[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzbv_aURh42NwZNjOLnrCPW3x-Iate3AeH2MQVe31Tk4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1133,"Uskollinen vähässä","Koskimaa, Juho",1891,1926,"1133-koskimaa-juho-uskollinen-vahassa","1133__Koskimaa_Juho__Uskollinen_vähässä",null,"romaani",[],[],"fi",57155,332005,true,[],[],[],"Pohjois-Suomen erämaihin sijoittuva romaani kuvaa pula-aikaa ja kulkutautien leviämistä syrjäisissä kylissä. Teos seuraa ihmisten selviytymistä ja kauppiassuvun vaiheita vaikeiden koettelemusten keskellä, kun nälkä ja kuolema koettelevat niin poromiehiä kuin säätyläisiäkin.","Juho Koskimaan 'Uskollinen vähässä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1133. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","USKOLLINEN VÄHÄSSÄ\n\nKirj.\n\nJuho Koskimaa\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1926.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKuolema kulkee ja kiertelee pitkin maita ja mantereita.\n\nSe on tullut syksyn ja lumipyryjen mukana, nyt on jo kevät ovella\nja päivisin paistaa aurinko välkkyville, sulaville hangille, mutta\nvielä se ei ole vaellustaan lopettanut. Tuskinpa edes levähtänytkään,\nottanut hengähdysaikaa.\n\nEnsin se tuli hiipien ja ikään kuin tunnustellen. Vei uhrin sieltä,\ntoisen täältä. Piti pienen väliajan ja vei taas yhden. Kellot soivat\nkirkonkylissä, jäätyneet multalohkareet kumahtelivat, ja ihmiset\nvavahtivat ja rupesivat pelkäämään.\n\nVasta sitten se yltyi raivoon. Se vei leivän ja toi taudin.\nEikä se enää käynyt vain köyhimmissä asumuksissa, lapinkodissa\nja uudisasukasten pirteissä, vaan yhtä suurella ahkeruudella se\nliikkui vauraina pidetyissä kyläryhmissä ja puustelleissa. Se lensi\nyli kaljun tunturin ja etsi käsiinsä metsän pimennoissa elelevän\nasujaimen, jonka olemassaolokin muistettiin vain silloin kun hän\nnäyttäytyi ihmisten ilmoilla, järkähtämättömällä lyönnillä se\nkaatoi kiveliöitä hiihtelevän poromiehen niin kuin porovarkaankin,\njoka vaani laihinta vasaa nälkänsä sammuttamiseksi, se kaahloi yli\naapojen, nevojen ja soiden, souteli järven jäillä makailevan usvan\nläpi yksinäisille saarille, missä jokin kalastajaperhe näihin asti\noli elänyt leivättömyydessään ja suolattomuudessaan, ja sitten se\ntaas palasi kyläpaikkoihin ja kiersi uudelleen talot, mökit ja\npuustellit pappiloita myöten.\n\nKukaan ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi mennyt\nkirkkomaalle, kaivanut sinne itselleen haudan ja jäänyt sen\nreunalle odottamaan vuoroansa antaen Jumalan tuiskun pitää huolen\numpeenluomisesta. Kustasperin vanha äijä sen aikoi tehdä, tämä\näveriäs ja ihmisten kammoma mies, mutta kun hän jo oli ottanut lapion\nkäteensä, sai hän poltteet ja yöllä hän oli valmis.\n\nMutta kirkonkellot eivät enää soineet kuin pyhäisin. Vielä joku aika\nsitten oli jokaisen vainajan kohdalle soitettu ja jokaiselle pidetty\nsuruhetki, nyt soitettiin vain niille, jotka kuolema vei suorastaan\nkirkon liepeillä. Tunturien, metsien ja soiden takana hautasivat\nkuolleensa metsään -- väliaikaisesti, niin kuin sanoivat.\n\n-- Ehtiipähän kesällä tuoda siunattuun maahan, ajattelivat he, päin\nvastoin kuin ennen, sillä tavallisesti ruumiit tuotiin kirkolle kelin\naikana.\n\nKuolema riehui jokivarsilla ja rintamailla, mutta kuinka se riehui\nkiveliöissä, siitä ei kukaan enää saanut eikä huolinut ottaa selvää.\nJokaisella oli huoli itsestänsä. Ja suru laimeni tylsyydeksi, ja\nkuolema alkoi menettää kaamean mahtinsa, sitä alettiin kohdella\nkuin vierasta, joka usein käy talossa, tutunomaisesti ja hiukan\nvälinpitämättömästi.\n\nKun talvi alkoi mennä ja aurinko taas valaisi hankia, ei monikaan\najatellut vielä korjaamatta olevaa satoa, vaan: leipä. Ja toinen:\nsuola. Ja eiköpähän kolmannen piinattuun, nälkiintyneeseen\nmielikuvitukseen noussut jokin vointapainen. Onhan oikeus kuvitella.\n\nSara-Hannu itse oli löydetty kuolleena Riekon pirtin takaa, ja suussa\nsillä oli ollut tukku heiniä, joita viime töikseen oli imeskellyt.\nSen luisevat hartiat olivat olleet köyryssä, ja suksisauva oli jäänyt\npoikkiteloin vatsan alle. Minnehän sekin raukka oikein oli ollut\nmenossa? Ja kuinka se juuri ihan pirtin taakse? Mutta oli saattanut\nkäydä niinkin, että oli sinne tuupertunut, ei ollut jaksanut nousta\nja sitten paleltunut. Selvä oli, ja Sara-Hannu oli kunniallisesti\nkiskottu hautausmaahan, joka täältä ei ollutkaan kovin kaukana.\n\nSara-Hannun Justiina-Pirjetta taas oli saanut loistavan lopun. Hän\noli syönyt itsensä kuoliaaksi. Kustasperin pirtin pöydälle oli jäänyt\njauhopuuroa, talon viimeisistä jauhoista tehtyä. Kerjuumatkalla\nollessaan Justiina-Pirjetta hoksaa tämän, riistää kupin itselleen\nepätoivoisen ja nälkiintyneen hullulla voimalla, ja seuraavana\npäivänä on hänkin selvä. Sinne menivät Kustasperin isonrikkaan\nviimeiset selvät jauhot, ja niin meni myöskin Justiina-Pirjetta.\nEntäpä siitä, että Kustasperin emäntä tästä kimmastui niin, ettei\nruvennut toimittamaan Justiina-vainajaa siunattuun maahan. Kun et\ntoimita, niin anna olla. Saipa nälän ja puutteen ainainen tuttava\nmennä levolle täytetyin, liiaksikin täytetyin vatsoin.\n\nSe oli Sara-Hannusta ja Hannun Justiina-Pirjetasta, jotka eivät\nsentään hekään olleet niitä kaikkein köyhimpiä. Ennen kuin tuli\naika, jolloin leipä loppui kaikilta, katseltiin heitä hurskaina,\nrehellisinä ja työteliäinä ihmisinä, mutta näin nyt vain piti\nkäydä. Ja sitä paitsi Sara-Hannu oli niitä ainoita pitäjässä, jotka\nosasivat sekä lukea että kirjoittaa. Jumala ties, missä oli sen\ntaidon itselleen hankkinut. Mutta kun kuolema tulee, eipä auta,\nvaikka silmät ummessa tuntisit puustaimesi tai osaisit ne paperille\nriivaroida.\n\nKuolema käy pitkin kyliä ja erämaita, ei ole aikaa oikein tarkata,\nkuka menee ja kuka jää. Kustasperin kitsas äijä tai Sara-Hannu\nakkoineen, yhdentekevää, samanarvoisia alamme kaikin olla. Jäihän\nSara-Hannulta tosin se unteloinen poika ja nilkku tyttö, mutta\nsiellä kai elävät pirtissään metsän keskellä tai elleivät elä, niin\nsitten ovat kuolleet. Ja mennään korjaamaan ruumiit, kun ehditään.\nJokaisella on nyt suurin huoli omasta itsestään. Jos joku ehtii\najatella pienellä säälillä tai myötätunnolla toista, niin hyvä on.\nMutta mitä rukoilemiseen toisen puolesta tulee, niin se kuuluu papin\nvirkaan, hänhän saa siitä palkankin.\n\nJa aurinko nousee yhä korkeammalle ja lämmittelee päivisin hankia,\njotka rinteissä jo kimmeltävätkin niin kuin sulamista tehdäkseen.\nMutta öisin juoksevat sudet pihojen poikki, kiertelevät navettaa\nja pysähtyvät silmät kiiluen ovien taakse. Eivätkä ne kuljeskele\nyksin ja kaksin, vaan suurissa laumoissa, todisteensa siitä, että\nporokanta metsässä on vähennyt ja että sielläkin käy verinen taistelu\nolemassaolosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannun-Erkki makaa porontaljalla pirtin loukossa ja koettaa laihoin,\nverettömin käsin kietoa kuluneita ja kovettuneita nahkasia yhtä\ntiukemmin ympärillensä. Hän ei muista, miten päivät ovat kuluneet tai\nmiten monta niitä on kulunut, mutta raollaan olevasta ikkunaluukusta\nhän näkee, että nyt on yö. Hän erottaa kuusten latvat ja niiden\nyläpuolella haljakammaksi käyneen taivaan ja kiiluvat tähdet. Metsä\ntuntuu huokailevan, ja tuon tuostakin kuuluu yön ja huokausten läpi\nulvahdus. Hannun-Erkki tietää kyllä, mitä tuo ulvahdus merkitsee, ja\ntietää myöskin, että pian kiertävät tupaa hätäiset, tassuttelevat\naskelet, terävät kynnet raapivat ovea, ikkunaluukun kohdalla hiipijä\nnousee takajaloilleen ja läähättävä hengitys tuntuu tupaan. Niin on\ntapahtunut lukemattomia kertoja ennenkin ja niin tapahtuu nytkin,\nmutta sisään ei hiipijä pääse.\n\nJa mihinpä hänestä olisikaan! Jos hän pääsisi pystyyn ja lähtisi\nkävelemään, niin hänen luunsa narskahtelisivat ja kolisisivat, jotta\nihmiset luulisivat luurangon lähteneen kulkusalle ja juoksisivat\npakoon. Ei sellainen mies kelpaa sudellekaan, karhulle ei ensinkään.\n\nAjatus ja mielikuva nostattavat hetkeksi hymyn ruumismaisille\nkasvoille, mutta se kuolee samassa kuin syntyykin.\n\nUlkona on yö ja pimeää, ja sudet ulvovat. Savun mustaamassa pirtissä\non vielä pimeämpää. Ja pirtin loukossa makaa Kaisa-siskon kutistunut,\nnäivettynyt ruumis. Hän loppui kaksi päivää sitten niin, ettei sitä\njuuri huomannutkaan.\n\nHannun-Erkki, Sara-Hannun ja Justiina-Pirjetan vanhin ja ainoa\npoika, on jo itkunsa itkenyt. Hän itki ensimmäiset silloin kun ei\nisää eikä äitiä alkanut kuulua takaisin ja viimeiset hän itki eilen.\nKenties hän itkisi vieläkin, jos olisi terve ja voimissaan. Mutta\nnyt, kun hän ei jaksa nousta vuoteeltaan, hänen ajatuksensa ikään\nkuin laajenee ja saa avaruutta: mitäs, kerranhan sitä kuitenkin on\nkuoltava. Ja hän on jo seitsentoistavuotias, pieni kasvultaan, mutta\nmies mielestänsä. Miksi hänen piti jäädä kotiin? Pitihän jonkun olla\nKaisan kanssa. Mutta olisihan äiti voinut jäädä. Niin, mutta kun äiti\ntunsi kustasperiläiset ja muutkin kyläpaikoissa.\n\nSellaista se oli ollut ja siitä oli pitkät ajat, ehkäpä viikkojakin.\nEi hän jaksanut muistaa, vaikka kehutuinkin tarkkamuistiseksi ja\nosasi lukea niin kuin isäkin.\n\n-- Ja liian hontelo ja uneliaskin sinä olet lähtemään, oli äiti\nsanonut. -- Unohdut pian katselemaan.\n\nEihän toki hän olisi unohtunut, mutta hän oli kuitenkin jäänyt. Sinun\npitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi.\n\nHannun-Erkki vaipuu taas puolihorroksiin. Jumala oli korjannut isän\nja äidin pois, ja kaksi uutta tähteä oli syttynyt taivaalle. Ei\nauttanut surra eikä itkeä, kun se kerran oli Jumalan tahto. Kun hän\npääsee liikkeelle, niin hän rupeaa Kaisalle isäksi ja äidiksi. Kyllä\nhe tulevat toimeen ja kyllä aikakin paranee. Aurinkokin jo paistaa ja\nhanget pihan laipeilla kimmeltävät. Kyllä hän jotakin... kun tästä\nvain vähän pääsisi liikkeelle ja kun Kaisa voisi muutaman päivän\nolla yksin kotona. Ei, sitä ei Kaisa sentään voisi, mutta hän vetää\nkelkalla. Kun tästä vain pääsisi liikkeelle.\n\nKaisa oli katsellut häntä suurin, kiitollisin silmin eikä katsellut\nsitten enää. Siniselle taivaankannelle oli syttynyt vielä kolmaskin\ntähti. Kuinka muilla perhekunnilla, joita hän tunsi, oli niin paljon\nlapsia, veljiä ja sisaria, mutta heitä oli vain kaksi, Kaisa ja hän?\nHän olisi tahtonut, että olisi ollut vielä joku, ei yksinäisyyden\ntakia, sillä sitä hän ei pelännyt, vaan jotta hän saisi sen kanssa\npuhua ja olla sille hyvä.\n\nEi Hannun-Erkki tietenkään osaa itselleen eritellä, että hänen\nveljenrakkautensa tuntuu kaksinkertaiselta sen vuoksi, että siihen\noli toiseksi puoleksi sisältynyt hellyyttä ja sääliä. Hän muistelee\nKaisaa vain hiljaisena, nöyränä tyttönä, jolla oli valkeat kasvot\nja laajentunut katse ja jonka oli omin voimin työläs liikkua, pikku\nsiskonaan, jonka kanssa hän ei ollut pahaa sanaa vaihtanut ja joka\nlähtiessäänkin oli hymyillyt tavalla, joka puoleksi oli itkua. Kaisan\nolisi pitänyt elää siksikin, että hän olisi saanut sitä hoivata.\n\nKun Hannun-Erkki taas havahtuu, tuntee hän kyyneleitä poskillaan.\nUlkona on jo paljon valjennut, ja valojuova kuvastuu mustalle\nseinälle. Hän on täällä keskellä kiveliötä yksinään ruumiin kanssa.\nRuumis eihän se ole mikään ruumis, vaan Kaisa. Kuinka ne ihmiset niin\npelkäävät kuolleita ja koettavat pian toimittaa ne pois. Jos hän\nolisi yksin, olisi olo paljon kolkompaa.\n\nNälkää hän ei tunne, mutta häntä vaivaa kalvava, tuskallinen jano.\nNurkassa olisi kyllä vesiastia, ja vesi voisi vielä olla sulaakin,\nmutta jos sitten taas tulisi se hyydyttävä, koko ruumista vavisuttava\nvilu, vielä janoakin kauheampi. Ja kun ensinnäkin pääsisi vesisoikon\nluo ja sieltä taas takaisin nahkasten alle.\n\nPoika pistää kätensä ulos peiton alta, mutta vilu palaa taas jättäen\npian sijansa hielle. Kiukaan nurkassa on kyllä halkoja, mutta tulen\nsaaminen on toinen, pitkällinen asia. Voiko edes tulta tehdäkään,\nruumiinhan pitää olla kylmässä, eikä hän Kaisaa vie aittaan. Vaikkapa\njaksaisikin viedä, niin hän ei vie.\n\nSilmänräpäykseksikään ei hänen mieleensä tule, että hän on yksin\nautiossa erämaassa ja että ehkä hänen itsensä on kuoltava. Hän\nvaistoaa suuren yksinäisyytensä, mutta hän ei jaksa älytä sen\nraskautta ja autiutta. Hän alkaa vain muistella, että jossakinhan\npiti olla suolatonta kuivaa lihaa, ja tahdottomasti, ajatuksettomasti\nhän alkaa mumista oppimiaan rukouksia.\n\nNyt hän näkee kaunista unta. Hän istuu jonkin suuren talon pöydässä,\nja hänen edessään on kupillinen kalakeittoa. Ei se ole sitä\ntavallista vettä ja kalaa, se on oikein suolattu, rasvainen keitto.\n\n-- Syö nyt, poika, sanotaan hänelle.\n\nJa hän tarttuu lusikkaan muistellen kuorittuja petäjiä kotipirtin\nympärillä. Kun hän on suoriutunut kalakeitosta, odottaa häntä\npuurokuppi, jonka keskellä on keltainen silmä. Tietenkään se ei ole\nvoita, sillä kenellä sitä olisi, mutta hänen katseensa vilkuilee\nahnaasti rukiiseen puuroon.\n\n-- Katso vain, poika, ettet itseäsi halkaise... Niin, pitää olla\nvarovainen, vaikka kuinka tekisi mieli. Hän on kuullut, että jotkut\novat syöneet itsensä hautaan. Kolmannella ja neljännellä kerralla voi\njo syödä itsensä täyteen.\n\nSiihen hän herää ja tuntee taas polttavaa janoa. Se nyt oli seuraus\nsiitä rasvaisesta ja suolatusta kalakeitosta.\n\nMutta samalla hän keksii ikkunaluukun ja valojuovan vastakkaisella\nseinällä. Huone on kylmä, kostea ja ummehtuneelle tuleva, mutta\nulkona on kirkas päivä ja aurinko paistaa.\n\nHän toteaa kaiken tämän kuin itsensä ulkopuolelta, mutta muuten ovat\njärkevät ajatukset hänet jättäneet. Kun vain saisi nukkua ja vaipua\nuneen ja lämpöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOveen lyödään suksisauvalla, aurinko on korkeimmillaan. Hannun-Erkki\navaa silmänsä ja toteaa itselleen, että oveen lyödään. Isäkö tai\näiti? Mitä minä sanon heille? Että Kaisa kuoli. Että itse en ottanut\nmitään muuta kuin vettä, hänelle annoin kaikki. Kuoli kuitenkin.\n\nSitten hän taas painaa silmänsä kiinni.\n\nLyönnit uudistuvat, äskeistä kovempina.\n\n-- Kristuksen nimessä, jos siellä on ketään, niin avatkaa ovi.\n\nÄäni on karkea, mutta sortunut. Isän ääni se ei ole, kuinka voisikaan\nolla.\n\nHannun-Erkki koettaa vastata, mutta ääni ei kulje. Koettaa toisen\nkerran ja saa aikaan vingahduksen, jota ei tunne omakseen, ja\nsäikähtää.\n\n-- Oliko siellä ketään?\n\nKysyjän ääni on väsynyt, ja kysymystä seuraava huokaus kuuluu\nselvästi sisälle.\n\n-- On, saa Hannun-Erkki viimein sanotuksi. -- Odota.\n\nHän ryömii kontalleen nahkasten alta, ja hänestä tuntuu siltä, kuin\nhän pudottautuisi vähitellen jäiseen kylmyyteen. Jäseniä polttaa,\nne notkahtelevat ja antavat perään, mutta hän ryömii kuitenkin ovea\nkohden.\n\n-- Odota, huohottaa hän kylmän hien virratessa pitkin ruumista.\n\nViimein hän tulee oven luo, mutta pystyyn nouseminen tuottaa hänelle\nvaikeuksia eikä säppi tahdo löytyä.\n\n-- Odota vielä vähän.\n\nUlkona olija on nähtävästi jo rauhoittunut. Hän ei vastaa mitään,\nmutta hengitys kuuluu raskaana huoneeseen.\n\nJa lopuksi Hannun-Erkki saa oven auki. Kirkas auringonvalo huikaisee\nsilmiä ja valaisee lattialla makaavaa pikkutytön ruumista. Raikas\nkevättalven ilma hulvahtaa sisälle.\n\nOviaukossa seisoo suurikokoinen ja villin näköinen, karvainen mies\nporonnahkainen peski yllä ja laukku selässä.\n\n-- Hm, täälläkin ruumis, sanoo mies itsekseen kuin tervehdykseksi. Ja\nsitten: -- No niin, mitenkäpäs muuten.\n\nMutta Hannun-Erkki ei ehdi vastata, ennen kuin jo taas menettää\ntajuntansa.\n\n\n\n\nII\n\n\nLeipää!\n\nHannun-Erkki herää entisellä paikallaan, mutta hän on hyvästi\nkiedottu nahkasiin ja hänen vieressään on kipollinen vettä, joka\nvielä tuntuu haalealta. Tulisijassa palaa iloinen valkea, ja vesipata\nporeilee.\n\nEnsin ei poika muista kaikkea tapahtunutta, mutta vähitellen ne\npalautuvat hänen mieleensä. Siinä istuu hiljainen, parrakas mies\ntulenloimussa ja syö selvää leipää ja juo vettä päälle.\n\nNähdessään pojan liikahtelevan luo hän kolkon, ilmeettömän katseensa\nhäneen.\n\n-- Joko sinä alat virota? kysyy hän.\n\nHannun-Erkki ei saa ääntään kulkemaan. Ja vaikka saisikin, ei hän\nosaisi vastata. Pitäähän miehen nähdä, että hän virkoaa.\n\nMutta mies ei vastausta odotakaan, hän ottaa kipon pojan vierestä ja\nsekoittaa siihen lisää kiehuvaa vettä.\n\n-- Ota siitä, sanoo hän. -- Se on kyllä sinulle hyväksi. Ruokaa kai\net ole pitkään aikaan nähnytkään?\n\n-- En, vastaa Hannun-Erkki totuudenmukaisesti.\n\n-- Niin kai. Ja lehmäkin teillä näkyy olleen, mutta se on syöty,\ntiedän mä.\n\nTaaskaan Hannun-Erkki ei vastaa mitään. Lämmin vesi on raukaissut\nhäntä ja häntä alkaa uudelleen unettaa. Mies on nojannut päänsä\nnyrkkiään vastaan ja katselee pitkät ajat tuleen.\n\n-- Kuulehan nyt, sanoo hän viimein. -- Jokohan olet siinä kunnossa,\nettä voisit syödä?\n\nSyödä! Hannun-Erkki on jo nälkänsä unohtanut, mutta ruoan\nmainitseminen herättää hänen vaistonsa ja hän nousee puoliväliin\nistumaan. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen suunsa jää puoliavoimeksi\nja laiha, valkea käsi ojentautuu.\n\nMies naurahtaa oneasti, ottaa kipon hänen vierestään ja täyttää sen\npuurolla puoliväliin.\n\n-- Syö nyt sitten, sanoo hän. -- Tämän enempää minä en sinulle anna.\n\nEnsimmäiset lämpimät lusikalliset nostattavat kuuman hien pojan\notsalle, mutta hän syö, ei, hän ahmii niin kuin ei koskaan ennen\nolisi nähnyt eikä vasta näkisi ruokaa.\n\n-- Lisää, huohottaa hän.\n\nMutta mies on kuuro hänen pyynnöilleen.\n\n-- Lisää! Että tappaisit itsesi. Vaikk'ei kai sillä väliä ole, sillä\naikoja tulee kulumaan, ennen kuin me taas kunnollisesti puuro kupin\nvieressä istutaan. Parempi olisi, että syöjiä olisi vähemmän. Mutt'en\nminä rupea sinua tappamaan, en ruoallakaan.\n\nViimeiset sanat menevät Hannun-Erkiltä kuin ohi korvien. Hänen\nmieleensä tulevat hämärästi isä, äiti ja Kaisa-sisko, jonka ruumista\nhän ei enää nähnyt, jos mies lienee korjannut sen aittaan, sitten hän\nvaipuu raukeuteen ja uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnko nyt sitten aina päivä, vai onko tässä ollut yö välissä? Taaskin\npalaa tuli liedessä, keväinen aurinko paistaa täydessä loistossaan,\nja pirtin ovi on selällään. Ja mikä on tuo mies tuossa? Istuu yhä\nentisellä paikallaan ja hämmentelee jotakin.\n\nHannun-Erkki aikoo nousta, mutta samassa mies sen huomaa ja tekee\ntorjuvan liikkeen kädellään.\n\n-- Pysyhän siellä, niin saat jotakin mahaasi. Sinulla on vielä aikaa\nnousta ja yllin kyllin tekemistä.\n\nTällä kertaa mies on hakannut hienoksi ja keittänyt kuivattua lihaa,\nmutta sitä hän antaa vain hiukan. Puuroa sen sijaan saa enemmän kuin\nedellisellä kerralla.\n\nJa taaskin nousee hiki Hannun-Erkin kasvoille, taaskin hän tuntee\nraukenevansa. Mutta sitä ei kestä kauan aikaa. Hän tuntee, kuinka\nvoimat palaavat ja voimain mukana suru.\n\n-- Minne sinä olet vienyt sisareni? kysyy hän.\n\n-- Kannoin sen aittaan. Eihän kuolleesta ole kenenkään toveriksi.\n\nJuonteet miehen kasvoilla eivät muutu, ja kun hän puhuu, ei hän\nkäännä päätään puhuteltavaan päin. Mutta poika ei pane sitä merkille,\nhänellä on omat ajatuksensa. Tähän asti hän on elänyt kuin unessa\nja turruksissa, nyt, voimien alkaessa palata, tapaukset hänelle\nkirkastuvat, hänet valtaa pakahduttava suru, ja hän alkaa itkeä.\n\n-- Vanhempasikin ovat kuolleet, luulen minä? kysyy mies karusti.\n\n-- Niin. Ei minulla enää ole ketään.\n\n-- Mitä sitä tillität. Joka on menevä, se menee. Ja vuorosi tulee\nsinullekin. Mutta nuorena tuli kyllä sinullekin oma nokka eteen.\n\nEikä mies puhu pitkään kotvaan sen enempää. Mutta Hannun-Erkki\najattelee, mitä hänellä on ollut ja mitä hänellä on, ja hänen\nyksinäisyytensä tuntuu kaksin verroin kylmemmältä ja autiommalta.\nEihän miehisen miehen sopisi itkeä, mutta muutakaan hän ei voi. Surun\nvälissä hän koettaa lapsellisissa aivoissaan suunnitella, miten\ntulisi elämään, mutta mihin selvyyteen hän pääsee: maailma, jossa hän\nei monta ihmistä tunne, on yhtä ainoata rannatonta tylyyttä.\n\nSeuraavana päivänä Hannun-Erkki on jo pystyssä ja hänen mielensä on\ntyynempi. Hänelle on selvinnyt, ettei suremalla minnekään päästä,\nettä peruuttamattomaan kohtaloon on alistuttava ja ettei hän täällä\nkeskellä metsää yksin tule toimeen.\n\nHänen vieraansa on harvasanainen ja töykeä niin kuin ennenkin, viipyy\nkauan yhdessä paikassa eteensä tuijottaen ja ammentaa pataan jauhoja\nlaukustaan, joka näyttää tyhjentymättömältä. Pitkiin aikoihin ei\nHannun-Erkki muista nähneensä selvää leipää ja noin paljon jauhoja.\nKunpa ne vain olisivat olleet täällä aikaisemmin.\n\nViimein mies kääntää päänsä ja luo häneen katseensa.\n\n-- Miten pitkä täältä on kirkolle? kysyy hän.\n\n-- Kolmisen peninkulmaa.\n\n-- Sinulla kai on kelkka tai pulkka?\n\n-- On meillä kummatkin.\n\n-- Meidän kai olisi vietävä sisaresi hautaan.\n\nHannun-Erkki kääntää päänsä poispäin ja pidättää esillepurkautuvan\nnyyhkytyksen. Isän ja äidin kohtalosta olisi myöskin otettava selvä.\nToivo välähtää hänen mielessään, mutta sammuu samassa. Ei hän enää\nnäe isää eikä äitiä elävinä.\n\n-- Mistä päin sinä oikein kuljet? kysyy Hannun-Erkki mieheltä.\n\n-- Länsipohjasta.\n\n-- Ja minne olet menossa.\n\n-- Ei minulla ole erityisempiä menemisiä minnekään.\n\n-- Mutta mistä sinä olet saanut tuon ruoanpaljouden?\n\nMies katselee taas hetken eteensä, ennen kuin ryhtyy vastaamaan.\n\n-- Ruumiilta ryöstin, sanoo hän viimein. -- Mies makaa jängällä\npuoleksi lumen peittämänä. Minä tarkastamaan: laukku jauhoja täynnä\nja kolme hopearahaa. Eihän kuollut ruokaa eikä rahaa tarvitse.\n\nHannun-Erkkiä kammotti ja värisytti. Kenen ruokaa hän oli syönyt?\nEikö ollut synti ottaa kuolleelta! Mutta mies jatkoi niin kuin\nluonnollista asiaa:\n\n-- Sinne minä sen hautasin petäjän juurelle. Mutta keväämmällä\nse kyllä tulee esiin, eihän sitä paljain käsin jäätynyttä jänkää\nkaivele. Ja siunauksen luin päälle, että edes lumen sulamiseen asti\nsiellä rauhassa makaa. Kylläpähän pappi sitten perinpohjaisemmin\nsiunaa, jos sattuvat ihmiset löytämään ennen kuin pedot. Vai kuinka\nsinä olisit tehnyt?\n\nEihän Hannun-Erkki toisin olisi voinut tehdä. Mutta Kaisa-sisarensa\nhän tahtoi saada siunattuun maahan. Ja isän ja äidin myöskin. Kyllä\nne kirkolla heistä jotakin tietävät.\n\n-- Kun nyt painat tämän pirtin oven kiinni, sanoo mies, -- niin\najattele mielessäsi, että pitkään aikaan et tule sitä avaamaan.\nAika on sellainen, ja toimeen täällä et yksinäsi tule. Mutta hanki\nrahaa, hanki rahaa, silloin tulet toimeen, vaikka tulisi kymmenen\nnälkävuotta peräkkäin.\n\nPuhuessaan rahasta saa miehen ääni omituisen kovan soinnin ja hänen\nsilmänsä välähtävät kuin hullun. Hannun-Erkkiä värisyttää, mutta\nhänen on lähdettävä tuon miehen matkaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKirkonkylä elää entistä elämäänsä. Joku saa jotakin tietä hankituksi\nitselleen pienen pussillisen jauhoja, laahaa sen, jäsenet\nkiihtymyksestä, nälästä ja jännityksestä vavisten, kotiinsa ja\nvartioi sitä kuin kaikkein kalleinta aarrettaan. Mutta salaisuus ei\npysy salaisuutena eikä ruoka yhden perheen omaisuutena. Hän ja hänen\nperheensä syövät itsensä näännyksiin ja uneen, ja kun he seuraavan\nkerran aikovat syödä, ovat jauhot kadonneet ja kylässä riidellään\ntämän aarteen jaosta.\n\nKeväinen aurinko paistaa ja hanget kimaltelevat. Vanhat, jotka ovat\nhenkiin jääneet, tarkastelevat luonnon merkkejä ja ennustavat, että\nsyksyksi kurjuus loppuu. Miten se loppuu, sitä he eivät sano. Kun\nnyt vain eläisi kesän yli ja syksyyn. Ja ihmisten mieliin valautuu\ntoivoa, ja toivo on puolet elämää.\n\nMutta silloin tulee kylään Ruumiinetsijä-Siikvartti, ja hänen\nilmestymisensä tietää vielä enemmän tuhoa, vielä enemmän kuolemaa\nja vielä enemmän ruumiita, joille ei ehditä kaivaa hautaa. Silloin\ntulevat julki ne kullat ja hopeat, mitkä ihmiset viimeisen varalle\nmahdollisesti ovat kätkeneet, saiturin säkit ja köyhän ainoat\nkolikot. Ympäri metsiä, tuntureita ja kiveliöitä hän hiihtelee,\netsii vainajia, ottaa ruumiilta mitä heiltä löytää ja toimittaa\nheidät parhaansa mukaan hautaan. Ei hän kyliä etsi, sillä kyläkunnat\npitäkööt huolen kuolleistaan, mutta kun hän kylään ilmestyy, silloin\ntiedetään, että pian siellä ei ole paljon muita kuin hän yksin, joka\njaksaa saatella ruumiit niiden viimeiseen lepoon.\n\nMikä hän on ja mistä hän tulee, tämä Ruumiinetsijä-Siikvartti?\nKukaan ei tiedä. Yksi sanoo hänen olevan länsirajalta, toinen\njostakin Norjasta, mutta varmaa on, että tuho ja kuolema käyvät hänen\nedellään. Kolmas jo sanoo hänen olevan Jumalan tai pirun asiamiehen.\nIhmiset väistyvät hänen tieltään, joku sylkäiseekin salassa, mutta\nkukaan ei sulje häneltä oveansa, vaan kantaa jotakin hänen eteensä,\njos enää mitään löytää, että hän pian jättäisi talon.\n\nJa nyt hän on tullut kylään, Ruumiinetsijä-Siikvartti. Herra siunaa\nja varjele meitä! Onko kukaan nähnyt?\n\nOn, on monikin. Ja kertojat vapisevat kauhusta, nälästä ja sitä\nseuraavasta vilusta. Tänä aamuna tulija ruumiskelkkaa veti perässään.\nKelkassa oli rääsyjen alla pikkutytön ruumis. Sara-Hannun poika kulki\njäljessä lapiota raahaten, ja kuokka oli kelkassa.\n\nPuhuiko se mitään ja minne se meni?\n\nSuoraan pappilaan meni eikä sanaakaan sanonut.\n\nVai pappilaan suoraan, tietenkin siunauksia toimittamaan. Ei tästä\nhyvä seuraa, ellei hääviä ollut aikaisemminkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi muista Hannun-Erkki oikein, miten matka oli kulunut. Jonakin\naamuna oli hänen vieraansa hänelle sanonut:\n\n-- Nyt kai jo jaksat olla liikkeelläkin, poika.\n\nHänkö ei olisi jaksanut vaikka jo aikaisemminkin. Pieni, kutistunut\nruumis sidotaan kelkkaan, on vain haettava työaseet ja sitten matkaan.\n\nSe oli ollut yhtä kahlaamista ja harhailemista merkkien mukaan. Tietä\nei ollut, keväisinkin vei kirkolle vain kapea, usein kanervikkoon\nkatoava jalkapolku. Mutta eteenpäin oli päästävä, mikään siinä\nei auttanut. Mies hiihteli ja veti kelkkaa köydestä, hän kaahloi\njäljessä, sillä suksia hänellä ei ollut. Hiki valui virtanaan,\njoskus hän kaahloi kuin unessa ja heräsi siihen, että näki miehen\nhiihtelevän edellänsä ja tunsi itse kävelevänsä jäljessä.\n\n-- Jos sinua väsyttää, niin koeta jollakin tavoin sijoittua kelkkaan.\n\nHannun-Erkki oli vavahtanut, ja uupumus oli kuin poispuhallettu.\nKelkkaan, kuolleen sisarensa jalkoihin! Ei niinkään. Se olisi\nsyntikin, mieskin uupuisi, eikä sisko pääsisi siunattuun maahan.\nKulkisi sitten vain rauhatonna ja voivotellen pitkin metsiä.\n\nTuli yö, mutta yöpymispaikkaa ei tullut. Joskus istahdettiin syömään\nkivikovaa leipää ja kuivattua lihaa, mutta muuta juomista ei ollut\nkuin sulatella lunta suussaan. Kun ihmiset tietäisivät, minkälaiset\nruoat heillä oli. Oli patakin, missä lunta olisi voinut sulattaa,\nmutta nyt ei ollut aikaa tulen tekoon. Oli kiire.\n\nSeurasivatko sudet heidän kantapäillään? Saattoi olla, että korvan\njuuressa joskus tuntui kuin läähätystä ja että puiden välissä vilkkui\nkuin tulisia silmiä, mutta rauhan ne heidän saattueelleen antoivat.\n\nTämä kaikki on kuin harhanäkyä tai utuun häipyvää unta, mutta nyt\nhe seisovat kirkkoherran luona. Ja kirkkoherra on hyväntahtoinen ja\nlaupias, mutta laihtunut ja nöyrtynyt, kuin varjo entisestään.\n\n-- Minulla ei ole mitään antamista, sanoo hän. --\n\nKaiken, mitä minulla on ollut, olen jo jakanut. Ei ole itsellänikään.\nYhtä köyhä ja nälkäinen olen kuin tekin.\n\n-- Emme me ole tulleet mitään pyytämäänkään. Kirkkoherra nostaa\nkatseensa, ennen terävän, nyt haljahtuneen harmajan katseen.\n\n-- Mitä te sitten...? kysyy hän.\n\n-- Me tulimme vain kysymään, muistaako kirkkoherra, onko Sara-Hannu\nja hänen vaimonsa Justiina-Pirjetta haudattu tänne ja milloin ja\nminne?\n\n-- Hannu on kyllä haudattu, ja paikan minä tiedän, mutta hänen\npuolisostaan en tiedä mitään. Miksi sitä tiedustelette?\n\n-- Meillä on tuolla ulkona kelkassa heidän tyttärensä Katariina\nruumiina, ja tässä on heidän poikansa.\n\nPappi luo katseensa Hannun-Erkkiin ja sitten hänen seuralaiseensa.\n\n-- Vai olet sinä Hannu-vainajan poika. Entä sinä sitten? Sinä et\nliene minun seurakuntaani.\n\n-- Sanovat minua Ruumiinetsijä-Siikvartiksi ja kotoisin olen Ruotsin\npuolelta, jos sen välttämättä tietää tahdotte.\n\n-- Nimesi olen kuullut, ja se tuntuu minusta kammottavalta. Kerro,\nmistä olet sen saanut.\n\n-- Siitä, että hautaan ruumiit, milloin niitä löydän, ja luen heille\nsiunauksen, etteivät heidän henkensä häiritsisi kulkijoita.\n\n-- Ja ryöstät heidät! jatkoi pappi kovasti.\n\n-- Millä ottamista on, siltä otan. Mennessään tuomiolle ei kuollut\ntarvinne rahaa eikä eväitä.\n\n-- Mutta, jatkoi mies ja nousi seisomaan, -- ne minä jaan\nsellaisille, joilla ei mitään ole, eivätkä ne ole yksi ja kaksi,\njoiden vaivaista elämää olen muutamalla päivällä pidentänyt. Kysy\npojalta tässä.\n\nPapin kovettunut katse lauhtui ja hänen ryppyiset kasvonsa\nlientyivät. Hän ei kysynyt mitään Hannun-Erkiltä, joka silmät\navoinna ja vavisten oli keskustelua seurannut. Nälkä ja kurjuus,\najatteli hän, synnyttää itsestään monenkaltaista, hyvää jos\npahaakin, ja kansan taikausko on suuri. Hän ei voinut sanallakaan\nRuumiinetsijä-Siikvarttia nuhdella.\n\n-- Jättäkää lapsen ruumis tänne, päätti hän, -- minä lähden kanssanne\nottamaan selvää pojan äidistä.\n\nEikä kansaa ollut tähän aikaan vaikea tavata. Hätä ajoi ihmiset\nyhteen. He liikkuivat kujilla ja teillä kuin aikoen pitää kokousta.\nMutta mitään kokousta he eivät aikoneet pitää, he ryhmittyivät\nvain siksi, että turvallisuuden tunne olisi suurempi ja että he\ntällöin tunsivat olevansa voimakkaampia vastaanottamaan sen, mikä\nvälttämättömästi oli tuleva. Ja myöskin siksi, että koska yhdelläkään\nheistä ei ollut enempää kuin toisellakaan, he siinä tapauksessa, että\njollekulle heistä sattuisi jotakin ilmestymään, kaikki pääsisivät\nsiitä osallisiksi, ellei hyvällä niin pahalla.\n\nSiinä oli miestä ja vanhusta, naista ja lasta tuossa joukossa, joka\npäättömänä laumana liikehti pitkin jokivartta sen vajaan virstan\nmatkan, minkä taloja riitti. Heidän katseensa oli laajentunut ja\nsammunut, mitään heillä ei ollut toisilleen sanomista, ja heidän\nkulkunsa oli laahustamista, mutta kuitenkin he jokainen lähtivät\njuoksemaan, kun pappi molempien seuralaistensa kanssa lähestyi.\n\n-- Ruumiinetsijä-Siikvartti, Ruumiinetsijä-Siikvartti! huusivat he.\n\nSe oli enemmän vikisemistä ja ulisemista kuin huutamista, sillä ääntä\nheidän kuihtuneista ruumiistaan ei lähtenyt.\n\n-- Älkää juosko, huusi pappi heidän jälkeensä. -- Ettekö näe: se olen\nminä, teidän sielunpaimenenne.\n\nMutta he juoksivat sitä hullummin: Ruumiinhakija-Siikvartti oli jo\npapin ottanut!\n\nKukaan ei kuitenkaan lähtenyt juoksemaan jäljessä. Pappi tiesi,\nkuinka tulisi tapahtumaan: jonkin askelen he juoksisivat, sitten he\ntoinen toisensa jälkeen huohottaen ja katse harhailevana vaipuisivat\nmaahan.\n\n-- Tiedättekö te mitään Sara-Hannun Justiina-Pirjetasta? kysyi pappi.\n\nSiitäkö vain oli kysymys? He nostivat kätensä kuin luotaan torjuen.\n\n-- Se söi itsensä kuoliaaksi Kustasperissa, vastasivat he. -- Siellä\nse on. Menkää sinne ja jättäkää meidät rauhaan. Kustasperissa.\nViimeiset ruoat söi...\n\n-- Siinä sen nyt kuulitte, sanoi pappi seuralaisiinsa kääntyen. --\nSyönyt itsensä kuoliaaksi. Voi maailmaa pahennusten tähden! Miksi\nmeitä näin rangaistaan!\n\nYksi ja toinen kaatuneista alkaa taas kompuroida jalkeille, ja\nkeväinen taivas hymyilee.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKirkonkellot, pienet ja vähäpätöiset, soivat. Toinen niistä on saanut\nhalkeimen, ja sen ääni tukehtuu särähdellen sameaan ilmaan, mutta\npienemmän ääni on kirkas ja heleä ja kantaa metsänrantaan asti ja\nkappaleen matkaa metsäänkin.\n\nKuka on kiivennyt tapuliin soittamaan, ja ketä nyt haudataan,\nsillä kirkolla ei kukaan ole kuollut? Ensi kerran pitkään aikaan\nkellot soivat arkisena iltapäivänä. Paljon viruu ruumiita metsissä\nja kiveliöissä, mutta heille eivät kellot ole soineet, olisiko\njollekulle heistä nyt suotu se komeus ja ylellisyys, että hänet olisi\nkiskottu siunattavaksi vihittyyn maahan.\n\nSara-Hannun Justiina-Pirjetta ja hänen tyttärensä haudataan, ja\nRuumiinetsijä-Siikvartti soittaa kelloja. Yön ja osan aamua he ovat\nHannun-Erkin kanssa kaivaneet hautoja, hän hikoillen ja ähkien,\ntoinen vuoroin totisena, vuoroin kyynelehtien ja hammasta purren.\nSillä maa on jäistä ja kovaa ja heidän voimansa ovat riutuneet\nja heikot, mutta hauta on saatava valmiiksi. Kaiva siis vaan,\nSiikvartti, se kuuluu sinun virkaasi, ja kaiva sinäkin, Erkki, vaikka\nolisit sillä mielellä kuin omaa hautaasi kaivaisit. Sen jälkeen kun\näitisi ja sisaresi on tuonne peitetty, olet sinä yksin kuin lintu\noksalla ja saat ruveta mietiskelemään, kuka sinun hautasi kaivaa.\n\nKauan ei heidän otteensa ole kerrallaan riittänyt, tuon tuostakin\novat saaneet istua haudan reunalla ja huohotella ja sitten taas\nryhtyä työhön.\n\n-- Älä itke, poika, oli Siikvartti tuhissut, -- tuonne me joudumme\nkaikin, ei se sen kummempaa ole.\n\n-- En minä sitä... mutta niille olisi pitänyt saada arkut.\n\n-- Arkku? Sanoitko sinä että arkku? Kiitä, että saadaan hauta.\nKymmenet eivät saa sitäkään. Mutta minä pyydän papilta jonkin kankaan\ntai liinan päälle, ettei tarvitse hietaa silmille heitellä. Kun vielä\nvähän kaivamme, niin tuleekin pehmeätä, jäätymätöntä hietaa, se on\nluotava sitten ensiksi, etteivät vainajain ruumiit turmellu.\n\nSiikvartti oli puhellut, Hannun-Erkki ei ollut kuunnellut. Vainajat\nodottelivat pappilan ladossa, ja huomenna heidät siunataan.\n\n-- Vai äitiäs hakemaan, oli Kustasperin emäntä sanonut. -- Kyllä nyt\nkelpaa tulla hakemaan. Eikä se ainakaan nälkään kuollut.\n\nHannun-Erkki ei ollut vastannut mitään, ja vaikeahan oli mitään\nvastatakaan.\n\n-- Entäpä jos me jo olisimme sen haudanneet, oli emäntä jatkanut.\n\n-- Näyttäkää sitten paikka, niin kaivamme sen ylös ja viemme\nkirkkomaahan.\n\n-- Oho, vai kirkkomaahan. Mutta sano minulle, poikaparka, millä sinä\naiot maksaa ne jauhot, jotka äitisi viime töikseen söi.\n\nHannun-Erkki ei ollut osannut edes suuttuakaan. Hän oli vain seisonut\npää riipuksissa odottaen saavansa jotakin tietoa äitinsä ruumiista.\nMutta silloin oli Siikvartti astunut vaimon eteen.\n\n-- Sano nyt, akka, ja sano suoraan, oli hän tiuskaissut, -- minkä\nverran se vainaja niitä jauhoja sinulta sai?\n\n-- Ei se saanut, se otti. Mutta se on korskeaa puhetta. Minkä maan\nmiehiä sinä oikein olet?\n\n-- Jos sinä olet kuullut Ruumiinetsijä-Siikvartista, niin nyt sen\nnäet. Mutta vaikka sinä makaisit haaskana kesäisellä suolla, sudet\nsöisivät sisuksiasi ja linnut tekisivät pesänsä niiden sijalle, niin\nminä vain en näkisi sitä vaivaa, että siirtäisin muutamia mättäitä\npäällesi.\n\nKustasperin emäntä oli kalvennut, mikäli hän entisestään saattoi\nkalveta, ja kirkaissut. Voi taivaan Luoja sitä kirkaisua. Se oli\nvihlonut luita ja ytimiä, se oli ollut kuin huuto syvyyksien\nsyvyyksistä.\n\n-- Sano, missä on ruumis!\n\n-- Se on tuolla ladossa navetan takana. Mutta menkää pois, menkää\npois.\n\n-- Ja minkä verran arvelet jauhoja kuluneen?\n\n-- Ellet mene pois, niin minä kiroan.\n\n-- Minä kiroan takaisin. Minkä verran kului jauhojasi vainajan\nviimeiseen ateriaan?\n\n-- Saatana sinut syököön!\n\n-- Kasvakoot sinun jauhosi vuorenkorkuiseksi tuliseksi hiillokseksi,\njossa sinua pyöritellään helvetissä, ja tarttukoon tuli niistä omaan\ntaloosi! Minkä verran kului jauhoja?\n\nSe oli ollut kolmas ja viimeinen kysymys siitä asiasta, ja\nKustasperin emäntä oli masentuneena istahtanut rahille.\n\n-- Ei niistä kannata puhua, oli hän huohottanut. -- Enkä minä heistä\nkaipaa kirousta vaan siunausta. Sen verran niitä oli, että niistä\ntuli tuo kupillinen heikkoa puuroa.\n\n-- Tämä hopearaha on niistä siis moninkertainen korvaus. Etsi\nitsellesi uusia jauhoja.\n\nMutta Kustasperin emäntä ei ottanut kirottua rahaa. Hän oli viskannut\nsen heidän jälkeensä pihalle, ja sinne se sai jäädä.\n\nJa nyt soivat kellot lohduttavina ja kutsuvina niin kuin silloin, kun\nei ollut nälkää ja kurjuutta. Ne kertoivat sanomaa surusta, mutta\nsamalla ne myöskin soivat lohdutusta.\n\nKulkijaimet jokivarrella pysähtyvät, höristävät korviaan, katselevat\nsanattomina toisiaan ja alkavat pienissä ryhmissä palata takaisin.\n\nSilloin ehtii jo huhu heidän luokseen. Siellä soitetaan\nSara-Hannun emännälle ja hänen tyttärelleen. Poika-Erkki ja\nRuumiinetsijä-Siikvartti ovat hakeneet ruumiin Kustasperista ja\nvieneet sen pappilaan. Yöllä ovat kaivaneet naudan, ja nyt soitetaan.\nMiehet, lähdetään luomaan hautaa umpeen, ennen kuin Siikvartti ehtii\nalas tapulista. Ehkä hänen ei sitten tarvitse kaivaa täällä uusia\nhautoja, ja mekin saamme osan papin siunauksesta.\n\n-- Mutta me olemme nälistyneitä ja meidän voimamme ovat heikot.\n\n-- Olkoon, mutta meitä on monta eikä Ruumiinhakija-Siikvartin ja\nHannun-Erkin voimia voi verrata meidän voimiimme.\n\nSinä päivänä tuntui siltä kuin maailman avaruus ja rannattomuus\nolisi supistunut. Taivas oli pilvessä, ja maan pinnalla oli harmajaa\nusvaa, mutta se ei painanut alas jo ennen tylsistettyä mieltä, vaan\nse päin vastoin ikään kuin toi ihmiset lähemmäksi toisiaan. Näköalat\nolivat peittyneet, he eivät nähneet muuta kuin pienen kappaleen ennen\nniin suurta maailmaa, kirkon harmajan seinän ja toinen toisensa.\nKellojensoittokin laskeutui alas kuuluen ja jääden yksinomaan heidän\npiiriinsä.\n\nSen vuoksi he unohtivat, mitä varten alkuaan olivat kirkkomaalle\ntulleet, ja kun hautaussaattue ilmestyi heidän keskelleen, vaikutti\nse yllätykseltä ja ilmestykseltä.\n\nMutta kellojen voima kävi ikään kuin suuremmaksi ja tuli vieläkin\nlähemmäksi, aivan kuin olisi niitä soitettu heidän keskellään.\nSilloin he vasta huomasivat papin, kaksi pappilan renkiä, jotka\nkantoivat kankaaseen verhottua Justiina-Pirjettaa, ja Hannun-Erkin,\njoka sylissään toi sisarvainajansa.\n\nEikä pappi puhunut korkealla äänellä, ei käskenyt itsekunkin näiden\nnälkään kuolleiden vainajain ruumiiden ääressä mennä omaantuntoonsa,\nei hän puhunut synnistä ja synnin seurauksesta, joka on kuolema,\neikä viimeisestä tuomiosta ja helvetin tulesta. Vaan hän puhui\nhiljaisella, tukahtuneella äänellä, niin kuin olisi puhunut\njokaiselle erikseen siitä, kuinka Jumala on heikoissa väkevä, ja että\nsuurin käsky on rakkaus. Rakastakaat toinen toistanne.\n\nMilloin ruumiit oli laskettu hautaan ja milloin heidän oli ennustettu\ntulevan maaksi jälleen ja siitä viimeisenä päivänä ylösnousevan, sitä\neivät ihmiset olleet lainkaan huomanneet. Pitkälliset kärsimykset,\nkellojen taukoamaton soitto ja papin sanat olivat heidät samalla\nkertaa lumonneet ja herättäneet näkemään muutakin kuin omat\nmietteensä ja vaivansa.\n\nKun siis viimeinen \"amen\" oli lausuttu, tarttuivat he kuin itsestään\nlapioihin, vuorottelivat toistensa kanssa ja vaikka hiki pusertui\nesille heidän nääntyneistä ruumiistansa, milloin kylmänä, milloin\nkuumetta ennustavana, vaikka monikaan ei jaksanut luoda kuin kaksi\ntai kolme lapiollista, herättivät nämä luonnit heissä jonkinlaisen\nhämärän muistelman tai tajunnan työstä.\n\nSiitä nousi korkea kumpu, ja kun se oli valmis, eivät he enää\nmuistaneetkaan Ruumiinetsijä-Siikvarttia eivätkä menneet jokirannalle\nharhailemaan, vaan itsekukin meni lopen nääntyneenä kotiinsa\nnukkumaan.\n\n-- Mitä sinä nyt aiot tehdä? kysyi kirkkoherra Hannun-Erkiltä.\n\nJa kun poika ei vastannut, niin hän jatkoi:\n\n-- Työtä kai kenelläkään ei ole sinulle antaa, eikä ruokaa ole meillä\nja tuskin on koko maassa. Jumala paratkoon, mutta minä luulen, että\nsinun täytyy ruveta etsimään paikkaa, missä löytyisi leivänpala ja\narmelias ihminen.\n\nSilloin Ruumiinetsijä-Siikvartti avasi suunsa ja sanoi:\n\n-- Kun ei ole leivänpalaa, kirkkoherra, niin silloin kai myöskin\non aiheetonta hakea armeliaita ihmisiä. Me lähdemme pojan kanssa\nliikkeelle ja luotamme Jumalan armoon, joka aina on vähän\nluotettavampi kuin vajavaisen ja syntisen ihmisen. Kun kuolema meidät\nkuitenkin lopuksi perii, yhdentekevää on silloin, periikö se meidät\ntäällä vaiko tuolla. Lähdetkö sinä mukaan, poika?\n\nHannun-Erkillä ei ollut enää mitään eikä edes valitsemisen varaa.\n\n-- Kyllä minä lähden, vastasi hän.\n\nJa kotipitäjä jäi yhtä köyhää vähemmälle.\n\n\n\n\nV\n\n\nVihreydessäänkin metsä näyttää autiolta ja kuolleelta. Ensimmäiset\nvaaleanviheriät lehdet ovat jo puhjenneet koivuihin, keväinen kosteus\nmaasta kadonnut ja purojen vesi laskeutunut tavalliseen korkeuteensa.\nKevätkesäinen taivas on korkea ja kirkas, ja aurinko paistaa. Ah,\nmiten se paistaa hellästi, hyväilevästi ja lupauksia antaen. Parin\npäivän kuluttua se ei mene mailleen ensinkään.\n\nMutta suurmetsä on kuollut, ja suoaukeilta erotat pyöreät\ntunturinlaet, joiden rotkoissa vielä lumi viipyy, niin kuin\nsuunnattomat hautakivet, jotka tunteettomina ja järkkymättöminä\nkatselevat ympärillään leviävää autiutta. Ei kiidä porotokka koparat\nnaksuen pakoon kulkijan tuloa; ne, mitä eivät ihmiset eivätkä pedot\nole syöneet, harhailevat vauhkoina ja puolihulluina matkojen päässä\neivätkä anna kuulla itsestään. Susi on joutunut toisen suden suuhun,\nja karhukin on tassutellut jonnekin rajan taakse, merimaille,\nviljavammille seuduille.\n\nKuolema on jättänyt muitakin merkkejä jälkeensä kuin suuren\nhiljaisuuden; tuon tuostakin tapaat poron jo valjenneen luurangon\nkylkiluut törröttäen taivasta kohden tai sudenraadon, joka ei vielä\nlopullisesti ole ehtinyt mädätä. Suon ja metsän rajalla on hiihtelevä\nlappalainen kaatunut suullensa sivakoilleen eikä ole siitä enää\nnoussut. Karvat hänen nahkapeskistään ovat jo kuluneet pois, ja\nsormista, joiden päät ovat kaivautuneet maahan, paistaa esille luu,\nhirveä löyhkä hänen mätänevästä ruumiistaan leviää tyveneen ilmaan,\nmutta ketään ei kuulu, joka valmistaisi hänelle haudan pehmeään\nsuohon. Eikä äyriäkään, ei kalanruotoakaan hänen vierellään olevasta\npussista löydy.\n\nToisen asiat ovat, maallisilla silmillä nähden, onnistuneet paremmin.\nHän on saanut jauhoja pussiinsa ja iloisin mielin hiihdellyt kotiin\npäin, mutta taival on ollut pitkä ja häntä on alkanut väsyttää. Hän\non pysähtynyt puun juurelle tuulen suojaan, jopa lopuksi siihen\nistahtanutkin sukset allaan ja selkä nojaten puuhun. Se oli hänen\nviimeinen istumisensa. Mutta kuka hän olija minne hän aikoi mennä?\nHampaat kiiltelevät auringonpaisteessa, ja hyönteiset pörräävät\ntyhjissä silmäonteloissa. Syrjäinen ei häntä tunne, ja ne, jotka\nhäntä kaipaavat, jos heitä enää on kaipaamassa, eivät osaa häntä\ntäältä hakea.\n\nTaistelu on hetkeksi tauonnut, läähätellään ponnistusten jälkeen,\nja nyt on välirauha. Aurinko paistaa ja odotellaan keskikesää ja\nsyksyä. Kunpa saataisiin suoloja ja kun kalansaalis edes olisi hyvä.\nMitä siitä, jos tuonne kaltioon on päistikkaa heitetty mies, jolla\nvielä on veitsi rinnassaan. Se kai oli hänen osansa, eikä kukaan\nkysele häntä. Tuskinpa edes veitsen omistaja tulee perimään omaansa.\nRuumis huljuu siellä vain hiljaa edestakaisin veden liikkeiden\nmukaan, huljuu, kunnes vaatteet ja liha ovat pudonneet pois ja paljas\nluuranko on jäljellä.\n\nTässä tulee nyt eteen kangas, jolla joskus on raivonnut metsäpalo.\nSiitä on jo pitkä aika, kukaan sitä ei enää muista. Mutta maa on\npaljas tai paikoitellen kanervia ja horsmaa kasvava, puut, jotka ovat\nkaatuneet, ovat lahoamistilassa, ja ne, jotka ovat pystyyn jääneet,\nojentelevat alastomia runkojansa ja oksiansa kuin äänettömässä\ntuskassa kiemurrellen ja rukoillen taivasta kohden.\n\n-- Tästä ei enää ole pitkä matka Pieran kohdalle, sanoo\nRuumiinetsijä-Siikvartti. -- Kun painelemme suoraan koilliseen, niin\nparin tai kolmen tunnin matkan päästä sen pitäisi löytymän.\n\nHannun-Erkki ei vastaa mitään. Hän vain painelee jäljessä, minkä\nvoimat kestävät. Ja ne kestävät nyt taas kyllä. Sen jälkeen kuin\nhän Siikvartin seuraan liittyi, ei häntä ole nälkä kalvanut. He\novat yöpyneet autioissa taloissa ja kolunneet, olisiko varastoihin\njäänyt mitään. Jos jotakin on löytynyt, suolaa, kourallinen jauhoja\ntai lihankappale, ovat he tunkeneet sen laukkuihinsa ja jakaneet sen\nsellaisissa paikoissa, missä ihmiset viruivat nälissään. Sitten he\novat taas kulkeneet eteenpäin. Milloin hautaamaton ruumis on eteen\nsattunut, ovat he tehneet sille haudan. On kamalaa, jos kuolleiden\nhenget jäävät harhailemaan metsiin tai asumusten lähettyville.\n\nEnsin tämä homma oli Hannun-Erkkiä innoittanut, mutta hän alkoi\nsiihen tottua. Lopulta hän siihen melkein mieltyi. Jokainen uusi\npäivä oli erilainen kuin edellinen. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi\nja irralliseksi, ja kalvanut suru vanhempien ja siskon kuolemasta jäi\nikään kuin taemmaksi ja kuolema tuli kuin läheiseksi tuttavaksi.\n\nSiikvartti puhui joskus pitkään, mutta hän ei nauranut milloinkaan.\n\n-- Pelottavatko sinua nuo ruumiit? kysyi hän.\n\n-- Eivät, eivät ainakaan enää. Mutta joskus niiden kasvot ovat\npelottavan näköiset, ja kun niiden silmät ovat jääneet auki, näyttää\nsiltä, kuin ne näkisivät jotakin.\n\nSiikvartti hymähti. Mitäpä kuollut ruumis näkisi. Mutta sielu, sielu\non toinen asia.\n\n-- Minun isäni oli pappi, sanoi hän, -- ja minä näin hänen kuolevan.\nSilloinkin oli pyry, nälkä ja pakkanen, ja hautaamattomia ruumiita\nvenyi kaikkialla. Meidänkin ulkohuoneissa toista kymmentä. Ei\nketään, joka olisi jaksanut kaivaa heille hautoja paksujen nietosten\nläpi. Se oli aikaa. Äiti oli kuollut jo aikaisemmin, ja hän oli\nniiden parinkymmenen joukossa. Pedot, rotat, mitkä lienevät, olivat\nnakertaneet sormet hänen kädestään ja syöneet osan jalkaa niin kuin\nmonien muidenkin. Arkkua en kyennyt tekemään, mutta kannoin sinne\nnurkkakaapin ja asetin hänet siihen. Kun isäni kuoli, kaivettiin\nkaikille hauta. Ei auttanut enää. Tuli muualta miehiä, jotka piispa\nja maaherra olivat sinne käskeneet, ja tuli pappi, joka siunasi.\nIsäni sanoi minulle viimeiseksi: Tee hyvää, mutta hiljaisesti.\n\nHannun-Erkki kuuntelee ääneti. Hän ei kykene sanomaan, onko\nSiikvartti viisas vai hulluko, mutta hän alkaa käsittää hänen\nhautaamisintonsa. Ja toinen jatkaa kuin itsestään.\n\n-- Mitä kuitenkaan teen, ei minulle rikkauksia jäänyt. Tällaisena\naikana otan sellaisilta, jotka eivät enää tarvitse, ja annan\nsellaisille, joilla ei ole. Ja ruumiit hautaan. Enhän muutakaan voi.\nSuotta ihmiset minua pelkäävät.\n\n-- Suotta, myöntää poika ajatuksissaan. Kuinka hänenkään olisi\nkäynyt, ellei Siikvartti olisi ollut liikkeellä? Siellä hän makaisi\ntoisessa nurkassa, sisko toisessa ja äiti jossakin Kustasperin\nvaiheilla. Ja he kummittelisivat, kunnes joutuisivat siunatuiksi.\nHannun-Erkkiä värisyttää tämä ajatus. Mutta äkkiä hänen mielessään\nvälähtää toinen ajatus.\n\n-- Eihän aina ole nälkävuosia, sanoo hän, -- mitä teet silloin?\n\n-- Kuljen kotipuoleni taloissa ja pappiloissa, vastaa Siikvartti\nyksinkertaisesti. -- Pitäähän heidän minut tuntea, olenhan papin\npoika.\n\nAivan niin. Papin poika, jonka kuolema ja onnettomuudet ovat tehneet\nhiukan omituiseksi.\n\nHannun-Erkki tuntee, kuinka hän viimeisten kuukausien kuluessa on\nikään kuin elänyt monta vuotta ja kuinka hän katselee asioita ja\nihmisiä aivan toisella tavalla kuin ennen. Ja kuitenkin hän on\nliikkunut ainoastaan tämän Siikvartin seurassa ja yksinomaan pitkin\nerämaita. Näin suureksi ja avaraksi hän ei maailmaa ollut uskonut,\nja muutenkin se oli aivan erilainen kuin miksi hän oli sitä Saran\ntalosta päin kuvitellut. Mahtoivatko he nyt olla kaukana kotoa, ja\noliko tämä edes samaa pitäjää?\n\n-- Oletko sinä käynyt kouluja... papinkoulua tai muuta? kysyy hän.\n\n-- En päivääkään. Kotona opin lukemaan ja kirjoittamaan.\n\n-- Minäkin osaan lukea, sanoo Hannun-Erkki ujosti. -- Ja\nkirjoittaakin, vaikka hitaasti ja rumasti.\n\nSiikvartti pysähtyy kulussaan, kääntyy ympäri ja luo poikaan pitkän,\ntuijottavan katseen.\n\n-- Lukea! sanoo hän. -- Sen minä kyllä uskon. Mutta kirjoittaa,\nkirjoittaa. Mistä sinä sen olisit oppinut?\n\n-- Isältä.\n\nSiikvartti pudistaa päätään ja jatkaa taas matkaansa. Jopa tulee\neteen hietikko jäkälikön lomassa ja Siikvartti pysähtyy.\n\n-- Siinä on, virkkaa hän. -- Katkaise oksa ja kirjoita.\n\n-- Mitä minä sitten kirjoittaisin?\n\nSiikvartti miettii. Oman nimensä poika mahdollisesti osaa kirjoittaa,\nehkä muitakin tuttuja nimiä.\n\n-- Kirjoita: Jumala ompi linnamme, päättää hän viimein.\n\nJa Hannun-Erkki kirjoittaa, selvästi ja ilman pitkiä miettimisiä.\nSiikvartin kasvot kirkastuvat, ja hänen ilmeetön katseensa saa eloa.\n\n-- Tuotapa minä en olisi uskonut, mutisee hän, -- en vaikka.\n\nSekä lisää ääneen ja melkein lämpimästi:\n\n-- Kyllä sinun pitäisi tulla toimeen ja edistyä maailmassa, kun vain\nmuuten pidät itsesi miehenä.\n\nSitten hän taas nousee ja jatkaa matkaansa.\n\nMutta Hannun-Erkki ei ymmärrä hänen puheestaan mitään. Ei hän älyä,\nmitä se toimeentulo ja edistyminen oikein tahtoo sanoa. Kun tulee\nnälkä ja kallis aika, niin siinä istumme kaikki, niin rikkaat kuin\nköyhätkin, eikä toinen ole toistaan parempi. Mitä auttoi Kustasperia,\nvaikka olisi miten paljon ollut kultaa ja hopeaa? Kun nälkä tuli,\nniin se tuli. Mitä auttoi pororikkaita heidän rikkautensa? Sinne ne\nhupenivat porot metsiin, ja jauhonhakijat jäivät mikä etelään, mikä\nlänteen, mikä pohjoiseen, lienevätkö paremmille maille päästyänsä\nedes ajatelleet palata takaisin, ja eikö siellä liene ollut\nsamanlainen nälkä kuin täälläkin. Ja mitä auttoi lopuksi pappia hänen\nmahtinsa ja tietoviisautensa? Pappilaan yhtä hyvin kuin muuallekin\nlöysivät kyllä nälkä ja kuolema tiensä. Ei, ei tajua Hannun-Erkki\npuhetta edistymisestä: kun hyvin elää päivänsä aamusta iltaan ja saa\nvähän kootuksi varastoon, siinä oli koko edistyminen ja toimeentulo.\n\nYhtä asiaa hänen tekisi mieli tiedustella: minne he ovat menossa,\nmikä on heidän vaelluksensa päämäärä vai onko tarkoitus palata\ntakaisin? Hän on tätä kauan aikaa ajatellut ja monta kertaa avannut\nsuunsa sitä kysyäkseen, mutta lopuksi hän on muistanut toverinsa\nsanat, että he lähtevät liikkeelle Jumalan armoille, joka aina on\nluotettavampi kuin ihmisten armo. Ehtiipähän nähdä, mikä tässä\nlopuksi eteen tulee. Ollutta kurjempaa se ei kuitenkaan voi olla.\n\nPieran kohdalle ei pitänyt olla kuin muutaman tunnin matka, mutta\nvielä he eivät ole sinne tulleet. He ovat tulleet samalle paikalle\npaloa, josta lähtivätkin, ja ilta on jo käsissä. Piera on samoilta\npaikoilta kuin Siikvarttikin, mutta parempien jäkälämaiden takia\nsiirtynyt tänne.\n\n-- Olisinko minä erehtynyt? ajattelee Siikvartti puoliääneen.\n\nEi, hän ei ole voinut erehtyä, hän on ennenkin mennyt Pieran\ntalvikodalle kuin kotiinsa. Mutta mikä tässä sitten on? Ah niin, nyt\nhän huomaa ruumiin.\n\n-- Katso, sanoo hän Hannun-Erkille, -- se oli niin, että meidän piti\nhaudata tuo ensin.\n\nJa he käyvät heti toimeen, vetävät mätänemässä olevan pojan ruumiin\npalolta pehmeämmälle maalle, ja pian ovat he valmiit. Turpeet päälle\nja Herran siunaus, siinä maatkoon ja odottakoon ylösnousemusta.\nKukahan sekin mahtoi olla, ei suksia lähistöllä, ei reppua, ei\nmitään. Lienee ollut joku ahkiosta pudonnut.\n\nEikä heidän enää tarvitse kauan aikaa kävellä, ennen kuin aukean\nlaidalla häämöttää Pieran turvekota. Verkalleen he astuvat\nlähemmäksi. Mutta seinustoilta on turpeita vierähtänyt alas,\nkattoaukosta ei nouse savu, koirat eivät haukahtele vastaan, ja kodan\novi on kiinni.\n\n-- He ovat jo lähteneet tuntureille, arvelee Hannun-Erkki.\n\n-- Ei, eivät ne tapaa sitä tehdä ennen kuin juhannuksen vaiheilla,\nvastaa Siikvartti yksikantaan.\n\nJa hän hiljentää kävelyään aivan kuin pelkäisi ottaa selvää\ntotuudesta, hän, joka kuitenkin on nähnyt niin paljon hävitystä ja\nkuolemaa. Mutta hän on tuntenut Pieran ja Pieran-Inkerin jo silloin\nkun oli pieni poika, he ovat muuttuneet hänelle, yksiviivaiselle ja\nyksinkertaiselle miehelle, kuin vanhemmiksi, joiden kanssa hän on\npuhunut niin kuin ihmiset tavallisestikin toisilleen. Ja nauranut,\nennen kaikkea nauranut, kaikenlaisille pienille asioille, joita he\npitivät suurina.\n\nViimein hän raottaa ovea ja kurkistaa sisään, vetää päänsä\npois, mutta kurkistaa toisen kerran. Hannun-Erkki näkee hänen\nauringonpolttamien kasvojensa kalpenevan ja hikikarpaloiden nousevan\notsalle. Hänkin katsoo sisään ja näkee lappalaisvanhuksen vaimoineen\nhengettöminä makaavan kodan lattialla.\n\n-- Se ei ole nälkää, sanoo Siikvartti. -- Se on tautia, poika,\ntautia. Minä tiedän, että Piera ei anna tappaa itseään nälkään.\n\nKyynelet nousevat hänen silmiinsä, ensikerran kymmeniin vuosiin.\n\n\n\n\nVI\n\n\nJa nyt oli siis Hannun-Erkki maailmassa toisen kerran aivan yksin.\nHän katselee ympärilleen ikään kuin todetakseen tämän seikan ja siitä\nvielä kerran varmistuakseen.\n\nMikään hänen ympärillään ei liikahda. Hän seisoo siinä kuin ypö yksin\nkeskellä maailmaa. Aurinko paistaa, mutta sen valo on surullista\nja kalpeaa ja kuin verhon takaa tulevaa. Onko nyt yö vai päivä?