[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAQKaJFIxeKlFyR7jshfB2ZXRVGuZ6r6H0Tja1j0GRuk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1132,"Niobe","Lie, Jonas",1833,1908,"1132-lie-jonas-niobe","1132__Lie_Jonas__Niobe","Nykyajan romaani","romaani",[],[],"fi",1893,1914,49199,290972,false,50337,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Niobe: Nykyajan romaani\" by Jonas Lie is a novel written in the early 20th century. The book delves into the complexities of familial relationships and the struggles of individual aspirations against traditional expectations. It centers around the lives of the Baarvig family, particularly the tensions involving their son Endre, who wishes to pursue a career in the arts, rather than conforming to more conventional professions.  The opening of the novel sets the stage in a tense domestic atmosphere where Dr. Baarvig expresses his vehement opposition to his son Endre's artistic ambitions. As he confronts his wife, Bente, about their son's aspirations to become a singer, a heated debate unfolds, illuminating the generational and ideological conflicts within the family. The discussion reveals the pressures faced by Endre, who seeks to explore his passions in a society that values more traditional roles and professions. Through vivid dialogue, the dynamic between the parents and their children's aspirations is poignantly established, suggesting deeper themes of conformity, artistic expression, and parental expectations that are likely to be explored throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Inha, Into Konrad",231,"Psykologinen perhedraama kuvaa sukupolvien välistä kuilua ja väärien ihanteiden aiheuttamaa perheen hajoamista. Tohtori Baarvig ja hänen vaimonsa Bente joutuvat ristiriitaan lastensa modernien elämänvalintojen ja omien odotustensa välillä.","Jonas Lien 'Niobe' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1132. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","NIOBE\n\nNykyajan romaani\n\n\nKirj.\n\nJONAS LIE\n\n\nNorjan kielestä suomentanut I. K. Inha\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKonttorissa riideltiin. Tohtori kavahti lattialle kiivaana ja\nkalpeana, ikäänkuin karkeloidakseen ensi askeleen hallinkia.\nKädessään hän rutisti kirjettä. Pari kolme arkkia hän oli nakannut\nlevälleen pulpetille ja lääkärikojeilleen. \"Olisipahan vaan\ntäällä, olisi pahan vaan täällä\"... Hän katsoi kattoon ja veti\nsyvään henkeä. \"... Uskaltaa minulle kirjoittaa mokomaa -- mokomaa\npäätöntä lörpötystä!\" -- \"Niin, niin, Baarvig, -- täytyyhän meidän\ntyytyä siihen, että lapsemmekin -- aikansa haparoivat, ennenkuin\ntiensä löytävät. Nuoriso tahtoo oikeutensa tähän aikaan, -- pyrkiä\nsiksi, mikä sitä viehättää\", -- arveli rouva, joka seisoi syrjässä\nkirjahyllyn ääressä ja seuraili miestään silmillään. -- \"Tyytyä --\ntyytyä --. Ee-ei.\"\n\nHänen katseensa paahtoi läheltä vaimoa kasvoihin, sitten hän sanoi\nverkalleen: \"Ee-ei, Bente -- minä _en_ -- tyydy siihen.\"\n\nHiljaiset harmaat silmät, jotka hän kohtasi, olivat varmemmat kuin\nhänen. Mutta ei hänen aikomuksensa ollutkaan säikähyttää taikka tehdä\nsuurenmoista vaikutusta; hän vaan tahtoi oikein tuntuvalla tavalla\nvaimolleen näyttää ja vakuuttaa sisunsa kaikkein sisintä, jotta tämä\nperinpohjin käsittäisi, että oli kokonaan hyödytöntä väittää vastaan,\njärkyttää hänen vakuutustaan taikka ylimalkaan yrittää hänelle puhua\njärkeä perästäpäin, jahka hän taas rauhoittuisi. Kiireesti hän astui\nlattian poikki ja takaisin, ikäänkuin hakien jotain jota vastaan\npurkaisi kolerista luontoansa, sitten konttorituoli jälleen natisi\nhänen painonsa alla.\n\n\"Ee-ei -- Bente! -- tällä kertaa on seinä edessä. Hän ei pääse\nkauemmaksi, ei --. Ee-ei, -- ei kauemmaksi.\"... Hän pani sormet\nristiin, älykkään miehen surullisella alistuvaisuudella. --\n\"Ensiksi teoloogi... Mutta siksi hän ei voinut ruveta. Hänellä\nkun ei enää ollut uskoa -- tuota kokonaista ja puhdasta uskoa\n-- jota yliopistossa opetetaan\"... \"Niin, Baarvig, mutta meidän\ntulee antaa vakuutukselle arvoa.\" -- \"Ei totisesti sitä oltu niin\ntarkkoja eikä neulannirkkoja uskon asioissa ennen vanhaan. Siinä\nmeni puolenkolmatta vuoden luvut ja kolme tuhatta kruunua kuin tuhka\ntuuleen. Mutta menköön. Ja sitten se tuli filologian ja kielenjuurten\nvuoro. Sillä alalla hän muka tunsi itsensä tulevaksi löytäjäksi.\nEikös se niin ollut? -- tulevaksi löytäjäksi, joka keksisi tiet\nihmiskunnan alkuperään ja elämään alku-aikoina... Hänessä muka\n'paloi tutkimishalu' -- hän kirjoitti tutkijainnosta kuin mikäkin\nnapamatkustaja -- niin Bente. Ja sen sijaan että olisit yrittänyt\nsaada häntä vähän alentamaan ääntään ja malttamaan mielensä, vastasit\nsinä samaan tyyliin. Korkeimmassa äänilajissa kumpikin. -- Luuletko\nniin väärin tehneeni, kun poikaa rohkaisin. Endre nyt kerran on\nsemmoinen, että hänen täytyy elää innostuksen mielialassa voidakseen\ntehdä työtä.\"\n\n-- \"Tietysti, -- siis ensiksi profeetta, -- profeetta Endre! -- ja\nsitten löytäjä Endre!... Hih, hih, hah, hah\"... tohtori pudisti\npäätään ja huitasi tyhjään paperilla. \"Ja sitten... laulaja Endre! --\nTahtoo jumaliste ruveta laulajaksi!\"\n\nHän ponnahti pystyyn ja ojensi kirjettä vaimoaan kohti.\n\n\"Tässä se seisoo, kuuletko, -- tässä se seisoo!\" hän huusi. \"Hän\ntahtoo laulaa, kuuletko, poika tahtoo laulaa hurmata maailman\nsäveltensä voimalla\" -- lausui hän jäärytellen. Hän kääntyi ympäri\nja puserti kurkustaan muutamia oopperasäveliä. Herkesi sitten\nneuvotonna, suonien paisuessa otsassa: \"Kun saisin halvauksen!\"\n\"Jumala varjelkoon sinua omasta pikaisuudestasi, Baarvig; melkein\ntoivoisin, että pitelisit pahoin minua sisuasi purkaaksesi, --\nethän sentään vaimoasi juuri kuoliaaksikaan löisi?\" -- lausui\ntämä omituisen lämpöisellä hehkulla. -- \"Joo-o, -- niin että talo\njäisi leivättömäksi... eikä olisi muuta purtavaa kuin paljaat\ntyhjät seinät\" -- alkoi tohtori ajatustaan jatkaa sisällisellä\nvahingonilolla. \"Niin ei ensinnäkään tulisi rahakirjettä joka\nkuukauden lopussa. Ja sittenpähän saisi laulaa, -- jotta vatsa\nkiljuisi nälästä kuin postitorvi, -- laulaa koko skaalan korkeaan\nF:ään saakka... päivällistä vaan ei kuuluisi, -- ei alkuakaan. Vielä\nmitä. Ja silloin ehkä tulisi terve järki, eikä ehkä enää olisi\nniinkään halpaa ajatella semmoisia pikku asioita kuin päivällistä ja\nillallista -- --.\"\n\n\"Niin, sillä eihän tässä talossa pitänyt saada koskaan mainita,\nettä hän rupeisi teoloogiksi tai filoloogiksi semmoisten halpain\naineellisten seikkain vuoksi, kuin ruokansa ansaitsemiseksi. Vaan\naina tietysti korkeampia tarkoituksia varten. Minä en koskaan ole\nkäsittänyt tuommoista ylellisyysresonemankia, -- vaan aina minulle on\ntullut siitä paha olo, ikäänkuin olisi ollut kissa huoneessa...\"\n\n\"Ja siihen olet sinä, Bente, ollut hyvänä apuna! -- aina kannattanut\nheitä tuossa korkealle kiipeävässä ihanteellisuudessa.\"\n\n\"Tämä _on_ uutta aikaa, Baarvig. Nyt ei enää olla niin neuvottomia\nkuin minun nuoruudessani, jolloin vaan piti ottaa se mitä tarjottiin,\nalistua ja alistua.\" -- \"Niin kai, heidän pitää haistella ja\nhaistella, mistä heillä olisi enin iloa elämässä, niinkuin sinä\nniin kauniisti sanot... Nepä ovat jo keksineet senkin, että heillä on\n'sisempi olemus, joka on pelastettava', -- heidän täytyy ensinnäkin\ntulla sen perille, minkälainen kelvottomuus heitä enin miellyttää.\nHeille on käynyt pyhäksi velvollisuudeksi itseään kohtaan tämän\nselville saaminen.\" -- \"Olet kylläkin viisas ja älykäs, Baarvig,\nmutta sinä et seuraa aikaani. Sinä oikein tahallasi vääristelet\nkaikkea.\"\n\n\"-- Ohho, -- soo-o?... Jaha, hän tietysti _uhraa_ itsensä nyt\n-- taiteelle -- laulun taiteelle! -- eikös se niin ole sillä\nuudenaikaisella siansaksalla?\" -- \"Rakas Baarvig, etkö voi koettaa\najatella asiaa vähän rauhallisemmin\" \"Sinä ostat -- sen vannon,\nBente\", hän huusi, -- \"sinä ostat kengät sen vuoksi, ettei jalkojasi\npalelisi, vaan et suutarinammattia kannattaaksesi... Ääh -- kuinka\nminä vihaan noita resonemankeja!\"\n\nHän kerran toisensa jälkeen kärsimättömästi siveli kädellään suurta\naivokoppaansa.\n\nTuli pieni lomahetki, jonka aikana hentokasvuinen rouva hiljaa\nlähestyi häntä. Ikäänkuin lempeä petojenkesyttäjä hän hyväillen ja\nrauhoittaen hiipi sormensa hänen tukkansa kautta.\n\n\"Niin, tunnusta, että minua on sääli, Bente; minussa on verta ja minä\nolen oikeassa, mutta minä en saa iskeä millekään puolelle teidän\nkirotun hellän suvaitsevaisuutenne ja lellittelynne vuoksi! -- Sen\nminä sanon sinulle, että juuri tämä vielä tappaa minut.\" \"Jos vaan\npääsisimme niin pitkälle, että voisimme siitä keskustella järkevästi,\nniin saisit nähdä, miten se helpottaisi\", -- lohdutti rouva Bente,\nkun pahin puuska nyt näytti olevan ohi. -- \"Kaksikymmentäneljä --\nkaksi-kymmentä-neljä sivua paljaita fraaseja ja pönkitettyä typerää\nitsestäänluulevaisuutta! -- Professoreista ei tietysti kukaan ole\nsen arvoinen, että edes kelpaisi hänen saappaitaan lankkaamaan. Koko\ntiedekunta ei muuta kuin joka vuosi poikii yhä uusia ahdasnäköisiä\npedantteja, jotka ovat kotoisin Roomasta ja Kreikasta ja meidän\naikanamme ovat kuin kummittelevia peikkoja --. Ja savusta ja häästä,\nkoko tuosta tekemällä tehdystä sekasotkusta tulee sitten kaiken\nkukka: -- Nyt hän tahtoo ruveta laulajaksi! Mäh!\"\n\nMielenosotusta seurasi suun mäiskäys ja teeskennellyn tyhmistynyt\ntuijottaminen vaimoon.\n\n\"Hän ei saa 'omantunnon rauhaa', jos hänen täytyy vielä elää\nitsetietoisena siitä, että hän on 'pettänyt kutsumuksensa', niin hän\nitse kirjoittaa.\" -- \"Rakas Baarvig, sitäkö sinun nyt tulee ajatella,\nmiten saisit minua kiusatuksi ja vaivatuksi? Poikammehan vuoksi me\nnyt olemme huolissamme, ystäväni!\"... \"Ja sitten hän ei voi kestää\nsitä, että hänen tulevaisuutensa kytketään näihin poroporvarillisiin\nammatteihin, -- että hänen täytyy valtion virkamiehenä pikku hölkkää\nkulkea yhtä ja ainiaan samaa asetusten hengetöntä tietä, niin että\nlopulta unohtaa olevan olemassakaan semmoista kuin vapaita tahdon\nmielijohteita. -- Ymmärrätkö Bente, vapaita tahdon mielijohteita.\" --\n\"Kyllä, hyvä ystävä, -- anna vaan valtaa tunteillesi. Sinä _olet_ sen\ntarpeessa, minä näen sen, -- ja minusta sinua on niin sääli.\"\n\nRouva puhui hänen päänsä jälkeen hämärällä ilmeellä, ikäänkuin\nhänessä olisi jotain kytenyt.\n\n\"... Hän tuntisi itsensä halvennetuksi, niin hän kirjoittaa, jos\nhänestä tulisi moinen virkamies -- tuntisi itsensä kuolleeksi\nkaluksi, koneen nappulaksi!... Ähäh, ymmärrätkös, sinä olet\nnaimisissa koneen nappulan kanssa, Bente!... Mutta ennenkuin hän\nminulta saa äyriäkään\" -- Hän paiskasi rutistamansa kirjetötterön\npöydälle. -- \"Mutta olemmehan ainakin yksimielisiä siitä,\nBaarvig, -- että koetamme pojasta raada parasta, mitä voimme...\nja vereeni on tullut semmoinen kauhu;\" -- hän kumartui kovassa\nmielenliikutuksessa miehensä yli, ja ääni kävi kuiskaavaksi. --\n\"Olisivatko ehkä juuri kaikki nuo yli kuohuvat tunteet ja mielialat\nhänessä taiteilijaluonteen ilmauksia?... Voi Baarvig, -- entä jos me\nolemmekin pakottaneet ja yllyttäneet hänen lahjojansa aloille, jotka\novat niille vieraat? -- Minä tätä käsitän niin vähän, minä en kykene\ntätä itselleni selvittämään... Hän nyt kerran on semmoinen, että\nhänellä pitää olla jokin ylevä into kaikessa, johon hän ryhtyy...\nJa mehän tahdomme, tahdomme tehdä poikamme hyväksi kaikki, -- jotta\nhän löytäisi itsensä, eikä kävisi onnettomaksi\", -- puhkesi rouvasta\nsemmoisella hellyyden voimalla, että tohtori heti tunsi, että hänen\ntuli pitää varansa. \"Kas niin, taiteilijaluonteeseenko sitä nyt\ntullaan!\" huudahti hän ja kavahti tuoliltaan. \"Toden totta, nyt\nalkavat sinunkin ruuvisi löyhtyä -- --. Ei, -- ei äyriäkään\"...\n\nHän repäisi auki salinoven, jotta pihtipielet tärisivät.\n\n\"No mutta isä!\" kuului sieltä sisältä. Se oli hänen vanhin,\nkahdeksantoistavuotias tyttärensä Minka, joka pelästyen keskeytti\npianoharjoituksensa.\n\n\"No no, ei mitään, rakas lapseni\", sanoi tohtori hilliten itseään.\n\"Oli vaan puhe Endrestä, joka aikoo hyljätä filologian ja ruveta\nlau-la-jaksi\", -- hän epätoivossaan puoleksi lauloi pianoa kohti.\n-- \"Ja äitisi alkaa nyt mietiskellä hänen taiteilijaluonnettaan\"...\n\"Niin mutta isä!\" intti Minka, -- \"jos Endre tosiaan tuntee, että se\non hänen kutsumuksensa!\" -- \"Kutsumuksensa? -- Kutsumuksensa? Koko\ntalo on fraaseja täynnä.\"\n\nHieman epävarmana yritti Minka: \"Mutta onhan Endrellä kaunis\nääni; kun hän on seurassa, niin täytyy hänen aina\"... -- \"Hoh,\nnuo seurapiirien kyvyt, jotka lentää pöllähtävät julkisuuteen,\n-- niitä minä olen tuntenut aivan kylliksi. Ennen piti kaikkien\nhaaveilijain ja tyhjäntoimittajain päästä merille, nyt heistä tulee\ntaiteilijoita... Endrellä on aina ollut oma ilmapumppu, ja nyt hän\non pullollaan omaa tärkeyttään. Ja nyt hän tahtoo huvittaa perhettä\nskandaalilla.\" -- \"Eihän se ole skandaalia, jos tahtoo lahjojaan\nkäyttää\", -- uskalsi Minka kiihkoissaan.\n\nTohtori kääntyi perinpohjin harmistuneena Benten puoleen:\n\n\"Eikös todellisuus ole heiltä kokonaan kadonnut. Skandaali...\nskandaali... mitä se tekee. Mitäkö se tekee? Tuossa hän istuu,\nMinka, eikä jumalaparatkoon tiedä, mitä se tekee... skandaali!\nHullut mielipiteet ovat talossa perin tarttuvaisia, Bente! Kuule kun\nlasken... Endre on tähän päivään asti runsaasti tarvinnut kaksi ja\npuoli vuotta jokaiseen päähänpistoonsa, -- mitä sanonkaan\" -- hän\nkeskeytti puheensa ja nosti juhlallisesti kättään, -- \"jokaiseen\nsuureen elämäntehtäväänsä. Tietysti ei tule vähempi kysymykseenkään,\nelämäntehtävä... No niin, -- hän saa joka tapauksessa kuulla selvät\nsanat. Asia on varsin yksinkertainen. Laula vaan minun puolestani,\nhra Endre; -- mutta, -- ei äyriäkään!\"\n\nKonttorin ovi paukahti kiinni hänen jäljessään.\n\nSe ei ollut hyvä päivä.\n\nKun lamput oli sytytetty, niin tuli Kjel, tohtorin pojista toinen\njärjestyksessä ja hänen suosikkinsa, astui sisään syysmärästä ja\nsateesta, sikarin pätkä hampaissa. Päällystakki kiinni napitettuna\nhän jatkoi kävelyään ja syljeskeli harmistuneen näköisenä\ntupakanhiutaleita sen höysteeksi, mitä mietti. Hänen olennossaan ja\neleissään oli liikemiesmäistä toimeliaisuutta. Astuttuaan pariin\nkertaan lattian poikki hän nakkasi ikäänkuin mietelmäinsä päätökseksi\npureskellun sikarinpätkän pellille uunin eteen.\n\n\"Vaikka perin vastenmielisesti vaivaan isää... niin ei ole muuta\nneuvoa, ellei tahdo suoraa päätä nakata rahoja virtaan\" -- huudahti\nhän; \"saatpa allekirjoituksellasi auttaa minua kuudensadan kruunun\nhaltijaksi.\"\n\nKuului vaan konttorituolin narahdus.\n\n... \"Minä olen tilannut seitsemänkymmentä tolttia puita sahattaviksi.\"\n-- \"Tietysti, tietysti -- kun sitä esiintyy tukkukauppiaana\"...\n\"Niin, mutta mahdotonta on panna sahaa seisomaan, jotta hyvät\nihmiset alkaisivat luulotella, että minulta puuttuu sekä rahoja että\nsahausta, ja kaikki puut uivat alas Johansenin sahaan, -- juuri\nsilloin kun on niin sanoakseni ratkaiseva hetki käsissä, selviääkö\nyritys kilpailusta\"...\n\nEi tullut vastausta, jonka vuoksi Kjel katsoi tarpeelliseksi\nkeskeyttää äänettömyyden. \"Saakelin Johansen, kun keksi sen, että\nrupesi juuri minun tuumaani matkimaan, -- jos yksi rupeaa lankarullia\ntekemään, niin tekevät heti kaikki muut perässä -- --. Olisin silloin\nostanut hänen pikkukoskensa; mutta kun ei ollut rahoja. Älysin sen\nkyllä; mutta en tahtonut sinulta enempää kiristää.\"\n\nYhä kesti kiusallista äänettömyyttä.\n\n\"No jaa, onhan sinulla rahat sahapuissa, eli oikeammin sanoen\nlankuissa ja laudoissa. Niin ettei minun omatuntoni oikeastaan\nkovinkaan kauhistu, kun yhden ainoan kerran sinulta kiristän\nnimikirjoitustasi. -- -- Mutta\", hän astui edestakaisin hieman\nmahtipontisesti, -- \"en minä tästä pidä. Johan lainasit minulle\nsahaankin rahoja... vaikka -- onhan sinulla niistä vakuudet --.\nMutta... Jaa, tahdotko tehdä toiselle pojullesi sen palveluksen --\nmuutoin täytyy minun varsin lähteä jonnekin vippaamaan. Saanhan minä\ntietysti aina\" -- --. \"Oikeinhan se on kiltisti tehty, Kjel, kun sen\njohdosta muistit isääsi\", kuului pulpetin äärestä kuivakiskoisesti.\nLampun viheriäisen varjostimen takaa häämötti tohtorin harmaa,\nohimoilta ohentunut tukka, ja silloin tällöin välähtivät terävän\nnenän päällä kultarillit. -- \"Ei ei, isä, -- koetan ehkä tulla omin\nvoimin aikaan.\" -- \"Nimeäni allekirjoittamaan minä en rupea, --\nminun nimeäni ei kukaan saa nähdä missään paperissa.\" -- \"No voi\nhelkkari sentään, rakas isä, eihän sinua kukaan pakota.\" -- \"Sinä\nsait minun panemaan suurimman osan siitä vähästä, mitä minulla on,\ntuohon sahaasi. Sehän oli ainoa keino, millä saada sinut alkuun.\nSiitä ei tule mitään, sanoit, ennenkuin saat mitä itse hallita...\nVaan tiedäthän sinä, etten minä voi sinulle hankkia minkäänlaisia\npääomia kauppoihisi.\" -- \"Mutta rakas, rakas isä\", -- Kjel taputti\ntohtoria olalle poikamaisen herttaisesti ja leikillisesti, -- \"senhän\nvuoksi minä asian mainitsinkin noin löyhästi vain, -- jos sinä ehkä\nsattumalta, -- kolmeksi kuukaudeksi vaan... Mutta jos minä olisin\nosannut aavistaa, että siitä tulisit niin pahalle päälle, niin -- --.\nNo emme enää puhu koko asiasta... Jääköön sanomatta, rakas isä.\nArvaathan sen, että minä aina selviän kuudestasadasta kruunusta.\nHelkkari kun satuin sinulle mainitsemaankaan. -- Unhota se nyt\nkerrassaan, kuuletko.\"\n\nKjel alkoi tehdä lähtöä.\n\n\"Mutta Kjel, miks'et voi panna sahaa siksi aikaa seisomaan?\"\n\nKjel napitti päällystakkiaan ja ravisti sitä paremmin olkapäilleen.\n\n\"Sinä et ole ajanmukainen, isä.\" -- \"Soo?\" -- huudahti tohtori\nkuohahtaen. \"Rupeatko nyt sinäkin!\" -- \"Lääkärinä kyllä, lääkärinä\nsinä olet helkkarin älykäs mies. Mutta liikeasioissa, suo anteeksi,\net vähääkään! -- Sinulla esimerkiksi ei ole aavistustakaan\nreklaamista. Sinä kyllä rakentaisit sahan ja heittäisit sen\nseisomaan. Se ehkä ennen vanhaan kävi laatuun. Mutta nyt, kesken\nkiivasta kilpailua Johansenin kanssa päällepäätteeksi panna saha\nseisomaan --. Kyllä, kyllä, jotta parin penikulman alalla Johansenin\nsaha olisi ainoa, josta kuuluisi työn humua. Se se vasta olisi\nafääriälyä!... Ei, isä, -- reklaamista sitä kyllä sen pahempi\non kiinni pidettävä -- se pitää ymmärtää ja sitä pitää käyttää.\nToisinaan aina pitää kääntää ihmisten silmät. No jaa, -- tässä\nse sattumalta ei todenteolla maksa mitään, niin että mitä siitä\ntarvitsee väitellä\"... \"Hm, et näemmä aio lähteä tupaan\" \"En, olen\nkutsuttu illaksi Simonsenille, aiomme lyödä korttia\". -- \"Kasöörinkö\nluo?\" -- \"Niin, -- ja häneltä saan siinä paikassa, jos hänellä vaan\nsattuu olemaan,\" -- huomautti Kjel kuin sivumennen.\n\nTohtori tapasi kädellään pari kertaa lamppua ja kohotti varjostinta.\n\n\"Kuules Kjel, -- jos nyt valtuuttaisin sinut ottamaan nuo kuusisataa\näidin säästöpankkikirjasta... minä vaan sanon, että _jos_ minä\nsen tekisin. -- Oletko varma siitä, että jälleen saan rahat tähän\npöytään\", -- tohtori laski painavasti kätensä pulpetille, \"kolmen,\nei, sanokaamme varmuuden vuoksi neljän kuukauden kuluttua, -- siis\nmaaliskuussa... Arveletko ja luuletko sinä aivan varmasti, että voit\nsen luvata, poikani, -- aivan varmasti?\" -- \"Enkä, saattaahan siksi\ntulva viedä koko sahan, tuli polttaa -- taikka tulla maailman loppu\nund so weiter,\" -- vastasi Kjel harmissaan. -- \"No jaa, saat minulta\nvaltakirjan tuon summan nostamiseen tämän ainoan kerran. Mutta\nenempää ei pistouvata sitä sorttia, ymmärrätkös, vaikka se näyttäisi\nkuinka luonnolliselta\" -- --.\n\nTohtori jäi istumaan miettiväisen näköisenä, pojan astellessa edes\ntakaisin pulpetin edessä.\n\n\"Sangen hyvä juttu, että pääsen vaivaamasta kasööriä, -- tuntuu\noikein helpotukselta, isä. Sitä pelaa aivan toisella luonnolla,\nja ottaa pietejä paljon huolettomammin ja huikentelevammin... He,\nhe, hi, hi, isä\", -- melusi hän helpotuksessaan -- --. \"Johansenin\nsaivat narratuksi syksyllä ostamaan ainakin neljäkymmentä tolttia,\nja kaikissa kuiva laho -- jok'ikisessä pölkyssä. Ja nyt ovat, -- hi,\nhi, hi, -- lankut pinossa tuolla hänen sahansa vieressä, kalpeita\nkuin kuolema, -- valkeita kuin luu. Hän uskoo kaikki, mitä hänelle\nsyöttävät. Ja -- ja siihen todella perustuu osa toivostani, -- ja\nlaskuistani... Semmoisia sanotaan hyötyisiksi eriksi, isä.\"\n\nTohtori nojautui tuolissaan taapäin ja oikoi sääriä kädet\nhousuntaskuissaan, ei ilman tyyntä ihailua poikansa vuoksi.\n\n... \"Niin, sillä olisipahan oikein kokenut puumies, jonka kanssa\ntässä täytyisi taistella, kyllä sitten -- -- hi, hi, hi, tahtoisinpa\ntietää, eikö häntä saisi hankkimaan itselleen vähän enemmänkin tuota\nsamaa kelometsää... Paljasta kilpailua, isä. Parkittua pitää miehen\nnahka olla, jos mieli omille jaloille päästä... Ja\", hän nyökkäsi\novesta, -- \"emmekös sittenkin saaneet ukosta lähtemään... Hyvää yötä,\nisä, äläkä murehdi rahojasi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallispöydässä rasitti kaikkia painostunut mieliala.\n\nTohtori istui synkkänä ja umpimielisenä ja leikkasi pihviä. Hän\nodotti, että häntä yöllä haettaisiin sairaan luo ja söi sen vuoksi\nylimääräisen lämpimän ruuan. Minka näytti vielä vihaiselta, katsoi\nääneti eteensä pöytäliinaan ja hypisteli suuliinaa; tänä iltana\noli nuoremman sisaren Berthean vuoro kantaa kunkin eteen teekupit,\nsitä myöden kuin äiti ne täytti. Kaksitoista-vuotias Arnt puri\nsuun täydeltä ja tähysti pöytäliinan poikki isäänsä, ja Massi taas\nistui ärtyisenä ja riiteli vastaan, kun suuliina sidottiin hänen\nleukansa alle. Schulteissin, kotiopettajan, kiusaantuneet hermot\nkärsivät rasittavan mielialan painosta. Viallinen selkäosa -- hän oli\nkyttyräselkäinen -- nousi nousemistaan korkeammaksi ja pää painui yhä\nsyvemmälle lautasta kohti. Kun hän näin itseensä kokoon kääriytyneenä\nmietiskeli, ei hän voinut olla silloin tällöin vilkaisematta\nrouvaan. Tämä näytti koko ajan siltä, kuin pyrkisivät kyyneleet\nhänen silmiinsä, hänen kasvonsa muistuttivat uhkaavaa sadepilveä...\nNuorena hänellä varmaan oli ollut kihara tukka, lensi Schulteissille\näkkiä mieleen, -- sillä tänä iltana valui ikäänkuin loistava jäykkä\nsuortuva alas hänen otsalleen. Ehkä se oli siinä muulloinkin; --\nmutta tänä iltana... Ja hänestä oli jotain niin kummallista, kun\nhän tavan takaa vilkaisi tohtoriin ja levottomana huolehti, ett'ei\nhäneltä mitään puuttuisi... \"Ei, juustoa isä tahtoo, Minka --. Tuo\nisälle puhdas lautanen, Massi kulta\" --.\n\n... Nyt oli jotain ilmassa... nyt oli jotain ilmassa!... Tohtori\nosotti veitsellään malttamattomana voiastiaa, ja leikkasi ja raateli\njuustoa, jota hän hajamielisyydessään latoi kahteen kertaan.\n\nJännitys helpotti hetkeksi, kun tohtori äreänä taas lähetti kysymään\nkyökistä, eikö vielä oltu tuotu mitään sanaa... Oliko se joku\npotilas, joka tohtorin sai niin pahalle päälle? Mahdotonta, --\nsamaa suonenvetoa varten hän oli jo eilen ollut Kalnäsin kujassa...\nSchulteiss alkoi vilkua salaa, mutta yhä kiihkeämmin Minkaan. Minka\nnäytti niin ihmeellisen raskasmieliseltä ja rasittuneelta. --\nSchulteiss vaipui arveluihin. Oliko tänään tullut postissa jotain\n-- -- joka -- on -- häneen koskenut?... Schulteiss kääriytyi vielä\nsyvemmälle itseensä... Oliko se jotain, jota isä tahtoi, mutta Minka\nei tahtonut... Vai tahtoiko Minka jotain, jota isä ei tahtonut...\nÄiti oli semmoisessa mielenliikutuksessa... Kosimakirje... leimahti\nSchulteissin aivoissa äkkiä kuin kulovalkea.\n\nHän alkoi hikoilla ja hieroi siniliinaan nihkeitä käsiään. Hän\noli jo kauan ollut Minkan jäljillä, kuinka tämä salaa lähetteli\nkirjeitä pääkaupunkiin... Hän heitti Minkaan sivusta nopeita,\ntuskallisia katseita -- -- hänen silmissään alkoi pimetä ja kiertää,\nja Minkan kasvot vuoroin pakenivat etäälle, vuoroin hiipivät\naivan lähelle... Se _oli_ kosimakirje!... Hän vapisi ankarassa\nmielenliikutuksessaan... Niin nuorelle kehittymättömälle tytölle...\nEpäilemättä isä oli oikeassa, kun ei tahtonut häntä maailmaan\nsysätä tuolla tavalla, ensimäiselle, jonka tytär tavattomassa\nkokemattomuudessaan sattui päähänsä saamaan. -- Täytyihän, täytyihän\nsaada rouva Baarvig se käsittämään... Puhuisiko hän?... Uskoisiko\nkyynelsilmin tohtorille -- ja rouvalle, -- kuinka suunnattoman\nlahjakas, kerrassaan poikkeusluonne Minka oli. Mutta että hän vielä\noli vain kuin painava uinaileva nuppu, täydellisesti tietämätön\nomasta syvästä, ihanasta olennostaan -- -- rukoilisiko heitä,\netteivät antaisi minkään ennenaikaisen todellisuuden sitä taittaa ja\nmurtaa, ennenkuin se oli päässyt puhkeamaan ja kehittymään... Hän\neksyi hurjiin mielikuvituksiin, ei enää muistanut, miten hän oli\npöydästä lähtenyt, -- mutta hänen askeleensa veivät tavallisuuden\nmukaan arkihuoneeseen, jossa hän upposi pianon taakse nurkkaan, selkä\nseinää vasten, istui ja nautti Minkasta; tämä puolestaan käytti häntä\nsalaisena yleisönään, jonka varman ihailun edessä hän esiintyi jos\nkuinka sielukkaana pianotaiteilijana.\n\n-- Tohtori katosi konttoriin, tapansa mukaan. Hän seisoi ja valaisi\nlampulla kirjahyllyä, josta hän etsi jotakin nidosta, eikä kääntynyt,\nkun rouva tuli huoneeseen piian kera, joka kantoi sisään hänen\nturkkinsa ja matkavaatteensa.\n\n\"Niinkuin olen sanonut\", lausui tohtori lyhyesti ja kylmästi, kun oli\nkirjan löytänyt, palannut pöydän luo ja istunut, -- \"ei äyriäkään, --\nsen huomenna kirjoitan hänelle.\"\n\nRouva Bente seisoi hetkisen ikäänkuin kooten itseään\nmielenliikutuksestaan: \"Se _ei_ ole minun mielipiteeni, Baarvig.\nMinä olen hänen äitinsä, ja minullakin pitää olla oikeus sanoa\njotain tässä asiassa. Ja minä en suinkaan, sen sanon sinulle, --\nen ensinkään ole taipuvainen ottamaan sitä edesvastausta päälleni.\nMinä olen koko päivän nähnyt hänet edessäni puutetta kärsivänä\nja sydämessään vihaa kantaen meitä kohtaan. Ja ehkäpä syystä...\nMinä sanon sen -- minä en sitä kestä!\" \"Käske piikaa viemään pois\nmatkavaatteeni... Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni... Minä en\nymmärrä, miksi minun pitäisi matkustaa, rähjätä, valvoa ja raastaa\nkaiket yöt kurassa, jääsohjossa ja syyspimeässä, jotta hän sitten\nlaulaisi tiehensä rahat. Tästä lähin otan vaan päiväsairaita --\"\n-- \"Onko tuo laitaa -- pauhata tuolla tavalla, kun meillä on näin\nvakava asia edessämme... Sinuun se koskee kipeästi, sinun kannaltasi\nkatsoen, minä varsin ymmärrän sen. Mutta ethän sinä toki tahdo\nleikata poikki kaikkea -- kaikkea meidän ja pojan väliltä.\" -- \"Juuri\nsitä, -- niinkuin kuolleen lihan, niinkuin kuolleen lihan, Bente...\nSe on ainoa keino. Häneen on mennyt lihakuolio, -- todellisuudesta\ntyhjää, onttoa itseluuloisuutta on koko poika. -- Ja se on leikattava\npois, -- hänen täytyy saada tuntea pakko!\" -- \"Nyt malta mielesi,\nBaarvig\", -- kuului hiljainen, kolkko vastaus... \"Minä olen hänen\näitinsä -- ja minä pelkään, että sinä leikkaat pois muutakin\nkuin pojan, -- leikkaat pois minutkin.\" -- \"Sinähän olet aivan\nsuunniltasi, Bente!\" -- \"Minä sanon sen sinulle kerrassaan, Baarvig,\nettä minä olen päätökseni tehnyt. Endreä _ei_ hylätä... Matkustan\nsuoraa päätä hänen luokseen, jos se käy tarpeelliseksi. Onhan minulla\npankissa rahoja!\" --\n\n\"No no no no no, Bente, tyynnyhän toki... malta nyt vähän mieltäsi...\nja\" -- hän hyökkäsi ylös tuolilta. \"Sinä tahdot pelottaa minua, -- --\nkääntää pistoolin vasten rintaani... No no no no no, Bente --.\nTule tänne, niin keskustelemme... Sinähän olet aivan kiihkossa,\nkuuma ja punainen\"... Taas hän hyppäsi pystyyn ja löi pulpettiin.\n\"Hän on minun kiroukseni, tuo poika rakkari, -- näenhän nyt, että\nhän aikoo ottaa minulta äitinsäkin. -- -- Ja sillä tavalla, sillä\ntavalla kiristetään minulta rahoja\", -- lausui hän itsekseen\nkatkerasti... \"Niin, niin, Bente, kulje sinä vaan hänen asioitaan,\nkulje\" -- \"Minä en kulje kenenkään asioita, -- minä vaan teen, mitä\nminun täytyy tehdä, jotta rauha säilyisi talossa .. Ne viisituhatta\nkruunua, jotka perin veljeltäni, niiden yli lienee minulla jotain\nvaltaa -- käytettäköön niistä pari tuhatta hänen kasvatukseensa.\"\n-- \"Sinun viisituhattako, jotka ovat säästöpankissa?\" -- Tohtori\nistui hetkisen ääneti, kasvot synkistyen loukkauksesta. -- \"Herran\nnimessä, saathan sinä ne,\" vastasi hän kylmästi... \"Minä sen pahempi\nmelkein pelkään, kun olen tänään käyttänyt oman käden oikeutta sinun\nvarojasi kohtaan... Annoin Kjelille niistä lainaksi viisisataa...\nMutta minä vakuutan -- kunniani kautta -- on täydet takeet siitä,\nettä rahat saadaan maaliskuussa takaisin -- silloin ne saat tästä\npöydältä käteesi, käyttääksesi miten hyväksi näet... Minä vaan en\ntahdo enää olla missään tekemisissä noiden varain kanssa -- tahdon\nyleensä päästä kaikista lähetyksistä pojallemme -- laulajalle.\" --\n\"Älä nyt päästä kaikkea tuota pikkumaisuutta itsessäsi valtaan,\nBaarvig. Olenko minä koskaan sanallakaan maininnut noita rahoja...\nMutta sano minulle vaan onko muuta keinoa? Vai luuletko olevan hyötyä\nsiitä, että Endre pakotetaan palaamaan siihen, josta hän kerran on\nluopunut. Se ainakin on varma, ettei siitä mitään tule.\" -- \"Sinä\nannat pojan vetää itseäsi mihin vaan, Bente\", -- jatkoi tohtori häntä\nkuulematta, -- \"olet aivan -- aivan sokea hänen suhteensa.\" Hän\nnojausi taaksepäin ja katsoi kattoon.\n\nKuuma puna lensi rouvan kasvoille... \"Olenko minä koskaan sanallakaan\npannut vastaan, kun sinä annoit rahat Kjelin sahaan\", lausui hän\nhillityllä kiivaudella.\n\n\"Ohhoo, -- Kjel näetkös -- sitäkö sinä nyt... Se on aivan toinen\nasia. Kjel on sillä alalla, jolle hänellä juuri on taipumusta -- hän\non siihen kuin vuoltu. Enkä minä ole sillä taholla minkäänlaisen\nsokeuden orja.\" -- \"Sitä nyt ei niin varmaan tiedä, Baarvig. Suurella\nvaivalla saimme hänet ensin agronoomiksi. Mutta en minä ole nähnyt\nhänen omin käsin koskevan lapioonkaan -- en edes puutarhalapioon.\"\n-- \"Et tietenkään, sillä sepä ei hänelle sopinut.\" -- \"Muistatko ne\nsuuremmoiset laskut ja tuumat, joissa hän liikkui siihen aikaan, kun\nilman pääomaa tahtoi ottaa haltuunsa Rognerudgaardin, -- paljasta\nrikkautta ja ylellisyyttä!... Ja nyt olemme nähneet, miten hänen\nolisi käynyt. Pidin sitä kerrassaan onnena, että hän sitten sai\nsäästörahamme tuota sahaa varten ja pääsi siitä kaupasta.\" -- \"No\njaa, -- se nyt oli Kjelin tapa purkaa nuoruutensa hurjuutta -- kaikki\nnuo kalkyylit!... Kaikki hänen puuhansa ja pyrkimyksensä tarkoittavat\nomaan varaan pääsemistä. -- Ei, _hän_ kyllä on ilmapumpun vastakohta,\nhän tahtoo pumpata rahoja itselleen... Ja nyt minä arvelen, että\noikeastaan on tässä kipeä kohta se, miten saataisiin hra Endre edes\njohonkin määrin selviämään humalastaan.\" -- \"Ainoa mitä meidän tulee\ntehdä, Baarvig\", -- hän katsoi mieheensä päättävän vakavasti, --\n\"on tukea häntä. Enkä muutoin usko sinun täysin määrin käsittävän,\nmitä todellinen laulaja on. Ei Endre halua ruveta miksikään\nkierteleväksi renkuttelijaksi.\" -- \"En parhaimmallakaan tahdolla\nvoi siitä ajatuksesta päästä... Mutta\" -- hän kuuli kulkuset ja\nhevosen, joka tuli häntä noutamaan, ja nousi ylös, -- \"Herran\nnimessä, onhan sinulla rahat, -- onhan sinulla varoja käyttää hänen\nkukoistuksekseen\"...\n\nRouva seurasi häntä matkavaatteille.\n\n\"Niin, Baarvig, -- ota asia miltä kannalta tahdot, -- nuo\nkaksituhatta kruunua _täytyy_ minun saada, -- minä _tahdon_ käyttää\nne Endren hyväksi. Minä en voi kestää sitä ajatusta, että hänet\nhylkäisimme. Minä en saa muutoin rauhaa!\" huudahti hän epätoivoisena.\n-- \"Kuulithan sinä, että saat ne, Bente\"...\n\nHän melkein riuhtaisi itsensä irti vaimostaan, kun tämä tahtoi auttaa\nturkkeja hänen päälleen.\n\n\"Tiedät kyllä, ett'en ole koskaan ajatellut niitä rahoja, Baarvig,\n-- enkä sekaantunut siihen, mitä niistä määräät... Ei, anna kun\nköytän vyön paremmin ympärillesi... Sinähän se pidät huolen\nmeistä kaikista... Ja Endre on pahoittanut mielesi alituisella\nhorjumisellaan ja pettymyksillään... En sano siihen mitään, että\ntuo jo lopulta väsyttää sinua, mies parka... Mutta\" -- tuo pieni\nhento olento nousi varpailleen ja veti turkinkauluksen vyön päälle\n-- \"mutta sinulla on yhtä paljon sydäntä lapsia kohtaan kuin\nminullakin... Ja kun meidän _täytyy_, niin\" -- \"Kun _minun_ täytyy,\nniin\" -- jyrisi tohtori vastaan.\n\nRouva väistyi vähän taakse päin ja katsoi häneen.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", -- huudahti tohtori katkerasti ja astui\nmatkasaappaissa nopeasti ovea kohti, \"minun täytyy auttaa häntä\nsinne, minne kana potkaisee... Ja vasten vakuutustani...\"\n\n\"Mutta, Bente\", -- hän kääntyi äkkiä purevasti ovessa, rouvan\nkiiruhtaessa lamppua ottamaan näyttääkseen hänelle tietä, \"sinä itse\nsaat olla niin hyvä ja huomenna panna kokoon kirjeen, jossa laulaja\nsaa tuon auliin kehotuksen --. Minä pelkään, että minä muutoin\nottaisin häneltä uskon hieman karkealla tavalla\", -- kuului alhaalta\nkatuportailta pimeästä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTaajaan satoi märkiä lumihiutaleita kouluhuoneen ruutuihin tohtorin\nElvsaetissa.\n\nOli harmaja aamupäivä ja virran takaa metsäharjuja tuskin häämötti.\nOppilaat istuivat pitkän pöydän ympärillä kolmeen luokkaan jaettuina.\nSeinää lähinnä vaipui seitsemän-, kahdeksantoista vuotiaan Minkan\nruskeanpunainen hiustötterö saksalaiseen käännösvihkoon, saksalainen\nlukukirja, sanakirja ja pari muuta kirjaa aitana nuorempaa sisarta\nBertheaa vastaan, joka ohuena ja nahkalaihana istui toisena luokkana\nja nakersi rihvelinpätkää. Kolmannen luokan, alimman ja suurimman,\nmuodostivat tohtorin ja muutamain naapurien pojat ja tyttäret.\n\n\"No siis\", -- kyttyräselkäinen pieni kotiopettaja nosti linjaalin\nolalle ja rupesi asentoon, -- \"no siis, sinä Arnt...Mikä oli sen\nkuninkaan nimi, jonka tanskalaiset naiset koristeillaan lunastivat\nVendien vankeudesta?\"\n\n\"Sven -- Sven Kaksiparta.\"\n\n\"Uh -- huh! -- Eikö sinun luonnollinen kauneudenaistisi jo\nkuiskaa, ettei semmoisen kuninkaan nimi saattanut olla Kaksiparta\n-- Kaks-kymmentäparta\" -- Schulteiss oikaisi itseään ja vilkaisi\nsyrjästä Minkaan -- \"että se piti olla semmoinen mies, joka panee\nliikkeelle naisten mielikuvituksen.\"\n\nHän astui edes takaisin silmät raollaan ja kasvoissa oman\ntietäjätunteen kohottama ilme, joka merkitsi, että juuri nyt hän\nkohosi korkeampain esitelmäinsä alalle, joista kolmannessa luokassa\nei missään tapauksessa muuta ymmärretty, kuin että päästiin siksi\npäiväksi enemmästä läksyjen kuulustelusta ja saatiin pitää lystiä.\n\n... \"Luultavasti mies, jonka hienoista kasvonpiirteistä loisti\netevämmyys... terävät, ankarat silmät, jotka äkkiä saattoivat\nleppyä viehättäviksi, -- ja\" -- hän katsoi ympärilleen jalolla\nylhäisyydellä -- \"voimakkaan kauniin, nerokkaan pään tukena ihanat\nleveät hartiat\"...\n\nMinka ja Berthea iskivät toisilleen silmää.\n\n\"No siis, -- he antoivat hänelle koristuksensa... Katuivatko he\nsitä?\" -- \"Sitä ei seiso kirjassa, hra Schulteiss.\" -- \"Minä kysyn,\nluuletko, että he sitä katuivat, -- käännyn kehittymättömän järkesi\npuoleen. -- Luuletko esimerkiksi, että Minka sisaresi olisi katunut,\njos olisi antanut sievän rintaneulansa?\" --\n\nMinka keikautti niskaansa, ikäänkuin merkiksi, että esimerkki oli\nsopimaton.\n\n\"Riippuisi kai siitä, minkälainen kuningas se olisi\", -- pisti\nsiihen Berthea suurella mielenkiinnolla. -- \"Sallittakoon minun\nhuomauttaa Berthealle, että ilman isänmaallista uhrausta olisi kaunis\nteko jäänyt historiasta pois; se loistaa.\" -- \"En ainakaan minä\nolisi raahtinut antaa rintaneulaa vaikka minkämoisen edestä\", --\nvastasi tyttö nenäkkäästi. -- \"Jos hänellä olisi ollut kyttyrä kuin\nkameelilla\"... kuiskasi nimismiehen Ole, silmät pinteinä sisällisestä\nnaurusta. -- \"Se sikseen, -- minä pyydän, mitä levottomuutta siellä\npidetään! -- ym -- ym -- naisen asemasta täällä Pohjolassa eri\naikoina, siitähän minä puhuin. -- -- Tuo koristejuttu osotti yhden\nkuvaavan piirteen: -- hänen kykynsä alttiiksiantavaisuuteen ja\ninnostukseen. Mainitsin Olavi Trygvasonin puolison, Thyran, joka\nistui ja itki kannen alla, kun sankari kaatui Svolderin luona, ja\nsitten kuoli surusta.\" -- \"Olisi ollut paljon parempi, jos hän\nolisi pistänyt kuoliaaksi jonkun vihollisen, sen sijaan että istui\nporaamassa\", arveli Arnt. -- \"Tämä ilmaisee naisessa toisen piirteen;\n-- tunteen syvyyden\", -- jatkoi Schulteiss, joka ei ollut huomautusta\nkuulevinaan, -- \"tunteen syvyyden\"... \"Minä hiljattain luin koirasta,\njoka kuoli isäntänsä haudalle\", -- näki Minka hyväksi virkahtaa\nkesken syvää kiintymystään.\n\n\"Oikein, oikein\", -- Schulteiss kumarsi mielistelevästi -- \"tulemme\nnyt intresantimpiin tunteihin -- -- Sigrid Storraadeen...Svolderin\ntappelu oli hänen poliitillinen työnsä, kosto, jonka hän, yöt päivät\nmietittyään, pani toimeen nerokkailla juonilla, -- sen vuoksi että\nOlavi kuningas oli hänet hyljännyt. Tässä meitä kohtaa naisen\n_persoonallisuus_: -- Sen miehen, joka polkee hänen ylpeyttään ja\nhänen rakkauttaan, sen hän tappaa, -- tappaa!\" -- Viimeisen sanan hän\nhuuti, niin että oli vähällä ääni pettää.\n\nBerthea irvisti letukkamaisesti pöydän alapäässä ja vilkui Minkaan,\nvääntäen nenänpäätään, joka oli hänellä erikoinen taito. Minka oikasi\npontevasti niskaansa, nähtävästi vaikutti juttu häneen aivan toisella\ntavalla, ja kävi jälleen innolla kirjoitukseen käsiksi. Eihän se\nhäntä koskenut. Omituisella hiljaisella tyytyväisyyden hymyllä ja\nvähän kiihottavalla katseella Schulteiss jälleen kääntyi esitelmäänsä\njatkamaan kolmannelle luokalle, joka oli sen sisällystä kohtaan\nsuurimmassa määrin kylmäkiskoinen.\n\n... \"Semmoinen siis on nainen esiintyessään jonain muuna kuin kodin\nkaitsijana ja värttinän vääntäjänä. Elämän suuret himot täyttävät\nhänet: rakkaus, himo johtaa ja vallita pienen kotoisen piirin\nulkopuolella, -- vaatimus, että hänenkin tulee saada tilinteko ja\noikeus siltä mieheltä, jolle hän ei enää vain sokeasti ja nöyrästi\nantaudu, vaan jonka kanssa hänen tulee jakaa harrastukset, kehityksen\nja kasvun. Semmoiset naiset vaativat myöskin, että saavat pitää\noman nimensä, eivät salli sen avioliittoon hävitä... Sillä, jonka\nmainitsin, on nimenä Sigrid Storraade ikuisiksi ajoiksi. -- Voin\nmelkein kuvailla, minkä näköinen hän oli... Punaisenruskea runsas\ntukka\", -- hän vilkaisi Minkan täyteläiseen hiustötteröön, --\n\"selväpiirteiset sukukasvot perittyine sävyineen, -- vähän kuin -- ym\n-- ym -- rouva Bentellä -- -- ja silmissä kuin unelma...\" lisäsi hän\ntuijottaen.\n\n\"Minä pyydän teitä, hra Schulteiss, jättäkää äiti vertauksistanne\"\n-- keskeytti Minka terävästi. -- \"Perheen ulkopuolella hänen nimensä\nmuutoin on rouva Baarvig.\"\n\n\"Ja-ha... ruumiinrakennus ja vartalo niin erilaiset, -- kuin suuri\nja mahtavasti muovailtu hennon ja hienon rinnalla... Tavattoman\nvoimakkaasti vuoltu, luja kaula ja ihanat hartiat. -- Mutta\nnuorena oli Sigrid Storraade korkean, vaaleaverisen, sorean ja\noikullisen hurjasilmäisen tytön perikuva.\" -- \"Te kai arvelette\nettei häntä olisi kukaan saanut kirjoittamaan saksalaisia teemoja\",\npärpätti parantumaton Berthea. Hän oli jo aikoja sitten käsittänyt\nSchulteissin heikkouden sisartaan Minkaa kohtaan... \"Tällä vaimolla\noli tuo hillitsemätön, masentamaton luonne, jota maailma ei koskaan\nvoinut kukistaa. Hänessä oli neitseellistä ylpeyttä, joka sai\nkuninkaat kilpaa juosten häntä kosimaan, mutta hän hylki ja tappoi\nniitä sima-ammeeseensa kuin kärpäsiä... Silloin tuli Olavi Trygvason,\nNorjan kaunein ja ylpein mies; hän oli kiivennyt Smaltserhornille\"...\nSchulteiss oikaisi niskaansa korkeita olkapäitään vastaan ja\nkatsoi ylös kuin Smaltserhornin huippuun... \"Tätä hän rakasti,\ntälle hän tahtoi antautua. Ja kun Olavi sitten hylkäsi hänet, --\nuskonvimmassaan löi häntä hansikkaalla vasten kasvoja ja sanoi häntä\npakanalliseksi nartuksi, hän kun ei tahtonut uskostaan luopua,\n-- siitä pitäin himosi hän ainoastaan yhtä, yhtä, _yhtä_ asiaa\nelämässään, -- Olavin surmaa... Ja siitä syntyi Svolderin tappelu,\njossa kuningatar Thyra istui kannen alla ja unohti värttinän!\" --\n\"Kuninkaan täytyi vaihtaa miekkaa, sillä omansa hän oli hakannut\naivan pilalle,\" selitti Ole. -- \"Niin, -- ja sitten hän hyppäsi\nmereen, eikä hävinnytkään\", intoili Arnt... \"Luullakseni myönnetään\".\n-- Minkaa kohti lensi opaalisininen katse, -- \"että näiden molempain\nnaisten persoonallisuuden arvo oli sangen erilainen, -- kumpikin\noli paras laatuaan. Toinen kaikkien kotoisten kehrääjäin uskollinen\nkelpo kuningatar, -- -- vaan toinen tienraivaaja\", -- hän äkkiä\nkorotti äänensä, niin että Minkakin huomaamattansa katsoi häneen, ja\niski linjaalilla ilmaan että vinkui, -- \"tienraivaaja vapautetulle\nnaiselle, joka taistelee persoonallisuutensa puolesta meidän\naikanamme!\"\n\nÄkkinäisellä voimanponnistuksella hän tällä kertaa voitti kiusauksen,\neikä tapansa mukaan kääntynytkään Minkaan, ja loi sitten lapsiin\nankarasti tutkivan katseen:\n\n-- \"Mitä tiedät Gydasta, Arnt?\" -- \"Hän kosi, -- ei, vaan Harald\nHaarfager kosi. Mutta Gyda sanoi, että jos hän tuli toista kertaa\nkosimaan, ennenkuin oli valloittanut koko Norjan, niin\" -- \"Ähä\nähä, -- näetsen, -- kovin vaatimattomia eivät naiset silläkään\nkertaa olleet\", huomautti Schulteiss salaperäisesti myhähtäen.\n-- \"Personallisuus\" -- hän katsoi jäykästi Minkaan, -- \"joka\npyrki valtakunnan haltijaksi... Ja siltä kannalta äärettömällä\nhalveksimisella katseellaan niitä vähäpätöisiä olentoja, jotka ovat\nniin syvällä alla, -- muurahaislaumaa, jolla on selkä koukussa\"...\n\nPoikain puolelta kuului tirskunaa.\n\n\"Harald Haarfagerillahan oli niin paljon vaimoja ja lapsia, että\noikein kihisi\", huusi Ole. -- \"Vaikk'ei ollut kuin kahdentoista\nvanha\", intoili Arnt. -- \"Salomolla oli enemmän, hänellä oli\nseitsemänkymmentä ja kaksi\", julisti Tor, lukkarin poika. --\n\"Tässä olisi paikallaan se huomautus\", sanoi Schulteiss kohti\nkattoa ivallisesti, -- \"että paitsi mainittua Gydaa ja tämän\njälkeen juuttilaista Ragna kuningatarta, olivat ne kaikki muut\npersonallisuutta vailla... Onko rukkeja yksi tahi tusina, se ei tässä\nmerkitse mitään. Aikain kuluessa on niiden luku supistettu yhteen\ntaloa kohti, -- pääasiallisesti taloudellisista syistä... Tätä on\nrunollisesti ihannoitu nimityksellä 'Freyan rukki', -- ja se tietysti\non jotain, jota kohtaan nuori nykyajan nainen suuntaa halunsa ja\nhaaveensa\" --.\n\nViimeistä lausetta seuraava katse ja kasvojen ilme ehdottomasti\nkääntyi Minkaan, joka istui hajamielisenä ja hermostuneesti hypisteli\nkynäänsä, kaikkea muuta, mutt'ei kirjoitustaan ajatellen.\n\n\"Nyt hän pöyhistelee ja luulee onnistuneensa oikein hyvästi\", sipisi\nBerthea pannen liikkumaan taipuvan nenänpäänsä... \"Katso kuinka hän\nkääntelee itseään --\" -- \"Ole vaiti, hän huomaa, että sinä teet\nhänestä pilkkaa\", uhkasi Minka kiihkeästi.\n\nSchulteiss asteli miettiväisenä edes takaisin ja tuijotti jalkojaan,\njoiden muodosta hän näytti olevan erinomaisen turhamainen. Hän\nasetti jalkansa huolellisesti ja sirosti eteensä askel askeleelta,\nja aina kääntyessään notkahutti hän syvälle polviaan, ikäänkuin\nvahvistukseksi ajatustyölleen.\n\nHän alkoi innostua yhä enemmän, käänteet kävivät yhä nopeammiksi ja\npolvien notkaukset yhä merkitsevämmän syviksi. Äkkiä hän pysähtyi\nsäteilevään itsetietoiseen hymyyn.\n\n\"'Rukin historia'... se tulee nimeksi teokselle, jonka aion\nkirjoittaa, -- monta nidosta --. Mitä kaikkea rukin ääressä on\nkehrätty... Miehet ovat villatukkoina kulkeneet lankarenkaan läpi.\nSe on, y-ym\", hän nosti leukansa ilmaan ja puhalsi, -- \"kaiken tuon\nromanttisen käsityskannan naisesta minä jätän maailman pienille\ntuhrijoille. Minä, minä\", -- ääni kiihtyi äkkiä intohimoiseksi\nkiljunaksi, -- \"aion sytyttää palosoihdun, -- palosoihdun! -- näyttää\norjan, joka ostetaan ja myydään ja kytketään rukkiin. Ja sitten,\nneiti Minka\", -- hän pysähtyi ja loi häneen samalla juhlallisen ja\nviekkaan katseen, ikäänkuin luonnolliseen sotatoveriin, -- \"alkaa\nvapaudentaistelu. -- Mutta ensiksi, -- ensiksi sen vahingon historia,\njonka nainen on saanut, hänen syvän lankeemuksensa historia...\nErittäin arkaluontoinen, monimutkainen, hienonhieno asia, jonka\nainoastaan nero, läpitunkevin psykolooginen silmä voi selvittää, --\npaljastaa kaikkine yksityiskohtineen. Semmoisen miehen täytyy tuntea\nnaisen sydän juurtajaksain, -- juurta -- jaksain!\"... Arnt nyki ja\nveteli hänen nenäliinansa kulmaa, joka pisti ulos takin takataskusta.\n\n... \"Vaan minä, -- kun kynäni kerran on päässyt vauhtiin\", -- oli hän\nkirjoittavinaan käsi ojossa, niin että laihaa paljasta rannetta näkyi\ntakinhiasta pitkä matka,-- \"toimitan paljastuksen, -- niin -- niin,\npaljastuksen --.\" Tässä Arnt sai nenäliinan vedetyksi ulos hännäksi.\n-- -- \"Minä paljastan kaikki hänen aseensa, -- koko arsenaalin!...\nAskel askeleelta aion seurata hänen kurjaa tietään liitoksia myöten,\nnäyttää ja _todistaa_, kuinka tuo ainainen peitelty hätä varjeluksen\ntaistelu ja juoniminen miestä -- vallanpitäjää vastaan -- on\nvääristänyt hänen sisimmät, pyhimmät tunteensa silmäneulanhienoiksi,\nmyrkytetyiksi aseiksi, inhaksi vangitsevaksi viettelykseksi, ja\ntehnyt hänestä mestarin kaikilla liukkailla petollisilla aloilla,\n-- supistanut hänen vihansa ja rakkautensa pikkumaisen, uskottoman\nja viekkaan orjan tunteiksi, -- nii-in, sen sanon, turmellut hänen\nluonteensa sydänjuuria myöten\"...\n\nHän loi verisen katseen Minkaan.\n\n... \"Hän keimailee miehen edessä ja leikittelee hänen kanssaan niin\nitsekkään kylmällä intohimolla ja verenhimoisella kiihkolla kuin\nkissa hiiren kanssa... Hän -- hän -- hä -- än\", -- hän kyykistyi\npolvilleen mairittelevan näköiseksi, -- \"istuu lumoovana ansaluukun\nääressä, imartelee ja viekottelee, -- ja kun tyhmeliini siihen\npudota kopsahtaa\", -- seurasi halveksiva potku, -- \"antaa elämänsä\nja kokonaisen tunnemaailman\", -- suurten ulkonevain huulten pielissä\nalkoi sinisen kalpeasti värähdellä, -- \"niin hän vuodattaa kyyneleitä\nniin lumoovia, niin sydäntä särkeviä\"... Schulteiss harppasi edes\nja takaisin, ja nenäliina riippui kuin häntä hänen perässään...\n\"Nainen on muuttunut maailman suureksi petturiksi... hänellä on\nalhainen saatanallinen vaisto, jonka intohimo on viekotella, -- --\nhän on muuttunut vaaralliseksi, -- minä sanon, -- tuhansin\nviettelevin värin keimailevaksi myrkkyitikaksi.\" Ääni äkkiä muuttui\npirullisen teräväksi ja kimeäksi... \"Olennoksi, e -- he, he, -- jota\n-- jota -- olisi psykoloogisesti tutkittava ja valvottava samalla\nepäluottamuksella kuin käärmettä, jota luullaan kesytetyksi.\" -- \"Ih\nhih hih, -- hih hih, -- tshi tshi tshi, -- käärme, kas käärme\"...\nOle koetti nyt vuorostaan saada heiluvan nenäliinan kokonaan ulos\nvedetyksi seljapuisen raippansa koukkuisella päällä. Schulteiss\nlevitti hajalleen molemmat haaransa, keinui niillä ja myhäili\nkattoon, poskillaan hivuttava puna ja niska korkeaa kyttyrää vastaan\nnojaten. Käärme nyt riippui suoraan alaspäin, ja kaikki silmät\nvartioitsivat jännityksellä, milloin se taas rupeaisi liikkumaan.