.\n    Näytit hajamieliseltä, olit jättänyt ohjakset Väinölle. Kuinka\n    ihmissydän on julma ja itsekäs: tätä nähdessäni minä riemastuin\n    ja sydämeni sykki. Taas oli ikävä poissa ja hetken sinua\n    katseltuani kuiskasin:\n\n    -- Minun on kylmä.\n\n    Sinä säpsähdit, katseemme kohtasivat toisiaan -- ja silmäsi\n    säihkyivät. Sanaa sanomatta kiedoit käsivartesi minun ympärini.\n\n    Sillä hetkellä tapahtui meidän äänetön liittomme. Muistatko?\n    Aamuaurinko loisti kirkkaana, suurena, ihanana...\n\n    Meidän ystävyytemme oli alkanut. Kylään saavuttuamme kun minä\n    hyppäsin rattailta poiketakseni kotiin, kysyin sinulta, aivan\n    kuin se olisi ollut jokapäiväisin asia maailmassa:\n\n    -- Lähdetäänkö päivemmällä kävelemään?\n\n    -- Lähdetään. Mihin aikaan? sinä vastasit yhtä huolettomasti.\n\n    -- Tule nukuttuasi minua noutamaan.\n\n    -- Hyvä.\n\n    Ja me läksimme pitkälle kävelylle, ja se oli meidän ensimäinen...\n    Ja kuinka meiltä puhetta riitti -- ihan äärettömiin! En muista\n    enää, mistä oli kysymys, sen vain muistan, että olin kuin\n    hehkuva tulimeri, joka kauvan on ollut maan poveen suljettuna,\n    mutta vihdoin murtaa kahleensa ja syöksee vapauteen, puoleksi\n    hengetönnä pitkästä odotuksesta. En ollut koskaan ennen puhunut\n    sydämeni kyllyydestä, en ollut antanut kenenkään aavistaa, mitä\n    tunteita minussa liikkui -- nyt ne nousivat yli äyräittensä, nyt\n    sanat tulvivat suustani, ja kerroin kaikki salaisuuteni sinulle\n    -- sinulle, Aarno. Sinä olit ensimäinen, sinä olit ainoa.\n\n    Sadekuuro meidät yllätti. Poikkesimme tieltä ikivanhan,\n    pilvenkorkuisen \"herraskuusen\" suojaan. Siellä seistessämme ja\n    katsellessamme toisiamme hymyilevin silmin, sanatulva äkkiä\n    loppui kesken, puheemme taukosi. Aivan kuin hämmästyimme, ja\n    molempain silmistä loisti sama kysymys:\n\n    -- Sinäkö se nyt olet minun ystäväni, minun uskottuni!\n\n    Ja sitten silmämme lisäsivät:\n\n    -- Kaunishan sinä oletkin!\n\n    Ja huulemme vetäysivät hymyyn, ja sulan riemun hurmaamina\n    heittäysimme toistemme kaulaan ja suutelimme...\n\n    Ja se se nyt oli kertomukseni kahdesta pojasta, jotka tulivat\n    ystäviksi.\n\n    Koko tämä mennyt vuosi, Aarno, on ollut kuin autereinen\n    kesäpäivä, kuin onnen kultainen tarina, josta lapsina unelmoimme.\n    Kuinka elämä sentään on ihana ja maailma mielityinen! Kuinka\n    ihmiset lienevät hyviä ja jaloja! Mutta jos tässä elämässä on\n    suruja ja murheita, niin minä vain sanon: tulkaa, en teitä\n    pelkää. Molempain meidän puolesta minä rukoilen: jospa voisimme\n    tulla tämän elämän ja tämän ihmiskunnan, tämän maan ja tämän\n    kansan arvoisiksi, jospa voisimme imeä tästä elämästä kaikki mikä\n    on voimallisen suurta ja tenhoavan kaunista, että, kun päivämme\n    kerran päättyvät, tätä maata palvellen, tämän kansan onnen eteen\n    työskennellen kuoloon kaatuisimme.\n\n    Huomenna kun tapaamme, saat sinä tämän kirjeeni. Se on sinulle\n    kirjotettu, se on sinulle omistettukin\n\n                                          ystävältäsi Eerolta.'\n\nTätä vanhaa muistiinpanoa lukiessaan Eero hymyili, mutta hänen\nsilmänsä olivat kyyneltyneet. \"Olenhan ollut onnellinen minäkin\",\nhän ajatteli, \"olen, olen. Ei aavista Aarnokaan, mitä tähän olen\nkirjottanut, en tullut sitä hänelle näyttäneeksi. Enkä näytäkkään.\n'Tempi passati' nuo ovat. Mutta minä olen sama vielä, samaksi jään.\nYhtä lämpimästi rakastan sinua, Aarno, kuin ennenkin, yhtä lämpimästi\nteitä kaikkia.\" Ja niinkuin punertava, lemmenvärinen ruusu huokuu\naistimiin tenhoavaa tuoksua, niin tuoksahti nyt mieleen suloinen\nrauha hellivästä sydämestä.\n\nEero sammutti kynttilän ja otti viulunsa kirjahyllyn päältä. Jousi\nkädessä hän hiljaa näpitteli ja viritti kieliä ja asetettuaan\näänenhimmentäjän paikoilleen, rupesi soittamaan. Sävel sävelen\nperästä virtasi viulusta huoneen hämärään hiljaisuuteen, muodostuen\ntunnelmikkaaksi ja viehkeäksi soitoksi. Tämä Bach'in Gavotte ja\nMusette oli Eeron lempikappaleita, ja hän keijuttikin koneestaan\naivan kuin perhosen siivillä tuon keposen Musette'n.\n\nHän soitti vielä muita saman mestarin sävellyksiä, ja kuta\nkauvemmas hän soitti, sitä enemmän kiihtyi ja innostui hänen\nmielensä. Voimakkaina ja raikkaina kaikuivat äänet viulun kielistä,\nkun viippaileva käsi niitä jousella kosketteli. Pelkoa ei ollut\nliioin, että talonväki häiriytyisi, koska se makasi tuvan puolella\nrakennuksen toisessa päässä.\n\nSilloin kuului äkkiä porstuan puolelta jyskettä ja narinaa, kun ovea\nauki temmottiin, ja heti sen perästä ääniä ja askeleita. \"Joko nyt\nvihdoin kotiutuvat!\" ajatteli Eero ja keskeytti oitis soittamisensa.\nLaskettuaan rakkaan viulunsa hellävaroen sen koteloon, hän katsahti\nkelloonsa ja jäi ihmettelemään, kun se jo näkyi kahta käyvän. \"Missä\novat Aarno ja Tuomo olleet?\" iski ajatus kuin salama hänen mieleensä.\n\nSamassa tulijat aukasivat salinsa oven ja Eero kuuli Tuomon\npuoliääneen kuiskaavan toverilleen:\n\n-- Hs, ettei Eero herää...\n\nJoku astui saliin ja toinen kömpi perässä.\n\n-- Viis siitä! sopersi Aarnon ääni. -- Eero är vår vän, etkö ymmärrä,\nhan är vår vän, amicus noster est... Kuulehan, Tuomo, minä kuulin\nviulunsoittoa.\n\n-- Mitä vielä! kuului taas Tuomo sanovan, -- onhan Eeron kamarissa\npimeä.\n\n-- Jo, men jag hörde...\n\n-- Ole vaiti... Missä täällä on tulitikut?\n\nEero oli vetäytynyt syrjään, ettei näkynyt eikä nähnyt. Kaamea tunne\nkouristi hänen sydäntään, hän pidätti henkeään ja kylmä hiki tuntui\npursuvan otsasta.\n\nRaapattiin tulta ja valo välähti huoneeseen.\n\n-- No, eihän täällä minun pöydälläni olekkaan kynttilää...\n\n-- Minulla pitäisi olla... Habeo, habeo... mitä kynttilä taas on\nlatinaksi?\n\n-- Kuule, mitä sinä oikein olet juonut, Aarno?... Minä en ole yhtään\nhutikassa...\n\n-- Luuletko sitten minun olevan?... En yhtään, en yhtään,\nveikkoseni. Tämä poika on vain vähän iloisella tuulella... bei guter\nLaune, etkö muista?... Kyllä se Harryn luokkatoveri Irma sentään on\nhiton soma tyttö, vai mitä sinä sanot, Tuomo?\n\n-- Onhan se!\n\n-- Niin, onhan se. Est, est... kuinka se Caesarin lause taas kuuluu?\n\n-- Mikä?\n\n-- No se Caesarin lause... Men låt vara! Kun ei muistu, niin ei\nmuistu... Ihan minä olen korvia myöten pikiintynyt siihen Irmaan,\nganz verliebt...\n\n-- Kuule, Aarno, ei tämä käy päinsä. Millä hetkellä hyvänsä Eero voi\nherätä, ja silloin on piru merrassa. Ole hiljaa nyt ja riisu päältäsi\n-- jos osaat.\n\n-- Ettenkö osaisi! Ole huoleti... Mutta johan sanoin, että Eero on\nystävämme, amicissimus est. Ei hän pahastua saa...\n\n-- Kun saisin tuon oven kiinni lykätyksi...\n\nEeron asema oli käynyt yhä tukalammaksi. Hän olisi tahtonut pujahtaa\nvuoteeseen toisten tietämättä ja olla nukkuvinaan, mutta sänky oli\ntoisella puolella huonetta. Kun Tuomo lähestyi ovea sitä sulkeakseen,\nteki Eero äkillisen päätöksen ja astui rohkeasti kynnykselle. Sinne\nhän jäi seisomaan kalman kalpeana ja hänen silmäinsä katse oli kuin\nvainotun hirven.\n\nTuomo, joka oli takitta ja sukkasilla, pysähtyi kuin naulattu\nkeskelle lattiaa, ja hämmästys, kauhistus kuvastui hänen kasvoissaan.\nAarno istui taaempana sänkynsä reunalla ja yritti paraikaa vetämään\nkenkiä jaloistaan, mutta kun huomasi Eeron, jäi häneen tuijottamaan\nsuurilla silmillään, joissa oli juopuneen puoleksi tajuton ilme.\n\nKotvan aikaa nuo kolme ystävää katselivat toisiaan, ja ainakin Eeron\nja Tuomon rinnoissa tunteet riehuivat. Mutta sitten Eero laski\nkatseensa maahan ja tarttui sanaakaan sanomatta oven kahvaan, astui\ntakaisin kamariinsa ja pani oven säppiin jälkeensä. Tämän tehtyään\nhän hoiperteli sängyn luo ja heittäysi pitkäkseen vuoteellensa.\n\nSilmiään hän ei saattanut ummistaa. Hän yhä näki edessään\nkauhistuneen Tuomon ja puoleksi tajuttoman Aarnon, ja hänen sydämensä\nkouristui tuskasta. \"Tämäkö vielä piti tapahtuman! Tämänkö tähden he\nsiis ovat minut hylänneet, tämänkö tähden väsyneet meidän uutteraan\nelämäämme!\"\n\nJa nyt tulvi sanomaton katkeruus mieleen. \"Oi, tätä yhteiskuntaa,\ntätä sivistystä ja kulttuuria -- mille teille se ihmislapsia\nviekottelee. Tämä nyt on se ylistetty yliopistolukujen harjottaminen,\n'oman itsensä voittaminen', ahkeraksi, järkeväksi rupeaminen ja\nepävarman hutiloimisen heittäminen. Luopuneet he ovat minusta\nja minun leivättömistä ihanteistani, alistuneet ylivoiman alle,\nmuuttaneet mielensä maailman mukaan; kunnioitettaviksi kansalaisiksi\novat tulleet, -- cives academici --, kansalaisiksi, jotka täyttävät\nvelvollisuutensa ja samalla ymmärtävät, että se on epäämätön oman\nmenestyksen ehto, paras keino itse kunniaan kohota. Lapsellisen\nhaaveilemisen ovat hylänneet, ovat omistaneet miehuullisen\nvakavuuden, ja maailma on heti valmis heitä ilolla tervehtimään...\nNiin, niin, iloitse, maailma, tämähän on sinun mielesi mukaista...\"\n\nÄkkiä valtasi Eeron kummallinen liikutus. Hän olisi tahtonut itkeä,\nmutta ei voinut. Sydäntä vain ahdisti.\n\n\"Minä, joka olin toivonut heistä aivan toista! Olin toivonut, että\nhe kaikissa tapauksissa säilyttäisivät pyhänä uskonsa puhtauteen,\nsiveyteen, miehuuteen. Olin toivonut, etteivät he luopuisi hyvästä,\njos kohta luopuivat minusta ja minun pyrinnöistäni...\n\n\"Paljon parempi olisi ollut, jos heistä olisi tullut suutareita,\nsalvumiehiä, torppareita tai renkiä...\n\n\"Ruumiillinen työ olisi ollut kunniallinen, rehellinen, puhdas, se\nolisi varjellut heitä pahasta! Sen turviin paeta olisi ollut tuhat\nvertaa lujempi kuin yliopistojen ja akademiojen...\n\n\"Mutta he sitä halveksivat... He valitsivat 'herrojen' tien...\"\n\nJa hänen sydämeensä hiipi sääli langenneita ystäviään kohtaan.\n\nEero kyllä kuuli, että Aarno pyrki sisään, että hän koputti ovelle\nja sammalti jotakin Tuomolle, että hänen kiihkonsa yltyi jostain\ntämän vastauksesta ja että hän oli vähällä ruveta meluamaan, mutta\nkun sitten äkkiä kaikki hiljeni, ja Tuomo arvattavasti sai Aarnon\nluopumaan aikeestaan, ei Eerokaan hievahtanut paikaltaan, makasi\nsiellä vain synkissä mietteissään ja surunvoittoisissa tunteissaan,\nkunnes vihdoin nukkui levottomaan uneen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAamulla Eero heräsi myöhemmin kuin tavallisesti. Päivä paistoi\nkorkealta huoneeseen ja linnun virkeätä viserrystä kuului ikkunan\ntakaa, mutta elämä tuntui yhtäkaikki Eerosta harmaapilviseltä ja\npainostavalta. Verkalleen hän nousi ja pukeutui; aukaisi oven\nvarovaisesti ja hiipi ulos. Salissa oli kaikki hiljaista. Pojat vielä\nnukkuivat tai olivat nukkuvinaan. Eero lähti aamukävelylle.\n\nSuuruspöydässä ei puhuttu sanaakaan, tuskin tervehdittiin. Aarno\nja Tuomo näyttivät synkiltä, vaivaantuneilta. Ukkosta oli ilmassa,\njokainen vältti toisten katseita.\n\nAterian jälkeen Eero sulkeutui suojaansa, ja päivemmällä hän kuuli,\nettä ystävät viereisessä huoneessa rupesivat keskustelemaan matalalla\näänellä. Mistä heidän puheensa kävi, sitä hän ei kuullut, mutta oli\nkerran erottavinaan oman nimensä sanojen seasta ja arvasi muutenkin,\nettä keskustelu koski häntä ja eilistä tapahtumaa.\n\nKun sitten tuli käsky päivällisille ja kaikki kolme taas olivat\nkoolla, huomasi Eero oitis, että Aarnon ja Tuomon käytös oli\nvapaampi kuin aamulla, jopa yrittivät lausua jonkun ystävällisen\nsanankin. Eero kuitenkin pysyi totisena ja mykkänä ja tunsi miltei\nloukkaantuvansa toisten kohteliaisuudesta. Sen havaittuaan nämä\nherkesivät yrityksistään, ja pian taas istuttiin äänettöminä ruuan\nkanssa puuhailemassa. Mutta kun Eero heidän syötyänsä jälleen aikoi\nvetäytyä erilleen, sanoi Aarno, vaihdettuaan pari sanaa Tuomon kanssa:\n\n-- Etköhän jäisi tänne, Eero, meidän kanssamme vähän puhelemaan?\n\nEero oli jo tarttunut oven kahvaan, mutta kuullessaan Aarnon lauseen\nhän samassa seisahtui ja hänen sydämensä hytkähti.\n\n-- Olisiko asiaa? hän kysäisi ja ihmetteli äänensä outoa sointua.\n\n-- Olisihan sitä.\n\nEero kääntyi ja astui pari askelta huoneeseen. Pojat olivat\nistuutuneet sohvalle, jonka edessä seisoi pöytä. Eero kävi pöydän luo\nja nojasi siihen oikean kätensä.\n\n-- Etkö tahdo istua? kehotti Tuomo, viitaten kädellään läheiseen\nkeinutuoliin.\n\n-- Kiitos, seison mieluummin.\n\nEero ei käsittänyt, miksikä hänen piti olla aivan kuin poissa\nsuunniltaan. Häntähän oli loukattu, eikä ainoastaan häntä, mutta\ntotuuden ja rakkauden ihannetta, ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään\ntuomarin ylpeätä rohkeutta, vaan päinvastoin pelon sekaista inhoa\nkoko elämään, aivan kuin hän olisi rikoksentekijä ja kaksi entistä\nystäväänsä häntä nyt tuomitsemassa.\n\n-- Taidat olla apealla mielellä? alkoi Aarno puhua ja katsahti Eeroon\nterävästi, aivan kuin olisi ollut hieman suutuksissaan. Toinen\nei vastannut mitään, heitti häneen vain pikaisen kummastelevan\nsilmäyksen.\n\n-- Sitä sinun ei tarvitsisi olla ainakaan meidän takiamme, sillä\nkyllähän me pidämme huolta itsestämme.\n\nNäistä solvaavista sanoista Eero sävähti tulipunaiseksi ja sai vasta\nhetken perästä kysytyksi:\n\n-- Sekö oli asiasi?\n\n-- Voi sinua, Aarno! puuttui Tuomo puheeseen ja jatkoi Eeron puoleen\nkääntyen: -- suo anteeksi, asiamme on se, että tahtoisimme lausua\npari selittävää sanaa eilisen johdosta...\n\nSamassa Aarno keskeytti:\n\n-- Niin, ei minunkaan aikomukseni ollut loukata sinua, Eero, tarkotin\nvain, että olomme käy liian tukalaksi, ellemme saa asioita sille\nkannalle, ettet sinä enää ole tähtemme pahoilla mielin. Selvästi\nnäkyi, että yöllä kovin hämmästyit tilaamme, kun palasimme Harryn\nylioppilas viftistä; mutta ehkä vielä enemmän hämmästyt, kun\nmainitsen sinulle, ettemme tänä aamuna olleet ensimäistä kertaa\nhutikassa, vaan että se on tapahtunut jo kolme neljä kertaa siitä\nsaakka, kun...\n\nEeron silmät olivat todella menneet suuriksi. Hän tuijotti Aarnoon\nniin pitkään, että tämä tunsi oikein hermostuvansa. Mutta Eeron\nmielessä liikkui vain yksi ajatus: tuoko oli Aarno, hänen puhdas,\nhellämieli Aarnonsa? Tuo outo olento, tuo kerskaava, hävytön nuori\nmies! Oliko mahdollista, että ihminen noin saattoi muuttua?\n\nYrittäen pientä naurua Aarno jatkui:\n\n-- Muistathan, Eero, sitä kertaa, jolloin meillä oli pieni kina\nkirjasi johdosta? No, sen perästä meille -- Tuomolle ja minulle\n-- selveni, että me kuljemme, että meidän täytyy kulkea toista\ntietä kuin sinä, ja siis lyöttäydyimme seurustelemaan toistenkin\ntoveriemme kanssa. Ensi kerran pidimme lystiä, silloin kun olimme yön\nyli kaupungissa, muistatko? Todella silloin olikin lystiä. En minä\noikeastan ymmärrä, Eero, miksikä sinä vihaat hauskoja seuroja...\n\nEero katkasi torjuvalla kädenliikkeellä Aarnon puheen ja sanoi\nkolkosti:\n\n-- Miksikä tuota minulle kerrot? En minä tahdo tietää mitään teidän\nhäpeästänne.\n\nTätä sanoessaan Eero tunsi vanhan rohkeutensa ja varmuutensa\npalaavan. Näkyivät hänen sanansa vaikuttaneet Aarnoonkin, koska\ntämä hätääntyi eikä heti osannut jatkaa. Mutta Tuomo samassa riensi\navuksi. Vakavalla, melkein ankaralla äänellä hän lausui:\n\n-- Häpeästämme? Eiköhän tuo sana ole liian julkea, Eero?\nAjattele, että niin sanoen tuomitset miltei koko sivistynyttä\nylioppilasnuorisoamme!\n\n-- Sitä suurempi häpeä, kuta enemmän rikoksellisia!\n\n-- Minun mielestäni on aivan päin vastoin... Sanohan muuten, Eero,\nmiksikä oikeastaan pidät vääränä väkevien nauttimista? Kirjailijana\nsinun toki pitäisi...\n\nLeimuava katse Eeron ilmekkäistä silmistä lopetti lauseen kesken.\nOlkapäitään kohauttaen hän huudahti:\n\n-- Olenko minä mikään raittiuden saarnaaja! Mene asianomaisilta\ntiedustelemaan, miksi alkoholi on myrkkyä. Olethan niin kauvan\nseurustellut minun kanssani, että sinun pitäisi tietämän, minkätähden\nminä inhoon juomista ja juopumista!\n\n-- Niin no, sinä nyt jonkinmoisista puoleksi eettisistä, puoleksi\nesteettisistä syistä..., mutisi Tuomo vähän hämillään.\n\nMutta Aarno vuorostaan kysäisi:\n\n-- Suoraan sanoen, Eero, sinä siis halveksit meitä? Kuinka tuo\nkysymys koski Eeron sydämeen! Hän olisi tahtonut itkien heittäytyä\nystäväinsä kaulaan ja vakuuttaa heille, ettei hän heitä halveksi, jos\nhe katuvat ja päättävät... Mutta kun hän katsahti Aarnoon ja näki\nhänen silmäinsä synkeän, uhkaavan ilmeen, silloin nousi häneen viha\nja hän vastasi tylysti:\n\n-- Jos niin tahdotte: halveksin.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän katui sanojaan, sillä molemmat\nsohvassa istujat punastuivat ja nousivat seisaalle salaman nopeudella.\n\n-- Mutta sitä minä en kärsi! huudahti Aarno ja syöksyi Eeron\nkimppuun. -- Et sinä ole parempi meitäkään!\n\nEero peräytyi pari askelta ja Tuomo sai Aarnosta kiinni, ennenkuin\ntämä ehti käydä vanhempaan toveriin käsiksi.\n\n-- So so, Aarno, sanoi Tuomo käskevästi, -- hillitsi luontoasi! Jos\nEero meitä halveksii, on se hänen oma asiansa, mutta hänen syntinsä\non silloin suurempi kuin meidän koskaan on ollut.\n\nAnkara taistelu riehui Eeron rinnassa, mutta ei se kestänyt kuin\nsiunaaman hetken, ennenkuin rakkaus vei voiton vihalta. Hiljaisella\näänellä hän virkkoi:\n\n-- En minä ole parempi teitä enkä ketään. Enkä teitä halveksi.\n\nNäin sanottuaan hän loi katseensa maahan, ikäänkuin häveten. Tuomo\npalasi paikalleen ja Aarno, katsottuaan Eeroon puoleksi epäilevästi,\nteki samoin.\n\nKaikki olivat kauvan ääneti.\n\nEeron mieleen muistui eilinen ehtoo, kuinka hän odottamisensa ajan\noli pyhittänyt Aarnon muistolle, mitä suloisia tunteita hänen\nsydämeensä oli noussut ja kuinka ne kaikki saivat kuoliniskunsa,\nkun pojat aamulla tulivat kotiin. Hänen mielensä murtui ja kyynelet\nnousivat silmiin. Ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen hän lausui\nsurusta värähtelevällä äänellä:\n\n-- Meidän ystävyytemme on siis mennyttä! Mennyt on se aika, jolloin\najattelimme ja tunsimme kuin yksi sielu.\n\nTästä toisetkin heltyivät ja Tuomo sanoi:\n\n-- Miksi niin? Sitähän me juuri Aarnon kanssa olemme tuumailleet,\nettä pidämmehän sinusta kuin ennenkin...\n\n-- Niin, lisäsi Aarno puolestaan, -- ellet itse ole sitä vastaan,\nniin olemmehan sinun ystäväsi...\n\nEero tuskin kuuli, mitä sanottiin. Yhä omissa mietteissään hän jatkoi:\n\n-- Mennyt, mennyt on se aika, ja sitä olen jo kauvan tuntenut.\nMinä hupsu luulin ennen, että meistä tulisi kolme sankaria, kolme\ntotuuden, oikeuden, rakkauden puolustajaa tässä kylmässä, kolkossa\nmaailmassa, luulin hupsu, että meitä olisi kolme uskollista,\nuskaliasta ystävää, jotka ihanteen polkua ihmisille näyttäisimme...\n\nSurun hymy laskeutui hänen huulilleen ja hän jatkoi:\n\n-- Hupsu olin. Ihmisen sielussa on paljon salattua, joka vähitellen\npääsee päivän valoon. Te olette valinneet oman tienne, toisen kuin\nminun. Minä olen jäänyt yksin, yksin taistelemaan, ehkä yksin\nsortuakseni...\n\nÄkkiä hän nosti päänsä ja lausui voimakkaan pontevasti:\n\n-- Mutta en! En sorru. En sorru, mikäli se minusta riippuu. Pidän\nsilmäni auki. Minkä kerran olen hyväksi nähnyt, sitä teen. Minkä\ntien kerran olen valinnut, sitä edespäinkin kuljen. En ihanteestani\nirtaudu, en petä pyhimpiä tunteitani. Totuuden puolesta tahdon työtä\ntehdä niin kauvan kuin elän, totuuden puolesta tahdon kuoliakin. Ja\ntulkoot mitkä kärsimykset tahansa, en hylkää sinua, jumalani.\n\nHänen silmänsä säihkyivät innon tulta ja hän lisäsi vielä suuremmalla\nvoimalla:\n\n-- Siinä tunnen olevani kestävämpi muita, että uskallan katsoa pahaa\nsilmiin sokaistumatta, horjumatta! Ei viettele minua rikkaus, ei\nnautinto, koska olen nähnyt ja ymmärtänyt, mihinkä se ihmistä vie.\nJa vaikka se tulisi luokseni kuin ikikauneuden houkutteleva houre,\nniin seisoisin lujana ja käskisin pois, sillä minä tiedän, mitä minä\ntahdon. On ihmisessä mahdollisuus kaikkeen pahaan, mutta on hänessä\nmahdollisuus kaikkeen hyväänkin. Ja minä olen hyvän valinnut.\n\nAarnon ja Tuomon päät olivat painuneet rintaa vasten ja heidän\nkatseensa olivat maahan vaipuneet. Hellällä äänellä Eero lausui:\n\n-- Ja nyt kun me toisistamme eroamme, nyt kun minä jätän teille\nhyvästi, niin säilyttäkäämme toisistamme mieluisat muistot. Muistakaa\nte minua semmoisena kuin olin teidän rakastaessanne minua, minä\nmuistan teitä aina ystävinäni, uskottuinani, ja minä kiitän teitä\nmielessäni kaikesta onnesta ja avusta, minkä olette minulle suoneet.\n\nAarno ja Tuomo olivat kohottaneet katseensa jälleen ja katsoivat\nEeroon kyynelsilmin ja kummastellen, ja Aarno virkkoi hiljaa:\n\n-- Epäiletkö, ettemme enää sinua rakasta? Mutta Eero oli kääntynyt\noveen päin lähteäkseen ulos.\n\nSamassa ilmestyi ovelle talon tyttö kirje kädessä.\n\n-- Tässä olisi Eero herralle postia.