Uskollinen vähässä

USKOLLINEN VÄHÄSSÄ

Kirj.

Juho Koskimaa

Otava, Helsinki, 1926.

I.

I.

Kuolema kulkee ja kiertelee pitkin maita ja mantereita.

Se on tullut syksyn ja lumipyryjen mukana, nyt on jo kevät ovella ja päivisin paistaa aurinko välkkyville, sulaville hangille, mutta vielä se ei ole vaellustaan lopettanut. Tuskinpa edes levähtänytkään, ottanut hengähdysaikaa.

Ensin se tuli hiipien ja ikään kuin tunnustellen. Vei uhrin sieltä, toisen täältä. Piti pienen väliajan ja vei taas yhden. Kellot soivat kirkonkylissä, jäätyneet multalohkareet kumahtelivat, ja ihmiset vavahtivat ja rupesivat pelkäämään.

Vasta sitten se yltyi raivoon. Se vei leivän ja toi taudin. Eikä se enää käynyt vain köyhimmissä asumuksissa, lapinkodissa ja uudisasukasten pirteissä, vaan yhtä suurella ahkeruudella se liikkui vauraina pidetyissä kyläryhmissä ja puustelleissa. Se lensi yli kaljun tunturin ja etsi käsiinsä metsän pimennoissa elelevän asujaimen, jonka olemassaolokin muistettiin vain silloin kun hän näyttäytyi ihmisten ilmoilla, järkähtämättömällä lyönnillä se kaatoi kiveliöitä hiihtelevän poromiehen niin kuin porovarkaankin, joka vaani laihinta vasaa nälkänsä sammuttamiseksi, se kaahloi yli aapojen, nevojen ja soiden, souteli järven jäillä makailevan usvan läpi yksinäisille saarille, missä jokin kalastajaperhe näihin asti oli elänyt leivättömyydessään ja suolattomuudessaan, ja sitten se taas palasi kyläpaikkoihin ja kiersi uudelleen talot, mökit ja puustellit pappiloita myöten.

Kukaan ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi mennyt kirkkomaalle, kaivanut sinne itselleen haudan ja jäänyt sen reunalle odottamaan vuoroansa antaen Jumalan tuiskun pitää huolen umpeenluomisesta. Kustasperin vanha äijä sen aikoi tehdä, tämä äveriäs ja ihmisten kammoma mies, mutta kun hän jo oli ottanut lapion käteensä, sai hän poltteet ja yöllä hän oli valmis.

Mutta kirkonkellot eivät enää soineet kuin pyhäisin. Vielä joku aika sitten oli jokaisen vainajan kohdalle soitettu ja jokaiselle pidetty suruhetki, nyt soitettiin vain niille, jotka kuolema vei suorastaan kirkon liepeillä. Tunturien, metsien ja soiden takana hautasivat kuolleensa metsään – väliaikaisesti, niin kuin sanoivat.

– Ehtiipähän kesällä tuoda siunattuun maahan, ajattelivat he, päin vastoin kuin ennen, sillä tavallisesti ruumiit tuotiin kirkolle kelin aikana.

Kuolema riehui jokivarsilla ja rintamailla, mutta kuinka se riehui kiveliöissä, siitä ei kukaan enää saanut eikä huolinut ottaa selvää. Jokaisella oli huoli itsestänsä. Ja suru laimeni tylsyydeksi, ja kuolema alkoi menettää kaamean mahtinsa, sitä alettiin kohdella kuin vierasta, joka usein käy talossa, tutunomaisesti ja hiukan välinpitämättömästi.

Kun talvi alkoi mennä ja aurinko taas valaisi hankia, ei monikaan ajatellut vielä korjaamatta olevaa satoa, vaan: leipä. Ja toinen: suola. Ja eiköpähän kolmannen piinattuun, nälkiintyneeseen mielikuvitukseen noussut jokin vointapainen. Onhan oikeus kuvitella.

Sara-Hannu itse oli löydetty kuolleena Riekon pirtin takaa, ja suussa sillä oli ollut tukku heiniä, joita viime töikseen oli imeskellyt. Sen luisevat hartiat olivat olleet köyryssä, ja suksisauva oli jäänyt poikkiteloin vatsan alle. Minnehän sekin raukka oikein oli ollut menossa? Ja kuinka se juuri ihan pirtin taakse? Mutta oli saattanut käydä niinkin, että oli sinne tuupertunut, ei ollut jaksanut nousta ja sitten paleltunut. Selvä oli, ja Sara-Hannu oli kunniallisesti kiskottu hautausmaahan, joka täältä ei ollutkaan kovin kaukana.

Sara-Hannun Justiina-Pirjetta taas oli saanut loistavan lopun. Hän oli syönyt itsensä kuoliaaksi. Kustasperin pirtin pöydälle oli jäänyt jauhopuuroa, talon viimeisistä jauhoista tehtyä. Kerjuumatkalla ollessaan Justiina-Pirjetta hoksaa tämän, riistää kupin itselleen epätoivoisen ja nälkiintyneen hullulla voimalla, ja seuraavana päivänä on hänkin selvä. Sinne menivät Kustasperin isonrikkaan viimeiset selvät jauhot, ja niin meni myöskin Justiina-Pirjetta. Entäpä siitä, että Kustasperin emäntä tästä kimmastui niin, ettei ruvennut toimittamaan Justiina-vainajaa siunattuun maahan. Kun et toimita, niin anna olla. Saipa nälän ja puutteen ainainen tuttava mennä levolle täytetyin, liiaksikin täytetyin vatsoin.

Se oli Sara-Hannusta ja Hannun Justiina-Pirjetasta, jotka eivät sentään hekään olleet niitä kaikkein köyhimpiä. Ennen kuin tuli aika, jolloin leipä loppui kaikilta, katseltiin heitä hurskaina, rehellisinä ja työteliäinä ihmisinä, mutta näin nyt vain piti käydä. Ja sitä paitsi Sara-Hannu oli niitä ainoita pitäjässä, jotka osasivat sekä lukea että kirjoittaa. Jumala ties, missä oli sen taidon itselleen hankkinut. Mutta kun kuolema tulee, eipä auta, vaikka silmät ummessa tuntisit puustaimesi tai osaisit ne paperille riivaroida.

Kuolema käy pitkin kyliä ja erämaita, ei ole aikaa oikein tarkata, kuka menee ja kuka jää. Kustasperin kitsas äijä tai Sara-Hannu akkoineen, yhdentekevää, samanarvoisia alamme kaikin olla. Jäihän Sara-Hannulta tosin se unteloinen poika ja nilkku tyttö, mutta siellä kai elävät pirtissään metsän keskellä tai elleivät elä, niin sitten ovat kuolleet. Ja mennään korjaamaan ruumiit, kun ehditään. Jokaisella on nyt suurin huoli omasta itsestään. Jos joku ehtii ajatella pienellä säälillä tai myötätunnolla toista, niin hyvä on. Mutta mitä rukoilemiseen toisen puolesta tulee, niin se kuuluu papin virkaan, hänhän saa siitä palkankin.

Ja aurinko nousee yhä korkeammalle ja lämmittelee päivisin hankia, jotka rinteissä jo kimmeltävätkin niin kuin sulamista tehdäkseen. Mutta öisin juoksevat sudet pihojen poikki, kiertelevät navettaa ja pysähtyvät silmät kiiluen ovien taakse. Eivätkä ne kuljeskele yksin ja kaksin, vaan suurissa laumoissa, todisteensa siitä, että porokanta metsässä on vähennyt ja että sielläkin käy verinen taistelu olemassaolosta.

Hannun-Erkki makaa porontaljalla pirtin loukossa ja koettaa laihoin, verettömin käsin kietoa kuluneita ja kovettuneita nahkasia yhtä tiukemmin ympärillensä. Hän ei muista, miten päivät ovat kuluneet tai miten monta niitä on kulunut, mutta raollaan olevasta ikkunaluukusta hän näkee, että nyt on yö. Hän erottaa kuusten latvat ja niiden yläpuolella haljakammaksi käyneen taivaan ja kiiluvat tähdet. Metsä tuntuu huokailevan, ja tuon tuostakin kuuluu yön ja huokausten läpi ulvahdus. Hannun-Erkki tietää kyllä, mitä tuo ulvahdus merkitsee, ja tietää myöskin, että pian kiertävät tupaa hätäiset, tassuttelevat askelet, terävät kynnet raapivat ovea, ikkunaluukun kohdalla hiipijä nousee takajaloilleen ja läähättävä hengitys tuntuu tupaan. Niin on tapahtunut lukemattomia kertoja ennenkin ja niin tapahtuu nytkin, mutta sisään ei hiipijä pääse.

Ja mihinpä hänestä olisikaan! Jos hän pääsisi pystyyn ja lähtisi kävelemään, niin hänen luunsa narskahtelisivat ja kolisisivat, jotta ihmiset luulisivat luurangon lähteneen kulkusalle ja juoksisivat pakoon. Ei sellainen mies kelpaa sudellekaan, karhulle ei ensinkään.

Ajatus ja mielikuva nostattavat hetkeksi hymyn ruumismaisille kasvoille, mutta se kuolee samassa kuin syntyykin.

Ulkona on yö ja pimeää, ja sudet ulvovat. Savun mustaamassa pirtissä on vielä pimeämpää. Ja pirtin loukossa makaa Kaisa-siskon kutistunut, näivettynyt ruumis. Hän loppui kaksi päivää sitten niin, ettei sitä juuri huomannutkaan.

Hannun-Erkki, Sara-Hannun ja Justiina-Pirjetan vanhin ja ainoa poika, on jo itkunsa itkenyt. Hän itki ensimmäiset silloin kun ei isää eikä äitiä alkanut kuulua takaisin ja viimeiset hän itki eilen. Kenties hän itkisi vieläkin, jos olisi terve ja voimissaan. Mutta nyt, kun hän ei jaksa nousta vuoteeltaan, hänen ajatuksensa ikään kuin laajenee ja saa avaruutta: mitäs, kerranhan sitä kuitenkin on kuoltava. Ja hän on jo seitsentoistavuotias, pieni kasvultaan, mutta mies mielestänsä. Miksi hänen piti jäädä kotiin? Pitihän jonkun olla Kaisan kanssa. Mutta olisihan äiti voinut jäädä. Niin, mutta kun äiti tunsi kustasperiläiset ja muutkin kyläpaikoissa.

Sellaista se oli ollut ja siitä oli pitkät ajat, ehkäpä viikkojakin. Ei hän jaksanut muistaa, vaikka kehutuinkin tarkkamuistiseksi ja osasi lukea niin kuin isäkin.

– Ja liian hontelo ja uneliaskin sinä olet lähtemään, oli äiti sanonut. – Unohdut pian katselemaan.

Eihän toki hän olisi unohtunut, mutta hän oli kuitenkin jäänyt. Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi.

Hannun-Erkki vaipuu taas puolihorroksiin. Jumala oli korjannut isän ja äidin pois, ja kaksi uutta tähteä oli syttynyt taivaalle. Ei auttanut surra eikä itkeä, kun se kerran oli Jumalan tahto. Kun hän pääsee liikkeelle, niin hän rupeaa Kaisalle isäksi ja äidiksi. Kyllä he tulevat toimeen ja kyllä aikakin paranee. Aurinkokin jo paistaa ja hanget pihan laipeilla kimmeltävät. Kyllä hän jotakin... kun tästä vain vähän pääsisi liikkeelle ja kun Kaisa voisi muutaman päivän olla yksin kotona. Ei, sitä ei Kaisa sentään voisi, mutta hän vetää kelkalla. Kun tästä vain pääsisi liikkeelle.

Kaisa oli katsellut häntä suurin, kiitollisin silmin eikä katsellut sitten enää. Siniselle taivaankannelle oli syttynyt vielä kolmaskin tähti. Kuinka muilla perhekunnilla, joita hän tunsi, oli niin paljon lapsia, veljiä ja sisaria, mutta heitä oli vain kaksi, Kaisa ja hän? Hän olisi tahtonut, että olisi ollut vielä joku, ei yksinäisyyden takia, sillä sitä hän ei pelännyt, vaan jotta hän saisi sen kanssa puhua ja olla sille hyvä.

Ei Hannun-Erkki tietenkään osaa itselleen eritellä, että hänen veljenrakkautensa tuntuu kaksinkertaiselta sen vuoksi, että siihen oli toiseksi puoleksi sisältynyt hellyyttä ja sääliä. Hän muistelee Kaisaa vain hiljaisena, nöyränä tyttönä, jolla oli valkeat kasvot ja laajentunut katse ja jonka oli omin voimin työläs liikkua, pikku siskonaan, jonka kanssa hän ei ollut pahaa sanaa vaihtanut ja joka lähtiessäänkin oli hymyillyt tavalla, joka puoleksi oli itkua. Kaisan olisi pitänyt elää siksikin, että hän olisi saanut sitä hoivata.

Kun Hannun-Erkki taas havahtuu, tuntee hän kyyneleitä poskillaan. Ulkona on jo paljon valjennut, ja valojuova kuvastuu mustalle seinälle. Hän on täällä keskellä kiveliötä yksinään ruumiin kanssa. Ruumis eihän se ole mikään ruumis, vaan Kaisa. Kuinka ne ihmiset niin pelkäävät kuolleita ja koettavat pian toimittaa ne pois. Jos hän olisi yksin, olisi olo paljon kolkompaa.

Nälkää hän ei tunne, mutta häntä vaivaa kalvava, tuskallinen jano. Nurkassa olisi kyllä vesiastia, ja vesi voisi vielä olla sulaakin, mutta jos sitten taas tulisi se hyydyttävä, koko ruumista vavisuttava vilu, vielä janoakin kauheampi. Ja kun ensinnäkin pääsisi vesisoikon luo ja sieltä taas takaisin nahkasten alle.

Poika pistää kätensä ulos peiton alta, mutta vilu palaa taas jättäen pian sijansa hielle. Kiukaan nurkassa on kyllä halkoja, mutta tulen saaminen on toinen, pitkällinen asia. Voiko edes tulta tehdäkään, ruumiinhan pitää olla kylmässä, eikä hän Kaisaa vie aittaan. Vaikkapa jaksaisikin viedä, niin hän ei vie.

Silmänräpäykseksikään ei hänen mieleensä tule, että hän on yksin autiossa erämaassa ja että ehkä hänen itsensä on kuoltava. Hän vaistoaa suuren yksinäisyytensä, mutta hän ei jaksa älytä sen raskautta ja autiutta. Hän alkaa vain muistella, että jossakinhan piti olla suolatonta kuivaa lihaa, ja tahdottomasti, ajatuksettomasti hän alkaa mumista oppimiaan rukouksia.

Nyt hän näkee kaunista unta. Hän istuu jonkin suuren talon pöydässä, ja hänen edessään on kupillinen kalakeittoa. Ei se ole sitä tavallista vettä ja kalaa, se on oikein suolattu, rasvainen keitto.

– Syö nyt, poika, sanotaan hänelle.

Ja hän tarttuu lusikkaan muistellen kuorittuja petäjiä kotipirtin ympärillä. Kun hän on suoriutunut kalakeitosta, odottaa häntä puurokuppi, jonka keskellä on keltainen silmä. Tietenkään se ei ole voita, sillä kenellä sitä olisi, mutta hänen katseensa vilkuilee ahnaasti rukiiseen puuroon.

– Katso vain, poika, ettet itseäsi halkaise... Niin, pitää olla varovainen, vaikka kuinka tekisi mieli. Hän on kuullut, että jotkut ovat syöneet itsensä hautaan. Kolmannella ja neljännellä kerralla voi jo syödä itsensä täyteen.

Siihen hän herää ja tuntee taas polttavaa janoa. Se nyt oli seuraus siitä rasvaisesta ja suolatusta kalakeitosta.

Mutta samalla hän keksii ikkunaluukun ja valojuovan vastakkaisella seinällä. Huone on kylmä, kostea ja ummehtuneelle tuleva, mutta ulkona on kirkas päivä ja aurinko paistaa.

Hän toteaa kaiken tämän kuin itsensä ulkopuolelta, mutta muuten ovat järkevät ajatukset hänet jättäneet. Kun vain saisi nukkua ja vaipua uneen ja lämpöön.

Oveen lyödään suksisauvalla, aurinko on korkeimmillaan. Hannun-Erkki avaa silmänsä ja toteaa itselleen, että oveen lyödään. Isäkö tai äiti? Mitä minä sanon heille? Että Kaisa kuoli. Että itse en ottanut mitään muuta kuin vettä, hänelle annoin kaikki. Kuoli kuitenkin.

Sitten hän taas painaa silmänsä kiinni.

Lyönnit uudistuvat, äskeistä kovempina.

– Kristuksen nimessä, jos siellä on ketään, niin avatkaa ovi.

Ääni on karkea, mutta sortunut. Isän ääni se ei ole, kuinka voisikaan olla.

Hannun-Erkki koettaa vastata, mutta ääni ei kulje. Koettaa toisen kerran ja saa aikaan vingahduksen, jota ei tunne omakseen, ja säikähtää.

– Oliko siellä ketään?

Kysyjän ääni on väsynyt, ja kysymystä seuraava huokaus kuuluu selvästi sisälle.

– On, saa Hannun-Erkki viimein sanotuksi. – Odota.

Hän ryömii kontalleen nahkasten alta, ja hänestä tuntuu siltä, kuin hän pudottautuisi vähitellen jäiseen kylmyyteen. Jäseniä polttaa, ne notkahtelevat ja antavat perään, mutta hän ryömii kuitenkin ovea kohden.

– Odota, huohottaa hän kylmän hien virratessa pitkin ruumista.

Viimein hän tulee oven luo, mutta pystyyn nouseminen tuottaa hänelle vaikeuksia eikä säppi tahdo löytyä.

– Odota vielä vähän.

Ulkona olija on nähtävästi jo rauhoittunut. Hän ei vastaa mitään, mutta hengitys kuuluu raskaana huoneeseen.

Ja lopuksi Hannun-Erkki saa oven auki. Kirkas auringonvalo huikaisee silmiä ja valaisee lattialla makaavaa pikkutytön ruumista. Raikas kevättalven ilma hulvahtaa sisälle.

Oviaukossa seisoo suurikokoinen ja villin näköinen, karvainen mies poronnahkainen peski yllä ja laukku selässä.

– Hm, täälläkin ruumis, sanoo mies itsekseen kuin tervehdykseksi. Ja sitten: – No niin, mitenkäpäs muuten.

Mutta Hannun-Erkki ei ehdi vastata, ennen kuin jo taas menettää tajuntansa.

II

Leipää!

Hannun-Erkki herää entisellä paikallaan, mutta hän on hyvästi kiedottu nahkasiin ja hänen vieressään on kipollinen vettä, joka vielä tuntuu haalealta. Tulisijassa palaa iloinen valkea, ja vesipata poreilee.

Ensin ei poika muista kaikkea tapahtunutta, mutta vähitellen ne palautuvat hänen mieleensä. Siinä istuu hiljainen, parrakas mies tulenloimussa ja syö selvää leipää ja juo vettä päälle.

Nähdessään pojan liikahtelevan luo hän kolkon, ilmeettömän katseensa häneen.

– Joko sinä alat virota? kysyy hän.

Hannun-Erkki ei saa ääntään kulkemaan. Ja vaikka saisikin, ei hän osaisi vastata. Pitäähän miehen nähdä, että hän virkoaa.

Mutta mies ei vastausta odotakaan, hän ottaa kipon pojan vierestä ja sekoittaa siihen lisää kiehuvaa vettä.

– Ota siitä, sanoo hän. – Se on kyllä sinulle hyväksi. Ruokaa kai et ole pitkään aikaan nähnytkään?

– En, vastaa Hannun-Erkki totuudenmukaisesti.

– Niin kai. Ja lehmäkin teillä näkyy olleen, mutta se on syöty, tiedän mä.

Taaskaan Hannun-Erkki ei vastaa mitään. Lämmin vesi on raukaissut häntä ja häntä alkaa uudelleen unettaa. Mies on nojannut päänsä nyrkkiään vastaan ja katselee pitkät ajat tuleen.

– Kuulehan nyt, sanoo hän viimein. – Jokohan olet siinä kunnossa, että voisit syödä?

Syödä! Hannun-Erkki on jo nälkänsä unohtanut, mutta ruoan mainitseminen herättää hänen vaistonsa ja hän nousee puoliväliin istumaan. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen suunsa jää puoliavoimeksi ja laiha, valkea käsi ojentautuu.

Mies naurahtaa oneasti, ottaa kipon hänen vierestään ja täyttää sen puurolla puoliväliin.

– Syö nyt sitten, sanoo hän. – Tämän enempää minä en sinulle anna.

Ensimmäiset lämpimät lusikalliset nostattavat kuuman hien pojan otsalle, mutta hän syö, ei, hän ahmii niin kuin ei koskaan ennen olisi nähnyt eikä vasta näkisi ruokaa.

– Lisää, huohottaa hän.

Mutta mies on kuuro hänen pyynnöilleen.

– Lisää! Että tappaisit itsesi. Vaikk'ei kai sillä väliä ole, sillä aikoja tulee kulumaan, ennen kuin me taas kunnollisesti puuro kupin vieressä istutaan. Parempi olisi, että syöjiä olisi vähemmän. Mutt'en minä rupea sinua tappamaan, en ruoallakaan.

Viimeiset sanat menevät Hannun-Erkiltä kuin ohi korvien. Hänen mieleensä tulevat hämärästi isä, äiti ja Kaisa-sisko, jonka ruumista hän ei enää nähnyt, jos mies lienee korjannut sen aittaan, sitten hän vaipuu raukeuteen ja uneen.

Onko nyt sitten aina päivä, vai onko tässä ollut yö välissä? Taaskin palaa tuli liedessä, keväinen aurinko paistaa täydessä loistossaan, ja pirtin ovi on selällään. Ja mikä on tuo mies tuossa? Istuu yhä entisellä paikallaan ja hämmentelee jotakin.

Hannun-Erkki aikoo nousta, mutta samassa mies sen huomaa ja tekee torjuvan liikkeen kädellään.

– Pysyhän siellä, niin saat jotakin mahaasi. Sinulla on vielä aikaa nousta ja yllin kyllin tekemistä.

Tällä kertaa mies on hakannut hienoksi ja keittänyt kuivattua lihaa, mutta sitä hän antaa vain hiukan. Puuroa sen sijaan saa enemmän kuin edellisellä kerralla.

Ja taaskin nousee hiki Hannun-Erkin kasvoille, taaskin hän tuntee raukenevansa. Mutta sitä ei kestä kauan aikaa. Hän tuntee, kuinka voimat palaavat ja voimain mukana suru.

– Minne sinä olet vienyt sisareni? kysyy hän.

– Kannoin sen aittaan. Eihän kuolleesta ole kenenkään toveriksi.

Juonteet miehen kasvoilla eivät muutu, ja kun hän puhuu, ei hän käännä päätään puhuteltavaan päin. Mutta poika ei pane sitä merkille, hänellä on omat ajatuksensa. Tähän asti hän on elänyt kuin unessa ja turruksissa, nyt, voimien alkaessa palata, tapaukset hänelle kirkastuvat, hänet valtaa pakahduttava suru, ja hän alkaa itkeä.

– Vanhempasikin ovat kuolleet, luulen minä? kysyy mies karusti.

– Niin. Ei minulla enää ole ketään.

– Mitä sitä tillität. Joka on menevä, se menee. Ja vuorosi tulee sinullekin. Mutta nuorena tuli kyllä sinullekin oma nokka eteen.

Eikä mies puhu pitkään kotvaan sen enempää. Mutta Hannun-Erkki ajattelee, mitä hänellä on ollut ja mitä hänellä on, ja hänen yksinäisyytensä tuntuu kaksin verroin kylmemmältä ja autiommalta. Eihän miehisen miehen sopisi itkeä, mutta muutakaan hän ei voi. Surun välissä hän koettaa lapsellisissa aivoissaan suunnitella, miten tulisi elämään, mutta mihin selvyyteen hän pääsee: maailma, jossa hän ei monta ihmistä tunne, on yhtä ainoata rannatonta tylyyttä.

Seuraavana päivänä Hannun-Erkki on jo pystyssä ja hänen mielensä on tyynempi. Hänelle on selvinnyt, ettei suremalla minnekään päästä, että peruuttamattomaan kohtaloon on alistuttava ja ettei hän täällä keskellä metsää yksin tule toimeen.

Hänen vieraansa on harvasanainen ja töykeä niin kuin ennenkin, viipyy kauan yhdessä paikassa eteensä tuijottaen ja ammentaa pataan jauhoja laukustaan, joka näyttää tyhjentymättömältä. Pitkiin aikoihin ei Hannun-Erkki muista nähneensä selvää leipää ja noin paljon jauhoja. Kunpa ne vain olisivat olleet täällä aikaisemmin.

Viimein mies kääntää päänsä ja luo häneen katseensa.

– Miten pitkä täältä on kirkolle? kysyy hän.

– Kolmisen peninkulmaa.

– Sinulla kai on kelkka tai pulkka?

– On meillä kummatkin.

– Meidän kai olisi vietävä sisaresi hautaan.

Hannun-Erkki kääntää päänsä poispäin ja pidättää esillepurkautuvan nyyhkytyksen. Isän ja äidin kohtalosta olisi myöskin otettava selvä. Toivo välähtää hänen mielessään, mutta sammuu samassa. Ei hän enää näe isää eikä äitiä elävinä.

– Mistä päin sinä oikein kuljet? kysyy Hannun-Erkki mieheltä.

– Länsipohjasta.

– Ja minne olet menossa.

– Ei minulla ole erityisempiä menemisiä minnekään.

– Mutta mistä sinä olet saanut tuon ruoanpaljouden?

Mies katselee taas hetken eteensä, ennen kuin ryhtyy vastaamaan.

– Ruumiilta ryöstin, sanoo hän viimein. – Mies makaa jängällä puoleksi lumen peittämänä. Minä tarkastamaan: laukku jauhoja täynnä ja kolme hopearahaa. Eihän kuollut ruokaa eikä rahaa tarvitse.

Hannun-Erkkiä kammotti ja värisytti. Kenen ruokaa hän oli syönyt? Eikö ollut synti ottaa kuolleelta! Mutta mies jatkoi niin kuin luonnollista asiaa:

– Sinne minä sen hautasin petäjän juurelle. Mutta keväämmällä se kyllä tulee esiin, eihän sitä paljain käsin jäätynyttä jänkää kaivele. Ja siunauksen luin päälle, että edes lumen sulamiseen asti siellä rauhassa makaa. Kylläpähän pappi sitten perinpohjaisemmin siunaa, jos sattuvat ihmiset löytämään ennen kuin pedot. Vai kuinka sinä olisit tehnyt?

Eihän Hannun-Erkki toisin olisi voinut tehdä. Mutta Kaisa-sisarensa hän tahtoi saada siunattuun maahan. Ja isän ja äidin myöskin. Kyllä ne kirkolla heistä jotakin tietävät.

– Kun nyt painat tämän pirtin oven kiinni, sanoo mies, – niin ajattele mielessäsi, että pitkään aikaan et tule sitä avaamaan. Aika on sellainen, ja toimeen täällä et yksinäsi tule. Mutta hanki rahaa, hanki rahaa, silloin tulet toimeen, vaikka tulisi kymmenen nälkävuotta peräkkäin.

Puhuessaan rahasta saa miehen ääni omituisen kovan soinnin ja hänen silmänsä välähtävät kuin hullun. Hannun-Erkkiä värisyttää, mutta hänen on lähdettävä tuon miehen matkaan.

III

Kirkonkylä elää entistä elämäänsä. Joku saa jotakin tietä hankituksi itselleen pienen pussillisen jauhoja, laahaa sen, jäsenet kiihtymyksestä, nälästä ja jännityksestä vavisten, kotiinsa ja vartioi sitä kuin kaikkein kalleinta aarrettaan. Mutta salaisuus ei pysy salaisuutena eikä ruoka yhden perheen omaisuutena. Hän ja hänen perheensä syövät itsensä näännyksiin ja uneen, ja kun he seuraavan kerran aikovat syödä, ovat jauhot kadonneet ja kylässä riidellään tämän aarteen jaosta.

Keväinen aurinko paistaa ja hanget kimaltelevat. Vanhat, jotka ovat henkiin jääneet, tarkastelevat luonnon merkkejä ja ennustavat, että syksyksi kurjuus loppuu. Miten se loppuu, sitä he eivät sano. Kun nyt vain eläisi kesän yli ja syksyyn. Ja ihmisten mieliin valautuu toivoa, ja toivo on puolet elämää.

Mutta silloin tulee kylään Ruumiinetsijä-Siikvartti, ja hänen ilmestymisensä tietää vielä enemmän tuhoa, vielä enemmän kuolemaa ja vielä enemmän ruumiita, joille ei ehditä kaivaa hautaa. Silloin tulevat julki ne kullat ja hopeat, mitkä ihmiset viimeisen varalle mahdollisesti ovat kätkeneet, saiturin säkit ja köyhän ainoat kolikot. Ympäri metsiä, tuntureita ja kiveliöitä hän hiihtelee, etsii vainajia, ottaa ruumiilta mitä heiltä löytää ja toimittaa heidät parhaansa mukaan hautaan. Ei hän kyliä etsi, sillä kyläkunnat pitäkööt huolen kuolleistaan, mutta kun hän kylään ilmestyy, silloin tiedetään, että pian siellä ei ole paljon muita kuin hän yksin, joka jaksaa saatella ruumiit niiden viimeiseen lepoon.

Mikä hän on ja mistä hän tulee, tämä Ruumiinetsijä-Siikvartti? Kukaan ei tiedä. Yksi sanoo hänen olevan länsirajalta, toinen jostakin Norjasta, mutta varmaa on, että tuho ja kuolema käyvät hänen edellään. Kolmas jo sanoo hänen olevan Jumalan tai pirun asiamiehen. Ihmiset väistyvät hänen tieltään, joku sylkäiseekin salassa, mutta kukaan ei sulje häneltä oveansa, vaan kantaa jotakin hänen eteensä, jos enää mitään löytää, että hän pian jättäisi talon.

Ja nyt hän on tullut kylään, Ruumiinetsijä-Siikvartti. Herra siunaa ja varjele meitä! Onko kukaan nähnyt?

On, on monikin. Ja kertojat vapisevat kauhusta, nälästä ja sitä seuraavasta vilusta. Tänä aamuna tulija ruumiskelkkaa veti perässään. Kelkassa oli rääsyjen alla pikkutytön ruumis. Sara-Hannun poika kulki jäljessä lapiota raahaten, ja kuokka oli kelkassa.

Puhuiko se mitään ja minne se meni?

Suoraan pappilaan meni eikä sanaakaan sanonut.

Vai pappilaan suoraan, tietenkin siunauksia toimittamaan. Ei tästä hyvä seuraa, ellei hääviä ollut aikaisemminkaan.

Ei muista Hannun-Erkki oikein, miten matka oli kulunut. Jonakin aamuna oli hänen vieraansa hänelle sanonut:

– Nyt kai jo jaksat olla liikkeelläkin, poika.

Hänkö ei olisi jaksanut vaikka jo aikaisemminkin. Pieni, kutistunut ruumis sidotaan kelkkaan, on vain haettava työaseet ja sitten matkaan.

Se oli ollut yhtä kahlaamista ja harhailemista merkkien mukaan. Tietä ei ollut, keväisinkin vei kirkolle vain kapea, usein kanervikkoon katoava jalkapolku. Mutta eteenpäin oli päästävä, mikään siinä ei auttanut. Mies hiihteli ja veti kelkkaa köydestä, hän kaahloi jäljessä, sillä suksia hänellä ei ollut. Hiki valui virtanaan, joskus hän kaahloi kuin unessa ja heräsi siihen, että näki miehen hiihtelevän edellänsä ja tunsi itse kävelevänsä jäljessä.

– Jos sinua väsyttää, niin koeta jollakin tavoin sijoittua kelkkaan.

Hannun-Erkki oli vavahtanut, ja uupumus oli kuin poispuhallettu. Kelkkaan, kuolleen sisarensa jalkoihin! Ei niinkään. Se olisi syntikin, mieskin uupuisi, eikä sisko pääsisi siunattuun maahan. Kulkisi sitten vain rauhatonna ja voivotellen pitkin metsiä.

Tuli yö, mutta yöpymispaikkaa ei tullut. Joskus istahdettiin syömään kivikovaa leipää ja kuivattua lihaa, mutta muuta juomista ei ollut kuin sulatella lunta suussaan. Kun ihmiset tietäisivät, minkälaiset ruoat heillä oli. Oli patakin, missä lunta olisi voinut sulattaa, mutta nyt ei ollut aikaa tulen tekoon. Oli kiire.

Seurasivatko sudet heidän kantapäillään? Saattoi olla, että korvan juuressa joskus tuntui kuin läähätystä ja että puiden välissä vilkkui kuin tulisia silmiä, mutta rauhan ne heidän saattueelleen antoivat.

Tämä kaikki on kuin harhanäkyä tai utuun häipyvää unta, mutta nyt he seisovat kirkkoherran luona. Ja kirkkoherra on hyväntahtoinen ja laupias, mutta laihtunut ja nöyrtynyt, kuin varjo entisestään.

– Minulla ei ole mitään antamista, sanoo hän. –

Kaiken, mitä minulla on ollut, olen jo jakanut. Ei ole itsellänikään. Yhtä köyhä ja nälkäinen olen kuin tekin.

– Emme me ole tulleet mitään pyytämäänkään. Kirkkoherra nostaa katseensa, ennen terävän, nyt haljahtuneen harmajan katseen.

– Mitä te sitten...? kysyy hän.

– Me tulimme vain kysymään, muistaako kirkkoherra, onko Sara-Hannu ja hänen vaimonsa Justiina-Pirjetta haudattu tänne ja milloin ja minne?

– Hannu on kyllä haudattu, ja paikan minä tiedän, mutta hänen puolisostaan en tiedä mitään. Miksi sitä tiedustelette?

– Meillä on tuolla ulkona kelkassa heidän tyttärensä Katariina ruumiina, ja tässä on heidän poikansa.

Pappi luo katseensa Hannun-Erkkiin ja sitten hänen seuralaiseensa.

– Vai olet sinä Hannu-vainajan poika. Entä sinä sitten? Sinä et liene minun seurakuntaani.

– Sanovat minua Ruumiinetsijä-Siikvartiksi ja kotoisin olen Ruotsin puolelta, jos sen välttämättä tietää tahdotte.

– Nimesi olen kuullut, ja se tuntuu minusta kammottavalta. Kerro, mistä olet sen saanut.

– Siitä, että hautaan ruumiit, milloin niitä löydän, ja luen heille siunauksen, etteivät heidän henkensä häiritsisi kulkijoita.

– Ja ryöstät heidät! jatkoi pappi kovasti.

– Millä ottamista on, siltä otan. Mennessään tuomiolle ei kuollut tarvinne rahaa eikä eväitä.

– Mutta, jatkoi mies ja nousi seisomaan, – ne minä jaan sellaisille, joilla ei mitään ole, eivätkä ne ole yksi ja kaksi, joiden vaivaista elämää olen muutamalla päivällä pidentänyt. Kysy pojalta tässä.

Papin kovettunut katse lauhtui ja hänen ryppyiset kasvonsa lientyivät. Hän ei kysynyt mitään Hannun-Erkiltä, joka silmät avoinna ja vavisten oli keskustelua seurannut. Nälkä ja kurjuus, ajatteli hän, synnyttää itsestään monenkaltaista, hyvää jos pahaakin, ja kansan taikausko on suuri. Hän ei voinut sanallakaan Ruumiinetsijä-Siikvarttia nuhdella.

– Jättäkää lapsen ruumis tänne, päätti hän, – minä lähden kanssanne ottamaan selvää pojan äidistä.

Eikä kansaa ollut tähän aikaan vaikea tavata. Hätä ajoi ihmiset yhteen. He liikkuivat kujilla ja teillä kuin aikoen pitää kokousta. Mutta mitään kokousta he eivät aikoneet pitää, he ryhmittyivät vain siksi, että turvallisuuden tunne olisi suurempi ja että he tällöin tunsivat olevansa voimakkaampia vastaanottamaan sen, mikä välttämättömästi oli tuleva. Ja myöskin siksi, että koska yhdelläkään heistä ei ollut enempää kuin toisellakaan, he siinä tapauksessa, että jollekulle heistä sattuisi jotakin ilmestymään, kaikki pääsisivät siitä osallisiksi, ellei hyvällä niin pahalla.

Siinä oli miestä ja vanhusta, naista ja lasta tuossa joukossa, joka päättömänä laumana liikehti pitkin jokivartta sen vajaan virstan matkan, minkä taloja riitti. Heidän katseensa oli laajentunut ja sammunut, mitään heillä ei ollut toisilleen sanomista, ja heidän kulkunsa oli laahustamista, mutta kuitenkin he jokainen lähtivät juoksemaan, kun pappi molempien seuralaistensa kanssa lähestyi.

– Ruumiinetsijä-Siikvartti, Ruumiinetsijä-Siikvartti! huusivat he.

Se oli enemmän vikisemistä ja ulisemista kuin huutamista, sillä ääntä heidän kuihtuneista ruumiistaan ei lähtenyt.

– Älkää juosko, huusi pappi heidän jälkeensä. – Ettekö näe: se olen minä, teidän sielunpaimenenne.

Mutta he juoksivat sitä hullummin: Ruumiinhakija-Siikvartti oli jo papin ottanut!

Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt juoksemaan jäljessä. Pappi tiesi, kuinka tulisi tapahtumaan: jonkin askelen he juoksisivat, sitten he toinen toisensa jälkeen huohottaen ja katse harhailevana vaipuisivat maahan.

– Tiedättekö te mitään Sara-Hannun Justiina-Pirjetasta? kysyi pappi.

Siitäkö vain oli kysymys? He nostivat kätensä kuin luotaan torjuen.

– Se söi itsensä kuoliaaksi Kustasperissa, vastasivat he. – Siellä se on. Menkää sinne ja jättäkää meidät rauhaan. Kustasperissa. Viimeiset ruoat söi...

– Siinä sen nyt kuulitte, sanoi pappi seuralaisiinsa kääntyen. – Syönyt itsensä kuoliaaksi. Voi maailmaa pahennusten tähden! Miksi meitä näin rangaistaan!

Yksi ja toinen kaatuneista alkaa taas kompuroida jalkeille, ja keväinen taivas hymyilee.

IV

Kirkonkellot, pienet ja vähäpätöiset, soivat. Toinen niistä on saanut halkeimen, ja sen ääni tukehtuu särähdellen sameaan ilmaan, mutta pienemmän ääni on kirkas ja heleä ja kantaa metsänrantaan asti ja kappaleen matkaa metsäänkin.

Kuka on kiivennyt tapuliin soittamaan, ja ketä nyt haudataan, sillä kirkolla ei kukaan ole kuollut? Ensi kerran pitkään aikaan kellot soivat arkisena iltapäivänä. Paljon viruu ruumiita metsissä ja kiveliöissä, mutta heille eivät kellot ole soineet, olisiko jollekulle heistä nyt suotu se komeus ja ylellisyys, että hänet olisi kiskottu siunattavaksi vihittyyn maahan.

Sara-Hannun Justiina-Pirjetta ja hänen tyttärensä haudataan, ja Ruumiinetsijä-Siikvartti soittaa kelloja. Yön ja osan aamua he ovat Hannun-Erkin kanssa kaivaneet hautoja, hän hikoillen ja ähkien, toinen vuoroin totisena, vuoroin kyynelehtien ja hammasta purren. Sillä maa on jäistä ja kovaa ja heidän voimansa ovat riutuneet ja heikot, mutta hauta on saatava valmiiksi. Kaiva siis vaan, Siikvartti, se kuuluu sinun virkaasi, ja kaiva sinäkin, Erkki, vaikka olisit sillä mielellä kuin omaa hautaasi kaivaisit. Sen jälkeen kun äitisi ja sisaresi on tuonne peitetty, olet sinä yksin kuin lintu oksalla ja saat ruveta mietiskelemään, kuka sinun hautasi kaivaa.

Kauan ei heidän otteensa ole kerrallaan riittänyt, tuon tuostakin ovat saaneet istua haudan reunalla ja huohotella ja sitten taas ryhtyä työhön.

– Älä itke, poika, oli Siikvartti tuhissut, – tuonne me joudumme kaikin, ei se sen kummempaa ole.

– En minä sitä... mutta niille olisi pitänyt saada arkut.

– Arkku? Sanoitko sinä että arkku? Kiitä, että saadaan hauta. Kymmenet eivät saa sitäkään. Mutta minä pyydän papilta jonkin kankaan tai liinan päälle, ettei tarvitse hietaa silmille heitellä. Kun vielä vähän kaivamme, niin tuleekin pehmeätä, jäätymätöntä hietaa, se on luotava sitten ensiksi, etteivät vainajain ruumiit turmellu.

Siikvartti oli puhellut, Hannun-Erkki ei ollut kuunnellut. Vainajat odottelivat pappilan ladossa, ja huomenna heidät siunataan.

– Vai äitiäs hakemaan, oli Kustasperin emäntä sanonut. – Kyllä nyt kelpaa tulla hakemaan. Eikä se ainakaan nälkään kuollut.

Hannun-Erkki ei ollut vastannut mitään, ja vaikeahan oli mitään vastatakaan.

– Entäpä jos me jo olisimme sen haudanneet, oli emäntä jatkanut.

– Näyttäkää sitten paikka, niin kaivamme sen ylös ja viemme kirkkomaahan.

– Oho, vai kirkkomaahan. Mutta sano minulle, poikaparka, millä sinä aiot maksaa ne jauhot, jotka äitisi viime töikseen söi.

Hannun-Erkki ei ollut osannut edes suuttuakaan. Hän oli vain seisonut pää riipuksissa odottaen saavansa jotakin tietoa äitinsä ruumiista. Mutta silloin oli Siikvartti astunut vaimon eteen.

– Sano nyt, akka, ja sano suoraan, oli hän tiuskaissut, – minkä verran se vainaja niitä jauhoja sinulta sai?

– Ei se saanut, se otti. Mutta se on korskeaa puhetta. Minkä maan miehiä sinä oikein olet?

– Jos sinä olet kuullut Ruumiinetsijä-Siikvartista, niin nyt sen näet. Mutta vaikka sinä makaisit haaskana kesäisellä suolla, sudet söisivät sisuksiasi ja linnut tekisivät pesänsä niiden sijalle, niin minä vain en näkisi sitä vaivaa, että siirtäisin muutamia mättäitä päällesi.

Kustasperin emäntä oli kalvennut, mikäli hän entisestään saattoi kalveta, ja kirkaissut. Voi taivaan Luoja sitä kirkaisua. Se oli vihlonut luita ja ytimiä, se oli ollut kuin huuto syvyyksien syvyyksistä.

– Sano, missä on ruumis!

– Se on tuolla ladossa navetan takana. Mutta menkää pois, menkää pois.

– Ja minkä verran arvelet jauhoja kuluneen?

– Ellet mene pois, niin minä kiroan.

– Minä kiroan takaisin. Minkä verran kului jauhojasi vainajan viimeiseen ateriaan?

– Saatana sinut syököön!

– Kasvakoot sinun jauhosi vuorenkorkuiseksi tuliseksi hiillokseksi, jossa sinua pyöritellään helvetissä, ja tarttukoon tuli niistä omaan taloosi! Minkä verran kului jauhoja?

Se oli ollut kolmas ja viimeinen kysymys siitä asiasta, ja Kustasperin emäntä oli masentuneena istahtanut rahille.

– Ei niistä kannata puhua, oli hän huohottanut. – Enkä minä heistä kaipaa kirousta vaan siunausta. Sen verran niitä oli, että niistä tuli tuo kupillinen heikkoa puuroa.

– Tämä hopearaha on niistä siis moninkertainen korvaus. Etsi itsellesi uusia jauhoja.

Mutta Kustasperin emäntä ei ottanut kirottua rahaa. Hän oli viskannut sen heidän jälkeensä pihalle, ja sinne se sai jäädä.

Ja nyt soivat kellot lohduttavina ja kutsuvina niin kuin silloin, kun ei ollut nälkää ja kurjuutta. Ne kertoivat sanomaa surusta, mutta samalla ne myöskin soivat lohdutusta.

Kulkijaimet jokivarrella pysähtyvät, höristävät korviaan, katselevat sanattomina toisiaan ja alkavat pienissä ryhmissä palata takaisin.

Silloin ehtii jo huhu heidän luokseen. Siellä soitetaan Sara-Hannun emännälle ja hänen tyttärelleen. Poika-Erkki ja Ruumiinetsijä-Siikvartti ovat hakeneet ruumiin Kustasperista ja vieneet sen pappilaan. Yöllä ovat kaivaneet naudan, ja nyt soitetaan. Miehet, lähdetään luomaan hautaa umpeen, ennen kuin Siikvartti ehtii alas tapulista. Ehkä hänen ei sitten tarvitse kaivaa täällä uusia hautoja, ja mekin saamme osan papin siunauksesta.

– Mutta me olemme nälistyneitä ja meidän voimamme ovat heikot.

– Olkoon, mutta meitä on monta eikä Ruumiinhakija-Siikvartin ja Hannun-Erkin voimia voi verrata meidän voimiimme.

Sinä päivänä tuntui siltä kuin maailman avaruus ja rannattomuus olisi supistunut. Taivas oli pilvessä, ja maan pinnalla oli harmajaa usvaa, mutta se ei painanut alas jo ennen tylsistettyä mieltä, vaan se päin vastoin ikään kuin toi ihmiset lähemmäksi toisiaan. Näköalat olivat peittyneet, he eivät nähneet muuta kuin pienen kappaleen ennen niin suurta maailmaa, kirkon harmajan seinän ja toinen toisensa. Kellojensoittokin laskeutui alas kuuluen ja jääden yksinomaan heidän piiriinsä.

Sen vuoksi he unohtivat, mitä varten alkuaan olivat kirkkomaalle tulleet, ja kun hautaussaattue ilmestyi heidän keskelleen, vaikutti se yllätykseltä ja ilmestykseltä.

Mutta kellojen voima kävi ikään kuin suuremmaksi ja tuli vieläkin lähemmäksi, aivan kuin olisi niitä soitettu heidän keskellään. Silloin he vasta huomasivat papin, kaksi pappilan renkiä, jotka kantoivat kankaaseen verhottua Justiina-Pirjettaa, ja Hannun-Erkin, joka sylissään toi sisarvainajansa.

Eikä pappi puhunut korkealla äänellä, ei käskenyt itsekunkin näiden nälkään kuolleiden vainajain ruumiiden ääressä mennä omaantuntoonsa, ei hän puhunut synnistä ja synnin seurauksesta, joka on kuolema, eikä viimeisestä tuomiosta ja helvetin tulesta. Vaan hän puhui hiljaisella, tukahtuneella äänellä, niin kuin olisi puhunut jokaiselle erikseen siitä, kuinka Jumala on heikoissa väkevä, ja että suurin käsky on rakkaus. Rakastakaat toinen toistanne.

Milloin ruumiit oli laskettu hautaan ja milloin heidän oli ennustettu tulevan maaksi jälleen ja siitä viimeisenä päivänä ylösnousevan, sitä eivät ihmiset olleet lainkaan huomanneet. Pitkälliset kärsimykset, kellojen taukoamaton soitto ja papin sanat olivat heidät samalla kertaa lumonneet ja herättäneet näkemään muutakin kuin omat mietteensä ja vaivansa.

Kun siis viimeinen "amen" oli lausuttu, tarttuivat he kuin itsestään lapioihin, vuorottelivat toistensa kanssa ja vaikka hiki pusertui esille heidän nääntyneistä ruumiistansa, milloin kylmänä, milloin kuumetta ennustavana, vaikka monikaan ei jaksanut luoda kuin kaksi tai kolme lapiollista, herättivät nämä luonnit heissä jonkinlaisen hämärän muistelman tai tajunnan työstä.

Siitä nousi korkea kumpu, ja kun se oli valmis, eivät he enää muistaneetkaan Ruumiinetsijä-Siikvarttia eivätkä menneet jokirannalle harhailemaan, vaan itsekukin meni lopen nääntyneenä kotiinsa nukkumaan.

– Mitä sinä nyt aiot tehdä? kysyi kirkkoherra Hannun-Erkiltä.

Ja kun poika ei vastannut, niin hän jatkoi:

– Työtä kai kenelläkään ei ole sinulle antaa, eikä ruokaa ole meillä ja tuskin on koko maassa. Jumala paratkoon, mutta minä luulen, että sinun täytyy ruveta etsimään paikkaa, missä löytyisi leivänpala ja armelias ihminen.

Silloin Ruumiinetsijä-Siikvartti avasi suunsa ja sanoi:

– Kun ei ole leivänpalaa, kirkkoherra, niin silloin kai myöskin on aiheetonta hakea armeliaita ihmisiä. Me lähdemme pojan kanssa liikkeelle ja luotamme Jumalan armoon, joka aina on vähän luotettavampi kuin vajavaisen ja syntisen ihmisen. Kun kuolema meidät kuitenkin lopuksi perii, yhdentekevää on silloin, periikö se meidät täällä vaiko tuolla. Lähdetkö sinä mukaan, poika?

Hannun-Erkillä ei ollut enää mitään eikä edes valitsemisen varaa.

– Kyllä minä lähden, vastasi hän.

Ja kotipitäjä jäi yhtä köyhää vähemmälle.

V

Vihreydessäänkin metsä näyttää autiolta ja kuolleelta. Ensimmäiset vaaleanviheriät lehdet ovat jo puhjenneet koivuihin, keväinen kosteus maasta kadonnut ja purojen vesi laskeutunut tavalliseen korkeuteensa. Kevätkesäinen taivas on korkea ja kirkas, ja aurinko paistaa. Ah, miten se paistaa hellästi, hyväilevästi ja lupauksia antaen. Parin päivän kuluttua se ei mene mailleen ensinkään.

Mutta suurmetsä on kuollut, ja suoaukeilta erotat pyöreät tunturinlaet, joiden rotkoissa vielä lumi viipyy, niin kuin suunnattomat hautakivet, jotka tunteettomina ja järkkymättöminä katselevat ympärillään leviävää autiutta. Ei kiidä porotokka koparat naksuen pakoon kulkijan tuloa; ne, mitä eivät ihmiset eivätkä pedot ole syöneet, harhailevat vauhkoina ja puolihulluina matkojen päässä eivätkä anna kuulla itsestään. Susi on joutunut toisen suden suuhun, ja karhukin on tassutellut jonnekin rajan taakse, merimaille, viljavammille seuduille.

Kuolema on jättänyt muitakin merkkejä jälkeensä kuin suuren hiljaisuuden; tuon tuostakin tapaat poron jo valjenneen luurangon kylkiluut törröttäen taivasta kohden tai sudenraadon, joka ei vielä lopullisesti ole ehtinyt mädätä. Suon ja metsän rajalla on hiihtelevä lappalainen kaatunut suullensa sivakoilleen eikä ole siitä enää noussut. Karvat hänen nahkapeskistään ovat jo kuluneet pois, ja sormista, joiden päät ovat kaivautuneet maahan, paistaa esille luu, hirveä löyhkä hänen mätänevästä ruumiistaan leviää tyveneen ilmaan, mutta ketään ei kuulu, joka valmistaisi hänelle haudan pehmeään suohon. Eikä äyriäkään, ei kalanruotoakaan hänen vierellään olevasta pussista löydy.

Toisen asiat ovat, maallisilla silmillä nähden, onnistuneet paremmin. Hän on saanut jauhoja pussiinsa ja iloisin mielin hiihdellyt kotiin päin, mutta taival on ollut pitkä ja häntä on alkanut väsyttää. Hän on pysähtynyt puun juurelle tuulen suojaan, jopa lopuksi siihen istahtanutkin sukset allaan ja selkä nojaten puuhun. Se oli hänen viimeinen istumisensa. Mutta kuka hän olija minne hän aikoi mennä? Hampaat kiiltelevät auringonpaisteessa, ja hyönteiset pörräävät tyhjissä silmäonteloissa. Syrjäinen ei häntä tunne, ja ne, jotka häntä kaipaavat, jos heitä enää on kaipaamassa, eivät osaa häntä täältä hakea.

Taistelu on hetkeksi tauonnut, läähätellään ponnistusten jälkeen, ja nyt on välirauha. Aurinko paistaa ja odotellaan keskikesää ja syksyä. Kunpa saataisiin suoloja ja kun kalansaalis edes olisi hyvä. Mitä siitä, jos tuonne kaltioon on päistikkaa heitetty mies, jolla vielä on veitsi rinnassaan. Se kai oli hänen osansa, eikä kukaan kysele häntä. Tuskinpa edes veitsen omistaja tulee perimään omaansa. Ruumis huljuu siellä vain hiljaa edestakaisin veden liikkeiden mukaan, huljuu, kunnes vaatteet ja liha ovat pudonneet pois ja paljas luuranko on jäljellä.

Tässä tulee nyt eteen kangas, jolla joskus on raivonnut metsäpalo. Siitä on jo pitkä aika, kukaan sitä ei enää muista. Mutta maa on paljas tai paikoitellen kanervia ja horsmaa kasvava, puut, jotka ovat kaatuneet, ovat lahoamistilassa, ja ne, jotka ovat pystyyn jääneet, ojentelevat alastomia runkojansa ja oksiansa kuin äänettömässä tuskassa kiemurrellen ja rukoillen taivasta kohden.

– Tästä ei enää ole pitkä matka Pieran kohdalle, sanoo Ruumiinetsijä-Siikvartti. – Kun painelemme suoraan koilliseen, niin parin tai kolmen tunnin matkan päästä sen pitäisi löytymän.

Hannun-Erkki ei vastaa mitään. Hän vain painelee jäljessä, minkä voimat kestävät. Ja ne kestävät nyt taas kyllä. Sen jälkeen kuin hän Siikvartin seuraan liittyi, ei häntä ole nälkä kalvanut. He ovat yöpyneet autioissa taloissa ja kolunneet, olisiko varastoihin jäänyt mitään. Jos jotakin on löytynyt, suolaa, kourallinen jauhoja tai lihankappale, ovat he tunkeneet sen laukkuihinsa ja jakaneet sen sellaisissa paikoissa, missä ihmiset viruivat nälissään. Sitten he ovat taas kulkeneet eteenpäin. Milloin hautaamaton ruumis on eteen sattunut, ovat he tehneet sille haudan. On kamalaa, jos kuolleiden henget jäävät harhailemaan metsiin tai asumusten lähettyville.

Ensin tämä homma oli Hannun-Erkkiä innoittanut, mutta hän alkoi siihen tottua. Lopulta hän siihen melkein mieltyi. Jokainen uusi päivä oli erilainen kuin edellinen. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi ja irralliseksi, ja kalvanut suru vanhempien ja siskon kuolemasta jäi ikään kuin taemmaksi ja kuolema tuli kuin läheiseksi tuttavaksi.

Siikvartti puhui joskus pitkään, mutta hän ei nauranut milloinkaan.

– Pelottavatko sinua nuo ruumiit? kysyi hän.

– Eivät, eivät ainakaan enää. Mutta joskus niiden kasvot ovat pelottavan näköiset, ja kun niiden silmät ovat jääneet auki, näyttää siltä, kuin ne näkisivät jotakin.

Siikvartti hymähti. Mitäpä kuollut ruumis näkisi. Mutta sielu, sielu on toinen asia.

– Minun isäni oli pappi, sanoi hän, – ja minä näin hänen kuolevan. Silloinkin oli pyry, nälkä ja pakkanen, ja hautaamattomia ruumiita venyi kaikkialla. Meidänkin ulkohuoneissa toista kymmentä. Ei ketään, joka olisi jaksanut kaivaa heille hautoja paksujen nietosten läpi. Se oli aikaa. Äiti oli kuollut jo aikaisemmin, ja hän oli niiden parinkymmenen joukossa. Pedot, rotat, mitkä lienevät, olivat nakertaneet sormet hänen kädestään ja syöneet osan jalkaa niin kuin monien muidenkin. Arkkua en kyennyt tekemään, mutta kannoin sinne nurkkakaapin ja asetin hänet siihen. Kun isäni kuoli, kaivettiin kaikille hauta. Ei auttanut enää. Tuli muualta miehiä, jotka piispa ja maaherra olivat sinne käskeneet, ja tuli pappi, joka siunasi. Isäni sanoi minulle viimeiseksi: Tee hyvää, mutta hiljaisesti.

Hannun-Erkki kuuntelee ääneti. Hän ei kykene sanomaan, onko Siikvartti viisas vai hulluko, mutta hän alkaa käsittää hänen hautaamisintonsa. Ja toinen jatkaa kuin itsestään.

– Mitä kuitenkaan teen, ei minulle rikkauksia jäänyt. Tällaisena aikana otan sellaisilta, jotka eivät enää tarvitse, ja annan sellaisille, joilla ei ole. Ja ruumiit hautaan. Enhän muutakaan voi. Suotta ihmiset minua pelkäävät.

– Suotta, myöntää poika ajatuksissaan. Kuinka hänenkään olisi käynyt, ellei Siikvartti olisi ollut liikkeellä? Siellä hän makaisi toisessa nurkassa, sisko toisessa ja äiti jossakin Kustasperin vaiheilla. Ja he kummittelisivat, kunnes joutuisivat siunatuiksi. Hannun-Erkkiä värisyttää tämä ajatus. Mutta äkkiä hänen mielessään välähtää toinen ajatus.

– Eihän aina ole nälkävuosia, sanoo hän, – mitä teet silloin?

– Kuljen kotipuoleni taloissa ja pappiloissa, vastaa Siikvartti yksinkertaisesti. – Pitäähän heidän minut tuntea, olenhan papin poika.

Aivan niin. Papin poika, jonka kuolema ja onnettomuudet ovat tehneet hiukan omituiseksi.

Hannun-Erkki tuntee, kuinka hän viimeisten kuukausien kuluessa on ikään kuin elänyt monta vuotta ja kuinka hän katselee asioita ja ihmisiä aivan toisella tavalla kuin ennen. Ja kuitenkin hän on liikkunut ainoastaan tämän Siikvartin seurassa ja yksinomaan pitkin erämaita. Näin suureksi ja avaraksi hän ei maailmaa ollut uskonut, ja muutenkin se oli aivan erilainen kuin miksi hän oli sitä Saran talosta päin kuvitellut. Mahtoivatko he nyt olla kaukana kotoa, ja oliko tämä edes samaa pitäjää?

– Oletko sinä käynyt kouluja... papinkoulua tai muuta? kysyy hän.

– En päivääkään. Kotona opin lukemaan ja kirjoittamaan.

– Minäkin osaan lukea, sanoo Hannun-Erkki ujosti. – Ja kirjoittaakin, vaikka hitaasti ja rumasti.

Siikvartti pysähtyy kulussaan, kääntyy ympäri ja luo poikaan pitkän, tuijottavan katseen.

– Lukea! sanoo hän. – Sen minä kyllä uskon. Mutta kirjoittaa, kirjoittaa. Mistä sinä sen olisit oppinut?

– Isältä.

Siikvartti pudistaa päätään ja jatkaa taas matkaansa. Jopa tulee eteen hietikko jäkälikön lomassa ja Siikvartti pysähtyy.

– Siinä on, virkkaa hän. – Katkaise oksa ja kirjoita.

– Mitä minä sitten kirjoittaisin?

Siikvartti miettii. Oman nimensä poika mahdollisesti osaa kirjoittaa, ehkä muitakin tuttuja nimiä.

– Kirjoita: Jumala ompi linnamme, päättää hän viimein.

Ja Hannun-Erkki kirjoittaa, selvästi ja ilman pitkiä miettimisiä. Siikvartin kasvot kirkastuvat, ja hänen ilmeetön katseensa saa eloa.

– Tuotapa minä en olisi uskonut, mutisee hän, – en vaikka.

Sekä lisää ääneen ja melkein lämpimästi:

– Kyllä sinun pitäisi tulla toimeen ja edistyä maailmassa, kun vain muuten pidät itsesi miehenä.

Sitten hän taas nousee ja jatkaa matkaansa.

Mutta Hannun-Erkki ei ymmärrä hänen puheestaan mitään. Ei hän älyä, mitä se toimeentulo ja edistyminen oikein tahtoo sanoa. Kun tulee nälkä ja kallis aika, niin siinä istumme kaikki, niin rikkaat kuin köyhätkin, eikä toinen ole toistaan parempi. Mitä auttoi Kustasperia, vaikka olisi miten paljon ollut kultaa ja hopeaa? Kun nälkä tuli, niin se tuli. Mitä auttoi pororikkaita heidän rikkautensa? Sinne ne hupenivat porot metsiin, ja jauhonhakijat jäivät mikä etelään, mikä länteen, mikä pohjoiseen, lienevätkö paremmille maille päästyänsä edes ajatelleet palata takaisin, ja eikö siellä liene ollut samanlainen nälkä kuin täälläkin. Ja mitä auttoi lopuksi pappia hänen mahtinsa ja tietoviisautensa? Pappilaan yhtä hyvin kuin muuallekin löysivät kyllä nälkä ja kuolema tiensä. Ei, ei tajua Hannun-Erkki puhetta edistymisestä: kun hyvin elää päivänsä aamusta iltaan ja saa vähän kootuksi varastoon, siinä oli koko edistyminen ja toimeentulo.

Yhtä asiaa hänen tekisi mieli tiedustella: minne he ovat menossa, mikä on heidän vaelluksensa päämäärä vai onko tarkoitus palata takaisin? Hän on tätä kauan aikaa ajatellut ja monta kertaa avannut suunsa sitä kysyäkseen, mutta lopuksi hän on muistanut toverinsa sanat, että he lähtevät liikkeelle Jumalan armoille, joka aina on luotettavampi kuin ihmisten armo. Ehtiipähän nähdä, mikä tässä lopuksi eteen tulee. Ollutta kurjempaa se ei kuitenkaan voi olla.

Pieran kohdalle ei pitänyt olla kuin muutaman tunnin matka, mutta vielä he eivät ole sinne tulleet. He ovat tulleet samalle paikalle paloa, josta lähtivätkin, ja ilta on jo käsissä. Piera on samoilta paikoilta kuin Siikvarttikin, mutta parempien jäkälämaiden takia siirtynyt tänne.

– Olisinko minä erehtynyt? ajattelee Siikvartti puoliääneen.

Ei, hän ei ole voinut erehtyä, hän on ennenkin mennyt Pieran talvikodalle kuin kotiinsa. Mutta mikä tässä sitten on? Ah niin, nyt hän huomaa ruumiin.

– Katso, sanoo hän Hannun-Erkille, – se oli niin, että meidän piti haudata tuo ensin.

Ja he käyvät heti toimeen, vetävät mätänemässä olevan pojan ruumiin palolta pehmeämmälle maalle, ja pian ovat he valmiit. Turpeet päälle ja Herran siunaus, siinä maatkoon ja odottakoon ylösnousemusta. Kukahan sekin mahtoi olla, ei suksia lähistöllä, ei reppua, ei mitään. Lienee ollut joku ahkiosta pudonnut.

Eikä heidän enää tarvitse kauan aikaa kävellä, ennen kuin aukean laidalla häämöttää Pieran turvekota. Verkalleen he astuvat lähemmäksi. Mutta seinustoilta on turpeita vierähtänyt alas, kattoaukosta ei nouse savu, koirat eivät haukahtele vastaan, ja kodan ovi on kiinni.

– He ovat jo lähteneet tuntureille, arvelee Hannun-Erkki.

– Ei, eivät ne tapaa sitä tehdä ennen kuin juhannuksen vaiheilla, vastaa Siikvartti yksikantaan.

Ja hän hiljentää kävelyään aivan kuin pelkäisi ottaa selvää totuudesta, hän, joka kuitenkin on nähnyt niin paljon hävitystä ja kuolemaa. Mutta hän on tuntenut Pieran ja Pieran-Inkerin jo silloin kun oli pieni poika, he ovat muuttuneet hänelle, yksiviivaiselle ja yksinkertaiselle miehelle, kuin vanhemmiksi, joiden kanssa hän on puhunut niin kuin ihmiset tavallisestikin toisilleen. Ja nauranut, ennen kaikkea nauranut, kaikenlaisille pienille asioille, joita he pitivät suurina.

Viimein hän raottaa ovea ja kurkistaa sisään, vetää päänsä pois, mutta kurkistaa toisen kerran. Hannun-Erkki näkee hänen auringonpolttamien kasvojensa kalpenevan ja hikikarpaloiden nousevan otsalle. Hänkin katsoo sisään ja näkee lappalaisvanhuksen vaimoineen hengettöminä makaavan kodan lattialla.

– Se ei ole nälkää, sanoo Siikvartti. – Se on tautia, poika, tautia. Minä tiedän, että Piera ei anna tappaa itseään nälkään.

Kyynelet nousevat hänen silmiinsä, ensikerran kymmeniin vuosiin.

VI

Ja nyt oli siis Hannun-Erkki maailmassa toisen kerran aivan yksin. Hän katselee ympärilleen ikään kuin todetakseen tämän seikan ja siitä vielä kerran varmistuakseen.

Mikään hänen ympärillään ei liikahda. Hän seisoo siinä kuin ypö yksin keskellä maailmaa. Aurinko paistaa, mutta sen valo on surullista ja kalpeaa ja kuin verhon takaa tulevaa. Onko nyt yö vai päivä? Päivä tietysti. Aamulla hän nousi kodassa järven rannalla, joka oli kuin ylhäältä käsin matalaksi painettu ja näytti itkevän omaa olemassaoloaan.