\nPäivä tietysti. Aamulla hän nousi kodassa järven rannalla, joka\noli kuin ylhäältä käsin matalaksi painettu ja näytti itkevän omaa\nolemassaoloaan.\n\nEntä nyt? Hän on liian lähellä taivasta. Kaikki madaltuu aivan kuin\ntaivaan ylhäisyyttä peläten, koivut ovat pensastuneet ja tuskin häntä\nitseään korkeammat, ilma on viileä ja siinä on ikään kuin totisuutta.\nOnko maailma näin suuri? Tunturi tunturin vieressä minne hän vain\nkatsookin, tummenevia laaksoja välissä ja sitten taas tuntureita\netäisyyden harmauteen ja sineen häipyen. Ja tuo tuolla suunnattoman\nkaukana edessäpäin, joka kuin valkoläikkäinen, raskas, harmaja pilvi\nkohoaa maasta ja häipyy avaruuteen, olisiko se Rastekaise.\n\nNimi värisyttää häntä, hän on kuullut siitä mainittavan. Rastekaise,\nsiellä asuvat pirut, ja noidat pitävät sen rotkoissa kokouksiaan,\nennustavat nälkää ja katovuosia ja lankeavat loveen. Mutta laelta,\njoka häipyy taivaan sineen, pitää varmaankin Isä-Jumala vaarin siitä,\nettei ihmisille enempää pahaa tapahdu kuin mitä heidän syntinsä\nkohtuullisesti ajallisuudessa ansaitsevat.\n\nTunnelmassa on peloittavaa, mutta vielä enemmän vapauttavaa: maailma\non näin suuri, ja Luojan silmä sitä lopultakin valvoo.\n\nSiikvartti on poissa, kolmisen kuukautta oli heidän yhteinen\nvaelluksensa kestänyt. Eräänä päivänä, eikä siitä ole kahta\nviikkoakaan, tulevat he pienelle kirkolle järven rannalle. Siikvartti\non hengästynyt, kulku käy laahustaen, ja iho on hiessä.\n\n-- Nyt, Erkki, taisi minun vuoroni tulla.\n\nTaivas on harmaja ja raskas, ja sumu lepää järven yllä peittäen\ntuhannet saaret ja laajat selät, mutta ihmiset ovat laupeita ja\nystävällisiä.\n\n-- Erkki, ensikerran Siikvartti puhuttelee häntä ristimänimeltä,\ntähän asti hän on sanonut häntä vain pojaksi.\n\n-- Nyt sinun on painettava vain Tenojoelle, sanoo Siikvartti, --\nsiellä on pappila ja sieltä taas neuvovat sinut eteenpäin tai pääset\nkulkijain mukana.\n\n-- Mutta, oli Hannun-Erkki yrittänyt, -- minä en sinne osaa...\n\nIhmiset kokoontuvat heidän ympärilleen, neuvovat tietä, joku\ntarjoutuu oppaaksikin.\n\n-- Mutta enhän voi sinua tähän jättää, oli poika taas koettanut.\n\n-- Täytyy. On pakko. Evääsi kestävät vain vähän yli viikon. Ruijaan\nsinun on päästävä, siellä on aina mahdollisuuksia, se on suurempaa\nmaailmaa, ja sama Jumala siellä on kuin täälläkin.\n\n-- Entä sinä sitten?\n\n-- Poika-raiska. Minä tulen jäljessä jos pääsen, ja ellen pääse, niin\nminullahan ovat korjaajani.\n\nHannun-Erkki oli sittenkin empinyt, suupielet olivat alkaneet\nvavahdella, ja vaikka hän kuinka oli purrut hampaitaan yhteen, olivat\nsilmiin nousseet vedet. Mutta Siikvartti oli kääntänyt kuumeiset\nkasvonsa pois.\n\n-- Kun minä kuolen, tai jos minä kuolen, etkä sinä voi tehdä enempää\nkuin nämäkään, niin sinun on kuitenkin lähdettävä. Hyvästi nyt vain\nja kiitoksia kaikesta avustasi.\n\nHannun-Erkkiä oli silloin pakahduttanut, hän olisi tahtonut langeta\npolvilleen, sillä hänenhän oli kiitettävä, mutta hän oli seisonut\nkalpeana, silmät harhaillen, ja vaivoin uskoen elävänsä.\n\n-- Hyvästi, oli hän viimein saanut sanotuksi.\n\n-- Hyvästi. Ota laukku selkääsi ja lähde nyt, siellä on jokunen\nhopearahakin. Ja rukoile puolestani, sitä voi kävellessäänkin hyvin\nrukoilla.\n\nEikä siinä olisi enää mikään auttanut, Erkki oli tuntenut sen.\nSiikvartti oli kääntänyt taas päänsä poispäin, raskain askelin oli\nhän lähtenyt kävelemään, ja miehet olivat saattaneet hänet polun\npäähän ja vielä kerran neuvoneet suuntia.\n\nTästä kaikesta oli jo muutama päivä kulunut. Suot, raskaat kaahloa,\nolivat loppuneet, nyt oli vain tuntureita ja vaivaiskoivua kasvavia\nselkiä, ja pian hän tulisi jokiuomalle. Sitten hänen olisi vain\nseurattava niitä ja lompoloita, kunnes tulisi pappilaan.\n\nJa Hannun-Erkki kulkee. Hän on varma siitä, ettei Siikvartti enää ole\nelävien joukossa, hän pysähtyy tätä ajattelemaankin, mutta samalla\nhän muistaa hänen viimeisen neuvonsa: kiiruhda! Sitä hänen on ennen\nkaikkea noudatettava.\n\nLappalaiset ovat hänelle ystävällisiä, milloin hän heitä kohtaa.\nKalastuspaikoilleen mennessään he antavat hänen tulla veneeseensä ja\nneuvovat taas suunnan eteenpäin.\n\nKuudentena päivänä hän kohtaa yksinäisen lappalaisukon tunturilla\ntähystelemässä.\n\n-- Onko täältä vielä pitkälti kirkolle ja pappilaan?\n\n-- Na ei ole. Kävelet vielä puoli päivää, perillä olet.\n\n-- Nuo vaarat tuolla, ovatko ne Suomea?\n\n-- Tuo on Ailigas, mutta nuo tuolla, ne ovat Norjaa.\n\nHannun-Erkki säpsähtää ja katsoo: näinkö pian jo?\n\nSiinäkö se nyt oli ihmisiä, suuri maailma, valtameret, Norja. Se,\njoka oli antava leivän.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nI\n\n\n-- Niin että sinun nimesikö oli Hans-Erik?\n\n-- Ei, vaan Hannun-Erkki.\n\n-- No, sehän on meillä jotenkin sama. Ja sinäkö tulit muka hakemaan\ntyötä ja ansaitsemaan rahaa?\n\n-- Niin.\n\n-- Ei, poika-rukka, sinusta ole merelle eikä kalastamaan varsinkaan.\nMenisit kysymään makasiinimiehen paikkaa Hauanilta pihan toiselta\npuolen tai kalanperkaajaksi Björsethille.\n\nNaisihminen tuossa puhuu kummallisesti korostettua suomea, ja\nHannun-Erkki kuulee häntä vaivoin. Hän pyyhkii laseja ja mukeja\nja asettaa ne somaan järjestykseen kaappiin, heittää jonkin sanan\nsilloin tällöin, ja jatkaa taas työtänsä.\n\n-- Aivan sininenhän sinä olet muodoltasi. Onko sinulla kylmä?\n\n-- Ei minun ole kylmä.\n\n-- Minä kaadan sinulle ryypyn. Se lämmittää. Mutta mene sitten\nHauanille. Ei sinusta ole kalastamaan.\n\n-- Kyllä kai sitä tottuu mihin vaan.\n\nNainen asettaa taas laseja ja tuoppeja kaappiin. Hänellä oli\nniin paljon työtä ja touhua, että hän tuskin huomaa, jos edes\nkuunteleekaan mitä Hannun-Erkki sanoo. Juttelee vain omaksi\nlystikseen eikä pidä väliä siitä, mitä poika vastaa.\n\nSitten taas:\n\n-- Ovatko sinun vanhempasi elossa?\n\n-- Eivät, vastaa Hannun-Erkki savun ja melun läpi.\n\n-- Entä muut omaisesi?\n\n-- Eivät. Ne ovat kaikki kuolleet nälkään.\n\n-- Että mihin, sanoit?\n\n-- Nälkään.\n\n-- Nälkään!\n\nNaisen harmaja katse pysähtyy häneen hetkiseksi, mutta kädet ovat\nkoko ajan toimessa. Asia on hänelle niin tuttu, hän on kuullut\nniin kovin paljon nälkäänkuolemisista, että se suureksi osaksi on\nmenettänyt kaameutensa. Useimmilta niistä, jotka viime aikoina ovat\ntänne tulleet, on joku omainen kuollut nälkään.\n\nJa ensin ovat tulijat olleet laihoja ja kuin murheen alas painamia,\nmutta jo muutaman päivän kuluttua on alkanut näyttää siltä, kuin suru\nolisi saanut väistyä ja elämä olisi alkanut vaatia oman osansa.\n\n-- Ei auta surra ja kuolla nälkään, kun ruokakuppi on nenän edessä,\noli viekas Nils Hauan sanonut iloisena siitä, että työvoima oli\nhalventunut.\n\nMutta Hannun-Erkkiä vilutti todellakin. Siitä asti kuin hän tänne oli\ntullut, oli häntä viluttanut, ja siitä oli jo pari päivää. Oltiin\nmukamas tulossa keskikesään, ja kuitenkin putoili räntää minkä\nennätti. Pilvet uivat niin matalalla, että ne melkein näyttivät\nkoskettavan maata; minne ikinä hän katsoi, näkyi vain tunturia ja\nkalliota, ei kasvullisuutta minkäännäköistä, ei edes pään tasalle\nulottuvaa koivunkäkkyrää. Jotakin nurmentapaista vain kivien koloissa\nja vihertävää sammalta tunturien ja kallioiden kupeilla. Sitten\nvain kosteita, kylmiä teitä, joita jotkut sanoivat kaduiksi, ja\nkivenheiton matkan päässä viheriä ja valkoinen, kolkko ja peloittava\nmeri.\n\nHannun-Erkkiä vilutti todellakin, vilutti ulkonaisesti ja vilutti\nsisällisesti. Milloin ei satanut räntää, silloin kävi tuuli, hänen\nvaatteensa olivat ohuet, eikä hän moneen päivään ollut nähnyt\naurinkoa. Eikä kenelläkään ollut aikaa hänen kanssansa.\n\n-- Kysy sieltä.\n\n-- Mene sinne.\n\n-- Mihinkähän sinä niin kuin parhaiten pystyisit? Kova aika ulottui\ntännekin, jokaisella oli puute, ja jokaisella oli tekemistä omissa\nasioissaan.\n\n-- Olisit pysynyt kotona, paremmin sinä siellä olisit tullut toimeen,\ntuollainen.\n\nJa sanoja kiiruhti tiehensä jättäen yksinkertaisen pojantollikon\nmiettiväisenä seisomaan sumuiselle tielle. Mutta Hannun-Erkki ei\nvielä ollut niitä miehiä, jotka purevat hampaansa yhteen ja manata\nrävähdyttävät. Hänellä ei ollut maailmassa ketään huolehdittavaa, oli\nyhdentekevää, saiko hän töitä päivää aikaisemmin tai myöhemmin.\n\nMietteissään hän kilisteli niitä muutamia hopea- ja kuparirahoja,\njotka hänellä vielä olivat jäljellä. Kumma, etteivät ne vielä olleet\nloppuun huvenneet, ja montakohan päivää ne vielä riittäisivät.\nMutta kun hänen ajatuksensa rahoista välittömästi siirtyvät niiden\nantajaan, Ruumiinetsijä-Siikvartiin, vanhempiin ja siskovainajaan,\nniin kyynel pakostakin nousee silmänurkkaan ja hänen on käännettävä\npäänsä pois niitä salatakseen ja käydäkseen miehestä noiden isojen,\nkarkeiden miesten joukossa.\n\nRyyppylasi pöydällä hänen vieressään oli yhä koskemattomana. Käsi on\njo monta kertaa sitä koskettanut, mutta aina hän on sen vetänyt pois.\nHän näkee, kuinka muut tuikahduttavat lasiensa sisällön itseensä,\nsaavat heti sen jälkeen väriä naamoihinsa ja kuin uutta miehuutta\nsisäänsä, puhe käy reippaammaksi ja kovaäänisemmäksi, eleet ja\nliikkeet laajemmiksi ja omanarvontuntevammiksi. Samassa hän sattuu\nmuistamaan, mitä Ruumiinetsijä-Siikvarttikin joskus oli hänelle\nsanonut: -- Kokoa rahaa! Ja hiljaa ja varovaisesti hän naiselta kysyy:\n\n-- Paljonko tällainen ryyppy maksaa?\n\n-- Ei se sinulle mitään maksa, vastaa nainen kuin ohimennen.\n\nSillä naiselle on tullut nyt uutta hommaa. Tämä on Nils Hauanin tupa,\nja tänne kokoontuvat ne, joilla on työtä, jotka tulevat suoraan\nansioista ja jotka etsivät työtä. Muitakin samanlaisia pirttejä on,\nmutta tämä on paras, koska tämä on rikkaimman ja täällä ovat ruoat ja\njuomat halvimmat. Työtä etsiväkin löytää sitä täältä parhaiten, ja\nellei löydä, on hänen lohdullista lasin ääressä kuunnella, mitä muut\novat ansainneet ja miten suuria mahdollisuuksia hänellä itsellään\njoskus voi olla.\n\nOvi avautuu ja sulkeutuu, avautuu ja sulkeutuu taas, ja miehiä tulee\nja menee. Ne ovat kookkaita, tuulenpuremia miehiä, joilla on leveät\nhartiat ja suuri ääni, niin kuin aina huutelisivat myrskyn läpi.\n\n-- Tekla, täytäpä minun lasini!\n\n-- Ja tänne ryyppy, Tekla, ja vähän nopeasti. Minulla ei ole aikaa\nvitkastella, minun täytyy vielä tänä iltana mennä Björsethille\ntekemään sopimusta.\n\n-- Mutta jos sinä juot itsesi humalaan, Olli, niin miten sitten teet\nsopimuksia, vastaa nainen. -- Ottaa Björseth sinut pian ilmaiseksi.\n\n-- Ole huoletta sen asian suhteen, Tekla, vastaa Olliksi puhuteltu ja\nkietoo pöydän yli kätensä naisen vyötäisille.\n\n-- Hyi... piru! kirkaisee nainen ja kiskoo itsensä irti. -- Häpeä\nvähän ja mene halailemaan omaa akkaasi...\n\nMutta Olli nauraa vain suu leveänä ja iskee naiselle silmää.\n\n-- Äläpäs lainkaan, Tekla, tee itseäsi, huutaa hän. -- Mahtanetko\nsinäkään olla eilisen teeren poikia.\n\n-- Ole jo vaiti ja häpeä silmät korvat täyteen.\n\n-- Kun ilta tulee ja lamput sammutetaan, niin etkö vain löydä Aage\nLarsenia vierestäsi. Ellet vain Nils Hauania itseään, ellet väinkin,\npiru vie, itseään Nils Hauania. Sitä puhutaan vähän niin kuin\nsiihenkin suuntaan.\n\nNyt naisihminen punehtuu eikä ole kuulevinaan. Salavihkaa hän heittää\nsyrjäsilmäyksen Hannun-Erkkiin, joka tästä kaikesta ei ymmärrä tuon\ntaivaallista. Mutta häneenkin menee halu olla tuollainen, joka tulee\nsuoraan mereltä ja jonka olento tuoksuu yhtäaikaa myrskylle, suolalle\nja kalalle, tuollainen, joka reippaasti tilaa itselleen ryypyn ja\ntarttuu naista vyötäisiin. Tarkoituksettomasti hän alkaa tarkastella\nnaista: tämä ei enää ole aivan tyttöiässä, mutta hänen kasvonsa\novat heleät ja verevät, hänen vartensa on täyteläinen ja tukeva, ja\nhän saattaa olla väkeväkin. Ja hänen nimensä on siis Tekla. Mutta\nmitä kauemmin hän naista katselee, sitä enemmän häntä alkaa vihloa\nja pistää vihaksi se, että ne noin vain menevät ottamaan häntä\nvyötäisiltä.\n\n-- Tekevätkö ne usein sinulle noin? kysyy hän vihdoin.\n\n-- Että kuinka tekevät? kysyy nainen puoleksi huutaen, jotta se\nkuuluisi melun läpi, ja herkeämättä jatkaen astiain pyyhkimistä.\n\n-- Noin että ottavat kiinni.\n\nNainen nytkähdyttää niskojaan, niin että vartalo somasti notkahtaa.\n\n-- Mitäs juopuneista! sähähtää hän hampaittensa raosta.\n\nMutta vähän ajan kuluttua hän kuitenkin kysyy:\n\n-- Miksi sinä sitä kyselet?\n\n-- Muuten vain.\n\nSavupilvi huoneessa kävi aina vain sakeammaksi, ja puheensorina\nkasvoi huminaksi, josta ei sanoja erottanut. Jokin huikahdus vain\nkaiken lomassa. Siinä oli suomea, siinä oli norjaa ja ruotsia, mutta\nsaattoi lisäksi olla muitakin kieliä. Naisen, tämän Teklan rauhaa se\nei näy liikuttavan, hän tekee työtä kuin olisi ypö yksin, pyyhkii\nastioita ja täyttää laseja ja tuoppeja. Kuinka se yksin tuon kaiken\nehtiikin ja vielä isäksi ottaa vastaan rahoja ja panna ne laatikkoon?\nJoskus hän vilkaisee Hannun-Erkkiin, ja jos tämä vielä osaisi naisen\nkatseesta jotakin lukea, käsittäisi hän noiden silmäysten merkitsevän\njotakin siihen tapaan, että \"taitaa sinuun vähin koskea, kun näet\nminua halailtavan\", mutta \"ei se niin vaarallista ole\".\n\nJopa läjähtää nyrkki pöytään, joku retkahtaa lattialle, ja pöytä\nkaatuu. Hetkiseksi humina hiljenee, mutta pian on kaikki taas\nennallaan. Lyhyt, ohimenevä tappelunnujakka vain, joka kuuluu asiaan\nja johon on totuttauduttava.\n\nHannun-Erkillä on ryyppynsä yhä koskemattomana. Mitenkähän on,\njoutuisiko hänkin joskus tuollaiseen? Ja mitä se äskeinen Olliksi\npuhuteltu sanoi illan tulemisesta ja lamppujen sammuttamisesta!\nNythän oli päivä vuorokaudet umpeensa, kuka tässä valoja tarvitsi.\nMutta se taisi olla humalassa jo tullessaan. Tuolla se nyt istuu\nja kädet levällään selvittelee toisille jotakin. Tulisiko hän,\nHannun-Erkki, koskaan noin olemaan asiassa mukana?\n\nMelkein huomaamattaan hän nyt nostaa pikarin huulilleen ja tyhjentää\nsen pohjaan asti.\n\n-- Mitäs, eihän tämä nyt mitään ole, sanoo hän itsekseen, mutta\npienen, hyvin pienen ajan kuluttua hän on jo toisissa tunnelmissa.\n\nHänen lävitseen virtaa outo lämpöaalto, ja ympäristö laajenee ja käy\nparemmaksi hänen silmissään. Mikä hätä tässä on, saapahan sitä työtä\nkun ennättää, hän menee tuohon miesjoukkoon vain ja alkaa puhella\nasiasta. Ja hämmästyneenä hän kuulee oman äänensä sanovan:\n\n-- Tekla, kaadapas minulle toinen ryyppy. Nainen luo häneen pitkän\nkatseen, mutta tekee työtä käskettyä.\n\n-- Älä ota liikaa, kun et ole sellaiseen tottunut, sanoo hän vain. --\nSen verran vain, että lämpenet.\n\nJa jatkaa taas työtään.\n\nNyt Hannun-Erkkikin tuntee, että hän, jos ilkeäisi, voisi ottaa\ntuota naista vyötäisistä. Mutta samalla hänen mieleensä tulee, mitä\nvarten hän tänne alkuaan on tullut, hän muistaa kaikki edelläkäyneet\ntapaukset, ja vähältä pitää, ettei hän tule hentomieliseksi ja puhkea\nkyyneliin. Mutta asiahan on ennen kaikkea toimitettava, hänen on\nvain sekaannuttava joukkoon ja alettava kysellä. Eivät hänen rahansa\npitkiä aikoja riitä.\n\nSilloin hän huomaa, etteivät hänen jalkansa häntä kannata, mutta\nmiksi ne eivät sitä tee, sitä hän luonnollisesti ei voi tietää.\nPaljon kulkenut ja paljon nähnyt nälkää, ensi ryypyt lisäksi, mitä\nsellainen kestää!\n\nNyt tulee Ollin-Siina hakemaan miestänsä. Laihtunut, suonikas nainen,\njoka kiskoo kalvakasta pikku tyttöä kädestä jäljessään. Avaa oven ja\njää epätietoisen näköisenä seisomaan ovisuuhun.\n\n-- Onkohan Olli täällä? kysyy hän.\n\nMutta kenelläkään ei ole aikaa häntä huomata, jokaisella on olevinaan\ntärkeätä sanomista ja tekemistä. Samassa hän kuitenkin huomaa\nmiehensä ja menee tyttöään taluttaen hänen eteensä.\n\n-- Olli, etkö sinä lähde kotiin jo?\n\nMies ei ole kuulevinaan, ja pikku tyttö katselee suurin, pelästynein\nsilmin ympärilleen. Sitten hän alkaa itkeä.\n\n-- Sinunhan piti mennä Björsethille tekemään työsopimusta, sanoo\nvaimo taas.\n\nNyt nostaa mies kuin muun työn lomassa samean katseensa.\n\n-- Mitä sinä täällä teet, murahtaa hän, -- mene kotiisi.\n\nJonka jälkeen hän taas jatkaa puhettaan niin kuin ei vaimoa olisikaan.\n\n-- Kuule, puhuu vaimo edelleen itsepintaisesti, -- jos sinä hyvinkin\npääset Björsethin töihin, niin ei sinun sovi rahojasi täällä\nhuveltaa. Kuinka me sillä aikaa elämme?\n\nMies lyö nyrkin pöytään.\n\n-- Eläkää miten tahdotte, karjaisee hän. -- Ja nyt hornan tuuttiin!\nEn minä enää monta minuuttia viivy ja kyllä minä asiani tiedän.\n\nVaimo alkaa itkeä, ja muutamat miehet nousevat seisaalleen pitääkseen\nhänen puoltaan. Mutta toiset asettuvat miehen puolelle.\n\n-- Kuka se on, joka huushollissa määrää? huutaa joku.\n\n-- Niin, mutta se, joka määrää, pitäköön myöskin huushollistaan\nhuolen. Ei passaa sitä nälässä viruttaa.\n\n-- Viruttaa! Onko se viruttamista, jos rehellinen kalastaja ottaa\nryypyn murheeseensa.\n\n-- Niin ja hyvien toverien seurassa. Kyllä sitä on työnkin aika.\nMutta ämmät ovat nyt sellaisia.\n\n-- Mene kotiin, Olli, ja tule toinen kerta!\n\n-- Enkä minä itse saa määrätä, milloin menen ja milloin en?\n\n-- Niin, mutta kun olet jo humalassa ja akkasi ja tyttösi ovat sua\nhakemassa.\n\n-- Ja Björseth istuu konttorissaan ja odottaa.\n\n-- Ottakoon toisen.\n\nSananvaihto yltyy, jokin tuoppi tai pikari lennähtää lattialle, ja\nvaimo on jo peräytynyt toimittamattomin asioin ovelle. Yhteentörmäys\nnäyttää olevan välttämätön.\n\nHannun-Erkki huomaa tämän kuin sumun lävitse. Mitähän tästä\nlopultakin tulee? Ja hänen jalkansa kun eivät edes kannata häntä.\n\nSilloin Tekla heittää pyyhinliinan syrjään, kävelee miesten läpi\ntungeskellen Olliksi puhutellun luo ja tarttuu häntä hartioihin.\nSitten hän lykkää hänet edellään ovelle ja siitä ulos.\n\n-- Ala painua nyt, sanoo hän, -- niin kuin olisit jo menossa. Ja jos\nkuulen sinun meiskanneen, niin ei ole asiaa takaisin.\n\nTästä kohtauksesta muodostuu päivän ja illan huippukohta. Jotkut\nyrittävät asettua Ollin puolelle, toiset taas hurrata Teklalle, mutta\nuseimmat maksavat laskunsa ja menevät, ehkäpä vain jonkun toisen\nkauppiaan krouviin jatkamaan juhlia. Ne, jotka jäävät jäljelle,\njatkavat juttujaan huojuen lavitsoillaan, mutta koettaen näyttää\nselviltä ja asiallisilta.\n\n-- Paras on, että tekin nyt lähdette, sanoo nainen viimein. -- On\nsitä päivää vielä huomennakin.\n\n-- Älähän vielä, eihän tässä vielä ole puoliyökään käsissä.\n\n-- Parempi kun säästätte rahanne.\n\n-- Jopa nyt! Etpä sinä pidä talon puolta ensinkään.\n\n-- Ruvetkaa menemään nyt vain.\n\nJa kun sanat eivät näytä tehoavan, lähestyy nainen heitä kuin äsken\nOllia, ja juuri näytelty meno uhkaa alkaa uudelleen. Mutta silloin\nmiehet itsekseen noiduskellen, että on sitä muitakin paikkoja,\nalkavat huojuskellen mennä ulos.\n\nHannun-Erkki ei tiedä, mitä hän tekisi. Ensikertainen, pieni humala\non haihtumaisillaan hänen päästään, mutta sittenkin hänestä tuntuu,\nkuin hän koko ajan olisi nähnyt unta, josta hänen pian on herättävä.\nNainen kulkee sulkien ikkunaluukkuja ja painaen oven salpaan.\n\n-- Mitä sinä minun kanssani aiot tehdä? kysyy poika huolestuneena.\n\n-- Sinulla ei tietenkään ole yösijaa, vastaa nainen, mutta melkoista\ntylymmällä äänellä kuin päivemmällä.\n\n-- Ei, mistäpä minä sellaisen vielä...\n\n-- Onko sinulla rahoja? kysyy nainen taas kuin äsken, mutta vastaa\nitse omaan kysymykseensä: -- Ei tietenkään.\n\n-- Kyllä minulla on vähän, väittää Hannun-Erkki ja vetää esille\nmuutamat hopeapenninkinsä.\n\n-- En minä heitä tahdo, mutta pidä niistä tarkka vaari äläkä\nvarsinkaan ota esille miesjoukossa.\n\nTeklan ääni on nyt paljon hellempi ja hänen katseensa lempeämpi,\nja Hannun-Erkin mieleen tulee yhtäkkiä Ruumiinetsijä-Siikvartti ja\nkaikki omaiset. Mutta samalla myöskin jotakin muuta, jota hän ei osaa\nitselleen selittää.\n\n-- Nuku nyt ainakin tämä yö tuolla ritsillä, jatkaa nainen, -- mutta\nota ryyppy mennessäsi levolle ja vedä vällyt korviisi. Yöt ovat\nkylmiä ja huone on hatara.\n\nSitten hän kuin itsekseen huokaa:\n\n-- Hyvä Luoja, kuinka minä olen väsynyt.\n\nHannun-Erkki kömpii ritsille, ja läpi unen hän kuulee, kuinka nainen\nkalistelee astioita ja asettelee niitä luukkujen raosta ja yhdestä\nainoasta kynttilästä tulevassa valossa paikoilleen. Sitten hän\nnukahtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa ensi kerran, väsyneenä kaikesta, hän pitkään aikaan nukkuukin\nlämpimästi ja sikeästi osapuilleen kunnollisessa vuoteessa. Mutta\nyöllä hän herää. Ympäristöään hän ei ihmettele, sillä se on melkein\njoka yöksi vaihtunut, mutta tämä omituisen lämmin, melkein pehmeä\ntunne.\n\n-- Missä minä olen? Niin, minä olen Norjassa ja minun on saatava\ntyötä, jotta eläisin. Eilen oli outoa, mutta täällä on sittenkin hyvä\nolla.\n\nMutta outo tunne valtaa hänet yhä kiinteämmin. Eikö hänen lähellään\nole jotakin kummallisen lämmintä, eikö hän kuule hengitystä? Hän\nkohottaa päätänsä ja tunnustelee kädellään. Käsi osuu pehmeään\nruumiiseen, ja Hannun-Erkki tuntee värähtävänsä.\n\n-- Onko se Tekla? kysyy hän.\n\nMutta puhuteltu ei vastaa mitään. Hän on päivän työstä väsynyt ja\nnukkuu, raskaasti hengittäen, selin häneen. Poika vavahtaa, mutta\nsamalla hän tuntee ikään kuin pelkoa, vetäytyy mahdollisimman kauas\nnaisesta seinän puoleen ja koettaa maata suorana kuin tikku. Ja\npitkät hetket kuluvat hänen uskaltamatta oikein hengittääkään.\n\nSilloin aletaan ovelle lyödä, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin.\n\n-- Tekla! Tekla tekee hyvin ja avaa.\n\n-- Joku kolkuttaa! sanoo Hannun-Erkki puoliääneen.\n\nNyt nainen kohottaa päänsä.\n\n-- Tekla! kuuluu taas oven takaa. -- Mikä piru siinä on, ettei Tekla\nsaa ovea auki.\n\nSe on rämeä miesääni, joka puhuu suomea pahasti murtaen.\n\n-- Taivaan vallat, tuiskaisee nainen melkein itkien. -- Se on\nkauppias itse. Taas!\n\n-- Mitä se tahtoo? kysyy Hannun-Erkki vavisten.\n\n-- Arvaat kai mitä se tahtoo!\n\nMutta Hannun-Erkki ei sitä ollenkaan arvaa. Hän kuulee vain ovea\njynssättävän ja naisen itsekseen tuskittelevan:\n\n-- Mitä Jumalan nimessä minä oikein teen!\n\n-- Ymmärtääkö Tekla, kuuluu taas oven takaa, -- kuka on isäntä\ntalossa. Pääsenkö minä sisälle vai enkä minä pääse?\n\nNainen on nyt noussut ritsiltä ja mennyt oven luo.\n\n-- Kauppias menee nyt vain omalle puolelleen, sanoo hän maanitellen.\n-- Mitä kauppias täällä tähän aikaan.\n\n-- Tulen vain hakemaan kapakkakassan.\n\nSilloin ei auta muu kuin avata ovi, ja sisään astuu iso, punakka\nmies. Hän menee pöydän luo, ja nainen ojentaa hänelle rahat\nlaatikosta, mutta mies jää yhä seisomaan. Siinä se nyt on, se rikas\nNils Hauan.\n\n-- Tekla on nyt minulle hyvä, sanoo hän kuiskutellen, -- niin Tekla\nsaa kaikki nämä.\n\n-- Ei, hyvä kauppias, vastaa nainen nöyrästi, -- ei siitä mitään tule.\n\n-- Sitten Tekla saa mennä pois minun palveluksestani.\n\n-- Jos kauppias niin tahtoo, niin enhän minä sille mitään mahda.\n\n-- Nyt on huono aika ja paljon väkeä.\n\n-- Antaa olla vaan.\n\nHannun-Erkki kuuntelee henkeään pidätellen keskustelua, josta hän\nei mitään käsitä. Sitten hän näkee miehen kietovan kätensä naisen\nympärille ja kohottavan hänet maasta. Mutta Tekla asettuu vimmattuun\nvastarintaan ja saa miehen yhä lähemmäksi raollaan olevaa ovea.\n\n-- Kuule nyt... huohottaa mies.\n\n-- Ei, ei tule mitään...\n\nJa painiskelua jatkuu. Hengitykset läähättävät ja hampaat kirskuvat,\nja Hannun-Erkki on epätietoinen siitä, mitä hänen olisi tehtävä.\nMutta viimein hän hyppää ritsiltä naiselle avuksi, ja juuri silloin\nmossahtaa kauppiaan raskas ruumis ovea vastaan ja siitä pihalle. Ja\nnainen vetäisee oven kiinni, jotta paukahtaa.\n\n-- Huomisesta alkaen Tekla ei sitten ole palveluksessani, kuuluu\npihalta.\n\n-- Hyvä on, vastataan sisältä. Yksinkertainen, komeavartinen krouvin\npiika istuu huohottaen mielenkiihtymyksestä ja väsymyksestä ritsinsä\nreunalla.\n\n-- Olet sinä nyt nähnyt koko paljon muutaman päivän osalle, sanoo hän\nviimein kokonaan omat asiansa unohtaen pojalle.\n\n-- Olen totisesti. Mutta ei kai se aina ole tällaista?\n\n-- Mitä muuta se sitten olisi. Menestyin minäkin vuoden, pari, tässä\nsitten istun. Ei suinkaan sitä kaikkia mielitekoja voi noudattaa.\n\nHän painaa päänsä käsiinsä ja vaipuu syviin mietteisiin. Sitten hän\nkuitenkin kuin helpotuksesta huoahtaen lausuu:\n\n-- Mitäpä siitä miettimään. Kyllä tekevä aina työtä löytää.\n\nJa tähän elämänviisauteen tyytyen hän taas painautuu levolle jättäen\nHannun-Erkin puolestaan miettimään.\n\n\n\n\nII\n\n\nSeuraavana päivänä pilvet uivat kallioiden tasalla; näytti siltä,\nkuin ne olisivat tarttuneet niihin kiinni ja jääneet niiden kielistä\nroikkumaan, eikä viipynyt pitkää aikaa, ennen kuin puhkesi sade,\nvettä ja räntää sekaisin. Ihmiset ilmestyvät kaduille vakavina ja\ntoimeliaina, monenkin miehen kasvoilla selvät kohmelon merkit, ja\nmielessään kai he tekivät päätöksen tänään ja huomenna paikata sen,\nminkä eilen olivat menettäneet. Koko ilma tuntui haisevan suolle ja\nmädänneelle kalalle, ja meri näytti kuin häipyvän putoavan sateen\ntaakse. Mutta laivat kalseassa satamassa olivat lähtövalmiina,\nihmisiä juoksi ja hääri niiden kannella niin kuin laiturillakin,\nmutta huudot huudettiin ja käskyt annettiin hiljaisemmalla äänellä\nkuin tavallisesti. Liekö sekin ollut ilman vaikutuksesta.\n\nTekla on avannut yhden ikkunaluukuista ja vetää parhaillaan kenkiä\njalkaansa. Hänen mieleensä muistuu eilinen päivä ja se, mitä tapahtui\nyöllä. Tästä aamusta alkaen hän on paikaton ja hänen on lähdettävä.\nKun aamu ehtii pitemmälle, tulee kauppias Hauan tietysti niin kuin\naina ennenkin pyytämään anteeksi ja että hän jäisi paikalleen, mutta\ntällä kertaa hän ei enää jää. Sillä tällaista oli ollut koko se\naika, minkä hän oli Hauanilla ollut, ja tällaista tulisi, tietenkin\nedelleenkin olemaan.\n\n-- Kuulitko sinä, että se käski minun aamusta lähteä? kysyi hän\nHannun-Erkiltä.\n\nTämä, joka on koko loppuyön viluissaan ja vain puolinukuksissa\nvenynyt ilman peitettä kovalla sivupenkillä, vastaa:\n\n-- Kuulin kyllä. Miksi niin?\n\n-- Siksi vain, ettei se voi peruuttaa, kun on itse käskenyt.\n\nTekla on jo täydelleen pukeutunut ja ojentelee ensin käsivarsiaan ja\nsitten koko varttaan. Hänelle on aivan yhdentekevää, vaikka onkin\nlähdettävä, kyllä hän, reipas ja terve ihminen, aina hommia saa.\nEllei muuta niin rupeaa kalanperkaajaksi, kyllä siinä vaimoihminenkin\npärjää.\n\nHänen tarinansa on näiden Luojan hylkäämien perukoiden tavallisimpia.\nOn joskus pikkutyttönä kulkeutunut tänne isänsä kanssa. Isä on\nkalastustöissä, jää kerran merelle, kellot soivat samalla kertaa\nhänen ja muiden hukkuneiden yli, sitten on kaikki ohi ja Tekla Palo,\njonka sukunimi on vääntynyt Balloksi, saa ruveta katselemaan, kuinka\ntulee yksin toimeen elämässä. Hän oli silloin kuusitoistavuotias, ja\ntapauksesta oli nyt kulunut kuutisen vuotta.\n\nJa hän tulee toimeen niin kuin tulee, saa ainakin jokapäiväisen\nleipänsä ja sopeutuu hyvin ihmisten kanssa. Hän puhuu norjaa hyvin,\njopa niin hyvin, että hänen suomeensa on tullut pieni murteellinen\nkorostus. Mutta sitä hän ei käsitä, miksi miehet joka välissä\npyrkivät häntä pusertelemaan, halailemaan ja lääppimään. Niin kuin\nitse kauppiaskin ja hänen kirjanpitäjänsä, notkea ja liukas Aage\nLarsen. Onhan hän kyllä peilistä nähnyt, minkä muotoinen hän on,\nmutta olisihan niitä parempiakin. Hän tietää kyllä itse, ettei\nhänellä varsinaista tyttöaikaa ole koskaan ollutkaan ja että hän\njossakin suhteessa jo ennen aikojaan oli vanhentunut ja varttunut.\nMutta kuitenkin tuli nyt yksi ja puhui hänelle rakkaudesta, toinen\ntarjosi sormusta, kolmas puhui suurista rahoista, ja nuoret\nmerimiehet ja kalastajat tarttuivat ilman muuta vyötäisiin ja\nsuudella mojahduttivat keskelle suuta. Se kuitenkin oli kaikkein\nreiluinta ja vaarattominta. Vähitellen oli hän omaksunut varman,\nmäärätyn kannan koko miessukupuoleen nähden: soitti suutansa heidän\nkanssaan, ja jos jotakuta ilman muuta huvitti ottaa häntä vyötäisistä\ntai suudella muiskahduttaa suuren joukon nähden, niin sama se, mutta\nälä yritä tulla tekemään sitä pimennossa tai nurkan takana.\n\nNyt hän keskeyttää mietteensä ja jää katselemaan Hannun-Erkkiä,\njoka kalpeana ja avuttoman näköisenä istuu seinänvieruspenkillä. Jo\neilen hän oli katsellut häntä säälinsekaisella myötätunnolla, nyt\nhän katselee häntä tarkemmin pojan itsensä sitä huomaamatta. Mitään\nhän ei suunnittele, hän vain katselee alkujaan hyväpiirteisiä,\nnyt kalpeita ja rasittuneen näköisiä kasvoja ja nälän ja paljon\nkulkemisen sortamaa solakkaa vartta, joka ei vielä ole täysin\nkehittynyt. Aikansa hän katselee, ja sitten hänen mieleensä kuin\nitsestään tulee, että yhtä yksinäisiä he ovat molemmat ja että\nhe voisivat olla toisilleen joksikin avuksi, hän pojalle ja ehkä\npoikakin hänelle.\n\n-- Eikö sinulla ole mitään hoivaa täällä, tuttavia tai sellaisia?\nkysyy hän.\n\n-- Ei.\n\n-- Mutta kuinka sinä oikein tulit tänne tulleeksi?\n\nHannun-Erkki kertoo niin kuin osaa, kertoo nälästä ja kuolemasta,\näitinsä ja pikku sisarensa, jonka nimi oli ollut Kaisa, hautaamisesta\nja viimein Ruumiinetsijä-Siikvartista.\n\nVärit vaihtuvat tytön kasvoilla, sillä tyttöhän Tekla itse asiassa\noli, mutta hän on jo tottunut salaamaan tunteensa, hän kääntää\nkasvonsa pois ja menee kaatamaan pojalle ryypyn.\n\n-- Ota tästä, sanoo hän. -- Mutta jos sinä aiot näillä rantamailla\ntoimeen tulla, niin sinun on heitettävä pois tuo ilme.\n\n-- Millainen sen sitten pitäisi olla?\n\n-- En minä sitä sinulle oikein osaa neuvoa, mutta jotenkin\nsamanlainen kuin noiden toistenkin. Sellainen kuin aina aikoisit\nsanoa: perkele.\n\nPoika naurahti. Tämä oli aivan vastoin Ruumiinetsijä-Siikvartin\nopetuksia, mutta kuitenkin samaan tähtäävä. Tuli ilma millainen\ntahansa, niin aina vain julma ilme. Niin kuin kustasperilaisilla.\n\nTeklakin naurahti kuin puoleksi hämillään, mutta ratkaisi asian\nkulauttamalla itseensä tukevan ryypyn. Se kävikin häneltä paljon\nsuuremmalla asiantuntemuksella kuin Hannun-Erkiltä.\n\n-- Niin, jatkoi hän, -- sellainen naaman ilme se on, joka tässä\nmaassa käy täydestä. Miten vanha sinä oikein olet?\n\n-- Kahdeksantoista.\n\n-- Ei siinä ole ikää liiaksi, sanoo tyttö miettiväisesti, -- ja\nkun et lisäksi ole ollut sellaisissa töissä, mihin täällä miestä\ntarvitaan. Voi, kunpa osaisit edes kirjoittaa!\n\n-- Kirjoittaa! huudahti poika innostuneena. -- Minä osaan sekä lukea\nettä kirjoittaa.\n\nTyttö katselee häntä epäillen, kirjoitusmiehet suomalaisten joukossa\novat harvinaisia. Viimein hän jostakin hakee esille paperin ja\nkirjoitusvehkeet.\n\n-- Tämäpä nyt on merkillistä, ajattelee Hannun-Erkki. --\nSiikvartti-vainaja epäili kirjoitustaitoani ja nyt taas tämä.\n\nJa hän kirjoittaa tarkoituksettomia sanoja peräkkäin paperille, ja\ntyttö painautuu yhä lähemmäksi ja seuraa jännityksellä ja silmät\nloistaen sanojen ilmestymistä harmahtavalle paperille. Ei hän\nymmärrä niiden merkitystä, mutta hän huomaa, että se on samanlaista\nkirjoitusta kuin mitä hän on muuallakin nähnyt.\n\n-- Kirjoita siihen Tekla, pyytää hän. Hannun-Erkki kirjoittaa Dekla.\nKauan aikaa Tekla tarkastelee nimeään.\n\n-- Kuule, sanoo hän vihdoin melkein hengästyneenä. -- Mene\nBjörsethille, ei tiedä vaikka heti pääsisit kirjanpitäjäksi. Sano\nvain, että osaat kirjoittaa. Ja kuule vielä: pyydä samalla tointa\nminullekin sinne minne sinäkin pääset. Kerro vain, että se olen minä,\njoka olen ollut Hauanilla. Kyllä ne siitä käsittävät.\n\n-- Missä se Björseth sitten on?\n\n-- Kyllä minä tulen sinulle näyttämään. Ja minä odotan itse\nulkopuolella.\n\nMutta Tekla ei ehtinytkään näyttämään, ei ainakaan heti paikalla,\nmissä kauppamies Björseth asui. Aamu oli vielä varhainen, ja he\nolivat kokonaan unohtaneet, että Teklan oli mentävä pois tai avattava\nkrouvi tarvitseville.\n\nNyt astuu itse hieno Aage Larsen sisälle.\n\n-- Hyvää huomenta, sanoo hän sulavasti. -- Kauppias taisi puhua\ntyhmyyksiä Teklalle eilen.\n\n-- Hän sanoi, että minun tänä aamuna on lähdettävä.\n\n-- Niinkö? No Tekla ei siitä hätäile, hänhän sanoo sitä niin monesti.\nMinä puhun taas Teklan puolesta.\n\n-- Herra Larsenin ei tarvitse sitä ollenkaan tehdä. Olen nyt\npäättänyt todellakin lähteä.\n\n-- Oho, vai niin. Mutta anteeksi jos kysyn, viittaa Hannun-Erkkiin\npäin, -- kuka tämä nuori herra on?\n\n-- Se on muuan Suomesta tullut, joka on nukkunut yönsä tuolla\npenkillä. Sitten kovemmalla äänenpainolla: -- Ja maksanut syömisensä,\njuomisensa ja nukkumisensa.\n\nHerra Aage Larsen käy miettiväiseksi:\n\n-- On kovin harvinaista, sanoo hän vihdoin, -- että Suomesta\ntulevilla herroille on rahaa. Anteeksi sen vuoksi, jos kysyn,\nsattuuko herralla enää olemaan yhtään päällään.\n\n-- Näytä sille! sanoo Tekla lyhyesti.\n\nMutta herra Larsenin näyttää olevan kovin vaikeaa antaa rahoja\ntakaisin. Hän katselee niitä, punniskelee niitä kädessään, mutta ne\neivät ole talareita, vaan Venäjän hopearuplia. Hän ei voi mitään.\n\n-- Harvinaista, kovin harvinaista, jupisee hän itsekseen. -- Näiden\nrahojen alkuperä... hm... niin, tietysti minun on annettava ne\ntakaisin, mutta ehkä ensiksi näytän kauppiaalle...\n\n-- Rahat tänne! kuuluu silloin odottamattoman jyrkästi. -- Vai ette\nkai ole varas!\n\nHerra Larsen näyttää säpsähtävän.\n\n-- Anteeksi, sanoo hän, -- en suinkaan. Tässä ovat rahat, olkaa hyvä.\nMinä vain... kun nykyään on niin monenlaista väkeä liikkeessä.\n\nTekla punastuu mielihyvästä ja luo katseen poikaan: tuollaista\nilmettä sinun on näytettävä.\n\n-- Tekla tulee sitten konttoriin tekemään tilin, lopettaa herra\nLarsen lyhyesti ja virallisesti.\n\n-- Äh, sanoo kauppias Hauan nähdessään Teklan. -- Tietenkin se oli\nvain leikkiä ja Tekla jää. Sillä hyvä, eikö niin?\n\n-- En minä jää.\n\n-- Mutta keskellä vuotta, mistä minä nyt uuden otan?\n\n-- Kauppias itse sanoi minut irti. Minulla on todistaja.\n\n-- Se onkin rikas nuori herra, naurahti herra Larsen väliin.\n\nKauppias kohotti rasvaiset, ilmeettömät silmänsä.\n\n-- Oho, vain niin, pöhähti hän. -- No saadaanhan niitä toisiakin...\n\nSitten:\n\n-- Katselehan, Larsen, kirjoista... Teklan aikana särkynyt niin\npaljon astioitakin... Ja kaikenlaisia lorveja vetelehtinyt,\nlienevätkö kaikki edes maksaneetkaan... Hm... jaa... voisithan\nsinä silti nyt jäädä... Yksi olyttynnyrikin vuotanut melkein\nkuiviin... Jaa, ei tässä paljon palkkaa jää... Paljonko jää, Larsen,\nkatsopas?\n\n-- Vajaat kolme talaria.\n\n-- Se on vale! aikoo Tekla kirkaista, mutta ei lopultakaan puhu\nmitään. Hänen kasvonsa vain punehtuvat: osaatte te räknätä.\n\nKauppias Hauan katsoo taas Teklaan. Minkähän vaikutuksen nuo vajaat\nkolme talaria oikein tekevät? Mutta hän kohtaa vain punehtuneet\nkasvot ja järkähtämättömät, siniharmaat silmät.\n\n-- Minne Tekla noilla kolmella talarilla joutuu? Eikö olisi paras\njäädä?\n\n-- Ei, tulee lyhyesti ja hiljaisesti.\n\n-- Maksa ne hänelle, Larsen.\n\nTyttö seisoo vielä hetken aivan kuin aikoisi sanoa jotakin, sitten\nhän kuitenkin vain niiaa hyvästiksi ja painaa oven kiinni jäljessään.\n\nMutta Aage Larsen, hieno kirjanpitäjä, juoksee kauppiaan\nviittauksesta hänen jälkeensä.\n\n-- Minun on niin surku sinua, kuiskaa hän. -- Eikö sittenkin olisi\nparas itsellesikin, että jäisit.\n\n-- Johan minulla on palkka kourassa, ja vaikk'en olisi saanut\nkillinkiäkään, olisin sittenkin mennyt.\n\n-- Mistä sinä nyt olet niin suuttunut?\n\n-- Antaisitte hetkenkään olla rauhassa, niin ehkäpä hoitaisinkin\npirttiänne.\n\n-- Niin, mutta katsopas, leikki on aina vain leikkiä. Tällaista\nkaunista sormustakin olen pitänyt sinun varallesi muistoksi.\n\n-- Herra Larsen antaa sen kauppiaan Thomasinelle, ehkäpä hän sen\nhuolii.\n\n-- Pane nyt mieleesi, Tekla. Kun joudut pulaan, niin käänny minun\npuoleeni.\n\n-- Minä en joudu pulaan, herra Larsen.\n\n-- Mitä, joko sinulla on paikka?\n\n-- Ei sinne päinkään.\n\n-- Mutta minne sitten aiot mennä?\n\nSilloin Tekla kääntyi ympäri ja nauroi ilvehtivästi nuorelle,\nhienolle herralle vasten kasvoja.\n\n-- Tahdotteko sen tietää, herra Larsen, nauroi hän. -- No, minä sanon\nsen teille: minne nenä näyttää ja ahteri ohjaa. Onko selvä?\n\n\n\n\nIII\n\n\nKauppamies Andreas Björsethin asiat eivät olleet niin laajat kuin\nNils Hauanin. Ainakaan hänellä ei ollut niin paljon laivoja, ja\nkauppojakin hän teki varovaisemmin. Hänen valkoiseksi maalattu ja\nliuskakivillä katettu talonsa oli aivan lähellä rantaa kaikille\nmyrskyille ja tuulille alttiina, mutta kai hän tahtoi alituisesti\npitää silmällä, mitä merellä tapahtui.\n\nJa kivulloinen mies oli kauppias Andreas Björseth. Sen vuoksi kai hän\noli pysynyt melko vieraana ihmisille, ellei siihen vain vaikuttanut\nsekin, että hän oli Tanskasta tulleen kauppiaan poika ja että\nrouvavainaja oli ollut aina viluisen näköinen englantilainen. Mutta\nlappalaiset tulivat aina ensiksi nahkoineen, lihoineen ja lohineen\nBjörsethille, ja mitä Björseth ei enää ostanut, sen he veivät\nHauanille, joka rähisi heidän kanssaan, osti kaikki yhdessä romssissa\nja käski heidän sitten laputtaa helvettiin vinkumaan ja joikumaan.\nMutta Andreakselta, joka oli mukava mies, he eivät lähteneetkään\nennen kuin olivat juoneet viimeisen killinkinsä hänen pirtissään.\n\nAndreas Björsethilläkin oli tupa eli pirtti eli krouvi, jossa\njokainen voi saada ryypyn tai tuopillisen olutta, mutta jos mies\nrupesi kovaääniseksi tai lyömään nyrkkiä pöytään, oli siellä\npaikalla muuan pirullisen näköinen ja leveähartiainen, Taavetiksi\npuhuteltu mies, joka ilman muuta heitti räyhääjän pihalle. No, hän\nmeni tietysti Hauanille, mutta se ei enää liikuttanut Björsethiä.\nToisekseen Björsethillä katsottiin miestä silmiin, niin kuin\nsanotaan, ennen kuin hän pääsi hommiin. Eikä kauppamies ollut\nvaivautunut oppimaan suomen sanaa, mutta kuitenkin näytti siltä,\nkuin hän olisi ymmärtänyt joka sanan, minkä Johannesen, hänen\nkirjanpitäjänsä, puheli heidän kanssaan.\n\nJa tämän Andreas Björsethin konttorissa seisoo nyt Hannun-Erkki.\nPihalla on ollut rauhallista kuin sunnuntaipäivänä, sisällä on vielä\nrauhallisempaa. Kauppias, pitkä ja laiha, harmahtava mies, nojaa\njonkinlainen turkistakki yllään uunia vastaan, ja hänen puoleisellaan\npöydännurkalla on lasillinen lämmitettyä viiniä; äreän näköinen\nkirjanpitäjä kirjoittaa niin että kynä rapisee eikä edes nosta\npäätään katsahtaakseen tulijaan. Poika vapisee, hän älyää, että tässä\ntulee kysymys jostakin, ja kumartaa kumartamistaan, niin kuin Tekla\non kertonut asiaan kuuluvan. \"Sellainen tekee Björsethille hyvää,\nNils Hauankin kiiruhtaa aina hänelle kumartelemaan.\"\n\nViimein kauppamies vilkaisee häneen, sanoo sitten jotakin\nkirjanpitäjälle, ja tämä toimelias ja ankara mies kohottaa päänsä\nkuin lyönnin saaneena, luo tuikean katseensa poikaan ja kysyy\nlyhyesti:\n\n-- Mikä asia?\n\nHannun-Erkki tekee taas kumarruksen niin kuin hän, joka odottaa\nulkopuolella, on opettanut ja vastaa:\n\n-- Haluaisin työtä.\n\nKirjanpitäjä norjantaa tämän kauppiaalle ja ryhtyy taas työhönsä\nikään kuin koko asia olisi loppuunsuoritettu. Kauppias nojaa\nilmettään muuttamatta uunia vastaan. Ei hänelläkään ole asiaan mitään\nlisäämistä, hän on ottanut nälistyneitä miehiä halvalla palkalla\nenemmän kuin tarvitsisikaan. Viimein hän kuitenkin taas sanoo jotakin\nnorjaksi kirjanpitäjälle, ja tämä kääntyy pojan puoleen.\n\n-- Eikö kauppias Hauanilla ollut työtä?\n\n-- En minä sieltä kysynytkään.\n\nJälleen uusia selvityksiä kirjanpitäjän ja kauppiaan välillä.\n\n-- Miks'et sieltä kysynyt? Kauppias Hauan tarvitsee nykyisin miehiä.\n\n-- Minä olin siellä pirtissä, mutta siellä oli sellainen sekamelska,\netten tiennyt keneltä kysyä.\n\nKauppias Björseth naurahtaa jo ennen kuin kirjanpitäjä ennättää\nhänelle kääntää kaikki.\n\n-- Sinun olisi pitänyt kääntyä kauppiaan itsensä puoleen.\n\n-- En minä tänä aamuna enää uskaltanut.\n\n-- No, ja miks'et?\n\nHannun-Erkki pyörittää lakkiaan ja punastelee, mutta selittää\nsitten, mitä on yöllä ja aamulla nähnyt. Hän näkee, kuinka kauppias\nBjörsethin silmäluomet rävähtävät ja harmaille kasvoille nousee ohut\npuna. Kirjanpitäjä Johannesen nousee ja selittelee hänelle jotakin\nlaajoin kädenliikkein, ja kauppias nyökyttelee päätään. Jos poika\nälyäisi, mitä nuo nyökkäykset merkitsevät, mutta hän ei älyä, että\nne merkitsevät: -- Olet aivan oikeassa siinä, mitä olet aina hokenut\nHauanista, Johannesen. Hän ajattelee vain itsekseen: -- En minä\nmihinkään pääse, saan vain mennä muitten luo.\n\nMutta äkkiä kirjanpitäjä kääntyy taas häneen päin, osoittaa tuolia ja\ntiuskaisee:\n\n-- Istu!\n\nSitten jälleen vieraskielistä puhetta kauppiaan kanssa ja:\n\n-- Kuka sinä olet, mistä sinä olet ja kuinka sinä olet tänne osunut?\n\nTaas saa Hannun-Erkki alkaa kertoa elämäkertaansa aivan alusta tähän\npäivään asti. Kirjanpitäjä kuuntelee silmät seisoen ja selittelee\ntaas kauppiaalle lyöden tuon tuostakin kädenselällä pöytään ja\nkauppias Björseth nyökäyttelee vakavannäköisenä ja sanoo tuon\ntuostakin jonkin sanan käyden välillä maistamassa viinilasistaan.\n\nMutta samalla kuin poika kertoo, häntä alkaa harmittaa, tunne, jonka\nhän ensikerran eläissään täysin tajuaa. Kuinka monetta kertaa hän\nnyt kertoo elämänsä vaiheita! Tietenkin he nyt hänet ottavat, mutta\nsäälistä, armosta. Nyt hän oivaltaa, mitä tuo ilme niin kuin aina\naikoisi sanoa: perkele, merkitsee. Hän koettaa juontaa kasvonsa\nmahdollisimman töykeiksi ja koviksi, mutt'ei onnistu. Ah, hän ei\ntiedä, että vuodet opettaisivat sen taidon hänelle liiankin hyvin.\n\nHerra Johannesen pyörähtää taas häneen päin.\n\n-- No, kysyy hän, -- mitä sinä oikein osaat tehdä? Osaatko kiivetä\nmastoon, hä?\n\n-- En.\n\n-- No erotatko sinä turskan sillistä?\n\nHannun-Erkki painaa päänsä alas. Ei hän osaa mitään. Osaatko sitä ja\nsitä? Ei, en minä osaa.\n\n-- Mutta mitä pirua sinä sitten osaat?\n\n-- Kyllä kai minä näihin tällaisiin töihin oppisin ja kyllä minä\nosaan lukea ja kirjoittaa.\n\nTällä kertaa hänen taitoaan ei sentään epäilty. Herra Johannesen loi\nhäneen vain puolijulman silmäyksen ja sanoi lyhyesti:\n\n-- Istu pöydän ääreen ja kirjoita!\n\nEivätkä siinä riittäneet paljaat peräkkäin kirjoitetut sanat.\nKirjanpitäjä saneli pitkiä lauseita, sanoi väliin: -- pilkku,\njolloin poika kirjoitti: -- pilkku ja taas: -- piste ja Hannun-Erkki\nkirjoitti: -- piste. Sitten hän otti paperin, tarkasti sitä ja sanoi:\n\n-- Tässä on vielä virheitä vietävästi, mutta kai tulee hyvä.\n\nJa puhuttuaan kauppias Björsethin kanssa hän kuin itsekseen lisäsi:\n\n-- No niin, todellakin, siitä saa Höijer pitää huolen.\n\nSitten taas:\n\n-- Sinä osaat lukea, mutta osaatko laskea? Ei tietenkään. No, Höijer\npitäköön huolen.\n\nKauppamies liikahti nyt ensikerran pöydän ja uunin väliltä, puheli\njotakin pitkästi ja harvaan kirjanpitäjän tarkkaavaisen näköisenä\nkuunnellessa, sitten kirjanpitäjä katsahti taas poikaan ja sanoi:\n\n-- Niin, kauppias käskee sanoa sinulle, että täällä emme sinua\ntarvitse, mutta pääset asemallemme Gamvikiin, jossa herra Höijer\nantaa sinulle lähempiä ohjeita. Mikä sinun nimesi taas olikaan?\n\n-- Erkki Hannunpoika Sara.\n\nSen enempää kyselemättä herra Johannesen alkoi kirjoittaa herra\nHöijerille Gamvikissa, että Erik Hansen oli otettu heidän\npalvelukseensa, ja herra kauppias Björseth käskee herra Höijeriä\nolemaan niin ystävällinen. J.n.e.\n\nSuljettuaan kirjeen hän antaa sen Hannun-Erkille ja sanoo:\n\n-- Tämän annat sitten herra Höijerille, kun tulet perille. Tässä on\nmyöskin siitä naisihmisestä. Emme voi käyttää häntä täällä, mutta\nGamvikissa hän voinee olla hyödyksi. Ellida lähtee sinne sopivan\ntuulen tultua, asukaa pirtissä sen aikaa. Rahaa saatte Gamvikissa,\nettehän sitä ennen tarvitse ettekä oikeastaan sielläkään.\n\nPiste. Puolipökerryksissä sai Hannun-Erkki kirje kourassa vaeltaa\nportaita alas.\n\n-- Siinä pojassa ei ollut muuta kuin avuttomuutta, sanoi kauppamies\nBjörseth kirjanpitäjälleen, -- ei muuta kuin avuttomuutta ensi\nsilmällä katsottuna...\n\n-- Jaa, mutta hän osasi kirjoittaa, ja suomea, vastasi herra\nJohannesen näpsäyttäen sormiaan, -- Se on paljon. Suomalaiset\ntuottavat meille paljon, ja kun Höijer hänet oikein opettaa... Niin,\nGamvikiin pitäisi saada jokin suomalainen kirja, että hän pääsisi\noikeinkirjoituksen jäljille.\n\n-- Koetan pitää nuolen siitä, Johannesen. Ja myöskin\nVarangeren-lehti, että oppii tavaamaan norjaa. En väitä olevani\nmikään ihmistuntija, Johannesen, ja harvoin olen nähnyt avuttomampia\nkasvoja, mutta olihan niissä rehellisyyttä ja opinhalua. Usko vain\nminua, Johannesen, opinhalu se maksaa jotakin, sillä sitä seuraa\nkaikki muu. Sano kapteeni Thornelle, että kohtelee poikaa ja naista\nihmisiksi laivassa.\n\n\n\n\nIV\n\n\n-- Mitä, mitä perhanaa tämä nyt taas oikein on?\n\nHerra Höijer lukee läpi Björsethin konttorista tulleen kirjeen,\nkatsoo ylös, pitää sitä silmiensä tasalla ja lukee toisen kerran.\nHän on kiukkuisen näköinen vanha herra, joka kohtelee muita kuin he\nolisivat kuuroja.\n\n-- Opettaa! toistaa hän taas huutaen, -- opettaa! Persattiako minä\nteille opetan! Tänne lähetetään suomalaistolvana toisensa jälkeen, ja\nkun he ovat kuukauden olleet, niin minä saan ilmoittaa, ettei tule\nmitään. Mutta Björseth tahtoo ehdottomasti suomalaisen joksikin, hän\nitse tietää, miksi. Tiedätkö sinä, Thorne?\n\nKapteeni Eivind Thorne, kookas, punakka, kuolemanvakava mies, vastaa\nrauhallisesti:\n\n-- Minun tehtäviini ei kuulu arvailla kauppias Björsethin aikomuksia.\n\n-- Minä en kysy mitä sinun tehtäviisi kuuluu, minä kysyn vain voitko\naavistaa? Et. Mutta minä tiedän, minä. Spioneja hän tänne lähettää,\nurkkijoita katsomaan, ettei se vanha kettu Höijer tee pientä afääriä\nomaan tiliinsä, maksa muuatta puolta killinkiä vähemmän lappalaiselle\nhänen nahastaan tai lähetä jotakin kuivattua turskaleiviskää omaan\nlaskuunsa.\n\n-- Minä en ainakaan ottaisi viedäkseni sinun leiviskääsi, keskeytti\nkapteeni Thorne.\n\n-- Sen minä kyllä uskon, hihkui herra Höijer iloisesti. -- Maren!\nhuutaa hän sitten toiseen huoneeseen. -- Maren!\n\nMutta kun ei Marenia ala kuulua, menee hän itse. Kapteeni Thornen\nkasvot kirkastuvat hiukan, hän iskee silmää Teklalle ja sanoo\nnorjaksi:\n\n-- Sano pojalle, että kun Höijer alkaa huudella, niin huudelkoon\ntakaisin. Se joka jaksaa kauemmin huutaa, se voittaa. Mutta keuhkoja\nsiinä tarvitaan. Muuten äijä pohjaltaan on ellei kultaa niin hopeaa.\nTämä vain kuuluu hänen tapoihinsa.\n\nMutta Tekla ei ehdi näitä suomentaa, ennen kuin ukko Höijer jo palaa\näkäisen näköinen, kotkannenäinen ämmä jäljessään. Se kai on hänen\nMareninsa.\n\n-- No nyt, Maren! kirkuu hän. -- Katso nyt tarkasti. Tässä meillä on\ntaas kaksi figuuria, jotka Björseth on meille lähettänyt. Neidin otat\nhaltuusi sinä, ja nuori herra kai on tarkoitettu minun hoteisiini.\n\n-- Eiks' niin? karjaisee hän sitten äkkiä suomeksi pyörähtäen\nHannun-Erkkiin päin.\n\n-- Mistä minä tiedän, vastasi poika välinpitämättömästi.\n\n-- Hä! Ei tiedä. Mitä sinä sitten tiedät? Tiedätkö sinä, mikä sinun\nnimesi on?\n\n-- Hannun-Erkki.\n\n-- Ha-ha, kas niin, siinä se oli! huusi tuo kipakka äijä lyöden\nkämmeniään yhteen. -- Et tiedä edes sitäkään, ja sitten sinua pitäisi\nopettaa. Erik Hansen se on.\n\n-- Olkoon vaikka piru minun puolestani, tiuskaisi poika takaisin, --\nmutt'ei kai minua tätä varten ole tänne lähetetty.\n\n-- Mies niin kuin nelikko ja ääntä lähtee kuin tynnyristä, ei, niin\nkuin ammeesta. Mutta olkoon, saamme nähdä.\n\nHannun-Erkki on todellakin sekä väsynyt että hiukan kyllästynytkin.\nEi hän ollut aavistanutkaan alkuaan, millaista merimatka on, mutta\nnyt hänellä oli siitä jonkinmoinen käsitys. Kun hänelle ja Teklalle\nmuutamana aamuna oltiin tultua sanomaan. -- Nyt hynttyyt kokoon,\nEllida lähtee, oli hän kuin uutena miehenä rientänyt satamaan ja\nnoussut laivaan. Välipäivinä oli tyttö jollakin ihmeellisellä tavalla\nsaanut hänelle hankituksi uuden vaatekerran ja pari uutta paitaa.\n\n-- Miten sinä ne olet saanut?\n\n-- Voittanut pelissä.\n\nEi se tietenkään ollut totta, mutta samapa sille, Gamvikista he\nolivat kuulleet hirveitä juttuja.\n\nLokit olivat kierrelleet laivoja, jotka olivat keimailleet\naallokossa, ja oli käynyt navakka itälounainen, kun purjeet oli\nnostettuja oli lähdetty liikkeelle. Kapteeni Thorne oli luonut heihin\npitkän, tuikean katseen, mutta ei ollut puhunut mitään. Perämies oli\nvain osoittanut heille paikan.\n\n-- Jos voit olla hyödyksi matkalla, niin ole, oli hän käskenyt Teklan\nsanoa Hannun-Erkille, -- mutta ellet, niin pidä se huoli, ettet ole\nainakaan tiellä.\n\nNyt se kaikki oli kuin unta, josta äsken oli herätty, matka ja sen\nvaikeudet. Eihän hän tietysti ollut osannut merimatkaa kuvitellakaan,\nhän, joka vasta muutamia päiviä oli saanut merta rannalta päin\nkatsellakin. Mutta hän oli ajatellut jotenkin sinnepäin, ettei -- hän\nsiinä muuta ole kuin istua jossakin laivan sopessa, kylläpähän tuuli\nvie sinne, minne on mentäväkin.\n\nToista se kuitenkin oli ollut. Jo ensimmäisen päivän iltana tuntui\nhänestä, kuin elämä nyt loppuisi. Hän ei muista enää vieressään\nkyyköttävää Teklaakaan, kuin hämärissä vilahtaa hänen ohitseen\nmielikuva menneestä, hän muistaa oppimansa rukoukset ja on valmis\nkuolemaan. Mutta hämmästyksekseen hän seuraavana päivänä huomaa\nolevansa hengissä ja hyvissä voimissa. Hän syö voimakasta ruokaa ja\nuskaltautuu jo kannellekin. Perämies on juuri silloin köydenpätkällä\nkurittamassa jotakuta nuorta miestä, joka silmät ummessa puree\nhampaitaan yhteen. Hän jää kalpeana, silmät selällään katselemaan\nnäytelmää, mutta perämies rääkäisee hänelle jotakin, jonka hän älyää\nmerkitsevän sitä, että nyt on paras korjata luunsa.\n\nTämä on sitten elämää, Norjaa ja merta, sitä, jonka hänelle piti\nmerkitä ruokaa ja rahaa. Silloin hän taas muistaa, millainen ilme\npiti pitää naamassaan.\n\nKuitenkin hän taas tulee kannelle, puree hampaansa yhteen, kun laiva\nkallistelee, pitää kiinni köysistä ja kaidepuista ja koettaa olla\napuna missä voi. Hän oppii muutamia norjalaisia sanoja, hänelle\närjäistään, jopa häntä tyrkitäänkin, mutta hän on juonessa kaikesta\nhuolimatta ja tajuamatta täysin, mitä hänen piti tehdä tai jättää\ntekemättä. Äh, pianhan tästä tultaneen Gamvikiinkin, millainenhan\npaikka sekin lienee.\n\nKapteeni seuraa häntä huvitettuna, viittaa muutamana päivänä\nkajuuttaansa ja osaamatta muutakaan sanoa kaataa hänelle huikean\nkonjakkarin. Silloin hänellä on jo sen verran käytöstä, että hän\nkulauttaa sen yhdellä siemauksella nahkoihinsa, sanoo karskilla\näänellä: -- tack! ja menee tiehensä.\n\n-- Mikähän paikka se Gamvik oikein on? kysyy hän Teklalta.\n\n-- Se on jonkinlainen Björsethin asemapaikka, josta laivat hakevat\nmuonaa ja vettä ja niin poispäin. Sitten siellä myydään mitä saadaan\nmyydyksi, tuodaan osa saaliista kuivattavaksi tai suolattavaksi ja\nniin poispäin. En minä häntä osaa selittää, kylläpä sitten näet.\n\nJa nyt ollaan sitten Gamvikissa. Eikä laiturissa veneitä\nlukuunottamatta ainoatakaan laivaa paitsi Ellida. Kalliota, kalliota\nvain joka suunnalla ja merta. Lokit kirkuvat ilmassa, kaloja venyy\npitkin rantaa isoissa röykkiöissä. Sitten pitkä rivi aittoja ja\nmakasiineja. Tämä yksi ainoa ihmisasunto näkyvissä. Tässä sitten\näijä, joka ensitöikseen rupeaa haukkumaan.\n\nMutta ukko Höijer näkyy jo unohtaneen Hannun-Erkin ja Teklan. Hän\non alentanut ääntänsä ja juttelee kapteeni Thornen kanssa niin kuin\nmies ainakin, ja äkäisen näköinen Maren on äänettömästi kantanut\ntotivehkeet esille.\n\nSilloin hän taas näkyy muistavan heidätkin.\n\n-- Jaa, te siinä, ähkäisee hän vieden käden leualleen. -- Menkää nyt\nkeittiöön saamaan ruokaa naamoihinne. Huomenna saamme sitten puhua\nenemmästä. Ulkona löydätte kyllä jonkin kojun, jossa on vuode ollut\nennenkin teikäläisiä varten, ja ellette siihen mahdu nukkumaan täksi\nyöksi vierekkäin, niin nukkukaa, piru vie, minun puolestani vaikka\npäällekkäin. Ei ole aikaa nyt.\n\nTässä siis tulisi Hannun-Erkin, ei, Erik Hansenin elämä kulumaan.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nI\n\n\n-- Ostakaa kaikki hinnalla millä tahansa, oli kauppamies Björseth tai\noikeammin hänen kirjanpitäjänsä, Johannesen, kirjoittanut.\n\nErik Hansen katseli edessään olevaa paperia, nojasi päätään käteensä\nja mietti. Heillä oli jo kaloja enemmän kuin riittämiin. Oliko\nkauppamies varma siitä, että hän saisi kaikki sijoitetuksi? Vai oliko\ntarkoitus se, ettei Nils Hauan saisi mitään tai ainoastaan niin vähän\nkuin mahdollista?\n\n-- No niin, päätteli hän vihdoin, -- Ostetaan pois kun käsketään.\nMitä minun muuta tulee kuin totella.\n\nKuitenkin häntä hiukan vielä epäilytti. Kauppamiehen olisi pitänyt\ntietää, että saalis oli tänä keväänä odottamattoman runsas, että\nkalojen hinnat laskivat päivä päivältä ja että tuskin kannatti\nosoittaa erikoista ostohalua juuri nyt. Sitä paitsi oli hiljakkoin\nsiirrytty kruunuihin ja äyreihin, joiden joukossa ei ainakaan hän,\npahus soikoon, vielä liikkunut varmalla pohjalla. Olisivat edes\nmääränneet jonkin korkeimman hinnan joka lajille.