\n\nEero otti kirjeen ja menikin omaan huoneeseensa, jossa aukaisi ja\nluki. Se oli kustannusliikkeen johtajalta ja näin kuuluva:\n\n\"Ikäväkseni minun täytyy ilmottaa Teille, ettei johtokunta katso\nvoivansa kustantaa teostanne, joka ansioistaan huolimatta varmaan ei\nsaavuttaisi kyllin laajaa lukijakuntaa. Käsikirjotuksen lähetämme\npostissa Teille takaisin. Kunnioittaen ----.\"\n\nMaailma musteni vain hetkeksi Eeron silmissä. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän jo oli aivan tyyni ja hillitty.\n\n-- Johan tämän arvasin, hän ajatteli. -- Mitä muuta saattoi\nsieltäpäin tulla kuin kieltävä vastaus! Helppohan olisi ihanteen\npuolesta elää, jos maailma olisi vieressä auttajana... Mutta nyt en\ntaistelua heitäkkään.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA:\n\nMAAILMA.\n\n\n    Sempiterna Lux! Nec divitias nec honores peto;\n    me modo Divinae Lucis radio illumines.\n\n                              _Vanha käsikirjotus_.\n\n    Ja Jumala sanoi hänelle: koska tätä rukoilit etkä rukoillut\n    pitkää ikää etkä rikkauksia etkä vihamiestesi sieluja, vaan\n    arvostelukykyä ja ymmärrystä, niin olen minä tehnyt sanojesi\n    mukaan; katso, minä olen antanut sinulle viisaan ja\n    ymmärtäväisen sydämen.\n\n                                _1 Kun. kirja, III: 11, 12_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nYksin oli nyt Eero. Ystävät olivat hänestä luopuneet, onnetar\nkääntänyt hänelle selkänsä. Unettomana vaelteli hänen sielunsa elämän\nyössä. Taival oli tuntematon ja pimeä.\n\nAarno oli muuttanut omaan maalaiskotiinsa, Tuomo oli käsketty\nholhoojansa luo kesää viettämään. Eero asui yksin Mannilassa koiransa\nRolandin kanssa.\n\nKun hän sai täyden varmuuden siitä, että koko entinen elämänsä\noli mennyttä, että kaikki haaveet onnellisesta yhdyselämästä,\nuhraavaisesta yhteistyöstä jäisivät ainiaaksi toteutumatta, silloin\nhänen sielunsa itsetuntonsa voimassa nousi uhkaavaa kohtaloa vastaan\nja huusi sille melkein riemuiten: en minä alistu enkä sorru! Mutta\nniinkuin haavotettu lintu ylimäisellä voimanponnistuksella vielä\nkerran räpäyttelee siipiään ja lennähtää pari kierrosta, ennenkuin\nse maahan vaipuen kangistuu kuolon uneen, niin Eeronkin sielu tuon\nriemuhuudon jälkeen tunsi voimansa vähenevän ja maailman mustenevan\nusvien yöksi. Ei nähnyt hän enää niin selvään, minne tähtäsi totuuden\ntie -- vai oliko hän itse joutunut harhaan?\n\nEpäilyksien hornanhenget pääsivät valloilleen hänen sielussaan ja\nraatelivat sitä kuin nälkäiset sudet. Hänen kasvonsa kapenivat\nkalvakoiksi ja silmänsä suurenivat palaviksi surusoihduiksi. Hänen\nkäyntinsä kadotti entisen reippautensa, tuli miettiväiseksi ja\nharvaksi.\n\n\"Mitä minä oikeastaan tahdon?\" hän itseltään kysyi. \"Enkö ole minäkin\nnoita haaveilijoita, jotka eivät maailmassa ole miksikään hyödyksi,\nvaan jotka pahennusta aikaansaavat kaikkialla ja häiritsevät\nihmisten rauhaa? Mitä minä olen tehnyt? Olen jättänyt kotini, olen\nhylännyt sukulaiseni, herttaisen tätini ja parastani katsovan enoni.\nHoukuttelin Harryä tekemään samoin, vaikka hänessä pääsi voitolle\nrakkaus omaisiinsa. Entä Aarno ja Tuomo? Heitäkin olen vietellyt\njättämään sitä vanhaa uskollista uraa, jolla ihmiset onneen pyrkivät\n-- kummako, jos heidän silmänsä aukenivat ja he viime hetkessä\npäättivät peräytyä pois minun poluiltani takaisin taatulle tielle!\n\n\"Mitä minä oikeastaan tahdon? Eikö tämä maailma ole sellaisenaan\nhyvä? Eikö se ole viisaan jumalan luoma? Todistihan Leibnitz, että se\njuuri tämmöisenä on kaikista mahdollisista paras, ja kuka olen minä,\nettä sitä paremmaksi tahtoisin!\"\n\nJa Eero painoi otsansa viileään lasiin ja katseli ulos ikkunasta.\nTuolla ulkona oli kesä täydessä kukoistuksessaan. Aurinko hymyili\nhellästi ja luonto ilosta sykähteli. Sinivaippaisena neitona joki\npuikkelehti vehreäin niityin halki, ja kuuset ja koivut rannalla\nkaihosivat sen vilvottavaan syliin, mutta jäivätkin kainosti\nsilmäilemään sen ketterää kulkua, kun se katosi niemen taa.\nMatalikolla oli lapsia leikkimässä, loiskivat vedessä kuin kalat,\nhuusivat raikkaasti, nauroivat heleästi. Sulaa sopusointua oli elämä\nsiellä ulkona.\n\n\"Noin on kaunis maailma ja minun mieleni näin musta\", ajatteli\nsilloin Eero. \"Enkö ole ylpeä, sokea, tyytymätön? Mutta tiedäthän\nsinä, jumalani\", hänen sielunsa samassa huudahti, \"tiedäthän sinä,\netten minäkään muuta ikävöi kuin tuota rikkomatonta rauhaa, tuota\nsopusointua särkymätöntä! Näytä minulle valkeutesi valo, ilmota\nminulle, olenko erehdykseen eksynyt, ja sano minulle, missä piilee\nse oikea elämä! Älä anna minun uupua tiedottomuuden tuskaan, älä\nepäilyksien elottomuuteen, vaan suo totuutesi katseelleni kangastaa!\"\n\nJa kun tämä rukous huokui hänen sydämestään, syntyi hänen aivoissaan\nuusi aatos. Hän näki itsensä imeskelemässä tietoja ihmisiltä,\nkyselemässä kokeneilta, mitä elämä on. Ja hän huudahti innostuen:\nlähdenpä pyhiinvaellukselle tämän maailman viisaitten luo niinkuin\nmuinoin kreikkalainen Sokrates!...\n\nVielä samana päivänä Eero matkusti kaupunkiin ja suuntasi askelensa\nmuutaman professorin luo, jolle hän kerran oli tullut esitetyksi\nenonsa kodissa. Hän oli näet päättänyt ensin käydä oppineen puheille,\nja syy, miksi hän juuri valitsi tämän, oli se, että mainittu\nprofessori oli herättänyt hänessä heti ensi näkemältä aaveensekaista\nkunnioitusta, johon vielä tuli lisäksi, että professori oli kuuluisa\noppineisuudestaan. Tämä tieteen palvelija oli pitkä, laiha ja\narvokas, silmälasit aina kookkaan, luottamusta herättävän nenän\nselässä.\n\nHän asui uudenaikaisen, mukavasti sisustetun kivimuurin ensimäisessä\nkerroksessa, ja tavallisissa oloissa tämä seikka olisi saattanut\nvaikuttaa Eeroon masentavasti; mutta nyt Eero oli niin jännitetyssä\nmielentilassa, että hänen oma, vahva tunteensa suojeli häntä\nulkonaisilta vaikutelmilta.\n\nHän soitti, professori oli kotona ja ottaisi vastaan. Eero laski\nhattunsa eteisen pöydälle ja astui reippaasti kynnyksen yli\ntiedemiehen tilavaan, vaikka raskaasti kalustettuun työhuoneeseen.\nHän seisahtui hieman hämmästyen, kun näki professorin täydessä\npuuhassa kirjotuspöytänsä ääressä. \"Häiritsenkö?\" hän itseltään\nkysyi. \"Mutta niinhän palvelustyttö sanoi, että otetaan vastaan.\"\n\nOikeastaan Eero oli kuvitellut mielessään, että tuo oppinut olisi\nhyvin innoissaan, kun syntyisi keskustelu niin syvämietteisistä\naineista, vaan -- eihän se sitä vielä aavistanut eikä tiennyt, kuka\ntahtoi tavata ja mikä oli asia.\n\nKun ei ahkera aatteen mies ollut kuulevinaan tulijan askeleita,\ntäytyi Eeron turvautua tavalliseen keinoon ja yski. Professori käänsi\npäätään sivulle ja huomattuaan nuoren vieraansa, sijotti kynän\nkädestään pitimelle, nousi, astui askeleen lähemmäksi ja tervehti.\n\nEero esitti itsensä.\n\nAivan oikein, sanoi professori arvokkaan ystävällisesti, -- me olemme\nennen nähneet toisiamme... Mutta eikö teidän nimenne ollut -- --?\nLuulin, että hovineuvos -- -- oli teidän isänne?\n\n-- Ei, kyllä minun nimeni on -- --, vastasi Eero hymyillen. -- Mutta\nhovineuvos on enoni, se tahtoo sanoa, hänen vaimonsa sisar oli minun\näitini.\n\n-- Niin, niin, minä sekotan. Mutta kuka sitten oli teidän isänne?\n\n-- Isäni oli tohtori -- --, selitti Eero ja tunsi taas suunsa\nvetäytyvän hymyyn.\n\n-- Ahaa, tohtori -- --, kyllä muistan. Olkaa hyvä ja istukaa.\n\nProfessori osotti kädellään amerikkalaista keinutuolia ja asettui\nitse takaisin mukavaan kirjotustuoliinsa. Eero, noudatettuaan\nkehotusta, sanoi hieman hämillään:\n\n-- Minulla olisi herra professorille vähän asiaa... aivan\nyksityistä, personallista laatua... enkä suinkaan tahdo häiritä,\nellei juuri tällä hetkellä herra professorin sopisi suoda minulle\nneljännestunnin huomiota?\n\n-- Kyllä, kyllä, puhukaa vain, vakuutti professori, tehden taas\nliikkeen kädellään ja katsoen Eeroon hyväntahtoisen kyselevästi.\n\n-- Asiani on vähän omituista laatua, toisti Eero ja hymyili\nanteeksipyytävän hymyilyn, -- tosin se koskee minua personallisesti,\nmutta on kuitenkin vallan yleinen, voisin sanoa teoreettinen...\n\nProfessori nyökäytti päätään rohkaisevan myöntävästi ja Eero jatkoi,\nkooten tahdon ponnistuksella ajatuksensa yhteen ryhmään ja terottaen\nniitä sanoiksi toisen toisen perästä:\n\n-- Kuten herra professori ehkä tietää, luovuin minä\nyliopistoluvuistani parin vuoden kuluttua -- siitä yksinkertaisesta\nsyystä, etteivät ne voineet minua tyydyttää... Olisin tahtonut päästä\ntietoon ja totuuteen, mutta...\n\n-- Mitä aineita te harrastitte? keskeytti professori.\n\n-- Latinaa ja filosofiaa...\n\n-- Hm, äännähti oppinut luonnontutkija, olkapäitään kohauttaen ja\nsivulle päin katsahtaen, -- latinaa ja filosofiaa!... Ymmärrän\nhyvin, ettette tuntenut tyydytystä opinnoistanne. Eihän tietoon pääse\nmuuten kuin eksaktisten tieteiden avulla.\n\nEeron silmät menivät vähän suuremmiksi ja hänen mieleensä juolahti,\nettä ehkä tämä oppinut mies on läpikäynyt samat sielulliset taistelut\nkuin hänkin, ja hän tarttui puhevuoroonsa vilkkaammin kuin tähän\nsaakka oli tehnyt.\n\n-- Herra professori ehkä hyvinkin ymmärtää, mitä nuoren ihmisen\nsielussa saattaa liikkua, hän virkkoi ja katsoi ystävällisen\navonaisesti oppinutta silmiin. -- Te käsitätte, että nuorena, kun\nkoko elämä vielä on edessä, tekisi mieli tietää, mikä tuo elämä on ja\nmitä siitä pitää tekemän. Niin, eihän se ole ainoastaan mielitekoa,\nvaan pakottava vaatimus sielun puolelta! Minä tahdon päästä selville\nelämän ongelmasta, minä tahdon ymmärtää, mitä varten tämä kaikki on,\nennenkuin antaudun olemisen pyörteeseen! Katsokaa, herra professori,\nnäin isoiksi me nuoret kasvamme emmekä vielä mitään ymmärrä, ei koulu\nmeille sitä selvitä, ei yliopistoluvut -- mutta kuinka ihminen voi\nelää ilman varmaa henkistä pohjaa? Sehän on mahdotonta! Jotain teidän\nvanhojen on täytynyt ymmärtää -- ehkä tiedemiehillä on kaikkikin\nselvänä. Mutta siksipä olenkin ajatellut: eikö niiden, jotka elämästä\njotakin ymmärtävät, ole velvollisuus kertoa tietonsa tietämättömille?\nEttekö te, herra professori, voisi sanoa minulle, mikä se on, joka\nmuodostaa elämänne henkisen sisällyksen, joka tekee teille elämän\nsietäväksi, rikkaaksi, onnelliseksi?\n\nEero vaikeni, odottaen oppineelta vastausta.\n\nProfessorin käytös vieraan puhuessa oli hieman kummallinen. Ensin\nhän vältti nuorukaisen katsetta, sitten hän sovitteli silmälasejaan,\nsitten hän kaivoi taskustaan esille valkoisen liinan ja niisti\nnenäänsä pienellä ryminällä, vihdoin hän heitti puhujaan katseen,\njoka oli puoleksi ihmettelevä, puoleksi nuhteleva, ja lausui\njuhlallisesti:\n\n-- Nuorena veri kiehuu, mutta vanhana se asettuu. Te teette\nkysymyksiä, joidenka vastaamiseen kuluisi vuosia, ja te pyydätte\nettä minä tässä aivan kuin ohimennen tekisin kaikki teille selväksi.\nMalttakaa mielenne ja muistakaa lausepartta: _nec scire fas est\nomnia_. Te tahtoisitte yhdellä kertaa tietää kaikki, ja me vanhat\ntutkijat yhä opimme uutta ja uutta, me, jotka olemme tiedettä\npalvelleet vuosikymmeniä, me emme vielä ole päässeet kaiken totuuden\nperille.\n\nSitten hän lisäsi häveliäästi hymyillen:\n\n-- Vaan eihän filosofia kuulu minun alaani, enemmän kuin etiikkakaan.\nNiin, koskeehan teidän kysymyksennekin oikeastaan biologian esittämiä\ntosiseikkoja. Mutta ennenkuin voimme tähän tieteeseen syventyä,\ntäytyy meidän tuntea fysiologiat ja zoologiat ja botaniikat ja\nfysiikat ja ennen kaikkia kemiat, kemiat.\n\nHän rypisti kulmakarvojaan ja sanoi, nenässä puhuen:\n\n-- Niin, herraseni, tieteellinen tutkimus tapahtuu vähitellen,\naskel askelelta se viepi meitä perille päämaaliimme. Miksi heititte\nyliopistolukunne? Niitä teidän olisi pitänyt jatkaa, tai oikeammin:\nalottakaa ne uudestaan, mutta ruvetkaa tutkimaan todellisia tieteitä,\neksaktisia luonnontieteitä...\n\nEero koetti salata hämmästystään ja pettymystään. Hänen ajatuksensa\noli seisahtunut paikalleen, se oli aivan kuin jäätynyt, ja eteen oli\nilmaantunut suuri, mahdoton, pimeä kuilu. Hän ei tiennyt mitä tehdä,\nmitä sanoa, vaan jäi mykkänä tuijottamaan tuohon ihmiseen, joka osasi\npuhua niin kylmästi, niin pintapuolisesti, niin... tyhmästi.\n\nProfessori hymyili taas ystävällisen hymynsä, ja samassa nuoren tytön\nääni viereisestä huoneesta huusi: pappa!\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi oppinut ja nousi. Silloin Eero tuli\nentiselleen, nousi hänkin ja sanoi:\n\n-- Minäkin nyt lähden enkä tahdo kauvemmin häiritä... Kiitän paljon\nherra professorin hyvyydestä.\n\n-- Ei mitään, ei mitään, vakuutti professori kohteliaasti ja kätteli,\nlisäten samalla: -- niin, herra -- --, kirjottautukaa nyt taas\nensi lukukautena yliopistokirjoihin ja ruvetkaa tutkimaan kemiaa.\nSiitä teille voi olla paljon hupia, ranskalaisen tiedemiehen Louis\nPasteur'in kokeet ovat ylen intressantteja ja valaisevat aivan\nuudelta kannalta juuri elämän problemia...\n\nEero kumartui ja poistui. Professori seurasi häntä aina huoneensa\novelle saakka ja lausui vielä jäähyväisiksi:\n\n-- Sanokaa terveisiä enollenne!\n\n-- Kiitoksia! vastasi Eero, vielä kerran kumartuen, ja sitten hän oli\neteisen ovesta ulkona.\n\n\"Semmoinenko se nyt oli pyhiinvaellukseni alku!\" hän ajatteli kadulla\nkulkiessaan, \"eipä tuo minua paljon viisastuttanut\". Kummallinen\nvastenmielinen tunne oli hänet vallannut. Siinä oli harmia, häpeätä,\npettymystä sekaisin. Tahallaanko professori oli kohdellut häntä kuin\nnuorta keltanokkaa, joka ei osaa ajatella sinne eikä tänne? Vai\nluuliko professori todellakin, ettei hän mitään tietänyt, ei ollut\nmitään lukenut, ei edes tuntenut Pasteur'in fermentatsioniteoriaa?\nVai oliko koko professori niin tyhmä, ettei hän edes ymmärtänyt,\nmistä kysymys oli? \"Enhän minä hänen biologiojaan kysellyt! Minähän\ntahdoin tietää, mitä hän itse personallisesti ajatteli ja sydämessään\ntunsi elämästä... Hm... niin... no, eihän hänellä ollut mitään\nvelvollisuutta paljastaa minulle sisimpiä tunteitaan; houkka olin,\njoka semmoista vaadinkaan... Mutta olisi hän kumminkin voinut vastata\nkysymyksiini toisella tavalla...\" Vaikeata oli haihduttaa sydämestä\ntuota katkeraa tunnetta.\n\nHän hengitti syvään, veti keuhkot täyteen raitista ilmaa, ja se\nvirkistytti häntä. Putosi ikäänkuin pois jotakin painavaa, joka oli\nsielun yli laskeutunut siellä tiedemiehen sivistyneessä kodissa.\nOlihan hän sentään kuullut yhden totuuden _ex cathedra:_ professori\ntunnusti epäsuoraan, ettei hän mitään tiennyt, tunnusti myös\nuskovansa, ettei mitään voi tietää! \"Mitä minä oikeastaan hänen\nluonansa tein? Tyhmä viisastuu kokemuksista, mutta tiesinhän minä\nennestään, mitä oppineet tiedemiehet sanovat.\"\n\nKatuja samoillessaan Eero oli joutunut syrjäiseen, hiljaiseen\nkaupungin osaan. Siellä hänen katsettaan kohtasi pienehkö, siisti,\nyksinkertainen puurakennus, jonka avonainen paraatiovi tuntui\nhoukuttelevan kulkijaa astumaan sisään, Eero muistikin, että\nsiinä asui toinen professori, ei luonnontutkija, vaan filosofi,\njota pidettiin hiukan \"originellina\", ja pitkiä päättelemättä hän\npujahti ovesta sisään, nousi harvat portaat ja vetäsi pari kertaa\nvanhanaikuista kellonjämsää. Kuului kimakka kilkahdus ja vähän ajan\nperästä askeleita; sitten väännettiin lukko auki ja työnnettiin ovi\nselälleen: professorivanhus itse seisoi eteisessä.\n\nHän oli lyhyenläntä ja tukevarakenteinen mies, puettuna mustiin,\nkuluneisiin vaatteisiin ja kotikenkiin; kauluksen asemesta näkyi\nvalkoinen paita. Hänen kasvojensa tummanveriset piirteet olivat\nlujat ja vakavat; niiden ilme oli melkein liiaksi totinen ja ankara.\nHänen käytöksessään ei ollut suosiollista kohteliaisuutta eikä myös\nliiallista oman arvonsa tuntoa; hänen tervehdyksensä oli pikemmin\ntyly ja tuntui kehottavan vierasta toimittamaan asiansa välittömästi,\nmutta siinä oli samalla rehellistä suoruutta, joka teki Eeroon\nedullisen vaikutuksen. Eero päättikin noudattaa aivan toisenlaista\nmenettelytapaa kuin äsken. Hän astui kynnyksen yli ja lausui, syvästi\nkumartaen:\n\n-- Pyydän jäädä tuntemattomaksi. Asiani on sellaista laatua,\nettä nimet ja muut inhimilliset rajotukset saattavat häiritä sen\nperille ajamista. Minulle riittää tieto, että seison kokeneen ja\nsyvämietteisen ajattelijan edessä -- enkö saa toivoa, että hän\npuolestaan tyytyy siihen tiedonantoon, että hänen luokseen on tullut\nnuorukainen, jonka sielu palaa halusta saada vastausta muutamaan\nkysymykseen?\n\nTämä puoleksi hävytön, puoleksi kaunopuhelias esittely ei ollut\nvaikuttamatta vanhaan filosofiin. Tosin hän tarkasti vierastaan otsa\nrypyssä, aivan kuin olisi epäillyt tämän täysijärkisyyttä, mutta\nsydämensä pohjukasta nousi utelias myötätunto tuota rohkeata ja\nkaunista nuorukaista kohtaan.\n\nEero vastasi silmiään räpähtämättä professorin tuimanlaiseen\nkatseeseen ja ajatteli samalla: \"et suinkaan sinä aio seisottaa minua\ntäällä ulko-oven luona?\" Ja ikäänkuin ukko olisi arvannut hänen\najatuksensa, hän tarkastuksensa loputtua mörähti jotakin ja kääntyi\nastumaan vasemmalla kädellä olevaan huoneeseen.\n\nEero sulki ulko-oven, asetti hattunsa naulaan ja seurasi isäntänsä\njälkiä. Huone, johon hän astui, oli nähtävästi oppineen miehen työ- ja\nvastaanottohuone. Akkunan edessä oli kirjotuspöytä, uunin luona\nnahkapäällyksinen sohva, seinillä paljon kirjoja. Kalustus oli vanhaa\nja vanhanaikuista, mutta kodikasta.\n\nProfessori seisoi keskellä lattiaa, kädet housujen taskuissa, eikä\npyytänyt istumaan. Eero jäi siis seisomaan melkein ovensuuhun.\n\n-- Asia? kuului kuiva kysymys. Eeron sydän vavahti, mutta hän teki\npienen kumarruksen ja kysyi tyynellä äänellä:\n\n-- Sanokaa minulle, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?\n\nJa kun hämmästynyt vanhus ei heti vastannut, hän jatkoi:\n\n-- Te ymmärrätte, että minä tarkotan jonkinmoista synteettistä\ntotuuden yleistietoa enkä tieteellistä detaljitietoa, toisin\nsanoen siis filosofista tietoa, joka kumminkaan ei ole tyhjää\nspekulatsionia. Voisin mielestäni muodostaa kysymyksen vielä\nselvemmin näin kuuluvaksi: saattaako ihminen tietää, mikä elämä on ja\nmitä varten hän on tänne tullut?\n\nNyt professori avasi ensi kerran suunsa ja sanoi:\n\n-- Tuohan on vuosisatojen... vuosituhansien kysymys! Kuinka\notaksutte minun voivan siihen vastata noin vain ilman muuta?\n\n-- Pyydän anteeksi, se on vuosituhansien kysymys, mutta se on elämän\ntärkein. En ymmärrä, mitä te tarkotatte sanoilla \"noin vain ilman\nmuuta\". Ettekö voi vastata lyhyesti myöntävästi tai kieltävästi?\nJonkun vastauksen te ajattelevana ihmisenä olette löytänyt -- kuinka\nte muuten jaksaisitte elää?\n\n-- Minä etsin totuutta.\n\n-- Niin vastasi minulle äskettäin eräs luonnontutkijakin, mutta hän\nlisäsi: _nec scire fas est omnia_. Hän siis vastasi kysymykseeni.\nOletteko tekin samaa mieltä, että ihminen ei voi päästä totuuden\ntietoon?\n\n-- Filosofin ei käy antaminen kategorista vastausta. Hänen\najattelunsa perustuu tieteen paljastamiin totuuksiin, mutta sitä\neivät sido minkäänlaiset ennakkoluulot. Luonnontutkijat tekevät\nusein liian pikaisia päätelmiä, sentähden että heitä -- käyttääkseni\nCiceron sanoja -- _totum hoc displicet philosophari_.\n\nProfessori käveli sangen vilkkain askelin edes takaisin lattialla ja\nkatsahti vähä väliä Eeroon, joka tarkkaavaisena kuunteli. Oppinut\njatkoi:\n\n-- Filosofin täytyy aina pitää mielessä, että tiedollisten objektien\nlukumäärä on ääretön, ettei ainakaan eksaktinen tieteellinen tutkimus\nole lausunut läheskään viimeistä sanaansa vielä. Jos tähän väitämme,\nettä luontoa hallitsee lait, joiden tuntemiseen voi päästä tuntematta\nkaikkia ilmiöitä, niin väitös pitää paikkansa ainoastaan, mikäli\non puhe samaan kategoriaan kuuluvista fenomeneistä. Mutta voihan\nluonnossa olla ilmiöitä, jotka kvalitativisesti kuuluvat aivan\ntoiseen ryhmään kuin kaikki siihen saakka tunnetut -- kuinka silloin\nsaatamme määräillä yleislakeja, jotka jättävät lukuunottamatta noita\nvielä tuntemattomia fenomenejä? Osaatteko seurata?\n\n-- Kyllä.\n\nVanhus oli innossaan pysähtynyt Eeron eteen ja alleviivasi sanojaan\nkaikenmoisilla käsien liikkeillä.\n\n-- Otaksukaamme nyt, että positivisesti, perin tieteellisellä\npohjalla määrittelisimme, kuka ihminen on... Te huomaatte, että\npalaan alkuperäiseen kysymykseemme... Silloinpa tunnetuista\npremisseistä tuskin johtuisimme toiseen päätökseen kuin n.k.\nmaterialistit: ihminen on orgaanillinen olento, eläin, jossa ymmärrys\nja järki puhetaidon ohessa vähitellen on kehittynyt nykyiseen\ntäydellisyyteensä -- toisin sanoen _Lamettrie'n \"l'homme-machine\"_...\n\n-- Suokaa anteeksi, että keskeytän. Onhan olemassa monta todistusta\nsielun olemassa-olosta, esim. se, että ihminen voi tuntea\njärkähtämättömällä varmuudella, että hän on joku toinen kuin tämä\nnäkyvä ruumis...