Signe Björseth

SIGNE BJÖRSETH

Kirj.

Juho Koskimaa

Otava, Helsinki, 1926.

I.

I.

– Kun käytännössä oleva irtisanoutumisaika on kolme kuukautta ja kun irtisanoutumisenne tuli kovin yllättämällä, toivon Teidän hoitavan tointanne toistaiseksi ja ainakin siksi, kunnes ehdin kanssanne asiasta suullisesti neuvotella, mikä tapahtuu kuluvan kesän aikana...

Siis kolme kuukautta. Erik Hansen palautteli mieleensä asioita, mutta mistään irtisanoutumisajoista ei totisesti ollut milloinkaan ollut kysymystä. Hän oli ollut siinä käsityksessä, että konsuli Björseth voi sanoa hänet irti milloin parhaaksi katsoo ja hän puolestaan lähteä milloin sen edulliseksi näkee. Tosin hän ei ollut sitä aikaisemmin milloinkaan aikonutkaan, ja kun hän nyt tarkemmin pysähtyi asiaa ajattelemaan, ei se niin yksinkertainen asia ollutkaan. Oli paljon asioita, joiden selvitteleminen vaati aikansa ja joita ei toisekseen kukaan muu kuin hän itse kykenisi vaikeudetta yksityiskohtaisesti selvittelemäänkään.

– Edelleen tahdon palauttaa mieleenne, että palkkauksenne on kokonaan järjestämättä, koska viimeisen seitsemän vuoden aikana olette nostanut vain sen, mitä juokseviin menoihinne olette tarvinnut. Olen kuitenkin ajatellut järjestää tämän asian siten, että lasken vuotuiseksi säästöksenne kyseenalaisilta vuosilta tuhatviisisataa kruunua eli yhteensä kymmenentuhatviisisataa kruunua, tehden teidän rahassanne neljätoistatuhatta neljäsataayhdeksänkymmentä markkaa, mutta kun en tiedä, tyydyttäisikö tällainen järjestely teitä...

Erik Hansen hymähti itsekseen, pisti kirjeen taskuunsa ja jäi tuijottamaan merta. – Teidän rahassanne, aivan niin: Suomen rahassa. Hän tunsi omituisen hytkähdyksen povessaan. Joskus oli hänkin tilittänyt miehiä, jotka olivat aikoneet lähteä Suomeen, lienevätkö monet heistä sen sitten lopuksi tehneet, ja hän oli aina laskenut kruunun markaksi neljäksikymmeneksi, kun se taas hänelle laskettiin markaksi kolmeksikymmeneksikahdeksaksi! No niin, vaikkapa hän näin oli tehnytkin ja pitänyt maanmiestensä puolta, niin eipä hän uskonut talon siitä erikoisemmin köyhtyneen.

Yhdettätoista tuhatta kruunua! Sitä saattoi jo sanoa pieneksi omaisuudeksi. Mutta omaisuus oli tuskan, vaivan ja kieltäymysten panttina, eikä hänellä ollut ollut erikoisemmin mitään. Hän oli vain istunut konttorissa. Hm. Hän tiesi merimiehiä ja kalastajia, joilla lisäksi oli perheet, mutta joiden omaisuuden raha-arvo saattoi olla vielä suurempi. Ja heillä, heillä oli ollut työtä ja vaivaa, joskus puutettakin. Hänelle se oli tullut melkein kuin itsestään, mutta entä jos hän olisi perheellistynyt, tullut kalastajaksi niin kuin alkuperäinen hämärä aikomus oli ollut... Kuinkahan mahtaisivat siinä tapauksessa olla tällä hetkellä hänen asiansa.

Hän ei ruvennut arvailemaan. Muutahan mahdollisuutta ei ollut, kuin että ne olisivat jossakin suhteessa paremmin tai jossakin huonommin. Ja vaivoin paremmin. Hän oli monesti kuullut ihmisten sanovan: – Jos minä olisin tehnyt niin, niin minulla olisi nyt niin. Tai: – Ellen minä olisi ollut niin tyhmä jne. Tuollaisilla sanomisilla oli kyllä puolensa, mutta niillä oli toinenkin. Sillä sangen harvoin pääsee ihminen itse määräämään kohtaloansa, hänet viskataan siihen, ja hänen on itse, mikäli voi, elämänsä juoksu ohjattava tai muodostettava. Tokkopa hän, Erik Hansen, oli tähän mennessä tehnyt edes sitäkään.

Syksystä eteenpäin se kuitenkin jo oli tehtävä. Hän oli suurpiirteisesti kirjoittanut, että Suomi sentään oli hänen isänmaansa ja että hän ehkä voisi käyttää siellä hyväkseen mitä täällä oli oppinut.

Nyt häntä kirjeensä punastutti ja hävetti. Mikä sihteeri hän oli kirjoittamaan suurpiirteisyyksiä, joita ei itsekään ymmärtänyt. Suomessa ei kukaan häntä kaivannut, ja Suomi pysyi erinomaisesti kohdallaan hänettäkin. Joutavaa se sellainen kirjoitteleminen. Ja vastauksessaan konsuli olikin sivuuttanut isänmaan ja pysynyt asiassa. Sellaiset seikat kuin isänmaa olivat toisia miehiä varten, konsuli itsekin oli kaiken lopuksi tanskalainen, mutta ei hän koskaan siitä tehnyt numeroa eikä puhunut, että hän kaipaa Tanskaan, rakkaaseen isänsä maahan.

Erik Hansen heitti loppuun polttamansa sikarinpätkän mereen. Saihan katsella mitä nyt seuraa. Toistaiseksi hän sentään vielä oli konsuli Björsethin palveluksessa ja parhaillaan matkalla sahalle.

Neiti Björseth tuli hänen luokseen.

– Sanokaahan, tirehtööri Hansen, milloin tulemme perille? hän kysyi.

– Luulisin, että hiukan jälkeen puolenpäivän. Enempää ei neidillä ollut kysymistä, mutta hän jäi kuitenkin lähelle. Nähtävästi hän olisi puhellut enemmänkin, mutta toinen vastasi vain sen, mikä välttämätön oli, senkin vähän mahdollisimman lyhyesti.

Mies tunsi lievää kiusaantumista ja olisi mielellään kävellyt tiehensä, ellei se olisi ollut jo liian julkeata. Mutta toiselta puolen hän nauttikin, hän oli nyt sillä asteella, jolloin oikuttelut ja mahtipontisuudet voidaan lopettaa lyhyeen.

– Ettekö tahtoisi hiukan puhella kanssani, herra Hansen?

– Mielelläni, neiti. Olkaa vain ystävällinen ja alkakaa kysellä.

– Mutta eikö teillä omasta aloitteestanne ole minulle mitään sanottavaa?

– Ei.

Hän näki, kuinka neiti Björseth punastui ja puraisi alahuultaan, mutta hän ei mahtanut sille mitään. Mahtoiko se edes olla todellista, ja mitä siinä oli takana? Tällaista se oli, ja kuitenkin oli ollut aika, jolloin hän oli tuota samaa Signe Björsethiä katsellut ihailunsekaisella kunnioituksella.

Niin kuin kaikkea, mikä liittyi nimeen Björseth. Hän oli joka hermollaan kasvanut siihen kiinni, oli ollut kuin osa siitä, ja kaikki, mikä oli koskenut siihen, oli koskenut myöskin häneen. Kummallista, että ihminen voi tullakin sellaiseksi. Mutta hänellä oli ollut niin vähän elämässä, lopuksi hänellä oli ollut vain yksi maailma, ja sen maailman näkyvä jumala oli Björseth. Niin oli pastori Hjelm hänelle tuon kiintymyksen selittänyt.

Toinenkin maailma oli ollut avautumassa, se, joka sammui Gunni Hjelmin mukana. Ja syksystä alkaen hänen oli määrä luoda itselleen kolmas.

Gunni Hjelmin muistaessaan hän säpsähti. Silloin kun hän oli käynyt katsomassa hänen umpeenluotua hautaansa, oli hänestä tuntunut, kuin kaikki olisi loppunut ja hänenkin olisi paras jäädä odottamaan omaansa, sillä mitään ei voinut enää tulla. Mutta pian oli mieliala muuttunut toiseksi. Hän oli katsellut maailmaa tylymmin ja kovemmin, nähnyt sen ikään kuin selvempänä ja pienimmätkin yksityiskohdat erottaen. Ja kun hän sitten ensi kerran Gunnin kuoleman jälkeen tapasi Signe Björsethin, oli hänellä asenne valmiina, hän käsitteli tätä vain ihmisenä tuhansien muiden joukossa eikä muita parempana, mutta ei loukatenkaan. Jo aikaisemminkin oli hän alkanut tähän havahtua, Gunni Hjelm oli tahtomattaan ja tarkoittamattaan heidän lyhyen rakkautensa aikana aukonut hänen silmiänsä, ja kuolema oli tehnyt loput.

Hän oli jo neiti Björsethin läsnäolon kokonaan unohtanut, mutta tämä seisoi yhä hänen lähellään.

– Sanokaa suoraan, herra Hansen, että te minun takiani lähdette pois.

– En. Olenhan teille sen jo sanonut. Vaikka olisitte te saanut olla toisenlainen.

Neiti Björseth loi katseensa alas.

– Olemmehan sen jo sopineet, sanoi hän. – Ainakin minä pyytänyt anteeksi. Mutta minä en ole tahtonut olla sellainen.

Erik Hansen naurahti.

– Te olette ponnistanut ajatuksianne ja voimianne keksiäksenne miten kaikkein pahimmin voisitte sanoa ja aivan syyttä. Täytyy kai teidän ymmärtää, että mikä ei käy, se ei käy, ei ainakaan ajan pitkään. Saatte nyt keksiä itsellenne toisen objektin...

Neiti Björseth aikoi sanoa jotakin, mutta Erik Hansen lopetti:

– Ei siksi, että olisin sanomisistanne erikoisemmin kärsinyt, mutta minä en yksinkertaisesti jaksa enää kuulla, ja siihen olisin kuitenkin ainakin jossakin määrin pakotettu, koska olen isänne palveluksessa.

Se oli tarpeeksi sanottu. Mutta neiti Björseth ei näyttänyt hämmästyvän. Hänen silmiinsä tuli vain pieni kiilto, kun hän kysyi:

– Entä jos minä lähtisin tai ellen tulisi enää näkyviinne, jäisittekö sitten?

– En, vastasi Erik Hansen hyvin asiallisesti. – Minulla on vähän suunnitelmia.

– Tiedän. Te ette voi olla kaupungissa, missä teidän melkein joka päivä täytyisi nähdä Gunhild Hjelmin hauta.

Tähän ei Erik Hansen aikonut vastata. Mutta hänen olemuksensa läpi kävi lämmin tunne.

– Kuolleethan eivät saa vaikuttaa niiden asioihin, joiden vielä on oltava, vastasi hän hiljaisesti.

– Aivan niin. Mutta te rakastitte niin paljon, ettette voi tyynesti muistella. Niinhän?

Olisiko tämäkin itsetiedottomasti ollut hänen muuttopäätöksensä takana. Hiukan hämmästyen hän katseli neiti Björsethiä silmiin. Mutta tämän huulilla väikkyi omituinen, hillitty hymy.

– Niin se on, herra Hansen, niin se on, lausui hän. Eikä Erik Hansen voinut tähän mitään vastata.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Signe Björseth oli jo muuttunut. Hymy, hiukan surumielinen hymy, oli vaihtunut nauruntapaiseksi ja silmien pehmeä kiilto muuttunut loisteeksi.

– Sanokaa, että te säälitte sulhastani!

– Enhän tunne häntä edes nimeltäkään, vastasi Erik Hansen hymähtäen. – Ja miksi minun olisi häntä säälittävä?

– Jos hän ottaa tällaisen.

– Hyvät ihmiset! Mutta sitten Erik Hansenin oli pakko naurahtaa. – Jos hän ottaa, niin ajattelen, että hän kyllä tulee tietämään, montako päivää on viikossa.

– Eikö totta, ettette tiennyt hänestä mitään, ennen kuin otin puheeksi?

– Se on totta, eikä arvatenkaan moni muukaan. Mutta en tiennyt teidänkään olemassaolostanne, neiti Björseth, ennen kuin vähän ennen tuloanne.

– Se oli luonnollistakin, sillä olin kai ehtinyt haihtua niidenkin tajunnasta, jotka olivat nähneet minut lapsena. Itsekään en täkäläisistä muistanut kuin herra Johannesenin enkä häntäkään oikein selvästi.

Puheltiinko äsken vakavanpuoleisesti? Ja nyt oli keskustelu näin muuttunut.

– Taikka eihän hän oikeastaan vielä ole sulhasenikaan, jatkoi neiti Björseth, – meidän molempien isät vain toivovat niin. Siitä on ollut puhetta jo meidän molempien lapsuudesta asti. Hänen nimensä on muuten Archibald, Archibald Malone.

– Vai niin.

Eihän tähän ollut muutakaan sanomista. Vai kysyäkö ehkä, että: rakastatteko häntä, neiti Björseth! Erik Hansen kysyi:

– Herra Malonella, isällä tai sulhasellanne, on siis erikoinen mielenkiinto sahateollisuutta kohtaan?

– Ainakin he muun ohessa tuottavat puutavaraa Englantiin. Luulen, että isäni aikoo Archibaldista tämän sahahomman jonkinlaista päällikköä. En tiedä, mutta luulen niin.

Täytyi nyt viimein keksiä jokin kohteliaisuuskin.

– Minulle tulee tuottamaan aivan erikoista iloa se, että saan tutustua herra Maloneen, lausui hän. – Toivon, että hän viihtyy Norjassa.

– Ah, hän palaa takaisin ainakin tällä kertaa. Hän tuli vain tarkastamaan sahaa, ja minulla on samalla kertaa tilaisuus tavata hänet.

– Hänellä teidät, tarkoittanette, neiti Björseth.

– Kuinka tahdotte, tirehtööri Hansen. En ole nähnytkään häntä kolmeen vuoteen. Ollessani viimeksi Englannissa oli hän käymässä Suomessa.

– Suomessa?

– Niin, Suomessa. Herrat Malonet tekevät puutavarakauppoja sielläkin.

Ehkäpä ei olisikaan hullumpaa ottaa hiukan selvää puutavara-alaan kuuluvista asioista, mikäli muutamassa kuukaudessa siihen ehtii. Mahdollisesti siitä on etua Suomessa.

Mutta kannen alle Erik Hansen meni sekavin tuntein. Omat asiansa hän jätti syrjään, nehän olivatkin jo itse asiassa loppuunmietityt, mutta neiti Björsethistä hän ei tiennyt, pitikö hänen asioilleen itkeä vaiko nauraa. Niitä hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Mutta mielenkiintoista oli joka tapauksessa nähdä, millainen Björsethin huoneen tuleva hallitusmies oli.

II

He seisoivat kolmisin mustuneilla raunioilla, joista vielä tuntui lähtevän palaneen käry, ja heidän ympärillään lainehti taaja ihmisjoukko.

Se oli tapahtunut jo kaksi päivää sitten, eikä kukaan ollut selvillä siitä, miten tuli oikein oli saanut alkunsa. Ja kuinka iso rakennus se oli ollut! Parin viikon kuluttua se olisi jo saatu käyntiin, ja työtä se olisi tuonut koko seutukunnalle.

– Se oli ilmiliekissä, kun minä saavuin, selitti Archibald Malone hitaasti ja huonolla norjankielellä Erik Hansenille. – No, minä otin heti kynän käteeni ja ilmoitin tapahtuvasta konsuli Björsethille, tapahtuvasta, sillä laitoshan oli parhaillaan liekeissä.

Herra Archibald Malone oli kookas, ahavoitunut mies, joka kai näytti vanhemmalta kuin olikaan.

– Huonot enteet, vai miten, herra Hansen? kysyi hän sitten Erik Hanseniin kääntyen.

– Millä sitten, herra Malone?

– Tänne tulemisellani.

– Hm. Saha olisi kyllä palanut muutenkin.

– Eipä tiedä. Minun piti tulla jo talvella, kun Ellida palaisi Doverista. Mutta Ellida, niin kuin tiedätte, ei koskaan tullut Doveriin.

Hän puhui järkkymättömän rauhallisesti, niin kuin tapahtuneet olisivat olleet maailman vähäpätöisimpiä asioita. Jo satamassa olisi Erik Hansen suuremmastakin väkijoukosta tuntenut herra Malonen. Erikoisesti oli hän tarkannut häntä, kun hän tervehti neiti Björsethiä. Piippu siirtyi hetkeksi toiseen käteen, ja tuskin huomattava hymy, josta ei voinut päätellä, johtuiko se ilosta vaiko kohteliaisuudesta, ja joka hävisi yhtä pian kuin oli noussutkin, valaisi kasvoja.

– Tulittepa sittenkin, neiti Björseth. No, meillä onkin hiukan puhumista. Vaikka tultuani tänne asti olisin kyllä tullut perillekin, tietysti.

Rauhallisesti ja niin kuin ei ketään olisi ollut kuuntelemassa. Neiti Björseth oli punastellut hiukan ja vastannut jotakin, mutta englanninkielellä.

Herra Malone oli heti ottanut toisen kerran piipun hampaistaan ja kääntynyt hänen puoleensa.

– Jaha, tirehtööri Hansen. Minun nimeni on Malone. Mutta ensimmäinen asia, joka minulla on teille kerrottavana, ei ole hauska. Te tulitte katsomaan uutta sahaa ja löydätte rauniot. Ehkäpä menemmekin sinne ensiksi.

Ja tässä he nyt seisoivat eivätkä voineet mitään tehdä. Kansa, joka palosta alkaen päivät pääksytysten oli piirittänyt raunioita, tunki lähemmäksi aivan kuin onkiakseen jokaisen sanan. Se oli arvatenkin odottanut Björsethiä itseään, tapaus oli sen mielestä ollut niin hirveä, että konsulin olisi pitänyt ilmassa saada siitä tieto ja tuulena tulla paikalle.

Kauniit tukit, joista osa oli koottu rannalle, osa vielä vedessä, olivat tuomitut joutilaiksi, kunnes saha toisen kerran olisi valmis, jos sitä enää ruvettaisiin rakentamaan ensinkään.

– Niitä voi olla paljon, ajatteli Erik Hansen, – ja uusia on tietenkin tulossa. Raha joutuu olemaan kiinni, ja noilla tuollaisina ei ole mitään virkaa.

– Missä Nyholm, mestari, on? kysyi hän muutamalta katsojalta.

– Herra Nyholm on jokilatvoilla. Hän matkusti jo viikko sitten.

– Mutta jonkun kai on täytynyt johtaa töitä.

– Se on sitten tämä Abel Frederiksen... paras timpermanni ja seppäkin täälläpäin... Mestari Nyholm oli antanut hänelle tarkat ohjeet oikein kädestä pitäen... Tules tänne, Frederiksen, tirehtööri tahtoo sinua puhutella...

– Päivää vain, tirehtööri Hansen. Täällä ei ole asiat hyvin, niin kuin kyllä näette.

– Hyvää päivää, Frederiksen. Eivät näy olevan. Ja mitäs nyt arvelette?

Frederiksen, tukeva, älykkään ja rehellisen näköinen mies, kynsäisi niskaansa.

– Jaa, sitä minä en ainakaan osaa sanoa, tirehtööri Hansen. Eikö liene paras alkaa alusta taas.

– Saamme nyt odottaa, mitä konsulikin sanoo, hänen tapansa ei kylläkään ole heittää puuhiaan kesken. Mutta mistä arvelette palon saaneen alkunsa?

– Sitä asiaa on tutkittu kyllä virallisesti jos muutenkin. Ja murhapoltto se ei voi olla, sillä jokainen suojeli sitä kuin silmäteräänsä, koska se jokaiselle oli jotakin tuottava. Ei se muu voi olla kuin kipuna noista kirotuista ongareista tai sitten muualta...

– Mutta mitään höyrylaivaahan ei silloin ollut satamassakaan.

– Niinpä sen sitten on täytynyt tulla muualta.

– Jos ette te, peijakkaat, sanoo Erik Hansen yhtäkkiä epäluuloisesti, – ellette te vain, pahukset, ole polttaneet tupakkaa siellä sisällä...

– Ei, vakuuttaa Abel Frederiksen päätään pudistellen. – Se vara toki on pidetty. Ja minä olen, niin kuin Nyholmkin, kieltänyt tuomasta tupakkavehkeitä edes työmaallekaan. Täältä ei ole kenelläkään pitkä matka kotiin.

– No niin. Saammehan tutkia ja katsella.

Archibald Malone oli tullut lähemmäksi ja seurannut mielenkiinnolla keskustelua. Jättää laitos sillä tavalla yksinkertaisen, vaikka kuinkakin taitavan työmiehen käsiin, se oli anteeksiantamatonta. Mikä mies se sellainen Nyholm oikeastaan oli?

– Ruotsalainen, joko Sundsvallista tai Gäflestä, en varmaan muista kummastako. Hyvin taitava mies näissä asioissa, ainakin erinomaisesti suositeltu.

– Tunsitteko hänet, tirehtööri Hansen?

– Vain ulkonäöltä, mutta rehdin ja reilun vaikutuksen hän teki ainakin minuun.

– Niin, mutta miksi hän lähti matkalle juuri nyt? Erik Hansen kohautti olkapäitään.

– Sitä minä en uskalla arvata, vastasi hän, – sillä en tunne tarkemmin enkä ymmärrä näitä asioita. Mutta varmaankaan hän ei ole lähtenyt ilman konsuli Björsethin nimenomaista määräystä. Ja sahahan oli valmistumassa, siitä kai piti tulla melko isokin, mikäli käsitin, eivätkä nuo tuossa kai ole ainoat tukit, jotka siinä oli tarkoitus tehdä laudoiksi ja lankuiksi.

– Todellakin, aivan niin. Suokaa anteeksi, herra Hansen. Niin, jatkoi hän sitten, – neiti Björsethille olen hankkinut asunnon pappilassa, ja siellä tapaatte minutkin tarvittaessa, herra Hansen. Näkemiin.

– Missähän suhteessa minä häntä tarvitsisin, ajatteli Erik Hansen ja alkoi astella kylää kohden.

– Missä mestari Nyholm asui? kysyi hän Abel Frederikseniltä.

– Kauppias Kristensenillä.

– Niinpä otan minä hänen huoneensa siksi aikaa, minkä olen täällä, tai kunnes hän palaa. Odottakaapas vielä, Frederiksen, kenen on tuo rakenteilla oleva talo, tuo tuolla kummun rinteellä.

– Kyllä se kuuluu konsuli Björsethille. Siitä aiotaan, tiedän mä, asuntoa hänelle, joka tulee isännöimään tätä Vangenin sahaa.

Erik Hansen ei ollut kuullutkaan koko rakennuksesta, mutta hän vastasi päätään nyökäyttäen, kuin asia olisi hänelle selvä:

– Ahaa, vai tuoko se on... hm... isonpuoleinenhan siitä aiotaankin. No näkemiin sitten, Frederiksen.

III

Kauppias Kristensen, lyhyt, palleroinen mies, jonka iho muistutti vastasyntyneen porsaan pintaa, tuli Erik Hansenia vastaan surullisen näköisenä ja lihavia käsiään toisiaan vastaan leipoen.

– Kuinka ikävää, tirehtööri Hansen, kuinka sanomattoman ikävää. Minäkin jo rupesin laajentamaan tätä pientä kauppaani, ajattelin, että nyt meille koittavat toiset ajat täällä Vangenissa, ja näin se nyt kävi. Luuletteko, että konsuli jo on saanut tiedon tapahtumasta?

– Ei toki vielä, mutta ylihuomenna tai maanantaina viimeistäänkin se on hänen tiedossaan.

– Käykää tänne saliin, herra tirehtööri. Hauskaa, että tulitte juuri tänne. Käskenkö minä tuoda totia, johan nyt on iltapäivä, tai ehkä mieluummin syötte ensiksi. Olkaa täällä aivan kuin kotonanne, tuo viereinen kamari on herra Nyholmin. Hänenkin piti nyt juuri pois, kunpa hän edes pian palaisi. Luuletteko, että täällä ruvetaan rakentamaan uudelleen?

– Arvatenkin, mikäli tunnen konsuli Björsethin.

– Niin, kun vain vahinko ei olisi ollut liian suuri!

– Ja mitä herra Nyholmiin tulee, jatkoi Erik Hansen, joka piti tapanaan, mikäli mahdollista, vastata kaikkiin kysymyksiin ja arveluihin, – mitä häneen tulee, niin arvatenkaan hänen ei olisi onnistunut estää onnettomuutta, jos se kerran oli tuomittu tapahtumaan.

Kauppiaan pienet silmät pyöristyivät, ja hän löi käsiään yhteen.

– Juuri minun sanani, herra tirehtööri! huudahti hän. – Ei suinkaan hän olisi sille mitään voinut, mikä palomestari hän on, niin sanoakseni. Mutta mitä konsuli sanoo, kun kuulee, mitä konsuli sanoo, herra tirehtööri!

– Tjaah, vastasi Erik Hansen hiukan hymyillen, sillä kauppiaan into huvitti häntä, – mitäpä siihen enää oikeastaan sanoo. Tunteeko kauppias hänen lähimmän miehensä, herra Johannesenin?

– En, en ole koskaan nähnyt, mutta nimi on tuttu.

– No niin. Arvelen, että hän kuullessaan uutisen kääntyy herra Johannesenin puoleen ja kysyy: Johannesen, kuulkaapas, arveletteko, että rakennamme sen rottelon uudelleen?

– Kysyykö konsuli Björseth aina neuvoa herra Johannesenilta?

– Kysyy. Mutta se ei merkitse mitään. Herra Johannesen työntää sankalasit otsalleen, ottaa hyvin viisaan ja miettiväisen ilmeen ja vastaa: Mjaa, kun minä nyt oikein ajattelen asiaa... Sen kauemmaksi ei koskaan tulla, sillä konsuli on tavallisesti silloin jo asian ratkaissut.

– Vai sillä tavalla, vai sillä tavalla ne oikein suuret... hm... Olen aina ajatellut jotakin tuollaista. Olisi oikein hauska nähdä lähempää. Ja minkä herra tirehtööri luulee ratkaisun nyt olevan?

– Jospa uskaltaisin sanoa. Mutta kuulemme sen ei ensi, vaan seuraavalla viikolla.

– Mutta kyllä konsuli masentuu ja säpsähtää, kun saa tällaisen uutisen.

– Vaikkapa hän niin tekisikin, ei hän sitä näytä. Hän pitää kirjettä kädessään, hymähtää sitten hiukan ja lausuu viimein: Johannesen, enkö sanonut, että tämä tällainen kokeilu ei ole hyväksi, nyt se on palanut. Ja vaikka herra Johannesen ei olisi kuullut koko yrityksestä sanaakaan, vastaa hän velvollisuudentuntoisesti: Kuinka se on mahdollista sitä minun olisi ollut vaikea uskoa...

Näin hyvin hän tunsi konsuli Björsethin. Ja niin syventynyt hän oli kuvitteluun, että hän melkein unohti paikan ja ympäristön, unohti puhelevansa yksinkertaisetta näyttävälle maakauppiaalle asioita, joista hänen ei kenties olisi pitänyt puhella. Taas häntä kuitenkin rupesi vaivaamaan se, että hän oli niin kiintynyt Björsethin kauppahuoneeseen.

Omituista kyllä ei hän tuntenut erikoisempaa mielipahaa sahan palon johdosta. Mielessään hän koetti arvailla ja laskea, miten suuri vahinko saattoi olla, ja tuli siihen johtopäätökseen, että olipa laitos vakuutettu tai vakuuttamaton, ei se voinut olla niin suuri, että se vaikuttaisi asioihin. Toinen asia on, että työt myöhästyivät. Se oli paljon suurempi vahinko.

Oikeastaan hänen ei olisi tarvinnut ajatella, miten käy; hänhän oli enää vain toistaiseksi konsuli Björsethin palveluksessa, ja ilman sitäkin: vahinkohan ei missään tapauksessa olisi koskenut tai tulisi koskemaan häneen. Mutta kuitenkin hän istuu tässä ja on sellaisin tuntein, kuin hän itse olisi Björseth ja vahinko koskisi häneen itseensä.

Täällä Vangenin puolella ei tunneta sellaisia asioita kuin keskiyön aurinko. Ja sydänkesän aikana lepää täällä yli vaarojen, metsien ja tunturien vaalea, sinisenharmaa hämärä, joka saattaa metsät näyttämään tummemmilta ja vaarat läheisemmiltä, mutta vie tunturien huiput tuonnemmaksi.

Ilta lupaa kaikkea hyvää. Aurinko alkaa vähitellen vaipua mailleen, ilmaan tulee raikkautta, ja avatuista ikkunoista tunkeutuvat tuoksut huoneeseen. Erik Hansen ajattelee noita näkyviä tummia metsiä, jotka, Jumalan kiitos, sentään vieläkin ovat koskemattomia. Niin, ehkäpä niihin ei kosketakaan, harvennetaan vain hellävaroen. Hänen tekisi mieli nousta ja lähteä niihin kuljeskelemaan niin kuin toista vuotta sitten, kuljeskelemaan ajattelematta mitään ja huomioimatta mitään, vain nauttien ja tuntien. Mutta toiselta puolen tuntuu siltä, kuin eheä hyväntunne astuisi tännekin, tänne avatun ikkunan luo, ja liikkuminen rikkoisi sen, mikä jo on olemassa. Päivähän on huomennakin, toivotaan, että on kirkas, paahtava päivä, jolloin metsä uhoo kuumuutta ja tuoksuu pihkalle. Tuolla punoittaa laskevan auringon valossa papin vaaleanruskea talo, ikkunat hehkuen kuin olisi niiden takana tuli päässyt irti. Ehkäpä onkin: siellä istuu rikas Signe Björseth asiallisen näköisen sulhasensa kanssa. Mitähän ne oikein toimittavat. Ehkei sentään tuli, ei sentään tuli irti, näytti niin tyyneltä se herra Archibald Malone.

Ilta siis lupaa tuoda tullessaan rauhallisen, uuvuttavan ajatusten seisahtumisen, mutta se tuokin muuta.

Ensin tulee Abel Frederiksen, sitten tulee pari muuta miestä ja sitten yhä lisää, miehiä, suulaan ja päättäväisen näköisiä naisia ja uteliaita, paljasjalkaisia pojannaskaleita, tulee niin, että salin lattia on melkein puolillaan.

Peijakasko niihin nyt meni, yhtäkkiä! Jos on asiaa, niin olisivat voineet jättää huomiseksikin. Pitäisihän niiden älytä, että matkan jälkeen hyvinkin tarvitsee lepoa.

– Kuinkas se nyt on, tirehtööri Hansen, pannaanko työt uudelleen käyntiin?

– Jaa, johan minä olen maininnut, ettei se riipu minusta, vaan konsuli Björsethistä.

– Niin niin, mutta täällä on paljon, jotka ovat ilman työtä. Milloin konsuli saa sen asian päätetyksi?

– Ei siihen pitkiä aikoja mene. Viimeistään parin viikon kuluttua, mahdollisesti jo aikaisemminkin, on asia selvä.

Miehet kynsivät korviensa taustaa, ja näyttää siltä, kuin naiset aikoisivat ottaa sananvuoron.

– Antakaa nyt anteeksi, tirehtööri Hansen, että vaivaamme teitä asialla, joka arvatenkaan ei teihin kuulu. Mutta suoraan sanoen on asia niin, ettemme ole saaneet tiliä sitten kuin viimeksi. Siitä on jo toista kuukautta. Nyholm lähti jokivarrelle päivää ennen tiliä eikä ole vielä kuulunut...

– No, kun hän palaa, niin saatte tilin.

– Mutta jos se venyy vielä muutamia päiviä... meillä on paha edessä... ja hänellä on miehiä tilitettävänä sekä jokivarrella että metsissä. Sanotaan vielä, että hänen pitäisi ostaa metsää lisää...

– Montako teitä on täällä työssä?

– Nykyisin neljäkymmentäyksi. Neljäkymmentäyksi. Erik Hansen teki päässään pienen laskelman ja huomasi, etteivät ne satakunta kruunua, mitkä hänellä oli lompakossaan, riittäisi aluksikaan. Mutta tässä hänellä oli taas edessään yksi kaikkein tavallisimpia ilmiöitä. Tarvittiin vain onnettomuudentapaus, ja heti tulivat yksinkertaiset joukot levottomiksi ja alkoivat epäillä, että se muodossa tai toisessa kohtaisi heitäkin. Ellei muuten niin siten, etteivät saa palkkaansa.

– Meillä ei ole muuta neuvoa kuin odottaa herra Nyholmin paluuta, ratkaisi hän viimein. – Sillä välin saatte ottaa tästä kauppias Kristensenin puodista mitä tarvitsette.

Kauppias Kristensen suostui kyllä mielellään tällaiseen järjestelyyn, mutta miesten ja naisten kasvoista huomasi Erik Hansen, että he olivat odottaneet toista. Asian luontoon ja heidän mielikuvitukseensa kuului, että konsuli Björsethin edusmiehellä olisi pitänyt olla taskut täynnä rahaa. Kun näin ei tällä kertaa ollut laita, synnytti se murinaa ja epäluuloa. Aivan tuloksetonta olisi ollut ruveta selittelemään, että kunpa minä olisin tiennyt sahan palon ja sen, että herra Nyholm oli matkoilla...

Ilta ei siis tuonutkaan tullessaan ajatuksetonta, tyyntä lepoa, niin kuin oli luvannut. Kun miehet olivat menneet, tuntui Erik Hansenista päin vastoin siltä, kuin hänelle olisi tapahtunut jonkinlainen kolahdus. Hetkisen hän jo ajatteli mennä neuvottelemaan tilanteesta neiti Björsethin ja herra Malonen kanssa, mutta hän hylkäsi heti ajatuksen. Minkäpä kumpikaan heistä sille voi – ja hän itse oli se, joka ensikädessä käytti konsulin puhe- ja toimintavaltaa.

Siitä huolimatta oli uni kuitenkin vaisua ja levotonta.

IV

Neiti Björseth tervehti hätäisesti ja ohimennen ja istahti lähimpänä olevalle tuolille.

– Sulhaseni on aivan mahdoton, hän aloitti välittömästi ja ilman esipuheita. – Nyt minun pitäisi tietää, oliko laitos vakuutettu vai eikö.

Erik Hansenia hymyilytti, mutta hän ei hymyillyt.

– Eikä teillä luonnollisesti ollut mitään vastattavaa, neiti Björseth.

– Kuinka minulla olisi ollut. Vastasin vain, että se asia on minulle kokonaan tuntematon.

– Olen ottanut asiasta selvän paikallisasiamieheltä. Se on muuten juuri kauppias Kristensen. Rakennus ei ollut vakuutettu äyristäkään.

Neiti Björseth näytti hiukan kalpenevan.

– Isälleni tulee sitten suuri vahinko, kuiskasi hän vihdoin.

– Suuri kylläkin, mutta toivoakseni ei ylivoimainen.

– Onko teillä aavistustakaan, tirehtööri Hansen, mitä nyt alamme tehdä?

– Jospa voisinkin sen sanoa, neiti Björseth. Mutta kun arvelin, että isällänne, herra konsulilla, on valmiiksi ostettuna suuria metsätiloja, niin ei kai auttane muu kuin ruveta rakentamaan uudelleen.

– Kylällä kuulin kaiken lisäksi, että se Nyholm, tai mikä hänen nimensä nyt on, ei ole tilittänyt väkeä kokonaiseen kuukauteen. Sulhaseni sanoi, että se vielä puuttui.

– Siitä älkää olko huolissanne, neiti Björseth. Tilittämättömyyteen on luonnolliset syynsä. Ja herra Malonelle olisitte voinut kertoa, että Andreas Björsethin asiat on tähänkin mennessä hoidettu ja hoidetaan Jumalan avulla tästä eteenkinpäin.

Tietämättään Erik Hansen oli koroittanut äänensä ja puhui melkeinpä ylpeästi. Hän huomasi, että Signe Björseth punastui mielihyvästä.

– Olette kovin hyvä, tirehtööri Hansen. Myönnän, että olen ollut hyvin levoton ja vähän hävennytkin.

– Teillä ei ole syytä kumpaankaan, neiti Björseth. Teillähän ei ole liikeasioiden kanssa pienintäkään tekemistä.

– Mutta ettekö voisi lähettää noutamaan rahaa vaikkapa teidän konttoristanne väelle.

– Ajattelin sitä hiukan itsekin, mutta se on aivan tarpeetonta ja kallistakin. Ne tulevat kyllä, kun ehtivät, ja meidän on vain kärsivällisesti odotettava.

Ulkona on auringonhehkuinen, kirkas päivä, jollaisena luonto tuntuu kuin hetkeksi pysähtyneen. Työttömiksi jääneet ihmiset kulkevat siinä ohi ryhmissä ja yksitellen, ja heidän kasvonsa ovat paahteiset ja hikiset, mutta heillä ei nyt nähtävästi ole mielessä saamatta jäänyt tili. Metsän tuoksu kantautuu sisälle asti, virta solisee, ja etäällä olevan tunturinhuipun rinteellä näyttää lumi kimaltelevan ja välkehtivän, kuin aikoisi se tuossa silmänräpäyksessä muuttua vedeksi.

Erik Hansenilla ei ole muuta tekemistä kuin odottaa, eikä kunnolleen edes sitäkään. Asiathan selviytyvät kyllä hänettäkin. Ja Signe Björseth oli jo saanut sanotuksi sen, mitä hänellä on ollut sydämelläkin.

On vain noustava, kiitettävä ja lähdettävä. Mutta kuitenkin hän istuu paikallaan.

– Täällä on kovin kauniit metsät, sanoo hän viimein.

– Katselin niitä itsekin ne ensikerran nähdessäni sillä silmällä, vastasi Erik Hansen. – Ja olen iloinen, ettei niihin ole koskettu. Ne ovat muuten, ainakin suurimmaksi osaksi, isänne omaisuutta.

– Pastori kertoi siitä. Pitäisittekö pyyntöäni tungettelevana, tirehtööri Hansen, jos pyytäisin teitä näyttämään minulle niitä?

– Enpä suinkaan, neiti Björseth. Mutta tehtävä kuuluu herra Malonen luonnollisiin oikeuksiin, vieläpä velvollisuuksiinkin.

– Ah, hän on ollut ongella jo aamunkoitosta saakka.

– Niinkö! No, kaipa hän sieltä palaakin, eikä tämä päivä ole maailman viimeinen.

Signe Björsethin kasvot vaihtoivat väriä, ja kädet tekivät tahdottoman liikkeen, ikään kuin joku olisi nytkähdyttänyt niitä, mutta suu hymyili.

– Myöntäkää vain, herra Hansen, sanoi hän, – että olen teille koko vastenmielinen.

– Ette, neiti Björseth, mutta siihen, että olen teidän suhteenne varovainen, siihen te itse kylläkin olette syypää.

Neiti Björseth nousi, eikä suu ollut enää hymyssä.

– Ajatelkaa mitä haluatte, herra Hansen, mutta pidän teistä hyvin paljon ihmisenä, juuri sellaisena kuin olette.

Tuo ihminen sitten jaksoi olla täynnä yllätyksiä suuntaan jos toiseenkin. Erik Hansen naurahti, naurahti hiljaa, mutta tylysti ja ontosti.

– Teillä on kyllä varaa sanoa niin, neiti Björseth, ja minun on toistaiseksi otettava kaikki todesti ja vakavasti.

– Uskokaa tai älkää, mutta sekin päivä tulee vielä, jolloin ajattelette minusta toisin.

– Ja vaikka sellainen päivä tulisikin, neiti Björseth, niin eiväthän minun ajatukseni ulotu teihin asti, neiti Björseth. Sen me jo tiedämme uskoa. Mutta tuolla näkyy herra Malone kulkevan. Hän näyttää jo onkimisensa onkineen.

Neiti Björseth meni, mutta Erik Hansen jäi syviin mietteisiin. Mitä varten hän alkujaan oli tullut? Eivät tainneet välit mister Malonen kanssa olla erinomaiset, ja tehdythän ne olivatkin eivätkä syntyneet, ja hän, Erik Hansen, olisi vain saanut olla kuuliaisena välikappaleena herättämässä sulhasessa asiaankuuluvaa epäluuloa ja mustasukkaisuutta.

Pitkälle, kovin pitkälle ja kaukaa oli Signe Björseth nuorella iällään oppinut ajattelemaan! Ja mistähän tuo oli tullut, oliko se perittyä, vai maailmako sen oli opettanut?

Tämä oli sellainen asia, jolle ei edes voinut nauraa:

– Ei meitä petetä.

V

Muutaman päivän kuluttua herra Nyholm palasi. Mies oli säikähtyneen näköinen ja yltyleensä hiessä ja muutenkin pelon ja vavistuksen vallassa. Hän oli lähtenyt paluumatkalle heti tapauksesta kuultuaan, ja Storfossenin niskasta asti hän oli kävellyt. Hänestä oli tuntunut keveämmältä ja onnettomuus pienemmältä, kun sai edes kävellä, kun ei tarvinnut istua kärryissä ja miettiä.

– Hyvä Jumala, millainen skandaali! huohotti hän. – Sellaista minulle ei ole koskaan tapahtunut. Ja minä olen ollut tekemisissä kymmenien sahojen kanssa. Kotona Sundsvallissa...

No, sitä ei kannattanut enää huokailla. Onnettomuus oli jo tapahtunut, ja siihen oli mukauduttava.

– Jaa-jaa, mutta katsokaapas, tirehtööri Hansen. Koko rakennus oli vakuuttamaton. Ja kuinka monta kertaa kirjoitin konsulille...

Herra Archibald Malone, joka aamusta alkaen oli istunut Erik Hansenin luona, kohautti olkapäitään. Tuota hän juuri oli aavistanut.

– Luojan kiitos, sanoi herra Nyholm ja kaatoi itseensä aika whiskygrogin, – ettei se ollut minulla urakalla, niin kuin alkuperäinen aikomus oli. Nyt saisin tietysti aloittaa uudelleen ilmaiseksi. Mutta vakuutuksen olisin ottanut, se on aivan varma.

Archibald Malone loi pitkän katseen Erik Hanseniin.

– Konsuli Björseth, luvalla sanoen, lausui hän, – luottaa liian paljon onneensa. Myös "Ellida" oli muistaakseni vakuuttamaton.

– Se on myönnettävä, myönsi Erik Hansen, – mutta konsuli on monessa suhteessa hiukan vanhanaikainen mies, ja hän pitää vakuuttamista jollakin tavalla keinotteluna. Työn ja vaivan takana ovat olleet nekin vakuutukset, mitkä hän Ellidan haaksirikon jälkeen on ottanut.

– Mutta mitä hän oikein ajattelee?

– Hänen mielestään vakuutus on tuolla, vastasi Erik Hansen välinpitämättömästi ja osoitti peukalon kärjellä taivasta kohden.

– No, vakuutushan se on kyllä sekin, naurahti herra Malone, – mutta kovin vaativaista on odottaa, että Luojallamme on aikaa pistää sormensa jokaiseen konsulin asiaan. Hänellä on sentään muutamia satoja miljoonia muitakin paimennettavia.

– Kunpa konsuli olisi itse täällä, ajatteli Erik Hansen, – niin kyllä nämä puheet pian loppuisivat.

Ääneen hän kysyi:

– Mutta nyt, herra Nyholm, on ensikädessä kysymys siitä, onko teillä rahaa. Väki kiertelee täällä kuin kiljuva jalopeura ja vaatii tiliä.

– Sepäs, sepäs, herra tirehtööri. Joka ainoan äyrin panin liikkeelle jokivarrella ja sitten ostin Helge Norrmanin metsän. Se oli konsulin nimenomainen määräys. Mutta odottakaas... nyt on maanantai... Keskiviikon laivassa tulee, ja siihen saakka he kyllä voivat odottaa.

– Minulta liikenisi kolmesataa puntaa, sanoi herra Malone, – jos se vain auttaa asiaa.

Erik Hansen kumarsi lyhyesti.

– Kiitän. Mutta pelkään, ettei minulla ole oikeutta käyttää tarjoustanne hyväksemme.

– Olkoon niin sitten. Mutta pääasia tässä ei kuitenkaan ole se, että saha on palanut ja työväki on ilman tiliä.

Erik Hansen terästi katseensa ja kuulonsa.

