[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fq4-djCAERzQKoEF_w-Pe3RjZhdO1vdXFsXKnmU67POk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1136,"Sinivuokkoja Suomen salomailta","Tanner, Nestor (1857-?)",null,"1136-tanner-nestor-sinivuokkoja-suomen-salomailta","1136__Tanner_Nestor__Sinivuokkoja_Suomen_salomailta","romaani",[12],"rakkaus",[],"fi",1890,9172,54836,false,37541,[21,22],"Finnish drama -- 19th century","Finnish fiction -- 19th century",[24,25],"Novels","Romance","\"Sinivuokkoja Suomen salomailta\" by Nestor Tanner is a fictional narrative likely written in the late 19th century. The story revolves around the themes of love, loss, and the pursuit of happiness, focusing on the main characters Hanna and Kustaa. Their romantic journey is complicated by socio-economic struggles, leading to choices that shape their destinies in ways they could not anticipate.  The opening of the work introduces us to Hanna and Kustaa, two young lovers deeply infatuated with each other but challenged by the reality of their impoverished situation. Kustaa decides to travel to America in search of wealth to secure a future with Hanna, prompting her emotional turmoil as she faces the prospect of prolonged separation. As she eventually sets out for America, filled with hope and dreams, the narrative hints at a tragic twist, suggesting that their love story may not unfold as anticipated. The rich emotional depth and vibrant imagery paint a picture of their journey, setting the stage for a tale of ambition, desire, and the nuances of fate. (This is an automatically generated summary.)",[],236,"Tannerin teos sisältää kertomuksia ja näytelmän, jotka sijoittuvat suomalaiseen maaseutumiljööseen. Kokoelman avauskertomus kuvaa nuorenparin rakkautta ja Kustaan matkaa Amerikkaan rikastumisen toivossa. Muut tekstit käsittelevät avioliittoa ja kesävieraan saapumista maalle.","Nestor Tannerin 'Sinivuokkoja Suomen salomailta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1136. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","SINIVUOKKOJA SUOMEN SALOMAILTA\n\nKirj.\n\nNestor Tanner\n\n\n\nKokkolassa 1890,\nJ. J. Kloström'in kirjapainossa.\nTekijän kustantama.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Hän sai helposti rikkaan aviopuolison.\n Täytyy naida.\n Maisteri kesävieraana.\n\n\n\n\nHÄN SAI HELPOSTI RIKKAAN AVIOPUOLISON.\n\nTositapauksen mukaan kerrottu.\n\n\nHe olivat rakastuneet toisiinsa silmittömästi \"korvia myöten\", kuten\nsanotaan ja eihän se olekaan mikään ihmeitten ihme, koska aina Aatamin\najoissa asti on ollut tavallista, että nuorukainen ja neitonen\nrakastuvat toisiinsa, joista sitte romaanien kirjoittajat saavat\nainetta teoksiinsa. Nämä rakastavaiset, joista nyt tuumaan lyhyesti\nmainita, antaisivat myös yksin kyllin aihetta kirjailijalle\nsuurenmoiseen romaaniin. Ja jos todella olisin romaanin kirjoittaja,\nkyhäisin heistä jonkinlaisen kertomuksen tai muun semmoisen, vaan sitä\nen saata tehdä, vaikka minun täytyy näin vain jutella heistä uteliaalle\nyleisölle, kun en sitä salatakaan saata.\n\nNeidon nimi oli Hanna ja nuorukainen nimeltään Kustaa. Molemmat olivat\nhe kasvaneet meren jyrkällä rannalla. Kauan vannoivat he uskollisuutta\nja rakkautta toisillensa, mutta tuo köyhyys näytti samassa hampaitansa\nja uhkasipa lopettaa koko heidän uskollisuutensa; Kustaa oli kumminkin\nniin paljo lukenut ja kokenut ettei vallan toivottomuuteen kääntynyt,\nvaan lujalla suomalaisuudellaan Luojaan luottaen päätti koota varoja\nperhe-elämää varten ja aikoipa sentähden matkustaa Amerikan\nkultamaille, joissa niin moni on rikkautta saavuttanut.\n\nMinä lähden kauaksi ulkomaille, ennen vihkimistämme, sanoi Kustaa\nHannalle.\n\nMihin ulkomaille?\n\nAmerikan maailman osaan.\n\nKyynel herahti Hannan heleänpunaisille kasvoille, kuullessaan tuon\nsanan. Täytyykö minun jäädä tänne ikävissäni suremaan, kuihtumaan ja\nkuolemaan?\n\nTäytyy kyllä noin pari vuotta odottaa ja sitte saatamme alkaa\nonnellista yhdyselämää täällä Suomessa taikka jossakin toisessa maassa,\nehkäpä tuolla puolla aavan valtameren.\n\nNiin, mutta jos kuolet matkallasi eli siellä kaukaisessa maassa.\n\nPäässyt kuollut vuorostansa.\n\n    \"Kun kuulet kuolleheksi,\n    Tee risti rantahan ja\n    Aallon tuomat luuni\n    Ne peitä santahan\".\n\nMene siis Jumalan haltuun ja muista minua!\n\nSua muistan aina ... aina.\n\nLaiva lähti siintävien merien yli eroittaen rakastavaiset ja Hanna jäi\nsiis suruissansa ajattelemaan Kustaatansa ja miettimään sitä onnellista\naikaa, jolloin saisi hellänä puolisona olla, elää ja kuolla.\n\nPian sai hän kirjeen, jossa Kustaa kertoi matkastansa ja monenlaisista\ntapauksista uudessa kohdissa. Se lohdutti Hannaa hetkeksi. Noin parin\nvuoden kuluttua sai hän Amerikasta Kustaan kutsumuksen matkustaa sinne.\nTosin vallitsi hänessä ensin haikea ikävä -- kotia ei hän hentoisi\njättää eikä vanhempiansa. Halu kasvaa kuitenkin hänessä matkustamiseen.\nSaapuipa hänelle pian toinenkin kirje sisältäen vapaan matkapiletin.\n\nEi siis muuta, kun matkaan vaan.\n\nVihdoin lähtee Hanna laivalla, kauniin ilman suloisella säällä. Ei\nhäntä enää rasita ikävä, ei pidätä kotirakkaus.\n\nHyvästi maani, hyvästi Suomi! En tuskin milloinkaan sinua nähdä saa.\nTämän myrskyisen meren takana mulle uusi kotimaa aukeaa.\n\n    Siellä mun toivoni maa,\n    Siellä armaani kohdata saan.\n    Hyvästi nurmet ja laaksot,\n    Joissa monesti leikkiä löin!\n    Tää siintävä meri mun\n    Kauaksi vie. Siell' ehkäpä\n    Hautane mulle jo lie.\n\nNäin huudahteli Hanna ja katseli kaukaisia Suomen rantoja, loistavia\nmeren laineita, kauniita lintuparvia ynnä muita meren merkillisyyksiä.\n\nMatkailijoita oli laivassa paljo. Hanna ei heitä tuntenut, eikä paljon\ntutustunutkaan. Hänellä oli muistoja ja unelmia. Jo hän juuri kuin eli\nmuissa lämpymissä maissa, oli syövinänsä makeita hedelmiä, ja paljas\ntoivo elähytti häntä koko matkan. Ilma pysyi myös jotenkin kauniina ja\ntuuli oli aina myötäinen, joten matka joutui ja tie lyheni. Kustaan oli\nmäärä olla rannassa vartoomassa häntä, kun ei kokematon tyttö yksinään\nosaisi löytää häntä suuressa oudossa kaupungissa. Laiva rientää kovalla\nvauhdilla ja pian pääseekin määrättyyn satamaan. Koko vuorokautta ennen\non laiva tullut suureen Amerikan satamaan, jossa Hannankin oli jääminen\nlaivasta ja seurata Kustaata.\n\nLaivan liiallinen joutuminen oli kumminkin Kustaan ja Hannan tulevalle\nonnelle ikuiseksi turmioksi, kuten kohta kuullaan. Hanna nosti pienen\narkkunsa rannalle ja ryhtyi odottamaan sulhastansa. Pitkäksi tuntui\naika. Yksi ja toinen kysyi häneltä milloin milläkin kielellä yhtä ja\ntoista. Suomalaiset kysymykset hän helposti ymmärtää, vaan ei\nmuukalaisia. Kustaata ei vain kuulu. Huomena hän tietysti tulee. Täytyy\nsiis olla rannassa huomiseen. Ikävältä tuntuu. Jos ei hän tulisikaan,\nolisin siten vallan petetty. Hän on saanut vissiin uuden ystävän ja\nunhottanut minun, köyhän tyttöraukan. Taas tulee muuan pulska herra\nHannan luo, kysyy häneltä selvällä Suomen kielellä monenlaisista\nasioista. Herra huomaa tytön sieväksi ja järkeväksi.\n\nKysyypä vihdoin tahtoisiko hän suostua naimiskauppaan. Kyllä kai -- --\nmutta en minä sentään tiedä. Olen niin outo.\n\nEi se haittaa mitään. Tosin on minulla vaimo, vaan eräällä toverillani\nei ole ja hän haluaisi saada suomalaisen neidon aviopuolisokseen. Vähän\najan perästä tapaamme toisemme taas. Hyvästi siksi! Hän puristi Hannan\nkättä ystävällisesti ja meni matkaansa.\n\nHanna ei oikein ymmärtänyt koko kohtauksesta mitään. Ei hän ainakaan\nluottanut äskeisiin lupauksiin.\n\nHetken kuluttua tulevat jymisevällä jyrinällä uljaat vaunut kahden\nkorskuvan hevosen vetäminä ja pysähtyvät juuri Hannan viereen, suureksi\nhämmästykseksi Hannalle.\n\nÄsken mainittu ylhäinen herra suloisilla sanoillaan saa hänen vihdoin\nymmärtämään asian ja astumaan vaunuihin. Huimaa vauhtia riensi Hanna\nvaunuissa, tietämättä minne, ja huumaavissa ajatuksissa oli hän juuri\nkuin unissaan. Komean kuudenkertaisen kivimuurin eteen seisahtivat\nvaunut ja matkustajat nousivat niistä. Hanna kummastellen, ihmetellen\nja monenlaisilla ajatuksilla täytettynä tuskin itsekään tietäen, mitä\ntapahtui ja herrat hauskoina ja iloisina Hannaa huvittaen kävivät\nsiihen suuren suureen palatsiin, semmoista ei Hanna koskaan ollut\nnähnyt, eikä edes ajatella saattanut. Kaikki oli hänestä vain pelkää\nunelmaa, kuin Jeppe Niilonpojalle taivaassa.\n\nEnsimäinen työ oli Hannalle sitte puhdistuminen ja pukeutuminen uusiin\nuljaihin vaatteisin. Eipä isänsä ja äitinsä olisi häntä tunteneet\nniissä kauniissa vaatteissa, jotka hän yllensä puki. Ja sitte, se muu\nkomeus huoneissa! Kaikkialla kiiltävää, loistavaa! Silmiä huikasi ja\nsydämestä vihlasi koreus, kallis koreus, kaikki se kulta ja hopea, kuni\nkuninkaallisessa kartanossa vaan. Ne hienot palveliat sitten! Kaikki\nvain juhlavaatteissa. Hanna oli hurmaantunut. Oliko hän kerrassaan\ntaivaassa. Soittoa kuului niin ihanaa, niin kaunista, että oikein\nkorvissa kumisi ja sydämessä suloisesti, niin somasti tuntui. Oliko hän\njo taivaassa! Ei enkeleitä sentään näkynyt.