[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fq4CM5xA91YLLi7bI-J1w9-8rGudJqaqdi4bKSDLBxWA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1137,"Kurimus y.m. kertomuksia ja kuvauksia","Wuori, Martti",1858,1934,"1137-wuori-martti-kurimus-y-m-kertomuksia-ja-kuvauksia","1137__Wuori_Martti__Kurimus_y.m._kertomuksia_ja_kuvauksia",null,"novelli",[],[],"fi",1911,35207,215800,false,50375,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Kurimus y.m. kertomuksia ja kuvauksia\" by Martti Wuori is a collection of stories likely written in the early 20th century. The book presents various narratives exploring life, culture, and personal experiences, with a prominent focus on the character Anna as she embarks on a journey from her rural hometown to the bustling city of Saint Petersburg.   At the start of the collection, we are introduced to Anna, who finds herself on a long, tiresome train journey to Saint Petersburg. As she travels, Anna reflects on her anticipation of the vibrant city, filled with grand buildings and bustling life. Despite her initial excitement, she faces the discomforts of travel and the intrusive glances of strangers, particularly a man who stares at her unabashedly. Once she arrives, Anna is welcomed by her cousin Liisa, who has come to help her settle into her new life as she seeks employment in the city. As she begins this new chapter, Anna's emotions oscillate between hope and apprehension, encapsulating the challenges and aspirations that come with seeking a better future. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Novellikokoelma sisältää kymmenen kertomusta ja kuvausta. Nimitarina ”Kurimus” kuvaa Pietarin suomalaisten elämää ja nuoren Annan matkaa suurkaupunkiin. Muut kertomukset käsittelevät muun muassa sairaalaelämää, huutokauppoja ja arjen pieniä kohtaloita.","Martti Wuoren 'Kurimus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1137. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","KURIMUS YM. KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA\n\nKirj.\n\nMartti Wuori\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1911.\n\nKirjapaino Gutenberg, Helsinki.\nJakaja: Waseniuksen kirjakauppa, Helsinki.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Kurimus.\n Huutokauppa.\n Juhannuskoivu.\n Sairaalassa.\n Nimineuvos.\n Ksenia.\n Kotiopettajatar.\n \"Elämäänsä kyllästynyt.\"\n Miettisen mummon asia.\n Nekkusaksa.\n\n\n\n\nKURIMUS\n\nKertomus Pietarin Suomalaisten oloista.\n\n\nI.\n\nAnnasta alkoi rautatien matka jo tuntua tuskallisen pitkältä.\nNoustuaan junaan Myllymäen asemalta, oli hän edellisenä päivänä\nnähnyt Tampereen tehtaineen savuineen ja Hämeenlinnan vanhoine\nlinnoineen jäävän taaksensa, ja hiukan väsyneenä alituisesta\nistumisesta oli hän iltasella saapunut Riihimäelle, jossa hänen\ntuli olla yötä. Paljon uutta oli hän jo sinäkin päivänä nähnyt,\nmutta sivumennen vain ja vilaukselta, jonka tähden se kaikki ei\nollenkaan hänen aivojansa askarruttanut hänen siinä yötään maatessaan\nmajatuvan kovalla penkillä. Ei -- päinvastoin uneksi hän vain\nuneksimistaan, loppumatta, ilman johdonmukaisuutta kaikesta siitä,\nmitä hän ei ollut nähnyt, vaan mitä hän toivoi saavansa nähdä.\nMatkansa määrästä uneksi hän; ja kaikessa oli jotakin sanomattoman\nsuurta ja suurenmoista, milloin kauhean iso kirkko kultakupusine\ntornineen, jonka torninhuipussa olevasta rististä ikään kuin sininen\nsilmä nousi ylös ja katosi taivaan siintoon, milloin taas viisi- ja\nkuusi-kerroksisista kivitaloista, joissa kuitenkin asui vain pelkkiä\nmuurahaisia, ja yht'äkkiä muuttui tämä kaikki komeaksi kaupungiksi,\nmutta kaupunki taas yht'äkkiä suureksi muurahaispesäksi, jonka tuli\nja hämmensi kiiltävä kyykäärme. Hyi! Ja Anna säpsähti ja heräsi; hän\nhypähti ylös eikä voinut enää nukkua, vaikka vielä olikin jotenkin\nvarhainen. Senpä tähden hän kohta sitte peseytyi, pukeutui ja alkoi\nodottaa Pietariin menevän junan tuloa. Vaan hirveän pitkäksi ja\nikäväksi tämä odotus hänestä kävi asemahuoneen avarassa salissa,\nvaikka hän ei jättänytkään käsityötä käsistään. Toisia junia siitä\nväliin kulki, jotka lyhensivät ajan yksitoikkoisuutta, ja kaupaksi\nasetettuja kirjojakin Anna tavan takaa meni katselemaan, sekä\nkaapissa olevia että niitä, jotka pöydällä olivat rivitetyt, mutta\nkaikki alkoi jo pitkästyttää, kun ei sitä junaa jo näkynyt tulevaksi.\nVaan tulipas se vihdoin kuitenkin!\n\nJa nyt istui Anna jo Pietarin junassa! Nythän sitä oli melkein kuin\nperillä, kun ei tarvinnut enää junaa muuttaa! Koko päivähän sitä\nvielä oli istua kökötettävä samalla paikalla, mutta jaksoihan toki\ntuon, kun oli Pietariin menossa! Sinnehän hän jo oli niin kauan\ntoivonut. Ja nyt...!\n\nPäivä kului kuitenkin vähitellen. Matka samoin. Lahden, Kaipiaisen,\nViipurin ja kaikki pienemmät, niiden väliset asemat olivat jo\nsivuutetut ja ilta oli käsissä. Muutama tunti vielä, niin oltiin\nPietarissa. Kello kahdeksan aikaan otti Anna eväskorinsa penkin\nalta esille ja alkoi hiukan haukata äitinsä matkalle laittamia\nruokia, vaan eipä nyt nekään enää tahtoneet maittaa, kun se jo oli\nniin lähellä, tuo... Ja sitte oli Viipurista tullut niin paljon\nmatkustavaisia lisää, että täytyi pitää koria sylissään, kun oli niin\nyhteen pakattu kolmannen luokan kapeisiin penkkeihin. Mutta kaikkein\nharmittavin oli tuo herran tapainen tuolla vaunun nurkassa, joka ei\nhetkeksikään luonut silmiään pois Annasta. Ihanhan se katsoi suoraan\nsuuhun ja tahtoi estää joka leipämurusen sinne joutumasta. Eihän ne\nihmiset toki näin röyhkeitä olleet siellä kotiseuduilla...\n\nJa väliin katseli se herra -- ja katselivat sitä usein muutkin --\nAnnan valkoisia hampaita, jotka kahtena helminauhana hohtivat hänen\nverevien huuliensa välistä, väliin noita sinisiä silmiä, jotka\nnäyttivät niin lempeiltä kuin pilvetön, korkea kesätaivas, väliin\ntaas noita kullalle vivahtavia suortuvia, jotka huivin alta otsalle\nja korvien viereen hiipivät. Ja niin hävyttömästi se herra katseli,\naivan kuin olisi tahtonut nielaista Annan kerrassaan, ett'ei hän\ntietänyt kuinka istua. Niin tukalaltakin tämä jo alkoi tuntua, että\nAnnan useita kertoja teki mieli nousta ylös ja mennä ulos vaunusta\netusillalle...\n\nMutta oli jo hämäräkin ja Annaa vähän peloitti mennä ulos. Jos\nsitä sinne putoaa pyörien alle, niin jääpi koko Pietarikin vielä\nnäkemättä. Eikä Anna mennytkään ulos, sillä hämärä alkoi auttaa\nhäntä, ett'ei tuo mokoma saanut häneen niin tirkistellä. Ja sitte\nrupesi Anna melkein yhtä mittaa lasista ulos katselemaan, siellä\nkun, aina sen mukaan kuin tie lyheni, pysäkkien välitkin lyhenivät,\nniin että niitä jo alkoi tulla ihan toinen toisensa perästä, aivan\npäällekkäinkin. Eikä se junakaan enää viitsinyt kaikkein huonoimpien\nluona seisahtua, vihelsihän vain äkäisesti, aivan kuin repäisemällä,\nja mennä hörötti ylpeästi sivu... Mutta sielläkös näkyi rakennuksia\nmolemmin puolin rataa; jos oli suuria, niin oli pieniäkin: väliin\naivan kuin pieni piironki, jonka alalaatikko oli auki vedetty, jossa\ntaas ikäänkuin kasvoi muutama kukka, ja tulia siellä vilahteli,\nlyhdyt oikein hipasivat vaunuja, ja hevosia siellä ajoi ja ihmisiä\nsiellä seisoskeli kuin mitä haamuja, toiset nenäliinojansa ja\nhattujansa huiskutellen. Ja kah! Tuossa taas juna kerran vihelsi,\nvaan sivu se meni, vaikka sieltä soittoakin kuului ja koko silta\noli täpö täynnä ihmisten päitä... Voi, voi, sitä mylläkkää, sitä\nmenoa ja huimaa vauhtia! Jokohan tämä nyt olisi sitä Pietaria? Vaan\nei suinkaan, koska sitä vielä näin mennään, että kiskotkin alla\nratisevat, eikä taideta enää pitkin kiskoja mennäkään, vaan poikki.\nJa kun tuolla taivaan rannalla näkyy tuommoinen tulijuova! Jokohan\nsitä nyt tullaan Sodomiin ja Gomorraan, kun noin taivas palaa?!...\nHyi!\n\nKun säikäytti! Mikä se noin suhahti kamalasti?... Anna tempasi\npelästyneenä päänsä pois ikkunan luota... Toinen juna siinä taisi\nvastaan tulia, koska noin ikkunoita ohi vilahteli ja tulia välkkyi!\nKumma, kun ei se päälle ajanut, kun semmoista kyytiä lentää!\nNo, onpas tätä nyt menoa! Mutta eiköhän se tämä juna Pietarissa\nseisatukaan, vai jokohan minä olen väärään... kun se koko kaupungin\nsivu laskettaa? Vaan vihdoin kuuluu pitkä, hyvin pitkä vihellys.\nNo, nyt se jo taitaa tulla, kun se noin pitkään... Mutta, Herranen\naika, tavaravaunujen joukkoonhan se nyt on joutunutkin ja kuka tästä\nnyt ulos löytää ja mistä sen Liisankaan kiinni saapi? Tokkopahan se\nLiisa edes tietää, millä kohdalla hänen pitäisi vastassa olla, jos\nhän ollenkaan on vastaan tullutkaan? Vaan äläs huoli! Tuollahan se jo\nsillan päässä näkyy se mies, jolla on punainen lyhty kädessä? Perillä\nkai sitä ollaan, koska ihmisetkin jo nousevat ylös ja kamssujaan\nalkavat ulos kantaa. Ja sieltäkös, odotussalin ovesta niitä ihmisiä\nulos tulvii! Voi, voi, jos se Liisa jo huomaisi minut täältä\nikkunasta; enhän minä muuten tohdi uloskaan mennä, vielä varastavat\nkoko ihmisen. Ei! Ei näykään piikoja yhtään. Kaikki ovat hattupäitä\nryökynöitä vain.\n\n-- Anna, drastui!\n\n-- Herra Jesta! Liisako se on? No, hyvää iltaa! Kun en tahtonut\ntuntea! Luulin ryökynäksi sinuakin! Ja mitä sinä tuolla\npäivänvarjostimella teet, eihän nyt aurinko paista? Vai paistaako se\ntäällä yölläkin?\n\n-- Älähän nyt joutavia rupata! Se on sontikka. Ota nyt tshemodanisi,\nniin mennään vagonista ulos.\n\nJa Liisa auttoi Annaa. Mutta ei se Anna tietänyt tshemodania\nmatkalaukuksi arvata. Ei hänellä semmoista ollutkaan eikä hän\nuskaltanut enää tässä kiireessä ruveta \"rupattamaankaan\". Nyyttinsä\nja eväskorinsa hän otti ja sanoi kirstunsa olevan \"pakaasissa\" josta\ntytöt sitte yhdessä lähtivät sitä perimään. Saatiinhan se sieltä\nkyllä, mutta saipas sitä odottaakin kauan, vieläpä aukaistakin piti\nja povesta sen avain etsiä, kun ei Anna ollut arvannut Valkeasaaressa\nantaa tullin kirstua tarkastaa. Ja niin he mylleröivät kaikki\nvaatteet eivätkä paikoilleenkaan panneet, niinkuin ne olivat olleet,\nvaan miten tahansa yhteen mättivät.\n\n-- Ovatko ne kaikki ihmiset täällä Pietarissa näin uteliaita, että ne\ntoisen kaikki salaisuudet tutkivat? kysyi Anna sekä ihmeissään että\nhiukan vihoissaankin.\n\n-- No, ovathan ne vähän sinnepäin, vastasi Liisa, nauraen.\n\n-- Vai ovat sinnepäin! Ja tytöt lähtivät sitte yhdessä kirstua\nkantamaan ajurin rattaille, jotka Liisa oli käynyt vuokraamassa sillä\nvälin kun Anna kirstuaan aukoi ja tullimiehille näytti...\n\nRrrrätätätätätätä ne rattaat vain panivat ja yhtä rätinätä, hyrinätä\nja huminata kuului joka taholta, niin että Annan korvat olivat\nihan lumpeen mennä eikä tahtonut oikein toistensa puhetta kuulla,\nkortteeriin ajaessa. Mutta jo se Annan sydän hytkähti, kun Liteinin\nsillalle tultiin ja sähkövalo silmiä häikäisi ja Nevan aallot,\nyön pimeässä, tuolla alahalla mahtavasti vyörivat, ja pitkin sen\npartaita, niin kauas kuin silmä kantoi, lyhtyjä paloi, kuvastuen\nvirrassa toisena rivinä, ja korkeiden kivitalojen katot ilmaan\nhälvenivät, näkymättä tummaa taivasta vasten! Tuntui ihan kuin\nolisi kirkaista tahtonut ilosta, vaan samalla tuli pelko ja nutisti\nsen ilon sinne kurkun kuoppaan, jossa ne molemmat sitte toisiaan\nkutkuttamaan rupesivat, niin ett'ei voinut paikallaan pysyä. Eikä\nhän oikein tietänyt sanoa, mitenkä, mutta ihan sitä teki mieli kuin\nlentoon lähteä, ja ehkäpä hän olisi lentomatkalle lähtenytkin, ellei\nLiisa olisi häntä yht'äkkiä muistuttanut, sanomalla:\n\n-- Ethän sinä kuulekaan, mitä minä puhun!\n\n-- Kah! Niin vainkin! Mutta kukas se tuossa asuu?\n\n-- No, jo sinä nyt hassu olet! Luuletko sinä, että täällä tietää,\nkuka missäkin asuu? Eihän sitä aina tiedä likimäisen naapurinsa\nnimeäkään, joka samoilla portailla asuu, tuntemisesta ei puhettakaan.\n\n-- No, voi minun päiviäni! Mutta niin kai se on! Arvaahan sen! Vaan\nsitähän minä tarkoitinkin, että tuossakos se asuu, se kaupungin\npää...?\n\n-- Ratonatsalnikkako? Sekö kaupungin päällikkö?\n\n-- Mikä raton nasikka? Se keisari, näet, se tämän kaupungin pää!\n\n-- Että missäkö keisari asuu? No, sano sitte niin! Se asuu\nvoretsissa, mutta sen saat nähdä toisen kerran ja päivällä.\n\n-- Voretsissa? Voi, voi, Liisa kulta, enhän minä sinun puhettasikaan\nenää tahdo ymmärtää, kun tuommoista ranskan sekaista siansaksaa\nlatelet. Puhu ennemmin vaikka Kokkolan murretta, ell'et enää puhdasta\nsuomea osaa.\n\nLiisa purskahti nauruun ja sanoi:\n\n-- Pian sen sinäkin opit, tämän Ryssän kielen, ja sen oppii ihan\nitsestään, kun vain jonkun Vanjkan opettajaksesi saat.\n\nAnna luuli Liisan nyt jo muuten ilkeydellään viisastelevan ja\nhänestä, maalaistytöstä, tahtovan pilkkaa tehdä, eikä viitsinyt\nsiitä asiasta enää puhetta pitkittää. Hän alkoi sen sijaan\npuhua kotipuolesta ja sanoi terveiset kaikilta. Mutta oikeata,\njohdonmukaista puhetta ei tahtonut kuitenkaan syntyä, kun aina mikä\nmilloinkin ulkonainen seikka tuli ja kummastutti Annaa ja saattoi\npuheen toiselle tolalle. Sitä paitsi oli heillä rattailla Annan\nsuurenlainen arkku, joka teki heidän tilansa niin niukaksi, että\njalat roikkuivat ulkopuolella rattaita. Istuminen oli siis heille\nhyvin epämukava ja väsyttävä. Anna oli tosin pitkästä matkastansa\nkovin väsyksissään, mutta kaikki se uusi, mitä hän näki, veti hänen\nhuomionsa puoleensa ja vähensi väsymyksen tunnetta. Liisa sen sijaan\nalkoi jo tuskaantua ja riennätti ajuria, jotta pikemmin pääsisivät\nkortteeriin.