\n\n-- Ne todistukset eivät ole tieteellisesti päteviä. Eksaktisen\ntieteen silmissä eivät kelpaa subjektiviset väitteet, kaikki pitää\nolla objektivisesti todistettavissa.\n\n-- Niin mutta...\n\n-- Mutta tässä onkin puhe psykologisista tosiseikoista. Aivan oikein,\nsiinä sen näette: ilmiöt kuuluvat toiseen kategoriaan. Luonnontiede\nsinään ei voi vastata kysymykseen, kuka ihminen on, koska se vielä\nei ole tutkinut kaikkia ihmisen olemukseen kuuluvia ilmiöitä. Tämän\ntotuuden on uudempi psykologia älynnyt.\n\nProfessori käveli taas edes takaisin lattialla.\n\n-- Jos olen oikein käsittänyt todistelunne, sanoi Eero, -- on siis\nmahdoton vielä päättää, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?\n\n-- Tjaa... eipä juuri niinkään. Näyttää sangen otaksuttavalta, että\nkerran saavutamme täydellisen tiedon siitä, kuka ihminen on. Niinkuin\njo sanoin, on ihmisen olemuksessa monta puolta, jotka vielä ovat\ntutkimukselta salassa, mutta muutamat niistä tuntuvat juuri meidän\npäivinämme joutuvan tieteellisen tutkimuksen alaisiksi.\n\n-- Saanko kysyä, mitkä?\n\n-- Oletteko kuullut hypnotismista?\n\n-- Olenhan.\n\n-- No, siinä ilmenee ihmisen tahto täydellisenä ruumiin herrana eikä\nomansa, vaan toisen. Mutta löytyy vielä hauskempia ilmiöitä, esim.\nklärvoajansin eli selvänäköisyyden...\n\n-- Niistä en ole mitään kuullut.\n\n-- Hm, niitä ei vielä yleisesti tunneta eikä edes tunnusteta... Te\nolisitte esim. klärvoajanti, jos nyt voisitte sanoa, mitä tällä\nhetkellä tapahtuu esim. Ruotsin kuninkaan hovissa...\n\n-- Mutta kuinka se olisi mahdollista! huudahti Eero hämmästyen.\n\n-- Tjaa, otaksukaamme, että ihmisellä on sielu, joka voi\nfunktsioneerata ruumiista riippumatta...\n\n-- Olisiko se mahdollista! sanoi Eero vieläkin kerran ja tunsi\nsamalla jonkinmoista sisäistä riemua.\n\n-- Minä näin kerran Parisissa semmoisen fenomenin.\n\n-- Todellako?\n\n-- Nainen, joka oli vaivutettu hypnoottiseen letargiaan, teki\nyksityiskohtia myöten selkoa eräästä haaksirikosta, joka samana\nhetkenä tapahtui Englannin kanalissa, ja mainitsi myös paitsi laivan\nnimeä, että kolme henkeä hukkui. Seuraavana päivänä oli uutinen\nonnettomuudesta lehdissä, ja kun pelastuneitten kertomus julaistiin,\noli se sanasta sanaan yhtäpitävä klärvoajantin selonteon kanssa.\n\n-- Mutta sehän oli ihme!\n\n-- Miksi ihme? Sillä voi olla kylläkin luonnollinen selityksensä.\n\n-- Niin, niin, mutta olisiko ihmisellä todella noin suuria kehityksen\nmahdollisuuksia!\n\n-- Miksei.\n\n-- Mutta sittenhän esim. Kristuksenkin ihmetyöt ovat voineet tapahtua\nja olla järjellisesti selitettävissä.\n\n-- Kyllä kai, sanoi vanhus vakavasti ja katseli Eeroon.\n\nEero kallisti päänsä alas ja loi katseensa maahan. Hänen\nmielikuvituksensa oli äkkiä rikastunut uusilla aineksilla ja loihti\nesiin näköalan toisensa perästä. Hänen ajatuksensa joutuikin niin\nvilkkaaseen toimintaan, että oikein rupesi pelottamaan. Sentähden\nhän pudisti päältään nuo uudet mielikuvat ja koetti muistella,\nminkätähden tänne oli tullut: sai kun saikin kiinni langan päästä ja\nkysäisi loppupäätökseksi:\n\n-- Mikä siis on teidän mielestänne ihmiselämä?\n\n-- Se on totuuden etsiskelyä, vastasi filosofi harvaan, -- aikojen\nkuluessa ihminen vähitellen täyttää tuota kreikkalaisen viisaan\nkäskyä': _gnoti se auton_.\n\n-- Niin, lausui Eero miettiväisenä.\n\nJa kun hän tunsi, ettei tahtonut kuulla enempää, hän teki lähtöä ja\nsanoi:\n\n-- Herra professori, teidän hyvyytenne on ollut suuri minua kohtaan.\nEn tahdo teitä enää häiritä, mutta suvaitkaa, että kiitollisuuden\nosotteeksi ilmaisen teille nimeni.\n\nSilloin ensi kerran levisi hymy ankaran filosofinkin huulille ja hän\nojensi Eerolle kätensä, kun tämä esitteli itsensä.\n\n-- Te olette totuutta rakastava ja rehellinen nuorukainen, lausui\nprofessori jäähyväisiksi, -- ja jos toiste tahdotte käydä puheillani,\nolette tervetullut.\n\nPois oli haihtunut Eeron mielestä kaikki muisto siitä, että hän oli\nsaanut seista oven suussa koko keskustelun ajan. Hänen sydämensä oli\ntäyttynyt rakkaudella tuota omituista, mutta herttaista vanhusta\nkohtaan, ja poistuessaan filosofin kodista hän ajatteli:\n\n\"Jos maailma olisi katsellut tätä kohtaustamme, se olisi nauranut.\nMutta minä en naura; tuo vanha 'originali' kohteli minua kuin\nihmistä.\"\n\nJa hän tiesi, ettei hän ajattelija-ukkoa koskaan unohtaisi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKadulle tultuaan hän katseli kelloa. Se oli vastikään täyttänyt\nseitsemän. \"Vielähän olisi hyvääkin aikaa mennä pastorin luo\",\nhän tuumasi itsekseen. Pastori F., jonka edessä hän oli käynyt\nrippikoulua, oli nimittäin toinen niistä henkilöistä, joita hän\npyhiinvaelluksellaan oli päättänyt käydä tapaamassa, ja vaikka\nhän äsken oli mielestä unohtunut, ilmestyi hän nyt äkkiä muistiin\ntakaisin.\n\n\"Vaan mitäpä oikeastaan siellä teen? Kyllähän minä pastorin ajatukset\ntiedän. Parasta kun tästä rupean kotiin tallustamaan\", hän sitten\ntuumiskeli. Pastorin asunto oli kuitenkin samanne päin kuin asema,\njoten kysymys saattoi jäädä avonaiseksikin.\n\nKulkiessaan Eero koetti selvitellä ajatuksiaan ja saada varmaa\nkäsitystä siitä, mitä filosofin luona oli oppinut. Heti silloin\nmuistui mieleen tuo ihmeellinen kertomus parisilaisesta\nklärvoajantista, ja taas syttyi sieluun omituinen riemun ja\nonnellisuuden tunne, kun välkähti silmiin, mitä kehityksen aarteita\nihmisen tulevaisuudella oli kätkössä.\n\nIkäänkuin vaistomaisesti Eero uskoi tapauksen todellisuuteen. Oli hän\nusein kuullut puhuttavan \"aavistuksista\" eli kuten ranskalaisella\nnimellä sanottiin \"pressentiments\", jopa \"aaveistakin\" ja \"unista\",\nja oli hän itsekin semmoista kokenut, mutta ei hän ollut niistä sen\nenempää välittänyt, ei ne mitään olleetkaan professorin kertoman\nkokemuksen rinnalla. Nepä nyt kuitenkin saivat uuden valaistuksen ja\nmuodostuivat itse ennustuksiksi ja lupauksiksi siitä, miksikä ihminen\nvielä voisi kehittyä. \"Onhan paljon enemmän musikalisia ihmisiä, kuin\non soittoniekkoja ja säveltäjiä! Niin, musikalisia ihmisiä on aina --\nsoitto surusta syntynyt, murehista muovaeltu --, mutta taiteilijoita\nilmestyy silloin, kun olosuhteet ovat suopeita. Miksei samasta\nsyystä tuo meidän silmissämme niin ihmeellinen parisitar voisi olla\nyksi niitä meidän oloissamme vielä harvinaisia näkyniekkoja, jotka\nvain ovat huippuunsa kehittäneet sitä taitoa, mikä joka ihmisessä\npiilee sielun salasoppeloissa?\" Semmoinen johtopäätös ei ollut Eeron\nmielestä luonnoton, koska hän ylipäänsä tahtoi omistaa ihmiselle\näärimäiset kehityksen mahdollisuudet ja uskoi, että kuka tahansa\nolojen ja oman tahdon myötävaikuttaessa saattaisi kehkeytyä miltei\nihanteelliseen täydellisyyteen.\n\nNämä tuumailut tuottivat jonkunlaisen tyyneyden takaisin Eeron\nmieleen, sillä olivathan ne välillisessä yhteydessä sen pääkysymyksen\nkanssa, joka oli Eeron ajanut \"pyhiinvaellukselleen\"; ne vahvistivat\nhänen vanhaa uskoansa siihen, että ihminen on maailmassa henkisesti\nkehittyäkseen; uutuudellaan ne viehättivät häntä, saivat\nmielikuvituksen liikkeelle ja houkuttelivat ihan huomaamatta\najatuksen pois tarkan ja tunnollisen arvostelun ankeista aisoista.\nHän kiintyi tuulentupiinsa kuin lapsi leikkiin.\n\nHän oli siihen määrään mietteisiinsä vaipuneena, ettei huomannut\npientä, sävyisää miestä, joka tulla tassutteli häntä vastaan\nasemasillalla ja koko olennollaan selvästi ilmaisi, että oli tuttava\nja oikeastaan hyväkin. He olivat juuri toisiaan sivuuttamaisillaan,\nkun vastaantulija rohkaisihe ja puoliääneen virkkoi:\n\n-- Hyvää iltaa!\n\nEero säpsähti ja nyt vasta hoksasi tutun henkilön ja ystävällisesti\nhymyillen tervehti, kättä tarjoten:\n\n-- Ai, Valenihan se on. Hyvää iltaa. Minä kun en yhtään nähnyt...\n\n-- Niin, minä ajattelinkin, että jos en häiritse, ehkä herra Eerolla\non muuta miettimistä.\n\n-- Mitäs vielä... Pitäisihän muuten minullakin olla silmät päässä,\nmutta jos vain ulkona käydessäni vaivun ajatuksiin, niin...\n\n-- Junassako nyt on mentävä jonnekkin?\n\n-- Junaan tästä nousen, vastasi Eero ja lisäsi itsekseen: \"pastorin\nluona käyminen siis jäi\".\n\n-- Jaha, niin, vissiin maalle kotiin?\n\n-- Kotiin niin.\n\nMolemmat kulkivat nyt vieretysten asemasillalla. Valeni oli Eeron\nenon \"hoviräätäli\" ja hänen kädestään olivat Eeronkin vaatteet\nmoniaina vuosina lähteneet. Heidän tuttavuutensa oli siis\nvanhaa alkua ja jonkinlainen ystävyyssuhde oli aikojen kuluessa\n\"pruuvattaessa\" muodostunut keski-iässä olevan hyväntahtoisen ja\npuheliaan räätälin ja avomielisen nuorukaisen välille.\n\n-- Vaan mistä Valeni tietää, että minä maalla asun? hoksahti Eero\nkysymään.\n\n-- No, kuulinhan sen jo talvella, kun hovineuvokselle uusi frakki\nlaitettiin valtiopäiviä varten. Tietysti minä heti kysäisin, että\nmissä se Eero herra nyt ollee, kun ei yhtään näkynyt pruuvailtaessa.\n\"Maalle se on muuttanut\", sanoi hovineuvos, \"lähelle kaupunkia\nrauhassa työskennelläkseen\". -- \"Vai niin\", minä sanoin, \"niinhän ne\nnuoret nykyaikana näkyy pitävän maaoloista enemmän kuin kaupungin\nelämästä...\"\n\n-- Eivät läheskään kaikki, keskeytti Eero hymyillen, osaksi Valenin\njohtopäätökselle, osaksi enonsa kekseliäälle selitykselle: rauhassa\ntyöskennelläkseen.\n\n-- No eivät kaikki, ei, ei, hätäili räätäli, ikäänkuin olisi pelännyt\nloukanneensa kumppaniaan, -- vaan joko tuo oli kolmas soitto?\n\n-- Eikö lie ollut... johan kuuluu vihellyskin! Hyvästi sitten.\n\n-- Minun on myös mentävä maalle!\n\nSamalla Valeni kiipesi kolmannen luokan vaunun sillalle, ja Eero oli\nheti perässä.\n\nKun he olivat päässeet sisään ja istuneet tyhjään nurkkaan, Eero\nkysyi:\n\n-- Minnekkä te matkustatte?\n\n-- Tuonne L--n asemalle minä vain. Lähden veljeäni katsomaan ja hänen\nperhettään.\n\n-- Vai veljeänne katsomaan. Hänhän on työmiehenä R--n tehtaalla?\n\n-- O-on.\n\nAntaessaan nämä vastaukset pieni, vilkas räätäli kävi totisen ja\nhuolestuneen näköiseksi. Eero tämän havaitsi ja kysyi uteliaasti:\n\n-- No, kuinka hänen asiansa ovat?\n\n-- Onpahan nuo... taitaa ne olla vähän huonosti tätä nykyä.\n\nJa huomatessaan Eeron kysyvän katseen, hän selitti:\n\n-- Miehet kun ovat tehneet työlakon. Eivät näet saaneet palkkaansa\nkorotetuksi kymmenellä pennillä päivän päälle, vaikkei se heidän\npalkkansa mikään isonen ole. Muutamilla on markka viisikymmentä,\ntoisilla kaksi tai puolikolmatta markkaa päivässä, mutta eihän se\ntahdo riittää, kun on perhe elätettävänä, useinkin kolme, neljä lasta\nja vaimo, ja kaikki ruoka-aineet on ostettava...\n\n-- Luonnollista. Ja nyt ovat siis tehneet työlakon, mutta millä\nlailla tulevat toimeen?\n\n-- Sehän se on, valitti räätäli päätään puistaltaen. -- Eihän\ntyömiehellä säästöjä ole. Millä hän niitä kokoisi? Nälkä se on\nsilmäin edessä, kun lakon tekee.\n\n-- Nälkääkö teidän veljenne nyt kärsii perheineen...?\n\n-- Kärsii kai kuin muutkin... ja sitte vielä on uhattu häätää kaikki\nmaantielle -- tehtaan huoneissa kun asuvat -- elleivät pian lakkaa\nniskottelemasta.\n\n-- Maantielle?\n\n-- Maantielle niin, vaimot, lapset, huonekalut ja kaikki... Mikko\nveljeni, joka on sosialisti kiireestä kantapäähän ja vähän noin\nniinkuin heidän johtaja, hän kai joutuu ensimäisenä herrojen vihan\nuhriksi...\n\n-- No, mutta eihän herroilla voi olla oikeutta semmoista tehdä,\narveli Eero kauhuissaan.\n\n-- Mikäs siinä on rikkaan oikeutta estämässä!... Suokaa anteeksi...\n\n-- Ei mitään anteeksi, Valeni. En ole rikas enkä herra... Mutta en\nkumminkaan saata uskoa, että työnantajat niin julmia olisivat.\n\n-- Jospa eivät olisi. Sitä minä pelkään ja kauhistun, kun kälyni on\nvastikään synnyttänyt lapsen... Sentähden olenkin sinne menossa, että\ntuon hänet vaikka meille, jos niin on.\n\nHe istuivat hetken ääneti, ja sitten Eero sanoi äkkiä:\n\n-- Minä seuraan mukana.\n\nValeni heitti Eeroon kummastelevan silmäyksen, mutta ei virkkanut\nmitään. Kumpikaan heistä ei tuntenut puhelemisen halua, kun mieli oli\ntäynnä surullisia ajatuksia, ja niin he olivat loppumatkan melkein\nääneti. Eero oli jonkinmoisessa jännityksessä, niin että matka tuntui\nhänestä pitkältä, vaikkei se sitä ollutkaan. Vihdoin juna pysähtyi\ntoivotulla asemalla, ja Eero ja Valeni kiiruhtivat ulos.\n\nRäätäli kääntyi kulkemaan oikealle, ja Eero seurasi sivulla, silloin\ntällöin kiirehdellen vauhtia.\n\n-- Ilma on sentään lämmin näin kesäiseen aikaan, arveli vanhempi mies\nja työnsi lakkinsa takaraivalle. -- Melkein sitä yölläkin tarkenisi\nulkona.\n\n-- Ei toki vielä. Ovat ne yöt vielä kylmiä.\n\n-- Ja sairaalle varsinkin olisivat... Tuossa jo näkyy tehtaan\nsavutorvi.\n\n-- No, sittenhän kohta ollaan perillä.\n\n-- Tuon mutkan takana.\n\nKohta perästä astui näkyviin tehtaan pitkä ja matalahko, punainen\ntiilirakennus korkeine pyöreine savutorvineen, ja siellä täällä\nharvaksi hakatussa männikössä häämöttivät työmiesten harmaat,\nlaudottamattomat asunnot. Jotakin oli tekeillä, sillä paljon ihmisiä\noli liikkeellä talojen ympärillä, ja kuta lähemmäksi Eero ja Valeni\njoutuivat, sitä kuuluvammaksi kasvoi melu ja huuto, joka kansan\njoukosta lähti.\n\n-- Herra Jessus, kunhan eivät vain liene panneet uhkaustaan toimeen,\nhuudahti räätäli äkkiä, -- mitä muuten noin huutavat ja parkuvat?\nKatsokaa, herra Eero, eikö nuo ole sotamiehiä tuossa? No jo on hukka\nperinyt...\n\n-- Olisiko mahdollista!\n\nEerolla ei ollut niin tarkka silmä kuin Valenilla, mutta hän\nlisäsi vauhtinsa juoksuksi. Yhä selvemmin erottivat korvat rähinän\nseasta kaikenmoisia valitushuutoja, kiroilemisia ja lasten itkuja.\nJa paikalle päästyään hän huomasi ja ymmärsi, että Valeni ei\nollut erehtynyt, vaan että hänen pahimmatkin aavistuksensa olivat\ntoteutuneet.\n\nElleivät talot olisi seisoneet ehjinä ja mykkinä paikoillaan,\nolisi voinut luulla, että suuri tulipalo oli pelottanut asujaimia\ntavaroitaan pelastamaan. Kaikki oli kuin baabelin hävityksessä.\nYltympäri pihamaita seisoi kasoittain huonekaluja, sänkyjä ja\npöytiä, tuoleja ja piironkeja, mitkä minkin näköisinä, vanhoja ja\nuusia, toiset ehjinä, toiset vahingoittuneina ja rikkinäisinä;\nja toisaalla sotamiehet kantoivat yhä uusia kaluja ulos talojen\navonaisista ovista. Vanhemmat vaimot katselivat tätä menoa, seisten\ntavarainsa luona, valittaen ja käsiään vääntäen; pienet lapset\nriippuilivat kiinni äiteinsä helmoista, itkivät ja parkuivat.\nNuoremmat naiset rukoilivat sotamiehiä, koettivatpa puoliväkisin\nestää heitä ryöstötoimessaan, mutta saivat vastaukseksi kirouksia\nja hävyttömyyksiä. Työmiehiä ei näkynyt paljon: joku perheenisä,\njota vaimonsa itkien ja rukoillen esti väkivoimalla kostamasta tuhon\ntekijöille...\n\nTätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan Eeron sydän täyttyi\nomituisella hämmästyksen ja vihan sekaisella tunteella. Hän hämmästyi\nihmissydämen kovuutta, joka saattoi mennä näin pitkälle, ja hän\nvihasi...\n\nHän katsahti ympärilleen, mutta ei nähnyt Valenia, joka oli kadonnut\nomille teilleen. Hän kääntyi silloin erään likellä seisovan vaimon\npuoleen ja kysyi tältä:\n\n-- Missä miehet ovat, kun ei niitä yhtään näy?\n\n-- Kokouksessa ovat kaikki, vastasi vaimo, joka näytti kuuluvan\nkatsojien joukkoon. -- Ei suinkaan muuten tämmöistä tapahtuisikaan.\n\n-- Pitäisi viedä miehille sana. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta!\n\nEero lähti astumaan eteenpäin puitten, ihmisten ja huonekalujen\nlomitse. Kurjuutta kaikkialla. Muutamalla sängynlaidalla istui\nvanha eukko tutiseva pää käden varassa; silmät tuijottivat maahan\nja huulet jupisivat jotakin itsekseen. Sivuuttaessaan Eero oli\nerottavinaan sanat: \"Totisesti sanon minä teille: tämä kaikki on\ntuleva tämän sukukunnan päälle. Katso, teidän huoneenne jätetään\nteille autioksi... Jaa, jaa, mutta joka kestää loppuun asti, se tulee\npelastetuksi.\"\n\nYhtäkkiä Eero seisahtui kuin naulattu, sillä se näky, joka kohtasi\nhänen silmiään, sai veren suonissa hyytymään. Muutamasta asunnosta\nkantoi paraikaa neljä virkapukuista miestä ulos vuodetta, jolla\nmakasi nuorehko ja sievä, mutta kalpea ja kärsivännäköinen vaimo,\npieni, vastasyntynyt lapsi rinnallaan. Pienokainen huusi minkä\njaksoi, ja äiti oli nähtävästi puoli tainnoksissa hädästä ja\nkauhusta. Eero ymmärsi, että tämä oli Valenin käly, koska Valeni itse\ntuskissaan hääräili sotamiesten ympärillä ja rukoilevasti pyyteli:\n\"hyvät kristilliset ihmiset, älkää toki murhatko viatonta lasta ja\nsairasta äitiä!\" Siitä ei kumminkaan ollut apua, sillä kantajat\nlaskivat taakkansa maahan, ja yksi niistä lausui raa'asti:\n\n-- Kuka käski lakkoa tekemään, juuri kun kakarat maailmaan laitetaan!\n\nParin suusta kuului tunnotonta naurua, mutta silloin Eero ei enempää\nsietänyt. Hän syöksyi miesten luo ja huusi:\n\n-- Kuinka te kehtaatte tehdä tämmöistä konnan työtä!\n\nNeljä ällistynyttä naamaa katsoi häneen pitkään, ja yhden posket\nlensivät tulipunaisiksi. He näkivät edessään herran eivätkä heti\nlöytäneet sopivaa vastausta. Vihdoin se, joka äsken oli leikkiä\nlaskenut, vastasi tympeästi:\n\n-- Käsketty on.\n\n-- Hävetkää.\n\nMiehet eivät pitkittäneet puhelua, vaan hiipivät pois työtään\njatkamaan.\n\nEero kääntyi sairaan puoleen ja sanoi lohduttavasti:\n\n-- Rauhottukaa, hyvä vaimo, kyllä teille hankimme tyyssijan... Kunhan\nnyt saataisiin tuo pienokainen hillityksi...\n\n-- Jos täällä joku sen ottaisi syliinsä, lausui sairas väsyneesti, --\nminun rinnoistani ei lähde maitoa. Missähän se Akun Manta lienee?\n\n-- Tässä tulee, kuului tuttu ääni, ja samassa ilmestyi Valani\npulskannäköisen vaimon seuraamana. Tämä tarttui heti lapseen käsiksi\nja rupesi sitä hyräillen rauhottamaan: \"soo, soo, pienokaiseni,\naa-aa, aa-aa, voi sitä maailman menoa, kun synnyttäjiäkin pellolle\nviskataan, soo, soo, kullannuppuni, aa-aa, aa-aa...\" Lapsi vähitellen\ntyyntyi.\n\n-- Kuulkaa, Valeni, sanoi Eero, -- meidän pitää etsiä paikka, minne\nteidän sairas kälynne sopii viedä. Ettekö täällä lähellä tunne ketään?\n\n-- Jospa lähden tiedustelemaan Halikoisella, arveli toinen. -- Ehkä\nse ottaisi, sillä kun on liika huone.\n\n-- Lähtekää, mutta joutuun.\n\nValeni kiiruhti tiehensä, ja Eero kääntyi taas vuoteella makaavan\npuoleen. Sairas avasi silmänsä ja vähän tarkasteltuaan Eeroa, kysyi:\n\n-- Kukas herra on, joka niin köyhästä huolen pitää? Eero nytkähti,\nmutta sai kyynelet silmiinsä. Tietämättään hän vastasi:\n\n-- Samarialainen.\n\n-- Samarialainen, toisti vaimo hiljaa ja ummisti silmänsä. Sitten\navasi ne taas ja rupesi vaikeroimaan:\n\n-- Voi, voi, minä pyysin niin Mikkoa ja rukoilin, etteivät nyt lakkoa\ntekisi. \"Kärsitään mieluummin\", sanoin, \"kärsitään vaikka mitä, kun\nminulla on niin pahoja aavistuksia\". Näin semmoista unta...\n\n-- Tyynny sinäkin nyt, Tilta, keskeytti toinen vaimo, -- katso, johan\nlapsesikin nukkuu.\n\n-- Jos koettaisitte tekin nukahtaa, kehotti Eero, -- ilma on suopea,\neikä ole kylmettymisen vaaraa.\n\nToisten tällä lailla lohdutellessa sairas vihdoin tyyntyi ja vaikeni,\njoskaan ei lie nukkunut. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen vieras\nvaimo huokasi puoliääneen: \"kaikkea ihmisen pitää kokea\" ja kysyi\nuteliaasti Eerolta:\n\n-- Mistäpäin herra on tänne osunut?\n\nEero oli juuri selittämässä, kun räätäli palasi kolmen miehen kanssa.\n\n-- Tässä sitä nyt tullaan, hän esitteli. -- Halikoinen lupasi ottaa,\nniinkuin arvasin.\n\nMiehet ilmaisivat tunteitaan harmin ja säälin sanoilla ja Valeni\nneljäntenä kävivät vuoteeseen käsiksi, nostivat hartioilleen ja\nläksivät kulkemaan, Eeron ja vieraan vaimon seuraamina, Halikoisen\ntaloa kohti. Kaikki katsoivat heihin säälien ja uteliaasti, kun he\nkulkivat ohitse, ja monen suusta kuului myötätuntoinen valitus. Eero\ntunsi mielensä masentuneeksi.\n\nMatka ei ollut pitkä, ja miehet jaksoivat kantaa taakkansa perille\nasti. Siellä oli Halikoisen emäntä vastassa ja siunaili:\n\n-- No voi, kaikkea sitä näkee, voi, tätä synnillistä sukukuntaa,\ntuokaa nyt tänne kamariin kantamuksenne, minä näytän tietä.\n\nMiehet laskivat taakkansa maahan kantaakseen huoneeseen käsillään.\nKun he katosivat ovesta sisään, seurasi vieras vaimo, lapsi sylissä,\nheti perässä. Mutta Eero jäi ulos odottamaan. Hän arveli, että Valeni\npalaisi takaisin, ja silloin hän jättäisi tälle hyvästi, sillä\nkauvemmin hän ei jaksanut täällä viipyä.\n\nHetken perästä Valeni tulikin ja kysyi arastellen:\n\n-- Eikö herra Eero käy taloon?\n\n-- En, kiitoksia, vastasi Eero, -- olen niin masentunut kaikesta\ntästä kurjuudesta, etten jaksa enempää nähdä. Tämä tuntuu minusta\nniin luonnottomalta, en oikein käsitä, että tämmöistä saattaa\ntapahtua... ja kun sitten vielä ei yhtään voi auttaa. Sanotteko, että\nkaikki nämä ihmiset muun lisäksi vielä kärsivät nälkääkin?...