Entä nyt? Hän on liian lähellä taivasta. Kaikki madaltuu aivan kuin taivaan ylhäisyyttä peläten, koivut ovat pensastuneet ja tuskin häntä itseään korkeammat, ilma on viileä ja siinä on ikään kuin totisuutta. Onko maailma näin suuri? Tunturi tunturin vieressä minne hän vain katsookin, tummenevia laaksoja välissä ja sitten taas tuntureita etäisyyden harmauteen ja sineen häipyen. Ja tuo tuolla suunnattoman kaukana edessäpäin, joka kuin valkoläikkäinen, raskas, harmaja pilvi kohoaa maasta ja häipyy avaruuteen, olisiko se Rastekaise.

Nimi värisyttää häntä, hän on kuullut siitä mainittavan. Rastekaise, siellä asuvat pirut, ja noidat pitävät sen rotkoissa kokouksiaan, ennustavat nälkää ja katovuosia ja lankeavat loveen. Mutta laelta, joka häipyy taivaan sineen, pitää varmaankin Isä-Jumala vaarin siitä, ettei ihmisille enempää pahaa tapahdu kuin mitä heidän syntinsä kohtuullisesti ajallisuudessa ansaitsevat.

Tunnelmassa on peloittavaa, mutta vielä enemmän vapauttavaa: maailma on näin suuri, ja Luojan silmä sitä lopultakin valvoo.

Siikvartti on poissa, kolmisen kuukautta oli heidän yhteinen vaelluksensa kestänyt. Eräänä päivänä, eikä siitä ole kahta viikkoakaan, tulevat he pienelle kirkolle järven rannalle. Siikvartti on hengästynyt, kulku käy laahustaen, ja iho on hiessä.

– Nyt, Erkki, taisi minun vuoroni tulla.

Taivas on harmaja ja raskas, ja sumu lepää järven yllä peittäen tuhannet saaret ja laajat selät, mutta ihmiset ovat laupeita ja ystävällisiä.

– Erkki, ensikerran Siikvartti puhuttelee häntä ristimänimeltä, tähän asti hän on sanonut häntä vain pojaksi.

– Nyt sinun on painettava vain Tenojoelle, sanoo Siikvartti, – siellä on pappila ja sieltä taas neuvovat sinut eteenpäin tai pääset kulkijain mukana.

– Mutta, oli Hannun-Erkki yrittänyt, – minä en sinne osaa...

Ihmiset kokoontuvat heidän ympärilleen, neuvovat tietä, joku tarjoutuu oppaaksikin.

– Mutta enhän voi sinua tähän jättää, oli poika taas koettanut.

– Täytyy. On pakko. Evääsi kestävät vain vähän yli viikon. Ruijaan sinun on päästävä, siellä on aina mahdollisuuksia, se on suurempaa maailmaa, ja sama Jumala siellä on kuin täälläkin.

– Entä sinä sitten?

– Poika-raiska. Minä tulen jäljessä jos pääsen, ja ellen pääse, niin minullahan ovat korjaajani.

Hannun-Erkki oli sittenkin empinyt, suupielet olivat alkaneet vavahdella, ja vaikka hän kuinka oli purrut hampaitaan yhteen, olivat silmiin nousseet vedet. Mutta Siikvartti oli kääntänyt kuumeiset kasvonsa pois.

– Kun minä kuolen, tai jos minä kuolen, etkä sinä voi tehdä enempää kuin nämäkään, niin sinun on kuitenkin lähdettävä. Hyvästi nyt vain ja kiitoksia kaikesta avustasi.

Hannun-Erkkiä oli silloin pakahduttanut, hän olisi tahtonut langeta polvilleen, sillä hänenhän oli kiitettävä, mutta hän oli seisonut kalpeana, silmät harhaillen, ja vaivoin uskoen elävänsä.

– Hyvästi, oli hän viimein saanut sanotuksi.

– Hyvästi. Ota laukku selkääsi ja lähde nyt, siellä on jokunen hopearahakin. Ja rukoile puolestani, sitä voi kävellessäänkin hyvin rukoilla.

Eikä siinä olisi enää mikään auttanut, Erkki oli tuntenut sen. Siikvartti oli kääntänyt taas päänsä poispäin, raskain askelin oli hän lähtenyt kävelemään, ja miehet olivat saattaneet hänet polun päähän ja vielä kerran neuvoneet suuntia.

Tästä kaikesta oli jo muutama päivä kulunut. Suot, raskaat kaahloa, olivat loppuneet, nyt oli vain tuntureita ja vaivaiskoivua kasvavia selkiä, ja pian hän tulisi jokiuomalle. Sitten hänen olisi vain seurattava niitä ja lompoloita, kunnes tulisi pappilaan.

Ja Hannun-Erkki kulkee. Hän on varma siitä, ettei Siikvartti enää ole elävien joukossa, hän pysähtyy tätä ajattelemaankin, mutta samalla hän muistaa hänen viimeisen neuvonsa: kiiruhda! Sitä hänen on ennen kaikkea noudatettava.

Lappalaiset ovat hänelle ystävällisiä, milloin hän heitä kohtaa. Kalastuspaikoilleen mennessään he antavat hänen tulla veneeseensä ja neuvovat taas suunnan eteenpäin.

Kuudentena päivänä hän kohtaa yksinäisen lappalaisukon tunturilla tähystelemässä.

– Onko täältä vielä pitkälti kirkolle ja pappilaan?

– Na ei ole. Kävelet vielä puoli päivää, perillä olet.

– Nuo vaarat tuolla, ovatko ne Suomea?

– Tuo on Ailigas, mutta nuo tuolla, ne ovat Norjaa.

Hannun-Erkki säpsähtää ja katsoo: näinkö pian jo?

Siinäkö se nyt oli ihmisiä, suuri maailma, valtameret, Norja. Se, joka oli antava leivän.

II

I

– Niin että sinun nimesikö oli Hans-Erik?

– Ei, vaan Hannun-Erkki.

– No, sehän on meillä jotenkin sama. Ja sinäkö tulit muka hakemaan työtä ja ansaitsemaan rahaa?

– Niin.

– Ei, poika-rukka, sinusta ole merelle eikä kalastamaan varsinkaan. Menisit kysymään makasiinimiehen paikkaa Hauanilta pihan toiselta puolen tai kalanperkaajaksi Björsethille.

Naisihminen tuossa puhuu kummallisesti korostettua suomea, ja Hannun-Erkki kuulee häntä vaivoin. Hän pyyhkii laseja ja mukeja ja asettaa ne somaan järjestykseen kaappiin, heittää jonkin sanan silloin tällöin, ja jatkaa taas työtänsä.

– Aivan sininenhän sinä olet muodoltasi. Onko sinulla kylmä?

– Ei minun ole kylmä.

– Minä kaadan sinulle ryypyn. Se lämmittää. Mutta mene sitten Hauanille. Ei sinusta ole kalastamaan.

– Kyllä kai sitä tottuu mihin vaan.

Nainen asettaa taas laseja ja tuoppeja kaappiin. Hänellä oli niin paljon työtä ja touhua, että hän tuskin huomaa, jos edes kuunteleekaan mitä Hannun-Erkki sanoo. Juttelee vain omaksi lystikseen eikä pidä väliä siitä, mitä poika vastaa.

Sitten taas:

– Ovatko sinun vanhempasi elossa?

– Eivät, vastaa Hannun-Erkki savun ja melun läpi.

– Entä muut omaisesi?

– Eivät. Ne ovat kaikki kuolleet nälkään.

– Että mihin, sanoit?

– Nälkään.

– Nälkään!

Naisen harmaja katse pysähtyy häneen hetkiseksi, mutta kädet ovat koko ajan toimessa. Asia on hänelle niin tuttu, hän on kuullut niin kovin paljon nälkäänkuolemisista, että se suureksi osaksi on menettänyt kaameutensa. Useimmilta niistä, jotka viime aikoina ovat tänne tulleet, on joku omainen kuollut nälkään.

Ja ensin ovat tulijat olleet laihoja ja kuin murheen alas painamia, mutta jo muutaman päivän kuluttua on alkanut näyttää siltä, kuin suru olisi saanut väistyä ja elämä olisi alkanut vaatia oman osansa.

– Ei auta surra ja kuolla nälkään, kun ruokakuppi on nenän edessä, oli viekas Nils Hauan sanonut iloisena siitä, että työvoima oli halventunut.

Mutta Hannun-Erkkiä vilutti todellakin. Siitä asti kuin hän tänne oli tullut, oli häntä viluttanut, ja siitä oli jo pari päivää. Oltiin mukamas tulossa keskikesään, ja kuitenkin putoili räntää minkä ennätti. Pilvet uivat niin matalalla, että ne melkein näyttivät koskettavan maata; minne ikinä hän katsoi, näkyi vain tunturia ja kalliota, ei kasvullisuutta minkäännäköistä, ei edes pään tasalle ulottuvaa koivunkäkkyrää. Jotakin nurmentapaista vain kivien koloissa ja vihertävää sammalta tunturien ja kallioiden kupeilla. Sitten vain kosteita, kylmiä teitä, joita jotkut sanoivat kaduiksi, ja kivenheiton matkan päässä viheriä ja valkoinen, kolkko ja peloittava meri.

Hannun-Erkkiä vilutti todellakin, vilutti ulkonaisesti ja vilutti sisällisesti. Milloin ei satanut räntää, silloin kävi tuuli, hänen vaatteensa olivat ohuet, eikä hän moneen päivään ollut nähnyt aurinkoa. Eikä kenelläkään ollut aikaa hänen kanssansa.

– Kysy sieltä.

– Mene sinne.

– Mihinkähän sinä niin kuin parhaiten pystyisit? Kova aika ulottui tännekin, jokaisella oli puute, ja jokaisella oli tekemistä omissa asioissaan.

– Olisit pysynyt kotona, paremmin sinä siellä olisit tullut toimeen, tuollainen.

Ja sanoja kiiruhti tiehensä jättäen yksinkertaisen pojantollikon miettiväisenä seisomaan sumuiselle tielle. Mutta Hannun-Erkki ei vielä ollut niitä miehiä, jotka purevat hampaansa yhteen ja manata rävähdyttävät. Hänellä ei ollut maailmassa ketään huolehdittavaa, oli yhdentekevää, saiko hän töitä päivää aikaisemmin tai myöhemmin.

Mietteissään hän kilisteli niitä muutamia hopea- ja kuparirahoja, jotka hänellä vielä olivat jäljellä. Kumma, etteivät ne vielä olleet loppuun huvenneet, ja montakohan päivää ne vielä riittäisivät. Mutta kun hänen ajatuksensa rahoista välittömästi siirtyvät niiden antajaan, Ruumiinetsijä-Siikvartiin, vanhempiin ja siskovainajaan, niin kyynel pakostakin nousee silmänurkkaan ja hänen on käännettävä päänsä pois niitä salatakseen ja käydäkseen miehestä noiden isojen, karkeiden miesten joukossa.

Ryyppylasi pöydällä hänen vieressään oli yhä koskemattomana. Käsi on jo monta kertaa sitä koskettanut, mutta aina hän on sen vetänyt pois. Hän näkee, kuinka muut tuikahduttavat lasiensa sisällön itseensä, saavat heti sen jälkeen väriä naamoihinsa ja kuin uutta miehuutta sisäänsä, puhe käy reippaammaksi ja kovaäänisemmäksi, eleet ja liikkeet laajemmiksi ja omanarvontuntevammiksi. Samassa hän sattuu muistamaan, mitä Ruumiinetsijä-Siikvarttikin joskus oli hänelle sanonut: – Kokoa rahaa! Ja hiljaa ja varovaisesti hän naiselta kysyy:

– Paljonko tällainen ryyppy maksaa?

– Ei se sinulle mitään maksa, vastaa nainen kuin ohimennen.

Sillä naiselle on tullut nyt uutta hommaa. Tämä on Nils Hauanin tupa, ja tänne kokoontuvat ne, joilla on työtä, jotka tulevat suoraan ansioista ja jotka etsivät työtä. Muitakin samanlaisia pirttejä on, mutta tämä on paras, koska tämä on rikkaimman ja täällä ovat ruoat ja juomat halvimmat. Työtä etsiväkin löytää sitä täältä parhaiten, ja ellei löydä, on hänen lohdullista lasin ääressä kuunnella, mitä muut ovat ansainneet ja miten suuria mahdollisuuksia hänellä itsellään joskus voi olla.

Ovi avautuu ja sulkeutuu, avautuu ja sulkeutuu taas, ja miehiä tulee ja menee. Ne ovat kookkaita, tuulenpuremia miehiä, joilla on leveät hartiat ja suuri ääni, niin kuin aina huutelisivat myrskyn läpi.

– Tekla, täytäpä minun lasini!

– Ja tänne ryyppy, Tekla, ja vähän nopeasti. Minulla ei ole aikaa vitkastella, minun täytyy vielä tänä iltana mennä Björsethille tekemään sopimusta.

– Mutta jos sinä juot itsesi humalaan, Olli, niin miten sitten teet sopimuksia, vastaa nainen. – Ottaa Björseth sinut pian ilmaiseksi.

– Ole huoletta sen asian suhteen, Tekla, vastaa Olliksi puhuteltu ja kietoo pöydän yli kätensä naisen vyötäisille.

– Hyi... piru! kirkaisee nainen ja kiskoo itsensä irti. – Häpeä vähän ja mene halailemaan omaa akkaasi...

Mutta Olli nauraa vain suu leveänä ja iskee naiselle silmää.

– Äläpäs lainkaan, Tekla, tee itseäsi, huutaa hän. – Mahtanetko sinäkään olla eilisen teeren poikia.

– Ole jo vaiti ja häpeä silmät korvat täyteen.

– Kun ilta tulee ja lamput sammutetaan, niin etkö vain löydä Aage Larsenia vierestäsi. Ellet vain Nils Hauania itseään, ellet väinkin, piru vie, itseään Nils Hauania. Sitä puhutaan vähän niin kuin siihenkin suuntaan.

Nyt naisihminen punehtuu eikä ole kuulevinaan. Salavihkaa hän heittää syrjäsilmäyksen Hannun-Erkkiin, joka tästä kaikesta ei ymmärrä tuon taivaallista. Mutta häneenkin menee halu olla tuollainen, joka tulee suoraan mereltä ja jonka olento tuoksuu yhtäaikaa myrskylle, suolalle ja kalalle, tuollainen, joka reippaasti tilaa itselleen ryypyn ja tarttuu naista vyötäisiin. Tarkoituksettomasti hän alkaa tarkastella naista: tämä ei enää ole aivan tyttöiässä, mutta hänen kasvonsa ovat heleät ja verevät, hänen vartensa on täyteläinen ja tukeva, ja hän saattaa olla väkeväkin. Ja hänen nimensä on siis Tekla. Mutta mitä kauemmin hän naista katselee, sitä enemmän häntä alkaa vihloa ja pistää vihaksi se, että ne noin vain menevät ottamaan häntä vyötäisiltä.

– Tekevätkö ne usein sinulle noin? kysyy hän vihdoin.

– Että kuinka tekevät? kysyy nainen puoleksi huutaen, jotta se kuuluisi melun läpi, ja herkeämättä jatkaen astiain pyyhkimistä.

– Noin että ottavat kiinni.

Nainen nytkähdyttää niskojaan, niin että vartalo somasti notkahtaa.

– Mitäs juopuneista! sähähtää hän hampaittensa raosta.

Mutta vähän ajan kuluttua hän kuitenkin kysyy:

– Miksi sinä sitä kyselet?

– Muuten vain.

Savupilvi huoneessa kävi aina vain sakeammaksi, ja puheensorina kasvoi huminaksi, josta ei sanoja erottanut. Jokin huikahdus vain kaiken lomassa. Siinä oli suomea, siinä oli norjaa ja ruotsia, mutta saattoi lisäksi olla muitakin kieliä. Naisen, tämän Teklan rauhaa se ei näy liikuttavan, hän tekee työtä kuin olisi ypö yksin, pyyhkii astioita ja täyttää laseja ja tuoppeja. Kuinka se yksin tuon kaiken ehtiikin ja vielä isäksi ottaa vastaan rahoja ja panna ne laatikkoon? Joskus hän vilkaisee Hannun-Erkkiin, ja jos tämä vielä osaisi naisen katseesta jotakin lukea, käsittäisi hän noiden silmäysten merkitsevän jotakin siihen tapaan, että "taitaa sinuun vähin koskea, kun näet minua halailtavan", mutta "ei se niin vaarallista ole".

Jopa läjähtää nyrkki pöytään, joku retkahtaa lattialle, ja pöytä kaatuu. Hetkiseksi humina hiljenee, mutta pian on kaikki taas ennallaan. Lyhyt, ohimenevä tappelunnujakka vain, joka kuuluu asiaan ja johon on totuttauduttava.

Hannun-Erkillä on ryyppynsä yhä koskemattomana. Mitenkähän on, joutuisiko hänkin joskus tuollaiseen? Ja mitä se äskeinen Olliksi puhuteltu sanoi illan tulemisesta ja lamppujen sammuttamisesta! Nythän oli päivä vuorokaudet umpeensa, kuka tässä valoja tarvitsi. Mutta se taisi olla humalassa jo tullessaan. Tuolla se nyt istuu ja kädet levällään selvittelee toisille jotakin. Tulisiko hän, Hannun-Erkki, koskaan noin olemaan asiassa mukana?

Melkein huomaamattaan hän nyt nostaa pikarin huulilleen ja tyhjentää sen pohjaan asti.

– Mitäs, eihän tämä nyt mitään ole, sanoo hän itsekseen, mutta pienen, hyvin pienen ajan kuluttua hän on jo toisissa tunnelmissa.

Hänen lävitseen virtaa outo lämpöaalto, ja ympäristö laajenee ja käy paremmaksi hänen silmissään. Mikä hätä tässä on, saapahan sitä työtä kun ennättää, hän menee tuohon miesjoukkoon vain ja alkaa puhella asiasta. Ja hämmästyneenä hän kuulee oman äänensä sanovan:

– Tekla, kaadapas minulle toinen ryyppy. Nainen luo häneen pitkän katseen, mutta tekee työtä käskettyä.

– Älä ota liikaa, kun et ole sellaiseen tottunut, sanoo hän vain. – Sen verran vain, että lämpenet.

Ja jatkaa taas työtään.

Nyt Hannun-Erkkikin tuntee, että hän, jos ilkeäisi, voisi ottaa tuota naista vyötäisistä. Mutta samalla hänen mieleensä tulee, mitä varten hän tänne alkuaan on tullut, hän muistaa kaikki edelläkäyneet tapaukset, ja vähältä pitää, ettei hän tule hentomieliseksi ja puhkea kyyneliin. Mutta asiahan on ennen kaikkea toimitettava, hänen on vain sekaannuttava joukkoon ja alettava kysellä. Eivät hänen rahansa pitkiä aikoja riitä.

Silloin hän huomaa, etteivät hänen jalkansa häntä kannata, mutta miksi ne eivät sitä tee, sitä hän luonnollisesti ei voi tietää. Paljon kulkenut ja paljon nähnyt nälkää, ensi ryypyt lisäksi, mitä sellainen kestää!

Nyt tulee Ollin-Siina hakemaan miestänsä. Laihtunut, suonikas nainen, joka kiskoo kalvakasta pikku tyttöä kädestä jäljessään. Avaa oven ja jää epätietoisen näköisenä seisomaan ovisuuhun.

– Onkohan Olli täällä? kysyy hän.

Mutta kenelläkään ei ole aikaa häntä huomata, jokaisella on olevinaan tärkeätä sanomista ja tekemistä. Samassa hän kuitenkin huomaa miehensä ja menee tyttöään taluttaen hänen eteensä.

– Olli, etkö sinä lähde kotiin jo?

Mies ei ole kuulevinaan, ja pikku tyttö katselee suurin, pelästynein silmin ympärilleen. Sitten hän alkaa itkeä.

– Sinunhan piti mennä Björsethille tekemään työsopimusta, sanoo vaimo taas.

Nyt nostaa mies kuin muun työn lomassa samean katseensa.

– Mitä sinä täällä teet, murahtaa hän, – mene kotiisi.

Jonka jälkeen hän taas jatkaa puhettaan niin kuin ei vaimoa olisikaan.

– Kuule, puhuu vaimo edelleen itsepintaisesti, – jos sinä hyvinkin pääset Björsethin töihin, niin ei sinun sovi rahojasi täällä huveltaa. Kuinka me sillä aikaa elämme?

Mies lyö nyrkin pöytään.

– Eläkää miten tahdotte, karjaisee hän. – Ja nyt hornan tuuttiin! En minä enää monta minuuttia viivy ja kyllä minä asiani tiedän.

Vaimo alkaa itkeä, ja muutamat miehet nousevat seisaalleen pitääkseen hänen puoltaan. Mutta toiset asettuvat miehen puolelle.

– Kuka se on, joka huushollissa määrää? huutaa joku.

– Niin, mutta se, joka määrää, pitäköön myöskin huushollistaan huolen. Ei passaa sitä nälässä viruttaa.

– Viruttaa! Onko se viruttamista, jos rehellinen kalastaja ottaa ryypyn murheeseensa.

– Niin ja hyvien toverien seurassa. Kyllä sitä on työnkin aika. Mutta ämmät ovat nyt sellaisia.

– Mene kotiin, Olli, ja tule toinen kerta!

– Enkä minä itse saa määrätä, milloin menen ja milloin en?

– Niin, mutta kun olet jo humalassa ja akkasi ja tyttösi ovat sua hakemassa.

– Ja Björseth istuu konttorissaan ja odottaa.

– Ottakoon toisen.

Sananvaihto yltyy, jokin tuoppi tai pikari lennähtää lattialle, ja vaimo on jo peräytynyt toimittamattomin asioin ovelle. Yhteentörmäys näyttää olevan välttämätön.

Hannun-Erkki huomaa tämän kuin sumun lävitse. Mitähän tästä lopultakin tulee? Ja hänen jalkansa kun eivät edes kannata häntä.

Silloin Tekla heittää pyyhinliinan syrjään, kävelee miesten läpi tungeskellen Olliksi puhutellun luo ja tarttuu häntä hartioihin. Sitten hän lykkää hänet edellään ovelle ja siitä ulos.

– Ala painua nyt, sanoo hän, – niin kuin olisit jo menossa. Ja jos kuulen sinun meiskanneen, niin ei ole asiaa takaisin.

Tästä kohtauksesta muodostuu päivän ja illan huippukohta. Jotkut yrittävät asettua Ollin puolelle, toiset taas hurrata Teklalle, mutta useimmat maksavat laskunsa ja menevät, ehkäpä vain jonkun toisen kauppiaan krouviin jatkamaan juhlia. Ne, jotka jäävät jäljelle, jatkavat juttujaan huojuen lavitsoillaan, mutta koettaen näyttää selviltä ja asiallisilta.

– Paras on, että tekin nyt lähdette, sanoo nainen viimein. – On sitä päivää vielä huomennakin.

– Älähän vielä, eihän tässä vielä ole puoliyökään käsissä.

– Parempi kun säästätte rahanne.

– Jopa nyt! Etpä sinä pidä talon puolta ensinkään.

– Ruvetkaa menemään nyt vain.

Ja kun sanat eivät näytä tehoavan, lähestyy nainen heitä kuin äsken Ollia, ja juuri näytelty meno uhkaa alkaa uudelleen. Mutta silloin miehet itsekseen noiduskellen, että on sitä muitakin paikkoja, alkavat huojuskellen mennä ulos.

Hannun-Erkki ei tiedä, mitä hän tekisi. Ensikertainen, pieni humala on haihtumaisillaan hänen päästään, mutta sittenkin hänestä tuntuu, kuin hän koko ajan olisi nähnyt unta, josta hänen pian on herättävä. Nainen kulkee sulkien ikkunaluukkuja ja painaen oven salpaan.

– Mitä sinä minun kanssani aiot tehdä? kysyy poika huolestuneena.

– Sinulla ei tietenkään ole yösijaa, vastaa nainen, mutta melkoista tylymmällä äänellä kuin päivemmällä.

– Ei, mistäpä minä sellaisen vielä...

– Onko sinulla rahoja? kysyy nainen taas kuin äsken, mutta vastaa itse omaan kysymykseensä: – Ei tietenkään.

– Kyllä minulla on vähän, väittää Hannun-Erkki ja vetää esille muutamat hopeapenninkinsä.

– En minä heitä tahdo, mutta pidä niistä tarkka vaari äläkä varsinkaan ota esille miesjoukossa.

Teklan ääni on nyt paljon hellempi ja hänen katseensa lempeämpi, ja Hannun-Erkin mieleen tulee yhtäkkiä Ruumiinetsijä-Siikvartti ja kaikki omaiset. Mutta samalla myöskin jotakin muuta, jota hän ei osaa itselleen selittää.

– Nuku nyt ainakin tämä yö tuolla ritsillä, jatkaa nainen, – mutta ota ryyppy mennessäsi levolle ja vedä vällyt korviisi. Yöt ovat kylmiä ja huone on hatara.

Sitten hän kuin itsekseen huokaa:

– Hyvä Luoja, kuinka minä olen väsynyt.

Hannun-Erkki kömpii ritsille, ja läpi unen hän kuulee, kuinka nainen kalistelee astioita ja asettelee niitä luukkujen raosta ja yhdestä ainoasta kynttilästä tulevassa valossa paikoilleen. Sitten hän nukahtaa.

Ja ensi kerran, väsyneenä kaikesta, hän pitkään aikaan nukkuukin lämpimästi ja sikeästi osapuilleen kunnollisessa vuoteessa. Mutta yöllä hän herää. Ympäristöään hän ei ihmettele, sillä se on melkein joka yöksi vaihtunut, mutta tämä omituisen lämmin, melkein pehmeä tunne.

– Missä minä olen? Niin, minä olen Norjassa ja minun on saatava työtä, jotta eläisin. Eilen oli outoa, mutta täällä on sittenkin hyvä olla.

Mutta outo tunne valtaa hänet yhä kiinteämmin. Eikö hänen lähellään ole jotakin kummallisen lämmintä, eikö hän kuule hengitystä? Hän kohottaa päätänsä ja tunnustelee kädellään. Käsi osuu pehmeään ruumiiseen, ja Hannun-Erkki tuntee värähtävänsä.

– Onko se Tekla? kysyy hän.

Mutta puhuteltu ei vastaa mitään. Hän on päivän työstä väsynyt ja nukkuu, raskaasti hengittäen, selin häneen. Poika vavahtaa, mutta samalla hän tuntee ikään kuin pelkoa, vetäytyy mahdollisimman kauas naisesta seinän puoleen ja koettaa maata suorana kuin tikku. Ja pitkät hetket kuluvat hänen uskaltamatta oikein hengittääkään.

Silloin aletaan ovelle lyödä, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin.

– Tekla! Tekla tekee hyvin ja avaa.

– Joku kolkuttaa! sanoo Hannun-Erkki puoliääneen.

Nyt nainen kohottaa päänsä.

– Tekla! kuuluu taas oven takaa. – Mikä piru siinä on, ettei Tekla saa ovea auki.

Se on rämeä miesääni, joka puhuu suomea pahasti murtaen.

– Taivaan vallat, tuiskaisee nainen melkein itkien. – Se on kauppias itse. Taas!

– Mitä se tahtoo? kysyy Hannun-Erkki vavisten.

– Arvaat kai mitä se tahtoo!

Mutta Hannun-Erkki ei sitä ollenkaan arvaa. Hän kuulee vain ovea jynssättävän ja naisen itsekseen tuskittelevan:

– Mitä Jumalan nimessä minä oikein teen!

– Ymmärtääkö Tekla, kuuluu taas oven takaa, – kuka on isäntä talossa. Pääsenkö minä sisälle vai enkä minä pääse?

Nainen on nyt noussut ritsiltä ja mennyt oven luo.

– Kauppias menee nyt vain omalle puolelleen, sanoo hän maanitellen. – Mitä kauppias täällä tähän aikaan.

– Tulen vain hakemaan kapakkakassan.

Silloin ei auta muu kuin avata ovi, ja sisään astuu iso, punakka mies. Hän menee pöydän luo, ja nainen ojentaa hänelle rahat laatikosta, mutta mies jää yhä seisomaan. Siinä se nyt on, se rikas Nils Hauan.

– Tekla on nyt minulle hyvä, sanoo hän kuiskutellen, – niin Tekla saa kaikki nämä.

– Ei, hyvä kauppias, vastaa nainen nöyrästi, – ei siitä mitään tule.

– Sitten Tekla saa mennä pois minun palveluksestani.

– Jos kauppias niin tahtoo, niin enhän minä sille mitään mahda.

– Nyt on huono aika ja paljon väkeä.

– Antaa olla vaan.

Hannun-Erkki kuuntelee henkeään pidätellen keskustelua, josta hän ei mitään käsitä. Sitten hän näkee miehen kietovan kätensä naisen ympärille ja kohottavan hänet maasta. Mutta Tekla asettuu vimmattuun vastarintaan ja saa miehen yhä lähemmäksi raollaan olevaa ovea.

– Kuule nyt... huohottaa mies.

– Ei, ei tule mitään...

Ja painiskelua jatkuu. Hengitykset läähättävät ja hampaat kirskuvat, ja Hannun-Erkki on epätietoinen siitä, mitä hänen olisi tehtävä. Mutta viimein hän hyppää ritsiltä naiselle avuksi, ja juuri silloin mossahtaa kauppiaan raskas ruumis ovea vastaan ja siitä pihalle. Ja nainen vetäisee oven kiinni, jotta paukahtaa.

– Huomisesta alkaen Tekla ei sitten ole palveluksessani, kuuluu pihalta.

– Hyvä on, vastataan sisältä. Yksinkertainen, komeavartinen krouvin piika istuu huohottaen mielenkiihtymyksestä ja väsymyksestä ritsinsä reunalla.

– Olet sinä nyt nähnyt koko paljon muutaman päivän osalle, sanoo hän viimein kokonaan omat asiansa unohtaen pojalle.

– Olen totisesti. Mutta ei kai se aina ole tällaista?

– Mitä muuta se sitten olisi. Menestyin minäkin vuoden, pari, tässä sitten istun. Ei suinkaan sitä kaikkia mielitekoja voi noudattaa.

Hän painaa päänsä käsiinsä ja vaipuu syviin mietteisiin. Sitten hän kuitenkin kuin helpotuksesta huoahtaen lausuu:

– Mitäpä siitä miettimään. Kyllä tekevä aina työtä löytää.

Ja tähän elämänviisauteen tyytyen hän taas painautuu levolle jättäen Hannun-Erkin puolestaan miettimään.

II

Seuraavana päivänä pilvet uivat kallioiden tasalla; näytti siltä, kuin ne olisivat tarttuneet niihin kiinni ja jääneet niiden kielistä roikkumaan, eikä viipynyt pitkää aikaa, ennen kuin puhkesi sade, vettä ja räntää sekaisin. Ihmiset ilmestyvät kaduille vakavina ja toimeliaina, monenkin miehen kasvoilla selvät kohmelon merkit, ja mielessään kai he tekivät päätöksen tänään ja huomenna paikata sen, minkä eilen olivat menettäneet. Koko ilma tuntui haisevan suolle ja mädänneelle kalalle, ja meri näytti kuin häipyvän putoavan sateen taakse. Mutta laivat kalseassa satamassa olivat lähtövalmiina, ihmisiä juoksi ja hääri niiden kannella niin kuin laiturillakin, mutta huudot huudettiin ja käskyt annettiin hiljaisemmalla äänellä kuin tavallisesti. Liekö sekin ollut ilman vaikutuksesta.

Tekla on avannut yhden ikkunaluukuista ja vetää parhaillaan kenkiä jalkaansa. Hänen mieleensä muistuu eilinen päivä ja se, mitä tapahtui yöllä. Tästä aamusta alkaen hän on paikaton ja hänen on lähdettävä. Kun aamu ehtii pitemmälle, tulee kauppias Hauan tietysti niin kuin aina ennenkin pyytämään anteeksi ja että hän jäisi paikalleen, mutta tällä kertaa hän ei enää jää. Sillä tällaista oli ollut koko se aika, minkä hän oli Hauanilla ollut, ja tällaista tulisi, tietenkin edelleenkin olemaan.

– Kuulitko sinä, että se käski minun aamusta lähteä? kysyi hän Hannun-Erkiltä.

Tämä, joka on koko loppuyön viluissaan ja vain puolinukuksissa venynyt ilman peitettä kovalla sivupenkillä, vastaa:

– Kuulin kyllä. Miksi niin?

– Siksi vain, ettei se voi peruuttaa, kun on itse käskenyt.

Tekla on jo täydelleen pukeutunut ja ojentelee ensin käsivarsiaan ja sitten koko varttaan. Hänelle on aivan yhdentekevää, vaikka onkin lähdettävä, kyllä hän, reipas ja terve ihminen, aina hommia saa. Ellei muuta niin rupeaa kalanperkaajaksi, kyllä siinä vaimoihminenkin pärjää.

Hänen tarinansa on näiden Luojan hylkäämien perukoiden tavallisimpia. On joskus pikkutyttönä kulkeutunut tänne isänsä kanssa. Isä on kalastustöissä, jää kerran merelle, kellot soivat samalla kertaa hänen ja muiden hukkuneiden yli, sitten on kaikki ohi ja Tekla Palo, jonka sukunimi on vääntynyt Balloksi, saa ruveta katselemaan, kuinka tulee yksin toimeen elämässä. Hän oli silloin kuusitoistavuotias, ja tapauksesta oli nyt kulunut kuutisen vuotta.

Ja hän tulee toimeen niin kuin tulee, saa ainakin jokapäiväisen leipänsä ja sopeutuu hyvin ihmisten kanssa. Hän puhuu norjaa hyvin, jopa niin hyvin, että hänen suomeensa on tullut pieni murteellinen korostus. Mutta sitä hän ei käsitä, miksi miehet joka välissä pyrkivät häntä pusertelemaan, halailemaan ja lääppimään. Niin kuin itse kauppiaskin ja hänen kirjanpitäjänsä, notkea ja liukas Aage Larsen. Onhan hän kyllä peilistä nähnyt, minkä muotoinen hän on, mutta olisihan niitä parempiakin. Hän tietää kyllä itse, ettei hänellä varsinaista tyttöaikaa ole koskaan ollutkaan ja että hän jossakin suhteessa jo ennen aikojaan oli vanhentunut ja varttunut. Mutta kuitenkin tuli nyt yksi ja puhui hänelle rakkaudesta, toinen tarjosi sormusta, kolmas puhui suurista rahoista, ja nuoret merimiehet ja kalastajat tarttuivat ilman muuta vyötäisiin ja suudella mojahduttivat keskelle suuta. Se kuitenkin oli kaikkein reiluinta ja vaarattominta. Vähitellen oli hän omaksunut varman, määrätyn kannan koko miessukupuoleen nähden: soitti suutansa heidän kanssaan, ja jos jotakuta ilman muuta huvitti ottaa häntä vyötäisistä tai suudella muiskahduttaa suuren joukon nähden, niin sama se, mutta älä yritä tulla tekemään sitä pimennossa tai nurkan takana.

Nyt hän keskeyttää mietteensä ja jää katselemaan Hannun-Erkkiä, joka kalpeana ja avuttoman näköisenä istuu seinänvieruspenkillä. Jo eilen hän oli katsellut häntä säälinsekaisella myötätunnolla, nyt hän katselee häntä tarkemmin pojan itsensä sitä huomaamatta. Mitään hän ei suunnittele, hän vain katselee alkujaan hyväpiirteisiä, nyt kalpeita ja rasittuneen näköisiä kasvoja ja nälän ja paljon kulkemisen sortamaa solakkaa vartta, joka ei vielä ole täysin kehittynyt. Aikansa hän katselee, ja sitten hänen mieleensä kuin itsestään tulee, että yhtä yksinäisiä he ovat molemmat ja että he voisivat olla toisilleen joksikin avuksi, hän pojalle ja ehkä poikakin hänelle.

– Eikö sinulla ole mitään hoivaa täällä, tuttavia tai sellaisia? kysyy hän.

– Ei.

– Mutta kuinka sinä oikein tulit tänne tulleeksi?

Hannun-Erkki kertoo niin kuin osaa, kertoo nälästä ja kuolemasta, äitinsä ja pikku sisarensa, jonka nimi oli ollut Kaisa, hautaamisesta ja viimein Ruumiinetsijä-Siikvartista.

Värit vaihtuvat tytön kasvoilla, sillä tyttöhän Tekla itse asiassa oli, mutta hän on jo tottunut salaamaan tunteensa, hän kääntää kasvonsa pois ja menee kaatamaan pojalle ryypyn.

– Ota tästä, sanoo hän. – Mutta jos sinä aiot näillä rantamailla toimeen tulla, niin sinun on heitettävä pois tuo ilme.

– Millainen sen sitten pitäisi olla?

– En minä sitä sinulle oikein osaa neuvoa, mutta jotenkin samanlainen kuin noiden toistenkin. Sellainen kuin aina aikoisit sanoa: perkele.

Poika naurahti. Tämä oli aivan vastoin Ruumiinetsijä-Siikvartin opetuksia, mutta kuitenkin samaan tähtäävä. Tuli ilma millainen tahansa, niin aina vain julma ilme. Niin kuin kustasperilaisilla.

Teklakin naurahti kuin puoleksi hämillään, mutta ratkaisi asian kulauttamalla itseensä tukevan ryypyn. Se kävikin häneltä paljon suuremmalla asiantuntemuksella kuin Hannun-Erkiltä.

– Niin, jatkoi hän, – sellainen naaman ilme se on, joka tässä maassa käy täydestä. Miten vanha sinä oikein olet?

– Kahdeksantoista.

– Ei siinä ole ikää liiaksi, sanoo tyttö miettiväisesti, – ja kun et lisäksi ole ollut sellaisissa töissä, mihin täällä miestä tarvitaan. Voi, kunpa osaisit edes kirjoittaa!

– Kirjoittaa! huudahti poika innostuneena. – Minä osaan sekä lukea että kirjoittaa.

Tyttö katselee häntä epäillen, kirjoitusmiehet suomalaisten joukossa ovat harvinaisia. Viimein hän jostakin hakee esille paperin ja kirjoitusvehkeet.

– Tämäpä nyt on merkillistä, ajattelee Hannun-Erkki. – Siikvartti-vainaja epäili kirjoitustaitoani ja nyt taas tämä.

Ja hän kirjoittaa tarkoituksettomia sanoja peräkkäin paperille, ja tyttö painautuu yhä lähemmäksi ja seuraa jännityksellä ja silmät loistaen sanojen ilmestymistä harmahtavalle paperille. Ei hän ymmärrä niiden merkitystä, mutta hän huomaa, että se on samanlaista kirjoitusta kuin mitä hän on muuallakin nähnyt.

– Kirjoita siihen Tekla, pyytää hän. Hannun-Erkki kirjoittaa Dekla. Kauan aikaa Tekla tarkastelee nimeään.

– Kuule, sanoo hän vihdoin melkein hengästyneenä. – Mene Björsethille, ei tiedä vaikka heti pääsisit kirjanpitäjäksi. Sano vain, että osaat kirjoittaa. Ja kuule vielä: pyydä samalla tointa minullekin sinne minne sinäkin pääset. Kerro vain, että se olen minä, joka olen ollut Hauanilla. Kyllä ne siitä käsittävät.

– Missä se Björseth sitten on?

– Kyllä minä tulen sinulle näyttämään. Ja minä odotan itse ulkopuolella.

Mutta Tekla ei ehtinytkään näyttämään, ei ainakaan heti paikalla, missä kauppamies Björseth asui. Aamu oli vielä varhainen, ja he olivat kokonaan unohtaneet, että Teklan oli mentävä pois tai avattava krouvi tarvitseville.

Nyt astuu itse hieno Aage Larsen sisälle.

– Hyvää huomenta, sanoo hän sulavasti. – Kauppias taisi puhua tyhmyyksiä Teklalle eilen.

– Hän sanoi, että minun tänä aamuna on lähdettävä.

– Niinkö? No Tekla ei siitä hätäile, hänhän sanoo sitä niin monesti. Minä puhun taas Teklan puolesta.

– Herra Larsenin ei tarvitse sitä ollenkaan tehdä. Olen nyt päättänyt todellakin lähteä.

– Oho, vai niin. Mutta anteeksi jos kysyn, viittaa Hannun-Erkkiin päin, – kuka tämä nuori herra on?

– Se on muuan Suomesta tullut, joka on nukkunut yönsä tuolla penkillä. Sitten kovemmalla äänenpainolla: – Ja maksanut syömisensä, juomisensa ja nukkumisensa.

Herra Aage Larsen käy miettiväiseksi:

– On kovin harvinaista, sanoo hän vihdoin, – että Suomesta tulevilla herroille on rahaa. Anteeksi sen vuoksi, jos kysyn, sattuuko herralla enää olemaan yhtään päällään.

– Näytä sille! sanoo Tekla lyhyesti.

Mutta herra Larsenin näyttää olevan kovin vaikeaa antaa rahoja takaisin. Hän katselee niitä, punniskelee niitä kädessään, mutta ne eivät ole talareita, vaan Venäjän hopearuplia. Hän ei voi mitään.

– Harvinaista, kovin harvinaista, jupisee hän itsekseen. – Näiden rahojen alkuperä... hm... niin, tietysti minun on annettava ne takaisin, mutta ehkä ensiksi näytän kauppiaalle...

– Rahat tänne! kuuluu silloin odottamattoman jyrkästi. – Vai ette kai ole varas!

Herra Larsen näyttää säpsähtävän.

– Anteeksi, sanoo hän, – en suinkaan. Tässä ovat rahat, olkaa hyvä. Minä vain... kun nykyään on niin monenlaista väkeä liikkeessä.

Tekla punastuu mielihyvästä ja luo katseen poikaan: tuollaista ilmettä sinun on näytettävä.

– Tekla tulee sitten konttoriin tekemään tilin, lopettaa herra Larsen lyhyesti ja virallisesti.

– Äh, sanoo kauppias Hauan nähdessään Teklan. – Tietenkin se oli vain leikkiä ja Tekla jää. Sillä hyvä, eikö niin?

– En minä jää.

– Mutta keskellä vuotta, mistä minä nyt uuden otan?

– Kauppias itse sanoi minut irti. Minulla on todistaja.

– Se onkin rikas nuori herra, naurahti herra Larsen väliin.

Kauppias kohotti rasvaiset, ilmeettömät silmänsä.

– Oho, vain niin, pöhähti hän. – No saadaanhan niitä toisiakin...

Sitten:

– Katselehan, Larsen, kirjoista... Teklan aikana särkynyt niin paljon astioitakin... Ja kaikenlaisia lorveja vetelehtinyt, lienevätkö kaikki edes maksaneetkaan... Hm... jaa... voisithan sinä silti nyt jäädä... Yksi olyttynnyrikin vuotanut melkein kuiviin... Jaa, ei tässä paljon palkkaa jää... Paljonko jää, Larsen, katsopas?

– Vajaat kolme talaria.

– Se on vale! aikoo Tekla kirkaista, mutta ei lopultakaan puhu mitään. Hänen kasvonsa vain punehtuvat: osaatte te räknätä.

Kauppias Hauan katsoo taas Teklaan. Minkähän vaikutuksen nuo vajaat kolme talaria oikein tekevät? Mutta hän kohtaa vain punehtuneet kasvot ja järkähtämättömät, siniharmaat silmät.

– Minne Tekla noilla kolmella talarilla joutuu? Eikö olisi paras jäädä?

– Ei, tulee lyhyesti ja hiljaisesti.

– Maksa ne hänelle, Larsen.

Tyttö seisoo vielä hetken aivan kuin aikoisi sanoa jotakin, sitten hän kuitenkin vain niiaa hyvästiksi ja painaa oven kiinni jäljessään.

Mutta Aage Larsen, hieno kirjanpitäjä, juoksee kauppiaan viittauksesta hänen jälkeensä.

– Minun on niin surku sinua, kuiskaa hän. – Eikö sittenkin olisi paras itsellesikin, että jäisit.

– Johan minulla on palkka kourassa, ja vaikk'en olisi saanut killinkiäkään, olisin sittenkin mennyt.

– Mistä sinä nyt olet niin suuttunut?

– Antaisitte hetkenkään olla rauhassa, niin ehkäpä hoitaisinkin pirttiänne.

– Niin, mutta katsopas, leikki on aina vain leikkiä. Tällaista kaunista sormustakin olen pitänyt sinun varallesi muistoksi.

– Herra Larsen antaa sen kauppiaan Thomasinelle, ehkäpä hän sen huolii.

– Pane nyt mieleesi, Tekla. Kun joudut pulaan, niin käänny minun puoleeni.

– Minä en joudu pulaan, herra Larsen.

– Mitä, joko sinulla on paikka?

– Ei sinne päinkään.

– Mutta minne sitten aiot mennä?

Silloin Tekla kääntyi ympäri ja nauroi ilvehtivästi nuorelle, hienolle herralle vasten kasvoja.

– Tahdotteko sen tietää, herra Larsen, nauroi hän. – No, minä sanon sen teille: minne nenä näyttää ja ahteri ohjaa. Onko selvä?

III

Kauppamies Andreas Björsethin asiat eivät olleet niin laajat kuin Nils Hauanin. Ainakaan hänellä ei ollut niin paljon laivoja, ja kauppojakin hän teki varovaisemmin. Hänen valkoiseksi maalattu ja liuskakivillä katettu talonsa oli aivan lähellä rantaa kaikille myrskyille ja tuulille alttiina, mutta kai hän tahtoi alituisesti pitää silmällä, mitä merellä tapahtui.

Ja kivulloinen mies oli kauppias Andreas Björseth. Sen vuoksi kai hän oli pysynyt melko vieraana ihmisille, ellei siihen vain vaikuttanut sekin, että hän oli Tanskasta tulleen kauppiaan poika ja että rouvavainaja oli ollut aina viluisen näköinen englantilainen. Mutta lappalaiset tulivat aina ensiksi nahkoineen, lihoineen ja lohineen Björsethille, ja mitä Björseth ei enää ostanut, sen he veivät Hauanille, joka rähisi heidän kanssaan, osti kaikki yhdessä romssissa ja käski heidän sitten laputtaa helvettiin vinkumaan ja joikumaan. Mutta Andreakselta, joka oli mukava mies, he eivät lähteneetkään ennen kuin olivat juoneet viimeisen killinkinsä hänen pirtissään.

Andreas Björsethilläkin oli tupa eli pirtti eli krouvi, jossa jokainen voi saada ryypyn tai tuopillisen olutta, mutta jos mies rupesi kovaääniseksi tai lyömään nyrkkiä pöytään, oli siellä paikalla muuan pirullisen näköinen ja leveähartiainen, Taavetiksi puhuteltu mies, joka ilman muuta heitti räyhääjän pihalle. No, hän meni tietysti Hauanille, mutta se ei enää liikuttanut Björsethiä. Toisekseen Björsethillä katsottiin miestä silmiin, niin kuin sanotaan, ennen kuin hän pääsi hommiin. Eikä kauppamies ollut vaivautunut oppimaan suomen sanaa, mutta kuitenkin näytti siltä, kuin hän olisi ymmärtänyt joka sanan, minkä Johannesen, hänen kirjanpitäjänsä, puheli heidän kanssaan.

Ja tämän Andreas Björsethin konttorissa seisoo nyt Hannun-Erkki. Pihalla on ollut rauhallista kuin sunnuntaipäivänä, sisällä on vielä rauhallisempaa. Kauppias, pitkä ja laiha, harmahtava mies, nojaa jonkinlainen turkistakki yllään uunia vastaan, ja hänen puoleisellaan pöydännurkalla on lasillinen lämmitettyä viiniä; äreän näköinen kirjanpitäjä kirjoittaa niin että kynä rapisee eikä edes nosta päätään katsahtaakseen tulijaan. Poika vapisee, hän älyää, että tässä tulee kysymys jostakin, ja kumartaa kumartamistaan, niin kuin Tekla on kertonut asiaan kuuluvan. "Sellainen tekee Björsethille hyvää, Nils Hauankin kiiruhtaa aina hänelle kumartelemaan."

Viimein kauppamies vilkaisee häneen, sanoo sitten jotakin kirjanpitäjälle, ja tämä toimelias ja ankara mies kohottaa päänsä kuin lyönnin saaneena, luo tuikean katseensa poikaan ja kysyy lyhyesti:

– Mikä asia?

Hannun-Erkki tekee taas kumarruksen niin kuin hän, joka odottaa ulkopuolella, on opettanut ja vastaa:

– Haluaisin työtä.

Kirjanpitäjä norjantaa tämän kauppiaalle ja ryhtyy taas työhönsä ikään kuin koko asia olisi loppuunsuoritettu. Kauppias nojaa ilmettään muuttamatta uunia vastaan. Ei hänelläkään ole asiaan mitään lisäämistä, hän on ottanut nälistyneitä miehiä halvalla palkalla enemmän kuin tarvitsisikaan. Viimein hän kuitenkin taas sanoo jotakin norjaksi kirjanpitäjälle, ja tämä kääntyy pojan puoleen.

– Eikö kauppias Hauanilla ollut työtä?

– En minä sieltä kysynytkään.

Jälleen uusia selvityksiä kirjanpitäjän ja kauppiaan välillä.

– Miks'et sieltä kysynyt? Kauppias Hauan tarvitsee nykyisin miehiä.

– Minä olin siellä pirtissä, mutta siellä oli sellainen sekamelska, etten tiennyt keneltä kysyä.

Kauppias Björseth naurahtaa jo ennen kuin kirjanpitäjä ennättää hänelle kääntää kaikki.

– Sinun olisi pitänyt kääntyä kauppiaan itsensä puoleen.

– En minä tänä aamuna enää uskaltanut.

– No, ja miks'et?

Hannun-Erkki pyörittää lakkiaan ja punastelee, mutta selittää sitten, mitä on yöllä ja aamulla nähnyt. Hän näkee, kuinka kauppias Björsethin silmäluomet rävähtävät ja harmaille kasvoille nousee ohut puna. Kirjanpitäjä Johannesen nousee ja selittelee hänelle jotakin laajoin kädenliikkein, ja kauppias nyökyttelee päätään. Jos poika älyäisi, mitä nuo nyökkäykset merkitsevät, mutta hän ei älyä, että ne merkitsevät: – Olet aivan oikeassa siinä, mitä olet aina hokenut Hauanista, Johannesen. Hän ajattelee vain itsekseen: – En minä mihinkään pääse, saan vain mennä muitten luo.

Mutta äkkiä kirjanpitäjä kääntyy taas häneen päin, osoittaa tuolia ja tiuskaisee:

– Istu!

Sitten jälleen vieraskielistä puhetta kauppiaan kanssa ja:

– Kuka sinä olet, mistä sinä olet ja kuinka sinä olet tänne osunut?

Taas saa Hannun-Erkki alkaa kertoa elämäkertaansa aivan alusta tähän päivään asti. Kirjanpitäjä kuuntelee silmät seisoen ja selittelee taas kauppiaalle lyöden tuon tuostakin kädenselällä pöytään ja kauppias Björseth nyökäyttelee vakavannäköisenä ja sanoo tuon tuostakin jonkin sanan käyden välillä maistamassa viinilasistaan.

Mutta samalla kuin poika kertoo, häntä alkaa harmittaa, tunne, jonka hän ensikerran eläissään täysin tajuaa. Kuinka monetta kertaa hän nyt kertoo elämänsä vaiheita! Tietenkin he nyt hänet ottavat, mutta säälistä, armosta. Nyt hän oivaltaa, mitä tuo ilme niin kuin aina aikoisi sanoa: perkele, merkitsee. Hän koettaa juontaa kasvonsa mahdollisimman töykeiksi ja koviksi, mutt'ei onnistu. Ah, hän ei tiedä, että vuodet opettaisivat sen taidon hänelle liiankin hyvin.

Herra Johannesen pyörähtää taas häneen päin.

– No, kysyy hän, – mitä sinä oikein osaat tehdä? Osaatko kiivetä mastoon, hä?

– En.

– No erotatko sinä turskan sillistä?

Hannun-Erkki painaa päänsä alas. Ei hän osaa mitään. Osaatko sitä ja sitä? Ei, en minä osaa.

– Mutta mitä pirua sinä sitten osaat?

– Kyllä kai minä näihin tällaisiin töihin oppisin ja kyllä minä osaan lukea ja kirjoittaa.

Tällä kertaa hänen taitoaan ei sentään epäilty. Herra Johannesen loi häneen vain puolijulman silmäyksen ja sanoi lyhyesti:

– Istu pöydän ääreen ja kirjoita!

Eivätkä siinä riittäneet paljaat peräkkäin kirjoitetut sanat. Kirjanpitäjä saneli pitkiä lauseita, sanoi väliin: – pilkku, jolloin poika kirjoitti: – pilkku ja taas: – piste ja Hannun-Erkki kirjoitti: – piste. Sitten hän otti paperin, tarkasti sitä ja sanoi:

– Tässä on vielä virheitä vietävästi, mutta kai tulee hyvä.

Ja puhuttuaan kauppias Björsethin kanssa hän kuin itsekseen lisäsi:

– No niin, todellakin, siitä saa Höijer pitää huolen.

Sitten taas:

– Sinä osaat lukea, mutta osaatko laskea? Ei tietenkään. No, Höijer pitäköön huolen.

Kauppamies liikahti nyt ensikerran pöydän ja uunin väliltä, puheli jotakin pitkästi ja harvaan kirjanpitäjän tarkkaavaisen näköisenä kuunnellessa, sitten kirjanpitäjä katsahti taas poikaan ja sanoi:

– Niin, kauppias käskee sanoa sinulle, että täällä emme sinua tarvitse, mutta pääset asemallemme Gamvikiin, jossa herra Höijer antaa sinulle lähempiä ohjeita. Mikä sinun nimesi taas olikaan?

– Erkki Hannunpoika Sara.

Sen enempää kyselemättä herra Johannesen alkoi kirjoittaa herra Höijerille Gamvikissa, että Erik Hansen oli otettu heidän palvelukseensa, ja herra kauppias Björseth käskee herra Höijeriä olemaan niin ystävällinen. J.n.e.

Suljettuaan kirjeen hän antaa sen Hannun-Erkille ja sanoo:

– Tämän annat sitten herra Höijerille, kun tulet perille. Tässä on myöskin siitä naisihmisestä. Emme voi käyttää häntä täällä, mutta Gamvikissa hän voinee olla hyödyksi. Ellida lähtee sinne sopivan tuulen tultua, asukaa pirtissä sen aikaa. Rahaa saatte Gamvikissa, ettehän sitä ennen tarvitse ettekä oikeastaan sielläkään.

Piste. Puolipökerryksissä sai Hannun-Erkki kirje kourassa vaeltaa portaita alas.

– Siinä pojassa ei ollut muuta kuin avuttomuutta, sanoi kauppamies Björseth kirjanpitäjälleen, – ei muuta kuin avuttomuutta ensi silmällä katsottuna...

– Jaa, mutta hän osasi kirjoittaa, ja suomea, vastasi herra Johannesen näpsäyttäen sormiaan, – Se on paljon. Suomalaiset tuottavat meille paljon, ja kun Höijer hänet oikein opettaa... Niin, Gamvikiin pitäisi saada jokin suomalainen kirja, että hän pääsisi oikeinkirjoituksen jäljille.

– Koetan pitää nuolen siitä, Johannesen. Ja myöskin Varangeren-lehti, että oppii tavaamaan norjaa. En väitä olevani mikään ihmistuntija, Johannesen, ja harvoin olen nähnyt avuttomampia kasvoja, mutta olihan niissä rehellisyyttä ja opinhalua. Usko vain minua, Johannesen, opinhalu se maksaa jotakin, sillä sitä seuraa kaikki muu. Sano kapteeni Thornelle, että kohtelee poikaa ja naista ihmisiksi laivassa.

IV

– Mitä, mitä perhanaa tämä nyt taas oikein on?

Herra Höijer lukee läpi Björsethin konttorista tulleen kirjeen, katsoo ylös, pitää sitä silmiensä tasalla ja lukee toisen kerran. Hän on kiukkuisen näköinen vanha herra, joka kohtelee muita kuin he olisivat kuuroja.

– Opettaa! toistaa hän taas huutaen, – opettaa! Persattiako minä teille opetan! Tänne lähetetään suomalaistolvana toisensa jälkeen, ja kun he ovat kuukauden olleet, niin minä saan ilmoittaa, ettei tule mitään. Mutta Björseth tahtoo ehdottomasti suomalaisen joksikin, hän itse tietää, miksi. Tiedätkö sinä, Thorne?

Kapteeni Eivind Thorne, kookas, punakka, kuolemanvakava mies, vastaa rauhallisesti:

– Minun tehtäviini ei kuulu arvailla kauppias Björsethin aikomuksia.

– Minä en kysy mitä sinun tehtäviisi kuuluu, minä kysyn vain voitko aavistaa? Et. Mutta minä tiedän, minä. Spioneja hän tänne lähettää, urkkijoita katsomaan, ettei se vanha kettu Höijer tee pientä afääriä omaan tiliinsä, maksa muuatta puolta killinkiä vähemmän lappalaiselle hänen nahastaan tai lähetä jotakin kuivattua turskaleiviskää omaan laskuunsa.

– Minä en ainakaan ottaisi viedäkseni sinun leiviskääsi, keskeytti kapteeni Thorne.

– Sen minä kyllä uskon, hihkui herra Höijer iloisesti. – Maren! huutaa hän sitten toiseen huoneeseen. – Maren!

Mutta kun ei Marenia ala kuulua, menee hän itse. Kapteeni Thornen kasvot kirkastuvat hiukan, hän iskee silmää Teklalle ja sanoo norjaksi:

– Sano pojalle, että kun Höijer alkaa huudella, niin huudelkoon takaisin. Se joka jaksaa kauemmin huutaa, se voittaa. Mutta keuhkoja siinä tarvitaan. Muuten äijä pohjaltaan on ellei kultaa niin hopeaa. Tämä vain kuuluu hänen tapoihinsa.

Mutta Tekla ei ehdi näitä suomentaa, ennen kuin ukko Höijer jo palaa äkäisen näköinen, kotkannenäinen ämmä jäljessään. Se kai on hänen Mareninsa.

– No nyt, Maren! kirkuu hän. – Katso nyt tarkasti. Tässä meillä on taas kaksi figuuria, jotka Björseth on meille lähettänyt. Neidin otat haltuusi sinä, ja nuori herra kai on tarkoitettu minun hoteisiini.

– Eiks' niin? karjaisee hän sitten äkkiä suomeksi pyörähtäen Hannun-Erkkiin päin.

– Mistä minä tiedän, vastasi poika välinpitämättömästi.

– Hä! Ei tiedä. Mitä sinä sitten tiedät? Tiedätkö sinä, mikä sinun nimesi on?

– Hannun-Erkki.

– Ha-ha, kas niin, siinä se oli! huusi tuo kipakka äijä lyöden kämmeniään yhteen. – Et tiedä edes sitäkään, ja sitten sinua pitäisi opettaa. Erik Hansen se on.

– Olkoon vaikka piru minun puolestani, tiuskaisi poika takaisin, – mutt'ei kai minua tätä varten ole tänne lähetetty.

– Mies niin kuin nelikko ja ääntä lähtee kuin tynnyristä, ei, niin kuin ammeesta. Mutta olkoon, saamme nähdä.

Hannun-Erkki on todellakin sekä väsynyt että hiukan kyllästynytkin. Ei hän ollut aavistanutkaan alkuaan, millaista merimatka on, mutta nyt hänellä oli siitä jonkinmoinen käsitys. Kun hänelle ja Teklalle muutamana aamuna oltiin tultua sanomaan. – Nyt hynttyyt kokoon, Ellida lähtee, oli hän kuin uutena miehenä rientänyt satamaan ja noussut laivaan. Välipäivinä oli tyttö jollakin ihmeellisellä tavalla saanut hänelle hankituksi uuden vaatekerran ja pari uutta paitaa.

– Miten sinä ne olet saanut?

– Voittanut pelissä.

Ei se tietenkään ollut totta, mutta samapa sille, Gamvikista he olivat kuulleet hirveitä juttuja.

Lokit olivat kierrelleet laivoja, jotka olivat keimailleet aallokossa, ja oli käynyt navakka itälounainen, kun purjeet oli nostettuja oli lähdetty liikkeelle. Kapteeni Thorne oli luonut heihin pitkän, tuikean katseen, mutta ei ollut puhunut mitään. Perämies oli vain osoittanut heille paikan.

– Jos voit olla hyödyksi matkalla, niin ole, oli hän käskenyt Teklan sanoa Hannun-Erkille, – mutta ellet, niin pidä se huoli, ettet ole ainakaan tiellä.

Nyt se kaikki oli kuin unta, josta äsken oli herätty, matka ja sen vaikeudet. Eihän hän tietysti ollut osannut merimatkaa kuvitellakaan, hän, joka vasta muutamia päiviä oli saanut merta rannalta päin katsellakin. Mutta hän oli ajatellut jotenkin sinnepäin, ettei – hän siinä muuta ole kuin istua jossakin laivan sopessa, kylläpähän tuuli vie sinne, minne on mentäväkin.

Toista se kuitenkin oli ollut. Jo ensimmäisen päivän iltana tuntui hänestä, kuin elämä nyt loppuisi. Hän ei muista enää vieressään kyyköttävää Teklaakaan, kuin hämärissä vilahtaa hänen ohitseen mielikuva menneestä, hän muistaa oppimansa rukoukset ja on valmis kuolemaan. Mutta hämmästyksekseen hän seuraavana päivänä huomaa olevansa hengissä ja hyvissä voimissa. Hän syö voimakasta ruokaa ja uskaltautuu jo kannellekin. Perämies on juuri silloin köydenpätkällä kurittamassa jotakuta nuorta miestä, joka silmät ummessa puree hampaitaan yhteen. Hän jää kalpeana, silmät selällään katselemaan näytelmää, mutta perämies rääkäisee hänelle jotakin, jonka hän älyää merkitsevän sitä, että nyt on paras korjata luunsa.

Tämä on sitten elämää, Norjaa ja merta, sitä, jonka hänelle piti merkitä ruokaa ja rahaa. Silloin hän taas muistaa, millainen ilme piti pitää naamassaan.

Kuitenkin hän taas tulee kannelle, puree hampaansa yhteen, kun laiva kallistelee, pitää kiinni köysistä ja kaidepuista ja koettaa olla apuna missä voi. Hän oppii muutamia norjalaisia sanoja, hänelle ärjäistään, jopa häntä tyrkitäänkin, mutta hän on juonessa kaikesta huolimatta ja tajuamatta täysin, mitä hänen piti tehdä tai jättää tekemättä. Äh, pianhan tästä tultaneen Gamvikiinkin, millainenhan paikka sekin lienee.

Kapteeni seuraa häntä huvitettuna, viittaa muutamana päivänä kajuuttaansa ja osaamatta muutakaan sanoa kaataa hänelle huikean konjakkarin. Silloin hänellä on jo sen verran käytöstä, että hän kulauttaa sen yhdellä siemauksella nahkoihinsa, sanoo karskilla äänellä: – tack! ja menee tiehensä.

– Mikähän paikka se Gamvik oikein on? kysyy hän Teklalta.

– Se on jonkinlainen Björsethin asemapaikka, josta laivat hakevat muonaa ja vettä ja niin poispäin. Sitten siellä myydään mitä saadaan myydyksi, tuodaan osa saaliista kuivattavaksi tai suolattavaksi ja niin poispäin. En minä häntä osaa selittää, kylläpä sitten näet.

Ja nyt ollaan sitten Gamvikissa. Eikä laiturissa veneitä lukuunottamatta ainoatakaan laivaa paitsi Ellida. Kalliota, kalliota vain joka suunnalla ja merta. Lokit kirkuvat ilmassa, kaloja venyy pitkin rantaa isoissa röykkiöissä. Sitten pitkä rivi aittoja ja makasiineja. Tämä yksi ainoa ihmisasunto näkyvissä. Tässä sitten äijä, joka ensitöikseen rupeaa haukkumaan.

Mutta ukko Höijer näkyy jo unohtaneen Hannun-Erkin ja Teklan. Hän on alentanut ääntänsä ja juttelee kapteeni Thornen kanssa niin kuin mies ainakin, ja äkäisen näköinen Maren on äänettömästi kantanut totivehkeet esille.

Silloin hän taas näkyy muistavan heidätkin.

– Jaa, te siinä, ähkäisee hän vieden käden leualleen. – Menkää nyt keittiöön saamaan ruokaa naamoihinne. Huomenna saamme sitten puhua enemmästä. Ulkona löydätte kyllä jonkin kojun, jossa on vuode ollut ennenkin teikäläisiä varten, ja ellette siihen mahdu nukkumaan täksi yöksi vierekkäin, niin nukkukaa, piru vie, minun puolestani vaikka päällekkäin. Ei ole aikaa nyt.

Tässä siis tulisi Hannun-Erkin, ei, Erik Hansenin elämä kulumaan.

III

I

– Ostakaa kaikki hinnalla millä tahansa, oli kauppamies Björseth tai oikeammin hänen kirjanpitäjänsä, Johannesen, kirjoittanut.