\n\n\"Tämä oli kauhea kuva, jonka teille paljastin\", -- lausui hän\nvihdoin syvään hengähtäen ja kääntyi Minkaa kohti. Pitkäin, alas\npainuneiden silmäripsien alta kohosi Minkan katse viattomana ja\nvierastaen. \"Kuinka? -- Mitä sanoitte? -- Minä kirjoitan teemaani,\nhra Schulteiss.\"\n\nHänen kasvonsa lensivät aivan harmaiksi. Itsetietoinen innostus\nkutistui äkkiä kokoon ja katosi pieneksi, pelokkaasti kärsiväksi\nolennoksi, hän yski ja änkötti: -- \"Sen jälkeen aioin... aioin\nesittää naista sillä kannalla, kun -- sielukas tunne hänen omasta\narvostaan on herännyt, -- hänen suurta, ihanaa taisteluansa meidän\naikanamme ja syvää -- syvää\" -- -- \"Hihihi-i, -- käärme... tuossa\nmakaa käärme!\" -- poikain kesken purskahti valloilleen hurja\nhillitsemätön nauru. Schulteiss katsoi hämmennyksissä ympärilleen. --\n\"Tuossa -- tuossa, hra Schulteiss\"... näytti Berthea avuliaasti.\n\nSchulteiss hairasi äkkiä nenäliinan lattiasta, palasi kirjain luo ja\nryhtyi nolona toiseen läksyyn...\n\n\"E -- he he, -- sitten oli meillä maantiedettä, -- Langfjeldit\"...\n\"Saitpahan panemaan kokoon sateenvarjonsa\", kuiskasi Berthea\nriemuissaan.\n\nSchulteiss selaili kirjaa hermostuneena ja levottomana... Poikain\nsilmät olivat lakkaamatta seuranneet nurkassa olevan seinäkellon\nviisaria.\n\n\"Kello on jo kymmentä minuuttia vailla kaksitoista, hra Schulteiss\",\nilmoitti Arnt viattomasti, -- \"emmekä vielä ole saaneet läksyjä ensi\nkerraksi.\"\n\n\"Vai niin, -- noh -- historiassa ottakaa luku loppuun.\"\n\n\"Lukuko loppuun! kun ei vielä ole kuulustettu alkuakaan... Pitääkö\nmeidän ottaa kaksi läksyä samaksi tunniksi\"... napistiin ja mutistiin\nsiinä viekkaassa tarkoituksessa, että saataisiin jäljellä olevat\nminuutit kulumaan. Viisarin imeytyessä ja madellessa lähemmäksi\nkahtatoista nousivat äkkiä sekä lukkarin että nimismiehen poika\npystyyn kirjat yhteensidottuina kainalossa. Heille tuli aina\nsemmoinen hirveä kiire kellon lyödessä, kun muka olivat saaneet\n-- he vetosivat siihen -- kotoa ankarat käskyt saapua ajoissa\npäivällisille. Massi, tohtorin kahdentoista-vuotias tytär alimmalta\nluokalta, oli samassa tuokiossa Minkan luona; ja Berthea hyökkäsi\nalas rappusia ollakseen paikalla, kun pojat ulko-oven edessä sitoivat\nsukset jalkaan ja lähtivät makasiinimäkeä laskemaan. Schulteiss\nkokosi välinpitämättömän näköisenä kasaan muutamia pöydälle jääneitä\nkirjoja.\n\n\"Antakaa anteeksi, mutta en saanut kirjoitustani tänä päivänä aivan\nvalmiiksi\", virkkoi Minka kokoillessaan tavaroitaan; -- \"mutta minä\ntodella kävin hieman hajamieliseksi. Te puhuitte niin innokkaasti\"...\n\"Vai niin, en minä ole mikään argus, sen vakuutan teille, -- minä en\ntahdo valvoa -- oppilasta, joka on kasvanut valvonnasta pois\", --\nhän huudahti kiivaasti, -- \"minä -- minä\" -- ääni vapisi sisällistä\nliikutusta.\n\nMinka seisoi, ikäänkuin miettien jotain: -- \"Schulteiss\"... alkoi hän\nvarovasti ja tutkistellen... \"Tunnetteko erästä neiti Feiringiä?\"\n\n\"Neiti Thekla Feiringiä... Kyl -- lä... tunnen kyllä, -- ellei\nkukaan muu kysy, -- meidän kesken, -- ainoastaan meidän kesken!...\nOn minulla omat vainuni... Hän on yksi niitä naisia, jotka\nkirjoittavat 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'... yksi niitä\nlintusia, jotka vielä visertävät puunlatvoihin piiloutuneina --\nsyvimpäin salanimien suojassa\". -- \"Hän tulee tänne tänään\", intoili\nMinka, --\"hän on matkalla vouti Preusin luo, joka on ottanut hänet\nkotiopettajattareksi. Minä olen semmoisessa jännityksessä\"... lausui\nhän, kun riensi huoneesta. Schulteiss seisoi kauan ja tuijotti oveen,\nkun se oli Minkan jälkeen sulkeutunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kello jo neljää lähenteli, ennenkuin kartanolta alkoivat kuulua\numpikulkuset ja neiti tuli. Lumituisku ja huono keli olivat häntä\nviivyttäneet. Sillä välin kun alhaalla kävi vilkkaaksi ja talonmies\ntuli hevosta ottamaan, seisoi Schulteiss ylhäällä kouluhuoneen\nakkunassa, hieroi ruutua ja katseli, ja vanhimman jälkeinen poika\ntalossa, Kjel, kiiruhti paljain päin neitiä vastaan ottamaan.\n\nMelkein kuin pyryn peittämä virstanpatsas neiti Feiring seisoi\neteisessä, itsepintaisesti kuurona kaikille ystävällisille\nkutsumuksille. Häntä ei mitenkään saatu saliin lähtemään, ennenkuin\nhänen päältään oli riisuttu paksu kuori päällysvaatteita ja jaloista\nraskaat karvaiset töppöset.\n\nJa sitten hänet huomattiin hieman espanjanruokomaiseksi soreaksi\nnaiseksi, joka oli puettu muodikkaaseen, vartalon mukaiseen kappaan,\nliepeet ja hiat nahalla reunustetut. Kapan selkänapeista killui\ntoinen pahasti irrallaan melkein poikki kuluneen langan päässä, ja\nkaulasta riippuva upea silkillä vuorattu muhvi lemusi hajuvedestä.\nKokoon rutistetun nenäliinan vierestä häämötti sieltä sisästä jotain\nkeltaisen kirjavihkon tapaista.\n\nKjel tunsi hänen tarkastavan syrjäkatseensa kulkevan pitkin\npaksua pahansään nuttuaan, leveitä maalla neulotulta housujaan,\njotka sukelsivat pitkävartisiin rasvanahkasaappaihin. Helkkarin\nkiusallista, kun piti juuri tämmöisenä esiintyä muodikkaan\nkaupunkilaisnaisen edessä! Hän hakkasi reippaasti takinliepeitään ja\nreisiään ikäänkuin lunta pudistellakseen: \"Tämmöiseen ilmaan otetaan\noikea maalaisen sporttipuku, neiti, kun pitää kahlata lumikinoksissa.\"\n\nMutta neiti ei kuullut häntä; hänen pienet mustat marjasilmänsä\nseurasivat vilkkaalla harrastuksella Minkaa, joka suurimmalla\nhuolella kantoi sisään matka vaatteet ja levitti ne ruokahuoneessa\nparille tuolille lämpiämään. \"Ja tekö olette neiti Minka?\" kysyi hän.\n\"Minä en ajatellut teitä semmoiseksi, vaan -- vähän kalpeammaksi ja\n-- --\" Suu yhä tervehdykseen hymistettynä hän sitten kumarruksella ja\npienellä niiauksella solahti arkihuoneeseen.\n\nNeiti näkyi halveksivan noita tavallisia johdantoja keskusteluun; hän\nkatsoi ääneti ympärilleen, pidättäen itselleen omat mielipiteensä.\n\n\"No täällä maalla joka tapauksessa asutaan tilavasti\", alkoi\nhän sitten huomioitaan... \"Tuntee heti, että on tullut toiseen\nviattomampaan aikakauteen, jossa poltetaan koivupuita hiilien ja\nkoksien asemesta\"... \"Mutta mistä olette voineet saada käsityksen\nmeidän Minkastamme?\" -- puhkesi rouva kysymään. -- Neiti Feiring\nseisoi ja myhäili ja hymyili nuoren tytön puoleen: \"Minä oikeastaan\ntunnen hänet varsin erinomaisen hyvästi. Poikanne, -- niin,\nfilolooginhan kirjoissa hän kuuluu kulkevan, -- on minulle puhunut\nniin paljon sisarestaan. Hän ymmärtää hänet niin perinpohjin.\"\n\nMinka punastui ja punastui yhä enemmän ja puuhasi yhä uutterammin\npesän kuumotuksessa.\n\n\"Vai niin, te siis tunnette poikamme Endren, -- ehkäpä hyvinkin?\"\ntunnusteli rouva. --\n\n\"Herra Jumala, mikä sielukas ihminen... Ja miten kauniisti hän\nlaulaa. Olen tavannut hänet melkein joka päivä koko tämän puolen\nvuoden aikana laulaja Figerin seurassa. -- Kun hän puhuu laulusta,\n-- niin ei siinä auta vastaan sanominen, hyvä rouva! Sillekin\ntaiteelle koittaa aivan uusi aika, -- vaikutus tehdään eläväksi,\ndramaattisesti sulatetaan persoonallisuuteen.\"\n\nRouvan kasvoihin tuli hermostunut ilmaus ja levottomana hän katsoi\nkonttorin ovea koti, josta hän joka hetki odotti miestään.\n\n... \"Kun hän ja Figer laulavat duetin, toinen tenoori ja toinen\nbasso, niin on se verraton nautinto, -- ja he yhä oppivat uusia\nkappaleita\"... \"Olkaa hyvä, neiti, minä pelkään, että ruoka jäähtyy\",\nkutsui rouva hieman kiirehtien. -- \"Kiitos, kiitos... Ja Figer ja\nhän ovat eroamattomat, aina ne näkee yhdessä\"... \"Mutta teidän\ntäytyy vihdoinkin tulla syömään, neiti.\"... \"Ja ellei hänestä tule\ntaiteilijaa niin! Hänen koko luonteestaan henkii jotain niin suurta\nja lämmintä, ettei siitä voi erehtyä -- Minä vakuutan teille, niitä\non paitsi Figeriä monta muuta, jotka ovat samaa mieltä\"...\n\nSillä välin kun neiti nautti ne pari hyvää ruokalajia, jotka oli\nhänelle säästetty, jatkoi hän, poisjohtamisyrityksistä huolimatta,\ninnokkaasti puhetta samasta arkaluontoisesta asiasta.\n\n\"No jaa, mitä te nyt oikeastaan pidätte, olin sanoa meistä\nmaalaisista?\" -- alkoi Kjel, kun äiti hetkeksi oli poistunut\nhuoneesta.\n\n\"Minä tosiaan luulin, että tekin kysyisitte kalakokkareista\", hymyili\nneiti.\n\n\"Minä pyydän, lihakokkareista.\"\n\n\"Niin, niin, lihakokkareista, -- ruokaopinnoitahan täällä maalla\nensi sijassa täytyy ajatella... Ja hyytelön kanssa\", -- hän loi\nsurkuttelevan katseensa ensinnä vatiin ja sitten oveen, josta rouva\noli mennyt... \"Kun ajattelen kaikkea sitä puuhaa\", -- hän nosti\nkahvelilla pienen linnun lautaselleen, -- \"kaupungissa haetaan tämä\nruokalaji ravintolasta, kun alkaa sitä mieli tehdä. Kuinka paljon\nhuolta ja vaivaa sekin tuottaa... Oih!\" -- hän kääntyi Kjelin ja\nMinkan puoleen, -- \"tunsin heti ensi tunnelissa, johon rautatiellä\ntulimme, että nyt, nyt sitä mennään maalaisläpeen, jossa kaikki\nhaiskahtaa ruualta ja ruokapyrinnöiltä.\"\n\n\"Erittäin miellyttäviä vaikutuksia siis, neiti, kun tulee tänne\nylämaahan\", huomautti Kjel ja nojausi mahtipontisesti taapäin.\n\n\"Ja kun minut sitten junasta sullottiin sudennahkaisiin\nrekivällyihin, niin tuntui siltä, kuin tämä kaikki nielisi minut.\nAlussa en uskaltanut karvoihinkaan koskea, sillä minusta se oli\ntodellinen susi.\"\n\n\"Sangen pikanttia,\" -- siristi Kjel silmiään ja kaivoi liivinsä\ntaskusta siron ruskahtavan meripihkaisen sikari-imukkeen...\n\"Tuommoinen kuolemaan tuomittu tylstyy, näettekös... Kaikki tuo\nharmaa lumituisku, joka tuli metsäharjuilta, ja loppumaton iloton\nvalkoinen virta, jota ajoimme ja ajoimme, vaivuttivat minut\nlopulta niin rauhalliseen puoliuneen ja saivat minut mielessäni\nkuvittelemaan, että pyry peittäisi minut lumeen ja minä paleltuisin\nkuoliaaksi, kunnes jälleen heräisin taivaassa, ystävieni luona\npääkaupungissa.\" -- \"No-no, -- älkää nyt kuitenkaan tehkö itsellenne\nkovin liiallisia mielikuvia maalaisesta viattomuudestamme, neiti,\"\nhuomautti Kjel. -- \"Mekin toki vähän pippuroimme hermojamme... Saatte\nuskoa, että tuommoinen lankkuliikekin, jossa on suuret pääomat\nkysymyksessä, -- se terästää aika lailla. -- Niin, en tahdo mainita\nsummia, te ehkä pyörtyisitte, neiti... Ja mitä tulee niin sanoakseni\nyksityiseen elämäämme ja oloomme -- niin emme siinäkään toki ole niin\nkovin aikamme jäljessä -- --. Ja, -- mitä minuun tulee niin, -- sitä\npahempi... No niin, siitä älkäämme puhuko perhekodissa\"...\n\nMinka katsoi suurilla silmillä veljeensä. Katseesta kuvastui se\nvilpitön ajatus, että veli nyt sekä turhisteli että kerskasi.\n\n\"Mutta eihän teidän kuitenkaan tarvitse jäädä tänne ainaiseksi,\"\n-- lohdutti hän oikein sydämelle käyneesti. \"Minä vakuutan, että\nsydämeni oikein kutistui kokoon, -- ja ellei minulla olisi ollut\nluettavana korehtuuria somaan pikku artikkeliin, joka tulee\n'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'... Se oli kuin viimeinen\nauringonpaiste pääkaupungista, joka lämmitti jähmettyneitä käsiäni.\"\n-- Neiti käänsi siitä pitäen puheensa Minkan niinkuin ainakin sen\npuoleen, joka nähtävästi oli ainoa kykenevä jotain käsittämään.\n-- \"Sillä oli niin viehättävä nimikin\"... Hän kuiskasi tämän\nkevyesti sivuun, rouva Baarvigin tullessa huoneeseen, ja katsoi\nvälinpitämättömän näköisenä ulos akkunasta... \"Voitteko arvata mikä?\"\n\nMinka kalpeni ja vilkasi äkkiä taakseen, kuka oli huoneeseen tullut.\n\n\"'Nainen, joka herää'... Toimitus oli yksimielinen siitä, että se oli\npainettava.\" -- Minka tuijotti häneen vavisten, kylmä hiki otsallaan.\n-- \"Siitä kuohuu semmoinen viehättävä kapinanhenki. Ja kaikki nuo\nerinomaiset sitaatit historiasta... Ei mutta kiitoksia, rouva\nBaarvig, pitääkö minun vielä jaksaa sylttiä ja leivoksia... Minä\nvakuutan -- jospa näkisin kirjoittajan, niin tarttuisin sitä naista\nkädestä ja puristaisin sitä niinkuin nyt puristan teidän kättänne,\nneiti Minka\", -- hän ojensi kätensä ja teki, niinkuin oli sanonut, --\n\"ja pyytäisin häntä vaan kirjoittamaan enemmän samaan tapaan\"...\n\nToisen äänessä ja toisen hehkuvassa kasvojen ilmauksessa oli jotain,\njoka herätti rouvan huomiota ja sai hänen katseensa jonkinlaisella\ntutkivalla ja punnitsevalla hämmästyksellä verkalleen tarkastamaan\nkumpaakin... Ikäänkuin yrittäen masentaa jotain kiusallista hän\näkkiä painavasti sanoi: \"Ei, se ei ole helppo tehtävä, jonka olette\nottaneet ruvetessanne kasvattamaan ja ohjaamaan kahta puolikasvuista\ntyttöä, neiti Feiring... Suuri edesvastaus, tukala tehtävä näinä\naikoina, sekä vanhemmille, että lapsille.\"\n\nNeiti katsoi häneen hurskaasti suu kaikkein pienimmällään.\n\n\"Kun vanhempain noin viimeiseen saakka täytyy pitää kiinni vanhasta,\nniin tapahtuu se siksi, että he tuntevat, ettei uusi vielä ole\nkestävää, eikä lujaa\", -- jatkoi rouva Baarvig.\n\nNeiti Feiring loi pieneen rouvaan tarkastavan katseen. Tässä hän\nvarmaan oli tavannut oikean maalaisen perheenäidin, jolla oli lujat\nlukot ja perustukset kiinni naulatuille mielipiteilleen. Mutta hän\nehdottomasti väisti tuota varmaa, läpitunkevaa katsetta.\n\n\"Ei se tietysti ole niinkään helppoa\", lausui hän sitten myönnellen.\n-- \"Ei, -- se ei ole helppoa. -- Uskokaa, että äideillä kyllä on\najatuksensa näihin aikoihin, neiti Feiring\"...\n\nTohtori astui äkkiä huoneeseen, häntä olivat potilaat viivyttäneet\nkonttorissa. \"Hyvää päivää, neiti, -- tokko teitä on osattu pitää\ntäällä hyvänä? -- Olette matkalla vouti Preusin luo... Omituisen\nukon siellä tapaatte.\" -- \"Vai niin, -- originaali? -- Ilahuttaa\nminua.\" -- \"Hänellä on eräs idea. Jos vaan voitte siihen uskoa,\noikein kunnolla, -- kysellä häneltä sitä joka puolelta, niin on mies\nvallassanne.\" -- \"Vai niin, tosiaankin, -- ideain mies?\" -- \"Se\non, yhden idean mies. Mutta se on sitä perusteellisempi. Hän uskoo\nruumiinpolttoon, -- on kerrassaan hassahtanut siihen. Ensi vuonna\nsaamme sen. Sitä hän on vakuuttanut minulle kahdeksantoista vuotta,\nsiitä pitäen kun tälle paikkakunnalle tulin.\"\n\n-- \"Ohhoh!\" -- \"Kelpo mies muutoin, -- vanhanaikainen ja\nkonservatiivinen kuin tukki; -- mutta hän ei pakota ketään...\nSaa vaan yskän, kun tulee kotiin kaupungin sumusta, kaikista\nniistä houreista, joita hän siellä alhaalla kuulee ja joiden ylös\nrykimiseksi häneltä menee kokonainen viikko, kuten hänellä on tapana\nsanoa.\" -- \"Minun täytyy todellakin vastustaa sitä, että ilma, joka\non harrastuksia täynnä, muka olisi vähemmän puhdasta kuin se, jossa\nei ole harrastuksia ensinkään, hra tohtori.\" -- \"Riippuu siitä,\nminkälaisia harrastuksia, neiti, -- minkälaisia... Varmaan siellä\nalhaalla leviää hyvinkin ilkeä höyry kaikesta, jolla siellä koneita\nlämmitetään -- joka merkityksessä.\" -- \"On esimerkiksi herätetty\nharrastus semmoista maailmaa kohtaan, jolla ei ole minkäänlaisia\npolttopuita\", -- sutkautti neiti terävästi, -- \"siellä ovat silmät\nauenneet -- köyhälistöä kohti.\" -- \"Tarkoitatte sitä maailmaa, joka\ntahtoo heittää koko yhteiskunnan polttopuiksi\", sutkahutti vuorostaan\ntohtori. -- \"Jos pidämme kiinni logiikasta, hra tohtori\", -- torjui\nneiti urhoollisesti. -- \"Naisten logiikasta, -- niin kyllä, -- niin\nkyllä\", -- virnisteli tohtori, \"se on kuuluisaa. Mutta älkää nyt vaan\nruvetko voudin kanssa maailmaa parantamaan. Hän on, nähkääs, niin\nhirveän tyytyväinen tähän vanhaan... Tiedätte kyllä, että on ihmisiä,\njotka ovat niin piintyneet vanhoihin saappaihinsa, että mieluummin\npaikkaavat ne sataan kertaan, kuin huolivat uusista... Hän on juuri\nyksi niitä.\"\n\nNeiti Feiringin pienet pyöreät, levottomasti vilkuvat silmämarjat\nmuistuttivat hiirtä, joka ravaa edes takaisin ja hakee rakoa\nloukusta päästäkseen. Hän nähtävästi epäröi, tyytyisikö siihen,\nettä keskustelu päättyi moiseen pilaan, ja vaipui tuoliin ääneti ja\nverkalleen syvemmälle ja syvemmälle epäävä ilme kasvoissaan.\n\n\"Te oikein pelotatte minua, hra tohtori\", -- hän vihdoin alkoi...\n\"Minusta tuntuu kuin vietäisiin minut Munkkisaareen, taikka johonkin\nmuuhun saareen maailman loppuun. Ei siis ainoatakaan ihmistä, kenen\nkanssa puhua siitä... siitä... mitä ulkona elämässä tapahtuu. --\nMinun siis vaan pitää päntätä saksaa, englantia, maantietoa ja\nhistoriaa -- mallikelpoisena kotiopettajattarena, enkä saa vastustaa\ntalon isäntää... Suoraan puhuen, hra tohtori, tuoko osa kuuluu\nsemmoiselle olennolle, joka tässä istuu?\" -- \"Ei kannata ministerin\nhakea puhtaaksikirjoittajan paikkaa, neiti. Tavara voipi jäädä\nmyymättä senkin vuoksi, että se on liian hienoa... ei saa koskaan\npitää hengenvaatimuksia, jotka käyvät aseman yli.\" -- \"Se on,\nyhteiskunnan kohtuuttomat lait karkoittavat minut nyt Siperiaan\",\nhuudahti neiti.\n\nMinka seurasi keskustelua kuumana; hän tunsi, miten silmissä\ntuikki ja pisti. Ja Kjel oli aivan suunniltaan... Isä tuossa\ntalonpoikaisilla sukkeluuksillaan nolaili häntä, -- häntä!... Eikä\nymmärtänyt, että raastoi hienoja, rafineerattuja hermojänteitä...\n\nKjel äkkiä hyppäsi tuoliltaan: \"Niinkö isä... Minullako esimerkiksi\nei siis olisi minkäänlaista oikeutta henkisiin pyrinnöihin, ellen\nmitään ansaitse. Mutta jos minä huomenna voitan kelpo tavalla\nlankuillani, -- niin minulla _on_ niihin oikeus! Tuo on niin\nahdasmielistä ja vanhanaikaista että --. Nykyaikana on meillä\nkaikilla henkisiä pyrinnöitä, sen sanon\"... \"Jaa-a, kaikki nuo\nhenkiset pyrkijät\"... mutisi tohtori. \"Mutta itse sinä aivan\nhiljattain kerroit ajaneesi työstäsi sahalta pietistin, sen vuoksi\nettä hän tahtoi kääntää muita, sen sijaan että olisi sahannut... Sinä\nluullakseni evästit häntä jonkinlaisilla semmoisilla syillä, että\nhän oli liian korkea henki sinun tehtaaseesi\" -- \"Pyh, mokomaakin --\npoikkeustapaus, -- johtui aivan toisista syistä\" -- torjui Kjel. Hän\nnykäsi omituisesti niskaansa merkiksi, että isä-ukko tällä kertaa ei\nvoinut oikein kohota asiain tasalle.\n\nTosiaan merkillinen nainen, lievimmin sanoen, -- äänteli hänen\nsisässään...\n\nYksin tuo tapa, kun hän kumarsi niskaansa ja sanoi jotain, --\ntuommoinen pikantti, salattu etevä hymy... Ja vaan tuo pieni\npiirre, kun hän noin tapansa mukaan jätti hansikkaat syliinsä\nsyödessään. Surkeata, että hän oli tuolla tavalla tuomittu voudin\norjaksi... Kjelillä oli kyllä halu kertoa hänelle jotain oikeasta\nuskaltamisesta, -- esimerkiksi silloin, kun oli ajanut sormen\npaksuista virran jäätä ennättääkseen Kjerstadiin huutokauppaan\nennenkuin asianajaja Ring. -- Ja ehkä vähän siitäkin, -- mitä hän\nnyt uskalsi kaupoissa, -- ja miten hän hikoili ja kävi postissa\nkahdesti päivässä, jotta eivät kotona saisi vihiä -- ja idylli tulisi\nhäirityksi. --\n\n-- \"Niin, neiti Feiring\", -- sanoi tohtori, kun kahvi oli juotu,\n-- \"älkää pitäkö sitä vieraanvaraisuuden puutteena, että jälleen\nkarkoitan teidät lumituiskuun. Mutta ellei mieli illan kulua\nliian myöhäiseksi, niin täytyy meidän saada teidät uudelleen\nmatkavaatteisiin ja rekeen pönkityksi.\"\n\n\"Ja sitten, pim pom, mennään Siperiaan\", -- sanoi neiti leikillään\nja alkoi suoriutua matkaan. \"Voin ainakin sanoa, että olen välillä\nlevähtänyt hauskalla pysäkillä. -- Toimitus ottaa, mitä kirjoitatte\",\n-- kuiskasi hän Minkan puoleen kumartuen, kun tämä auttoi\nkarvatöppösiä hänen jalkoihinsa... \"Meidän täytyy nyt jollain tavalla\nylläpitää kirjeenvaihtoa\"...\n\nKun neiti Feiring matkakuoressaan valaistiin ulos, odotti Kjel jo\nulko-ovella, josta lunta pyrysi sisään, puettuna turkkeihin ja\npiiska kädessä. \"Kovin on pimeä ja virran rannoilla on monessa\npaikassa vaarallista jääsohjoa, neiti, ja ellei teillä ole mitään\nsitä vastaan, niin luulen teitä parhaiten palvelevani, jos minä ajan\nnämä pari penikulmaa voutilaan.\" -- \"Tuossa paljastitte itsestänne\nihmisrakkaan piirteen, hra tehtaanomistaja. Minä kyllä kamalasti\npelkään tätä kaikkea\"... kuului vaatemytyn sisästä. \"Huh, -- tähänkö\nhautaan sitä nyt pitää?\" kysyi hän sitten, kun ulkona pimeässä oli\npönkitetty rekeen ja jalat pantu pussiin.\n\nLumi narisi anturain alla... Alhaalta kuului Kjelin rauhoittava\n\"soo-ja, soo-ja\"... kun hän hillitsi virmaa hevosta, ja sitten kuului\nnaseva piiskan sivallus. Makasiinimäen alle sumuun hälveni sitten\nkulkusten ääni.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ruokasalissa oli nyt pimeä, paitsi valohohtoa arkihuoneen\nlampusta. Pesän vieressä vielä olivat molemmat tuolit, joilla neiti\nFeiringin matka vaatteet olivat olleet... Ja Minka siellä sisällä\nkäveli hiljaa kuin haamu varpaillaan, jottei kenenkään päähän\npistäisi kutsua häntä ja häiritä. Oli ikäänkuin päivän kokemukset\nsäilyisivät, niin kauan kun nuo molemmat tuolit seisoivat tuossa\nliikuttamatta paikallaan... Niinkauan oli vielä neiti Feiring\nläsnä vakuuttamassa, että hänen kirjoituksensa painettaisiin, --\nettä se todella seisoisi \"Kahdennessakymmenennessä vuosisadassa\"\notsakirjoituksineen ja kaikkineen... Toisen tuolin alta häämötti\npieni valkoinen esine... Paperossi -- varmaan tavattoman hieno... Ja\naivan sen paikan alla, niissä neiti Feiringin muhvi oli riippunut...\n\nMinka hairasi sen äkkiä maasta. Siinä oli jotain todellisempaa, mistä\npitää kiinni. Hän liiteli sinne tänne levotonta onneaan kantaen,\nvoimatta antaa tunteilleen valtaa, -- ja kun hän sitten istui\nmuiden seuraan illallispöytään, niin ihmetteli hän itsekseen tuon\ntuostakin salanimellistä suuruuttaan. _Jos_ he olisivat tietäneet...\nJos he olisivat aavistaneet, että hän, joka istui tässä ja tuskin\nsai voileipäänsä niellyksi, oli mukana ison maailman taistelussa ja\niskemässä iskun...\n\nHän oli mielestään näiden keskellä melkein kuin jonkinlaista\nsalaista nitroglyseriiniä tahi dynamiittia. Niska oikeni oikein\nylpeäksi ja sotaiseksi, kun toiset väittelivät neiti Feiringistä,\n-- ja hän mielestään saattoi jättää omaan arvoonsa, mitä he\narvelivat täällä kotona maalla... Mutta kyllä Schulteissin olisi\nlentänyt suu selälleen, jos hän olisi tiennyt... Illallisen jälkeen\nhän istui soittamaan -- triumfimarssia ja kaikenlaisia oikun\npaloja. Ja Schulteiss istui pianon taa tavalliselle paikalleen.\nMinka näki hänet, tenhosi hänet, hymyili hänelle silmiin, kun\nhän istui siinä niska nuottihyllyä vastaan ja antoi profiilinsa\nvarjon muistuttaa Napoleonia. Minkan liikkuvat, väikkyvät kasvot\nvaltasivat hänet kokonaan sanomattomilla salaisuuksilla... Minka\noikaisi niskansa arvokkaaksi ja oli mahtava... Ja Schulteiss oli\nkalpeana hurmauksesta. Kun kotiopettaja sitten varsin huumaantuneena\nkumarsi hyvän yön, niin katsoi Minka häneen salaperäisesti ja\nmerkitsevästi... Ja Schulteissin kädet vapisivat portaiden\nkaidepuissa, hänen noustessaan ylös kamariinsa.\n\n-- Myöhään illalla makuukamarissa, katsottuaan varmaksi, että sisaret\nmakasivat, sitasi Minka hameen vyötäisilleen ja kietoi ympärilleen\nsaalin. Ja ulkona ullakossa hän sitten istui pimeässä ja mietti ja\npoltti ja oli eurooppalainen ja nautti, -- kunnes hän tunsi, että se\nalkoi tehdä pahaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo myöhä, ennenkuin rouva Baarvig sai unta, ja hän heräsi äkkiä\nvaikeaan levottomuuteen ja tuskaan. Yölevottomuus oli käynyt hänelle\ntavaksi, hänen tohtorin vaimona eläessään. Harvoin tapahtui, ettei\njoku levottomuuden puuskaus, mikä milloinkin, ajanut häntä vuoteelta\nja saanut häntä kylmän salin poikki lähtemään kiertoretkelleen\nyläkertaan lasten makuuhuoneeseen. Milloin piti lähteä katsomaan,\nolivatko pikku tytöt sammuttaneet kynttilän, tahi oliko ehkä Massi\nheittänyt peitteen päältään -- makasiko ja yski. Milloin taas,\noliko Arnt kahnannut tärpättirievun kaulastaan, olivatko sukat ja\nkengät jääneet sinne märkinä makaamaan, eikö niitä oltu tuotu alas\nkuivamaan, taikka oliko huoneessa häkää. Joka kerta hän makasi ja\nmietti, miten suorittaisi sen vaikean tempun, että nousisi ylös,\nsytyttäisi kynttilän ja pääsisi ovesta ulos herättämättä miestään,\n-- joka oli tullut myöhään kotiin, tahi jota milloin hyvänsä yöllä\nsaatettiin kutsua sairaan luo. Rouva oli tottunut arvaamaan, paljonko\nuskalsi, siitä miten hänen miehensä milloinkin makasi, nukkuiko hän\nsikeään vai kevyesti. Hän oli tutkinut miehensä kasvoja, seurannut\nniiden ilmauksia melkein unien maailmaan, hänen maatessa tuossa\nviereisessä sängyssä, -- kasvoissa alati niin kaunis levollinen ilme,\nvastakohta kaikille rajuilmoille, joita niissä hereillä liikkui ja\njoita vastaan rouvan oli taisteleminen.\n\nRouva vaelteli salissa, kun ei ollut liian kylmä, ja monesti se oli\nhänelle erittäin viihdyttävää, -- hän ikäänkuin sai lepoa omille\najatuksilleen... Mutta tänä yönä hän oli säpsähtänyt ikäänkuin\npahasta unesta. Jotain oli tapahtunut... Mitä oli Minkan ja neiti\nFeiringin välillä?... Peitettyä salaista ymmärrystä. Jotain jota\nei voitu hänelle ilmaista... Kirjoitus, josta neiti Feiring oli\npuhunut... Minkako oli jotain kirjoittanut... Kasvojen ilmeet,\n-- Minkan huonosti peitetty suuri, pelokas ilo... Hän näki sen\nmielessään ja kävi yhä katkerammaksi siitä, että tätä salattiin\nhäneltä, -- äidiltä. Ja mitä oli hän voinut kirjoittaa?...\n\"Nainen, joka herää\", se oli nimi... Minka oli aina ollut halukas\nkynäilemään... Mutta se että Minka kirjoitti, ei se häntä... Ei se...\n\nRouva Bente tuijotti vaan yhteen ja samaan -- palasi aina vain yhteen\nja samaan: Luottamuksen perustus puuttui, -- se oli mennyt... Minka\noli kehittynyt häneltä salassa... Tähän hän tuijotti ja tuijotti...\nAmmottava kuilu leveni levenemistään ja yhä kylmempi henki kuiskasi:\nHän oli kadottanut Minkan!...\n\nVanhin tytär, joka oli kasvanut hänen valvovan silmänsä ja johtavan\nkätensä varassa, -- jonka suhteen hän luuli olevansa niin kaikin\npuolin selvillä... Mutta juuri parhaan elämänsä eli tämä nyt\nsalassa. Tien hänen sisimpään uskoonsa hän oli menettänyt... Hän\noli kadottanut Minkan! Häneen tuli tuskallinen halu rientää ylös\nhänen luokseen... Ei muuta kuin katsomaan häntä, kun hän makasi...\nIkäänkuin viimeisen kerran jättääkseen illusioonilleen hyvästi...\n\nVähän myöhemmin hän seisoi kynttilä kädessä keltaisessa salissa\nvanhan pitkän pöydän ääressä, jolle koko pesu oli pinottu.\n\nKylmä sali oli pimeä, ja raskas rautauuni kohotti pimeästä haahmoaan\nsuurena ja uhkaavana. Tuo masentava kasvoi yhä, kasvoi... Endre, jota\nhän oli koko tahdollaan tukenut uudella uralla... Ja Kjel... Tunsiko\nhän heitä, -- mitä he aikoivat, ja ajattelivat? Oliko hänellä heidän\nluottamuksensa? Taikka oikeastaan, eikö hän jo aikoja sitten ollut\nkadottanut heitäkin, molempia vanhempia poikiaan?\n\nHän muisteli, kuinka he kumpikin tavallaan olivat vaienneet ja\nhymyilleet, kun hän puhuessaan lämpeni jostain asiasta. Kuinka\nkatkera Endre oli isää kohtaan... Ja vielä hänellä oli Arnt, vielä\nMassi kadotettavina! Neuvottomassa tuskassa hän vain tunsi, että hän\ntahtoi, että hänen täytyi pelastaa, mitä saattoi. Sisässään hän huusi\nhätähuutoja, -- hän ei tahtonut kadottaa enempää, -- kaikkia!... Hän\nkulki levottomana, ikäänkuin kynttilällään etsien jotain kylmässä\nsalissa... Olivatko he antaneet lapsille liian vähän vapautta...\nliian vähän asettuneet heitä kohtaan inhimillisen tutunomaisuuden\nkannalle? -- Ilahuttivathan häntä itseään niin kaikki ajan ideat,\ntoivoihan hän niistä parempia oloja. Mutta kun tuli tosi eteen, niin\neivät ne kuitenkaan olleet niinkään helppoja toteuttaa... Tuntui\nsiltä, kuin ne eivät olisi vielä vakaantuneet oikeeseen muotoonsa...\n\nHän pysähtyi lasikaapin eteen, jossa kaikki tohtorin apteekkitavarat\nolivat, ja näihin mietteisiin vaipuneena valaisi hän kynttilällään\nmyttyjen, ruukkujen, pullojen, rasiain, suurten ja pienten,\nkirjavaa joukkoa, ikäänkuin nimikirjoituksia lukeakseen. Sitten\nkirkastuivat äkkiä rouva Benten kasvot... Huomispäivänä jo tilaamme\n\"Kahdennenkymmenennen vuosisadan\". Ja sopivassa tilaisuudessa\nmainitsen sitten Minkalle, että voisi hänkin yrittää kirjoittaa --\nkoettaa kynäonneaan.\n\nVerkalleen kulki hän jälleen kappaleen matkaa poispäin kokoon\nkäännetyn pelipöydän luo, nyökäten omille ajatuksilleen. Hajallaan\nolevat huonekalut olivat kuin erämaassa keitaita, joille hän laski\nkynttiläjalan. Häneen tuli levollisuuden tunne. Miten sitä yöllä\nliioitteli kaikkea... Niin niin, -- -- hänhän ei voinut illalla\nsyödä mitään, kun oli niin levoton tuon kotiopettajattaren vuoksi...\nTyhjällä vatsalla ei koskaan nuku hyvin... Jos lähtisi alas\nruokakamariin leikkaamaan itselleen palasen voileipää? Valo katosi\nulos porraskäytävään...\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTohtorin kääsit olivat pyörineet matkoihinsa jo aikaisin viileänä\nkesäaamuna. Piika alkoi pestä konttorin akkunoita, ja kotoiset\ntyöt, jotka aina tehtiin tohtorin poissa ollessa, olivat täydessä\nkäynnissä. Schulteissin ilmaantuminen alakertaan muulloinkin kuin\nruoka-aikoina riippui paljon tuosta kääsien jyrinästä. Hänen\nhermojansa aina rasitti tohtori, -- yksistään se tieto, että\nhän oli kotona... Tavallisesti hän kiersi kaikki huoneet tahi\nastua patsasteli, kädet liivien hian-aukoissa, pitkin pihamaata\nsaamassa raitista ilmaa, -- seisoi ja tuijotti tahkoon, kun sitä\nväännettiin ja niittomies laski viikatettaan, tirkisti syvämielisesti\novesta puuliiteriin, jossa renkipoika hakkasi puita, jutteli\nkarsinaan ivallista elämän viisautta imisäsialle ja porsaille tai\nfilosofeeraili pukin kanssa. Puutarhassa kitkettiin ja kasteltiin,\nniin kauan kun aamusta vielä oli vähän varjoa, ja yksinäisissä\nmietteissään oli Schulteiss juuri alkanut täsmällisillä askelilla\nkulkea pitkin navetan seinustalla olevan tukin selkää, kun Minka\nhuomasi hänet ja nopeasti tuli puutarhan portista. Schulteiss otti\nvauhtia ikäänkuin juostakseen tukin päähän saakka, mutta hyppäsikin\nsitten alas notkahuttaen sievästi ja syvään polviaan.\n\n\"Schulteiss\", intoili Minka, -- \"ettehän vaan hajamielisyydessänne\nunohda käydä postia ottamassa, ennenkuin Kjel ennättää...\nTiedättehän, että Kjel aina menee ja tarkastaa sen portilla.\"\nSchulteissin hiljainen, itsetietoinen hymähdys torjui kaikki\nepäilykset. -- \"Kello varmaan jo lähenee kymmentä, ja te vielä\nkävelette täällä.\" \"Minä vakuutan teille, neiti Minka... Voitteko\nhetkeäkään epäillä minua\"... keskeytti Schulteiss hämillään. --\n\"Ettekö voisi esimerkiksi yhtä hyvin kuljeskella alhaalla maantiellä,\nSchulteiss?\" -- \"Ja siten joutua hra Kjelin huomion alaiseksi!\" --\nhuudahti kotiopettaja voitonriemulla... \"herättää hänen epäluuloansa\n-- ja saattaa teidän asianne vaaraan... Vähän päästä\" -- hän kaivoi\nesiin kellonsa -- \"saatte nähdä välinpitämättömän astuskelijan\nkatoovan polulta tuonne alas huvimajan haan taakse.\" -- \"Mitä, --\neikö se vielä ole puolta yhdeksääkään? -- Käykö se oikein, oletteko\nvarma?\" -- keskeytti Minka hätiköiden. -- \"Minä vakuutan. Luottakaa\nminuun, neiti Minka!\" lausui Schulteiss sitten matalalla, ontolla\näänellä, joka kuului kuin tynnyrin sisästä. -- \"Uh, teillä on niin\nmonta mutkaa, Schulteiss\", -- torui Minka koketisti, -- \"miks'ette\nvoinut heti sanoa, paljonko kello on.\" -- \"Minä luovun kaikista\nvastaväitteistä, -- vaikenen\"... Hän kumarsi, ja kasvot loistivat.\n\n\"Kuulkaa Schulteiss, asia nyt on semmoinen, että 'Kahdeskymmenes\nvuosisata' on saatava pois isän sanomalehtien joukosta. Sitä\nkirjoitusta, jolle annoin nimeksi: 'Se pieni ja liukas jaa-sana',\n-- en _tahdo_, että äiti saa sen lukeakseen... hän tuntisi minut\nkohta kirjoitustavasta... Ja tiedättehän, kun hän tahtoo puhua siitä\nkanssani ja nostaa sen ikäänkuin ikkunaan, tuulottaa ja tarkastaa\njoka puolelta, mitä sitä on sattunut kirjoittamaan... Se on niin\nsietämätöntä!... Jos se on hyväksytty, niin varmaan se tulee tässä\nnumerossa... Oikein vereni hyytyy ajatellessani, kuinka moni nuori\ntyttö jo ehkä samana yönä makaa ja itkee ja katuu, että hän sillä\ntavalla on yhdessä minuutissa kokonaan antautunut yksinvaltiaalle...\nEn saanut rauhaa, ennenkuin kirjoitin, että tuo jaa-sana on annettava\nsiten, että hänellä on helppo ero ja omistusoikeus ja samat oikeudet\nja kaikki järjestyksessä.\" -- \"Hm, -- idea itsessään on erinomainen,\n-- aivan loistava, -- jos olisi -- ym, ym -- toiveita sen -- --.\nSiten kerrassaan liitettäisiin jaa-sanaan naisen täydellinen suojelus\nlain kautta, -- se olisi niin sanoakseni hänen kihlasormuksensa\nvapauden timantti -- -- ym -- ym -- mutta --\". -- \"Niin, eikö totta\"\n-- huudahti Minka voiton riemussa ja löi häntä sormille korrella,\njota hän käänteli kädessään, -- \"minä olen, -- miksi hän sanoikaan\nsitä, joka keksi...\" -- \"Heureka, -- se oli Arkimedes.\" -- \"Heureka,\nheureka! Siinä on ratkaisu koko asialle. Minä olen niin iloinen, että\ntekee mieli sisällisesti hyppiä.\" -- \"Hm-m\", -- Schulteiss väänteli\nmiettiväisen näköisenä isotekoisia huuliaan. -- \"Miksi tuommoiselta\nnäytätte?\" -- \"Ym -- ym... minä vaan tarkoitan, minä hartaasti\nhaluaisin, että se olisi mahdollista, neiti Minka.\" -- \"Olettehan te\nitse niin usein sanonut! --\"\n\n... \"Vaan sitä pahempi -- te unohdatte epäluulottomassa sydämessänne\nyksinvaltiaan, -- sortajan... Hän ei niinkään äkkiä laskisi läpi\nsemmoista lakia.\" -- \"Minusta näyttää, että te nyt aivan väitätte\nitseänne vastaan.\" -- \"Pyydän saada selvittää kantani. Minä vieläkin\npidän kiinni siitä, että idea on loistava... ehdottomasti. Mutta\nesteet --\" -- \"Mitkä esteet... Teillä aina on esteitä, kun tulee tosi\neteen, Schulteiss. Teillä ylipäänsä aina pitää olla esteitä.\" -- \"Tuo\nlaki -- jotta se läpi saataisiin -- edellyttää... en tahdo teiltä\nsalata sitä -- ei sen enempää eikä vähempää, kuin että koko naisasia\nensin on voittanut\"... \"Hyi, mikä kiero ja katala ihminen te olette!\"\nhuudahti Minka.\n\nSchulteiss katsoi häneen avuttomasti, ikäänkuin rukoillen armoa.\nMinka löi korrella hamettaan ja polki.\n\n\"Se on niin harmillista, kun te aina keksitte jotain, joka on\ntiellä... Nyt on muka lakinikin mahdoton. Ja sillä tavalla menee\nkoko kirjoitus myttyyn!\" hän valitti epätoivoisena... \"Minä pian\nrupean vihaamaan kaikkia miehiä...\" -- \"Jaa-a, neiti Minka, --\nsillä tunteella saataisiin jotain aikaan... Vihan tulee edistää\nvapautustyötä, kunnes kaikki menee itsestään -- rakkaudella.\" --\n\"Mutta kuitenkin, Schulteiss\"... lausui Minka hetkisen mietittyään\n-- \"jos kirjoitus tulisi -- ja se teidän mielestänne olisi oikein\nhyvin kirjoitettu, -- ideasta minä en enää välitä, koska siitä ei\nkuitenkaan tule mitään ennenkuin ehkä sadan vuoden kuluttua --.\nMutta jos luulette, että sitä pidetään hyvänä, niin taputtakaa\nkäsiänne puutarhaportin luona kolme kertaa, niinkuin kyyhkysille.\nJa sitten Schulteiss... Tänään voi jo hyvinkin tulla vastaus neiti\nLundilta, ovatko kaupungissa saaneet toimeen suuren kävelyretkensä\ntänne ylämaahan. Siinä tapauksessa tulee Thekla Feiring kohta tänne\npyytämään minulle lupaa, että saan lähteä mukaan. Mutta isä ja äiti\neivät saa aavistaakaan, että minä olen ollut toimessa sen asian\nhyväksi vaikuttamassa... Kuulkaa Schulteiss, teillä on tänään paljon\npuuhaa.\"\n\nTämä iski silmää ja hymyili uskotun onnellista hymyä, sillä välin\nkuin Minka riensi takaisin puutarhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPostiaika oli ohitse, kirjeet ja sanomalehdet oli, maantiellä\ntapahtuneiden ennakkotarkastusten jälkeen, viety kuten tavallisesti\nasianmukaisesti seulottuina konttorin pöydälle, ja mytystä loisti\nristisiteinen uusi vihko \"Kahdennettakymmenennettä vuosisataa\", joka\nei kuitenkaan ollut antanut aihetta mihinkään kätten taputuksiin\nalhaalla puutarhaportin luona. Schulteiss oli kävellyt ja vaeltanut\nlevottomana, ennenkuin hänelle sattui tilaisuus huomauttaa Minkalle\nsitä lohduttavaa mahdollisuutta, että tässä vihkossa ehkä ei ollut\ntilaa kirjoitukselle. Hän oli menemässä huoneesensa, kun rouva Bente,\njoka tuli arkihuoneesta, seisautti hänet:\n\n\"Olemme saaneet Endreltä kirjeen... Ettekö tahdo tulla\nsisään hetkeksi istumaan, Schulteiss... Dresdenistä.\" --\n\"Taiteilijakaupungista, Elben ihanasta Florensista\", lisäsi\nSchulteiss mielistelevästi. -- \"Sehän _on_ taidetta, Schulteiss,\n-- syvempää taidetta, -- operettikin? -- Endre nimittäin aikookin\nruveta operettilaulajaksi\"... Rouva katsoi häneen tutkivasti. --\n\"Epäilemättä, rouva, -- aivan epäilemättä.\" -- \"Hän sanoo, että\nniin sanotut ensi luokan oopperat tekevät taiteilijan mylvijäksi ja\nkatuhuutajan heimolaiseksi, huoneet kun ovat niin mahdottoman avarat,\nja että laulaja esityksessään saattaa antaa ainoastaan karkeimmat\nmomentit.\" -- \"Sangen sattuvaa tosiaan\", -- huudahti Schulteiss.\n-- \"Niin, perin vähän minä oikeastaan tuota ymmärrän... Hänen\nkirjeessään oli paljon semmoista, jota arvelin teidän voivan vähän\nselittää. Ja sitten hän kirjoittaa, ettei hän tahdokaan ruveta tuon\nmainion Lutzmannin oppilaaksi.\" -- \"Vai niin! -- mutta eikö Endre\njuuri hänen tähtensä:--\" -- \"Hän on keksinyt toisen laulunopettajan,\njoka ei vielä ole kuuluisa, mutta joka kuitenkin on siellä erään\nliikkeen johtaja, -- aivan uuden ja luonnollisen metodin. Vanhat\nlaulunopettajat ovat sotkeneet ja pilanneet äänet, niin väittävät\nnämä. Ja voi kai siinä olla jotain perää, Schulteiss! -- Endrenhän\non niin sulava, -- niin sulava\"... lausui rouva ilmeellä, ikäänkuin\nmuisto olisi kokonaan vallannut hänet. -- \"Niin, -- aikamme vaatii\nluonnollisuutta... Sen puolesta nostetaan lippuja, riennetään\naseihin kaikilla aloilla!\" -- vakuutteli Schulteiss. -- \"Mutta\nsiellä Dresdenissä ei kuitenkaan ole ensinkään semmoista, kuin minä\nolin kuvitellut... kaikki nuo ystävät -- ja tuo elämä, johon hän on\njoutunut laulajain ja laulajattarien kanssa -- niin, täytyyhän meidän\nmuistaa, että operettia varten hän valmistautuu. -- Mutta kuitenkin,\nSchulteiss, -- neiti ja rouva operettilaulajatar se ja se...\" --\n\"Taiteilijamieli pyrkii ensi sijassa elämään taiteen ilmassa,\nrouva Baarvig. Kalalta ei saa riistää sen elementtiä.\" -- \"Niinkö\narvelette, Schulteiss\"...\n\nRouva istui ja keinui omissa ajatuksissaan.\n\n\"Niin, käsitättehän te, että äiti aina liioittelee huoliaan. Olin\nkuvaillut itselleni, että hän eläisi siellä niin hiljaisesti,\nkokonaan antautuisi opinnoilleen, -- että hän tahallaan olisi\npiiloutunut entisyydeltään, pariksi kolmeksi vuodeksi, kunnes voisi\nastua esiin täysin valmiina. Vaan tuo varmaan hävittää häneltä aikaa?\"\n\nSchulteiss kumartui kunnioittavimmasti vastaamaan:\n\n\"Suvaitkaa että minä, rouva Baarvig -- Jos kysymyksessä olisi\ntavallinen jokapäiväinen ilmiö... Mutta,\" hän korotti ääntänsä, --\n\"taiteilijan itsetuntoisuus _ei ole_ jokapäiväinen. On lähdettävä\nhänessä asuvasta hillittömyydestä. Metsälintu ei tyydy istumaan\noppiaikaansa häkissä, leikatuin siivin. Muutoin _ei ole_ mitään\nhillittömyyttä\", -- huuti hän väittelyn kiivaudessa, -- \"ja silloin\nmyöskään ei -- ei ole taiteilijaa.\"\n\nRouva ikäänkuin vetäytyi kokoon:\n\n\"Varmaan lienette oikeassa, -- varmaan lienette oikeassa, Schulteiss;\nei saa tavallisuuden mukaan arvostella sitä, joka on tavatonta.\" -- --\n\nRouva Bente istui neulomapöytänsä ääreen, kun Schulteiss oli noussut\nylös kamariinsa. Kiusaantunut miettivä ilme oli hänen kasvoissaan.\n\nHän huokasi syvään, -- avasi lippaan, otti kirjeen ja pani sen\nkonemaisesti pari kertaa jälleen takaisin... Hän alkoi astua edes\ntakaisin rauhattoman näköisenä, käsi kylkeen painettuna, ikäänkuin\nkärsien ruumiillista tuskaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaisena suvi-iltana oli tohtorin luona Elvsaetissä äkkiä syntynyt\nvilkas elämä. Portailla ja käytävässä makasi matkareppuja, pleedejä\nja sauvoja, huoneissa liikkui sporttipukuisia herroja ja naisia,\njalassa villasukat ja paksunahkaiset pikilangalla neulotut kengät,\nmeluten ja iloa pitäen. Eräs matkailijaseura -- kolme naista ja kaksi\nherraa, -- oli poikennut sinne yhtyäkseen neiti Feiringiin, joka jo\naikaisemmin päivällä oli tullut vouti Preusin luota tohtorin taloon\nja par'aikaa pommitti tohtoria ja hänen rouvaansa saadakseen Minkan\nmatkaan. Oli suunniteltu pitkänlainen, kolmen neljän päivän retki\nmetsämaihin. Kjelistä oltiin varmat, -- hänen tulonsa oli Thekla\nFeiring taannut, ja hänen luotettavasta ongenvavastaan riippuikin\nsitä paitsi, saataisiinko leirivalkeitten ääressä paistaa punaisia\ntunturimulloja.\n\nJa matkaan heidän piti päästä, jo ennen seuraavan aamun auringon\nnousua, jotta voitaisiin levähtää päivemmällä, kun alkaisi käydä\nliian helteiseksi.\n\nOvet ja akkunat olivat selällään ja niistä virtasi sisään raitista\nilmaa heinärukoloilta, sillä välin kuin piippua, paperossia poltellen\nlevättiin päivän vaivoista.\n\nKjelin ylitsetulviva vieraanvaraisuus milt'ei käänsi nurin koko\ntalon. Matkaan otetut ruokavarastot olivat tarkastettavat ja\ntäydennettävät kaikella, mitä vain talon aitasta löytyi suvisia\nherkkuja, -- savustettua lohta, savusilavaa, kinkkua ynnä muuta.\nMutta isäukon konjakki... Sitä hän ei uskaltanut suosittaa; hän\nhymähti silmää iskien molemmille herroille, -- mutta sitä vastoin\nkyllä viinaa... Vene odottamaan kalavedelle, -- hevonen, -- hevonen\neväitä viemään ja varaksi, jos joku sattuisi väsymään, -- hän lupasi\npitää huolen kaikesta, hankkia sekä väkeä että kuormahevoset niin\npitkältä kuin piiriä kesti...\n\nKasvojen ilmaus, lyhyet tuuheat viikset ja varma paikkansa pitävä\ntukkukauppiasmainen puhetapa osottivat selvästi, että heillä oli\nollut onni saada matkaan jonkinlainen suojelija, joka näillä kulmilla\noli kaikkimahtaja, -- johon oli rahavallan ja hyvin tunnetun,\nsuositun miehen vaikutusvalta yhdistettynä.\n\nVieraiden väliä juoksivat Arnt ja Massi puuhaten ja suurimmassa\nmäärin intreseerattuina; pian olivat he tulleet kaikkien kanssa\ntutuiksi. Tohtori ilmestyi silloin tällöin heidän joukkoonsa\nvierasvaraisena isäntänä, puhellen sanan sinne, toisen tänne. Hänen\nkäytöksestään ei huomannut, mitä hän oikeastaan ajatteli, mutta\nomituinen ilme oli hänen kasvoissaan, kun hän katseellaan seurasi\npaperossinsavua, joka sankkana pilvenä liehui naisparven yllä. Ja\nhoikkana, ohuena, keltainen piiskamainen palmikko riippuen pitkin\nhameen selkämystää, hyöri Berthea, pyöreä pää, nupponenä ja kirkkaat\nsilmät uteliaina esiin pistäen missä milloinkin. Hän vältti yhä\ninnokkaammin silmillään kaunista kandidaatti Kreftingiä, kun tämä\nkatsoi häneen, niin että kandidaatti vihdoin tuli häntä lähemmäksi\nja alkoi kysellä ja kysellä -- oli kauhean intresantti ja sanoi\nhäntä nupuksi, josta kerran tulisi ruusu... Minka näkyi harvemmin,\nhän liiteli sisään ja ulos levottoman hermostunut, raskas hymy\nkasvoillaan. Hänellä oli olevinaan kiire. Jos aikoi mukaan päästä,\nniin piti tietysti järjestää ja laittaa kuntoon pukunsa, kurtata\nuudestaan hameensa j.n.e.\n\nKerran hänen rientäessään käytävän halki viittasi isä konttorin\novesta häntä luokseen: \"Minka! -- Kuuleppa vähän... Arvaan, että\nmielelläsi lähtisit mukaan tuolle retkelle\", -- sanoi hän, kun Minka\noli tullut sisään. \"Niin, hirveän mielelläni, isä. Enhän ole koskaan\nollut mukana semmoisilla.\" -- \"Minun täytyy sanoa sinulle, rakas\nMinka, -- hm, jaa, miten saisin sinulle sen sanotuksi, ilman että\nkovin sinua pahottaisin. -- Mutta lääkärinä, näetkös, ja isänäsi --\nolen suuresti huolissani siitä, tokko oikeastaan terveytesi kestää\nniin pitkää ja vaivalloista retkeä metsiin ja erämaihin... Ei, ei,\nlapseni, en tahdo sinua kieltää, esitän vaan itsesi punnittavaksi\n-- --. Jospa joskus sattuisit väsymään ja jäisit sairaana makaamaan\nkauas metsään.\" -- \"Ei, isä, minä niin hyvin ja varmasti tunnen,\nettä se ei tapahdu. Jos minä sairastun\", -- itku sai äkkiä vallan,\n-- \"niin tapahtuu se siitä syystä, ellen nyt pääse mukaan.\" --\n\"Pääsethän sinä mukaan\", huuti tohtori; mutta malttoi äkkiä mielensä.\n-- \"Kuulehan, Minka, -- jos -- jos... muista, että minä en suutu\nsinuun, enkä pakota sinua... mutta, jos sinä luovut matkasta, niin\nsaat, kun syyskuussa täytät seitsemäntoista vuotta, kultakellon --\nja oikein sievät vitjat\", lisäsi hän huomatessaan, että Minkan ilme\nalkoi vetäytyä eittäväksi.\n\nTytär katsoi häneen jäykästi ja kalpeana. \"Ei, ei, isä\" -- hän äkkiä\npuhkesi epätoivossaan. \"Jos minua kiellät, niin jään kotia. Mutta\nkullan edestä minä en jää!\" -- \"No no, jaa jaa, -- älä sitä nyt\nsiltä kannalta. -- Tiedäthän, etten sinulta kiellä mitään. -- Mutta\nälyäthän, että minun täytyy varottaa sinua terveytesi vuoksi... soo\nsoo, soo soo --. Niin, muuta asiaa ei minulla sinulle ollutkaan,\nMinka. Jos äitisi myöntyy, niin tiedäthän, etten minä kiellä -- --.\nÄlä ole noin surullinen, lapseni... Mutta varo kuitenkin vähän noita\nvieraita salonkileijonia. Olethan sinä ymmärtäväinen tyttö, eikä ole\nvarma, että heillä on kyllin ihmistapoja -- --. Ei, ei tosiaankaan\nminulla ollut muuta asiaa, -- minä vain arvelin, että ehkä kultakello\nilahuttaisi sinua vielä enemmän.\" -- --\n\n-- \"Ja tuohon joukkoon sinä hänet lasket?\" huudahti tohtori kiivaana\ntullessaan makuukamariin rouvan luo, joka istui neulomassa ja\nkurttaamassa matkailijahametta. -- \"Voimmeko muuta?\" -- \"Soo -- hei\nvaan, -- minä en enää ymmärrä mitään -- en niin mitään. Entisinä\naikoina olisi nuori tyttö joutunut koko maailman hampaisiin, jos\nolisi tuolla tavalla juossut metsiä vierasten miesten kanssa, --\nmaine mennyt, minä sanon!\"\n\nRouva Baarvig keikahutti päätään, joka oli neulomuksen yli painunut:\n\"Sen tiedän, että ainakin minulle olisi ollut vaan hyväksi, jos\nolisin nuorena saanut vähän enemmän vapautta\"... \"Niin _sinulle_,\nBente\" -- \"Varmaan olin samanlainen kuin muutkin tytöt... Olimmehan\nme kuin lampaat karsinassa. Hyvistä ja huonoista, kaikista meistä\ntuli yhtä kokemattomia kanoja, joihin ajettiin jos jonkinlaisia\nkäsityksiä elämästä. Kun tulimme täysikasvuisiksi, niin saimme oppia\nkaikki alusta.\"... \"Lähteä tuolla tavalla metsään kaikenlaisessa\nseurassa, sopiiko se tytölle? Luuletko tosiaan, että ainoakaan mies,\njolla on jonkinlainen asema, enää huolisi semmoisesta naisesta --\"\n-- \"Aika nyt ajattelee toisin, Baarvig, -- luulen että monikin mies\nhuolisi... Katso esimerkiksi Kjeliä ja Thekla Feiringiä.\" -- \"Älä\npuhu Kjelistä\", kiivastui tohtori. -- \"Minä sanon sinulle, Bente...\nMinä lyhyesti kysyn sinulta: olemmeko tuomitut, -- onko meidän pakko\nlaskea Minka noiden matkaan?\"\n\nRouva hengähti syvään ja neuloi kiivaasti: \"En ainakaan minä tiedä\nparempaa neuvoa, Baarvig, kuin että laskemme lapsemme oppimaan\nvapauttaan käyttämään. -- Sillä se on varma, -- että jos sen\nkiellämme, niin kadotamme heidät kokonaan\"...\n\nNyt tuli Minka salista hamettaan koettamaan.\n\n\"Oliko isä levoton retken vuoksi, äiti, -- sitäkö hän oli täällä\nluonasi puhumassa?\" kärtti hän, kun olivat jääneet kahdenkesken.\n-- \"Se oli vain sitä, että tämä on ensimäinen kerta, kun olet\npoissa omin päin,\" -- vastasi rouva Bente kierrellen kysymystä. --\n\"Nuo tapoihin tottuneet kaupunkilaiset, ne niin hyvästi osaavat\nerottaa, mikä on tyhjää puhetta ja kohteliaisuuksia, ja mitä todella\ntarkoitetaan. Ja tiedäthän sinä, että ei suinkaan pidä käsittää\ntäydestä kaikkea mitä he pakisevat.