[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4HrRUVCy_Veaxco7PUyg25jAxJb0JoVvBIhJ-CLKdmc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1134,"Signe Björseth","Koskimaa, Juho",1891,1926,"1134-koskimaa-juho-signe-bjorseth","1134__Koskimaa_Juho__Signe_Björseth",null,"romaani",[],[],"fi",38597,226416,true,[],[],[],"Romaani on jatkoa teokselle Uskollinen vähässä ja se seuraa Erik Hansenin elämää Norjassa konsuli Björsethin palveluksessa. Hansen valmistautuu palaamaan Suomeen, mutta joutuu ensin selvittämään välinsä menneisyyteen, säästöihinsä ja työnantajaansa.","Juho Koskimaan 'Signe Björseth' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1134.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SIGNE BJÖRSETH\n\nKirj.\n\nJuho Koskimaa\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1926.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- Kun käytännössä oleva irtisanoutumisaika on kolme kuukautta ja kun\nirtisanoutumisenne tuli kovin yllättämällä, toivon Teidän hoitavan\ntointanne toistaiseksi ja ainakin siksi, kunnes ehdin kanssanne\nasiasta suullisesti neuvotella, mikä tapahtuu kuluvan kesän aikana...\n\nSiis kolme kuukautta. Erik Hansen palautteli mieleensä asioita,\nmutta mistään irtisanoutumisajoista ei totisesti ollut milloinkaan\nollut kysymystä. Hän oli ollut siinä käsityksessä, että konsuli\nBjörseth voi sanoa hänet irti milloin parhaaksi katsoo ja hän\npuolestaan lähteä milloin sen edulliseksi näkee. Tosin hän ei ollut\nsitä aikaisemmin milloinkaan aikonutkaan, ja kun hän nyt tarkemmin\npysähtyi asiaa ajattelemaan, ei se niin yksinkertainen asia\nollutkaan. Oli paljon asioita, joiden selvitteleminen vaati aikansa\nja joita ei toisekseen kukaan muu kuin hän itse kykenisi vaikeudetta\nyksityiskohtaisesti selvittelemäänkään.\n\n-- Edelleen tahdon palauttaa mieleenne, että palkkauksenne on\nkokonaan järjestämättä, koska viimeisen seitsemän vuoden aikana\nolette nostanut vain sen, mitä juokseviin menoihinne olette\ntarvinnut. Olen kuitenkin ajatellut järjestää tämän asian siten,\nettä lasken vuotuiseksi säästöksenne kyseenalaisilta vuosilta\ntuhatviisisataa kruunua eli yhteensä kymmenentuhatviisisataa\nkruunua, tehden teidän rahassanne neljätoistatuhatta\nneljäsataayhdeksänkymmentä markkaa, mutta kun en tiedä, tyydyttäisikö\ntällainen järjestely teitä...\n\nErik Hansen hymähti itsekseen, pisti kirjeen taskuunsa ja jäi\ntuijottamaan merta. -- Teidän rahassanne, aivan niin: Suomen rahassa.\nHän tunsi omituisen hytkähdyksen povessaan. Joskus oli hänkin\ntilittänyt miehiä, jotka olivat aikoneet lähteä Suomeen, lienevätkö\nmonet heistä sen sitten lopuksi tehneet, ja hän oli aina laskenut\nkruunun markaksi neljäksikymmeneksi, kun se taas hänelle laskettiin\nmarkaksi kolmeksikymmeneksikahdeksaksi! No niin, vaikkapa hän näin\noli tehnytkin ja pitänyt maanmiestensä puolta, niin eipä hän uskonut\ntalon siitä erikoisemmin köyhtyneen.\n\nYhdettätoista tuhatta kruunua! Sitä saattoi jo sanoa pieneksi\nomaisuudeksi. Mutta omaisuus oli tuskan, vaivan ja kieltäymysten\npanttina, eikä hänellä ollut ollut erikoisemmin mitään. Hän oli vain\nistunut konttorissa. Hm. Hän tiesi merimiehiä ja kalastajia, joilla\nlisäksi oli perheet, mutta joiden omaisuuden raha-arvo saattoi olla\nvielä suurempi. Ja heillä, heillä oli ollut työtä ja vaivaa, joskus\npuutettakin. Hänelle se oli tullut melkein kuin itsestään, mutta\nentä jos hän olisi perheellistynyt, tullut kalastajaksi niin kuin\nalkuperäinen hämärä aikomus oli ollut... Kuinkahan mahtaisivat siinä\ntapauksessa olla tällä hetkellä hänen asiansa.\n\nHän ei ruvennut arvailemaan. Muutahan mahdollisuutta ei ollut, kuin\nettä ne olisivat jossakin suhteessa paremmin tai jossakin huonommin.\nJa vaivoin paremmin. Hän oli monesti kuullut ihmisten sanovan: -- Jos\nminä olisin tehnyt niin, niin minulla olisi nyt niin. Tai: -- Ellen\nminä olisi ollut niin tyhmä jne. Tuollaisilla sanomisilla oli kyllä\npuolensa, mutta niillä oli toinenkin. Sillä sangen harvoin pääsee\nihminen itse määräämään kohtaloansa, hänet viskataan siihen, ja hänen\non itse, mikäli voi, elämänsä juoksu ohjattava tai muodostettava.\nTokkopa hän, Erik Hansen, oli tähän mennessä tehnyt edes sitäkään.\n\nSyksystä eteenpäin se kuitenkin jo oli tehtävä. Hän oli\nsuurpiirteisesti kirjoittanut, että Suomi sentään oli hänen\nisänmaansa ja että hän ehkä voisi käyttää siellä hyväkseen mitä\ntäällä oli oppinut.\n\nNyt häntä kirjeensä punastutti ja hävetti. Mikä sihteeri hän oli\nkirjoittamaan suurpiirteisyyksiä, joita ei itsekään ymmärtänyt.\nSuomessa ei kukaan häntä kaivannut, ja Suomi pysyi erinomaisesti\nkohdallaan hänettäkin. Joutavaa se sellainen kirjoitteleminen.\nJa vastauksessaan konsuli olikin sivuuttanut isänmaan ja pysynyt\nasiassa. Sellaiset seikat kuin isänmaa olivat toisia miehiä varten,\nkonsuli itsekin oli kaiken lopuksi tanskalainen, mutta ei hän\nkoskaan siitä tehnyt numeroa eikä puhunut, että hän kaipaa Tanskaan,\nrakkaaseen isänsä maahan.\n\nErik Hansen heitti loppuun polttamansa sikarinpätkän mereen. Saihan\nkatsella mitä nyt seuraa. Toistaiseksi hän sentään vielä oli konsuli\nBjörsethin palveluksessa ja parhaillaan matkalla sahalle.\n\nNeiti Björseth tuli hänen luokseen.\n\n-- Sanokaahan, tirehtööri Hansen, milloin tulemme perille? hän kysyi.\n\n-- Luulisin, että hiukan jälkeen puolenpäivän. Enempää ei neidillä\nollut kysymistä, mutta hän jäi kuitenkin lähelle. Nähtävästi hän\nolisi puhellut enemmänkin, mutta toinen vastasi vain sen, mikä\nvälttämätön oli, senkin vähän mahdollisimman lyhyesti.\n\nMies tunsi lievää kiusaantumista ja olisi mielellään kävellyt\ntiehensä, ellei se olisi ollut jo liian julkeata. Mutta toiselta\npuolen hän nauttikin, hän oli nyt sillä asteella, jolloin oikuttelut\nja mahtipontisuudet voidaan lopettaa lyhyeen.\n\n-- Ettekö tahtoisi hiukan puhella kanssani, herra Hansen?\n\n-- Mielelläni, neiti. Olkaa vain ystävällinen ja alkakaa kysellä.\n\n-- Mutta eikö teillä omasta aloitteestanne ole minulle mitään\nsanottavaa?\n\n-- Ei.\n\nHän näki, kuinka neiti Björseth punastui ja puraisi alahuultaan,\nmutta hän ei mahtanut sille mitään. Mahtoiko se edes olla todellista,\nja mitä siinä oli takana? Tällaista se oli, ja kuitenkin oli ollut\naika, jolloin hän oli tuota samaa Signe Björsethiä katsellut\nihailunsekaisella kunnioituksella.\n\nNiin kuin kaikkea, mikä liittyi nimeen Björseth. Hän oli joka\nhermollaan kasvanut siihen kiinni, oli ollut kuin osa siitä, ja\nkaikki, mikä oli koskenut siihen, oli koskenut myöskin häneen.\nKummallista, että ihminen voi tullakin sellaiseksi. Mutta hänellä\noli ollut niin vähän elämässä, lopuksi hänellä oli ollut vain yksi\nmaailma, ja sen maailman näkyvä jumala oli Björseth. Niin oli pastori\nHjelm hänelle tuon kiintymyksen selittänyt.\n\nToinenkin maailma oli ollut avautumassa, se, joka sammui Gunni\nHjelmin mukana. Ja syksystä alkaen hänen oli määrä luoda itselleen\nkolmas.\n\nGunni Hjelmin muistaessaan hän säpsähti. Silloin kun hän oli käynyt\nkatsomassa hänen umpeenluotua hautaansa, oli hänestä tuntunut, kuin\nkaikki olisi loppunut ja hänenkin olisi paras jäädä odottamaan\nomaansa, sillä mitään ei voinut enää tulla. Mutta pian oli mieliala\nmuuttunut toiseksi. Hän oli katsellut maailmaa tylymmin ja kovemmin,\nnähnyt sen ikään kuin selvempänä ja pienimmätkin yksityiskohdat\nerottaen. Ja kun hän sitten ensi kerran Gunnin kuoleman jälkeen\ntapasi Signe Björsethin, oli hänellä asenne valmiina, hän käsitteli\ntätä vain ihmisenä tuhansien muiden joukossa eikä muita parempana,\nmutta ei loukatenkaan. Jo aikaisemminkin oli hän alkanut tähän\nhavahtua, Gunni Hjelm oli tahtomattaan ja tarkoittamattaan heidän\nlyhyen rakkautensa aikana aukonut hänen silmiänsä, ja kuolema oli\ntehnyt loput.\n\nHän oli jo neiti Björsethin läsnäolon kokonaan unohtanut, mutta tämä\nseisoi yhä hänen lähellään.\n\n-- Sanokaa suoraan, herra Hansen, että te minun takiani lähdette pois.\n\n-- En. Olenhan teille sen jo sanonut. Vaikka olisitte te saanut olla\ntoisenlainen.\n\nNeiti Björseth loi katseensa alas.\n\n-- Olemmehan sen jo sopineet, sanoi hän. -- Ainakin minä pyytänyt\nanteeksi. Mutta minä en ole tahtonut olla sellainen.\n\nErik Hansen naurahti.\n\n-- Te olette ponnistanut ajatuksianne ja voimianne keksiäksenne miten\nkaikkein pahimmin voisitte sanoa ja aivan syyttä. Täytyy kai teidän\nymmärtää, että mikä ei käy, se ei käy, ei ainakaan ajan pitkään.\nSaatte nyt keksiä itsellenne toisen objektin...\n\nNeiti Björseth aikoi sanoa jotakin, mutta Erik Hansen lopetti:\n\n-- Ei siksi, että olisin sanomisistanne erikoisemmin kärsinyt,\nmutta minä en yksinkertaisesti jaksa enää kuulla, ja siihen olisin\nkuitenkin ainakin jossakin määrin pakotettu, koska olen isänne\npalveluksessa.\n\nSe oli tarpeeksi sanottu. Mutta neiti Björseth ei näyttänyt\nhämmästyvän. Hänen silmiinsä tuli vain pieni kiilto, kun hän kysyi:\n\n-- Entä jos minä lähtisin tai ellen tulisi enää näkyviinne,\njäisittekö sitten?\n\n-- En, vastasi Erik Hansen hyvin asiallisesti. -- Minulla on vähän\nsuunnitelmia.\n\n-- Tiedän. Te ette voi olla kaupungissa, missä teidän melkein joka\npäivä täytyisi nähdä Gunhild Hjelmin hauta.\n\nTähän ei Erik Hansen aikonut vastata. Mutta hänen olemuksensa läpi\nkävi lämmin tunne.\n\n-- Kuolleethan eivät saa vaikuttaa niiden asioihin, joiden vielä on\noltava, vastasi hän hiljaisesti.\n\n-- Aivan niin. Mutta te rakastitte niin paljon, ettette voi tyynesti\nmuistella. Niinhän?\n\nOlisiko tämäkin itsetiedottomasti ollut hänen muuttopäätöksensä\ntakana. Hiukan hämmästyen hän katseli neiti Björsethiä silmiin. Mutta\ntämän huulilla väikkyi omituinen, hillitty hymy.\n\n-- Niin se on, herra Hansen, niin se on, lausui hän. Eikä Erik Hansen\nvoinut tähän mitään vastata.\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä Signe Björseth oli jo muuttunut.\nHymy, hiukan surumielinen hymy, oli vaihtunut nauruntapaiseksi ja\nsilmien pehmeä kiilto muuttunut loisteeksi.\n\n-- Sanokaa, että te säälitte sulhastani!\n\n-- Enhän tunne häntä edes nimeltäkään, vastasi Erik Hansen hymähtäen.\n-- Ja miksi minun olisi häntä säälittävä?\n\n-- Jos hän ottaa tällaisen.\n\n-- Hyvät ihmiset! Mutta sitten Erik Hansenin oli pakko naurahtaa.\n-- Jos hän ottaa, niin ajattelen, että hän kyllä tulee tietämään,\nmontako päivää on viikossa.\n\n-- Eikö totta, ettette tiennyt hänestä mitään, ennen kuin otin\npuheeksi?\n\n-- Se on totta, eikä arvatenkaan moni muukaan. Mutta en tiennyt\nteidänkään olemassaolostanne, neiti Björseth, ennen kuin vähän ennen\ntuloanne.\n\n-- Se oli luonnollistakin, sillä olin kai ehtinyt haihtua niidenkin\ntajunnasta, jotka olivat nähneet minut lapsena. Itsekään en\ntäkäläisistä muistanut kuin herra Johannesenin enkä häntäkään oikein\nselvästi.\n\nPuheltiinko äsken vakavanpuoleisesti? Ja nyt oli keskustelu näin\nmuuttunut.\n\n-- Taikka eihän hän oikeastaan vielä ole sulhasenikaan, jatkoi neiti\nBjörseth, -- meidän molempien isät vain toivovat niin. Siitä on ollut\npuhetta jo meidän molempien lapsuudesta asti. Hänen nimensä on muuten\nArchibald, Archibald Malone.\n\n-- Vai niin.\n\nEihän tähän ollut muutakaan sanomista. Vai kysyäkö ehkä, että:\nrakastatteko häntä, neiti Björseth! Erik Hansen kysyi:\n\n-- Herra Malonella, isällä tai sulhasellanne, on siis erikoinen\nmielenkiinto sahateollisuutta kohtaan?\n\n-- Ainakin he muun ohessa tuottavat puutavaraa Englantiin. Luulen,\nettä isäni aikoo Archibaldista tämän sahahomman jonkinlaista\npäällikköä. En tiedä, mutta luulen niin.\n\nTäytyi nyt viimein keksiä jokin kohteliaisuuskin.\n\n-- Minulle tulee tuottamaan aivan erikoista iloa se, että saan\ntutustua herra Maloneen, lausui hän. -- Toivon, että hän viihtyy\nNorjassa.\n\n-- Ah, hän palaa takaisin ainakin tällä kertaa. Hän tuli vain\ntarkastamaan sahaa, ja minulla on samalla kertaa tilaisuus tavata\nhänet.\n\n-- Hänellä teidät, tarkoittanette, neiti Björseth.\n\n-- Kuinka tahdotte, tirehtööri Hansen. En ole nähnytkään häntä\nkolmeen vuoteen. Ollessani viimeksi Englannissa oli hän käymässä\nSuomessa.\n\n-- Suomessa?\n\n-- Niin, Suomessa. Herrat Malonet tekevät puutavarakauppoja sielläkin.\n\nEhkäpä ei olisikaan hullumpaa ottaa hiukan selvää puutavara-alaan\nkuuluvista asioista, mikäli muutamassa kuukaudessa siihen ehtii.\nMahdollisesti siitä on etua Suomessa.\n\nMutta kannen alle Erik Hansen meni sekavin tuntein. Omat asiansa\nhän jätti syrjään, nehän olivatkin jo itse asiassa loppuunmietityt,\nmutta neiti Björsethistä hän ei tiennyt, pitikö hänen asioilleen\nitkeä vaiko nauraa. Niitä hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Mutta\nmielenkiintoista oli joka tapauksessa nähdä, millainen Björsethin\nhuoneen tuleva hallitusmies oli.\n\n\n\n\nII\n\n\nHe seisoivat kolmisin mustuneilla raunioilla, joista vielä tuntui\nlähtevän palaneen käry, ja heidän ympärillään lainehti taaja\nihmisjoukko.\n\nSe oli tapahtunut jo kaksi päivää sitten, eikä kukaan ollut selvillä\nsiitä, miten tuli oikein oli saanut alkunsa. Ja kuinka iso rakennus\nse oli ollut! Parin viikon kuluttua se olisi jo saatu käyntiin, ja\ntyötä se olisi tuonut koko seutukunnalle.\n\n-- Se oli ilmiliekissä, kun minä saavuin, selitti Archibald Malone\nhitaasti ja huonolla norjankielellä Erik Hansenille. -- No, minä otin\nheti kynän käteeni ja ilmoitin tapahtuvasta konsuli Björsethille,\ntapahtuvasta, sillä laitoshan oli parhaillaan liekeissä.\n\nHerra Archibald Malone oli kookas, ahavoitunut mies, joka kai näytti\nvanhemmalta kuin olikaan.\n\n-- Huonot enteet, vai miten, herra Hansen? kysyi hän sitten Erik\nHanseniin kääntyen.\n\n-- Millä sitten, herra Malone?\n\n-- Tänne tulemisellani.\n\n-- Hm. Saha olisi kyllä palanut muutenkin.\n\n-- Eipä tiedä. Minun piti tulla jo talvella, kun Ellida palaisi\nDoverista. Mutta Ellida, niin kuin tiedätte, ei koskaan tullut\nDoveriin.\n\nHän puhui järkkymättömän rauhallisesti, niin kuin tapahtuneet\nolisivat olleet maailman vähäpätöisimpiä asioita. Jo satamassa\nolisi Erik Hansen suuremmastakin väkijoukosta tuntenut herra\nMalonen. Erikoisesti oli hän tarkannut häntä, kun hän tervehti\nneiti Björsethiä. Piippu siirtyi hetkeksi toiseen käteen, ja tuskin\nhuomattava hymy, josta ei voinut päätellä, johtuiko se ilosta vaiko\nkohteliaisuudesta, ja joka hävisi yhtä pian kuin oli noussutkin,\nvalaisi kasvoja.\n\n-- Tulittepa sittenkin, neiti Björseth. No, meillä onkin hiukan\npuhumista. Vaikka tultuani tänne asti olisin kyllä tullut perillekin,\ntietysti.\n\nRauhallisesti ja niin kuin ei ketään olisi ollut kuuntelemassa.\nNeiti Björseth oli punastellut hiukan ja vastannut jotakin, mutta\nenglanninkielellä.\n\nHerra Malone oli heti ottanut toisen kerran piipun hampaistaan ja\nkääntynyt hänen puoleensa.\n\n-- Jaha, tirehtööri Hansen. Minun nimeni on Malone. Mutta ensimmäinen\nasia, joka minulla on teille kerrottavana, ei ole hauska. Te tulitte\nkatsomaan uutta sahaa ja löydätte rauniot. Ehkäpä menemmekin sinne\nensiksi.\n\nJa tässä he nyt seisoivat eivätkä voineet mitään tehdä. Kansa, joka\npalosta alkaen päivät pääksytysten oli piirittänyt raunioita, tunki\nlähemmäksi aivan kuin onkiakseen jokaisen sanan. Se oli arvatenkin\nodottanut Björsethiä itseään, tapaus oli sen mielestä ollut niin\nhirveä, että konsulin olisi pitänyt ilmassa saada siitä tieto ja\ntuulena tulla paikalle.\n\nKauniit tukit, joista osa oli koottu rannalle, osa vielä vedessä,\nolivat tuomitut joutilaiksi, kunnes saha toisen kerran olisi valmis,\njos sitä enää ruvettaisiin rakentamaan ensinkään.\n\n-- Niitä voi olla paljon, ajatteli Erik Hansen, -- ja uusia on\ntietenkin tulossa. Raha joutuu olemaan kiinni, ja noilla tuollaisina\nei ole mitään virkaa.\n\n-- Missä Nyholm, mestari, on? kysyi hän muutamalta katsojalta.\n\n-- Herra Nyholm on jokilatvoilla. Hän matkusti jo viikko sitten.\n\n-- Mutta jonkun kai on täytynyt johtaa töitä.\n\n-- Se on sitten tämä Abel Frederiksen... paras timpermanni ja\nseppäkin täälläpäin... Mestari Nyholm oli antanut hänelle tarkat\nohjeet oikein kädestä pitäen... Tules tänne, Frederiksen, tirehtööri\ntahtoo sinua puhutella...\n\n-- Päivää vain, tirehtööri Hansen. Täällä ei ole asiat hyvin, niin\nkuin kyllä näette.\n\n-- Hyvää päivää, Frederiksen. Eivät näy olevan. Ja mitäs nyt\narvelette?\n\nFrederiksen, tukeva, älykkään ja rehellisen näköinen mies, kynsäisi\nniskaansa.\n\n-- Jaa, sitä minä en ainakaan osaa sanoa, tirehtööri Hansen. Eikö\nliene paras alkaa alusta taas.\n\n-- Saamme nyt odottaa, mitä konsulikin sanoo, hänen tapansa ei\nkylläkään ole heittää puuhiaan kesken. Mutta mistä arvelette palon\nsaaneen alkunsa?\n\n-- Sitä asiaa on tutkittu kyllä virallisesti jos muutenkin. Ja\nmurhapoltto se ei voi olla, sillä jokainen suojeli sitä kuin\nsilmäteräänsä, koska se jokaiselle oli jotakin tuottava. Ei se\nmuu voi olla kuin kipuna noista kirotuista ongareista tai sitten\nmuualta...\n\n-- Mutta mitään höyrylaivaahan ei silloin ollut satamassakaan.\n\n-- Niinpä sen sitten on täytynyt tulla muualta.\n\n-- Jos ette te, peijakkaat, sanoo Erik Hansen yhtäkkiä\nepäluuloisesti, -- ellette te vain, pahukset, ole polttaneet tupakkaa\nsiellä sisällä...\n\n-- Ei, vakuuttaa Abel Frederiksen päätään pudistellen. -- Se vara\ntoki on pidetty. Ja minä olen, niin kuin Nyholmkin, kieltänyt\ntuomasta tupakkavehkeitä edes työmaallekaan. Täältä ei ole\nkenelläkään pitkä matka kotiin.\n\n-- No niin. Saammehan tutkia ja katsella.\n\nArchibald Malone oli tullut lähemmäksi ja seurannut mielenkiinnolla\nkeskustelua. Jättää laitos sillä tavalla yksinkertaisen, vaikka\nkuinkakin taitavan työmiehen käsiin, se oli anteeksiantamatonta. Mikä\nmies se sellainen Nyholm oikeastaan oli?\n\n-- Ruotsalainen, joko Sundsvallista tai Gäflestä, en varmaan muista\nkummastako. Hyvin taitava mies näissä asioissa, ainakin erinomaisesti\nsuositeltu.\n\n-- Tunsitteko hänet, tirehtööri Hansen?\n\n-- Vain ulkonäöltä, mutta rehdin ja reilun vaikutuksen hän teki\nainakin minuun.\n\n-- Niin, mutta miksi hän lähti matkalle juuri nyt? Erik Hansen\nkohautti olkapäitään.\n\n-- Sitä minä en uskalla arvata, vastasi hän, -- sillä en tunne\ntarkemmin enkä ymmärrä näitä asioita. Mutta varmaankaan hän ei ole\nlähtenyt ilman konsuli Björsethin nimenomaista määräystä. Ja sahahan\noli valmistumassa, siitä kai piti tulla melko isokin, mikäli käsitin,\neivätkä nuo tuossa kai ole ainoat tukit, jotka siinä oli tarkoitus\ntehdä laudoiksi ja lankuiksi.\n\n-- Todellakin, aivan niin. Suokaa anteeksi, herra Hansen. Niin,\njatkoi hän sitten, -- neiti Björsethille olen hankkinut asunnon\npappilassa, ja siellä tapaatte minutkin tarvittaessa, herra Hansen.\nNäkemiin.\n\n-- Missähän suhteessa minä häntä tarvitsisin, ajatteli Erik Hansen ja\nalkoi astella kylää kohden.\n\n-- Missä mestari Nyholm asui? kysyi hän Abel Frederikseniltä.\n\n-- Kauppias Kristensenillä.\n\n-- Niinpä otan minä hänen huoneensa siksi aikaa, minkä olen täällä,\ntai kunnes hän palaa. Odottakaapas vielä, Frederiksen, kenen on tuo\nrakenteilla oleva talo, tuo tuolla kummun rinteellä.\n\n-- Kyllä se kuuluu konsuli Björsethille. Siitä aiotaan, tiedän mä,\nasuntoa hänelle, joka tulee isännöimään tätä Vangenin sahaa.\n\nErik Hansen ei ollut kuullutkaan koko rakennuksesta, mutta hän\nvastasi päätään nyökäyttäen, kuin asia olisi hänelle selvä:\n\n-- Ahaa, vai tuoko se on... hm... isonpuoleinenhan siitä\naiotaankin. No näkemiin sitten, Frederiksen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKauppias Kristensen, lyhyt, palleroinen mies, jonka iho muistutti\nvastasyntyneen porsaan pintaa, tuli Erik Hansenia vastaan surullisen\nnäköisenä ja lihavia käsiään toisiaan vastaan leipoen.\n\n-- Kuinka ikävää, tirehtööri Hansen, kuinka sanomattoman ikävää.\nMinäkin jo rupesin laajentamaan tätä pientä kauppaani, ajattelin,\nettä nyt meille koittavat toiset ajat täällä Vangenissa, ja näin se\nnyt kävi. Luuletteko, että konsuli jo on saanut tiedon tapahtumasta?\n\n-- Ei toki vielä, mutta ylihuomenna tai maanantaina viimeistäänkin se\non hänen tiedossaan.\n\n-- Käykää tänne saliin, herra tirehtööri. Hauskaa, että tulitte\njuuri tänne. Käskenkö minä tuoda totia, johan nyt on iltapäivä, tai\nehkä mieluummin syötte ensiksi. Olkaa täällä aivan kuin kotonanne,\ntuo viereinen kamari on herra Nyholmin. Hänenkin piti nyt juuri\npois, kunpa hän edes pian palaisi. Luuletteko, että täällä ruvetaan\nrakentamaan uudelleen?\n\n-- Arvatenkin, mikäli tunnen konsuli Björsethin.\n\n-- Niin, kun vain vahinko ei olisi ollut liian suuri!\n\n-- Ja mitä herra Nyholmiin tulee, jatkoi Erik Hansen, joka piti\ntapanaan, mikäli mahdollista, vastata kaikkiin kysymyksiin ja\narveluihin, -- mitä häneen tulee, niin arvatenkaan hänen ei\nolisi onnistunut estää onnettomuutta, jos se kerran oli tuomittu\ntapahtumaan.\n\nKauppiaan pienet silmät pyöristyivät, ja hän löi käsiään yhteen.\n\n-- Juuri minun sanani, herra tirehtööri! huudahti hän. -- Ei suinkaan\nhän olisi sille mitään voinut, mikä palomestari hän on, niin\nsanoakseni. Mutta mitä konsuli sanoo, kun kuulee, mitä konsuli sanoo,\nherra tirehtööri!\n\n-- Tjaah, vastasi Erik Hansen hiukan hymyillen, sillä kauppiaan into\nhuvitti häntä, -- mitäpä siihen enää oikeastaan sanoo. Tunteeko\nkauppias hänen lähimmän miehensä, herra Johannesenin?\n\n-- En, en ole koskaan nähnyt, mutta nimi on tuttu.\n\n-- No niin. Arvelen, että hän kuullessaan uutisen kääntyy herra\nJohannesenin puoleen ja kysyy: Johannesen, kuulkaapas, arveletteko,\nettä rakennamme sen rottelon uudelleen?\n\n-- Kysyykö konsuli Björseth aina neuvoa herra Johannesenilta?\n\n-- Kysyy. Mutta se ei merkitse mitään. Herra Johannesen työntää\nsankalasit otsalleen, ottaa hyvin viisaan ja miettiväisen ilmeen ja\nvastaa: Mjaa, kun minä nyt oikein ajattelen asiaa... Sen kauemmaksi\nei koskaan tulla, sillä konsuli on tavallisesti silloin jo asian\nratkaissut.\n\n-- Vai sillä tavalla, vai sillä tavalla ne oikein suuret... hm...\nOlen aina ajatellut jotakin tuollaista. Olisi oikein hauska nähdä\nlähempää. Ja minkä herra tirehtööri luulee ratkaisun nyt olevan?\n\n-- Jospa uskaltaisin sanoa. Mutta kuulemme sen ei ensi, vaan\nseuraavalla viikolla.\n\n-- Mutta kyllä konsuli masentuu ja säpsähtää, kun saa tällaisen\nuutisen.\n\n-- Vaikkapa hän niin tekisikin, ei hän sitä näytä. Hän pitää kirjettä\nkädessään, hymähtää sitten hiukan ja lausuu viimein: Johannesen,\nenkö sanonut, että tämä tällainen kokeilu ei ole hyväksi, nyt se on\npalanut. Ja vaikka herra Johannesen ei olisi kuullut koko yrityksestä\nsanaakaan, vastaa hän velvollisuudentuntoisesti: Kuinka se on\nmahdollista sitä minun olisi ollut vaikea uskoa...\n\nNäin hyvin hän tunsi konsuli Björsethin. Ja niin syventynyt hän oli\nkuvitteluun, että hän melkein unohti paikan ja ympäristön, unohti\npuhelevansa yksinkertaisetta näyttävälle maakauppiaalle asioita,\njoista hänen ei kenties olisi pitänyt puhella. Taas häntä kuitenkin\nrupesi vaivaamaan se, että hän oli niin kiintynyt Björsethin\nkauppahuoneeseen.\n\nOmituista kyllä ei hän tuntenut erikoisempaa mielipahaa sahan palon\njohdosta. Mielessään hän koetti arvailla ja laskea, miten suuri\nvahinko saattoi olla, ja tuli siihen johtopäätökseen, että olipa\nlaitos vakuutettu tai vakuuttamaton, ei se voinut olla niin suuri,\nettä se vaikuttaisi asioihin. Toinen asia on, että työt myöhästyivät.\nSe oli paljon suurempi vahinko.\n\nOikeastaan hänen ei olisi tarvinnut ajatella, miten käy; hänhän oli\nenää vain toistaiseksi konsuli Björsethin palveluksessa, ja ilman\nsitäkin: vahinkohan ei missään tapauksessa olisi koskenut tai tulisi\nkoskemaan häneen. Mutta kuitenkin hän istuu tässä ja on sellaisin\ntuntein, kuin hän itse olisi Björseth ja vahinko koskisi häneen\nitseensä.\n\nTäällä Vangenin puolella ei tunneta sellaisia asioita kuin keskiyön\naurinko. Ja sydänkesän aikana lepää täällä yli vaarojen, metsien\nja tunturien vaalea, sinisenharmaa hämärä, joka saattaa metsät\nnäyttämään tummemmilta ja vaarat läheisemmiltä, mutta vie tunturien\nhuiput tuonnemmaksi.\n\nIlta lupaa kaikkea hyvää. Aurinko alkaa vähitellen vaipua mailleen,\nilmaan tulee raikkautta, ja avatuista ikkunoista tunkeutuvat tuoksut\nhuoneeseen. Erik Hansen ajattelee noita näkyviä tummia metsiä,\njotka, Jumalan kiitos, sentään vieläkin ovat koskemattomia. Niin,\nehkäpä niihin ei kosketakaan, harvennetaan vain hellävaroen. Hänen\ntekisi mieli nousta ja lähteä niihin kuljeskelemaan niin kuin toista\nvuotta sitten, kuljeskelemaan ajattelematta mitään ja huomioimatta\nmitään, vain nauttien ja tuntien. Mutta toiselta puolen tuntuu\nsiltä, kuin eheä hyväntunne astuisi tännekin, tänne avatun ikkunan\nluo, ja liikkuminen rikkoisi sen, mikä jo on olemassa. Päivähän on\nhuomennakin, toivotaan, että on kirkas, paahtava päivä, jolloin\nmetsä uhoo kuumuutta ja tuoksuu pihkalle. Tuolla punoittaa laskevan\nauringon valossa papin vaaleanruskea talo, ikkunat hehkuen kuin olisi\nniiden takana tuli päässyt irti. Ehkäpä onkin: siellä istuu rikas\nSigne Björseth asiallisen näköisen sulhasensa kanssa. Mitähän ne\noikein toimittavat. Ehkei sentään tuli, ei sentään tuli irti, näytti\nniin tyyneltä se herra Archibald Malone.\n\nIlta siis lupaa tuoda tullessaan rauhallisen, uuvuttavan ajatusten\nseisahtumisen, mutta se tuokin muuta.\n\nEnsin tulee Abel Frederiksen, sitten tulee pari muuta miestä ja\nsitten yhä lisää, miehiä, suulaan ja päättäväisen näköisiä naisia ja\nuteliaita, paljasjalkaisia pojannaskaleita, tulee niin, että salin\nlattia on melkein puolillaan.\n\nPeijakasko niihin nyt meni, yhtäkkiä! Jos on asiaa, niin olisivat\nvoineet jättää huomiseksikin. Pitäisihän niiden älytä, että matkan\njälkeen hyvinkin tarvitsee lepoa.\n\n-- Kuinkas se nyt on, tirehtööri Hansen, pannaanko työt uudelleen\nkäyntiin?\n\n-- Jaa, johan minä olen maininnut, ettei se riipu minusta, vaan\nkonsuli Björsethistä.\n\n-- Niin niin, mutta täällä on paljon, jotka ovat ilman työtä. Milloin\nkonsuli saa sen asian päätetyksi?\n\n-- Ei siihen pitkiä aikoja mene. Viimeistään parin viikon kuluttua,\nmahdollisesti jo aikaisemminkin, on asia selvä.\n\nMiehet kynsivät korviensa taustaa, ja näyttää siltä, kuin naiset\naikoisivat ottaa sananvuoron.\n\n-- Antakaa nyt anteeksi, tirehtööri Hansen, että vaivaamme teitä\nasialla, joka arvatenkaan ei teihin kuulu. Mutta suoraan sanoen on\nasia niin, ettemme ole saaneet tiliä sitten kuin viimeksi. Siitä on\njo toista kuukautta. Nyholm lähti jokivarrelle päivää ennen tiliä\neikä ole vielä kuulunut...\n\n-- No, kun hän palaa, niin saatte tilin.\n\n-- Mutta jos se venyy vielä muutamia päiviä... meillä on paha\nedessä... ja hänellä on miehiä tilitettävänä sekä jokivarrella että\nmetsissä. Sanotaan vielä, että hänen pitäisi ostaa metsää lisää...\n\n-- Montako teitä on täällä työssä?\n\n-- Nykyisin neljäkymmentäyksi. Neljäkymmentäyksi. Erik Hansen teki\npäässään pienen laskelman ja huomasi, etteivät ne satakunta kruunua,\nmitkä hänellä oli lompakossaan, riittäisi aluksikaan. Mutta tässä\nhänellä oli taas edessään yksi kaikkein tavallisimpia ilmiöitä.\nTarvittiin vain onnettomuudentapaus, ja heti tulivat yksinkertaiset\njoukot levottomiksi ja alkoivat epäillä, että se muodossa tai\ntoisessa kohtaisi heitäkin. Ellei muuten niin siten, etteivät saa\npalkkaansa.\n\n-- Meillä ei ole muuta neuvoa kuin odottaa herra Nyholmin paluuta,\nratkaisi hän viimein. -- Sillä välin saatte ottaa tästä kauppias\nKristensenin puodista mitä tarvitsette.\n\nKauppias Kristensen suostui kyllä mielellään tällaiseen järjestelyyn,\nmutta miesten ja naisten kasvoista huomasi Erik Hansen, että he\nolivat odottaneet toista. Asian luontoon ja heidän mielikuvitukseensa\nkuului, että konsuli Björsethin edusmiehellä olisi pitänyt olla\ntaskut täynnä rahaa. Kun näin ei tällä kertaa ollut laita, synnytti\nse murinaa ja epäluuloa. Aivan tuloksetonta olisi ollut ruveta\nselittelemään, että kunpa minä olisin tiennyt sahan palon ja sen,\nettä herra Nyholm oli matkoilla...\n\nIlta ei siis tuonutkaan tullessaan ajatuksetonta, tyyntä lepoa, niin\nkuin oli luvannut. Kun miehet olivat menneet, tuntui Erik Hansenista\npäin vastoin siltä, kuin hänelle olisi tapahtunut jonkinlainen\nkolahdus. Hetkisen hän jo ajatteli mennä neuvottelemaan tilanteesta\nneiti Björsethin ja herra Malonen kanssa, mutta hän hylkäsi heti\najatuksen. Minkäpä kumpikaan heistä sille voi -- ja hän itse oli se,\njoka ensikädessä käytti konsulin puhe- ja toimintavaltaa.\n\nSiitä huolimatta oli uni kuitenkin vaisua ja levotonta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nNeiti Björseth tervehti hätäisesti ja ohimennen ja istahti lähimpänä\nolevalle tuolille.\n\n-- Sulhaseni on aivan mahdoton, hän aloitti välittömästi ja ilman\nesipuheita. -- Nyt minun pitäisi tietää, oliko laitos vakuutettu vai\neikö.\n\nErik Hansenia hymyilytti, mutta hän ei hymyillyt.\n\n-- Eikä teillä luonnollisesti ollut mitään vastattavaa, neiti\nBjörseth.\n\n-- Kuinka minulla olisi ollut. Vastasin vain, että se asia on minulle\nkokonaan tuntematon.\n\n-- Olen ottanut asiasta selvän paikallisasiamieheltä. Se on muuten\njuuri kauppias Kristensen. Rakennus ei ollut vakuutettu äyristäkään.\n\nNeiti Björseth näytti hiukan kalpenevan.\n\n-- Isälleni tulee sitten suuri vahinko, kuiskasi hän vihdoin.\n\n-- Suuri kylläkin, mutta toivoakseni ei ylivoimainen.\n\n-- Onko teillä aavistustakaan, tirehtööri Hansen, mitä nyt alamme\ntehdä?\n\n-- Jospa voisinkin sen sanoa, neiti Björseth. Mutta kun arvelin,\nettä isällänne, herra konsulilla, on valmiiksi ostettuna suuria\nmetsätiloja, niin ei kai auttane muu kuin ruveta rakentamaan\nuudelleen.\n\n-- Kylällä kuulin kaiken lisäksi, että se Nyholm, tai mikä hänen\nnimensä nyt on, ei ole tilittänyt väkeä kokonaiseen kuukauteen.\nSulhaseni sanoi, että se vielä puuttui.\n\n-- Siitä älkää olko huolissanne, neiti Björseth. Tilittämättömyyteen\non luonnolliset syynsä. Ja herra Malonelle olisitte voinut kertoa,\nettä Andreas Björsethin asiat on tähänkin mennessä hoidettu ja\nhoidetaan Jumalan avulla tästä eteenkinpäin.\n\nTietämättään Erik Hansen oli koroittanut äänensä ja puhui melkeinpä\nylpeästi. Hän huomasi, että Signe Björseth punastui mielihyvästä.\n\n-- Olette kovin hyvä, tirehtööri Hansen. Myönnän, että olen ollut\nhyvin levoton ja vähän hävennytkin.\n\n-- Teillä ei ole syytä kumpaankaan, neiti Björseth. Teillähän ei ole\nliikeasioiden kanssa pienintäkään tekemistä.\n\n-- Mutta ettekö voisi lähettää noutamaan rahaa vaikkapa teidän\nkonttoristanne väelle.\n\n-- Ajattelin sitä hiukan itsekin, mutta se on aivan tarpeetonta\nja kallistakin. Ne tulevat kyllä, kun ehtivät, ja meidän on vain\nkärsivällisesti odotettava.\n\nUlkona on auringonhehkuinen, kirkas päivä, jollaisena luonto tuntuu\nkuin hetkeksi pysähtyneen. Työttömiksi jääneet ihmiset kulkevat\nsiinä ohi ryhmissä ja yksitellen, ja heidän kasvonsa ovat paahteiset\nja hikiset, mutta heillä ei nyt nähtävästi ole mielessä saamatta\njäänyt tili. Metsän tuoksu kantautuu sisälle asti, virta solisee, ja\netäällä olevan tunturinhuipun rinteellä näyttää lumi kimaltelevan ja\nvälkehtivän, kuin aikoisi se tuossa silmänräpäyksessä muuttua vedeksi.\n\nErik Hansenilla ei ole muuta tekemistä kuin odottaa, eikä kunnolleen\nedes sitäkään. Asiathan selviytyvät kyllä hänettäkin. Ja Signe\nBjörseth oli jo saanut sanotuksi sen, mitä hänellä on ollut\nsydämelläkin.\n\nOn vain noustava, kiitettävä ja lähdettävä. Mutta kuitenkin hän istuu\npaikallaan.\n\n-- Täällä on kovin kauniit metsät, sanoo hän viimein.\n\n-- Katselin niitä itsekin ne ensikerran nähdessäni sillä silmällä,\nvastasi Erik Hansen. -- Ja olen iloinen, ettei niihin ole koskettu.\nNe ovat muuten, ainakin suurimmaksi osaksi, isänne omaisuutta.\n\n-- Pastori kertoi siitä. Pitäisittekö pyyntöäni tungettelevana,\ntirehtööri Hansen, jos pyytäisin teitä näyttämään minulle niitä?\n\n-- Enpä suinkaan, neiti Björseth. Mutta tehtävä kuuluu herra Malonen\nluonnollisiin oikeuksiin, vieläpä velvollisuuksiinkin.\n\n-- Ah, hän on ollut ongella jo aamunkoitosta saakka.\n\n-- Niinkö! No, kaipa hän sieltä palaakin, eikä tämä päivä ole\nmaailman viimeinen.\n\nSigne Björsethin kasvot vaihtoivat väriä, ja kädet tekivät\ntahdottoman liikkeen, ikään kuin joku olisi nytkähdyttänyt niitä,\nmutta suu hymyili.\n\n-- Myöntäkää vain, herra Hansen, sanoi hän, -- että olen teille koko\nvastenmielinen.\n\n-- Ette, neiti Björseth, mutta siihen, että olen teidän suhteenne\nvarovainen, siihen te itse kylläkin olette syypää.\n\nNeiti Björseth nousi, eikä suu ollut enää hymyssä.\n\n-- Ajatelkaa mitä haluatte, herra Hansen, mutta pidän teistä hyvin\npaljon ihmisenä, juuri sellaisena kuin olette.\n\nTuo ihminen sitten jaksoi olla täynnä yllätyksiä suuntaan jos\ntoiseenkin. Erik Hansen naurahti, naurahti hiljaa, mutta tylysti ja\nontosti.\n\n-- Teillä on kyllä varaa sanoa niin, neiti Björseth, ja minun on\ntoistaiseksi otettava kaikki todesti ja vakavasti.\n\n-- Uskokaa tai älkää, mutta sekin päivä tulee vielä, jolloin\najattelette minusta toisin.\n\n-- Ja vaikka sellainen päivä tulisikin, neiti Björseth, niin eiväthän\nminun ajatukseni ulotu teihin asti, neiti Björseth. Sen me jo\ntiedämme uskoa. Mutta tuolla näkyy herra Malone kulkevan. Hän näyttää\njo onkimisensa onkineen.\n\nNeiti Björseth meni, mutta Erik Hansen jäi syviin mietteisiin.\nMitä varten hän alkujaan oli tullut? Eivät tainneet välit mister\nMalonen kanssa olla erinomaiset, ja tehdythän ne olivatkin eivätkä\nsyntyneet, ja hän, Erik Hansen, olisi vain saanut olla kuuliaisena\nvälikappaleena herättämässä sulhasessa asiaankuuluvaa epäluuloa ja\nmustasukkaisuutta.\n\nPitkälle, kovin pitkälle ja kaukaa oli Signe Björseth nuorella\niällään oppinut ajattelemaan! Ja mistähän tuo oli tullut, oliko se\nperittyä, vai maailmako sen oli opettanut?\n\nTämä oli sellainen asia, jolle ei edes voinut nauraa:\n\n-- Ei meitä petetä.\n\n\n\n\nV\n\n\nMuutaman päivän kuluttua herra Nyholm palasi. Mies oli säikähtyneen\nnäköinen ja yltyleensä hiessä ja muutenkin pelon ja vavistuksen\nvallassa. Hän oli lähtenyt paluumatkalle heti tapauksesta kuultuaan,\nja Storfossenin niskasta asti hän oli kävellyt. Hänestä oli tuntunut\nkeveämmältä ja onnettomuus pienemmältä, kun sai edes kävellä, kun ei\ntarvinnut istua kärryissä ja miettiä.\n\n-- Hyvä Jumala, millainen skandaali! huohotti hän. -- Sellaista\nminulle ei ole koskaan tapahtunut. Ja minä olen ollut tekemisissä\nkymmenien sahojen kanssa. Kotona Sundsvallissa...\n\nNo, sitä ei kannattanut enää huokailla. Onnettomuus oli jo\ntapahtunut, ja siihen oli mukauduttava.\n\n-- Jaa-jaa, mutta katsokaapas, tirehtööri Hansen. Koko rakennus oli\nvakuuttamaton. Ja kuinka monta kertaa kirjoitin konsulille...\n\nHerra Archibald Malone, joka aamusta alkaen oli istunut Erik Hansenin\nluona, kohautti olkapäitään. Tuota hän juuri oli aavistanut.\n\n-- Luojan kiitos, sanoi herra Nyholm ja kaatoi itseensä aika\nwhiskygrogin, -- ettei se ollut minulla urakalla, niin kuin\nalkuperäinen aikomus oli. Nyt saisin tietysti aloittaa uudelleen\nilmaiseksi. Mutta vakuutuksen olisin ottanut, se on aivan varma.\n\nArchibald Malone loi pitkän katseen Erik Hanseniin.\n\n-- Konsuli Björseth, luvalla sanoen, lausui hän, -- luottaa liian\npaljon onneensa. Myös \"Ellida\" oli muistaakseni vakuuttamaton.\n\n-- Se on myönnettävä, myönsi Erik Hansen, -- mutta konsuli on monessa\nsuhteessa hiukan vanhanaikainen mies, ja hän pitää vakuuttamista\njollakin tavalla keinotteluna. Työn ja vaivan takana ovat olleet\nnekin vakuutukset, mitkä hän Ellidan haaksirikon jälkeen on ottanut.\n\n-- Mutta mitä hän oikein ajattelee?\n\n-- Hänen mielestään vakuutus on tuolla, vastasi Erik Hansen\nvälinpitämättömästi ja osoitti peukalon kärjellä taivasta kohden.\n\n-- No, vakuutushan se on kyllä sekin, naurahti herra Malone, --\nmutta kovin vaativaista on odottaa, että Luojallamme on aikaa pistää\nsormensa jokaiseen konsulin asiaan. Hänellä on sentään muutamia\nsatoja miljoonia muitakin paimennettavia.\n\n-- Kunpa konsuli olisi itse täällä, ajatteli Erik Hansen, -- niin\nkyllä nämä puheet pian loppuisivat.\n\nÄäneen hän kysyi:\n\n-- Mutta nyt, herra Nyholm, on ensikädessä kysymys siitä, onko teillä\nrahaa. Väki kiertelee täällä kuin kiljuva jalopeura ja vaatii tiliä.