\n\nEikö heitä millään lailla auteta? Onhan Suomessa paljon ihmisiä,\njotka eivät kärsi nälkää?\n\n-- No kyllä heitä koetetaan auttaa. Onhan niitä rahankeräyslistoja\nliikkeellä, ja niistä sitä apua lähteekin, kun mikä antaa kymmenen\npenniä, mikä viisikolmatta, ja onhan joku yksinään eläjä antanut\nmarkankin... joukollisten on pahempi... -- Käännytäänkö siis vain\ntyömiesten puoleen apua pyytäen?\n\n-- Työmiesten parhaasta päästä... Ei sitä juuri kehtaa herrojen\nluokse... On kuulemma sentään vallasihmisetkin antaneet muutamille\nkerääjille?\n\n-- Onko Valeni käynyt keräämässä?\n\n-- En ole vielä joutanut. Mutta nythän sitä täytyy, vaikka työnsä\nkesken jättäisi.\n\n-- Lähtekää nyt sitten enonikin luokse.\n\n-- Luuletteko, että hän...?\n\n-- Kyllä tätini antaa. Kääntykää hänen puoleensa. Ja jotta teidän\nkeräyksenne alkaisi hyvillä enteillä, niin suotte kai, että minäkin\njätän, mitä minulla on?\n\nTätä sanoessaan Eero kaiveli kukkaroa housuntaskustaan. Räätäli\nhämmästyi ja ilostui, ja hänen pienet, vilkkaat kasvonsa kävivät\nodottavan totisiksi.\n\n-- Kas tässä, sanoi Eero ja kaatoi samassa kukkaronsa sisällyksen\nValenin avonaiseen kämmeneen. Tämä jäi silmät suurina tuijottamaan\nrahojen paljouteen. Ei se niin paljon ollut, kymmenen markan seteli\nja muutamia hopearahoja, mutta Valenista siinä oli liiaksikin.\n\n-- Eihän nyt toki, hän vihdoin sai sanotuksi, -- mitä herra...\nottakaa nyt pois edes tuo seteli...\n\nEero tunsi kiivastuvansa aivan aiheettomasti.\n\n-- No mutta Valeni, itsehän tiedätte, kuinka suuri hätä tässä on!\nLuuletteko minua sudeksi, että tuon kurjan setelin takia...\n\nValeni liikutti huuliaan, muttei syntynyt sanoja. Sen sijasta\nilmestyi kaksi kirkasta kyyneltä silmäkulmiin.\n\nSilloin suli Eeronkin sydämestä kiihotus, hän kääntyi äkkiä ympäri\nja kiiruhti pois maantielle. Valeni jäi katsomaan Eeron jälkeen,\nsilmät vesissä; pyyhkäsi niitä takinhihalla, huokasi syvään ja lähti\ntallustamaan taloon.\n\nMutta Eero riensi asemalle. Hän riensi pois tuon kauhun\nläheisyydestä, saadakseen miettiä rauhassa, niinkuin hänen tapansa\noli. Hänen mielensä oli täynnä niitä kurjuuden kuvia, joita hän oli\nnähnyt, ja hänestä tuntui, että noitten ihmisten kärsimykset olivat\nhänen omia kärsimyksiään, mutta samalla hän tunsi, kuinka heikko,\nviheliäinen ja kykenemätön hän itse oli; ja hän aivan kuin häpesi,\nettei kuulunut noiden kärsiväin joukkoon.\n\nAjatukset tulivat hänen päällensä.\n\n\"Tässä minä käyn miettimässä, mikä elämä on, ja vieressäni tapahtuu\neläville ihmisille tämmöistä... Tiedemiehet etsivät totuutta ja\nkeksivät luonnonlakeja ja kemiallisia affiniteetteja ja asuvat\nhienosti ja mukavasti sisustetuissa huoneissa ja syövät herkullisia\nruokia; filosofit punnitsevat johtopäätöksiä tarkoin ja rakentelevat\ntiedemiesten keksimäin totuuksien pohjalle loogillisia ja älykkäitä\nmaailmankatsomuksiaan -- ja vieressä tapahtuu tämmöistä. Eikä ole\nketään, joka totuutta tunnustaisi ja huutaisi ääneen: emmekö näe,\nme rikkaat ja oppineet ja mahtavat, ettei kansa enää jaksa meitä\nhartioillaan kantaa? Emmekö näe, ettei meidän kulttuuristamme tulisi\nmitään, ellei kansa meitä ylläpitäisi, elättäisi meitä, ruokkisi,\nvaatettaisi ja rakentaisi meille lämpimiä asuinsijoja? Emmekö\nnäe, että olemme kansalle kiitollisuuden velassa niinkuin lapset\nvanhemmilleen? Emmekö näe sitä ääretöntä valhetta ja vääryyttä, joka\nkatsantokannastamme silmiin pistää, kun kutsumme hikeensä uupuvia\ntyömiehiä niskottelijoiksi ja ajamme pellolle heidän vaimonsa ja\nlapsensa -- ja samalla pistämme suuhumme ne leivänpalat, jotka he\novat työllään hankkineet?\n\n\"Ja minäkin kuulun näiden vallanpitäjien joukkoon, minussakin riehuu\nyläluokkalaisten intohimot... olen itsekäs, kunnianhimoinen, pelkuri...\nolen surrut kirjani kohtaloa, olen surrut ystävieni kadottamista,\nolen epäillyt totuutta -- epäillyt, epäillyt...\"\n\nHänen sydämensä nyyhkytti. Se nyyhkytti omaa pienuuttaan...\n\nMutta kotiin tultuaan hän tyyntyi. Hän istui salin ikkunan ääreen\nja katseli auringon rientoa maille. Ja aivan kuin eräänä ehtoona\nviikkoja sitten, tapahtui hänen sisässään eriskummainen heräymys,\nvaikka se nyt tuli selvempänä ja mahtavampana kuin silloin. Koko\nvoimallaan hänen sielunsa nousi, pudisti päältään sokeuden ja\nitsekkyyden kahleet, ja lumena suli sydämestä alakuloisuus ja\nepäilykset.\n\n\"Voi minua sokeata, joka unohdin uskoni sinuun, ihanteeseeni,\nJumalaani! Joka rupesin epäilemään itseni pettämiseksi koko\ntähänastista elämääni, vääriksi niitä tekojani, jotka juuri olivat\nlähteneet uskosta...\n\n\"Voi minua, joka heikkoudessani kävin ihmisten luokse oppimaan ja\nkysymään neuvoa, ihmisten, jotka ovat kompastuneet elämän tielle,\nkävin heidän, heikkojen luokse oppimaan, vaikka sinä, minun\nihanteeni, minun vahvuuteni kallio olet minulle kasvosi näyttänyt\nja minua kerran opettanut... Sinä suuri rakkaus, ettäs vielä\nminua omaksesi tunnustit ja lähetit minut sinne, missä silmäni\naukenivat!...\"\n\nAivan kuin hänen sielullaan olisi ollut monta silmää, hän yhdellä\nkertaa näki viime aikain tapahtumat, mutta näki ne uudelta kannalta\nja osasi niitä arvostella.\n\n\"Rakkautta me ihmiset kaipaamme, rakkautta on liian vähän meidän\nsieluissamme... Ja kuitenkin rakkaus on koko elämän salaisuus ja\nihmissielun pyhin esikoisoikeus.\"\n\nHän näki, kuinka kaukana hänkin oli rakkauden ihanteesta, siitä\nelämästä, joka on täydellisesti vihitty ihmiskunnan palvelukselle,\nsiitä elämästä, jossa surua ei ole, vaan jonka riemu on rakkaus.\nVoimallisemmin kuin koskaan hänen sielunsa rukoili: \"anna minun\nkulkea sitä tietä, joka luoksesi vie, sinä maailman rakkaus\". Ja\nsilloin oli aivan kuin hänen rukoustaan olisi kuultu.\n\nOli hän satoja kertoja tuntenut innostusta ja inspiratsionia, olipa\nhänellä erityinen taitokin puhaltaa liekkiin sitä hurmeen hehkua,\njoka aina kyti hänen sielussaan, mutta näin nousevan päivänvalon,\nnäin aukenevan äärettömyyden tapaisena ja samalla niin hiljaisena,\nniin rauhaisana, niin suurena kuin se nyt tuli, ei innostus ennen\nollut tullut. Taivaisesta kodistaan astui ihanne alas, ja ottaen\nasuntonsa hänen sieluunsa, se ojensi hänelle elämän avaimet ja\nmaailman valtikan. Hän tunsi sydämensä sykkivän koko ihmiskunnassa.\nHän tunsi, että hengessä ihmiset ovat yhtä, ettei mikään häntä\nerottanut ystävistään eikä omaisistaan eikä kenestä, jota hän halusi\nnähdä. Kaikki olivat hänen luonaan, hymyilivät hänelle, ymmärsivät\nhäntä, ja hän puhui heille sielusta sieluun...\n\nJa vaikka hän tiesi, että tämä oli hetkellistä, että huomenna hän\ntaas olisi Eero, heikko ihminen, joka pyrki ja ponnisti, joka\nihmisten tavalla iloitsi ja suri, ei hän tällä hetkellä osannut muuta\nkuin riemuita ihmishengen salaisesta kuninkuudesta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAamulla herätessään Eerolle selveni, että hän tänä päivänä lähtee\npastorin luo. \"En lähde kysymään, mitä elämä on, vaan mitä papisto\nsanoo semmoisesta tapauksesta kuin tämä lakkojuttu on... Vedän\npastorin tilille ja panen kovalle.\"\n\nHeti noustuaan hän matkusti kaupunkiin.\n\nPastori F. asui vähän matkan päässä asemalta ison kivimuurin toisessa\nkerroksessa, joka muistutti Eeron mieleen ensimäisen professorin\nasuntoa. Hän sai soittaa parikin kertaa, ennenkuin unelias\npalvelustyttö tuli aukaisemaan.\n\n-- Onko pastori F. kotona?\n\n-- Jahka minä katson, vastasi tyttö, peräytyi pari askelta ja\nkatsahti avonaisesta ovesta viereiseen huoneeseen. -- Juu, kyllä se\nnäkyy olevan, mutta sillä on vieras luonaan...\n\n-- Vai niin, ehkä sitten poistun. Tuo vieras viipynee kauvankin?\n\n-- Ei, herra on hyvä ja käy saliin vain odottamaan. Kyllä se eukko\nsieltä pian lähtee... Ei se ole kuin semmoinen eukko vain, joka käy\nitseään ripittämässä eli mitä tehnee...\n\nTämän selitti tyttö äänellä ja tavalla, jonka piti ilmaista, että hän\noli toisella kannalla ja ymmärsi herroja, semmoisia kuin esimerkiksi\nEero.\n\nEero ei sanonut mitään, noudatti vain neuvoa ja astui saliin. Siinä\nei ollut ketään ja hän istui pinkovieteriselle tuolille oven luo.\n\nSali oli sisustettu tavalliseen mauttomaan herrastyyliin. Punaisella\nplyyshillä päällystetyt mustat pietarilaiset huonekalut -- nähtävästi\nuudet -- seista röhöttivät pitkin seiniä ja keskellä lattiata.\nOven luona oli piano ja vastapäätä sitä toisella puolen huonetta\nmustankiiltävä harmonio. Pöytiä oli isompia ja pienempiä ympyriäisiä\nja yksi neliskulmainen hyllypöytä, ja niillä albumeja ja lamppuja.\n\n\"Näinhän tämä uskonnon palvelija asuu kuin mikäkin ruhtinas\",\najatteli Eero odottaessaan ja ympäristöä tarkastaessaan. \"Ja\nkuitenkin hän sanoo uskovansa, että tämä maailma on surunlaakso ja\ntämä elämä koetuksen aika, että ken täällä murehtii, hän siellä\nylhäällä iloitsee... Kumma, etteivät papit itse välitä siitä\nhaudantakaisesta ilosta.\"\n\nJo kuului äänekkäämpää keskustelua toisesta huoneesta ja kohta\nperästä kahden hengen askelet eteisestä; sitten hyvästijätöt\nja pastorin vakuuttavat: \"kyllä minä toimitan, juu, kyllä minä\ntoimitan\", jonka jälkeen ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Ja vihdoin,\nkiertäen työhuoneensa kautta, pastori ilmestyi sisäovesta saliin.\n\n-- Hyvää huomenta, hyvää huomenta! hän tervehti tuttavallisen\nkohteliaasti, kun näki vanhan rippilapsensa astuvan vastaansa. --\nHauska nähdä herra ----ia, mitenkä kuuluu?\n\n-- Kiitoksia, vastasi Eero lyhyesti heidän kätellessään. --\nHäiritsenkö?\n\n-- Ette suinkaan. Käykää istumaan, vaan ei tuonne oven suuhun, tulkaa\ntänne ylemmäs, olkaa hyvä.\n\nHe istuivat molemmat pastorin viittauksesta epämukaviin\nnojatuoleihin. Pastori F. oli vilkas, ystävällinen, terveen ja\nhyväntahtoisen näköinen ihminen, oikea kaupunkilaispappi, joka on\nperehtynyt olemaan mitä erilaisimpien henkilöiden parissa. Hän oli\nmuuten kelpo mies, yleisesti arvossa pidetty, etsitty ja kiitetty.\nKun Eero jäi miettimään, mistä hän alkaisi, rupesi pastori, aivan\nkuin hän kauvan olisi odottanut tätä kohtausta, puhumaan ja sanoi:\n\n-- Olen kerrassaan iloinen, että tulitte minua katsomaan. Neljä,\nviisi vuotta onkin jo kulunut siitä, kun kävitte edessäni\nrippikoulua. Sillä ajalla olette ehtineet paljon miettiä -- nuoret\nkehittyvät paljon suuremmalla vauhdilla kuin me vanhat -- ja olette\ntietysti monessakin asiassa aivan toista mieltä kuin silloin... Onpa\nhuhuiltu, että te juuri seisoisitte tuon nimimerkin Z:n takana,\njoka on täkäläisiin lehtiin kirjotellut noita ankaria hyökkäyksiä\nkirkkoa ja yhteiskuntaa vastaan. Minä olen noita kirjotuksia suurella\nhuvilla lukenut ja löytänyt niistä hengen, joka rehellisesti pyrkii\ntotuuteen, vaikkei se sitä vielä ole nähnyt kaikessa loistossaan\nKristuksen personassa. Ja olenkin ajatellut, että jos te se olette,\nniin tahtoisinpa mielelläni kanssanne jutella, koska tunnen teitä\nkohtaan jonkinmoista rippi-isän velvollisuutta. Vaan ehkä olenkin\nerehtynyt?\n\n-- Ette suinkaan, herra pastori, vastasi Eero, joka ei voinut olla\nmieltymättä pastorin rohkeaan avomielisyyteen. -- Ja minä puolestani\nolen iloisesti hämmästynyt, että heti heittäydyitte _in medias res_,\nsillä sitä varten minäkin juuri tänne tulin.\n\n-- No sepä oivallista! Mikä aavistus minulla lie ollut, että oikein\nolen teitä odotellut.\n\n-- Vai niin?... Muuten en tullut juuri kirjotusteni johdosta, vaan\ntehdäkseni teille eräitä kysymyksiä, jotka erityisesti kiinnittävät\nhuomiotani tällä hetkellä, ja toivoakseni ette pahastu suoraa\nkieltäni?\n\n-- En suinkaan, en suinkaan, siitä olkaa vakuutettu. Olen hyvin\nutelias.\n\nEero oli hetken ääneti ja kysyi sitten yhtäkkiä:\n\n-- Mikä on papin velvollisuus?\n\nNäkyi, ettei pastori tämmöistä kysymystä aavistanut. Hän hytkähti, ja\nleikkisä ilme katosi hänen kasvoiltaan. Kuitenkin hän vastasi melkein\nempimättä entisellä kohteliaan tyynellä äänellään:\n\n-- Luterilainen pappi, josta arvaan teidän nyt puhuvan, on\nseurakuntansa opettaja, sen kristillisen elämän, tapojen ja siveyden\nvalvoja. Hänen pitää aina olla valmis lohduttamaan, auttamaan ja\nneuvomaan Jumalan sanalla, kun missä häntä vain tarvitaan. Näin\nteoriassa. Tietysti hänen käytännössä on vaikea -- suuren seurakunnan\nholhoojana -- pitää kaikkia jäseniä silmällä.\n\n-- Onko hän siis rikasten vaiko köyhäin pappi?\n\n-- Ei rikasten eikä köyhäin, vaan molempain. Hän on ihmisten\nopettaja, vastasi pastori vähän kummeksuen.\n\n-- Hän siis ei ole rikasten imartelija ja köyhäin sortaja? kysyi Eero\npurevasti.\n\nToinen punastui loukkauksesta ja sanoi papillisella maltilla:\n\n-- Minä en ymmärrä kysymystänne. Eihän seurakunnan papilla ole mitään\ntekemistä maallisten asiain kanssa.\n\n-- Eikö?... No mitä se merkitsee, että hän on ihmisten, sekä\nrikasten että köyhäin, opettaja?\n\n-- Johan sen sanoin. Hän on sanan saarnaaja ja selittäjä sekä\nkristillisen elämän ja siveyden ja kristillisten tapojen valvoja,\neikä siinä tehdä eroa ihmisten kesken.\n\n-- Hyvä. Tahdon siis kysyä: mikä on kristillinen elämä?... Pyydän,\nälkää luetelko minulle dogmaattisen siveysopin eri pykäliä,\nvaan sanokaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mikä teidän mielestänne\nkristillinen elämä on?\n\n-- Minulla ei ole siitä mitään muuta mielipidettä kuin meidän\nluterilaisella kirkollammekaan.\n\n-- Entäs sen?\n\n-- Pitäisihän teidän kristittynä se tietämän.\n\n-- Mooseksen kymmenen käskyä?\n\n-- Nekin...\n\n-- Niin, niin, mutta yhdellä sanalla, intti Eero. -- Mitä kuolleista\nkäskyistä!\n\n-- Kyllähän meidän herramme Jeesus on ne yhdistänyt yhdeksikin\nkäskyksi, kun hän sanoi opetuslapsilleen: \"rakasta Herraa sinun\nJumalaasi kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimäistäsi\nniinkuin itseäsi\". Kristillisen elämän perussävel on rakkaus Jumalaan\nja siitä seuraava lähimäisrakkaus.\n\nEero ei puhunut tovin aikaan sanaakaan. Ensin hän tuijotti pastoriin\nällistyneenä, sitten laski katseensa maahan. Hän hämmästyi pastorin\nuhkarohkeata tunnustusta, joka äkkiä asetti kristillisen kirkon\nomituiseen valoon, ja hän häpesi -- vaikkei itseään. Mutta samalla\nhän tunsi rohkeuden syttyvän sielussaan, nousi, tunteensa valtaamana,\nja lausui, katsoen pastoria surullisesti silmiin:\n\n-- Te tunnustatte siis, että kristinopin ydin on lähimäisrakkaus!\nEttekö silloin huomaa, missä valheessa me vaellamme? Jo se, että\non köyhiä ja rikkaita vieretysten maailmassa, jo se, että te\nasutte täällä seurakunnan opettajana neljässä, viidessä muhkeasti\nsisustetussa huoneessa, kun vähän matkaa teidän ovestanne on ihmisiä\nkymmenittäin sullottuna yhteen ahtaaseen, likaiseen, epämiellyttävään\nsuojaan, jo se, että elävä ihminen saattaa nääntyä nälkään,\nsuruun, vankeuteen näissä teidän kristillisissä yhteiskunnissanne\n-- jo se antaa pakanalle, jommoiseksi minä olen itseäni lukenut,\noudon käsityksen teidän kristillisestä intelligenssistänne --\npuhumattakaan rakkaudesta. Oi pastori, ettehän te saata minun\nsanojani vääriksi todistaa! Ja ajatelkaa: on tehtaan työmiehiä,\njotka pitkän päivän perästä väsyneinä ja voimattomina palaavat\nmatalaan, vähäiseen kotiinsa syömään niukkaa illallistaan lukuisan,\nnälkäisen perheensä seurassa --; kun he pyytävät kymmenen pennin\nkorotusta päiväpalkkaansa, jotta he pienokaisilleen voisivat antaa\nravitsevampaa ruokaa, ja kun he epätoivossaan tekevät työlakon,\nsilloin heille kylmästi nauretaan ja mietitään, millä keinoin\nvoitaisiin rangaista heidän hävytöntä uppiniskaisuuttaan, ja sitten\ntoimitetaan poliisit ja sotamiehet häätämään vaimoja ja parkuvia\nlapsia ulos maantielle, ja huonekalut ja tavarat kannetaan pihalle...\nMinä kysyn, herra pastori, onko tämä kristillistä? Minä en välitä\nsiitä, kellä on oikein tai väärin -- niitä käsitteitä saattaa\nväännellä sinne tänne tuulen mukaan --, vaan minä kysyn: onko tämä\nlähimäisrakkautta? Ja te, herra pastori, ja teidän kanssanne kaikki\nmuut kirkonmiehet, te ette nosta kättäkään, te istutte lämpimissä\nsuojissanne, te mietitte ensi sunnuntaista saarnaa helvetin tuskista\nja taivaan iloista ettekä välitä siitä, että täällä maan päällä\nteidän ympärillänne on helvetti täydessä liekissä -- vaikka tämä\nmaailma voisi olla korkea ja kaunis kuin sininen taivas! Te valvotte\nkristillistä elämää, sanotte, mutta minä sanon teille: te ette valvo\nrikkaiden elämää, ja miksikä? Siksi että itse kuulutte ylhäisöön.\n\nJos Eeron puhe olisi ollut kiivasta, olisi pastori voinut suuttua\nja kukatiesi hyvinkin äkkiä lopettaa koko keskustelun. Mutta paitsi\nsitä, että pastorin arvo vaati häneltä viisautta ja malttia, ilmeni\nnuorukaisen sanoissa ja äänenpainossa niin syvä suru, että kokenut\nihmistuntija katsoi parhaaksi jättää aivan kuin huomaamatta Eeron\npersonallisia viittauksia ja pysytellä asiallisessa keskustelussa.\n\nEero istuutui tuoliinsa, ja kyynärpää sivutuen varassa hän nojasi\npäätään käteen.\n\nPastori katkasi äänettömyyden ja virkkoi:\n\n-- Rakas herra ----, te olette jalo nuorukainen ja sanoissanne\non paljon perää, surulla me papitkin katsomme sitä vääryyttä,\njoka monessa kohdin vielä vallitsee maailmassa, mutta kyllä te\nliiottelettekin ja katsotte asioita liian synkältä kannalta...\n\n-- Ah, herra pastori, ettekö koskaan ole tuntenut kärsimystä,\nkalvavaa tuskaa, kun noin saatatte puhua, että muka liiottelen?\n\n-- Kyllä, kyllä, olen tietenkin. Mutta mitä sitten tahdotte, että me\nkirkon ja uskon palvelijat tekisimme? Maailma on kova, sen sydäntä\nei ole helppo heltyyttää... Ja sitäpaitsi -- te olette vielä nuori\nja kokematon -- eihän rakkaus, veljesrakkaus syty ihmisen sydämeen\nilman muuta! Ei se sinne tule ilman Jumalan armoa; rakkaus Jumalaan\non ensimäinen ehto. Ja kun ei Jumalan armoa uskossa vastaanoteta,\nkun langetaan pois oikeasta uskosta, kun käännytään maailmalliseen\npakanuuteen -- mistä sitten se rakkaus voisi syntyä? Niin, tässä\nkohden voisin moittia teitäkin: tekin olette niitä, jotka horjutatte\nkirkon perustuksia ja vähennätte uskon arvoa kansan silmissä.\n\n-- Mikä se usko on?\n\nEero sai osakseen moittivan silmäyksen.\n\n-- Se on usko Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, lapsellinen\nusko, joka ei kysy, ei epäile, ei nurku.\n\n-- Tässä olemme eri mieltä, sanoi Eero vakavasti. -- Minä en\nymmärrä semmoista uskoa. Luulen saaneeni Jumalalta järkenikin enkä\ntiedä muuta apuneuvoa totuuteen pyrkiessäni. Järkeni on minulle\npyhä ja siihen luotan ehdottomasti... Mutta jättäkäämme tämä.\nMeidän ei tarvitse syventyä teologisiin väittelyihin. Nyt olikin\npuhe kristillisestä elämästä. Te sanotte, että sen tunnussanana\non rakkaus, mutta lisäätte, että rakkaus tulee uskon kautta. Minä\nluulen, että rakkaus asuu ihmisen sydämessä ja on siinä herätettävä.\nNo olkoon miten hyvänsä, pääasia on, että teidän keinonne herättää\ntuo rakkaus on jokin, jota te kutsutte uskoksi. Minä sanon, että\nlöytyy toinen keino.\n\n-- Mikä? kysyi pastori epäillen, mutta samalla hiukan pelästyen.\n\n-- Elävä esimerkki. Jos yhdessä ihmisessä se rakkaus on elävä, niin\nhän sen sytyttää muissakin.\n\nPastori ei vastannut mitään, ja Eero jatkoi:\n\n-- Jos te, herra pastori, jättäisitte tämän upean kotinne, tulisitte\nköyhäksi, halveksituksi, hylätyksi, mutta samalla saarnaisitte sitä\noikeata, suurta, kaikkiuhraavaa rakkautta, ja jos teidän sielunne ja\nmielenne ja henkenne palaisi sitä ääretöntä lempeä, mikä ihmissydämen\npohjassa kytee, oi silloin te tekisitte suuren työn, silloin olisitte\nsiunattu ihminen, todellinen Jumalan lähettiläs maan päällä.\n\nPastorin tähänastinen maltillinen ja ystävällinen käytös oli\nantanut Eerolle rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi. Mutta nyt näkyi,\nettä hän oli jännittänyt jousta liiaksi. Pastori teki liikkeen\nikäänkuin keskeyttääkseen Eeron lausetta, mutta kuunteli itseänsä\nhilliten loppuun saakka. Vaan silloin hän puuttui puhumaan, ja hänen\näänensä vapisi ristiriitaisista tunteista, vaikka hän koetti sanoa\nsanottavansa tyynesti.\n\n-- Te menette liian pitkälle, herra, te menette aivan liian\npitkälle... Olen jo tovin aikaa huomannut, että te menette liian\npitkälle... Muistakaa, minä olen vanha, kokenut mies, olen pappi,\njoka olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa\nja nähnyt elämää kaikilta sen puolilta, ja te olette nuori,\ninnokas, hyvään pyrkivä niinkuin kaikki nuoret, mutta kokematon,\näärimäisyyksiin ja liiallisuuksiin menevä niinkuin kaikki nuoret...\nMuistakaa se. Te olisitte voinut tulla minun luokseni neuvoa\nkysymään, kysymään vanhalta uskonnonopettajalta neuvoa, mutta että\ntulette minua personallisesti tuomitsemaan, se ei sovi, hyvä herra,\nse ei sovi...