– Vaan pääasia on se, jatkoi herra Malone, – että konsuli Björseth jo on tehnyt määräajalla toimitettavia sopimuksia. Se vahinko, herra Hansen, on paljon suurempi kuin kaksi tuollaista sahaa.

– Anteeksi, mutta en käsitä oikein, herra Malone.

– Myynyt määrätynkokoista, valmista puutavaraa, jonka on oltava satamassa sinä ja sinä päivänä.

Erik Hansen punastui ja puraisi huultansa, herra Nyholmilta pääsi pitkä vihellys.

– Tätä kai voidaan pitää ylivoimaisena esteenä, sanoi Erik Hansen viimein.

– Pelkään, ettei Englannin laki niin tee, vastasi herra Malone, – vaikka en ole varma siitä.

– Mikä tässä tapauksessa sitten olisi käytäntö?

– Niin. En muista varmaan sopimuskirjaa, mutta otaksun sen olevan niin, että konsulin on joko hankittava tavara muualta tai suoritettava korvausta jonkin edeltäpäin määrätyn perusteen mukaan.

– En ole ollut tekemisissä tämäntapaisten asiain kanssa enkä tunne niitä. Suokaa anteeksi kysymykseni, mutta tiedättekö, herra Malone, kenen kanssa konsuli Björseth on kaupoissa?

– Ainakin isäni kanssa ja tietääkseni ainakin Wilson & Möllerin. Hänen nostamansa etumaksu nousee neljääntuhanteen puntaan.

Erik Hansen tunsi, kuinka hänen kasvonsa kylmenivät, mutta hän säilytti mielenmalttinsa. Kuitenkin hän olisi toivonut, ettei herra Nyholm olisi istunut keskustelua kuuntelemassa.

– Summa kuulostaa suurelta, sanoi hän välinpitämättömästi, – mutta tavatonhan se ei ole. Ovatko tällaiset maksut tavallisia?

– Kyllä, ne kuuluvat asiaan, sillä sitovathan ne niin puolta kuin toistakin.

Maailmassa on sentään kaikki suhteellista, kuinka surkeilta ja vaivaisilta tuntuivatkaan tällaisten asioiden rinnalla hänen kymmenentuhatta kruunuansa tai mitä se nyt oli.

– Hyvä on, Nyholm, sanoi hän sitten tämän puoleen kääntyen. – Teillä kai ei ole muuta tekemistä kuin saada miehenne koolle ja panna työt heti paikalla käyntiin.

– Niin kuin käskette, herra Hansen. Mutta jos herra konsuli olisi toista mieltä.

– En luule, sillä tuskinpa hän suotta olisi ostanut suuria aloja metsiä. Pankaa työt vain alulle, ja jos peruuttava määräys tulee, niin voimmehan lopettaa sitten.

– Te kai, herra Hansen, sanoi herra Malone Nyholmin mentyä, – te kai voisitte antaa minulle konsuli Björsethistä eräitä tietoja, joita tarvitsisin pankkiamme varten.

– Saanko tiedustella, mitä laatua niiden tulisi olla?

– Ne olisivat aivan yleislaatuisia, koskisivat hänen liiketoimintaansa ja hiukan varallisuussuhteitakin.

– Minun täytyy valittaa, etten konsulin palveluksessa olevana voi auttaa teitä, herra Malone. Sen kuitenkin luulen uskaltavani vakuuttaa, että molemmat hyvin kestävät tarkastuksen.

– Ellen ole kuullut väärin, aiotte siirtyä Suomeen.

– Se on totta. Mutta siitä huolimatta en tahdo väärinkäyttää sitä luottamusta, mitä konsuli Björseth aina on minulle osoittanut. Kehottaisin teitä, herra Malone, kääntymään joko konsulin itsensä puoleen tai... olisikohan tuo liian rohkeaa... neiti Björsethin...

Herra Malone kohautti leveitä harteitaan miettiväisen, puoleksi tyytymättömän näköisenä.

– Se on hiukan vaikea tehtävä, mutisi hän itsekseen. – Neiti Björseth on iästään huolimatta mieleltään vielä melkein lapsi. Ja mitä konsuliin itseensä tulee... niin, muusta ei ole kysymys, mutta... meistä näyttää, kuin hän olisi viime aikoina alkanut jossakin määrin hellittää otettaan.

Tähän Erik Hansenilla ei ollut mitään lisättävää. Hän teki kumarruksen, joka oli jos mahdollista vielä kankeampi kuin Archibald Malonen. Itsekseen hän hymähti, mutta mieltään hän ei voinut estää olemasta rauhaton. Hänen mieleensä tulivat Nils Hauan ja herra Ross ja monet muutkin sellaiset, jotka olivat olleet kovin varmoja asemastaan. Olikohan Andreas Björsethin perustuksessa jokin kohta heikko, kohta, jota hän ei ollut huomannut ja joka siis oli hänelle tuntematon?

VI

– Sanokaa nyt, herra Hansen, pitääkö meidän itkeä vaiko nauraa.

Samantekevää tässä melkein oli, teki kumpaa tahansa. Paras ehkä olisi, kun kirota narskahduttaisi, ellei se olisi vähän niin kuin syntiä ja jos se sittenkään hituisenkaan verran veisi asiaa eteenpäin.

Erik Hansen ei siis vastannut mitään, vaan veti sikariansa miltei intohimoisella voimalla. Signe Björseth oli heittäytynyt pitkälleen sammalistoon ja hypisteli pienillä käsillään puolukanlehtiä, hypisteli niitä ja taivutti tuon tuostakin jalkansa ylöspäin antaen kengänkärjen pudota pehmeään maahan. Erik Hansen seurasi hänen liikkeitään ilmeettömin katsein, olihan se huvitusta tuokin.

– Myöntäkää toki, herra Hansen, että ilma on kaunis, että metsä on kaunis, että joen kimmellys on kuin elohopeaa ja että ylimalkaan kaikki, mitä me tässä silmillämme näemme, on niin kaunista, etten muista vertaa.

– Täällä oli monin verroin kauniimpaa, ennen kuin tuota sahaa ruvettiin rakentamaan, vastasi Erik Hansen murahtaen. – Ja minä olisin valmis tunnustamaan tämän ensimmäiseksi paikaksi koko maailmassa, kun vain näkisin taas sahan valmiina.

– Mutta tehän näette sen. Kuusi päivää se on valmistunut hetki hetkeltä. Ja Nyholmhan oli teille taannut, että kolmen kuukauden kuluttua se on valmis.

– Hyvä olisi, jos olisi.

Viimeiset sanat tulivat enemmän itselle lausuttuna toivomuksena kuin toiselle.

– Ei, neiti Björseth, eiköhän meidän jo ole lähdettävä kylään. Päivä on sivu puolen.

– Minusta olisi niin hauskaa täällä. Täällä on niin kuin ulkopuolella maailman.

– Jos teistä on, neiti Björseth, tokaisi Erik Hansen kuivasti, – niin jääkää sitten, olkaa hyvä. Mutta minun on lähdettävä.

Ja hän lähti, vaikka ei tiennyt minne ensiksi ohjaisi kulkunsa, sillä minnekään hänellä ei ollut asiaa. Mutta hän ei yksinkertaisesti saattanut olla paikallaan. Jäsenet tuntuivat vaativan toimintaa, maa poltti jalkojen alla. Kunpa onnellisesti taas istuisi konttorissaan!

Keskiviikon laiva oli tullut ja mennyt, mutta sen mukana ei tullut äyriäkään, ei edes yhtään ainoata riviä. Silloin oli Erik Hansen ensi kerran taas pitkästä aikaa itsekseen kironnut oikein sydämen pohjasta ja samalla säikähtänyt: kiroaminen ei koskaan tuottanut onnea. Saatana itse astui kyllä hetkeksi aulein hymyin auttamaan, mutta vei moninkertaisesti sen minkä toikin. No niin. Oli täytynyt puhua Nyholmin ja työmiesten kanssa. Tässä nyt oli tapahtunut pieni viivästyminen, ihmeellistä, kuinka sellainen saattoikin tapahtua, mutta välimatkat olivat pitkät ja kulku oli hidasta ja menotkin olivat olleet suurenpuoleiset.

– Mutta ottakaa nyt toistaiseksi Kristenseniltä mitä tarvitsette ja pankaa muistiin molemmin puolin.

Se, joka enimmin hyötyi, oli juuri Kristensen, sillä väki osti rohkeammin, kun joka kerta ei tarvinnut seisoa raha kourassa ja laskea paljonko jäi jäljelle.

Sitten oli täytynyt odottaa maanantain laivaa, tulisihan siinä edes varma tieto siitä, jatketaanko näitä töitä vai ei. Mutta laiva toi tullessaan kaikkea muuta vaan ei sitä, mitä odotettiin. Silloin Erik Hansen oli kalvennut, ja kun hän oli tullut huoneeseensa, oli hän tuntenut vapisevansa. Herra Malone oli ollut oikeassa, ei enää ainoastaan tuntunut siltä, vaan sen tunsi jo selvästi, että konsuli Björseth oli hellittänyt otettaan.

Erik Hansen ei enää ollut purrut hampaitaan yhteen. Nyholm oli katsonut häneen vaieten, josta epäluulo ei ollut kaukana, kun hän oli ilmoittanut, ettei minkäänlaisia tietoja ollut tullut. Väki teki työtään kyräillen ja tuon tuostakin ryhtyen keskenään aiheettomaan keskusteluun. Ja hän itse kulki heidän joukossaan sellaisin tuntein, kuin olisi tehnyt tai olisi parhaillaan tekemässä jotakin vääryyttä. Hänen vastaustensa täytyi olla karttelevia eikä kuten tavallisesti kantaan käypiä, pääasia vain oli, että oli äänessä ja reippaan näköinen.

Oli hän aikonut neuvotella herra Malonenkin kanssa, mutta eihän tämä voinut päätellä asioita niinkään paljon kuin hän, ei oikeastaan päätellä ollenkaan. Jonkinlaisella mielen kevennyksellä Erik Hansen oli nähnyt Archibald Malonen nousevan laivaan, ja ero oli varmaankin ollut välittömämpi kuin ensitapaaminen. Ensikerran hän näki tämän vakavan miehen hymyilevän koko kasvoin. Jumala varjelkoon, kun ei vain Signe Björseth olisi pitänyt häntä pilkkanaan tai huvituksena koko kohtaamista.

– Toivotan teille kaikkea onnea, tirehtööri Hansen, oli herra Malone sanonut. – Uskon, että selviydytte kyllä niin kuin gentlemannin tuleekin.

Hän olisi itse asiassa selviytynyt hyvinkin vähällä! Hänen olisi tarvinnut vain sanoa, että tämä ei kuulu hänelle, että onpa tämä nyt surullinen tapaus, mutta minkä hän sille voi ja matkustaa tiehensä ryhtyäkseen varsinaisiin töihinsä.

Mutta sitäpä hän ei juuri ollut voinut tehdä. Jos täällä ei olisi ollut ketään, joka edes jollakin tavalla edusti konsuli Björsethiä, niin täällä olisi ollut piru irti.

Mietteissään Erik Hansen oli tullut kylän reunalle. Sahaaminen ja kirveiden ja vasaroiden kalke ulottui jo hänen korviinsa. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja veti syvältä henkeänsä.

Ei, neiti Björsethin kanssa ei ollut voinut neuvotella, ei hänen eikä kenenkään muunkaan.

Ja niin hän oli omin päin ja omalla vastuullaan kirjoittanut Bergille ja tilannut tarvittavan summan rahaa. Eihän tällainen käynyt talon arvonkaan takia. Parin, viimeistään kolmen päivän kuluttua lähetys saapuisi. Hän laski mielessään, paljonko miehille meni pelkkiin työpalkkoihin. Hänenhän niistä oli vastattava, jos konsulilta viimekädessä tulisi kielto jatkaa rakentamista.

Onneksi sentään helteitä jatkui, helteitä, jotka lamauttivat tahdon ja turruttivat ajatukset. Miehet tekivät työtä ajatuksettomasti kuin koneet. Tarvittaisiin vain, ei sadetta eikä ukonjyrinää, vaan kolean tuulinen päivä, sellainen, joka hiukan puistattaa ruumista ja ravistaa ajatuksia, ja heti he alkaisivat ruokatunnilla neuvotella keskenään. Tietysti he eivät tulisi hänelle mitään puhumaan, mutta jo tietoisuus siitä, että he tekivät sitä keskenään, oli ilkeä.

Hän käveli hiljalleen rakennuksen luo ja seisahtui katselemaan. Vielä pari vuotta sitten täällä oli leppoisaa ja koskematonta, nyt ei viheriästä nurmikosta ollut jälkeäkään, se oli moneen kertaan mullalle tallattu, ja seutu oli yltyleensä kaarnan, lastujen ja mullan vallassa. Pian tänne ilmestyisi kahvitupa, sitten mahdollisesti pienoinen kapakkakin, ellei julkinen, niin salainen, ja Vangenin tehdasseutu olisi osapuilleen valmis.

Herra Nyholm tulee huomaavaisena hänen luoksensa ja tarjoaa, kauemmaksi rakennukselta vieden, tupakat. Pitihän toki joka välissä olla miehille esimerkiksi.

– Se käy taas, tirehtööri Hansen. Mitäs arvelette?

– Hyvä minusta näyttää tulevan.

– Ei vieläkään minkäänlaisia tietoja.

– Ei. Mutta minä arvelen, että kun tätä kerran on suunniteltu ja ruvettu rakentamaan, niin se tehdään loppuun myöskin.

– Mister Malone tuntui epäilevän, tokko metsät jokivarrella riittävät pitemmäksi aikaa.

Erik Hansen kohautti olkapäitään.

– Konsuli Björseth lienee jo sen seikan itselleen selvittänyt, sanoi hän hiukan kärsimättömästi, – niin että meidän tuskin kannattaa vaivata sillä päitämme.

– Ja jos kesken loppuu, jatkoi hän kotvan mietittyään, – niin onhan puita sekä pohjoisessa että etelässä. Vaikka jokiteitä ei kaikkialle olekaan, niin ehkä ne jotenkuten tänne saadaan.

Aivan niin, aivan niin. Ja herra Nyholm katoaa toimellisena ja puuhakkaana rakennusmiesten joukkoon, vakuutettuna siitä, etteivät Björsethillä ainakaan kirput nilkuta ja että tirehtööri Hansen on karski mies.

Mutta se karskius on sittenkin vain ulkonaista tällä kertaa, ja Erik Hansen on kaiken lopultakin kuin kämmenille lyöty. Täällä hän kulkee asiattomilla asioilla ja antelee määräyksiä ja hosuu kuin tyhjään ilmaan.

Nyt alkaa jo sitä paitsi olla päivällisaikakin. Hänen ei ole ollenkaan nälkä, mutta täytyy kai olla säännöllinen, ja hän alkaa hiljakseen kuljeskella Kristensenille päin. Merkillistä, kuinka kaikki saattaa lyhyessä ajassa muuttua. Kun hän ensi kerran kävi täällä herra Ursfjordin kanssa, näytti koko Vangen hymyilevältä, vauraalta ja onnelliselta, niin kuin se ei mitään kaipaisi. Mutta nyt tuntuu siltä, kuin yhtenäisyys olisi särkynyt ja talot siirtyneet toisistaan kauemmaksi, vaikka metsäänkään ei ole sen erikoisemmin koskettu, ja kuin mikään ei olisi eheätä ja kokonaista ollutkaan ja kuin kaikki olisi puolitekoista ja keskeneräistä.

– No, kunhan saha ja siihen kuuluvat valmistuvat, niin ehkä ulkonäkö ja tunnelma sen mukana muuttuvat. Ja ne, mitkä luonto itse loi, vaarat, tunturit ja jokiuoman, niitä ei ainakaan mikään siirtele paikaltaan...

Hän on jo tarttumassa ovenripaan ja menemässä sisälle, kun samalla muistaa hänet, joka jäi metsään pitkälleen.

– On niitä velvollisuuksiakin monenlaisia! ärähtää hän ja lähtee takaisin. – Jos tämä nyt kuuluukaan minun velvollisuuksiini.

– Minne nyt, herra Hansen, sanoi rouva Kristensen. – Päivällinen on jo odottamassa.

– Passaamaan, passaamaan sitä nukkea. Ei kai hän muuten älyä lähteä omalle päivälliselleen.

Äänikin oli sellainen, että rouva Kristenseniltä meni kaikki halu laskea leikkiä.

Eikä Signe Björseth ollut paikaltaan liikahtanut. Sormi oli vain lakannut hypistelemästä puolukanlehtiä ja pää oli pudonnut toisen kämmenen varasta. Hän näytti nukahtaneen, ja Erik Hansen sai monta kertaa sanoa hänen nimensä. Viimein hän keveästi kosketti hänen olkapäätään.

– On jo päivällisaika, neiti Björseth.

– Niinkö! En ole huomannut ajan kulumista ollenkaan.

– Olette nähtävästi nukkunut.

– Ehkä sitäkin.

Signe Björseth pyyhkäisi nopeasti kasvojaan ja nousi istumaan. Hänen silmissään oli himmeä, raukea kiilto, joka voi johtua unestakin.

– Ja niitäkin päivällisiä, sanoi hän vihdoin. – Istukaamme kernaammin täällä, jossa on niin rauhallista ja leppoisaa.

– On sitä syötäväkin, jos aikoo elää! naurahti Erik Hansen. – Tiettävästi jää aikaa istumiseenkin.

VII

Erik Hansen aloitti hyvin kunnioittavasti.

– Niin kuin hyvin ymmärrätte, neiti Björseth, en mitenkään halua sekaantua teidän asioihinne, minulla ei ole siihen kaukaisintakaan oikeutta, enkä vähimmässäkään määrässä ole edes utelias...

– Se on pitkä ja juhlallinen esipuhe, mutta niinhän teillä on usein. Te haluatte saada sanotuksi, että koko minun tännetulemiseni on, sanoisinko, narripeliä. Eikö niin?

– Jotakin sinnepäin. Surkuttelen herra Malonea.

– Hyvänen aika! Mitä varten? Miksi? Surkutelkaa minua yhtä paljon.

– Teissä ei ole mitään surkuteltavaa, neiti Björseth.

– Eikä Archibald Malonessa, ei meissä kummassakaan. Minä uskon, että hän tällä hetkellä on paljon tyytyväisempi kuin minä itse.

– Suokaa anteeksi, ellen oikein käsitä. Teidänhän piti, mikäli ymmärrän, kihlautua.

– Niinhän meidän piti, niinhän meidän on pitänyt tehdä niin kauan kuin muistan. Hän on siitä alituisesti kuullut tahollaan ja minä myöskin tahollani aina silloin tällöin ja hienoin, sopivin viittauksin. Sanokaa, huvin vuoksi, millaisen vaikutuksen Archibald Malone teihin teki, herra Hansen?

– Erittäin luotettavan ja täsmällisen, alussa kyllä hiukan kankean ja juhlallisen. Hän muistutti monessa suhteessa isäänne, herra konsulia.

Signe Björsethin kasvot saivat uneksivan ilmeen.

– Isääni, sanoi hän äkkiä, – tekin muistutatte isääni, herra Hansen.

Mutta kun Erik Hansen punastui harmista, ehätti hän lisäämään:

– Älkää käsittäkö väärin, herra Hansen. Kaikki, jotka ovat viihtyneet meillä kymmenen vuotta tai niille main, rupeavat tavalla tai toisella muistuttamaan isääni, kukin omalla tavallaan.

– Niin, Archibald Malone, jatkoi hän sitten miettiväisesti, – me olemme olleet yksissä tosiaankin niin kauan kuin muistamme, yksissä aina pienin väliajoin. Viimeinen väliaika oli pienin, se oli neljä vuotta. Mutta kun aiotaan mennä naimisiin, eikö siinä, herra Hansen, tarvita hitunen niin sanottua rakkauttakin?

– Arvattavasti, vaikka enhän minä, niin kuin tiedätte, ole pätevä sitä sanomaan.

– No niin. Siinä nyt sitten kuulitte Archibald Malonen ja Andreas Björsethin hiukan omin valloin kasvaneen tyttären tarinan. Siihen sisältyy koko pitkä rivi vuosia, ja kuitenkin se oli näin mutkaton ja loppu näin tuskaton.

Erik Hansen tunsi asemansa piinalliseksi. Eihän häntä tuo kaikki oikeastaan ollut koskenut; miksi hän ylimalkaan oli udellutkaan. Ja mistä tuo välittömyys ja avomielisyys nyt yhtäkkiä tuli. Mutta hän tunsi nämä välittömyydenpuuskat: jonkin ajan kuluttua niitä kaduttiin, ja silloin se, joka oli saanut olla niiden todistajana, saanut haihtuvan hetken pilkistää toisen sydämeen, sai katua. Eikä ainakaan hän enää aikonut antautua alttiiksi millekään yllätyksille.

Hän loi syrjäkatseen neiti Björsethiin. Tämän kasvot olivat hiukan kalvenneet, mutta silmäterät laajenneet, hän näytti kauniimmalta kuin milloinkaan ennen.

– Entä nyt, herra Hansen, sanoi hän viimein, – entä mitä nyt teemme?

– Ehkä on parasta, että taas lähdemme, vastasi Erik Hansen havahtuen ja arkipäiväisesti. – Niin kuin jo ilmoitin, matkustan ylihuomenna.

– Suoraan tai melkein suoraan isäni luo. Kuulin sen kyllä. Mutta te nyt olette merkillinen mies, kun ette anna minun haaveilla, vaikka tiedätte, että minulla on suru.

– Ilta on jo käsissä, neiti Björseth.

– Antaa olla, että ilta. Jokin vuorokaudenaikahan täytyy aina olla. Kerran me istuimme kokonaisen yön. Muistatteko?

– Valitettavasti.

Erik Hansen puraisi huultaan. Joko se nyt taas alkoi. Mutta tuo, joka istui tuossa, ei ollut enää sama Signe Björseth kuin ennen. Jotakin uutta hänessä oli. Ja vaikka Erik Hansen oli noussut seisomaan, jäi hän odottamaan.

– Me olemme joskus puhuneet teistä Synnöve Ursfjordin kanssa.

– Vai niin.

– Tiedättekö te, mitä hän sanoi?

– Kuinka minä sen voisin tietää?

– Ettette ole ollenkaan muuttunut niiden vuosien kuluessa, joina hän on teidät tuntenut...

– Mitenkähän tuo nyt oikein on käsitettävä, ajatteli Erik Hansen.

– Ainoastaan teidän alahuulenne on vuosi vuodelta yhä enemmän työntynyt eteenpäin.

– Siis hiukan niin kuin herra Rossilla, totesi Erik Hansen hämmästystään näyttämättä ja kylmäverisesti.

– Kas häntä en tullut ajatelleeksi. Tosiaankin niin kuin hänellä. Tai isälläni. Tai herra Johannesenilla.

– No, seura ainakin on moitteiden yläpuolella, myönsi Erik Hansen rasittuneesti. – Mutta neiti Björseth, sallikaa minun huomauttaa teille, että aika rientää.

– Sanotte, että aika rientää, mutta niinhän se on aina tehnyt...

– Niin onkin, ja nyt alan minäkin rientää.

Ja hän alkoi hiljalleen astua vuorenrinnettä alas. Signe Björseth nousi ja tuli empien hänen jäljessään.

– Ylihuomenna siis, sanoi hän, – mutta huomenna käymme tuolla tunturilla.

– Sinne on pitkä matka, väitti Erik Hansen, – paljon pitempi kuin täältä katsoen luulemme.

– Ei ole, tiedättekö, minä olen siellä käynyt. Ja siellä on niin hauska kylä ja hyviä ihmisiä.

Suoraan sanoen Erik Hansen ei lainkaan olisi välittänyt hauskoista kylistä ja hyvistä ihmisistä, vaikka eihän hänellä huomenna kyllä ollut muutakaan erikoisempaa toimittamista. Mutta hän oli jo liiaksikin peräytynyt päätöksistään Signe Björsethin suhteen, tahtomattaan, ajattelemattaan, huomaamatta miten se oikeastaan oli tapahtunut. Oli jo aika ottaa asenne, minkä oli aikonut pitääkin, ja tällä kertaa johdonmukaisesti säilyttää se.

– Minulla ei oikein olisi aikaa, vastasi hän kartellen, – mutta kun ennenkin olette käynyt siellä yksin, neiti Björseth, niin...

– Ei, kävin siellä herra Malonen kanssa, niin että tunnen kyllä tien. Mutta te pelkäätte tulla kanssani, herra Hansen?

Erik Hansen kohautti olkapäitään.

– Pelkään! En, sanoi hän kylmästi. – Mutta minä en halua tahallani laittaa itselleni mitään ikävyyksiä.

Signe Björseth tuli aivan hänen eteensä ja tarttui hänen takkinsa nappiin.

– Lupaan teille, Erik Hansen, lausui hän kiivaasti hengittäen, – etten koskaan, en koskaan enää sano teille sellaista, josta ette pidä.

– Ja miksi ette?

Erik Hansen kokosi kylmäverisyytensä ja peräytyi askelen.

– Siksi, siksi, että osasitte rakastaa Gunni Hjelmiä niin paljon.

Sitten Signe Björseth hyvää yötä toivottamatta nopein askelin kiiruhti tiehensä.

Oliko tuo ihminen viisas vai hullu?

Erik Hansen jäi tyrmistyneenä seisomaan paikalleen ja katseli hänen jälkeensä, kun hän katosi puiden taakse.

Joskus puhui hänen suunsa kuin johdonmukainen puhdas järki itse, toisinaan hyppelehtivät ajatukset ja sanat asiasta toiseen, sinne tänne, että seuraa mukana jos voit, koeta muistaa kaikki ja ota selvä.

Vai oliko lopultakin niin, että kaiken oikukkaan takana oli vain aito björsethiläistä laskelmaa, kylmää ja harkittua. Siinä tapauksessa: miksi se kohdistuisi häneen, Erik Hanseniin! Olihan Signe Björseth jo nähnyt tai ainakin melkein nähnyt hänet nöyränä palvelijanaan. Mutta jos tarkoitus oli toinen kerta kukistaa hänet, niin se oli turha vaiva.

Oli jo sydänyö, kun Erik Hansen avasi huoneensa oven, kävi sisään ja sytytti kynttilän. Viereisessä huoneessa tuntui Nyholm vielä valvovan.

– Hyvää yötä, Nyholm, huusi hän suljetun oven läpi.

– Samoin, tirehtööri.

Mutta tirehtööri vaipui keveään uneen vasta auringon noustua. Jos hän tahtoi olla entisensä, niin hän pysyi poissa tunturimatkalta, ja kuitenkin hän päätti mennä.

VIII

Sinne olivat jääneet metsät ja sinne se hauska kylä herttaisine ihmisineen, jotka olivat sanoneet:

– Se on Andreas Björsethin tytär, joka kävi täällä viime viikollakin sen pitkän englantilaisen kanssa. Ja tuo on niiden inspehtori... niille tulee saha tuonne alhaalle, Vangeniin...

Sinne ne olivat jääneet, ja tässä olivat edessä vain viheriät tasangot, jotka hitaasti nousivat. Mutta huippu, joka välkähteli valkeutta, purppuraa ja kultaa, se oli vielä kaukana edessäpäin.

– Ehkemme menekään sinne asti, sillä kun saavutamme kaikkein kauneimman, ei se enää olekaan kaunista, etsimme kultakenttää ja löydämme sitten aivan tavallista lunta ja jäätä.

Ja Signe Björseth oli kaunis, kun hän näin sanoi, kaunis, niin kuin osa tästä kaikesta. Mutta olihan vielä palattava laaksoonkin, joka täältä katsottuna näytti pieneltä paratiisilta. Se uinui vaaleassa ja tummassa vihreydessään, jonka peittoon jokiuoma hiipi kuin suojaan jättäen vain tumman juovan itsestään merkiksi puiden latvoihin. Ja sen takana välkehti meri, täältä nähden kuin sädehtivä hopea, joka kauempana vaihtui siniseen ja viheriään ja lopuksi yhtyi taivaankaareen, mutta rannalta katsoen petollinen ja levoton ja laineita ja maininkeja täynnä.

– Kaunista, tietysti! Mutta mitä tunturikaan on muuta kuin suunnaton röykkiö kiveä ja sen sellaista, mitä välke sen huipulla muuta kuin lunta ja jäätä, jota voimme ottaa vesilasiin ja sulattaa. Ja silloin saamme koko kullasta ja purppurasta jonkin verran sameata ja roskaista vettä. Ottakaa kappale tunturia käteenne, kohtuullisen iso kivensirunen tai kourallinen sammalta, ettekä te löydä siinä mitään erikoista. Onko tielle pudonnut, tallattu, keltainen koivunlehti teistä jotakin suurenmoista ja ihanaa? En luule, mutta koivumetsä syksyisessä loistossaan, se on jotakin suurenmoista ja verratonta.

Oi, Signe Björseth oli kaunis, kaunis niinkuin auringonvälke tai tähdentuike. Hän otti Erik Hansenin kädestä ja sanoi:

– Perkele vei Vapahtajan korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman ihanuuden ja sanoi: tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan minun jalkaini juureen ja rukoilet minua. Erik Hansen, minä kysyn teiltä, olenko minä teidän mielestänne se? Piru.

Puhuteltu säpsähti, hän oli kulkenut kuin lumottuna, kuin huumeessa. Nyt hän näki edessään naisen katseen. Se oli kiilloton, kolkko ja autio.

– Kuljetaan eteenpäin, että ennätämme takaisinkin, vastasi hän arkipäiväisesti. – Te olette jokin enkelin ja pirun välimuoto.

– Siis ihminen. Omaksi kuvakseen Luoja minut loi niin kuin kaikki muutkin, mutta sitten tuli piru, ja hänellä oli myöskin sanansa sanottavana asiassa. Erik Hansen, kysyn teiltä vielä yhtä asiaa. Oletteko koskaan hyväillyt naista, ei suutelemalla ja muulla tavalla lääppimällä, mutta oikein kunnollisesti, niin kuin miehet vaimojansa?

– Mitä se teihin kuuluu! Kuljetaan eteenpäin nyt.

– Ei, miksi etsisimme kultaa, kun tiedämme löytävämme vain jäätä ja lunta. Ylempänä käyvät sitä paitsi tuulet, jotka jäähdyttävät ajatuksia.

– Sitä ne näyttävät tarvitsevankin.

– Teidänkin! Sitä en uskoisi. Ei, me jäämme tähän, sillä tässä on lauhkea ja hyvä. Mutta te jätitte vastaamatta kysymykseeni.

– Kun se ei kaipaa vastausta, neiti Björseth.

– Älkää sanoko minua neiti Björsethiksi, sanokaa Signeksi. Tuolla alhaalla laaksossa olen taas neiti Björseth.

Mihin tästä lopulta joudutaan! Erik Hansen oli huumaantunut ja väsynyt; ei kulkemisesta, vaan omista ajatuksistaan ja kuuntelemisesta. Eikä Signe Björseth kuitenkaan näyttänyt välittävän siitä, kuunneltiinko häntä, hän puhui vain kuin puhumisen pakosta, kuin nauttiakseen oman äänensä soinnusta.

– Ette Gunni Hjelmiä ainakaan, jatkoi hän äskeistä ajatustaan, – hän oli sieltä, minne menikin, eikä henkiä eikä varjoja hyväillä. Ei niitä edes suudellakaan. Mutta jotakin muuta. Saiko Thomasine Hauan teidät vietellyksi?

Signe Björsethin katse on pysähtynyt häneen, se on syvä ja totinen. Mutta Erik Hansen on niin kuin olisi maailma seisahtunut kulussaan ja jäänyt odottamaan.

– Ei siis Thomasine Hauankaan. Ja minun nähdäkseni hänen pitäisi voittaa vaikka kivimuuri, jos tahtoisi. Koko elämä on vaeltanut ohitsenne, miksi? Ketä te olette odottanut? Teidän Teklaanne en ota huomioon, piikahan on vain piika, sellainen kuuluu asiaan...

Nyt Erik Hansen ikään kuin herää. Hänen kulmakarvansa rypistyvät, ja hän kohottautuu asennostaan. Onko hän jossakin lähellä taivaan porttia, vaan onko hän joutunut olemaan hullun ihmisen kanssa kahden?

– Mitä te oikein tahdotte, neiti Björseth? kysyy hän käheästi.

– En mitään, ellen esille teidän minäänne. Vai veikö Gunni Hjelm sen mennessään?

– Pyydän, älkää puhuko hänestä.

– En liikaa, eikä se oikein ohjelmaani sovikaan, tuli hyydyttävän kylmästi. – Te rakastitte häntä sielullanne. Se on taivaasta. Mutta on myöskin toisenlaista rakkautta, ruumiillista. Ja milloin nämä molemmat yhtyvät, silloin syntyy inhimillinen rakkaus.

– Te puhutte kuin... kuin kirjasta. Mistä te tämän kaiken olette oppinut?

– Sitä vartenhan olen matkustanut maat ja mantereet, sitä varten kai olen äiditön ja sitä varten kai olen ollut poissa kotoa koko ikäni. On kai minun jonkinlaista rakkautta täytynyt oppia. Mutta teistä, Erik Hansen, teistä en saa irti mitään. Jos olen teille paha, niin vetäydytte kuoreenne, ja kun olen hyvä, vetäydytte vielä enemmän kuoreenne. Ja minä haluaisin nähdä, millainen olette oikein ihmisenä...

– Mutta näettehän sen joka jumalan päivä.

– En. Te salaatte aina, teillä on aina naamari kasvoillanne kuin kiinalaisella. Ettekä kuitenkaan ole tyhmä ettekä ujo.

– En osaa puhua teille, neiti Björseth. Alussa kunnioitin...

– Kunnioitin. Kaikki täällä kunnioittavat minua. Se on meidän kylttimme...

–... mutta kun näin teidän määrättömän kopeutenne, niin se vaihtui pidättyväisyydeksi ja varovaisuudeksi.

– Ah, ja minä luulin, että tahdoitte olla ylpeä takaisin. Mutta, Erik Hansen, ettekö pidä minusta vähän, hyvin vähän tällaisenakin, edes jonkin verran...

Erik Hansen katseli häntä sydän sykkien, kasvot pingoittuneina ja silmiään rävähdyttämättä. Sanat kuuluivat melkein hänen korvansa juuressa, ja hengitys vastasi ihoon. Signe Björseth oli tullut aivan hänen vierelleen, käsi vastasi käteen, ja hän saattoi erottaa hänen suoniensa tykinnän. Mutta vaikka suu hymyili, olivat kasvot valkeat ja silmät ankarat kuin kuoleman.

– Te voitte hyvin suudella minua kerran, kuiskasi hän, – suudella pitkään ja sydämellisesti. Eikä teidän tarvitse pitää sitä asiana eikä minään. Minut on jo ennenkin vietelty...

Mies kavahti seisomaan kuin käärmeen pistämänä ja tuijotti kauhistuneena maassa istuvaan naiseen, jonka huulilla hymy yhä karehti. Sitten hän käänsi selkänsä ja alkoi nopein askelin, melkein juoksujalkaa, kiiruhtaa laaksoa kohti aivan kuin hakeakseen sieltä turvaa ja pelastusta.

IX

Erik Hansen istuu pastori Hjelmillä ja punnitsee itsekseen, puhuako vai eikö puhua. Ja pastori Hjelm polttaa piippuaan ja antaa hänen harkita. Hän näkee, että toisella on jotakin erinomaista mielessään, ehkäpä oikein sydämelläänkin, mutta tietää, että sanat eivät ole erikoisemman herkkiä lähtemään ja että on turhaa koettaakaan houkutella niitä esiin, ennen kuin niiden aika on tullut. Viimein hän kuitenkin katsoo asiakseen auttaa alkuun.

– Sinä et siis ole oikein tyytyväinen käyntiisi Vangenissa, sanoo hän ohimennen ja välinpitämättömästi.

– En. Minusta alkoi näyttää samalta kuin herra Malonesta, että asioiden siellä annetaan itse hoitaa itsensä.

– Se on jotenkin rohkeasti sanottu. Mutta uskon, että hän, joka niin antaa niiden hoidella itsensä, tietää kyllä mitä tekee. Se on arvatenkin ollut ennen sinunkin mielipiteesi.

Erik Hansen pudisti päätään vakavan näköisenä.

– Niin, ennen, myönsi hän. – Mutta pelkään herra Malonen olleen oikeassa, kun hän mainitsi jotakin otteen herpaantumisesta.

Pastori Hjelm naurahti.

– Mitä pidit herra Malonesta? kysyi hän äkkiä toiseen asiaan siirtyen.

– Minusta hän kyllä oli niin kuin mies ainakin ja englantilainen erikoisesti, vastasi Erik Hansen. – Mutta morsian ei näyttänyt hänestä sen kummemmin välittävän, ja toisaalla näkyi asia olevan sama.

– Sinä puhut kovin varmasti, nauroi pastori Hjelm. – Kuitenkin, mikäli tiedän, tämä asia on ollut erikoisesti konsuli Björsethin sydämellä, ja samoin lienee asia ollut Englannissa.

Erik Hansen hymähti melkein tuskastuneesti.

– Enhän ymmärrä moisia asioita, sanoi hän, – kerron vain mitä silmilläni näin. Mutta minusta nähden nuo tuollaiset puuhatkin, ruveta suunnittelemaan lastensa elämää niin pitkälle eteenpäin, ovat epävarmoja, jopa joutaviakin. Kun he tulevat miehuusikään, ajattelevat he joka tapauksessa omin aivoin ja tuntevat, mikäli ja mitä tuntevat, omalla sydämellään, siitä emme koskaan pääse. Minusta koko heidän hommansa oli jollakin tavoin vastenmielistä, melkein rumaa.

Nyt pastori Hjelm otti piipun käteensä ja katseli häntä suurin, ihmettelevin silmin.

– Sinulle on tullut mielipiteitä viime aikoina, huomaan minä, lausui hän vihdoin. – Tällaisia asioita sinä tuskin lienet ennen näin pitkälle ajatellut.

– Totta kai sitä on pakko jo tällä iällä tulla jotakin ajatelleeksi, murahti Erik Hansen yksinkertaisesti. – Ei kai sellaista tunnetta kuin avioliittoon johtavaa rakkautta voida manata esiin.

Tähän ei vanha pastori Hjelm vastannut mitään. Hän oli jo vanha mies, nähnyt elämänsä varrella paljon, ja hän jäi miettimään.

– Puhutaan myös jotakin sellaista, että kunnioita isääsi ja äitiäsi, sanoi hän vihdoin puoliääneen ja rupesi uudelleen täyttämään piippuansa, – mutta sitä en mene sanomaan, käykö sitä tässä sovelluttaminen.

Ei ollut Erik Hansenillakaan mitään sanomista. Hän oli tullut tänne avoimin sydämin, aikonut silmää rävähdyttämättä kertoa kaikki, mitä oli nähnyt, ja ennen kaikkea, mitä oli kokenut. Mutta nyt se tuntui hänestä melkein pyhyyden häpäisemiseltä, sanojen eteen tuli salpa, ja hän istui siinä neuvottomana ja nolona. Ja millä tavalla pyhyyden häpäisemiseltä? Oliko tässä kyseessä Gunni Hjelmin muisto, muisto, joka tuskin oli ehtinyt neljän kuukauden vanhaksi, vai oliko kysymyksessä uskotun salaisuuden kavaltaminen, se, että Signe Björsethissä ei silloin tunturilla ollut vilppiä eikä petosta.

– No, Signe Björseth ei ainakaan ole niin mahdoton kuin miltä hän joskus näyttää, lopetti pastori Hjelm. – Nuoren Malonen ja hänen asia voi kylläkin vielä oieta. Sinä siis olet vakavasti päättänyt itse mennä konsuli Björsethin puheille?

– En pääse siitä minnekään. Vangenia ei voi jättää oman onnensa nojaan.

– Aivan. Tuleeko Signe Björseth mukaasi?

– Kyllä hän laivassa mainitsi jotakin sellaista, mutta enhän minä sitä kaiken lopuksi voi tietää.

Ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että Signe Björseth tulisi. Hänen mielensä ei ollut sen selkeämpi Hjelmiltä palatessa kuin sinne mennessäkään.

Sen tulomatkan Vangenista, sen hän kyllä muistaisi läpi elämänsä. Hän näki, kuinka Signe Björsethin kasvot olivat valkeat ja kuin vanhenneet, ja hän itse oli tuntenut omituista kiihtymystä mennessään vaihtamaan hänen kanssaan ne sanat, mitkä jo laivaväen takia olivat välttämättömiä.

– Mielenne kai on nyt oikein hyvä, Erik Hansen, oli Signe Björseth eräässä välissä kuiskannut.

– Mistä sitten? oli hän vavisten kysynyt.

– Tapahtuneesta tietysti.

– Sallikaa minun sanoa teille, neiti Björseth...

– Minäpä en salli. Tietysti kerrottekin jollekin?

– En kerro. Jos sellaista yrittäisinkin, niin kukahan viisas ihminen sitä uskoisi.

Signe Björseth oli naurahtanut, lyhyesti ja karmivasti.

– Maailmassa uskotaan enemmän kuin te uneksittekaan, Erik Hansen.

Tuota naurahdusta oli Erik Hansen kavahtanut, ja vaistomaisesti hän oli vetäytynyt kauemmaksi.

– Olette joskus niin perin kummallinen, neiti Björseth, oli hän melkein tahtomattaan kysynyt, – oletteko oikein terve?

– Kyllä, liiankin. Ja nyt hän oli tullut lähemmäksi ja laskenut valkean, verettömän kätensä toisen ranteelle. – Senpä vuoksi, uskokaa vain minua, vaadin vielä päänne niin kuin Salome kerran Johannes Kastajan pään.

– Oh, minun kalloni ei ole sen arvoinen.

Tästä keskustelusta oli nyt vajaa vuorokausi kulunut, ja hän oli naurahtanut lausuessaan viime sanansa, mutta nauru oli ollut vain huulilla. Sydän oli jyskyttänyt sekaisin pelosta ja huumasta. Ja kun hän nyt hitain askelin palasi pastori Hjelmin luota, tunsi hän saman huuman tai paremminkin hurman, kauhukseen yllättävän itsensä. Hän oli mennyt saavuttaakseen selvyyden ja samanlaisen rauhan, jollaista hän ennenkin oli Hjelmin seinien sisäpuolella kokenut, mutta palasi yhtä tyhjänä kuin mennessäänkin. Ehkä rauha todellakin oli mennyt Gunhild Hjelmin mukana.

Mutta tämän nimen muistaminen johdatti hänet taas uusiin ajatuksiin. Hänen mielensä tyyntyi, ja levollisena hän astui hautausmaalle seisoakseen taas hetken hänen hautansa ääressä. Kaikki on rauhaa, ja Gunni Hjelmin elämäkin oli ollut jatkuvaa, suurta rauhaa.

Sitten hän alkoi kuljeksia kotiin päin. Olikin koko paljon järjestettävää, kun viikkokaupalla sai olla poissa ja uusi poissaoleminen oli taas edessä. Sai varmaankin huoletta ensi yönkin valvoa ja ehkä vielä pyytää Berginkin avukseen. Oikeastaan hän ei edes tiennyt vielä kaikkea sitä, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, mutta sitä hän ei voinut kokonaan laskea omaksi syykseen: hänet oli käsketty matkalle, ja nyt edessäoleva oli välttämätön seuraus juuri tehdystä...

Silloin tulee Signe Björseth häntä vastaan.

– Kävin teitä tapaamassa, mutta ette ollut kotosalla.

– Olin pastori Hjelmin luona ja haudalla.

– Kyllä teidän, Erik Hansen, pitää voida järjestää elämänne ilman hautaakin.

– Tietysti, mutta haudat tuovat monesti mieleen hyviä ja kohottavia ajatuksia.

Melkein koko seuraava yö kului ankarassa työssä, eikä hän saanut avukseen pyytää ainoastaan herra Bergiä, vaan lisäksi Oskar Brattinkin. Mutta työssä ei ollut samaa antaumusta ja vauhtia kuin ennen, käsi teki mitä sen pitikin tehdä, ajatukset askartelivat muualla. Kesken kaikkea hän nousi ja meni Teklan puheille.

– En tainnut muistaa sanoakaan, aloitti hän. – Saat taas laittaa matkatavarani kuntoon. Lähden huomenna iltalaivassa konsulin puheille.

– Se nyt vasta reisaamista on.

– Harmittaa se hiukan itseänikin, mutta siitä ei päästä mihinkään. Ja sitten vielä, ellen ole siitä aiemmin puhunut, voi käydä niin, että syystalvesta muutan Suomeen. Mitä siihen sanot?