\" -- \"En minäkään sentään ole\nsemmoinen maalaisyksinkertaisuus, äiti... Näiden joukossa ei ole\nainoatakaan, joka vetäisi Thekla Feiringille vertoja. Ja sitä paitsi\nluulen voivani sanoa, että minä olen ideain tasalla.\" -- \"Hm\",\n-- mutisi rouva, lanka suussa, -- \"en minä oikeastaan tarkoita\nnoita intresantteja kysymyksiä, enkä keskusteluita, Minka...\nniissä voit kyllä selvitä. -- -- Vaan enemmän -- miten sanoisin...\nheidän personallista seurustelutapaansa. Sitä niin helposti vaipuu\ntutunomaisuuteen ja ystävyyteen ja muuhun semmoiseen, -- ja sinun\nkaltaiselle nuorelle avomieliselle tytölle niin helposti kaikki käy\ntäydestä, mitä nämä --\" -- \"No mutta äiti, nyt minun täytyy nauraa\nsinulle. Sinä pelkäät kurtiisia ja rakastumista ja muuta semmoista...\nPyh, -- meillä on nykyään niin toisenlaiset harrastukset... Aina\nsitä on sitte aikaa mennä naimisiin ja saada herra niskaansa.\" --\n\"Niin, näetkös, me niin mielellämme näemme ihmiset niiden ihanteiden\nvalossa, joiden ritareiksi he ovat ruvenneet; mutta ei ole sanottu,\nMinka, että se aina pitää paikkansa\"...\n\nMinka pudisti paremmalla tiedolla päätään. \"Rakas äiti, älä\nnyt kuvittele itsellesi, että me ajattelemme tuommoisia. Ennen\nvanhaan ehkä... Kuulehan äiti, -- kulta äiti, -- etkö minun\npuolestani pyytäisi isältä, että hän lainaisi parikiikariaan,\n-- minä ripustaisin sen remmistä olalleni... Se näyttää niin\nsporttimaiselta... Ei sinun tarvitse pelätä hassahtumisia, äiti --\nOi, minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoa, -- minä tiedän,\netten koko yönä saa silmiäni ummistetuksi. Se on niin ikävää,\njos minun nyt monta kertaa täytyy mennä saliin tässä huonossa\nsuvihameessa, kun muilla on niin sievät matkailijapuvut. Luise Lundia\nkyllä eivät auta hänen hienot sheviottinsa eikä messinkivyönsä,\n-- Theklassa on enemmän fjongia, hänellä on 'snitti', -- aivan\nsynnynnäinen, sanoi Kjel, heti kun hänet näki... Kjel oli oikein\nkekseliäs, kun toimitti heille aitasta viilipunkat portaille, --\nalkoi paikalla tuntua niin maalaishuviretkimäiseltä. Ja sitten\nhuomasin, että hän iski silmää Theklalle, ja että he yhdessä\nnauroivat, -- he huomasivat kohta, että Luise oli tottumaton\npolttamaan paperossia -- --. Älä, äiti, -- älä kavenna sitä\nvyötäisiltä, se saa olla vaikka vielä väljempi, -- samanlainen kuin\nAnna Ristsillä, jotta kohta näkee, ettei ole korsettia --.\"\n\n\"Valmis, äiti? -- sitte minä puen sen kohta päälleni... Se ehkä\nvoisi olla vielä vähän enemmän ylös kurtattu\", arveli Minka,\ntarkastellessaan itseään... \"Theklan on lyhempi, se tekee jalat niin\nvapaiksi.\" -- \"Theklalla on lyhyt selkä ja paljon, paljon pitemmät\nsääret hoidettavana kuin sinulla, Minka. Sinulle se ei sopisi, vaan\nnäyttäisi niin kesken katkaistulta.\" -- \"Äiti, muistatko pyytää\nkiikaria\" -- \"Hae itsellesi ruokaa, Minka, sinähän olit poissa\nillalliselta.\" -- \"En jaksa, äiti\", -- huuti hän taakseen rientäessään\nvieraitten luo saliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Tavallisuuden mukaan kierteli Schulteiss tapahtumain\nlikiseuduilla, aina paraiksi kaukana, ettei häntä keksitty. Mutta\näkkiä riensi hän ilosta loistavana ja kumarrellen läpi huoneiden,\njoissa seurue paraillaan sangen vilkkaana hyöri suvijuomaboolin\nympärillä; boolin oli Kjel valmistanut kaikenlaisista salaperäisistä\naineksista... Jos olisi oltu hänen luonaan alhaalla sahalla, niin\nolisi siihen muka tullut samppanjaakin. Schulteiss oli nähnyt Minkan\ntulevan matkavaatteissa ja älysi, että taistelu oli voitettu. Tunne\nsiitä, että hän oli uskottu mies tässä puuhassa, sai Schulteissin\nkerrassaan matkatuulelle. Hän oli taitava kuin itse Napoleon saamaan\nmatkalaukkuun mahtumaan niin paljon tavaraa kuin suinkin. Hän odotti,\nkunnes Minka tuli ovelle, antaakseen hänelle läänin kartan. Hän oli\nhengessään mukana, piirteli karttaan teitä, toisia punaisella ja\ntoisia sinisellä. Hän hekkumoi mielikuvituksessaan, -- vartioitsi ja\nvalvoi Minkan jälkiä... tuki häntä puronportailla, oli hänen salainen\nkaitselmuksensa... näki itsensä tähtitaivaan alla valvomassa, kun\nMinka makasi...\n\nHän lensi ylös kamariinsa ja taas alas. Tietysti painettu taru\nRösvandista mukaan, -- sikäläisestä kummituksesta, -- seuralle\nluettavaksi sopivassa tilaisuudessa ja mielialassa, kun levättiin\nkalastajapirtissä... Käytävässä hänet seisautti heleä nauru, joka\nkuului alhaalta ulko-oven portailta. Minka seisoi hymyillen ja\nsäteillen vallattomassa keskustelussa toisen vieraan herran kanssa.\nSe oli Varberg, insinööri, josta piti tulla osastonpäällikkö, kun\nuutta rautatietä keväällä aljettaisiin täällä rakentaa. Schulteiss\nnäki kotkan-nenän ilmaa vastaan. Hänen katseensa ahmasi koko miehen\nkuin valokuvauskone; -- tukka ohuenlainen otsalla, -- piirteet\nkalpeat, varmat, -- silmät nopeat, väijyvät, -- kylmäverinen viekas\nviettelijä...\n\n\"Se ei enää ole mikään salaisuus, että uskomattoman suuria rasituksia\nsaattaa voittaa vain psyykillisellä voimalla\" -- kuuli hän insinöörin\nesittävän... \"Sitä voimaa voi kehittää jokaisessa, jolla vaan on\nmediaalinen luonne. Käsken teitä kävelemään kymmenen penikulmaa,\nja te kävelette kymmenen penikulmaa.\" -- \"Niin, jos on semmoiseksi\nluotu, että tekee mieli totella\", -- vastasi Minka ylimielisesti...\n\"Voisittehan koettaa Theklan -- neiti Feiringin kanssa, -- voitteko\nhänen tahtonsa masentaa. -- Luulenpa, että siinä lämpiäisitte...\nMuutoin haluaisimme kyllä jokainen itseemme semmoista koneistoa, kun\non lähdettävä pitkälle kävelyretkelle.\" -- \"Te olette epäuskoinen,\nneiti; mutta ellen erehdy, niin olette juuri te erinomainen meedio.\"\n-- \"Soo?... Vai te luulette... Mistä sen päätätte?\" kysyi Minka\nuteliaassa jännityksessä. -- \"Kätenne lepää tuossa kaidepuulla,\n-- suvaitsetteko, että sivelen sitä muutaman kerran, ainoastaan\nsormenpäällä... Mitä? -- eikö se tunnu suloiselta, rauhoittavalta?\n-- Jos sivelisin kylläksi kauan, niin vaipuisitte uneen... Nyt olen\nvarma siitä, että olette harvinaisen hyvä meedio.\" -- \"Suvaitkaa,\nneiti Minka\", -- kavahti Schulteiss. \"Mutta minä pyydän, olkaa\nsemmoisia kokeita vastaan varuillanne... Isänne varmaan ankarasti\nvarottaisi teitä niistä\"...\n\nHän kumarsi yhä hammasta näyttävän kohteliaammin... \"Tämä on\ntuntematon ala... Sillä on seurauksia ja konsekvensseja, joita on\nmahdoton arvata... se on tahtovan personallisuutensa pois antamista.\"\nTämän hän sanoi katkonaisesti, kasvot harmaan kalpeina, tehden\nylenmäärin syvän kumarruksen, hieroen ja pesten käsiään, niin että\nrystyt valkenivat.\n\nInsinööri katsoi häneen näyttäen sekä hämmästyneeltä että\nnaurunhaluiselta ja iski silmää Minkalle, joka oikeastaan ei ollut\nkoskaan huomannut, mikä irvikuva Schulteiss oli, ennenkuin hän nyt\ntänä iltana noin esiintyi vieraan herran edessä.\n\n\"Luultavasti se oppimestari, joka on nuoruutenne askelia vartioinut?\"\nkysyi insinööri naurunhaluansa peittämättä.\n\nSchulteiss seisoi hetkisen hämillään, vetäytyi hämmentyneenä pois ja\njuoksi rajusti portaita ylös. Hänen kamarinsa ovi paukahti kiinni.\nSiellä hän makasi vuoteellaan ja puri hammasta koko illan...\n\n\"Neiti Minka\"... huusi ja rukoili hän äkkiä itsekseen kasvot\nvääntyneinä ja käsi juhlallisesti ojennettuna, -- \"teidän tahtonne\naikoo hän lamata ja vangita... Minä varotan, minä rukoilen teitä\n--. Välttäkää häntä ja koko hänen olentoaan, -- hänen katsettaan ja\nhänen kättään!... Minä panen liikkeelle maan ja taivaan, -- isänne\nja äitinne\"... Hän kohotti itseään sängyssä ja uhkasi... \"Äh -- se\nperkele!\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Bente kaikilta huoliltaan tuskin joutui vuoteelleen.\nPuoliunessa hän mietiskeli vilustumista, joka päivällä väjyi märistä\njaloista, yöllä latoloissa makaamisesta, -- tuumi ja punnitsi,\nvieläkö Minkalle antaisi jonkun neuvon, -- vai oliko viisaampaa,\nolla mitään sanomatta. Varotukset ja muistutukset niin helposti\nhaiskahtavat kodin käskyvallalle. -- Jos olisi voinut lausua sen\nhänelle niin hienosti, että tytär sen ajattelisi omanaan... Hän pisti\ntyttären matkalaukkuun pullon katkeria vatsatippoja, ynnä pienen\nylimääräisen villaliivin. Ja sitten alkoi joka puolella herättelyn\nmelu ja liike. Suuruspöytä katettiin aikaiseen, kannettiin kahvit,\nvoileivät, munat; piti saada jotain lämmitystä, ennenkuin lähdettiin\nkylmään, kosteeseen aamuilmaan...\n\n-- Seurue oli lähtenyt matkaan aikaisin päivän sarastaessa, sumun\nvielä asuessa virran päällä kuin pitkä vanutettu valkoinen villa,\nja kasteen kostuttaessa jalat ja helmat. Yön liepeillä jo olivat\nnousseet ylös ihmiset ja eläimet.\n\nAamu kävi pitkäksi, vetelehti eteenpäin verkalleen neljän ajoista,\njolloin väki hioi viikatteitaan ja lähti luokoa niittämään\naamukasteen aikana, kunnes auringon paiste viiden aikaan sattui aitan\nkatolla olevaan ruokakelloon ja alkoi sitä pitkin vaipua alas. Kun se\noli seinällä ennättänyt kottaraisen pesälle, oli kello vasta puoli\nkuuden vaiheilla. Talon oli lähteneiden jälkeen vallannut hiljaisuus\n-- ikäänkuin jokin kiusaava autius... Massi ja Arnt eivät enää\nsuostuneet maata lähtemään, osotettuaan kerran niin paljon itsensä\nkieltämistä, että olivat nousseet ylös. Arntin lämpöiset, hikiset\nkasvot ja röijy, joka oli täynnä heinän törkyä, ne todistivat, kuinka\nväsymättä hän oli ajanut kaiken aamua heinäkuorman päällä niityn\nja ladon väliä. Massi oli nyt viimeksi käynyt etsimässä yöllisiä\nkananmunia, -- tytöllä oli erikoinen taito saada selville, minne\nkanat munansa kätkivät. Tavalliseen aikaan tuli sitten tohtori alas\nsuurukselle; hän oli nukkunut koko yön umpeensa.\n\n\"No\", -- alkoi hän iskettyään auki tuoreen munan. -- \"Minka on siis\nlähtenyt matkaan?... Jos olisin jonkun keinon keksinyt, Bente, niin\nvakuutan, että olisin sen estänyt --. Mokomaakin mustalaiselämää\"...\n\"Usko se, Baarvig, että nuoriso tähän aikaan vaatii toisenlaista\nhenkistä seurustelua kuin meidän nuoruudessamme, -- elävät aivan\ntoisella tavalla yleisissä harrastuksissa.\"\n\n\"Jaha, -- hoh hoo -- ja hekö eivät muka enään ole tämän aineellisen\nmaailman lapsia?... Luota sinä vaan siihen... Nyt he vain keskenään\nkirjoittelevat, keskustelevat ja filosofeerailevat rakkauden\nolemuksesta... Me taas emme muuta ymmärtänet, kuin joko -- tahi.\nMutta nämä, ne ne osaavat keittää vaikka kuinka monimutkaisen sopan\nyksinkertaisista asioista, -- onko nähty -- naiset ja herrat, --\nhengenliitossa! -- metsään...\"\n\n\"Terve ja reipas elämä ulkoilmassa johtanee parempaan ja\navonaisempaan suhteeseen, kuin tuo entinen turhanarka hiipiminen\npitkin soppia, solia,\" arveli rouva.\n\n\"Loruja, Bente, -- rakastavaiset aina tahtovat lymytä!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTuulenpuuskat repivät viimeisiä lehtiä piilipuista, jotka seisoivat\npäärakennuksen edessä Elvsaetissä, ja latvat taipuivat humisten\nyli katon. Säät olivat harmaita, levottomia, milloin raivosi\nmyrsky rankkasateineen, milloin sateli viikkoja yhteen menoon,\nmilloin taas olivat syyspäivät hiljaisia, raskaita, sumuineen ja\nvihmoineen. Tohtori milloin palasi, milloin lähti päällysnuttu ja\nöljytakki yllään, kääsit kurassa. Ulko-ovea pidettiin suljettuna ja\nkaaverautaa ja porrashakoja käyttivät jos jonkinlaiset saappaat,\njoita tuli syysmärästä joka ilmansuunnalta tohtorin konttoriin.\nTalossa elettiin tänä sunnuntaina niissä muutetuissa oloissa, jotka\nolivat seurauksena kaksinkertaisten akkunain panosta. Päivänvalo oli\nhuoneissa käynyt koko joukon hämärämmäksi, pesän lämpö taas samalla\nsuloisen lauhkeaksi. Tuon tuostakin valui ulkopuolella keräytynyt\nmärkyys pitkin ruutua pitkänä vääränä juovana, ja tipahteli räystäs\nharvaksellen täyteläisin läskäyksin.\n\nRouva Baarvig ja Massi olivat lähteneet kirkkoon aikoen samalla\nkäväistä kirkonmenon jälkeen pappilassakin. Tavallisuuden mukaan\npoikkesivat he paluumatkalla virran poikki Kjelin puolelle katsomaan\nhänen paikkaansa.\n\nJa Berthea käytti heidän poissa oloaan ja yksinäisyyttä kyhätäkseen\nkirjeen ylhäällä makuukamarissa. Hän oli joutunut kahta vuotta\nnuoremman nimismiehen Olen hurjan haaveilun esineeksi. Totta puhuen\noli hän antanut Olelle toiveitakin, ja niin oli heidän välillään\nkoulussa kehittynyt jonkinlainen sormi- ja merkkikieli. Mutta eilen\noli Ole pistänyt hänelle käteen kirjeen kertoen siinä, että isä oli\nmäärännyt hänet sedän luokse kaupunkiin pyssysepän oppiin. Ole sanoi\ntuntevansa, ettei hän kestäisi tätä, ja ehdotti nyt Berthealle, että\nhe yhdessä pakenisivat Amerikkaan. Dakotassa muka oli kultaa, ei\nmuuta kuin maasta kaivaa, ja siellä eläisi metsästyksellä. Siellä\non kettua, saukkoa, puhveleita ja biisonihärkiä ja vaikka kuinka\npaljon villiä hevosia, joilla niitä ajaa. Hän lisäsi, että olisi\nehkä paras lähteä vasta seuraavana syksynä rippikoulun jälkeen.\nBerthea kirjoitti ja antoi kyynelten valua paperille, niin että hänen\nepätoivonsa näkyisi sekä musteesta että paperista.\n\nArnt kulutti pitkää aamupäivää alhaalla halkovajassa työllä, jota hän\noli kauan miettinyt ja jonka teki talven varaksi; hän pani aisoja\nkelkkaansa. Tallipässi ilmestyi silloin tällöin uteliaana avoimeen\noveen ja katseli tarkkaavaisena tätä hänen puuhaansa. Hänelle tuli\nkeskeytys, kun muuan talonpoika kirkkomatkaltaan poikkesi tuomaan\nparia metsälintua kyökkiin, -- ne olivat noita tavallisia lähetyksiä,\njoilla lääkärinpalkka maksettiin _in natura_. Nämä olivat ensimäiset\nlinnut tänä syksynä. Tohtori Baarvig ei huolinut linnuista, jotka\noli ammuttu luvattomalla ajalla. Arnt seisoi vähän myöhemmin\neteisessä sangen uteliaan näköisenä. Hän silitti alas linnun pystyyn\nponnistavia niskahöyheniä.\n\n\"Kas tuossa, Minka...\" hän levitti metson siipeä, -- \"tuossa on\nreikä, josta luoti on mennyt -- aivan tuossa alla... Ei siitä\nvarmaan ole kauaa, kun se vielä eli... Se on melkein lämmin vielä --\ntunnustele... Et taidakaan uskaltaa koskea. -- Etkö sinä tosiaankaan\nuskalla?...\"\n\nMetsopari riippui eteisessä naulasta, punareunaiset silmät raollaan,\nnokassa kuusen havuja; silloin tällöin tipahti verta lattialle\npieneen verilammikkoon. Minka seisoi ja tuijotti siihen.\n\n\"Etkö uskalla edes nokkaa avata -- kas näin\", -- intti Arnt.\n\n\"Älä koske päähän\", -- huudahti Minka kalpeana tuskallisesta\nkauhusta, -- \"etkö näe, kuinka sen kuolleet silmät tuijottavat\nmeihin... Älä koske, älä koske päähän. Sinä et saa siihen koskea\"...\nPöyristyksellä hän juoksi huoneeseen. --\n\nVähän ennen päivällistä kokoontui pihaan äkkiä paljon kirkkoväkeä.\nPorraspäähän kannettiin verinen miehen ruumis. Se oli sama mies,\njoka aamupäivällä oli tuonut metsot. Hänet oli tavattu hengettömänä\nmakaamassa tien vieressä kiven ääressä, päässään ammottava haava.\nHevonen oli muutamassa alamäessä päässyt ryöstämään, kärryt olivat\nkaatuneet ja laahanneet perässä. Mies makasi paareilla, kuolonkalpeat\nkasvot ylöspäin, ja haavan tummanpunainen juova katosi märkiin,\nverihyhmäisiin hiuksiin. Silmät olivat ikäänkuin uniset, tuijottivat\njäykästi, kamalasti; valkuaiset olivat punertavat alle tunkeneesta\nverestä, ja silmäluomet olivat puoleksi auki. Minka ja Arnt juoksivat\nulos ja tunkivat likemmä nähdäkseen. Äkkiä Minka parkasi hurjasti.\n\nTohtori, joka oli tullut ulos portaille, huudahti lyhyeen ja\nvihaisesti: \"Sisälle lapset...\" ja mies kannettiin portaita ylös,\nsekä laskettiin konttorissa pitkälle vahakangassohvalle.\n\nSchulteiss seisoi tavallisella tähystyspaikallaan käytävän akkunassa,\nkun Minka omituisen mielenhäiriön valtaamana, hyökkäsi ylös portaita.\nNopeasti hän riensi salin ovea kohti; mutta huomatessaan Schulteissin\nhuudahti hän ja ikäänkuin epätoivoisella kädenliikkeellä torjui näkyä\nsilmistään:\n\n\"Ne silmät... niistä en pääse koskaan!\"\n\n\"Mutta neiti Minka, miten saatoittekaan olla niin varomaton, että\npäästitte noin hirveän näyn vaikuttamaan herkkiin hermoihinne.\"...\n\"Juuri samat punaiset silmät kuin metsollakin... Ne tuijottivat niin\nkuolleesti, ikäänkuin tietäen sisimmästä itsestäni jotain, jota minun\ntäytyy niin kauheasti pelätä... niinkuin jonkinlainen sielu tai\nhenki, joka niillä silmillä katsoi minuun ja uhkasi...\" Hän avasi\nsalin oven ja vilkaisi saliin; mutta paiskasi sen taas äkkiä kiinni.\n\"Minä en luule, että uskallan olla yksinäni... Minä jään tänne,\nkunnes syödään.\"\n\nHän istahti lattianpalkille seinän viereen ja kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Minä varmaan luulen, neiti Minka, että on tehtävä ero\nhermovaikutusten ja todellisten henki-ilmestysten välillä\"... alkoi\nSchulteiss varovasti. -- \"Ei, ei, -- en minä ensinkään kiellä,\netteikö se ole mahdollista... Mutta tuommoiset veriset silmät voivat\nkyllä itsestäänkin\" -- -- \"Minä vakuutan teille, että silmät ne\npaljaastaan _eivät_, -- vaan siinä oli jotain niiden ulkopuolella,\njolla oli minulle jotain sanottavaa... Voih, minä en kestä sitä... Ne\ntahtovat minulta jotain... ne ikäänkuin pakottavat ja vetävät minua\",\n-- mutisi hän... Äkkiä hän nousi seisomaan:\n\n\"Nyt minä sen uskon täydellä todella, Schulteiss, -- kaiken sen\nmitä Varberg puhui viime kesänä retkellämme... Nyt se vasta on\nminulle selvinnyt, että se oli totta jok'ikinen sana, nyt minulla on\nsiitä kokemus\"... Hän mietti itsekseen... \"Mitä tahtoo henki sanoa\nminulle -- mitä se on... Luuletteko, että se tahtoo varottaa minua,\n-- jotakin vastaan tulevaisuudessa, -- jotain suurta onnettomuutta\nvastaan\"... \"Jos tämä tosiaan olisi jokin henkitieto, jota kuitenkin\nviimeiseen saakka epäilen\" -- \"Minä pyydän teitä nyt kerta kaikkiaan\njättämään tuon mahtipontisen opettamisenne tässä asiassa, Schulteiss,\n-- minä tiedän, minkä tiedän. Ja jos aikomuksenne on vain arvostella\nja epäillä, niin on parempi, etten puhu teille näistä mitään\" --\n\nMinka näytti vihaiselta ja aikoi lähteä.\n\n\"Minäkö mahtipontinen, -- ja opettava!... teidän sisällistä\nvakuutustanne vastaan, -- joka on minulle niin pyhä... Ei, neiti\nMinka\", -- Schulteiss löi rintaansa, -- \"tänne, -- tänne voitte\nhuoletta upottaa kaikki ajatuksenne kuin kaivoon --. Ja uskotteko te,\n-- uskotteko te tosiaan itse, että se on ollut jonkinlainen hengen\nmaterialisatsiooni, ruumiillistuminen katseen omituisen välähdyksen\nkautta, -- se tosiaan olisi hienointa henkien kieltä, mitä voi\najatella -- --? Jos te sen uskotte, niin uskon _minä_ sen, niinkuin\nuskon teihin.\" -- \"Mutta jos se oli paljas varotus, luuletteko?\"...\nalkoi Minka jälleen. -- \"Tuskin se oli muuta. Varmaan se oli\nainoastaan varottava ääni.\" -- \"Niinkö... luuletteko todella... Pelko\noikein sai vereni hyytymään -- --. Mutta mitähän se voisi olla?...\nMinussa on semmoinen levottomuus, ikäänkuin minua vedettäisiin, --\nodotettaisiin, odotettaisiin... Ajatelkaas\", hymähti hän äkkiä, --\n\"aamupäivällä tuli minuun semmoinen vaikutus, että minun välttämättä\npiti päästä kaupunkiin. Se valtasi minut heti, kun olin nähnyt\nmetson... Eikö se ole omituista, Schulteiss... Kummallista... niin\nhirvittävän salaperäistä... Mutta mitähän siinä oli, kun se koski\njuuri _minua_?\" -- jatkoi hän tuijottaen... \"Olisiko joku, joka minua\nkaipaa... ajattelee minua... tahtoo minusta jotain?\" -- \"Ei, ei,\nneiti Minka\", -- torjui Schulteiss jyrkästi ja lyhyeen, -- \"kaikki\ntässä viittaa siihen, että se oli varotus, -- ainoastaan varottava\nääni, -- pikemmin melkein vihamielinen!\" -- \"Niin, mutta siltä se\nei tunnu minusta... Minun melkein tekisi mieli nähdä vielä enemmän\"\n-- huudahti hän äkkiä. -- \"Meidän täytyy koettaa saada siitä selko,\nSchulteiss! Meidän täytyy... Jos olette samaa mieltä, niin koetamme\nhenkikirjoitusta, jonka Varberg minulle selitti. Mutta ei kukaan\nsaa sitä tietää. Me vaan haemme yhtä sanaa, Schulteiss... Otetaan\nvain pyöreä paperi, johon pannaan jonkinlainen viisari, ja pitkin\nreunoja kirjoitetaan suuria kirjaimia. Sitä käännetään ja tutkitaan\nvastauksia. Kuulkaa, -- nyt meitä huudetaan alas ruualle... Mutta\niltapäivällä kahvin jälkeen alamme.\"\n\n-- Sillä aikaa kun Minka ja Schulteiss ehtoopäivän hiljaisuudessa\npuuhasivat kouluhuoneessa henkimaailman kanssa, tehden kysymyksiä ja\nsaaden vastauksia, istui tohtori alhaalla arkihuoneessa lueskellen\nsanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Viikon kiireistä oli aina jäänyt\nsunnuntaiksi koko joukon luettavaa. Tavan takaa laski hän luettavat\nluotaan, kävi akkunalle ja katsoi ulos. Usva oli käynyt sakeammaksi,\nkosteus verhosi akkunan kuin huntu ja akkunalaudoista tippui vesi.\n-- Tähän aikaan piti Kjelin saapua kihlattunsa, Thekla Feiringin\nkanssa; hän oli jo aikaisin aamulla jigillä lähtenyt voutilaan häntä\nnoutamaan. Tuossa seisahtui jigi oven eteen.\n\n\"Tässä on posti, isä\", -- sanoi Kjel astuessaan sisään.\n\nTohtorin katse tarkasti hätäpikaisesti sisällystä ja kääntyi sitten\nterävänä Benteen, joka nopeasti seurasi perässä, -- tulistuneena\nja hermostuneena Endreltä saamansa kirjeen johdosta, jota hän\nrutisti taskussa. Hän oli sen verran silmännyt sitä, että huomasi\nsen sisältävän uuden rahavaatimuksen. Mutta oli ikäänkuin äänetön\nsopimus, että tohtori pysyisi erillään kaikesta kirjeenvaihdosta\nEndren kanssa...\n\n\"Ja uudet matkaturkit, äiti\", -- huusi Kjel tarttuen Theklan käteen\nja näytellen häntä, -- \"kaupungista tilatut. Sain ne juuri tänä\naamuna, niin että saatoin viedä ne Theklalle mukanani... Hienot,\nvai? -- Helkkarin kalliit sivumennen sanoen... pehmyttä hienoa\noravannahkaa sisäpuolella ja kaulus illerin nahkaa. Thekla pitää\nniistä.\"\n\n\"Jospa vaan itse näkisit, kuinka ne sinua vaatettavat\", -- intoili\nKjel auttaessaan turkkeja hänen päältään... \"Se on varma, että meidän\ntaloomme hankitaan korkea seinäpeili, jotta näet itsesi kiireestä\nkantapäähän... Emme ole tiellä muuta tehneet, kuin vain puhuneet\ntalostamme... Siitä pitää tulla kerrassaan uudenaikainen -- ja\najanmukainen, -- ja se sisustetaan kahta itsenäistä personallisuutta\nvarten\". -- \"Hm-um\", -- tohtori venytti sanaa, -- \"mutta se kai\nsaavutettaisiin paraiten, jos kumpikin asuisi omassa rakennuksessaan\nniinkuin ennenkin.\" -- \"Niin, mutta Theklaapa ei pannakaan mihinkään\nvanhanaikuiseen hökkeliin, isä. Rakennus pystyyn vaan. Eikö totta,\nThekla?\"...\n\nThekla oli kadonnut; -- hän arvasi, mistä nyt tulisi puhe.\n\n\"Joo-o, minä tosiaan aion ruveta rakentamaan -- se se perältäkin,\nkun kaikki lukuun otetaan, käy kannattavimmaksi\", -- lausui hän\nolkapäitään kohauttaen; hän alkoi astella edestakaisin huoneessa, --\n\"se käy kannattavimmaksi\"...\n\n\"Jumala varjelkoon sinua, Kjel... Rahat -- rahat...\"\n\nKjel kääntyi äkkiä ja sanoi terävästi, harmissaan: -- \"Tässä\nvaan on kysymys siitä, kumpiko käy kalliimmaksi, isä, -- jos\nlaskemme esimerkiksi viiden vuoden ajalta, -- rakentaa, vaiko olla\nrakentamatta... Rahoja, -- tietysti se kysyy rahoja! -- -- Vaan tässä\non tehtävä ero niiden välillä, jotka näkee, ja niiden, joita ei näe.\nRuveta kituutellen elämään saattaa sattumalta juuri olla kalleinta\nmitä voi keksiä\"...\n\nTohtori ei näyttänyt siltä, että pojan esiintuomat syyt häntä\nolisivat tyydyttäneet, hän pudisti kerran ja toisenkin päätään\ntyytymättömän näköisenä.\n\n\"Katsos Kjel\", alkoi Bente varovasti, -- \"sekä isäsi että minun\nmielestä olisi niin turvallista, jos jättäisit rakennushomman\ntuonnemmaksi, kunnes saat vähän pääomaa kerätyksi, jolla alkaa.\"\n-- \"Idylliä, äiti, -- idylliä... Matala maja, kaksi sydäntä. Tuo\non juuri sitä vanhanaikaista, joka ei kannata. -- Asua tuolla\nalhaalla tehtaalla vanhassa hökkelissä -- sahan surina alati\nkorvissa, -- vaimon kanssa, joka kaipaa kaikkia ajan vaatimuksia.\nVoimatta esiintyä seuraelämässä, niinkuin minun liikeasemassani\nnaineena miehenä täytyy, jos mieli tehdä vähänkin maksukykyisen\nmiehen vaikutusta kanssaihmisiini, eikä vaipua aivan takajoukkoon\n-- jossa asemassa minulta Jumala paratkoon lakkautettaisiin luotto.\nOlen punninnut tätä kaikkea -- --. Todenmukaisinta on, äiti, että\nmatalassa majassasi odottaisi minua vararikko.\" -- \"Tyytyväisyys\nvähään on hyvä avu, Kjel,\" -- vastasi äiti terävästi, -- \"ja kaksi\nnuorta, jotka --\" -- \"Ja sitten viivan toisella puolella, isä\" --\nintoili Kjel, -- \"varain puolella --. Otettakoon selvästi varteen: --\nVaimo tyytyväinen, -- ajan säästö, -- talo, jossa voi päästä hyviin\nsuhteihin, koota seurapiiriinsä liikemaailman huiput... Ei tarvitse\njuosta pitkin kylää kerjäämässä nimiä papereihin, -- on toiveita,\nettä pääsee tirehtöriksi säästöpankkiin, ja varmuutta siitä, ettei\nniitä rahoja, joita tarvitsen, sanota irti ennen aikoja. Ja niin\nedespäin ja niin edespäin, pitkäksi kävisi luetella kaikkia --\nseurauksia siitä mitä sanotaan 'vaikutukseksi'.\"\n\n-- \"Papereihin, papereihin,\" intti tohtori kiivastuen, -- \"miksi\nsinulla välttämättä pitää olla papereita? -- Laajenna liikettä,\nsitä myöden kuin sinulla on rahoja.\" -- \"Niin, _siinä_ se on, --\nsiinä sitä jälleen ollaan,\" -- päivitteli Kjel epätoivoisena siitä,\ntokko voisi asiata selvittää näin perin käsittämättömille päille.\n\"Minä koetan selittää sinulle, isä, -- osottaa minulle, että\nliikemies, joka tekee kunnollisesti työtä, -- aina tarvitsee rahoja\n--. Ne ovat kuin vesi myllynrattaassa. Kuta uutterammin hän tekee\ntyötä, sitä suurempi on hänen rahantarpeensa... Ja luonnollistahan\non, että hänen niin ollen täytyy koettaa raivata itselleen tietä\nvaikutukseen ja rahaluottoon, -- ja etenkin pyrkiä valtaan kaikissa\nrahalaitoksissa... Tulisipa minusta vaan säästöpankin tirehtöri,\nniin että kaikkien tämän seudun liikemiesten täytyisi kääntyä minun\npuoleeni rahoja saadakseen, -- ohoh sitten --\"\n\nKuului voihkinaa. Rouva Bente huokasi.\n\n\"Jumala tiesi, minkä vuoksi näihin sekaannut, äiti. Hankit itsellesi\nvain suruja siitä. Minä arvelen, että minunhan liikkeeni ja minunhan\nselkäni tässä kait saa kaikki kestää... Taikka ehkä isä tahtookin\nmaksaa sen uuden taloni, paljon kiitoksia sitten vaan\", -- sanoi Kjel\nleikkisästi. -- \"Tehköön poika, miten tahtoo, äiti, -- ei tässä muu\nauta\", arveli tohtori. -- \"Minusta pitäisi sinun kuitenkin ajatella,\netkö voisi maksaa isällesi takaisin osaa siitä, mitä olet hänelle\nvelkaa. Ei tuntuisi niin epäluotettavalta, Kjel!\" --\n\n\"Tähänkö aikaan sinä esität tuota, -- on sekin hienotunteista,\njuuri nyt, -- halpamaista\"... älähti Kjel töykeästi. \"Mutta niin se\njoka tapauksessa on, että minä olen Theklan kanssa päättänyt sanoa\nteille tänään, että me aiomme ennen joulua mennä naimisiin ja ryhtyä\nrakentamaan, niin että suveksi saamme muuttaa uuteen taloomme.\"\n\nTohtorin otsassa kuhmut kuumenivat; -- hän katsoi Benteen ja Bente\nhäneen...\n\n\"Äitisi on sitä mieltä, Kjel, että jättäisit sekä naimahomman että\nrakentamisen tuonnemmaksi, kunnes sinulla on tosipohja, jolle\nrakentaa.\" -- \"Se on, kunnes rikastun, äiti -- kun voin muuttaa\nsahani rahaksi ja ruveta koroilla elämään, -- noin kolmenkymmenen\nvuoden päästä -- jaha! -- -- Ei, kyllä Thekla ja minä nyt uskallamme,\nja ja'amme myötä- ja vastoinkäymiset onnen kaupalla. -- Enkä minä\nsiedä sitä, että hän enää tekee voudin luona orjan työtä. Niin että\nnyt tiedätte tuumamme\", -- hän lisäsi ja lähti huoneesta; -- \"aivan\nlapsena ette sentään saa minuakaan pitää\"...\n\nBenten ilme oli kalpean kiihtynyt, tuima: \"Niin, Baarvig, minä olen\nsitä mieltä, että tätä meidän tulee vastustaa kynsin hampain, -- ja\nkaikella sillä vaikutusvallalla, joka meillä suinkin on. Silloin\nolemme joka tapauksessa tehneet, mitä voimme. Sillä ei koskaan tästä\ntule hyvää, jos tuolla tavalla aljetaan.\"\n\n\"Kuules sinua nyt taas, -- et koskaan ymmärrä sitä poikaa!\" kuohahti\ntohtori. -- \"Kjel nyt kerran on semmoinen, ettei hän voi jakaa\nharrastuksiaan. Hän antautuu aina kokonaan... Ennen oli hänen\nmielensä yksinomaan sahassa, -- ja nyt rakastetussa. Se juuri\non hänen vahvin puolensa, jota sinä et koskaan käsitä, Bente...\nParas on kuitenkin, että hän saa tytön luokseen, silloin on kaikki\npaikallaan. -- Vai onko hän muuta tehnyt, kuin ajanut edestakaisin\nvoutilan ja sahan väliä talvesta pitäen? Sahalla on, kuulemma, käynyt\ntavalliseksi vastaukseksi, ettei hän ole kotona... Ei siitä tule\nmuutoin selvää, sen käsitän... Menkööt naimisiin, kuta ennen sitä\nparempi!\"\n\nSyntyi äänettömyys, jota vaan häiritsi tohtorin sanomalehti, kun\nhän taittoi sen paremmin lukeakseen. Yläkerrasta kuului astuntaa,\nja silloin tällöin sadeharmajan, räystästippuisen iltapäivän\nhiljaisuudessa jalkain raappinaa, kun joku tuli pihalta ja kulki\nkyökinovessa. Minka liiti hiljaa huoneeseen.\n\nHän etsi nuottihyllyltä ja pianon päältä jotain, mutta ei löytänyt.\nSitten neulomapöydältä ja konsoolilta korukapineiden ja valokuvain\nseasta...\n\n\"Sormihattuani minä vaan...\", selitti hän, sillä aikaa kun hänen\nkätensä kissamaisen sujuvasti ja varovasti koettelivat eteensä,\njott'eivät kaataisi mitään... \"Ei täälläkään...\" Hän katsoi\nympärilleen, olisiko muuta mahdollista paikkaa... \"Ja ajatelkaas,\nkun Thekla kuuluu torstaina lähtevän kaupunkiin ostamaan kapioita\",\n-- lausui hän sivumennen välinpitämättömästi. -- \"Soo-oh? -- isä ja\nminä emme vielä ole kuulleet siitä mitään.\" Äidin ääni värähteli\nharmista. -- \"Ainakin he siitä puhuvat, -- Thekla ja Kjel... niin\nettä minä arvelin...\" \"Eukkoseni,\" -- rauhoitti tohtori huomatessaan,\nkuinka Bente onnettomana katsoi apua seinistä. \"Heillä on niin hyvät\njarrut. Mahdoton heidän on, näetsen, mennä pitemmälle, kuin rahoja\nriittää.\" -- \"Korkealta, korkealta päämme päällitse\"... mutisi\nBente. -- \"Sinulla on omituinen taipumus näkemään kaikki mustana,\n-- sysimustana,\" kuohahti tohtori; hän hyvin tiesi, että sitä oli\nmahdoton kestää, kun Bente rupesi epätoivoiseksi. -- \"Mitä sinä\nsiellä seisot ja vääntelet itseäsi, Minka?\" -- puhkesi hän äkkiä.\n\"Vaivaako sinuakin jokin?... Sinä Jumala paratkoon painostat koko\ntaloa, Bente, niin että lopulta kaikki tulemme hulluiksi.\"\n\n\"Ja sitten mi-minä ajattelin,\" -- ankkasi Minka... \"minä tosiaan\nolen ajatellut sitä kauan, -- aina suvesta saakka, -- että --\nettä minä tahtoisin puhua siitä teidän kanssanne, -- kysyä enkö\n-- enkö minä pääsisi talveksi kaupunkiin... Minä tahtoisin niin\nmielelläni olla jonkin aikaa omin päin. Minä tunnen, että minä käyn\nniin epäitsenäiseksi, jos vain kuljen täällä kotona tyttärenä ja\nlapsena... Ja sitten minä ajattelin, että Kjel ja Thekla nyt niin\nhelposti voisivat hankkia minulle jonkun, jonka luona asuisin.\"\n\n\"Varsin helposti... Tosiaan erinomaisen kekseliäästi ajateltu...\nAivan ihmeellisen lipeästi... Sehän kävisi kuin rasvattu, --\nkun sinulla vaan olisi millä maksaa... Jaha, jaha, olihan sekin\npäähänpisto.\" -- \"Minka arvatenkin ajattelee opintojaan, Baarvig,\"\n-- puolusti Bente. -- \"Minä ikävöin niin sanomattomasti päästä pois\ntäältä kotoa alati samasta ja samasta!\" huudahti Minka pidättämättä\nenää mieltään. -- \"Niin, äiti ja minä myös kovasti ikävöimme, minä\nniin tavattoman mielelläni eläisin kaupungissa eläkkeellä, sen sijaan\nettä ajan täällä sairaitten luona aamusta iltaan ja illasta aamuun...\nMinusta suoraan sanoen sinun pitäisi hävetä, Minka. Pyydät tuommoista\njuuri nyt, vaikka tiedät, kuinka me nyt tarvitsemme rahoja joka\ntaholla.\" -- \"Jos minä en pääse pois, -- jos minun täytyy jäädä tänne\ntalveksikin... silloin minä en tahdo elää... en, en...\" huusi hän\nhurjana ja silmät palaen kalpeissa kasvoissa.\n\n\"Tuo on kalvetustautia, -- aivan varmaan kalvetustautia, Bente...\nHänen tulee saada rautapillereitä, -- oikeata ruumiillista työtä\ntalouden toimissa tuon kiihtyneen ja nurinkurisen henkisyyden sijaan.\nNäethän sinä, Bente, mihin se vie... Herra varjelkoon, miten hänessä\nkaikki käy liioitelluksi...\"\n\nÄkkiä tohtori pysähtyi astunnastaan: \"Miksi ei Minka esimerkiksi voi\nauttaa sinua talousaskareissa? -- Miksi täytyy juuri sinun juosta\nniissä vuorokauden umpeensa, aamusta varhain, kun neiti vielä makaa\n-- ja lepää -- ja tarvitsee rauhaa lukeakseen intresantteja teoksiaan\n-- ja vartioidakseen sieluaan ja tunteitaan ja mielialojaan... Miksi,\nkysyn sinulta\", -- pauhasi tohtori. -- \"Makaa ja valvoo hautoen\nnaisen tulevaisuutta ja kaikenlaisia muita houreita! -- Tietysti\nsitä ei saa unta, kun ei koko päivänä ole käyttänyt ruumistaan, --\nkäy kalpeaksi ja sairaaksi... Miksi kaiken terveen järjen nimessä\nemme voi sanoa irti yhtä piioistamme, Bente, ja saada hieman apua\nMinkasta\"... \"Minkalla ei ole taipumusta käytännöllisiin töihin, ne\neivät sovi hänelle, Baarvig, -- tiedäthän sinä, että muutoin olisin\nsitä ajatellut.\" -- \"Taipumusta?\"-- intti tohtori. --\"Niin, niin,\nniin tietysti, kun hän on saanut kokonaan vieraantua käyttämästä\nkäsiään ja ruumistaan ja voimiaan käytännöllisiin töihin. Ne tietysti\novat korkeammat kaikki nuo kirotut niin sanotut intressit. -- Minä\nsanon sinulle Minka, lakkaa vetistämästä\", huuti hän ja polkasi\njalkaa lattiaan.\n\n\"Niin, siinä hän nyt on, -- taas jonkun häälyväisen oikun riivaamana.\n-- Nyt hän tahtoo kaupunkiin -- kaupunkiin vaikka henki menisi,\n-- ylevämpään ilmaan... Mutta näetkös, tyttöseni, siitä ei nyt\ntule mitään, -- ennenkuin saatat itse hankkia rahoja ja olla oma\nmäärääjäsi... Vaan nyt on, -- tästä päivästä alkaen, pidettävä huolta\nsiitä, että alat viettää toisenlaista järjellisempää elämää, --\nensinnäkin on korjattava terveytesi... Minä _tahdon_ niin, Bente.\nHänen täytyy hoitaa taloudesta jotain osaa, minkä sinä katsot\nsopivaksi, ja siitä vastata, -- silittää, parsia sukkia ja neuloa,\nniin että hän käyttää aikansa niinkuin muutkin hyödylliset ihmiset.\"\n-- \"Sinä voit pakottaa minua, isä... Mutta sitten minäkin tiedän,\nmitä ajattelen,\" -- sanoi Minka kalpeana. -- \"Minulla on oikeus\nkehittyä ja seurata luontoani minullakin. Ja jos minut nyt poljetaan\nalas...\"\n\nKjelin nauru ja äänekäs pakina Theklan kanssa kuului käytävästä.\n\n\"Niin, jo riittää, Minka\", keskeytti tohtori äkkiä karskisti, --\n\"minä en suvaitse, että kodin keskenäisiä asioita näytellään --\nv-vieraille...\" Ovi aukeni ja sisään sipsutti Thekla hymyilevänä,\nmutta hieman poissa tasapainosta tönäyksen vuoksi, jonka hän oli\nsaanut selkäänsä.\n\nLoukkaantuneen näköisenä vilkaisten taakseen Kjeliin, hän nopeaan\nkoetti saada takaisin ryhtinsä ja istahti pinnatuolille rouva\nBaarvigin viereen, sillä välin kun Kjel meluten ja ylimielisenä astui\npitkin lattiaa hänen perässään.\n\n\"Siitähän meidän piti keskustella isäsi ja äitisi kanssa\", --\nmuistutti Thekla.\n\nKjel pysähtyi, sormenpäät liivintaskussa, ja lausui kevyesti:\n\"Niin, eihän se ole muuta kuin että Thekla ja minä aiomme torstaina\nlähteä kaupunkiin kapioita ostamaan... Minä olen laskenut, että käy\nhalvimmaksi hankkia saman tien, -- huonekalut ja kaikki, -- niin\nettä ne sopivat uuteen taloon.\" -- \"Hm -- jaa-a... Siihen tarvitaan\nrahoja, Kjel,\" -- vastasi tohtori jotenkin terävästi.\n\n\"Pyh, pankista saan minä nyt niin paljon kuin tarvitsen... Ja\nlyhentää miten itse tahdon. Kirjoitanko tuhannen tai parin tuhannen\npaperin, sillä taholla on se aivan saman tekevää.\"\n\n\"Niin ollen ei tässä oikeastaan ole syytä kysyä vanhempaisi\nmielipidettä\", -- lausui rouva Baarvig kylmästi tiukkaan kiinni\npuristetuin huulin.\n\nTheklan pienet pyöreät mustat silmät katsoivat päättävästi rouvaan.\n\"Sallikaa minun nimenomaan vakuuttaa, että minä en tahdo sanallakaan\npuuttua siihen, _kuinka paljon_ Kjelin tulee ostaa. Minä olen\npyytänyt häneltä vain sitä, että se mitä ostetaan on oman makumme\nmukaista.\"... \"Se on vaan sitä\" -- jatkoi Kjel, nosti sormen\nnenälleen ja hymyili isälleen ikäänkuin asianymmärtävälle, -- \"että\nminä voitan parisen sataa -- vähintäin, -- jos minulla on oikein\nhyvä onni, niin ehkä kolme, -- jos kirjoitan kaksituhatta ja ostan\nkerrassaan tukkuhinnalla.\" -- \"Varmaan ei kukaan halua hartaammin\nkuin minä, että rikastuisit, Kjel!\" -- huudahti rouva raskaasti,\nraskaasti huoahtaen -- \"kaikilla noilla laskuillasi ja kaupoillasi\",\n-- tuli vähän päästä puoliääneen. -- \"Tämä ehkä käy vähän yli\njokapäiväisen talousretuuttelun, äiti... säästetään killinkejä ja\nannetaan taalerein mennä,\" -- sutkautti Kjel, ajelehtien lattialla\nlaahaavilla, itsetietoisilla askelilla. -- \"Minun oikein täytyy\nistua ja katsoa sinuun, Minka\", -- lausui äkkiä Thekla keskeyttäen\nkiusallisen äänettömyyden, -- \"mikä sinua vaivaa, sinä näytät niin\nhuonolta?\"\n\nTheklan elävät silmät luistivat tutkivasti tohtorista rouvaan ja\ntakaisin tohtoriin. Sitten vaihtoi hän katsetta Minkan kanssa, joka\nvastasi päänpudistuksella.\n\n\"Semmoisessa kodissa kuin meidän on täytyy tyytyä niin moneen\nrajoitukseen; mutta silti kyllä voi elää onnellisena,\" -- sanoi rouva\nBaarvig sangen vakavana ja iski Theklaan terävän katseen... \"Minka on\njuuri saanut tietää, ettei meillä ole varoja lähettää häntä talveksi\nkaupunkiin.\"\n\nKjel kulki ja mutisi itsekseen ja aprikoitsi, ikäänkuin tämä taas\nvahvistaisi, mitä hän oli sanonut: säästetään killinkejä ja -- --\n\"Siksi minä... siksi minä... kun olin ajatellut niin paljon tästä\ntalvesta\", puhkesi Minka hiljaa itkevällä äänellä. -- \"Saamme tottua\npettymyksiin vähin jokainen\", arveli rouva Baarvig. -- \"Olisin\nmielelläni tehnyt työtä yöt ja päivät\", -- vakuutti Minka, \"jos vaan\nolisin saanut tehdä jotain, joka minua intreseeraa\". -- \"Työ jota\ntekee aina intreseeraa, Minka\", -- keskeytti tohtori lyhyeen.\n\nEdes takaisin soutaen, molemmat kädet taskussa ja katsoen Theklaan,\njonka silmät paloivat kuin kynttilät, sanoi Kjel: \"Eiköhän tuota\nsamaa kaunista lausetta voitaisi käyttää niidenkin lohduttamiseksi,\njotka istuvat linnassa, isä.\" -- \"Niin, en minä ymmärrä, minkä vuoksi\nminä olen olemassa\", -- puhkesi Minka kiihkoisesti, -- \"kun minä en\nsaa tehdä sitä, jota minä maailmassa harrastan ... Joka, joka taholla\nsalpa vastassa... Se on niin, että siitä tukehtuu... Mutta jos minä\nen saa tehdä sitä, johon minulla on halua ja harrastusta, niin en\nminä tosiaan käsitä, minkä vuoksi minä elän tätä elämää.\" -- \"Ole\nkäsittämättä sitten, Minka\", -- vastasi tohtori tylysti. -- \"En minä\nole koskaan pyytänyt päästä maailmaan\", -- vetisti Minka. -- \"Luulet\nkaiketi, että minä seisoin hattu kädessä ja kumarsin ja rukoilin sitä\nomilta vanhemmiltani?\" -- \"Niin aivan ilman oikeuksia eivät lapset\nkuitenkaan voine olla tässä maailmassa\"... arveli Thekla purevasti.\n\"Täytyy olla edes jonkinlainen vastuunalaisuus, -- ainakin ihmisten\nedessä.\"\n\n\"Sen juuri me vanhemmat niin ankarasti saamme tuta\", -- puuttui äkkiä\nrouva Baarvig keskusteluun. -- \"Me voimme sanoa, se on varma, että\npoimimme untuvat omasta rinnastamme, että melkein noukimme itsemme\npaljaaksi jokaisen lapsen vuoksi, joka meillä on, -- että asetamme\nheihin koko olentomme ja onnemme... Se vaan on niin sanoakseni\nvaistoamme... Ja kun lapsemme sitten filosofeerailevat ja kysyvät,\nmiksikä se maailma, johon he ovat tulleet, _on_ semmoinen, -- niin\nei meillä tosiaan ole muuta kuin raihnas ja vaivaantunut sielumme ja\nruumiimme vastaukseksi, -- Thekla hyvä\"... lausui Bente hillityllä\nvavahtelevalla äänellä.\n\nMinka oli nopeaan liitänyt lattian poikki ja asettunut äitinsä tuolin\ntaakse, kiertäen kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n\"No no, äiti\", -- löi tohtori leikiksi, -- \"älä sitä nyt noin\npahaksesi pane. -- Tiedäthän sinä, että lapset ylipäänsä ovat oikeita\nihmissyöjiä\"...\n\n-- Sillä aikaa kun ulkona satoi ja laudoista kuuluvasti ja alati\ntipahteli, kääntyi keskustelu iltahämyssä myötäjäispuuhiin, joita\npohdittiin ja pääteltiin yhdessä Minkan kera.\n\nTheklan napitettu hieno kenkä pisti silloin tällöin esiin lattialle\nlankeavaan valoon, sen mukaan kun hän liikkui keinutuolissa, jonka\nselässä Kjelin käsi riippui. Ja Berthea, joka oli uunin edessä\npolvillaan ja piti silmällä omenoita, joita hän paistoi hiilustalla,\nsekaantui tuontuostakin keskusteluun kiihkein neuvoin, ikäänkuin\nhänellä kyllä olisi ollut enemmän älyä ja kokemusta, kuin he\nluulivatkaan.\n\nHuoneen pimeimmässä osassa, kappaleen matkaa keinutuolin takana,\nkulki Schulteiss edestakaisin kädet takinliepeiden alla, astui\ntäsmällisiä pieniä askeleita, koska oli tilaa ainoastaan pienille\nkäännöksille. Hän oikeastaan oli paljasta korvaa, -- jännityksellä\nhän koetti älytä sanoista ja viittauksista, tokko Minka tosiaan oli\nsaanut vanhemmat suostumaan vaaralliseen tuumaansa, lähteäkseen\ntalveksi pääkaupunkiin tuon herran vaikutuksen alle...\n\nÄkkiä hän teki rajun äkkikäänteen, loistava hymy kasvoillaan... Ei\npuhettakaan, että Minka pääsisi kaupunkiin! --\n\n\n\n\nV.\n\n\nKjel oli suosittu mies; hän ajeli vaimonsa kanssa vieraissa, ja\naina hän astui sisään huulillaan sama reipas ja rattoisa kokkapuhe:\n-- \"Uusi reki, uusi karhunnahka, uusi eukko\", -- hän ei uskaltanut\nsanoa \"uusi tamma\", niinkuin ensi kerralla oli huomaamatta päästä\nhänen kieleltään. Mutta hänen kellertävä liinakkonsa oli tosiaan\näsken ostettu ja menijä, johon hänellä oli syytä olla täysin\ntyytyväinen, -- yksitoista kilometriä kolmessa neljännestunnissa\n-- matkalla voudin luokse se viipyi vain puolentoista tuntia.\nVouti itse tuli eteisen ovelle juhlallisen ritarillisena vastaan,\ntarjosi rouvalle käsivartensa ynnä suuressa salissa sohvan, käski\nesille parhaan madeiransa ja selitti, että hän olisi tehnyt\nsamoin, jos hänen konttoristinsa olisi nimitetty maaherraksi, --\nsaatikka sitten nuoren naisen vuoksi, joka aina oli ollut hänen\nhengenheimolaisensa ainoassa asiassa, mikä nykyaikaisista kelpaa,\nnimittäin ruumiinpolttoasiassa... Nyt hän saattoi antaa nuorelle\nrouvalle numerot ruumiinpolton kustannuksista neljässä eri maassa, --\nja ruumiinpolttojen luvusta viime vuodelta...\n\nKjel oli visiiteillään aina alussa vähän jäykempi ja vilkui\nlevottomana Theklaan, tokko tämä oli tyytyväinen siihen paikkaan,\njoka hänelle oli annettu. Arvonsa oli silläkin asialla ja aina oli\npantava toimeen pieni ensi kerran äksiisi ja totutettava paikkakunnan\nrouvia pitämään sitä, joka vielä pari kuukautta takaperin oli ollut\nvoudin luona kotiopettajattarena, täydellisesti heidän vertaisenaan.\nMuutos oli liian uusi ja naamat kävivät kyllä siellä täällä hieman\ntotisiksi ja jäykiksi, kun vastaleivottu rouva niin varmasti ja ilman\nmuita mutkia oikaisi lattian poikki ja nonsalantisti istahti juuri\nsohvapaikkaan.\n\nKjel sai sitten, milloin sopi, pienen syrjäpakinansa kahden kesken\ntalon herran kanssa... \"Hyvä tilaisuus saada rahoja nyt, jos\ntahdotte\", -- hän iski ystävällisesti silmää, -- \"hyvältä ystävältäni\npankinjohtajalta. -- Vaimoni sukulainen muutoin... Hän pyytää minua\nlausumaan mielipiteeni täkäläisistä oloista, -- vakavaraisuudesta\ntietysti... Parilla sanalla voin minä nyt... Tietysti parasta, jos\nitse kirjoitan paperiin, hän sanoi; -- mutta minä kiitän nöyrimmästi;\nkyllä ymmärsin yskän. Vanha kettu, näettekös... Niin, tietysti, kun\nvaan minä kirjoittaisin, kyllä kai... Mutta kuten sanoin, meidän\nkesken -- pieni suositus minulta ei tosiaan ole haitaksi tätä\nnykyä... Tietysti minä en suosittele mitään muuta, kuin mikä on\nkultaa. Eikä ole kaikki kultaa, joka kiiltää, -- vai mitä? -- No jaa,\ntämä ainoastaan oli pieni ystävällinen viittaus. -- Mahdollisuuden\nvaralle, -- jos tarve sattuisi, -- niin tiedätte, mitä minulta voitte\nodottaa.\"\n\nEräänlaisella itsetietoisella salaperäisellä afääri-ilmeellä\nsitten jälleen puututtiin muiden kanssa tutunomaiseen pakinaan.\nTheklan läsnäolo kieltämättä vaikutti hieman kylmäävästi, osaksi\npääkaupunkilaisrouvapuvun ja pitkävartisten hienojen hansikkaitten\nvuoksi, osaksi siitä syystä, -- että hän jonkinlaisella paremmuudella\npuhui korkeammista harrastuksista.\n\nMutta Thekla nyt kerran ei aikonut nöyrtyä rouvain edessä. Hän oli\nlujasti päättänyt voittaa taistelussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nyt hurskaat vanhempani tietysti luulevat, etten ole muuta tehnyt,\nkuin ajanut vieraissa kaiken aikaa, eikö niin?\" -- lausui Kjel\ntutunomaisesti isälleen ja äidilleen kerran kotona käydessään.\n\"Mitä vielä... Minä olen saanut toimeen yhtiön, joka ostaa koko\nMustanmetsän, yksitoistatuhatta tynnyrinalaa. Joko nyt kauhistut\näiti? -- Ei, minä _en_ ole siinä osakas, -- se on, ellen tahdo.\n-- Minä vaan hankin muutamille ostajille kaupungista rahat, -- --\nvalmistan heille mahdollisuuden -- --. Ei, minä _en_ ole osakas...\nYhden ehdon vaan olen pidättänyt itselleni, -- pikkuisen sivuseikan,\nettä nimittäin kaikki puut ovat sahattavat minun sahassani, -- noin\nviisitoistasataa tolttia tämän ja tulevan vuoden kuluessa.\" -- \"Mutta\ntämähän kuuluu hyvältä, -- järjelliseltä, Baarvig\", -- puhkesi äkkiä\nBente sanomaan, kyynelet silmissään. -- \"Ei mutta, kuuleppas rouvaa\n-- eikös kohota katsettaan lakea kohti huomatessaan, että pojalla\non järkeä nupissa.\" -- \"Eikö vaaraa ole minkäänlaista, Kjel?\" tutki\nBente häneltä jälleen. -- \"Ei vähintäkään, äiti, -- -- se vaan, että\npistän taskuuni kahdenkertaiset voitot, kun rautatie valmistuu.\"\n\nBente itki...\n\n\"Minä kaipasin niin kuullakseni vähän hyvää, rakas poikani\", --\nnyyhki hän. Hän kokosi mieltään ja lähti huoneesta.\n\n\"Äiti on käynyt niin hermostuneeksi, Kjel\" -- sanoi tohtori. \"Meidän\ntäytyy säästää häntä... Tuo kunnon poika Endre, hän se kai häneltä\nhengen vie... En tahdo koskaan kysyä Benteltä, paljonko on jäljellä\nrahoista, noista kahdesta tuhannesta; se loukkaisi häntä. Jos voit\noikein hienosti urkkia sen häneltä, niin kerro minulle; mutta älä\ntänään, -- nyt hän ei siedä enempää.\"\n\n\"Pyh, voinhan minä antaa vähän lisää. Eihän se ole sen hurjempaa,\nkuin että ihmiselle hankimme muutamia kuukausrahoja, kunnes saamme\nnähdä jotain tuloksen tapaista, isä. -- Endre on hurja, tietysti.\nMutta hänen oma perheensä ei voine tuomita häntä suoraa päätä\nhulluinhuoneeseen, ilman että hän on saanut koettaa. -- Pahuus\nkuitenkin, äitiä on sääli... Hänellä on suurenmoinen arvostelukyky,\nkun tiukka tulee. Kas miten hän oitis käsitti tuon Mustanmetsän\nasian, -- samassa tuokiossa!...\" -- -- \"No siinä näet, Bente\", --\nlausui tohtori perästä päin, -- \"olinko oikeassa vai enkö sanoessani,\nettä Kjel taas rupeisi omaksi itsekseen, kun pääsisi naimisiin. Nyt\nkäy saha, niin että pirstat lentävät... Oikein mieltä virkistää, kun\niltasella katselee sen valaistuja akkunoita, ennenkuin maata panee.\"\n-- \"Niin, tosiaan näyttää siltä, kuin se nyt menestyisi\", -- myönsi\nBente ajatuksissaan. -- --\n\nKjelin kuherruskuukausi oli kulunut kaikenlaisissa visiiteissä ja\nvierailuissa, kunnes keväällä kelirikon aikana alkoi raapia maata\nreen toinen antura.\n\nRautatienrakennuksella virran toisella puolen oli työ jo alkanut, ja\nsieltä kuului alinomaa vihellyksiä. Kimakat lyhyet hihkaukset, pitkät\nkestävät merkkivihellykset, dynamiittiräjähdysten kumeat jyrähdykset,\nikäänkuin lakkaamatta olisi jotain hankkeessa, tämä kaikki häiritsi\ntavallista maalaishiljaisuutta, ja sai ihmiset hermostuneina\nheräämään yöllä kesken uniaan.