\n\nEero hämmästyi kovin tästä äkkinäisestä käänteestä, jota hän ei ollut\nodottanut. Pelästyneenä hän kavahti seisaalle eikä tiennyt mitä sanoa.\n\nPastori F. tämän havaitsi ja jatkoi maltillisemmin:\n\n-- Teidän mielestänne minun pitäisi jättää tämä kotini ja ruveta\nköyhäksi... No, älkää luulko, että minä mikään rikas olen...\nMutta te tahdotte siis, että minä syöksyisin vaimoni ja lapseni\nkurjuuteen -- juuri siihen kurjuuteen, josta olemme puhuneet ja\njoka teidän samoinkuin minunkin mielestäni on huutava epäkohta\nyhteiskunnallisissa oloissamme! Ettekö huomaa, että tämä on hullua,\njärjetöntä? Mitä sitten on koko meidän sivistyksemme ja kulttuurimme,\njos meidän tulisi noin vain tallata se jalkojemme alle ja taas ruveta\nraakalaisiksi ja metsän asujaimiksi! Mitä!... Ei, hyvä herra,\nsäilyttäkää tuommoiset puheet ymmärtämättömille ja haaveilijoille,\nmutta älkää tuoko niitä ihmisten ilmoille...\n\nEerossa heräsi äkkiä sääli pastoria kohtaan. Hän ei tiennyt, mistä se\ntuli, mutta pastorin äänessä ja ulkomuodossa ilmeni paljon suurempi\nepävarmuus kuin hänen sanoissaan. Ja juuri tuo pastorin sisällinen\nepävarmuus lisäsi monikertaisesti Eeron varmuuden. \"Täällä minulla ei\nole enää mitään tekemistä\", hän sanoi itselleen, ja ääneen hän lausui:\n\n-- Te olette minua väärin käsittäneet, hyvä pastori. Ei tarkotukseni\nollut teitä tuomita eikä teitä loukata... Mutta sen sanoitte oikein,\nettä minä en ajatellut en sivistystämme enkä kulttuuriamme. En\nniitä ajatellut, sillä paljon korkeampi on minusta rakkaus -- se\nlähimäisrakkaus, jonka te myönsitte olevan kristinuskon ytimen...\n\nHän katsahti vielä kerran pastorin kasvoihin, joista mitä\nristiriitaisimmat tunteet puhuivat epäämätöntä kieltään, virkkoi\nsitten hiljaisella äänellä \"hyvästi\" ja kääntyi verkalleen kulkemaan\nhuoneesta ulos, pastorin häntä seuraamatta...\n\nRaskaalla mielellä Eero asteli kadun käytävää pitkin. Hän tiesi\nkyllä, että hänellä oli oikein, että totuus oli hänen puolellaan,\nmutta mitä se auttoi? Ei se auttanut maailmaa ja sen kärsiviä ihmisiä\nrahtuakaan. Uskonnonpalvelijat, kirkkokin asettui korkeinta totuutta\nvastaan. Ne ihmiset, jotka ymmärsivät ja myönsivät, olivat ilman\ntahtoa, ilman tarmoa... Ei ole ketään, joka mitään uskaltaisi.\n\nJa silloin muistui mieleen oma elämä. \"Olenhan minä kumminkin\nkoettanut, mutta maailma ei minusta huoli... Olen lausunut ajatukseni\nja kirjottanut ne paperille muille iloksi ja hyödyksi, mutta kukaan\nei niistä välitä...\n\n\"Oi minun Jumalani, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Illalla\ntunsin itseni voimakkaaksi, nyt hapuilen taas kuin saamaton lapsi...\"\n\nÄkkiä hänen sydämensä täyttyi ystäviensä kaipuulla ja tuhannennen\nkerran kyseli: miksi te minut hylkäsitte, Aarno ja Tuomo?\n\nMutta siinä tuokiossa tuli vastaus aivan kuin iskemällä: \"sinä et\nrakastanut heitä kylliksi... sinä et näyttänyt heille esimerkkiä...\nMiksi et asettunut heidän kannalleen, miksi et alottanut siitä, josta\nheidän olisi pitänyt alottaa?\"\n\nJa vaikka tämä ajatus ensi silmänräpäyksessä oli jähmetyttävä,\nhelpotti heti seuraava ajatus: \"mutta niin ollen, minä sen vielä voin\ntehdä ja voittaa ystäväni takaisin!\" Ja hänen silmiinsä kuvastui\nelämä, joka oli niin yksinkertainen, niin helppo, niin puhdas, että\nkaikkien pitäisi ymmärtää, että siinä on totuus, ja että ystävätkin\nsen houkuttelemina kääntyisivät takaisin maailman teiltä.\n\nKulkiessaan erään kaksikerroksisen kivimuurin ohi Eeron silmä sattui\noven syrjässä olevaan messinkiseen nimilevyyn, johon oli kaiverrettu\nsanat: \"F. G., kustantaja\". Hän seisahtui sitä katselemaan, sillä\ntämä oli juuri se kustantaja, jolle hän oli käsikirjotuksensa\nlähettänyt, sittenkun edellinen kustannusliike oli sen hylännyt,\nja kummallinen ajatus juolahti päähän. \"Mitähän, jos käyn tuolla\ntiedustelemassa kirjani nykyistä kohtaloa -- voinhan tuoda sen sieltä\nsamalla pois, jos...\"\n\nTuumasta toimeen. Eero pujahti ovesta sisään. Kustantaja asui\nitse samassa huoneustossa, jossa hänen toimistonsa sijaitsi, ja\nEeroa käskettiin astumaan salintapaiseen sisähuoneeseen, jossa\nkustantaja -- keski-ikäinen mies, jonka soikeissa, parrakkaissa\nkasvoissa oli tuota epämääräistä oppineen ja liikemiehen sivistynyttä\nkaksoisilmettä -- vastaanotti hänet istuen pöydän vieressä nähtävästi\nsairastuolissa. Tuttu paperitukko oli Eeron hämmästykseksi pöydällä.\n\n-- Suokaa anteeksi, etten voi nousta, pyysi sairas kohteliaasti\nheidän kätellessään -- ilkeä leinin kohtaus sitoo minut nykyisin\ntuoliin... Painakaa puuta, olkaa hyvä.\n\nJa Eeron istuttua vastapäätä seisovaan nojatuoliin, kustantaja lisäsi:\n\n-- Te olette siis jo saanut kirjeeni?\n\nTämä odottamaton kysymys sai Eeron kalpenemaan pelosta.\n\n-- En minä ole mitään kirjettä saanut... tulin tänne aivan\nsattumalta...\n\nKustantaja hymyili.\n\n-- Sepä oivallinen sattuma, kirjotin juuri tänä aamuna -- ja tuskinpa\nkirje olisi luoksenne ehtinytkään -- kirjotin ja pyysin, että\nkävisitte luonani yhteisissä asioissamme.\n\nEero näytti yhä kuin puusta pudonneelta, jonka tähden toinen jatkoi\nuudella hymyilyllä, puoleksi kysyvästi:\n\n-- Te siis ette vielä tiedäkkään, että minä olen päättänyt\nkustannuksellani julkaista esikoisenne \"Nuorukaisen mietelmiä?\"\n\nEeron oli vaikea toipua hämmästyksestään. Tämä kummallinen,\nonnellinen uutinen tuli niin äkkiä kaikkien synkkien ja murheellisten\nkokemusten ja ajatusten päälle, ettei hän tiennyt sinne eikä tänne\neikä heti voinut uskoa uuteen onneensa.\n\n-- Oikeinko todella? hän kysyi miltei kuiskaten -- aiotteko todella\nottaa teokseni?\n\n-- Kyllä kaiketi. Te näytätte kovin hämmästyneeltä?\n\n-- Suokaa anteeksi, minä... minä tulin niin iloiseksi.\n\nKustantaja teki ystävällisen kädenliikkeen.\n\n-- Kirjanne lukeminen on tuottanut minulle nautintoa, hän sanoi,\n-- olen vakuutettu, että yleisö tulee siitä pitämään... se tahtoo\nsanoa: lukemaan sitä, sillä kyllä se arvatenkin herättää myös\nvastarintaa. Tämä on ensimäisiä laatuaan meillä -- ja tietäähän, mikä\nkohtalo semmoisten osaksi tulee...\n\nTämän sanottuaan hän katsahti syrjään ja tuli miettivän näköiseksi.\nItse asiassa hän viisaana miehenä oli ottanut selkoa Eeron\nsanomalehtiin kirjottelusta ja tiesi, että sitä oli suurella\nkiintymyksellä seurattu, jota seikkaa hän kirjaa uloslaskettaessa\npäätti käyttää hyväkseen tavalla tai toisella.\n\nMutta Eeron sydämeen virtasi tulvimalla riemun ja kiitollisuuden\ntunne. Maailma muuttui äkkiä kuin uudeksi. Nyt oli hänenkin työnsä\ntunnustettu ja annettu arvo hänen ponnistuksilleen. Tämä oli aivan\nkuin viittaus kohtalolta, että hänen työnsä oli hyödyllinen ja\ntarpeen, että hän yhä jatkaisi samalla tiellä. \"Ja kunpa täten edes\nhiukkasen taidan lieventää ihmisten huolia ja murheita!\"\n\nKustantaja taas puhui:\n\n-- Nytpä tahtoisin tietää teiltä, herra ----, paljonko vaaditte\ntekijäpalkkiota?\n\nEero ei ollut tätä yhtään ajatellut, ja hänen miettiessään toinen\njatkoi:\n\n-- Kirjanne tulee noin kahdeksan, yhdeksän painoarkin kokoinen.\n\n-- Olisikohan kolme sataa markkaa liikaa? Kustantajan katsanto\nilmaisi, että hänelle on yhdentekevä, onko se liikaakin, ja hän\nvastasi vakavasti:\n\n-- Maksan siis kolmesataa markkaa ensimäisestä painoksesta.\n\nEero oli vähällä huudahtaa: 'te olette ihmeellisen hyvä!' mutta hän\nhillitsi itsensä ja sanoi, vaikka hiukan epävarmalla äänellä:\n\n-- Olen varsin tyytyväinen.\n\nKun hän tämän perästä teki lähtöä, kysyi tuo uusi ystävä:\n\n-- Teidän osotteenne on vastedeskin sama, että tiedän lähettää\nkorehtureja?\n\nJa hän lisäsi hyvästiä jätettäessä:\n\n-- Palkkionne suoritetaan sitten, kun teos on valmiiksi painettuna.\n\nEero poistui.\n\n\"Olisi ehkä antanut viisikin sataa, jos olisin pyytänyt\", oli hänen\nensimäinen ajatuksensa kadulle tullessaan. \"Mutta hyvä, etten sitä\ntehnyt. Työni on kyllä maksettu kolmella sadalla.\"\n\nOlo tuntui niin iloiselle ja kevyelle, että mieli teki jakaa sitä\nonnea toisillekin. Silloin juolahti päähän, ettei hän moneen\npäivään ollut käynyt enonsa luona, ja aivan kuin itsestään askelet\nsuuntausivat vanhaa kotia kohti.\n\nOli vielä niin varhainen aamu, ettei hovineuvos ollut lähtenyt\nvirastoonsa. Molemmat vanhukset olivat kotosalla ja istuivat\naamiaispöydässä. Riemulla ja rakkaudella he tervehtivät poikaansa ja\nkäskivät mukanaan syömään. Eero totteli mielihyvällä, koska nälkä\ntuntui suolia kopistavan.\n\n-- Täällä meillä on sinusta jo puhuttu tänä aamuna, ilmotti\nhovineuvos, ennenkuin Eero ehti kertoa omista asioistaan. -- Olemmepa\nsaaneet sinulta terveisetkin, joista kiitämme.\n\nEero ei hoksannut, mitä tarkotettiin, vaan katsoi kysyvästi enoonsa.\n\nTäti tuli hänelle avuksi:\n\n-- Valeni on käynyt täällä -- sinun kehotuksestasi, niinkuin hän\nsanoi -- ja kertonut meille eilisistä hommistanne.\n\nEeron ajatukset kääntyivät äkkiä viitottuun suuntaan.\n\n-- Vai niin, hän sanoi, -- aivan oikein, käskin minä Valenia tulemaan\ntänne... No, ja sinä täti, sinä annoit hänelle, mitä hän pyysi?\n\n-- Kuinkas muuten?... Vaikka olemmehan jo Kaarlon kanssa kirjottaneet\nnimemme toiseen listaan samaa tarkotusta varten.\n\n-- Niinkö!?\n\n-- Ymmärräthän sinä, sanoi hovineuvos tyynesti, -- ettemme\nmissään tapauksessa olisi kieltäneet apuamme, kun kerran sinä\nolit rekomendeerannut, sillä muunlainen käytös olisi osottanut,\nettemme sinuun luota. Mutta tässä erityisessä tapauksessa annoimme\nmielellämme, kuten jo tädiltäsi kuulit.\n\n-- Onhan sääli noita raukkoja, jotka kärsivät puutetta, lisäsi täti\npuolestaan.\n\nEero ajatteli itsekseen, että sittenkin on rakkautta enemmän\nmaailmassa kuin hän oli luullut, ja kysyi innolla:\n\n-- Te siis hyväksytte lakkolaisia ja olette heidän puolellaan?\nSinäkin, eno?\n\n-- Et näy suuria ajattelevan meidän ihmisrakkaudestamme, vastasi\nhänen enonsa omituisesti hymyillen. -- Muuten sinun kysymyksesi on\numpimähkään tehty. Emme suinkaan ole lakkolaisten puolella, sillä\nminä tunnen erään yhtiön jäsenistä ja tiedän, että heidän afärinsä\ntätä nykyä ovat sillä kannalla, etteivät saata korottaa työmiesten\npalkkoja... Semmoisessa asiassa on kysymys kymmenistä tuhansista\nmarkoista vuodessa... Toiselta puolen kaikilla ihmisillä on oikeus --\ntyömiehillä kuin muillakin -- koettaa parantaa aineellista asemaansa...\nhätätilassa pakkokeinoillakin.\n\nEero oli huomaavinaan enonsa sanoissa enemmän myötätuntoa kärsiviä\nkohtaan kuin tämä itse tahtoi tunnustaa, ja hän päätti sentähden olla\nväittämättä vastaan. Muistipa omat sanansa pastorille, että oikeuden\nkäsitettä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan.\n\nHän nyökäytti päätään ja lausui vakavasti:\n\nTietysti asialla on kaksi puolta, ja voihan työnantajiakin ymmärtää.\nSe oli minusta kumminkin väärin, että rupesivat sotamiesten avulla\nhäätämään perheitä maantielle...\n\nEero katsoi tätiinsä tätä sanoessaan.\n\n-- Niin, niin, myönsi täti, -- se oli rumasti tehty, julmasti\nmenetelty.\n\n-- Voipi olla, virkkoi hovineuvos lyhyesti ja pyysi vaimoltaan teetä\nlisää.\n\nEero ymmärsi, että oli kylliksi puhuttu yhdestä aineesta, eikä\nitsekään tuntenut halua jatkaa. Hän päätti sen sijaan käyttää\ntilaisuutta hyväkseen ja tokaisi:\n\n-- Täti ja eno, ette nyt yhtään arvaa, miksikä tänne tulin oikeastaan!\n\n-- Onko mitään erityistä? innostui täti. -- Luulin vain, että tulit\nmeitä katsomaan, kun et moneen päivään...\n\n-- Niin, niin, mutta on minulla uutinenkin.\n\n-- Se on varmaan iloinen, koska näytät niin onnelliselta?\n\n-- Tulin teille suoraan kustantajani luota.\n\nHovineuvos heristi korviaan.\n\n-- Kustantajasi? hän kysäisi erityisellä äänenpainolla. -- Onko\nkirjotuksesi löytänyt armon herra F. G:n silmien edessä?\n\n-- Onpa kuin onkin! huudahti Eero, katsoen voiton riemulla\nkasvattivanhempiinsa.\n\n-- Onnittelen, onnittelen, sanoi hänen enonsa, nähtävästi\nliikutettuna ja heitti merkitsevän katseen puolisoonsa. Eero ei tätä\nkatsetta ymmärtänyt, mutta tädille se puhui: \"muistatko, Linda, mitä\nsilloin sanoin, että kyllä Eerosta vielä mies tulee?\"\n\nTäti hymyili äidillisen hymyn ja lausui puoleksi leikillä, puoleksi\ntotuudessa:\n\n-- Sinä siis taidat olla kirjailija nyt, Eero, ja me muut ihmiset\nhäivymme vallan mitättömiksi sinun rinnallasi?\n\n-- Älähän nyt toki! huomautti Eero ensin leikillisesti, mutta muuttui\nheti totiseksi ja lisäsi: -- en ole siksi pyrkinyt, ja vaikka\nolisinkin, niin enhän nyt vielä ole puolivälissäkään tunnustettu\nkirjailija.\n\n-- Et, et, myönsi hovineuvos vakavasti, -- mutta alku on kumminkin\ntehty, ja alku aina hankala... Vaan kuules, poika, ethän vielä ole\nmaininnut, paljonko saat kirjailijapalkkiota?\n\n-- Arvaappas, eno, hän antoi minun itse määrätä, mitä tahdon, ja kun\nsumman mainitsin, hän suostui muitta mutkitta.\n\n-- Entä summa?\n\n-- Kolme sataa markkaa ensimäisestä painoksesta.\n\n-- Yhy.\n\nTäti, joka oli tarkasti seurannut keskustelua, kysyi vähän\nhuolestuneesti:\n\n-- Olikohan se vain kylliksi maksettu, Eero, niin paljosta työstäsi?\n\n-- Kylliksi? Mutta ajattele, täti, enhän minä kuluta kuin muutamia\nkymmeniä markkoja kuukaudessa, eikä tuon kirjani kirjottamiseen ole\nkulunut kuin viisi, kuusi kuukautta. Olenhan sitä paitsi ehtinyt\ntehdä muutakin työtä -- olen koko ajan elänyt työlläni.\n\n-- Niin, niin, sen tiedämme, myönsi täti, ja hänen katseensa\nkirkastui, -- et sinä paljon vaadi, Eero.\n\n-- On kolmessakin sadassa markassa työstä palkkaa, lausui hovineuvos\npäättävästi,-- eikä alottelijalle makseta paljon millään uralla.\n\nTähän päättyi keskustelu, sillä syönti oli lopetettu ja noustiin\npöydästä. Eero vietti vielä puolen tuntia tätinsä seurassa ja jätti\nhyvästi samalla kertaa, kun hänen enonsa lähti virastoonsa. Eeron\nsaattaessa enoaan, tämä neuvoi nuorukaista seuraavaan tapaan:\n\n-- Kirjottelethan paraikaa uutta teosta?\n\n-- Kirjottelen.\n\n-- Jos se valmistuisikin, älä kanna sitä kenenkään kustantajan luo,\nennenkuin on täydelleen ratkaistu esikoisesi kohtalo. Vasta sitten on\naika arvioida, mitä siitä uudesta sopii pyytää.\n\n-- Tietysti en, eikä se niin pian valmistukkaan.\n\n-- Niin, niin, tahdoin vain huomauttaa, sanoi hovineuvos ja pyörähti\nvirastonsa ovesta sisälle.\n\nEero tunsi outoa kiitollisuutta. Enonsa sanat liikuttivat häntä;\nniistä puhui aavistamaton rakkaus, huolenpito ja luottamus. Oli aivan\nkuin tuo ennen niin ankara ja kova mies olisi sanonut: \"olet sinä\nminun kelpo poikani sentään\".\n\n\"Ihmiset ovat pohjaltaan hyviä\", oli Eeron ajatus, kun hän lähti\nkulkemaan asemalle.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKului muutama päivä tavallisessa työssä. Tuli sitten sunnuntai,\njolloin Eeronkin kynä lepäsi kotelossaan. Poutaa oli kestänyt jo\ntoista viikkoa ja yhä taivas helotteli kirkkaan sinisenä ja aurinko\npaahtoi täydeltä terältä. Näin aamusella oli sentään vilpoinen, ja\nEero päätti tehdä pitkän kävelyn. Kuistin rappusilla hyppäsi Roland\nvastaan iloisesti tervehtien, ja sitten lähdettiin yhdessä.\n\nMaantiellä kulkiessaan Eero mietti, kuinka paljon selvyyttä ja\nvarmaa sisältöä hänen elämäänsä oli ilmaantunut viime kuluneina\npäivinä. Ainakin toistaiseksi hänen kohtalonsa oli ratkaistu;\nhän saisi tehdä sitä työtä, jota hän rakasti. \"Minä luulen, että\njokainen ihminen voisi päästä semmoiseen selvyyteen! Pitäisi vain\nkysyä itseltään: mikä on elämä? eli oikeammin: mitä minun on tässä\nelämässä tekeminen? niin kyllä tulisi vastaus. Tietysti ei saa\nkysyä niinkuin tiedemiehet, jotka antavat koko elämän käsitteelle\naivan oudon ja mielivaltaisesti keksityn merkityksen, josta sitten\njohtuvat semmoisiin hullunkurisiin päätöksiin, kuin että elämä on\nkemiallinen prosessi -- ikäänkuin tämä ajatteleva, tunteva, itkevä\nja iloitseva minuuteni olisi mikään mekanisten ja molekylääristen\nvoimain aikaansaama ja yhtäkaikki kuolemaa, s.o. niitten hajoamista\nvastustava yksikolmattavuotias hallusinatsioni!\n\n\"Ei saa myöskään kysyä liian syvämietteisten filosofien tapaan, jotka\nniin unohtuvat ajattelemaan elämän metafysillistä alkuperää, että\nkerrassaan sivuuttavat itse pääkysymyksen, mikä elämä on. Eivät he\nkumminkaan joudu sen kummempiin johtopäätöksiin kuin että elämän alku\nja juuri on joko tuo suuri 'tietämätön' taikka tuo suuri 'tiedoton'.\n\n\"Vaan pitää kysyä sillä lailla kuin jokainen järjellinen ihminen\nitsestään kysyy, aivan yksinkertaisesti ja käytännöllisesti: mitä\nvarten olen minä olemassa, mitä minun on tekeminen tämän maan päällä?\n\n\"Silloin tulee vastauskin itsestään, ja jos ei se olisikaan aivan\nsama joka ihmiselle, on se kumminkin juuri se vastaus, jota itsekukin\nkysyjä tarvitsee.\n\n\"Mutta jos ei nyt minun kirjailijahommastani sittenkään tulisi\nmitään?\" ajatteli hän samassa. \"Jos osottautuisikin, etten siihen\nkykene, etten siihen työhön ole kutsuttu, ettei se ole minua varten\n-- mitä sitten? Kadottaisiko elämäni sisällyksensä?\"\n\nHän seisahtui ja oli hetken hengittämättä. Sitten levisi hymy hänen\nhuulilleen ja hän sanoi:\n\n\"Ei koskaan enää. Kirjottaminen voi olla elämäni ulkonainen toimi --\nsen toimena voi olla jotakin muutakin. Elämäni sisällys olet Sinä,\nihanteeni ja Jumalani, Sinä, joka olet rakkaus kaikkiin ihmisiin.\nSinua palvella voin muullakin lailla. Sinä käsket ja minä täytän.\"\n\nYhtäkkiä hän tunsi, että tuommoinen ajatus kuin \"minä olen\nkirjailija\", jota hän aina olikin välttänyt, voi olla sokaiseva\nkiusaus, paula, johon voi kietoutua, ellei ole varoillaan. \"Eihän\nkukaan sisäisesti saata olla muuta kuin ihminen! Voihan olla niitä,\njotka luulevat, mikä, että hän on kreivi tai virkamies, mikä, että\nhän on tilanomistaja tai suutari tai kuningas, mikä, että hän on\nsoittoniekka tai kerjäläinen, mutta ilmeisesti ne pettävät itsensä,\nsillä kaikki ovat ihmisiä.\n\n\"Tahtoisinpa sentähden lisätä äskeiseen ajatukseeni, että kaikki\nihmiset, kun kysyvät kohtalolta, mitä he ovat ja mitä varten he ovat\nsyntyneet, saavatkin saman vastauksen sisäisesti...\n\n\"He oppivat Sinua tuntemaan, Jumala, joka olet rakkaus ja\näärettömyys.\"\n\nLinnut visertelivät tuoksuavassa metsässä, ja Eero kuunteli\nnautinnolla niiden maksutonta musiikkia. Ja vaikka se oli vanha\nja jokaisen runoilijan tekemä havainto, niin se oli yhtä uusi\nkuin tuorein totuus, että nämä linnut laulelivat ylistystä elämän\nantajalle -- \"eli elämälle, niinkuin minä tahtoisin sanoa\", lisäsi\nEero itsekseen. \"Semmoinen pitäisi ja voisi olla ihmistenkin elämä.\"\n\nHän oli nyt tullut tienhaaralle, ja yhtäkkiä karkasi koira, iloisesti\nhaukkuen, oikeaan pyörähtävälle syrjätielle. Kun Eero kääntyi\nkatsomaan, mistä Roland riemastui, näki hän Jannen lähestyvän\nreippaalla astunnalla.\n\n-- Päivää, päivää! huusi Janne jo kaukaa, ja Eero vastasi samaten ja\nkiiruhti ystävää kohti.\n\n-- No eipä sinua ole pitkiin aikoihin nähty! hän sanoi, kun he\niloisesti kattelivat. -- Kuinka nyt voit?\n\n-- Hyvin vain, kuinka muuten! Onhan kaikki nyt niinkuin olla pitää,\nsiitä saakka kun sain äitini suostumuksen Leenan ja minun kihloihin.\n\n-- Niin, niin, tietäähän sen.\n\n-- Mutta kuinka itse jaksat?\n\n-- Hyvin, hyvin, kuten näet.\n\n-- Eipä sinuakaan ole nähty missään!\n\n-- Missä minä liikkuisinkaan. Kävelemässä olen ja kotosalla --\nenimmin kotosalla... Niin, olenhan kaupungissakin käynyt.\n\n-- Oikein minun on ollut sinua ikävä, Eero. -- Mikset ole tullut\nkatsomaan?\n\n-- En ole joutanut... Minne sinä nyt olet menossa?\n\n-- En juuri minnekkään. Olenpahan vain aamukävelyllä.\n\n-- No, sitten minä otan sinut siipieni suojaan ja vien sinut mukaani\nmorsiameni luo.\n\n-- Morsiamesi luo?\n\n-- Niin, hänen kotiinsa -- hänen vanhempainsa kotiin nimittäin, missä\nsilloin kerran yhdessä käytiin. Et suinkaan sen koommin siellä ole\nollut?\n\n-- En.\n\n-- No sen parempi, olet odotettu vieras... Ethän, veli kulta,\nLeenaakaan vielä ole nähnyt, eikä hän sinua, vaikka jo tunnette\ntoisianne kuulemalta... Näin sunnuntaisin käymme toisiamme tapaamassa\nhänen kodissaan, sillä eihän sitä viikolla ehdi... Onhan siis\npäätetty, että tulet?\n\n-- Olkoon, miksen voisi tulla, päätti Eero, ja sitten pojat jatkoivat\nmatkaa yhdessä, koira kolmantena.\n\nEero tarkasti mielihyvällä vierustoverinsa kaunista ja raikasta\nulkomuotoa ja sanoi leikillä:\n\n-- Kylläpä näkyy tytön rakkaus ajavan punan nuoren pojan poskille.\n\nJanne katsoi ystäväänsä hymyillen silmiin, mutta ei vastannut mitään\ntoisen huomautukseen. Sen sijaan hän iloisesti virkkoi:\n\n-- Tiedätkö, kun minä en jääkkään kotitalooni.