Erik Hansen katseli edessään olevaa paperia, nojasi päätään käteensä ja mietti. Heillä oli jo kaloja enemmän kuin riittämiin. Oliko kauppamies varma siitä, että hän saisi kaikki sijoitetuksi? Vai oliko tarkoitus se, ettei Nils Hauan saisi mitään tai ainoastaan niin vähän kuin mahdollista?

– No niin, päätteli hän vihdoin, – Ostetaan pois kun käsketään. Mitä minun muuta tulee kuin totella.

Kuitenkin häntä hiukan vielä epäilytti. Kauppamiehen olisi pitänyt tietää, että saalis oli tänä keväänä odottamattoman runsas, että kalojen hinnat laskivat päivä päivältä ja että tuskin kannatti osoittaa erikoista ostohalua juuri nyt. Sitä paitsi oli hiljakkoin siirrytty kruunuihin ja äyreihin, joiden joukossa ei ainakaan hän, pahus soikoon, vielä liikkunut varmalla pohjalla. Olisivat edes määränneet jonkin korkeimman hinnan joka lajille.

– Äh, murahti hän ja nousi kävelläkseen muutaman kierroksen edestakaisin, – kunpa edes Höijer olisi täällä.

Mutta ukko Höijer kiroili ja huusi Gamvikissa, ja hän istui aprikoimisineen Mehavnissa.

Ajatellessaan ukko Höijeriä täytyi Erik Hansenin itsekseen hymähtää. Kas siinä oli äijä, jolla melkein aina oli nurea puoli päälläpäin ja joka koetti ottaa toiselta luonnon pois milloin ja missä se vain oli mahdollista. Kun hän, muututtuaan ensin jo Björsethin konttorissa Hannun-Erkistä Erik Hanseniksi, oli tullut Gamvikiin, oli hän ajatellut: nyt se vasta kärsimysnäytäntö taisi alkaakin!

Erik Hansen pysähtyi kierrellessään huonettaan.

Miten pitkä aika siitä nyt olikaan, siitä hänen Gamvikiin tulostaan?

Viisi vuotta, viisi vuotta oli keväällä tullut kuluneeksi. Hän lienee silloin ollut aika tyhmä ja hontelon näköinen pojannulkki, jota sai käskeä ja komentaa kuinka itse tahtoi. Ja ukko Höijer oli sitä kyllä osannutkin tehdä. Ensin hän tosin oli aikonut seurata kapteeni Thornen neuvoa ja kiljua takaisin, mutta lopultakaan hän ei ollut niin tehnyt. Mistä hän tiesi, millainen valta ukko Höijerillä oli Björsethin liikkeessä, saattoi muitta mutkitta lähettää hänet pois, ja siinä olisi sitten alkanut uusi harhaileminen. Eikä hänelle yksin.

Kerran sen kuitenkin oli täytynyt tapahtua. Hän oli ollut ottamassa osaa perkaukseen, ja ukko oli tapansa mukaan tullut siihen haukkumaan ja ärhentelemään hänelle, ei muille. Hän oli ollut kuin kuuro. – Kylläpähän lopettaa, oli hän tuuminut, mutta äijä oli vain yltynyt ja viimein sivaltanut korvalle. Silloin hänen verensä oli kuohahtanut ja hän oli läimäyttänyt takaisin.

Samassa hän kuitenkin oli katunut: mikä tästä nyt tulisi! Mutta ukko oli kuin säikähtyneenä peräytynyt.

– Vai niin, vai niin, oli hän vain hokenut. – Tällaista, totisesti, minulle ei ennen ole tapahtunut.

Ei, sen saattoi kyllä arvatakin. Ja Erik Hansen oli alkanut miettiä, kenenkähän laivassa täältä parhaiten pääsisi pois.

Mutta mitään lähtökäskyä ei ollut kuulunut.

Hän oli silloin tullut olleeksi vasta muutaman kuukauden Gamvikissa.

Ja millaista se oleminen oli ollut. Jo ensimmäisenä iltana oli hän kuin koira saanut Teklan kanssa mennä hakemaan paikkaa, minne päänsä kallistaisivat. Tuuli oli tuiverrellut pitkin rantaa, ja näkyvissä olivat vain keinuva Ellida ja joukko ranta-aittoja. He olivat jo ajatelleet mennä takaisin laivaan yöksi, kunnes viimein löytyi hökkeli, joka lähinnä muistutti hylättyä ihmisasuntoa. Sitten pari muuta samanlaista. Erääseen tällaiseen he olivat yöpyneet, ja Tekla oli nukkunut vuoteessa, mutta hän oli koko yön vilusta väristen kulkenut pitkin lattiata. Vasta seuraavana päivänä he olivat huomanneet, että kun haki, niin kallioiden juurella oli sentään lämpimiä ihmisasumuksiakin. Mutta tätä ei ukko Höijerillä ollut ollut aikaa selitellä, hänellä oli mennyt ilta, yö ja aamupäivä ryypiskellessä kapteeni Thornen kanssa.

Korvapuustijutun jälkeen oli hänen osansa kuitenkin alkanut muuttua. Ensi päivät oli äijä tosin murjotellut ja melkein vetäytynyt tiepuoleen, jos he sattuivat tulemaan toisiansa vastaan polulla. Mutta muutamana päivänä oli äijä viitannut hänet sisään ja hän oli vavahtaen ajatellut: aha, nyt se lähtö sitten tuli. Puolittain hän jo oli ajatellut anteeksipyytämistä astuessaan ovesta sisään.

Äijä ei ollut puhunut mitään, oli vain itsekseen jotakin murahdellut ja viimen osoittanut hänelle lavitsan. Sitten hän oli käskenyt Mareninsa tuoda totivehkeet ja vasta sitten hän oli päässyt puheen alkuun.

Jaha, oli hän aloittanut, – kalanperkaamis- ja -kuivaamistaidon kai sinä jo osaat?

– Kyllä luulen, oli hän vastannut ja ajatellut, että jatko tulisi kuulumaan: kun osaat, niin mene sitten muualle ansaitsemaan leipäsi ja särpimesi.

Ukko Höijer ei ollut vastannut mitään, muljauttanut vain harmaiden kulmakarvojensa alta.

– Luulen, oli viimein tullut, – ei niistä luulemisista ole mihinkään. Pitää joko osata tai ei osata, tietää tai ei tietää. Mutta minä olen nähnyt, että osaat. Tuossa, tee itsellesi tuutinki.

Sitten:

– Mutta miten on kalojen laita? Joko sinä erotat turskan hylkeestä?

– Jo.

– Mutta sillin ja tainarin tai paltaan, miten on?

– Enköhän niitäkin.

– Teillä suomalaisilla on aina se 'niin kai' tai 'enköhän' tai jotakin sellaista epämääräistä. Se pitää tulla täsmällisesti ja varmasti niin kuin... niin kuin korvapuusti. Niin ettei tee mieli kysellä enempää.

– Tähän sitä tultiin, tähän korvapuustiin, oli hän ajatellut, mutta ukko oli ilman muuta jatkanut:

– Lohi taitaa sentään tehdä vaikeuksia... Katsos, niitä tuodaan meille koko paljon, ei tänne tietenkään, mutta pääliikkeeseen, lappalaiset...

– Tunnen lohta jo hiukan entuudestaan.

– Oho, reivaappas purjeitasi... Mutta siitä minä panen pääni pantiksi, ettei sinulla ole hajuakaan siitä, miten kalat otetaan merestä.

– Ei ole, se on totta.

– Se on tärkeä konsti, joka sinun on opittava, ja samalla opit norjaa, toinen, yhtä tärkeä taito. Tässä on sinulle jokin kirja ja joitakin helvetin aviiseja, joita kauppamies on sinua varten lähettänyt. Niin, ettei muuta kuin ala laputtaa.

Kirja ja lehtiä! Mitähän varten kauppias niitä oli lähettänyt ja miksi ne annettiin hänelle? Mutta hän oli kuitenkin heti ruvennut lukemaan kirjaa, sillä lehdistä hän ei tajunnut muuta kuin jonkin yksityisen sanan sieltä ja täältä. Iltakaudet oli hän maannut selällään ja lukenut kirjaa, milloin itsekseen, milloin ääneen, että Teklakin kuulisi. Se oli ollut hänestä mahtavaa ja suurenmoista, hän ei tiennyt itsekään miksi, ja viimein oli tyttö pyytänyt, että poika opettaisi hänetkin lukemaan.

– No, sehän oli helppo tehtävä, mikäs siinä on.

Mutta kun opetus juuri oli päässyt alkuun, silloin hänen, Hannun-Erkin, oli ollut lähdettävä merelle oppiakseen ottamaan kalat vedestä.

Nyt hänen taas oli pysähdyttävä keskellä käyntiään, sillä meri-aikaansa hän kernaimmin oli ajattelematta. Eihän hän pelännyt ollut eikähän hänellä siihen sen paremmin kuin muillakaan ollut syytä, mutta asia kai oli kerta kaikkiaan niin, että mihin ei ihminen ollut luotu, siihen häntä ei saanut oppimaan millään kurilla. Kuitenkin hän oli koettanut ja yrittänyt, eihän siinä mikään muukaan ollut auttanut, yrittänyt minkä ihmisestä vaan lähti. Mutta häntä oli kammottanut viheriä ja valkoinen meri ja sen alla ammottava syvyys, häntä olivat vistottaneet yhtä hyvin tyynessä lepattavat purjeet kuin heiluvat mastot, jotka milloin tahansa saattoivat koskettaa aallonharjaa, hänestä oli koko ajan tuntunut siltä, kuin hän olisi merellä vain painiakseen Luojansa kanssa niin kuin Jaakob muinoin Jabbok-virran rannalla ja että hän siinä painissa tulisi häviämään. Tämä oli jotakin aivan toista kuin tehdä ahkeraa, rehellistä työtä maajalassa ja työpäivän päätyttyä vaipua sikeään ja rauhalliseen uneen. Pelkoa se ei ollut, mutta mitä se sitten oli? Hän oli purrut hampaansa yhteen ollakseen näyttämättä toisille mitä ajatteli, mutta olivathan ne sen sittenkin huomanneet. Ensin he olivat nauraneet, mutta sitten oli nauru muuttunut kiusaamiseksi ja piinaksi. Silloin hän ensi kerran oli tietoisesti huomannut, että hänelläkin on voimia ja ettei hänen ole pakko kärsiä mitä tahansa. Olihan kohtaus ukko Höijerin kanssa tosin antanut siitä pienen aavistuksen, mutta se oli kuitenkin kaiken lopulta ollut itsetiedoton purkaus, jota hän jälkeenpäin oli katunut, ja toinen oli voimaton joskin pahasuinen vanhus. Nyt, nyt hän sensijaan oppi odottamaan ja olemaan varuillaan ja vasta nyt hänelle lopullisesti kirkastui, millainen ilme täällä parhaiten piti paikkansa.

Niinpähän hän sitten muutamana syyspäivänä kapuaa Björsethin konttoriin ja panee koko norjankielentaitonsa liikkeelle. Ja kauppamies Björseth näkyy käyneen entistä viluisemmaksi ja solakammaksi, mutta lämmin viinilasi pöydällä näyttää olevan sama kuin pari vuotta sitten, mutta herra Johannesen on entistäkin tarmokkaampi, touhukkaampi ja asiallisempi.

Hannun-Erkistä, Erik Hansenista, oli näyttänyt siltä kuin kauppamies Björsethin kirkkaat silmät olisivat välähtäneet kuullessaan hänen puhuvan norjaa. Hän oli korjannut asentoaan seisoessaan siinä uunin luona ja luonut nopean silmäyksen kirjanpitäjäänsä. Sitten hän oli ruvennut puhuttelemaan suoraan häntä, ei enää kirjanpitäjän välityksellä, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, kuinka hiljainen ja hillitty ääni niin suurella kauppamiehellä saattoi olla.

– Vai niin, oli kauppamies Björseth aloittanut, – että kalastaminen ei miellytä...

– Tarkoitan, herra kauppamies, että osaan sitä jo...

– Siis, ettette halua tehdä sitä jatkuvasti. No niin, haluaisitte siis vain naisten ja vanhusten toimiin.

– En tiedä, mutta kernaammin, jos se vain olisi mahdollista, tekisin jotakin maalla.

– Tekö siis pelkäätte merta?

Pojan oli täytynyt luoda katseensa maahan.

– En suorastaan sitäkään, oli hän viimein vastannut, – mutta on siinä jotakin, joka ei minua miellytä.

– Elämässä on kyllä paljonkin joka meitä ei miellytä, mutta johon saamme tottua, oli kauppamies taas sanonut, – mutta ettehän voi kernaasti perata kaloja tai tehdä rengin töitä, kun osaatte kirjoittaa. Eikö se niin ollut?

– Kyllähän minä hiukan...

– Ja laskea?

– Se taitaa olla hiukan huononpuoleista.

– Saamme katsos sitten. Menette nyt taas takaisin herra Höijerin luo. Annamme hänelle lähemmät määräykset. Ja mikäli tarvitsette rahaa, on teidän siitäkin puhuttava herra Höijerin kanssa.

Koko ajan oli kirjanpitäjä Johannesen ahertanut paperiensa kimpussa yrittämättäkään sekaantua keskusteluun. – Saamme katsoa. Annamme määräyksen. Kauppamies Björsethillä oli taito puhua itsestään aivan kuin häntä olisi ollut useampia. Ja kysymyksen rahasta hän osasi mukavalla tavalla kiertää, oli vain "puhuttava herra Höijerin kanssa.". Mutta se, jolta ei raha hevin hellinnyt, se oli juuri herra Höijer. "Mitä peijakasta", oli herra Höijerin tapana tällaisissa tilanteissa sanoa. "Rahaa! Hittoonko sinä sitä tarvitset! Silloin kun minä olin nuori, niin kuulin harvoin edes puhuttavan rahasta. Joo, annapas, kerran kun vielä olin koulussa, näin kokonaisen talarin unissani ja koko vuoden pidin itseäni rikkaana miehenä." Kuitenkin Erik Hansen juuri silloin olisi tarvinnut hiukan rahaa, hän olisi mielellään esiintynyt eri asussa tullessaan takaisin Gamvikiin kuin sieltä lähtiessään. Mutta koska siitä oli puhuttava herra Höijerin kanssa, niin sama olkoon. Hänestä oli ihan tarpeeksi siinä, että kauppamies Björseth puhutteli häntä teiksi, muisto tästä valoi pitkäksi aikaa valoa ja pientä itsetietoa koko hänen olemukseensa. Hän ei tiennyt, että herra Björseth puhutteli kaikkia ihmisiä samalla tavalla.

Ja tietämättähän häneltä oli jäänyt ja tulisi jäämään moni muukin asia. Ei hän tiennyt, että hänen herra Höijerille antamansa korvapuusti oli tältä aiheuttanut herra Björsethille pitkän kirjeen, joka osapuilleen kuului seuraavasti:

– Ja mitä siihen nuorukaiseen tulee, saan K. Herra Kauppiaalle ilmoittaa, että kyllä hänellä sisua on, kun sen vain saa esiin. Aion nyt lähettää hänet merelle. Jos saan K. Herra Kauppiaalle suoraan lausua ajatukseni, niin on mielipiteeni, että hänen parhain avunsa on se, että hän on suomalainen, jollaiseen toiset suomalaiset tietysti parhaiten luottavat, mutta toinen asia on, onko hänellä kykyä tehdä kauppaa. Minusta ainakin näyttää siltä, kuin hänen olisi vaikea avata suutansa. Tietenkin kirjoitustaito on hyvä avu sekin ainakin siinäkin suhteessa, ettei minun ole pakko opettaa häntä tekemään kirjaimia...

Erik Hansen oli siis saanut aloittaa kaiken niin kuin uudelleen. Istua päivät pääksytysten vastapäätä herra Höijeriä ja opetella, mikä on pilkku ja mikä on piste ja paljonko on kahdeksan kertaa yhdeksän ja puoli. Ja herra Höijer oli taas entisensä kaltainen: huusi ja ärjyi norjaksi ja huononpuoleisella suomenkielellä. Ja hän, Erik Hansen puolestaan oli hikoillut ja useamman kuin yhden kerran ajatellut, että kyllä merellä ja satamassa sittenkin olisi ollut parempi.

Oliko tämä nyt sitten työntekoa? Mutta suomalaiset olivat kalastushommissa ja saivat hyviä palkkojakin, hän tunsi heitä jo paljon, toisilla oli omat veneensä ja venekuntansakin, mutta hänen aikansa kului vain tällaisessa joutavassa. Mihin hänellä oikeastaan tahdottiin päästä?

Kuitenkin hänen tosiaan täytyi pysähtyä ikään kuin tunnustelemaan itseään. Oliko hän se sama kuin ennen? Kieltämättä. Mutta sittenkin häneen oli tullut jotakin uutta. Eikä se uusi ollut siinä, että hänen vartensa oli vankistunut, hänen käsivartensa käyneet voimakkaammiksi ja ääneen tullut kuin rämeämpi ja kovempi kilahdus, vaan jotakin muuta sen täytyi olla. Mitä, siitä hän ei saanut selvää.

Hän asui yhdessä Teklan kanssa, joka ansiotöittensä lomassa piti hänelle jonkinlaista taloutta, mutta tämän hän, vallankin toisinaan, oli melkein kokonaan unohtanut. Hän näki vain, miten Höijer liikutteli rahoja, miten niitä hänelle tuli ja miten hän niillä taas maksoi, ja itsekseen hän aprikoi, miten rikas herra Björseth lopultakin mahtoi olla. Asua vain kauniissa talossa ja nojailla uunia vastaan, jonka lämmittämiseen puutkin oli tuotava jostakin hyvin kaukaa, nojailla siinä vain, antaa määräyksiä herra Johannesenille, ja lähettää yhä uusia rahoja herra Höijerille. Sellaisina hetkinä häneltä kokonaan meni halu pyytää rahoja Höijeriltä edes välttämättömimpään, hän antaisi niiden olla, ja kai hänellä täytyi jotakin olla, niin kauan, kunnes niitä olisi kokoontunut sellainen kasa kuin Kauppamies Björsethillä oli, tai ellei juuri niin paljon, niin ainakin hyvin paljon. Sitten... Niin, mitä hän niillä sitten tekisi, sitä hän ei tiennyt, mutta hänestä tuntui siltä, kuin koko olemassaolon elämä ja autuus olisi rahoissa. Kerran oli Tekla hänelle sanonut:

– Kuule, minä luulen, että sinusta tulee...

– Mikä? oli hän melkein säikähtäen keskeyttänyt.

– Herra.

Silloin hän oli tuntenut punastuvansa. Ei koskaan. Herroja ei ollut muita kuin Björseth ja amtmanni ja enintään pappi lisäksi. Niin ja tavallaan kai Johannesen, Höijer ja Nils Hauankin, mutta mahtoikohan Aage Larsen esimerkiksi enää olla mikään herra.

– Ei, oli hän viimein vastannut, – kyllä kai sinä tiedät, etten minä ole niitä, joista tulee herroja.

Kuitenkin hän nyt istui täällä Mehavnissa, osti mitä ostettavaksi tuotiin ja möi, jos hänellä oli sellaista myytävää, mitä toinen halusi ostaa. Sitä oli kestänyt jo vajaan vuoden, ja näin hän oli tänne päässyt.

Muutamana päivänä oli ukko Höijer piirtänyt nimensä jonkin kirjeen alle, hairaissut harmajaa tukkaansa ja sanonut:

– Jaah. Nyt kai sinä tämän jo osaatkin?

– Minkä?

– Tämän minkä olet nähnyt täällä minun luonani.

– Jos osaan niin kuin osaan, niin mitä sitten?

– Se vain, että sinun on muutettava Mehavniin.

– Mehavniin!

– Niin. Björseth on päättänyt vähentää veneitään ja rupeaa ostelemaan enemmän. Nyt on kalastajia niin paljon, ettei kannata pitää omia veneitä ja niissä miehistöä. Sinä pääset Mehavniin ostajaksi.

– Mutta ihmettäkö minä Mehavnissa ostelen, kun te, herra Höijer, olette täällä? Täällähän on tuskin kivenheiton matka Mehavniin.

Silloin herra Höijer oli naurahtanut ja sanonut ylevästi niin kuin kapteeni Thorne:

– Minun harkittaviini ei kuulu, mitä herra kauppamies Andreas Björseth määräyksellään tarkoittaa. Herra Björseth käskee ja me tottelemme ja toimimme niin kuin talon paras vaatii ja omatunto käskee. Jos ne sattuvat ristiriitaan, niin talo käy omantunnon edellä, mutta Björsethillä sellaista tapahtuu harvoin. Näin ja näin paljon sinulla on rahaa sisällä, ja nyt me hiukan maistetaan, ja sittenpä oletkin vapaa minun puolestani kuin lokki, joka kirkuu tuolla ulkona.

Erik Hansen havahtui huomatessaan, miten pitkälle aika oli kulunut. Tässä oli muuta tekemistä kuin ruveta kesken kaikkea miettimään omia vaiheitaan, joiden aprikoimisen saattoi hyvin jättää yöksi.

Hänen oli siis ostettava kaikki "hinnasta mistä tahansa". Määräys tuntui hiukan yli olan annetulta, mutta hänen täytyi siihen mukautua. Ajatuksissaan hän kulki ikkunan luo. Lahden toisella puolen oli Hauanin ostotalo. Nyt hän näki, kuinka joku soudatti itseään lahden poikki.

– Tekla! huusi hän viereiseen huoneeseen.

– Mitä niin sitten?

– Katsoppa tuonne, sinun sulhasesi on taas tulossa tänne.

Nainen löi puoleksi leikillään, toiseksi suutuksissaan häntä käsivarrelle.

– Ellet sinä jo vain herkeä tuon kanssa...

Mutta tulija oli todellakin Aage Larsen, Nils Hauanin valtuutettu. Hän laski rantaan ja astui sirosti kumartaen sisälle.

– Hyvää päivää, herra Hansen!

– Päivää taas, herra Larsen.

– Tulin taas katsomaan, miten täällä elätte ja jaksatte.

– Se oli kovin hauskasti tehty, herra Larsen. Aage Larsen on tavallisesti iloinen, puhelias ja täynnä kaskuja ja mukavia juttuja. Mutta nyt hän murjottaa ja on alakuloinen, eikä edes konjakki saa häntä tavalliselle tuulelle.

Asiat ovat aivan päin hongikkoa, kertoo hän, eikä kauppias Hauanilla näy olevan muuta tekemistä kuin joka laivan mukana lähettää hänelle haukkumakirje. Kaloja pitäisi saada, yhä vain kaloja, mutta ei suinkaan hän voi mennä niitä pyydystämään. Ja onhan niitä tullutkin, enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta lisää, lisää vain pitäisi tulla.

– Sepä nyt on ihmeellistä, sanoo Erik Hansen. Niin, mene ja tiedä. Onhan äijä ennenkin ollut suurissa kontrahdeissa, mutta nyt kai Hauan aikoo nykäistä oikein suurapajan ja saa maksaa korvausta, ellei saa määrää täyteen.

Erik Hansenilta on päästä hiljainen vihellys, mutta hän pidättää itsensä. Eivät häntä liikuta Nils Hauanin asiat, eikä hänellä ole erinomaisempia syitä tuntea mitään myötätuntoa herra Larseniakaan kohtaan, mutta kuitenkaan hän ei voi olla tuntematta jonkinlaista kaunaista sääliä. Nyt hän pääsee käsitykseen siitä, mitä niinsanottu kauppa merkitsee.

– Kaikki suomalaiset tuovat saaliinsa teille, sanoo herra Larsen.

– Niinhän ne tekevät, useimmat ainakin.

Ja nyt hänelle vähitellen alkaa selvitä toinenkin asia, se, miksi häntä pidettiin niin hyvänä Björsethillä. Ensinnäkin siksi, ettei hänelle alusta alkaen tarvinnut kaikkea opettaa, mutta etupäässä sen vuoksi, että hän oli suomalainen.

Kuluu hetkiä, ettei hän Aage Larsenin olemassaoloa muistakaan. Hän alkaa vaistota, mitä merkitsee viisas tahto ja väkevämmän käsi. Ne molemmat sisältyvät sanoihin Andreas Björseth.

Suomalainen, kveeni! Oliko Andreas Björseth valinnut hänet jollakin tavalla pettämään muita suomalaisia? Ei, saivathan ne samat edut kuin muutkin.

– Mitä te oikein mietitte, herra Hansen?

– Oh, en mitään erikoisempia, vastasi toinen mietteistään havahtuen.

– Ehkä teille kuitenkin on tullut joitakin erinomaisempia määräyksiä?

Erik Hansen katsoo häneen kauan ja pitkästi. Olihan hänelle tullut, sitä ei voinut kieltää, mutta hänellä ei ollut oikeutta sitä sanoa, ja valehdellakaan hän ei voinut.

– Kyllä, kyllä minulle on tullut, vastaa hän viimein.

Ja kun herra Larsen tästäkin myönnytyksestä kummissaan tuijottaa häneen, jatkaa hän äänellä, jota ei tunne omakseen:

– Sellainen määräys, että ostaa kaikki, minkä käsiinsä saa ja mistä hinnasta tahansa.

Niin se oli sanottu. Aage Larsen kävi harmaankalpeaksi kasvoiltaan, mutta Erik Hansen ajatteli, että tässä ei ollut enää muuta kuin ennättää edelle. Miten, siitä he saivat sopia herra Höijerin kanssa. Parasta oli ehkä etsiä kalastajat pyyntipaikoilta ja siellä jo tehdä tarjoukset ja sopimukset.

II

Aikooko myrsky tunkeutua sisälle huoneisiin?

Pimeys on läpipääsemätön, eikä aurinko kuukausimääriin tule nousemaan, mutta luonnonvoimat ovat valloillaan, kuinka tulevatkaan suursillinpyytäjät nyt toimeen kaukana merellä, eikö taas jää laivoja palaamatta ja eivätkö kellot soi ja siunauksia lueta kylissä ja kaupungeissa! Tuuli ulisee ja vinkuu pitkin tunturien kylkiä, ja meri ärjyy, ei, se on yhtä ainoata jatkuvaa, kohisevaa huutoa, niin kuin joku paha henki liitelisi ulapalla myrskyn keskellä ja tuossa tuokiossa astuisi rantaan, tempaisisi tupien ovet selälleen ja astuisi sisään. Milloin se tuntuu hiukan rauhoittuvan ja etenevän, ikään kuin henkeään vetäen, milloin se melkein äänetönnä asettuu tunturin kupeeseen suojaan hiipineen asumuksen seinän vierelle, kirkaisee yhtäkkiä monenkertaisella voimalla, horjahduttelee perustusta ja uhkaa lyödä säpäleiksi nyrkinkokoiset ikkunaruudut. Ja asujaimet vavahtavat, ja katsahtavat äänettöminä toisiinsa: he ovat tällaiseen kylläkin tottuneet, mutta kuitenkin se on joka kerta uusi ja peloittava eikä sen jäljistä tiedä, ennen kuin on laskettu ne laivat, jotka eivät ole saapuneet kotisatamiin.

Erik Hansen laskee pois kynänsä. Rakeet ja lumi pieksevät ikkunaruutuja, veto ikkunan ääressä olevalla pöydällä käy sietämättömäksi, ja lampun liekki lepattaa.

– Etkö sinä tule syömään jo? kysyy Tekla raottaen väliovea.

– Odota hiukan, minulla on vielä vähän tekemistä.

Eikä kuitenkaan maissa olevalla ihmisellä nykyään ole niin tärkeätä toimittamista, jota hän ei huoletta saattaisi jättää huomiseen. Jumalanilman rinnalla tuntuu inhimillinen puuhaileminen niin tuiki pieneltä ja tarkoituksettomalta, pieniltä Andreas Björsethin suuret asiat ja vielä pienemmältä hän, Erik Hansen.

Mökeistä ovat tulet sammuneet, eikä pyryn ja pimeyden läpi erota Hauanin talolle, lahden toiselle puolen. Mutta Aage Larsen pelkää myrskyä kuin tuomiota, hän on varmaankin juonut itsensä täyteen viinaa ja sitten vetäytynyt huppuun untuvapeitteen alle. Eikähän hänen ole mikään niin tehdessä. Herransa asioita hän ei saanut kunnolleen hoidetuksi, mutta siitä huolimatta hän sai herransa tyttären, Thomasine Hauanin. Selittäköön sen ken taitaa. Mies niin pehmeä kuin mädäntynyt silli, mutta kuitenkin taitoa ja oveluutta täynnä. Ei kestänyt hänelle, Erik Hansenille, kilpailussa, ja kerrottiin, että Nils Haun suorittaessaan korvauksia oli polkenut jalkaa, kiroillut ja lyönyt ihmisten nähden apulaistaan korvillekin, mutta sielläpä tämä nyt oljenteli Thomasinen vieressä hyvin tietäen, että elämän loppupäivät olivat turvatut.

Illallinen kuluu hiljaisuuden vallitessa. Erik Hansen ajattelee myrskyjä kotimaassaan vuosikausia sitten, jolloin hän viimeisen kerran oli lähtenyt kotoaan Ruumiinetsijä-Siikvartin seurassa suureen avaraan maailmaan. Tämä nyt oli maailmaa, josta hän oli saanut ensimmäisen, peloittavan aavistuksen silloin kun Rastekaisen huiput kohosivat hänen silmiensä edessä, eikä hänellä ollut syytä tätä maailmaa moittia, mutta siellä, siellä kaukana lepäsivät ne, jotka hänelle olivat olleet rakkaita.

Rakkaita! Hänen katseensa pysähtyy Teklaan, ja lämmin värähdys käy läpi ruumiin. Vuosi vuodelta tuo lämpö on käynyt yhä suuremmaksi, mutta hän on naista melkein kuin kavahtanut, aikonut tosin joskus koskeakin, mutta ei ole uskaltanut. Ja kuitenkin heitä mainittiin pitkin rannikkoa:

– Erik Hansen ja hänen leipäsutensa.

Erik Hansenin mieleen tulee äkkiä, mitä Siikvartti-vainaja oli sanonut, että rahan mukana seuraavat kaikki muut elämisen mahdollisuudet. Nyt hänellä oli sitä jonkin verran, mutta miten kauan ja mihin se riittäisi, sitä hän ei osannut vakuuttavasti laskea. Jos menisi takaisin kotipuoleen, niin kuin muutamat muut, siellä ei olisi epävarmaa, ärjyvää merta, vaan suuret, rauhalliset metsät ja silmänkantamattomat, uinuvat suot. Ei hän usein ollut kotimaataan ajatellut, mutta silloin kun myrsky kävi merellä ja aurinko ei kuukausimääriin noussut, silloin se kuin jostakin kaukaa nousi hänen mieleensä.

– Tekla, sanoi hän äkkiä, – jos minä muuttaisin kotipuoleen, niin...

– Mitä sitten?

– Niin tulisitko sinä mukaan?

Nainen vältti hänen katseensa ja punastui hiukan.

– Kyllä kai minä tulisin, mutta millä sinä siellä eläisit?

– Sillä millä muutkin.

– Se olisi taas uutta opettelemista alusta alkaen.

– Kai täällä nyt sen verran on ansainnut, että hyvin kerkiää opetella mitä on opeteltavaakin.

– Sitä ei tiedä. Onko sinulla sitten ikävä kotipuoleesi?

– Joskus.

– Vaikkei sinulla siellä ole ketään. Nyt oli Erik Hansenin vuoro punastua.

– Olihan puhe, että sinä tulisit mukaan. Nainen nousi pöydästä ja rupesi askartelemaan ruoka-astioiden kanssa.

– Olisihan siellä toista, vastasi hän vihdoin, – mutta se olisi kaikki taas uutta. Ja täällä, mitäs minusta.

Viimeiset sanat tulivat niin hiljaa, että mies tuskin niitä kuuli, hän näki vain hämmentyneen ilmeen naisen kasvoilla ja katseen, joka oli kuin sumun taakse verhoutunut.

– Hyvää yötä sitten, Tekla, sanoi hän ainoastaan.

– Hyvää yötä.

Mutta sinä yönä Erik Hansen ei paljon saa nukutuksi eikä juuri seuraavinakaan. Veri virtaa hänen suonissaan nopeammin, sydän jyskyttää ja ajatukset vaihtuvat. Niin on ollut monesti ennenkin, mutta päivisin se on unohtunut toimeen ja nauruun ja sitten se on pitkiksi ajoiksi jäänyt kokonaan. Nyt taas, myrsky käy heidän ympärillään ja he ovat täällä kahden, ympärille siroittunut mökkiryhmä nukkuu, ei, eihän hänellä ole muita kuin Tekla, ainoa maailmassa. Ellei tämä ole rakkautta, niin mikä sitä sitten on? Eikö Tekla ole viime aikoina käynyt melkein kuin vauhkoksi, eikö hän iltaisin vaikene ja ole äänetön aivan kuin samalla kertaa pelkäisi ja odottaisi jotakin? Ja eikö heistä kuiskittu pitkin rannikkoa? Ei, tästä pitää viimeinkin tulla loppu ainoalla mahdollisella tavalla.

Myrsky ärjähtelee nurkissa, ja Erik Hansenin ohimosuonet tykyttävät. Hänen olemuksensa läpi käy suloinen, melkein tukahduttava tunne, mutta toiselta puolen tuntuu siltä, kuin hän nousisi pahantekoon, ja varpaisillaan hän hiipii väliovelle, vaikka hyvin tietää, ettei hänen tarvitse näkijöitä pelätä.

– Tekla, sanoo hän puoliääneen.

– Niin.

– Saanko minä tulla?

– Jos se sinua huvittaa, niin tule vaan.

Mies istuutuu vuoteen reunalle ja tarttuu naista käteen, sivelee sitten hellästi hänen hiuksiaan ja poskiaan, mutta ei pitkään aikaan voi puhua mitään.

– Oletko odottanut, että tulisin luoksesi? kysyy hän vihdoin.

– Olen minä odottanutkin.

Taas kuluu vain myrskyn ulvonta ulkoa ja kahden ihmislapsen hätäinen hengitys.

– Rakastatko sinä minua?

Nainen ei vastaa mitään, mutta käsi tarttuu lujemmin miehen käteen ja hengitys käy raskaammaksi.

– Saanko tulla sinun viereesi?

– Jos tahdot, niin tule vaan.

Mutta mies ei liikahda paikaltaan. Ei, tätä varten hän ei tänne tullut. Ja taas menee pitkiä, odottavia minuutteja.

– Tekla, katkaisee viimein miehen ääni kuin vetisellä leikaten pimeyden ja myrskyn pauhun, – sitä varten minä en tullut. Minä tulin vain kysymään sinulta, tahtoisitko tulla vaimokseni?

Näin se oli tullut kysytyksi, kuin väkivaltaa itselleen tehden. Mies ei voi nähdä, miten naisen silmiin nousevat kyynelet, mutta hän kuulee, kuinka hän nousee istumaan, ja tuntee, kuinka lämpimät käsivarret kietoutuvat hänen kaulaansa. Ja hän suutelee lämpimiä, täyteläisiä huulia ja kuiskaa vielä kerran:

– Tahdotko? Tiedäthän, että kyllä me aina toimeen tulemme.

Hän odottaa vavisten vastausta, jonka sisällöstä hän on varma. Mutta nainen painautuu yhä lujemmin häneen kiinni, ja viimein kuuluu hänen huuliltaan hiljaa, mutta rauhallisesti ja varmasti:

– En, Erkki, sinun vihityksi vaimoksesi en tahdo tulla.

Mies tyrmistyy, vetäytyy vaistomaisesti taaksepäin.

– Miks'et? kysyy hän. – Tiedäthän kuinka meistä puhutaankin.

– Voi, anna puhua, kyllähän me itse tiedämme mitä olemme.

– Mutta etkö sitten rakasta minua?

– Rakastan enkä koskaan ole toista rakastanutkaan.

– Olisitko sinä sitten siellä krouvissa ollessasi... En minä siitä välitä.

– Voi kyllä niin luulla, mutt'en minä ole koskaan ollut miesten kanssa muunlaisissa tekemisissä kuin mitä itse olet nähnyt.

– Mutta Luojan nimessä, Tekla, mitä tämä sitten on?

– Se, mikä olisi käynyt vielä pari vuotta sitten, se ei käy enää, rakas. Sinä saat olla minun kanssani kuinka tahdot ja millä tavalla tahdot, mutta vaimoksesi en voi ruveta. Minä tulisin niin mielelläni, mutta aika tulee, jolloin sinä katuisit. Niin se on.

– Nyt en minä ymmärrä sinua ollenkaan.

– Niin, sinä olet kylläkin viisas ja oppivainen, mutta joissakin asioissa olen minä viisaampi. Katso, Aage Larsen sai Thomasine Hauanin, ja kuinka toista sinä olet kuin herra Larsen.

Mies sulki vielä kerran naisen syliinsä.

– Nyt et sinä puhu itse, sanoi hän, – vaan joku muu sinun suusi kautta! Mehän rakastamme.

Tekla vastasi hänen suudelmiinsa.

– Rakastamme, toisti hän, – rakastamme sillä tavalla kuin sinä tahdot, minä aina ja sinä aikasi. Mutta vaimoksesi en tahdo tulla.

Tuntui kuin myrsky olisi vaimentunut ja huoneen pimeys vaihtunut vaisuksi, niin vaisuksi hämäräksi, että hahmot juuri ja juuri erottautuivat. Siinä istuu Erik Hansen toimittamattomin asioin ja pidellen naisen kättä omassaan.

– Sinä vastaat vielä myöntävästi, Tekla.

– Jos kysyt kymmenen vuoden kuluttua, ehkä silloin vastaan.

– No niin, minä menen siis. Hyvää yötä ja mieti.

– Etkö tulekaan vierelleni niin kuin aioit?

– En, en nyt. Hyvää yötä.

Ja miehen mentyä nainen kätki päänsä päänalaiseen ja itki katkerasti. Mutta kului päiviä ja kului viikkoja ja he voivat tuskin vaihtaa sanaa keskenään tai katsella toisiansa silmiin.

III

Suomalaiset ovat tänään pahalla tuulella. He istuvat pitkin seiniä ja tupakoivat, ja huone on täynnä savua. Joidenkuiden hengitys tulee vahvasti väkeville.

– Niin, sanoo Erik Hansen tuskastuneesti. – Ei se puhumalla parane.

Mutta eivät he sitä usko.

– Hauani maksoi paremmin, vastasivat he.

– Viekää sitten Hauanille.

Yleinen puheensorina. Joku yrittää jo lyödä nyrkin pöytään.

– Olisi sitä vietykin, kun oltaisiin oltu viisaampia. Vaan milläpä se enää ostaa.

Erik Hansen kohauttaa olkapäitään.

– Se ei liikuta minua, sanoo hän. – Ja toisekseen minä uskon, että kyllä Hauanilla rahoja on, kun vain malttaa niitä käyttää.

– Sepäs, mutta entäpä jos se tarvitsee ne elääkseen.

Taas Erik Hansenilta loppuvat sanomiset. Ajatuksissaan hän tarkastelee miesjoukkoa. Siinä on totisia, tuulen ja päivän puremia miehiä, jotka vaikenevat itsepintaisesti ja tuijottavat synkkinä eteensä. Sitten siinä on toisia, jotka ovat ottaneet liiemman ryypyn, mutta joiden humala jo alkaa laskeutua ja tehdä alakuloiseksi. Mutta kolmannet ovat parhaalla nousutuulella, heidän järkensä juoksee, heidän silmänsä kiiluvat ja suut ovat käynnissä.

Asioille ei Erik Hansen voi yhtään mitään. Hänen on maksettava juuri niin paljon, ei äyriä yli eikä äyriäkään alle. Ja mikäli hän ymmärtää, niin ylittäminen tuottaisikin vain tappiota.

– Jos me nyt maksamme, alkaa hän taas, – niin millä makselemme talvella.

– Kyllä vain teillä on mistä maksaa, kyllä Björseth osaa. Meidän on elettävä.

– Puhukaa perhanassa Björsethin kanssa! tiuskaisee Erik Hansen harmistuneena. – Hän se määrää enkä suinkaan minä.

Yleinen naurunremahdus.

– Se tiedetään kyllä. Björseth, se poikahan se on kastanutkin sinut uudelleen.

Erik Hansen ei punastu, mutta hän puristaa huulensa yhteen ja katselee tyyntä, päivänpaisteista vuonoa. Kunpa nämä nyt pian lähtisivät! Mutta tänään ne eivät lähde, tuulikaan ei ole suotuisa. Saman hinnan saavat kuin muutkin, mutta eivät osaa säästää rahaa, törsäävät kaikki ja ovat sitten tyytymättömiä.

– Se on sitten sillä tavalla, poika, että ellei hinta nouse ja ellei siitä sovita etukäteen, niin ei ainoakaan turska nouse merestä.

– Kun ei, niin ei, minkä minä sille mahdan. Emmekä me heitä tällä kertaa erikoisesti kaipaakaan.

Huoneeseen tulee hiljaisuus niin kuin ukkosilman edellä. Erik Hansen vetäytyy vaistomaisesti nurkkaa kohden. Nyt ne hyökkäävät hänen kimppuunsa, ja silloin hän ei ole äyrinkään arvoinen. Mutta kukaan ei hievahda paikaltaankaan, silmät vain hakevat toisiansa ja niiden katse näyttää sanovan:

– Mikäs meidät nyt peri!

Myrskyn on kuitenkin puhjettava. Miehet alkavat sorista keskenään, ja viimein Kustasperin Juhannes, viime vuonna tänne tullut, nousee seisaalleen ja kävelee kohti. Hän kiristelee hampaitaan, hänen kasvonsa ovat tulipunaiset ja kädet ovat puristetut nyrkkiin.

– Luuletko sinä mikään pomo olevasi, vaikka oletkin Hanseeni! kähisee hän.

Miesten rinnat melkein koskettavat toisiaan, tappelu ei ole kovin kaukana. Mutta Erik Hansen on nyt voittanut pelkonsa ja vetää kulmakarvansa yhteen.

– Ole siivosti, sanoo hän rauhallisesti, – tai saat suoraan kävellä ulos.

– Sinäkö täällä käsket?

– Minä! tulee tanakasti.

Sana näyttää hetkiseksi vaikuttavan lyövästi Kustasperin Juhannekseen. Hän katsahtaa ympärilleen hiukan hämillään, hän oli kokonaan unohtanut oman asemansa ja tuon toisen. Mutta kopea luonto saa voiton.

– Et sinä tuolla tavalla puhunut, sanoo hän miehiin kääntyen, – et sinä tuolla tavalla puhunut silloin kun äitisi halkaisi itsensä meidän vellillämme. Kyllä sinä olit nöyrä Sara-Hannun poika silloin.

Miesjoukko remahtaa nauruun. Mutta Erik Hansenin kasvoille on noussut helakka puna. Eikä se johdu häpeästä. Hän muistaa vain yhtäkkiä, minkä melkein on ollut unohtamaisillaan. Suuri nöyryys ja hellyys täyttää hänen sydämensä, ja kuluu pitkiä toveja, ettei hän miesjoukkoa huomaakaan. Mutta yhtäkkiä hänet valtaa hyytävä kylmyys, hän palauttaa taas mieleensä viimeiset vaikeat kotipuolessa ja erityisesti kustasperilaiset. Ja kasvot kovenevat.

– Jos sinulla kotonasi oli leipää kylliksi, sanoo hän koleasti, – niin mitä tulet tänne ruinaamaan!

– Piruako se Sara-Hannuvainajan poikaa liikuttaa!

– Niinpä kävele tiehesi täältä ja anna minun olla rauhassa.

Kustasperin Juhannes ei tiedä, miten suhtautua. Hän on entisyyden perusteella koettanut ottaa ylivedon entisestä Hannun-Erkistä, mutta auttamattomasti hävinnyt. Hämillään hän katselee tovereitansa, mutta nämä eivät tee elettäkään häntä avittaakseen.

– Sinä puhuit äsken jotakin vellinsyömisestä, jatkoi Erik Hansen samalla kertaa alakuloisesti ja kalseasti. – Paljonko se kuolemanvelli maksoi?

Kustasperin Juhannes puri hampaitaan yhteen.

– Minä en muista, sanoi Erik Hansen taas, – tuliko se silloin maksetuksi, mutta varmuuden vuoksi maksan sen vielä. Parilla kruunulla kai siitä pääsee. Onko sinulla perhettä Suomessa?

– Se ei kuulu sinuun.

– Vaikka ei kuuluisikaan, niin paras on, että hyvissä ajoin menet sinne takaisin. Saat uskoa kun sanon, että eläminen tällä rannikolla käy sinulle tästedes kovin vaikeaksi.

– Ja minä sanon sinulle, että vaikka olisit kymmenesti Hanseeni, niin samanlainen räkänokka sinä olet kuin me muutkin.

Kun Erik Hansen nyt naurahti, ei hän tuntenut omaa ääntään.

– Siitä nokasta minä kyllä itse pidän huolen, virkahti hän. – Mutta se on niinkin, että maassa maan tavalla tai maasta pois.

Sinä iltana Erik Hansen oli hiukan rauhaton.

Oliko hän menetellyt oikein Kustasperin Juhannesta kohtaan? Juhannes ja hänen säikähtyneet kasvonsa eivät antaneet hänelle rauhaa. Eikö hän ollut puhunut liian ylimielisesti ja lisäksi kostanut!

Mutta kun hän ajattelee Kustasperin Juhannesta, kiertyy se ilman muuta kuolleeseen äitiin, siskoon ja isään. Ennen hän ei ole kustasperilaisia millään erikoisella katkeruudella ajatellut, mutta nyt, kun kaikki palautuu mieleen, menee käsi nyrkkiin ja hän katuu, ettei sanonut Juhannekselle vieläkin kovemmasti. Jos tulee vielä kerran, niin saa niin, että muistaa kuulleensa. Samalla hän kuitenkin kauhistuu huomatessaan, miten paljon hän on unohtanut. On kuin entisyyden ja nykyisyyden välille olisi astunut leveä juopa, oli kulunut viikkoja ja kuukausia, ettei hän ollut kuolleita omaisiaan muistanutkaan.

Oliko se ehkä synti, päiväthän olivat niin täynnä puuhaa ja touhua? Erik Hansen ei saanut sitä itselleen selvitetyksi, mutta suuri nöyryys täyttää hänen mielensä. Hänellä on ollut onni mukanaan, mutta Jumala voi sen milloin tahansa ottaa pois. Siihen ei tarvita edes nälkää, jokin pikkuinen kolaus vain, ja kaikki olisi lopussa.

Miehet kävelevät ulkona laiturilla ja pitkin rantoja, käyvät veneissään, tulevat taas takaisin ja näyttävät neuvottelevan keskenään. Ellei hän sattumalta olisi osannut kirjoittaa, olisi hän heidän joukossaan ja huonoin heistä kaikista. Ja noilla on edes omaiset, mutta kun hän kuolisi, niin häntä ei olisi kukaan suremassa.

– Ehkä sentään, päättää hän kuitenkin lopuksi ja huutaa: – Tekla!

– Niin on.

– Jos minä kuolisin, niin surisitko sinä sitä? Naisen silmät ovat pyöreinä hämmästyksestä.

– Älä edes kysy sitä. Tietenkin minä surisin. Miksi sellaisia kyselet?

– Muuten vain. Tuli mieleeni.

– Kuule, kysyy Tekla sitten pelon kuvastuessa kasvoista. – Mikä melu täältä äsken kuului?

– Ei se sen kummempaa ollut. Miehet vain kovenivat niin kuin monesti ennenkin.

– Kun eivät vain tekisi sinulle mitään.

– Mitä ne minulle tekisivät!

Erik Hansen katselee taas vuonolle. Jotkut näkyvät soutavan lahden poikki Hauanin talolle, mutta muut ovat näköpiiristä kadonneet, menneet tietenkin ympärillä oleviin mökkeihin. Mitähän ne nyt Hauanilta? Juomia tietenkin, muuta asiaa sinne ei voi olla. Ja huomenna on hänellä uusi yritys. Ei, Aage Larsen on ehdottomasti saatava täältä pois, eihän hänellä täällä enää ole mitään toimittamista.

Erik Hansen rupeaa oitis kirjoittamaan kauppamies Björsethille sitä koskevaa kirjettä, mutta kun hän on allekirjoittamaisillaan sen, vaipuu hän taas ajatuksiinsa.

– Hansen, Erik Hansen!

Ensikerran hän nyt pysähtyy ajattelemaan nimeänsä, liekö siihen vaikuttanut päivemmällä kuulemansa. – Björseth kastanut uudestaan! Hän on jo uuteen nimeensä tottunut, tuskin muistaakaan entistä, jota tuskin koskaan oli käytettykään, mutta nyt Hansen. Merkitsihän se kyllä Hannunpoikaa, mutta sittenkin se tällä kertaa vastasi vieraalta. Olivathan kyllä muittenkin kauemmin olleitten nimet vääntyneet ja kääntyneet, mutta tämä oli suorastaan norjalainen.

– Sen kai täytyy niin olla, päättää hän viimein ja piirtää sen kirjeen alle. – Nimi kuin nimi, saman se minulle tekee.

Kirje on siis kunnossa ja valmis lähetettäväksi ensimmäisen menijän mukana, mutta kun levolle menemisen aika tulee, ei Erik Hansen saakaan unta silmiinsä. Häntä kalvaa omituinen levottomuus, joka lähentelee pelkoa.

Aurinko ei nyt mene ollenkaan mailleen, ja etelässä on alkanut käydä hiljainen tuuli. Kalastajien olisi nyt oikea aika nostaa purjeensa ja laskea merelle, eiväthän he tännekään voi jäädä. Mutta ei, ulkoa, jostakin kaukaa, kuuluu laulua.

Niin, ne laulavat nyt, mutta ennen kuin huomenen ilta on käsissä, on kyllä taas toinen ääni kellossa.

Erik Hansen aikoo nousta ja mennä ulos katselemaan, mutta mukavuudenhalu voittaa tällä kertaa. Hän jää makaamaan, katselee auringonsäteiden leikkiä katossa ja ajattelee.

Mitähän ne siellä ulkona nyt oikein puuhaavat? Niin, toiset ovat tulleet Hauanin vävyn luota ja laulavat, hän kuulee sen. Mutta on toinen ryhmä miehiä, jotka jo ovat nukkumassa. He ovat synkkäkatseisia, vakavakasvoisia, jotka ovat tulleet herätykseen ja kulkevat ainaisessa synnintunnossa.

– Eikö teillä ole ikävä Suomeen? on hän joskus heiltä kysynyt.

Ja he ovat vastanneet, että maailma on maailmaa kaikkialla, maailmaa synteineen, alituista aherrusta ja kilvoittelemista, mutta että he pyrkivät sinne, missä kaikkien uskovaisten lopullinen kotimaa on.

On heidän joukossaan monenlaisia. Toiset remmastavat kuin viimeistä päivää huomisesta paljoakaan välittämättä. Jonkin vuoden kuluttua he ovat haihtuneet, eikä kukaan tiedä, minne he oikeastaan ovat joutuneet. Ehkä ovat menneet kotiinsa, ehkä siirtyneet muualle tai joutuneet niiden armoille, jotka ovat paremmin onnistuneet. Mutta toiset taas, he ahertavat yöt ja päivät, saavat ostetuksi veneen ja perustavat venekunnan, onpa jollakulla oma talonsakin. Erik Hansen on ollut paljon tekemisissä tällaisten kanssa, he ovat tulleet hänen luokseen ja kertoneet suunnitelmistaan. Ja hän on kuunnellut heitä tarkkaavaisesti ja myötätunnolla. "Vai niin, vai ei ole rahaa. Niin, mistäpä sitä olisi tullutkaan. Mutta jos minä kirjoittaisin kauppamies Björsethille, jospa hän voisi järjestää. Hän saa kirjoittaa ja järjestellä, vieläpä kirjoittaa heidän puolestaan omaisillekin kirjeitä, joita he sitten kulkijain mukana lähettävät kotimaahan."

– Eikö sinun koskaan tee mieli sinne edes käymäänkään? kysyvät he.

Erik Hansen pysähtyy tähän kysymykseen. Mutta hän ei kaipaa minnekään eikä häntä kaipaa kukaan. Siihen ajatukseen hän vihdoinkin nukahtaa.

Juuri uneen päässeenä hänet kuitenkin herätetään.

– Nouse pian! sanoo Tekla.

– Mikä nyt sitten on?

– Larsen ja, mikä se nyt oli, se Kustasperi hiiviskelevät täällä ympärillä.

– Anna sinä heidän, ne ovat päissään kuin hylkeet.

– Ei se siltä näyttänyt. Nyt ne juuri menivät makasiineille päin.

– Perhana sentään, ähkäisee Erik Hansen, nousee istumaan ja alkaa hitaasti pukeutua.

– Turhaa touhua. Mitä ne, päihtyneet miehet. Hän menee ulos ja aikoo juoksujalkaa kiiruhtaa makasiineille, mutta kun siellä ei näy mitään, muuttaakin hän päätöksensä ja hiiviskelee varpaillaan rakennuksia kohden. Äänettömästi, hiiskahduksenkaan kuulumatta hän tulee raollaan olevalle ovelle, mutta näky, joka hänet kohtaa, saa hänet kauhusta jähmettymään: ihra- ja traanitynnyrien ääressä häärää Kustasperin Juhannes tulen kanssa, ja Aage Larsen katselee kalpeana, mutta itsekseen hihittäen päältä. Kuluu hetkinen, ennen kuin Erik Hansen saa takaisin mielenmalttinsa. Hän aikoo painaa oven kiinni, pönkitä sen ulkoapäin ja juosta mökeistä hakemaan miehiä apuun, mutta se veisi aikansa.

– Tuhannen roistot, mitä te teette! karjaisee hän.

Hän on tehtävänsä tehnyt, mutta ei huomaa ajoissa perääntyä ja juosta pakoon. Säikähdyksestä ja vihasta raivostuneena hyökkää Kustasperin Juhannes häntä kohden, ja viimeinen, minkä Erik Hansen tuntee, on kova isku, joka sattuu hänen päähänsä.

Hänen otsassaan on musta kuhmu, mutta suu on miltei naurussa, kun hän seuraavana iltana soudattaa itsensä Aage Larsenin luo. Tekla hänet oli korjannut huoneeseen, mutta sitä hän ei tiennyt, että Kustasperin Juhannes olisi hänet siihen paikkaan seivästänyt, ellei Aage Larsen viisaana ja varovaisena miehenä olisi saanut häntä siitä estetyksi.

Aage Larsen tulee häntä vastaan ystävällisesti hymyillen. Kauheita ihmisiä nuo tuollaiset kuin se Gustafsbergkin. Hyvä, ettei sen pahemmin sattunut. Hän, Larsen, oli juuri aikeissa lähteä katsomaan herra Hansenia, kun herra Hansen juuri parahiksi ennätti tulla.

Erik Hansen ei epäile sitä ensinkään. Nyt hän myös ensikerran näkee entisen Thomasine Hauanin, jolla tosin on kauniit kasvot, mutta niillä alati hapan ja tyytymätön ilme, vallankin kun katse kääntyy mieheensä.

– Asia on niin, sanoo Erik Hansen, – että jos tuli olisi polttanut aitat, niin minun olisi ollut erittäin vaikea selittää sitä herra Björsethille.

Sehän oli selvä. Hän, Larsen, oli vain tahtonut nähdä, miten pitkälle se mies menee, paras olisi ollut kerta kaikkiaan saada hänet kiinni.

Erik Hansen hymyili, ja hän ihmetteli itsekin, että osasi niin vapaasti ja avoimesti hymyillä.

– Kustasperi kai on päässyt pakoon, lausahti hän hiljaisesti. – Ihmettelen, kuka häntä oikeastaan on auttanut.

Herra Larsen pudisti päätään: aina toki sellaisilla on auttajia. Sieltä hän katosi, makasiineilta, minne sitten, se on toinen asia. Sitä hän ei tiedä.

Hymy Erik Hansenin huulilla ei ottanut kadotakseen.

– Te olisitte hyvin voinut koettaa estää miestä hänen puuhissaan, sanoi hän.

– Sanoinhan jo, että se hetki olisi kyllä lyönyt, vastasi herra Larsen päättäväisesti.

Rouva Larsenin sininen, kylmä katse on koko keskustelun ajan seurannut herra Larsenia. Nyt hän puuttuu keskusteluun.

– Tarkoittaako herra Hansen sitä miestä, joka eilen oli täällä? kysyi hän.

– Äh! Täällä oli eilen niin paljon miehiä, ettet sinä voi tietää, ketä herra Hansen tarkoittaa, keskeytti hänen miehensä.

– Se on vain pikkuinen juttu, hyvä rouva, vastasi Erik Hansen kohteliaasti, – muuan juopunut merimies, joka aikoi tehdä pienen kepposen. Ei sen kummempaa.

Hän tuntee omituista, lämmintä myötätuntoa tuota happamen näköistä, mutta sittenkin kaunista rouvaa kohtaan. Eipä taida hänen osansa olla kovin aurinkoinen eikä elämänsä hauskaa.

– Sehän on kovin yleistä, jatkaa hän sitten yhä vain pienentäen asiaa, – kerrankos juopuneet yrittävät jos jotakin. Mutta eikö aikanne täällä käy pitkäksi ja yksitoikkoiseksi, rouva Larsen?

– Minä en kaipaa yhtään mitään, vastaa rouva Larsen kylmästi, kuin ohimennen. – Mutta minä edelleenkin siitä miehestä. Tänne tuli aamuyöstä muuan, oliko se hän?

Erik Hansen ei ehdi huomata, miten Aage Larsenin kasvot vaihtavat väriä, miten hän puree hampaitaan yhteen ja luo julman katseen vaimoonsa. Mutta ei ehdi rouva Larsenkaan avata toisen huoneen ovea, se aukeaa itsestään ja Kustasperin Juhannes horjuu sisään, horjuu vielä enemmän humalassa kuin eilen.

– Joo, minä se olen, lallatti hän, – ja pane vain minut kiinni jos tahdot, Sara-Hannun poika. Mutta tuo, tuo Larseeni se minut siihen hommaan sai ja vielä vehkeetkin antoi. Joo. Ja nyt iltayöstä minä olisin päässyt seilaamaan Kalle Olsenin mukana...

Herra Larsen läheni hiljaa Erik Hansenia.

– Aioin juuri tuoda teille sanan, että hän on täällä, kuiskasi hän, – mutta ehditte parahiksi. Parasta, kun nyt korjaatte hänet mukaanne. En tiedä, kannattaako hänen kanssaan keskustella.

– Älä yhtään yritä, Larseeni, keskeytti Juhannes, – kyllä sinä olit samassa juonessa... Kuule, kun minä oikein kerron...

Erik Hansenin hyvänsuopa hymy käy yhä leveämmäksi. Hän heittää syrjäsilmäyksen rouva Larseniin, jonka silmät kipinöivät, mutta jonka näyttää olevan vaikea pysyä pystyssä.

– Valitan, jos olen häirinnyt kotirauhaanne, rouva Larsen, sanoo hän sitten. – Ja saat minun puolestani olla rauhassa, Juhannes, mutta pidä vasta varasi... Vaan mitä kuulenkaan, herra Larsen, rouvallanne on täällä ikävä, luulen, että hän kaipaa täältä pois, ehkä kotoiseen kaupunkiinsa. Uskokaa minua, herra Larsen, te ette menettele viisaasti, ellette seuraa rouvanne toivomusta.

Sitten hän taas soudatti itsensä kotiin, ja hymy vaihtui tyytyväiseksi hyräilyksi. Hiidestäkö hän oli oppinut puhumaan näin hienosti ja koreasti! Mutta ehkä hän olisi haastellut eri tavalla, ellei rouva Thomasinea olisi ollut.

IV

– Sanalla sanoen, herra Hansen, sanoi kauppias Björseth, – minä olen teihin hyvin tyytyväinen.

– Mitä kauppoihin tulee, jatkoi hän sitten aivan kuin peruuttaakseen ainakin osan äsken lausumastaan kiitoksesta, – niin niistä minä en nyt tahdo sanoa sen enempää. Niitä kai herra Höijer olisi tehnyt enemmän ja edullisemmin.

Erik Hansenin kasvoille nousee puna: hittojakos hänet pannaan kivenheiton päähän herra Höijeristä. Kuitenkaan hän ei sano mitään, hän on toiminut täsmälleen määräyksen mukaan ja vain silloin kun se on ollut talolle ilmeiseksi eduksi käyttänyt omaa harkintaansa. Kauppiaan pitäisi sanomattakin tämä tietää.

Mutta kauppias on tänään puhelias ja vilkas, milloinkaan ennen ei Erik Hansen ole nähnyt häntä tuollaisena. Silmiin on tullut loistetta, kasvoille punaa, joka ei johdu lämmitetystä viinistä, ja selkä tuskin joutaa nojaamaan uunia vastaan. Ei, vaan kauppias Andreas Björseth kävelee pitkin lattiata, istahtaakin välissä ja puhuu sitten taas käsiään levitellen.

– Sitten minä en ollenkaan välitä siitä, puhuu hän taas, – että te minun kimppuuni aina väliin lähetätte niitä suomalaisianne. Johannesen, montako niitä onkaan käynyt?

Harmaja, asiallinen kirjanpitäjä Johannesen keskeyttää kirjoituspuuhansa, mulauttaa silmälasiensa yli kadulle ja sipaisee harmaata poskipartaansa, aivan kuin koettaisi ankaralla ajatuksenpinnistyksellä palauttaa mieleensä nimiä, miehiä ja numeroita.

– Tjaah, toteaa hän viimein, – minä en todellakaan voi niitä näin äkikseltään muistaa.

– Kas tässä nyt kuulette, herra Hansen. Herra Johannesenkaan ei muista. Mutta te lähetätte, lähetätte aina jokaisen, jolla vain on housut jalassa ja joka muodoltaan suunnilleen käy miehestä. Luuleeko herra Hansen, että minä olen pankki?

– En, en minä niin usko, vastaa Erik Hansen ihmetellen.

– No niin. Nyt tulee yksi ja tahtoo ostaa veneen ja perustaa venekunnan. Toinen haluaa ostaa talon. Kolmannella ei ole muita neuvoja. Ja kaikilla niillä on kirjelippu teiltä. Mitä nyt sanotte?

– Olen lähettänyt heitä vain sikäli kuin olen heitä oppinut tuntemaan. Ja herra kauppiaan harkintaan on jäänyt, voiko heitä tavalla tai toisella auttaa vai eikö.

Kauppias Björseth kohotti kulmakarvojansa.

– Minulle on tullut vahinkoja eräistä, sanoi hän itsepintaisesti. – Tulee eräs Surjenen, hänellä ei ole venettä, mutta hän saa sen. Ensimmäinen lasti menee Hauanille. Entä nyt?

– Herra kauppias voi ottaa veneen pois.

– Jaa, mutta kun minä en tarvitse mitään veneitä. Entisiäkin on liikaa. Minä en palkkaa enää miehiä, ostan vain mitä tuodaan.

– Herra kauppiashan voi myydä ne muille. Mutta kauppias Björseth pudisti päätään.

– Sellaiseen minä en rupea, sanoi hän jurosti. – Mutta te saatte vastedes olla varovaisempi ja pidättyväisempi, herra Hansen.

Mitähän tämä nyt oikein merkitsi! Erik Hansen liikahti hiukan levottomasti istuimellaan, mutta jonkinlaiseen selitykseen hän kai oli velkapää.

– Arvelin, että maa saa heistä vastauksen, ellemme auta heitä tulemaan toimeen kunniallisella työllä, virkkoi hän vihdoin. – Minusta on ikävää nähdä heitä ajelehtimassa. Sitä paitsi: ovathan he maanmiehiäni.

– Kotimaan- ja heimolaisrakkaus ovat kyllä kauniita avuja, herra Hansen, myönsi kauppias Björseth, – mutta ei kukaan ole teillekään ostanut veneitä eikä taloja ja kuitenkin olette, arvaan, tullut toimeen.

Taas nuoren miehen oli punastuttava, tällä kertaa monestakin syystä. Hän ei tietoisesti tuntenut mitään suurta rakkautta kotimaatansa kohtaan, ja mikäli se koski suomalaisia, vaihteli se henkilöitä myöten. Se taisi olla häpeällistä.

– Tiedän kyllä, että olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa toimeentulostani, herra kauppias, vastasi hän.

– Siitä emme puhu, herra Hansen. Kyllä te olette itsekin yrittänyt. Mutta sitten toinen asia. Mikä nainen teillä on siellä Mehavnissa?

– Se on täsmälleen sama, joka aikoinaan lähti kanssani Gamvikiin.

– Miksi ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi kauppias Björseth äkkiä jyrkästi.

Tätäpä kysymystä ei Erik Hansen ollut juuri nyt odottanut, aikaisemmin kyllä joskus. Vähäksi aikaa hän joutuu ymmälle, hän aikoo antaa tyhjentävän selityksen, mutta tyytyykin sitten vain tyynesti kysymään takaisin:

– Miksi minun olisi hänet naitava?

– Ymmärrätte kai, että sellainen suhde herättää puheenaihetta.

– Ei se mikään suhde ole, herra kauppias. Minä teen työni ja hän tekee myöskin työnsä. Siinä kaikki.

Kauppias Björseth katselee häntä pitkään, toiselta puolen Kysyvästi, toiselta melkein kuin epäillen.

– En ole kenenkään omantunnon tuomari, ratkaisee hän viimein. – Kun te toisin vakuutatte, niin minun on luonnollisesti uskottava.