\n\n-- Sepäs, sepäs, herra tirehtööri. Joka ainoan äyrin panin liikkeelle\njokivarrella ja sitten ostin Helge Norrmanin metsän. Se oli konsulin\nnimenomainen määräys. Mutta odottakaas... nyt on maanantai...\nKeskiviikon laivassa tulee, ja siihen saakka he kyllä voivat odottaa.\n\n-- Minulta liikenisi kolmesataa puntaa, sanoi herra Malone, -- jos se\nvain auttaa asiaa.\n\nErik Hansen kumarsi lyhyesti.\n\n-- Kiitän. Mutta pelkään, ettei minulla ole oikeutta käyttää\ntarjoustanne hyväksemme.\n\n-- Olkoon niin sitten. Mutta pääasia tässä ei kuitenkaan ole se, että\nsaha on palanut ja työväki on ilman tiliä.\n\nErik Hansen terästi katseensa ja kuulonsa.\n\n-- Vaan pääasia on se, jatkoi herra Malone, -- että konsuli Björseth\njo on tehnyt määräajalla toimitettavia sopimuksia. Se vahinko, herra\nHansen, on paljon suurempi kuin kaksi tuollaista sahaa.\n\n-- Anteeksi, mutta en käsitä oikein, herra Malone.\n\n-- Myynyt määrätynkokoista, valmista puutavaraa, jonka on oltava\nsatamassa sinä ja sinä päivänä.\n\nErik Hansen punastui ja puraisi huultansa, herra Nyholmilta pääsi\npitkä vihellys.\n\n-- Tätä kai voidaan pitää ylivoimaisena esteenä, sanoi Erik Hansen\nviimein.\n\n-- Pelkään, ettei Englannin laki niin tee, vastasi herra Malone, --\nvaikka en ole varma siitä.\n\n-- Mikä tässä tapauksessa sitten olisi käytäntö?\n\n-- Niin. En muista varmaan sopimuskirjaa, mutta otaksun sen\nolevan niin, että konsulin on joko hankittava tavara muualta tai\nsuoritettava korvausta jonkin edeltäpäin määrätyn perusteen mukaan.\n\n-- En ole ollut tekemisissä tämäntapaisten asiain kanssa enkä tunne\nniitä. Suokaa anteeksi kysymykseni, mutta tiedättekö, herra Malone,\nkenen kanssa konsuli Björseth on kaupoissa?\n\n-- Ainakin isäni kanssa ja tietääkseni ainakin Wilson & Möllerin.\nHänen nostamansa etumaksu nousee neljääntuhanteen puntaan.\n\nErik Hansen tunsi, kuinka hänen kasvonsa kylmenivät, mutta hän\nsäilytti mielenmalttinsa. Kuitenkin hän olisi toivonut, ettei herra\nNyholm olisi istunut keskustelua kuuntelemassa.\n\n-- Summa kuulostaa suurelta, sanoi hän välinpitämättömästi, -- mutta\ntavatonhan se ei ole. Ovatko tällaiset maksut tavallisia?\n\n-- Kyllä, ne kuuluvat asiaan, sillä sitovathan ne niin puolta kuin\ntoistakin.\n\nMaailmassa on sentään kaikki suhteellista, kuinka surkeilta ja\nvaivaisilta tuntuivatkaan tällaisten asioiden rinnalla hänen\nkymmenentuhatta kruunuansa tai mitä se nyt oli.\n\n-- Hyvä on, Nyholm, sanoi hän sitten tämän puoleen kääntyen. --\nTeillä kai ei ole muuta tekemistä kuin saada miehenne koolle ja panna\ntyöt heti paikalla käyntiin.\n\n-- Niin kuin käskette, herra Hansen. Mutta jos herra konsuli olisi\ntoista mieltä.\n\n-- En luule, sillä tuskinpa hän suotta olisi ostanut suuria aloja\nmetsiä. Pankaa työt vain alulle, ja jos peruuttava määräys tulee,\nniin voimmehan lopettaa sitten.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Te kai, herra Hansen, sanoi herra Malone Nyholmin mentyä, -- te\nkai voisitte antaa minulle konsuli Björsethistä eräitä tietoja, joita\ntarvitsisin pankkiamme varten.\n\n-- Saanko tiedustella, mitä laatua niiden tulisi olla?\n\n-- Ne olisivat aivan yleislaatuisia, koskisivat hänen\nliiketoimintaansa ja hiukan varallisuussuhteitakin.\n\n-- Minun täytyy valittaa, etten konsulin palveluksessa olevana\nvoi auttaa teitä, herra Malone. Sen kuitenkin luulen uskaltavani\nvakuuttaa, että molemmat hyvin kestävät tarkastuksen.\n\n-- Ellen ole kuullut väärin, aiotte siirtyä Suomeen.\n\n-- Se on totta. Mutta siitä huolimatta en tahdo väärinkäyttää sitä\nluottamusta, mitä konsuli Björseth aina on minulle osoittanut.\nKehottaisin teitä, herra Malone, kääntymään joko konsulin itsensä\npuoleen tai... olisikohan tuo liian rohkeaa... neiti Björsethin...\n\nHerra Malone kohautti leveitä harteitaan miettiväisen, puoleksi\ntyytymättömän näköisenä.\n\n-- Se on hiukan vaikea tehtävä, mutisi hän itsekseen. -- Neiti\nBjörseth on iästään huolimatta mieleltään vielä melkein lapsi. Ja\nmitä konsuliin itseensä tulee... niin, muusta ei ole kysymys, mutta...\nmeistä näyttää, kuin hän olisi viime aikoina alkanut jossakin määrin\nhellittää otettaan.\n\nTähän Erik Hansenilla ei ollut mitään lisättävää. Hän teki\nkumarruksen, joka oli jos mahdollista vielä kankeampi kuin Archibald\nMalonen. Itsekseen hän hymähti, mutta mieltään hän ei voinut estää\nolemasta rauhaton. Hänen mieleensä tulivat Nils Hauan ja herra\nRoss ja monet muutkin sellaiset, jotka olivat olleet kovin varmoja\nasemastaan. Olikohan Andreas Björsethin perustuksessa jokin kohta\nheikko, kohta, jota hän ei ollut huomannut ja joka siis oli hänelle\ntuntematon?\n\n\n\n\nVI\n\n\n-- Sanokaa nyt, herra Hansen, pitääkö meidän itkeä vaiko nauraa.\n\nSamantekevää tässä melkein oli, teki kumpaa tahansa. Paras ehkä\nolisi, kun kirota narskahduttaisi, ellei se olisi vähän niin kuin\nsyntiä ja jos se sittenkään hituisenkaan verran veisi asiaa eteenpäin.\n\nErik Hansen ei siis vastannut mitään, vaan veti sikariansa miltei\nintohimoisella voimalla. Signe Björseth oli heittäytynyt pitkälleen\nsammalistoon ja hypisteli pienillä käsillään puolukanlehtiä,\nhypisteli niitä ja taivutti tuon tuostakin jalkansa ylöspäin antaen\nkengänkärjen pudota pehmeään maahan. Erik Hansen seurasi hänen\nliikkeitään ilmeettömin katsein, olihan se huvitusta tuokin.\n\n-- Myöntäkää toki, herra Hansen, että ilma on kaunis, että metsä on\nkaunis, että joen kimmellys on kuin elohopeaa ja että ylimalkaan\nkaikki, mitä me tässä silmillämme näemme, on niin kaunista, etten\nmuista vertaa.\n\n-- Täällä oli monin verroin kauniimpaa, ennen kuin tuota sahaa\nruvettiin rakentamaan, vastasi Erik Hansen murahtaen. -- Ja minä\nolisin valmis tunnustamaan tämän ensimmäiseksi paikaksi koko\nmaailmassa, kun vain näkisin taas sahan valmiina.\n\n-- Mutta tehän näette sen. Kuusi päivää se on valmistunut hetki\nhetkeltä. Ja Nyholmhan oli teille taannut, että kolmen kuukauden\nkuluttua se on valmis.\n\n-- Hyvä olisi, jos olisi.\n\nViimeiset sanat tulivat enemmän itselle lausuttuna toivomuksena kuin\ntoiselle.\n\n-- Ei, neiti Björseth, eiköhän meidän jo ole lähdettävä kylään. Päivä\non sivu puolen.\n\n-- Minusta olisi niin hauskaa täällä. Täällä on niin kuin\nulkopuolella maailman.\n\n-- Jos teistä on, neiti Björseth, tokaisi Erik Hansen kuivasti, --\nniin jääkää sitten, olkaa hyvä. Mutta minun on lähdettävä.\n\nJa hän lähti, vaikka ei tiennyt minne ensiksi ohjaisi kulkunsa, sillä\nminnekään hänellä ei ollut asiaa. Mutta hän ei yksinkertaisesti\nsaattanut olla paikallaan. Jäsenet tuntuivat vaativan toimintaa, maa\npoltti jalkojen alla. Kunpa onnellisesti taas istuisi konttorissaan!\n\nKeskiviikon laiva oli tullut ja mennyt, mutta sen mukana ei tullut\näyriäkään, ei edes yhtään ainoata riviä. Silloin oli Erik Hansen\nensi kerran taas pitkästä aikaa itsekseen kironnut oikein sydämen\npohjasta ja samalla säikähtänyt: kiroaminen ei koskaan tuottanut\nonnea. Saatana itse astui kyllä hetkeksi aulein hymyin auttamaan,\nmutta vei moninkertaisesti sen minkä toikin. No niin. Oli täytynyt\npuhua Nyholmin ja työmiesten kanssa. Tässä nyt oli tapahtunut pieni\nviivästyminen, ihmeellistä, kuinka sellainen saattoikin tapahtua,\nmutta välimatkat olivat pitkät ja kulku oli hidasta ja menotkin\nolivat olleet suurenpuoleiset.\n\n-- Mutta ottakaa nyt toistaiseksi Kristenseniltä mitä tarvitsette ja\npankaa muistiin molemmin puolin.\n\nSe, joka enimmin hyötyi, oli juuri Kristensen, sillä väki osti\nrohkeammin, kun joka kerta ei tarvinnut seisoa raha kourassa ja\nlaskea paljonko jäi jäljelle.\n\nSitten oli täytynyt odottaa maanantain laivaa, tulisihan siinä edes\nvarma tieto siitä, jatketaanko näitä töitä vai ei. Mutta laiva toi\ntullessaan kaikkea muuta vaan ei sitä, mitä odotettiin. Silloin\nErik Hansen oli kalvennut, ja kun hän oli tullut huoneeseensa, oli\nhän tuntenut vapisevansa. Herra Malone oli ollut oikeassa, ei enää\nainoastaan tuntunut siltä, vaan sen tunsi jo selvästi, että konsuli\nBjörseth oli hellittänyt otettaan.\n\nErik Hansen ei enää ollut purrut hampaitaan yhteen. Nyholm oli\nkatsonut häneen vaieten, josta epäluulo ei ollut kaukana, kun hän\noli ilmoittanut, ettei minkäänlaisia tietoja ollut tullut. Väki teki\ntyötään kyräillen ja tuon tuostakin ryhtyen keskenään aiheettomaan\nkeskusteluun. Ja hän itse kulki heidän joukossaan sellaisin tuntein,\nkuin olisi tehnyt tai olisi parhaillaan tekemässä jotakin vääryyttä.\nHänen vastaustensa täytyi olla karttelevia eikä kuten tavallisesti\nkantaan käypiä, pääasia vain oli, että oli äänessä ja reippaan\nnäköinen.\n\nOli hän aikonut neuvotella herra Malonenkin kanssa, mutta eihän tämä\nvoinut päätellä asioita niinkään paljon kuin hän, ei oikeastaan\npäätellä ollenkaan. Jonkinlaisella mielen kevennyksellä Erik Hansen\noli nähnyt Archibald Malonen nousevan laivaan, ja ero oli varmaankin\nollut välittömämpi kuin ensitapaaminen. Ensikerran hän näki tämän\nvakavan miehen hymyilevän koko kasvoin. Jumala varjelkoon, kun ei\nvain Signe Björseth olisi pitänyt häntä pilkkanaan tai huvituksena\nkoko kohtaamista.\n\n-- Toivotan teille kaikkea onnea, tirehtööri Hansen, oli herra Malone\nsanonut. -- Uskon, että selviydytte kyllä niin kuin gentlemannin\ntuleekin.\n\nHän olisi itse asiassa selviytynyt hyvinkin vähällä! Hänen olisi\ntarvinnut vain sanoa, että tämä ei kuulu hänelle, että onpa tämä nyt\nsurullinen tapaus, mutta minkä hän sille voi ja matkustaa tiehensä\nryhtyäkseen varsinaisiin töihinsä.\n\nMutta sitäpä hän ei juuri ollut voinut tehdä. Jos täällä ei olisi\nollut ketään, joka edes jollakin tavalla edusti konsuli Björsethiä,\nniin täällä olisi ollut piru irti.\n\nMietteissään Erik Hansen oli tullut kylän reunalle. Sahaaminen\nja kirveiden ja vasaroiden kalke ulottui jo hänen korviinsa. Hän\npysähtyi kuuntelemaan ja veti syvältä henkeänsä.\n\nEi, neiti Björsethin kanssa ei ollut voinut neuvotella, ei hänen eikä\nkenenkään muunkaan.\n\nJa niin hän oli omin päin ja omalla vastuullaan kirjoittanut Bergille\nja tilannut tarvittavan summan rahaa. Eihän tällainen käynyt talon\narvonkaan takia. Parin, viimeistään kolmen päivän kuluttua lähetys\nsaapuisi. Hän laski mielessään, paljonko miehille meni pelkkiin\ntyöpalkkoihin. Hänenhän niistä oli vastattava, jos konsulilta\nviimekädessä tulisi kielto jatkaa rakentamista.\n\nOnneksi sentään helteitä jatkui, helteitä, jotka lamauttivat tahdon\nja turruttivat ajatukset. Miehet tekivät työtä ajatuksettomasti\nkuin koneet. Tarvittaisiin vain, ei sadetta eikä ukonjyrinää, vaan\nkolean tuulinen päivä, sellainen, joka hiukan puistattaa ruumista ja\nravistaa ajatuksia, ja heti he alkaisivat ruokatunnilla neuvotella\nkeskenään. Tietysti he eivät tulisi hänelle mitään puhumaan, mutta jo\ntietoisuus siitä, että he tekivät sitä keskenään, oli ilkeä.\n\nHän käveli hiljalleen rakennuksen luo ja seisahtui katselemaan.\nVielä pari vuotta sitten täällä oli leppoisaa ja koskematonta, nyt\nei viheriästä nurmikosta ollut jälkeäkään, se oli moneen kertaan\nmullalle tallattu, ja seutu oli yltyleensä kaarnan, lastujen\nja mullan vallassa. Pian tänne ilmestyisi kahvitupa, sitten\nmahdollisesti pienoinen kapakkakin, ellei julkinen, niin salainen, ja\nVangenin tehdasseutu olisi osapuilleen valmis.\n\nHerra Nyholm tulee huomaavaisena hänen luoksensa ja tarjoaa,\nkauemmaksi rakennukselta vieden, tupakat. Pitihän toki joka välissä\nolla miehille esimerkiksi.\n\n-- Se käy taas, tirehtööri Hansen. Mitäs arvelette?\n\n-- Hyvä minusta näyttää tulevan.\n\n-- Ei vieläkään minkäänlaisia tietoja.\n\n-- Ei. Mutta minä arvelen, että kun tätä kerran on suunniteltu ja\nruvettu rakentamaan, niin se tehdään loppuun myöskin.\n\n-- Mister Malone tuntui epäilevän, tokko metsät jokivarrella\nriittävät pitemmäksi aikaa.\n\nErik Hansen kohautti olkapäitään.\n\n-- Konsuli Björseth lienee jo sen seikan itselleen selvittänyt, sanoi\nhän hiukan kärsimättömästi, -- niin että meidän tuskin kannattaa\nvaivata sillä päitämme.\n\n-- Ja jos kesken loppuu, jatkoi hän kotvan mietittyään, -- niin onhan\npuita sekä pohjoisessa että etelässä. Vaikka jokiteitä ei kaikkialle\nolekaan, niin ehkä ne jotenkuten tänne saadaan.\n\nAivan niin, aivan niin. Ja herra Nyholm katoaa toimellisena ja\npuuhakkaana rakennusmiesten joukkoon, vakuutettuna siitä, etteivät\nBjörsethillä ainakaan kirput nilkuta ja että tirehtööri Hansen on\nkarski mies.\n\nMutta se karskius on sittenkin vain ulkonaista tällä kertaa, ja Erik\nHansen on kaiken lopultakin kuin kämmenille lyöty. Täällä hän kulkee\nasiattomilla asioilla ja antelee määräyksiä ja hosuu kuin tyhjään\nilmaan.\n\nNyt alkaa jo sitä paitsi olla päivällisaikakin. Hänen ei ole\nollenkaan nälkä, mutta täytyy kai olla säännöllinen, ja hän alkaa\nhiljakseen kuljeskella Kristensenille päin. Merkillistä, kuinka\nkaikki saattaa lyhyessä ajassa muuttua. Kun hän ensi kerran kävi\ntäällä herra Ursfjordin kanssa, näytti koko Vangen hymyilevältä,\nvauraalta ja onnelliselta, niin kuin se ei mitään kaipaisi. Mutta nyt\ntuntuu siltä, kuin yhtenäisyys olisi särkynyt ja talot siirtyneet\ntoisistaan kauemmaksi, vaikka metsäänkään ei ole sen erikoisemmin\nkoskettu, ja kuin mikään ei olisi eheätä ja kokonaista ollutkaan ja\nkuin kaikki olisi puolitekoista ja keskeneräistä.\n\n-- No, kunhan saha ja siihen kuuluvat valmistuvat, niin ehkä ulkonäkö\nja tunnelma sen mukana muuttuvat. Ja ne, mitkä luonto itse loi,\nvaarat, tunturit ja jokiuoman, niitä ei ainakaan mikään siirtele\npaikaltaan...\n\nHän on jo tarttumassa ovenripaan ja menemässä sisälle, kun samalla\nmuistaa hänet, joka jäi metsään pitkälleen.\n\n-- On niitä velvollisuuksiakin monenlaisia! ärähtää hän ja lähtee\ntakaisin. -- Jos tämä nyt kuuluukaan minun velvollisuuksiini.\n\n-- Minne nyt, herra Hansen, sanoi rouva Kristensen. -- Päivällinen on\njo odottamassa.\n\n-- Passaamaan, passaamaan sitä nukkea. Ei kai hän muuten älyä lähteä\nomalle päivälliselleen.\n\nÄänikin oli sellainen, että rouva Kristenseniltä meni kaikki halu\nlaskea leikkiä.\n\nEikä Signe Björseth ollut paikaltaan liikahtanut. Sormi oli vain\nlakannut hypistelemästä puolukanlehtiä ja pää oli pudonnut toisen\nkämmenen varasta. Hän näytti nukahtaneen, ja Erik Hansen sai monta\nkertaa sanoa hänen nimensä. Viimein hän keveästi kosketti hänen\nolkapäätään.\n\n-- On jo päivällisaika, neiti Björseth.\n\n-- Niinkö! En ole huomannut ajan kulumista ollenkaan.\n\n-- Olette nähtävästi nukkunut.\n\n-- Ehkä sitäkin.\n\nSigne Björseth pyyhkäisi nopeasti kasvojaan ja nousi istumaan. Hänen\nsilmissään oli himmeä, raukea kiilto, joka voi johtua unestakin.\n\n-- Ja niitäkin päivällisiä, sanoi hän vihdoin. -- Istukaamme\nkernaammin täällä, jossa on niin rauhallista ja leppoisaa.\n\n-- On sitä syötäväkin, jos aikoo elää! naurahti Erik Hansen. --\nTiettävästi jää aikaa istumiseenkin.\n\n\n\n\nVII\n\n\nErik Hansen aloitti hyvin kunnioittavasti.\n\n-- Niin kuin hyvin ymmärrätte, neiti Björseth, en mitenkään halua\nsekaantua teidän asioihinne, minulla ei ole siihen kaukaisintakaan\noikeutta, enkä vähimmässäkään määrässä ole edes utelias...\n\n-- Se on pitkä ja juhlallinen esipuhe, mutta niinhän teillä on usein.\nTe haluatte saada sanotuksi, että koko minun tännetulemiseni on,\nsanoisinko, narripeliä. Eikö niin?\n\n-- Jotakin sinnepäin. Surkuttelen herra Malonea.\n\n-- Hyvänen aika! Mitä varten? Miksi? Surkutelkaa minua yhtä paljon.\n\n-- Teissä ei ole mitään surkuteltavaa, neiti Björseth.\n\n-- Eikä Archibald Malonessa, ei meissä kummassakaan. Minä uskon, että\nhän tällä hetkellä on paljon tyytyväisempi kuin minä itse.\n\n-- Suokaa anteeksi, ellen oikein käsitä. Teidänhän piti, mikäli\nymmärrän, kihlautua.\n\n-- Niinhän meidän piti, niinhän meidän on pitänyt tehdä niin\nkauan kuin muistan. Hän on siitä alituisesti kuullut tahollaan ja\nminä myöskin tahollani aina silloin tällöin ja hienoin, sopivin\nviittauksin. Sanokaa, huvin vuoksi, millaisen vaikutuksen Archibald\nMalone teihin teki, herra Hansen?\n\n-- Erittäin luotettavan ja täsmällisen, alussa kyllä hiukan kankean\nja juhlallisen. Hän muistutti monessa suhteessa isäänne, herra\nkonsulia.\n\nSigne Björsethin kasvot saivat uneksivan ilmeen.\n\n-- Isääni, sanoi hän äkkiä, -- tekin muistutatte isääni, herra Hansen.\n\nMutta kun Erik Hansen punastui harmista, ehätti hän lisäämään:\n\n-- Älkää käsittäkö väärin, herra Hansen. Kaikki, jotka ovat\nviihtyneet meillä kymmenen vuotta tai niille main, rupeavat tavalla\ntai toisella muistuttamaan isääni, kukin omalla tavallaan.\n\n-- Niin, Archibald Malone, jatkoi hän sitten miettiväisesti, -- me\nolemme olleet yksissä tosiaankin niin kauan kuin muistamme, yksissä\naina pienin väliajoin. Viimeinen väliaika oli pienin, se oli neljä\nvuotta. Mutta kun aiotaan mennä naimisiin, eikö siinä, herra Hansen,\ntarvita hitunen niin sanottua rakkauttakin?\n\n-- Arvattavasti, vaikka enhän minä, niin kuin tiedätte, ole pätevä\nsitä sanomaan.\n\n-- No niin. Siinä nyt sitten kuulitte Archibald Malonen ja Andreas\nBjörsethin hiukan omin valloin kasvaneen tyttären tarinan. Siihen\nsisältyy koko pitkä rivi vuosia, ja kuitenkin se oli näin mutkaton ja\nloppu näin tuskaton.\n\nErik Hansen tunsi asemansa piinalliseksi. Eihän häntä tuo kaikki\noikeastaan ollut koskenut; miksi hän ylimalkaan oli udellutkaan.\nJa mistä tuo välittömyys ja avomielisyys nyt yhtäkkiä tuli. Mutta\nhän tunsi nämä välittömyydenpuuskat: jonkin ajan kuluttua niitä\nkaduttiin, ja silloin se, joka oli saanut olla niiden todistajana,\nsaanut haihtuvan hetken pilkistää toisen sydämeen, sai katua. Eikä\nainakaan hän enää aikonut antautua alttiiksi millekään yllätyksille.\n\nHän loi syrjäkatseen neiti Björsethiin. Tämän kasvot olivat hiukan\nkalvenneet, mutta silmäterät laajenneet, hän näytti kauniimmalta kuin\nmilloinkaan ennen.\n\n-- Entä nyt, herra Hansen, sanoi hän viimein, -- entä mitä nyt teemme?\n\n-- Ehkä on parasta, että taas lähdemme, vastasi Erik Hansen havahtuen\nja arkipäiväisesti. -- Niin kuin jo ilmoitin, matkustan ylihuomenna.\n\n-- Suoraan tai melkein suoraan isäni luo. Kuulin sen kyllä. Mutta te\nnyt olette merkillinen mies, kun ette anna minun haaveilla, vaikka\ntiedätte, että minulla on suru.\n\n-- Ilta on jo käsissä, neiti Björseth.\n\n-- Antaa olla, että ilta. Jokin vuorokaudenaikahan täytyy aina olla.\nKerran me istuimme kokonaisen yön. Muistatteko?\n\n-- Valitettavasti.\n\nErik Hansen puraisi huultaan. Joko se nyt taas alkoi. Mutta tuo, joka\nistui tuossa, ei ollut enää sama Signe Björseth kuin ennen. Jotakin\nuutta hänessä oli. Ja vaikka Erik Hansen oli noussut seisomaan, jäi\nhän odottamaan.\n\n-- Me olemme joskus puhuneet teistä Synnöve Ursfjordin kanssa.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Tiedättekö te, mitä hän sanoi?\n\n-- Kuinka minä sen voisin tietää?\n\n-- Ettette ole ollenkaan muuttunut niiden vuosien kuluessa, joina hän\non teidät tuntenut...\n\n-- Mitenkähän tuo nyt oikein on käsitettävä, ajatteli Erik Hansen.\n\n-- Ainoastaan teidän alahuulenne on vuosi vuodelta yhä enemmän\ntyöntynyt eteenpäin.\n\n-- Siis hiukan niin kuin herra Rossilla, totesi Erik Hansen\nhämmästystään näyttämättä ja kylmäverisesti.\n\n-- Kas häntä en tullut ajatelleeksi. Tosiaankin niin kuin hänellä.\nTai isälläni. Tai herra Johannesenilla.\n\n-- No, seura ainakin on moitteiden yläpuolella, myönsi Erik Hansen\nrasittuneesti. -- Mutta neiti Björseth, sallikaa minun huomauttaa\nteille, että aika rientää.\n\n-- Sanotte, että aika rientää, mutta niinhän se on aina tehnyt...\n\n-- Niin onkin, ja nyt alan minäkin rientää.\n\nJa hän alkoi hiljalleen astua vuorenrinnettä alas. Signe Björseth\nnousi ja tuli empien hänen jäljessään.\n\n-- Ylihuomenna siis, sanoi hän, -- mutta huomenna käymme tuolla\ntunturilla.\n\n-- Sinne on pitkä matka, väitti Erik Hansen, -- paljon pitempi kuin\ntäältä katsoen luulemme.\n\n-- Ei ole, tiedättekö, minä olen siellä käynyt. Ja siellä on niin\nhauska kylä ja hyviä ihmisiä.\n\nSuoraan sanoen Erik Hansen ei lainkaan olisi välittänyt hauskoista\nkylistä ja hyvistä ihmisistä, vaikka eihän hänellä huomenna kyllä\nollut muutakaan erikoisempaa toimittamista. Mutta hän oli jo\nliiaksikin peräytynyt päätöksistään Signe Björsethin suhteen,\ntahtomattaan, ajattelemattaan, huomaamatta miten se oikeastaan oli\ntapahtunut. Oli jo aika ottaa asenne, minkä oli aikonut pitääkin, ja\ntällä kertaa johdonmukaisesti säilyttää se.\n\n-- Minulla ei oikein olisi aikaa, vastasi hän kartellen, -- mutta kun\nennenkin olette käynyt siellä yksin, neiti Björseth, niin...\n\n-- Ei, kävin siellä herra Malonen kanssa, niin että tunnen kyllä\ntien. Mutta te pelkäätte tulla kanssani, herra Hansen?\n\nErik Hansen kohautti olkapäitään.\n\n-- Pelkään! En, sanoi hän kylmästi. -- Mutta minä en halua tahallani\nlaittaa itselleni mitään ikävyyksiä.\n\nSigne Björseth tuli aivan hänen eteensä ja tarttui hänen takkinsa\nnappiin.\n\n-- Lupaan teille, Erik Hansen, lausui hän kiivaasti hengittäen, --\netten koskaan, en koskaan enää sano teille sellaista, josta ette pidä.\n\n-- Ja miksi ette?\n\nErik Hansen kokosi kylmäverisyytensä ja peräytyi askelen.\n\n-- Siksi, siksi, että osasitte rakastaa Gunni Hjelmiä niin paljon.\n\nSitten Signe Björseth hyvää yötä toivottamatta nopein askelin\nkiiruhti tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOliko tuo ihminen viisas vai hullu?\n\nErik Hansen jäi tyrmistyneenä seisomaan paikalleen ja katseli hänen\njälkeensä, kun hän katosi puiden taakse.\n\nJoskus puhui hänen suunsa kuin johdonmukainen puhdas järki itse,\ntoisinaan hyppelehtivät ajatukset ja sanat asiasta toiseen, sinne\ntänne, että seuraa mukana jos voit, koeta muistaa kaikki ja ota selvä.\n\nVai oliko lopultakin niin, että kaiken oikukkaan takana oli vain aito\nbjörsethiläistä laskelmaa, kylmää ja harkittua. Siinä tapauksessa:\nmiksi se kohdistuisi häneen, Erik Hanseniin! Olihan Signe Björseth jo\nnähnyt tai ainakin melkein nähnyt hänet nöyränä palvelijanaan. Mutta\njos tarkoitus oli toinen kerta kukistaa hänet, niin se oli turha\nvaiva.\n\nOli jo sydänyö, kun Erik Hansen avasi huoneensa oven, kävi sisään ja\nsytytti kynttilän. Viereisessä huoneessa tuntui Nyholm vielä valvovan.\n\n-- Hyvää yötä, Nyholm, huusi hän suljetun oven läpi.\n\n-- Samoin, tirehtööri.\n\nMutta tirehtööri vaipui keveään uneen vasta auringon noustua. Jos\nhän tahtoi olla entisensä, niin hän pysyi poissa tunturimatkalta, ja\nkuitenkin hän päätti mennä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSinne olivat jääneet metsät ja sinne se hauska kylä herttaisine\nihmisineen, jotka olivat sanoneet:\n\n-- Se on Andreas Björsethin tytär, joka kävi täällä viime viikollakin\nsen pitkän englantilaisen kanssa. Ja tuo on niiden inspehtori...\nniille tulee saha tuonne alhaalle, Vangeniin...\n\nSinne ne olivat jääneet, ja tässä olivat edessä vain viheriät\ntasangot, jotka hitaasti nousivat. Mutta huippu, joka välkähteli\nvalkeutta, purppuraa ja kultaa, se oli vielä kaukana edessäpäin.\n\n-- Ehkemme menekään sinne asti, sillä kun saavutamme kaikkein\nkauneimman, ei se enää olekaan kaunista, etsimme kultakenttää ja\nlöydämme sitten aivan tavallista lunta ja jäätä.\n\nJa Signe Björseth oli kaunis, kun hän näin sanoi, kaunis, niin kuin\nosa tästä kaikesta. Mutta olihan vielä palattava laaksoonkin, joka\ntäältä katsottuna näytti pieneltä paratiisilta. Se uinui vaaleassa ja\ntummassa vihreydessään, jonka peittoon jokiuoma hiipi kuin suojaan\njättäen vain tumman juovan itsestään merkiksi puiden latvoihin.\nJa sen takana välkehti meri, täältä nähden kuin sädehtivä hopea,\njoka kauempana vaihtui siniseen ja viheriään ja lopuksi yhtyi\ntaivaankaareen, mutta rannalta katsoen petollinen ja levoton ja\nlaineita ja maininkeja täynnä.\n\n-- Kaunista, tietysti! Mutta mitä tunturikaan on muuta kuin suunnaton\nröykkiö kiveä ja sen sellaista, mitä välke sen huipulla muuta\nkuin lunta ja jäätä, jota voimme ottaa vesilasiin ja sulattaa. Ja\nsilloin saamme koko kullasta ja purppurasta jonkin verran sameata ja\nroskaista vettä. Ottakaa kappale tunturia käteenne, kohtuullisen iso\nkivensirunen tai kourallinen sammalta, ettekä te löydä siinä mitään\nerikoista. Onko tielle pudonnut, tallattu, keltainen koivunlehti\nteistä jotakin suurenmoista ja ihanaa? En luule, mutta koivumetsä\nsyksyisessä loistossaan, se on jotakin suurenmoista ja verratonta.\n\nOi, Signe Björseth oli kaunis, kaunis niinkuin auringonvälke tai\ntähdentuike. Hän otti Erik Hansenin kädestä ja sanoi:\n\n-- Perkele vei Vapahtajan korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman\nihanuuden ja sanoi: tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat\nmaahan minun jalkaini juureen ja rukoilet minua. Erik Hansen, minä\nkysyn teiltä, olenko minä teidän mielestänne se? Piru.\n\nPuhuteltu säpsähti, hän oli kulkenut kuin lumottuna, kuin huumeessa.\nNyt hän näki edessään naisen katseen. Se oli kiilloton, kolkko ja\nautio.\n\n-- Kuljetaan eteenpäin, että ennätämme takaisinkin, vastasi hän\narkipäiväisesti. -- Te olette jokin enkelin ja pirun välimuoto.\n\n-- Siis ihminen. Omaksi kuvakseen Luoja minut loi niin kuin kaikki\nmuutkin, mutta sitten tuli piru, ja hänellä oli myöskin sanansa\nsanottavana asiassa. Erik Hansen, kysyn teiltä vielä yhtä asiaa.\nOletteko koskaan hyväillyt naista, ei suutelemalla ja muulla tavalla\nlääppimällä, mutta oikein kunnollisesti, niin kuin miehet vaimojansa?\n\n-- Mitä se teihin kuuluu! Kuljetaan eteenpäin nyt.\n\n-- Ei, miksi etsisimme kultaa, kun tiedämme löytävämme vain jäätä\nja lunta. Ylempänä käyvät sitä paitsi tuulet, jotka jäähdyttävät\najatuksia.\n\n-- Sitä ne näyttävät tarvitsevankin.\n\n-- Teidänkin! Sitä en uskoisi. Ei, me jäämme tähän, sillä tässä on\nlauhkea ja hyvä. Mutta te jätitte vastaamatta kysymykseeni.\n\n-- Kun se ei kaipaa vastausta, neiti Björseth.\n\n-- Älkää sanoko minua neiti Björsethiksi, sanokaa Signeksi. Tuolla\nalhaalla laaksossa olen taas neiti Björseth.\n\nMihin tästä lopulta joudutaan! Erik Hansen oli huumaantunut\nja väsynyt; ei kulkemisesta, vaan omista ajatuksistaan ja\nkuuntelemisesta. Eikä Signe Björseth kuitenkaan näyttänyt välittävän\nsiitä, kuunneltiinko häntä, hän puhui vain kuin puhumisen pakosta,\nkuin nauttiakseen oman äänensä soinnusta.\n\n-- Ette Gunni Hjelmiä ainakaan, jatkoi hän äskeistä ajatustaan, --\nhän oli sieltä, minne menikin, eikä henkiä eikä varjoja hyväillä. Ei\nniitä edes suudellakaan. Mutta jotakin muuta. Saiko Thomasine Hauan\nteidät vietellyksi?\n\nSigne Björsethin katse on pysähtynyt häneen, se on syvä ja totinen.\nMutta Erik Hansen on niin kuin olisi maailma seisahtunut kulussaan ja\njäänyt odottamaan.\n\n-- Ei siis Thomasine Hauankaan. Ja minun nähdäkseni hänen pitäisi\nvoittaa vaikka kivimuuri, jos tahtoisi. Koko elämä on vaeltanut\nohitsenne, miksi? Ketä te olette odottanut? Teidän Teklaanne en ota\nhuomioon, piikahan on vain piika, sellainen kuuluu asiaan...\n\nNyt Erik Hansen ikään kuin herää. Hänen kulmakarvansa rypistyvät,\nja hän kohottautuu asennostaan. Onko hän jossakin lähellä taivaan\nporttia, vaan onko hän joutunut olemaan hullun ihmisen kanssa kahden?\n\n-- Mitä te oikein tahdotte, neiti Björseth? kysyy hän käheästi.\n\n-- En mitään, ellen esille teidän minäänne. Vai veikö Gunni Hjelm sen\nmennessään?\n\n-- Pyydän, älkää puhuko hänestä.\n\n-- En liikaa, eikä se oikein ohjelmaani sovikaan, tuli hyydyttävän\nkylmästi. -- Te rakastitte häntä sielullanne. Se on taivaasta. Mutta\non myöskin toisenlaista rakkautta, ruumiillista. Ja milloin nämä\nmolemmat yhtyvät, silloin syntyy inhimillinen rakkaus.\n\n-- Te puhutte kuin... kuin kirjasta. Mistä te tämän kaiken olette\noppinut?\n\n-- Sitä vartenhan olen matkustanut maat ja mantereet, sitä varten\nkai olen äiditön ja sitä varten kai olen ollut poissa kotoa koko\nikäni. On kai minun jonkinlaista rakkautta täytynyt oppia. Mutta\nteistä, Erik Hansen, teistä en saa irti mitään. Jos olen teille\npaha, niin vetäydytte kuoreenne, ja kun olen hyvä, vetäydytte vielä\nenemmän kuoreenne. Ja minä haluaisin nähdä, millainen olette oikein\nihmisenä...\n\n-- Mutta näettehän sen joka jumalan päivä.\n\n-- En. Te salaatte aina, teillä on aina naamari kasvoillanne kuin\nkiinalaisella. Ettekä kuitenkaan ole tyhmä ettekä ujo.\n\n-- En osaa puhua teille, neiti Björseth. Alussa kunnioitin...\n\n-- Kunnioitin. Kaikki täällä kunnioittavat minua. Se on meidän\nkylttimme...\n\n--... mutta kun näin teidän määrättömän kopeutenne, niin se vaihtui\npidättyväisyydeksi ja varovaisuudeksi.\n\n-- Ah, ja minä luulin, että tahdoitte olla ylpeä takaisin. Mutta,\nErik Hansen, ettekö pidä minusta vähän, hyvin vähän tällaisenakin,\nedes jonkin verran...\n\nErik Hansen katseli häntä sydän sykkien, kasvot pingoittuneina ja\nsilmiään rävähdyttämättä. Sanat kuuluivat melkein hänen korvansa\njuuressa, ja hengitys vastasi ihoon. Signe Björseth oli tullut aivan\nhänen vierelleen, käsi vastasi käteen, ja hän saattoi erottaa hänen\nsuoniensa tykinnän. Mutta vaikka suu hymyili, olivat kasvot valkeat\nja silmät ankarat kuin kuoleman.\n\n-- Te voitte hyvin suudella minua kerran, kuiskasi hän, -- suudella\npitkään ja sydämellisesti. Eikä teidän tarvitse pitää sitä asiana\neikä minään. Minut on jo ennenkin vietelty...\n\nMies kavahti seisomaan kuin käärmeen pistämänä ja tuijotti\nkauhistuneena maassa istuvaan naiseen, jonka huulilla hymy yhä\nkarehti. Sitten hän käänsi selkänsä ja alkoi nopein askelin, melkein\njuoksujalkaa, kiiruhtaa laaksoa kohti aivan kuin hakeakseen sieltä\nturvaa ja pelastusta.\n\n\n\n\nIX\n\n\nErik Hansen istuu pastori Hjelmillä ja punnitsee itsekseen, puhuako\nvai eikö puhua. Ja pastori Hjelm polttaa piippuaan ja antaa hänen\nharkita. Hän näkee, että toisella on jotakin erinomaista mielessään,\nehkäpä oikein sydämelläänkin, mutta tietää, että sanat eivät ole\nerikoisemman herkkiä lähtemään ja että on turhaa koettaakaan\nhoukutella niitä esiin, ennen kuin niiden aika on tullut. Viimein hän\nkuitenkin katsoo asiakseen auttaa alkuun.\n\n-- Sinä et siis ole oikein tyytyväinen käyntiisi Vangenissa, sanoo\nhän ohimennen ja välinpitämättömästi.\n\n-- En. Minusta alkoi näyttää samalta kuin herra Malonesta, että\nasioiden siellä annetaan itse hoitaa itsensä.\n\n-- Se on jotenkin rohkeasti sanottu. Mutta uskon, että hän, joka\nniin antaa niiden hoidella itsensä, tietää kyllä mitä tekee. Se on\narvatenkin ollut ennen sinunkin mielipiteesi.\n\nErik Hansen pudisti päätään vakavan näköisenä.\n\n-- Niin, ennen, myönsi hän. -- Mutta pelkään herra Malonen olleen\noikeassa, kun hän mainitsi jotakin otteen herpaantumisesta.\n\nPastori Hjelm naurahti.\n\n-- Mitä pidit herra Malonesta? kysyi hän äkkiä toiseen asiaan\nsiirtyen.\n\n-- Minusta hän kyllä oli niin kuin mies ainakin ja englantilainen\nerikoisesti, vastasi Erik Hansen. -- Mutta morsian ei näyttänyt\nhänestä sen kummemmin välittävän, ja toisaalla näkyi asia olevan sama.\n\n-- Sinä puhut kovin varmasti, nauroi pastori Hjelm. -- Kuitenkin,\nmikäli tiedän, tämä asia on ollut erikoisesti konsuli Björsethin\nsydämellä, ja samoin lienee asia ollut Englannissa.\n\nErik Hansen hymähti melkein tuskastuneesti.\n\n-- Enhän ymmärrä moisia asioita, sanoi hän, -- kerron vain mitä\nsilmilläni näin. Mutta minusta nähden nuo tuollaiset puuhatkin,\nruveta suunnittelemaan lastensa elämää niin pitkälle eteenpäin,\novat epävarmoja, jopa joutaviakin. Kun he tulevat miehuusikään,\najattelevat he joka tapauksessa omin aivoin ja tuntevat, mikäli ja\nmitä tuntevat, omalla sydämellään, siitä emme koskaan pääse. Minusta\nkoko heidän hommansa oli jollakin tavoin vastenmielistä, melkein\nrumaa.\n\nNyt pastori Hjelm otti piipun käteensä ja katseli häntä suurin,\nihmettelevin silmin.\n\n-- Sinulle on tullut mielipiteitä viime aikoina, huomaan minä, lausui\nhän vihdoin. -- Tällaisia asioita sinä tuskin lienet ennen näin\npitkälle ajatellut.\n\n-- Totta kai sitä on pakko jo tällä iällä tulla jotakin ajatelleeksi,\nmurahti Erik Hansen yksinkertaisesti. -- Ei kai sellaista tunnetta\nkuin avioliittoon johtavaa rakkautta voida manata esiin.\n\nTähän ei vanha pastori Hjelm vastannut mitään. Hän oli jo vanha mies,\nnähnyt elämänsä varrella paljon, ja hän jäi miettimään.\n\n-- Puhutaan myös jotakin sellaista, että kunnioita isääsi ja äitiäsi,\nsanoi hän vihdoin puoliääneen ja rupesi uudelleen täyttämään\npiippuansa, -- mutta sitä en mene sanomaan, käykö sitä tässä\nsovelluttaminen.\n\nEi ollut Erik Hansenillakaan mitään sanomista. Hän oli tullut tänne\navoimin sydämin, aikonut silmää rävähdyttämättä kertoa kaikki,\nmitä oli nähnyt, ja ennen kaikkea, mitä oli kokenut. Mutta nyt se\ntuntui hänestä melkein pyhyyden häpäisemiseltä, sanojen eteen tuli\nsalpa, ja hän istui siinä neuvottomana ja nolona. Ja millä tavalla\npyhyyden häpäisemiseltä? Oliko tässä kyseessä Gunni Hjelmin muisto,\nmuisto, joka tuskin oli ehtinyt neljän kuukauden vanhaksi, vai\noliko kysymyksessä uskotun salaisuuden kavaltaminen, se, että Signe\nBjörsethissä ei silloin tunturilla ollut vilppiä eikä petosta.\n\n-- No, Signe Björseth ei ainakaan ole niin mahdoton kuin miltä hän\njoskus näyttää, lopetti pastori Hjelm. -- Nuoren Malonen ja hänen\nasia voi kylläkin vielä oieta. Sinä siis olet vakavasti päättänyt\nitse mennä konsuli Björsethin puheille?\n\n-- En pääse siitä minnekään. Vangenia ei voi jättää oman onnensa\nnojaan.\n\n-- Aivan. Tuleeko Signe Björseth mukaasi?\n\n-- Kyllä hän laivassa mainitsi jotakin sellaista, mutta enhän minä\nsitä kaiken lopuksi voi tietää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kuitenkin hän tiesi varmasti, että Signe Björseth tulisi. Hänen\nmielensä ei ollut sen selkeämpi Hjelmiltä palatessa kuin sinne\nmennessäkään.\n\nSen tulomatkan Vangenista, sen hän kyllä muistaisi läpi elämänsä.\nHän näki, kuinka Signe Björsethin kasvot olivat valkeat ja kuin\nvanhenneet, ja hän itse oli tuntenut omituista kiihtymystä mennessään\nvaihtamaan hänen kanssaan ne sanat, mitkä jo laivaväen takia olivat\nvälttämättömiä.\n\n-- Mielenne kai on nyt oikein hyvä, Erik Hansen, oli Signe Björseth\neräässä välissä kuiskannut.\n\n-- Mistä sitten? oli hän vavisten kysynyt.\n\n-- Tapahtuneesta tietysti.\n\n-- Sallikaa minun sanoa teille, neiti Björseth...\n\n-- Minäpä en salli. Tietysti kerrottekin jollekin?\n\n-- En kerro. Jos sellaista yrittäisinkin, niin kukahan viisas ihminen\nsitä uskoisi.\n\nSigne Björseth oli naurahtanut, lyhyesti ja karmivasti.\n\n-- Maailmassa uskotaan enemmän kuin te uneksittekaan, Erik Hansen.\n\nTuota naurahdusta oli Erik Hansen kavahtanut, ja vaistomaisesti hän\noli vetäytynyt kauemmaksi.\n\n-- Olette joskus niin perin kummallinen, neiti Björseth, oli hän\nmelkein tahtomattaan kysynyt, -- oletteko oikein terve?\n\n-- Kyllä, liiankin. Ja nyt hän oli tullut lähemmäksi ja laskenut\nvalkean, verettömän kätensä toisen ranteelle. -- Senpä vuoksi,\nuskokaa vain minua, vaadin vielä päänne niin kuin Salome kerran\nJohannes Kastajan pään.\n\n-- Oh, minun kalloni ei ole sen arvoinen.\n\nTästä keskustelusta oli nyt vajaa vuorokausi kulunut, ja hän oli\nnaurahtanut lausuessaan viime sanansa, mutta nauru oli ollut vain\nhuulilla. Sydän oli jyskyttänyt sekaisin pelosta ja huumasta. Ja kun\nhän nyt hitain askelin palasi pastori Hjelmin luota, tunsi hän saman\nhuuman tai paremminkin hurman, kauhukseen yllättävän itsensä. Hän oli\nmennyt saavuttaakseen selvyyden ja samanlaisen rauhan, jollaista hän\nennenkin oli Hjelmin seinien sisäpuolella kokenut, mutta palasi yhtä\ntyhjänä kuin mennessäänkin. Ehkä rauha todellakin oli mennyt Gunhild\nHjelmin mukana.\n\nMutta tämän nimen muistaminen johdatti hänet taas uusiin ajatuksiin.\nHänen mielensä tyyntyi, ja levollisena hän astui hautausmaalle\nseisoakseen taas hetken hänen hautansa ääressä. Kaikki on rauhaa, ja\nGunni Hjelmin elämäkin oli ollut jatkuvaa, suurta rauhaa.\n\nSitten hän alkoi kuljeksia kotiin päin. Olikin koko paljon\njärjestettävää, kun viikkokaupalla sai olla poissa ja uusi\npoissaoleminen oli taas edessä. Sai varmaankin huoletta ensi yönkin\nvalvoa ja ehkä vielä pyytää Berginkin avukseen. Oikeastaan hän ei\nedes tiennyt vielä kaikkea sitä, mitä hänen poissaollessaan oli\ntapahtunut, mutta sitä hän ei voinut kokonaan laskea omaksi syykseen:\nhänet oli käsketty matkalle, ja nyt edessäoleva oli välttämätön\nseuraus juuri tehdystä...\n\nSilloin tulee Signe Björseth häntä vastaan.