\n\n-- Äh, murahti hän ja nousi kävelläkseen muutaman kierroksen\nedestakaisin, -- kunpa edes Höijer olisi täällä.\n\nMutta ukko Höijer kiroili ja huusi Gamvikissa, ja hän istui\naprikoimisineen Mehavnissa.\n\nAjatellessaan ukko Höijeriä täytyi Erik Hansenin itsekseen hymähtää.\nKas siinä oli äijä, jolla melkein aina oli nurea puoli päälläpäin ja\njoka koetti ottaa toiselta luonnon pois milloin ja missä se vain oli\nmahdollista. Kun hän, muututtuaan ensin jo Björsethin konttorissa\nHannun-Erkistä Erik Hanseniksi, oli tullut Gamvikiin, oli hän\najatellut: nyt se vasta kärsimysnäytäntö taisi alkaakin!\n\nErik Hansen pysähtyi kierrellessään huonettaan.\n\nMiten pitkä aika siitä nyt olikaan, siitä hänen Gamvikiin tulostaan?\n\nViisi vuotta, viisi vuotta oli keväällä tullut kuluneeksi. Hän lienee\nsilloin ollut aika tyhmä ja hontelon näköinen pojannulkki, jota\nsai käskeä ja komentaa kuinka itse tahtoi. Ja ukko Höijer oli sitä\nkyllä osannutkin tehdä. Ensin hän tosin oli aikonut seurata kapteeni\nThornen neuvoa ja kiljua takaisin, mutta lopultakaan hän ei ollut\nniin tehnyt. Mistä hän tiesi, millainen valta ukko Höijerillä oli\nBjörsethin liikkeessä, saattoi muitta mutkitta lähettää hänet pois,\nja siinä olisi sitten alkanut uusi harhaileminen. Eikä hänelle yksin.\n\nKerran sen kuitenkin oli täytynyt tapahtua. Hän oli ollut ottamassa\nosaa perkaukseen, ja ukko oli tapansa mukaan tullut siihen haukkumaan\nja ärhentelemään hänelle, ei muille. Hän oli ollut kuin kuuro. --\nKylläpähän lopettaa, oli hän tuuminut, mutta äijä oli vain yltynyt ja\nviimein sivaltanut korvalle. Silloin hänen verensä oli kuohahtanut ja\nhän oli läimäyttänyt takaisin.\n\nSamassa hän kuitenkin oli katunut: mikä tästä nyt tulisi! Mutta ukko\noli kuin säikähtyneenä peräytynyt.\n\n-- Vai niin, vai niin, oli hän vain hokenut. -- Tällaista, totisesti,\nminulle ei ennen ole tapahtunut.\n\nEi, sen saattoi kyllä arvatakin. Ja Erik Hansen oli alkanut miettiä,\nkenenkähän laivassa täältä parhaiten pääsisi pois.\n\nMutta mitään lähtökäskyä ei ollut kuulunut.\n\nHän oli silloin tullut olleeksi vasta muutaman kuukauden Gamvikissa.\n\nJa millaista se oleminen oli ollut. Jo ensimmäisenä iltana oli\nhän kuin koira saanut Teklan kanssa mennä hakemaan paikkaa, minne\npäänsä kallistaisivat. Tuuli oli tuiverrellut pitkin rantaa, ja\nnäkyvissä olivat vain keinuva Ellida ja joukko ranta-aittoja. He\nolivat jo ajatelleet mennä takaisin laivaan yöksi, kunnes viimein\nlöytyi hökkeli, joka lähinnä muistutti hylättyä ihmisasuntoa. Sitten\npari muuta samanlaista. Erääseen tällaiseen he olivat yöpyneet,\nja Tekla oli nukkunut vuoteessa, mutta hän oli koko yön vilusta\nväristen kulkenut pitkin lattiata. Vasta seuraavana päivänä he olivat\nhuomanneet, että kun haki, niin kallioiden juurella oli sentään\nlämpimiä ihmisasumuksiakin. Mutta tätä ei ukko Höijerillä ollut\nollut aikaa selitellä, hänellä oli mennyt ilta, yö ja aamupäivä\nryypiskellessä kapteeni Thornen kanssa.\n\nKorvapuustijutun jälkeen oli hänen osansa kuitenkin alkanut muuttua.\nEnsi päivät oli äijä tosin murjotellut ja melkein vetäytynyt\ntiepuoleen, jos he sattuivat tulemaan toisiansa vastaan polulla.\nMutta muutamana päivänä oli äijä viitannut hänet sisään ja hän oli\nvavahtaen ajatellut: aha, nyt se lähtö sitten tuli. Puolittain hän jo\noli ajatellut anteeksipyytämistä astuessaan ovesta sisään.\n\nÄijä ei ollut puhunut mitään, oli vain itsekseen jotakin murahdellut\nja viimen osoittanut hänelle lavitsan. Sitten hän oli käskenyt\nMareninsa tuoda totivehkeet ja vasta sitten hän oli päässyt puheen\nalkuun.\n\nJaha, oli hän aloittanut, -- kalanperkaamis- ja -kuivaamistaidon kai\nsinä jo osaat?\n\n-- Kyllä luulen, oli hän vastannut ja ajatellut, että jatko tulisi\nkuulumaan: kun osaat, niin mene sitten muualle ansaitsemaan leipäsi\nja särpimesi.\n\nUkko Höijer ei ollut vastannut mitään, muljauttanut vain harmaiden\nkulmakarvojensa alta.\n\n-- Luulen, oli viimein tullut, -- ei niistä luulemisista ole\nmihinkään. Pitää joko osata tai ei osata, tietää tai ei tietää. Mutta\nminä olen nähnyt, että osaat. Tuossa, tee itsellesi tuutinki.\n\nSitten:\n\n-- Mutta miten on kalojen laita? Joko sinä erotat turskan hylkeestä?\n\n-- Jo.\n\n-- Mutta sillin ja tainarin tai paltaan, miten on?\n\n-- Enköhän niitäkin.\n\n-- Teillä suomalaisilla on aina se 'niin kai' tai 'enköhän' tai\njotakin sellaista epämääräistä. Se pitää tulla täsmällisesti ja\nvarmasti niin kuin... niin kuin korvapuusti. Niin ettei tee mieli\nkysellä enempää.\n\n-- Tähän sitä tultiin, tähän korvapuustiin, oli hän ajatellut, mutta\nukko oli ilman muuta jatkanut:\n\n-- Lohi taitaa sentään tehdä vaikeuksia... Katsos, niitä tuodaan\nmeille koko paljon, ei tänne tietenkään, mutta pääliikkeeseen,\nlappalaiset...\n\n-- Tunnen lohta jo hiukan entuudestaan.\n\n-- Oho, reivaappas purjeitasi... Mutta siitä minä panen pääni\npantiksi, ettei sinulla ole hajuakaan siitä, miten kalat otetaan\nmerestä.\n\n-- Ei ole, se on totta.\n\n-- Se on tärkeä konsti, joka sinun on opittava, ja samalla opit\nnorjaa, toinen, yhtä tärkeä taito. Tässä on sinulle jokin kirja\nja joitakin helvetin aviiseja, joita kauppamies on sinua varten\nlähettänyt. Niin, ettei muuta kuin ala laputtaa.\n\nKirja ja lehtiä! Mitähän varten kauppias niitä oli lähettänyt ja\nmiksi ne annettiin hänelle? Mutta hän oli kuitenkin heti ruvennut\nlukemaan kirjaa, sillä lehdistä hän ei tajunnut muuta kuin jonkin\nyksityisen sanan sieltä ja täältä. Iltakaudet oli hän maannut\nselällään ja lukenut kirjaa, milloin itsekseen, milloin ääneen, että\nTeklakin kuulisi. Se oli ollut hänestä mahtavaa ja suurenmoista, hän\nei tiennyt itsekään miksi, ja viimein oli tyttö pyytänyt, että poika\nopettaisi hänetkin lukemaan.\n\n-- No, sehän oli helppo tehtävä, mikäs siinä on.\n\nMutta kun opetus juuri oli päässyt alkuun, silloin hänen,\nHannun-Erkin, oli ollut lähdettävä merelle oppiakseen ottamaan kalat\nvedestä.\n\nNyt hänen taas oli pysähdyttävä keskellä käyntiään, sillä\nmeri-aikaansa hän kernaimmin oli ajattelematta. Eihän hän pelännyt\nollut eikähän hänellä siihen sen paremmin kuin muillakaan ollut\nsyytä, mutta asia kai oli kerta kaikkiaan niin, että mihin ei ihminen\nollut luotu, siihen häntä ei saanut oppimaan millään kurilla.\nKuitenkin hän oli koettanut ja yrittänyt, eihän siinä mikään muukaan\nollut auttanut, yrittänyt minkä ihmisestä vaan lähti. Mutta häntä oli\nkammottanut viheriä ja valkoinen meri ja sen alla ammottava syvyys,\nhäntä olivat vistottaneet yhtä hyvin tyynessä lepattavat purjeet\nkuin heiluvat mastot, jotka milloin tahansa saattoivat koskettaa\naallonharjaa, hänestä oli koko ajan tuntunut siltä, kuin hän olisi\nmerellä vain painiakseen Luojansa kanssa niin kuin Jaakob muinoin\nJabbok-virran rannalla ja että hän siinä painissa tulisi häviämään.\nTämä oli jotakin aivan toista kuin tehdä ahkeraa, rehellistä työtä\nmaajalassa ja työpäivän päätyttyä vaipua sikeään ja rauhalliseen\nuneen. Pelkoa se ei ollut, mutta mitä se sitten oli? Hän oli purrut\nhampaansa yhteen ollakseen näyttämättä toisille mitä ajatteli, mutta\nolivathan ne sen sittenkin huomanneet. Ensin he olivat nauraneet,\nmutta sitten oli nauru muuttunut kiusaamiseksi ja piinaksi. Silloin\nhän ensi kerran oli tietoisesti huomannut, että hänelläkin on voimia\nja ettei hänen ole pakko kärsiä mitä tahansa. Olihan kohtaus ukko\nHöijerin kanssa tosin antanut siitä pienen aavistuksen, mutta se\noli kuitenkin kaiken lopulta ollut itsetiedoton purkaus, jota hän\njälkeenpäin oli katunut, ja toinen oli voimaton joskin pahasuinen\nvanhus. Nyt, nyt hän sensijaan oppi odottamaan ja olemaan varuillaan\nja vasta nyt hänelle lopullisesti kirkastui, millainen ilme täällä\nparhaiten piti paikkansa.\n\nNiinpähän hän sitten muutamana syyspäivänä kapuaa Björsethin\nkonttoriin ja panee koko norjankielentaitonsa liikkeelle. Ja\nkauppamies Björseth näkyy käyneen entistä viluisemmaksi ja\nsolakammaksi, mutta lämmin viinilasi pöydällä näyttää olevan sama\nkuin pari vuotta sitten, mutta herra Johannesen on entistäkin\ntarmokkaampi, touhukkaampi ja asiallisempi.\n\nHannun-Erkistä, Erik Hansenista, oli näyttänyt siltä kuin kauppamies\nBjörsethin kirkkaat silmät olisivat välähtäneet kuullessaan hänen\npuhuvan norjaa. Hän oli korjannut asentoaan seisoessaan siinä uunin\nluona ja luonut nopean silmäyksen kirjanpitäjäänsä. Sitten hän\noli ruvennut puhuttelemaan suoraan häntä, ei enää kirjanpitäjän\nvälityksellä, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, kuinka hiljainen\nja hillitty ääni niin suurella kauppamiehellä saattoi olla.\n\n-- Vai niin, oli kauppamies Björseth aloittanut, -- että kalastaminen\nei miellytä...\n\n-- Tarkoitan, herra kauppamies, että osaan sitä jo...\n\n-- Siis, ettette halua tehdä sitä jatkuvasti. No niin, haluaisitte\nsiis vain naisten ja vanhusten toimiin.\n\n-- En tiedä, mutta kernaammin, jos se vain olisi mahdollista, tekisin\njotakin maalla.\n\n-- Tekö siis pelkäätte merta?\n\nPojan oli täytynyt luoda katseensa maahan.\n\n-- En suorastaan sitäkään, oli hän viimein vastannut, -- mutta on\nsiinä jotakin, joka ei minua miellytä.\n\n-- Elämässä on kyllä paljonkin joka meitä ei miellytä, mutta johon\nsaamme tottua, oli kauppamies taas sanonut, -- mutta ettehän\nvoi kernaasti perata kaloja tai tehdä rengin töitä, kun osaatte\nkirjoittaa. Eikö se niin ollut?\n\n-- Kyllähän minä hiukan...\n\n-- Ja laskea?\n\n-- Se taitaa olla hiukan huononpuoleista.\n\n-- Saamme katsos sitten. Menette nyt taas takaisin herra Höijerin\nluo. Annamme hänelle lähemmät määräykset. Ja mikäli tarvitsette\nrahaa, on teidän siitäkin puhuttava herra Höijerin kanssa.\n\nKoko ajan oli kirjanpitäjä Johannesen ahertanut paperiensa kimpussa\nyrittämättäkään sekaantua keskusteluun. -- Saamme katsoa. Annamme\nmääräyksen. Kauppamies Björsethillä oli taito puhua itsestään aivan\nkuin häntä olisi ollut useampia. Ja kysymyksen rahasta hän osasi\nmukavalla tavalla kiertää, oli vain \"puhuttava herra Höijerin\nkanssa.\". Mutta se, jolta ei raha hevin hellinnyt, se oli juuri herra\nHöijer. \"Mitä peijakasta\", oli herra Höijerin tapana tällaisissa\ntilanteissa sanoa. \"Rahaa! Hittoonko sinä sitä tarvitset! Silloin\nkun minä olin nuori, niin kuulin harvoin edes puhuttavan rahasta.\nJoo, annapas, kerran kun vielä olin koulussa, näin kokonaisen talarin\nunissani ja koko vuoden pidin itseäni rikkaana miehenä.\" Kuitenkin\nErik Hansen juuri silloin olisi tarvinnut hiukan rahaa, hän olisi\nmielellään esiintynyt eri asussa tullessaan takaisin Gamvikiin kuin\nsieltä lähtiessään. Mutta koska siitä oli puhuttava herra Höijerin\nkanssa, niin sama olkoon. Hänestä oli ihan tarpeeksi siinä, että\nkauppamies Björseth puhutteli häntä teiksi, muisto tästä valoi\npitkäksi aikaa valoa ja pientä itsetietoa koko hänen olemukseensa.\nHän ei tiennyt, että herra Björseth puhutteli kaikkia ihmisiä samalla\ntavalla.\n\nJa tietämättähän häneltä oli jäänyt ja tulisi jäämään moni muukin\nasia. Ei hän tiennyt, että hänen herra Höijerille antamansa\nkorvapuusti oli tältä aiheuttanut herra Björsethille pitkän kirjeen,\njoka osapuilleen kuului seuraavasti:\n\n-- Ja mitä siihen nuorukaiseen tulee, saan K. Herra Kauppiaalle\nilmoittaa, että kyllä hänellä sisua on, kun sen vain saa esiin. Aion\nnyt lähettää hänet merelle. Jos saan K. Herra Kauppiaalle suoraan\nlausua ajatukseni, niin on mielipiteeni, että hänen parhain avunsa on\nse, että hän on suomalainen, jollaiseen toiset suomalaiset tietysti\nparhaiten luottavat, mutta toinen asia on, onko hänellä kykyä tehdä\nkauppaa. Minusta ainakin näyttää siltä, kuin hänen olisi vaikea avata\nsuutansa. Tietenkin kirjoitustaito on hyvä avu sekin ainakin siinäkin\nsuhteessa, ettei minun ole pakko opettaa häntä tekemään kirjaimia...\n\nErik Hansen oli siis saanut aloittaa kaiken niin kuin uudelleen.\nIstua päivät pääksytysten vastapäätä herra Höijeriä ja opetella,\nmikä on pilkku ja mikä on piste ja paljonko on kahdeksan kertaa\nyhdeksän ja puoli. Ja herra Höijer oli taas entisensä kaltainen:\nhuusi ja ärjyi norjaksi ja huononpuoleisella suomenkielellä. Ja hän,\nErik Hansen puolestaan oli hikoillut ja useamman kuin yhden kerran\najatellut, että kyllä merellä ja satamassa sittenkin olisi ollut\nparempi.\n\nOliko tämä nyt sitten työntekoa? Mutta suomalaiset olivat\nkalastushommissa ja saivat hyviä palkkojakin, hän tunsi heitä jo\npaljon, toisilla oli omat veneensä ja venekuntansakin, mutta hänen\naikansa kului vain tällaisessa joutavassa. Mihin hänellä oikeastaan\ntahdottiin päästä?\n\nKuitenkin hänen tosiaan täytyi pysähtyä ikään kuin tunnustelemaan\nitseään. Oliko hän se sama kuin ennen? Kieltämättä. Mutta sittenkin\nhäneen oli tullut jotakin uutta. Eikä se uusi ollut siinä, että hänen\nvartensa oli vankistunut, hänen käsivartensa käyneet voimakkaammiksi\nja ääneen tullut kuin rämeämpi ja kovempi kilahdus, vaan jotakin\nmuuta sen täytyi olla. Mitä, siitä hän ei saanut selvää.\n\nHän asui yhdessä Teklan kanssa, joka ansiotöittensä lomassa piti\nhänelle jonkinlaista taloutta, mutta tämän hän, vallankin toisinaan,\noli melkein kokonaan unohtanut. Hän näki vain, miten Höijer\nliikutteli rahoja, miten niitä hänelle tuli ja miten hän niillä\ntaas maksoi, ja itsekseen hän aprikoi, miten rikas herra Björseth\nlopultakin mahtoi olla. Asua vain kauniissa talossa ja nojailla uunia\nvastaan, jonka lämmittämiseen puutkin oli tuotava jostakin hyvin\nkaukaa, nojailla siinä vain, antaa määräyksiä herra Johannesenille,\nja lähettää yhä uusia rahoja herra Höijerille. Sellaisina\nhetkinä häneltä kokonaan meni halu pyytää rahoja Höijeriltä edes\nvälttämättömimpään, hän antaisi niiden olla, ja kai hänellä täytyi\njotakin olla, niin kauan, kunnes niitä olisi kokoontunut sellainen\nkasa kuin Kauppamies Björsethillä oli, tai ellei juuri niin paljon,\nniin ainakin hyvin paljon. Sitten... Niin, mitä hän niillä sitten\ntekisi, sitä hän ei tiennyt, mutta hänestä tuntui siltä, kuin koko\nolemassaolon elämä ja autuus olisi rahoissa. Kerran oli Tekla hänelle\nsanonut:\n\n-- Kuule, minä luulen, että sinusta tulee...\n\n-- Mikä? oli hän melkein säikähtäen keskeyttänyt.\n\n-- Herra.\n\nSilloin hän oli tuntenut punastuvansa. Ei koskaan. Herroja ei ollut\nmuita kuin Björseth ja amtmanni ja enintään pappi lisäksi. Niin ja\ntavallaan kai Johannesen, Höijer ja Nils Hauankin, mutta mahtoikohan\nAage Larsen esimerkiksi enää olla mikään herra.\n\n-- Ei, oli hän viimein vastannut, -- kyllä kai sinä tiedät, etten\nminä ole niitä, joista tulee herroja.\n\nKuitenkin hän nyt istui täällä Mehavnissa, osti mitä ostettavaksi\ntuotiin ja möi, jos hänellä oli sellaista myytävää, mitä toinen\nhalusi ostaa. Sitä oli kestänyt jo vajaan vuoden, ja näin hän oli\ntänne päässyt.\n\nMuutamana päivänä oli ukko Höijer piirtänyt nimensä jonkin kirjeen\nalle, hairaissut harmajaa tukkaansa ja sanonut:\n\n-- Jaah. Nyt kai sinä tämän jo osaatkin?\n\n-- Minkä?\n\n-- Tämän minkä olet nähnyt täällä minun luonani.\n\n-- Jos osaan niin kuin osaan, niin mitä sitten?\n\n-- Se vain, että sinun on muutettava Mehavniin.\n\n-- Mehavniin!\n\n-- Niin. Björseth on päättänyt vähentää veneitään ja rupeaa\nostelemaan enemmän. Nyt on kalastajia niin paljon, ettei kannata\npitää omia veneitä ja niissä miehistöä. Sinä pääset Mehavniin\nostajaksi.\n\n-- Mutta ihmettäkö minä Mehavnissa ostelen, kun te, herra Höijer,\nolette täällä? Täällähän on tuskin kivenheiton matka Mehavniin.\n\nSilloin herra Höijer oli naurahtanut ja sanonut ylevästi niin kuin\nkapteeni Thorne:\n\n-- Minun harkittaviini ei kuulu, mitä herra kauppamies Andreas\nBjörseth määräyksellään tarkoittaa. Herra Björseth käskee ja me\ntottelemme ja toimimme niin kuin talon paras vaatii ja omatunto\nkäskee. Jos ne sattuvat ristiriitaan, niin talo käy omantunnon\nedellä, mutta Björsethillä sellaista tapahtuu harvoin. Näin ja näin\npaljon sinulla on rahaa sisällä, ja nyt me hiukan maistetaan, ja\nsittenpä oletkin vapaa minun puolestani kuin lokki, joka kirkuu\ntuolla ulkona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErik Hansen havahtui huomatessaan, miten pitkälle aika oli kulunut.\nTässä oli muuta tekemistä kuin ruveta kesken kaikkea miettimään omia\nvaiheitaan, joiden aprikoimisen saattoi hyvin jättää yöksi.\n\nHänen oli siis ostettava kaikki \"hinnasta mistä tahansa\". Määräys\ntuntui hiukan yli olan annetulta, mutta hänen täytyi siihen mukautua.\nAjatuksissaan hän kulki ikkunan luo. Lahden toisella puolen oli\nHauanin ostotalo. Nyt hän näki, kuinka joku soudatti itseään lahden\npoikki.\n\n-- Tekla! huusi hän viereiseen huoneeseen.\n\n-- Mitä niin sitten?\n\n-- Katsoppa tuonne, sinun sulhasesi on taas tulossa tänne.\n\nNainen löi puoleksi leikillään, toiseksi suutuksissaan häntä\nkäsivarrelle.\n\n-- Ellet sinä jo vain herkeä tuon kanssa...\n\nMutta tulija oli todellakin Aage Larsen, Nils Hauanin valtuutettu.\nHän laski rantaan ja astui sirosti kumartaen sisälle.\n\n-- Hyvää päivää, herra Hansen!\n\n-- Päivää taas, herra Larsen.\n\n-- Tulin taas katsomaan, miten täällä elätte ja jaksatte.\n\n-- Se oli kovin hauskasti tehty, herra Larsen. Aage Larsen on\ntavallisesti iloinen, puhelias ja täynnä kaskuja ja mukavia juttuja.\nMutta nyt hän murjottaa ja on alakuloinen, eikä edes konjakki saa\nhäntä tavalliselle tuulelle.\n\nAsiat ovat aivan päin hongikkoa, kertoo hän, eikä kauppias Hauanilla\nnäy olevan muuta tekemistä kuin joka laivan mukana lähettää hänelle\nhaukkumakirje. Kaloja pitäisi saada, yhä vain kaloja, mutta ei\nsuinkaan hän voi mennä niitä pyydystämään. Ja onhan niitä tullutkin,\nenemmän kuin milloinkaan ennen, mutta lisää, lisää vain pitäisi tulla.\n\n-- Sepä nyt on ihmeellistä, sanoo Erik Hansen. Niin, mene ja tiedä.\nOnhan äijä ennenkin ollut suurissa kontrahdeissa, mutta nyt kai Hauan\naikoo nykäistä oikein suurapajan ja saa maksaa korvausta, ellei saa\nmäärää täyteen.\n\nErik Hansenilta on päästä hiljainen vihellys, mutta hän pidättää\nitsensä. Eivät häntä liikuta Nils Hauanin asiat, eikä hänellä ole\nerinomaisempia syitä tuntea mitään myötätuntoa herra Larseniakaan\nkohtaan, mutta kuitenkaan hän ei voi olla tuntematta jonkinlaista\nkaunaista sääliä. Nyt hän pääsee käsitykseen siitä, mitä niinsanottu\nkauppa merkitsee.\n\n-- Kaikki suomalaiset tuovat saaliinsa teille, sanoo herra Larsen.\n\n-- Niinhän ne tekevät, useimmat ainakin.\n\nJa nyt hänelle vähitellen alkaa selvitä toinenkin asia, se, miksi\nhäntä pidettiin niin hyvänä Björsethillä. Ensinnäkin siksi, ettei\nhänelle alusta alkaen tarvinnut kaikkea opettaa, mutta etupäässä sen\nvuoksi, että hän oli suomalainen.\n\nKuluu hetkiä, ettei hän Aage Larsenin olemassaoloa muistakaan. Hän\nalkaa vaistota, mitä merkitsee viisas tahto ja väkevämmän käsi. Ne\nmolemmat sisältyvät sanoihin Andreas Björseth.\n\nSuomalainen, kveeni! Oliko Andreas Björseth valinnut hänet jollakin\ntavalla pettämään muita suomalaisia? Ei, saivathan ne samat edut kuin\nmuutkin.\n\n-- Mitä te oikein mietitte, herra Hansen?\n\n-- Oh, en mitään erikoisempia, vastasi toinen mietteistään havahtuen.\n\n-- Ehkä teille kuitenkin on tullut joitakin erinomaisempia määräyksiä?\n\nErik Hansen katsoo häneen kauan ja pitkästi. Olihan hänelle tullut,\nsitä ei voinut kieltää, mutta hänellä ei ollut oikeutta sitä sanoa,\nja valehdellakaan hän ei voinut.\n\n-- Kyllä, kyllä minulle on tullut, vastaa hän viimein.\n\nJa kun herra Larsen tästäkin myönnytyksestä kummissaan tuijottaa\nhäneen, jatkaa hän äänellä, jota ei tunne omakseen:\n\n-- Sellainen määräys, että ostaa kaikki, minkä käsiinsä saa ja mistä\nhinnasta tahansa.\n\nNiin se oli sanottu. Aage Larsen kävi harmaankalpeaksi kasvoiltaan,\nmutta Erik Hansen ajatteli, että tässä ei ollut enää muuta kuin\nennättää edelle. Miten, siitä he saivat sopia herra Höijerin kanssa.\nParasta oli ehkä etsiä kalastajat pyyntipaikoilta ja siellä jo tehdä\ntarjoukset ja sopimukset.\n\n\n\n\nII\n\n\nAikooko myrsky tunkeutua sisälle huoneisiin?\n\nPimeys on läpipääsemätön, eikä aurinko kuukausimääriin tule\nnousemaan, mutta luonnonvoimat ovat valloillaan, kuinka tulevatkaan\nsuursillinpyytäjät nyt toimeen kaukana merellä, eikö taas jää laivoja\npalaamatta ja eivätkö kellot soi ja siunauksia lueta kylissä ja\nkaupungeissa! Tuuli ulisee ja vinkuu pitkin tunturien kylkiä, ja\nmeri ärjyy, ei, se on yhtä ainoata jatkuvaa, kohisevaa huutoa, niin\nkuin joku paha henki liitelisi ulapalla myrskyn keskellä ja tuossa\ntuokiossa astuisi rantaan, tempaisisi tupien ovet selälleen ja\nastuisi sisään. Milloin se tuntuu hiukan rauhoittuvan ja etenevän,\nikään kuin henkeään vetäen, milloin se melkein äänetönnä asettuu\ntunturin kupeeseen suojaan hiipineen asumuksen seinän vierelle,\nkirkaisee yhtäkkiä monenkertaisella voimalla, horjahduttelee\nperustusta ja uhkaa lyödä säpäleiksi nyrkinkokoiset ikkunaruudut. Ja\nasujaimet vavahtavat, ja katsahtavat äänettöminä toisiinsa: he ovat\ntällaiseen kylläkin tottuneet, mutta kuitenkin se on joka kerta uusi\nja peloittava eikä sen jäljistä tiedä, ennen kuin on laskettu ne\nlaivat, jotka eivät ole saapuneet kotisatamiin.\n\nErik Hansen laskee pois kynänsä. Rakeet ja lumi pieksevät\nikkunaruutuja, veto ikkunan ääressä olevalla pöydällä käy\nsietämättömäksi, ja lampun liekki lepattaa.\n\n-- Etkö sinä tule syömään jo? kysyy Tekla raottaen väliovea.\n\n-- Odota hiukan, minulla on vielä vähän tekemistä.\n\nEikä kuitenkaan maissa olevalla ihmisellä nykyään ole niin tärkeätä\ntoimittamista, jota hän ei huoletta saattaisi jättää huomiseen.\nJumalanilman rinnalla tuntuu inhimillinen puuhaileminen niin tuiki\npieneltä ja tarkoituksettomalta, pieniltä Andreas Björsethin suuret\nasiat ja vielä pienemmältä hän, Erik Hansen.\n\nMökeistä ovat tulet sammuneet, eikä pyryn ja pimeyden läpi erota\nHauanin talolle, lahden toiselle puolen. Mutta Aage Larsen pelkää\nmyrskyä kuin tuomiota, hän on varmaankin juonut itsensä täyteen\nviinaa ja sitten vetäytynyt huppuun untuvapeitteen alle. Eikähän\nhänen ole mikään niin tehdessä. Herransa asioita hän ei saanut\nkunnolleen hoidetuksi, mutta siitä huolimatta hän sai herransa\ntyttären, Thomasine Hauanin. Selittäköön sen ken taitaa. Mies niin\npehmeä kuin mädäntynyt silli, mutta kuitenkin taitoa ja oveluutta\ntäynnä. Ei kestänyt hänelle, Erik Hansenille, kilpailussa, ja\nkerrottiin, että Nils Haun suorittaessaan korvauksia oli polkenut\njalkaa, kiroillut ja lyönyt ihmisten nähden apulaistaan korvillekin,\nmutta sielläpä tämä nyt oljenteli Thomasinen vieressä hyvin tietäen,\nettä elämän loppupäivät olivat turvatut.\n\nIllallinen kuluu hiljaisuuden vallitessa. Erik Hansen ajattelee\nmyrskyjä kotimaassaan vuosikausia sitten, jolloin hän viimeisen\nkerran oli lähtenyt kotoaan Ruumiinetsijä-Siikvartin seurassa suureen\navaraan maailmaan. Tämä nyt oli maailmaa, josta hän oli saanut\nensimmäisen, peloittavan aavistuksen silloin kun Rastekaisen huiput\nkohosivat hänen silmiensä edessä, eikä hänellä ollut syytä tätä\nmaailmaa moittia, mutta siellä, siellä kaukana lepäsivät ne, jotka\nhänelle olivat olleet rakkaita.\n\nRakkaita! Hänen katseensa pysähtyy Teklaan, ja lämmin värähdys käy\nläpi ruumiin. Vuosi vuodelta tuo lämpö on käynyt yhä suuremmaksi,\nmutta hän on naista melkein kuin kavahtanut, aikonut tosin joskus\nkoskeakin, mutta ei ole uskaltanut. Ja kuitenkin heitä mainittiin\npitkin rannikkoa:\n\n-- Erik Hansen ja hänen leipäsutensa.\n\nErik Hansenin mieleen tulee äkkiä, mitä Siikvartti-vainaja\noli sanonut, että rahan mukana seuraavat kaikki muut elämisen\nmahdollisuudet. Nyt hänellä oli sitä jonkin verran, mutta miten kauan\nja mihin se riittäisi, sitä hän ei osannut vakuuttavasti laskea.\nJos menisi takaisin kotipuoleen, niin kuin muutamat muut, siellä ei\nolisi epävarmaa, ärjyvää merta, vaan suuret, rauhalliset metsät ja\nsilmänkantamattomat, uinuvat suot. Ei hän usein ollut kotimaataan\najatellut, mutta silloin kun myrsky kävi merellä ja aurinko ei\nkuukausimääriin noussut, silloin se kuin jostakin kaukaa nousi hänen\nmieleensä.\n\n-- Tekla, sanoi hän äkkiä, -- jos minä muuttaisin kotipuoleen, niin...\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Niin tulisitko sinä mukaan?\n\nNainen vältti hänen katseensa ja punastui hiukan.\n\n-- Kyllä kai minä tulisin, mutta millä sinä siellä eläisit?\n\n-- Sillä millä muutkin.\n\n-- Se olisi taas uutta opettelemista alusta alkaen.\n\n-- Kai täällä nyt sen verran on ansainnut, että hyvin kerkiää\nopetella mitä on opeteltavaakin.\n\n-- Sitä ei tiedä. Onko sinulla sitten ikävä kotipuoleesi?\n\n-- Joskus.\n\n-- Vaikkei sinulla siellä ole ketään. Nyt oli Erik Hansenin vuoro\npunastua.\n\n-- Olihan puhe, että sinä tulisit mukaan. Nainen nousi pöydästä ja\nrupesi askartelemaan ruoka-astioiden kanssa.\n\n-- Olisihan siellä toista, vastasi hän vihdoin, -- mutta se olisi\nkaikki taas uutta. Ja täällä, mitäs minusta.\n\nViimeiset sanat tulivat niin hiljaa, että mies tuskin niitä kuuli,\nhän näki vain hämmentyneen ilmeen naisen kasvoilla ja katseen, joka\noli kuin sumun taakse verhoutunut.\n\n-- Hyvää yötä sitten, Tekla, sanoi hän ainoastaan.\n\n-- Hyvää yötä.\n\nMutta sinä yönä Erik Hansen ei paljon saa nukutuksi eikä juuri\nseuraavinakaan. Veri virtaa hänen suonissaan nopeammin, sydän\njyskyttää ja ajatukset vaihtuvat. Niin on ollut monesti ennenkin,\nmutta päivisin se on unohtunut toimeen ja nauruun ja sitten se\non pitkiksi ajoiksi jäänyt kokonaan. Nyt taas, myrsky käy heidän\nympärillään ja he ovat täällä kahden, ympärille siroittunut\nmökkiryhmä nukkuu, ei, eihän hänellä ole muita kuin Tekla, ainoa\nmaailmassa. Ellei tämä ole rakkautta, niin mikä sitä sitten on? Eikö\nTekla ole viime aikoina käynyt melkein kuin vauhkoksi, eikö hän\niltaisin vaikene ja ole äänetön aivan kuin samalla kertaa pelkäisi\nja odottaisi jotakin? Ja eikö heistä kuiskittu pitkin rannikkoa? Ei,\ntästä pitää viimeinkin tulla loppu ainoalla mahdollisella tavalla.\n\nMyrsky ärjähtelee nurkissa, ja Erik Hansenin ohimosuonet tykyttävät.\nHänen olemuksensa läpi käy suloinen, melkein tukahduttava tunne,\nmutta toiselta puolen tuntuu siltä, kuin hän nousisi pahantekoon, ja\nvarpaisillaan hän hiipii väliovelle, vaikka hyvin tietää, ettei hänen\ntarvitse näkijöitä pelätä.\n\n-- Tekla, sanoo hän puoliääneen.\n\n-- Niin.\n\n-- Saanko minä tulla?\n\n-- Jos se sinua huvittaa, niin tule vaan.\n\nMies istuutuu vuoteen reunalle ja tarttuu naista käteen, sivelee\nsitten hellästi hänen hiuksiaan ja poskiaan, mutta ei pitkään aikaan\nvoi puhua mitään.\n\n-- Oletko odottanut, että tulisin luoksesi? kysyy hän vihdoin.\n\n-- Olen minä odottanutkin.\n\nTaas kuluu vain myrskyn ulvonta ulkoa ja kahden ihmislapsen hätäinen\nhengitys.\n\n-- Rakastatko sinä minua?\n\nNainen ei vastaa mitään, mutta käsi tarttuu lujemmin miehen käteen ja\nhengitys käy raskaammaksi.\n\n-- Saanko tulla sinun viereesi?\n\n-- Jos tahdot, niin tule vaan.\n\nMutta mies ei liikahda paikaltaan. Ei, tätä varten hän ei tänne\ntullut. Ja taas menee pitkiä, odottavia minuutteja.\n\n-- Tekla, katkaisee viimein miehen ääni kuin vetisellä leikaten\npimeyden ja myrskyn pauhun, -- sitä varten minä en tullut. Minä tulin\nvain kysymään sinulta, tahtoisitko tulla vaimokseni?\n\nNäin se oli tullut kysytyksi, kuin väkivaltaa itselleen tehden.\nMies ei voi nähdä, miten naisen silmiin nousevat kyynelet, mutta\nhän kuulee, kuinka hän nousee istumaan, ja tuntee, kuinka lämpimät\nkäsivarret kietoutuvat hänen kaulaansa. Ja hän suutelee lämpimiä,\ntäyteläisiä huulia ja kuiskaa vielä kerran:\n\n-- Tahdotko? Tiedäthän, että kyllä me aina toimeen tulemme.\n\nHän odottaa vavisten vastausta, jonka sisällöstä hän on varma. Mutta\nnainen painautuu yhä lujemmin häneen kiinni, ja viimein kuuluu hänen\nhuuliltaan hiljaa, mutta rauhallisesti ja varmasti:\n\n-- En, Erkki, sinun vihityksi vaimoksesi en tahdo tulla.\n\nMies tyrmistyy, vetäytyy vaistomaisesti taaksepäin.\n\n-- Miks'et? kysyy hän. -- Tiedäthän kuinka meistä puhutaankin.\n\n-- Voi, anna puhua, kyllähän me itse tiedämme mitä olemme.\n\n-- Mutta etkö sitten rakasta minua?\n\n-- Rakastan enkä koskaan ole toista rakastanutkaan.\n\n-- Olisitko sinä sitten siellä krouvissa ollessasi... En minä siitä\nvälitä.\n\n-- Voi kyllä niin luulla, mutt'en minä ole koskaan ollut miesten\nkanssa muunlaisissa tekemisissä kuin mitä itse olet nähnyt.\n\n-- Mutta Luojan nimessä, Tekla, mitä tämä sitten on?\n\n-- Se, mikä olisi käynyt vielä pari vuotta sitten, se ei käy enää,\nrakas. Sinä saat olla minun kanssani kuinka tahdot ja millä tavalla\ntahdot, mutta vaimoksesi en voi ruveta. Minä tulisin niin mielelläni,\nmutta aika tulee, jolloin sinä katuisit. Niin se on.\n\n-- Nyt en minä ymmärrä sinua ollenkaan.\n\n-- Niin, sinä olet kylläkin viisas ja oppivainen, mutta joissakin\nasioissa olen minä viisaampi. Katso, Aage Larsen sai Thomasine\nHauanin, ja kuinka toista sinä olet kuin herra Larsen.\n\nMies sulki vielä kerran naisen syliinsä.\n\n-- Nyt et sinä puhu itse, sanoi hän, -- vaan joku muu sinun suusi\nkautta! Mehän rakastamme.\n\nTekla vastasi hänen suudelmiinsa.\n\n-- Rakastamme, toisti hän, -- rakastamme sillä tavalla kuin sinä\ntahdot, minä aina ja sinä aikasi. Mutta vaimoksesi en tahdo tulla.\n\nTuntui kuin myrsky olisi vaimentunut ja huoneen pimeys vaihtunut\nvaisuksi, niin vaisuksi hämäräksi, että hahmot juuri ja juuri\nerottautuivat. Siinä istuu Erik Hansen toimittamattomin asioin ja\npidellen naisen kättä omassaan.\n\n-- Sinä vastaat vielä myöntävästi, Tekla.\n\n-- Jos kysyt kymmenen vuoden kuluttua, ehkä silloin vastaan.\n\n-- No niin, minä menen siis. Hyvää yötä ja mieti.\n\n-- Etkö tulekaan vierelleni niin kuin aioit?\n\n-- En, en nyt. Hyvää yötä.\n\nJa miehen mentyä nainen kätki päänsä päänalaiseen ja itki katkerasti.\nMutta kului päiviä ja kului viikkoja ja he voivat tuskin vaihtaa\nsanaa keskenään tai katsella toisiansa silmiin.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSuomalaiset ovat tänään pahalla tuulella. He istuvat pitkin seiniä\nja tupakoivat, ja huone on täynnä savua. Joidenkuiden hengitys tulee\nvahvasti väkeville.\n\n-- Niin, sanoo Erik Hansen tuskastuneesti. -- Ei se puhumalla parane.\n\nMutta eivät he sitä usko.\n\n-- Hauani maksoi paremmin, vastasivat he.\n\n-- Viekää sitten Hauanille.\n\nYleinen puheensorina. Joku yrittää jo lyödä nyrkin pöytään.\n\n-- Olisi sitä vietykin, kun oltaisiin oltu viisaampia. Vaan milläpä\nse enää ostaa.\n\nErik Hansen kohauttaa olkapäitään.\n\n-- Se ei liikuta minua, sanoo hän. -- Ja toisekseen minä uskon, että\nkyllä Hauanilla rahoja on, kun vain malttaa niitä käyttää.\n\n-- Sepäs, mutta entäpä jos se tarvitsee ne elääkseen.\n\nTaas Erik Hansenilta loppuvat sanomiset. Ajatuksissaan hän\ntarkastelee miesjoukkoa. Siinä on totisia, tuulen ja päivän puremia\nmiehiä, jotka vaikenevat itsepintaisesti ja tuijottavat synkkinä\neteensä. Sitten siinä on toisia, jotka ovat ottaneet liiemman ryypyn,\nmutta joiden humala jo alkaa laskeutua ja tehdä alakuloiseksi. Mutta\nkolmannet ovat parhaalla nousutuulella, heidän järkensä juoksee,\nheidän silmänsä kiiluvat ja suut ovat käynnissä.\n\nAsioille ei Erik Hansen voi yhtään mitään. Hänen on maksettava\njuuri niin paljon, ei äyriä yli eikä äyriäkään alle. Ja mikäli hän\nymmärtää, niin ylittäminen tuottaisikin vain tappiota.\n\n-- Jos me nyt maksamme, alkaa hän taas, -- niin millä makselemme\ntalvella.\n\n-- Kyllä vain teillä on mistä maksaa, kyllä Björseth osaa. Meidän on\nelettävä.\n\n-- Puhukaa perhanassa Björsethin kanssa! tiuskaisee Erik Hansen\nharmistuneena. -- Hän se määrää enkä suinkaan minä.\n\nYleinen naurunremahdus.\n\n-- Se tiedetään kyllä. Björseth, se poikahan se on kastanutkin sinut\nuudelleen.\n\nErik Hansen ei punastu, mutta hän puristaa huulensa yhteen ja\nkatselee tyyntä, päivänpaisteista vuonoa. Kunpa nämä nyt pian\nlähtisivät! Mutta tänään ne eivät lähde, tuulikaan ei ole suotuisa.\nSaman hinnan saavat kuin muutkin, mutta eivät osaa säästää rahaa,\ntörsäävät kaikki ja ovat sitten tyytymättömiä.\n\n-- Se on sitten sillä tavalla, poika, että ellei hinta nouse ja ellei\nsiitä sovita etukäteen, niin ei ainoakaan turska nouse merestä.\n\n-- Kun ei, niin ei, minkä minä sille mahdan. Emmekä me heitä tällä\nkertaa erikoisesti kaipaakaan.\n\nHuoneeseen tulee hiljaisuus niin kuin ukkosilman edellä. Erik Hansen\nvetäytyy vaistomaisesti nurkkaa kohden. Nyt ne hyökkäävät hänen\nkimppuunsa, ja silloin hän ei ole äyrinkään arvoinen. Mutta kukaan\nei hievahda paikaltaankaan, silmät vain hakevat toisiansa ja niiden\nkatse näyttää sanovan:\n\n-- Mikäs meidät nyt peri!\n\nMyrskyn on kuitenkin puhjettava. Miehet alkavat sorista keskenään,\nja viimein Kustasperin Juhannes, viime vuonna tänne tullut, nousee\nseisaalleen ja kävelee kohti. Hän kiristelee hampaitaan, hänen\nkasvonsa ovat tulipunaiset ja kädet ovat puristetut nyrkkiin.\n\n-- Luuletko sinä mikään pomo olevasi, vaikka oletkin Hanseeni!\nkähisee hän.\n\nMiesten rinnat melkein koskettavat toisiaan, tappelu ei ole kovin\nkaukana. Mutta Erik Hansen on nyt voittanut pelkonsa ja vetää\nkulmakarvansa yhteen.\n\n-- Ole siivosti, sanoo hän rauhallisesti, -- tai saat suoraan kävellä\nulos.\n\n-- Sinäkö täällä käsket?\n\n-- Minä! tulee tanakasti.\n\nSana näyttää hetkiseksi vaikuttavan lyövästi Kustasperin\nJuhannekseen. Hän katsahtaa ympärilleen hiukan hämillään, hän oli\nkokonaan unohtanut oman asemansa ja tuon toisen. Mutta kopea luonto\nsaa voiton.\n\n-- Et sinä tuolla tavalla puhunut, sanoo hän miehiin kääntyen, --\net sinä tuolla tavalla puhunut silloin kun äitisi halkaisi itsensä\nmeidän vellillämme. Kyllä sinä olit nöyrä Sara-Hannun poika silloin.\n\nMiesjoukko remahtaa nauruun. Mutta Erik Hansenin kasvoille on\nnoussut helakka puna. Eikä se johdu häpeästä. Hän muistaa vain\nyhtäkkiä, minkä melkein on ollut unohtamaisillaan. Suuri nöyryys ja\nhellyys täyttää hänen sydämensä, ja kuluu pitkiä toveja, ettei hän\nmiesjoukkoa huomaakaan. Mutta yhtäkkiä hänet valtaa hyytävä kylmyys,\nhän palauttaa taas mieleensä viimeiset vaikeat kotipuolessa ja\nerityisesti kustasperilaiset. Ja kasvot kovenevat.\n\n-- Jos sinulla kotonasi oli leipää kylliksi, sanoo hän koleasti, --\nniin mitä tulet tänne ruinaamaan!\n\n-- Piruako se Sara-Hannuvainajan poikaa liikuttaa!\n\n-- Niinpä kävele tiehesi täältä ja anna minun olla rauhassa.\n\nKustasperin Juhannes ei tiedä, miten suhtautua. Hän on entisyyden\nperusteella koettanut ottaa ylivedon entisestä Hannun-Erkistä, mutta\nauttamattomasti hävinnyt. Hämillään hän katselee tovereitansa, mutta\nnämä eivät tee elettäkään häntä avittaakseen.\n\n-- Sinä puhuit äsken jotakin vellinsyömisestä, jatkoi Erik\nHansen samalla kertaa alakuloisesti ja kalseasti. -- Paljonko se\nkuolemanvelli maksoi?\n\nKustasperin Juhannes puri hampaitaan yhteen.\n\n-- Minä en muista, sanoi Erik Hansen taas, -- tuliko se silloin\nmaksetuksi, mutta varmuuden vuoksi maksan sen vielä. Parilla\nkruunulla kai siitä pääsee. Onko sinulla perhettä Suomessa?\n\n-- Se ei kuulu sinuun.\n\n-- Vaikka ei kuuluisikaan, niin paras on, että hyvissä ajoin menet\nsinne takaisin. Saat uskoa kun sanon, että eläminen tällä rannikolla\nkäy sinulle tästedes kovin vaikeaksi.\n\n-- Ja minä sanon sinulle, että vaikka olisit kymmenesti Hanseeni,\nniin samanlainen räkänokka sinä olet kuin me muutkin.\n\nKun Erik Hansen nyt naurahti, ei hän tuntenut omaa ääntään.\n\n-- Siitä nokasta minä kyllä itse pidän huolen, virkahti hän. -- Mutta\nse on niinkin, että maassa maan tavalla tai maasta pois.\n\nSinä iltana Erik Hansen oli hiukan rauhaton.\n\nOliko hän menetellyt oikein Kustasperin Juhannesta kohtaan? Juhannes\nja hänen säikähtyneet kasvonsa eivät antaneet hänelle rauhaa. Eikö\nhän ollut puhunut liian ylimielisesti ja lisäksi kostanut!\n\nMutta kun hän ajattelee Kustasperin Juhannesta, kiertyy se ilman\nmuuta kuolleeseen äitiin, siskoon ja isään. Ennen hän ei ole\nkustasperilaisia millään erikoisella katkeruudella ajatellut, mutta\nnyt, kun kaikki palautuu mieleen, menee käsi nyrkkiin ja hän katuu,\nettei sanonut Juhannekselle vieläkin kovemmasti. Jos tulee vielä\nkerran, niin saa niin, että muistaa kuulleensa. Samalla hän kuitenkin\nkauhistuu huomatessaan, miten paljon hän on unohtanut. On kuin\nentisyyden ja nykyisyyden välille olisi astunut leveä juopa, oli\nkulunut viikkoja ja kuukausia, ettei hän ollut kuolleita omaisiaan\nmuistanutkaan.\n\nOliko se ehkä synti, päiväthän olivat niin täynnä puuhaa ja touhua?\nErik Hansen ei saanut sitä itselleen selvitetyksi, mutta suuri\nnöyryys täyttää hänen mielensä. Hänellä on ollut onni mukanaan, mutta\nJumala voi sen milloin tahansa ottaa pois. Siihen ei tarvita edes\nnälkää, jokin pikkuinen kolaus vain, ja kaikki olisi lopussa.\n\nMiehet kävelevät ulkona laiturilla ja pitkin rantoja, käyvät\nveneissään, tulevat taas takaisin ja näyttävät neuvottelevan\nkeskenään. Ellei hän sattumalta olisi osannut kirjoittaa, olisi hän\nheidän joukossaan ja huonoin heistä kaikista. Ja noilla on edes\nomaiset, mutta kun hän kuolisi, niin häntä ei olisi kukaan suremassa.\n\n-- Ehkä sentään, päättää hän kuitenkin lopuksi ja huutaa: -- Tekla!\n\n-- Niin on.\n\n-- Jos minä kuolisin, niin surisitko sinä sitä? Naisen silmät ovat\npyöreinä hämmästyksestä.\n\n-- Älä edes kysy sitä. Tietenkin minä surisin. Miksi sellaisia\nkyselet?\n\n-- Muuten vain. Tuli mieleeni.\n\n-- Kuule, kysyy Tekla sitten pelon kuvastuessa kasvoista. -- Mikä\nmelu täältä äsken kuului?\n\n-- Ei se sen kummempaa ollut. Miehet vain kovenivat niin kuin monesti\nennenkin.\n\n-- Kun eivät vain tekisi sinulle mitään.\n\n-- Mitä ne minulle tekisivät!\n\nErik Hansen katselee taas vuonolle. Jotkut näkyvät soutavan lahden\npoikki Hauanin talolle, mutta muut ovat näköpiiristä kadonneet,\nmenneet tietenkin ympärillä oleviin mökkeihin. Mitähän ne nyt\nHauanilta? Juomia tietenkin, muuta asiaa sinne ei voi olla. Ja\nhuomenna on hänellä uusi yritys. Ei, Aage Larsen on ehdottomasti\nsaatava täältä pois, eihän hänellä täällä enää ole mitään\ntoimittamista.\n\nErik Hansen rupeaa oitis kirjoittamaan kauppamies Björsethille sitä\nkoskevaa kirjettä, mutta kun hän on allekirjoittamaisillaan sen,\nvaipuu hän taas ajatuksiinsa.\n\n-- Hansen, Erik Hansen!\n\nEnsikerran hän nyt pysähtyy ajattelemaan nimeänsä, liekö siihen\nvaikuttanut päivemmällä kuulemansa. -- Björseth kastanut uudestaan!\nHän on jo uuteen nimeensä tottunut, tuskin muistaakaan entistä,\njota tuskin koskaan oli käytettykään, mutta nyt Hansen. Merkitsihän\nse kyllä Hannunpoikaa, mutta sittenkin se tällä kertaa vastasi\nvieraalta. Olivathan kyllä muittenkin kauemmin olleitten nimet\nvääntyneet ja kääntyneet, mutta tämä oli suorastaan norjalainen.\n\n-- Sen kai täytyy niin olla, päättää hän viimein ja piirtää sen\nkirjeen alle. -- Nimi kuin nimi, saman se minulle tekee.\n\nKirje on siis kunnossa ja valmis lähetettäväksi ensimmäisen menijän\nmukana, mutta kun levolle menemisen aika tulee, ei Erik Hansen\nsaakaan unta silmiinsä. Häntä kalvaa omituinen levottomuus, joka\nlähentelee pelkoa.\n\nAurinko ei nyt mene ollenkaan mailleen, ja etelässä on alkanut käydä\nhiljainen tuuli. Kalastajien olisi nyt oikea aika nostaa purjeensa\nja laskea merelle, eiväthän he tännekään voi jäädä. Mutta ei, ulkoa,\njostakin kaukaa, kuuluu laulua.\n\nNiin, ne laulavat nyt, mutta ennen kuin huomenen ilta on käsissä, on\nkyllä taas toinen ääni kellossa.\n\nErik Hansen aikoo nousta ja mennä ulos katselemaan, mutta\nmukavuudenhalu voittaa tällä kertaa. Hän jää makaamaan, katselee\nauringonsäteiden leikkiä katossa ja ajattelee.\n\nMitähän ne siellä ulkona nyt oikein puuhaavat? Niin, toiset\novat tulleet Hauanin vävyn luota ja laulavat, hän kuulee sen.\nMutta on toinen ryhmä miehiä, jotka jo ovat nukkumassa. He ovat\nsynkkäkatseisia, vakavakasvoisia, jotka ovat tulleet herätykseen ja\nkulkevat ainaisessa synnintunnossa.\n\n-- Eikö teillä ole ikävä Suomeen? on hän joskus heiltä kysynyt.\n\nJa he ovat vastanneet, että maailma on maailmaa kaikkialla, maailmaa\nsynteineen, alituista aherrusta ja kilvoittelemista, mutta että he\npyrkivät sinne, missä kaikkien uskovaisten lopullinen kotimaa on.\n\nOn heidän joukossaan monenlaisia. Toiset remmastavat kuin viimeistä\npäivää huomisesta paljoakaan välittämättä. Jonkin vuoden kuluttua\nhe ovat haihtuneet, eikä kukaan tiedä, minne he oikeastaan ovat\njoutuneet. Ehkä ovat menneet kotiinsa, ehkä siirtyneet muualle\ntai joutuneet niiden armoille, jotka ovat paremmin onnistuneet.\nMutta toiset taas, he ahertavat yöt ja päivät, saavat ostetuksi\nveneen ja perustavat venekunnan, onpa jollakulla oma talonsakin.\nErik Hansen on ollut paljon tekemisissä tällaisten kanssa, he ovat\ntulleet hänen luokseen ja kertoneet suunnitelmistaan. Ja hän on\nkuunnellut heitä tarkkaavaisesti ja myötätunnolla. \"Vai niin, vai\nei ole rahaa. Niin, mistäpä sitä olisi tullutkaan. Mutta jos minä\nkirjoittaisin kauppamies Björsethille, jospa hän voisi järjestää. Hän\nsaa kirjoittaa ja järjestellä, vieläpä kirjoittaa heidän puolestaan\nomaisillekin kirjeitä, joita he sitten kulkijain mukana lähettävät\nkotimaahan.\"\n\n-- Eikö sinun koskaan tee mieli sinne edes käymäänkään? kysyvät he.\n\nErik Hansen pysähtyy tähän kysymykseen. Mutta hän ei kaipaa minnekään\neikä häntä kaipaa kukaan. Siihen ajatukseen hän vihdoinkin nukahtaa.\n\nJuuri uneen päässeenä hänet kuitenkin herätetään.\n\n-- Nouse pian! sanoo Tekla.\n\n-- Mikä nyt sitten on?\n\n-- Larsen ja, mikä se nyt oli, se Kustasperi hiiviskelevät täällä\nympärillä.\n\n-- Anna sinä heidän, ne ovat päissään kuin hylkeet.\n\n-- Ei se siltä näyttänyt. Nyt ne juuri menivät makasiineille päin.\n\n-- Perhana sentään, ähkäisee Erik Hansen, nousee istumaan ja alkaa\nhitaasti pukeutua.\n\n-- Turhaa touhua. Mitä ne, päihtyneet miehet. Hän menee ulos ja aikoo\njuoksujalkaa kiiruhtaa makasiineille, mutta kun siellä ei näy mitään,\nmuuttaakin hän päätöksensä ja hiiviskelee varpaillaan rakennuksia\nkohden. Äänettömästi, hiiskahduksenkaan kuulumatta hän tulee raollaan\nolevalle ovelle, mutta näky, joka hänet kohtaa, saa hänet kauhusta\njähmettymään: ihra- ja traanitynnyrien ääressä häärää Kustasperin\nJuhannes tulen kanssa, ja Aage Larsen katselee kalpeana, mutta\nitsekseen hihittäen päältä. Kuluu hetkinen, ennen kuin Erik Hansen\nsaa takaisin mielenmalttinsa. Hän aikoo painaa oven kiinni, pönkitä\nsen ulkoapäin ja juosta mökeistä hakemaan miehiä apuun, mutta se\nveisi aikansa.\n\n-- Tuhannen roistot, mitä te teette! karjaisee hän.\n\nHän on tehtävänsä tehnyt, mutta ei huomaa ajoissa perääntyä ja juosta\npakoon. Säikähdyksestä ja vihasta raivostuneena hyökkää Kustasperin\nJuhannes häntä kohden, ja viimeinen, minkä Erik Hansen tuntee, on\nkova isku, joka sattuu hänen päähänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen otsassaan on musta kuhmu, mutta suu on miltei naurussa, kun hän\nseuraavana iltana soudattaa itsensä Aage Larsenin luo. Tekla hänet\noli korjannut huoneeseen, mutta sitä hän ei tiennyt, että Kustasperin\nJuhannes olisi hänet siihen paikkaan seivästänyt, ellei Aage Larsen\nviisaana ja varovaisena miehenä olisi saanut häntä siitä estetyksi.\n\nAage Larsen tulee häntä vastaan ystävällisesti hymyillen. Kauheita\nihmisiä nuo tuollaiset kuin se Gustafsbergkin. Hyvä, ettei sen\npahemmin sattunut. Hän, Larsen, oli juuri aikeissa lähteä katsomaan\nherra Hansenia, kun herra Hansen juuri parahiksi ennätti tulla.\n\nErik Hansen ei epäile sitä ensinkään. Nyt hän myös ensikerran näkee\nentisen Thomasine Hauanin, jolla tosin on kauniit kasvot, mutta\nniillä alati hapan ja tyytymätön ilme, vallankin kun katse kääntyy\nmieheensä.\n\n-- Asia on niin, sanoo Erik Hansen, -- että jos tuli olisi polttanut\naitat, niin minun olisi ollut erittäin vaikea selittää sitä herra\nBjörsethille.\n\nSehän oli selvä. Hän, Larsen, oli vain tahtonut nähdä, miten pitkälle\nse mies menee, paras olisi ollut kerta kaikkiaan saada hänet kiinni.\n\nErik Hansen hymyili, ja hän ihmetteli itsekin, että osasi niin\nvapaasti ja avoimesti hymyillä.\n\n-- Kustasperi kai on päässyt pakoon, lausahti hän hiljaisesti. --\nIhmettelen, kuka häntä oikeastaan on auttanut.\n\nHerra Larsen pudisti päätään: aina toki sellaisilla on auttajia.\nSieltä hän katosi, makasiineilta, minne sitten, se on toinen asia.\nSitä hän ei tiedä.\n\nHymy Erik Hansenin huulilla ei ottanut kadotakseen.\n\n-- Te olisitte hyvin voinut koettaa estää miestä hänen puuhissaan,\nsanoi hän.\n\n-- Sanoinhan jo, että se hetki olisi kyllä lyönyt, vastasi herra\nLarsen päättäväisesti.\n\nRouva Larsenin sininen, kylmä katse on koko keskustelun ajan\nseurannut herra Larsenia. Nyt hän puuttuu keskusteluun.\n\n-- Tarkoittaako herra Hansen sitä miestä, joka eilen oli täällä?\nkysyi hän.\n\n-- Äh! Täällä oli eilen niin paljon miehiä, ettet sinä voi tietää,\nketä herra Hansen tarkoittaa, keskeytti hänen miehensä.\n\n-- Se on vain pikkuinen juttu, hyvä rouva, vastasi Erik Hansen\nkohteliaasti, -- muuan juopunut merimies, joka aikoi tehdä pienen\nkepposen. Ei sen kummempaa.\n\nHän tuntee omituista, lämmintä myötätuntoa tuota happamen näköistä,\nmutta sittenkin kaunista rouvaa kohtaan. Eipä taida hänen osansa olla\nkovin aurinkoinen eikä elämänsä hauskaa.\n\n-- Sehän on kovin yleistä, jatkaa hän sitten yhä vain pienentäen\nasiaa, -- kerrankos juopuneet yrittävät jos jotakin. Mutta eikö\naikanne täällä käy pitkäksi ja yksitoikkoiseksi, rouva Larsen?\n\n-- Minä en kaipaa yhtään mitään, vastaa rouva Larsen kylmästi, kuin\nohimennen. -- Mutta minä edelleenkin siitä miehestä. Tänne tuli\naamuyöstä muuan, oliko se hän?\n\nErik Hansen ei ehdi huomata, miten Aage Larsenin kasvot vaihtavat\nväriä, miten hän puree hampaitaan yhteen ja luo julman katseen\nvaimoonsa. Mutta ei ehdi rouva Larsenkaan avata toisen huoneen ovea,\nse aukeaa itsestään ja Kustasperin Juhannes horjuu sisään, horjuu\nvielä enemmän humalassa kuin eilen.\n\n-- Joo, minä se olen, lallatti hän, -- ja pane vain minut kiinni jos\ntahdot, Sara-Hannun poika. Mutta tuo, tuo Larseeni se minut siihen\nhommaan sai ja vielä vehkeetkin antoi. Joo. Ja nyt iltayöstä minä\nolisin päässyt seilaamaan Kalle Olsenin mukana...\n\nHerra Larsen läheni hiljaa Erik Hansenia.\n\n-- Aioin juuri tuoda teille sanan, että hän on täällä, kuiskasi\nhän, -- mutta ehditte parahiksi. Parasta, kun nyt korjaatte hänet\nmukaanne. En tiedä, kannattaako hänen kanssaan keskustella.\n\n-- Älä yhtään yritä, Larseeni, keskeytti Juhannes, -- kyllä sinä olit\nsamassa juonessa... Kuule, kun minä oikein kerron...\n\nErik Hansenin hyvänsuopa hymy käy yhä leveämmäksi. Hän heittää\nsyrjäsilmäyksen rouva Larseniin, jonka silmät kipinöivät, mutta jonka\nnäyttää olevan vaikea pysyä pystyssä.\n\n-- Valitan, jos olen häirinnyt kotirauhaanne, rouva Larsen, sanoo hän\nsitten. -- Ja saat minun puolestani olla rauhassa, Juhannes, mutta\npidä vasta varasi... Vaan mitä kuulenkaan, herra Larsen, rouvallanne\non täällä ikävä, luulen, että hän kaipaa täältä pois, ehkä kotoiseen\nkaupunkiinsa. Uskokaa minua, herra Larsen, te ette menettele\nviisaasti, ellette seuraa rouvanne toivomusta.\n\nSitten hän taas soudatti itsensä kotiin, ja hymy vaihtui\ntyytyväiseksi hyräilyksi. Hiidestäkö hän oli oppinut puhumaan näin\nhienosti ja koreasti! Mutta ehkä hän olisi haastellut eri tavalla,\nellei rouva Thomasinea olisi ollut.\n\n\n\n\nIV\n\n\n-- Sanalla sanoen, herra Hansen, sanoi kauppias Björseth, -- minä\nolen teihin hyvin tyytyväinen.\n\n-- Mitä kauppoihin tulee, jatkoi hän sitten aivan kuin peruuttaakseen\nainakin osan äsken lausumastaan kiitoksesta, -- niin niistä minä en\nnyt tahdo sanoa sen enempää. Niitä kai herra Höijer olisi tehnyt\nenemmän ja edullisemmin.\n\nErik Hansenin kasvoille nousee puna: hittojakos hänet pannaan\nkivenheiton päähän herra Höijeristä. Kuitenkaan hän ei sano mitään,\nhän on toiminut täsmälleen määräyksen mukaan ja vain silloin kun\nse on ollut talolle ilmeiseksi eduksi käyttänyt omaa harkintaansa.\nKauppiaan pitäisi sanomattakin tämä tietää.\n\nMutta kauppias on tänään puhelias ja vilkas, milloinkaan ennen\nei Erik Hansen ole nähnyt häntä tuollaisena. Silmiin on tullut\nloistetta, kasvoille punaa, joka ei johdu lämmitetystä viinistä,\nja selkä tuskin joutaa nojaamaan uunia vastaan. Ei, vaan kauppias\nAndreas Björseth kävelee pitkin lattiata, istahtaakin välissä ja\npuhuu sitten taas käsiään levitellen.\n\n-- Sitten minä en ollenkaan välitä siitä, puhuu hän taas, -- että\nte minun kimppuuni aina väliin lähetätte niitä suomalaisianne.\nJohannesen, montako niitä onkaan käynyt?\n\nHarmaja, asiallinen kirjanpitäjä Johannesen keskeyttää\nkirjoituspuuhansa, mulauttaa silmälasiensa yli kadulle ja\nsipaisee harmaata poskipartaansa, aivan kuin koettaisi ankaralla\najatuksenpinnistyksellä palauttaa mieleensä nimiä, miehiä ja\nnumeroita.\n\n-- Tjaah, toteaa hän viimein, -- minä en todellakaan voi niitä näin\näkikseltään muistaa.\n\n-- Kas tässä nyt kuulette, herra Hansen. Herra Johannesenkaan ei\nmuista. Mutta te lähetätte, lähetätte aina jokaisen, jolla vain on\nhousut jalassa ja joka muodoltaan suunnilleen käy miehestä. Luuleeko\nherra Hansen, että minä olen pankki?\n\n-- En, en minä niin usko, vastaa Erik Hansen ihmetellen.\n\n-- No niin. Nyt tulee yksi ja tahtoo ostaa veneen ja perustaa\nvenekunnan. Toinen haluaa ostaa talon. Kolmannella ei ole muita\nneuvoja. Ja kaikilla niillä on kirjelippu teiltä. Mitä nyt sanotte?\n\n-- Olen lähettänyt heitä vain sikäli kuin olen heitä oppinut\ntuntemaan. Ja herra kauppiaan harkintaan on jäänyt, voiko heitä\ntavalla tai toisella auttaa vai eikö.\n\nKauppias Björseth kohotti kulmakarvojansa.\n\n-- Minulle on tullut vahinkoja eräistä, sanoi hän itsepintaisesti.\n-- Tulee eräs Surjenen, hänellä ei ole venettä, mutta hän saa sen.\nEnsimmäinen lasti menee Hauanille. Entä nyt?\n\n-- Herra kauppias voi ottaa veneen pois.\n\n-- Jaa, mutta kun minä en tarvitse mitään veneitä. Entisiäkin on\nliikaa. Minä en palkkaa enää miehiä, ostan vain mitä tuodaan.\n\n-- Herra kauppiashan voi myydä ne muille. Mutta kauppias Björseth\npudisti päätään.\n\n-- Sellaiseen minä en rupea, sanoi hän jurosti. -- Mutta te saatte\nvastedes olla varovaisempi ja pidättyväisempi, herra Hansen.\n\nMitähän tämä nyt oikein merkitsi! Erik Hansen liikahti hiukan\nlevottomasti istuimellaan, mutta jonkinlaiseen selitykseen hän kai\noli velkapää.\n\n-- Arvelin, että maa saa heistä vastauksen, ellemme auta heitä\ntulemaan toimeen kunniallisella työllä, virkkoi hän vihdoin. --\nMinusta on ikävää nähdä heitä ajelehtimassa. Sitä paitsi: ovathan he\nmaanmiehiäni.\n\n-- Kotimaan- ja heimolaisrakkaus ovat kyllä kauniita avuja, herra\nHansen, myönsi kauppias Björseth, -- mutta ei kukaan ole teillekään\nostanut veneitä eikä taloja ja kuitenkin olette, arvaan, tullut\ntoimeen.\n\nTaas nuoren miehen oli punastuttava, tällä kertaa monestakin syystä.\nHän ei tietoisesti tuntenut mitään suurta rakkautta kotimaatansa\nkohtaan, ja mikäli se koski suomalaisia, vaihteli se henkilöitä\nmyöten. Se taisi olla häpeällistä.\n\n-- Tiedän kyllä, että olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa\ntoimeentulostani, herra kauppias, vastasi hän.\n\n-- Siitä emme puhu, herra Hansen. Kyllä te olette itsekin yrittänyt.\nMutta sitten toinen asia. Mikä nainen teillä on siellä Mehavnissa?\n\n-- Se on täsmälleen sama, joka aikoinaan lähti kanssani Gamvikiin.\n\n-- Miksi ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi kauppias Björseth\näkkiä jyrkästi.\n\nTätäpä kysymystä ei Erik Hansen ollut juuri nyt odottanut,\naikaisemmin kyllä joskus. Vähäksi aikaa hän joutuu ymmälle, hän aikoo\nantaa tyhjentävän selityksen, mutta tyytyykin sitten vain tyynesti\nkysymään takaisin:\n\n-- Miksi minun olisi hänet naitava?\n\n-- Ymmärrätte kai, että sellainen suhde herättää puheenaihetta.\n\n-- Ei se mikään suhde ole, herra kauppias. Minä teen työni ja hän\ntekee myöskin työnsä. Siinä kaikki.\n\nKauppias Björseth katselee häntä pitkään, toiselta puolen Kysyvästi,\ntoiselta melkein kuin epäillen.\n\n-- En ole kenenkään omantunnon tuomari, ratkaisee hän viimein. -- Kun\nte toisin vakuutatte, niin minun on luonnollisesti uskottava.\n\nHuoneeseen tulee pitkäksi aikaa hiljaisuus. Kauppias Björseth\ntuijottaa äänettömänä valkaistuun kattoon, ja vain herra Johannesenin\nkynä rapisee. Hiljaisuuden vallitessa tulee Erik Hansen ajatelleeksi,\nettä hän äskeisillä sanoillaan kenties on tehnyt Teklalle pientä\nvääryyttä. Hän olisi hyvin voinut sanoa, että hän rakastaa Teklaa ja\nottaisi hänet vaimokseen, mutta Tekla ei tahdo. Hän olisi myöskin\nvoinut selittää \"suhteen\", ehkä se olisi ollut hyväkin. Mutta\ntällaiset asiat eivät sopineet käsiteltäviksi konttorissa eivätkä\nliikeasiain yhteydessä.\n\nÄänettömyyttä kestää niin kauan, että Erik Hansen melkein unohtaa\npaikan ja havahtuu, kun kauppias Björseth taas alkaa puhua.\n\n-- Entä tiedättekö, minne herra Larsen on joutunut? kysyy hän.\n\n-- Minä en tiedä varmasti, mutta kertovat hänen muuttaneen\nStokmarknesiin.