\n\nNe olivat kaiketi vielä näkymättömissä. Ihanat immet tosin sipsuttivat\nhuoneissa, vaan ei heillä siipiä ollut. Muuten olivat he taivaallisia,\noikein ihmeellisiä. Ei semmoisia muualla ole kuin keisarien ja\nkuninkaiden hoveissa.\n\nHanna oli kuin muinoin Sulamith kuningas Salomon palatsissa. Rikkautta\nja loistoa, kultaa ja kiiltoa mihin vain silmänsä käänsi. Oikein hän\nvapisi ilosta eli pelvosta. Hän olisi lähtenyt poiskin, mutta mihin\nsuuressa, vieraassa kaupungissa.\n\nKustaa oli ensin kaikessa tässä loistossakin hänen mielessään. Viimein\nei hän muista häntä, ei vanhempiansa, ei köyhää Suomea, kaikki\nunhottuvat tässä ilossa, tässä erinomaisessa riemussa.\n\nOnpa hieman heidän kaltaista, oikein ruhtinaallisten häiden. Hän tuntee\njo salaista mieltymistä ja muuten ihmeellistä vaikutusta ympärillänsä\noleviin komeuksiin.\n\nHän toivoo pääsevänsä niiden omistajaksi edes tuokioksi, edes yhdeksi\npäiväksi.\n\nHänen toivonsa toteutuu jollakin ihmeellisellä tavalla. Hovin marsalkka\nsyvällä kumarruksella pyytää Hannan vihkimyslupausta, jonka hän enempää\nempimättä hurmaantuneena antaakin.\n\nPiispa, tai muu semmoinen korkea herra, alkaa sitte vihkitoimituksen\nmuukalaisella kielellä, luullaksemme Englannin kielellä, josta Hanna ei\nymmärrä sanaakaan. Ei hän muuta kuin nyökkäilee päätänsä vihkijän\nkysymyksiä tehdessä.\n\nKoko tämän toimituksen hän kyllä muodon puolesta ymmärtää ja siinähän\nsitä on kyllä. Häitä hän nyt siis viettää kaikessa komeudessaan,\nsemmoisessa hurmaavassa ilossa, jommoista ei hän ennen unissakaan ollut\nnähnyt.\n\nMuistuukohan Kustaa mieleen?\n\nHänestä viisi! Köyhästä miehestä, kuin kirkon rotasta. Kaikkea muuta.\nNyt on vaan iloa ja riemua. Elämä on vallan paradisillista. Toista on\nkuin ennen muinoin Suomessa.\n\nPian on hän hienona armollisena rouvana, jolle suosionosoitukset ovat\nvallan lukemattomat. Ympärillänsä näkee hän kaikensäätyisiä vieraita,\nerinomaisissa pukimissa, mitkä punaisissa, mitkä heleän punertavissa,\nvalkoisissa, sinisissä ja monen muun värisissä vaatteissa. Hanna itse\non puettu purppuran punaiseen morsiuspukuun.\n\nHän on todella kaunis tämmöisessä ihanassa vaatteuksessa.\n\nHienot viinit, hedelmät, appelsiinit ja muut semmoiset herkut tarjotaan\nnäissä häissä.\n\nJa entäs se kaunis musiki, jolle tuskin vertoja löydetään auringon\nalla. Hanna on vaan kuin taivaallisissa häissä.\n\nMonta päivää vietettiin niitä häitä. Oikein Hanna väsyi siihen iloon ja\nhurmaavaan riemuun. Vihdoin päättyivät häät ja vieraat menivät\nmajoillensa.\n\nNäin Hanna pääsi armolliseksi amerikalaiseksi rouvaksi. Ei hän\nmilloinkaan Suomessa ollessansa aavistanut sitä semmoista tapahtuvan.\n\nNyt se kuitenkin oli tapahtunut.\n\nEntäs aviosiippansa? Hän on rikas kauppias, vanhanpuoleinen järkevä\nmies. Onnellisilla kaupoillaan on hän päässyt hyviin varoihinsa.\n\nEräänä päivänä häiden jälkeen valjastuttaa hänen miehensä kolme komeata\nhevosta vaunujen eteen ja sitte lähtee nuori pari ajelemaan. Rakattua\non heillä ja rikattua myös.\n\nSiinä ajellessa kaupungin kaduilla, sattui Hannan entinen sulho,\nKustaa, tulemaan vastaan koppa kainalossa ja aavistamatta, tietämättä,\njatkoi hän vaan matkaansa. Ei hän hoksannut, että hänen Hannansa istui\nuljaissa vaunuissa, jommoisilla ainoastaan ylhäiset ihmiset ajoivat.\nHanna huomasi siinä väkijoukossa Kustaan ja pyörtyi samassa. Hänen\nherransa ei tietysti arvannut, mikä sattumus rouvaansa tuli. Hän käski\nkääntää palvelian kotiin ja siellä Hanna taas virkosi ja virkistyi.\n\nSilloin tällöin on hän lähettänyt kirjeitä vanhemmillensa.\n\nRikas kertoo hän olevansa, niin summattoman rikas, ett'ei rikkauden\nääristä ja määristä mitään tiedetä. Ei tavaran paljoutta arvaa Hanna\nitsekään, mutta täydellisesti onnellinen ei hän kuitenkaan ole, sillä\nomaatuntoansa rasittaa lupauksensa rikkominen ja Kustaan pettäminen.\n\nPiakkoin lupaa Hanna puolisonsa kanssa käydä Suomessa köyhiä\nsukulaisiansa katsomassa. Silloin saamme häneltä itseltänsä kuulla\ntarkemmin elämästään ja onnellisuudestaan.\n\nKaipauksella odottava sulho, Kustaa, oli määrättynä päivänä saapunut\nlaivarantaan ja nähnyt laivan jo saapuneeksi, vaan armaansa oli poissa,\nhäntä ei näkynyt missään. Hän kuunteli, käyskenteli ja tiedusteli\nkaikkialla. Kaikki vain turhaa, ei Hannaa löytynyt.\n\nViimein palasi hän toivottomana ja surullisena majapaikkaansa, koettaen\nunhottaa ystävänsä. Se ei kuitenkaan näyttänyt onnistuvan. Ystävänsä\nkuva oli hänessä tullut pysyväiseksi. Hänessä heräsi jo itsemurhan\najatuksia, miten toivottomalle ainakin ensi hetkinä. Kauheata oli\nhänestä ajatella tulevaisuutta, joka tuntui kerrassaan mustalta ja\npimeältä. Se, johon hän oli kauan todella ystävänä luottanut, toivonut,\noli nyt poissa ja kadotettu. Kustaa oli siis onneton nuorukainen ja\npetetty rakastaja. Ei mikään maailmassa saattanut häntä lohduttaa. Hän\nvain hyräili itseksensä:\n\n    Toivoni petti\n    Ja ystäväni jätti,\n    Suru tuli siksi\n    Ett'ei se lähde\n    Mielestäni viideksi minutiksi.\n\nMurheissaan muisteli hän juuri silloinkin Hannaa, kun rakas Hannansa\nsattui vaunuissa ajaessaan näkemään Kustaan kadulla, kuten muistamme.\nMolemmilta heiltä on onnellisuus kaukana. Hanna tosin on rikas, mutta\nei onnellinen, sillä ei rikkaus yksinään onnea myötänsä tuo.\n\nKustaakin on varallinen, vaan kerrassaan onneton.\n\nHeidän molempain onnettomuutensa syyn tunnemme jo edellisestä.\n\n    Jos ystävänsä kadottaa\n    Niin suru sijaan jää,\n    Voi sitä suurta tuskaa,\n    Voi sitä ikävää.\n\nKaukaisessa kultalassa, rikkaassa Amerikassa, etäältä synnyinmaansa,\nSuomen rannikoilta, on Hanna eleskellyt puolisonensa. Köyhyys on\nperheestä kaukana. Onni on suosinut kauppa-asioita. Varallisuus\nlisääntyy. Hanna vaan ei tunnu tulevan onnelliseksi melkoisen tavaran\npaljouden keskellä. Hän ikävöitsee lapsuutensa kotia, vanhempiansa,\nSuomea, -- niin \"köyhän Suomen suloisia seutuja\".\n\nKotikaipauksesta eli muustako syystä alkoi Hanna käydä\nkivulloisemmaksi. Se vaikutti hänen miehensä mieleen ja terveyteen\nsuuresti.\n\nKustaa on muistunut monesti Hannan mieleen. On hän muutamia kertoja\nkohdannutkin vielä hänen, kuitenkin pyörtymättä. Heissä ei kummassakaan\nvanha rakkaus ruostu. Muutamia vuosia kuluu tapahtumatta mitään\nihmeellisempää elämässä. Ei ole edes perhe lisääntynyt yhdelläkään\npienellä uudella tulokkaalla. Sovinto on pysynyt kuitenkin aina heidän\nkeskuudessaan. Mies rakastaa hellästi vaimoansa, miten tuleekin tehdä.\nRahaseikat ovat kauppiaan talossa yleensä hyvällä kannalla. Maallisessa\nonnellisuudessa käypi joskus onnettomuus mukana.\n\nNiinpä kävi rikkaan kauppiaanki perheessä. Sattumalta sairastui Hannan\npuoliso vaarallisen tautiin. Hellästi rakasti hän sentään sairaanakin\nollessaan Hannaa, \"Suomen kainoa tyttöä, kuin sinivuokkoa\", kuten\ntapansa oli sanoa. Hänen tautinsa tuli yhä rasittavammaksi. Hän luuli\nsen päättyvän ainoastaan kuolemalla.\n\nTehdäkseen puolisonsa tavaransa perilliseksi esitteli hän keskinäisen\ntestamentin tekemistä. Hannalla ei tietysti ollut mitään sitä vastaan.\nHe tekivät siis semmoisen perintökirjan, jonka mukaan tavarat tulevat\njäämään jälkeen jääneelle aviopuolisolle.\n\nMuutamien päivien kuluessa kävi sairas yhä heikommaksi. Hän huomasi jo\nloppunsa lähestyvän. Maallinen elämä tavaroinensa oli hänestä pelkkää\nturhuutta. Taivaallista elämää halusi hän vain. -- Hanna hoiti sairasta\nyöt sekä päivät väsymättä. Lääkärin apua käytettiin. Kaikki oli vain\nturhaa. Jumalan apuun turvausi sairas yksistään ja toivoi pian\npääsevänsä tästä surun ja murheen laaksosta taivaalliseen kotiin.\nTodellinen elämän parannus näkyi hänessä tapahtuneen ja siksi nukkui\nhän rauhallisesti kuoleman uneen. Hanna toimitti sitte juhlalliset\nhautajaiset, joissa monta ylhäistä vainajan ystävää ja tuttavaa\nnähtiin. Näin oli Hanna saanut kokea avioelämän suloutta, ilon ja surun\nhetkiä muutamia vuosia. Testamentin mukaan sai hän puolisonsa tavarat\nkirjoinensa, karjoinensa, joten hänestä tuli sen paikkakunnan rikkain\nleski.\n\nKustaa on viime aikoina joutunut rappiotilaan surussaan, jota hän on\nalkanut upottaa viinapikariin. Enimmäkseen vietti hän aikansa kapakassa,\nlaulellen:\n\n    Näin mulle kävi,\n    Kun ystäväni petti:\n    Laski jo ihana lemmen koi;\n    Vaan ikinä en aukaise Uotilan ovia,\n    Ennen kun Hannan ääni korviini soi.\n\nKerran sanomalehteä lukiessaan huomasi hän Hannan ilmoituksen, jossa\nHanna kutsui Kustaan saapumaan luokseen erään tärkeän asian tähden.\nKutsumusta noudattaen päätti Kustaa mennä kuitenkin katsomaan vanhaa\nmorsiatansa. Yhteisesti uudistivat he sitten muinaisen lempiliittonsa\nja aikovat tulla taas Suomeen sekä ostaa täällä suuren kartanon. Kustaa\nlauloi taas iloissaan:\n\n    Hannani hellä! sun sydämellä\n    Kannan mä aina vieläkin vaan,\n    Toivoen ensin luoksesi lensin\n    Lemmenä laulut laulemaan.\n    Salotki silloin siintelivät,\n    Kukkaset rannat, somerot sannat;\n    Kaikkipa mulle hymyilivät.\n\n    Sävel: \"Tuulo entää\n           Lehtohon j.n.e.\"\n\n\n\n\nTÄYTYY NAIDA.\n\n(Tapaus Hämeessä.)\n\nMukailtu huvinäytelmä yhdessä näytöksessä.