\n\n-- Kävin teitä tapaamassa, mutta ette ollut kotosalla.\n\n-- Olin pastori Hjelmin luona ja haudalla.\n\n-- Kyllä teidän, Erik Hansen, pitää voida järjestää elämänne ilman\nhautaakin.\n\n-- Tietysti, mutta haudat tuovat monesti mieleen hyviä ja kohottavia\najatuksia.\n\nMelkein koko seuraava yö kului ankarassa työssä, eikä hän saanut\navukseen pyytää ainoastaan herra Bergiä, vaan lisäksi Oskar\nBrattinkin. Mutta työssä ei ollut samaa antaumusta ja vauhtia kuin\nennen, käsi teki mitä sen pitikin tehdä, ajatukset askartelivat\nmuualla. Kesken kaikkea hän nousi ja meni Teklan puheille.\n\n-- En tainnut muistaa sanoakaan, aloitti hän. -- Saat taas laittaa\nmatkatavarani kuntoon. Lähden huomenna iltalaivassa konsulin puheille.\n\n-- Se nyt vasta reisaamista on.\n\n-- Harmittaa se hiukan itseänikin, mutta siitä ei päästä mihinkään.\nJa sitten vielä, ellen ole siitä aiemmin puhunut, voi käydä niin,\nettä syystalvesta muutan Suomeen. Mitä siihen sanot?\n\n-- Suomeen!\n\nTekla jäi suu auki ällistyksestä häntä katsomaan.\n\n-- Suomeen! Ja jo syystalvesta! pääsi häneltä vihdoin. -- Et sinä\nainakaan niin ole siitä maininnut, että se olisi jäänyt mieleeni.\n\n-- Niin. Ajattelen, että kaipa siellä jokapäiväisen leipänsä voi\nansaita niin kuin täälläkin.\n\n-- Kyllä kai sinä tietenkin vaikka missä... Eihän siitä voi olla\npuhetta. Mutta en minä sittenkään oikein ymmärrä...\n\n-- Saat tulla mukaan, jos huvittaa. Kun on tähän asti hyvin tultu\ntoimeen, niin kyllä tullaan eteenkin päin.\n\n-- Mitäs minusta... Mutta kun olet kerran näin hyvin tullut toimeen,\nniin eikö tunnu melkein epäkiitollisuudelta lähteä pois?\n\nTähän se keskustelu jäi. Erik Hansen aikoi vastata, että kai hänestä\non palkan ja ruoan edestä ollut vastaava määrä hyötyäkin, mutta se\nolisi tuntunut töykeältä ja itserakkaalta.\n\n-- Ennätetäänpähän sitä asiaa pohtia, sanoi hän ainoastaan ja palasi\ntaas työhönsä.\n\n\n\n\nX\n\n\nAuringonnousu antaa uutta virikettä ajatuksille. Herrat Berg ja\nBratt ovat työstäjä yön valvomisesta väsyneitä ja kalpeita. He\nhaukottelevat ja ojentelevat jäseniään. Tekla tuo heille kahvia,\nvälillä on syöty kevyt ateria.\n\n-- Tämä alkaakin nyt sitten olla selvää, toteaa Erik Hansen, ja\nkajastus hyvästä mielestä näkyy hänen kasvoillaan. -- Kai nyt tulette\ntoimeen sen ajan, minkä olen poissakin.\n\n-- Riippuu siitäkin, kauanko viivytte.\n\n-- Tuskin kymmentä päivää kauempaa.\n\n-- Ellei kummempaa tule kuin jokapäiväiset asiat, saatte kyllä olla\npoissa vaikka yksikintoista päivää.\n\n-- Mietin vielä, voisiko erikoisempaa tulla, ja laadin varalta\nvalmiit ohjeet. Kiitokset avustanne ja hyvää yötä, herrat!\n\nAuringonnousu virittää ajatukset uuteen vireeseen, joka tuntuu aivan\ntoisenlaiselta kuin eilinen. Tässä on valoa, kirkkautta ja toivoa;\nsiinä eilisessä, mitä siinä nyt olikaan?\n\n-- Minä en vahingossakaan enää rupea ajattelemaan alusta asti.\nMinä en ajattele, mikä olen ollut, mikä olen tai mikä muu minusta\nmahdollisesti olisi voinut tulla.\n\nTuolla kävelevät Berg ja Bratt vielä edestakaisin. Mitähän he\nmahtanevat keskenään aprikoida? Olisikohan heillä mahdollisesti\njotakin vihiä Vangenin jutusta? Jos on, niin olkoon. Nyt näkyykin\nBratt kääntyvän kotiinsa päin.\n\n-- Mutta se on ihmeellistä, että vaikka olen yhteen jos toiseenkin\ntottunut, niin en ole oppinut oikein ottamaan hetkeä sellaisena\nkuin se on. Että minun aina täytyy epäröidä, ellei muuten, niin\najatuksissani, ajatella edeltäpäin ja vielä enemmän ajatella jälkeen\npäin. Tästä eteen päin, niin tästä eteenpäin... hm... saahan sitä\nitsekseen päätellä...\n\nErik Hansen avaa ikkunan, jokin kuormahevonen ajaa ohi, luultavasti\nKnudsenin, on vielä täysi yö, mutta työt satamassa ovat silti\ntäydessä käynnissä.\n\n-- Minunhan piti valmistaa ohjeet mahdollisten yllätysten tai\ntavallisuudesta poikkeavien tapausten varalle. Huomenna iltapäivällä\nlähden taas matkalle, ja on välttämätöntä, että poissaoloni\najaksi valmistan täsmälliset ohjeet. Olen siis jossakin suhteessa\nvälttämätön, niin en ollut kymmenen vuotta sitten, nyt olen. Mutta\njuuri tätähän minun ei pitänyt ajatella, tätä omaa tai muiden\nvälttämättömyyttä. Signe Björseth, olihan puhe, että puhuttelisin\nhäntä Signeksi, seuraa mukana. Se on taas asia erikseen...\n\nJa Erik Hansen istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan niitä\nvälttämättömiä ohjeita. Jokainen asia on hoidettava ajallansa, ja\nhuomenna saattaa lähtökiireissä jokin asia jäädä unohduksiin. Tässä\nei auta surra menetettyä yötä nyt enemmän kuin ennenkään. Eihän\nhänellä ainakaan ole syytä moittia palkkaamakaan, niin kuin niin\nmonet kuuluvat tekevän. Hän alkaa siis merkitä paperiliuskalle\nehdottomasti muistettavat asiat ja toiselle sellaiset, jotka\nsaattaisivat tulla kysymykseen, ja miten silloin on meneteltävä.\nKonsuli Björseth itse ei voisi sen perinpohjaisemmin ja\nyksityiskohtaisemmin asioita miettiä. Mutta juuri silloin tunkeutuu\nauringonvalo kaikessa kirkkaudessaan huoneeseen. Ensin se on ohuina\nsäteinä hiiviskellyt pitkin kattoa ja seiniä, hiipinyt hiljaisena\nja ikään kuin värähdellen, nyt se levittäytyy valloittavana täyteen\nvaloonsa.\n\nSe on Erik Hansenin asiallisten suunnitelmien sen kertainen loppu.\nHän nousee ja hipaisee ohimennen silmiään, hänestä tuntuu, kuin hän\nensi kerran pitkästä aikaa näkisi auringonvalon. Edessä oleva katu\non kuin uudistunut, talojen tiili- ja paanukatot loistavat, ja koko\ntienoo näyttää uivan valomeressä. Minkähänlaista mahtaa vuonolla\nolla; tekisi melkein mieli mennä ulos katsomaan. Tunturien huiput\nloistavat, mutta rinteillä on valo- ja varjoläikkiä, kunnes valotulva\nehtii alas varjoisaan, vihertävään metsään. Tunturit, auringonvalo,\nSigne Björseth! -- Mikä minä olen? ajattelee Erik Hansen. -- Minä\nolin häntä niin lähellä ja minä olisin saanut suudella häntä. Oliko\nse häneltä päähänpisto, jollaisia vain hän voi keksiä, vai oliko\nse...? Hyvä Jumala, ei suinkaan se vain ollut rakkautta, tosin\nhetkellistä, mutta rakkautta joka tapauksessa! Siinä tapauksessa,\nmiksi juuri minuun, kun niin paljon parempiakin on olemassa.\n\nMutta nythän ei ollut mikään itse-erittelemisen aika. Signe\nBjörsethin kuva nousi taas hänen eteensä valoisana, hiukan\nkeveänäkin, mutta itsetietoa ja uhmaa täynnä. Eihän Erik Hansen\nollut viime aikoihin saakka naisia erikoisemmin tarkannut, mutta\nnähnyt sentään tarpeeksi huomatakseen, kuinka poikkeava muista Signe\nBjörseth oli. Miten häntä saattoi arvostella saman mittapuun mukaan\nkuin muita ihmisiä, paremmin kuin isäänsäkään. Molemmat elivät omaa\nelämäänsä ja toimivat mielijohteiden mukaan, joista syrjäinen ei\nottanut selvää.\n\nJa samalla hänen mieleensä palautui, millaisin tuntein ja millä\nsilmin hän oli katsellut Signe Björsethiä, kun näki hänet ensi\nkerran. Kauas ja korkealle muitten yläpuolelle hän oli hänet\nasettanut, ikään kuin jollekin jalustalle kunnioitettavaksi,\njalustalle, jota vain puolivarkain ja hiiviskellen uskalsi lähestyä.\nEikä tämä ollut johtunut siitä, että Signe Björseth oli hänen\nesimiehensä ja työnantajansa tytär, siinä oli ollut jotakin muuta\nalla, mutta mitä, sitä hän ei saanut itselleen selväksi.\n\nAurinko nousee korkeammalle, ja pian on jo täysi päivä. Mutta Erik\nHansen muistelee, ja hän viipyy mielellään näissä asioiden vaiheissa,\nhän muistaa jokaisen sanan, jokaisen katseen, jokaisen yksityiskohdan.\n\nMutta sitten hänen kasvonsa synkistyvät. Signe Björseth oli vain\nkopea, äärimmäisyyteen asti itsekäs ja hemmoiteltu ihminen,\njonkalaista hän ei ollut ennen nähnyt. Kunnes nyt taas...\n\n-- Olkoon! Hän suorastaan löi minut ylemmyydellään, mutta tarvitsi\nvain lyönnin takaisin...\n\nKaduilla on jo täysi liike, eikä Erik Hansen saa Andreas Björsethin\ntytärtä mielestään.\n\n-- Jotakin erikoisempia metkuja nekin siellä tunturilla. \"Vietelty\nennenkin... hm... ei se niin vaarallista ole.\" Ja samaa\ntullessakin. Kyllä tunnetaan ne puuskat jo entuudestaan...\n\nMutta niitäpä puuskia Erik Hansen juuri ei tuntenutkaan.\n\n-- Ei maksa vaivaa ajatella, sanoo hän itsekseen ja yrittää taas\nsyventyä työhönsä.\n\nJa työ käy taas kyllä. Miksi ei, senhän on pakko käydä, sillä tunteja\nei ole liiemmälti enää jäljellä. Mutta ajatuksiaan hän ei voi panna\nkahleisiin, ei tällä kertaa, vaikka aikaa niillekin olisi yllin\nkyllin jäljellä. Hänen mieleensä tulee tunturi, joka on milloin\npäivänpaisteinen ja houkutteleva, milloin synkkä ja uhkaava kuin\naikoisi seuraavassa silmänräpäyksessä kaatua ja murskata kaikki\nalleen, milloin taas ylväs, yksinäinen ja välinpitämätön, kuin\nlepäisi maailma sen perustuksilla.\n\nSellainen, kuin tunturi tai kuin suunnaton, alati vaihteleva\nvaltameri, sellainen oli Andreas Björsethin tytär.\n\n\n\n\nXI\n\n\n-- Antakaa minulle anteeksi, neiti Björseth, sanoi Erik Hansen.\n\n-- Aina minun pitäisi antaa teille anteeksi, Erik Hansen. Siitä asti\nkuin olemme tulleet toisemme tuntemaan, olemme vuorotellen saaneet\npyydellä toisiltamme anteeksi. Se on naurettavaa. Mitä se nyt taas\nolisi?\n\nSigne Björseth kääntyi puhujaan päin, ja huulet hymyilivät, mutta\nsilmät olivat tummat ja syvät, eikä niissä huomannut kiiltoa\nensinkään.\n\n-- Sitäkö, että juoksitte pakoon siellä Vangenissa? kysyy Signe\nBjörseth vähän ajan kuluttua.\n\n-- Niin, sitäkin.\n\n-- Älkää pyytäkö anteeksi, Erik Hansen.\n\nSitten neiti Björseth äkisti kääntyy ympäri ja menee keulaan päin.\n\nJa laiva puhkuu eteen päin tasaista tahtiaan. Sinne jäävät vuonot ja\nvuonojen pohjukat isompine ja pienempine kohtaloineen. Rakennukset\novat sijoittuneet tunturien juurelle, toiset ovat kavunneet vähän\nmatkaa rinnettä ylös, mutta jääneet nekin melkein juurelle ikään kuin\nväsyneinä ja jylhää korkeutta pelästyen.\n\nErik Hansen on ennenkin kulkenut tätä reittiä, kulkenut monesti\nja moninaisin tuntein. Monet noiden tupien asukkaat hän\nhenkilökohtaisesti tuntee, monissa noista tuvista hän on käynytkin,\ntoisista hän ei juuri mitään tiedä. Mutta kaikkiin niihin kätkeytyy\ntaistelua olemassaolosta ja erilaisia ihmiskohtaloita, joiden rajana\non kaksi pistettä: kehto ja hauta. Tässä mennään juuri ohi Sörensenin\ntuvan, päältäpäin siistin ja keltaiseksi maalatun. Siinä se on kuin\npienoinen onnen kuva, mutta kuinkahan mahtanee sisällä olla: isä\nhukkui viime keväänä ja kaikki lapset jäivät alaikäisiksi.\n\nLaivan höyrypilli viheltää. Lukemattomat linnut pyrähtävät lentoon\nkallioilta ja näyttävät melkein pimentävän auringon. Näky on monta\nkertaa ennenkin nähty, mutta kuitenkin aina uusi.\n\nOllaan jo kolmatta vuorokautta menossa, eikä ole myrsky tai\nmerenkäynti haitannut. Mutta kasvullisuus on käynyt yhä\nkituliaammaksi ja köyhemmäksi. Vielä toissa päivänä nähtiin lehtoja\nja viheriöitä niittyjä, nyt alkaa olla paljaita, ruskeita kallioita,\nhiukan viheriää kivien välissä. Ilma on selkeä ja aurinkoinen, mutta\nvoi käydä niinkin, että harmaja, kylmä usva tunkeutuu vastaan.\n\nKulkeeko Erik Hansen tällä kertaa itse kohtaloa kohden? Tai ehkä\nhänestä vain tuntuu siltä. Vähän matkan päässä hänestä seisoo neiti\nBjörseth. Hän varjostaa kädellään silmiään, ja otsaa lukuunottamatta\njäävät kasvot varjoon.\n\nKohtalo! Jos kohtaloa voisi kuvitella ihmiseksi, niin tällä\nkertaa siksi sopisi Signe Björseth. Hänen ilmeensä on jäykkä ja\nhievahtamaton, silmät katselevat rävähtämättä ohiliukuvaa rannikkoa.\nSiinä ilmeessä ei ole vaihtelua eikä tunteita, kasvot ovat kuin\nkiveen veistetyt.\n\nErik Hansen tuijottaa noita kasvoja melkein kauhistuneena, mutta\nsamassa kaikki muuttuu. Käsi vetäytyy pois otsalta, kasvot säteilevät\ntaas valoa ja kirkkautta, ja suu on hymyssä. Kuinka kaikki voi\nmuutamassa silmänräpäyksessä muuttua. Kumpi näistä kahdesta oli se\noikea Signe Björseth, vai olivatko ne oikeita molemmat?\n\nMies vetäytyy hiljaa syrjään, hän ei toivo Signe Björsethin\nhuomaavan, että hän on seisonut häntä katselemassa. Tai ehkä, hänessä\npistäytyy sellainenkin sivuajatus, neiti Björseth oli _tahtonut_,\nettä hän häntä katselisi. Samassa kuin se tulee, hän kuitenkin\nsellaisen ajatuksen hylkää.\n\nTulee ilta, tulee yö ja tulee seuraava aamu. On joissakin paikoissa\nvielä poikettava, mutta kapteeni sanoo, että illalla ollaan varmasti\nperillä.\n\nOllaan jo lähellä puoltapäivää, aamiainenkin on tunti sitten syöty,\nmutta neiti Björseth ei näyttäydy. Olisiko hän mahdollisesti ruvennut\nvoimaan pahoin? Erik Hansen tiedustelee asiaa, mutta saa kieltävän\nvastauksen. Sittenhän hän voi mennä naputtamaan hänen oveaan -- mutta\nsopiiko se?\n\nKummallista tämä olo, ei saa selvää omasta itsestään. Eikä hän tiedä\nmitä hän tekee, kun sakarisormen rystynen jo lyö kiilloitettua ovea.\n\n-- Anteeksi, häiritsenkö?\n\n-- Ette lainkaan. Käykää rohkeasti sisään.\n\n-- Ette ole lainkaan näyttäytynyt koko aamuna, neiti Björseth.\n\n-- Niinkö? Olette todellakin pannut sen merkille! Olisiko se\ntuottanut teille iloa, Erik Hansen.\n\n-- Totta kai. Minulle ja kenelle muulle tahansa.\n\n-- No, istuutukaa toki. Haluatteko teetä?\n\n-- Kiitos, en.\n\n-- Niin, minulla näkyy täällä todellakin olevan vain yksi lasi... En\nymmärrä, mitä huolimattomuutta tämä on?\n\nYhtäkkiä Signe Björseth näyttää saavan päähänpiston, hänen silmänsä\nvälähtävät.\n\n-- Ettekö joisi minun lasistani? kysyy hän. Erik Hansen punastuu.\n\n-- Olette kovin ystävällinen, neiti Björseth, vastaa hän ja\npakottautuu vuorostaan kysymään: -- Tuottaisiko se teille jotakin\niloa?\n\n-- Varmasti. Olen aina iloinen, kun näen teidän taipuvan.\n\nMies huomaa kätensä vavahtavan, kun hän pitelee lasia. Hän huomaa\nmuutakin: jännittyneen ilmeen naisen kasvoilla ja värien vaihtumisen\nniillä.\n\n-- Juokaa pois vain, Erik Hansen, sanoo Signe Björseth viimein. -- Se\nei ole myrkytettyä.\n\n-- Te puhutte niin kummallisesti joskus, neiti Björseth. Siellä\nVangenissa esimerkiksi. Te sanoitte, että teidät on...\n\n-- Vietelty, niin. Sanoin sen, että tietäisitte, kenen kanssa olette\ntekemisissä.\n\n-- Mutta eihän se minuun kuulu.\n\n-- Ei kai, mutta sanon aina etukäteen totuuden ihmisille, joista\npidän.\n\nOli vähällä, ettei lasi tipahtanut lattialle. Ja kuitenkin hän oli\npäättänyt olla hämmästymättä mitään.\n\n-- Mutta eikö... eikö se sellainen velvoita johonkin? kysyi hän\nvihdoin.\n\n-- Milloin velvoittaa, milloin ei.\n\n-- Nyt en taaskaan ymmärrä teitä, neiti Björseth.\n\n-- Te olette todellakin ymmärtämättömimpiä miehiä, mitä olen\ntavannut, Erik Hansen. Tarkoitan sitä, että pidän ryöstettyä\nsuudelmaakin viettelemisenä.\n\nJa mitä kaikkea Erik Hansen olikaan itsekseen kuvitellut! Eihän asia\nhäneen koskenut, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin koko elämä\nolisi valjennut ja hänen olisi ollut keveämpi hengittää.\n\nMutta Signe Björseth katseli samein katsein eteensä.\n\n-- Ah, sanoi hän, -- Minulla on ollut niin paljon itsenäisyyttä ja\naikaa haaveilla ja puuhailla kaikenlaista.\n\n-- Suokaa minulle anteeksi, neiti Björseth, että ajattelin...\n\n-- En suo. Ellette olisi juossut pakoon siellä tunturilla, niin en\nolisi uskonut, että olette se, mikä olette.\n\nErik Hansen olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta hänen äänensä petti.\nHän tunsi, kuinka hänen katseensa sumeni ja hänen kasvolihaksensa\nnytkähtelivät.\n\n-- Miksi et ollut tällainen heti alussa, Signe Björseth? olisi hän\ntahtonut kysyä. -- Kuinka minä, yksinkertainen, otin sinusta selvän?\nJa kuinka sittenkin ajattelin sinua aamuin illoin ja öin!\n\nMutta tämähän on vain unta, josta on herättävä ja jota seuraa harmaja\narki. Ei, ei harmaja, vaan naurettava kaiken lisäksi. Ja siitä\nhuolimatta hän tarttui arasti Signe Björsethin valkeaan, verettömään\nkäteen ja aikoi viedä sen huulilleen.\n\nMutta Signe Björseth nousi nopeasti, ja hänen silmissään oli\nsäikähtynyt ilme.\n\n-- Ei, ei siihen, sanoi hän hengästyneesti. -- Suutele minua otsalle.\nSiihen ei minua kukaan ole suudellut.\n\nSitten hän puhkesi hiljaiseen itkuun ja vaipui rentonaan miehen\nsyliin, eikä Erik Hansen voinut ymmärtää, mitä hän niin itki.\n\n-- Mitä te itkette, neiti Björseth? kysyi hän.\n\n-- Et saa kysellä, kerron sen joskus. Anna minun vain olla näin.\n\n-- Onko sinun siinä hyvä?\n\n-- Älä puhu. Anna minun vain ajatella.\n\nLaiva puhkuu eteenpäin. Kasvullisuus rannikolla on jo miltei tyyten\nloppunut. Kylmät usvat tulevat pohjoisesta, ja tuntikausia kuluu,\nennen kuin jokin pieni asutusrykelmä tulee näkyviin. Taakse jäävät\nnekin niissä asuvien ihmisten kohtaloineen, mutta ihmiselämää näyttää\nkäännekohta yhtä hyvin voivan kohdata meren syvyyden päällä.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKonttori oli entinen, kalusto oli entinen, näköala ikkunoista oli\nentinen, mutta tunnelmaan oli tullut jotakin uutta, ehkä entistä\nenemmän pidättyväisyyttä.\n\n-- No? sanoi konsuli Björseth ja loi pitkän, kysyvän katseen\ntyttäreensä.\n\n-- Minä tulin vain, koska oli hyvä tilaisuus, vastasi Signe Björseth\nluonnollisesti.\n\n-- Tulit vain, toisti konsuli, eikä kuulija olisi voinut saada\nselvää, oliko hänen äänessään enemmän iloa vai tyytymättömyyttä.\n\nSitten hän kääntyi Erik Hansenin puoleen ja kysyi tiukasti:\n\n-- Entä te sitten, Hansen, mikä teillä on?\n\n-- Tulin neuvottelemaan herra konsulin kanssa Vangenin asioista.\n\n-- Jaa, en minä ymmärrä, mitä neuvottelemista niissä olisi.\n\nNiin voi mies muuttua, muuttua muutamien kuukausien kuluessa. Erik\nHansen ei ollut enää tuntea konsuli Björsethiä. Kasvoihin oli tullut\nryppyjä, laihahko varsi näytti koukistuneelta, liikkeet olivat nopeat\nja tempovat. Ja harmaisiin silmiin oli tullut kovuutta ja pistävyyttä.\n\nMutta herra Johannesen oli entisenlaisensa. Teki tyynesti ja\njärkkymättömän rauhallisesti työtänsä, pysähdytti sen, milloin\nhäneltä jotakin kysyttiin, ja vastasi verkalleen ja seikkaperäisesti.\n\n-- Te olette mennyt yli valtuuksienne, Hansen, sanoi konsuli Björseth\nkipakasti. -- Kuka hiivatissa käski teidän aloittaa rakennustyöt\nVangenissa?\n\nHerra Johannesen laski kynänsä syrjään, nyt tässä oli jotakin\ntulossa. Mutta Erik Hansen oivalsi, ettei tässä auttanut\nhätäileminen, vaan alkoi hitaasti ja vavahdellen kertoa\ntoimenpiteittensä syitä.\n\n-- Aivan niin, myönsi konsuli Björseth, -- mutta kun paloi, niin\npaloi. Mitä se teille kuului?\n\nErik Hansen kohautti olkapäitään, hän huomasi sen lievällä kauhulla.\nNiin hän ei olisi tehnyt vielä vuosi sitten.\n\n-- Herra Malone kertoi, että herra konsulilla oli suuria sopimuksia\nulkomailla, sanoi hän sitten.\n\n-- No niin. Mutta ei sekään liikuta teitä eikä herra Maloneakaan.\n\n-- Ellen ymmärtänyt väärin, herra konsuli, koski hankintasopimus\nherra Malone vanhempaa.\n\n-- Ja jos koskeekin, niin nuoremmalla ei ole sen kanssa mitään\ntekemistä.\n\nOli jouduttu umpikujaan, siitä ei päässyt minnekään. Erik Hansen\nvilkaisi herra Johanneseniin, mutta tämä oli taas ryhtynyt työhönsä\neikä näyttänyt kuulevan mitään.\n\nKonsuli Björseth nojasi uunin kylkeen ja mietti silmät ummessa.\n\n-- Mitä teemme, Johannesen? kysyi hän hetkisen kuluttua.\n\n-- Olemme aina pitäneet sopimukset, ellei ylivoimaisia esteitä ole\ntullut.\n\n-- Eikö tulipalo ole yhtä ylivoimainen este kuin esimerkiksi\nhaaksirikko?\n\n-- Niin minä uskaltaisin luulla. Mutta voihan sekin olla\ntulkintakysymys.\n\n-- Miten niin. En minä huomaa siinä mitään tulkitsemismahdollisuuksia.\n\nNyt herra Johannesen uudelleen laski syrjään kynänsä ja jäi\nmiettimään.\n\n-- Haaksirikko esimerkiksi on ehdoton, sanoi hän viimein. --\nMutta tulipalo on toinen juttu, vallankin kun ei siellä vielä\nollut ainoatakaan lankkua. Meillähän on kokemusta siinä, että\nenglantilaiset yleensä ja herra Malone erikoisesti ovat hyvin\nkoukkuisia tällaisissa asioissa.\n\nHerra Johannesen meni kaapille ja otti sieltä esille jonkin paperin\nja tutki sitä tarkasti.\n\n-- Ei, päätti hän. -- Kyllä meidän on saatava joku toinen\nsuorittamaan tämä hankinta puolestamme, ellemme ehdoin tahdoin halua\nsaada korvaussummaa suoritettavaksemme.\n\nKonsuli Björseth ähkäisi kuin raskaan painon alla.\n\n-- Sanon sinulle, Johannesen, sano minua taikauskoiseksi, jos tahdot,\nettä toisilla ihmisillä on onni mukanaan, toisilla onnettomuus. Sen\njälkeen kuin otin nuo Hauanit Höijer-vainajan sijaan... aina päin\nmäntyä, päin mäntyä...\n\n-- Mutta pääseehän heistä sievästi eroon.\n\n-- Sitäpä juuri en voi. Nils Hauan tekee tehtävänsä kuin mies ja\ntuntee ihmiset. Ja ilman sitäkin se olisi epäinhimillistä. En voi,\nyksinkertaisesti. Mutta hänellä on onnettomuus kelkassaan, ellei\nitselleen, niin toisille.\n\nVirsi oli herra Johannesenille tuttuja osittain Erik Hansenillekin.\nKummallakaan ei ollut mitään sanomista, konsuli Björsethiä ei saanut\nuskomuksistaan minnekään.\n\nPitkän ajan huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus.\n\nSilloin konsuli Björseth äkkiä lähti uuninsa luota ja pysähtyi Erik\nHansenin eteen.\n\n-- Te haluatte lähteä Suomeen, sanoi hän, -- ja te saatte tehdä sen,\nHansen. Nyt heti.\n\nPuhuteltu tunsi verensä jähmettyvän. Itsehän hän oli aloitteen\ntehnyt, mutta konsuli oli sitä lykännyt. Ja nyt tulivat matkapassit\nilman muuta.\n\n-- Saatte sieltä hankkia sen sovitun puutavaramäärän. Johannesen\nsaa laatia seikkaperäisen luettelon ja antaa teille rahat ja muut\nmaksumääräykset. Menkää sitä tietä, jota tulittekin, tai etelän\nkautta. Kuinka vain tahdotte. Kunhan vain asia tulee hoidetuksi.\n\nSiinäpä seisoi Erik Hansen kuin pilvistä pudonneena.\n\n-- En tiedä, osaanko asian hoitaa... aloitti hän.\n\n-- Johannesen antaa kyllä ylimmät hinnat, ja laivaus, niin, sen\nhoidamme itse. Paljonko meillä vielä on aikaa, Johannesen?\n\n-- Kolmisen kuukautta.\n\n-- Siispä pidätte huolen siitä, että lopulliset tiedot ovat meillä\nkuuden viikon kuluttua. Äh, kyllä minä näytän noille Maloneille ja\nmitä ne lienevät... Niin, herra Hansen, hoidatte nyt sen asian niin\nkuin parhaiten taidatte. Teillä on täällä palkkaakin... kirjoitimme\njo teille siitä... haluatteko sen mukaanne vai tuletteko asianne\ntoimitettuanne takaisin?\n\nErik Hansen vaipui syviin mietteisiin.\n\n-- Ehkäpä annamme palkan jäädä, herra konsuli, vastasi hän vihdoin.\n-- Sallinette minun Suomesta päin ilmoittaa, ellen tule takaisin.\n\n-- Niin kuin haluatte. Saahan sen lähetetyksi sinnekin.\n\n-- Mutta miten konttorin käy? uskalsi Erik Hansen tiedustella.\n\n-- Saamme järjestää sen jotenkin Johannesenin kanssa. Tämä juttu on\nmonta vertaa tärkeämpi.\n\nEikä siinä ollut sen enempää puhumista. Sai koettaa omalla onnellaan.\n\n-- Alasta hän ei ymmärrä yhtään mitään, Johannesen, sanoi konsuli\nBjörseth Hansenin mentyä. -- Jos hän epäonnistuu, saamme kauniisti\nruveta puotikauppiaiksi tai pitämään krouvia. Mutta... no niin,\ntulemme taas siihen vanhaan juttuun... minä luulen, että Herramme ei\nole tyytymätön niissä asioissa missä Hansenkin. Uskon, että se poika\nmuistaa lukea iltarukouksensa.\n\nTähän ei vanhalla kirjanpitäjällä enää ollut mitään sanomista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vielä myöhään konsuli Björsethin mieleen yhtäkkiä muistui\njotakin, ja hän lähetti nopeasti hakemaan Erik Hansenin puheilleen.\n\n-- Tehän olitte kihloissa pastori Hjelmin tytärvainajan kanssa, eikö\ntotta? kysyi hän ilman esivalmisteluja.\n\n-- Emme me olleet kihloissa.\n\n-- Hm. Sitten se on ollut turhaa puhetta. Erik Hansen ryähti.\n\n-- Minä en kiellä, sanoi hän, -- etteikö sellaisiin puheisiin\nmahdollisesti ollut aihettakin.\n\n-- Niin-niin, minä ymmärrän. Siihen tuli kuolema väliin.\n\nKonsuli Björseth nousi ikään kuin lähteäkseen.\n\n-- Tätäkö tahdoitte minulta tiedustella, herra konsuli? kysyi Erik\nHansen nousten hänkin.\n\n-- Niin, tai en nyt oikeastaan sitä, vastasi konsuli Björseth hiukan\nhätäisesti, ja poskipäille nousi puna. -- Aioin vain sanoa teille,\nherra Hansen, että tyttärelläni on kaikenlaisia päähänpistoja, hän\non saanut kasvaa melko itsenäisesti, niin kuin kai olette kuullut,\nja nyt hän on pitkin kesää kirjoittanut minulle kaikenlaisia\nhullutuksia. Olette kai sattunut kuulemaan?\n\n-- En, vastasi Erik Hansen katkaisevasti. -- Minulla ei ole mitään\ntekemistä neiti Björsethin kirjevaihdon kanssa.\n\nKonsuli Björseth kohotti kulmiansa, ja Erik Hansen tunsi, miten hänen\nkatseensa kirkastui ja terästyi.\n\n-- Omituista... hm, mutisi konsuli kuin itsekseen. -- Ja kuitenkin...\n\n-- No niin, lopetti hän sitten, tarttui Erik Hansenia käteen ja\nkatsoi häntä tiukasti silmiin. -- Tytärtäni en mene takaamaan,\nhänen päähänsä voi pälkähtää mitä tahansa. Mutta luulen tuntevani\nteidät sikäli, herra Hansen, että uskon teidän oivaltavan, mikä on\nmahdollista ja mikä ei.\n\nErik Hansen kumarsi kohteliaasti.\n\n-- Olette oikeassa, herra konsuli, sanoi hän, -- minä en millään\nmuotoa haluaisi olla teille kiittämätön.\n\nKun hän käänsi selkänsä mennäkseen, oli Andreas Björsethin katse\nvaaniva, mutta lämpöä siinä kuitenkin oli ja kirkkautta.\n\n\n\n\nXIII\n\n\n-- Signe, sanoi Andreas Björseth tyttärelleen ja otti esiin paksun\nkirjenipun pöytälaatikostaan, -- katso nyt, mikä asiakirjavihko tämä\non.\n\nTyttären kasvot olivat tavallista kalpeammat, mutta silmät loistivat.\n\n-- Ne ovat kirjallisia todistuskappaleita, isä, vastasi hän hymyillen.\n\n-- Niin, ja elleivät ne olisi sinun kirjoittamiasi, heittäisin\nne ilman muuta pesään. Mutta nyt talletan ne, että itsekin saat\njoskus nauraa lapsellisuudellesi. Milloin sinä oikein aiot ruveta\nviisastumaan, Signe?\n\n-- En tiedä. Ehkä jo huomenna.\n\n-- Mahtanetko! Jos minä nyt rupeaisin lukemaan näitä sinulle ääneen,\nniin se olisi sellaista sekamelskaa, että kätkisit kasvosi ja\njuoksisit nukkumaan.\n\n-- Mutta pelkään, että uni ei tulisi, isä. Minä tarkoitan täyttä\ntotta.\n\n-- Saamme nähdä, Signe. Ensin hän oli sinusta vähän yksinkertainen,\nmutta sentään laatuunkäypä konttorimies...\n\n-- Jossa oli jotakin erikoista, keskeytti tytär.\n\n-- Aivan niin: kömpelyys ja tyhmyys. Sitten hän oli sinusta\nsuorastaan inhoittava, tyhmän ylpeä ja niin poispäin. Samalla kertaa\nsaan häneltä kirjeen, jossa hän valittaa käytöstäsi. Puhuin siitä\nsilloin pitkään herra Johannesenin kanssa ja pyysin herra Hansenia\nantamaan sinun ymmärtää, ettei sinulla ole oikeutta sekaantua hänen\neikä liikkeen asioihin.\n\nSigne Björseth punastui ja puraisi huultansa.\n\n-- Siitä ei herra Hansen ole puhunut minulle mitään, sanoi hän.\n\n-- Annetaan sen olla, jatkoi konsuli Björseth kuivasti hymyillen, --\nsillä nyt tulee kaikkein paras.\n\n-- Älä puhu siitä, isä, sillä minähän sen parhaiten tiedän.\n\nKonsuli Björseth tuli äkkiä vakavaksi.\n\n-- Sinä laihduit silloin, kun tiesit hänen seurustelevan Gunhild\nHjelm-vainajan, sen pikku enkelin kanssa. Sinä kuljit paljon\nyksiksesi, ja silmäsi olivat itkettyneet. Onko tarkoituksesi,\nSigne-lapseni, tunkeutua kuolleen tilalle?\n\n-- Minä en voi sille mitään.\n\n-- Ajattele, miten asia olisi, jos Gunhild Hjelm olisi jäänyt\nelämään. Kiitätkö Jumalaa siitä, että hän kuoli?\n\nTyttären kasvot tulivat kalmankalpeiksi, silmät tuijottivat\nrävähtämättä eteensä.\n\n-- Kiitän! tuli vihdoin uhmaten verettömiltä huulilta.\n\nAndreas Björseth kalpeni hänkin ja nosti nyrkkinsä kuin aikoen lyödä\nsen pöytään, mutta hillitsi itsensä ja antoi sen vaipua takaisin.\n\n-- Siitä olen kiitollinen Jumalalle, sanoi hän hiljaa, -- että minä\nolen saanut olla uskottunasi ajoista ja välimatkoista huolimatta.\n\n-- Ja niin moni on siksi pyrkinyt, isä.\n\n-- Arvaan sen kyllä. Mutta ethän ole varma siitä, välittääkökään\nHansen sinusta ensinkään.\n\n-- Kyllä hän välittää. Välitti jo ennen kuin Gunhild Hjelmistä. Minä\ntunnen sen.\n\n-- Ellei se vain ole ollut pakollista kohteliaisuutta.\n\n-- Oh, hän ei tee mitään pakosta.\n\n-- Onko hän sitten sanonut jotakin siihen suuntaan? kysyi isä\nterävästi.\n\n-- Ei. Mutta minä olen.\n\nAndreas Björseth hypähti seisomaan.\n\n-- Jumala varjelkoon! Mitä hän vastasi?\n\n-- Juoksi pakoon.\n\nKonsuli Björseth katseli tytärtään ällistyneenä, lopuksi hän\npurskahti nauruun: eipä se lopultakaan tainnut niin vaarallista olla.\n\n-- Mutta minä puhuin hänelle toisen kerran, jatkoi tytär totisesti ja\njärkähtämättömästi.\n\n-- No?\n\n-- Hän ei voinut ainakaan hypätä mereen, sillä se oli laivassa.\n\nKonsuli Björseth nauroi yhä.\n\n-- Sinä olet tarmokas nainen, Signe, myönsi hän. Mutta tytärtä ei\nnaurattanut.\n\n-- Hän kuunteli...\n\n-- Tietysti, kun ei muutakaan voinut.\n\n-- Eikä hän vastannut mitään.\n\n-- Mutta sinä näit tai tunsit, että hän rakastaa sinua?\n\n-- Niin.\n\n-- Ei. Signe-rakas, tämä on todellakin liian naurettavaa. Aikansa\nse kyllä voi käydä, mutta älä huoli tehdä hyvää ja kunnon miestä\nonnettomaksi.\n\n-- En, minä aionkin tehdä hänet onnelliseksi. Isä tunsi tyttärensä\neikä huolinut vastata.\n\n-- Mikä sinusta Erik Hansenissa nyt sitten on niin erinomaista? kysyi\nhän sen sijaan.\n\n-- Kaikki. Olenhan nähnyt niin lukemattoman lauman miehiä, joka\nlajia. Itsehän olet pitänyt minua Tanskassa ja Englannissa ja missä\nkaikessa, enkähän minä ole sokea, enkä lähestymätönkään...\n\n-- Signe!\n\n-- Enhän moiti sinua, isä, päin vastoin olen hyvin kiitollinen. Mutta\nei kukaan heistä ollut niin kuin Hansen.\n\n-- Ah, kun olisin tämän osannut aavistaa.\n\n-- Mitä se olisi hyödyttänyt, isä. Kaikkiin heihin tuli jotakin\nheidän itsensä lisäksi, kun he lähestyivät minua, Hanseniin ei\nmitään. Hän oli vain sitä, mikä oli, eikä mitään muuta.\n\n-- Olihan Archibald Malonekin sinusta erinomainen.\n\n-- Oli ja on kyllä vieläkin. Ennen kaikkea miehekäs mies ja\nenglantilainen, mutta sittenkin hän oli vain sellainen...\n\n-- Sellainen! Hansen ei ole edes juuri minkään näköinenkään.\n\n-- Juuri sen näköinen kuin tarvitseekin olla. Kunpa hän ei olisi edes\nsenkään näköinen, niin muut eivät häntä katselisi.\n\n-- No niin, ratkaisi konsuli Björseth viimein, -- onhan tästä asiasta\njo keskusteltu tarpeeksi, ja hyvä on, että tuli puheeksi. On asioita,\nSigne-rakas, joita iästäsi huolimatta et ymmärrä. Muun muassa,\nettei sinusta ja Erik Hansenista koskaan voisi tulla täydellinen ja\nonnellinen aviopari.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Meillä on aikaa siitä kyllä joskus keskustella. Mutta lupaa\nminulle yksi asia, Signe.\n\n-- Luonnollisesti.\n\n-- Se vain, ettet koskaan salaa minulta totuutta näissä etkä\nmuissakaan asioissa.\n\n-- Enhän ole ennenkään niin tehnyt.\n\n-- Et, mikäli tiedän, ja toivon sinun nytkin muistavan lupauksesi.\n\n-- Ja etkö sinä, isä, vaadi minulta mitään? kysyi tytär pelokkaasti.\n\nIsä mietti hetken otsa rypyssä.\n\n-- Aioin pyytää sinulta jotakin, vastasi hän vihdoin, -- mutta\nminulle riittää se, että olet minun tyttäreni. Ja jokainenhan me\nlopuksi elämme vain omaa elämäämme ja yhden kerran.\n\nJa konsuli Björseth suuteli tytärtään keveästi otsalle, samaan\npaikkaan, mihin Erik Hansen puolta vuorokautta aikaisemmin, toivotti\nhyvää yötä ja meni makuuhuoneeseensa.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nErik Hansen matkustaa siis Suomeen. Ylihuomenna hän jo lähtee\nlaivassa vuonon pohjaan, sitten jokea ylös ja sitten jalan, kunnes\nmaantie tulee vastaan. Se tie ehkä lopultakin vie kaikkein nopeimmin\nperille.\n\nHän kulkee pitkin Yläkatua ja poikkeaa sen varrella oleviin\nkalastajamökkeihin. Nyt hän lähtee Suomeen, kertoo hän, ei tiedä,\nvaikka sinne jäisikin. Mutta jos jollakulla on asioita sukulaisilleen\ntai omaisilleen, niin nyt ne menevät varmasti ja nopeasti perille.\n\nMiesväki on suureksi osaksi poissa merillä tai muissa hommissa.\nNaisväki käskee häntä istumaan ja kahvittelee. Se tirehtööri on niin\nalhainen. Olisihan sitä terveisiä sille ja sillekin, jos sattuisi\nmatkan varrella näkemään. Olisi mukavaa saada kuulla, kuinka nekin\njaksavat. Vaikka ovat tainneet unohtaakin.\n\nMoniakaan Erik Hansen ei tunne ulkonäöltä ja nimeltä, naisia ei\nedes niinkään, hän on niin vähän tällä paikkakunnalla ollut, mutta\nhänet he kaikki tuntevat. Monet muistavat vielä kuin eilisen päivän,\nkun Hanseeni oli täällä ensimmäisiä päiviänsä. Nimikin on kokonaan\nmuuttunut, heidän muiden vain enemmän tai vähemmän vääntynyt. Eikö se\nollut Sara, se alkuperäinen huutonimi?\n\n-- Sarahan se oli.\n\nHe tuntevat enemmän uteliaisuutta hänen henkilöänsä kohtaan kuin\nmielenkiintoa matkaa kohtaan. Hän näkee sen.\n\n-- Konsulin asioilleko sitä, vai muutenko vain...?\n\n-- No vähin kumpaakin.\n\nNyt on vielä kesä ja auringonpaistetta. Hän ei huomaa ajan kulumista,\nsillä hän viihtyy mökeissä hyvin. Niiden ilma on ummehtunutta, mutta\nne ovat sentään koteja. Ja hän on yksi heistä. Miksi ei hän ole\naikaisemmin käynyt heitä tervehtimässä, onhan heitä lähempänäkin,\npitkin rannikkoa. Niin, olihan hän sitä itsekin joskus ajatellut,\nmutta eiväthän hekään olleet hakeneet häntä. Jokaisella on huoli ja\nvaiva omasta itsestään.\n\n-- Vieläkö kotipaikka muistetaan?\n\n-- Se on kuin silmieni edessä.\n\n-- Mutta entäpä siitä. Ei ole kukaan odottamassa. Ei taitaisi\ntirehtööri enää Suomessa viihtyäkään!\n\n-- Saadaan nähdä. Aina kai sitä jonkin 'forretningin' löytää.\n\n-- Ei viihdy. Monet ovat palanneet takaisin.\n\nErik Hansen ei tähän vastaa mitään. Hänen mieleensä muistuu yhtä\nja toista. Jos hän tulee takaisin, niin siihen ovat muut syyt kuin\nviihtymyksen puute.\n\nHän ajattelee lähemmin, hänen sydämensä alkaa tykyttää kiivaammasti,\nja hän hyvästelee ja lähtee. Laihat ovat ne terveiset, jotka hän saa\nkotimaahan vietäviksi, etupäässä ne ovat vain sanoja, jokunen laiha\nkirje, rahalähetyksistä ei puhettakaan. Hyvä, että itse eletään. Ja\nne, jotka ovat tulleet vain kesäansiolle, vievät itse mennessään.\n\nEikä hän itsekään ole lähtemisestään innoissaan. Jos sellaista on\njoskus hiukan ollut, niin se on muuttunut uteliaisuudeksi. Voivat\njotkut vielä sanoa, että tänne se nyt tuli itseään näyttämään.\nPianhan sitä kuitenkin pääsevät näkemästä.\n\nAjatuksissaan hän on kulkenut kappaleen matkaa kaupungin\nulkopuolelle. Alastomat kalliot töksähtävät vastaan.\n\nSe eilinen keskustelu konsuli Björsethin kanssa ja takaisinpaluu!\nHänen rintaansa vihlaisee hiukan: ne ovat ristiriidassa keskenään.\nJoka voisi asian ratkaista, se olisi Signe Björseth itse, mutta hän\nei voisi mennä häntä tapaamaan, sehän oli niitä asioita, jotka eivät\nsovi.\n\nJa kuitenkin hän hänet tapasi. Signe Björsethistä se näytti aivan\nluonnolliseltakin. Suu hymyili, silmät loistivat kirkkaina kuin tähdet.\n\n-- Sinä et viivy siellä kolmea kuukautta kauempaa.\n\n-- En, mutta eikö tämä ole hiukan sopimatonta...\n\n-- Mikä?\n\n-- Että me tässä keskellä kaupunkia...\n\n-- Herran nimessä, kävellään ulkopuolella sitten. Sitä aioinkin juuri\nehdottaa. Tässähän todellakin kulkee kuin näyttämöllä.\n\n-- Luulen, suoraan sanoen, Signe, ettei isäsi pidä tästä.\n\n-- Ei kai erikoisesti, mutta ei hän meitä kävelemästä kielläkään.\n\n-- Oletko siitä niin varma?\n\n-- Olen. Sanoin lähteväni sinua hakemaan, eikä hän puhunut siihen\nmitään.\n\n-- Mutta jospa hän on puhunut minulle.\n\n-- Olen varma siitä, ettei hän puhu yhdelle yhtä ja toiselle toista.\n\nErik Hansen nyökkäsi alakuloisesti; tässähän olikin vain kysymys\nrajasta.\n\nJa kaupunki jäi kauas taakse, ja tie mutkitteli eteenpäin kallioiden\nlomitse, pistäytyi joskus merenrantaan ja siirtyi taas tunturin\nkupeelle.\n\nEikä Erik Hansenin tarvinnut muuta kuin kuunnella ja kauhistua.\nMiksi Signen oli tarvinnut puhella ja vielä vähemmän kirjoittaa\ntuollaisista asioista isälleen. Senhän olisi huoletta voinut heittää\npitkiksi, pitkiksi ajoiksi eteenpäin.\n\nMutta Signe Björsethistä se oli niin kuin pitikin, hän ei halunnut\nsalata mitään tärkeätä isältään. Täytyihän siitä kuitenkin joskus\npuhua.\n\nErik Hansen kulki kuin huumeessa, ja maa tuntui väistyvän hänen\njalkojensa alta. Tyttö kulki ihan hänen rinnallaan, kädet hipaisivat\ntoisiaan ja tarttuivat viimein kiinni toisiinsa.\n\n-- Ja sitten minä haluaisin saada varmuuden vielä yhdestä asiasta,\nsanoi Signe Björseth, -- siitä, että pidit minusta hiukkasen jo ennen\nGunni Hjelmiä, annathan anteeksi! Isä sanoo, että tahdon tunkeutua\nkuolleen tilalle.\n\nMies vavahti.\n\n-- Pidin sinusta jo ensi näkemältä hyvin paljon, myönsi hän viimein.\n\n-- Mutta et rakastanut?