– Suomeen!

Tekla jäi suu auki ällistyksestä häntä katsomaan.

– Suomeen! Ja jo syystalvesta! pääsi häneltä vihdoin. – Et sinä ainakaan niin ole siitä maininnut, että se olisi jäänyt mieleeni.

– Niin. Ajattelen, että kaipa siellä jokapäiväisen leipänsä voi ansaita niin kuin täälläkin.

– Kyllä kai sinä tietenkin vaikka missä... Eihän siitä voi olla puhetta. Mutta en minä sittenkään oikein ymmärrä...

– Saat tulla mukaan, jos huvittaa. Kun on tähän asti hyvin tultu toimeen, niin kyllä tullaan eteenkin päin.

– Mitäs minusta... Mutta kun olet kerran näin hyvin tullut toimeen, niin eikö tunnu melkein epäkiitollisuudelta lähteä pois?

Tähän se keskustelu jäi. Erik Hansen aikoi vastata, että kai hänestä on palkan ja ruoan edestä ollut vastaava määrä hyötyäkin, mutta se olisi tuntunut töykeältä ja itserakkaalta.

– Ennätetäänpähän sitä asiaa pohtia, sanoi hän ainoastaan ja palasi taas työhönsä.

X

Auringonnousu antaa uutta virikettä ajatuksille. Herrat Berg ja Bratt ovat työstäjä yön valvomisesta väsyneitä ja kalpeita. He haukottelevat ja ojentelevat jäseniään. Tekla tuo heille kahvia, välillä on syöty kevyt ateria.

– Tämä alkaakin nyt sitten olla selvää, toteaa Erik Hansen, ja kajastus hyvästä mielestä näkyy hänen kasvoillaan. – Kai nyt tulette toimeen sen ajan, minkä olen poissakin.

– Riippuu siitäkin, kauanko viivytte.

– Tuskin kymmentä päivää kauempaa.

– Ellei kummempaa tule kuin jokapäiväiset asiat, saatte kyllä olla poissa vaikka yksikintoista päivää.

– Mietin vielä, voisiko erikoisempaa tulla, ja laadin varalta valmiit ohjeet. Kiitokset avustanne ja hyvää yötä, herrat!

Auringonnousu virittää ajatukset uuteen vireeseen, joka tuntuu aivan toisenlaiselta kuin eilinen. Tässä on valoa, kirkkautta ja toivoa; siinä eilisessä, mitä siinä nyt olikaan?

– Minä en vahingossakaan enää rupea ajattelemaan alusta asti. Minä en ajattele, mikä olen ollut, mikä olen tai mikä muu minusta mahdollisesti olisi voinut tulla.

Tuolla kävelevät Berg ja Bratt vielä edestakaisin. Mitähän he mahtanevat keskenään aprikoida? Olisikohan heillä mahdollisesti jotakin vihiä Vangenin jutusta? Jos on, niin olkoon. Nyt näkyykin Bratt kääntyvän kotiinsa päin.

– Mutta se on ihmeellistä, että vaikka olen yhteen jos toiseenkin tottunut, niin en ole oppinut oikein ottamaan hetkeä sellaisena kuin se on. Että minun aina täytyy epäröidä, ellei muuten, niin ajatuksissani, ajatella edeltäpäin ja vielä enemmän ajatella jälkeen päin. Tästä eteen päin, niin tästä eteenpäin... hm... saahan sitä itsekseen päätellä...

Erik Hansen avaa ikkunan, jokin kuormahevonen ajaa ohi, luultavasti Knudsenin, on vielä täysi yö, mutta työt satamassa ovat silti täydessä käynnissä.

– Minunhan piti valmistaa ohjeet mahdollisten yllätysten tai tavallisuudesta poikkeavien tapausten varalle. Huomenna iltapäivällä lähden taas matkalle, ja on välttämätöntä, että poissaoloni ajaksi valmistan täsmälliset ohjeet. Olen siis jossakin suhteessa välttämätön, niin en ollut kymmenen vuotta sitten, nyt olen. Mutta juuri tätähän minun ei pitänyt ajatella, tätä omaa tai muiden välttämättömyyttä. Signe Björseth, olihan puhe, että puhuttelisin häntä Signeksi, seuraa mukana. Se on taas asia erikseen...

Ja Erik Hansen istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan niitä välttämättömiä ohjeita. Jokainen asia on hoidettava ajallansa, ja huomenna saattaa lähtökiireissä jokin asia jäädä unohduksiin. Tässä ei auta surra menetettyä yötä nyt enemmän kuin ennenkään. Eihän hänellä ainakaan ole syytä moittia palkkaamakaan, niin kuin niin monet kuuluvat tekevän. Hän alkaa siis merkitä paperiliuskalle ehdottomasti muistettavat asiat ja toiselle sellaiset, jotka saattaisivat tulla kysymykseen, ja miten silloin on meneteltävä. Konsuli Björseth itse ei voisi sen perinpohjaisemmin ja yksityiskohtaisemmin asioita miettiä. Mutta juuri silloin tunkeutuu auringonvalo kaikessa kirkkaudessaan huoneeseen. Ensin se on ohuina säteinä hiiviskellyt pitkin kattoa ja seiniä, hiipinyt hiljaisena ja ikään kuin värähdellen, nyt se levittäytyy valloittavana täyteen valoonsa.

Se on Erik Hansenin asiallisten suunnitelmien sen kertainen loppu. Hän nousee ja hipaisee ohimennen silmiään, hänestä tuntuu, kuin hän ensi kerran pitkästä aikaa näkisi auringonvalon. Edessä oleva katu on kuin uudistunut, talojen tiili- ja paanukatot loistavat, ja koko tienoo näyttää uivan valomeressä. Minkähänlaista mahtaa vuonolla olla; tekisi melkein mieli mennä ulos katsomaan. Tunturien huiput loistavat, mutta rinteillä on valo- ja varjoläikkiä, kunnes valotulva ehtii alas varjoisaan, vihertävään metsään. Tunturit, auringonvalo, Signe Björseth! – Mikä minä olen? ajattelee Erik Hansen. – Minä olin häntä niin lähellä ja minä olisin saanut suudella häntä. Oliko se häneltä päähänpisto, jollaisia vain hän voi keksiä, vai oliko se...? Hyvä Jumala, ei suinkaan se vain ollut rakkautta, tosin hetkellistä, mutta rakkautta joka tapauksessa! Siinä tapauksessa, miksi juuri minuun, kun niin paljon parempiakin on olemassa.

Mutta nythän ei ollut mikään itse-erittelemisen aika. Signe Björsethin kuva nousi taas hänen eteensä valoisana, hiukan keveänäkin, mutta itsetietoa ja uhmaa täynnä. Eihän Erik Hansen ollut viime aikoihin saakka naisia erikoisemmin tarkannut, mutta nähnyt sentään tarpeeksi huomatakseen, kuinka poikkeava muista Signe Björseth oli. Miten häntä saattoi arvostella saman mittapuun mukaan kuin muita ihmisiä, paremmin kuin isäänsäkään. Molemmat elivät omaa elämäänsä ja toimivat mielijohteiden mukaan, joista syrjäinen ei ottanut selvää.

Ja samalla hänen mieleensä palautui, millaisin tuntein ja millä silmin hän oli katsellut Signe Björsethiä, kun näki hänet ensi kerran. Kauas ja korkealle muitten yläpuolelle hän oli hänet asettanut, ikään kuin jollekin jalustalle kunnioitettavaksi, jalustalle, jota vain puolivarkain ja hiiviskellen uskalsi lähestyä. Eikä tämä ollut johtunut siitä, että Signe Björseth oli hänen esimiehensä ja työnantajansa tytär, siinä oli ollut jotakin muuta alla, mutta mitä, sitä hän ei saanut itselleen selväksi.

Aurinko nousee korkeammalle, ja pian on jo täysi päivä. Mutta Erik Hansen muistelee, ja hän viipyy mielellään näissä asioiden vaiheissa, hän muistaa jokaisen sanan, jokaisen katseen, jokaisen yksityiskohdan.

Mutta sitten hänen kasvonsa synkistyvät. Signe Björseth oli vain kopea, äärimmäisyyteen asti itsekäs ja hemmoiteltu ihminen, jonkalaista hän ei ollut ennen nähnyt. Kunnes nyt taas...

– Olkoon! Hän suorastaan löi minut ylemmyydellään, mutta tarvitsi vain lyönnin takaisin...

Kaduilla on jo täysi liike, eikä Erik Hansen saa Andreas Björsethin tytärtä mielestään.

– Jotakin erikoisempia metkuja nekin siellä tunturilla. "Vietelty ennenkin... hm... ei se niin vaarallista ole." Ja samaa tullessakin. Kyllä tunnetaan ne puuskat jo entuudestaan...

Mutta niitäpä puuskia Erik Hansen juuri ei tuntenutkaan.

– Ei maksa vaivaa ajatella, sanoo hän itsekseen ja yrittää taas syventyä työhönsä.

Ja työ käy taas kyllä. Miksi ei, senhän on pakko käydä, sillä tunteja ei ole liiemmälti enää jäljellä. Mutta ajatuksiaan hän ei voi panna kahleisiin, ei tällä kertaa, vaikka aikaa niillekin olisi yllin kyllin jäljellä. Hänen mieleensä tulee tunturi, joka on milloin päivänpaisteinen ja houkutteleva, milloin synkkä ja uhkaava kuin aikoisi seuraavassa silmänräpäyksessä kaatua ja murskata kaikki alleen, milloin taas ylväs, yksinäinen ja välinpitämätön, kuin lepäisi maailma sen perustuksilla.

Sellainen, kuin tunturi tai kuin suunnaton, alati vaihteleva valtameri, sellainen oli Andreas Björsethin tytär.

XI

– Antakaa minulle anteeksi, neiti Björseth, sanoi Erik Hansen.

– Aina minun pitäisi antaa teille anteeksi, Erik Hansen. Siitä asti kuin olemme tulleet toisemme tuntemaan, olemme vuorotellen saaneet pyydellä toisiltamme anteeksi. Se on naurettavaa. Mitä se nyt taas olisi?

Signe Björseth kääntyi puhujaan päin, ja huulet hymyilivät, mutta silmät olivat tummat ja syvät, eikä niissä huomannut kiiltoa ensinkään.

– Sitäkö, että juoksitte pakoon siellä Vangenissa? kysyy Signe Björseth vähän ajan kuluttua.

– Niin, sitäkin.

– Älkää pyytäkö anteeksi, Erik Hansen.

Sitten neiti Björseth äkisti kääntyy ympäri ja menee keulaan päin.

Ja laiva puhkuu eteen päin tasaista tahtiaan. Sinne jäävät vuonot ja vuonojen pohjukat isompine ja pienempine kohtaloineen. Rakennukset ovat sijoittuneet tunturien juurelle, toiset ovat kavunneet vähän matkaa rinnettä ylös, mutta jääneet nekin melkein juurelle ikään kuin väsyneinä ja jylhää korkeutta pelästyen.

Erik Hansen on ennenkin kulkenut tätä reittiä, kulkenut monesti ja moninaisin tuntein. Monet noiden tupien asukkaat hän henkilökohtaisesti tuntee, monissa noista tuvista hän on käynytkin, toisista hän ei juuri mitään tiedä. Mutta kaikkiin niihin kätkeytyy taistelua olemassaolosta ja erilaisia ihmiskohtaloita, joiden rajana on kaksi pistettä: kehto ja hauta. Tässä mennään juuri ohi Sörensenin tuvan, päältäpäin siistin ja keltaiseksi maalatun. Siinä se on kuin pienoinen onnen kuva, mutta kuinkahan mahtanee sisällä olla: isä hukkui viime keväänä ja kaikki lapset jäivät alaikäisiksi.

Laivan höyrypilli viheltää. Lukemattomat linnut pyrähtävät lentoon kallioilta ja näyttävät melkein pimentävän auringon. Näky on monta kertaa ennenkin nähty, mutta kuitenkin aina uusi.

Ollaan jo kolmatta vuorokautta menossa, eikä ole myrsky tai merenkäynti haitannut. Mutta kasvullisuus on käynyt yhä kituliaammaksi ja köyhemmäksi. Vielä toissa päivänä nähtiin lehtoja ja viheriöitä niittyjä, nyt alkaa olla paljaita, ruskeita kallioita, hiukan viheriää kivien välissä. Ilma on selkeä ja aurinkoinen, mutta voi käydä niinkin, että harmaja, kylmä usva tunkeutuu vastaan.

Kulkeeko Erik Hansen tällä kertaa itse kohtaloa kohden? Tai ehkä hänestä vain tuntuu siltä. Vähän matkan päässä hänestä seisoo neiti Björseth. Hän varjostaa kädellään silmiään, ja otsaa lukuunottamatta jäävät kasvot varjoon.

Kohtalo! Jos kohtaloa voisi kuvitella ihmiseksi, niin tällä kertaa siksi sopisi Signe Björseth. Hänen ilmeensä on jäykkä ja hievahtamaton, silmät katselevat rävähtämättä ohiliukuvaa rannikkoa. Siinä ilmeessä ei ole vaihtelua eikä tunteita, kasvot ovat kuin kiveen veistetyt.

Erik Hansen tuijottaa noita kasvoja melkein kauhistuneena, mutta samassa kaikki muuttuu. Käsi vetäytyy pois otsalta, kasvot säteilevät taas valoa ja kirkkautta, ja suu on hymyssä. Kuinka kaikki voi muutamassa silmänräpäyksessä muuttua. Kumpi näistä kahdesta oli se oikea Signe Björseth, vai olivatko ne oikeita molemmat?

Mies vetäytyy hiljaa syrjään, hän ei toivo Signe Björsethin huomaavan, että hän on seisonut häntä katselemassa. Tai ehkä, hänessä pistäytyy sellainenkin sivuajatus, neiti Björseth oli tahtonut, että hän häntä katselisi. Samassa kuin se tulee, hän kuitenkin sellaisen ajatuksen hylkää.

Tulee ilta, tulee yö ja tulee seuraava aamu. On joissakin paikoissa vielä poikettava, mutta kapteeni sanoo, että illalla ollaan varmasti perillä.

Ollaan jo lähellä puoltapäivää, aamiainenkin on tunti sitten syöty, mutta neiti Björseth ei näyttäydy. Olisiko hän mahdollisesti ruvennut voimaan pahoin? Erik Hansen tiedustelee asiaa, mutta saa kieltävän vastauksen. Sittenhän hän voi mennä naputtamaan hänen oveaan – mutta sopiiko se?

Kummallista tämä olo, ei saa selvää omasta itsestään. Eikä hän tiedä mitä hän tekee, kun sakarisormen rystynen jo lyö kiilloitettua ovea.

– Anteeksi, häiritsenkö?

– Ette lainkaan. Käykää rohkeasti sisään.

– Ette ole lainkaan näyttäytynyt koko aamuna, neiti Björseth.

– Niinkö? Olette todellakin pannut sen merkille! Olisiko se tuottanut teille iloa, Erik Hansen.

– Totta kai. Minulle ja kenelle muulle tahansa.

– No, istuutukaa toki. Haluatteko teetä?

– Kiitos, en.

– Niin, minulla näkyy täällä todellakin olevan vain yksi lasi... En ymmärrä, mitä huolimattomuutta tämä on?

Yhtäkkiä Signe Björseth näyttää saavan päähänpiston, hänen silmänsä välähtävät.

– Ettekö joisi minun lasistani? kysyy hän. Erik Hansen punastuu.

– Olette kovin ystävällinen, neiti Björseth, vastaa hän ja pakottautuu vuorostaan kysymään: – Tuottaisiko se teille jotakin iloa?

– Varmasti. Olen aina iloinen, kun näen teidän taipuvan.

Mies huomaa kätensä vavahtavan, kun hän pitelee lasia. Hän huomaa muutakin: jännittyneen ilmeen naisen kasvoilla ja värien vaihtumisen niillä.

– Juokaa pois vain, Erik Hansen, sanoo Signe Björseth viimein. – Se ei ole myrkytettyä.

– Te puhutte niin kummallisesti joskus, neiti Björseth. Siellä Vangenissa esimerkiksi. Te sanoitte, että teidät on...

– Vietelty, niin. Sanoin sen, että tietäisitte, kenen kanssa olette tekemisissä.

– Mutta eihän se minuun kuulu.

– Ei kai, mutta sanon aina etukäteen totuuden ihmisille, joista pidän.

Oli vähällä, ettei lasi tipahtanut lattialle. Ja kuitenkin hän oli päättänyt olla hämmästymättä mitään.

– Mutta eikö... eikö se sellainen velvoita johonkin? kysyi hän vihdoin.

– Milloin velvoittaa, milloin ei.

– Nyt en taaskaan ymmärrä teitä, neiti Björseth.

– Te olette todellakin ymmärtämättömimpiä miehiä, mitä olen tavannut, Erik Hansen. Tarkoitan sitä, että pidän ryöstettyä suudelmaakin viettelemisenä.

Ja mitä kaikkea Erik Hansen olikaan itsekseen kuvitellut! Eihän asia häneen koskenut, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin koko elämä olisi valjennut ja hänen olisi ollut keveämpi hengittää.

Mutta Signe Björseth katseli samein katsein eteensä.

– Ah, sanoi hän, – Minulla on ollut niin paljon itsenäisyyttä ja aikaa haaveilla ja puuhailla kaikenlaista.

– Suokaa minulle anteeksi, neiti Björseth, että ajattelin...

– En suo. Ellette olisi juossut pakoon siellä tunturilla, niin en olisi uskonut, että olette se, mikä olette.

Erik Hansen olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta hänen äänensä petti. Hän tunsi, kuinka hänen katseensa sumeni ja hänen kasvolihaksensa nytkähtelivät.

– Miksi et ollut tällainen heti alussa, Signe Björseth? olisi hän tahtonut kysyä. – Kuinka minä, yksinkertainen, otin sinusta selvän? Ja kuinka sittenkin ajattelin sinua aamuin illoin ja öin!

Mutta tämähän on vain unta, josta on herättävä ja jota seuraa harmaja arki. Ei, ei harmaja, vaan naurettava kaiken lisäksi. Ja siitä huolimatta hän tarttui arasti Signe Björsethin valkeaan, verettömään käteen ja aikoi viedä sen huulilleen.

Mutta Signe Björseth nousi nopeasti, ja hänen silmissään oli säikähtynyt ilme.

– Ei, ei siihen, sanoi hän hengästyneesti. – Suutele minua otsalle. Siihen ei minua kukaan ole suudellut.

Sitten hän puhkesi hiljaiseen itkuun ja vaipui rentonaan miehen syliin, eikä Erik Hansen voinut ymmärtää, mitä hän niin itki.

– Mitä te itkette, neiti Björseth? kysyi hän.

– Et saa kysellä, kerron sen joskus. Anna minun vain olla näin.

– Onko sinun siinä hyvä?

– Älä puhu. Anna minun vain ajatella.

Laiva puhkuu eteenpäin. Kasvullisuus rannikolla on jo miltei tyyten loppunut. Kylmät usvat tulevat pohjoisesta, ja tuntikausia kuluu, ennen kuin jokin pieni asutusrykelmä tulee näkyviin. Taakse jäävät nekin niissä asuvien ihmisten kohtaloineen, mutta ihmiselämää näyttää käännekohta yhtä hyvin voivan kohdata meren syvyyden päällä.

XII

Konttori oli entinen, kalusto oli entinen, näköala ikkunoista oli entinen, mutta tunnelmaan oli tullut jotakin uutta, ehkä entistä enemmän pidättyväisyyttä.

– No? sanoi konsuli Björseth ja loi pitkän, kysyvän katseen tyttäreensä.

– Minä tulin vain, koska oli hyvä tilaisuus, vastasi Signe Björseth luonnollisesti.

– Tulit vain, toisti konsuli, eikä kuulija olisi voinut saada selvää, oliko hänen äänessään enemmän iloa vai tyytymättömyyttä.

Sitten hän kääntyi Erik Hansenin puoleen ja kysyi tiukasti:

– Entä te sitten, Hansen, mikä teillä on?

– Tulin neuvottelemaan herra konsulin kanssa Vangenin asioista.

– Jaa, en minä ymmärrä, mitä neuvottelemista niissä olisi.

Niin voi mies muuttua, muuttua muutamien kuukausien kuluessa. Erik Hansen ei ollut enää tuntea konsuli Björsethiä. Kasvoihin oli tullut ryppyjä, laihahko varsi näytti koukistuneelta, liikkeet olivat nopeat ja tempovat. Ja harmaisiin silmiin oli tullut kovuutta ja pistävyyttä.

Mutta herra Johannesen oli entisenlaisensa. Teki tyynesti ja järkkymättömän rauhallisesti työtänsä, pysähdytti sen, milloin häneltä jotakin kysyttiin, ja vastasi verkalleen ja seikkaperäisesti.

– Te olette mennyt yli valtuuksienne, Hansen, sanoi konsuli Björseth kipakasti. – Kuka hiivatissa käski teidän aloittaa rakennustyöt Vangenissa?

Herra Johannesen laski kynänsä syrjään, nyt tässä oli jotakin tulossa. Mutta Erik Hansen oivalsi, ettei tässä auttanut hätäileminen, vaan alkoi hitaasti ja vavahdellen kertoa toimenpiteittensä syitä.

– Aivan niin, myönsi konsuli Björseth, – mutta kun paloi, niin paloi. Mitä se teille kuului?

Erik Hansen kohautti olkapäitään, hän huomasi sen lievällä kauhulla. Niin hän ei olisi tehnyt vielä vuosi sitten.

– Herra Malone kertoi, että herra konsulilla oli suuria sopimuksia ulkomailla, sanoi hän sitten.

– No niin. Mutta ei sekään liikuta teitä eikä herra Maloneakaan.

– Ellen ymmärtänyt väärin, herra konsuli, koski hankintasopimus herra Malone vanhempaa.

– Ja jos koskeekin, niin nuoremmalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Oli jouduttu umpikujaan, siitä ei päässyt minnekään. Erik Hansen vilkaisi herra Johanneseniin, mutta tämä oli taas ryhtynyt työhönsä eikä näyttänyt kuulevan mitään.

Konsuli Björseth nojasi uunin kylkeen ja mietti silmät ummessa.

– Mitä teemme, Johannesen? kysyi hän hetkisen kuluttua.

– Olemme aina pitäneet sopimukset, ellei ylivoimaisia esteitä ole tullut.

– Eikö tulipalo ole yhtä ylivoimainen este kuin esimerkiksi haaksirikko?

– Niin minä uskaltaisin luulla. Mutta voihan sekin olla tulkintakysymys.

– Miten niin. En minä huomaa siinä mitään tulkitsemismahdollisuuksia.

Nyt herra Johannesen uudelleen laski syrjään kynänsä ja jäi miettimään.

– Haaksirikko esimerkiksi on ehdoton, sanoi hän viimein. – Mutta tulipalo on toinen juttu, vallankin kun ei siellä vielä ollut ainoatakaan lankkua. Meillähän on kokemusta siinä, että englantilaiset yleensä ja herra Malone erikoisesti ovat hyvin koukkuisia tällaisissa asioissa.

Herra Johannesen meni kaapille ja otti sieltä esille jonkin paperin ja tutki sitä tarkasti.

– Ei, päätti hän. – Kyllä meidän on saatava joku toinen suorittamaan tämä hankinta puolestamme, ellemme ehdoin tahdoin halua saada korvaussummaa suoritettavaksemme.

Konsuli Björseth ähkäisi kuin raskaan painon alla.

– Sanon sinulle, Johannesen, sano minua taikauskoiseksi, jos tahdot, että toisilla ihmisillä on onni mukanaan, toisilla onnettomuus. Sen jälkeen kuin otin nuo Hauanit Höijer-vainajan sijaan... aina päin mäntyä, päin mäntyä...

– Mutta pääseehän heistä sievästi eroon.

– Sitäpä juuri en voi. Nils Hauan tekee tehtävänsä kuin mies ja tuntee ihmiset. Ja ilman sitäkin se olisi epäinhimillistä. En voi, yksinkertaisesti. Mutta hänellä on onnettomuus kelkassaan, ellei itselleen, niin toisille.

Virsi oli herra Johannesenille tuttuja osittain Erik Hansenillekin. Kummallakaan ei ollut mitään sanomista, konsuli Björsethiä ei saanut uskomuksistaan minnekään.

Pitkän ajan huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus.

Silloin konsuli Björseth äkkiä lähti uuninsa luota ja pysähtyi Erik Hansenin eteen.

– Te haluatte lähteä Suomeen, sanoi hän, – ja te saatte tehdä sen, Hansen. Nyt heti.

Puhuteltu tunsi verensä jähmettyvän. Itsehän hän oli aloitteen tehnyt, mutta konsuli oli sitä lykännyt. Ja nyt tulivat matkapassit ilman muuta.

– Saatte sieltä hankkia sen sovitun puutavaramäärän. Johannesen saa laatia seikkaperäisen luettelon ja antaa teille rahat ja muut maksumääräykset. Menkää sitä tietä, jota tulittekin, tai etelän kautta. Kuinka vain tahdotte. Kunhan vain asia tulee hoidetuksi.

Siinäpä seisoi Erik Hansen kuin pilvistä pudonneena.

– En tiedä, osaanko asian hoitaa... aloitti hän.

– Johannesen antaa kyllä ylimmät hinnat, ja laivaus, niin, sen hoidamme itse. Paljonko meillä vielä on aikaa, Johannesen?

– Kolmisen kuukautta.

– Siispä pidätte huolen siitä, että lopulliset tiedot ovat meillä kuuden viikon kuluttua. Äh, kyllä minä näytän noille Maloneille ja mitä ne lienevät... Niin, herra Hansen, hoidatte nyt sen asian niin kuin parhaiten taidatte. Teillä on täällä palkkaakin... kirjoitimme jo teille siitä... haluatteko sen mukaanne vai tuletteko asianne toimitettuanne takaisin?

Erik Hansen vaipui syviin mietteisiin.

– Ehkäpä annamme palkan jäädä, herra konsuli, vastasi hän vihdoin. – Sallinette minun Suomesta päin ilmoittaa, ellen tule takaisin.

– Niin kuin haluatte. Saahan sen lähetetyksi sinnekin.

– Mutta miten konttorin käy? uskalsi Erik Hansen tiedustella.

– Saamme järjestää sen jotenkin Johannesenin kanssa. Tämä juttu on monta vertaa tärkeämpi.

Eikä siinä ollut sen enempää puhumista. Sai koettaa omalla onnellaan.

– Alasta hän ei ymmärrä yhtään mitään, Johannesen, sanoi konsuli Björseth Hansenin mentyä. – Jos hän epäonnistuu, saamme kauniisti ruveta puotikauppiaiksi tai pitämään krouvia. Mutta... no niin, tulemme taas siihen vanhaan juttuun... minä luulen, että Herramme ei ole tyytymätön niissä asioissa missä Hansenkin. Uskon, että se poika muistaa lukea iltarukouksensa.

Tähän ei vanhalla kirjanpitäjällä enää ollut mitään sanomista.

Mutta vielä myöhään konsuli Björsethin mieleen yhtäkkiä muistui jotakin, ja hän lähetti nopeasti hakemaan Erik Hansenin puheilleen.

– Tehän olitte kihloissa pastori Hjelmin tytärvainajan kanssa, eikö totta? kysyi hän ilman esivalmisteluja.

– Emme me olleet kihloissa.

– Hm. Sitten se on ollut turhaa puhetta. Erik Hansen ryähti.

– Minä en kiellä, sanoi hän, – etteikö sellaisiin puheisiin mahdollisesti ollut aihettakin.

– Niin-niin, minä ymmärrän. Siihen tuli kuolema väliin.

Konsuli Björseth nousi ikään kuin lähteäkseen.

– Tätäkö tahdoitte minulta tiedustella, herra konsuli? kysyi Erik Hansen nousten hänkin.

– Niin, tai en nyt oikeastaan sitä, vastasi konsuli Björseth hiukan hätäisesti, ja poskipäille nousi puna. – Aioin vain sanoa teille, herra Hansen, että tyttärelläni on kaikenlaisia päähänpistoja, hän on saanut kasvaa melko itsenäisesti, niin kuin kai olette kuullut, ja nyt hän on pitkin kesää kirjoittanut minulle kaikenlaisia hullutuksia. Olette kai sattunut kuulemaan?

– En, vastasi Erik Hansen katkaisevasti. – Minulla ei ole mitään tekemistä neiti Björsethin kirjevaihdon kanssa.

Konsuli Björseth kohotti kulmiansa, ja Erik Hansen tunsi, miten hänen katseensa kirkastui ja terästyi.

– Omituista... hm, mutisi konsuli kuin itsekseen. – Ja kuitenkin...

– No niin, lopetti hän sitten, tarttui Erik Hansenia käteen ja katsoi häntä tiukasti silmiin. – Tytärtäni en mene takaamaan, hänen päähänsä voi pälkähtää mitä tahansa. Mutta luulen tuntevani teidät sikäli, herra Hansen, että uskon teidän oivaltavan, mikä on mahdollista ja mikä ei.

Erik Hansen kumarsi kohteliaasti.

– Olette oikeassa, herra konsuli, sanoi hän, – minä en millään muotoa haluaisi olla teille kiittämätön.

Kun hän käänsi selkänsä mennäkseen, oli Andreas Björsethin katse vaaniva, mutta lämpöä siinä kuitenkin oli ja kirkkautta.

XIII

– Signe, sanoi Andreas Björseth tyttärelleen ja otti esiin paksun kirjenipun pöytälaatikostaan, – katso nyt, mikä asiakirjavihko tämä on.

Tyttären kasvot olivat tavallista kalpeammat, mutta silmät loistivat.

– Ne ovat kirjallisia todistuskappaleita, isä, vastasi hän hymyillen.

– Niin, ja elleivät ne olisi sinun kirjoittamiasi, heittäisin ne ilman muuta pesään. Mutta nyt talletan ne, että itsekin saat joskus nauraa lapsellisuudellesi. Milloin sinä oikein aiot ruveta viisastumaan, Signe?

– En tiedä. Ehkä jo huomenna.

– Mahtanetko! Jos minä nyt rupeaisin lukemaan näitä sinulle ääneen, niin se olisi sellaista sekamelskaa, että kätkisit kasvosi ja juoksisit nukkumaan.

– Mutta pelkään, että uni ei tulisi, isä. Minä tarkoitan täyttä totta.

– Saamme nähdä, Signe. Ensin hän oli sinusta vähän yksinkertainen, mutta sentään laatuunkäypä konttorimies...

– Jossa oli jotakin erikoista, keskeytti tytär.

– Aivan niin: kömpelyys ja tyhmyys. Sitten hän oli sinusta suorastaan inhoittava, tyhmän ylpeä ja niin poispäin. Samalla kertaa saan häneltä kirjeen, jossa hän valittaa käytöstäsi. Puhuin siitä silloin pitkään herra Johannesenin kanssa ja pyysin herra Hansenia antamaan sinun ymmärtää, ettei sinulla ole oikeutta sekaantua hänen eikä liikkeen asioihin.

Signe Björseth punastui ja puraisi huultansa.

– Siitä ei herra Hansen ole puhunut minulle mitään, sanoi hän.

– Annetaan sen olla, jatkoi konsuli Björseth kuivasti hymyillen, – sillä nyt tulee kaikkein paras.

– Älä puhu siitä, isä, sillä minähän sen parhaiten tiedän.

Konsuli Björseth tuli äkkiä vakavaksi.

– Sinä laihduit silloin, kun tiesit hänen seurustelevan Gunhild Hjelm-vainajan, sen pikku enkelin kanssa. Sinä kuljit paljon yksiksesi, ja silmäsi olivat itkettyneet. Onko tarkoituksesi, Signe-lapseni, tunkeutua kuolleen tilalle?

– Minä en voi sille mitään.

– Ajattele, miten asia olisi, jos Gunhild Hjelm olisi jäänyt elämään. Kiitätkö Jumalaa siitä, että hän kuoli?

Tyttären kasvot tulivat kalmankalpeiksi, silmät tuijottivat rävähtämättä eteensä.

– Kiitän! tuli vihdoin uhmaten verettömiltä huulilta.

Andreas Björseth kalpeni hänkin ja nosti nyrkkinsä kuin aikoen lyödä sen pöytään, mutta hillitsi itsensä ja antoi sen vaipua takaisin.

– Siitä olen kiitollinen Jumalalle, sanoi hän hiljaa, – että minä olen saanut olla uskottunasi ajoista ja välimatkoista huolimatta.

– Ja niin moni on siksi pyrkinyt, isä.

– Arvaan sen kyllä. Mutta ethän ole varma siitä, välittääkökään Hansen sinusta ensinkään.

– Kyllä hän välittää. Välitti jo ennen kuin Gunhild Hjelmistä. Minä tunnen sen.

– Ellei se vain ole ollut pakollista kohteliaisuutta.

– Oh, hän ei tee mitään pakosta.

– Onko hän sitten sanonut jotakin siihen suuntaan? kysyi isä terävästi.

– Ei. Mutta minä olen.

Andreas Björseth hypähti seisomaan.

– Jumala varjelkoon! Mitä hän vastasi?

– Juoksi pakoon.

Konsuli Björseth katseli tytärtään ällistyneenä, lopuksi hän purskahti nauruun: eipä se lopultakaan tainnut niin vaarallista olla.

– Mutta minä puhuin hänelle toisen kerran, jatkoi tytär totisesti ja järkähtämättömästi.

– No?

– Hän ei voinut ainakaan hypätä mereen, sillä se oli laivassa.

Konsuli Björseth nauroi yhä.

– Sinä olet tarmokas nainen, Signe, myönsi hän. Mutta tytärtä ei naurattanut.

– Hän kuunteli...

– Tietysti, kun ei muutakaan voinut.

– Eikä hän vastannut mitään.

– Mutta sinä näit tai tunsit, että hän rakastaa sinua?

– Niin.

– Ei. Signe-rakas, tämä on todellakin liian naurettavaa. Aikansa se kyllä voi käydä, mutta älä huoli tehdä hyvää ja kunnon miestä onnettomaksi.

– En, minä aionkin tehdä hänet onnelliseksi. Isä tunsi tyttärensä eikä huolinut vastata.

– Mikä sinusta Erik Hansenissa nyt sitten on niin erinomaista? kysyi hän sen sijaan.

– Kaikki. Olenhan nähnyt niin lukemattoman lauman miehiä, joka lajia. Itsehän olet pitänyt minua Tanskassa ja Englannissa ja missä kaikessa, enkähän minä ole sokea, enkä lähestymätönkään...

– Signe!

– Enhän moiti sinua, isä, päin vastoin olen hyvin kiitollinen. Mutta ei kukaan heistä ollut niin kuin Hansen.

– Ah, kun olisin tämän osannut aavistaa.

– Mitä se olisi hyödyttänyt, isä. Kaikkiin heihin tuli jotakin heidän itsensä lisäksi, kun he lähestyivät minua, Hanseniin ei mitään. Hän oli vain sitä, mikä oli, eikä mitään muuta.

– Olihan Archibald Malonekin sinusta erinomainen.

– Oli ja on kyllä vieläkin. Ennen kaikkea miehekäs mies ja englantilainen, mutta sittenkin hän oli vain sellainen...

– Sellainen! Hansen ei ole edes juuri minkään näköinenkään.

– Juuri sen näköinen kuin tarvitseekin olla. Kunpa hän ei olisi edes senkään näköinen, niin muut eivät häntä katselisi.

– No niin, ratkaisi konsuli Björseth viimein, – onhan tästä asiasta jo keskusteltu tarpeeksi, ja hyvä on, että tuli puheeksi. On asioita, Signe-rakas, joita iästäsi huolimatta et ymmärrä. Muun muassa, ettei sinusta ja Erik Hansenista koskaan voisi tulla täydellinen ja onnellinen aviopari.

– Miksi ei?

– Meillä on aikaa siitä kyllä joskus keskustella. Mutta lupaa minulle yksi asia, Signe.

– Luonnollisesti.

– Se vain, ettet koskaan salaa minulta totuutta näissä etkä muissakaan asioissa.

– Enhän ole ennenkään niin tehnyt.

– Et, mikäli tiedän, ja toivon sinun nytkin muistavan lupauksesi.

– Ja etkö sinä, isä, vaadi minulta mitään? kysyi tytär pelokkaasti.

Isä mietti hetken otsa rypyssä.

– Aioin pyytää sinulta jotakin, vastasi hän vihdoin, – mutta minulle riittää se, että olet minun tyttäreni. Ja jokainenhan me lopuksi elämme vain omaa elämäämme ja yhden kerran.

Ja konsuli Björseth suuteli tytärtään keveästi otsalle, samaan paikkaan, mihin Erik Hansen puolta vuorokautta aikaisemmin, toivotti hyvää yötä ja meni makuuhuoneeseensa.

XIV

Erik Hansen matkustaa siis Suomeen. Ylihuomenna hän jo lähtee laivassa vuonon pohjaan, sitten jokea ylös ja sitten jalan, kunnes maantie tulee vastaan. Se tie ehkä lopultakin vie kaikkein nopeimmin perille.

Hän kulkee pitkin Yläkatua ja poikkeaa sen varrella oleviin kalastajamökkeihin. Nyt hän lähtee Suomeen, kertoo hän, ei tiedä, vaikka sinne jäisikin. Mutta jos jollakulla on asioita sukulaisilleen tai omaisilleen, niin nyt ne menevät varmasti ja nopeasti perille.

Miesväki on suureksi osaksi poissa merillä tai muissa hommissa. Naisväki käskee häntä istumaan ja kahvittelee. Se tirehtööri on niin alhainen. Olisihan sitä terveisiä sille ja sillekin, jos sattuisi matkan varrella näkemään. Olisi mukavaa saada kuulla, kuinka nekin jaksavat. Vaikka ovat tainneet unohtaakin.

Moniakaan Erik Hansen ei tunne ulkonäöltä ja nimeltä, naisia ei edes niinkään, hän on niin vähän tällä paikkakunnalla ollut, mutta hänet he kaikki tuntevat. Monet muistavat vielä kuin eilisen päivän, kun Hanseeni oli täällä ensimmäisiä päiviänsä. Nimikin on kokonaan muuttunut, heidän muiden vain enemmän tai vähemmän vääntynyt. Eikö se ollut Sara, se alkuperäinen huutonimi?

– Sarahan se oli.

He tuntevat enemmän uteliaisuutta hänen henkilöänsä kohtaan kuin mielenkiintoa matkaa kohtaan. Hän näkee sen.

– Konsulin asioilleko sitä, vai muutenko vain...?

– No vähin kumpaakin.

Nyt on vielä kesä ja auringonpaistetta. Hän ei huomaa ajan kulumista, sillä hän viihtyy mökeissä hyvin. Niiden ilma on ummehtunutta, mutta ne ovat sentään koteja. Ja hän on yksi heistä. Miksi ei hän ole aikaisemmin käynyt heitä tervehtimässä, onhan heitä lähempänäkin, pitkin rannikkoa. Niin, olihan hän sitä itsekin joskus ajatellut, mutta eiväthän hekään olleet hakeneet häntä. Jokaisella on huoli ja vaiva omasta itsestään.

– Vieläkö kotipaikka muistetaan?

– Se on kuin silmieni edessä.

– Mutta entäpä siitä. Ei ole kukaan odottamassa. Ei taitaisi tirehtööri enää Suomessa viihtyäkään!

– Saadaan nähdä. Aina kai sitä jonkin 'forretningin' löytää.

– Ei viihdy. Monet ovat palanneet takaisin.

Erik Hansen ei tähän vastaa mitään. Hänen mieleensä muistuu yhtä ja toista. Jos hän tulee takaisin, niin siihen ovat muut syyt kuin viihtymyksen puute.

Hän ajattelee lähemmin, hänen sydämensä alkaa tykyttää kiivaammasti, ja hän hyvästelee ja lähtee. Laihat ovat ne terveiset, jotka hän saa kotimaahan vietäviksi, etupäässä ne ovat vain sanoja, jokunen laiha kirje, rahalähetyksistä ei puhettakaan. Hyvä, että itse eletään. Ja ne, jotka ovat tulleet vain kesäansiolle, vievät itse mennessään.

Eikä hän itsekään ole lähtemisestään innoissaan. Jos sellaista on joskus hiukan ollut, niin se on muuttunut uteliaisuudeksi. Voivat jotkut vielä sanoa, että tänne se nyt tuli itseään näyttämään. Pianhan sitä kuitenkin pääsevät näkemästä.

Ajatuksissaan hän on kulkenut kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolelle. Alastomat kalliot töksähtävät vastaan.

Se eilinen keskustelu konsuli Björsethin kanssa ja takaisinpaluu! Hänen rintaansa vihlaisee hiukan: ne ovat ristiriidassa keskenään. Joka voisi asian ratkaista, se olisi Signe Björseth itse, mutta hän ei voisi mennä häntä tapaamaan, sehän oli niitä asioita, jotka eivät sovi.

Ja kuitenkin hän hänet tapasi. Signe Björsethistä se näytti aivan luonnolliseltakin. Suu hymyili, silmät loistivat kirkkaina kuin tähdet.

– Sinä et viivy siellä kolmea kuukautta kauempaa.

– En, mutta eikö tämä ole hiukan sopimatonta...

– Mikä?

– Että me tässä keskellä kaupunkia...

– Herran nimessä, kävellään ulkopuolella sitten. Sitä aioinkin juuri ehdottaa. Tässähän todellakin kulkee kuin näyttämöllä.

– Luulen, suoraan sanoen, Signe, ettei isäsi pidä tästä.

– Ei kai erikoisesti, mutta ei hän meitä kävelemästä kielläkään.

– Oletko siitä niin varma?

– Olen. Sanoin lähteväni sinua hakemaan, eikä hän puhunut siihen mitään.

– Mutta jospa hän on puhunut minulle.

– Olen varma siitä, ettei hän puhu yhdelle yhtä ja toiselle toista.

Erik Hansen nyökkäsi alakuloisesti; tässähän olikin vain kysymys rajasta.

Ja kaupunki jäi kauas taakse, ja tie mutkitteli eteenpäin kallioiden lomitse, pistäytyi joskus merenrantaan ja siirtyi taas tunturin kupeelle.

Eikä Erik Hansenin tarvinnut muuta kuin kuunnella ja kauhistua. Miksi Signen oli tarvinnut puhella ja vielä vähemmän kirjoittaa tuollaisista asioista isälleen. Senhän olisi huoletta voinut heittää pitkiksi, pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

Mutta Signe Björsethistä se oli niin kuin pitikin, hän ei halunnut salata mitään tärkeätä isältään. Täytyihän siitä kuitenkin joskus puhua.

Erik Hansen kulki kuin huumeessa, ja maa tuntui väistyvän hänen jalkojensa alta. Tyttö kulki ihan hänen rinnallaan, kädet hipaisivat toisiaan ja tarttuivat viimein kiinni toisiinsa.

– Ja sitten minä haluaisin saada varmuuden vielä yhdestä asiasta, sanoi Signe Björseth, – siitä, että pidit minusta hiukkasen jo ennen Gunni Hjelmiä, annathan anteeksi! Isä sanoo, että tahdon tunkeutua kuolleen tilalle.

Mies vavahti.

– Pidin sinusta jo ensi näkemältä hyvin paljon, myönsi hän viimein.

– Mutta et rakastanut?

– Hiljaisuudessa ja itseltäni salaten sitäkin, ja eri tavalla kuin Gunni-vainajaa. Mutta se meni sitten.

Signe Björseth laski kätensä hänen suulleen.

– Siitä et saa koskaan enää puhua, kuiskasi hän. Nyt oli kaupunki jo kaukana heidän takanaan ja ympärillä vain kaljut kalliot ja hiukan vihreyttä. Erik Hansen laski kätensä tytön olalle ja veti hänet lähemmäksi itseään.

– Oletko varma itsestäsi, Signe Björseth? kysyi hän katsoen häntä syvälle silmiin.

– Tahdo vakuus, ja sinä saat. Mutta tuletko takaisin?

– Tulen.

– Sinä sanot, että tulet, mutta mitä sinä annat minulle siitä pantiksi?

– Rakas ihminen, mitä minä voisin sinulle antaa?

– Itsesi.

– Erik Hansenia pyörrytti.

– Ei, kuiskasi hän käheästi, – minä en varasta sinua.

Signe Björseth kietoi kätensä hänen kaulaansa, kurottautui varpailleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

– Mutta jos minä sanoisin, ettei se niin vaarallista ole, että on minut ennenkin...