\n\nKauppias Björseth ei taaskaan pitkään aikaan puhu mitään. Hän vain\nrypistää kulmiaan ja katselee kauan, mutta ilmeettömin silmin\nkirjanpitäjä Johannesenia. Tämä huomaa, että häneen tuijotetaan,\nnostaa katseensa, ja Erik Hansenista näyttää, kuin hän nyökäyttäisi\npäätään.\n\n-- Vai Stokmarknesiin, toistaa kauppias vihdoin. -- No, hyvä on. Te\nsaatte myöskin muuttaa, herra Hansen, ette nyt juuri Stokmarknesiin\nasti, mutta kuitenkin koko joukon etelämmäksi.\n\n-- Mutta, herra kauppias, aloitti Erik Hansen, -- minulla ei ole\naavistustakaan...\n\n-- Te saatte siellä kyllä aavistuksia, herra Hansen, keskeytti\nkauppias Björseth. -- Koska Nils Hauan lähettää oikein vävynsä\netelämmäksi, niin voimmehan mekin yrittää sielläpäin, varsinkin kun\nmeillä entuudestaan on siellä hiukan tekemistä.\n\nNiin; sama kai hänelle, Erik Hansenille on, missä hän on. Hän voisi\ntosin kertoa, että herra Aage Larsenilla on omat syynsä pysyä täältä\nmatkan päässä, mutta se tuskin on kertomisen arvoinen asia. Ja että\nherra Höijerkin on tullut yhä vanhemmaksi ja äkäisemmäksi, mutta sen\nkai kauppias tietää muutenkin. Aivan kuin arvaten hänen ajatuksensa\nkauppias Björseth sanookin:\n\n-- Herra Höijer pystyy kyllä hoitamaan sekä Mehavnin että Gamvikin,\nemmekä molempia enää oikeastaan tarvitsekaan.\n\nTämäkin on taas aivan uutta; hänestä oli vallankin viime aikoina\nalkanut tuntua siltä, kuin Mehavn olisi koko paljon tärkeämpikin\nkuin Gamvik. Vaikka täällähän ne tietysti parhaiten voivat kumpaakin\nverrata toisiinsa.\n\nSinä iltana sitten tapahtuu, että vanha herra Johannesen kutsuu hänet\nluokseen illalliselle. Kieltäytyäkään ei voi, mutta mielellänsä hän\nei sinne menisi: hän on aina ollut yksin, hän ei ole selvillä siitä,\nkuinka ihmisissä syödään, mutta hän aavistelee, että se tapahtuu\neri tavalla kuin mitä hän on nähnyt tai mihin itse tottunut. Voihan\nherra Johannesenilla sitä paitsi olla joitakin lisäohjeita, jotka\nkauppiaalta ovat jääneet antamatta.\n\nPieni epävarmuus sydämessään hän siis menee Johannesenille. Eihän hän\nhäntä oikeastaan tunnekaan, hän on nähnyt herra Johannesenin vain\ntyön ääressä kipakkana, ahkerana ja tiukkailmeisenä, jolle kaikki on\nsilmänräpäyksessä selvää.\n\nMutta hän kohtaakin hyväntahtoisen, hymyilevän vanhan herran, joka on\nhäntä jo ovella vastassa.\n\n-- Kas siinäpä jo tulettekin, herra Hansen; me olemme jo enemmän kuin\npuoli tuntia odottaneet, ja aloin pelätä, että teille olisi tullut\njokin este.\n\nSiinä on laajuutta, mataluutta ja valkeutta, tässä herra Johannesenin\nasunnossa. Mihin Luojan nimessä, ihmiset tarvitsivat näin paljon\nhuoneita, niitähän oli aivan loppumattomiin, enemmän kuin rakennuksen\npäältä katsoen saattoi aavistellakaan.\n\n-- Valborg! Tässä on sitten herra Hansen, josta joskus olen sinulle\npuhunut.\n\nRouva Johannesen on kookaskasvuinen, aina tummiin puettu nainen,\njolla on teräsharmaat hiukset ja totinen, tutkiva katse.\n\n-- Tervetuloa, herra Hansen, sanoo hän ja pitää kauan aikaa kädestä\nkiinni. Mutta ennen kuin toinen ehtii mitään vastata, hän jo kysyy:\n\n-- Te näytte olevan jotenkin nuori vielä. Kuinka on, herra Hansen,\nasuuko Jumala sydämessänne ja silmienne edessä?\n\nKysymys tehdään tuttavallisella, melkein sydämellisellä\näänenpainolla, mutta se häkellyttää Erik Hansenia eikä hän heti osaa\nvastata.\n\n-- Vaimolleni on tullut tavaksi tehdä tällainen kysymys kaikille,\nselittää herra Johannesen, -- enkä niinä saa valmistaa asianomaisia\nsiihen vastaamaan.\n\n-- Niin-niin, jatkoi rouva Johannesen. -- Te olette suomalainen. Minä\ntunnen paljon suomalaisia ja tiedän heidän joukossaan monta totista\nkristittyä.\n\nErik Hansen tuntee olonsa vielä tukalammaksi ja punastuu. Mutta\nviimein hän rauhallisesti ja hiljaa vastaa:\n\n-- En ymmärrä mitä tarkoitatte, rouva Johannesen, mutta en tiedä\nkenellekään ehdoin tahdoin tehneeni vääryyttä.\n\n-- Vai niin, teillä on siis omavanhurskautta.\n\n-- Jos yrittää pyrkiä oikeaan ja tunnustaa niin tekevänsä, sitten kai\nse on omavanhurskautta, rouva Johannesen.\n\nMutta tämä oppi ei kelpaa vanhalle rouva Johannesenille; hän\nistuu seuroissa, hän palvoo Jumalaa päivin ja öin, hän on saanut\nherätyksen, ja hänen oppinsa on synkkä, totinen ja suvaitsematon.\nHän katsoo velvollisuudekseen käännyttää jokaisen, joka tulee\nhänen ulottuvilleen, ja nyt hän ottaa Erik Hansenin joka puolelta\nkatsellakseen. Tietääkö herra Hansen esimerkiksi, mitä on silmäin\npyynti ja lihan himo? Ei, sillä muuten ei herra Hansen pitäisi\nluonaan sitä Teklaa, joka jo täällä oli huonoksi tunnettu.\nSitten rouva Johannesen tahtoi tietää Erik Hansenin lapsuudesta\nja nuoruudesta, ja hän kuuntelee ja huokailee. Taivaallinen isä\nvarjelkoon: sellaistako se on ollut. Sitä suurempi syy herra\nHansenilla olisi ottaa vaari ajallisuudessa eikä vaeltaa synnissä.\n\nEikä Erik Hansen enää ole selvillä siitä, mitä hänen pitäisi\najatella. Hän vastailee verkkaan ja hiljaisesti ja vähitellen hän saa\naavistuksen siitä opista, jonka tunnustajia hän niin monta on nähnyt.\n\n-- Mutta herra Johannesen sen sijaan ei näytä ensinkään\ntyytyväiseltä. Hän katselee rouvaansa ihailulla, joka lähentelee\nkunnioitusta, mutta hän kävelee levottomasti edestakaisin, ryähtelee,\nsivelee poskipartaansa, ja silloin tällöin nousee hänen kasvoilleen\npuna. Ja viimein hän katkaisee.\n\n-- Valborg, sanoo hän, -- Tämä on kieltämättä kaikki hyvin\nterveellistä ja herra Hansenille opettavaista ja hyvinkin\nvarteenotettavaa. Mutta nyt on niin, katsopas Valborg, että minä olen\nkutsunut herra Hansenin luokseni syömään illallista, juomaan muutaman\ntuutingin ja keskustellakseni hänen kanssaan afääreistä ja hänen\nuudesta paikastaan.\n\nEnempää ei tarvittu. Puheenvuoro siirtyi nyt herra Johannesenille.\n\n-- Mikä paikka se oikein on, minne minä joudun? kysyi Erik Hansen,\njoka ei ollut edes siitä selvillä.\n\n-- Ah, eikö hän sitäkään sanonut! Se on kummallinen mies tämä\nkauppias Björseth, eikö olekin, herra Hansen?\n\nOdottamatta vastausta herra Johannesen jatkaa:\n\n-- Olin jo hänen isällään, mutta ei hän ollut sellainen kuin pojasta\ntuli. Tämä Andreas Björseth: hän vain miettii mielessänsä, katselee\nihmisiä, tekee päätöksiä, ja meidän pitäisi ilman muuta ne arvata ja\npanna täytäntöön. Niin, se teidän uusi paikkanne. Hänellä on siellä\nkauppa, muuta en tiedä. Jos minä olisin nuorempi, menisin sinne\nvaikka väkisin, mutta alan olla vanha jo.\n\n-- Minä olin hyvin tyytyväinen olooni Mehavnissa, virkahti Erik\nHansen ohimennen.\n\n-- Kauppias Björseth oli myöskin teihin tyytyväinen. Mutta hän kai\najattelee, että voitte olla suuremmaksi hyödyksi siellä, minne nyt\nlähdette. Sitä paitsi hän ei, minä en tiedä, arvelen vain, sitä\npaitsi hän ei kai pitänyt siitä, että lähetitte hänen luokseen niin\npaljon niitä suomalaisianne. Heitä on täällä jo melkein enemmän kuin\nmeitä.\n\nErik Hansen ei enää kuuntele. Mutta hänen mieleensä tulee taas rouva\nJohannesenin Jumala, joka kulmat rypistyneinä ja leppymättömänä\nkatseeltaan istuu istuimellaan ja tuomitsee. Sellaiseksi hän ei\nomaa Jumalaansa tuntenut. Hänen Jumalansa on kyllä suuri ja ankara\nniin kuin myrsky tai ukkonen, mutta hänelle Hän oli osoittanut vain\nlempeyttä ja armeliaisuutta vain siksi, että hän oli ollut niin\navuton ja yksinäinen. Herra Johannesenin puhe häipyy yhä kauemmaksi,\nja Erik Hansen ajattelee yhä kiinteämmin omaa kohtaloansa. Hänen\nuusi paikkansa, miten ja kenen ansioilla hän siihen oli päässyt ja\nmilloin alkaisi elämän tylyys ja vastoinkäymiset? Olihan niitä tosin\njo ollutkin, mutta kun hän katseli muitten samanarvoisten elämää,\nniin kuinka paljon kovempaa, köyhempää ja ankarampaa se oli. Täällä\nhän nyt istui ja odotti illallista ja tuutinkia, kun ne muut henkensä\nkaupalla taistelivat merellä jokapäiväisen leivän ja muutaman\nkiiltävän kruunusen vuoksi.\n\n-- Niin se sitten on, lopetti herra Johannesen juttunsa.\n\nNuori mies nyökkäsi ajatuksettomasti. Hän ei ollut kuullut edes\nkolmannestakaan. Hän oli vain jatkuvasti ajatellut sitä, kuinka\nonnellinen hän oli. Mutta sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että hänen\nonnentunteensa mahdollisesti johtui siitä, että hän oli osaansa\ntyytyväinen eikä toivonut parempaa.\n\nVasta illallinen hänet havahdutti. Teille ja talojen seinille paistaa\naurinko, mutta rouva Johannesen on käskenyt sytyttää kynttilät\nruokapöydälle.\n\n-- No niin sitten! sanoo herra Johannesen niin kuin alkajaisiksi.\n\nJa sitten herra Johannesen alkaa puhella, selittelee ja kyselee,\nmutta vastaa itse omiin kysymyksiinsä. Eikä Erik Hansen niihin\nehtisikään vastata. Hänen koko tarkkaavaisuutensa keskittyy itse\nateriaan, ja hän tuntee, miten rouva Johannesenin katse häntä seuraa.\nTurhaan hän koettaa salata käsiensä vapisemista ja epävarmuuttaan,\nkyllä herra Johannesen ne huomaa, mutta salaa hymynsä kirvelevään\nylimääräiseen ruokaryyppyyn ja ajattelee: -- Niinpä vain, poikaseni,\nkyllä tulet tätäkin taitoa tarvitsemaan.\n\nKuinkahan kauan tätä ateriaa oikein kestää? Erik Hansen tuntee\nselkänsä kuumenevan. Ja merkillistä on, että aina kun häneltä jotakin\nkysytään tai hänelle sanotaan: \"ehkä kalaa hiukan lisää\", tai: \"jos\nminä taas täytän ryyppylasin\", ja hänen pitäisi asianmukaisesti\nkiittää tai kiittäen evätä, niin hänellä sattuu olemaan suu täynnä.\nHän miltei unohtaa äskeisen nöyryytensä ja toivottaa mielessään koko\nillalliset hornan tuuttiin.\n\n-- Jos vielä tuovat yhdenkään lajin, ajattelee hän, -- niin totisesti\nminä halkean.\n\nMutta niitä tulee. Pienellä kauhulla hän katselee, miten vadit ja\nlautaset kenenkään käskemättä vaihtuvat. Vihdoinkin isäntäväki nousee\nja ristii kätensä ja rouva Johannesen sanoo vaatimattomasti:\n\n-- Muuta tässä ei sitten tainnut tullakaan.\n\nKun Erik Hansen kumartaa, tuntee hän olevansa kuin puutiainen. Ja\nväsynyt. Ehkäpä se johtuu ruoastakin, mutta yhtä paljon se johtuu\nhermojännityksestä. Tahtomattaan hän tulee ajatelleeksi: -- Miltähän\nse oikein mahtoi näyttää.\n\nNiin kuin sumun läpi hän kuulee sitten herra Johannesenin äänen:\n\n-- Tulkaapa nyt, Hansen, niin mennään tänne minun huoneeseeni\nmaistelemaan vähän tuutinkia ja jatkamaan asiain käsittelyä.\n\nSeuraavana aamuna Erik Hansen herää untuvapeitteen alla herrasväki\nJohannesenin vierashuoneessa. Hän ei juuri muista illallisenjälkeisiä\ntapahtumia, ja mahdotonta hänen olisikin niin tehdä, sillä heti\nniiden jälkeen hän on ensin kaikin voimin vastaan ponnisteltuaan\nnukahtanut.\n\nKun hän on pukeutunut, tulee herra Johannesen jo konttorista\naamiaiselle. Kauhukseen hän huomaa, että kello lähenee yhtätoista.\n\nMutta herra Johannesen hymyilee.\n\n-- Lepo oikealla ajalla onkin paikallaan, sanoo hän. -- Te saatte\nkylläkin valvoa, ennen kuin olette Mehavnissa ja perillä.\n\nEilinen auringonpaiste on muuttunut navakaksi tuuleksi, ja\nkuuroittain viskautuu maahan rakeita ja räntää. Eikä aamiaisesta\nmuodostu tilaisuutta niin kuin illallisesta; neljännestunnissa se\non suoritettu. Vaisuksi ilokseen huomaa Erik Hansen suoriutuvansa\nsiitä verrattomasti vähemmällä vaivalla kuin illallisesta. Sitten ei\nolekaan muuta kuin kiittäminen ja jäähyväiset.\n\n-- Onnea nyt, sanoo rouva Johannesen totinen ilme silmissään. -- Ja\nminä toivon teidän muistavan mitä meidän kaikkien on muistettava,\nnimittäin että meidän lopuksikin on kuoltava.\n\nSanat vaikuttavat Erik Hanseniin painostavilta, mutta hänelle ei jää\naikaa niitä enemmältä miettiä. Kuolema, selväähän on, että se tulee,\nhän jos kukaan on sitä saanut läheltä katsoa. Ja herra Johannesen\nlähtee häntä saattamaan satamaan.\n\nHämmästyksekseen näkee hän kauppias Björsethin siellä kävelevän keppi\nkädessä ja turkki yllä.\n\n-- Jaha, sanoo hän nähdessään Erik Hansenin, -- siinäpä vihdoin\ntulettekin. Herra Johannesen kai teille onkin jo selittänyt mitä on\nselittämistä.\n\nErik Hansen alkaa miettiä vastausta, mutta herra Johannesen nyökkää\nhänen puolestaan: kyllä, kyllä on selvitetty.\n\n-- Tahdoin sitten vain sanoa teille, herra Hansen, jatkoi kauppias\nBjörseth, -- että toimimme yksin. Jos joku tekee teille tarjouksia\nyhteistoiminnasta, niin ne ilman muuta hylätään.\n\n-- Hyvä on, kauppias Björseth.\n\n-- Johannesen, antakaa hänelle paperit.\n\nVasta laivalla hän kirjekuoren avaa. Siinä on suuri rahasumma ja\ntoimintaohjeet, joiden läpilukeminen vie tunteja.\n\n\n\n\nV\n\n\n-- Sanon sinulle, Olli, nyt viimeisen kerran, että ellei tuo\njuominen, törsääminen ja rallattaminen lakkaa, niin se on sitten\nkerta kaikkiaan poikki...\n\nKohmeloinen, punakasvoinen mies siinä ovensuutuolilla nytkähtää.\n\n-- Niinhän se on, herra Hansen, mutta kun sitä on akka ja lapsia...\n\n-- Akka ja lapsia! Perhana, sanon minä! Siksipä juuri sinun on oltava\nihmisiksi. Ja mitä otat akan ja hankit lapsia, kun et pysty niiden\nkanssa kunniallisesti elämään.\n\nMies, entinen reipas ja remsseä Olli, masentuu yhä enemmän.\n\n-- Jos, herra Hansen, jos nyt vain yhden kruunun... sanoo hän arasti.\n\n-- Ei yhtään äyriä. Kyllä minä tiedän, minne se kruunu joutuisi.\nKuinka on, oletko tuonut vaimosi ja lapsesi tänne?\n\n-- Joo.\n\n-- Missä ne asuvat?\n\n-- Knudsenin piharakennuksessa.\n\n-- Kuinka Jumalan nimessä sinun päähäsi pälkähti tänne muuttaa?\n\nErik Hansen ei saa vastausta ja vaipuu syviin mietteisiin.\nKansalaiset näkyvät lopultakin hänet löytävän.\n\n-- Koeta ottaa esimerkkiä muista, jatkaa hän sitten.\n\n-- Katsele, miten ne tekevät työtä ja ansaitsevat. Sellaisiahan sitä\nvoi auttaakin. Mutta sinä, sinä tienaat kuin kapteeni ja aina olet\nilman...\n\n-- Sitä kun on luonto sellainen, myönsi toinen avuttomasti.\n\n-- Pane sinä luonnon syyksi! Onko se luontoa sekin, että vanha mies\nnaurattelet tyttöjä ja ämmä on kotonasi. Sitä minä olen nähnyt\nalusta asti ja kymmenisen vuotta jo katsellut. Eikö sinulla ole jo\ntäysikäisiä lapsiakin, hä? Etkä sittenkään viisastu!\n\nTuskin huomattava hymy nousee toisen kasvoille.\n\n-- Se kai on vissiin luontoa sekin.\n\nErik Hansenin ensi suuttumus on jo lauhtunut. Hän kääntyy ikkunaan\nsalatakseen nauruaan.\n\n-- Ei sinusta ole merille eikä satamapaikkoihin, päättää hän viimein,\n-- ja tietenkin sinä jo olet juonutkin itsesi aivan kuitiksi.\n\n-- Ei, sanoo Olli ikään kuin heräten ja navakasti, -- kyllä minulla\nvielä voimia on, niin että piru...\n\n-- Vai voimia! Sitäpä minun olisi hauska nähdä!\n\n-- Kuulkaa nyt, kapt... ei kuin kauppias...\n\n-- En minä mikään kauppias ole.\n\n-- No tirehtööri sitten... herra Hansen... tuolla kädellä, vaikka\nheti paikalla, neljä leiviskää!\n\nErik Hansen nauroi täyttä kurkkua.\n\n-- Tuo tuntuu mielenkiintoiselta. Ryypiskellyt koko ikäsi ja ilman\nmuuta vain neljä leiviskää!\n\nSitten hän kääntyi konttoristin puoleen:\n\n-- Berg! Tämä Olli lähtee auttamaan lappalaisia tuonne makasiiniin.\nMenepä katsomaan, kuinka neljä leiviskää nousee.\n\nKonttoristi menee ovea kohden, ja Olli nousee raskaasti. Mutta ovea\navatessaan hän pysähtyy ja kääntyy ympäri.\n\n-- Pitäisi saada syödä ensin, sanoo hän, mutta hämmästyy itsekin\nrohkeuttaan ja jatkaa: -- Vaikka kyllä kai minä sen puolesta ehdin\nsyödä sittenkin.\n\nErik Hansen rypistää kulmiaan; noin huonosti hän ei uskonut asioiden\nolevan.\n\n-- Mene keittiön puolelle, käskee hän tylysti, -- niin Tekla antaa\nsinulle ruokaa. Kai sinä Teklan tunnet?\n\n-- Joo, murahtaa Olli kuin häpeillen, ja Erik Hansen mutisee hänen\nmennessään:\n\n-- Niin minäkin luulen, että taidat tuntea. Ohimennen hänen\najatuksensa viivähtää Teklassa ja nuoruudenaikuisissa näkemisissä,\nmutta sitten hän kokonaan vaipuu työhönsä. Siellä on nyt suuri raha- ja\nvaihtopäivä ja niitä tulee jatkumaan. Piha on täynnä ihmisiä, ja\ntaljat, lihat, kalat ja jauhot vaihtavat nopeasti omistajaa.\n\nHetken kuluttua konttoristi Berg tulee sisälle.\n\n-- Nousiko neljä leiviskää? kysyi Erik Hansen työnsä lomasta.\n\n-- Kyllä olisi noussut viisikin. Se poika näkyy muuten tuntevan\nkaikki lappalaiset.\n\n-- Tänä iltana siellä tietysti taas juodaan, ajattelee Erik Hansen,\nmutta ei puhu mitään. Ollille merkitsee seura samaa kuin viina.\n\nErik Hansenilla ei ole mitään erikoisempia tekemisiä Ollin ja hänen\nelämänsä kanssa. Nuorukaisena hän kerran on nähnyt tämän rähjäävän\nkapakassa ja lähentelevän jotenkin vaarattomalla tavalla Teklaa.\nSiinä kaikki! Myöhemmin hän monet kymmenet kerrat on ollut lyhyissä,\nasiallisissa tekemisissä Ollin kanssa niin kuin lukemattomien\nmuittenkin, mutta ei senkään pitäisi aiheuttaa sitä, että hänen\nolisi Ollia erikoisella mielenkiinnolla ajateltava. Jos juo ja tekee\nitsensä surkeaksi ja köyhäksi, niin se on Ollin oma asia. Sitä\npaitsihan sitä näkee niin paljon. Jokaisella on kyllin huolta omasta\nitsestään.\n\nKuitenkaan hän ei tälläkään kerralla saata ilman muuta työntää pois\najatuksiaan ja ryhtyä ajattelemaan jotakin tärkeämpää. Jos hän näkee\njonkun norjalaisen poikkarehtivan ja saattavan itsensä huonoon\nasemaan, sellaiseen hän voi suhtautua jotenkin ulkopuolisesta Mutta\nnämä tällaiset Ollit ovat sentään turvattomia ja vieraalla maalla...\n\n-- No niin, päättelee hän viimein harmistuneena, -- kyllä kai siinä\najattelemista riittää, kun vain rupeaa ajattelemaan. Itsepähän ovat\ntänne tulleet, ja peijakastako minua muuten koko asia liikuttaa!\n\nJa hän ryhtyy taas työhönsä. Mutta ajatukset eivät anna rauhaa.\n\n-- Berg! sanoo hän viimein.\n\n-- Niin, herra Hansen.\n\n-- Mene sanomaan sille miehelle, joka äsken oli täällä, että jos hän\nlupaa olla naukkailematta, niin hän saa yrittää meidän makasiinissa.\n\n-- Hyvä on. Mutta enkö käske häntä tänne?\n\n-- Ei. Jos hän lupaa, niin sano, että hän saa puodista noutaa\nkymmenen kruunua.\n\n-- Jos hän puhuu palkasta, niin mitä minä sanon?\n\n-- Siitä hän saa tulla sopimaan, kun ne kymmenen kruunua ovat\nkuluneet.\n\nNyt Erik Hansen tuntee tehneensä velvollisuutensa Ollia kohtaan.\nHänen on nyt vain pidettävä silmällä, miten Olli käyttäytyy. Kun\nmies sentään on katumatuulella ja sen lisäksi käyttökelpoinen, niin\nsuottahan on työntää häntä ojasta allikkoon.\n\n-- Mitä tuumi? kysyi hän herra Bergin palatessa.\n\n-- Kiitti vain.\n\n-- Sanoitko sinä terveiseni kaikkien kuullen?\n\n-- En. Minä ajattelin, että herra Hansen tahtoo osoittaa hänelle\nluottamuksen.\n\n-- Se olikin tarkoitus, vaikka en tullut sitä sanoneeksi. Entä muuta?\n\n-- Sitten minulla olisi ikävä asia, lappalaiset tahtovat rahaa.\n\n-- Rahaa! Mitä hiivattia he sillä tekevät? Eikö puodissa ole kahvia,\nsokeria, tupakkaa, jauhoja, kaikkea, mitä he tarvitsevat? Rahaa! Ja\neivätkö he vaihtokaupassa saa vielä alennusta myyntihinnasta. Ei\ntotisesti! Saat mennä sanomaan heille, ettei lähde.\n\n-- Silloin he vievät tavaransa muualle.\n\n-- Niinpä viekööt muualle, mutta rahaa me emme anna kuin saman osan\nminkä ennenkin.\n\n-- Kaikki tänään tuodut tavarat on jo punnittu ja varastoitu.\n\n-- Saavat tavaransa takaisin.\n\n-- Mutta maksamaan sekin tulee. Eivät he rupea ilmaiseksi niitä\nedestakaisin retuuttamaan.\n\nErik Hansen puraisi huultansa, tämä oli myöskin varteen otettava\nasia, ja hän laski mielessään, paljonko se tulisi maksamaan.\n\n-- Ja kun ei ole ennakkosopimusta, jatkoi herra Berg arasti, -- niin\nheillä kai on oikeus...\n\n-- Niin on, mutta meillä on vanha käytäntö. Olisivat sanoneet, ennen\nkuin rupesivat luovuttamaan. Mistä he sen rahan nyt keksivät?\n\n-- Luulen, että siellä on joku ostelija, en oikein saa selville,\nkenen laskuun hän ostelee. Ei hän enempää tarjoa kuin mekään, mutta\nmaksaa rahalla.\n\nPuna nousi Erik Hansenin kasvoille, ja hän alkoi mitellä huoneen\nlattiata edestakaisin.\n\n-- Hyvä on, ratkaisi hän viimein, -- Maksamme siis rahalla. Mutta\nsanokaa puotiin, että toistaiseksi ei anneta alennusta kenellekään,\nsama hinta kaikille. Ja huomenna emme osta mitään. Kyllä talvea vielä\nriittää.\n\nKylmyys tuntuu uhoavan sisään huoneen nurkista, hengitys näkyy\nilmassa, ja lamppuihin on aikoja sitten sytytetty valot. Herra Berg\non mennyt maksamaan ostettuja tavaroita, mutta Erik Hansen ei ole\nensinkään päivään tyytyväinen. Illallinenkin olisi jo katettuna,\nmutta hän pukee turkin ylleen ja menee ulos. Pihalla häärätään vielä\nkäsilyhtyjen valossa. Äkkiä hänen mieleensä muistuu jotakin, ja hän\nmenee myymälän puolelle.\n\n-- Onko Olli käynyt täällä ostoksilla?\n\n-- Vastikään kävi.\n\nHän aikoo mennä tirkistelemään Knudsenin piharakennuksen ruudun taa,\nmutta samassa Olli suuren miesjoukon kera tulee pihalta kadulle.\n\n-- Kyllä kai se meidät kynisi ihoa myöten, kuulee hän jonkun sanovan\nja arvaa, että puhe koskee häntä itseään.\n\nTuuli tulee mereltä ja tuntuu siltä, kuin se tahtoisi tunkeutua läpi\nluiden ja ytimien, mutta miesjoukko vaeltaa verkalleen katua ylös.\nJokikadun krouvin kohdalla he pysähtyvät ja yltyvät vilkkaaseen\nnauruun ja keskusteluun. Ikkunan läpi tulevassa valossa hän erottaa\nOllin kasvonpiirteet, tämä astuu jo askelen kapakkaa kohden,\nseisahtuu hetkeksi ovelle, mutta erkaantuu lopuksi joukosta ja\nkävelee kantamus kädessään kotiansa kohden. Iltamyöhään asti Erik\nHansen kävelee Knudsenin talon edustalla, mutta Ollia ei kuulu.\n\n-- Onpahan edes jotakin hyvää tullut tehdyksi tämän päivän osalle,\najattelee hän palatessaan kotiinsa. Mutta sitten hän muistaa\nkuulemansa keskustelun ja kohauttaa olkapäitään:\n\n-- Kukahan teitäkin kynisi, ellette itse juoksisi kynittäviksi.\nHuomenna teille jo kelpaisi tavara niin hyvin, että surettaa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nTänä sunnuntaina ei Erik Hansen saanut seuratuksi papin saarnaa,\njossa muun muassa kosketeltiin Vapahtajan kävelyä vetten päällä.\nTaas oli saapunut varmoja tietoja haaksirikoista ja hukkuneista,\nsurupukuisia ihmisiä ja itkettyneitä kasvoja näkyi ympäri kirkkoa,\nja pappi katsoi taas velvollisuudekseen huomauttaa maallisen elämän\nkatoavaisuudesta ja siitä, että meidän kaikkien kuoleman pitää.\n\nMutta Erik Hansen ei jaksanut seurata mukana. Ulkona vinkui tuuli,\nmeri ärjyi ja kirkko oli kylmä kuin kellari, mutta tämä ei ollut\nsyynä tarkkaamattomuuteen.\n\nHaaksirikkoja ja hukkuneita. Siellä tietysti olivat etelästä\ntulossa olevat tavarat ja ne rahat, jotka hän varmuuden vuoksi oli\nBjörsethiltä tilannut, sillä kaupanhan piti itse kannattaa itsensä.\nHuomenna alkaisi taas tavaroita tulla sisämaasta, mutta puoti ammotti\ntyhjänä ja rahaa oli kai kolmen tai neljänsadan kruunun vaiheille, --\nsuurin osa oli mennyt viime kerralla ja varasto tyhjentynyt mikäli\ntoinen täyttyi.\n\nNyt hän ei enää kuullut papin saarnaa lainkaan, vaan oli kokonaan\nvaipunut rahakysymykseen.\n\n-- Pahus! tuli väkinäisesti huulten raosta.\n\nSamassa hän muisti ajan ja paikan ja säpsähti. Hän vilkaisi\nympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan hänen vieraita ajatuksiaan\nhuomannut, mutta kaikki olivat vaipuneet hartauteen. Siinä istuivat\nvouti Bjerkeng ja asianajaja Ursfjord, siinä ovela, tihrusilmäinen\nkauppias Knudsen, joka aina nauroi, ja kitsas, kuolemanvakaa vanha\nRoss, joka oli kuuro ja jonka rikkauksista kerrottiin toista\nja toistakin. Kauppias Björseth oli kehoittanut häntä olemaan\nkosketuksissa näiden ja ylimalkaankin kaupunkilaisten kanssa,\n\"kuitenkin pitäen tarpeellisen välimatkan\". Mutta hän ei ollut\nosannut rakennella mitään suhteita herrasväkien kanssa, ei tehdä\nvierailuja eikä järjestää kutsuja, hän oli vain pakosta tullut\njoillekuille esitellyksi, ja koko kanssakäyminen oli jäänyt vain\nherra Björsethin suosittelemaksi tarpeelliseksi välimatkaksi.\n\nTässä hän nyt sitä itsekseen kaduskeli. Eihän tuossa nyt paljon olisi\nmenettänyt, kun aikanaan olisi käynyt istumassa tunnin tai pari ja\nsitten, ellei muuta, pannut herroille toimeen pienet juomingit. Mutta\nturhaa sitä on enää haukotella. Olisihan kuitenkin joukossa saattanut\nolla joku, jonka kanssa olisi voinut neuvotella, vaikka ehkä sekin\nlopulta olisi osoittautunut tuloksettomaksi, sillä yhden häviö\nmerkitsi toisen voittoa.\n\nJumalanpalvelus kestää kauan, ja kun hän tulee kotiin, on hän\nmelkoisen kärsimätön. Ateria on odottamassa, mutta hän ei pidä\nkiirettä, hän kuljeskelee ympäri huoneita ja arvostelee niiden\nulkonäköä ja kuntoa. Toisinkin saisi tietysti olla, hm, mutta kuka ne\njärjestäisi...\n\nEikä tämä huono tuuli jätä häntä ruokapöydässäkään.\n\n-- Tekla, sanoi hän, -- sinä saisit vähitellen oppia käyttämään\nveistä ja kahvelia.\n\nNainen hätkähtää, keskeyttää ateriansa ja luo häneen suuren,\npelästyneen katseen. Sitten hänen silmiinsä nousevat kyynelet ja hän\nrientää toiseen huoneeseen.\n\nErik Hansen hämmästyy itsekin tylyyttään, milloinkaan ennen hän ei\nole Teklaa puhutellut kovasti. Ja hän katuukin heti ja menee hänen\njälkeensä.\n\n-- Älähän nyt itke, lohduttaa hän. -- Tarkoitin vain, että jos meille\ntulisi vieraita tai muuta sellaista, niin olisihan suotavaa, että...\nymmärrät sen kyllä.\n\n-- Mutta enhän minä tahdo tunkeutua...\n\nTeklan nyyhkytys jatkuu yhä. Hän näkee Erik Hansenissa nyt jotakin\nuutta, jota hän ei aikaisemmin edes ole ohimennen huomannut:\ntukevuutta on tullut lisää ja kasvoihin jotakin kovaa ja käskevää.\nHän hämmästyy niin tästä äkillisestä huomiostaan, että unohtaa pienen\nsurunsa ja sanoo:\n\n-- Sinä olet muuttunut, Erkki, vaikka minä sen nyt vasta huomaan.\n\nErik Hansen on jo unohtanut äskeisen tyytymättömyytensä aiheen ja\nvastaa:\n\n-- Vanhenneet kai me olemme molemmat, vaikka ei sinusta sitä huomaa.\n\n-- Eiköhän, niin kuin kaikista muistakin!\n\n-- Ei sentään, vastaa Erik Hansen hajamielisesti. Hän tulee\najatelleeksi, kuinka hän täälläolonsa aikana on vieraantunut\nTeklasta. Joskus menee aikoja, että tuskin muistaakaan. Nyt kun hän\ntaas katselee häntä, kun hän siinä seisoo avuttomana ja vilpittömänä,\nhulvahtaa entinen lämmin tunne hänen ylitseen.\n\n-- Kyllä on parasta, että heitämme kaiken tämän, sanoo hän. -- Minä\nen tiedä, mutta minä aavistan sen, että meistä puhutaan kaupungilla.\nSe nyt ei kylläkään meitä liikuta, mutta minne me toisistamme\noikeastaan pääsemme. Rakastammehen me toisiamme.\n\nMutta Tekla katselee muualle ja hänen kasvolihaksensa värähtävät.\n\n-- Onhan se niinkin, myönsi hän, -- mutta olenhan jo sinulle sanonut\nmitä ajattelen. Nyt se on vielä mahdottomampaa kuin ennen. Katumus,\nusko se vielä kerran, siitä kumminkin tulisi.\n\nErik Hansen on odottanut, että raskas tunnelma seuraisi ja että\nhän loppupäivän vain ajattelisi, millaista heillä Teklan kanssa\nvoisi olla. Mutta niin ei käy. Muutaman hetken kuluttua hän huomaa\nistuvansa konttorissa ja ajattelevansa samaa asiaa kuin aamulla\nkirkossakin. Huomenna alkaa tavaroita tulla, ellei jo tänä iltana,\nja useimmat tulevat suoraan Björsethille. Äh, kunpa edes puoti olisi\ntavaraa täynnä.\n\n-- Ei, päättää hän, -- lainaamaan minun on lähdettävä.\n\nHänen ei koskaan ennen ole tarvinnut sitä tehdä, mutta nyt se on\nvälttämättömyys. Kai Andreas Björsethillä on luottoa. Ja minkä\nmyrskylle ja muille luonnonvoimille voi.\n\nMutta kenen luo tässä olisi mentävä? Mielessään hän lajittelee\nkaupunkilaiset, mikäli heitä tuntee, heidän varallisuutensa mukaan,\nmutta epäilee samalla koko ajan, minkä verran heillä on halua\nsekaantua Andreas Björsethin asioihin. Saisi kauppias nyt itse olla\nnäkemässä, ja herra Johannesen myöskin, millaisille asioille hänen on\nlähdettävä.\n\nEnsin hän menee asianajaja Ursfjordin luo, asianajajille kai\ntällaisten asiain järjestelemiset ennen muita kuuluvat.\n\nHerra Ursfjord ottaa hänet vastaan niin huomaavaisesti, että häntä\nkainostuttaa, ja lopuksi hän vasta suurella vaivalla saa ajetuksi\nasiansa. Mutta silloin asianajajan kasvonilmeet muuttuvat ja\näänenvärikin käy pidättyväisemmäksi.\n\n-- Kuinka suuri summa se nyt olisi, jonka herra Hansen tarvitsee?\n\n-- Minä en tarvitse mitään, mutta se summa, minkä kauppahuone\nBjörseth tarvitsee, niin, tarkalleen en voi sanoa, mutta arvelen\nkuudentuhannen kruunun riittävän.\n\n-- Anteeksi, mutta onko herra Hansenilla valtuudet tehdä velkaa\nkauppias Björsethin puolesta?\n\n-- Valtuutuksessani ei puhuta velanteosta mitään. Siinä annetaan vain\nvaltuudet toimia niin kuin katson liikkeen etujen vaativan.\n\n-- Ja ne vaativat nyt tätä. Suokaa anteeksi, herra Hansen, mutta minä\nen oikein voi käsittää...\n\nErik Hansen on jo heti alussa asian selittänyt niin perin pohjin\nkuin on osannut: myyjät tahtovat nyt rahaa tavaran asemesta; hänellä\nei ole kumpaakaan, koska laivat nähtävästi rajusäiden takia ovat\nmyöhässä jne. Mahdollista on, että kumpaakin tulee jo tällä viikolla.\nHänellä siis ei ole muuta keinoa kuin nousta.\n\n-- Anteeksi, että olen vaivannut teitä, herra asianajaja.\n\n-- Mutta, herra Hansen, miten nyt oikein aiotte...?\n\nErik Hansen teki syvän kumarruksen.\n\n-- Anteeksi vielä, että olen vaivannut. Minun on vain koetettava\nsaada asia kuntoon nyt jo illalla.\n\n-- Mutta ellette saa, mitä sitten?\n\n-- Sitten tehtäväkseni jää vain odottaa ja ilmoittaa herra\nBjörsethille toimenpiteistäni.\n\nHänestä näytti siltä, kuin herra Ursfjordilla olisi ollut jotakin\nsanomista, mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa. Nopeasti hän puki\nturkin ylleen ja riensi ulos.\n\nUkko Rossin taloudenhoitajatar oli nähtävästi yhtä kuuro kuin hänen\nherransakin, mutta asunto oli lämmin ja kodikas.\n\n-- Ei herra Ross enää ota vastaan, sanoi taloudenhoitajatar.\n\n-- Niin, mutta minulla on tärkeä asia, kirkui Erik Hansen takaisin.\n-- Liikeasia!\n\n-- Herra Ross ei enää harrasta liikeasioita. Samassa kuitenkin ovi\naukeni ja herra Ross pisti päänsä huoneeseen.\n\n-- Kuka täällä puhuu liikeasioista? Ah, te siellä! Mikä teillä on\nasiana?\n\n-- Se olisi kahdenkeskistä herra Rossin kanssa, huusi Erik Hansen\ntaas.\n\n-- Mutta minulla ei enää ole mitään afäärejä.\n\n-- Sallikaa minun kuitenkin puhua.\n\n-- No, tulkaa tänne sitten!\n\nKun tarkemmin ajatteli, niin tuskinpa juuri hyödytti mitään mennä\nsisälle: koko \"keskustelun\" täytyi kaikua kadulle, ehkäpä kuulua yli\nkoko korttelin.\n\nUkko Ross näytti siltä, kuin hänen olisi ollut vaikea kuunnella asiaa\nloppuun, ja kun Erik Hansen mielestään oli kyllin tyhjentävästi\ntilanteen selvittänyt, kysyi Ross suoraan:\n\n-- Oletteko te hullu?\n\nEi, hulluna ei Erik Hansenia toistaiseksi oltu pidetty.\n\n-- No, menkää sitten tiehenne ja paneutukaa levolle. Minä epäilen,\nmahtaneeko kuuttatuhatta kruunua olla koko valtakunnassa.\nBjörsethillä itsellään voi olla, mutta muilla ei, ja hoitakoon herra\nBjörseth itse asiansa, ei hän ennenkään ole muitten apua tarvinnut.\nVai luuleeko Hansen, että minä olen nauta?\n\n-- Ei, huusi Erik Hansen täysin keuhkoin ja syvällä vakaumuksella, --\nminulla ei ole mitään syytä luulla, että herra Ross on nauta.\n\n-- Kuinka siis päähänne pälkähtää pyytää minulta lainaksi\nAndreas Björsethille kuusituhatta kruunua! Taivas varjele minua,\nkuusituhatta! Jos minulla olisi niin paljon rahaa, niin ennen\ntoki minä lainaisin ne vaikka sille likaiselle Nils Hauanille tai\nkettumaiselle Knudsenille kuin Andreas Björsethille.\n\n-- Mitä pahaa kauppias Björseth on tehnyt herra Rossille sitten?\n\n-- Ei yhtään mitään. Mutta hän esiintyy niin kuin ei muita ihmisiä\nolisikaan, ja se on paha, hyvin paha. Ei maksa vaivaa puhua, Hansen.\nPerustakoon Björseth pankin. Hyvästi vaan! Herran haltuun!\n\nKauppias Knudsenin luo ei Erik Hansen enää mennyt, hänellä oli\nmuutenkin jo nöyryytystä tarpeeksi. Mieli mustana hän ohjasi kulkunsa\nsatamaan, vaikka jo edeltäkäsin tiesi, ettei siellä mitään uutta\nvoinut olla.\n\nJa kun hän tuli kotiin, ei hän tiennyt kirotako vai mitä.\nTietystikään se tappio, mikä tästä koituisi, ei suuria vaikuttaisi\nAndreas Björsethin asioihin, mutta nöyryytys oli joka tapauksessa\nsuuri ja se koski häneen niin kuin se olisi kohdannut häntä itseään.\nTotisesti hän vastedes paremmin pitäisi varansa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nEräänä päivänä Erik Hansenin mieleen yhtäkkiä tulee\nRuumiinetsijä-Siikvartti. Ulkona on sunnuntai ja kirkonkellot\nsoivat, mutta hän on istunut työssä, sillä aika on kiireellinen.\nKauppias Björseth on kyllä hänelle ilmoittanut, että hänellä on\noikeus ottaa pysyväisiä tai tilapäisiä apulaisia, mikäli katsoi\ntarpeen vaativan, mutta tilapäiset milloin niitä tarvittiin, olivat\nvaikeasti otettavissa ja suurimman osan ajasta riitti herra Berg\nyksinkin. Niin oli hän vähitellen oppinut jatkamaan päivät öillä ja\narjet pyhäpäivillä. Ja hänestä oli kaikki niin kuin pitikin. Hänellä\nei ollut halua tuottaa kauppias Björsethille lisämenoja, vaikka ei\nliikatyö hänenkään tulojaan lisännyt.\n\nNyt hän kuitenkin ikään kuin säikähtyneenä laskee työn syrjään ja jää\nmiettimään. Eihän ollutkaan oikein istua työ nenänsä alla silloin kun\nmuut istuivat jumalanpalveluksessa. Mutta kovin tuhottomasti sitä\ntyötä näkyykin kasaantuneen, ja jos Ellida on huomenna selvitettävä\nlähtemään, niin...\n\n-- No niin, päättää hän viimein itsekseen, -- täytynee lähettää\nBergille sana, että hän tulisi illalla.\n\nKyllä Berg tietysti tulee, vaikka vaikea on häntäkin vaivata, kun ei\nkoskaan ole ollut kysymystä palkan korottamisesta.\n\nMistä Siikvartti-vainaja nyt ylimalkaan tuli mieleen ja miten\nkonttoristi Bergin palkka! Mikä on ylimalkaan kohtuullinen palkka\nihmistyöstä! Hän, Erik Hansen, ei sitä ainakaan pysty määrittelemään,\nja jos pystyisi, niin tulisi hän vain yhteen päätökseen: palkan\nsaajan tyytyväisyys. Mutta palkan saajilla oli yhtä monta mieltä kuin\nheitä oli miestäkin.\n\nNyt hän taas palautuu Siikvartti-vainajaan. Se mies lienee tuskin\nkoskaan nostanut palkkaa, ja kuitenkin hän oli elänyt ja tyytyväisenä\nyksinkertaisessa mielessään kuollutkin. Synnymmekö siis vain\nkuollaksemme ja pitääksemme jotakin pientä puuhaa elääksemme päästä\npäähän sen tien, joka vie kehdosta hautaan!\n\nErik Hansen tyrmistyy tuon kysymyksen edessä. Kuinka vanha hän on,\neihän toki hän vielä ole niitä, joiden olisi ajateltava kuolemaa? Vai\nnäitäkö mietteitä varten hänelle aikoinaan oli näytetty kuolemaa sen\nkaikissa eri muodoissa?\n\nJa yhtäkkiä hänestä alkaa tuntua siltä, kuin häntä viluttaisi ja kuin\nsuuri autius häntä ympäröisi. Niin, ulkona onkin tuulinen kevätpäivä,\nja tunturien rinteet ovat lumen peitossa.\n\nJotakin hänen elämältään puuttui, mutta mitä se oli? Suruja hänellä\noli ollut ja vastoinkäymisiä, mutta oliko hän ne niin unohtanut, että\nniiden muodossa tai toisessa piti palata uudelleen? Sitten kai se\nolisi sellaista taistelua, kilvoittelemista ja etsimistä, jollaisesta\nrouva Johannesen oli puhunut. Mutta olikohan nyt Jumalan tarkoitus\nollut meidät luodessaan, että meidän piti ainaisessa synnintunnossa\nistua seuroissa, huokailla ja kulkea kyynelet silmissä ollaksemme\nkelvollisia? Eiköhän paremminkin, että itsekunkin oli leiviskänsä\nparhaan kykynsä mukaan käytettävä.\n\nLeiviskät, mikä mies hän, Erik Hansen, oli puhumaan leivisköistä.\nHänen vaelluksensa oli ollut jatkuvaa työntekoa ja kaikenlaisen\nvääryyden karttamista niin puolelle kuin toisellekin. Hän oli\nmenetellyt parhaan ymmärryksensä mukaan, eikä omatunto vielä ollut\nhäneltä riistänyt öiden unta. Mistä siis nämä mietteet nyt saivat\nalkunsa?\n\nTällä kertaa hän tunsi itsensä melkein vanhaksi ja väsyneeksi.\nHänellä on kaikkea mitä tarvitsee, mutta kun hän katselee tuttaviaan,\ntuntuu hänestä siltä, kuin heidän elämänsä olisi aurinkoisempaa\nja onnellisempaa, joustavampaa ja kuin vilkkaampaakin, niin kuin\nheillä, sanalla sanoen, olisi vähemmän miettimistä. Ja joskus hän on\nkoettanut päästä lähempiin väleihin heidän kanssaan, mutta aina se on\njäänyt siihen: se erinomainen kunnioitus ja kohteliaisuus, joka hänen\nosakseen on tullut, on hänet peloittanut ja tehnyt araksi. Hän ei\nole päässyt heidän joukkoonsa eläytymään, hän on kaiken aikaa saanut\npysyä vain syrjästäkatselijana.\n\nEnnen kuin hän kunnollisesti huomaakaan, on päivä jo alkanut painua\nillaksi. Siinä on taas kulunut erinäisiä tunteja tuloksettomaan\nmiettimiseen, tunteja, jotka hyvin olisi voinut käyttää parempaankin,\nellei olisi sattunut olemaan pyhäpäivä. Vaikka eipä tuo tuollainen\npikkuinen sisällinen tilinteko aina silloin ja tällöin ole haitaksi,\nkai se joskus päättyy jonkinlaiseen selvyyteenkin.\n\nMutta siinäpähän jo onkin herra Berg ahkerana ja palvelushaluisena\nkuten aina.\n\n-- Hyvää iltaa, Berg, tervehtii Erik Hansen häntä. -- Anteeksi nyt,\nettä taas vaivasin, mutta luulen, että meillä on vielä koko paljon\ntekemistä, ennen kuin olemme aamussa.\n\n-- Eipähän ole hätää, kun hyvissä ajoin sain tiedon.\n\n-- Sitten olen ajatellut, että jos pidätte palkkaanne kovin pienenä,\nBerg, niin ehdotan kyllä herra Björsethille sen korottamista.\n\nToinen luo häneen pitkän, kysyvän katseen. Mistä tämä nyt tuli?\n\n-- Ei minun palkkani liian pieni ole, vastasi herra Berg sitten, --\nmutta syksymmällä, jos niin haluatte, sitä ehkä voisi hiukan korottaa.\n\n-- Miten niin syksyllä?\n\n-- Sitä on omat syynsä kullakin. Minulle voi tulla pieni\nperheenlisäys.\n\n-- Oho, niinkö. Muuten, Berg, kai me maksamme niin kuin muutkin?\n\n-- Saatte olla huoletta sen asian suhteen, herra Hansen. Kyllä\nBjörseth aina on siinäkin suhteessa kulkenut etunenässä.\n\nKohtuullinen palkka työstä oli siis se, joka hiukan kulki muiden\nmaksaman edellä.\n\nMutta Erik Hansenin mieleen tuli muutakin. Hänen tajunnastaan oli\nkokonaan jäänyt pois se, että tuo nuori, liukas Berg tuossa oli\nperheellinen mies, että hänellä oli koti, minne mennä, ehkä hyvinkin\nlämmin ja hauska koti, ja siellä vaimo, joka häntä odotti.\n\nPerhe, lämpöinen koti, rakkaus. Hänen ajatuksensa siirtyy taas\nvälittömästi Teklaan, mutta lämpöä ei siihen enää tule. Vaikka mitään\nheidän välillään ei ollutkaan tapahtunut, olivat hänen ajatuksensa\nTeklasta ja hänen tunteensa jotenkin ja huomaamatta muuttuneet. Mutta\nmitään muutakaan naiskuvaa, joka häneen vaikuttaisi lämmittävästi tai\njoka olisi herättänyt hänessä erikoista mielenkiintoa, ei hän löydä.\nMissäpä sellainen olisikaan kulkenut hänen ohitseen? Ja hän ryhtyy\ntaas työhönsä.\n\n\n\n\n\n\nIV\n\n\n\n\nI\n\n\n-- Teidän pitäisi oppia kirjoittamaan vain E. Hansen eikä Erik\nHansen, sanoi konsuli Björseth ja nosti katseensa kirjoista.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siinä säästyisi muun muassa aikaa. Erik Hansen naurahti.\n\n-- Koko rannikko on niin täynnä Hanseneja, vastasi hän, -- vieläpä\nluullakseni Erik Hansenejakin, että minua käynee vaikeaksi erottaa\njoukosta, vaikka kirjoitankin koko nimeni.\n\nKonsuli Björseth oli niin kuin ei olisi kuullut mitään, hän oli jo\ntaas kääntänyt lehteä ja veti pitkiä savuja savukkeestaan.\n\n-- Ei sentään niin paljon kuin Olseneja, alkoi hän taas. -- Jos minä\nmenen kadulle ja huudan: Olsen, niin totisesti siellä on aina joku,\njoka kääntää päänsä. Sitä paitsi teidän nimenne esiintyy aina minun\nnimeni alla, joten mitkään väärinkäsitykset eivät tule kysymykseen.\n\nHerra Johannesen, joka istui pöydän toisella puolella vastapäätä\nkonsuli Björsethiä, kohotti harmaita kulmakarvojansa.\n\n-- Kaikilla ei ole kunniaa omistaa nimeä Björseth, tokaisi hän\nkarusti. -- Jonkun meistä täytyy olla Olsen, Hansen tai Johannesen.\n\nKonsuli Björseth punastui hiukan, hyvin hiukan, mutta sitä ei kukaan\nhuomannut.\n\n-- Jos minä käyttäisin oikeata nimeäni, Sara, lausui liikkeenhoitaja\nHansen ajatuksissaan silmäillen kadulle, -- niin silloin varmaankaan\nei erehdyksiä tapahtuisi.\n\nKonsuli Björseth laski kirjan kiinni omalla puolen pöytäänsä, ja\nherra Johannesen toisella puolella pöytää omansa. Molemmat olivat\nhetken vaiti.\n\n-- Siitä emme puhu, sanoi konsuli Björseth vihdoin palaten äskeiseen\nasiaan. -- Teillä on nytkin isänne nimi ja muodossa, joka parhaiten\nkäy täällä. Mutta alkuaan tarkoitin sitä, että teidän olisi ollut\nenemmän säästettävä itseänne juoksevilta tehtäviltä, otettava yksi\ntai pari apulaista lisää, niin teille olisi jäänyt enemmän aikaa\nsuunnitteluihin ja olisitte paremmin valvonut etujani.\n\n-- Minä olen täsmälleen koettanut täyttää herra konsulin määräykset,\nvastasi Erik Hansen tanakasti. -- Mutta suunnittelemaan ja tekemään\nkauppoja omasta aloitteestani, siihen en katso pystyväni.\n\n-- Mitä minä olen aina sanonut, Johannesen! huudahti nyt konsuli.\n-- Meillä on näissä suomalaisissa maailman paras materiaali, mutta\njotakin puuttuu. Mikä se on, Johannesen?\n\n-- Jaah, vastasi herra Johannesen, -- jos minä uskaltaisin arvata,\nniin se kai on yritteliäisyys.\n\nErik Hansen nytkähdytti olkapäitään. Konttoristi Berg seisoi siinä\ntoimettomana kuunnellen keskustelua, eikä Erik Hansen halunnut,\nettä oli kuuntelijoita, kun hänen maanmiehistään puhuttiin tässä\näänilajissa.\n\n-- Berg, keskeytti hän terävästi, -- olkaapa ystävällinen ja menkää\nkeittiöön sanomaan Teklalle, että hän laittaa meille jotakin.\n\n-- Niin, jatkoi konsuli Björseth, ikään kuin ei mitään olisi\ntapahtunut, -- minäkin luulen, että se on jonkinlainen itsenäisyyden\neli yritteliäisyyden puute. Omapäisiä he kyllä ovat omalla tavallaan,\nniin että luulisi maailman kääntyvän nurin, mutta kun aloitteesta\ntulee kysymys, niin... Tiedättekö; Hansen, useimmat niistä veneistä,\njoita teidän suosituksestanne heille hankin, olen saanut lunastaa\ntakaisin! Minulla on niitä nyt kokonainen laivasto, jota varten minun\noikeastaan pitäisi palkata amiraali.\n\n-- Onhan herra konsulilla kapteeni Thorne, naurahti Erik Hansen,\nmutta kävi taas äkkiä vakavaksi. Hän oli itsekin pitkin aikaa pannut\nmerkille saman asian, mistä konsuli Björseth äsken puhui, nimittäin\nettä hänen maanmiehiltään puuttuivat ne ominaisuudet, jotka ovat\nvälttämättömät varallisuuden kokoamisessa. Raskas, sitkeyttä ja\nkärsivällisyyttä kysyvä työ, vastoinkäymiset, millaiset tahansa,\nniitä he eivät pelänneet, mutta se \"jokin\" puuttui todellakin.\n\nJollakin tavalla hän itsekin oli heistä etääntynyt, mutta kun hän\nnyt, melkein kuin toisen käskystä, syventyi heitä ajattelemaan,\nmeni hän ensin omaan itseensä. Hän oli lähtenyt pakoon nälkää ja\ntehnyt vain sitä työtä, mitä hänelle annettiin ja mihin pystyi. Se,\nettä hän pitkin aikaa oli saanut opiskella alati uutta ja uutta ja\naina kasvattaa itseään, sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan. Se oli\nliiaksi kasvanut kiinni hänen olemukseensa, ja hiet ja vaivat oli jo\nkestetty.\n\n-- He ovat vieraalla maalla, sanoi hän vihdoin äskeiseen asiaan\npalaten, -- ja herra konsuli käsittää kyllä, että silloin tuntee\nitsensä enemmän tai vähemmän orvoksi.\n\n-- Se on totta, myönsi konsuli Björseth, -- mutta heitä on paljon ja,\nmikäli ymmärrän, heillä on paljon yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Erik\nHansen kohautti olkapäitään.\n\n-- Sitä en ole tullut seuranneeksi, virkahti hän, -- olen vain\nrajoittunut tekemään heidän kanssaan kauppoja käskystä.\n\nNyt hän vasta tuli koko asiaa ajatelleeksi. Pienet voivat yhdessä\naikaansaada suuria. Tarvittaisiin vain johtoa ja keskitystä.\n\nAurinko paistoi huoneeseen täydeltä terältä. Konsuli ja herra\nJohannesen olivat taas syventyneet vertailuihinsa, ja Erik Hansenilla\noli tarpeeksi aikaa miettiä.\n\n-- Johtoa ja keskitystä! ajattelee hän edelleen, mutta pudistaa\nsamalla päätänsä. -- Niin, minusta ei ainakaan olisi keskittämään\nja vielä vähemmin johdattamaan. Hoitakoon heistä jokainen\nhenkilökohtaisesti etunsa.\n\nJa sillä se asia oli hänen kohdaltaan päätetty. Ihminen on kaiken\nlopultakin vain yksilö satojen miljoonien joukossa, eikä se,\nmihin kansakuntaan hän sattui kuulumaan, voinut määrätä hänen\nhenkilökohtaista onneaan tai onnettomuuttaan. Kuka voi määritellä\nalastoman neekerin onnea, kun tämä istuu palmupuunsa alla, tai\nbalalaikkaa linkuttelevan ryssän ajatuksetonta onnea.\n\nKun hän siis huomasi konsuli Björsethin kirkkaan, tylyn katseen\nkiinnitettynä itseensä, ei hän vähimmässäkään määrässä hätkähtänyt.\nKuinka oli, eikö konsuli Björsethkin ollut tavallaan onnellinen,\nvieläpä hiukan määräillytkin norjalaisten joukossa.\n\n-- Te mietitte jotakin, herra Hansen, totesi konsuli viimein.\n\n-- Niin, sitä kansallisuuskysymystä.\n\n-- Ja oletteko tullut mihinkään johtopäätökseen?\n\n-- Siihen, että jokainen on oman onnensa seppä.\n\nTähän ei konsuli Björseth vastannut mitään, nähtävästi hän oli samaa\nmieltä asiasta. Konttoristi Bergkin on jo huomaamatta tullut sisälle\nja ilmoittaa, että herrat voivat tulla päivälliselle milloin heille\nitselleen parhaiten sopii. Hiljaisuutta jatkuu taas hetki hetken\njälkeen. Kukaan ei tee elettäkään siihen suuntaan, että aikoisi\nkeskeyttää työnsä.\n\nTämä on nyt ensimmäinen kerta, jolloin konsuli Björseth itse on\ntarkastamassa sivuliikettään. Rivilläkään hän ei ollut ennakolta\ntulostaan ilmoittanut. Aamulla varhain oli hän ilmestynyt herra\nJohannesenin saattamana, hymyilevänä ja kohteliaana.\n\n-- Näin ne nyt vain tulemme, herra Hansen, oli hän tervehdykseksi\nsanonut, -- edeltäpäin ilmoittamatta ja katsomaan, kuinka asiat\ntäällä oikein ovat. Sitä ette saa panna pahaksenne.\n\nJa niin ällistynyt oli hän, Erik Hansen, ollut, ettei ollut tahtonut\nkeksiä sanaa tervehdykseksi. Mutta konsuli Björseth oli heti ryhtynyt\ntaloksi, syrjäisestä saattoi näyttää siltä kuin hän olisi tuntenut\njoka paikan ulkoa ja nähnyt kaikki, vaikka ei ollut näkevinään. Kun\nhän viimein pyysi kirjat nähtävikseen, oli hän niin selvillä joka\nviennistä, että se kauhistutti, mutta herätti samalla epämääräisen\nturvallisuudentunteen: \"Suottapa täällä vaivailee päätään, kun\nkonsuli kuitenkin ensi ja viime kädessä on kaiken harkinnut ja pitää\nhuolen kaikesta.\"\n\n-- Jaha, sanoo konsuli Björseth ohimennen, -- te olette ansainnut\nminulle hyvin, herra Hansen. Kuinka on, ettekö ole koskaan tullut\najatelleeksi siihen suuntaan, että...\n\nKonsuli Björseth pysähtyy keskellä lausetta ja tekee jonkin merkinnän\ntyhjälle paperiarkille. Erik Hansen odottaa miltei henkeään pidättäen.\n\n-- Siihen suuntaan, jatkaa konsuli sitten, -- että teille olisi\nedullista tehdä kauppaa omaan laskuunne?\n\n-- En, vastasi Erik Hansen varmasti, -- sitä en todellakaan ole\nkoskaan tullut ajatelleeksi.\n\nTosin hänen aivoissaan on joskus jotakin sentapaista välähtänyt,\nmutta samalla kuin sellainen ajatus on tullut, on se saanut\nlähteäkin, ja viime aikoina sitä ei ole tullutkaan. Mitä varten ja\nmillä hän aloittaisi? Hän tunsi vastanneensa konsulille jotenkin niin\nrehellisesti kuin pitikin, eikä tämä väittänytkään vastaan, tutki\nvain edelleen ja hymähti tuon tuostakin itsekseen.\n\n-- Tässä on siis tämä... ja tässä tämä... ja nyt tulemme siihen,\njolloin teiltä olivat käteiset kaikki. Eikö se ollut juuri tässä?\n\nErik Hansen kumartui lähemmäksi.\n\n-- Niin oli, myönsi hän.\n\n-- Silloin taisitte olla kovin tyytymätön itseksenne.\n\n-- Tavallaan kylläkin, mutta tein kaiken, minkä voin, eikähän tappio\nlopultakaan ollut minun.\n\n-- Niin, ja sen jälkeen olette pitänyt sen varan, ettei samanlainen\nole uusiutunut.\n\nErik Hansen ei voi olla panematta merkille, kuinka erilainen\nkonsuli Björseth on täällä kuin kotonaan, melkein kuin vuosia\nnuortunut. Siellä hän kyyrötti nurkassaan kuin viluinen, antoi herra\nJohannesenin puhua, milloin oli sanomista, ja kun innostui itse\npuhumaan, niin lopetti kesken aivan kuin olisi säikähtänyt omasta\näänestään. Täällä hän sen sijaan tarttui omin käsin kaikkeen ja\npuheli niin kuin muutkin ihmiset, kuin pilven taakse kätkeytyneen\npäivänpaisteen asuessa kasvoilla.\n\nVihdoin tarkastus päättyy ja konsuli Björseth lyö kirjat kiinni.\n\n-- Minusta kaikki on niin kuin pitääkin, sanoo hän, -- vai mitä\narvelette, Johannesen?\n\nHerra Johannesen nyökäyttää vain päätään.\n\n-- Kassan kai me myös laskemme, virkahtaa hän vihdoin kuin muodon\nvuoksi.\n\n-- Siinä ei pitkiä aikoja menne, ja te saatte käydä tekemässä sen,\nJohannesen.\n\n-- Sen päätyttyä pyytäisin herroja päivälliselle, sanoi Erik Hansen.\n-- Aika näyttää todellakin kuluneen kovin pitkälle.\n\n-- Teidän ei millään muotoa pidä nähdä vaivaa meidän takiamme,\nvastasi konsuli Björseth torjuen. -- Teillä ei arvattavasti ole muuta\npalvelijaa kuin hän, joka ennenkin?\n\n-- Ei.\n\n-- Hänellä on, arvaan ma, yllin kyllin tekemistä muutenkin, me emme\ntahdo olla hänelle vaivaksi. Mutta tervetuloa kauppias Knudsenille\nillalla, asumme nimittäin hänen luonaan.\n\nHerrojen mentyä oli Erik Hansen kuin iskun saanut. Hänellä oli\nhuoneita muun muassa konsuli Björsethin mahdollisia käyntejä varten,\nja kuitenkin tämä piti parempana asua kauppias Knudsenilla. Sama\nhänelle. Mutta kuitenkin se oli asia, jota hän ei voinut ymmärtää.\n\n\n\n\nII\n\n\n-- Berg, sanoi Erik Hansen herrojen mentyä, -- voitteko te selittää\nminulle miksi konsuli ja herra Johannesen asuvat kauppias Knudsenilla?\n\n-- Minä en todellakaan osaa sitä seikkaa selittää, herra Hansen.\nEhkäpä...\n\n-- Ehkäpä mitä?\n\n-- Ajattelen, että jos kauppias Knudsenin ruokapöytä paremmin\ntyydyttäisi heidän vaatimuksiansa.\n\n-- Mutta eiväthän he, piru vieköön, edes koettaneet omaa\nruokapöytäänsä. Nyt on Tekla tietysti ostanut puolen kaupunkia\ntyhjäksi, ja siellä on koko ihanuus.\n\n-- Meillä ei ole muuta kuin viedä kirjaan ne menot, mitkä meillä on\nollut konsulin käynnin johdosta.\n\n-- Senkin asian laita on hiukan niin ja näin, Berg. Riippuu siitäkin,\nonko minun katsottava heidät vieraikseni vai...\n\n-- Niin. Herra Hansen on hyvä ja päättää kuinka tehdään ja antaa\nsitten minulle määräyksen.\n\nKonttoristi Berg rupesi taas työhönsä, ja Erik Hansen sai päättää.\nSyrjästä päin hän tarkasteli apulaistansa. Sillä pojalla ei näyttänyt\nolevan aikaa muuhun kuin työhönsä, ja kuitenkin hän oli ehtinyt\nrakastua, mennä naimisiin ja saada lapsen missä välissä!\n\nJa Erik Hansen huokaisi, niin kuin monta kertaa aikaisemminkin,\ntietämättä oikein itsekään miksi.\n\nMutta sitten hänellä jo taas oli uutta ajattelemisen aihetta. Kun\nmies ensin laittaa itselleen asunnon mahdollisten käyntien varalle,\nniin miksi hän piti edullisempana asua kilpailevan kauppiaan\nluona? Eivätkö huoneet olleet kenties tarpeeksi hyvässä kunnossa,\neihän konsuli ollut niihin juuri katsahtanutkaan. Ja eikö konsuli\nBjörseth sentään ollut jotakin toista kuin herra Knudsen, eikö ollut\nhiukan niin kuin alentavaakin mennä asumaan toisen luo? Kauan sai\nErik Hansen vaivata päätänsä, mutta viimein hän luuli keksineensä\nselityksen: konsuli oli erinomainen mies, mutta hän ei tahtonut\ntulla liian läheiseen kosketukseen käskynalaisensa kanssa, raja piti\nolla siinäkin. Tähän päätökseen tullessaan hän kohautti olkapäitään,\nhän muisti kyllä alati, että hän oli konsulin palvelija, joka oli\npoimittu kapakasta, eikä hän muistanut millään tavalla tungetelleensa\ntai edes vahingossakaan unohtaneensa, mikä hänelle sopii. Kuinka\nsellainen olisi voinut tulla kysymykseenkään.\n\nTästä johtui hän välittömästi ajattelemaan suhdettaan Bergiin.\nVuosikaudet he olivat istuneet toisiansa vastapäätä, olleet\njokapäiväisessä kanssakäymisessä, olipa Berg jonkin aikaa asunutkin\nkauppatalossa. Mutta mitään ystävyyttä ei ollut syntynyt. Eikä\nkuitenkaan ollut kaukana se aika, jolloin hän oli pitänyt Bergin\ntapaisia, niin kuin Aage Larseniakin, jonkinmoisina tavoittamattomina\nherroina.\n\n-- Ujo, ujo minä olen, päätti hän itsekseen, -- ja se johtuu siitä,\nettä nuo Bergit ja muut ovat käyneet kouluja ja sen sellaisia.\n\nHänen ainoana uskottunaan oli pysynyt keittiön puolella oleva Tekla.\n\n-- Berg, sanoi hän äkkiä, -- eiköhän mennä katsomaan, mitä hyvää\nTekla, ja aivan suotta, on saanut aikaan.\n\n-- Kiitän, herra Hansen, mutta minulla on päivällinen kotonakin.\n\n-- Sen te kyllä ehditte syödä toistekin. Eikö ole tapana, että kun\ntarkastukset ja muut ikävyydet oli kunnialla sivuutettu, niin silloin\nnaukataan hiukan? Niinhän se on, herra Berg?\n\nKonttoristi Berg nauroi.\n\n-- Totta on, herra Hansen, vastasi hän, -- mutta minulle ei tällä\nkertaa oikein sopisi... vaimoni tähden... ja kun teidän toisekseen,\npitää illalla olla kauppias Knudsenilla...\n\nPitää, aivan oikein! Sen hän oli jo ehtinyt unohtaa. Se kutsu oli\nsama kuin käsky.\n\n-- Ja minä luulen, jatkoi herra Berg, -- että Knudsenilla ryypätään\nillalla ihan riittämiin.\n\n-- No sitten on syötävä vahvasti, päätti Erik Hansen, -- ja syömästä\nkai rouvanne ei teitä estä. Voin lähettää sanan hänelle, että meillä\non tarkastus.\n\n-- Se on teidän vallassanne, herra Hansen.\n\nPäivällinen, joka alkuaan oli valmistettu konsulille ja herra\nJohannesenille, syötiin ruokasalissa. Ruokasalissa Erik Hansen\ntunsi pientä juhlallisuutta astuessaan pöytään. Sitä saliahan ei\nollut käyttänyt kuin muutaman kerran, silloin kun hän konsulin\nnimenomaisesta toivomuksesta oli kutsunut vieraita, liiketuttavia,\njoille hänellä ei enempää kuin heillä hänelle ollut mitään sanomista,\nsai vain katsella, miten konsulin ruoat ja juomat tekivät kauppansa.\nMuulloin hän aterioi keittiössä Teklan kanssa, aterioi, ei, söi\nsilloin kun ennätti. Molemmat puotilaiset söivät puodin takana\nolevassa kamarissa, ja kävijöitä varten oli pirtti.\n\nÄkkiä hän näytti muistavan jotakin, nousi ja meni keittiöön.