Huoneeseen tulee pitkäksi aikaa hiljaisuus. Kauppias Björseth tuijottaa äänettömänä valkaistuun kattoon, ja vain herra Johannesenin kynä rapisee. Hiljaisuuden vallitessa tulee Erik Hansen ajatelleeksi, että hän äskeisillä sanoillaan kenties on tehnyt Teklalle pientä vääryyttä. Hän olisi hyvin voinut sanoa, että hän rakastaa Teklaa ja ottaisi hänet vaimokseen, mutta Tekla ei tahdo. Hän olisi myöskin voinut selittää "suhteen", ehkä se olisi ollut hyväkin. Mutta tällaiset asiat eivät sopineet käsiteltäviksi konttorissa eivätkä liikeasiain yhteydessä.

Äänettömyyttä kestää niin kauan, että Erik Hansen melkein unohtaa paikan ja havahtuu, kun kauppias Björseth taas alkaa puhua.

– Entä tiedättekö, minne herra Larsen on joutunut? kysyy hän.

– Minä en tiedä varmasti, mutta kertovat hänen muuttaneen Stokmarknesiin.

Kauppias Björseth ei taaskaan pitkään aikaan puhu mitään. Hän vain rypistää kulmiaan ja katselee kauan, mutta ilmeettömin silmin kirjanpitäjä Johannesenia. Tämä huomaa, että häneen tuijotetaan, nostaa katseensa, ja Erik Hansenista näyttää, kuin hän nyökäyttäisi päätään.

– Vai Stokmarknesiin, toistaa kauppias vihdoin. – No, hyvä on. Te saatte myöskin muuttaa, herra Hansen, ette nyt juuri Stokmarknesiin asti, mutta kuitenkin koko joukon etelämmäksi.

– Mutta, herra kauppias, aloitti Erik Hansen, – minulla ei ole aavistustakaan...

– Te saatte siellä kyllä aavistuksia, herra Hansen, keskeytti kauppias Björseth. – Koska Nils Hauan lähettää oikein vävynsä etelämmäksi, niin voimmehan mekin yrittää sielläpäin, varsinkin kun meillä entuudestaan on siellä hiukan tekemistä.

Niin; sama kai hänelle, Erik Hansenille on, missä hän on. Hän voisi tosin kertoa, että herra Aage Larsenilla on omat syynsä pysyä täältä matkan päässä, mutta se tuskin on kertomisen arvoinen asia. Ja että herra Höijerkin on tullut yhä vanhemmaksi ja äkäisemmäksi, mutta sen kai kauppias tietää muutenkin. Aivan kuin arvaten hänen ajatuksensa kauppias Björseth sanookin:

– Herra Höijer pystyy kyllä hoitamaan sekä Mehavnin että Gamvikin, emmekä molempia enää oikeastaan tarvitsekaan.

Tämäkin on taas aivan uutta; hänestä oli vallankin viime aikoina alkanut tuntua siltä, kuin Mehavn olisi koko paljon tärkeämpikin kuin Gamvik. Vaikka täällähän ne tietysti parhaiten voivat kumpaakin verrata toisiinsa.

Sinä iltana sitten tapahtuu, että vanha herra Johannesen kutsuu hänet luokseen illalliselle. Kieltäytyäkään ei voi, mutta mielellänsä hän ei sinne menisi: hän on aina ollut yksin, hän ei ole selvillä siitä, kuinka ihmisissä syödään, mutta hän aavistelee, että se tapahtuu eri tavalla kuin mitä hän on nähnyt tai mihin itse tottunut. Voihan herra Johannesenilla sitä paitsi olla joitakin lisäohjeita, jotka kauppiaalta ovat jääneet antamatta.

Pieni epävarmuus sydämessään hän siis menee Johannesenille. Eihän hän häntä oikeastaan tunnekaan, hän on nähnyt herra Johannesenin vain työn ääressä kipakkana, ahkerana ja tiukkailmeisenä, jolle kaikki on silmänräpäyksessä selvää.

Mutta hän kohtaakin hyväntahtoisen, hymyilevän vanhan herran, joka on häntä jo ovella vastassa.

– Kas siinäpä jo tulettekin, herra Hansen; me olemme jo enemmän kuin puoli tuntia odottaneet, ja aloin pelätä, että teille olisi tullut jokin este.

Siinä on laajuutta, mataluutta ja valkeutta, tässä herra Johannesenin asunnossa. Mihin Luojan nimessä, ihmiset tarvitsivat näin paljon huoneita, niitähän oli aivan loppumattomiin, enemmän kuin rakennuksen päältä katsoen saattoi aavistellakaan.

– Valborg! Tässä on sitten herra Hansen, josta joskus olen sinulle puhunut.

Rouva Johannesen on kookaskasvuinen, aina tummiin puettu nainen, jolla on teräsharmaat hiukset ja totinen, tutkiva katse.

– Tervetuloa, herra Hansen, sanoo hän ja pitää kauan aikaa kädestä kiinni. Mutta ennen kuin toinen ehtii mitään vastata, hän jo kysyy:

– Te näytte olevan jotenkin nuori vielä. Kuinka on, herra Hansen, asuuko Jumala sydämessänne ja silmienne edessä?

Kysymys tehdään tuttavallisella, melkein sydämellisellä äänenpainolla, mutta se häkellyttää Erik Hansenia eikä hän heti osaa vastata.

– Vaimolleni on tullut tavaksi tehdä tällainen kysymys kaikille, selittää herra Johannesen, – enkä niinä saa valmistaa asianomaisia siihen vastaamaan.

– Niin-niin, jatkoi rouva Johannesen. – Te olette suomalainen. Minä tunnen paljon suomalaisia ja tiedän heidän joukossaan monta totista kristittyä.

Erik Hansen tuntee olonsa vielä tukalammaksi ja punastuu. Mutta viimein hän rauhallisesti ja hiljaa vastaa:

– En ymmärrä mitä tarkoitatte, rouva Johannesen, mutta en tiedä kenellekään ehdoin tahdoin tehneeni vääryyttä.

– Vai niin, teillä on siis omavanhurskautta.

– Jos yrittää pyrkiä oikeaan ja tunnustaa niin tekevänsä, sitten kai se on omavanhurskautta, rouva Johannesen.

Mutta tämä oppi ei kelpaa vanhalle rouva Johannesenille; hän istuu seuroissa, hän palvoo Jumalaa päivin ja öin, hän on saanut herätyksen, ja hänen oppinsa on synkkä, totinen ja suvaitsematon. Hän katsoo velvollisuudekseen käännyttää jokaisen, joka tulee hänen ulottuvilleen, ja nyt hän ottaa Erik Hansenin joka puolelta katsellakseen. Tietääkö herra Hansen esimerkiksi, mitä on silmäin pyynti ja lihan himo? Ei, sillä muuten ei herra Hansen pitäisi luonaan sitä Teklaa, joka jo täällä oli huonoksi tunnettu. Sitten rouva Johannesen tahtoi tietää Erik Hansenin lapsuudesta ja nuoruudesta, ja hän kuuntelee ja huokailee. Taivaallinen isä varjelkoon: sellaistako se on ollut. Sitä suurempi syy herra Hansenilla olisi ottaa vaari ajallisuudessa eikä vaeltaa synnissä.

Eikä Erik Hansen enää ole selvillä siitä, mitä hänen pitäisi ajatella. Hän vastailee verkkaan ja hiljaisesti ja vähitellen hän saa aavistuksen siitä opista, jonka tunnustajia hän niin monta on nähnyt.

– Mutta herra Johannesen sen sijaan ei näytä ensinkään tyytyväiseltä. Hän katselee rouvaansa ihailulla, joka lähentelee kunnioitusta, mutta hän kävelee levottomasti edestakaisin, ryähtelee, sivelee poskipartaansa, ja silloin tällöin nousee hänen kasvoilleen puna. Ja viimein hän katkaisee.

– Valborg, sanoo hän, – Tämä on kieltämättä kaikki hyvin terveellistä ja herra Hansenille opettavaista ja hyvinkin varteenotettavaa. Mutta nyt on niin, katsopas Valborg, että minä olen kutsunut herra Hansenin luokseni syömään illallista, juomaan muutaman tuutingin ja keskustellakseni hänen kanssaan afääreistä ja hänen uudesta paikastaan.

Enempää ei tarvittu. Puheenvuoro siirtyi nyt herra Johannesenille.

– Mikä paikka se oikein on, minne minä joudun? kysyi Erik Hansen, joka ei ollut edes siitä selvillä.

– Ah, eikö hän sitäkään sanonut! Se on kummallinen mies tämä kauppias Björseth, eikö olekin, herra Hansen?

Odottamatta vastausta herra Johannesen jatkaa:

– Olin jo hänen isällään, mutta ei hän ollut sellainen kuin pojasta tuli. Tämä Andreas Björseth: hän vain miettii mielessänsä, katselee ihmisiä, tekee päätöksiä, ja meidän pitäisi ilman muuta ne arvata ja panna täytäntöön. Niin, se teidän uusi paikkanne. Hänellä on siellä kauppa, muuta en tiedä. Jos minä olisin nuorempi, menisin sinne vaikka väkisin, mutta alan olla vanha jo.

– Minä olin hyvin tyytyväinen olooni Mehavnissa, virkahti Erik Hansen ohimennen.

– Kauppias Björseth oli myöskin teihin tyytyväinen. Mutta hän kai ajattelee, että voitte olla suuremmaksi hyödyksi siellä, minne nyt lähdette. Sitä paitsi hän ei, minä en tiedä, arvelen vain, sitä paitsi hän ei kai pitänyt siitä, että lähetitte hänen luokseen niin paljon niitä suomalaisianne. Heitä on täällä jo melkein enemmän kuin meitä.

Erik Hansen ei enää kuuntele. Mutta hänen mieleensä tulee taas rouva Johannesenin Jumala, joka kulmat rypistyneinä ja leppymättömänä katseeltaan istuu istuimellaan ja tuomitsee. Sellaiseksi hän ei omaa Jumalaansa tuntenut. Hänen Jumalansa on kyllä suuri ja ankara niin kuin myrsky tai ukkonen, mutta hänelle Hän oli osoittanut vain lempeyttä ja armeliaisuutta vain siksi, että hän oli ollut niin avuton ja yksinäinen. Herra Johannesenin puhe häipyy yhä kauemmaksi, ja Erik Hansen ajattelee yhä kiinteämmin omaa kohtaloansa. Hänen uusi paikkansa, miten ja kenen ansioilla hän siihen oli päässyt ja milloin alkaisi elämän tylyys ja vastoinkäymiset? Olihan niitä tosin jo ollutkin, mutta kun hän katseli muitten samanarvoisten elämää, niin kuinka paljon kovempaa, köyhempää ja ankarampaa se oli. Täällä hän nyt istui ja odotti illallista ja tuutinkia, kun ne muut henkensä kaupalla taistelivat merellä jokapäiväisen leivän ja muutaman kiiltävän kruunusen vuoksi.

– Niin se sitten on, lopetti herra Johannesen juttunsa.

Nuori mies nyökkäsi ajatuksettomasti. Hän ei ollut kuullut edes kolmannestakaan. Hän oli vain jatkuvasti ajatellut sitä, kuinka onnellinen hän oli. Mutta sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että hänen onnentunteensa mahdollisesti johtui siitä, että hän oli osaansa tyytyväinen eikä toivonut parempaa.

Vasta illallinen hänet havahdutti. Teille ja talojen seinille paistaa aurinko, mutta rouva Johannesen on käskenyt sytyttää kynttilät ruokapöydälle.

– No niin sitten! sanoo herra Johannesen niin kuin alkajaisiksi.

Ja sitten herra Johannesen alkaa puhella, selittelee ja kyselee, mutta vastaa itse omiin kysymyksiinsä. Eikä Erik Hansen niihin ehtisikään vastata. Hänen koko tarkkaavaisuutensa keskittyy itse ateriaan, ja hän tuntee, miten rouva Johannesenin katse häntä seuraa. Turhaan hän koettaa salata käsiensä vapisemista ja epävarmuuttaan, kyllä herra Johannesen ne huomaa, mutta salaa hymynsä kirvelevään ylimääräiseen ruokaryyppyyn ja ajattelee: – Niinpä vain, poikaseni, kyllä tulet tätäkin taitoa tarvitsemaan.

Kuinkahan kauan tätä ateriaa oikein kestää? Erik Hansen tuntee selkänsä kuumenevan. Ja merkillistä on, että aina kun häneltä jotakin kysytään tai hänelle sanotaan: "ehkä kalaa hiukan lisää", tai: "jos minä taas täytän ryyppylasin", ja hänen pitäisi asianmukaisesti kiittää tai kiittäen evätä, niin hänellä sattuu olemaan suu täynnä. Hän miltei unohtaa äskeisen nöyryytensä ja toivottaa mielessään koko illalliset hornan tuuttiin.

– Jos vielä tuovat yhdenkään lajin, ajattelee hän, – niin totisesti minä halkean.

Mutta niitä tulee. Pienellä kauhulla hän katselee, miten vadit ja lautaset kenenkään käskemättä vaihtuvat. Vihdoinkin isäntäväki nousee ja ristii kätensä ja rouva Johannesen sanoo vaatimattomasti:

– Muuta tässä ei sitten tainnut tullakaan.

Kun Erik Hansen kumartaa, tuntee hän olevansa kuin puutiainen. Ja väsynyt. Ehkäpä se johtuu ruoastakin, mutta yhtä paljon se johtuu hermojännityksestä. Tahtomattaan hän tulee ajatelleeksi: – Miltähän se oikein mahtoi näyttää.

Niin kuin sumun läpi hän kuulee sitten herra Johannesenin äänen:

– Tulkaapa nyt, Hansen, niin mennään tänne minun huoneeseeni maistelemaan vähän tuutinkia ja jatkamaan asiain käsittelyä.

Seuraavana aamuna Erik Hansen herää untuvapeitteen alla herrasväki Johannesenin vierashuoneessa. Hän ei juuri muista illallisenjälkeisiä tapahtumia, ja mahdotonta hänen olisikin niin tehdä, sillä heti niiden jälkeen hän on ensin kaikin voimin vastaan ponnisteltuaan nukahtanut.

Kun hän on pukeutunut, tulee herra Johannesen jo konttorista aamiaiselle. Kauhukseen hän huomaa, että kello lähenee yhtätoista.

Mutta herra Johannesen hymyilee.

– Lepo oikealla ajalla onkin paikallaan, sanoo hän. – Te saatte kylläkin valvoa, ennen kuin olette Mehavnissa ja perillä.

Eilinen auringonpaiste on muuttunut navakaksi tuuleksi, ja kuuroittain viskautuu maahan rakeita ja räntää. Eikä aamiaisesta muodostu tilaisuutta niin kuin illallisesta; neljännestunnissa se on suoritettu. Vaisuksi ilokseen huomaa Erik Hansen suoriutuvansa siitä verrattomasti vähemmällä vaivalla kuin illallisesta. Sitten ei olekaan muuta kuin kiittäminen ja jäähyväiset.

– Onnea nyt, sanoo rouva Johannesen totinen ilme silmissään. – Ja minä toivon teidän muistavan mitä meidän kaikkien on muistettava, nimittäin että meidän lopuksikin on kuoltava.

Sanat vaikuttavat Erik Hanseniin painostavilta, mutta hänelle ei jää aikaa niitä enemmältä miettiä. Kuolema, selväähän on, että se tulee, hän jos kukaan on sitä saanut läheltä katsoa. Ja herra Johannesen lähtee häntä saattamaan satamaan.

Hämmästyksekseen näkee hän kauppias Björsethin siellä kävelevän keppi kädessä ja turkki yllä.

– Jaha, sanoo hän nähdessään Erik Hansenin, – siinäpä vihdoin tulettekin. Herra Johannesen kai teille onkin jo selittänyt mitä on selittämistä.

Erik Hansen alkaa miettiä vastausta, mutta herra Johannesen nyökkää hänen puolestaan: kyllä, kyllä on selvitetty.

– Tahdoin sitten vain sanoa teille, herra Hansen, jatkoi kauppias Björseth, – että toimimme yksin. Jos joku tekee teille tarjouksia yhteistoiminnasta, niin ne ilman muuta hylätään.

– Hyvä on, kauppias Björseth.

– Johannesen, antakaa hänelle paperit.

Vasta laivalla hän kirjekuoren avaa. Siinä on suuri rahasumma ja toimintaohjeet, joiden läpilukeminen vie tunteja.

V

– Sanon sinulle, Olli, nyt viimeisen kerran, että ellei tuo juominen, törsääminen ja rallattaminen lakkaa, niin se on sitten kerta kaikkiaan poikki...

Kohmeloinen, punakasvoinen mies siinä ovensuutuolilla nytkähtää.

– Niinhän se on, herra Hansen, mutta kun sitä on akka ja lapsia...

– Akka ja lapsia! Perhana, sanon minä! Siksipä juuri sinun on oltava ihmisiksi. Ja mitä otat akan ja hankit lapsia, kun et pysty niiden kanssa kunniallisesti elämään.

Mies, entinen reipas ja remsseä Olli, masentuu yhä enemmän.

– Jos, herra Hansen, jos nyt vain yhden kruunun... sanoo hän arasti.

– Ei yhtään äyriä. Kyllä minä tiedän, minne se kruunu joutuisi. Kuinka on, oletko tuonut vaimosi ja lapsesi tänne?

– Joo.

– Missä ne asuvat?

– Knudsenin piharakennuksessa.

– Kuinka Jumalan nimessä sinun päähäsi pälkähti tänne muuttaa?

Erik Hansen ei saa vastausta ja vaipuu syviin mietteisiin. Kansalaiset näkyvät lopultakin hänet löytävän.

– Koeta ottaa esimerkkiä muista, jatkaa hän sitten.

– Katsele, miten ne tekevät työtä ja ansaitsevat. Sellaisiahan sitä voi auttaakin. Mutta sinä, sinä tienaat kuin kapteeni ja aina olet ilman...

– Sitä kun on luonto sellainen, myönsi toinen avuttomasti.

– Pane sinä luonnon syyksi! Onko se luontoa sekin, että vanha mies naurattelet tyttöjä ja ämmä on kotonasi. Sitä minä olen nähnyt alusta asti ja kymmenisen vuotta jo katsellut. Eikö sinulla ole jo täysikäisiä lapsiakin, hä? Etkä sittenkään viisastu!

Tuskin huomattava hymy nousee toisen kasvoille.

– Se kai on vissiin luontoa sekin.

Erik Hansenin ensi suuttumus on jo lauhtunut. Hän kääntyy ikkunaan salatakseen nauruaan.

– Ei sinusta ole merille eikä satamapaikkoihin, päättää hän viimein, – ja tietenkin sinä jo olet juonutkin itsesi aivan kuitiksi.

– Ei, sanoo Olli ikään kuin heräten ja navakasti, – kyllä minulla vielä voimia on, niin että piru...

– Vai voimia! Sitäpä minun olisi hauska nähdä!

– Kuulkaa nyt, kapt... ei kuin kauppias...

– En minä mikään kauppias ole.

– No tirehtööri sitten... herra Hansen... tuolla kädellä, vaikka heti paikalla, neljä leiviskää!

Erik Hansen nauroi täyttä kurkkua.

– Tuo tuntuu mielenkiintoiselta. Ryypiskellyt koko ikäsi ja ilman muuta vain neljä leiviskää!

Sitten hän kääntyi konttoristin puoleen:

– Berg! Tämä Olli lähtee auttamaan lappalaisia tuonne makasiiniin. Menepä katsomaan, kuinka neljä leiviskää nousee.

Konttoristi menee ovea kohden, ja Olli nousee raskaasti. Mutta ovea avatessaan hän pysähtyy ja kääntyy ympäri.

– Pitäisi saada syödä ensin, sanoo hän, mutta hämmästyy itsekin rohkeuttaan ja jatkaa: – Vaikka kyllä kai minä sen puolesta ehdin syödä sittenkin.

Erik Hansen rypistää kulmiaan; noin huonosti hän ei uskonut asioiden olevan.

– Mene keittiön puolelle, käskee hän tylysti, – niin Tekla antaa sinulle ruokaa. Kai sinä Teklan tunnet?

– Joo, murahtaa Olli kuin häpeillen, ja Erik Hansen mutisee hänen mennessään:

– Niin minäkin luulen, että taidat tuntea. Ohimennen hänen ajatuksensa viivähtää Teklassa ja nuoruudenaikuisissa näkemisissä, mutta sitten hän kokonaan vaipuu työhönsä. Siellä on nyt suuri raha- ja vaihtopäivä ja niitä tulee jatkumaan. Piha on täynnä ihmisiä, ja taljat, lihat, kalat ja jauhot vaihtavat nopeasti omistajaa.

Hetken kuluttua konttoristi Berg tulee sisälle.

– Nousiko neljä leiviskää? kysyi Erik Hansen työnsä lomasta.

– Kyllä olisi noussut viisikin. Se poika näkyy muuten tuntevan kaikki lappalaiset.

– Tänä iltana siellä tietysti taas juodaan, ajattelee Erik Hansen, mutta ei puhu mitään. Ollille merkitsee seura samaa kuin viina.

Erik Hansenilla ei ole mitään erikoisempia tekemisiä Ollin ja hänen elämänsä kanssa. Nuorukaisena hän kerran on nähnyt tämän rähjäävän kapakassa ja lähentelevän jotenkin vaarattomalla tavalla Teklaa. Siinä kaikki! Myöhemmin hän monet kymmenet kerrat on ollut lyhyissä, asiallisissa tekemisissä Ollin kanssa niin kuin lukemattomien muittenkin, mutta ei senkään pitäisi aiheuttaa sitä, että hänen olisi Ollia erikoisella mielenkiinnolla ajateltava. Jos juo ja tekee itsensä surkeaksi ja köyhäksi, niin se on Ollin oma asia. Sitä paitsihan sitä näkee niin paljon. Jokaisella on kyllin huolta omasta itsestään.

Kuitenkaan hän ei tälläkään kerralla saata ilman muuta työntää pois ajatuksiaan ja ryhtyä ajattelemaan jotakin tärkeämpää. Jos hän näkee jonkun norjalaisen poikkarehtivan ja saattavan itsensä huonoon asemaan, sellaiseen hän voi suhtautua jotenkin ulkopuolisesta Mutta nämä tällaiset Ollit ovat sentään turvattomia ja vieraalla maalla...

– No niin, päättelee hän viimein harmistuneena, – kyllä kai siinä ajattelemista riittää, kun vain rupeaa ajattelemaan. Itsepähän ovat tänne tulleet, ja peijakastako minua muuten koko asia liikuttaa!

Ja hän ryhtyy taas työhönsä. Mutta ajatukset eivät anna rauhaa.

– Berg! sanoo hän viimein.

– Niin, herra Hansen.

– Mene sanomaan sille miehelle, joka äsken oli täällä, että jos hän lupaa olla naukkailematta, niin hän saa yrittää meidän makasiinissa.

– Hyvä on. Mutta enkö käske häntä tänne?

– Ei. Jos hän lupaa, niin sano, että hän saa puodista noutaa kymmenen kruunua.

– Jos hän puhuu palkasta, niin mitä minä sanon?

– Siitä hän saa tulla sopimaan, kun ne kymmenen kruunua ovat kuluneet.

Nyt Erik Hansen tuntee tehneensä velvollisuutensa Ollia kohtaan. Hänen on nyt vain pidettävä silmällä, miten Olli käyttäytyy. Kun mies sentään on katumatuulella ja sen lisäksi käyttökelpoinen, niin suottahan on työntää häntä ojasta allikkoon.

– Mitä tuumi? kysyi hän herra Bergin palatessa.

– Kiitti vain.

– Sanoitko sinä terveiseni kaikkien kuullen?

– En. Minä ajattelin, että herra Hansen tahtoo osoittaa hänelle luottamuksen.

– Se olikin tarkoitus, vaikka en tullut sitä sanoneeksi. Entä muuta?

– Sitten minulla olisi ikävä asia, lappalaiset tahtovat rahaa.

– Rahaa! Mitä hiivattia he sillä tekevät? Eikö puodissa ole kahvia, sokeria, tupakkaa, jauhoja, kaikkea, mitä he tarvitsevat? Rahaa! Ja eivätkö he vaihtokaupassa saa vielä alennusta myyntihinnasta. Ei totisesti! Saat mennä sanomaan heille, ettei lähde.

– Silloin he vievät tavaransa muualle.

– Niinpä viekööt muualle, mutta rahaa me emme anna kuin saman osan minkä ennenkin.

– Kaikki tänään tuodut tavarat on jo punnittu ja varastoitu.

– Saavat tavaransa takaisin.

– Mutta maksamaan sekin tulee. Eivät he rupea ilmaiseksi niitä edestakaisin retuuttamaan.

Erik Hansen puraisi huultansa, tämä oli myöskin varteen otettava asia, ja hän laski mielessään, paljonko se tulisi maksamaan.

– Ja kun ei ole ennakkosopimusta, jatkoi herra Berg arasti, – niin heillä kai on oikeus...

– Niin on, mutta meillä on vanha käytäntö. Olisivat sanoneet, ennen kuin rupesivat luovuttamaan. Mistä he sen rahan nyt keksivät?

– Luulen, että siellä on joku ostelija, en oikein saa selville, kenen laskuun hän ostelee. Ei hän enempää tarjoa kuin mekään, mutta maksaa rahalla.

Puna nousi Erik Hansenin kasvoille, ja hän alkoi mitellä huoneen lattiata edestakaisin.

– Hyvä on, ratkaisi hän viimein, – Maksamme siis rahalla. Mutta sanokaa puotiin, että toistaiseksi ei anneta alennusta kenellekään, sama hinta kaikille. Ja huomenna emme osta mitään. Kyllä talvea vielä riittää.

Kylmyys tuntuu uhoavan sisään huoneen nurkista, hengitys näkyy ilmassa, ja lamppuihin on aikoja sitten sytytetty valot. Herra Berg on mennyt maksamaan ostettuja tavaroita, mutta Erik Hansen ei ole ensinkään päivään tyytyväinen. Illallinenkin olisi jo katettuna, mutta hän pukee turkin ylleen ja menee ulos. Pihalla häärätään vielä käsilyhtyjen valossa. Äkkiä hänen mieleensä muistuu jotakin, ja hän menee myymälän puolelle.

– Onko Olli käynyt täällä ostoksilla?

– Vastikään kävi.

Hän aikoo mennä tirkistelemään Knudsenin piharakennuksen ruudun taa, mutta samassa Olli suuren miesjoukon kera tulee pihalta kadulle.

– Kyllä kai se meidät kynisi ihoa myöten, kuulee hän jonkun sanovan ja arvaa, että puhe koskee häntä itseään.

Tuuli tulee mereltä ja tuntuu siltä, kuin se tahtoisi tunkeutua läpi luiden ja ytimien, mutta miesjoukko vaeltaa verkalleen katua ylös. Jokikadun krouvin kohdalla he pysähtyvät ja yltyvät vilkkaaseen nauruun ja keskusteluun. Ikkunan läpi tulevassa valossa hän erottaa Ollin kasvonpiirteet, tämä astuu jo askelen kapakkaa kohden, seisahtuu hetkeksi ovelle, mutta erkaantuu lopuksi joukosta ja kävelee kantamus kädessään kotiansa kohden. Iltamyöhään asti Erik Hansen kävelee Knudsenin talon edustalla, mutta Ollia ei kuulu.

– Onpahan edes jotakin hyvää tullut tehdyksi tämän päivän osalle, ajattelee hän palatessaan kotiinsa. Mutta sitten hän muistaa kuulemansa keskustelun ja kohauttaa olkapäitään:

– Kukahan teitäkin kynisi, ellette itse juoksisi kynittäviksi. Huomenna teille jo kelpaisi tavara niin hyvin, että surettaa.

VI

Tänä sunnuntaina ei Erik Hansen saanut seuratuksi papin saarnaa, jossa muun muassa kosketeltiin Vapahtajan kävelyä vetten päällä. Taas oli saapunut varmoja tietoja haaksirikoista ja hukkuneista, surupukuisia ihmisiä ja itkettyneitä kasvoja näkyi ympäri kirkkoa, ja pappi katsoi taas velvollisuudekseen huomauttaa maallisen elämän katoavaisuudesta ja siitä, että meidän kaikkien kuoleman pitää.

Mutta Erik Hansen ei jaksanut seurata mukana. Ulkona vinkui tuuli, meri ärjyi ja kirkko oli kylmä kuin kellari, mutta tämä ei ollut syynä tarkkaamattomuuteen.

Haaksirikkoja ja hukkuneita. Siellä tietysti olivat etelästä tulossa olevat tavarat ja ne rahat, jotka hän varmuuden vuoksi oli Björsethiltä tilannut, sillä kaupanhan piti itse kannattaa itsensä. Huomenna alkaisi taas tavaroita tulla sisämaasta, mutta puoti ammotti tyhjänä ja rahaa oli kai kolmen tai neljänsadan kruunun vaiheille, – suurin osa oli mennyt viime kerralla ja varasto tyhjentynyt mikäli toinen täyttyi.

Nyt hän ei enää kuullut papin saarnaa lainkaan, vaan oli kokonaan vaipunut rahakysymykseen.

– Pahus! tuli väkinäisesti huulten raosta.

Samassa hän muisti ajan ja paikan ja säpsähti. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan hänen vieraita ajatuksiaan huomannut, mutta kaikki olivat vaipuneet hartauteen. Siinä istuivat vouti Bjerkeng ja asianajaja Ursfjord, siinä ovela, tihrusilmäinen kauppias Knudsen, joka aina nauroi, ja kitsas, kuolemanvakaa vanha Ross, joka oli kuuro ja jonka rikkauksista kerrottiin toista ja toistakin. Kauppias Björseth oli kehoittanut häntä olemaan kosketuksissa näiden ja ylimalkaankin kaupunkilaisten kanssa, "kuitenkin pitäen tarpeellisen välimatkan". Mutta hän ei ollut osannut rakennella mitään suhteita herrasväkien kanssa, ei tehdä vierailuja eikä järjestää kutsuja, hän oli vain pakosta tullut joillekuille esitellyksi, ja koko kanssakäyminen oli jäänyt vain herra Björsethin suosittelemaksi tarpeelliseksi välimatkaksi.

Tässä hän nyt sitä itsekseen kaduskeli. Eihän tuossa nyt paljon olisi menettänyt, kun aikanaan olisi käynyt istumassa tunnin tai pari ja sitten, ellei muuta, pannut herroille toimeen pienet juomingit. Mutta turhaa sitä on enää haukotella. Olisihan kuitenkin joukossa saattanut olla joku, jonka kanssa olisi voinut neuvotella, vaikka ehkä sekin lopulta olisi osoittautunut tuloksettomaksi, sillä yhden häviö merkitsi toisen voittoa.

Jumalanpalvelus kestää kauan, ja kun hän tulee kotiin, on hän melkoisen kärsimätön. Ateria on odottamassa, mutta hän ei pidä kiirettä, hän kuljeskelee ympäri huoneita ja arvostelee niiden ulkonäköä ja kuntoa. Toisinkin saisi tietysti olla, hm, mutta kuka ne järjestäisi...

Eikä tämä huono tuuli jätä häntä ruokapöydässäkään.

– Tekla, sanoi hän, – sinä saisit vähitellen oppia käyttämään veistä ja kahvelia.

Nainen hätkähtää, keskeyttää ateriansa ja luo häneen suuren, pelästyneen katseen. Sitten hänen silmiinsä nousevat kyynelet ja hän rientää toiseen huoneeseen.

Erik Hansen hämmästyy itsekin tylyyttään, milloinkaan ennen hän ei ole Teklaa puhutellut kovasti. Ja hän katuukin heti ja menee hänen jälkeensä.

– Älähän nyt itke, lohduttaa hän. – Tarkoitin vain, että jos meille tulisi vieraita tai muuta sellaista, niin olisihan suotavaa, että... ymmärrät sen kyllä.

– Mutta enhän minä tahdo tunkeutua...

Teklan nyyhkytys jatkuu yhä. Hän näkee Erik Hansenissa nyt jotakin uutta, jota hän ei aikaisemmin edes ole ohimennen huomannut: tukevuutta on tullut lisää ja kasvoihin jotakin kovaa ja käskevää. Hän hämmästyy niin tästä äkillisestä huomiostaan, että unohtaa pienen surunsa ja sanoo:

– Sinä olet muuttunut, Erkki, vaikka minä sen nyt vasta huomaan.

Erik Hansen on jo unohtanut äskeisen tyytymättömyytensä aiheen ja vastaa:

– Vanhenneet kai me olemme molemmat, vaikka ei sinusta sitä huomaa.

– Eiköhän, niin kuin kaikista muistakin!

– Ei sentään, vastaa Erik Hansen hajamielisesti. Hän tulee ajatelleeksi, kuinka hän täälläolonsa aikana on vieraantunut Teklasta. Joskus menee aikoja, että tuskin muistaakaan. Nyt kun hän taas katselee häntä, kun hän siinä seisoo avuttomana ja vilpittömänä, hulvahtaa entinen lämmin tunne hänen ylitseen.

– Kyllä on parasta, että heitämme kaiken tämän, sanoo hän. – Minä en tiedä, mutta minä aavistan sen, että meistä puhutaan kaupungilla. Se nyt ei kylläkään meitä liikuta, mutta minne me toisistamme oikeastaan pääsemme. Rakastammehen me toisiamme.

Mutta Tekla katselee muualle ja hänen kasvolihaksensa värähtävät.

– Onhan se niinkin, myönsi hän, – mutta olenhan jo sinulle sanonut mitä ajattelen. Nyt se on vielä mahdottomampaa kuin ennen. Katumus, usko se vielä kerran, siitä kumminkin tulisi.

Erik Hansen on odottanut, että raskas tunnelma seuraisi ja että hän loppupäivän vain ajattelisi, millaista heillä Teklan kanssa voisi olla. Mutta niin ei käy. Muutaman hetken kuluttua hän huomaa istuvansa konttorissa ja ajattelevansa samaa asiaa kuin aamulla kirkossakin. Huomenna alkaa tavaroita tulla, ellei jo tänä iltana, ja useimmat tulevat suoraan Björsethille. Äh, kunpa edes puoti olisi tavaraa täynnä.

– Ei, päättää hän, – lainaamaan minun on lähdettävä.

Hänen ei koskaan ennen ole tarvinnut sitä tehdä, mutta nyt se on välttämättömyys. Kai Andreas Björsethillä on luottoa. Ja minkä myrskylle ja muille luonnonvoimille voi.

Mutta kenen luo tässä olisi mentävä? Mielessään hän lajittelee kaupunkilaiset, mikäli heitä tuntee, heidän varallisuutensa mukaan, mutta epäilee samalla koko ajan, minkä verran heillä on halua sekaantua Andreas Björsethin asioihin. Saisi kauppias nyt itse olla näkemässä, ja herra Johannesen myöskin, millaisille asioille hänen on lähdettävä.

Ensin hän menee asianajaja Ursfjordin luo, asianajajille kai tällaisten asiain järjestelemiset ennen muita kuuluvat.

Herra Ursfjord ottaa hänet vastaan niin huomaavaisesti, että häntä kainostuttaa, ja lopuksi hän vasta suurella vaivalla saa ajetuksi asiansa. Mutta silloin asianajajan kasvonilmeet muuttuvat ja äänenvärikin käy pidättyväisemmäksi.

– Kuinka suuri summa se nyt olisi, jonka herra Hansen tarvitsee?

– Minä en tarvitse mitään, mutta se summa, minkä kauppahuone Björseth tarvitsee, niin, tarkalleen en voi sanoa, mutta arvelen kuudentuhannen kruunun riittävän.

– Anteeksi, mutta onko herra Hansenilla valtuudet tehdä velkaa kauppias Björsethin puolesta?

– Valtuutuksessani ei puhuta velanteosta mitään. Siinä annetaan vain valtuudet toimia niin kuin katson liikkeen etujen vaativan.

– Ja ne vaativat nyt tätä. Suokaa anteeksi, herra Hansen, mutta minä en oikein voi käsittää...

Erik Hansen on jo heti alussa asian selittänyt niin perin pohjin kuin on osannut: myyjät tahtovat nyt rahaa tavaran asemesta; hänellä ei ole kumpaakaan, koska laivat nähtävästi rajusäiden takia ovat myöhässä jne. Mahdollista on, että kumpaakin tulee jo tällä viikolla. Hänellä siis ei ole muuta keinoa kuin nousta.

– Anteeksi, että olen vaivannut teitä, herra asianajaja.

– Mutta, herra Hansen, miten nyt oikein aiotte...?

Erik Hansen teki syvän kumarruksen.

– Anteeksi vielä, että olen vaivannut. Minun on vain koetettava saada asia kuntoon nyt jo illalla.

– Mutta ellette saa, mitä sitten?

– Sitten tehtäväkseni jää vain odottaa ja ilmoittaa herra Björsethille toimenpiteistäni.

Hänestä näytti siltä, kuin herra Ursfjordilla olisi ollut jotakin sanomista, mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa. Nopeasti hän puki turkin ylleen ja riensi ulos.

Ukko Rossin taloudenhoitajatar oli nähtävästi yhtä kuuro kuin hänen herransakin, mutta asunto oli lämmin ja kodikas.

– Ei herra Ross enää ota vastaan, sanoi taloudenhoitajatar.

– Niin, mutta minulla on tärkeä asia, kirkui Erik Hansen takaisin. – Liikeasia!

– Herra Ross ei enää harrasta liikeasioita. Samassa kuitenkin ovi aukeni ja herra Ross pisti päänsä huoneeseen.

– Kuka täällä puhuu liikeasioista? Ah, te siellä! Mikä teillä on asiana?

– Se olisi kahdenkeskistä herra Rossin kanssa, huusi Erik Hansen taas.

– Mutta minulla ei enää ole mitään afäärejä.

– Sallikaa minun kuitenkin puhua.

– No, tulkaa tänne sitten!

Kun tarkemmin ajatteli, niin tuskinpa juuri hyödytti mitään mennä sisälle: koko "keskustelun" täytyi kaikua kadulle, ehkäpä kuulua yli koko korttelin.

Ukko Ross näytti siltä, kuin hänen olisi ollut vaikea kuunnella asiaa loppuun, ja kun Erik Hansen mielestään oli kyllin tyhjentävästi tilanteen selvittänyt, kysyi Ross suoraan:

– Oletteko te hullu?

Ei, hulluna ei Erik Hansenia toistaiseksi oltu pidetty.

– No, menkää sitten tiehenne ja paneutukaa levolle. Minä epäilen, mahtaneeko kuuttatuhatta kruunua olla koko valtakunnassa. Björsethillä itsellään voi olla, mutta muilla ei, ja hoitakoon herra Björseth itse asiansa, ei hän ennenkään ole muitten apua tarvinnut. Vai luuleeko Hansen, että minä olen nauta?

– Ei, huusi Erik Hansen täysin keuhkoin ja syvällä vakaumuksella, – minulla ei ole mitään syytä luulla, että herra Ross on nauta.

– Kuinka siis päähänne pälkähtää pyytää minulta lainaksi Andreas Björsethille kuusituhatta kruunua! Taivas varjele minua, kuusituhatta! Jos minulla olisi niin paljon rahaa, niin ennen toki minä lainaisin ne vaikka sille likaiselle Nils Hauanille tai kettumaiselle Knudsenille kuin Andreas Björsethille.

– Mitä pahaa kauppias Björseth on tehnyt herra Rossille sitten?

– Ei yhtään mitään. Mutta hän esiintyy niin kuin ei muita ihmisiä olisikaan, ja se on paha, hyvin paha. Ei maksa vaivaa puhua, Hansen. Perustakoon Björseth pankin. Hyvästi vaan! Herran haltuun!

Kauppias Knudsenin luo ei Erik Hansen enää mennyt, hänellä oli muutenkin jo nöyryytystä tarpeeksi. Mieli mustana hän ohjasi kulkunsa satamaan, vaikka jo edeltäkäsin tiesi, ettei siellä mitään uutta voinut olla.

Ja kun hän tuli kotiin, ei hän tiennyt kirotako vai mitä. Tietystikään se tappio, mikä tästä koituisi, ei suuria vaikuttaisi Andreas Björsethin asioihin, mutta nöyryytys oli joka tapauksessa suuri ja se koski häneen niin kuin se olisi kohdannut häntä itseään. Totisesti hän vastedes paremmin pitäisi varansa.

VII

Eräänä päivänä Erik Hansenin mieleen yhtäkkiä tulee Ruumiinetsijä-Siikvartti. Ulkona on sunnuntai ja kirkonkellot soivat, mutta hän on istunut työssä, sillä aika on kiireellinen. Kauppias Björseth on kyllä hänelle ilmoittanut, että hänellä on oikeus ottaa pysyväisiä tai tilapäisiä apulaisia, mikäli katsoi tarpeen vaativan, mutta tilapäiset milloin niitä tarvittiin, olivat vaikeasti otettavissa ja suurimman osan ajasta riitti herra Berg yksinkin. Niin oli hän vähitellen oppinut jatkamaan päivät öillä ja arjet pyhäpäivillä. Ja hänestä oli kaikki niin kuin pitikin. Hänellä ei ollut halua tuottaa kauppias Björsethille lisämenoja, vaikka ei liikatyö hänenkään tulojaan lisännyt.

Nyt hän kuitenkin ikään kuin säikähtyneenä laskee työn syrjään ja jää miettimään. Eihän ollutkaan oikein istua työ nenänsä alla silloin kun muut istuivat jumalanpalveluksessa. Mutta kovin tuhottomasti sitä työtä näkyykin kasaantuneen, ja jos Ellida on huomenna selvitettävä lähtemään, niin...

– No niin, päättää hän viimein itsekseen, – täytynee lähettää Bergille sana, että hän tulisi illalla.

Kyllä Berg tietysti tulee, vaikka vaikea on häntäkin vaivata, kun ei koskaan ole ollut kysymystä palkan korottamisesta.

Mistä Siikvartti-vainaja nyt ylimalkaan tuli mieleen ja miten konttoristi Bergin palkka! Mikä on ylimalkaan kohtuullinen palkka ihmistyöstä! Hän, Erik Hansen, ei sitä ainakaan pysty määrittelemään, ja jos pystyisi, niin tulisi hän vain yhteen päätökseen: palkan saajan tyytyväisyys. Mutta palkan saajilla oli yhtä monta mieltä kuin heitä oli miestäkin.

Nyt hän taas palautuu Siikvartti-vainajaan. Se mies lienee tuskin koskaan nostanut palkkaa, ja kuitenkin hän oli elänyt ja tyytyväisenä yksinkertaisessa mielessään kuollutkin. Synnymmekö siis vain kuollaksemme ja pitääksemme jotakin pientä puuhaa elääksemme päästä päähän sen tien, joka vie kehdosta hautaan!

Erik Hansen tyrmistyy tuon kysymyksen edessä. Kuinka vanha hän on, eihän toki hän vielä ole niitä, joiden olisi ajateltava kuolemaa? Vai näitäkö mietteitä varten hänelle aikoinaan oli näytetty kuolemaa sen kaikissa eri muodoissa?

Ja yhtäkkiä hänestä alkaa tuntua siltä, kuin häntä viluttaisi ja kuin suuri autius häntä ympäröisi. Niin, ulkona onkin tuulinen kevätpäivä, ja tunturien rinteet ovat lumen peitossa.

Jotakin hänen elämältään puuttui, mutta mitä se oli? Suruja hänellä oli ollut ja vastoinkäymisiä, mutta oliko hän ne niin unohtanut, että niiden muodossa tai toisessa piti palata uudelleen? Sitten kai se olisi sellaista taistelua, kilvoittelemista ja etsimistä, jollaisesta rouva Johannesen oli puhunut. Mutta olikohan nyt Jumalan tarkoitus ollut meidät luodessaan, että meidän piti ainaisessa synnintunnossa istua seuroissa, huokailla ja kulkea kyynelet silmissä ollaksemme kelvollisia? Eiköhän paremminkin, että itsekunkin oli leiviskänsä parhaan kykynsä mukaan käytettävä.

Leiviskät, mikä mies hän, Erik Hansen, oli puhumaan leivisköistä. Hänen vaelluksensa oli ollut jatkuvaa työntekoa ja kaikenlaisen vääryyden karttamista niin puolelle kuin toisellekin. Hän oli menetellyt parhaan ymmärryksensä mukaan, eikä omatunto vielä ollut häneltä riistänyt öiden unta. Mistä siis nämä mietteet nyt saivat alkunsa?

Tällä kertaa hän tunsi itsensä melkein vanhaksi ja väsyneeksi. Hänellä on kaikkea mitä tarvitsee, mutta kun hän katselee tuttaviaan, tuntuu hänestä siltä, kuin heidän elämänsä olisi aurinkoisempaa ja onnellisempaa, joustavampaa ja kuin vilkkaampaakin, niin kuin heillä, sanalla sanoen, olisi vähemmän miettimistä. Ja joskus hän on koettanut päästä lähempiin väleihin heidän kanssaan, mutta aina se on jäänyt siihen: se erinomainen kunnioitus ja kohteliaisuus, joka hänen osakseen on tullut, on hänet peloittanut ja tehnyt araksi. Hän ei ole päässyt heidän joukkoonsa eläytymään, hän on kaiken aikaa saanut pysyä vain syrjästäkatselijana.

Ennen kuin hän kunnollisesti huomaakaan, on päivä jo alkanut painua illaksi. Siinä on taas kulunut erinäisiä tunteja tuloksettomaan miettimiseen, tunteja, jotka hyvin olisi voinut käyttää parempaankin, ellei olisi sattunut olemaan pyhäpäivä. Vaikka eipä tuo tuollainen pikkuinen sisällinen tilinteko aina silloin ja tällöin ole haitaksi, kai se joskus päättyy jonkinlaiseen selvyyteenkin.

Mutta siinäpähän jo onkin herra Berg ahkerana ja palvelushaluisena kuten aina.

– Hyvää iltaa, Berg, tervehtii Erik Hansen häntä. – Anteeksi nyt, että taas vaivasin, mutta luulen, että meillä on vielä koko paljon tekemistä, ennen kuin olemme aamussa.

– Eipähän ole hätää, kun hyvissä ajoin sain tiedon.

– Sitten olen ajatellut, että jos pidätte palkkaanne kovin pienenä, Berg, niin ehdotan kyllä herra Björsethille sen korottamista.

Toinen luo häneen pitkän, kysyvän katseen. Mistä tämä nyt tuli?

– Ei minun palkkani liian pieni ole, vastasi herra Berg sitten, – mutta syksymmällä, jos niin haluatte, sitä ehkä voisi hiukan korottaa.

– Miten niin syksyllä?

– Sitä on omat syynsä kullakin. Minulle voi tulla pieni perheenlisäys.

– Oho, niinkö. Muuten, Berg, kai me maksamme niin kuin muutkin?

– Saatte olla huoletta sen asian suhteen, herra Hansen. Kyllä Björseth aina on siinäkin suhteessa kulkenut etunenässä.

Kohtuullinen palkka työstä oli siis se, joka hiukan kulki muiden maksaman edellä.

Mutta Erik Hansenin mieleen tuli muutakin. Hänen tajunnastaan oli kokonaan jäänyt pois se, että tuo nuori, liukas Berg tuossa oli perheellinen mies, että hänellä oli koti, minne mennä, ehkä hyvinkin lämmin ja hauska koti, ja siellä vaimo, joka häntä odotti.

Perhe, lämpöinen koti, rakkaus. Hänen ajatuksensa siirtyy taas välittömästi Teklaan, mutta lämpöä ei siihen enää tule. Vaikka mitään heidän välillään ei ollutkaan tapahtunut, olivat hänen ajatuksensa Teklasta ja hänen tunteensa jotenkin ja huomaamatta muuttuneet. Mutta mitään muutakaan naiskuvaa, joka häneen vaikuttaisi lämmittävästi tai joka olisi herättänyt hänessä erikoista mielenkiintoa, ei hän löydä. Missäpä sellainen olisikaan kulkenut hänen ohitseen? Ja hän ryhtyy taas työhönsä.

IV

I

– Teidän pitäisi oppia kirjoittamaan vain E. Hansen eikä Erik Hansen, sanoi konsuli Björseth ja nosti katseensa kirjoista.

– Miksi niin?

– Siinä säästyisi muun muassa aikaa. Erik Hansen naurahti.

– Koko rannikko on niin täynnä Hanseneja, vastasi hän, – vieläpä luullakseni Erik Hansenejakin, että minua käynee vaikeaksi erottaa joukosta, vaikka kirjoitankin koko nimeni.

Konsuli Björseth oli niin kuin ei olisi kuullut mitään, hän oli jo taas kääntänyt lehteä ja veti pitkiä savuja savukkeestaan.

– Ei sentään niin paljon kuin Olseneja, alkoi hän taas. – Jos minä menen kadulle ja huudan: Olsen, niin totisesti siellä on aina joku, joka kääntää päänsä. Sitä paitsi teidän nimenne esiintyy aina minun nimeni alla, joten mitkään väärinkäsitykset eivät tule kysymykseen.

Herra Johannesen, joka istui pöydän toisella puolella vastapäätä konsuli Björsethiä, kohotti harmaita kulmakarvojansa.

– Kaikilla ei ole kunniaa omistaa nimeä Björseth, tokaisi hän karusti. – Jonkun meistä täytyy olla Olsen, Hansen tai Johannesen.

Konsuli Björseth punastui hiukan, hyvin hiukan, mutta sitä ei kukaan huomannut.

– Jos minä käyttäisin oikeata nimeäni, Sara, lausui liikkeenhoitaja Hansen ajatuksissaan silmäillen kadulle, – niin silloin varmaankaan ei erehdyksiä tapahtuisi.

Konsuli Björseth laski kirjan kiinni omalla puolen pöytäänsä, ja herra Johannesen toisella puolella pöytää omansa. Molemmat olivat hetken vaiti.

– Siitä emme puhu, sanoi konsuli Björseth vihdoin palaten äskeiseen asiaan. – Teillä on nytkin isänne nimi ja muodossa, joka parhaiten käy täällä. Mutta alkuaan tarkoitin sitä, että teidän olisi ollut enemmän säästettävä itseänne juoksevilta tehtäviltä, otettava yksi tai pari apulaista lisää, niin teille olisi jäänyt enemmän aikaa suunnitteluihin ja olisitte paremmin valvonut etujani.

– Minä olen täsmälleen koettanut täyttää herra konsulin määräykset, vastasi Erik Hansen tanakasti. – Mutta suunnittelemaan ja tekemään kauppoja omasta aloitteestani, siihen en katso pystyväni.

– Mitä minä olen aina sanonut, Johannesen! huudahti nyt konsuli. – Meillä on näissä suomalaisissa maailman paras materiaali, mutta jotakin puuttuu. Mikä se on, Johannesen?

– Jaah, vastasi herra Johannesen, – jos minä uskaltaisin arvata, niin se kai on yritteliäisyys.

Erik Hansen nytkähdytti olkapäitään. Konttoristi Berg seisoi siinä toimettomana kuunnellen keskustelua, eikä Erik Hansen halunnut, että oli kuuntelijoita, kun hänen maanmiehistään puhuttiin tässä äänilajissa.

– Berg, keskeytti hän terävästi, – olkaapa ystävällinen ja menkää keittiöön sanomaan Teklalle, että hän laittaa meille jotakin.

– Niin, jatkoi konsuli Björseth, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, – minäkin luulen, että se on jonkinlainen itsenäisyyden eli yritteliäisyyden puute. Omapäisiä he kyllä ovat omalla tavallaan, niin että luulisi maailman kääntyvän nurin, mutta kun aloitteesta tulee kysymys, niin... Tiedättekö; Hansen, useimmat niistä veneistä, joita teidän suosituksestanne heille hankin, olen saanut lunastaa takaisin! Minulla on niitä nyt kokonainen laivasto, jota varten minun oikeastaan pitäisi palkata amiraali.

– Onhan herra konsulilla kapteeni Thorne, naurahti Erik Hansen, mutta kävi taas äkkiä vakavaksi. Hän oli itsekin pitkin aikaa pannut merkille saman asian, mistä konsuli Björseth äsken puhui, nimittäin että hänen maanmiehiltään puuttuivat ne ominaisuudet, jotka ovat välttämättömät varallisuuden kokoamisessa. Raskas, sitkeyttä ja kärsivällisyyttä kysyvä työ, vastoinkäymiset, millaiset tahansa, niitä he eivät pelänneet, mutta se "jokin" puuttui todellakin.

Jollakin tavalla hän itsekin oli heistä etääntynyt, mutta kun hän nyt, melkein kuin toisen käskystä, syventyi heitä ajattelemaan, meni hän ensin omaan itseensä. Hän oli lähtenyt pakoon nälkää ja tehnyt vain sitä työtä, mitä hänelle annettiin ja mihin pystyi. Se, että hän pitkin aikaa oli saanut opiskella alati uutta ja uutta ja aina kasvattaa itseään, sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan. Se oli liiaksi kasvanut kiinni hänen olemukseensa, ja hiet ja vaivat oli jo kestetty.

– He ovat vieraalla maalla, sanoi hän vihdoin äskeiseen asiaan palaten, – ja herra konsuli käsittää kyllä, että silloin tuntee itsensä enemmän tai vähemmän orvoksi.

– Se on totta, myönsi konsuli Björseth, – mutta heitä on paljon ja, mikäli ymmärrän, heillä on paljon yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Erik Hansen kohautti olkapäitään.

– Sitä en ole tullut seuranneeksi, virkahti hän, – olen vain rajoittunut tekemään heidän kanssaan kauppoja käskystä.

Nyt hän vasta tuli koko asiaa ajatelleeksi. Pienet voivat yhdessä aikaansaada suuria. Tarvittaisiin vain johtoa ja keskitystä.

Aurinko paistoi huoneeseen täydeltä terältä. Konsuli ja herra Johannesen olivat taas syventyneet vertailuihinsa, ja Erik Hansenilla oli tarpeeksi aikaa miettiä.

– Johtoa ja keskitystä! ajattelee hän edelleen, mutta pudistaa samalla päätänsä. – Niin, minusta ei ainakaan olisi keskittämään ja vielä vähemmin johdattamaan. Hoitakoon heistä jokainen henkilökohtaisesti etunsa.

Ja sillä se asia oli hänen kohdaltaan päätetty. Ihminen on kaiken lopultakin vain yksilö satojen miljoonien joukossa, eikä se, mihin kansakuntaan hän sattui kuulumaan, voinut määrätä hänen henkilökohtaista onneaan tai onnettomuuttaan. Kuka voi määritellä alastoman neekerin onnea, kun tämä istuu palmupuunsa alla, tai balalaikkaa linkuttelevan ryssän ajatuksetonta onnea.

Kun hän siis huomasi konsuli Björsethin kirkkaan, tylyn katseen kiinnitettynä itseensä, ei hän vähimmässäkään määrässä hätkähtänyt. Kuinka oli, eikö konsuli Björsethkin ollut tavallaan onnellinen, vieläpä hiukan määräillytkin norjalaisten joukossa.

– Te mietitte jotakin, herra Hansen, totesi konsuli viimein.

– Niin, sitä kansallisuuskysymystä.

– Ja oletteko tullut mihinkään johtopäätökseen?

– Siihen, että jokainen on oman onnensa seppä.

Tähän ei konsuli Björseth vastannut mitään, nähtävästi hän oli samaa mieltä asiasta. Konttoristi Bergkin on jo huomaamatta tullut sisälle ja ilmoittaa, että herrat voivat tulla päivälliselle milloin heille itselleen parhaiten sopii. Hiljaisuutta jatkuu taas hetki hetken jälkeen. Kukaan ei tee elettäkään siihen suuntaan, että aikoisi keskeyttää työnsä.

Tämä on nyt ensimmäinen kerta, jolloin konsuli Björseth itse on tarkastamassa sivuliikettään. Rivilläkään hän ei ollut ennakolta tulostaan ilmoittanut. Aamulla varhain oli hän ilmestynyt herra Johannesenin saattamana, hymyilevänä ja kohteliaana.

– Näin ne nyt vain tulemme, herra Hansen, oli hän tervehdykseksi sanonut, – edeltäpäin ilmoittamatta ja katsomaan, kuinka asiat täällä oikein ovat. Sitä ette saa panna pahaksenne.

Ja niin ällistynyt oli hän, Erik Hansen, ollut, ettei ollut tahtonut keksiä sanaa tervehdykseksi. Mutta konsuli Björseth oli heti ryhtynyt taloksi, syrjäisestä saattoi näyttää siltä kuin hän olisi tuntenut joka paikan ulkoa ja nähnyt kaikki, vaikka ei ollut näkevinään. Kun hän viimein pyysi kirjat nähtävikseen, oli hän niin selvillä joka viennistä, että se kauhistutti, mutta herätti samalla epämääräisen turvallisuudentunteen: "Suottapa täällä vaivailee päätään, kun konsuli kuitenkin ensi ja viime kädessä on kaiken harkinnut ja pitää huolen kaikesta."

– Jaha, sanoo konsuli Björseth ohimennen, – te olette ansainnut minulle hyvin, herra Hansen. Kuinka on, ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi siihen suuntaan, että...

Konsuli Björseth pysähtyy keskellä lausetta ja tekee jonkin merkinnän tyhjälle paperiarkille. Erik Hansen odottaa miltei henkeään pidättäen.

– Siihen suuntaan, jatkaa konsuli sitten, – että teille olisi edullista tehdä kauppaa omaan laskuunne?

– En, vastasi Erik Hansen varmasti, – sitä en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi.

Tosin hänen aivoissaan on joskus jotakin sentapaista välähtänyt, mutta samalla kuin sellainen ajatus on tullut, on se saanut lähteäkin, ja viime aikoina sitä ei ole tullutkaan. Mitä varten ja millä hän aloittaisi? Hän tunsi vastanneensa konsulille jotenkin niin rehellisesti kuin pitikin, eikä tämä väittänytkään vastaan, tutki vain edelleen ja hymähti tuon tuostakin itsekseen.

– Tässä on siis tämä... ja tässä tämä... ja nyt tulemme siihen, jolloin teiltä olivat käteiset kaikki. Eikö se ollut juuri tässä?

Erik Hansen kumartui lähemmäksi.

– Niin oli, myönsi hän.

– Silloin taisitte olla kovin tyytymätön itseksenne.

– Tavallaan kylläkin, mutta tein kaiken, minkä voin, eikähän tappio lopultakaan ollut minun.

– Niin, ja sen jälkeen olette pitänyt sen varan, ettei samanlainen ole uusiutunut.

Erik Hansen ei voi olla panematta merkille, kuinka erilainen konsuli Björseth on täällä kuin kotonaan, melkein kuin vuosia nuortunut. Siellä hän kyyrötti nurkassaan kuin viluinen, antoi herra Johannesenin puhua, milloin oli sanomista, ja kun innostui itse puhumaan, niin lopetti kesken aivan kuin olisi säikähtänyt omasta äänestään. Täällä hän sen sijaan tarttui omin käsin kaikkeen ja puheli niin kuin muutkin ihmiset, kuin pilven taakse kätkeytyneen päivänpaisteen asuessa kasvoilla.

Vihdoin tarkastus päättyy ja konsuli Björseth lyö kirjat kiinni.

– Minusta kaikki on niin kuin pitääkin, sanoo hän, – vai mitä arvelette, Johannesen?

Herra Johannesen nyökäyttää vain päätään.

– Kassan kai me myös laskemme, virkahtaa hän vihdoin kuin muodon vuoksi.

– Siinä ei pitkiä aikoja menne, ja te saatte käydä tekemässä sen, Johannesen.

– Sen päätyttyä pyytäisin herroja päivälliselle, sanoi Erik Hansen. – Aika näyttää todellakin kuluneen kovin pitkälle.

– Teidän ei millään muotoa pidä nähdä vaivaa meidän takiamme, vastasi konsuli Björseth torjuen. – Teillä ei arvattavasti ole muuta palvelijaa kuin hän, joka ennenkin?

– Ei.

– Hänellä on, arvaan ma, yllin kyllin tekemistä muutenkin, me emme tahdo olla hänelle vaivaksi. Mutta tervetuloa kauppias Knudsenille illalla, asumme nimittäin hänen luonaan.

Herrojen mentyä oli Erik Hansen kuin iskun saanut. Hänellä oli huoneita muun muassa konsuli Björsethin mahdollisia käyntejä varten, ja kuitenkin tämä piti parempana asua kauppias Knudsenilla. Sama hänelle. Mutta kuitenkin se oli asia, jota hän ei voinut ymmärtää.

II

– Berg, sanoi Erik Hansen herrojen mentyä, – voitteko te selittää minulle miksi konsuli ja herra Johannesen asuvat kauppias Knudsenilla?

– Minä en todellakaan osaa sitä seikkaa selittää, herra Hansen. Ehkäpä...

– Ehkäpä mitä?

– Ajattelen, että jos kauppias Knudsenin ruokapöytä paremmin tyydyttäisi heidän vaatimuksiansa.

– Mutta eiväthän he, piru vieköön, edes koettaneet omaa ruokapöytäänsä. Nyt on Tekla tietysti ostanut puolen kaupunkia tyhjäksi, ja siellä on koko ihanuus.

– Meillä ei ole muuta kuin viedä kirjaan ne menot, mitkä meillä on ollut konsulin käynnin johdosta.

– Senkin asian laita on hiukan niin ja näin, Berg. Riippuu siitäkin, onko minun katsottava heidät vieraikseni vai...

– Niin. Herra Hansen on hyvä ja päättää kuinka tehdään ja antaa sitten minulle määräyksen.

Konttoristi Berg rupesi taas työhönsä, ja Erik Hansen sai päättää. Syrjästä päin hän tarkasteli apulaistansa. Sillä pojalla ei näyttänyt olevan aikaa muuhun kuin työhönsä, ja kuitenkin hän oli ehtinyt rakastua, mennä naimisiin ja saada lapsen missä välissä!

Ja Erik Hansen huokaisi, niin kuin monta kertaa aikaisemminkin, tietämättä oikein itsekään miksi.

Mutta sitten hänellä jo taas oli uutta ajattelemisen aihetta. Kun mies ensin laittaa itselleen asunnon mahdollisten käyntien varalle, niin miksi hän piti edullisempana asua kilpailevan kauppiaan luona? Eivätkö huoneet olleet kenties tarpeeksi hyvässä kunnossa, eihän konsuli ollut niihin juuri katsahtanutkaan. Ja eikö konsuli Björseth sentään ollut jotakin toista kuin herra Knudsen, eikö ollut hiukan niin kuin alentavaakin mennä asumaan toisen luo? Kauan sai Erik Hansen vaivata päätänsä, mutta viimein hän luuli keksineensä selityksen: konsuli oli erinomainen mies, mutta hän ei tahtonut tulla liian läheiseen kosketukseen käskynalaisensa kanssa, raja piti olla siinäkin. Tähän päätökseen tullessaan hän kohautti olkapäitään, hän muisti kyllä alati, että hän oli konsulin palvelija, joka oli poimittu kapakasta, eikä hän muistanut millään tavalla tungetelleensa tai edes vahingossakaan unohtaneensa, mikä hänelle sopii. Kuinka sellainen olisi voinut tulla kysymykseenkään.

Tästä johtui hän välittömästi ajattelemaan suhdettaan Bergiin. Vuosikaudet he olivat istuneet toisiansa vastapäätä, olleet jokapäiväisessä kanssakäymisessä, olipa Berg jonkin aikaa asunutkin kauppatalossa. Mutta mitään ystävyyttä ei ollut syntynyt. Eikä kuitenkaan ollut kaukana se aika, jolloin hän oli pitänyt Bergin tapaisia, niin kuin Aage Larseniakin, jonkinmoisina tavoittamattomina herroina.

– Ujo, ujo minä olen, päätti hän itsekseen, – ja se johtuu siitä, että nuo Bergit ja muut ovat käyneet kouluja ja sen sellaisia.

Hänen ainoana uskottunaan oli pysynyt keittiön puolella oleva Tekla.

– Berg, sanoi hän äkkiä, – eiköhän mennä katsomaan, mitä hyvää Tekla, ja aivan suotta, on saanut aikaan.

– Kiitän, herra Hansen, mutta minulla on päivällinen kotonakin.

– Sen te kyllä ehditte syödä toistekin. Eikö ole tapana, että kun tarkastukset ja muut ikävyydet oli kunnialla sivuutettu, niin silloin naukataan hiukan? Niinhän se on, herra Berg?

Konttoristi Berg nauroi.

– Totta on, herra Hansen, vastasi hän, – mutta minulle ei tällä kertaa oikein sopisi... vaimoni tähden... ja kun teidän toisekseen, pitää illalla olla kauppias Knudsenilla...

Pitää, aivan oikein! Sen hän oli jo ehtinyt unohtaa. Se kutsu oli sama kuin käsky.

– Ja minä luulen, jatkoi herra Berg, – että Knudsenilla ryypätään illalla ihan riittämiin.

– No sitten on syötävä vahvasti, päätti Erik Hansen, – ja syömästä kai rouvanne ei teitä estä. Voin lähettää sanan hänelle, että meillä on tarkastus.

– Se on teidän vallassanne, herra Hansen.