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- No kun kaikki kääntyy ihan parhaaseen päin! Taidan tästä ruveta\nmuhamettilaiseksi ja uskoa sokeasti kohtaloon!\n\n-- Kerrohan, veikkonen, tarkemmin.\n\n-- Niinkuin tiedät, olen perheessämme ainoa, joka olen antautunut\nmaanviljelyksen alalle, ja oli ikäänkuin päätetty, että minä perin\ntalon, kun tulen täyteen ikään... Mutta nyt onkin kaikki tuumat\ntuumittu uudestaan ja asiat muutettu perin pohjin...\n\n-- Anna kuulua.\n\n-- Vanhin veljistäni on ollut kauppamiehenä ja sillä alalla ansainnut\nvähän rahaa... Ajattele, kun hän yhtenä päivänä ajaa hurahuttaa\nkartanon pihalle ja juhlallisen näköisenä astuu ruokasaliin --\nme silloin juuri, äiti, siskot ja minä suurustimme. No minä heti\naavistin, että mitä tästä tullee, ja äiti kovin riemastui ja muuten\nkaikki, sillä emme olleet moneen aikaan Kallea nähneet. Kalle onkin\nsuora ja harvapuheinen, ja jo siellä pöydässä hän kysyy minulta:\n\"no Janne, vieläkö sinun tekee kovin mieli päästä tämän talon\nisännäksi?\" Tuohon minä: \"enpä ole tainnut ennenkään olla niin kovin\nperso sen kunnian perään\". -- \"Etkö?\" hän vain ihmetteli, ja minä\nsitten selitin, että \"tämä kun oikeastaan on herraskartano enkä minä\nole mikään herra, niin olen tässä tuumaillut, että olisihan tuota\nmieluummin jonkun pienen verotalon tai torpan omistaja\". Siihen\nveljeni, että \"vai niin\" eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan.\nYhtäkkiä sitten tuumii tupsahuttaa: \"ehkä sinä, Janne, sitten\nluovuttaisit tämän talon minulle?\" Tuosta minä ilosta vavahtelin,\nmutta arvelin vain, että \"eihän tämä minun olekkaan, tämä talo, onhan\nsinulla, vanhimmalla veljellä etuoikeus -- niin että, kyllä kernaasti\nminun puolestani\". -- \"Se on siis päätetty asia\", sanoi veljeni\nvakavasti, \"onkos äidillä mitään vastaansanomista?\" Vaan eipä ollut\näidilläkään mitään vastaan, tuumi vain, että \"sitähän se Jannekin\naina on toivonut\". Veljeni selitti sitten: \"äiti tietysti on tämän\ntalon oikea omistaja, tässä onkin vain kysymys isännän johtavasta\nkädestä. Minä olen väsynyt kauppamiehen elämään ja aion muuttaa\nmaalle rauhaan. Tulin silloin ajatelleeksi vanhaa kotiani ja päätin\nkäydä katsomassa...\" Niin, semmoinen se oli, se juttu, lopetti Janne\nja katsoi Eeroa silmiin. -- Eikö se ollut merkillistä?\n\n-- Tosiaankin sallimus näkyy sinua suosivan, olet oikea onnettaren\nlemmikki, Janne, tuumi Eero, ja toinen myhäili mielihyvästä. -- Mitä\nsinä siis nyt aiot tehdä?\n\n-- Se on myös jo selvänä. Kalle auttaa minua vähän rahoilla ja minä\nostan itselleni pienen verotalon tai lohkon jostakin isommasta.\n\n-- Ja sitten menet naimisiin?\n\n-- Totta kai. Ei talo emännittä tule toimeen. Ja sitten pyydän Leenan\nvanhempia muuttamaan meidän luoksemme. He sen kyllä tekevät.\n\n-- Entä torppa?\n\n-- Se myydään toiselle. -- Appi ja anoppi jäävät ainiaaksi meille...\nHe vasta hyviä ihmisiä ovat, ja tuleva appini on viisas ukko.\n\nEero mietti vähäisen, sitten kysäisi:\n\n-- Pyritkö tänne likiseuduille Janne?\n\n-- En sitä niin tiedä. Ei täällä taida olla oikein sopivaa paikkaa.\nEi se Hölisevän torppakaan ole sopiva, että sinne kotivävyksi\nmuuttaisin. Kalle sen kyllä soisi, mutta en minä... Onhan se koko iso\ntorppa, mutta ei se sentään liikoja elätä...\n\n-- Kuulehan, Janne, kysyi taas Eero, joka näkyi hautovan omia\ntuumiaan, -- etkö sinä jonnekkin järven rannalle...?\n\n-- Järven rannalle? No miksei. Onhan järvellä hauska soutaa ja saahan\njärvestä kaloja. Mutta miksikä semmoista kyselet?\n\n-- Minun pälkähti päähäni mukava ajatus: jos minä sinun maallasi\njossain syrjäisellä niemekkeellä saisin rakentaa itselleni pienoisen\nmökin, vastasi Eero vähän häveten.\n\n-- Voi ystäväni, sepä vasta hauskaa olisikin! huudahti Janne ja löi\nmolemmat kämmenensä yhteen. -- Oikeinko totuudessasi puhut?\n\n-- Enköhän.\n\n-- No, sitten ei auta muu kuin: järven rannalle minun pitää!\n\n-- Sinä olet liiaksikin hyvä, Janne, sanoi Eero mielissään.\n\n-- Kaikkea vielä! Siitä on minulle hupia ihan ikipäiviksi,\nvakuutti toinen ja löi ystäväänsä olalle. -- Ja siinä sinä sitten\nkirjottelisit?\n\n-- Niin ja laittaisin pienen puutarhan.\n\n-- Se on päätetty, sanon minä niinkuin veljenikin.\n\n\"Kuinka kummallista\", ajatteli Eero, \"voisiko vielä todella niin\nkäydä? Olisikohan se kohtalo?\" Ja kaiholla hän muisteli ystäviään\nTuomoa ja Aarnoa -- ja Harryäkin.\n\nEeron ja Jannen keskustelu päättyikin nyt, sillä he olivat matkansa\nperillä. Puitten välistä oli jo jonkun aikaa näkynyt kiemuroiva joki\nja sen toisella rannalla Hölisevän torppa.\n\nJoki teki tässä kohden mutkan ja siten syntyneellä niementapaisella\nsijaitsi yksinäinen torppa. Maa kasvoi koivuja, leppiä, haapoja, ja\npieni talo oli puoleksi peittynyt upeaan, tuuheaan lehtimajaan. Se\nnäytti niin somalta aamuauringon paisteessa, että pojat seisahtuivat\nlumottuina ja Eero huomaamattaan huudahti: -- Tuohan on runoilijan\nkoti! Monta askelta heidän ei tarvinnut ottaa, ennenkuin joutuivat\njoen poikki vievän sillan luokse, jossa heitä uusi ilon aihe oli\nodottamassa. Katsellen sinivirran vuolasta juoksua seisoi sillalla\nsuorana ja solakkana nuori tyttö, puettuna vaaleaan kesäpukuun. Huivi\noli valunut päälaelta alas niskaan, ja tuuheat silkkiset suortuvat\nhohtivat kultaisina auringon väikkeessä.\n\n-- Leena! huudahti Janne riemuiten, ja säpsähtäen tyttö nosti\nkatseensa ylös. Havaittuaan tulijat hän punastui ja ryhtyi heti\noikomaan uppiniskaista huiviansa.\n\nMutta hänen sulhonsa oli jo muutamalla reippaalla hyppäyksellä\nkiiruhtanut tyttönsä luo, ja ennenkuin tämä osasi pahaa\naavistaakkaan, oli Janne siepannut hänet syliinsä, painanut suutelon\nhänen otsalleen, ja nostaen hänet korkealle ilmaan vahvoilla\nkäsivarsillaan huusi hän lähestyvälle Eerolle:\n\n-- Kas tässä se nyt on, minun aarteeni ja kalleuteni, Eero!\n\n-- Voi sinua, voi sinua! närkästyi tyttö häpeissään. -- Päästä minut,\nilkeä poika, taikka saatat minut kuolemaan häpeästä!\n\n-- Kuolemaanko? huudahti Janne yhtä iloisena. -- Nythän vasta elämä\nalkaakin!\n\nSamassa hän laski morsiamensa maahan, ryöstäen vielä suukon hänen\nkaulaltaan.\n\nLeenalla oli kyynelet silmäin ripsissä ja hänen vartalonsa vapisi --\nihmeen sievältä hän näyttikin -- mutta Eero tarjosi hänelle kätensä\nja pyysi avomielisesti:\n\n-- Janne on niin kovasti iloinen tänään, antakaa hänelle anteeksi\nhänen uhkarohkeutensa.\n\nTyttö oli hetkisen ikäänkuin kahden vaiheilla, juostako tiehensä vai\njäädäkö paikoilleen, mutta sitten laski kätensä Eeron käteen, katse\nkainosti maahan luotuna.\n\n-- Älä nyt ole pahoillasi, Leena kulta, pyysi nöyrällä äänellä Janne,\n-- olin vähän ylimielinen... Mutta kun se Eerokin on niin hyvä...\nmeillä oli niin hauskaa tänne tullessa... ja onko se sitten väärin,\nettä olen niin äärettömän onnellinen?\n\nHe olivat nyt kaikin kolmen kääntyneet kulkemaan sillan poikki, ja\nJannen puhuttua Leena virkkoi hymyillen, ikäänkuin hän väkisinkin\nolisi tahtonut irtautua äskeisestä hämmingistään:\n\n-- No, jos lupaat, ettei semmoista koskaan enää tapahdu, ja jos herra\npyyhkäisee tämän pois muististaan, niin lupaan minäkin unhottaa.\n\n-- Tietysti, tietysti, vakuuttivat molemmat nuorukaiset, ja rauha oli\nkaikkien välille rakennettu.\n\n-- Mutta missä Roland on? hoksahti Eero samassa ja kutsui koiraansa\nkimakalla vihellyksellä. Roland tuli täyttä laukkaa metsästä, jossa\nhän huvikseen oli juoksennellut, ja nyt seurasi esittelemiset ja\nhyväilemiset. Leena vakuutti jo ennenkin nähneensä Roland sankaria,\njoka ei halveksinut välistä käydä kyläilemässä.\n\n-- Vaan eivätköhän vieraat käy tupaan? Isä ja äiti ovat jo varmaan\nnähneet meitä, sanoi tyttö, sittenkun koiraa oli kylliksi tervehditty.\n\nNeuvoa noudatettiin heti, kaarrettiin tietä myöden torpan rakennukset\nja tultiin pihamaalle, joka oli joen poispäisellä puolella taloa.\nKuistilla oli jo heitä vastassa Leenan isä-ukko, joka vilpittömällä\nsydämellisyydellä toivotti molemmat nuorukaiset tervetulleiksi.\n\n-- Nythän meille tulee oikein isoiset vieraat, hän puheli ja huusi\ntupaan päin: -- kuules eukko, pistä pannu joutuun tulelle nyt ja\nkömmi tänne tervehtimään vieraitamme.\n\n-- Johan se on aikoja ollut tulella, kuului muorin ääni sisästä,\nja portaille ilmestyi pieni, lihavanlainen vaimo-ihminen elävine,\nherttaisine silmineen ja vilkkaine liikkeineen. Hän tervehti Eeroa\nkuin vanhaa tuttua ainakin, käski vieraita astumaan sisään ja saattoi\nheitä kamariin saakka, josta taas lähti pyörimään kahvihommilleen,\nLeena auttajana.\n\nVieraat pyydettiin kohteliaasti istumaan akkunan puolelle kamaria\nja vanhus, isäntänä talossa, asettui muutamalle arkulle oven\nviereen. Rupesi siinä hakemaan piippuaan liivintaskustaan ja kun\nei löytynyt, käväisi tuvassa ottamassa ja palasi, tupruava nysä\nsuupielessä. Ihaillen katseli Eero seitsenkymmenvuotiasta ukkoa,\njonka koko ryhti oli nuorukaisen; ainoastaan kasvojen kurtut puhuivat\nelämän kokemuksista ja vanhuuden vaivoista. Sekä ukolla että hänen\nvaimollaan oli silmäkulmissa omituiset rypyt, jotka ikäänkuin loivat\nvaloa heidän kasvoilleen ja antoivat niille erityisesti ystävällisen\nilmeen.\n\nNiinkuin on tavallista, ei keskustelu alussa tahtonut oikein sujua,\nkun ei kukaan häirinnyt muita omilla asioillaan. Puheltiin sinne\ntänne ja odotettiin kahvia. Vihdoin se tulikin, emäntä tarjoten\nhöyryävää juomaa ja Leena vehnäleipää. Kun olivat miehet saaneet,\npoistuivat naiset, mutta palasivat heti, oma kuppi kädessä. Siinä\nsitten kaikki istuivat juomassa ja emäntä tuumasi:\n\n-- Taitaa olla jo kolme viikkoa kulunut siitä, kun maisteri ensi\nkerran kävi meillä? -- Niin, eiköhän lie, arveli Eero ja koetti\nlaskea.\n\n-- Kolme on, sanoi ukko vakuuttavasti, -- eilen illalla umpeensa\nkolme.\n\n-- Sitähän minäkin, sanoi emäntä, -- kyllä se mielessä pysyykin,\nkumma tapaus.\n\n-- Siitä onneni oikein alkoikin, sanoi Janne ja jatkoi morsiamelleen:\n-- ja ehkä sinunkin, Leena?\n\n-- Niin, eihän sitä osannut edeltäkäsin aavistaa, kuinka kaikki\noli sallittu käymään, puheli emäntä. -- Me tässä ukon kanssa\noltiin niin kovassa ahdistuksessa, kun Vipusen Sandra kävi meillä\njuoruilemassa... Niin, arvaahan sen, Leena tuo kun on nuorin\ntyttäremme...\n\n-- Antaahan noiden asiain nyt olla ja jäädä, tuumi torppari tyynesti\nja nousi kuppia pöydälle laskemaan.\n\n-- Niinhän se on, kaikki on nyt hyväksi kääntynyt, myönsi hänen\neukkonsa ja vaikeni.\n\n-- Kuulkaaste, hyvät ystävät, puuttui Janne puheeseen, -- mitä olemme\ntämän Eeron kanssa päättäneet.\n\nJa vaikka Eero iski hänelle silmää, hän jatkoi:\n\n-- Kun Leena ja minä saamme maatilkun itsellemme, niin Eero rakentaa\nmökin järven rannalle jonnekkin syrjäiselle niemekkeelle meidän\nmaallemme itsensä asuttavaksi...\n\nToiset ihmettelivät, ja siitä sitten kesti kauvan jutella. Kun puhelu\ntaas alkoi harveta, kysyi Eero:\n\n-- Ehkä minä tässä häiritsenkin? Ehkä teidän oli aikomus mennä\nkirkkoon?\n\nVanha emäntä heitti epäilevän silmäyksen Eeroon ja virkkoi, ikäänkuin\nvähän huolestuneena:\n\n-- Eihän sitä täältä meidän puolelta niin usein tule käytyä kirkossa.\n\n-- Vai ei?\n\n-- Käyttekö te sitten? kysyi sievän näköinen nuori Leena, kainosti\nihmetellen.\n\nEero ei ehtinyt vastata, ennenkuin Janne tokaisi morsiamelleen:\n\n-- Eipä sen koivet taida miestä sinne kantaa useammin kuin meidänkään\nmeitä.\n\nJa nyt ukkokin sanoi vakavasti:\n\n-- Emme oikein niitä temppuja ymmärrä.\n\n-- Ettekö? ihmetteli Eero vuorostaan. -- Minä olen aina luullut, että\nSuomen kansa on hyvin harrasta ja uskovaista, enkä ole tiennyt, että\non siihenkin levinnyt uskottomuus ja vapaammat mielipiteet.\n\nSamassa hän oivalsi sanoneensa jotakin tyhmää ja homehtunutta, mutta\nse oli liian myöhäistä.\n\nUkkovaari alkoi taas sytytellä piippuaan, toimittaen kaikki temput\nsuurimmalla tarkkuudella, ja sillä välin syntyi hänen ja Eeron kesken\nseuraava sananvaihto.\n\n-- Mitäs uskottomuutta maisteri tarkottaa?\n\n-- Sitä tietysti, ettei usko Jumalaan eikä kirkonoppiin eikä\nylipäänsä ole uskonnollinen.\n\n-- Onkos maisterin omasta mielestä usko Jumalaan sama kuin\nkirkonkäynti ja niin kutsuttuun jumalanpalvelukseen osaaottaminen?\n\n-- Ei suinkaan, myönsi Eero yhä enemmän ihmeissään ja uteliaana.\n\n-- Sitä minäkin. Onhan maisteri lukenut mies ja tietää, kuinka niiden\nasiain laita on. Kyllä ihminen voi olla jumalinen, vaikkei kirkossa\nkäy eikä sitä ulkonaisilla tempuilla näytä.\n\n-- Hm, sanoi Eero, vielä varovaisena, -- monen mielestä se silloin\nvasta onkin oikeaa uskonnollisuutta.\n\n-- Kuinka lienee. Useimmat suomalaiset käyvät kuitenkin kirkossa.\n\n-- Niin, kuinka se on selitettävissä?\n\n-- Ehkä he maisterin mielestä eivät uskokkaan Jumalaan?\n\n-- Sitä en uskalla väittää, mutta kuinka sen selitätte?\n\n-- Olen elänyt kohta seitsemänkymmentä ajastaikaa, mutta en vielä ole\ntavannut ketään suomalaista -- ellen lukuunota pari heikkomielistä\nlahkolaista Pohjanmaalla, josta olen syntyisin -- en ole tavannut\nketään uskovaista, joka toden teolla olisi uskonut esimerkiksi kirkon\nopettamaan helvettiin ja noihin tuommoisiin. Kyllähän kansa niitä\noppeja ja asioita tosina pitää, se kun ei parempaa tiedä, mutta ei se\nniihin usko. Kyllä kansa kirkossa käy, mutta se on vanhaa tapaa ja\ntottumusta vain.\n\n-- Sanotteko siis, että Suomen kansa on vapautunut kirkosta ja sen\nopista?\n\n-- En sitäkään. Vapautunut se ei ole, koska sille ei totuutta\nilmoteta... Herrat sitä itseään varten säilyttävät... Mutta kansa ei\nliioin usko niihin oppeihin.\n\n-- Tulemmeko siis sittenkin siihen johtopäätökseen, että kansa\noikeastaan on ilman uskoa?\n\nTähän Eeron kysymykseen ukko tyynesti vastasi:\n\n-- Melkein kaikki ihmiset, jotka eläissäni olen tavannut, ainakin\nkaikki vanhemmat ja täysikäiset, ovat hartaasti ja syvästi uskoneet\nja luottaneet Jumalaan.\n\nHän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten kysyvästi:\n\n-- Maisteri ymmärtää, mitä tarkotan, vaikken mikään puhuja ole?\n\n-- Ymmärrän, lausui Eero hiljaa ja hänen mielensä oli täynnä\nkunnioitusta.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, semmoinen, josta sanotaan, että \"enkeli käy\nläpi huoneen\".\n\n\n\n\nV.\n\n\nIsäntä katkaisi vihdoin äänettömyyden ja lausui:\n\n-- Ehkä nuoret tahtoisivat lähteä ulos kauniiseen ilmaan?\n\nJa hymyillen hän lisäsi:\n\n-- Tarkotan Jannea ja Leenaa. Maisterin kanssa minä mielellään\nvaihtaisin pari sanaa, jos sopii.\n\nTämä oli kuin viittaus. Nuori pariskunta lähtikin iloisena ulos,\nemäntä pistäysi tupaan askaroimaan ja Eero jäi kahden kesken Leenan\nisän, tuon omituisen ukon, kanssa kamariin. Hän muisti, mitä\nviimeisen käyntinsä jälkeen oli tuntenut ja paperille pannut, ja sama\nsyvän kunnioituksen tunne rupesi nytkin nousemaan hänen sielussaan.\n\nUkko tuli istumaan pöydän toiseen päähän, Jannen jättämälle paikalle,\nja vedettyään pari savua piipustaan, sanoi nuorelle kumppanilleen:\n\n-- Ei maisterin pidä luulla, että olen tungetteleva, vaikka sanoin\nsuoraan, että mielelläni puhelisin kanssanne.\n\n-- Älkää kutsuko minua maisteriksi, pyysi Eero keskeyttäen. -- En ole\nmikään maisteri enkä liioin arvonimiä rakasta.\n\n-- No sitten vain teitittelen. Asia on se, että minä heti ensi\nnäkemältä huomasin, että teissä onkin kansan miestä eikä tavallista\nherraa. Te uskotte Jumalaan samalla lailla kuin kansakin ettekä tee\neroa ihmisten välillä, vaikka kokemuksenne eivät vielä olekkaan\nsuuret.\n\nEero ei osannut tähän mitään vastata siinä mielentilassa, missä hän\nnyt oli, ja ukko jatkoi:\n\n-- Valitettavasti on yleensä olemassa niin suuri ero sivistyneen\nluokan ja kansan välillä, etteivät ne yhtään ymmärrä toisiansa.\nMinä en sentään saata lukea tätä niin paljon kansan viaksi kuin\nsivistyneitten, koska jälkimäisille on annettu ymmärryksen avain:\ntieto... Sivistyneet ikäänkuin pelkäävät lähestyä kansaa, pitävät\nsitä tyhmänä ja ilkeänä, luulevat, että jos kansalle annettaisiin\ntiedon päärlyjä, niin se tallaisi niitä jalkojensa alle kuin siat\nja vielä kääntyisi repimään antajiaan kuin koirat. Mutta suuresti\nhe erehtyvät... Kyllähän puhutaan paljon kansan sivistyttämisestä,\nmuttei siinä ole kyllin, että sitä opetetaan lukemaan ja laskemaan.\nEi kaikilla ole halua eikä aikaa kylliksi, jotta itse kirjallisuuteen\nsyventyisivät, eikä kansa sitä arvaakkaan tehdä, kun luulee jo kaiken\ntiedon ja viisauden olevan sanottuna kirkonopissa. Kansa pitää lukua\nuseinkin turhana ajanviettona, jopa turmelevanakin. Mutta tämä johtuu\nkaikki siitä, ettei sivistynyt luokka esiinny aivan vilpittömästi ja\ntunnusta, että niin ja niin on... Meillä oli äsken puhe kirkosta.\nSiinä tarvittaisiin perinpohjainen puhdistus ja muutos, ei ainoastaan\nitse laitoksessa, mutta ennen kaikkea opissa. Ei nykyinen kirkonoppi\nole kristinuskoa enemmän kuin tämä tupakkisavu on elävää henkeäkään.\nSe ihan selvästi raamatusta näkyy, ja kyllähän sen tekin tiedätte...\nSuomen kansan henkinen elämä on aivan kuin uuvuksissa, se on pinnalta\nkarkotettu pysyttelemään vain sydämessä ja mielessä, ja kansa ihan\nodottaa vapauttajaansa... Onhan tosin työväenliike vaikuttanut paljon\nhyvää, paljon, paljon, mutta siltä puuttuu yksi: henkinen suuruus.\n\nEero ymmärsi. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti ja hän olisi\ntahtonut langeta polvilleen tuon ukon eteen.\n\n-- Kuinka te olette noin viisas! hän huudahti.\n\n-- Mikä viisas minä olen, olenpahan oppinut hiukan ajattelemaan. Olen\nnähnyt yhtä ja toista ja olen lukenutkin.\n\n-- Niin, se kysymys juuri on ollut kielelläni: te olette varmaan\npaljonkin lukenut?\n\n-- Onhan tullut luettua yhtä ja toista. On minulla kirjojakin.\n\nEero heitti pikaisen silmäyksen ympäri huonetta, mutta ei nähnyt\nyhtään kirjaa. Ukko sen huomasi ja sanoi:\n\n-- Ei ole tullut pidettyä niitä näkösällä. Tuolla ne on minulla\narkussa.\n\nHän osotti pään nyökäyksellä samaa vanhanaikuista, rautakiskoilla\nkoristettua arkkua, jonka päällä äsken oli istunut, ja Eero tunsi\njonkinmoista kunnioitusta tuota vanhaa kalua kohtaan.\n\n-- Teillä taitaa olla niitä oikein paljonkin? hän kysyi.\n\n-- Ehkä haluttaa katsella?\n\nTietysti Eeron teki mieli, ja ukko otti avaimen pöytälaatikosta,\nlähti aukaisemaan arkun munalukkoa sekä väänsi kannen auki.\n\n-- Tässähän ne olisivat.\n\nEero oli kumarassa aarre-arkun yli, ja vanhus seisoi vieressä suorana\nja tyynenä, piippuaan poltellen.\n\nOli siinä kirjoja paljonkin, kaikki siistinä ja hyvässä\njärjestyksessä. Eero ahmimalla ahmi nimen toisensa perästä ja\nhuudahti innostuneena:\n\n-- Mutta teillähän on miltei koko suomalainen kirjallisuus!\n\nUkko hymyili ja vastasi:\n\n-- Kyllähän minulla se olisi, jos olisivat varat riittäneet. On sitä\nnäidenkin takia saanut suolivyötään kiristellä.\n\n-- Ja kaunokirjallisuutta teillä on näin paljon!\n\n-- Siitä välehimmin pidänkin. Päivärinta se on ollut minun\nherättäjäni... niinkuin monen muun, sanoi ukko vakavasti.\n\n-- Vai niin, ihmetteli Eero, -- mutta mielestäni teillä on\ntoisenlaiset ajatukset kuin Päivärinnalla... Hän -- kuinka sanoisin\n-- hän kunnioittaa sivistynyttä luokkaa semmoisena kuin se on...\n\n-- Enkö minä sitten? Kunnioitan maar tietoa missä vain sitä on, mutta\nehkä tarkotatte, ettei Päivärinta puhu selvää kieltä esim. kirkonopin\nsuhteen?\n\n-- Niin, sitähän minä tässä tavottelinkin -- -- --\n\n-- Lukekaa tuo \"Volmari\", niin näette. Se kertomus on ikäänkuin yksi\nainoa kysymys, kuka Jumala on.\n\n-- Kas, sitä en ole lukenutkaan.\n\n-- Niin. Mutta kyllähän myönnän, sanoi vanhus, -- että on Minna Canth\npuhunut selvempää kieltä. Hän se on terävä nainen ja puhuu totuuden\npeittelemättä.\n\n\"Torppari-ukko Suomen intelligentimmän ja syvämietteisimmän\nkirjailijan ihailija!\" Eeron päähän ei voinut olla pälkähtämättä tuo\nvertaus, niin vieras kuin sellainen ajatus muuten hänelle olikin.\nHän tarttui kirjaan, nosti arkusta ja luki \"Minna Canth. Kovan\nonnen lapsia.\" Hän käänsi kansilehden ja luki sisäpuolelle reunaan\njotakuinkin tottuneella käsialalla kirjotetun nimen: \"Väinö Honkamaa.\nVuonna 1888.\"\n\n-- Sekö se on nimenne? Oikea vanha viisas Väinämöinenhän sitten\nolettekin... Mutta torpan nimi on Hölisevä?\n\n-- Torpan nimi, niin. Minä olen syntyisin Pohjanmaalta Honkamäen eli\nHonkamaan torpasta Kuusamon pitäjän L--n kylästä.\n\n-- Ja näin olette joutunut etelään?\n\n-- Joutuuhan sitä.\n\nEero taas katseli kirjoja. Kalevalan kansilehteen oli sisäpuolella\nomistajan nimen alla kirjotettuna: \"sitä kuusta kuuleminen, jonka\njuurella asunto.\" Mistä hänelle lie mieleen juolahtanut kysyä:\n\n-- Ehkä itsekin kirjottelette?\n\n-- Onhan tuota joskus tullut tuhrittua yhtä ja toista ennen\nmaailmassa... Ei minkään arvoista.\n\n-- Onko painettukin?