\n\n\n\nHenkilöt:\n\n_Kustaa Tani_  |  opettajat yliopistossa.\n_Voitto Tani_  |\n_Sanna_, heidän tätinsä.\n_Liisa_, neiti, heidän serkkunsa.\n\n(Näyttämö kuvaa huvihuonetta, oikeassa on asunhuoneesen vievä ovi.\nHuoneessa on pöytä, peitetty kirjoilla y.m.s. Huoneen toisella puolella\npuun juurella on pöytä ja tuoleja. Perällä on pensas).\n\n\nEnsimäinen kohtaus.\n\n    Kustaa ja Voitto.\n\n(Istuvat nojatuoleilla pöydän ääressä, puettuna pitkiin viittanuttuihin\nyölakit päässä, vaipuneina lukuun eli kirjoitustyöhön. Rouva Sanna\ntulee jonkun ajan kuluttua huoneesta näyttämölle jotenkin kiivaana).\n\nSANNA. No niin! tuossa nuo kirjatoukat taas nuhjustelevat nenä kiinni\nvasikan nahassa. Ei ne ota tietääksensäkään, vaikka maailma menisi\nnurin narin, ei vaikka maa halkeisi -- Hää te kirjakoit, te nahkamadot;\naamiainen odottaa jo aikaa sitten; vai ilmastako elätte.\n\nVOITTO (Nostaen päätänsä rauhallisesti). Johan te olette sen meille\nkolmasti kertonut.\n\nKUSTAA (samoin). Täti kulta! älkää häiritkö, ei hätää pahaa (kumpikin\njatkaa lukuaan).\n\nSANNA (Vihaisesti). Vai niin? Luuletteko te ettei minulla ole muuta\ntyötä kuin odottaa, milloin te kahvilla käytte! Kaiken päivää sitä\npitää kuumentaa. (Voitolle). Ja koska sen juuri jo kolmasti olen\nkertonut pitää teidän tottelemaan!\n\nVOITTO (Hänestä huolimatta). Bulgarien kotoperä on aivan varmaan\nHintostanissa. Heidän ja Petchenegien kielen yhtäläisyys osoittaa sen\nselvään.\n\nSANNA (Vimmastuneena). Viis bulvaaneille, kalmukeille ja\nkoirankuonolaisille! Tämä on liikaa! Ikään kuin meidän kaltaisia\nihmisiä ei maailmassa olisikaan olemassa.\n\nKUSTAA. Huutonne, tätikulta, osoittaa selvään, että te ainakaan olette\nolemassa.\n\nVOITTO. Aivan hyvä olisi, jos ette joutavilla jutuilla häiritsisi\ntutkimisiamme.\n\nSANNA. Joutavillako jutuilla? Oiva aamiainen, kahvi, munat, paisti,\novatko ne joutavia? Ainoastaan teidän kaltaisenne läkkisormet saattavat\nniin sanoa. Sanokaapas mikä teidän tieteellisistä tuhmuuksistanne olisi\ntärkeämpi?\n\nKUSTAA. Täti kulta! ette te sitä käsitä.\n\nSANNA (Pikastuen). No kaikkia vielä! Pitäiskö minunkin tuommoisilla\nloruilla päätäni pyörryttää. Kyllä minä tiedän, miksi te minua näin\nhalveksien katsotte; vaan kumminkin te ilman minua saisitte ripustaa\nhampaanne naulaan.\n\nVOITTO (Pikaisesti). Kyllä kai! Me pitäisimme teidän kelvollisuuttanne\nvallan hyvin arvossa, jos ette aina sillä niin kerskaisi.\n\nSANNA. Katsoppa vaan. Johan Joppikin tästä tuskastuisi! Se on synti ja\nhäpeä, että kaksi nuorta oivallista ja rotevaa miestä näin kuivettuu\nkirjainsa ääressä, kuin savutut sillit uunin piipussa.\n\nVOITTO. Mikä profetallinen vertaus!\n\nSANNA. Mutta totinen ja tuntuva! Tuuman paksuinen pöly peittäisi\nteidätkin jollen teitä välistä koristelisi. Ja mitä te sitten\noikeastaan tiedätte? Ette mitään, ette rahtuakaan.\n\nKUSTAA. Aivan oikein, valitettavasti liiankin oikein! Ihmisen tieto on\nvaillinainen.\n\nSANNA. Niin! Mokomain narrien tieto on. Muut ihmiset, jotka eivät näin\nkoko päivää istu nenä kirjassa, tietävät kyllä mikä on kohtuus ja\noikeus. Ne osaavat hoitaa talouttaan ja omaisuuttaan, osaavat elää\nniin, että sekä itsellään että muilla on siitä iloa.\n\nKUSTAA. Tieteet olisivat vielä huonommalla kannalla kun ovat, jos\nkaikki niin ajattelisivat.\n\n\nVOITTO. Oppimaton maailma ei voi pitää oppineita liian korkeassa\narvossa. Rahan kokoaminen, syöminen, juominen ja makaaminen nekö\nmielestänne ovat elämä? Useat eivät tiedäkään elävänsä ja miksi he\nmaailmaan ovat luodut. Täti! miksi te oikeastaan olette maailmassa?\n\nSANNA. Mitä? Minäkö? Miksikä elän maailmassa? Ompas kaikkea! Minä --\nminä elän huvikseni.\n\nVOITTO. Sekin muka syy! Ei kelpaa. Sanokaa parempia.\n\nSANNA (Vihaisesti). Miksikä elän? Sitä en ole tullut tuumanneeksi! Sitä\nei ole minulle kukaan sanonut. Minä elän sitä varten, että tuommoiset\npuustavit ihmishaamussa saisivat minua kiusata ja äköittää. Sitä\nvarten, että te saisitte kaikki huoleni ja vaivani palkita\nkiittämättömyydellä, siksi, että te saisitte toivottaa kuolemaa tälle\nvanhalle tädille, joka on teitä ruokkinut, vaatettanut ja pitänyt\nmurheen teidän vähäisestä taloudestanne! Mielestänne varmaan olenkin\nliian sitkeä henkinen? Minä tiedän jo olevani teille kuormaksi!\n\nVOITTO. Vaan eihän sitä nyt ole puhettakaan, täti kulta.\n\nKUSTAA. Kuka mitä kaapii, se sitä saapi. Mitä rupesit kinaan vaimoväen\nkanssa. Eihän ne pysy koskaan asiassa.\n\nSANNA (Vimmastuen Kustaalle). Vai niin! Siis meidän kanssa ei maksa\nvaivaa edes puhellakaan? Aivan oikein, sinä olet vanhempi ja osotat\nsiis hyvää esimerkkiä. Neuvollasi turmelet vielä hänen kokonaan. --\nHänellä toki on vielä hiukan sydäntä ja tunnetta. Mutta sinä! Paras\nolisi, jos nidottaisit itsesi parkittuun perkamenttiin ja asettaisit\nitsesi kirjakaappiin niiden joutavain lorukirjaisi sekaan.\n\nVOITTO. Siinä sait! Se oli aivan oikein sinulle. Kuka käski sekaantua\nSinun meidän riitaamme.\n\nSANNA (Kävellen edestakaisin). Tämä ei käy laatuun; muutos on tehtävä,\nja vieläpä tänäpäivänä! Kylläpä te saatte kyytinne. (Lähenee heitä\nvakaisena). Meidän pitää naida! Pari rouvaa pitää tulla taloon. Sitten\ntäytyy teidän ihmistapojakin oppia!\n\nVOITTO ja KUSTAA (hämmästyen). Taivaan Herra!\n\nKUSTAA. Herran tähden täti, elkää taas uudistako vanhaa uhkaustanne.\n\nVOITTO. Tule veli! tehkäämme hänelle mieliksi ja mennään syömään.\n\nSANNA. Ähäh! Jopa sattui! (ääneen) Niin, naida teidän täytyy ja tällä\nkertaa on se täyttä totta. Minä olen kyllin teille ehdottanut neitoja,\nvalitkaa nyt!\n\nKUSTAA. Vieläkö meidän pitää taas kertoa, että siinä asiassa on tarkoin\ntuumailtava.\n\nSANNA. Ikäsikö sinä tuumailisit. Katsoppa peiliin ja ole iloinen jos\njoku neito huolisi tuommoisesta harakan hirmusta.\n\nVOITTO. Naimiseen on meillä vielä kyllin aikaa. \"Ei kiirettä kirkkoon,\nei hätää häihin\". Millä oikeudella te meitä noin kiiruhdatte?\n\nSANNA. Milläkö oikeudella? Kuka on teidät kasvattanut? Kuka käsillään\nkantanut? Kuka seisomaan ja puhumaan opettanut? Tosin niin kauas ei\nteidän muistinne riitä, mutta minä, -- minä joka olen rakastanut teitä\nkuin omia lapsiani, minä en sitä ole unhottanut.\n\nKUSTAA. Koska te siis meitä rakastatte, niin älkää häiritkö onneamme,\nsallikaa meidän rauhassa ja hiljaisuudessa jatkaa oppimisiamme ja\ntutkimisiamme.\n\nSANNA. Minä tiedän paremmin mikä teidän rauhaanne sopii. Joll'ette\ntottele minua ja heti päätä, erkanen minä teistä ja teen teidät\nperinnöttömiksi.\n\nVOITTO. Hyvä täti! emmehän me haluakaan teidän omaisuuttanne.\n\nKUSTAA. Vaatimuksemme ovat vähäiset ja tarpeemme tuiki pienet. Me\nmielellämme luovumme rahoistanne, kunhan ette vaan kiusaa meitä\nnaimiseen.\n\nSANNA. Hyvä, olkoon niin! Mutta lähdenkö samassa ja jätän teidät\nonnenne nojaan. Saadaanpa nähdä etteköhän ole kuin kissa liukkaalla\njäällä.\n\nKUSTAA. ja VOITTO. (hämmästyneinä). Täti kulta mitä te tuumaatte?\n\nSANNA. Minä jätän tämän talon, sillä tämmöistä elämää en saata kärsiä.\nVaikka muka olette niin suuresti oppineet, olette kuitenkin sitten\npahemmassa kuin pulassa. Sitten vasta opitte pitämään arvossa vaimon\nkäsiä, vaikka ne olisivatkin vaan vanhan tätinne kädet.\n\nKUSTAA ja VOITTO (Katselevat hämillään tosiaan). Herran tähden täti!\n-- Älkää toki noin peljättäkö!\n\nSANNA. Hävetkää toki! Te ette koskaan tee vanhan tätin mieliksi. Ja\njollette minusta pitäisikään väliä, pitäisihän teidän muistaa kuolevan\nisänne tahtoa. Minä tosin en ole kouluja käynyt, vaan kuitenkin tiedän\nvanhempain tahdon pyhää velvollisuutta.\n\nVOITTO (Masentuneena Kustaalle). Se on totta, se oli myös isämmekin\nviimeinen tahto.\n\nKUSTAA. Se oli hänen viimeinen sanansa; (tädille) vaan, täti! hän\nsanoi, että toisen meistä välttämättömästi piti naiman.\n\nVOITTO (Rohkeammin). Vaan te vaaditte kumpaakin naimiseen. Mitähän me\nkahdella rouvalla tekisimme. Silloinhan ei olisi mitään rauhaa talossa.\n\nSANNA. \"Sitä et sinä käsitä\". Mitä enemmän rouvia sitä suurempi osa.\nKunhan vaan toinen alkaa, kyllä toinen seuraa. Mutta toinen teistä nyt\ntäytyy alkaa.\n\nKUSTAA (Raappien korvansa taustaa). Siis toisen meistä täytyy naida.\n\nVOITTO. Eihän tässä muuta liene tarjona.\n\nKUSTAA. Noh veli, mitä mietit sinä, joka olet vielä nuori, sinä saatat\nkoettaa.\n\nVOITTO (Peljästyen). Jumala varjelkoon! Sinä olet vanhempi, sinun on\naljettava.\n\nKUSTAA. Sinä pikemmin sovit avioliittoon. Sinulla ovat somemmat tavat\nja temput, ja suoraan sanoen -- -- oletpa myös kauniinlainen.\n\nVOITTO. Sinä olet paljoa vakavampi ja viehettäämpi; sinä olet paljo\nsopivampi aviomieheksi, kuin minä.\n\nKUSTAA. Minä en voi! Se on mahdotonta minulle.\n\nVOITTO (Epätoivossa). Minulle myös! Minä en taida.\n\nSANNA (Suuttuneena keskeyttäen). Taasko sitä vanhaa häilymistä ja\nhorjumista? Emme siis ole päasneet tuota tuonnemmaksi. Siinä sitä nyt\nseisotaan kuin pitäisi hirteen mennä. Rohkaiskaa toki sydäntänne, te\njänekset, eihän se teiltä henkeä vie.\n\nKUSTAA. Voitto on ollut aina rohkeampi minua.\n\nVOITTO. Kustaan olisi pitänyt jo aikoja sitten alkaa. Hän ei ole\nhuolinut yhdestäkään neidosta vaikka olette sen tuhannetki hänelle\nesitellyt. Valitkoon nyt yhdenki niistä.