Päivällinen, joka alkuaan oli valmistettu konsulille ja herra Johannesenille, syötiin ruokasalissa. Ruokasalissa Erik Hansen tunsi pientä juhlallisuutta astuessaan pöytään. Sitä saliahan ei ollut käyttänyt kuin muutaman kerran, silloin kun hän konsulin nimenomaisesta toivomuksesta oli kutsunut vieraita, liiketuttavia, joille hänellä ei enempää kuin heillä hänelle ollut mitään sanomista, sai vain katsella, miten konsulin ruoat ja juomat tekivät kauppansa. Muulloin hän aterioi keittiössä Teklan kanssa, aterioi, ei, söi silloin kun ennätti. Molemmat puotilaiset söivät puodin takana olevassa kamarissa, ja kävijöitä varten oli pirtti.

Äkkiä hän näytti muistavan jotakin, nousi ja meni keittiöön.

– Etkö sinä tule syömään, Tekla? kysyi hän.

– Kiitos, mutta minä olen jo ehtinyt syödä. Teklalla ei ollut ollut mitään tarkastuksia, hän oli siis ehtinyt syödäkin. Asiaa sen enempää ajattelematta hän palasi ruokasaliin.

– No niin, Berg, sanoi hän, – kun me nyt olemme joutuneet syömään kahden kesken nämä suurenmoiset laitokset, niin meidän velvollisuutemme kai on ensi aluksi juoda liikkeen malja. Eläköön konsuli Björseth.

– Eläköön! Ja herra Johannesen myöskin.

– Luonnollisesti! Ja kapteeni Thorne ja herra Höijer Mareninsa kanssa ja ylimalkaan koko firma.

Mutta Erik Hansenin ruokahalu ei ollut hyvä eikä alkoholi tehnyt vaikutustansa. Hän tuli ajatelleeksi, että hän sentään olisi voinut pyytää Teklaa pöytään toisenkin kerran, hänen kutsunsa oli ehkä ollut liian viileä ja ylimalkainen. Eihän Teklan olisi tarvinnut arastella Bergiä enemmän kuin häntäkään. Eikö hän ollut Bergin esimies!

Esimies! Erik Hansen vavahti. Hän ei ollut tätä asiaa ajatellut eikä monta muutakaan asiaa, jotka olivat tämän kanssa yhteydessä. Hän oli vain se, joka kantoi vastuun, ei muuta. Hän ei tiennyt ihmisten sanovan:

– Herra Hansen, vaikka hän on sellainen kuin on, uskokaa pois, hänellä on silmät selässäkin. Sen hän tiesi, että hän sai jokapäiväisen leipänsä konsuli Björsethiltä, mutta että hän ansaitsi sen ja että hän yhtä hyvin olisi voinut ansaita sen joltakulta toiseltakin, sitä hän ei tullut ajatelleeksi.

Tekla oli todellakin pannut koko taitonsa liikkeelle, mitä ruokiin tuli.

– Kyllä konsuli Björsethin ja herra Johannesenin olisi sopinut tässä istua, sanoi konttoristi Berg.

Miksi ei olisi sopinut, mutta kun eivät tahtoneet, niin olkoon konsulilla edes nautinto nähdä nämä kirjoissa. Ja yhtäkkiä pistäytyy Erik Hanseniin uhmamieli: nähköön todellakin kirjoista, kuinka hän yllätyksestä huolimatta olisi hänelle valmistanut.

– Oli aika, sanoi hän ääneen, – jolloin sain juoda jäistä vettä eikä leivästä ollut tietoa.

Hera Berg pyöristi silmänsä, hän muisti jotakin sellaista kuulleensa.

– Se oli suurta nälkää ja kuolemaa, jatkoi Erik Hansen. – Minulta meni isä, äiti ja sisko. Muuta minulla ei ollutkaan.

Hm. Konttoristi Bergillä ei ollut mitään sanomista. Hän rykäisi kyllä hartaana, mutta tällaisten kokemusten edessä jää oikea sana tulematta.

– Sitten minut löysi sattumalta muuan mies, jolla oli se omituisuus, että hän etsi ruumiita antaakseen niille kunniallisen hautauksen...

Haarukka putosi herra Bergin käsistä, ja silmät tuijottivat melkein kauhistuneina puhujaan.

– Etsi ruumiita, sanotte te, toisti hän.

– Niin, ruumiita. Uupuneiden ja nälkään kuolleiden ruumiita. Sitten löysin Teklan ja konsuli Björsethin. Ja aina kun tämä johtuu mieleeni, en ole tyytymätön, vaikka mitä tulisi.

– Teillä ei olekaan mitään syytä tyytymättömyyteen, herra Hansen.

– Jumala tietää, ettei ole. Mutta nämä tällaiset mieleenjohtumat merkitsevät aina minulle jotakin...

– Pahaa ne eivät ainakaan tähän mennessä ole tienneet, naurahti herra Berg, eikä Erik Hansen olisi voinut mennä takaamaan, vaikka tuon naurahduksen takana olisi ollut hyväntahtoista kateuttakin.

– Ei, eivät toki pahaa, myönsi hän.

Mutta siitä huolimatta hänen mielensä oli raskas. Hän oli herra Bergin kanssa aikonut syödä keveän juhlapäivällisen, ja tällaiseksi sen nyt täytyi mennä. Hän ei sille kuitenkaan mitään mahtanut. Kun pöydästä noustiin, oli mieliala melkoista vakavampi kuin siihen istuuduttaessa.

– Niin, voittehan nyt mennä loppupäiväksi kotiinne, Berg, sanoi Erik Hansen viimein ja tunsi itsensä iloiseksi voidessaan turvallisesti sanoa niin. – Onhan sekin yksi tapa juhlia tarkastusta.

– Ja teidän, herra Hansen, on sonnustauduttava Knudsenia varten.

– Aivan, kyllä muistin sen, mutta ensin minun on pistäydyttävä satamassa.

– Ehkä minä voisin ohikulkiessani...

– Älkää vaivatko itseänne, asia on aivan pieni.

Hän oli aikonut esittää Bergille lähempää tuttavuutta, mutta kas, siihen sekin oli jäänyt. Ei hän päässyt itsestään minnekään. Mietteissään hän käveli keittiöön.

– Tekla, konsuli kutsui minut Knudsenille tänään. Ovatko minun pyhävaatteeni sellaiset, että niillä ylimalkaan kehtaa esiintyä?

– Esiinnyttävä kai niillä on, olivat ne millaiset hyvänsä, koska kerran konsuli on käskenyt.

Tekla ei kääntänyt katsettaan työstään, ja Erik Hansen seisoi hiukan neuvottomana ovella.

– Kyllä minä laitan ne kuntoon, kuului viimein.

– Hyvä on sitten.

Mielellään hän olisi sanonut Teklallekin jotakin hyvää, jotakin niin kuin ennen, mutta sanat eivät tulleet suuhun. Oliko hän ruvennut ajattelemaan Teklaakin muulla tavoin kuin aikaisemmin, oliko hän hänestä jotenkin etääntynyt, vai ajatteliko hän häntä ollenkaan?

III

Kerran oli Erik Hansen löytänyt pirtistä kirjan, jossa puhuttiin elämän sisällyksestä. Kuka kirjan oli sinne jättänyt, sitä hän ei tullut koskaan tietämään; mutta elämän sisällys oli kirjan mukaan työ ilman ahneutta yhdistettynä alituiseen rukoilemiseen ja jumalanpelkoon.

Vielä kai ei ollut oikea aika mennä Knudsenille, ja hän kuljeskeli ympäri ja mietti elämänsä sisällystä. Määritelmä tuntui kieltämättä hiukan puutteelliselta. Hän teki työtä työn itsensä vuoksi, rukoilikin joskus ja pelkäsi ennen kaikkea Jumalaa, ja hänen elämänsä olisi siis pitänyt olla sisältörikasta ja onnellista. Mutta kaikesta huolimatta, ja vallankin silloin kun hänellä ei ollut erikoisempaa tekemistä, tuntui olo ja elämä tyhjältä ja ontolta. Joskus aiemmin, Mehavnissa ja vieläpä Gamvikissakin, se oli tuntunut hyvinkin täyteläiseltä, jokainen päivä oli alkanut odotuksella ja siihen päättynyt. Nyt sen sijaan tuntui siltä, kuin elämä olisi jollakin tavoin pysähtynyt, päivät seurasivat toisiaan yksitoikkoisena rivinä, jonka loppupäätä ei näkynyt.

– On tapana katsoa eteensä.

Ääni, jolla tuo sanottiin, oli äreä ja kärisevä.

– Oho, anteeksi!

Hän oli todellakin töksähtänyt pahki vanhaan Rossiin. Siinä se oli rahasäkki, jota sopi mennä nostelemaan. Mutta olikohan senkään elämä niin kirkasta ja auringonpaisteista, vaikka olikin rahoja arkut hulveillaan.

Kesä oli jo melkein tullut, siinä ukko kuitenkin kompuroi eteenpäin turkki yllä ja kädet vedettyinä hihoihin. Mahtoikohan pelätä vilustuvansa ja kuolevansa ennen aikaansa. Ukolla on lujat paikat nyt, kun kaupunkiin tulee pankki, kunhan ei vain Björseth olisi senkin puuhan takana, eikä hän saa ylimääräistä korkoa rahoilleen.

Erik Hansen menee satamaan päin. Mereltä käy navakka tuuli, ja laiturissa olevat laivat keinuvat hiljaa mainingeissa. Jokin höyrylaivakin on joukossa, näkyy olevan Bergenistä.

– Minne te olette menossa? kysyy Erik Hansen eräältä laivamieheltä.

– Yhä vain pohjoiseen. Viemme tavaraa Björsethille.

– Ja milloin lähdette täältä?

– Emme tiedä määräyksiä. Kapteeni on muuten maissa. Kuuluu olevan jollakin Knudsenilla, jos täällä on sellaista.

– Onhan täällä.

Herra Hansen pistäytyy konttorissa ja toimittaa asiansa. On hyvin mahdollista, että konsuli lähtee juuri tuossa laivassa. Joutilaita on kerääntynyt laiturille ja kuljeskelee siellä katsellen ja puhellen. Knudsenin konttoristi pysähdyttää hänet ja alkaa puhutella.

– Päivää, Hansen. No, teillä on konsuli kaupungissa?

– Iltaa vain, Niin on. Minulla on siitä jo tuntemuksia.

– Vai-niin, vai-niin, jaha. Ja nyt ne istuvat meillä ja törsäävät. Se on vanhaa laulua.

– Sitä en ole ennen tiennyt. Vai on se vanha tapa. Olen juuri menossa sinne, ettekö tule mukaan?

Knudsenin konttoristi, jonkinlainen Johannesen pienoiskoossa, katsoo häntä ällistyneenä.

– Ei, minua ei ole kutsuttu.

Vai ei ole kutsuttu. Tapaaminen on kieltämättä vähän virkistyttänyt Erik Hansenia, kun hän kuljeksii edelleen. Mutta voihan kutsumatta jättämiseen olla syynä sekin, että Knudsen näkee kirjanpitäjänsä joka päivä.

Se on muuten reima mies tämä Knudsenin konttoristi, ensimmäinen työssä ja sama juomisessa. Eiköpä mahtane nytkin vakoilla jotakin tyttöä, vaikka morsian pitäisi olla jo valmiiksi katsottuna.

Tyttöä, niin. Tuolla ne nytkin parveilivat pitkin laituria, niin kuin elämässä ei olisi muuta tekemistä.

Taas Erik Hansenin ajatukset lensivät elämän sisällykseen. Olisikohan se voinut muodostua vähemmän harmajaksi kuin se nyt oli? Aina hän ei sitä huomannut, mutta kun se tuli hänen ajatuksiinsa, tuntui se sitäkin raskaammalta. Jotakin, jotakin puuttui, mutta mitä?

Hän oli vuosikausia asunut tässä kaupungissa, mutta kuinka vieraana hän itse asiassa oli pysynyt sen asujaimille! Ulkomuodolta hän tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet, mutta muuta kuin asiallista tekemistä heillä ei toistensa kanssa ollut. Kaukaisessa tajunnassaan hän piti heitä ikään kuin parempinakin, he olivat kauniita ja hyvistä kodeista, hän oli vain työnnetty syrjästäpäin tähän joukkoon. Tasavertaisena, toisia hiukan ylempänäkin, eikä kuitenkaan tasavertaisena. Suomalainen, kveeni!

Mutta aurinko alkaa jo näihin aikoihin viipyä kauan ylhäällä, ja mailleenkin se menee vain hetkeksi. Aika on nopeasti mennyt, täytyy jo kiiruhtaa Knudsenille. Hän kulkee nopeasti katua ylös ja tervehtii hajamielisesti vastaantulevia. Olisiko hänen nyt sitten mentävä pääportaita vai keittiön kautta? Hän menee pääportaita ja joutuu eteisen kautta suoraan saliin. Kun nyt ei vain tarvitsisi puhua, niin olisi hyvä.

Eikä hänen tarvitsekaan puhua, ei ainakaan aluksi. Näyttää siltä, kuin kukaan ei hänen tuloaan aluksi oikein huomaisikaan. Huoneessa leijailee paksu savu, ja herrat ovat ryhmittyneet pöydän ympärille sohvan edustalle. Heillä on kortit käsissä ja juomatavaroita pöydällä, mutta tämä kaikki näyttää sivuasialta, pääasia on keskustelu. Ja Erik Hansenilla on tilaisuus tarkata, kuinka konsuli Björseth eroaa muista herroista. Hän on varreltaan hennompi ja hintelämpi, ja hänen äänensä on hiljainen, mutta kun hän puhuu, kuuntelevat kaikki melkein silmää rävähdyttämättä ja kuin henkeään pidätellen.

– Sahoja, metsiä ja höyrylaivoja! sanoo herra Ross kärsimättömästi. – Sitten kun sinä niitten kanssa istut kuin taikinatiinussa ja joudut vaikeuksiin, niin muista minun sanoneen, Björseth...

– Että kauppa olisi kannattanut paremmin, keskeytti konsuli Björseth hiljaa nauraen. – Kyniä vähän kaikkia, niitä joilta ostaa ja niitä joille myy. Sinulla on oikeat periaatteet, Ross.

– Minä en puhu kynimisestä, huomautti herra Ross karusti, – vaan minä puhun kaupasta sellaisena kuin minä sen käsitän.

Herra Knudsen kohotti lasinsa.

– Antakaa Andreas Björsethin puuhata, nauroi hän, – kaikki, mihin hän kajoaa, muuttuu lopulta kullaksi. Mutta kun sinä, Björseth, nyt panet rahasi metsiin, sahoihin, höyrylaivoihin, palkkoihin...

– Niin minulla on metsät, saha ja höyrylaivat. Ja ne ovat kai rahan arvoisia.

– Isäsi ei, luulen, ajatellut niin. Hänelle merkitsi arkullinen rahaa enemmän kuin jokin kymmenien peninkulmien päässä oleva mänty tai kuusi. Ja sitten sinä tarvitset edelleenkin rahaa ja rahaa, joka hitaasti tulee takaisin, mikäli tulee.

– Eiväthän minun rahani ole maailman ainoat, sanoi konsuli Björseth hyvin viattomasti.

Herra Ross joi äkäisesti lasinsa pohjaan.

– Jos minua ajattelet, tokaisi hän, – niin erehdyt pirun pahasti.

Nyt konsuli Björseth nauroi hiljaisella, hillityllä tavallaan.

– Hyvänen aika, hyvät herrat, nauroi hän, – elämmekö yhdeksättätoista vuosisataa! Mitä varten meillä on pankit?

– Pankit, jaa! Mutta ne eivät voi lähetellä rahoja joka lomassa, vaikka sattuukin olemaan Andreas Björseth.

– Ei tietystikään, mutta ne voivat perustaa konttoreja, vielä paremmin kuin minä, ja sekin on jo oikein hyvä.

Huoneeseen tuli äkkiä hiljaisuus, kylmä ja odottava hiljaisuus. Näytti niin kuin savukin olisi hetkeksi haihtunut ja ilma kirkastunut ja viilennyt.

– Jokohan minut nyt huomataan, ajatteli Erik Hansen.

Mutta häntä ei ollut aikaa huomata. Jotakin uutta, ennen kuulumatonta, oli kurkistamassa esiin, ja se kurkisti Andreas Björsethin tyynten kasvojen takaa. Viimein konsuli hiukan kohottautui ja taputti herra Rossia olalle melkein isällisesti.

– Kuule, Ross, sanoi hän hymyillen, – sanon sinulle yhden asian. Vaikka pitääkin sänkynsä alla tai kaapissaan sataa- tai kahtasataatuhatta kruunua, niin se on kovin vähän. Minä epäilen, mahtaneeko sillä saada edes kunnollista höyrylaivaa...

– Niin, mutta kun se laiva menee pohjaan...

– Niin se on vakuutettu. Ja purjelaivoja menee pohjaan vielä useammin.

– Sinä et paljon välitä ihmishengistä.

– Hyvä Ross, älä saivartele Mitä sinä minun ihmishengistäni; vuoteeseen kuolee paljon enemmän kuin merelle, ja kuitenkin sinä uskallat joka ilta mennä vuoteeseesi. Muistatko edes lukea rukouksiasi!?

Hiljaisuus tuli vielä painostavammaksi. Saipa siinä Rosskin kerrakseen ja niin monen läsnäollessa.

– Ylvästele sinä vain, Björseth, sanoi herra Ross vihdoin. – Ja perustele konttoreita niin kuin pankitkin. Mutta pidä huoli siitä, että ne myöskin pysyvät rahoissa, ettei alaistesi tarvitse kulkea lainailemassa.

– Rahat hän oli lähettänyt minulle ja ne olivat minun hallussani. Se sinun olisi pitänyt tietää.

– Kuka sen takasi. Ei edustajasi ainakaan. Kun siinäkin olisi ollut oikein smartti liikemies, esimerkiksi Aage Larsenin tapainen, olisi hän kyennyt järjestämään asian ilman muuta.

Erik Hansen punastui oven suussa, ja konsuli Björseth kohautti olkapäitään.

– Larsenista en maksaisi kymmentä äyriä, vastasi hän, – enkä ainakaan viittätoista.

– Jaa, mutta jos saisit haltuusi koko Hauanin...

– Jättäkää se minun huolekseni, huusi asianajaja Ursfjord äkkiä ja innostuneesti, – jättäkää se minun huolekseni, konsuli Björseth, ja puolen vuoden kuluttua on juttu selvä.

– Ei, herra Ursfjord. Minulla on liiaksi tekemistä omienkin asioitteni kanssa, hoitakoon Hauan omansa niin hyvin kuin voi. Jos sallittu on, että minun on otettava haltuuni vielä Hauankin, niin saamme sitten nähdä...

Konsulin ääni oli hiljainen, miltei nöyrä. Erik Hansen oli monta kertaa aikonut hiipiä tiehensä; mahtoiko konsuli edes muistaa, että häntä oli kutsuttukaan? Hän oli koettanut rykiä ja tehdä itsensä huomatuksi, mutta herrat olivat olleet liian innostuneita keskusteluunsa, joka varmaankaan ei ollut tarkoitettu hänen kuultavakseen. Nyt hän käytti hetken hiljaisuutta hyväkseen ja rykäisi äänekkäästi ja tarkoituksella. Kauppias Knudsen katsahti ovelle.

– Ahaa, herra Hansen! huudahti hän. – Käykää peremmäksi! Björseth, sinun...

Konsuli Björseth nousi, nousi niin kuin omassa talossaan, näytti Erik Hansenista.

– Hyvät herrat, minulla on kunnia esitellä teille sivuliikkeeni johtaja...

– Me tunnemme kyllä herra Hansenin, istukaa ja täyttäkää itsellenne lasi.

– Niin, me tunnemme kyllä herra tirehtöörin, naurahti herra Ross ja jatkoi: – Selittäkääpä meille, herra Hansen, seuraavan asian salaisuus. Kuinka on mahdollista, kun myy halvalla ja ostaa kalliilla, saada voittoa yhdeksäntoistatuhatta kruunua vuodessa?

Erik Hansen puraisi huultansa.

– Selitys on erinomaisen yksinkertainen, herra Ross, vastasi hän. – Kun on paljon asiakkaita, voi helposti tyytyä vähempään voittoon.

– Vai niin, vai sillä tavalla te katsotte firman etua.

– Sillä tavalla, herra Ross, eikä kukaan ole syyttänyt meitä kynimisestä.

– Björseth, kuuntele moraalia! Te siis valvotte herra Björsethin etua parhaiten niin, että ilmoitatte lehdissä maksavanne kaloista kymmenen äyriä leiviskältä enemmän kuin muut?

– Tietysti, kaikki tuovat silloin kalansa meille.

– Ja kun myytte kahvia viittä äyriä halvemmalla naulan, niin siitäkin on vain etua konsuli Björsethille.

– Aivan. Muiden ei tarvitse silloin vaivata itseään pitämällä kaupan kahvia. Eikö ole niin, herra Knudsen?

Kauppias Knudsen nyökäytti päätään yrmeän näköisenä.

– Eikä sokeria eikä paljon muutakaan, virkahti hän, – vaikka minä en kyllä mene vannomaan, onko menetelmän alkujuuri haettava teidän vaiko konsuli Björsethin päästä.

Herra Johannesen oli koko ajan istunut punoittaen ja silmät hehkuen. Hänkin tahtoi nyt sanoa jonkin sanan.

– Paras on, Knudsen, kun menet konsulin isään asti, sanoi hän. – Menetelmä on hänen, enkä luule, että meillä on syytä moittia. Mutta te, herra Ross, puhutte näistä asioista kuin lapsi...

– Niin vain, mutta kun maksetaan komeasti kymmenen äyriä enemmän kuin muut kalaleiviskältä ja viisikymmentä äyriä enemmän porontaljasta ja myydään suurpiirteisesti kahvinaula viittä äyriä halvemmalla kuin muut ja joudutaan käteisiä vaille, silloin kyllä muistetaan Rosskin: Hyvä herra Ross, nyt on niin hullusti...

– Mutta kun hyvä herra Rossilla ei ole mistä antaa, keskeytti herra Johannesen kiukkuisesti, – niin hyvällä herra Rossilla ei ole sananvuoroa asiassa.

Saattoipa herra Johannesenillakin olla sisua, kun niikseen tuli. Mutta mistä tässä alunperin oikein on ollut kysymys! Erik Hansen oli kuullut puhuttavan metsistä, laivoista, sahoista ja sen sellaisista. Hän oli luullut, ettei konsuli Björseth neuvottele asioistaan ainakaan näiden kanssa eikä ylimalkaan kenenkään kanssa.

– Lopetetaan tämä jo, sanoi konsuli Björseth nauraen. – Koko jutun summa on se, että Ross ei anna rahojaan, Knudsenilla ei ole riittämiin ja Ursfjord antaisi, jos olisi. Hyvä on, minun on siis perustettava yhtiö yksin.

– Vai niin, vai sellaisesta tässä on ollut puhe, ajatteli Erik Hansen. – Mutta miksi, pitäisihän konsulilla olla riittämiin!

Herra Knudsen toikin hänen ajatuksensa julki.

– Sinä alat olla jo vanha mies, Björseth, sanoi hän. – Turhaan sinä touhuat. Sinulla on viisikymmentä kertaa enemmän kuin kunnollisesti tarvitset, ja Signelle jää viisikymmentä kertaa enemmän kuin hän tarvitsee. Jos minä olisin sinuna, niin alkaisin pienentää.

– Joskus minäkin ajattelen niin, Knudsen, vastasi konsuli Björseth. – Kun minä istun kotona Johannesenia vastapäätä ja näen vain kaljuja tunturienlakia, usvaa, mastoja ja aavaa merta, niin olen väsynyt ja ajattelen täsmälleen niin kuin sinä, Knudsen. Kaikki menee kuin itsestään, eikä minun tarvitse asioihin juuri kajotakaan. Jos minä poistuisin, niin asiat sujuisivat kuitenkin. Mutta kun minä pistäydyn alhaalla Tanskassa tai Englannissa ja näen kaikkea liikettä ja eläviä ihmisiä, eläviä eri merkityksessä kuin sinä tai minä tai Ross, niin minussa myöskin herää vanha halua puuhata ja tehdä ja olla mukana. Niin, mahdollistahan on, että kun tulen kotiin, niin suunnitelmani taas hautautuvat...

– Se olisi viisainta, keskeytti herra Ross. – Antaa niiden yrittää, joilla on vähemmän menetettävää. Sinun ei kannata, Björseth.

– Aina kannattaa tehdä työtä, vastasi konsuli Björseth silmiään räpytellen. – Ellei muuta, niin viehän se maailmaa eteenpäin jonkin verran.

Herra Ross ei enää vastustellut, ja kaikki muutkin olivat vaiti. Erik Hansen oli kuunnellut korvat höröllä, ja hänen silmissään oli konsuli ulkomuodoltaankin ikään kuin kaunistunut. Mutta asiat, joista hän oli kuullut, olivat hänelle uppo-outoja. Signe, mikä se sellainenkin oli, hän ei ollut kuullut sellaisesta puhuttavankaan.

– Niin, lopetti konsuli Björseth, – vaivasin herra Hansenia tänne vain viettämään iltaa kanssamme. Täytyyhän teidän perehtyä kaupunkilaisiin. Huomenna tulemme taas teitä häiritsemään.

– Kenties saan pyytää herroja aamiaiselle, sanoi Erik Hansen epätietoisesti.

Konsuli katsahti herra Johanneseniin, ja herra Johannesen katsahti konsuliin.

– Kiitos, vastasi konsuli Björseth viimein, – tulemme kyllä aamiaisaikaan.

Hän sanoi: "kiitos": Teklan ostoksia ei siis ollut vietävä kirjoihin.

Mutta kun Erik Hansen vaelsi kotiin, tunsi hän mielensä omituisen levottomaksi ja ristiriitaiseksi. Olihan ilta tosin kulunut, mutta mitä hänellä oli Knudsenilla ollut tekemistä? Toisenlaisiksi hän oli vieraskäyntejä kuvitellut.

Aurinko oli jo korkealla, vuonon pohja oli miltei peilikirkas, ja tunturien laet kimmelsivät. Ei ainoatakaan sielua ollut liikkeellä autioilla kaduilla. Mutta jostakin matalasta talosta kuului virrenveisuuta, siellä oli seurat. Erik Hansen pysähtyi hetkeksi ja jäi kuuntelemaan, usko oli alkanut levitä yhä etelämmäksi. Mikä kalamies tahansa voi pysähdyttää hänet, katsoa häneen ja kesken muuta kysäistä:

– Oletko sinä, Hanseeni, kristillisyydessä?

Vastaa siihen sitten ilman muuta, suoralta kädeltä. Erik Hansen mietti hetken, aikoi poiketa sisäänkin, mutta jatkoi sitten matkaansa. Kuinka ne keskellä yötä seurojensa kanssa? Tai ehkä huomenna lähtee laivoja vesille viikkomääriksi. Niin-niin, onhan hyvä, että valmistaa itsensä, miksi ei niinkin.

Hän saa kauan aikaa jynkyttää, ennen kuin Tekla herää avaamaan. Tuvan puolellakin joku herää, ja uninen pää katsoo oven raosta.

– Sikeästipä nukuit, sanoo hän päästyään keittiöön ja seisahtuu keskelle lattiata. – Herrat tulevat huomenna aamiaiselle, että sen tiedät.

– Vai niin.

Tekla kynsii päätänsä, mutta ruumis uhoo lämpöä.

Erik Hansen panee merkille, ettei näky vaikuta häneen niin kuin ennen. Hän tahtoisi laskea kätensä Teklan käsivarrelle, sanoa hänelle jotakin hyvää, puoleksi hellää, puoleksi leikillistä, niin kuin tavallisesti, mutta se jää tällä kertaa tekemättä. Huoneensa ovella hän äkkiä muistaa jotakin.

– Tunnetko sinä jotakin Signeä? kysyy hän.

– Signeä! En minä tiedä mistään Signestä.

– Kuuluu olevan jossakin yhteydessä konsulin kanssa. Mutta eihän konsulilla pitäisi lapsia oleman.

Nyt Tekla havahtuu.

– Kuuluuhan sille siitä rouvastaan tytär jääneen. Mutta se oli jo synnyltään heikko ja on alunpitäen kasvatettu Tanskassa tai missä lie Englannissa. Konsulin omaisten luona joka tapauksessa. Mitä siitä sitten?

– Ei mitään. Mutta kumma kun et ole sitä ennen sanonut.

– Unohtaneethan sen ovat jo kaikki muutkin, vaikka konsuli kyllä käy sitä usein katsomassa. Vai Signe sen nimi on.

– Niin, nyt vasta minäkin sen kuulin vain ohimennen.

– Ethän sinä kuule paljon muutakaan, vastaa Tekla ja menee vielä jäljelläoleviksi tunneiksi peitteen alle.

Minuutin Erik Hansen häntä katselee niin kuin jotakin sanoakseen, mutta toivottaa sitten hyvää yötä ja menee huoneeseensa.

Koko päivänä hänellä ei ole ollut aihetta olla itseensä joka suhteessa tyytyväinen.

IV

Näinpä siis näkyy voivan tapahtua. Paneudutaan levolle aivan arkipäiväisiä asioita ajatellen eikä ollenkaan tiedetä, mitä heräävä aamu tuo mukanaan, ei vaikka uusi luku elämässä olisi alkamassa, ei vaikka siihen nyt tulisi se odotettu sisällys.

Erik Hansen ei nukahda ajatellessaan elämän sisällystä. Elämän sisällys on kai lopultakin se, että jokainen uusi päivä on erilainen kuin edellinen ja tuo mukanaan uutta, ellei muuta niin odotusta. Ei, Erik Hansen ajattelee ennen uneen vaipumistaan, että huomenna ne siis tulevat aamiaiselle. Mutta ei suinkaan konsuli Björseth tule ylimalkaan vain aamiaiselle alaisensa luo, kaipa ne pitävät makasiinien tarkastuksen samalla, se jäikin eilen pitämättä. Saa nähdä, miten Tekla nyt ruoanlaittamistaitonsa kanssa pärjää... ja mistähän se oikein on sen oppinut, ei suinkaan ainakaan Hauanin krouvissa. Kehui tehneensä jotakin ostoksia, mistä täällä suurin piirtein tehdään 'ostoksia'; aivan oikein, Knudsenillahan on tapana tuottaa herrasväille erikoisuuksia. Mutta meillä ei saisi olla aihetta ostaa Knudsenilta mitään... eikä muiltakaan. Se ei sovi, ja tokko konsulikaan siitä pitäisi... Ja onkohan se Teklan keittotaito sellaista kuin pitäisi, olisi hänen sentään pitänyt hiukan kulkea ihmisissä nähdäkseen, miten niillä on, ja voidakseen antaa Teklalle jotakin hyödyllisiä osviittoja... Mutta olipa tuo nyt mitä oli, sittenpähän näkee konsulikin, että täällä oli pyritty muuhun eikä syömään niin kuin herrat. Herrat, hän, Erik Hansen, ei ollut oikein herra eikä oikein työmies, piru tiesi, mikä hän oikein oli... Olisihan hän saanut olla äsken Teklalle vähän toisenlainen: istua sängyn laidalle ja kertoa, ettei siellä Knudsenilla... ettei se oikeastaan ollut vieraskäynti eikä mikään. Puolipäissään olivat vain porisseet asioista, ja saituri Ross oli saanut nenälleen. Mutta ei ollut tullut mieleenkään, nyt enemmän kuin vuosikausiin. On kummallista kohtalon johdatusta, ettei tästä tämän ihmeellisempää ole tullut...

Näihin ajatuksiin Erik Hansen nukahtaa eikä tiedä ollenkaan, mitä aamu tuo tullessaan. Aurinko on silloin jo korkealla, ihmiset liikuskelevat kaduilla ja satamassa, ja Teklakin on jo aikoja sitten noussut: hän ei ole sen jälkeen nukahtanutkaan, häntä on ruvennut vaivaamaan huoli alkavasta päivästä.

Mutta Erik Hansenin herääminen muodostuu yllätykseksi. Huone on yhtenä valomerenä, ja Tekla seisoo vuoteen vieressä tarjotin kädessä.

– Ne ovat jo täällä, sanoo hän.

Erik Hansen kavahtaa istumaan, vilkaisee sitten kelloa: se käy yhdettätoista. Kiivas sana pyörähtää hänen huulilleen, mutta hän saa sen nielaistuksi.

– En saanut hereille, vaikka miten olisin yrittänyt, jatkoi Tekla. – Seitsemältä sentään jo lähetin sanan Bergille, ja hän on heidän kanssaan. Istuvat muuten salissa.

– Ovatko he mitään saaneet?

– En tiedä, olisiko se sopinut, kun et sinä vielä ollut pystyssä...

Niin, ei kai, ei kai se olisi sopinut. Erik Hansenilta menee pää kuin sekaisin, hän ajattelee kaikkea, mutta ei ehdi ajatella oikeastaan mitään. Tällaista ei hänelle ole ennen tapahtunut. Jos häneltä jälkeenpäin olisi pyydetty selitystä siitä, miten hän oikeastaan ehti saliin, ei hän olisi voinut sitä antaa.

– Anteeksi, herra konsuli, sopersi hän astuessaan huoneeseen. – En lainkaan ymmärrä, miten tämä saattaa olla mahdollista.

Konsuli Björsethin suu oli hymyssä, ei hyvänsuovasti anteeksiantavassa, vaan hymyssä hymyn vuoksi, ehkä hiukan nautittavaa vahingoniloa takana. Ja herra Johannesenin silmälasit välkkyivät, mutta suu mutristeli omituisesti.

– Tällaista minulle ei ole ennen tapahtunut, jatkoi Erik Hansen avuttomasti.

– Sen me kyllä uskomme, Hansen, keskeytti konsuli nauraen. – Eilen illalla meni säännöllinen päivä – järjestyksenne pilalle, ja syy on meissä. Johannesen, meidän on pyydettävä anteeksi. Signe, tässä minä saan esitellä sinulle meidän uutteran ja innokkaan, kuinka nyt sanoisin, Johannesen, sivuliikkeen hoitajamme vaiko johtajamme?

– Sanotaan hoitaja, herra konsuli, naurahti herra Johannesen, – tehän itse asiassa johdatte.

– Omalta osaltani vain, väitti konsuli vastaan, – mutta suurimmaksi osaksi Hansen. Kentiespä sittenkin pysymme johtajassa, niin on sekin seikka ulospäin määritelty.

– Johan herra Rosskin puhui jotakin tirehtööristä, myönsi herra Johannesen.

Äsken vielä, muutama sekunti sitten, Erik Hansen tunsi olevansa täysin valveilla ja puhelevansa esimiestensä kanssa, mutta nyt hän taas vaistomaisesti tulee epäilleeksi omia aistimiaan. Hän ei ollut havainnut huoneessa kolmatta vierasta. Ja kuitenkin hän siinä seisoo ja kumartaa pölhön näköisenä jollekin naishenkilölle, jonka hän kuulee sanovan:

– On hauska tutustua teihin, herra Hansen. Isäni on joskus maininnut teistä.

– Niin, teillä tulee olemaan hänestä jonkin verran vaivaa, Hansen, sanoi konsuli Björseth, – mutta toivottavasti ei paljoa. En voi viedä häntä sinne ylös, siellä on joskus liian paljon tuulta, kylmää ja sumua...

– Isä pelkää sumua enemmän kuin minä itse.

– Sumu tappoi äitisikin, Signe, sumu ja liiallinen valo ja pimeys, mutta sitä sinä et muista. Niin, Hansen, hän jää nyt Knudsenille toistaiseksi, en ole vielä oikein harkinnut...

Konsuli Björsethin äänensävy oli toisenlainen kuin ennen, siinä oli tumma, surumielinen sointu.

– Sanoitteko makasiineista, Johannesen, jatkoi hän sitten eri äänenpainolla. – Voimmehan vilkaista niihin, vaikka minusta se onkin melkein tarpeetonta. Hansen, sanokaa Bergille, että tulee sinne muistikirjoineen. Muuten, mielestäni, olisi teidän otettava toinenkin apulainen. Tulette pian näkemään, että yksi ei riitä.

Päivä saattaa joskus tuntua vuodelta ja kokonainen vuosi vilahtaa ohitse kuin viikko. Mutta pitkän niin kuin lyhyenkin päivän täytyy päättyä iltaan, ja illalla Erik Hansen tulee ajatelleeksi, että vaikka hänellä on ollut riittämiin kokemuksia, enemmän kuin yhden ihmisen osalle oikeastaan tarvittaisiinkaan, niin hän ei voi ajatella samalla kertaa pitempiä ja lyhyempiä päiviä kuin nämä kaksi, joista toinen nyt on riutumassa illaksi.

Mistä tämä johtuu? Onhan hänellä ennenkin ollut tarkastuksia, vaikka ei niin että konsuli itse olisi ollut mukana, ja onhan hän ennenkin nähnyt ihmisiä, vieläpä naisiakin, sekä kauniita että ei-kauniita. Eikö esimerkiksi Thomasine Hauan ollut kaunis? Ja eikö hän joka päivä liikkuessaan kaupungilla nähnyt nuoria naisia, joita pidettiin kauniina, niin kuin pastori Hjelmin Gunni tai Ursfjordin Synnöve taikka kuka muu tahansa? Mutta hän oli kulkenut heidän ohitseen melkein sanaa vaihtamatta, kunnollisesti tuskin heitä huomatenkaan. Niin, ja olihan Tekla tuolla keittiössä, hm, eikö hänkin ollut jotakin, Tekla...

Mutta Tekla ei tälläkään kertaa viivy kauan hänen ajatuksissaan. Björsethin tytär oli kokonaisen päivän viipynyt sen katon alla, jossa hän piti isännyyttä. Sen kasvot olivat valkeat, ja niissä oli pieniä, tuskin huomattavia kesakoita. Ja käsi oli pieni ja sinisuoninen, sellaisia käsiä hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Ne näyttivät elävän omaa elämäänsä, olivat lakkaamattomassa liikkeessä, mutta kun ne jäivät makaamaan syliin, lepäsivät ne siinä valkeina ja liikkumattomina kuin ruumis, kuollut ruumis. Ja silmät, Erik Hansen oli pitänyt julkeana katsoa niihin suoraan, mutta varkain, syrjästä, hän oli niitä vilkuillut kääntäen katseensa pois, kun nainen oli sen huomannut. Kun Papinjärvellä on yön vanha jää, joka ei kestä astua ja jonka alla väijyy syvyys, sellaista jäätä ne muistuttivat, mutta kuitenkin ne saattoivat välähtää kuin salama ja kimmeltää kuin tähdet.

Makasiinintarkastus oli sentään kestänyt koko kauan, ja Erik Hansen oli koettanut keksiä jotakin soveliasta puheenaihetta siinä kuitenkaan onnistumatta. Naisen suupielet olivat hiukan värähdelleet, hän kai huomasi toisen neuvottomuuden. Viimein hän oli kulkenut lattian poikki, ja kuinka hiljaa, äänettömästi niin kuin varjo, ja taittanut itselleen kukan.

– Tekö harrastatte kukkiakin, Hansen?

Hän sanoi vain Hansen niin kuin isänsäkin, joskus vahingossa herra Hansen.

– En, en minä vaan Tekla, oli Erik Hansen vastannut.

– Kuka on Tekla?

– Se on meidän piik... meidän emännöitsijämme.

– Ah, aivan niin, täytyyhän teillä olla sellainenkin. Tämän henkevän ja suurpiirteisen keskustelun muisteleminen nosti hymynhäiveen Erik Hansenin huulille. Jonkin ajan kuluttua se oli taas alkanut.

– Teillä voi kylläkin olla hiukan yksinäistä täällä, Hansen.

– Ei, ei minulla ole yksinäistä. Kaupunkihan on täynnä ihmisiä, ja työtkin vievät aikansa.

– Todellakin, vaikka kaupungista en osaa mitään sanoa, ikävältä tämä minusta tuntuu.

– Neiti Björseth on tottunut isompaan, oli Erik Hansen rohjennut lausua mielipiteenään.

– Niin, olenhan minä matkustanut pari vuosikymmentä Tanskan ja Englannin väliä niin kuin postilaiva!

Eikö keskusteleminen tämän kummempaa ollutkaan?

– Kotikaupunkinne, neiti Björseth, on paljon yksinäisempi. Ihmisiä siellä ei ole viidettä osaakaan täkäläisistä, ja sitten siellä ei kasva edes puitakaan.

– Voitte olla oikeassa, herra Hansen, muistan sitä niin vähän tai oikeammin en ollenkaan. Menen sinne kyllä keskikesällä, kun ei ole pelkoa sumusta.

Kuinka paljon luontevammasti herra Hansen olikaan tullut kuin pelkkä Hansen, luontevammasti herra Hansen olikaan tullut kuin pelkkä Hansen, luontevammin ja melkein kuin lämpimämmin. Tuntui aivan kuin neiti Björseth olisi vain jonkun toisen toivomuksesta tai käskystä sanonut "Hansen". Mutta niin kai piti ollakin. Samassa olivatkin herrat tulleet makasiineista. Kaikki oli ollut niin kuin pitikin, mutta eivätkö tilat tahtoneet käydä ahtaiksi?

– Kyllä joskus. Mutta uusia ei kannata ajatella toistaiseksi. Tarpeen tullen saa kyllä vuokratakin edullisesti.

– No, ja sitten konsuli oli muuttanut ääntänsä, – mitä Hansen on sinulle puuhistaan kertonut?

Nyt Erik Hansen näki ensi kerran tuon kummallisen välähdyksen neiti Björsethin silmissä.

– Olen kuullut, oli tämä hyvin vakavasti aloittanut, – ettei herra Hansen itse rakasta ja viljele kukkia, vaan hänen emännöitsijänsä, jonka nimi on Tekla. Sitten olen saanut vakaumuksen siitä, ettei täällä ole niin ikävää kuin miltä näyttää ja lopuksi kuulin, ettei kotona kasva edes puita. Ei muuta.

– Ei muuta?

– Ei.

– Johannesen, sillä aikaa me olemme ehtineet penkoa koko makasiinirykelmän.

– Niin, mutta me olemme olleet ahkeria. Herra Hansen, tiedän mä, ei ole erikoisen ahkera kielen pieksäjä.

Konsuli Björseth oli nauranut ja siristänyt silmiään.

– Muistelen teidän illalla puhuneen jotakin aamiaisesta, Hansen, oli hän sanonut. – Suokaa anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä, kuin alkaisi jo pian olla päivällisenkin aika.

Näin se oli kulunut, tämä päivä. Ei hän enää voinut palauttaa mieleen yksityiskohtia, ehkä ne huomenna unen jälkeen tulevat. Vuoroin hän oli ollut kuin unessa, toisin istunut jännittyneenä ja kuin tulisilla hiilillä. Ja miksi? Siksi, että hänellä oli naisvieras, joka puhui vakavasti kuin pappi, mutta jonka silmät elivät ja välkehtivät. Eikä hän edes huomannut, miten päivä ehti illaksi ja vieraat nousivat.

– Hyvästi nyt vain, Hansen, ja olkaa levollisella omallatunnolla: kaikki on hyvin. Emme kai tule enää, matkustamme yöllä bergeniläisessä höyryssä. Tehkää joskus kohteliaisuuskäynti tyttäreni luona, se kuuluu asiaan, mutta Signe, sinä et saa olla vaivaksi herra Hansenille.

Tästä oli nyt tuntikausia kulunut, hän oli istunut ikkunan luona katsellen kadulle eikä hän ollut huomannut mennä edes satamaan. Oliko se edes tarpeellistakaan, konsulihan oli hyvästellyt, ehkäpä hän tahtoi viimeiset hetket olla yksin tyttärensä kanssa.

Ennen kuin hän huomaakaan on jo yö. Aurinko on kadonnut tunturinlaen taakse, mutta maailma on silti valoa täynnä, ja nuoret koivunlehdet ovat saaneet tummemman viheriän. Nyt vihelsi höyrylaiva satamassa, nyt ne lähtivät. Erik Hansen kavahti seisomaan; olisiko hänen sittenkin pitänyt mennä saattamaan? Ei, ihmiset palailevat jo pienissä ryhmissä. Ah, tuolla tulee neiti Björsethkin kauppias Knudsenin käsikynkässä, vilkaisevat kuin jotakin ihmetellen ikkunoihin, hiljentävät hiukan kulkuaankin, ei, totisesti neiti Björseth kääntyy pihaan, ja kauppias Knudsen seuraa jäljessä. Erik Hansen rientää portaille.

– Ah, te olette vielä ylhäällä, Hansen, sanoo neiti Björseth nopeasti. – Tahdoin sanoa teille, että isäni kaipasi teitä satamassa.

Mies jähmettyy, kauppiaan näyttää olevan vaikea pidättää nauruaan. Viimein Erik Hansen kokoaa malttinsa, ja ääni on pehmeä ja rauhallinen, kun hän vastaa:

– Herra konsuli hyvästeli minut, ja minulla oli täysi syy olettaa, että hän halusi olla viimeiset hetket yksin teidän kanssanne, neiti Björseth.

Värit neiti Björsethin kasvoilla vaihtuivat, mutta hän saavutti hetkessä rauhallisuutensa.

– Se kuuluu kuitenkin tapoihin, vastasi hän kirkkaasti. – Olisitte voinut odottaa taempana, en tiedä, mitä viime tingassa sattuu muistumaan mieleen.

– En luule, että konsuli Björseth jättää mitään asiallisia asioita viime tinkaan.

– Niin, en tiedä. Mutta tämän minä nyt tahdoin sanoa teille, Hansen. Hyvää yötä!

– Hyvää yötä, neiti Björseth.

Kun Erik Hansen palasi huoneeseensa, puri hän hampaitaan yhteen. Mutta yhtäkkiä hän purskahti nauruun. Ja pitkään aikaan hän ei ollut nauranut ääneen ja leveästi.

– Mitä sinä oikein hohotat? kysyi Tekla. Erik Hansen muuttui äkkiä vakavaksi.

– Sano minulle, Tekla, eikö neiti Björseth ole tavattoman kaunis?

Hän ei sanonut komea eikä korea eikä sievä, vaan käytti tuota hänen suussaan harvinaista sanaa kaunis.

– Onhan se ihmisen näköinen, vastasi Tekla, – mutta kyllä neiti Hjelm on paljon kauniimpi. Ja Thomasine Hauan oli myöskin hyvin kaunis. Sitä minä vain aioin kysyä sinulta, pitäisikö sinulle olla illallista.

Erik Hansen kielsi.

– Sain jo illalliseni, sanoi hän ajatuksissaan ja kuin ulkopuolelta itseään. – Hyvää yötä vaan.

Kauppias Knudsen piti neiti Björsethille pientä esitelmää kotimatkalla.

– Enkö jo sanonut sinulle, Signe, puhui hän, – että mies ei ole se miltä näyttää. Me täällä kaupungissa olemme sen kyllä panneet merkille, vaikka ei hän ole meistä tietääkseenkään...

– Se johtuu tyhmyydestä ja käytöksen puutteesta.

– Olen vanha mies, mutta en vanno, vaikka se olisi tehtyä. Käytöksen puute, Signe, on ihana asia, sillä silloin on vapaa velvollisuuksista.

Jos Erik Hansen olisi tämän kuullut, olisi hän otaksuttavasti rauhassa laskeutunut levolle. Nyt hän sen sijaan käytti osan kallista yötä tehdäkseen kirjeellisesti konsuli Björsethille selkoa tapahtuneesta ja pyytääkseen anteeksi huomaamattomuuttaan.

V

Konsuli Björseth ei leppeydestään ja rauhallisesta hymystään huolimatta ollut mikään aikaileva mies. Kun hän oli jonkin asian itsekseen harkinnut ja havaitsi sen hyväksi, niin hän pani sen myös viipymättä toimeksi. Kukaan ei ollut täysin selvillä siitä, mitä konsuli ulkomailla käydessään puuhaili; tulokset alkoivat näkyä tavallisesti hiukan sen jälkeen kuin hän oli kotiutunut.

Sen sai Erik Hansenkin kokea. Kun hän ei ollut hankkinut itselleen toista apulaista, niin lähetettiin se hänelle pyytämättä. Muutamana päivänä ilmestyy konttoriin vanhanpuoleinen, hiukan ontuva herrasmies.

– Minun nimeni on Oskar Bratt, oli tulija sanonut, – ja konsuli Björseth ilmoitti, että te tarvitsette minua.

– Onko teillä mitään kirjettä herra konsulilta?

– Tässä, tehkää hyvin.

Eikähän siinä mikään ollut auttanut. Kirje oli selvä määräys. Ja Erik Hansen oli tullut ajatelleeksi, että jotenkin samanlaisin vaikka voimakkaammin tuntein oli kai herra Höijer hänet aikoinaan vastaanottanut.

Mutta työtä löytyi herra Brattillekin, löytyi aivan tarpeeksi asti. Nyt kun oli tilaisuutta ajatella, huomasi Erik Hansenkin, kuinka raskas Bergin ja hänen työtaakkansa todellisuudessa oli ollut, ja hän ihmetteli, miten siitä ollenkaan oli selviydytty. Se oli lopuksikin johtunut siitä, että siihen oli huomaamatta ja ajanoloon totuttu.

Koskaan ennen ei Erik Hansen myöskään ollut uteliaisuudestakaan koettanut päästä selville konsuli Björsethin asioista. Hän hoiti vain sen, mikä hänelle välittömästi kuului tai mitä toimeksi annettiin, ja muu oli hänelle aivan vierasta. Mutta nyt hänelle muitten asioitten yhteydessä alkoi selvitä, miten laajoissa tekemisissä konsuli oli, ja kun hän sai siitä aavistuksen, niin häntä miltei värisytti ja kauhistutti. Jos konsulin pää kesken kaikkea kaatuisi, kuka hoitaisi silloin asiat. Johannesen, mutta hänhän on oikeastaan vieras.

Äkkiä hänen ajatuksensa menivät Signe Björsethiin.

– Se nyt ei ainakaan, päätti hän naurahtaen, – paitsi jos saa kunnollisen miehen.

Ellei hän sitä saisi, niin eihän siinä muuta sitten olisi kuin rahaksimuutto.

Näiden asioiden ajatteleminenhan ei kuitenkaan kuulunut Erik Hansenille. Ja päivät kuluivat.

VI

– Minun mielestäni tämä on erinomaisesti sen hinnan arvoinen, sanoi asianajaja Ursfjord, – sen hinnan arvoinen, sanon minä, jonka konsuli on ajatellutkin.

Herra Ursfjord puhui hiljaisella äänellä, sillä talon isäntämies kulki vähän matkaa edellä, samalla kertaa hiukan sedällisesti ja neuvovasti, mutta kunnioituksella myöskin.

– Meillä on oikeus ylittää alkuperäinen hinta parilla- tai kolmellatuhannella kruunulla, vastasi Erik Hansen hajamielisesti.

– Koettakaamme mikäli mahdollista päästä siitä.

– Niin, mikäli mahdollista, kuuluu äskeistä vielä hajamielisemmin.

Konsuli Björsethin kirje on hänen taskussaan, ja sen loppuosa kuuluu näin:

– Toivoakseni saatte päätetyksi kaupan, jota varten rahat seuraavat myötä. Jos tarpeelliseksi näyttäytyy, voitte korottaa lupaamaani hintaa, ei kuitenkaan viittätuhatta kruunua enemmällä. Herra asianajaja Ursfjordille olen antanut toimeksi laatia kauppakirjan, jonka te minun puolestani allekirjoitatte.

Jos valta ja rahat olisivat hänen, korottaisi hän hintaa ei viidellä- vaan viidellätoistatuhannella kruunulla.

Isäntä, joka kulki edellä, pysähtyi ja jäi odottamaan.

– Katsokaa näitä puita, sanoi hän, – paksuja kuin tukkukauppiaat ja suoria kuin matruusit rivissä.

Erik Hansen aikoi myöntää, mutta muisti ajoissa, ettei ostajan sopinut kehua. Hän mumisi jotakin huultensa raosta, ja herra Ursfjord oli kerrassaan tyytymättömän näköinen.

– Te olette saanut talonne koko hyvään valoon herra konsulin silmissä, sanoi hän.

Isäntä kohautti olkapäitään.

– Minä en kaupannut taloani, lausui hän sitten itsetietoisesti. – Konsuli tuli minun luokseni ja pyysi saada ostaa sen. Onko selvä?

Herra Ursfjord nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen: "saamme nähdä nyt sitten", ja Erik Hansen tukahdutti hymynhäiveen. Itse asiassa heillä ei ollut täällä muuta tekemistä kuin saattaa loppuun melkein tapahtunut tosiasia, sillä Ursfjord taisi lopulta olla yhtä viisas taloasioissa kuin hän itsekin.

– Ehkä palaamme taloon jo, ehdotti isäntä.

– Ei, ei vielä, vastusti Erik Hansen melkein hätääntyneesti, – kulkekaamme vielä hiukan. Asia kyllä ansaitsee sen.

Tämä on metsää, rehellistä, väärentämätöntä metsää. Miksi konsuli Björseth ei itse ollut lopettanut tätä kauppaa, ja oliko välttämätöntä lähettää hänetkin parin päivämatkan päähän etelään, kun Ursfjord yksinäänkin olisi voinut asian toimittaa. Mutta muodollisuus on muodollisuus, Ursfjordin oli kai tunnettava, että itse firmasta oltiin mukana.

Erik Hansen oli ollut lähtiessään tälle matkalle hienoksestaan tyytymättömänäkin; oli paras laivausaika, ja hänellä olisi ollut kotonakin riittävästi tekemistä. Nyt hän ei kuitenkaan mistään hinnasta olisi jättänyt tätä matkaa tekemättä.

Jos hän olisi kehdannut, olisi hän käsin koetellut maan sammalta ja mättäitä, hän olisi tahtonut erikseen tutkia jokaisen kuusen ja jokaisen vastaan sattuvan petäjän. Näkihän hän metsää joka päivä kotinsa ikkunastakin. Se oli asettunut tunturin juurelle, kiipesi kappaleen matkaa sitä ylöspäin ja pysähtyi siihen. Se oli ohutvartista ja matalaa, toki metsää kuitenkin. Mutta tämä, tämä...

Aurinko on korkeimmillaan, nyt alkaa pian olla sydänkesän aika. Erik Hansen vetää keuhkonsa täyteen havupuun lemua. Tällaisia olivat puut kotonakin, ehkä vielä tummempia ja vielä korkeampia, ne loivat tummia varjoja, ja varjossa seisoi Sara-Hannun tupa. Sielläkin siinsivät tunturit, eivät terävinä ja uhkaavina, vaan rauhallisina ja pyöreinä, auringonpaisteessa melkein hymyilevinä. Ja sielläkin kuuluivat karjankellot.

Vieläköhän mahtoi Sara-Hannun tupa olla pystyssä?

Erik Hansen melkein pidätti hengitystään. Vaikutelmat ja muistot menneistä olivat vallanneet hänet niin voimakkaina, että hän hetkeksi unohti ajan ja paikan.

– Hannun-Erkki, Erik Hansen, mitä tämä on! Minun pitää vielä päästä katsomaan kotimökkiä... kukahan siellä mahtaa asua, vai asuuko kukaan. Minun varani riittävät siihen kyllä, vaikka olisinkin siellä... Mutta mitäs, kaikki ovat jo kuolleet, kukaan ei edes muista, saati sitten kaipaa...

Toiset olivat jo kadonneet näkyvistä. Erik Hansen oli heidät kokonaan unohtanut. Silloin herra Ursfjord huikkasi korkealla äänellä, hän havahtui, heräsi ja läksi hitain askelin kulkemaan ääntä kohden ja tapasi seuralaisensa kiveltä istumasta.

– No, mitä pidätte, herra Hansen? kysyi isäntä.

– Metsä on erinomaisen kaunis, vastasi Erik Hansen vilpittömästi.

Isännän silmät välähtivät.

– Enkö sanonut sitä, herra asianajaja. Kauppa jäi vielä keskustelujen varaan, ja olen kuin olenkin sitä mieltä, että minun on saatava kolmetuhatta kruunua enemmän. Vaimoni ei möisi millään, mutta minä olen mies, joka panen rahalle arvon.

Erik Hansen katseli miettiväisenä eteensä.

– Hyvä on, vastasi hän viimein yksikantaan. – Te saatte ne kolmetuhatta.

Herra Ursfjord pudisteli päätään, tällaista käännettä hän ei ollut odottanut ja hän katseli puoleksi vihaisesti Erik Hanseniin: näinkö te valvotte konsuli Björsethin etuja? Mutta isäntä kysyi hyvin kunnioittavasti:

– Te, herra Hansen, olette kai hyvin perehtynyt tällaisiin metsäasioihin?

– En juuri. Mutta minä olen syntynyt metsän keskellä ja poikaikäni siellä kasvanutkin. Olen tullut tänne Suomesta.

– Ai, Suomesta. Sitäpä ei puheesta olisi uskonut. Sitten kai olette myös laestadiolainen?

– En, en sitä. Mutta suomalainen, sitä kylläkin.

– Eiköhän ole parasta kun noustaan ja mennään taloon kirjallisesti vahvistamaan kauppa, keskeytti herra Ursfjord nousten.

– Muuten, jatkoi hän puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan, – saamme vielä maksaa yhden kolmetuhatta kruunua lisää. Olen kyllä tätäkin korotusta vastaan, mutta kun herra Hansenilla on valtuudet, niin rajoitun vain asian lailliseen puoleen.

Erik Hansen seurasi heitä hitain askelin. Hänestä tuntui toiselta puolen, kuin hän ei olisi ollut oikein liereillään, toiselta puolen tuntui itse kaupan päättäminenkin hänestä jollakin tavoin vastenmieliseltä. Mutta tehtävähän se oli.

– Minä en ymmärrä, sanoi herra Ursfjord paluumatkalla, – miten niin helposti lupasitte hänelle kolmetuhatta kruunua enemmän.

– Olkaa huoletta, herra asianajaja. Jonkin vuoden kuluttua hän katuu sitä, ettei tahtonut kolmeakymmentätuhatta kruunua enemmän.

– Mutta koko talo ei mitenkään ole sen arvoinen, vielä vähemmin metsät.

– Sääli kaunista metsää, jos se tulisi kaadettavaksi.

– Mitä konsuli sillä sitten tekisi!

– Luulisin, ettei konsulilla ole sydäntä panettaa paikkaa paljaaksi. Pääasia koko kaupassa ei ole talo eikä sen metsä, vaan joen suu ja itse joki.

– Jaa, saatte kyllä antaa anteeksi, johtaja Hansen, mutta en uskalla olla niin viisas, että ymmärtäisin mitä tarkoitatte.

– Tarkoitan vain sitä, että voima on joen suussa ja joen varrella metsät.

Asianajaja Ursfjord vihelsi pitkään.

– Aa... nyt minulle asia selvisi.

– Sääli vain myyjääkin niin kuin mahdollisesti hänen metsäänsäkin. Nyt hän saa alkaa hakea itselleen uutta taloa.

Se ei liikuttanut herra Ursfjordia, ja hän meni levolle. Mutta Erik Hansen kuljeskeli vielä pitkät ajat kannella. Hän ei ollut mikään hentomielinen mies, kaloja hän voi ostaa, lankkuja ja lautoja, vieläpä kaikkia toisen työn tuloksia, mutta talo, hän ei voinut ymmärtää, miksi se hänen mielestään oli vastenmielistä.

VII

Oskar Bratt oli erinomainen konttorimies, ja hänellä oli niin iso palkka, että Erik Hansenia ensin oli hämmästyttänyt, miten konsuli oli saattanut sellaisen määrätä. Sehän oli kuitenkin asia, joka ei kuulunut häneen, ja kun hän sitten pääsi selville siitä, että Bratt osasi vieraita kieliä, niin asia tuli ymmärrettäväksi.

Mutta hänellä oli yksi vika, jota Erik Hansen ei jaksanut oikein sietää. Oskar Bratt joi järjestelmällisesti. Ei niin, että häntä suorastaan olisi voinut siitä moittia. Mutta kuitenkin tuntui Erik Hansenista siltä, kuin hän ei milloinkaan olisi nähnyt herra Brattia täysin selvänä: hänen katseensa oli aina sumuinen, ja tupakanhajun läpi tuntui aina enemmän tai vähemmän väkijuomien tuoksu. Työt sujuivat kuitenkin moitteettomasti, ja Erik Hansenilta oli sanominen kaikki.

Alussa hän oli pitänyt luonnollisena, että Bratt asuisi kauppatalossa, jossa oli kamareita hänenkin varalleen. Mutta Bratt oli jo ennättänyt hankkia itselleen kamarin jostakin kaupungin laidasta, eikähän siihen lopultakaan ollut mitään sanomista. Ja Bratt oli säännöllinen kuin kello, täsmälleen kello seitsemän illalla hän lopetti työnsä vaikka keskelle kirjettä ja täsmälleen kello kahdeksan aamulla hän taas tuli konttoriin harvasanaisena, hiukan sumuisena ja väkeville tuoksahtavana.

Kerran Erik Hansen päätti seurata Brattia. Hän ryhtyi tähän puuhaan vastenmielisesti, mutta olihan hän velvollinen pitämään huolen siitä, miten hänen alaisensa käytti vapaan aikansa. Yhtä helposti hän olisi voinut saada siitä selon tiedustelemalla kaupunkilaisilta, mutta se oli hänestä vielä ilkeämpää kuin yksinkertainen vakoileminen.

Mutta ei hän seuraamisesta paljoakaan hyötynyt. Bratt ohjasi kulkunsa suoraan rantakapakkaan, tuli sieltä ulos täsmälleen kello kymmenen ja meni suoraan asuntoonsa. Jotakin, jotakin täytyi hänen kohdallaan kuitenkin olla vinossa. Ja miksi ei hän yhtä hyvin voinut istua hotellissa, kun sellainen kerran oli olemassa, kuin merimieskapakassa.

Seuraavana iltana Brattin tullessa krouviin istui Erik Hansen jo siellä.

– Hyvää iltaa, herra Bratt, tervehti hän tämän astuessa sisään. – Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Herra Bratt loi häneen hämmästyneen silmäyksen, tervehti ohimennen ja etsi itselleen pöydän uunin kupeelta. Erik Hansen siirsi itsensä ja lasinsa pöydän toiselle puolelle.

– Te rakastatte usein istua täällä, Bratt, aloitti hän.

– Kyllä, joka ilta, vastasi Bratt totuudenmukaisesti. – Luulin, että saan käyttää vapaa-aikani niin kuin haluan.

– Se on varmaa. Mutta ajattelen, eikö terveytenne tästä voisi hiukan kärsiä.

– Arvelen, että olen toimittanut tehtäväni niin kuin pitääkin.

– Niin, minä puolestani en ainakaan löydä mitään syytä moittimiseen.

– No, mitä sitten tahdotte, herra Hansen? Tähän oli Erik Hansenin hiukan vaikea vastata.

Saattoi olla niin, että hän oli lähtenyt syyhymättä saunaan.

– Ja minusta tämä, jatkoi herra Bratt, – sittenkin on mukavampaa kuin istua jossakin tyhmässä seurassa. Saa ajatella omia ajatuksiaan eikä kukaan häiritse.

Brattin ääni oli kirkkaampi kuin tavallisesti ja hänen katseensa melkein pistävä.

– Minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte, sanoi Erik Hansen.

– Oh, en yhtään mitään, virkahti herra Bratt ystävällisesti. – Mutta teille, herra Hansen, ei ymmärtääkseni ole mitään velvollisuutta pitää minulle seuraa.

Viittaus oli selvä, mutta Erik Hansen ei tehnyt elettäkään noustakseen. Bratt oli vallan lyhyen ajan kuluessa juonut kolme lasillista. Kuinka tuo mies jaksoikaan särpiä! Erik Hansen ajatteli, että kokonainen nassakka viinaa tekisi häneen enintään samanlaisen vaikutuksen kuin muihin pari lasillista, tulisi hiukan sumuiseksi tai hiukan puheliaammaksi, siinä kaikki.

– Teillä on arvatenkin pitkäaikainen harjaantuminen tällä alalla, sanoi hän vihdoin.

– Koko pitkä! Mutta kirjeenvaihdossa ja kirjanpidossa vielä pitempi.

– Voin myöntää sen.

– Juu, herra Hansen. Olen pitänyt omia kirjojani ja kirjoitellut omia kirjeitäni. Eikö konsuli Björseth siitä teille ilmoittanut?

– Ei todellakaan.

– Eikö? Ihmeellistä, kuinka vähän se mies välittää toisen yksityisasioista. Kyky ja taito tehdä työtä on hänelle kaikki.

Erik Hansenin kasvoille nousi lievä puna, ja hän otti jo hattunsa lähteäkseen.

– Älkää nyt vielä, herra Hansen, ehätti herra Bratt, – ellei teillä ole erikoisempaa kiirettä. Saanko tarjota teille lasillisen? Niin, minulla oli omat yritykseni, mutta minulla ei ollut onnea niin kuin konsuli Björsethillä ja ehkä teilläkin.

– Vai niin. Ja sen takia istutte nyt meillä.

– Niin, pelkällä rehellisyydellä eivät maailmassa pääse eteen päin muuta kuin juuri tuollaiset Björsethit ja sellaiset. Minunkin piti ruveta pitämään muitten kirjoja ja siinä ohessa vähin maistamaankin. Katsokaa, asia on sillä tavalla, että kun työtä ei ole riittämiin, niin on turkasen vaikea unohtaa.

– Nyt ei minulla ole mitään sanomista teille, herra Bratt. Antakaa anteeksi, että näin sekaannuin teidän asioihinne.

Mutta Oskar Bratt oli niin kuin ei olisi häntä kuunnellutkaan.