\n\n-- Jokunen pätkä sanomiin.\n\n-- Vai sanomiin? En näe täällä yhtään sanomalehteä nyt?\n\n-- Eihän sitä enää näin vanhana... Sanomat ovatkin tulleet ikäviksi.\n\nEero hymyili ja nousi kyykkysiltään. Arkun kansi suljettiin paukulla\nja pantiin lukkoon takaisin. Avain pistettiin pöytälaatikkoon.\n\n-- Kyllä on mahtanut teillä olla kirjava elämä? Eero kysyi, kun\nhe aivan kuin sanattomasta sopimuksesta olivat jälleen istuneet\npaikoilleen.\n\n-- Ei tuo niin järin kirjava ole ollut, pääpiirteissään hyvinkin\nyksinkertainen. Mutta ainahan sitä ihminen joutuu tekemisiin toisten\nkanssa, ja silloinpa tuota oppii, jos kokeekin.\n\n-- Kertokaa minulle elämästänne. Kuinka olette asettunut tänne niin\nkauvaksi syntymäseudultanne?\n\n-- Hm, sehän se juttu olikin, sanoi ukko ja kopisti porot piipustaan.\nHän mietti tuokion, pisti piipun taskuunsa ja jatkoi sitten: -- meitä\noli kolme lasta, kaksi sisarusta ja minä, vanhin. Isä oli rikkaan\ntalonpojan torpparina, ja elämä sujui joltisenkin niin kauvan kuin\nhän ja äiti elivät, molemmat vanhemmat kun olivat työteliäitä ja\nsiivoja ihmisiä. Ei juuri voita suuhun vuotanut, muttei puuttunut\npuhdas leipäkään, jollei kova halla sattunut. Maata muokkailtiin,\npeltoa pengottiin, ja vähitellen syntyi viljavia vainioita\nHonkamäen ympäri. Kaikki olisi saattanut hyvinkin luonnistua, ellei\nisä äkkiä olisi sairastunut. Mikä lie häneen tullut, kylmettyi\nkevätpuolella -- sinä vuonna olikin harvinaisen raaka talvenloppu\n-- ja paneutui vuoteelle. Eikä se ollut ainoa isku, joka onnellista\nperhettämme kohtasi. Eräänä päivänä tuli talon isäntä ja ilmotti,\nettä hän tarvitseekin torpan maat itseään varten ja aikoo ne ottaa\nisältä. Siinä ei auttaneet mitkään rukoilemiset, kun ei ollut\nkirjotettua kontrahtiakaan... Kai oli isäntä iskenyt silmänsä\nkauneihin peltoihimme... Niin no, isän sairaus tuosta vain yltyi, ja\nhelluntaina hän laskettiin ruumiina maahan. Mutta sitä ei kestänyt\näitimme, joka muutenkin oli heikonlaiseksi käynyt valvomisesta ja\nrasituksesta. Tuskin viikkoa kului, niin jo hänkin makasi kuolleena.\nSiinä sitten oltiin kolmisin sisareni ja minä, turvattomina\nsuremassa...\n\nUkko oli vähän aikaa vaiti, sitten uudisti kertomuksensa:\n\n-- Niin no, mitä niistä vanhoista muistoista... Minä olin silloin\nkuusitoistavuotias ja olisin hyvinkin jaksanut torppaa hoitaa\nja siskojani elättää. Leena, joka oli viidennellätoista, olisi\nsisäaskareet toimittanut. Mutta mikä auttoi, kun piti lähteä tiehensä\nja jättää oma rakas kotinsa... Seuraava talvi se olikin vaikea.\nLeena oli päässyt piikatytöksi muutamaan taloon ja minä toiseen\nrenkipojaksi, mutta Mari, joka oli vain yhdeksänvuotias, ei vielä\ntyöhön kelvannut, vaan joutui huutolaisena entisen isäntämme luo,\njossa häntä huonosti ja raa'asti kohdeltiin. Tuo oli minun, muun\nsurun ohessa, niin vaikea nähdä ja kuulla, kun en auttaakaan voinut,\nettä rupesin vihaamaan paikkakuntaa ja sen asujaimia ja kaihosin pois\nkoko seudulta...\n\nTaas oli ukko hetken ääneti, ennenkuin jatkoi:\n\n-- Syksyllä otin papinkirjan, jätin syntymäseutuni ja rupesin\nkulkemaan merta kohden. En ollut oikein varma aikomuksistani ja\nniin tulinkin jääneeksi muutamaan pitäjääseen Oulun läheisyyteen,\njossa sain pestin eräässä hyvinvoivassa talossa. Sattui sitten\nniin pahasti, että rakastuin tyttöheitukkaan, joka minut kumminkin\npetti ja meni mieluummin Oulun herralle jalkavaimoksi. Ei maittanut\nolo enää silläkään paikkakunnalla. Kuului siihen aikaan olevan\nvaltiontyötä kaakkoisosassa maata, ja niin tulin kuin tulinkin\nViipurin tienoille Saimaan kanavan kaivaustöihin. Pari vuotta siellä\noltuani syttyi Itämainen sota, ja Englannin laivat tulivat Suomen\nrannikkoa hätyyttelemään. Tarttuipa yleinen sotainto minuunkin, menin\nvapaaehtoisena ruotuväkeen ja olin mukana kahakoissa, vähäisissä\nrantataisteluissa. Minulla oli kumppanina eräs hyvä ystävä, hän\nsai kerran muutamassa kahakassa kuolinhaavan ja heitti henkensä.\nOlin hänen vuoteensa vieressä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän\npuhui paljon kaunista ja antoi minulle sormuksen käteen. \"Pidä sinä\ntämä\", hän sanoi, \"sen olen tyttöseltäni saanut. Hän on nyt yksin\nmaailmassa, piikana Helsingissä. Ota hänet ja minä siunaan sinua\nvielä haudan takana.\" Niin hän sanoi sanasta sanaan ja kuoli. Minä\nlähdin sodan loputtua Helsinkiin, tapasin tytön ja kerroin hänelle\nkuolleen sulhonsa viimeiset sanat. Hän vain itki eikä puhunut mitään.\nMutta minä olin häneen jo mieltynyt. Päätin odottaa, kunnes surunsa\nlauhtuisi, ja menin takaisin valtiontöihin Viipuriin. Kun kanava\nvalmistui, palasin Annan luo ja kosin. Hän suostui. Meillä oli\nmolemmilla vähän säästöä, vietimme häämme, sain vielä valtiontyötä\n-- rautatietä kun silloin alettiin rakentaa --, ja niin sitä elää\nhuilailtiin vuosi toisensa perästä. Tuli lapsiakin ja jo rupesi\noma koti pyörimään mielessä. Ja rautatiellä ansaituilla rahoilla\nhankittiin tämä Hölisevän torppa... Siinähän se on mun elämäni.\n\n-- Ja sama Anna-tyttö se nyt on tämä teidän emäntänne?\n\n-- Sama.\n\nVanha torppari oli puhunut tyynesti, teeskentelemättömästi, miltei\nkuivasti. Hän kertoi tapahtumat sinään, ja Eeron mielikuvitus sai\nlisätä niihin kuuluvat tunteet. Eero oli kiintynyt tuon elämäntarinan\nyksinkertaiseen kauneuteen, mutta hän kaipasi yhtä seikkaa; että\nvanhus olisi kertonut vähän sisällisistä taisteluistaan. Ja tämän\najatuksen valtaamana hän alotti:\n\n-- On teidän elämässänne ollut paljon merkillisiä tapahtumia...\n\nUkko käsitti ja vastasi heti toisen ajatukseen:\n\n-- Ainahan joku, mutta ei ne tapahtumat kasvata ihmistä, vaan se\nopetus, jonka hän kokemuksistaan ottaa. Ihminen kasvaa vasta silloin,\nkun hän itse ajattelee.\n\n-- Kertokaa vähän minulle henkisistä kokemuksistanne, pyysi Eero\ninnokkaasti.\n\nVanhus hymyili ja sanoi:\n\n-- Me kansan lapset kehitymme paljon hitaammin kuin sivistyneet\nymmärryksemme puolesta: vallan nuorena en vielä mitään ajatellut.\nMutta sitten kun rupesin ajattelemaan, ajattelin ehtimiseen. Ja\npaljon oli miettimistä. Olin nähnyt ihmisiä, hyviä, jos huonoja,\nmutta Jumalaa en nähnyt. En ymmärtänyt elämää, en olevia oloja. Näin\nympärilläni pahan rehottavan, pahan usein voittavan. Näin sotaa,\nmurhaa, petosta. Näin sielun tuskaa, koin sitä itse. Kysyin: minkä\ntähden? mitä varten? En löytänyt vastausta...\n\n-- Mutta lopulta löysitte?\n\n-- Tulihan vastaus, kun tuli Jumala.\n\n-- Ja se oli?\n\nUkko katsoi Eeroon tutkivasti, mutta samalla lempeästi.\n\n-- Sen te itsekin tiedätte, hän sanoi. -- Eikä se olekkaan mikään\nuusi totuus. Ihmisessä on pahan juuri, mutta ihmisessä on hyvänkin.\nJumala on se hyvä, ja hyvässä on elämä.\n\n-- Niin juuri, niin juuri, todisti Eero kuiskaten, ja hänen sielunsa\nvärisi riemusta.\n\nIhmissielu on kuin taivas, joka kätkeytyy pilvien peittoon. Se\npilkistää näkyviin, jos intohimojen tuulispäät tai murheitten vihurit\nrepivät pilviä palasiksi, mutta se loistaa kirkkaudessaan ainoastaan\nsilloin, kun rakkauden aurinko on muuttanut pilvet kyyneliksi, ja sen\nsyvyydet siintävät silmiin, kun tiedon tähdet tuikkivat mielenrauhan\ntalviyössä.\n\nTässä keskustelussa torpparivanhuksen ja nuorukaisen välillä\npoistuivat vähitellen kaikki sieluja erottavat pilvet, ja he saivat\ntuntea täydellisen keskinäisen ymmärryksen harvinaista onnea.\n\nPuoleksi itsekseen vanhus jatkoi:\n\n-- Ihmisen haltuun on annettu tämä maapallo, hänen tulee sitä\nkaunistaa ja onnellistuttaa. Kun sen ymmärsin, olisin minäkin\ntahtonut jotakin tehdä. Olisin tahtonut, ja kaikesta sydämestäni.\nMutta se ei ollut sallittu. Ei ollut minulla siihen kykyä...\n\n-- Mitä olisitte tahtonut tehdä? kysyi Eero kummeksien.\n\n-- Olisin tahtonut sitä, mitä tekin tahdotte: ilmottaa totuus\nmuillekin.\n\n-- Mutta...\n\nUkko teki keskeyttävän liikkeen.\n\n-- Sain kyllä elämälläni todistaa totuudesta, mutta sieluni paloi\nsuuremmasta halusta. Ja silloin, te nuori sivistynyt mies, silloin\ntein havainnon, joka mieltäni katkeroitti. Näin ympärilläni ihmisiä,\njoilla oli tietoa ja kykyä. Mikseivät he ryhtyneet työhön? Mikseivät\netsineet ensin Jumalan valtakuntaa? Miksi toinen vuovasi itselleen\nrikkautta, miksi toisen piti hoitaa korkeata virkaansa, toisen olla\nvalmiina ihmisiä tappamaan? Miksi oli elämässä niin paljon puuhaa?\nMiksi rakennettiin rautateitä, kaivettiin kanavia, pystytettiin\nkomeita kirkkoja? Eikö se yksi olisi ollut paljon tärkeämpi?...\nSitä en minä silloin yksinkertaisena kansan miehenä ymmärtänyt...\nOliko se sivistys? Sivistyskö se ihmisiä sokaisi, sekö se heiltä vei\nsiveellisen tarmon? Ja hetken päästä:\n\n-- Syvällä ovat pahan juuret.\n\nHänen kasvonsa synkistyivät. Hän painoi päänsä alas ja huokasi.\n\nEero oli kuin huumeessa. Hän ei tiennyt, mitä olisi tahtonut tehdä.\nKoko hänen sielunsa huusi: sinä olet minun ystäväni ja opettajani,\nsinä harmaapää vanhus minua ymmärrät, sinä olet se, jota ikäni olen\netsinyt. Minä tahtoisin syleillä sinua, kunnioittaa sinua, saada\nsinua ymmärtämään, että minä tahdon tehdä, mitä et sinä ole voinut...\n\nUkko katsoi taas ylös ja sanoi:\n\n-- Vaan toivon, toivon yhä. Ei Jumala sittenkään petä. On ihmiskunta\nkerran lunastettava.\n\nEero ei saattanut istua paikoillaan. Hän nousi kävelemään. Koko hänen\nruumiinsa vapisi. Yhtäkkiä hän kääntyi ukon puoleen ja sanoi:\n\n-- Minä tahtoisin kertoa teille jotakin itsestäni! Vanhus ei\nnäyttänyt lainkaan hämmästyneeltä. Leikillisen tyynesti hän virkkoi:\n\n-- Sitähän minä tässä olen odotellut. Jo viime kerralla teidän\ntäällä käydessänne näin, että teitä painaa jokin suru. Oletteko\nkahden vaiheella jonkun tulevan askelenne suhteen vai onko jotakin\ntapahtunut, jonka syytä ette ymmärrä? Kertokaa minulle surunne. Ensi\nhetkestä olen teitä rakastanut.\n\nHänen sanansa olivat niin herttaiset, että Eeron sielusta katosi\nkaikki liiallinen tunteellisuus. Hän rauhottui nopeasti ja istui\nentiselle sijalleen.\n\n-- En minä oikeastaan enää sure, hän sanoi, -- ja kumminkin olette\narvannut oikein. Sillä minä olen surrut, ja suru jättää jälkiä.\n\nJa sitten hän rupesi kertomaan. Hän kertoi omasta lapsuudestaan,\nkertoi pettymyksistään yliopistossa ja sanakiistoistaan enonsa\nkanssa köyhyydestä ja rikkaudesta. Mutta kun hän joutui ystäviinsä,\nsilloin vasta hänen kielensä kahleet katkesivat. Hän innostui omista\nmuistoistaan, kertoi Resurgetin liitosta ja heidän päätöksestään\n\"ruveta hyviksi\", ja kuinka hän olisi tahtonut antaa henkensä,\njotteivät Aarno, Tuomo ja Harry koskaan olisi päätöksessään\nhorjuneet. Kun hän sitten tuli tuohon tapahtumaan, joka heitti\nAarnon, Tuomon ja hänet uuteen elämään, mutta erotti Harryn\nheidän piiristään, niin hänen äänensä hiljeni ja kasvonsa saivat\nmurheellisen ilmeen. Ja sitten oli kaikki vain surua ja ikävyyttä.\nPojat eivät viihtyneet uudessa elämässä. He hylkäsivät hänet, he\nhylkäsivät heidän yhteiset pyrintönsä, he pakenivat takaisin maailman\nturviin... Ja sen lisäksi hänellä vielä oli suru kirjastaan, mutta se\noli nyt onnellisesti ohi...\n\n-- Mutta ystäviäni en sittenkään oikein ymmärrä. Miksi he luopuivat\nminusta? Enkö minä osannut näyttää heille totuutta? Enkö rakastanut\nheitä kylliksi, enkö kaikessa näyttänyt esimerkkiä?... Mutta voi,\nettekö luule, että jos meillä olisi ollut pieni yhteinen maatila,\njossa olisimme saaneet tehdä ruumiillista työtä, ettekö luule, että\nhe silloin olisivat päässeet totuuden oikeaan tuntemiseen?\n\nVanhus oli kuunnellut mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja\nosanotolla. Eero tunsi koko ajan, että häntä ymmärrettiin. Kun hän\noli lopettanut, istuivat molemmat ääneti. Ukko näkyi miettivän.\nVihdoin hän alkoi puhua ja sanoi:\n\n-- Tuo kertomuksenne on sangen omituinen... Hm... Aina käy niinkuin\non sallittu... En usko teidän mökki- eli maatila-tuumaanne. Eivät\nystävänne siitä olisi oppineet totuutta näkemään. Jokaisen ihmisen\ntäytyy käydä omia teitään... Jos olisivat uskaltaneet Jumalaan,\nolisivat itse vapaaehtoisesti ryhtyneet ruumiilliseen työhön...\nmenneet rengeiksi johonkin taloon...\n\n-- Niin, niin, minä en näyttänyt kaikessa esimerkkiä, sanoi Eero,\nmieli ahdistettuna, -- en näyttänyt. Olisi minun sittenkin pitänyt\nitse ensimäisenä ruveta ruumiillista työtä tekemään.\n\n-- Miksi? Ei ihminen ole kenenkään opettajaksi asetettu.\n\n-- Ei opettajaksi, mutta tien viittaajaksi, itse edellä astuen.\n\n-- Totta, mutta ei esimerkin näyttäminen saa tapahtua toisten tähden,\nvaan totuuden. Ei ihminen saa ajatella: \"minä käyn edellä, että\ntoiset tulevat perässä.\" Ei ihminen ole kenenkään pelastaja eli\nvapahtaja. Totuus yksin vapauttaa. Ihmisen pitää ajatella: \"minä\nkäyn, sillä totuus kutsuu.\" Hänen ei tarvitse ajatella toisia, sillä\nainoastaan jos totuus häntä kutsuu ja hän sen ääntä kuuntelee, kutsuu\ntotuus muitakin hänen kauttansa... Ymmärrättekö?\n\n-- Tarkotatteko siis, että totuus ei kutsunut minua ruumiilliseen\ntyöhön?\n\n-- Ei kutsunut silloin... Se kutsui teitä toiseen työhön. Ette\nsilloin voinut uskoakaan, että teidän piti ruveta rengiksi. Te\nuskoitte koko sielullanne, että teidän tehtävänne silloin oli\nkirjottaa...\n\nEero hämmästyi. Ukon sanat loivat uutta valoa koko hänen elämäänsä.\n\n-- Entä ystäväni? hän kysyi hiljaa. -- Miksi he luopuivat hyvään\npyrkimisestämme?\n\n-- Älkää niin kysykö, vastasi vanhus. -- Teidän sielunne nyt\nkysyykin: miksi he luopuivat minusta?\n\nEero tunsi punastuvansa. Torppari jatkoi:\n\n-- Kun ette heitä enää pyydä itsellenne, silloin he palaavat\nluoksenne.\n\n-- Mitä?... Luuletteko?...\n\n-- Ei ennen.\n\n-- Uskotteko siis, että he palaavat totuuden luo?\n\n-- Sen uskon varmaan.\n\n-- Sen uskon minäkin, sillä ovathan he hyvän ymmärtäneet?\n\n-- Kertomuksestanne päättäen he ovat sen ymmärtäneet, sillä muuten\neivät olisi langenneet.\n\n-- Te annatte minulle toivoa!\n\n-- Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran\non ymmärtänyt. Hän lankee hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta\nse on kaikki vain hyvän voitoksi... Luottakaa te sallimukseen ja\npalvelkaa Jumalaanne, tehkää mitä totuuden henki omassatunnossanne\nteille käskee... tehkää tälle kansalle hyvää... Teidän ystävänne\nvalmistuvat omiin tehtäviinsä...\n\nMutta Eero tunsi oudon riemun syttyvän sydämessään, ja valo täytti\nhänen sielunsa.\n\n... Ja nyt hän oli matkalla kotiin. Oli heittänyt hyvästit noille\nihmisille ja kulki yksin metsässä.\n\nMutta metsä oli kuin temppeli. Kuin pylväitä pyhäkön olivat korkeat\nhongat, kuin holvikaaria tuuheat oksat ja lehdiköt. Ja tuulen humina\noli pyhää soittoa.\n\n\"Jospa voisin temmaista sydämeni rinnastani ja panna alttarille\nuhriksi kansalle. Jospa voisin itkeä itseni viisaaksi ja hyväksi ja\nsitten hymyillä kaiken voittanutta lempeä kansani sydämeen!\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKului kesä, tuli syksy. Satoi ja tuuli. Harmaa oli taivas,\nruskeanharmaa. Elämä monenkin mielestä alkoi kelmetä, kylmetä...\n\nMutta Eeron mieli nousi.\n\nKorehturiluvut ja muut valmistavat puuhat olivat onnellisesti\nohi, pari viikkoa sitten kirja oli ilmestynyt painosta ja nyt\nse valkokantisena hohti kirjakauppojen ikkunoissa. \"Nuorukaisen\nmietelmiä\" siinä seisoi isoilla kirjaimilla ja sitten pienemmillä\n\"kirjottanut Z.\" Eero oli vanhaa salanimeään käyttänyt osaksi omasta\nhalusta, osaksi kustantajan neuvosta.\n\nVapaakappaleita hänellä oli vieressään pöydällä, ja enolleen,\nystävilleen ja Väinö-vanhukselle hän niitä jo oli lähetellyt.\nPääkaupungin lehdissä ei vielä ollut kirjaa arvosteltu ja\nmaaseutulehtiä Eero ei ollut nähnyt. Mutta yksityisiltä tahoilta\nhän oli kuullut, että kirja herätti huomiota ja että sitä innolla\nluettiin. Olipa tullut kirje Tuomoltakin, joka kiitteli ja sanoi,\nettä oli \"toisesta osasta\" paljon pitänyt.\n\nEero odotteli nyt jännityksellä, mitä suuret lehdet sanoisivat. Ei\nhän uskaltanut kiitosta toivoa, mutta kunpa edes olisivat hyökänneet\nvastaan. Se jo vaikuttaisi, että kirja leviäisi ja sen aatteet...\n\nKummallisen reippaaksi hän tunsi itsensä, mutta välistä tuppasi\nepätoivokin tulemaan. Kuitenkin hän sen karkotti luotaan, ja mielensä\noli nousemassa.\n\nKoputettiin ovelle.\n\n-- Sisään!\n\nSamalla Eero hyppäsi saliin katsomaan, kuka tuli: oli iltapäivä eikä\nhän ketään odottanut.\n\n-- Täti! Sinäkö, täti! hän huudahti ilosta hämmästyen. -- Sinäkö\ntänne vaivautunut tämmöisellä tuulisella säällä!\n\nHän auttoi kappaa päältä ja suuteli tervehdykseksi.\n\n-- Tänne minä tulin, selitti täti, -- et sinä kumminkaan meillä\ntänään olisi käynyt. Kuka sen tietää, kuinka kauvan olisimme saaneet\nsinua odottaa. Kaarlo-enosikin valitti, ettet nyt ollut kotona.\n\nEero vei tätinsä sohvaan istumaan ja kysyi:\n\n-- Miksikä sitten juuri tänään?\n\n-- Arvasinhan sen. Etkö ole tämänpäiväistä lehteä lukenut?\n\n-- En, eihän tänne sanomalehtiä tulekkaan minulle enkä ole käynyt\nisäntäväen puolella.\n\n-- Voi, voi, lapseni, arvasinhan sen. Kas tässä. Täti oli hommissaan,\nse näkyi. Hän otti taskustaan kokoonkäärityn sanomalehden ja ojensi\nEerolle.\n\nEero jo tiesi, mistä oli kysymys. Hänen kätensä vapisi.\n\n-- Toisella sivulla. Lue.\n\nEero aukaisi lehden. Magneettisella voimalla hänen silmänsä heti\ntakertuivat tuohon tavalliseen otsakirjotukseen: \"Kirjallisuutta\",\nmutta sen alla loisti nyt: \"Nuorukaisen mietelmiä, kirjottanut Z.\"\nj.n.e.\n\nEero luki ensimäiset rivit: \"Nimimerkki Z. ei liene lukijoillemme\naivan outo. Viime kevään kuluessa se silloin tällöin nähtiin jonkun\nartikkelin alla eikä jäänyt aivan huomiota herättämättä. Kukahan\nmahtanee olla kirjottaja, joka puhuu niin rohkeata kieltä? arveli\nkyllä yksi ja toinen, ja sama kysymys se uudistuu nytkin ja vielä\nsuuremmalla ponnella.\n\n\"'Nuorukaisen mietelmiä' on merkillinen teos...\"\n\nEnnätettyään näin pitkälle Eero mielenliikutuksesta kalpeni. Veri\nkyllä kohta taas nousi kasvoihin, mutta sydän jyskytti niin, että\nmaailma musteni silmissä. Vaikka Eero luki arvostelun loppuun saakka,\nei hän tullut hullua viisaammaksi jatkon suhteen.\n\nNiin paljon malttia hänellä riitti, että korviin saakka punaisena\nalotti luvun uudelleen. Ja nyt se hänelle selveni. Se oli kiitosta,\nse oli todellakin kiitosta. Ihan niin painettua kiitosta, että\ntuhannet ihmiset sitä lukivat.\n\nSiitä ei ollut epäilystäkään.\n\n-- Joko olet lukenut? kysyi täti, odottavasti.\n\nLehti putosi Eeron kädestä.\n\nHänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän huudahti:\n\n-- Mutta nythän minun kirjani tulee leviämään tuhansiin koteihin ja\nsen ajatukset kylvävät siemeniään tuhansien ihmisten sieluihin!\n\nSitten hän ei osannut itseään hillitä, vaan syöksyi polvilleen\ntätinsä eteen, painoi päänsä hänen helmaansa ja nyyhkytti kuin lapsi.\n\nEikä täti osannut muuta kuin silitellä lemmikkinsä tukkaa ja\nkuiskailla:\n\n-- Voi lapseni, voi lapseni.\n\nJa kun nyyhkytykset taukosivat, Eero alkoi puhua, ensin hiljaa,\nsoinnukkaasti, sitten kovemmin ja päätään nostaen:\n\n-- Voi kuinka Jumala rakastaa ihmisiä. Et sinä aavista, täti, kuinka\nHän rakastaa. Hänen rakkautensa on kuin suuri valtameri, kuin ääretön\nulappa, eikä ihmisajatus sitä käsittää voi. Ei anteeksiantamisesta\nole kysymystäkään, sillä ei ole mitään anteeksiannettavaa. Kuta\nviheliäämpi ja heikompi ihminen on, sitä suurempi on Jumalan rakkaus.\nJumala pyytää meiltä anteeksi, niin, Jumala pyytää meiltä anteeksi.\nSillä Hän kantaa meitä käsillään kuin äiti lastaan ja Hän tahtoisi\nkärsiä kaikki meidän puolestamme...\n\nJa täti itki.\n\nHän painoi rintaansa tuota kultaista päätä, tuon suloisen nuorukaisen\npäätä.\n\nJa Eero sanoi:\n\n-- Mikä soitto sun sydämessäsi, täti. Se on kuin rakkauden kannel.\n\nJa hetken perästä hiljaa, hiljaa, päätään nostaen:\n\n-- Sinä olet minulle kuin äiti, olet aina ollut. Ja täti itki vielä\nenemmän.\n\nMutta Eero ummisti silmänsä ja näki unta.\n\nSe oli kultaista unta.\n\nSe uni oli kuin lintujen laulu kesäisenä aamuna, kuin päivän hohtava\nvalkeneminen, kuin rakkauden väike anteeksiantavan ihmisen silmässä.\n\nSe uni oli tulevaisuudesta. Mutta ennustiko se totta? Ken sen\ntietää? Ken tietää, mitä suruja ja mitä heräymyksiä oli kätkettynä\ntulevaisuuden poveen?\n\n\n\n\nEPILOGI.\n\nUNELMA.\n\n\n    Du helige himlens Herre, hör lilla\n             fågelns bön:\n    Ack, hur är din jord så ljuflig, hur\n             är din himmel så skön!\n    O, låt vara sjöar stråla klart uti vår\n             kärleks brand!\n    O, Herre, lär oss att älska, o lär oss\n             att älska vårt land!\n\n                           _Z. Topelius_.\n\n\n1.\n\nVirkistävä sade oli kulkenut ohi, ehtoo oli tyyni. Vesilätäkköön\ntiellä kuvastui sinitaivas ja pehmeät, valkoiset pilvenhattarat.