\n\n-- Hiljaisuudessa ja itseltäni salaten sitäkin, ja eri tavalla kuin\nGunni-vainajaa. Mutta se meni sitten.\n\nSigne Björseth laski kätensä hänen suulleen.\n\n-- Siitä et saa koskaan enää puhua, kuiskasi hän. Nyt oli kaupunki jo\nkaukana heidän takanaan ja ympärillä vain kaljut kalliot ja hiukan\nvihreyttä. Erik Hansen laski kätensä tytön olalle ja veti hänet\nlähemmäksi itseään.\n\n-- Oletko varma itsestäsi, Signe Björseth? kysyi hän katsoen häntä\nsyvälle silmiin.\n\n-- Tahdo vakuus, ja sinä saat. Mutta tuletko takaisin?\n\n-- Tulen.\n\n-- Sinä sanot, että tulet, mutta mitä sinä annat minulle siitä\npantiksi?\n\n-- Rakas ihminen, mitä minä voisin sinulle antaa?\n\n-- Itsesi.\n\n-- Erik Hansenia pyörrytti.\n\n-- Ei, kuiskasi hän käheästi, -- minä en varasta sinua.\n\nSigne Björseth kietoi kätensä hänen kaulaansa, kurottautui\nvarpailleen ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Mutta jos minä sanoisin, ettei se niin vaarallista ole, että on\nminut ennenkin...\n\n-- Niin minä en uskoisi mitään sellaista, keskeytti Erik Hansen\nnaurahtaen vapautuneesti.\n\n-- Sinä olet melkein niin kuin isä, sanoi tyttö kyynelten noustessa\nhänen silmiinsä. -- Kyllä minä sittenkin uskon, ettet voisikaan olla\npalaamatta.\n\nEi ollut Andreas Björsethin tapana seisoa ikkunassa ja vahdata\nihmisiä. Mutta nyt hän oli vahdannut tunnin, kaksikin, eikä heitä\nvielä ollut tullut. Vasta paljon jälkeen puolenyön hän näki heidän\npysähtyvän portille.\n\nKonsulin lihakset jännittyivät, kauanko tuota jäähyväisten ottoa\nkestäisi. Tyytymättömänä hän löi jalkateränsä maahan ja oli jo\naikeissa avata ikkunan. Mutta sekään ei sopinut, ja viimein hän\nmelkein itseään halveksien meni saliin herra Johannesenin luo, joka\ntorkkui totilasin ääressä.\n\n-- En luule, että maksaa enää vaivaa pyytää Hansenia tänne,\nJohannesen, sanoi hän kuivasti. -- Siellä hän seisoo portilla Signen\nkanssa.\n\n-- Vai niin, vastasi herra Johannesen yhtä kuivasti. -- Siellähän on\nilmakin koleanpuoleinen.\n\nKonsuli Björseth kohautti olkapäitään, -- anna olla, että pyry ei\ntällaisissa tapauksissa haittaa.\n\nEi hän voinut Erik Hansenia sanoa irtikään, se oli jo sovittu. Mutta\nsen sijaan, kun Hansen on asiansa toimittanut, hän voi kirjoittaa\nhänelle Suomeen, että jos Hansen rakastaa isänmaatansa ja saa siellä\nsopivan toimen, niin ei pidä antaa hänen, Björsethin, etujen käydä\nomiensa edellä.\n\nHän ei tahtoisi niin tehdä, mutta se on pakko, josta ei pääse\nminnekään.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nI\n\n\nErik Hansen istuu Kustasperin pirtin penkillä ja katselee jokitörmää,\njota vaisu ja alati kalpeneva syyskesän aurinko valaisi. Ja\nKustasperin emäntä oli tullut kumaravartiseksi ja käykkäleukaiseksi,\nmutta silmien katse oli terävä ja pistävä.\n\n-- Joo, joka on kuollut, se on kuollut, sanoo hän, -- eikä se siitä\nnouse, ennen kuin Jumala hänet viimeisenä päivänä ylös herättää.\n\nNiinpä niin, tämä on Erik Hansenille tuttu asia eikä aiheuta muuta\nvastausta kuin huokauksen.\n\n-- En oikein tuntea tahtonut, jatkoi emäntä kerkeästi. -- Kovin olet\nmiehistynyt ja varttunut sitten viime näkemän. Jumala on ollut sinun\nkanssasi.\n\nTähänkään ei Erik Hansen vastaa mitään. \"Viime näkemä\" muistuu hänen\nmieleensä nyt liiankin selvästi. Se ikään kuin leijaa huoneen, vaikka\nkuinkakin laitetun ja uusitun, ilmassa ja täyttää sen tuskalla ja\nahdistuksella. Kivenheiton päässä on se vaja, missä hänen äitinsä\nmakasi jäätyneenä ja kerrankin tarpeekseen syöneenä silloin, kun\nhänen Kaisu-siskonsa lepäsi laihana ja valjuna jäätyneen vesisangon\nvieressä kotimökissä.\n\n-- Toivon, että Jumala on ollut teidänkin kanssanne, vastaa hän\nviimein.\n\nKustasperin emäntä pudistaa vanhaa päätään.\n\n-- Ei ole ollut, ei ole ollut, vastaa hän, -- mutta nyt se taas\nnäyttää palautuneen, mikäli on palannut. Ei ole kaksista sekään\nsiunaus ollut. Ja olihan sitä syytä itsessäkin. Mitä, ihminen\non ihminen ja synnissä siinnyt ja syntynyt. Sitä on leipäpala\nja varsinkin viimeinen leipäpala kallis itsekullekin, niin kuin\nsilloinkin, kun äitisi kuoli. Vaan ei silti kirota olisi tarvinnut,\nei Siikvartin eikä sinunkaan.\n\n-- Enhän minä kironnut, vastasi Erik Hansen hiljaisesti.\n\n-- En muista, teitkö sen sanoilla, mutta mielessäsi kuitenkin, mutta\nkyllähän sinulla kai syytä olikin; eikähän sitä viimeisellä tuomiolla\nminun synnikseni lasketa.\n\n-- Eipä, jos lienen kironnut.\n\nTämä on siis hänen syntymäseutunsa, nämä ihmiset ovat nähneet hänet\npienenä pojanvekarana ja sittemmin hontelona, nälkäisenä nuorukaisena.\n\n-- Eihän sinulla enää ole isäsi nimeäkään. Etkö sinä ole Hanseeni?\n\nErik Hansen ei punastele.\n\n-- Sitähän minä olen, vastaa hän, -- ja se merkitsee samaa kuin\nHannunpoika. Kuuluu paremmin käyvän siellä vieraalla maalla.\n\nKenelläkään ei ole tähän asialliseen selitykseen mitään vastaan\nväittämistä. Tupaan onkin jo kokoontunut enemmältä väkeä, osa\nvanhasta iltatavasta, suurin osa uteliaisuudesta.\n\n-- Korea nimihän se on, Hanseeni. Taitaa olla koreampi kuin Sara\nolisi ollutkaan.\n\n-- Nälistyneen ja nälkään kuolleiden nimihän se täällä oli, vastaa\nErik Hansen tympeytyneenä.\n\n-- Niin ja etkö sinä nyt ole tirehtöörikin ja muutenkin rikas mies?\n\n-- Tirehtööri kuin tirehtööri, mutta sen rikkauden kanssa taitaa olla\nniin ja näin.\n\n-- Sanovat satojatuhansia olevan.\n\n-- Turhaa puhetta.\n\nNiin kuin onkin. Erik Hansen tietää äyrilleen säästönsä ja myöskin\nsen, että ne riittäisivät kohtalaisen talon ostamiseen täällä,\nehkäpä, kun oikein tarkasti ottaa, tavallista suuremmankin. Ja kuluu\nhetkinen, jolloin hän kiinteästi ajattelee talon ostamista, mutta\nennen kuin hän kunnolleen ehtii sitä huomatakaan, on ajatus jo\nhaihtunut.\n\nNämä ihmiset sivuuttavat nälkäkuolemat ja muuta jo ammoin olleina,\nvälttämättöminä seikkoina ja pysyvät visusti \"tirehtöörissä\". Erik\nHansen palautuu jälleen alkuperäiseen asiaansa.\n\n-- Niin, jos joku muistaisi omaisteni haudan, niin olisi hyvä ja\ntulisi näyttämään.\n\nJa hetken kuluttua:\n\n-- Kyllä minä maksan vaivat.\n\nTiedetään, tiedetäänhän se ja tullaan näyttämään. Eikä sinne pitkä\nmatka olekaan, ja mitäpä niistä maksuista.\n\nMutta Erik Hansen epäröi, ennen kuin lähtee liikkeelle. Hänen\npitäisi puhua näille ihmisille jotakin mukavaa ja ystävällistä,\njoka ikään kuin vetäisi verhon menneen kaameuden yli. Onhan hän\nheikäläisiä, yksi heistä. Ajatukset pyörivät mielessä, mutta suu\nei tee tehtäväänsä, niin kuin ei monesti ennenkään ole tällaisissa\ntapauksissa tehnyt. Hän on heistä kerta kaikkiaan vieraantunut ja\nerkaantunut, hänen murteensakin on käynyt aikojen kuluessa aivan\nerilaiseksi, ja hän tuntee, ettei hän ajattele ja katsele asioita\nsamalla tavalla kuin he.\n\n-- Lähdetään sitten, sanoo hän hiljaisesti.\n\n-- Mutta kai sinä syöt nyt ensiksi, virkahtaa Kustasperin emäntä.\n\nKiitoksia vain, mutta hänhän on jo juonut kahvia. Hän voi hyvin syödä\njossakin kylällä. Sitä paitsi: eikö hänen sukukuntansa puolesta syöty\ntäällä kerran hiukan liikaakin.\n\nNäin hän ajattelee, ajattelee kaukaisesti ja ilman katkeruutta, mutta\nei pue ajatuksiaan sanoiksi, kiittää vain ja lähtee.\n\nEivätkä haudat olekaan kaukana, kivenheiton matkan päässä joen\ntoisella puolella.\n\n-- Tässä ne nyt sitten ovat, sanoo oppaaksi tullut mies.\n\nErik Hansen tuskin kuulee hänen sanojaan. Hän olisi ne sentään hyvin\nlöytänyt ilman opastakin. Eihän näissä ole haudasta paljon mitään\njäljellä. Hiekkakummut, alkujaankin hatarasti luodut, ovat painuneet\nkuopalle.\n\n-- Joo, siinä ne sitten ovat, sanoo mies uudelleen ja panee tupakaksi.\n\nMutta Erik Hansen ei vieläkään muista miehen läsnäoloa. Hän vain\ntuijottaa keltaista hiekkaa. Ei ole pitkä aika siitä kuin hän samalla\ntavalla seisoi haudan ääressä, mutta nuo tuolla alhaalla ovat sentään\nolleet samaa lihaa ja verta kuin hänkin.\n\nMutta aika on tehnyt tehtävänsä. Hänen silmiinsä eivät nouse\nkyynelet, hänen kasvonsa vain ovat ehkä käyneet kalpeammiksi, ja\nsuupielet värähtävät hiukan.\n\n-- No niin, huokaa hän vihdoin, -- sieltä he eivät kuitenkaan minun\nnähtävilleni nouse.\n\n-- Eivät, toteaa mies asiallisesti, ja nyt Erik Hansen muistaa, että\ntämäkin on saapuvilla.\n\n-- Tiedätkö sinä, onko täällä ketään, joka hiukan osaisi kivitöitä?\nkysyy hän.\n\n-- En, mutta pappi ehkä tietäisi.\n\nJuuri niin, papinhan pitäisi tuntea seurakuntansa. Ilman mitään\nnäkyvää muistomerkkiä hänen vanhempansa ja sisarensa haudat eivät\nsaa jäädä. Hän koettaisi itse järjestää asian, mutta hän on toisen\npalveluksessa ja hänellä on kiire eväänään. Ei auta muu kuin mennä\npuhumaan kirkkoherran kanssa. Liekö sitten se entinen, vai oliko joku\nmuu jo tullut sijaan. Ja ellei pappi tietäisi neuvoa, täytyi kivi\nteettää muualla ja tuottaa se tänne.\n\nHuoahtaen hän ohjasi askelensa pappilaa kohti.\n\n\n\n\nII\n\n\nJossakinhan ihmisen on synnyttävä. Toiset syntyvät mökissä, toiset\ntaloisessa talossa, kolmannet linnassa. Onpa Erik Hansen nähnyt\nihmislapsen ilmestyvän maailmaan kylmässä kalastajaveneessäkin.\nTurhaa kai on juosta katselemaan syntymäsijaansa, mitä lienee,\nsellaista joutavanpäiväistä tunteellisuutta.\n\nSaattomies, ähisevä, puhiseva, hidaskulkuinen, on samaa mieltä.\n\n-- On sitä kans päähänpistoja, sanoo hän, -- mutta jotakinhan se\nrikkaalla ja joutilaalla teettää.\n\nErik Hansen kuuntelee häntä vain puolella korvalla. Mies\nnäkyy kokonaan unohtaneen, että hän on saanut hyvän palkkion\noppaantoimestaan.\n\n-- Sitä kun pitäisi ajatella vain sitä, että tähän maailmaan on\nsyntynyt vain kilvoitusta ja armonaikaa varten, jatkaa opas edelleen\ntoisen äänettömyydestä välittämättä. -- Mutta niitäpä asioita et\nsinä, Sara-Hannun poika, taida liikoja ajatella. Sama se on, missä\nsitä akan kohdusta maailmaan tulee.\n\nErik Hansen kääntyy ympäri.\n\n-- Jos haluat, sanoo hän tiukasti, -- saat minun puolestani kyllä\npalata takaisinkin. Minusta tuntuu siltä, että yksinkin osaan tämän\ntaipaleen.\n\nMikä on, ettet osaisi. Mutta kun olen palkkani saanut, niin kyllä\ntulen perille asti. Muuten tässä vain itsekseni järkeilen, eikähän\nsinun ole pakko kuunnella. Vai oletko paisunut niin suureksi\nherraksi, ettei puhuakaan saa, ellet nimenomaan jotakin, niin kuin\narmosta, kysy?\n\nMitäpä tähän enää vastaamaan, samaa juurta on passattava niin kuin\npassarikin.\n\nJa nyt Erik Hansen osaisi tämän tien muutenkin. Kanerva ja jäkälä\non siirtynyt loitommalle ja polku on levinnyt, sitä näkyy paljon\nkäytetyn. Pihkan tuoksu täyttää ilman, puut ovat kasvaneet ja\nvahvistuneet, Andreas Björseth maksaisi niistä varmasti paljon rahaa,\nmutta hyvä on, että saavat olla pystyssä. Kaipa niidenkin aika vielä\ntulee.\n\nJopa sivuutetaan pieni mökkipahainenkin: asutus on alkanut levitä\ntännekin. Kenenkähän se mahtaa olla?\n\n-- Sen se on, Kivi-Juhanneksen, jos satut muistamaan.\n\nKyllähän häntäkin vähin muistetaan. Vai tänne on sekin vetäytynyt\nerämaahan ja vielä vanhoilla päivillään.\n\n-- Sille tuli synniksi katsella kirkonkylän suruttomuutta, selitti\nsaattomies.\n\nErik Hansen hymähti. Synti oli varsin laajaperäinen ja venyvä\nkäsite. Muutamille näytti heleä värikin olevan syntiä, toisista\noli kaunissointinen, maallinen laulu jotakin sellaista, joka \"teki\nlihalle hyvää\", riemastutti maailmallista mieltä ja oli niin ollen\nsyntiä. Näistä asioista ei kannattanut keskustelua aloittaa.\n\n-- Vai pani syntiseksi koko kirkonkylän, vastasi hän yhtäkaikkisesti.\n\nHän on moneen kertaan vuosien kuluessa kulkenut tämän taipaleen\nhengessään. Aina silloin hänet on vallannut apea, surunvoittoinen\nja kaipaava mieliala, mutta nyt, kun hän kävelee itse paikalla,\nhänen mielensä on vain toteava. Tällaiseksi minä tämän muistin\nja kuvittelin, ja juuri sellaista tämä näkyy olevankin. Mikä on\nauttamattomasti mennyt, sitä ei saada enää takaisin, mutta mieluista\non nähdä, millaiseksi kotimökki on muodostunut. Kerran, on kai sekin\naika ollut, on hän ollut siinä uskossa, että hän koko ikänsä näitä\nkankaita ja vaaroja samoilee. Nyt hän on vain käymässä ja palaa\ntuskin enää.\n\nYhtäkkiä metsä loppuu ja aurinko paistaa ohrapellolle, jonka keskellä\nkohoaa pienehkö talo, jonka hirret vielä vaikuttavat uusilta.\nTahtomattaan Erik Hansen kääntyy oppaansa puoleen.\n\n-- Kenen tämä on? kysyy hän.\n\n-- Kyllä se on sinun entinen kotisi.\n\nTäytyy varjostaa silmiään, ja sydänkin alkaa lyödä. Vai siinä se\nnyt on. Metsä on paennut kauemmaksi ja raiviota tullut lisää.\nSeinäluukut, joita metsän pedot raapivat, ovat poissa ja pienet\nlasiruudut tulleet sijaan. Savupiipusta nousee kodikas, harmaja sauhu.\n\nErik Hansen katselee henkeään pidätellen. Tämä on toinen paikka kuin\nse, josta hän aikoinaan lähti Ruumiinetsijä-Siikvartin kanssa kuollut\nsisarensa kelkassaan. Silloin oli lunta, pimeyttä ja nälkää, nyt on\nvaloa, vihreyttä ja ohrapeltoa. Millaistahan mahtaisi olla, jos isä\nolisi saanut elää ja hän olla apuna?\n\nKuinka kauan hän siinä tarkastellen katselee! Aika on kuin jonnekin\nkauas häipynyt. Edessä on vain tuo talo, joka lopultakaan ei ole\nhänen kotinsa.\n\n-- No niin, ratkaisee hän viimein, -- nythän tuo on nähty.\n\n-- Niin, mutta minä en vain jaksa samoja peninkulmia ilman muuta\nkävellä takaisin, väittää saattomies. -- Käydään pirttiin.\n\nRistiriitaisin mielin seuraa Erik Hansen jäljessä.\n\nJoukko lapsia leikkii lattialla ja katsoo pyörein, ihmettelevin\nsilmin tulijoita. Kalpea, rasittuneen näköinen vaimo hämmentelee\ntakalla olevaa pataa. Sivupenkillä istuva, ennen aikaansa\nvanhentunut, hartiakas mies imee piippuaan ja tervehtii melkein\nvaativasti:\n\n-- Jumalan terve.\n\nTämän jo ennen kuin tulijat ennättävät mitään sanoa.\n\n-- Tämä on sitten Sara-Hannun poika ja perillinen, esittää saattomies\nja istahtaa isännän viereen.\n\nIsännän harmajat silmät saavat kovan ja pistävän ilmeen.\n\n-- Vai niin, vastaa hän vain jurosti.\n\n-- Sehän minä olen, sanoo Erik Hansen ja kättelee, mutta isännälle\nnäyttää olevan vaikeata tarttua ojennettuun käteen, ja piipun varsi\nnäkyy vavahtavan.\n\n-- Se on niin, tulee häneltä viimein, -- että minä olen laillisesti\nsaanut tämän haltuuni. Minulla on senaatin kirjat sen päälle.\n\n-- Enhän minä teiltä halua muuta kuin ruoka-aterian ja mahdollisesti\nyösijan, vastaa Erik Hansen. -- Tulin vain katsomaan synnyinsijoja.\n\nNyt isännän karkeat kasvot lientyvät.\n\n-- Saa kai näitä katsella, virkahtaa hän ystävällisemmin, -- vaan\nettepä taida entisiksi tuntea.\n\n-- En oikein. Taidatte hyvin tulla toimeen?\n\n-- Niin kuin märkä puu palaa, juuri niin kuin märkä puu palaa. Ei se\nkaksista ole. Ja työtä ja uhrauksia se on vaatinut.\n\n-- Ja vaatii edelleenkin.\n\n-- Yhä vain, yhä vain. Ei siitä minnekään pääse, jos elää aikoo.\n\n-- Hm.\n\nJokaisella on omat keinonsa elää. Erik Hansen, Hannun-Erkki, näkisi\nmielellään jotakin lapsuutensa ja nuoruutensa aikaista, mutta talo\noli niin ränsistynyt ja rappeutunut, kun uusi omistaja sai siihen\nasumaoikeuden, että kaikki oli pitänyt hävittää maan tasalle ja tehdä\nuudelleen. Onneksi oli maanlaatu mukiinmenevää, ja sitten oli Jumala\nsiunannut työn. Mutta heikkoa, heikkoa oli oleminen sittenkin.\n\n-- Tehän sen sijaan kuulutte tulleen varakkaaksi mieheksi, kertovat.\n\nErik Hansenin oli pakko hymähtää. Kaikki, niin varallisuuskin, on\nlopultakin suhteellista. Mutta se ateria, joka hänen eteensä nyt\nasetetaan pirtin pöydälle, on laadultaan koko lailla erilainen\nkuin se, jota hän täältä lähtiessään Siikvartin kanssa järsi tuvan\nlattialla. Siunaus voi näyttäytyä monessa eri ilmenemismuodoissa,\nyksinpä aterioissakin.\n\nEikä Erik Hansen tunne tehneensä matkaansa hukkaan. Vieras hän on\nnäille ihmisille, ja eri tavalla he asioita katselevat, mutta kun hän\nmenee levolle, tuntee hän sykähdyttävää, nöyrää kiitollisuutta siitä,\nettä asiat ovat niinkin kuin ne ovat. Sillä valittamalla ei mitään\nvoiteta, vaikka kernaimmin hän olisi tullut hakemaan omaisiaan, jos\nheitä vielä olisi, sinne, missä elämisen ehdot kenties ovat vielä\nankarammat, mutta sitä antavammat.\n\n\n\n\nIII\n\n\nAndreas Björsethin edustaja aloittaa keskustelun mahdollisimman\nsulavalla suomenkielellä, niin kuin hän katsoo asiaan kuuluvan, mutta\nkauppaneuvos kääntää puhelun heti ruotsiksi.\n\n-- Anteeksi, puhutte kai ruotsia? kysyy hän.\n\nMiksi ei, hiukan. Mutta enemmän se kuitenkin tulee olemaan norjaa\nkuin ruotsia. Ja sitten keskustelua taas jatketaan sikaria poltellen\nja konjakkia maistellen.\n\nErik Hansen on matkasta hiukan väsynyt, mutta hän on siitä huolimatta\nheti kaupunkiin tultuaan mennyt kauppaneuvoksen puheille ja\nnäyttänyt valtuutensa. Kommerseråd! Siunatkoon, kuinka niitä tähän\nkaupunkiin onkin pesiytynyt. Jos yksitoikkoisten katujen varrella\nnäki jonkinkaan huomattavamman näköisen talon, niin se kuului\njollekin kauppaneuvokselle, konsulille, hovineuvokselle tai ainakin\nkolleginasessorille. Sen verran hän jo muutaman tunnin kuluessa oli\npäässyt asioista selville.\n\nEikä kauppaneuvos Ringbom näytä olevan erikoisen innokas\nkaupantekoon. Hän on jo asian kuullut, mutta hänen ilmeetön katseensa\ntähtäilee melkein autiota katua, ja paksut sormet naputtelevat\nhonkaista pulpetin kantta.\n\n-- Minä en kunnolleen tiedä varastojanikaan, vastaa hän viimein, --\nminun olisi tiedusteltava sahanhoitajaltani. Meillä on se tapa, että\nteemme kaupat jo paljon ennen laivausaikaa, joten kaikki saattaa olla\njo myytyä.\n\nTuo ei tuntunut erikoisen lohdulliselta, ja Erik Hansen ajatteli jo\nsaavansa mennä etsimään jotakin toista konsulia tai kauppaneuvosta.\n\n-- Ettekö voisi odottaa seuraavaan kesään? kysyi kauppaneuvos tuokion\nkuluttua.\n\n-- Kyllä se on aivan mahdotonta. Kauppaneuvos Ringbom kohautti\nolkapäitään, mutta silmät näyttivät välähtävän.\n\n-- Hm, sanoi hän taas tuokion kuluttua, -- hiukan vaikea\nlaivauksenkin takia.\n\nErik Hansen tunsi olevansa kuin armoille heitetty. Muualla kuuluivat\nmahdollisuudet olevan vielä vähäisemmät kuin Ringbomilla, mutta\nyritettävähän tietysti oli, jos niikseen tuli. Kuitenkaanhan ei asia\nvielä ollut loppuun ajettu.\n\n-- Eihän herra kauppaneuvos ole vielä esittänyt\nhintavaatimuksiaankaan, aloitti hän.\n\n-- Nehän saatte kuulla sitten, kun ensin näemme, onko minulla\nmyytävää.\n\nTämä oli todellakin vitkallista ja harkittua kaupantekoa. Mutta\nsamassa kauppaneuvos näytti saavan eloa ja puhtia itseensä. Joku\nkirjanpitäjä pisti päänsä ovenraosta sisään ja pyysi anteeksi, että\nhäiritsi.\n\n-- Täällä on tervamiehiä, lisäsi hän.\n\nTerva ei ollut Erik Hansenille mikään tuntematon asia, mutta\ntervamies sitä vastoin oli vain käsite.\n\nJa kauppaneuvos Lars Ringbom nousi heti seisomaan. Mutta Erik\nHansenilta ei jäänyt huomaamatta, kuinka hänen kasvonsa nopeasti\nvaihtoivat ilmettä. Kun hän muutamalla sanalla puhutteli\nkirjanpitäjäänsä, alaistansa, oli kasvojen ilme tyly ja liikkumaton,\nmutta kun hän taas käänsi ne vieraaseensa, ilmaisivat ne pelkkää\nkohteliaisuutta.\n\n-- Viivyn vain muutaman minuutin, herra Hansen.\n\nNe minuutit venyivät kuitenkin kovin pitkiksi, mutta sekään asia ei\nErik Hansenia kummastuttanut. Niin oli pakko joskus tapahtua, ja hän\noli sellaiseen tottunut. Mutta konsuli Björsethin kasvot, niiden\nilme pysyi samanlaisena, seisoipa edessä Ruotsin kuningas tai mikä\nkalastaja tahansa. Niiden takaa näkyi aina ja kaikissa tilanteissa\nihminen.\n\nKivetyllä pihamaalla oli tungosta kuin markkinoilla, mutta\nainoatakaan tervatynnyriä ei näkynyt. Sen sijaan purettiin aitoista\nsäkkejä ja laatikoita, tervat kai oli viety toiseen paikkaan ja näitä\nannettiin maksuksi.\n\nNäky oli Erik Hansenille tuttu, sama se oli täällä kuin kotonakin.\nMutta ihmiset olivat erilaisia. Näitten varsi oli hontelompi ja ryhti\nkumarampi, ja kasvoilla asusti ainainen totisuus ja alakuloisuus.\nJos nämä nyt olivat tervamiehiä, niin heidän osansa ei mahtanut olla\nkadehdittava.\n\nKauppaneuvos Ringbomia ei kartanolla näkynyt. Jonkin aikaa hän tosin\noli siellä seisonut isona ja jykevänä, kasvoillaan muuttumaton\ntuimuus, ja Erik Hansen oli huomannut, että ihmiset väistivät häntä\nja katselivat häntä arkaillen. Ja miksi ei, saattoihan monenkin elämä\nja olemassaolo riippua Lars Ringbomista. Mutta mitä tuo esiintyminen\nyksinkertaisen väen keskellä merkitsi, kun mikään valvominen tai\nottaminen osaa tapausten kulkuun ei kuitenkaan tullut kysymykseen?\nKonsuli Björseth ei koskaan olisi niin tehnyt. Vai oliko ehkä\ntarkoitus muistuttaa, että hän, Lars Ringbom, todellakin vielä eli\nja vaikutti? Ettei hän ollut muuttunut joksikin ylimaalliseksi\nolennoksi, joka istui jossakin kaukaisessa yksinäisyydessä ja\njärkeili omia asioitaan. Pitihän ylämaalaisilla olla oikeus hänet\nedes nähdä.\n\nMutta näin ajatellessaan ei Erik Hansen tiennyt, että kyllä tässä\nkaupungissa sentään oli niitäkin, jotka ylämaalaisten joukossa\nheiluivat vertaisina vertaisten joukossa, tarjosivat enemmän,\nväittelivät, löivät olalle ja napsauttelivat Uhoamaan alkaneilla\nsormillaan ja tarjoilivat tupakkaa ja ryyppyjä niin kuin Nils Hauan\naikoinaan, kunnes saavuttivat saman otteen kuin Lars Ringbom ja\njättivät laulun jatkamisen toisille miehille.\n\nPäivä alkaa jo laskeutua illaksi ja äänet pihalla ja kaduilla\nvaimenevat ikään kuin kaukaiseksi hyminäksi. Miten kauan kauppaneuvos\nRingbom jaksaakaan viipyä poissa, mutta antaapahan olla, ehkä hänellä\non hyvinkin tärkeitä toimitettavia. Mutta ulkona näyttää luonto\npehmenneeltä ja kuin puuvillaan kääriytyneeltä, ja avatusta ikkunasta\ntunkeutuu sisälle syyskesän tuoksu.\n\nAjattelematta Erik Hansen kaataa itselleen lasillisen konjakkia.\nKosken pauhu, jonka hän päivemmällä silloin tällöin on erottanut\netäisyyteen häipyvänä, vaivoin erotettavana lauluna, tuntuu nyt\ntulleen lähemmäksi. Sen kohina soi kaikkialla ilmassa, kuin aikoisi\nse musiikillaan täyttää koko kaupungin.\n\n-- Mitä tämäkin kaupanteko oikeastaan on, ajattelee Erik Hansen. --\nToisen täytyy voittaa, toisen hävitä. Eikö maamiehen työ pellolla ja\nkalastajan merellä ole aivan toista...\n\nMutta kauppaahan heidänkin on tehtävä, tavalla tai toisella,\nsiitä ei päästä yli eikä ympäri. Toisen on heidänkin joukossaan\nmenestyttävä ja rikastuttava, toisen ehkä jatkuvasti kärsittävä\nja köyhyydessä kuoltavakin, sekin on maailman laki. Mutta Erik\nHansen luulee jo sikäli nähneensä maailmaa, ettei kadehdi toisen\nsuurempaa tai pienempää menestystä tai toisen omaisuutta. Hän on\nnähnyt, että suuret omaisuudet ovat vaivan, monesti tuskan ja\nkärsimysten näkyväinen tulos ja että mitä helpommin ne syntyvät,\nsitä helpommin ne myöskin kaiken maailman tuuliin hajaantuvat.\nNiin kuin Nils Hauaninkin, siihen ei tarvittu kymmenettä osaakaan\nhänen viekkaudestaan, siihen tarvittiin vain hiukan enemmän\nkaukonäköisyyttä ja neroutta, luja ote ja tunnustettu oikeamielisyys,\nja niin Nils Hauanin kohtalo oli valmis. Miksi siis virnailla Lars\nRingbomille, jos hän käväisee esiintymässä kansalle? Kai hänkin oli\nomalla tavallaan nero, jokin Hauanin ja konsuli Björsethin välimuoto,\nsamalla kertaa suurpiirteinen liikemies ja pieni talonpoikain\npetkuttaja, jota viimeksimainittua monet muutkin tai ainakin heidän\nisänsä alkujaan ovat olleet. Omatunto tai paremminkin ehkä hienous,\nne kai ovat niitä ominaisuuksia, jotka kasvavat myöhemmin.\n\nEikä Erik Hansen taaskaan huomaa, että pitkä tunti on kulunut, ennen\nkuin kauppaneuvos Ringbom seisoo hänen edessään.\n\n-- Suokaa anteeksi, tirehtööri Hansen, sanoo hän. -- Mutta minua\nilahduttaa, että aikanne on kulunut ja että konjakki on täyttänyt\nvaatimuksenne.\n\n-- Erinomaisesti, herra kauppaneuvos, vastaa Erik Hansen,\njoka todella tuntee silmänsä hiukan sumuisiksi. -- Ehkäpä nyt\nkeskustelemme pienestä kaupastamme?\n\nKauppaneuvos Ringbom istahti raskaasti ja sytytti sikarin.\n\n-- No niin, sanoi hän hetken kuluttua. -- Te haluatte ostaa ja\nminä haluan myydä. Mutta te, tai konsuli Björseth, haluatte ostaa\nkernaammin kuin minä myydä. Olemmeko siitä yksimieliset?\n\nErik Hansen naurahti, mutta vain sisässään. Oikea Lars Ringbom tuli\nesille: kysymys oli vain saada niin paljon kuin mahdollista.\n\n-- Asia voi näyttää siltä kuin sanotte, kauppaneuvos Ringbom.\n\n-- Ja minä myyn. En nyt katso ollenkaan sitä, että teidän ehkä on\naivan välttämätöntä saada kyseessäoleva parttia. Mutta yhden ehdon\nhaluan asettaa, tirehtööri Hansen!\n\n-- Pyydän: antakaa tulla vaan.\n\n-- Ensinnäkin kolmen kuukauden maksuaika...\n\n-- Se ehto on aivan tarpeeton. Kun me haluamme, niin kuin sanoitte,\nherra kauppaneuvos, jotakin ostaa, niin maksamme aina, poikkeuksetta,\nkäteisellä.\n\nLars Ringbom kohautti kulmakarvojaan ja ryyppäsi lasistaan. Ne ovat\npoikia, nämä norrmannit! Ei uskoisi, että turskat ja sillit antavat\nmoisen luonnon.\n\n-- Se minun olisi pitänyt arvata, mutisi hän viimein puoleksi\nitsekseen. -- Toinen on se, että haluan itse laivata tavaran\nmääräpaikkaan ja että se saa tapahtua heti.\n\nOstaja oli hypähtää korkealle istuimeltaan ja huudahtaa: -- Ei mikään\nsovi sen paremmin. Mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi hiljaisesti:\n\n-- Meidän puolestamme se kylläkin voi käydä, kunhan vain saan tietää\nherra kauppaneuvoksen ehdot ja vaatimukset.\n\nHuoneeseen tuli nyt pitkä, odottava hiljaisuus. Kauppaneuvos Ringbom\nimi sikariaan, mutristeli tuon tuostakin lasistaan ja nyökkäsi Erik\nHansenille. Viimein hän nousi ja käveli miettiväisenä edestakaisin,\nkunnes viimein kuin huomaamattaan meni konttorin puolelle.\n\n-- Se on sitten selvä, sanoi hän tullessaan jälleen takaisin. --\nMinne tavara olisi laivattava?\n\n-- Englantiin.\n\n-- Jaha, Englantiin. Englantilaiset tekivät täällä pirusti vahinkoa\nnuoruuteni aikana. Ja kenelle sinne?\n\n-- Malone & pojalle.\n\nKauppaneuvos Ringbom vavahti ja pudotti sikarin lattialle. Sitten hän\nlöi nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Perkele! pääsi häneltä karjaisemalla. -- Se minun olisi pitänyt\narvata. Nämä herrat tekevät minulta noin pari kuukautta sitten\ntilauksen, mutta kun en heti voinut allekirjoittaa sopimuskirjaa,\nsaan tänään koreasti peruutuksen. Mutta se, että Björseth, piru vie,\nrupeaa olemaan agenttina, sitä en olisi uskonut.\n\n-- Voin lohduttaa herra kauppaneuvosta sillä tiedonannolla, että\nkonsuli Björseth toimii kokonaan omassa asiassaan eikä tiedä mitään\nherrojen Malonein puuhista.\n\n-- Samapa se, lopetti kauppaneuvos Ringbom. -- Kauppa kuin kauppa, ja\nminä pidän sanani. Käymme huomenna tarkastamassa lautatarhani, niin\nsaatte nähdä tavaran ja ehkä jotain oppiakin.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJa nyt Erik Hansen on taas matkalla kotiinsa ja koettaa mielessään\nmuovailla jonkinlaista matkan yhteistulosta eli summaa. Hän oli\nlähtenyt matkalle innostuneena, mutta pohjaltaan enemmän uteliaana\nkuin kaivaten, nyt hän tästä maasta eroaa ilman kaipausta. Hän\nhätkähtää. Olihan tämä sentään hänen isänmaansa. Oliko tuo\nkaipauksettomuus rikos?\n\nEi ole monta päivää kulunut siitä, kun hän kauppaneuvos Ringbomin\nkanssa kulki tarkastelemassa tämän sahaa ja lautatarhaa.\n\n-- Ei Vangenissa koskaan tulisi olemaan tällaista, oli hän,\nErik Hansen itsekseen ajatellut, vaikka ei näitä asioita niin\nymmärtänytkään, ja mahdollisuudetkin puuttuvat.\n\nTavaraa oli kaikenlaista, hienoimmasta jykevimpään, tapuli tapulin\nvieressä. Kauppaneuvos oli koetellut niiden pintaa hellävaroen,\nmelkein kuin hyväillen.\n\n-- Merkki L. R. puhuu itse puolestaan, oli hän sanonut, -- eikä se\ntule häpäisemään itseään. Tehkää hyvin, tirehtööri Hansen, tutkikaa\nitse, koetelkaa!\n\nJa hän oli koetellut asiantuntevan näköisenä ja hymähdellyt, mutta\nsamassa hänen ajatuksensa lensivät lapsuudenaikaisiin metsiin.\nNiidenkin vuoro oli kerran tuleva, mutta kuka oli se mies, joka\nniihin ensimmäisenä kävisi käsiksi. Ehkä tämän Lars Ringbomin poika,\njos hänellä sellainen on, ehkäpä jo kauppaneuvos itse. Erik Hansen\nvavahti: miksi ei hän, hän itse voisi... ainakin hän voi puhua\nniistä konsuli Björsethin kanssa.\n\nSitten he olivat menneet sahaan, ja Erik Hansen oli taas pannut\nmerkille, kuinka kauppaneuvos ikään käin korkeni pari tuumaa ja ilme\nkasvoilla muuttui. Ketjut kalisivat ja kitisivät, kun ne vedestä\nnostivat tukkeja raameihin, jotka sähisivät ja särähtelivät kuin\nloppumattomasti saaliinhimoiset pedot. Hän ei koskaan aikaisemmin\nollut käynyt sahalaitoksessa, ja hienoisesti vavisten hän vetäytyi\nkauemmaksi tukeista ja koneista. Hänen täytyi ummistaa silmänsäkin,\nsillä hänen teki pahaa; kun tukki työntäytyi raameihin, tuntui\nhänestä, kuin ihminen olisi niihin näin työnnetty pää edellä moneen\nosaan halkaistavaksi. Tällaista tulisi siis Vangenissakin olemaan,\nmutta tällaiseenkinhan on totuttava. Puu on sentään lopultakin vain\npuu, ja vasta jalostettuna sillä on raha-arvonsa.\n\n-- No, tällaista ei konsuli Björsethillä sentään ole? oli\nkauppaneuvos hänen korvaansa huutanut.\n\n-- Ei, toistaiseksi.\n\nSahanhoitaja oli heitä seurannut kuin varjo, karskina, mutta\nalati valmiina palvelemaan. Työväellä sitä vastoin oli tekemistä\ntoimessaankin. He liikkuivat raskaina ja muhan peittäminä, antoivat\njuuri ja juuri tietä, mutta loivat salavihkaa kauppaneuvokseen\nkatseita, joissa oli yhtä suuri annos pelkoa, vihaa ja kunnioitusta:\nkyllä sinä siinä nyt kuljet maha pystyssä, mutta kyllä se sinunkin\naikasi vielä tulee.\n\nKun he taas olivat tulleet ulos auringonpaisteeseen, olivat Lars\nRingbomin kasvot muuttuneet, niissä oli nyt melkein lempeyttä.\n\n-- Jos konsuli Björseth tarvitsee tervaa, oli hän hymähdellen\nsanonut, -- niin niissä asioissa voisimme helposti sopia.\n\nHe olivat sivuuttaneet satamassa makaavat laivat, ja heidän eteensä\nlevisi rannattomat rivit tynnyreitä, joiden sisällyksen haju täytti\nilman. Merituuli puhalteli vasten kasvoja, mutta kauppaneuvos Ringbom\npysähtyi mietteissään ja taputteli kepillään muutaman tynnyrin kylkeä.\n\n-- Oletteko koskaan nähnyt yhdellä kertaa näin paljon tervaa,\ntirehtööri Hansen? Ette, sillä tämä on maailman suurin tervahovi.\nMutta sanon teille erään asian, herra Hansen, ei mikään kauppatoimi\nmaailmassa ole sen viheliäisempää kuin tervan osto ja myynti.\nOletteko kuullut tarinaa kurjesta, joka nielaisi käärmeen? No, se\noli vain yhtä iankaikkista kiertämistä, kurkiparalla oli täysi työ\npitäessään saalistaan, eikä sen lopuksi auttanut muu kuin nielaista\nkäärme viimeisen kerran, pistää nokka takapuoleensa ja sanoa\nkäärmeelle: kiertele nyt, sen saatana. Samoin on meidän laitamme,\njotka saamme jatkaa isiemme tervahommia, saamme tarpoa iankaikkisessa\nkurimuksessa. Ylämaalaiset pitävät kontrahteja verisinä ja\nkoettavat niistä päästä, mutta he elävät köyhyydessä ja ovat meille\nvelkaantuneet eivätkä pääse. Sitten meitä syytetään nylkemisestä,\nsanomalehdet kirjoittelevat... hm. Minä en tiedä, minkä verran\nmuut voittavat, mutta minä en voita, ja siksi kai minulle kertyykin\ntervaa niin, etten tahdo saada silmiäni auki! Kuinka helvetin\nkernaasti luovuttaisin koko roskan jollekin muulle ja keskittäisin\nkoko huomioni puutavaran vientiin, mutta minne pääsen? Ja tämän\ntakia saan pitää jauhokauppaa, suolakauppaa, sokerikauppaa ja senkin\nseitsemänlaista kauppaa, sillä vaihdossa voitan sen, minkä voitan,\ntai oikeammin: tulen omilleni. Mutta nyt olen alkanut hellittää ja\nannan ylämaalaisten vähitellen luikkia toisten luo, saa nähdä sitten,\nkirjoittelevatko suomalaiset lehdet, etteivät he nylje. Minä olen\nväsynyt.\n\nErik Hansen oli kuunnellut kauppaneuvosta tarkkaavaisesti ja uskoi\nhänen puheensa, ainakin puoleksi, mutta muuta hän ei voinut kuin\nmutista, että vaikeaan välikäteen hän siinä joutuu ja että heillä\nNorjassa oli hiukan samanlaisia kokemuksia.\n\n-- Mutta se minua ihmetyttää, oli hän jatkanut, -- että täällä kuulee\nniin paljon ruotsia. Jos olen kääntynyt kenen säätyhenkilön tai\nkauppiaan puoleen tahansa, niin aina puhe vain kääntyy ruotsiksi.\nLuulen, että kuulen Norjassa suomea melkein enemmän kuin täällä.\n\n-- Voi niin olla, oli kauppaneuvos Ringbom karusti myöntänyt, --\nvoi todellakin niin olla. Rahvas puhuu kyllä täälläkin suomea.\nMutta meillä on nyt kerta kaikkiaan tämä tapa, että puhumme ruotsia\nmieluimmin, se on meillä verissä, eikä siitä minnekään päästä.\n\n-- Eikä siitä minnekään päästä!\n\nKun hän nyt istui rannikkolaivan kannella ja katseli alakuloisesti\nhymyilevää saaristoa, huomasi hän, ettei siitä todellakaan minnekään\npäästä. Yläluokan matkustajat olivat hyvin puettuja, iloisia ja\nhuolettomia. Joku suomalainenkin sana kuului joukossa, mutta\npääkielenä oli ruotsi. He tulivat hänenkin luokseen, kyselivät\nkuulumisia ja kertoivat omiaan, hauskasti, porvarillisesti ja\nseikkaperäisesti. Ja hän vastasi puolittain norjaksi samaan tapaan,\nolihan hän ulkolainen, jolla oli paljon uutta.\n\nMutta pääosa suomea puhuvista, se oli huonommasti puettua ja\nyrmeän näköistä väkeä. Kuinka oli hänenkin suomenkielensä käynyt\nkummalliseksi, melkein kuin jälkeen päin opituksi! Se ei tehnyt\ntehoaan täällä. Kun hän ystävällisesti ryhtyi juttusille heidän\nkanssaan, katselivat he häntä epäillen ja vastasivat juuri ja\njuuri sen verran, kuin alkeellisin kohteliaisuus vaati. Sitten he\ntaas syventyivät omiin asioihinsa ja vilkaisivat häneen aivan kuin\nsanoakseen: -- Miksi et pysy alallasi ja anna meidänkin olla rauhassa.\n\nErik Hansen tuli alakuloiseksi mieleltään. Tällaiseksiko suomalainen\nkansanaines oli tehty täälläkin, täälläkin, vai oliko se alkujaan jo\nsellaiseksi luotu?\n\n-- Jos tirehtööri vaivautuu matkustamaan maassa enemmän, sanoi\njoku, -- niin tapaatte kyllä korskeutta ja itsetietoa enemmän kuin\noikeastaan olisi tarpeenkaan.\n\nNiinkö? Olihan se edes jokin lohdutus. Mutta hänellä ei enää ollut\naikaa, hän oli sitä paitsi jo tehtävänsä suorittanut.\n\nEikä hän halunnut, vaikka aikaakin olisi ollut. Vieraaksi ja\nyksinäiseksi hän itsensä täällä tunsi. Ne suomalaiset, jotka asuivat\nNorjassa, olivat sittenkin häntä verrattomasti lähempänä.\n\nJa kun hän uinahti, nousi hänen silmiinsä sykähdyttävä kuva Signe\nBjörsethistä.\n\nHän ei tiennyt, että päivää myöhemmin kuin hän oli lähtenyt, oli\nRingbomin konttoriin saapunut konsuli Björsethin hänelle kirjoittama\nkirje, jossa konsuli antoi ymmärtää, että jos herra Hansen tunsi\nhalua jäädä isänmaahansa, niin konsuli ei tahtonut tehdä sille\nesteitä. Isänmaanrakkaushan oli tunne, jota oli kunnioitettava.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nI\n\n\nIlma on usvainen ja kuin paikallaan pysyvä, kun Erik Hansen taas\nkävelee sen lyhyen matkan, joka satamasta on konsuli Björsethin\ntaloon. Tunnelma on sama kuin joskus, puolitoistakymmentä vuotta\nsitten: kalan, suolan ja mädänneen hajua, sumua, läpi luiden ja\nytimien käyvää kylmyyttä, riippuvia, alakuloisen näköisiä purjeita.\nSilloin ei sentään tiedetty mitä oli edessä, nyt ollaan tirehtöörejä,\nkuljetaan määrätietoisin askelin ja hyvin toimitetuin asioin.\n\nTämä kaikki ehtii tulla mieleen varsin lyhyellä kävelymatkalla. Asia\non toimitettu ja omatunto selvä ja kirkas, mutta siitä huolimatta\ntuntuu, kuin ilmassa olisi jotakin raskasta ja pahaenteistä, ikävää\nja painostavaa. Iloinen, sykähdyttävä odotus, jolla hän paluumatkalle\nlähti, on hänet jättänyt ja sijaan astunut eräänlainen pelko. Eikä se\nnytkään häntä jätä.\n\nPitkin rannikkoa on käynyt huhu.\n\n-- Erik Hansen on mennyt eikä tule enää takaisin.\n\n-- Mistäs sen tiedät?\n\n-- Kaikkihan siitä puhuvat.\n\nMutta kukaan ei osaa sanoa, mistä juttu on lähtöisin.\n\nKun ensimmäiset tuttavat hänet tapaavat, niin he kysyvät:\n\n-- Takaisinko tirehtööri tulikin?\n\n-- Niin, kuinkas muuten?\n\n-- Me arvelimmekin, että turhaa puhetta se kaikki oli, mutta eihän\nsitä usko, ennen kuin näkee.\n\nTämä oli alkua, ja sitä oli jatkunut pitkin matkaa. Mutta ihmisten\nsilmät olivat melkein kirkastuneet, kun he olivat hänet nähneet, vai\noliko se vain mielikuvitusta. Ja äsken, kun hän astui laiturille,\nolivat kaikkien katseet pysähtyneet häneen. Ihmiset olivat\ntervehtineet kohteliaasti, mutta kuin ällistyksen valtaamina, ja\nheti kun hän oli kääntänyt heille selkänsä, ruvenneet keskenään\nkuiskuttelemaan.\n\n-- Kummallista! Mutta pianpahan nähdään, mitä tämä on.