\n\nKUSTAA. Ne varmaan kaikki ovat jo kuolleet taikki menneet naimisiin.\n(Tädille): Minä olen varma siitä ettei teilläkään tällä haavaa ole\nketään esitettävänä.\n\nSANNA. Eikö vain olisi? Vaikkapa kymmenen! Ja onpa aika kelpo tyttö\nniiden joukossa, liiankin hyvä teille. Mutta te nahjukset ette huomaa,\nvaikka teitä nenästä vetäisi. Ei teillä ole silmiä eikä kauneuden\ntunnetta.\n\nVOITTO. Kuinka niin, täti?\n\nSANNA. Ettekö siis ole ollenkaan huomanneet, miksi tuotin tänne\nveli-vainajani tyttären?\n\nKUSTAA. Jaa Liisanko?\n\nSANNA. Hän ei ole rikas, mutta kaunis ja oiva neiti, siis pitkittä\npuheitta päättäkää nyt heti, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan\nkeitetään. Toisen teistä täytyy tohvelia totella. Miettikää siksi kun\npalaan, vaan sitte tahdon tietää kumpiko teistä on tuleva sulhaseksi.\n(Menee huoneeseen).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    KUSTAA. ja VOITTO. (Kävelevät miettiväisinä kädet selän takana).\n\nKUSTAA (Hetken kuluttua). Saakelin kohta!\n\nVOITTO. Kirottu seikka!\n\nKUSTAA (Aina vaan kävellen). Pääni on kuin pyörällä! Ja mitenkä sitten\nkäynee, kun rouva taloon tulee.\n\nVOITTO (Samoin). Kauheata! Hirveätä! Eiköhän mitään keinoa\npelastukseen! Minkä näköinen se serkku sitte lienee?\n\nKUSTAA. Minä en ole häntä edes silmäillytkään.\n\nVOITTO. Enpä minäkään. Mutta täti ei anna meille pahaakaan rauhaa,\nkyllä minä sen tiedän. Hän täyttää uhkauksensa ja jättää meidät.\n\nKUSTAA. Mitä me sitte teemme? Me olemme niin perinjuuri juurtuneet\nvanhoihin tapoihimme!\n\nVOITTO. Niin kyllä, rohkaise mielesi ja ota rouva!\n\nKUSTAA. Minäkö? En ikänäni! (tarttuu Voiton käteen hellästi). Veliseni!\nOle järkevä! Sinä olet nuori, täynnä toivoja, täytä pyyntöni, nai sinä\nserkkumme!\n\nVOITTO (samoin). Veli kulta! Kaikki mitä tahdot, vaan en tätä.\n\nKUSTAA. Katsoppas, minä tiedän, että sinä ennenkin olet naisia\nmiellyttänyt. Sinua on myös jo ennen rakastettu. Minulle ei koskaan ole\nsemmoista tapahtunut; minä olisin aivan kuin tanssiva karhu.\n\nVOITTO. Eipä se olekaan sen hullumpi. Kerran näin semmoisen elävän.\n\nKUSTAA. Sinulla on enemmän taipumusta naimiseen. Sinä tulisit varmaan\nonnelliseksi. Avioliittoa ja perhe-elämää kehutaan niin viehättäväksi.\nMinä kuvittelen jo sinua ihanan, oivallisen vaimon puolisoksi,\nkaunisten lasten, onnellisten tenavain isäksi; voi kuinka ne sinua\nhalaavat ja suutelevat, sinä hypität heitä polvillasi ja kaikki te\nelätte ilossa, rauhassa, rakkaudessa ja onnessa. Usko minua! semmoista\nonnea ei joka mies saavuta.\n\nVOITTO. No, hyvä veli, hanki itsellesi tuo onni.\n\nKUSTAA. Eihän minusta ole puhettakaan. Minulla ei ole taipumusta\navioliittoon; vaan sitä enemmän minä iloitsen sinun onnestasi. Minä\nkasvatan lapsiasi ja rakastan heitä kuin omiani. Minä teen mitä suinkin\nsaatan -- ja mietippäs kuinka kaunis tyttö Liisa on.\n\nVOITTO. Ethän häntä vielä ole katsellutkaan.\n\nKUSTAA. No minusta vaan niin tuntuu ja niinhän tätikin sanoi. -- Päälle\npäätteeksi on hän niin sievä ja oiva neiti. Et varmaankaan kadu\nkauppaasi.\n\nVOITTO. Niinhän se tätikin sanoo. Siis toivotan vaan sinulle onnea.\n\nKUSTAA (Tuskaisena). Taivaan herra! eihän tuohon pysty mikään. Minä\nkoetan kaikki voimani, kuvaan avioelämän kirjavimmilla väreillä ja sinä\npysyt tunteettomana kuin kivi. Sanohan taivaan tähden miksi et siis\ntahdo naida?\n\nVOITTO. Miksi ei sinua haluta?\n\nKUSTAA. Etkö ymmärrä, etten minä saata?\n\nVOITTO. Etkö sinä ymmärrä etten minäkään saata?\n\nKUSTAA. Siis sinä varmaankaan et tahdo.\n\nVOITTO (Kylmäkiskoisesti). Minä en voi.\n\nKUSTAA. Nyt minä tiedän min verran sinä veljeäsi rakastat.\n\nVOITTO. Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä itse naisit. Vaan\nosottaakseni, etten ole niin kovasydäminen, kuin sinä, esittelen\nseuraavat keinot.\n\nKUSTAA. Mitkä?\n\nVOITTO. Tämä on ensimäinen: kumpi meistä pikemmin pidemmän lauseesen\nsopivan suomalaisen sanan löytää, on vapaa avioliitosta, siinä\ntapauksessa, jos hän myös voittaa seuraavassakin koetuksessa, joka\nlopullisesti ratkaisee pulmamme.\n\nKUSTAA (Päättävästi). Hyvä, ryhtykäämme siis miettimään! (Istuvat\nhetken ääneti kirjoittaen).\n\nVOITTO. Oppimattomuudellansakin. Tässä on sanani. Entäs sinun.\n\nKUSTAA. Määritelmällisentelemättömyydellänsäkään. Onhan tässäkin ensi\nhätään, kaiketi se kilpailussa kestää!\n\nVOITTO (Hätäisesti). Tosiaan! kyllä riittää, vaan nytpä lähenee se\ntoinen keino. -- Heittäkäämme arpaa!\n\nKUSTAA. Arpaako? Ei! Se olisi kevytmielistä.\n\nVOITTO. Niin minustakin, senpätähden nai suorastaan!\n\nKUSTAA. Saattaahan arpa kohdata minuakin!\n\nVOITTO. Tosin, vaan paha kyllä, myös minuakin.\n\nKUSTAA. Mitä minä sitte teen?\n\nVOITTO. Nait.\n\nKUSTAA. En minä rupea arpaa heittämään; en minä tahdo koskaan antaa\nitseäni semmoisen vaaran alaiseksi.\n\nVOITTO. Olkoon niin. Mutta silloin sinun täytyy varmaankin naida, sillä\nminä en sitä koskaan tee.\n\nKUSTAA (Rukoillen). Veliseni!\n\nVOITTO (Äkäisesti keskeyttäen). Jätä minut rauhaan! Jomman kumman se\ntäytyy tehdä. Kumpikaan ei tahdo, siis arpa määrätköön, kumpi on\nuhriksi joutuva. Tämä on viimeinen sanani ja ainoa, mitä sinulle\nmieliksi tehdä saatan.\n\nKUSTAA (Huokaillen). No olkoon sitte! Vaan kuinkas tässä menetellään?\n\nVOITTO. Siinä ei suurta taitoa tarvita (menee pöydän ääreen). Me\nvalitsemme kaksi palloa, toisen valkean toisen mustan.\n\nKUSTAA (Tuskallisesti kertoen). Toisen valkean, toisen mustan.\n\nVOITTO. Täällä ei nyt ole niitä yhtään.\n\nKUSTAA (Iloisena). Luojalle kiitos!\n\nVOITTO. Sitä parempi, me otamme kaksi lappua.\n\nKUSTAA (Kertoen) Kaksi lappua!\n\nVOITTO. Niin toiseen piirustan ristin, toinen jääpi puhtaaksi.\n\nKUSTAA. Toiseenko ristin!\n\nVOITTO. Risti velvoittaa avioliittoon (käärii sen).\n\nKUSTAA. Tämä on oikein, asian laadun mukaan!\n\nVOITTO. Puhdas lappu vapauttaa naimisesta (käärii senkin).\n\nKUSTAA. Voi, jos sen saisin!\n\nVOITTO. Kyllä kai; mikä hätä sitte olisi arvanheittoon ruvetessa.\n\nKUSTAA. Mitäs sitte tehdään?\n\nVOITTO (Hakien). Nyt tarvitsisimme uurnaa; paremman puutteessa otan\nsinun yölakkisi (tavottaa Kustaan päätä).\n\nKUSTAA. Älä veli veikkoseni, ota omasi! Minulla on paha onni.\n\nVOITTO. Tahtosi tapahtukoon! (ottaa omansa päästänsä, heittää laput\nsiihen ja pudistelee lakkia). Näin nyt onnemme seulotaan!\n\nKUSTAA (Vavisten). Mutta rehellisesti, veli, rehellisesti.\n\nVOITTO. Arvattavasti. Oikeus ja kohtuus. No ota nyt.\n\nKUSTAA. En minä ... en minä uskalla, ota sinä!\n\nVOITTO. Älä tee verukkeita, ota sukkelaan.\n\nKUSTAA. Totisesti, minä en uskalla. Minä varmaan saan tuon onnettoman\nristin. Ole niin hyvä, ota ensin!\n\nVOITTO. Vai sekin vielä (pudistelee kauan lakkia ja ojentaa lakin\nKustaalle kylmästi). Ota!\n\nKUSTAA (Tuskallisesti lähenee lakkia, vapisevana ja huokaillen ottaa\nlapun) Näin!\n\nVOITTO. Nyt on kummallakin osansa (kurottaa lappuaan).\n\nKUSTAA (Samoin). Niin vaan minä vapisen, kuin haavan lehti!\n\nVOITTO. Aukaistaan vaan viipymättä!\n\nKUSTAA. Minä en uskalla! aukaise sinä ensin!\n\nVOITTO (Äkäisesti). Miksikä minun täytyy aina kaikki ensin tehdä? Ei\nnyt auta! Avatkaamme molemmat samalla kertaa. Minä luen kolmeen asti\n(lukeissaan käy verkalleen pöytää kohden, Kustaa puuta kohden). Siis\nyksi.\n\nKUSTAA (Läheten puuta). Yksi!\n\nVOITTO (Edelleen käyden). Kaksi!\n\nKUSTAA (Samoin ja vapisee). Kaki!\n\nVOITTO. Kolme! (aukaisee).\n\nKUSTAA (On myös aukaissut lapun ja huomannut ristin). Voi, nyt tuho\ntuli.\n\nVOITTO. Hä, hurrah! Nyt iloitaan!\n\nKUSTAA (Vaipuu tuolille). Voi kovaa onnea! Voi onnettomuutta!\n\nVOITTO (Iloiten). Nyt olen vapaa, vapaa kuin taivaan lintu, vaimoväen\npauloista irti jo päässyt! Hei! hurrah! Tahtoisimpa syleillä koko\nmaailmaa (hyppää ympäri).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Edelliset. SANNA (tulee huoneesta).\n\nSANNA (Ihmetellen). Mikä meteli täällä on? Voitto, oletko pyöräpäinen?\n\nVOITTO (Syleillen ja tanssittaen häntä). Saanko syleillä, saanko\nsuudella? Minä olen onnellisin auringon alla!\n\nSANNA. Päästätkö irti sinä tuulen tuoma! Kymmeneen vuoteen en ole sinua\ntuommoisena nähnyt, -- mitä on tapahtunut? (huomaa Kustaan). Ja mikäs\ntuota vaivaa? Toinen hyppii ja tanssii kuin hullu, toinen on kuin\nukkosen lyömä.\n\nVOITTO (Koomillisesti osoittaen Kustaata). Ei, täti, hän on vaan\nkamppauksen kestänyt ja päätöksen tehnyt; se on häntä niin väsyttänyt.\n\nSANNA (Iloisesti). No, Kustaa?\n\nVOITTO. Niin, täti, hän päätti naida.\n\nSANNA (Taputtaen Kustaata olalle). Kas niin! Se oli miehen työ!\nViimeinkin viisastuit.\n\nKUSTAA (Tointuu ja nousee ylös). Voi minua kovan onnen leikkikerää!\nKyllähän minä kohtakin arvasin. Taivaan Luoja! Minunko pitää naiman!\n\nSANNA (Tyytyväisenä hieroen käsiään). Siis Kustaa on tuo onnellinen.\nSepä on sangen hauskaa. Tiesinhän minä, että hän on järkevämpi. Seuraa\nsinä nyt veljeäsi!\n\nVOITTO. Te olette oikeassa, täti. Kustaa on hyväsydäminen poika. Me\ntuumailimme tyyskästi asiaa ja hän suostui vapaaehtoisesti täyttämään\ntahtonne.\n\nKUSTAA (Toiselta puolen läheten Voittoa hiljaa). Vaan minäpä en sitä\ntee. Asia ei käynyt rehellisesti. -- Sinä otit ensin ja siten sinä\nvoitit.