\nKesantopelto oikealla puolen tietä oli mustankostea, mutta vasemmalta\nvainiolta hyökyi hedelmöivän rukiin sulotuoksu. Pellonpientarella\noli ruoho vehreän ja nuoren näköistä ja sen suojassa kimalteli vielä\nsateen pisaroita.\n\n\"Aivan kuin lapsi, joka itkee ja kohta hymyilee. Kyynelkarpalo\nvierii poskella, toinen riippuu silmän ripsissä, ja silmä kiiltää\nitkusta vielä kosteana, mutta ilo on palannut, suu hymyilee ja kasvot\nloistavat...\n\n\"Aivan kuin minä, joka olen löytänyt rauhan jälleen sydämelleni.\"\n\nPellon tiellä kulki nuori mies. Ryhdikäs käynti, keskikokoinen\nvartalo, hienot, ystävälliset kasvonpiirteet. Teeskentelemätön\nolentonsa ilmaisi, kuinka onnellinen hän oli. Siinä oli surun ja\nsisällisen taistelun jälkiä, mutta samalla voiton vapautta ja rauhaa\nja yliluonnollista kauneutta. Tietämättänsä hän hyräili hiljaa ja\nhänen huulensa hymyilivät.\n\n\"Kuinka maailma nyt on kaunis ja elämä sopusointuinen! Kuinka ihana\ntuoksu tuosta pellosta, tahtoisin syleillä koko avaruutta... Kiidä,\nkiidä, sinä pilven kauna, kiidä kauvas ja kerro, kuinka onnellinen\nolen.\"\n\nTalosta peltojen takaa kuului väen ruokakellon ääni illan\nhiljaisuudessa. Milloin se kaikui leveällä, läheiseltä, milloin\ntiukkeni, eteni loitommalle: helk hälk, helk hälk hälk, helk hälk\nhälk...\n\n\"Leena se on kellon nuorassa. Tunnen hänen vankan tottuneen\ntemppunsa.\"\n\n... Hälk, helk!... Helkytys taukosi, mutta tuttu ääni soi vielä\ntuokion kuulijan korvissa.\n\nSe tuli luokseni kuin kutsumus, tuo soitto: missäs olet, missäs\nviivyt, sankari väsynyt, joudu ruualle ja levolle... Niin, riennän,\nriennän illalliselle ja kukkieni, kasvieni luokse. Ei ole Roland\nparkakaan ruokaa saanut...\n\n-- Kas Mirza! Mistä sinä tänne jouduit sadevettä ryyppimään? Eikö\nollut kotona parempaa -- vai minuako sinun tuli ikävä?\n\nNäin puhuteltu Mirza oli pieni, lumivalkoinen kyyhkynen, joka\nvarovasti seisoen lätäkön reunalla kurotti nokkansa veteen ja\nnähtävästi suurella mielihyvällä maisteli siitä. Heti kuultuaan tutun\näänen se taukosi juomasta, nosti pientä päätään ja tähysteli toisella\nsilmällään tiedustellen tulijaan.\n\n-- Mirza, Mirza!\n\nNuori mies seisahtui ja kurotti kämmenensä. Kuin ilosta säpsähtäen\nkyyhkynen levitti siipensä ja istui siinä tuokiossa ystävänsä kädelle.\n\n-- Kas niin, mitä sulia nyt on kerrottavaa? Olet ollut poissa koko\npäivän, lennellyt pitkin maita ja metsiä -- ja minkähän haossa,\nvalkokyyhkyni? Levoton pikku sielusiko se ajaa sinut vertaistesi\nparista ulos maailmaan?... Ja nyt olet paluumatkalla kotiin,\nkun ilta joutuu, nälkäisenä, janoisena... Mutta kun ilmassa\nliidellen minut havaitsit, laskeuduit tielle odottamaan, etten\naavistanutkaan... Niinkö?\n\n-- Kl, kl... kuuluu.\n\nMirza kääntelihe, kumartelihe, paisutti höyhenkaulaansa ja vastata\nkuherti omalla kielellään.\n\n-- Valkosiipeni, Mirzani, lausui nuori mies lempeästi ja silitti\nvapaalla kädellään kyyhkysen siipiä. -- Niinkö se on sullakin sykkivä\nsydän, joka aina tahtoo uutta kokea ja uutta tietää... aamulla pois\nvieraille maille ja illalla kotiin... ruualle. Voi poloiseni, emme\nole luodut vain ilmoja liitelemään, mutta maassakin matelemaan... Ja\nnyt -- kotiin syömään. Lennä, Mirzani!\n\nTotellen lintu kohosi ilmoille ja kiiti pois, suoraan sinneppäin,\nmistä ruokakellon ääni äsken oli kuulunut. Samanne nuori mieskin\njatkoi matkaansa, pellon tieltä maantielle ja maantietä myöden taloa\nkohti.\n\nTalon pihamaalla leikki pari lasta ja kuistilla seisoi nuori äiti.\n\n-- Iltaa, iltaa! tervehdittiin molemmin puolen, lapset juoksivat\ntulijan syliin ja vaimo kysyi:\n\n-- Missä Eero niin on viipynyt? En ole nähnyt pitkään päivään kotiin\npäin tulevan, siitä kun aamulla katosi.\n\n-- Kävin tuolla \"innostuksen kuusella\", niinkuin Leena hyvin\narvaa... Kun kuulin, että sota taas on alkanut etelässä, menin sinne\najattelemaan ja rukoilemaan.\n\n-- Niin, niin, lausui nuori äiti hiljaa ja katsoi ystävää silmiin. He\nymmärsivät toisiansa.\n\n-- Eero-Janne ja Anna, tulettehan tekin semmoisiksi ihmisiksi, jotka\nrukoilette ja teette työtä rauhan valtakunnan puolesta, hän sanoi ja\nkutsui lapsia luokseen.\n\nMutta nuori mies jatkoi matkaansa, sivuutti talon ja painui metsään.\nSiitä hän tuli pienoiselle niemelle järven rannalle, jossa oli hänen\nkotinsa.\n\n\n2.\n\nJa tämä se nyt oli hänen oma pikku mökkinsä. Tupa tämä takkoineen ja\ntuvan takana kamari, se kaikkein pyhin, jossa hän työtä teki ja jonka\nakkunasta näkyi sininen järvi.\n\n\"Terve, Roland, terve, sinä vanha kumppani, tyydy nyt siihen, että\npäälaelle sinua taputan -- vai pitäisikö vielä ottaa käpälästäkin?\nNo hyvää iltaa sitten... Ihan olet käynyt laihaksi nälästä ja\nikävästä... vai etkö? Ahaa, oletpa tainnutkin käydä Leenalla ruokaa\nannattamassa?\n\n\"Voi kun et voi minua auttaa edes vettä tuomalla. Täytyy käydä\nlähteellä noutamassa. Mutta tyhjän sangon sinä sangasta kannat, veli\nRoland. Kas niin, tule nyt. Siinähän tuo menee hampaitten välissä,\nniin että häntä heiluu.\n\n\"Ja nyt vettä kousalla sankoon... Loiskis... soo-soo. Kas, kuinka\nvesi on kirkasta ja maukkaan näköistä. Ihan tekee mieli lipillä\nmaistaa... Soo, nyt on sanko täysi. Lähdetään takaisin...\n\n\"Kas noin. Otetaanpa spriikeitin hyllyltä, kaadetaan lähdevettä\nkasariin ja sytytetään sininen liekki... Yks kaks on vesi kiehunut ja\nteejuoma valmiina... Mutta ensin pannaan teelehtiä rasiasta kannuun,\nnoin, ja odotetaan kunnes vesi kiehuu...\n\n\"Mitähän tästä löydän sinulle, mokomalle jättiläiselle, illalliseksi?\nTuossahan on kaapissa iso leipäpala, vähän voita höysteeksi ja kylmää\nvettä särpimeksi, niin on pojalla illallinen, jommoista ei monella\nköyhällä...\n\n\"Tänään on satanut, tänään ei tarvitse kastella kukkia eikä\nvihanneksia. Kas, kuin koko puutarha näyttää tyytyväiseltä. Pitää\navata akkuna, että angervon tuoksu tuntuu tupaan... Ihanata,\nihanata...\n\n\"Vaan olinhan unohtaa kyyhkyseni... Hänkin odottaa illallistaan,\nherneitä ja leipämurusia. No, tuossahan niitä vielä on Mirzan\nomassa laatikossa... Mirza, Mirza, kul, kul, kul, tule tänne\nakkunanlaudalle, tule joutuun syömään... Kas noin! Hyvälle maistuu.\n\n\"Mutta keitä tuolla tuleepi mäen rinteellä petäjien välissä?\nPettävätkö silmäni, vai...?\n\n\"Ai, vesi kiehuu!... Täytyy rientää pistämään kansi päälle, että\nliekki sammuu... ja sitten takaisin ikkunalle...\n\n\"Mitä, pyöriikö maailma silmissäni, että nurin näen, vai eivätkö tule\ntuosta kaikki kolme...?\n\n\"Taatto taivahinen! Armas Aarno se on ja jalo Tuomo ja mustakutri,\nsäihkyväsilmä Harry -- kaikki mun vanhat ystäväni!\n\n\"Ulos, ulos, heitä vastaan!\"\n\nJa Eero kiiruhti veräjälle minkä ennätti. Siellä ne tulla astelivat\nkaikki kolme.\n\n-- Terve, terve, terve, terve!\n\nEero olisi tahtonut syleillä yhdellä kertaa heitä kaikkia. Molemmat\nlämpimät kätensä hän heille tarjosi. Kaikkien silmät olivat\nkyynelissä.\n\n-- Vieläkö sinä meitä muistat?\n\n-- Vieläkö!... oh, oletteko koskaan olleet ajatuksistani kaukana?...\n\n-- Ja tämäkö se nyt on kotisi?\n\n-- Tämä, tämä... Se koti, josta yhdessä uneksimme.\n\n-- Pieni paratiisi tämä onkin. Kukkiva puutarha, ilma täynnä\ntuoksua...\n\n-- Ja katsokaa, pojat, kuinka se sijaitsee. Niemen nenässä järven\nrannalla... Näittekö koivujen välistä valkovenoseni tuolla lepistössä\nrannan laidalla?...\n\n-- Näkyy pilkistävän...\n\n--... ja tänne tulokin on saakelin viehättävä. Varjoisan kuusimetsän\nja petäjikön kautta tie ensin kulkee -- ja sitten kun tuonne laidalle\njoutuu, niin äkkiä aukenee eteen järven päilyvä pinta ja tämä pieni\nidylli tässä... Kyllä oletkin osunut, Eero.\n\n-- Mutta käydäänpä tupaan. Te varmaan ette vielä ole illastaneet?\nMinä ainakaan en ole.\n\n-- Onko sinulla sitten mitään tarjota tämmöisessä runottarien\npesässä? Luulisihan täällä tulevan toimeen ruuattakin...\n\n-- Sinä Tuomo-veitikka... Ei sitä nyt sentään niin hirveitä\n\"idealisteja\" olla... Vai mitä, Roland? Nähkääs, kuinka sekin herra\non lihava... No, vanhoja tuttuja, etkö tunne?\n\n-- Sekin veikkonen vielä elää! Terve, Roland.\n\n-- Jo tuntee... anna käpälää... jokaiselle.\n\n-- Kyllä se tuntee.\n\n-- No, nyt sisään. Minulla on teevesi tuolla jo puolivalmiina.\n\n-- Voi, Eero, ha ha haa, ovesi on ilman lukkoa!\n\n-- Entä sitten, Aarno? Ei siinä lukkoa kuuna päivänä ole ollutkaan.\nMitäs siinä lukko tekisi? Ei tästä talosta ketään vaeltajaa ulos\nsuljeta.\n\n-- Mutta jos varkaat...?\n\n-- Varkaat! Onko niitä olemassa?... Mitä vanhoillista\nkaupunginkieltä! Jos ken tahtoo täältä jotakin ottaa, niin ottakoon...\n\n-- Entä jos vievät koko talosi?\n\n-- Kuka vie? Ei, veli veikkonen, täälläpäin semmoisia tapahdu.\n\n-- Eikö varkaat täällä koskaan ole käyneet?\n\n-- Ei nyt enää. Kerran alussa tapahtui... olettehan lukeneet Victor\nHugo'n \"Les Miserables?\"\n\n-- Ollaanhan, vaikkei ranskaksi.\n\n-- No, muistatteko tuota tapausta, kun Jean Valjean kävi piispan\nluona hopeakandelabereita ottamassa?\n\n-- Muistetaan.\n\n-- Niin sattui täälläkin kerran, vaikkei tietysti semmoisia\nkalleuksia minulla ole... Raukka se tuota kaappia kaiveli, kun minä\nilmestyin kamarinovelle vähän hätäyksissäni...\n\n-- Sano: vähän peloissani...\n\n-- Jos niin tahdot... mutta samalla hymyillen. No, mies myös\nällistyi ja minä vihdoin sain suustani: \"ottakaa vain, jos mikä mieli\ntekee. Onko teidän nälkä?\" Silloin poloinen itkemään ja sanoi, että\nei hän ole koskaan varastanut, mutta kun oli semmoinen nälkä...\n\n\"Hyvä vieras\", minä sanoin, \"älkää varkaudesta puhuko... mokoma\nruma, väärä sana... Otetaan esille, mitä talossa on ruokavaroja\ntarjona, ja syödään vatsa täyteen\". Ja sitten tulimme hyviksi\nystäviksi...\n\n-- No oliko tuo päivällä vai yöllä?\n\n-- Talvi-ilta oli.\n\n-- Ja sitten vieras kestittynä sai pötkiä tiehensä kylmään, mustaan\nyöhön?\n\n-- Leikkiäkö lasket, Tuomo? Ettekö näe, että tässä tuvassa on kaksi\nsänkyä?\n\n-- Kas tosiaankin! Toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa. Eipä\njuuri ole kuin morsiussänky!\n\n-- No, no, tuo toinen vuode on yövieraita varten. Siinä se \"varaskin\"\nmakasi ja nukkui.\n\n-- Vai nukkui.\n\n-- Käykö niitä yövieraita sinulla usein, kun tämä paikka on vähän\nsyrjässä?\n\n-- Käyhän niitä...\n\n-- Kehtaat semmoista kysyäkkään, Aarno. Onhan tämä talo maan kuulu!\n\n-- Suo anteeksi.\n\n-- Älkää nyt leikkiä laskeko, vaan tulkaahan kamariakin katsomaan...\n\n-- Kas, saamarin sievä. Ja kirjasi, vanhat toverit seiniä pitkin, ja\nvanha tuttu pöytäsi akkunan luona ja näköala järvelle... ja tuossa\nviulukin... Täällähän sitä viihtyykin. Ja työ, se kai sujuu?\n\n-- Aina hiljakseen.\n\n-- Sujui se Eerolta ennenkin!\n\n-- Niin, mutta tämähän se nyt onkin oikea -- en sanaa löydä.\n\n-- Oikea ballaadi, koko huone, vai sanotaanko: lyyrillinen runo?\n\n-- Jotakin sinnepäin lienee... Ei tässä ainakaan synkkä\najattelija-pessimisti toimeen tulisi.\n\n-- Ajatellaan täällä sentään paljonkin, hymyili Eero. -- Mutta\nkäydäänpä tupaan takaisin, jos jotain syötävää saataisiin.\n\n-- Aa niin, syödähän meidän piti.\n\n-- Nälkä se on tosiaankin kaukana tämmöisestä linnunpesästä.\n\n-- Älä joutavia. Olisit päivän, niin näkisit.\n\n-- Mutta kuule, Eero, ruvetaan nyt vakaviksi. Meidän oli vähän\nniinkuin aikomus jäädä tänne yöksi?\n\n-- Kuinka muuten? Jos yksi suostuu lattialla eli penkillä makaamaan,\nniin riittäähän sänkyjä kahdelle.\n\n-- Entäs isäntä itse?\n\n-- Minä olen sen yhden puolella, että tasapaino syntyisi.\n\n-- No ei se koskaan käy päinsä, että isännän omasta sängystään\najaisimme...\n\n-- Jättäkää se huoli minulle. Nyt painakaa puuta. Voi, onhan se\nvesikin jo jäähtynyt kasarissa. Täytyy sytyttää uudelleen.\n\n-- Sinä olet isäntä ja emäntä talossa yhtaikaa. Kyllä se tuntuu vähän\noriginellilta... Etkö todellakaan aio naida? Vanhaksi pojaksihan jäät\n-- ja ajatteles, kun olisi pieni hempukka...\n\n-- Älkää turhia. Mikäs minulta tässä puuttuu?\n\n-- No rakkaus!\n\n-- Rakkausko? Rakkausko? En ymmärrä teitä. Rakkaushan asuu minussa\nitsessäni.\n\n-- No sitten se, jolle rakkautta osottaa!\n\n-- Mutta minullahan on työni, on puutarhani, on Roland, on Mirza, on\ntämä mökki, kaikki kukat, koivut, kuuset, taivas, koko maailma! Ja\nkaikki ne vieraat, jotka täällä käyvät, köyhät ja rikkaat, ja siellä\nVuorelassa tätini ja Janne ja Leena ja vanha Väinö ja Anna-muori ja\npikku Eero-Janne ja Anna ja... ja nyt te täällä! Puuttuuko minulta\nketä rakastaa?\n\nTämän jälkeen oltiin ääneti. Vieraat olivat äkkiä käyneet totisiksi.\nEero toi pöydälle astioita ja ruokaa. Ei paljon ollut, mutta olihan\nleipää ja voita ja retisiä ja piimäpytty ja teetä. Kaikki oli\nerinomaisen siistiä ja puhdasta -- ja maukastakin, sen huomasivat\nAarno, Tuomo ja Harry, kun alkoivat haukata.\n\nAterioidessa sanoi Aarno:\n\n-- Eero, jäätkö tänne ainiaaksi?\n\n-- En ainakaan vielä tiedä, minne muuanne menisin.\n\n-- Jos tulisit takaisin meidän luoksemme.\n\n-- Takaisin teidän luo?\n\n-- Niin, kaupunkiin.\n\n-- Mitä siellä tekisin?\n\nOlivat hetken vaiti. Sitten vastasi Tuomo hiljaa:\n\n-- Olisit opettajamme.\n\n-- Teidän opettajanne! Minä? Mutta sinä Tuomohan olet maisteri ja\nvirkamies ja runoilija, Harry on tohtori ja Aarno on tulemassa\nkuuluisaksi kaunokirjailijaksi.\n\n-- Joutavia. Kyllä tiedät, mitä tarkotamme... Olemme elämään väsyneet.\n\n-- Tarvitsemme sinun apuasi, sinun läsnäoloasi.\n\n-- Olemme elämään väsyneet.\n\nEero oli vähällä itkeä.\n\n-- Mitä kuulen, hän sanoi. -- Te olette nuoria, terveitä, pulskia...\nja... ja elämään väsyneet.\n\n-- Niin, sehän on nykyaikaista.\n\n-- Sitä spleen'iä, tiedät, hypokondriaa, nervositeettia.\n\n-- Pois kaikki! Onko teidän sanoissanne rahtuakaan totuutta?\n\n-- Kaikki on totta, kaikki.\n\n-- Maailma kaipaa sielun lääkäriä, se kaipaa sinua... Mutta ei\nainoastaan sinun kirjojasi, vaan sinun läsnäoloasi.\n\n-- Sinun täytyy tulla vaikuttamaan.\n\n-- Ystäväni, ei maailma minua kaipaa, ette tekään. Maailma kaipaa\nitseään, tekin. Kuka se on se itse? Se on Jumala, jota voi palvella.\nSitä te kaipaatte, jota voisitte palvella, jumaloida, ihailla...\n\n-- Oikein puhut. Sitä me kaipaamme. Eikä se ole nainen. Sen olemme\nkokeneet.\n\n-- Ja luuletteko nyt, että se olisin minä!\n\n-- Hm.\n\n-- Anna meille joku ihanne!\n\n-- Luo uutta eloa meidän suoniimme.\n\n-- Miksi teiltä ihanne puuttuu? Miksi puuttuu se, jota voisitte\nrakastaa?... Onhan teillä koko kansa.\n\n-- Kansa!... Mitä se pyytää? Leipää, peltoa, naista...\n\n-- Ja vähän viinaa.\n\n-- Ja vähän viinaa.\n\n-- Noinko puhutte? Te ette kansaa tunne. Ette ollenkaan. Niinkuin\nette omaa sydäntännekään. Kansa, se on teidän sydämenne...\nLuuletteko, että ihminen on aivoja ja hermoja vain? Luuletteko, että\nihmiskunta on -- sivistyneet? Sivistyneet ovat kansan aivot, mutta\nkansa on sydän. Muistakaa, sydämestä tulee elämä.\n\n-- Mitä tällä?\n\n-- Teidän pitää oppia tuntemaan oman kansanne henkeä. Silloin\nopitte tuntemaan itsennekin... Kansan henki ei ole kansallishenki.\nKansallishenki on se, että minä olen suomalainen enkä saksalainen.\nSamoin on personallinen tunto se, että minä olen Eero enkä Tuomo.\nMutta kansan henki on ihmishenki. Minä en ole ainoastaan vähäpätöinen\nEero, vaan olen ikuinen henki, ihminen, Jumalasta lähtenyt, veli\nkaikkien kanssa. Niin on kansanhenkikin ikuinen Jumalasta lähtenyt\nyhteistajunta, joka sitoo meidät yhteen ja tekee meidät veljiksi\nja yhtäarvoisiksi muiden kansain kanssa... Te ette tunne itseänne\nettekä kansaanne. Sillä mikä tieto se on: minä olen Tuomo, minä olen\nsuomalainen! Senhän tietävät kaikki muutkin!... Mutta tietää se sama\nasia niin, että minä olen henki ja minä olen Suomen kansan hengen\nlapsi -- ja tietää, mitä se on! -- ja että minun tehtäväni on tälle\nminulle ja Suomen kansan hengelle ominaisella tavalla kirkastaminen\nJumalan totuus...\n\n-- Ja jos sen tietäisimme ja uskoisimme, mitä sitten?\n\n-- Sitten luodaan se uusi kulttuuri.\n\n-- Uusi kulttuuri?\n\n-- Niin, se, jota kaikkien maiden kansat odottavat ja ikävöivät ja\njota heidän kaikkien tulee luoda, itsekukin omalla tavallaan.\n\n-- Oi onnellinen haaveilija, sinä! Ja sinä tuohon uskot ja tuota\nvarten elät?\n\n-- Niin, mutta minun elämässäni on joka hetki onnea... paitsi\nsilloin kun suren pahan tähden... sillä minulla on Jumala tiedossani\nja tajunnassani, se, jota ennen kutsuimme ihanteeksi... Hän onkin\nelävä todellisuus.\n\n-- Oi onnellinen haaveilija, sinä!\n\n-- Mutta kuinka me siihen uskoon pääsemme?\n\n-- Seuratkaa totuuden ääntä. Menkää takaisin kaupunkiin, perustakaa\nvahva liitto, herättäkää Resurget uudelleen eloon, päättäkää\ntaistella totuuden puolesta viimeiseen saakka!\n\n-- Minkä totuuden?\n\n-- Kaiken sen puolesta, mikä on totta. Tahi käännettynä: taistelkaa\nvääryyttä vastaan. Ettehän te sokeita ole. Tunnustakaa, mikä\nomassa elämässänne on ollut väärää, tunnustakaa, mikä ihmisten\nyhteiselämässä on väärää -- oh, onhan sitä aina...\n\n-- Niin, niin...\n\n-- Ehkä olet oikeassa...\n\n-- Ehkä olet.\n\n-- Eero, Eero, ja vieläkö sinä meistä pidät?\n\n-- Johan sen sanoin, että rakastan koko maailmaa ja... vielä enemmän\nteitä.\n\n-- Sinä saat meidät heltymään... Se vanha rakkaus, se vanha...\n\n-- Tule tänne syliini, Aarno. Nyt tunnen, että olen voittanut teidät\njälleen.\n\n\n3.\n\nJa nyt he olivat kaikki Vuorelassa. Siellä istui kaikki talon\nväki pihamaalla, vanhemmat kiikkulaudalla, nuoremmat nurmikolla.\nEeron täti piti pikku Annaa sylissään, hänkin oli puettuna kuin\ntalonpoikaisvaimo, Anna-muori silitteli pienen, vieressään seisovan\nEero-Jannen kiharoita, Leena istui ruoholla ja Janne, joka oli yhtä\nrakastunut vaimoonsa kuin ennen morsiameensa, loikoili pitkällään\nmaassa päivän rasitusten jälkeen, pää Leenan pehmeässä sylissä.\nToisen ryhmän muodostivat Aarno, Tuomo, Harry ja Eero, ja vielä\ntoisen rengit ja piiat.\n\nJa aurinko laski.\n\nVäinö vanhus, vähän harmaampana kuin ennen, istui laudalla ja\npiirteli sauvallaan santaan.\n\nHän rupesi puhumaan ja sanoi:\n\n-- Kuulkaa nyt kaikki kansa, mitä vanhus elämästä kertoo.\n\nJa kaikki lähestyivät. Mutta vanhus puhui:\n\n-- \"Edenin onnela on ihmisten asunto, ja monenlaatuisia eläviä\nolentoja on annettu ihmisille iloksi ja avuksi.\n\n\"Sen metsissä kuuset kuiskailee ja sen saloissa hongat huuhuu. Kuin\ntaivaan sini helkyttelevät sen järvien kirkkaat pinnat, ja koskissa\nkohisee sen vuolevat virrat. Mutta laaksoissa kelmivät viljavat\nvainiot, ja ihana kuin ystävän lempi on Edenin tarha.\n\n\"Vaan mistä itänyt on ikävä ihmisten sieluihin ja miksi kaihoo heidän\nhenkensä luvattuun maahan? Siksi että kiusauksien katala käärme\nheidän silmiänsä sokaisee.\n\n\"Jokaisen ihmisen sydämeen, joka maailmaan syntyy, ottaa asuntonsa\nviisauden valo. Se on Jumalan ääni ja ihmiskunnan yhteinen kokemus.\n\n\"Mutta jokaista ihmistä sydämeen puree käärme ja kähisee: onni on\noleva sinun ja kaikki tieto.\n\n\"Ja veri kuohuu ihmisen suonissa ja punakultaisena väikkyy silmissä\nhänen kaihonsa luvattu maa.\n\n\"Silloin viisaus kuiskaa: älä kiusausten käärmettä kuuntele, jo ne\nkokemukset on tehty. Usko minuun ja onni on sinun ja totuus.\n\n\"Mutta nauraapa käärme ja houkuttelee: etkö sinä tietoa tahdokkaan?\nEtkö kokea samaa kuin isäsi?\n\n\"Ja ihminen lankee ja kokee, ja valo on pimeydeksi muuttunut.\n\n\"Ja kas, on ilon Edenikin murheen luolaksi tullut, ja vaivat ja\nvastukset ja raskas työ nyt mieltä maahan painaa. Ei veli veljeä\nauta, vaan tuima on taistelun vimma.\n\n\"Siks' ikävöi jokainen pois, ja unelmain onnela kutsuu, kun\ntodellista Edeniä ei näe...\n\n\"Mutta viisaus huokaa: Milloin koittaa se päivä, jolloin ihmisten\nsilmät aukenee? Ja milloin tulee se aika, että he minuun uskaltavat\nja ymmärtävät, että heidän nyt jo on kaikki onni ja totuus? Milloin?\n\n\"Sillä koko luomakunta huokailee ja odottelee, että Jumalan pojat\nmaailmaan ilmestyisivät.\"\n\nJa aurinko laski.\n\nMutta Eero katsoi ylös ja sanoi:\n\n-- Se päivä koittaa, se kerran koittaa. _Resurget sol fugiens_...\nAarno, Tuomo, Harry, nyt sanon teille: jääkää tänne, ottakaa minun\nmökkini kodiksenne, oppikaa täällä rakastamaan, oppikaa täällä\nhiljaisuudessa rakastamaan, oppikaa täällä puhtaiksi... Minä olen\nvahva, olen voimakas, olen väkevä. Minä lähden maailmaan. Lähden\nkulkemaan kylästä kylään, lähden kulkemaan kaupungista kaupunkiin\nja kerron ihmisille siitä rakkaudesta, joka on ilman sanoja, mutta\nilmenee teoissa. Sen teen ja te jääkää tänne. Sen teen, sillä kulkea\ntahdon sen jäljissä, joka sanoi: seuraa minua! ja oli maailman suurin\nihminen.\n\nJa aurinko laski. Mutta sen lasku hohti kultaa.\n\n\n\n"]