– Niin minä en uskoisi mitään sellaista, keskeytti Erik Hansen naurahtaen vapautuneesti.

– Sinä olet melkein niin kuin isä, sanoi tyttö kyynelten noustessa hänen silmiinsä. – Kyllä minä sittenkin uskon, ettet voisikaan olla palaamatta.

Ei ollut Andreas Björsethin tapana seisoa ikkunassa ja vahdata ihmisiä. Mutta nyt hän oli vahdannut tunnin, kaksikin, eikä heitä vielä ollut tullut. Vasta paljon jälkeen puolenyön hän näki heidän pysähtyvän portille.

Konsulin lihakset jännittyivät, kauanko tuota jäähyväisten ottoa kestäisi. Tyytymättömänä hän löi jalkateränsä maahan ja oli jo aikeissa avata ikkunan. Mutta sekään ei sopinut, ja viimein hän melkein itseään halveksien meni saliin herra Johannesenin luo, joka torkkui totilasin ääressä.

– En luule, että maksaa enää vaivaa pyytää Hansenia tänne, Johannesen, sanoi hän kuivasti. – Siellä hän seisoo portilla Signen kanssa.

– Vai niin, vastasi herra Johannesen yhtä kuivasti. – Siellähän on ilmakin koleanpuoleinen.

Konsuli Björseth kohautti olkapäitään, – anna olla, että pyry ei tällaisissa tapauksissa haittaa.

Ei hän voinut Erik Hansenia sanoa irtikään, se oli jo sovittu. Mutta sen sijaan, kun Hansen on asiansa toimittanut, hän voi kirjoittaa hänelle Suomeen, että jos Hansen rakastaa isänmaatansa ja saa siellä sopivan toimen, niin ei pidä antaa hänen, Björsethin, etujen käydä omiensa edellä.

Hän ei tahtoisi niin tehdä, mutta se on pakko, josta ei pääse minnekään.

II

I

Erik Hansen istuu Kustasperin pirtin penkillä ja katselee jokitörmää, jota vaisu ja alati kalpeneva syyskesän aurinko valaisi. Ja Kustasperin emäntä oli tullut kumaravartiseksi ja käykkäleukaiseksi, mutta silmien katse oli terävä ja pistävä.

– Joo, joka on kuollut, se on kuollut, sanoo hän, – eikä se siitä nouse, ennen kuin Jumala hänet viimeisenä päivänä ylös herättää.

Niinpä niin, tämä on Erik Hansenille tuttu asia eikä aiheuta muuta vastausta kuin huokauksen.

– En oikein tuntea tahtonut, jatkoi emäntä kerkeästi. – Kovin olet miehistynyt ja varttunut sitten viime näkemän. Jumala on ollut sinun kanssasi.

Tähänkään ei Erik Hansen vastaa mitään. "Viime näkemä" muistuu hänen mieleensä nyt liiankin selvästi. Se ikään kuin leijaa huoneen, vaikka kuinkakin laitetun ja uusitun, ilmassa ja täyttää sen tuskalla ja ahdistuksella. Kivenheiton päässä on se vaja, missä hänen äitinsä makasi jäätyneenä ja kerrankin tarpeekseen syöneenä silloin, kun hänen Kaisu-siskonsa lepäsi laihana ja valjuna jäätyneen vesisangon vieressä kotimökissä.

– Toivon, että Jumala on ollut teidänkin kanssanne, vastaa hän viimein.

Kustasperin emäntä pudistaa vanhaa päätään.

– Ei ole ollut, ei ole ollut, vastaa hän, – mutta nyt se taas näyttää palautuneen, mikäli on palannut. Ei ole kaksista sekään siunaus ollut. Ja olihan sitä syytä itsessäkin. Mitä, ihminen on ihminen ja synnissä siinnyt ja syntynyt. Sitä on leipäpala ja varsinkin viimeinen leipäpala kallis itsekullekin, niin kuin silloinkin, kun äitisi kuoli. Vaan ei silti kirota olisi tarvinnut, ei Siikvartin eikä sinunkaan.

– Enhän minä kironnut, vastasi Erik Hansen hiljaisesti.

– En muista, teitkö sen sanoilla, mutta mielessäsi kuitenkin, mutta kyllähän sinulla kai syytä olikin; eikähän sitä viimeisellä tuomiolla minun synnikseni lasketa.

– Eipä, jos lienen kironnut.

Tämä on siis hänen syntymäseutunsa, nämä ihmiset ovat nähneet hänet pienenä pojanvekarana ja sittemmin hontelona, nälkäisenä nuorukaisena.

– Eihän sinulla enää ole isäsi nimeäkään. Etkö sinä ole Hanseeni?

Erik Hansen ei punastele.

– Sitähän minä olen, vastaa hän, – ja se merkitsee samaa kuin Hannunpoika. Kuuluu paremmin käyvän siellä vieraalla maalla.

Kenelläkään ei ole tähän asialliseen selitykseen mitään vastaan väittämistä. Tupaan onkin jo kokoontunut enemmältä väkeä, osa vanhasta iltatavasta, suurin osa uteliaisuudesta.

– Korea nimihän se on, Hanseeni. Taitaa olla koreampi kuin Sara olisi ollutkaan.

– Nälistyneen ja nälkään kuolleiden nimihän se täällä oli, vastaa Erik Hansen tympeytyneenä.

– Niin ja etkö sinä nyt ole tirehtöörikin ja muutenkin rikas mies?

– Tirehtööri kuin tirehtööri, mutta sen rikkauden kanssa taitaa olla niin ja näin.

– Sanovat satojatuhansia olevan.

– Turhaa puhetta.

Niin kuin onkin. Erik Hansen tietää äyrilleen säästönsä ja myöskin sen, että ne riittäisivät kohtalaisen talon ostamiseen täällä, ehkäpä, kun oikein tarkasti ottaa, tavallista suuremmankin. Ja kuluu hetkinen, jolloin hän kiinteästi ajattelee talon ostamista, mutta ennen kuin hän kunnolleen ehtii sitä huomatakaan, on ajatus jo haihtunut.

Nämä ihmiset sivuuttavat nälkäkuolemat ja muuta jo ammoin olleina, välttämättöminä seikkoina ja pysyvät visusti "tirehtöörissä". Erik Hansen palautuu jälleen alkuperäiseen asiaansa.

– Niin, jos joku muistaisi omaisteni haudan, niin olisi hyvä ja tulisi näyttämään.

Ja hetken kuluttua:

– Kyllä minä maksan vaivat.

Tiedetään, tiedetäänhän se ja tullaan näyttämään. Eikä sinne pitkä matka olekaan, ja mitäpä niistä maksuista.

Mutta Erik Hansen epäröi, ennen kuin lähtee liikkeelle. Hänen pitäisi puhua näille ihmisille jotakin mukavaa ja ystävällistä, joka ikään kuin vetäisi verhon menneen kaameuden yli. Onhan hän heikäläisiä, yksi heistä. Ajatukset pyörivät mielessä, mutta suu ei tee tehtäväänsä, niin kuin ei monesti ennenkään ole tällaisissa tapauksissa tehnyt. Hän on heistä kerta kaikkiaan vieraantunut ja erkaantunut, hänen murteensakin on käynyt aikojen kuluessa aivan erilaiseksi, ja hän tuntee, ettei hän ajattele ja katsele asioita samalla tavalla kuin he.

– Lähdetään sitten, sanoo hän hiljaisesti.

– Mutta kai sinä syöt nyt ensiksi, virkahtaa Kustasperin emäntä.

Kiitoksia vain, mutta hänhän on jo juonut kahvia. Hän voi hyvin syödä jossakin kylällä. Sitä paitsi: eikö hänen sukukuntansa puolesta syöty täällä kerran hiukan liikaakin.

Näin hän ajattelee, ajattelee kaukaisesti ja ilman katkeruutta, mutta ei pue ajatuksiaan sanoiksi, kiittää vain ja lähtee.

Eivätkä haudat olekaan kaukana, kivenheiton matkan päässä joen toisella puolella.

– Tässä ne nyt sitten ovat, sanoo oppaaksi tullut mies.

Erik Hansen tuskin kuulee hänen sanojaan. Hän olisi ne sentään hyvin löytänyt ilman opastakin. Eihän näissä ole haudasta paljon mitään jäljellä. Hiekkakummut, alkujaankin hatarasti luodut, ovat painuneet kuopalle.

– Joo, siinä ne sitten ovat, sanoo mies uudelleen ja panee tupakaksi.

Mutta Erik Hansen ei vieläkään muista miehen läsnäoloa. Hän vain tuijottaa keltaista hiekkaa. Ei ole pitkä aika siitä kuin hän samalla tavalla seisoi haudan ääressä, mutta nuo tuolla alhaalla ovat sentään olleet samaa lihaa ja verta kuin hänkin.

Mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Hänen silmiinsä eivät nouse kyynelet, hänen kasvonsa vain ovat ehkä käyneet kalpeammiksi, ja suupielet värähtävät hiukan.

– No niin, huokaa hän vihdoin, – sieltä he eivät kuitenkaan minun nähtävilleni nouse.

– Eivät, toteaa mies asiallisesti, ja nyt Erik Hansen muistaa, että tämäkin on saapuvilla.

– Tiedätkö sinä, onko täällä ketään, joka hiukan osaisi kivitöitä? kysyy hän.

– En, mutta pappi ehkä tietäisi.

Juuri niin, papinhan pitäisi tuntea seurakuntansa. Ilman mitään näkyvää muistomerkkiä hänen vanhempansa ja sisarensa haudat eivät saa jäädä. Hän koettaisi itse järjestää asian, mutta hän on toisen palveluksessa ja hänellä on kiire eväänään. Ei auta muu kuin mennä puhumaan kirkkoherran kanssa. Liekö sitten se entinen, vai oliko joku muu jo tullut sijaan. Ja ellei pappi tietäisi neuvoa, täytyi kivi teettää muualla ja tuottaa se tänne.

Huoahtaen hän ohjasi askelensa pappilaa kohti.

II

Jossakinhan ihmisen on synnyttävä. Toiset syntyvät mökissä, toiset taloisessa talossa, kolmannet linnassa. Onpa Erik Hansen nähnyt ihmislapsen ilmestyvän maailmaan kylmässä kalastajaveneessäkin. Turhaa kai on juosta katselemaan syntymäsijaansa, mitä lienee, sellaista joutavanpäiväistä tunteellisuutta.

Saattomies, ähisevä, puhiseva, hidaskulkuinen, on samaa mieltä.

– On sitä kans päähänpistoja, sanoo hän, – mutta jotakinhan se rikkaalla ja joutilaalla teettää.

Erik Hansen kuuntelee häntä vain puolella korvalla. Mies näkyy kokonaan unohtaneen, että hän on saanut hyvän palkkion oppaantoimestaan.

– Sitä kun pitäisi ajatella vain sitä, että tähän maailmaan on syntynyt vain kilvoitusta ja armonaikaa varten, jatkaa opas edelleen toisen äänettömyydestä välittämättä. – Mutta niitäpä asioita et sinä, Sara-Hannun poika, taida liikoja ajatella. Sama se on, missä sitä akan kohdusta maailmaan tulee.

Erik Hansen kääntyy ympäri.

– Jos haluat, sanoo hän tiukasti, – saat minun puolestani kyllä palata takaisinkin. Minusta tuntuu siltä, että yksinkin osaan tämän taipaleen.

Mikä on, ettet osaisi. Mutta kun olen palkkani saanut, niin kyllä tulen perille asti. Muuten tässä vain itsekseni järkeilen, eikähän sinun ole pakko kuunnella. Vai oletko paisunut niin suureksi herraksi, ettei puhuakaan saa, ellet nimenomaan jotakin, niin kuin armosta, kysy?

Mitäpä tähän enää vastaamaan, samaa juurta on passattava niin kuin passarikin.

Ja nyt Erik Hansen osaisi tämän tien muutenkin. Kanerva ja jäkälä on siirtynyt loitommalle ja polku on levinnyt, sitä näkyy paljon käytetyn. Pihkan tuoksu täyttää ilman, puut ovat kasvaneet ja vahvistuneet, Andreas Björseth maksaisi niistä varmasti paljon rahaa, mutta hyvä on, että saavat olla pystyssä. Kaipa niidenkin aika vielä tulee.

Jopa sivuutetaan pieni mökkipahainenkin: asutus on alkanut levitä tännekin. Kenenkähän se mahtaa olla?

– Sen se on, Kivi-Juhanneksen, jos satut muistamaan.

Kyllähän häntäkin vähin muistetaan. Vai tänne on sekin vetäytynyt erämaahan ja vielä vanhoilla päivillään.

– Sille tuli synniksi katsella kirkonkylän suruttomuutta, selitti saattomies.

Erik Hansen hymähti. Synti oli varsin laajaperäinen ja venyvä käsite. Muutamille näytti heleä värikin olevan syntiä, toisista oli kaunissointinen, maallinen laulu jotakin sellaista, joka "teki lihalle hyvää", riemastutti maailmallista mieltä ja oli niin ollen syntiä. Näistä asioista ei kannattanut keskustelua aloittaa.

– Vai pani syntiseksi koko kirkonkylän, vastasi hän yhtäkaikkisesti.

Hän on moneen kertaan vuosien kuluessa kulkenut tämän taipaleen hengessään. Aina silloin hänet on vallannut apea, surunvoittoinen ja kaipaava mieliala, mutta nyt, kun hän kävelee itse paikalla, hänen mielensä on vain toteava. Tällaiseksi minä tämän muistin ja kuvittelin, ja juuri sellaista tämä näkyy olevankin. Mikä on auttamattomasti mennyt, sitä ei saada enää takaisin, mutta mieluista on nähdä, millaiseksi kotimökki on muodostunut. Kerran, on kai sekin aika ollut, on hän ollut siinä uskossa, että hän koko ikänsä näitä kankaita ja vaaroja samoilee. Nyt hän on vain käymässä ja palaa tuskin enää.

Yhtäkkiä metsä loppuu ja aurinko paistaa ohrapellolle, jonka keskellä kohoaa pienehkö talo, jonka hirret vielä vaikuttavat uusilta. Tahtomattaan Erik Hansen kääntyy oppaansa puoleen.

– Kenen tämä on? kysyy hän.

– Kyllä se on sinun entinen kotisi.

Täytyy varjostaa silmiään, ja sydänkin alkaa lyödä. Vai siinä se nyt on. Metsä on paennut kauemmaksi ja raiviota tullut lisää. Seinäluukut, joita metsän pedot raapivat, ovat poissa ja pienet lasiruudut tulleet sijaan. Savupiipusta nousee kodikas, harmaja sauhu.

Erik Hansen katselee henkeään pidätellen. Tämä on toinen paikka kuin se, josta hän aikoinaan lähti Ruumiinetsijä-Siikvartin kanssa kuollut sisarensa kelkassaan. Silloin oli lunta, pimeyttä ja nälkää, nyt on valoa, vihreyttä ja ohrapeltoa. Millaistahan mahtaisi olla, jos isä olisi saanut elää ja hän olla apuna?

Kuinka kauan hän siinä tarkastellen katselee! Aika on kuin jonnekin kauas häipynyt. Edessä on vain tuo talo, joka lopultakaan ei ole hänen kotinsa.

– No niin, ratkaisee hän viimein, – nythän tuo on nähty.

– Niin, mutta minä en vain jaksa samoja peninkulmia ilman muuta kävellä takaisin, väittää saattomies. – Käydään pirttiin.

Ristiriitaisin mielin seuraa Erik Hansen jäljessä.

Joukko lapsia leikkii lattialla ja katsoo pyörein, ihmettelevin silmin tulijoita. Kalpea, rasittuneen näköinen vaimo hämmentelee takalla olevaa pataa. Sivupenkillä istuva, ennen aikaansa vanhentunut, hartiakas mies imee piippuaan ja tervehtii melkein vaativasti:

– Jumalan terve.

Tämän jo ennen kuin tulijat ennättävät mitään sanoa.

– Tämä on sitten Sara-Hannun poika ja perillinen, esittää saattomies ja istahtaa isännän viereen.

Isännän harmajat silmät saavat kovan ja pistävän ilmeen.

– Vai niin, vastaa hän vain jurosti.

– Sehän minä olen, sanoo Erik Hansen ja kättelee, mutta isännälle näyttää olevan vaikeata tarttua ojennettuun käteen, ja piipun varsi näkyy vavahtavan.

– Se on niin, tulee häneltä viimein, – että minä olen laillisesti saanut tämän haltuuni. Minulla on senaatin kirjat sen päälle.

– Enhän minä teiltä halua muuta kuin ruoka-aterian ja mahdollisesti yösijan, vastaa Erik Hansen. – Tulin vain katsomaan synnyinsijoja.

Nyt isännän karkeat kasvot lientyvät.

– Saa kai näitä katsella, virkahtaa hän ystävällisemmin, – vaan ettepä taida entisiksi tuntea.

– En oikein. Taidatte hyvin tulla toimeen?

– Niin kuin märkä puu palaa, juuri niin kuin märkä puu palaa. Ei se kaksista ole. Ja työtä ja uhrauksia se on vaatinut.

– Ja vaatii edelleenkin.

– Yhä vain, yhä vain. Ei siitä minnekään pääse, jos elää aikoo.

– Hm.

Jokaisella on omat keinonsa elää. Erik Hansen, Hannun-Erkki, näkisi mielellään jotakin lapsuutensa ja nuoruutensa aikaista, mutta talo oli niin ränsistynyt ja rappeutunut, kun uusi omistaja sai siihen asumaoikeuden, että kaikki oli pitänyt hävittää maan tasalle ja tehdä uudelleen. Onneksi oli maanlaatu mukiinmenevää, ja sitten oli Jumala siunannut työn. Mutta heikkoa, heikkoa oli oleminen sittenkin.

– Tehän sen sijaan kuulutte tulleen varakkaaksi mieheksi, kertovat.

Erik Hansenin oli pakko hymähtää. Kaikki, niin varallisuuskin, on lopultakin suhteellista. Mutta se ateria, joka hänen eteensä nyt asetetaan pirtin pöydälle, on laadultaan koko lailla erilainen kuin se, jota hän täältä lähtiessään Siikvartin kanssa järsi tuvan lattialla. Siunaus voi näyttäytyä monessa eri ilmenemismuodoissa, yksinpä aterioissakin.

Eikä Erik Hansen tunne tehneensä matkaansa hukkaan. Vieras hän on näille ihmisille, ja eri tavalla he asioita katselevat, mutta kun hän menee levolle, tuntee hän sykähdyttävää, nöyrää kiitollisuutta siitä, että asiat ovat niinkin kuin ne ovat. Sillä valittamalla ei mitään voiteta, vaikka kernaimmin hän olisi tullut hakemaan omaisiaan, jos heitä vielä olisi, sinne, missä elämisen ehdot kenties ovat vielä ankarammat, mutta sitä antavammat.

III

Andreas Björsethin edustaja aloittaa keskustelun mahdollisimman sulavalla suomenkielellä, niin kuin hän katsoo asiaan kuuluvan, mutta kauppaneuvos kääntää puhelun heti ruotsiksi.

– Anteeksi, puhutte kai ruotsia? kysyy hän.

Miksi ei, hiukan. Mutta enemmän se kuitenkin tulee olemaan norjaa kuin ruotsia. Ja sitten keskustelua taas jatketaan sikaria poltellen ja konjakkia maistellen.

Erik Hansen on matkasta hiukan väsynyt, mutta hän on siitä huolimatta heti kaupunkiin tultuaan mennyt kauppaneuvoksen puheille ja näyttänyt valtuutensa. Kommerseråd! Siunatkoon, kuinka niitä tähän kaupunkiin onkin pesiytynyt. Jos yksitoikkoisten katujen varrella näki jonkinkaan huomattavamman näköisen talon, niin se kuului jollekin kauppaneuvokselle, konsulille, hovineuvokselle tai ainakin kolleginasessorille. Sen verran hän jo muutaman tunnin kuluessa oli päässyt asioista selville.

Eikä kauppaneuvos Ringbom näytä olevan erikoisen innokas kaupantekoon. Hän on jo asian kuullut, mutta hänen ilmeetön katseensa tähtäilee melkein autiota katua, ja paksut sormet naputtelevat honkaista pulpetin kantta.

– Minä en kunnolleen tiedä varastojanikaan, vastaa hän viimein, – minun olisi tiedusteltava sahanhoitajaltani. Meillä on se tapa, että teemme kaupat jo paljon ennen laivausaikaa, joten kaikki saattaa olla jo myytyä.

Tuo ei tuntunut erikoisen lohdulliselta, ja Erik Hansen ajatteli jo saavansa mennä etsimään jotakin toista konsulia tai kauppaneuvosta.

– Ettekö voisi odottaa seuraavaan kesään? kysyi kauppaneuvos tuokion kuluttua.

– Kyllä se on aivan mahdotonta. Kauppaneuvos Ringbom kohautti olkapäitään, mutta silmät näyttivät välähtävän.

– Hm, sanoi hän taas tuokion kuluttua, – hiukan vaikea laivauksenkin takia.

Erik Hansen tunsi olevansa kuin armoille heitetty. Muualla kuuluivat mahdollisuudet olevan vielä vähäisemmät kuin Ringbomilla, mutta yritettävähän tietysti oli, jos niikseen tuli. Kuitenkaanhan ei asia vielä ollut loppuun ajettu.

– Eihän herra kauppaneuvos ole vielä esittänyt hintavaatimuksiaankaan, aloitti hän.

– Nehän saatte kuulla sitten, kun ensin näemme, onko minulla myytävää.

Tämä oli todellakin vitkallista ja harkittua kaupantekoa. Mutta samassa kauppaneuvos näytti saavan eloa ja puhtia itseensä. Joku kirjanpitäjä pisti päänsä ovenraosta sisään ja pyysi anteeksi, että häiritsi.

– Täällä on tervamiehiä, lisäsi hän.

Terva ei ollut Erik Hansenille mikään tuntematon asia, mutta tervamies sitä vastoin oli vain käsite.

Ja kauppaneuvos Lars Ringbom nousi heti seisomaan. Mutta Erik Hansenilta ei jäänyt huomaamatta, kuinka hänen kasvonsa nopeasti vaihtoivat ilmettä. Kun hän muutamalla sanalla puhutteli kirjanpitäjäänsä, alaistansa, oli kasvojen ilme tyly ja liikkumaton, mutta kun hän taas käänsi ne vieraaseensa, ilmaisivat ne pelkkää kohteliaisuutta.

– Viivyn vain muutaman minuutin, herra Hansen.

Ne minuutit venyivät kuitenkin kovin pitkiksi, mutta sekään asia ei Erik Hansenia kummastuttanut. Niin oli pakko joskus tapahtua, ja hän oli sellaiseen tottunut. Mutta konsuli Björsethin kasvot, niiden ilme pysyi samanlaisena, seisoipa edessä Ruotsin kuningas tai mikä kalastaja tahansa. Niiden takaa näkyi aina ja kaikissa tilanteissa ihminen.

Kivetyllä pihamaalla oli tungosta kuin markkinoilla, mutta ainoatakaan tervatynnyriä ei näkynyt. Sen sijaan purettiin aitoista säkkejä ja laatikoita, tervat kai oli viety toiseen paikkaan ja näitä annettiin maksuksi.

Näky oli Erik Hansenille tuttu, sama se oli täällä kuin kotonakin. Mutta ihmiset olivat erilaisia. Näitten varsi oli hontelompi ja ryhti kumarampi, ja kasvoilla asusti ainainen totisuus ja alakuloisuus. Jos nämä nyt olivat tervamiehiä, niin heidän osansa ei mahtanut olla kadehdittava.

Kauppaneuvos Ringbomia ei kartanolla näkynyt. Jonkin aikaa hän tosin oli siellä seisonut isona ja jykevänä, kasvoillaan muuttumaton tuimuus, ja Erik Hansen oli huomannut, että ihmiset väistivät häntä ja katselivat häntä arkaillen. Ja miksi ei, saattoihan monenkin elämä ja olemassaolo riippua Lars Ringbomista. Mutta mitä tuo esiintyminen yksinkertaisen väen keskellä merkitsi, kun mikään valvominen tai ottaminen osaa tapausten kulkuun ei kuitenkaan tullut kysymykseen? Konsuli Björseth ei koskaan olisi niin tehnyt. Vai oliko ehkä tarkoitus muistuttaa, että hän, Lars Ringbom, todellakin vielä eli ja vaikutti? Ettei hän ollut muuttunut joksikin ylimaalliseksi olennoksi, joka istui jossakin kaukaisessa yksinäisyydessä ja järkeili omia asioitaan. Pitihän ylämaalaisilla olla oikeus hänet edes nähdä.

Mutta näin ajatellessaan ei Erik Hansen tiennyt, että kyllä tässä kaupungissa sentään oli niitäkin, jotka ylämaalaisten joukossa heiluivat vertaisina vertaisten joukossa, tarjosivat enemmän, väittelivät, löivät olalle ja napsauttelivat Uhoamaan alkaneilla sormillaan ja tarjoilivat tupakkaa ja ryyppyjä niin kuin Nils Hauan aikoinaan, kunnes saavuttivat saman otteen kuin Lars Ringbom ja jättivät laulun jatkamisen toisille miehille.

Päivä alkaa jo laskeutua illaksi ja äänet pihalla ja kaduilla vaimenevat ikään kuin kaukaiseksi hyminäksi. Miten kauan kauppaneuvos Ringbom jaksaakaan viipyä poissa, mutta antaapahan olla, ehkä hänellä on hyvinkin tärkeitä toimitettavia. Mutta ulkona näyttää luonto pehmenneeltä ja kuin puuvillaan kääriytyneeltä, ja avatusta ikkunasta tunkeutuu sisälle syyskesän tuoksu.

Ajattelematta Erik Hansen kaataa itselleen lasillisen konjakkia. Kosken pauhu, jonka hän päivemmällä silloin tällöin on erottanut etäisyyteen häipyvänä, vaivoin erotettavana lauluna, tuntuu nyt tulleen lähemmäksi. Sen kohina soi kaikkialla ilmassa, kuin aikoisi se musiikillaan täyttää koko kaupungin.

– Mitä tämäkin kaupanteko oikeastaan on, ajattelee Erik Hansen. – Toisen täytyy voittaa, toisen hävitä. Eikö maamiehen työ pellolla ja kalastajan merellä ole aivan toista...

Mutta kauppaahan heidänkin on tehtävä, tavalla tai toisella, siitä ei päästä yli eikä ympäri. Toisen on heidänkin joukossaan menestyttävä ja rikastuttava, toisen ehkä jatkuvasti kärsittävä ja köyhyydessä kuoltavakin, sekin on maailman laki. Mutta Erik Hansen luulee jo sikäli nähneensä maailmaa, ettei kadehdi toisen suurempaa tai pienempää menestystä tai toisen omaisuutta. Hän on nähnyt, että suuret omaisuudet ovat vaivan, monesti tuskan ja kärsimysten näkyväinen tulos ja että mitä helpommin ne syntyvät, sitä helpommin ne myöskin kaiken maailman tuuliin hajaantuvat. Niin kuin Nils Hauaninkin, siihen ei tarvittu kymmenettä osaakaan hänen viekkaudestaan, siihen tarvittiin vain hiukan enemmän kaukonäköisyyttä ja neroutta, luja ote ja tunnustettu oikeamielisyys, ja niin Nils Hauanin kohtalo oli valmis. Miksi siis virnailla Lars Ringbomille, jos hän käväisee esiintymässä kansalle? Kai hänkin oli omalla tavallaan nero, jokin Hauanin ja konsuli Björsethin välimuoto, samalla kertaa suurpiirteinen liikemies ja pieni talonpoikain petkuttaja, jota viimeksimainittua monet muutkin tai ainakin heidän isänsä alkujaan ovat olleet. Omatunto tai paremminkin ehkä hienous, ne kai ovat niitä ominaisuuksia, jotka kasvavat myöhemmin.

Eikä Erik Hansen taaskaan huomaa, että pitkä tunti on kulunut, ennen kuin kauppaneuvos Ringbom seisoo hänen edessään.

– Suokaa anteeksi, tirehtööri Hansen, sanoo hän. – Mutta minua ilahduttaa, että aikanne on kulunut ja että konjakki on täyttänyt vaatimuksenne.

– Erinomaisesti, herra kauppaneuvos, vastaa Erik Hansen, joka todella tuntee silmänsä hiukan sumuisiksi. – Ehkäpä nyt keskustelemme pienestä kaupastamme?

Kauppaneuvos Ringbom istahti raskaasti ja sytytti sikarin.

– No niin, sanoi hän hetken kuluttua. – Te haluatte ostaa ja minä haluan myydä. Mutta te, tai konsuli Björseth, haluatte ostaa kernaammin kuin minä myydä. Olemmeko siitä yksimieliset?

Erik Hansen naurahti, mutta vain sisässään. Oikea Lars Ringbom tuli esille: kysymys oli vain saada niin paljon kuin mahdollista.

– Asia voi näyttää siltä kuin sanotte, kauppaneuvos Ringbom.

– Ja minä myyn. En nyt katso ollenkaan sitä, että teidän ehkä on aivan välttämätöntä saada kyseessäoleva parttia. Mutta yhden ehdon haluan asettaa, tirehtööri Hansen!

– Pyydän: antakaa tulla vaan.

– Ensinnäkin kolmen kuukauden maksuaika...

– Se ehto on aivan tarpeeton. Kun me haluamme, niin kuin sanoitte, herra kauppaneuvos, jotakin ostaa, niin maksamme aina, poikkeuksetta, käteisellä.

Lars Ringbom kohautti kulmakarvojaan ja ryyppäsi lasistaan. Ne ovat poikia, nämä norrmannit! Ei uskoisi, että turskat ja sillit antavat moisen luonnon.

– Se minun olisi pitänyt arvata, mutisi hän viimein puoleksi itsekseen. – Toinen on se, että haluan itse laivata tavaran määräpaikkaan ja että se saa tapahtua heti.

Ostaja oli hypähtää korkealle istuimeltaan ja huudahtaa: – Ei mikään sovi sen paremmin. Mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi hiljaisesti:

– Meidän puolestamme se kylläkin voi käydä, kunhan vain saan tietää herra kauppaneuvoksen ehdot ja vaatimukset.

Huoneeseen tuli nyt pitkä, odottava hiljaisuus. Kauppaneuvos Ringbom imi sikariaan, mutristeli tuon tuostakin lasistaan ja nyökkäsi Erik Hansenille. Viimein hän nousi ja käveli miettiväisenä edestakaisin, kunnes viimein kuin huomaamattaan meni konttorin puolelle.

– Se on sitten selvä, sanoi hän tullessaan jälleen takaisin. – Minne tavara olisi laivattava?

– Englantiin.

– Jaha, Englantiin. Englantilaiset tekivät täällä pirusti vahinkoa nuoruuteni aikana. Ja kenelle sinne?

– Malone & pojalle.

Kauppaneuvos Ringbom vavahti ja pudotti sikarin lattialle. Sitten hän löi nyrkkinsä pöytään.

– Perkele! pääsi häneltä karjaisemalla. – Se minun olisi pitänyt arvata. Nämä herrat tekevät minulta noin pari kuukautta sitten tilauksen, mutta kun en heti voinut allekirjoittaa sopimuskirjaa, saan tänään koreasti peruutuksen. Mutta se, että Björseth, piru vie, rupeaa olemaan agenttina, sitä en olisi uskonut.

– Voin lohduttaa herra kauppaneuvosta sillä tiedonannolla, että konsuli Björseth toimii kokonaan omassa asiassaan eikä tiedä mitään herrojen Malonein puuhista.

– Samapa se, lopetti kauppaneuvos Ringbom. – Kauppa kuin kauppa, ja minä pidän sanani. Käymme huomenna tarkastamassa lautatarhani, niin saatte nähdä tavaran ja ehkä jotain oppiakin.

IV

Ja nyt Erik Hansen on taas matkalla kotiinsa ja koettaa mielessään muovailla jonkinlaista matkan yhteistulosta eli summaa. Hän oli lähtenyt matkalle innostuneena, mutta pohjaltaan enemmän uteliaana kuin kaivaten, nyt hän tästä maasta eroaa ilman kaipausta. Hän hätkähtää. Olihan tämä sentään hänen isänmaansa. Oliko tuo kaipauksettomuus rikos?

Ei ole monta päivää kulunut siitä, kun hän kauppaneuvos Ringbomin kanssa kulki tarkastelemassa tämän sahaa ja lautatarhaa.

– Ei Vangenissa koskaan tulisi olemaan tällaista, oli hän, Erik Hansen itsekseen ajatellut, vaikka ei näitä asioita niin ymmärtänytkään, ja mahdollisuudetkin puuttuvat.

Tavaraa oli kaikenlaista, hienoimmasta jykevimpään, tapuli tapulin vieressä. Kauppaneuvos oli koetellut niiden pintaa hellävaroen, melkein kuin hyväillen.

– Merkki L. R. puhuu itse puolestaan, oli hän sanonut, – eikä se tule häpäisemään itseään. Tehkää hyvin, tirehtööri Hansen, tutkikaa itse, koetelkaa!

Ja hän oli koetellut asiantuntevan näköisenä ja hymähdellyt, mutta samassa hänen ajatuksensa lensivät lapsuudenaikaisiin metsiin. Niidenkin vuoro oli kerran tuleva, mutta kuka oli se mies, joka niihin ensimmäisenä kävisi käsiksi. Ehkä tämän Lars Ringbomin poika, jos hänellä sellainen on, ehkäpä jo kauppaneuvos itse. Erik Hansen vavahti: miksi ei hän, hän itse voisi... ainakin hän voi puhua niistä konsuli Björsethin kanssa.

Sitten he olivat menneet sahaan, ja Erik Hansen oli taas pannut merkille, kuinka kauppaneuvos ikään käin korkeni pari tuumaa ja ilme kasvoilla muuttui. Ketjut kalisivat ja kitisivät, kun ne vedestä nostivat tukkeja raameihin, jotka sähisivät ja särähtelivät kuin loppumattomasti saaliinhimoiset pedot. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt sahalaitoksessa, ja hienoisesti vavisten hän vetäytyi kauemmaksi tukeista ja koneista. Hänen täytyi ummistaa silmänsäkin, sillä hänen teki pahaa; kun tukki työntäytyi raameihin, tuntui hänestä, kuin ihminen olisi niihin näin työnnetty pää edellä moneen osaan halkaistavaksi. Tällaista tulisi siis Vangenissakin olemaan, mutta tällaiseenkinhan on totuttava. Puu on sentään lopultakin vain puu, ja vasta jalostettuna sillä on raha-arvonsa.

– No, tällaista ei konsuli Björsethillä sentään ole? oli kauppaneuvos hänen korvaansa huutanut.

– Ei, toistaiseksi.

Sahanhoitaja oli heitä seurannut kuin varjo, karskina, mutta alati valmiina palvelemaan. Työväellä sitä vastoin oli tekemistä toimessaankin. He liikkuivat raskaina ja muhan peittäminä, antoivat juuri ja juuri tietä, mutta loivat salavihkaa kauppaneuvokseen katseita, joissa oli yhtä suuri annos pelkoa, vihaa ja kunnioitusta: kyllä sinä siinä nyt kuljet maha pystyssä, mutta kyllä se sinunkin aikasi vielä tulee.

Kun he taas olivat tulleet ulos auringonpaisteeseen, olivat Lars Ringbomin kasvot muuttuneet, niissä oli nyt melkein lempeyttä.

– Jos konsuli Björseth tarvitsee tervaa, oli hän hymähdellen sanonut, – niin niissä asioissa voisimme helposti sopia.

He olivat sivuuttaneet satamassa makaavat laivat, ja heidän eteensä levisi rannattomat rivit tynnyreitä, joiden sisällyksen haju täytti ilman. Merituuli puhalteli vasten kasvoja, mutta kauppaneuvos Ringbom pysähtyi mietteissään ja taputteli kepillään muutaman tynnyrin kylkeä.

– Oletteko koskaan nähnyt yhdellä kertaa näin paljon tervaa, tirehtööri Hansen? Ette, sillä tämä on maailman suurin tervahovi. Mutta sanon teille erään asian, herra Hansen, ei mikään kauppatoimi maailmassa ole sen viheliäisempää kuin tervan osto ja myynti. Oletteko kuullut tarinaa kurjesta, joka nielaisi käärmeen? No, se oli vain yhtä iankaikkista kiertämistä, kurkiparalla oli täysi työ pitäessään saalistaan, eikä sen lopuksi auttanut muu kuin nielaista käärme viimeisen kerran, pistää nokka takapuoleensa ja sanoa käärmeelle: kiertele nyt, sen saatana. Samoin on meidän laitamme, jotka saamme jatkaa isiemme tervahommia, saamme tarpoa iankaikkisessa kurimuksessa. Ylämaalaiset pitävät kontrahteja verisinä ja koettavat niistä päästä, mutta he elävät köyhyydessä ja ovat meille velkaantuneet eivätkä pääse. Sitten meitä syytetään nylkemisestä, sanomalehdet kirjoittelevat... hm. Minä en tiedä, minkä verran muut voittavat, mutta minä en voita, ja siksi kai minulle kertyykin tervaa niin, etten tahdo saada silmiäni auki! Kuinka helvetin kernaasti luovuttaisin koko roskan jollekin muulle ja keskittäisin koko huomioni puutavaran vientiin, mutta minne pääsen? Ja tämän takia saan pitää jauhokauppaa, suolakauppaa, sokerikauppaa ja senkin seitsemänlaista kauppaa, sillä vaihdossa voitan sen, minkä voitan, tai oikeammin: tulen omilleni. Mutta nyt olen alkanut hellittää ja annan ylämaalaisten vähitellen luikkia toisten luo, saa nähdä sitten, kirjoittelevatko suomalaiset lehdet, etteivät he nylje. Minä olen väsynyt.

Erik Hansen oli kuunnellut kauppaneuvosta tarkkaavaisesti ja uskoi hänen puheensa, ainakin puoleksi, mutta muuta hän ei voinut kuin mutista, että vaikeaan välikäteen hän siinä joutuu ja että heillä Norjassa oli hiukan samanlaisia kokemuksia.

– Mutta se minua ihmetyttää, oli hän jatkanut, – että täällä kuulee niin paljon ruotsia. Jos olen kääntynyt kenen säätyhenkilön tai kauppiaan puoleen tahansa, niin aina puhe vain kääntyy ruotsiksi. Luulen, että kuulen Norjassa suomea melkein enemmän kuin täällä.

– Voi niin olla, oli kauppaneuvos Ringbom karusti myöntänyt, – voi todellakin niin olla. Rahvas puhuu kyllä täälläkin suomea. Mutta meillä on nyt kerta kaikkiaan tämä tapa, että puhumme ruotsia mieluimmin, se on meillä verissä, eikä siitä minnekään päästä.

– Eikä siitä minnekään päästä!

Kun hän nyt istui rannikkolaivan kannella ja katseli alakuloisesti hymyilevää saaristoa, huomasi hän, ettei siitä todellakaan minnekään päästä. Yläluokan matkustajat olivat hyvin puettuja, iloisia ja huolettomia. Joku suomalainenkin sana kuului joukossa, mutta pääkielenä oli ruotsi. He tulivat hänenkin luokseen, kyselivät kuulumisia ja kertoivat omiaan, hauskasti, porvarillisesti ja seikkaperäisesti. Ja hän vastasi puolittain norjaksi samaan tapaan, olihan hän ulkolainen, jolla oli paljon uutta.

Mutta pääosa suomea puhuvista, se oli huonommasti puettua ja yrmeän näköistä väkeä. Kuinka oli hänenkin suomenkielensä käynyt kummalliseksi, melkein kuin jälkeen päin opituksi! Se ei tehnyt tehoaan täällä. Kun hän ystävällisesti ryhtyi juttusille heidän kanssaan, katselivat he häntä epäillen ja vastasivat juuri ja juuri sen verran, kuin alkeellisin kohteliaisuus vaati. Sitten he taas syventyivät omiin asioihinsa ja vilkaisivat häneen aivan kuin sanoakseen: – Miksi et pysy alallasi ja anna meidänkin olla rauhassa.

Erik Hansen tuli alakuloiseksi mieleltään. Tällaiseksiko suomalainen kansanaines oli tehty täälläkin, täälläkin, vai oliko se alkujaan jo sellaiseksi luotu?

– Jos tirehtööri vaivautuu matkustamaan maassa enemmän, sanoi joku, – niin tapaatte kyllä korskeutta ja itsetietoa enemmän kuin oikeastaan olisi tarpeenkaan.

Niinkö? Olihan se edes jokin lohdutus. Mutta hänellä ei enää ollut aikaa, hän oli sitä paitsi jo tehtävänsä suorittanut.

Eikä hän halunnut, vaikka aikaakin olisi ollut. Vieraaksi ja yksinäiseksi hän itsensä täällä tunsi. Ne suomalaiset, jotka asuivat Norjassa, olivat sittenkin häntä verrattomasti lähempänä.

Ja kun hän uinahti, nousi hänen silmiinsä sykähdyttävä kuva Signe Björsethistä.

Hän ei tiennyt, että päivää myöhemmin kuin hän oli lähtenyt, oli Ringbomin konttoriin saapunut konsuli Björsethin hänelle kirjoittama kirje, jossa konsuli antoi ymmärtää, että jos herra Hansen tunsi halua jäädä isänmaahansa, niin konsuli ei tahtonut tehdä sille esteitä. Isänmaanrakkaushan oli tunne, jota oli kunnioitettava.

III

I

Ilma on usvainen ja kuin paikallaan pysyvä, kun Erik Hansen taas kävelee sen lyhyen matkan, joka satamasta on konsuli Björsethin taloon. Tunnelma on sama kuin joskus, puolitoistakymmentä vuotta sitten: kalan, suolan ja mädänneen hajua, sumua, läpi luiden ja ytimien käyvää kylmyyttä, riippuvia, alakuloisen näköisiä purjeita. Silloin ei sentään tiedetty mitä oli edessä, nyt ollaan tirehtöörejä, kuljetaan määrätietoisin askelin ja hyvin toimitetuin asioin.

Tämä kaikki ehtii tulla mieleen varsin lyhyellä kävelymatkalla. Asia on toimitettu ja omatunto selvä ja kirkas, mutta siitä huolimatta tuntuu, kuin ilmassa olisi jotakin raskasta ja pahaenteistä, ikävää ja painostavaa. Iloinen, sykähdyttävä odotus, jolla hän paluumatkalle lähti, on hänet jättänyt ja sijaan astunut eräänlainen pelko. Eikä se nytkään häntä jätä.

Pitkin rannikkoa on käynyt huhu.

– Erik Hansen on mennyt eikä tule enää takaisin.

– Mistäs sen tiedät?

– Kaikkihan siitä puhuvat.

Mutta kukaan ei osaa sanoa, mistä juttu on lähtöisin.

Kun ensimmäiset tuttavat hänet tapaavat, niin he kysyvät:

– Takaisinko tirehtööri tulikin?

– Niin, kuinkas muuten?

– Me arvelimmekin, että turhaa puhetta se kaikki oli, mutta eihän sitä usko, ennen kuin näkee.

Tämä oli alkua, ja sitä oli jatkunut pitkin matkaa. Mutta ihmisten silmät olivat melkein kirkastuneet, kun he olivat hänet nähneet, vai oliko se vain mielikuvitusta. Ja äsken, kun hän astui laiturille, olivat kaikkien katseet pysähtyneet häneen. Ihmiset olivat tervehtineet kohteliaasti, mutta kuin ällistyksen valtaamina, ja heti kun hän oli kääntänyt heille selkänsä, ruvenneet keskenään kuiskuttelemaan.

– Kummallista! Mutta pianpahan nähdään, mitä tämä on.

Hän kiipeää portaita ylös, koputtaa, avaa varovasti oven, mutta jo näiden muutamien sekuntien aikana hän ehtii aavistella ja odottaa.

Vielä suurempi ällistys. Herra Johannesen kohentaa silmälasejaan, hymyn noustessa kasvoille, mutta konsuli Björseth tuijottaa häneen kuin aaveeseen. Koskaan hän ei ole nähnyt konsulia tuon näköisenä, silmät rävähtämättä, suu puoliavoinna.

– Tervehdin herroja Suomesta, aloitti Erik Hansen luontevasti, – ja ilmoitan, että asiat sujuivat toivomuksiemme mukaisesti.

Nyt konsuli Björsethin posket saivat väriä, silmät välähtivät, ja hän astui luo ja ojensi kätensä.