\n\nHän kiipeää portaita ylös, koputtaa, avaa varovasti oven, mutta jo\nnäiden muutamien sekuntien aikana hän ehtii aavistella ja odottaa.\n\nVielä suurempi ällistys. Herra Johannesen kohentaa silmälasejaan,\nhymyn noustessa kasvoille, mutta konsuli Björseth tuijottaa häneen\nkuin aaveeseen. Koskaan hän ei ole nähnyt konsulia tuon näköisenä,\nsilmät rävähtämättä, suu puoliavoinna.\n\n-- Tervehdin herroja Suomesta, aloitti Erik Hansen luontevasti, -- ja\nilmoitan, että asiat sujuivat toivomuksiemme mukaisesti.\n\nNyt konsuli Björsethin posket saivat väriä, silmät välähtivät, ja hän\nastui luo ja ojensi kätensä.\n\n-- Te se todellakin näytte olevan, herra Hansen, sanoi hän viimein.\n-- Me täällä hiukan pelkäsimme, ettette tulisikaan.\n\n-- Tulisikaan? Miten niin, herra konsuli, jos saan kysyä?\n\n-- Mutta te olette rivakka käänteissänne kuten aina, herra Hansen,\njatkoi konsuli huolettomasti ja niin kuin ei olisi kysymystä\nkuullutkaan. -- Sellaisesta me pidämme, eikö totta, Johannesen?\n\n-- Mutta, suokaa anteeksi, herra konsuli, mutta minä en ymmärrä,\nkuinka ette osanneet minua odottaa.\n\nKonsuli Björseth kohautti olkapäitään ja teki torjuvan liikkeen\nkädellään.\n\n-- Ah, ei se mitään ole, vastasi hän. -- Myöntäkää kuitenkin, herra\nHansen, että Norja sentään on Norja.\n\nErik Hansen loi katseensa alas.\n\n-- Hm, vastasi hän huoahtaen, -- vuodet, ja parhaimmat vuoteni, ovat\nkovin vieroittaneet minut isänmaastani.\n\n-- Ja me pelkäsimme Johannesenin kanssa, että veri vetäisi. Hm. Herra\nHansen ei siis saanut minun kirjettäni?\n\nErik Hansen sai pyöreät silmät.\n\n-- En, minä en ole mitään saanut, vastasi hän henkeään pidätellen.\n\n-- Se olikin parempi, myhähti konsuli Björseth.\n\n-- Saanko tiedustella, mitä se sisälsi?\n\n-- Tuskinpa se on tarpeellista, herra Hansen, ja tuleehan se joka\ntapauksessa käsiinne, ellette pidä parempana jättää sitä minulle\ntakaisin avaamattomana.\n\n-- Olisin, luvallanne puhuen, herra konsuli, kuitenkin utelias\ntietämään sen sisällyksen.\n\nKonsuli Björseth katseli pitkän aikaa ikkunasta ulos, ja huulet\nvetäytyivät vihellysasentoon. Herra Johannesen näytti suorastaan\nuppoavan työhönsä, ikään kuin ei tahtoisi nähdä eikä kuulla mitään.\n\n-- Sitä se vain oli, lausui konsuli viimein pitkäveteisesti ja\nraskaasti, -- että jos vanha isänmaanne teitä vetäisi puoleenne, niin\nminä puolestani annan teille, ja tein sen raskaalla mielellä,\nvapaat kädet.\n\nHerra Johannesen kohotti katseensa salavihkaa, tuskin huomattavasti.\nMutta Erik Hansenin sydän löi kuuluvasti, ja hänen kasvonsa\nvalahtivat peloittavan valkeiksi.\n\n-- Vai niin, pääsi häneltä viimein oudon ja pakotetun hymyn noustessa\nkalpeille huulille. -- Ikävää, ettei se tullut käsiini aikanaan.\nMutta eihän ole myöhäistä vieläkään...\n\n-- Ei, keskeytti konsuli Björseth painavasti, -- minä peruutan\nkoko kirjeen ja pahoittelen, että siitä mitään mainitsinkaan.\nNyt levähdätte vain hiukan, herra Hansen, teette hiukan selkoa\nmatkastanne ja matkustatte sitten suoraan Vangeniin. Siellä teitä\nparhaiten kaivataan.\n\n-- Kernaimmin menisin vanhaan, tuttuun konttoriini.\n\n-- Kyllä teillä tulee olemaan tekemistä senkin kanssa. Mutta Vangen\nalkaa nyt olla meille tärkein.\n\nErik Hansen ravisteli itseään kuin unesta herätäkseen ja riensi\nulos. Kauan aikaa kului, ennen kuin hän sai kiinni järkevästä\najatuksesta, ja kun hän viimein löysi itsensä miettimästä, kiristeli\nhän hampaitaan ja pusersi kätensä nyrkkiin. Mutta ketä tai mitä hän\nkaiken lopuksi sadatteli, itseään, konsuli Björsethiä, koko maailmaa,\nvaiko kaikkia yhteisesti?\n\nEi, hänen olisi pitänyt vastata:\n\n-- Minä en mene Vangeniin enkä minnekään, vaan palaan sinne, mistä\nolen tullutkin.\n\nNiin hänen olisi miehenä pitänyt tehdä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOliko hän, miehinen mies, itkenyt? Ei, kasvot olivat vain muuten\nkylmät ja kosteat.\n\nHän ei voinut mennä asumaan herra Johannesenin luo; mieluummin yksin\ntässä surkeassa majatalossa, jonka seinät uhosivat kylmyyttä ja\njossa erilaisten kalaruokien haju alati asui sieraimissa, mieluummin\nsittenkin täällä, jossa sai olla yksin ajatustensa kanssa.\n\n-- Haepas minulle siitä entisestä Hauanin krouvista pullo konjakkia,\nmutta sano, että sen pitää olla hintansa arvoista tavaraa. Sano, että\nolet tirehtööri Hansenin asialla.\n\nJa konjakki tuli, mutta koskemattahan se jäi. Mihinkäpä tästäkin nyt:\nvärisyttävään viluun vain ja ajakseen siihenkin. Vai tässä vielä\npörräämään päissään, niin kuin muutamat, kun heidän asiansa eivät\noikein menesty.\n\nRakkaus, Erik Hansen pysähtyy tämän sanan edessä, joka saattoi olla\nlämmin ja kylmä. Oliko Jumala oikeastaan määrännyt kaksi nimitettyä\nihmistä yhteen, määrännyt, että juuri nämä kaksi sopivat yhteen\nkeskenään eivätkä jonkun muun kanssa? Mahtoikokohan todellakin\nsellainen olla Herramme tarkoitus? Että Hän esimerkiksi oli ohjannut\nhänet tänne siksi, että hän tapaisi Signe Björsethin.\n\nJopa alkoi kadulla tipahdella räntää. Erik Hansen tarkastelee\ntuttua näkyä ilmeettömin silmin, mutta hänen ajatuksensa saavat\nlevähdyshetken ja sitten uusia suuntaviivoja.\n\nKannattaako näitä asioita ollenkaan miettiä, ja eikö hän ollut jo\nenemmän kuin tarpeekseen sitä tehnyt? Mikä on tuleva, se tulee\nvälttämättömästi, ei muuta kuin istuja odota. Ja kuitenkin,\nkuitenkin...\n\nTekla, mikä hän oli? Jonkinlainen nuoruudenaikainen turva,\näidillinen, sisarellinen ja se, joka oli herättänyt vaistot.\nKannattiko Thomasine Larsenia muistaa? Kuuma ja kummallinen hetki,\njoka meni niin kuin oli tullutkin, eikä mitään muuta. Entä Gunni\nHjelm, Gunni Hjelm? Utukuva, haave, joka tuli taivaasta ja häipyi\nsinne taas.\n\nSitten tuli Signe Björseth ja oli aluksi ei mitään, nyt kaikki. Ja\nhänestä hänet tahdottiin erottaa, saada hienolla björsethiläisellä\ntavalla jäämään Suomeen.\n\nOlisiko hän jäänyt, jos olisi aikanaan tiedon saanut?\n\nHuoneeseen astuu hämärä, ja hän sytyttää lampun. Seinät näyttävät\nvieläkin alastomammilta ja kalseammilta. Missä on nyt Andreas\nBjörsethin Signe?\n\nOvi avautuu hiljaa, ja nyt hän seisoo keskellä huonetta. Mutta\ntämä ei taaskaan ole se entinen Signe. Tämän kasvot ovat käyneet\nvalkeammiksi, mutta silmät ovat tulleet niin loistaviksi, että ne\nmiltei hehkuvat, ja huulet ovat punaiset ja kosteat. Ja hän seisahtuu\nsiihen keskilattialle ja kysyy vain:\n\n-- No?\n\nEikä äänen kilahdus tule enää ylhäältä ja kuin hopeakellosta, se on\nmatala ja, kun tarkoin kuuntelee, hiukan käheäkin. Ja noin hän vain\nlyhyesti kysäisee.\n\nSitten:\n\n-- Miksi et hakenut minua heti?\n\nErik Hansen katselee häntä kuin ilmestystä, silmää rävähdyttämättä.\nTahtoisi nousta, mutta se jää kuin jääkin tekemättä.\n\n-- Tiedäthän, etten voinut, vastaa hän ainoastaan.\n\n-- En usko olevan mitään, jota ei voi, kun vain tahtoo voida.\n\nTällaista heidän keskustelunsa on, katkonaista ja lyhytsanaista, ja\nSigne Björseth hengittää raskaasti kuin sairas ihminen.\n\n-- Sinun on tehtävä tästä loppu ainoalla mahdollisella tavalla, Erik\nHansen.\n\n-- Ja millä?\n\n-- Mentävä isäni luo. Lyhyt, katkera naurahdus.\n\n-- Jos hän edes löisi nyrkin pöytään ja käskisi minun laputtaa sinne,\nmissä pippuri kasvaa, niin usko se, minä menisin. Se olisi jotakin,\njosta saisi edes lähtökohdan.\n\n-- Pakota hänet tekemään edes se.\n\n-- Sanotko sinä niin?\n\n-- Sanon.\n\n-- En, minä en voi, Signe. Ja mitä siitä lopuksi olisi hyötyä?\nVastaus on jo ennakolta selvä. Saada toisiamme emme voi, emme\nainakaan tällä tiedolla, mutta rakastaa toisiamme, siitä ei kukaan\nvoi meitä estää.\n\n-- Nyt sinä puhut kuin lapsi. Istua kumpikin nurkassamme, ja kun\nsatumme olemaan yksin, haaveilla toisistamme! Aivan niin! Tunnen sen\nlaulun kyllä, olen sen tapaisesta lukenut kirjoissa, ja muutenkin.\nMutta sellainen on naurettavaa: näin suurenmoisia ja ihania nämä\nkaksi nyt ovat! Minä tahdon kaikki, sielun, ruumiin, joka ainoan\najatuksen, koko elämän. Me emme tingi. Ja ellei, meillä on meri aina\navoinna. Ruotsissa ne harrastavat pyssyjä, myrkkyjä ja avantoja.\n\nKauheata! Noinko hän puhui? Erik Hansen nousi, ojentautui koko\npituuteensa ja tarttui hänen käteensä. Se ojentautui vastahakoisesti,\nkylmänä ja kosteana.\n\n-- Nyt sinä lähdet, heti paikalla. Niinhän?\n\n-- Ja kun taas kuulemme vanhan, tutun vastauksen, niin mitä sitten?\n\n-- Voit sanoa, että lähden kanssasi kaikesta huolimatta.\n\nSe tuli kovasti ja huomioonotettavasti niin kuin tykin laukaus\nmeripimeän vallitessa, laukaus, joka keskellä unteluutta,\ntoivottomuutta ja toimettomuutta antaa aavistuksen siitä, että elämä\nei sentään vielä ole loppumassa.\n\nErik Hansen hurmaantui ja huumaantui. Tällaisena oli elämä otettava,\nkylmästi ja asiallisesti. Oliko todella kenelläkään oikeutta estää\nkahta ihmistä tulemasta onnelliseksi?\n\n-- No niin, kuiskasi hän, -- minä lähden sitten. Eikö sinunkin ehkä\nolisi paras tulla kotiisi?\n\n-- Ei, minä odotan täällä, kunnes palaat.\n\n\n\n\nIII\n\n\nMutta Andreas Björseth ei ollut niitä miehiä, jotka vähästä\nmenettävät malttinsa. Hän astui Erik Hansenia vastaan hymyillen\nja käsi ojennettuna, pyysi heti istumaan ja käski tehdä tukevan\ntuutingin. Siellä näkyy ilmakin taas käyneen melkoisen viheliäiseksi.\nErik Hansen sekoitteli ja maisteli ja tunsi levottomuutta rinnassaan.\nPuheen alkuun oli niin vaikea päästä.\n\n-- Minä luulen arvanneeni teidän asianne, lausui konsuli lopuksi, --\nse koskee tytärtäni. Eikö niin?\n\n-- Niin.\n\nKonsuli Björsethin hymy ei häipynyt pois.\n\n-- Te esiinnytte oikein vakavasti kosiomiehenä, herra Hansen, jatkoi\nhän. -- Ja te tiedätte jo ennakolta, ettei minulla ole mitään teitä\nvastaan.\n\nErik Hansen ei vastannut mitään. Taaskin astui hänen eteensä asia,\njoka saattoi hänet ymmälle.\n\n-- Kummallista, mutisi konsuli itsekseen, -- kummallista, ettei\ntyttäreni vieläkään ole tuosta päässyt. Olin jo luullut, että hän\ntuosta olisi...\n\n-- Parantunut, pisti Erik Hansen väliin.\n\n-- Niin juuri, se on oikea sana.\n\nJa konsuli Björseth nyökäytti hyväksyvästi päätään.\n\n-- Entä mitä nyt teemme, herra Hansen?\n\nTässä hän istui ja haasteli konsuli Björsethin kanssa, kuin olisi\nhänen liittolaisensa ja Signe Björseth se, jota vastaan vehkeiltiin.\nSellaista se oli. Ja parhaillaan istui tyttö ja odotti häntä, sydän\nlyöden ja kasvot hehkuen. Veri nousi Erik Hansenin kasvoille.\n\n-- Me rakastamme toisiamme, teidän tyttärenne ja minä, sanoi hän\nponnistaen kaikki voimansa, -- ja minä olen tullut pyytämään häntä\nvaimokseni, herra konsuli.\n\nKonsuli ei katsonut häntä silmiin.\n\n-- Jos minä vastaisin myöntävästi, vastasi hän hiljaisesti ja\nverkkaan, -- niin minä vyöryttäisin harteillenne sellaisen\nedesvastuun, ettei teillä ole siitä aavistustakaan. Emmekö voisi ehkä\nsopia, että keskustelemme uudelleen jonkin ajan, vuoden tai parin\nkuluttua?\n\n-- Olisin kiitollinen, jos saisin herra konsulin vastauksen nyt heti.\n\n-- Tällä kertaa se kylläkin olisi kielteinen, herra Hansen,\nkielteinen, mutta ei lopullinen.\n\n-- Suokaa anteeksi, etten oikein ymmärrä teitä, konsuli Björseth.\n\n-- Koetan puhua teille suoraan ja avoimesti kuin toveri toverille.\nNiin kuin omalta osaltanne tiedätte, on meillä ollut koko paljon\nvastoinkäymisiä viime aikoina, mutta miten paljon, siitä teillä ei\nole kuin hämärä aavistus. Jos te olisitte minun asemassani, niin\nteille olisi itsestään selvä, että ennen tyttäreni naittamista on\nminun ajateltava hänen tulevaisuuttaan.\n\nErik Hansen oli kavahtaa pystyyn.\n\n-- Minä oikeastaan pidätte minua, herra konsuli! huudahti hän.\n\nKonsuli loi häneen pitkän, ihmettelevän katseen, mutta maltti ei\njättänyt.\n\n-- Jos te olisitte rikas mies, vastasi hän vihdoin sävyisästi, -- tai\njos minä siunatuksi lopuksi varmasti tietäisin, että asiani päättyvät\nniin kuin toivon, niin päähäni ei pälkähtäisikään vastata muuta kuin:\ntässä on, tehkää niin hyvin!\n\nSe oli selvää järkeä, siitä ei päässyt minnekään. Erik Hansenin\nmielessä pyöri monta vastausta. Hän osasi kyllä laskea ja tehdä\ntyötä, mutta sen oli konsuli muutenkin nähnyt, ja hänen työnsä\nlankesi joka tapauksessa konsulin hyväksi. Puhua rakkaudesta, senhän\nkonsuli tiesi ja oivalsi muutenkin. Eikö tässä sitten enää ollut\nmitään mahdollisuuksia myönteiseen ratkaisuun?\n\nErik Hansen tunsi, miten hänen kasvonsa kuumenivat. Keskustelu oli\nsaanut aivan toisen käänteen kuin mitä hän oli odottanut. Tunne,\nsuuri ja voittava, oli työnnetty taka-alalle, eikä sen esille\ntuominen olisi voinut olla vaikuttamatta hiukan naurettavaltakin.\n\nKonsuli Björseth alkoi puhua.\n\n-- Luulen osapuilleen tietäväni, sanoi hän, -- mitä rakkaus on, ja\nnuoruudestakin minulla on kokemukseni, ettekä te enää ole aivan\nvihreä, herra Hansen, te osaatte kyllä laskea, mikä on mahdollistaja\nmikä ei.\n\n-- Minulla ei ole ollut aikaa kuin työhön, minulle ei ole tällaista\nennen sattunut, keskeytti Erik Hansen karusti.\n\n-- Muistelen kuulleeni jotakin pastori Hjelmin tytärvainajasta, mutta\nsehän on asia, jonka parhaiten tunnette itse. Ei, emme puhu siitä,\nsellaisethan ovat keskustelun ulkopuolelle. Niin, meillä on tuskin\nmuuta neuvoa kuin odottaa.\n\n-- Ja jos otan tyttärenne ilman suostumustanne? Konsulin kasvot\nvaihtoivat väriä, mutta hän hillitsi itsensä.\n\n-- Silloin en siunaa teitä, en kumpaakaan, vastasi hän vihdoin.\n\n-- Oh, herra konsuli, meillä olisi niin kovin vähän menetettävää, ja\nluulen, että omatuntomme olisi jotenkin puhdas.\n\n-- Vaikkapa vain. Mutta useammasti kuin kerran tulisi hetkiä, jolloin\ntoivoisitte tehdyn tekemättömäksi.\n\nSitten konsuli Björseth nousi ilman eleitä, ilman mahtipontta, nousi\nvain niin kuin tavallinen vanhus nousee ja raskaasti huoahtaen.\n\n-- Koettakaa tehdä Vangenin sahasta jotakin, virkkoi hän. -- Niin, ja\ntämä asia on kai nyt välillämme selvitetty toistaiseksi.\n\n-- Kyllä, konsuli Björseth. Mutta yksi asia on minulla vielä\nsanomatta, vaikka pitäisin parempana, että tyttärenne itse sanoisi\nsen.\n\n-- Antakaa tulla vain.\n\n-- Hän sanoi lähtevänsä mukanani joka tapauksessa.\n\nKonsuli Björsethin hienot, vanhat kasvot vavahtivat.\n\n-- Sanoiko hän niin, sanoiko hän todellakin niin? tuli melkein\nkuiskauksena.\n\nPitkän aikaa hän seisoi mietteisiinsä vaipuneena.\n\n-- No niin, olkoon, ratkaisi hän viimein. -- Tämä sumu ei olekaan\nhänelle hyväksi, olen sen pitkin aikaa nähnyt. Hän saakoon lähteä\nmukananne. Mutta kai te ymmärrätte tämän oikein, herra Hansen?\n\nErik Hansen kumarsi masentuneena ja iloisena yhtä haavaa. Tällä\nkertaa vanha konsuli häntä säälitti.\n\nMutta kun hän vaelsi majapaikkaansa, täytti outo rauha hänen\nmielensä, oli taas niin kuin ilma olisi soinut ja kuiskaillut. Ja kun\nhän tuli perille, oli hän väsynyt kuin pitkän matkan taivaltanut.\n\n-- Mitä hän sinulle sanoi?\n\n-- Niin kuin aavistelimme.\n\n-- Silloin lähden sinun kanssasi.\n\n-- Se on sinun vallassasi. Hän antoi siihen luvan.\n\n-- Voi, sinä et tunne isääni, huudahti Signe Björseth. -- Sen, minkä\nmuut voittavat voimalla, sen hän saavuttaa hyvyydellä. Sellaista ei\nole koko rannikolla, joka Andreas Björsethin voittaisi, ja kuitenkin\nminä aion hänet voittaa.\n\n-- Sinä et siis lähde?\n\n-- Hän odottaa sitä, mutta sittenkin minä lähden. Erik Hansen katseli\nhäntä rävähtämättömin silmin eikä tiennyt kumpaa hän tällä hetkellä\nteki enemmän, pelkäsi vai rakasti.\n\n-- Kuinka sinä olisit tällaisessa asiassa menetellyt, Johannesen?\nkysyi konsuli väsähtäneenä ja vanhettuneena.\n\n-- Tjaah, vastasi Johannesen silmiään räpytellen. -- Kyllä Hansen\non kunnollinen mies. Ehkä, kun kaikki ympäri käy, olisin sanonut:\nmenkää, ja taivaallinen isä kanssanne.\n\n-- Turhaahan on olla olevinaan mukamas jotakin ja koettaa saada\nmuutetuksi asioita, jos niistä on ylhäällä toisin päätetty,\nJohannesen. Mutta minä en muuta voi. Hansen, katso, työmiehestä\nnoussut... kyllä ymmärrät. Se sotii kaikkia vaistojani vastaan. Enkä\nkuitenkaan tahtoisi olla tyranni.\n\n-- Voidaanhan Hansenia käsitellä firman ottopoikana ja laillisena\nperillisenä.\n\n-- Olen koettanut ajatella niinkin, mutta ei käy. Katso, joko laiva\non lähtenyt.\n\n-- Painuu parhaillaan merelle. Eikö Signe käynyt hyvästillä?\n\n-- Kävi, mutta en minä voinut häntä nähdä. Herra Johannesen antoi\npäänsä vaipua alas.\n\n-- En tiedä, merkitseekö tämä hyvää, sanoi hän hiljaa, -- mutta kerta\nensimmäinen.\n\nTähän Andreas Björseth ei enää vastannut.\n\n\n\n\nIV\n\n\nAika kuluu, ja kuinka se kuluukin! Päivä seuraa toistansa niin, että\ntuskin huomaakaan, miten edellinen on painunut iäisyyteen.\n\nMaa on valkoisen lumen peittämä, ja luonnossa on kuollutta, mutta\nVangenin saha käy. Oli taas otettu kiinni kuin uhalla, ja kun sen\ntäytyi pyöriä, niin se pyöri. Ja kuinka seutu olikaan lyhyessä ajassa\nmuuttunut; nyt talvella tuo muutos selvimmin pisti silmiin. Metsä oli\nsiirtynyt yhä kauemmaksi ja rakennus noussut rakennuksen viereen.\nAlati laajeneva lautatarha alkoi rannasta ja kiipesi eteläistä\njokirantaa ylös kuin aikoen tunkeutua sen latvoille ja syvälle\nmetsiin. Se kai lopulta tarkoitus olikin.\n\nErik Hansen oli hengessään näkevinään, miten sahan ympärille\nvähitellen kasvoi pieni, kaupunkia muistuttava yhdyskunta, ja hänen\nensitehtäviään oli ollut vakaannuttaa työväki. Kernaammin vaikka\nvähempi määrä, joka pysyi paikallaan, kuin heittäytyä sattuman varaan.\n\nMutta miehetpä eivät olleetkaan niin suostuvaisia tekemään\nkontrahteja. Saattoihan tuo tuollainen sahanrumilus kyllä olla\nhyväkin, mutta merta ja kaloja he sittenkin ymmärsivät enemmän Ja\npalkkakin tuntui kovin vähäiseltä.\n\n-- Mutta kun se juoksee ympäri vuoden.\n\nAntaa juosta, mutta pieneltä se vaikuttaa sittenkin, ja sitä paitsi\nei olla tuollaisiin töihin oikein totuttukaan.\n\nNiin, etelässä olisi kyllä tottunutta väkeä, hän tiesi sen. Mutta\nhän ei tahtonut saada aivan tuntematonta väkeä paikkakunnalle, ja\ntoisekseen heistä ehti saada kyllänsä uittoaikanakin.\n\nSilloin hänen mieleensä olivat tulleet suomalaiset. Ne hän tunsi\nmelkein kaikki, siinä oli kovaa ja sitkeätä väkeä joukossa.\nKalastushommissa ja kaupassa he eivät vetäneet vertoja norjalaisille,\nmutta nyt, nyt hänellä olisi tilaisuus, ja ehkä viimeinen, tehdä\njotakin kouraantuntuvaa heidän hyväkseen. Saada joukko vakavia,\nperheellisiä miehiä ympärilleen, olihan siinäkin jo ensialuksi\njotakin.\n\nJa taas hänen mielensä oli kummallisella tavalla lämmennyt, mutta\nmelkein samassa se lämpö oli mennytkin. Mitä varten tämä touhu? Tämä\nmukamas heimoveljeys, tunteellisuudessaan naurettava! Jos tulevat,\nniin tulevat, elleivät tule, niin pysykööt poissa.\n\nKuitenkin hän oli lähtenyt värväysmatkalle.\n\nMutta tällä taholla oli epäluulo, jos mahdollista, vielä suurempi.\nHäntä katseltiin melkein kyräillen ja luvattiin asiaa harkita.\n\n-- Ei se miettimällä parane, oli hän vastannut, -- sen parempaa\ntoimeentuloa ette saa mistään.\n\n-- Vai aikoo se Jörseetti taas voittaa. Niin sitä pitääkin. Vaikka\nluulisi tuolla ennestäänkin olevan tarpeeksi.\n\n-- Sitä minä en tiedä enkä siitä voittamisestakaan, tulevaisuushan\nsen näyttää. Mutta eikö teillekin olisi mukavaa, kun olisi taattu\nläpi vuoden juokseva palkka...\n\nSitten hän oli laajasti ja seikkaperäisesti selvitellyt heille\nVangenin etuja. Eipä hän itsekään olisi uskonut voivansa\npuhua näin pitkään ja koreasti, niin että jälkeen päin miltei\nitseäänkin hävetti. Mutta hän oli lämmennyt puhuessaan heille\nyhteenkuuluvaisuus- ja kansallisuustunteesta ja miten he\naineellisestikin paremmin voisivat valvoa etujaan asuessaan yhdessä\nryhmässä. Vangenista tulisi oikein suomalaisten saha. Eivätkä sanat\nolleet jääneet vaikutuksetta. Toisten silmät olivat hyväksyvästi\nvälähtäneet, mutta toiset olivat jurranneet vastaan.\n\n-- Aineellisia etuja! Eipä se terehtööri ole ennen meidän aineellisia\netujamme katsonut. Jos ovat menneet ristiin meidän edut ja konsulin\nedut, niin kyllä jälkimmäiset ovat järkiään voittaneet.\n\n-- Eipäs vainkaan.\n\nKun Erik Hansen alkoi tarkemmin miettiä, niin tulihan sentään mieleen\nyhtä ja toista. Ja kun hän alkoi luetella, ihmetteli hän itsekin,\nmiten paljon oli melkein tietämättään ja osaksi tahtomattaankin,\naivan vaistomaisesti, tullut tehneeksi. Eivät tainneet enää itsekään\nmuistaa, miten Nils Hauan ja monet muut lisäksi olivat heitä\nputsailleet.\n\nTäytyihän heidän myöntää, että monen asian oli terehtööri pannut\njärjestykseen.\n\n-- Mutta entäpä, ellei koko laitoksella ole Jumalan siunausta. Kun se\npitkin aikaa on niin vastustellut ja kun se jo kerran paloikin.\n\n-- Sehän on kyllä asia, jota en osaa sanoa. Ihminen päättää, Jumala\nsäätää.\n\nMutta asiaa oli ruvettu miettimään, ja syksyn ja syystalven kuluessa\nolivat monet perheet siirtyneet Vangeniin. Eihän ammattia vielä\nosattu, mutta eipä tuo niin ihme ollut, ettei sitä oppisi. Ulkona\nviuhui talvinen tuuli, ja se tunkeutui huoneisiinkin. Isännöitsijälle\naiottu rakennus, johon Erik Hansen ilman muuta oli muuttanut, ei\nollut vielä täysin valmis. Lamppu pöydällä pyrki lepattamaan, ja\naamuisin saattoivat huoneen nurkat olla huurteessa.\n\nMutta eipä sillä väliä. Kesän tullen saataisiin kaikki kyllä\nlopulliseen kuntoon, ja toiseksi häntä vaivasi kalvava epäilys, ettei\nhän olisi täällä kovinkaan pitkäaikainen. Olisi jo melkein aika\nruveta katselemaan itselleen uutta sopivaa paikkaa. Sellaista se\nsitten on se kadehdittu \"maallinen menestys\", jos entinen työpaikkasi\nmenee, niin ala etsiä itsellesi uutta, jos aiot elää. Kaihomielin\nhän joskus tuli ajatelleeksi entistä kamariaan, missä oli lämmintä\nja viihtyisää ja missä elämäkin tuntui kuin kulussaan pysähtyneeltä,\nmutta mihin hänellä enää harvoin oli tilaisuutta poiketa.\n\nKonsuli Björseth näytti koko Vangenin unohtaneen. Ohjeet olivat\näärimmäisen niukkasanaisia ja kuin puoliväkisin kirjoitettuja,\nuseimmiten vain herra Johannesenin allekirjoittamia. Mutta sen sijaan\nkävi herroja sekä pääkaupungista että muualta, kulkivat, kyselivät,\ntiedustelivat ja ihmettelivät, miten tirehtööri tarkeni tällaisissa\nhuoneissa. Ja Erik Hansen teki kauppoja ja salasi tarkoin sen, mistä\nei ollut täysin varma. Oliko sittenkin niin, että muutamat osasivat\nratsastaa, kun heidät vain asetti hevosen selkään? Toisinaan hänestä\nmelkein siltä tuntui.\n\nTyöväkeensä hän oli tyytyväinen, mutta seudun asukkailla ei ollut\nheitä kohtaan hyvä mielessä. He näyttivät vain odottavan päivää,\njolloin tulokkaat lähtisivät. He olivat kovin paljon odottaneet\nsahalta, ja nyt tulivat nuo tirehtööri Hansenin tulokkaat ja veivät\nkaiken.\n\nEipä ollut puuttunut vähäisiä yhteenottojakaan, mutta veri ei sentään\nollut vuotanut. Iltaisin oli tapella nahistettu kylän laiteilla ja\nvieläpä teilläkin, mutta Erik Hansen oli miehiinsä tyytyväinen: he\neivät hakeneet riitaa, mutta pitivät hyvin puolensa, jos heidän\nkimppuunsa käytiin.\n\n-- Kylläpähän tasaantuu, kun aika kuluu, ajatteli hän itsekseen, --\nja tulevat tarkemmin toisensa tuntemaan.\n\nJa kun kevät ehtii kunnolleen, niin tarvitaan miehiäkin enemmän. Saa\nsitten nähdä, ovatko nuo niin halukkaita tulemaan. Metsiin ei heitä\nainakaan ilveellä millään tahtonut saada, suomalaisia piti vain\nsinnekin lähettää.\n\nViimein on jo yö, ja elämä alhaalla kylässä, jonne kiemurteleva tie\nhänen asunnostaan vie, on vaimennut. Vain muutamista asunnoista\ntuikkivat tulet, mutta pian nekin sammuvat, ja ainoa valveilla oleva\non yövartija, joka kiertää lautatarhaa ja tehdasrakennusta. Tuuli ja\npyry ovat vaimenneet, ja kuu pistäiksen esille, koko kylä levittäytyy\nkuin tarjottimella hänen edessään.\n\nTässä on aika niin kulunut, että tuskin on huomannut omia\najatuksiaan, niitä, jotka ovat kaikkein lähinnä. Joskus ne ovat\nolleet kuin kadoksissa, kunnes yhtäkkiä ovat täydellä voimalla\nastuneet esiin, ja kaikki ympärillä oleva on ollut vain sisimmän\nvälttämätöntä säestystä.\n\n-- Jos minä olisin pappi tai muu sellainen, jonka ainoana tehtävänä\non vain istua ja järkeillä, ajattelee Erik Hansen, -- niin olisin jo\naikoja sitten tullut hulluksi.\n\nSitten hän nukahtaa raskaasti. Huomenna tulevat uusi metsäpäällikkö\nja sahanhoitaja; millaisia ukkoja nekin mahtanevat olla?\n\n\n\n\nV\n\n\n-- Jos isälläsi on ollut vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, niin luulen\nvarmasti, että tuo tuolla ne osaltaan korvaa, sanoi Erik Hansen\nnäyttäen sahaa.\n\nSigne Björsethin silmät tummenivat, ja koko olento näytti värähtävän.\n\n-- Vaikeuksia, toisti hän, -- ja vastoinkäymisiä. Minä en tiedä\nsellaisista mitään. Enkä usko, että sinäkään tiedät.\n\nErik Hansen oli vaiti: ajatuksissa, tahtomatta lausuttu lause oli\nsaanut rangaistuksensa. Miten nyt tästä kunnialla selvitä! Kun ei\nvieläkään ollut oppinut punnitsemaan jokaista sanaansa!\n\n-- Signe hyvä, virkkoi hän hellästi. -- Kaikki on suhteellista\nja vaikeudet myöskin. Kuinka sinulle, rakas, tultaisiin puhumaan\nsellaisia.\n\n-- Sinulleko sitten? Oletko sinä lähempi? Ja kuka, sano minulle se!\n\n-- Isäsi itse.\n\n-- Milloin? Silloinko, silloin kun...\n\n-- Niin.\n\nNuori nainen hypähti pystyyn ja tapaili hengitystään. Silmät\nkipinöivät, mutta kasvot olivat kalmankalpeat.\n\n-- Ahaa, läähätti hän, -- nyt minä vasta ymmärrän, nyt minä\nymmärrän...\n\nErik Hansen pelästyi, tuijotti naista sanaa puhumatta eikä käsittänyt\nkoko asiasta mitään. Viimein hän meni ja laski kätensä hänen\nolkapäälleen.\n\n-- Mikä sinuun nyt meni? kysyi hän hiljaa ja hellästi.\n\nMutta Signe Björseth ei vastannut kysymykseen. Hän otti käden\nomaansa, piteli sitä hetken ja työnsi sitten pois, mutta vastaus jäi\ntulematta. Vihdoin hän laski leukansa käsiensä varaan ja jäi silmät\nrävähtämättöminä katsomaan eteensä.\n\n-- Vai niin, tuli viimein kuiskaten ja katkerasti. -- Sinä luulit\nsiis tulevasi suurrikkaaksi, niin kuin Andreas Björseth aikoinaan.\n\nTätä ajatuksenjuoksua ei enää ollut vaikea seurata, mutta mies oli\nniin tyrmistynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Huulet tapailivat\nsanoja, ja käsi vavahteli.\n\nUlkona on kirkas keväinen päivä, ja joki alkaa jo tehdä sulamistaan.\nKuormat liikkuvat ruskeahkoiksi käyneillä teillä, ja melu ja jyrinä\nsahalta kantautuu tänne asti. Mutta sisällä, vilpoisessa huoneessa,\ntuijottavat nämä kaksi ihmislasta toisiansa silmiin, kuin olisi elämä\nja kuolema ratkaistava.\n\n-- Signe, sanoi mies viimein, -- myönnä, ettet sinä tällä hetkellä\nole oikein...\n\n-- Viisas, niinkö? Ei, poika parka, vika on vain siinä, että minä\ntällä hetkellä olen ehkä liian viisas. Luuletko sinä, ettei minulla\nole silmiä, luuletko, etten huomannut, miten kaikki siitä hetkestä\nalkaen, jolloin tulit isäni luota, oli sinussa muuttunut. Ja nyt\ntiedän syyn.\n\nErik Hansenin silmät iskivät tulta.\n\n-- Jos vain siitä on kysymys, vastasi hän, -- niin menköön minun\npuolestani vaikka koko homma nurin. Mutta niin kauan kuin isäsi\nelää, niin kauan täytyy meidän olla kunniallisia ihmisiä. Minä olen\nisäsi palvelija, en ole häneltä äyriäkään varastanut, kuinka sinut\nvarastaisin.\n\n-- Kunnia! Kunniallisuus, mitä ne ovat? Käsitteitä, jotka vaihtelevat\nhenkilöitä myöten. Korupuheita, niin kuin Josefin puheet Potifarin\nhuoneessa. Sanonko sinulle, Erik Hansen, mikä on moraalisi mittapuu?\nSe on tuo tuolla.\n\nJa Signe Björseth osoitti sormellaan nurkassa seisovaa kassakaappia.\n\nMiehen katse seurasi tahdottomasti suipon, valkoisen sormen\nosoittamaan suuntaan, ja kasvot hehkuivat.\n\n-- Tuota en olisi koskaan uskonut, Signe, sopersi hän, -- en koskaan.\nVaikka mitä muuta epäilisit, niin olisin toivonut, että minun sanaani\net milloinkaan epäilisi.\n\n-- Kun tosiseikat puhuvat toista. Todista puheesi, ja minä uskon\nsinua.\n\nMutta yhtäkkiä Erik Hansen tunsi itsensä kovin vanhaksi\nja väsyneeksi. Olihan hänellä ikääkin, lähellä puolivälin\nneljättäkymmentä, ja olihan hän koko paljon puuhannutkin. Ehkäpä\nhänen hiuksistaan jo löytyi jokin harmajakin joukosta. Eikö hän\nymmärtänyt rakkauden olemusta, vai miksi häneltä vaadittiin\ntodistuksia? Todistuksia.\n\n-- Signe, minä rakastan sinua, niin kuin minunlaiseni voi, enemmän\nkuin osaan sanoakaan, jos sellaista voidaan sanoilla mitata ja\nilmaista. Luulin toimillani ja teoillani osoittaneeni, että\naikomukseni ovat rehelliset ja hyvät. Ymmärrän täydellisesti isäsi\nepäilykset. Jos minä olisin konsuli Björseth ja joku metsästä tullut\nrupeaisi havittelemaan minun ainoata tytärtäni, niin hän saisi\nlähdön. Jumal'auta, millaisen lähdön hän saisi, hän ei olisi enää\npäivääkään minun leivissäni. Kuuluu olevan sellaisia sankareita,\njotka ottavat omansa vaikka kiven raosta, niin, ottavat, vaikkapa\nhetkeksi, ja sitten jättävät, näyttääkseen, että jotakin ovat, mutta\nminusta ei ole sellaiseksi sankariksi. Joku muu voisi sellainen olla,\njoku Aage Larsen tai hänen tapaisensa, minä en. Luuletko, etten minä\nole taistellut itseni kanssa ja muka kapinoinutkin. Mutta isäsi on\nollut minulle pelkkää hyvyyttä, enkä voi hänen vanhoja päiviään\nmurehduttaa, vaikka ehkä me tulisimmekin onnelliseksi. Ja emmekö sitä\nlopuksikin ole, kaikkihan on vielä edessäpäin ja Jumalan huomassa.\n\nHän puhui raskaasti ja hiljaisesti, sanoja tapaillen, mutta pannen\nniille painoa, kun ne löysi. Eikö tässä nyt ollut selitystä ja\ntodistusta tarpeeksi?\n\n-- Mitä sinä vielä tahdot, Signe? Pitäisikö minun hypätä koskeen\ntai tehdä jokin muu sellainen yhtä uljas kuin hyödytön urotyö? Ei,\nkernaamminkin otan eron isäsi palveluksesta, ja silloin olen vapaampi\npuhumaan toista kieltä.\n\nNyt kai oli kaikki sanottu, mitä sanottavaa olikin. Oliko se ehkä\nhullusti? Signe Björseth tuli häntä kohden silmät kyynelissä ja\nhuulet väristen.\n\n-- Anna minulle anteeksi, nyyhkytti hän langeten miehen kaulaan. --\nTällainen minä olen enkä sille mitään voi. Aina kun tulee tällaista,\nniin muista se ja anna anteeksi.\n\n-- Eikö sinun olisi paras mennä kotonasi edes käymään? Katsomaan.\nIsäsi on jo vanha mies.\n\n-- Menen, rakas, menen, minne sinä vain tahdot.\n\n\n\n\nVI\n\n\nPitikö rakkauden olla tällaista, että siihen liittyi kyyneliä\nja tuskaa? Eikö se yhtä hyvin voinut olla reipasta, iloista ja\navokatseista, vapaata kaikesta liiasta huokailusta?\n\nErik Hansen oli tarkkaillut ihmisiä ympärillään. Heillä ei totisesti\nollut aikaa itkemiseen ja huokailemiseen. Heille on rakkaus leikkiä\nja laulua. Jollakulla kalastajalla tai merimiehellä on kihlattu\nmorsian, eikä ole pidetty niin erikoista vaaria ajan merkeistä eikä\njoudutettu vihkimistäkään. Kun sulhanen palaa mereltä, on morsian\nhäntä vastassa kapalovauva sylissä. Eikähän siinä sitten ole muuta\nkuin papin puheille niin pian kuin ennättää, vaikka selvähän se\nasia oli aikaisemminkin. Jos pappi sitten jotakin puhuukin. Eivätkä\ntoiset puhu mitään, asia on heille niin tuttu, eikä naiminen meidän\nkirkossamme sitä paitsi ole mikään sakramentti.\n\nTapauksia voi ehkä yleistää, mutta jokaisen yksilön kohdalla niillä\nkuitenkin on erilainen vivahdus, itkusta nauruun ja mustasta\nvalkoiseen.\n\nJa Signe Björseth asui edelleenkin pappilassa, ja päivät kuluivat ja\nkevät tuli, mutta lähdöstä ei ollut tullut mitään. Eikä Erik Hansen\nenää hennonut ottaa asiaa puheeksikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitä taloa, missä Erik Hansen asui, ruvettiin kansan kesken pian\nsanomaan \"residenssiksi\", ja se nimi jäi sille pysyväiseksi.\nSe sijaitsi keskellä havumetsää korkean vuoren rinteellä ja\nnäkyi laajalti yli seudun. Valkeana ja puhtaana se siinä yleni,\nkorkeammalla kuin kirkon tornin huippu, ja satamaan tulijan silmiin\npisti se kaikkein ensimmäisenä.\n\nJoki on vapaa pitkin matkaa, koivut ovat urvuilla, ruoho viheriöi,\nja maailma on täynnä valoa. Kevät tuo tullessaan vieraita\n\"residenssiinkin\". Ensinnäkin täydessä lastissa ohikulkevan Mary\nBjörsethin kapteenin, sitten huonekaluja, tarvekaluja ja Teklan.\nMutta ei mitään kirjallisia tietoja konsuli Björsethiltä.\n\nTämä ei erikoisesti ihmetytä Erik Hansenia, sillä asiat ovat täällä\nselvät ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Suurempi asia on, minne hän\nyöksi ja päiväksi panee iloisen kapteeni Halstensenin. Se taas ei\nollenkaan huolestuta kapteenia, hänellähän on laiva ja niin helkkarin\nhieno laiva. Jos jokaisella olisi sellainen salonki kuin hänellä\nhytti, niin maailma olisi täynnä onnellisia ihmisiä. Pahus vie,\nsiellä ei tunnu edes myrskykään, hän luulee totisesti, että siellä on\nvieterit alla, jotka pitävät sitä tasapainossa.\n\n-- Ellei se vain johdu siitä, että tavallisesti keinun sekä maalla\nettä merellä, lopetti hän.\n\n-- Mitä ylös muuta kuuluu? kysyi Erik Hansen.\n\n-- Ukko vanhenee. Näyttää siltä, kuin hän olisi ottanut vauhtia ja\naikoisi iässä saada kiinni Johannesenin, joka jo vuosikausia on\ntallustellut paikallaan.\n\nErik Hansen pudisti miettiväisenä päätään.\n\n-- Mutta minä en näe neiti Björsethiä täällä, tokaisi kapteeni\nHalstensen kesken kaiken.\n\n-- Pitäisikö hänen olla täällä? Ei, hän asuu pappilassa tietääkseni.\nMuuten, jos tahdotte, kapteeni, saatan teidät kyllä sinne.\n\n-- Ei minulla ole sinne mitään asiaa, kysyin vain kysyäkseni.\nTaitavat muuten ruveta horisemaan molemmat ukot. Ovat mukamas niin\nlevottomia neidin terveydestä, ja minusta nähden häntä ei vaivaa\nmikään. Tohtori Wold, tunnette hänet, sanoi minulle juuri toissa\niltana, ettei neitosta vaivaa mikään muu kuin ylpeys ja paha sisu.\n\n-- Se minua eniten ihmetyttää, kuinka he hänen täällä, minun\nluonani...\n\n-- Horinaa vain, tirehtööri. Björsethiä en puhutellut, eikä häntä\nenää juuri näekään. Mutta Johannesen tuli luokseni ja sanoi:\nHalstensen, kun nyt sivuutatte Vangenin, niin poiketkaa Hansenin\nluona ja katsokaa, miten neiti jaksaa, tahtoisin mielelläni kuulla.\n\nTällaisia siis olivat luulot ja puheet.\n\nErik Hansenin ensimmäinen ajatus oli heti mennä Vangenin pappilaan,\nrientää sinne läpi metsän ja yli peltojen, herätyttää Signe Björseth\nja sanoa hänelle:\n\n-- Nyt kuulet. Enkö sanonut oikein pyytäessäni sinua edes käymään\nkotonasi.\n\nMutta kapteenilla oli uusia asioita tulossa, ja ajatus jäi vain\najatukseksi, ja lopulta hän luopui siitä kokonaan. Ei hän tällöin\nuskotellut itselleen, että moiset vaikuttaisivat myönteisesti konsuli\nBjörsethiin, mutta hänellä oli itsellään puhdas omatunto, ja Signe\nBjörseth tiesi taas itse parhaiten mitä teki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVangenin saha kävi nyt kuitenkin vuorokaudet ympäri, ja se oli tällä\nkertaa tärkeintä niin konsulille kuin hänelle itselleenkin.\n\n-- Tehkää Vangenista jotakin.\n\nHän oli tehnyt minkä oli voinut, ja tekisi enemmänkin, kun ehtisi ja\nkun kykenisi. Mutta katsellessaan jokea pitkin vuonon suulle soluvia\ntukkeja hän tuli ajatelleeksi, minkähänlainen olisi olo, jos olisi\ntämän kaiken itse alusta alkaen keksinyt ja luonut eikä vain ollut\npanemassa täytäntöön toisen käskyjä ja jatkamassa toisen työtä.\nMiettiä vain asiat kokoon, käskeä ja muut tekevät työn, ja rahat\nalkavat tulla kuin itsestään.\n\nMutta tällaisiahan ei nyt ollut aika ajatella. Pian tulisi sekin\nhetki, jolloin ensimmäiset laivat alkaisivat saapua vastakorjattuun\nsatamaan, ja silloinhan saataisiin ensikerran hiukan esimakua siitä,\nmitä Vangen tulisi olemaan.\n\nJa silloin olisi konsuli Björsethin pakko antaa omakätisiä tietoja\ntai ehkä saapua itse.\n\n\n\n\nVII\n\n\nEräänä päivänä laskee Mary Björseth satamaan, ja siitä astuu maihin\nei konsuli Björseth, vaan herra Johannesen.\n\nKukaan ei ole tiennyt hänen tuloansa odottaa. Päivä on aurinkoinen,\nkuuma ja tyyni. Mainingit vyöryvät viheriäisinä ja hiljalleen\nlaituria vastaan. Ellei korviin kantautuisi sahan jyminä ja lautojen\nräiske, elleivät ihmiset häärisi hikisinä, hiljaisina ja nääntyneinä,\nsaattaisi luulla, että päivä on sunnuntai.\n\nHerra Johannesen ei ole tunnettu täällä, tämä harmaja, ryhdikäs\nherra. Suuria herroja käy täällä harvoin, ja tämä, kuka tietää,\nsaattaa olla itse herra konsuli. Laiturille kokoontuneet vilkaisevat\nhäneen kunnioittavasti, jotkut tervehtivätkin.\n\nMutta herra Johannesen seisoo epätietoisen näköisenä laiturilla.\nHän tuntee itsensä niin yksinäiseksi, hän on ollut konsulin oikea\nkäsi, he ovat täydentäneet toinen toistansa, ja nyt konsuli ei ole\nmatkassa. Herra Johannesen ei osaa ajatella ilman konsulia.