– Palkkani on aivan riittävä, jatkoi hän itsepintaisesti. – Kolmannes siitä riittää aivan hyvin elämääni täällä, ja kaksi kolmannesta lähetän päältäpäin vaimolleni ja molemmille pojilleni.

– Mutta jos olette naimisissa, niin miksi ette Luojan nimessä tuo perhettänne tänne?

Herra Bratt hymähti, hymähti miltei viekkaasti.

– Sitten luultavasti, vastasi hän, – palkka ei niin riittäisikään. Ja toisekseen uskon, että vaimollani on paljon hauskempi olla siellä, missä hän on ja missä minua ei ole.

Mutta tälleenhän ei asia missään nimessä saanut jäädä. Ristiriitaisin tuntein Erik Hansen vaelsi kotiinsa. Hänellä olisi ehkä aihetta kirjoittaa asiasta konsulille, mutta jos konsuli sen jo tiesi, niin hänen sekaantumisensahan saattoi tuntua sopimattomalta. Ehkä oli sittenkin paras antaa Brattin olla alallaan ja odottaa. Sitten hän eräänä iltana teki päätöksensä ja lähti vieraskäynnille kauppias Knudsenille, kuuluihan se hänen velvollisuuksiinsakin.

– Luulinpa melkein, ettette viime tapaamisen jälkeen tulisikaan, sanoi neiti Björseth hymyillen. – Te saatte antaa anteeksi, herra Hansen, mutta minä olen nyt luonteeltani sellainen.

Ah, sehän ei tehnyt mitään. Neiti Björsethillä oli kieltämättä oikeus puolellaan. Hän, Erik Hansen, oli vain tullut yksinkertaisesti siihen käsitykseen, ettei konsuli ollut tahtonut nähdä häntä satamassa. Milloinka neiti Björseth muuten aikoi matkustaa käymään kotonaan?

– Siitä ei ole vielä mitään puhetta ollut. Ilmat ovat sielläpäin pysyneet raakoina ja usvaisina.

– Niin, minä tiedän kyllä, on syytä olla varovainen, jos terveys on heikko.

Neiti Björseth kohautti olkapäitään.

– Olen iloinen siitä, että osoitatte mielenkiintoa matkaani kohtaan. Olisiko ehkä jokin asia, jossa voisin tehdä palveluksen?

– Kyllä. Jos neiti Björseth näkisi sen vaivan, että puhuisi herra konsulille Brattin palkasta...

– Brattin palkasta. Mitä siitä sitten?

Erik Hansen kertoi mitä oli saanut tietoonsa, ja neiti Björseth kuunteli tarkkaavaisesti. Mutta kun hän oli päässyt loppuun, ei neiti Björseth voinut olla naurahtamatta.

– Kyllä te nyt olette väärällä asialla, Hansen, sanoi hän sitten. – Jos Bratt tahtoo korkeampaa palkkaa, niin hänellä itsellään on tilaisuus sitä pyytää vaikkapa teidän kauttanne. Eikö niin?

– Aivan. Mutta kun hänen palkkansa jo nytkin on erikoisen korkea, ajattelen, ettei hän näissä erikoisissa olosuhteissa uskalla tahtoa lisää...

– Niin jääköön se hänen asiakseen, eivätkähän nämä asiat ollenkaan liikuta minua. Sanon teille kuitenkin yhden asian, Hansen. Bratt on onnettomuuksistaan huolimatta aina kulkenut hyvissä kirjoissa, ja pidetään suurenmoisena, että hän on uskollinen rouvalleen edes näin. Mutta minä tiedän miehiä, jotka ovat vuosikymmenen pitäneet vihkimätöntä vaimoa katsomatta sitä asiaksi tai miksikään...

Erik Hansen nousi, hänen kasvonsa olivat käyneet aivan valkeiksi.

– Suokaa anteeksi, neiti Björseth, sanoi hän, – mutta te puhutte nyt sellaisesta asiasta, josta ette tiedä yhtään mitään.

Sitten hän teki lyhyen kumarruksen ja painoi oven hyvin hiljaa kiinni jäljessään.

– Ja tämän talon ovea minä en enää avaa, päätti hän kadulle tullessaan, – mutta se on sitten ihme, ellei tuo ihminen tahdo syödä minua paikastani.

Samana iltana hän jo valmisti kirjeen asiasta konsuli Björsethille.

VIII

Erik Hansenista tuntui, kuin elämä olisi joutunut pois tavallisilta raiteiltaan. Mitään erikoisempaa ei tosin ollut tapahtunut, ellei ottanut huomioon konsulin uusia yrityksiä, jotka, kun tarkemmin ajatteli, saattoivat kylläkin olla odotettuja ja paikallaan olevia, tai sitten neiti Björsethin kanssa tapahtuneita kohtauksia, joiden hän kuitenkaan ei antanut rasittaa tuntoaan.

– En ymmärrä, sanoi hän kauppias Knudsenille, – millä tavalla olen neitiä loukannut.

Kauppias Knudsen naurahti turvallisesti.

– Ottakaa te selvä naisista, jos voitte, vastasi hän, – minä en yritäkään. Minulle hän puhuu teistä pelkkää hyvää.

– Joku päivä sitten hän koukkuili minulle palvelijastani. En muuten kuullut sitä ensikertaa, mutta voin sanoa, että sen asian suhteen minulla on puhdas omatunto.

– Suuressa maailmassa ei näitä asioita käsitellä niin suoraviivaisesti kuin me täällä, jos edes täälläkään. Ja neiti Björseth tulee suoraan sieltä. Mikä siinä on: naikaa pois Teklanne, silloin ovat puheet lopussa.

Vastauksena oli olkapäiden kohauttaminen, ja sen sai kauppias Knudsen käsittää miten parhaiten taisi.

– Tiedättekö muuten, jatkoi kauppias muuttaen puheenaihetta, – tiedättekö, kuka tulee hoitamaan rakenteilla olevaa sahaa?

– Siitä minulla ei ole aavistustakaan.

– En tiedä varmasti minäkään, mutta ellen pahoin erehdy, niin te se olette.

– Jopa nyt, te tiedätte enemmän kuin minä aavistankaan. Ei, kauppias. Siihen toimeen saa konsuli kyllä hankkia kelvollisemman miehen...

– Ja tämä nykyinen paikkanne jäisi sitten herra Brattille. Hän on entinen kauppias.

– Olkoon vain, mutta Berg olisi soveliaampi. Niin, sitä sahajuttua minä en ymmärrä ollenkaan, ja se, jos sellaista puhettakaan on ollut, raukeaa itsestään. Eipä silti, olen metsässä syntynyt ja metsä on melkein kuin verissäni, mutta ei tällä tavoin. Jauhot, suolat, nahat, kalat, ne minä osapuilleen ymmärrän ja tehnen kauppaa niillä niin kuin joku toinenkin, mutta Jumalan puut minä jätän toisille miehille...

Saiko tästä Hansenista sentään näinkin paljon puhetta irti, kun osasi oikein puhuttaa. Ja kauppias antoi hänen puhua kuunnellen itse.

– Mutta jos konsuli vaatisi teitä ottamaan paikan, virkahti hän eräässä välissä.

– Silloin minä kieltäytyisin, vastasi Erik Hansen, – ja jos pakko olisi, niin hakisin toimen muualta.

– No, saamme katsoa, myönsi kauppias viimein. – Ettekö poikkea sisälle?

– Kiitos en tällä kertaa. Mutta...

Tätä sanoessaan Erik Hansen ajatteli, ettei hän pakotta mene samojen seinien sisälle kuin Signe Björseth.

– Mitä aioitte kysyä?

– Sitä vain, en tiedä, onko kysymykseni ehkä liian rohkea, että miksi neiti Björseth ei jo mene kotiinsa?

– Tähän en, paras herra Hansen, osaa vastata muuta kuin sen, minkä jo tiedätte. Jäämeri ja sen usvat tappoivat rouva Björsethin, ja konsuli on sairauteen asti arka tyttärestään.

– Aivan niin, mutta kummalliselta tämä tällainenkin tuntuu.

– Oh, herra Hansen. Tiedän, että meidän ei tarvitse kauan aikaa odottaa, ennen kuin neiti Björseth saa viejänsä. Mutta pistäytykää nyt toki sisällä.

– Toisella kertaa, kiitos. Minulla on nyt hiukan toimitettavia.

Mutta Erik Hansenilla ei ollut mitään toimitettavaa, ja mitä tekemistä hänellä täälläpäin olisi ollutkaan. Täällähän loppui kaupunki ja alkoi metsä, sitten oli pari kylää ja sitten vain ylänköä ja tuntureita.

Ei kai siitä monta viikkoa ollut kulunut, kun hän viimeksi oli itsekseen aprikoinut jotakin elämän sisällyksestä. Silloin sitä saattoi vielä ajatella, nyt ei kunnolleen edes sitäkään. Jos silloin oli tyhjää, niin nyt oli monta vertaa tyhjempää. Ja miksi?

Hän ei osannut sitä nytkään itselleen selittää. Ah, kun tulisi pian taas talvi ja myrskyt ja ainainen pimeys. Kun silloin istui lämpimässä huoneessaan tuulten tuivertaessa ja myrskyn vinkuessa, tunsi edes jonkinlaisen ruumiillisen turvallisuudentunteen. Nyt, tässä alituisessa viileässä kirkkaudessa, oli kuin alasti asetettuna kaikkien nähtäväksi. Erittäinkin se oli alkanut konsuli Björsethin käynnin jälkeen. Hänet oli kuin vedetty ihmisten pariin yksinäisyydestään ja huomaamattomuudestaan, vedetty katseltavaksi ja arvosteltavaksi.

Mitä oli enää tämä hänen työnsäkään? Ei mitään ponnisteluja, ei mitään vaivaa; hän osti ja möi, ja kaikki kävi kuin itsestään. Kenen hyväksi? Välillisesti ja välittömästihän siitä hyötyivät kaikki, hän itse niin kuin konsulikin ja nekin, jotka heiltä ostivat tai heille möivät. Se kai oli yhtä maailmanjärjestystä sekin.

Aurinko ei enää mene mailleen ensinkään, vuorokaudet ympäri on nyt yhtä ainoata jatkuvaa päivää. Yksi Luojan siunaama asia tämäkin metsä. Ihme, ettei hän ollut huomannut tätä ennen kuin silloin siellä, johon nyt rakennettiin sahaa, Vangenissa. Ihmeellinen mies se konsuli käänteissään: yhtenä päivänä hän puhuu höyrylaivasta, ja pian se jo savuaa satamassa, toisena päivänä hän ostaa tilan, ja silloin sinne jo rakennetaan sahaa, koska englantilaiset kuuluvat tarvitsevan lautoja ja lankkuja. Hm, ja yksikseen kai hän nuo kaikki järkeilee kokoon, virkkaa sitten pöydän yli: "Mitähän, jos me, Johannesen..." Ja sitten alkaa asia olla selvä. Erik Hansen osaa niin hyvin kuvitella, kuinka se käy.

Mutta hetkisen kuluttua Erik Hansen on jo unohtanut niin Björsethin kuin Johanneseninkin. Täällä hän kulkee kuin meren pohjassa, yllään vain vaaleansininen taivas, paossa ihmisiltä ja melkein kuin paossa omalta itseltäänkin. Tämä metsä on sentään suurempaa kuin miltä se kaupungista päin näyttää, hän voisi kulkea virstoittain ja virstoittain ja tuskin huomaisi, että matka kuluu. Ennen hän ei ole käsittänyt miten ihmiset, herrasväki, voivat joutilaina kuljeksia kaduilla ja tunturinrinteillä ja muuallakin, nyt on sekin salaisuus hänelle selvinnyt. Mitä, jos hän tällä kertaa kiipeäisi laelle asti, aika sen kyllä myöntäisi.

Silloin hän näkee jonkun naishenkilön tulevan polulla vastaansa, hetken kuluttua hän hänet tunteekin, ja hänen huuliltaan pääsee hiljainen kirous. Se uskollinen vähässä oli neiti Björseth, pitikö hänen nyt hypätä syrjään tai kiireimmän kaupalla kääntyä pakoon. Yhtä typeriä suunnitelmia kumpainenkin. Oli otettava vastaan mitä tuli, ei kai tuo nyt purematta nielaise, jos ensinkään sanoo mitään. Ja hän päättää kulkea ohitse kohteliaasti tervehtien niin kuin asiaan kuului.

– Vai niin, herra Hansen. Mitä te täällä teette? Sepä oli melkein kuin sodanjulistus.

– Kävelen, vastasi Erik Hansen yksinkertaisesti.

– Mutta eikö nyt ole, anteeksi, konttoriaika?

– Ei, neiti Björseth. Kenenkään konttoriaika ei ole varsin lähellä puoltayötä. Auringolla on täällä vain hiukan eri tavat kuin Tanskassa tai Englannissa.

Signe Björseth puraisi huultaan, ja värit hänen hengästyneillä, rusottavilla kasvoillaan vaihtuivat.

– Sanokaa minulle, herra Hansen, virkkoi hän sitten hiljaisesti, – tiesittekö minun olevan täällä?

– Herranen aika! Erik Hansenin täytyi melkein naurahtaa. – Siinä tapauksessa olisin karttanut koko metsää.

Ja hän tunsi vartensa suorenevan ja katseensa kovenevan, kun hän jatkoi:

– Minulle ei kukaan ole antanut määräystä seurata teidän askelianne, neiti Björseth. Oletteko nyt ystävällinen ja sallitte minun jatkaa matkaani?

– Sanoitte olevan miltei puolenyön, eikö niin?

– Niin on.

– Ja teillä on erikoisen tärkeitä asioita toimitettavana juuri tähän aikaan! Jos te olisitte yhtä kohtelias herrasmies kuin olette rohkea, niin olisitte tarjoutunut saattamaan minut kotiini, ei, asuntooni.

– Pidättäydyn ehdottomasti kunniasta, joka ei kuulu minulle. Seuraan kuitenkin, jos niin haluatte, teitä matkan päässä, ettei ikävyyksiä tapahdu, vaikka siitä tuskin on pelkoa.

– Siinä tapauksessa, olkaa niin ystävällinen. Erik Hansen puraisi huultaan ja jättäytyi hiukan jälkeen. Kaikenlaisiin helvetin tilanteisiin sitä pitääkin joutua! Jos nyt joku ihminen tulisi vastaan, mutta sitä ei nyt sentään tainnut olla odotettavissa, niin tästä sitä vasta puheenaihe saataisiin.

Mutta jo hetken kuluttua neiti Björseth pysähtyi.

– Jos tehtävä on teille vastenmielinen, sanoi hän, – niin vapautan teidät siitä.

– Oh, ei mitään, neiti Björseth. Useimmat saamani tehtävät olen koettanut tunnollisesti suorittaa loppuun asti. Tämä on niitä kaikkein pienimpiä.

Hän säikähti viimeistä lausettaan. Mistä tämä ihmeellinen rohkeus nyt tuli? Hän näki neiti Björsethin kalpenevan ja hänen silmiensä välähtävän.

– Jos vielä seuraatte minua askelenkaan, pidän sitä loukkauksena.

Sitten Signe Björseth nopein askelin riensi polkua alas. Erik Hansen kohautti neuvottomana hattuaan ja näki neidin katoavan puiden taakse.

Ihmiset alkoivat jo nouseskella, kun Erik Hansen palasi kaupunkiin. Hänen täytyi ehdottomasti kulkea Knudsenin talon ohitse, mutta hän ei huomannut, miten hänen ohikulkiessaan muutaman ikkunan uudinta hiukan raotettiin. Hänen mielensä oli apea ja raskas, ei muuten, mutta se yksi lause pienestä tehtävästä olisi saanut jäädä sanomatta. Se oli loukkaus, sen hän ymmärsi, ja sitä oli vaikea korjata, jos se oli korjattavissa ensinkään.

IX

Päivät kuluivat ja Erik Hansen luopui ajatuksestaan esittää anteeksipyyntö neiti Björsethille. Jos hän oli sanonut, että oli niitä vähäpätöisimpiä asioita seurata neiti Björsethiä tämän portille, niin se oli totta eikä siis kaivannut mitään anteeksipyyntöjä eikä peruuttelemisia. Mutta metsää hänen täytyi karttaa ja yleensäkin kaupungin ulkopuolelle menemistä, hänhän saattoi kohdata Signe Björsethin missä ja milloin tahansa. On tämäkin yhtä merkillistä seikkaa.

Silloin hän eräänä iltana ilman muuta saa hänet vieraakseen. Liike on jo sille päivälle loppunut, Berg on mennyt kotiinsa, ja Bratt istuu luonnollisesti krouvissaan. Erik Hansen on menossa ulos ja säpsähtää tavatessaan portailla päämiehensä tyttären.

– Sananen vain, herra Hansen!

Kuinkahan tällaisissa tapauksissa on meneteltävä. Erik Hansen kohauttaa lakkiaan ja jää sitten neuvottomana katselemaan tulijaa.

– Sisällä meidän ehkä olisi parempi jutella, jatkoi neiti Björseth, – vai onko teillä kenties menoja?

– Ei.

Ja Erik Hansen kääntyi takaisin. Hän oivalsi, että hänen jo kohteliaisuudestakin olisi pitänyt sanoa edes jokunen sana enemmän, mutta hän ei saanut sanaakaan tulemaan suustansa.

Ennen hän ei ollut huomannut salissa mitään puutteita, nyt laaja, auringonpaisteinen huone näytti hänestä tylyltä, melkein köyhältä ja poistyöntävältä. Ihmiset ikään kuin katosivat sen avaruuteen ja näyttivät pieniltä ja vähäpätöisiltä. Mitähän varten sekin alkuaan oli rakennettu?

– Olen valmis kuulemaan sanottavanne, neiti Björseth.

Hän ei ollut tuntea omaa ääntänsä. Se oli tyly ja karu, mutta samalla tukahtunut, kuin maan alta tuleva. Olikohan siinä pelkoakin, ainakaan hän ei olisi halunnut sitä näyttää. Mutta sydän löi kuuluvasti.

Ohimennen hän loi katseen vieraaseensa, ah, hän ei ollut huomannut tarjota hänelle edes istuinta. Kuinka erilainen neiti Björsethkin oli kuin edellisillä kerroilla. Nyt hän teki miltei lapsellisen vaikutuksen, ja kirkkaiden silmien katse oli arka ja kuin apua pyytävä.

– Antakaa anteeksi, että tulen näin, herra Hansen. Hyvä Luoja, mitä hänellä tähän oli vastattavaa!

Neiti Björseth sai kai hänen puolestaan tulla ja mennä miten tahtoi. Olisikohan konsuli kirjoittanut jotakin tyttärelleen?

– Tulen pyytämään teiltä anteeksi, että olen käyttäytynyt teitä kohtaan niin kuin olen.

Miehen suupielet vavahtivat. Hän aikoi kysyä, tuliko neiti omasta tahdostaan vai oliko konsuli hänet lähettänyt, mutta naisen äänessä oli jotakin, joka sai kysymyksen peruutumaan: se ei ollut neiti Björsethin tavallinen kopea ja kylmänkirkas ääni, tämä oli hiljaista, hillittyä, todella anteeksipyytävää. Ja hän katui koko kirjettään.

– Mutta, hyvä neiti Björseth, vastasi hän, – en käsitä, mitä anteeksipyydettävää teillä on minulta.

– Tiedätte kyllä, hyvä herra, ja nyt tuli ääneen hiukkasen kärsimättömyyttä, – mutta minä luulin, että te olette ylpeä.

– Ylpeä!

– Niin. Ja kaikki ylpeät ihmiset ovat naurettavia ja sietämättömiä.

– En tiedä yhtään asiaa, jonka johdosta minulla olisi syytä ylpeillä.

– Kaikki, jotka omalla työllään ovat tulleet joksikin ja ovat siitä kopeita, ovat ikäviä ja naurettavia. Tunnen monta sellaista.

– Vai niin, minä en kylläkään tunne sellaisia. Mutta minähän en ole työlläni tullut miksikään.

– Olettehan, tirehtööriksi.

Erik Hansen punastui, sitten hän hämmästyneenä rupesi nauramaan.

– Ei, neiti Björseth, sanoi hän vihdoin, – kyllä se on muitten ansiota. Ainoa puoleni kai on se, kuinka nyt sanoisin, että olen ollut tai koettanut olla uskollinen vähässä.

Vastaus tuli niin nöyrästi, että nainen punastuen loi katseensa maahan. Mutta pian hän taas kohotti päänsä ja entinen, tuttu uhka oli hänen silmissään.

– Ja toivotte sitä tietä pääsevänne paljon herraksi, eikö niin? kysyi hän terävästi.

– En ole sitä asiaa ajatellut. Elämäni kuluu näinkin, en kaipaa parempaa ja toivon vain sitä, että jokapäiväinen leipäni kestää hautaan asti.

– Teidän toivomuksennehan ovat teidän yksityisasianne. Mutta kovin vähän asetatte päämääräksenne.

Näytti kuin mies ei olisi koko lausetta kuullut. Hänen silmänsä saivat poissaolevan ilmeen, ja ajatukset liitelivät kaukana muualla, siinä, mikä oli mennyt. Viimein hän havahtui:

– Niin, vastasi hän, – ehkä lisäksi se, että ellei ihmisillä ole minusta iloa, niin en tahtoisi, että heillä olisi minusta suruakaan.

– Tuohan on erittäin kauniisti sanottu. Onko teille kukaan sitten tuottanut surua?

Erik Hansen pudisti päätään.

– Ei. Ei ainakaan niin, että se olisi jäänyt mieleeni.

Neiti Björseth liikahti istuimellaan. Erik Hansen ajatteli, olisiko tapoihin kuulunut, että hänen olisi pitänyt tarjota hänelle jotakin, mutta samassa hänen mieleensä muistui eräs asia.

– Nyt muistan, neiti Björseth, sanoi hän äkkiä. – On muuan asia, jonka toivoisin saavani teidän mielestänne, ennen kuin lähdette.

– Mikä se asia on?

– Te puhuitte minulle kerran jotakin vihkimättömästä vaimosta.

– Niin, myönsi neiti Björseth punastuen.

– Voisin antaa teille laajan selostuksen asiasta, mutta kun vakuutan, että asia ei ole niin, niin ehkä se riittää.

– Lausuitte äsken, ettette halua tuottaa kenellekään surua, ja se todistaa hyvää omaatuntoa. Ja sehän on paljon enemmän kuin minun anteeksipyyntöni.

– Ei ole kysymys anteeksipyynnöstä, neiti Björseth. Tahdoin saada vain tämän asian teille kerta kaikkiaan selväksi.

Vaikka samantekeväähän hänelle itse asiassa oli, mitä neiti Björseth ajatteli tai oli ajattelematta. Monet muutkin olivat ajatelleet samalla tavalla, ja yhä vähemmän se häntä oli häirinnyt.

Mutta nyt hän oli saanut vilkaistuksi kuin aivan toiseen maailmaan, maailmaan, joka ei ollut hänen omansa. Kuinka monisärmäinen ihminen saattaakaan olla, milloin niin kuin tukahduttavan kuuma kesäpäivä, jolloin ukkonen on tulossa ja aurinkokin peittyy hehkuvien pilvien taakse, milloin taas kuin hymyilevä, mutta viileä kevätpäivä, avara ja kirkas, joka kuitenkin saattaa hämärtyä ja pudotella maahan lunta ja rakeita, vieläpä yltyä myrskyksikin. Kun hän ajatteli neiti Björsethiä sellaisena kuin hän muutamina hetkinä oli ollut, tunsi hän omituista, melkein liikuttavaa lämpöä, mutta samassa kuin se tuli, se vaihtui karmivaksi kylmyydeksi.

– Tiedätkö, sanoi hän Teklalle, – neiti Björseth sanoi sinua minun vihkimättömaksi vaimokseni.

– Oho. Nytkö se taas alkaa.

– Siltä näyttää.

– Luuleeko se sitten, ettemme voisi olla muualla yhdessä kuin pitkin metsiä?

Tekla naurahti, ja hänen äänessään oli kova, vihamielinen sointi.

– Metsässä? kysyi Erik Hansen hämmästyneesti. – Emmehän me milloinkaan ole olleet metsässä.

– Minä en tiedä, mutta ainakin yhtenä päivänä, kun sinä olit mennyt Knudsenin ohi tavalliselle reitillesi ja se oli nähnyt sen ikkunasta, oli se lähtenyt kuin äyskäri jäljessäsi.

– Milloin se olisi ollut?

– Silloin kun sinä tulit kotiin vasta aamulla.

– Entä mistä sinä sen tiedät?

– Kyllähän sellaiset tietää.

Erik Hansen painoi päänsä alas ja jäi mietteisiinsä. Mutta vaikka hän miten olisi järkeillyt, ei hän tullut hullua hurskaammaksi. Ja piru hänestä ruvetkoon ottamaan selvääkään! Mutta tästä eteenpäin hän menee kävelylleen milloin huvittaa, menee välittämättä sen enempää Björsethin neideistä kuin muistakaan. Eikö metsä ole hänen yhtä hyvin kyin neidinkin? Ja ellei ole, niin hän sen ostaa, ostaa totisesti, jos vain rahat riittävät. Jo huomispäivänä hän puhuu asiasta Ursfordin kanssa. Olkoon hänen ensimmäinen ostoksensa siis vähän metsää, jossa saa tarsia rauhassa.

Hän nauroi itsekin omille ajatuksilleen.

– Mille sinä oikein naurat?

– Nauroinko minä? Taisin nauraa, vaikka ei se millekään ollut.

– Kuule, Tekla, sanoi hän sitten, – meidän naimisiinmenostammekaan ei lopultakaan taida mitään tulla. En ymmärrä, mutta ainakin minusta tuntuu siltä, että jos me eroaisimmekin, niin jotakin olisi poissa. Se kai on sitä, että olemme niin tottuneet toisiimme.

– Niin se voi olla, vastasi Tekla kuin hyvin kaukaa, ja Erik Hansen tunsi nyt selvästi, että heidän välilleen oli tullut juopa, jokin näkymätön, mutta alati tunnettava raja. Milloin ja miten? Hän vaipui taas mietteisiinsä ja palautti mieleensä entisiä.

– Jos tulisin sinun viereesi nytkin, sanoi hän lämpimästi, – niin kuin silloin... Hauanin tuvassa.

– Et tule! tuli melkein vihaisesti. Erik Hansen kohotti katseensa.

– No? kysyi hän kummastuneesti.

– Paras kun menet sen Björsethin viereen.

Mies aikoi nauraa, mutta nauru kuoli hänen huulilleen. Vielä jokin viikko sitten hän ei olisi saanut tuollaista vastausta, jos olisi saman kysymyksen esittänyt. Nyt hän huomasi, että välillä oli ollut vuosia, pitkiä vuosia, jolloin tuo tuollainen oli jäänyt kokonaan kuin syrjään. Ja silloin oli näkymätön, mutta aina tunnettava juopa kasvanut.

Niin hän aikoi nauraa, mutta se halu muuttui kuin muuttuikin samalla toiseksi. Sillä hän huomasi olevansa yksin, niin yksin, että tunsi ruumiillista kylmää ja vilua.

X

Onko mikään päivä joka suhteessa ja täsmälleen edellisen kaltainen? Tuskin.

Jo seuraavana aamuna Erik Hansenilla on toinen mielenvire, ja tämän saavat aikaan Gunni Hjelmin kauniit kasvot. Olihan hän nähnyt ne monen monta kertaa ennenkin, oli joskus vaihtanut neiti Hjelmin kanssa jonkin sanankin, mutta koskaan hän ei ollut huomannut noita kasvoja niin kauniiksi. Nyt hän sen huomasi. Johtuiko se siitä, että niille lankesi auringonvalo, vai oliko niiden ilme suoraan taivaasta.

Neiti Hjelmin asia oli kaikkein tavallisimpia, tällaisissa konttoreissa usein esiintyviä. Hän toimitti sen nopeasti ja meni sitten. Mutta jotakin hänen olennostaan jäi ikään kuin väreilemään ilmaan: työt sujuivat vaivattomammin, herra Bergin suu oli hymyssä, ja herra Brattkin näytti unohtaneen alituisen murjottamisensa, hänen aina ilmeettömille kasvoilleen ilmestyi jonkinlainen kirkastus.

Ja Erik Hansen sitten: jonkinlaisen ajatusyhtymän kautta rientävät hänen mielikuvansa taas menneisyyteen; hän ajattelee, kuinka on ja kuinka olisi voinut olla, eikä hän ollenkaan enää mieti mitään metsän ostamista.

Kynät rapisevat, ovet käyvät, ja ihmisiä tulee ja menee. Tänään onkin tavallista vilkkaampi päivä, ja Erik Hansen saa tuon tuostakin itse mennä makasiinille. Hän katselee leveäharteisia suomalaisia, joilla on tuima ilme ahavoittuneilla kasvoillaan ja jotka puhuvat vain sen, mikä välttämätöntä on.

– Saisi täällä ryypyt tarjota niin kuin muuallakin kauppiaissa, olivat he kerran hänelle suorasukaisesti sanoneet.

– Sitä vartenhan ovat olemassa krouvit, oli hän silloin vastannut.

Nyt hän tahtoisi sanoa heille jotakin hyvää ja ystävällistä eikä ymmärrä, miksi hän tahtoisi niin tehdä, mutta tuskalla hän huomaa, että sanat eivät tule suuhun käskemälläkään. Hetkisen välähtää hänen mielessään jo sanoa heille näin: – Menkää nyt sinne keittiön puolelle, niin Tekla saa antaa teille naukut. Mutta jos hän sanoisi näin tämän kerran, saisi hän sanoa niin toistekin; sitä hän ei kuitenkaan tahdo, eikä liikekään siitä lopulta mitään hyötyisi.

Mutta hänen alakuloisuutensa ei kestä kauan. Kun hän käy satamassa ja sitten palaa kotiin, on hän jo taas niin kuin toinen mies. Tuollaiseksi hänkin oli ajatuksissaan, joita itsekään ei ollut täysin tajunnut, aikonut ja valmistunut, tuollaiseksi, jotka otsansa hiessä ansaitsevat leipänsä perkaamoissa, kuvauspaikoilla tai kaukana merellä. Ellei hän sattumalta olisi yhdyttänyt Teklaa ja Tekla hoksannut Björsethiä, mitenkähän nyt olisi? Hän olisi yksi noista, ellei jo olisi sortunut niin kuin niin moni, ehkä hänellä olisi mökki jossakin vuonon pohjukassa tai osa jossakin veneessä, vaimo ja lapsia... Vaimo ja lapsia, niin kuin noillakin, ja kodin lämpö. Olisiko se osa parempi kuin tämä nykyinen, johon hän sattumalta oli joutunut eikä millään tavalla pyrkinyt?

Kenties, kenties ei. Hänellä ei nyt ollut mitään, minkä puolesta elää, elämä oli siinä suhteessa mennyt hukkaan. Olihan hän tahtonut Teklan kanssa perustaa perheen, mutta Tekla ei ollut tahtonut, niin hän ainakin oli silloin kerran vakuuttanut. Ja kuitenkin, siitä hän oli varma, Tekla olisi kaiken lopuksi suostunut, koska olisi suostunut muuhunkin. Olikohan Luojan johdatusta, ettei siitä ollut tullut mitään.

Kenen puolesta elää! Nuo toiset hänen maanmiehensä? Mutta he olivat ihmisiä niin kuin hänkin, karaistuja ja itsepintaisia ja omasta tahdostaan tänne tulleita. Tuskin he välittäisivät siitä, että kukaan sekaantui heidän asioihinsa. Ja mitä hän voi tehdä heidän hyväkseen, sen, mitä he pyysivät ja mikä hänen vallassaan oli. Ei mitään muuta.

Mutta kaikkien mietteittensä alta tunsi Erik Hansen kuitenkin pulppuavan jotakin iloista ja reipasta, jotakin, joka melkein pakotti tarttumaan johonkin – kun vain olisi ollut muuta kuin tavallinen työnsä. Ja hän koetti turhaan eritellä, mistä se johtui. Tuntiessaan yksinäisyyttä tunsi hän myös kiitollisuutta Jumalaa, konsuli Björsethiä, ihmisiä, koko luotua maailmaa kohtaan.

– Mistä, isävainaja, sinä opit lukemis- ja kirjoittamistaidon ja kuinka keksit opettaa sen minullekin! Vaikka huono, kovin huono sinun palkkasi oli. Mutta ehkäpä näette, isä, äiti, Kaisu ja Siikvartti, sieltä missä olette, että olen koettanut...

– Sanoitteko jotakin, herra Hansen? kysyi konttoristi Berg.

Erik Hansen säpsähti.

– En, taisin vain puhua itsekseni, minulla on joskus sellainen tapa.

Sitten hän meni omaan huoneeseensa Bergin iskiessä silmää Brattille:

– Uskokaa minua, Bratt, hän järkeilee taas jotakin eriskummallista...

– Jaa... hm... mm...

Mutta alakuloinen ja samalla kertaa kohottava mieliala ei jätä Erik Hansenia. Eikä hän ymmärrä sen johtuvan siitä, että hänen omatuntonsa on puhdas ja pilkuton, hän itse koskematon ja kelvollinen astumaan kenen eteen tahansa.

XI

– Aamulaivassa lähden käymään kotonani, herra Hansen. Tulin sanomaan teille jäähyväiset.

– Toivotan teille hauskaa matkaa, neiti Björseth. Kuinka on, kuuluuko velvollisuuksiini tulla saattamaan?

– Kuulkaa, herra Hansen, ettekö voi olla niin kuin muutkin ihmiset! Jos teillä on sanomia isälleni, niin toimitan ne nyt samalla. Sitä vain tulin sanomaan teille.

– Kiitän teitä. Mutta kaikki asiani pääkonttoriin ovat tällä kertaa toimitetut.

– Jos tahdotte, niin puhun kyllä herra Brattin asiasta.

– Ikävä, että aluksikaan vaivasin sillä teitä, neiti Björseth, kun hyvin olisin voinut toimittaa sen kirjeellisestikin. Se on muuten jo selvä.

– Saanko tiedustella miten kävi?

– Brattin perhe saapui samassa laivassa missä te lähdette, neiti Björseth.

– Sehän on hauskaa, kovin hauskaa. Teillä on aikaa ajatella kaikkea, herra Hansen.

– Hm. Onhan minulla aikaa.

Keskustelu taukosi, ja Erik Hansen odotti, että neiti Björseth lähtisi. Oli jo melkein keskiyö. Hän oli ollut levolla, jonkin aikaa jo nukkunutkin, kun Tekla oli lykännyt häntä kylkeen.

– Nouse, täällä on vieras?

– Kuka?

Uskollinen vähässä

– Pitäs tietää, se Björseth.

– Sanoitko sinä, että minä nukun?

– Sanoin, mutta käski herättää.

Sepä se, renki on aina renki. Älä muuta kuin kiipeä pystyyn ja vedä ryysyt yllesi.

– Pitäisikö sille laittaa jotakin? oli Tekla puolipilkalla kysynyt.

– Ja helvetistäkö minä sen tiedän, oli hän tiuskaissut takaisin, – sinun kai tämä pitäisi paremmin ymmärtää.

Suotta, suotta oli tämäkin tiuskiminen ollut.

Erik Hansen vilkaisi kelloansa. Oli todellakin sivu puolenyön. Ja hämärsi. Keskiyön aurinkoa ei enää ollut. Kallistuttiin pimeyteen, lumeen ja myrskyyn. Noita kasvoja! Ne olivat taas erilaiset. Taas erilaiset. Niin kuin nuken, joka ei ajattele mitään, sillä erotuksella vain, että silmät elivät. Nenän viiva oli kuin pehmennyt ja pehmenneet posketkin, käyneet kuin pyöreämmiksi ja suvaitsevammiksi. Mutta se kai johtui hämärästä. Ja siinä istui, istui eikä puhunut mitään.

– Herra Hansen.

– Niin, neiti Björseth.

– Ettehän ole minulle vihainen?

– En. Omatuntonne saa olla aivan rauhallinen.

– Teidän ei kannata olla minulle vihainen, niinhän?

– En ymmärrä teitä, neiti Björseth. Mutta minulla ei ole siihen syytäkään.

– Kyllä te ymmärrätte, mutta te ajattelette näin: hän on vähäpätöinen, oikukas ihminen, minun ei kannata tuhlata hänelle ajatustakaan. Toiselta puolelta taas näin: hän on sentään minun esimieheni ja rikkaan miehen tytär, ja minun on siedettävä häneltä yhtä ja toista.

– Kun punnitsen sanojanne, neiti Björseth, tulen siihen johtopäätökseen, että jälkimmäisellä tavalla voisi ehkä ajatella, mutta en todellakaan ole ajatellut yhtään mitään. Te mahdatte olla hyvin viisas nainen, neiti Björseth.

– Tämä on ensimmäinen kohteliaisuus, minkä sanotte minulle, herra Hansen, enkä sitäkään voi ottaa vastaan.

– Olen huono puhumaan, neiti, huono niin kuin useimmat suomalaiset, ja olen kyllä oivaltanut, että käytökseni olisi pitänyt olla toisenlaista. Mutta mitä ei ole oppinut, sitä ei taida.

– Niin, ja juuri sen vuoksi pidin teitä nolona, sitten ylpeänä ja sietämättömänä. Sen saatte antaa minulle anteeksi.

Erik Hansen ei vastannut mitään. Neiti Björseth oivalsi kyllä hänen äänettömyytensä. Hän tunsi, että hänen päämiehensä tytär oli astunut askelen häntä lähemmäksi, mutta esillepyrkivän lämmön, sen hän lujasti pysytti alallaan.

– Siellä Suomessa, jatkoi neiti Björseth hiljaisesti, – oliko teidän nimenne sielläkin Hansen?

– Ei ollut.

– Jos me muutamme jonnekin toiseen maahan, niin emme silti muuta nimeämme.

– Hm.

– Miksi muutitte omanne?

– Isänne, herra konsuli, sen muutti, tavallaan. Isäni nimi oli Hannu, siitä Hansen. Eikä täällä osata suomalaisia nimiä ääntää, vääntyvät ne kuitenkin.

– Niin, mutta isänmaa ja isän nimi...

– Teidän isoisänne, neiti Björseth, kuuluu muuttaneen tänne Tanskasta. Pidättekö itseänne tanskalaisena vai norjalaisena?

– Norjalaisena tietysti. Ja te kai myöskin, herra Hansen?

– En, sinä mikä olen. Mutta jos minulla olisi jälkeläisiä kolmannessa polvessa, niin luulen, että he pitäisivät itseään jo norjalaisina.

Oli tämä monimutkaista keskustelua. Milloinkaan Erik Hansen ei ollut tullut näitä tällaisia asioita ajatelleeksi, hän oli vain tuntenut ei ajatellut, ja lämmönsekaisella uteliaisuudella kuunnellut, milloin Suomesta oli kysymys.

– Ettekö koskaan ikävöi pois täältä? kysyi neiti Björseth taas.

– En. Miksi minä ikävöisin?

– Vanhempianne ja omaisianne.

– Minulla ei ole omaisia. Ei yhtään ketään.

– Suokaa anteeksi, herra Hansen, mutta en oikein käsitä...

– Molemmat vanhempani ja sisareni kuolivat, ennen kuin muutin tänne. Se oli ankaraa aikaa. He kuolivat nälkään.

– Ah niin. Kertokaa siitä jotakin!

– En minä osaaja olen siitä jo niin monesti kertonut. Kuolivat niin kuin nälkään yleensä kuollaan. Eihän siinä sen ihmeellisempää...

– Mutta voisittehan kertoa minulle. Kuuntelisin niin mielelläni.

– Hyvä neiti Björseth, älkää pyytäkö sitä, jota en oikein osaakaan. Se olisi tunteellista ja se aiheuttaisi surkuttelua ja sääliä ja muuta sentapaista. Enkä minä sellaisesta välitä.

– Niin-niin, minä arvasin sen. Te olette sittenkin ylpeä.

– Jatkon voin kertoa. Hauanin krouvissa tapasin Teklan, sen vihkimättömän vaimoni, ja hän johdatti minut isänne luo. Siitä asti on mennyt niin kuin on mennyt.

– Nyt sen pitäisi räjähtää, ajatteli Erik Hansen. Mutta neiti Björseth punastui vain ja katseli lattiata.

– Ihmettelen, sanoi hän vihdoin, – että ihmiset niinkin ovat sen ymmärtäneet. Muualla ei käsitettäisi, että nuori mies ja nuori nainen asettuvat yhteen ja että tätä jatkuvasti jatkuu vuosikymmenen, vieläpä enemmänkin.

Aurinko oli jo aikoja sitten noussut. Saattoihan olla, että puna neiti Björsethin poskilla johtui vain sen rusotuksesta. Mutta äkkiä Erik Hansenin mieleen muistui vuorokaudenaika. Hän empi hetken, mutta lausui lopulta ajatuksensa julki.

– Luvallanne, neiti Björseth, sanoi hän, – luulen, että herrasväki Knudsen odottaa teitä.

– He eivät voi odottaa. He olivat jo levolla, kun minä lähdin.

Erik Hansen hätkähti.

– Enkä minä muutenkaan ole heille tilivelvollinen menemisistäni ja tulemisistani, jatkoi neiti Björseth järkähtämättömän tyynesti.

Mitä tässä enää oli tehtävä. Ei muuta kuin seisoa kauniisti ja odottaa. Puhua maineen kärsimisestä oli aivan tuloksetonta, sillä niin kaukana neiti Björseth oli Erik Hansenista, ettei hänen maineensa lainkaan voinut kärsiä tämän luona käymisestä. Kummallinen oli maailma, toiset saivat tehdä täsmälleen mitä tahtoivat, toiset, älä yritäkään.

Ja taas hän katseli neiti Björsethin kasvoja. Kuinka hyvät ja ihanat ne saattoivat olla silloinkin kun ne olivat ylhäisen liikkumattomat! Hän olisi saattanut tuntikausia seisoa ja katsella niitä, näin vain, puhumatta. Äskeinen keskustelu oli kuin kauan aikaa sitten ollut, mistä se olikaan alkanut ja mihin loppunut? Nyt oli kulunut yö, ja aamu oli käsissä.

– Mitä te nyt ajattelette, herra Hansen? Kysymys ei ollenkaan häirinnyt hiljaisuutta.

– Oh, en mitään.

– Ei voi olla valveillaan ajattelematta jotakin.

– Katselin vain teitä.

– Sen tunsin, mutta miksi?

Erik Hansen naurahti, tunnelma häiriytyi, mutta asia täytyi panna leikiksi.

– Onko mielestänne tässä huoneessa sitten muuta katselemisen arvoista.

Mutta vakavuus ei väistynyt neiti Björsethin kasvoilta.

– Mitä silloin ajattelitte? kysyi hän.

– Että olisitte yhtä hyvä kuin joskus teidän kasvonne.

– Ettehän tiedä, mikä minä lopulta olen. Ei, nyt minun on lähdettävä, herra Hansen. Hyvästi ja voikaa hyvin.

Vasta nyt hän huomasi, miten aika oli kulunut, hän hätäytyi silminnähtävästi, nousi nopeasti ja ojensi Erik Hansenille kätensä.

– Kello on jo näin paljon... niin, sitä ei voida auttaa. Paras on, että saatatte minut Knudsenille.

Matkalla Signe Björseth ei puhunut mitään. Mutta Erik Hansenin valtasi omituinen raukeus, suloinen, mutta samalla kuin se voimattomuus, joka käy välttämättömän vaaran edellä.

– Toisen kerran hyvästi, herra Hansen. Ja kolmannen kerran sanotte sen laivalla. Tulettehan sinne.

– Tulen. Milloin palaatte?

– En tiedä. Ei minun pitäisi siellä talvea olla, niin kuin tiedätte, ja kuitenkin pitäisi...

Erik Hansen palasi satamasta surumielisin tutkistelemuksin. Konsulin tyttären ympärillä hääri joukko ihmisiä; häntä, joka ujona vaikka kutsuttuna seisoi syrjässä, ei kukaan huomannutkaan. Mutta kun köysiä irroitettiin pollareista, silloin neiti Björseth tuli nopeasti hänen luokseen.

– Herra Hansen, hyvästi ja kiitoksia paljon. Muistan teidät kyllä.

Kauppias Knudsen kiiruhti luo.

– On kiire jo, Signe, sanoi hän.

– Niin, sanoi neiti Björseth yhä Hansenia puhutellen, – sanon kyllä täsmälleen kaikki, mistä kysymys oli, isälleni. Sehän oli viisikymmentä tuhatta kruunua, eikö niin?

– Niin, vastasi Erik Hansen ällistyneesti.

Eikä hänellä ollut tilaisuutta sanoa edes hyvästi. Kotiin palattaessa kysyi kauppias Knudsen melkein levottomasti:

– Mikä afääri se nyt taas on tekeillä?

– Jos minulla olisi oikeus sanoa, vastasi puhuteltu ärtyneesti, – niin tietysti minä sanoisin.

– Aivan, mutta niin kauhea summa.

– Sepä. Mutta... tässähän onkin minun porttini.

Näkemiin, herra Knudsen.

– – –

– Nytkö se sitten meni? kysyi Tekla.

– Nyt.

Mutta aamiaispöydässä Erik Hansen tuijotti eteensä, ja olo oli niin kummallinen kuin sydän olisi pakahtumaisillaan.

XII

Erik Hansenia kalvoi ikävystyminen. Hän odotti taas syyspimeitä, myrskyjä ja turvallista huoneenlämpöä; näiden kaikkien keskellä ihminen oli kuin piilossa, rauhassa mietteineen ja syrjässä muiden katseilta. Aurinko, vähitellen, päivä päivältä kalpeneva, mutta yhäkin lempeä aurinko vaikutti hänestä julkealta kuin kaikkialle tarpeettomasti nenänsä pistävä ihminen. Menisit maillesi taas muutamaksi kuukaudeksi, kylläpä ehdimme seurustellakin ja katsella toisiamme, kun tulee rehellinen kesä.

Mutta mitä hän ikävöi, sitä hän visusti karttoi edes itselleenkään myöntämästä. Hän oli tahtonut elää vielä vaikkapa vain yhden sellaisen hetken kuin aikaa sitten ohimenneenä kesäyönä.

Ja syksy tuli. Tunturien laet peittyivät kiitäviin pilviin, lehti putosi puusta, lokit kirkuivat satamassa, joskus ajautuivat kadut mereltä tulevaa usvaa niin täyteen, että vaivoin erotti vastaantulijat. Pakoveden aikana oli satamassa kuin hävityksen kauhistus, – häh, oliko pako nyt suurempi kuin tavallisesti? Laiturin vihertävät pylväät paistoivat orpouttaan, ja näytti saavan odottaa, että pohjakin jo kohta tulee sieltä esille.

Silloin purjehti vanha Ellida satamaan ja sen mukana kapteeni Thorne. Jonkin päivän viivähdys, Erik Hansenin täytyi täydentää heidän lastiaan.

– Tjaah, kun minulla vain olisi teille kunnollista annettavaa. Koko kirkkaan kesän olen lähetellyt. Ja mistä hän sai tuon höyrylaivakiihkon?

Sitä ei kapteeni Thorne, tämä kunnon mies, tiennyt. Ehkäpä Englannista. Ja mitäs, kapustat poistuvat kyllä vähitellen, niin kuin rahtikuormat loppuvat sieltä, minne rautatie vedetään. Mutta aina niitä vain tullaan tarvitsemaan, sekä kapustoja että rahtikuormia. Ellida kyllä, sen puolesta, joutaisi jo jäädä satamaan ja purattaa taklaasinsa.

– Kai ne jo lopuksi keksivät sellaisenkin koneen, joka tekee ihmisiä, murisi kapteeni Thorne lopuksi. – Ja tietenkin olisivat jo aikoja sitten keksineet, mutta sillä koneella olisi vain se vika, että se tuskin kävisi kaupaksi. Siinä se vika on.

Kovin harmaantunut oli pysty ja karski kapteeni Thorne. Tämän matkan jälkeen hän jo heittää, hänen kannattaa tehdä se, ja rupeaa käymään kirkossa. Pitäähän sitä, perhana vie, ruveta vähitellen ajattelemaan sielunsa autuuttakin. Ennemmin tai myöhemmin sitä kuitenkin on tehtävä. Ettei käy niin kuin sen vanhan kiroilijan Höijerin, noitaisee kerran ja siinä makaa koivet suorana.

Erik Hansen kohottaa päänsä, melkein kalpenee.

– Joo, jatkaa Thorne, – siitä on vain toista viikkoa. Tiedättekö, Hansen, että konsuli tuli melkein sairaaksi sen kuultuaan. Björseth on taikauskoinen, ja Höijer, vaikka ei sitä olisi uskonut, syntynyt samana päivänä.

– Jaa, sanon minä sen, kapteeni Thorne, että siinä on varoitus. Vai niin, vai vanha Höijer. Olisin minä mielelläni ollut hänen viimeisellä vaelluksellaan mukana. Miten käy nyt Gamvikin aseman?

– Sitä en tiedä. Mutta tässä on teille kirjeitä, ehkäpä niistä selviää.

– Kiitos. Entä kuuluuko muuta erikoisempaa?

– Niin. Maren kai saa vuosirahan, vaikka Höijerille tiettävästi jäikin hiukan kirstunpohjalle. Sanoakseni vielä Nils Hauanista, ryyppää ja heittää tintanttia niin että syrjäinenkin sen jo huomaa.

– Ja konsuli pitää lujilla?

– Ei sinne päinkään. Taikauskoinen siinä niin kuin kaikessa muussakin, salaa, niin ettei kukaan huomaa. Jos hän olisikin kovakätinen mies, Hansen, niin vaivoin tällä rannikolla muut hengittäisivätkään.

Kapteeni Thorne mietti hetken.

– Kerron teille muutaman asian, Hansen. Hän oli kerran mukana ja asui minun kajuutassani, tietysti. No, minä ajattelin, että illan tullen hiukan naukataan, niin kuin tehtiinkin. Sitten mennään nukkumaan, mutta anna olla: vähän ajan kuluttua alan konsulin vuoteesta kuulla mutinaa. Sanoitteko jotakin, herra Björseth? kysyin, hän ei nimittäin silloin vielä ollut konsuli. Ei mitään vastausta, mutina vain jatkuu. Oletko kipeä? kysyn uudelleen. Ei vieläkään vastausta, yhä vain mutinaa puoliääneen. No, ajattelin, mutiskoon nyt niin paljon kuin tahtoo, kylläpähän herkeääkin. Ja kyllä sitä kestikin. Mutta jopahan hän viimein lopettaa, korottaa äänensä ja kysyy: Kysyittekö jotakin, kapteeni? Kyllä, vastasin minä, kysyin vain, sanoiko herra Björseth jotakin, vai oletteko sairas? Ei, vastasi konsuli, minä luin vain iltarukoukseni. Vai niin, vastasin minä ja ajattelin, että kyllähän sitä syvyyksien päällä tottumatonta hiukan peloittaakin. Pitkä litania herra Björsethillä onkin, tunnustin taas hetken kuluttua antaakseni tarpeellisen kunnioituksen hänen uskonnollisuudelleen, kesti ainakin puoli tuntia. Jos rukoilette yhtä uutterasti joka ilta, niin te käytätte vuodessa enemmän kuin viikon yötä päivää pelkkään rukoilemiseen. Viidessäkymmenessä vuodessa siitä tulee jo vuoden kestänyt yhtämittainen hartaudenharjoitus, ilman nukkumista tai ruokatunteja. Odotin nyt jännityksellä, mitä hän vastaisi. Ja arvatkaa, mitä hän vastasi? Joo, hän nousi istumaan, sytytti valon ja sanoi: Lapsena ollessani opetti äitini minulle joukon rukouksia ja kehotti minua rukoilemaan vuoteessa ollessani. Minä luulin, että ne on kaikki peräkkäin luettava. Alussa ne minua hiukan väsyttivätkin, mutta sitten niihin totuin. Ja ne ovat pitkin ikääni seuranneet minua niin, että joka ilta olen ne lukenut. Jos jokin rukous on jäänyt pois, muistan sen seuraavana päivänä ja minun on mutistava se työpöytäni ääressä, kadulla kulkiessani, missä vain. Olen usein ajatellut, että mitähän Jumala minun rukouksistani oikein mahtaa arvella, sillä useinhan siinä rukoilemisen ohessa tulee mieleen afääri-asioita ja paljon muutakin, ja eikö hiljainen huokaus olisi otollisempi kuin tuollainen pitkä historia tai litaania, niin kuin sanotte, kapteeni, mutta siitä tavasta en ole päässyt, en osaa sitä hävetä enkä ole yrittänytkään päästä. – Näin hän puhui minulle, Hansen, ja lopuksi hän vielä sanoi, että kun nyt olen saanut selityksen, niin on paras, että haen konjakkiankkurini esille. Hän on, niin kuin tiedätte, aika viluinen ja merellä etenkin. Ja niin me sitten paransimme vilua melkein aamuhuutoon asti, mutta minä kysyn teiltä, Hansen, onko tuo tuollainen, onko se jumalanpelkoa vai taikauskoa?

Erik Hansen punastui hiukan, hänellä itsellään oli melkein samanlainen tapa.

– En ymmärrä, vastasi hän vihdoin, – mutta osoittaahan se ainakin lapsellista mieltä.

– Niin, voi olla, myönsi kapteeni Thorne, – mutta neiti Björseth, kas siinä neiti, joka ei taida paljon rukoilla. Ja hänelle firma kuitenkin joutuu.

– No, kysyi Erik Hansen ilmeisesti vilkastuen ja heittäen muut pikku puuhansa syrjään, – mitä hänestä?

– Niin, minulla ei ole mitään häntä vastaan eikä meillä muillakaan, jotka tunsimme Signen, kun hänet pikku tyttönä vietiin Tanskaan. Ellida hänet veikin. Mutta en ymmärrä... tanssiaisissa, jotka konsuli pani toimeen hänen tultuaan, ja Björsethillä ei ole tanssittu kahteenkymmeneen vuoteen, hän tuskin tuli näkyviin, ja kaupunkilaiset eivät hänestä pidä. En ymmärrä, miten ihminen voi olla niin monikuorinen kuin sipuli. Lähetti muuten terveisiä teille, Hansen, niin että pitäkää hyvänänne, Björsethit ovat aina kohteliaita ja komilfoo väelleen.

– Kiitän, herra kapteeni. Eikö me sitten illemmalla hiukan niin kuin konsuli Björsethkin, paranneta vilua?

– Nöyrin palvelijanne, herra tirehtööri. Vanha merimies ravisti voimallisesti Erik Hansenin kättä ja meni, niin kuin hän sanoi, hiukan kiroilemaan satamaan, koska ei avoimella merellä sitä enää tohtinut tehdä.

– Sekin merkki siitä, että on aika erota.

Kirjeet oli avattu, luettuja pantu syrjään. Yksi oli vielä avaamatta. Erik Hansen empi, ennen kuin kävi siihen käsiksi. Hän ei uskaltanut uskoa sitä, mitä toivoi. Täytyihän se kuitenkin avata. Ja hän luki:

    "Hyvä herra.

    Käytän tilaisuutta kiittääkseni Teitä huomaavaisuudestanne siellä
    oloni aikana. Ellei tämä olisi synnyinkaupunkini ja ellei täällä
    asuisi rakas Isäni, olisi tämä melkein yhtä ikävä kuin Teidän.
    Kuitenkin muistelen sitä mielelläni ja erittäinkin sen metsää.

                        Kunnioittaen Teidän S. Björseth."

Erik Hansen meni keittiöön.

– Tekla, sanoi hän, – tee pöytä koreaksi illaksi. Tänne tulee vanha ystävämme, kapteeni Thorne.

Tänä iltana kannatti todellakin tyhjentää jokunen lasi, ellei ilosta, niin sitten surusta. Pitää omaa pientä juhlaansa, jolle sai antaa minkä merkityksen tahtoi. Tässä oli taas sellainen kysymysmerkki, jonka edessä neuvottomana seisoi. Mitä tuo kirje oikein tahtoi sanoa? Vai saiko sille antaa minkä merkityksen tahtoi.

Erik Hansen ei ollut mikään arvoitusten arvaaja. Hän ajatteli vain yksinkertaisesti, että olipahan kohteliasta, että kirjoitti. Eikä osannut olla iloinen eikä surullinen.

Illalla pidettiin juomingit ja keskiyön vaiheilla lähetettiin Tekla hakemaan niihin kauppias Knudsenkin.

XIII

Sinä vuonna tulivat syysmyrskyt äkkiä ja raskaina. Taivas heittäytyi pilveen, ja minuutin kuluttua oli sellainen lumituisku, ettei erottanut tuntureita kaupungin laidassa, saatikka sitten vuonon mutkassa kohoavia. Talot katosivat valkoisen muurin taakse, kauppiaitten kyltit riistyivät irti seinistä, ja katujen kulmissa olevia tuijuja ei kannattanut sytyttää. Satamassa olevat laivat keinuivat; sattui niinkin, että kansilasti vyörähti mereen, ja sataman suulla keikahti kaksi palavaa kalastaja-alusta nurin. Sinne menivät miehet, ei auttanut muu kuin soitattaa kirkonkelloja ja lukea rukoukset. Mutta niinhän tapahtui joka vuosi. Tänä vuonna sinun vuorosi, ensi vuonna ehkä minun.

Erik Hansen katseli merta niin kuin katsellaan suunnatonta, aina valmiina olevaa joukkohautaa, joka odottaa uusia tuotavia. Mutta maahan kaivettu hauta on vaitelias ja äänetön, sen reunoilla saattoi villiruusu kukkia, mutta tämä ulvoi, sadatteli ja huusi uusia uhreja. Aivan niin kuin hauta olisi saanut eloa ja nälissään lähtenyt tekemään vainajia, kun niitä ei muuten kuulunut.

Hän käänsi päänsä pois ja käveli turkinkaulus pystyssä ja tuulta vastaan puskien kotiin päin. Nyt ei kyllä ollut kenenkään satamaan yrittäminenkään, hyvä, etteivät entisetkin katkaisseet touvejaan ja lähteneet liikkeelle, merelle, mistä olivat tulleetkin.

Koti oli autio, ja pimeys katseli ikkunoista. Ihmeellisen tavan Teklakin ottanut, iltakaudet poissa ja päivät kulkee kuin unissaan.

– Erik Hansen menee huoneisiin, sytyttää valon ja nakkaa itseensä lasillisen konjakkia. Vilu kyllä jättää, mutta ei autiuden eikä yksinäisyyden tunne. Pitäisi tästä jonnekin lähteä. Bergille ehkä, mutta ne ovat siellä aina niin varpaillaan. Ei, jos hän menisi katsomaan Brattin kotia, sehän kuuluisi hiukan niin kuin asiaankin. Mutta voi olla, että Bratt pitäisi sitä urkkimisena eikä käynnistä erikoisemmin välittäisi.

Silloin hän päättää mennä pastori Hjelmille. Hän on monesti katsellut tulia Hjelmin ikkunoista, ja ne ovat ikään kuin lämpimämmät ja ystävällisemmät kuin muualla. No niin, no, niin kai sentään pappismiehellä pitää ollakin.

Niinpä hän siis menee pastori Hjelmille, ja lämpö ja kodikkuuden tunne tulvahtaa häntä vastaan jo eteisessä.

– Sepä on viimeinkin oikea teko, herra Hansen, huudahtaa kookas, harmaja pastori häntä vastaan ja puristaa lujasti hänen kättään. – Minä sanon, että neljä vuotta tai niille main on pitkä vierailun väli.

– Siellä oli hiukan kolkkoa ja yksinäistä kotona... Hyvää iltaa, pastorska, saatte antaa anteeksi, kun lumellani kastelen kauniit mattonne... niin ajattelin, että käyn katsomassa, millaista muilla on.

– Tervetuloa vain. Gunni, saat totisesti mennä panemaan veden tulelle. Meillä on paljon juttelemista herra Hansenin kanssa, emmekä voi ottaa hänen terveyttään omalletunnollemme. No, antakaa kuulua, herra Hansen, mitä tiedätte.

Vasta yön tullen Erik Hansen hiljakseen tallusteli kotiinsa. Kodikkaimmat kodit, missä hän oli käynyt olivat Johannesenin ja pastori Hjelmin. Olihan Berginkin kyllä hauska, mutta se teki liian uuden vaikutuksen, niin kuin kaikki olisi juuri käytäntöön otettu ja piti varoa koskettelemasta. Knudsenilla taas oli niin hienoa, että sai kahteen kertaan katsella, ennen kuin istuutui. Johannesenilla oli kenties hiukan avaraa, mutta se ei vaikuttanut jäädyttävästi, kaikki oli niin vanhaa, vakiintunutta ja turvallisen näköistä. Mutta paras oli lopultakin Hjelmin, siellä ei ollut mitään liikaa eikä liian vähän, ja lämpö ja arvokkuus huokuivat kaikkialta.

Minkähänlaista mahtoi Konsuli Björsethillä olla? Hän koetti ajatella asiaa, mutta ei voinut luoda itselleen varmaa mielikuvaa, jotakin korkeaa ja kunnioitusta herättävää, mutta samalla ystävällistä se vain oli.

Tekla ei ollut vieläkään tullut kotiin. Hän sai kauan aikaa odottaa, ennen kuin askelet kuuluivat eteisessä.

– Missä sinä olet ollut? kysyi hän puoleksi tiukasti, kun Tekla astui sisään.

– Seuroissa.

– Seuroissa, mutta olisit sinä saanut laittaa esille jotakin syötävää.

– Kyllä siellä on, salissa.

Salissa, no, samapa se, koska hän niin tahtoo. Mutta aterioidessaan puolipimeässä kylmässä huoneessa, joka oli kookas kuin pieni kirkko, tunsi hän olonsa kaksinkertaisesti yksinäiseksi. Kodikas ateria keittiön pöydän päässä, se olisi toista, mutta jos näin täytyy olla, niin olkoon. Eikä se yksinäisyys häntä jättänyt työssä ja toimessakaan.

Ja jonkin ajan kuluttua ruvettiin häntä pitämään Hjelmillä vakinaisena vieraana. Hänen ei tarvinnut olla aina äänessä, niin kuin hän katsoi vierailuun kuuluvan, ja piti sitä suurena huojennuksena. Ajatukset saivat mennä miten tahtoivat, pastori istui keinutuolissaan ja poltti piippuaan, heittäen sanan silloin, toisen tällöin, talon joka päiväinen kulku ei ollut millään tavalla häiriintynyt, ja pieni, pyöreä, hyväntahtoinen pastorska hääri toimissaan niin kuin tavallisesti.

Ja joskus neiti Hjelm istuutui soittamaan. Silloin Erik Hansenin mieleen tuli, että taivaassa mahtoi olla osapuilleen samanlaista. Hänestä oli Gunhild Hjelmissä jotakin niin ylimaallista kauneutta, hienoa ja säteilevää, että häntä piti katsoakin kaukaa. Istua lähellä herätti hartautta ja tarttua hänen käteensä oli jo kuin olisi koskenut johonkin pyhään.

– Ihminenhän hän vain on ihmisten joukossa, ajatteli Erik Hansen, koetti etsiä neiti Hjelmistä vikoja saada ajatuksensa maallisemmiksi, mutta ajatukset pysyivät niinä, miksi ne olivat juurtuneet ja kasvaneet, eikä hän saanut niiden suuntaa muutetuksi.

Niinpä sitten muutamana ehtoona hyökkää kauppias Knudsen keskelle kaikkea tunnelmaa ja kodikkuutta. Koko tämän vilkkaan ja toimeliaan miehen olemuksesta huomaa heti, että jotakin tavatonta on tekeillä; hänen turkkinsa on auki, saukonnahkainen lakki on takaraivolla, silmät sepposen selällään, ja hengitys käy läähättäen, eikä hän malta edes toivottaa hyvää iltaa.

– Täällä te vain istutte, Hansen, huusi hän jo porstuasta, – ja minä olen jahdannut teitä ympäri kaupunkia, hakenut tutut ja tuntemattomat, krouvit ja hotellinkin ja haukkunut teidän piikannekin...

– Hiljaa myötätuuleen, kauppias Knudsen! huusi pastori Hjelm takaisin. – Riisukaa turkkinne, istuutukaa ja olkaa niin kuin arvokkaan porvarin sopii.

– Tässä on pirulla vain aikaa istua...

– So-so, Knudsen, olemmehan papin luona

– Niin, tässä on vain itse sarvipäällä aikaa istua, sanon minä... Kuunnelkaa nyt, Jumalan nimessä, kun puhun loppuun...! Thorleif laski äsken satamaan, ja Dogger-matalikoilla on Ellida mennyt lasteineen, miehineen päivineen...

Huoneeseen tuli kammottava hiljaisuus. Pastori Hjelm teki vaistomaisesti ristinmerkin ilmaan niin kuin alttarilla jumalanpalveluksen päättyessä seurakunnalle.

– Yksitoista ihmissielua! huokasi hän tuskastuneesti.

– Kapteeni Thorne yksi heistä, jatkoi kauppias Knudsen toimellisesti. – Paras merimies, minkä tiedän.

Erik Hansen oli valkea kuin palttina.

– Siinä on hiukan enemmän kuin viisikymmentätuhatta, sanoi hän tietämättä miksi niin sanoi, ja kauppias Knudsen kääntyi äkisti ympäri.

– Laiva oli tietenkin vakuutettu, sanoi hän.

– Ei, vastasi Erik Hansen, – se kulki Jumalan turvissa ja konsulin omalla onnella. Vahinko on suuri, ihmishenget korvaamattomat.