– Te se todellakin näytte olevan, herra Hansen, sanoi hän viimein. – Me täällä hiukan pelkäsimme, ettette tulisikaan.

– Tulisikaan? Miten niin, herra konsuli, jos saan kysyä?

– Mutta te olette rivakka käänteissänne kuten aina, herra Hansen, jatkoi konsuli huolettomasti ja niin kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. – Sellaisesta me pidämme, eikö totta, Johannesen?

– Mutta, suokaa anteeksi, herra konsuli, mutta minä en ymmärrä, kuinka ette osanneet minua odottaa.

Konsuli Björseth kohautti olkapäitään ja teki torjuvan liikkeen kädellään.

– Ah, ei se mitään ole, vastasi hän. – Myöntäkää kuitenkin, herra Hansen, että Norja sentään on Norja.

Erik Hansen loi katseensa alas.

– Hm, vastasi hän huoahtaen, – vuodet, ja parhaimmat vuoteni, ovat kovin vieroittaneet minut isänmaastani.

– Ja me pelkäsimme Johannesenin kanssa, että veri vetäisi. Hm. Herra Hansen ei siis saanut minun kirjettäni?

Erik Hansen sai pyöreät silmät.

– En, minä en ole mitään saanut, vastasi hän henkeään pidätellen.

– Se olikin parempi, myhähti konsuli Björseth.

– Saanko tiedustella, mitä se sisälsi?

– Tuskinpa se on tarpeellista, herra Hansen, ja tuleehan se joka tapauksessa käsiinne, ellette pidä parempana jättää sitä minulle takaisin avaamattomana.

– Olisin, luvallanne puhuen, herra konsuli, kuitenkin utelias tietämään sen sisällyksen.

Konsuli Björseth katseli pitkän aikaa ikkunasta ulos, ja huulet vetäytyivät vihellysasentoon. Herra Johannesen näytti suorastaan uppoavan työhönsä, ikään kuin ei tahtoisi nähdä eikä kuulla mitään.

– Sitä se vain oli, lausui konsuli viimein pitkäveteisesti ja raskaasti, – että jos vanha isänmaanne teitä vetäisi puoleenne, niin minä puolestani annan teille, ja tein sen raskaalla mielellä, vapaat kädet.

Herra Johannesen kohotti katseensa salavihkaa, tuskin huomattavasti. Mutta Erik Hansenin sydän löi kuuluvasti, ja hänen kasvonsa valahtivat peloittavan valkeiksi.

– Vai niin, pääsi häneltä viimein oudon ja pakotetun hymyn noustessa kalpeille huulille. – Ikävää, ettei se tullut käsiini aikanaan. Mutta eihän ole myöhäistä vieläkään...

– Ei, keskeytti konsuli Björseth painavasti, – minä peruutan koko kirjeen ja pahoittelen, että siitä mitään mainitsinkaan. Nyt levähdätte vain hiukan, herra Hansen, teette hiukan selkoa matkastanne ja matkustatte sitten suoraan Vangeniin. Siellä teitä parhaiten kaivataan.

– Kernaimmin menisin vanhaan, tuttuun konttoriini.

– Kyllä teillä tulee olemaan tekemistä senkin kanssa. Mutta Vangen alkaa nyt olla meille tärkein.

Erik Hansen ravisteli itseään kuin unesta herätäkseen ja riensi ulos. Kauan aikaa kului, ennen kuin hän sai kiinni järkevästä ajatuksesta, ja kun hän viimein löysi itsensä miettimästä, kiristeli hän hampaitaan ja pusersi kätensä nyrkkiin. Mutta ketä tai mitä hän kaiken lopuksi sadatteli, itseään, konsuli Björsethiä, koko maailmaa, vaiko kaikkia yhteisesti?

Ei, hänen olisi pitänyt vastata:

– Minä en mene Vangeniin enkä minnekään, vaan palaan sinne, mistä olen tullutkin.

Niin hänen olisi miehenä pitänyt tehdä.

II.

Oliko hän, miehinen mies, itkenyt? Ei, kasvot olivat vain muuten kylmät ja kosteat.

Hän ei voinut mennä asumaan herra Johannesenin luo; mieluummin yksin tässä surkeassa majatalossa, jonka seinät uhosivat kylmyyttä ja jossa erilaisten kalaruokien haju alati asui sieraimissa, mieluummin sittenkin täällä, jossa sai olla yksin ajatustensa kanssa.

– Haepas minulle siitä entisestä Hauanin krouvista pullo konjakkia, mutta sano, että sen pitää olla hintansa arvoista tavaraa. Sano, että olet tirehtööri Hansenin asialla.

Ja konjakki tuli, mutta koskemattahan se jäi. Mihinkäpä tästäkin nyt: värisyttävään viluun vain ja ajakseen siihenkin. Vai tässä vielä pörräämään päissään, niin kuin muutamat, kun heidän asiansa eivät oikein menesty.

Rakkaus, Erik Hansen pysähtyy tämän sanan edessä, joka saattoi olla lämmin ja kylmä. Oliko Jumala oikeastaan määrännyt kaksi nimitettyä ihmistä yhteen, määrännyt, että juuri nämä kaksi sopivat yhteen keskenään eivätkä jonkun muun kanssa? Mahtoikokohan todellakin sellainen olla Herramme tarkoitus? Että Hän esimerkiksi oli ohjannut hänet tänne siksi, että hän tapaisi Signe Björsethin.

Jopa alkoi kadulla tipahdella räntää. Erik Hansen tarkastelee tuttua näkyä ilmeettömin silmin, mutta hänen ajatuksensa saavat levähdyshetken ja sitten uusia suuntaviivoja.

Kannattaako näitä asioita ollenkaan miettiä, ja eikö hän ollut jo enemmän kuin tarpeekseen sitä tehnyt? Mikä on tuleva, se tulee välttämättömästi, ei muuta kuin istuja odota. Ja kuitenkin, kuitenkin...

Tekla, mikä hän oli? Jonkinlainen nuoruudenaikainen turva, äidillinen, sisarellinen ja se, joka oli herättänyt vaistot. Kannattiko Thomasine Larsenia muistaa? Kuuma ja kummallinen hetki, joka meni niin kuin oli tullutkin, eikä mitään muuta. Entä Gunni Hjelm, Gunni Hjelm? Utukuva, haave, joka tuli taivaasta ja häipyi sinne taas.

Sitten tuli Signe Björseth ja oli aluksi ei mitään, nyt kaikki. Ja hänestä hänet tahdottiin erottaa, saada hienolla björsethiläisellä tavalla jäämään Suomeen.

Olisiko hän jäänyt, jos olisi aikanaan tiedon saanut?

Huoneeseen astuu hämärä, ja hän sytyttää lampun. Seinät näyttävät vieläkin alastomammilta ja kalseammilta. Missä on nyt Andreas Björsethin Signe?

Ovi avautuu hiljaa, ja nyt hän seisoo keskellä huonetta. Mutta tämä ei taaskaan ole se entinen Signe. Tämän kasvot ovat käyneet valkeammiksi, mutta silmät ovat tulleet niin loistaviksi, että ne miltei hehkuvat, ja huulet ovat punaiset ja kosteat. Ja hän seisahtuu siihen keskilattialle ja kysyy vain:

– No?

Eikä äänen kilahdus tule enää ylhäältä ja kuin hopeakellosta, se on matala ja, kun tarkoin kuuntelee, hiukan käheäkin. Ja noin hän vain lyhyesti kysäisee.

Sitten:

– Miksi et hakenut minua heti?

Erik Hansen katselee häntä kuin ilmestystä, silmää rävähdyttämättä. Tahtoisi nousta, mutta se jää kuin jääkin tekemättä.

– Tiedäthän, etten voinut, vastaa hän ainoastaan.

– En usko olevan mitään, jota ei voi, kun vain tahtoo voida.

Tällaista heidän keskustelunsa on, katkonaista ja lyhytsanaista, ja Signe Björseth hengittää raskaasti kuin sairas ihminen.

– Sinun on tehtävä tästä loppu ainoalla mahdollisella tavalla, Erik Hansen.

– Ja millä?

– Mentävä isäni luo. Lyhyt, katkera naurahdus.

– Jos hän edes löisi nyrkin pöytään ja käskisi minun laputtaa sinne, missä pippuri kasvaa, niin usko se, minä menisin. Se olisi jotakin, josta saisi edes lähtökohdan.

– Pakota hänet tekemään edes se.

– Sanotko sinä niin?

– Sanon.

– En, minä en voi, Signe. Ja mitä siitä lopuksi olisi hyötyä? Vastaus on jo ennakolta selvä. Saada toisiamme emme voi, emme ainakaan tällä tiedolla, mutta rakastaa toisiamme, siitä ei kukaan voi meitä estää.

– Nyt sinä puhut kuin lapsi. Istua kumpikin nurkassamme, ja kun satumme olemaan yksin, haaveilla toisistamme! Aivan niin! Tunnen sen laulun kyllä, olen sen tapaisesta lukenut kirjoissa, ja muutenkin. Mutta sellainen on naurettavaa: näin suurenmoisia ja ihania nämä kaksi nyt ovat! Minä tahdon kaikki, sielun, ruumiin, joka ainoan ajatuksen, koko elämän. Me emme tingi. Ja ellei, meillä on meri aina avoinna. Ruotsissa ne harrastavat pyssyjä, myrkkyjä ja avantoja.

Kauheata! Noinko hän puhui? Erik Hansen nousi, ojentautui koko pituuteensa ja tarttui hänen käteensä. Se ojentautui vastahakoisesti, kylmänä ja kosteana.

– Nyt sinä lähdet, heti paikalla. Niinhän?

– Ja kun taas kuulemme vanhan, tutun vastauksen, niin mitä sitten?

– Voit sanoa, että lähden kanssasi kaikesta huolimatta.

Se tuli kovasti ja huomioonotettavasti niin kuin tykin laukaus meripimeän vallitessa, laukaus, joka keskellä unteluutta, toivottomuutta ja toimettomuutta antaa aavistuksen siitä, että elämä ei sentään vielä ole loppumassa.

Erik Hansen hurmaantui ja huumaantui. Tällaisena oli elämä otettava, kylmästi ja asiallisesti. Oliko todella kenelläkään oikeutta estää kahta ihmistä tulemasta onnelliseksi?

– No niin, kuiskasi hän, – minä lähden sitten. Eikö sinunkin ehkä olisi paras tulla kotiisi?

– Ei, minä odotan täällä, kunnes palaat.

III

Mutta Andreas Björseth ei ollut niitä miehiä, jotka vähästä menettävät malttinsa. Hän astui Erik Hansenia vastaan hymyillen ja käsi ojennettuna, pyysi heti istumaan ja käski tehdä tukevan tuutingin. Siellä näkyy ilmakin taas käyneen melkoisen viheliäiseksi. Erik Hansen sekoitteli ja maisteli ja tunsi levottomuutta rinnassaan. Puheen alkuun oli niin vaikea päästä.

– Minä luulen arvanneeni teidän asianne, lausui konsuli lopuksi, – se koskee tytärtäni. Eikö niin?

– Niin.

Konsuli Björsethin hymy ei häipynyt pois.

– Te esiinnytte oikein vakavasti kosiomiehenä, herra Hansen, jatkoi hän. – Ja te tiedätte jo ennakolta, ettei minulla ole mitään teitä vastaan.

Erik Hansen ei vastannut mitään. Taaskin astui hänen eteensä asia, joka saattoi hänet ymmälle.

– Kummallista, mutisi konsuli itsekseen, – kummallista, ettei tyttäreni vieläkään ole tuosta päässyt. Olin jo luullut, että hän tuosta olisi...

– Parantunut, pisti Erik Hansen väliin.

– Niin juuri, se on oikea sana.

Ja konsuli Björseth nyökäytti hyväksyvästi päätään.

– Entä mitä nyt teemme, herra Hansen?

Tässä hän istui ja haasteli konsuli Björsethin kanssa, kuin olisi hänen liittolaisensa ja Signe Björseth se, jota vastaan vehkeiltiin. Sellaista se oli. Ja parhaillaan istui tyttö ja odotti häntä, sydän lyöden ja kasvot hehkuen. Veri nousi Erik Hansenin kasvoille.

– Me rakastamme toisiamme, teidän tyttärenne ja minä, sanoi hän ponnistaen kaikki voimansa, – ja minä olen tullut pyytämään häntä vaimokseni, herra konsuli.

Konsuli ei katsonut häntä silmiin.

– Jos minä vastaisin myöntävästi, vastasi hän hiljaisesti ja verkkaan, – niin minä vyöryttäisin harteillenne sellaisen edesvastuun, ettei teillä ole siitä aavistustakaan. Emmekö voisi ehkä sopia, että keskustelemme uudelleen jonkin ajan, vuoden tai parin kuluttua?

– Olisin kiitollinen, jos saisin herra konsulin vastauksen nyt heti.

– Tällä kertaa se kylläkin olisi kielteinen, herra Hansen, kielteinen, mutta ei lopullinen.

– Suokaa anteeksi, etten oikein ymmärrä teitä, konsuli Björseth.

– Koetan puhua teille suoraan ja avoimesti kuin toveri toverille. Niin kuin omalta osaltanne tiedätte, on meillä ollut koko paljon vastoinkäymisiä viime aikoina, mutta miten paljon, siitä teillä ei ole kuin hämärä aavistus. Jos te olisitte minun asemassani, niin teille olisi itsestään selvä, että ennen tyttäreni naittamista on minun ajateltava hänen tulevaisuuttaan.

Erik Hansen oli kavahtaa pystyyn.

– Minä oikeastaan pidätte minua, herra konsuli! huudahti hän.

Konsuli loi häneen pitkän, ihmettelevän katseen, mutta maltti ei jättänyt.

– Jos te olisitte rikas mies, vastasi hän vihdoin sävyisästi, – tai jos minä siunatuksi lopuksi varmasti tietäisin, että asiani päättyvät niin kuin toivon, niin päähäni ei pälkähtäisikään vastata muuta kuin: tässä on, tehkää niin hyvin!

Se oli selvää järkeä, siitä ei päässyt minnekään. Erik Hansenin mielessä pyöri monta vastausta. Hän osasi kyllä laskea ja tehdä työtä, mutta sen oli konsuli muutenkin nähnyt, ja hänen työnsä lankesi joka tapauksessa konsulin hyväksi. Puhua rakkaudesta, senhän konsuli tiesi ja oivalsi muutenkin. Eikö tässä sitten enää ollut mitään mahdollisuuksia myönteiseen ratkaisuun?

Erik Hansen tunsi, miten hänen kasvonsa kuumenivat. Keskustelu oli saanut aivan toisen käänteen kuin mitä hän oli odottanut. Tunne, suuri ja voittava, oli työnnetty taka-alalle, eikä sen esille tuominen olisi voinut olla vaikuttamatta hiukan naurettavaltakin.

Konsuli Björseth alkoi puhua.

– Luulen osapuilleen tietäväni, sanoi hän, – mitä rakkaus on, ja nuoruudestakin minulla on kokemukseni, ettekä te enää ole aivan vihreä, herra Hansen, te osaatte kyllä laskea, mikä on mahdollistaja mikä ei.

– Minulla ei ole ollut aikaa kuin työhön, minulle ei ole tällaista ennen sattunut, keskeytti Erik Hansen karusti.

– Muistelen kuulleeni jotakin pastori Hjelmin tytärvainajasta, mutta sehän on asia, jonka parhaiten tunnette itse. Ei, emme puhu siitä, sellaisethan ovat keskustelun ulkopuolelle. Niin, meillä on tuskin muuta neuvoa kuin odottaa.

– Ja jos otan tyttärenne ilman suostumustanne? Konsulin kasvot vaihtoivat väriä, mutta hän hillitsi itsensä.

– Silloin en siunaa teitä, en kumpaakaan, vastasi hän vihdoin.

– Oh, herra konsuli, meillä olisi niin kovin vähän menetettävää, ja luulen, että omatuntomme olisi jotenkin puhdas.

– Vaikkapa vain. Mutta useammasti kuin kerran tulisi hetkiä, jolloin toivoisitte tehdyn tekemättömäksi.

Sitten konsuli Björseth nousi ilman eleitä, ilman mahtipontta, nousi vain niin kuin tavallinen vanhus nousee ja raskaasti huoahtaen.

– Koettakaa tehdä Vangenin sahasta jotakin, virkkoi hän. – Niin, ja tämä asia on kai nyt välillämme selvitetty toistaiseksi.

– Kyllä, konsuli Björseth. Mutta yksi asia on minulla vielä sanomatta, vaikka pitäisin parempana, että tyttärenne itse sanoisi sen.

– Antakaa tulla vain.

– Hän sanoi lähtevänsä mukanani joka tapauksessa.

Konsuli Björsethin hienot, vanhat kasvot vavahtivat.

– Sanoiko hän niin, sanoiko hän todellakin niin? tuli melkein kuiskauksena.

Pitkän aikaa hän seisoi mietteisiinsä vaipuneena.

– No niin, olkoon, ratkaisi hän viimein. – Tämä sumu ei olekaan hänelle hyväksi, olen sen pitkin aikaa nähnyt. Hän saakoon lähteä mukananne. Mutta kai te ymmärrätte tämän oikein, herra Hansen?

Erik Hansen kumarsi masentuneena ja iloisena yhtä haavaa. Tällä kertaa vanha konsuli häntä säälitti.

Mutta kun hän vaelsi majapaikkaansa, täytti outo rauha hänen mielensä, oli taas niin kuin ilma olisi soinut ja kuiskaillut. Ja kun hän tuli perille, oli hän väsynyt kuin pitkän matkan taivaltanut.

– Mitä hän sinulle sanoi?

– Niin kuin aavistelimme.

– Silloin lähden sinun kanssasi.

– Se on sinun vallassasi. Hän antoi siihen luvan.

– Voi, sinä et tunne isääni, huudahti Signe Björseth. – Sen, minkä muut voittavat voimalla, sen hän saavuttaa hyvyydellä. Sellaista ei ole koko rannikolla, joka Andreas Björsethin voittaisi, ja kuitenkin minä aion hänet voittaa.

– Sinä et siis lähde?

– Hän odottaa sitä, mutta sittenkin minä lähden. Erik Hansen katseli häntä rävähtämättömin silmin eikä tiennyt kumpaa hän tällä hetkellä teki enemmän, pelkäsi vai rakasti.

– Kuinka sinä olisit tällaisessa asiassa menetellyt, Johannesen? kysyi konsuli väsähtäneenä ja vanhettuneena.

– Tjaah, vastasi Johannesen silmiään räpytellen. – Kyllä Hansen on kunnollinen mies. Ehkä, kun kaikki ympäri käy, olisin sanonut: menkää, ja taivaallinen isä kanssanne.

– Turhaahan on olla olevinaan mukamas jotakin ja koettaa saada muutetuksi asioita, jos niistä on ylhäällä toisin päätetty, Johannesen. Mutta minä en muuta voi. Hansen, katso, työmiehestä noussut... kyllä ymmärrät. Se sotii kaikkia vaistojani vastaan. Enkä kuitenkaan tahtoisi olla tyranni.

– Voidaanhan Hansenia käsitellä firman ottopoikana ja laillisena perillisenä.

– Olen koettanut ajatella niinkin, mutta ei käy. Katso, joko laiva on lähtenyt.

– Painuu parhaillaan merelle. Eikö Signe käynyt hyvästillä?

– Kävi, mutta en minä voinut häntä nähdä. Herra Johannesen antoi päänsä vaipua alas.

– En tiedä, merkitseekö tämä hyvää, sanoi hän hiljaa, – mutta kerta ensimmäinen.

Tähän Andreas Björseth ei enää vastannut.

IV

Aika kuluu, ja kuinka se kuluukin! Päivä seuraa toistansa niin, että tuskin huomaakaan, miten edellinen on painunut iäisyyteen.

Maa on valkoisen lumen peittämä, ja luonnossa on kuollutta, mutta Vangenin saha käy. Oli taas otettu kiinni kuin uhalla, ja kun sen täytyi pyöriä, niin se pyöri. Ja kuinka seutu olikaan lyhyessä ajassa muuttunut; nyt talvella tuo muutos selvimmin pisti silmiin. Metsä oli siirtynyt yhä kauemmaksi ja rakennus noussut rakennuksen viereen. Alati laajeneva lautatarha alkoi rannasta ja kiipesi eteläistä jokirantaa ylös kuin aikoen tunkeutua sen latvoille ja syvälle metsiin. Se kai lopulta tarkoitus olikin.

Erik Hansen oli hengessään näkevinään, miten sahan ympärille vähitellen kasvoi pieni, kaupunkia muistuttava yhdyskunta, ja hänen ensitehtäviään oli ollut vakaannuttaa työväki. Kernaammin vaikka vähempi määrä, joka pysyi paikallaan, kuin heittäytyä sattuman varaan.

Mutta miehetpä eivät olleetkaan niin suostuvaisia tekemään kontrahteja. Saattoihan tuo tuollainen sahanrumilus kyllä olla hyväkin, mutta merta ja kaloja he sittenkin ymmärsivät enemmän Ja palkkakin tuntui kovin vähäiseltä.

– Mutta kun se juoksee ympäri vuoden.

Antaa juosta, mutta pieneltä se vaikuttaa sittenkin, ja sitä paitsi ei olla tuollaisiin töihin oikein totuttukaan.

Niin, etelässä olisi kyllä tottunutta väkeä, hän tiesi sen. Mutta hän ei tahtonut saada aivan tuntematonta väkeä paikkakunnalle, ja toisekseen heistä ehti saada kyllänsä uittoaikanakin.

Silloin hänen mieleensä olivat tulleet suomalaiset. Ne hän tunsi melkein kaikki, siinä oli kovaa ja sitkeätä väkeä joukossa. Kalastushommissa ja kaupassa he eivät vetäneet vertoja norjalaisille, mutta nyt, nyt hänellä olisi tilaisuus, ja ehkä viimeinen, tehdä jotakin kouraantuntuvaa heidän hyväkseen. Saada joukko vakavia, perheellisiä miehiä ympärilleen, olihan siinäkin jo ensialuksi jotakin.

Ja taas hänen mielensä oli kummallisella tavalla lämmennyt, mutta melkein samassa se lämpö oli mennytkin. Mitä varten tämä touhu? Tämä mukamas heimoveljeys, tunteellisuudessaan naurettava! Jos tulevat, niin tulevat, elleivät tule, niin pysykööt poissa.

Kuitenkin hän oli lähtenyt värväysmatkalle.

Mutta tällä taholla oli epäluulo, jos mahdollista, vielä suurempi. Häntä katseltiin melkein kyräillen ja luvattiin asiaa harkita.

– Ei se miettimällä parane, oli hän vastannut, – sen parempaa toimeentuloa ette saa mistään.

– Vai aikoo se Jörseetti taas voittaa. Niin sitä pitääkin. Vaikka luulisi tuolla ennestäänkin olevan tarpeeksi.

– Sitä minä en tiedä enkä siitä voittamisestakaan, tulevaisuushan sen näyttää. Mutta eikö teillekin olisi mukavaa, kun olisi taattu läpi vuoden juokseva palkka...

Sitten hän oli laajasti ja seikkaperäisesti selvitellyt heille Vangenin etuja. Eipä hän itsekään olisi uskonut voivansa puhua näin pitkään ja koreasti, niin että jälkeen päin miltei itseäänkin hävetti. Mutta hän oli lämmennyt puhuessaan heille yhteenkuuluvaisuus- ja kansallisuustunteesta ja miten he aineellisestikin paremmin voisivat valvoa etujaan asuessaan yhdessä ryhmässä. Vangenista tulisi oikein suomalaisten saha. Eivätkä sanat olleet jääneet vaikutuksetta. Toisten silmät olivat hyväksyvästi välähtäneet, mutta toiset olivat jurranneet vastaan.

– Aineellisia etuja! Eipä se terehtööri ole ennen meidän aineellisia etujamme katsonut. Jos ovat menneet ristiin meidän edut ja konsulin edut, niin kyllä jälkimmäiset ovat järkiään voittaneet.

– Eipäs vainkaan.

Kun Erik Hansen alkoi tarkemmin miettiä, niin tulihan sentään mieleen yhtä ja toista. Ja kun hän alkoi luetella, ihmetteli hän itsekin, miten paljon oli melkein tietämättään ja osaksi tahtomattaankin, aivan vaistomaisesti, tullut tehneeksi. Eivät tainneet enää itsekään muistaa, miten Nils Hauan ja monet muut lisäksi olivat heitä putsailleet.

Täytyihän heidän myöntää, että monen asian oli terehtööri pannut järjestykseen.

– Mutta entäpä, ellei koko laitoksella ole Jumalan siunausta. Kun se pitkin aikaa on niin vastustellut ja kun se jo kerran paloikin.

– Sehän on kyllä asia, jota en osaa sanoa. Ihminen päättää, Jumala säätää.

Mutta asiaa oli ruvettu miettimään, ja syksyn ja syystalven kuluessa olivat monet perheet siirtyneet Vangeniin. Eihän ammattia vielä osattu, mutta eipä tuo niin ihme ollut, ettei sitä oppisi. Ulkona viuhui talvinen tuuli, ja se tunkeutui huoneisiinkin. Isännöitsijälle aiottu rakennus, johon Erik Hansen ilman muuta oli muuttanut, ei ollut vielä täysin valmis. Lamppu pöydällä pyrki lepattamaan, ja aamuisin saattoivat huoneen nurkat olla huurteessa.

Mutta eipä sillä väliä. Kesän tullen saataisiin kaikki kyllä lopulliseen kuntoon, ja toiseksi häntä vaivasi kalvava epäilys, ettei hän olisi täällä kovinkaan pitkäaikainen. Olisi jo melkein aika ruveta katselemaan itselleen uutta sopivaa paikkaa. Sellaista se sitten on se kadehdittu "maallinen menestys", jos entinen työpaikkasi menee, niin ala etsiä itsellesi uutta, jos aiot elää. Kaihomielin hän joskus tuli ajatelleeksi entistä kamariaan, missä oli lämmintä ja viihtyisää ja missä elämäkin tuntui kuin kulussaan pysähtyneeltä, mutta mihin hänellä enää harvoin oli tilaisuutta poiketa.

Konsuli Björseth näytti koko Vangenin unohtaneen. Ohjeet olivat äärimmäisen niukkasanaisia ja kuin puoliväkisin kirjoitettuja, useimmiten vain herra Johannesenin allekirjoittamia. Mutta sen sijaan kävi herroja sekä pääkaupungista että muualta, kulkivat, kyselivät, tiedustelivat ja ihmettelivät, miten tirehtööri tarkeni tällaisissa huoneissa. Ja Erik Hansen teki kauppoja ja salasi tarkoin sen, mistä ei ollut täysin varma. Oliko sittenkin niin, että muutamat osasivat ratsastaa, kun heidät vain asetti hevosen selkään? Toisinaan hänestä melkein siltä tuntui.

Työväkeensä hän oli tyytyväinen, mutta seudun asukkailla ei ollut heitä kohtaan hyvä mielessä. He näyttivät vain odottavan päivää, jolloin tulokkaat lähtisivät. He olivat kovin paljon odottaneet sahalta, ja nyt tulivat nuo tirehtööri Hansenin tulokkaat ja veivät kaiken.

Eipä ollut puuttunut vähäisiä yhteenottojakaan, mutta veri ei sentään ollut vuotanut. Iltaisin oli tapella nahistettu kylän laiteilla ja vieläpä teilläkin, mutta Erik Hansen oli miehiinsä tyytyväinen: he eivät hakeneet riitaa, mutta pitivät hyvin puolensa, jos heidän kimppuunsa käytiin.

– Kylläpähän tasaantuu, kun aika kuluu, ajatteli hän itsekseen, – ja tulevat tarkemmin toisensa tuntemaan.

Ja kun kevät ehtii kunnolleen, niin tarvitaan miehiäkin enemmän. Saa sitten nähdä, ovatko nuo niin halukkaita tulemaan. Metsiin ei heitä ainakaan ilveellä millään tahtonut saada, suomalaisia piti vain sinnekin lähettää.

Viimein on jo yö, ja elämä alhaalla kylässä, jonne kiemurteleva tie hänen asunnostaan vie, on vaimennut. Vain muutamista asunnoista tuikkivat tulet, mutta pian nekin sammuvat, ja ainoa valveilla oleva on yövartija, joka kiertää lautatarhaa ja tehdasrakennusta. Tuuli ja pyry ovat vaimenneet, ja kuu pistäiksen esille, koko kylä levittäytyy kuin tarjottimella hänen edessään.

Tässä on aika niin kulunut, että tuskin on huomannut omia ajatuksiaan, niitä, jotka ovat kaikkein lähinnä. Joskus ne ovat olleet kuin kadoksissa, kunnes yhtäkkiä ovat täydellä voimalla astuneet esiin, ja kaikki ympärillä oleva on ollut vain sisimmän välttämätöntä säestystä.

– Jos minä olisin pappi tai muu sellainen, jonka ainoana tehtävänä on vain istua ja järkeillä, ajattelee Erik Hansen, – niin olisin jo aikoja sitten tullut hulluksi.

Sitten hän nukahtaa raskaasti. Huomenna tulevat uusi metsäpäällikkö ja sahanhoitaja; millaisia ukkoja nekin mahtanevat olla?

V

– Jos isälläsi on ollut vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, niin luulen varmasti, että tuo tuolla ne osaltaan korvaa, sanoi Erik Hansen näyttäen sahaa.

Signe Björsethin silmät tummenivat, ja koko olento näytti värähtävän.

– Vaikeuksia, toisti hän, – ja vastoinkäymisiä. Minä en tiedä sellaisista mitään. Enkä usko, että sinäkään tiedät.

Erik Hansen oli vaiti: ajatuksissa, tahtomatta lausuttu lause oli saanut rangaistuksensa. Miten nyt tästä kunnialla selvitä! Kun ei vieläkään ollut oppinut punnitsemaan jokaista sanaansa!

– Signe hyvä, virkkoi hän hellästi. – Kaikki on suhteellista ja vaikeudet myöskin. Kuinka sinulle, rakas, tultaisiin puhumaan sellaisia.

– Sinulleko sitten? Oletko sinä lähempi? Ja kuka, sano minulle se!

– Isäsi itse.

– Milloin? Silloinko, silloin kun...

– Niin.

Nuori nainen hypähti pystyyn ja tapaili hengitystään. Silmät kipinöivät, mutta kasvot olivat kalmankalpeat.

– Ahaa, läähätti hän, – nyt minä vasta ymmärrän, nyt minä ymmärrän...

Erik Hansen pelästyi, tuijotti naista sanaa puhumatta eikä käsittänyt koko asiasta mitään. Viimein hän meni ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

– Mikä sinuun nyt meni? kysyi hän hiljaa ja hellästi.

Mutta Signe Björseth ei vastannut kysymykseen. Hän otti käden omaansa, piteli sitä hetken ja työnsi sitten pois, mutta vastaus jäi tulematta. Vihdoin hän laski leukansa käsiensä varaan ja jäi silmät rävähtämättöminä katsomaan eteensä.

– Vai niin, tuli viimein kuiskaten ja katkerasti. – Sinä luulit siis tulevasi suurrikkaaksi, niin kuin Andreas Björseth aikoinaan.

Tätä ajatuksenjuoksua ei enää ollut vaikea seurata, mutta mies oli niin tyrmistynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Huulet tapailivat sanoja, ja käsi vavahteli.

Ulkona on kirkas keväinen päivä, ja joki alkaa jo tehdä sulamistaan. Kuormat liikkuvat ruskeahkoiksi käyneillä teillä, ja melu ja jyrinä sahalta kantautuu tänne asti. Mutta sisällä, vilpoisessa huoneessa, tuijottavat nämä kaksi ihmislasta toisiansa silmiin, kuin olisi elämä ja kuolema ratkaistava.

– Signe, sanoi mies viimein, – myönnä, ettet sinä tällä hetkellä ole oikein...

– Viisas, niinkö? Ei, poika parka, vika on vain siinä, että minä tällä hetkellä olen ehkä liian viisas. Luuletko sinä, ettei minulla ole silmiä, luuletko, etten huomannut, miten kaikki siitä hetkestä alkaen, jolloin tulit isäni luota, oli sinussa muuttunut. Ja nyt tiedän syyn.

Erik Hansenin silmät iskivät tulta.

– Jos vain siitä on kysymys, vastasi hän, – niin menköön minun puolestani vaikka koko homma nurin. Mutta niin kauan kuin isäsi elää, niin kauan täytyy meidän olla kunniallisia ihmisiä. Minä olen isäsi palvelija, en ole häneltä äyriäkään varastanut, kuinka sinut varastaisin.

– Kunnia! Kunniallisuus, mitä ne ovat? Käsitteitä, jotka vaihtelevat henkilöitä myöten. Korupuheita, niin kuin Josefin puheet Potifarin huoneessa. Sanonko sinulle, Erik Hansen, mikä on moraalisi mittapuu? Se on tuo tuolla.

Ja Signe Björseth osoitti sormellaan nurkassa seisovaa kassakaappia.

Miehen katse seurasi tahdottomasti suipon, valkoisen sormen osoittamaan suuntaan, ja kasvot hehkuivat.

– Tuota en olisi koskaan uskonut, Signe, sopersi hän, – en koskaan. Vaikka mitä muuta epäilisit, niin olisin toivonut, että minun sanaani et milloinkaan epäilisi.

– Kun tosiseikat puhuvat toista. Todista puheesi, ja minä uskon sinua.

Mutta yhtäkkiä Erik Hansen tunsi itsensä kovin vanhaksi ja väsyneeksi. Olihan hänellä ikääkin, lähellä puolivälin neljättäkymmentä, ja olihan hän koko paljon puuhannutkin. Ehkäpä hänen hiuksistaan jo löytyi jokin harmajakin joukosta. Eikö hän ymmärtänyt rakkauden olemusta, vai miksi häneltä vaadittiin todistuksia? Todistuksia.

– Signe, minä rakastan sinua, niin kuin minunlaiseni voi, enemmän kuin osaan sanoakaan, jos sellaista voidaan sanoilla mitata ja ilmaista. Luulin toimillani ja teoillani osoittaneeni, että aikomukseni ovat rehelliset ja hyvät. Ymmärrän täydellisesti isäsi epäilykset. Jos minä olisin konsuli Björseth ja joku metsästä tullut rupeaisi havittelemaan minun ainoata tytärtäni, niin hän saisi lähdön. Jumal'auta, millaisen lähdön hän saisi, hän ei olisi enää päivääkään minun leivissäni. Kuuluu olevan sellaisia sankareita, jotka ottavat omansa vaikka kiven raosta, niin, ottavat, vaikkapa hetkeksi, ja sitten jättävät, näyttääkseen, että jotakin ovat, mutta minusta ei ole sellaiseksi sankariksi. Joku muu voisi sellainen olla, joku Aage Larsen tai hänen tapaisensa, minä en. Luuletko, etten minä ole taistellut itseni kanssa ja muka kapinoinutkin. Mutta isäsi on ollut minulle pelkkää hyvyyttä, enkä voi hänen vanhoja päiviään murehduttaa, vaikka ehkä me tulisimmekin onnelliseksi. Ja emmekö sitä lopuksikin ole, kaikkihan on vielä edessäpäin ja Jumalan huomassa.

Hän puhui raskaasti ja hiljaisesti, sanoja tapaillen, mutta pannen niille painoa, kun ne löysi. Eikö tässä nyt ollut selitystä ja todistusta tarpeeksi?

– Mitä sinä vielä tahdot, Signe? Pitäisikö minun hypätä koskeen tai tehdä jokin muu sellainen yhtä uljas kuin hyödytön urotyö? Ei, kernaamminkin otan eron isäsi palveluksesta, ja silloin olen vapaampi puhumaan toista kieltä.

Nyt kai oli kaikki sanottu, mitä sanottavaa olikin. Oliko se ehkä hullusti? Signe Björseth tuli häntä kohden silmät kyynelissä ja huulet väristen.

– Anna minulle anteeksi, nyyhkytti hän langeten miehen kaulaan. – Tällainen minä olen enkä sille mitään voi. Aina kun tulee tällaista, niin muista se ja anna anteeksi.

– Eikö sinun olisi paras mennä kotonasi edes käymään? Katsomaan. Isäsi on jo vanha mies.

– Menen, rakas, menen, minne sinä vain tahdot.

VI

Pitikö rakkauden olla tällaista, että siihen liittyi kyyneliä ja tuskaa? Eikö se yhtä hyvin voinut olla reipasta, iloista ja avokatseista, vapaata kaikesta liiasta huokailusta?

Erik Hansen oli tarkkaillut ihmisiä ympärillään. Heillä ei totisesti ollut aikaa itkemiseen ja huokailemiseen. Heille on rakkaus leikkiä ja laulua. Jollakulla kalastajalla tai merimiehellä on kihlattu morsian, eikä ole pidetty niin erikoista vaaria ajan merkeistä eikä joudutettu vihkimistäkään. Kun sulhanen palaa mereltä, on morsian häntä vastassa kapalovauva sylissä. Eikähän siinä sitten ole muuta kuin papin puheille niin pian kuin ennättää, vaikka selvähän se asia oli aikaisemminkin. Jos pappi sitten jotakin puhuukin. Eivätkä toiset puhu mitään, asia on heille niin tuttu, eikä naiminen meidän kirkossamme sitä paitsi ole mikään sakramentti.

Tapauksia voi ehkä yleistää, mutta jokaisen yksilön kohdalla niillä kuitenkin on erilainen vivahdus, itkusta nauruun ja mustasta valkoiseen.

Ja Signe Björseth asui edelleenkin pappilassa, ja päivät kuluivat ja kevät tuli, mutta lähdöstä ei ollut tullut mitään. Eikä Erik Hansen enää hennonut ottaa asiaa puheeksikaan.

Sitä taloa, missä Erik Hansen asui, ruvettiin kansan kesken pian sanomaan "residenssiksi", ja se nimi jäi sille pysyväiseksi. Se sijaitsi keskellä havumetsää korkean vuoren rinteellä ja näkyi laajalti yli seudun. Valkeana ja puhtaana se siinä yleni, korkeammalla kuin kirkon tornin huippu, ja satamaan tulijan silmiin pisti se kaikkein ensimmäisenä.

Joki on vapaa pitkin matkaa, koivut ovat urvuilla, ruoho viheriöi, ja maailma on täynnä valoa. Kevät tuo tullessaan vieraita "residenssiinkin". Ensinnäkin täydessä lastissa ohikulkevan Mary Björsethin kapteenin, sitten huonekaluja, tarvekaluja ja Teklan. Mutta ei mitään kirjallisia tietoja konsuli Björsethiltä.

Tämä ei erikoisesti ihmetytä Erik Hansenia, sillä asiat ovat täällä selvät ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Suurempi asia on, minne hän yöksi ja päiväksi panee iloisen kapteeni Halstensenin. Se taas ei ollenkaan huolestuta kapteenia, hänellähän on laiva ja niin helkkarin hieno laiva. Jos jokaisella olisi sellainen salonki kuin hänellä hytti, niin maailma olisi täynnä onnellisia ihmisiä. Pahus vie, siellä ei tunnu edes myrskykään, hän luulee totisesti, että siellä on vieterit alla, jotka pitävät sitä tasapainossa.

– Ellei se vain johdu siitä, että tavallisesti keinun sekä maalla että merellä, lopetti hän.

– Mitä ylös muuta kuuluu? kysyi Erik Hansen.

– Ukko vanhenee. Näyttää siltä, kuin hän olisi ottanut vauhtia ja aikoisi iässä saada kiinni Johannesenin, joka jo vuosikausia on tallustellut paikallaan.

Erik Hansen pudisti miettiväisenä päätään.

– Mutta minä en näe neiti Björsethiä täällä, tokaisi kapteeni Halstensen kesken kaiken.

– Pitäisikö hänen olla täällä? Ei, hän asuu pappilassa tietääkseni. Muuten, jos tahdotte, kapteeni, saatan teidät kyllä sinne.

– Ei minulla ole sinne mitään asiaa, kysyin vain kysyäkseni. Taitavat muuten ruveta horisemaan molemmat ukot. Ovat mukamas niin levottomia neidin terveydestä, ja minusta nähden häntä ei vaivaa mikään. Tohtori Wold, tunnette hänet, sanoi minulle juuri toissa iltana, ettei neitosta vaivaa mikään muu kuin ylpeys ja paha sisu.

– Se minua eniten ihmetyttää, kuinka he hänen täällä, minun luonani...

– Horinaa vain, tirehtööri. Björsethiä en puhutellut, eikä häntä enää juuri näekään. Mutta Johannesen tuli luokseni ja sanoi: Halstensen, kun nyt sivuutatte Vangenin, niin poiketkaa Hansenin luona ja katsokaa, miten neiti jaksaa, tahtoisin mielelläni kuulla.

Tällaisia siis olivat luulot ja puheet.

Erik Hansenin ensimmäinen ajatus oli heti mennä Vangenin pappilaan, rientää sinne läpi metsän ja yli peltojen, herätyttää Signe Björseth ja sanoa hänelle:

– Nyt kuulet. Enkö sanonut oikein pyytäessäni sinua edes käymään kotonasi.

Mutta kapteenilla oli uusia asioita tulossa, ja ajatus jäi vain ajatukseksi, ja lopulta hän luopui siitä kokonaan. Ei hän tällöin uskotellut itselleen, että moiset vaikuttaisivat myönteisesti konsuli Björsethiin, mutta hänellä oli itsellään puhdas omatunto, ja Signe Björseth tiesi taas itse parhaiten mitä teki.

Vangenin saha kävi nyt kuitenkin vuorokaudet ympäri, ja se oli tällä kertaa tärkeintä niin konsulille kuin hänelle itselleenkin.

– Tehkää Vangenista jotakin.

Hän oli tehnyt minkä oli voinut, ja tekisi enemmänkin, kun ehtisi ja kun kykenisi. Mutta katsellessaan jokea pitkin vuonon suulle soluvia tukkeja hän tuli ajatelleeksi, minkähänlainen olisi olo, jos olisi tämän kaiken itse alusta alkaen keksinyt ja luonut eikä vain ollut panemassa täytäntöön toisen käskyjä ja jatkamassa toisen työtä. Miettiä vain asiat kokoon, käskeä ja muut tekevät työn, ja rahat alkavat tulla kuin itsestään.

Mutta tällaisiahan ei nyt ollut aika ajatella. Pian tulisi sekin hetki, jolloin ensimmäiset laivat alkaisivat saapua vastakorjattuun satamaan, ja silloinhan saataisiin ensikerran hiukan esimakua siitä, mitä Vangen tulisi olemaan.

Ja silloin olisi konsuli Björsethin pakko antaa omakätisiä tietoja tai ehkä saapua itse.

VII

Eräänä päivänä laskee Mary Björseth satamaan, ja siitä astuu maihin ei konsuli Björseth, vaan herra Johannesen.

Kukaan ei ole tiennyt hänen tuloansa odottaa. Päivä on aurinkoinen, kuuma ja tyyni. Mainingit vyöryvät viheriäisinä ja hiljalleen laituria vastaan. Ellei korviin kantautuisi sahan jyminä ja lautojen räiske, elleivät ihmiset häärisi hikisinä, hiljaisina ja nääntyneinä, saattaisi luulla, että päivä on sunnuntai.

Herra Johannesen ei ole tunnettu täällä, tämä harmaja, ryhdikäs herra. Suuria herroja käy täällä harvoin, ja tämä, kuka tietää, saattaa olla itse herra konsuli. Laiturille kokoontuneet vilkaisevat häneen kunnioittavasti, jotkut tervehtivätkin.

Mutta herra Johannesen seisoo epätietoisen näköisenä laiturilla. Hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi, hän on ollut konsulin oikea käsi, he ovat täydentäneet toinen toistansa, ja nyt konsuli ei ole matkassa. Herra Johannesen ei osaa ajatella ilman konsulia.

– Tuo tuolla vuorenrinteellä on tirehtöörin asunto, neuvoo kapteeni Halstensen, – ja tuossa herra Johannesen näkee kirkontornin. Sen takana on pappila.

Niin, hän tietää sen kyllä, kapteeni on jo aikaisemmin neuvonut. Kiitoksia paljon vain. Mutta hän seisoo nyt tässä muuten ja katselee. Tämä on aurinkoista, hymyilevää seutua.

– Ennen sahaa tämä oli hyvinkin kaunis, sanoo kapteeni Halstensen.