\n\nSchulteiss ei sietänyt noita vihellyksiä: Hän usein pysähtyi kesken\nläksyjen kuulustelua, vipusi ylös toisen jalkansa ja irvisti,\nikäänkuin se olisi käynyt läpi luiden ytimien. Kuinka hän sydämensä\npohjasta vihasi tuota rähinää! Hän puri hammasta ja puristi kynnet\nsyvälle käteen...\n\nMinka oli äkkiä käynyt nöyremmäksi kuin koskaan lähtemään\naamukävelyilleen, joita isä oli hänen mieleensä teroittanut.\nSchulteiss kuuli, miten hän aikaisin aamulla polki jalkaansa uudet\nhienot puolikalossit, jotka Kjel oli hänelle lahjoittanut, ja\nkiiruhti eteisestä ulos. Yllään reipas jakku ja hatussa somistava\nharso suojelemassa auringonpaahteelta, joka niin helposti poltti\nteerenpisamoita, katosi hän milloin millekin suunnalle, -- pohjoiseen\npäin, jossa oli nimismiehen talo, tahi muonamiesten asunnoille\nvieville metsäteille, taikka alas sahan puolelle. Vähän myöhemmin\nastui Schulteiss varovaisella, ympäri katsovalla metsämies-ilmeellä\nnopein askelin alas ulko-ovea kohti.\n\nHän kulki halkaisijoita, -- oikaisi pitkin harjun kylkeä, poikkesi\naidan takana polulle, tai ampui suoraan tohtorinnevan poikki ja\npyörähti huvimaja-haan takana mäenrinteeseen. Piti huomaamatta\npäästä erääseen paikkaan, josta hän saattoi vallita asemaa, vakoilla\nMinkaa. Sillä vaikka tämä olisi lähtenyt mihin suuntaan, -- aina hän\nrautatiesillan kohdalla ilmestyi maantielle.\n\nSinne oli hän edelliselläkin viikolla kävellyt joka aamu ja aina\nollut niin innokas saamaan Berthean mukaansa. Vasta pari päivää\ntakaperin oli hra Varberg sukeltanut esiin sillan päähän ja saattanut\nheitä niin ritarillisesti paluumatkalle, että Minka oli huomannut\nterveydelle edullisimmaksi nousta ylös niin aikaisin, jottei sisar\nviitsinyt lähteä matkaan. -- --\n\nJa tosiaan, -- Schulteissin tarkka silmä ei koskaan pettänyt, --\nhra Varberg tuli tänäänkin Minkaa vastaan jostain sillan päältä tai\nalta ja liittyi hänen seuraansa. Jaha, -- juuri niin kauaksi, ettei\nheitä voitu nähdä kotoa Elvsaetin akkunoista, -- siihen, mutta ei\nedemmäksi... Merkillistä, juuri siihen -- hän olisi voinut vaikka\nlinjan laskea...\n\nJa siihen jäivät seisomaan, -- miks'eivät menneet vielä paria\nkolmeakymmentä askelta kauemmaksi, aivan portin luokse? -- Ja siihen\nolisivat he, siltä näytti, jääneet seisomaan, ellei neiti Minka, --\nonneksi muistaen, mikä oli sopivaa, -- olisi niin välttämättömästi\ntahtonut päästä kotiin kello kahdeksaksi tarjoamaan teetä\nsuuruspöydässä... Vi-ihdoinkin he sanoivat hyvästi!\n\nJa pitkillä askelilla Schulteiss oikaisi halkaisijaa pitkin kotiin,\ntavatakseen siellä ikäänkuin sattumalta Minkan käytävässä tahi\nportailla ja tuskallista pelkoa vavisten lukeakseen, arvatakseen\nhänen salaperäisesti säteilevistä silmistään ja vilkastuneista\nkasvoistaan, mikä oikotie nyt oli hänelle paras, -- juostako\nsuoraa päätä alas virtaan... Hän näki sen niin selvään sysimustana\njuovana kulkevan lumen poikki suoraan alas vaalean vihreitä\njäämöhkäleitä kohti, jotka puolisulaneina syöksyivät koskeen ja\nsen alla mustaan pimeyteen. Jäljestäpäin hän kamarissaan mietti,\nnyrkit täynnä naarmuja... Oliko mitään tapahtunut... Oliko Minka\nhänelle mennyttä... Vai vastako menemäisillään... Ja hän antautui\nedes takaisin astellen raivoaviin, riehuviin mielikuvituksiin. Kyllä\nhän... Kyllä h-än...\n\nIltapäivällä Minka hiipi keltaiseen saliin. Hän seisoi perä-ikkunan\nluona, josta hän saattoi nähdä vaalean harmaan sorahaudan\nrataleikkauksen luona... piiripäällikkö Varberg asui noin puolen\npeninkulman päässä etelämpänä eräässä talonpoikaistalossa virran\nvarrella. Hän kuunteli kuuntelemistaan... Joka kerta kun höyrypillin\nääni sieltäpäin halkaisi ilman, tuntui hänestä ikäänkuin se olisi\nollut täynnä mystillisiä viestejä, -- vihellyksiä... kiivaita,\nlyhyitä hihkauksia... pitkiä, surumielisesti vaikeroivia...\näkkiä hurjan uhkaavia, täynnä tahdon tarmoa, joka pakotti\nvastustamattomasti... Ne sihisivät ja vihelsivät ilkeästi,\nmyrkyllisesti ilkkuen ja pitkin venytetyin jälki-äänin...\n\nSitten halkaisi ilman matala pitkä vakaa ratajumu ja hän kuunteli\nsitä kalpeana mielenliikutuksesta... Se oli hänen tahtonsa, joka\nilman halki rakensi sillan hänen luokseen. Hän näki, kuinka se\nvarjoista kehittyi hienoksi verkoksi... Ja hänen tahtonsa voimasta\nhän kulkisi ilman halki yhä korkeampia ja korkeampia kaaria... Ääni\nkasvoi hurjaksi tuskaksi, -- ja sitten yht'äkkiä taukosi. Se oli\nhänen oma syynsä. Hän ei ollut kyllin hyvä meedio... hän ei jaksanut\nvastaanottaa koko tahtoa... Syvällä tuolla alla kuohui huimana musta\nkohiseva virta... Ja taas täytyi hänen yrittää tahdon sillalle. Sillä\nse kuului uudelleen valtavana, vastustamattomana.\n\nHän liiteli ja liiteli, -- kunnes hän äkkiä sanomattomalla kauhulla\nhuomasi, ettei hän enää ollut oman itsensä oma, -- että hän oli\nsulautumaisillaan toiseen -- hänen olentoonsa ja tahtoonsa...\nmenehtymäisillään, kadottamaisillaan sielunsa, -- vastaansanomatta,\nperuuttamatta... Hän näki hänen kasvonsa ja tuon eilisen salaperäisen\nverhotun hymyn, joka sanoi, että valta niin varmaan oli hänen...\n\n-- -- Tänä päivänä tuli Varberg äkkiä jäljestä puolisen saliin,\njossa rouva ja Minka istuivat, ja kysyi tohtoria, jota hän tiesi\nodotettavan kotiin. Yksi hänen rautatietyömiehistään oli loukannut\nitsensä ja tarvitsi hoitoa. Hän katseli ympärilleen, -- näytti siltä\nkuin hän olisi tahtonut tunkea ovi-aukosta myöskin ruokasaliin\n-- tietysti nähdäkseen, oliko Thekla siellä. -- Ikävä, ettei hän\nvoinut kärsiä Theklaa, ajatteli Minka. Mutta Thekla oli tosiaan\nkaikessa niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan --. Hiukan muuttunutkin\noli Thekla ja _naimisissa_ nyt myöskin, yksinomaan ajatellen\nrouvuuttaan. Varberg sanoi odottavansa, kunnes tohtori tulisi, -- ei\ntahtonut häiritä, -- pyysi rouva Baarvigilta lupaa lukeakseen talon\nsanomalehtiä sillä aikaa... Sitten hän otti esille muistikirjan ja\nnäytti rupeavan laskemaan ahkerasti, ajatukset täynnä rautatieasioita\nja työmiehiä koskevia seikkoja.\n\nBerthea tuli ja kuiskasi jotain rouvalle, joka nousi ylös ja meni\nulos. Minka tiesi, että Berthea ja Massi väjyivät toisessa huoneessa\nja että tämä oli Berthean sotajuonia, jolla hän sai äidin ulos. Hänen\nvilkas mielikuvituksensa oli tietysti vireillä; hän oli käynyt niin\nmerkillisen hienotunteiseksi, ettei enää tahtonut vaivata Minkaa\nseurallaan aamuin... Ovi avautui tuolla sisällä ja lattia narisi pari\nkertaa varovaisista miehen askelista... Huh, oliko nyt Schulteisskin\nliikkeellä sietämättömässä mustasukkaisuudessaan.\n\nMinka aikoi nousta ylös; mutta se esti häntä, että Varbergin silmät\nkesken laskuja ikäänkuin väkisin kiintyivät häneen... ne tuijottivat\npoissa ajatuksissa omituisen terävinä ja syvällä niiden sisällä\nhohti sinertävän harmaa valo... Ja yhä uudestaan ne kiintyivät\nhäneen... yhä kauemmin ja kauemmin... Muistikirja oli pöydällä,\nikkunasta tulevassa himmeässä auringonsäteessä, ja käsi ja lyijykynä\nlepäsivät sen päällä... Katse oli niin poissaolevasti jäykkä,\nettei hän voinut sitä välttää. Se tuli ikäänkuin hänen sisimmästä\nunelma-elämästään ja etsi jotain syvältä hänen omasta olennostaan...\nHän katseli Varbergin tahdotonta kättä. Näytti siltä, kuin lyijykynä\nalkaisi muodostaa sanoja, -- kirjoittaa, -- hitaasti -- kirjain\nkirjaimelta... muodostua kokonainen rivi, selvänä, pitkänä. Ja\nikäänkuin tempauksella siirtyi käsi nyt takaisin. Alkoi uusi rivi --\nja taas uusi... Minkasta tuntui kuin kaikki hänessä olisi uinunut\nraukaisevaan puoli-uneen -- josta oli mahdoton päästä irti...\nKirjaimet hyörivät tuolla pöydällä niin selvinä, kuin olisi hän\nkatsellut mieltä järkyttävien suurentavien lasien läpi. Hän luuli\nmelkein näkevänsä vaaleanharmaan usvakäden, joka ojentui pitkin\nauringonsädettä lyijykynää kohti...\n\nTietämättänsä hän oli mennyt Varbergin luo ja kumartunut hänen\nolkapäänsä yli. Hän luki: \"Sinun seurahenkesi puhuu hänen\nseurahengelleen sitä, jota te itse ette vielä ymmärrä.\" Hän katsoi\nhänen kipinöivien silmiensä ihmeelliseen syvyyteen, tunsi, että hän\nkietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet syliinsä, ja\nennenkuin hän ajatteli estää sitä, Varberg painoi kiivaan suutelon\nhänen huulilleen.\n\nMinka tuijotti häneen hämmästyneen jäykästi, kauhulla ja tutkien --\nikäänkuin äkkiä leimahtavassa magneesiavalossa -- hänen kasvojaan\nja koko olentoaan -- oliko tämä -- tämä -- todellakin -- todellakin\nse mies, jolle hän tahtoi antautua. Tuo puoleksi leikillinen, varma\nhymy, joka häntä kohtasi, herätti hänessä tuskaa. Se tuli häneen\ntaas äkillisenä pakokauhuna tuo pelon tunne, että hän ehkä oli\nkadottamaisillaan oman persoonansa -- joutumaisillaan mystillisesti\nsidotuksi johonkin, joka oli ulkopuolella hänen omaa valtaansa ja\ntahtoansa. Hän työnsi hänet luotaan heikosti huudahtaen ja katsoi\nhämmennyksissä oveen päin, mutta kuuli samassa äidin tulevan ja\nistahti äkkiä kuumana ja punoittavana, pää kumarassa, neulomuksensa\nääreen ompelupöydän taakse.\n\nHämillään ja peloissaan siitä, mitä äiti mahdollisesti oli\nhuomannut, hän tuskin ennätti kummastua Varbergin kylmäverisyyttä.\nJärkähtämättömän kylmänä tämä vaan puoleksi kääntyi rouva Baarvigiin\npäin, silmät vielä muistikirjassa, ja sanoi, luoden verhotun,\nväräjävän katseen Minkaan: \"Minä olen käyttänyt aikani hyvin,\nrouva Baarvig. -- Olen laskenut kokonaisen rautatiekaaren tuolla\npohjoispuolella\"... -- --\n\nKun rouva Baarvig iltapäivällä keitti mansikkasylttiä, mietti\nhän huolestuneena Minkaa. Minka oli niin liian herkkä kaikelle.\nToinen palava innostus seurasi yhä toista. Nyt näytti siltä,\nkuin kirjoittaminen olisi joutunut vallan syrjään, -- ja koko se\nkunnianhimo. Varberg alkoi yhä useammin lähennellä taloa ja sen\ntytärtä, se kyllä saattoi viedä enempäänkin... Ei Varberg juuri ollut\nse mies, jota Bente oli tyttärelleen ajatellut, -- ei hän tehnyt\nsitä vaikutusta, että saattaisi suhteessa paljoa uhrata. Hänessä\nei oikeastaan ollut vienoutta eikä taipuvaisuutta... Mutta hän oli\nkuitenkin tarmokas kelpo nuori mies... Joka tapauksessa rehellisesti\nja kokonaan antautunut noihin spiritistisiin tuumiin... Ja toista\nsemmoista, joka pitäisi tyttärestä niinkuin Schulteiss parka -- ei\nMinka varmaankaan löytäisi koskaan...\n\nTohtoria saatiin kauan odottaa. Varmaan hän oli kutsuttu jonnekin\nmuualle sairaan luo, ja Varberg jäi sinne koko illaksi, syventyen\nspiritistisiin keskusteluihin Minkan kanssa. Schulteiss oli heille\nlevottomuuden henki. Hän hiipi saliin, hiipi salista jälleen ulos,\nkaiken aikaa ylläpitäen itsepintaista äänettömyyttä Varbergia\nkohtaan, joka nähtävästi älysi hänen tuskansa ja huvikseen kiusasi\nhäntä siten, että hän yhä lämpimämmin ja intreseeratumman näköisenä\nkääntyi Minkan puoleen.\n\nSchulteiss ei koskaan antanut pettää itseään. -- Hän nyt oli omalla\ntavallaan vainunnut, että tässä oli jotain ilmassa... Nuo Minkan\nomituiset vastaukset Varbergille, -- kuului todella siltä, että nämä\nkävivät omituista syvästi mielenkiintoista sissisotaa keskenään...\nMinka loi häneen milloin loukkaantuneen, milloin uhmaavan katseen,\nja -- sen suhteen _oli_ mahdoton erehtyä, -- hänen kätensä vapisi\nja kasvot kalpenivat, kun hän teeskennellen ojensi insinöörille\nteekupin. Schulteissin ärtyisyys oli aikaisesta iltapäivästä saakka\nollut yhtämittaa kiihtymässä. Hänen piti, -- hän tahtoi, -- aivan --\naivan välinpitämättömänä -- aivan huolettomasti -- niinkuin ei olisi\nmitään, -- osottaa tuon henkisen nollan mitättömyyden -- musertaa\nhänet... Aivan Minkan edessä paljastaa tuon naisia hypnotisoivan\nmaallikkosaarnaajan, joka istui tuossa ja rehenteli koko perheen\nedessä mystillisen maailman ilmiöillä ja mahdollisuuksilla niin\nkuivasti, lyhytjärkisesti ja kouraan tuntuvasti, ikäänkuin\novenpatsaista ja akkunoista... Mutta siitä oli tehtävä loppu!...\n\n\"Jos suvaitsette\", -- kähähti hän äkkiä imelän suopealla ilmeellä,\nmutta mulkoilevin silmin, -- \"minä kyllä uskon, että te, hra\nVarberg, personallisesti voitte omistaa sekä magneetillisia että\nhypnootillisia kykyjä. Niitä muutoin on niin monella. Esimerkiksi\noma katseeni\"... Hän katsoi omituisesti, jäykästi Minkaan. --\n\"Mutta syvempää tieteellisyyttä -- sallikaa minun epäillä... Minä\nsattumalta olen -- ehe -- tutkinut tätä asiaa ja voin vakuuttaa,\nettei sen perillä suinkaan olla kädenkäänteessä -- vaikka tämä ala\nvoikin olla niin kiitollinen populäärifilosoofeille\"... \"Kumarran\nsuuren oppinne edessä, hra Schulteiss\", -- nyökkäsi Varberg\nivallisesti, keskeyttämättä kuitenkaan esitelmäänsä. -- \"Tässä on\nedessämme tutkimuksia vielä laajemmalle ulottuvasta _taistelusta\nelämän edestä_ ja taistelusta ensimäisestä sijasta, kuin tähän asti\nolemme tunteneet\", -- jatkoi Varberg. \"Voimakas pakottaa heikomman\netäisyydestä riippumatta, ainoastaan tahdon voimalla\"...\n\nMinka tunsi Varbergin katseen läpi hämärän pesän varjoon.\n\n\"Ihi-i, -- jaa\", -- vingahti Schulteiss, -- \"ja sitten rakennetaan\nkokonainen fantastinen henkiusko hermofysiologiialle!\" -- \"Minä\nyksinomaan tarkoitan sitä, mitä havaitsemme, hra Schulteiss, --\ntieteellisiä metoodeja käyttäen. Jos koe minulle näyttää intiaanin,\nniin uskon minä hänet intiaaniksi, jos se paljastaa minulle hengen,\nniin en säikähdä sitäkään tosiasiaa.\" -- \"Sallikaa minun\", --\nkumarsi Schulteiss rakastettavan purevasti, vääntäen niskaansa\nsyvimpään vastaväitteeseen, -- \"tuo _tieteellinen havaintometoodi_,\n-- riippuu niin suuresti siitä, kuka sitä käyttää. Fantastin käsissä\npoikii se kovin helposti kokonaisen fantasiamaailman, joka on\ntäynnä henkisiä intiaaneja\", -- hän vilkaisi Minkaan, tokko tämä\nvaikutti, -- \"henkiä, joilla on jos jonkinlaiset päät ja hännät,\n-- niinkuin on kyllä nähty... Eikä ole uskolaisista puutetta, --\nmielikuvitus puhuu, niinkuin hyvin tiedätte, mielikuvitukselle, hra\nVarberg. Se sytyttää kuin tuli, kunnes syntyy oikea henkitaistelu.\nSaamme poppamiehiä ja noitia jokapäiväiseen elämäämme, koko\nlauman maallikkosaarnaajia tämän asian hyväksi, ja kaikenlaisia\nmagneetillisia kykyjä, jotka tekevät ihmeitä hermoheikoille, -- ja --\nja -- etenkin hypnootillisessa naispraktiikassa... Sangen vaarallisia\nhenkilöitä, hra Varberg!\" -- \"Minä vaan huomautan\", -- torjui Varberg\nsuuttumustaan peitellen, -- \"että psyykinen energia on ihmiskunnan\nviimeinen suuri keksintö, -- sen voiman rinnalla tuntuu höyry ja\nsähkö mitättömältä.\"\n\nSchulteiss käännähti äkkiä ja hymähti hänelle ivallisesti: \"Olen\nlukenut tuon, -- olen lukenut tuon, -- ehe -- he -- kolmen\nspiritistisen teoksen johdannossa, samat somat sanat, hra Varberg, --\ntosiaan samat sanat -- noista tahdon ylenluonnollisista ihmeistä...\nNe aina tehoovat kalteriyleisöön... Mutta se, jonka tiede myöntää\ntodeksi, ei _eo ipso_ voi olla havainto-_keinojemme_ ulkopuolella,\njoiksi kokeissa kelpaavat _ainoastaan_ aineelliset aistimme. Aineeton\nhenki on ehdottomasti tämän rajan ulkopuolella, hra Varberg. Minä\nmahdollisesti voin uskoa sen olemassa oloon, mutta en koskaan\nsitä aistillisesti havaita.\" -- \"Se voidaan valokuvatakin\", --\nilmoitti Varberg ikäänkuin ikävystyneenä ja välinpitämättömänä.\n-- \"Anteeksi, että tässäkin uskallan tunkeutua vähän syvemmälle\naineeseen, hra Varberg... Ei oikeastaan ole mitään järkisyytä,\njoka kieltäisi mahdottomaksi kuvitelmaimme valokuvaamisen. Muisti\non, niinkuin tunnettu, valokuvavarasto, varasto fantasian luomia\nkuvia, ja valokuvauksen pitäisi kyetä ne kiinnittämään, -- jos\nne vaan _olisivat_ kylläksi voimakkaita. Islantilaiset näkevät\n'skinläkassaan' poissa olijan kuvan. Joka meitä ajattelee, saattaa\nilmestyä eteemme kuolinhetkellä... Nämät kaikki ovat energillisiä\ntahdon virtauksia, joiden täytyy otaksua jonkun tuntemattoman lain\nkautta, ikäänkuin sähkön kuljettavan kuvitelmiamme riippumatta ajan\nja paikan tavallisista käsitteistä. -- Mutta tiede -- tiede, hra\nVarberg, -- ei tiedä niin mitään hengistä -- eikä 'hengistä, jotka\nkirjoittavat'. Se toistaiseksi pitää kiinni siitä todenmukaisuudesta,\nettä nämä ilmiöt ovat omaa itsetiedotonta tuotantoamme.\"\n\n\"Te puhutte kuin hyvin valjastettu yliopiston professori, hra\nSchulteiss. Mutta näettekös, teoriiain ja kirjalunttujen aika\" --\n\"Tiede on demokratisoitava, tarkoitatte. Jaha... Psyykillinen voima\nmuka olisi uusi keksintö\", -- pysähtyi hän äkkiä keskelle lattiaa. --\n\"Ikäänkuin ei kaikki mytologia ja piplia olisi sitä täynnä! .. Tyanan\nAppolonius, Aleksander Aboniticus ja kaikki nuo ihmeitten tekijät\nKristuksen ajalla... Tutkisitte niitä asioita, hra Varberg, niin\nhuomaisitte, kuinka ikäharmaita kokemuksia sitä suvaitaan esittää\nuusina, -- ihka uusina -- --. Puhumattakaan _Simon Magusesta_, jonka\nhistorian luonnollisesti tunnette... No -- ehe, -- ettekö, -- -- hän\nmuun muassa mainitaan apostolien teoissa, _Acta Apostolorumissa_\"...\nSchulteiss nautti ja ympäri katsellen huvitteli itseään sillä\ntunteella, että hän oli voittanut Minkan silmissä; hänen kimakka\näänensä ja äkkinäiset asentonsa kävivät yhä uhmaavammiksi.\n\n\"Ajan todistuksen mukaan taisi se mies matkia kaikki ihmeet, --\nilmestyi samalla haavaa monessa eri paikassa, näki, mitä etäisyydessä\ntapahtui, katosi aivan tuomariensa edestä ja niin edespäin ja niin\nedespäin. Kun hän levitti väärää oppia, niin lähti Pyhä Pietari hänen\nperässään Romaan taistellakseen häntä vastaan. Siellä Simon Magus\nnousi ilmaan keisari Neron silmäin edessä, -- sulkumerkkien välissä\nsanoen sama temppu, jonka intialaiset fakiirit tekevät. -- Mutta\nsitten seisoo, että kun Pyhä Pietari rukoili häntä vastaan ja veti\nhäntä korkeammalla voimallaan, niin hän suistui maahan ja kuoli... Ja\nsiitä huolimatta levitetään, -- kaupataan, -- huudetaan tätä jonain\nuutena! -- Sitä voimaa, jonka Jeesus jo kahdeksantoista vuosisataa\ntakaperin sanoi siksi, joka siirtää vuoria paikaltaan\"...\n\nVoitonvarmuudessaan hän astui pitkillä mieltäosottavilla askelilla\nedes takaisin ja myhähteli kattoa kohti. Varbergille alkoivat nousta\nveret päähän; mutta hän hymyili yhä yltyvällä ivalla Schulteissin\nulkomuodolle ja asennoille, joita hän oli katselevinaan suurimmalla\nhämmästyksellä.\n\n... \"Tosiaankin\" -- vavahteli äänessä mitä syvin ylenkatse, -- \"tuota\nminä kutsuisin alhaiseksi -- sangen halvaksi ajan ilmaukseksi, hra\nVarberg, -- tuota yleiseksi käynyttä uhottelua paholaisenmanauksilla,\nhenkien esiin kutsumisella ja mystillisellä taikauskolla, jotka\naina ovat kuuluneet puolisivistyneisyyden mielikuvituksille\nkuohunta-aikoina, kun jokin suuri totuus tekee tuloaan... Minä en\ntahtoisi, -- minä en tarkoita ketään erityisesti\", -- hän huuti, --\n\"minä ainoastaan tarkoitan ajatussuuntaa... Minä tosiaan en tahtoisi\nalentaa itseäni siihen määriin, että sekaantuisin tuohon banaaliin\n-- alhaiseen -- päivänaaltoon, -- ja saastuttaisin, hukuttaisin\n-- murhaisin itseni\"... Hän katsoi polviaan notkistaen kattoon,\nikäänkuin osottaen hirttäytymistä. Varberg ojentelihe tuolissa\nmukavammasti taakse päin, ikäänkuin oikein nauttiakseen tästä näystä.\nHänen kriitillisiä mietteitään kanteli silloin tällöin Minkalle ja\nBerthealle katse, joka oli täynnä paisuvaa pilkkaa...\n\n\"Sangen intresanttia\", hän sanoi häpeämättömästi silmää iskien...\n\"'Mustasukkainen filosoofi', -- mainio nimi teatterikappaleelle\"...\nMinka sai samalla härnäävän hymyn, ikäänkuin Varberg ei ensinkään\nepäilisi, epäilisi hänenkin -- oppilaan -- innostunutta sokeaa\nihailua opettajaa kohtaan, ja että Minka kyllä saisi siitä\nosansa... \"Ennenkuin minä tahtoisin olla mukana tässä yleisessä\nidioottimaisessa massatanssissa, -- tässä kankanissa\"... tepsutteli\nja potki Schulteiss. -- \"Ettekö voisi olla säestämättä esitelmäänne\ntanssillakin!\" -- huudahti nyt Minka, hypähti seisomaan ja työnsi\nkärsimättömänä tuolin taapäin. -- \"Tätä on tosiaan mahdoton kestää\"...\n\nSchulteiss jäi seisomaan ja tuijottamaan häneen, hämmentynyt ilme\nkasvoissaan, ikäänkuin vaipuen korkeudestaan monen avaruuden läpi.\nVerkalleen vajosi hän asemastaan ja kävi epäröivän, hupsahtaneen\nnäköiseksi. Silminnähtävästi oli hänen vaikeata oikein käsittää tätä.\n\n\"Minä pysyn, -- minä pysyn -- kannallani!\" -- hän kiljaisi\nepätoivossaan, äkillisen kuohahduksen valtaamana ja ojensi uhkaavasti\nnyrkkiään. Ei kukaan vastannut, ja hän seisoi, tuijotti ja katsoi\nympärilleen kiusallisen äänettömyyden vallitessa... Katsahtaen\narasti Minkaan sopersi hän sitten melkein kuulumattomasti: \"Minä --\nymmärrän... Minä -- minä en tahdo häiritä läsnäolollani.\" Varbergiin\nhän syöksi puoleksi uskalletun raivoisan vihan katseen ja hoiperteli\nulos ovesta.\n\nRouva Baarvig kiirehti hänen kantapäillään ylös portaita.\n\"Schulteiss, Schulteiss, -- ette saa sitä noin käsittää\" -- --\nSchulteiss ei kuullut, syöksyi huoneeseensa ja heittäytyi suulleen\nsänkyyn. -- \"Schulteiss, kuulkaa, ette saa sitä noin käsittää, --\nälkää välittäkö pikaistuksen sanasta\"... Schulteiss kaivoi\nkasvonsa pielukseen... \"Te, joka osaatte puhua niin erinomaisesti\npuolestanne\"...\n\nKyttyrä alkoi liikahdella ja nytkiä, kuului tukahtunutta,\nmasentunutta ääntä, ikäänkuin epätäydellistä nyyhkytystä. -- Se yltyi\nja yltyi, kunnes siitä kasvoi hurja poru. Rouva Baarvig jäi istumaan\nsängyn reunalle; hän piti Schulteissin kättä, joka oli jäänyt\nsivulle, eikä laskenut sitä. \"Teihin kaikki koskee niin rajusti\",\n-- lausui hän, kun taas tuli loma sanan kuulumiselle, -- \"te joka\nolitte niin paljon etevämpi, voititte niin perin pohjin.\" -- Ei\nvastausta. -- \"Minä vakuutan teille, minusta näytti alusta pitäen,\nettä te kokonaan hallitsitte aineen... Kieltämätön tosiasia on, että\nvoititte, Schulteiss.\" Schulteiss ähki ja käänsi hieman päätään...\n\"Niin, se nyt on teidän mielipiteenne, rouva\"...\n\nHän pyrki jälleen alas pielukseen. Mutta Bente rouva taputti häntä\nrauhoittavasti olkapäähän. Se teki äkillisen vaikutuksen, kun hän\ntuolla tavalla kosketti Schulteissin vikamuodostusta, ja tämä samassa\ntuokiossa nousi istumaan, jalat sängynreunan ulkopuolella... \"Teidän\nmielipiteenne, rouva. Te olette se ihminen, jota kaikista enin\nkunnioitan maailmassa... Sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi\"...\n\"Minä kyllä voin teille vakuuttaa\", -- sanoi rouva ja nousi ylös, --\n\"että se perältä on Minkankin mielipide.\" -- \"Luu-letteko... Olisiko\nse mahdollista, rouva\"... \"Minä niin hyvästi näin, mitä hän ajatteli\nväittelyn aikana\", vakuutti rouva. -- \"Huomasitteko -- siis -- tekin\nsen, rouva, -- että hän\" -- \"Ei epäilystäkään siitä, Schulteiss.\" --\n\"Luuletteko, rouva, että Minka sittenkin -- tosiaan -- käsitti, --\nminä tarkoitan edes jossain määrin hyväksyi minun mielipiteeni\"...\n\"Ihan varmaan, Schulteiss.\" \"Minä tunnustan teille, rouva, että\nehdollani olen hakenut tilaisuutta heikon taakseni tuon hra Varbergin\nsangen vaarallista vaikutusta Minkan hermoihin... Hän ei ole mikään\nhyvä luonne... sangen epäiltävä\"...\n\nRouva Bente seisoi, ikäänkuin hieman punniten.\n\n\"Onhan _teilläkin_ suuri osanne Minkan kasvatuksessa, Schulteiss.\nMinä en tiedä, käykö teille niinkuin minulle, -- että meillä ehkä on\nvähän liiaksi sitä tunnetta, että omistamme hänet... Se on väärin,\nminä tiedän sen; ja kuitenkin, minä ikäänkuin napisen sitä vastaan,\nettä hän kerran erotetaan minusta... Ja te Schulteiss, niin arvelin,\nehkä juuri voitte käsittää tämän... Minä usein ajattelen itsekseni,\netten saa olla liian itsekäs, -- vaan että minun jo aikaisin tulee\ntottua kohtaamaan välttämättömyyttä\"...\n\nSchulteiss tuijotti, mitä tämä saattoi tarkoittaa, ja hänen\nkasvoihinsa tuli yhä vääntyneempi kauhistuksen ilme. Intohimoisen\nkiihkeänä hän alkoi:\n\n\"Mutta Minka -- Minka... Ei saa unohtaa -- ei saa jättää huomioon\nottamatta, että hän joka suhteessa on kokonaan poikkeusolento, joka\ntarvitsee suojaavaa kättä, -- monenkertaisesti, -- jota kaikin tavoin\non turvattava. -- Aivan omituinen, vieno ja hento -- valioluonne...\nNiin hienosti altis kaikille väreille, niin helposti viehättyvä...\ntosiaan harvinainen kyky ottamaan vastaan kaikki ajan ideat...\nYlevä, kallisarvoinen ominaisuus. Mutta vaa-a-rallinen, -- hänen\nsuuren suuri vaaransa, jota teidän äidinsilmänne ei ole voinut\nolla huomaamatta... joka saa hänet hetkeksi antamaan -- tosiaan\nainoastaan hetkeksi, -- jokaisen esiintyjän sokaista itsensä, ken\nvaan osaa verhoutua ihanteellisuuden sädekehään. -- Näen pohjattoman\nkuilun ammottavan hänen aavistamattomani askeleittensa alla... Ja\nettä minä tänään Curtiuksen tavoin, sokeana perikadolleni, syöksyin\nsiihen, sitä en kadu, -- syöksyisin tuhat kertaa, jos voisin avata\nhänen silmänsä.\" Schulteiss levitti hurjasti käsiään --. \"Tuo hra\nVarberg, -- pintapuolinen humbugimestari\"... \"Niin, minä tiedän,\nettä tarkoitatte niin hyvää, Schulteiss... Mutta semmoinen on äidin\nja henkisen kasvattajan kohtalo, -- saamme resigneerata -- elää\nmuistolla... ja siitä mitä hyvää ehkä olemme hänelle antaneet...\nMeidän täytyy saada tämä itsellemme selväksi\"...\n\nSe kuului surumieliseltä, ikäänkuin lohdutukselta yhteisen kohtalon\nvaralle.\n\nRouva jo oli melkein ovesta ulkona, kun hän jälleen avasi sen:\n\n\"Kun oikein ajattelen, Schulteiss\", -- kuului hänen rankaiseva\näänensä, -- \"niin kyllä te sentään olette hieman liiaksi huolimaton\nulkomuotonne suhteen. Tiedänhän minä, ettei teidän tarvitse huolia\nsemmoisesta, vaan että voitte jättää sen huomioon ottamatta. Mutta\nkuitenkin, saisitte olla hieman turhamainen, tekin... Minulla on\nalhaalla kaapissani kaunis punainen slipsi, josta Baarvig ei huoli,\n-- hän ei pidä väristä. Se pitää teidän ottaa kaulaanne, Schulteiss.\nSe sopii teille hyvin, -- oikein erinomaisesti... Minä lähetän sen\nylös teille\"...\n\nOvi loksahti kiinni. Schulteiss teki muutamia epämääräisiä käänteitä;\nmutta pysähtyi sitten ylöstyönnetyin huulin. Pyörähti sitten\npienen lakeeratun peilin eteen, veti paidankaulusta ylöspäin,\noikaisi itseään, työnsi ulos alaleukaansa, napitti takkinsa\nkorkealle kiinni ja aukaisi sen jälleen... Raikkaita värejä pitää\nkäyttää... Rouva Baarvigin silmä heti älysi tämän, -- punaista,\n-- radikaalisen veripunaista, -- se on sopusoinnussa samalla\nolentoni ja mielipiteitteni kanssa... Täytyy ulkomuodollaankin\nherättää huomiota ja kiinnittää mielikuvitusta... Seurasi sitten,\nkaulan ja rinnan seutuja yhtämittaa muutellen ja parannellen,\nkoko sarja kasvoinilmeitä -- pateetisen uhkaavia, intelligentin\nhienoja, salakavalan imeliä ja ivallisia, ylpeästi alaskatsovia,\nnapoleonimaisen lyhyitä, -- ja silloin tällöin merkitsevä liike tai\nhillittyjä huudahduksia -- \"henkisiä intiaaneja... hypnotisoivia\nnaispraktikantteja... Ehe -- ehe -- oli sitä isketty -- paljastettu\npintapuolinen tietämättömyys... työnnetty teräs... kuolettava\nteräs... suoraa päätä pimeihin kohtiin\"...\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\"Vieläkö hän makaa, Bente?\" -- \"Ei, Endre on jo yläällä\", --\nvastasi tämä hieman vitkastellen. -- \"Kaunis yllätys, -- kun vanhin\npoika palaa kotiin niin hyvästi onnistuneen matkan jälkeen... Ei,\nei, ei, -- en Herran tähden minä sinua nuhtele, Bente! Ne raukat\nkaksituhatta kruunua, joita sinä ajattelet, ne ne kuitenkin tässä\novat vähimmän arvoiset. -- Niin, saat vielä lisätä siihen kaikki ne\nmaksamattomat laskut, jotka tulevat jäljestä päin... Mutta näetsen,\njuuri tuommoisen äidin voi semmoinen poika kiduttaa kuoliaaksi,\nväärinkäyttää, kuluttaa viimeiseen veripisaraan.\" -- \"Viime yönä\npuhuin hänen kanssaan kauan, Baarvig. Hän oli niin onneton --\netenkin meidän tähtemme, joita hän oli, niin hän sanoi, nylkenyt ja\npettänyt.\" -- \"Niin, tuo sortti on aina sangen altista tunnustamaan\nsyntinsä... Heitä ei koskaan hävetä tuoda julki kurjuuttaan.\"\n\n\"Älä ole tyly, Baarvig. Hän aikoo tehdä työtä, opettaa täällä\nkotoseudussa, kunnes on saanut jotain ansaituksi. Hän ei\nitseltäänkään salaa, että hän pitää itseään semmoisena, joka on\ntehnyt vararikon ja vaan tahtoo pelastaa tähteet. Laulunsa avulla hän\nluulee voivansa kehittyä jotakuinkin kelvolliseksi näyttelijäksi. Hän\nsanoo, että hänen dramaattista kykyään juuri onkin aina huomattu\nenemmän kuin hänen ääntään.\" -- \"Siis -- nyt näyttelijäksi! --\nHohhoo, hohhoo\"... huokasi tohtori raskaasti, kulkiessaan lattian\npoikki. -- \"Muistakaamme, että hän ei juo, vaan on erittäin raitis\nja itsensäpidättäväinen\" -- huomautti rouva. -- \"Minä tiedän\nminkä tiedän, rakas Bente... kroonillinen hermoheikkouden tila ja\nylenpalttisen kiihottunut mielikuvitus... Minun ajallani juotiin.\nTähän aikaan langetaan vaihtelevain fiksien ideain orjiksi. Entiset\nkiertelevät juopottelijanerot vaan uudessa muodossa! -- Siihen\nyhteen, joka on välttämätöntä, ne vaan eivät pysty, -- työhön, --\ntoimittamaan jotain. He palaavat isän kotiin säännöllisin väliajoin\nvarmasti kuin almanakka, -- ilman vaatteita ja terveyttä, -- joka\nkerta varustettaviksi uudelleen, rohkaistaviksi ja jaloilleen\nnostettaviksi. -- Minä taidan, minä taidan tämän kaikki ulkoa,\nBente... Ne ajat ovat aikoja sitten ohi, jolloin tuon kautta voitiin\nherrastella ja tekeytyä intresanteiksi muka hunningolle joutuneina\nneroina. Nyt se on kirjoissa pysyvänä tautina... Semmoista indiviidiä\nsaa näihin aikoihin melkein joka perhe laahata mukanaan.\" -- \"Sinä\notat minut hengiltä, -- kerrassaan muserrat minut kauhistuksella.\nNiin pitkälle ei Endre, Herra varjelkoon, ole kuitenkaan vielä\njoutunut. Kun hän jälleen pääsee säännölliseen työhön ja puuhaan,\nniin\" --\n\nTohtori katsahti häneen omituisella pikaisella ilmeellä: \"Kyllä kai!\n-- kun poika huomaa, että on työ edessä, niin -- hu-um... Jaa jaa,\nkoeta sinä, -- se se joka tapauksessa on ainoa, mitä voimme tehdä.\nNeulo ja pue hänet, -- puuhaa hänen puolestaan... Mutta älä sekota\nminua siihen. -- Ja kuule, Bente, vie hänet arkihuoneesen suurusta\nsyömään, ennenkuin hän tulee minun luokseni.\"\n\nBente katsoi häneen epävarmana.\n\n\"Minä en halua mitään avomielisyyksiä enkä raihnauden paljastuksia\nhäneltä, ymmärrätkö. Jos hän ensinnä saa etuoikeuden olla surkea\n-- ajelehtia kuin vuotovene, niin -- niin silloin\", -- hän huitasi\nkädellään, -- \"on leikki lopussa.\" -- -- \"No, eikö nero jo tule alas,\nhauskaa nähdä hänet\", -- kuuli tohtori Kjelin sanovan arkihuoneessa,\nkun Bente oli mennyt. Kuului sitten puhetta ja tervehdyksiä, ja\nKjel oli sangen tyytyväisen veljellisen isoääninen. Tohtori selaili\nsanomalehteä, kastoi kynäänsä ja laski sen jälleen luotaan. Kuului\nnaputusta ja ovi aukeni hiljaa: \"Enhän vaan sinua häiritse, isä...\nNiin tässä minä nyt olen --.\" -- \"Ole tervetullut.\" -- \"Niin --\nniin, en minä juuri palaa kotiin laakereitten kanssa tällä kertaa\",\n-- sanoi hän ja istahti hiljaa tuolille; -- \"mutta sinun pitää olla\npitkämielinen.\" -- \"Laakereitten kanssa, -- laakereitten kanssa...?\nHerra nähköön. Minä en ole koskaan vaatinut sinulta niin suuria,\npoikani. Laakereita, -- niitä ei ole kuin yhdelle tai parille maassa.\"\n\nSolakka, pitkä Endre viskasi yläruumistaan ja pyhkäisi otsalta\nkauniin mustan tukan. \"Ei, yleensä ei pidä kerskata sillä, mitä ei\nole saanut.\" -- \"Sinä aiot nyt alkaa tuohon kirkontapulityyliin,\nnäyttää minusta. -- Ole selvä ja käytännöllinen, poikani, -- niinkuin\nasema vaatii.\" -- \"Kyllä varmaan, isä, etkö luule, että minä käsitän\nsen\", -- puhkesi Endre kiihkoisesti. -- \"Jospa tietäisit, kuinka\nmonta yötä minä olen maannut valveilla, miettinyt ja punninnut\nvoimiani ja toiveitani, itkenyt ja ollut niin epätoivossa että\" --\n\"Niin, olin minäkin epätoivossani, kun rahat loppuivat kaksi vuotta\nennen tutkintoa. Mutta sitten käsitin, ettei siitä minulle kukaan\nmaksanut, ja että minä itse sain olla mies ja ansaita rahat. Niinpä\nrupesin ensinnä työhön muutamaan konttoriin, jossa sain raastaa\nkymmenen tuntia päivässä, ja sitten kotiopettajaksi. Mutta viimeinen\nasia, joka olisi mieleeni juolahtanut, oli säälitellä itseäni.\" --\n\"Jos luulet isä...\" kuohahti Endre, -- \"että minä aion käydä täällä\nkerjäämässä, niin sinä erehdyt. Ennen minä kuolen, -- ennen\", -- hän\npuristi kätensä nyrkkiin, -- \"vedän vaikka kiviä.\"\n\n\"Sepä olisi hauskaa, Endre, -- että sinussa olisi miestä tekemään\njotain itsenäisen toimeentulosi eteen. -- Sillä kaikki puheet ja\nlupaukset ja senkaltaiset... No niin, mitä aiot tehdä?... Sen sanon\nsinulle, että minä en jaksa enää kustantaa sinua. Minulla on nyt\nliiaksikin niskoillani, ja muitten sisarustesi tulee myöskin päästä\neteenpäin.\" -- \"En koskaan ole pyytänyt sitä sinulta, isä.\" -- \"Mitä,\netkö ole koskaan pyytänyt minulta mitään semmoista? -- ja sen sanot\naivan sen jälkeen, kun olet taloa keventänyt kahdella tuhannella ja\nmuutamalla sadalla kruunulla. Oletko hullu, vai onko lorua ja roskaa\nkaikki, mitä suustasi pääsee. Etkö ole koskaan pyytänyt mitään?\" --\n\"Minä tarkoitan, etten _nyt_.\" -- \"Mutta minä sanon, että juuri _nyt_\nsinä pyydät. Äitisi täytyy sinulle neuloa, minun hankkia vaatteet.\nEtkö voi ajatella selvään?\"\n\nEndre pisti monokkelin toiseen silmäänsä, ikäänkuin mitä suurimmassa\nhämmästyksessä tarkastellen asemaa, ja hän vaihtoi toisen säären\npolven päälle.\n\n\"Hm, -- jopa tämä kuuluu melkein räätälinlaskulta... Puuttuu vain\nlasku neulasta ja langastakin\"...\n\n\"Niin, niin, ostettavat ovat nekin. Tyhjästä ei tule mitään...\nKyllä vannaan minun on pakko lähteä sairaita hoitamaan niidenkin\nvuoksi.\" -- \"Ahaa! -- Tuhlaripojan täytyy uudelleen tehdä\nsynnintunnustuksensa, itkeä läpi moraalisen ABC:nsä, jos oikein\nymmärrän.\" -- \"Uudelleenko? -- Ikäänkuin hän olisi koskaan sitä\nitselleen omistanut.\"... \"on taivutettava ja kuritettava --\nja pakotettava -- ja piinattava kotoiseen pikkumaisuuteen --\nylösrakennusta ja katumista varten. Paljonko maksaa tuo nappi ja\ntuo tilkku\" -- \"Älä unohda äitiäsikään, Endre, jonka täytyy istua\nneulomassa ja puuhaamassa.\"\n\n\"Ei, ei, säästä minua, säästä minua, isä... Ruvetaanko nyt\nsentimentaaleiksikin\", -- huudahti Endre synkkänä, värisevällä\näänellä, ja hypähti tuolilta. -- \"Minä ajattelen, että nyt olen\nniellyt kylläksi, -- nauttinut kylläksi sinun -- sinun -- ...\nRiittää, sen sanon, tämä nolaus ja jalkaisi juureen nöyryytys!\nTuohan jo on... Oman äitini sinä! -- Et malta olla edes sitä asetta\nkäyttämättä... Panet hänet omalletunnolleni, ikäänkuin hän istuisi\nsuurimmassa epätoivossa neuloen, itkien, turmellen terveytensä,\nneuloen sormensa verisiksi. Se on vähän liian pateetillista, isä, --\nhousuparin vuoksi! -- Kun se vaan ei olisi niin kauheata ajatella...\nNo jaa, isä, -- olet oikeassa tällä kertaa, minä myönnän, olet\noikeassa --. Mutta jos sinä aiot lannistaa minut, -- musertaa, repiä\nminusta kaiken sen, jota sanotaan kunnianhimoksi, -- sen tunnon, että\nminulla on kykyä, että olen taiteilija, -- tyrkyttääksesi sijaan\njonkinlaisia käytännöllisiä leipäpyrinnöitä, -- niin erehdyt sinä\nminun suhteeni suunnattomasti. Minulla on kykyä, -- minä en anna\npolkea itseäni jalkojen alle.\" -- \"Ei, ei, älä anna polkea itseäsi\njalkojen alle... Täällä saat asua suven, saat vaatteet ja matkarahat,\nse on, kaikki mitättömät pikkuasiat, joita tarvitset, voidaksesi\njälleen näyttäytyä maailmassa!\" -- \"Sinä tarkoitat, nöyryytettynä,\n-- itsetuntoisuus nujerrettuna -- kiitoksia!\" -- \"Sanalla sanoen,\npoikani, huolitko, vai etkö huoli? Ethän sinä vaatine, että minun\ntulee sinulle hankkia tuo puuttuva itsetuntokin.\" -- \"Sinä et ymmärrä\ntaiteilijasielua, isä, väännät sanani.\" -- \"Ole hyvä ja vastaa\nminulle selvällä norjankielellä: Huolitko siitä, vai etkö huoli?\n-- Minä tosiaan olen niin pikkumainen, että pidän sitä lahjana, --\nhuomioon otettava sekin. Jos tulet toimeen ilman minua, niin pidän\nsitä suurena helpotuksena.\"\n\nEndre tuijotti lattiaan ylpeän resigneeratusti: \"Niin monen\ntaiteilijan on täytynyt taistelemalla raivata kyvylleen tie\nloukkaavissa ja alentavissa oloissa... Niinkuin äidin, joka\ntaistelee lapsensa vuoksi, hän ei epäile nähdä nälkää, eikä kärsiä\nnöyryytyksiä.\" Liikutettu ilme värähti hänen kasvoissaan.\n\n\"Brrr... Hui hai, paljasta lorua! -- Etkö sinä sen vuoksi nyt ole\npalannut kotiin, ettet kelvannut laulajaksi. Mikä taiteilija --\nlapsi -- se sitten on, josta sinä jaarittelet?\" -- \"Minä vaan olen\nerehtynyt siitä, mikä on kykyni, _missä_ minä _olen_ taiteilija,\nisä\", -- sanoi Endre itsetuntoisesti. -- \"Se sinun pitää aikanaan\nnäyttää. Mutta siitä meidän molempain pitää olla selvillä, että\ntoistaiseksi _ei ole_ tietoa taiteilijasta, joka meitä ilahuttaisi,\n-- eikä triumfeista! Ei muuta kuin surtavana hairahduksia oikeasta\nradasta, ja monta hukkaan mennyttä vuotta, joista mieluimmin emme\npuhu... Miten, Endre, eikö kävisi päinsä saada sinua kerran pysymään\ntodellisuudessa?\" -- \"Siinä tosiaan on proosallista kieltä, jonka\nvertoja saa hakea, -- joka lakaisee ja karsii pois sekä uskon että\ntoivon. Eipä se juuri anna semmoisia mielialoja, että tekisi mieli\njoksikin ruveta\" -- \"Minä pelkään, Jumala paratkoon, sinun nyt\nsanovasi, että se uusikin taiteilija, jota vatsassasi kannoit, jo on\ntapettu. -- Sillä kaikki mitä sinulla on -- sekä se joka oli, että\nse joka tulee, -- ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessasi...\nKoeta joskus, poikani, koota mielesi ja selvittää itsellesi, mitä\nsinä osaat, ja mitä et osaa. Tutki vakavuudella, onko sinulla vielä\njotain, johon sinulla on niinkään paljoa tahtoa, että se ei katoisi\nloruksi ja tyhjäksi... Kuule, Endre\", -- keskeytti tohtori puheensa\nhieman miettien, -- \"minä ehdotan, että sinä otat minulta työtä,\njotta voit sanoa ansaitsevasi ylläpitosi, -- ei muuta kuin että\nkirjoitat puhtaaksi, siivolla käsialalla, ymmärräthän, -- tästä\npäiväkirjasta joka päivä kaksi sivua. Minun on vaikea siihen käyttää\nomaa aikaani. Ota se mukaan huoneeseesi. Mutta näytä minulle, mitä\nolet kirjoittanut, joka lauvantai-aamu, ja ilman että minun tarvitsee\nsinulle sitä muistuttaa. Jääköön tämä meidän kesken.\" -- \"Saat uskoa,\nisä,\" -- puhkesi Endre sydämellisesti, -- \"minä en ole tunteeton. --\nMinä näen, -- käsitän koko hyvän ajatuksesi, -- vaikka en juuri\"...\n\"Tä tä tä tä... Mitä loruja taas... Mene nyt poikani, ei minulla ole\naikaa --\"\n\nTohtori näytti miettiväiseltä ja puhdisti silmälasejansa; kasvoissa\noli jotain kiiltävän hikistä, kun hän tarkasti laseja päivää\nvastaan. \"Huhu jaa\"... Hän otti lakkinsa, -- lähti ulos pihamaalle\nja keskusteli renkipojan kanssa, koska leikattaisiin ohrapelto\npuutarhan jalasta. Hän ei huolinut tavata Benteä, jota hän tiesi\nvaan kiusaavansa, ja arkihuone Endreineen oli käynyt hänelle\nvastenmieliseksi.\n\nHän kuuli pyöräin jyrinää, kun Thekla tuli alhaalla tiellä, ja kuinka\nMassi, Arnt ja Minka pitivät elämää ulkona portailla ja ottivat\ntulijaa vastaan. Thekla ajoi tähän aikaan sahalta aina vaunuissa;\nodotettiin parin kuukauden kuluttua pientä perillistä. Puhuttuaan\nohrasta, tutkittuaan puutarhan aidassa paria mädännyttä sälettä ja\nannettuaan niistä määräyksensä, tähysteltyään päärakennusta, josta\nvesiränni oli katkennut, vaelsi hän puutarhaan ja pisteli keppiänsä\nkivijalan juurella olevaan multapenkkiin. Kjelin rattoisa ääni kuului\nsilloin tällöin akkunasta; hän kyllä osasi sutkauttaa jos jotain\nmielialan vilkastumiseksi. Nyt alkoi Endrekin vilkastua, pitää\nkorkeamman tyylistä esitelmää, siltä kuului --.\n\nÄkkiä kuului ohkunaa, parkaus ja --, tohtori kuunteli, -- ikäänkuin\njotain olisi pudonnut. -- Hän syöksyi sisään; mutta ovessa tuli Minka\nvastaan, ja kuiskasi hyssittäen, että se oli Endre, joka näytteli\nHamletia. Suupielet väärässä, ikäänkuin jotain karvasta sylkien,\nseisahtui tohtori katselemaan.\n\nSiinä istuivat kaikki, Kjel ja Thekla mukana katsojina, kuinka Endre\npuoleksi makasi lattialla ja kuiskasi pidätetyllä intohimolla...\nKiduttava, verinen itsensä ivaaminen värisi kasvoissa ja äänessä.\nSe että huolimatta kaikesta tahdostaan ja tiedostaan ei voinut, --\nintelligentisti älyävä ja kokkapuheinen epätoivo oman voimattomuuden\nvuoksi vavahteli hänen huulillaan. Hän istui perikatonsa partaalla,\nkasvoissa sanaton, hiljainen, väreilevä hymy -- murtunut toimintakyky\nnerolahjain loistossa, -- ja katsoi heihin niin avuttomana...\n\nTohtorin kasvoissa väänteli ja vavahteli. Tuohan _oli_ Endre itse --\nkaikessa kurjuudessaan...\n\nTohtori kääntyi jyrkästi pois ja veti Benten mukanaan: \"Ehkä...\nehkä -- -- tämähän tosiaan näyttää joltain... Meidän täytyy joka\ntapauksessa tukea, auttaa vähän... Sinun täytyy lohduttaa häntä,\nraukkaa... Tuo oli, ikäänkuin hän olisi maannut paistinpannussa\n--\" -- \"Jumalani, mikä surkeus!\" -- pukesi Bente. -- \"No no,\neukkoseni... Meidän täytyy tukea häntä, -- parhaimman mukaan\npuhaltaa häneen rohkeutta ja itseluottamusta. Ja saada hänet hieman\nvauhtiin... käskeä ihmisiä luoksemme. _Meidän_ ensi sijassa tulee\nhäneen uskoa, heidän tulee se nähdä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kjel oli ulkona ruokakammiossa äitinsä luona ja veteli nahkaansa\nhunajakakkoa -- vast'ikään kaupungista saapunutta, palan painimena\nvasta kirnuttua voita, -- pienelle lautaselle oli pantu samaa herkkua\nTheklaa varten, joka lepäsi salissa sohvalla. Kjel söi ja lausui näin\nkahden kesken mielipiteensä veljestä. -- Hänessä tietysti olivat\nliitokset löyhtyneet, -- kamalasti löyhtyneet... Mutta semmoiset\nlahjat!... \"Häntä on tietysti sääli. Mutta aivan selkänojaa vaille ei\nhän jää nytkään. Noch ist Polen nicht verloren... Sikamaisen hyvää\näiti -- ja tänään kirnuttuako voi? -- minä luulisin, että tämä on\nTheklalle terveellistä. Hän pitää kauheasti hunajasta, -- kaikesta\njossa vaan on hunajaa\" -- Berthea juoksi sisään. -- \"Alaalla on\nsähkösanoman tuoja, -- sähkösanoma sinulle, Kjel...\" -- \"Käske poika\ntänne. Muutoin hän mielestäni olisi voinut jättää sen alas tehtaalle,\nniinkuin hän tavallisesti tekee sen sijaan, että olisi juossut\nkintereilläni tänne asti... Täällä tahdon olla rauhassa --\"\n\nSähkösanoman tuoja ilmestyi vähän päästä ruokakammion oveen, ja\nKjel pureskellen avasi sähkösanoman kyökkiveitsellä. Hän tuijotti\nsiihen hieman pitkään; mutta pisti sen sitten välinpitämättömänä ja\nhuolettomana sivutaskuunsa. Benteen iski, että pojan kasvoja hänen\nlukiessaan hetkeksi ikäänkuin verhosi harmaa varjo, mutta se kai taas\noli hänen, Benten, tavallista pelkoa...\n\nKjel nielasi äkkiä hunajakakon tähteet ja tarttui lautaseen. \"Nyt\nriittää äiti, Thekla ei jaksa enempää... aivan riittää, -- riittää,\nminä vakuutan, äiti... soh, anna kun vien nyt... Voitko arvata, mitä\nse oli?\" -- pysähtyi hän äkkiä. -- \"Pankinjohtaja Wahlilta itseltään,\njoka matkustaa tänne ylämaahan, -- aikoo itse personallisesti tutkia\ntätä piiriä... Häntä täytyy pitää hyvänä, ymmärräthän. -- Jos kovalle\nottaa, niin saatte pyytää hänet tänne tekin --. Hän ajaa kotiin\nminun luokseni suoraa päätä rautatieltä. Se on noin kello kolmen tai\npuoli neljän aikaan\"... Kjel vilkasi kelloaan ja mietti. \"Aika on\ntä perällä, mutta mustalla hevosellani ja isän kääseillä... Saatte\nkyyditä Theklan kotiin heti päivällisen jälkeen, äiti\", huusi hän.\n\nViiden minuutin päästä pyörivät kääsit jo tiehensä.\n\n-- -- Puoli kahdentoista aikaan aamupäivällä, keskellä viimeistä\nopetustuntia, näki Schulteiss kouluhuoneen akkunasta Kjelin ajavan\nohjakset kireellä tiukkaa ravia tohtorinmäkeä alas... Se oli hänelle\nyhdentekevää. Enemmän hän olisi välittänyt vaikka variksesta taikka\nlentävästä hyönteisestä. Kurkistellessaan alituisesti ulos ikkunasta\ntahtoi hän vaan päästä selville siitä, alkaisiko hra Varberg nyt\nsaapua päivällisillekin, -- päästä oikeaksi perheen ystäväksi...\nMaanantaista saakka, jolloin hän oli saapunut niin likellä\npäivällistä, että tohtori oli pakottanut hänet jäämään aterialle, oli\ntuo mahdollisuus raskaasti painanut Schulteissin hermoja. Varberg\noli kuitenkin suven kuluessa tähän saakka tyytynyt ainoastaan\nkahvi- ja teeaikoihin, jotka tosin kyllä aina vastustamattomasti\npäättyivät noihin syvämietteisiin kävelyretkiin Minkan kanssa. Tuntui\nsiltä, ettei tuo herra nyt enää halunnut suurempaa kriitillistä\nyleisöä, vaan mieluummin vältti jokaista, joka saattoi puuttua\nhänen puheeseensa kesken hänen leimuavan intresantteja purkauksiaan\nkorkeammista mystillisistä henkimaailmoista... Alttiin naisoppilaan,\n-- sielunsa puolesta nujerretun olennon, -- henkisen orjan hän\ntahtoi saada Minkasta, -- meedion kokeitansa varten... Mutta hän, --\nSchulteiss, ei aikonut antaa perää, vaan riistää Minkan hirviöltä, --\ntaistella viimeiseen saakka... Eikö _hän_ muka tietäisi, mitä Minka\najatteli, eikö hän tietäisi, mitä Minka tunsi, -- saattoiko kukaan\nkuiskata, tunkeutua Minkan sisimpään olentoon niinkuin hän. -- Minka\nei rakastanut Varbergia, vaan vihasi häntä. Mutta huomatessaan sitten\nMinkan hartautta kesken pelkoansakin ja uhmaa, -- kuinka hän aina\nkohtasi Varbergin ikäänkuin vieraana ja pelokkaana; mutta kuitenkin\njoka kerta seurasi häntä kuin tahdoton. Ja kun hän sitten perästä\npäin yllätti nuo hypnotisoidut katseet -- jälleen ja yhä jälleen tuon\nsaman, -- yhä tuon saman...\n\nHänen _täytyi_ kutsua Minka takaisin itseensä, -- ulos tuosta\nkauheasta erootisesta sokaistuksesta... näkemään hänen -- _hänen_ --\nojennetun kätensä...\n\n... Ilmestyi joku kauas tien alapäähän, säännöllisesti heiluttaen\nohutta kävelykeppiä. Hän pysähtyi eräässä mutkassa ja katseli seutua.\nSe _ei ollut_ Varberg! Oih! Miten se kevensi... Nuori mies --. Hän\nsuuntasi kulkunsa tohtorin talolle.\n\nBerthea tuli kuin sattumalta häntä vastaan käytävässä. \"Pyydän\nsaada tervehtiä laulaja Baarvigia, neiti!... Nimeni on Finsland, --\nylioppilas Finsland... Huhu kertoo, että ystäväni Endre on saapunut.\"\nBerthea kumarsi vastatervehdyksen, kiiruhti arkihuoneen ovelle\nkutsumaan Endren ulos, kääntyi jälleen ylioppilaan puoleen ja lausui\ntyylikkäällä kohteliaisuudella: -- \"Olkaa hyvä, ettekö suvaitse astua\nsisään... Kyllä hän on... Minä kohta...\" Berthea riensi ulos ja\nkohtasi Minkan, joka kattoi pöytää. \"Ylioppilas, Minka, joka tahtoo\ntavata Endreä, ja nyt juuri päivällisen edellä, -- minun täytyy\nlähteä ilmoittamaan äidille\"... Kuului pian äänekkäitä siivekkäitä\ntervehdyshuudahduksia arkihuoneesta, ja Endre esitteli suurella\njuhlallisuudella kirjailijan ja runoilijan Alver Finslandin: \"Äitini,\n-- sisareni Minka, -- samoin Berthea...\" Finsland oli oleskellut\nDresdenissä osan talvea stipendillä. Endre oli aikonut esittää\nerään hänen lauluistaan siinä konsertissa, josta ei tullut mitään.\nHän oleskeli nyt setänsä Finslandin, lauttaustarkastajan luona,\nviimeistelemässä muutamia runoja.\n\nRouva Baarvig tarkasteli häntä miettiväisenä. Tämä oli siis\nEndren laatua nuori mies, joka tosiaan oli päässyt esille...\nPäivällispöydässä ei rouvalta jäänyt huomaamatta, että hänen\nolennossaan oli elämän taisteluvalppautta; hän oli huomaavainen\nheitä kaikkia kohtaan, asettui vaatimattomalle puolustuskannalle\ntahi puuttui itseensäluottavasti puheesen, miten kulloinkin sopi\n-- piti kaiken aikaa pientä pilaa Berthean kanssa, samalla kun hän\nimartelevalla tarkkuudella kuunteli pienintäkin Minkan huomautusta.