– Siinä meillä on vakuutusta! murahti kauppias Knudsen.

– Toivokaamme, että konsuli Björseth Jumalan avulla kestää aineellisen vahingon, aloitti pastori Hjelm hartaasti.

– Avuttakin! hymähti kauppias Knudsen olkapäitään kohauttaen. – Se on hänelle aivan sama kuin jos lappalaiselta olisi kuollut yksi ainoa poro.

– Mutta, lausui pastori kauppiaasta välittämättä, – ihmishenget, niitä emme voi korvata, ne meidän on jätettävä Jumalan huomaan. Kuinka on, tirehtööri Hansen, eikö laivan kotipaikka nyttemmin ole täällä?

– On, ja meidän konttorimme, joka kulkee omalla nimellään, sen isäntä. Miehistökin on osaksi täältä. Ah, Ellida oli uskollisesti palvellut vanha rahjus.

– Gunni, lapseni, sanoi pastori tyttäreensä kääntyen. – Menet nyt sanomaan, että alkavat soittaa kelloja. Tulen itse jäljessä.

– Minä menen neidin mukana, sanoi Erik Hansen. – Hyvää yötä, pastori, tulen kyllä kirkkoon.

– Jumalan haltuun, herra Hansen.

Hän seurasi neiti Hjelmiä ja tuki häntä tuulessa käsivarresta, mutta hän ei saanut mitään puhutuksi ja hänen askelensa olivat raudanraskaat, kun hän meni ottamaan tietoja Thorleifin kapteenilta antaakseen raportin.

Sinä yönä paloivat kaupungin asumuksissa tulet melkein läpi yön, ja mökeissä laitakaupungilla nyyhkyteltiin. Talvi oli tullut.

XIV

Erik Hansenin kosinta tapahtui tavallisista hiukan poikkeavissa olosuhteissa, eikä silloin ollut vielä edes joulukaan. Mutta hän oli tämän asian mielestään joka puolelta ja perin pohjin miettinyt.

Hän tapaa neiti Hjelmin melkein asuntonsa edessä, ja päivä on hämärä ja usvainen. Mereltä käy hiljainen tuuli, ja kalan, traanin, suolan ja mädän haju kantautuu sieraimiin. Silloin hän päättää sen tehdä.

– Hyvää päivää, neiti Hjelm, sanoo hän. – Puhuisin teidän kanssanne pari sanaa. Asia on tärkeä.

– Kernaasti, herra Hansen, vastaa puhuteltu kasvojen loistaessa nahkasten välistä. – Pistäydyn vain puodissa ja tulen oitis teidän puolellenne. Mistä portaista teille tullaan?

– Minulle yksityisesti ovat toiset vasemmalla.

– Kiitos. Tulen muutaman hetken kuluttua.

Erik Hansenista tuntui, kuin päivä olisi pilkahtanut usvan läpi, mutta sydän löi levottomasti ja väri oli paennut kasvoilta.

– Sitä ihmistä! ajatteli hän. Pitemmälle taisi Daniel ajatella, ennen kuin pisti päänsä jalopeurain luolaan. Ei mitään juhlallisuuksia, ei mitään muodollisuuksia, ei mitään liikoja sanoja. "Tulen muutaman hetken kuluttua." Siinä kaikki. Juuri sellainen täytyy ihmisen olla.

Ja muutaman hetken kuluttua neiti Hjelm todellakin tuli. Asetti kantamuksensa oven vieressä olevalle tuolille ja istuutui sitten Erik Hansenia vastapäätä.

Tämä uskoi näkevänsä unta, ja kuin siitä vakuuttautuakseen hän otti tytön käden omaansa, mutta tämä ei vetänyt sitä pois.

– Neiti Hjelm, sanoi hän sitten luoden häneen silmänsä, – pyydän teitä vaimokseni.

Tytön katse näytti entisestäänkin selvenevän ja kirkastuvan, eikä hän vieläkään vetänyt kättänsä pois.

– Tekö rakastatte minua, herra Hansen? kysyi hän ainoastaan.

– Niin, minä rakastan teitä.

Käsi miehen kädessä tuntui hiukan vavahtavan, mutta jos silmiin nousivat vedet, niin ne haihtuivat heti jättäen jäljelle vain kostean kiillon, sellaisen, jonka näkee kuvattuna eräissä madonnankuvissa. Ainoastaan ääni värisi tuskin huomattavasti, kun hän kysyi:

– Ja tekö olette vakuuttautunut siitä, Erik Hansen, että me olisimme toisiamme varten?

– En tiedä, neiti Hjelm, mutta minä rakastan teitä ja tekisin voitavani saattaakseni teidät onnelliseksi.

– En epäile, ettette sitä saisikin, vastasi tyttö katsoen kuin jonnekin etäisyyteen.

– Mutta, jatkoi hän, hiljaa irroittaen kätensä, – ei meistä tulisi mitään. Jos minä menisin naimisiin, menisin teidän kanssanne, mutta minä en mene, en teidän enkä kenenkään muunkaan. En voi sitä.

– Sallikaa minun sanoa, neiti Hjelm, lausui Erik Hansen hyvin vakavasti, – etten vaatisi teihin nähden muita oikeuksia kuin että elämämme kulkisi rinnakkain.

Nyt tyttö punastui hiukan.

– En tarkoita sitä, vastasi hän, – mutta minä en voi.

– Ette suinkaan tekin, neiti Hjelm, luule, että minulla on ollut jotakin taloudenhoitajani kanssa. Puhuakseni suoraan...

– Teidän ei tarvitse selittää, herra Hansen. Minä en ole alkuaankaan uskonut niitä puheita, ja huomaisihan sen heti, jos jotakin olisi niin kuin ei saisi olla. Uskon teistä pelkkää hyvää, herra Hansen.

– Mutta kenties pelkäätte, että isänne ei antaisi suostumustansa.

– En sitäkään. Päin vastoin luulen, että hän tekisi sen hyvinkin mielellään. Ja pidänhän minäkin teistä kovin paljon, enemmän kuin kenestäkään syrjäisestä tähän asti. Antakaa anteeksi, että minun on pakko vastata teille näin.

– Ettekö voisi selittää jotenkin, kuuntelisin kernaasti?

– En voi vaikka tahtoisinkin. Ja tulisin teille mielelläni, mutta se on mahdotonta.

– Eikö ole toiveita, että vastauksenne joskus muuttuu?

– Ei ole.

Ja nyt Gunni Hjelm nousi, otti miehen käden taas omaansa ja laski toisen hänen käsivarrelleen.

– Anna tämä minulle anteeksi, Erik Hansen, sanoi hän lämpimästi. – Ja ennen kaikkea muuta: anna tämän jäädä meidän salaisuudeksemme. Minä en puhu tästä yhdellekään ihmiselle ja sinä vielä vähemmän. Niinhän?

– Niin.

– Ja sinun on tultava meille niin kuin aina ennenkin. Teethän sen?

– Tulen, vastasi mies painaen päänsä alas, – mutta kuinka se on mahdollista, että teidän...

– Sano sinun.

– Että sinun luoksesi tämän jälkeen?

– Totut siihen pian, paljon pikemmin kuin uskotkaan. Suotta pidät minua parempana kuin olen ja suotta toisia huonompina kuin ovat. Hyvästi, näkemiin!

Erik Hansen aikoi suudella hänen kättään, mutta Gunhild Hjelm katosi hiljaa ja nopeasti niin kuin varjo, ja jäljelle jäi vain hämärä hiljaisuus ja yksinäisyys.

Ja Erik Hansen luuli, että hänen sydämeensä astui väsymys, epätoivo ja suru. Mutta sitä ei kuulunut. Päin vastoin hän tunsi itsensä vapautuneeksi, kuin olisi taivaan ja maan välillä, yksin avaruudessa, ympärillään vain mustansininen kirkkaus ja sillä kylmät, välkähtelevät tähdet. Oliko hän ollut niin lähellä jotakin saavuttamatonta ja korkeata?

XV

Rauhallinen ja korkea mielenvire ei jätä Erik Hansenia. Ensi ällistyksen jälkeen seuraa syvä, melkein uuvuttava rauha, ja vaikka päivät kuluvat ja elämä menee menoaan, tuntuu hänestä, kuin hän olisi jäänyt paikalleen ja eläisi yhä siinä lumossa, mihin Gunni Hjelm oli hänet jättänyt.

Hän rupeaa taas käymään pastorilla, ja kaikki on niin kuin ennenkin. Vanha herra huomaa kyllä, että hänen tyttärensä ja Erik Hansenin välillä on jotakin tapahtunut, hehän sinuttelevatkin toisiaan aivan avoimesti, mutta sanallakaan hän ei siihen kajoa eikä rupea utelemaan. Hän on vanha ja viisas ja tuntee ihmiset, jos tarvitaan, niin hänen aikansa on kyllä tuleva.

Eräänä päivänä Erik Hansen äkkiä tapaa vanhan Rossin.

– No, Ellidasta ei kuulu mitään, kärisee hän suoraan tervehtimättä ja on pikemmin tyytyväisen kuin murheellisen näköinen tapahtumasta.

– Ei, huutaa Erik Hansen, – kyllä se nyt on aivan varmaa, että mennyt se on.

– Minä sanon teille, nuori Hansen, että Björsethit, sekä isä että poika, ovatkin aina purjehtineet myötätuuleen, vastusten on pakostakin tultava...

– Luulen, että herra konsuli vähemmän suree laivaansa kuin miehiä...

– Jaa-jaa, saahan sitä sanoa. Oikealla ajalla hän keksikin ne höyrylaivat...

Erik Hansen kohautti olkapäitään.

– Luvalla sanoen ei herra konsuli vielä ole kirjoittanut minulle onnettomuudesta riviäkään, sanoi hän, – mutta mikäli tunnen hänen luonnettaan, merkitsee laiva ja lasti hänelle vähemmän kuin ihmishenget...

– Ei riviäkään! huudahti herra Ross. – Ja nyt on melkein kuukausi kulunut. Sitä minä sanon tyynimielisyydeksi, ylevyydeksi...

– Sanokaa sitä miksi tahdotte, herra Ross, lopetti Erik Hansen jatkaen matkaansa, – se ainakin on varmaa, ettei onnettomuus parkuen parane eikä sitä voivottelemalla saa takaisin.

– Peijakkaan pahanilmanlintu! mutisi hän mennessään.

Muuatta päivää myöhemmin ilmoitti herra Johannesen, että konsuli oli mielenliikutuksesta sairastunut, mutta että hän, Jumalan kiitos, taas oli ennallaan ja että haaksirikosta johtuvat asiat oli annettu herra Ursfjordin hoidettaviksi.

Kuten hän oli sanonut, eivät asiat paranneet suremalla ja vatvomalla, elämä oli kuitenkin sellaisenaan elettävä. Ja joulukin oli pian ovella.

XVI

Lyhyen ajan kuluessa oli Tekla aivan silmissä vanhennut. Hänen vartalonsa ei ollut menettänyt rehevyyttään, mutta silmien alle oli tullut ryppyjä ja kasvoilla asui raskas, tuskastunut ilme. Ja hän itki usein. Tosin hän koetti sitä parhaansa mukaan salata, mutta täytyihän ihmisen, joka päivät pääksytysten oli hänen kanssaan yksissä, jotakin huomata.

Mutta Erik Hansen ei alkanut kysellä. Eikä hän tuntenut minkäänlaisia omantunnonvaivojakaan; hän vaistosi, ettei Tekla hänen takiaan surrut ja vanhennut. Joskus hän vaipui tahdottomasti asiaa ajattelemaan ja silloin hän tunnusti, että oli ollut aika, jolloin hän oli tuota alati surevaa naista rakastanut niin paljon ja niin kuin siinä iässä voidaan, tunnusti vielä senkin, että johonkin rajaan asti tuo tunne oli kasvamistaan kasvanut, mutta nyt heidän tiensä olivat sittenkin tuomitut kulkemaan erillään toisistaan.

Kuitenkaan ei epävarmuutta ja epätietoisuutta aina voinut kestää, sen täytyi joskus tulla puheeksi.

Kun hän nyt iltaisin palaa kotiin, ei hän enää kulje keittiön kautta, vaan menee suorinta tietä omiin huoneisiinsa. Hänenhän on nyt aterioitavakin yksin. Mikähän päähänpisto sekin oli? Mikä on toista vuosikymmentä kelvannut, saisi kyllä kelvata eteenkinpäin.

Tänään hän on taas iltamyöhään asti istunut Hjelmillä. Ja kun hän nyt hiljakseen palailee kotiinsa, on hänen mielensä kummallisella tavalla täynnä: pastori on ollut puheliaalla tuulella ja jutellut asioita, jotka ovat panneet punnitsemaan ja ajattelemaan.

Kaduilla on hiljaista ja autiota. Lumi vain narskahtelee anturain alla, mutta satamassa vyöryy ja kohisee. Ja taivas on tumma ja tähtinen.

Pihalle tultuaan hän vielä pysähtyy, katselee mustina kohoavia makasiineja ja tähtitaivasta. Tekisi mieli vielä hetkinen viivähtää ja katsella ja viileästi nauttia siitä, että luonto on tällainen ja että itsekin on olemassa, mutta lapsellista kai se olisi. Sisään on mentävä, ja päivähän se on huomennakin.

Keittiössä on pimeätä, nyt niin kuin monesti ennenkin viime aikoina. Niin se elämä muuttuu. Mutta mitä, salissa on tulet! Tavallisesti hän on ne itse sytyttänyt. Olisiko siellä joku? Nopeasti hän menee sisään.

Tekla siellä vain on, ja voi, miten hän nyyhkii. Mies riisuu päällysvaatteet yltään ja katselee häntä säälien ja neuvottomasti. Tämä on taas sellaisia tilanteita, joissa ei kohta keksi oikeata sanaa.

– Mikä sinulla oikein on? kysyy hän viimein. Tekla ei vastaa. Sen sijaan että sanat lohduttaisivat, niin kuin pelkkä kysymyskin niin usein, sen sijaan ne näyttävät kiihdyttävän.

– Voisitko nyt sanoa, toistaa Erik Hansen rauhallisesti. – Kenelle sitten puhuisit, ellet minulle.

Sitä varten kai Tekla on tänne tullutkin, ei ole siis muuta kuin odotettava. Mutta kun vastausta ei ala kuulua, sanoo hän miltei äreästi:

– Ellei seuroista ole muuta hyötyä kuin tuo, niin paras olisi ehkä pysyä kerrassaan poissa.

Silloin tulee jo vastauskin, joka ei tosin kuulu asiaan:

– Jos minä sinua häiritsen, niin saatan kyllä mennä kyökkiinkin.

– Eihän häiritsemisestä kukaan ole mitään puhunut, vastasi Erik Hansen hyvin sävyisästi. – Ajattelen vain, että sinulla on jotakin sydämelläsi, kun minua odotat. Sehän ei enää ole kuulunut tapoihisi.

Saattavat ne muutkin nokkaantua kuin neiti Björseth. Tekla kimmahtaa pystyyn ja aikoo mennä ovea kohden, mutta Erik Hansen istuttaa hänet lempeällä väkivallalla entiselle paikalle.

Seurat eivät ainakaan ole kasvattaneet vielä tarpeeksi kristillistä nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, ajattelee hän hymyillen, mutta samalla hän kysyy itseltään: Mistä minä näin olen oppinut ajattelemaan, keveästi ja suurpiirteisesti? Tämä on minussa jotakin aivan uutta.

– No? kysyy hän taas hetken kuluttua. Nyyhkytys on jo tauonnut, ja Tekla tuijottaa vetisin, ilmeettömin silmin eteensä.

– Eikö pitäisi huutaa: vuoret, langetkaa meidän päällemme, tulee viimein vaisusti.

– Miksi niin pitäisi huutaa? kysyy Erik Hansen ihmetellen.

– Niin syntisesti me olemme eläneet.

– Syntisesti! Sanoitko syntisesti! Ei, Tekla, kyllä sinä nyt olet väärän polun päässä.

– No, mitä se on? ja Teklan ääni soi kipakkana ja taisteluun vaativana, – ajatuksin ja sanoin...

– Niin, sanoo Erik Hansen varmasti, – mutta siitä on pitkä askel tekoon.

Tässä täytyy olla jotakin vinossa. Että Tekla oli saanut jonkinlaisen herätyksen, siitä hän oli ollut tietoinen, mutta että se puhkeaisi tällä tavalla, sitä hän ei ollut osannut odottaa.

– Sinä tarkoitat, jatkoi hän sitten, – että tässä olisi kuudes käsky jossakin tekemisessä, eikö niin?

– Eikö se sitten niin ole? Sellaisia ajatuksia ei saisi laskea edes mieleensä. Se on synti.

Tilanteella oli kieltämättä naurettava puolensa, eikä se jäänyt Erik Hansenilta huomaamatta. Kuinka toisenlaista tämä oli kuin keskustelut Hjelmillä!

– Luulen, sanoi hän haukotellen, – että meille sentään lasketaan voittopuolelle se, että tarmokkaasti ja hyvällä menestyksellä olemme taistelleet syntiä vastaan, päästämättä sitä juuri sanoiksikaan...

Teklan kasvot näyttivät kuivuvan siinä silmänräpäyksessä, katse, jonka hän loi mieheen, oli rävähtämätön, melkein kauhistunut. Puhuiko hän omalla suullaan vai puhuiko joku toinen sen kautta? Erik Hansen huomasi sen itsekin, ja hän olisi peruuttanut yliolkaiset sanansa, jos se enää olisi ollut mahdollista. Mutta yhtäkkiä hänet valtasi omituinen, hartautta lähentelevä lämpö, ja se toi hänelle sanat suuhun.

– Syntiä, sanot sinä, puhui hän hiljaa ja lämpimästi, – ja kuitenkaan et ole selvillä siitä, mikä on syntiä. Emmekö me ole olleet vapaita ihmisiä kumpainenkin. Silloin kun meillä alkoi olla tilaisuus siihen, silloin ehdotin sinulle, että menisimme naimisiin, mutta sinä et tahtonut. Miksi et tahtonut, en tiedä, mutta minä rakastin sinua. Sen jälkeen on kiusaus väijynyt meitä joka päivä ja joka hetki, meillä olisi ollut tuhat kertaa tilaisuus langeta, mutta emme ole sitä tehneet. Meistä on puhuttukin kaikenlaista, salaa ja julkisesti, mutta se ei ole meitä liikuttanut siksi, että omatunto on ollut niinkin puhdas kuin se on ollut. Ja nyt sinä tule puhumaan synnistä. En tiedä, sanotaanko missään raamatunpaikassa synniksi sitä, että kaksi ihmistä, mies ja nainen, rakastavat tai ovat rakastaneet toisiaan...

– Niin, keskeytti Tekla, – mutta me olemme halailleetkin, ja se on lihallisuutta.

– Halailleet! Jos olen oikein kuullut, niin halailette tekin siellä seuroissanne toisianne, kun olette liikutuksissa ja vakuutatte syntien anteeksiantamusta.

– Sinä et ymmärrä sitä asiaa. Eikä se ole lihallisuutta.

– Ehkä ei, mutta välttämätöntä se ei ole. Ja sitten se lihallisuus, miksi menet aina siihen: olemmehan sen voittaneet.

– Ihminen ei voi koskaan tarpeeksi katua syntejään. Kun muistaa ne kaikki ja sen, että Jumala lähetti poikansa kärsimään ja vuodattamaan verensä meidän lunastukseksemme, niin ei voi kohottaa katsettansa maasta.

– Sinä sanot, että meidät on lunastettu emmekä voi kohottaa katsettamme maasta. Se on puhetta, jota minä en ymmärrä, sillä silloinhan meidän vasta pitääkin voida tehdä se.

– Niin, mutta synnintunnossa ja armoa rukoillen.

– Aivan niin, mutta en minä usko Jumalan tarkoituksena olevan, että meidän aina pitää kulkea kuin kivi sydämellä, sitä varten kai meille on maailma annettu, että me siinä eläisimme ja parhaamme mukaan hoitaisimme leiviskämme.

– Meidät on luotu maailmaan valmistumaan iankaikkisuutta varten, sanoi Tekla järkähtämättömästi.

– Niin onkin. Ja sinä saat valmistautua siihen miten parhaaksi näet, minä valmistaudun tekemällä uskollisesti työni ja koettamalla pitää omantuntoni kunnossa.

Se oli niin kuin piste keskustelun päätteeksi. Tällaisista asioista puhuminen oli Erik Hansenista vastenmielistä, ne olivat niin korkeita asioita, että ajatteleminenkin värisytti. Syntisellä kielellä niihin kajoaminen vaati erikoisen ajan ja paikan, vieläpä mielialankin. Mutta Tekla ei vielä noussut.

– Jos sinäkin rupeaisit kulkemaan sanaa kuulemassa, sanoi hän, – niin tulisit synnintuntoon ja eri ajatuksiin.

Sitten hän samassa hengenvedossa siirtyi toiseen asiaan:

– Ovatko työt sitten kärsineet siitä, että minä olen tullut uskoon ja käyn seuroissa?

– Eivät. Kuka sitä sitten on sanonut?

– Sinähän juuri pääsit sanomasta, että parhaiten valmistuu iankaikkisuutta varten hoitamalla leiviskänsä.

– No niin.

– Kyllä minä arvelen, että olet saanut minun puolestani ruoan ja juoman ajallasi ja että kaikki muukin on ollut niin kuin pitää olla.

Erik Hansen naurahti itsekseen. Tähän tämä itsetutkistelu nyt päättyi. Hän aikoi leikillisesti huomauttaa jotakin omahyväisyydestä, mutta Tekla ennätti ennen.

– Käväsit sinäkin seuroissa, niin eri ajatuksiin tulisit, toisti hän uudemman kerran.

– No, saatanhan minä joskus tulla, jos mielesi siitä paranee, vastasi Erik Hansen. – Mutta kuinka sitten: voimmeko enää asua yksissä?

Teklan kasvoille tuli säikähtynyt ilme.

– Miten niin? kysyi hän.

– Ihmiset ovat kyllä jo puhuttavansa puhuneet, sanoi Erik Hansen, – ja omatuntokin meillä on suunnilleen puhdas...

– Mutta etkö sinä kadu mitään? keskeytti Tekla.

– En yhtään mitään, en ainakaan vielä. Kaikki, mitä tähän asti on ollut, se on ollut hyvästä.

– Miksi minun sitten pitäisi mennä pois?

– Eihän sinun tarvitse, ellet itse tahdo. Mutta ajattelin vain, että jos sinun hyvinkin nyt olisi täällä vaikea olla.

– Ei minulla ole vaikea olla... Ja minne minä menisin?

Siitä paikasta Tekla nousi ja meni keittiöönsä. Hänelle oli selvitetty, mitkä vaarat siinä piilivät, että hän piti taloutta ja asui yhdessä nuoren miehen kanssa, hän oli jo melkein merkittykin, synnistä oli huudettu hänen molempiin korviinsa yhtä aikaa ja järkytetty hänen uskoaan itseensä, mutta tuskin kenessäkään oli miestä tajuamaan niitä näkymättömiä siteitä, jotka hänet mieheen liittivät, eivät erottamattomasti, mutta kuitenkin niin lujasti, että niiden katkaiseminen olisi ollut leikkaus.

Sinä yönä Erik Hansen veti uutimet syrjään ja makasi kauan aikaa valveillaan katsellen tähtitaivasta. Näin hän oli tehnyt lukemattomat kerrat, se oli hänelle niin kuin veressä. Näin hän oli katsellut seinäluukusta taivaan tähtiä silloinkin kun sisar makasi toisessa nurkassa ruumiina, toisessa oli jäätynyt vesisanko ja susi raaputteli päästäkseen sisälle. Ei monta kuukautta sen jälkeen hän oli kohdannut tämän Teklan, jonka kanssa hänellä äsken oli ollut puolittain naurettava, puolittain iankaikkisuutta käsittelevä keskustelu, mutta jonka kanssa ja suureksi osaksi ansiostakin elämä oli muodostunut sellaiseksi kuin se oli.

– Synti!

Erik Hansen lausui tuon sanan ääneen ja hymähti. Joskus hän oli itsekin tuohon tapaan ajatellut, mutta ne ajatukset olivat tarpeettomina jääneet kauas syrjään. Se, synti, oli ehkä pilkistänyt sisälle, mutta se ei ollut tullut.

Vapautuksen ja avartuneisuuden tunne entisessä Hannun-Erkissä tuli yhä voimakkaammaksi ja täydellisemmäksi. Ja tähdet vaalenivat ja sammuivat niin kuin tekee ihmisen elämä. Kun se on palanut loppuun, niin aukko useimmiten on heti täytettävissä, harvoin sitä huomataankaan. Synnymme jatkaaksemme aikanamme siitä, mihin toinen, meille ehkä aivan tuntematon, on lopettanut.

XVII

Kaupungilla puhuttiin, ettei nyt kukaan sentään ole sellaisissa varoissa, ettei vakuuttamaton laiva vakuuttamattomine lasteineen jotakin vaikuttaisi. Saahan sitä olla ylevä ja suurpiirteinen ja puhua vain menneistä ihmishengistä. Mutta jos Andreas Björseth ohjaltaan oikein tunnettiin, sai hän nyt tuon ikävän kunnian heittää hiljaisen kopeutensa, hienoutensa ja ylevämielisyytensä, jotka juuri siksi olivat niin ärsyttäviä, että niitä ei koskaan nähty, vaan tunnettiin kuin ilmassa, vähäksi aikaa syrjään, ottaa lusikan kauniiseen käteensä ja ruveta miettimään, miten reikä olisi paikattavissa. Sitä ei niin vain tehdä suurta lovea huomattavaankaan omaisuuteen. Koettamatta saada uutta menneen tilalle.

– No, kyllä höyrylaiva tuo... mikäs sen pahuksen nimi nyt olikaan...? niin, Mary Björseth... kyllä Mary Björseth tuo sen, minkä Ellida vei, sanoi vanha Ross kaksimielisesti.

– Mary, mutisi asianajaja Ursfjord muistellen, – eikö se ollut konsulin äidin nimi?

– Oli, Mary Cunningham, myönsi Ross, – muistetaan kyllä. Joku muu olisi ristinnytkin sen Mary Cunninghamiksi, mutta Björseth, hienoudestaan huolimatta, hän tahtoo, että myöskin hänen pitää näkyä jossakin.

– Björsethinä kai Mary Cunningham vasta tuli konsulin äidiksi, tokaisi kauppias Knudsen kärsimättömästi.

– Niin, ja konsuli itse on viimeinen Björseth, virkahti herra Ursfjord puhaltaen huultensa välistä paksun savupilven. – En usko, että se nimi on kenenkään haitaksi laivan keulan molemmin puolin ja peräpeilissä.

– Ei, myhähti Ross, – se nimi on kaikkein hienoimmalla ja sydämellisemmällä tavalla nylkenyt rannikon.

– Ja muut kantavat roistonnimen, jatkoi herra Ursfjord tavalla, josta kukaan ei saanut selvää, mitä hän tarkoitti. – Mutta sanokaa minulle, kuka tulee kynimistä jatkamaan?

– Tyttö näyttää hyvältä, vastasi herra Ross huolimattomasti, – ja Englanti on aina hyvin varustanut Björsethin. Toivokaamme, että niin tapahtuu nytkin.

Kun kukaan ei vastannut mitään, jatkoi herra Ross:

– Sellainen pitkäsäärinen, piippua vetelevä koipeliini. Vähän samaa maata kuin Björseth itse, mutta tukevampi leuoiltaan. Me tarvitsemme täällä sellaisen.

– Totta on, myönsi herra Ursfjord. – Leuat, jotka jaksaisivat käydä kilpaa Rossin kanssa, kun tämä pääsee hämmästelemään Björsethiä. Kuules, Ross, puoli vuotta on mennyt, eikä sinulta ole pudonnut ainuttakaan hammasta. Konsulin pitäisi taas käydä täällä, muuten ne, perhana soi, alkavat kasvaa uudelleen.

Herra Ross ei kiinnittänyt huomiota pilkkaan.

– Te voitte olla viisaita, sanoi hän, – ja minä olen vanha mies, mutta minulla on oikeat periaatteet. Kun minun omaisuuteni saavuttaa rajansa, niin minä heitän afäärit...

– Ja syön vettä ja leipää ja istun rahasäkin päällä.

– Niin, minä heitän afäärit, sanon minä, teen testamenttini ja ajattelen näin: No, nyt tämä minun osalleni riittää, koettakoot nyt muutkin ja vaurastukoot. Mutta tällainen Björseth, hän ei tee afääreitä, vaan nuljuaa ja tahtoo samalla olla kuin Jeesus Kristus. En voi sille mitään, että minua vihlaisee joka kerta kun kuulen nimen Björseth, ja se minun on pakko kuulla joka päivä.

– Muuta pois! kehotti asianajaja Ursfjord. – Eikö sinulla ole sisko Drammenissa? Me pitäisimme sinulle komeat lähtiäiset, Högdahl kirjoittaisi lehteen ja ruotsalainen Jönsson panisi pian laulukuntansa kuntoon, se ei vaadi kuin vähän punssia ja konjakkia.

– Häpeä, Ursfjord. Sinä olet pariakymmentä vuotta nuorempi ja sitä paitsi muualta tänne muuttanut.

– Niin, mutta olen Björsethin lakimies ja hän maksaa hyvin. Velvollisuuteni on pitää hänen puoltansa. Sitä paitsi sinä ainaisella saman vatkuttamisella saat minutkin innostumaan. Mitä pirua sinä häntä kadehdit, mitä hän on sinulle tehnyt?

– Ei mitään, mutta hän pitää itseään parempana kuin muut.

– No, anna pitää. Siitä saat olla vakuutettu, että ainakaan hän ei siitä välitä, nukuit sinä tai haukottelit.

– Luulen, että hän sentään välittää. Silloin kun Hansen...

– Jaha! Hyvät herrat! Pyydän hetkeksi huomiota! Herra Ross aikoo ilahduttaa meitä jutulla, jota varmaankaan ette ennen ole kuulleet, nimittäin sillä kun herra Hansen oli ostanut aitat niin täyteen, että käteiset loppuivat... Tehkää hyvin ja jatkakaa, herra Ross, mielenkiintomme on rajaton!

Mutta herra Ross ei tuntenut halua jatkaa, eikä herra Ursfjordkaan häntä enää kehottanut. Viimeksimainittu, rauhallinen, hidasverinen herra, oli tänä iltana eksynyt tavallisista piirustuksistaan, tullut hiukan lämpimäksi ja monisanaiseksi, mutta Rossin laimetessa laimeni hänkin ja painautui levollisesti nojatuoliinsa.

– Hansen on kutsuttu Björsethille, puhui kauppias Knudsen, – tiedättekö mitä se merkitsee?

– En, vastasi herra Ursfjord, – ellei mahdollisesti sitä, että konsuli itse on liian väsynyt tullakseen tänne. En usko, että herra Hansen on hänen uskottunsa.

– Ja työt saharakennuksella on toistaiseksi keskeytetty.

– Siihen on luonnolliset syynsä. Nythän on talvikin, ja koneet ovat vielä Englannissa.

Herra Rossin oli vaikea pysyä alallaan. Vanha, rahaa synnyttänyt Ellida oli tosiaankin merkinnyt enemmän kuin mitä oli haluttu myöntää.

– Jonkun, jonkun on vahinko Björsethille maksettava, mutisi hän enemmän itselleen kuin muille.

– Tietenkään sinä et alistuisi välttämättömyyteen, vastasi herra Ursfjord. – Varo, ettei viekas Björseth vieritä sitä sinun maksettavaksesi.

Konsuli Björseth ei ollut tullut vanhemman näköiseksi, mutta hänen olentonsa oli raskas ja väsynyt ja Johannesen ikään kuin sen uskollinen kuva.

– Se oli raskaampi isku kuin oikeastaan tahdon tunnustaa, Hansen, sanoi hän, – ei aineellisen vahingon takia, mutta muuten. Ensin minulta meni Höijer, sitten meni Thorne...

Hän katsahti äkkiä kuin heräten herra Johanneseniin ja kysyi yhtäkkiä:

– Milloin te aiotte mennä, Johannesen?

Mutta herra Johannesen ei edes kohottanut katsettaan saatikka sitten keskeyttänyt kirjoittamistaan, vastasi vain rauhallisesti:

– Minä en tiedä. Se on Herramme kädessä, konsuli Björseth. Mutta kyllä minä parikymmentä vuotta vielä luulen kestäväni.

– Olen aina uskonut enteisiin ja tunnustähtiin, jatkoi konsuli kuin itsekseen, – ja onnettomuudet tulevat harvoin yksin. Minuahan ne tosin eivät erikoisemmin ole kohdanneet ennen kuin nyt, ja olen ajatellut, mitähän isäni tällaisessa tapauksessa olisi sanonut.

– Hän olisi kironnut koko synkästi, ikävä kyllä, vastasi herra Johannesen, – ja seuraavana päivänä olisivat huulet olleet entistä enemmän yhteenpuristetut. Viikon, parin kuluttua hänellä olisi ollut jo uusi ja parempi laiva.

– Sepä, sepä, ja taas konsuli Björseth vain kuin ääneen lausuili omia ajatuksiaan. – Jossakin minun on täytynyt tehdä väärin. Mutta missä, missä? Hansen, oletteko te kiskonut?

– En, minä olen täsmälleen noudattanut ohjeita. Nyt Johannesen laski kynän kädestään.

– Te vaivaatte itseänne suotta, herra konsuli, sanoi hän. – Onni niin kuin onnettomuuskin on Jumalan kädessä. Te ette sille mitään mahda. En minä. Eikä kukaan muukaan.

– Laivassa oli kimpale kultaa...

Erik Hansen höristi korviaan. Tämä joltakin kuulosti.

– Muuan lappalaisukko sen minulle toi. Kaksi kertaa käskin äijän mennä. Menköön Hauanille, hän harrastaa sellaisia asioita. Kolmannella kerralla ostin. Äijä meni Hauanin krouviin ja joi itsensä kuoliaaksi. Silloin sanoin Thornelle, että hän voi viedä tuon kirotun möhkäleen mennessään. Ja Thorne vei.

– Suokaa anteeksi, herra konsuli, mutta oliko se isokin kimpale? kysyi Erik Hansen henkeään pidättäen.

– Painoi hiukan yli puoli naulaa, ei se siis suuri ollut. Mutta sillä oli kirous mukanaan, sillä ukko oli sen varastanut. Saimme sen tietää, kun ukko oli jo haudassaan ja metalli matkalla meren pohjaan. Ukko puhui uskottavasti, hän oli sen löytänyt, niin kuin ne siellä Suomessa kultaa löytävät... Tietysti minä korvasin sen arvon omistajalle...

– Ja kuka oli omistaja?

– Nils Hauan.

Jos Erik Hansenilla jo aikaisemmin oli ollut tuskallinen olo, niin nyt se kävi entistä raskaammaksi ja painostavammaksi. Tässä talossahan elettiin niin kuin suuri kohtalo itse seisoisi oven takana ja vain hiukan vitkastelisi, ennen kuin koko kovuudessaan astuu sisään.

Konsuli ei nojannut uunia vastaan, ja viinilasi ei ollut näkyvissä. Ja hän puhui itsestään, omista ajatuksistaan, hän, jonka Erik Hansen ei koskaan ollut huomannut sitä tekevän, puhui niin kuin vieraalleen ja vertaiselleen. Tämä vaikutti melkein vielä kammottavammalta kuin kultapalaset ja kirous. Mutta tämän ja laivan häviön välillä oli järkeenkäypä yhteys.

– Eikö totta, Hansen, sanoi konsuli Björseth kuin arvaten hänen ajatuksensa. – Tästä voi tulla väkisinkin taikauskoiseksi.

Erik Hansen säpsähti, mutta kohensi heti itsensä.

– Minulla, vastasi hän, – ei alusta alkaen ole ollut erikoisempaa luottamusta koko Hauanin joukkoon, ja jos olisin heidän naapurinsa, kärsisin heitä vain sen verran kuin kristillinen rakkaus vaatii. Ensiksikin epäilen vahvasti herra Hauanin omistusoikeutta kultapalaseen, ja vaikkapa hän olisi sen omistanutkin, niin hän on saanut siitä korvauksen. Ei suinkaan hän säilyttele kultamöhkäleitä joka lappalaisukon ulottuvilla, se nyt on aivan varmaa, ei hän niin eilisen teeren poikia ole. Ja toiseksi hän on syypää äijän kuolemaan; ette kai te, herra konsuli, voi sille mitään, että ukko teiltä saamillaan rahoilla osti Hauanin viinaa. Mitä lienee sitten päissään lallattanut ennen kuolemaansa kullastaan, rahoistaan ja teistä... Helppo kai sellaista äijää on puhuttaa. Jo jos haluaa kerta kaikkiaan päästä koko lappalaissuvusta, niin siihen ei sen kummempaa konstia tarvita kuin että lähettää heidän joukkoonsa tarpeellisen määrän viinaa, niin selvä alkaa tulla.

– Tehän puhutte kuin Ursfjord hengen tullessa hänen päälleen, Hansen, sanoi konsuli ihmetellen.

– Joo, minä tunnen kundini.

Erik Hansenin puhe oli vaikuttanut kuin sade pitkän poudan jälkeen. Herra Johannesen kohotti silmälasejaan.

– Enkö ole sitä sanonut, konsuli, lausui hän. – Suotta on syyttää mitään äijärähjää ja parinsadan kruunun arvoista kimpaletta Ellidan menettämisestä. Se on Jumala, konsuli Björseth, Jumala, joka vei, mutta joka myöskin antaa takaisin, eikä meidän auta muu kuin katsoa eteenpäin.

– Niin on, myönsi konsuli Björseth, – mutta sen kullan ostin ahneudesta. Siinä se.

– Ahneudesta! huudahti herra Johannesen. – Ette suinkaan te mitään tee häviämisen tarkoituksessa?

– Se oli vain köyhä äijä, joka oli ehkä taivaltanut viikkoja...

– Viekkaan näköinen äijä se oli... Tuli kaksi kertaa takaisin.

Kun he poistuivat, sanoi herra Johannesen, jonka luona Erik Hansen asui:

– Konsuli on joskus hiukan omituinen. Tapasitte hänet heikkona hetkenä, jonkalaisia hän jälkeenpäin häpeää, herra Hansen.

– Hän kai on kovin arka omastatunnostaan.

– Sitähän on vähin jokainen, mutta hänellä se on sairautta. No, herrat siellä teillä kai uskovat, että meiltä menivät rahat ja kukkarot.

– Minulle ei kukaan ole tullut mitään sanomaan. Paitsi Ross, luonnollisesti.

– Siinäkin on mies. Konsuli tuskin omistaa hänelle ajatustakaan, ja kuitenkin Ross on vihaa täynnä, olisi vielä enemmän, jos uskallus riittäisi. Ja se saisi riittää, sillä konsuli ei missään tapauksessa hänestä välittäisi. Hyvää yötä, herra Hansen!

– Samaa, herra Johannesen.

Mutta uni ei niinkään vain tullut Erik Hansenin silmiin. Täällä, tässä samassa huoneessa hän oli nukkunut silloin joskus, kauan aikaa sitten, ja herra Johannesen oli silloin pitänyt hänelle pienet juhlat. Nyt hän taas oli täällä, ja huone oli entinen, huonekalut entiset, mutta kuinka erilainen hän itse oli ja kuinka hän ajatteli eri tavalla! Mikä osa ja arpa hänellä itsellään oli tässä kaikessa? Oliko se hänen työnsä vai hänen ympäristönsä, joka oli vienyt häntä eteenpäin, ja hän vain tahdottomasti seurannut mukana?

Jokin seikka, jonka hän nyt vasta uudelleen muisti, oli myöskin asunut hänen tajunnassaan, mutta ikään kuin painunut toisten, tärkeämpien asioiden alle. Hän olisi mielellään nähnyt Signe Björsethin. Mutta muistaessaan Signe Björsethin tuli hänen mieleensä Gunni Hjelm ja tähdet.

Jumalaa ja häntä ainoastaan sai kiittää kaikesta, mitä oli ollut.

XVIII

Seuraavana päivänä Erik Hansen menee Nils Hauanin luo. Se on ensimmäisiä toimenpiteitä, johon hän omasta aloitteestaan ryhtyy. Eikä hänellä edes ole kauppiaalle mitään asiaakaan, hän menee suorastaan uteliaisuudesta. Hän on viime päivinä taas eläytynyt kiinni menneisyyteensä, ja häntä kalvaa halu nähdä se mies, joka tietämättään tahtomattaan on asettanut hänet sen polun päähän, joka johti nykyisyyteen. Nils Hauan, hän palauttaa mieleensä jotakin jykevää ja suuriäänistä, samalla kertaa irstasta, viekasta ja hyväntahtoista.

Nils Hauan istuu niska punoittaen pöytänsä ääressä, ja silmien alla on sinertävät pussit.

– Jaha, vai herra Hansen, ärähtää hän hyväntahtoisesti kuullessaan tulijan nimen ja puristaa voimakkaasti hänen kättänsä. – Muistelen nimen kuulleeni. Te olette mennyt eteenpäin maailmassa. Eikö teidän uranne alkanut meidän pirtistä?

– Kyllä se niin oli, kauppias.

– Mjaah, sitäpä suuremmalla syyllä voimme ottaa pienen ryypyn.

Eikä Nils Hauanilla ole tässä suhteessa pitkiä seremonioita, ei palvelijan kutsumista, ei muuta. Hän menee vain isolle, tammiselle kaapille ja kaivaa sieltä esiin pullon ja käytetyn lasin sekä etsii viereisestä huoneesta toisen, puhtaamman.

– Menestykseksenne, herra Hansen, sanoo hän. – Ja mikä suo minulle käyntinne kunnian? Nyt on ankarat ajat. Ette kai ole paikkaa vailla? Perhana, teikäläistä miestä juuri tarvitsisin, mutta olen luultavasti yhtä köyhä tällä haavaa kuin tekin.

– En ole paikkaa vailla, olen täällä vain asioimassa.

– Aivan niin, aivan niin. Kun olette Björsethille päässyt, niin aiotte siellä kuollakin, se on Björsethin miesten tapa.

Kauppias Hauan jäi pienillä tihruisilla silmillään tuijottamaan likaista pihamaata, jonka toisella puolella oli krouvi. Joku juopunut sieltä parhaillaan vääntäytyi ulos ja syventyi laajaan keskusteluun piharengin kanssa.

– Eivätkö nuo ole vähän ikäviä kundeja? kysyi Erik Hansen.

– Ikäviä, myönsi kauppias Hauan päätään pudistellen. – Mutta krouvi kannattaa parhaiten. Kyllä minä tiedän, että konsuli Björseth, se miesten mies, hiukan vihaa krouviani, mutta ellen minä sitä pitäisi, pitäisi joku toinen.

Erik Hansenin täytyi myöntää se.

– Jotakinhan on tehtävä, jatkoi Nils Hauan, – asiani ovat vuosi vuodelta pienenneet, eikä minulla ole syytä olla siitä kiitollisuudenvelassa herra Björsethille. Mutta en voi kantaa kaunaakaan: liikemiehen on tiedettävä, että jokainen asioi omalla tavallaan, hän omallaan ja minä omallani.

Tässä oli terästettävä kuulonsa. Tuo ei ollut tavallisen kauppiaan puhetta, se oli liian avointa.

– Kauppiaalta katosi hiljakkoin kultapalakin, huomautti Erik Hansen.

– Siitä ei kannata puhua, en menettänyt siinä mitään. Mutta oli sekin tapaus. Ostin ukolta hänen mykyrinsä, niitä ilmestyy tänne tuon tuostakin Inarista, lasken hänet menemään ja menen vain pistäytymään sisähuoneessa asioillani. Ann' olla! Kun tulen takaisin, on koko ihanuus poissa. Illansuussa on äijä krouvissa täytenä kuin rumpu, kuin kanuuna. Selvisihän se asia, mutta se minua eniten harmitti, että sen takia piti vaivata konsulia. Konsuli Björsethillä on, tiedän mä, ollut viime aikoina koko paljon tekemistä.

– Ihan kotitarpeiksi. Mutta hän selviytyy sentään hyvin, eikä vahinko pääse vaikuttamaan asioihin.

– Jaa-jaa, niin se on, huokasi kauppias Hauan myötätuntoisesti, – kenellepä ei vastuksia tulisi. Minä tiedän sen, minä. Olen aikonut käydä lausumassa konsulille muutamia osanoton sanoja, mutta olemme niin vieraantuneet toisistamme. Ennen oltiin hyvinkin paljon yksissä. Mutta hän elää niin yläilmoissa, tämä Andreas Björseth.

Kauppias Hauan ei ollut sellainen kuin miksi Erik Hansen hänet pohjimmaltaan oli kuvitellut, hän ei ollut hirviö. Lienevätkö siinä sitten ikä, väsymys ja vastoinkäymiset tulleet väliin. Katse oli tosin vakoileva ja epämääräinen ja koko kasvot näyttivät sanovan, että eletty tässä on ja hauskasti onkin, mutta haastelu oli vapaata ja rehellistä, ja Erik Hansenin oli pakko tuntea häntä kohtaan myötätuntoa.

– Me olemme nyt heittäneet sekä Gamvikin että Mehavnin, sanoi hän, – ja luulen kyllä, että konsuli möisi sikäläiset rakennukset kohtuullisesti eikä kilpailisi.

– Olen asiaa itsekin ajatellut, vastasi kauppias Hauan, – mutta pidän kernaammin krouvin, sillä tiedän tarkoin, mitä se tuottaa ja mitä ei. Ja tuskinpa konsuli olisi niinkään halukas myymään; saatuaan vuononsuun ja rannikon haltuunsa pitää hän ne kernaasti.

Näillä sanoilla Nils Hauan oli paljastanut taloudellisen asemansa, mutta enemmän kuin sitä, miten näin oli voinut mennä, ihmetteli Erik Hansen sitä, että hän sen kiertäen myönsi ja tunnusti. Selitys oli kai siinä, että Hauan oletti hänen sen jo muutenkin tietävän.

– Eikä minulla ole erinomaisempia suhteita ulkomaillekaan enää, jatkoi kauppias Hauan. – Jos Björseth luopuisikin siltä alalta, niin kuka tietää, mitä hänen tuleva vävynsä tekee.

– Meri ja avara maailma kestävät kyllä kilpailun, virkahti Erik Hansen välinpitämättömästi.

Nils Hauan ei kiinnittänyt huomiota näihin sanoihin. Mutta hänen silmiinsä ilmestyi välähdys, ja suu vetäytyi sellaiseen hymyyn, josta Erik Hansen ei voinut pitää.

– Vävy, niin, sanoi kauppias, – se on ennen kaikkea huomioonotettava tekijä. Puhuvat jostakin englantilaisesta, vaikka sitähän puhutaan niin kovin paljon.

Sitten hän rähähti nauramaan, ja nyt Erik Hansen oli näkevinään sen oikean Nils Hauanin.

– Mitäpä englantilaisista! Mutta neiti Björseth itse. Siinä meillä herkullinen pala, herkullinen joka suhteessa. Tehän tunnette hänet, herra Hansen, luonnollisesti. Makea kuin hunaja, mutta piikikäs kuin siili. Täällä hän sai aikaan oikein kansainvaelluksen, niin kai teilläkin?

– En tiedä, vastasi Erik Hansen lyhyesti, – minulla ei ole ollut kunniaa seurustella samoissa piireissä kuin neiti Björseth.

Kauppias Hauan pyöristi sekä silmänsä että suunsa.

– Te olette kai jo naimisissa, sanoi hän. - Odottakaas... sen nimihän oli Tekla, kovin hyvä ja mukava ihminen.

Erik Hansen hymyili.

– Herra kauppias näkyy muistavan hänet hyvin. Tekla on kyllä tälläkin hetkellä palveluksessani, mutta naimisissa hänen kanssaan en ole.

– Ahaa, te pidätte parempana niin. Aivan, te olette eteenne katsovainen mies ja lujasti mennyt eteenpäin. Naiminen olisikin ollut hiukan hätiköityä. Mutta ettekö ole saanut kaupungin rouvia kimppuunne?

– Mitä minulla on heidän kanssaan tekemistä! Nils Hauan joi lasinsa pohjaan ja iski tuttavallisesti silmää.

– Se on oikein, kehui hän. – Pitää ihmiset loitolla! Ja sen te olette oppinut Björsethiltä. Sellaisesta minä pidän. Ihmiset loitolla, pois käpälät asioista!

Kauppias Nils Hauan alkoi tulla yhä iloisemmalle tuulelle ja puhui minkä kerkesi.

– Ei suinkaan neiti Björsethkään ole tähti taivaankannella. Tavallinen, toimelias mies, jolla on vähän käytöstä ja sopiva ulkonäkö sekä rohkeutta yrityksissä... Te olette juuri sovelias mies, tirehtööri Hansen... Helkkari, jos minä vanha Nils Hauan, olisin kymmentä, viittätoista vuotta nuorempi, kyllä minä... Naismaailmassa, uskokaa vanhaa kavaljeeria, Hansen, ei siinä sen kummempaa tarvita kuin rohkeutta ja luja yritys suoraan asiaan...

Erik Hansen nousi. Hän ihmetteli, ettei hän suuttunut eikä edes punastunut, vaan kuunteli tyynesti ja hymyillen. Ja hän muisti, etteivät kauppiaankaan enemmän kuin hänen tarmokkaan vävynsäkään lujat yritykset niin vain olleet onnistuneet, edes kymmenen, viisitoista vuotta sitten.

– Näkemiin, kauppias Hauan, sanoi hän. – Kiitos hauskasta hetkestä!

– Eikö pientä lasia enää? Eikö? No niin, rajansapa kaikella, mutta konjakki oli todella parasta. Kiitos käynnistä. Kunnioittava tervehdykseni herra konsulille.

Mennessään Erik Hansen vilkaisi krouvin ovesta sisään eikä malttanut olla poikkeamatta sisälle. Samat olivat seinät, melkein samat olivat huonekalutkin, paljosta käytöstä vain tummuneet ja tulleet kiiltävämmiksi. Mutta toinen nainen, äkäisen näköinen ja roteva, hääri tiskin takana, ja oven luona istui väkevän näköinen mies. Varmaankin ulosheittäjä.

Erik Hansen sai lasin viereensä ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella pohjaan. Turhaa kai tässä oli istua ja tunteilla ja ajatella menneitä.

– Oletteko ollut tässä kauan aikaa? kysyi hän naiselta maksaessaan.

– Toistakymmentä vuotta.

– Se on pitkä aika. Muistatteko kuka täällä oli ennen teitä?

– Se oli muuan Tekla, mutta se piti huonoa elämää ja pantiin sen vuoksi pois.

– Oho. Ja joutui tietenkin teille tietymättömille.

– Kai sellainen aina maailmassa menestyy, se oli oikein korean näköinen, muistan sen hyvin. Lanteet kuin jauhosäkit. Muutaman suomalaisen kanssa se karkasi.

– Vai karkasi se oikein.

– Joo, se oli vähän varkaansekainenkin, ja kiusaushan täällä kyllä siihen onkin, kun aina saa häärätä rahojen kanssa. Mutta sen miehen kuuluu käyneen hyvin, se on tirehtöörinä Björsethin, sen konsulin, sivuliikkeessä.

– Mutta siitä Teklasta ei sen kummempaa?

– En minä ainakaan tiedä. Alkuaikoina se oli leipäsutena sillä nykyisellä tirehtöörillä, mutta sitten en tiedä mitään. Onko herra sen omaisia vai...?

– En. Olen vain se suomalainen.

Ja sitten Erik Hansen lähti. Mikäs oli purjehtiessa ulos turkeissa ja tamineissa, on saanut kulkea tuiskussa pikkutakkisillaankin, ja ne ajat olivat taas niin kuin eilinen päivä. Maailma on sentään lopultakin aina sama maailma, joka toiset nostaa, toiset kaataa. Eikä Erik Hansen tuntenut itseään lainkaan ylpeäksi ja onnelliseksi ajatellessaan menneisyyttä ja verratessaan sitä nykyisyyteen.

Hänellä oli nyt sanottavana konsuli Björsethille ja herra Johannesenille, että hän monestakin syystä oli tuntenut mielenkiintoa Nils Hauania kohtaan, mennyt häntä tapaamaan ja huomannut, että miehen heikkous olivat viina ja naiset. Saattoihan Hauanissa olla muitakin koiria haudattuna, mutta ei ainakaan hänessä ollut ollut miestä sitä huomaamaan.

Varmaankin herrat Björseth ja Johannesen tiesivät tämän paremmin kuin hän itse, ja konsuli saattoi hyvinkin kylmästi sanoa: "Tätä minä en antanut teille toimeksi, Hansen." Mutta missään tapauksessa hän ei käyntiään katunut, menneisyys oli vaatinut osansa. Oli ollut aika, jolloin hän sydämensä pohjasta oli vihannut Nils Hauania. Miksi? Nyt hän sitä itsekseen ihmetteli. Kun kaikki kävi ympäri, niin kannattiko ylimalkaan ketään vihata? Rangaistukset näkyvät tulevan itsestäänkin.

XIX

– Viina ja naiset siis, ajatteli Erik Hansen tullessaan kadulle. – Ei, viinasta minä voin puhua, mutta naisista en. Herrat ajattelevat heti, että mitä sinä tiedät naisista, poikaparka. Ja sitten luonnollisesti Teklaa.

Äh, kuinka tuskallisen raskaasti hän oli oppinut punnitsemaan jokaisen sanan, minkä toiselle lausui. Eteenpäin hän oli mennyt, mutta oppimaton hän oli ja orja. Ei voinut edes puhua itsetietoisesti kuin muut miehet. Hän voi mainita nimeltä jonkun naisen, niin kuin Gunni Hjelmin tai neiti Björsethin, mutta ei naista siinä merkityksessä, jossa siitä puhuttiin Nils Hauanin yhteydessä. Hän ei ollut koskaan yrittänytkään, mutta jos hän yrittäisi, niin häneen katsottaisiin.

Jos hän sanoisi: – Viina ja himokkuus... ei, epäsiveellisyys... Ei sekään kuulostaisi paremmalta, ei, se ei ole hänen alaansa. Ja Erik Hansen tunsi melkein raivoa. Nulikka hän oli jossakin suhteessa. Heittäytyä edes kerrankin valloilleen, olla ajattelematta mitään, puhua räävittömyyksiä, vapaasti ja asiantuntemuksella niin kuin muutkin.

Silloin hän seisoi silmätyksin neiti Björsethin kanssa.

– Hyvää päivää, herra Hansen. Te ette juuri ole kohtelias.

Ei, hän ei todellakaan ollut huomannut, ennen kuin oli törmätä pahki. Siniset silmät katselivat häntä totisina, mutta suu oli hymyssä.

– Suokaa anteeksi, neiti Björseth, mutta olin hiukan ajatuksissani.

– Annan teille kernaasti anteeksi. Mitä teille muuten kuuluu?

– Kiitos kysymästä, ei mitään.

– Se ei ole paljon. Ja te tulette nyt Hauanin krouvista.

– Oikein, neiti Björseth. Ja myöskin herra Hauanin itsensä luota.

– Meillä ei tietääkseni, sanoi neiti Björseth miettiväisesti, – ole ollut eikä pitäisi olla asioita kummankaan kanssa.

Antaa tulla nyt! Erik Hansen oli tällä kertaa valmis vastaamaan.

– Ehkä ei teillä, mutta minulla, vastasi hän. – Muistelen sitä paitsi kuulleeni jostakin kultakimpaleesta.

– Ai-niin, oikein. Mutta se kai on jo järjestynyt.

– Seuraatte tarkoin asioita, neiti Björseth, tarkemmin kuin voisin uskoakaan. Sitä paitsi halusin nähdä polun alkupään.

– Nyt en ymmärrä teitä, herra Hansen.

– Tulin isänne, herra konsulin, palvelukseen Hauanin krouvista...

– Tiedän sen jo, herra Hansen.

– Oikeastaan se oli Hauanin silloinen krouvityttö Tekla, suvainnette muistaa hänet, neiti Björseth, joka vei minut, vilusta ja hiukan kauhustakin värisevän orpopojan, joka ei mitään taitanut, herra isänne puheille, jatkoi Erik Hansen hellittämättömästi. – Tähän oli Nils Hauanillakin hiukan osaa, ja tahdoin kiittää häntä siitä, vaikka se jäikin tekemättä.

– Te olette siis kauppias Hauanille kiitollisuudenvelassa... anteeksi, mutta asia tuntuu hiukan kummalliselta.

– Niin, neiti Björseth, elämä on tällaisen kohdalla kuin minäkin mutkallinen ja juonikas. Ellei kauppias Hauan sinä iltana olisi juonut itseään täyteen pölinään, niin kuin hän muuten taitaa tehdä joka päivä, niin hän tuskin olisi yrittänyt tehdä palvelijalleen väkivaltaa, ja ellei hän olisi yrittänyt sitä, niin meidän tuskin olisi tarvinnut lähteä laputtamaan, ja ellei meidän olisi tarvinnut lähteä laputtamaan, olisi tuskin päähämme pälkähtänyt lähteä rukoilemaan isäänne, vaan olisin ehkä saanut työtä Hauanilla ja istuisin nyt kunniallisena kalastajana jossakin...

Neiti Björseth rypisti hienoja kulmakarvojansa.

– Väkivaltaa! toisti hän. – Mitä se on?

Mutta ennen kuin toinen, joka ei ollut valmistautunut vastaamaan tällaiseen kysymykseen, ehti puhua mitään, iskivät hänen silmänsä tulta.

– Kertoaksenne elämäntarinanneko te pysähdytätte minut kadulla? kysyi hän.

– Anteeksi, neiti Björseth. Minä en pysähdyttänyt, ja kuinka se olisikaan ollut mahdollista. Teillä on kysymisen oikeus, ja minun velvollisuuteni on vastata.

– Hyvästi, herra Hansen.

– Hyvästi, neiti Björseth. Teillä on minun erinomainen kunnioitukseni.

Hän oli toivonut ja pelännyt tapaamista. Näin se nyt oli käynyt, eikä hän voinut muuta kuin itsekseen vihellellä mennessään konttoriin.

Seuraavana päivänä Signe Björseth kysyi isältään, joko Erik Hansen oli lähtenyt.

– Jo aamulla, Mary Björsethissä. Olisiko sinulla ollut kirjeitä?

Joitakin, mutta se ei ollut niin tärkeää, ne ehtivät kyllä myöhemminkin. Olisi saanut muistaa aikaisemmin.

– Niin, muista vastedes. Mary Björseth ei ole niitä laivoja, joitten on mukauduttava tuuliin.

Ja konsuli Björseth jatkoi töitänsä eikä kiirehtinyt huomaamaan, että hänen tyttärensä kasvoille tuli säikähtynyt ilme ja että ne kalpenivat niin, että syrjäinenkin sen saattoi huomata.

XX

Kevät näkyy tänäkin vuonna venyvän tavattoman pitkäksi, ja tämä kevät ei mene Erik Hansenilta ilman ajatuksia ja kiusauksia. Hän on työhönsä vaipuneena sivuuttanut monet ja välttämättömät kiusaukset kuin ummessa silmin, nyt ne tavoittavat hänet, astuvat niin kuin juuri mieheksi kypsyneen nuorukaisen eteen houkuttelevina ja vaativina. Olihan hänellä ollut niistä aavistusta, mutta ne olivat tehneet lähtöajo tullessaan, maailma elävänä maailmana oli jäänyt hänelle suljetuksi kirjaksi, jota hän ei ollut huolinut aukoilla enemmän kuin mitä hänen osalleen oli välttämätöntä.

– Te olette aina vain entisenne näköinen, herra Hansen, sanoi Thomasine Larsen, syntyään Hauan. – On aivan kuin olisin eilen teidät viimeksi nähnyt.

Erik Hansen hymähti, hän ei ollut kuvastimesta seurannut, mitä hänen kasvoillaan mahdollisesti tapahtui. Joka aamu sieltä vain katseli sama naama kuin eilisaamunakin.

– Mutta te, rouva Larsen, te olette muuttunut viime näkemästä.

– Ah, herra Hansen, toiset tulevat vanhoiksi, toiset taas... no niin, mitäpä siitä puhumme.

– Ei rouva Larsen, sitä en tarkoittanut. Tarkoitin juuri päin vastaista kuin mitä te luulitte.

Rouva Larsen punastui, ja entinen Thomasine Hauan ei kai ollut ollut erikoisen hermoherkkä.

– Siinä suhteessa olette tekin, herra Hansen, hiukan muuttunut, että olette oppinut olemaan kohtelias. Kuka sen on teille opettanut?

– Eikö tuo liene tullut vähitellen ja pakosta.

– Tuo nyt kuulosti hiukan entiseltä.

Ei, tämä ei ollut entinen Thomasine Hauan, joka puhui, ja kuitenkin se oli entinen. Mutta mistä oli tämä loiste tullut tylyihin silmiin ja mistä tämä viehkeys koko olemukseen? Niin, olihan hän viettänyt viime vuodet etelässä, suuressa maailmassa, ehkäpä siellä...

– Ja te olette nyt matkalla isäänne katsomaan? kysyi Erik Hansen jotakin kysyäkseen.

– Sitäkin. Mutta haluni nähdä teidätkin oli suuri.

– Minut! Erik Hansen punastui. – Te olette erinomainen laskemaan leikkiä, rouva Larsen.

– Ei, totta puhuen. Kun olen nähnyt teidät alusta saakka, halusin nähdä teidät nyt tirehtöörinä. Ja kun sitten kuulin, että olitte käynyt tervehtimässä isääni, niin ajattelin...

– Hänkö kirjoitti siitä teille! Totta kai minun täytyi käydä tervehtimässä uteliaisuudestakin.

Sitten hän taas toisti jo monta kertaa ennen sanomansa:

– Välillisestihän saan kiittää isäänne siitä, että minun täytyi etsiä konsuli Björseth.

– Älkää puhuko, herra Hansen, minä tiedän sen. Voi, minun täytyisi inhota isääni ja miestäni, mutta enhän voi. Ellei sitä olisi sattunut, niin olisitte tietysti kääntynyt isäni puoleen.

– Niin kai.

– Ja olisitte nyt meillä!

– Sitähän ei tiedä. Mutta minulla ei ole pienintäkään syytä tapahtunutta moittia.

– Ei tietystikään. Mutta ehkä jotkin asiat olisivat toisin. Sanokaa, oletteko nyt onnellinen, herra Hansen?

– Hm.

Siihen asiaan Erik Hansen ei osannut vastata. Onnellinen, sitä hän aikoinaan oli luullut olevansa, nyt hän ajatteli toisin. Mutta että asiatkin, ulkonaiset, voisivat olla muulla tavalla! Huonommin paljonkin, mutta ei paremmin.

– Mitä tarkoitatte, rouva Larsen? kysyi hän.

– Vain sitä, että olette mies, oikea mies. Ja hän katsoi haavemielisesti eteensä.

Tämä käynti ei jäänyt ainoaksi.

– Teillä kai on tavaton palkka? kysyi Thomasine Larsen seuraavalla kerralla. – Anteeksi, että olen niin utelias, mutta oletan niin.

– En ole todellakaan vuosikausiin tiedustellut palkkaani.

– Ette tiedustellut! Se on ihmeellisintä mitä olen kuullut.

– Ja kuitenkin vallan yksinkertaista. En tarvitse juuri mitään, ja mitä rahaa tarvitsen, otan sen yksinkertaisesti ja merkitsen kirjoihin.

– Niin voitte jäädä puille paljaille.

– Ne puut, rouva Larsen, tunnen ehkä paremmin kuin moni muu. Mutta niin ei käy. Se, mitä ylijäämää on, se on hyvässä tallessa konsuli Björsethillä.

– Onko se niin varmaa. Olen kuullut, että konsuli juuri nyt on vaikeuksissa ja kiristää kaikkia, joilta hän vain on saamassa. Ajatelkaa, herra Hansen, jos te nyt esimerkiksi haluaisitte perustaa kodin...

Erik Hansen nauroi.

– Ei, rouva Larsen, vastasi hän, – siitä ei ole puhettakaan. Mutta mitä konsuli Björsethin vaikeuksiin tulee, niin tiedän, en luule, vaan tiedän, että niitä ei ole olemassa.

Rouva Larsen loi katseensa maahan.

– Sitten, huokasi hän, – sitten minä en ymmärrä asioita ollenkaan.

Eikä niitä tosiaankaan ymmärtänyt hän eikä niitä ymmärtänyt Erik Hansenkaan, toiset kädet ne pitelivät ohjaksia.

Thomasine Larsenin isä oli romahtamaisillaan. Ja näin oli isä kirjoittanut tyttärelleen: "Meillä ei ole enää paljonkaan toiveita jäljellä. Voi olla omaa syytäni, mutta suurin syy on miehessäsi, joka minua kohtaan on esiintynyt kuin varas. Ainoa keino on, että menet tirehtööri Hansenin luo, jolla kerrotaan olevan vaikutusvaltaa pylväspyhimykseen. Johannesen ei puhu mitään, Höijeristä olisi toiveita, mutta hän on kuollut, ja pylväs itse karttelee, on aina sairas. Aioin itse puhua Hansenin kanssa, kun hän putosi tänne niin kuin taivaankappale, mutta kun olin saanut sanat valmiiksi, oli hän jo matkustanut. Hän on hyväsydäminen ja tyhmä. Näin voi käydä. Mene sinä hänen puheilleen ja puhu niin hyvin kuin voit. Jos miehesi menee, luulen, että Hansen ilman muuta heittää hänet ovesta ulos."