\n\n-- Tuo tuolla vuorenrinteellä on tirehtöörin asunto, neuvoo kapteeni\nHalstensen, -- ja tuossa herra Johannesen näkee kirkontornin. Sen\ntakana on pappila.\n\nNiin, hän tietää sen kyllä, kapteeni on jo aikaisemmin neuvonut.\nKiitoksia paljon vain. Mutta hän seisoo nyt tässä muuten ja katselee.\nTämä on aurinkoista, hymyilevää seutua.\n\n-- Ennen sahaa tämä oli hyvinkin kaunis, sanoo kapteeni Halstensen.\n\nArvataan kyllä, tietysti. Herra Johannesen on pannut uuden, välkkyvän\nsilkkihatun päähänsä ja kulkee hiljalleen kylään päin. Sellaista\nhattuakaan ei täällä ole ennen nähty.\n\nTuleepa viimein häntä vastaan pieni, paljasjalkainen pojanvekara.\n\n-- Tiedätkös sinä, poika, missä pappila on?\n\n-- Tietysti minä tiedän, vastaa poika vilkkaasti.\n\n-- No, tässä on sinulle viisikymmentä äyriä. Juokse heti sinne ja\npyydä, että neiti Björseth olisi ystävällinen ja tulisi tirehtööri\nHansenille. Sano, että se on herra Johannesen, joka pyysi.\n\nKummallista! Hän on nähnyt Erik Hansenin varttuvan, vähän kasvavankin\nja viisastuvan, tulevan tirehtööriksi. Hän itse on koko ikänsä\npysynyt herra Johannesenina.\n\nErik Hansen on tänään jo ehtinyt käydä sahalla, lautatarhassa ja\nsatamassa. Nyt hän on aterioinut ja istuu ja tarkastelee kirjojaan\nhuoneessa, minne aurinko täydellä voimallaan pääsee paistamaan.\nIlmassa on tupakansavua ja pihkan lemua, ja silloin tällöin kuuluu,\nmiten lehti kääntyy ja kynä särähtää paperia vastaan.\n\nSilloin ovi temmataan auki, ja Signe Björseth astuu sisään ja heti\nhänen jälkeensä juhlallinen herra Johannesen.\n\nEikä Erik Hansen tahdo ensin uskoa silmiään. Hän katselee tulijoita\nniin kuin aaveita eikä edes nouse tervehtimään.\n\n-- No hyvää päivää, herra Hansen, tervehtii herra Johannesen ja\nyrittää hymyillä. -- Eikö täällä vieraita tervehditäkään?\n\nMutta herra Johannesenin hymy on tällä kertaa valjua ja pakotettua ja\nkädenpuristus veltto.\n\n-- Istuutukaa toki. Vähemmästäkin voi säikähtyä. Herra Johannesen\nkatselee ympärilleen. Näyttää kuin hän tahtoisi sanoa jotakin\nhuoneista, ehkä kysellä jotakin sahastakin, mutta sanoja ei tule, ja\nhymykin häipyy ja kuoleutuu itsestään.\n\n-- Niin, tällainen on vain asiani, sanoo hän viimein\nyksinkertaisesti. -- Teidän olisi nyt molempien tultava minun\nmukanani. Isäsi, Signe, on saanut halvauksen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nTäällä ei aurinko paista niin kuumana, ja vihreys pysyy kaukana\nkallioitten juurella. Silloinkin kun on kauneinta, silloinkin tuntuu\nilmassa jään ja kylmyyden henkäys, aavistuttaen, että pian tämä on\nohi, ja sitten on haudan pimeys ja läpipääsemättömät usvat.\n\nKaupungin yllä lepää hiljaisuus, niin kuin jotakin suurta ja\nerinomaista odotettaisiin. Jos ja jos konsuli Björseth menee, kuinka\nsitten käy? Andreas Björseth, leivän ja rahan isä! Sitten tulee taas\ntuollaisten pikkumaisten nylkyrien, pettäjien aikakausi, tuollaisten\nNils Hauanien, jotka eivät käy kauppaa, vaan keinottelevat ja\nrikastuvat krouvinpidolla.\n\nTohtori Wold on matkustanut paikalle eikä anna sen kummempia\ntoiveita. Tällainen voi kestää, voi viedä hyvinkin pian, ei voi\nedeltäkäsin sanoa.\n\nJa se on kaikki neidin, sen tytönheiskaleen syy. Kuritta kasvanut,\nisänsä pidellyt kuin silmäterää, tekee mitä tahtoo. Pitikö nyt niin\nikävystyä, jos isänsä tahtoi pitää luonaan vanhoilla päivillään. Eikö\ntuo nyt ollut saanut liikkuakin tarpeekseen. Hurjapäinen ihminen,\naina vain taipaleella, maalla tai merellä. Sen jälkeen konsuli oli\nvähitellen vetäytynyt syrjään, sitten se oli tullut, ja tässä nyt\noltiin.\n\nLaiva laskee laituriin, hiljaa ja majesteetillisesti aivan kuin hyvin\nkallista lastia kuljettaen. Venäläinen Suchan on vetäytynyt syrjään\nja ankkuroinut kauemmaksi, Mary Björseth tarvitsee paljon tilaa.\n\nTyöt satamassa käyvät kuin hiljaisemmalla vauhdilla, käskyjä ja\nkehoituksia ei huudeta täysin keuhkoin. Björsethin talo on lähellä,\nkonsulin pitää saada olla rauhassa.\n\nSigne Björseth ei ole itkenyt, ei ainakaan niin, että muut olisivat\nnähneet, hänen kasvonsa ovat ilmeettömät ja kalpeat. Ja kun hän\nensimmäisenä astuu maihin, karttaa hän katsomasta ihmisiä silmiin.\nKun joku häntä tervehtii, ei hän sitä huomaa, mutta monet ne eivät\nolekaan. Sitten tulee herra Johannesen, vaihtaa tärkeän näköisenä\nmuutaman hiljaisen sanan jonkun lähellä olevan kanssa ja jatkaa muita\nodottamatta matkaansa. Viimeisenä tulee Erik Hansen kantaen salkkua\nkainalonsa alla. Häneenkin iskeytyvät ihmisten silmät, mutta eivät\nlöydä mitään, kasvot ovat umpimielisen ystävälliset niin kuin aina,\nlevottomuuden häivähdystäkään niissä ei huomaa. Mikäli sitä ja surua\non ollut, on siihen jo totuttu, eikä sitä aseteta näytteille.\n\n-- Siinä ne nyt menivät, ja kun aika täyttyy, perii neiti koko\nkaronkan. Se on tyly ja ikävä ihminen, ja silloin alkaa virressä uusi\nvärssy. Ja Johannesenista ja Hansenista tulee tirehtöörejä, ja he\ntekevät mitä käsketään.\n\nOnhan pitkin aikaa tiedetty, että joskus tulisi näin käymään,\nKummallista, että se nyt vasta huomataan. Sinä päivänä on kaduilla\nja satamassa vieläkin hiljaisempaa, ja sinä päivänä luodaan vielä\nenemmän uteliaita katseita Björsethin talon ikkunoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori Wold tulee sisäeteisessä heitä vastaan.\n\n-- Jaha, sanoo hän jokapäiväisesti, -- nyt te siis tulette. Konsuli\nvoi kyllä puhella kanssanne.\n\nSitten hän luo terävän, ohimenevän katseen Signe Björsethiin.\n\n-- Hm, lausahtaa hän vain kuin itsekseen, ja sitten taas: -- Hm,\njaa... Mutta minä en vain olisi sitä uskonut. Niin, Johannesen, te\nvoitte kyllä myöskin mennä sisään.\n\nIkkunaverhot, tummanpunaiset, on vedetty eteen, ja auringonvalo\nlankeaa niiden läpi. Konsuli Björsethin silmät eivät kärsi valoa.\nHuoneessa on tunnelma sama kuin hiilloksen hiipuessa. Se, mitä ulkona\non elämää ja auringonpaistetta, se ei enää kuulu eikä ulotu tänne.\n\nTohtori Wold painaa oven hiljaa kiinni. On hiljaa liikuttava, hiljaa\npuhuttava, ehkä hiljaa ajateltavakin.\n\nKonsuli Björseth on peitteisiin käärittynä nostettu istumaan\nlepotuoliin. Hän on ehkä vain raunio entisestään, hänen\najatusvoimansakin voi olla heikontunut, mutta sitä ei anneta huomata.\nKasvot ovat kalpeat ja niiden toinen puoli jäykkä ja liikkumaton,\nmutta hän voi sentään puhua, vaikka hitaasti ja vaivalloisesti, ja\nsilmissä on kajastusta entisestä loisteesta.\n\nKun hän huomaa tulijat, huokaa hän hiljaisesti. Mutta silmien\nvälkkeessä ei ole vihaa eikä soimausta, pikemminkin hyvänsuopaa\nuteliaisuutta: kuinka teidän laitanne nyt on?\n\nKuitenkaan hän ei pitkään toviin puhu mitään, katse siirtyy\ntyttärestä Erik Hanseniin ja taas tyttäreen.\n\n-- Signe, tulee viimein hiljaisesti, -- nyt kai sinä olet hyvin\nonnellinen?\n\nTyttären kasvot tulevat vieläkin kalpeammiksi, ja huulet alkavat\nvavista; nyt ei itku ole kaukana. Silmänräpäys vain, ja kyynelet\nalkaisivat vuotaa. Mutta hän hillitsee vielä itsensä ja katselee\nisäänsä kostein silmin, katselee rukoillen ja pyytäen. Kuinkapa hän\ntämän saattoi aavistaa!\n\nErik Hansen liikahtaa levottomasti istuimellaan. Hän istuu siinä\nkuin rikollinen, tuska on hänet pakahduttaa, ja hän tahtoisi jotakin\nsanoa, mutta sanat kuoleutuvat huulille. Ei, nyt ei ole oikea aika\nselityksiin.\n\nMutta konsuli ei niitä kaipaakaan. Eihän mitään, mikä kerran on\ntehty, saada takaisin. Sovittaminen, eikähän sellaisesta tässä\nvoi olla kysymys, mitä se on: jonkin asian siloittelemista ja\npaikkaamista.\n\n-- Meidän ei koskaan ole tarvinnut mitään selitellä eikä pyydellä\nanteeksi, jatkoi konsuli Björseth taas. -- Eihän olekaan, Johannesen?\n\nHerra Johannesen nyökäytti hartaan näköisenä. Ihminen on\nturhanpäiväinen kappale ja kaukana erehtymättömästä, mutta niiden\nvuosikymmenien aikana, jolloin hän on Björsethejä, isää ja poikaa,\npalvellut, ei hän ole huomannut tapahtuvan sellaista, mitä olisi\ntarvinnut pyytää anteeksi.\n\nKonsuli Björsethin silmät välähtivät.\n\n-- Hauania kohtaan me ehkä olimme liian täsmällisiä, Johannesen.\nMutta hän hengittää paljon vapaammasti nyt.\n\nSitten hän taas vaipui mietteisiinsä. Mikä on ihminen, olkoonpa\nkuinka rikas ja mahtava tahansa, säätelemään kanssaihmistensä\nkohtaloita. Herramme antaa vain pienen viittauksen, ja siinä on\nitsekin, ehkä toisen samanlaisen kuolevaisen ansiosta.\n\n-- Signe, sanoi hän hetken kuluttua sanomattoman lempeästi, -- minä\ntoivon, ettet sinäkään pyydä anteeksi. Minulla on ollut kyllin aikaa\nmiettiä asiaa ja olen tullut siihen johtopäätökseen, että minä,\nkenties, olisin menetellyt samalla tavalla.\n\nHiljaisuus, niin syvä hiljaisuus kuin huoneessa olevien ihmisten\nhengityskin olisi lakannut kuulumasta. Ja kuitenkin hiljaisuuden yli\nsoi kuin nyyhkytys, mutta sitä ei kuulla korvin, jokaiselle se kuuluu\nkuin sisältäpäin. Eikö kenelläkään nytkään ole mitään sanomista?\nTuhannet ajatukset myllertävät mielessä epämääräisenä kaaoksena,\nmutta ne eivät pukeudu sanoiksi. Kukaan ei värähdäkään paikaltaan.\nSigne Björseth laskee päänsä pöydänreunaa vastaan, ja hänen hartiansa\nnytkähtelevät hiljaa. Onko tämä onnea, vai seisotaanko itse kohtalon\nedessä?\n\nAndreas Björseth ummistaa silmänsä, hän on kuin sanottavansa sanonut\nja tahtoo levätä. Mutta pian hän ne jälleen avaa, ja kun hän alkaa\npuhua, tuntuu ääni entisestään madaltuneelta.\n\n-- Johannesen, puhui hän, -- sinun pitää auttaa Hansenia, niin kuin\nolemme sopineet. Kauppahuoneen nimeksi tulee Andreas Björsethin\nperilliset, siihen sisältyy kaikki. Ja te saatte ruveta supistamaan,\nHansen. Rakennus on teille liian suuri... siitä tulee koko paljon\nrahaa, mutta ne voitte käyttää paremmin... Johannesen auttaa teitä,\nhän tietää, mitkä haarat kannattavat. Ah, Johannesen, nyt tulet\npalvelemaan kolmatta polvea.\n\nHerra Johannesen nyökäytti taas päätään. Hän oli sitä tehnyt ilolla\nja antaumuksella, konsuli sai olla huoletta: kyllä hän katsoo, ettei\nkeskeytystä tapahdu.\n\nEikä konsuli Björseth sitä pelkääkään. Hänen harmajansininen\nkatseensa kulkee toisesta toiseen ja pysähtyy viimein kuin naulittuna\nErik Hanseniin, totisena ja rävähtämättömänä.\n\n-- Teistä se siis tuli, mutisee hän itsekseen, -- kuka olisi uskonut.\n\nSitten kovemmin:\n\n-- Kyllä Signe on hyvä ihminen, vaikka on sellainen kuin on. Mutta\nhänellä ei ole ollut äitiä. Menkää nyt, tahdon hiukan uinahtaa.\n\nAurinko loistaa ja on sydänkesän aika. Mutta elämä ei ole samaa kuin\nennen. Ihmiset kulkevat odotuksissa, ja Björsethin talossa liikutaan\nvarpaillaan ja kuiskaten. Yhtä aikaa iloa, surua ja odotusta.\n\n\n\n\n\n\nIV\n\n\n\n\nI\n\n\nErik Hansen laski, laski ja laski. Niin hän oli tehnyt jo monta\nkuukautta heittäen vain sydänöiden ajaksi paperit ja kirjat syrjään,\nmutta käyden niihin käsiksi jo varhain aamulla.\n\n-- Eikö sinulla sitten ole yhtään aikaa minua varten? kysyi Signe\nHansen, syntyjään Björseth.\n\nMies nosti katseensa, hymähti lempeästi ja istutti hänet viereensä.\n\n-- Tiedäthän, lapsi hyvä, sanoi hän osoittaen kirjoja ja papereita,\n-- että nämä on saatava selviksi. Meille jää yllin kyllin aikaa\ntoisillemme.\n\n-- Sinä voisit antaa Johannesenin hoitaa kaiken tuon.\n\n-- Se on kyllä totta. Mutta Johannesen tahtoo pian päästä lepoon\nja rauhaan itsekin. Sitä paitsihan minun itseni on oltava selvillä\nkaikesta. Muistathan isäsi: hän ei näyttänyt olevan varma mistään,\nja kuitenkin hänellä olivat kaikki langat käsissään, kaikki, ohuinta\nsäiettä myöten.\n\n-- Niin, isäni, vastasi rouva Hansen miettiväisesti. -- Mutta hänhän\noli luonutkin tämän kaiken, mikäli ymmärrän. Sinä saat kaiken\nvalmiina.\n\n-- Juuripa siksi, aikoi Erik Hansen vastata, mutta jättikin\nvastaamatta.\n\nLiikkeellä oli niin paljon sivuhaaroja, joista hän ei ollut\naikaisemmin ollut tietoinenkaan, mutta joista, niin kuin hänelle nyt\nselvisi, oli paljon enemmän huolta ja vaivaa kuin vastaavaa hyötyä.\nOlikohan epähienoa lopettaa ne sellaiset? Hän oli moneen kertaan\naikonut ottaa asian puheeksi vaimonsa ja herra Johannesenin kanssa,\nmutta kerta kerralta lykännyt sen tuonnemmaksi. Olikohan hän oikea\nmies muuttelemaan konsulivainajan töitä ja suunnitelmia?\n\n-- Menetelkää parhaan harkintanne mukaan, oli konsuli Björseth\nviimeisillään ollessaan lausunut, -- aivan niin kuin minua ei olisi\nollutkaan. Säilyttäkää se, mikä näyttää parhaalta.\n\nErik Hansen laski kynän kädestään ja jäi miettimään. Silmät\nkatselivat rävähtämättömästi edessä olevia papereita ja kirjoja ja\nniiden kirjoitusta ja numeroita. Ja niistä tuijotti häntä vastaan\nkahden miehen, isän ja pojan, elämäntyö, joka oli annettu hänelle\njatkettavaksi.\n\n-- Liikeasioissa pitää olla hienotunteinen, mutta tunteellisuus\npettää, pettää ainakin useimmin. Ja omantunnon on käytävä muodollisen\noikeuden edellä, meidän ei ole koskaan tarvinnut käydä oikeutta.\nNämäkin olivat Andreas Björseth-vainajan sanoja.\n\nNyt Erik Hansen nousi ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin.\n\nVaimonsa läsnäoloa hän ei enää muistanutkaan. Signe Björseth, samalla\nkertaa pehmeä ja lämmin ja kylmä ja kirkas niin kuin hiottu timantti.\nMiten toisenlaista oli tehdä toisen työtä ja antaa määrääjän kantaa\nedesvastuun kuin itse pitää käsissään elämäänsä ja kohtaloansa: se\nvärisytti ja kauhistutti.\n\n-- Mitä sinä oikein ajattelet? kysyi vaimo.\n\nMies näytti miltei säikähtävän, katsoi häneen pitkään ja\nilmeettömästi kuin unessa, kasvojen pysyessä liikkumattomina.\n\n-- Tiedätkö sinä, miten paljon sinulla oikein on?\n\n-- Meillä, tarkoitat.\n\n-- No, meillä sitten. Tiedätkö?\n\n-- En, enkä haluakaan tietää. Eikä se minuun ylimalkaan kuulukaan.\n\n-- Mutta kai sinun pitää se tietää.\n\n-- Pyydän päästä siitä. Sinä pidät vain huolen siitä, että saamme\nelää kuinka tahdomme ja ettei meiltä mitään puutu. Siinä kaikki.\n\n-- Mutta miten tämä kaikki on meille tullut.\n\n-- Perineet, luonnollisesti. Miksi vaivaat minua tuollaisilla?\n\n-- Sanon sen sinulle, Signe. Vaihtaisin niin kernaasti nykyisen osani\nasemaani vuosi sitten. Meillä olisi silloin elämä kädessämme, jos\nniin voi sanoa pienempänä, mutta eheämpänä. Uutteran päivän jälkeen,\njonka voisin täysin hallita, seuraisi rauhallinen, viihtyisä ilta.\n\n-- Arveletko, ettei isäni elämä ollut eheää?\n\n-- En. Mutta hän oli tähän asemaan syntynyt, katso. Minulla taas on\ntässä edessäni kokonainen maantieto, geografia. Saksaa, Hollantia,\nEnglantia, Skotlantia, Suomea. Nimiä, joista en ole milloinkaan\nkuullutkaan. Jono myymälöitä, sivukonttoreita, laivoja, saha. Minne\nminä näiden kanssa joudun?\n\n-- Minä en tiedä. Olen sinun vaimosi, mutta en liikekumppanisi.\nJoku toinen olisi sinun asemassasi kiitollinen. Polvilleen asti\nkiitollinen.\n\n-- Niin, jatkoi hän mietittyään, -- en voi sinulle neuvoa muuta kuin\nsen, että ellet voi tätä kaikkea hallita, niin koeta muuttaa rahaksi\nja eletään koroilla.\n\n-- Me, nuoret ihmiset! Elää koroilla ja elää tyhjää, sisällyksetöntä\nelämää odotellen auringon nousua ja taas laskua. Johannesen siihen on\noikeutettu, Ross myös ja ne sellaiset, mutta emme kai me.\n\nSigne Hansen nousi ja asetti kätensä miehensä olkapäille.\n\n-- Eihän tämä minun syytäni ole, Erik rakas, sanoi hän kyyneleisesti\nhymyillen. -- Mutta parempihan on näinkin, kuin että meillä ei olisi\nmitään. Saat koettaa Johannesenin kanssa järjestää miten parhaiten\ntaidat. Minä tahdon vain rakastaa ja olla rakastettu, sinun elämäsi a\nja o, kaikki.\n\nJa ulkona oli kirkas kesä ja auringonpaistettapa satamassa oli elämää\nja liikettä, mutta Andreas Björsethin vävy ja perillinen oli saanut\nniin kädet täyteen, ettei hän tiennyt mistä päästä aloittaa.\n\nTuskin olivat viimeiset lapiolliset maata kumahdelleet Andreas\nBjörsethin maallisten jäännösten päällä, kun vihkiminen jo oli\nseurannut.\n\nRannikolla oli kuin ihmiset olisivat hetkeksi jähmettyneet keskellä\njokapäiväisiä askareitansa. Mitä tämä nyt oli! He olivat kuulleet\npuhuttavan jostakin englantilaisesta, jostakin Malonesta. Tirehtööri\nHansenia oli mainittu vain ohimennen, osaksi leikillä, osaksi\narvaillen. Ja nyt!\n\nKirkko oli ollut väkeä ääriään myöten täynnä, eivätkä kaikki olleet\nkirkkoon sopineetkaan. Ensinnäkin kaupungista, ken vain kynnelle\nkykeni, sitten tuulen ja meren puremia kalastajia ja merimiehiä,\nvälikauppiaita juhlatakeissa läheltä ja kaukaa, ja yli kaiken herra\nJohannesen harmaine poskipartoineen ja välkkyvine sankalaseineen,\nkorkeana, tyynenä ja hallitsevana.\n\n-- Nyt, Herra, sinä lasket palvelijasi rauhaan, oli hän itsekseen\najatellut ja muillekin sanonut.\n\nMutta herra Johannesen ei ollutkaan niin vain päässyt rauhaan, nyt\nvasta hänen kaikkitietäväisyyttään ja kaikenpuolista perehtymystään\ntarvittiin.\n\n-- Kuinka on mahdollista, olivat ihmiset keskenään puhelleet, -- että\nnäin pian hautajaisten jälkeen...\n\n-- Sanotaan konsuli-vainajan toivomuksen olleen, että vihkiminen\ntapahtuisi vasta kuoleman jälkeen.\n\n-- Miksikähän?\n\n-- Emme tiedä. Konsuli Björseth oli monessa suhteessa eriskummallinen\nmies.\n\nVihkimisen ajaksi oli Tekla tullut kaupunkiin, ajoissa perehtyäkseen\nuuteen talouteen. Värittömin kasvoin ja kuivin, rävähtämättömin\nsilmin hän oli seurannut toimitusta. Mahtaisiko Erik Hansen häntä\nhuomatakaan? Ei, mies oli kuin kokonaan muualla, kuin hän ei ketään\nnäkisikään; vasta silloin, kun neiti Björseth herra Johannesenin\nsaattamana oli ilmestynyt käytävälle, olivat hänen kasvonsa\nvärähtäneet.\n\nEikä Signe Björsethillä ollut ollut huntua.\n\nMiksi? Ehkäpä se ei sopinut näin heti isän kuoltua. Mutta pää oli\njäykästi pystyssä, ja hän oli ollut kauniimpi kuin koskaan ennen.\n\nJa siinä oli ollut Erik Hansen, kalpeana ja satojen katseiden\nläpitunkemana, hän, joka nyt tulisi olemaan se mikä Andreas Björseth\noli vielä vuosi sitten.\n\n-- Mitä saamme hänestä odottaa?\n\nMitään häitä ei ollut pidetty, luonnollisestikaan. Kuitenkin oli\nTekla tahtonut antaa pienen lahjan, eikä hän itsekään tiennyt, miten\nlopulta oli joutunut silmätyksin Erik Hansenin ja Signe Björsethin\nkanssa.\n\n-- Tässä olisi tämä tuoppi, oli hän sanonut, -- se on se, josta\nensikerran joit Ruijaan tultuasi.\n\n-- Mutta, hyvä ihminen, kuinka olet tämän saanut käsiisi...\n\n-- Se on ollut minulla siitä asti... katso, siinä on vielä sama lovi\nreunassa ja valkoinen pilkku kyljessä... tiedä, miten se oikein jäi\nmieleeni...\n\n-- Kiitoksia oikein paljon, sydämelliset kiitokset, mutta en minä\noikein käsitä...\n\n-- Pidä se vain, minä luulen, että sillä on onni mukanaan.\n\nJa sitten Tekla oli kiiruhtanut tiehensä huomaamatta, miten nuoren\nrouvan kasvoille nousi helakka puna ja miten hänen silmänsä\nleimahtivat.\n\nMutta Erik Hansen oli asettanut tuopin pöydälleen.\n\n-- Pidetäänpä vainenkin tallessa, oli hän lausahtanut. -- Eikö\nisälläsikin, Signe, ollut pieni ennakkousko onnenmerkkeihin ja\ntunnustähtiin?\n\n-- Saattoi kyllä olla, mutta ei talismaneihin, tietääkseni. Muuten\nminä en tahdo käsittää, että palvelusväki sinuttelee sinua.\n\n-- Hm. Minä olen sentään aikoinani tarvinnut häntä paremmin kuin hän\nminua, ja hän on minua uskollisesti palvellut kuusitoista vuotta.\nTiedät sen erinomaisen hyvin, rakkaani. Niin etten minä mielelläni\nenää tällaista kuulisi.\n\nErik Hansen havahtuu mietteistään. Taas on hänen huomaamattaan iso\nkappale päivää haipunut iankaikkisuuteen eikä ole enää otettavissa\ntakaisin. Ja hänenhän piti mennä neuvottelemaan ja päättelemään herra\nJohannesenin kanssa.\n\nAh, tässä hän nyt istuu ja harkitsee asioita saman pöydän ääressä,\njonka luona Andreas Björseth vuosikymmenet on miettinyt muille\ntuntemattomia asioitansa. Ne asiat ovat nyt hänen käsissään, hänen on\nne päätettävä ja ratkaistava. Ne ovat hänen asioitaan.\n\n-- Minun! Minä, Björsethin kauppahuoneen kolmas omistaja!\n\nHuoneet hänen ympärillään ovat laajoja ja ihania, vaikkakin matalia.\nTällainen on siis Andreas Björsethin, suurrikkaan, koti ollut. Ja hän\nkulkee siinä kuin isäntä talossaan, kuin Andreas Björseth itse. Ja\ntuolla, kolmen huoneen takana, on se konttori, jonne hän kuusitoista\nvuotta sitten tuli arkana, viluisena, työtä ja ruokaa pyytäen.\n\nErik Hansen säpsähtää.\n\nEikö hänen nyt pitäisi tuntea ylitsevuotavaa onnen huumaa,\nsykähdyttävää, kaiken yli soivaa rakkautta vaimoaan, Signe\nBjörsethiä, kohtaan, häntä, joka kaiken tämän hänelle on\nlahjoittanut! Ja sen sijaan hän istuu tässä laskeskellen,\nsuunnitellen ja vain kaukaista, viileää kiitollisuutta tuntien.\n\nHänen katseensa kääntyy vaaleanharmaalle taivaalle. Sieltä, sieltähän\nkaikki kuitenkin lopultakin on lähtöisin, ja toimimmepa me ja\nhosuimme miten tahansa, vaivaisia tahdottomia välikappaleita olemme.\n\nMutta herra Johannesenin kanssa hän ei tänään ehdi neuvotella. Sen\nsijaan hän menee hakemaan vaimoaan.\n\n-- Signe, sanoo hän. -- Muistatko iltaa hiukkaista ennen kuin lähdin\nkäymään Suomessa? Ulkona on nyt aurinkoista ja tyyntä. Emmekö mene\nkulkemaan sille tielle, jolla kuljimme silloinkin? Mutta sinun on\npidettävä kasvosi vasten aurinkoa. Silloin sinä olet kaikkein paras\nja kaikkein lempein Signe Björseth.\n\n\n\n\nII\n\n\nKun Erik Hansen ja herra Johannesen viimeinkin tulivat ratkaisevaan\npäätökseen, oli syksy jo käsissä. Miten kesä olikin mennyt,\nlivahtanut päivä päivältä, niin ettei ollut huomannutkaan! Joskus oli\nEerik Hansenin sydäntä kirveltänyt, ja kuitenkin hän oli ollut työssä\nmiltei herkeämättä.\n\n-- Saa kai joskus suoda itselleen muutaman päivän tai viikon levon\nniin kuin muutkin ihmiset, oli hän tuskastuneena ajatellut ja\nkoettanut öisin paikata sen, mikä päivällä oli laiminlyöty. -- Ei\nsuinkaan tuo nyt ole synti eikä edes erinomaisempi asia, jos minä\njonkin ajan, muutaman viikon tai kuukauden, en ainoastaan tunne\nolevani onnellinen, vaan myöskin nautin siitä, että sitä olen.\n\nNiin, saahan näin ajatella, yksinkertaisesti ja asiallisesti. Sillä\ntoiselta puolen tuli kuitenkin vastaan kuivasti ja tinkimättömästi:\n\n-- Hoida leiviskäsi, jonka saamisessa sinulla ei ole osaa eikä arpaa.\nSe on sinulle vain taivaallinen laina eikä mitään muuta.\n\nMutta miten hoidetaan oikein ajallinen, maallinen leiviskä, jonka\nkoi syö ja ruoste raiskaa? Jakaako kaikki niille, jotka ovat\nalaspainettuja, sorrettuja ja solvaistuja, joilta puuttuu elämän\nvälttämättömimmät mukavuudet, ja alkaa elää niin kuin hekin, tosin\nvarmemmasti ja korkeammalta, mutta otsansa hiessä ja kiitollisuudella\nnauttien jokapäiväisen leipänsä. Toisin sanoen: panna itselleen\nhiukan syrjään, kaiken varalta, niin kuin Ananias ja Safira\nvarastivat Herralta.\n\nErik Hansen pudisti päätään. Ei, konsuli Björsethin tarkoitus kai\noli ollut, että omaisuus hänen käsissään kasvaisi, tulisi rannikon\nkaikkein määräävimmäksi tekijäksi, siksi, jonka ympärillä koko elämä\nkieppuisi vielä enemmän kuin tähän asti, jonka rinnalla pankki,\nmonen miehen yhtymä, kalpenisi, josta satojen ja tuhansien ihmisten\nhyvinvointi ja jokapäiväinen olemassaolo riippuisi, joka rankaisisi\nja joka palkitsisi aina asianhaarojen mukaan ja senkin mukaan, kuinka\nmuutkin hoitaisivat leiviskänsä. Mutta oliko se oikein!\n\nSinä päivänä Erik Hansen ensikerran menee konsuli Björsethin\nkassakaapille, sille, jossa säilytettiin käteisiä rahoja ja\narvopapereita. Hän katselee kuin peläten sen kolmea lukkoa, ja\navainkimppu helisee hänen kädessään. Koko laitosta on hän tähän asti\nmelkein kammoen kiertänyt, Johannesen on saanut siellä askaroida sen,\nminkä tarve on vaatinut, ottaa sieltä ja panna sinne, ja heti hän on\ntuonut avaimet takaisin erinomaisen kunnioittava ilme juhlallisilla,\nvanhoilla kasvoillaan.\n\n-- Konsuli Björsethillä oli jokin erikoinen lipas, missä hän säilytti\nnäitä avaimia, kun ei niitä tarvittu. Mutta en edes minä tiedä, missä\nse on. Teidän on keksittävä jokin muu säilytyspaikka, kauppias Hansen.\n\nAvaimet helisevät Erik Hansenin kädessä. Hänellä ei nytkään\nole kaapilla mitään tekemistä, mutta joskus sinne kuitenkin on\nkatsottava, on pakostakin. Aika tulee, ja voi tulla hyvinkin pian,\njolloin herra Johannesen ei enää ole rahainvartijana.\n\nKuitenkin hän empii, ennen kuin pistää ensimmäisen avaimen reikään.\nTunnelma on samanlainen kuin hän olisi menossa toisen kukkarolle\ntämän tietämättä, varkain. Vihdoin raskas ovi kääntyy kuin huoahtaen,\nedessä on kirkas rivi raudoitettuja lokeroita ja lippaita. Ei, edes\nSignen pitäisi olla tässä.\n\nJa silloin hän siinä onkin, tullut huoneeseen hiljaa, huomaamatta,\nkasvot totisina.\n\n-- Oh, Erik, sanoo hän hiljaisesti, -- yhä sinä vain tuon tuollaisen\nkanssa. Yhä vain tuollaisen kanssa, niin kuin sinun jo huomenna olisi\nkuoltava. Enkö minä sitten ole mitään, onko tuo kaikki? Numerot ja\nkirjat ja asiapaperit ja tuo teräksinen kaappi?\n\nÄäneen tuli melkein kova sointi. Erik Hansen tunsi kalpenevansa.\n\n-- Ei, mutisi hän, -- mutta kuinka paljon parempi olisi, kun niitä\nei olisi, numeroita, rahaa ja kaikkea tätä. Kun isäsi vielä istuisi\ntässä huoneessa pöytänsä ääressä ja minä siellä... entisessä\nkonttorissani. Ja sinä siellä minun kanssani.\n\n-- Kuule, sanoi hän sitten äkisti. -- Käsketään heittää tuo kaikki\nmereen.\n\n-- Kenelle siitä olisi hyötyä?\n\n-- Jaetaan sitten niille, joilla ei ole mitään, jotka ovat\nsamanlaisia vaivaisia kuin minäkin olen ollut.\n\n-- Ei se riittäisi kaikille. Ja minä luulen kyllä, että meille tulee\npaljon tekemistä heidän kanssaan.\n\nMies istahti ja kätki päänsä käsiinsä.\n\n-- Minä en voi, en voi, jupisi hän. -- Hyvä Jumala sentään, tuo\nhelinä ja kilinä ja loisto ei tee minulle hyvää. Minua pyörryttää\ntämä kaikki.\n\nSigne Hansen katselee miestään tyrmistyneenä. Mutta viimein hän\nvaisusti hymyilee ja ottaa hänen päänsä käsiensä väliin.\n\n-- Sinä olet sairas, sanoi hän lempeästi. -- Sinulla on kuumekin.\nSilmäsi hehkuvat, ja kasvosi ovat tulipunaiset. Tule, sinun on\nmentävä levolle.\n\n-- Nytkö, nyt keskellä päivää?\n\n-- Niin, nyt. Nyt juuri. Tule, minä olen sinulle oikein hyvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToiset näivettyvät ja kuihtuvat köyhyydestä, toiset hermostuvat ja\nrasittuvat rikkaudesta.\n\nPäiviä kului. Kauppias Hansen kulki omia teitään, eikä kukaan\nrohjennut ottaa selville, mitä. Yhtäkkiä hän saattoi mennä\nlähikyliin, tulla esille jostakin turvekattoisesta mökistä tai seisoa\nkadun kulmassa keskustelemassa Amtstidenden toimittajan kanssa.\n\nMutta eräänä aamuhetkenä oli pihamaa väkeä täynnä. Voi, minkälainen\nkokoelma se oli. Siinä oli miestä ja naista, nuorta ja vanhaa,\nlappalaista, suomalaista ja norjalaista, siinä oli rikkonaista\nvaatetusta ja hiljakkoin ostettua pyhäpäiväketinettä. Siinä löyhkäsi\nyksi viinalle ja oluelle, kun toinen puhui Jumalasta ja hänen\njohdatuksestaan.\n\nTekla hyökkäsi saliin.\n\n-- Rouva, huusi hän. -- Siellä on pihamaa täynnä ihmisiä, ja he\nsanovat, että kauppias on heidät käskenyt.\n\n-- Jos hän on heidät käskenyt, niin käskekää heidän odottaa.\n\n-- Luvallanne puhuen, rouva, minä en luule, että asiat ovat oikein.\nKauppias riitelee sinisessä kamarissa herra Johannesenin kanssa.\n\n-- Riitelee herra Johannesenin kanssa!\n\nJa sinisessä kamarissa, siellä, missä on kassakaappi!\n\nSigne Hansen syöksähti pystyyn.\n\n-- Erik! Oletko sinä kutsunut nuo ihmiset tänne?\n\n-- Olen, vastasi hänen miehensä outo ilme kasvoillaan, ja herra\nJohannesen oli pelästyneen näköinen.\n\n-- Ja mitä varten?\n\n-- Aion pitää heille puheen.\n\n-- Puheen! Aiotko sinä pitää puheen?\n\n-- Totta kai! Ja antaa heille vähän rahaa. Heillä ei, minä tiedän\nsen, ole sitä koskaan riittämiin. Jotakinhan iloa heillä pitää olla,\nkoska minullakin.\n\nRouva Hansen ja herra Johannesen katselivat toisiaan kalpeina ja\nneuvottomina.\n\n-- Etkö antaisi herra Johannesenin järjestää asiaa? kysyi rouva\nHansen viimein.\n\nKauppias helskytteli avainnippua kädessään, vihdoin hänen kasvonsa\nkirkastuivat, ja hän heitti nipun herra Johannesenille.\n\n-- Ehkä niin onkin parempi, huoahti hän. -- Johannesen, te teette\nminulle sen ystävällisen palveluksen, että järjestätte väkijoukon\ntuolla ulkona.\n\n-- Ah, Signe, kuiskasi hän sitten. -- Oli oikein hyvä, että tulit.\n\nMutta herra Johannesen pistäytyi kaapilla ja riensi nopeasti ulos\nasettuen portaille. Hän oli taas oma itsensä. Ja väkijoukko ryhmittyi\nhänen ympärilleen.\n\nNiin, kauppias Hansen tahtoi vain hänen kauttaan kiittää kaikesta\nuskollisuudesta, mitä konsuli-vainajaa kohtaan oli osoitettu, ja\ntoivoi, että se jatkuisi hänen osalleen. Sitä varten heidät oli\nkutsuttu. Ja osoitteeksi siitä oli kauppias käskenyt jokaiselle jakaa\nviisikolmatta kruunua. Se hänellä vain oli sanomista.\n\nEikä Erik Hansen kuullut hyväksymisen mutinaa eikä katkonaisia\neläköön-huutoja. Hän oli ruumis hehkuen vaipunut uneen, pää Signe\nBjörsethin sylissä.\n\nHerra Johannesen seisoi heidän edessään epätietoisen näköisenä\navainkimppu yhäkin kädessään. Entinen Signe Björseth osoitti päällään\nmiestään.\n\n-- Hänelle ne kuuluvat, herra Johannesen, kuiskasi hän.\n\n\n\n\nIII\n\n\nErik Hansen herää. Ja on talvi.\n\nUlkona käy kova tuuli, ikkunalistat vikisevät ja nurkat soivat,\nvuodetta vastapäätä olevasta ikkunasta näkee, miten lumi kiitää\nmelkein vaakasuorina, vihaisina viivoina.\n\nHän on vanhassa, tutussa huoneessaan. Sama vesikarahvi lipaston\npäällä, samat yksinkertaiset huonekalut, samat riepumatot lattialla,\nsama ympäristö.\n\nOnko kaikki sitten ollut unta? Missä on se käytävä, joka vei ovelta\nkuoriin, missä on Andreas Björsethin teräksinen kaappi, joka sisälsi\nkoko amtin ihmisten kohtalot?\n\nJa missä on Signe, ihana Signe Björseth?\n\n-- Tässä minä olen.\n\nSanat tulevat hiljaa ja arastellen.\n\n-- Missä nyt olemme?\n\n-- Entisessä kodissasi. Ja nyt on joulukuu.\n\n-- Joulukuu?\n\n-- Niin. Olet ollut kovin sairas. Muistamaton.\n\nMies ummistaa taas silmänsä. Sairaus, se on naismainen olotila.\nMaata mitään tekemättä, saada osakseen sääliä ja huolenpitoa,\nolla jonkinlaisen huomion esineenä. Maata siinä avuttomana ja\nsurkeana. Ah, toista ovat kalastajat, merimiehet, sotamiehet.\nJäävät joskus sille tielleen, kuolevat keskellä töitänsä. Ei mitään\ntauteja, ei mitään voivotuksia, ei mitään voimattomuudentiloja eikä\navuttomuuksia. Sinne jäävät, sielukellot soivat -- ja kaikki on ohi.\nTäydellisiä, miehiä kerrassaan: kuolemattomat sielut aina reilassa ja\nerinomaisessa kunnossa.\n\nKuluu päiviä, viimaisia, kylmiä päiviä. Erik Hansen kysyy:\n\n-- Kuka on hoitanut liikkeen?\n\n-- Herra Johannesen.\n\n-- Kaikki on mennyt hyvin?\n\n-- Arvatenkin, en tiedä.\n\n-- Entä miksi olemme täällä?\n\n-- Lääkäri piti sitä parhaimpana.\n\n-- Aivan niin, sanoo Erik Hansen mietittyään ja hyvin pitkään.\n-- Minä en muistanut, ettet sinä kestänyt sumua ja talvea siellä\nylhäällä.\n\nSigne Hansen hymähti surunvoittoisesti.\n\n-- Siitä tuskin on kysymys, aikoi hän sanoa. Mutta mitään hän ei\nsanonut.\n\nSitten tulee sekin päivä, jolloin Erik Hansen on jaloillaan, istuu\nvanhan työpöytänsä ääressä ja katselee kadulle niin kuin niin monta,\nmonta kertaa ennenkin. Ja tohtori Wold tulee häntä tervehtimään.\n\n-- No, mitä minä sanoin! huudahti hän jo ovelta. -- Siinä te nyt\nistutte, terveenä kuin oinas. Minut käsketään teille, ja minä\nvastaan, ettei se sen erinomaisempaa ole, tunnen miehen siksi hyvin.\nMatkustan kuitenkin. No, asia oli aivan sama kuin jos Ross, tämä\nvanha saituri, olisi korttipelissä menettänyt viimeiset äyrinsä ja\npaidan kaupanpäällisiksi, sama asia, mutta päin vastoin. Siispä\nannoin vain seuraavan määräyksen: siirtäkää te, hyvä herrasväki,\nkauppias Hansen vanhaan, tuttuun rakennukseen, niin kuukauden\nkuluessa on asia ennallaan. Olen vanha mies, herra Hansen, nähnyt\nihmisiä kuolevan ja syntyvän ja lisäksi kaikennäköistä muutakin,\nmutta jos minä jonakin aamuna heräisin samassa asemassa kuin Andreas\nBjörseth, kunnioitettava muistossa, niin minä hyppäisin Papinjärveen.\n\nTohtori Wold oli puhelias, Erik Hansen kuunteli silmät pyöreinä.\nMitähän hän vielä saa kuulla, onko hän ehkä ollut hulluna?\n\nMutta tohtori oli jo pääsanottavansa sanonut ja veteli muutamia\nsavuja tupakastaan.\n\n-- Luonto ei kärsi äkillisiä hyppäyksiä, sanoi hän sitten. -- Ei\nvarsinkaan huikeasti ylös. Mutta te olette tyly ja asiallinen mies,\nkauppias Hansen, te tulette kyllä aseman herraksi.\n\n-- En oikein ymmärrä teitä, tohtori Wold.\n\n-- Tarkoitan vain sitä, että portaitahan meidän itsekunkin on\nkiivettävä, uutterasti ja seikkaperäisesti. Mutta viimeinen oli jo\nharppaus, sellainen että huikaisi, kauppias. Ei ole kumma, että alkoi\nväsyttää.\n\nSitten tohtori Wold nousi ja kätteli.\n\n-- Terve nyt sitten taas, lopetti hän, -- ja käykää katsomassa.\nMuuten: te puhuitte pirusti tyhmyyksiä sairaana ollessanne... Gunni\nHjelm-vainajasta... hm. Älkää enää sitä tehkö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunhild Hjelmin, hänen, joka oli maatumassa mullaksi, kerran hänen\ntäytyi tulla esille.\n\nSisällä huoneissa on lämmintä ja kodikasta, ulkona on pakkanen ja\ntyyni, ja tähdet alkavat syttyä taivaalle. Laiturit ovat täynnä\nlaivoja, mutta sittenkin on satamassa hiljaista. Odotetaan joulua.\n\nSigne ottaa hänet puheeksi, arkaillen ja aavistellen.\n\n-- Rakastitko sinä häntä paljon?\n\n-- Sinä kysyt sitä?\n\n-- Niin, mutta sinun ei ole pakko vastata. Sinä hourailit vain\nhänestä. Minä istuin vierelläsi, valvoin yöt ja päivät, mutta minun\nnimeäni et maininnut kertaakaan.\n\n-- Voinko rakastaa tähteä tuolla taivaalla tai auringonsädettä, joka\nillan tullen haihtuu?\n\n-- Piditkö sinä Gunni Hjelmiä niin pyhänä?\n\n-- Kukapa ihminen on pyhä. Mutta äärimmäisyyteen asti hyvä voi olla.\nJa hän oli hyvä. Aina, jatkuvasti, kaikille. Kehdostaan sinne asti,\nmissä nyt on.\n\n-- Sano, ajattelitko häntä minun asemaani, vaimoksesi?\n\n-- Ajattelin, mutta en niin kuin sinua.\n\n-- Luulen ymmärtäväni enkä sittenkään ymmärrä. Kajositko häneen,\nsuutelitko häntä?\n\n-- Voiko varjoa suudella ja siihen kajota.\n\n-- Niin, ei! Tiedän sen.\n\n-- Miksi siis kyselet?\n\n-- Ja kuitenkin, kuitenkin olin jo silloin osunut tiellesi. Jospa\ntietäisit miten hupsu olin. Mutta sinä et edes ajatellut minua\nkoskaan.\n\n-- Missä on omatuntosi, Signe? Minä ajattelin, mutta karkoitin ne\najatukset.\n\n-- Syy on minun, tunnustan sen. Ja kuitenkin sinun olisi pitänyt\nitsestäsi tuntea...\n\n-- Uskalsinko minä mitään tuntea.\n\n-- Ja miksi et olisi uskaltanut?\n\n-- Sinä olit rikas, ja rikkailla ihmisillä on oikkuja, joita\nei muilla ole oikeutta itsessään kasvattaa. Olinko minä mies\nharkitsemaan ja ymmärtämään mikä oli totta, mikä leikkiä. Mitä minä\nuskalsin uskoa? Sinä annoit minulle näpsäyksiä, ei, et näpsäyksiä,\nvaan iskuja, ja niitä en tahtonut saada. Gunni Hjelm-vainaja, ja\nhänestä emme enää koskaan puhu, hän oli yhtä tosi kuin hauras.\n\nSigne Björseth nousi, ojentautui koko pituuteensa, valkeat kädet\npuristautuivat nyrkkiin, ja silmät salamoivat.\n\n-- Ah, huohotti hän, -- kunpa minä saisin hänet ylös, ylös\nhaudastaan...\n\n-- Kenet?\n\n-- Gunhild Hjelmin.\n\n-- Miksi? Hänenhän lienee hyvä siellä, missä on.\n\n-- Niin, mutta hän on rakastanut sinua, yrittänyt viedä sinut\nminulta, vaikka hyvin tiesi, että minä... Sanoinhan sen hänelle,\nannoin ainakin ymmärtää...\n\nErik Hansen katseli vaimoaan kasvot valkeina, kauhistunein,\nrävähtämättömin silmin. Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi äkkiä\nselvinnyt jotakin uutta kaiken entisen lisäksi.\n\n-- Vai niin, vastasi hän sitten raskaasti, -- vai niin.\n\n-- Koskiko se sinuun? kysyi Signe Björseth.\n\n-- Mikä?\n\n-- Minkä sinulle äsken sanoin.\n\nTällä hetkellä tuntui miehestä siltä, kuin hän olisi vain se entinen\nErik Hansen ja tuo tuossa hänen lähellään Signe Björseth, sama Signe\nBjörseth kuin vuosia sitten, jonka suhteen tuli olla erikoisen\nvarovainen.\n\n-- Ei, naurahti hän, -- miksi se minuun koskisi.\n\n-- Minä en jaksa, minä en jaksa ajatella Gunni Hjelmiä ja sinua yhtä\naikaa. Molempia kyllä erikseen, mutta en yhtä haavaa.\n\nErik Hansen voisi kysäistä: -- Kuka on sitten pyytänyt ajattelemaan?