\n\nOli niin omituista nähdä tuon pienen hyvärakenteisen pään, leveän\notsan ja kasvojen alaosan, joka oli itara ja viekas. Nuo eivät oikein\nnäyttäneet kuuluvan yhteen; olisi tehnyt mieli jakaa nenän kohdalta\nkahtia... Kylmistä sinisistä silmistä ja niiden nopeasta ymmärtävästä\nkatseesta tunsi heti hänen lämpöisen käytöksensä ja olentonsa kautta,\nkuinka äärettömän paljon itsekkäämpi ja kylmäverisesti arvostelevampi\nhän oli ympäristöänsä kohtaan kuin Endre, poika parka, saattoi\nkoskaan olla.\n\n-- -- Molemmat herrat istuivat sitten sangen vilkkaina huvimajassa,\njossa sikarinsavu pöllysi. Sielläkös sateli uutisia kirjallisuuden\nja taiteen alalta loistavin neronleimauksin, ja päivän koryfeoita\nnyljettiin arvostelun kiirastulessa; kuuluisia nimiä kumottiin\nja pyyhkittiin pois kuin oksasta lehtiä. Berthea pyörähteli\nspireapensaan ja kukkapenkkien ympärillä siksi lähellä, että hän\nhyvästi kuuli. Ja nyt tuotiin kahvi heille alas huvimajaan.\n\n\"Berthea, -- tuleppa tänne Berthea\", nyökkäsi ja viittasi Endre\nsalaperäisesti, -- \"sinä, viekas sisareni\"... Berthea intti\ninnokkaasti vastaan: -- hän ei ollut ensinkään viekas, Endre vaan\nmuisti hänet siitä, kun hän oli pieni!\n\n-- \"Kuule, Berthea,\" -- Endre huiskutti hänen soman esiliinansa\nkulmaa, -- \"etkö luule, että voisit hankkia meille vähän enemmän\nlentoa kahviimme, esimerkiksi vähän semmoista -- pieniin laseihin?\"\nBerthea nauraa tirskui runoilijan puoleen, valoisat kasvonsa ilosta\nloistaen, ja nopeana kuin nuoli hän juoksi matkaan, kooten sinisen\nsuvihameensa ylös pumpulisukkiensa ja kepeitten kenkäinsä ympäri.\n\nHän palasi takaisin mukanaan pieni pullo konjakkia tohtorin\nmatkalippaasta, ynnä laatikko tulitikkuja ja punainen vahakynttilä\nkorupöydältä sikarien sytyttämiseksi. \"Sisareni Berthea, --\nvoitit rohkeimmat toivoni.\" -- \"Niin, se nyt on sen vuoksi, kun\nolet juuri tänään palannut kotiin\", -- sanoi Berthea ja vilkaisi\nveitikkamaisesti Finslandiin. -- \"Muistan sinut kyllä, Endre,\n-- jos tänään teen puolestasi jotain, niin vaadit sen huomenna\noikeutenasi... Odottakaa vähän\"... Hän raappasi valkean tulitikkuun\nja sytytti Finslandin eteen kynttilän. -- \"Onko siis _minun_\nsuhteeni vaara pienempi?\" -- sanoi Finsland leikillisesti. --\n\"Yhden kerran vain, -- sillä en suinkaan minä aio raappia teille\nvalkeata, jos tulette toistekin.\" -- \"Tulen varmaan... Te näytätte\nniin viehättävältä kuin nuori neito Suruton.\" -- \"Onko se joku\nsatu?\" -- \"Ei, juolahtihan vaan samalla mieleeni.\" -- \"Mikä hän oli?\"\n-- \"Nuori suloinen neitonen, jolla ei koskaan ole ollut, -- niin,\nmiten sanoisin, -- jolla ei vielä ole koskaan ollut -- minkäänlaista\nhammaskipua sydämessä, neiti.\" -- \"Oh!\" -- Berthea katsoi\nloukkaantuneena alas pöytään, ikäänkuin hänellä kyllä -- vaikk'ei\nviitsinyt vastata.\n\n\"Neitoselleni äkkiä selveni kerran, ettei hänen koskaan enään pitänyt\nraapaista tulta herroille, -- ei ainoallekaan lukuunottamatta vanhaa\nhampaatonta pastoria. -- Ja se juuri on sadun moraali... ettei\nkoskaan pidä raapaista valkeata; neitonen voi niin helposti polttaa\nsievät --\" -- \"Voi Herra mimmoista lorua\" --\n\nTyttö jäi seisomaan, hypistelemään ja kääntelemään Endren hattua,\njoka oli kivisellä pöydällä.\n\n\"Odota, niin pistän siihen ensimäisen neilikan, joka on puhjennut,\"\n-- keksi hän äkkiä ja juoksi neilikkamaalle. Finsland sieppasi hatun\npäästään ja juoksi perässä: \"Ettekö voisi antaa minullekin samalla,\nniin olisimme yhtä juhlallisia molemmat.\" -- \"Enpä minä juuri tiedä,\n-- enhän minä ole teille luvannut,\" -- vastasi Berthea nokkavana ja\nkoketisti, mutta jäi äkkiä nolona seisomaan, kun Finsland odottamatta\nkääntyi pois leveältä hiedoitetulta käytävältä.\n\nHän oli nähnyt Minkan mustasilmäisen, ruskeanpunaisen pään ja kauniin\nniskan taipuvan pensaiden yli.\n\n\"Koska sisarenne on niin koppava, niin käännyn teidän puoleenne,\nneiti Minka\" -- hän huuti. \"Minä olen pyytänyt häneltä jotain\nsomaa hattuuni... Minä näen teistä, ettette pidä neilikoista...\nRaakoja, alhaisia kukkia, löökin sukua. Nostavat kyynelet silmiin,\nkun niitä haistelee... Ainoastaan nuoret perin kokemattomat tytöt\nvoivat niistä pitää... Taikka hurjat neljänkymmenen vuotiaat...\nSen vuoksi niillä pettävätkin niin julmasti\" -- hän katsoi Minkaa\nmerkitsevästi silmiin, -- \"ne järkevät kylmät naiset, jotka tahtovat\nmatkia rakkautta, -- väärentää intohimon -- --. Ne tarjoovat kuumaa,\nkuluttavaa polttoa kaiken -- kaiken -- sen sijaan, jota niillä\nei ole... Minä vakuutan teille, että minä äkkiä sieppaisin hatun\npäästäni nähdäkseni, eikö se ole ilmitulessa, jos tietäisin että\nsiinä on neilikka.\" -- \"Mutta tehän olette hermostuneempi kuin\nnainen, hra Finsland,\" hymyili Minka. \"Minä koetan valita paljaita\nlaupiaita kukkia, jotka eivät saa mielikuvitustanne semmoiseen\nkiihkoon.\" -- \"Älkää moittiko mielikuvitusta... ilusioonia! -- Se on\nelämä, neiti,\" -- huudahti Finsland kiihkeästi. -- \"Kuta voimakkaampi\nse on meissä, sitä intensiivimmin elämme; -- sitä loistavampina ja\nelosta hurmaantuneempina hyörimme auringonpaisteessa, siihen --\nsiihen... niin, sanokaas, neiti -- saippuakuplaan, joka piirittää\ntyhjyyden suurta mustaa kuilua\"... \"Ja noin puhutte te, joka\nolette runoilija? -- Ja nyt? -- Kun melkein voidaan käsin tarttua\nhenkimaailmaan\"... huudahti Minka vakuutuksella. \"Meillähän on siitä\nepäämättömiä vastauksia\"...\n\nRaskasmielisyyden vivahdus sekaantui Finslandin hymyyn.\n\n\"Parhaan vastauksen olemisesta antaa kuolleen pääkallo. Se aina\nvastaa niin totta ja selvään: -- Ei mitään -- musta kuilu... Ei,\nsaippuakupla -- onhan sekin usko. Se on jokaisen elämänlaulu, --\njokaisen kauneusmielikuvite... Ja sen monenkertaiseksi tekeminen,\n-- sen tekeminen niin loistavan kauniiksi ja värikkääksi, -- niin\ntäydeksi onnen lupauksia, että me matoiset lapset kuitenkin hetkisen\nriemuitsemme, -- se on tarkoituksemme... Se on, minä puhallan\ntuon kuplan ensin itselleni -- ja sitten muille! -- Ja onhan se\ntyydytystä tuottava työ\", lisäsi hän ivallisesti, -- \"vilkuttaa vähän\nauringonpaistetta pimeään kuiluun... Olemmeko muuta kuin perhosia,\njotka tiellä ennätetään, -- miks'emme lentäisi, liiteleisi, niinkauan\nkuin voimme\"...\n\nMinka viehättyi vähitellen, sitä myöden kuin hän puhui, uuteen\nmielialaan, -- uuteen maailmaan, jossa tämä nuori mies, jonka pää\nasui niin kauniisti hartioilla, näytteli ja näytteli hänelle niin\nsurumielisellä tiedolla, kuinka kaikki oli niin kauniissa välkkyvässä\nkullankalpean auringonlaskun hohteessa, niin omituinen katoavaisuuden\nkuolonkaameus allaan. Kuinka rikas tuolla runoilijalla oli sielu,\nkuinka onneton hän oli syvine näkyaloineen. Katse niin uhmaavan\nsatiirinen...\n\nHe olivat vaipuneet syvälle tähän aineeseen, kun Berthea tuli astuen\nheitä kohti, olkihattu niskassa ja ryhdissä jotain merimiesreipasta.\nHän hairasi suuhunsa milloin mustan, milloin punaisen viinimarjan.\n\"Hengistäkö te?\" hän kysäsi pisteliäästi. -- \"Niin, sillä kun Minka\nalkaa haastaa hengistä -- yhdessä insinööri Varbergin kanssa,\n-- niin pidän minä aina varani.\" Hän kohotti raskasta punaista\nviinamarjaoksaa. \"Minä vaan syön, minä\" -- pakisi ja pureskeli hän\nraikkailla valkoisilla epätasaisilla hampaillaan. -- \"Mutta Minka\nhän ajattelee -- Kuules Minka,\" hän sanoi salavihkaa hiljaisemmalla\näänellä pensaan takaa; -- \"näin juuri Varbergin alhaalla tiellä. Hän\nvarmaan käy levottomaksi, kun kyselee sinua, eikä tapaakaan. Käskenkö\nminä hänet tänne alas?\" -- \"Ei, ei toki, Berthea\"... Minka löi asian\nleikiksi väkinäisellä naurulla -- \"_niin_ mahdottoman hauska hän ei\nole\" --\n\nBerthea hyräili itsekseen, hairaili sieltä täältä pensaista marjasen\nja poistui ylöspäin. Vähän myöhemmän hän riensi ylös puutarhaportille\nja astui sitten nopeaan ruoka-aitan ohi maantielle... \"Kyllä kai --\nMinka tosiaan ajattelee, että minä aina jään lapseksi, -- että hän\nyksinään\"...\n\nHän astuskeli edemmä, kunnes kohtasi Varbergin: -- \"Tehkää niinkuin\nminäkin, minä lähdin tieheni, Varberg... Kaiken iltapäivää eivät\nole muuta tehneet, kuin tuolla alhaalla puutarhassa pohtineet\nelämänkysymyksiä, Minka ja eräs runoilija, jonka nimi on Finsland --\nAlver Finsland... Oletteko ennen kuulleet semmoista nimeä --. Alver,\n-- niin, mutta se on kuitenkin sievä nimi. -- Hän kyllä tekee lopun\nkaikista henkivehkeistä ja Minka on kerrassaan muuttanut uskoa,\n-- suorastaan hurmaantunut... Minä tulin sinne kovin epämukavalla\najalla... Mutta koettakaa nyt te, Varberg, ehkä teillä on hauskempi\nheidän seurassaan -- Niin, hyvästi nyt, Varberg, minä lähden niemelle\nisää tapaamaan.\"\n\nHän nykäsi hattua vielä enemmän niskaan ja riensi pois, kurkisti\nsitten taakseen, näytti kieltä Varbergille ja tirskui ja oli\nmielissään.\n\n-- Varberg ilmestyi puutarhan yläpäähän. Hän astuskeli ja pisteli\nkepillään kukkamaihin odotellessaan, että Minka tulisi... Ei\nepäilemistäkään, etteikö Minka tuolta alhaalta nähnyt häntä vielä\nparemmin, kuin hän näki Minkan; mutta aina hänen päänsä kääntyi pois.\n\n\"Tässä, Varberg, -- kirsikoita\"... Massi tuli reippaasti hänen\nluokseen ja tarjosi hänelle kopasta. -- \"Minä ja Arnt olemme\nnoukkineet puusta äidille päivällisestä asti. Endre on tullut, ja\ntiedättekös, eräs runoilija... Ne ovat kaikki tuolla alhaalla... Hän\nasuu tuolla toisella puolen lauttaustarkastajan luona tämän vuoden,\neikä runoile mistään muusta kuin virrasta, -- meidän virrastamme,\" --\nselitti Massi.\n\nVarbergin ilme kävi teräväksi. Hän seisoi epäröiden, ennenkuin hän\nverkalleen astuskeli alaspäin ja antoi esitellä itsensä. Sinne oli\nSchulteisskin, jota hän ei voinut sietää, tullut pakisemaan Endren\nkanssa... Minka tervehti niin tavattoman ystävällisesti kauneilla\nvalkoisilla hampaillaan, ikäänkuin erittäin hyvää tuttua, mutta\nhänen huomionsa oli muutoin kokonaan kiinni keskustelussa. Ja Endre\ntervehti sangen herttaisesti, jota vastoin runoilija ainoastaan\nhieman nyökkäsi päätään kesken puheluaan Minkan kanssa.\n\n... \"Ja sitten -- ennen kaikkea, neiti, -- se on epäkaunis,\" --\nintoili Finsland, -- \"henkiusko on epäkaunis... Elämää rasittaa\njokin varjoton, väritön, painoton pelotus, -- jokin, josta ei ole\noikein tehty loppua, -- kuollut, joka ei ole kuollut muuta kuin\npuoleksi... Elämän lopun sijaan jotain sitkeää limaista, kosteata,\nhenkäys haudan ilmaa. -- Kun Caesar, Homeros, Shakespeare, Göthe, ja\nByron ovat kuolleet, niin täytyisi heidän muka perästäpäin hiipiä\nöisin pitkin sääriämme kuin kylmät sammakot.\" -- \"Niin, niin, niin\"\n-- huudahti Schulteiss kiihkeästi mielissään. -- \"Ja sitten on muka\nkaikenlaisilla henkisillä puoskareilla oikeus kutsua heitä kuin\nkellonnuorasta, -- Napoleonia ja Hannibalia ja Fredrik Suurta,\nDantea ja Virgiliusta --. Suvaitkaa, -- mitä -- -- ettekö usko, hra\nrunoilija, että tämä juuri saattaisi olla se helvetti, johon he ovat\ntuomitut, -- heidän kiirastulensa\" --\n\n\"Rumaa, rumaa kaikki,\" -- irvisti Finsland. \"Ei kukaan etevämpi\nhenkilö siitä mitään maksaisi, -- eikä uskaltaisi rintaansa puukolle\njoutuakseen sitten kierteleväksi, huokailevaksi hengeksi, joka\npelottelee talonpoikia ja lapsia.\" -- \"Niin, jos asia tuomitaan\nkauneuden kannalta, niin\" -- huomautti Varberg ivallisesti; -- \"minä\nluulin, että tieteellinen kokemus ja tosiasiat tässä saisivat\" --\n\"Jos pidämme kiinni kokemuksesta,\" -- kimitti Shulteiss pensaan\ntakaa, -- \"niin on se sangen silmäänpistävää ja merkillistä, ettei\nmikään henki vielä ole koskaan ottanut rahoja jonkun pankin kassasta.\nSe olisi niin mukavaa kasööreille, joilla on vaillinki -- he, he\nhe, -- kääntää huomio meedioihin, vanhat noitajutut uudistuisivat\najanmukaisessa muodossa.\" -- \"Flammarionin kaltaiselta mieheltä,\n-- tähtien tutkijalta, -- tiedemieheltä -- ei ainakaan voitane\nkieltää pätevyyttä,\" -- jatkoi Varberg järkähtymättä, -- \"hänen\n'Asutut maailmansa'\"... \"Niin aina, niin aina, hra Varberg, kyllä\nne tunnetaan\" -- iski Schulteiss kiinni purevasti... \"Nuo asutut\nmaailmat, joissa meitä kuoleman jälkeen kuljetetaan pallosta palloon,\nsamalla tavalla kuin laivuria ylennetään yhä isompaan ja isompaan\nlaivaan.\"\n\n\"Ja _minä_ arvelen, kuta vähemmän henkeä, sitä enemmän henkiä\",\n-- päätti Finsland hienosti halveksien. -- \"Kyllä varmaan sitä\nvoi tehdä pilkkaa ja laskea kokkapuheita parhaastakin. Se on niin\nhelpolla ostettu voitto, hra runoilija; -- etenkin kun mielikuvitus\non vahvin puoli,\" -- sanoi Varberg kylmästi. Minka sai nopean katseen\nja tunsi niin hyvin, -- että _jos_ hän uskaltaisi... \"Helpolla\nostettu -- Helpolla ostettu\"... Schulteiss nielaisi innossaan.\n-- \"Minäpä sanon teille jotain,\" -- hän myhähti ja leuka venyi\nhalveksivan suipoksi. -- \"Uskontojen perustajat ovat aina olleet\nhengen miehiä. He eivät ole koskaan repineet alas kuolemattomuuden\nodotusta, -- he eivät ole koskaan tarjonneet paljasta mitätöntä\ntoisintoa... laivuriylennyksiä... Heidän syvin viittauksensa on\naina tarkoittanut _tietoisuusmuutosta_ siksi, jota emme käsitä, --\njos niin tahdotte, hra... hra Varberg, johonkin semmoiseen kuin tuo\nteidän niin sanottu 'neljäs ulottuvaisuutenne' on, johon käsityksemme\neivät enää ulotu. Eikä ainoastaan neljänteen, vaan viidenteen,\nkuudenteen, seitsemänteen ja niin edespäin _ad infinitum_.\" -- hän\nkiljui. -- \"Jotain semmoista näyttää Muhamed ennustavan, kun hän\npuhuu viehättymisestä kautta monen taivaan, ja sitä lienee Paavali\ntarkoittanut sanoessaan, että hän näki ja kuuli asioita, joita\nihmiskielin ei voida lausua\"...\n\n\"Jokainen saa uskoa, mitä hän voi uskoa\", -- alkoi nyt\nrunoilija. \"Minä uskon, että seison tässä ja syön mitä makeimpia\nkirsikkamarjoja yhdessä neiti Minkan kanssa. Entä mitä te uskotte,\nneiti?\"--\"Hengistäkö?-- Olen samaa mieltä kuin tekin, etteivät ne\njuuri ole runollisia ajatella... Eivätkä järki hauskojakaan,\" --\nlisäsi hän uppiniskaisesti ja pisti päänsä kokonaan pensaan sisään\ntavoitellessaan marjaa muutaman oksan alta. -- \"Mutta voivathan ne\nsiltä kyllä olla olemassa,\" -- lisäsi hän perästäpäin pelkurimaisesti\ntorjuen; hän aavisti ja oli näkevinään Varbergin ankaran ilmeen ja\nuhkaavan katseen. -- \"Ja vähän vielä, Minka,\" sanoi Endre, joka\nei ensinkään käsittänyt asemaa... \"Jos nyt kerran täytyy uskoa\ntuommoiseen, -- niin miks'emme kerrassaan usko yhteen ainoaan suureen\nhenkeen, Jumalaan, kaikkien näiden erikoishenkien sijasta, -- muutoin\njoudumme suoraa päätä neekerien kannalle, -- Älä suinkaan anna tuon\nrunoilijasielun vietellä itseäsi epäuskoon, sen sanon sinulle\"...\n\n-- -- \"Minusta tuntuu, hra Endre,\" -- lausui Schulteiss ja hieroi\ntyytyväisenä käsiään, kun he nousivat ylös teelle, -- \"että hra\nVarbergia on nolattu tänään oikein perinpohjaisesti... Ehe -- ehe,\nhän on tämän seudun suuri populäärifilosoofi. Ja -- ja te näsäytitte\nhäntä mainiosti noilla erikoishengillä.\"\n\n\"Minäkö, -- näsäytinkö minä Varbergiä -- --. Soo? -- minäkö --\"\n\n\"Ah kerrassaan mainiosti. Te osasitte naulan päähän. Neiti\nMinkalle ei koskaan olisi voinut sanoa sattuvampaa sanaa...\nJa runoilija-ystävänne, minä kumarran kunnioituksella. Kun\nkatselee noita molempia vastakohtia -- --. Ehe -- he, -- --\npo-pu-läärifilosoofia ja tätä hengen miestä... ne ovat kuin vuori ja\nkuilu -- vuori ja kuilu\"...\n\n-- Minka tunsi illan kuluessa Varbergin silmät yhä kylmemmiksi ja\nkylmemmiksi ja yhä enemmän uhkaaviksi. Hän oli kylmässä hiessä\nja teki itsensä nöyräksi kuin koira hänen tahtonsa ja aavistetun\nviittauksensa edessä, väkinäisellä ystävällisyydellä hän koetti\nalkaa keskustelua ja osottautua erittäin huomaavaksi. Minka oli\nkauhistunut -- mielettömän pelon valtaama noitten mykkäin ankarain\nkasvojen edessä, jotka kurittivat ja komensivat häntä syvälle\nhermostoon saakka. Kaikki tuo kammottava synkkä mystillisyys, joka\nväikkyi hänen kiihotetussa mielikuvituksessaan, kaikki nuo pimeät\nullakkonäyt, joilla hänet oli nujerrettu ja teljetty, -- tänään hän\noli nähnyt kellarinoven raoittavan hyväilevälle auringonpaisteelle,\njossa oli hurja päiväilo, -- ei mitään pelkoa, ei mitään auringon\nja maan välillä! Hän istui ja säesti sormenpäät kuin tulessa ja\nsuonenvedoissa Endren laulaessa.\n\nKun Endre juuri lauloi erästä loistonumeroaan, niin ilmestyi Varberg\näkkiä pianon ääreen aivan Minkan viereen. \"Uskallanko vaivata\nteitä, neiti Minka, pyytämällä teitä tuomaan minulle sen kirjan,\njonka hyväntahtoisesti lupasitte panna minua varten talteen?\" --\nlausui hän lyhyeen, kun laulu oli päättynyt. Tuo leikkasi kuin kylmä\nsahanterä. Minka juoksi yläkertaan, etsi piironginavainta, vaikka se\noli suulla, ja toi vaatekantisen kirjan, joka sisälsi spiritistisiä\nmuistoonpanoja. Hän näki Varbergin seisovan hämärässä ulkona\nporraspäässä, hattu ja päällystakki yllään.\n\n\"Mutta Varberg, miksi lähdette noin luotani?\" -- lausui hän\npelokkaasti. -- \"Ja sitä te kysytte, Minka, -- vaikka olette kehnolla\nnaurulla ja ilkkunalla pettänyt kaiken sen, joka henkisesti sitoi\nmeidät yhteen.\" -- \"Mutta rakas Varberg, jos olisin tiennyt, että\nrahtustakaan välititte siitä, että me nauroimme\" -- \"Että _me_\nnauroimme... runoilija ja neiti Minka, te nyt siis olette _me_ --\nsama firma: -- me\"...\n\nHän lähti astumaan alaspäin, katsomatta Minkaan; mutta pysähtyi\näkkiä, ja Minka tunsi hänen kätensä varmana ja raskaana\nolkapäällään. \"Että te uskalsittekin -- uskalsittekin sen!\"\nSäkenöiden katsoi hän Minkaa silmiin aivan läheltä, -- tiukasti...\nkovapintaisen masentavasti -- huulillaan tuo hiljainen,\nvarma hymy, joka aina lopulta lannisti Minkan tahdon. Minkan\nkiihottuneeseen mielikuvitukseen alkoi muodostua jonkinlainen\nkäsitys viheriäsilmäisestä tiikeristä... Käsi painoi raskaammin ja\nraskaammin... ja tuntui siltä, ikäänkuin se olisi tahtonut painaa\nhänet polvilleen. Minka hymyili rävähyttämättä silmiään, -- tiesi\nvoivansa tyydyttää hänen turhamaisuutensa, -- voivansa pitää häntä\nihailijanaan, -- _jos_ hän vaan tahtoi ruveta oikein lannistetun\nnöyräksi, -- antaa hänen jälleen tuntea rajattoman valtansa ylitseen.\nHän tunsi, kuinka Varberg nyt toisella kädellä kevyesti siveli hänen\nohimoaan, ja kuinka lievän helppoa olisi ollut antaa perään...\n\nMutta tänä iltana heräsi hänessä kapinahenki kuin äkkivihuri, --\nja hän riuhtasi itsensä äkkiä valveille: \"Tietysti, tietysti,\"\nhän huudahti -- \"minun tietysti pitäisi muistaa totella, kun sinä\nvedät kellonnuorasta.\" -- \"Kellonnuorasta... Sopiiko se nimeksi\nhenkiselle yhteydellemme, välisellemme magneetiselle johdolle?\" --\n\"Itserakkaudellesi ja tiranniudellesi,\" -- puhkesi Minka. -- \"Minka!\"\n-- \"Minä sanoin kellonnuora, ja minä tarkoitin kellonnuoraa!\" -- \"Ole\nvaruillasi. -- Minä pelkään, että kielesi on leikkaamaisillaan poikki\ntuon nuoran, mikä se sitten lieneekin.\" -- \"Minä en tahdo, että minua\nkohdellaan kuin tahdotonta kalua,\" -- huuti impi, -- \"minä en tahdo,\n-- minä en tahdo\" --\n\n\"Tahdotontako --. Vai niin... Ikäänkuin en puolella silmällä näkisi,\nmitä neiti oikeastaan tahtoo, -- saada vapautensa lentääkseen ja\nsuristakseen sitten tuohon uuteen runoilijatuleen -- taikka oikeammin\nkynttilään.\"\n\nMinka tunsi jälleen tuon uhkaavan kipinöivän katseen. Se piti häntä\nkiini, ja hän tunsi, että hänen vastustusvoimansa alkoi horjua.\nVarbergin huulilla oli julma hymy, ikäänkuin semmoisen, joka on\nkiintynyt kiduttamaan eläintä ja samalla tekee havaintoja, ja hän\nsanoi kalpealla ilkkunalla: \"Sinä voit saavuttaa sen, että olet\nminulle yhdentekevä, mutta tahtoni vallasta et voi koskaan päästä.\"\n\nMinka äkkiä jälleen kuohahti, hänen huulensa vavahtelivat, hän väänsi\nitseään taaksepäin ikäänkuin suonenvedossa. \"Oi jospa, oi jospa en\nkoskaan olisi tuntenut sinua!\" -- hän huuti epätoivoisena, repäisi\nitsensä pakottamalla irti ja astui muutamia askeleita ikäänkuin\npaetakseen häntä.\n\nVarberg hymyili vahingoniloisesti... \"Ole varma, ole varma siitä,\nsinä olet kuin lintu kädessäni, missä lepatelletkin\"...\n\nHän nosti hattuansa korkealle, tervehti ivallisesti ja lähti\nreippaasti astumaan.\n\nMinka tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä, kunnes hän taakseen\nkatsomatta hävisi mäen alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTor, talonkoira uikutti ja haukkui ja päästeli kaikenlaisia rajuja\nkurkkuääniä. Se tervehti Kjeliä, joka leikillisesti huudellen pani\nsen hyppäämään keppinsä ja itsensä yli kiiruhtaessaan ylös portaita\nkohti. Portailla tarttui hän Massia vyötäisiltä ja heitti hänet\nedellään sisään. \"Finsland, tekö täällä? -- Hyvää iltaa... vainunnut\njo Endren -- runoilijanenä on hieno... Laulatteko te?... Eipä senkään\nvuoksi, etteikö meillä olisi tällä paikkakunnalla hieno nenä vähin\nkullakin -- --. Hitto vieköön, aikaiseen täytyy sen nousta ylös,\njoka vetää meitä nenästä, hi hi hi --. Neroa, näettekös runoilija,\non niin monenlaista... Semmoistakin, joka ei kirjoita värsyjä...\nNo Minka, soita, soita jotain verratonta, -- niin minä tanssin\nSchulteissin kanssa --. Ei vaan totta puhuen, Endre laulaa jotain\noikein kaunista... Olisittepa nähneet hänen aamupäivällä näyttelevän\nHamletia, runoilija, se oli kerrassaan innostuttavaa --. Ajatelkaas,\nkun minunkin kaltainen epärunollinen henkilö -- oikea moukka\nsemmoisissa asioissa, mutta eikös koskenut minuun niin että -- --\nApropos, äiti, olisiko sinulla ehkä antaa puolen lasia konjakkia. Ei\nsen puolesta, ettenkö olisi tänään juonut kylläksi jos jonkinlaista\ntavaraa. Mutta suoraan sanoen minä kaipaisin pientä rauhallista lasia\njuuri nyt -- tai ehkä sen verran annat, että saan itselleni sopivan\ntotin levätäkseni... Hummannut pankinjohtajan vuoksi koko päivän --\nmonessa eri paikassa... Se ei ole niinkään helppoa... Minä seuraan\nsinua ulos, äiti. Sitä pyhää pulloa, josta isä antaa, sitä minä aion\nvähän pusertaa\"...\n\nRouva Baarvig älysi, että poika tahtoi huojentaa mieltään.\nAamupäivästä pitäen, jolloin sähkösanoma tuli ja Kjel oli maininnut\npankinjohtajasta ja lähtenyt matkaan, oli tuska pitänyt rouva Benteä\nvallassaan ja rinta äkkiä kutistunut kokoon hengenahdistuksesta.\nHänen korvissaan oli vaan kaiken aikaa soinut pankinjohtaja Wahl,\npankinjohtaja Wahl.\n\nUlkona ruokakammiossa poika äkkiä potkaisi suoraksi säärensä --.\nRouva näki, että hän oli kalpea, mutta niin iloinen, ettei hän\nmitenkään tahtonut voida itseään hallita. \"Äiti, -- se oli kova\nkoetus... kovin ainakin minun elämässäni --. Mutta nyt olenkin\nvoittanut... Huomenna on aikaa rehennellä, -- tänä iltana tahdon\nlevätä... Pankinjohtaja _on_ minun mieheni, ymmärrätkös. Älä virka\nsiitä sanaakaan -- mutta kyllä hän nyt on minun porsaitani -- --.\n_Tuo_ on vakavarainen, tuo _ei_ ole vakavarainen -- allekirjoittanut\nKjel Baarvig, -- eikös se ole uljasta! Ja jos joskus vedän viivan\n_näin_ päin,\" -- hän teki liikkeen -- \"niin se merkitsee, että hänen\ntulee olla varuillaan... Huh, niin, -- anna minulle nyt ensin pieni\nlasi kuivaa konjakkia, -- se on perin tarpeen... Joskus voi olla\nsääli allekirjoittanuttakin, poikaasi, äiti. Ja nyt hän on uuvuksiin\najettu -- uuvuksiin ajettu --; mutta muutoin varsin tyytyväinen,\" --\nhän hymyili.\n\nRouva Bente katsoi poikansa päivän nautinnoista jotenkin\nhämmentyneihin piirteihin. Hänen kielensä vähän kangerti hänen\ninnokkaassa juttelussaan.\n\n\"Jaa-a, se teki hyvää! -- Se on niinkuin loistava huippu\nkaikenlaisille epäiltäville laseille ja maljoille, äiti -- --. En\nsoisi sinua semmoiseen leikkiin, en vaikka mikä... Maailma ei ole\nhyvä, näetsen... Minusta tulee säästöpankin tirehtöri ennen joulua\n-- --. Mutta en maar minä aio sinulle kertoa, millä tavalla olen\ntieni silloittanut, -- en vaikka saisin -- niin, käsitäthän sinä,\nettei siinä mitään rikosta ole. Mutta näetsen, siinä on niin paljon,\njoka\" -- hän rypisti nenäänsä ja haisteli, -- \"ei kuitenkaan ole\naivan sopusoinnussa hyveen kanssa -- ei juuri ole hienon hienosti\nhonettia --\"\n\n\"Niin, näetsen, sanoakseni sinulle nyt suoraan, äiti; -- mutta isälle\net saa tätä sanoa, lupaatko sen! -- niin tuli se sähkösanoma -- en\nluule, että minusta juuri mitään huomasit, -- niin sopimattomaan\naikaan, ettei piru itsekään olisi keksinyt pahempaa, -- ei maksunkaan\nedestä... Minä ajattelin heti, että pankinjohtaja oli kuullut\nkaupungissa yhtä ja toista hyviltä ystäviltä --. Ja sitten piti minun\nsaada kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua taskuuni, muutoin oli\naivan turha lähteä häntä tapaamaan... Pankilla oli minun kuittini,\nettä metsäkomppania oli ne maksanut kassaan, ja minun olisi pitänyt\nne lähettää. Mutta ymmärräthän, toisen käden täytyy joskus toista\npestä semmoisessa liikkeessä kuin minun on, -- palkat, vähennykset ja\nmuut sen tapaiset... Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua paikalla!\n-- Taikka -- Niin, se oli juuri tuo 'taikka'. Jos se vietävä sai\nepäluulon aavistustakaan, niin olisi hän alkanut kouhia täällä sillä\ntavalla, ettei varmaankaan olisi monta pystyyn jäänyt. Muuta neuvoa\nei ollut. Minä Simonsenille minkä hevonen pääsi... Kolmetuhatta\nseitsemänsataa kruunua, Simonsen, kahdeksaksi päiväksi -- -- kunnes\nolen käynyt kaupungissa --. Siirrän siksi aikaa vakuudeksi koko\nlankkutarhan. Huh --. Kovassa he istuivat; -- mutta ne irtaantuivat.\nJa sitten kiiruumman kautta kotiin -- -- Minä mitä kohteliaimpana\nisäntänä --. Thekla juhlapuvussa -- etevä ja arvokas emäntä, ja\nlisäksi vähän niinkuin sukua, näetsen... Mutta perästäpäin minä\nkonttoriin riitelemään hänen kanssaan koroista kuin susi, -- niin\nettä lopulta hänelle nousivat veret päähän ja hän huusi, että\npahemmassa pyykissä hän ei ole koskaan ollut. Hän oikein rupesi\nkunnioittamaan. Niin, olkaapa vaikka mikä muitten mielestä, minulle\nte kelpaatte, sanoi pankinjohtaja. Te ukkoseni rikastutte\"...\n\nRouva Benten kasvoissa vavahteli, ja hän kaatoi lämpöisen veden pojan\nlasiin, niin että se valui yli reunain.\n\n\"Sinäkö äiti vai minä, kumpi tässä ei oikein ole vakavarainen\ntasapainon puolesta tänä iltana\", -- laverteli hän, -- \"hieman\nniinkuin epävarma, -- vai mitä? Vettä täytyy kaataa paljon vähemmäksi\n-- kas noin -- puolet kumpaakin --. Nyt se käy päinsä\"... Hän maistoi\nlasista lähtiessään pois.\n\nRouva Baarvig jäi seisomaan ruokakammioon penkin ääreen. Hän keinui\nlevottomana edes takaisin ja veti tuon tuostakin raskaasti henkeä.\n_Tämä_ varmaan oli hyvä alku siihen, mitä sanotaan huijaukseksi...\nHän puserteli ja väänteli käsiään. -- Poika parka, -- sinä\nolet kaukana, liian kaukana, jotta äitisi apu enää ulottuisi.\nAkkunasta loisti kesäillan lakastuva hohde hänen masentuneihin,\nmielenliikutuksellisiin kasvoihinsa. Kuului keveitä, nopeita askelia\nja Berthea pisti päänsä ruokakammion ovesta. \"Varberg on lähtenyt,\näiti! Minäpä luulen, että hän nyt sai kylläkseen, -- eikä hänen\nenää tee mieli olla paljasta ilmaa. -- Minka on kokonaan kiintynyt\nFinslandiin nyt,\" -- intoili hän kertomisen kiihkossa, \"kokonaan\nFinslandiin... Hän tuskin näki Varbergia tuon runoilijan vuoksi.\nNe liitelevät niin korkealla että -- -- Ja Minka on hirveästi\nihastunut siihen merkilliseen runoon, jota Endre lauloi... Varberg\nlähtikin sitten heti pois\"... Rouva Benten kasvoihin tuli tyttären\nlörpötellessä yhä sietämättömämpi ilme. Nyt pisarasta juoksi yli\nreunainsa, ja ilmeeseen lensi kuin ylikuohuva epätoivo, joka\npuhkesi esiin äkkipikaiseksi kimahtavaksi korvapuustiksi. -- \"Ilkeä\npikkumainen tyttö\"... ja samalla tuli vielä toinen.\n\n\"... Tästä talosta on tullut --. Mikä paha on täällä päässyt\nvallalle,\" hän huudahti vavahtelevalla äänellä ja tytär kyyristyi\nitkien oven ääreen ja tuijotti kauhistuneena äitiin, joka vapisi\nmielenliikutuksesta. -- \"Mitä teen, minne katson, kaikkialle\nikäänkuin tarttuu onnettomuus... Mutta minä sanon teille, -- sinulle\nja Minkalle ja Endrelle ja Kjelille, -- että jos teidän on niin\nhelppo olla välittämättä äidistänne, joka ei tiedä mitä hyvää hän\nvoisi kylliksi tehdä edestänne, -- joka ei muuta tee, kuin ajattelee\nja pitää teistä huolta yöt ja päivät, niin saattaa tapahtua, että\nminäkin jonain päivänä saan kylläkseni ja silloin tehkää, mitä\ntahdotte, -- lähtekää -- lähtekää ulos tästä talosta -- -- Minä pidän\nArntin ja Massin\"... \"Mutta äiti, -- äiti!\" ulvoi Berthea -- \"Nämä\neivät ole minun lapsiani. Mitä välittää minusta Minka -- ja sinä\n-- ja Endre ja Kjel, -- kun halunne sattuu johonkin... Jos voisin\nminäkin olla välittämättä teistä!\"\n\nHän vaipui kyökkituolille ja peitti käsiin rajun itkunsa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNytkös pidettiin hyvänä isoisä Baarvigia. Hänen täytyi käydä\npienokaisen luona sahalla niin usein, kuin vaan suinkin saattoi.\nEllei muuta, niin näyttivät sitä ainakin akkunasta, kun isoisä ajoi\nsivuitse kääseissään eikä hänellä ollut aikaa.\n\nHän oli suunnattoman ihastunut Baard Kjelseniin -- pojalle piti\npantaman, hänen mukaansa, Baard nimeksi --. Ja Baard Kjelsen\nBaarvigin silmät näyttivät niin viisailta, kun hän makasi ja katsoi.\nMutta hänen lääkärikseen --, ei, siitä pyydän saada kieltäytyä.\n-- Lähtekää vasta tulleen uuden lääkärin, Stenvigin luo, hän on\nlastentautien spesialisti, hän on matkustellut stipendillä jos\njossain...\n\nIsoisä Baarvig omituisesti heitti päätään pyöräyttäessään sahan\nohi, -- ajaessaan läpi sahan hyrinän ja lautain räiskeen,\nohi lankkupinojen ja sivu Kjelin uuden rakennuksen, joka oli\nsveitsiläiseen tyyliin rakennettu, suurine akkunoineen ja\nsinkkikattoineen... Näytti tosiaan siltä, kuin olisi Kjelille\nonnistunut avata itselleen suurien tulojen sulut. Kieltämättä hän\nalkoi saavuttaa piirikunnassa taloudellisen aseman, jonka kautta\nhänen synnynnäinen leipäneronsa -- niin hänen oli tapansa sanoa\n-- sai kaiken sahauksen ja puukaupan herumaan hänen sahaansa... Ja\nkuka tiesi, vaikka Kjelistä vielä tulisi säästöpankin tirehtörikin.\nMutistiinhan jo siellä täällä, miten äänet lankeisivat...\nTohtori oli nyt kuullut lintujen sitä laulavan useammallakin\ntaholla. Kjel säilytti terveen järkähtämättömän järkensä, hän ei\nantanut vietellä itseänsä minkäänlaisiin ajan liiallisuuksiin\n-- oli aivan vastaanottamaton ideatarttumalle, -- miten sitten\nsovittikin suutansa ollakseen mieliksi jäykän ihanteellisesti\nteoretisoivalle aviopuolisolleen... -- -- \"Pikku Baard on jälleen\nparhaassa voinnissa, Bente\", -- ilmoitti tohtori tullessaan kotiin\nja riisuttuaan päältään sudennahkaiset turkit ja matkasaappaat,\n-- \"tuommoiset vatsanväänteet menevät ohi yhtä äkkiä kuin ovat\ntulleetkin... Juttelin tohtori Stenvigin kanssa maantiellä, hän juuri\ntuli heidän luotaan -- ja kaikki on kunnossa... Hän pitää luentoja\nTheklalle, kukas uskoisi\", tohtori iski silmää, -- \"siellä on kuin\nluentosalissa, jossa esitetään lapsiviisautta... Lausutaan luuloja,\nminkä vuoksi hänen vatsansa on joutunut huonoon kuntoon ja minkä\nvuoksi se varmaan on jälleen paraneva. Thekla, hän tahtoo päästä\nkerrassaan syiden perille; ja tohtori antaa niin monta selitystä,\nkuin vaan luulee hänen hyväksyvän.\"\n\n\"Täällä on sinulle kutsumus Rognerudin omistajalta, että illalla\nlähtisit neljänneksi mieheksi pelaamaan vistiä Kjelin kanssa\", --\nilmoitti Bente... \"Mutta minun mielestäni tulee sinun, Baarvig, pitää\nkiinni vanhasta totutusta seurapiiristämme, äläkä anna horjauttaa\nitseäsi omalta tolaltasi. Tuo Kjelin seurustelu pitkin pitäjää\nkorttineen ja totineen, ei se meille sovellu.\" -- \"Eipä kyllä,\nenkä juuri voi sanoa, että minua huvittaa istua korttia pelaamassa\ntoverina omalle pojalleni ja kuunnella hänen vitsejään. Mutta\njotainhan sitä täytyy tehdä pojan tukemiseksi, vai mitä arvelet.\" --\n\"Minusta pikemmin on aika, että suojelemme itseämme sekaantumiselta...\nSinä olet lääkäri, Baarvig, sinä olet maksanut kunniasi ja arvosi\nelämäsi rehellisellä ja raskaalla työllä, -- sitä ei kukaan saa ottaa\nsinulta pois, ei onnettomuudessa eikä surussa\", -- puhkesi Bente\nmielenliikutuksessa. \"Meidän talomme täytyy olla _meidän_ talomme, --\njonka _me_ olemme rakentaneet Jumalan ja ihmisten edessä. Ja Kjelin\ntalo olkoon Kjelin. Me emme lainaa heiltä mitään kunniaa emmekä etua,\nvaikka he sitten rakentaisivat sen kuinka korkeaksi.\" -- \"Mikä sinua\nvaivaa, Bente? ... Alan uskoa, ettet suvaitse Theklaakaan -- --.\nSillä Kjel, hän nyt kerran on pannaan julistettu\", -- mutisi tohtori\nalakuloisena. \"Kyllä hän tosin on vähän tärkeä mielestään\", -- jatkoi\nhän sovinnollisesti, -- \"hieman suurlöyhyyttelijä, kun hän liitelee\nhuoneeseen... Mutta etpä sinä juuri ole se, joka annat itsesi pois\nlöyhyyttää.\"\n\nBente katsoi häneen kummallisesti... \"Pitäkäämme omat vanhanaikaiset\nkuluneet hopeamme, joihin on leimattu Baard Baarvigin nimi. Meidän\ntalomme ei seiso Kjelin rohkeitten kauppayritysten varassa. Se\nseisoo ja sen _täytyy_ seisoa sinun ja minun varassa.\" -- \"Kylläpä\nsinä käsität asian juhlalliselta kannalta, Bente. Et koskaan jaksa\nkuulla Kjelistä! Muutoin minusta näyttää, että hän jo pian saattaisi\nruveta minulle vähin takaisin maksamaan\", -- arveli tohtori. -- \"Älä\nvelo häntä, Baarvig, -- se saattaisi ehkä olla hänelle sillä kertaa\nepämukavampaa, kuin hän tahtoo tunnustaa. -- -- Ja, -- Jumalan kiitos\nolin vähällä sanoa, -- enempää rahoja meillä ei ole, millä häntä\nauttaa, -- jos hän joutuu pulaan.\" -- \"Eikä mitä, kyllä hän nyt\nnäyttää pysyvän pystyssä omin voimin\"... Tohtori lähti ja vihelteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Thekla ei suinkaan käsittänyt kevyeltä kannalta äidin tehtäviä.\nHänellä oli luontainen tarve aina selventää itselleen se puoli\nelämästä, johon hän kerran oli joutunut. Hän tutki asioita. Mutta\nlasten kanssa sattuu niin monta seikkaa, joiden edessä järki on\nymmällään. Ja silloin lähetettiin sana tohtori Stenvigille. Thekla\nhalusi, kaipasi hänen valaisevia selityksiään. Hänellä oli niin\nmerkillinen taito pitää loogillisesti asioista kiinni. Ja jos jokin\nseikka kuitenkin jäi epäselväksi, niin osasi nuori lääkäri niin\nauliisti, niin vapaana tuosta auktoriteetimaisesta pakottamisesta,\n-- osottaa hänelle tien erilaisiin tieteellisiin näkökohtiin, joiden\nmukaan hän saattoi arvostella. Stenvigin teoriiat lastenhoidosta\nolivat ehdottomasti kaikkea pakkoa vastaan, -- hän vastusti sitä,\nettä lapsi pantiin ehkäiseviin kääreihin, että estettiin sen ihon\ntoimintaa, niin sanoaksemme syntymisestä saakka, -- että kiellettiin\nsen ruumista saamasta riittävästi ilmaa. Tuo kaikki oli kapinaa\nyhteiskunnan tapoja vastaan. Hän oli ehdottomasti, -- vertaamisesta\nei saattanut olla puhettakaan, -- mielipiteiltään uudenaikaisin mies,\nmitä Thekla oli tavannut jälkeen sen onnellisen ajan, kun hän eli\npääkaupungissa, -- -- samalla kertaa sekä opettaja että lääkäri!...\nJa Thekla nautti, ikäänkuin salainen liittolainen, kun hänen\nkatseensa tai hymynsä ilmoitti epäilyksen siitä tavasta, jolla lapsia\nvieläkin hoidettiin seudun perheissä.\n\nNumero yksi Theklan periaatteista oli, että täytyy säilyttää itsensä\n_ihmisenä_ -- Täytyy olla ihminen lapsiaan kohtaan, ihminen talossaan\nsekä ulos että sisäänpäin. Se oli tuo suuri järkiperäinen peruste,\njonka vuoksi hänen myöskin oli pakko antaa lapsi imettäjän ja\nlapsentytön hoitoon, yöhäiriön välttämiseksi ja niin edespäin ja niin\nedespäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Jäivät Baarvigilla ruokahuoneeseen istumaan kahvin jälkeen\nThekla rouva, Finsland ja Minka. Theklan mielestä oli apen ja\nanopin kotiin puhaltanut jokin ajan henkäys, -- siitä pitäen\nkuin runoilija Finsland oli ruvennut siellä käymään. Sillä tuo\ntaikauskoinen yökummitus, insinööri Varberg, teki vaan pimeäksi joka\nsopen. Muutoin näytti hänen ja Minkan väli kylläkin salaperäiseltä,\nkaikkine jännityksineen, solmuineen ja oikkuineen, -- mikä valta\nhänellä sitten lienee ollut tytön yli. Mutta se ainakin oli varmaa,\nettä Minka nykyään haaveksi runo- eikä henkimaailmassa. Helppo ei\nolisi ollut sanoa, kumpi heistä oli mikä. Sillä säännöllisesti\nkävivät talossa molemmat, sekä runoilija että insinööri ja ruoskivat\nuskollisesti toisiaan. Mutta Minka tavallaan anasti molemmat.\n\nThekla oli iltapäivällä yrittänyt monien sekä suorain että\nkierteleväin kysymysten kautta päästä selville siitä, mikä oikeastaan\noli periaate Finslandin runoudessa. Ja Finsland oli kierrellyt,\nkaarrellut; Minka silminnähtävästi oli saanut hänen huomionsa.\n\n... \"Minä ajattelen\", -- puhkesi Thekla kuumasti, -- \"kuinka\nsuunnattoman paljon hyötyä teidän kaltaisenne mies, jolla on sanan\nlahjat, saattaisi tehdä, -- jos ryhtyisitte johonkin reformiasiaan,\nantaisitte yhteiskunnan hädän itseenne vaikuttaa... Sillä ette\nsuinkaan tahdo kutsua itseänne henkiseksi ylellisyyskukkaseksi\",\nlausui hän lopuksi pistävästi. -- \"Minun kukkani nimi on\ntyytymättömyys, -- katoavaisuus -- epätoivo... Ehkäpä joku, joka sen\nnäkee, sitä haistaa, saa halun ryhtyä johonkin työhön\"... \"Teidän\npitäisi keskustella tohtori Stenvikin kanssa, hra Finsland,\" --\nkehotti Thekla painavasti. \"Uskokaa pois, siinä on mies, jolla on\nvalppaat harrastukset, joka on sekä ajatellut aikamme kysymyksiä,\nettä niihin -- tunkeutunut... Hän teille avaa näkyaloja.\" --\n\"Kuivaa minut ja panee minut rohtopurkkiin, -- hyötykukaksi --\nlastenpulveriksi\" -- lisäsi Finsland.\n\nMinka hymyili, niin että valkoiset hampaat loistivat; hän oli jo\naikoja sitten Finslandin hengen ja käsityskannan perillä.\n\n\"Yhteiskunta huutaa ja parkuu apua, sen voin teille vakuuttaa\",\n-- intoili Thekla. -- \"No jaa, rouva, minä juuri olen yksi noita\nhuutajia. Muutamat tahtovat ruokaa, toiset tahtovat kauneutta; --\nminä ruokin heitä -- ja itseäni -- niin hyvin kuin voin, näen nälkää\nja laulan... Mutta mitä hyötyä te nyt teette, neiti Minka?\" --\nkeskeytti hän vallattomasti --. \"Minäpä sanon sen teille... aivan\nsamaa kuin runo: -- Te olette _olemassa_... Niin runsas väristä,\n-- ruskeasta väristä, -- että teistä ikäänkuin tarttuu, minne vain\ntulette. Teistä käy ruskeaksi niinkuin kukan pölystä sielun ja\nmuiston syvyyksiä myöden, sitä ajattelee ruskeata, uneksii ruskeata\n-- --. Minä puhallan vaan ruskeita saippuakuplia tätä nykyä...\"\n\nThekla rouva vilkutti hieman epäilevänä silmiään noille\nsaippuakuplille.\n\n\"Kuulkaas nyt, rouva\", -- huusi Finsland. \"On niitä, jotka saavat\nvärinsä ja uhkuvaisuutensa mädäntyvän yhteiskunnan risoista... Ne\nlaulavat katoavaisuuden laulua, auringon paetessa yötä kohti ja\nsammuessa muureilta\"... \"Yhteiskunta on hädässä, hra Finsland. Niin\nkauvan kun täällä on niin valtaavia tehtäviä joka kädelle, täytyy\nkauneuden tosiaan tyytyä seisomaan hieman taaempana, -- odottamassa.\"\n-- \"Minä pyydän, -- kauneus kulkee etunenässä! -- Ikäänkuin\nlippu armeijan etupäässä -- korkealla ilmassa, -- kuin herätetty\nkaipaus... Uutta, kauniimpaa aikaa ei tule, ellei joku saa ihmisiä\nsitä kaipaamaan.\" -- \"Minä luulin, että hätä sen vaikuttaisi...\"\n-- \"Minä taas, että mielikuvituksen lapset, -- runoilija- ja\ntaiteilijaluonteet, joilla on kykyä kuvailla jotain parempaa.\"\n\nThekla näytti hieman nololta; mutta valmistautui puremaan takaisin.\nÄkkiä kuului umpikulkusia ja hän katsoi ulos akkunasta, mutta vetäisi\npäänsä nopeasti takaisin ja sanoi jäykästi ja synkästi: \"Ihmisen,\njolla on harrastuksia, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin!\"\n\nKjel oli tulija. Hän rehki ja tömisti jalasta matkasaappaat ulkona\neteisessä ja astui sitten sisään kylläkin loistavana ja punoittavana.\n\"Huhhuh, kylmä... Ihan täytyi heittää sikseen kahvivisti Bergin\nluona, sinne kun tuli naisvieraita pappilasta. Niinpä juolahti\nmieleeni ajaa tänne ylös sinua noutamaan, Thekla.\" -- \"Kiitos, --\ntiedäthän sinä, että minä mieluummin kävelen alamäen.\" -- \"Vaan\nteinhän minä kuitenkin kiltisti, kun tulin, myönnä se, typykkäni.\"\n\nKurttuun vetäytynyt suu teki todella Theklan kasvot, samalla kun hän\nkoetti salata harmiaan, juuri typykkämäisiksi.\n\n\"Äkämystynytkö, Theklaseni, -- äkämystynytkö\", -- Kjel läheni\nhäntä. \"Keskeytinkö minä korkean henkisen lennon?... Kotona minä\naina karkaan huoneesta, kun sinä ja Stenvig alatte keskustella\nkorkeammista aineista, -- se sinun täytyy myöntää, Theklaseni.\"\n\nThekla kiinnitti vaieten mustat silmänsä kattoon.\n\n\"Olet vaan niin kirotun suvaitsematon!\" -- puhkesi Kjel. --\n\"Minä panen jyrkän vastalauseeni sitä vastaan, että muka teidän\nharrastuksenne olisivat tuumaakaan paremmat kuin minun. Ne vaan\nmenevät toiseen suuntaan, siinä kaikki\"... Hän seisoi lainaa\nmyöntävä kriitillinen ilme kasvoissaan ja helisteli avainnippuaan.\n-- \"Afääritkö eivät olisi taidetta!... Ottaakseni esimerkin. --\nMonitor ja Merrimack Potomak-joessa, mitä siitä arvellaan. -- Se\nkyllä oli hieman suurempaa draamaa kuin Schillerin ja Göthen, --\nmuutti koko maailman merisodan kerrassaan, niin että siirryttiin\npuusta rautaan... Ja sahallamme olisi puutavarat, -- omat seinämme,\nsen vakuutan Thekla, -- kerrassaan toisessa hinnassa kuin nyt.\nMe molemmat olisimme ehkä ilman sitä tappelua,\" -- hän keskeytti\npuheensa ja näytti punnitsevan. -- \"Niin, minä en sano mitään, --\nsanonnan vaan, että me nyt olisimme likimmiten noin sadantuhannen\nhaltiat... Ja kun minä nyt keksin jotain...\" -- \"Berthea hyvä, anna\nminulle lasi vettä.\" -- Thekla näytti melkein siltä, kuin rupeisi\nhäntä ylönannattamaan. -- \"Minä en tosiaan ole koskaan kuullut,\nettä rahan ansaitsemisen taito olisi noin jalosti klassillista,\"\n-- suvaitsi hän vihdoin... \"Minäpä sanon, kun nyt minä esimerkiksi\nkeksin semmoisen pikkuasian, että saan kaikki tämän seudun\nliikemiehet, olivatpa konservatiiveja tai vastapuolueen miehiä, yhden\nhatun -- minun hattuni alle. Ja kun sitten jokainen rautatiejuna\ntekee kultaa! -- -- Me tahdomme jalostuttaa puutavaran ja viedä ulos\nsuoraan, -- sivu kaupungin... Nooh,\" -- hän naputti etusormella\npäälakensa harjapuolia -- \"eikö siihenkin tarvita hieman lahjoja\"\n-- \"Suloisin Minka,\" -- puhkesi Finsland, -- \"saanko minä pitää\nkanavavyyhtiä, kun te keritte... Minä en voi katsella, että käytätte\ntuolin selkänojaa, -- minä suoraan sanoen kadehdin sitä.\"\n\nKjel lähti huolettomana ulos jättäen oven raolleen.\n\n\"Minä en ole koskaan toivonut olevani lankavyyhti, en koskaan ennen\nkuin nyt,\" -- jatkoi Finsland. \"Ja tässä minä istun ja vartioitsen\npienintäkin merkkiä noiden silmäluomien alta, -- minä oikein vapisen\npelosta, koska ne minua kohtaan avautuvat...\" -- Hän huomasi samalla\nVarbergin, -- \"Ja vaikka itse henkien manaaja seisoo ovessa ja\nmulkoilee, -- tuijottaa minuun, -- ikäänkuin hän tahtoisi tutkia\nsydämet ja munaskuut... Ei, ei teidän tarvitse keriä rahtuakaan\nsukkelammin, Minka... Yhtä mielelläni antaisin teidän lyhentää\nelämänlankaani, kuin niitä onnen minuutti parkoja, jotka minulle on\ntässä suotu\"... Minka ei uskaltanut katsoa ylös; hän tunsi Varbergin\nkatseen alas luoduilla silmäluomillaan. Kun hän oli saapuvilla,\nniin tuli Minkaan aina tuo vastustamattoman painava tunne hänen\nvallastaan, vaikka hän olisi mielestään kuinka siitä vapautunut.\nMinka tiesi vihaavansa häntä; -- se ei ollut rakkautta! -- Mutta\nhänessä asui kuitenkin tuskallinen pelko, vavahti kaiken takana se,\nettä häntä kaikesta huolimatta veti Varbergin puoleen jokin, jota hän\nei kyennyt hallitsemaan... \"Oletteko juonut kahvia, Varberg?\" -- kysyi\nhän hämmentyneenä. -- Varberg hymyili omituisesti: \"Ehdotan teille,\nneiti Minka, pientä ajeluretkeä alas jäälle. -- Tiedätte kyllä\" --\n\nHän istui Finslandin taa ja keinutuolissa soutaen katsoi hän Minkaa\nvarmasti suoraan silmiin. Minka oli kalpea ja keri hermostuneesti.\n\n\"Kaikki miehet näkyvät edellyttävän, että me naiset aina olemme\nvalmiit\", -- puuttui Thekla terävästi puheeseen. -- \"Nyt _teidän_\ntekee mieli ajaa, -- ja siis mars matkaan!\" -- \"Anteeksi, rouva,\nymmärsitte minut väärin, -- neiti Minkan puoleen minä käännyin...\nJa teitä, neiti Minka, minä pyydän vanhemman ystävän oikeudella,\n-- jonka te kyllä tunnustatte\"... hän lausui hartaasti hellällä\nlumoavalla katseella. Minka tunsi tuon äänilajin... \"Minulle on\ntärkeätä, että teemme tuon retken... Ja voinhan teille sanoa syynkin,\nmiksi en luovu pyynnöstäni\", -- lausui hän hetken päästä, kun\nvastausta ei kuulunut, -- -- \"vaikka ensin aioin ilmoittaa sen teille\nvasta ulkona jäällä... Minut on äkkiä kutsuttu osastonpäälliköksi\npohjoiseen piiriin, enkä muutoin saa teille sanoa jäähyväisiä kuin\nnyt täällä iltapäivällä.\"\n\nHän kiinnitti Minkaan kylmän, vain ikäänkuin syvältä verkkokalvosta\ntulevan vilkuttavan linnunkatseensa. Minka tunsi, että tässä nyt tuli\nvälttämätön ratkaisu. Tuo katse valtasi hänet kaikesta huolimatta, ja\nhän nousi konemaisesti seuratakseen. Keriessään loput langasta hän\nkohtasi Finslandin ivallisen ilmeen, joka hiljaisella naurulla niin\nkerrassaan karkotti kaiken mystiikan. Minka taas nopeaan istahti:\n-- \"Kiitos, minä en halua ajella kanssanne iltapäivällä, Varberg\",\n-- hän sanoi väräjävällä äänellä. \"Minä sanon nyt hyvästi\", -- hän\nhuudahti ja syöksyi ulos.\n\nVarberg seisoi hetkisen ikäänkuin odottaen, että hän ehkä tulisi\ntakaisin. \"Neidin perin lyyrillinen mieli on monen vaihtelevan\nvaikutuksen alaisena\", -- hän sanoi myrkyllisesti. \"No niin, -- siis\nminä vaan saan kiittää monesta hupaisesta hetkestä, jotka olen tässä\ntalossa viettänyt\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nFinsland oli talveksi lähtenyt jälleen pääkaupunkiin. Ja huh, --\nMinka ei ollut koskaan ymmärtänyt tuota Theklan puhetta, kuinka\nautiota ja tyhjää täällä oli harrastuksista, ennenkuin nyt. --\nKuinka henkisesti kuollutta ja yksinäistä pohjaltaan oli janoavalle\nsielulle kaikki tämä näennäinen elämä, jossa ihmiset puuhasivat ja\najoivat tukkia, lankkuja ja keskustelivat rahoista ja kauppa-asioista\nuupumattomassa kiireessä, -- ja nuo ystävättäret, virkamies- ja\ntilanomistajaperheiden tyttäret, jotka vaan ajattelivat tanssia,\nkihlauksia ja koreutta, tahi halusivat Amerikkaan, kun tuli puheeksi,\nettä naisten meidän aikanamme tulee olla itsenäisiä... He eivät\nuskaltaneet mitään täällä kotona -- Berthea oli kerrassaan juuri yksi\nnäitä, -- liehui ja juoksi kaikkialla, minne vaan Kjel käskettiin,\nlörpötteli ja pisti nokkansa kaikkeen -- eikä oikeastaan ajatellut\nmitään muuta kuin lemmenhuolia. -- Kaikki yhtä hummausta!... Oli niin\nkuolettavan ikävä. Minka, hän tunsi täällä kotona joka polun ja tien\nulkoa, -- joka kiven, joka kuopan ja puun -- Ja Schulteissille hän\nuskoi katkerina hetkinä koko syvän elämänkyllästyksensä.\n\nHänelle Minka purki sydämensä, -- hänen täytyi käsittää hänen\nhuoahduksensa, pukea sanoiksi, mitä hän kärsi, -- miten hän täällä\nkotona kävi voimatta laskea ainoatakaan haluansa ilmoille...\nSchulteissin täytyi lukea ne kirjeet, jotka hän sai Finslandilta,\ninnostua hänen kanssaan, tietää ja nähdä, miten hän oli itkenyt sen\ntahi sen paikan kohdalla, -- arvata ja tutkia ja aprikoida, mitä\nehkä juuri siinä tai siinä käänteessä, sillä tai sillä lausetavalla\noli hänestä, Minkasta, tarkoitettu... Ja Schulteiss pani päänsä\nkallelleen, sipsutteli ja väänteli itseään jaaksi ja eiksi sen\nmukaan, miten aavisti Minkan haluavan, -- eiksi, vaikka hän juuri\näsken oli kaunopuheliaasti kiitellyt ja ylistellyt samaa asiaa.