\n\nVOITTO (Pikastuen). Ethän sinä rohjennut ensin ottaa. Älähän toki revi\nasiaa auki uudelleen.\n\nKUSTAA. Täti sen ratkaiskoon!\n\nVOITTO (Hiljaa ja vakuuttavasti). Ethän toki hänelle ilmoittane meidän\nheittäneen arpaa. Sehän olisi aivan sopimatonta.\n\nKUSTAA. Olisiko niin?\n\nVOITTO. Aivan varmaan. Sinä häpäisisit itsesi ijäksi päiviksi. Ole hyvä\nveli nyt järkevä ja tyydy kohtaloosi.\n\nSANNA. Mitä juonia te siellä taas kudotte?\n\nVOITTO. Ei mitään erinomaista; Kustaa vaan ei tiedä miten varustaisi\nhäätoimet, puvut ynnä muut tarpeet.\n\nKUSTAA. Puvutko ja tarpeet.\n\nSANNA. Ohoh! Älkää siitä surko, ne minä paraiten toimitan. Sen toimen\ntunnen perin pohjin ja tänään jo ryhdyn toimeen.\n\nKUSTAA. Eihän tässä vielä kiirettä ole.\n\nSANNA. Onpa vaan kiirettä! Pitää siivota huoneet, varustaa vaatteet,\nlaittaa ruoat. Myös tarvitaan uusia huonekaluja, kyökkikapineita,\nmorsiusvaatteita ja tuhansia muita tarpeita. (Tyytyväisenä). Niin, niin\nKustaa, luota vaan tätiisi. Minä en unhota mitään, en edes lapsen\nsukkia ja paitojakaan.\n\nKUSTAA (Pannen kätensä ristiin). Taivas! Lapsen paidatkin!\n\nVOITTO (Ilkkuen). Sukat myöskin.\n\nSANNA. Lapseni! Minä olen ikään kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi\ntullut. Jumala sinun päätöstäsi siunatkoon, Kustaa. Pane vaan\npäätöksesi heti toimeen, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan keitetään ja\nparempi pyy pivossa kuin kaksi kuusessa.\n\nKUSTAA (Pyyhkien hikeä otsaltaan). Kyllä nyt hikoillaan.\n\nVOITTO (Katsellen vasemmalle). Ellen erehdy, tulee Liisa paraikaa\npuutarhasta.\n\nSANNA (Katsoen). Oivallista! hän tulee kuin käsketty. Siis, Kustaa,\nasiaan käsiksi; kosi nyt heti!\n\nKUSTAA. Nytkö heti?\n\nSANNA. Se on tietty, ja ole oikein hempeä ja hieno, ettet saisi\nrukkasia!\n\nKUSTAA. Kunhan ne vaan saisin.\n\nSANNA. Vaan minkä näköinen sinä olet? Kampaa tukkasi ja partasi. Heitä\nnurkkaan tuo yönuttusi ja pukeudu uuteen mustaan takkiin taikka vielä\nparemmin frakkiin.\n\nKUSTAA. Ei minulla taida frakkia ollakaan.\n\nSANNA. Entäs uusi, joka oli ylläsi maisteritutkinnossa?\n\nVOITTO. Kunhan vaan koit eivät olisi sitä syöneet. Tule, Kustaa.\n\nKUSTAA. Sano paremmin alttarille vietäväksi uhriraavaaksi. (Tädille).\nVaan saattepa nähdä, täti, että minä saan rukkaset.\n\nVOITTO (Taluttaen häntä pois). Vielä mitä, noin pulska poika.\nKoristettu, ja kaunistettu puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen\nliinaan, saapi vaikka kymmenen joka sormeen -- ja ettei Liisa sinulle\nrukkasia anna, se olkoon minun huolenani (viepi hänet huoneesen).\n\nSANNA (Juosten jälestä). Menkää, menkää, kohta on Liisa täällä.\nLaittakaatte pian valmiiksi!\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    (Sanna yksin, sitte oitis Liisa).\n\nSANNA (Palatessaan). No viimeinkin ollaan näin pitkällä. -- Mutta\nkylläpä siinä saikin vaivaa nähdä. Nyt pitää vaan kuulustella Liisaa.\nOlisinpa aika pahassa pulassa, jos hän puolestaan nyt panisi vastaan.\n\nLIISA (Tulee vasemmalta, lukien kirjaa).\n\nSANNA. Mutta mitä minä näen tuossa! kirja kädessä. Tuota vielä puuttui!\nTarttuuko tuo rutto vielä häneenkin. Liisa! mitä tämä on? Mitä sinä\nlueskelet?\n\nLIISA. Tätikulta, tämä on oiva kirja. Se on Voiton uusin teos, hänen\nmatkakertomuksensa Pohjoismaista. Voi kuinka nerollista! Sitä\nlukeissaan aivan luulee näkevänsä nuo seudut ja ihmiset. Kuinka tarkka\ntapojen ja luonteiden kuvaus, kuinka syvät mietteet, kuinka sopivat\narvostelut! Ah, Voitto, hän on nerollinen mies!\n\nSANNA. Vai niin! Voittoko? Jätähän nuo joutavat, ne panevat vaan pääsi\npyörälle, eivätkä hyödytä rahtuakaan.\n\nLIISA. Mikä sitte olisi hyödyllisempi, kuin hyvä kirja? Erittäinki näin\nopettavainen, kuin tämä Voiton teos?\n\nSANNA. Heitä jo hiiteen Voittosi! Kustaa kirjoittaa myös kirjoja ja\nvieläpä paksumpia.\n\nLIISA. Saattaa kyllä, vaan Kreikan ja Latinan kielisiä, minä en niitä\nymmärrä. Vaan Voiton kirjat -- --!\n\nSANNA (Pikastuen). Jätä toki jo tuo Voittosi sikseen. Nyt on muuta\nmietittävää. Sano miltä tuntuu olosi täällä.\n\nLIISA. Kyllä vallan hyvältä, välistä kuitenkin on vähän yksinäistä.\n\nSANNA. Miellyttävätkö serkkusi sinua?\n\nLIISA. No kyllä ne ovat hyvin totisia ja harvapuheisia. Kustaa ei ole\nvielä minua edes nähnytkään. Luultavasti hän on jörömäinen. Sitävastoin\nVoitto -- --.\n\nSANNA. Niin kai, kyllä kai. Mutta Kustaa on pohjaltaan hyvä ja kunnon\nmies, sen sanon sulle.\n\nLIISA. Sen kyllä uskon; kuitenkin täytyy olla jotenkin rohkea, kun\nhäntä tohtii katsellakaan. Minusta tuntuu aina, kuin hän olisi minulle\nvihoissaan. Voiton katse on paljoa lempeämpi.\n\nSANNA (Äkäisesti). Vai niin! Voitonko on lempeämpi. (Astuen sivulle\nvihoissaan): Kas niin! Tämäpä on kaunis juttu, kun yksi esti on poissa,\non jo toinen edessä. Nyt on taas tyttönen mieltynyt Voittoon! Aivan\ntässä pakahtuu sulasta harmista, kun työ ja vaiva noin käyvät turhiksi.\n\nLIISA (Ihmetellen). Tätiseni! mikä teitä vaivaa?\n\nSANNA. Mutta hän ei saa saattaa hankettani hukkaan, kyllä minä avaan\nhänen silmänsä. (Liisalle). Sinä et ole oikein tarkastellut Kustaata.\nHän on sievä ja lempeä mies. Katsoppas vaan hänen kauneita, sinisiä\nsilmiänsä. Ne ovat paljoa lempeämmät ja suloisemmat kuin Voiton (jatkaa\npuhettaan Liisan kanssa).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    (Edelliset, Voitto, Kustaa pitkässä frakissa ja valkoisessa\n    huivissa korkea hattu päässä).\n\nVOITTO (Tuoden Kustaata huoneesta). Kas niin, rohkeasti eteenpäin\nvaan. Tosiaan sinä olet oikein soman näköinen.\n\nKUSTAA. Voitto! minä joudun koko maailman nauruksi. (Pysähtyvät\noikealle puolelle ja puhelevat keskenään hiljaa).\n\nSANNA (Huomaten heidät). Tuossa hän onkin. Katso kuinka kaunis! Komea\nvartalo, jalo muoto.\n\nKUSTAA (Voitolle). Luullakseni täti jo häntä neuvottelee.\n\nSANNA. Älä ole noin kaino. Katso suoraan, kyllä hän sitte on\nystävällisempi. (Kustaalle lähteissään). Minä jätän teidät nyt kahden\nkesken. Voitto tulkoon kanssani. Aja nyt hyvin asiasi.\n\nKUSTAA. E-ei! Voitto jääköön tänne! yksinäni en saa mitään toimeen\n(katselee pelolla Liisaa).\n\nSANNA. Niin kuin tahdot (menee Liisan luo, joka on istunut pöydän\nääreen). Huomaatko nyt kuinka lempeästi hän sinua katselee? kun hän\nsinua puhuttelee, niin ole sinäkin puoleltasi lempeä ja lempeä juuri\nhänelle, ymmärrätkös? (menee taas Kustaan luo), Noh, Kustaa! eteenpäin,\nrohkaise sydämesi! Tuommoiseltako kosiomies näyttää? Jos vaan minä\nolisin mies, en minä noin kuhnailisi, tuulessa ja tuiskussa minä tytöt\nnaisin! Sinä jänesjalka! (menee kehottaen ja uhkaellen huoneesen).\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    (Voitto ja Kustaa oikealla, Liisa vasemmalla lukupöydän ääressä).\n\nKUSTAA (Varustelee itseänsä, panee nuttunsa nappiin). Tässä sitä nyt\nsiis ollaan (katselee pelolla toiselle puolelle).\n\nVOITTO. Ja tyttönen on myös tässä?\n\nLIISA (Sivulle). Heillä on varmaan jotain tekeillä (kurkistaa\nkirjastaan toiselle puolelle).\n\nVOITTO. Mene nyt vaan puhuttelemaan häntä!\n\nKUSTAA. Hän lukee! enhän nyt saata häiritä häntä.\n\nVOITTO. Miks'et? Vai tuumaatko odottaa kunnes hän on läpi lukenut tuon\npaksun kirjan?\n\nKUSTAA. Mutta mitäs minä sanon hänelle?\n\nVOITTO. Mitä tahdot, astu esiin vaan, puhele ja ilmoita rakkautesi.\n\nKUSTAA. Peijakas! Enhän minä häntä rakastakaan.\n\nVOITTO. Se on se sama, sinun täytyy nyt olla kuitenkin rakastavinasi.\n\nKUSTAA. Niinkö? -- Taivas ja maa, vaan miten pääsisin sen alkuun?\n\nVOITTO. Sehän on helppo. Ensin sanot: Hyvää päivää serkkuseni! mitä\nkuuluu, mitä teette, miten voitte? Taikka muuta sievää ja sukkelaa.\n\nKUSTAA. Minä en saata, se on niin vaikeaa.\n\nVOITTO. Eikö mitä? Esimerkiksi ole sinä olevinasi serkku ja minä olisin\nsinä. Huomaa nyt kuinka minä teen, (astuu muutaman askeleen takaperi,\nlaitautuu kuntoon ja lähestyy sievistellen ja kumartaen Kustaata).\nHyvää päivää hyvä serkku.\n\nKUSTAA (Kumartaen). Jumal' antakoon serkkuseni.\n\nVOITTO (Hämillään). Tuota, hm -- -- hm -- kuinka olette maannut viime\nyönä?\n\nKUSTAA. Niin ja näin, kiitos kysymästä!\n\nVOITTO. Hauskaa kuulla, hm -- tuota hm -- -- tänään on kaunis ilma.\n\nKUSTAA. Onpa kyllä.\n\nVOITTO. Ja minä hm -- hm -- -- -- hm -- -- --\n\nKUSTAA. Huomaatko nyt, ettet sinäkään pääse tuota tuonnemmaksi.\n\nVOITTO (Äkäisesti). No, koira vieköön, enhän toki sinua voi ruveta\nhyväilemään ja sinulle koreita puheita laskemaan. Koko illussuuni\nkatoaa, kun katselee sinua, sinun valkoista liinaasi ja suippokärkistä\nfrakkiasi. Toista on, jos serkku olisit.\n\nKUSTAA. Koettappa sitte itse miten kävisi!\n\nVOITTO. No hyvä, voinhan minä tehdä sen sinulle näytteeksi. Astu\npensaan taakse piiloon ja pane tarkoin mieleesi mitä sanon; ehkäpä\nsitten osaisit.\n\nKUSTAA (Iloisesti) Oivallista! velikulta! Oletpa sinä oikein kelpo\nmies.\n\nVOITTO. Huomaatko viimeinkin kuinka puolestasi uhraan itseni, ole nyt\npois lähtevinäsi, mutta sukkelaan, sillä nyt olen täydessä vauhdissa.\n\nKUSTAA (Kiireesti kätkeytyen pensaan taakse). Hyvä, hyvä, minä jo\nriennän.\n\nVOITTO (Tarkastaa Kustaata kunnes hän on lähtenyt).