\n\nLiisa palveli erään herrasväen luona, joka asui Snamenskaja\nkadun varrella, ja sinne oli hän saanut luvan tuoda serkkunsakin\nasumaan, siksi kuin tämä ehtisi saada itsellensä paikan tahi\nainakin ensimäiseksi ajaksi. Ja sen talon luo seisahtuivat he nyt.\nPiharenki auttoi heitä kantamaan Annan arkkua kolmanteen kerrokseen,\njossa kortteeri oli ja jonne he nousivat keittiön portaita myöten\npihan puolelta. Kello oli jo kohta puolivälissä yksi yöllä, kun he\nsaapuivat kotiin.\n\nSe oli samalla kertaa väsymyksen huokaus ja mielihyvän tunne, joka\npääsi Annan rinnasta, kun hän istuutui tuolille Liisan keittiössä.\nVäsymyksestä ei hän jaksanut juoda kuin kupillisen Liisan tarjoamaa\nteetä ja tyytyväisenä nukkui hän kohta, kun oli heittäytynyt\nlattialle tekemälle tilallensa. Nythän oli hänen toivonsa toteutunut.\nHän oli nyt -- Pietarissa.\n\nMutta yöllä hän kuitenkin uneksi, niinkuin hän yhä vielä olisi ollut\nmatkalla Pietariin. Ja niin kummallinen oli se kaupunki, jonne hän\noli menossa, ett'ei siitä tahtonut tulla tolkkua millään lailla.\nSinne kulki rautatiet ristiin rastiin ja eräässä vaunussa, ihan\nperimmäisessä nurkassa, istui muuan herra, joka niin julkeasti\ntuijotti häneen, että hän nousi ylös ja lähti pois. Vaan yht'äkkiä\nnäki hän äitinsä seisovan edessään. Hän oli olevinaan vielä\nkotonaan. Hän oli polvillaan avonaisen arkkunsa vieressä ja pani\nsinne vaatteitansa. Vastapäätä häntä, toisella puolen arkkua, seisoi\nhänen äitinsä ja oli niin murheellisen näköinen: silmien pielissä\noli Anna hänellä näkevinään kyyneleet. Vaan ei hän kuitenkaan\nAnnalle mitään sanonut, mutta Anna tiesi hänen ajattelevan, että\n\"ole sinä varoillasi siellä Pietarissa, muutoin se, tuo herra, sinun\nvielä...\" Ja sitte heitti hän äitinsä hyvästi, ja molemmat rupesivat\nitkemään... Ja Anna heräsi hypähtäen, mutta hän kääntyi vain toiselle\nkylellensä ja nukkui taas.\n\n\nII.\n\nNoin puolitoista kuukautta Pietarissa oltuansa, kirjoitti Anna\näidillensä näin kuuluvan kirjeen:\n\n    'Rakas äitini!\n\n    Täten saan nyt lähestyä teitä ja tietää antaa, että minä\n    onnellisesti saavuin tänne, ja että Liisa oli minua tatsuunalla\n    vastaanottamassa, jonka luokse minä sitte menin yöksi ja hänen\n    pyynnöstänsä jäin asumaan siksi, että saisin itselleni paikan.\n    Niinkuin meidän kesken oli puhuttu, en minä teille ole ennen\n    kirjoittanut kuin paikan saisin, ja nyt minä olen sen saanut,\n    sen paikan. Muita pitäisihän minun kertoa alusta alkaen ja\n    kertoa, miltä se Pietari minusta ensin näytti, mutta jo se on\n    semmoinen kaupunki, etten minä muista enää itsekään, miltä se\n    minusta näytti, kun tuli niin paljon kaunista yht'aikaa, enkä\n    minä sitä osaisikaan kertoa näillä kahdella postipaperiarkilla,\n    jotka hovineuvos minulle antoi. Jätetään se nyt siksi, kuin te\n    tulette tänne, sillä nyt minä voin toivoa jo muutaman kuukauden\n    perästä saavani lähettää teille rahaa, että tekin pääsette\n    tänne tulemaan. Täällä kun maksetaan palvelijoille niin hyvä\n    palkka. Vaan kun te tulette tänne, niin älkää unhottako ottaa\n    passia kuvernööriltä, sillä ilman passia ei täällä kukaan saa\n    asua, vaikka ei se kuvernöörin antama passi kelpaa; täällä\n    sitte otetaan se passi Passitoimistossa pois ja annetaan toinen\n    sijaan, joka kelpaa, vaan ei sekään kelpaa kauemmaksi aikaa kuin\n    vuodeksi. Ja sitä paitsi pitää olla sitä passia saadaksensa\n    papinkirja, mikä minulla onneksi oli otettuna, kun on täällä\n    niin hirveän monet temput ja konstit ennen kuin ihminen täällä\n    rauhassa asumaan pääsee. Enkä minä sitte tiedä, mitä varten ne\n    minulle passia antaessaan kaupan päälliseksi semmoisen pöläkön\n    antoivat, ett'en minä toiste sinne toimistoon enää menekään. Se\n    harmaapartainenhan se, jolla kiiltonappisen takkinsa lävessä\n    oli pieni punainen rihma, sieltä passien luukusta minulle niin\n    saarnasi, että \"mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen\n    aikojasi vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja\n    vielä sinä poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo\n    puna niistä on kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja\n    ilmestyy.\" Niin, että minua rupesi oikein pelottamaan, mitä se\n    sillä tarkoittaa, ja sitte hävetti, kun kaikki ihmiset minuun\n    niin katsoivat ja miehet suunsa hymyyn vetivät. Ja kun minä näin\n    olin saanut sen passi-asian toimitetuksi, niin vei Liisa minut\n    erääseen konttooriin, jossa kaikenlaisia paikkoja palvelijoille\n    hankitaan, ja siellä ne kirjoittivat kirjoihinsa nimet ja\n    atressit ja lupasivat ilmoittaa, milloin minä paikan saan,\n    ett'ei minun siellä käydäkään tarvinnut. Näin ylpeästi täällä\n    eletään, ett'ei tarvitse muuta kuin palkkansa määrätä, niin tulee\n    paikka ihan itsestään! Enkä minä kahta viikkoa kauemmin odottaa\n    tarvinnutkaan, niin jo se tulikin. Ja minä toivon, että se tulee\n    olemaan hyvä, niin että aluksi voin olla tyytyväinen, ja sen minä\n    toivon varmaan. Palkkaa saan minä kahdeksan ruplaa kuukaudessa,\n    mikä Suomen rahassa tekee noin kaksikymmentä markkaa, ja sen\n    lisäksi naulan kahvia ja kaksi sokeria kuukaudessa. Sillä täällä\n    ei pestata palvelijoita vuosittain, vaan kuukausittain otetaan,\n    ja jos jostakin paikasta tahtoo lähteä pois, niin tarvitsee\n    vaan sanoa itsensä irti kolmea päivää ennen ja samoin tekee\n    herrasväkikin, kun he tahtovat palvelijansa pois lähettää.\n    Josta näette, äiti kulta, että täällä eivät palvelijat ole\n    ollenkaan huonommat herroja, vaan ainakin yhtä hyvät. Ja onni se\n    minulla oli, että minä tällaisen paikan sain, vaikka se sattui\n    Venäläiseen perheesen, mutta Liisa kyllä sanoi, että parempi\n    se on paikka Venäläisillä palveltavana kuin Suomalaisilla,\n    sillä Venäläiset, muka, sanoi hän, eivät ole niin saitoja kuin\n    Suomalaiset, vaan auliimmat. Ja jokohan minä lienen maininnut,\n    että herra, joka on niin kutsuttu hovineuvos, on oikein hyvä\n    ihminen ja minua niin hyvänä pitää, että välistä oikein hävettää,\n    mutta rouvan läsnä ollessa ei hän sitä tohdi näyttää, sillä\n    rouva vähän niinkuin karsaasti minuun katsoo, mutta ei kuin vain\n    toisinaan. Eikä heitä ole kuin kaksi henkeä, kun ei heillä ole\n    lapsia, niin että minulla sisäkkönä ei ole muuta tehtävää kuin\n    huoneita siistitä ja puhtaina pitää sekä vieraita vastaanottaa,\n    kun kelloa soitetaan. Ja hyvin komea kortteenkin heillä on, niin\n    että ylen rikkaita he mahtavat olla, kun on vain kaksi henkeä ja\n    seitsemän huonetta pitää olla. Mutta on se rouva vähän niinkuin\n    konstikas, vaan saattaahan se olla totta, mitä herra sanoo, että\n    se tulee siitä, että rouva on kivulloinen, ja niin kai se onkin.\n    Minä puolestani kyllä koetan olla niin, että minuun tyytyväisiä\n    olisivat, eivätkä vihastuisi, ja näyttäväthän he ylipäänsä sitä\n    olevankin. Te, äiti, minulle aina sanoitte, että \"varo sinä,\n    Anna, sitä kiukkuista luonnettasi, ett'ei se puhkeaisi, muutoin\n    se sinulle vahingon tuottaa\". Ja kyllä minä sitä varoa koetankin,\n    niin ett'ei tähän saakka ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut.\n    Jonka tähden voitte nyt olla ihan huoleti ja rauhassa sen suhteen.\n\n    Kun te nyt, äiti, vasta kirjoitatte Antille sinne Ameriikkaan,\n    niin laittakaa terveisiä hänelle hänen sisareltaankin Pietarista,\n    sillä itse minä en niin kohta joutane kirjoittamaan. Ja sanokaa\n    hänelle, että hänkin koettaisi rahaa tienata, että meille\n    kaikille kolmelle vihdoin onnenkin päivät koittaisivat. Sillä\n    minä kun kuukauden palkkani saan, niin vien siitä kuusi ruplaa\n    säästöpankkiin, josta annetaan neljän prosentin korko vuosittain,\n    niin että vuodessa voin siten säästää aina kuuteen, seitsemään\n    kymmeneen ruplaan saakka, mikä Suomen rahassa jo tekee noin\n    puolitoista sataa markkaa, ja sehän on jo nätti summa se köyhälle\n    palvelustytölle. Vaatteisiin en minä ensimäisenä vuonna taida\n    tarvita melkein mitään, koska minulla tarpeeksi on kaikkia\n    ja sitä paitsi täällä Venäjällä on tapana sekä Jouluksi että\n    Pääsiäiseksi palvelijoille lahjoja tahi rahaa antaa, niin että\n    minä siten varmaan saankin, jos jotakin tarvitsen, etten tarvitse\n    palkastani ottaa, vaan saan sen säästää, ell'ette te tahdo tänne\n    tulla, niinkuin minä lupasin teille matkarahoja laittaa.\n\n    Vaan jopa minun täytyy tämä kirjeeni lopettaa, kun se näin\n    pitkäksi on venynyt ja paperikin alkaa loppua, enkä minä tiedä,\n    tokko se enään yhdellä postimerkillä meneekään, kun on näin\n    paljon kerrotuksi tullut. Sanokaa siis terveiset kaikille, jotka\n    minua kotipuolella tuntevat, ja kun Yläjärven Kaarlen kirkolla\n    tapaatte, niin sanokaa hänellekin sydämelliset terveiset hänen\n    vanhalta tuttavaltansa Pietarin kaupungista. Liisa käskee teille\n    terveisensä sanomaan ja muille omaisillensa myöskin. Ja minä\n    olen, Jumalan kiitos, terve ja voin hyvin ja sitä samaa toivotan\n    teillekin, rakas äiti. Kiitoksia paljon hyvistä eväistänne, joita\n    me vielä viikon päivät täälläkin Liisan kanssa syötiin. Voikaa\n    nyt oikein hyvin ja eläkää onnellisena ja hyvässä terveydessä,\n    sitä toivoo\n\n                                               Teidän Anna.'\n\n\nIII.\n\nOli pyhäpäivä ja Anna oli tavallisuutensa mukaan tullut kirkkoon.\nSiellä, vaimoväen puolella, näki hän Liisan istuvan ja pujottelihe\npenkkiin hänen viereensä, siellä kun vielä oli sijaa yhdelle\nhengelle. Laskettuaan nenäliinaan käärityn virsikirjansa, jonka\nlehtien välistä sinisen kirjanmerkin nauhat molemmin puolin\nriippuivat, penkin reunalle ja pantuaan, sen päälle oikean\nkäsivartensa, kumarsi hän päänsä sen yli ja luki itsekseen Isämeidän\nja Herran siunauksen. Sitte, sen tehtyänsä, sanoi hän hyvän päivän\nLiisalle ja kätteli ja tiedusteli hiljakseen kuiskaten hänen\nvointiansa.\n\nKirkonmenot eivät olleet vielä alkaneet, vaikka kirkko jo oli ihan\ntäysi; kaikki parvetkin olivat töpösen täynnä. Odotettiin pappia.\nKello ei liene vielä ollut määrällään tahi ei liene pappi vielä\nollut aamiaistaan lopettanut, koska häntä odotettiin. Ja odottaessa\nkuului sieltä täältä yskimistä ja rykimistä vuorottaisin, milloin\nmiltäkin haaralta, välistä yht'aikaakin; kuka yskän tähden yski,\nkuka taas muutoin vain rykäsi toisen yskän jatkoksi, että pappi\nkuulisi, että \"nyt sitä jo ollaan koossa, tulkaa nyt\". Ja sitte\nkuului taas tuoltapäin nenän niistämistä, hienoa, lyhyttä vain\n-- varmaankin joku nainen, jota jo itkettämään rupesi, vaan sen\njälkeen tuolta yläparvelta siihen kohta vastasi toinen, oikein\nperinpohjaisesti, pitkään ja moneen kertaan, niin että toiset jo\nkääntyivät sinnepäin katsomaankin: se oli varmaankin joku mies,\njolla oli ankara nuha. Muutamat sinnepäin katselivat, vaan toiset\nolivat hyvin hartaita: toiset lukivat pää kumarassa jotakin kohtaa\nvirsikirjastansa, lukivat, eivätkä silmiänsäkään ylös luoneet, toiset\ntaas katsoivat hartaasti alttaritauluun, välistä sattuen silmillään\nnumerotauluunkin. Vaan oli siellä semmoisiakin, jotka tavan takaa\nvilkkuivat urkulehterille päin, että \"eikö se urkurikaan jo tule ja\nala soittaa?\" Vaan eihän se urkurikaan alkaa voinut, kun ei vielä\npappi ollut saapunut.\n\nTämän odotuksen aikaan se oli, kun Liisa Annalle sopotti:\n\n-- Kuulehan, Anna, minulla on sinulle jotakin kertomista.\n\n-- No, mitäs se olisi?\n\n-- Muistatkos sinä, kun me viimeisen kerran \"seurassa\" oltiin?\n\n-- Senkö Suomalaisen hyväätekeväisyysseuran tanssi-iltamassa? Kyllä.\nMitäs sitte?\n\n-- Muistatkos sinä, kuka sinua siellä eniten tanssitti sinä iltana?\n\n-- Kuka? Enkä muista. Mitäs sinä nyt niin kyselet?\n\n-- Etkös sitäkään, joka yhden katrillin kanssasi tanssi ja vielä\ntoiseenkin pyysi, vaikka et mennyt, kun jo oli toinen ehtinyt pyytää?\n\n-- Sitäkö pientä, harmaasilmäistä miestä, jonka...?\n\n-- Niin juuri. Kultaseppä Oittinenhan se on.\n\n-- Entäs sitte?\n\n-- Hän kuuluu rakastuneen sinuun.\n\n-- Älä joutavia\n\nSamassa helähti kello urkulehterillä ja kotvasen kuluttua alkoi\nurkuri soittaa kaunista, juoksevaa alkusoittoa. Hiljakseen, vienosti\nalkoi hän ja vaihteli sitte samaa aihetta monella tavoin ja korotti\nsitä mahtavaan paisutukseen, josta hän jälleen laskeutui alas korvaa\nhyväileviä akordeja myöten... Vaan kohta hän sitte yht'äkkiä pysähtyi\nja virsi alkoi, jota ensin lukkari yksin lauloi, vaan sitte yhtyi\nsiihen koko seurakunta ja Jumalanpalvelus oli alkanut.\n\nEnnen kuin aamuvirsi oli loppuun laulettukaan, ehti Liisa jo sysäistä\nAnnaa kylkeen ja kuiskuttaa, päätään nyökäyttäen:\n\n-- Tuolla hän istuukin.\n\nTodellakin. Siellä, miesten puolella, ristikäytävästä ylöspäin, hän\nistui, se kultaseppä Oittinen. Eikä hän ollut vielä niin varsin vanha\nmies. Poikana jo, orpona, oli hänen tätinsä tuottanut hänen Suomesta\nPietariin ja pannut hänen kultasepän oppiin. Siivo ja säästeliäs kun\nhän oli, poikkeuksena useista muista käsityöläisistä, jotka joka\nsunnuntaina viikkopalkkansa viinaan joivat, vaikka muuten hyviä\ntyömiehiä olivatkin, oli Oittinen osannut ottaa vaaria ajasta, ja\noppivuosistansa alkaen oli hän kerännyt säästöön kaikki ansionsa.