Arvataan kyllä, tietysti. Herra Johannesen on pannut uuden, välkkyvän silkkihatun päähänsä ja kulkee hiljalleen kylään päin. Sellaista hattuakaan ei täällä ole ennen nähty.

Tuleepa viimein häntä vastaan pieni, paljasjalkainen pojanvekara.

– Tiedätkös sinä, poika, missä pappila on?

– Tietysti minä tiedän, vastaa poika vilkkaasti.

– No, tässä on sinulle viisikymmentä äyriä. Juokse heti sinne ja pyydä, että neiti Björseth olisi ystävällinen ja tulisi tirehtööri Hansenille. Sano, että se on herra Johannesen, joka pyysi.

Kummallista! Hän on nähnyt Erik Hansenin varttuvan, vähän kasvavankin ja viisastuvan, tulevan tirehtööriksi. Hän itse on koko ikänsä pysynyt herra Johannesenina.

Erik Hansen on tänään jo ehtinyt käydä sahalla, lautatarhassa ja satamassa. Nyt hän on aterioinut ja istuu ja tarkastelee kirjojaan huoneessa, minne aurinko täydellä voimallaan pääsee paistamaan. Ilmassa on tupakansavua ja pihkan lemua, ja silloin tällöin kuuluu, miten lehti kääntyy ja kynä särähtää paperia vastaan.

Silloin ovi temmataan auki, ja Signe Björseth astuu sisään ja heti hänen jälkeensä juhlallinen herra Johannesen.

Eikä Erik Hansen tahdo ensin uskoa silmiään. Hän katselee tulijoita niin kuin aaveita eikä edes nouse tervehtimään.

– No hyvää päivää, herra Hansen, tervehtii herra Johannesen ja yrittää hymyillä. – Eikö täällä vieraita tervehditäkään?

Mutta herra Johannesenin hymy on tällä kertaa valjua ja pakotettua ja kädenpuristus veltto.

– Istuutukaa toki. Vähemmästäkin voi säikähtyä. Herra Johannesen katselee ympärilleen. Näyttää kuin hän tahtoisi sanoa jotakin huoneista, ehkä kysellä jotakin sahastakin, mutta sanoja ei tule, ja hymykin häipyy ja kuoleutuu itsestään.

– Niin, tällainen on vain asiani, sanoo hän viimein yksinkertaisesti. – Teidän olisi nyt molempien tultava minun mukanani. Isäsi, Signe, on saanut halvauksen.

VIII

Täällä ei aurinko paista niin kuumana, ja vihreys pysyy kaukana kallioitten juurella. Silloinkin kun on kauneinta, silloinkin tuntuu ilmassa jään ja kylmyyden henkäys, aavistuttaen, että pian tämä on ohi, ja sitten on haudan pimeys ja läpipääsemättömät usvat.

Kaupungin yllä lepää hiljaisuus, niin kuin jotakin suurta ja erinomaista odotettaisiin. Jos ja jos konsuli Björseth menee, kuinka sitten käy? Andreas Björseth, leivän ja rahan isä! Sitten tulee taas tuollaisten pikkumaisten nylkyrien, pettäjien aikakausi, tuollaisten Nils Hauanien, jotka eivät käy kauppaa, vaan keinottelevat ja rikastuvat krouvinpidolla.

Tohtori Wold on matkustanut paikalle eikä anna sen kummempia toiveita. Tällainen voi kestää, voi viedä hyvinkin pian, ei voi edeltäkäsin sanoa.

Ja se on kaikki neidin, sen tytönheiskaleen syy. Kuritta kasvanut, isänsä pidellyt kuin silmäterää, tekee mitä tahtoo. Pitikö nyt niin ikävystyä, jos isänsä tahtoi pitää luonaan vanhoilla päivillään. Eikö tuo nyt ollut saanut liikkuakin tarpeekseen. Hurjapäinen ihminen, aina vain taipaleella, maalla tai merellä. Sen jälkeen konsuli oli vähitellen vetäytynyt syrjään, sitten se oli tullut, ja tässä nyt oltiin.

Laiva laskee laituriin, hiljaa ja majesteetillisesti aivan kuin hyvin kallista lastia kuljettaen. Venäläinen Suchan on vetäytynyt syrjään ja ankkuroinut kauemmaksi, Mary Björseth tarvitsee paljon tilaa.

Työt satamassa käyvät kuin hiljaisemmalla vauhdilla, käskyjä ja kehoituksia ei huudeta täysin keuhkoin. Björsethin talo on lähellä, konsulin pitää saada olla rauhassa.

Signe Björseth ei ole itkenyt, ei ainakaan niin, että muut olisivat nähneet, hänen kasvonsa ovat ilmeettömät ja kalpeat. Ja kun hän ensimmäisenä astuu maihin, karttaa hän katsomasta ihmisiä silmiin. Kun joku häntä tervehtii, ei hän sitä huomaa, mutta monet ne eivät olekaan. Sitten tulee herra Johannesen, vaihtaa tärkeän näköisenä muutaman hiljaisen sanan jonkun lähellä olevan kanssa ja jatkaa muita odottamatta matkaansa. Viimeisenä tulee Erik Hansen kantaen salkkua kainalonsa alla. Häneenkin iskeytyvät ihmisten silmät, mutta eivät löydä mitään, kasvot ovat umpimielisen ystävälliset niin kuin aina, levottomuuden häivähdystäkään niissä ei huomaa. Mikäli sitä ja surua on ollut, on siihen jo totuttu, eikä sitä aseteta näytteille.

– Siinä ne nyt menivät, ja kun aika täyttyy, perii neiti koko karonkan. Se on tyly ja ikävä ihminen, ja silloin alkaa virressä uusi värssy. Ja Johannesenista ja Hansenista tulee tirehtöörejä, ja he tekevät mitä käsketään.

Onhan pitkin aikaa tiedetty, että joskus tulisi näin käymään, Kummallista, että se nyt vasta huomataan. Sinä päivänä on kaduilla ja satamassa vieläkin hiljaisempaa, ja sinä päivänä luodaan vielä enemmän uteliaita katseita Björsethin talon ikkunoihin.

Tohtori Wold tulee sisäeteisessä heitä vastaan.

– Jaha, sanoo hän jokapäiväisesti, – nyt te siis tulette. Konsuli voi kyllä puhella kanssanne.

Sitten hän luo terävän, ohimenevän katseen Signe Björsethiin.

– Hm, lausahtaa hän vain kuin itsekseen, ja sitten taas: – Hm, jaa... Mutta minä en vain olisi sitä uskonut. Niin, Johannesen, te voitte kyllä myöskin mennä sisään.

Ikkunaverhot, tummanpunaiset, on vedetty eteen, ja auringonvalo lankeaa niiden läpi. Konsuli Björsethin silmät eivät kärsi valoa. Huoneessa on tunnelma sama kuin hiilloksen hiipuessa. Se, mitä ulkona on elämää ja auringonpaistetta, se ei enää kuulu eikä ulotu tänne.

Tohtori Wold painaa oven hiljaa kiinni. On hiljaa liikuttava, hiljaa puhuttava, ehkä hiljaa ajateltavakin.

Konsuli Björseth on peitteisiin käärittynä nostettu istumaan lepotuoliin. Hän on ehkä vain raunio entisestään, hänen ajatusvoimansakin voi olla heikontunut, mutta sitä ei anneta huomata. Kasvot ovat kalpeat ja niiden toinen puoli jäykkä ja liikkumaton, mutta hän voi sentään puhua, vaikka hitaasti ja vaivalloisesti, ja silmissä on kajastusta entisestä loisteesta.

Kun hän huomaa tulijat, huokaa hän hiljaisesti. Mutta silmien välkkeessä ei ole vihaa eikä soimausta, pikemminkin hyvänsuopaa uteliaisuutta: kuinka teidän laitanne nyt on?

Kuitenkaan hän ei pitkään toviin puhu mitään, katse siirtyy tyttärestä Erik Hanseniin ja taas tyttäreen.

– Signe, tulee viimein hiljaisesti, – nyt kai sinä olet hyvin onnellinen?

Tyttären kasvot tulevat vieläkin kalpeammiksi, ja huulet alkavat vavista; nyt ei itku ole kaukana. Silmänräpäys vain, ja kyynelet alkaisivat vuotaa. Mutta hän hillitsee vielä itsensä ja katselee isäänsä kostein silmin, katselee rukoillen ja pyytäen. Kuinkapa hän tämän saattoi aavistaa!

Erik Hansen liikahtaa levottomasti istuimellaan. Hän istuu siinä kuin rikollinen, tuska on hänet pakahduttaa, ja hän tahtoisi jotakin sanoa, mutta sanat kuoleutuvat huulille. Ei, nyt ei ole oikea aika selityksiin.

Mutta konsuli ei niitä kaipaakaan. Eihän mitään, mikä kerran on tehty, saada takaisin. Sovittaminen, eikähän sellaisesta tässä voi olla kysymys, mitä se on: jonkin asian siloittelemista ja paikkaamista.

– Meidän ei koskaan ole tarvinnut mitään selitellä eikä pyydellä anteeksi, jatkoi konsuli Björseth taas. – Eihän olekaan, Johannesen?

Herra Johannesen nyökäytti hartaan näköisenä. Ihminen on turhanpäiväinen kappale ja kaukana erehtymättömästä, mutta niiden vuosikymmenien aikana, jolloin hän on Björsethejä, isää ja poikaa, palvellut, ei hän ole huomannut tapahtuvan sellaista, mitä olisi tarvinnut pyytää anteeksi.

Konsuli Björsethin silmät välähtivät.

– Hauania kohtaan me ehkä olimme liian täsmällisiä, Johannesen. Mutta hän hengittää paljon vapaammasti nyt.

Sitten hän taas vaipui mietteisiinsä. Mikä on ihminen, olkoonpa kuinka rikas ja mahtava tahansa, säätelemään kanssaihmistensä kohtaloita. Herramme antaa vain pienen viittauksen, ja siinä on itsekin, ehkä toisen samanlaisen kuolevaisen ansiosta.

– Signe, sanoi hän hetken kuluttua sanomattoman lempeästi, – minä toivon, ettet sinäkään pyydä anteeksi. Minulla on ollut kyllin aikaa miettiä asiaa ja olen tullut siihen johtopäätökseen, että minä, kenties, olisin menetellyt samalla tavalla.

Hiljaisuus, niin syvä hiljaisuus kuin huoneessa olevien ihmisten hengityskin olisi lakannut kuulumasta. Ja kuitenkin hiljaisuuden yli soi kuin nyyhkytys, mutta sitä ei kuulla korvin, jokaiselle se kuuluu kuin sisältäpäin. Eikö kenelläkään nytkään ole mitään sanomista? Tuhannet ajatukset myllertävät mielessä epämääräisenä kaaoksena, mutta ne eivät pukeudu sanoiksi. Kukaan ei värähdäkään paikaltaan. Signe Björseth laskee päänsä pöydänreunaa vastaan, ja hänen hartiansa nytkähtelevät hiljaa. Onko tämä onnea, vai seisotaanko itse kohtalon edessä?

Andreas Björseth ummistaa silmänsä, hän on kuin sanottavansa sanonut ja tahtoo levätä. Mutta pian hän ne jälleen avaa, ja kun hän alkaa puhua, tuntuu ääni entisestään madaltuneelta.

– Johannesen, puhui hän, – sinun pitää auttaa Hansenia, niin kuin olemme sopineet. Kauppahuoneen nimeksi tulee Andreas Björsethin perilliset, siihen sisältyy kaikki. Ja te saatte ruveta supistamaan, Hansen. Rakennus on teille liian suuri... siitä tulee koko paljon rahaa, mutta ne voitte käyttää paremmin... Johannesen auttaa teitä, hän tietää, mitkä haarat kannattavat. Ah, Johannesen, nyt tulet palvelemaan kolmatta polvea.

Herra Johannesen nyökäytti taas päätään. Hän oli sitä tehnyt ilolla ja antaumuksella, konsuli sai olla huoletta: kyllä hän katsoo, ettei keskeytystä tapahdu.

Eikä konsuli Björseth sitä pelkääkään. Hänen harmajansininen katseensa kulkee toisesta toiseen ja pysähtyy viimein kuin naulittuna Erik Hanseniin, totisena ja rävähtämättömänä.

– Teistä se siis tuli, mutisee hän itsekseen, – kuka olisi uskonut.

Sitten kovemmin:

– Kyllä Signe on hyvä ihminen, vaikka on sellainen kuin on. Mutta hänellä ei ole ollut äitiä. Menkää nyt, tahdon hiukan uinahtaa.

Aurinko loistaa ja on sydänkesän aika. Mutta elämä ei ole samaa kuin ennen. Ihmiset kulkevat odotuksissa, ja Björsethin talossa liikutaan varpaillaan ja kuiskaten. Yhtä aikaa iloa, surua ja odotusta.

IV

I

Erik Hansen laski, laski ja laski. Niin hän oli tehnyt jo monta kuukautta heittäen vain sydänöiden ajaksi paperit ja kirjat syrjään, mutta käyden niihin käsiksi jo varhain aamulla.

– Eikö sinulla sitten ole yhtään aikaa minua varten? kysyi Signe Hansen, syntyjään Björseth.

Mies nosti katseensa, hymähti lempeästi ja istutti hänet viereensä.

– Tiedäthän, lapsi hyvä, sanoi hän osoittaen kirjoja ja papereita, – että nämä on saatava selviksi. Meille jää yllin kyllin aikaa toisillemme.

– Sinä voisit antaa Johannesenin hoitaa kaiken tuon.

– Se on kyllä totta. Mutta Johannesen tahtoo pian päästä lepoon ja rauhaan itsekin. Sitä paitsihan minun itseni on oltava selvillä kaikesta. Muistathan isäsi: hän ei näyttänyt olevan varma mistään, ja kuitenkin hänellä olivat kaikki langat käsissään, kaikki, ohuinta säiettä myöten.

– Niin, isäni, vastasi rouva Hansen miettiväisesti. – Mutta hänhän oli luonutkin tämän kaiken, mikäli ymmärrän. Sinä saat kaiken valmiina.

– Juuripa siksi, aikoi Erik Hansen vastata, mutta jättikin vastaamatta.

Liikkeellä oli niin paljon sivuhaaroja, joista hän ei ollut aikaisemmin ollut tietoinenkaan, mutta joista, niin kuin hänelle nyt selvisi, oli paljon enemmän huolta ja vaivaa kuin vastaavaa hyötyä. Olikohan epähienoa lopettaa ne sellaiset? Hän oli moneen kertaan aikonut ottaa asian puheeksi vaimonsa ja herra Johannesenin kanssa, mutta kerta kerralta lykännyt sen tuonnemmaksi. Olikohan hän oikea mies muuttelemaan konsulivainajan töitä ja suunnitelmia?

– Menetelkää parhaan harkintanne mukaan, oli konsuli Björseth viimeisillään ollessaan lausunut, – aivan niin kuin minua ei olisi ollutkaan. Säilyttäkää se, mikä näyttää parhaalta.

Erik Hansen laski kynän kädestään ja jäi miettimään. Silmät katselivat rävähtämättömästi edessä olevia papereita ja kirjoja ja niiden kirjoitusta ja numeroita. Ja niistä tuijotti häntä vastaan kahden miehen, isän ja pojan, elämäntyö, joka oli annettu hänelle jatkettavaksi.

– Liikeasioissa pitää olla hienotunteinen, mutta tunteellisuus pettää, pettää ainakin useimmin. Ja omantunnon on käytävä muodollisen oikeuden edellä, meidän ei ole koskaan tarvinnut käydä oikeutta. Nämäkin olivat Andreas Björseth-vainajan sanoja.

Nyt Erik Hansen nousi ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin.

Vaimonsa läsnäoloa hän ei enää muistanutkaan. Signe Björseth, samalla kertaa pehmeä ja lämmin ja kylmä ja kirkas niin kuin hiottu timantti. Miten toisenlaista oli tehdä toisen työtä ja antaa määrääjän kantaa edesvastuun kuin itse pitää käsissään elämäänsä ja kohtaloansa: se värisytti ja kauhistutti.

– Mitä sinä oikein ajattelet? kysyi vaimo.

Mies näytti miltei säikähtävän, katsoi häneen pitkään ja ilmeettömästi kuin unessa, kasvojen pysyessä liikkumattomina.

– Tiedätkö sinä, miten paljon sinulla oikein on?

– Meillä, tarkoitat.

– No, meillä sitten. Tiedätkö?

– En, enkä haluakaan tietää. Eikä se minuun ylimalkaan kuulukaan.

– Mutta kai sinun pitää se tietää.

– Pyydän päästä siitä. Sinä pidät vain huolen siitä, että saamme elää kuinka tahdomme ja ettei meiltä mitään puutu. Siinä kaikki.

– Mutta miten tämä kaikki on meille tullut.

– Perineet, luonnollisesti. Miksi vaivaat minua tuollaisilla?

– Sanon sen sinulle, Signe. Vaihtaisin niin kernaasti nykyisen osani asemaani vuosi sitten. Meillä olisi silloin elämä kädessämme, jos niin voi sanoa pienempänä, mutta eheämpänä. Uutteran päivän jälkeen, jonka voisin täysin hallita, seuraisi rauhallinen, viihtyisä ilta.

– Arveletko, ettei isäni elämä ollut eheää?

– En. Mutta hän oli tähän asemaan syntynyt, katso. Minulla taas on tässä edessäni kokonainen maantieto, geografia. Saksaa, Hollantia, Englantia, Skotlantia, Suomea. Nimiä, joista en ole milloinkaan kuullutkaan. Jono myymälöitä, sivukonttoreita, laivoja, saha. Minne minä näiden kanssa joudun?

– Minä en tiedä. Olen sinun vaimosi, mutta en liikekumppanisi. Joku toinen olisi sinun asemassasi kiitollinen. Polvilleen asti kiitollinen.

– Niin, jatkoi hän mietittyään, – en voi sinulle neuvoa muuta kuin sen, että ellet voi tätä kaikkea hallita, niin koeta muuttaa rahaksi ja eletään koroilla.

– Me, nuoret ihmiset! Elää koroilla ja elää tyhjää, sisällyksetöntä elämää odotellen auringon nousua ja taas laskua. Johannesen siihen on oikeutettu, Ross myös ja ne sellaiset, mutta emme kai me.

Signe Hansen nousi ja asetti kätensä miehensä olkapäille.

– Eihän tämä minun syytäni ole, Erik rakas, sanoi hän kyyneleisesti hymyillen. – Mutta parempihan on näinkin, kuin että meillä ei olisi mitään. Saat koettaa Johannesenin kanssa järjestää miten parhaiten taidat. Minä tahdon vain rakastaa ja olla rakastettu, sinun elämäsi a ja o, kaikki.

Ja ulkona oli kirkas kesä ja auringonpaistettapa satamassa oli elämää ja liikettä, mutta Andreas Björsethin vävy ja perillinen oli saanut niin kädet täyteen, ettei hän tiennyt mistä päästä aloittaa.

Tuskin olivat viimeiset lapiolliset maata kumahdelleet Andreas Björsethin maallisten jäännösten päällä, kun vihkiminen jo oli seurannut.

Rannikolla oli kuin ihmiset olisivat hetkeksi jähmettyneet keskellä jokapäiväisiä askareitansa. Mitä tämä nyt oli! He olivat kuulleet puhuttavan jostakin englantilaisesta, jostakin Malonesta. Tirehtööri Hansenia oli mainittu vain ohimennen, osaksi leikillä, osaksi arvaillen. Ja nyt!

Kirkko oli ollut väkeä ääriään myöten täynnä, eivätkä kaikki olleet kirkkoon sopineetkaan. Ensinnäkin kaupungista, ken vain kynnelle kykeni, sitten tuulen ja meren puremia kalastajia ja merimiehiä, välikauppiaita juhlatakeissa läheltä ja kaukaa, ja yli kaiken herra Johannesen harmaine poskipartoineen ja välkkyvine sankalaseineen, korkeana, tyynenä ja hallitsevana.

– Nyt, Herra, sinä lasket palvelijasi rauhaan, oli hän itsekseen ajatellut ja muillekin sanonut.

Mutta herra Johannesen ei ollutkaan niin vain päässyt rauhaan, nyt vasta hänen kaikkitietäväisyyttään ja kaikenpuolista perehtymystään tarvittiin.

– Kuinka on mahdollista, olivat ihmiset keskenään puhelleet, – että näin pian hautajaisten jälkeen...

– Sanotaan konsuli-vainajan toivomuksen olleen, että vihkiminen tapahtuisi vasta kuoleman jälkeen.

– Miksikähän?

– Emme tiedä. Konsuli Björseth oli monessa suhteessa eriskummallinen mies.

Vihkimisen ajaksi oli Tekla tullut kaupunkiin, ajoissa perehtyäkseen uuteen talouteen. Värittömin kasvoin ja kuivin, rävähtämättömin silmin hän oli seurannut toimitusta. Mahtaisiko Erik Hansen häntä huomatakaan? Ei, mies oli kuin kokonaan muualla, kuin hän ei ketään näkisikään; vasta silloin, kun neiti Björseth herra Johannesenin saattamana oli ilmestynyt käytävälle, olivat hänen kasvonsa värähtäneet.

Eikä Signe Björsethillä ollut ollut huntua.

Miksi? Ehkäpä se ei sopinut näin heti isän kuoltua. Mutta pää oli jäykästi pystyssä, ja hän oli ollut kauniimpi kuin koskaan ennen.

Ja siinä oli ollut Erik Hansen, kalpeana ja satojen katseiden läpitunkemana, hän, joka nyt tulisi olemaan se mikä Andreas Björseth oli vielä vuosi sitten.

– Mitä saamme hänestä odottaa?

Mitään häitä ei ollut pidetty, luonnollisestikaan. Kuitenkin oli Tekla tahtonut antaa pienen lahjan, eikä hän itsekään tiennyt, miten lopulta oli joutunut silmätyksin Erik Hansenin ja Signe Björsethin kanssa.

– Tässä olisi tämä tuoppi, oli hän sanonut, – se on se, josta ensikerran joit Ruijaan tultuasi.

– Mutta, hyvä ihminen, kuinka olet tämän saanut käsiisi...

– Se on ollut minulla siitä asti... katso, siinä on vielä sama lovi reunassa ja valkoinen pilkku kyljessä... tiedä, miten se oikein jäi mieleeni...

– Kiitoksia oikein paljon, sydämelliset kiitokset, mutta en minä oikein käsitä...

– Pidä se vain, minä luulen, että sillä on onni mukanaan.

Ja sitten Tekla oli kiiruhtanut tiehensä huomaamatta, miten nuoren rouvan kasvoille nousi helakka puna ja miten hänen silmänsä leimahtivat.

Mutta Erik Hansen oli asettanut tuopin pöydälleen.

– Pidetäänpä vainenkin tallessa, oli hän lausahtanut. – Eikö isälläsikin, Signe, ollut pieni ennakkousko onnenmerkkeihin ja tunnustähtiin?

– Saattoi kyllä olla, mutta ei talismaneihin, tietääkseni. Muuten minä en tahdo käsittää, että palvelusväki sinuttelee sinua.

– Hm. Minä olen sentään aikoinani tarvinnut häntä paremmin kuin hän minua, ja hän on minua uskollisesti palvellut kuusitoista vuotta. Tiedät sen erinomaisen hyvin, rakkaani. Niin etten minä mielelläni enää tällaista kuulisi.

Erik Hansen havahtuu mietteistään. Taas on hänen huomaamattaan iso kappale päivää haipunut iankaikkisuuteen eikä ole enää otettavissa takaisin. Ja hänenhän piti mennä neuvottelemaan ja päättelemään herra Johannesenin kanssa.

Ah, tässä hän nyt istuu ja harkitsee asioita saman pöydän ääressä, jonka luona Andreas Björseth vuosikymmenet on miettinyt muille tuntemattomia asioitansa. Ne asiat ovat nyt hänen käsissään, hänen on ne päätettävä ja ratkaistava. Ne ovat hänen asioitaan.

– Minun! Minä, Björsethin kauppahuoneen kolmas omistaja!

Huoneet hänen ympärillään ovat laajoja ja ihania, vaikkakin matalia. Tällainen on siis Andreas Björsethin, suurrikkaan, koti ollut. Ja hän kulkee siinä kuin isäntä talossaan, kuin Andreas Björseth itse. Ja tuolla, kolmen huoneen takana, on se konttori, jonne hän kuusitoista vuotta sitten tuli arkana, viluisena, työtä ja ruokaa pyytäen.

Erik Hansen säpsähtää.

Eikö hänen nyt pitäisi tuntea ylitsevuotavaa onnen huumaa, sykähdyttävää, kaiken yli soivaa rakkautta vaimoaan, Signe Björsethiä, kohtaan, häntä, joka kaiken tämän hänelle on lahjoittanut! Ja sen sijaan hän istuu tässä laskeskellen, suunnitellen ja vain kaukaista, viileää kiitollisuutta tuntien.

Hänen katseensa kääntyy vaaleanharmaalle taivaalle. Sieltä, sieltähän kaikki kuitenkin lopultakin on lähtöisin, ja toimimmepa me ja hosuimme miten tahansa, vaivaisia tahdottomia välikappaleita olemme.

Mutta herra Johannesenin kanssa hän ei tänään ehdi neuvotella. Sen sijaan hän menee hakemaan vaimoaan.

– Signe, sanoo hän. – Muistatko iltaa hiukkaista ennen kuin lähdin käymään Suomessa? Ulkona on nyt aurinkoista ja tyyntä. Emmekö mene kulkemaan sille tielle, jolla kuljimme silloinkin? Mutta sinun on pidettävä kasvosi vasten aurinkoa. Silloin sinä olet kaikkein paras ja kaikkein lempein Signe Björseth.

II

Kun Erik Hansen ja herra Johannesen viimeinkin tulivat ratkaisevaan päätökseen, oli syksy jo käsissä. Miten kesä olikin mennyt, livahtanut päivä päivältä, niin ettei ollut huomannutkaan! Joskus oli Eerik Hansenin sydäntä kirveltänyt, ja kuitenkin hän oli ollut työssä miltei herkeämättä.

– Saa kai joskus suoda itselleen muutaman päivän tai viikon levon niin kuin muutkin ihmiset, oli hän tuskastuneena ajatellut ja koettanut öisin paikata sen, mikä päivällä oli laiminlyöty. – Ei suinkaan tuo nyt ole synti eikä edes erinomaisempi asia, jos minä jonkin ajan, muutaman viikon tai kuukauden, en ainoastaan tunne olevani onnellinen, vaan myöskin nautin siitä, että sitä olen.

Niin, saahan näin ajatella, yksinkertaisesti ja asiallisesti. Sillä toiselta puolen tuli kuitenkin vastaan kuivasti ja tinkimättömästi:

– Hoida leiviskäsi, jonka saamisessa sinulla ei ole osaa eikä arpaa. Se on sinulle vain taivaallinen laina eikä mitään muuta.

Mutta miten hoidetaan oikein ajallinen, maallinen leiviskä, jonka koi syö ja ruoste raiskaa? Jakaako kaikki niille, jotka ovat alaspainettuja, sorrettuja ja solvaistuja, joilta puuttuu elämän välttämättömimmät mukavuudet, ja alkaa elää niin kuin hekin, tosin varmemmasti ja korkeammalta, mutta otsansa hiessä ja kiitollisuudella nauttien jokapäiväisen leipänsä. Toisin sanoen: panna itselleen hiukan syrjään, kaiken varalta, niin kuin Ananias ja Safira varastivat Herralta.

Erik Hansen pudisti päätään. Ei, konsuli Björsethin tarkoitus kai oli ollut, että omaisuus hänen käsissään kasvaisi, tulisi rannikon kaikkein määräävimmäksi tekijäksi, siksi, jonka ympärillä koko elämä kieppuisi vielä enemmän kuin tähän asti, jonka rinnalla pankki, monen miehen yhtymä, kalpenisi, josta satojen ja tuhansien ihmisten hyvinvointi ja jokapäiväinen olemassaolo riippuisi, joka rankaisisi ja joka palkitsisi aina asianhaarojen mukaan ja senkin mukaan, kuinka muutkin hoitaisivat leiviskänsä. Mutta oliko se oikein!

Sinä päivänä Erik Hansen ensikerran menee konsuli Björsethin kassakaapille, sille, jossa säilytettiin käteisiä rahoja ja arvopapereita. Hän katselee kuin peläten sen kolmea lukkoa, ja avainkimppu helisee hänen kädessään. Koko laitosta on hän tähän asti melkein kammoen kiertänyt, Johannesen on saanut siellä askaroida sen, minkä tarve on vaatinut, ottaa sieltä ja panna sinne, ja heti hän on tuonut avaimet takaisin erinomaisen kunnioittava ilme juhlallisilla, vanhoilla kasvoillaan.

– Konsuli Björsethillä oli jokin erikoinen lipas, missä hän säilytti näitä avaimia, kun ei niitä tarvittu. Mutta en edes minä tiedä, missä se on. Teidän on keksittävä jokin muu säilytyspaikka, kauppias Hansen.

Avaimet helisevät Erik Hansenin kädessä. Hänellä ei nytkään ole kaapilla mitään tekemistä, mutta joskus sinne kuitenkin on katsottava, on pakostakin. Aika tulee, ja voi tulla hyvinkin pian, jolloin herra Johannesen ei enää ole rahainvartijana.

Kuitenkin hän empii, ennen kuin pistää ensimmäisen avaimen reikään. Tunnelma on samanlainen kuin hän olisi menossa toisen kukkarolle tämän tietämättä, varkain. Vihdoin raskas ovi kääntyy kuin huoahtaen, edessä on kirkas rivi raudoitettuja lokeroita ja lippaita. Ei, edes Signen pitäisi olla tässä.

Ja silloin hän siinä onkin, tullut huoneeseen hiljaa, huomaamatta, kasvot totisina.

– Oh, Erik, sanoo hän hiljaisesti, – yhä sinä vain tuon tuollaisen kanssa. Yhä vain tuollaisen kanssa, niin kuin sinun jo huomenna olisi kuoltava. Enkö minä sitten ole mitään, onko tuo kaikki? Numerot ja kirjat ja asiapaperit ja tuo teräksinen kaappi?

Ääneen tuli melkein kova sointi. Erik Hansen tunsi kalpenevansa.

– Ei, mutisi hän, – mutta kuinka paljon parempi olisi, kun niitä ei olisi, numeroita, rahaa ja kaikkea tätä. Kun isäsi vielä istuisi tässä huoneessa pöytänsä ääressä ja minä siellä... entisessä konttorissani. Ja sinä siellä minun kanssani.

– Kuule, sanoi hän sitten äkisti. – Käsketään heittää tuo kaikki mereen.

– Kenelle siitä olisi hyötyä?

– Jaetaan sitten niille, joilla ei ole mitään, jotka ovat samanlaisia vaivaisia kuin minäkin olen ollut.

– Ei se riittäisi kaikille. Ja minä luulen kyllä, että meille tulee paljon tekemistä heidän kanssaan.

Mies istahti ja kätki päänsä käsiinsä.

– Minä en voi, en voi, jupisi hän. – Hyvä Jumala sentään, tuo helinä ja kilinä ja loisto ei tee minulle hyvää. Minua pyörryttää tämä kaikki.

Signe Hansen katselee miestään tyrmistyneenä. Mutta viimein hän vaisusti hymyilee ja ottaa hänen päänsä käsiensä väliin.

– Sinä olet sairas, sanoi hän lempeästi. – Sinulla on kuumekin. Silmäsi hehkuvat, ja kasvosi ovat tulipunaiset. Tule, sinun on mentävä levolle.

– Nytkö, nyt keskellä päivää?

– Niin, nyt. Nyt juuri. Tule, minä olen sinulle oikein hyvä.

Toiset näivettyvät ja kuihtuvat köyhyydestä, toiset hermostuvat ja rasittuvat rikkaudesta.

Päiviä kului. Kauppias Hansen kulki omia teitään, eikä kukaan rohjennut ottaa selville, mitä. Yhtäkkiä hän saattoi mennä lähikyliin, tulla esille jostakin turvekattoisesta mökistä tai seisoa kadun kulmassa keskustelemassa Amtstidenden toimittajan kanssa.

Mutta eräänä aamuhetkenä oli pihamaa väkeä täynnä. Voi, minkälainen kokoelma se oli. Siinä oli miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, lappalaista, suomalaista ja norjalaista, siinä oli rikkonaista vaatetusta ja hiljakkoin ostettua pyhäpäiväketinettä. Siinä löyhkäsi yksi viinalle ja oluelle, kun toinen puhui Jumalasta ja hänen johdatuksestaan.

Tekla hyökkäsi saliin.

– Rouva, huusi hän. – Siellä on pihamaa täynnä ihmisiä, ja he sanovat, että kauppias on heidät käskenyt.

– Jos hän on heidät käskenyt, niin käskekää heidän odottaa.

– Luvallanne puhuen, rouva, minä en luule, että asiat ovat oikein. Kauppias riitelee sinisessä kamarissa herra Johannesenin kanssa.

– Riitelee herra Johannesenin kanssa!

Ja sinisessä kamarissa, siellä, missä on kassakaappi!

Signe Hansen syöksähti pystyyn.

– Erik! Oletko sinä kutsunut nuo ihmiset tänne?

– Olen, vastasi hänen miehensä outo ilme kasvoillaan, ja herra Johannesen oli pelästyneen näköinen.

– Ja mitä varten?

– Aion pitää heille puheen.

– Puheen! Aiotko sinä pitää puheen?

– Totta kai! Ja antaa heille vähän rahaa. Heillä ei, minä tiedän sen, ole sitä koskaan riittämiin. Jotakinhan iloa heillä pitää olla, koska minullakin.

Rouva Hansen ja herra Johannesen katselivat toisiaan kalpeina ja neuvottomina.

– Etkö antaisi herra Johannesenin järjestää asiaa? kysyi rouva Hansen viimein.

Kauppias helskytteli avainnippua kädessään, vihdoin hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän heitti nipun herra Johannesenille.

– Ehkä niin onkin parempi, huoahti hän. – Johannesen, te teette minulle sen ystävällisen palveluksen, että järjestätte väkijoukon tuolla ulkona.

– Ah, Signe, kuiskasi hän sitten. – Oli oikein hyvä, että tulit.

Mutta herra Johannesen pistäytyi kaapilla ja riensi nopeasti ulos asettuen portaille. Hän oli taas oma itsensä. Ja väkijoukko ryhmittyi hänen ympärilleen.

Niin, kauppias Hansen tahtoi vain hänen kauttaan kiittää kaikesta uskollisuudesta, mitä konsuli-vainajaa kohtaan oli osoitettu, ja toivoi, että se jatkuisi hänen osalleen. Sitä varten heidät oli kutsuttu. Ja osoitteeksi siitä oli kauppias käskenyt jokaiselle jakaa viisikolmatta kruunua. Se hänellä vain oli sanomista.

Eikä Erik Hansen kuullut hyväksymisen mutinaa eikä katkonaisia eläköön-huutoja. Hän oli ruumis hehkuen vaipunut uneen, pää Signe Björsethin sylissä.

Herra Johannesen seisoi heidän edessään epätietoisen näköisenä avainkimppu yhäkin kädessään. Entinen Signe Björseth osoitti päällään miestään.

– Hänelle ne kuuluvat, herra Johannesen, kuiskasi hän.

III

Erik Hansen herää. Ja on talvi.

Ulkona käy kova tuuli, ikkunalistat vikisevät ja nurkat soivat, vuodetta vastapäätä olevasta ikkunasta näkee, miten lumi kiitää melkein vaakasuorina, vihaisina viivoina.

Hän on vanhassa, tutussa huoneessaan. Sama vesikarahvi lipaston päällä, samat yksinkertaiset huonekalut, samat riepumatot lattialla, sama ympäristö.

Onko kaikki sitten ollut unta? Missä on se käytävä, joka vei ovelta kuoriin, missä on Andreas Björsethin teräksinen kaappi, joka sisälsi koko amtin ihmisten kohtalot?

Ja missä on Signe, ihana Signe Björseth?

– Tässä minä olen.

Sanat tulevat hiljaa ja arastellen.

– Missä nyt olemme?

– Entisessä kodissasi. Ja nyt on joulukuu.

– Joulukuu?

– Niin. Olet ollut kovin sairas. Muistamaton.

Mies ummistaa taas silmänsä. Sairaus, se on naismainen olotila. Maata mitään tekemättä, saada osakseen sääliä ja huolenpitoa, olla jonkinlaisen huomion esineenä. Maata siinä avuttomana ja surkeana. Ah, toista ovat kalastajat, merimiehet, sotamiehet. Jäävät joskus sille tielleen, kuolevat keskellä töitänsä. Ei mitään tauteja, ei mitään voivotuksia, ei mitään voimattomuudentiloja eikä avuttomuuksia. Sinne jäävät, sielukellot soivat – ja kaikki on ohi. Täydellisiä, miehiä kerrassaan: kuolemattomat sielut aina reilassa ja erinomaisessa kunnossa.

Kuluu päiviä, viimaisia, kylmiä päiviä. Erik Hansen kysyy:

– Kuka on hoitanut liikkeen?

– Herra Johannesen.

– Kaikki on mennyt hyvin?

– Arvatenkin, en tiedä.

– Entä miksi olemme täällä?

– Lääkäri piti sitä parhaimpana.

– Aivan niin, sanoo Erik Hansen mietittyään ja hyvin pitkään. – Minä en muistanut, ettet sinä kestänyt sumua ja talvea siellä ylhäällä.

Signe Hansen hymähti surunvoittoisesti.

– Siitä tuskin on kysymys, aikoi hän sanoa. Mutta mitään hän ei sanonut.

Sitten tulee sekin päivä, jolloin Erik Hansen on jaloillaan, istuu vanhan työpöytänsä ääressä ja katselee kadulle niin kuin niin monta, monta kertaa ennenkin. Ja tohtori Wold tulee häntä tervehtimään.

– No, mitä minä sanoin! huudahti hän jo ovelta. – Siinä te nyt istutte, terveenä kuin oinas. Minut käsketään teille, ja minä vastaan, ettei se sen erinomaisempaa ole, tunnen miehen siksi hyvin. Matkustan kuitenkin. No, asia oli aivan sama kuin jos Ross, tämä vanha saituri, olisi korttipelissä menettänyt viimeiset äyrinsä ja paidan kaupanpäällisiksi, sama asia, mutta päin vastoin. Siispä annoin vain seuraavan määräyksen: siirtäkää te, hyvä herrasväki, kauppias Hansen vanhaan, tuttuun rakennukseen, niin kuukauden kuluessa on asia ennallaan. Olen vanha mies, herra Hansen, nähnyt ihmisiä kuolevan ja syntyvän ja lisäksi kaikennäköistä muutakin, mutta jos minä jonakin aamuna heräisin samassa asemassa kuin Andreas Björseth, kunnioitettava muistossa, niin minä hyppäisin Papinjärveen.

Tohtori Wold oli puhelias, Erik Hansen kuunteli silmät pyöreinä. Mitähän hän vielä saa kuulla, onko hän ehkä ollut hulluna?

Mutta tohtori oli jo pääsanottavansa sanonut ja veteli muutamia savuja tupakastaan.

– Luonto ei kärsi äkillisiä hyppäyksiä, sanoi hän sitten. – Ei varsinkaan huikeasti ylös. Mutta te olette tyly ja asiallinen mies, kauppias Hansen, te tulette kyllä aseman herraksi.

– En oikein ymmärrä teitä, tohtori Wold.

– Tarkoitan vain sitä, että portaitahan meidän itsekunkin on kiivettävä, uutterasti ja seikkaperäisesti. Mutta viimeinen oli jo harppaus, sellainen että huikaisi, kauppias. Ei ole kumma, että alkoi väsyttää.

Sitten tohtori Wold nousi ja kätteli.

– Terve nyt sitten taas, lopetti hän, – ja käykää katsomassa. Muuten: te puhuitte pirusti tyhmyyksiä sairaana ollessanne... Gunni Hjelm-vainajasta... hm. Älkää enää sitä tehkö.

Gunhild Hjelmin, hänen, joka oli maatumassa mullaksi, kerran hänen täytyi tulla esille.

Sisällä huoneissa on lämmintä ja kodikasta, ulkona on pakkanen ja tyyni, ja tähdet alkavat syttyä taivaalle. Laiturit ovat täynnä laivoja, mutta sittenkin on satamassa hiljaista. Odotetaan joulua.

Signe ottaa hänet puheeksi, arkaillen ja aavistellen.

– Rakastitko sinä häntä paljon?

– Sinä kysyt sitä?

– Niin, mutta sinun ei ole pakko vastata. Sinä hourailit vain hänestä. Minä istuin vierelläsi, valvoin yöt ja päivät, mutta minun nimeäni et maininnut kertaakaan.

– Voinko rakastaa tähteä tuolla taivaalla tai auringonsädettä, joka illan tullen haihtuu?

– Piditkö sinä Gunni Hjelmiä niin pyhänä?

– Kukapa ihminen on pyhä. Mutta äärimmäisyyteen asti hyvä voi olla. Ja hän oli hyvä. Aina, jatkuvasti, kaikille. Kehdostaan sinne asti, missä nyt on.

– Sano, ajattelitko häntä minun asemaani, vaimoksesi?

– Ajattelin, mutta en niin kuin sinua.

– Luulen ymmärtäväni enkä sittenkään ymmärrä. Kajositko häneen, suutelitko häntä?

– Voiko varjoa suudella ja siihen kajota.

– Niin, ei! Tiedän sen.

– Miksi siis kyselet?

– Ja kuitenkin, kuitenkin olin jo silloin osunut tiellesi. Jospa tietäisit miten hupsu olin. Mutta sinä et edes ajatellut minua koskaan.

– Missä on omatuntosi, Signe? Minä ajattelin, mutta karkoitin ne ajatukset.

– Syy on minun, tunnustan sen. Ja kuitenkin sinun olisi pitänyt itsestäsi tuntea...

– Uskalsinko minä mitään tuntea.

– Ja miksi et olisi uskaltanut?

– Sinä olit rikas, ja rikkailla ihmisillä on oikkuja, joita ei muilla ole oikeutta itsessään kasvattaa. Olinko minä mies harkitsemaan ja ymmärtämään mikä oli totta, mikä leikkiä. Mitä minä uskalsin uskoa? Sinä annoit minulle näpsäyksiä, ei, et näpsäyksiä, vaan iskuja, ja niitä en tahtonut saada. Gunni Hjelm-vainaja, ja hänestä emme enää koskaan puhu, hän oli yhtä tosi kuin hauras.

Signe Björseth nousi, ojentautui koko pituuteensa, valkeat kädet puristautuivat nyrkkiin, ja silmät salamoivat.

– Ah, huohotti hän, – kunpa minä saisin hänet ylös, ylös haudastaan...

– Kenet?

– Gunhild Hjelmin.

– Miksi? Hänenhän lienee hyvä siellä, missä on.

– Niin, mutta hän on rakastanut sinua, yrittänyt viedä sinut minulta, vaikka hyvin tiesi, että minä... Sanoinhan sen hänelle, annoin ainakin ymmärtää...

Erik Hansen katseli vaimoaan kasvot valkeina, kauhistunein, rävähtämättömin silmin. Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi äkkiä selvinnyt jotakin uutta kaiken entisen lisäksi.

– Vai niin, vastasi hän sitten raskaasti, – vai niin.

– Koskiko se sinuun? kysyi Signe Björseth.

– Mikä?

– Minkä sinulle äsken sanoin.

Tällä hetkellä tuntui miehestä siltä, kuin hän olisi vain se entinen Erik Hansen ja tuo tuossa hänen lähellään Signe Björseth, sama Signe Björseth kuin vuosia sitten, jonka suhteen tuli olla erikoisen varovainen.

– Ei, naurahti hän, – miksi se minuun koskisi.

– Minä en jaksa, minä en jaksa ajatella Gunni Hjelmiä ja sinua yhtä aikaa. Molempia kyllä erikseen, mutta en yhtä haavaa.

Erik Hansen voisi kysäistä: – Kuka on sitten pyytänyt ajattelemaan? Mutta hän ei kysy mitään. Hän voisi myöskin kysyä: – Olenko minä tiedustellut sinun entisyyttäsi? Enkö minä kohteliaasti seurannut sinua tapaamaan sulhastasi, Archibald Malone kai hänen nimensä oli, Vangeniin? Mutta hän ei kysy sitäkään. Kuka on se, joka vartioi toisen omaatuntoa, kuka sanoo edeltäkäsin, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Alkaa selitellä! Ruveta Teklasta, viivähtää vaikka hetkisen Thomasine Larsenissakin, käsitellä Gunhild Hjelm seikkaperäisesti, turha ja tulokseton vaiva. Tähän vain oli tultu: hän rakasti Signe Björsethiä, tuota naista tuossa, sellaisena kuin hän tuossa istui, kuin omaa itseään, enemmän kuin omaa itseään. Kaikki muu oli jäänyt taemmaksi niin kuin uni, joka joskus on nähty. Puhuminen oli aivan turhaa.