\n\nLIISA. He lähtevät sanaakaan minulle sanomatta. (Iloisesti). Ei vaan,\nVoitto palaa. (Jatkaa lukuaan).\n\nVOITTO (Palattuaan). Kas niin! nyt rohkeutta on tarvis! Vaan ensin\npitää tiedustella asemaa. (Lähenee Liisaa, katselee häntä ja palaa\ntakaisin).\n\nLIISA (Ihmetellen). Mitähän se tahtonee?\n\nVOITTO. Hän on tosiaan kaunis! Hänessä on jotain haaveellista ja\nrunollista. Tuo yksivaltaisuus lu'ussa sopii hänelle vallan hyvin.\n\nKUSTAA (Pensaan takana). No veli! alappa jo!\n\nVOITTO. Heti, odota hieman, täytyyhän minun vähän varustaida. Hm, hm\n-- -- vaan minun täytyy puhutella häntä, muutoin Kustaa nauraa\nminulle (Rohkaisee itsensä ja astuu lähemmäksi). Hm, hm, -- -- -- hyvä\nserkku! niin täydessä toimessa, enhän vaan häiritse?\n\nLIISA. Ette suinkaan; minulla on niin harvoin tilaisuus puhella\nkanssanne, ettei tässä häiritsemisestä ole puhettakaan. (Nousee ylös).\n\nVOITTO. Rohkenenko kysyä mikä teitä niin miellyttää, hyvä serkku?\n\nLIISA (Leikillisesti). Eräs mainio Voitto Tanin kirjoittama kirja.\n\nVOITTO (Kummastuen). Mitä, minunko kirjoittamani?\n\nLIISA. Niin, teidän Matkakertomuksenne Pohjoismaista. Te ette voi\nkäsittää minkä nautinnon tämä kirja on minulle saattanut.\n\nVOITTO (Ottaa kirjan ja tarkastaa sitä). Tosiaan viimeinen teokseni!\n(Antaa sen takaisin). Kunhan ette vaan turmelisi sillä kauniita\nsilmiänne.\n\nKUSTAA (Tullen hieman pensaasta). Kauniit silmät, kas se kelpaa!\n\nLIISA. Ne eivät saata katsella mitään jalompaa.\n\nVOITTO (Sivulle). Hänellä ovat tosiaan kauniit silmät! (Ääneen),\nKirjallisuus siis Teitä miellyttää.\n\nLIISA. Luuletteko minulta kokonaan puuttuvan halua jalompiin\npyrintöihin?\n\nVOITTO (Äkkiä). En suinkaan! Päinvastoin luulen teidän haluavan\nkaikkea hyvää ja kaunista. Näin ihana ja suloinen ruumis varmaan\nsisältää myös jalon sielun.\n\nKUSTAA. Jalo sielu! Se kelpaa myös.\n\nVOITTO (Sivulle). Hän on todella vallan viehättävä ja mikä sievä\nkätönen. (Tarttuu käteen).\n\nKUSTAA. Ahaa! Hän ottaa häntä kädestä (mukailee Voiton liikettä).\n\nVOITTO. Minä tunnen itseni sangen onnelliseksi, nähdessäni työni\nhedelmät noin kauneissa käsissä. Se on sitä hauskempaa, koska me\ntiedemiehet harvoin saamme nauttia tuota onnea (suutelee Liisan kättä).\n\nKUSTAA. Hän suutelee kättä. (Mukailee). No, peijakas!\n\nLIISA. Valitettavasti kyllä enin osa meistä vaan pitelee sukkapuikkoja\nja neuloja -- ja jos oikein korkealle pyritään, niin haetaan joku\nhelppotajuinen romaani. Mutta uskokaa, Voitto, minua! ei kaikki ole\nsemmoisia. Moni myös mielellään harjoittaisi totisia tieteitä.\n\nVOITTO. Mitä, Liisa, _Te, Te_ puhutte näin?\n\nLIISA. Minä en ainoastaan puhu, minä myös tunnen.\n\nVOITTO. Te ette siis pidä meitä oppineita pedantteina?\n\nLIISA. En suinkaan. Siksi kovin paljo kunnioitan Teidän työtänne. Minä\nsurkuttelen, ettemme me naiset saata seurata heidän neronsa lentoa.\n\nVOITTO (Sivulle). Hän on tosiaan lumoavainen! Missähän minun silmäni\ntähän asti ovat olleet.\n\nLIISA (Innolla). Kuinka ihanata olisi, niin kuin Te, tuntea maat ja\nkansat, käsittää koko luonnon avaruus ja kohoten maan yli tutkia\naurinkojen ja maailmojen matkat! Kuinka vähäpätöiseksi tunnen itseni,\nkun täältä kohotan silmäni Teihin ja huomaan olevani vailla kaikkea, --\nkaikkea, paitsi halua seurata ja käsittää Teitä!\n\nVOITTO. Serkkuniko Liisa noin puhuu? (sivulle) kuinka ihana ja\ninnostunut. (ääneen) Vaan Liisa! -- jos Teillä olisi tilaisuus täyttää\ntoivonne! jos kohtaisitte miehen, joka ilolla täyttäisi pyyntönne ja\nriemulla saattaisi Teidän samalle tieteen partaalle, jolla hän itsekin\nseisoo?\n\nLIISA. Mielelläni seuraisin häntä ja olisin ahkerin oppilaansa.\n\nVOITTO (Vähän hämillään). Ja jos se olisi yksi Teidän serkuistanne?\n\nLIISA (Kääntäen päätänsä). Minunko serkuistani?\n\nVOITTO (Suudellen kättä). Ja jos -- -- uskallanko jatkaa -- jos se\nolisin minä. (Kiertää kätensä Liisan ympäri).\n\nKUSTAA. Oivallista! Tuo pannaan mieleen. (Mukailee).\n\nLIISA (Hellästi irtaantuen). Etteköhän vaan tuskastuisi heikkoon\nneitoon ja suuttuisi, jos ei hän heti käsittäisi.\n\nVOITTO. Teihinkö suuttuisin? Mitä sanotte! Koetelkaa vaan minua! Minä\nolen kärsivällinen kuin lammas. Kaikki tahdon kymmenesti kertoa,\nsaadakseni vaan kauemmin katsella Teidän kauneihin silmiinne. Oi suuri\nLuoja, Liisa! kuinka ihanat silmät Teillä ovat. Kuinka olen ne jättänyt\ntähän asti huomaamatta.\n\nLIISA (Nuhdellen). Te ette ylimalkaan ole paljoa minusta välittäneet.\n\nVOITTO. Entäs tämä pikku suu! Kuinka ihana olisi kuulla sen kertovan\nomia sanojani! Liisa! sanokaa, sanokaa tahdotteko tulla toimeen minun\nkanssani?\n\nKUSTAA (On viimeisiä sanoja lausuttaissa tullut esiin ja nykii Voittoa\nnutusta).\n\nVOITTO. Mitä nyt?\n\nLIISA (Pelästyen). Voi, Kustaa! (Menee pöydän luo ja ottaa kirjansa).\n\nKUSTAA. Voitto! jo riittää.\n\nVOITTO (Äkäisesti). Eikä riitäkään, mene hiiteen!\n\nKUSTAA. Minä jo tiedän, lähde nyt vaan.\n\nVOITTO. En vielä sinne päinkään. En vielä ole loppuun päässyt. Nyt\nvasta pääasia tuleekin.\n\nKUSTAA. Vai niin, vieläkö enemmän.\n\nVOITTO. Arvattavasti. Laita vaan luusi pois ja kuuntele tarkasti!\n\nKUSTAA. Vaikka vaan! Mutta älä liian kauan enää. (Menee pensaan\ntaakse).\n\nVOITTO. Sitä muka olisi tarvis, että tuo vielä tähän tunkeutuisi! Hän\nnäkyy vielä mielistyvän opetukseeni. Tuhat tulimaista! nyt vasta\nmuistanki olevani vaan Kössin puhemiehenä! Sama se, miksi valitsi hän\nminut opettajakseen. Liisa miellyttää minua ja enhän nyt enää voi\nperääntyä, kuu kerran pääsin alkuun.\n\nLIISA (Aikoen lähteä).\n\nVOITTO (Pidättäen häntä). Mihin niin kiire serkkuseni, ettehän toki\nlähde pois?\n\nLIISA. Kustaalla varmaan on tärkeä asia puhuttavana teille.\n\nVOITTO. Ei suinkaan. Vaan minulla olisi teille jotain sanottavaa.\nMinnekkäs tuo puheemme pysähtyikään? Tuo ilkiö sekoitti kaikki\najatukseni.\n\nLIISA. Te lupasitte tulla opettajaksi.\n\nVOITTO. Ei siinä kaikki. Minä tahdoin myös sanoa teille -- että -- että\nte olette minulle erinomaisesti mieluinen, että minä teitä sydämestäni\nrakastan (Ottaen Liisaa kädestä).\n\nLIISA. Serkku, eihän tämä kuulu opetukseen. (Leikillisesti irrottaen\nkätensä).\n\nVOITTO. Mitä Liisa! vedättekö kätenne pois, Te ette vastaa mitään.\n\nLIISA. Minä jo lupasin mielelläni olla oppilaisenne.\n\nVOITTO. Vaan jos minä tahtoisin vielä enempää, -- olla Teidän\nopettajanne ja jos Te suostutte Teidän -- -- --\n\nLIISA. No serkkuseni, miksi ette jatka, mihinkä minun sitte pitää\nsuostua?\n\nKUSTAA. Nyt pamahtaa! kyllä minä tiedän mihin on suostuttava?\n\nVOITTO. Liisa! en sitä saa enää hillityksi! Suostutteko ottamaan minut\npuolisoksenne, joka teitä kunnioittaisi, rakastaisi ja vieläpä\nkäsillään kanteleisi.\n\nLIISA (Punastuen). Voitto! tätä en odottanut -- te siis tahdotte?\n\nVOITTO. Sekä tahdon, että toivon! Ja jos te suostutte, olen onnellisin\nkaikista luoduista! (Laskeutuu polvilleen ja suutelee Liisan kättä).\n\nKUSTAA. Ahaa! Tuoko se olisi pää-asia. (Laskeutuu myös polvilleen).\n\nLIISA. Nouskaa ylös! Mitä täti sanonee?\n\nVOITTO. Se on hänen hartain toivonsa.\n\nLIISA. Mitä veljenne on sanova?\n\nVOITTO. Hänkö? Se on hänen suurin ilonsa; mutta mitä Te sanotte Liisa?\n(Nousee ylös).\n\nLIISA (Painaen silmänsä ales). Oikeinko te todella rakastatte minua?\n\nVOITTO. Minä puhun täyttä totta, Liisa. Minä en tahdo teeskennellä\nääretöntä rakkautta, Mutta oikein koko sydämestäni pidän teistä. Tuo\nvarsinainen innokas rakkaus kyllä syntyy jälkeen päin, kunhan nyt vaan\nsuosionne saavuttaisin, Liisani saatatteko minulle lempenne luvata?\n\nLIISA (Ojentaen kätensä). Noh! -- Voitto!\n\nVOITTO. Te siis suostutte, eikö niin?\n\nLIISA. No olkoon niin! Minä tahdon luottaa teihin ja (katselee\nympärilleen leikillisesti), meidän kesken olkoon sanottu, kohta ensi\nhetkestä asti olitte Te parhaassa suosiossani. Mutta te kovasydäminen,\nette minua huomannutkaan!\n\nVOITTO. Minä olin sokea narri! Vaan nyt aukeavat silmäni ja minä näen\ntaivaan edessäni! Nyt lempeä, hellä neitoseni! nyt pikku muisku\nliittomme vahvistukseksi.\n\n    (Suutelee häntä).\n\nKUSTAA. Kas p----että.\n\n\nViimeinen kohtaus.\n\n    (Edelliset, ja Sanna on viimeisiä Voiton sanoja puhuttaessa tullut\n    huoneesta. Kustaa on tullut lähemmäksi).\n\nSANNA. No, Herra auttakoon! Voitto! mitä tämä merkitsee?\n\nVOITTO (Pelästyy ja päästää Liisan irti). Tuhat tulimaista! -- täti!\n\nSANNA. Ja sinä seisot siinä ja annat kaikkien noin rauhallisesti\ntapahtua?\n\nKUSTAA (Salaa tädille). Voitto vaan näyttää, kuinka minun pitää\ntekemän.\n\nSANNA. Vai niin! Miksi et sitä itse tee? Miksi et vielä ole serkkuasi\npuhutellut?\n\nKUSTAA. Jahka joudun! Voitto esti minua, hän ei ole vielä lopussa.\n\nVOITTO. Olenpa niinkin, veli, -- nyt minä olen aivan lopussa. Hyvä täti\nja veli! tässä esittelen teille morsiameni.\n\nSANNA. Mitä tämä on?\n\nKUSTAA. Morsiamesiko?\n\nVOITTO. Niin, rakas, hellä morsiameni, joka suostumuksellaan on tehnyt\nminut onnellisimmaksi olennoksi taivaan alla.\n\nSANNA. Kas nytpä kummia kuullaan! Sinä nait? Minä luulin Kustaan.\n\nKUSTAA. Niin kai! Sehän se oli aikomuskin ja minä jo aloin mielistyä.