\nSitte oli hänen tätinsä kuollut ja, koska hänellä ei muita sukulaisia\nollut, jättänyt perinnöksi veljensä pojalle melkoisen summan rahaa,\njoka auttoi tätä toimekasta miestä omaa kultasepän liikettä alkamaan.\nNäin oli Oittisella kaikki mitä hän tarvitsi: oma, vilkasliikkeisellä\npaikalla sijaitseva pieni myymälä, joka lupasi hänelle hyvää\ntulevaisuudessa. Eikä häneltä niin muodoin puuttunut aineellisessa\nsuhteessa mitään. Hänen likeiset tuttavansa luulivat kyllä häneltä\njotakin puuttuvan ja kyselivät häneltä sentähden usein, että \"etkös\nsinä, Oittinen, jo ai'o niinkuin naimaan ruveta?\" Ja kun Oittinen\nsiihen aina vastasi totisesti: \"mitä niistä nuorten hulluuksista\",\nniin muistuttivat tuttavat siihen: \"kellekäs sinä sitte ai'ot kaikki\nrikkautesi jättää?\" \"Kirkolle ja valtiolle\" oli silloin aina Oittisen\nleikillinen vastaus, eikä siitä asiasta koskaan sen pitemmälle\npäästy. Poikamieheksi se oli tähän saakka aina tuumannut jäädäkin,\nse Oittinen, mutta niinhän se sananlasku sanoo, että \"ei kukaan ole\nprofeetta omassa maassansa\".\n\nEihän se asia ollut ihan niinkään päin, että Oittista olisi voinut\nkovin laiskaksi kirkossa kävijäksi syyttää, mutta ei hän siellä\nkuitenkaan joka pyhä käynnyt. Vaan kirkossa hän kyllä kävi ja kävi\nkuin tavallinen mies ainakin. Viimeisinä aikoina ne pahat ihmiset\nolivat alkaneet huomata, että Oittinen kävi joka sunnuntai kirkossa.\n\"Näinköhän se nyt alkaa vanhuuden raihnautta tuntea, tuo Oittinen,\nvain onkohan se... kun se nyt käy joka sunnuntai, vaan ennen ei\nkäynyt?\" tuumailivat he. Vaan ne, jotka olivat silloin \"seurassa\"\nolleet, ne luulivat jo tietävänsä oikean syynkin siihen. He olivat\nnähneet Oittisen \"seurassa\" ennenkin, mutta silloin oli hän siellä\naina ollut \"lautamiehenä\" vain, se on, hän oli ainoastaan istunut\nja tanssia katsellut. Tanssimaan hän ei \"viitsinyt\" mennä, niinkuin\nhän vastasi, jos joku sattui kysymään, että \"miks'ei se Oittinen\ntanssi?\" Ja tämä vastaus tiesi, että Oittinen kyllä osasi, vaikk'ei\nhän \"viitsinyt\". Mutta sitte, kun Anna oli alkanut \"seurassa\" käydä\nja Oittinen näki hänen ja tutustui häneen, niin silloin hän \"viitsi\"\nja tämä kummastutti kaikkia, eniten kuitenkin nuoria neitosia,\njoiden \"silmät olivat häntä aina vartioineet\". Tähän saakka olivat\nnämä olleet toisiaan kohtaan melkein kateutta vailla, sillä he\nolivat ihan varmat siitä, ett'ei Oittinen kestään huoli. Mutta nyt\nheitä tämä \"viitsiminen\" vielä enemmän suututti kuin kummastutti,\nkun näkivät hänen Annan kanssa tanssivan. \"Eikös se nyt parempaa\nlöytänyt kuin tuon...?\" kuiskasi eräs suutarin tytär kumppanilleen\nja heitti ylönkatseellisesti päänsä syrjään. Puhvettiin taas juoksi\nmuuan pilkkakirves ja huusi: Menkäästä, pojat, katsoon! Nyt on piru\nmerrassa, kun Oittinen \"viitsii\"...!\n\nJa sen erän perästä ruvettiin täydellä todella ajattelemaan, että\n\"Oittinen täyttää sen, mikä häneltä puuttuu\", varsinkin koska\nhänen taajentuneet kirkossa käyntinsä lisäsivät varmuutta tälle\nolettamukselle. Senpä tähden Liisakin oli niin varmaan tietävinään,\nettä kultaseppä Oittinen oli Annaan rakastunut.\n\nEikä se taitanut ihan perätöntä ollakaan. Sillä kun Oittinen oli\nkirkkoon tullut ja paikalleen asettunut, niin katseli hän vähän\nympärilleen, mutta hyvin vakavasti, niinkuin se ei olisi mitään\nmerkinnyt, kääntyen ensin oikealle puolelle, että luultaisiin hänen\njotakin miestuttavaa etsivän, ja sanottuaan sinne päin pienellä pään\nnyökkäyksellä hyvänpäivän tuonne ja tänne, kääntyi hän vasemmalle\npuolelle ja antoi silmänsä hyvin tarkkaan juosta jokaista penkkiä\npitkin. Mutta kun ei hän sieltäkään huomannut, mitä hänen silmänsä\netsi, niin kääntyi hän suoraan eteenpäin ja istui totisena siinä\nasennossa koko ajan, siksi kuin kirkonmenot alkoivat, vieläpä\nkoko aamuvirrenkin ajan. Sitte vasta, sen loputtua, katsahti hän\nikäänkuin sivumennen ja pikimältään vain vasemmalle päin taaksensa\nja nähtyään sen, minkä tahtoi nähdä, kääntyi hän hyvin sukkelaan\ntaas paikoilleen, vaikka tyytyväinen ilme kasvoissa. Ihan samalla\nlailla katsahti hän sitte vielä kerran vähän ajan kuluttua ja olisi\nehkä katsellut kauemminkin, mutta samassa lankesi koko seurakunta\npolvillensa ja Oittinen samoin, ja luki hattunsa sisään: \"Minä\nvaivainen syntinen ihminen...\"\n\nVaikka vilaukseltakin, mutta hän oli kuitenkin jo ehtinyt nähdä\nAnnan. \"Prinsessalta hän näyttää muiden rinnalla!\" ajatteli Oittinen\nitsekseen. Mutta ei hän tietänyt oikein sanoa, kaunistiko tuo hattu,\njoka Annalla oli päässänsä, yhtä paljon häntä kuin huivi, jossa hän\noli hänen ennen nähnyt. Nyt oli Annassa kuitenkin jotakin yhteistä\nPietarin muiden neitsyeiden kanssa ja sitä ei hän olisi tahtonut\nhänessä nähdä. Huivi päässä, sitä vastoin, oli Annassa juuri sitä\npuhdasta ja raitista, joka tuoksui Suomen ilmalta ja jota Oittinen\nhänessä ennen oli ihaillutkin. \"Mutta ollaksensa kultasepän matami,\npitää hänellä kuitenkin olla hattu päässä\", vilahti yht'äkkiä\nOittisen aivoissa ajatus ja tämä ajatus häntä hiukan tyydytti.\n\nMuutoin Anna todellakin näytti hänestä \"prinsessalta\". Hänen verevät\nkasvonsa eivät olleet vielä rahtuistakaan ehtineet kadottaa uhkuvaa\ntuoreuttansa ja hänen korkea, sopusointuinen vartalonsa teki hänen\noikein pulskaksi naiseksi. Sitä paitsi oli hän hyvin siististi\npuettu: yllään oli hänellä paksu, musta verkapalttoo, joka näytti\naivan uudelta, ja sen hihojen ja mustien hansikkojen välistä hohti\npari valkoisia mansettia. Neitsyeksi häntä tuskin olisi voinut\nluullakaan, vielä vähemmin siksi samaksi Annaksi, joka muutama\nkuukausi sitte oli Suomesta tullut Pietarissa paikkaa etsiäksensä\nja joka rautatien asemalla piti Liisaakin \"hattupäänä ryökynänä\".\nEdistys oli ollut suuri ja nopea ja se kummastutti hiukan Annan\nserkkuakin.\n\nMutta sillä välin edistyi jo Jumalanpalveluskin. Sinä sunnuntaina\nsaarnattiin \"työmiehistä viinamäessä\". Pappi nousi kohta\nsaarnatuoliin ja kaikkein silmät kääntyivät sinne. Se oli hän, jota\nkaikki toivoivat saada kuulla ja joka parhaiten osasi saarnata\n\"kaikkien\" mieliksi. Ja hän saarnasikin, niin että seinät paukkuivat\nja niin ett'ei suntiolla ollut mitään sanankuulijoiden unen kanssa\ntekemistä. Ainettaan osasi hän niin hyvin käsitellä, että siitä\nsaivat osansa sekä isännät että palkolliset. Ja niin sydämelle\nkävivät hänen sanansa myöskin, että harva se nainen oli, joka ei\nniistä heltynyt ja tuntenut katumuksen kyyneleiden herahtavan\nsilmiinsä, harva se mies, jonka rinnassa ei kohonnut vaikka hetken\nhuokaus ja jossa ei herännyt halua kääntyä paremmalle tielle.\nTiesipä hän sitte johtua aineestansa sellaisiinkin asioihin, jotka\nsattuivat monen sanankuulijan kipeimpään paikkaan, aivan kuin hän\nolisi tuntenut ja tietänyt kaikki mitä tapahtui. Hän puhui siitä,\nettä monet kirkonkäynnillänsä vain pahennusta herättävät ja että\nsentähden \"olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän\nkaulaansa ja he upotettaisiin meren syvyyteen\". \"Monet\", sanoi hän,\n\"tulevat vain kirkkoon sopottelemaan ja omia juorujansa juttelemaan,\nniinkuin heillä ei olisi aikaa siihen viikon ajalla, ja siten\nHerran huoneen saastuttavat; monien ajatukset liikkuvat kaukana\naivan toisissa asioissa ja, jos he tuntevatkin kirkossa pienen\npistoksen sydämessään, niin ovat he kotiin tultuansa aivan samat kuin\nennenkin, vieläpä pahempiakin; monia taas viettelee kiusaaja kirkossa\nympärilleen vilkkumaan riettaissa tarkoituksissa, niin että on aivan\nsama kuin tyhjille seinille saarnaisi...\" Ja paljon siihen suuntaan\npuhui tuo oiva pappi. Ja monta oli naisten puolella, joihin tämä\nkipeästi koski, monta myöskin miesten puolella, joille se oli sanottu\noikealla ajalla. Ikäänkuin häpeillen kuunteli seurakunta tarkkaan\ntätä rakastetun pappinsa nuhdesaarnaa.\n\nJa vaikka itse saarnan aikaan olikin oltu hyvin tarkkaavaisia,\nolivat korvat kuitenkin vieläkin enemmän hörkällään kuulutuksia\nluettaessa. Varsinkaan ei kuulunut hiiskausta koko kirkossa, kun tuli\navioliittoon kuulutettavien vuoro. Näytti siltä kuin tämä olisi ollut\nkirkonmenojen tärkein osa.\n\nVaan ei kultaseppä Oittinen malttanut kuitenkaan näidenkään aikaan\nolla vilkaisematta sinnepäin, vaikka hänkin äsken oli tuntenut\n\"pienen pistoksen sydämessään\". Sillä se pistos, jonka hän oli\ntoiselta taholta sydämeensä saanut, oli tuota äskeistä paljoa\nvoimakkaampi. Ja samassa vilahti hänen päässänsä pieni ajatuksen\nalku, että \"milloinkahan sitä meitäkin...?\" Mutta siihen se\nkatkesikin, kun hän yht'äkkiä jälleen kääntyi paikoilleen.\n\nTuskin oli sitte saarna loppunut, kun jo suuri joukko ihmisiä\nalkoi hiipiä ulos kirkosta, vaikka viimeinen alttaritoimitus vielä\noli tekemättä. Siellä he sitte seisoskelivat ja pakinoivat kirkon\nrappusilla ja sen edustalla ja vielä vähän matkaa kadullakin,\nestäen muita kulkijoita vapaasti ohitse pääsemästä. Olipa siellä\nkadun vierustalla muutamia Viipurin rinkelien ja paperossienkin\nkaupittelijoita, jotka olivat arvanneet käyttää tilaisuutta\nhyväksensä hyötyäksensä muiden kirkonkäynnistä. Vaan kun sitte\nloppuvärssy oli laulettu ja kaikki olivat kumarruksissa hiljaa\nitseksensä kirkonkäyntinsä siunanneet, tyhjensi kirkko sisästänsä\nkoko tuon sakean, mustan joukon, joka tulvimalla tulvi ulos ja täytti\nkadun pelkillä päillä, joista toiset jäivät muiden päiden kanssa\ntarinoimaan, toiset taas ja ne, joilla oli tärkeimpiä toimitettavia,\nhajosivat mikä millekin haaralle ja valuivat kuin juoksevat jokivedet\nkadun käytäviä pitkin. Niiden joukossa, jotka seisahtuivat kirkon\nedustalle keskenänsä puhelemaan, olivat Anna ja Liisakin. Liisa\nei ollut kirkossa ehtinyt loppuun puhua sitä asiaa, josta hän oli\nalkanut, ja vei sentähden Annan vähän syrjään voidakseen, muiden\nkuulematta, lausua vapaasti sanottavansa.\n\n-- Se on ihan totta, mitä sinulle sanoin, alkoi hän. Eräs suutarin\nmatami, jonka luona palvelee minun tuttavani, Leena niminen tyttö, on\ntuttu kultaseppä Oittisen kanssa ja tämä, kuulen ma, on jo aikonut\npyytää matamia puhemieheksi eli vaahaksi, niinkuin täällä sanotaan.\n\n-- Maaloli [vähäkös siitä!], että on aikonut pyytää? sanoi Anna,\njoka jo oli oppinut vähän venättäkin puheeseensa sekoittamaan. --\nMistä sen tietää, että hän minua kosia aikoo? Ja tokkopa minä hänestä\nhuolisinkaan!\n\n-- Älä sano niin! Hänen ottaisi mikä ryökynä tahansa.\n\n-- Vaan minäpä en huoli kenestäkään!\n\n-- Etkös sinä tiedä sitte, että hän on rikas? Ja sitte kuuluu hän\nolevan oikein hyvä mies ja kunnollinen eikä ryyppää tippaakaan. Eikä\nhän siltä itara ole, vaikka hän rikas on, jos sinä sitä pelkäät.\nKaunis hän ei ole, se on totta, mutta mitäs se tekee, kun mies\nmuutoin on kelpo ihminen. Olisitpa sinä onnellinen, jos hänen saisit!\n\n-- Olenpa minä onnellinen muutoinkin. -- Katsopas tänne, Liisa! Mitä\nsinä tästä tykkäät?\n\nJa Anna päästi palttoon kauluksensa ylimmät hakaset auki ja näytti\nLiisalle rinnassaan olevan kultaisen solen, joka oli noin parin\ntuuman pituinen ja poikki leikatun vitjan tapainen. Liisa ei ollut\nuskoa omia silmiänsä.\n\n-- No, onpas sitä! Et suinkaan sinä ole tuota itse ostanut?\n\n-- Johan nyt! Menevät ne rahani muihinkin tarpeisiin.\n\n-- Keltäs sinä sitte olet sen saanut? Vaikka arvaahan tuon\nkysymättäkin.\n\n-- Keltäs muulta kuin häneltä... hovineuvokselta. Hän antoi sen\nminulle viime viikolla ja sanoi tahtoneensa antaa sen jo uuden\nvuoden lahjaksi, mutta pelänneensä, että rouva saa sen tietää. Ja\nsitte taputti hän minua poskelle ja pyysi, etten minä sitä koskaan\nkotona pitäisi, vaan ulkona käydessäni saisin sitä kyllä pitää missä\ntahansa. Niin hyvää herraa minä en ole koskaan...\n\n-- Hyvää päivää! Mitäs ne neidit täällä niin uutterasti...?\n\nSe oli kultaseppä Oittinen, joka lähestyi heitä ja ryhtyi puheluun.\nHän oli ensin seisonut vähän aikaa kirkon portailla ja katsellut\nympärillensä ja huomattuaan, että väki oli jo melkein kokonaan\nkirkolta hajonnut, päätti hän mennä Annaa puhuttelemaan. Hän tuli\nAnnan eteen juuri ennen kuin tämä ehti palttoonsa hakasia kiinni\nsaada ja huomasi hänen solkensa. Se pisti heti hänen silmiinsä,\nmutta samalla pisti se pahasti hänen sydämeensäkin. Hän ei tullut\nsanoneeksikaan sentähden ollenkaan sitä, mitä oli aikonut sanoa, vaan\naivan toista.\n\nEikä siitä puheesta tahtonut oikein mitään tulla. Jaksamista siinä\nkyllä tiedusteltiin ja sitä, kuinka Anna nyt Pietarissa viihtyi,\nvaan enemmän se Oittinen oli mykäksi jäädä, hänen katseensa kun\nvain lepäili Annan kasvoilla. Ja sitte häiritsi Liisan läsnäolokin\nvähän kultasepän ajatusten juoksua, hän kun muutoinkin oli hiukan\nkankeapuheinen. Vaan kun tytöt ikäänkuin käkesivät lähtemään pois,\nniin kiirehti Oittinen kysymään:\n\n-- Aikovatko neidit tänä iltana \"seuraan\" mennä? Hän puhutteli aina\nheitä molempia yht'aikaa. Liisa, joka tiesi, ketä tämä kysymys\noikeastaan tarkoitti, katsahti Annaan, joka vastasi:\n\n-- Tänä iltana minä en enää pääse, mutta ehkä tulevana sunnuntaina...\nJaa, vainkin, jopa meidän täytyy kotiinkin lähteä... Hyvästi nyt!\n\n-- Hyvästi! Hyvästi! vastasi Oittinen, pannen ystävällisen äänen\npainon vastaukseensa ja jäi kummissaan katsomaan, kuinka tytöt\nrientäen lähtivät kulkemaan.\n\n-- Mitä sinä nyt noin, tuolla lailla... epäkohteliaasti...? muistutti\nLiisa, kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän.\n\n-- Mitäs minä sitte olisin...?\n\n-- Näethän sinä nyt, että minun sanoissani on perää, kun hän\npuhuttelemaankin tuli. Sillä ei suinkaan hän sitä minun tähteni\ntehnyt.\n\n-- Kukapa sen tietää? Ehkäpä se sinun tähtesi olikin.\n\n-- Ole vait!... Mutta kuulehan, Anna, mitä minä sinulle sanon, mutta\nälä suutu vain. Valitse nyt oikea tie, niin kauan kun sinä vielä tien\nhaarassa olet, muutoin sinä kadut kauppojasi.\n\n-- Älä saarnaa, vaan joudu pois! Kyllä minä tiedän mitä teen.\n\nLiisa ei sanonut siihen enää mitään, ja molemmat tytöt kulkivat\njonkun matkaa ääneti. Liisan alkoi käydä serkkuansa vähän niinkuin\nsääliksi. Hän ei tietänyt mitä keinoa olisi ollut käytettävä.\n\n-- Kuulehan Anna, sinä puhuit minulle kerran, silloin alussa vielä,\nettä sinä olit kirjoittanut äidillesi, jotta sinä tahdoit häntä\ntulemaan tänne ja että ai'ot panna palkkasi säästöpankkiin. Hauskapa\nolisi, jos äitisi kohta tulisi. Onko sinulla jo paljonkin säästettyä?\nEhkä sinä jo voit hänelle matkarahat laittaakin?\n\nLiisa toivoi, että kenties voisi Annan äidin tulo jotakin hyvää\nasiaan vaikuttaa, ja teki sentähden tämän kysymyksen. Mutta Anna,\njoka luuli hänen ikäänkuin tahtovan soimata häntä, vihastui ja\nvastasi kiukkuisesti:\n\n-- Vielä sitä viidellä ruplalla mihin pääsee, jotka minulla pankissa\non! Ja luuletkos sinä mitään jäävän säästöön pantavaksi, kun on\nniin paljon tarpeita ostettavana? Enkä minä tätäkään palttoota ole\nilmaiseksi saanut. Muutoin äiti minulle kirjoittikin, ett'ei hän\ntahdo Pietariin tulla, kun on jo siinä iässä, ja että hän tahtoo\nkuolla omalla maalla.\n\nSillä välin olivat he tulleet Nevskille, josta heidän tiensä\nerosivat. Annan oli poikettava Kasanskaja kadulle, Liisan taas oli\nkulettava Nevskiä ylöspäin. Erotessa sanoi Liisa:\n\n-- No, hyvästi nyt, Anna. Pyydähän nyt päästä tällä viikolla jonakin\niltana minun luokseni, niin puhellaan kaikenlaista.\n\n-- Hyvästi! Käyhän kohta meilläkin! oli Annan lyhyt vastaus. Ja hän\nlähti, vähän vihoissaan Liisalle, joka sitä vastoin astui, säälin\ntunne sydämmessään, ja muutamia kertoja katsahtaen Kasanskajalle\npäin, Annan jälkeen...\n\nMitä Oittiseen taas tulee, niin oli hän tästä kohtauksesta ikäänkuin\nhiukan nolostunut. Mutta tämän tunteen lisäksi, kirveli hänen\nsydämensä pohjalla vielä tuon äskeisen pistoksen jälki, sen näet,\njonka Annan solkineula siihen oli tehnyt. Hän ei alussa tietänyt\nollenkaan, mitä hän tästä näkemästänsä ajattelisi. Mutta kohta\ntuli hän kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei se saattanut olla\nmuuta kuin lahja. Ja tämä ajatus sai hänet hirveän pahoille mielin,\nhän melkein katui, että oli kirkkoon ollenkaan tullutkaan. Annasta\nrupesi hänessä yht'äkkiä liikkumaan kaikenlaisia mietteitä, joita\nhän tuon tuostakin koki karkoittaa luotaan, mutta ne palasivat yhä\njälleen takaisin. Sitte näytti tuo Annan käytöskin hänestä vähän\nkevytmieliseltä, vaikka hänen sydämensä koki sitäkin puolustaa,\nlukien siihen syyksi sen, että Anna häntä liian vähän tunsi vielä ja\nettä hänen varmaankin oli kiire kotiinsa.\n\n\"Mutta mitähän ihmiset minusta ajattelevat?\" tuli hän yht'äkkiä\najatelleeksi ja vihastui itseensä. Vihossaan huusi hän luoksensa\najurin ja käski ajaa mitä pikemmin kotiin.\n\nTavallisesti käypi niin, että kun ihminen, jolla on vakaa, totinen,\nsuora ja yksinkertainen luonne, yht'äkkiä tavalliselta uraltansa,\nvaikka rahtusenkin, syrjähtää, niin näyttää hän ja hänen tekonsa ja\nkäytöksensä naurettavilta. Niinpä olisi ihmisten mielestä Oittinenkin\nnäyttänyt, jos he olisivat tietäneet yhtäpaljon, kuin hän itse tiesi.\nMutta, kaikeksi onneksi hänelle, olivat ainoastaan muutamat ja nekin\nvain nuoret, jotka muutenkin pilantekijöinä tunnettiin, hänestä\njotakin tietävinään ja mitä he huhusivat, sitä eivät muut ihmiset\noikein ottaneet uskoaksensa, sillä Oittinen oli jo niin hyvältä\npuolelta yleisesti tunnettu. Mutta se ajatus, että ihmiset saattoivat\nluulla hänestä enemmänkin kuin hän itsekään itsestään tiesi, suututti\nhäntä kovin ja suutuksissaan ajoi hän suoraa päätä kotiinsa.\n\n\nIV.\n\nAnnan palvelus oli tähän saakka ollut hyvin tasaista ja\nsopusointuista. Mitäkään erityistä tyytymättömyyden syytä ei hänen\nisäntäväellänsä ollut häntä vastaan, ei hänen töittensä eikä hänen\nkäytöksensäkään suhteen. Ne työt, jotka olivat Annan tehtävänä,\neivät tosin vaatineet suurta taitoa, vaan tarkkuutta, puhtautta\nja luotettavaisuutta, ja nämät ansiot olivat Annalla kyllä.\nSuomessa, maalla ollessansa, oli hän ennenkin palvellut herrasväellä\nsamanlaisessa toimessa, vaikka toisissa oloissa, ja oli täyttänyt\npaikkansa hyvin. Omasta itsestänsä taas oli hän aina pitänyt suurta\nhuolta, jonka tähden hän ei koskaan näyttäytynyt muutoin kuin\nsiististi puettuna, jopa oli vähän niinkin, että hän tahtoi näyttää\nkorealta ja niin sanoakseni \"silmään pistävältä\". Tämä ominaisuus\noli hänellä nyt, uusissa oloissa, kasvanut melkoisesti. Ensiksikin\nvaati hänen tehtävänsä, jossa hänen joka päivä piti olla ensimäisenä\nvieraiden silmien edessä, että hän oli nuhteettoman puhdas\npuvussansa, ja tässä suhteessa saikin hän aina parhaimmat ylistykset\nkaikilta, jotka hänen näkivät. Sitte oli hänen itserakkautensa, joka\nennen oli ollut vain horrostilassa, hänen olonsa aikana Pietarissa,\nmonella tavoin herätetty eloon ja kiihdytetty. Puvun ohessa rupesi\nhänen ulkomuotonsakin antamaan hänelle yhä enemmän ajattelemisen\naihetta.\n\nKäytökseltään muutoinkin oli Anna ollut tässäkin paikassa\nhyväntapainen. Ulkona käymään oli hän pyytänyt harvoin, johon\ntietysti pääasiallisena syynä oli se, ett'ei hänellä muita tuttavia\nollut kuin Liisa, ja niin hyvin tämän luota kuin kirkostakin ja niinä\nparina kertana, jolloin hän \"seurassa\" oli käynyt, oli hän sieltäkin\npalannut aina määräajalla, myöhästymättä sen ajan yli, johon saakka\nhänelle oli lupa annettu tahi jolloin hän oli sanonut tulevansa\nkotia. Hänen luonansa taas ei käynyt kukaan muu kuin Liisa ja hänkin\njotenkin harvoin.\n\nPäättäen siitä, että Anna kirjeessään äidillensä oli sanonut rouvan\nolevan \"vähän niinkuin konstikkaan\" sekä kohta sen jälkeen maininnut\näitinsä varoituksen hänen oman \"kiukkuisen luonteensa\" suhteen, olisi\nkyllä voinut luulla piankin jonkun \"yhteen törmäyksen\" tapahtuvan\nnäiden henkilöjen välillä, mutta mitään sellaista ei vielä ollut,\nsillä Anna oli koettanut huolellisesti hillitä itseänsä ja \"tietää\npaikkansa\". Tältäkään kannalta siis ei ollut hänen käytöksensä\nsuhteen ollut mitään moitteen sijaan.\n\nMitä sitte Annan kielen taitoon tulee, niin ei hän ollut niitä\nihmisiä, jotka omaan puheeseensa takertuvat. Päin vastoin oli hänellä\nhyvinkin \"kielen kanta irrallaan\", niinkuin Yläjärven Kaarle siellä\nhänen kotipuolellansa aina oli sanonut. Ja vaikka Anna, Pietariin\ntullessansa, ei osannut venättä ollenkaan, niin alkoi hän kuitenkin\njo heti tulla hyvin toimeen. Muutama sillon tällöin hätävaraksi\nkysytty sana ja vilkkaat liikkeet niiden lisäksi auttoivat häntä\naina, Venäläiset kun muutoinkin helposti ymmärtävät mitä muukalainen\ntahtoo sanoa. Ylipäänsä voi sanoa, että Anna tällä ajalla jo oli\noppinut venättä verrattain hyvin.\n\nPää-asiallisena syynä siihen, että Annan kaikki asiat olivat näin\nhyvällä kannalla olleet, oli siis epäilemättä se, että hovineuvos\noli, niinkuin Anna äidillensä kirjoitti, \"oikein hyvä ihminen\" ja\nhäntä, Annaa, \"niin hyvänä piti, että välistä oikein hävetti\". Ja\nkuinka hyväksi hän ajan kuluessa vielä oli käynyt, siitä oli Annalla\ntodistuksena se vitjasolki, jota hän serkullensa niin hyvillä mielin\nkirkollakin oli näyttänyt. Mutta \"rouvan läsnä ollessa ei hän,\nhovineuvos, tohtinut kuitenkaan tätä hyvyyttänsä näyttää\", jonka\ntähden hän olikin pyytänyt Annaa, ett'ei hän tuota lahjaa kotona\nkäyttäisi. Ennen kuin vielä hiukan katsellaan tämän hyvyyden laatua,\ntahdomme lukijan suosiollisella luvalla luoda pienen silmäyksen\nsiihen perheesen, jossa nuori neitimme palveli.\n\nNiinkuin tiedämme, kuului tähän perheesen ainoastaan hovineuvos ja\nhänen rouvansa, jotka molemmat jo olivat noin neljän, viidenkymmenen\nikäisiä ihmisiä; rouva oli melkein yhtä vanha kuin hänen miehensä.\nHovineuvos, joka palveli eräässä virastossa, ollen siellä joka\naamupuoli päivää noin viisi tuntia, näytti, ikäänsä katsoen, vielä\nhyvinkin nuorelta ja rivakkaalta. Hänen mustanpuhuvassa tukassansa\nei ollut yhtään harmaata karvaa, vaikka se oli käynyt harvemmaksi\nentistänsä ja hänen otsansa oli hiukan ylennyt, muodostaen, silmien\nkohdalta hiusten rajassa, kaksi lahdelmaa ja niiden väliin otsan\nkeskelle pienen niemekkeen, josta kasvava tuuheanläntä kihara aina\nkallistui vasemmalle sivulle. Jotenkin suurien kulmakarvojen alta\nvilkkuivat hänen vireät, tumman väriset silmänsä ja antoivat yhdessä\nhänen paksun, käyrän nenänsä kanssa koko hänen ulkomuodollensa\njotakin ylimyksellistä, mihin vielä lisäsivät hieman keikarimaisuutta\nhänen mustat viiksensä, jotka eivät olleet nuorten keikarien\nviiksien tavoin pitkiksi naskaleiksi kierretyt, vaan lyhyenlaiset\nja päistä aina pienellä taskukammalla leveän tuuheiksi ja vähän\nylöspäin kammatut. Alaleukansa ajatti hän aina ihan sileäksi ja hänen\nvalkoiset hampaansa näyttivät pikemmin tekohampailta kuin omilta.\nHänen leveät poskensa ja hiukan etenevä alahuulensa tekivät hänen\nvähän hekumallisen näköiseksi, -- ei kovin, vähäsen ainoastaan.\n\nJos hovineuvos kasvoiltansa oli vain hieman keikarin näköinen,\nniin oli hän puvultansa sen sijaan täysi keikari. Häntä, samoin\nkuin kaikkia muitakin ylen hienoksi puettuja ihmisiä nähdessä,\ntuli ajatelleeksi, että \"eiköhän tuokin tuon kauniin ja rikkaan\npukunsa alle ko'e kätkeä sielunsa ja ehkäpä ruumiinsakin\nviheliäisyyttä?\" Sillä puhtaus ja siisteys ei ketään ihmistä kiusaa,\nmutta ylenmääräinen hienous usein kyllä. -- Puhtautta noudatti\nhovineuvos aina siinä määrin, että hän joka toinen päivä muutti\npuhtaan paidan, hienoutta taas siinä, että hän myöskin joka päivä\nvaihetteli keikarimaisesti tehtyjä pukujansa ja monen värisiä\nkaulaliinojansa, joita aina seurasi erilainen neula. Omituisuutena\nhänellä mainittakoon, että hänellä vasemman kätensä pikku sormessa\naina oli kaksi paksua sormusta, joista toisessa oli suuri timantti,\ntoisessa suuri safiiri, että hän hyvin rakasti käyttää valkoisia\nliivejä, joiden päällä riippuvissa kellonperissä koreili koko tukku\nkaikenlaisia esineitä, niinkuin sinetti, pienet sikarin sakset y.m.\nja että hän usein kävi kiiltonahkaisissa puolisaappaissa, joista\nosa oli harmaasta vaatteesta tehty ja mustilla napeilla napitettu.\n-- Kasvultansa oli hän jotenkin pitkä mies, hyvin harteikas, mutta\nhieman kumaraniskainen.\n\nHovineuvoksen ulkomuodosta oli melkein mahdotonta päättää mitäkään\nhänen syntyperänsä suhteen ja tietämättömäksi oli se jäänyt hänen\nvirkaveljillensäkin, vaikka he kyllä kokivat arvata sinne ja\ntänne. Hänen nimensä ja kykynsä eivät myöskään valaisseet tätä\nasiata. Ylipäänsä ei hänen älyänsä asetettu varsin korkealle,\nmutta myönnettiin kuitenkin, että hän oli taitava laskumies, puhui\nhyvin monta kieltä, niiden joukossa hiukan ruotsiakin, vaikka\nvenäläisellä murteella ja saksalaisilla lauseen käänteillä, pelasi\nmainiosti korttia ja osasi erinomaisen hyvin ostaa kaikkia, mitä\nosti. Siihen virastoon, jossa hän nyt palveli, oli hän tullut jo\nhyvin nuorena, lopettamatta vielä täydellisesti opintojansakaan\nja siitä syystä hyvin ylhäisten suositusten kautta. Kaikki, jotka\nhänen tunsivat siitä saakka, sanoivat, että hän aina oli ollut\nsuuri keikari, huvittelihe mielellään paljon ja rakasti herkullisia\naterioita, vaan juoda hän ei tahtonut koskaan ylenmäärin, vaikka\naina joi parasta, mitä löytyi. Virkaansa oli hän aina hoitanut\ntarkkaan ja huolellisesti; tuli lyömälleen virastoon ja lähti sieltä\naina viimeisenä pois. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi hän olikin\nesimiestensä ainaisessa suosiossa.\n\nNaimisiin oli hän mennyt vasta likemmä neljänkymmenen vanhana.\nJa tämä naiminen ei ollut yhtä satunnainen, kuin se oli muille\nhämäräperäinen. Varmaan kuitenkin luultiin tiedettävän, että se\noli tapahtunut jonkin hänen ylhäisen suosijansa toimesta, sillä\nnainen, jonka hän nai, oli vanhaa ylimyksellistä sukua, rikas\nja oli ollut hovineitinä. Hovista oli hänen yht'äkkiä täytynyt\njonkun onnettomuuden takia lähteä pois ja kohta tämän jälkeen oli\nhän joutunut nykyiseen naimiseensa. Paitsi rikkautta ja korkeaa\nsukuperää oli kuultu hovineuvoksen rouvalla olevan tahi ainakin\nolleen kauneuttakin; ja oli kuultu ainoastaan, sillä virkaveljillensä\nei hovineuvos koskaan puolisoansa näyttänyt. Eikä tämä koskaan\nseurustellut miehensä toverien vaimojenkaan kanssa. Ylipäänsä,\nkun hovineuvoksen perheessä vieraita oli, niin oli herralla\nomat ja rouvalla omat vieraansa erittäin ja eri aikana. Ja kun\nhovineuvoksella oli yksinomaan miesvieraansa, niin silloin oli joka\nsuojassa korttipöydät levällään, joten koko talo näytti pikemmin\njulkiselta pelihuoneelta kuin yksityisen asunnolta. Eikä hovineuvos\nitse, erittäin kohtelias isäntä kun oli, sinä iltana pelannut vistiä\nmuutoin kuin viidentenä miehenä, jotta hänellä sillä välin olisi\naikaa käydä vieraita kehoittamassa syömään ja juomaan koko ajan\nvalmiiksi katetulta pöydältä. Rouva silloin, niinkuin sanottu, ei\nnäyttäytynyt koskaan, tokkopa lienee ollut kotonakaan.