\n\n-- Etkö sinä tule syömään, Tekla? kysyi hän.\n\n-- Kiitos, mutta minä olen jo ehtinyt syödä. Teklalla ei ollut ollut\nmitään tarkastuksia, hän oli siis ehtinyt syödäkin. Asiaa sen enempää\najattelematta hän palasi ruokasaliin.\n\n-- No niin, Berg, sanoi hän, -- kun me nyt olemme joutuneet\nsyömään kahden kesken nämä suurenmoiset laitokset, niin meidän\nvelvollisuutemme kai on ensi aluksi juoda liikkeen malja. Eläköön\nkonsuli Björseth.\n\n-- Eläköön! Ja herra Johannesen myöskin.\n\n-- Luonnollisesti! Ja kapteeni Thorne ja herra Höijer Mareninsa\nkanssa ja ylimalkaan koko firma.\n\nMutta Erik Hansenin ruokahalu ei ollut hyvä eikä alkoholi tehnyt\nvaikutustansa. Hän tuli ajatelleeksi, että hän sentään olisi voinut\npyytää Teklaa pöytään toisenkin kerran, hänen kutsunsa oli ehkä ollut\nliian viileä ja ylimalkainen. Eihän Teklan olisi tarvinnut arastella\nBergiä enemmän kuin häntäkään. Eikö hän ollut Bergin esimies!\n\nEsimies! Erik Hansen vavahti. Hän ei ollut tätä asiaa ajatellut eikä\nmonta muutakaan asiaa, jotka olivat tämän kanssa yhteydessä. Hän\noli vain se, joka kantoi vastuun, ei muuta. Hän ei tiennyt ihmisten\nsanovan:\n\n-- Herra Hansen, vaikka hän on sellainen kuin on, uskokaa pois,\nhänellä on silmät selässäkin. Sen hän tiesi, että hän sai\njokapäiväisen leipänsä konsuli Björsethiltä, mutta että hän ansaitsi\nsen ja että hän yhtä hyvin olisi voinut ansaita sen joltakulta\ntoiseltakin, sitä hän ei tullut ajatelleeksi.\n\nTekla oli todellakin pannut koko taitonsa liikkeelle, mitä ruokiin\ntuli.\n\n-- Kyllä konsuli Björsethin ja herra Johannesenin olisi sopinut tässä\nistua, sanoi konttoristi Berg.\n\nMiksi ei olisi sopinut, mutta kun eivät tahtoneet, niin olkoon\nkonsulilla edes nautinto nähdä nämä kirjoissa. Ja yhtäkkiä pistäytyy\nErik Hanseniin uhmamieli: nähköön todellakin kirjoista, kuinka hän\nyllätyksestä huolimatta olisi hänelle valmistanut.\n\n-- Oli aika, sanoi hän ääneen, -- jolloin sain juoda jäistä vettä\neikä leivästä ollut tietoa.\n\nHera Berg pyöristi silmänsä, hän muisti jotakin sellaista kuulleensa.\n\n-- Se oli suurta nälkää ja kuolemaa, jatkoi Erik Hansen. -- Minulta\nmeni isä, äiti ja sisko. Muuta minulla ei ollutkaan.\n\nHm. Konttoristi Bergillä ei ollut mitään sanomista. Hän rykäisi kyllä\nhartaana, mutta tällaisten kokemusten edessä jää oikea sana tulematta.\n\n-- Sitten minut löysi sattumalta muuan mies, jolla oli se omituisuus,\nettä hän etsi ruumiita antaakseen niille kunniallisen hautauksen...\n\nHaarukka putosi herra Bergin käsistä, ja silmät tuijottivat melkein\nkauhistuneina puhujaan.\n\n-- Etsi ruumiita, sanotte te, toisti hän.\n\n-- Niin, ruumiita. Uupuneiden ja nälkään kuolleiden ruumiita.\nSitten löysin Teklan ja konsuli Björsethin. Ja aina kun tämä johtuu\nmieleeni, en ole tyytymätön, vaikka mitä tulisi.\n\n-- Teillä ei olekaan mitään syytä tyytymättömyyteen, herra Hansen.\n\n-- Jumala tietää, ettei ole. Mutta nämä tällaiset mieleenjohtumat\nmerkitsevät aina minulle jotakin...\n\n-- Pahaa ne eivät ainakaan tähän mennessä ole tienneet, naurahti\nherra Berg, eikä Erik Hansen olisi voinut mennä takaamaan, vaikka\ntuon naurahduksen takana olisi ollut hyväntahtoista kateuttakin.\n\n-- Ei, eivät toki pahaa, myönsi hän.\n\nMutta siitä huolimatta hänen mielensä oli raskas. Hän oli herra\nBergin kanssa aikonut syödä keveän juhlapäivällisen, ja tällaiseksi\nsen nyt täytyi mennä. Hän ei sille kuitenkaan mitään mahtanut. Kun\npöydästä noustiin, oli mieliala melkoista vakavampi kuin siihen\nistuuduttaessa.\n\n-- Niin, voittehan nyt mennä loppupäiväksi kotiinne, Berg, sanoi Erik\nHansen viimein ja tunsi itsensä iloiseksi voidessaan turvallisesti\nsanoa niin. -- Onhan sekin yksi tapa juhlia tarkastusta.\n\n-- Ja teidän, herra Hansen, on sonnustauduttava Knudsenia varten.\n\n-- Aivan, kyllä muistin sen, mutta ensin minun on pistäydyttävä\nsatamassa.\n\n-- Ehkä minä voisin ohikulkiessani...\n\n-- Älkää vaivatko itseänne, asia on aivan pieni.\n\nHän oli aikonut esittää Bergille lähempää tuttavuutta, mutta kas,\nsiihen sekin oli jäänyt. Ei hän päässyt itsestään minnekään.\nMietteissään hän käveli keittiöön.\n\n-- Tekla, konsuli kutsui minut Knudsenille tänään. Ovatko minun\npyhävaatteeni sellaiset, että niillä ylimalkaan kehtaa esiintyä?\n\n-- Esiinnyttävä kai niillä on, olivat ne millaiset hyvänsä, koska\nkerran konsuli on käskenyt.\n\nTekla ei kääntänyt katsettaan työstään, ja Erik Hansen seisoi hiukan\nneuvottomana ovella.\n\n-- Kyllä minä laitan ne kuntoon, kuului viimein.\n\n-- Hyvä on sitten.\n\nMielellään hän olisi sanonut Teklallekin jotakin hyvää, jotakin niin\nkuin ennen, mutta sanat eivät tulleet suuhun. Oliko hän ruvennut\najattelemaan Teklaakin muulla tavoin kuin aikaisemmin, oliko hän\nhänestä jotenkin etääntynyt, vai ajatteliko hän häntä ollenkaan?\n\n\n\n\nIII\n\n\nKerran oli Erik Hansen löytänyt pirtistä kirjan, jossa puhuttiin\nelämän sisällyksestä. Kuka kirjan oli sinne jättänyt, sitä hän\nei tullut koskaan tietämään; mutta elämän sisällys oli kirjan\nmukaan työ ilman ahneutta yhdistettynä alituiseen rukoilemiseen ja\njumalanpelkoon.\n\nVielä kai ei ollut oikea aika mennä Knudsenille, ja hän kuljeskeli\nympäri ja mietti elämänsä sisällystä. Määritelmä tuntui kieltämättä\nhiukan puutteelliselta. Hän teki työtä työn itsensä vuoksi,\nrukoilikin joskus ja pelkäsi ennen kaikkea Jumalaa, ja hänen elämänsä\nolisi siis pitänyt olla sisältörikasta ja onnellista. Mutta kaikesta\nhuolimatta, ja vallankin silloin kun hänellä ei ollut erikoisempaa\ntekemistä, tuntui olo ja elämä tyhjältä ja ontolta. Joskus aiemmin,\nMehavnissa ja vieläpä Gamvikissakin, se oli tuntunut hyvinkin\ntäyteläiseltä, jokainen päivä oli alkanut odotuksella ja siihen\npäättynyt. Nyt sen sijaan tuntui siltä, kuin elämä olisi jollakin\ntavoin pysähtynyt, päivät seurasivat toisiaan yksitoikkoisena rivinä,\njonka loppupäätä ei näkynyt.\n\n-- On tapana katsoa eteensä.\n\nÄäni, jolla tuo sanottiin, oli äreä ja kärisevä.\n\n-- Oho, anteeksi!\n\nHän oli todellakin töksähtänyt pahki vanhaan Rossiin. Siinä se oli\nrahasäkki, jota sopi mennä nostelemaan. Mutta olikohan senkään elämä\nniin kirkasta ja auringonpaisteista, vaikka olikin rahoja arkut\nhulveillaan.\n\nKesä oli jo melkein tullut, siinä ukko kuitenkin kompuroi eteenpäin\nturkki yllä ja kädet vedettyinä hihoihin. Mahtoikohan pelätä\nvilustuvansa ja kuolevansa ennen aikaansa. Ukolla on lujat paikat\nnyt, kun kaupunkiin tulee pankki, kunhan ei vain Björseth olisi\nsenkin puuhan takana, eikä hän saa ylimääräistä korkoa rahoilleen.\n\nErik Hansen menee satamaan päin. Mereltä käy navakka tuuli, ja\nlaiturissa olevat laivat keinuvat hiljaa mainingeissa. Jokin\nhöyrylaivakin on joukossa, näkyy olevan Bergenistä.\n\n-- Minne te olette menossa? kysyy Erik Hansen eräältä laivamieheltä.\n\n-- Yhä vain pohjoiseen. Viemme tavaraa Björsethille.\n\n-- Ja milloin lähdette täältä?\n\n-- Emme tiedä määräyksiä. Kapteeni on muuten maissa. Kuuluu olevan\njollakin Knudsenilla, jos täällä on sellaista.\n\n-- Onhan täällä.\n\nHerra Hansen pistäytyy konttorissa ja toimittaa asiansa. On hyvin\nmahdollista, että konsuli lähtee juuri tuossa laivassa. Joutilaita on\nkerääntynyt laiturille ja kuljeskelee siellä katsellen ja puhellen.\nKnudsenin konttoristi pysähdyttää hänet ja alkaa puhutella.\n\n-- Päivää, Hansen. No, teillä on konsuli kaupungissa?\n\n-- Iltaa vain, Niin on. Minulla on siitä jo tuntemuksia.\n\n-- Vai-niin, vai-niin, jaha. Ja nyt ne istuvat meillä ja törsäävät.\nSe on vanhaa laulua.\n\n-- Sitä en ole ennen tiennyt. Vai on se vanha tapa. Olen juuri\nmenossa sinne, ettekö tule mukaan?\n\nKnudsenin konttoristi, jonkinlainen Johannesen pienoiskoossa, katsoo\nhäntä ällistyneenä.\n\n-- Ei, minua ei ole kutsuttu.\n\nVai ei ole kutsuttu. Tapaaminen on kieltämättä vähän virkistyttänyt\nErik Hansenia, kun hän kuljeksii edelleen. Mutta voihan kutsumatta\njättämiseen olla syynä sekin, että Knudsen näkee kirjanpitäjänsä joka\npäivä.\n\nSe on muuten reima mies tämä Knudsenin konttoristi, ensimmäinen\ntyössä ja sama juomisessa. Eiköpä mahtane nytkin vakoilla jotakin\ntyttöä, vaikka morsian pitäisi olla jo valmiiksi katsottuna.\n\nTyttöä, niin. Tuolla ne nytkin parveilivat pitkin laituria, niin kuin\nelämässä ei olisi muuta tekemistä.\n\nTaas Erik Hansenin ajatukset lensivät elämän sisällykseen. Olisikohan\nse voinut muodostua vähemmän harmajaksi kuin se nyt oli? Aina hän\nei sitä huomannut, mutta kun se tuli hänen ajatuksiinsa, tuntui se\nsitäkin raskaammalta. Jotakin, jotakin puuttui, mutta mitä?\n\nHän oli vuosikausia asunut tässä kaupungissa, mutta kuinka vieraana\nhän itse asiassa oli pysynyt sen asujaimille! Ulkomuodolta hän\ntunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet, mutta muuta kuin asiallista\ntekemistä heillä ei toistensa kanssa ollut. Kaukaisessa tajunnassaan\nhän piti heitä ikään kuin parempinakin, he olivat kauniita ja\nhyvistä kodeista, hän oli vain työnnetty syrjästäpäin tähän\njoukkoon. Tasavertaisena, toisia hiukan ylempänäkin, eikä kuitenkaan\ntasavertaisena. Suomalainen, kveeni!\n\nMutta aurinko alkaa jo näihin aikoihin viipyä kauan ylhäällä, ja\nmailleenkin se menee vain hetkeksi. Aika on nopeasti mennyt, täytyy\njo kiiruhtaa Knudsenille. Hän kulkee nopeasti katua ylös ja tervehtii\nhajamielisesti vastaantulevia. Olisiko hänen nyt sitten mentävä\npääportaita vai keittiön kautta? Hän menee pääportaita ja joutuu\neteisen kautta suoraan saliin. Kun nyt ei vain tarvitsisi puhua, niin\nolisi hyvä.\n\nEikä hänen tarvitsekaan puhua, ei ainakaan aluksi. Näyttää siltä,\nkuin kukaan ei hänen tuloaan aluksi oikein huomaisikaan. Huoneessa\nleijailee paksu savu, ja herrat ovat ryhmittyneet pöydän ympärille\nsohvan edustalle. Heillä on kortit käsissä ja juomatavaroita\npöydällä, mutta tämä kaikki näyttää sivuasialta, pääasia on\nkeskustelu. Ja Erik Hansenilla on tilaisuus tarkata, kuinka konsuli\nBjörseth eroaa muista herroista. Hän on varreltaan hennompi ja\nhintelämpi, ja hänen äänensä on hiljainen, mutta kun hän puhuu,\nkuuntelevat kaikki melkein silmää rävähdyttämättä ja kuin henkeään\npidätellen.\n\n-- Sahoja, metsiä ja höyrylaivoja! sanoo herra Ross kärsimättömästi.\n-- Sitten kun sinä niitten kanssa istut kuin taikinatiinussa ja\njoudut vaikeuksiin, niin muista minun sanoneen, Björseth...\n\n-- Että kauppa olisi kannattanut paremmin, keskeytti konsuli Björseth\nhiljaa nauraen. -- Kyniä vähän kaikkia, niitä joilta ostaa ja niitä\njoille myy. Sinulla on oikeat periaatteet, Ross.\n\n-- Minä en puhu kynimisestä, huomautti herra Ross karusti, -- vaan\nminä puhun kaupasta sellaisena kuin minä sen käsitän.\n\nHerra Knudsen kohotti lasinsa.\n\n-- Antakaa Andreas Björsethin puuhata, nauroi hän, -- kaikki, mihin\nhän kajoaa, muuttuu lopulta kullaksi. Mutta kun sinä, Björseth, nyt\npanet rahasi metsiin, sahoihin, höyrylaivoihin, palkkoihin...\n\n-- Niin minulla on metsät, saha ja höyrylaivat. Ja ne ovat kai rahan\narvoisia.\n\n-- Isäsi ei, luulen, ajatellut niin. Hänelle merkitsi arkullinen\nrahaa enemmän kuin jokin kymmenien peninkulmien päässä oleva mänty\ntai kuusi. Ja sitten sinä tarvitset edelleenkin rahaa ja rahaa, joka\nhitaasti tulee takaisin, mikäli tulee.\n\n-- Eiväthän minun rahani ole maailman ainoat, sanoi konsuli Björseth\nhyvin viattomasti.\n\nHerra Ross joi äkäisesti lasinsa pohjaan.\n\n-- Jos minua ajattelet, tokaisi hän, -- niin erehdyt pirun pahasti.\n\nNyt konsuli Björseth nauroi hiljaisella, hillityllä tavallaan.\n\n-- Hyvänen aika, hyvät herrat, nauroi hän, -- elämmekö\nyhdeksättätoista vuosisataa! Mitä varten meillä on pankit?\n\n-- Pankit, jaa! Mutta ne eivät voi lähetellä rahoja joka lomassa,\nvaikka sattuukin olemaan Andreas Björseth.\n\n-- Ei tietystikään, mutta ne voivat perustaa konttoreja, vielä\nparemmin kuin minä, ja sekin on jo oikein hyvä.\n\nHuoneeseen tuli äkkiä hiljaisuus, kylmä ja odottava hiljaisuus.\nNäytti niin kuin savukin olisi hetkeksi haihtunut ja ilma kirkastunut\nja viilennyt.\n\n-- Jokohan minut nyt huomataan, ajatteli Erik Hansen.\n\nMutta häntä ei ollut aikaa huomata. Jotakin uutta, ennen\nkuulumatonta, oli kurkistamassa esiin, ja se kurkisti Andreas\nBjörsethin tyynten kasvojen takaa. Viimein konsuli hiukan kohottautui\nja taputti herra Rossia olalle melkein isällisesti.\n\n-- Kuule, Ross, sanoi hän hymyillen, -- sanon sinulle yhden\nasian. Vaikka pitääkin sänkynsä alla tai kaapissaan sataa- tai\nkahtasataatuhatta kruunua, niin se on kovin vähän. Minä epäilen,\nmahtaneeko sillä saada edes kunnollista höyrylaivaa...\n\n-- Niin, mutta kun se laiva menee pohjaan...\n\n-- Niin se on vakuutettu. Ja purjelaivoja menee pohjaan vielä\nuseammin.\n\n-- Sinä et paljon välitä ihmishengistä.\n\n-- Hyvä Ross, älä saivartele Mitä sinä minun ihmishengistäni;\nvuoteeseen kuolee paljon enemmän kuin merelle, ja kuitenkin\nsinä uskallat joka ilta mennä vuoteeseesi. Muistatko edes lukea\nrukouksiasi!?\n\nHiljaisuus tuli vielä painostavammaksi. Saipa siinä Rosskin\nkerrakseen ja niin monen läsnäollessa.\n\n-- Ylvästele sinä vain, Björseth, sanoi herra Ross vihdoin. -- Ja\nperustele konttoreita niin kuin pankitkin. Mutta pidä huoli siitä,\nettä ne myöskin pysyvät rahoissa, ettei alaistesi tarvitse kulkea\nlainailemassa.\n\n-- Rahat hän oli lähettänyt minulle ja ne olivat minun hallussani. Se\nsinun olisi pitänyt tietää.\n\n-- Kuka sen takasi. Ei edustajasi ainakaan. Kun siinäkin olisi ollut\noikein smartti liikemies, esimerkiksi Aage Larsenin tapainen, olisi\nhän kyennyt järjestämään asian ilman muuta.\n\nErik Hansen punastui oven suussa, ja konsuli Björseth kohautti\nolkapäitään.\n\n-- Larsenista en maksaisi kymmentä äyriä, vastasi hän, -- enkä\nainakaan viittätoista.\n\n-- Jaa, mutta jos saisit haltuusi koko Hauanin...\n\n-- Jättäkää se minun huolekseni, huusi asianajaja Ursfjord äkkiä ja\ninnostuneesti, -- jättäkää se minun huolekseni, konsuli Björseth, ja\npuolen vuoden kuluttua on juttu selvä.\n\n-- Ei, herra Ursfjord. Minulla on liiaksi tekemistä omienkin\nasioitteni kanssa, hoitakoon Hauan omansa niin hyvin kuin voi. Jos\nsallittu on, että minun on otettava haltuuni vielä Hauankin, niin\nsaamme sitten nähdä...\n\nKonsulin ääni oli hiljainen, miltei nöyrä. Erik Hansen oli monta\nkertaa aikonut hiipiä tiehensä; mahtoiko konsuli edes muistaa,\nettä häntä oli kutsuttukaan? Hän oli koettanut rykiä ja tehdä\nitsensä huomatuksi, mutta herrat olivat olleet liian innostuneita\nkeskusteluunsa, joka varmaankaan ei ollut tarkoitettu hänen\nkuultavakseen. Nyt hän käytti hetken hiljaisuutta hyväkseen ja\nrykäisi äänekkäästi ja tarkoituksella. Kauppias Knudsen katsahti\novelle.\n\n-- Ahaa, herra Hansen! huudahti hän. -- Käykää peremmäksi! Björseth,\nsinun...\n\nKonsuli Björseth nousi, nousi niin kuin omassa talossaan, näytti Erik\nHansenista.\n\n-- Hyvät herrat, minulla on kunnia esitellä teille sivuliikkeeni\njohtaja...\n\n-- Me tunnemme kyllä herra Hansenin, istukaa ja täyttäkää itsellenne\nlasi.\n\n-- Niin, me tunnemme kyllä herra tirehtöörin, naurahti herra\nRoss ja jatkoi: -- Selittäkääpä meille, herra Hansen, seuraavan\nasian salaisuus. Kuinka on mahdollista, kun myy halvalla ja ostaa\nkalliilla, saada voittoa yhdeksäntoistatuhatta kruunua vuodessa?\n\nErik Hansen puraisi huultansa.\n\n-- Selitys on erinomaisen yksinkertainen, herra Ross, vastasi hän. --\nKun on paljon asiakkaita, voi helposti tyytyä vähempään voittoon.\n\n-- Vai niin, vai sillä tavalla te katsotte firman etua.\n\n-- Sillä tavalla, herra Ross, eikä kukaan ole syyttänyt meitä\nkynimisestä.\n\n-- Björseth, kuuntele moraalia! Te siis valvotte herra Björsethin\netua parhaiten niin, että ilmoitatte lehdissä maksavanne kaloista\nkymmenen äyriä leiviskältä enemmän kuin muut?\n\n-- Tietysti, kaikki tuovat silloin kalansa meille.\n\n-- Ja kun myytte kahvia viittä äyriä halvemmalla naulan, niin\nsiitäkin on vain etua konsuli Björsethille.\n\n-- Aivan. Muiden ei tarvitse silloin vaivata itseään pitämällä kaupan\nkahvia. Eikö ole niin, herra Knudsen?\n\nKauppias Knudsen nyökäytti päätään yrmeän näköisenä.\n\n-- Eikä sokeria eikä paljon muutakaan, virkahti hän, -- vaikka minä\nen kyllä mene vannomaan, onko menetelmän alkujuuri haettava teidän\nvaiko konsuli Björsethin päästä.\n\nHerra Johannesen oli koko ajan istunut punoittaen ja silmät hehkuen.\nHänkin tahtoi nyt sanoa jonkin sanan.\n\n-- Paras on, Knudsen, kun menet konsulin isään asti, sanoi hän. --\nMenetelmä on hänen, enkä luule, että meillä on syytä moittia. Mutta\nte, herra Ross, puhutte näistä asioista kuin lapsi...\n\n-- Niin vain, mutta kun maksetaan komeasti kymmenen äyriä\nenemmän kuin muut kalaleiviskältä ja viisikymmentä äyriä enemmän\nporontaljasta ja myydään suurpiirteisesti kahvinaula viittä äyriä\nhalvemmalla kuin muut ja joudutaan käteisiä vaille, silloin kyllä\nmuistetaan Rosskin: Hyvä herra Ross, nyt on niin hullusti...\n\n-- Mutta kun hyvä herra Rossilla ei ole mistä antaa, keskeytti herra\nJohannesen kiukkuisesti, -- niin hyvällä herra Rossilla ei ole\nsananvuoroa asiassa.\n\nSaattoipa herra Johannesenillakin olla sisua, kun niikseen tuli.\nMutta mistä tässä alunperin oikein on ollut kysymys! Erik Hansen oli\nkuullut puhuttavan metsistä, laivoista, sahoista ja sen sellaisista.\nHän oli luullut, ettei konsuli Björseth neuvottele asioistaan\nainakaan näiden kanssa eikä ylimalkaan kenenkään kanssa.\n\n-- Lopetetaan tämä jo, sanoi konsuli Björseth nauraen. -- Koko\njutun summa on se, että Ross ei anna rahojaan, Knudsenilla ei ole\nriittämiin ja Ursfjord antaisi, jos olisi. Hyvä on, minun on siis\nperustettava yhtiö yksin.\n\n-- Vai niin, vai sellaisesta tässä on ollut puhe, ajatteli Erik\nHansen. -- Mutta miksi, pitäisihän konsulilla olla riittämiin!\n\nHerra Knudsen toikin hänen ajatuksensa julki.\n\n-- Sinä alat olla jo vanha mies, Björseth, sanoi hän. -- Turhaan sinä\ntouhuat. Sinulla on viisikymmentä kertaa enemmän kuin kunnollisesti\ntarvitset, ja Signelle jää viisikymmentä kertaa enemmän kuin hän\ntarvitsee. Jos minä olisin sinuna, niin alkaisin pienentää.\n\n-- Joskus minäkin ajattelen niin, Knudsen, vastasi konsuli Björseth.\n-- Kun minä istun kotona Johannesenia vastapäätä ja näen vain kaljuja\ntunturienlakia, usvaa, mastoja ja aavaa merta, niin olen väsynyt\nja ajattelen täsmälleen niin kuin sinä, Knudsen. Kaikki menee kuin\nitsestään, eikä minun tarvitse asioihin juuri kajotakaan. Jos minä\npoistuisin, niin asiat sujuisivat kuitenkin. Mutta kun minä pistäydyn\nalhaalla Tanskassa tai Englannissa ja näen kaikkea liikettä ja eläviä\nihmisiä, eläviä eri merkityksessä kuin sinä tai minä tai Ross, niin\nminussa myöskin herää vanha halua puuhata ja tehdä ja olla mukana.\nNiin, mahdollistahan on, että kun tulen kotiin, niin suunnitelmani\ntaas hautautuvat...\n\n-- Se olisi viisainta, keskeytti herra Ross. -- Antaa niiden yrittää,\njoilla on vähemmän menetettävää. Sinun ei kannata, Björseth.\n\n-- Aina kannattaa tehdä työtä, vastasi konsuli Björseth silmiään\nräpytellen. -- Ellei muuta, niin viehän se maailmaa eteenpäin jonkin\nverran.\n\nHerra Ross ei enää vastustellut, ja kaikki muutkin olivat vaiti. Erik\nHansen oli kuunnellut korvat höröllä, ja hänen silmissään oli konsuli\nulkomuodoltaankin ikään kuin kaunistunut. Mutta asiat, joista hän oli\nkuullut, olivat hänelle uppo-outoja. Signe, mikä se sellainenkin oli,\nhän ei ollut kuullut sellaisesta puhuttavankaan.\n\n-- Niin, lopetti konsuli Björseth, -- vaivasin herra Hansenia\ntänne vain viettämään iltaa kanssamme. Täytyyhän teidän perehtyä\nkaupunkilaisiin. Huomenna tulemme taas teitä häiritsemään.\n\n-- Kenties saan pyytää herroja aamiaiselle, sanoi Erik Hansen\nepätietoisesti.\n\nKonsuli katsahti herra Johanneseniin, ja herra Johannesen katsahti\nkonsuliin.\n\n-- Kiitos, vastasi konsuli Björseth viimein, -- tulemme kyllä\naamiaisaikaan.\n\nHän sanoi: \"kiitos\": Teklan ostoksia ei siis ollut vietävä kirjoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Erik Hansen vaelsi kotiin, tunsi hän mielensä omituisen\nlevottomaksi ja ristiriitaiseksi. Olihan ilta tosin kulunut, mutta\nmitä hänellä oli Knudsenilla ollut tekemistä? Toisenlaisiksi hän oli\nvieraskäyntejä kuvitellut.\n\nAurinko oli jo korkealla, vuonon pohja oli miltei peilikirkas, ja\ntunturien laet kimmelsivät. Ei ainoatakaan sielua ollut liikkeellä\nautioilla kaduilla. Mutta jostakin matalasta talosta kuului\nvirrenveisuuta, siellä oli seurat. Erik Hansen pysähtyi hetkeksi\nja jäi kuuntelemaan, usko oli alkanut levitä yhä etelämmäksi. Mikä\nkalamies tahansa voi pysähdyttää hänet, katsoa häneen ja kesken muuta\nkysäistä:\n\n-- Oletko sinä, Hanseeni, kristillisyydessä?\n\nVastaa siihen sitten ilman muuta, suoralta kädeltä. Erik Hansen\nmietti hetken, aikoi poiketa sisäänkin, mutta jatkoi sitten\nmatkaansa. Kuinka ne keskellä yötä seurojensa kanssa? Tai ehkä\nhuomenna lähtee laivoja vesille viikkomääriksi. Niin-niin, onhan\nhyvä, että valmistaa itsensä, miksi ei niinkin.\n\nHän saa kauan aikaa jynkyttää, ennen kuin Tekla herää avaamaan. Tuvan\npuolellakin joku herää, ja uninen pää katsoo oven raosta.\n\n-- Sikeästipä nukuit, sanoo hän päästyään keittiöön ja seisahtuu\nkeskelle lattiata. -- Herrat tulevat huomenna aamiaiselle, että sen\ntiedät.\n\n-- Vai niin.\n\nTekla kynsii päätänsä, mutta ruumis uhoo lämpöä.\n\nErik Hansen panee merkille, ettei näky vaikuta häneen niin kuin\nennen. Hän tahtoisi laskea kätensä Teklan käsivarrelle, sanoa hänelle\njotakin hyvää, puoleksi hellää, puoleksi leikillistä, niin kuin\ntavallisesti, mutta se jää tällä kertaa tekemättä. Huoneensa ovella\nhän äkkiä muistaa jotakin.\n\n-- Tunnetko sinä jotakin Signeä? kysyy hän.\n\n-- Signeä! En minä tiedä mistään Signestä.\n\n-- Kuuluu olevan jossakin yhteydessä konsulin kanssa. Mutta eihän\nkonsulilla pitäisi lapsia oleman.\n\nNyt Tekla havahtuu.\n\n-- Kuuluuhan sille siitä rouvastaan tytär jääneen. Mutta se oli jo\nsynnyltään heikko ja on alunpitäen kasvatettu Tanskassa tai missä lie\nEnglannissa. Konsulin omaisten luona joka tapauksessa. Mitä siitä\nsitten?\n\n-- Ei mitään. Mutta kumma kun et ole sitä ennen sanonut.\n\n-- Unohtaneethan sen ovat jo kaikki muutkin, vaikka konsuli kyllä käy\nsitä usein katsomassa. Vai Signe sen nimi on.\n\n-- Niin, nyt vasta minäkin sen kuulin vain ohimennen.\n\n-- Ethän sinä kuule paljon muutakaan, vastaa Tekla ja menee vielä\njäljelläoleviksi tunneiksi peitteen alle.\n\nMinuutin Erik Hansen häntä katselee niin kuin jotakin sanoakseen,\nmutta toivottaa sitten hyvää yötä ja menee huoneeseensa.\n\nKoko päivänä hänellä ei ole ollut aihetta olla itseensä joka\nsuhteessa tyytyväinen.\n\n\n\n\nIV\n\n\nNäinpä siis näkyy voivan tapahtua. Paneudutaan levolle aivan\narkipäiväisiä asioita ajatellen eikä ollenkaan tiedetä, mitä heräävä\naamu tuo mukanaan, ei vaikka uusi luku elämässä olisi alkamassa, ei\nvaikka siihen nyt tulisi se odotettu sisällys.\n\nErik Hansen ei nukahda ajatellessaan elämän sisällystä. Elämän\nsisällys on kai lopultakin se, että jokainen uusi päivä on erilainen\nkuin edellinen ja tuo mukanaan uutta, ellei muuta niin odotusta.\nEi, Erik Hansen ajattelee ennen uneen vaipumistaan, että huomenna\nne siis tulevat aamiaiselle. Mutta ei suinkaan konsuli Björseth\ntule ylimalkaan vain aamiaiselle alaisensa luo, kaipa ne pitävät\nmakasiinien tarkastuksen samalla, se jäikin eilen pitämättä. Saa\nnähdä, miten Tekla nyt ruoanlaittamistaitonsa kanssa pärjää... ja\nmistähän se oikein on sen oppinut, ei suinkaan ainakaan Hauanin\nkrouvissa. Kehui tehneensä jotakin ostoksia, mistä täällä suurin\npiirtein tehdään 'ostoksia'; aivan oikein, Knudsenillahan on\ntapana tuottaa herrasväille erikoisuuksia. Mutta meillä ei saisi\nolla aihetta ostaa Knudsenilta mitään... eikä muiltakaan. Se ei\nsovi, ja tokko konsulikaan siitä pitäisi... Ja onkohan se Teklan\nkeittotaito sellaista kuin pitäisi, olisi hänen sentään pitänyt\nhiukan kulkea ihmisissä nähdäkseen, miten niillä on, ja voidakseen\nantaa Teklalle jotakin hyödyllisiä osviittoja... Mutta olipa tuo\nnyt mitä oli, sittenpähän näkee konsulikin, että täällä oli pyritty\nmuuhun eikä syömään niin kuin herrat. Herrat, hän, Erik Hansen, ei\nollut oikein herra eikä oikein työmies, piru tiesi, mikä hän oikein\noli... Olisihan hän saanut olla äsken Teklalle vähän toisenlainen:\nistua sängyn laidalle ja kertoa, ettei siellä Knudsenilla... ettei\nse oikeastaan ollut vieraskäynti eikä mikään. Puolipäissään olivat\nvain porisseet asioista, ja saituri Ross oli saanut nenälleen. Mutta\nei ollut tullut mieleenkään, nyt enemmän kuin vuosikausiin. On\nkummallista kohtalon johdatusta, ettei tästä tämän ihmeellisempää ole\ntullut...\n\nNäihin ajatuksiin Erik Hansen nukahtaa eikä tiedä ollenkaan, mitä\naamu tuo tullessaan. Aurinko on silloin jo korkealla, ihmiset\nliikuskelevat kaduilla ja satamassa, ja Teklakin on jo aikoja sitten\nnoussut: hän ei ole sen jälkeen nukahtanutkaan, häntä on ruvennut\nvaivaamaan huoli alkavasta päivästä.\n\nMutta Erik Hansenin herääminen muodostuu yllätykseksi. Huone on\nyhtenä valomerenä, ja Tekla seisoo vuoteen vieressä tarjotin kädessä.\n\n-- Ne ovat jo täällä, sanoo hän.\n\nErik Hansen kavahtaa istumaan, vilkaisee sitten kelloa: se käy\nyhdettätoista. Kiivas sana pyörähtää hänen huulilleen, mutta hän saa\nsen nielaistuksi.\n\n-- En saanut hereille, vaikka miten olisin yrittänyt, jatkoi Tekla.\n-- Seitsemältä sentään jo lähetin sanan Bergille, ja hän on heidän\nkanssaan. Istuvat muuten salissa.\n\n-- Ovatko he mitään saaneet?\n\n-- En tiedä, olisiko se sopinut, kun et sinä vielä ollut pystyssä...\n\nNiin, ei kai, ei kai se olisi sopinut. Erik Hansenilta menee pää kuin\nsekaisin, hän ajattelee kaikkea, mutta ei ehdi ajatella oikeastaan\nmitään. Tällaista ei hänelle ole ennen tapahtunut. Jos häneltä\njälkeenpäin olisi pyydetty selitystä siitä, miten hän oikeastaan ehti\nsaliin, ei hän olisi voinut sitä antaa.\n\n-- Anteeksi, herra konsuli, sopersi hän astuessaan huoneeseen. -- En\nlainkaan ymmärrä, miten tämä saattaa olla mahdollista.\n\nKonsuli Björsethin suu oli hymyssä, ei hyvänsuovasti\nanteeksiantavassa, vaan hymyssä hymyn vuoksi, ehkä hiukan nautittavaa\nvahingoniloa takana. Ja herra Johannesenin silmälasit välkkyivät,\nmutta suu mutristeli omituisesti.\n\n-- Tällaista minulle ei ole ennen tapahtunut, jatkoi Erik Hansen\navuttomasti.\n\n-- Sen me kyllä uskomme, Hansen, keskeytti konsuli nauraen. -- Eilen\nillalla meni säännöllinen päivä -- järjestyksenne pilalle, ja syy\non meissä. Johannesen, meidän on pyydettävä anteeksi. Signe, tässä\nminä saan esitellä sinulle meidän uutteran ja innokkaan, kuinka nyt\nsanoisin, Johannesen, sivuliikkeen hoitajamme vaiko johtajamme?\n\n-- Sanotaan hoitaja, herra konsuli, naurahti herra Johannesen, --\ntehän itse asiassa johdatte.\n\n-- Omalta osaltani vain, väitti konsuli vastaan, -- mutta suurimmaksi\nosaksi Hansen. Kentiespä sittenkin pysymme johtajassa, niin on sekin\nseikka ulospäin määritelty.\n\n-- Johan herra Rosskin puhui jotakin tirehtööristä, myönsi herra\nJohannesen.\n\nÄsken vielä, muutama sekunti sitten, Erik Hansen tunsi olevansa\ntäysin valveilla ja puhelevansa esimiestensä kanssa, mutta nyt hän\ntaas vaistomaisesti tulee epäilleeksi omia aistimiaan. Hän ei ollut\nhavainnut huoneessa kolmatta vierasta. Ja kuitenkin hän siinä seisoo\nja kumartaa pölhön näköisenä jollekin naishenkilölle, jonka hän\nkuulee sanovan:\n\n-- On hauska tutustua teihin, herra Hansen. Isäni on joskus maininnut\nteistä.\n\n-- Niin, teillä tulee olemaan hänestä jonkin verran vaivaa, Hansen,\nsanoi konsuli Björseth, -- mutta toivottavasti ei paljoa. En voi\nviedä häntä sinne ylös, siellä on joskus liian paljon tuulta, kylmää\nja sumua...\n\n-- Isä pelkää sumua enemmän kuin minä itse.\n\n-- Sumu tappoi äitisikin, Signe, sumu ja liiallinen valo ja pimeys,\nmutta sitä sinä et muista. Niin, Hansen, hän jää nyt Knudsenille\ntoistaiseksi, en ole vielä oikein harkinnut...\n\nKonsuli Björsethin äänensävy oli toisenlainen kuin ennen, siinä oli\ntumma, surumielinen sointu.\n\n-- Sanoitteko makasiineista, Johannesen, jatkoi hän sitten eri\näänenpainolla. -- Voimmehan vilkaista niihin, vaikka minusta se onkin\nmelkein tarpeetonta. Hansen, sanokaa Bergille, että tulee sinne\nmuistikirjoineen. Muuten, mielestäni, olisi teidän otettava toinenkin\napulainen. Tulette pian näkemään, että yksi ei riitä.\n\nPäivä saattaa joskus tuntua vuodelta ja kokonainen vuosi vilahtaa\nohitse kuin viikko. Mutta pitkän niin kuin lyhyenkin päivän täytyy\npäättyä iltaan, ja illalla Erik Hansen tulee ajatelleeksi, että\nvaikka hänellä on ollut riittämiin kokemuksia, enemmän kuin yhden\nihmisen osalle oikeastaan tarvittaisiinkaan, niin hän ei voi ajatella\nsamalla kertaa pitempiä ja lyhyempiä päiviä kuin nämä kaksi, joista\ntoinen nyt on riutumassa illaksi.\n\nMistä tämä johtuu? Onhan hänellä ennenkin ollut tarkastuksia, vaikka\nei niin että konsuli itse olisi ollut mukana, ja onhan hän ennenkin\nnähnyt ihmisiä, vieläpä naisiakin, sekä kauniita että ei-kauniita.\nEikö esimerkiksi Thomasine Hauan ollut kaunis? Ja eikö hän joka\npäivä liikkuessaan kaupungilla nähnyt nuoria naisia, joita pidettiin\nkauniina, niin kuin pastori Hjelmin Gunni tai Ursfjordin Synnöve\ntaikka kuka muu tahansa? Mutta hän oli kulkenut heidän ohitseen\nmelkein sanaa vaihtamatta, kunnollisesti tuskin heitä huomatenkaan.\nNiin, ja olihan Tekla tuolla keittiössä, hm, eikö hänkin ollut\njotakin, Tekla...\n\nMutta Tekla ei tälläkään kertaa viivy kauan hänen ajatuksissaan.\nBjörsethin tytär oli kokonaisen päivän viipynyt sen katon alla, jossa\nhän piti isännyyttä. Sen kasvot olivat valkeat, ja niissä oli pieniä,\ntuskin huomattavia kesakoita. Ja käsi oli pieni ja sinisuoninen,\nsellaisia käsiä hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Ne näyttivät\nelävän omaa elämäänsä, olivat lakkaamattomassa liikkeessä, mutta\nkun ne jäivät makaamaan syliin, lepäsivät ne siinä valkeina ja\nliikkumattomina kuin ruumis, kuollut ruumis. Ja silmät, Erik Hansen\noli pitänyt julkeana katsoa niihin suoraan, mutta varkain, syrjästä,\nhän oli niitä vilkuillut kääntäen katseensa pois, kun nainen oli sen\nhuomannut. Kun Papinjärvellä on yön vanha jää, joka ei kestä astua\nja jonka alla väijyy syvyys, sellaista jäätä ne muistuttivat, mutta\nkuitenkin ne saattoivat välähtää kuin salama ja kimmeltää kuin tähdet.\n\nMakasiinintarkastus oli sentään kestänyt koko kauan, ja Erik\nHansen oli koettanut keksiä jotakin soveliasta puheenaihetta siinä\nkuitenkaan onnistumatta. Naisen suupielet olivat hiukan värähdelleet,\nhän kai huomasi toisen neuvottomuuden. Viimein hän oli kulkenut\nlattian poikki, ja kuinka hiljaa, äänettömästi niin kuin varjo, ja\ntaittanut itselleen kukan.\n\n-- Tekö harrastatte kukkiakin, Hansen?\n\nHän sanoi vain Hansen niin kuin isänsäkin, joskus vahingossa herra\nHansen.\n\n-- En, en minä vaan Tekla, oli Erik Hansen vastannut.\n\n-- Kuka on Tekla?\n\n-- Se on meidän piik... meidän emännöitsijämme.\n\n-- Ah, aivan niin, täytyyhän teillä olla sellainenkin. Tämän henkevän\nja suurpiirteisen keskustelun muisteleminen nosti hymynhäiveen Erik\nHansenin huulille. Jonkin ajan kuluttua se oli taas alkanut.\n\n-- Teillä voi kylläkin olla hiukan yksinäistä täällä, Hansen.\n\n-- Ei, ei minulla ole yksinäistä. Kaupunkihan on täynnä ihmisiä, ja\ntyötkin vievät aikansa.\n\n-- Todellakin, vaikka kaupungista en osaa mitään sanoa, ikävältä tämä\nminusta tuntuu.\n\n-- Neiti Björseth on tottunut isompaan, oli Erik Hansen rohjennut\nlausua mielipiteenään.\n\n-- Niin, olenhan minä matkustanut pari vuosikymmentä Tanskan ja\nEnglannin väliä niin kuin postilaiva!\n\nEikö keskusteleminen tämän kummempaa ollutkaan?\n\n-- Kotikaupunkinne, neiti Björseth, on paljon yksinäisempi. Ihmisiä\nsiellä ei ole viidettä osaakaan täkäläisistä, ja sitten siellä ei\nkasva edes puitakaan.\n\n-- Voitte olla oikeassa, herra Hansen, muistan sitä niin vähän tai\noikeammin en ollenkaan. Menen sinne kyllä keskikesällä, kun ei ole\npelkoa sumusta.\n\nKuinka paljon luontevammasti herra Hansen olikaan tullut kuin pelkkä\nHansen, luontevammasti herra Hansen olikaan tullut kuin pelkkä\nHansen, luontevammin ja melkein kuin lämpimämmin. Tuntui aivan kuin\nneiti Björseth olisi vain jonkun toisen toivomuksesta tai käskystä\nsanonut \"Hansen\". Mutta niin kai piti ollakin. Samassa olivatkin\nherrat tulleet makasiineista. Kaikki oli ollut niin kuin pitikin,\nmutta eivätkö tilat tahtoneet käydä ahtaiksi?\n\n-- Kyllä joskus. Mutta uusia ei kannata ajatella toistaiseksi.\nTarpeen tullen saa kyllä vuokratakin edullisesti.\n\n-- No, ja sitten konsuli oli muuttanut ääntänsä, -- mitä Hansen on\nsinulle puuhistaan kertonut?\n\nNyt Erik Hansen näki ensi kerran tuon kummallisen välähdyksen neiti\nBjörsethin silmissä.\n\n-- Olen kuullut, oli tämä hyvin vakavasti aloittanut, -- ettei herra\nHansen itse rakasta ja viljele kukkia, vaan hänen emännöitsijänsä,\njonka nimi on Tekla. Sitten olen saanut vakaumuksen siitä, ettei\ntäällä ole niin ikävää kuin miltä näyttää ja lopuksi kuulin, ettei\nkotona kasva edes puita. Ei muuta.\n\n-- Ei muuta?\n\n-- Ei.\n\n-- Johannesen, sillä aikaa me olemme ehtineet penkoa koko\nmakasiinirykelmän.\n\n-- Niin, mutta me olemme olleet ahkeria. Herra Hansen, tiedän mä, ei\nole erikoisen ahkera kielen pieksäjä.\n\nKonsuli Björseth oli nauranut ja siristänyt silmiään.\n\n-- Muistelen teidän illalla puhuneen jotakin aamiaisesta, Hansen, oli\nhän sanonut. -- Suokaa anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä, kuin\nalkaisi jo pian olla päivällisenkin aika.\n\nNäin se oli kulunut, tämä päivä. Ei hän enää voinut palauttaa mieleen\nyksityiskohtia, ehkä ne huomenna unen jälkeen tulevat. Vuoroin hän\noli ollut kuin unessa, toisin istunut jännittyneenä ja kuin tulisilla\nhiilillä. Ja miksi? Siksi, että hänellä oli naisvieras, joka puhui\nvakavasti kuin pappi, mutta jonka silmät elivät ja välkehtivät. Eikä\nhän edes huomannut, miten päivä ehti illaksi ja vieraat nousivat.\n\n-- Hyvästi nyt vain, Hansen, ja olkaa levollisella omallatunnolla:\nkaikki on hyvin. Emme kai tule enää, matkustamme yöllä\nbergeniläisessä höyryssä. Tehkää joskus kohteliaisuuskäynti tyttäreni\nluona, se kuuluu asiaan, mutta Signe, sinä et saa olla vaivaksi herra\nHansenille.\n\nTästä oli nyt tuntikausia kulunut, hän oli istunut ikkunan luona\nkatsellen kadulle eikä hän ollut huomannut mennä edes satamaan. Oliko\nse edes tarpeellistakaan, konsulihan oli hyvästellyt, ehkäpä hän\ntahtoi viimeiset hetket olla yksin tyttärensä kanssa.\n\nEnnen kuin hän huomaakaan on jo yö. Aurinko on kadonnut tunturinlaen\ntaakse, mutta maailma on silti valoa täynnä, ja nuoret koivunlehdet\novat saaneet tummemman viheriän. Nyt vihelsi höyrylaiva satamassa,\nnyt ne lähtivät. Erik Hansen kavahti seisomaan; olisiko hänen\nsittenkin pitänyt mennä saattamaan? Ei, ihmiset palailevat jo\npienissä ryhmissä. Ah, tuolla tulee neiti Björsethkin kauppias\nKnudsenin käsikynkässä, vilkaisevat kuin jotakin ihmetellen\nikkunoihin, hiljentävät hiukan kulkuaankin, ei, totisesti neiti\nBjörseth kääntyy pihaan, ja kauppias Knudsen seuraa jäljessä. Erik\nHansen rientää portaille.\n\n-- Ah, te olette vielä ylhäällä, Hansen, sanoo neiti Björseth\nnopeasti. -- Tahdoin sanoa teille, että isäni kaipasi teitä satamassa.\n\nMies jähmettyy, kauppiaan näyttää olevan vaikea pidättää nauruaan.\nViimein Erik Hansen kokoaa malttinsa, ja ääni on pehmeä ja\nrauhallinen, kun hän vastaa:\n\n-- Herra konsuli hyvästeli minut, ja minulla oli täysi syy olettaa,\nettä hän halusi olla viimeiset hetket yksin teidän kanssanne, neiti\nBjörseth.\n\nVärit neiti Björsethin kasvoilla vaihtuivat, mutta hän saavutti\nhetkessä rauhallisuutensa.\n\n-- Se kuuluu kuitenkin tapoihin, vastasi hän kirkkaasti. -- Olisitte\nvoinut odottaa taempana, en tiedä, mitä viime tingassa sattuu\nmuistumaan mieleen.\n\n-- En luule, että konsuli Björseth jättää mitään asiallisia asioita\nviime tinkaan.\n\n-- Niin, en tiedä. Mutta tämän minä nyt tahdoin sanoa teille, Hansen.\nHyvää yötä!\n\n-- Hyvää yötä, neiti Björseth.\n\nKun Erik Hansen palasi huoneeseensa, puri hän hampaitaan yhteen.\nMutta yhtäkkiä hän purskahti nauruun. Ja pitkään aikaan hän ei ollut\nnauranut ääneen ja leveästi.\n\n-- Mitä sinä oikein hohotat? kysyi Tekla. Erik Hansen muuttui äkkiä\nvakavaksi.\n\n-- Sano minulle, Tekla, eikö neiti Björseth ole tavattoman kaunis?\n\nHän ei sanonut komea eikä korea eikä sievä, vaan käytti tuota hänen\nsuussaan harvinaista sanaa kaunis.\n\n-- Onhan se ihmisen näköinen, vastasi Tekla, -- mutta kyllä neiti\nHjelm on paljon kauniimpi. Ja Thomasine Hauan oli myöskin hyvin\nkaunis. Sitä minä vain aioin kysyä sinulta, pitäisikö sinulle olla\nillallista.\n\nErik Hansen kielsi.\n\n-- Sain jo illalliseni, sanoi hän ajatuksissaan ja kuin ulkopuolelta\nitseään. -- Hyvää yötä vaan.\n\nKauppias Knudsen piti neiti Björsethille pientä esitelmää\nkotimatkalla.\n\n-- Enkö jo sanonut sinulle, Signe, puhui hän, -- että mies ei ole\nse miltä näyttää. Me täällä kaupungissa olemme sen kyllä panneet\nmerkille, vaikka ei hän ole meistä tietääkseenkään...\n\n-- Se johtuu tyhmyydestä ja käytöksen puutteesta.\n\n-- Olen vanha mies, mutta en vanno, vaikka se olisi tehtyä. Käytöksen\npuute, Signe, on ihana asia, sillä silloin on vapaa velvollisuuksista.\n\nJos Erik Hansen olisi tämän kuullut, olisi hän otaksuttavasti\nrauhassa laskeutunut levolle. Nyt hän sen sijaan käytti osan\nkallista yötä tehdäkseen kirjeellisesti konsuli Björsethille selkoa\ntapahtuneesta ja pyytääkseen anteeksi huomaamattomuuttaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nKonsuli Björseth ei leppeydestään ja rauhallisesta hymystään\nhuolimatta ollut mikään aikaileva mies. Kun hän oli jonkin asian\nitsekseen harkinnut ja havaitsi sen hyväksi, niin hän pani sen myös\nviipymättä toimeksi. Kukaan ei ollut täysin selvillä siitä, mitä\nkonsuli ulkomailla käydessään puuhaili; tulokset alkoivat näkyä\ntavallisesti hiukan sen jälkeen kuin hän oli kotiutunut.\n\nSen sai Erik Hansenkin kokea. Kun hän ei ollut hankkinut itselleen\ntoista apulaista, niin lähetettiin se hänelle pyytämättä. Muutamana\npäivänä ilmestyy konttoriin vanhanpuoleinen, hiukan ontuva herrasmies.\n\n-- Minun nimeni on Oskar Bratt, oli tulija sanonut, -- ja konsuli\nBjörseth ilmoitti, että te tarvitsette minua.\n\n-- Onko teillä mitään kirjettä herra konsulilta?\n\n-- Tässä, tehkää hyvin.\n\nEikähän siinä mikään ollut auttanut. Kirje oli selvä määräys. Ja\nErik Hansen oli tullut ajatelleeksi, että jotenkin samanlaisin\nvaikka voimakkaammin tuntein oli kai herra Höijer hänet aikoinaan\nvastaanottanut.\n\nMutta työtä löytyi herra Brattillekin, löytyi aivan tarpeeksi asti.\nNyt kun oli tilaisuutta ajatella, huomasi Erik Hansenkin, kuinka\nraskas Bergin ja hänen työtaakkansa todellisuudessa oli ollut, ja hän\nihmetteli, miten siitä ollenkaan oli selviydytty. Se oli lopuksikin\njohtunut siitä, että siihen oli huomaamatta ja ajanoloon totuttu.\n\nKoskaan ennen ei Erik Hansen myöskään ollut uteliaisuudestakaan\nkoettanut päästä selville konsuli Björsethin asioista. Hän hoiti vain\nsen, mikä hänelle välittömästi kuului tai mitä toimeksi annettiin, ja\nmuu oli hänelle aivan vierasta. Mutta nyt hänelle muitten asioitten\nyhteydessä alkoi selvitä, miten laajoissa tekemisissä konsuli oli,\nja kun hän sai siitä aavistuksen, niin häntä miltei värisytti ja\nkauhistutti. Jos konsulin pää kesken kaikkea kaatuisi, kuka hoitaisi\nsilloin asiat. Johannesen, mutta hänhän on oikeastaan vieras.\n\nÄkkiä hänen ajatuksensa menivät Signe Björsethiin.\n\n-- Se nyt ei ainakaan, päätti hän naurahtaen, -- paitsi jos saa\nkunnollisen miehen.\n\nEllei hän sitä saisi, niin eihän siinä muuta sitten olisi kuin\nrahaksimuutto.\n\nNäiden asioiden ajatteleminenhan ei kuitenkaan kuulunut Erik\nHansenille. Ja päivät kuluivat.\n\n\n\n\nVI\n\n\n-- Minun mielestäni tämä on erinomaisesti sen hinnan arvoinen, sanoi\nasianajaja Ursfjord, -- sen hinnan arvoinen, sanon minä, jonka\nkonsuli on ajatellutkin.\n\nHerra Ursfjord puhui hiljaisella äänellä, sillä talon isäntämies\nkulki vähän matkaa edellä, samalla kertaa hiukan sedällisesti ja\nneuvovasti, mutta kunnioituksella myöskin.\n\n-- Meillä on oikeus ylittää alkuperäinen hinta parilla- tai\nkolmellatuhannella kruunulla, vastasi Erik Hansen hajamielisesti.\n\n-- Koettakaamme mikäli mahdollista päästä siitä.\n\n-- Niin, mikäli mahdollista, kuuluu äskeistä vielä hajamielisemmin.\n\nKonsuli Björsethin kirje on hänen taskussaan, ja sen loppuosa kuuluu\nnäin:\n\n-- Toivoakseni saatte päätetyksi kaupan, jota varten rahat seuraavat\nmyötä. Jos tarpeelliseksi näyttäytyy, voitte korottaa lupaamaani\nhintaa, ei kuitenkaan viittätuhatta kruunua enemmällä. Herra\nasianajaja Ursfjordille olen antanut toimeksi laatia kauppakirjan,\njonka te minun puolestani allekirjoitatte.\n\nJos valta ja rahat olisivat hänen, korottaisi hän hintaa ei\nviidellä- vaan viidellätoistatuhannella kruunulla.\n\nIsäntä, joka kulki edellä, pysähtyi ja jäi odottamaan.\n\n-- Katsokaa näitä puita, sanoi hän, -- paksuja kuin tukkukauppiaat ja\nsuoria kuin matruusit rivissä.\n\nErik Hansen aikoi myöntää, mutta muisti ajoissa, ettei ostajan\nsopinut kehua. Hän mumisi jotakin huultensa raosta, ja herra Ursfjord\noli kerrassaan tyytymättömän näköinen.\n\n-- Te olette saanut talonne koko hyvään valoon herra konsulin\nsilmissä, sanoi hän.\n\nIsäntä kohautti olkapäitään.\n\n-- Minä en kaupannut taloani, lausui hän sitten itsetietoisesti. --\nKonsuli tuli minun luokseni ja pyysi saada ostaa sen. Onko selvä?\n\nHerra Ursfjord nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen: \"saamme nähdä\nnyt sitten\", ja Erik Hansen tukahdutti hymynhäiveen. Itse asiassa\nheillä ei ollut täällä muuta tekemistä kuin saattaa loppuun melkein\ntapahtunut tosiasia, sillä Ursfjord taisi lopulta olla yhtä viisas\ntaloasioissa kuin hän itsekin.\n\n-- Ehkä palaamme taloon jo, ehdotti isäntä.\n\n-- Ei, ei vielä, vastusti Erik Hansen melkein hätääntyneesti, --\nkulkekaamme vielä hiukan. Asia kyllä ansaitsee sen.\n\nTämä on metsää, rehellistä, väärentämätöntä metsää. Miksi\nkonsuli Björseth ei itse ollut lopettanut tätä kauppaa, ja oliko\nvälttämätöntä lähettää hänetkin parin päivämatkan päähän etelään, kun\nUrsfjord yksinäänkin olisi voinut asian toimittaa. Mutta muodollisuus\non muodollisuus, Ursfjordin oli kai tunnettava, että itse firmasta\noltiin mukana.\n\nErik Hansen oli ollut lähtiessään tälle matkalle hienoksestaan\ntyytymättömänäkin; oli paras laivausaika, ja hänellä olisi ollut\nkotonakin riittävästi tekemistä. Nyt hän ei kuitenkaan mistään\nhinnasta olisi jättänyt tätä matkaa tekemättä.\n\nJos hän olisi kehdannut, olisi hän käsin koetellut maan sammalta\nja mättäitä, hän olisi tahtonut erikseen tutkia jokaisen kuusen\nja jokaisen vastaan sattuvan petäjän. Näkihän hän metsää joka\npäivä kotinsa ikkunastakin. Se oli asettunut tunturin juurelle,\nkiipesi kappaleen matkaa sitä ylöspäin ja pysähtyi siihen. Se oli\nohutvartista ja matalaa, toki metsää kuitenkin. Mutta tämä, tämä...\n\nAurinko on korkeimmillaan, nyt alkaa pian olla sydänkesän aika. Erik\nHansen vetää keuhkonsa täyteen havupuun lemua. Tällaisia olivat puut\nkotonakin, ehkä vielä tummempia ja vielä korkeampia, ne loivat tummia\nvarjoja, ja varjossa seisoi Sara-Hannun tupa. Sielläkin siinsivät\ntunturit, eivät terävinä ja uhkaavina, vaan rauhallisina ja pyöreinä,\nauringonpaisteessa melkein hymyilevinä. Ja sielläkin kuuluivat\nkarjankellot.\n\nVieläköhän mahtoi Sara-Hannun tupa olla pystyssä?\n\nErik Hansen melkein pidätti hengitystään. Vaikutelmat ja muistot\nmenneistä olivat vallanneet hänet niin voimakkaina, että hän hetkeksi\nunohti ajan ja paikan.\n\n-- Hannun-Erkki, Erik Hansen, mitä tämä on! Minun pitää vielä päästä\nkatsomaan kotimökkiä... kukahan siellä mahtaa asua, vai asuuko\nkukaan. Minun varani riittävät siihen kyllä, vaikka olisinkin\nsiellä... Mutta mitäs, kaikki ovat jo kuolleet, kukaan ei edes\nmuista, saati sitten kaipaa...\n\nToiset olivat jo kadonneet näkyvistä. Erik Hansen oli heidät kokonaan\nunohtanut. Silloin herra Ursfjord huikkasi korkealla äänellä, hän\nhavahtui, heräsi ja läksi hitain askelin kulkemaan ääntä kohden ja\ntapasi seuralaisensa kiveltä istumasta.\n\n-- No, mitä pidätte, herra Hansen? kysyi isäntä.\n\n-- Metsä on erinomaisen kaunis, vastasi Erik Hansen vilpittömästi.\n\nIsännän silmät välähtivät.\n\n-- Enkö sanonut sitä, herra asianajaja. Kauppa jäi vielä\nkeskustelujen varaan, ja olen kuin olenkin sitä mieltä, että minun on\nsaatava kolmetuhatta kruunua enemmän. Vaimoni ei möisi millään, mutta\nminä olen mies, joka panen rahalle arvon.\n\nErik Hansen katseli miettiväisenä eteensä.\n\n-- Hyvä on, vastasi hän viimein yksikantaan. -- Te saatte ne\nkolmetuhatta.\n\nHerra Ursfjord pudisteli päätään, tällaista käännettä hän ei ollut\nodottanut ja hän katseli puoleksi vihaisesti Erik Hanseniin: näinkö\nte valvotte konsuli Björsethin etuja? Mutta isäntä kysyi hyvin\nkunnioittavasti:\n\n-- Te, herra Hansen, olette kai hyvin perehtynyt tällaisiin\nmetsäasioihin?\n\n-- En juuri. Mutta minä olen syntynyt metsän keskellä ja poikaikäni\nsiellä kasvanutkin. Olen tullut tänne Suomesta.\n\n-- Ai, Suomesta. Sitäpä ei puheesta olisi uskonut. Sitten kai olette\nmyös laestadiolainen?\n\n-- En, en sitä. Mutta suomalainen, sitä kylläkin.\n\n-- Eiköhän ole parasta kun noustaan ja mennään taloon kirjallisesti\nvahvistamaan kauppa, keskeytti herra Ursfjord nousten.\n\n-- Muuten, jatkoi hän puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan, --\nsaamme vielä maksaa yhden kolmetuhatta kruunua lisää. Olen kyllä\ntätäkin korotusta vastaan, mutta kun herra Hansenilla on valtuudet,\nniin rajoitun vain asian lailliseen puoleen.\n\nErik Hansen seurasi heitä hitain askelin. Hänestä tuntui toiselta\npuolen, kuin hän ei olisi ollut oikein liereillään, toiselta\npuolen tuntui itse kaupan päättäminenkin hänestä jollakin tavoin\nvastenmieliseltä. Mutta tehtävähän se oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Minä en ymmärrä, sanoi herra Ursfjord paluumatkalla, -- miten niin\nhelposti lupasitte hänelle kolmetuhatta kruunua enemmän.\n\n-- Olkaa huoletta, herra asianajaja. Jonkin vuoden kuluttua hän katuu\nsitä, ettei tahtonut kolmeakymmentätuhatta kruunua enemmän.\n\n-- Mutta koko talo ei mitenkään ole sen arvoinen, vielä vähemmin\nmetsät.\n\n-- Sääli kaunista metsää, jos se tulisi kaadettavaksi.\n\n-- Mitä konsuli sillä sitten tekisi!\n\n-- Luulisin, ettei konsulilla ole sydäntä panettaa paikkaa paljaaksi.\nPääasia koko kaupassa ei ole talo eikä sen metsä, vaan joen suu ja\nitse joki.\n\n-- Jaa, saatte kyllä antaa anteeksi, johtaja Hansen, mutta en uskalla\nolla niin viisas, että ymmärtäisin mitä tarkoitatte.\n\n-- Tarkoitan vain sitä, että voima on joen suussa ja joen varrella\nmetsät.\n\nAsianajaja Ursfjord vihelsi pitkään.\n\n-- Aa... nyt minulle asia selvisi.\n\n-- Sääli vain myyjääkin niin kuin mahdollisesti hänen metsäänsäkin.\nNyt hän saa alkaa hakea itselleen uutta taloa.\n\nSe ei liikuttanut herra Ursfjordia, ja hän meni levolle. Mutta Erik\nHansen kuljeskeli vielä pitkät ajat kannella. Hän ei ollut mikään\nhentomielinen mies, kaloja hän voi ostaa, lankkuja ja lautoja,\nvieläpä kaikkia toisen työn tuloksia, mutta talo, hän ei voinut\nymmärtää, miksi se hänen mielestään oli vastenmielistä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nOskar Bratt oli erinomainen konttorimies, ja hänellä oli niin iso\npalkka, että Erik Hansenia ensin oli hämmästyttänyt, miten konsuli\noli saattanut sellaisen määrätä. Sehän oli kuitenkin asia, joka ei\nkuulunut häneen, ja kun hän sitten pääsi selville siitä, että Bratt\nosasi vieraita kieliä, niin asia tuli ymmärrettäväksi.\n\nMutta hänellä oli yksi vika, jota Erik Hansen ei jaksanut oikein\nsietää. Oskar Bratt joi järjestelmällisesti. Ei niin, että häntä\nsuorastaan olisi voinut siitä moittia. Mutta kuitenkin tuntui Erik\nHansenista siltä, kuin hän ei milloinkaan olisi nähnyt herra Brattia\ntäysin selvänä: hänen katseensa oli aina sumuinen, ja tupakanhajun\nläpi tuntui aina enemmän tai vähemmän väkijuomien tuoksu. Työt\nsujuivat kuitenkin moitteettomasti, ja Erik Hansenilta oli sanominen\nkaikki.\n\nAlussa hän oli pitänyt luonnollisena, että Bratt asuisi\nkauppatalossa, jossa oli kamareita hänenkin varalleen. Mutta Bratt\noli jo ennättänyt hankkia itselleen kamarin jostakin kaupungin\nlaidasta, eikähän siihen lopultakaan ollut mitään sanomista. Ja Bratt\noli säännöllinen kuin kello, täsmälleen kello seitsemän illalla hän\nlopetti työnsä vaikka keskelle kirjettä ja täsmälleen kello kahdeksan\naamulla hän taas tuli konttoriin harvasanaisena, hiukan sumuisena ja\nväkeville tuoksahtavana.\n\nKerran Erik Hansen päätti seurata Brattia. Hän ryhtyi tähän puuhaan\nvastenmielisesti, mutta olihan hän velvollinen pitämään huolen siitä,\nmiten hänen alaisensa käytti vapaan aikansa. Yhtä helposti hän olisi\nvoinut saada siitä selon tiedustelemalla kaupunkilaisilta, mutta se\noli hänestä vielä ilkeämpää kuin yksinkertainen vakoileminen.\n\nMutta ei hän seuraamisesta paljoakaan hyötynyt. Bratt ohjasi kulkunsa\nsuoraan rantakapakkaan, tuli sieltä ulos täsmälleen kello kymmenen\nja meni suoraan asuntoonsa. Jotakin, jotakin täytyi hänen kohdallaan\nkuitenkin olla vinossa. Ja miksi ei hän yhtä hyvin voinut istua\nhotellissa, kun sellainen kerran oli olemassa, kuin merimieskapakassa.\n\nSeuraavana iltana Brattin tullessa krouviin istui Erik Hansen jo\nsiellä.\n\n-- Hyvää iltaa, herra Bratt, tervehti hän tämän astuessa sisään. --\nYmpäri käydään, yhteen tullaan.\n\nHerra Bratt loi häneen hämmästyneen silmäyksen, tervehti ohimennen ja\netsi itselleen pöydän uunin kupeelta. Erik Hansen siirsi itsensä ja\nlasinsa pöydän toiselle puolelle.\n\n-- Te rakastatte usein istua täällä, Bratt, aloitti hän.\n\n-- Kyllä, joka ilta, vastasi Bratt totuudenmukaisesti. -- Luulin,\nettä saan käyttää vapaa-aikani niin kuin haluan.\n\n-- Se on varmaa. Mutta ajattelen, eikö terveytenne tästä voisi hiukan\nkärsiä.\n\n-- Arvelen, että olen toimittanut tehtäväni niin kuin pitääkin.\n\n-- Niin, minä puolestani en ainakaan löydä mitään syytä moittimiseen.\n\n-- No, mitä sitten tahdotte, herra Hansen? Tähän oli Erik Hansenin\nhiukan vaikea vastata.\n\nSaattoi olla niin, että hän oli lähtenyt syyhymättä saunaan.\n\n-- Ja minusta tämä, jatkoi herra Bratt, -- sittenkin on mukavampaa\nkuin istua jossakin tyhmässä seurassa. Saa ajatella omia ajatuksiaan\neikä kukaan häiritse.\n\nBrattin ääni oli kirkkaampi kuin tavallisesti ja hänen katseensa\nmelkein pistävä.\n\n-- Minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte, sanoi Erik Hansen.\n\n-- Oh, en yhtään mitään, virkahti herra Bratt ystävällisesti.\n-- Mutta teille, herra Hansen, ei ymmärtääkseni ole mitään\nvelvollisuutta pitää minulle seuraa.\n\nViittaus oli selvä, mutta Erik Hansen ei tehnyt elettäkään\nnoustakseen. Bratt oli vallan lyhyen ajan kuluessa juonut kolme\nlasillista. Kuinka tuo mies jaksoikaan särpiä! Erik Hansen ajatteli,\nettä kokonainen nassakka viinaa tekisi häneen enintään samanlaisen\nvaikutuksen kuin muihin pari lasillista, tulisi hiukan sumuiseksi tai\nhiukan puheliaammaksi, siinä kaikki.\n\n-- Teillä on arvatenkin pitkäaikainen harjaantuminen tällä alalla,\nsanoi hän vihdoin.\n\n-- Koko pitkä! Mutta kirjeenvaihdossa ja kirjanpidossa vielä pitempi.\n\n-- Voin myöntää sen.\n\n-- Juu, herra Hansen. Olen pitänyt omia kirjojani ja kirjoitellut\nomia kirjeitäni. Eikö konsuli Björseth siitä teille ilmoittanut?\n\n-- Ei todellakaan.\n\n-- Eikö? Ihmeellistä, kuinka vähän se mies välittää toisen\nyksityisasioista. Kyky ja taito tehdä työtä on hänelle kaikki.\n\nErik Hansenin kasvoille nousi lievä puna, ja hän otti jo hattunsa\nlähteäkseen.\n\n-- Älkää nyt vielä, herra Hansen, ehätti herra Bratt, -- ellei teillä\nole erikoisempaa kiirettä. Saanko tarjota teille lasillisen? Niin,\nminulla oli omat yritykseni, mutta minulla ei ollut onnea niin kuin\nkonsuli Björsethillä ja ehkä teilläkin.\n\n-- Vai niin. Ja sen takia istutte nyt meillä.\n\n-- Niin, pelkällä rehellisyydellä eivät maailmassa pääse eteen päin\nmuuta kuin juuri tuollaiset Björsethit ja sellaiset. Minunkin piti\nruveta pitämään muitten kirjoja ja siinä ohessa vähin maistamaankin.\nKatsokaa, asia on sillä tavalla, että kun työtä ei ole riittämiin,\nniin on turkasen vaikea unohtaa.\n\n-- Nyt ei minulla ole mitään sanomista teille, herra Bratt. Antakaa\nanteeksi, että näin sekaannuin teidän asioihinne.\n\nMutta Oskar Bratt oli niin kuin ei olisi häntä kuunnellutkaan.\n\n-- Palkkani on aivan riittävä, jatkoi hän itsepintaisesti. --\nKolmannes siitä riittää aivan hyvin elämääni täällä, ja kaksi\nkolmannesta lähetän päältäpäin vaimolleni ja molemmille pojilleni.\n\n-- Mutta jos olette naimisissa, niin miksi ette Luojan nimessä tuo\nperhettänne tänne?\n\nHerra Bratt hymähti, hymähti miltei viekkaasti.\n\n-- Sitten luultavasti, vastasi hän, -- palkka ei niin riittäisikään.