\n\nVOITTO (Katsellen Liisaan nauraen). Vaan minä olin vielä enemmän\nmieltynyt.\n\nKUSTAA. Vaan kohtasipa arpa minua.\n\nVOITTO. Sinua arpa, minua sallimus, sinä sait mustan ristin, minä\nneidon, eihän yhdelle kaikkia anneta.\n\nSANNA. Mitäs Liisa sanoo?\n\nVOITTO. Kylläpä hän on tyytyväinen, eikö niin Liisani?\n\nLIISA. Ellei Teillä, hyvä tätini, ole mitään sitä vastaan.\n\nSANNA. No olkoon menneeksi. Minusta on sama kumpiko teistä naipi kunhan\nhäitä saadaan.\n\nKUSTAA (Nyreissään). Se oli oikein ilkeästi tehty, Voitto. Ethän\nsanonut tekeväsi muuta kuin antavasi esimerkkiä. Miksikä minä sitte\nvaivasin ja panin frakin päälleni?\n\nVOITTO. Tämmöisissä asioissa pitää kunkin itse ajaa asiansa.\n\nKUSTAA (Äkäisenä). Näin käypi kaikkien, jotka vaimoväen kanssa\nasioihin ryhtyvät.\n\nVOITTO (Liisan kanssa käsikkäin). Ei aina, pitää vaan asia oikein\nlaittaa.\n\nSANNA. Eikä heti pelästyä. Koetappa toinen kerta, kyllä sitte käypi\nparemmin!\n\nKUSTAA. Kylläpä tässä yhdessäkin kerrassa on jo ollut liikaa. Minä en\nannakaan vietellä ja houkutella muuta kertaa itseäni semmoisiin\nhoukutuksiin. Minä pysyn naimatonna kirjani ääressä ja otan silloin\ntällöin kulauksen pullostani. Ja niinhän se isävainajaki, siunattu\nolkoon hän haudassaan, sanoi: Toisen meistä täytyy naida.\n\n\n\n\nMAISTERI KESÄVIERAANA.\n\nNäytelmä II:ssa näytöksessä.\n\n(Kuvaus Hämeestä).\n\n\n\nHenkilöt:\n\n_Maisteri Toivola_.\n_Talon isäntä_.\n_Talon emäntä_.\n_Talon tyttö_.\n_Männistön Maisa_.\n_Kaksi vierasta miestä_.\n\n(Näyttämö kuvaa talonpoikaista tupaa. Matkustava herra tulee\nlaukkunensa tupaan, tekee hyvän päivän ja katselee asunnokseen taloa).\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n    (Toivola, Isäntä, Emäntä, Tyttö).\n\nTOIVOLA. Saisiko teillä asua tämän kesän?\n\nISÄNTÄ. Miks'ei, -- mistäs ollaan?\n\nTOIVOLA. Helsingistä minä olen ja nimeni on Toivola. (Kättelee emäntää,\ntytärtä ja isäntää, kääntyen sitte ympäriinsä katsellen, jolla aikaa\nisäntä viittailee emännälle ja vieraalle kaikenmoisilla liikkeillä).\n\nEMÄNTÄ. Kyllähän meillä olla saatte.\n\nTOIVOLA. Paljonko maksaa kuukaudessa täysi hoito?\n\nISÄNTÄ. Niin -- -- enhän -- hm, tuota taida sanoa.\n\nEMÄNTÄ. Olisiko markka päivältä paljo?\n\nTOIVOLA. Ei suinkaan.\n\nEMÄNTÄ. Minä vaan en ole tottunut kaikkia ruokia niin fiinisti\nlaittamaan -- \"sano\" -- \"sano.\" --\n\nTOIVOLA. Kylläpä siitä toimeen tullaan. Minä en vaadikaan mitään\nerinomaisia laitoksia, kunhan vaan ruoka on puhdasta ja tuoreen\nmukaista; niin kuin tuoretta lihaa, kalaa, munia ja muuta semmoista.\n\nEMÄNTÄ. Kyllä minä koetan, kun olisi useampia, antaisin halvemmalla\nasunnon, ruoan ja hoidon.\n\nTOIVOLA. Saatan minä toimittaa muitakin, kun vaan näyttäisi tänne\nsoveltuvan.\n\nISÄNTÄ. Tottahan meille taas sopii asumaan, vaikka useampikin.\n\nTOIVOLA. Niin, -- niin minäkin luulen. Minä tuon tänne siis kapineeni\nja asun täältä tämän kesän, tämän kauniin järven rannalla.\n\nISÄNTÄ. Asukaa täällä vaan, kyllä täällä kaloja saatte.\n\nTOIVOLA. Minä menen noutamaan matkalaukkuni tänne. (Menee).\n\nISÄNTÄ. Ei sille Toivolalle tarvitse reilata kaikkia hyviä ruokia,\nkyllä ne herrat saavat syödä huonompaakin ja niinpä hän itsekin sanoi.\n\nEMÄNTÄ. Mahtaako se vaan maksaa.\n\nISÄNTÄ. Se on tietty. Aina herrat runsaasti maksavat ja antavat vielä\njuomarahat ja hyvät ryypyt. Ei meidän tänä suvena tarvitse viinaa\nostaa. Toivola antaa meille viinaa niin paljo, kun vain juodaan, sen\nsaat nähdä ja saavatpa rengitkin kerran suunavauksia nyt.\n\nEMÄNTÄ. Taitaa olla hyvä herra, tuo Toivola. -- Mikkolassa asui viime\nsuvena kumminkin oikein erinomainen mies, tukkiherra, se oli se\nNordensani tai mikä sen pahuksen nimi taas olikaan. Se juotti kohta,\nkun tuli taloon, taikka piti semmoiset tuliaiset, että koko talon väki\npyllyili ja emäntäkin sanoi saaneensa maukasta viiniä, se oli hyvä\nherra se.\n\nTYTTÖ. Saa nähdä, antaako se Toivola minulle mitään?\n\nISÄNTÄ. Antaa kyllä. Aina herrat tytöt hyvinä pitävät.\n\nEMÄNTÄ. Laita itsesi nyt puhtaampiin vaatteisiin ja puhu sen Toivolan\nkanssa finisti, niin kyllä Toivola rupee sinusta tykkämään, herrat\npitävät fiineistä likoista.\n\nTYTTÖ. Minulle täytyy tehdä pian uusia vaatteita. En minä kehtaa sen\nToivolan kanssa puhua vanhoilla vaatteilla.\n\nISÄNTÄ. Tehdään kai niitä, mutta laittakaa huoneet puhtaiksi ja\ntoimittakaa syömistä Toivolalle. Minä tuon aitasta sian reiden pöytään,\nkyllä sen kumminkin nälkä on.\n\nEMÄNTÄ. Niin aina ja herrat tykkäävätkin niin sian lihasta, tuo koko\nveisi vaan! ei sille kumminkaan vähät piisaa. -- Minä keitän munia,\ntahi keitä sinä tyttö Toivolalle munia, vaan hyvin kypsäksi. Ei ne\nherrat tykkää raakamaisesta.\n\nISÄNTÄ. Rahaa meille tulee Toivolasta ja muista herroista ja kyllä minä\nniitä nyljen, sen sanon ja kylläpä herroilta saakin kiskoa, ei se ole\nmikään synti, eikä häpeä, kun se Toivola nyt vaan tulisi. Nyt on niin\nkova rahanahtaus, ettei sitä mistään tahdo saada. -- Toivola meille\ntaitaa antaa jo tänäpänä muutaman markan juomarahoiksi ja kylläpä se\nhyvät tulijaiset \"pistouvaa.\"\n\nEMÄNTÄ. Laitetaan vaan Toivolalle valmiiksi kaikki ja pidä sinä tyttö,\nmunista murhe.\n\nISÄNTÄ. Niin oikein, pankaa valmiiksi Toivolalle, kun se kumminkin pian\ntulee. -- Kyllä se provasti Kaimanius-vainaja näemmäs sanansa piti. Hän\nsanoi aina: Teillä on niin kaunis talo ja kauniilla paikalla. Minä\ntoimitan teille kesävieraita.\n\n(Esirippu laskee).\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n    (Edelliset ja kaksi vierasta miestä).\n\nTOIVOLA. (Istuen kiikkutuolissa sanomalehti kädessä, laulaa sävelellä\n\"Laulajapoika\").\n\n    Järven laineet ja tuima tuuli\n    Tuntee mun huoliani :,:\n    Ahtolan armas hellä helma\n    Kätkee mun suruani :,:\n    Kun istun yksin rannalla\n    Ja itken ikävääni\n    Niin silloin järven aaltoset\n    On mun ystäväni :,:\n\n    Toiveeni petti ja neitoni jätti\n    Mun järven aaltoloihin :,:\n    Usein olen upottanut\n    Kyyneleeni noihin :,:\n\nISÄNTÄ (Tullen veitikkamaisesti viinapullo kädessä). Passaako ottaa\nryyppy? Ei Toivolalla taida vielä kumminkaan olla parempia aineita\nkotona. (Ottaa ryypyn).\n\nTOIVOLA. Minä en käytä väkeviä juomia itseäni enkä muitakaan ihmisiä\nvarten ja kiitän siis vaan teidänkin tarjouksestanne, nauttia en saata\nkumminkaan pullostanne.\n\nISÄNTÄ. Soo'oh! No mimmoinen te olette, kosk'ette tahdo sitä hyvää\ntehdä, että ottaisitte, kun minä ilman maksua tällä kerralla annan ja\nottaapa papitkin, jotka ovat parhaita herroja ja sentähden minäkin\ntoisinaan otan pienen naukun ja luulin teidän tekevän samoin. Se suuri\ntukkiherra, jolla kuuluu olevan rahaa niin kuin muutakin paperia, oli\nviime suvena Mikkolassa ryypännyt oikein miehen tavalla. (Juo\npuollostaan ylpeänä).\n\nTOIVOLA. Kyllä, -- kyllä maailma on vielä mustia matoja täynnä ja kauan\nsaamme taistella viinaa vastaan, tuota hirmuhaltiata, joka vallitsee\nylhäisten hoveissa ja alhaisten hökkeleissä. Kauan saavat raittiuden\nharrastajat tehdä työtä isänmaassamme ennenkuin kansaamme syvälle\njuurtunut juoppouden pahe eli salainen kalvava tauti saada poistumaan.\n\nISÄNTÄ. Olisiko Toivolalla rahaa minulle antaa? On semmoinen ahtaus\nrahasta, kun viljakin on halpahintaista, eikä mistään saa rahaa.\n\nTOIVOLA. Kyllä, (antaa muutaman setelin). Tässä on 20 markkaa.\n\nISÄNTÄ. Palkollisetkin saavat niin paljo palkkaa. (Menee).\n\nTOIVOLA. Kirottu viina! Sinä saastainen heittiö, olet heidät turmellut\nja turmelet yhä; mutta varro vaan, kerran sinun täytyy kuitenkin\nväistyä. Jos et ennen anna meille voittoa, kun armejasi ovat niin\nsuuren suuret muka ja sinä itse luulet saavasi vain hallita ja vallita,\nniin täytyy sinun vihdoin kumminkin lannistua koska tohtori Tervejärki\nsaa kansassa parannuksia toimeen.\n\nEMÄNTÄ (Tulee kavalan näköisenä). Ei minun sovi sentään vähällä\nToivolaa pitää. Kuluu leipääkin ja muuta niin paljo. -- Toivola on hyvä\nja käy syömään sinne toiselle puolelle nyt.\n\nTOIVOLA (Varustautuu lähtemään). Johan me siitä sovimme minun tänne\ntullessani. Ei siitä nyt puhuta. (Menee).\n\nEMÄNTÄ (Yksin). Mimmoinen se Toivola mahtaa olla? Onkohan se mikään\nherra?\n\nMÄNNISTÖN MAIJA (Tulee kielevänä). Hyvää päivää!\n\nEMÄNTÄ. Päivää! Minä tässä juuri puhun itsekseni Toivolasta. Mahtaako\nse mikään herra ollakaan? Taitaa vaan olla joku maan kulkuri, jolla ei\nole rahaa, ei muuta? Kuka ne kaikki kulkurit tietää?\n\nMAIJA. Kaikki tässä nyt herroja on! Ohhoh.\n\nEMÄNTÄ. Istu! -- istu, että saadaan vähän jutella.\n\nMAIJA (Seisoa töröttää vaan vielä hetkisen). Istua saanut olen. Vai\nToivola sen nimi on. Ei herroilla semmoisia nimiä ole. Kyllä minä sitä\nkohtakin ajattelin, kun se aivan jalkapatikassa asemaltakin tuli ja\nkantoi vielä laukkuansa. Minä itse katselin tuota Mattilan Mantan\nkanssa ja sanoinkin: mikä kisälliroikko tuokin on. Niin minä juuri\nsanoin. Ei ne semmoiset mitään herroja ole. Mikkolan herra, se suuri\ntukkiherra, jolla rahaa on ja rikas kuuluu olevankin, antoi\nkyytimiehellensä viime suvena aina ryyppyjä ja sai meijänki äijä siltä\nkerran päänsä täyteen. Semmoiset ne vasta herroja ovat. Mitä tuommoiset\nToivolat! Johan minä sitä äijälle sanoin. Vai Toivola sen nimi on. Vai\nToivola, kun nyt vain muistaisin. Kaikkia niitä teillekin tunkee. Johan\nminä sitä sanoin.