\n\nSama sitte oli laita, kun rouvalla vuorostansa oli pidot.\n\nMainitut asianhaarat todistanevat jo kylliksi, että rakkaus tässä\nperheessä näytteli vain sivuosaa. Sitä paitsi lienevät syyt\nsiihen, että molempien aviopuolisoiden väliset suhteet olivat näin\nhöllällä, etsittävät sekä eroituksesta heidän sukuperässänsä ja\nsivistyskannassansa, että rouvan huonosta terveydestä, joka seikka,\nsiitä johtuvan \"konstikkaisuuden\" ohessa, pakotti nuoruudestaan\nmuutoinkin huveja rakastavaa hovineuvosta hakemaan niitä kodin\nulkopuolelta. Tämä taas antoi aihetta rouvalle väliin ruveta\nkohtelemaan miestänsä ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi,\nväliin keskinäiseen kinaan ja sanaotteluun, mikä tavallisesti\npäättyi niin, että rouva tyrskähti itkuun ja sai hysterillisen\ntaudinkohtauksen. Siitä sitte se \"konstikkaisuus\", joka näyttäytyi\nkaikkia, jopa palvelijoitakin kohtaan, ja joka kävi sitä pahemmaksi,\nmitä taajemmat puolisoiden väliset riidat olivat. Näitä välttääksensä\noli hovineuvos ruvennut pysytteleimään yhä enemmän ulkosalla ja siten\noli heidän välinsä väljenemistänsä väljennyt.\n\nMutta siitä saakka, kun Anna oli heille palvelijaksi tullut, oli\nrouva luullut huomaavansa, että hänen miehensä rupesi olemaan enemmän\nkotona kuin ennen. Samalla, kun tämä luulo herätti hänessä ääretöntä\nhalveksimista miestänsä kohtaan siitä, että sellainen esine kuin\n\"piika\", oli tämän muutoksen matkaan saanut, syntyi hänessä myöskin\nluulevaisutta, jota hän ei suinkaan tahtonut mustasukkaisuudeksi\ntunnustaa. Hänkö olisi ollut mustasukkainen tuollaiselle\n\"mokomalle\"?! Suurinta hävyttömyyttä vain oli tämä kaikki, eikä muuta\nmitään! Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan saattanut olla\nryhtymättä pieniin vakoamiskokeisiin, joiden loppupäätöksistä hän ei\nollut hidas antamaan viittauksia miehellensä, jotka pääasiallisesti\nnäyttäytyivät äreässä ja kiukuttelevassa mielen tilassa. Sanottava\non, että hän tähän saakka oli yksinomaan syyttänyt miestänsä kaikesta\nja sentähden aina purkanut vain hänen päällensä vihansa vasamoita.\nAnna sitä vastoin oli hänen mielestänsä viaton, sillä hän oli\nvasti'kään maalta tullut eikä voinut sille mitään, että oli kaunis.\nSitä paitsi oli hovineuvoksen rouva niitä naisia, jotka ensimäiseksi\novat valmiita lykkäämään kaikki miesten syyksi.\n\nSalaisissa urkkimisissaan ei rouva kuitenkaan ollut suuresti\nonnistunut. Se, mitä hän urkkimattakin huomasi, oli, että hänen\nmiehensä osotti tavallista suurempaa suopeutta Annaa kohtaan, jopa\noli toisinaan ikäänkuin valmis hänen puoltansakin pitämään, vaikka\nhän ylipäänsä oli hyvin ankara palkollisillensa ja vaativainen.\nMutta Anna oli todellakin hyvin hänen mieliinsä. Ennen jo on\nmainittu, ettei hovineuvoksellakaan ollut mitään hänen töitänsä ja\nkäytöstänsä vastaan muistuttamista. Tämän lisäksi tuli se, että Annan\nkauneus oli häntä jo ensi silmänräpäyksestä hämmästyttänyt. Eikä\nniin paljon hänen kauneutensa, sillä olihan hovineuvos eläessänsä\ntoki kummempiakin nähnyt, kuin enemmän Annan luonnon raikkautta ja\nmehevyyttä uhkuva koko pulska olemus. Juuri tämmöistä hän, joka\noli kaupungin lapsi, ei muistanut nähneensä näin yksinkertaisessa\nmuodossa, ja tämä se herättikin vähitellen \"silmäin pyyntöä\" tuossa\n\"monta kovaa kokeneessa miehessä\". Muuten tuskin olisi voinut tätä\nviehätystä selittää.\n\nMutta tämä \"silmäin pyyntö\" alkoi ajan mukaan kasvaa, ja aivan\nhuomaamatta; mihin määrin jo, siitä oli Annalla selvä todistus.\nEttemme pahennusta herättäisi, jätämme kertomatta kaikki nuo pienet\nkohtaukset ja juonet, jotka aivankuin sivumennen ja silloin tällöin\nAnnan ja hovineuvoksen välillä tämän omassa kodissa tapahtuivat.\nSanomme ainoastaan, että kaikki ansat olivat niin luotettavasti\nviritetyt, ettei pyydettävän siihen saakka turmelematta ollut\nsydän lainkaan tuntenut, mihin pyytäjä häntä oikeastaan pyysi,\nvarsinkin koska edistys tapahtui niin pienin askelin. Kaikkien\nsuosion osotusten lisäksi oli Anna vielä saanut häneltä niin\nselviä vakuutuksia siitä, että tällä kaikella tarkoitettiin vain\nhänen parastansa. \"Kun rouva kesäksi lähtee ulkomaille kylpemään\nja minä muutan maalle huvilaan, niin saat sinä koko talouden\nhoidettavaksesi\", oli hovineuvos kerran Annalle sanonut. Ja toisen\nkerran taas: \"Jos rouva kuolisi ennen minua, niin varmaan naisin\nsinut lohdutuksekseni kaikista noista itkuista ja riidoista.\" Mikäpä\ntyttö ei olisi herkkä semmoisesta soitosta viehättymään! Ja senpä\ntähden Anna oli ollutkin silloin Liisan varoituksia kohtaan niin\nkylmä sekä kultaseppä Oittisesta niin välinpitämätön.\n\nAjan pitkään ei rouva kuitenkaan voinut olla tuntematta, että tuo\n\"tyttö\" alkoi käydä harmittavaksi, vaikka Anna yhä oli osannut\nkäyttäytyä niin, ett'ei rouva ollut löytänyt hänestä mitäkään syytä.\nTähän saakka ei rouva ollut niitä etsinytkään, mutta kohta alkoi Anna\nhuomata hänen rupeavan etsimään, ja etsimällähän toisesta aina syitä\nlöytää. Rouvassa heräsi vihdoin ajatus, että näiden suhteiden olisi\nmahdotonta jatkua, ell'ei toiseltakin puolelta olisi siihen jollakin\nlailla myötävaikutettu, jos ei muutoin, niin ainakin vastustelematta.\nOlisi hän Annan kyllä voinut ilman mitään lähettää tiehensä, mutta\ntällä oli kuitenkin niin paljon ansioita muissa suhteissa, että rouva\noli vielä päättänyt toistaiseksi kärsiä. Ja luulevaisuuttansa ei hän\nkuitenkaan julkisesti tahtonut syyksi panna Annaa pois ajaaksensa,\njonka tähden hän rupesikin mainittua keinoa käyttämään.\n\nKun Anna tämän oli huomannut, teki hän lujan päätöksen, että\nkoettaisi niin paljon kuin mahdollista tehdä parastansa, ettei rouva\netsimälläkään saisi mitään häntä vastaan muistutettavaa. Ja tähän sai\nhän yllykettä vielä toiseltakin haaralta. Mutta rouvaa alkoi tämä\nvieläkin enemmän suututtaa ja hän rupesi yhä enemmän epäilemään,\nettä täten koetettiin vain asian oikeata laitaa salata niin paljon\nkuin suinkin mahdollista oli. Vihdoinpa pääsi oikea luonto kuitenkin\nvoitolle kummallakin puolella...\n\nPäivälleen viikko oli kulunut siitä, kun Anna oli ollut kirkossa,\njossa silloin Liisa ja kultaseppä Oittinenkin olivat olleet. Sinä\naamuna, niinkuin tavallisesti, oli Anna, jolla sisäkkönä oli\npuhdistaminen ja tomun pyyhkiminen huoneissa tehtävänänsä, nämät\ntyönsä lopettamaisillaan hovineuvoksen molemmissa huoneissa, mutta\nsalissa ja vierashuoneessa olivat ne vielä tekemättä. Edellisenä\niltana oli hovineuvos jotenkin myöhään työskennellyt työhuoneessaan\nsekä sitte sunnuntai-aamuna noussut varemmin ylös ja mennyt sinne\njotakin kirjoittelemaan. Rouvaa, joka kaikesta nyt oli käynyt\nluulevaiseksi, tämä hiukan epäilytti ja vastoin tavallisuuttansa\nnousi hän ylös jo kello kymmenen aikaan. Saliin mentyänsä, veti hän\nkädellään yli mustan sohvapöydän, jossa silloisen muodin mukaan ei\npöydän peitettä ollut, ja näki, ettei tomua ollut pyyhitty. \"Ahaa!\"\najatteli hän ja soitti vihoissaan seinässä olevaa sähkökelloa, jonka\nsoitosta Anna, hiukan punaisena, kiirehti sisään hovineuvoksen\ntyöhuoneesta.\n\n-- Miks'ei täällä tomua ole pyyhitty, vaikka kello jo on näin paljon?\nkysyi rouva ärreästi Annalta.\n\n-- Minä lopettelen parast'aikaa herran huoneissa, vastasi tämä\ntyynesti.\n\n-- Vaikka herra siellä parast'aikaa työtä tekee? kysyi rouva\nivallisesti.\n\n-- Toinen huone, jossa herra työtä tekee, on jo siivottu ja toinen on\nkohta valmis.\n\n-- Mutta kello on jo niin paljon, että kohta voipi vieraitakin tulla\nja vierashuoneet eivät vielä ole siivotut?!\n\n-- Siksi kuin vieraat tulevat, ehdin minä ne kyllä siivota, sillä\nvieraathan käyvät aina vasta kahden ja neljän välillä.\n\n-- S'ei ole sinun asiasi, mihinkä aikaan he käyvät, mutta huoneiden,\nsanon minä, pitää olla valmiit, kun minä nousen ylös, kiihtyi rouva\nkiihtymistään.\n\n-- Ne ovatkin silloin olleet valmiit, mutta tänään nousitte te\nihan kuin tahallanne varemmin ylös, tuli Anna, hiukan tulistuen,\nsanoneeksi.\n\n-- Tahallaniko? Vai käyt sinä hävyttömäksi? Enkö minä saisi\nkatsoakaan, mitä minun palvelijani tekevät?! Hävytön kutale!\n\nTämä viimeinen sana sai veren nousemaan Annan kasvoihin.\n\n-- Minä en ole mikään kutale! tiuskasi hän tulipunaisena.\n\n-- Mitäs sinä sitte olet koko aamun herran puolella tehnyt? sanoi\nrouva, yhä enemmän vihastuen ja kääntäen puhettansa siihen kohtaan,\njoka häneen kipeimmin kävi.\n\n-- Herra on pyytänyt minua aamuisin ensiksi hänen huoneitansa\nsiivoamaan ja sentähden sen tänäänkin tein, muutoin olisin kyllä\nehtinyt vierashuoneet valmistaa paljoa ennen teidän ylösnousuannekin,\nvastasi Anna ylpeästi.\n\n-- Herra sinua pyytää, vaan minä käsken, ja nyt käsken minä sinua\ntuossa paikassa laittamaan itsesi pihalle! huusi rouva, korottaen\näänensä niin korkealle kuin suinkin. Samassa alkoivat jo kyyneleet\nkiertyä hänen silmiinsä.\n\nKun hovineuvos oli kuullut itseänsäkin tässä mainittavan, riensi\nhän, aamukauhtanaansa puettuna, saliin ja tuli sinne juuri ennenkuin\nAnna ehti vastata näihin rouvan viimeisiin sanoihin. Viittaus herran\nkädestä sai Annan vaikenemaan ja vetäytymään pois.\n\nSamassa alkoi rouvan rinnasta nousta vihan katkaisemia, korisevia\nhengähdyksiä ja hän purskahti kovaan hysteriseen itkuun, joka kuului\nkeittiöön saakka. Miehensä auttamana vaipui hän rentonaan salin\nsohvalle...\n\nPäivällisen jälkeen samana päivänä, noin kello seitsemän aikaan, tuli\nAnna rouvan luo ja pyysi päästä ulos koko illaksi.\n\n-- Mene! vastasi toinen lyhyesti. Minä en tahdo sinua koskaan enää\nnähdä!\n\n\nV.\n\nKun kultaseppä Oittinen itseensä suuttuneena oli palannut kirkosta\nkotia, teki hän lujan päätöksen, ett'ei hän tulevana sunnuntaina\nmenisi \"seuraan\", vaikka Anna oli hänelle sanonut silloin ehkä\nmenevänsä sinne. Ja koko viikon pysyi hän tässä päätöksessänsä.\n\nTuon kohtauksen jälkeen kirkon edustalla oli hän tuntenut jo samana\niltana rakkautensa ikäänkuin laimistuneen ja samalla tunsi hän\nmyöskin aivan kuin hän uudestaan olisi herännyt entiseen, hauskaan\npoikamieselämäänsä, ravistettuansa pois hartioiltansa jotakin\nikäänkuin rasittavaa ja tuskallista -- ikäänkuin kiven, vaikk'ei se\nollut kivikään, ikäänkuin pölyä, vaikk'ei se ollut pölyäkään. Unelta\nse lopuksi rupesi hänestä näyttämään, mutta niin tuhmalta unelta,\nettä hän yht'äkkiä nousi tuoliltansa ylös, meni ikkunan luo ja alkoi\nrallattaa niin kovasti, että sillä itseänsäkin hämmästytti.\n\nMutta se rakkaus kun on niin ihmeen kummallinen kappale! Varsinkin\ntahtoo se hullunkurisuuttaan näyttää niissä ihmisissä, jotka se ennen\non rauhaan jättänyt, vaan joita se vanhemmalla i'ällä vaivaamaan\nrupee. Silloin se tekee semmoisia tepposia, että älä Herra saata! Ja\nnyt se juutas teki semmoisen Oittisparallekin!\n\nTuskin oli viikkoa vähäsen alkanut kulua, niin alkoi siellä\nkultasepän sydämen sopukassa tuntua aivan kuin joku olisi siellä\nnakerrellut tahi kaivellut. \"Ei suinkaan siellä hiiri ole, koska\nse noin nakertelee?\" tuli hän ajatelleeksi, mutta samassa vastasi\nhän itse itsellensä: \"Ole joutavia! Mato se on, koska se noin\nkaivelee\". Ja hän aikoi mennä jo lääkärin luo ajaaksensa madon toista\ntietä pihalle, mutta muisti samassa ja sanoi: \"Hullukos minä olen?\nMahassahan ne madot ovat, eikä tuossa vasemman puolisten kylkiluiden\nalla! Ell'ei minulla vain mahaa sydämen kohdalla ole? No, jo perhana\nse olisi koko hirveä juttu!\"\n\nMikäli sitte viikkoa kului, sikäli tuo tunne kävi yhä valtavammaksi\nja ihan se alkoi vasenta puolta niinkuin kallistaa sinne päin, missä\n\"seuran\" silloinen koti oli. Torstaina oli Oittinen vielä kahdella\npäällä: \"mennäkö vai eikö mennä?\" Perjantaina ajatteli hän, että\n\"mikäs siinä olisi mennessä; enhän minä sinne mene muita kuin itseäni\nvarten ja olenhan minä siellä käynyt ennenkin\". Lauantaina sanoi hän,\nettä \"huomenna minä menen seuraan\" ja sunnuntaina: \"tänäänhän minä\npääsen seuraan.\" Ja ihan se oli kuin hän olisi oikein sitä iltaa\nodottanutkin. Jotta aika pikemmin kuluisi, meni hän aamulla taaskin\nkirkkoon... \"Jo se Oittinen nyt alkaa toden perään vanhuuttaan\npotea, kun se käy ihan joka pyhä kirkossa\", ajatteli taas sama\npilkkakirves... Mutta \"sitä yhtä ihmistä\" ei sinä pyhänä kirkossa\nollut. Ja Oittinen tuli kotiansa, söi sitte päivällisensä ja sen\npäälle kävi hän nahkasohvallensa loikomaan ja nukahti...\n\nJa ihan uneksimatta hän siinä makasi, niin makeasti, niin makeasti,\nettä sylki oikein vuoti vasemmasta suupielestä. Eikä hän herännyt\nennen, kuin hän tunsi, että jokin ikäänkuin nosti hänen molemmat\njalkansa ilmaan ja lennätti ne sitten syrjään lattialle, niin että\ntoinen tohveli tupsahti uunin luo sylkylaatikkoon ja hän itse seisoi\nsuorana sohvansa edessä. Sitte hierasi hän molempia silmiänsä ja\najatteli: \"Kah! Seuraanhan sitä minun piti lähteäkin?\"\n\nMutta katsottuaan kelloansa, huomasi hän, että vielä oli aikaa, otti\npiippunsa ja pani sen täyteen tupakkia. Sen jälkeen istuutui hän,\ntoinen jalka sukkasillaan, sohvallensa ja nielasi pari, kolme niin\nmakeata savua, että hän oikein tunsi niiden hyvyyden sydänalassaan.\nJa niin hyviltä tuntuivat ne, että hänen täytyi vasemmalla kädellään\noikein hivellä liivinkin päältä sitä kohtaa. Ja sitte vasta päästi\nhän ne savut, suu pyöreänä, kuin tykin reikä, yhtä haavaa ulos, niin\nettä puoli huonetta jo oli, kuin höyryävä sauna. Niinikään vähän\naikaa nautittuansa, päätti hän ruveta pukeutumaan.