Se oli ollut kauttaaltaan auttamattomaan hätään joutuneen miehen kirje. Vuosien varrella oli entinen Thomasine Hauan tottunut näkemään elämää toiselta jos toiseltakin puolen, ensin rikkautta, sitten alituista pientä pulaa, joka oli kalvavaa sen vuoksi, ettei se saanut näkyä. Sen jälkeen kuin hän oli oppinut asioita ymmärtämään, ei hän ollut isäänsä kunnioittanut, ja miehensä hän oli alkuaan ottanutkin rakkaudetta, koska luuli olon tämän kanssa olevan arempaa kuin kotona ja koska tiesi miehen häntä hiukan pelkäävän ja kunnioittavankin sen vuoksi, että hän oli Nils Hauanin tytär. Mutta molemmat olivat laskeneet isän mäenlaskun kanssa yhtärintaa, ja Thomasine Larsen oli aina vähin hellittänyt otettaan, hänen puolestaan sai mennä miten tahtoi. Hän eli omaa elämäänsä, Aage Larsen omaansa ja Nils Hauan omaansa. Ja hän puolestaan oli tehnyt elämänsä niin siedettäväksi kuin mahdollista.

Sitten tuli tämä kirje. Hän oli katsellut sitä kuivin, ilmeettömin silmin, itsekseen hiukan hymähtäen: tätä hän oli odottanutkin. Mutta isä on vioistaan huolimatta sentään aina isä ja tyttärellä on häntä kohtaan velvollisuuksia, vieläpä lapsen rakkauttakin, joka vain on haudattu ja jäänyt turtumaan kaiken kasaantuneen alle.

Niin Thomasine Hauan oli päättänyt lähteä miehensä onnentoivotusten seuraamana. Mutta suomalais-Erkasta hänellä oli vain hämärä, vaisu mielikuva: jotakin oikeudenmukaista ja reilua, hiukan komeuteenkin vivahtavaa, mutta lapsellista ja avutonta. Jotakin sinnepäin oli Hannun-Erkki ollut, minkälainen mahtoi tirehtööri Hansen olla? No, ainakin hyväsydäminen ja tyhmä.

Mutta rouva Larsenille oli ilmoitettu väärin. Kasvot, jotka hän oli kohdannut, olivat melkein täsmälleen samat kuin ne, jotka hän kymmenkunta vuotta sitten oli viimeksi nähnyt. Kerran hän oli niitä ja niiden omistajaa katsellut ihailunsekaisella kunnioituksella, nyt sama tunne valtasi hänet uudelleen. Harmaista silmistä katseli kyllä hyvä sydän, mutta ei tyhmyys, ja hontelosta nuorukaisesta oli tullut kookas, vanttera mies, joka näytti tietävän mitä tahtoi. Kuta useammin Thomasine Larsen niitä kasvoja katseli, sitä kauniimmilta ne hänestä näyttivät, ja itsekseen hän ajatteli: – Ihmeellistä, ettei hän ole...

Mutta asia jäi toimittamatta, se lykkäytyi päivä päivältä, ja kuitenkin se olisi pitänyt tavalla tai toisella saada ratkaisuun.

Erik Hansen tunsi levottomuutta, kun Thomasine Larsen tuli, ja levottomuutta silloin, kun hän oli poissa. Hänen mukanaan tuli kuin tuulahdus toisesta maailmasta, tuoksuva, värähtelevä, miltei pelkoa herättävä. Jotakin oli neiti Björsethkin tuonut tullessaan, mutta se oli ollut raikkaasti oikuttelevaa kuin kevätilma, ja silloin kun se oli parasta ollut, oli se ollut auringonsäteiden leikittelyä vähän sulaneen jään pinnalla. Mutta Thomasine Larsenin puhetapa ja äänikin olivat kuin lämmitetty viini, hyvää tekevää, raukaisevaa, suloisesti uuvuttavaa. Joskus täytyi melkein kuin ravistaa itseään herätäkseen kylmänkalseaan todellisuuteen.

– Sinä et ole pitkään aikaan käynyt meillä, sanoi Gunni Hjelm kerran kadulla.

Tyttö oli tavallista kalpeampi, mutta poskilla asui helakka puna. Erik Hansen tunsi pistoksen sydämessään, eikä hän ruvennut keksimään tekosyitä. Siinä silmänräpäyksessä hän oli selvästi näkevinään koko tilanteen.

Täällä on rouva Larsen, selitti hän. - Nils Hauanin tytär, jos satut tietämään. Luulen, että hän tahtoo päästä kanssani puheisiin jostakin isäänsä koskevasta.

– Luulet? Eikö hän ole vielä puhunut?

– Ei. Mitä hänellä muuten olisi minulle asiaa? Gunni Hjelm ei vastannut mitään. Hän katseli vain kauas etäisyyteen.

– Tule sitten kun sinulla on aikaa, sanoi hän viimein ja jatkoi matkaansa.

Ja kun Erik Hansen tuli kotiinsa, oli hän taas kuin toisessa maailmassa. Mutta se ei ollut samaa korkeata, viileätä tunnetta kuin talvella ennen joulua. Viileätä se oli nytkin, mutta siinä oli jotakin keväisen päivän kirkkaasta aavistelusta.

Sellaista se oli, mutta se meni silloin kun Thomasine Larsen tuli. Saattoiko hän muuttaa viileän keväänkin kuumaksi kesäpäiväksi, jolloin ollaan kaukana viileästä merestä ja jolloin tunturinrinteestä heijastuva auringonhehku tuudittaa ihmisen elävästä elämästä välittämättömään ajatuksettomuuteen? Tai oliko niin, että hän keskelle lupaavaa kevättä saattoi loihtia mustan talviyön, jota kaitsi ihmistä katseli tukahduttavan lämpimästä huoneesta, muistamatta, että maailmassa oli muitakin kuin he kaksi.

– Kuinka te yhä olette näin, herra Hansen? kysyi hän. – Ettekö koskaan ole rakastanut koko olennollanne, sekä sielullanne että ruumiillanne, kaikella, mitä teissä on?

Ääni soi kuin jostakin kaukaa, ja Erik Hansenilta jää vastaamatta. Mitä hän vastaisikaan? Että Teklaa kylläkin joskus, mutta se taisi olla vain himoa ja siihen sekaantunutta kiitollisuutta ja että se on jo mennyt. Ja sitten erästä, joka oli korkealla kuin tähti maailmasta, mutta sillä ei ollut mitään tämän maisen kanssa tekemistä. Mutta kysymys ei ollut vastattavaksi tarkoitettukaan.

– Oikein hullusti, jatkoi pehmeä, tumma ääni, – niin kuin maailmassa ei olisi mitään muuta eikä sen jälkeen väliä millään?

Erik Hansen ei enää aiokaan vastata. Hän on kuin huumauksissa, ja hänen on hyvä näin. Hän tuntee kuin johonkin uppoavansa, johonkin, joka tyyten erottaa hänet muusta maailmasta. Ja koko hänen olentonsa läpi käy lämmin aalto, se alkaa käsivarresta, jolle rouva Larsenin käsi on laskeutunut, ja leviää yli koko ruumiin, kiireestä kantapäähän. Mitähän tästä vielä tulee? Kasvot painautuvat hänen kasvojaan vastaan, tukahduttavat niin, että hengitys salpautuu...

Ei, Luojan nimessä. Silloin hän nousee, hehkuvana ja läähättäen, ja hänen molemmat kätensä ovat Thomasine Hauanin, ei, Larsenin olkapäillä.

– Ei, sanoo hän hätäisesti, – tämä ei käy mitenkään.

– Ah niin, minä tiedän, vastaa rouva Larsen hitaasti ja tummasti ja pidellen hänen käsiään, – te rakastatte toista.

– En, en ketään. Mutta teitähän kaikkien viimeksi voin rakastaa, teillä on mies ja lapsia...

– Mies! Niin, te tiedätte kyllä, kuka, tuli hyvin tyynesti. – Ja teidän piikanne tietää sen myöskin.

– Se ei puolusta mitään.

Eikä hän kuitenkaan hellitä otettaan naisesta, hänen kätensä sivelevät vaistomaisesti hänen kasvojaan ja hänen hiuksiaan, ja vaistomaisesti hän myöskin vetää häntä taas luoksensa ensin erotettuaan hänet itsestään.

– Te olette kaunis, rouva Larsen, jatkaa hän itsekseen, – ja kuitenkin te olette onneton. Eikö niin? Ja miksi?

Kerran aikaisemminkin on Thomasine Hauan välähdyksenä pistäytynyt hänen mielessään ja sitten sammunut. Siitä on jo pitkä aika, mutta hän muistaa sen hyvin.

– Siksi, että elämä minulta meni, ennen kuin se oikeastaan alkoikaan, vastasi rouva Larsen, – ja siksi, etten koskaan ole osannut odottaa. Ah, meille olisi jäänyt yhteinen salainen ja suloinen muisto!

– Joka olisi muuttunut pahaksi omaksitunnoksi.

– Ei minulle, ja tuskin teillekään. Tehän olette vielä vähemmän kuin minä tilivelvollinen. Niin, herra Hansen. Kun tulin tänne, kuvittelin mielessäni, minkälaiseksi olette mahtanut muuttua. Olen nähnyt niin paljon miehiä, mutta tuskin yhtään oikeata, ja minulla oli jonkinlainen hyvä ja elähdyttävä mielikuva teistä. Ja minä tein laskelmia mielessäni, sillä minulla olisi ollut pyyntö teille. Mutta nyt lähden esittämättä sitä.

– Sanokaa vain, rouva Larsen. Vaikka kyllä arvasin teillä sellaisen olevankin. Ja jos se minun vallassani on, niin se täyttyy ilman laskelmiakin.

– Kuinka niin?

– Siksi, että luulen teitä sen verran tuntevani, ettette lähde rukoilemaan, ellei syy ole pakottava. Ja eikö meidän velvollisuutemme ole auttaa lähimmäisiämme.

– En vetoa siihen. Mutta mistä minut niin tunnette?

– En osaa sitä oikein selittää. Ajattelin vain ulkonäköänne sellaisena kuin sen ensikerran näin.

– Sekin on muuttunut toiseksi niin kuin minä itsekin. Mutta syy ei ole minun, herra Hansen, syy ei ole minun.

– Naisparka, mutisi Erik Hansen ja puristi hänen käsiään. – Uskon todellakin mitä sanotte. Mutta nyt ajatelkaamme asiaa. Sehän koskee isäänne.

– Niin.

– Jos minä voisin sille asialle jotakin, niin minä tekisin. Mutta minä olen palvelija eikä minulla ole oikeutta sekaantua herrani asioihin. Yhden vihjauksen tahdon teille kuitenkin antaa. Kääntykää Rossin puoleen.

– Rossin, miksi hänen?

– Minun on sitä hiukan vaikea sanoa, mutta siksi, että hän pohjaltaan vihaa konsuli Björsethiä. En tiedä, miksi hän vihaa, mutta niin hän tekee. Puhutte hänelle asiat niin selvästi kuin taidatte, ja ellei hän tahdo auttaa, silloin ei ole muuta kuin mukautua välttämättömyyteen.

– Toiveet eivät ole suuret, herra Hansen, mutta sehän ei oikeastaan minua liikuta. Olen oppinut taidon olla ajattelematta.

– Ja sitten, rouva Larsen, ehkä on parempi, että me emme enää...

Ei. Hän ei voinut sanoa sitä, etteivät he enää voisi tavata. Ensi kerran häneltä jotakin pyydettiin, ja pyyntö läheni melkein rukousta, ensikerran hänen puoleensa kääntyi sellainen, joka ei ollut hänestä suoranaisessa riippuvaisuussuhteessa, ja hänen oli pakko vastata jyrkästi torjuen.

– Luulen kyllä, että asianne onnistuu, rouva Larsen, sanoi hän rohkaisevasti. – Ja sen lupaan lisäksi, että koetan, koetan, en muuta, sillä olenhan palvelija, olla antamatta apua konsuli Björsethille, mitä kauppias Hauaniin tulee.

– Kiitän teitä, herra Hansen.

Erik Hansenin oli vaikea irroittaa kättänsä menijän kädestä, mutta irroitettavahan se oli.

– Ajatteletteko vielä niin kuin äsken, rouva Larsen?

– Ajattelen.

– Hyvästi!

– Hyvästi.

Oliko ulkona yhäkin kirkas päivä? Ja hänestä tuntui, kuin olisi vuorokausia ja vuodenaikoja ollut välissä. Hänen oli kuuma, ja väsynyt hän oli kuin pitkän matkan taivaltanut. Ei, nyt hänen täytyi ilman aikojaan vilkaista kuvastimeen. Mutta sai siihen katsella, sama naama sieltä mullisteli, hehku vain oli laskemassa, ja silmät olivat raukeat.

Yhtäkkiä hän muisti kauppias Hauanin ja hän purskahti nauruun, joka korviin kuului hullulta.

Mitä se vanha syntinen olikaan haastellut? Että uskoa vanhaa kavaljeeria, naiset eivät tarvitse muuta kuin lujan yrityksen suoraan asiaan.

Jumal'aut! Omena ei putoa kauas puusta. Ei tarvitse olla mieskään tehdäkseen tarmokkaan yrityksen. Tarvitsee vain olla Hauan.

Mutta samassa nauru kuoli. Siinä suhteessa Thomasine Hauan erosi isästään, että hän oli tosi. Ja mitä muuta hän sen lisäksi olisikaan voinut olla.

Illalla hän taas meni Hjelmille pitkästä aikaa. Mutta hän muutti kaikki vaatteensa, ennen kuin lähti, sillä hänestä tuntui, kuin jotakin Thomasine Larsenista seuraisi niitä.

– No, järjestyikö kauppias Hauanin asia? kysyi Gunni Hjelm.

Erik Hansen viivytteli, ennen kuin vastasi. Hänellä oli nolo olo, hänestä tuntui, kuin hän ei voisi katsella hjelmiläisiä silmiin, ja kädet vapisivat.

– En tiedä, vastasi hän viimein, – ainakin koetin neuvoa niin hyvin kuin osasin ja muutahan en voinut.

– Sitten kaikki menee hyvin.

– En osaa sanoa. Toivon sitä enkä toivo. Jo Nils Hauanin isästä oli tuskin kenellekään iloa, ja Nils Hauanin maine erikoisesti ei ole parhaimpia. Mutta lapsenrakkaus on merkillinen asia; tytär, joka isälleen on kiitollisuudenvelassa tuskin muusta kuin elämästään, siitäkin enemmän äidilleen, on valmis juoksemaan vaikka tuleen tämän edestä. Ja kysymyksessä on vain taloudellinen juttu. Minkähänlainen poika minä olisin, jos minulla olisi tilaisuus sitä olla?

– Uskon, että olisit hyvä. Mutta tämä kai koskee kunniaan yhtä paljon kuin muihinkin tunteisiin. Nils Hauan on pitkät ajat ollut mahtimies.

Vajaan kuukauden kuluttua Nils Hauanin asiain järjestely oli nähtävissä. Hän sai luopua kaikesta mitä oli omistanut ja lisäksi menetti vanha, saita Ross kolmanneksen omaisuudestaan. Kun hän sen jälkeen ensi kerran näki Erik Hansenin kadulla, sylkäisi hän häntä vasten silmiä.

Mutta Erik Hansen hymyili ja pyyhki syljen pois.

– Teidän olisi pitänyt antaa enemmän, herra Ross, sanoi hän, – eikä liian vähän, niin olisi Nils Hauan pystyssä, tekisi reippaasti afäärejä ja maksaisi teille velkansa.

Ja kun Ross ei vastannut mitään, vaan hullun silmin häntä katseli, jatkoi hän:

– Asia ei ole niin vakava kuin miltä se näyttää. Nils Hauan saa sen paikan, minkä Höijer vainajalla oli, ja siinä on tilaisuus ansaita. Krouvi nyt vain joutui toisten pidettäväksi.

– Saakaa halvaus! kirahti Ross ja laahusti väsynein, vanhanmiehen askelin eteenpäin.

XXI

– Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, sanotaan pyhässä sanassa, mutta nämä tuomitsevat lähimmäisensä, maailman ja kaikki, mitä siihen kuuluu. Paitsi ehkä itsensä, mutta kai sekin saadaan pian nähdä.

Saarnamies on vanha ja pitkäpartainen, Suomesta käymässä. Ja kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään hän on kierrellyt puhumassa. Hänen äänensä on hiljainen, mutta kantava, ja hän puhuu kuin puhuttelisi vain yhtä ainoata, määrättyä henkilöä, mutta tullessaan Vapahtajamme kärsimyksiin hänen äänensä korkenee ja nuotti käy saarnaavaksi.

Kuulijakunnassa vallitsee hartaasti kuunteleva äänettömyys, silloin tällöin kuuluu nyyhkytys, joka joskus aikoo yhtyä itkuksi, mutta tukahtuu sitten siihen. Puhujan sanat ovat kovia ja voimakkaita, vaikkapa hiljaisesti lausuttuja. Hän ei koskaan sano Vapahtaja, ehkä siksi, että se vaikuttaisi liian lievältä, vaan verinen ylkä, Kristus, Jumalan poika. Ja sielumme pahimman vihollisen hän mainitsee johdonmukaisesti sen väristyttävimmällä ja kammottavimmalla nimellä: saatana. Synkkä, synkkä on sanoa perkelekin, mutta syystä tai toisesta on sana menettänyt jotakin kärjestänsä, ja piru tuntuisi tämän miehen suussa naurettavalta ja vähäpätöiseltä pikkupojalta, jolla ei ole mitään tekemistä ihmissielua koskevien iankaikkisten asioitten kanssa.

Erik Hansen pyyhkii hikeä otsaltaan. Huone on kuuma ja ilma sakea kuin pesutuvassa. Hiljainen herrallinen liike herättää tarkkaavassa hiljaisuudessa huomiota, yksi ja toinen silmäys luodaan häneen, ja saarnamies koroittaa hetkeksi ääntänsä aivan kuin palauttaakseen kuulijakunnan päiväjärjestykseen.

Hän on nyt tullut omahyväisyyteen ja ahneuden perkeleeseen. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon.

Erik Hansen tarkastelee kuulijoita. Sanat eivät ole heihin erikoisemmin vaikuttaneet, he eivät ole havitelleet kaikkea maailmaa, vain jokapäiväistä leipää, ja sekin on heillä niukka. Mistä siis se ahneus? Mutta vaivalloisen päivän seuralaisena on tyytymättömyys, nurina ja kapinan henki, kuitenkin meidän täytyy uskoa vain taivaalliseen isäämme ja hänen iankaikkiseen armoonsa.

Sanat lämmittivät omituisesti, ja Erik Hansenin tarkkaavaisuus kävi virkeämmäksi. Aivan niin. Kun päivän on tehnyt minkä on voinut, silloin ei todellakaan ole muuta kuin tyytyväisenä ja iankaikkiseen armoon luottaen paneutua levolle. Hän katselee miesten leveitä hartioita ja heidän totisia, tuulen, päivän ja pakkasen puremia kasvojaan. Joku ryähtää raskaasti, mutta varovaisesti, peläten, että toisten hartaus häiriytyisi.

Seuroja on kestänyt jo kaksi päivää, ja tänään illalla niiden pitäisi tälle kerralle loppua. Kulkiessaan ohi oli Erik Hansen usein kuullut virrenveisuuta Juhani Suopungin talosta ja vielä aamupuolella yötä hän oli nähnyt ihmisiä tulevan portista kadulle.

– Mitä varten on kuljettava seuroissa, oli hän kysynyt Teklalta, – kun joka pyhä saamme kuulla sanaa selitettävän kirkossa? Ja jos joskus arkenakin.

– Ei haittaa olla Jumalan kanssa yhteydessä milloin vain on tilaisuutta.

– Niin oikein. Mutta sitä varten meillä on raamattu ja sitä varten meille on annettu tahto ja täysi järki.

– Onhan asioita, joista ei itse pääse selville, mutta kun kokenut ja taistellut, elävästi herännyt mies selittää...

Tekla ei ollut siitä erikoisemmin huomauttanut, mutta hän kai oli luvannut joskus käydä seuroissa. Niin, voihan hän mennä. Hauanin pienen romahduksen jälkeen hän oli tuntenut omituista mielenmasennusta, melkein kuin omantunnon vaivoja. Sen sijaan että olisi auttanut Hauania, hän oli saattanut toisenkin, Rossin, sille puolelle, joka oli luotu luisumaan. Ehkäpä seuroissa saa jonkin uuden lähtökohdan ajatuksilleen. Vaikka syytön hän on tapahtuneisiin.

Keskellä päivää seurat hetkeksi katkeavat ja ihmiset työntyvät pihalle. Nyt olisi oikea aika mennä matkoihinsa, sillä Erik Hansen kulkee vieraana heidän joukossaan. Vieraana ulkonaisesti ja vieraana muutenkin. Suuri osa kuulijoita on muualta tulleita, mutta on joukossa sentään koko joukko tuttujakin, joista yksi ja toinen tulee häntä tervehtimäänkin.

– Vai on tirehtöörikin osunut tänne. Jumalan terve.

Tähän tällaiseen tuntuu hiukan nololta vastata "hyvää päivää", ja hän mutisee vain jotakin ja puristaa puhuttelijan kättä.

– Onko tirehtöörikin ruvennut ajattelemaan niitä iankaikkisuuden asioita?

– Täytyy kai niitä ajatella muuallakin kuin kokouksissa.

– Hyvä on, jos niin on, että me aina valmiina olisimme...

Mies huokaa ja katoaa vähitellen muitten joukkoon. Ja mistä tämä ruoan ja kahvin paljous? Osa väestä on kadonnut kaupungille tuttaviin, saarnamies ja muut edustavimmat ovat sisällä, ehkäpä joitakin on satamassa olevissa aluksissakin, mutta näyttää sitä tarvittavan täällä pihallakin. Riittää kuitenkin. Portin kautta kannetaan ämpäreittäin lientä ja pannullisia kahvia, ja Tekla on siinä hommaamassa muitten joukossa.

Erik Hansen menee hänen luokseen, ja hän tuntee, kuinka monet katseet seivästyvät heihin.

– Jos tahdot, sanoo hän, – voit kotoa ottaa kahvia ja muutakin tarvittavaa. Käske punnita ja ilmoita sitten minulle, paljonko otit.

Teklan silmät kirkastuvat kiitollisuudesta, ja hän rientää taas pois. Kyllähän tässä tarvituksi tulee.

– Kuulkaa, nuori mies, sanoo Erik Hansenille joku vanha mies, – ei sitä lahjoilla eikä hyvillä töillä osteta syntien anteeksisaamista, vaan tunnustamisella ja uudestisyntymisellä.

– Millä tunnustamisella ja mistä synnistä?

– Ei huoruuden synnistä eikä muustakaan, vastaa mies järkähtämättömästi.

– Kuulkaa nyt mies, sanoo Erik Hansen tiukasti, – älkää tunkeutuko asioihin, joista ette tiedä.

Ja mies vetäytyy hämmentyneesti hymyillen toisten joukkoon.

– Kovin on kiinni maallisuudessa, selittää hän. – Ilman vain liekin tullut, uteliaisuudesta.

– Ajallisuudessa, myöntää toinen, – ja maallisessa arvossa. Älä mene sellaisille puhumaan, Petteri, kyllä tulee herätys niillekin, ellei ennen niin sitten kun kuolema kolkuttaa.

– Joo, mutta jos se silloin on myöhäistä.

– Paras on, kun itsekukin pitää huolen omista synneistään.

Erik Hansen kuulee joka sanan, mutta menee hiljaa syrjemmäksi. Tällaiset kokoustilaisuudet näkyvät olevan muutakin kuin hengellistä ylennystä varten, sillä tällä suunnalla käy keskustelu maallisissa.

– Jos sinä olisit niin hyvä kristitty kuin mistä tahdot käydä, niin sinä auttaisit minua tässä asiassa.

Erik Hansen tuntee molemmat keskustelijat, toinen on Juhani Suopunki, talon isäntä, toisen hän hämmästyksekseen tuntee Olliksi.

– Hyvää päivää, tervehtii hän Ollia.

– Jumalan terve, vastaa Olli.

Kovin on mies vanhennut ja käynyt vakavaksi, tuskin entisestään tuntisi. Vai on Olli tullut uskoon.

– Niin, mistä teillä oli kysymys? kysyy Erik Hansen.

– Tämä Olli vain taloa meinaa, vastaa Juhani Suopunki vastenmielisesti, – tuota Syrjäis-Hemmingintaloa tästä vierestä.

– Minne Hemminki sitten?

– Kuuluu menevän lähemmäksi Suomea, ellei muuta sinne kokonaan.

– Mikäs Hemmingin sille päälle sai?

– En ymmärrä. Vasta hiljakkoin se tuli sille tuulelle. Tämä saarnamies, Vaiskojärven Feetuksi sitä sanotaan, on sieltäpäin kotoisin mistä Hemminkikin, ja kun se kuuli Feetun puhuvan, niin heti kuin tuli hännän alle, ei muuta kuin Suomeen.

Vaiskojärvi! Feetun hän tunsi nimeltä, mutta Vaiskojärvi, sen hän tunsi lapsuudesta. Kuva palautui elävänä hänen mieleensä, sininen selkä, metsäiset rannat ja vaaroja ja tuntureita metsien takana. Hänessä sykähti, kun nämä tulivat hänen mieleensä, mutta hänen ei tehnyt mieli sinne takaisin.

– Nyt Hemminki möisi talonsa, jatkoi Juhani Suopunki, – ja Olli haluaisi sen ostaa ja tahtoisi minut takuuseen.

– Vai niin.

– Mutta en minä voi. Eikä minulla ole varojakaan taata.

– Nyt ei Juhani puhu totta, keskeytti Erik Hansen. – Minähän tiedän Juhanin varat.

– Niin mutta minulla on myöskin perhettä. Ja toisekseen tämä Olli, se on niin monta kertaa langennut ja taas tehnyt katumuksen, ja aina sille on uskottu anteeksi... Ei se passaa, että tekee armon päälle syntiä?

– Eikö Jeesus puhunut jotakin seitsemänkymmentä kertaa seitsemästä? kysyi Erik Hansen terävästi.

Kysymys vaikuttaa ällistyttävästi Juhani Suopunkiin. Hän ei suuria odottanut Erik Hansenin raamatuntaidosta. Mutta hän sai pian malttinsa takaisin.

– Joo-joo, myönsi hän, – mutta ei missään raamatunpaikassa sanota, että minun pitää tälle Ollille ruveta revärssiin tai väkseliin tai sellaisiin...

– Ei kylläkään. Mutta siinä sanotaan jotakin lähimmäisenrakkaudesta ja että jos sinulla on kaksi hametta, niin... Kyllähän Juhanin pitäisi tietää.

Suopungin Juhani sai suuret silmät.

– Et kai sinäkin, terehtööri, ole tullut kristityksi? kysyi hän.

– Voihan sitä olla kristitty ja lukea raamattua, vaikka ei käykään seuroissa.

– Niin, mutta ellei saa sielulleen lohdutusta ja ylösrakennusta, niin maailma veisi mennessään.

– Niin kuin nyt Juhaninkin tuossa Ollin takaamisessa.

– Ja sinä, terehtööri, siinä Palon Teklan asiassa. Vuosikausia olet syntiä tehnyt, mutta eipä, eipä ole tullut suun tunnustusta ja sydämen katumusta.

– Juhanipa ei viitsi repiä suutaan asioissa, joita ei tiedä. Minä en viitsi ruveta juoksemaan ja vakuuttamaan itseäni viattomaksi syntiin, johon olen viaton. Se olisi omahyväistä, ja se se vasta synti on. Minulle riittää hyvä omatunto. Ja Juhani on hyvä ja sanoo tämän muillekin, kun asiasta tulee kysymys.

Sanat tulivat niin jyrkästi, että Juhani Suopunki jo vähin pelkäsi. Olli oli koko ajan seisonut syrjässä nöyränä ja masentuneen näköisenä. Nyt hän astui esiin.

– Kyllä se niin on, vakuutti hän, – niin kuin tirehtööri Hansen sanoo. Enkä minä ainakaan ole niitä sellaisia juttuja levittänyt.

Nyt vasta Erik Hansen muisti, mistä tässä alkuaan oli lähdetty, ja hänen katseensa pysähtyi Olliin. Tämän entinen reippaus oli kadonnut, ja hän seisoi siinä ryhdittömänä ja surkastuneena. Mutta mitään teeskentelyä ei Ollissa ollut, hän oli sitä, mitä oli.

– Jos tämä Olli nyt lupaisi olla mies, aloitti Erik Hansen taas, – niin ehkäpä Juhani häntä takaa.

– Voihan se asua kyyrylläkin, väitti Juhani Suopunki, – niin kauan, että on tilaisuutta ostaa taloa. Turhaa komeutta ja maailmallisuutta vain se, että heti oma talo.

– Minulla on niin suuri joukko, että tuskin kukaan minua ottaa, valitti Olli.

– Ja velaksi Juhanikin sai talonsa, muisteli Erik Hansen, – ja minä takasin Björsethin nimessä.

– Niin, mutta minä tein kans työtä yötä päivää.

– Joko taas se oma kiitos! Eikö tämä Olli tee, vaikka ei hänellä ole säästämislahjaa. Ei, Juhani Suopunki. Sinä olet tekopyhä mies. Saarnamiehiä sinä pidät ja seuroja, mutta köyhää lähimmäistäsi sinä et auta. Mutta tästä lähtien, Juhani, en osta sinulta ainoatakaan leiviskää, en ota sinua työhön enkä poikaasikaan...

– Minä myyn muille... kaupungille...

– Et myy! Pidän sen huolen, ettei kenenkään kannata sinulta ostaa. En ole sinun rankaisijasi, mutta saadaan nähdä, etköhän ensi vuonna katsele maailmaa toisin silmin. Tule huomenna konttoriin, Olli, minä laitan sinulle takaajan.

Juhani Suopunki jäi seisomaan suu auki.

– Jos terehtööri rupeaa, niin kyllä minäkin rupean, änkytti hän, – mutta kun tuo Olli on vähän sellainen...

– Tule sitten huomenna konttoriin Ollin kanssa. Miehen kasvot saivat heti toisen ilmeen, ja hän kääntyi porttikäytävästä pihaan.

– Näkyvät jo menevän sisälle, sanoi hän, – Eikö terehtöörikin tule hetkeksi vielä... tuota kuuntelemaan?

– Eipä tuo kuunteleminen näy sinunkaan vaellukseesi vaikuttaneen. Enkä minä muutenkaan tule noin kierän miehen huoneeseen.

Ja Erik Hansen lähti kotiinsa huulet yhteen puristettuina ja mieli kolkkona. Sisältä kuului taas virrenveisuu, hän pysähtyi hetkiseksi ja kuunteli, mutta vain hetkiseksi. Sitten hän taas hitain askelin kulki lähimpään kulmaan ja kääntyi kotiin johtavalle kadulle, mutta veisuu kuului vielä kauan aikaa hänen korviinsa.

Miksi hän taas suotta oli kiukustunut, Juhani Suopungin niin kuin muittenkin on katsottava eteensä. Ja ihminen on silloinkin, kun hän lähestyy Jumalaansa ja koettaa pyrkiä hyvään, vain ja yksinomaan ihminen.

Hän muisti taas nuo totiset, hartaat kasvot, ja sillä hetkellä hän toivoi olevansa enemmän heidän kaltaisensa. Ja virrenveisuu kuului yhä hänen korvissaan. Babylonian vankeudessa ripustivat Israelin lapset harppunsa puiden oksille. Tuo veisuu oli muutakin kuin pyrkimystä ylöspäin, se lähensi veisaajia toisiinsa.

Vaikka mitäpä näistä. Samasta Aatamista oli lähtöisin niin suomalainen kuin norjalainenkin, sama Luoja heidät oli luonut, saman maailman heille antanut ja saman auringon asettanut paistamaan.

XXII

Ensimmäisen todellisen kesäpäivän vastaisena yönä lyötiin Erik Hansenin asunnon ja konttorin kaikki ikkunat rikki. Laakeilla liuskakivilaatoilla laskettu katukäytävä oli lasinsiruja täynnä, mutta kukaan ei ollut ilkityöntekijöitä nähnyt, kukaan ei osannut sanoa niistä mitään. Tällaista saattaa tapahtua auringonpaisteisena yönä siinä kahden ja kolmen välimailla; muutamien silmänräpäyksien aikana saattaa mennä säpäleiksi kahta vaille kolmekymmentä ruutua. Satamaan oli tosin kuultu kilinää, mutta kun ehdittiin katsomaan, mikä sen oli aiheuttanut, oli työ jo tehty ja katu oli valoisana, autiona ja rauhallisena niin kuin ennenkin.

Arvailtiin, puhuttiin sinne ja tänne. Hansenia vastaan se ei niinkään voinut olla kohdistettu, mutta konsuli Björsethiä paremminkin. Miksipähän alkoi kiristellä ihmisiä! Ja kuitenkaan ei kukaan olisi mielellään sanonut mitään pahaa Andreas Björsethistä.

Muutamaa päivää myöhemmin tuli vanha Ross Erik Hansenin luo. Vanha mies vapisi, ja hänen käyntinsä oli entistäkin vaivalloisempaa ja kumarampaa. Hän ojensi kätensä ja kävi heti asiaan.

– Tulin sanomaan teille, tirehtööri Hansen, sanoi hän, – että olen kyllä pahasisuinen ja kiukkuinen mies, mutta tuollaiseen, tuollaiseen minä en milloinkaan ryhtyisi enkä antaisi sille kannatustani.

Erik Hansen oli kalpea, ei ruutujen takia, mutta hän naurahti ja naurahti lämpimästi.

– Herra Ross, vastasi hän, – minun päähäni ei ole koskaan juolahtanutkaan, että te olisitte mitenkään särjettyjen ruutujen takana.

– Ei, myönsi Ross jyrkästi ja päätään pudistellen. – Sanon vasten kasvoja mitä minulla on sanomista, vehkeilen vähän rahojeni kanssa, mutta tuollaista en suvaitsisi. Jaa, herra Hansen, jos Aage Larsen olisi liikkunut näillä main, niin häntä minä epäilisin, en särkemisestä, sillä sellaiseen hän itse ei uskaltaisi ruveta, mutta lahjomisesta siihen.

– Ruuduthan ovat vain ruutuja, herra Ross, ja uudet ovat jo entisten tilalla.

– Jos saisitte käsiinne Larsenin, niin rankaisisitte häntä ankarasti, herra Hansen. Niinhän?

– En. Minä puolestani antaisin hänen juosta. Koko perhettä on jo riittävästi rangaistu, mutta syystäkö vai syyttä, sitä minä en osaa arvostella.

Herra Ross oli odottanut jotakin muuta, jotakin salakavalaa kostonhimoa, joka kävisi oikeuden varjon alla; hän vilkaisi pitkistään Erik Hanseniin, puristi taas hänen kättään ja meni.

Saman päivän illalla tuli asianajaja Ursfjord hänen luoksensa. Ilkityöntekijät oli saatu kiinni lähikylässä, kaksi juoppoa merimiestä, joille Aage Larsen oli antanut viisikymmentä kruunua ja luvannut saman verran lisää, kun työ oli tehty. No, tietysti me panemme ne edesvastuuseen ja maksamaan.

– En luule, vastasi Erik Hansen väsyneesti. – Paras ehkä, että käskette viranomaisten ne haukkua perin pohjin ja annatte heidän luikkia.

– Mutta luulen, ettei se niin vain käy. Ja uskon, ettei konsulikaan siihen oikein tyydy.

– Onko todistajia siihen, että Larsen on ollut mukana?

– On. Hän on appensa luona Gamvikissa...

– Sitäpä en ole tietänyt.

–... ja koettanut saada touhuun montakin.

– No niin, herra Ursfjord. Ehkäpä teemme sitten niin, että otamme miehiltä kirjallisen tunnustuksen, jossa Larsenin osa on mainittu. Sen lähetämme konsulille. Ja se arvatenkin on aivan riittävä. Antaa miesten vain mennä.

Muutama särjetty ruutu! Tällaisia asioita ei Erik Hansen jaksanut ajatella, ja tuskin hän olisi niitä erikoisemmin huomannutkaan, ellei niistä olisi huomautettu.

Sillä suunnilleen niinä hetkinä, jolloin ruudut kilahtelivat säpäleiksi hänen asuntonsa ikkunoissa, suunnilleen niinä hetkinä Gunhild Hjelm veti viimeiset henkäyksensä.

Jokaisenhan on se kerran tehtävä. Ja Gunhild Hjelmistä tiedettiin, että hänelle se sattui tavallista pikemmin. Niin, nyt oli Erik Hansen saanut kuulla, että sitä oli peläten odotettu viime aikoina joka kevät. Tänä keväänä oli odotettu, ettei sitä tulisikaan. Kas, lumi oli jo sulanut, meri välkehti, ja koivut olivat hiirenkorvalla, nyt se ei enää voinut tulla, ja juuri silloin se tuli.

Tänään ihminen kulkee vielä asioillaan, on toimissaan niin kuin ainakin, ja posket rusottavat ja silmät loistavat. Huomenna hän tuntee lievää raukeutta ja paneutuu vuoteelle. Ehkäpä jo seuraavana päivänä voi nousta, tai ellei silloin, niin sitä seuraavana. Taikka viikon kuluttua. Joka päivälläkin on huomisensa, ja jokainen huomen on uusi.

Mutta jokainen uusi päivä on edellisen kaltainen, ja se odotettu huomen näkyy vetäytyvän yhä kauemmaksi. Mutta annetaanpahan päivien kulua ja Jumalan auringon paistaa... saammepa nähdä. Ja auringon takaa katselee Luoja itse. Mikään ei itse asiassa ole mahdotonta.

Mikäli päivät kuluvat, sikäli Erik Hansenin ajatukset turtuvat. "Berg, te saatte hoitaa konttoria. Jos jotakin erinomaisempaa tulee, niin minä olen pastori Hjelmin luona." Aamut muuttuvat illoiksi ja päin vastoin, eikä yhtään järkevätä ajatusta tule. Vain: "Gunni Hjelm kuolee..."

Eikä kuitenkaan kuolema ole Erik Hansenille outo. Hän on nähnyt sitä kaikissa muodoissa varhaisesta nuoruudestaan asti, ja ajatus siitä on kuin syöpynyt hänen veriinsä. Mutta Gunni Hjelm kulkee hetki hetkeltä täysin tietoisena kuolemaa kohti, ja joka hetkeltä käy katse kirkkaammaksi.

– Niinhän me kaikki teemme, koettaa Erik Hansen ajatella, – tuskin olemme maailmaan tulleet, niin vaellus hautaa kohden jo alkaa.

Se lohdutus ei kuitenkaan auta. Gunni Hjelmin päivittäisin kasvavassa riutumisessa on auringonlaskun surunvoittoista ihanuutta, mutta tunne kasvaa jäytäväksi, äänettömäksi suruksi, kun tietää, että tuo päivä laskettuaan ei enää nouse.

Pastori Hjelm koettaa hymyillä, mutta hänen kätensä vapisee, kun hän menee toiseen huoneeseen ja täyttää piippuaan. Mutta kun hän tulee takaisin, hymyilee hän taas. Meidän Herramme tietää kyllä mitä hän tekee... ehkäpä hän taaskin...

Mutta tohtori pudistaa päätänsä ja hymähtää surunvoittoisesti. On jotenkin aiheetonta enää mitään toivoa, Luoja on nähtävästi jo päätöksensä tehnyt. Ja siihen on ilman muuta alistuttava.

– Se minun on pakko sanoa sinulle, veli Hjelm. Mutta tuota piippuasi sinä et koskaan muista jättää muualle.

– Annan hänet pois yhtä iloisesti kuin otin hänet vastaankin, Wold. Sanon sinulle, että hänen takiaan ei kenenkään ole tarvinnut itkeä surusta.

– Tiedän sen hyvin, veli Hjelm... niin, jos nyt tulee jotakin, niin lähetä heti hakemaan, ole hyvä.

Mitään kummempaa ei tule. Gunni-tyttö vain pyytää, että uutimet vedettäisiin syrjään. Hänestä olisi hauskaa katsella auringonsäteiden leikkiä.

– Gunni-lapseni. Nyt, ennen kuin sinä menet Jumalan luo, mieti, olisiko sinulla mitään sanomista sitä ennen?

– Ei, isä, ei yhtään mitään.

– Olisiko sinulla jokin toivomus, jonka haluaisit toteutettavaksi?

– Ei mitään.

– Koeta miettiä, Gunni-tyttäreni, koeta.

– Voi, isä, minähän olen saanut niin paljon enemmän kuin olen toivonutkaan.

– Entä eikö sinulla ole mitään sanomista meille, jotka jäämme?

– Minun on ollut niin hyvä. Kiitän vain sinua ja äitiä, enempäähän en voi, vaikka olisin tahtonut... Onko Hansen täällä vielä?

– On, hän on tässä vieressäni...

Gunni Hjelm oli tahtonut nähdä auringonsäteiden karkelon, oliko hän mahtanut niitä nähdä. Mutta hänen kätensä oli kuuma ja kostea, kun hän heikosti tarttui miehen käteen.

– Näin oli kaikkein paras, kuiskasi hän heikosti.

Eikä kukaan ollut tarkalleen nähnyt, milloin Gunni Hjelm hengitti viimeisen henkäyksensä. Surutar ei astunut hänen kuolinvuoteensa ääreen suurin itkuin eikä kyyneleisin katsein, hän vain nyyhkytti hiljaa ja pidätetysti. Oliko se edes surua? Eikö se paremminkin ollut kuin vaisu iltatuulen huokaus puun latvassa, kaihoava jäähyväinen sille päivälle, joka on mennyt, ja tervehdys sille, joka menneen painuessa maille jo sarastaa...

Kuinka pitkä aika tästä kaikesta onkaan kulunut! Eikö tässä ollut välillä jotakin rähinääkin, ruutujen särkemistä ja sellaista? Miksi ne tänne tulivat särkemään, Larsen olisi voinut lähettää ne suoraan Björsethille, siellähän niitä ruutuja olisi ollut hiukan enemmänkin. Ja miehet on jo saatu kiinnikin, se oli kerrankin ripeätä toimintaa. Tänäänkö Ross ja Ursfjord kävivät vai oliko se vuosi sitten? Ei, eilenhän se oli, aivan niin. Kummallista, miten voi unohtaa.

Mutta mitä ihmettä! Tuossa kulkee vanha Ross ohi, hienona ja surupuvussa. Kadulla on pyhäinen rauha, ja aurinko loistaa niin kuin se saisi tänään loistaa viimeisen kerran. Ja nyt alkavat kirkonkellot soida.

– Ah, todellakin...

Erik Hansen toteaa, että Gunni Hjelm haudataan tänään. Saattue ehkä on parhaillaan lähdössä, häntä on aikansa odotettu, mutta kun häntä ei kuulu, niin lähdetään. Kuinka sitä nyt yhden ihmisen takia lykkäämään. Lähdettävä on, kellotkin jo soivat. Pastori Hjelm saattaa juuri nyt mutista itsekseen:

– Ihmeellistä, hänenhän ennen muita piti tulla...

Gunni Hjelm viedään kirkkomaahan, lasketaan muuttumaan maan tomuksi, hänen pitäisi olla siinä katsomassa. Gunni Hjelm, joka oli kuin taivaasta tullut, jota kaikki ihmiset pysähtyivät katsomaan. Ruumis alkaa vähitellen mädätä, madot tunkeutuvat sieraimiin, silmiin...

Kellot soivat, eivätkä ne herkeäkään soimasta, aikovatko ne ainaisesti soida Gunni Hjelmille...

Nyt Erik Hansen ottaa hattunsa ja rientää eteiseen. Ei, nyt se on liian myöhäistä, hän ei ole siinä kunnossa, ihmiset luulisivat, että hän on hullu.

Ja hän palaa huoneeseensa ja istuutuu sohvaan, istuu veltosti ja mukavasti, kuivin, kirvelevin silmin tuijottaen eteensä. Maailma on autio ja tyhjä, siinä ei ole enää mitään. Kellojen kaikukin haipuu avaruuteen ja hukkuu sinne. Nyt silmiin nousevat harvat, karvastelevat vedet. Mutta jonkin minuutin kuluttu? hän huoahtaa, ja se huokaus on samalla kuin nyyhkytys. Sitten hän nukkuu sikeästi.

Kun hän herää, on jo sydänyö. Hän katselee ihmetellen ympärilleen, maailma on tällä kertaa todellakin yksinäinen ja tyhjä. Silloin hän muistaa jotakin, hiipii ulos ja menee äsken umpeenluodulle naudalle. Sen ääressä hän seisoo vielä, kun ihmiset rientävät toimiinsa.

XIII

Signe Björseth astui Erik Hansenin yksityisportaita ylös, tuli sisäeteiseen ja kolkutti. Vasta kolkutettuaan hän huomasi soittokellon nuoran ja nykäisi siitä. Mutta kesti kauan aikaa, ennen kuin tultiin avaamaan. Viimein hän kuuli ovien käyvän, joku kuului ilmaantuvan oven taakse, vääntävän lukkoa ja nykäisevän ovea.

– Vai niin, neiti Björseth. Tehkää hyvin ja käykää sisään!

Tämä ei ollut enää se sama Erik Hansen, jonka hän vuosi sitten oli ensi kerran nähnyt ja josta hän viimeksi oli eronnut kylmällä ja autiolla kadulla. Varsi oli ikään kuin jonkin verran kumartunut, ja kasvoilla oli raskas ja kovaan vivahtava ilme. Eikä hän paljon edes vilkaissut tulijaan, käden ojentaminenkin tuntui väkinäiseltä ja kankealta. Sitten hän sanaa puhumatta näytti neiti Björsethille istuinta ja istuutui itse.

Kului jokunen minuutti, hän ehti siinä jo vilkaista kelloaan ja katsahti neiti Björsethiä.

– Anteeksi, tuli hiljaisesti, – että ehkä olen epäkohtelias, mutta aikani on täpärällä. Minulla on konttori täynnä asiakkaita.

Kuinka se tuli kuivasti ja tottuneesti! "Tirehtööri", välähti läpi neiti Björsethin aivojen.

Erik Hansen rupesi naputtamaan viivottimella pöydän kantta.

– Kuten jo kirjoitin herra isällenne, aloitti hän kuivasti, – en minä voi ryhtyä pitemmälle sahan kanssa. Olen siellä käynyt pari kertaa valvomassa töitä, jotka saatetaan loppuun tämän kuun aikana. Mutta jokainen matka vie aikaa viikon eikä voi käydä hankaluudetta...

Hän vilkaisi neiti Björsethiin ja rypisti kulmiaan.

– Ihmettelen, ettei konsuli itse suvainnut vaivautua tänne. Saha on sentään melkoinen yritys.

– Luulen, että hän luottaa teihin kuin itseensä, herra Hansen.

Vuosi sitten Erik Hansen olisi ehkä punastunut, nyt sanat vain ohimennen hipaisivat hänen korviaan, ja Signe Björseth huomasi sen.

– Kuten sanoin, lopetti Erik Hansen ja nousi seisomaan, – en voi asialle mitään. Minä en ymmärrä noita puutavarahommia ja olen muutenkin paremmin paikallani täällä. Mutta herra Bratt lienee niihin entuudestaan perehtynyt; ehkäpä sovimme niin, että hän saa tulla teidän mukananne.

Tirehtööri seisoi, merkki siitä, että keskustelu oli loppunut. Mutta Signe Björseth istui yhä.

– Oliko neiti Björsethillä sitten jotakin muuta? kysyi Erik Hansen tovin kuluttua. – Jos tarvitsette rahaa, niin teidän on vain annettava kuitti kassaan. Herra Berg hoitaa ne asiat.

– Voitte malttaa hiukan, herra Hansen, olen juuri tullut ja matkastakin hiukan väsynyt. Enkä kuluta aikaanne liian usein.

– Suokaa anteeksi, neiti Björseth, mutta asiakkaat odottavat, ja ne ovat, niin kuin tiedätte, meidän a ja o. Neljännestunti, olkaa hyvä, koetan olla nopea.

Mutta se neljännestunti venyi puoleksi tunniksi ja vielä sitäkin pitemmäksi, eikä Erik Hansenia kuulunut.

– Hän kostaa, hän nöyryyttää minua tällä tavalla, ajatteli Signe Björseth, ja hetkisen aikaa hänen mielensä kapinoi. Mutta hän rauhoittui heti ja tarkasteli mielenkiinnolla huonetta, jonne oli jätetty istumaan. Laaja pöytä, jolla oli jokin aloitettu, mutta kesken jäänyt kirje, nahalla peitetty sohva, lipasto, kirjahylly, jolla oli muutamia kirjoja, seinillä sanomalehtinaulakko. Siinä kaikki. Niin, lisäksi vielä joitakin mustaksi maalattuja tuoleja. Raollaan olevasta ovesta hän vilkaisi viereiseen huoneeseen, mutta ei nähnyt muuta kuin vuoteen pään ja maton nurkkaa. Mahtoikohan mikään "tirehtööri" asua näin spartalaisesti. Ja lisäksi hän tiesi, ettei herra Hansen enempään kuin puoleen vuosikymmeneen ollut tiedustellut palkkaansa, oli vain ottanut sen, minkä milloinkin oli tarvinnut, ja jättänyt kuitin.

– Se on minusta kummallista, oli konsuli Björseth joskus sanonut, – mutta hänelle lienee työ vain työn itsensä vuoksi.

Ihmeellistä, kuinka hän jaksoi venyttää aikaa. Eikö hänellä ollut hitustakaan ellei nyt juuri kohteliaisuutta, niin ainakin arvonantoa.

Viimeinkin ovi kävi. Mutta tulija on vain Tekla, joka vie lautasia toiseen huoneeseen.

– Voisittekohan katsoa, sanoo neiti Björseth, – viipyykö herra Hansen vielä kauan aikaa konttorissa. Minulla olisi hiukan kiire.

– Hetkinen, olkaa hyvä.

Käytetäänpä täällä täsmällistä puhetapaa, täällä ollaan totuttu näkemään ihmisiä.

– Tirehtööri on mennyt pankkiin, mutta hän tulee kyllä pian päivällisellekin.

Aivan niin kuin kenelle muulle tahansa. Ellei muuten tulisikaan, niin päivälliselle ainakin, totta kai. Signe Björseth luo naiseen vihaisen katseen, ja sanat pyrkivät jo hänen huulilleen.

– Kun hän on aterioinut, niin sanokaa, että hän sitten tulee kauppias Knudsenille. Asun nimittäin siellä. Minulla ei ole aikaa istua ja odotella.

Mutta ennen kuin hän on ehtinyt miettiä ajatustaan loppuun, on Tekla jo mennyt. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin taas kulkee huoneen läpi. Neiti Björsethille tulee äkkiä halu lähemmin häntä tarkastella, eikä hän pidä arvoaan alentavana tehdä hänelle muutamia kysymyksiä.

– Teillä oli hiukan levotonta täällä keväämmällä? kysyi hän.

– Särkiväthän ne useimmat kadunpuolisista ikkunoista.

– Eikö sitä millään tavalla voitu estää?

– Kilinä ei mahtunut kuulumaan piharakennukseen asti, jossa minä oleilin. Kun siihen sitten heräsin, oli työ jo tehty.

– Mutta eikö tämänkin huoneen ikkunoita rikottu?

– Kyllä, mutta tirehtööri ei ollut kotona. Jos hän olisikin ollut, niin kyllä siitä selvä olisi tullut.

– Mutta eikö silloin ollut yö?

– Oli. Se oli sama yö, jona neiti Hjelm kuoli. Tirehtööri oli pastori Hjelmillä.

Neiti Björsethistä tuntuu, kuin hän olisi kysynyt riittävästi.

– On ihmeellistä, että sellaista saattaa tapahtua, sanoo hän puolittain itsekseen.

– Tässä kun on vain tuo avoin paikka vastapäätä ja lähin naapuri kulmassa. Ja satama niin lähellä; siellähän on, kun sattuu, jos mitä.

– Aivan niin. Saatte mennä nyt.

Tekla ei enää vastannut hänen entistä mielikuvaansa. Oliko kaikki tässä talossa sitten niin muuttuvaista? Tuolla naisellahan oli viime vuonna vielä verevät, täyteläiset huulet, jollaisia mies ei yleensä kylmästi katsele, ja hänen vartalonsa oli ollut kuin Potifarin rouvan; kummatkaan eivät olleet muuttuneet ulkonaisesti, mutta silmät olivat tulleet sellaisiksi, jotka vähensivät ja samensivat koko vaikutuksen. Mitä täällä oikein oli tapahtunut? Ja herra Hansen oli ollut Hjelmillä silloin kun Gunni kuoli. No niin, hän ehtii kyllä kuulla siitä.

Neljännestunti oli jo kasvanut kuudeksi neljännestunniksi. Signe Björseth puraisi huultaan. Hänen odottamisensa tuntui suorastaan nololta, mutta kun hän jo oli näin kauan aikaa istunut, niin parasta kai oli istua edelleenkin, istua ja odottaa vaikka tuomiopäivään asti. Ehkäpä tässä sentään vielä tulee hänenkin vuoronsa ja tuleekin varmasti.

Samalla hän jo kuitenkin muutti mieltänsä. "Hänen vuoronsa!" Mitä herra Hansen oli hänelle tehnyt ja mitä hän Hansenille voi! Ei mitään. Päinvastoin oli Hansenilla useampia kuin yksi syy olla häneen loukkaantunut ja suhtautua häneen varovaisesti.

Ja hän rupesi muistelemaan, antaa nyt vain minuuttien kulua.

Silloin kun isä oli ollut häntä noutamassa ja kertonut kuulumisia kotoa, oli hän muun muassa kuvannut Erik Hansenia. Tytär ei ollut saanut hänestä mitään varmaa mielikuvaa. Toiselta puolen hän oli pitänyt häntä puoliyksinkertaisena ja ahkerana, hiukan lukutoukkaa muistuttavana, kaikin mahdollisin keinoin eteenpäin pyrkivänä ja siinä tarkoituksessa vaikka vähin silmiäkin palvelevana köyhänä nuorukaisena. Mutta toisella puolen oli seikkoja, jotka lujasti puhuivat vastaan. Ensinnäkin Tekla, josta konsuli oli maininnut ohimennen ja hiukan päätäänkin pudistellen: – Kumma, ettei Hansen ole häntä nainut; olen muistaakseni joskus siitä huomauttanutkin.

– Mutta ellei tyttö enää kelpaa, kun miehestä on tullut herra, oli Signe Björseth isälleen tokaissut. – Niin, voihan se olla niinkin, oli isä myöntänyt, – vaikka en minä sitä uskoisi. Siihen oli keskustelu päättynyt, eikä siinä itsessään ollut mitään tavatonta ollut, sillä konsulilla oli aina tapana antaa tyttärelleen jonkinlainen selvitys niistä henkilöistä, jotka tämän poissa ollessa olivat liikkeessä päässeet jonkinlaisiin asemiin.

– Vai niin, vai ei kelpaa enää, oli Signe Björseth siis ajatellut, ja heti oli hänen mielikuvansa muuttanut muotoa. – Herralle täytyy siis olla parempi.

Hiukan romantisoitu kuva kahden ihmislapsen vaelluksesta muuttui tympeäksi jokapäiväisyydeksi. Mies, ja erittäinkin niin sanottu eteenpäin pyrkivä mies, on aina sellainen kuin on.

Signe Björseth oli tottunut siihen, että hänen ympärillään liehui ihailijoita. Niitä oli paronista puotipoikaan asti. Tietysti tuo Hansenkin panisi kaiken voitavansa liikkeelle, hymyilisi niin makeasti, että hiukaisisi, ja koettaisi keksiä kohteliaisuuksia, jotka hän jättäisi kuulematta, jos olisi siihen tilaisuutta ja malttaisi sen tehdä. Mutta Signe Björseth kuunteli mielellään kohteliaisuuksia saadakseen muistella niitä itsekseen ja niille nauraa.

Heti ensi katsaukselta hän oli kuitenkin huomannut arvioineensa miehen kokonaan väärin eikä hän lopulta saanut hänestä selvää ensinkään. Häntä vastassa oli varsin yksinkertainen, totinen herra, johon hän, niin että itsekin sen huomasi, teki vaikutuksen, mutta siihen se sitten jäi. Tätä ei voinut sovelluttaa siihen luokkaan, mihin Signe Björseth oli kaikki miehet miltei poikkeuksetta asettanut. Ensialussa hän vaikutti nololta ja avuttomalta, mutta se muuttui pian ujoksi ja kunnioittavaksi rauhallisuudeksi, jota mikään ei järkyttänyt. Kuitenkin hän oli Erik Hansenin muutamista silmäyksistä ollut huomaavinaan jotakin.

– Mies on viisaampi kuin luulenkaan, oli hän ajatellut. Hän punnitsee mahdollisuuksia ja odottaa, koettaa vakiinnuttaa miehekkään miehen kuvansa...

Nyt Signe Björseth häpesi näitä ajatuksiansa. Jos kukaan ei ollut koettanut mitään, niin se oli juuri Erik Hansen.

Ja oli tullut hetkiä, jolloin Signe Björseth taukoamatta oli ajatellut häntä, ajatellut vasten tahtoaan ja pakottaen itsensä hymähtämään ajatuksilleen. Joskus Erik Hansen oli hänen mielestään melkein kaunis, ja se oli silloin kun tämä luuli olevansa varma siitä, ettei kukaan häntä tarkannut. Jäykkä, puoleksi kuollut ilme oli kasvoista poissa, ja ne olivat surunvoittoiset ja henkevät. Niin ne olivat olleet siellä metsässä, niin ne olivat olleet myöskin silloin, kun he yökauden olivat istuneet puhellen salissa, joka uhosi kylmyyttä, virallisuutta ja laajuutta.

Signe Björsethillä oli isän lähdettyä ollut ikävä. Hän oli muistellut entistä vilkasta ja vauhdikasta elämäänsä, ja auringonpaisteessakin hänelle oli tullut vilu. Ei sen vuoksi, että hänellä olisi ollut seuranpuutetta, mutta kuitenkin hän tunsi tyhjyyttä. Ja silloin hän oli kuvitellut, että Hansen voisi olla toisenlainen.

Vai oliko tämä kaikki vain mielikuvituksen leikkiä! Pitihän hänen, Signe Björsethin, toki tuntea elämää hiukan sen kaikissa muodoissa. Olihan hän rakastanut ja olihan häntä rakastettu, hän monta ja monet häntä. Joku aika hänen olisi pitänyt voida elää muistoilla. Viime kerralla, kun isä oli tullut häntä hakemaan, ei hän enää ollut voinut ojentaa otsaansa suudeltavaksi ja hän oli lievällä kammolla ajatellut pohjoista, ajatellut toivotonta talvea ja yksinäisyyttä. Mutta muistot eivät olleet voineet tyhjyyttä täyttää, ja monet niistä mielellään unohtikin.

Oliko hän sitten ehkä jollakin ihmeellisellä tavalla rakastunut tähän merkilliseen tirehtööriin, häneen, niin kuin joskus muihinkin? Hän oli itsekin nauranut tälle otaksumalleen. Mutta jollakin tavoin muistamasta Erik Hansenia, siitä hän ei päässyt, ja se oli hänelle melkein vaivaksi. Väliin kun hän iltamyöhällä oli kulkenut tämän talon ohitse, hän oli melkein vavahtanut kuvitellessaan millaista sen seinien takana nyt mahtoi olla: Tekla ja Hansen. Kunnes nyt kerrottiin, että Hansen oli ollut Gunni Hjelmin, sen enkelin, kuolinvuoteen ääressä.

Pitemmälle ei Signe Björseth erittelyissään ehtinyt. Ovi aukeni, ja Erik Hansen astui sisään; se puhuttu neljännestunti oli kasvanut yhdeksäksi.

Erik Hansen oli aivan kuin olisi äsken sanonut viimeisen vuorosanan.

– Nyt on torstai, sanoi hän, – ja ihmiset haluavat kernaasti kotiin sunnuntaiksi, sen vuoksi meillä on tällaista. Se on välttämättömyys, josta emme pääse, ja sen antanette anteeksi.

– Tokko ehditte edes syödä, herra Hansen?

– Sillä ei ole väliä.

– Nyt hän pyytää minua aterioimaan kanssansa, ajattelee Signe Björseth. Mutta ei. Mies näkyy miettivän jotakin, otsa on syvissä rypyissä.

– Niin, palatakseni äskeiseen, aloittaa hän sitten, – puhuin jo Brattille, ja hän voi lähteä kanssanne sahalle. Minusta siellä tuskin on hyötyä. Ja se minua ihmetyttää, mitä teillä, neiti Björseth siellä tehdään...

– Minähän sentään tulen sen kerran omistamaan, keskeytti Signe Björseth punastuen.

– Aivan niin, mutta kun se on nykyisellään, ette ymmärrä siitä mitään.

– Sinne saapuu sunnuntaina myöskin sulhaseni, sanoi Signe Björseth nyt hyvin hitaasti. – Hän on englantilainen ja koko yrityksen alku ja juuri. Isäni arveli, että teidän olisi ehkä hyvä tutustua toisiinne.

Erik Hansen asetti suunsa suppuun kuin olisi aikonut viheltää.

– Tuosta en tietänyt, vastasi hän oltuaan hetken hiljaa. – Sitten kai se kuuluisi asiaan. Mutta, luvalla sanoen, minulla ei ole mitään mielenkiintoa sulhastanne kohtaan, koska tuskin tulemme olemaan missään tekemisissä toistemme kanssa.

– En ymmärrä teitä, herra Hansen.

– Olen ajatellut, että sen opin ja tottumuksen, minkä täällä olen saavuttanut, voisin ehkä parhaiten käyttää hyväkseni Suomessa.

– Oletteko jo kauan aikaa ollut näissä ajatuksissa? kysyi neiti Björseth henkeään pidättäen.

– En kauan, mutta tarpeeksi kauan ehtiäkseni asian päättää.

Piste. Juuri tällä tavalla pitää tirehtöörin puhuakin. Ja Signe Björseth oli äsken ajatellut jotakin omasta vuorostaan, jota ei koskaan tulisi. Nyt hän voisi nousta ja sanoa: "Sitten en tahdo vaivata teitä, herra Hansen." Mutta hän istui kuitenkin. Huoneen hiljaisuus oli ehdoton.

– Herra Hansen, tuli viimein hiljaisesti, – ettehän pane pahaksenne, jos sekaannun teidän yksityisasioihinne.

– Olkaa hyvä!

– Sanokaa, onko Gunni Hjelmin kuolemalla mitään osaa tässä päätöksessä.

Vaikuttiko kysymys mieheen? Silmänräpäyksen, parin ajan hän oli vaiti kuin ajatuksiaan kootakseen. Sitten hän vastasi tyynesti, melkein kovasti:

– Tehän ymmärrätte erinomaisen hyvin, neiti Björseth, että joka on kuollut, hän on, julmasti puhuen, poissa pelistä. Suru ei saa estää eloonjääneitä elämästä. Jos minä suren, niin se ei murra, minullahan on siinä asiassa pitkällinen harjaantuminen.

Signe Björseth säpsähti, viimeiset sanat lausuttiin vihlovasti ja kauas menneisyyteen viitaten.

– Mutta teitähän ei siellä enää kukaan muista, väitti hän. – Ja täällähän olette, niin kuin itse sanoitte, saavuttanut oppia ja tottumusta. Minä luulin teitä kiitolliseksi mieheksi.

Erik Hansen naurahti kylmästi ja hyydyttävästi:

– Ajattelin sitä puolta asiassa itsekin, virkkoi hän, – mutta olen tullut siihen johtopäätökseen, että olen niiden edestä jo ehkä tehnyt hyötyäkin.

Äänilaji kävi yhä korkeammaksi, ja Signe Björsethiä vihloi niin että huimasi.

– Sitten te olette loukkaantunut minuun, kuiskasi hän, – mutta minä en ole tahtonut olla sellainen kuin olen joskus ollut. Se on tullut vallan tahtomattani.

– Ei, hyvä neiti. Eikähän onneksi kukaan ole kuullut mahdollisia loukkauksianne, joita kylläkään en millään tavalla ainakaan tieteni ole ansainnut. Sitä paitsihan sain ne yksityishenkilönä enkä isänne liikkeen paikallisjohtajana, joten voin ne kaksinkertaisella syyllä antaa anteeksi.

Eihän Signe Björsethillä ollut enää mitään sanomista. Hän oli itse pyrkinyt siihen, missä nyt oltiin, vaikka pyrkinyt tahtomattaan. Ja jos hänellä olikin selityksiä, jos hän saattoikin sanoa, että hän eli hetkistä ja mielijohteista, niin oliko varma, että toinen edes kuuntelisi?

– Mitähän isäni nyt sanoo? pääsi häneltä väkinäisesti.

– Oh, Berg täyttää hyvin paikkani.

– Ettekö jäisi... jos... jos minä pyytäisin sitä?

– Meidän kai on turha tästä enää keskustella, neiti. Suomihan on sentään joka tapauksessa se maa, johon kuulun. Ja kun te, neiti Björseth, pyydätte minua jäämään, niin silloin kaikkein vähimmin jään. Senhän ymmärrätte itsekin kun vain ajattelette.