\nHän oli käynyt niin nöyräksi ja pieneksi nyt, kun hänen myöskin\npiti niellä Minkan palava innostus Finslandiin, -- hän oli, niin\nsanoaksemme, vain kaksi tuskastunutta, kiusaantunutta silmää, jotka\nsalamannopeilla vilahduksilla karkasivat kiinni Minkan toivomuksiin.\nEi kukaan häntä ymmärtänyt paitsi Schulteiss... _Se_ Minkan huoahdus\noli palkka, Schulteissin mykkä onni, jota hän vaan odotti uudestaan\nkuullakseen ja joka sai hänen hengityksensä seisahtumaan, kun hän sen\nkuuli. Siitä virtasi häneen onnen tunto, josta hän saattoi elää monta\npäivää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntui siltä, kuin olisi Kjelin menestys saanut tohtorin auliimmalle\nmielelle raha-asioissa, ja tästä mielialasta oli seurauksena, että\nhän kuitenkin jonkinmoisella myöntymyksellä kuuli Minkan puheita,\nettä hänen piti päästä kaupunkiin. Ja paljon pohtelun ja monen\nepäilyksen jälkeen tuli päätökseksi, että Minka saisi matkustaa\ntäydentämään musikaalisia opinnoitaan. Neiti Endresen, jonka\njohdolla hän oli soittanut monet vuodet, oli kyllä nopsa sormiltaan,\nsiitä ei puhettakaan; mutta häneltä puuttui nimi ja auktoriteetti.\nNytkös neulottiin ja leikattiin ja ommeltiin häntä matkavalmiiksi,\nkaikki mitä oli talossa neulaan kykenevää, apuna vielä erityinen\nompelijatar. Berthean kieli kävi ahkerasti: -- \"Muutoin Minka on aina\npäässyt niin helpolla, kun hän on niin huono neulomaan, -- -- ja\nyhtäkaikki hän on saanut kauniita hameita... Tuolla kävelyhameella,\njossa on keltaiset käänteet, -- hän aikoo herättää huomiota, jos\ntunnen hänet oikein\"...\n\nMinka seisoi sillä välin yläkerrassa piironginlaatikkonsa ääressä ja\nluki ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan runoa, jonka Finsland\noli hänelle lähettänyt ja jonka nimi oli: \"Minka\". Hyräillen hän\nmyöskin hieman peilissä tarkasti ylistettyä ruskeata kauneuttaan,\nennenkuin hän pani kirjeen takaisin laatikkoon. Ulkona käytävässä\nhän tapasi Schulteissin ja katsoi häneen rohkean salaperäisesti\nhymyillen, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku riemullinen ajatus,\njota hän vaan ei tahtonut lausua julki. Endre oli kerran tuon ilmeen\npukenut sanoiksi: \"Kun Minka kävelee ja nauttii itsestään, ikäänkuin\nimien sokuripalaa\"... Hän nautti siitä, että sai Schulteissin yhä\nenemmän korviin saakka onnellisesti hymyilemään, ja kuvasteli itseään\ntutunomaisesti hänen katseessaan. Hänet täytti nyt kokonaan se aate,\nettä hänen tuli toteuttaa elämä naisellisena mahtihenkilönä, --\nniinkuin Finsland oli lausunut: -- säteillä ympärilleen ja vaikuttaa\nkauneudella.\n\n\"Lauvantaina minä lähden kaupunkiin, Schulteiss\"... \"Niin, hyvä\nJumala, -- minä en uskalla ajatellakaan, neiti Minka, kuinka\nilottomaksi ja pimeäksi täällä käy... Aurinkoni silloin laskee...\nKun tiedän, ettette enää käy näissä portaissa, -- ettei kätösenne\nenää sivele tätä kaidepuuta\"... \"Niin, Schulteiss, tuskinpa tapaan\nenää toista, jonka kanssa voisin puhua niinkuin teidän kanssanne,\n-- yhtä rikasta hengeltään. -- Ja te olette aina käsittänyt minut,\nSchulteiss.\" -- \"Onko totta, neiti Minka! -- Niin, minä olen nähnyt\nja riemuinnut jokaisesta taimesta, joka on teissä orastanut. Te\nolette olleet kuin puutarhani -- kauneusmaailmani. Te olette\" --\n\"Muistakaa, että jos ulkona maailmassa voitan jonkun voiton, niin\nte olette minut siihen varustanut. -- Nähkääs Schulteiss, minä\ntahdon seurata luontoani --. Minä tahdon elää, -- tietää, että\ninspireeraan niitä, joilla on voimaa ja kykyä nostamaan oikeat\npurjeet ja uskaltamaan niitä käyttää. Sitä minä tahdon, -- minä\nsanon sen teille, en kellekään muulle, -- minä tahdon purjehtia\nmaailmaan naismerirosvona!\" -- hän huusi ja pui koketisti nyrkkiään\nSchulteissille. \"Olen isälle ja äidille sanonut, että tahdon jatkaa\nmusiikkiopinnoitani, -- pitäähän aina olla jotain, jota sitä on.\nMutta oikeastaan minä aion ja tahdon elää ja vaikuttaa Minka\nBaarvigina, -- olla ennakkoluuloista huolimatta; ne olkoot minulle\nkuin oljenkorsia. -- Ehkä te vielä\"... Minka hymyili mystillisesti,\n-- \"jonain kauniina päivänä saatte kuulla konsertti- tahi\nvarieteelaulajattaresta, jonka nimi on\", -- hän naputti rintaansa --\n\"jonka nimi on -- Minka... Isän ja äidin vuoksi emme siihen lisää\nBaarvigia --. Minä vaan sanon, että ehkä --. Ennen kaikkea täytyy\nkoettaa näyttää itseänsä, -- päästä esiin ja näkysälle, jos mieli\nvaikuttaa -- --. Ja sitten -- ja sitten\" -- hän lumosi Schulteissin\nvalkeilla hampaillaan, -- \"alkaa Minkan historia, -- elämä -- elämä\n-- elämä -- Schulteiss. Hän ei rupea armoille, eikä mene naimisiin\nniinkuin -- Thekla tuolla sahalla\" --\n\nSchulteiss ei tiennyt mitä hän oikein sanoisi; hän yritti\nvarovaisesti...\n\n\"Tiedättehän te, ei ole ketään, joka siihen määrin kunnioittaisi\nja arvostaisi suurta rohkeuttanne ja itsetuntoisuuttanne, tahi\njoka uskoisi teidän niin sanoakseni synnynnäiseen oikeuteenne itse\nsaavuttaa harvinaista ja erinomaista... Te olette luonnon onnistunut\nluoma, joka voitte pakottaa kaikki ihailemaan... Mutta samoin\nkuin minä, huolimatta siitä vaarasta että väärin käsittäisitte\nvaikuttimeni, varotin teitä insinööri Varbergin petollista viehätystä\nvastaan... täytyy minun nytkin uskaltaa vedota syvään terveeseen\nvaistoonne varottaakseni, -- varottaakseni -- minun täytyy sanoa\nse, teitä jotenkin vähäpätöisen, vaikka itsestään hurmaantuneen\nrunoilijan häikäiseviä kuvitelmia vastaan.\" -- \"Enkös arvannut, --\nenkös teistä huomannut, -- siinä nyt kuultiin... Te olette niin\nkade, että se oikein rumentaa teitä.\" -- \"Sen herran erikoisala on\nkangastusten luominen\", -- intoili Schulteiss isoäänisesti. \"Samoin\nkuin kaikki vähempilahjaiset runoilijaluonteet sekoittaa hänkin\ntodellisuuden ja ihanteet, -- olin vähällä sanoa, -- hän syö ja juo\nja pitää korkealle lentäviä puheita, mutta hänen runonsa, -- ovat\nusein varsin keskinkertaista kyytipolskaa... Te olette ihanteellinen\nluonne, Minka. Teillä on se korkea lahja, että voitte antaa lumota\nitsenne sielun ihanuuteen -- minä rukoilen -- minä rukoilen teitä\"...\nhän huusi --. \"Oi Minka, -- te jolla ihanuudessanne _on_ todellisuus\n-- joka itse _olette_ runsasvärinen sykkivä runo, -- mitä kaipaatte\nte niin vähäpätöisen henkilön henkisiä tuulentupia!\"\n\n\"Hyi, Schulteiss, te katsotte ihan myrkkyviheriäisenä jokaista, joka\nvähänkin minua ymmärtää, -- siihen muka ei ole oikeutta kellään\nmuulla kuin teillä... Ja juuri nyt, kun minä niin suuresti tarvitsen\ntukea -- kehotusta ja rohkeutta ja reippautta, -- nyt... Sitä en\nkoskaan anna anteeksi, -- että juuri kun minä uskoin teistä niin\npaljon, -- niin ette te kuitenkaan voinut pitää kurissa itsekästä\npikkumaista kateuttanne vaan teidän piti sylkeä siihen runoon, jonka\nFinsland on minulle kirjoittanut --. Niin, se teissä nyt pistelee, --\nminun ei olisi pitänyt ensinkään näyttää sitä teille\"... \"Minka, --\nneiti Minka\", -- puhkesi Schulteiss valloilleen, -- \"antakaa minun\nvaikka vaan maata porraspäässänne kuin talonkoira! Minä nuolen\nteidän ystävienne kättä, -- vaikka samalla tuntisin kuoleman\nkurkussani\" -- --\n\n\"Minusta aina on niin vaikeata, kun te käytätte itseänne tuolla\ntavalla, Schulteiss --. Sehän tekee minulle kerrassaan mahdottomaksi\nkeskustella teidän kanssanne mistään... Mutta nyt täytyy\nminun rientää alas koettamaan kävelyhamettani --. Se on aivan\nuudenaikainen, sen saatte uskoa. Iltapäivällä saatte nähdä sen\npäälläni, kun se on valmis. -- -- Niin sitten tiedätte, miltä minä\nnäytän, kun kävelen siellä kaupungissa\", -- hymyili Minka.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKeskellä tulva-aikaa sai Lautta-Lassi paljon työtä. Milloin tuli\nkääsit, milloin jigi tai rillat, jotka oli vietävä yli, tai oli\ntoisella rannalla huutamassa piirikuntalaisia -- lauttauspäälliköitä\n-- liikemiehiä -- jopa suurin heistä kaikista, itse Jon Vaaler,\njoka hiljakkoin oli perustanut suuren höylyytehtaan. Välkkyvillä\nkuraisilla teillä pyörivät rattaat, niin että rapa räiski pyöristä.\nPyörähdettiin portista pihaan pienelle ehtoopäivävistille tai\niltabostonille. Maatapanon aikaan täytyi Lautta-Lassin lähteä\njälleen ulos. Siellä niitä seisoi virran toisella puolen kaksittain,\nkolmittain luikkaamassa; usein hän ei saanut rauhaa kuin vasta kello\nyhden ja kahden aikaan yöllä.\n\nPiirissä oli vilkas liike, -- puuhaa säästöpankin yleisen kokouksen\nvuoksi, joka oli pidettävä lauvantaina kuudestoista päivä kesäkuuta.\nEi ollut mikään salaisuus, että nyt täydellä todella aiottiin\nkukistaa vanha johtokunta. Etupäässä Kjelin vaikutuksesta oli parina\nkolmena viimeisenä vuonna yhä useampi ja useampi ruvennut niihin\nasioihin, joita uudet metsänkäyttötavat olivat tuoneet mukanaan,\n-- panivat rahansa paperitehtaisiin, sahoihin, höylyytehtaihin...\nJoutuikin piirissä uusi aika jo käymään kovin kourin kiinni vanhaan.\nJa yhteinen tunnussana oli, -- että piti saada säästöpankissa luottoa\nja sitten lainoja ja etuantirahoja.\n\nKjel pysyi tähän aikaan tunnollisesti poissa pitäjän bostoni- ja\nvistipöydistä. Hän kuljeskeli edes takaisin lauta- ja lankkupinojensa\nkeskellä, jottei häntä syytettäisi agitatsioonista. Tuon tuostakin\npysähtyivät ajoneuvot hänen ovensa eteen, -- joku, joka toi tietoja\näänistä, tahi joku, jonka mielestä juuri nyt oli sopiva tilaisuus\npyytää todistusta maksukyvystään saadakseen kaupungista lainan. Eikä\nollut Kjel kuuro tämmöisille pyynnöille, vaikka hän antoikin rukoilla\nitseään koko joukon. Paraiksi harmistunut valitus, että liikemiehelle\noli kerrassaan mahdotonta saada lainaa piirin omasta säästöpankista,\nriitti hyvästi hänen taivuttamisekseen; tuommoinen todistus kävi\nyhdestä äänestä. Saattoihan myöskin tapahtua, että Kjel sopivalta\nmieheltä pyysi pientä vastapalvelusta johonkin paperiin, joka kovin\näkkiarvaamatta oli tullut hänen niskoillen. Hän yleensä käytti\nesteettömästi kaikkien niiden asioivain nimiä, joiden rahaluotto\npiirin ulkopuolella riippui hänen suosituksistaan. \"Yksinkertainen ja\nselvä asia\", -- saattoi hän sanoa sydämellisen arastelematta -- \"jos\nte autatte minua, niin autan minä teitä kaupungissa.\"\n\n-- -- Kjel tallusteli konttorin ja lautapinojen väliä...\nArkihuoneessa istui tohtori Stenvig tänäänkin, tapansa mukaan, ja\npiti esitelmää. Jos mikään sai Kjelin keskeyttämään vapaaehtoisen\narestinsa ja käskemään mustan valjaisiin, niin ainakin se, kun nuori\ntohtori heiskale poikkesi taloon ja alkoi parantaa ihmiskuntaa\nkehdosta pitäen yhdessä Theklan kanssa. -- Helkkari sitä hengen\nkehitystä... Thekla oli oikein hermostunut ja pahalla päällä\nodotuksesta, kun tohtori jonakin päivänä ei poikennutkaan heille\nmeno- tahi paluumatkallaan... No jo vihdoin hän teki lähtöä...\nJa Thekla tuli ulos hänen kanssaan -- \"Hyvästi -- hyvästi\", --\nhaukotteli Kjel.\n\nKun kääsit olivat vierineet pois, niin lähti Thekla -- merkillistä\nkyllä -- nousemaan tohtorinmäkeä Elvsaetiin... Kjel astuskeli\nverkalleen perässä...\n\nKun he molemmat olivat tulleet arkihuoneeseen rouva Baarvigin luo ja\nThekla oli asettunut mukavasti istumaan, niin hän alkoi: \"Minulla\non sinulle tänään eräs asia, rouva Bente, -- tarkoitan, että seudun\nvaimot ja äidit yhteisesti kääntyisivät tohtori Stenvigin puoleen ja\npyytäisivät häntä kunnan tuvassa pitämään esitelmän lasten hoidosta\nja terveysopista. -- Siinäkin asia, joka kaipaa reformia... Sen, joka\nkerran on syventynyt siihen, miten nurjaa pienten lasten hoito on,\n-- se on nimittäin suoraan sanoen ihmisen murhaamista, -- sen täytyy\npitää nykyistä tilaa kerrassaan puolustamattomana. Tässäkin piirissä\naljettakoon tehdä työtä yhteiskunnallisten parannusten eteen...\nRouva Bente Baarvig, sitä nyt pyydän, kirjoittaa luonnollisesti\nensimmäisenä nimen luetteloon, jotta asia saadaan oikein käyntiin.\"\n-- \"Anna nyt anteeksi, Thekla, -- etkö tahdo riisua hattua päästäsi.\n-- Mutta minulla on itselläni ollut lapsia, ja minulla on myös\nkäsitys siitä, mitä mieltä mieheni on pitkällisen kokemuksensa\nnojalla, enkä voi sanoa, että juuri olen taipuvainen kaikkiin\nhra Stenvigin uusiin teorioihin, -- ne kaikuvat minusta hieman\nkirjatuoreilta, ne nimittäin, jotka olen kuullut. -- Huomaat kai\nsinä, etten minä ole oikea henkilö juuri tähän ryhtymään.\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa\", alkoi Kjel, -- \"minun täytyy tunnustaa,\n-- se veitikka... tohtori nimittäin. Minä oikein ällistyksellä\nkatson kaikkea tätä... Niin, eikö se ole julkeata, -- kerrassaan\nhävytöntä -- että hän tahtoo tehdä piirissä itsensä hyväksi\nreklaamia virkaveljensä, -- kilpailijansa talosta. Samahan olisi\nminun ja säästöpankin laita, -- jos minä pyytäisin tirehtörin vaimoa\nkirjoittamaan nimensä listaan semmoisen kokouksen pitämiseksi, jossa\npidettäisiin esitelmiä häntä vastaan? -- Humbugia, reklaamia!...\nHyi helvetti, -- näethän sinä itse, Thekla\"... \"Kyllä, kyllä minä\nnäen sahajauhoja, -- ja sahajauhoja -- ja paljaita sahajauhoja...\nmutta en sijaa ajan aatteelle\" -- puhkesi Theklasta kolkosti. --\n\"Ei, ei, ei, kuuleppa nyt Thekla, -- etkö sinä voi kuulla, --\nminähän vaan tarkoitan, että hän käyttää hyväkseen sinun harvinaista\nälyäsi korkeampiin harrastuksiin --. Niin, Thekla on suurenmoinen\näiti... Ja jos minä rikastun, niin ei pidä sinulta puuttua varoja,\nmillä vaikuttaa. Minua saat sinä Thekla sitten kiittää, etkä ketään\nmuuta, siitä ettet jää aatteinesi tyhjään huoneeseen huokailemaan...\nLauvantai-iltana kuudentenatoista päivänä olen minä varmasti\nsäästöpankin tirehtöri\"... Rouva Baarvig säpsähti -- \"Ihan varmasti,\nniin totta kuin elän, äiti. -- Ja\", -- lausui hän liikutuksen\nvaltaamana, kun lähti ulos huoneesta, -- \"kun sitä ei muuta ajattele,\nkuin rakentaa sinulle kultatuolia, Thekla, -- kantaa sinua sillä,\nniin voisit sinä antaa vähän arvoa minunkin työlleni\"...\n\nRouva Benten kasvoihin tuli melkein kova ilme ja hän pysäytti\nTheklan, joka solmi hattunsa nauhoja mennäkseen. \"Kuules Thekla, --\nkun nyt kerran olet täällä, niin pyydän sinua vähän istahtamaan ja\nkuulemaan minua. -- Vähän varotuksen tapaista... Mutta älä suinkaan\npane sitä pahaksesi.\"\n\nThekla katsoi häneen ällistyneenä, puoleksi harmistuneena ja\narvaavana.\n\n\"On asioita, joita mieluimmin pitää itsekseen ja jättää niin pitkään\nkuin suinkin. Mutta minä luulen, ettei ole ketään, joka voisi sanoa\ntämän sinulle niin suoraan kuin minä, joutumatta väärin ymmärretyksi.\n-- Tarkoitan Stenvigiä.\" -- \"Enkös arvannut!\" -- \"Tahdon sinulle\nsuoraan sanoa, että olen huomannut niin monta ihmeellistä hymyä\nja salaista kuiskausta, että minun mielestäni pitää kertoa siitä\nsinulle.\"\n\nThekla mittasi silmillään rouva Baarvigin pariin kertaan kiireestä\nkantapäähän, tutkivana ja hieman hämillään, että tuommoistako ja\nhäneltä... \"Minä en ensinkään välitä siitä, mitä ihmiset suvaitsevat\nminusta ajatella tahi puhua. Ystävyys, joka lepää niin monilla ja\nlujilla harrastuksilla, kuin minun ja Stenvigin, ei voi ottaa lukuun\nkylänlörpötyksiä... Jokainen henkinen väli miehen ja naisen välillä\non väärinymmärrykselle altis -- saatikka sitten --. Minä vielä\nsanon, rouva Bente, niin kauan kuin niin monet kehittymättömillä\ntalonpoikaiskäsityksillä katsovat kaikkea, joka koskee kehittyneempää\nnykyajan elämää... Minä vaan en olisi odottanut kuulla sitä juuri\ntältä taholta.\" --\"Niin, minä nyt olen sitä mieltä, että vaimon tulee\nmiehensä ja itsensä vuoksi karttaa varjoakin.\" -- \"Sitä mieltä en ole\nminä. Ja jos Kjel on tämän toimeksi antanut, niin pyydän vaan, ettei\nasioihimme sekaannuta, -- anteeksi, että olen näin suora.\" --\n\n\"Kjelillä ei ole mitään sen kanssa tekemistä, mitä nyt puhun, sen\nvoin sinulle vakuuttaa. Mutta kun varotan sinua, niin tapahtuu se sen\nvuoksi, että minun mielestäni näillä talonpojillakin, joksi meitä\nkutsut, on oikeutensa.\" -- \"Mitä tarkoitat sinä, rouva Baarvig?\" --\n\"Sen kohta sanon. -- Kun vaimon sydän ja ilo, hänen myötätuntonsa\nja henkiset harrastuksensa eivät ole hänen miehensä, vaan jonkun\ntoisen luona, niin tuntuu kaikista terveistä ihmisistä, että tässä\njotain horjuu, -- vaikka olisi kuinka vähän vivahdusta siihen, mitä\njokapäiväisessä elämässä kutsutaan uskottomuudeksi. Pääasia on, että\nmiestä petetään siinä, mikä on suhteen pääasia, sen ydin, -- että\nhänelle jää paljas kuori. -- _Se_ se alkaa täällä tuntua, Thekla, --\nminäkin puhun suoraan.\"\n\n\"Eikö sitten minulla ole ihmisoikeuksia? -- Näkeehän jokainen,\nkuinka harrastuksia vailla -- kokonaan, käsitystä puuttuva -- Kjel\non kaikessa muussa paitsi kauppa-asioissa, -- ja että hän minulle ei\n_voi_ korvata mitään.\" -- \"Miksi otit hänet, Thekla, kun niin hyvin\ntiesit, ettei hänen ilonsa koskaan olisi sinun ilosi?\" -- \"Älkäämme\ntunkeutuko olemassa olemisen ikuisen taistelun lakeihin, rouva\nBaarvig -- --. Mutta tarkoitus on siis\", -- sanoi hän mahtipontisesta\nnyökäyttäen päätään, -- \"ettei minulle edes saa jäädä oikeutta\nhenkisten harrastusteni viljelemiseen --. Minun pitää kuolla näihin\nsahajauhoihin -- --. Mutta lausuakseni suoraan julki ajatukseni, --\nminä puolestani aion polkea jalkani alle kaikki nuo poroporvarilliset\nennakkoluulot, -- -- enkä tunnusta mitään lakia -- en mitään --\npaitsi oman vapaan itsetuntoni... Minun siis täytyy tyytyä siihen,\nettä rouva Baarvig hylkää pyyntöni\", hän sanoi ja lähti. -- --\n\n-- -- Ylhäällä keltaisessa salissa liehui jälleen tänä yönä\nkynttilä... Lopulta se jäi liikkumattomana seisomaan suuren maalatun\npöydän kulmalle. Siitä pitäen kuin rouva Bente tänään oli ottanut\npuheeksi miniän suhteet, kuohui ja aaltoili hänessä levottomuus...\nHän ei ollut voinut taistella virtaa vastaan, -- ei hyvissä ajoissa.\nLaimentaa Kjelin pilviä pitävää innostumista Theklaan, vaikka hän\noli nähnyt yhtä selvästi kuin nyt, kuinka huonosti he sopivat\nyhteen, minne sitä jouduttaisiin ja kuinka onnettomaksi tämä liitto\nvälttämättä kävisi. Oli ikäänkuin Kjelin huimaava mielikuvitus\nolisi saanut jonkinlaisen omistamisvillin kaikkea kohtaan, joka\nvaan oli korkeammalla, kuin hän ylettyi, -- olipa asia sitten\nihanteellista taikka rahallista laatua... Poika parka, -- hänen oma\npersonallinen onnensa -- se oli auttamattomasti pilattu. Hänellä oli\nedessään paljasta nujerrusta, jota yhä jatkuisi ja jatkuisi Theklan\nkeinotekoisen teoriarakennuksen painon alla... _Sen_ huimauksen --\nsen erehdyksen -- hän saisi maksaa viimeiseen ropoon.\n\nMutta se toinen asia, joka huuti melkein vielä kovemmin kuin tämä,\n-- joka oli väijynyt hänen päällään koko päivän yhä kasvavana,\nuhkaavana, kauheana perheonnettomuutena, -- se oli Kjelin varma\nvakuutus, että hänestä tulisi säästöpankin tirehtöri. Se yllätti\nhänet kuin ukkosen jyräys. Hän näki... ne luvut, jotka nyt\nnousivat tuhansiin, nousisivat vastedes kymmeniin tuhansiin...\npaisuisivat kuin huimaava tulva sadoiksi tuhansiksi... Ja kukistus\nolisi mitattava aivan toisella mitalla: -- ylinäkemätön meri\nvelkaa, onnettomuutta ja häpeätä --. Baarvigin nimeä kirottaisiin,\nhuudettaisiin yli koko maan -- --. Hän seisoi kalpeana ja jäykkänä\nkynttilän edessä, huulet vavahtelivat tuon tuostakin, sen mukaan kuin\nhän puhui tahi vastasi itselleen. -- --\n\nKjel sukelsi muistoon tuona leveäselkäisenä, reippaana poikana,\njoka oli ensimäinen suksilla ja painisilla ja joka niin nopeaan\nselvisi läksyistä lukematta niitä, mutta nyt kulki mielettömän\nvilkkaana ja osottaen omituisen voittavaa levollista paksua\nhyvänsuovaisuuden kuorta, ikäänkuin lihava siveellistä vesitautia\nsairastava... Ensimmäinen, jota hän petti -- kesken kaikkia\nitsetietoisia kepposiaan -- olihan itse. Hän upposi illusiooneihinsa,\n-- ei _uskaltanut_ ajatella muuta, kuin että hän nyt oli sillä\nsuurella, leveällä tiellä, joka vei rikkauteen -- ja että mitä\ntiellä oli esteitä, ne vain antoivat hänelle tilaisuutta ilolla ja\ntyytyväisyydellä osottaa hyvää päätään... Bente katsoi ja seurasi\nhänen kasvojaan, kuinka ne vuosien kuluessa olivat muuttuneet, --\nKjel oli saanut tuon nopean, väjyvän, pohjalta pelokkaan vilahduksen\nsilmäpieliin... Hän oli ennen yhtä mutkaton, lyhyt ja suora kuin\nMassi, -- tyttönen, joka nyt makasi tuolla sisällä, nukkui ja uskoi\nniin levollisesti isään ja äitiin ja heihin kaikkiin -- paitsi ei\nBertheaan, -- ja sitten aina kysyi Minkasta ja ihmetteli häntä -- --\nTämä pani itkemään verta -- -- Baarvig, Baarvig, Baarvig parka...\nMutta se ei saanut tapahtua, että Kjel nyt saisi säästöpankinkin\nhuijauksiinsa. Se ei saanut tapahtua, vaikka hänen sitten pitäisi\nhuutaa, että poika oli vararikon partaalla... Siinä se oli\nonnettomuus ja turmio, että Kjel silloin sai vanhan Arne Bergersenin,\njonka kaikki tiesivät varovaisuuden perikuvaksi, suostumaan tuohon\nmetsäyhtiöönsä... Sen nimen avulla sai Kjel sitten kaikki muut asiaan\nsekaantumaan, niin että hän kerrassaan saattoi kohota suuren liikkeen\njohtajaksi ja toimeenpanijaksi, -- ja sai aikaan kaikki nuo uudet ja\nkokemattomat yritykset.\n\nBentelle alkoi hämärtää jotain tuuman tapaista... Hän istui siinä,\nmietti ja punnitsi ja tuijotti kynttilän liekkiin, katsoi miten\nsula steariini paisui kukkuralle ja rupesi vuotamaan yli reunan --...\nVanha varovainen Arne Bergersen oli ehdottomasti yksi niistä\nseudun parista, kolmesta, joiden ääni vaikuttaisi ratkaisevasti\nyleiskokouksessa. Jos hän ajaisi Bergersenin luoksi ja uskoisi\nhänelle, kuinka epätoivo hänet valtaisi, jos Kjel valittaisiin\nsäästöpankin tirehtoriksi? -- Entä millä perustuksella?... Hän ei\nsanoisi mitään perustetta -- paitsi sen, että hän piti Kjeliä aivan\nsopimattomana tuohon toimeen, -- että se kääntyisi hänelle suorastaan\nonnettomuudeksi.\n\n\"Ei auta muu, Kjel\", -- mutisi Bente jäykkänä, kivettyneen\nnäköisenä... \"Se on petosta --. Mutta minä olen suoraan sanoen\näiti, jonka on pakko tappaa omat lapseni -- --. Ja\", -- hän ojensi\nuhkaavana kättään, niin että varjo näkyi seinällä, -- \"ellen uskoisi,\nettä jo _olet_ vararikkoinen -- että häpeä on tullut... niin\njuoksisin maantielle huutamaan, että poikaani Kjeliä, keinottelijaa,\nvarokoon jokainen\" -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nBerthea oli ennen joulua purkanut kihlauksensa tullivirkamies\nValentinsenin kanssa ja oli nyt salakihloissa kauniin Schölbergin\nkanssa, joka oli kirjurina tuomarilla. Hän piti yleensä omia\ntuttavuuksiaan ja suhteitaan kodin seurustelupiirin ulkopuolella.\nPitäjällä ei tapahtunut sitä, mikä ei olisi häntä huvittanut, --\nkihlauksia ja avioliittoja, ryöstöjä tai perheriitoja, ja hän oli\nhyvästi perehtynyt agitatsiooniin Kjelin puolesta ja häntä vastaan\nynnä kaikkeen, mitä pitäjällä puhuttiin siitä asiasta. Anna Lundin\nkautta oli hän myöskin saanut paljon paremmat tiedot sekä Endrestä,\njoka paraillaan harjoitteli kuningas Learia, Hamletia ja suuria\nluonnerooleja, että Minkasta, kuin mitä näiden kirjeistä kotiin\nkävi ilmi... Minka kerrassaan hurmasi ne kaikki, -- oli yhdessä\nFinslandin, runoilijain ja taiteilijain kanssa kaiket päivät, --\nmilloin joku maalasi hänet, milloin joku hänelle kirjoitti runoja...\nPitävät häntä niin mystillisen intresanttina, kirjoittaa Anna... Ja\nteaattereissa ja varieteissa he olivat alinomaa. Mutta siitä kaikesta\nei heidän kirjeissään ollut hiiskaustakaan.\n\nJa Schulteiss kävi ja nuuski postin ja kaikki mitä Minka kirjoitti;\nja hänen täytyi nyt alentua ottamaan Berthea uskotukseen...\n\n\"Nähkääs Berthea\", sanoi hän salaperäisesti, -- \"sisarenne ei ole\nmikään negatiivinen maahan repivä personallisuus. Hän on jotain\npositiivista, -- voimalähde --. Sointua ja virettä, runsautta ja\ntarmoa saa kaikki, mihin hän vaan maneetin tavoin koskee, -- ehe, --\nsula vastakohta sahan rouva Theklalle -- --. Ennen vetivät _häntä_\nmuut, -- nyt hän kohoo ja kehittää voimansa... Nyt hän nousee, ylenee\nsynnynnäisen luonteensa kautta _heidän_ ylitsensä... Nyt hän panee\nmuiden voimat toimintaan, -- soittelee niitä joka nappulasta kuin\npianoa. -- Hän ei enää antaudu kenellekään, -- vaan inspireeraa, saa\nheidät vaan kaikki väräjämään, kehittymään täysiäänisiksi kunkin\noman luonteensa mukaan -- --. Se on hänen ylevä kutsumuksensa, minä\ntiedän sen, -- kuullut sen häneltä itseltään... Mutta hän ei antaudu\nkenellekään, -- se se on parasta -- se on pääasia... Eikö totta,\nneiti Berthea\", -- kysyi hän äkkiä rukoilevana, -- \"mutta itse hän\nei antaudu kenellekään, -- ettekö usko tekin niin, -- ettekö usko\ntekin niin?\"... hän koetti arvata Berthean silmistä -- \"Siihen on hän\nliian ylevä\", -- lausui Schulteiss sitten ratkaisevasti ja kääntyi\nkantapäällään, --\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut enää kuin pari päivää yleiskokoukseen, joka piti pidettämän\nlauvantaina.\n\nTohtori Baarvig kieltämättä oli melko lailla jännityksessä, -- hän\noli tuntevinaan, että ilma oli täynnä kovaa sotaa... Tosin hän ei\nkoskaan puuttunut senkaltaisiin asioihin, oli periaatteellisesti\nlääkäri eikä mitään muuta kuin lääkäri taloissa käydessään, -- eikä\nmuutoin kovin suuresti harrastanut uutisjuoruja. -- Mutta hän olisi\ntehnyt sydämestään rosvojen pesän, -- ellei hän tällä kertaa olisi\nollut mukana... Eikä tosiaan ainoastaan Kjelin vuoksi. -- Nuo vanhat\nperuukit olivat tosiaan kelpo sysäyksen tarpeessa, niin että\npuuteri tupsahtaisi... Kielsivät melkein kokonaan piirin säästörahat\nvasta raivatuilta liikeurilta, -- pakottivat liikemiehiä lainaamaan\nmuualta korkeampaa korkoa vastaan... Hän aikoi taipua siihen\nmielipiteeseen, että täällä kyllä kaivattiin Kjelin moista miestä\nkääntämään säästöpankin peräsimen toisaalle -- --. Mutta se sikseen...\n\nHän teki Herra tiesi kuinka monennen kerran näinä päivinä lattialla\nkäänteen pysähtyen tuohon samaan loppuajatukseen, kun Kjel tuli\nsisään kalpeana ja hätäisenä. Hän heittäytyi tuolille, jäi siihen\näänettömänä istumaan ja tuijotti.\n\n\"Onko hullusti säästöpankin laita?\" -- kysyi tohtori terävästi.\n\nKjel istui mykkänä.\n\n\"Jaa-a, ei pidä liian helposti luottaa siihen, että kaikki onnistuu.\"\n\nKjel pudisti päätään, niin että tohtori ymmärsi arvaavansa turhaan...\n\"En minä sano, että asiat ovat hyvinkään päin\", -- puhkesi Kjel\npuhumaan. -- \"Piru itse on päässyt irti... Kaikki järjestyksessä --\nehdoton äänten enemmistö --. Se asia oli niin varma, että se oli\nniin sanoakseni taskussani aina tähän iltapäivään asti, jolloin\nsain tämän kirjeen. Arne Bergersen ei tahdo uudistaa, -- ei tahdo\nruveta enempiin sitoumuksiin metsäyhtiön edestä... Hän suorastaan\nasettaa tuolin ovemme eteen, vaatii suoritusta ja tahtoo päästä koko\nliikkeestä, peruuttaa takuunsa. Ja ellen nyt heti saa hänen sijaansa\nmaksukykyistä nimeä, niin olemme lauvantaina velallisia, jotka emme\nole täyttäneet sitoumuksiamme säästöpankkiin. Pankki on myöntänyt\nrahat sitä takuuta vastaan, -- kaikkien meidän yhdentoista nimiä\nvastaan -- Ja sitten, -- hyvästi herra tirehtöri --. Ei kunnolla\nkäy päinsä edes esittää minua siksi. Se on vasta halpamaista. Juuri\nedellisinä päivinä, niin ettei minulla olisi aikaa hankkia uutta\nnimeä... Niin häpeämättömästi suunniteltu, sillä hän kyllä tietää,\nettä jos minä lähden matkaan värväämään uutta takaajaa, niin on siitä\nvaan seurauksena, että metsäyhtiön rahaluotto tulee keskustelun\nalaiseksi... Jos se olisi tapahtunut edes seuraavana päivänä, niin\nolisin siinä paikassa saanut vaikka kolme hänen sijaansa. Mutta juuri\nnyt\" -- -- Kjel tuijotti synkkänä lattiaan.\n\n\"Eikä vaaraa ole minkäänlaista -- -- luotettavat ja hyvät asiat\nkaikin puolin... tulevana vuonna viidenkymmenen prosentin voitto,\nja sekin niukasti laskien -- Siinä seisovat takaajina yksi kaikkien\nja kaikki yhden edestä, yksitoista miestä -- --. Niin, mutta eihän\ntässä ole muuta neuvoa, täytyy luopua taistelusta, -- vaikka se onkin\nraskasta\", -- huokasi hän... \"Yksi yleiseen pitäjällä tunnettu nimi\nriittäisi -- -- Jos minulla vaan olisi se paperissa maanantaihin\ntai tiistaihin asti, niin sitten hän jälleen pääsisi siitä irti\",\n-- huudahti Kjel; -- \"mutta nyt -- Niin niin, tappio on tappio -- --.\nTäytyy lähteä, kaikesta huolimatta, heti matkaan uutta nimeä\nkerjäämään, -- ja tirehtörin paikka saa mennä minun nokkani ohi --\"\n\nIltahämärässä ei vähään aikaan vaihdettu sanaa, tohtori käveli edes\ntakaisin ja jäi ikkunan luo seisomaan... \"Niin, on se raskasta, Kjel,\n-- minä myönnän sen.\"\n\nKjel otti taskustaan nenäliinan ja kuivasi silmiään, niisti\nnenäänsä...\n\n\"Kuules, Kjel\", -- sanoi tohtori matalalla äänellä, -- \"sinä et\nkoskaan pidä minulle antamaasi sanaa.\" -- \"Tiedäthän sinä hyvästi,\nisä -- että jos tiukka tulee, niin -- _Voisiko_ minun nimeni\nselvittää tämän asian?\"\n\n\"Paljon vähempikin\", -- huudahti Kjel, -- \"kunhan vaan olisi nimi,\njoka pitäjällä tunnetaan\". --\n\n\"Tahdotko antaa minulle pojan sanasi -- ettet minua sekoita mihinkään\n-- --. Annatko minulle rehellisen sanasi, että olen paperista vapaa\nmaanantaina tai tiistaina -- mieluimmin maanantaina, -- niin saat\nsiihen minun nimeni... Saat siihen nimeni, poikani -- jotta pääset\ntirehtoriksi nyt, kun asia on sinulle niin paljon arvoinen.\"\n\nKjel niisti nenäänsä... \"Koska sinä tarjoot sitä, isä... Siinä teet\noikein kauniisti... Minä en unhota sitä koskaan!\" -- \"Mutta älkäämme\nsanoko siitä äidille mitään -- ei mitään äidille, Kjel... Hän, hän,\nhän, hän hermostuisi siitä liaksi -- -- Tuo tänne paperi, niin on\nse tehty -- minä saattaisin ehkä ruveta katumaan\", -- sanoi hän\nhätäisesti.\n\n\n\n\nIX,\n\n\nSyyskuun päivä oli tyven ja kirkas, lehdet olivat varisseet, mutta\nvielä näkyi siellä täällä keltainen koivu tahi veripunainen haapa\nalhaalla virran rannalla, ja virta juoksi kiiltävin peilipinnoin\ntalojen ohi... Maantieltä kuului iltapäivällä pyöräin jyrinää, joka\nkajahteli mäkilöistä. Kjel tuli. Hän nakkasi ohjakset renkipojalle ja\nriensi isänsä luo.\n\n\"Tämä nyt on neljäs sana, jonka olet minulle lähettänyt --. Sahalla\nsaattaa väki alkaa vähitellen uskoa, että nyt on mitä hyvänsä\ntapahtumassa. Tiedänhän minä hyvästi, että se on tuo nimesi, jota\nsinä nyt tahdot takaisin, -- tuossa paikassa... ja sinä _saat_\nsen takaisin. Mutta älä nyt vaadi enempää kuin ihminen voi\" --\n\"Enempää kuin ihminen voi\", -- pauhasi tohtori, -- \"eikö nyt ole\nkulunut kaksi kuukautta siitä päivästä, jolloin minun piti saada\nhyvä nimeni takaisin, -- kaksi kuukautta, joista jokainen päivä on\nollut minulle kidutusta, Kjel! -- jokainen päivä, sanon minä\" -- --\n\"Mutta isä, etkö voi kuulla\", huuti Kjel. -- \"En, minä en tahdo\nkuulla, minä tahdon nimeni takaisin... Niin, kahteen kuukauteen en\nole voinut ajaa ulos pitäjälle ainoanakaan päivänä ajattelematta,\nettä nyt tietää yksi ja toinen jo tohtori Baarvigin luiskahtaneen\nmetsäkeinotteluihin, -- antaneen nimensä kauppoihin, jotka nousevat\nparikymmentä kertaa hänen varainsa yli.\"\n\n\"Niin aina, ja vaara pyörii, että hän sillä ansaitsee ennen ensi\nvuotta parituhatta.\" -- \"Suu kiinni, Kjel -- kuuletko, -- suu kiinni,\ntaikka jumaliste\" -- hän kohotti kättään. \"En ainoanakaan päivänä\nniistä kuudestakymmenestä ja kolmesta, -- minä olen pitänyt lukua\npäivistä ja öistä myös, -- ole voinut katsoa äitiäsi silmiin -- Minä\nkartan häntä. Me, jotka olemme eläneet yhdessä kuin lasihuoneessa\nkolmekymmentäneljä vuotta. -- Minä sanon sinulle, -- tänne nimeni,\npoika\"... Tohtori astui askeleen ja ojensi kouransa ikäänkuin\ntarttuakseen häneen kauluksesta kiinni --\n\n\"Elä nyt hiidessä\", -- huudahti Kjel ja työnsi tuolin eteensä. --\n\"Sinähän olet hullu, kun et viitsi kuulla... Minä vakuutan sinulle,\nettä saat nimesi takaisin. Siitähän juuri minä olen nyt ollut huolta\npitämässä. Niin että kerrankin pääsen tästä surkeudesta -- ja\nkaikista noista typeristä sananlähetyksistä.\" -- \"Milloin, milloin\nmilloin, -- milloin saan?\" -- \"Ethän sinä viitsi kuulla, ehkä on\nparempi, että lähden kotiin ja kirjoitan sinulle kirjeen.\" -- \"Älä\nloruele -- sano paikalla!\" -- \"En hitto vieköön ole mokomaa nähnyt.\n-- Tässä minä tulen semmoisten tulosten kanssa, että... taskuni\non niin sanoakseni täynnä hyviä kuulumisia, niin hyviä, etten\nkoskaan olisi uskaltanut toivoa, enkä ajatellakaan, -- ja sitten\nsinä: -- Pois nimi, -- irti nimi! Saan kiittää onneani, ettet minua\nlitistä seinään --. Voinko minä sille, että tuo pieni hyvä nimesi,\nniinkuin on tapasi sanoa, istuu kiinni kuin liisteröitynä. Jos sinua\npidettäisiin huonommassa arvossa, niin varmaan olisit pian irti, --\nsillä ei juuri ole hauskaa olla sinun kanssasi tekemisissä\"...\n\n\"No no no no, -- no siis\" --\n\n\"Niin, minä tulen sinulle ilmoittamaan, että metsäyhtiö tänään on\nostanut loput Mustasta metsästä, -- sillä tavalla että omistajat ovat\nsuostuneet meidän kanssamme jakamaan tasan sekä voiton että tappion,\n-- ja, ennen kaikkea, -- kaikki tulee sahattavaksi minun sahassani.\n-- -- Yhtiötä on siis laajennettu, voitto on kerrassaan arvaamaton,\n-- mitä minuun tulee, niin on lasku sangen yksinkertainen: -- Kun\nedellisestä osasta sain niin ja niin paljon sahausta vuodessa,\nniin mitä antaakaan tämä osa, joka on suurempi, johon varsinainen\nhyötymetsä kuuluu. -- Ja mitä sinuun tulee, niin merkitsee se, että\nnyt on niitä, jotka kilvan pyrkivät lunastamaan irti nimesi, heti\nkun paperit ovat valmiina... Eivät suoraan sanoen soisi sinulle\nvoittoa; -- kysymys vaan, eikö minun pitäisi käyttää tilaisuutta\ntinkiäkseni sinulle vähän maksua luovutuksesta.\" -- \"Ei, -- ei\näyriäkään, -- ei äyriäkään, Kjel -- minä ehdottomasti vaadin, että\nasia on hiljaisuudessa suoritettava, -- nimeni vaan irti. Ennen\nen saa rauhaa. -- Sinä päivänä; jolloin saan sen takaisin, tulee\nisästäsi jälleen toinen ihminen. Jumalan tähden, Kjel, kuinka\nsaatoit sinä sekoittaa minut näihin asioihin, jotka ovat niin\nkokonaan sen ulkopuolella, mihin minä tahdon kuulua.\" -- \"Kaikki\nvarmaan voitanee järjestää ensi viikon kuluessa\", -- lausui Kjel\nmiettiväisenä. \"Niin isä, -- tästä päivästä lukien alkaa minulle\nkuin uusi tulevaisuus... Ja minun täytyy tunnustaa, minä en enää\nkestä sitä, että John Vaalersin höyläystehtaasta lastut uivat sahani\nohitse. -- Minä aion myöskin laajentaa liikettäni... Taskussa on\nminulla semmoinen menestys, että itsekin alan sitä pelätä. -- Täytyy\nlähteä alas Theklan luo kertomaan --. Huh isä, olipas siinä puuhaa,\nennenkuin sekin asia aikaan saatiin!\" \"Kyllä, kyllä, -- saattaahan\ntuo kaikki olla hyvää ja mainiota. Mutta se nimi, se nimi, poikani...\nTuntuu siltä kuin pääsisin orjuudesta samana päivänä, kun saan sen\ntakaisin.\"--\"Mutta en minä sivumennen sanoen olisi voinut uskoa,\nettä sinä isä voisit liioitella tuolla tavalla... Nimesi saat sinä\njoka tapauksessa -- vieläpä kiitoksen kera. Sillä se se teki minut\nsäästöpankin tirehtoriksi ja se se tehosi tänäänkin.\" -- \"Niin,\nonhan se ainakin lohdutus,\" -- mutisi tohtori. -- \"Ja säästöpankin\ntirehtörinä pysyn nyt, näetsen. Ei ole sitä, joka enää voisi minut\nkukistaa... Minä olen kuin peikko, jonka ovat selkäänsä saaneet...\nSillä kuta enemmän he minusta tekevät, sitä suuremman rahaluoton\nsaavat itse. Kun minä kohoon, niin kohoovat he, kun minä painun, niin\npainuvat hekin, -- koko tämä uusi täkäläinen liikemaailma. -- -- Minä\nolen kerrassaan heidän miehensä, -- minä itse eikä kukaan muu!\" --\nhän nyökkäsi painaessaan hatun päähänsä. \"Täällä tulee posti, isä,\"\n-- hän huuti sisään ulko-ovelta. -- --\n\n-- -- Tohtori oli lukenut kirjeensä ja astui vähän myöhemmin seteli\nkädessään alas puutarhaan päin. Siellä alhaalla Bente rouva poimi\nlasiomenia. Niitä ei saanut pudottaa ravistamalla, koska olisivat\nvikaantuneet, -- ne oli otettava alas yksitellen tikapuilla, joita\nMassi piteli, äidin seisoessa niillä poimimassa ja ojennellessa\nomenia varovasti alas levitetylle vaatteelle ladottaviksi.\n\n\"On se somaa, Bente, -- ei ensinkään hullumpaa... Minä tosiaan\nuskon, että minulla alkaa olla Kjelistä hyötyä, -- tässä lähettää\nmetsänomistaja Haaken Harstad kokonaista kaksi sataa kruunua\nlääkärin palkkiota. Minä suuresti erehdyn ihmisten suhteen, ellei\ntämä osota jonkinmoista varovaista halua päästä hyviin väleihin\nsäästöpankin tirehtörin isänkin kanssa... Minä kyllä en voi niitä\nlähettää takaisinkaan sillä ilmoituksella, ettei niistä ole apua\nsäästöpankissa lainanhakemuksille\"... Vaatteelle kierähti omena\ntavallista kiireemmin... \"Nyt juuri tarvitsenkin niitä, saan lähettää\nne Minkalle.\"\n\n-- \"Sinun ei pitäisi laskea leikkiä tuommoisesta, Baarvig. Jos sinä\ntosiaan ajattelet sillä tavalla, niin eivät nuo ole rehellisiä\nrahoja.\" -- \"Joutavia, Bente, -- sen verran välillisiä sivusaatavia\nkyllä uskallan ottaa omalletunnolleni, kaikesta raastamisestani suvun\nmenestykseksi... Sitä ehdottomasti saa koko joukon muitakin tuloja,\nsitä myöden kuin poika nousee, -- lisääntyvän arvon ja huomioonoton\nmuodossa j.n.e.... Ja Kjel nyt on jo koko korkealla.\" -- \"Meidän\ntulee muistaa, että semmoiset voivat käydä sekä ylös että alaspäin...\nsamoin kuin Blondin, joka käveli Niagaran poikki,\" -- mutisi Bente.\n\n\"Niin, ruvetaan nyt aina näkemään kaikki toivottomaksi ja synkäksi.\nKuta enemmän menestystä, sitä totisempia naamoja. Kun hänen sahansa\nnyt täyttyy Mustanmetsän puista, niin ettei hän mitenkään voi ottaa\nenempää vastaan, vaan hänen täytyy laajentaa liikettään, -- niin me\nvaan suremme ja huokailemme; -- ja katsomme poikaa noilla silmillä,\njotka voivat tehdä hulluksi. -- Niin, sillä nyt hän tosiaan on\nsaanut käsiinsä sen osan, joka on vaaraton, -- sahauksen, -- kaiken\nmetsäyhtiön sahauksen. Se, se on kaiken kerma.\"\n\n\"Kunpa asiat olisivat niin hyvin päin. Mutta kaikki on niin\npelottavan suurellista, -- ja -- onko oikeastaan afäärejä, jotka\nolisivat vaarattomia, Baarvig?\"\n\n\"Huh, -- sinä olet aivan villi. Aina ikäänkuin Kjelin talo olisi\noikea ruutikellari... Kun hän menee eteenpäin, niin sinun mielestä\nhän menee taapäin... Minua oikein alkaa kammottaa, joka kerta kun\ntuon sieltä hyviä uutisia, -- sinä ikäänkuin tahallasi riistät\nminulta ilon... Mitähän sinä oikeastaan sanoisit, jos minä tulisin\nilmoittamaan, että kaikki on kumoon menemäisillään\" -- \"Ja tästä\nvihdoinkin päästäisiin,\" -- huudahti Bente tikapuilta. -- \"Mitä...\nSinähän istut siellä omenapuussa oikeana pahanilman lintuna -- --\nSe kai olisi hauskaa ja ilahuttavaa\"... \"Niin kauan kuin ei vaan\nmikään tulva tuolta alhaalta voi reväistä mukaansa meidän taloamme ja\nrehellistä nimeäsi\" --. \"Hyi, -- kuinka hivuttavaa on tuo alituinen\npidä itsesi erilläsi, pidä itsesi erilläsi, pidä itsesi _visusti_\nerilläsi omasta pojastasi\"...\n\n\"Yhdet, -- kahdet kääsit tulossa mäen alla,\" -- ilmoitti Massi. --\n\"Edellä on tilanhoitaja Lunde ja perässä tarkastaja\"...\n\nTohtorin ilme näytti ikäänkuin keventyvän, kun hän astui ylös\npuutarhan porttia kohti. Nythän oli joka tapauksessa tilaisuus yhden\nillan hävittämiseen bostonipöydän ääressä... Oikeastaan hän olikin\nsaanut paljaita hyviä uutisia, jotka hyvin ansaitsivat lasin totia...\n\nMassi, joka aamupäivällä oli käynyt sahalla katsomassa pikku Baardia,\njatkoi keskeytynyttä keskustelua ja pakinaa äidin kanssa: \"Äiti,\nminä en koskaan mene pöllön kanssa naimisiin.\" -- \"Elä tee sitä,\nsiinä olen samaa mieltä kuin sinä, Massi.\" -- \"Kjel on pöllö.\" --\n\"H-m\"...\n\nMassi ei tahtonut sanoa miksi; mutta Kjel oli pöllö.\n\nHän seisoi ja mietti vähän... \"Jos nyt minä menisin naimisiin, niin\nvoisihan lapsestani tulla keksijä tai oppinut tai suuri mies, joka\nhallitsisi koko valtakuntaa... Eihän mikään sitä estäisi, äiti?\"\n-- \"Herran nimessä, Massi, -- älä kulje tuollaisissa ajatuksissa,\n-- älä rupea hautomaan hullutuksia.\" -- \"Mutta eihän sitä mikään\n_estä_. -- Minähän vaan kysyn... Saattaisihan niin käydä. -- Eiväthän\nCaesarinkaan eikä Lutherin äidit tienneet, että he saisivat niin\nmerkillisiä lapsia... Eikä Napoleonin äiti, joka sai keisarin.\"\n-- \"Katso ympärillesi, Massi, näyttääkö mielestäsi siltä, että\nnuorisossa täällä on Napoleoneja taikka Hannibaleja.\"\n\nMassi ei näyttänyt siltä, että äiti olisi saanut hänet toisin\nuskomaan.\n\n-- \"Ja ajattelehan, miten kaikki äidit pettyisivät lapsiensa\nsuhteen, jos he olisivat haaveksineet paljaita Hannibaleja ja Martti\nLuthereita. -- -- Ja mitä minä pitäisin teistä, lapseni, -- sillä\nteistä ei varmaan yksikään ole sitä sorttia... Äiti kiittäköön\nJumalaa, jos hänen lapsestaan tulee hyvä ihminen.\"\n\n\"Niin, mutta se voisi tapahtua, äiti,\" -- intoili Massi, -- \"enhän\nminä sen enempää väitäkään.\" -- \"Ja tuommoiset liialliset ajatukset,\nMassi, päättyvät vaan pettymyksiin. Se joka vähän odottaa, käy\niloiseksi saadessaan enemmän.\" -- \"Mutta oletko sinä odottanut\nniin vähän, äiti, -- sillä sinä olet kyllä meidän tähtemme hyvin\niloissasi?\" -- \"En minä väitä, Massi,\" -- hymyili rouva Baarvig,\n-- \"etteikö sinunkin äitisi olisi ajatellut elämää ihmeelliseksi\nsaduksi, joka on 'auringosta etelään, kuusta itään ja takana Baabelin\ntornin', kun minä olin sinun ikäisesi. Mutta pian me unohdimme\npois ne semmoiset. Siihen aikaan oli tyytyväisyys vähään ikäänkuin\nilmassa. Nyt taasen on kuin seinä kukistunut ja maailma loistaa\nja häikäisee, ikäänkuin ei mikään enää olisi mahdotonta. -- Mutta\nnäetkös Massi, siihen vaaditaan voimaakin ja työtä... Ja kovin moni\ntarttuu kiinni jo siihen, että vain kuvittelee itseään suureksi\",\n-- lausui Bente katkerasti -- -- \"Nyt on ilmassa, että kuvitellaan\nja haaveksitaan suuria asioita ja merkillisiä kohtaloita. Mutta\nminä en näe, minä en näe, että siitä tulisi muuta kuin tuulentupia\nja pettymyksiä, -- että he saavuttaisivat mitään... Varo itseäsi\nluulottelemasta, että sinä muka olisit poikkeus, Massi\" -- \"Mutta\n_saattaahan_, tapahtua, äiti, en minä muuta sano, että kyllähän\nse _saattaa_ tapahtua\"... \"En usko edes sitä, että se _saattaa_\ntapahtua. Hannibalin äiti ja isä kyllä tunsivat, että heissä oli\noikea itu -- ei se vaan niinkään odottamatta taivaasta tipahtanut\nheille.\"\n\nMassi näytti miettiväiseltä. -- Tässä oli jotain, josta kannatti\nväitellä... Hän säästi sen Schulteissille -- -- ottaisi asian\nhienolla tavalla puheeksi, ikäänkuin tarkoittaen Minkaa. -- \"Minä\notan kopan ja kannan kaikki ylös, äiti, jahka sinä kunnolla pääset\nsieltä maahan\"...\n\nKun omenat oli kannettu keltaiseen saliin ja Massi oli ne latonut\npöydälle, niin hyökkäsi hän Schulteissin kimppuun, joka seisoi\nkäytävän akkunassa ja katseli Arntin kahta dynamiittiräjähdystä,\njoiden kumeat jyrähdykset kuuluivat huvimajalehdosta täyttäen\nsyyspäivän hiljaisuuden laajalti liikkuvalla kaiulla. -- -- \"Minä\noikein surisin, jos Minka siellä kaupungissa saisi tuhman miehen\", --\nalkoi hän sitten.\n\nSchulteiss säpsähti. -- \"Onko tullut, -- oletko sinä kuullut?\" --\nhuudahti hän hätäisesti. -- \"Eihän toki; mutta minä vaan sanon,\nettä _jos_, -- ja että minä niin surisin\". -- \"Se tosiaan on\nsangen omituinen kuvitelma, Massi, -- niin kokonaan mahdollisuuden\nrajain ulkopuolella -- -- ellei\", -- hän kävi jälleen säikähtäneen\nnäköiseksi, -- \"ellei sinulla ole jonkinlaista viittausta siihen, jos\nvaikka miten pientä todellista tosiseikkaa, jolle voisit perustaa...\nEikö mitään? -- Eikö mitään?... Eikö tosiaankaan mitään?... Ei,\nluonnollisesti ei... Ehe, -- ehe,\" -- hymyili hän --. \"Mutta sinäkö\nsurisit kuitenkin? -- Sen tekisin minäkin varmaan, -- tuhman miehen,\ntuhman miehen... tosiaan sangen merkillinen, -- mahdoton päähänpisto\"\n-- -- \"Niin, mutta otaksukaa nyt, että hän ottaisi tuhman miehen --\nsemmoisen jota _hän_ luulee viisaaksi, mutta joka olisikin tuhma...\nEikö se olisi surullista?\" -- \"Mahdotonta, -- kerrassaan mahdotonta.\"\n-- \"Minäpä sanon teille... minä olen ajatellut, että hän saisi niin\nmerkillisiä lapsia, joiden täti minusta tulisi. Ja kun hän nyt\" --\n\n\"Omituinen keskusteluaine... melkein sanoakseni sietämättömän kauhea\noletus, jonka mieluimmin jättäisin sikseen... He he, nuoren tytön\nnaiivisuus voi tosiaankin -- ällistyttää.\" -- \"Minä en muuta kuin\nyksinkertaisesti kysyn, eikö tuhma isä saa tuhmia lapsia.\" -- \"No\njaa, -- se on -- kyl-lä, -- mutta ehkä äiti sen sijaan on sitä\nlahjakkaampi. -- Sillä kysymyksellä yleensä -- on niin monta puolta\".\n-- \"Mutta _jos_ nyt Minka pitäisi oikein kauniista ja uljaasta\nmiehestä\". -- \"Minka... Minä pyydän, Massi, sinä saat kylmän hien\nnousemaan noilla puheillasi.\" -- \"Tehän aina itse väitätte, että\nMinka on niin merkillinen, -- ja kun hänen miehensäkin olisi yhtä\nmerkillinen --\"\n\nSchulteiss seisoi hetkisen, yhä kiihtyvän mielenliikutuksen\nvallassa... \"Sinun ajatuksenjuoksusi on tunteeton, -- sitä ei\npuolusta\", -- puhkesi hän, -- \"kuin heräämättömän nuoren tytön hurjat\nja mielettömät kuvitelmat. Sinun päässäsi leikkivät vielä nuket,\nvaikka oletkin kuudentoista ikäinen... Paljaastaan tuo ajatus on\"...\nHän heitti päätään. -- \"Minka! -- uljas impi -- jolla on niin ylevät\ntehtävät -- josta niin paljon odotetaan -- hän, -- hän ei koskaan\nantaudu kenellekään '_merkilliselle_', -- merkilliselle huuliparralle\n-- merkilliselle kauneudelle -- merkilliselle ammattimiehelle --\nmerkilliselle napamatkustajalle --. _Sillä_, -- ja kuule ja ymmärrä\nminua, sinä nuori tyttö, -- kätke sinäkin se vielä epäselvän sielusi\nsyvyyteen! -- Hän kantaa ihanassa olennossaan tietämättään suuren\nrakkaudenvaatimuksen -- hän ei halua tavaraa, ei kultaa, -- eikä\nulkonaista kauneutta, -- ei mitään --, ei mitään sen kaltaista...\nHänen jalo, korkealle haaveksiva ja syvätunteinen luontonsa vaatii\nsuurta intohimoa -- rakkautta, joka on yhtä luja kuin elämä ja\nkuolema... ja missä se palaa -- vaikka raihnaassakin ruumiissa,\n-- sille hän sinä päivänä, jona hänen silmänsä aukenevat, kerran\nihmetellen antaa itsensä... Semmoinen rakkaus on rajaton kuin\nelementit... Katoavainen ruumis hehkuu siinä ja henki nousee... Ja --\nja\", -- hän tuijotti kalpeana ja innostuneena avaruuteen, -- \"minä en\nsano, etteikö sillä olisi kykyä herättämään, luomaan neroja... sillä\njoka käy yli -- yli kaiken järjen -- yli kaiken järjen\"...\n\nMassi näki kauhulla, miten hänen siniset silmäteränsä ikäänkuin\nirrallaan häälyivät valkuaisten päällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän aikaa myöhemmin istui Schulteiss huoneessaan ja luki kirjettä,\njonka tohtori oli hänelle antanut vistipöydästä. Se kirje, jonka\nMinka oli hänelle kerran luvannut, se kauan kaivattu, -- tänään oli\nse tullut... Vaaleansininen, hieno kotelo -- hajuvedelle lemuava,\npäällekirjoitus Hra Kand. phil. Ananias Schulteissille... ja Minka\nitse oli liimannut sen kiinni --:\n\n\"Rakas nuoruuteni opettaja. Täydellisen tutunomaisuuden kirjeen --\nkelle uskaltaisin semmoisen lähettää tässä laajassa maailmassa, muuta\nkuin yhdelle, -- yhdelle ainoalle, -- teille, Schulteiss\"...\n\nSilmiä häikäisi, niin että hänen täytyi lukea tämä uudelleen, ja hän\nveti syvään henkeä.