\n\nMestarin saappaat ja kalossit piti vanhan Eevan uudestaan kiillottaa,\nvaikka hän sen jo oli tehnyt sinä aamunakin, ennen kuin mestari\nkirkkoon meni. Mutta oli ollut vähän \"roskainen\" ilma ja ne olivat\nryvettyneet, ett'ei sitä sellaisissa ilennyt \"seuraan\" mennä.\n\"Useinpa mestari onkin alkanut seurassa käydä\", -- sanoi vanha Eeva\nsaappaita tuodessaan ja pannessaan ne oven luo, uunin viereen, sekä\nsamalla katsoen kierolla silmällään mestariin. \"Usein\", -- vastasi\ntoinen, ikäänkuin ajatuksissaan, ja sillä meni Eeva keittiöönsä. --\nSilloin oli kultaseppä Oittinen juuri ehtinyt saada mustat housunsa\njalkaan, kun Eeva toi saappaat sisään, niin ett'ei tämä häntä nähnyt\nmuutoin, kuin paitahihasillaan, ilman liivittä. \"Panenkohan minä tuon\navorintaisen liivin tänään päälleni vaiko tuon, joka on kahdeksalle\nnapille tehty?\" ajatteli Oittinen ja päätti ottaa sen avorintaisen,\nkoska aamulla oli tullut puhdas paita, melkein uusi, päälle otetuksi.\nJa sitte otti hän pitkän, mustan takkinsa yllensä, mutta se takki oli\nvähän pitempi, kuin siihen aikaan oli muoti käyttää. Vaan \"ei siitä\nmitään, se käy kyllä päinsä minun ikäiselle miehelle\" ja Oittinen oli\nvalmis lähtemään.\n\nKoska vielä ei ollut kovin myöhäinen, astui hän seuraan hyvin\ntaitavasti ja verkalleen, mutta mikä siinä lie ollut: hän saapui\nsinne kuitenkin ihan ensimäisinä. Paitsi palvelijoita ei siellä ollut\nmuita, kuin \"puhvettineiti\", sen illan \"isännät\" ja se ylioppilas,\njonka sinä iltana oli luento pidettävä sekä pari \"mestaria\", jotka\ntupakkahuoneessa dominoa pelasivat. Isännät istuivat tupakoiden\npilettipöydän oven luona ja juttelivat keskenään; ylioppilas taas\nkäveli, kädet selän takana, nurkasta nurkkaan, hiukan rauhattomana,\nikäänkuin ainettansa ajatellen, puhuen väliin muutaman sanan isäntien\nkanssa, lähti sitte taas kävelemään, käveli ja kääntyi kerran huoneen\nperänurkkaan päin, otti povitaskustansa täyteen kirjoitetun vihon,\nsilmäili hiukan sitä ja pani sen taas takaisin taskuun. Sitten meni\nhän sinne, jossa sanomalehdet seinällä säilytettiin, katseli kotvan\naikaa, minkä tukun ottaisi ja otti \"Keski-Suomen\", jota hän kävi\nlukemaan nurkassa olevan pyöreän pöydän ääressä.\n\nKun kultaseppä Oittinen katsoi isoon tanssisaliin, niin ei sielläkään\nnäkynyt muita, kuin pitkin seiniä rivitettyjä tuoleja ja tuolla\nnäyttämön viereisen ikkunan luona soitikko. Salista oikealle olevasta\nnaisten huoneesta kuului kahden naisen puhelua; ne olivat sen illan\nemännät, jotka siellä kuvalehtiä katselivat ja tarinoivat keskenänsä\neräästä ikävästä, \"seuraa\" koskevasta jutusta. Odottaessaan istuutui\nOittinen viidennelle tuolille, ovesta päin lukien, ja alkoi lukea\nkuinka monta tuolia salissa oli, ensin luki hän ikkunain puoleisen\nseinän. Ja lukemisensa uudisti hän kolme kertaa, ennen kuin sai\noikein.\n\nVähitellen rupesi kuitenkin ihmisiä kerääntymään ja noin\nkolmenneljännes tunnin kuluttua oli siellä niin paljon, että\nylioppilas luuli voivansa alkaa luentonsa. Tämä nuorukainen oli\nvasta yhden vuoden ollut ylioppilaana; hän oli filoloogi, ja oli jo\nehtinyt lukea yhtä ja toista tiedekuntansa aineista. Osaksi tältä,\nmutta samalla yleisinhimilliseltäkin alalta oli hän luentonsa aineen\nvalinnut.\n\n\"Arvoisat kansalaiset!\" -- alkoi hän -- ja alussa hänen äänensä\nhiukan värähteli, mutta sitte se kohta tyyntyi: -- \"minä tiedän ja\nnäen (ja hän katsoi merkitsevästi ympärillensä), että tällaiset\nluennot ylipäänsä eivät huvita 'seurassa' kävijöitä ja sentähden\nolenkin hyvin vastahakoisesti ottanut luentoa pitääkseni, olletikin\nkoska varsin hyvin tunnen, ett'en minäkään voi mitään hauskempaa\ntarjota. Kun nyt kerran kuitenkin olen tähän ryhtynyt, olen valinnut\nsellaisen aineen, että se, jos se hiukan voisi huvittaakin, samalla\nolisi opettavainenkin. Sillä emmekös me, esimerkiksi, melkein joka\npäivä naura, vaikka aniharva meistä kuitenkin tulee ajatelleeksi\ntahi tietää, mikä nauru oikeastaan on ja mikä naurun synnyttää,\npuhumattakaan siitä, että moni nauraa ihan ilman syytäkin. Uskallan\nsiis pyytää vähän aikaa saada koettaa teidän hyväntahtoista\nkärsivällisyyttänne tästä aineesta puhuessani.\"\n\nTämän alkajaispuheensa jälkeen otti ylioppilas povitaskustansa\nvihkonsa ja alkoi siitä lukea selvällä äänellä.\n\n\"Suuri saksalainen filosoofi Kant määritteli naurun seuraavalla\ntavalla\" niin alkoi hän ja mainitsi, mitä Kant naurusta sanoo. Tämän\njälkeen puhui hän siitä, missä naurun \"ruumiillinen syntymäpaikka\"\non ja sanoi sen \"luultavasti sijaitsevan\" ihmisen vatsanpohjalla,\njonka olettamuksen todeksi näkyy todistavan sekin seikka, että kun\njoku lihava ihminen nauraa, niin \"selvään näkee\" hänen vatsansa\nhyppivän. (Salissa kuului pientä naurua ja tirskahduksia. Siellä\ntäällä näki todellakin jonkun suuren vatsan hyppivän ja kaikkikin,\npaitsi niiden omistajat, katselivat häpeissään vatsojansa). Tämän\njälkeen kääntyi puhuja naurun \"siellutieteelliseen\" puoleen ja\nkoetti tehdä selkoa siitä, kuinka monta eri lajia naurua löytyy.\nHän luetteli \"sydämellisen, harmittoman naurun\", \"pilkan naurun\",\n\"naurun, jonka läpi kiiltää kyyneleitä\" j.n.e. \"Kalevalassa\", sanoi\nhän, puhutaan tosin \"naisten naurusta\", mutta se oikeastaan ei kuulu\nmihinkään erityiseen naurunlajiin, jonka tähden he (!) ovat luettavat\n\"tyhjän naurajien\" luokkaan. (Tästä muutamien naisten suu meni\nhiukan nyrpälleen, mutta toiset nauroivat harmittomasti tällekin.\nMiesten kesken oli sen sijaan tästä suuri ilo. Yksi jo huusi \"hyvin\"\nja toinen paukahutti kerran kämmeniään yhteen, mikä yksinäinen\npaukaus vieläkin enemmän yllytti nauravien naurua. -- Sillä välin\noli väkeä jo \"seuraan\" lisääntynyt niin, että väliköstä kurkisteli\npäitä toinen toisensa yli, uskaltamatta luennon kestäessä tulla\nsaliin, nämä kun juuri olivat niitä, jotka tahallaan myöhästyivät,\netteivät tarvitsisi ikävää luentoa kuunnella. Salista kuuluvat naurun\npuuskat houkuttelivat heitä kuitenkin ovelle.) Naurun eri lajeista\njohtui luennon pitäjä sitte kysymykseen: \"Mitkä ovat ne ulkonaiset\nvaikuttimet, jotka naurun synnyttävät?\" johon hän otti vastataksensa.\nSelitettyään ne ensin tieteellisesti, otti hän useita esimerkkejäkin,\nmonia Aleksis Kiven teoksista, ja ne huvittivat kuulijoita paljon.\nPuhuja sanoi nyt joutuneensa \"koomillisuuden\" alalle ja luetteli\nkoomillisuuden kaikki eri muodot, valaisemalla nekin aina jollakin\nhauskalla kuvalla. Jos minun luentoni, esimerkiksi, sanoi hän, nyt\non mennyt \"penkin alle\", niin on se kuulijoistani koomillista, sillä\nhe ovat odottaneet enemmän, kuin minä olen voinut antaa, ja sillä\nlauseella lopetti hän sitte kaikkien mielihyväksi luentonsa. Ei\nniin, että he olisivat olleet hyvillään luennon loppumisesta, vaan\npäinvastoin. Kaikki sanoivat, nauraen ja käsiänsä paukutellen, että\n\"niin hauskaa luentoa emme ole kuulleet koskaan\". Ja ne, jotka olivat\ntulleet myöhään, alkoivat katua, etteivät olleet saaneet kaikkea\nalusta alkaen kuulla.\n\nNäiden myöhästyneiden joukossa olivat Anna ja Liisakin. -- Kohta\nsen jälkeen kuin Anna oli saanut rouvalta ulospääsyluvan noilla\nviimeisillä sanoilla: \"Mene! Minä en tahdo sinua koskaan enää nähdä\",\nlähti Anna serkkunsa luo. Vaan jo matkalla sinne alkoi hän lohduttaa\nitseänsä ajatuksella, että \"vaikkapa kiukkuinen luonteeni puhkesikin\nja minut nyt laitettaisiin pois, niin onhan minulla kultaseppä\nOittinen, johon heti voin turvautua.\" Ja hän muisti samassa\nedellisenä pyhänä vastanneensa Oittiselle, tulevana sunnuntaina\nmenevänsä \"seuraan\". \"Varmaan on hän siis siellä tänään ja sinne\npitää minunkin mennä, vaan Liisa on saatava mukaan\", ajatteli Anna ja\nriennätti kulkuansa Liisan luo, päätettyään sinä iltana olla oikein\nkohtelias kultaseppä Oittiselle.\n\nLiisa kun kuuli Annan aikovan mennä \"seuraan\" ja tahtovan häntä sinne\nmyöskin, ihastui tästä kovin ja oli heti valmis pyytämään lupaa,\nsillä hän muisti Annalle kirkolla lausumat varoitussanansa, että hän\n\"valitsisi oikean tien\", ja uskoi nyt visusti sanansa \"langenneen\nhyvään maahan\". Tuota pikaa olikin Liisa, luvan saatuansa, puettu\nja tytöt lähtivät \"seuraan\", jonne mennessään Liisakin puolestansa\nkehoitti Annaa olemaan ystävällinen Oittista kohtaan. Siihen Anna\nmyöntyi mielellään, vaan päivän tapauksesta ei hän hiiskunut\nserkullensa sanaakaan. \"Seuraan\" saapuivat tytöt juuri kun luento oli\nloppumaisillansa.\n\nSen loputtua ei pidetty pitkää lomaa, sillä tanssivien varpaita jo\nkutkutti ja he kiertelivät salia, vilkkaasti puhellen keskenänsä\nsekä kärsimättöminä odottaen tanssin alkua. Näyttämölle, jonka\nesirippu oli ylös vedetty, oli kannettu jo nuottitelineitä ja\nkohta nousi sinne seitsemän miestä, jotka puhuivat keskenänsä\nsaksaa. Ne olivat soittajat. Siellä oli kaksi viulua, violonselli,\nbassoviulu, klarinetti, huilu ja torvi. Klarinetti antoi äänen ja\nkaikki muut soittokoneet alkoivat sen mukaan kakistella ääniänsä,\njosta syntyi tuota korvia vihlovaa vikinätä ja pörinätä, jota\nkuulee joka paikassa, missä kaksi tahi kolme soittokonetta yhteen\ntulee. Kun sitte kaikki olivat saadut asianomaiseen kuntoon,\nilmestyi näyttämölle hännystakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan puettu\npitkätukkainen \"kapellimestari\", joka välistä itse soitti, tarpeen\ntullessa, ensimäistä viulua kahdeksantena miehenä. Tämä oli myöskin\nsaksalainen tahi pikemmin juutalainen, mutta niitä epämiellyttäviä\njuutalaisia, jotka ovat valkoverisiä ja punapartaisia ja joiden\nkasvot ovat täynnä kesakkoja. Hän istuutui ensin soittajien keskelle\nja napautti kaksi napausta tahtipuikollaan nuottitelineeseen; sitte,\npuolen minutin kuluttua, nousi hän ylös, meni oman nuottitelineensä\neteen, napautti taas kaksi kertaa ja nosti kätensä kuin lentoon\nlähtevä kotka levällensä. Ja kun hän sitte yht'äkkiä teki rajun\nliikkeen päällään, käsillään, jaloillaan ja koko ruumiillansa,\npäästivät soittokoneet kukin oman vikinänsä ja pörinänsä ja\npitkäveteisen, kuluneen valssin sävelmä hajoitti tuossa paikassa\nkeskellä lattiaa kävelevät pitkin seiniä. Mutta kuin saaliinsa päälle\nsyöksyvät pedot, riensivät \"kavaljeerit\", takertuen toinen toisensa\njalkoihin, \"daamiensa\" luo ja veivät heidät huimaan pyörteeseen,\nmuodostaen siellä täällä parien väliin aukkoja ja toiseen paikkaan\ntaas niin sekavan, hyppivän ja huojuvan ryhmän, että tuskin koskaan\nluuli heidän voivan siitä selviintyä. Vaan kuin taikasauvalla\nselvitti vyyhden kohta kapellimestarin tahtipuikko ja parit\npääsivät taas entiseen vauhtiinsa kiitämään lattiaa pitkin, milloin\ntörmäisten vasten toisiansa, milloin astuen toistensa varpaille,\nmilloin, ollessaan ikäänkuin kaatumaisillaan tasapainosta, antaen\nkyynärpäillään survauksia tuoleilla, seinän vierustalla, istuvien\nkasvoihin ja rintaan. Ja vaikka hiki jo virtana valui kasvoilta,\ntäytyi, toisen heitettyään, heti ottaa toinen ja taas kiitää ja\npyöriä, pyöriä ja kiitää, siksi kuin johtajan puikko alkoi väsyä,\ntahti harveni ja soitto vähitellen päättyi.\n\nAnna sai alusta alkaen jo tanssia paljon, sillä hänellä oli\nkavaljeereja kosolta, ja usein oli Liisakin lattialla. Etenkin\ntanssitti Liisaa eräs rautatien mies. Kultaseppä Oittinen ei valssia\ntanssinut.\n\nValssin loputtua tulvi iso osa ihmisiä ravintola- ja\ntupakkahuoneisiin, täyttäen ne ei ainoastaan omilla ruumiillansa,\nvaan vieläpä niin paksulla savulla, että siellä oli kuin\nsumuisella merellä. Ne taas, jotka saliin jäivät, lepäsivät kuka\nmiten innokkaasta työstänsä, toiset istuskellen, toiset taaskin\nsalia kiertäen, vaan kaikki olivat punaiset kuin saunamiehet,\nja löyhöttelivät nenäliinoin ja viuhkoin hikisiä kasvojansa. Ja\ntanssia seuraavalla loma-ajalla kokoontui lauluseura saliin ja ensin\nlauloi mieskööri pari laulua ja sitte sekakööri muutamia, osottaen\njommoistakin taitoa yhteislaulannossa. Äänetkin olivat, huolimatta\nsalissa vallitsevasta kuumuudesta, hyvässä kunnossa ja varsinkin\nkuului sopranojen joukosta korkea, heleä ääni.\n\nTämän jälkeen tanssittiin sitte ensimäinen katrilli ja siihen oli\nkultaseppä Oittinen jo ehtinyt pyytää Annaa ennen kuin ensimäinen\nmerkkikään oli soitettu katrilliksi. Ja ensimäisinä oli tämä pari\npaikkaakin itsellensä valitsemassa, kavaljeerilla kun oli niin\npaljon puhumista daaminsa kanssa. Ennen kuin oikea soitto ja tanssi\noli alkanut, näkyi kuitenkin niinkuin ei heidänkään puheensa vielä\nolisi oikeaan vauhtiin päässyt, vaikka Oittinen kyllä ajatuksiansa\nponnisteli ja Anna niiden syvämielisyyttä aprikoi. Mutta sitte, kun\nensimäiseen \"tuuriin\" päästiin ja \"figureeraamaan\" ruvettiin, niin\nsilloin vilkastui puhelukin ja kävi oikeaksi \"resonemangiksi\".\n\n-- Se oli todellakin vahinko, ett'ette ollut tämänpäiväistä esitelmää\nkuulemassa, se kun oli niin hupaisa, että oikein, puhui Oittinen\nsillä välin kun \"sekondi\" tanssi.\n\n-- Niin kuului olleen, vaikk'ei ne sitä ylipäänsä ole. Ne nuoret\nylioppilaat tahtovat aina liian oppineesti... Minä kuulin kerran\nluennon Porthanista, enkä muista siitä yhtään vuosilukua, vaikka\nniitä siinä niin paljon lueteltiin. Vahinko todellakin, että\nmyöhästyin, sanoi Anna.