\nMutta hän ei kysy mitään. Hän voisi myöskin kysyä: -- Olenko minä\ntiedustellut sinun entisyyttäsi? Enkö minä kohteliaasti seurannut\nsinua tapaamaan sulhastasi, Archibald Malone kai hänen nimensä oli,\nVangeniin? Mutta hän ei kysy sitäkään. Kuka on se, joka vartioi\ntoisen omaatuntoa, kuka sanoo edeltäkäsin, mitä tulevaisuus tuo\ntullessaan.\n\nAlkaa selitellä! Ruveta Teklasta, viivähtää vaikka hetkisen Thomasine\nLarsenissakin, käsitellä Gunhild Hjelm seikkaperäisesti, turha ja\ntulokseton vaiva. Tähän vain oli tultu: hän rakasti Signe Björsethiä,\ntuota naista tuossa, sellaisena kuin hän tuossa istui, kuin omaa\nitseään, enemmän kuin omaa itseään. Kaikki muu oli jäänyt taemmaksi\nniin kuin uni, joka joskus on nähty. Puhuminen oli aivan turhaa.\n\nSekunnit pitenivät minuuteiksi, ulkona vinkui tuuli, mutta sisällä\nolisi voinut kuulla sydänten sykinnän.\n\n-- Sano jotakin, Erik, Erik Hansen.\n\n-- Minulla ei ole mitään sanomista.\n\nSigne Björseth katseli, katseli häntä kauan ja oli näkevinään\njotakin, sen, mitä mies itsessään ajatteli, ja yhtäkkiä hän kietoi\nkäsivartensa hänen kaulansa ympärille.\n\n-- Kun kevät tulee, niin muutamme täältä pois, Vangeniin, kuiskasi\nhän. -- Eikö niin? Sinne, missä metsät ovat suuremmat, vuono\nystävällisempi, tunturit korkeammat. Muistathan ne, korkeat tunturit?\n\nErik Hansenin kasvoille nousi hymy samassa kadotakseen. Hän muisti\nkylläkin korkean vuoren ja Archibald Malonen.\n\nVaimo näytti taaskin arvaavan hänen ajatuksensa ja säpsähti.\n\n-- Ah, sinä luulet, että minä rakastin häntä, jatkoi hän melkein\nhengästyneenä, -- mutta se ei ole totta.\n\n-- En ole sinulta mitään kysynyt enkä halua mitään tietää.\n\n-- Mutta sinun olisi pitänyt ja sinun pitäisi kysyä.\n\n-- Miksi?\n\n-- Että tulisi selvyys.\n\n-- Mitä me enemmällä selvyydellä. Sinä rakastat minua ja minä sinua.\nEikö siinä jo ole selvyyttä?\n\n-- Ei. Sinulle tullaan kertomaan kaikenlaista, saat uskoa sen.\n\n-- Minulla on valta tukkia kertojain suu.\n\n-- Niin, Erik, mutta parempi, että tiedät sen jo valmiiksi. Minulla\non ollut paljon ihailijoita, minä olen antanut lähennellä itseäni\nja suudellakin itseäni. Mutta usko minua, minä en ole ollut itse\nmukana. Se oli minusta vain mielenkiintoista ja suurenmoista, ja\nkuitenkin oli aika, jolloin en ollut voida katsoa isääni silmiin.\nEnkä sittenkään ole ketään rakastanut, en yhtään ketään paitsi sinua\njo silloin, kun et välittänyt minusta mitään.\n\nErik Hansen tuntee pistoksen rinnassaan, ja hänen silmiinsä nousee\nkuin sumua. Mutta hän sulkee vaimonsa syliinsä.\n\n-- Näillä tällaisilla, sanoo hän lempeästi, -- et saa vaivata itseäsi\netkä minua. Nyt minä hetkeksi menen.\n\n-- Minne? Ja juuri nyt?\n\n-- Konttorin puolelle. Muutenhan ne tulevat siihen käsitykseen, ettei\nliikkeellä enää päällystöä olekaan.\n\nJa hän suutelee vielä vaimoansa ja kääntyy ovelle. Mutta vaimo\nei voi olla panematta merkille, että kun miehen kasvot kääntyvät\novelle, niin niiden ilme muuttuu. Ne käyvät ikään kuin kovemmiksi ja\nharmajammiksi, niissä on niin paljon Andreas Björsethiä, että häntä\nmelkein värisyttää. Andreas Björsethiä, mutta karumpaa ja vähemmän\nhiottua, niin kuin graniittinen veistos on marmorisen rinnalla.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Konsuli Björseth kysyi minulta kerran: milloin sinä aiot lähteä,\nJohannesen? Se oli sen kultakimpaleasian yhteydessä, niin kuin\nmuistatte, kauppias Hansen. Jos hän nyt eläisi, voisin tyynesti\nvastata: nyt luulen työni tulleen suoritetuksi, konsuli.\n\n-- Minä luulen sentään, että teillä vielä on kovin paljon\npuuhaamista, herra Johannesen.\n\nHerra Johannesen katseli ilmeettömin silmin eteensä. Hänen surunsa\noli kyyneletön, raskas ja hurskas. Ihminen, joka yli viidenkymmenen\nvuoden oli ollut hänen elämänkumppaninansa, oli korjattu pois. Sehän\noli ollut odotettavissakin, mutta sittenkin...\n\nVanha herra nosti käden otsalleen ikään kuin palauttaakseen jotakin\nmieleensä.\n\n-- En tiedä, sanoi hän vihdoin. -- Kun nyt jälkeenpäin ajattelen\nasioita, tuntuu minusta siltä, kuin olisin jotakin laiminlyönyt.\n\n-- Mitähän se oikein olisi?\n\n-- Suoraan sanoen minusta tuntuu siltä, kuin minulta olisi jäänyt\naikaa hänelle liian vähän.\n\nErik Hansen jäi miettimään. Hänen oma avioelämänsä oli vasta alussa,\nmutta useammasti kuin yhden kerran oli hänestä näyttänyt siltä, kuin\nliike olisi saanut kärsiä Signen takia ja kuin olisi suorastaan\nmahdotonta tasapuolisesti jakaa aikaansa.\n\n-- En osaa vastata muuta, herra Johannesen, kuin että elämä vaatii\nmeiltä itsekultakin veronsa. Ellemme suorita sitä työn muodossa, on\nmeidän suoritettava se muuten.\n\nHerra Johannesen nyökäytti päätään.\n\n-- Ja joka tapauksessa, jatkoi hän, -- kun loppu lähestyy, näyttää\nkoko vaelluksemme jatkuvalta laiminlyöntien sarjalta.\n\nKun Erik Hansen meni kotiinsa, tunsi hän itsensä alakuloiseksi ja\nraskaaksi mieleltänsä. Hän liikkui arastellen ja varoen niissä\nhuoneissa, missä konsuli Björseth vielä vajaa vuosi sitten oli\nisännöinyt, mitkä nyt olivat hänen omaisuuttaan, mutta missä\nentisen isännän henki vielä tuntui leijailevan kuin ilmassa. Hän ei\nvoinut ilman muuta istuutua sen pöydän ääreen, jonka luona konsuli\naikoinaan oli miettinyt asioitansa ja kirjoitellut määräyksiään, ja\nkonttoripuolenkin hän, milloin kaupungissa oleskeli, oli kerrassaan\njättänyt herra Johannesenin ja hänen apulaistensa haltuun. Hän\nei voinut mukautua asemaansa, kuokkavieras hän tunsi olevansa ja\njollakin ihmeellisellä tavalla taloon tunkeutunut. Minkä hänellä\nkirjoittamista oli, sen hän suoritti minkä pöydän nurkalla tahansa,\nmutta ei vain konsulin eikä sen, jonka takaa aikoinaan oli muutamalla\nsanalla hänenkin elämänuransa pantu alueelle.\n\n-- Jos saisimme Johannesenin hoitamaan pääkonttoria, sanoi hän\nvaimolleen, -- niin ehkä voisimme vakavasti ajatella muuttoa\nVangeniin.\n\n-- Ellei Johannesen vain ole liian vanha. Ja pääkonttori on\nymmärtääkseni se, missä sinä olet.\n\n-- Leiviskäni on liian raskas, Signe. Rahaksimuuttoa emme voi ottaa\najatellaksemmekaan. En uskonut näitä asioita näin monisäikeisiksi.\n\n-- Annetaan nyt ensiksikin hautajaisten mennä, ehkäpä sitten herra\nJohannesenkin voi paremmin järkeillä kanssasi. Tätä taloa emme\nluonnollisesti missään tapauksessa myy, mutta supistuksiahan voit\nkyllä tehdä, mikäli haluat.\n\n-- Niin, mutisi Erik Hansen miettiväisesti. -- Vangen lienee sentään\nosaltaan minun luomaani. Ja ovathan minulla Berg, Bratt ja Ursfjord.\nTodellakin, Signe, Vangenia meidän ennen kaikkea on kehitettävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Johannesenin maahanpaniaisista muodostui tilaisuus,\njota kauan aikaa jälkeen päin muisteltiin. Suomenkieli kuului\nylinnä, kaupunkilaiset ja ystävät näyttivät hukkuvan suomalais- ja\nlappalaisjoukkoon. Ketään heistä ei ollut kutsuttu, mutta\nsuomalaiset olivat tulleet jo päiviä aikaisemmin kalastajalaivoilla\nja rannikkohöyryillä. Lappalaiset olivat tulleet jalkapatikassa\ntunturien takaa, monikin äiti kiikuttaen rintalasta komsiossa.\n\nMiksi eivät he olisi tulleet, olihan rouva Johannesen ollut\nheikäläinen, elävä uskovainen, kristitty.\n\nHerra Johannesen ei pannut merkille, kuka oli kutsuttu ja kuka oli\nkutsumaton; hänen asumuksessaan oli tilaa suurellekin joukolle.\nTänään oli Valborg viimeisiä hetkiä vanhan kotinsa katon alla, vielä\nmuutamia tunteja ja hän oli siirtyvä puuttomalle ja pensaattomalle\nhautausmaalle kaupungin ulkopuolelle. Kaikki säätyrajat olivat\nkadonneet. Kun siis joku kalastaja, jonka pyhävaatteetkin tulivat\nsuolalle ja kalalle, tuttavallisesti laski kätensä hänen olalleen ja\nlausui -- Jumalan terve, vastasi hän samalla tavalla. Ja kuitenkin\noli suurin osa noista tummapukuisista miehistä ja naisista hänelle\nhenkilökohtaisesti tuntemattomia. Surussaankin hän liikkui kuin isä\nheidän joukossaan, kookkaana, harmajana, luottamusta herättävänä.\nÄlkää surko, herra Johannesen, me suremme teidän kanssanne.\n\nErik Hansen huomasi, että häntä kaihdettiin. Johannesen oli sittenkin\nheitä lähempänä. Kuinka ja miksi? Herra Johannesenille puheltiin\npitkään, matalalla äänellä ja selvä myötätunto äänensävyssä, mutta\njos hän yritti ruveta puheisiin, vastattiin hänelle kohteliaasti ja\njuuri ja juuri sen verran kuin tarpeellista oli.\n\nVirren aikana tuli amtmanni juttelemaan muutaman sanan Erik Hansenin\nkanssa.\n\n-- Teillä ei näy olevan erikoisemmat välit maanmiestenne kanssa,\nsanoi hän.\n\n-- Syy ei ole minun, vastasi puhuteltu lyhyesti.\n\n-- Kyllä tiedän sen. Katsokaas, kauppias, asia on sillä tavalla, että\nse, joka vielä taistelee, kadehtii vaistomaisesti sitä, joka jo on\ntaistelunsa taistellut ja voittanut.\n\n-- En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte, herra amtmanni.\n\n-- Sitä vain, että teidän pitäisi olla yksi heidän joukostaan, ei\nyläpuolella.\n\n-- Tiedätte erittäin hyvin, herra amtmanni, että tuskin olen ollut\nedes heidän vertaisensa.\n\n-- Niin kylläkin, kauppias. Sitä paitsi teiltä puuttuu oikea\npuhelahja. Teidän pitäisi liikkua heidän joukossaan niin kuin, kas,\nkun en nyt tahdo löytää oikeata esimerkkiä, niin kuin esimerkiksi\nkauppias Hauan aikoinaan.\n\n-- Minulla ei ole ollut aikaa sellaiseen.\n\n-- Sepäs, te olette pyrkinyt liiaksi.\n\n-- Erehdys, herra amtmanni. Koko pyrkimykseni on ollut siinä, että\nolen koettanut ansaita jokapäiväisen leipäni. Muu on ollut onnea,\nsattumaa ja Jumalan siunausta.\n\nAmtmannilla ei ollut tähän vastaanväittämistä. Hän katseli\nulos huuruisesta ikkunasta ja näytti hyräilevän menossa olevaa\nvirrensäveltä.\n\n-- Tämä se on, joka heidät yhdistää, lausahti hän viimein.\n\n-- Herra amtmanni tarkoittaa virrenveisuuta.\n\n-- Niin ja seuroja ja sananviljelystä ylimalkaan. Te saatte perustaa\nvaikka kymmenen samanlaista siirtokuntaa kuin Vangenin, tämä on ja\npysyy parhaimpana yhdyssiteenä.\n\n-- Amtmanni harrastaa siis suomalaisuuden säilymistä vieraalla maalla?\n\n-- Suomalaisuuden!\n\nHerra amtmanni kohautti leveitä olkapäitään.\n\n-- Sitä sanaa en ole milloinkaan kuullut, jatkoi hän sitten, -- ja\nluulen, että tekin, herra kauppias, olette sen jostakin lukenut. Ei,\nminä en harrasta mitään sellaista, niin kuin hyvin voitte käsittää.\nJa muutenkin tulevat aika, ympäristö ja elämisenmahdollisuudet kyllä\ntekemään tehtävänsä. Minusta tämä kaikki on vain mielenkiintoista.\n\nMitä asiaa herra amtmannilla oikeastaan oli hänelle, Erik Hansenille,\nollut? Olihan hän yhtä hyvin Norjan alamainen kuin amtmannikin, ehkä\nparempikin siinä suhteessa, että maksoi enemmän veroa kuin amtmanni\nkoskaan tulisi maksamaankaan. Norja, mitä se lopulta sitten oli?\nSamanlainen kappale Ruotsia kuin Suomi Venäjää. Ei sopinut tulla\nylvästelemään.\n\nKului hetkiä, jolloin kauppias Hansen kokonaan unohti olevansa\nhautajaisissa. Mielenvire oli kaikonnut, ja hän ajatteli taas\nasioita, joita ei pitkiin aikoihin ollut ajatuksillaan edes\nsivunnutkaan. Ihminen kuin ihminen, ja sillä hyvä!\n\nJa häneltä meni kummallisesti ohi tajunnan se aika, jolloin\nkäytiin suorittamassa hautaus. Suuri ihmispaljous liikkeellä,\nruumis lasketaan maan poveen, viimeksimainittu jokaiselle eteen\ntuleva tapaus. Oh, hän oli kyllä nähnyt tapauksia, jolloin ei\nollut tapahtunut mitään seremonioita eikä edes kunnollista\nruumiinsiunausta. Eikä kukaan ollut edes haudan äärellä suremassa.\nSinne jäi minne pantiin, ja siellä sai odottaa viimeistä päivää.\n\nMutta mitä tämä nyt taas on? Ateria on sivuutettu, jossakin huoneen\nperällä kuuluu joku pitävän puhetta. Herra Johannesen kuuntelee\nhartaan näköisenä ja kuin entistään pienenneenä. Amtmanni ei näy\npaljoa käsittävän, hän tekee silloin tällöin jonkin kuiskaavan\nkysymyksen vierustoverilleen, tullipäällikkö Gulliksenille.\n\nMutta huoneen hiljaisuus on ehdoton, vain puhujan sanat leikkaavat\nsakean ilman. Eikä tämä ole mikään ruumispuhe. Ei Jumala pannut\nmitään eroa greekkiläisen ja roomilaisen välille. Ja kuitenkin sai\nJumalan valittu kansa ollessaan vankina vieraalla maalla ripustaa\nharppunsa pajunoksiin. Enää ei kuitenkaan ollut mitään valittua\nkansaa, vaan kaikki olemme me Jumalan lapsia, mutta useinko sitä\nmuistamme, useinko ajattelemme viittä pyhää haavaa taikka sitä tietä,\njoka vie yrttitarhasta Golgatan mäelle.\n\nKuulijakunnasta kuuluu itkuntyrskähdyksiä. Erik Hansen vilkaisee\nvaimoonsa. Häneen näkyvät sanat vaikuttaneen yhtä vähän kuin kuuroon,\nniin, eihän hän voikaan niitä ymmärtää.\n\nPuhuja tulee itsekin omista sanoistaan liikutetuksi. Yksinäisyys\nsaa ajatukset liikkeelle, ja me saamme olla kiitollisia siitä, että\nansaitsemme leipämme vieraalla maalla. Juuri se on tehnyt meistä niin\nmonet Jumalan lapsiksi, muuten olisimme maailman humussa joutuneet\nkadotuksen omiksi.\n\n-- Ja tätä hän puhuu esimiehensä huoneessa, kuulee Erik Hansen\ntullipäällikön supisevan amtmannille.\n\n-- Ei, esimies istuu tuolla, kuiskaa amtmanni takaisin ja tekee\npienen liikkeen päällään Erik Hansenia kohden.\n\nEikä puhuja hellitä. Se vainaja, jonka nyt olemme saattaneet\nodottamaan ylösnousemuksen aamua, se vainaja oli totinen ja\nelävä Jumalan lapsi, joka ei katsonut ihmisen muotoa eikä hänen\nomuuksiansa, jotka kuitenkin koi syö ja ruoste raiskaa. Toiset ovat\nmeistäkin nousseet rikkauteen ja valtaan, toiset tekevät halpaa\ntyötänsä ahdistuksessa, mutta autuuden kruunu aina silmiensä edessä.\n\nOlikohan tämä tarkoitettu hänelle? Erik Hansenin kasvoille nousee\njotakin, jonka voisi selittää hyvin kaukaiseksi ja ohueksi\nhymynhäiveeksi. Hän muisti kyllä paremmin kuin ehkä kukaan näistä\nmuista rouva Johannesenin ja hänen ankaran ja leppymättömän\nJumalansa. Ja kuitenkin tämä sama Jumala oli osoittanut hänelle vain\narmoa ja laupeutta.\n\nSiitä huolimatta: saarnaajan sanoissa oli jotakin peloittavaa ja\nkohtalokasta, niin kuin niiden takana väijyisivät onnettomuudet ja\nturmio. Sen vuoksi piti meidän aina olla varuillamme, rangaistus voi\nyhtä hyvin kohdata meitä ajallisuudessa kuin iankaikkisuudessakin.\n\n-- Nils Hauan, ajatteli Erik Hansen ja tunsi väristystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErik Hansen poistui rouvineen hautajaisista, ennen kuin ne\nkunnollisesti olivat loppuneet. Kun hän hyvästeli herra Johannesenia,\nolivat tämän kasvot kalpeat ja ilmeettömät.\n\n-- Olisin toivonut saavani poistua ennen häntä tai hänen kanssaan,\nsanoi hän.\n\n-- Jokaisella meillä on oma ja oikea aikansa, vastasi Erik\nHansen yksinkertaisesti. -- Muusta puhuminen on kapinaa, vaikka\najattelisikin toisin.\n\nHeidän tultuaan kotiin lausui hänen vaimonsa:\n\n-- Mitä se mies oikein puhui?\n\n-- Jumalan sanaa.\n\n-- Sen minä kyllä tiedän, pappihan oli vain niin kuin syrjätekijä.\nMutta kauheata sen täytyi olla, koska ihmiset itkivät niin\ntuhottomasti.\n\n-- Iankaikkisuuden asiat saavat kyllä itkemäänkin.\n\n-- Minun mielestäni hänen olisi pitänyt rajoittua lohduttamiseen.\n\n-- Niin kai. Mutta me lohduttanemme itseämme liiaksikin.\n\n-- Kuolema on välttämätön, sen tiedän. Mutta tiedän myöskin jossakin\nsanotun, että nyt ovat usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme, mutta\nrakkaus on suurin niistä. Miksi kuvata elämä kolkommaksi kuin se itse\nasiassa on?\n\n-- Sinullahan ei ole juuri tietoa elämän kolkkoudesta, Signe\nrakas. Ja kaiken lopun ajatukseen on meidän sentään tahtoen tai\ntahtomattamme totuttauduttava.\n\nHetkeen ei Signe Hansen vastannut mitään. Sitten hän kysyi:\n\n-- Luuletko, että herra Johannesen oli kutsunut nuo kaikki vieraat?\n\n-- Tuskin viidettä osaakaan, arvelen.\n\n-- Millainen ilma siellä oli! Olin usein pyörtymäisilläni.\n\nErik Hansen kohautti olkapäitään.\n\n-- Ja minua peloittavat nuo kveenit. En voi ajatella, että he ovat\nsinun maanmiehiäsi. Tummaa, kolkkoa ja suvaitsematonta joukkoa.\n\n-- Kumma, etten minä ole sinua sen enempää peloittanut?\n\nSigne Hansen naurahti hiukan väkinäisesti.\n\n-- Kai joskus sinäkin, vastasi hän, -- silloin kun olet asiallisella\ntuulellasi eikä koskaan voi edeltäpäin tietää, mitä sieltä nyt oikein\ntulee.\n\n-- No niin, lopetti kauppias Hansen. -- Sinä sanoit äsken jotakin\nrakkaudesta. Rakasta heitä, eikä siihen tarvita sanoja eikä tekoja,\nja sinä huomaat, että sitä mainitsemaasi tummuutta, kolkkoutta ja\nsuvaitsemattomuutta ei ole olemassakaan.\n\nKun kauppias Hansen aamulla meni konttoriin, istui vanha Johannesen\nentisellä paikallaan. Mitäpä hän osasi muutakaan. Jos herra Hansen\nuskoi kaiken tämän hänen huomaansa, niin hän kyllä tekisi tehtävänsä,\nja kauppias saisi kohdistaa koko huomionsa Vangeniin.\n\nErik Hansen tunsi itsensä syvästi liikutetuksi, kun hän kiittäen\npuristi vanhan herran kättä.\n\n\n\n\nV\n\n\nMaailma on kesäinen ja aurinkoinen, ja yhtäkkiä Erik Hansenin mieleen\nmuistuvat ne laiminlyönnit, joista herra Johannesen kerran oli\npuhunut.\n\nHän pysähtyy keskelle sahan permantoa. Raamit käyvät ylös ja alas,\nylös ja alas, ja rätinä ja räiske huumaa korvia ja turruttaa aistit.\nUlkona on vihreyttä ja aurinkoa, mutta ne eivät pääse tunkeutumaan\ntänne sisälle, täällä vallitsee ainainen varjo, kosteus ja sahatun\npuun lemu.\n\nVangen on nyt kaiken a ja o, pieni asia on entinen pääkonttori,\njossa herra Johannesen isännöi, sivuasia myöskin hänen entinen oma\nkonttorinsa, joka on herra Bergin hallussa. Joskus sattuu, ettei hän\nniitä muistakaan.\n\nVangen, se oli konsuli Björsethin viimeinen suuri ajatus, ja hänen on\nse hoidettava loppuun. Mutta se vie kaiken hänen aikansa ja kaikki\nhänen ajatuksensa, ja Signelle jäävät vain muutamat hetket, ne,\njolloin kaikki luomakunnassa on nukuksissa.\n\nTämän hän nyt keskellä kaikkea muistaa ja seisahtuu kuin iskun\nsaaneena.\n\nRaamit näyttävät joutuvan entistäkin nopeampaan liikkeeseen, ja\ntyömiehet käyvät vieläkin rivakammin käsiksi töihinsä. Heidän\nkasvonsa näyttävät keltaisilta ja vihreiltä, heillä ei ole aikaa\npäivettyä, ja katseet, joita he häneen luovat, tuntuvat karttelevilta\nja kysyviltä.\n\nHe saavat kahden ja kolmen kruunun välillä päivältä ja parikymmentä\näyriä enemmän yöltä, mutta kun he katsovat häneen, näyttävät heidän\nsilmänsä kysyvän:\n\n-- Mitä sinä ansaitset meillä päivältä, miestä kohden?\n\nJa hän voisi olla yksi heistä, mutta ei ollut sitä sen vuoksi,\nettä oli osannut tehdä kirjaimia, saanut selvän kirjoitetusta ja\npainetusta tekstistä, ollut kenties hiukan oppivaisempi ja pakotettu\nkehittymään. Eikä se kaikki ollut edes hänen omaa ansiotaan, muut\nolivat panneet alkuun ja Signe Björseth lopettanut.\n\nJos hän nyt käskisi seisauttaa koneet, kutsuisi heidät kaikki koolle\nja sanoisi: Arvelen, että teidän päivänne on pitkä, lyhennän sitä\ntunnilla. He kuuntelisivat ehkä kunnioittavan näköisinä, mutta\nvastaisivat sitten:\n\n-- Kiitoksia vain, mutta mitä me sen tunnin aikana tekisimme?\n\nJoku voisi ehkä hiljaisessa mielessään ajatella:\n\n-- Eihän meillä täällä ole edes krouviakaan. Palkan korottaminen\ntaas, se ei käynyt päinsä. Sen yliraja oli jo saavutettu, ja se voisi\nkostaa itsensä, sillä kukaan ei mennyt takaamaan, minkälaisiksi\nhinnat muodostuisivat.\n\nTyytymättömänä Erik Hansen taas meni ulkoilmaan. Vaikeata oli\nolla työnantajana, kenties yhtä vaikeata työntekijänä, aina\ntuntui siltä, kuin välillä olisi jotakin hankausta, vaikka ei se\nsanoiksi puhjennutkaan. Ja kuitenkin olivat molemmat toisilleen\nvälttämättömiä. Muuttaa kaikki rahaksi ja elää koroilla: työtä ja\ntuotantoa ne kuitenkin tulisivat palvelemaan, vaikka omistaja istuisi\nkuin piilossa. Paras olla itse esillä.\n\nKerran hän otti asian puheeksi asianajaja Ursfjordin kanssa, joka\nmyöskin oli muuttanut Vangeniin.\n\n-- Tällaiseksi pitää olla syntynyt, sanoi hän, -- ei tehty. Jos\nolisi joku, joka käskisi ja komentaisi, Herran nimessä sitten. Mutta\nminusta ei ole, uskokaa se Ursfjord, minusta ei ole.\n\n-- Minusta nähden kaikki toimenne ovat onnistuneet hyvin, vastasi\nherra Ursfjord.\n\n-- Ovat niin kuin ovat. Mutta minulla pitäisi olla konsuli Björsethin\naivot. Ajatella kaikki yhdellä kertaa eikä joka asiaa erikseen.\nNähdä kaikki silmänräpäyksessä eikä tarkastaa jokaista pikkuseikkaa\nsuurennuslasilla. Nuo monet konttorit ja sen sellaiset tekevät minut\nhulluksi. Joskus, erittäinkin iltaisin, minusta tuntuu, kuin olisin\nsaanut selkääni.\n\n-- Sitä selkäsaunaa te ette ole ansainnut, kauppias Hansen. Suoraan\npuhuen, tehän pidätte Herramme siunausta rangaistuksena.\n\n-- Tehdä työtä tyytyväisin mielin ja ilolla syödä niukka leipänsä,\nsiihen minusta olisi. Mutta tämä tällainen...\n\n-- Ette kai toki kiroa appi-vainajanne muistoa!\n\n-- Kyllähän arvaatte, etten sitä tee. Mutta minä olen huono\nperillinen.\n\n-- Myykää se, mikä on teille vaivaksi. Otan kyllä järjestääkseni\nasian.\n\nErik Hansen alensi ääntänsä.\n\n-- Luuletteko, että minulla olisi siihen oikeutta, herra Ursfjord?\nkysyi hän.\n\n-- Laillisesti epäilemättä. Mutta rouvanne ja tunnesyyt ovat\neri asioita. Kehottaisin teitä neuvottelemaan rouvanne ja herra\nJohannesenin kanssa. Asian käytännöllinen puoli, sen takaan, menee\nkuin itsestään.\n\n-- Minusta tuntuu todellakin, kuin en jaksaisi kaikkea kunnollisesti\nhoitaa, ja minä mietin tarkasti asiaa, herra Ursfjord.\n\nHerra Ursfjord meni kotiinsa vakavana ja päätään pudistellen. Nyt hän\nvasta oli huomannut, miten kauppias Hansen parissa kolmessa vuodessa\noli tullut kuin kymmentä vuotta vanhemmaksi. Kun tarkasti katsoi,\nniin eikö ohimoilla ollut hiukan harmaata? Oli kuin olikin, ainakin\nsikäli, että värin huomasi.\n\n-- Kaikenlaisia asiakkaita minulla on ollut, kertoi hän rouvalleen,\n-- mutta milloinkaan en ole tavannut sellaista, joka harmittelisi\nsitä, että on liian varakas.\n\n-- Hansen on aina ollut hiukan omituinen, myönsi rouva Ursfjord\nkuivasti. -- Perustakoon rukoushuoneen tai antakoon köyhille.\nKöyhiähän Vangen joka tapauksessa nostattaa.\n\nHerra Ursfjord nosti sormen huulilleen.\n\n-- Hiljaa, hiljaa! sanoi hän. -- Sellaista älä päästä edes\najatuksiisikaan!\n\n\n\n\nVI\n\n\nVangenin \"residenssissä\" piti asua täydellinen maallinen onni, mutta\nsiinä asui hiljainen kolkkous. Sen huonerivit olivat autiot ja\ntyhjät, ja vieraan jalka ei sinne asiatta astunut. Signe Hansen oli\ntahtonut, että kodin piti saada olla rauhassa liikeasioilta, ja niin\noli konttorikin sijoitettu jokirantaan, sahan lähistölle. Ylväänä\nja korkeana se vuorensa rinteeltä katseli allaan alati kasvavaa\nkauppalaa ja elämää, joka siellä päivä päivältä eneni ja kasvoi.\n\nEntinen, kaunis Signe Björseth itki, eikä hän ollut herkkä\nkyynelöimään. Hän oli rakastanut korkeasti ja alttiisti, ja oli ollut\naikoja, jolloin hän oli luullut olevansa onnellinen, mutta sitä,\njota hän rakasti, hän tuskin enää erotti kaiken rahan, tavaran ja\nmaallisen hyvyyden seasta.\n\nMutta kun mies viimein tuli kotiin, niin hän nopeasti kuivasi\nkasvonsa.\n\n-- Viimeinkin sinä ehdit kotiinkin, lausui hän hymyillen.\n\nErik Hansen istahti huoahtaen. Taaskaan eivät asiat olleet menneet\nniin kuin hän oli laskenut. Englantilaiset näkyvät kyllä osaavan\npimittää päivänselviä asioita ja venyttää loppuratkaisua.\n\n-- Liikeasiat voisit sinä jättää tuonne, sanoi hänen vaimonsa\nosoittaen sormellaan laaksoon päin.\n\n-- Se oli taas Malonen perhe, vastasi mies kiertäen kysymyksen.\n\nMalonet eivät merkinneet Signe Hansenille mitään. Hän naurahti\nlyhyesti ja kuivasti.\n\n-- Heitä yhteys heidän kanssaan, sanoi hän.\n\n-- Sitäpä en voi. Sopimus kestää viisi vuotta, ja kaksi on vielä\njäljellä.\n\nNyt ei vaimo vastannut mitään, sopimushan ei ollut hänen miehensä\ntekemä.\n\n-- En oikein ymmärrä näitä kysymyksiä, virkkoi hän viimein\nhiljaisesti.\n\n-- On yksinkertaisesti kyseessä määrätty tavarapaljous, joka meidän\non hankittava viiden vuoden kuluessa, määrätty minimimäärä vuodessa.\n\n-- Tajuan nyt vähitellen. Entä sitten?\n\n-- Ei mitään enää sitten. Mutta he kirjoittelevat ja muistuttavat, ja\nkun engelsmanni tarttuu kynään, niin se poika sitten osaakin sovittaa\nlauseensa. Bratt on kuitenkin melkein yhtä hyvä. Ah, he luulevat,\nettä täällä asiat ovat aivan rempallaan, kun isäsi pää kaatui. Ja on\nsiinä muutakin.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Sinut kai olisi liiankin kernaasti nähty rouva Archibald Malonena.\n\nVaimo laski kätensä miehen olkapäälle.\n\n-- Anna tuon olla, Erik, sanoi hän. -- Etkö sitten selviydy heistä?\n\n-- Liiankin hyvin, Signe. Sahamme ei ehdi tuottaa kaikkea, mutta\nminulla on miehiä kiertelemässä ympäri maata. Ja minä tungen heidät\njo ennen syksyä niin täyteen lankkuja ja lautoja, että heidän\nkassakirstunsa veisaa viimeistä virttään. Me siinä lopuksikin\nvoitamme.\n\n-- Miksi sitten olet niin harmistunut?\n\n-- Siksi, että he viimeksi huomauttivat saaneensa tietää, ettei\nmeillä muka ole tarpeellista määrää metsää. Piruako se heille kuuluu.\n\nSigne Hansen vetäytyi taaksepäin: hänen miehensä tapoihin ei kuulunut\nkiroaminen.\n\n-- Me olemme aina pitäneet sopimuksemme, jatkoi Erik Hansen tätä\nhuomaamatta, -- mutta heidän maksumääräyksensä lentelevät kuin\ntaivaan linnut. Saa nyt nähdä, miten syksyllä käy. Ehkä Ursfjord saa\ntehdä matkan Englantiin.\n\nSitten hän vasta huomaa vaimonsa kasvojen oudon kalpeuden.\n\n-- Sinä olet itkenyt, Signe, sanoo hän. -- Mikä sinulla on ollut?\n\n-- Ei mitään sen kummempaa, omia ajatuksiani vain. Joko tulet\nillalliselle?\n\n-- En, ennen kuin sanot, mikä sinua on vaivannut.\n\n-- Jos sen sinulle sanon, niin ei se kuitenkaan ole autettavissa. Nyt\nsen vasta ymmärrän.\n\n-- Mutta kuulehan, rakkaani, minulla on oikeus saada tietää se.\n\n-- Nyt sinä taas puhut kuin... kuin tirehtööri. Vaimo aikoi juosta\ntiehensä, mutta mies otti hänet kiinni ja istutti hänet polvelleen.\n\n-- Nyt sinä puhut, sanoi hän. Signe Hansen puhkesi itkuun.\n\n-- Minä kuvittelin vain ennakolta, miten onnellisia me olisimme\ntäällä, nyyhkytti hän, -- ja miten on.\n\n-- Mutta, rakas hyvä Signe, emmekö sitten ole onnellisia!\n\n-- Emme likimainkaan. Sinulla on omat harrastuksesi, minä olen aina\nyksin.\n\nErik Hansen sipaisi otsaansa toisella kädellään. Tuohon tapaan hän\nitsekin oli joskus ajatellut, noin hän oli ajatellut, kun herra\nJohannesen oli puhunut hänelle omista laiminlyönneistään, ja tuo sama\noli kerran äkkiä tullut hänen mieleensä sahalla.\n\n-- Olisiko onni siinä, kysyi hän, -- että me aina istuisimme\nsylityksin?\n\n-- Ei, mutta hiukan, hiukan enemmän minullekin elämää, iloa ja\naurinkoa.\n\n-- Eläisimme ehkä, en tiedä sitä varmaan, koroillakin, ja silloin\nolisi kaikki aika omaamme. Mutta minä en luule, että se olisi\nisävainajasi tarkoitus.\n\n-- Anna anteeksi, minä en tiedä hänen tarkoituksiaan, mutta minun\ntarkoitukseni oli se, ettei sinulle olisi mitään muuta kuin minä.\n\n-- Maallinen osamme on liian suuri, Signe, emmekä ole sitä edes itse\nansainneet. Sen vuoksi meidän on sitä hoidettava parhaan kykymme\nmukaan. Joskus kadehdin noita sahamiehiä ja kalastajia, joilla ei\nole muuta kuin työkykynsä ja terve ruumiinsa, ja silloin tulen\ntoivoneeksi, että minä olisin pysynyt sellaisena ja sinä sellaiseksi\nsyntynyt.\n\n-- Kuule, mistä sinä olet tuon oppinut?\n\n-- Minulla on kyllä joskus ollut aikaa ajatellakin. Kun omistaa\nvähän, niin on onnellinenkin niin vähästä, ettet uskokaan.\n\n-- Olisitko sinä sitten kernaammin nainut jonkun kalatytön kuin minut?\n\n-- En. Mutta sinun mukanasi tuli velvollisuuksia liian paljon.\n\n-- Sinä tarkoitat rasituksia.\n\n-- Älä rupea taas. Kun minä sanon velvollisuuksia, niin minä myös\ntarkoitan velvollisuuksia. Minä en ole tottunut liikuttelemaan\nominani kymmeniä- ja satojatuhansia kruunuja, minunlaiselleni voi\nyksi pieni harhalaskelma merkitä turmiota.\n\n-- Anna mennä vain, ei se minua sureta.\n\n-- Signe, Signe! Sinä et itsekään ymmärrä mitä sanot. Jumala suokoon,\nettei meidän tarvitsisi alkaa alusta kuten niin monen muun.\n\n-- Pienillä eläjillä on niin viihtyisää ja kodikasta. He asuvat ja\nelävät niin lähellä toisiaan.\n\n-- Siihen on meilläkin tilaisuus, jos tahdot. Muuten on sinulla\nkahdeksanviidettä mökkiä täällä ympärillä. Käy kadehtimassa heitä\nniin paljon kuin haluat. Työni pysyy silti samanlaisena, mutta ehkä\ntulee sekin aika, jolloin aikaa jää runsaammin.\n\n-- Lupaa minulle kuitenkin yksi asia.\n\n-- Jos se vain minusta riippuu, niin lupaan.\n\n-- Huomiseksi riistäydyt irti kaikesta ja menemme tunturille.\n\n-- Mutta jos tulee sade.\n\n-- Niin menemme sittenkin.\n\n-- Tehkäämme niin sitten.\n\nErik Hansen tarttui vaimoaan päähän ja suuteli häntä huulille,\npitkään ja sydämellisesti.\n\n-- Pöytä olisi jo katettu, ilmoitti Tekla ovelta.\n\nSilloin Signe Hansen riistäytyi irti, ja hänen silmänsä leimahtivat.\nHän ei puhunut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat valkeat\nja hänen päänsä entistä pystympi, kun hän miehensä edellä astui\nruokailuhuoneeseen.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKuinka vanha Nils Hauan oli tullut kutistuneeksi ja pieneksi! Ainakin\nsiltä näytti. Mutta sulavuutta ja kohteliaisuutta ei hän ollut tyyten\nunohtanut.\n\nKun hän ilmestyi \"residenssiin\", ei rouva Hansen ollut häntä tuntea.\nMutta kun hän sitten oivalsi, kuka hänellä oli edessään, valtasi\nhänet itkettävä sääli, ja hän ojensi vanhalle miehelle kätensä.\n\n-- Sisään vain, herra Hauan. Mieheni on sahalla tai konttorissa,\nmutta lähetän hänelle heti sanan.\n\nNils Hauan empi. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, mutta ne näyttivät\nvanhoilta, kuluneilta ja kuin toiselle, kookkaammalle miehelle\ntehdyiltä. Ei hänen ollut niin väliä, hän voisi kyllä itsekin mennä\nkonttoriin tai odottaa täällä sisäeteisessä.\n\nRouva Hansenin säälintunne tuli yhä voimakkaammaksi, hän työnsi\nvanhan kauppiaan enemmittä mutkitta ovesta sisälle.\n\nSelkeämmässä valaistuksessa näyttivät Nils Hauanin kasvot vieläkin\nriutuneemmilta ja kuluneemmilta. Hän istuutui varovasti lähimmän\ntuolin reunalle, ja rouva Hansen huomasi, että hänen hengityksensä\noli vaivalloista ja ähkivää.\n\nHänen asiansa ei ollut kovin aikaa vaativa, mutta kuitenkin hän oli\ntahtonut toimittaa sen itse.\n\n-- Minä voisin hyvin puhua sen teillekin, rouva Björseth.\n\nRouva Björseth tuli aivan vahingossapa kauppias riensi heti sen\noikaisemaan. Mutta rouva Hansen hymyili hyvänsuovasti.\n\n-- Antakaa olla vain, herra Hauan, sanoi hän. -- Te alatte olla jo\nvanha. Millä tavalla voisimme teitä palvella?\n\nNils Hauanin näytti olevan vaikea päästä alkuun.\n\nMutta ei hänen asiansa lopultakaan niin erinomainen ollut. Hän pyysi\nvain rouva Hansenia puhumaan miehelleen, että hän saisi loppuiäkseen\nmuuttaa vanhaan kotikaupunkiinsa.\n\n-- Teidänkö alkaa olla ikävä, herra Hauan?\n\n-- Ei ikävä. Mutta minua viluttaa ja ryittää lakkaamatta. Siellä on\nliian paljon sumua ja usvaa. Ja minä luulisin voivani olla herra\nJohannesenille sikäli avuksi, että leipäni olisi turvattu. En\ntarvitse sitä kauan aikaa, olen vanhempi kuin oikeastaan olenkaan.\n\nSigne Hansen katseli eteensä. Tämä Nils Hauan oli sentään joskus\nturvannut monen jokapäiväisen leivän.\n\n-- Sanokaa minulle, herra Hauan, kysyi hän äkkiä kohottaen katseensa,\n-- sanokaa, mikä osa isävainajallani oli onnettomuudessanne?\n\nVanha kauppias pudisti päätänsä.\n\n-- Älkää puhuko onnettomuudesta, rouva Björseth, vastasi hän vihdoin.\n-- Että minun kävi niin kuin kävi, se ei ollut konsulivainajan syy.\nJa onnettomammaksi en sen jälkeen tullut. Minun ei koskaan ole ollut\nsen parempi olla kuin Mehavnissa ja Gamvikissa.\n\n-- Nyt lausutte vain turhia kohteliaisuuksia.\n\n-- Niiden aika on minulta jo mennyt, rouva. Mutta onni tai\nonnettomuus, ne eivät riipu ulkonaisista seikoista, enkä ainakaan\nminä osaa niiden olemusta selittää. Mutta vanhaan kotikaupunkiini\nhaluaisin päästä.\n\n-- Luulen, ettei sen asian järjestämiseen paljoa tarvita, koska\nkerran niin haluatte.\n\nNils Hauan nousi, hän oli jo asiansa toimittanut.\n\n-- Kiitän teitä, rouva, sanoi hän.\n\n-- Ette millään muotoa saa lähteä, herra Hauan. Mieheni tulee tuossa\ntuokiossa.\n\n-- Mutta jos minä jollakin tavoin häiritsen... Hän istuutui kuitenkin\njälleen, kutistuneena ja nöyränä.\n\n-- Missä teidän vävynne perhe on?\n\n-- Larsenista en tiedä yhtään mitään, vastasi Nils Hauan\nodottamattoman jyrkästi.\n\n-- Entä Thomasine?\n\nKauppiaan silmiin tuli miettivä ilme, ja hän viivytteli vastaustaan.\n\n-- Lapset ovat kyllä minun luonani, vastasi hän viimein, -- mutta\nolisin kiitollinen, ellette kysyisi enempää, rouva Hansen.\n\n-- Oli aika, jatkoi hän tovin kuluttua kuin itsekseen, --\njolloin Thomasine Hauania pidettiin kauneimpana tyttönä koko\npohjoisrannikolla. Te olitte silloin vielä ulkomailla, rouva Björseth.\n\nSigne Hansen punastui eikä vastannut mitään. Tuliko tämä nyt\nitsestään vai oliko se harkittua? Kuinka kaukana ne ajat olivatkaan\nja kuinka samalla kertaa suloisia ja tuskantäyteisiä, eikä kuitenkaan\nollut monta vuotta kulunut. Rakkaus, oliko se vain aavistelua,\njoka haihtui silloin, kun päämäärä oli saavutettu ja ryhdyttiin\njokapäiväiseen elämään, aavistelua, joka tuolloin tällöin palasi,\noltuaan pitkät ajat kuin jonnekin kätkettynä.\n\nHän tiesi paljon pahaa Nils Hauanista, mutta kun hän nyt näki hänet\ntuossa lyötynä, kaikkensa menettäneenä ja turruksissa sellaisellekin\ntunteelle kuin suru, rupesi hän vaistomaisesti ajattelemaan elämää\neteen päin, milloin hänen ja Erik Hansenin koettelemuksen ajat\ntulisivat? Nyt hän myöskin oli ymmärtävinään miehensä näennäisen\nkylmyyden ja ainaisen puuhailun.\n\nSamassa Erik Hansen astui huoneeseen.\n\n-- Vai niin, te täällä, herra Hauan, tervehti hän. -- Kuulinkin jo\ntulostanne.\n\nRouva Hansen selitti lyhyesti käynnin syyn.\n\n-- Se käy hyvin päinsä, myönsi kauppias Hansen. -- Olenkin aikonut\nlopettaa koko kalahomman vähitellen.\n\nNils Hauan höristi korviaan ja tuli varovaisen näköiseksi.\n\n-- Se tuskin käy päinsä, sanoi hän vältellen.\n\n-- No?\n\n-- Minä en tiedä, uskallanko puhua. Otaksutte minun pian puhuvan\nomaan pussiini, herra Hansen.\n\n-- Lausukaa vain julki arvelunne.\n\n-- Jos niin tahdotte, kauppias, niin voinhan sen tehdä. On tekeillä\nsuuri yhtiö... siihen tulisivat ainakin Ross, Knudsen, en oikein\ntiedä keitä... mutta puhuvat miljoonan kruunun pääomasta...\n\n-- Mistä he miljoonan saisivat?\n\n-- Sitä minä en tiedä, mutta kerrotaan, että Bergenin pankista ja\nEnglannista.\n\n-- Englannista!\n\n-- Niin kerrotaan. Ja yhtiö ottaisi haltuunsa mikäli mahdollista\nkaiken tuonnin ja viennin.\n\n-- Miksi ette ole siitä minulle aikaisemmin ilmoittanut, herra Hauan?\n\n-- Ei ole ollut tarkkoja tietoja kuin nyt vasta, eivätkä ne nytkään\nole aivan tarkkoja. Kaikki on ollut niin salaista.\n\n-- Silloinhan heidän sopii ostaa meidän laitoksemme.\n\nNils Hauan nielaisi muutaman kerran, ennen kuin vastasi.\n\n-- Tarkoitus on juuri se, etteivät he teiltä osta mitään, kauppias\nHansen, tuli viimein tukahtuneesti.\n\nHuoneeseen tuli piinallinen hiljaisuus. Signe Hansen ei tarkoin\noivaltanut, mistä oli kysymys, mutta sen hän käsitti, että jotakin\nvakavaa oli tekeillä.\n\n-- Aikovatko he tehdä sinut aivan köyhäksi? kysyi hän viimein melkein\nkuiskaten.\n\nMies ei vastannut, mutta Nils Hauan vastasi hänen puolestaan.\n\n-- Se tuskin lienee mahdollista, virkkoi hän rauhallisesti, -- mutta\nainakin paljon vahinkoa.\n\n-- Ja mitä sitten on köyhyys, lisäsi Erik Hansen, -- eiköhän tuota\njo tarpeeksi tunneta! Eikö totta, herra Hauan, hiljainen ahertelu,\ntyytyväisyys siihen mitä on ja rauhallinen omatunto ovat paljon\nparempia?\n\n-- Jotakin samantapaista koetin juuri äsken selittää rouvallenne,\nherra kauppias.\n\n-- Mutta hiiviskely, salakähmäisyys, kateus! Ah, vaikka eihän tiedä,\nvaikka olisi itsekin siihen syntiin syyllinen. Siis Knudsenkin ja\nRoss, jonka toinen jalka jo on haudassa.\n\nErik Hansen koetti säilyttää rauhallisuutensa, mutta hänen kasvonsa\nolivat aivan valkeat, ja hän mitteli kiivain askelin lattiata\nedestakaisin. Tiedottomasti nousi sekä herra Hauanin että rouva\nHansenin mieleen kuva konsuli Björsethistä.\n\n-- No niin, ratkaisi hän viimein, -- meillä ei ole aikaa miettiä,\nvaan meidän on jotakin tehtävä ja sekin nopeasti. Missä teidän\nvävynne on, herra Hauan?\n\n-- En tiedä hänestä mitään.\n\n-- Hm. Herra Johannesenista ei hommaan ole, hän on liian vanha... ja\njuhlallinen niin kuin vuori. Bratt uneksii liian paljon, mutta Berg,\nhänet te saatte ottaa avuksenne, herra Hauan.