Sekunnit pitenivät minuuteiksi, ulkona vinkui tuuli, mutta sisällä olisi voinut kuulla sydänten sykinnän.

– Sano jotakin, Erik, Erik Hansen.

– Minulla ei ole mitään sanomista.

Signe Björseth katseli, katseli häntä kauan ja oli näkevinään jotakin, sen, mitä mies itsessään ajatteli, ja yhtäkkiä hän kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympärille.

– Kun kevät tulee, niin muutamme täältä pois, Vangeniin, kuiskasi hän. – Eikö niin? Sinne, missä metsät ovat suuremmat, vuono ystävällisempi, tunturit korkeammat. Muistathan ne, korkeat tunturit?

Erik Hansenin kasvoille nousi hymy samassa kadotakseen. Hän muisti kylläkin korkean vuoren ja Archibald Malonen.

Vaimo näytti taaskin arvaavan hänen ajatuksensa ja säpsähti.

– Ah, sinä luulet, että minä rakastin häntä, jatkoi hän melkein hengästyneenä, – mutta se ei ole totta.

– En ole sinulta mitään kysynyt enkä halua mitään tietää.

– Mutta sinun olisi pitänyt ja sinun pitäisi kysyä.

– Miksi?

– Että tulisi selvyys.

– Mitä me enemmällä selvyydellä. Sinä rakastat minua ja minä sinua. Eikö siinä jo ole selvyyttä?

– Ei. Sinulle tullaan kertomaan kaikenlaista, saat uskoa sen.

– Minulla on valta tukkia kertojain suu.

– Niin, Erik, mutta parempi, että tiedät sen jo valmiiksi. Minulla on ollut paljon ihailijoita, minä olen antanut lähennellä itseäni ja suudellakin itseäni. Mutta usko minua, minä en ole ollut itse mukana. Se oli minusta vain mielenkiintoista ja suurenmoista, ja kuitenkin oli aika, jolloin en ollut voida katsoa isääni silmiin. Enkä sittenkään ole ketään rakastanut, en yhtään ketään paitsi sinua jo silloin, kun et välittänyt minusta mitään.

Erik Hansen tuntee pistoksen rinnassaan, ja hänen silmiinsä nousee kuin sumua. Mutta hän sulkee vaimonsa syliinsä.

– Näillä tällaisilla, sanoo hän lempeästi, – et saa vaivata itseäsi etkä minua. Nyt minä hetkeksi menen.

– Minne? Ja juuri nyt?

– Konttorin puolelle. Muutenhan ne tulevat siihen käsitykseen, ettei liikkeellä enää päällystöä olekaan.

Ja hän suutelee vielä vaimoansa ja kääntyy ovelle. Mutta vaimo ei voi olla panematta merkille, että kun miehen kasvot kääntyvät ovelle, niin niiden ilme muuttuu. Ne käyvät ikään kuin kovemmiksi ja harmajammiksi, niissä on niin paljon Andreas Björsethiä, että häntä melkein värisyttää. Andreas Björsethiä, mutta karumpaa ja vähemmän hiottua, niin kuin graniittinen veistos on marmorisen rinnalla.

IV.

– Konsuli Björseth kysyi minulta kerran: milloin sinä aiot lähteä, Johannesen? Se oli sen kultakimpaleasian yhteydessä, niin kuin muistatte, kauppias Hansen. Jos hän nyt eläisi, voisin tyynesti vastata: nyt luulen työni tulleen suoritetuksi, konsuli.

– Minä luulen sentään, että teillä vielä on kovin paljon puuhaamista, herra Johannesen.

Herra Johannesen katseli ilmeettömin silmin eteensä. Hänen surunsa oli kyyneletön, raskas ja hurskas. Ihminen, joka yli viidenkymmenen vuoden oli ollut hänen elämänkumppaninansa, oli korjattu pois. Sehän oli ollut odotettavissakin, mutta sittenkin...

Vanha herra nosti käden otsalleen ikään kuin palauttaakseen jotakin mieleensä.

– En tiedä, sanoi hän vihdoin. – Kun nyt jälkeenpäin ajattelen asioita, tuntuu minusta siltä, kuin olisin jotakin laiminlyönyt.

– Mitähän se oikein olisi?

– Suoraan sanoen minusta tuntuu siltä, kuin minulta olisi jäänyt aikaa hänelle liian vähän.

Erik Hansen jäi miettimään. Hänen oma avioelämänsä oli vasta alussa, mutta useammasti kuin yhden kerran oli hänestä näyttänyt siltä, kuin liike olisi saanut kärsiä Signen takia ja kuin olisi suorastaan mahdotonta tasapuolisesti jakaa aikaansa.

– En osaa vastata muuta, herra Johannesen, kuin että elämä vaatii meiltä itsekultakin veronsa. Ellemme suorita sitä työn muodossa, on meidän suoritettava se muuten.

Herra Johannesen nyökäytti päätään.

– Ja joka tapauksessa, jatkoi hän, – kun loppu lähestyy, näyttää koko vaelluksemme jatkuvalta laiminlyöntien sarjalta.

Kun Erik Hansen meni kotiinsa, tunsi hän itsensä alakuloiseksi ja raskaaksi mieleltänsä. Hän liikkui arastellen ja varoen niissä huoneissa, missä konsuli Björseth vielä vajaa vuosi sitten oli isännöinyt, mitkä nyt olivat hänen omaisuuttaan, mutta missä entisen isännän henki vielä tuntui leijailevan kuin ilmassa. Hän ei voinut ilman muuta istuutua sen pöydän ääreen, jonka luona konsuli aikoinaan oli miettinyt asioitansa ja kirjoitellut määräyksiään, ja konttoripuolenkin hän, milloin kaupungissa oleskeli, oli kerrassaan jättänyt herra Johannesenin ja hänen apulaistensa haltuun. Hän ei voinut mukautua asemaansa, kuokkavieras hän tunsi olevansa ja jollakin ihmeellisellä tavalla taloon tunkeutunut. Minkä hänellä kirjoittamista oli, sen hän suoritti minkä pöydän nurkalla tahansa, mutta ei vain konsulin eikä sen, jonka takaa aikoinaan oli muutamalla sanalla hänenkin elämänuransa pantu alueelle.

– Jos saisimme Johannesenin hoitamaan pääkonttoria, sanoi hän vaimolleen, – niin ehkä voisimme vakavasti ajatella muuttoa Vangeniin.

– Ellei Johannesen vain ole liian vanha. Ja pääkonttori on ymmärtääkseni se, missä sinä olet.

– Leiviskäni on liian raskas, Signe. Rahaksimuuttoa emme voi ottaa ajatellaksemmekaan. En uskonut näitä asioita näin monisäikeisiksi.

– Annetaan nyt ensiksikin hautajaisten mennä, ehkäpä sitten herra Johannesenkin voi paremmin järkeillä kanssasi. Tätä taloa emme luonnollisesti missään tapauksessa myy, mutta supistuksiahan voit kyllä tehdä, mikäli haluat.

– Niin, mutisi Erik Hansen miettiväisesti. – Vangen lienee sentään osaltaan minun luomaani. Ja ovathan minulla Berg, Bratt ja Ursfjord. Todellakin, Signe, Vangenia meidän ennen kaikkea on kehitettävä.

Rouva Johannesenin maahanpaniaisista muodostui tilaisuus, jota kauan aikaa jälkeen päin muisteltiin. Suomenkieli kuului ylinnä, kaupunkilaiset ja ystävät näyttivät hukkuvan suomalais- ja lappalaisjoukkoon. Ketään heistä ei ollut kutsuttu, mutta suomalaiset olivat tulleet jo päiviä aikaisemmin kalastajalaivoilla ja rannikkohöyryillä. Lappalaiset olivat tulleet jalkapatikassa tunturien takaa, monikin äiti kiikuttaen rintalasta komsiossa.

Miksi eivät he olisi tulleet, olihan rouva Johannesen ollut heikäläinen, elävä uskovainen, kristitty.

Herra Johannesen ei pannut merkille, kuka oli kutsuttu ja kuka oli kutsumaton; hänen asumuksessaan oli tilaa suurellekin joukolle. Tänään oli Valborg viimeisiä hetkiä vanhan kotinsa katon alla, vielä muutamia tunteja ja hän oli siirtyvä puuttomalle ja pensaattomalle hautausmaalle kaupungin ulkopuolelle. Kaikki säätyrajat olivat kadonneet. Kun siis joku kalastaja, jonka pyhävaatteetkin tulivat suolalle ja kalalle, tuttavallisesti laski kätensä hänen olalleen ja lausui – Jumalan terve, vastasi hän samalla tavalla. Ja kuitenkin oli suurin osa noista tummapukuisista miehistä ja naisista hänelle henkilökohtaisesti tuntemattomia. Surussaankin hän liikkui kuin isä heidän joukossaan, kookkaana, harmajana, luottamusta herättävänä. Älkää surko, herra Johannesen, me suremme teidän kanssanne.

Erik Hansen huomasi, että häntä kaihdettiin. Johannesen oli sittenkin heitä lähempänä. Kuinka ja miksi? Herra Johannesenille puheltiin pitkään, matalalla äänellä ja selvä myötätunto äänensävyssä, mutta jos hän yritti ruveta puheisiin, vastattiin hänelle kohteliaasti ja juuri ja juuri sen verran kuin tarpeellista oli.

Virren aikana tuli amtmanni juttelemaan muutaman sanan Erik Hansenin kanssa.

– Teillä ei näy olevan erikoisemmat välit maanmiestenne kanssa, sanoi hän.

– Syy ei ole minun, vastasi puhuteltu lyhyesti.

– Kyllä tiedän sen. Katsokaas, kauppias, asia on sillä tavalla, että se, joka vielä taistelee, kadehtii vaistomaisesti sitä, joka jo on taistelunsa taistellut ja voittanut.

– En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte, herra amtmanni.

– Sitä vain, että teidän pitäisi olla yksi heidän joukostaan, ei yläpuolella.

– Tiedätte erittäin hyvin, herra amtmanni, että tuskin olen ollut edes heidän vertaisensa.

– Niin kylläkin, kauppias. Sitä paitsi teiltä puuttuu oikea puhelahja. Teidän pitäisi liikkua heidän joukossaan niin kuin, kas, kun en nyt tahdo löytää oikeata esimerkkiä, niin kuin esimerkiksi kauppias Hauan aikoinaan.

– Minulla ei ole ollut aikaa sellaiseen.

– Sepäs, te olette pyrkinyt liiaksi.

– Erehdys, herra amtmanni. Koko pyrkimykseni on ollut siinä, että olen koettanut ansaita jokapäiväisen leipäni. Muu on ollut onnea, sattumaa ja Jumalan siunausta.

Amtmannilla ei ollut tähän vastaanväittämistä. Hän katseli ulos huuruisesta ikkunasta ja näytti hyräilevän menossa olevaa virrensäveltä.

– Tämä se on, joka heidät yhdistää, lausahti hän viimein.

– Herra amtmanni tarkoittaa virrenveisuuta.

– Niin ja seuroja ja sananviljelystä ylimalkaan. Te saatte perustaa vaikka kymmenen samanlaista siirtokuntaa kuin Vangenin, tämä on ja pysyy parhaimpana yhdyssiteenä.

– Amtmanni harrastaa siis suomalaisuuden säilymistä vieraalla maalla?

– Suomalaisuuden!

Herra amtmanni kohautti leveitä olkapäitään.

– Sitä sanaa en ole milloinkaan kuullut, jatkoi hän sitten, – ja luulen, että tekin, herra kauppias, olette sen jostakin lukenut. Ei, minä en harrasta mitään sellaista, niin kuin hyvin voitte käsittää. Ja muutenkin tulevat aika, ympäristö ja elämisenmahdollisuudet kyllä tekemään tehtävänsä. Minusta tämä kaikki on vain mielenkiintoista.

Mitä asiaa herra amtmannilla oikeastaan oli hänelle, Erik Hansenille, ollut? Olihan hän yhtä hyvin Norjan alamainen kuin amtmannikin, ehkä parempikin siinä suhteessa, että maksoi enemmän veroa kuin amtmanni koskaan tulisi maksamaankaan. Norja, mitä se lopulta sitten oli? Samanlainen kappale Ruotsia kuin Suomi Venäjää. Ei sopinut tulla ylvästelemään.

Kului hetkiä, jolloin kauppias Hansen kokonaan unohti olevansa hautajaisissa. Mielenvire oli kaikonnut, ja hän ajatteli taas asioita, joita ei pitkiin aikoihin ollut ajatuksillaan edes sivunnutkaan. Ihminen kuin ihminen, ja sillä hyvä!

Ja häneltä meni kummallisesti ohi tajunnan se aika, jolloin käytiin suorittamassa hautaus. Suuri ihmispaljous liikkeellä, ruumis lasketaan maan poveen, viimeksimainittu jokaiselle eteen tuleva tapaus. Oh, hän oli kyllä nähnyt tapauksia, jolloin ei ollut tapahtunut mitään seremonioita eikä edes kunnollista ruumiinsiunausta. Eikä kukaan ollut edes haudan äärellä suremassa. Sinne jäi minne pantiin, ja siellä sai odottaa viimeistä päivää.

Mutta mitä tämä nyt taas on? Ateria on sivuutettu, jossakin huoneen perällä kuuluu joku pitävän puhetta. Herra Johannesen kuuntelee hartaan näköisenä ja kuin entistään pienenneenä. Amtmanni ei näy paljoa käsittävän, hän tekee silloin tällöin jonkin kuiskaavan kysymyksen vierustoverilleen, tullipäällikkö Gulliksenille.

Mutta huoneen hiljaisuus on ehdoton, vain puhujan sanat leikkaavat sakean ilman. Eikä tämä ole mikään ruumispuhe. Ei Jumala pannut mitään eroa greekkiläisen ja roomilaisen välille. Ja kuitenkin sai Jumalan valittu kansa ollessaan vankina vieraalla maalla ripustaa harppunsa pajunoksiin. Enää ei kuitenkaan ollut mitään valittua kansaa, vaan kaikki olemme me Jumalan lapsia, mutta useinko sitä muistamme, useinko ajattelemme viittä pyhää haavaa taikka sitä tietä, joka vie yrttitarhasta Golgatan mäelle.

Kuulijakunnasta kuuluu itkuntyrskähdyksiä. Erik Hansen vilkaisee vaimoonsa. Häneen näkyvät sanat vaikuttaneen yhtä vähän kuin kuuroon, niin, eihän hän voikaan niitä ymmärtää.

Puhuja tulee itsekin omista sanoistaan liikutetuksi. Yksinäisyys saa ajatukset liikkeelle, ja me saamme olla kiitollisia siitä, että ansaitsemme leipämme vieraalla maalla. Juuri se on tehnyt meistä niin monet Jumalan lapsiksi, muuten olisimme maailman humussa joutuneet kadotuksen omiksi.

– Ja tätä hän puhuu esimiehensä huoneessa, kuulee Erik Hansen tullipäällikön supisevan amtmannille.

– Ei, esimies istuu tuolla, kuiskaa amtmanni takaisin ja tekee pienen liikkeen päällään Erik Hansenia kohden.

Eikä puhuja hellitä. Se vainaja, jonka nyt olemme saattaneet odottamaan ylösnousemuksen aamua, se vainaja oli totinen ja elävä Jumalan lapsi, joka ei katsonut ihmisen muotoa eikä hänen omuuksiansa, jotka kuitenkin koi syö ja ruoste raiskaa. Toiset ovat meistäkin nousseet rikkauteen ja valtaan, toiset tekevät halpaa työtänsä ahdistuksessa, mutta autuuden kruunu aina silmiensä edessä.

Olikohan tämä tarkoitettu hänelle? Erik Hansenin kasvoille nousee jotakin, jonka voisi selittää hyvin kaukaiseksi ja ohueksi hymynhäiveeksi. Hän muisti kyllä paremmin kuin ehkä kukaan näistä muista rouva Johannesenin ja hänen ankaran ja leppymättömän Jumalansa. Ja kuitenkin tämä sama Jumala oli osoittanut hänelle vain armoa ja laupeutta.

Siitä huolimatta: saarnaajan sanoissa oli jotakin peloittavaa ja kohtalokasta, niin kuin niiden takana väijyisivät onnettomuudet ja turmio. Sen vuoksi piti meidän aina olla varuillamme, rangaistus voi yhtä hyvin kohdata meitä ajallisuudessa kuin iankaikkisuudessakin.

– Nils Hauan, ajatteli Erik Hansen ja tunsi väristystä.

Erik Hansen poistui rouvineen hautajaisista, ennen kuin ne kunnollisesti olivat loppuneet. Kun hän hyvästeli herra Johannesenia, olivat tämän kasvot kalpeat ja ilmeettömät.

– Olisin toivonut saavani poistua ennen häntä tai hänen kanssaan, sanoi hän.

– Jokaisella meillä on oma ja oikea aikansa, vastasi Erik Hansen yksinkertaisesti. – Muusta puhuminen on kapinaa, vaikka ajattelisikin toisin.

Heidän tultuaan kotiin lausui hänen vaimonsa:

– Mitä se mies oikein puhui?

– Jumalan sanaa.

– Sen minä kyllä tiedän, pappihan oli vain niin kuin syrjätekijä. Mutta kauheata sen täytyi olla, koska ihmiset itkivät niin tuhottomasti.

– Iankaikkisuuden asiat saavat kyllä itkemäänkin.

– Minun mielestäni hänen olisi pitänyt rajoittua lohduttamiseen.

– Niin kai. Mutta me lohduttanemme itseämme liiaksikin.

– Kuolema on välttämätön, sen tiedän. Mutta tiedän myöskin jossakin sanotun, että nyt ovat usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme, mutta rakkaus on suurin niistä. Miksi kuvata elämä kolkommaksi kuin se itse asiassa on?

– Sinullahan ei ole juuri tietoa elämän kolkkoudesta, Signe rakas. Ja kaiken lopun ajatukseen on meidän sentään tahtoen tai tahtomattamme totuttauduttava.

Hetkeen ei Signe Hansen vastannut mitään. Sitten hän kysyi:

– Luuletko, että herra Johannesen oli kutsunut nuo kaikki vieraat?

– Tuskin viidettä osaakaan, arvelen.

– Millainen ilma siellä oli! Olin usein pyörtymäisilläni.

Erik Hansen kohautti olkapäitään.

– Ja minua peloittavat nuo kveenit. En voi ajatella, että he ovat sinun maanmiehiäsi. Tummaa, kolkkoa ja suvaitsematonta joukkoa.

– Kumma, etten minä ole sinua sen enempää peloittanut?

Signe Hansen naurahti hiukan väkinäisesti.

– Kai joskus sinäkin, vastasi hän, – silloin kun olet asiallisella tuulellasi eikä koskaan voi edeltäpäin tietää, mitä sieltä nyt oikein tulee.

– No niin, lopetti kauppias Hansen. – Sinä sanoit äsken jotakin rakkaudesta. Rakasta heitä, eikä siihen tarvita sanoja eikä tekoja, ja sinä huomaat, että sitä mainitsemaasi tummuutta, kolkkoutta ja suvaitsemattomuutta ei ole olemassakaan.

Kun kauppias Hansen aamulla meni konttoriin, istui vanha Johannesen entisellä paikallaan. Mitäpä hän osasi muutakaan. Jos herra Hansen uskoi kaiken tämän hänen huomaansa, niin hän kyllä tekisi tehtävänsä, ja kauppias saisi kohdistaa koko huomionsa Vangeniin.

Erik Hansen tunsi itsensä syvästi liikutetuksi, kun hän kiittäen puristi vanhan herran kättä.

V

Maailma on kesäinen ja aurinkoinen, ja yhtäkkiä Erik Hansenin mieleen muistuvat ne laiminlyönnit, joista herra Johannesen kerran oli puhunut.

Hän pysähtyy keskelle sahan permantoa. Raamit käyvät ylös ja alas, ylös ja alas, ja rätinä ja räiske huumaa korvia ja turruttaa aistit. Ulkona on vihreyttä ja aurinkoa, mutta ne eivät pääse tunkeutumaan tänne sisälle, täällä vallitsee ainainen varjo, kosteus ja sahatun puun lemu.

Vangen on nyt kaiken a ja o, pieni asia on entinen pääkonttori, jossa herra Johannesen isännöi, sivuasia myöskin hänen entinen oma konttorinsa, joka on herra Bergin hallussa. Joskus sattuu, ettei hän niitä muistakaan.

Vangen, se oli konsuli Björsethin viimeinen suuri ajatus, ja hänen on se hoidettava loppuun. Mutta se vie kaiken hänen aikansa ja kaikki hänen ajatuksensa, ja Signelle jäävät vain muutamat hetket, ne, jolloin kaikki luomakunnassa on nukuksissa.

Tämän hän nyt keskellä kaikkea muistaa ja seisahtuu kuin iskun saaneena.

Raamit näyttävät joutuvan entistäkin nopeampaan liikkeeseen, ja työmiehet käyvät vieläkin rivakammin käsiksi töihinsä. Heidän kasvonsa näyttävät keltaisilta ja vihreiltä, heillä ei ole aikaa päivettyä, ja katseet, joita he häneen luovat, tuntuvat karttelevilta ja kysyviltä.

He saavat kahden ja kolmen kruunun välillä päivältä ja parikymmentä äyriä enemmän yöltä, mutta kun he katsovat häneen, näyttävät heidän silmänsä kysyvän:

– Mitä sinä ansaitset meillä päivältä, miestä kohden?

Ja hän voisi olla yksi heistä, mutta ei ollut sitä sen vuoksi, että oli osannut tehdä kirjaimia, saanut selvän kirjoitetusta ja painetusta tekstistä, ollut kenties hiukan oppivaisempi ja pakotettu kehittymään. Eikä se kaikki ollut edes hänen omaa ansiotaan, muut olivat panneet alkuun ja Signe Björseth lopettanut.

Jos hän nyt käskisi seisauttaa koneet, kutsuisi heidät kaikki koolle ja sanoisi: Arvelen, että teidän päivänne on pitkä, lyhennän sitä tunnilla. He kuuntelisivat ehkä kunnioittavan näköisinä, mutta vastaisivat sitten:

– Kiitoksia vain, mutta mitä me sen tunnin aikana tekisimme?

Joku voisi ehkä hiljaisessa mielessään ajatella:

– Eihän meillä täällä ole edes krouviakaan. Palkan korottaminen taas, se ei käynyt päinsä. Sen yliraja oli jo saavutettu, ja se voisi kostaa itsensä, sillä kukaan ei mennyt takaamaan, minkälaisiksi hinnat muodostuisivat.

Tyytymättömänä Erik Hansen taas meni ulkoilmaan. Vaikeata oli olla työnantajana, kenties yhtä vaikeata työntekijänä, aina tuntui siltä, kuin välillä olisi jotakin hankausta, vaikka ei se sanoiksi puhjennutkaan. Ja kuitenkin olivat molemmat toisilleen välttämättömiä. Muuttaa kaikki rahaksi ja elää koroilla: työtä ja tuotantoa ne kuitenkin tulisivat palvelemaan, vaikka omistaja istuisi kuin piilossa. Paras olla itse esillä.

Kerran hän otti asian puheeksi asianajaja Ursfjordin kanssa, joka myöskin oli muuttanut Vangeniin.

– Tällaiseksi pitää olla syntynyt, sanoi hän, – ei tehty. Jos olisi joku, joka käskisi ja komentaisi, Herran nimessä sitten. Mutta minusta ei ole, uskokaa se Ursfjord, minusta ei ole.

– Minusta nähden kaikki toimenne ovat onnistuneet hyvin, vastasi herra Ursfjord.

– Ovat niin kuin ovat. Mutta minulla pitäisi olla konsuli Björsethin aivot. Ajatella kaikki yhdellä kertaa eikä joka asiaa erikseen. Nähdä kaikki silmänräpäyksessä eikä tarkastaa jokaista pikkuseikkaa suurennuslasilla. Nuo monet konttorit ja sen sellaiset tekevät minut hulluksi. Joskus, erittäinkin iltaisin, minusta tuntuu, kuin olisin saanut selkääni.

– Sitä selkäsaunaa te ette ole ansainnut, kauppias Hansen. Suoraan puhuen, tehän pidätte Herramme siunausta rangaistuksena.

– Tehdä työtä tyytyväisin mielin ja ilolla syödä niukka leipänsä, siihen minusta olisi. Mutta tämä tällainen...

– Ette kai toki kiroa appi-vainajanne muistoa!

– Kyllähän arvaatte, etten sitä tee. Mutta minä olen huono perillinen.

– Myykää se, mikä on teille vaivaksi. Otan kyllä järjestääkseni asian.

Erik Hansen alensi ääntänsä.

– Luuletteko, että minulla olisi siihen oikeutta, herra Ursfjord? kysyi hän.

– Laillisesti epäilemättä. Mutta rouvanne ja tunnesyyt ovat eri asioita. Kehottaisin teitä neuvottelemaan rouvanne ja herra Johannesenin kanssa. Asian käytännöllinen puoli, sen takaan, menee kuin itsestään.

– Minusta tuntuu todellakin, kuin en jaksaisi kaikkea kunnollisesti hoitaa, ja minä mietin tarkasti asiaa, herra Ursfjord.

Herra Ursfjord meni kotiinsa vakavana ja päätään pudistellen. Nyt hän vasta oli huomannut, miten kauppias Hansen parissa kolmessa vuodessa oli tullut kuin kymmentä vuotta vanhemmaksi. Kun tarkasti katsoi, niin eikö ohimoilla ollut hiukan harmaata? Oli kuin olikin, ainakin sikäli, että värin huomasi.

– Kaikenlaisia asiakkaita minulla on ollut, kertoi hän rouvalleen, – mutta milloinkaan en ole tavannut sellaista, joka harmittelisi sitä, että on liian varakas.

– Hansen on aina ollut hiukan omituinen, myönsi rouva Ursfjord kuivasti. – Perustakoon rukoushuoneen tai antakoon köyhille. Köyhiähän Vangen joka tapauksessa nostattaa.

Herra Ursfjord nosti sormen huulilleen.

– Hiljaa, hiljaa! sanoi hän. – Sellaista älä päästä edes ajatuksiisikaan!

VI

Vangenin "residenssissä" piti asua täydellinen maallinen onni, mutta siinä asui hiljainen kolkkous. Sen huonerivit olivat autiot ja tyhjät, ja vieraan jalka ei sinne asiatta astunut. Signe Hansen oli tahtonut, että kodin piti saada olla rauhassa liikeasioilta, ja niin oli konttorikin sijoitettu jokirantaan, sahan lähistölle. Ylväänä ja korkeana se vuorensa rinteeltä katseli allaan alati kasvavaa kauppalaa ja elämää, joka siellä päivä päivältä eneni ja kasvoi.

Entinen, kaunis Signe Björseth itki, eikä hän ollut herkkä kyynelöimään. Hän oli rakastanut korkeasti ja alttiisti, ja oli ollut aikoja, jolloin hän oli luullut olevansa onnellinen, mutta sitä, jota hän rakasti, hän tuskin enää erotti kaiken rahan, tavaran ja maallisen hyvyyden seasta.

Mutta kun mies viimein tuli kotiin, niin hän nopeasti kuivasi kasvonsa.

– Viimeinkin sinä ehdit kotiinkin, lausui hän hymyillen.

Erik Hansen istahti huoahtaen. Taaskaan eivät asiat olleet menneet niin kuin hän oli laskenut. Englantilaiset näkyvät kyllä osaavan pimittää päivänselviä asioita ja venyttää loppuratkaisua.

– Liikeasiat voisit sinä jättää tuonne, sanoi hänen vaimonsa osoittaen sormellaan laaksoon päin.

– Se oli taas Malonen perhe, vastasi mies kiertäen kysymyksen.

Malonet eivät merkinneet Signe Hansenille mitään. Hän naurahti lyhyesti ja kuivasti.

– Heitä yhteys heidän kanssaan, sanoi hän.

– Sitäpä en voi. Sopimus kestää viisi vuotta, ja kaksi on vielä jäljellä.

Nyt ei vaimo vastannut mitään, sopimushan ei ollut hänen miehensä tekemä.

– En oikein ymmärrä näitä kysymyksiä, virkkoi hän viimein hiljaisesti.

– On yksinkertaisesti kyseessä määrätty tavarapaljous, joka meidän on hankittava viiden vuoden kuluessa, määrätty minimimäärä vuodessa.

– Tajuan nyt vähitellen. Entä sitten?

– Ei mitään enää sitten. Mutta he kirjoittelevat ja muistuttavat, ja kun engelsmanni tarttuu kynään, niin se poika sitten osaakin sovittaa lauseensa. Bratt on kuitenkin melkein yhtä hyvä. Ah, he luulevat, että täällä asiat ovat aivan rempallaan, kun isäsi pää kaatui. Ja on siinä muutakin.

– Mitä sitten?

– Sinut kai olisi liiankin kernaasti nähty rouva Archibald Malonena.

Vaimo laski kätensä miehen olkapäälle.

– Anna tuon olla, Erik, sanoi hän. – Etkö sitten selviydy heistä?

– Liiankin hyvin, Signe. Sahamme ei ehdi tuottaa kaikkea, mutta minulla on miehiä kiertelemässä ympäri maata. Ja minä tungen heidät jo ennen syksyä niin täyteen lankkuja ja lautoja, että heidän kassakirstunsa veisaa viimeistä virttään. Me siinä lopuksikin voitamme.

– Miksi sitten olet niin harmistunut?

– Siksi, että he viimeksi huomauttivat saaneensa tietää, ettei meillä muka ole tarpeellista määrää metsää. Piruako se heille kuuluu.

Signe Hansen vetäytyi taaksepäin: hänen miehensä tapoihin ei kuulunut kiroaminen.

– Me olemme aina pitäneet sopimuksemme, jatkoi Erik Hansen tätä huomaamatta, – mutta heidän maksumääräyksensä lentelevät kuin taivaan linnut. Saa nyt nähdä, miten syksyllä käy. Ehkä Ursfjord saa tehdä matkan Englantiin.

Sitten hän vasta huomaa vaimonsa kasvojen oudon kalpeuden.

– Sinä olet itkenyt, Signe, sanoo hän. – Mikä sinulla on ollut?

– Ei mitään sen kummempaa, omia ajatuksiani vain. Joko tulet illalliselle?

– En, ennen kuin sanot, mikä sinua on vaivannut.

– Jos sen sinulle sanon, niin ei se kuitenkaan ole autettavissa. Nyt sen vasta ymmärrän.

– Mutta kuulehan, rakkaani, minulla on oikeus saada tietää se.

– Nyt sinä taas puhut kuin... kuin tirehtööri. Vaimo aikoi juosta tiehensä, mutta mies otti hänet kiinni ja istutti hänet polvelleen.

– Nyt sinä puhut, sanoi hän. Signe Hansen puhkesi itkuun.

– Minä kuvittelin vain ennakolta, miten onnellisia me olisimme täällä, nyyhkytti hän, – ja miten on.

– Mutta, rakas hyvä Signe, emmekö sitten ole onnellisia!

– Emme likimainkaan. Sinulla on omat harrastuksesi, minä olen aina yksin.

Erik Hansen sipaisi otsaansa toisella kädellään. Tuohon tapaan hän itsekin oli joskus ajatellut, noin hän oli ajatellut, kun herra Johannesen oli puhunut hänelle omista laiminlyönneistään, ja tuo sama oli kerran äkkiä tullut hänen mieleensä sahalla.

– Olisiko onni siinä, kysyi hän, – että me aina istuisimme sylityksin?

– Ei, mutta hiukan, hiukan enemmän minullekin elämää, iloa ja aurinkoa.

– Eläisimme ehkä, en tiedä sitä varmaan, koroillakin, ja silloin olisi kaikki aika omaamme. Mutta minä en luule, että se olisi isävainajasi tarkoitus.

– Anna anteeksi, minä en tiedä hänen tarkoituksiaan, mutta minun tarkoitukseni oli se, ettei sinulle olisi mitään muuta kuin minä.

– Maallinen osamme on liian suuri, Signe, emmekä ole sitä edes itse ansainneet. Sen vuoksi meidän on sitä hoidettava parhaan kykymme mukaan. Joskus kadehdin noita sahamiehiä ja kalastajia, joilla ei ole muuta kuin työkykynsä ja terve ruumiinsa, ja silloin tulen toivoneeksi, että minä olisin pysynyt sellaisena ja sinä sellaiseksi syntynyt.

– Kuule, mistä sinä olet tuon oppinut?

– Minulla on kyllä joskus ollut aikaa ajatellakin. Kun omistaa vähän, niin on onnellinenkin niin vähästä, ettet uskokaan.

– Olisitko sinä sitten kernaammin nainut jonkun kalatytön kuin minut?

– En. Mutta sinun mukanasi tuli velvollisuuksia liian paljon.

– Sinä tarkoitat rasituksia.

– Älä rupea taas. Kun minä sanon velvollisuuksia, niin minä myös tarkoitan velvollisuuksia. Minä en ole tottunut liikuttelemaan ominani kymmeniä- ja satojatuhansia kruunuja, minunlaiselleni voi yksi pieni harhalaskelma merkitä turmiota.

– Anna mennä vain, ei se minua sureta.

– Signe, Signe! Sinä et itsekään ymmärrä mitä sanot. Jumala suokoon, ettei meidän tarvitsisi alkaa alusta kuten niin monen muun.

– Pienillä eläjillä on niin viihtyisää ja kodikasta. He asuvat ja elävät niin lähellä toisiaan.

– Siihen on meilläkin tilaisuus, jos tahdot. Muuten on sinulla kahdeksanviidettä mökkiä täällä ympärillä. Käy kadehtimassa heitä niin paljon kuin haluat. Työni pysyy silti samanlaisena, mutta ehkä tulee sekin aika, jolloin aikaa jää runsaammin.

– Lupaa minulle kuitenkin yksi asia.

– Jos se vain minusta riippuu, niin lupaan.

– Huomiseksi riistäydyt irti kaikesta ja menemme tunturille.

– Mutta jos tulee sade.

– Niin menemme sittenkin.

– Tehkäämme niin sitten.

Erik Hansen tarttui vaimoaan päähän ja suuteli häntä huulille, pitkään ja sydämellisesti.

– Pöytä olisi jo katettu, ilmoitti Tekla ovelta.

Silloin Signe Hansen riistäytyi irti, ja hänen silmänsä leimahtivat. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat valkeat ja hänen päänsä entistä pystympi, kun hän miehensä edellä astui ruokailuhuoneeseen.

VII

Kuinka vanha Nils Hauan oli tullut kutistuneeksi ja pieneksi! Ainakin siltä näytti. Mutta sulavuutta ja kohteliaisuutta ei hän ollut tyyten unohtanut.

Kun hän ilmestyi "residenssiin", ei rouva Hansen ollut häntä tuntea. Mutta kun hän sitten oivalsi, kuka hänellä oli edessään, valtasi hänet itkettävä sääli, ja hän ojensi vanhalle miehelle kätensä.

– Sisään vain, herra Hauan. Mieheni on sahalla tai konttorissa, mutta lähetän hänelle heti sanan.

Nils Hauan empi. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, mutta ne näyttivät vanhoilta, kuluneilta ja kuin toiselle, kookkaammalle miehelle tehdyiltä. Ei hänen ollut niin väliä, hän voisi kyllä itsekin mennä konttoriin tai odottaa täällä sisäeteisessä.

Rouva Hansenin säälintunne tuli yhä voimakkaammaksi, hän työnsi vanhan kauppiaan enemmittä mutkitta ovesta sisälle.

Selkeämmässä valaistuksessa näyttivät Nils Hauanin kasvot vieläkin riutuneemmilta ja kuluneemmilta. Hän istuutui varovasti lähimmän tuolin reunalle, ja rouva Hansen huomasi, että hänen hengityksensä oli vaivalloista ja ähkivää.

Hänen asiansa ei ollut kovin aikaa vaativa, mutta kuitenkin hän oli tahtonut toimittaa sen itse.

– Minä voisin hyvin puhua sen teillekin, rouva Björseth.

Rouva Björseth tuli aivan vahingossapa kauppias riensi heti sen oikaisemaan. Mutta rouva Hansen hymyili hyvänsuovasti.

– Antakaa olla vain, herra Hauan, sanoi hän. – Te alatte olla jo vanha. Millä tavalla voisimme teitä palvella?

Nils Hauanin näytti olevan vaikea päästä alkuun.

Mutta ei hänen asiansa lopultakaan niin erinomainen ollut. Hän pyysi vain rouva Hansenia puhumaan miehelleen, että hän saisi loppuiäkseen muuttaa vanhaan kotikaupunkiinsa.

– Teidänkö alkaa olla ikävä, herra Hauan?

– Ei ikävä. Mutta minua viluttaa ja ryittää lakkaamatta. Siellä on liian paljon sumua ja usvaa. Ja minä luulisin voivani olla herra Johannesenille sikäli avuksi, että leipäni olisi turvattu. En tarvitse sitä kauan aikaa, olen vanhempi kuin oikeastaan olenkaan.

Signe Hansen katseli eteensä. Tämä Nils Hauan oli sentään joskus turvannut monen jokapäiväisen leivän.

– Sanokaa minulle, herra Hauan, kysyi hän äkkiä kohottaen katseensa, – sanokaa, mikä osa isävainajallani oli onnettomuudessanne?

Vanha kauppias pudisti päätänsä.

– Älkää puhuko onnettomuudesta, rouva Björseth, vastasi hän vihdoin. – Että minun kävi niin kuin kävi, se ei ollut konsulivainajan syy. Ja onnettomammaksi en sen jälkeen tullut. Minun ei koskaan ole ollut sen parempi olla kuin Mehavnissa ja Gamvikissa.

– Nyt lausutte vain turhia kohteliaisuuksia.

– Niiden aika on minulta jo mennyt, rouva. Mutta onni tai onnettomuus, ne eivät riipu ulkonaisista seikoista, enkä ainakaan minä osaa niiden olemusta selittää. Mutta vanhaan kotikaupunkiini haluaisin päästä.

– Luulen, ettei sen asian järjestämiseen paljoa tarvita, koska kerran niin haluatte.

Nils Hauan nousi, hän oli jo asiansa toimittanut.

– Kiitän teitä, rouva, sanoi hän.

– Ette millään muotoa saa lähteä, herra Hauan. Mieheni tulee tuossa tuokiossa.

– Mutta jos minä jollakin tavoin häiritsen... Hän istuutui kuitenkin jälleen, kutistuneena ja nöyränä.

– Missä teidän vävynne perhe on?

– Larsenista en tiedä yhtään mitään, vastasi Nils Hauan odottamattoman jyrkästi.

– Entä Thomasine?

Kauppiaan silmiin tuli miettivä ilme, ja hän viivytteli vastaustaan.

– Lapset ovat kyllä minun luonani, vastasi hän viimein, – mutta olisin kiitollinen, ellette kysyisi enempää, rouva Hansen.

– Oli aika, jatkoi hän tovin kuluttua kuin itsekseen, – jolloin Thomasine Hauania pidettiin kauneimpana tyttönä koko pohjoisrannikolla. Te olitte silloin vielä ulkomailla, rouva Björseth.

Signe Hansen punastui eikä vastannut mitään. Tuliko tämä nyt itsestään vai oliko se harkittua? Kuinka kaukana ne ajat olivatkaan ja kuinka samalla kertaa suloisia ja tuskantäyteisiä, eikä kuitenkaan ollut monta vuotta kulunut. Rakkaus, oliko se vain aavistelua, joka haihtui silloin, kun päämäärä oli saavutettu ja ryhdyttiin jokapäiväiseen elämään, aavistelua, joka tuolloin tällöin palasi, oltuaan pitkät ajat kuin jonnekin kätkettynä.

Hän tiesi paljon pahaa Nils Hauanista, mutta kun hän nyt näki hänet tuossa lyötynä, kaikkensa menettäneenä ja turruksissa sellaisellekin tunteelle kuin suru, rupesi hän vaistomaisesti ajattelemaan elämää eteen päin, milloin hänen ja Erik Hansenin koettelemuksen ajat tulisivat? Nyt hän myöskin oli ymmärtävinään miehensä näennäisen kylmyyden ja ainaisen puuhailun.

Samassa Erik Hansen astui huoneeseen.

– Vai niin, te täällä, herra Hauan, tervehti hän. – Kuulinkin jo tulostanne.

Rouva Hansen selitti lyhyesti käynnin syyn.

– Se käy hyvin päinsä, myönsi kauppias Hansen. – Olenkin aikonut lopettaa koko kalahomman vähitellen.

Nils Hauan höristi korviaan ja tuli varovaisen näköiseksi.

– Se tuskin käy päinsä, sanoi hän vältellen.

– No?

– Minä en tiedä, uskallanko puhua. Otaksutte minun pian puhuvan omaan pussiini, herra Hansen.

– Lausukaa vain julki arvelunne.

– Jos niin tahdotte, kauppias, niin voinhan sen tehdä. On tekeillä suuri yhtiö... siihen tulisivat ainakin Ross, Knudsen, en oikein tiedä keitä... mutta puhuvat miljoonan kruunun pääomasta...

– Mistä he miljoonan saisivat?

– Sitä minä en tiedä, mutta kerrotaan, että Bergenin pankista ja Englannista.

– Englannista!

– Niin kerrotaan. Ja yhtiö ottaisi haltuunsa mikäli mahdollista kaiken tuonnin ja viennin.

– Miksi ette ole siitä minulle aikaisemmin ilmoittanut, herra Hauan?

– Ei ole ollut tarkkoja tietoja kuin nyt vasta, eivätkä ne nytkään ole aivan tarkkoja. Kaikki on ollut niin salaista.

– Silloinhan heidän sopii ostaa meidän laitoksemme.

Nils Hauan nielaisi muutaman kerran, ennen kuin vastasi.

– Tarkoitus on juuri se, etteivät he teiltä osta mitään, kauppias Hansen, tuli viimein tukahtuneesti.

Huoneeseen tuli piinallinen hiljaisuus. Signe Hansen ei tarkoin oivaltanut, mistä oli kysymys, mutta sen hän käsitti, että jotakin vakavaa oli tekeillä.

– Aikovatko he tehdä sinut aivan köyhäksi? kysyi hän viimein melkein kuiskaten.

Mies ei vastannut, mutta Nils Hauan vastasi hänen puolestaan.

– Se tuskin lienee mahdollista, virkkoi hän rauhallisesti, – mutta ainakin paljon vahinkoa.

– Ja mitä sitten on köyhyys, lisäsi Erik Hansen, – eiköhän tuota jo tarpeeksi tunneta! Eikö totta, herra Hauan, hiljainen ahertelu, tyytyväisyys siihen mitä on ja rauhallinen omatunto ovat paljon parempia?

– Jotakin samantapaista koetin juuri äsken selittää rouvallenne, herra kauppias.

– Mutta hiiviskely, salakähmäisyys, kateus! Ah, vaikka eihän tiedä, vaikka olisi itsekin siihen syntiin syyllinen. Siis Knudsenkin ja Ross, jonka toinen jalka jo on haudassa.

Erik Hansen koetti säilyttää rauhallisuutensa, mutta hänen kasvonsa olivat aivan valkeat, ja hän mitteli kiivain askelin lattiata edestakaisin. Tiedottomasti nousi sekä herra Hauanin että rouva Hansenin mieleen kuva konsuli Björsethistä.

– No niin, ratkaisi hän viimein, – meillä ei ole aikaa miettiä, vaan meidän on jotakin tehtävä ja sekin nopeasti. Missä teidän vävynne on, herra Hauan?

– En tiedä hänestä mitään.

– Hm. Herra Johannesenista ei hommaan ole, hän on liian vanha... ja juhlallinen niin kuin vuori. Bratt uneksii liian paljon, mutta Berg, hänet te saatte ottaa avuksenne, herra Hauan.

– Mitä minun sitten olisi tehtävä?

– Niin, sepäs! Mitä teidän olisi tehtävä?