\n\n-- Onkos teillä sunnuntaisinkin niin paljon työtä, koska ette\nkerinnyt tänne aikaisemmin?\n\n-- No, o-onhan sitä aina, kuului Annan hiukan epäröivä vastaus, ja\nhän katsahti alakuloisesti maahan.\n\n-- Senpä tähden se oma koti onkin parempi, kun ei tarvitse toisen\nkäskettävänä olla...\n\n-- Enpä minä anna koskaan itseäni käskeä, vastasi siihen Anna, hiukan\nnärkästyneenä, vaikk'ei niin paljon kavaljeerinsa sanoista kuin\nmuistaen aamuista tapahtumaa hovineuvoksen rouvan kanssa...\n\n-- _Figurez, les dames!_ Damyi figurirujut! Daamit solo! komensi\nsamassa monikielinen tanssin johtaja, muuan apteekin oppilas, joka\noli \"seuran\" paras ja uutterin tanssija.\n\n\"Oho!\" ajatteli Oittinen, sillä aikaa kuin hänenkin daaminsa\nfigureerasi: -- \"Onpas siinä pippuria, kun jo noin pian vihastui.\nEikä hän edes ymmärtänyt minun sanojanakaan oikein.\" Tästä huolimatta\nastui Oittinen iloisesti pari askelta daamiansa vastaan, teki pienen\nsyrjäaskeleen ja käänsi veikeästi oikean olkapäänsä eteenpäin, otti\nsitte Annaa molemmista käsistä ja pyöräytti hänet hänen tuolinsa\neteen.\n\n-- Suokaa anteeksi, jatkoi kavaljeeri, te ette ymmärtänyt oikein,\nmitä minä tarkoitin. Ajatukseni oli, että jokainen ihminen viihtyy\nomassa kodissaan paraiten ja tahtoo sitä rakentaa niin pian kuin\nmahdollista. Eikä niin tee ainoastaan ihmiset, vaan linnutkin\nkeväisin kodiksi kortensa kokoon kantavat, sanoi hän runollisesti.\n\n-- Se on ihan oikein. Sen ymmärrän varsin hyvin. Ja varsinkin pyrkii\nsiihen vanhemmaksi tultuansa, mutta nuorena rakastavat linnutkin\nvielä ulkona lenneskellä.\n\nTässä vastauksessa oli paljon sanottu, mutta sitä ei Oittinen heti\nsilloin oivaltanut. Perästäpäin ja vähitellen ymmärsi hän sen oikein\nja silloin tuli hän ajatelleeksi, että \"ei se tyttö vastannut\nniinkään tuhmasti\".\n\nTanssin johtaja komensi silloin galoppia ja Oittinen kiersi\nlujasti kätensä Annan kauniin vartalon ympäri. Oittinen tunsi\nkyllä katkenneen korsetinluun käden rannetta painavan, mutta sanoi\nhilpeästi:\n\n-- No, lennetään sitte mekin, niin kauan kuin nuoria ollaan...\n\n... Ja lintuja, jatkoi Anna. -- Ja sitte he lensivät niin, että\nsiipien käret toisiakin lentäviä hipaisivat.\n\nNäin jatkui tanssi ja siihen tapaan puhelu. Mutta sitte tulivat\nlopputuurit ja katkaisivat hartaan keskustelun, jonka nyt täytyi\nrajoittua vaan yleisiin puheenparsiin ja jokapäiväisiin lauselmiin.\n\nKatrillin loputtua kysyi Oittinen Annalta, tahtoisiko hän lähteä\nravintolaan jotakin nauttimaan. Mutta sinne ei Anna tahtonut mennä,\nvaan koska \"mestari\" oli niin hyvä ja tarjosi hänelle, niin söisi hän\nkyllä mielellään, siellä salissa, vähän jäätelöä. Ja Oittinen meni ja\ntilasi kaksi annosta jäätelöä, jotka hän käski ravintolan palvelijan\ntarjottimella tuoda sisään.\n\nSillä välin kuin Oittinen oli jäätelöä tilaamassa, oli Liisa tullut\nja istuutunut Annan viereen.\n\n-- No, mitä hän sinulle puhui koko katrillin ajan, kun te niin\ntoimessanne olitte?\n\n-- Mitäs? Loruja vain, vastasi toinen.\n\nSamassa tuli Oittinen takaisin ja hänen jälessänsä tarjuri, tuoden\njäätelöä. Kun Oittinen näki Liisan istuvan Annan rinnalla, tarjosi\nhän Liisalle oman annoksensa ja käski palvelijan tuoda vielä yhden\nlisää. Tämä teko sai Liisan perästäpäin sanomaan Annalle, kun\nOittinen oli mennyt pois:\n\n-- Näetkös nyt, ett'ei hän ole saita ollenkaan, niinkuin vanhatpojat\ntapaavat olla; antoi oman osansa minulle ja vielä pyysi itsellensä\nuuden.\n\n-- Tak shtoshe? [Entäs sitte?] Huono kavaljeeripa hän olisi ollut,\nell'ei hän niin olisi tehnyt, vastasi Anna.\n\n-- Niinmuodoin on hän hyvä kuitenkin, niinkuin minä sanoin? härnäsi\nLiisa ja iloitsi itse aivan kuin hän olisi suuren voiton voittanut...\n\nJa sinä iltana tanssittiin \"seurassa\" vielä monet valssit, polkat,\nmasurkat ja katrillit, vieläpä kahdesti tansseista kaikkein kauniin\ntanssi, lancierkin, vaikk'ei siitä kuitenkaan voi sanoa, että sitä\nkauniisti tanssittiin, se kun vaatii niin verrattoman paljon suloa.\nMutta ahkerasti kaikkia tansseja tanssittiin, minkä todisti sekin,\nettä viimeiseltä tuntui aivan kuin höyrypannussa olisi oltu.\n\nTämä kuumuus ei kuitenkaan estänyt muutamia ihmisiä sisällisesti\nhehkumasta. -- Uutterasti ja innokkaasti pyöritti Oittinen Annaa\nja väliin Liisaakin polkassa ja kun kolmas katrilli tuli, meni hän\njälleen Annan luo ja sanoi:\n\n-- Koska minulla on täällä niin vähän hyviä tuttavia, niin sallinette\nminun tanssia tämänkin katrillin kanssanne, ja hän pani kovan painon,\nniinkuin viiden leiviskän puntin, \"hyviä\" sanan päälle.\n\n-- Kiitoksia! Vallan kernaasti, vastasi Anna ja katsoi niin\nviekkaasti Oittiseen, että tätä ikäänkuin hiukan pyörrytti. Hän\ntunsi, että nyt se Anna häntä rakasti, mutta hänen silmissänsä oli\nhän samalla näkevinään sekä taivaan että helvetin. Kuitenkaan ei\nOittinen ollut koskaan ennen ollut niin mielissään kuin silloin.\n\nJa se puhelukin oli tämän katrillin aikana paljoa tuttavallisempi,\nkuin se koskaan ennen oli ollut. Tuntui aivan kuin he molemmat\nolisivat olleet jostakin ikäänkuin juovuksissaan, vaikk'eivät he\nolleet mitään väkeviä nauttineet. Olipa Oittinen jo ruveta puhumaan\nsiitä, ett'ei se raittiusasia tämmöisissä tapauksissa voisi vaikuttaa\nniin mit'ikään. Mutta sen hän kuitenkin jätti sanomatta, kun oli niin\npaljon muuta hauskempaa puhuttavaa.\n\nSeuraus tästä kaikesta oli, että Oittinen tämän katrillin jälkeen\nteki päätöksen, jonka toimeen panemisen hän jätti toiseksi kertaa,\nmutta, että se oli tehtävä, sitä hän ei saanut päästänsä lähtemään\neikä halunnutkaan. Ylipäänsä on sanottava, että tällä \"seuran\"\niltamalla oli hyvin tärkeä merkitys, vaikka enemmän kuitenkin\nOittiselle kuin Annalle.\n\nKun vihdoin kaikki tanssit olivat tanssitut ja aika oli lähteä\npois, täyttyi ahdas välikkö, jossa oli pukeuduttava, niin täydeksi,\nettä monien täytyi viedä vaatteensa rappusille, saadaksensa ne\nsiellä päällensä. Toiset taas tunkeutuivat sitä tehdäksensä saliin,\njosta muutamat lamput jo olivat sammutetut. Näyttämöltäkin, jossa\nnuottitelineet nyt seisoivat ypöyksinään, oli pimeä ja sen molemmilta\npuolin seinältä katselivat Snellmanin ja Lönnrotin gipsiset kasvot\nvakaina kuin ainakin tätä tyhjenevää salia. Ja he näyttivät hyvin\ntyytyväisiltä, kun pääsivät rauhaan ja lepoon tuosta ihmislasten\nsunnuntai-ilosta.\n\nTässä poislähdön tungoksessa auttoi kultaseppä Oittinen palttoot\nAnnan ja Liisan päälle, jotka lähtivät \"seurasta\" yhdessä\nkotiansakin. He olivat sanoneet ajavansa yhdessä, jonka tähden\nOittinen piti joutavana tarjoutua Annaa saattamaan. Mutta\npukeutuaksensa olivat hekin tulleet saliin. Ja siellä puristi\nOittinen hyvästiksi Annan kättä vielä oikein kovasti, oikein hellästi.\n\n\nVI.\n\nMuutamia viikkoja oli kulunut edellä kerrotuista tapauksista ja ilman\nmitäkään erityistä huomattavaa. -- Se ehkä kummastuttanee, että Anna\nvielä oli entisessä paikassaan hovineuvoksen luona. Mutta vaikka\nhyvin luultava olikin, ei tuolla rouvan vihastumisella kuitenkaan\nvielä ollut sen suurempia seurauksia.\n\nAnna oli tosin sitä seuraavana päivänä aikonut pyytää anteeksi,\nvaan kuultuaan muilta palvelijoilta, joiden kanssa hän aina eli\njotenkin hyvässä sovinnossa, että hänen poissa ollessansa iltasella,\nhovineuvoksen ja hänen puolisonsa välillä oli ollut jälleen hyvin\nkiivas sanaottelu ranskan kielellä ja epäilemättä hänestä, arvasi\nAnna kohta hovineuvoksen häntä puolustaneen ja päätti odottaa, mitä\nhänelle sanottaisiin. Muutamaan päivään ei rouva puhunut hänen\nkanssaan mitään ja hovineuvoskin sanoi hänelle lyhyesti: \"Pidä sinä\nkalkattimesi lukkojen takana!\" Mutta kohta alkoivat asiat taas kulkea\nentistä uraansa, Anna kun jälleen näytti, että hänen sijaansa olisi\nvaikea tuota pikaa löytää toista niin soveliasta. Vaan ei mikään\nvaroitus olisi Annaan vaikuttanut niin hyvin, kuin nuo hovineuvoksen\nsanat, joiden merkityksen hän heti ymmärsi.\n\nAlussa tuntui Annasta kuin hovineuvoksenkin kohtelu häneen nähden\nolisi muuttunut, mutta jälestäpäin tuli hän selville tästä\nmenettelystä. Hän kuuli puhuttavan, että rouvan keväämmällä täytyi\nlähteä ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, ja että hovineuvos silloin\naikoi muuttaa jonnekin Pietarin lähitienoille huvilaan. Rouva antoi\ntämän johdosta Annalle jo hyvissä ajoin viittauksia siitä, että häntä\nsilloin enää ei tarvittaisi ja että hän saisi toistaiseksi etsiä\nitsellensä toisen paikan. Hovineuvos taas ei puhunut siitä asiasta\nmitään ja tämä seikka piti Annaa hyvin kauan häilyvässä, pelon ja\ntoivon välisessä tilassa. Nämäpä tunteet sitte saivatkin hänen\nmenettelemään, niinkuin hän menetteli...\n\nEräänä iltana -- ja silloin sattuivat molemmat sekä hovineuvos että\nhänen rouvansa olemaan poissa kotoa -- tuli Liisa erään vanhan\nnaisen parissa Annan luo. Anna muisti kyllä tuon naisen jossakin\nennen nähneensä, mutta tunteaksensa ei hän häntä tuntenut. Tämä taas\nkätteli Annaa kuin vanhaa tuttua ja kohta Anna jo alkoi arvata, mitä\nasia koski.\n\nEnnen kuin teekeittiö kiehumaan rupesi, vei Anna vieraansa herrasväen\npuolelle ja näytti heille kaikki huoneet niin tarkkaan kuin hän\nsen luvallisena piti. Upeutta ja komeutta ihmeteltiin kaikkialla\nja varsinkin sanoi Anna salin huonekalujen punaisen ja tummemmilla\nkukilla koristetun samettikankaan olevan hänen mieleensä.\n\n-- Jos minä koskaan rikkaaksi tulen, niin tahdon minä saliini\ntällaiset huonekalut ja samanlaisesta kankaasta ovienkin uutimet.\nMinusta näyttää aina niin somalta, kun rouva, jos joku kelloa\nsoittaa, seisoo vierashuoneen uutimien takana ja pää vain niiden\nvälistä pilkistää, puhui Anna ihastuksissaan.\n\n-- Mikäpäs niitäkään estäisi saamasta, kun rikkaan miehen saatte,\nvastasi siihen tuo vanha nainen merkitsevästi.\n\nHuoneet katseltuansa sijoittuivat kaikki kolme keittiön viereiseen\npalvelusväen kamariin, joka oli silloin Annan yksin käytettävänä,\nkeittäjätär kun, joka oli venakko, oli kyökissä yksinään kotona.\nTeetä juodessa sitte käänsi vanha nainen puheensa vähitellen siihen\nasiaan, joka oli syynä hänen käyntiinsä.\n\nHän alkoi siitä \"seuran\" iltamasta ja sanoi, että niissä on jo \"moni\nomansa löytänyt\" ja että \"seura\" ylipäänsä on ollut oikea siunaus\nkaikille nuorille tytöille, sillä sehän on ollut ainoa paikka, jossa\nheillä on ollut tilaisuus tavata siivoja nuoria miehiä, kun ei\nPietarin käsityöläisillä muuta varsinaista yhteiselämää ole. Sitte\nluetteli hän monta kunnon miestä, jotka sulhasmiehinä olivat \"seuran\"\nkaunistuksena, mutta valitti sitä, että he olivat niin \"saamattomia\",\netteivät itse tule kosineeksi, vaikka hyviä ja kauniita tyttöjä oli\nenemmän kuin tarpeeksi. Sellainen kunnon sulhasmies oli kultaseppä\nOittinenkin, jolla oli aivan sama vika, kuin noilla muillakin, mutta\nse olikin hänen ainoa vikansa, kaikki muu oli hänessä pelkkiä hyviä\navuja vain. Ja tavallisesti tällaiset miehet ikäänkuin kainostelevat\nja siitä syystä jäävät naimattomiksi, etteivät uskalla niitä avujansa\ntytöille näyttää ja ilmaista tunteitansa. Näin olisi varmaankin\nkultaseppä Oittisenkin käynyt, ell'ei hän olisi välittäjäksi tullut,\nhän kun näki ja tiesi, kuinka silmittömästi Oittinen oli Annaan\nrakastunut. Olihan Anna tietysti huomannut sen itsekin? Ja kukapa\nsitä ei semmoista miestä ottaisi? Varmaankaan ei Annallakaan ollut\nmitään sitä vastaan?\n\nNäitä ajatuksiansa lausuessaan särppäsi ämmä tuon tuostakin sormiensa\npäille pannulta teevadilta teetä, niin että hänen lihavuudesta\nriippuvat poskensa alkoivat hiestyä. Lihavuudesta hän niin hirveästi\nähkikin puhuessansa.\n\n-- Enhän minä hänen hyvyyttänsä enkä kunnollisuuttansa epäile,\nvastasi siihen Anna, vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Ja johan minä olen Annalle sanonut, kääntyi Liisa osaksi ämmän\npuoleen, että mitä sitä miehen kauneudellakaan tekee, jos hän siihen\nkatsoo.\n\n-- Sitä ei koskaan viisas ja ymmärtäväinen nainen tee, sanoi ämmä\nkehoittavasti, puhalsi ja särppäsi taaskin teetä.\n\n-- Eikös sitte sydäntänsä tällaisissa asioissa kysyä pidäkään, vaan\npäätänsä ainoastaan? puuttui vihdoin Annakin puheeseen.\n\nÄmmä naurahti yhden kerran kuivasti.\n\n-- Raha voittaa nykyään sekä sydämen että pään. Yksinkertaista\nsydäntä kaikki halveksivat, sydämetöntä järkeä pidetään usein\nkyllä suuressa arvossa, mutta rikkaus, missä muodossa tahansa, vie\nkuitenkin voiton kaikilta.\n\n-- Mutta jos voisi samasta löytää hyvän sydämen, ymmärryksen ja\nrikkauden...?\n\n-- Ei ne sovi yhteen. Kaksi niistä välistä kyllä, vaan kaikki kolme\n-- melkein ei koskaan.\n\nAnna tahtoi tätä vastustaa muistaessaan hovineuvosta, jolla hänen\nmielestänsä oli kaikki nämät ominaisuudet. Ja sydämestänsä ei hän\nlöytänyt rahtustakaan rakkauden tunnetta Oittista kohtaan, vaan sen\nsijaan oli se kokonaan tuon toisen valloittama.\n\n-- Vaan jos on vara valita, niin valitsee aina sydämensä mukaisen\nrikkauden, muodosti Anna ajatuksensa.\n\n-- Mutta sydänpä vie paljoa useammin harhaan kuin mikään muu, ell'ei\nkokemus tule avuksi. Ja sitä varten on Jumala sellaisia ihmisiä\nluonut, jotka voivat toisia tässä asiassa auttaa. Minäkin olen vanha\nja kokenut ja tunnen asiat ja sen voin sanoa, että sellaista miestä\nette saa koskaan, kun se on, jota teille nyt tarjotaan, -- puheli\nämmä, ikäänkuin pahastuen Annan epäröimisestä. Ja hetkisen vaitiolon\njälkeen kysyi hän pontevasti:\n\n-- Minkä vastauksen käskette siis antamaan kultaseppä Oittiselle?