\n\n\"Te koettu ystäväni. Teille uskallan näyttäytyä semmoisena kuin\nolen, te aina ymmärrätte minut, te käsitätte silmillänne sen, mikä\nminulla edessäni väikkyy ihanana, -- kauneuden ja ihanteellisuuden\nherättämisen aikamme vaikuttavissa miehissä. Te ymmärrätte minut --\nMinä siis alan itsestäni... Ruskeaan puettuna -- seassa punaista\ntai keltaista, -- hattu, joka hieman varjostaa kasvoja, tai lyhyt\nharso, niin ettei silmiä näe, kuin vaan äkkiä, odottamatta -- ne\nvaan aavistaa. Sirot kengät, korkeavartiset ja napilliset, --\ntiedätte, että minulla on kauniit jalat, Schulteiss, -- niin että\naskeleet saavat tuon reippaan, mutta kuitenkin sulavan astunnan,\njoka ikäänkuin karttaa likaa. Mutta yhtä seikkaa olen saanut monelta\npuolen harkita ja tutkia, ennenkuin vihdoinkin olen päässyt sen\nperille, nimittäin ryhtiä, käyntiä. Olen kuullut herrain arvosteluja,\nkun he katsovat jonkun naisen jälkeen. He tahtovat jotain aaltoilevaa\nja joustavaa... Joko hienot hansikkaat, taikka ei ensinkään. -- Ja\nhieno päivänvarjo, jossa on jalo kädensija. Sen takana leikkii sitten\nkäärme, magnetismi, häälyen piilostaan. Otetaan vastaan tervehdyksiä\nja hymyillään... vaan hymyillään omille ajatuksille, eikä nähdä\nmitään\"...\n\n\"Oi taivas, hänen ihana hymynsä\", -- huokasi Schulteiss.\n\n... \"tuijotetaan hämmästyneenä. -- Ja tuhansia, tuhansia naisen\nneron mielijuolahduksia, -- siinä oikea vaikutuskeinojen aarreaitta.\nNiin, sillä tavalla on nyt varustettu se merirosvo, joka on\nlähtenyt teloilta teidän kotoisesta satamastanne, Schulteiss. Minä\nuskon itseni syvän käsittävän mielenne turviin. Sieluanne älköön\npimittäkö se epäluulo, että minä antautuisin mihinkään heikkouteen,\n-- tuommoiseen jokapäiväiseen rakastumiseen: Minä tunnen, että olen\naivan saamaisillani Finslandin valtaani, että minulla on vetovoima ja\nvaikutus, jota hän ei voi vastustaa. Jos hän vaan olisi jo kokonaan\nvallassani, niin että saisin panna kaiken hehkuni ja väririkkauteni\nhänen runoihinsa, -- oi, Schulteiss, jos... jos voisin sähköittää\nsemmoisen miehen kynän, niin että _minä_ oikeastaan siitä loistaisin\neikä hän runoilisi muusta kuin Minkasta! Mutta tiellä on jotain, joku\npimeä varjo.\"\n\n\"Ja nyt minä olen kahdenkertaisesti -- kahdenkertaisesti avomielinen,\nSchulteiss. Minä niin pelkään, että te jollain tavalla kadotatte\ntämän kirjeen, niin että se paljastaa minut, tahi että kasvojenne\nilme antaa aihetta epäluuloon!\"\n\n\"Minä en ole kesällä ollut kaupungissa, niin kuin postileimoista ja\nkirjeiden päivämääristä on näyttänyt. Minä olen ollut turistimatkalla\ntuntureilla yhdessä kirjailijain ja taiteilijain kanssa. Me olemme\nkäyneet kolmessa säterissä ja keinuneet ihanalla tunturijärvellä,\njohon saatoimme katsoa itseämme kuin taikapeiliin, ja minä pukeuduin\nmaalaistytöksi ja minut maalattiin --. Minä tunsin itseni kuin sadun\nprinsessaksi, olennoksi, jonka ympärillä oli ylevämpi ilmapiiri --\nkunnes Finsland sitten äkkiä lähti pois. Miksi, miksi? -- Siinä se\npimentävä varjo... Minusta äkkiä tuntui siltä, ikäänkuin kaikesta,\nmikä oli ympärilläni, olisi kadonnut henki ja tuo hurmaava viehätys.\nEn ollut jälleen oma itseni, ennenkuin toissapäivänä saavuin tänne\nkaupunkiin samaan ilmaan, jota hän hengittää...\"\n\n\"Tästä piti minun jatkaa kirjettä -- Mutta ajatelkaas, kun olin\nulkona iltahämyssä, niin kumartui lähelle puoleeni mies, joka katsoi\nminuun... Nuo silmät ovat edessäni -- nuo kauheat silmät... Arvaatte\nkai, kuka se oli -- tuo hirveä ihminen\" -- -- \"Varberg... Jumalan\nkiitos --\", puhkesi Schulteiss. -- Hän jäi istumaan ja painoi, painoi\npäänsä käsiin ja voihki ja kalpea säde syyskuun ilta-auringosta\nikäänkuin sammui häneen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nThekla rouva nousi kiireesti mäkeä sateenvarjo pystyssä. Hän ei\njoutanut edes saamaan kalosseja eikä kappaa päältään etehisessä,\nvaan meni oikopäätä tohtorin huoneeseen. \"Tahtoisin mielelläni puhua\nkanssasi, isä Baarvig\", -- sanoi hän kiihkeästi. -- \"Onko pikku\nBaardille tullut mikä?\" Thekla pudisti päätään ja istahti sohvan\nkulmaan. Hänessä kuohui jotain, ja viipyi kotvasen, ennenkuin hän\nsaattoi puhua.\n\n\"Minä tulen neuvottelemaan kanssasi. Olen maannut valveilla koko\nyön, -- katsonut asiaa joka puolelta... ja nyt tahtoisin minä\nmielelläni tietää, mitä perhenäkökohdat sanovat... Minä tahdon\ntarkalleen tietää, kuinka pitkälle vaimon velvollisuuteni ulottuvat\n--, ihmisvelvollisuuksistani olen selvillä... Tässä on kysymyksenä,\n-- kuinka pitkälle olen avioliiton kautta sitonut itseni.\" --\n\"Mutta rakas Thekla, sinähän puhut, ikäänkuin sinun ja Kjelin väli\nolisi kylläkin huono.\" Thekla hymyili katkerasti ja nojasi päänsä\ntaaksepäin sohvan selkämystää vastaan: \"Eikö mitä, mitä siihen tulee\n-- puhuakseni suoraan -- niin oli pahinta se, että ensinkään menimme\nnaimisiin.\" -- \"Minä pyydän sinua ensinnä miettimään, Thekla, onko\noikein, että sekotat miehesi vanhempia suhteihinne. Että Kjel pitää\nsinusta heikkouteen saakka, sen tiedän, ja että sinä joka tapauksessa\nolet hänelle todellinen ystävä ja vilpitön, velvollisuuksillesi\nuskollinen vaimo, siitä olen myöskin vakuutettu. Pidän arvossa\nluonnettasi, Thekla.\"\n\nThekla hengitti syvään.\n\n\"Minun täytyy pyytää selitystä siltä ainoalta, jolle saatan uskoa\nitseni, nimittäin mieheni isältä. Minä kysyn ja kysyn vielä kerran,\nmikä on vaimon velvollisuus, ja kuinka pitkälle se ulottuu... Onko\nminun pakko asua, syödä, juoda, vaatettaa itseni, -- yleensä ottaa\nosaa mieheni asioimisiin, kun olen varma, että hän liikkuu muiden\nrahoilla.\" -- \"Herra varjelkoon, Thekla, mitä sanot sinä\" --. \"Minä\nolen siitä varma\" -- \"Tässä sinä varmaan erehdyt, Thekla\", huomautti\ntohtori kylmästi. -- \"Sano, mihin perustat sinä väitteesi. Onko\nvarmoja seikkoja, joista voit pitää kiinni?\" -- \"Ne juuri olen tullut\nuskomaan sinulle... Palasin eilen odottamatta kotiin yhteiskunnalle\nhyödyllisiä kirjoja levittävän yhdistyksen haaraosastosta ja kuulin\nmakuukamariini, kuinka Kjel huoneessaan puhui kiihkeästi ja koetti\njotakuta rauhoittaa. Siellä puhuttiin, että viime Mustan metsän\nkauppa veisi kaikki kumoon ja vararikkoon. Ja silloin piti minun\nmielestäni kuunnella lähempää... Sillä Kjel ei tosiaan ollut kuvannut\nminulle asiaa siltä kannalta! Se vieras, joka oli hänen luonaan,\noli metsäyhtiön osakkaita. Hän tuntui olevan kovin alakuloinen. Se\nsuuri maa, jonka yhtiö viimeksi osti, olikin huomattu odottamattoman\ntyhjäksi hakatuksi, -- kelvolliset puut oli hakattu pois vähää\nennen, kuin omistajat saivat tyrkytetyksi kehnon metsänsä Kjelille\nja hänen yhtiömiehilleen... Ja Kjel esitti senkaltaisia vastasyitä,\nettä muka huono kauppa on korjattava hyvällä, -- että yhtiön täytyy\nruveta melkoisesti laajentamaan metsäkauppojaan. Yhtiön muka täytyy\nennen kaikkea osottaa, ettei siltä lopu sahattava metsä... Konkurssin\ntekemiseen oli muka sitten kyllä aikaa -- Ja nyt tahdon minä\nselvyyttä siitä, kuinka pitkälle vaimon velvollisuudet ulottuvat --\"\n\nTohtorin kasvot olivat käyneet harmaiksi. \"Näyttää siltä, että Kjelin\non täytynyt rauhoittaa jotakuta säikähtynyttä osakasta -- eikä se ole\nmikään helppo työ\", lausui tohtori kylmästi --. \"Kjel on koettanut\nhänelle vakuuttaa, että huono kauppa voidaan korjata paremmalla. -- --\nMinun mielestäni on, Thekla, vaimon ehdoton velvollisuus olla\npuhumatta miehensä asioista, eikä hän saa liioitella niitä, -- jos\nsattuisikin eteen vaikeuksia.\"\n\nThekla nyökkäsi päätä verkallisesti, katkerasti... \"Minä nyt\nkerran olen mennyt kultavuoreen... Ymmärrän, minun tulee kärsiä\nseuraukset\"... \"Anteeksi, Thekla\", -- keskeytti tohtori äkkiä,\n-- \"että nyt pyydän sinua lähtemään, -- minä -- minä --\" Tohtori\ntarttui tuoliin, ikäänkuin nojaa hakien. \"Minun täytyy sanoa\", --\nThekla nousi ja veti syvään henkeä, -- -- \"minä en lähde paremmin\nselvilläni, kuin olin tullessani, -- edessäni on vielä sama pulma...\nNo niin, pyydän sanomaan terveisiä, ettei poikasi vaimo tänään ollut\nsillä päällä, että hänen olisi tehnyt mieli arkihuoneeseen poiketa.\"\n\nKun hän oli lähtenyt, niin astui tohtori nopeaan ja kylmähikisenä\nedes takaisin lattian poikki. Äkkiä hän juoksi akkunan luo ja sysäsi\nsen auki -- ja alkoi rajusti ylönantaa. Se oli heikkous, joka häntä\nvaivasi, kun hän tuli liian ankaraan mielenliikutukseen, eikä saanut\nhelpotukseksi purkaa mieltään.\n\nKjeliä hakemaan!... Kjel nousi juuri kääseihin ajaakseen kokoukseen,\njoka äkkiä oli tullut metsäyhtiölle. Hän ei saattanut tulla\nElvsaetiin ennenkuin neljän aikaan.\n\n-- -- Tohtori istui vinossa pulpetin ääressä ja lepuutti\nkyynärpäätään. Hän oli vaipunut synkkiin mietteisiin eikä katsahtanut\nylös, kun Kjel astui sisään.\n\n\"Noh, isä... Oletpa sinä vietävän ääneti... Joko tämä nyt jälleen\nmerkitsee jotain?\"... \"Sinä voisit olla vähän suorempi minua kohtaan\nKjel\", -- lausui tohtori hiljaisesti. -- \"Tuo viimeinen Mustanmetsän\nkauppa, eiköhän se ollut niin ja näin, en tahdo sanoa\"... \"Mistä\nolet sinä kuullut semmoisia, isä... Onko kukaan sanonut mitä?\" --\nhuudahti Kjel. -- \"Ei, -- -- mutta onhan minun tapani käydä siellä\nmökkilöissä, ja aina sitä jotain kuulee -- tukinhakkaajilta\" --\n\"Höh, höh, -- suoraan -- suoraan sanoen... jos olisi sillä hyvä! --\nMielelläni minä tunnustan, että vesi on vähissä, -- perin vähissä\nnykyään. Minä tietysti kiellän sen vasten kasvoja, vaikka sattuisi\nkuka kysymään... Mutta meidän kesken -- niin kyllä on asian laita,\nettä Mustanmetsän kaupassa meitä petettiin, -- petettiin hävyttömästi\n-- suhdattomasti kerrassaan... Mutta niin hullusti eivät asiat\nkuitenkaan ole, kuin ensiksi ajattelin, -- minä jo luulin, että se\nolisi ihan tyhjä sahapuista. -- Mutta sitä se nyt ensinnäkään _ei_\nole... Ja sitten, -- jos vaan voimme odottaa muutamia vuosia, niin\non metsä ennättänyt kasvaa ja asiat ovat taas hyvin päin. Koko juttu\nei ole sen kummempi, kuin että meidän vaan täytyy odottaa -- meidän\ntäytyy voida pitää metsä niin kauan käsissämme... Tietysti se kysyy\nhiukan voimia; mutta onhan meitä monta miestä kestämään.\"\n\nTohtori istui ja tuijotti omissa mietteissään. Otsa oli rypyssä.\n\"Kjel, -- etkö sinä millään -- millään tavalla voisi päästää minua\ntästä pyykistä\", -- pyysi hän tutunomaisesti. -- \"Se suorastaan\ntappaa minut... Minun täytyy, minun täytyy päästä siitä... Mitä, etkö\nluule, että voisit tehdä sen isäsi mieliksi, poikani. Onhan sinulla\nniin monta keinoa, kun sinä oikein rupeat. Enkähän minä ole niin\nkauhean paljon arvoinen -- --. Keksi nyt, miten päästät minut tästä\"\n-- \"Tämä on perin ikävä juttu\"... Kjel alkoi kiivaanlaisesti astua\nedestakaisin. -- \"Käsitäthän sinä, isä, että jolleivät tosiaan asiat\nolisi olleet ahtaalla, niin olisin jo aikoja sitten hankkinut sinulle\nnimesi takaisin, enkä jättänyt sinua kiinni aina Juhannuksesta pitäen\nviime vuonna. -- En minäkään jaksa kaikkea, -- ja tuo petkutus, joka\nyllätti niin ilkeästi --. Semmoiset asiat vaikuttavat, että sitä\ntarvitsee monenkertaisesti aikaa kaikkeen... Ei ole, näetsen, yhtä\nhelppoa vetää kuormaa mäen päälle, kuin istua selkään ja laskea\nalamäkeä, kun onni on myötäinen\"...\n\n\"Kjel\", -- sanoi tohtori ja nousi äkkiä. -- \"Minä maksan, jos pääsen\ntästä, kaikki mitä voin kokoon saada, -- kaksituhatta kruunua. Saat\nne puhtaana rahana.\" -- \"Ikävätä, -- hirveän ikävätä, -- että tämä\nasia kävi näin --. Voisin vaikka antaa oman paitani ja myydä sen,\njos se auttaisi\". -- \"Arveletko sinä siis, ettet voi tehdä siihen\nmitään, Kjel, -- nyt pian\", -- lausui tohtori rukoilevasti, -- \"etkö\nsittenkään, vaikka antaisin sinulle nuo kaksituhatta --?\" -- \"Minä\nsekä voin, että teen sen, isä, kunhan vaan suot minulle aikaa! --\nPitäähän minun tuhat tulimmaista saada käsiini joku kaikista niistä\nnimistä, jotka ovat käytettävinäni, -- ainakin kun minulla on\nsemmoista suopaa, kuin nuo kaksi tuhatta kruunua\"...\n\n\"Ne saat, Kjel, aivan paikalla, kun vaan -- kun vaan minä saan\nnimen.\" -- \"Sillä kaksi tuhatta kruunua on suopaa -- ihan merkillistä\nsuopaa näinä rahasta ahtaina aikoina\"...\n\nKjel astui ja mietti ja katsoi lattiaan: -- \"Jopa luulen, että keksin\noikean miehen, -- suuressa arvossa pankissa -- nyt vielä -- erittäin\nkiitettävän täsmällisyytensä vuoksi -- ja lisäksi minun kultaukseni\nvuoksi. Minä teen niinkuin ryssälle tehdään, kun häntä ajetaan\ntuleen, tykillä takaa ja rohkaisevilla sanoilla edestä päin --.\nSikamaista, että sinun täytyy päästää niin paljon rahoja... Mutta ne\notan minä omaksi velakseni, -- sillä minähän se olin joka\" -- \"Tähän\npöytään saat sinä rahat, Kjel, -- kun vaan saat nimen!\" --\n\n\"Vietävän hullua, että tuossa sahassa on kiinni niin paljon rahoja...\nSe on liian halvasta vakuutettu, neljästäkymmenestä viidestä\ntuhannesta -- paitsi lankkuja, joiden vakuutus vaihtelee. Jos ne\nrahat olisivat irti. Taikka ellei olisi niin mahdotonta saada\nlainoja semmoista vastaan, -- minusta yhdellä iskulla tulisi toinen\nKroisos, ostaisin Aaseralimetsän! Minulla on kirjallinen tarjoumus,\nettä saan sen, kun lyön kolmekymmentä viisituhatta pöytään; loput\nkauppasummasta saisi maksaa vuosittain... Ja se metsä on siitä\nmerkillinen, että se -- _tosiaan_ sekä minun että muiden silmillä\nnähtynä, -- sisältää puutavaroita satojen tuhansien edestä, -- se kun\non seisonut melkein koskemattomana kolmekolmatta vuotta... Ja siihen\non syynä se, että Mustalle metsälle kuuluu sekä uittoväylä että\nuitto-oikeus, niin että sieltä ei kannata hakata, -- ellei, -- huomaa\nse, -- ellei omista _molempia_, Mustaa metsää ja Aaseralimetsää --.\nSilloin muuttuu kaikki. -- -- Nyt älyät, mihin minä tähtään. Ja\nkolmekymmentäviisituhatta, -- kolmekymmentäviisituhatta --. Jospa\ntämä olisi ollut viime vuonna! Olisipa vaan ollut vaikka joulun\nedellä, niin olisin hankkinut ne niinkuin ei mitään. Pihlajanmarjat\neivät vielä riipu sen korkeammalla, kuin että melkein ulotun\nniihin\" --\n\n\"Kjel\", -- huomautti tohtori, kun pojan piti lähteä, -- \"varmaan ei\nolisi haitaksi, jos silloin tällöin antaisit Theklallekin hieman\ntietoa asioistasi. Vaimot alkavat niin helposti epäillä, kun he eivät\nymmärrä jotakin, ja niin hän omin päin voi luulotella jos jotain.\nMinä en tarkoita, että sinun juuri pitää kääntää taskusi nurin\njoka kerta, kun hullulta näyttää... Mutta esimerkiksi nuo tuumasi\nAaseralimetsästä, ne varmaan huvittaisivat -- rohkaisisivat häntä.\nVarmaan hänkin on sangen suuressa jännityksessä puolestasi, siitä\nolen vakuutettu, -- vaikka nämä ovatkin paljaita kauppa-asioita\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEndre tuli eräänä päivänä aivan odottamatta kotiin -- viipyäkseen\nsiellä osan suvesta, niin hän sanoi. Hän oli juuri päässyt\nkiusallisista selityksistä isän luona konttorissa, tavannut hänet\nomituisen hiljaisena ja koko joukon ränstyneempänä entistään; --\najan kuluksi hän nyt astuskeli pitkin pihamaata seurassaan Massi,\njolta hän kuulusteli kaikenlaista perheen asioista: -- Arntista,\njoka haaveksi rautateitä ja harjoitti itseään teiden rakentamiseen,\ninsinööritaitoon ja dynamiittiräjähdyksiin huvimajalehdossa, ja\nkuinka Schulteiss aikoi saada hänet kevääksi valmistumaan, niin että\nhän saattaisi suorittaa keskikoulukurssin ja sitten päästä johonkin\nteknilliseen kouluun, -- Massi itse sanoi voivansa suorittaa sen jo\ntänä vuonna. -- Massilla oli kiire; hänen täytyi päästä ulos oppimaan\njotain, -- niinikään johonkin teknilliseen laitokseen. Hän aikoi\nruveta arkkitehdiksi, -- piirustaa, keksiä ja laittaa rakennuksia,\ntoisen toistaan kauniimman. Piirustaminen ja matematiikka olivat\nhänen vahvimmat puolensa. Hän tiesi jo, miten rakentaisi oman\ntalonsa... Mutta kaikki riippui siitä, joutuisiko hän naimisiin vai\neikö. -- Ja se taas riippui siitä, löytäisikö hän jonkun, josta\noikein, oikein paljon pitäisi. --\n\nEndre pisti monokkelin silmäänsä: -- \"Samanlaisia kaikki, -- joko\nsitten rakennatte tuulesta tai tiilestä, lopulta kuitenkin miesväki\nmarssii sisään\"... Ja miten oli oikeastaan Berthean laita, joka oli\ntänään lähtenyt Lystadiin huutokauppaan. Oliko hän kihloissa tuon\nkyläkeikarin ja huutokauppanotaarin Schölbergin kanssa, vai eikö hän\nollut --. Vai oliko Massi pöllö, joka ei voinut tehdä selkoa niin\nsekavista asioista...\n\nNyt hän keksi Schulteissin, joka tuli eteisestä, huuti hänelle\nja nosti hattuaan: \"Tässä sitä taas ollaan perhekodissa --\nsiinä moraalisessa navetassa, jossa sitä ruokitaan ja syötetään\nillusioonien rehulla --. Teurastettavaksi sitten maailman torilla\n-- vai mitä?... Välistä sitä kaipaa virkistystä jokapäiväisestä\ntaistelusta kilparadalla, -- jossa sitä ei juuri näytä juosten\nkulkevan\" -- nyökkäsi hän astuessaan ylös portaita Schulteissin\nluo... \"Ja sitten sitä jälleen ollaan siellä, missä kaikki on\nmuurattua ja tilkittyä ja naulattua mielipiteitä myöden... Vai voiko\najatella pirullisempaa petosvärkkiä kuin tämmöinen visusti umpeen\nmuurattu koti, jossa sitä voi käydä ja kuvitella vaikka mitä, ja\nkuitenkin saa ruokaa kolmasti päivässä ja yöksi vuoteensa. Sitä\nlähtee ulos maailmaan reppu täynnä uskoa\", -- sanoi hän umpimähkään,\nsamalla kuin Bente rouva tuli sisään ja kahvitarjotin tuotiin hänen\nperässään.\n\n\"Minun mielestäni olisi hyvä, kun et _siitä_ liian paljoa\nkadottaisi, Endre\", -- vastasi rouva Baarvig, -- \"reipas usko se\nkuitenkin pitää rohkeuden pystyssä.\" -- \"Enkös taas kuule vasaran\nlyöntejä... Mikä usko? -- uskoko siihen, että maailmassa kaikki\nkäy oikein ja rehellisesti!\" -- hymyili hän ilkkuen. -- \"Voipi\nkyllä tulla pettymyksiä; -- mutta silloin on kuitenkin lopultakin\njotain, joka kestää.\" -- \"Nauloja ja vasaroita! -- Niin, kyllä me\nolemme sangen hurskaita -- täällä huoneessa; -- etenkin kun istumme\nviheriällä mättäällämme. Minä palaan kotiin kuin uitettu koira sen\nlapsuudenopetuksen vuoksi. Tuo kulumaton naiivisuus. Mutta se näkyy\nolevan tarpeen, se on yhä ja aina kodeissa uusittava, jotta eivät\nloppuisi semmoiset ihmiset, jotka mielellään antavat vetää itseään\nnenästä ja tulevat petetyiksi. Se on luonnon oma viisas järjestys,\nsiltä näyttää.\" -- \"Minä en siedä tuommoista puhetta, Endre\", --\nhuudahti rouva Baarvig kiivaasti. -- \"Ei ei, äiti,--minä pidänkin\nsuuni kiinni.\" -- \"Minunko olisi pitänyt toimittaa teille, lapset,\nsiveellisesti likainen koti kasvaaksenne, sitäkö tarkoitat? Puhu\nsuusi puhtaaksi, Endre.\" -- \"Eihän toki; mutta vähän vetoa ja\nhalkeamia ja rakoja tämän maailman huonouteen, se ei olisi ollut\nhaitaksi, -- hiukan aikaisempia kokemuksia tuosta kultaisesta\nrehellisyydestä. Ei saa nylkeä -- eikä pettää, -- mutta kyllä tulla\n_nyljetyksi ja petetyksi_ --. Mutta minä en tahdo rikkoa idylliä,\näiti.\"\n\nEndre heitti toisen säärensä ristiin polven yli ja alkoi hörppiä\nkahvia... \"Miks'en esimerkiksi minä vielä ole päässyt esiintymään\",\n-- alkoi hän jälleen kiihkeänä. -- \"Juonia ja takateitä, imartelua\nja nuolemista, kielimistä ja yksityisiä etuja... Olisin minäkin\nkotona oppinut panemaan käyntiin jonkun noista rattaista!... Muutoin,\n-- vaikka olisi kaikupohjaa sekä Shakespeariin että Götheen,\nvaikka olisi kuinka syvä käsitys ja tunne, -- mutta tuleepas vaan\nesimerkiksi joku, jolla on hyvä nenävarsi tahi karaktäärileuka\ntahi silmät, joissa valkuaiset hyvin mullistuvat -- toisin sanoin:\njoka ei ole kulissi, se hylätään. Ja jos taas _on_ kulissi, jos\non _tämmöinen_ hymy näytellä, _tuommoinen _ääni, mitä varistaa,\n_tämmöinen_ irvistys, joka matkan päästä näyttää liikutukselta, _se_\nse -- vaikka olisi kuinka tuhma ja tyhjä ja aivoton, -- saa näytellä\nShakespearea, _se_ se saa näytellä Schilleriä --. Sillä _hän_ on\noikea mies -- maailman silmissä! -- Sillä hän on tyhjä, tyhjä\nkulissi... Semmoista on maailman oikeus.\"\n\n\"Tosiaan, hra Endre, -- ulkokuoren ja hengen ikuinen taistelu\", --\nvahvisti Schulteiss.\n\n\"Muutoin tiedän niin herttaisen hyvästi, miten heitä olisi\nkäsiteltävä,\" jatkoi Endre. \"Minä olen alkanut epäillä, että ehkä\nminä oikeastaan olenkin kriitikko... Tuskinpa sitä tuntisi tämmöistä\nsisällistä polttavaa harmia, ellei sen alla piilisi kutsumus. Maailma\nsuuressa määrin kaipaa nähdä, mitä oikea kritiikki on. Ja asema\nkävisi kerrassaan niin siunatun edulliseksi, äiti, -- niin hauskaksi,\nviihdykkääksi ja lihavaksi... Sen sijaan että sitä on yksi niitä,\njoita _arvostellaan_, - yksi objekteista, -- sitä äkkiä olisi yksi\nniitä, jotka _arvostelevat_, jotka saavat viheltää tai paukuttaa\nkäsiään, miten vain mieli tekee, ja murhata näyttelijäparan vain\nhaukotuksella -- --. Niin, ja mitäpä sitä muuta voikaan sanoa tuosta\nkaikesta, -- koko koreudesta\", -- huudahti hän blaseeratusti, --\n\"muuta kuin että tulee semmoinen halu kuolla... Elämä saa niin vähän\narvoa... Jos olisi edes vähän noita kurjia kolikoita, -- sitten\nkyllä kaikki luistaisi tässä rehellisessä maailmassa. Nota bene, jos\nyleensä voisitte tyydyttävällä tavalla selittää, Schulteiss, että\ntodellakin maksaa vaivaa pitää tahtoa. Kiinalaiset sanovat, että\nelämä on liiaksi lyhyt, jotta kannattaisi säästää, kunnes rikastuu.\"\n\nSchulteiss kavahti. Hän ei ollutkaan kuunnellut, vaan ainoastaan\nmiettinyt yhtä asiaa, miten saisi kuulla jotain Minkasta.\n\n\"Mutta niin opetetut olemme me tähän 'hyvään maailmaan', jossa\nneron ja aatteen miesten täytyy kumarrella pölkkypäitä, että\nsellaiset ihmiset kuin me, Schulteiss, joilta idealisuuskuormamme\non niin surkeasti pois petkutettu, vain kärsivät ja kärsivät, sen\nsijaan, että joskus rupeaisivat miettimään tuommoista pienoista\ndynamiittipatruunaa, jolla Arnt leikkii tuolla ulkona, -- että\nmeissä joskus syttyisi halu -- värähdys -- veren kuohahdus -- ja\npom, koko komeus lentäisi hiiteen. Minä vaan tarkoitan tuommoista\npientä ajatusleikkiä, äiti... sitä käsittämätöntä seikkaa, että\nmiksi me annamme niin suunnattoman suuren arvon moiselle surkealle,\nnurinkuriselle, tyhmälle ja iljettävälle olemiselle, niin että\nme oikein kynsin hampain siihen kiinni tarraamme, kun pikkunen\nnäpäys patruunan nalliin kuittaisi kaikki -- murtaisi portit --\nehkä suuremmalle näyttämölle kuin tämä, joka alkaa tuntua niin\ntyynni ikävystyttävältä. Ylpeä henki viskaa -- --\" -- \"Ylpeä\nhenki ei lörpöttele noin surkean raukkamaisesti, Endre\", kivahti\nrouva Baarvig, -- \"anna anteeksi, että minä sen sanon; mutta jos\nmaailmassa on ketään, jonka käteen minä pistäisin dynamiittipatruunia\npelkäämättä muuta väärinkäytöstä kuin deklamoimista ja tyhjää\npuhetta, niin sinä se olet\", -- hän otti suuttuneena kahvitarjottimen\nja meni.\n\n\"Herra Endre... suokaa anteeksi... Teidän neiti sisarenne\" --\nSchulteiss kumartui häneen päin -- \"kuinka -- uskallanko minä\nkysyä\" -- \"Voin tuoda teille terveisiä häneltä, Schulteiss --\nterveisiä häneltä... Jaa -- tjaa\" -- hän veti sitä pitkään -- \"uusia\naloja... jotakin, joka on hänen omaansa. Olkoon tämä vaan meidän\nkesken, Schulteiss -- mutta hiljakkoin hänet tavattiin vaipuneena\nhypnootilliseen uneen. Ei muistanut mitään jäljestäpäin. --\nIhmeellistä... Hän on kuin värisevä hermosäie... joskus näkee hän\nitsensä ikäänkuin kahtena henkilönä... Hän on herättänyt siellä\nsuurta huomiota... Kuiskaillaan, että Finsland on tehnyt hänestä\noikein psykoloogisen tutkimuksen ja aikoo käyttää häntä päähenkilönä\neräässä draamassa.\"\n\nSchulteissin kasvot kirkastuivat samalla: -- -- \"Sangen, -- sangen\nintresanttia!... Runoilijan kylmän havainnon esineenä, tunkien vaan\ninspireeraavana sieluna hänen teoksiinsa. Mutta ei antaudu, -- ei\nantaudu, -- on vapaa voima, itsensä tunteva --. Tosiaankin, onpa se\ntulos!\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori oli kotimatkalla sairaskäynneiltään. Hän oli matkustanut\nköyhien luona pitkiä vaivaloisia syrjäteitä pitkin ja istui nyt\nhämärässä taas kääseissään mukavasti pyörien pitkin leveää maantietä.\nSiitä oli aikoja, kun hän oli mielestään ollut näin reipas ja hyvissä\nvoimissa -- eikös hän ollut ratsastanut vanhalla kompastelevalla\nkonilla kaksi penikulmaa metsiä ja kulkenut jalkaisin edes takaisin\nviimeisen mäkisen tiettömän neljänneksen, aivan niinkuin se ei olisi\nollut kerrassaan mitään... Sitkeät, parikymmen-vuotisen jalat.\nHän kohotti kätensä povitaskulle, jossa lompakko oli, ikäänkuin\ntunnustellen...\n\nSen liikkeen hän oli tehnyt vähän väliä siitä pitäen, kun Kjel\naamupäivällä oli pysäyttänyt hänet sahan edustalla ja antanut hänelle\npaperin, -- sen jossa Baard Baarvigin nimi oli ja joka oli tuottanut\nhänelle niin paljon tuskan hetkiä, hän ei mistään hinnasta tahtoisi\nniitä takaisin. -- Hän tunsi itse, että hän oli tulemaisillaan\nvanhaksi sen vuoksi, -- että hän olisi kuollut, ellei se vihdoinkin\nolisi selvinnyt. Mutta nyt se oli siellä hyvässä tallessa, -- hän\nkoetti taas väkisinkin povitaskuaan... Siinä Kjel teki kunnon työn.\nTuntui siltä, kuin ei hänellä koko tällä ajalla olisi ollut oikein\nrauhaa ajatella, -- hän oli kulkenut semmoisessa pelossa ja tuskassa,\n-- ja kaiken kaikkiaan antanut kotona asiain luistaa omaa menoaan\ntuon yhden tähden vaan. Tuhat tulimmaista, kuinka hän nyt tervehtisi\nBenteä! Kääsit vierivät niin mukavasti keinuen saarnilinjaaleillaan.\n-- Hänellä oli ollut liian kiire tänään -- niin paljon kaikenlaista\nväkeä ja sairaita ja rasituksia, -- ettei hän oikein voinut selvittää\nitselleen -- käsittää, -- nauttia tätä uutta oloaan -- --. Ah niin,\n-- hän huokasi jonkinmoisella tyytyväisyydellä, -- oikein tuntuu,\nniinkuin sitä rupeaisi muuttumaan Baarvigiksi jälleen. Kotiasioihin\npitää käydä kiinni voimakkaammalla kädellä. Viime aikoina on Minkan\nja Berthean silmällä pito ollut löyhänlaista. On jo aika hiukan\najatella tulevaisuutta -- --\n\nJa siellä Endre taas kuljeskelee kotonaan... Semmoista hermostunutta\nkivuloista itsensä tarkastamista, ajatus kiihoittunut ja oma\nmerkillinen itse aina mielessä, -- häntä ei kunnolla voi käyttää\nmihinkään... Asia on se, että hän ei kelpaa, -- on mahdoton,\nheti kun vaan vaaditaan hiukankaan kestävää säännöllistä työtä.\n-- Olisi tietysti pitänyt saada kuria jo kasvavana -- -- tahdon\nvoiman täydellinen hajoaminen tai palaminen, kunnes toiminnan sijan\nvihdoin valtaa paljas kuvittelu, -- ja jokainen työ käy hänelle\nsietämättömäksi. Sitten he saavat noita pyhiä mielijohteitaan,\njoita pitää palvella... tuntevat kutsumusta, -- mutisi hän hetkisen\nkuluttua katkerasti. -- Hittoko noista pitkistä, kärsivällisyyttä\nkysyvistä vuosista kirjan ääressä taikka lapion varressa ja auran\nkurjessa, ja kukapa hankkisi rakkoja kouriinsa kirvesvarresta, kun on\npaljon helpompaa seistä mäen päällä ja rehennellä ja puhua itsestään\n-- omasta merkillisestä itsestään --.\n\n... Tuntuu kuin olisi tuossa kaikessa jotain epänormaalia ja\nsumuista. Ehdottomasti aikakaudelle yleinen aivojen heikontuminen\n-- joka puhkeaa kaikenlaisiksi hermotaudeiksi. Tekisi mieli olla\nnuori uudelleen ja käydä tuohon asiaan kiinni, -- saada se oikein\nselville. Varmaankin seuraus siitä, että meidän yhden sukupolven\neläessä on tehty niin suunnattoman paljon mullistavia keksintöjä ja\nhavaintoja, -- aivot eivät voi vastaanottaa ja sulattaa kaikkea...\nSeuraukset ovat jok'ainoasta niin laajat, muuttuvat niin suuressa\nmäärin mahdollisuudet ja käsitykset, että vasta seuraava sukupolvi,\ntaikka ehkä vasta sitä seuraava, joka on syntynyt tuon uuden\nsivistyksen aikana, voi sulattaa kaikki... Jos vaikka yht'äkkiä\nsaisimme jokapäiväisen postikulun Marsiin, -- niin emme siitä olisi\nihmeissämme kuin puolen tuntia -- viikossa siihen tottuisimme.\nMe emme jouda ajattelemaan noitten yhä uudistuvien aivosysäysten\nseurauksia... Kokonainen uusi kultuurikausi, joka kukistuu kuin\nvuorenrepeämä sukupolvien yli...\n\nTohtori ajoi ajamistaan ja hänen mielessään tuntui kuin tuulahdus\nnuoruuden kunnianhimosta siltä ajalta, jolloin oli kysymys siitä,\nvalitsisiko hän yliopistotien, hänen ajatellessaan niitä tieteellisiä\ntehtäviä, jotka juuri nyt kutsuivat hänen tiedettään ensimäisille\nsijoille. Yksinäinen punaiselle tuikkiva tähti metsän latvoilta\nkangasti hänen ajatusjuoksuunsa... Siinähän oli, näkikö tien vierestä\naidanseipäitä. Aina välistä huutivat vastaantulijat, hänen täytyi\npysytellä varovasti tien sivussa, kun lankkukuorma natisten kulki\nkautta pimeän matkalla rautatielle. Hän tuli pitkälle hiekkakankaalle\nja löi piiskalla. Ruuna tunsi matkan, jonka sen piti juosta tiukkaa\nravia, isännän kärsivällisyyden oltua niin kauan koetuksella, ja\nvauhdilla juostavan jyrkän mäen pykälän, jolta tohtorinmäki alkoi\nnäkyä. Ylhäällä harjulla hän näki valoja tuikkivan kotoa Elvsaetistä\nja vaalean kuutamoisen hohteen alempaa sahalta.\n\n... Ensi kerran vuoteen hän nyt taas saattoi ajaa sahan kautta ja\nhengittää kuin oikea ihminen -- --. Sinulla ei ole mitään siinä,\nBaarvig, -- ei mitään --, et ole antautunut minkäänlaiseen pyykkiin.\nSe ei koske minua koko juttu, -- menestyköön tai menköön myttyyn --.\nHm-m, en minä nyt juuri niinkään sano, -- jos Kjel tekee kuperkeikan,\nniin -- --. Hän on ainakin osottanut, että hän voi tehdä jotain\nisänsä hyväksi... Se on ehkä maksanut hänelle sekä lupauksia että\nsitoumuksia paitsi minun kahta tuhattani, -- hän huomasi, että se\nkävi minun hengelleni. -- -- Poika parka, hän tuli ulos aamulla niin\näkkiä ja levottomana, tietysti yhä papereita ja pulia... Ja Theklan\nsilmät kotona alati vahtimassa. Hän on teoriioineen todellakin sangen\nsopimaton olemaan Kjelin kumppalina epävarmoissa oloissa...\n\nHevosen kaviot jymisivät sahan pienellä sillalla ja sahasta\nparafiinilamppujen valo häikäisevästi valaisi häntä ja hevosta --.\n\nHu-i!... jos sattuisi kipinä singahtamaan höylänlastuihin tuolla,\nniin että kaikki olisi ilmitulessa, niin poika olisi pelastettu...\nJumala meitä varjelkoon... Tämä ajatus koski häneen äkkiä ilkeästi,\nhän suomi hevosta piiskalla, ja taas he mennä huristivat pimeyteen.\nHevonen hiljensi vasta korkealla tohtorin mäessä --.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSe aate, jonka hyväksi Thekla niin innokkaasti työskenteli, oli\n-- hän saattoi sen tyytyväisenä sanoa -- herättänyt jonkunmoista\nhuomiota. \"Yhdistyksen parannettua lastenhoitoa varten\" perustavassa\nkokouksessa oli ollut odottamattoman paljon väkeä -- koko joukko\nnuoria rouvia ynnä muuta, niin että penkit olivat olleet täpösen\ntäynnä äidillistä asianharrastusta. Tohtori Stenvigin suosiollisesti\nalustettua kysymyksen seurasi innokas ja lämmin keskustelu, jonka\nkestäessä lausuttiin kylläkin kiivaita ja tuimia mielipiteitä.\nEi tohtorin tunnettu auktoriteettikaan tällä alalla voinut estää\nvastakkaisia näkökantoja esiin tuomasta ja pelkäämättä niistä\nväittelemästä. Keskustelua oli kestänyt runsaasti kaksi tuntia ja\nkolmekymmentäviisi minuuttia siihen luettuna myöskin äänestys, jossa\nkovan ottelun perästä päätettiin neljällätoista äänellä yhdeksää\nvastaan, että yhdistys perustettaisiin tohtori Stenvigin esittämien\nja Theklan innokkaasti puolustamien periaatteiden pohjalle.\n\nSiinä mielentilassa, että nyt oli ollut oikea päätaistelu\nvanhettuneita näkökantoja ja ennakkoluuloja vastaan, -- silmät\nvielä palaen ajatustenvaihdon ja repliikkien kiihkosta ja veri\nkuumana voitosta Thekla rouva istui kotimatkalla reessä Stenvigin\nvieressä, joka oli ottanut saattaakseen hänet kokouksesta\ntohtori Baarvigille, mistä rouvan piti hakea pikku Baardinsa.\nTunnollisimmalla tarkkuudella hän tohtorin tuomioon vedoten kohta\nkohdalta johti keskustelun muistoon, missä hän mahdollisesti olisi\nerehtynyt puolustaessaan tohtorin aatteita. Stenvigin huomio oli\nkiintynyt tuohon lämpimään, kiivaaseen, häntä niin mielittelevään\najatuksenvaihtoon. Ohjakset retkottivat höllänä ja hevonen ponnisteli\nvaivalla tohtorin mäelle päin. \"Jaa, nyt me siis olemme voittaneet\nensimmäisen varsinaisen voittomme periaatteittemme hyväksi\", -- sanoi\nStenvig, lämpimästi puristaen Theklan hansikkaallista oikeaa kättä;\n-- \"älkää antako sen jäädä viimeiseksi, Thekla rouva!\"\n\nThekla rouva vavahti; -- juhlahohde hävisi äkkiä hänen kasvoiltaan ja\nsen sijaan tuli jotain epäröivää.\n\n\"Minun mielestäni ei löydy mitään ihanampaa kuin henkinen sopusointu,\nStenvig... Ja siitä syystä juuri henkiset siteet\" -- \"sitovat\nlujimmat ystävyyssuhteet\", -- jatkoi tohtori innokkaasti.\n\nThekla rouvan kasvoihin tuli päättävä ilme. Hän katsoi mustilla\nterävillä silmillään suoraan häneen --: \"Meillä on omat tapamme\nja uskallamme puhua omaa kieltämme, -- sanoa suoraan ajatuksemme\ntoisillemme, Stenvig! Ja _minä_ ainakin kaipaan täydellistä\nselvitystä. Te tiedätte hyvin kyllä, millainen minun laitani on\n-- että minä, -- minä sen tunnustan suoraan, -- että minä olen\nhairahtunut avioelämään sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä\nkaikki prinsiipit -- korkeammat pyrinnöt -- ovat tyhjää tuulen\npieksemistä, -- ja joka yhtä hyvin voisi kuulua vallan toiseen\nelementtiin kuin siihen, jota _minä_ voin hengittää. Te tiedätte,\nettä minä olen hänelle antanut tyydyttävät selitykseni, -- että\nminun toivoni toivottomuudessa on ollut vaan se, että saisin pikku\nBaardini pelastetuksi tuosta elävänä hautauksesta. Ja te ymmärrätte\nhengenheimolaisen tarpeen saada selvitystä ja varmuutta, --\nselvitystä ja varmuutta teidän ajatuksistanne ja aikeistanne -- sen\nvaralta että minä riistäytyisin vapaaksi. Minä sanon teille suoraan,\nettä teistä se riippuu, voinko minä itselleni ja pojalleni puolustaa\nsitä, että katkaisen siteet -- --. Minä en häpeä kysyä, -- minä\ntaistelen vapauteni, henkisen elämäni puolesta\" -- --.\n\nTohtori Stenvig tuijotti ilmaan punakellervä huuliparta syviin\najatuksiin myhistettynä... \"Tosiaankin, rouva\" -- alotti hän\ntarkkaan, selvään tapaansa, -- \"yksi elämäni suuria persoonallisia\nepäilyksiä on juuri se, onko henki-ihmisellä ylipäänsä oikeutta\nantautua sellaiseen vapautta sitovaan suhteeseen, kuin avioliitto\non... ellei häntä siihen niin sanoakseni ole pakottanut, viehättänyt\nvastustamattomin valtavin intohimo, koska ainoa puolustus voi olla\nse, että me _nolens volens_ painumme takaisin luonnontilaan.\" Hän\nlaski kätensä ystävällisellä luottamuksella Theklan kädelle: --\n\"Minua säälittää sanomattomasti teidän onneton asemanne... ja,\nvastatakseni teidän avosydämisyyteenne ja suoruuteenne samalla\nluottamuksella -- minä en kiellä, että persoonallisella viehätyksellä\non ollut suuri, sangen suuri merkityksensä, ja että tulevaisuus\nteidän rinnallanne kyllä voisi vahvistaa tuon tunteen siihen\nmäärään, että -- -- mutta tuommoiselle nuoruuden hurmaukselle, joka\naivan sekoittaa mielen ja järjen, sille oikeastaan on ollut hyvin\nvähän sijaa meidän suhteessamme, joka etupäässä on kehittänyt ja\nselvittänyt sekä vahvistanut molemmanpuolista kantaamme elämän\nkysymyksissä. Minusta ainakin asemamme on vielä liian epäselvä...\"\n\n\"Te olette... hei ruuna\" -- seurasi piiskan sivallus, -- \"ystäväni ja\nhenkinen taistelutoverini, -- suhde, jonka minä toivon vahvistuvan ja\nkäyvän yhä herttaisemmaksi, jota kauvemmin työskentelemme yhdessä...\nhei ruuna, -- tässä Elvsaetin mutkassa tosiaan on liukasta vaaraksi\nasti\"...\n\n-- Thekla rouva oli noussut reestä ja astunut sisälle appivanhempien\nluo. Niukin naukin tervehdittyään ja pari kertaa kärsimättömänä\näännähdettyään pyh, pyh, kuuman tähden, sai hän vihdoin karvalakin\nja illerin nahkalla reunustetun kallisarvoisen turkkinsa yltään\nja heittäytyi sohvannurkkaan, josta hän pahalla tuulella ja\nharvapuheisena katseli ympärilleen. Massi työnsi jakkaran hänelle,\nmutta katsoi häneen samassa hämmästyneenä ja epävarmana, sillä\nhänestä näytti melkein siltä, kuin Thekla olisi potkaissut sitä.\n\n\"No kälyseni\" -- alkoi Endre -- \"onko ehkä tappelu menetetty, --\nsaavatko lullut edelleenkin soutaa vanhoilla jalaksillaan tässä\nuppiniskaisessa maakunnassa?\" -- \"Ei, se on _voitettu_, -- jos sinä\nehkä tahdot olla niin hyvä ja surettaa äitiäsikin sillä tiedolla;\nminä en mielelläni tahdo tuoda murhetta taloon. Ja nyt pitää kaataa\nitseensä suklaata, vaikka täällä ennestään on niin kuuma!\" --\npuhkui hän ja avasi ylimmät napit. \"Minä näin äitisi menevän sitä\nlaittamaan. Mahtaa olla Berthean talousviikko nyt, koska rouva\nBaarvigin täytyy itse tehdä kaikki... Missä hän on tänään? -- onko\njonkunlainen huvitilaisuus, jonne sopi paeta... Tosiaankin voisi\nkysyä, mitä tämä nuori neitonen aikoo. Hänen intressinsä näyttävät\nolevan hyvin moninaisia... Onko hän pikiintynyt... hiukan kihloissa\nherra huutokauppaaja Scholbergin kanssa -- vaiko sen pikkuisen\nylioppilas paran kanssa, joka pappilassa on. Sangen kevyttä! Berthea\nvoi helposti antaa naamalleen sekä vikkelän huutokauppailmeen, että\nhurskaan hiljaisen papillisen...\"--\"Minä ihailen todellakin lempeätä\nkieltäsi, Thekla. Etkö sinä esimerkiksi voisi kertoa hiukan enemmän\ntuosta kuuluisasta tänään pidetystä kokouksesta -- minä himoitsen\ntietoja taistelusta -- olen vallan kuolemakseni utelias\".\n\nThekla ei suvainnut vastata hänelle sanaakaan.\n\n\"No anna pahat tuulet mennä... Minä lupaan refereerata asian\nparhaimmalla, kauneimmalla ja elegantimmalla tavalla sanomalehdessä\n-- tärkeänä tapahtumana, ajan merkkinä täältä ylämaasta. -- Älä\nturhia! Anna vain tulla, niin kyllä minä sitten keitän siitä sopivan\nsopan. Minä harjoittelen tähän aikaan sanomalehti-tekniikkaa, --\nvalmistaudun\" -- \"Suo anteeksi, Endre; -- mutta maailmassa on niin\npaljon tuulen pieksemistä jo ennestään. Ja tässä on jotain, jota\n_sinä_ kaikista vähimmin voit käsittää -- nimittäin tosi tointa.\nNiin, ajatteles tosiaan, me _emme_ tahdo, että meistä edeltäkäsin\nhuudetaan, ennenkuin olemme todella jotain aikaan saaneet... Sinusta\nse varmaan näyttää nurinpäiseltä maailmanjärjestykseltä, Endre\", --\nlopetti hän armottoman pisteliäästi. -- \"Ei, mutta johan sinä olet\nvallan kuin sahan terä; oikein sanoo risp, rasp\" -- virkkoi Endre,\nvilaisten häntä pikaa monoklinsa läpi. -- \"Luulisi melkein, että tämä\non maininkia jostakin kotimyrskystä.\" -- \"Eihän toki, tiedäthän, että\n_siellä_ kaikki on tyyntä ja rauhaisaa... Viimeinen asia, joka ei\nmitään merkitse -- Kjelille näet se ei milloinkaan merkitse mitään,\n-- on se, että yksi hänen liikekumppaneistaan on juuri tekemäisillään\nkonkurssin. Mutta se nyt näyttää vaan vallan onnen potkaukselta, niin\nminä ainakin ymmärsin hänen selityksensä\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Baarvig seisoi Theklan mentyä keltaisen salin ikkunassa\nElvsaetissä. Raskas, lämmin sade vihmoi ikkunata sumuisena päivänä,\nja harjujen valkoisilla rinteillä musteni lumella viidakko suojasta\npitkiin juoviin. Se ehkä ennusti kevättä, aikaista kevättä tänä\nvuonna... Talvi oli ollut niin päättömän pitkä, -- ja tänään hän\ntunsi sellaista kaipausta kerran taas nähdä hiukan aurinkoa, hiukan\npaljasta märkää maata kohta, ja vihreätä ruohoa terällä.\n\nSiitä oli nyt kaksikymmentäkaksi vuotta kulunut, kun he tulivat\ntänne Elvsaetiin, hän ja Baarvig... Hän muisti aina lehmukset ja\nniiden takana pienet ikkunan ruudut ja viheriäisen eteisoven, jonka\npäällä oli lehviä heidän sisään astuessaan. Hän oli itse istuttanut\npuistokujan. Koko puutarhan hän oli istuttanut, hedelmäpuut ja\nmarjapensaat ja parsalavat. Ja haavat huvilakunnaalla, jotka olivat\nkasvaneet niin suuriksi, että ne peittivät osan virran puolen\nnäköalasta. Nyt oli niin kauvan kestänyt pimeyttä, jäätä ja lunta,\n-- ollut niin synkkää ja raskasta... Niinhän se oli joka talvi...\nJa keväisin Elvsaet taas virkosi vaaleana ja vihantana ja harjulla\npuhkesivat silmut ja linnut visertelivät ja kaikki kotieläimet\npäästettiin ulos --.\n\nMutta tänä vuonna -- --?\n\nTuntui siltä, kuin ääni hänen sisässään olisi huutanut valoa,\nyhtä ainoata auringon sädettä, -- vilahdusta tuosta kirkkaasta,\nkimaltelevasta keväthohteesta, joka ikäänkuin loi niin liian räikeä\ntä loistoa kaikkien ruutujen ja aukkojen läpi, -- hän ottaisi sen\nvastaan silmiä siristämättä: Niitä oli kestänyt niin liian kauan\nnoita mustia öitä. Hän rupesi melkein luulemaan itseään aaveeksi,\njoka kummitteli täällä keltaisessa salissa...\n\nTuo synkkä keinojen puute ja alituinen huoli lasten tähden...\nMinkan tähden, josta hän ei tietänyt, kuinka hänen laitansa oli, ja\nBerthean tähden, josta hän tiesi liiankin hyvin, -- -- ja kaiken\nyli raskaana, synkän häilyvänä uhkauksena -- Kjel!... Hänen alati\nkiihkeät kasvonsa, hänen levoton olentonsa ja koko tuo liioitteleva\ntapa, äänekäs puhe ja varma kehuminen, -- hän näki kuin veden läpi\nsen takaa poikansa hikisen toivottomuuden. Voi kuinka hän ymmärsi\nKjelin kamalan hirtehishuumorin, niin että hänen polvensa vapisivat\nja hän luuli onnettomuuden tapahtuvan ehkä jo huomenna taikka samalla\nviikolla... Joulusta lähtien hän oli yhtä mittaa vain mennyt ja\ntullut -- hevosella ja rautatiellä pitkin maakuntaa ja pääkaupunkiin\n-- kaikki yhtä huumausta ja kortti-iltoja ja kuin viimeistä päivää\nelämistä... Tahtoiko hän paeta omia tuskiaan, vai luuliko hän\npettävänsä muita -- nyt kun kaikkialla huhuttiin, että metsäyhtiön\nluotto oli sortumaisillaan. Kuinka hän saikaan kaikki venymään ja\nvenymään...\n\nHän oli aivan varma siitä, että Kjel nyt tavalla tai toisella liikkui\nsäästöpankin rahoilla, -- että hän näkisi Kjelin kalpeana vapisevana\nvarkaana ja petturina edessään, jos hän huutaisi hänelle syytöksen\nvasten silmiä. Ja oliko Baarvig sokea -- Ajatukset menivät joskus\nniin sekaisin, -- hän ei tuskassaan oikein tietänyt, mitä hän uskalsi\ntoivoa... eikö se olisi parempi, että häviö ja vararikko tulisi jo\nkohta, kun hän ja Baarvig vielä olivat täysissä voimissa ja ehkä\npetos ja vaillinki vielä rajoitetut. Hänet toisin ajoin valtasi\nraivo, voittamaton halu sekaantua asioihin ja näyttää, paljastaa -- --\n\nPorstuan ovi aukeni äkkiä ja tohtori nousi portaita\ntavallista kiireemmin, päällyssaappaat vielä jalassa. Hänellä oli\nmatka-apteekkilaukku kädessä, hän pisti sen rohtokaappiin: \"Ole\nMaagestad paraillaan luovuttaa omaisuuttansa velkojilleen, hän -- on\nKjelin metsäyhtiötovereita\"...\n\nBente vavahti; hän näki äkkiä koko korttituvan sortuvan.\n\n\"Ymmärräthän, Bente, että tämä on vaarallinen aukko, reikä hänen\nlaskuihinsa... enemmän kuin huolestuttavaa. Luotto huononee -- ja\nKjelin yksin täytyy pitää koossa kaikki... Minä pelkään, että sinä\nolit oikeassa Bente... hänellä oli, näetkös, oikeastaan liian pieni\npääoma alottaa\" -- \"Niin, sitähän minä juuri olen pelännyt, että\nhän liian paljon laajensi asioitaan, Baarvig.\" -- \"Taivas ties,\nmiten tämä loppuu\", -- äänsi tohtori synkästi. \"Ja paitsi näitä\nvasta-alkavia liikemiehiä vaan vihollisia, ihmisiä, jotka tahtovat\nhänen tuhoaan... Minä sanon sen sulle, Bente, -- tästä voi tulla äkki\nloppu jonakin päivänä. Minua ihmetyttää, ettet sinä sitä huomaa...\nEihän Kjel voi ottaa rahaa taivaastakaan... Hän matkusti kaupunkiin\ntänä aamuna.\" -- \"Taivaasta, -- ei... mutta minä luulen, että kyllä\nhän keinon keksii -- tälläkin kertaa, Baarvig.\"\n\nTohtori seisoi kaapin lasiovien välissä. Yht'äkkiä hän epätoivoisella\nliikkeellä pyyhkäsi tukan niskasta pystyyn: \"Eihän hän nyt vaan\nAmeriikkaankaan aikone paeta, -- ja jättää koko häpeän tänne meidän\nniskoillemme.\"\n\nTuo ajatus koski Benteen, -- tähän saakka hän oli aina ajatellut\nKjeliä vangin puvussa.\n\n\"Hyvä ystävä, älähän nyt kiihota itseäsi kaikenlaisilla omilla\nkeksimilläsi epäluuloilla. -- Ei, ei, Baarvig, en minä ollenkaan\ntarkoita, etteikö meidän siltä pitäisi olla valmiina, etteikö meidän\npitäisi aikoinamme tottua näkemään asemaa semmoisena, miksi se voi\nmuodostua, -- ajattelemaan pahintakin, ettemme sitten joudu vallan\nymmälle, jos jotain tapahtuu... Kjelillähän on semmoinen kyky keksiä\nkeinoja... Ja kun hänellä on säästöpankki melkein käsissään\", --\nalkoi Bente rouva varovasti, \"niin voisihan ajatella kiusauksia\n-- joku epäsäännöllisyys...\" \"Aivan niin, ajatellaan vaan yksin\ntein oikein tuomiopäivää... Ikäänkuin Kjel kulkisi pankin rahat\ntaskussa. Ikäänkuin ei olisikaan johtokuntaa ja kassanhoitajata --\npäällekkäin viisi miestä -- se on, neljä paitsi Kjeliä, -- jotka\nniitä valvovat. Sinä tarkoitat, että siellä voi näpistellä samoin\nkuin täällä kotona ruokakaapissa. Minäpä sanon sinulle, että se on\nkerrassaan mahdotonta. Ellei kassakaappia murreta, taikka ellei\nkassanhoitaja karkaa --. Ja kyllä meidän sentään täytyy hiukan\nmiettiä, ennenkuin päätämme, että Kjel on murtovaras... Mutta\nniinhän se on, -- päästäppäs pelko naisen mielikuvitukseen, niin\nnäet, -- hysteria valmis, -- ei mitään rajoja liioittelemisella...\nSinä olet käynyt liian hermostuneeksi, Bente, viime aikoina. Täytyy\ntodellakin karttaa, ettei sinua säikäytä. Ja minä kun yllätän sinun\nraukan tällaisilla puheilla, enkä ajattele, kuinka paljon sinä voit\nkestää... Eikä nyt lopulta kuitenkaan ole tapahtunut sen kummempaa,\nkuin että tuo velikulta on tehnyt konkurssin\" --\n\n... \"Mutta Thekla, Thekla -- Kjelhän voi saada tästä oikein\nsuurlöylytyksen. Etkö sinä voisi mennä hänen luokseen, Bente,\nkoettaaksesi tyynnyttää häntä\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori oli kovin ärtyisä näihin aikoihin. Hänen mielensä kuohahti\nvähimmästäkin syystä. Hänen mielialansa oli semmoinen, että Endre\nnykäsi kaulustaan ja vannoi matkustavansa pois heti. Näytti siltä,\nkuin häntä muka ei olisi siedetty talossa nyt, kun hän valmistautui\nsanomalehtimieheksi... Ja Berthea pakeni aina toisesta ovesta, kun\nisä astui sisään toisesta. Hän ikäänkuin väistyi isän ilmanpainoa\ntoiseen päähän rakennusta... aina peläten, että joku ukkospilvi\nuhkasi... että hänet kutsuttaisiin konttoriin ja vaadittaisiin suora\nja rehellinen vastaus jonkun käsittämättömän juorupuheen johdosta.\nHänellä oli monta tuskan hetkeä miettiessään, olisiko se sitä taikka\nsitä ja mitenkä hän kekseliäimmin siitä selviäisi. Ehkä se koski\nhänen matkaansa Schölbergin kanssa Jörstadin tanssiaisiin, kun kotona\nluultiin hänen olevan lukkarilla vierailemassa... taikka noita\nnimettömiä kirjeitä, joita hän oli kirjoittanut herra Jakobsenille\ntämän hentusta... taikka -- --\n\nBentelle tohtori sanoi sänkykamarissa, loppumattomiin mietittyään ja\npohdittuaan Kjelin asemaa: \"Etkö sinä huomaa, että minä etsin sitä,\nmitä sinä näet, -- minä kiusaan itseäni, niin että henki menee. Sinä\net koskaan ole ollut tyhmä, Bente, -- et ole milloinkaan erehtynyt.\n-- En tosiaankaan ymmärrä sinua. -- -- Ja nyt tuo säästöpankki. Niitä\non luonteita, jotka ovat syntymästään saakka epäluuloisia. -- Niin,\nkuinka se juolahti sinun mieleesi...\"\n\n-- -- Tohtorin kääsit rämisivät ja töyssyivät illalla maantiellä\nravassa ja kuopissa. Nedrebygdiin oli ilmaantunut kurkkumätää.\nHiekkakankaalla tuli häntä vastaan Kjel, joka täyttä karkua ajoi\nasemalle. Tohtorin ruumiin läpi kävi vavahdus ja kuuma, kun Kjel,\nhuulet tiukkoina, äkkiä koetti seisauttaa ruoskittua hevostaan...\n\n\"Pitää kiirehtiä kaupunkiin iltajunassa, isä, -- oletko kuullut, joko\njuna on viheltänyt -- -- täytyy olla siellä huomis-aamuna varhain...\nPankki, näetkös\" -- huusi hän, lyöden hevosta, ja oli jo pitkän\nmatkan päässä. -- Pankki... kaikui tohtorin korvissa kuin hätähuuto,\npyörien räminän kadotessa kankaalle. Tohtorin silmiä haristi.