\n\n-- Mitä minun sitten olisi tehtävä?\n\n-- Niin, sepäs! Mitä teidän olisi tehtävä?\n\nHiki virtasi pitkin Erik Hansenin kasvoja. Mitä olisi tehtävä,\nmitähän konsuli Björseth olisi tässä tapauksessa tehnyt? Hän meni\ntoiseen huoneeseen, viipyi siellä jonkin aikaa, mutta kun hän viimein\ntuli takaisin, oli hän aivan rauhallinen.\n\n-- Te saatte mennä, herra Hauan, sanoi hän, -- ja myydä kaiken, mitä\nmyytävissä on, kaikki kohtuullisella hinnalla, kenelle tahansa ja\nmillä ehdoilla tahansa, kun vain vakuudet ovat osapuilleen varmat.\nNiin, yksi asia, suomalaisilla on etusija, jos haluavat sitä käyttää.\nMutta teidän on liikuttava nopeasti ja varovasti, te osaatte sen\nkyllä, herra Hauan, ja minä olen pitävä huolen teidän vanhuutenne\npäivistä.\n\n-- Suokaa anteeksi, rakennuksetkinko?\n\n-- Kaikki, mitä menemään saadaan, paitsi konsuli Björsethin vanha\ntalo.\n\n-- Vieläkin, herra Hansen, sopiiko teidän näin peräytyä? Luulen,\nettei konsuli olisi koskaan antanut myöten.\n\nErik Hansen mietti.\n\n-- En minäkään peräytyisi, myönsi hän sitten, mutta kun se on minulle\nedullista ja voin sen kunniallisesti tehdä, niin miksi en peräytyisi.\nMinulla on tämän Vangenin kanssa puuhaa liiaksikin. Ja tuonti ja\nvienti, herra Hauan, niitä ei suurikaan yhtymä tule kauan aikaa\npitämään yksinoikeutenaan. Miljoona on paljon, se on niin paljon,\nettä hirvittää ajatellakin, mutta se ei ole tarpeeksi paljon. Entä\nsitten kalojen haaliminen, luuletteko, etteivät ihmiset viisastu?\nJonkin aikaa voi jokin yhtymä pitää viennin hallussaan, mutta\npian se jakautuu. Onhan meillä kokemuksia. Nils Hauan nyökäytteli\nmyöntyväisenä ja hartaan näköisenä.\n\n-- Voitte olla oikeassa, herra Hansen.\n\n-- Myykää te vain huoleti, herra Hauan. Tappiota me emme kärsi, mutta\nköyhät kalastajat ja merimiehet voittavat.\n\n-- Olen vanha mies ja luulen hiukan ymmärtäväni näitä asioita. Mutta\nmitähän herra Johannesen sanoo?\n\n-- Hän, niin kuin tekin, löytää kyllä tekemistä täälläkin.\n\nErik Hansen huoahti, hän oli väsynyt kuin raskaan päivätyön tehnyt.\n\n-- Tämä on edullisinta, mitä minun ymmärtääkseni voimme tehdä, Signe,\nsanoi hän vaimolleen. -- Onko sinulla mitään sitä vastaan?\n\n-- Ei kylläkään, mutta nyt meiltä katkeavat kaikki siteet sinne ylös.\n\n-- Eihän sentään niinkään. Jäähän meille sinne vanha kotisi.\n\n-- Mutta mitä meillä sinne tämän jälkeen enää on asiaa?\n\n-- Olen joskus jostakin kirjasta, joita aikoinani lainailin milloin\nUrsfjordilta, milloin Knudsenilta, lukenut muistoista. Ovathan ne\nasioita nekin. Vai mitä arvelette, herra Hauan?\n\n-- Älkää kysykö minulta, herra Hansen. Jos voisin, niin minä\npuolestani vetäisin viivan useimpien muistojeni yli. Mutta minä\npitäisin onnellisena sitä, joka ei tahtoisi mitään unohtaa.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nLaaksot, metsät ja vuoret ovat lumen peitossa, mutta valtameri\nlainehtii vapaana kuten aina, ja mustana ja imevänä virtaa kesäisin\nniin ystävällisen näköinen virta uomassaan. Ja ilta on leuto ja\nmustan pimeä, mutta saha on valaistu, valaistuja ovat talot ja\nmökit, valot välähtelee myöskin sataman lyhdyistä ja laivoista,\nmutta kaikkein kirkkaimpana se loistaa \"residenssiksi\" sanotun\nikkunariveissä. Ne valaisevat koko vuoren rinteen, ne upottaisivat\nvaloon koko Vangenin seudun, jos ne siihen vain kykenisivät.\n\nMutta sen sijaan sieltä virtaa alas laaksoon peli ja musiikki, jotka\nsekoittautuvat kosken pauhuun ja sahakoneiden jyminään.\n\nTiedetäänhän kyllä, että Erik Hansen on hiljainen ja nöyrä herra,\njoka ei paljoakaan tämän maailman menosta ja huminasta välitä, kun\nvain kukin tulee omilleen ja asiat luistavat mutkattomasti. Mutta\nrouva, hän ikävystyy vuosi vuodelta, ja nyt on herra tahtonut laittaa\nhänelle pidot.\n\n\"Residenssiksi\" sanotussa tanssitaan parhaillaan, vaikka ei herra\nosaakaan tanssia, mutta mitä se asiaan kuuluu.\n\nJo päivällä sinne tuli laivallinen suuria herroja rouvineen,\npoikineen ja tyttärineen ja amtmanni itse heidän etunenässään.\n\nMutta juhliin onkin kaksinkertainen syy, sillä viikko sitten on\nErik Hansenista tehty Englannin varakonsuli, ja tänään se on tullut\njulkisesti tiedoksi. On vielä toinenkin syy. Toiset kauppiaat,\npienet ja suuret, olivat koettaneet kaivaa hänelle hautaa, mutta\nhänpä olikin lähettänyt vanhan, viekkaan Nils Hauanin pohjoiseen\nja sulavan, hienon asianajaja Ursfjordin etelään, ja asiat olivat\nsujuneet kuin itsestään. Niinpä olivat juhliin tulleet myös kuuro,\nsaita Ross ja aina hymyilevä kauppias Knudsenkin, ja molemmat olivat\nolleet sen näköisiä kuin olisivat maistaneet etikkaa.\n\nKuitenkaan ei alhaalla laaksossa tiedetty mitään sen varmempaa.\nKonsuli rouvineen oli ollut satamassa vastassa vieraitaan ja\nkaupungista tilattuja musikantteja, mutta vielä äsken, pimeän tullen,\nhän näkyi yhä kuukkivan konttorissa vanhan, pystyn Johannesenin\nkanssa, vaikka pidot olivat täydessä käynnissä. Sitten hän pistäytyi\nsahalla ja meni taas konttoriin, ja yhäkin hänen päänsä sieltä näkyy.\n\n-- Luulen, että teitä jo kaivataan, herra konsuli, sanoi herra\nJohannesen.\n\n-- Niin kai. Mutta minusta tuntuu, kuin minun tällä hetkellä pitäisi\nparemminkin olla kirkossa, herra Johannesen.\n\n-- Te ehditte kyllä vielä sinnekin. Jos amtmanni pitää teille puheen\nuuden asemanne johdosta, niin teidän olisi siihen vastattava ja sitä\npaitsi lausuttava vieraat tervetulleiksi.\n\n-- Olen lausunut heidät jo kahteen kertaan tervetulleiksi, ensin\nsatamassa, sitten tulopöydän ääressä. Ja lähtiessäni pyysin anteeksi,\nettä minun hetkeksi täytyi poistua toimiini. Amtmanni vastasi sen\ntäysin ymmärtävänsä.\n\nHerra Johannesen naurahti.\n\n-- Amtmannin puheeseen on joka tapauksessa vastattava, väitti hän.\n\n-- No, mitä minä siihen sanon?\n\n-- Konsuli Björseth kiitti kunniasta, jota ei millään tavalla tiennyt\nansainneensa.\n\n-- Että minä sata kertaa vähemmän olen tämän kunnian ansainnut, sen\nhe hyvin tietävät minun vakuuttamattanikin.\n\n-- Tiedän kyllä, konsuli Hansen, että olette näitä pitoja vastaan,\nmutta etiketti on etiketti.\n\n-- Kaksikymmentä vuotta sitten, herra Johannesen, ette aavistanut,\nettä kerran puhuttelisitte minua konsuliksi. Te muistatte kyllä,\nettä minulla oli resut ylläni ja rupla rahaa, jotka olivat joltakin\nruumiilta ryöstetyt, elääkseni. En luule olevani taikauskoinen enkä\ntunteellinenkaan, mutta luuletteko olevan Jumalan mielen mukaista,\nettä minä rahoilla, joihin ei minulla ole osaa eikä arpaa, annan\nviinien vuotaa, musiikin soida ja pidän kemuja, minä, joka olen\nnähnyt nälkää ja kuolemaa jos kukaan! Ja tätä sen vuoksi, että\nminulla on rikas vaimo. Eikö se, herra Johannesen, ole Jumalan\npilkkaa?\n\nHerra Johannesen otti lasit nenältänsä ja pyyhki silmiänsä.\n\n-- Ajatuksenne ovat oikeat, mutta synkät, vastasi hän verkalleen.\n-- Jos Luojamme on antanut armonsa loistaa ylitsenne, en usko, että\nteidän sen vuoksi on kidutettava ajatuksianne. Vaimo-vainajani...\nhm... ajattelisi ehkä jotenkin samaan tapaan kuin te, mutta kyllä\nminun uskoni on, että hyvyyskin on luotu sitä varten, että me siitä\nkristillisesti ja kohtuudella nauttisimme.\n\n-- Kun eivät vain lähimmäisemme siitä kärsi.\n\n-- Vaikka teillä olisi kaiken maailman omaisuus, ette sillä voisi\nkärsimyksiä poistaa, eikä se ihmisvallassa olekaan.\n\n-- Mutta miltä luulette tuntuvan noista, jotka tuolla sahassa tekevät\ntyötä nytkin läpi yön, kun meiltä kuuluu tanssi ja hummaus?\n\n-- Ajatukseni on se, konsuli Hansen, että jokainen kantaa onnensa tai\nonnettomuutensa omassa rinnassaan. Toiset kadehtivat tietysti, ja se\ntunne on helvetistä, toiset katsovat sen kuuluvan suorastaan asiaan,\nkolmannet koettavat, ehkäkin vain vaistomaisesti, päästä samanlaiseen\nasemaan.\n\n-- Hyvä on, herra Johannesen. Menkäämme sitten vain sinne ylös. Mutta\nsillä ehdolla, että te puhutte.\n\n-- Minä! Mitä amtmanni siitä arvelisi?\n\n-- Sanokaa, että minulla on hidas puhe ja kankea kieli, sanokaa\nsuoraan, että minua niin hävettää, etten saa puhutuksi.\n\n-- Ellette todellakaan saa puhutuksi, konsuli, niin kyllä hoidan\nasian.\n\nMutta konsuli Hansen sai todellakin puhutuksi, vieläpä laajemmasti\nkuin oli aikonutkaan.\n\nEnsin hän oli kuin huumauksissa. Että hänellä todellakin oli näin\nkaunis koti, näin laaja ja valoa tulvillaan. \"Residenssiksihän\"\ntätä sanotuinkin. Ja näin paljon hienosti puettuja herrasmiehiä\nja kauniita naisia. Ne olivat tulleet tänne hänen takiaan, vai\nolisivatko paremminkin tulleet Signen takia? Taikka vain muuten,\nkatselemaan, uteliaisuudesta. Hän, herra konsuli, kulkee tämän kaiken\nhienon väen joukossa tavallisissa arkitamineissaan hiukan hämillään\nolevan näköisenä.\n\n-- Käytöksen puutetta, sanoo yksi.\n\n-- Ei, vaan erikoisuudentavoittelua! lisää toinen.\n\nMutta ne lausutaan niin, ettei hän sitä kuule. Silloin hän kohtaa\nvaimonsa, Signe Björsethin katseen. Siinä on hiukan moitetta, tuskin\nhuomattavaa kulmien rypistystä, mutta enemmän, verrattomasti enemmän\nrakkautta. Miksi se joskus näin loistaa, toisinaan taas on kuin\npilven peitossa. Hän tahtoisi nyt yht'äkkiä olla Signen kanssa kahden\nja kysyä: Nyt meillä on pidot, mitäs arvelet?\n\nMutta silloin hän äkkiä huomaa istuvansa amtmannin rouvan rinnalla\nja Signen amtmannin vieressä. Torvet toitottavat, lasit kilisevät,\nsyödään, ollaan Englannin varakonsuli niin kuin Andreas Björseth\nennen.\n\nSilloin amtmanni kilahduttaa lasinsa reunaan ja nousee. Hänen\näänensä on syvä, se tulee kuin maan alta. Mitä hän puhuu?\nLiikemies- ja kauppiaskunnasta, viennistä, tuonnista ja elinkeinoista,\nmaailmanvalloista ja pienistä, varjossa elävistä kansakunnista.\nSitten eläköön ja torventoitotusta. Se kai on hän, Erik Hansen, jonka\npiti elää.\n\nHän vilkaisee herra Johanneseniin, ja tämä nyökäyttää päätään. Hänen\nruumiinsa valahtaa kylmäksi, ja yhtäkkiä hän kuulee puhuvansa.\n\n-- Minä kiitän kunniasta, joka osakseni on tullut ja jota en millään\ntavalla katso ansainneeni. Epäilen, kuinka konsulinvirkani tulee\nonnistumaan, koska en edes osaa edustamani maan kieltä. Ne kauniit\nsanat, jotka herra amtmanni äsken minulle omisti, katson kuuluvan\nkunnioitetulle appivainajalleni ja hänen apulaiselleen, herra\nJohannesenille, joka olisi ollut monin verroin ansiokkaampi kuin minä\nkonsulinviran vastaanottamaan.\n\nJoko hän lopettaisi? Ei, hänen ajatuksenjuoksunsa on tällä kertaa\ntavattoman kirkas ja suoraviivainen. Löisikö hän kaikki leikiksi ja\nsanoisi, että jos Persia tai Arabia tarvitsisi täällä konsulia, niin\nsen viran hän osapuilleen moitteettomasti hoitaisi, sillä sen maan\nkansalaisia ei monesti ole sattunut hänen tielleen? Hänen tietääkseen\nei kertaakaan, mutta sen sijaan useimmat hänen tapaamansa neekerit\novat olleet hänen brittiläisen majesteettinsa alamaisia.\n\nHän on pitänyt lepohetken eikä ole älynnyt istuutua. Ja kuulijat\nodottavat, hänen on siis jatkettava.\n\nEikö herra amtmanni äsken vihjaissut jotakin toisen maan\nvallanalaisuudesta, mutta puhunut norjalaisesta tarmosta ja\nnorjalaisesta kunnosta? Hän ei tiennyt, keitä herra amtmanni lähinnä\ntarkoitti, mutta jos puhe koski edesmenneitä Björsethejä, niin hehän\nolivat itse asiassa tanskalaisia, joskin hänen appensa jo oli ollut\nyhtä hyvä, ehkä parempikin norjalainen kuin moni muu, toiminut\nnorjalaisesti ja ajatellut norjalaisesti. Hän, Erik Hansen, uskalsi\nluulla, että nämä rannikot olisivat hiukan toisenlaisia, ellei isä ja\npoika Björsethiä olisi ollut.\n\nTullessaan tähän huomasi Erik Hansen, kuinka Signe punastuen loi\nkatseensa maahan ja kuulijakunta näytti säpsähtävän. Herra Johannesen\nhypisteli lautasliinaansa, ja herra amtmanni tuijotti häneen suu\nraollaan ja silmät rävähtämättöminä, mutta hän jatkoi puhettaan siitä\nhuolimatta. Olihan tämä hänen kotinsa.\n\nMitä taas tuli häneen, Erik Hanseniin, josta nyt, Jumala\nties mistä ansiosta, oli tehty Englannin varakonsuli, niin\nhänhän oli suomalainen, kveeni, niin suomalainen kuin ihminen\nkoskaan saattaa olla. Mutta isänmaa-käsite oli hänenlaiselleen\noppimattomalle miehelle tuntematon asia, vaikkakin hän oli koettanut\nyksinkertaisella järjellään miettiä sitäkin seikkaa pitkin ja\npoikin. Hän muisti isänmaastaan vain suuret metsät ja suuret suot,\npeninkulmaiset tiettömät taipaleet ja kaljut tunturit, ne hän muisti,\nmutta ennen kaikkea nälän, taudin ja kuoleman, jota hän satojen\nmuitten kanssa oli lähtenyt pakoon. Myöhemmällä matkalla kotimaahansa\nhän oli koettanut käsitystään oikoa, mutta silloin hän jo ajatteli\nniin kuin ne, joiden parissa hän oli parhaimman nuoruutensa viettänyt\nja joille hän, vaikkakin he olivat hänen työstään hyötyneet,\nsittenkin tunsi olevansa kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä on se\nmittapuu, jolla ihmistyön arvo mitataan? Tuskinpa se vain on kruunu\ntai äyri tai Englannin punta, tuskinpa se vain on se asema, jonka\njoku työllään saavuttaa, ja tuskin se vain on sekään, mitä saamme\naikaan, sillä onhan ihmisiä, jotka ponnistavat koko ikänsä saamatta\naikaan oikeastaan mitään, ja kuitenkin he ovat tyytyväisiä.\n\nTäällä istuu kaksi herraa, herrat Johannesen ja Hauan, jotka ovat\nnähneet hänen vaelluksensa alusta asti tähän hetkeen saakka, niin, ja\noikeastaan kolmaskin, vaikka hän ei kelpaa tähän seuraan, sillä hänen\npaikkansa on keittiössä...\n\nPieni kilahdus, konsulinna Hansenin itsepintainen valkea käsi on\nvetäytynyt nyrkkiin ja siinä oleva pikari mennyt säpäleiksi.\n\n-- Sanokaa minulle, hyvä herrasväki, jatkaa konsuli Hansen\ntätä huomaamatta, -- ellei kaikkivaltiasta Luojaa olisi ollut,\nolisiko minulla nyt kunnia nähdä herra amtmannia ja kaikkia\nnäitä kunnioitettavia vieraita luonani juhlimassa ansiotonta\nkonsulinarvoani?\n\n-- Kyllä te vain itsekin olette tehnyt koko paljon, herra konsuli,\nkeskeytti amtmannin syvä ääni, ja herra Johannesen näkyi nyökkäävän.\n\nVähän, niin vähä, ettei se ole sanankaan arvoinen. Lähinnä\nJumalaa hän sai kaikesta kiittää konsuli Björseth-vainajaa, herra\nJohannesenia ja vaimoaan. Ja sen vuoksi hänen ajatuksensa nyt tällä\nhetkellä väkisinkin kääntyivät ajattelemaan niitä suomalaisia, jotka\neivät ole varakonsuleita ja rikkaita miehiä, vaan jotka tekevät työtä\nlaivoissa, perkaamoissa, satamissa, kuivauspaikoissa, ja nytkin, yön\nhetkinä, sahassa tuolla alhaalla ja joista hän tuntee olevansa yksi\neikä heitä parempi. Hän ei osaa selittää, mitä hän tarkoittaa, mutta\nhän toivoisi sen ajan tulevan, jolloin hän voisi olla suomalaisten\nkonsuli...\n\n-- Suomalaisten norjalainen konsuli, keskeytti herra amtmanni taas.\n\n-- Aivan niin, herra amtmanni, sillä muuta vaihtoehtoa tuskin on.\nNiiden konsuli, jotka ovat vaihtaneet isänmaata, eivät etsiäkseen\nkultaa ja kunniaa, vaan toimeentuloa, niiden, joiden lastenlapset jo\novat unohtaneet maansa ja sen kielen, mutta jotka haluavat työllään\nhyödyttää sitä maata, johon he alkujaan ovat tulleet vain vieraiksi,\nja lopuksi niiden jotka kokoontuvat yhteisiin kokouksiinsa kiittämään\nJumalaa kaikesta, mitä heidän osakseen on tullut.\n\n-- Herra amtmanni, hyvät naiset ja herrat, lopetti hän, -- minä\npyydän teitä pitämään itseänne ei minun, vaan kolmen polven\nBjörsethin, isän, pojan ja tyttären vieraina. Edelleen pyydän minä\nteitä, kunnioitettavat vieraat, kanssani kohottamaan lasinne niiden\nkunniaksi, jotka vaivattuja ja työllä raskautettuja ovat. Lopuksi\npyydän herra pastoria pitämään rukouksen, ja sen jälkeen antakaamme\nmaalliselle riemulle se osa, mikä sille kuuluu.\n\nEivät mitkään torventoitotukset eivätkä eläköönhuudot seuranneet\nkonsuli Hansenin puhetta, ja malja juotiin painostavan tunnelman\nvallitessa. Amtmanni astui esiin ja puristi hänen kättänsä, mutta\nhänestä tuntui, kuin hän olisi hyvin kaukana ja katselisi kaikkea\nsyrjästäpäin, niin kuin koko meno ei häneen koskisi. Eikö hänellä\nvain ollut mustepilkkujakin sormissaan ja kaulanauha jollakin tavoin\nepäkunnossa.\n\nSiinä hän seisoi kaikkien katselemana, ypöyksin keskellä\nihmispaljoutta, mutta kun merkki tanssiin oli annettu, tuli vanha\nNils Hauan hänen luoksensa, ja kasvoilla näkyivät kyynelten jäljet.\n\n-- Sadat kiitokset, herra konsuli, sanoi hän vapisevalla äänellä, --\nminä itkin ajatellessani, kuinka toisin olisi voinut olla.\n\n-- No, se oli sitä aikaa, herra Hauan, vastasi Erik Hansen kartellen.\n\n-- Juuri niin, mutta sittenkin... Mutta meillä, meillä Hauaneilla\non se veren palo erilainen, mutta sitä asiaa ette taida ymmärtää,\nkonsuli. Minä kävin kertomassa Teklalle puheistanne...\n\n-- Teklalle?!\n\n-- Niin, keittiössä. Ja hän itki. Voi, hyvät ihmiset, miten hän itki.\n\n-- Ei suinkaan vaimoni sattunut käyntiänne näkemään? kysyi Erik\nHansen melkein säikähtäen.\n\nNils Hauan hymähti, hiukan entisen Nils Hauanin tapaan.\n\n-- Ei, minä olen varovainen mies, vastasi hän. -- Mutta tahtoisitteko\nkuunnella vanhan miehen neuvoa? Lähettäkää pois Tekla.\n\n-- Miksi?\n\n-- Te ette ymmärrä naisen sydäntä. Rouva konsulinna ei kärsi Teklaa,\nja he ovat toisilleen vaivaksi. Sellaista se on, ja minä käsitän sen\nkyllä.\n\n-- Niin, voitte olla oikeassa, Nils Hauan, mutta tuhannet syyt\npuhuvat vastaan. Ja minne minä hänet lähettäisin?\n\n-- Minulla on Thomasinen kolme alaikäistä lasta, ja Tekla hoitaisi\nniitä hyvin.\n\n-- Mutta tulisiko Tekla teille?\n\n-- Tulisi, nyt. Minä olen kysynyt.\n\nKonsuli Hansen loi häneen pitkän, tutkivan katseen. Mitä hänen\nkorvansa kuulikaan ja mitä on tämä mainen elämä?\n\n-- Oikeinko te, että... änkytti hän saamatta lausetta loppuun.\n\n-- Ei, ei kuin hoitamaan taloutta vain, selitti Nils Hauan\ninnokkaasti. -- Ja sitten olen ajatellut, että toiselle\npaikkakunnalle, ettei hän olisi rouva konsulinnan silmien edessä. Jos\nminä saisin pienen summan, niin perustaisin vähäisen puodin...\n\n-- Sen saamisesta voitte olla aivan varma, herra Hauan.\n\n-- Ei kuin lainaksi vain. Minä olen tosin leinin runtelema ja ehkä\nkeuhkotautinenkin... Jumala sen tiesi... mutta kauppamiestä minussa\nsentään vielä lienee hiukan jäljellä.\n\n-- Kuinka vain tahdotte, herra Hauan. Ottakaa vain Tekla mukaanne,\nja Jumala olkoon kanssanne. Sittenpä on hänenkin, raiskan, elämä\nkulkenut ympyränsä.\n\nKonsuli Hansenin suupielet vavahtelivat, ja lopuksi hän jo itki eikä\ntiennyt itsekään, miksi niin teki. Oli vain niin pakahduttavaa ja\nvapauttavaa samalla kertaa. Kaksikymmentä vuotta.\n\nMutta alhaalla laaksossa, hyvin lähellä sitä tienoota, missä\nvaikeitten töyrästen reunustama musta virta yhtyy valtamereen, siellä\nsähisivät raamit kuin suunnattomat, vihaiset kissat, siellä jyrisivät\nkoneet ja laudat räiskähtelivät, ja siellä ei juhlista tiedetty\nmuuta kuin kuultiin sen häipyvä humuja nähtiin huikaisevat valot\n\"residenssin\" ikkunoista.\n\nHerrat, heillä on aikaa ja tilaisuutta pitää juhliansa ja juoda,\nmutta työmiehelle ei Hansenilla liiennyt laittaa vaatimatonta\nolutkullua, ei krouvin tapaistakaan, kuten muut konsulit ja patruunat\ntekivät. Miksi ei, voittaisihan se siinäkin, saisi maksamiaan\nkruunuja takaisin.\n\nMutta jo muutamia hetkiä myöhemmin aletaan kuiskailla. Miehet\nkokoontuvat ryhmiin ja puhuvat toisilleen, on kuin koneetkin\nhiljentäisivät vauhtiaan kuullakseen.\n\nKonsuli on puhunut ja puhunut merkillisiä sanoja.\n\nKuka on kertonut? Ei kukaan tiedä. Varmaa se vain on. Huhu on kuin\nnäkymättömin siivin lentänyt tänne alas sahalle.\n\nHän on puhunut vaivatuista ja työn raskauttamista, hän on sanonut,\nettä hän on yksi niistä, jotka otsansa hiessä tekevät työtä\nlaivoissa, satamissa, kuivaamoilla ja \"nytkin tuolla alhaalla\nsahassa\". Suomalainen. Eikä parempi kuin yksikään heistä.\n\nMitä tämä tahtoo sanoa?\n\nNyt on ruokatunti, ja koneet pysähtyvät kokonaan.\n\nSilloin muuan vanha, harmaja työmies, vanhin heistä kaikista, koettaa\nottaa selittääkseen.\n\n-- Se kai tahtoo sanoa, arvaan ma, lausuu hän, -- että meidän\nkaikkien on saatava elää. Ja kai sitäkin, että elää siedettävästi.\n\n\n\n\nIX\n\n\nBergillä oli kahvikutsut. Hän oli muuttanut niihin huoneisiin, jotka\nkonsuli Hansenilla aikanaan oli ollut hallussaan.\n\n-- Konsuli Hansen osaa hyvin järjestää asiansa, sanoi rouva\nIngebritsen. -- Niin kuin tuonkin Teklan jutun. Konsulinna ei\ntahtonut häntä kärsiä. No, hyvä on. Löytyipähän tuollainen\npuolihöperö, uskovaiseksi tullut Hauan, ja asia oli selvä. Sai mennä\nsinne, mistä oli tullutkin, Hauanille.\n\n-- Hansenista me saamme kolmannen Björsethin, jatkoi vanha Ross\nsynkästi. -- Ensimmäisen takia minun piti lopettaa afäärini.\n\n-- Olisit kiskonut vähemmän, pisti vouti Bjerkeng väliin.\n\n-- Minä en kiskonut, huusi herra Ross, -- jumaliste, minä en\nkiskonut. Mutta Björsetheille pitää olla kaikki niin kuin\nvaseliinilla voideltua. Joka ei taivu, pois tieltä vain, sievästi ja\nsokerisesti.\n\n-- Nyt puhutte liikoja, herra Ross! kiljui herra Berg hänen\nkorvaansa. -- Hansen antoi minulle tämän paikan halvalla ja\nedullisilla ehdoilla, ja minä olen täysin tyytyväinen.\n\n-- Pelkäsi yhtiötä!\n\n-- En usko. Mutta pienet hommat, pienet ja suurivaivaiset, eivät\nkannattaneet.\n\n-- Puhut omaan pussiisi, Berg. Miksi eivät ne olisi kannattaneet niin\nkuin tähänkin asti, mutta miljoona peloitti. Ja kuutisenkymmentä\nkalastusruuhtakin meni suomalaisille kuin ilmaiseksi.\n\nKauppias Knudsen otti nyt puheenvuoron.\n\n-- Hänhän on heitä itsekin, sanoi hän, -- eikä yhtään parempi. Ettekö\nkuulleet puheesta?\n\n-- Onneksi minun korvani ovat huonot, tokaisi herra Ross.\n\n-- Ja herra amtmanni itse istui kuuntelemassa! huomautti vouti\nBjerkeng. -- Oli se koreata kuunneltavaa! Suomalaisten konsuli!\n\nHerra Bratt, joka äänettömänä oli istunut nurkassaan, rupesi yhtäkkiä\npuhumaan.\n\n-- Totuus on muuan sellainen asia, josta emme minnekään pääse. Minun\nnähdäkseni herrat ja rouvat niin kuin minäkin istuimme niin kuin\nkirkossa ja kaikki yhtä kostein silmin.\n\nRouva Berg, vaatimaton, hiljainen ihminen, palasi taas Teklaan.\n\n-- Pyydän, ettette puhuisi hänestä pahaa, pyysi hän. -- Minä tunnen,\nettei siinä asiassa ole mitään puhumista.\n\n-- Ja minä! jyrähti pastori Hjelm odottamatta.\n\nNämä kaksi sanaa vaikuttivat kuin sähköisku. Pastori Hjelmillä oli\nkieltämättä omat syynsä puhua, sillä hänhän, jos kukaan, tunsi\nkonsuli Hansenin läheltä.\n\n-- Olen pitkin ikääni pannut merkille, jatkoi pastori Hjelm\nsäyseämmin, -- miten muutamien ihmisten menestys herättää toisissa\nkateutta, vaikka eivät itse ole vahinkoa kärsineet. Konsuli, eihän se\nnyt ole mikään avain taivaaseen.\n\nKukaan ei puhunut mitään. Pappihan on pappi ja pastori Hjelm sitä\npaitsi liian vanha mies vastustettavaksi.\n\n-- Mutta kun ihminen myötäkäymisessään rupeaa röyhkeäksi, puhui\npastori edelleen, -- silloin Herramme kyllä pistää sormensa peliin.\nOlen tuntenut konsulin kaksitoista vuotta enkä koskaan ole nähnyt\nhänen nöyryytensä pettävän. Muutamien koulu on liian raskas.\n\n-- Takaako pastori, että tuo hurskasteleminen ja nöyryys sitten on\nniin todellista? kysäisi rouva Ingebritsen.\n\n-- Jaa, ihminen näkee vain sen, mikä pinnalla on, huokaisi pastori\nHjelm, muisti, että nyt on lauantaipäivä, otti hattunsa ja lähti.\n\nRouva Ingebritsen ei ollut niitä, jotka ilman muuta antavat myöten.\n\n-- Eikö Gunhild Hjelm-vainajasta ja konsulista puhuttu aikanaan?\nkysyi hän terävästi.\n\n-- Siitä ei kukaan tiedä mitään varmaa, vastasi rouva Berg päätään\npudistellen.\n\n-- Kuitenkin, kuitenkin minusta tuntuu...\n\n-- Joskin olisi jotakin ollut, jatkoi rouva Berg, -- niin kyllä sen\non täytynyt olla hyvin viatonta ja suvaittavaa. Muuten ei pastori\npuhuisi niin kuin puhuu konsulista.\n\n-- Mutta sitä minun sittenkin on ihmeteltävä, miten Signe Björseth\njuuri tämän Hansenin... Eikö hänellä pitänyt oleman joku lordi tai\nsellainen?\n\n-- Tavallinen englantilainen kauppias vain, keskeytti herra Berg\nkarusti.\n\n-- Vaikkapa niinkin, mutta että sittenkin tämä Hansen...\n\nNyt kauppias Knudsen räjähti nauramaan.\n\n-- Neiti Björseth otti Hansenin, eikä päinvastoin, ja sillä hyvä,\npaukautti hän. -- Minä tiedän sen, minä, vaikka en ole viitsinyt sitä\nhuudella.\n\nHerra Ross oli kuullut viimeiset lauseet.\n\n-- Katsokaas, lausui hän, -- minäkin ajattelin ensin jotakin\nenglantilaista koipeliinia. Mutta sellainenhan on luonnon järjestystä\nvastaan. Björsethit alkoivat muutenkin olla liian hienoja, hienoja\nkuin englantilaiset rotuhevoset. Siihen tarvittiin ehdottomasti\ntällainen Hansen.\n\nNaiset punastuivat, mutta Ross oli hellittämätön.\n\n-- Puuhatkaa te vain yhtiöitä, sanoi hän, -- mutta niistä minä pidän\nnäppini erilläni. Seurauksia rotusekoituksesta ei ole vielä näkynyt,\nmutta jos Hansen saa rouvastaan ongituksi pojan, niin minä sanon,\nettä rannikolla tapahtuu vallankumous.\n\nRossin uusi purkaus ei ollenkaan parantanut edellisen vaikutusta.\nRouva Berg koetti pelastaa tilannetta tarjoamalla lisää.\n\n-- Itsehän sinä ja Malone yhtiötä puuhasitte, huomautti kauppias\nKnudsen. -- Kun Hansen ennätti edelle, niin peräännyit. No, et\nsinäkään iankaikkisesti elä. Sisarellesiko annat koko omaisuutesi?\n\n-- Hänellä on enemmän kuin minulla. Minä testamenttaan Hansenille.\n\n-- Vai niin, virkahti herra Knudsen rauhallisesti ja jätti itselleen\nvapauden uskoa minkä tahtoi.\n\n-- Juu, Hansenille. Minulla on sitten taivaasta mukava katsella, kun\nte tärisette.\n\n-- Mutta eikö hän tuottanut sinulle kymmenien tuhansien kruunujen\nhäviön Hauanin vararikon aikana.\n\n-- Tavallaan kylläkin. Hän se kuului osoittaneen sen Hauanin\ntytön minun luokseni. Se oli niin pirullisesti laskettu, etten\nitse olisi voinut laskea paremmin. Tiesi, näetsen, että tahdoin\nolla Björseth-vainajan tiellä missä vain. Mutta kuulkaapa nyt ja\nällistelkää: pari vuotta sitten hän ilman muuta tarjosi vahingon\ntakaisin.\n\n-- Helkkarissa! Ellet se olisi sinä, Ross, joka puhuu, luulisin\nkuulevani valehistoriaa.\n\n-- Mutta minä sanoin näin: menkää hornan tuuttiin, herra, ja hoitakaa\ntekin vain afäärinne, kyllä minä hoidan omani. Sitä minä, herrat,\nsanon omaksitunnoksi.\n\n-- Mutta Nils Hauan ei kuitenkaan saanut omiansa takaisin.\n\n-- Asialla on eri luonne. Sitä paitsihan se olikin Björseth-vainajan\njuttuja, ei Hansenin. Hauanin pönkittäminen ei olisi auttanut yhtään\nmitään.\n\nRouva Ingebritsen oli kristianialainen, hänen miehensä oli määrä\ntulla johtajaksi siihen yhtiöön, joka vasta oli alullaan ja josta\ntuskin tulisi mitään. Hän ei voinut antaa anteeksi sitä, että Hansen\nnoin oli astunut heidän suunnitelmiensa tielle.\n\n-- Te saatte sanoa mitä haluatte, herra Ross, sanoi hän, -- mutta\nnousukas Hansen joka tapauksessa on.\n\n-- Kaikkien meidän on ollut jostakin noustava.\n\n-- Sellaisia juhlia kuin Vangenissa en ole nähnyt edes... niin, en\nmissään. Ja tuota kaikkea yhden konsulinarvon vuoksi. Minä huomautan\nteitä silloin, kun lankeemus alkaa seurata ylpeyttä.\n\n-- Huomauttakaa vain. Ruoat olivat hyviä, juomat olivat hyviä,\ntanssi sujui erinomaisesti; mikäli minulle on kerrottu, oli\nmusiikkikin mukiinmenevää, ja puhe kuuluu olleen erikoinen. Itse\njuhlallisuuksista, niin kuin näitte, ei Hansen itse näyttänyt\npiittaavan tuon taivaallista. Ja itse miehestä minä en välitä, mutta\nkolmannen ja kaikkein äkäisimmän Björsethin me hänestä saamme.\nNeljättä en enää ole näkemässä, kyllä Luoja minut siitä varjelee.\n\n\n\n\nX\n\n\nVangen ei Erik Hansenin silmissä enää näyttänytkään niin suurelta,\nvaloiselta, ilmavalta ja mahtavalta. Sinne oli tullut kuin jotakin\nvierasta, raskasta ja painostavaa. Se ei ollut enää kuin hänen\nkotinsa.\n\nHän ei ollut juonut, mutta hänen päänsä oli raskas, ja kuin jonkin\nlevottomuuden ajamana hän kulki huoneesta huoneeseen. Mitä varten\ntällaisia pitoja ja paraateja? Mitä varten Signe oli niin tahtonut,\neihän se ollut hänen luonteensa mukaista. Mutta omillaan, omillaanhan\nhän niitä piti.\n\nVieraat olivat huvenneet, mutta tupakansavua leijaili vielä ilmassa.\nRuokasalissa ja muuallakin oli poiskorjaamattomia laseja ja maljoja.\nIson salin paljas lattia oli naarmuja täynnä, muualla olivat matot\nepäjärjestyksessä.\n\nJa tanssi! Miksi tanssia, kun talonväestä kumpainenkaan ei ollut\ntanssinut? Hän oli odottanut että edes Signe, mutta hän oli vain\nhymyillen pudistellut päätään jokaiselle, joka oli tullut häntä\nnoutamaan. Kuitenkin Erik Hansenin täytyi kesken kaikkea hymähtää.\nVanha, juhlallinen Johannesen oli aloittanut kankeilla jaloillaan\ntanssin amtmannin rouvan kanssa, mutta kun herra amtmanni oli\nkumartanut Signelle, oli tämä hymyillen osoittanut vieressään istuvaa\nnuorta rouvaa, mikä se nyt mahtoi olla, joku Ingebritsen. Että\nJohannesen saikin niin paljon koivistaan irti. Mutta miten Signe oli\nselittänyt asian amtmannille? Kun ei tullut kysytyksi!\n\nTullaan ilmoittamaan, että pari työmiestä haluaa häntä tavata. Erik\nHansen katselee hiukan neuvottomana ympärilleen. Tänne heitä ei voi\nkäskeä: \"herrasväen törsäystä\".\n\n-- Ohjatkaa heidät työhuoneeseeni, käskee hän. Hän oli vielä\npuolipukimissaan, mutta meni kuitenkin.\n\nMiehet olivat vain tulleet kiittämään niistä rahalahjoista, joita\ntänä aamuna oli työväestölle konttorista jaettu.\n\nOho, eikö sen enempää. Siitä nyt ei kannattanut tulla kiittämään. Jos\nsaha tuottaisi paremmin, niin hän koettaisi hiukan nostaa palkkoja,\nse olisi parempi kuin tuollaiset tilapäiset lahjat.\n\nMiehet katsovat toisiaan ikään kuin jonkin verran neuvottomina.\n\n-- Ei se moitetta ole, sanoo Erik Hansen, -- mutta ajat ovat huonot.\n\n-- Sitä mekin, konsuli, kyllä me aina yritämme.\n\n-- Odottakaas hiukan. Tarjoaisin teille jotakin, mutta täällä ovat\npaikat vielä hiukan epäkunnossa.\n\nTarjoiluhuoneesta hän omin käsin tuo heille lasillisen viinaa\nkummallekin.\n\n-- Tuhannet kiitokset, konsuli.\n\nKatsos vain, kuinka muistavat tuon konsulin. Seuraavana hetkenä hän\njo taas harmittelee. Sopiko hänen nyt menetellä näin, selittää, että\novat paikat vähän epäkunnossa, että on hiukan pidetty juhlaa? Ja omin\nkäsin hakea heille viinaa. Olisiko Andreas Björseth niin menetellyt?\nEi, mutta Nils Hauan kylläkin, aikoinaan.\n\nPäivä on jo korkealla, ah, kello sivu yhdentoista. Ja muut ovat\nolleet työssä jo kello viidestä. Heillä ei ole ollut mitään juhlia.\n\nKonsuli Hansen kulkee taas huoneesta huoneeseen, raottaa makuukamarin\novea, mutta Signe nukkuu vielä. Menisikö hän konttoriin vai\nodottaisiko heräämistä?\n\nKeittiöstä kuuluu astioitten helinää ja palvelusväen puhetta ja\nkikatusta. Hän menee sinnekin.\n\n-- Koettakaapa saada nopeasti paikat kuntoon ja ainakin ennen kaikkea\nnuo likaiset lasit venymästä.\n\nMissä Tekla on?\n\n-- Hänhän lähti yhdeksän laivassa.\n\n-- Ai niin, aivan oikein. Hakekaa kylästä apua täksi päiväksi.\n\nErik Hansen peseytyy, pukeutuu nopeasti ja alkaa astella\nvuorenrinnettä vievää tietä alas laaksoon.\n\n-- Lähti yhdeksän laivassa.\n\nLähti hyvästiä sanomatta, palkkaansa kysymättä, lähti, kun oli\nsaanut suojattinsa kerjäläisestä brittiläiseksi varakonsuliksi.\nKaksikymmentä vuotta, ei hyvästiä. Erik Hansenia pakahdutti, hänestä\ntuntui, kuin olisi jotakin hänestä itsestään tempaistu irti ja viety\nsaavuttamattomiin. Tähän asti oli ainainen onni häntä seurannut, nyt\ntaisi mennä sekin. Voi, Signe, ei hän sinun tielläsi olisi ollut!\n\nAurinko paistoi välkkyville hangille, ja konsuli Hansen sai takaisin\nmielenmalttinsa. Ehkäpä näin olikin paras, näin kaikkein tahdikkainta\nja hienointa. Signen katse olisi kovettunut, hän olisi ehkä\npyytänyt jäämään, noin vain, muodon vuoksi. Kun oli konsulia kaksi\nvuosikymmentä palvellut. Olisi tarvittu turhia sanoja ja selityksiä.\n\nKaikki ovat jo konttorissa töissään, Johannesen, Hauan ja ne muut.\n\nErik Hansen käskee Nils Hauanin huoneeseensa.\n\n-- Kuulkaa nyt, herra Hauan, sanoo hän, -- ettehän te vain ole\nmenetellyt epäviisaasti?\n\n-- Antakaa anteeksi, herra konsuli, mutta Tekla tahtoi itse niin. Hän\nei tahtonut hyvästellä herra konsulia.\n\nKonsuli puri huultaan ja katsoi pois, katsoi kauan ja rävähtämättömin\nsilmin.\n\n-- Vaimoni olisi kuitenkin pitänyt saada tietää asiasta, sanoi hän\nvihdoin hitaasti ja ääntään selvitellen.\n\n-- Luvallanne, konsuli Hansen, minä pyysin juhlissa häneltä lupaa\nTeklan siirtymiseen. Hän lupasi tiedustella teiltä.\n\n-- Ah, niin. Ja milloin aiotte itse siirtyä, herra Hauan?\n\n-- Milloin vain annatte siihen luvan, konsuli.\n\n-- Minä annan herra Johannesenille määräyksen maksaa teille minkä\nsumman vain tarvitsette.\n\n-- Parituhatta kruunua riittää hyvin.\n\n-- Oho! Sillä summalla te lyötte kintaanne pöytään ennen joulua.\nSanotaan nyt viisi kertaa se summa.\n\nMieli kirkastuu, mutta sen tavallinen rauhallinen vire ei palaa. Erik\nHansen käy sahalla, kiertelee ajatuksettomana ympäri lautatarhaa ja\nmenee viimein satamaan. Mary Björsethinkin pitäisi tänään tulla,\ntänään tai viimeistään huomenna. Saisi ruveta oikeastaan miettimään\nuudenkin laivan hankkimista, Mary ei ehdi kaikkeen. Ellei työ riitä,\nniin voisivathan tilaisuuden tullen kuljettaa rahtia.\n\n-- Kas vain, päivää, satamamestari. Mitä te kiikaroitte?\n\n-- Huvikseni vain, konsuli. Kiitos viimeisestä.\n\nOikein hauska päivä tänään.\n\n-- Eipä siitä hauskuudestakaan, mutta kirkas.\n\n-- Nyt näkyy savua. Voi se hyvinkin olla Mary Björseth.\n\n-- Saisi kyllä ollakin. Meillä alkaa olla liian täysinäistä. Mietin\ntässä juuri uuden purkin hankkimista.\n\n-- Silloin saatte hankkia uudet raamiparitkin ja paljon metsää lisää,\nkonsuli Hansen.\n\n-- Eipä taas. Kukas sen uuden yhtiön sillit silloin kuljettaa!\n\nErik Hansen alkaa verkalleen astella kotiinsa päin. Alkaakin jo olla\nruoka-aika. Mutta hänen mielensä on vielä kummallisessa käynnissä, ja\nkun hän tulee tienhaaraan, niin hän vaistomaisesti pysähtyy, ikään\nkuin empii, ennen kuin alkaa kävellä \"residenssiä\" kohti. Hän ei enää\nhaluaisi nähdä juhlien jälkiä.\n\nMutta sisällä on jo kaikki kunnossa, ja Signe on häntä vastassa\nyllään uudenuutukainen puku, jota hän ei ennen ole nähnyt, vielä\nkauniimpi kuin eilen juhlissa.\n\nMies pysähtyy hämmästyneenä, ilmassa on jotakin enteellistä.\n\n-- Viimeinkin sinä tulet, tervehtii vaimo.\n\nErik Hansen ei vieläkään saa mitään sanotuksi. Signessä on jotakin\nuutta, säteilevää, jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ole huomannut.\n\n-- Istu ja anna minun istua sylissäsi.\n\n-- Mutta, Signe...\n\n-- Enkö minä saa istua sinun sylissäsi? Eikö minulla ehkä ole siihen\noikeutta? No niin, nyt olet kiltti. Pidä lujasti kiinni. Tiedätkö,\nErik Hansen, miksi juuri nyt tahdon istua sylissäsi?\n\n-- En.\n\n-- Ettet sinä vain kaatuisi. Ymmärrätkö?\n\n-- En.\n\nVaimon kasvot loistavat, mutta silmiin nousevat kyynelhelmet. Hän\npainaa päänsä miehensä olkapäätä vastaan ja kuiskaa:\n\n-- Ethän sinä ole kovin pahoillasi niistä juhlista?\n\n-- En tietystikään, kun sinä niitä niin innokkaasti tahdoit.\n\n-- Enhän minä, rakas, usein juhlia tahdokaan. Mutta kun on tuntuva,\nlaillinen syy.\n\n-- Hm.\n\n-- Eihän sellaisia aiheita satu joka päivä, eikä edes joka vuosikaan.\n\n-- No, ei kylläkään.\n\n-- Tiedätkö sinä, mitä varten minä oikeastaan tahdoin kaikkea sitä\nloistoa ja komeutta?\n\n-- Kyllähän minä sen arvaan.\n\n-- Kunko sinusta tuli konsuli?\n\n-- Niinhän se puhe oli.\n\nKirkas, tukahdutettu nauru helähti huoneessa. Mutta sitten nousivat\nvaimon silmiin taas vedet, jotka saivat ne loistamaan kuin tähdet, ja\nhän suuteli miestään.\n\n-- Ah, rakas, sanoi hän silitellen hänen päätään, -- ei toki se sen\ntakia ollut. Etkö sinä ole huomannut mitään?\n\nErik Hansen otti vaimonsa pään käsiensä väliin ja katsoi häntä\nvakavasti silmiin. Mutta Signe vain hymyili ja käänsi katseensa pois.\n\n-- Sano nyt, Signe! rukoili hän viimein.\n\nSigne Björseth painautui yhä kiinnemmäksi ja laski suunsa miehensä\nkorvalle.\n\n-- Meille tulee poika, kuiskasi hän.\n\n-- Jumalan nimessä, Signe!\n\nMies aikoi hypähtää ylös, mutta vaimo piti häntä alallaan.\n\n-- Poika, mistä tiedät, että poika? kysyi Erik Hansen käheästi.\n\nVaimo sulki hänen suunsa suudelmalla.\n\n-- Etkö tiedä, että päätökseni pitävät paikkansa, sanoi hän. -- Siinä\nolivat meidän juhlamme. Muuten olen ajatellut, että kun se aika\ntulee, niin hänelle annetaan nimeksi Hans-Erik Andreas.\n\n\n\n"]