\nJa toisekseen uskon, että vaimollani on paljon hauskempi olla siellä,\nmissä hän on ja missä minua ei ole.\n\nMutta tälleenhän ei asia missään nimessä saanut jäädä. Ristiriitaisin\ntuntein Erik Hansen vaelsi kotiinsa. Hänellä olisi ehkä aihetta\nkirjoittaa asiasta konsulille, mutta jos konsuli sen jo tiesi, niin\nhänen sekaantumisensahan saattoi tuntua sopimattomalta. Ehkä oli\nsittenkin paras antaa Brattin olla alallaan ja odottaa. Sitten hän\neräänä iltana teki päätöksensä ja lähti vieraskäynnille kauppias\nKnudsenille, kuuluihan se hänen velvollisuuksiinsakin.\n\n-- Luulinpa melkein, ettette viime tapaamisen jälkeen tulisikaan,\nsanoi neiti Björseth hymyillen. -- Te saatte antaa anteeksi, herra\nHansen, mutta minä olen nyt luonteeltani sellainen.\n\nAh, sehän ei tehnyt mitään. Neiti Björsethillä oli kieltämättä oikeus\npuolellaan. Hän, Erik Hansen, oli vain tullut yksinkertaisesti siihen\nkäsitykseen, ettei konsuli ollut tahtonut nähdä häntä satamassa.\nMilloinka neiti Björseth muuten aikoi matkustaa käymään kotonaan?\n\n-- Siitä ei ole vielä mitään puhetta ollut. Ilmat ovat sielläpäin\npysyneet raakoina ja usvaisina.\n\n-- Niin, minä tiedän kyllä, on syytä olla varovainen, jos terveys on\nheikko.\n\nNeiti Björseth kohautti olkapäitään.\n\n-- Olen iloinen siitä, että osoitatte mielenkiintoa matkaani kohtaan.\nOlisiko ehkä jokin asia, jossa voisin tehdä palveluksen?\n\n-- Kyllä. Jos neiti Björseth näkisi sen vaivan, että puhuisi herra\nkonsulille Brattin palkasta...\n\n-- Brattin palkasta. Mitä siitä sitten?\n\nErik Hansen kertoi mitä oli saanut tietoonsa, ja neiti Björseth\nkuunteli tarkkaavaisesti. Mutta kun hän oli päässyt loppuun, ei neiti\nBjörseth voinut olla naurahtamatta.\n\n-- Kyllä te nyt olette väärällä asialla, Hansen, sanoi hän sitten.\n-- Jos Bratt tahtoo korkeampaa palkkaa, niin hänellä itsellään on\ntilaisuus sitä pyytää vaikkapa teidän kauttanne. Eikö niin?\n\n-- Aivan. Mutta kun hänen palkkansa jo nytkin on erikoisen korkea,\najattelen, ettei hän näissä erikoisissa olosuhteissa uskalla tahtoa\nlisää...\n\n-- Niin jääköön se hänen asiakseen, eivätkähän nämä asiat ollenkaan\nliikuta minua. Sanon teille kuitenkin yhden asian, Hansen. Bratt\non onnettomuuksistaan huolimatta aina kulkenut hyvissä kirjoissa,\nja pidetään suurenmoisena, että hän on uskollinen rouvalleen edes\nnäin. Mutta minä tiedän miehiä, jotka ovat vuosikymmenen pitäneet\nvihkimätöntä vaimoa katsomatta sitä asiaksi tai miksikään...\n\nErik Hansen nousi, hänen kasvonsa olivat käyneet aivan valkeiksi.\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti Björseth, sanoi hän, -- mutta te puhutte\nnyt sellaisesta asiasta, josta ette tiedä yhtään mitään.\n\nSitten hän teki lyhyen kumarruksen ja painoi oven hyvin hiljaa kiinni\njäljessään.\n\n-- Ja tämän talon ovea minä en enää avaa, päätti hän kadulle\ntullessaan, -- mutta se on sitten ihme, ellei tuo ihminen tahdo syödä\nminua paikastani.\n\nSamana iltana hän jo valmisti kirjeen asiasta konsuli Björsethille.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nErik Hansenista tuntui, kuin elämä olisi joutunut pois tavallisilta\nraiteiltaan. Mitään erikoisempaa ei tosin ollut tapahtunut, ellei\nottanut huomioon konsulin uusia yrityksiä, jotka, kun tarkemmin\najatteli, saattoivat kylläkin olla odotettuja ja paikallaan olevia,\ntai sitten neiti Björsethin kanssa tapahtuneita kohtauksia, joiden\nhän kuitenkaan ei antanut rasittaa tuntoaan.\n\n-- En ymmärrä, sanoi hän kauppias Knudsenille, -- millä tavalla olen\nneitiä loukannut.\n\nKauppias Knudsen naurahti turvallisesti.\n\n-- Ottakaa te selvä naisista, jos voitte, vastasi hän, -- minä en\nyritäkään. Minulle hän puhuu teistä pelkkää hyvää.\n\n-- Joku päivä sitten hän koukkuili minulle palvelijastani. En muuten\nkuullut sitä ensikertaa, mutta voin sanoa, että sen asian suhteen\nminulla on puhdas omatunto.\n\n-- Suuressa maailmassa ei näitä asioita käsitellä niin\nsuoraviivaisesti kuin me täällä, jos edes täälläkään. Ja neiti\nBjörseth tulee suoraan sieltä. Mikä siinä on: naikaa pois Teklanne,\nsilloin ovat puheet lopussa.\n\nVastauksena oli olkapäiden kohauttaminen, ja sen sai kauppias Knudsen\nkäsittää miten parhaiten taisi.\n\n-- Tiedättekö muuten, jatkoi kauppias muuttaen puheenaihetta, --\ntiedättekö, kuka tulee hoitamaan rakenteilla olevaa sahaa?\n\n-- Siitä minulla ei ole aavistustakaan.\n\n-- En tiedä varmasti minäkään, mutta ellen pahoin erehdy, niin te se\nolette.\n\n-- Jopa nyt, te tiedätte enemmän kuin minä aavistankaan. Ei,\nkauppias. Siihen toimeen saa konsuli kyllä hankkia kelvollisemman\nmiehen...\n\n-- Ja tämä nykyinen paikkanne jäisi sitten herra Brattille. Hän on\nentinen kauppias.\n\n-- Olkoon vain, mutta Berg olisi soveliaampi. Niin, sitä sahajuttua\nminä en ymmärrä ollenkaan, ja se, jos sellaista puhettakaan on ollut,\nraukeaa itsestään. Eipä silti, olen metsässä syntynyt ja metsä on\nmelkein kuin verissäni, mutta ei tällä tavoin. Jauhot, suolat,\nnahat, kalat, ne minä osapuilleen ymmärrän ja tehnen kauppaa niillä\nniin kuin joku toinenkin, mutta Jumalan puut minä jätän toisille\nmiehille...\n\nSaiko tästä Hansenista sentään näinkin paljon puhetta irti, kun osasi\noikein puhuttaa. Ja kauppias antoi hänen puhua kuunnellen itse.\n\n-- Mutta jos konsuli vaatisi teitä ottamaan paikan, virkahti hän\neräässä välissä.\n\n-- Silloin minä kieltäytyisin, vastasi Erik Hansen, -- ja jos pakko\nolisi, niin hakisin toimen muualta.\n\n-- No, saamme katsoa, myönsi kauppias viimein. -- Ettekö poikkea\nsisälle?\n\n-- Kiitos en tällä kertaa. Mutta...\n\nTätä sanoessaan Erik Hansen ajatteli, ettei hän pakotta mene samojen\nseinien sisälle kuin Signe Björseth.\n\n-- Mitä aioitte kysyä?\n\n-- Sitä vain, en tiedä, onko kysymykseni ehkä liian rohkea, että\nmiksi neiti Björseth ei jo mene kotiinsa?\n\n-- Tähän en, paras herra Hansen, osaa vastata muuta kuin sen, minkä\njo tiedätte. Jäämeri ja sen usvat tappoivat rouva Björsethin, ja\nkonsuli on sairauteen asti arka tyttärestään.\n\n-- Aivan niin, mutta kummalliselta tämä tällainenkin tuntuu.\n\n-- Oh, herra Hansen. Tiedän, että meidän ei tarvitse kauan aikaa\nodottaa, ennen kuin neiti Björseth saa viejänsä. Mutta pistäytykää\nnyt toki sisällä.\n\n-- Toisella kertaa, kiitos. Minulla on nyt hiukan toimitettavia.\n\nMutta Erik Hansenilla ei ollut mitään toimitettavaa, ja mitä\ntekemistä hänellä täälläpäin olisi ollutkaan. Täällähän loppui\nkaupunki ja alkoi metsä, sitten oli pari kylää ja sitten vain ylänköä\nja tuntureita.\n\nEi kai siitä monta viikkoa ollut kulunut, kun hän viimeksi oli\nitsekseen aprikoinut jotakin elämän sisällyksestä. Silloin sitä\nsaattoi vielä ajatella, nyt ei kunnolleen edes sitäkään. Jos silloin\noli tyhjää, niin nyt oli monta vertaa tyhjempää. Ja miksi?\n\nHän ei osannut sitä nytkään itselleen selittää. Ah, kun tulisi\npian taas talvi ja myrskyt ja ainainen pimeys. Kun silloin istui\nlämpimässä huoneessaan tuulten tuivertaessa ja myrskyn vinkuessa,\ntunsi edes jonkinlaisen ruumiillisen turvallisuudentunteen.\nNyt, tässä alituisessa viileässä kirkkaudessa, oli kuin alasti\nasetettuna kaikkien nähtäväksi. Erittäinkin se oli alkanut konsuli\nBjörsethin käynnin jälkeen. Hänet oli kuin vedetty ihmisten pariin\nyksinäisyydestään ja huomaamattomuudestaan, vedetty katseltavaksi ja\narvosteltavaksi.\n\nMitä oli enää tämä hänen työnsäkään? Ei mitään ponnisteluja, ei\nmitään vaivaa; hän osti ja möi, ja kaikki kävi kuin itsestään. Kenen\nhyväksi? Välillisesti ja välittömästihän siitä hyötyivät kaikki, hän\nitse niin kuin konsulikin ja nekin, jotka heiltä ostivat tai heille\nmöivät. Se kai oli yhtä maailmanjärjestystä sekin.\n\nAurinko ei enää mene mailleen ensinkään, vuorokaudet ympäri on nyt\nyhtä ainoata jatkuvaa päivää. Yksi Luojan siunaama asia tämäkin\nmetsä. Ihme, ettei hän ollut huomannut tätä ennen kuin silloin\nsiellä, johon nyt rakennettiin sahaa, Vangenissa. Ihmeellinen mies se\nkonsuli käänteissään: yhtenä päivänä hän puhuu höyrylaivasta, ja pian\nse jo savuaa satamassa, toisena päivänä hän ostaa tilan, ja silloin\nsinne jo rakennetaan sahaa, koska englantilaiset kuuluvat tarvitsevan\nlautoja ja lankkuja. Hm, ja yksikseen kai hän nuo kaikki järkeilee\nkokoon, virkkaa sitten pöydän yli: \"Mitähän, jos me, Johannesen...\"\nJa sitten alkaa asia olla selvä. Erik Hansen osaa niin hyvin\nkuvitella, kuinka se käy.\n\nMutta hetkisen kuluttua Erik Hansen on jo unohtanut niin Björsethin\nkuin Johanneseninkin. Täällä hän kulkee kuin meren pohjassa, yllään\nvain vaaleansininen taivas, paossa ihmisiltä ja melkein kuin paossa\nomalta itseltäänkin. Tämä metsä on sentään suurempaa kuin miltä\nse kaupungista päin näyttää, hän voisi kulkea virstoittain ja\nvirstoittain ja tuskin huomaisi, että matka kuluu. Ennen hän ei ole\nkäsittänyt miten ihmiset, herrasväki, voivat joutilaina kuljeksia\nkaduilla ja tunturinrinteillä ja muuallakin, nyt on sekin salaisuus\nhänelle selvinnyt. Mitä, jos hän tällä kertaa kiipeäisi laelle asti,\naika sen kyllä myöntäisi.\n\nSilloin hän näkee jonkun naishenkilön tulevan polulla vastaansa,\nhetken kuluttua hän hänet tunteekin, ja hänen huuliltaan pääsee\nhiljainen kirous. Se uskollinen vähässä oli neiti Björseth, pitikö\nhänen nyt hypätä syrjään tai kiireimmän kaupalla kääntyä pakoon. Yhtä\ntyperiä suunnitelmia kumpainenkin. Oli otettava vastaan mitä tuli, ei\nkai tuo nyt purematta nielaise, jos ensinkään sanoo mitään. Ja hän\npäättää kulkea ohitse kohteliaasti tervehtien niin kuin asiaan kuului.\n\n-- Vai niin, herra Hansen. Mitä te täällä teette? Sepä oli melkein\nkuin sodanjulistus.\n\n-- Kävelen, vastasi Erik Hansen yksinkertaisesti.\n\n-- Mutta eikö nyt ole, anteeksi, konttoriaika?\n\n-- Ei, neiti Björseth. Kenenkään konttoriaika ei ole varsin lähellä\npuoltayötä. Auringolla on täällä vain hiukan eri tavat kuin Tanskassa\ntai Englannissa.\n\nSigne Björseth puraisi huultaan, ja värit hänen hengästyneillä,\nrusottavilla kasvoillaan vaihtuivat.\n\n-- Sanokaa minulle, herra Hansen, virkkoi hän sitten hiljaisesti, --\ntiesittekö minun olevan täällä?\n\n-- Herranen aika! Erik Hansenin täytyi melkein naurahtaa. -- Siinä\ntapauksessa olisin karttanut koko metsää.\n\nJa hän tunsi vartensa suorenevan ja katseensa kovenevan, kun hän\njatkoi:\n\n-- Minulle ei kukaan ole antanut määräystä seurata teidän askelianne,\nneiti Björseth. Oletteko nyt ystävällinen ja sallitte minun jatkaa\nmatkaani?\n\n-- Sanoitte olevan miltei puolenyön, eikö niin?\n\n-- Niin on.\n\n-- Ja teillä on erikoisen tärkeitä asioita toimitettavana juuri tähän\naikaan! Jos te olisitte yhtä kohtelias herrasmies kuin olette rohkea,\nniin olisitte tarjoutunut saattamaan minut kotiini, ei, asuntooni.\n\n-- Pidättäydyn ehdottomasti kunniasta, joka ei kuulu minulle. Seuraan\nkuitenkin, jos niin haluatte, teitä matkan päässä, ettei ikävyyksiä\ntapahdu, vaikka siitä tuskin on pelkoa.\n\n-- Siinä tapauksessa, olkaa niin ystävällinen. Erik Hansen puraisi\nhuultaan ja jättäytyi hiukan jälkeen. Kaikenlaisiin helvetin\ntilanteisiin sitä pitääkin joutua! Jos nyt joku ihminen tulisi\nvastaan, mutta sitä ei nyt sentään tainnut olla odotettavissa, niin\ntästä sitä vasta puheenaihe saataisiin.\n\nMutta jo hetken kuluttua neiti Björseth pysähtyi.\n\n-- Jos tehtävä on teille vastenmielinen, sanoi hän, -- niin vapautan\nteidät siitä.\n\n-- Oh, ei mitään, neiti Björseth. Useimmat saamani tehtävät olen\nkoettanut tunnollisesti suorittaa loppuun asti. Tämä on niitä\nkaikkein pienimpiä.\n\nHän säikähti viimeistä lausettaan. Mistä tämä ihmeellinen rohkeus\nnyt tuli? Hän näki neiti Björsethin kalpenevan ja hänen silmiensä\nvälähtävän.\n\n-- Jos vielä seuraatte minua askelenkaan, pidän sitä loukkauksena.\n\nSitten Signe Björseth nopein askelin riensi polkua alas. Erik Hansen\nkohautti neuvottomana hattuaan ja näki neidin katoavan puiden taakse.\n\nIhmiset alkoivat jo nouseskella, kun Erik Hansen palasi kaupunkiin.\nHänen täytyi ehdottomasti kulkea Knudsenin talon ohitse, mutta hän ei\nhuomannut, miten hänen ohikulkiessaan muutaman ikkunan uudinta hiukan\nraotettiin. Hänen mielensä oli apea ja raskas, ei muuten, mutta se\nyksi lause pienestä tehtävästä olisi saanut jäädä sanomatta. Se oli\nloukkaus, sen hän ymmärsi, ja sitä oli vaikea korjata, jos se oli\nkorjattavissa ensinkään.\n\n\n\n\nIX\n\n\nPäivät kuluivat ja Erik Hansen luopui ajatuksestaan esittää\nanteeksipyyntö neiti Björsethille. Jos hän oli sanonut, että\noli niitä vähäpätöisimpiä asioita seurata neiti Björsethiä\ntämän portille, niin se oli totta eikä siis kaivannut mitään\nanteeksipyyntöjä eikä peruuttelemisia. Mutta metsää hänen täytyi\nkarttaa ja yleensäkin kaupungin ulkopuolelle menemistä, hänhän\nsaattoi kohdata Signe Björsethin missä ja milloin tahansa. On tämäkin\nyhtä merkillistä seikkaa.\n\nSilloin hän eräänä iltana ilman muuta saa hänet vieraakseen. Liike on\njo sille päivälle loppunut, Berg on mennyt kotiinsa, ja Bratt istuu\nluonnollisesti krouvissaan. Erik Hansen on menossa ulos ja säpsähtää\ntavatessaan portailla päämiehensä tyttären.\n\n-- Sananen vain, herra Hansen!\n\nKuinkahan tällaisissa tapauksissa on meneteltävä. Erik Hansen\nkohauttaa lakkiaan ja jää sitten neuvottomana katselemaan tulijaa.\n\n-- Sisällä meidän ehkä olisi parempi jutella, jatkoi neiti Björseth,\n-- vai onko teillä kenties menoja?\n\n-- Ei.\n\nJa Erik Hansen kääntyi takaisin. Hän oivalsi, että hänen jo\nkohteliaisuudestakin olisi pitänyt sanoa edes jokunen sana enemmän,\nmutta hän ei saanut sanaakaan tulemaan suustansa.\n\nEnnen hän ei ollut huomannut salissa mitään puutteita, nyt laaja,\nauringonpaisteinen huone näytti hänestä tylyltä, melkein köyhältä\nja poistyöntävältä. Ihmiset ikään kuin katosivat sen avaruuteen ja\nnäyttivät pieniltä ja vähäpätöisiltä. Mitähän varten sekin alkuaan\noli rakennettu?\n\n-- Olen valmis kuulemaan sanottavanne, neiti Björseth.\n\nHän ei ollut tuntea omaa ääntänsä. Se oli tyly ja karu, mutta samalla\ntukahtunut, kuin maan alta tuleva. Olikohan siinä pelkoakin, ainakaan\nhän ei olisi halunnut sitä näyttää. Mutta sydän löi kuuluvasti.\n\nOhimennen hän loi katseen vieraaseensa, ah, hän ei ollut huomannut\ntarjota hänelle edes istuinta. Kuinka erilainen neiti Björsethkin\noli kuin edellisillä kerroilla. Nyt hän teki miltei lapsellisen\nvaikutuksen, ja kirkkaiden silmien katse oli arka ja kuin apua\npyytävä.\n\n-- Antakaa anteeksi, että tulen näin, herra Hansen. Hyvä Luoja, mitä\nhänellä tähän oli vastattavaa!\n\nNeiti Björseth sai kai hänen puolestaan tulla ja mennä miten tahtoi.\nOlisikohan konsuli kirjoittanut jotakin tyttärelleen?\n\n-- Tulen pyytämään teiltä anteeksi, että olen käyttäytynyt teitä\nkohtaan niin kuin olen.\n\nMiehen suupielet vavahtivat. Hän aikoi kysyä, tuliko neiti omasta\ntahdostaan vai oliko konsuli hänet lähettänyt, mutta naisen äänessä\noli jotakin, joka sai kysymyksen peruutumaan: se ei ollut neiti\nBjörsethin tavallinen kopea ja kylmänkirkas ääni, tämä oli hiljaista,\nhillittyä, todella anteeksipyytävää. Ja hän katui koko kirjettään.\n\n-- Mutta, hyvä neiti Björseth, vastasi hän, -- en käsitä, mitä\nanteeksipyydettävää teillä on minulta.\n\n-- Tiedätte kyllä, hyvä herra, ja nyt tuli ääneen hiukkasen\nkärsimättömyyttä, -- mutta minä luulin, että te olette ylpeä.\n\n-- Ylpeä!\n\n-- Niin. Ja kaikki ylpeät ihmiset ovat naurettavia ja sietämättömiä.\n\n-- En tiedä yhtään asiaa, jonka johdosta minulla olisi syytä ylpeillä.\n\n-- Kaikki, jotka omalla työllään ovat tulleet joksikin ja ovat siitä\nkopeita, ovat ikäviä ja naurettavia. Tunnen monta sellaista.\n\n-- Vai niin, minä en kylläkään tunne sellaisia. Mutta minähän en ole\ntyölläni tullut miksikään.\n\n-- Olettehan, tirehtööriksi.\n\nErik Hansen punastui, sitten hän hämmästyneenä rupesi nauramaan.\n\n-- Ei, neiti Björseth, sanoi hän vihdoin, -- kyllä se on muitten\nansiota. Ainoa puoleni kai on se, kuinka nyt sanoisin, että olen\nollut tai koettanut olla uskollinen vähässä.\n\nVastaus tuli niin nöyrästi, että nainen punastuen loi katseensa\nmaahan. Mutta pian hän taas kohotti päänsä ja entinen, tuttu uhka oli\nhänen silmissään.\n\n-- Ja toivotte sitä tietä pääsevänne paljon herraksi, eikö niin?\nkysyi hän terävästi.\n\n-- En ole sitä asiaa ajatellut. Elämäni kuluu näinkin, en kaipaa\nparempaa ja toivon vain sitä, että jokapäiväinen leipäni kestää\nhautaan asti.\n\n-- Teidän toivomuksennehan ovat teidän yksityisasianne. Mutta kovin\nvähän asetatte päämääräksenne.\n\nNäytti kuin mies ei olisi koko lausetta kuullut. Hänen silmänsä\nsaivat poissaolevan ilmeen, ja ajatukset liitelivät kaukana muualla,\nsiinä, mikä oli mennyt. Viimein hän havahtui:\n\n-- Niin, vastasi hän, -- ehkä lisäksi se, että ellei ihmisillä ole\nminusta iloa, niin en tahtoisi, että heillä olisi minusta suruakaan.\n\n-- Tuohan on erittäin kauniisti sanottu. Onko teille kukaan sitten\ntuottanut surua?\n\nErik Hansen pudisti päätään.\n\n-- Ei. Ei ainakaan niin, että se olisi jäänyt mieleeni.\n\nNeiti Björseth liikahti istuimellaan. Erik Hansen ajatteli, olisiko\ntapoihin kuulunut, että hänen olisi pitänyt tarjota hänelle jotakin,\nmutta samassa hänen mieleensä muistui eräs asia.\n\n-- Nyt muistan, neiti Björseth, sanoi hän äkkiä. -- On muuan asia,\njonka toivoisin saavani teidän mielestänne, ennen kuin lähdette.\n\n-- Mikä se asia on?\n\n-- Te puhuitte minulle kerran jotakin vihkimättömästä vaimosta.\n\n-- Niin, myönsi neiti Björseth punastuen.\n\n-- Voisin antaa teille laajan selostuksen asiasta, mutta kun\nvakuutan, että asia ei ole niin, niin ehkä se riittää.\n\n-- Lausuitte äsken, ettette halua tuottaa kenellekään surua, ja se\ntodistaa hyvää omaatuntoa. Ja sehän on paljon enemmän kuin minun\nanteeksipyyntöni.\n\n-- Ei ole kysymys anteeksipyynnöstä, neiti Björseth. Tahdoin saada\nvain tämän asian teille kerta kaikkiaan selväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka samantekeväähän hänelle itse asiassa oli, mitä neiti Björseth\najatteli tai oli ajattelematta. Monet muutkin olivat ajatelleet\nsamalla tavalla, ja yhä vähemmän se häntä oli häirinnyt.\n\nMutta nyt hän oli saanut vilkaistuksi kuin aivan toiseen maailmaan,\nmaailmaan, joka ei ollut hänen omansa. Kuinka monisärmäinen ihminen\nsaattaakaan olla, milloin niin kuin tukahduttavan kuuma kesäpäivä,\njolloin ukkonen on tulossa ja aurinkokin peittyy hehkuvien pilvien\ntaakse, milloin taas kuin hymyilevä, mutta viileä kevätpäivä, avara\nja kirkas, joka kuitenkin saattaa hämärtyä ja pudotella maahan lunta\nja rakeita, vieläpä yltyä myrskyksikin. Kun hän ajatteli neiti\nBjörsethiä sellaisena kuin hän muutamina hetkinä oli ollut, tunsi hän\nomituista, melkein liikuttavaa lämpöä, mutta samassa kuin se tuli, se\nvaihtui karmivaksi kylmyydeksi.\n\n-- Tiedätkö, sanoi hän Teklalle, -- neiti Björseth sanoi sinua minun\nvihkimättömaksi vaimokseni.\n\n-- Oho. Nytkö se taas alkaa.\n\n-- Siltä näyttää.\n\n-- Luuleeko se sitten, ettemme voisi olla muualla yhdessä kuin pitkin\nmetsiä?\n\nTekla naurahti, ja hänen äänessään oli kova, vihamielinen sointi.\n\n-- Metsässä? kysyi Erik Hansen hämmästyneesti. -- Emmehän me\nmilloinkaan ole olleet metsässä.\n\n-- Minä en tiedä, mutta ainakin yhtenä päivänä, kun sinä olit mennyt\nKnudsenin ohi tavalliselle reitillesi ja se oli nähnyt sen ikkunasta,\noli se lähtenyt kuin äyskäri jäljessäsi.\n\n-- Milloin se olisi ollut?\n\n-- Silloin kun sinä tulit kotiin vasta aamulla.\n\n-- Entä mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Kyllähän sellaiset tietää.\n\nErik Hansen painoi päänsä alas ja jäi mietteisiinsä. Mutta vaikka\nhän miten olisi järkeillyt, ei hän tullut hullua hurskaammaksi. Ja\npiru hänestä ruvetkoon ottamaan selvääkään! Mutta tästä eteenpäin hän\nmenee kävelylleen milloin huvittaa, menee välittämättä sen enempää\nBjörsethin neideistä kuin muistakaan. Eikö metsä ole hänen yhtä hyvin\nkyin neidinkin? Ja ellei ole, niin hän sen ostaa, ostaa totisesti,\njos vain rahat riittävät. Jo huomispäivänä hän puhuu asiasta\nUrsfordin kanssa. Olkoon hänen ensimmäinen ostoksensa siis vähän\nmetsää, jossa saa tarsia rauhassa.\n\nHän nauroi itsekin omille ajatuksilleen.\n\n-- Mille sinä oikein naurat?\n\n-- Nauroinko minä? Taisin nauraa, vaikka ei se millekään ollut.\n\n-- Kuule, Tekla, sanoi hän sitten, -- meidän naimisiinmenostammekaan\nei lopultakaan taida mitään tulla. En ymmärrä, mutta ainakin minusta\ntuntuu siltä, että jos me eroaisimmekin, niin jotakin olisi poissa.\nSe kai on sitä, että olemme niin tottuneet toisiimme.\n\n-- Niin se voi olla, vastasi Tekla kuin hyvin kaukaa, ja Erik Hansen\ntunsi nyt selvästi, että heidän välilleen oli tullut juopa, jokin\nnäkymätön, mutta alati tunnettava raja. Milloin ja miten? Hän vaipui\ntaas mietteisiinsä ja palautti mieleensä entisiä.\n\n-- Jos tulisin sinun viereesi nytkin, sanoi hän lämpimästi, -- niin\nkuin silloin... Hauanin tuvassa.\n\n-- Et tule! tuli melkein vihaisesti. Erik Hansen kohotti katseensa.\n\n-- No? kysyi hän kummastuneesti.\n\n-- Paras kun menet sen Björsethin viereen.\n\nMies aikoi nauraa, mutta nauru kuoli hänen huulilleen. Vielä jokin\nviikko sitten hän ei olisi saanut tuollaista vastausta, jos olisi\nsaman kysymyksen esittänyt. Nyt hän huomasi, että välillä oli ollut\nvuosia, pitkiä vuosia, jolloin tuo tuollainen oli jäänyt kokonaan\nkuin syrjään. Ja silloin oli näkymätön, mutta aina tunnettava juopa\nkasvanut.\n\nNiin hän aikoi nauraa, mutta se halu muuttui kuin muuttuikin samalla\ntoiseksi. Sillä hän huomasi olevansa yksin, niin yksin, että tunsi\nruumiillista kylmää ja vilua.\n\n\n\n\nX\n\n\nOnko mikään päivä joka suhteessa ja täsmälleen edellisen kaltainen?\nTuskin.\n\nJo seuraavana aamuna Erik Hansenilla on toinen mielenvire, ja tämän\nsaavat aikaan Gunni Hjelmin kauniit kasvot. Olihan hän nähnyt ne\nmonen monta kertaa ennenkin, oli joskus vaihtanut neiti Hjelmin\nkanssa jonkin sanankin, mutta koskaan hän ei ollut huomannut noita\nkasvoja niin kauniiksi. Nyt hän sen huomasi. Johtuiko se siitä, että\nniille lankesi auringonvalo, vai oliko niiden ilme suoraan taivaasta.\n\nNeiti Hjelmin asia oli kaikkein tavallisimpia, tällaisissa\nkonttoreissa usein esiintyviä. Hän toimitti sen nopeasti ja meni\nsitten. Mutta jotakin hänen olennostaan jäi ikään kuin väreilemään\nilmaan: työt sujuivat vaivattomammin, herra Bergin suu oli hymyssä,\nja herra Brattkin näytti unohtaneen alituisen murjottamisensa, hänen\naina ilmeettömille kasvoilleen ilmestyi jonkinlainen kirkastus.\n\nJa Erik Hansen sitten: jonkinlaisen ajatusyhtymän kautta rientävät\nhänen mielikuvansa taas menneisyyteen; hän ajattelee, kuinka on ja\nkuinka olisi voinut olla, eikä hän ollenkaan enää mieti mitään metsän\nostamista.\n\nKynät rapisevat, ovet käyvät, ja ihmisiä tulee ja menee. Tänään onkin\ntavallista vilkkaampi päivä, ja Erik Hansen saa tuon tuostakin itse\nmennä makasiinille. Hän katselee leveäharteisia suomalaisia, joilla\non tuima ilme ahavoittuneilla kasvoillaan ja jotka puhuvat vain sen,\nmikä välttämätöntä on.\n\n-- Saisi täällä ryypyt tarjota niin kuin muuallakin kauppiaissa,\nolivat he kerran hänelle suorasukaisesti sanoneet.\n\n-- Sitä vartenhan ovat olemassa krouvit, oli hän silloin vastannut.\n\nNyt hän tahtoisi sanoa heille jotakin hyvää ja ystävällistä eikä\nymmärrä, miksi hän tahtoisi niin tehdä, mutta tuskalla hän huomaa,\nettä sanat eivät tule suuhun käskemälläkään. Hetkisen välähtää\nhänen mielessään jo sanoa heille näin: -- Menkää nyt sinne keittiön\npuolelle, niin Tekla saa antaa teille naukut. Mutta jos hän sanoisi\nnäin tämän kerran, saisi hän sanoa niin toistekin; sitä hän ei\nkuitenkaan tahdo, eikä liikekään siitä lopulta mitään hyötyisi.\n\nMutta hänen alakuloisuutensa ei kestä kauan. Kun hän käy satamassa\nja sitten palaa kotiin, on hän jo taas niin kuin toinen mies.\nTuollaiseksi hänkin oli ajatuksissaan, joita itsekään ei ollut täysin\ntajunnut, aikonut ja valmistunut, tuollaiseksi, jotka otsansa hiessä\nansaitsevat leipänsä perkaamoissa, kuvauspaikoilla tai kaukana\nmerellä. Ellei hän sattumalta olisi yhdyttänyt Teklaa ja Tekla\nhoksannut Björsethiä, mitenkähän nyt olisi? Hän olisi yksi noista,\nellei jo olisi sortunut niin kuin niin moni, ehkä hänellä olisi\nmökki jossakin vuonon pohjukassa tai osa jossakin veneessä, vaimo\nja lapsia... Vaimo ja lapsia, niin kuin noillakin, ja kodin lämpö.\nOlisiko se osa parempi kuin tämä nykyinen, johon hän sattumalta oli\njoutunut eikä millään tavalla pyrkinyt?\n\nKenties, kenties ei. Hänellä ei nyt ollut mitään, minkä puolesta\nelää, elämä oli siinä suhteessa mennyt hukkaan. Olihan hän tahtonut\nTeklan kanssa perustaa perheen, mutta Tekla ei ollut tahtonut, niin\nhän ainakin oli silloin kerran vakuuttanut. Ja kuitenkin, siitä\nhän oli varma, Tekla olisi kaiken lopuksi suostunut, koska olisi\nsuostunut muuhunkin. Olikohan Luojan johdatusta, ettei siitä ollut\ntullut mitään.\n\nKenen puolesta elää! Nuo toiset hänen maanmiehensä? Mutta he olivat\nihmisiä niin kuin hänkin, karaistuja ja itsepintaisia ja omasta\ntahdostaan tänne tulleita. Tuskin he välittäisivät siitä, että kukaan\nsekaantui heidän asioihinsa. Ja mitä hän voi tehdä heidän hyväkseen,\nsen, mitä he pyysivät ja mikä hänen vallassaan oli. Ei mitään muuta.\n\nMutta kaikkien mietteittensä alta tunsi Erik Hansen kuitenkin\npulppuavan jotakin iloista ja reipasta, jotakin, joka melkein pakotti\ntarttumaan johonkin -- kun vain olisi ollut muuta kuin tavallinen\ntyönsä. Ja hän koetti turhaan eritellä, mistä se johtui. Tuntiessaan\nyksinäisyyttä tunsi hän myös kiitollisuutta Jumalaa, konsuli\nBjörsethiä, ihmisiä, koko luotua maailmaa kohtaan.\n\n-- Mistä, isävainaja, sinä opit lukemis- ja kirjoittamistaidon ja\nkuinka keksit opettaa sen minullekin! Vaikka huono, kovin huono sinun\npalkkasi oli. Mutta ehkäpä näette, isä, äiti, Kaisu ja Siikvartti,\nsieltä missä olette, että olen koettanut...\n\n-- Sanoitteko jotakin, herra Hansen? kysyi konttoristi Berg.\n\nErik Hansen säpsähti.\n\n-- En, taisin vain puhua itsekseni, minulla on joskus sellainen tapa.\n\nSitten hän meni omaan huoneeseensa Bergin iskiessä silmää Brattille:\n\n-- Uskokaa minua, Bratt, hän järkeilee taas jotakin eriskummallista...\n\n-- Jaa... hm... mm...\n\nMutta alakuloinen ja samalla kertaa kohottava mieliala ei jätä Erik\nHansenia. Eikä hän ymmärrä sen johtuvan siitä, että hänen omatuntonsa\non puhdas ja pilkuton, hän itse koskematon ja kelvollinen astumaan\nkenen eteen tahansa.\n\n\n\n\nXI\n\n\n-- Aamulaivassa lähden käymään kotonani, herra Hansen. Tulin sanomaan\nteille jäähyväiset.\n\n-- Toivotan teille hauskaa matkaa, neiti Björseth. Kuinka on,\nkuuluuko velvollisuuksiini tulla saattamaan?\n\n-- Kuulkaa, herra Hansen, ettekö voi olla niin kuin muutkin ihmiset!\nJos teillä on sanomia isälleni, niin toimitan ne nyt samalla. Sitä\nvain tulin sanomaan teille.\n\n-- Kiitän teitä. Mutta kaikki asiani pääkonttoriin ovat tällä kertaa\ntoimitetut.\n\n-- Jos tahdotte, niin puhun kyllä herra Brattin asiasta.\n\n-- Ikävä, että aluksikaan vaivasin sillä teitä, neiti Björseth, kun\nhyvin olisin voinut toimittaa sen kirjeellisestikin. Se on muuten jo\nselvä.\n\n-- Saanko tiedustella miten kävi?\n\n-- Brattin perhe saapui samassa laivassa missä te lähdette, neiti\nBjörseth.\n\n-- Sehän on hauskaa, kovin hauskaa. Teillä on aikaa ajatella kaikkea,\nherra Hansen.\n\n-- Hm. Onhan minulla aikaa.\n\nKeskustelu taukosi, ja Erik Hansen odotti, että neiti Björseth\nlähtisi. Oli jo melkein keskiyö. Hän oli ollut levolla, jonkin aikaa\njo nukkunutkin, kun Tekla oli lykännyt häntä kylkeen.\n\n-- Nouse, täällä on vieras?\n\n-- Kuka?\n\nUskollinen vähässä\n\n-- Pitäs tietää, se Björseth.\n\n-- Sanoitko sinä, että minä nukun?\n\n-- Sanoin, mutta käski herättää.\n\nSepä se, renki on aina renki. Älä muuta kuin kiipeä pystyyn ja vedä\nryysyt yllesi.\n\n-- Pitäisikö sille laittaa jotakin? oli Tekla puolipilkalla kysynyt.\n\n-- Ja helvetistäkö minä sen tiedän, oli hän tiuskaissut takaisin, --\nsinun kai tämä pitäisi paremmin ymmärtää.\n\nSuotta, suotta oli tämäkin tiuskiminen ollut.\n\nErik Hansen vilkaisi kelloansa. Oli todellakin sivu puolenyön. Ja\nhämärsi. Keskiyön aurinkoa ei enää ollut. Kallistuttiin pimeyteen,\nlumeen ja myrskyyn. Noita kasvoja! Ne olivat taas erilaiset.\nTaas erilaiset. Niin kuin nuken, joka ei ajattele mitään, sillä\nerotuksella vain, että silmät elivät. Nenän viiva oli kuin\npehmennyt ja pehmenneet posketkin, käyneet kuin pyöreämmiksi ja\nsuvaitsevammiksi. Mutta se kai johtui hämärästä. Ja siinä istui,\nistui eikä puhunut mitään.\n\n-- Herra Hansen.\n\n-- Niin, neiti Björseth.\n\n-- Ettehän ole minulle vihainen?\n\n-- En. Omatuntonne saa olla aivan rauhallinen.\n\n-- Teidän ei kannata olla minulle vihainen, niinhän?\n\n-- En ymmärrä teitä, neiti Björseth. Mutta minulla ei ole siihen\nsyytäkään.\n\n-- Kyllä te ymmärrätte, mutta te ajattelette näin: hän on\nvähäpätöinen, oikukas ihminen, minun ei kannata tuhlata hänelle\najatustakaan. Toiselta puolelta taas näin: hän on sentään minun\nesimieheni ja rikkaan miehen tytär, ja minun on siedettävä häneltä\nyhtä ja toista.\n\n-- Kun punnitsen sanojanne, neiti Björseth, tulen siihen\njohtopäätökseen, että jälkimmäisellä tavalla voisi ehkä ajatella,\nmutta en todellakaan ole ajatellut yhtään mitään. Te mahdatte olla\nhyvin viisas nainen, neiti Björseth.\n\n-- Tämä on ensimmäinen kohteliaisuus, minkä sanotte minulle, herra\nHansen, enkä sitäkään voi ottaa vastaan.\n\n-- Olen huono puhumaan, neiti, huono niin kuin useimmat suomalaiset,\nja olen kyllä oivaltanut, että käytökseni olisi pitänyt olla\ntoisenlaista. Mutta mitä ei ole oppinut, sitä ei taida.\n\n-- Niin, ja juuri sen vuoksi pidin teitä nolona, sitten ylpeänä ja\nsietämättömänä. Sen saatte antaa minulle anteeksi.\n\nErik Hansen ei vastannut mitään. Neiti Björseth oivalsi kyllä hänen\näänettömyytensä. Hän tunsi, että hänen päämiehensä tytär oli astunut\naskelen häntä lähemmäksi, mutta esillepyrkivän lämmön, sen hän\nlujasti pysytti alallaan.\n\n-- Siellä Suomessa, jatkoi neiti Björseth hiljaisesti, -- oliko\nteidän nimenne sielläkin Hansen?\n\n-- Ei ollut.\n\n-- Jos me muutamme jonnekin toiseen maahan, niin emme silti muuta\nnimeämme.\n\n-- Hm.\n\n-- Miksi muutitte omanne?\n\n-- Isänne, herra konsuli, sen muutti, tavallaan. Isäni nimi oli\nHannu, siitä Hansen. Eikä täällä osata suomalaisia nimiä ääntää,\nvääntyvät ne kuitenkin.\n\n-- Niin, mutta isänmaa ja isän nimi...\n\n-- Teidän isoisänne, neiti Björseth, kuuluu muuttaneen tänne\nTanskasta. Pidättekö itseänne tanskalaisena vai norjalaisena?\n\n-- Norjalaisena tietysti. Ja te kai myöskin, herra Hansen?\n\n-- En, sinä mikä olen. Mutta jos minulla olisi jälkeläisiä\nkolmannessa polvessa, niin luulen, että he pitäisivät itseään jo\nnorjalaisina.\n\nOli tämä monimutkaista keskustelua. Milloinkaan Erik Hansen ei ollut\ntullut näitä tällaisia asioita ajatelleeksi, hän oli vain tuntenut ei\najatellut, ja lämmönsekaisella uteliaisuudella kuunnellut, milloin\nSuomesta oli kysymys.\n\n-- Ettekö koskaan ikävöi pois täältä? kysyi neiti Björseth taas.\n\n-- En. Miksi minä ikävöisin?\n\n-- Vanhempianne ja omaisianne.\n\n-- Minulla ei ole omaisia. Ei yhtään ketään.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra Hansen, mutta en oikein käsitä...\n\n-- Molemmat vanhempani ja sisareni kuolivat, ennen kuin muutin tänne.\nSe oli ankaraa aikaa. He kuolivat nälkään.\n\n-- Ah niin. Kertokaa siitä jotakin!\n\n-- En minä osaaja olen siitä jo niin monesti kertonut. Kuolivat niin\nkuin nälkään yleensä kuollaan. Eihän siinä sen ihmeellisempää...\n\n-- Mutta voisittehan kertoa minulle. Kuuntelisin niin mielelläni.\n\n-- Hyvä neiti Björseth, älkää pyytäkö sitä, jota en oikein osaakaan.\nSe olisi tunteellista ja se aiheuttaisi surkuttelua ja sääliä ja\nmuuta sentapaista. Enkä minä sellaisesta välitä.\n\n-- Niin-niin, minä arvasin sen. Te olette sittenkin ylpeä.\n\n-- Jatkon voin kertoa. Hauanin krouvissa tapasin Teklan, sen\nvihkimättömän vaimoni, ja hän johdatti minut isänne luo. Siitä asti\non mennyt niin kuin on mennyt.\n\n-- Nyt sen pitäisi räjähtää, ajatteli Erik Hansen. Mutta neiti\nBjörseth punastui vain ja katseli lattiata.\n\n-- Ihmettelen, sanoi hän vihdoin, -- että ihmiset niinkin ovat sen\nymmärtäneet. Muualla ei käsitettäisi, että nuori mies ja nuori nainen\nasettuvat yhteen ja että tätä jatkuvasti jatkuu vuosikymmenen,\nvieläpä enemmänkin.\n\nAurinko oli jo aikoja sitten noussut. Saattoihan olla, että puna\nneiti Björsethin poskilla johtui vain sen rusotuksesta. Mutta äkkiä\nErik Hansenin mieleen muistui vuorokaudenaika. Hän empi hetken, mutta\nlausui lopulta ajatuksensa julki.\n\n-- Luvallanne, neiti Björseth, sanoi hän, -- luulen, että herrasväki\nKnudsen odottaa teitä.\n\n-- He eivät voi odottaa. He olivat jo levolla, kun minä lähdin.\n\nErik Hansen hätkähti.\n\n-- Enkä minä muutenkaan ole heille tilivelvollinen menemisistäni ja\ntulemisistani, jatkoi neiti Björseth järkähtämättömän tyynesti.\n\nMitä tässä enää oli tehtävä. Ei muuta kuin seisoa kauniisti ja\nodottaa. Puhua maineen kärsimisestä oli aivan tuloksetonta, sillä\nniin kaukana neiti Björseth oli Erik Hansenista, ettei hänen\nmaineensa lainkaan voinut kärsiä tämän luona käymisestä. Kummallinen\noli maailma, toiset saivat tehdä täsmälleen mitä tahtoivat, toiset,\nälä yritäkään.\n\nJa taas hän katseli neiti Björsethin kasvoja. Kuinka hyvät ja ihanat\nne saattoivat olla silloinkin kun ne olivat ylhäisen liikkumattomat!\nHän olisi saattanut tuntikausia seisoa ja katsella niitä, näin vain,\npuhumatta. Äskeinen keskustelu oli kuin kauan aikaa sitten ollut,\nmistä se olikaan alkanut ja mihin loppunut? Nyt oli kulunut yö, ja\naamu oli käsissä.\n\n-- Mitä te nyt ajattelette, herra Hansen? Kysymys ei ollenkaan\nhäirinnyt hiljaisuutta.\n\n-- Oh, en mitään.\n\n-- Ei voi olla valveillaan ajattelematta jotakin.\n\n-- Katselin vain teitä.\n\n-- Sen tunsin, mutta miksi?\n\nErik Hansen naurahti, tunnelma häiriytyi, mutta asia täytyi panna\nleikiksi.\n\n-- Onko mielestänne tässä huoneessa sitten muuta katselemisen\narvoista.\n\nMutta vakavuus ei väistynyt neiti Björsethin kasvoilta.\n\n-- Mitä silloin ajattelitte? kysyi hän.\n\n-- Että olisitte yhtä hyvä kuin joskus teidän kasvonne.\n\n-- Ettehän tiedä, mikä minä lopulta olen. Ei, nyt minun on\nlähdettävä, herra Hansen. Hyvästi ja voikaa hyvin.\n\nVasta nyt hän huomasi, miten aika oli kulunut, hän hätäytyi\nsilminnähtävästi, nousi nopeasti ja ojensi Erik Hansenille kätensä.\n\n-- Kello on jo näin paljon... niin, sitä ei voida auttaa. Paras on,\nettä saatatte minut Knudsenille.\n\nMatkalla Signe Björseth ei puhunut mitään. Mutta Erik Hansenin\nvaltasi omituinen raukeus, suloinen, mutta samalla kuin se\nvoimattomuus, joka käy välttämättömän vaaran edellä.\n\n-- Toisen kerran hyvästi, herra Hansen. Ja kolmannen kerran sanotte\nsen laivalla. Tulettehan sinne.\n\n-- Tulen. Milloin palaatte?\n\n-- En tiedä. Ei minun pitäisi siellä talvea olla, niin kuin tiedätte,\nja kuitenkin pitäisi...\n\nErik Hansen palasi satamasta surumielisin tutkistelemuksin. Konsulin\ntyttären ympärillä hääri joukko ihmisiä; häntä, joka ujona vaikka\nkutsuttuna seisoi syrjässä, ei kukaan huomannutkaan. Mutta kun köysiä\nirroitettiin pollareista, silloin neiti Björseth tuli nopeasti hänen\nluokseen.\n\n-- Herra Hansen, hyvästi ja kiitoksia paljon. Muistan teidät kyllä.\n\nKauppias Knudsen kiiruhti luo.\n\n-- On kiire jo, Signe, sanoi hän.\n\n-- Niin, sanoi neiti Björseth yhä Hansenia puhutellen, -- sanon\nkyllä täsmälleen kaikki, mistä kysymys oli, isälleni. Sehän oli\nviisikymmentä tuhatta kruunua, eikö niin?\n\n-- Niin, vastasi Erik Hansen ällistyneesti.\n\nEikä hänellä ollut tilaisuutta sanoa edes hyvästi. Kotiin palattaessa\nkysyi kauppias Knudsen melkein levottomasti:\n\n-- Mikä afääri se nyt taas on tekeillä?\n\n-- Jos minulla olisi oikeus sanoa, vastasi puhuteltu ärtyneesti, --\nniin tietysti minä sanoisin.\n\n-- Aivan, mutta niin kauhea summa.\n\n-- Sepä. Mutta... tässähän onkin minun porttini.\n\nNäkemiin, herra Knudsen.\n\n-- -- --\n\n-- Nytkö se sitten meni? kysyi Tekla.\n\n-- Nyt.\n\nMutta aamiaispöydässä Erik Hansen tuijotti eteensä, ja olo oli niin\nkummallinen kuin sydän olisi pakahtumaisillaan.\n\n\n\n\nXII\n\n\nErik Hansenia kalvoi ikävystyminen. Hän odotti taas syyspimeitä,\nmyrskyjä ja turvallista huoneenlämpöä; näiden kaikkien keskellä\nihminen oli kuin piilossa, rauhassa mietteineen ja syrjässä muiden\nkatseilta. Aurinko, vähitellen, päivä päivältä kalpeneva, mutta\nyhäkin lempeä aurinko vaikutti hänestä julkealta kuin kaikkialle\ntarpeettomasti nenänsä pistävä ihminen. Menisit maillesi taas\nmuutamaksi kuukaudeksi, kylläpä ehdimme seurustellakin ja katsella\ntoisiamme, kun tulee rehellinen kesä.\n\nMutta mitä hän ikävöi, sitä hän visusti karttoi edes itselleenkään\nmyöntämästä. Hän oli tahtonut elää vielä vaikkapa vain yhden\nsellaisen hetken kuin aikaa sitten ohimenneenä kesäyönä.\n\nJa syksy tuli. Tunturien laet peittyivät kiitäviin pilviin, lehti\nputosi puusta, lokit kirkuivat satamassa, joskus ajautuivat\nkadut mereltä tulevaa usvaa niin täyteen, että vaivoin erotti\nvastaantulijat. Pakoveden aikana oli satamassa kuin hävityksen\nkauhistus, -- häh, oliko pako nyt suurempi kuin tavallisesti?\nLaiturin vihertävät pylväät paistoivat orpouttaan, ja näytti saavan\nodottaa, että pohjakin jo kohta tulee sieltä esille.\n\nSilloin purjehti vanha Ellida satamaan ja sen mukana kapteeni Thorne.\nJonkin päivän viivähdys, Erik Hansenin täytyi täydentää heidän\nlastiaan.\n\n-- Tjaah, kun minulla vain olisi teille kunnollista annettavaa.\nKoko kirkkaan kesän olen lähetellyt. Ja mistä hän sai tuon\nhöyrylaivakiihkon?\n\nSitä ei kapteeni Thorne, tämä kunnon mies, tiennyt. Ehkäpä\nEnglannista. Ja mitäs, kapustat poistuvat kyllä vähitellen, niin kuin\nrahtikuormat loppuvat sieltä, minne rautatie vedetään. Mutta aina\nniitä vain tullaan tarvitsemaan, sekä kapustoja että rahtikuormia.\nEllida kyllä, sen puolesta, joutaisi jo jäädä satamaan ja purattaa\ntaklaasinsa.\n\n-- Kai ne jo lopuksi keksivät sellaisenkin koneen, joka tekee\nihmisiä, murisi kapteeni Thorne lopuksi. -- Ja tietenkin olisivat jo\naikoja sitten keksineet, mutta sillä koneella olisi vain se vika,\nettä se tuskin kävisi kaupaksi. Siinä se vika on.\n\nKovin harmaantunut oli pysty ja karski kapteeni Thorne. Tämän matkan\njälkeen hän jo heittää, hänen kannattaa tehdä se, ja rupeaa käymään\nkirkossa. Pitäähän sitä, perhana vie, ruveta vähitellen ajattelemaan\nsielunsa autuuttakin. Ennemmin tai myöhemmin sitä kuitenkin on\ntehtävä. Ettei käy niin kuin sen vanhan kiroilijan Höijerin,\nnoitaisee kerran ja siinä makaa koivet suorana.\n\nErik Hansen kohottaa päänsä, melkein kalpenee.\n\n-- Joo, jatkaa Thorne, -- siitä on vain toista viikkoa. Tiedättekö,\nHansen, että konsuli tuli melkein sairaaksi sen kuultuaan. Björseth\non taikauskoinen, ja Höijer, vaikka ei sitä olisi uskonut, syntynyt\nsamana päivänä.\n\n-- Jaa, sanon minä sen, kapteeni Thorne, että siinä on varoitus.\nVai niin, vai vanha Höijer. Olisin minä mielelläni ollut hänen\nviimeisellä vaelluksellaan mukana. Miten käy nyt Gamvikin aseman?\n\n-- Sitä en tiedä. Mutta tässä on teille kirjeitä, ehkäpä niistä\nselviää.\n\n-- Kiitos. Entä kuuluuko muuta erikoisempaa?\n\n-- Niin. Maren kai saa vuosirahan, vaikka Höijerille tiettävästi\njäikin hiukan kirstunpohjalle. Sanoakseni vielä Nils Hauanista,\nryyppää ja heittää tintanttia niin että syrjäinenkin sen jo huomaa.\n\n-- Ja konsuli pitää lujilla?\n\n-- Ei sinne päinkään. Taikauskoinen siinä niin kuin kaikessa\nmuussakin, salaa, niin ettei kukaan huomaa. Jos hän olisikin\nkovakätinen mies, Hansen, niin vaivoin tällä rannikolla muut\nhengittäisivätkään.\n\nKapteeni Thorne mietti hetken.\n\n-- Kerron teille muutaman asian, Hansen. Hän oli kerran mukana ja\nasui minun kajuutassani, tietysti. No, minä ajattelin, että illan\ntullen hiukan naukataan, niin kuin tehtiinkin. Sitten mennään\nnukkumaan, mutta anna olla: vähän ajan kuluttua alan konsulin\nvuoteesta kuulla mutinaa. Sanoitteko jotakin, herra Björseth?\nkysyin, hän ei nimittäin silloin vielä ollut konsuli. Ei mitään\nvastausta, mutina vain jatkuu. Oletko kipeä? kysyn uudelleen. Ei\nvieläkään vastausta, yhä vain mutinaa puoliääneen. No, ajattelin,\nmutiskoon nyt niin paljon kuin tahtoo, kylläpähän herkeääkin. Ja\nkyllä sitä kestikin. Mutta jopahan hän viimein lopettaa, korottaa\näänensä ja kysyy: Kysyittekö jotakin, kapteeni? Kyllä, vastasin\nminä, kysyin vain, sanoiko herra Björseth jotakin, vai oletteko\nsairas? Ei, vastasi konsuli, minä luin vain iltarukoukseni. Vai niin,\nvastasin minä ja ajattelin, että kyllähän sitä syvyyksien päällä\ntottumatonta hiukan peloittaakin. Pitkä litania herra Björsethillä\nonkin, tunnustin taas hetken kuluttua antaakseni tarpeellisen\nkunnioituksen hänen uskonnollisuudelleen, kesti ainakin puoli\ntuntia. Jos rukoilette yhtä uutterasti joka ilta, niin te käytätte\nvuodessa enemmän kuin viikon yötä päivää pelkkään rukoilemiseen.\nViidessäkymmenessä vuodessa siitä tulee jo vuoden kestänyt\nyhtämittainen hartaudenharjoitus, ilman nukkumista tai ruokatunteja.\nOdotin nyt jännityksellä, mitä hän vastaisi. Ja arvatkaa, mitä hän\nvastasi? Joo, hän nousi istumaan, sytytti valon ja sanoi: Lapsena\nollessani opetti äitini minulle joukon rukouksia ja kehotti minua\nrukoilemaan vuoteessa ollessani. Minä luulin, että ne on kaikki\nperäkkäin luettava. Alussa ne minua hiukan väsyttivätkin, mutta\nsitten niihin totuin. Ja ne ovat pitkin ikääni seuranneet minua niin,\nettä joka ilta olen ne lukenut. Jos jokin rukous on jäänyt pois,\nmuistan sen seuraavana päivänä ja minun on mutistava se työpöytäni\nääressä, kadulla kulkiessani, missä vain. Olen usein ajatellut, että\nmitähän Jumala minun rukouksistani oikein mahtaa arvella, sillä\nuseinhan siinä rukoilemisen ohessa tulee mieleen afääri-asioita ja\npaljon muutakin, ja eikö hiljainen huokaus olisi otollisempi kuin\ntuollainen pitkä historia tai litaania, niin kuin sanotte, kapteeni,\nmutta siitä tavasta en ole päässyt, en osaa sitä hävetä enkä ole\nyrittänytkään päästä. -- Näin hän puhui minulle, Hansen, ja lopuksi\nhän vielä sanoi, että kun nyt olen saanut selityksen, niin on paras,\nettä haen konjakkiankkurini esille. Hän on, niin kuin tiedätte, aika\nviluinen ja merellä etenkin. Ja niin me sitten paransimme vilua\nmelkein aamuhuutoon asti, mutta minä kysyn teiltä, Hansen, onko tuo\ntuollainen, onko se jumalanpelkoa vai taikauskoa?\n\nErik Hansen punastui hiukan, hänellä itsellään oli melkein\nsamanlainen tapa.\n\n-- En ymmärrä, vastasi hän vihdoin, -- mutta osoittaahan se ainakin\nlapsellista mieltä.\n\n-- Niin, voi olla, myönsi kapteeni Thorne, -- mutta neiti Björseth,\nkas siinä neiti, joka ei taida paljon rukoilla. Ja hänelle firma\nkuitenkin joutuu.\n\n-- No, kysyi Erik Hansen ilmeisesti vilkastuen ja heittäen muut pikku\npuuhansa syrjään, -- mitä hänestä?\n\n-- Niin, minulla ei ole mitään häntä vastaan eikä meillä muillakaan,\njotka tunsimme Signen, kun hänet pikku tyttönä vietiin Tanskaan.\nEllida hänet veikin. Mutta en ymmärrä... tanssiaisissa, jotka\nkonsuli pani toimeen hänen tultuaan, ja Björsethillä ei ole tanssittu\nkahteenkymmeneen vuoteen, hän tuskin tuli näkyviin, ja kaupunkilaiset\neivät hänestä pidä. En ymmärrä, miten ihminen voi olla niin\nmonikuorinen kuin sipuli. Lähetti muuten terveisiä teille, Hansen,\nniin että pitäkää hyvänänne, Björsethit ovat aina kohteliaita ja\nkomilfoo väelleen.\n\n-- Kiitän, herra kapteeni. Eikö me sitten illemmalla hiukan niin kuin\nkonsuli Björsethkin, paranneta vilua?\n\n-- Nöyrin palvelijanne, herra tirehtööri. Vanha merimies ravisti\nvoimallisesti Erik Hansenin kättä ja meni, niin kuin hän sanoi,\nhiukan kiroilemaan satamaan, koska ei avoimella merellä sitä enää\ntohtinut tehdä.\n\n-- Sekin merkki siitä, että on aika erota.\n\nKirjeet oli avattu, luettuja pantu syrjään. Yksi oli vielä avaamatta.\nErik Hansen empi, ennen kuin kävi siihen käsiksi. Hän ei uskaltanut\nuskoa sitä, mitä toivoi. Täytyihän se kuitenkin avata. Ja hän luki:\n\n    \"Hyvä herra.\n\n    Käytän tilaisuutta kiittääkseni Teitä huomaavaisuudestanne siellä\n    oloni aikana. Ellei tämä olisi synnyinkaupunkini ja ellei täällä\n    asuisi rakas Isäni, olisi tämä melkein yhtä ikävä kuin Teidän.\n    Kuitenkin muistelen sitä mielelläni ja erittäinkin sen metsää.\n\n                        Kunnioittaen Teidän _S. Björseth_.\"\n\nErik Hansen meni keittiöön.\n\n-- Tekla, sanoi hän, -- tee pöytä koreaksi illaksi. Tänne tulee vanha\nystävämme, kapteeni Thorne.\n\nTänä iltana kannatti todellakin tyhjentää jokunen lasi, ellei ilosta,\nniin sitten surusta. Pitää omaa pientä juhlaansa, jolle sai antaa\nminkä merkityksen tahtoi. Tässä oli taas sellainen kysymysmerkki,\njonka edessä neuvottomana seisoi. Mitä tuo kirje oikein tahtoi sanoa?\nVai saiko sille antaa minkä merkityksen tahtoi.\n\nErik Hansen ei ollut mikään arvoitusten arvaaja. Hän ajatteli vain\nyksinkertaisesti, että olipahan kohteliasta, että kirjoitti. Eikä\nosannut olla iloinen eikä surullinen.\n\nIllalla pidettiin juomingit ja keskiyön vaiheilla lähetettiin Tekla\nhakemaan niihin kauppias Knudsenkin.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nSinä vuonna tulivat syysmyrskyt äkkiä ja raskaina. Taivas heittäytyi\npilveen, ja minuutin kuluttua oli sellainen lumituisku, ettei\nerottanut tuntureita kaupungin laidassa, saatikka sitten vuonon\nmutkassa kohoavia. Talot katosivat valkoisen muurin taakse,\nkauppiaitten kyltit riistyivät irti seinistä, ja katujen kulmissa\nolevia tuijuja ei kannattanut sytyttää. Satamassa olevat laivat\nkeinuivat; sattui niinkin, että kansilasti vyörähti mereen, ja\nsataman suulla keikahti kaksi palavaa kalastaja-alusta nurin. Sinne\nmenivät miehet, ei auttanut muu kuin soitattaa kirkonkelloja ja lukea\nrukoukset. Mutta niinhän tapahtui joka vuosi. Tänä vuonna sinun\nvuorosi, ensi vuonna ehkä minun.\n\nErik Hansen katseli merta niin kuin katsellaan suunnatonta, aina\nvalmiina olevaa joukkohautaa, joka odottaa uusia tuotavia. Mutta\nmaahan kaivettu hauta on vaitelias ja äänetön, sen reunoilla saattoi\nvilliruusu kukkia, mutta tämä ulvoi, sadatteli ja huusi uusia uhreja.\nAivan niin kuin hauta olisi saanut eloa ja nälissään lähtenyt\ntekemään vainajia, kun niitä ei muuten kuulunut.\n\nHän käänsi päänsä pois ja käveli turkinkaulus pystyssä ja tuulta\nvastaan puskien kotiin päin. Nyt ei kyllä ollut kenenkään satamaan\nyrittäminenkään, hyvä, etteivät entisetkin katkaisseet touvejaan ja\nlähteneet liikkeelle, merelle, mistä olivat tulleetkin.\n\nKoti oli autio, ja pimeys katseli ikkunoista. Ihmeellisen tavan\nTeklakin ottanut, iltakaudet poissa ja päivät kulkee kuin unissaan.\n\n-- Erik Hansen menee huoneisiin, sytyttää valon ja nakkaa itseensä\nlasillisen konjakkia. Vilu kyllä jättää, mutta ei autiuden eikä\nyksinäisyyden tunne. Pitäisi tästä jonnekin lähteä. Bergille ehkä,\nmutta ne ovat siellä aina niin varpaillaan. Ei, jos hän menisi\nkatsomaan Brattin kotia, sehän kuuluisi hiukan niin kuin asiaankin.\nMutta voi olla, että Bratt pitäisi sitä urkkimisena eikä käynnistä\nerikoisemmin välittäisi.\n\nSilloin hän päättää mennä pastori Hjelmille. Hän on monesti katsellut\ntulia Hjelmin ikkunoista, ja ne ovat ikään kuin lämpimämmät ja\nystävällisemmät kuin muualla. No niin, no, niin kai sentään\npappismiehellä pitää ollakin.\n\nNiinpä hän siis menee pastori Hjelmille, ja lämpö ja kodikkuuden\ntunne tulvahtaa häntä vastaan jo eteisessä.\n\n-- Sepä on viimeinkin oikea teko, herra Hansen, huudahtaa kookas,\nharmaja pastori häntä vastaan ja puristaa lujasti hänen kättään. --\nMinä sanon, että neljä vuotta tai niille main on pitkä vierailun väli.\n\n-- Siellä oli hiukan kolkkoa ja yksinäistä kotona... Hyvää iltaa,\npastorska, saatte antaa anteeksi, kun lumellani kastelen kauniit\nmattonne... niin ajattelin, että käyn katsomassa, millaista muilla\non.\n\n-- Tervetuloa vain. Gunni, saat totisesti mennä panemaan veden\ntulelle. Meillä on paljon juttelemista herra Hansenin kanssa, emmekä\nvoi ottaa hänen terveyttään omalletunnollemme. No, antakaa kuulua,\nherra Hansen, mitä tiedätte.\n\nVasta yön tullen Erik Hansen hiljakseen tallusteli kotiinsa.\nKodikkaimmat kodit, missä hän oli käynyt olivat Johannesenin ja\npastori Hjelmin. Olihan Berginkin kyllä hauska, mutta se teki liian\nuuden vaikutuksen, niin kuin kaikki olisi juuri käytäntöön otettu ja\npiti varoa koskettelemasta. Knudsenilla taas oli niin hienoa, että\nsai kahteen kertaan katsella, ennen kuin istuutui. Johannesenilla oli\nkenties hiukan avaraa, mutta se ei vaikuttanut jäädyttävästi, kaikki\noli niin vanhaa, vakiintunutta ja turvallisen näköistä. Mutta paras\noli lopultakin Hjelmin, siellä ei ollut mitään liikaa eikä liian\nvähän, ja lämpö ja arvokkuus huokuivat kaikkialta.\n\nMinkähänlaista mahtoi Konsuli Björsethillä olla? Hän koetti ajatella\nasiaa, mutta ei voinut luoda itselleen varmaa mielikuvaa, jotakin\nkorkeaa ja kunnioitusta herättävää, mutta samalla ystävällistä se\nvain oli.\n\nTekla ei ollut vieläkään tullut kotiin. Hän sai kauan aikaa odottaa,\nennen kuin askelet kuuluivat eteisessä.\n\n-- Missä sinä olet ollut? kysyi hän puoleksi tiukasti, kun Tekla\nastui sisään.\n\n-- Seuroissa.\n\n-- Seuroissa, mutta olisit sinä saanut laittaa esille jotakin\nsyötävää.\n\n-- Kyllä siellä on, salissa.\n\nSalissa, no, samapa se, koska hän niin tahtoo. Mutta aterioidessaan\npuolipimeässä kylmässä huoneessa, joka oli kookas kuin pieni kirkko,\ntunsi hän olonsa kaksinkertaisesti yksinäiseksi. Kodikas ateria\nkeittiön pöydän päässä, se olisi toista, mutta jos näin täytyy\nolla, niin olkoon. Eikä se yksinäisyys häntä jättänyt työssä ja\ntoimessakaan.\n\nJa jonkin ajan kuluttua ruvettiin häntä pitämään Hjelmillä\nvakinaisena vieraana. Hänen ei tarvinnut olla aina äänessä, niin kuin\nhän katsoi vierailuun kuuluvan, ja piti sitä suurena huojennuksena.\nAjatukset saivat mennä miten tahtoivat, pastori istui keinutuolissaan\nja poltti piippuaan, heittäen sanan silloin, toisen tällöin, talon\njoka päiväinen kulku ei ollut millään tavalla häiriintynyt, ja\npieni, pyöreä, hyväntahtoinen pastorska hääri toimissaan niin kuin\ntavallisesti.\n\nJa joskus neiti Hjelm istuutui soittamaan. Silloin Erik Hansenin\nmieleen tuli, että taivaassa mahtoi olla osapuilleen samanlaista.\nHänestä oli Gunhild Hjelmissä jotakin niin ylimaallista kauneutta,\nhienoa ja säteilevää, että häntä piti katsoakin kaukaa. Istua lähellä\nherätti hartautta ja tarttua hänen käteensä oli jo kuin olisi\nkoskenut johonkin pyhään.\n\n-- Ihminenhän hän vain on ihmisten joukossa, ajatteli Erik Hansen,\nkoetti etsiä neiti Hjelmistä vikoja saada ajatuksensa maallisemmiksi,\nmutta ajatukset pysyivät niinä, miksi ne olivat juurtuneet ja\nkasvaneet, eikä hän saanut niiden suuntaa muutetuksi.\n\nNiinpä sitten muutamana ehtoona hyökkää kauppias Knudsen keskelle\nkaikkea tunnelmaa ja kodikkuutta. Koko tämän vilkkaan ja toimeliaan\nmiehen olemuksesta huomaa heti, että jotakin tavatonta on tekeillä;\nhänen turkkinsa on auki, saukonnahkainen lakki on takaraivolla,\nsilmät sepposen selällään, ja hengitys käy läähättäen, eikä hän malta\nedes toivottaa hyvää iltaa.\n\n-- Täällä te vain istutte, Hansen, huusi hän jo porstuasta, --\nja minä olen jahdannut teitä ympäri kaupunkia, hakenut tutut\nja tuntemattomat, krouvit ja hotellinkin ja haukkunut teidän\npiikannekin...\n\n-- Hiljaa myötätuuleen, kauppias Knudsen! huusi pastori Hjelm\ntakaisin. -- Riisukaa turkkinne, istuutukaa ja olkaa niin kuin\narvokkaan porvarin sopii.\n\n-- Tässä on pirulla vain aikaa istua...\n\n-- So-so, Knudsen, olemmehan papin luona\n\n-- Niin, tässä on vain itse sarvipäällä aikaa istua, sanon minä...\nKuunnelkaa nyt, Jumalan nimessä, kun puhun loppuun...! Thorleif laski\näsken satamaan, ja Dogger-matalikoilla on Ellida mennyt lasteineen,\nmiehineen päivineen...\n\nHuoneeseen tuli kammottava hiljaisuus. Pastori Hjelm teki\nvaistomaisesti ristinmerkin ilmaan niin kuin alttarilla\njumalanpalveluksen päättyessä seurakunnalle.\n\n-- Yksitoista ihmissielua! huokasi hän tuskastuneesti.\n\n-- Kapteeni Thorne yksi heistä, jatkoi kauppias Knudsen\ntoimellisesti. -- Paras merimies, minkä tiedän.\n\nErik Hansen oli valkea kuin palttina.\n\n-- Siinä on hiukan enemmän kuin viisikymmentätuhatta, sanoi hän\ntietämättä miksi niin sanoi, ja kauppias Knudsen kääntyi äkisti\nympäri.\n\n-- Laiva oli tietenkin vakuutettu, sanoi hän.\n\n-- Ei, vastasi Erik Hansen, -- se kulki Jumalan turvissa ja konsulin\nomalla onnella. Vahinko on suuri, ihmishenget korvaamattomat.\n\n-- Siinä meillä on vakuutusta! murahti kauppias Knudsen.\n\n-- Toivokaamme, että konsuli Björseth Jumalan avulla kestää\naineellisen vahingon, aloitti pastori Hjelm hartaasti.\n\n-- Avuttakin! hymähti kauppias Knudsen olkapäitään kohauttaen. -- Se\non hänelle aivan sama kuin jos lappalaiselta olisi kuollut yksi ainoa\nporo.