\nVatsahermot tietysti, jotka aina kapinoivat sopimattomaan aikaan. Hän\notti nahkatakin päästään, vilvotellakseen hiukan otsaansa...\n\nHei, hevonen... läiskis... pitihän joutua ajoissa kurkkumätää potevan\nlapsen luo...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli jo myöhäinen, kun tohtori ajoi takasin Nedrebygdistä. Hän\nei vielä varmaan tietänyt, oliko se kurkkumätää; mutta oli ryhtynyt\nkaikkiin varokeinoihin erottaakseen sairaan muista ja estääkseen\ntartuntaa leviämästä. Hän oli ajaa röykytellyt huonoa kylätietä\ntalon rengin taluttaessa hevosta suitsista ja lyhdyllä valaistessa\ntietä, ja vielä koettanut renginkin mieleen teroittaa neuvojensa ja\nmääräyksiensä tärkeyttä. Kuu ei paistanut tähän aikaan yöstä, --\noli pilkkosen pimeä, niin että juuri ja juuri erotti ohjakset ja\nsilloin tällöin puolisulan lumisohjon hohdetta. Hän ei voinut toivoa\npääsevänsä kotiin ennen kello yhtä. Se oli hänestä tuntunut oikeen\nhelpoitukselta, kun hänellä oli kiire, -- ajatuksissa tuo mahdollinen\nkulkutauti ja mitä olisi tehtävä, että se saataisiin heti alkuunsa\ntukehtumaan, virkailmoitukset ja varokeinot.\n\nNyt kun hän oli yksin, oli laittanut kaulahuivin paikoilleen ja kuuli\nhevosen kavioiden tasaisen kapseen pimeässä, kenkäin kilahduksen\nsilloin tällöin, -- nyt hän taas yht'äkkiä näki mielessään Kjelin\njännitetyt, kiihkeät kasvot... Hän oli nähnyt niissä kauhun, --\nlukenut niissä jotain sen tapaista, että meni syteen tai saveen...\nJa tuohon yhteen hän aina palasi, -- säästöpankkiin ja sen\nkiusaukseen... Tuo yhä kasvava pelko, jonka hän koetti poistaa, mutta\njoka yhä palasi ja kävi yhä todennäköisemmäksi. Kjelin vahva usko,\nettä kyllä hän vaikeudet voittaa -- hänen sangviinisuutensa... Ja --\nniin kovassa pulassa -- vainottuna -- ehkä olemassa olo joka päivä\nmielessään... Eihän hän olisi ihminen -- -- Tirehtörin maksumääräys\nvaan -- -- pieni lainanmyöntövallan väärinkäyttö... -- \"Oh, oh, hoo!\"\n-- Hän voihki ja kumartui eteenpäin... \"Oh, oh, hoo!\"... Ja jos Kjel\njoutuisi häviöön -- -- Se ajatus oli ennen tuntunut hänestä niin\nkammottavan musertavalta. Mutta mitä se olisi ollut, -- tavallinen\nvararikko -- jommoista tapahtuu kaikkialla kauppamaailmassa ahtaina\naikoina... Hänen olisi täytynyt luopua talostaan ja asemastaan ja\nhakea joku pienoinen toimi, josta olisi voinut elää -- --. Se nyt ei\nolisi ketään tappanut -- -- Mutta tämä...\n\nTohtori tuijotti yhä kasvavalla kauhulla mustaan seinään...\ntodistettu petollisesti hoitaneen hänelle uskottua pankkia...\nkiinniotettu, vangittu... tuomittu vankeuteen -- Ja me, -- vangin\nisä, vangin äiti, vangin sisar ja veli, vaimo ja lapsi --\n\nHän puri hammastaan ja pui nyrkkiään.\n\nPoika parka, poika parka... Eikä muuta tarvittaisi kuin nuo\nkolmekymmentäviisituhatta hän olisi pelastettu -- ei olisikaan\nvanki -- eikä -- Ptruu ptruu... Tohtori seisautti hevosen ja\njäi istumaan... Se pelastaisi kaiken... Niin se... Hän huohotti\njalkapeitteen yli kumartuneena --\n\nMitä tyhjää... Olenko minä järjiltäni! Mitä hittoa koni seisoo\nkeskellä tietä.\n\n-- Etkö lähde -- hän löi piiskalla. Ei muuta kuin ne\nkolmekymmentäviisituhatta --. Hän näytti niin rasittuneelta, Kjel...\nVankeus ei ole leikin asiata -- --. Pikku Baard mieron tielle...\n\nPimeästä alkoi kuulua sahakosken kohina, ja se sekaantui hänen\najatuksiinsa...\n\nJa Kjel, joka on käynyt niin varmana ja tyynenä ja suosittuna heidän\nkeskellään... Ja nyt -- keinottelija -- suurhuijari -- myllynkivi,\njoka vetää kaikki muutkin pohjaan, -- petturi, väärentäjä.\nSäästöpankki hänen jäljiltään ammottava, uhkaava tyhjyys... Mitä\nhelkkaria minä tällä sikarilla aioin --. Kääsit pyörivät eteenpäin\nkiivasta kyytiä, ja tohtori joskus raivoissaan äkkiä pidätti hevosen\nja sitten taas löi piiskalla.\n\nHetkisen kuluttua vauhti tasaantui, se oli nopeata tiukkaa ravia.\nSahasillalla hevonen kulki hitaammin tapansa mukaan... Äkkiä vilahti\nhöylänlastujen seasta fosforin näköinen valo kahdesta ohimennessä\nraapaistusta tulitikusta... Tohtori veti pari savua sytytetystä\nsikarista. Soo?... Hän kääntyi ja tuijotti sinnepäin, jonne hän\noli heittänyt tulitikut... Mitä tyhjää -- -- Se jääköön tuulen\nja höylänlastujen asiaksi. Ruuna juoksi tavallisella innollaan\nkotiinpäin.\n\nEn minä oikeastaan tiedä kuka sitä itkisi, -- jos onnettomuus\ntapahtuisi, -- mutisi hän mäellä... Vakuutusyhtiö -- pankki --\nsemmoiset abstraktiset olennot, joilla ei ole verta suonissaan...\njoilla ei ole Baarvigia eikä Benteä, jotka voisivat väännellä käsiään\nja kuolla häpeästä ja surusta -- ei mitään pientä Massia, jonka\ntäytyisi salata, että hänen veljensä on vanki... Mitä tyhjää...\nhoureita, mielikuvituksia... Olenko minä järjiltäni?... Sikarin,\njonka hän oli purrut poikki, hän sylkäisi suustaan Elvsaetin aidan\nluona.\n\nHän huusi renkiä, joka tuli hevosta ottamaan, -- pyysi lyhtyä ja\nkynttilää. Hänen piti mennä pieneen desinfektsiooni-huoneesen\npuhdistumaan kurkkumädän tarttuma-aineista.\n\nHän seisoi karboolin sekaisessa ilmassa ja peseytyi... Jos jotain\ntapahtuisi... ajatteli hän äkkiä kauhulla...\n\nNiin, -- jos jotain tapahtuisi, -- niin onhan Kjel kaupungissa --\n\nNo, eikös piru vieköön minulta ole tänä iltana ruuvit löyhtyneet --\nvallanhan minussa on kuume... Viisastelen tässä, niinkuin olisin\npahin --. Kaksi kovan onnen tulitikkua, jotka... hän puhalsi pois\nkoko ajatuksen. Se mahtoi koskea minuun liian paljon, että tapasin\nKjelin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori heräsi ikäänkuin reväistynä raskaasta, levottomasta unesta,\nsillä ikkunasta näkyi hohde, valo... Hän säikähti äkkiä. Hiki alkoi\nvalua. Hän ei kohottanut päätään tyynyltä... makasi vaan ja katsoi\nrullakartiiniin... Tietysti kuu -- -- mielikuvituksien jatkoa -- --\nihan on mennyt veriin... Kuu, joka -- -- Hän makasi ja katseli...\nYht'äkkiä pimeni, niin ettei kartiinia enää näkynyt, sitten leimahti\nvalo taas -- epäsäännöllisesti -- -- Hulluutta -- tietysti kuu, joka\non noussut -- Hän tunsi vastustamatonta halua nousta ylös ja mennä\nkeltaiseen saliin katsomaan; mutta ei uskaltanut -- --\n\nHän istui sängyssä pystyssä. -- Puhuisiko Bentelle... Ei...\nKuuluisihan sieltä jotain -- jonkinlaista huutoa ja melua, jos jotain\nolisi tapahtunut. Hän alkoi hiljaa ja epäillen pukea alusvaatteitaan\nja sukkia päälleen. Se tuntui lohdutukselta sillä hetkellä --\n\n\"Mikä hätänä, Baarvig?\" -- kysyi Bente.\n\nTohtori sai samalla takaisin koko tarmonsa, -- hän hypähti pystyyn ja\njuoksi keltaiseen saliin.\n\n\"Hyvä Jumala, mikä omituinen valo hohtaa ovesta -- punertava valo\nseinällä!\" huudahti Bente, joka samassa hypähti ylös ja veti\ntulitikulla valkean.\n\nTohtori seisoi vähän aikaa ikkunan luona, ennenkuin hän vastasi...\n\"Näyttää tosiaankin siltä kuin tuli olisi päässyt irti tuolla\nalhaalla\" -- sanoi hän väkinäisesti ja käheästi --. \"Ehkä vaan\nnokivalkea -- --. Näethän, ettei se loista niin paljoa, -- tuskin\nyhtään -- nyt\" --\n\nSamalla valo siellä alhaalla leimahti äkkinäiseksi rajuksi\npunertavaksi purkaukseksi ja paksu tupruava liekkien sekainen\nsavu ponnahti ilmaan, valaisten kirkkaasti tutun virran ja siinä\nuiskentelevat jäälohkareet, ja nimismiehen talon huoneineen. Tohtorin\nsuu avautui ikäänkuin huutoon, mutta sulkeutui jälleen. Hän hengitti\nvaivaloisesti.\n\n\"Meidän täytyy pukeutua, Bente, -- joutua alas -- lähettää hevonen ja\nrenki\" --\n\n\"Herra meitä varjelkoon, Baarvig, -- näetkö sinä!\" huuti Bente.\n\nTohtori seisoi mykkänä. Tähän saakka oli hän haparoinut epäröivässä\npelossa. Kellertävä, kirkas valo levisi puoleksi paljaan\nlumisohjoisen maan yli. Työväen rakennuksista juoksi ihmisiä ja\npitkin tietä riensi väkeä ja hevosia joka taholta. Äkkiä valkea\nikäänkuin sammui, savupatsas kävi pikimustaksi ja maisema vallan\npimeäksi -- ainoastaan kuu --\n\n\"He saavat sen sammumaan. He sammuttavat sen!\" ankkasi tohtori äkkiä\nhurjalla toivolla --. Sahan ruisku on käymässä... He ovat päässeet\ntulen herroiksi... Siellä on kyllä väkeä... Mutta äkkiä leimahtivat\nliekit korkealle, -- yhä korkeammalle taivaalle -- ikäänkuin\nnuoleva kieli pimeässä ja tiheä kipinäsade syntyi sahajauhoista ja\nhöylänlastuista.\n\nTohtori hengitti lyhyeen, ikäänkuin ilma olisi polttanut hänen\nsuussaan, kääntyi epätoivoisella liikkeellä, melkein kuin\nolisi tahtonut työntää pois tuon näyn... Lankkupinot... ei, ei\nepäilystäkään... tuli oli päässyt niihin -- --\n\nSänkykamarissa käveli Bente epätoivoisena pitkin lattiata huokaillen\nja vaikeroiden... \"Jumalani -- Jumalani -- synnistä rikokseen\"...\n\"Onni ettei Kjel ole kotona tänä yönä\" -- sanoi tohtori levollisesti.\n-- \"Hän matkusti kaupunkiin iltajunassa\" -- \"Onko se totta? -- Baarvig\n-- Baarvig!\" Bente tarttui suonenvedon tapaisesti häneen... \"Ja minä\nkun saatoin epäillä häntä.\" -- \"Bente, -- ole vaiti, ole vaiti,\nkuuletko. -- Tahdotko tulla mukaan, vai etkö\" -- --\n\n-- Alhaalla sahalla tohtori juoksi paitahiasillaan lankkukasojen\nvälissä ja niitten päällä johtaen sammutustyötä, ruiskun käydessä\nja vesisuihkun suhistessa voimatonna ylivoimaisessa hehku- ja\ntulimeressä. Hänen hikinen muotonsa häämötti joskus esiin savun ja\nkipinöiden alta lankku- ja lautapinojen välistä, hänen tähystäessä\nuusia keinoja. Hän viipyi siellä, kunnes pinot rupesivat rutisten ja\nräiskyen romahtamaan alas ja tuli pakotti hänet lähtemään. Ja kun\npelastustyö oli lakannut jossakin kohden, koetti hän itsepintaisesti\njatkaa sitä telineiden välissä kapeissa solissa, kunnes työväki\ntukahduttavassa kuumuudessa kieltäytyi tottelemasta huutaen, että\neihän tässä nyt ollut ihmishengestä kysymys. Aamun sarastaessa,\nsavun vyöryessä paksuna ja harmaana pitkin virtaa, nähtiin tohtorin\nvielä, vaatteet rikki revittyinä ja kärventyneinä, tekevän\ntoivotonta työtään, koettaessaan pelastaa edes viimeisen pienen osan\nlautavarastosta...\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOli ollut, kuten Kjel sanoi, _suloinen_ kevät ja viileä, vilkas\nkesä. Hän oli istunut arkitakissaan päivänkatteen alla verannalla\nja lihonut. Luotto kukoisti, hän oli taas järkähtämättömän\nitsevaltias säästöpankissa, suoritti käteisellä asian -- ja kaikki\nnuo kuiskaukset ja huhut olivat taas hiipineet hiirenreikiin sen\njälkeen kun hänen tulipalossa hävinnyt omaisuutensa oli arvosteltu\nniin äärettömän korkealle, -- kaikkiaan lautavaraston kanssa\nlähemmä kahdeksaankymmeneen tuhanteen kruunuun. Hänellä oli ollut\nkuusi kuukautta aikaa ja vapautta matkustuksiin ja vekselien\njärjestämiseen, -- oli voinut hiukan levähtää ja hoitaa mukavuuttaan,\njonka hän niin hyvin tarvitsi. Hiukan vaan täytyi pitää silmällä\nsahaa, jota rakennettiin uudelleen.\n\nTämä vuosi oli ollut hänelle suotuisa monella tavalla. Näytti siltä,\nkuin Theklakin olisi käynyt hiukan sävyisemmäksi ja tyynemmäksi,\nei ainoastaan sen puolesta, ettei hän nyt yhtenään vaatinut häntä\ntekemään tiliä ja selvyyttä, vaan tuo innokas tohtori Stenvigin\nihaileminenkin oli laimentunut, niin ettei Kjelin tarvinnut nähdä\ntohtoria salissaan enempää kuin kerran viikossa.\n\nEnsi kuussa piti puuhan taas alkaa, nimien hankkimisen, korkojen\nmaksun ja vekselien uudistamisen. Hän oli hyvin varustettu nyt\n-- hiukan vaivaa vekselistä yhtäällä, hiukan houkuttelemista ja\npelottelemista toisaalla -- sadetakki ja matkasaappaat päälle taas.\nMutta suurin osa olikin niin viisaasti järjestetty, että hänellä vaan\noli syksykausi selvitettävänä.\n\n-- Alhaalla sahalla, jossa rakennettiin ja sahattiin ja naulattiin ja\nveistettiin, nähtiin Endre tavallisella aamupäiväkävelyllään, kunnes\nsikari oli loppuun poltettu ja sopi poiketa Kjelin luo saamaan vähän\nvirvotuksia ja uusi havanna.\n\n... \"Eikö totta, Shulteiss\", -- selitti hän, kohdatessaan\nSchulteissin tiellä, -- \"Thekla rouva ajattelee neliskulmaisesti.\nMutta maailma onkin pyöreä, siinä kulkee linjat sekä sikin sokin\nettä kimurrellen kuin käärmeet, -- ja ajatukset muodostuvat hiukan\nsamaan tapaan... Hän on kuin pähkinä pihdit, jotka aukeavat ja\nsulkeutuvat ja musertavat joko -- taikka; mutta maailman pähkinät\neivät milloinkaan sovi niihin... Aivan mahdoton käsittämään\ndemoonillista huumoria... ylipäänsä ei ole humoristinen... avoin\nvain kapakalalle --. Kun sanomalehdet -- niin on tosiaan tapahtunut\ntänä kesänä, kieltäytyvät ottamasta vastaan minun kirjoituksiani --\nyksimielinen komplotti, näettekös, sillä ne uhkasivat särkeä koko\nmeidän poroporvarikritiikkimme, -- niin minulla on yksi keino vielä,\n-- revolverini sitä hetkeä varten, jolloin minun tulee valita.\"\n\n\"Näettekös, Schulteiss, minä tutkin erityisesti koskea tuolla\nalhaalla... Varsinkin yhtä kohtaa, -- tuota syvää kiertävää pyörrettä\njuuri kosken mutkan alapuolella... Minä olen koettanut heittää\nsiihen lastuja ja puun kappaletta. Nyt minä katselen tukkeja,\njotka syöksyvät siihen. Ne sukeltavat siihen aivan upoksiin ja\ntulevat esiin vasta runsaan minuutin kuluttua... Ymmärrättekö\nminun ajatuskulkuni, -- tuommoinen lumivalkea pyörre, kuohuva kuin\nsamppanja -- -- siinä voisi oikein nautinnolla lopettaa elämänsä.\nMinä tuijotan siihen, -- ja aina pyörii oma ruumiini mielessäni, --\nhattu uiskentelee alas virtaa... ja minuutin perästä sen omistaja\npulpahtaa siitä korkealle hengetönnä kuin tukki -- kaikki lopussa,\nmennyttä, -- hälvennyt elämän virtaan\"...\n\nSchulteiss vastasi hajamielisenä täsmälliseen kohteliaasen tapaansa,\n-- kuunteli, eikä kuunnellut, -- oli kokonaan omissa mietteissään\n-- ... Ei muuta kuin tämä viikko enää siihen päivään, jolloin\nhänen molemmat oppilaansa, Arnt ja Massi, lähtisivät teknilliseen\noppilaitokseen -- ja hän itse poistuisi Elvsaetistä -- ja kaikesta,\njonka tähden hän oli elänyt nämä monet omituiset vuodet... Minka\noli puolikasvuinen tyttö, kun hän tuli sinne, -- ja nyt hän oli\nlähtemäisillään valloitusretkelleen maailmaan...\n\nHän muisteli, missä paikassa he olivat siitä ja siitä\nkeskustelleet... missä hänen jalkansa oli ollut... kuinka hänellä,\nsiihen aikaan kun Minka vielä oli alaikäinen, oli ollut etuoikeus\ntuntikausia työntää vauhtia keinulle. Hän johti mieleensä Minkan\nraikkaan naurun, hänen nuoren hennon olentonsa, hänen itsensä hiki\nhatussa ja jalat ilmaa halkaisten eteenpäin ojennettuina työntäessä\nkeinua, ja kuinka tyttö aina tahtoi kiitää vielä hiukan korkeammalle\n-- ja vieläkin hiukan...\n\nPorstuassa hän seisahtui vallan vaipuneena mietteihinsä, --\npiti silmällä keltaisen salin ovea -- odotti, -- nyt tuli\nMinka... vetäytyi arkana pois, kun joku lähestyi, taikka katsoi\nidioottimaisesti ylös... Hän kuunteli...kuuli Minkan askeleet\nportaissa... Yksi lauta oli hiukan irroillaan, -- kuinka se narisi\njoskus ja ilmaisi siten tulijan... hänen askeleensa niin eri lailla\nhenkisesti kuvasivat hänen olentoaan kuin kenenkään toisen... Ja kun\nhänen vartalonsa hänen ylöstullessaan ikäänkuin peitti valon, joka\nhelottavana loisti ikkunasta porstuaan...\n\nHän saattoi istua pianon takana silmät ummessa ja niska nojautuneena\nnuottihyllyyn aina siihen saakka, kunnes Berthea taikka Massi tuli\nsoittamaan, silloin hän kavahti ylös, ikäänkuin hänellä olisi ollut\nkiire tai hän olisi unohtanut jotain. Itseensä käpertyneenä hän\nvaipui ajatuksiinsa ulko-oven portailla, oikaisi vartalonsa äkkiä\nja loi ympärilleen intohimoisen katseen... Tämä oli hänen henkistä\nomaisuuttaan, -- hänen maaperäänsä: penkki, jolla Minka niin\nsanomattoman monella tavalla ja vaihtelevan kauniina oli istunut...\nportaat, joiden päälle Minka oli astunut -- -- Hänen pitkät ohuet\nvalkoiset sormensa tarttuivat kaiteesen, ikäänkuin hän olisi tahtonut\nvastustaa jotakin virtaa, joka uhkasi viedä hänet pois... Ee-i -- ei,\n-- hä-än ei antaisi poistaa itseään näiltä portailta kauemmaksi,\nkuin että hänen kätensä voisi milloin tahansa niihin tarttua, kun\nMinka kerran tulisi --\n\nHänelle oli tarjottu paikka uuden tuomarin luona... Oho, oho, --\nhäntä eivät olosuhteet niinkään pois riistäisi. Hän oli jo aikoja\nsitten tehnyt suunnitelmansa, -- oli hankkinut tilaisuuden perustaa\nkoulun kasvavalle nuorisolle nimismiehen talossa. Ei ollut muuta kuin\nlehto ja huvihuonekunnas ja kappaleen matkaa kangasta -- kun hän\ntahtoi nähdä Minkan -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nArntin matka-arkku oli tuotu hänen huoneeseensa -- ja Massin\nMassin huoneeseen. Ne seisoivat kannet auki ja uusia vaatteita\noli ladottu niiden viereen tuolille aina sitä myöden, kuin niitä\nsaatiin valmiiksi silitetyiksi ja merkityiksi. Hento Bente rouva\njuoksi keveästi ylös rappuja, milloin merkityitä liinavaatteita\nkäsivarrellaan toiselle, milloin toiselle pino nenäliinoja, -- ylös\nja alas portaita ja molempia teitä. Pieninkin valmis kapine antoi\naihetta uuteen juoksuun. Ja itse hän käänsi ne kokoon ja asetti\narkkuun. Bente rouva puuhasi koko sielullaan lasten matkaa. Hän\npuheli Arntin kanssa ja kuunteli kesken kiirettään hänen innokkaita\nkertomuksiaan rautatiestä Andivuorten yli ja sen kamalia nousuja\n-- yksi neljällekymmenelle ja yksi kolmellekymmenelle -- Arntin\nseuratessa hänen perässään rappusia ylös ja alas --. Hän jutteli\nMassin kanssa, joka oli \"niin harmistunut ja kyllästynyt kaikkiin\nEndren lörpötyksiin\" -- puheli suoraan ja tuttavallisesti Massille,\nikäänkuin häntä nyt kerrankin ymmärrettäisiin.\n\nJa Schulteissin vaatteitahan nyt myöskin piti tarkastaa ja laittaa\nkuntoon. Oli perjantai, -- viimeinen iltapäivä ennen hänen lähtöään.\nBente rouva oli hänen kamarissaan ja antoi hänelle luvut laskien\npestyt ja silitetyt liinavaatteet, joiden oikean määrän Schulteiss\nyhtämittaa kumarrellen ja vastaanottaen tunnusti.\n\n\"Viimeisen kerran siis pidän huolta teidän vaatteistanne,\nSchulteiss\", sanoi Bente rouva. -- \"Suokaa anteeksi, -- sallikaa\nminun vaieta... Kun minä en tässä paikassa voi löytää oikeita sanoja\nlausuakseni julki teidän unohtumattoman hyvyytenne\"...\n\nHän katsoi kiusaantuneen onnettomana Benteen.\n\n\"Kun on eletty osa elämästä niin lähekkäin kuin me, Schulteiss,\nja on sekä otettu että annettu, niin sitä tietää niin hyvin, että\nkummallakin on kiittämistä.\" --\n\n\"Te olette jakaneet monta huolta minun kanssani koko tällä ajalla\",\n-- sanoi rouva hetken vaiti oltuaan... \"Minä tulen sitä myös\nkaipaamaan, -- monen monta tutunomaista sanaa\"... \"Se on ollut osa\nminun köyhästä ilostani -- minun todellinen...\" puhkesi Schulteiss\ntaistellen liikutustaan vastaan... \"Te ymmärrätte jokaista niin\nhyvin, -- se se on niin tyynnyttävää... Ja -- ja\", -- Bente huokasi,\n-- \"sitä on niin paljon huolia, Schulteiss... Baarvigin laita ei\nnäy paranevan... Tuntuu ikäänkuin itse voimia jokin kalvaisi, --\nhän näyttää riutumistaan riutuvan... Eikö hän teidän mielestänne,\nSchulteiss, huonone huononemistaan ja ole niin laihtunut?... Minä\npelkään, että hän on sairaampi, kuin hän tahtoo tunnustaa, -- sai\nvamman keväällä tulipalossa... Ah, -- se tuntuisi niin helpolta, jos\nhän kerrankin vielä kiivastuisi ja suuttuisi kuten ennen --. Hän on\nniin omituisen väliäpitämätön kaikesta. Tuntuu aivan siltä, kuin\nhäntä kiusaisi, kun minä puhun hänelle lapsista --\"\n\n... \"Ja nyt nämä kaksi nuorinta, joita pitää puuhata lähtöön\" --\nBente rouva istuutui vaatteet sylissään, -- \"tuntuu siltä, kuin\nBaarvig ei paljoa välittäisi niistäkään... Ja minä joka -- olkoon se\nnyt sanottu onnellisena hetkenä -- toivon heistä niin paljon, -- olen\nheidän puolestaan huolettomampi\"...\n\n\"Tietysti, rouva, -- molemmat keskinkertaista etevämmät ja molemmat\nuutteria luonteita.\"\n\n\"Rakas Schulteiss, te olette antaneet heille parhainta, mitä\nopettaja voi antaa, -- henkevän kasvatuksen. Te olette monessa\nsuhteessa harvinainen, nerokas opettaja, semmoinen, jota oppilaat\nkiittävät koko elämänsä. Mutta -- minä sanoisin mielelläni jotain;\n-- minusta näyttää siltä, kuin elämän toiveet ja vaatimukset niin\nhelposti joutuisivat harhaan kaikkien noiden hengensaavutuksien ja\najan suurten näköalain avaamain mahdollisuuksien vuoksi. Katsokaa\nvaan Endreä... Arntia ja Massia minä sitävastoin olen koettanut\npysyttää tiukkaan todellisuudessa, -- olen ollut heille tutunomainen,\n-- en ole heiltä salannut meidän jokapäiväisiä kotihuoliamme ja\nvaikeuksiamme, sitä mitä sanotaan suruiksi, joista muka lapsia pitää\nvarjella; -- he tietävät varsin hyvin, mikä vaivaa sekä veljiä että\nsisaria\" -- --\n\n\"H-m, -- neiti Minkaan nähden, rouva, sallikaa minun -- suokaa\nanteeksi --; mutta minä uskon todellakin, että hän toteuttaa\nsuurimmatkin toiveemme\" -- \"Täällä on niin paljon tulevaisuutta\nilmassa, Schulteiss, että nuorukaisen, jonka pää aina vaan tapailee\nniitä pilviä, _täytyy_ huumaantua. Mutta todellisuus on ahdas ja\nkilpailu suuri, se työntää pois kaikki heikot ja leväperäiset...\nEi minun viisauteni, vaan elämäni tuska sen minut on opettanut\ntämän näkemään. Minä tuulinkin, ettei tarvitsisi muuta kuin hypätä\ntuohon kaikkeen.\" -- \"Sangen sattuvasti sanottu, rouva\", -- nielaisi\nSchulteiss -- \"Mutta neiti Minkan suhteen minä tahtoisin\"...\n\"Tietysti Schulteiss. Mutta, näettekös -- myöskin Minka... Ajan\nhenki vaatii että jokaisen pitää olla jotain -- ja se on hyvä se.\nMutta niin moni tahtoo sitten olla nero ja luulee, että hänellä\non tuulta siivissä. -- Ja siten he kaikki joutuvat, niin löyhälle\npohjalle ja käyvät onnettomiksi. -- Minun suuri toivoni on -- ja\nsiinä niin mielelläni soisin teidän minua kannattavan, Schulteiss,\n-- että hän pian lentää nuo siivet itsestään irti. Sillä -- ettekö\nte ole samaa mieltä siinä -- hänen pitäisi, pitäisi päästä ulos\nkoettamaan illusionejaan; ne ovat hänelle menneet liian syvälle\nveriin.\" -- \"Rouva, sallikaa minun, -- niin henkiselle luonteelle\nkuin Minkan on tuota tulvaavaa uutta aikaa pidettävä salattujen\nvoimien irroittamisena... Ja todellakin -- tässä jos missään lienee\nsyytä antaa tavattoman kyvyn, kuten historiakin näyttää, murtaa uusia\nuria\"... \"Schulteiss... Schulteiss parka\"... rouva puhui itsekseen,\nmennessään alas portaita... \"järki vallan sekaisin, kun tulee\nMinkasta puhe\"...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko illan oli kestänyt puuhaa, kunnes iltasen aika tuli. Massi\nistui matka-arkullaan, joka juuri oli pantu lukkoon poisvietäväksi\nseuraavana aamuna...\n\n-- \"Niin, nyt minulla on kuusi hyvää omaatuntoa mukanani,\näiti\"... Massi rupesi laskemaan ja pyyhkäisi aina vastakkain\nkäsiään, ikäänkuin kuitatakseen kunkin: -- \"Minä olen suorittanut\nkeskikoulututkinnon ja saanut 1,25 -- Olen lukenut matematiikasta\nsen kuin pitikin -- Olen lopettanut perspektiivi-opin. Olen hoitanut\ntalousviikkoani niin, ettei sinun, äiti, koskaan ole tarvinnut minua\nauttaa, -- senhän sinä myönnät, -- paitsi silloin, kun minä olin\nsisällä tutkinnossa. Olen oppinut uimaan tänä kesänä. Ja nyt olen\nlopettanut ompelukseni ja tehnyt kaikki lähtövisiitit.\"\n\n-- \"Niin Massi, ala sinä vakavuudella... Sinä alat uutena aikana.\nJa muista se, että aika muodostuu juuri sellaiseksi, kuin te itse\ntahdotte... Se on, näetkös, koko edesvastuu. Minä sanon sinulle,\nMassi, -- vaikka olenkin vanha -- ja monesti kyllä väsynyt, -- niin\ntahtoisin mielelläni elää uudestaan tänä uudisrakennus-aikana,\ntahtoisin työskennellä toisenlaisen elämän voiman ja kunnon ja ilon\nsaavuttamiseksi, kuin _meillä_ on ollut, -- olisin tahtonut ottaa\nmukaan monta sinun hyvää omaatuntoasi\"...\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nJoulu oli pitäjässä kulunut vierailuissa, joihin tohtori aina\nsäännöllisesti otti osaa, mutta aina läksi aikaisin kotiin, syyttäen\nkiireellistä praktiikkaansa. Hänelle tuntui helpotukselta istua\nreessä, nähdä harjujen selkäin ja puitten latvain kuvastuvan\ntaivasta vastaan kuun kumottaessa tai lunta tepsutellessa... Istua\najatuksissaan, hevosen juosta jolkutellessa yksitoikkoisesti, kun\nreen antura narisi ja luisti ja turkin kaulus ikäänkuin hautasi hänet\nsyvemmälle ja yhä syvemmälle ja yksi ainoa tähtönen tuikki kaukana\nylhäällä, taikka yksi yksinäinen lumihiutale tapasi hänet, -- ja\nsitten päästä pois kaikesta -- -- Reki oli ainoa paikka, jossa hän\nsaattoi ruunan tyynesti juostessa nukkua levollisesti, niin ettei hän\nuneksinut, eikä tietänyt itsestään, eikä säpsähtänyt -- --\n\nVuosi oli vierryt uudenvuoden aattoon saakka. Virta tähtikirkkaana\niltana kohisi valkoisen lumipeitteensä alla, sulaa mustaa vettä\nnäkyi sahan kohdalla, missä koski pauhasi jääpönkkineen ja pitkine\njääpuikkopartoineen. Kjelin luota loisti tulta ikkunoista, siellä oli\njuhlavalaistus sen johdosta, että saha nyt oli uudestaan rakennettu\nja vielä laajennettu. Thekla ja pikku Baard ja Kjel olivat sillä\nvälin ajaneet vierailulle tohtorin luo, jossa uudenvuoden aattoa\nvietettiin hiljaisesti, ja tohtori itse tuli kotiin vasta myöhään\nsairaittensa luota... Hän oli väsynyt, -- ei jaksanut ottaa pikku\nBaardiakaan polvelleen, istui vaan kokoon kyyristyneenä ja seurasi\npienoisen liikkeitä silmillään, maistellen portterilasistaan. Bente\noli keksinyt, että hänen piti juoda portteria iltasilla lisääntyvän\nunettomuutensa vuoksi. Kun he sanoivat hyvästi, katseli tohtori\nkauvan Baardin käsiä ja suuteli niitä molempia...\n\nVielä kauan sen jälkeen, kun reki oli kadonnut mäen alle ja\numpikulkusten kilinä hälvennyt, seisoi tohtori ulkona portailla ja\nkatseli heidän jälkeensä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nBente makasi hereillä ja kuunteli, kun kello alhaalla etäällä\nkyökissä löi kahtatoista... Uusi vuosi! Hänestä tuntui, kuin Baarvig\nolisi käännellyt ja väännellyt itseään ja huokaillut niin syvään.\n-- \"Niin, uusi vuosi, -- Bente\", hän sanoi... \"Minä makaan tässä\nja mietin, kuinka eri lailla tämmöinen uusi vuosi voi alkaa eri\nihmisille. Niinkauan kuin on toivoa ja halua ja tuota kaikkea; mutta\non semmoisiakin ihmisiä joka puolella, joiden mielestä se uusi vain\non myllynkivi heidän kannettavakseen... Mutta muista se, Bente, että\nkaikki, kaikki riippuu rohkeudesta; ettei masennu, niinkauan kun on\ntoivon kipinääkään jäljellä, -- jotain -- edes hiukkasenkaan, jonka\nvuoksi voi elää!\" -- \"Oikein minusta tuntuu helpommalta, kun kuulen\nsinun puhuvan noin, Baarvig.\" -- \"niinkauan kuin on vähänkin, jonka\nvuoksi taistella, edes pienen pieni hitunen... Rakkaani, muista se\naina, minä pyydän sinua, muista se, Bente, -- vaikka minä sen joskus\nunhottaisinkin\" --\n\n... \"Näetkös\", -- hän jatkoi hetkisen kuluttua, -- \"minä en saa sitä\npäästäni... nuo raukat, siellä täällä joka puolella, jotka tänä yönä\ntuntevat, ettei heillä ole kerrassaan mitään enää, jonka edestä voisi\ntaistella -- koska -- koska he ovat käyneet niin lopen köyhiksi\ntoivosta. -- Ja nyt -- huu-u, -- kun täytyy taas ottaa kokonainen\nvuosi niskoilleen\"... \"Voi, Baarvig, sinun alakuloinen mielesi se\nvaan panee sinut hautomaan tuommoisia.\"... \"Joku, kuuletko, jolla voi\nolla salainen rikos kannettavana. Ja semmoisia makaa kyllä tänä yönä\nmonta maailmassa, omaatuntoaan kantaen. -- -- Kun on elänyt jonkun\naikaa ja saanut silmät auki näkemään, kuinka paljon salaista surua ja\ntuskaa voi mahtua tähän maailmaan, jossa sitä ajellaan ja hoidellaan\nja pannaan tulta ikkunoihin ja valaistaan uudeksi vuodeksi, -- niin\nsellaiset ajatukset väkisinkin tulevat... Ja sellainen rikollinen...\nminä tarkoitan sellaista, joka on tehnyt suuren rikoksen, esimerkiksi\nmurhan... joka tietää, että jos hän ilmoittaisi itsensä, niin hän\nsyöksisi kaikki rakkaansa onnettomuuteen ja häviöön ja kurjuuteen,\nhän voi tosiaankin olla omituisessa asemassa, -- niin sanoakseni\nsuljettuna neljän seinän sisään, elinkautiseen vankeuteen itsessään\n-- häntä ei tarvita tuomita siihen... eikä viedä vankikyydillä, ei\n-- -- Ajatteles vielä, että hänellä olisi vaimo, jota hän rakastaisi\nkuin omaa elämätänsä, ja lapsia, joiden pitäisi päästä eteenpäin\nmaailmassa\"...\n\n\"Hyi, Baarvig, -- tämä on niin kamalaa -- sellaista puhetta uuden\nvuoden yönä.\" --\n\n\"Ole hyvä minulle, Bente, -- minä en voi nukkua, ennenkuin minä olen\npurkanut itsestäni nämä ajatukset... Hän ei voisi kertoa vaimolleen,\n-- että hän on murhaaja, -- samassa silmänräpäyksessä hän kadottaisi\nvaimonsa sisimmän kunnioituksen. -- Ja vaikka hän voisikin säilyttää\nvaimonsa rakkauden.\" -- \"Se voisi kyllä tapahtua, Baarvig, se\ntosiaan riippuisi paljosta.\" -- \"Niin, vaikka hän -- näetkös -- niin\nrakastaisi hän kuitenkin vaimoaan huonosti, jos hän sillä tavalla\nvetäisi vaimonsa kanssaan äänettömäksi rikostoverikseen, jonka\nmyöskin täytyisi luoda ihmisten edessä alas silmänsä ja alituisesti\npelätä ilmitulemista ja sen tuottamaa häpeää ja häviötä hänelle\nitselleen, kaikille hänen omaisilleen -- saattaisi hänet siihen, että\nhänestä tulisi vangin vaimo ja vangin lasten äiti...\"\n\n\"Hän olisi kääntänyt rikoksen kuorman sitä vastaan, jota hän enin\nrakasti ja jolle hän toivoi enin hyvää maailmassa. -- _Siinä_ siis,\nnäetkös, ei enää ole luottamusta, -- hänellä ei enää ole ystävää. --\nHän on, Bente, suljettu ulos -- paratiisin yrttitarhasta, -- hän on\npakotettu vaikenemaan, Kerubim -- --. Se _on_ niin, Bente. Sellaisia\nihmisiä on äärettömän sääli.\" --\n\n\"Rakas Baarvig, jos sinä joisit hiukan soodaa taikka naftaa, -- ne\novat niin pimeitä ja epätoivoisia asioita, joita sinä mielessäsi\nmyllertelet, että minä melkein pelkään sinun hourailevan.\" -- \"Ei,\nei, Bente, -- minua helpottaa, kun annat minun myllertää tämän\nloppuun. Sitten minä saan unta, mutta en ennen... Niin, ja sitten...\nvaimo parka ei oikeastaan koskaan voisi antaa hänelle anteeksi,\nettä hän sillä tavalla on pimentänyt hänen koko elämänsä, -- tehnyt\nhänestä pahantekijän rikostoverin. -- Hän voisi ehkä rakastaa häntä;\nmutta kokonaan antaa anteeksi, näetkös... Ihmiset eivät voi antaa\nsemmoista anteeksi... siitä syystä on anteeksiantamus asetettu niin\nkorkealle meidän yläpuolellemme uskontojen auringoksi. Ja sitten, --\nnäetkös, -- hänelle, -- niille raukoille, joita tuollainen epäkohtalo\nrasittaa, tuntuu uudenvuoden yö pimeältä seinältä, -- ei maksa vaivaa\npanna tulta ikkunoihin... Heiltä on viimeinen kipinä mennyt --\nsammunut... Sitä voi sanoa uudenvuoden surkeudeksi, Bente... Ja nyt\nminä ehkä saan unta... Katso, onko sammutettu Kjelin luona\"..\n\nHän puristi äkkiä suonenvedon tapaisesti vaimoaan rintaansa vasten,\nsyleili ja suuteli häntä.\n\n-- Uuden vuoden aamuna tohtori seisoi turkit yllään rohtokaapin luona\nja penkoi ja haki jotain, ennenkuin hän meni rekeen. Hänellä oli\nhermokuumesairas ja hän tahtoi olla poissa, ennenkuin uudenvuoden\nonnittelut alkaisivat. Hän ikäänkuin tarkasteli ikkunoita ajaessaan\nkotoa poispäin, seisautti tienmutkassa portilta vähän matkaa\najettuaan ja jäi vähäksi aikaa istumaan ja katsomaan taakseen\nrakennusta, niin että renkipoika arveli hänen unohtaneen jotain,\nkohautti vähän nahkalakkiaan, löi ruunaa selkään ja ajoi kovaa\nvauhtia mäkeä alas.\n\nAamupäivällä täyttyi Elvsaetin sali uudenvuoden vieraista... Leveitä\nrekiä ja kapeita rekiä kilisevin umpikulkusin ja karhunnahkaisin\ntaikka sudennahkaisin peittein näkyi pitkä rivi pihassa, josta\nlumi oli pois luotu. Seudun perheet olivat ajaneet sinne kirkosta\ntullessaan. Toivotettiin hyvää uutta vuotta, juotiin viiniä ja\nsyötiin leivoksia, ja Endre hoiti sijaisena isännyyttä sangen\nkaunopuheliaasti. Hän ei lausunut jokapäiväisiä uudenvuoden\ntoivotuksia, vaan vaihteli puheenparsia, niin että niihin tuli\nsievyyttä ja uudenvuoden huumoria. Hänen varastonsa ei ollut vielä\nlopussa, kun viimeinen vitkasteleva vieras kello kahden aikaan ajoi\nmäkeä alas, ja hän itse seisoi kannaksilla mennäkseen jatkamaan uutta\nvuotta Kjelin luona.\n\nTohtorin mäessä tuli isän hevonen häntä vastaan, ja sitä ajoi joku\nvieras; mutta hän ei siitä huuruisessa mielentilassaan ajatellut\nsen enempää... -- Bente rouva tunsi hevosen ja meni ulko-ovelle\nvastaanottamaan Baarvigia; hän oli ollut niin surullinen ja\nlevoton yöllisestä. Hänen huomiotaan herätti, ettei umpikulkusia\nkuulunutkaan, ja että reki vastoin kaikkia tohtorin tapoja seisahtui\nkeskelle pihaa eikä portaitten eteen. Kun vieras mies astui reestä,\ntuntui äkkiä kuin hänen verensä olisi jäätynyt; ja hän nojautui\nkaidepuihin päästäkseen alas -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKjel ja Endre olivat matkustaneet isää noutamaan. Tohtori oli, --\nniin kuului surullinen sanoma, äkkiä kuollut jonkinlaiseen\nsydän- taikka hermohalvaukseen heti juotuaan lasin jääkylmää\nvettä sairasta katsottuaan. --\n\n-- Eteisen poikki kuului pikku tyttöjen kamarista Berthean itkua ja\njoskus äänekästä voivotusta... -- Keltaisen salin ikkunassa seisoi\nBente yksin pimeässä. Hän oli seissut siinä hämärästä saakka hiljaa,\nliikkumatta... Ne öiset puheet kaikuivat taas hänen korvissaan,\n-- joka ikinen sana, niinkuin se oli sanottu, -- raskaasti...\nhuokauksella... Kaikki oli käynyt hänelle -- niin läpinäkyväksi --\n\nLiekit alhaalla sahalla sihisivät ja kiemurtelivat -- ja\nhävittivät... huusivat tuskaa -- tuskaa... Hän tuijotti eteensä\njähmettyneenä -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlhaalta kuului varovasti kulkevan reen natisemista -- ja hiljaista\npuhetta... Eteisen ovi narisi hitaasti auki ja miehet kantoivat\nvaieten tohtoria ylös portaita... Bente rouva seisoi liikkumatonna,\nsittenkin kun hän oli kannettu keltaiseen saliin tilalleen... kääntyi\nja tuijotti, -- -- kääntyi ja tuijotti... -- -- Pojat olivat menneet\nalas. -- --\n\nSilloin hän hiipi hiljaa ja laski poskensa kuolleen poskea vastaan --\nääneti -- kyynelittä...\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nElvsaetissa oli nyt niin hiljaista ja yksitoikkoista, vaikka siellä\ntänäkin kesänä oltiin ja elettiin.\n\nEi tullut enää tohtoria, ei lähtenyt tohtoria käskyin ja puuhin ja\nedellään kuin tuuli siitä, mitä oli sisällä ja ulkona tehtävä. Ei\nnähty vierailevien rilloja ja kääsejä tohtorin mäessä, ei seisahtunut\nhiljaisia sairaita portaille kysymään, oliko tohtori kotona...\nKonttorihuoneessa oli kaikki entisellään, riippuivat tohtorin piiput\nja makasivat hänen kauniit koneensa, -- haavurilaatikko tavallisella\npaikallaan pulpetin oikealla puolella. Maanviljelys oli poisvuokrattu\nsiksi vuodeksi, kunnes maatila syksyllä myytäisiin, ja sitä\nhoidettiin alaalta väentuvasta.\n\nBente rouva puuhaili hiljakseen kotitaloudessa ja puutarhassa.\nVähän väliä tuli kirjeitä Arntilta ja Massilta. Hän oli luovuttanut\nloput perinnöstään taatakseen siten heidän kasvatuksensa, ja nyt\nsitä kysyttiin ja vastailtiin pitkissä kirjeissä, kuinka rahoja\ntuli käyttää. Ylhäällä keltaisessa salissa tuntuivat askeleet\nvielä yksinäisemmiltä ja hiljaisemmilta autiossa huoneessa, jossa\nhuonekalut olivat epäjärjestyksessä, pitkä pöytä maalaamaton ja\ntavaroita työnnetty sinne tänne, niin että koko huone oli kuin\nullakko-säilytyshuone. -- -- \"Niin kauan kuin oli hitunenkaan toivoa,\n-- jotain, jonka vuoksi elää,\" oli Baarvig sanonut... Se oli tuo\nsalainen kertosäe, jota ei kuullut päivällä enempää kuin kosken\nkohinatakaan, mutta joka alkoi mielessä humista yksinäisinä hetkinä\nkeltaisen salin ikkunan luona --\n\nMinka... Hän käyskenteli kesän täällä kotona kysymysmerkkinä\näidilleen -- häälyvänä toivona... Minka, hänen sydänkäpynsä, jonka\nvuoksi hän oli tuntenut itsensä niin rikkaaksi niin monet vuodet...\njota hän oli rakastanut heikkouteen saakka, -- jota hän ei kestäisi\nkadottaa!...\n\nRouva Baarvig oli aina Minkan kotiintulosta saakka yhä enenevällä\ntuskallisella tunteella huomannut, että tyttäreen oli tarttunut väriä\nympäristöstä, jossa hän oli liikkunut, vaikutuksista, joiden alainen\nhän oli ollut... Tuo uneksiva itseensä vaipuminen... Ikäänkuin\ntodellisuuden rajain ja vaatimusten ymmärryksen heikkeneminen --\ntuommoinen sumuinen kiihotettu itsetunto... Häneen oli kuin jotain\ntarttunut toisesta ilmakehästä, joka oli täynnään tylsistäviä\nedellytyksiä ja käsitteitä -- --.\n\nJa puhe niin hillitsemättömän hermostunutta, joka hermo rikki\nrevitty... Hänen piti nyt pysyä kotona koko kesän, voimistumassa\nja lepäämässä... saamassa takasin hienon luonteensa, pääsemässä\ntasapainoon. Syksyyn... niin syksyyn saakka... kunnes Elvsaetissa\nkaikki oli irtirevitty.\n\n_Silloin_ oli yritettävä käydä kiinni; -- Minka antaisi soittotunteja\nja hän itse pitäisi pääkaupungissa lapsille taloutta... Ja Berthea,\nsurullisen huikentelevainen Berthea pantaisiin talouskouluun...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Minka koetti huolellisesti karttaa Schulteissia, -- ei sietänyt\nnähdä häntä, hänen hermonsa olivat aivan hillitsemättömät siinä\nkohden. Hän oli huomannut Schulteississa jotain häiriytynyttä heti\nensi silmänräpäyksellä, kun hänet tapasi; yksi ainoa katse sen oli\nilmaissut ja häntä kauhistutti. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että\nSchulteiss vahti ja väjyi häntä, kävi yhä levottomammaksi, niin että\nhän melkein huusi kauhusta, kun joku liikkui jonkun aidan luona tahi\njossain pensaassa.\n\nJa Schulteiss kuljeskeli ja väjyi ja piiloutui teille ja mäkiseen\nmetsämaahan, joka oli nimismiehen talon ja Elvsaetin välillä.\nHän tahtoi nähdä edes vilahduksen Minkasta... Hän saattoi seista\najatuksissaan, kokoon kyyristyneenä puitten alla lehdossa --\nodottaa varmasti vakuutettuna, että Minka tänä päivänä ilmestyisi,\n-- hän ei huomannut sadetta, ei märkyyttä ympärillään, eikä ajan\nkulumista... Hän puhui Minkan kanssa, ilmaisi hänelle jonkun\nsuurista ajatuksistaan, -- tunsi hengen ylevää yhteyttä... kuiskasi,\nrakasti, jumaloi näyissä... Onnellisina, yksinäisinä hetkinä\nkotonaan hän mystillisesti iski silmää, hymyili peiliin ja jupisi\nitsekseen sovituista henkikohtauksista... Minkasta, joka ei koskaan\nantautunut...\n\nBerthea tuli kerran aamiaispöytään punottavin silmin ja kasvot\npöhöttyneinä. Ei häntä vaivannut mikään, -- ei kerrassaan mikään --\ntuo hammastauti vaan. Samana aamupäivänä hän vei postilaatikkoon\nasemalle yöllä kirjoitetun paksun kirjeen, jonka päällekirjoituksena\noli: -- Iowa City, Iowa U. S. North America -- Mr Ole Berg.\n\nHän hämmästytti kotoväkeä pysymällä heinäkuussa kotona kaikki\nneljä viikkoa. Sitten se tuli eräänä päivänä... Hänen uskollinen\naina hyljätty ihailijansa kouluajoilta, nimismiehen poika Ole, oli\nvastannut hänen kirjeeseensä viipymättä: -- Sylini avoinna, tule,\ntule! --\n\nJa nyt hänen _täytyi_ saada matkarahaa Kjeliltä taikka äidiltä --\nhänen _täytyi_ -- täytyi -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähtiessään hän jätti, siltä näytti, sekaantumistaan sekaantuvan\nvyyhden selviämättömiä arvoituksia, jotka varmaan kauvan olisivat\nolleet pitäjällä puheenaineena, ellei huomio äkkiä olisi niin\nyksinomaan ja rajusti kiintynyt huhuihin, että Mustan metsän\nomistajien kesken tapahtuisi uusia konkursseja -- kysymys ei koskenut\nvähempää kuin Kjel Baarvigin asioiden asettamista suoritustilaan.\nHuhuja kulki vastakkain ja ristiin... Vakuutettiin, että Thekla\nrouva äkkiä oli ajanut voudin luo ja tahtonut ilmoittaa _oman_\nomaisuutensa, luetella kaikki turkkinsa, silkkihameensa ja\nkoristuksensa, -- alusta loppuun saakka. Hän oli luopunut siitä\nvasta sittenkuin ilmoitettiin, että Kjelin _oma tekemä_ väliaikainen\npesäluettelo osoitti kokonaista kuusikymmentätuhatta kruunua enemmän\nomaisuutta kuin velkoja -- --\n\nKun Endre vallan vasten tapaansa syöksemällä syöksi Elvsaetiin\nkertomaan huhusta, ei Bente rouva hiiskunut sanaakaan. Se mikä nyt\n_alkoi_ kaikille muille, se oli jo hänelle vanhaa --. Aikoja sitten\ntaisteltu ja selvitetty...\n\nKärsitty kaikki, mitä _saattoi_ tapahtua... ja vielä paljon\nenemmänkin... Niin kauan kun on toivon kipinääkään, -- muista se\nBente, oli Baarvig sanonut... Hänen täytyi nyt suojella sitä, mitä\nhänellä vielä oli --\n\nHän tunsi nyt yhä enemmän ja enemmän, kuinka vaikeata oli päästä\nMinkan olennon perille.\n\nNiin hellä, niin käsittävä jonakin hetkenä, -- mutta samalla tuntui\nkuin kaikki olisi aljettava alusta jälleen. Ja syvällä sisässään,\njossa ratkaisun tuli tapahtua, hän luiskahti pakoon. Minka vältti\nmieluimmin noita sydämen hetkiä, jolloin voitiin varovasti mainita\ntulevaisuuden näköaloja ja tuumia; hänen kasvoihinsa tuli niin\nkärsivä peitetty ilme... Viime aikoina hän oli alkanut käydä niin\nlevottomaksi, niin äkilliseksi käytöksessään, vavahteli säikähtyen\nja arasteli kovin keskusteluita -- oli saanut monta kirjettä\nja kirjoittanut -- Vaikk'ei Bente rouva koskaan olisi nähnyt\npäällekirjoitusta, olisi hän kuitenkin arvannut, että Minka oli\nVarbergin kanssa kirjeenvaihdossa. Ja nyt hän kuuli, että Varberg\noli tullut näille seuduille ja asui asemalla. Hän oli varmaankin\ntaas saanut Minkan kiedotuksi tuohon onnettomaan hypnootilliseen\nmystisismiin... Tuo hurmaantuminen, joka oli alkanut huumaamalla tai\nkiihottamalla yhtä erikoista tahdonkykyä ja sitten jatkoi repimällä\nhajalle koko ihmisen, nujertamalla kaiken luonteen ja itsenäisyyden,\n-- sen _täytyi_ loppua itsemurhaan! -- Bente näki epätoivoisena\nMinkan edessään tahdottomana meediona, -- kokeilijan uhrina -- hänen\nkäskyjensä säiliönä -- elävänä ruumiina.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kjel astui verkalleen ylös portaita, seisahtuen väliin ja kokoon\nlyyhistyen. Hän haki äitiä kaikista huoneista, käveli kuin pimeässä\nja seisahtui vihdoin hapuillen maitokamarin oven eteen... Hän\nkuuli Bente rouvan äänen mankelihuoneesta, jossa hän Minkan kanssa\njärjesteli ja pani liinavaatteita kokoon muuttoa varten. Kun Kjel\nmelkein kompastui huoneesen, kalpenivat rouva Baarvigin kasvot äkkiä,\njäykistyivät kuin jääksi ja kävivät niin teräviksi.\n\nKjel oikasihe seinää vastaan ja voihki. Se ääni oli kuin käheätä\nalkua huutoihin, joista ei jaksanut tulla mitään... \"Konkurssi,\näiti -- käsketty kuulusteltavaksi kello kolme iltapäivällä --\nsäästöpankista\" -- sanoi hän katkonaisesti -- -- \"ja -- ja -- illalla\nminut -- vangitaan -- minä tiedän sen\"...\n\nYläosa hänen ruumiistaan retkotti eteenpäin, ikäänkuin hän ei olisi\njaksanut sitä kantaa, kasvot olivat vihertävän kalpeat, veltot,\nsilmissä tuskaa, mutta suu idioottimaisesti selällään -- \"Käy\nhullusti, -- äiti\", -- mörisi hän käheästi, -- \"läksin pakoon\nkotoa\" -- --\n\nEndre tuli perässä ulkohuoneeseen, hän oli jo aikoja sitten\nymmärtänyt asian. \"Tässä on lasi konjakkia -- omaasi, Kjel, -- sinä\ntarvitset sen kyllä\"...\n\nKjel torjui pois lasin veltolla kädellä.\n\n\"Sinun täytyy koettaa miehistyä -- --. Etkö -- etkö maistakaan\n--. Täytyy kestää kohtalonsa kuin mies -- vaikka minkä kohtalon\n-- ainakin säilyttää fasaadinsa, sen sanon sinulle -- ei saa\naivan kokoon lyyhistyä -- -- muuta kuin kuollessa\", -- lisäsi hän\nteatraalisesti.\n\n\"Vankeus -- ehdoton vankeus\"... änkytti Kjel käheästi. -- \"Tässä,\njuo vettä, Kjel\", -- sanoi rouva Baarvig -- \"rupea -- istu tuolle\ntuolille\".\n\nKjel nieli pari kulausta vettä. \"Iltapäivällä, äiti il-- --\" hänen\nkätensä vapisi, niin että äidin täytyi ottaa lasi häneltä. -- \"Älä\nnyt masennu noin kokonaan, Kjel\", -- Bente rouva silitteli puoleksi\ntietämättään Kjelin kasvoja ja tukkaa, Kjelin huohottaessa taajaan.\n-- \"Älä nyt vallan masennu... Sinun äitisi, joka on sinut kantanut ja\nsynnyttänyt, Kjel, -- ei hylkää sinua.\"\n\nKjel ikäänkuin ylönantoi... \"Van -- -- vankeus\" -- Hän istui tylsänä,\npää retkallaan äidin kuivatessa hänen otsaansa. -- Endre alkoi\nkulkea edes takaisin käsivarret ristissä: \"On hetkiä, ratkaisevia\nhetkiä, jolloin täytyy kohota saamaan yleiskäsitys asemasta, --\nkoettaa päästä situatsioonin herraksi... Kun tavalliset porvarilliset\nkäsitykset eivät enää pidä pystyssä -- kun on ikäänkuin joutunut\nyhteiskunnan rajojen ulkopuolelle, -- niin sihdataan asioita\n_toiselta_ kannalta -- valitaan tavattomia teitä\" --. Hän kääntyi: --\n\"Ymmärrätkö minua, Kjel --. Minä neuvon sinua heti pakenemaan maasta\n-- hautaamaan olemuksesi jonnekin Atlantinmeren toiselle puolelle\n-- -- itsesi tähden ja perheen tähden\"...\n\nKjel loi häneen tylsän katseen. Ilmeestä näkyi, ettei tässä ollut\najattelemistakaan minkäänlaista tarmokasta tointa. Endre heittäytyi\nseinäpenkille ja potkaisi vihaisesti jalallaan: \"-- Asian näin\nollessa tekisi mieli tosiaankin olla päättäväinen -- kerrassaan iskeä\nkirveellä Arntin dynamiittipatruunia tuolla varastohuoneessa...\nvallan joutua epätoivoon... keksiä mitä tahansa\"... Hän tuijotti\nhetkisen Kjeliin -- \"Kuule, Kjel, minä, sinun veljesi seuraan sinua\niltapäivällä oikeussaliin, -- minä aion uhmata opinjoonia\" --\n\nMinka levottomin tempauksin tuon tuostakin nousi ja taas istui,\npeitti silmänsä käsillään -- tuijotti värisevällä kauhulla veljeensä,\nmurtuneeseen muotoon, joka tuskin pysyi pystyssä. Äkkiä hän\nikäänkuin kädellään sokeasti työnsi vaikutuksen luotaan ja puhkesi\nvaikeroimaan: \"Nyt minä voin sanoa omankin asian... Sinun se täytyy\ntietää äiti, --. Minä, -- minä en ole hennonnut surettaa sinua\nsillä ennen -- mutta nyt... Niin, minä olen vastannut myöntävästi\nVarbergille!... Minä en voi tehdä toisin, -- enkä tahdokaan\",\n-- intoili hän hermostuneesti vallan suunniltaan. -- \"Minä itse\n_tahdon_, äiti... seurata häntä, -- olen sitoutunut häneen... Hän\nrupeaa minun impressaariokseni ulkona maailmassa -- minä tulen\nmeedioksi, valmistamaan sijaa uusille totuuksille\"...\n\nRouva Baarvigin silmät muuttuivat äkkiä kuin ilveksen silmiksi.\n\n\"Sinä katsot minuun, äiti... Minä sanon sinulle, se on ollut sovittu\nasia Varbergin ja minun välillä jo alkukesästä saakka... Minulla on\nlahja. Hän kehittää minun omituista kykyäni... Minun _täytyy_ seurata\nkutsumustani\"...\n\nBente rouvan kasvot jähmettyivät... niihin tuli kauhistuksen kalpeus\n-- mielipuolisuuden varjo... Ilmassa ikäänkuin kaikui voi -- voi...\npitkiä ääniä -- yliluonnollista vaikeroimista... Hän näki... näki...\n\n... Minkan istuvan haltioissaan, huiskutellen käsiään kuin tahdoton\nnivelnukke --. Se kulki hänen ohitseen tyhjyyttään naristen... Ja\ntuossa kävi tuo toinen, jolla ei ollut tulevaisuutta, ja laverteli\ndynamiitista... Kjel seisoi äkkiä seinän vieressä ja kaularaudat\npistivät esiin molemmilta puolilta...\n\nYht'äkkiä tuntui hänestä niin huimaavan rusentavan raskaalta,\netteivät Arnt ja Massi -- Baarvigin nimi -- enää jaksaneet\nylläpitää...\n\n-- Bente rouva katsoi jäykästi, pahaa tietävän vieraasti, kolmeen\nlapseensa... Hänen kivettyneet kasvonsa kävivät tuhkan harmaiksi,\nkalman kalpeiksi, kun hän meni varastohuoneeseen. -- Hän haki\nlevollisena esille Arntin läkkirasian, jossa dynamiittipatruunit\nolivat, -- tarttui sitten kirveeseen ja iski hurjasti kauhusta\nkiljahtaen -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello neljännestä vailla yksitoista aamupäivällä kuultiin seudussa\nkova räjähdys tohtorin talosta Elvsaetistä. Onnettomuus lienee\ntapahtunut siten, että jossakin säilössä ollut dynamiitti vahingossa\noli syttynyt. Toinen puoli taloa oli raunioina, ja lankkujen ja\ntukkien välissä makasi neljä ruhjottua ruumista -- rouva Bente\nBaarvig ja hänen kolme täysikasvuista lastaan.\n\n\n\n"]