\n\nEMÄNTÄ. Sanos muuta. Minä olen ollut koko päivän niin kiukkuinen. Ei\npitänyt tuliaisiakaan ja ylpeä näyttää olevan. Toista oli Mikkolan\nherra, se suuri tukkiherra, ja antavathan laukkuryssätkin aina jotakin\nja ovat niin ystävällisiä.\n\nOn kaikkia tässä maailmassa ja niin -- -- -- (hiljaa). Nyt tulee se\nToivola.\n\nTOIVOLA (Tulee ajatuksissaan, emäntä ja Maija, katsoen kieroon\nToivolaan, menevät vitkaan näyttämöltä). Kuinkahan minulta mahtaa tässä\ntalossa kulua tämä kesä. Väki näyttää olevan vielä aivan raakaa ja mikä\nkummallinen akka lienee ollut tuo vieraskin. Olenhan kuitenkin täällä\nluonnon helmassa, kaukana kaupungin vilinästä, täällä Hämeen\nherttaisessa maakunnassa. Täällä runollisuuden maassa, jossa siintävät\nselät lainehtivat lehtojen lomissa. Käytän näitä mainioita maisemia\nhyväkseni, näitä, joille sieluni kauan on ikävöinyt.\n\nISÄNTÄ (Tulee veitikkamaisesti piippunysä suussa). Tulin katsomaan,\nkaunis ilma siellä nyt onkin. Satoi hiukan aamulla. (Istuu).\n\nTOIVOLA. Niinpä niin. (Istuu kiikkutuolissa). -- -- -- Tuossa on minun\nkirjoittamiani kertomuksia, joista luulen saavani 200 markkaa ja tuossa\non vihkonen runoelmia, jotka omalla kustannuksellani ai'on painattaa\n(ottaa käteensä muutaman vihkon). Oletteko te kuulleet mitään Elias\nLönnrotista.\n\nISÄNTÄ. En.\n\nTOIVOLA. Tässä sattuu olemaan juuri edessäni runontapainen, jonka\nlausuin hänen hautausjuhlassaan. (Lausuu):\n\n    Miksi seisoo kalmistolla\n    joukko suuri suruisia?\n    Miksi häilyy kansa tässä\n    kyynel silmistä vuotaissa?\n    Miksi mustalla murheen hunnulla\n    luonto tässä verhoaa?\n    Miksi kellot kumajaa,\n    kaipaavasti kaikuaa?\n    Miksi soipi Suomen kannel\n    suruisasti näin?\n    Siksi seisoo surun\n    saatto kalman kartanolla nyt,\n    Kun on meiltä miehistämme\n    surman saaliina sortunut,\n    rakas, hellä Eliaamme mennyt.\n\n    Siksi soipi Suomen kannel\n    surun virttä haikeaa,\n    Siksi hylkää sydämemme\n    murheen tunteili' ainiaan.\n    Pois on mennyt kansanlapsi,\n    pois on lasten ystävä,\n    pois on sankar' arvollinen\n    siis on meillä ikävä.\n    Raskaita, kaihon kaipauksen\n    kyyneleitä vuotaa nyt;\n    surun sumut, pimeyden pilvet,\n    murheen usvat mielemme\n    nyt on peittänyt.\n    Suuri on kaatunut\n    kansalainen, liitänyt\n    kuolon kitahan,\n    siitä surevi suomalainen,\n    häntä seuraten hautahan.\n\n    Ehkä kutsui Luoja\n    hänen pois\n    Suomen saloilta\n    kulkemasta.\n    Vaikk'ei häntä nyt kanssamme ois!\n    Ja vaikka hän on herenyt laulamasta,\n    Elääpi kuitenki kaikusa maine,\n    versoaa virkeä hedelmä,\n    kauan säilyypi oiva aine,\n    töistä ja toimista ylevä.\n\n    Köyhänä, pienenä matalassa\n    majassa Sammatin\n    töllissä syntynyt on.\n    Alhaisna, nöyränä\n    Kurjuutta kärsien\n    Kohonnut hän on\n    arvohon.\n    Hän, joka kai'utti\n    Suomen soissa ja saloissa\n    runottaren luomaa kannelta,\n    hän, mi ilmoille saati\n    somat, soreat Suomen\n    laulut ja veisut\n    syntyneet Suomelan sammolta.\n    Hän on muinaisuutemme\n    henkiin herättänyt,\n    elomme, olomme\n    pyrintöihin uusiin edistänyt.\n    Hänen ovat ansiot,\n    suuret ja monet,\n    kansamme, kielemme\n    kehityksessä,\n    hänen ovat muistot\n    ja pyhimmät tunteet,\n    meillekin jalossa\n    merkityksessä.\n\n    Taivaahan taatto taitti hänen meiltä\n    täysin tuleentuneena tähkäpäänä;\n    täytyyhän vihdoin ihmisen\n    näiltä murheen mustilta teiltä,\n    aavikoilta avaroilta manalaan mennä.\n\nISÄNTÄ (Haukottelee). Sopisko Toivolan -- -- -- niin -- jos\npassaisi --- -- --\n\nTOIVOLA (Innolla).\n\n    Täytyyhän kerran,\n    kutsuissa Herran,\n    tuonelan kellojen soidessa,\n    jättää meidänkin\n    tämä maallinen maja\n    ja taivahasen tuonne pyrkiä.\n    Jospahan silloin\n    elämän illoin\n    saisimme Eliaan\n    vaunuilla matkustaa.\n    Muistaas sinä\n    suruinen suomalainen\n    että sulta on kaatunut\n    kansalainen,\n    mi työssä, toimessa,\n    meistä muista on eroavainen. --\n    Eläös sinäki nuorukainen,\n    pyrkiös nuori nainen\n    toivosi samahan satamahan,\n    jotta viimein, kun kutsuvi\n    Luoja tuonelan tuvalle\n    täältä pois,\n    onnellisena, autuaana\n    käskeä Hän sun vois.\n\n    Pieni, kuin sinapin siemen,\n    suuretki toimemme ovatpa vain,\n    jos ei niissä säteile rakkaus Luojaan\n    ja maahamme, kansaamme ain'.\n        Sopisi sentään toivon\n        siivillä lentää\n        elämän ehtoona\n        korkeuteen,\n        jos olisi tullut toivottu\n        turva -- ja iloisella\n        mielellä saisi kohota\n        kirkkauteen.\n\n    Kullakin meillä on\n    uskottu leiviskä\n    jot' ei maahan kaivaa saa,\n    vaan halulla hartahalla\n    tulee meidän sitä kartuttaa.\n    Työhön on Luoja meidät luonut\n    luonnon suurehen salihin,\n    Maailman katoavaan\n    hetkeksi suonut\n    valmistuaksemme\n    taivaisihin.\n\n    Tänäpänä viettää pohjosen kansa\n    sumeata surun juhlallisuutta,\n    tänäänhän kätketään\n    syntymäseurakunnassansa\n    mies, minkä arvoa,\n    oivallisuutta kertoa\n    ei voi kielin.\n\n    Lepäös rauhassa\n    vaipunut miesi\n    äitisi helmassa\n    rakkaassa!\n    Synnyinmaasi\n    ja kansasi liesi\n    jo hehkuvi täydessä\n    tulessa.\n    Eläköön muistosi,\n    kasvakoot istuttamat\n    taimesi,\n    että niistä rehottaa\n    toivorikkaat puut.\n    Kansamme kauan\n    muistakoon miestä,\n    min nimi on Lönnroth!\n\nISÄNTÄ (Aikoen hitaasti lähteä). Ei ne kuulu minuun. Ei semmoiset\nLömprukit. Oliko hän se pappikaan edes.\n\nTOIVOLA. Ei hän ollut pappi; mutta kuitenkin vaikutti hän Suomessa\npaljoa enemmän kuin moni pappi; toisella kerralla selitänkin hänestä ja\nhänen töistänsä enemmän.\n\nISÄNTÄ. Eikö Toivolan passaisi antaa rahaa meidän pojalle, kun hän kävi\nviemässä Toivolan kirjan?\n\nTOIVOLA. Minä annoin hänelle jo 10 penniä. Tässä on vielä 15 penniä.\n\nISÄNTÄ. Tarvitsisin minä myös rahaa, kun palkollisetkin maksaa niin\npaljo ja raha on niin halpaa.\n\nTOIVOLA (Kiivaasti). Aina vaan ruikutatte! Myykää talonne, jotta\nsaatte rahaa!\n\nISÄNTÄ. Ei nyt taida olla kellään niin paljo rahoja, kun minä tahdon\ntalostani.\n\nTOIVOLA. Paljonko tahdotte?\n\nISÄNTÄ. 20,000 markkaa ja hyvät harjaiset.\n\nTOIVOLA. Eiköhän 10,000 markkaa piisaisi!\n\nISÄNTÄ (Halveksuen). Ei suinkaan Toivola ostaisi, vaikka minä myisin\ntaloni 10,000 markallakin. Ei teillä niin paljoa rahoja ole.\n\nTOIVOLA. Ehkäpä on sentään.\n\nISÄNTÄ. Tuos on käsi (lyö kädellään Toivolan käteen). Jos Toivolalla on\n10,000 markkaa, niin minä annan koko taloni teille.\n\n    (Samassa tulee 2 miestä näyttämölle).\n\nTOIVOLA. Hyvä! No niin! kuulkaa miehet, että tämä isäntä myy nyt heti\nminulle talonsa 10,000 markasta.\n\nISÄNTÄ. Annan kyllä minä taloni teille, kun Toivola vaan nyt antaa\nrahat, ne 10,000 minulle.\n\nTOIVOLA. Jahah! kauppa on siis selvä pitemittä mutkitta (ottaa\nsetelilompakon). Tässä niitä on. (Lukee 10,000 markkaa).\n\nISÄNTÄ. Oijoi! Kuka olis uskonut?\n\nTOIVOLA. Rahat saatte nyt siis ja minä saan talon, kuten puhuttu on.\n(Antaa rahat isännälle).\n\nISÄNTÄ. En minä sentään tiedä.\n\nTOIVOLA. Kyllä minä tiedän ja nämä vieraat myös tietävät, jotta kauppa\non selvä. Eikö niin?\n\nVIERAAT. Joo, kyllä se niin on, kuin herra sanoo.\n\nTOIVOLA. Minä olen ollut aivan köyhä ja ryypiskellytkin joskus hiukan\nväkeviä juomia. Mutta nyt olen noin 10 vuotta ollut maistamatta väkeviä\njuomia ja olen sen ajan kuluessa säästänyt 10,000 markkaa, joilla nyt\nsain ostaa talon.\n\nISÄNTÄ. Minä annan rahat teille takaisin.\n\nTOIVOLA. Antakaa vaan, jos tahdotte; mutta minä en anna taloa, sillä\nonhan kauppamme ollut aivan selvä. \"Sanasta miestä, sarvesta härkää.\"\n\nISÄNTÄ. Minun täytyy sanoa tämän vaimolleni. (Menee suutuksissa).\n\nTOIVOLA. Siinä nähdään, mitä juoppous, raakuus, tuhma ylpeys ja ahneus\nvoivat vaikuttaa. Tämä isäntä esimerkiksi on luullut yksinänsä vain\nsaavansa hallita ja vallita. Hän näkyy kunnioittavan ihmistä\nrikkautensa mukaan. Minua on hän pitänyt köyhänä ja siis arvottomana.\nNyt saa hän kuitenkin nähdä kerran \"ettei ole koiraa karvoihin\nkatsomista\". (Isäntä tulee samassa juosten ja emäntä samoin, hutkien\nmiestänsä luudalla selkään sekä tyttö viimein perässä itkien).\n\nEMÄNTÄ. Vai sinä, senkin lurjus!\n\nTOIVOLA. Ystävät! Ei täällä tämmöistä elämää tarvita. Kyllä se näytelmä\nsaa olla näyttämättäkin. Elkää toki tänne tulko tappelemaan. (Vie\nisännän näyttämöltä ja emäntä, yhä lyöden miestään luudalla, seuraa\nhäntä pois).\n\nTYTTÖ (Itkien). Minun täytyy sitte lähteä kotoani, syntymäkodistani.\nOi! voi!\n\nTOIVOLA (Palatessaan). Älä sure impi ihanainen. Minulla on nyt emännän\nvirka avoinna. Jos haluat kanssani jakaa elämän ilot ja surut, niin\nkatsahda tänne ja anna kätesi minulle, niin minä annan sydämeni\nikuisesti sinulle! (Tyttö antaa tenhottomasti kätensä Toivolan käteen\nja molemmat poistuvat näyttämöltä esiripun laskiessa.)\n\n\n\n"]