\n\n-- Mutta, lausui pastori kauppiaasta välittämättä, -- ihmishenget,\nniitä emme voi korvata, ne meidän on jätettävä Jumalan huomaan.\nKuinka on, tirehtööri Hansen, eikö laivan kotipaikka nyttemmin ole\ntäällä?\n\n-- On, ja meidän konttorimme, joka kulkee omalla nimellään, sen\nisäntä. Miehistökin on osaksi täältä. Ah, Ellida oli uskollisesti\npalvellut vanha rahjus.\n\n-- Gunni, lapseni, sanoi pastori tyttäreensä kääntyen. -- Menet nyt\nsanomaan, että alkavat soittaa kelloja. Tulen itse jäljessä.\n\n-- Minä menen neidin mukana, sanoi Erik Hansen. -- Hyvää yötä,\npastori, tulen kyllä kirkkoon.\n\n-- Jumalan haltuun, herra Hansen.\n\nHän seurasi neiti Hjelmiä ja tuki häntä tuulessa käsivarresta,\nmutta hän ei saanut mitään puhutuksi ja hänen askelensa olivat\nraudanraskaat, kun hän meni ottamaan tietoja Thorleifin kapteenilta\nantaakseen raportin.\n\nSinä yönä paloivat kaupungin asumuksissa tulet melkein läpi yön, ja\nmökeissä laitakaupungilla nyyhkyteltiin. Talvi oli tullut.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nErik Hansenin kosinta tapahtui tavallisista hiukan poikkeavissa\nolosuhteissa, eikä silloin ollut vielä edes joulukaan. Mutta hän oli\ntämän asian mielestään joka puolelta ja perin pohjin miettinyt.\n\nHän tapaa neiti Hjelmin melkein asuntonsa edessä, ja päivä on hämärä\nja usvainen. Mereltä käy hiljainen tuuli, ja kalan, traanin, suolan\nja mädän haju kantautuu sieraimiin. Silloin hän päättää sen tehdä.\n\n-- Hyvää päivää, neiti Hjelm, sanoo hän. -- Puhuisin teidän kanssanne\npari sanaa. Asia on tärkeä.\n\n-- Kernaasti, herra Hansen, vastaa puhuteltu kasvojen loistaessa\nnahkasten välistä. -- Pistäydyn vain puodissa ja tulen oitis teidän\npuolellenne. Mistä portaista teille tullaan?\n\n-- Minulle yksityisesti ovat toiset vasemmalla.\n\n-- Kiitos. Tulen muutaman hetken kuluttua.\n\nErik Hansenista tuntui, kuin päivä olisi pilkahtanut usvan läpi,\nmutta sydän löi levottomasti ja väri oli paennut kasvoilta.\n\n-- Sitä ihmistä! ajatteli hän. Pitemmälle taisi Daniel ajatella,\nennen kuin pisti päänsä jalopeurain luolaan. Ei mitään\njuhlallisuuksia, ei mitään muodollisuuksia, ei mitään liikoja sanoja.\n\"Tulen muutaman hetken kuluttua.\" Siinä kaikki. Juuri sellainen\ntäytyy ihmisen olla.\n\nJa muutaman hetken kuluttua neiti Hjelm todellakin tuli. Asetti\nkantamuksensa oven vieressä olevalle tuolille ja istuutui sitten Erik\nHansenia vastapäätä.\n\nTämä uskoi näkevänsä unta, ja kuin siitä vakuuttautuakseen hän otti\ntytön käden omaansa, mutta tämä ei vetänyt sitä pois.\n\n-- Neiti Hjelm, sanoi hän sitten luoden häneen silmänsä, -- pyydän\nteitä vaimokseni.\n\nTytön katse näytti entisestäänkin selvenevän ja kirkastuvan, eikä hän\nvieläkään vetänyt kättänsä pois.\n\n-- Tekö rakastatte minua, herra Hansen? kysyi hän ainoastaan.\n\n-- Niin, minä rakastan teitä.\n\nKäsi miehen kädessä tuntui hiukan vavahtavan, mutta jos silmiin\nnousivat vedet, niin ne haihtuivat heti jättäen jäljelle vain kostean\nkiillon, sellaisen, jonka näkee kuvattuna eräissä madonnankuvissa.\nAinoastaan ääni värisi tuskin huomattavasti, kun hän kysyi:\n\n-- Ja tekö olette vakuuttautunut siitä, Erik Hansen, että me olisimme\ntoisiamme varten?\n\n-- En tiedä, neiti Hjelm, mutta minä rakastan teitä ja tekisin\nvoitavani saattaakseni teidät onnelliseksi.\n\n-- En epäile, ettette sitä saisikin, vastasi tyttö katsoen kuin\njonnekin etäisyyteen.\n\n-- Mutta, jatkoi hän, hiljaa irroittaen kätensä, -- ei meistä tulisi\nmitään. Jos minä menisin naimisiin, menisin teidän kanssanne, mutta\nminä en mene, en teidän enkä kenenkään muunkaan. En voi sitä.\n\n-- Sallikaa minun sanoa, neiti Hjelm, lausui Erik Hansen hyvin\nvakavasti, -- etten vaatisi teihin nähden muita oikeuksia kuin että\nelämämme kulkisi rinnakkain.\n\nNyt tyttö punastui hiukan.\n\n-- En tarkoita sitä, vastasi hän, -- mutta minä en voi.\n\n-- Ette suinkaan tekin, neiti Hjelm, luule, että minulla on ollut\njotakin taloudenhoitajani kanssa. Puhuakseni suoraan...\n\n-- Teidän ei tarvitse selittää, herra Hansen. Minä en ole alkuaankaan\nuskonut niitä puheita, ja huomaisihan sen heti, jos jotakin olisi\nniin kuin ei saisi olla. Uskon teistä pelkkää hyvää, herra Hansen.\n\n-- Mutta kenties pelkäätte, että isänne ei antaisi suostumustansa.\n\n-- En sitäkään. Päin vastoin luulen, että hän tekisi sen hyvinkin\nmielellään. Ja pidänhän minäkin teistä kovin paljon, enemmän kuin\nkenestäkään syrjäisestä tähän asti. Antakaa anteeksi, että minun on\npakko vastata teille näin.\n\n-- Ettekö voisi selittää jotenkin, kuuntelisin kernaasti?\n\n-- En voi vaikka tahtoisinkin. Ja tulisin teille mielelläni, mutta se\non mahdotonta.\n\n-- Eikö ole toiveita, että vastauksenne joskus muuttuu?\n\n-- Ei ole.\n\nJa nyt Gunni Hjelm nousi, otti miehen käden taas omaansa ja laski\ntoisen hänen käsivarrelleen.\n\n-- Anna tämä minulle anteeksi, Erik Hansen, sanoi hän lämpimästi. --\nJa ennen kaikkea muuta: anna tämän jäädä meidän salaisuudeksemme.\nMinä en puhu tästä yhdellekään ihmiselle ja sinä vielä vähemmän.\nNiinhän?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja sinun on tultava meille niin kuin aina ennenkin. Teethän sen?\n\n-- Tulen, vastasi mies painaen päänsä alas, -- mutta kuinka se on\nmahdollista, että teidän...\n\n-- Sano sinun.\n\n-- Että sinun luoksesi tämän jälkeen?\n\n-- Totut siihen pian, paljon pikemmin kuin uskotkaan. Suotta pidät\nminua parempana kuin olen ja suotta toisia huonompina kuin ovat.\nHyvästi, näkemiin!\n\nErik Hansen aikoi suudella hänen kättään, mutta Gunhild Hjelm katosi\nhiljaa ja nopeasti niin kuin varjo, ja jäljelle jäi vain hämärä\nhiljaisuus ja yksinäisyys.\n\nJa Erik Hansen luuli, että hänen sydämeensä astui väsymys,\nepätoivo ja suru. Mutta sitä ei kuulunut. Päin vastoin hän tunsi\nitsensä vapautuneeksi, kuin olisi taivaan ja maan välillä, yksin\navaruudessa, ympärillään vain mustansininen kirkkaus ja sillä\nkylmät, välkähtelevät tähdet. Oliko hän ollut niin lähellä jotakin\nsaavuttamatonta ja korkeata?\n\n\n\n\nXV\n\n\nRauhallinen ja korkea mielenvire ei jätä Erik Hansenia. Ensi\nällistyksen jälkeen seuraa syvä, melkein uuvuttava rauha, ja vaikka\npäivät kuluvat ja elämä menee menoaan, tuntuu hänestä, kuin hän olisi\njäänyt paikalleen ja eläisi yhä siinä lumossa, mihin Gunni Hjelm oli\nhänet jättänyt.\n\nHän rupeaa taas käymään pastorilla, ja kaikki on niin kuin ennenkin.\nVanha herra huomaa kyllä, että hänen tyttärensä ja Erik Hansenin\nvälillä on jotakin tapahtunut, hehän sinuttelevatkin toisiaan\naivan avoimesti, mutta sanallakaan hän ei siihen kajoa eikä rupea\nutelemaan. Hän on vanha ja viisas ja tuntee ihmiset, jos tarvitaan,\nniin hänen aikansa on kyllä tuleva.\n\nEräänä päivänä Erik Hansen äkkiä tapaa vanhan Rossin.\n\n-- No, Ellidasta ei kuulu mitään, kärisee hän suoraan tervehtimättä\nja on pikemmin tyytyväisen kuin murheellisen näköinen tapahtumasta.\n\n-- Ei, huutaa Erik Hansen, -- kyllä se nyt on aivan varmaa, että\nmennyt se on.\n\n-- Minä sanon teille, nuori Hansen, että Björsethit, sekä isä\nettä poika, ovatkin aina purjehtineet myötätuuleen, vastusten on\npakostakin tultava...\n\n-- Luulen, että herra konsuli vähemmän suree laivaansa kuin miehiä...\n\n-- Jaa-jaa, saahan sitä sanoa. Oikealla ajalla hän keksikin ne\nhöyrylaivat...\n\nErik Hansen kohautti olkapäitään.\n\n-- Luvalla sanoen ei herra konsuli vielä ole kirjoittanut minulle\nonnettomuudesta riviäkään, sanoi hän, -- mutta mikäli tunnen\nhänen luonnettaan, merkitsee laiva ja lasti hänelle vähemmän kuin\nihmishenget...\n\n-- Ei riviäkään! huudahti herra Ross. -- Ja nyt on melkein kuukausi\nkulunut. Sitä minä sanon tyynimielisyydeksi, ylevyydeksi...\n\n-- Sanokaa sitä miksi tahdotte, herra Ross, lopetti Erik Hansen\njatkaen matkaansa, -- se ainakin on varmaa, ettei onnettomuus parkuen\nparane eikä sitä voivottelemalla saa takaisin.\n\n-- Peijakkaan pahanilmanlintu! mutisi hän mennessään.\n\nMuuatta päivää myöhemmin ilmoitti herra Johannesen, että konsuli oli\nmielenliikutuksesta sairastunut, mutta että hän, Jumalan kiitos, taas\noli ennallaan ja että haaksirikosta johtuvat asiat oli annettu herra\nUrsfjordin hoidettaviksi.\n\nKuten hän oli sanonut, eivät asiat paranneet suremalla ja vatvomalla,\nelämä oli kuitenkin sellaisenaan elettävä. Ja joulukin oli pian\novella.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nLyhyen ajan kuluessa oli Tekla aivan silmissä vanhennut. Hänen\nvartalonsa ei ollut menettänyt rehevyyttään, mutta silmien alle oli\ntullut ryppyjä ja kasvoilla asui raskas, tuskastunut ilme. Ja hän\nitki usein. Tosin hän koetti sitä parhaansa mukaan salata, mutta\ntäytyihän ihmisen, joka päivät pääksytysten oli hänen kanssaan\nyksissä, jotakin huomata.\n\nMutta Erik Hansen ei alkanut kysellä. Eikä hän tuntenut minkäänlaisia\nomantunnonvaivojakaan; hän vaistosi, ettei Tekla hänen takiaan surrut\nja vanhennut. Joskus hän vaipui tahdottomasti asiaa ajattelemaan ja\nsilloin hän tunnusti, että oli ollut aika, jolloin hän oli tuota\nalati surevaa naista rakastanut niin paljon ja niin kuin siinä iässä\nvoidaan, tunnusti vielä senkin, että johonkin rajaan asti tuo tunne\noli kasvamistaan kasvanut, mutta nyt heidän tiensä olivat sittenkin\ntuomitut kulkemaan erillään toisistaan.\n\nKuitenkaan ei epävarmuutta ja epätietoisuutta aina voinut kestää, sen\ntäytyi joskus tulla puheeksi.\n\nKun hän nyt iltaisin palaa kotiin, ei hän enää kulje keittiön kautta,\nvaan menee suorinta tietä omiin huoneisiinsa. Hänenhän on nyt\naterioitavakin yksin. Mikähän päähänpisto sekin oli? Mikä on toista\nvuosikymmentä kelvannut, saisi kyllä kelvata eteenkinpäin.\n\nTänään hän on taas iltamyöhään asti istunut Hjelmillä. Ja kun hän nyt\nhiljakseen palailee kotiinsa, on hänen mielensä kummallisella tavalla\ntäynnä: pastori on ollut puheliaalla tuulella ja jutellut asioita,\njotka ovat panneet punnitsemaan ja ajattelemaan.\n\nKaduilla on hiljaista ja autiota. Lumi vain narskahtelee anturain\nalla, mutta satamassa vyöryy ja kohisee. Ja taivas on tumma ja\ntähtinen.\n\nPihalle tultuaan hän vielä pysähtyy, katselee mustina kohoavia\nmakasiineja ja tähtitaivasta. Tekisi mieli vielä hetkinen viivähtää\nja katsella ja viileästi nauttia siitä, että luonto on tällainen ja\nettä itsekin on olemassa, mutta lapsellista kai se olisi. Sisään on\nmentävä, ja päivähän se on huomennakin.\n\nKeittiössä on pimeätä, nyt niin kuin monesti ennenkin viime aikoina.\nNiin se elämä muuttuu. Mutta mitä, salissa on tulet! Tavallisesti hän\non ne itse sytyttänyt. Olisiko siellä joku? Nopeasti hän menee sisään.\n\nTekla siellä vain on, ja voi, miten hän nyyhkii. Mies riisuu\npäällysvaatteet yltään ja katselee häntä säälien ja neuvottomasti.\nTämä on taas sellaisia tilanteita, joissa ei kohta keksi oikeata\nsanaa.\n\n-- Mikä sinulla oikein on? kysyy hän viimein. Tekla ei vastaa. Sen\nsijaan että sanat lohduttaisivat, niin kuin pelkkä kysymyskin niin\nusein, sen sijaan ne näyttävät kiihdyttävän.\n\n-- Voisitko nyt sanoa, toistaa Erik Hansen rauhallisesti. -- Kenelle\nsitten puhuisit, ellet minulle.\n\nSitä varten kai Tekla on tänne tullutkin, ei ole siis muuta kuin\nodotettava. Mutta kun vastausta ei ala kuulua, sanoo hän miltei\näreästi:\n\n-- Ellei seuroista ole muuta hyötyä kuin tuo, niin paras olisi ehkä\npysyä kerrassaan poissa.\n\nSilloin tulee jo vastauskin, joka ei tosin kuulu asiaan:\n\n-- Jos minä sinua häiritsen, niin saatan kyllä mennä kyökkiinkin.\n\n-- Eihän häiritsemisestä kukaan ole mitään puhunut, vastasi Erik\nHansen hyvin sävyisästi. -- Ajattelen vain, että sinulla on jotakin\nsydämelläsi, kun minua odotat. Sehän ei enää ole kuulunut tapoihisi.\n\nSaattavat ne muutkin nokkaantua kuin neiti Björseth. Tekla kimmahtaa\npystyyn ja aikoo mennä ovea kohden, mutta Erik Hansen istuttaa hänet\nlempeällä väkivallalla entiselle paikalle.\n\nSeurat eivät ainakaan ole kasvattaneet vielä tarpeeksi kristillistä\nnöyryyttä ja kärsivällisyyttä, ajattelee hän hymyillen, mutta samalla\nhän kysyy itseltään: Mistä minä näin olen oppinut ajattelemaan,\nkeveästi ja suurpiirteisesti? Tämä on minussa jotakin aivan uutta.\n\n-- No? kysyy hän taas hetken kuluttua. Nyyhkytys on jo tauonnut, ja\nTekla tuijottaa vetisin, ilmeettömin silmin eteensä.\n\n-- Eikö pitäisi huutaa: vuoret, langetkaa meidän päällemme, tulee\nviimein vaisusti.\n\n-- Miksi niin pitäisi huutaa? kysyy Erik Hansen ihmetellen.\n\n-- Niin syntisesti me olemme eläneet.\n\n-- Syntisesti! Sanoitko syntisesti! Ei, Tekla, kyllä sinä nyt olet\nväärän polun päässä.\n\n-- No, mitä se on? ja Teklan ääni soi kipakkana ja taisteluun\nvaativana, -- ajatuksin ja sanoin...\n\n-- Niin, sanoo Erik Hansen varmasti, -- mutta siitä on pitkä askel\ntekoon.\n\nTässä täytyy olla jotakin vinossa. Että Tekla oli saanut jonkinlaisen\nherätyksen, siitä hän oli ollut tietoinen, mutta että se puhkeaisi\ntällä tavalla, sitä hän ei ollut osannut odottaa.\n\n-- Sinä tarkoitat, jatkoi hän sitten, -- että tässä olisi kuudes\nkäsky jossakin tekemisessä, eikö niin?\n\n-- Eikö se sitten niin ole? Sellaisia ajatuksia ei saisi laskea edes\nmieleensä. Se on synti.\n\nTilanteella oli kieltämättä naurettava puolensa, eikä se jäänyt Erik\nHansenilta huomaamatta. Kuinka toisenlaista tämä oli kuin keskustelut\nHjelmillä!\n\n-- Luulen, sanoi hän haukotellen, -- että meille sentään lasketaan\nvoittopuolelle se, että tarmokkaasti ja hyvällä menestyksellä olemme\ntaistelleet syntiä vastaan, päästämättä sitä juuri sanoiksikaan...\n\nTeklan kasvot näyttivät kuivuvan siinä silmänräpäyksessä, katse,\njonka hän loi mieheen, oli rävähtämätön, melkein kauhistunut. Puhuiko\nhän omalla suullaan vai puhuiko joku toinen sen kautta? Erik Hansen\nhuomasi sen itsekin, ja hän olisi peruuttanut yliolkaiset sanansa,\njos se enää olisi ollut mahdollista. Mutta yhtäkkiä hänet valtasi\nomituinen, hartautta lähentelevä lämpö, ja se toi hänelle sanat\nsuuhun.\n\n-- Syntiä, sanot sinä, puhui hän hiljaa ja lämpimästi, -- ja\nkuitenkaan et ole selvillä siitä, mikä on syntiä. Emmekö me ole\nolleet vapaita ihmisiä kumpainenkin. Silloin kun meillä alkoi olla\ntilaisuus siihen, silloin ehdotin sinulle, että menisimme naimisiin,\nmutta sinä et tahtonut. Miksi et tahtonut, en tiedä, mutta minä\nrakastin sinua. Sen jälkeen on kiusaus väijynyt meitä joka päivä ja\njoka hetki, meillä olisi ollut tuhat kertaa tilaisuus langeta, mutta\nemme ole sitä tehneet. Meistä on puhuttukin kaikenlaista, salaa ja\njulkisesti, mutta se ei ole meitä liikuttanut siksi, että omatunto\non ollut niinkin puhdas kuin se on ollut. Ja nyt sinä tule puhumaan\nsynnistä. En tiedä, sanotaanko missään raamatunpaikassa synniksi\nsitä, että kaksi ihmistä, mies ja nainen, rakastavat tai ovat\nrakastaneet toisiaan...\n\n-- Niin, keskeytti Tekla, -- mutta me olemme halailleetkin, ja se on\nlihallisuutta.\n\n-- Halailleet! Jos olen oikein kuullut, niin halailette tekin siellä\nseuroissanne toisianne, kun olette liikutuksissa ja vakuutatte\nsyntien anteeksiantamusta.\n\n-- Sinä et ymmärrä sitä asiaa. Eikä se ole lihallisuutta.\n\n-- Ehkä ei, mutta välttämätöntä se ei ole. Ja sitten se lihallisuus,\nmiksi menet aina siihen: olemmehan sen voittaneet.\n\n-- Ihminen ei voi koskaan tarpeeksi katua syntejään. Kun muistaa ne\nkaikki ja sen, että Jumala lähetti poikansa kärsimään ja vuodattamaan\nverensä meidän lunastukseksemme, niin ei voi kohottaa katsettansa\nmaasta.\n\n-- Sinä sanot, että meidät on lunastettu emmekä voi kohottaa\nkatsettamme maasta. Se on puhetta, jota minä en ymmärrä, sillä\nsilloinhan meidän vasta pitääkin voida tehdä se.\n\n-- Niin, mutta synnintunnossa ja armoa rukoillen.\n\n-- Aivan niin, mutta en minä usko Jumalan tarkoituksena olevan, että\nmeidän aina pitää kulkea kuin kivi sydämellä, sitä varten kai meille\non maailma annettu, että me siinä eläisimme ja parhaamme mukaan\nhoitaisimme leiviskämme.\n\n-- Meidät on luotu maailmaan valmistumaan iankaikkisuutta varten,\nsanoi Tekla järkähtämättömästi.\n\n-- Niin onkin. Ja sinä saat valmistautua siihen miten parhaaksi näet,\nminä valmistaudun tekemällä uskollisesti työni ja koettamalla pitää\nomantuntoni kunnossa.\n\nSe oli niin kuin piste keskustelun päätteeksi. Tällaisista asioista\npuhuminen oli Erik Hansenista vastenmielistä, ne olivat niin korkeita\nasioita, että ajatteleminenkin värisytti. Syntisellä kielellä niihin\nkajoaminen vaati erikoisen ajan ja paikan, vieläpä mielialankin.\nMutta Tekla ei vielä noussut.\n\n-- Jos sinäkin rupeaisit kulkemaan sanaa kuulemassa, sanoi hän, --\nniin tulisit synnintuntoon ja eri ajatuksiin.\n\nSitten hän samassa hengenvedossa siirtyi toiseen asiaan:\n\n-- Ovatko työt sitten kärsineet siitä, että minä olen tullut uskoon\nja käyn seuroissa?\n\n-- Eivät. Kuka sitä sitten on sanonut?\n\n-- Sinähän juuri pääsit sanomasta, että parhaiten valmistuu\niankaikkisuutta varten hoitamalla leiviskänsä.\n\n-- No niin.\n\n-- Kyllä minä arvelen, että olet saanut minun puolestani ruoan ja\njuoman ajallasi ja että kaikki muukin on ollut niin kuin pitää olla.\n\nErik Hansen naurahti itsekseen. Tähän tämä itsetutkistelu nyt\npäättyi. Hän aikoi leikillisesti huomauttaa jotakin omahyväisyydestä,\nmutta Tekla ennätti ennen.\n\n-- Käväsit sinäkin seuroissa, niin eri ajatuksiin tulisit, toisti hän\nuudemman kerran.\n\n-- No, saatanhan minä joskus tulla, jos mielesi siitä paranee,\nvastasi Erik Hansen. -- Mutta kuinka sitten: voimmeko enää asua\nyksissä?\n\nTeklan kasvoille tuli säikähtynyt ilme.\n\n-- Miten niin? kysyi hän.\n\n-- Ihmiset ovat kyllä jo puhuttavansa puhuneet, sanoi Erik Hansen, --\nja omatuntokin meillä on suunnilleen puhdas...\n\n-- Mutta etkö sinä kadu mitään? keskeytti Tekla.\n\n-- En yhtään mitään, en ainakaan vielä. Kaikki, mitä tähän asti on\nollut, se on ollut hyvästä.\n\n-- Miksi minun sitten pitäisi mennä pois?\n\n-- Eihän sinun tarvitse, ellet itse tahdo. Mutta ajattelin vain, että\njos sinun hyvinkin nyt olisi täällä vaikea olla.\n\n-- Ei minulla ole vaikea olla... Ja minne minä menisin?\n\nSiitä paikasta Tekla nousi ja meni keittiöönsä. Hänelle oli\nselvitetty, mitkä vaarat siinä piilivät, että hän piti taloutta ja\nasui yhdessä nuoren miehen kanssa, hän oli jo melkein merkittykin,\nsynnistä oli huudettu hänen molempiin korviinsa yhtä aikaa ja\njärkytetty hänen uskoaan itseensä, mutta tuskin kenessäkään oli\nmiestä tajuamaan niitä näkymättömiä siteitä, jotka hänet mieheen\nliittivät, eivät erottamattomasti, mutta kuitenkin niin lujasti, että\nniiden katkaiseminen olisi ollut leikkaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä yönä Erik Hansen veti uutimet syrjään ja makasi kauan aikaa\nvalveillaan katsellen tähtitaivasta. Näin hän oli tehnyt lukemattomat\nkerrat, se oli hänelle niin kuin veressä. Näin hän oli katsellut\nseinäluukusta taivaan tähtiä silloinkin kun sisar makasi toisessa\nnurkassa ruumiina, toisessa oli jäätynyt vesisanko ja susi raaputteli\npäästäkseen sisälle. Ei monta kuukautta sen jälkeen hän oli kohdannut\ntämän Teklan, jonka kanssa hänellä äsken oli ollut puolittain\nnaurettava, puolittain iankaikkisuutta käsittelevä keskustelu, mutta\njonka kanssa ja suureksi osaksi ansiostakin elämä oli muodostunut\nsellaiseksi kuin se oli.\n\n-- Synti!\n\nErik Hansen lausui tuon sanan ääneen ja hymähti. Joskus hän\noli itsekin tuohon tapaan ajatellut, mutta ne ajatukset olivat\ntarpeettomina jääneet kauas syrjään. Se, synti, oli ehkä pilkistänyt\nsisälle, mutta se ei ollut tullut.\n\nVapautuksen ja avartuneisuuden tunne entisessä Hannun-Erkissä tuli\nyhä voimakkaammaksi ja täydellisemmäksi. Ja tähdet vaalenivat\nja sammuivat niin kuin tekee ihmisen elämä. Kun se on palanut\nloppuun, niin aukko useimmiten on heti täytettävissä, harvoin sitä\nhuomataankaan. Synnymme jatkaaksemme aikanamme siitä, mihin toinen,\nmeille ehkä aivan tuntematon, on lopettanut.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nKaupungilla puhuttiin, ettei nyt kukaan sentään ole sellaisissa\nvaroissa, ettei vakuuttamaton laiva vakuuttamattomine lasteineen\njotakin vaikuttaisi. Saahan sitä olla ylevä ja suurpiirteinen ja\npuhua vain menneistä ihmishengistä. Mutta jos Andreas Björseth\nohjaltaan oikein tunnettiin, sai hän nyt tuon ikävän kunnian\nheittää hiljaisen kopeutensa, hienoutensa ja ylevämielisyytensä,\njotka juuri siksi olivat niin ärsyttäviä, että niitä ei koskaan\nnähty, vaan tunnettiin kuin ilmassa, vähäksi aikaa syrjään, ottaa\nlusikan kauniiseen käteensä ja ruveta miettimään, miten reikä olisi\npaikattavissa. Sitä ei niin vain tehdä suurta lovea huomattavaankaan\nomaisuuteen. Koettamatta saada uutta menneen tilalle.\n\n-- No, kyllä höyrylaiva tuo... mikäs sen pahuksen nimi nyt\nolikaan...? niin, Mary Björseth... kyllä Mary Björseth tuo sen,\nminkä Ellida vei, sanoi vanha Ross kaksimielisesti.\n\n-- Mary, mutisi asianajaja Ursfjord muistellen, -- eikö se ollut\nkonsulin äidin nimi?\n\n-- Oli, Mary Cunningham, myönsi Ross, -- muistetaan kyllä. Joku\nmuu olisi ristinnytkin sen Mary Cunninghamiksi, mutta Björseth,\nhienoudestaan huolimatta, hän tahtoo, että myöskin hänen pitää näkyä\njossakin.\n\n-- Björsethinä kai Mary Cunningham vasta tuli konsulin äidiksi,\ntokaisi kauppias Knudsen kärsimättömästi.\n\n-- Niin, ja konsuli itse on viimeinen Björseth, virkahti herra\nUrsfjord puhaltaen huultensa välistä paksun savupilven. -- En usko,\nettä se nimi on kenenkään haitaksi laivan keulan molemmin puolin ja\nperäpeilissä.\n\n-- Ei, myhähti Ross, -- se nimi on kaikkein hienoimmalla ja\nsydämellisemmällä tavalla nylkenyt rannikon.\n\n-- Ja muut kantavat roistonnimen, jatkoi herra Ursfjord tavalla,\njosta kukaan ei saanut selvää, mitä hän tarkoitti. -- Mutta sanokaa\nminulle, kuka tulee kynimistä jatkamaan?\n\n-- Tyttö näyttää hyvältä, vastasi herra Ross huolimattomasti, -- ja\nEnglanti on aina hyvin varustanut Björsethin. Toivokaamme, että niin\ntapahtuu nytkin.\n\nKun kukaan ei vastannut mitään, jatkoi herra Ross:\n\n-- Sellainen pitkäsäärinen, piippua vetelevä koipeliini. Vähän samaa\nmaata kuin Björseth itse, mutta tukevampi leuoiltaan. Me tarvitsemme\ntäällä sellaisen.\n\n-- Totta on, myönsi herra Ursfjord. -- Leuat, jotka jaksaisivat käydä\nkilpaa Rossin kanssa, kun tämä pääsee hämmästelemään Björsethiä.\nKuules, Ross, puoli vuotta on mennyt, eikä sinulta ole pudonnut\nainuttakaan hammasta. Konsulin pitäisi taas käydä täällä, muuten ne,\nperhana soi, alkavat kasvaa uudelleen.\n\nHerra Ross ei kiinnittänyt huomiota pilkkaan.\n\n-- Te voitte olla viisaita, sanoi hän, -- ja minä olen vanha mies,\nmutta minulla on oikeat periaatteet. Kun minun omaisuuteni saavuttaa\nrajansa, niin minä heitän afäärit...\n\n-- Ja syön vettä ja leipää ja istun rahasäkin päällä.\n\n-- Niin, minä heitän afäärit, sanon minä, teen testamenttini ja\najattelen näin: No, nyt tämä minun osalleni riittää, koettakoot\nnyt muutkin ja vaurastukoot. Mutta tällainen Björseth, hän ei tee\nafääreitä, vaan nuljuaa ja tahtoo samalla olla kuin Jeesus Kristus.\nEn voi sille mitään, että minua vihlaisee joka kerta kun kuulen nimen\nBjörseth, ja se minun on pakko kuulla joka päivä.\n\n-- Muuta pois! kehotti asianajaja Ursfjord. -- Eikö sinulla ole\nsisko Drammenissa? Me pitäisimme sinulle komeat lähtiäiset,\nHögdahl kirjoittaisi lehteen ja ruotsalainen Jönsson panisi pian\nlaulukuntansa kuntoon, se ei vaadi kuin vähän punssia ja konjakkia.\n\n-- Häpeä, Ursfjord. Sinä olet pariakymmentä vuotta nuorempi ja sitä\npaitsi muualta tänne muuttanut.\n\n-- Niin, mutta olen Björsethin lakimies ja hän maksaa hyvin.\nVelvollisuuteni on pitää hänen puoltansa. Sitä paitsi sinä ainaisella\nsaman vatkuttamisella saat minutkin innostumaan. Mitä pirua sinä\nhäntä kadehdit, mitä hän on sinulle tehnyt?\n\n-- Ei mitään, mutta hän pitää itseään parempana kuin muut.\n\n-- No, anna pitää. Siitä saat olla vakuutettu, että ainakaan hän ei\nsiitä välitä, nukuit sinä tai haukottelit.\n\n-- Luulen, että hän sentään välittää. Silloin kun Hansen...\n\n-- Jaha! Hyvät herrat! Pyydän hetkeksi huomiota! Herra Ross aikoo\nilahduttaa meitä jutulla, jota varmaankaan ette ennen ole kuulleet,\nnimittäin sillä kun herra Hansen oli ostanut aitat niin täyteen,\nettä käteiset loppuivat... Tehkää hyvin ja jatkakaa, herra Ross,\nmielenkiintomme on rajaton!\n\nMutta herra Ross ei tuntenut halua jatkaa, eikä herra Ursfjordkaan\nhäntä enää kehottanut. Viimeksimainittu, rauhallinen, hidasverinen\nherra, oli tänä iltana eksynyt tavallisista piirustuksistaan, tullut\nhiukan lämpimäksi ja monisanaiseksi, mutta Rossin laimetessa laimeni\nhänkin ja painautui levollisesti nojatuoliinsa.\n\n-- Hansen on kutsuttu Björsethille, puhui kauppias Knudsen, --\ntiedättekö mitä se merkitsee?\n\n-- En, vastasi herra Ursfjord, -- ellei mahdollisesti sitä, että\nkonsuli itse on liian väsynyt tullakseen tänne. En usko, että herra\nHansen on hänen uskottunsa.\n\n-- Ja työt saharakennuksella on toistaiseksi keskeytetty.\n\n-- Siihen on luonnolliset syynsä. Nythän on talvikin, ja koneet ovat\nvielä Englannissa.\n\nHerra Rossin oli vaikea pysyä alallaan. Vanha, rahaa synnyttänyt\nEllida oli tosiaankin merkinnyt enemmän kuin mitä oli haluttu myöntää.\n\n-- Jonkun, jonkun on vahinko Björsethille maksettava, mutisi hän\nenemmän itselleen kuin muille.\n\n-- Tietenkään sinä et alistuisi välttämättömyyteen, vastasi herra\nUrsfjord. -- Varo, ettei viekas Björseth vieritä sitä sinun\nmaksettavaksesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonsuli Björseth ei ollut tullut vanhemman näköiseksi, mutta hänen\nolentonsa oli raskas ja väsynyt ja Johannesen ikään kuin sen\nuskollinen kuva.\n\n-- Se oli raskaampi isku kuin oikeastaan tahdon tunnustaa, Hansen,\nsanoi hän, -- ei aineellisen vahingon takia, mutta muuten. Ensin\nminulta meni Höijer, sitten meni Thorne...\n\nHän katsahti äkkiä kuin heräten herra Johanneseniin ja kysyi yhtäkkiä:\n\n-- Milloin te aiotte mennä, Johannesen?\n\nMutta herra Johannesen ei edes kohottanut katsettaan saatikka sitten\nkeskeyttänyt kirjoittamistaan, vastasi vain rauhallisesti:\n\n-- Minä en tiedä. Se on Herramme kädessä, konsuli Björseth. Mutta\nkyllä minä parikymmentä vuotta vielä luulen kestäväni.\n\n-- Olen aina uskonut enteisiin ja tunnustähtiin, jatkoi konsuli\nkuin itsekseen, -- ja onnettomuudet tulevat harvoin yksin. Minuahan\nne tosin eivät erikoisemmin ole kohdanneet ennen kuin nyt, ja olen\najatellut, mitähän isäni tällaisessa tapauksessa olisi sanonut.\n\n-- Hän olisi kironnut koko synkästi, ikävä kyllä, vastasi herra\nJohannesen, -- ja seuraavana päivänä olisivat huulet olleet entistä\nenemmän yhteenpuristetut. Viikon, parin kuluttua hänellä olisi ollut\njo uusi ja parempi laiva.\n\n-- Sepä, sepä, ja taas konsuli Björseth vain kuin ääneen lausuili\nomia ajatuksiaan. -- Jossakin minun on täytynyt tehdä väärin. Mutta\nmissä, missä? Hansen, oletteko te kiskonut?\n\n-- En, minä olen täsmälleen noudattanut ohjeita. Nyt Johannesen laski\nkynän kädestään.\n\n-- Te vaivaatte itseänne suotta, herra konsuli, sanoi hän. -- Onni\nniin kuin onnettomuuskin on Jumalan kädessä. Te ette sille mitään\nmahda. En minä. Eikä kukaan muukaan.\n\n-- Laivassa oli kimpale kultaa...\n\nErik Hansen höristi korviaan. Tämä joltakin kuulosti.\n\n-- Muuan lappalaisukko sen minulle toi. Kaksi kertaa käskin\näijän mennä. Menköön Hauanille, hän harrastaa sellaisia asioita.\nKolmannella kerralla ostin. Äijä meni Hauanin krouviin ja joi itsensä\nkuoliaaksi. Silloin sanoin Thornelle, että hän voi viedä tuon kirotun\nmöhkäleen mennessään. Ja Thorne vei.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra konsuli, mutta oliko se isokin kimpale?\nkysyi Erik Hansen henkeään pidättäen.\n\n-- Painoi hiukan yli puoli naulaa, ei se siis suuri ollut. Mutta\nsillä oli kirous mukanaan, sillä ukko oli sen varastanut. Saimme\nsen tietää, kun ukko oli jo haudassaan ja metalli matkalla meren\npohjaan. Ukko puhui uskottavasti, hän oli sen löytänyt, niin kuin ne\nsiellä Suomessa kultaa löytävät... Tietysti minä korvasin sen arvon\nomistajalle...\n\n-- Ja kuka oli omistaja?\n\n-- Nils Hauan.\n\nJos Erik Hansenilla jo aikaisemmin oli ollut tuskallinen olo,\nniin nyt se kävi entistä raskaammaksi ja painostavammaksi. Tässä\ntalossahan elettiin niin kuin suuri kohtalo itse seisoisi oven takana\nja vain hiukan vitkastelisi, ennen kuin koko kovuudessaan astuu\nsisään.\n\nKonsuli ei nojannut uunia vastaan, ja viinilasi ei ollut näkyvissä.\nJa hän puhui itsestään, omista ajatuksistaan, hän, jonka Erik Hansen\nei koskaan ollut huomannut sitä tekevän, puhui niin kuin vieraalleen\nja vertaiselleen. Tämä vaikutti melkein vielä kammottavammalta kuin\nkultapalaset ja kirous. Mutta tämän ja laivan häviön välillä oli\njärkeenkäypä yhteys.\n\n-- Eikö totta, Hansen, sanoi konsuli Björseth kuin arvaten hänen\najatuksensa. -- Tästä voi tulla väkisinkin taikauskoiseksi.\n\nErik Hansen säpsähti, mutta kohensi heti itsensä.\n\n-- Minulla, vastasi hän, -- ei alusta alkaen ole ollut erikoisempaa\nluottamusta koko Hauanin joukkoon, ja jos olisin heidän naapurinsa,\nkärsisin heitä vain sen verran kuin kristillinen rakkaus vaatii.\nEnsiksikin epäilen vahvasti herra Hauanin omistusoikeutta\nkultapalaseen, ja vaikkapa hän olisi sen omistanutkin, niin hän on\nsaanut siitä korvauksen. Ei suinkaan hän säilyttele kultamöhkäleitä\njoka lappalaisukon ulottuvilla, se nyt on aivan varmaa, ei hän niin\neilisen teeren poikia ole. Ja toiseksi hän on syypää äijän kuolemaan;\nette kai te, herra konsuli, voi sille mitään, että ukko teiltä\nsaamillaan rahoilla osti Hauanin viinaa. Mitä lienee sitten päissään\nlallattanut ennen kuolemaansa kullastaan, rahoistaan ja teistä...\nHelppo kai sellaista äijää on puhuttaa. Jo jos haluaa kerta kaikkiaan\npäästä koko lappalaissuvusta, niin siihen ei sen kummempaa konstia\ntarvita kuin että lähettää heidän joukkoonsa tarpeellisen määrän\nviinaa, niin selvä alkaa tulla.\n\n-- Tehän puhutte kuin Ursfjord hengen tullessa hänen päälleen,\nHansen, sanoi konsuli ihmetellen.\n\n-- Joo, minä tunnen kundini.\n\nErik Hansenin puhe oli vaikuttanut kuin sade pitkän poudan jälkeen.\nHerra Johannesen kohotti silmälasejaan.\n\n-- Enkö ole sitä sanonut, konsuli, lausui hän. -- Suotta on syyttää\nmitään äijärähjää ja parinsadan kruunun arvoista kimpaletta Ellidan\nmenettämisestä. Se on Jumala, konsuli Björseth, Jumala, joka vei,\nmutta joka myöskin antaa takaisin, eikä meidän auta muu kuin katsoa\neteenpäin.\n\n-- Niin on, myönsi konsuli Björseth, -- mutta sen kullan ostin\nahneudesta. Siinä se.\n\n-- Ahneudesta! huudahti herra Johannesen. -- Ette suinkaan te mitään\ntee häviämisen tarkoituksessa?\n\n-- Se oli vain köyhä äijä, joka oli ehkä taivaltanut viikkoja...\n\n-- Viekkaan näköinen äijä se oli... Tuli kaksi kertaa takaisin.\n\nKun he poistuivat, sanoi herra Johannesen, jonka luona Erik Hansen\nasui:\n\n-- Konsuli on joskus hiukan omituinen. Tapasitte hänet heikkona\nhetkenä, jonkalaisia hän jälkeenpäin häpeää, herra Hansen.\n\n-- Hän kai on kovin arka omastatunnostaan.\n\n-- Sitähän on vähin jokainen, mutta hänellä se on sairautta. No,\nherrat siellä teillä kai uskovat, että meiltä menivät rahat ja\nkukkarot.\n\n-- Minulle ei kukaan ole tullut mitään sanomaan. Paitsi Ross,\nluonnollisesti.\n\n-- Siinäkin on mies. Konsuli tuskin omistaa hänelle ajatustakaan, ja\nkuitenkin Ross on vihaa täynnä, olisi vielä enemmän, jos uskallus\nriittäisi. Ja se saisi riittää, sillä konsuli ei missään tapauksessa\nhänestä välittäisi. Hyvää yötä, herra Hansen!\n\n-- Samaa, herra Johannesen.\n\nMutta uni ei niinkään vain tullut Erik Hansenin silmiin. Täällä,\ntässä samassa huoneessa hän oli nukkunut silloin joskus, kauan aikaa\nsitten, ja herra Johannesen oli silloin pitänyt hänelle pienet\njuhlat. Nyt hän taas oli täällä, ja huone oli entinen, huonekalut\nentiset, mutta kuinka erilainen hän itse oli ja kuinka hän ajatteli\neri tavalla! Mikä osa ja arpa hänellä itsellään oli tässä kaikessa?\nOliko se hänen työnsä vai hänen ympäristönsä, joka oli vienyt häntä\neteenpäin, ja hän vain tahdottomasti seurannut mukana?\n\nJokin seikka, jonka hän nyt vasta uudelleen muisti, oli myöskin\nasunut hänen tajunnassaan, mutta ikään kuin painunut toisten,\ntärkeämpien asioiden alle. Hän olisi mielellään nähnyt Signe\nBjörsethin. Mutta muistaessaan Signe Björsethin tuli hänen mieleensä\nGunni Hjelm ja tähdet.\n\nJumalaa ja häntä ainoastaan sai kiittää kaikesta, mitä oli ollut.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nSeuraavana päivänä Erik Hansen menee Nils Hauanin luo. Se on\nensimmäisiä toimenpiteitä, johon hän omasta aloitteestaan ryhtyy.\nEikä hänellä edes ole kauppiaalle mitään asiaakaan, hän menee\nsuorastaan uteliaisuudesta. Hän on viime päivinä taas eläytynyt\nkiinni menneisyyteensä, ja häntä kalvaa halu nähdä se mies, joka\ntietämättään tahtomattaan on asettanut hänet sen polun päähän, joka\njohti nykyisyyteen. Nils Hauan, hän palauttaa mieleensä jotakin\njykevää ja suuriäänistä, samalla kertaa irstasta, viekasta ja\nhyväntahtoista.\n\nNils Hauan istuu niska punoittaen pöytänsä ääressä, ja silmien alla\non sinertävät pussit.\n\n-- Jaha, vai herra Hansen, ärähtää hän hyväntahtoisesti kuullessaan\ntulijan nimen ja puristaa voimakkaasti hänen kättänsä. -- Muistelen\nnimen kuulleeni. Te olette mennyt eteenpäin maailmassa. Eikö teidän\nuranne alkanut meidän pirtistä?\n\n-- Kyllä se niin oli, kauppias.\n\n-- Mjaah, sitäpä suuremmalla syyllä voimme ottaa pienen ryypyn.\n\nEikä Nils Hauanilla ole tässä suhteessa pitkiä seremonioita, ei\npalvelijan kutsumista, ei muuta. Hän menee vain isolle, tammiselle\nkaapille ja kaivaa sieltä esiin pullon ja käytetyn lasin sekä etsii\nviereisestä huoneesta toisen, puhtaamman.\n\n-- Menestykseksenne, herra Hansen, sanoo hän. -- Ja mikä suo minulle\nkäyntinne kunnian? Nyt on ankarat ajat. Ette kai ole paikkaa vailla?\nPerhana, teikäläistä miestä juuri tarvitsisin, mutta olen luultavasti\nyhtä köyhä tällä haavaa kuin tekin.\n\n-- En ole paikkaa vailla, olen täällä vain asioimassa.\n\n-- Aivan niin, aivan niin. Kun olette Björsethille päässyt, niin\naiotte siellä kuollakin, se on Björsethin miesten tapa.\n\nKauppias Hauan jäi pienillä tihruisilla silmillään tuijottamaan\nlikaista pihamaata, jonka toisella puolella oli krouvi. Joku juopunut\nsieltä parhaillaan vääntäytyi ulos ja syventyi laajaan keskusteluun\npiharengin kanssa.\n\n-- Eivätkö nuo ole vähän ikäviä kundeja? kysyi Erik Hansen.\n\n-- Ikäviä, myönsi kauppias Hauan päätään pudistellen. -- Mutta krouvi\nkannattaa parhaiten. Kyllä minä tiedän, että konsuli Björseth, se\nmiesten mies, hiukan vihaa krouviani, mutta ellen minä sitä pitäisi,\npitäisi joku toinen.\n\nErik Hansenin täytyi myöntää se.\n\n-- Jotakinhan on tehtävä, jatkoi Nils Hauan, -- asiani ovat\nvuosi vuodelta pienenneet, eikä minulla ole syytä olla siitä\nkiitollisuudenvelassa herra Björsethille. Mutta en voi kantaa\nkaunaakaan: liikemiehen on tiedettävä, että jokainen asioi omalla\ntavallaan, hän omallaan ja minä omallani.\n\nTässä oli terästettävä kuulonsa. Tuo ei ollut tavallisen kauppiaan\npuhetta, se oli liian avointa.\n\n-- Kauppiaalta katosi hiljakkoin kultapalakin, huomautti Erik Hansen.\n\n-- Siitä ei kannata puhua, en menettänyt siinä mitään. Mutta oli\nsekin tapaus. Ostin ukolta hänen mykyrinsä, niitä ilmestyy tänne tuon\ntuostakin Inarista, lasken hänet menemään ja menen vain pistäytymään\nsisähuoneessa asioillani. Ann' olla! Kun tulen takaisin, on koko\nihanuus poissa. Illansuussa on äijä krouvissa täytenä kuin rumpu,\nkuin kanuuna. Selvisihän se asia, mutta se minua eniten harmitti,\nettä sen takia piti vaivata konsulia. Konsuli Björsethillä on, tiedän\nmä, ollut viime aikoina koko paljon tekemistä.\n\n-- Ihan kotitarpeiksi. Mutta hän selviytyy sentään hyvin, eikä\nvahinko pääse vaikuttamaan asioihin.\n\n-- Jaa-jaa, niin se on, huokasi kauppias Hauan myötätuntoisesti, --\nkenellepä ei vastuksia tulisi. Minä tiedän sen, minä. Olen aikonut\nkäydä lausumassa konsulille muutamia osanoton sanoja, mutta olemme\nniin vieraantuneet toisistamme. Ennen oltiin hyvinkin paljon yksissä.\nMutta hän elää niin yläilmoissa, tämä Andreas Björseth.\n\nKauppias Hauan ei ollut sellainen kuin miksi Erik Hansen hänet\npohjimmaltaan oli kuvitellut, hän ei ollut hirviö. Lienevätkö siinä\nsitten ikä, väsymys ja vastoinkäymiset tulleet väliin. Katse oli\ntosin vakoileva ja epämääräinen ja koko kasvot näyttivät sanovan,\nettä eletty tässä on ja hauskasti onkin, mutta haastelu oli vapaata\nja rehellistä, ja Erik Hansenin oli pakko tuntea häntä kohtaan\nmyötätuntoa.\n\n-- Me olemme nyt heittäneet sekä Gamvikin että Mehavnin, sanoi\nhän, -- ja luulen kyllä, että konsuli möisi sikäläiset rakennukset\nkohtuullisesti eikä kilpailisi.\n\n-- Olen asiaa itsekin ajatellut, vastasi kauppias Hauan, -- mutta\npidän kernaammin krouvin, sillä tiedän tarkoin, mitä se tuottaa ja\nmitä ei. Ja tuskinpa konsuli olisi niinkään halukas myymään; saatuaan\nvuononsuun ja rannikon haltuunsa pitää hän ne kernaasti.\n\nNäillä sanoilla Nils Hauan oli paljastanut taloudellisen asemansa,\nmutta enemmän kuin sitä, miten näin oli voinut mennä, ihmetteli Erik\nHansen sitä, että hän sen kiertäen myönsi ja tunnusti. Selitys oli\nkai siinä, että Hauan oletti hänen sen jo muutenkin tietävän.\n\n-- Eikä minulla ole erinomaisempia suhteita ulkomaillekaan enää,\njatkoi kauppias Hauan. -- Jos Björseth luopuisikin siltä alalta, niin\nkuka tietää, mitä hänen tuleva vävynsä tekee.\n\n-- Meri ja avara maailma kestävät kyllä kilpailun, virkahti Erik\nHansen välinpitämättömästi.\n\nNils Hauan ei kiinnittänyt huomiota näihin sanoihin. Mutta hänen\nsilmiinsä ilmestyi välähdys, ja suu vetäytyi sellaiseen hymyyn, josta\nErik Hansen ei voinut pitää.\n\n-- Vävy, niin, sanoi kauppias, -- se on ennen kaikkea\nhuomioonotettava tekijä. Puhuvat jostakin englantilaisesta, vaikka\nsitähän puhutaan niin kovin paljon.\n\nSitten hän rähähti nauramaan, ja nyt Erik Hansen oli näkevinään sen\noikean Nils Hauanin.\n\n-- Mitäpä englantilaisista! Mutta neiti Björseth itse. Siinä meillä\nherkullinen pala, herkullinen joka suhteessa. Tehän tunnette hänet,\nherra Hansen, luonnollisesti. Makea kuin hunaja, mutta piikikäs kuin\nsiili. Täällä hän sai aikaan oikein kansainvaelluksen, niin kai\nteilläkin?\n\n-- En tiedä, vastasi Erik Hansen lyhyesti, -- minulla ei ole ollut\nkunniaa seurustella samoissa piireissä kuin neiti Björseth.\n\nKauppias Hauan pyöristi sekä silmänsä että suunsa.\n\n-- Te olette kai jo naimisissa, sanoi hän. - Odottakaas... sen\nnimihän oli Tekla, kovin hyvä ja mukava ihminen.\n\nErik Hansen hymyili.\n\n-- Herra kauppias näkyy muistavan hänet hyvin. Tekla on kyllä\ntälläkin hetkellä palveluksessani, mutta naimisissa hänen kanssaan en\nole.\n\n-- Ahaa, te pidätte parempana niin. Aivan, te olette eteenne\nkatsovainen mies ja lujasti mennyt eteenpäin. Naiminen olisikin\nollut hiukan hätiköityä. Mutta ettekö ole saanut kaupungin rouvia\nkimppuunne?\n\n-- Mitä minulla on heidän kanssaan tekemistä! Nils Hauan joi lasinsa\npohjaan ja iski tuttavallisesti silmää.\n\n-- Se on oikein, kehui hän. -- Pitää ihmiset loitolla! Ja sen\nte olette oppinut Björsethiltä. Sellaisesta minä pidän. Ihmiset\nloitolla, pois käpälät asioista!\n\nKauppias Nils Hauan alkoi tulla yhä iloisemmalle tuulelle ja puhui\nminkä kerkesi.\n\n-- Ei suinkaan neiti Björsethkään ole tähti taivaankannella.\nTavallinen, toimelias mies, jolla on vähän käytöstä ja sopiva\nulkonäkö sekä rohkeutta yrityksissä... Te olette juuri sovelias mies,\ntirehtööri Hansen... Helkkari, jos minä vanha Nils Hauan, olisin\nkymmentä, viittätoista vuotta nuorempi, kyllä minä... Naismaailmassa,\nuskokaa vanhaa kavaljeeria, Hansen, ei siinä sen kummempaa tarvita\nkuin rohkeutta ja luja yritys suoraan asiaan...\n\nErik Hansen nousi. Hän ihmetteli, ettei hän suuttunut eikä edes\npunastunut, vaan kuunteli tyynesti ja hymyillen. Ja hän muisti,\netteivät kauppiaankaan enemmän kuin hänen tarmokkaan vävynsäkään\nlujat yritykset niin vain olleet onnistuneet, edes kymmenen,\nviisitoista vuotta sitten.\n\n-- Näkemiin, kauppias Hauan, sanoi hän. -- Kiitos hauskasta hetkestä!\n\n-- Eikö pientä lasia enää? Eikö? No niin, rajansapa kaikella,\nmutta konjakki oli todella parasta. Kiitos käynnistä. Kunnioittava\ntervehdykseni herra konsulille.\n\nMennessään Erik Hansen vilkaisi krouvin ovesta sisään eikä malttanut\nolla poikkeamatta sisälle. Samat olivat seinät, melkein samat\nolivat huonekalutkin, paljosta käytöstä vain tummuneet ja tulleet\nkiiltävämmiksi. Mutta toinen nainen, äkäisen näköinen ja roteva,\nhääri tiskin takana, ja oven luona istui väkevän näköinen mies.\nVarmaankin ulosheittäjä.\n\nErik Hansen sai lasin viereensä ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella\npohjaan. Turhaa kai tässä oli istua ja tunteilla ja ajatella menneitä.\n\n-- Oletteko ollut tässä kauan aikaa? kysyi hän naiselta maksaessaan.\n\n-- Toistakymmentä vuotta.\n\n-- Se on pitkä aika. Muistatteko kuka täällä oli ennen teitä?\n\n-- Se oli muuan Tekla, mutta se piti huonoa elämää ja pantiin sen\nvuoksi pois.\n\n-- Oho. Ja joutui tietenkin teille tietymättömille.\n\n-- Kai sellainen aina maailmassa menestyy, se oli oikein korean\nnäköinen, muistan sen hyvin. Lanteet kuin jauhosäkit. Muutaman\nsuomalaisen kanssa se karkasi.\n\n-- Vai karkasi se oikein.\n\n-- Joo, se oli vähän varkaansekainenkin, ja kiusaushan täällä kyllä\nsiihen onkin, kun aina saa häärätä rahojen kanssa. Mutta sen miehen\nkuuluu käyneen hyvin, se on tirehtöörinä Björsethin, sen konsulin,\nsivuliikkeessä.\n\n-- Mutta siitä Teklasta ei sen kummempaa?\n\n-- En minä ainakaan tiedä. Alkuaikoina se oli leipäsutena sillä\nnykyisellä tirehtöörillä, mutta sitten en tiedä mitään. Onko herra\nsen omaisia vai...?\n\n-- En. Olen vain se suomalainen.\n\nJa sitten Erik Hansen lähti. Mikäs oli purjehtiessa ulos turkeissa\nja tamineissa, on saanut kulkea tuiskussa pikkutakkisillaankin, ja\nne ajat olivat taas niin kuin eilinen päivä. Maailma on sentään\nlopultakin aina sama maailma, joka toiset nostaa, toiset kaataa.\nEikä Erik Hansen tuntenut itseään lainkaan ylpeäksi ja onnelliseksi\najatellessaan menneisyyttä ja verratessaan sitä nykyisyyteen.\n\nHänellä oli nyt sanottavana konsuli Björsethille ja herra\nJohannesenille, että hän monestakin syystä oli tuntenut mielenkiintoa\nNils Hauania kohtaan, mennyt häntä tapaamaan ja huomannut, että\nmiehen heikkous olivat viina ja naiset. Saattoihan Hauanissa olla\nmuitakin koiria haudattuna, mutta ei ainakaan hänessä ollut ollut\nmiestä sitä huomaamaan.\n\nVarmaankin herrat Björseth ja Johannesen tiesivät tämän paremmin kuin\nhän itse, ja konsuli saattoi hyvinkin kylmästi sanoa: \"Tätä minä en\nantanut teille toimeksi, Hansen.\" Mutta missään tapauksessa hän ei\nkäyntiään katunut, menneisyys oli vaatinut osansa. Oli ollut aika,\njolloin hän sydämensä pohjasta oli vihannut Nils Hauania. Miksi? Nyt\nhän sitä itsekseen ihmetteli. Kun kaikki kävi ympäri, niin kannattiko\nylimalkaan ketään vihata? Rangaistukset näkyvät tulevan itsestäänkin.\n\n\n\n\nXIX\n\n\n-- Viina ja naiset siis, ajatteli Erik Hansen tullessaan kadulle. --\nEi, viinasta minä voin puhua, mutta naisista en. Herrat ajattelevat\nheti, että mitä sinä tiedät naisista, poikaparka. Ja sitten\nluonnollisesti Teklaa.\n\nÄh, kuinka tuskallisen raskaasti hän oli oppinut punnitsemaan\njokaisen sanan, minkä toiselle lausui. Eteenpäin hän oli mennyt,\nmutta oppimaton hän oli ja orja. Ei voinut edes puhua itsetietoisesti\nkuin muut miehet. Hän voi mainita nimeltä jonkun naisen, niin\nkuin Gunni Hjelmin tai neiti Björsethin, mutta ei naista siinä\nmerkityksessä, jossa siitä puhuttiin Nils Hauanin yhteydessä. Hän ei\nollut koskaan yrittänytkään, mutta jos hän yrittäisi, niin häneen\nkatsottaisiin.\n\nJos hän sanoisi: -- Viina ja himokkuus... ei, epäsiveellisyys... Ei\nsekään kuulostaisi paremmalta, ei, se ei ole hänen alaansa. Ja Erik\nHansen tunsi melkein raivoa. Nulikka hän oli jossakin suhteessa.\nHeittäytyä edes kerrankin valloilleen, olla ajattelematta mitään,\npuhua räävittömyyksiä, vapaasti ja asiantuntemuksella niin kuin\nmuutkin.\n\nSilloin hän seisoi silmätyksin neiti Björsethin kanssa.\n\n-- Hyvää päivää, herra Hansen. Te ette juuri ole kohtelias.\n\nEi, hän ei todellakaan ollut huomannut, ennen kuin oli törmätä pahki.\nSiniset silmät katselivat häntä totisina, mutta suu oli hymyssä.\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti Björseth, mutta olin hiukan ajatuksissani.\n\n-- Annan teille kernaasti anteeksi. Mitä teille muuten kuuluu?\n\n-- Kiitos kysymästä, ei mitään.\n\n-- Se ei ole paljon. Ja te tulette nyt Hauanin krouvista.\n\n-- Oikein, neiti Björseth. Ja myöskin herra Hauanin itsensä luota.\n\n-- Meillä ei tietääkseni, sanoi neiti Björseth miettiväisesti, -- ole\nollut eikä pitäisi olla asioita kummankaan kanssa.\n\nAntaa tulla nyt! Erik Hansen oli tällä kertaa valmis vastaamaan.\n\n-- Ehkä ei teillä, mutta minulla, vastasi hän. -- Muistelen sitä\npaitsi kuulleeni jostakin kultakimpaleesta.\n\n-- Ai-niin, oikein. Mutta se kai on jo järjestynyt.\n\n-- Seuraatte tarkoin asioita, neiti Björseth, tarkemmin kuin voisin\nuskoakaan. Sitä paitsi halusin nähdä polun alkupään.\n\n-- Nyt en ymmärrä teitä, herra Hansen.\n\n-- Tulin isänne, herra konsulin, palvelukseen Hauanin krouvista...\n\n-- Tiedän sen jo, herra Hansen.\n\n-- Oikeastaan se oli Hauanin silloinen krouvityttö Tekla, suvainnette\nmuistaa hänet, neiti Björseth, joka vei minut, vilusta ja hiukan\nkauhustakin värisevän orpopojan, joka ei mitään taitanut, herra\nisänne puheille, jatkoi Erik Hansen hellittämättömästi. -- Tähän oli\nNils Hauanillakin hiukan osaa, ja tahdoin kiittää häntä siitä, vaikka\nse jäikin tekemättä.\n\n-- Te olette siis kauppias Hauanille kiitollisuudenvelassa...\nanteeksi, mutta asia tuntuu hiukan kummalliselta.\n\n-- Niin, neiti Björseth, elämä on tällaisen kohdalla kuin minäkin\nmutkallinen ja juonikas. Ellei kauppias Hauan sinä iltana olisi\njuonut itseään täyteen pölinään, niin kuin hän muuten taitaa tehdä\njoka päivä, niin hän tuskin olisi yrittänyt tehdä palvelijalleen\nväkivaltaa, ja ellei hän olisi yrittänyt sitä, niin meidän tuskin\nolisi tarvinnut lähteä laputtamaan, ja ellei meidän olisi tarvinnut\nlähteä laputtamaan, olisi tuskin päähämme pälkähtänyt lähteä\nrukoilemaan isäänne, vaan olisin ehkä saanut työtä Hauanilla ja\nistuisin nyt kunniallisena kalastajana jossakin...\n\nNeiti Björseth rypisti hienoja kulmakarvojansa.\n\n-- Väkivaltaa! toisti hän. -- Mitä se on?\n\nMutta ennen kuin toinen, joka ei ollut valmistautunut vastaamaan\ntällaiseen kysymykseen, ehti puhua mitään, iskivät hänen silmänsä\ntulta.\n\n-- Kertoaksenne elämäntarinanneko te pysähdytätte minut kadulla?\nkysyi hän.\n\n-- Anteeksi, neiti Björseth. Minä en pysähdyttänyt, ja kuinka se\nolisikaan ollut mahdollista. Teillä on kysymisen oikeus, ja minun\nvelvollisuuteni on vastata.\n\n-- Hyvästi, herra Hansen.\n\n-- Hyvästi, neiti Björseth. Teillä on minun erinomainen\nkunnioitukseni.\n\nHän oli toivonut ja pelännyt tapaamista. Näin se nyt oli käynyt, eikä\nhän voinut muuta kuin itsekseen vihellellä mennessään konttoriin.\n\nSeuraavana päivänä Signe Björseth kysyi isältään, joko Erik Hansen\noli lähtenyt.\n\n-- Jo aamulla, Mary Björsethissä. Olisiko sinulla ollut kirjeitä?\n\nJoitakin, mutta se ei ollut niin tärkeää, ne ehtivät kyllä\nmyöhemminkin. Olisi saanut muistaa aikaisemmin.\n\n-- Niin, muista vastedes. Mary Björseth ei ole niitä laivoja, joitten\non mukauduttava tuuliin.\n\nJa konsuli Björseth jatkoi töitänsä eikä kiirehtinyt huomaamaan,\nettä hänen tyttärensä kasvoille tuli säikähtynyt ilme ja että ne\nkalpenivat niin, että syrjäinenkin sen saattoi huomata.\n\n\n\n\nXX\n\n\nKevät näkyy tänäkin vuonna venyvän tavattoman pitkäksi, ja tämä\nkevät ei mene Erik Hansenilta ilman ajatuksia ja kiusauksia. Hän on\ntyöhönsä vaipuneena sivuuttanut monet ja välttämättömät kiusaukset\nkuin ummessa silmin, nyt ne tavoittavat hänet, astuvat niin kuin\njuuri mieheksi kypsyneen nuorukaisen eteen houkuttelevina ja\nvaativina. Olihan hänellä ollut niistä aavistusta, mutta ne olivat\ntehneet lähtöajo tullessaan, maailma elävänä maailmana oli jäänyt\nhänelle suljetuksi kirjaksi, jota hän ei ollut huolinut aukoilla\nenemmän kuin mitä hänen osalleen oli välttämätöntä.\n\n-- Te olette aina vain entisenne näköinen, herra Hansen, sanoi\nThomasine Larsen, syntyään Hauan. -- On aivan kuin olisin eilen\nteidät viimeksi nähnyt.\n\nErik Hansen hymähti, hän ei ollut kuvastimesta seurannut, mitä hänen\nkasvoillaan mahdollisesti tapahtui. Joka aamu sieltä vain katseli\nsama naama kuin eilisaamunakin.\n\n-- Mutta te, rouva Larsen, te olette muuttunut viime näkemästä.\n\n-- Ah, herra Hansen, toiset tulevat vanhoiksi, toiset taas... no\nniin, mitäpä siitä puhumme.\n\n-- Ei rouva Larsen, sitä en tarkoittanut. Tarkoitin juuri päin\nvastaista kuin mitä te luulitte.\n\nRouva Larsen punastui, ja entinen Thomasine Hauan ei kai ollut ollut\nerikoisen hermoherkkä.\n\n-- Siinä suhteessa olette tekin, herra Hansen, hiukan muuttunut, että\nolette oppinut olemaan kohtelias. Kuka sen on teille opettanut?\n\n-- Eikö tuo liene tullut vähitellen ja pakosta.\n\n-- Tuo nyt kuulosti hiukan entiseltä.\n\nEi, tämä ei ollut entinen Thomasine Hauan, joka puhui, ja kuitenkin\nse oli entinen. Mutta mistä oli tämä loiste tullut tylyihin silmiin\nja mistä tämä viehkeys koko olemukseen? Niin, olihan hän viettänyt\nviime vuodet etelässä, suuressa maailmassa, ehkäpä siellä...\n\n-- Ja te olette nyt matkalla isäänne katsomaan? kysyi Erik Hansen\njotakin kysyäkseen.\n\n-- Sitäkin. Mutta haluni nähdä teidätkin oli suuri.\n\n-- Minut! Erik Hansen punastui. -- Te olette erinomainen laskemaan\nleikkiä, rouva Larsen.\n\n-- Ei, totta puhuen. Kun olen nähnyt teidät alusta saakka, halusin\nnähdä teidät nyt tirehtöörinä. Ja kun sitten kuulin, että olitte\nkäynyt tervehtimässä isääni, niin ajattelin...\n\n-- Hänkö kirjoitti siitä teille! Totta kai minun täytyi käydä\ntervehtimässä uteliaisuudestakin.\n\nSitten hän taas toisti jo monta kertaa ennen sanomansa:\n\n-- Välillisestihän saan kiittää isäänne siitä, että minun täytyi\netsiä konsuli Björseth.\n\n-- Älkää puhuko, herra Hansen, minä tiedän sen. Voi, minun täytyisi\ninhota isääni ja miestäni, mutta enhän voi. Ellei sitä olisi\nsattunut, niin olisitte tietysti kääntynyt isäni puoleen.\n\n-- Niin kai.\n\n-- Ja olisitte nyt meillä!\n\n-- Sitähän ei tiedä. Mutta minulla ei ole pienintäkään syytä\ntapahtunutta moittia.\n\n-- Ei tietystikään. Mutta ehkä jotkin asiat olisivat toisin. Sanokaa,\noletteko nyt onnellinen, herra Hansen?\n\n-- Hm.\n\nSiihen asiaan Erik Hansen ei osannut vastata. Onnellinen, sitä hän\naikoinaan oli luullut olevansa, nyt hän ajatteli toisin. Mutta\nettä asiatkin, ulkonaiset, voisivat olla muulla tavalla! Huonommin\npaljonkin, mutta ei paremmin.\n\n-- Mitä tarkoitatte, rouva Larsen? kysyi hän.\n\n-- Vain sitä, että olette mies, oikea mies. Ja hän katsoi\nhaavemielisesti eteensä.\n\nTämä käynti ei jäänyt ainoaksi.\n\n-- Teillä kai on tavaton palkka? kysyi Thomasine Larsen seuraavalla\nkerralla. -- Anteeksi, että olen niin utelias, mutta oletan niin.\n\n-- En ole todellakaan vuosikausiin tiedustellut palkkaani.\n\n-- Ette tiedustellut! Se on ihmeellisintä mitä olen kuullut.\n\n-- Ja kuitenkin vallan yksinkertaista. En tarvitse juuri mitään,\nja mitä rahaa tarvitsen, otan sen yksinkertaisesti ja merkitsen\nkirjoihin.\n\n-- Niin voitte jäädä puille paljaille.\n\n-- Ne puut, rouva Larsen, tunnen ehkä paremmin kuin moni muu. Mutta\nniin ei käy. Se, mitä ylijäämää on, se on hyvässä tallessa konsuli\nBjörsethillä.\n\n-- Onko se niin varmaa. Olen kuullut, että konsuli juuri nyt on\nvaikeuksissa ja kiristää kaikkia, joilta hän vain on saamassa.\nAjatelkaa, herra Hansen, jos te nyt esimerkiksi haluaisitte perustaa\nkodin...\n\nErik Hansen nauroi.\n\n-- Ei, rouva Larsen, vastasi hän, -- siitä ei ole puhettakaan. Mutta\nmitä konsuli Björsethin vaikeuksiin tulee, niin tiedän, en luule,\nvaan tiedän, että niitä ei ole olemassa.\n\nRouva Larsen loi katseensa maahan.\n\n-- Sitten, huokasi hän, -- sitten minä en ymmärrä asioita ollenkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä niitä tosiaankaan ymmärtänyt hän eikä niitä ymmärtänyt Erik\nHansenkaan, toiset kädet ne pitelivät ohjaksia.\n\nThomasine Larsenin isä oli romahtamaisillaan. Ja näin oli isä\nkirjoittanut tyttärelleen: \"Meillä ei ole enää paljonkaan toiveita\njäljellä. Voi olla omaa syytäni, mutta suurin syy on miehessäsi,\njoka minua kohtaan on esiintynyt kuin varas. Ainoa keino on, että\nmenet tirehtööri Hansenin luo, jolla kerrotaan olevan vaikutusvaltaa\npylväspyhimykseen. Johannesen ei puhu mitään, Höijeristä olisi\ntoiveita, mutta hän on kuollut, ja pylväs itse karttelee, on aina\nsairas. Aioin itse puhua Hansenin kanssa, kun hän putosi tänne niin\nkuin taivaankappale, mutta kun olin saanut sanat valmiiksi, oli hän\njo matkustanut. Hän on hyväsydäminen ja tyhmä. Näin voi käydä. Mene\nsinä hänen puheilleen ja puhu niin hyvin kuin voit. Jos miehesi\nmenee, luulen, että Hansen ilman muuta heittää hänet ovesta ulos.