Hiki virtasi pitkin Erik Hansenin kasvoja. Mitä olisi tehtävä, mitähän konsuli Björseth olisi tässä tapauksessa tehnyt? Hän meni toiseen huoneeseen, viipyi siellä jonkin aikaa, mutta kun hän viimein tuli takaisin, oli hän aivan rauhallinen.

– Te saatte mennä, herra Hauan, sanoi hän, – ja myydä kaiken, mitä myytävissä on, kaikki kohtuullisella hinnalla, kenelle tahansa ja millä ehdoilla tahansa, kun vain vakuudet ovat osapuilleen varmat. Niin, yksi asia, suomalaisilla on etusija, jos haluavat sitä käyttää. Mutta teidän on liikuttava nopeasti ja varovasti, te osaatte sen kyllä, herra Hauan, ja minä olen pitävä huolen teidän vanhuutenne päivistä.

– Suokaa anteeksi, rakennuksetkinko?

– Kaikki, mitä menemään saadaan, paitsi konsuli Björsethin vanha talo.

– Vieläkin, herra Hansen, sopiiko teidän näin peräytyä? Luulen, ettei konsuli olisi koskaan antanut myöten.

Erik Hansen mietti.

– En minäkään peräytyisi, myönsi hän sitten, mutta kun se on minulle edullista ja voin sen kunniallisesti tehdä, niin miksi en peräytyisi. Minulla on tämän Vangenin kanssa puuhaa liiaksikin. Ja tuonti ja vienti, herra Hauan, niitä ei suurikaan yhtymä tule kauan aikaa pitämään yksinoikeutenaan. Miljoona on paljon, se on niin paljon, että hirvittää ajatellakin, mutta se ei ole tarpeeksi paljon. Entä sitten kalojen haaliminen, luuletteko, etteivät ihmiset viisastu? Jonkin aikaa voi jokin yhtymä pitää viennin hallussaan, mutta pian se jakautuu. Onhan meillä kokemuksia. Nils Hauan nyökäytteli myöntyväisenä ja hartaan näköisenä.

– Voitte olla oikeassa, herra Hansen.

– Myykää te vain huoleti, herra Hauan. Tappiota me emme kärsi, mutta köyhät kalastajat ja merimiehet voittavat.

– Olen vanha mies ja luulen hiukan ymmärtäväni näitä asioita. Mutta mitähän herra Johannesen sanoo?

– Hän, niin kuin tekin, löytää kyllä tekemistä täälläkin.

Erik Hansen huoahti, hän oli väsynyt kuin raskaan päivätyön tehnyt.

– Tämä on edullisinta, mitä minun ymmärtääkseni voimme tehdä, Signe, sanoi hän vaimolleen. – Onko sinulla mitään sitä vastaan?

– Ei kylläkään, mutta nyt meiltä katkeavat kaikki siteet sinne ylös.

– Eihän sentään niinkään. Jäähän meille sinne vanha kotisi.

– Mutta mitä meillä sinne tämän jälkeen enää on asiaa?

– Olen joskus jostakin kirjasta, joita aikoinani lainailin milloin Ursfjordilta, milloin Knudsenilta, lukenut muistoista. Ovathan ne asioita nekin. Vai mitä arvelette, herra Hauan?

– Älkää kysykö minulta, herra Hansen. Jos voisin, niin minä puolestani vetäisin viivan useimpien muistojeni yli. Mutta minä pitäisin onnellisena sitä, joka ei tahtoisi mitään unohtaa.

VIII

Laaksot, metsät ja vuoret ovat lumen peitossa, mutta valtameri lainehtii vapaana kuten aina, ja mustana ja imevänä virtaa kesäisin niin ystävällisen näköinen virta uomassaan. Ja ilta on leuto ja mustan pimeä, mutta saha on valaistu, valaistuja ovat talot ja mökit, valot välähtelee myöskin sataman lyhdyistä ja laivoista, mutta kaikkein kirkkaimpana se loistaa "residenssiksi" sanotun ikkunariveissä. Ne valaisevat koko vuoren rinteen, ne upottaisivat valoon koko Vangenin seudun, jos ne siihen vain kykenisivät.

Mutta sen sijaan sieltä virtaa alas laaksoon peli ja musiikki, jotka sekoittautuvat kosken pauhuun ja sahakoneiden jyminään.

Tiedetäänhän kyllä, että Erik Hansen on hiljainen ja nöyrä herra, joka ei paljoakaan tämän maailman menosta ja huminasta välitä, kun vain kukin tulee omilleen ja asiat luistavat mutkattomasti. Mutta rouva, hän ikävystyy vuosi vuodelta, ja nyt on herra tahtonut laittaa hänelle pidot.

"Residenssiksi" sanotussa tanssitaan parhaillaan, vaikka ei herra osaakaan tanssia, mutta mitä se asiaan kuuluu.

Jo päivällä sinne tuli laivallinen suuria herroja rouvineen, poikineen ja tyttärineen ja amtmanni itse heidän etunenässään.

Mutta juhliin onkin kaksinkertainen syy, sillä viikko sitten on Erik Hansenista tehty Englannin varakonsuli, ja tänään se on tullut julkisesti tiedoksi. On vielä toinenkin syy. Toiset kauppiaat, pienet ja suuret, olivat koettaneet kaivaa hänelle hautaa, mutta hänpä olikin lähettänyt vanhan, viekkaan Nils Hauanin pohjoiseen ja sulavan, hienon asianajaja Ursfjordin etelään, ja asiat olivat sujuneet kuin itsestään. Niinpä olivat juhliin tulleet myös kuuro, saita Ross ja aina hymyilevä kauppias Knudsenkin, ja molemmat olivat olleet sen näköisiä kuin olisivat maistaneet etikkaa.

Kuitenkaan ei alhaalla laaksossa tiedetty mitään sen varmempaa. Konsuli rouvineen oli ollut satamassa vastassa vieraitaan ja kaupungista tilattuja musikantteja, mutta vielä äsken, pimeän tullen, hän näkyi yhä kuukkivan konttorissa vanhan, pystyn Johannesenin kanssa, vaikka pidot olivat täydessä käynnissä. Sitten hän pistäytyi sahalla ja meni taas konttoriin, ja yhäkin hänen päänsä sieltä näkyy.

– Luulen, että teitä jo kaivataan, herra konsuli, sanoi herra Johannesen.

– Niin kai. Mutta minusta tuntuu, kuin minun tällä hetkellä pitäisi paremminkin olla kirkossa, herra Johannesen.

– Te ehditte kyllä vielä sinnekin. Jos amtmanni pitää teille puheen uuden asemanne johdosta, niin teidän olisi siihen vastattava ja sitä paitsi lausuttava vieraat tervetulleiksi.

– Olen lausunut heidät jo kahteen kertaan tervetulleiksi, ensin satamassa, sitten tulopöydän ääressä. Ja lähtiessäni pyysin anteeksi, että minun hetkeksi täytyi poistua toimiini. Amtmanni vastasi sen täysin ymmärtävänsä.

Herra Johannesen naurahti.

– Amtmannin puheeseen on joka tapauksessa vastattava, väitti hän.

– No, mitä minä siihen sanon?

– Konsuli Björseth kiitti kunniasta, jota ei millään tavalla tiennyt ansainneensa.

– Että minä sata kertaa vähemmän olen tämän kunnian ansainnut, sen he hyvin tietävät minun vakuuttamattanikin.

– Tiedän kyllä, konsuli Hansen, että olette näitä pitoja vastaan, mutta etiketti on etiketti.

– Kaksikymmentä vuotta sitten, herra Johannesen, ette aavistanut, että kerran puhuttelisitte minua konsuliksi. Te muistatte kyllä, että minulla oli resut ylläni ja rupla rahaa, jotka olivat joltakin ruumiilta ryöstetyt, elääkseni. En luule olevani taikauskoinen enkä tunteellinenkaan, mutta luuletteko olevan Jumalan mielen mukaista, että minä rahoilla, joihin ei minulla ole osaa eikä arpaa, annan viinien vuotaa, musiikin soida ja pidän kemuja, minä, joka olen nähnyt nälkää ja kuolemaa jos kukaan! Ja tätä sen vuoksi, että minulla on rikas vaimo. Eikö se, herra Johannesen, ole Jumalan pilkkaa?

Herra Johannesen otti lasit nenältänsä ja pyyhki silmiänsä.

– Ajatuksenne ovat oikeat, mutta synkät, vastasi hän verkalleen. – Jos Luojamme on antanut armonsa loistaa ylitsenne, en usko, että teidän sen vuoksi on kidutettava ajatuksianne. Vaimo-vainajani... hm... ajattelisi ehkä jotenkin samaan tapaan kuin te, mutta kyllä minun uskoni on, että hyvyyskin on luotu sitä varten, että me siitä kristillisesti ja kohtuudella nauttisimme.

– Kun eivät vain lähimmäisemme siitä kärsi.

– Vaikka teillä olisi kaiken maailman omaisuus, ette sillä voisi kärsimyksiä poistaa, eikä se ihmisvallassa olekaan.

– Mutta miltä luulette tuntuvan noista, jotka tuolla sahassa tekevät työtä nytkin läpi yön, kun meiltä kuuluu tanssi ja hummaus?

– Ajatukseni on se, konsuli Hansen, että jokainen kantaa onnensa tai onnettomuutensa omassa rinnassaan. Toiset kadehtivat tietysti, ja se tunne on helvetistä, toiset katsovat sen kuuluvan suorastaan asiaan, kolmannet koettavat, ehkäkin vain vaistomaisesti, päästä samanlaiseen asemaan.

– Hyvä on, herra Johannesen. Menkäämme sitten vain sinne ylös. Mutta sillä ehdolla, että te puhutte.

– Minä! Mitä amtmanni siitä arvelisi?

– Sanokaa, että minulla on hidas puhe ja kankea kieli, sanokaa suoraan, että minua niin hävettää, etten saa puhutuksi.

– Ellette todellakaan saa puhutuksi, konsuli, niin kyllä hoidan asian.

Mutta konsuli Hansen sai todellakin puhutuksi, vieläpä laajemmasti kuin oli aikonutkaan.

Ensin hän oli kuin huumauksissa. Että hänellä todellakin oli näin kaunis koti, näin laaja ja valoa tulvillaan. "Residenssiksihän" tätä sanotuinkin. Ja näin paljon hienosti puettuja herrasmiehiä ja kauniita naisia. Ne olivat tulleet tänne hänen takiaan, vai olisivatko paremminkin tulleet Signen takia? Taikka vain muuten, katselemaan, uteliaisuudesta. Hän, herra konsuli, kulkee tämän kaiken hienon väen joukossa tavallisissa arkitamineissaan hiukan hämillään olevan näköisenä.

– Käytöksen puutetta, sanoo yksi.

– Ei, vaan erikoisuudentavoittelua! lisää toinen.

Mutta ne lausutaan niin, ettei hän sitä kuule. Silloin hän kohtaa vaimonsa, Signe Björsethin katseen. Siinä on hiukan moitetta, tuskin huomattavaa kulmien rypistystä, mutta enemmän, verrattomasti enemmän rakkautta. Miksi se joskus näin loistaa, toisinaan taas on kuin pilven peitossa. Hän tahtoisi nyt yht'äkkiä olla Signen kanssa kahden ja kysyä: Nyt meillä on pidot, mitäs arvelet?

Mutta silloin hän äkkiä huomaa istuvansa amtmannin rouvan rinnalla ja Signen amtmannin vieressä. Torvet toitottavat, lasit kilisevät, syödään, ollaan Englannin varakonsuli niin kuin Andreas Björseth ennen.

Silloin amtmanni kilahduttaa lasinsa reunaan ja nousee. Hänen äänensä on syvä, se tulee kuin maan alta. Mitä hän puhuu? Liikemies- ja kauppiaskunnasta, viennistä, tuonnista ja elinkeinoista, maailmanvalloista ja pienistä, varjossa elävistä kansakunnista. Sitten eläköön ja torventoitotusta. Se kai on hän, Erik Hansen, jonka piti elää.

Hän vilkaisee herra Johanneseniin, ja tämä nyökäyttää päätään. Hänen ruumiinsa valahtaa kylmäksi, ja yhtäkkiä hän kuulee puhuvansa.

– Minä kiitän kunniasta, joka osakseni on tullut ja jota en millään tavalla katso ansainneeni. Epäilen, kuinka konsulinvirkani tulee onnistumaan, koska en edes osaa edustamani maan kieltä. Ne kauniit sanat, jotka herra amtmanni äsken minulle omisti, katson kuuluvan kunnioitetulle appivainajalleni ja hänen apulaiselleen, herra Johannesenille, joka olisi ollut monin verroin ansiokkaampi kuin minä konsulinviran vastaanottamaan.

Joko hän lopettaisi? Ei, hänen ajatuksenjuoksunsa on tällä kertaa tavattoman kirkas ja suoraviivainen. Löisikö hän kaikki leikiksi ja sanoisi, että jos Persia tai Arabia tarvitsisi täällä konsulia, niin sen viran hän osapuilleen moitteettomasti hoitaisi, sillä sen maan kansalaisia ei monesti ole sattunut hänen tielleen? Hänen tietääkseen ei kertaakaan, mutta sen sijaan useimmat hänen tapaamansa neekerit ovat olleet hänen brittiläisen majesteettinsa alamaisia.

Hän on pitänyt lepohetken eikä ole älynnyt istuutua. Ja kuulijat odottavat, hänen on siis jatkettava.

Eikö herra amtmanni äsken vihjaissut jotakin toisen maan vallanalaisuudesta, mutta puhunut norjalaisesta tarmosta ja norjalaisesta kunnosta? Hän ei tiennyt, keitä herra amtmanni lähinnä tarkoitti, mutta jos puhe koski edesmenneitä Björsethejä, niin hehän olivat itse asiassa tanskalaisia, joskin hänen appensa jo oli ollut yhtä hyvä, ehkä parempikin norjalainen kuin moni muu, toiminut norjalaisesti ja ajatellut norjalaisesti. Hän, Erik Hansen, uskalsi luulla, että nämä rannikot olisivat hiukan toisenlaisia, ellei isä ja poika Björsethiä olisi ollut.

Tullessaan tähän huomasi Erik Hansen, kuinka Signe punastuen loi katseensa maahan ja kuulijakunta näytti säpsähtävän. Herra Johannesen hypisteli lautasliinaansa, ja herra amtmanni tuijotti häneen suu raollaan ja silmät rävähtämättöminä, mutta hän jatkoi puhettaan siitä huolimatta. Olihan tämä hänen kotinsa.

Mitä taas tuli häneen, Erik Hanseniin, josta nyt, Jumala ties mistä ansiosta, oli tehty Englannin varakonsuli, niin hänhän oli suomalainen, kveeni, niin suomalainen kuin ihminen koskaan saattaa olla. Mutta isänmaa-käsite oli hänenlaiselleen oppimattomalle miehelle tuntematon asia, vaikkakin hän oli koettanut yksinkertaisella järjellään miettiä sitäkin seikkaa pitkin ja poikin. Hän muisti isänmaastaan vain suuret metsät ja suuret suot, peninkulmaiset tiettömät taipaleet ja kaljut tunturit, ne hän muisti, mutta ennen kaikkea nälän, taudin ja kuoleman, jota hän satojen muitten kanssa oli lähtenyt pakoon. Myöhemmällä matkalla kotimaahansa hän oli koettanut käsitystään oikoa, mutta silloin hän jo ajatteli niin kuin ne, joiden parissa hän oli parhaimman nuoruutensa viettänyt ja joille hän, vaikkakin he olivat hänen työstään hyötyneet, sittenkin tunsi olevansa kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä on se mittapuu, jolla ihmistyön arvo mitataan? Tuskinpa se vain on kruunu tai äyri tai Englannin punta, tuskinpa se vain on se asema, jonka joku työllään saavuttaa, ja tuskin se vain on sekään, mitä saamme aikaan, sillä onhan ihmisiä, jotka ponnistavat koko ikänsä saamatta aikaan oikeastaan mitään, ja kuitenkin he ovat tyytyväisiä.

Täällä istuu kaksi herraa, herrat Johannesen ja Hauan, jotka ovat nähneet hänen vaelluksensa alusta asti tähän hetkeen saakka, niin, ja oikeastaan kolmaskin, vaikka hän ei kelpaa tähän seuraan, sillä hänen paikkansa on keittiössä...

Pieni kilahdus, konsulinna Hansenin itsepintainen valkea käsi on vetäytynyt nyrkkiin ja siinä oleva pikari mennyt säpäleiksi.

– Sanokaa minulle, hyvä herrasväki, jatkaa konsuli Hansen tätä huomaamatta, – ellei kaikkivaltiasta Luojaa olisi ollut, olisiko minulla nyt kunnia nähdä herra amtmannia ja kaikkia näitä kunnioitettavia vieraita luonani juhlimassa ansiotonta konsulinarvoani?

– Kyllä te vain itsekin olette tehnyt koko paljon, herra konsuli, keskeytti amtmannin syvä ääni, ja herra Johannesen näkyi nyökkäävän.

Vähän, niin vähä, ettei se ole sanankaan arvoinen. Lähinnä Jumalaa hän sai kaikesta kiittää konsuli Björseth-vainajaa, herra Johannesenia ja vaimoaan. Ja sen vuoksi hänen ajatuksensa nyt tällä hetkellä väkisinkin kääntyivät ajattelemaan niitä suomalaisia, jotka eivät ole varakonsuleita ja rikkaita miehiä, vaan jotka tekevät työtä laivoissa, perkaamoissa, satamissa, kuivauspaikoissa, ja nytkin, yön hetkinä, sahassa tuolla alhaalla ja joista hän tuntee olevansa yksi eikä heitä parempi. Hän ei osaa selittää, mitä hän tarkoittaa, mutta hän toivoisi sen ajan tulevan, jolloin hän voisi olla suomalaisten konsuli...

– Suomalaisten norjalainen konsuli, keskeytti herra amtmanni taas.

– Aivan niin, herra amtmanni, sillä muuta vaihtoehtoa tuskin on. Niiden konsuli, jotka ovat vaihtaneet isänmaata, eivät etsiäkseen kultaa ja kunniaa, vaan toimeentuloa, niiden, joiden lastenlapset jo ovat unohtaneet maansa ja sen kielen, mutta jotka haluavat työllään hyödyttää sitä maata, johon he alkujaan ovat tulleet vain vieraiksi, ja lopuksi niiden jotka kokoontuvat yhteisiin kokouksiinsa kiittämään Jumalaa kaikesta, mitä heidän osakseen on tullut.

– Herra amtmanni, hyvät naiset ja herrat, lopetti hän, – minä pyydän teitä pitämään itseänne ei minun, vaan kolmen polven Björsethin, isän, pojan ja tyttären vieraina. Edelleen pyydän minä teitä, kunnioitettavat vieraat, kanssani kohottamaan lasinne niiden kunniaksi, jotka vaivattuja ja työllä raskautettuja ovat. Lopuksi pyydän herra pastoria pitämään rukouksen, ja sen jälkeen antakaamme maalliselle riemulle se osa, mikä sille kuuluu.

Eivät mitkään torventoitotukset eivätkä eläköönhuudot seuranneet konsuli Hansenin puhetta, ja malja juotiin painostavan tunnelman vallitessa. Amtmanni astui esiin ja puristi hänen kättänsä, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi hyvin kaukana ja katselisi kaikkea syrjästäpäin, niin kuin koko meno ei häneen koskisi. Eikö hänellä vain ollut mustepilkkujakin sormissaan ja kaulanauha jollakin tavoin epäkunnossa.

Siinä hän seisoi kaikkien katselemana, ypöyksin keskellä ihmispaljoutta, mutta kun merkki tanssiin oli annettu, tuli vanha Nils Hauan hänen luoksensa, ja kasvoilla näkyivät kyynelten jäljet.

– Sadat kiitokset, herra konsuli, sanoi hän vapisevalla äänellä, – minä itkin ajatellessani, kuinka toisin olisi voinut olla.

– No, se oli sitä aikaa, herra Hauan, vastasi Erik Hansen kartellen.

– Juuri niin, mutta sittenkin... Mutta meillä, meillä Hauaneilla on se veren palo erilainen, mutta sitä asiaa ette taida ymmärtää, konsuli. Minä kävin kertomassa Teklalle puheistanne...

– Teklalle?!

– Niin, keittiössä. Ja hän itki. Voi, hyvät ihmiset, miten hän itki.

– Ei suinkaan vaimoni sattunut käyntiänne näkemään? kysyi Erik Hansen melkein säikähtäen.

Nils Hauan hymähti, hiukan entisen Nils Hauanin tapaan.

– Ei, minä olen varovainen mies, vastasi hän. – Mutta tahtoisitteko kuunnella vanhan miehen neuvoa? Lähettäkää pois Tekla.

– Miksi?

– Te ette ymmärrä naisen sydäntä. Rouva konsulinna ei kärsi Teklaa, ja he ovat toisilleen vaivaksi. Sellaista se on, ja minä käsitän sen kyllä.

– Niin, voitte olla oikeassa, Nils Hauan, mutta tuhannet syyt puhuvat vastaan. Ja minne minä hänet lähettäisin?

– Minulla on Thomasinen kolme alaikäistä lasta, ja Tekla hoitaisi niitä hyvin.

– Mutta tulisiko Tekla teille?

– Tulisi, nyt. Minä olen kysynyt.

Konsuli Hansen loi häneen pitkän, tutkivan katseen. Mitä hänen korvansa kuulikaan ja mitä on tämä mainen elämä?

– Oikeinko te, että... änkytti hän saamatta lausetta loppuun.

– Ei, ei kuin hoitamaan taloutta vain, selitti Nils Hauan innokkaasti. – Ja sitten olen ajatellut, että toiselle paikkakunnalle, ettei hän olisi rouva konsulinnan silmien edessä. Jos minä saisin pienen summan, niin perustaisin vähäisen puodin...

– Sen saamisesta voitte olla aivan varma, herra Hauan.

– Ei kuin lainaksi vain. Minä olen tosin leinin runtelema ja ehkä keuhkotautinenkin... Jumala sen tiesi... mutta kauppamiestä minussa sentään vielä lienee hiukan jäljellä.

– Kuinka vain tahdotte, herra Hauan. Ottakaa vain Tekla mukaanne, ja Jumala olkoon kanssanne. Sittenpä on hänenkin, raiskan, elämä kulkenut ympyränsä.

Konsuli Hansenin suupielet vavahtelivat, ja lopuksi hän jo itki eikä tiennyt itsekään, miksi niin teki. Oli vain niin pakahduttavaa ja vapauttavaa samalla kertaa. Kaksikymmentä vuotta.

Mutta alhaalla laaksossa, hyvin lähellä sitä tienoota, missä vaikeitten töyrästen reunustama musta virta yhtyy valtamereen, siellä sähisivät raamit kuin suunnattomat, vihaiset kissat, siellä jyrisivät koneet ja laudat räiskähtelivät, ja siellä ei juhlista tiedetty muuta kuin kuultiin sen häipyvä humuja nähtiin huikaisevat valot "residenssin" ikkunoista.

Herrat, heillä on aikaa ja tilaisuutta pitää juhliansa ja juoda, mutta työmiehelle ei Hansenilla liiennyt laittaa vaatimatonta olutkullua, ei krouvin tapaistakaan, kuten muut konsulit ja patruunat tekivät. Miksi ei, voittaisihan se siinäkin, saisi maksamiaan kruunuja takaisin.

Mutta jo muutamia hetkiä myöhemmin aletaan kuiskailla. Miehet kokoontuvat ryhmiin ja puhuvat toisilleen, on kuin koneetkin hiljentäisivät vauhtiaan kuullakseen.

Konsuli on puhunut ja puhunut merkillisiä sanoja.

Kuka on kertonut? Ei kukaan tiedä. Varmaa se vain on. Huhu on kuin näkymättömin siivin lentänyt tänne alas sahalle.

Hän on puhunut vaivatuista ja työn raskauttamista, hän on sanonut, että hän on yksi niistä, jotka otsansa hiessä tekevät työtä laivoissa, satamissa, kuivaamoilla ja "nytkin tuolla alhaalla sahassa". Suomalainen. Eikä parempi kuin yksikään heistä.

Mitä tämä tahtoo sanoa?

Nyt on ruokatunti, ja koneet pysähtyvät kokonaan.

Silloin muuan vanha, harmaja työmies, vanhin heistä kaikista, koettaa ottaa selittääkseen.

– Se kai tahtoo sanoa, arvaan ma, lausuu hän, – että meidän kaikkien on saatava elää. Ja kai sitäkin, että elää siedettävästi.

IX

Bergillä oli kahvikutsut. Hän oli muuttanut niihin huoneisiin, jotka konsuli Hansenilla aikanaan oli ollut hallussaan.

– Konsuli Hansen osaa hyvin järjestää asiansa, sanoi rouva Ingebritsen. – Niin kuin tuonkin Teklan jutun. Konsulinna ei tahtonut häntä kärsiä. No, hyvä on. Löytyipähän tuollainen puolihöperö, uskovaiseksi tullut Hauan, ja asia oli selvä. Sai mennä sinne, mistä oli tullutkin, Hauanille.

– Hansenista me saamme kolmannen Björsethin, jatkoi vanha Ross synkästi. – Ensimmäisen takia minun piti lopettaa afäärini.

– Olisit kiskonut vähemmän, pisti vouti Bjerkeng väliin.

– Minä en kiskonut, huusi herra Ross, – jumaliste, minä en kiskonut. Mutta Björsetheille pitää olla kaikki niin kuin vaseliinilla voideltua. Joka ei taivu, pois tieltä vain, sievästi ja sokerisesti.

– Nyt puhutte liikoja, herra Ross! kiljui herra Berg hänen korvaansa. – Hansen antoi minulle tämän paikan halvalla ja edullisilla ehdoilla, ja minä olen täysin tyytyväinen.

– Pelkäsi yhtiötä!

– En usko. Mutta pienet hommat, pienet ja suurivaivaiset, eivät kannattaneet.

– Puhut omaan pussiisi, Berg. Miksi eivät ne olisi kannattaneet niin kuin tähänkin asti, mutta miljoona peloitti. Ja kuutisenkymmentä kalastusruuhtakin meni suomalaisille kuin ilmaiseksi.

Kauppias Knudsen otti nyt puheenvuoron.

– Hänhän on heitä itsekin, sanoi hän, – eikä yhtään parempi. Ettekö kuulleet puheesta?

– Onneksi minun korvani ovat huonot, tokaisi herra Ross.

– Ja herra amtmanni itse istui kuuntelemassa! huomautti vouti Bjerkeng. – Oli se koreata kuunneltavaa! Suomalaisten konsuli!

Herra Bratt, joka äänettömänä oli istunut nurkassaan, rupesi yhtäkkiä puhumaan.

– Totuus on muuan sellainen asia, josta emme minnekään pääse. Minun nähdäkseni herrat ja rouvat niin kuin minäkin istuimme niin kuin kirkossa ja kaikki yhtä kostein silmin.

Rouva Berg, vaatimaton, hiljainen ihminen, palasi taas Teklaan.

– Pyydän, ettette puhuisi hänestä pahaa, pyysi hän. – Minä tunnen, ettei siinä asiassa ole mitään puhumista.

– Ja minä! jyrähti pastori Hjelm odottamatta.

Nämä kaksi sanaa vaikuttivat kuin sähköisku. Pastori Hjelmillä oli kieltämättä omat syynsä puhua, sillä hänhän, jos kukaan, tunsi konsuli Hansenin läheltä.

– Olen pitkin ikääni pannut merkille, jatkoi pastori Hjelm säyseämmin, – miten muutamien ihmisten menestys herättää toisissa kateutta, vaikka eivät itse ole vahinkoa kärsineet. Konsuli, eihän se nyt ole mikään avain taivaaseen.

Kukaan ei puhunut mitään. Pappihan on pappi ja pastori Hjelm sitä paitsi liian vanha mies vastustettavaksi.

– Mutta kun ihminen myötäkäymisessään rupeaa röyhkeäksi, puhui pastori edelleen, – silloin Herramme kyllä pistää sormensa peliin. Olen tuntenut konsulin kaksitoista vuotta enkä koskaan ole nähnyt hänen nöyryytensä pettävän. Muutamien koulu on liian raskas.

– Takaako pastori, että tuo hurskasteleminen ja nöyryys sitten on niin todellista? kysäisi rouva Ingebritsen.

– Jaa, ihminen näkee vain sen, mikä pinnalla on, huokaisi pastori Hjelm, muisti, että nyt on lauantaipäivä, otti hattunsa ja lähti.

Rouva Ingebritsen ei ollut niitä, jotka ilman muuta antavat myöten.

– Eikö Gunhild Hjelm-vainajasta ja konsulista puhuttu aikanaan? kysyi hän terävästi.

– Siitä ei kukaan tiedä mitään varmaa, vastasi rouva Berg päätään pudistellen.

– Kuitenkin, kuitenkin minusta tuntuu...

– Joskin olisi jotakin ollut, jatkoi rouva Berg, – niin kyllä sen on täytynyt olla hyvin viatonta ja suvaittavaa. Muuten ei pastori puhuisi niin kuin puhuu konsulista.

– Mutta sitä minun sittenkin on ihmeteltävä, miten Signe Björseth juuri tämän Hansenin... Eikö hänellä pitänyt oleman joku lordi tai sellainen?

– Tavallinen englantilainen kauppias vain, keskeytti herra Berg karusti.

– Vaikkapa niinkin, mutta että sittenkin tämä Hansen...

Nyt kauppias Knudsen räjähti nauramaan.

– Neiti Björseth otti Hansenin, eikä päinvastoin, ja sillä hyvä, paukautti hän. – Minä tiedän sen, minä, vaikka en ole viitsinyt sitä huudella.

Herra Ross oli kuullut viimeiset lauseet.

– Katsokaas, lausui hän, – minäkin ajattelin ensin jotakin englantilaista koipeliinia. Mutta sellainenhan on luonnon järjestystä vastaan. Björsethit alkoivat muutenkin olla liian hienoja, hienoja kuin englantilaiset rotuhevoset. Siihen tarvittiin ehdottomasti tällainen Hansen.

Naiset punastuivat, mutta Ross oli hellittämätön.

– Puuhatkaa te vain yhtiöitä, sanoi hän, – mutta niistä minä pidän näppini erilläni. Seurauksia rotusekoituksesta ei ole vielä näkynyt, mutta jos Hansen saa rouvastaan ongituksi pojan, niin minä sanon, että rannikolla tapahtuu vallankumous.

Rossin uusi purkaus ei ollenkaan parantanut edellisen vaikutusta. Rouva Berg koetti pelastaa tilannetta tarjoamalla lisää.

– Itsehän sinä ja Malone yhtiötä puuhasitte, huomautti kauppias Knudsen. – Kun Hansen ennätti edelle, niin peräännyit. No, et sinäkään iankaikkisesti elä. Sisarellesiko annat koko omaisuutesi?

– Hänellä on enemmän kuin minulla. Minä testamenttaan Hansenille.

– Vai niin, virkahti herra Knudsen rauhallisesti ja jätti itselleen vapauden uskoa minkä tahtoi.

– Juu, Hansenille. Minulla on sitten taivaasta mukava katsella, kun te tärisette.

– Mutta eikö hän tuottanut sinulle kymmenien tuhansien kruunujen häviön Hauanin vararikon aikana.

– Tavallaan kylläkin. Hän se kuului osoittaneen sen Hauanin tytön minun luokseni. Se oli niin pirullisesti laskettu, etten itse olisi voinut laskea paremmin. Tiesi, näetsen, että tahdoin olla Björseth-vainajan tiellä missä vain. Mutta kuulkaapa nyt ja ällistelkää: pari vuotta sitten hän ilman muuta tarjosi vahingon takaisin.

– Helkkarissa! Ellet se olisi sinä, Ross, joka puhuu, luulisin kuulevani valehistoriaa.

– Mutta minä sanoin näin: menkää hornan tuuttiin, herra, ja hoitakaa tekin vain afäärinne, kyllä minä hoidan omani. Sitä minä, herrat, sanon omaksitunnoksi.

– Mutta Nils Hauan ei kuitenkaan saanut omiansa takaisin.

– Asialla on eri luonne. Sitä paitsihan se olikin Björseth-vainajan juttuja, ei Hansenin. Hauanin pönkittäminen ei olisi auttanut yhtään mitään.

Rouva Ingebritsen oli kristianialainen, hänen miehensä oli määrä tulla johtajaksi siihen yhtiöön, joka vasta oli alullaan ja josta tuskin tulisi mitään. Hän ei voinut antaa anteeksi sitä, että Hansen noin oli astunut heidän suunnitelmiensa tielle.

– Te saatte sanoa mitä haluatte, herra Ross, sanoi hän, – mutta nousukas Hansen joka tapauksessa on.

– Kaikkien meidän on ollut jostakin noustava.

– Sellaisia juhlia kuin Vangenissa en ole nähnyt edes... niin, en missään. Ja tuota kaikkea yhden konsulinarvon vuoksi. Minä huomautan teitä silloin, kun lankeemus alkaa seurata ylpeyttä.

– Huomauttakaa vain. Ruoat olivat hyviä, juomat olivat hyviä, tanssi sujui erinomaisesti; mikäli minulle on kerrottu, oli musiikkikin mukiinmenevää, ja puhe kuuluu olleen erikoinen. Itse juhlallisuuksista, niin kuin näitte, ei Hansen itse näyttänyt piittaavan tuon taivaallista. Ja itse miehestä minä en välitä, mutta kolmannen ja kaikkein äkäisimmän Björsethin me hänestä saamme. Neljättä en enää ole näkemässä, kyllä Luoja minut siitä varjelee.

X

Vangen ei Erik Hansenin silmissä enää näyttänytkään niin suurelta, valoiselta, ilmavalta ja mahtavalta. Sinne oli tullut kuin jotakin vierasta, raskasta ja painostavaa. Se ei ollut enää kuin hänen kotinsa.

Hän ei ollut juonut, mutta hänen päänsä oli raskas, ja kuin jonkin levottomuuden ajamana hän kulki huoneesta huoneeseen. Mitä varten tällaisia pitoja ja paraateja? Mitä varten Signe oli niin tahtonut, eihän se ollut hänen luonteensa mukaista. Mutta omillaan, omillaanhan hän niitä piti.

Vieraat olivat huvenneet, mutta tupakansavua leijaili vielä ilmassa. Ruokasalissa ja muuallakin oli poiskorjaamattomia laseja ja maljoja. Ison salin paljas lattia oli naarmuja täynnä, muualla olivat matot epäjärjestyksessä.

Ja tanssi! Miksi tanssia, kun talonväestä kumpainenkaan ei ollut tanssinut? Hän oli odottanut että edes Signe, mutta hän oli vain hymyillen pudistellut päätään jokaiselle, joka oli tullut häntä noutamaan. Kuitenkin Erik Hansenin täytyi kesken kaikkea hymähtää. Vanha, juhlallinen Johannesen oli aloittanut kankeilla jaloillaan tanssin amtmannin rouvan kanssa, mutta kun herra amtmanni oli kumartanut Signelle, oli tämä hymyillen osoittanut vieressään istuvaa nuorta rouvaa, mikä se nyt mahtoi olla, joku Ingebritsen. Että Johannesen saikin niin paljon koivistaan irti. Mutta miten Signe oli selittänyt asian amtmannille? Kun ei tullut kysytyksi!

Tullaan ilmoittamaan, että pari työmiestä haluaa häntä tavata. Erik Hansen katselee hiukan neuvottomana ympärilleen. Tänne heitä ei voi käskeä: "herrasväen törsäystä".

– Ohjatkaa heidät työhuoneeseeni, käskee hän. Hän oli vielä puolipukimissaan, mutta meni kuitenkin.

Miehet olivat vain tulleet kiittämään niistä rahalahjoista, joita tänä aamuna oli työväestölle konttorista jaettu.

Oho, eikö sen enempää. Siitä nyt ei kannattanut tulla kiittämään. Jos saha tuottaisi paremmin, niin hän koettaisi hiukan nostaa palkkoja, se olisi parempi kuin tuollaiset tilapäiset lahjat.

Miehet katsovat toisiaan ikään kuin jonkin verran neuvottomina.

– Ei se moitetta ole, sanoo Erik Hansen, – mutta ajat ovat huonot.

– Sitä mekin, konsuli, kyllä me aina yritämme.

– Odottakaas hiukan. Tarjoaisin teille jotakin, mutta täällä ovat paikat vielä hiukan epäkunnossa.

Tarjoiluhuoneesta hän omin käsin tuo heille lasillisen viinaa kummallekin.

– Tuhannet kiitokset, konsuli.

Katsos vain, kuinka muistavat tuon konsulin. Seuraavana hetkenä hän jo taas harmittelee. Sopiko hänen nyt menetellä näin, selittää, että ovat paikat vähän epäkunnossa, että on hiukan pidetty juhlaa? Ja omin käsin hakea heille viinaa. Olisiko Andreas Björseth niin menetellyt? Ei, mutta Nils Hauan kylläkin, aikoinaan.

Päivä on jo korkealla, ah, kello sivu yhdentoista. Ja muut ovat olleet työssä jo kello viidestä. Heillä ei ole ollut mitään juhlia.

Konsuli Hansen kulkee taas huoneesta huoneeseen, raottaa makuukamarin ovea, mutta Signe nukkuu vielä. Menisikö hän konttoriin vai odottaisiko heräämistä?

Keittiöstä kuuluu astioitten helinää ja palvelusväen puhetta ja kikatusta. Hän menee sinnekin.

– Koettakaapa saada nopeasti paikat kuntoon ja ainakin ennen kaikkea nuo likaiset lasit venymästä.

Missä Tekla on?

– Hänhän lähti yhdeksän laivassa.

– Ai niin, aivan oikein. Hakekaa kylästä apua täksi päiväksi.

Erik Hansen peseytyy, pukeutuu nopeasti ja alkaa astella vuorenrinnettä vievää tietä alas laaksoon.

– Lähti yhdeksän laivassa.

Lähti hyvästiä sanomatta, palkkaansa kysymättä, lähti, kun oli saanut suojattinsa kerjäläisestä brittiläiseksi varakonsuliksi. Kaksikymmentä vuotta, ei hyvästiä. Erik Hansenia pakahdutti, hänestä tuntui, kuin olisi jotakin hänestä itsestään tempaistu irti ja viety saavuttamattomiin. Tähän asti oli ainainen onni häntä seurannut, nyt taisi mennä sekin. Voi, Signe, ei hän sinun tielläsi olisi ollut!

Aurinko paistoi välkkyville hangille, ja konsuli Hansen sai takaisin mielenmalttinsa. Ehkäpä näin olikin paras, näin kaikkein tahdikkainta ja hienointa. Signen katse olisi kovettunut, hän olisi ehkä pyytänyt jäämään, noin vain, muodon vuoksi. Kun oli konsulia kaksi vuosikymmentä palvellut. Olisi tarvittu turhia sanoja ja selityksiä.

Kaikki ovat jo konttorissa töissään, Johannesen, Hauan ja ne muut.

Erik Hansen käskee Nils Hauanin huoneeseensa.

– Kuulkaa nyt, herra Hauan, sanoo hän, – ettehän te vain ole menetellyt epäviisaasti?

– Antakaa anteeksi, herra konsuli, mutta Tekla tahtoi itse niin. Hän ei tahtonut hyvästellä herra konsulia.

Konsuli puri huultaan ja katsoi pois, katsoi kauan ja rävähtämättömin silmin.

– Vaimoni olisi kuitenkin pitänyt saada tietää asiasta, sanoi hän vihdoin hitaasti ja ääntään selvitellen.

– Luvallanne, konsuli Hansen, minä pyysin juhlissa häneltä lupaa Teklan siirtymiseen. Hän lupasi tiedustella teiltä.

– Ah, niin. Ja milloin aiotte itse siirtyä, herra Hauan?

– Milloin vain annatte siihen luvan, konsuli.

– Minä annan herra Johannesenille määräyksen maksaa teille minkä summan vain tarvitsette.

– Parituhatta kruunua riittää hyvin.

– Oho! Sillä summalla te lyötte kintaanne pöytään ennen joulua. Sanotaan nyt viisi kertaa se summa.

Mieli kirkastuu, mutta sen tavallinen rauhallinen vire ei palaa. Erik Hansen käy sahalla, kiertelee ajatuksettomana ympäri lautatarhaa ja menee viimein satamaan. Mary Björsethinkin pitäisi tänään tulla, tänään tai viimeistään huomenna. Saisi ruveta oikeastaan miettimään uudenkin laivan hankkimista, Mary ei ehdi kaikkeen. Ellei työ riitä, niin voisivathan tilaisuuden tullen kuljettaa rahtia.

– Kas vain, päivää, satamamestari. Mitä te kiikaroitte?

– Huvikseni vain, konsuli. Kiitos viimeisestä.

Oikein hauska päivä tänään.

– Eipä siitä hauskuudestakaan, mutta kirkas.

– Nyt näkyy savua. Voi se hyvinkin olla Mary Björseth.

– Saisi kyllä ollakin. Meillä alkaa olla liian täysinäistä. Mietin tässä juuri uuden purkin hankkimista.

– Silloin saatte hankkia uudet raamiparitkin ja paljon metsää lisää, konsuli Hansen.

– Eipä taas. Kukas sen uuden yhtiön sillit silloin kuljettaa!

Erik Hansen alkaa verkalleen astella kotiinsa päin. Alkaakin jo olla ruoka-aika. Mutta hänen mielensä on vielä kummallisessa käynnissä, ja kun hän tulee tienhaaraan, niin hän vaistomaisesti pysähtyy, ikään kuin empii, ennen kuin alkaa kävellä "residenssiä" kohti. Hän ei enää haluaisi nähdä juhlien jälkiä.

Mutta sisällä on jo kaikki kunnossa, ja Signe on häntä vastassa yllään uudenuutukainen puku, jota hän ei ennen ole nähnyt, vielä kauniimpi kuin eilen juhlissa.

Mies pysähtyy hämmästyneenä, ilmassa on jotakin enteellistä.

– Viimeinkin sinä tulet, tervehtii vaimo.

Erik Hansen ei vieläkään saa mitään sanotuksi. Signessä on jotakin uutta, säteilevää, jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ole huomannut.

– Istu ja anna minun istua sylissäsi.

– Mutta, Signe...

– Enkö minä saa istua sinun sylissäsi? Eikö minulla ehkä ole siihen oikeutta? No niin, nyt olet kiltti. Pidä lujasti kiinni. Tiedätkö, Erik Hansen, miksi juuri nyt tahdon istua sylissäsi?

– En.

– Ettet sinä vain kaatuisi. Ymmärrätkö?

– En.

Vaimon kasvot loistavat, mutta silmiin nousevat kyynelhelmet. Hän painaa päänsä miehensä olkapäätä vastaan ja kuiskaa:

– Ethän sinä ole kovin pahoillasi niistä juhlista?

– En tietystikään, kun sinä niitä niin innokkaasti tahdoit.

– Enhän minä, rakas, usein juhlia tahdokaan. Mutta kun on tuntuva, laillinen syy.

– Hm.

– Eihän sellaisia aiheita satu joka päivä, eikä edes joka vuosikaan.

– No, ei kylläkään.

– Tiedätkö sinä, mitä varten minä oikeastaan tahdoin kaikkea sitä loistoa ja komeutta?

– Kyllähän minä sen arvaan.

– Kunko sinusta tuli konsuli?

– Niinhän se puhe oli.

Kirkas, tukahdutettu nauru helähti huoneessa. Mutta sitten nousivat vaimon silmiin taas vedet, jotka saivat ne loistamaan kuin tähdet, ja hän suuteli miestään.

– Ah, rakas, sanoi hän silitellen hänen päätään, – ei toki se sen takia ollut. Etkö sinä ole huomannut mitään?

Erik Hansen otti vaimonsa pään käsiensä väliin ja katsoi häntä vakavasti silmiin. Mutta Signe vain hymyili ja käänsi katseensa pois.

– Sano nyt, Signe! rukoili hän viimein.

Signe Björseth painautui yhä kiinnemmäksi ja laski suunsa miehensä korvalle.

– Meille tulee poika, kuiskasi hän.

– Jumalan nimessä, Signe!

Mies aikoi hypähtää ylös, mutta vaimo piti häntä alallaan.

– Poika, mistä tiedät, että poika? kysyi Erik Hansen käheästi.

Vaimo sulki hänen suunsa suudelmalla.

– Etkö tiedä, että päätökseni pitävät paikkansa, sanoi hän. – Siinä olivat meidän juhlamme. Muuten olen ajatellut, että kun se aika tulee, niin hänelle annetaan nimeksi Hans-Erik Andreas.