\"\n\nSe oli ollut kauttaaltaan auttamattomaan hätään joutuneen miehen\nkirje. Vuosien varrella oli entinen Thomasine Hauan tottunut näkemään\nelämää toiselta jos toiseltakin puolen, ensin rikkautta, sitten\nalituista pientä pulaa, joka oli kalvavaa sen vuoksi, ettei se saanut\nnäkyä. Sen jälkeen kuin hän oli oppinut asioita ymmärtämään, ei hän\nollut isäänsä kunnioittanut, ja miehensä hän oli alkuaan ottanutkin\nrakkaudetta, koska luuli olon tämän kanssa olevan arempaa kuin kotona\nja koska tiesi miehen häntä hiukan pelkäävän ja kunnioittavankin\nsen vuoksi, että hän oli Nils Hauanin tytär. Mutta molemmat olivat\nlaskeneet isän mäenlaskun kanssa yhtärintaa, ja Thomasine Larsen oli\naina vähin hellittänyt otettaan, hänen puolestaan sai mennä miten\ntahtoi. Hän eli omaa elämäänsä, Aage Larsen omaansa ja Nils Hauan\nomaansa. Ja hän puolestaan oli tehnyt elämänsä niin siedettäväksi\nkuin mahdollista.\n\nSitten tuli tämä kirje. Hän oli katsellut sitä kuivin, ilmeettömin\nsilmin, itsekseen hiukan hymähtäen: tätä hän oli odottanutkin. Mutta\nisä on vioistaan huolimatta sentään aina isä ja tyttärellä on häntä\nkohtaan velvollisuuksia, vieläpä lapsen rakkauttakin, joka vain on\nhaudattu ja jäänyt turtumaan kaiken kasaantuneen alle.\n\nNiin Thomasine Hauan oli päättänyt lähteä miehensä onnentoivotusten\nseuraamana. Mutta suomalais-Erkasta hänellä oli vain hämärä, vaisu\nmielikuva: jotakin oikeudenmukaista ja reilua, hiukan komeuteenkin\nvivahtavaa, mutta lapsellista ja avutonta. Jotakin sinnepäin oli\nHannun-Erkki ollut, minkälainen mahtoi tirehtööri Hansen olla? No,\nainakin hyväsydäminen ja tyhmä.\n\nMutta rouva Larsenille oli ilmoitettu väärin. Kasvot, jotka hän\noli kohdannut, olivat melkein täsmälleen samat kuin ne, jotka hän\nkymmenkunta vuotta sitten oli viimeksi nähnyt. Kerran hän oli niitä\nja niiden omistajaa katsellut ihailunsekaisella kunnioituksella,\nnyt sama tunne valtasi hänet uudelleen. Harmaista silmistä katseli\nkyllä hyvä sydän, mutta ei tyhmyys, ja hontelosta nuorukaisesta oli\ntullut kookas, vanttera mies, joka näytti tietävän mitä tahtoi. Kuta\nuseammin Thomasine Larsen niitä kasvoja katseli, sitä kauniimmilta ne\nhänestä näyttivät, ja itsekseen hän ajatteli: -- Ihmeellistä, ettei\nhän ole...\n\nMutta asia jäi toimittamatta, se lykkäytyi päivä päivältä, ja\nkuitenkin se olisi pitänyt tavalla tai toisella saada ratkaisuun.\n\nErik Hansen tunsi levottomuutta, kun Thomasine Larsen tuli, ja\nlevottomuutta silloin, kun hän oli poissa. Hänen mukanaan tuli kuin\ntuulahdus toisesta maailmasta, tuoksuva, värähtelevä, miltei pelkoa\nherättävä. Jotakin oli neiti Björsethkin tuonut tullessaan, mutta se\noli ollut raikkaasti oikuttelevaa kuin kevätilma, ja silloin kun se\noli parasta ollut, oli se ollut auringonsäteiden leikittelyä vähän\nsulaneen jään pinnalla. Mutta Thomasine Larsenin puhetapa ja äänikin\nolivat kuin lämmitetty viini, hyvää tekevää, raukaisevaa, suloisesti\nuuvuttavaa. Joskus täytyi melkein kuin ravistaa itseään herätäkseen\nkylmänkalseaan todellisuuteen.\n\n-- Sinä et ole pitkään aikaan käynyt meillä, sanoi Gunni Hjelm kerran\nkadulla.\n\nTyttö oli tavallista kalpeampi, mutta poskilla asui helakka puna.\nErik Hansen tunsi pistoksen sydämessään, eikä hän ruvennut keksimään\ntekosyitä. Siinä silmänräpäyksessä hän oli selvästi näkevinään koko\ntilanteen.\n\nTäällä on rouva Larsen, selitti hän. - Nils Hauanin tytär, jos satut\ntietämään. Luulen, että hän tahtoo päästä kanssani puheisiin jostakin\nisäänsä koskevasta.\n\n-- Luulet? Eikö hän ole vielä puhunut?\n\n-- Ei. Mitä hänellä muuten olisi minulle asiaa? Gunni Hjelm ei\nvastannut mitään. Hän katseli vain kauas etäisyyteen.\n\n-- Tule sitten kun sinulla on aikaa, sanoi hän viimein ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nJa kun Erik Hansen tuli kotiinsa, oli hän taas kuin toisessa\nmaailmassa. Mutta se ei ollut samaa korkeata, viileätä tunnetta\nkuin talvella ennen joulua. Viileätä se oli nytkin, mutta siinä oli\njotakin keväisen päivän kirkkaasta aavistelusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellaista se oli, mutta se meni silloin kun Thomasine Larsen tuli.\nSaattoiko hän muuttaa viileän keväänkin kuumaksi kesäpäiväksi,\njolloin ollaan kaukana viileästä merestä ja jolloin tunturinrinteestä\nheijastuva auringonhehku tuudittaa ihmisen elävästä elämästä\nvälittämättömään ajatuksettomuuteen? Tai oliko niin, että hän\nkeskelle lupaavaa kevättä saattoi loihtia mustan talviyön, jota\nkaitsi ihmistä katseli tukahduttavan lämpimästä huoneesta,\nmuistamatta, että maailmassa oli muitakin kuin he kaksi.\n\n-- Kuinka te yhä olette näin, herra Hansen? kysyi hän. -- Ettekö\nkoskaan ole rakastanut koko olennollanne, sekä sielullanne että\nruumiillanne, kaikella, mitä teissä on?\n\nÄäni soi kuin jostakin kaukaa, ja Erik Hansenilta jää vastaamatta.\nMitä hän vastaisikaan? Että Teklaa kylläkin joskus, mutta se\ntaisi olla vain himoa ja siihen sekaantunutta kiitollisuutta ja\nettä se on jo mennyt. Ja sitten erästä, joka oli korkealla kuin\ntähti maailmasta, mutta sillä ei ollut mitään tämän maisen kanssa\ntekemistä. Mutta kysymys ei ollut vastattavaksi tarkoitettukaan.\n\n-- Oikein hullusti, jatkoi pehmeä, tumma ääni, -- niin kuin\nmaailmassa ei olisi mitään muuta eikä sen jälkeen väliä millään?\n\nErik Hansen ei enää aiokaan vastata. Hän on kuin huumauksissa, ja\nhänen on hyvä näin. Hän tuntee kuin johonkin uppoavansa, johonkin,\njoka tyyten erottaa hänet muusta maailmasta. Ja koko hänen\nolentonsa läpi käy lämmin aalto, se alkaa käsivarresta, jolle rouva\nLarsenin käsi on laskeutunut, ja leviää yli koko ruumiin, kiireestä\nkantapäähän. Mitähän tästä vielä tulee? Kasvot painautuvat hänen\nkasvojaan vastaan, tukahduttavat niin, että hengitys salpautuu...\n\nEi, Luojan nimessä. Silloin hän nousee, hehkuvana ja läähättäen,\nja hänen molemmat kätensä ovat Thomasine Hauanin, ei, Larsenin\nolkapäillä.\n\n-- Ei, sanoo hän hätäisesti, -- tämä ei käy mitenkään.\n\n-- Ah niin, minä tiedän, vastaa rouva Larsen hitaasti ja tummasti ja\npidellen hänen käsiään, -- te rakastatte toista.\n\n-- En, en ketään. Mutta teitähän kaikkien viimeksi voin rakastaa,\nteillä on mies ja lapsia...\n\n-- Mies! Niin, te tiedätte kyllä, kuka, tuli hyvin tyynesti. -- Ja\nteidän piikanne tietää sen myöskin.\n\n-- Se ei puolusta mitään.\n\nEikä hän kuitenkaan hellitä otettaan naisesta, hänen kätensä\nsivelevät vaistomaisesti hänen kasvojaan ja hänen hiuksiaan,\nja vaistomaisesti hän myöskin vetää häntä taas luoksensa ensin\nerotettuaan hänet itsestään.\n\n-- Te olette kaunis, rouva Larsen, jatkaa hän itsekseen, -- ja\nkuitenkin te olette onneton. Eikö niin? Ja miksi?\n\nKerran aikaisemminkin on Thomasine Hauan välähdyksenä pistäytynyt\nhänen mielessään ja sitten sammunut. Siitä on jo pitkä aika, mutta\nhän muistaa sen hyvin.\n\n-- Siksi, että elämä minulta meni, ennen kuin se oikeastaan\nalkoikaan, vastasi rouva Larsen, -- ja siksi, etten koskaan ole\nosannut odottaa. Ah, meille olisi jäänyt yhteinen salainen ja\nsuloinen muisto!\n\n-- Joka olisi muuttunut pahaksi omaksitunnoksi.\n\n-- Ei minulle, ja tuskin teillekään. Tehän olette vielä vähemmän\nkuin minä tilivelvollinen. Niin, herra Hansen. Kun tulin tänne,\nkuvittelin mielessäni, minkälaiseksi olette mahtanut muuttua. Olen\nnähnyt niin paljon miehiä, mutta tuskin yhtään oikeata, ja minulla\noli jonkinlainen hyvä ja elähdyttävä mielikuva teistä. Ja minä tein\nlaskelmia mielessäni, sillä minulla olisi ollut pyyntö teille. Mutta\nnyt lähden esittämättä sitä.\n\n-- Sanokaa vain, rouva Larsen. Vaikka kyllä arvasin teillä sellaisen\nolevankin. Ja jos se minun vallassani on, niin se täyttyy ilman\nlaskelmiakin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Siksi, että luulen teitä sen verran tuntevani, ettette lähde\nrukoilemaan, ellei syy ole pakottava. Ja eikö meidän velvollisuutemme\nole auttaa lähimmäisiämme.\n\n-- En vetoa siihen. Mutta mistä minut niin tunnette?\n\n-- En osaa sitä oikein selittää. Ajattelin vain ulkonäköänne\nsellaisena kuin sen ensikerran näin.\n\n-- Sekin on muuttunut toiseksi niin kuin minä itsekin. Mutta syy ei\nole minun, herra Hansen, syy ei ole minun.\n\n-- Naisparka, mutisi Erik Hansen ja puristi hänen käsiään. -- Uskon\ntodellakin mitä sanotte. Mutta nyt ajatelkaamme asiaa. Sehän koskee\nisäänne.\n\n-- Niin.\n\n-- Jos minä voisin sille asialle jotakin, niin minä tekisin. Mutta\nminä olen palvelija eikä minulla ole oikeutta sekaantua herrani\nasioihin. Yhden vihjauksen tahdon teille kuitenkin antaa. Kääntykää\nRossin puoleen.\n\n-- Rossin, miksi hänen?\n\n-- Minun on sitä hiukan vaikea sanoa, mutta siksi, että hän\npohjaltaan vihaa konsuli Björsethiä. En tiedä, miksi hän vihaa, mutta\nniin hän tekee. Puhutte hänelle asiat niin selvästi kuin taidatte,\nja ellei hän tahdo auttaa, silloin ei ole muuta kuin mukautua\nvälttämättömyyteen.\n\n-- Toiveet eivät ole suuret, herra Hansen, mutta sehän ei oikeastaan\nminua liikuta. Olen oppinut taidon olla ajattelematta.\n\n-- Ja sitten, rouva Larsen, ehkä on parempi, että me emme enää...\n\nEi. Hän ei voinut sanoa sitä, etteivät he enää voisi tavata. Ensi\nkerran häneltä jotakin pyydettiin, ja pyyntö läheni melkein rukousta,\nensikerran hänen puoleensa kääntyi sellainen, joka ei ollut hänestä\nsuoranaisessa riippuvaisuussuhteessa, ja hänen oli pakko vastata\njyrkästi torjuen.\n\n-- Luulen kyllä, että asianne onnistuu, rouva Larsen, sanoi hän\nrohkaisevasti. -- Ja sen lupaan lisäksi, että koetan, koetan,\nen muuta, sillä olenhan palvelija, olla antamatta apua konsuli\nBjörsethille, mitä kauppias Hauaniin tulee.\n\n-- Kiitän teitä, herra Hansen.\n\nErik Hansenin oli vaikea irroittaa kättänsä menijän kädestä, mutta\nirroitettavahan se oli.\n\n-- Ajatteletteko vielä niin kuin äsken, rouva Larsen?\n\n-- Ajattelen.\n\n-- Hyvästi!\n\n-- Hyvästi.\n\nOliko ulkona yhäkin kirkas päivä? Ja hänestä tuntui, kuin olisi\nvuorokausia ja vuodenaikoja ollut välissä. Hänen oli kuuma, ja\nväsynyt hän oli kuin pitkän matkan taivaltanut. Ei, nyt hänen täytyi\nilman aikojaan vilkaista kuvastimeen. Mutta sai siihen katsella, sama\nnaama sieltä mullisteli, hehku vain oli laskemassa, ja silmät olivat\nraukeat.\n\nYhtäkkiä hän muisti kauppias Hauanin ja hän purskahti nauruun, joka\nkorviin kuului hullulta.\n\nMitä se vanha syntinen olikaan haastellut? Että uskoa vanhaa\nkavaljeeria, naiset eivät tarvitse muuta kuin lujan yrityksen suoraan\nasiaan.\n\nJumal'aut! Omena ei putoa kauas puusta. Ei tarvitse olla mieskään\ntehdäkseen tarmokkaan yrityksen. Tarvitsee vain olla Hauan.\n\nMutta samassa nauru kuoli. Siinä suhteessa Thomasine Hauan erosi\nisästään, että hän oli tosi. Ja mitä muuta hän sen lisäksi olisikaan\nvoinut olla.\n\nIllalla hän taas meni Hjelmille pitkästä aikaa. Mutta hän muutti\nkaikki vaatteensa, ennen kuin lähti, sillä hänestä tuntui, kuin\njotakin Thomasine Larsenista seuraisi niitä.\n\n-- No, järjestyikö kauppias Hauanin asia? kysyi Gunni Hjelm.\n\nErik Hansen viivytteli, ennen kuin vastasi. Hänellä oli nolo olo,\nhänestä tuntui, kuin hän ei voisi katsella hjelmiläisiä silmiin, ja\nkädet vapisivat.\n\n-- En tiedä, vastasi hän viimein, -- ainakin koetin neuvoa niin hyvin\nkuin osasin ja muutahan en voinut.\n\n-- Sitten kaikki menee hyvin.\n\n-- En osaa sanoa. Toivon sitä enkä toivo. Jo Nils Hauanin isästä oli\ntuskin kenellekään iloa, ja Nils Hauanin maine erikoisesti ei ole\nparhaimpia. Mutta lapsenrakkaus on merkillinen asia; tytär, joka\nisälleen on kiitollisuudenvelassa tuskin muusta kuin elämästään,\nsiitäkin enemmän äidilleen, on valmis juoksemaan vaikka tuleen tämän\nedestä. Ja kysymyksessä on vain taloudellinen juttu. Minkähänlainen\npoika minä olisin, jos minulla olisi tilaisuus sitä olla?\n\n-- Uskon, että olisit hyvä. Mutta tämä kai koskee kunniaan yhtä\npaljon kuin muihinkin tunteisiin. Nils Hauan on pitkät ajat ollut\nmahtimies.\n\nVajaan kuukauden kuluttua Nils Hauanin asiain järjestely oli\nnähtävissä. Hän sai luopua kaikesta mitä oli omistanut ja lisäksi\nmenetti vanha, saita Ross kolmanneksen omaisuudestaan. Kun hän sen\njälkeen ensi kerran näki Erik Hansenin kadulla, sylkäisi hän häntä\nvasten silmiä.\n\nMutta Erik Hansen hymyili ja pyyhki syljen pois.\n\n-- Teidän olisi pitänyt antaa enemmän, herra Ross, sanoi hän, --\neikä liian vähän, niin olisi Nils Hauan pystyssä, tekisi reippaasti\nafäärejä ja maksaisi teille velkansa.\n\nJa kun Ross ei vastannut mitään, vaan hullun silmin häntä katseli,\njatkoi hän:\n\n-- Asia ei ole niin vakava kuin miltä se näyttää. Nils Hauan saa sen\npaikan, minkä Höijer vainajalla oli, ja siinä on tilaisuus ansaita.\nKrouvi nyt vain joutui toisten pidettäväksi.\n\n-- Saakaa halvaus! kirahti Ross ja laahusti väsynein, vanhanmiehen\naskelin eteenpäin.\n\n\n\n\nXXI\n\n\n-- Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi, sanotaan pyhässä sanassa,\nmutta nämä tuomitsevat lähimmäisensä, maailman ja kaikki, mitä siihen\nkuuluu. Paitsi ehkä itsensä, mutta kai sekin saadaan pian nähdä.\n\nSaarnamies on vanha ja pitkäpartainen, Suomesta käymässä. Ja\nkaupungista kaupunkiin, kylästä kylään hän on kierrellyt puhumassa.\nHänen äänensä on hiljainen, mutta kantava, ja hän puhuu kuin\npuhuttelisi vain yhtä ainoata, määrättyä henkilöä, mutta tullessaan\nVapahtajamme kärsimyksiin hänen äänensä korkenee ja nuotti käy\nsaarnaavaksi.\n\nKuulijakunnassa vallitsee hartaasti kuunteleva äänettömyys, silloin\ntällöin kuuluu nyyhkytys, joka joskus aikoo yhtyä itkuksi, mutta\ntukahtuu sitten siihen. Puhujan sanat ovat kovia ja voimakkaita,\nvaikkapa hiljaisesti lausuttuja. Hän ei koskaan sano Vapahtaja,\nehkä siksi, että se vaikuttaisi liian lievältä, vaan verinen ylkä,\nKristus, Jumalan poika. Ja sielumme pahimman vihollisen hän mainitsee\njohdonmukaisesti sen väristyttävimmällä ja kammottavimmalla nimellä:\nsaatana. Synkkä, synkkä on sanoa perkelekin, mutta syystä tai\ntoisesta on sana menettänyt jotakin kärjestänsä, ja piru tuntuisi\ntämän miehen suussa naurettavalta ja vähäpätöiseltä pikkupojalta,\njolla ei ole mitään tekemistä ihmissielua koskevien iankaikkisten\nasioitten kanssa.\n\nErik Hansen pyyhkii hikeä otsaltaan. Huone on kuuma ja ilma sakea\nkuin pesutuvassa. Hiljainen herrallinen liike herättää tarkkaavassa\nhiljaisuudessa huomiota, yksi ja toinen silmäys luodaan häneen, ja\nsaarnamies koroittaa hetkeksi ääntänsä aivan kuin palauttaakseen\nkuulijakunnan päiväjärjestykseen.\n\nHän on nyt tullut omahyväisyyteen ja ahneuden perkeleeseen. Mitä\nhyödyttää ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi\nsielullensa vahingon.\n\nErik Hansen tarkastelee kuulijoita. Sanat eivät ole heihin\nerikoisemmin vaikuttaneet, he eivät ole havitelleet kaikkea maailmaa,\nvain jokapäiväistä leipää, ja sekin on heillä niukka. Mistä siis se\nahneus? Mutta vaivalloisen päivän seuralaisena on tyytymättömyys,\nnurina ja kapinan henki, kuitenkin meidän täytyy uskoa vain\ntaivaalliseen isäämme ja hänen iankaikkiseen armoonsa.\n\nSanat lämmittivät omituisesti, ja Erik Hansenin tarkkaavaisuus kävi\nvirkeämmäksi. Aivan niin. Kun päivän on tehnyt minkä on voinut,\nsilloin ei todellakaan ole muuta kuin tyytyväisenä ja iankaikkiseen\narmoon luottaen paneutua levolle. Hän katselee miesten leveitä\nhartioita ja heidän totisia, tuulen, päivän ja pakkasen puremia\nkasvojaan. Joku ryähtää raskaasti, mutta varovaisesti, peläten, että\ntoisten hartaus häiriytyisi.\n\nSeuroja on kestänyt jo kaksi päivää, ja tänään illalla niiden pitäisi\ntälle kerralle loppua. Kulkiessaan ohi oli Erik Hansen usein kuullut\nvirrenveisuuta Juhani Suopungin talosta ja vielä aamupuolella yötä\nhän oli nähnyt ihmisiä tulevan portista kadulle.\n\n-- Mitä varten on kuljettava seuroissa, oli hän kysynyt Teklalta,\n-- kun joka pyhä saamme kuulla sanaa selitettävän kirkossa? Ja jos\njoskus arkenakin.\n\n-- Ei haittaa olla Jumalan kanssa yhteydessä milloin vain on\ntilaisuutta.\n\n-- Niin oikein. Mutta sitä varten meillä on raamattu ja sitä varten\nmeille on annettu tahto ja täysi järki.\n\n-- Onhan asioita, joista ei itse pääse selville, mutta kun kokenut ja\ntaistellut, elävästi herännyt mies selittää...\n\nTekla ei ollut siitä erikoisemmin huomauttanut, mutta hän kai\noli luvannut joskus käydä seuroissa. Niin, voihan hän mennä.\nHauanin pienen romahduksen jälkeen hän oli tuntenut omituista\nmielenmasennusta, melkein kuin omantunnon vaivoja. Sen sijaan että\nolisi auttanut Hauania, hän oli saattanut toisenkin, Rossin, sille\npuolelle, joka oli luotu luisumaan. Ehkäpä seuroissa saa jonkin uuden\nlähtökohdan ajatuksilleen. Vaikka syytön hän on tapahtuneisiin.\n\nKeskellä päivää seurat hetkeksi katkeavat ja ihmiset työntyvät\npihalle. Nyt olisi oikea aika mennä matkoihinsa, sillä Erik Hansen\nkulkee vieraana heidän joukossaan. Vieraana ulkonaisesti ja vieraana\nmuutenkin. Suuri osa kuulijoita on muualta tulleita, mutta on\njoukossa sentään koko joukko tuttujakin, joista yksi ja toinen tulee\nhäntä tervehtimäänkin.\n\n-- Vai on tirehtöörikin osunut tänne. Jumalan terve.\n\nTähän tällaiseen tuntuu hiukan nololta vastata \"hyvää päivää\", ja hän\nmutisee vain jotakin ja puristaa puhuttelijan kättä.\n\n-- Onko tirehtöörikin ruvennut ajattelemaan niitä iankaikkisuuden\nasioita?\n\n-- Täytyy kai niitä ajatella muuallakin kuin kokouksissa.\n\n-- Hyvä on, jos niin on, että me aina valmiina olisimme...\n\nMies huokaa ja katoaa vähitellen muitten joukkoon. Ja mistä tämä\nruoan ja kahvin paljous? Osa väestä on kadonnut kaupungille\ntuttaviin, saarnamies ja muut edustavimmat ovat sisällä, ehkäpä\njoitakin on satamassa olevissa aluksissakin, mutta näyttää sitä\ntarvittavan täällä pihallakin. Riittää kuitenkin. Portin kautta\nkannetaan ämpäreittäin lientä ja pannullisia kahvia, ja Tekla on\nsiinä hommaamassa muitten joukossa.\n\nErik Hansen menee hänen luokseen, ja hän tuntee, kuinka monet katseet\nseivästyvät heihin.\n\n-- Jos tahdot, sanoo hän, -- voit kotoa ottaa kahvia ja muutakin\ntarvittavaa. Käske punnita ja ilmoita sitten minulle, paljonko otit.\n\nTeklan silmät kirkastuvat kiitollisuudesta, ja hän rientää taas pois.\nKyllähän tässä tarvituksi tulee.\n\n-- Kuulkaa, nuori mies, sanoo Erik Hansenille joku vanha mies, -- ei\nsitä lahjoilla eikä hyvillä töillä osteta syntien anteeksisaamista,\nvaan tunnustamisella ja uudestisyntymisellä.\n\n-- Millä tunnustamisella ja mistä synnistä?\n\n-- Ei huoruuden synnistä eikä muustakaan, vastaa mies\njärkähtämättömästi.\n\n-- Kuulkaa nyt mies, sanoo Erik Hansen tiukasti, -- älkää tunkeutuko\nasioihin, joista ette tiedä.\n\nJa mies vetäytyy hämmentyneesti hymyillen toisten joukkoon.\n\n-- Kovin on kiinni maallisuudessa, selittää hän. -- Ilman vain liekin\ntullut, uteliaisuudesta.\n\n-- Ajallisuudessa, myöntää toinen, -- ja maallisessa arvossa. Älä\nmene sellaisille puhumaan, Petteri, kyllä tulee herätys niillekin,\nellei ennen niin sitten kun kuolema kolkuttaa.\n\n-- Joo, mutta jos se silloin on myöhäistä.\n\n-- Paras on, kun itsekukin pitää huolen omista synneistään.\n\nErik Hansen kuulee joka sanan, mutta menee hiljaa syrjemmäksi.\nTällaiset kokoustilaisuudet näkyvät olevan muutakin kuin hengellistä\nylennystä varten, sillä tällä suunnalla käy keskustelu maallisissa.\n\n-- Jos sinä olisit niin hyvä kristitty kuin mistä tahdot käydä, niin\nsinä auttaisit minua tässä asiassa.\n\nErik Hansen tuntee molemmat keskustelijat, toinen on Juhani Suopunki,\ntalon isäntä, toisen hän hämmästyksekseen tuntee Olliksi.\n\n-- Hyvää päivää, tervehtii hän Ollia.\n\n-- Jumalan terve, vastaa Olli.\n\nKovin on mies vanhennut ja käynyt vakavaksi, tuskin entisestään\ntuntisi. Vai on Olli tullut uskoon.\n\n-- Niin, mistä teillä oli kysymys? kysyy Erik Hansen.\n\n-- Tämä Olli vain taloa meinaa, vastaa Juhani Suopunki\nvastenmielisesti, -- tuota Syrjäis-Hemmingintaloa tästä vierestä.\n\n-- Minne Hemminki sitten?\n\n-- Kuuluu menevän lähemmäksi Suomea, ellei muuta sinne kokonaan.\n\n-- Mikäs Hemmingin sille päälle sai?\n\n-- En ymmärrä. Vasta hiljakkoin se tuli sille tuulelle. Tämä\nsaarnamies, Vaiskojärven Feetuksi sitä sanotaan, on sieltäpäin\nkotoisin mistä Hemminkikin, ja kun se kuuli Feetun puhuvan, niin heti\nkuin tuli hännän alle, ei muuta kuin Suomeen.\n\nVaiskojärvi! Feetun hän tunsi nimeltä, mutta Vaiskojärvi, sen hän\ntunsi lapsuudesta. Kuva palautui elävänä hänen mieleensä, sininen\nselkä, metsäiset rannat ja vaaroja ja tuntureita metsien takana.\nHänessä sykähti, kun nämä tulivat hänen mieleensä, mutta hänen ei\ntehnyt mieli sinne takaisin.\n\n-- Nyt Hemminki möisi talonsa, jatkoi Juhani Suopunki, -- ja Olli\nhaluaisi sen ostaa ja tahtoisi minut takuuseen.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Mutta en minä voi. Eikä minulla ole varojakaan taata.\n\n-- Nyt ei Juhani puhu totta, keskeytti Erik Hansen. -- Minähän tiedän\nJuhanin varat.\n\n-- Niin mutta minulla on myöskin perhettä. Ja toisekseen tämä Olli,\nse on niin monta kertaa langennut ja taas tehnyt katumuksen, ja aina\nsille on uskottu anteeksi... Ei se passaa, että tekee armon päälle\nsyntiä?\n\n-- Eikö Jeesus puhunut jotakin seitsemänkymmentä kertaa seitsemästä?\nkysyi Erik Hansen terävästi.\n\nKysymys vaikuttaa ällistyttävästi Juhani Suopunkiin. Hän ei suuria\nodottanut Erik Hansenin raamatuntaidosta. Mutta hän sai pian\nmalttinsa takaisin.\n\n-- Joo-joo, myönsi hän, -- mutta ei missään raamatunpaikassa sanota,\nettä minun pitää tälle Ollille ruveta revärssiin tai väkseliin tai\nsellaisiin...\n\n-- Ei kylläkään. Mutta siinä sanotaan jotakin lähimmäisenrakkaudesta\nja että jos sinulla on kaksi hametta, niin... Kyllähän Juhanin\npitäisi tietää.\n\nSuopungin Juhani sai suuret silmät.\n\n-- Et kai sinäkin, terehtööri, ole tullut kristityksi? kysyi hän.\n\n-- Voihan sitä olla kristitty ja lukea raamattua, vaikka ei käykään\nseuroissa.\n\n-- Niin, mutta ellei saa sielulleen lohdutusta ja ylösrakennusta,\nniin maailma veisi mennessään.\n\n-- Niin kuin nyt Juhaninkin tuossa Ollin takaamisessa.\n\n-- Ja sinä, terehtööri, siinä Palon Teklan asiassa. Vuosikausia\nolet syntiä tehnyt, mutta eipä, eipä ole tullut suun tunnustusta ja\nsydämen katumusta.\n\n-- Juhanipa ei viitsi repiä suutaan asioissa, joita ei tiedä. Minä en\nviitsi ruveta juoksemaan ja vakuuttamaan itseäni viattomaksi syntiin,\njohon olen viaton. Se olisi omahyväistä, ja se se vasta synti on.\nMinulle riittää hyvä omatunto. Ja Juhani on hyvä ja sanoo tämän\nmuillekin, kun asiasta tulee kysymys.\n\nSanat tulivat niin jyrkästi, että Juhani Suopunki jo vähin pelkäsi.\nOlli oli koko ajan seisonut syrjässä nöyränä ja masentuneen\nnäköisenä. Nyt hän astui esiin.\n\n-- Kyllä se niin on, vakuutti hän, -- niin kuin tirehtööri Hansen\nsanoo. Enkä minä ainakaan ole niitä sellaisia juttuja levittänyt.\n\nNyt vasta Erik Hansen muisti, mistä tässä alkuaan oli lähdetty, ja\nhänen katseensa pysähtyi Olliin. Tämän entinen reippaus oli kadonnut,\nja hän seisoi siinä ryhdittömänä ja surkastuneena. Mutta mitään\nteeskentelyä ei Ollissa ollut, hän oli sitä, mitä oli.\n\n-- Jos tämä Olli nyt lupaisi olla mies, aloitti Erik Hansen taas, --\nniin ehkäpä Juhani häntä takaa.\n\n-- Voihan se asua kyyrylläkin, väitti Juhani Suopunki, -- niin kauan,\nettä on tilaisuutta ostaa taloa. Turhaa komeutta ja maailmallisuutta\nvain se, että heti oma talo.\n\n-- Minulla on niin suuri joukko, että tuskin kukaan minua ottaa,\nvalitti Olli.\n\n-- Ja velaksi Juhanikin sai talonsa, muisteli Erik Hansen, -- ja minä\ntakasin Björsethin nimessä.\n\n-- Niin, mutta minä tein kans työtä yötä päivää.\n\n-- Joko taas se oma kiitos! Eikö tämä Olli tee, vaikka ei hänellä\nole säästämislahjaa. Ei, Juhani Suopunki. Sinä olet tekopyhä mies.\nSaarnamiehiä sinä pidät ja seuroja, mutta köyhää lähimmäistäsi sinä\net auta. Mutta tästä lähtien, Juhani, en osta sinulta ainoatakaan\nleiviskää, en ota sinua työhön enkä poikaasikaan...\n\n-- Minä myyn muille... kaupungille...\n\n-- Et myy! Pidän sen huolen, ettei kenenkään kannata sinulta ostaa.\nEn ole sinun rankaisijasi, mutta saadaan nähdä, etköhän ensi vuonna\nkatsele maailmaa toisin silmin. Tule huomenna konttoriin, Olli, minä\nlaitan sinulle takaajan.\n\nJuhani Suopunki jäi seisomaan suu auki.\n\n-- Jos terehtööri rupeaa, niin kyllä minäkin rupean, änkytti hän, --\nmutta kun tuo Olli on vähän sellainen...\n\n-- Tule sitten huomenna konttoriin Ollin kanssa. Miehen kasvot saivat\nheti toisen ilmeen, ja hän kääntyi porttikäytävästä pihaan.\n\n-- Näkyvät jo menevän sisälle, sanoi hän, -- Eikö terehtöörikin tule\nhetkeksi vielä... tuota kuuntelemaan?\n\n-- Eipä tuo kuunteleminen näy sinunkaan vaellukseesi vaikuttaneen.\nEnkä minä muutenkaan tule noin kierän miehen huoneeseen.\n\nJa Erik Hansen lähti kotiinsa huulet yhteen puristettuina ja mieli\nkolkkona. Sisältä kuului taas virrenveisuu, hän pysähtyi hetkiseksi\nja kuunteli, mutta vain hetkiseksi. Sitten hän taas hitain askelin\nkulki lähimpään kulmaan ja kääntyi kotiin johtavalle kadulle, mutta\nveisuu kuului vielä kauan aikaa hänen korviinsa.\n\nMiksi hän taas suotta oli kiukustunut, Juhani Suopungin niin kuin\nmuittenkin on katsottava eteensä. Ja ihminen on silloinkin, kun hän\nlähestyy Jumalaansa ja koettaa pyrkiä hyvään, vain ja yksinomaan\nihminen.\n\nHän muisti taas nuo totiset, hartaat kasvot, ja sillä hetkellä hän\ntoivoi olevansa enemmän heidän kaltaisensa. Ja virrenveisuu kuului\nyhä hänen korvissaan. Babylonian vankeudessa ripustivat Israelin\nlapset harppunsa puiden oksille. Tuo veisuu oli muutakin kuin\npyrkimystä ylöspäin, se lähensi veisaajia toisiinsa.\n\nVaikka mitäpä näistä. Samasta Aatamista oli lähtöisin niin\nsuomalainen kuin norjalainenkin, sama Luoja heidät oli luonut, saman\nmaailman heille antanut ja saman auringon asettanut paistamaan.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nEnsimmäisen todellisen kesäpäivän vastaisena yönä lyötiin Erik\nHansenin asunnon ja konttorin kaikki ikkunat rikki. Laakeilla\nliuskakivilaatoilla laskettu katukäytävä oli lasinsiruja täynnä,\nmutta kukaan ei ollut ilkityöntekijöitä nähnyt, kukaan ei osannut\nsanoa niistä mitään. Tällaista saattaa tapahtua auringonpaisteisena\nyönä siinä kahden ja kolmen välimailla; muutamien silmänräpäyksien\naikana saattaa mennä säpäleiksi kahta vaille kolmekymmentä ruutua.\nSatamaan oli tosin kuultu kilinää, mutta kun ehdittiin katsomaan,\nmikä sen oli aiheuttanut, oli työ jo tehty ja katu oli valoisana,\nautiona ja rauhallisena niin kuin ennenkin.\n\nArvailtiin, puhuttiin sinne ja tänne. Hansenia vastaan se ei niinkään\nvoinut olla kohdistettu, mutta konsuli Björsethiä paremminkin.\nMiksipähän alkoi kiristellä ihmisiä! Ja kuitenkaan ei kukaan olisi\nmielellään sanonut mitään pahaa Andreas Björsethistä.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin tuli vanha Ross Erik Hansenin luo. Vanha\nmies vapisi, ja hänen käyntinsä oli entistäkin vaivalloisempaa ja\nkumarampaa. Hän ojensi kätensä ja kävi heti asiaan.\n\n-- Tulin sanomaan teille, tirehtööri Hansen, sanoi hän, -- että olen\nkyllä pahasisuinen ja kiukkuinen mies, mutta tuollaiseen, tuollaiseen\nminä en milloinkaan ryhtyisi enkä antaisi sille kannatustani.\n\nErik Hansen oli kalpea, ei ruutujen takia, mutta hän naurahti ja\nnaurahti lämpimästi.\n\n-- Herra Ross, vastasi hän, -- minun päähäni ei ole koskaan\njuolahtanutkaan, että te olisitte mitenkään särjettyjen ruutujen\ntakana.\n\n-- Ei, myönsi Ross jyrkästi ja päätään pudistellen. -- Sanon\nvasten kasvoja mitä minulla on sanomista, vehkeilen vähän rahojeni\nkanssa, mutta tuollaista en suvaitsisi. Jaa, herra Hansen, jos Aage\nLarsen olisi liikkunut näillä main, niin häntä minä epäilisin, en\nsärkemisestä, sillä sellaiseen hän itse ei uskaltaisi ruveta, mutta\nlahjomisesta siihen.\n\n-- Ruuduthan ovat vain ruutuja, herra Ross, ja uudet ovat jo entisten\ntilalla.\n\n-- Jos saisitte käsiinne Larsenin, niin rankaisisitte häntä\nankarasti, herra Hansen. Niinhän?\n\n-- En. Minä puolestani antaisin hänen juosta. Koko perhettä on jo\nriittävästi rangaistu, mutta syystäkö vai syyttä, sitä minä en osaa\narvostella.\n\nHerra Ross oli odottanut jotakin muuta, jotakin salakavalaa\nkostonhimoa, joka kävisi oikeuden varjon alla; hän vilkaisi\npitkistään Erik Hanseniin, puristi taas hänen kättään ja meni.\n\nSaman päivän illalla tuli asianajaja Ursfjord hänen luoksensa.\nIlkityöntekijät oli saatu kiinni lähikylässä, kaksi juoppoa\nmerimiestä, joille Aage Larsen oli antanut viisikymmentä kruunua\nja luvannut saman verran lisää, kun työ oli tehty. No, tietysti me\npanemme ne edesvastuuseen ja maksamaan.\n\n-- En luule, vastasi Erik Hansen väsyneesti. -- Paras ehkä, että\nkäskette viranomaisten ne haukkua perin pohjin ja annatte heidän\nluikkia.\n\n-- Mutta luulen, ettei se niin vain käy. Ja uskon, ettei konsulikaan\nsiihen oikein tyydy.\n\n-- Onko todistajia siihen, että Larsen on ollut mukana?\n\n-- On. Hän on appensa luona Gamvikissa...\n\n-- Sitäpä en ole tietänyt.\n\n--... ja koettanut saada touhuun montakin.\n\n-- No niin, herra Ursfjord. Ehkäpä teemme sitten niin, että otamme\nmiehiltä kirjallisen tunnustuksen, jossa Larsenin osa on mainittu.\nSen lähetämme konsulille. Ja se arvatenkin on aivan riittävä. Antaa\nmiesten vain mennä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama särjetty ruutu! Tällaisia asioita ei Erik Hansen jaksanut\najatella, ja tuskin hän olisi niitä erikoisemmin huomannutkaan, ellei\nniistä olisi huomautettu.\n\nSillä suunnilleen niinä hetkinä, jolloin ruudut kilahtelivat\nsäpäleiksi hänen asuntonsa ikkunoissa, suunnilleen niinä hetkinä\nGunhild Hjelm veti viimeiset henkäyksensä.\n\nJokaisenhan on se kerran tehtävä. Ja Gunhild Hjelmistä tiedettiin,\nettä hänelle se sattui tavallista pikemmin. Niin, nyt oli Erik Hansen\nsaanut kuulla, että sitä oli peläten odotettu viime aikoina joka\nkevät. Tänä keväänä oli odotettu, ettei sitä tulisikaan. Kas, lumi\noli jo sulanut, meri välkehti, ja koivut olivat hiirenkorvalla, nyt\nse ei enää voinut tulla, ja juuri silloin se tuli.\n\nTänään ihminen kulkee vielä asioillaan, on toimissaan niin kuin\nainakin, ja posket rusottavat ja silmät loistavat. Huomenna hän\ntuntee lievää raukeutta ja paneutuu vuoteelle. Ehkäpä jo seuraavana\npäivänä voi nousta, tai ellei silloin, niin sitä seuraavana. Taikka\nviikon kuluttua. Joka päivälläkin on huomisensa, ja jokainen huomen\non uusi.\n\nMutta jokainen uusi päivä on edellisen kaltainen, ja se odotettu\nhuomen näkyy vetäytyvän yhä kauemmaksi. Mutta annetaanpahan päivien\nkulua ja Jumalan auringon paistaa... saammepa nähdä. Ja auringon\ntakaa katselee Luoja itse. Mikään ei itse asiassa ole mahdotonta.\n\nMikäli päivät kuluvat, sikäli Erik Hansenin ajatukset turtuvat.\n\"Berg, te saatte hoitaa konttoria. Jos jotakin erinomaisempaa tulee,\nniin minä olen pastori Hjelmin luona.\" Aamut muuttuvat illoiksi ja\npäin vastoin, eikä yhtään järkevätä ajatusta tule. Vain: \"Gunni Hjelm\nkuolee...\"\n\nEikä kuitenkaan kuolema ole Erik Hansenille outo. Hän on nähnyt sitä\nkaikissa muodoissa varhaisesta nuoruudestaan asti, ja ajatus siitä\non kuin syöpynyt hänen veriinsä. Mutta Gunni Hjelm kulkee hetki\nhetkeltä täysin tietoisena kuolemaa kohti, ja joka hetkeltä käy katse\nkirkkaammaksi.\n\n-- Niinhän me kaikki teemme, koettaa Erik Hansen ajatella, -- tuskin\nolemme maailmaan tulleet, niin vaellus hautaa kohden jo alkaa.\n\nSe lohdutus ei kuitenkaan auta. Gunni Hjelmin päivittäisin kasvavassa\nriutumisessa on auringonlaskun surunvoittoista ihanuutta, mutta tunne\nkasvaa jäytäväksi, äänettömäksi suruksi, kun tietää, että tuo päivä\nlaskettuaan ei enää nouse.\n\nPastori Hjelm koettaa hymyillä, mutta hänen kätensä vapisee, kun hän\nmenee toiseen huoneeseen ja täyttää piippuaan. Mutta kun hän tulee\ntakaisin, hymyilee hän taas. Meidän Herramme tietää kyllä mitä hän\ntekee... ehkäpä hän taaskin...\n\nMutta tohtori pudistaa päätänsä ja hymähtää surunvoittoisesti. On\njotenkin aiheetonta enää mitään toivoa, Luoja on nähtävästi jo\npäätöksensä tehnyt. Ja siihen on ilman muuta alistuttava.\n\n-- Se minun on pakko sanoa sinulle, veli Hjelm. Mutta tuota piippuasi\nsinä et koskaan muista jättää muualle.\n\n-- Annan hänet pois yhtä iloisesti kuin otin hänet vastaankin, Wold.\nSanon sinulle, että hänen takiaan ei kenenkään ole tarvinnut itkeä\nsurusta.\n\n-- Tiedän sen hyvin, veli Hjelm... niin, jos nyt tulee jotakin, niin\nlähetä heti hakemaan, ole hyvä.\n\nMitään kummempaa ei tule. Gunni-tyttö vain pyytää, että uutimet\nvedettäisiin syrjään. Hänestä olisi hauskaa katsella auringonsäteiden\nleikkiä.\n\n-- Gunni-lapseni. Nyt, ennen kuin sinä menet Jumalan luo, mieti,\nolisiko sinulla mitään sanomista sitä ennen?\n\n-- Ei, isä, ei yhtään mitään.\n\n-- Olisiko sinulla jokin toivomus, jonka haluaisit toteutettavaksi?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Koeta miettiä, Gunni-tyttäreni, koeta.\n\n-- Voi, isä, minähän olen saanut niin paljon enemmän kuin olen\ntoivonutkaan.\n\n-- Entä eikö sinulla ole mitään sanomista meille, jotka jäämme?\n\n-- Minun on ollut niin hyvä. Kiitän vain sinua ja äitiä, enempäähän\nen voi, vaikka olisin tahtonut... Onko Hansen täällä vielä?\n\n-- On, hän on tässä vieressäni...\n\nGunni Hjelm oli tahtonut nähdä auringonsäteiden karkelon, oliko hän\nmahtanut niitä nähdä. Mutta hänen kätensä oli kuuma ja kostea, kun\nhän heikosti tarttui miehen käteen.\n\n-- Näin oli kaikkein paras, kuiskasi hän heikosti.\n\nEikä kukaan ollut tarkalleen nähnyt, milloin Gunni Hjelm hengitti\nviimeisen henkäyksensä. Surutar ei astunut hänen kuolinvuoteensa\nääreen suurin itkuin eikä kyyneleisin katsein, hän vain nyyhkytti\nhiljaa ja pidätetysti. Oliko se edes surua? Eikö se paremminkin ollut\nkuin vaisu iltatuulen huokaus puun latvassa, kaihoava jäähyväinen\nsille päivälle, joka on mennyt, ja tervehdys sille, joka menneen\npainuessa maille jo sarastaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka pitkä aika tästä kaikesta onkaan kulunut! Eikö tässä ollut\nvälillä jotakin rähinääkin, ruutujen särkemistä ja sellaista? Miksi\nne tänne tulivat särkemään, Larsen olisi voinut lähettää ne suoraan\nBjörsethille, siellähän niitä ruutuja olisi ollut hiukan enemmänkin.\nJa miehet on jo saatu kiinnikin, se oli kerrankin ripeätä toimintaa.\nTänäänkö Ross ja Ursfjord kävivät vai oliko se vuosi sitten? Ei,\neilenhän se oli, aivan niin. Kummallista, miten voi unohtaa.\n\nMutta mitä ihmettä! Tuossa kulkee vanha Ross ohi, hienona ja\nsurupuvussa. Kadulla on pyhäinen rauha, ja aurinko loistaa niin kuin\nse saisi tänään loistaa viimeisen kerran. Ja nyt alkavat kirkonkellot\nsoida.\n\n-- Ah, todellakin...\n\nErik Hansen toteaa, että Gunni Hjelm haudataan tänään. Saattue\nehkä on parhaillaan lähdössä, häntä on aikansa odotettu, mutta kun\nhäntä ei kuulu, niin lähdetään. Kuinka sitä nyt yhden ihmisen takia\nlykkäämään. Lähdettävä on, kellotkin jo soivat. Pastori Hjelm saattaa\njuuri nyt mutista itsekseen:\n\n-- Ihmeellistä, hänenhän ennen muita piti tulla...\n\nGunni Hjelm viedään kirkkomaahan, lasketaan muuttumaan maan tomuksi,\nhänen pitäisi olla siinä katsomassa. Gunni Hjelm, joka oli kuin\ntaivaasta tullut, jota kaikki ihmiset pysähtyivät katsomaan. Ruumis\nalkaa vähitellen mädätä, madot tunkeutuvat sieraimiin, silmiin...\n\nKellot soivat, eivätkä ne herkeäkään soimasta, aikovatko ne\nainaisesti soida Gunni Hjelmille...\n\nNyt Erik Hansen ottaa hattunsa ja rientää eteiseen. Ei, nyt se on\nliian myöhäistä, hän ei ole siinä kunnossa, ihmiset luulisivat, että\nhän on hullu.\n\nJa hän palaa huoneeseensa ja istuutuu sohvaan, istuu veltosti ja\nmukavasti, kuivin, kirvelevin silmin tuijottaen eteensä. Maailma\non autio ja tyhjä, siinä ei ole enää mitään. Kellojen kaikukin\nhaipuu avaruuteen ja hukkuu sinne. Nyt silmiin nousevat harvat,\nkarvastelevat vedet. Mutta jonkin minuutin kuluttu? hän huoahtaa, ja\nse huokaus on samalla kuin nyyhkytys. Sitten hän nukkuu sikeästi.\n\nKun hän herää, on jo sydänyö. Hän katselee ihmetellen ympärilleen,\nmaailma on tällä kertaa todellakin yksinäinen ja tyhjä. Silloin hän\nmuistaa jotakin, hiipii ulos ja menee äsken umpeenluodulle naudalle.\nSen ääressä hän seisoo vielä, kun ihmiset rientävät toimiinsa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nSigne Björseth astui Erik Hansenin yksityisportaita ylös, tuli\nsisäeteiseen ja kolkutti. Vasta kolkutettuaan hän huomasi\nsoittokellon nuoran ja nykäisi siitä. Mutta kesti kauan aikaa, ennen\nkuin tultiin avaamaan. Viimein hän kuuli ovien käyvän, joku kuului\nilmaantuvan oven taakse, vääntävän lukkoa ja nykäisevän ovea.\n\n-- Vai niin, neiti Björseth. Tehkää hyvin ja käykää sisään!\n\nTämä ei ollut enää se sama Erik Hansen, jonka hän vuosi sitten oli\nensi kerran nähnyt ja josta hän viimeksi oli eronnut kylmällä ja\nautiolla kadulla. Varsi oli ikään kuin jonkin verran kumartunut,\nja kasvoilla oli raskas ja kovaan vivahtava ilme. Eikä hän paljon\nedes vilkaissut tulijaan, käden ojentaminenkin tuntui väkinäiseltä\nja kankealta. Sitten hän sanaa puhumatta näytti neiti Björsethille\nistuinta ja istuutui itse.\n\nKului jokunen minuutti, hän ehti siinä jo vilkaista kelloaan ja\nkatsahti neiti Björsethiä.\n\n-- Anteeksi, tuli hiljaisesti, -- että ehkä olen epäkohtelias, mutta\naikani on täpärällä. Minulla on konttori täynnä asiakkaita.\n\nKuinka se tuli kuivasti ja tottuneesti! \"Tirehtööri\", välähti läpi\nneiti Björsethin aivojen.\n\nErik Hansen rupesi naputtamaan viivottimella pöydän kantta.\n\n-- Kuten jo kirjoitin herra isällenne, aloitti hän kuivasti, -- en\nminä voi ryhtyä pitemmälle sahan kanssa. Olen siellä käynyt pari\nkertaa valvomassa töitä, jotka saatetaan loppuun tämän kuun aikana.\nMutta jokainen matka vie aikaa viikon eikä voi käydä hankaluudetta...\n\nHän vilkaisi neiti Björsethiin ja rypisti kulmiaan.\n\n-- Ihmettelen, ettei konsuli itse suvainnut vaivautua tänne. Saha on\nsentään melkoinen yritys.\n\n-- Luulen, että hän luottaa teihin kuin itseensä, herra Hansen.\n\nVuosi sitten Erik Hansen olisi ehkä punastunut, nyt sanat vain\nohimennen hipaisivat hänen korviaan, ja Signe Björseth huomasi sen.\n\n-- Kuten sanoin, lopetti Erik Hansen ja nousi seisomaan, -- en\nvoi asialle mitään. Minä en ymmärrä noita puutavarahommia ja olen\nmuutenkin paremmin paikallani täällä. Mutta herra Bratt lienee niihin\nentuudestaan perehtynyt; ehkäpä sovimme niin, että hän saa tulla\nteidän mukananne.\n\nTirehtööri seisoi, merkki siitä, että keskustelu oli loppunut. Mutta\nSigne Björseth istui yhä.\n\n-- Oliko neiti Björsethillä sitten jotakin muuta? kysyi Erik Hansen\ntovin kuluttua. -- Jos tarvitsette rahaa, niin teidän on vain\nannettava kuitti kassaan. Herra Berg hoitaa ne asiat.\n\n-- Voitte malttaa hiukan, herra Hansen, olen juuri tullut ja\nmatkastakin hiukan väsynyt. Enkä kuluta aikaanne liian usein.\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti Björseth, mutta asiakkaat odottavat, ja ne\novat, niin kuin tiedätte, meidän a ja o. Neljännestunti, olkaa hyvä,\nkoetan olla nopea.\n\nMutta se neljännestunti venyi puoleksi tunniksi ja vielä sitäkin\npitemmäksi, eikä Erik Hansenia kuulunut.\n\n-- Hän kostaa, hän nöyryyttää minua tällä tavalla, ajatteli Signe\nBjörseth, ja hetkisen aikaa hänen mielensä kapinoi. Mutta hän\nrauhoittui heti ja tarkasteli mielenkiinnolla huonetta, jonne oli\njätetty istumaan. Laaja pöytä, jolla oli jokin aloitettu, mutta\nkesken jäänyt kirje, nahalla peitetty sohva, lipasto, kirjahylly,\njolla oli muutamia kirjoja, seinillä sanomalehtinaulakko. Siinä\nkaikki. Niin, lisäksi vielä joitakin mustaksi maalattuja tuoleja.\nRaollaan olevasta ovesta hän vilkaisi viereiseen huoneeseen, mutta ei\nnähnyt muuta kuin vuoteen pään ja maton nurkkaa. Mahtoikohan mikään\n\"tirehtööri\" asua näin spartalaisesti. Ja lisäksi hän tiesi, ettei\nherra Hansen enempään kuin puoleen vuosikymmeneen ollut tiedustellut\npalkkaansa, oli vain ottanut sen, minkä milloinkin oli tarvinnut, ja\njättänyt kuitin.\n\n-- Se on minusta kummallista, oli konsuli Björseth joskus sanonut, --\nmutta hänelle lienee työ vain työn itsensä vuoksi.\n\nIhmeellistä, kuinka hän jaksoi venyttää aikaa. Eikö hänellä ollut\nhitustakaan ellei nyt juuri kohteliaisuutta, niin ainakin arvonantoa.\n\nViimeinkin ovi kävi. Mutta tulija on vain Tekla, joka vie lautasia\ntoiseen huoneeseen.\n\n-- Voisittekohan katsoa, sanoo neiti Björseth, -- viipyykö herra\nHansen vielä kauan aikaa konttorissa. Minulla olisi hiukan kiire.\n\n-- Hetkinen, olkaa hyvä.\n\nKäytetäänpä täällä täsmällistä puhetapaa, täällä ollaan totuttu\nnäkemään ihmisiä.\n\n-- Tirehtööri on mennyt pankkiin, mutta hän tulee kyllä pian\npäivällisellekin.\n\nAivan niin kuin kenelle muulle tahansa. Ellei muuten tulisikaan, niin\npäivälliselle ainakin, totta kai. Signe Björseth luo naiseen vihaisen\nkatseen, ja sanat pyrkivät jo hänen huulilleen.\n\n-- Kun hän on aterioinut, niin sanokaa, että hän sitten tulee\nkauppias Knudsenille. Asun nimittäin siellä. Minulla ei ole aikaa\nistua ja odotella.\n\nMutta ennen kuin hän on ehtinyt miettiä ajatustaan loppuun, on Tekla\njo mennyt. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin taas kulkee huoneen\nläpi. Neiti Björsethille tulee äkkiä halu lähemmin häntä tarkastella,\neikä hän pidä arvoaan alentavana tehdä hänelle muutamia kysymyksiä.\n\n-- Teillä oli hiukan levotonta täällä keväämmällä? kysyi hän.\n\n-- Särkiväthän ne useimmat kadunpuolisista ikkunoista.\n\n-- Eikö sitä millään tavalla voitu estää?\n\n-- Kilinä ei mahtunut kuulumaan piharakennukseen asti, jossa minä\noleilin. Kun siihen sitten heräsin, oli työ jo tehty.\n\n-- Mutta eikö tämänkin huoneen ikkunoita rikottu?\n\n-- Kyllä, mutta tirehtööri ei ollut kotona. Jos hän olisikin ollut,\nniin kyllä siitä selvä olisi tullut.\n\n-- Mutta eikö silloin ollut yö?\n\n-- Oli. Se oli sama yö, jona neiti Hjelm kuoli. Tirehtööri oli\npastori Hjelmillä.\n\nNeiti Björsethistä tuntuu, kuin hän olisi kysynyt riittävästi.\n\n-- On ihmeellistä, että sellaista saattaa tapahtua, sanoo hän\npuolittain itsekseen.\n\n-- Tässä kun on vain tuo avoin paikka vastapäätä ja lähin naapuri\nkulmassa. Ja satama niin lähellä; siellähän on, kun sattuu, jos mitä.\n\n-- Aivan niin. Saatte mennä nyt.\n\nTekla ei enää vastannut hänen entistä mielikuvaansa. Oliko kaikki\ntässä talossa sitten niin muuttuvaista? Tuolla naisellahan oli viime\nvuonna vielä verevät, täyteläiset huulet, jollaisia mies ei yleensä\nkylmästi katsele, ja hänen vartalonsa oli ollut kuin Potifarin\nrouvan; kummatkaan eivät olleet muuttuneet ulkonaisesti, mutta silmät\nolivat tulleet sellaisiksi, jotka vähensivät ja samensivat koko\nvaikutuksen. Mitä täällä oikein oli tapahtunut? Ja herra Hansen oli\nollut Hjelmillä silloin kun Gunni kuoli. No niin, hän ehtii kyllä\nkuulla siitä.\n\nNeljännestunti oli jo kasvanut kuudeksi neljännestunniksi. Signe\nBjörseth puraisi huultaan. Hänen odottamisensa tuntui suorastaan\nnololta, mutta kun hän jo oli näin kauan aikaa istunut, niin parasta\nkai oli istua edelleenkin, istua ja odottaa vaikka tuomiopäivään\nasti. Ehkäpä tässä sentään vielä tulee hänenkin vuoronsa ja tuleekin\nvarmasti.\n\nSamalla hän jo kuitenkin muutti mieltänsä. \"Hänen vuoronsa!\" Mitä\nherra Hansen oli hänelle tehnyt ja mitä hän Hansenille voi! Ei\nmitään. Päinvastoin oli Hansenilla useampia kuin yksi syy olla häneen\nloukkaantunut ja suhtautua häneen varovaisesti.\n\nJa hän rupesi muistelemaan, antaa nyt vain minuuttien kulua.\n\nSilloin kun isä oli ollut häntä noutamassa ja kertonut kuulumisia\nkotoa, oli hän muun muassa kuvannut Erik Hansenia. Tytär ei ollut\nsaanut hänestä mitään varmaa mielikuvaa. Toiselta puolen hän oli\npitänyt häntä puoliyksinkertaisena ja ahkerana, hiukan lukutoukkaa\nmuistuttavana, kaikin mahdollisin keinoin eteenpäin pyrkivänä ja\nsiinä tarkoituksessa vaikka vähin silmiäkin palvelevana köyhänä\nnuorukaisena. Mutta toisella puolen oli seikkoja, jotka lujasti\npuhuivat vastaan. Ensinnäkin Tekla, josta konsuli oli maininnut\nohimennen ja hiukan päätäänkin pudistellen: -- Kumma, ettei Hansen\nole häntä nainut; olen muistaakseni joskus siitä huomauttanutkin.\n\n-- Mutta ellei tyttö enää kelpaa, kun miehestä on tullut herra,\noli Signe Björseth isälleen tokaissut. -- Niin, voihan se olla\nniinkin, oli isä myöntänyt, -- vaikka en minä sitä uskoisi. Siihen\noli keskustelu päättynyt, eikä siinä itsessään ollut mitään\ntavatonta ollut, sillä konsulilla oli aina tapana antaa tyttärelleen\njonkinlainen selvitys niistä henkilöistä, jotka tämän poissa ollessa\nolivat liikkeessä päässeet jonkinlaisiin asemiin.\n\n-- Vai niin, vai ei kelpaa enää, oli Signe Björseth siis ajatellut,\nja heti oli hänen mielikuvansa muuttanut muotoa. -- Herralle täytyy\nsiis olla parempi.\n\nHiukan romantisoitu kuva kahden ihmislapsen vaelluksesta muuttui\ntympeäksi jokapäiväisyydeksi. Mies, ja erittäinkin niin sanottu\neteenpäin pyrkivä mies, on aina sellainen kuin on.\n\nSigne Björseth oli tottunut siihen, että hänen ympärillään liehui\nihailijoita. Niitä oli paronista puotipoikaan asti. Tietysti tuo\nHansenkin panisi kaiken voitavansa liikkeelle, hymyilisi niin\nmakeasti, että hiukaisisi, ja koettaisi keksiä kohteliaisuuksia,\njotka hän jättäisi kuulematta, jos olisi siihen tilaisuutta ja\nmalttaisi sen tehdä. Mutta Signe Björseth kuunteli mielellään\nkohteliaisuuksia saadakseen muistella niitä itsekseen ja niille\nnauraa.\n\nHeti ensi katsaukselta hän oli kuitenkin huomannut arvioineensa\nmiehen kokonaan väärin eikä hän lopulta saanut hänestä selvää\nensinkään. Häntä vastassa oli varsin yksinkertainen, totinen herra,\njohon hän, niin että itsekin sen huomasi, teki vaikutuksen, mutta\nsiihen se sitten jäi. Tätä ei voinut sovelluttaa siihen luokkaan,\nmihin Signe Björseth oli kaikki miehet miltei poikkeuksetta\nasettanut. Ensialussa hän vaikutti nololta ja avuttomalta, mutta\nse muuttui pian ujoksi ja kunnioittavaksi rauhallisuudeksi, jota\nmikään ei järkyttänyt. Kuitenkin hän oli Erik Hansenin muutamista\nsilmäyksistä ollut huomaavinaan jotakin.\n\n-- Mies on viisaampi kuin luulenkaan, oli hän ajatellut. Hän\npunnitsee mahdollisuuksia ja odottaa, koettaa vakiinnuttaa miehekkään\nmiehen kuvansa...\n\nNyt Signe Björseth häpesi näitä ajatuksiansa. Jos kukaan ei ollut\nkoettanut mitään, niin se oli juuri Erik Hansen.\n\nJa oli tullut hetkiä, jolloin Signe Björseth taukoamatta oli\najatellut häntä, ajatellut vasten tahtoaan ja pakottaen itsensä\nhymähtämään ajatuksilleen. Joskus Erik Hansen oli hänen mielestään\nmelkein kaunis, ja se oli silloin kun tämä luuli olevansa varma\nsiitä, ettei kukaan häntä tarkannut. Jäykkä, puoleksi kuollut ilme\noli kasvoista poissa, ja ne olivat surunvoittoiset ja henkevät. Niin\nne olivat olleet siellä metsässä, niin ne olivat olleet myöskin\nsilloin, kun he yökauden olivat istuneet puhellen salissa, joka uhosi\nkylmyyttä, virallisuutta ja laajuutta.\n\nSigne Björsethillä oli isän lähdettyä ollut ikävä. Hän oli muistellut\nentistä vilkasta ja vauhdikasta elämäänsä, ja auringonpaisteessakin\nhänelle oli tullut vilu. Ei sen vuoksi, että hänellä olisi ollut\nseuranpuutetta, mutta kuitenkin hän tunsi tyhjyyttä. Ja silloin hän\noli kuvitellut, että Hansen voisi olla toisenlainen.\n\nVai oliko tämä kaikki vain mielikuvituksen leikkiä! Pitihän hänen,\nSigne Björsethin, toki tuntea elämää hiukan sen kaikissa muodoissa.\nOlihan hän rakastanut ja olihan häntä rakastettu, hän monta ja monet\nhäntä. Joku aika hänen olisi pitänyt voida elää muistoilla. Viime\nkerralla, kun isä oli tullut häntä hakemaan, ei hän enää ollut\nvoinut ojentaa otsaansa suudeltavaksi ja hän oli lievällä kammolla\najatellut pohjoista, ajatellut toivotonta talvea ja yksinäisyyttä.\nMutta muistot eivät olleet voineet tyhjyyttä täyttää, ja monet niistä\nmielellään unohtikin.\n\nOliko hän sitten ehkä jollakin ihmeellisellä tavalla rakastunut\ntähän merkilliseen tirehtööriin, häneen, niin kuin joskus muihinkin?\nHän oli itsekin nauranut tälle otaksumalleen. Mutta jollakin tavoin\nmuistamasta Erik Hansenia, siitä hän ei päässyt, ja se oli hänelle\nmelkein vaivaksi. Väliin kun hän iltamyöhällä oli kulkenut tämän\ntalon ohitse, hän oli melkein vavahtanut kuvitellessaan millaista\nsen seinien takana nyt mahtoi olla: Tekla ja Hansen. Kunnes nyt\nkerrottiin, että Hansen oli ollut Gunni Hjelmin, sen enkelin,\nkuolinvuoteen ääressä.\n\nPitemmälle ei Signe Björseth erittelyissään ehtinyt. Ovi aukeni, ja\nErik Hansen astui sisään; se puhuttu neljännestunti oli kasvanut\nyhdeksäksi.\n\nErik Hansen oli aivan kuin olisi äsken sanonut viimeisen vuorosanan.\n\n-- Nyt on torstai, sanoi hän, -- ja ihmiset haluavat kernaasti kotiin\nsunnuntaiksi, sen vuoksi meillä on tällaista. Se on välttämättömyys,\njosta emme pääse, ja sen antanette anteeksi.\n\n-- Tokko ehditte edes syödä, herra Hansen?\n\n-- Sillä ei ole väliä.\n\n-- Nyt hän pyytää minua aterioimaan kanssansa, ajattelee Signe\nBjörseth. Mutta ei. Mies näkyy miettivän jotakin, otsa on syvissä\nrypyissä.\n\n-- Niin, palatakseni äskeiseen, aloittaa hän sitten, -- puhuin jo\nBrattille, ja hän voi lähteä kanssanne sahalle. Minusta siellä tuskin\non hyötyä. Ja se minua ihmetyttää, mitä teillä, neiti Björseth siellä\ntehdään...\n\n-- Minähän sentään tulen sen kerran omistamaan, keskeytti Signe\nBjörseth punastuen.\n\n-- Aivan niin, mutta kun se on nykyisellään, ette ymmärrä siitä\nmitään.\n\n-- Sinne saapuu sunnuntaina myöskin sulhaseni, sanoi Signe Björseth\nnyt hyvin hitaasti. -- Hän on englantilainen ja koko yrityksen\nalku ja juuri. Isäni arveli, että teidän olisi ehkä hyvä tutustua\ntoisiinne.\n\nErik Hansen asetti suunsa suppuun kuin olisi aikonut viheltää.\n\n-- Tuosta en tietänyt, vastasi hän oltuaan hetken hiljaa. -- Sitten\nkai se kuuluisi asiaan. Mutta, luvalla sanoen, minulla ei ole mitään\nmielenkiintoa sulhastanne kohtaan, koska tuskin tulemme olemaan\nmissään tekemisissä toistemme kanssa.\n\n-- En ymmärrä teitä, herra Hansen.\n\n-- Olen ajatellut, että sen opin ja tottumuksen, minkä täällä olen\nsaavuttanut, voisin ehkä parhaiten käyttää hyväkseni Suomessa.\n\n-- Oletteko jo kauan aikaa ollut näissä ajatuksissa? kysyi neiti\nBjörseth henkeään pidättäen.\n\n-- En kauan, mutta tarpeeksi kauan ehtiäkseni asian päättää.\n\nPiste. Juuri tällä tavalla pitää tirehtöörin puhuakin. Ja Signe\nBjörseth oli äsken ajatellut jotakin omasta vuorostaan, jota ei\nkoskaan tulisi. Nyt hän voisi nousta ja sanoa: \"Sitten en tahdo\nvaivata teitä, herra Hansen.\" Mutta hän istui kuitenkin. Huoneen\nhiljaisuus oli ehdoton.\n\n-- Herra Hansen, tuli viimein hiljaisesti, -- ettehän pane\npahaksenne, jos sekaannun teidän yksityisasioihinne.\n\n-- Olkaa hyvä!\n\n-- Sanokaa, onko Gunni Hjelmin kuolemalla mitään osaa tässä\npäätöksessä.\n\nVaikuttiko kysymys mieheen? Silmänräpäyksen, parin ajan hän oli vaiti\nkuin ajatuksiaan kootakseen. Sitten hän vastasi tyynesti, melkein\nkovasti:\n\n-- Tehän ymmärrätte erinomaisen hyvin, neiti Björseth, että joka on\nkuollut, hän on, julmasti puhuen, poissa pelistä. Suru ei saa estää\neloonjääneitä elämästä. Jos minä suren, niin se ei murra, minullahan\non siinä asiassa pitkällinen harjaantuminen.\n\nSigne Björseth säpsähti, viimeiset sanat lausuttiin vihlovasti ja\nkauas menneisyyteen viitaten.\n\n-- Mutta teitähän ei siellä enää kukaan muista, väitti hän. -- Ja\ntäällähän olette, niin kuin itse sanoitte, saavuttanut oppia ja\ntottumusta. Minä luulin teitä kiitolliseksi mieheksi.\n\nErik Hansen naurahti kylmästi ja hyydyttävästi:\n\n-- Ajattelin sitä puolta asiassa itsekin, virkkoi hän, -- mutta olen\ntullut siihen johtopäätökseen, että olen niiden edestä jo ehkä tehnyt\nhyötyäkin.\n\nÄänilaji kävi yhä korkeammaksi, ja Signe Björsethiä vihloi niin että\nhuimasi.\n\n-- Sitten te olette loukkaantunut minuun, kuiskasi hän, -- mutta minä\nen ole tahtonut olla sellainen kuin olen joskus ollut. Se on tullut\nvallan tahtomattani.\n\n-- Ei, hyvä neiti. Eikähän onneksi kukaan ole kuullut mahdollisia\nloukkauksianne, joita kylläkään en millään tavalla ainakaan tieteni\nole ansainnut. Sitä paitsihan sain ne yksityishenkilönä enkä isänne\nliikkeen paikallisjohtajana, joten voin ne kaksinkertaisella syyllä\nantaa anteeksi.\n\nEihän Signe Björsethillä ollut enää mitään sanomista. Hän oli itse\npyrkinyt siihen, missä nyt oltiin, vaikka pyrkinyt tahtomattaan. Ja\njos hänellä olikin selityksiä, jos hän saattoikin sanoa, että hän\neli hetkistä ja mielijohteista, niin oliko varma, että toinen edes\nkuuntelisi?\n\n-- Mitähän isäni nyt sanoo? pääsi häneltä väkinäisesti.\n\n-- Oh, Berg täyttää hyvin paikkani.\n\n-- Ettekö jäisi... jos... jos minä pyytäisin sitä?\n\n-- Meidän kai on turha tästä enää keskustella, neiti. Suomihan on\nsentään joka tapauksessa se maa, johon kuulun. Ja kun te, neiti\nBjörseth, pyydätte minua jäämään, niin silloin kaikkein vähimmin\njään. Senhän ymmärrätte itsekin kun vain ajattelette.\n\n\n\n"]