\n\nAnna ei antanut heti vastausta. Hän rupesi miettimään.\n\n-- Miettikäähän nyt vähän aikaa, jatkoi ämmä; vaan varma pitää\nvastauksen olla.\n\nAnna muisti samassa, että hänen asemansa hovineuvoksen luona oli\nkäynyt horjuvaksi. Hän toivoi tosin, että herra ei jättäisi häntä\nniinikään, mutta olihan sekin mahdollista, sillä kuka sitä ihmisten\nkaikkia oikkuja tietää. Ja hän pelkäsi jäädä ilman paikkaa, kun oli\njo kevät käsissä eikä hänellä ollut mitään säästöjä siltä varalta,\nettä hän paikattomaksi jäisi. Silmänräpäyksessä näytti Annasta, että\ntämä olikin hänen ainoa turvansa. Sitä paitsi auttoi ämmä häntä\nvieläkin tekemään päätöksensä, sanoen:\n\n-- Minä taisin unhottaa sanoa, että kultaseppä Oittinen tahtoo pitää\ntämän asian salassa syksyyn saakka...\n\nOlihan siinä vielä aikaa, ennen kuin Annan kohtalo tulisi\nlopullisesti ratkaistuksi. Siksihän saattoi vielä paljonkin tapahtua\nja muuttua.\n\n-- No, minä otan, sanoi Anna yht'äkkiä rohkaistuen ja ikään kuin\nteeskennellen iloisuutta.\n\nÄmmä ei sanonut mitään, mutta teki hyvin tyytyväisen liikkeen; hänen\nvaivansa olivat korvatut!\n\nNäistä kolmesta taisi kuitenkin Liisa tästä eniten iloita sinä\niltana. Hän oli vakuutettu siitä, että hänen serkkunsa oli sen kautta\npelastunut vaarallisesta kurimuksesta.\n\n\nVII.\n\nMutta sillä välin alkoivat asiat jälleen hovineuvoksen perheessä\nkäydä entistä \"hyvää\" menoansa. Tuo pieni pysähdys näkyi vain herran\nliehittelylle antaneen uutta vauhtia. Annaa tämä ilahutti suuresti,\nsamalla kun se herätti katumusta hänen antamastansa lupauksesta,\nmutta rouvan sydämessä rupesi taas vanha tunne kalvamaan. Arvata\nsaattoi että, ell'ei rouva ehtisi ajoissa ulkomaille lähteä, uusi\n\"puuska\" heidän välillänsä puhkeaisi.\n\nEnnen pitkää tapahtuikin muuan hyvin ikävä seikka, jolla kuitenkin\noli aivan toiset syyt kuin edellisellä, vaikka rouva käytti sitä\nhyväksensä, peittääkseensä sen varjolla luulevaisuuttansa.\n\nToalettipöydällänsä oli rouvalla ollut ohukainen rannerengas, jota\nhän toisinaan käytti kotona ja jonka hän sanoi jättäneensä pöydälle\nsinä iltana ulos mennessänsä, jolloin Annalla sattui vieraansa\nolemaan. Jonkun ajan kuluttua alkoi hän sitä kaivata ja kysellä,\nensiksi tietysti Annalta, joka sisäkkönä huoneita siivosi. Mitäkään\nepäilyjä tämän rehellisyyden suhteen ei ollut koskaan ollut, mutta\njoka tapauksessa vaati rouva, että Annan tuli siitä vastata, minne\nse oli joutunut. Sen sijaan ei talossa ollut keittäjättärestä yhtä\nhyviä ajatuksia ja häntä ruvettiin siitä kovalle panemaan. Tämä taas,\njoka luuli Annan ilmi antaneen hänet rouvalle rannerenkaan ottajana,\nkielsi lujaan mitään ottaneensa ja sanoi, että, ell'ei sitä Anna\nollut vienyt, niin varmaan joku hänen vieraistansa, jotka hänen\nluonaan olivat käyneet samana iltana kuin herrasväki oli poissa.\nTämän sanoi hän sitä luultavammaksi, koska Anna oli käynyt heille\nhuoneita ja kaikkia tarkkaan näyttelemässä. Näin selitettiin asia ja\nhyvin todenmukaiselta näytti, että Anna siis oli syynä rannerenkaan\nhäviämiseen. Huoneita vieraillensa näyttäneensä ei Anna kieltänyt\nollenkaan, sillä hän ei sanonut nähneensä siinä teossa mitään pahaa,\nmutta jyrkkään hän kielsi mitään vieneensä ja puolusti samalla\nvieraitansakin, josta toisen hän sanoi olevan oman serkkunsa, toisen\ntämän hyvän tuttavan. Sydämessänsäkin oli Anna aivan varma Liisasta,\njonka tähden siis ainoa mahdollisuus koski vain tuota ämmää.\n\nVaan Annassa alkoi yhtäkkiä herätä kamala aavistus. \"Ehkä on tuo\nämmä tahallaan tehnyt minulle tämän kepposen? Kuka sen tietää, mitä\nsyitä hänellä on ollut? Kentiesi on joku kateudesta minua kohtaan\nkeksinyt koko tämän juonen? Vähäkös niitä pahoja ihmisiä mailmassa ja\nvarsinkin täällä Pietarissa löytyy?\" ajatteli Anna ja hänen sydämensä\nalkoi vihasta kiehua.\n\nSamalla muisti hän vielä tuon ämmän, heidän keskustelunsa lopulla,\nsanoneen kultaseppä Oittisen tahdon olevan, että tuo naimisasia\npidettäisiin syksyyn asti salassa. Tämä seikka vielä johti hänen\npäähänsä ajatuksen, että kentiesi ämmä ei ollutkaan Oittisen\nlähettämä, että hän kentiesi oli pettänyt Liisankin ja heidät kaikki\nkolme. \"Ja kentiesi Liisakin on jostakin syystä... kateudesta... tahi\nmistä sen tietää...?\" vilahti Annan aivoissa ajatuksen katkelmia ja\nhän vihastui niin, ettei ollut saada sydäntänsä hillityksi mitenkään.\nHirveä koston himo alkoi hänen rinnassansa riehua. Hän näki tämän\nkautta joutuneensa turmion partaalle. Häntä epäiltiin varkaudesta,\njonka tähden hän oli jäävä paikattomaksi, rahaa hänellä ei ollut\nmillä elää ja ainoaa parasta tuttavaansa, omaa serkkuansa, johonka\nhän muussa tapauksessa olisi voinut turvautua, epäili hän salaisista\njuonista itseänsä vastaan. \"Kateudesta kai se Liisa silloin\nkirkollakin minuakin varoitti ja tahtoi Oittiseen mieltymään\",\najatteli Anna ja päätti, ettei hän koskaan enää tahdo Liisaa nähdä.\nKävi, miten kävi, mutta Liisan luo hän ei tahtonut mennä, vaikka\nolisi jäänyt kadulle makaamaan. Näin onnettomaksi ei Anna ollut\nkoskaan ennen itseänsä tuntenut. Kauhea epätoivo valtasi hänet\nvaltaamistansa...\n\nKuultuansa asian laidan, ilmoitti rouva Annalle, että heidän\ntämän jälkeen oli enää aivan mahdotonta pitää Annaa luonansa.\nSuorastaan varkaudesta eivät he tahtoneet häntä epäillä, --\nvaikka rouva kuitenkin sanoi, että kotivarkaita pahempaa ei löydy\nmitään mailmassa, -- mutta koska Anna oli vienyt vieraansa heidän\nhuoneisiinsakin, niin eivät he luulleet voivansa häneen täydellisesti\nluottaa. Sitäpaitsi oli rouvalla muka toisiakin pienempiä syitä häntä\nvastaan, jotka Anna ehkä itse paremmin tunsi ja tiesi. Ja lopuksi oli\nAnna varmaan jo kuullut, että rouva muutaman päivän kuluttua aikoo\nlähteä ulkomaille ja olihan rouva hänelle jo sanonut aikaisemmin,\netteivät he häntä silloin tarvitsisi ja että Anna saapi etsiä\nitsellensä toisen paikan.\n\nTämän päätöksen jälkeen meni Anna huoneesensa, heittäytyi suulleen\nvuoteensa pielukselle ja purskahti kovaan itkuun.\n\nSilloin, sillä kertaa, niiden kahden tunnin kuluessa, kun hän siellä\nmakasi, tuntiessaan mailman olevan petosta ja vilppiä täynnä,\nitki hän kyynellähteensä kuiviin ja sydämensä kiven kovaksi,\nheltymättömäksi kaikista todellisista, syvistä tunteista, ja sillä\nhaavaa tapahtui hänen elämässään jyrkkä käänne.\n\nSamana iltana, kun hän tiesi tapaavansa hovineuvoksen yksin\nhuoneessansa, meni hän sinne, pyysi anteeksi, että oli tullut\nvielä kerran häntä vaivaamaan, lankesi polvillensa hänen eteensä\nja rukoili, voimatta enää yhtäkään kyyneltä saada puserretuksi\npunoittavista silmistänsä, häntä seuraavin sanoin:\n\n-- Minä en tullut, herra hovineuvos, puolustamaan itseäni teidän\nedessänne sen teon suhteen, josta minua epäillään, sillä vakuutustani\ntuskin uskottaisiin ennen, kuin itse kadonnut kappale ilmestyisi ja\nsen todeksi todistaisi. Mutta kaikista muista rikoksistani pyydän\nteiltä nöyrästi anteeksi ja teidän ainainen hyvyytenne on minulle\ntodistuksena siitä, että te minulle annatte anteeksi. Samalla\nrukoilen minä teitä auttamaan minua ensimäisen ja viimeisen kerran ja\npalkaksi siitä saatte vaatia minulta, mitä tahdotte.\n\nTämä kaikki oli hovineuvokselle aivan odottamatonta, sillä hän ei\nollut laisinkaan katsonut asiaa siltä kannalta. Mutta se sopi varsin\nhyvin hänen aikeihinsa ja hän tahtoi sitä käyttää hyväksensä. Toisen\ntila oli hänelle todellakin varsin edullinen.\n\n-- Hyvä! sanoi hän. Minä olen vuokrannut huvilan maalla, sinä saat\nheti muuttaa sinne asumaan ja minä maksan elantosi siellä, siksi kuin\nehdit saada itsellesi toisen paikan.\n\nSillä lähti Anna ulos, kiitettyään hovineuvosta tästä hyvästä työstä.\n\nJa kolmen päivän perästä muutti Anna maalle, huvilaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua matkusti rouva ulkomaille ja ennen hänen\nlähtöänsä, huoneita perinpohjin siivottaessa, löytyi kadonnut\nrannerengas toalettipöydän takana riippuneesta ikkunaverhosta.\n\nKesäksi muutti huvilaan myöskin hovineuvos.\n\n\nVIII.\n\nHelposti voi arvata, minkä vaikutuksen Annan katoaminen Pietarista\nteille tietymättömille teki kultaseppä Oittiseen ja Liisaan.\n\nTuskin oli edellinen ehtinyt saada kuulla ilosanoman siitä, että Anna\nsuostui ottamaan hänen, ja ruvennut elämään tuollaista toivorikasta\nelämää, jossa vain odottaa, jotta aika mitä pikemmin kuluisi ja saisi\ntuoda kotiinsa oman \"kainaloisen kanansa\", niin tuli hänelle tieto,\nettei tätä ollut Pietarista löydettävissäkään. Kaikki hänen kauniit\ntuulentupansa hajosivat ja haihtuivat kuin saippuarakko, jättäen\njälkeensä vain raukan sydämeen mitä katkerimman tunteen ihmisten\nkiittämättömyydestä, naisten petoksesta ja mailman viheliäisyydestä.\nTuntui aivan, kuin sallima olisi heittänyt suuren ylitsepääsemättömän\nkivimöhkäleen hänen tasaiselle poikamiestiellensä.\n\nAinoa, mitä kultaseppä Oittinen ensin voi tehdä, kun ei hän\ntavannut Annaa enää mistään, missä hän hänen ennen oli tavannut,\noli tiedusteleminen tämän palveluspaikasta. Mutta sinne ei hän\nitse tahtonut suorastaan mennä, vaan kääntyi ensin Liisan puoleen,\ntoivossa, että ehkä tämä jotakin Annasta tietäisi. Liisa, jolla\nei ollut tapauksesta mitään aavistustakaan, joutui aivan ymmälle,\nkuullessaan kultaseppä Oittisen etsivän morsiantansa. Että Anna ei\nollut käynyt hänen, Liisan, luona näihin aikoihin, sen tämä kyllä\nhyvin ymmärsi, mutta se, että Oittinenkaan ei ollut häntä nähnyt,\nkummastutti häntä enemmän, kuin mikään. Heti, suoraa päätä, lähtivät\nhe siis Annan kortteeriin, jossa he saivat kuulla, ettei Annaa siellä\nenää ollut, ja ettei tiedetty minne hän oli muuttanut, sillä Annan\nlähdöstä maalle ei tietänyt kukaan muu, kuin se, joka hänen sinne\noli toimittanut. \"Luultavasti\", niin vastattiin, \"on hän lähtenyt\nSuomeen, sillä tästä paikastansa hän ajettiin pois epäiltynä rouvan\nrannerenkaan varkaudesta. Mutta syytön Anna kuitenkin oli, sillä se\nrannerengas löytyikin sitte, hänen jo pois lähdettyänsä.\"\n\nVaikka tämä sanoma tuntuikin ukkosen iskulta sekä Oittisen että\nLiisan sydämissä, niin eivät he voineet olla säälimättäkään Annaa,\njoka syyttömästi oli joutunut näin ankaran syytöksen uhriksi.\n\"Varmaan on hän epätoivossaan jotakin itsellensä tehnyt, sillä\nhänellä mahtoi olla hyvin arka sydän, kun ei siitä asiasta käynyt\nminullekaan puhumassa eikä hyvästi jättämässä\", ajatteli Liisa. Ja\njos jonkinlaisia ajatuksia Annan kohtalosta alkoi liikkua heidän\npäässänsä. Liisa kyllä puhui siitäkin, että pitäisi kirjoittaa Annan\näidille ja kysyä, onko hän kotia tullut, mutta jos hän ei ole sinne\nmatkustanut, niin vie jo tämä kirje hänen äitinsä surulla hautaan.\nAsiain näin ollen eivät he tietäneet muuta tehdä, kuin kuulustella\nhänestä Pietarista niin paljon kuin suinkin ja odottaa siksi kuin\nitsestänsä hänestä jonkinlaisia tietoja tulisi.\n\nJa niin kului koko kesä ilman minkäänlaista varmuutta Annasta. Kului\nkesä ja jo kappale sateista syksyäkin.\n\nEräänä sellaisena iltana, kun sade ikkunoita pieksi, muodosteli\nsuuria lätäköitä ja virtoja kivikaduille ja ankara tuuli\nkaasuliekkejä lekutteli, istui työteliäs Liisa, kuin tavallista,\nkotonaan. Hän oli niitä tyttöjä, jotka osaavat olla iloisia ja\nhuvitella päästämättä sydämensä ohjia koskaan kuitenkaan liian\nhöllälle ja joilla sentähden aina on sielunsa rauha ja tyytyväisyys\ntallella. Ja tyytyväisenä istui hän silloinkin keittiössä, pöytänsä\nääressä, pieni lamppu edessänsä ja ompelus sylissänsä. Hän oli\njuuri antanut teekeittiön herrasväen illallispöydälle, jonka\ntähden hänellä, heidän syödessänsä, oli aikaa hiukan istua oman\ntyönsäkin ääressä. Kyökissä oli kaikki hiljaa, lamppu vain piti\npientä hyrinätä palaessansa. Sisältä myöskään ei kuulunut mitäkään\nvilkasta puhelua, joka olisi Liisan uteliaisuutta kannustanut. Hänen\najatuksensa liikkuivat sen tähden omilla matkoillaan, missä lienevät\nliidelleetkään.\n\nEhkäpä ajatteli hän sitä siivoa rautatien miestä, jonka kanssa hän\nsilloin tällöin oli \"seurassa\" tanssinut ja ehkä kuvitteli hän, että\nhyväpä sitä olisi tällaisella säällä istua tuollaisessa pienessä\ntalossa jossakin rautatienkin varrella, tuollaisessa punaisessa\ntalossa, jonka valkopuitteisista ikkunoista näkyvät puhtaat uutimet\nja joku hyvin menestyvä kukka, jonka kukan lehtien välistä, junan\nohitse kiitäessä ja hänen miehensä siellä radan varrella merkkiä\nnäyttäessä, sinisilmäinen, kiharatukkainen pojan päähyt pilkistää,\njolle pojalle aamuin ja illoin käy ainoasta lehmästänsä maitoa\nlypsämässä...\n\nKyökin ovelta kuuluva pieni naputus herätti Liisan tästä unelmasta,\nvaikka hän haaveksiessaan jo oli ollut kuulevinaan askeleitakin\nportailta. Ja hän hypähti ylös, meni ovelle ja, ennen kuin hän\nrautakoukun aukaisi, kysyi hän:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minä. Päästähän, Liisa, sisään.\n\nTämä ääni sai Liisan säpsähtämään.\n\nHän aukaisi oven. Hän ei ollut uskoa omia silmiänsäkään. Mahdotonta\noli, että ainoastaan sade olisi sellaisen muutoksen tehnyt. Tuttu\nhenkilöhän se oli, mutta ei ollut Liisa tuntea häntä.\n\nHämmästyksestä ei hän alussa saanut mitään sanotuksikaan.\n\n-- Liisa, etkö sinä minua tunne, vai etkö sinä tahdo minua tuntea? --\nkysyi vastatullut, rupesi itkemään ja halaillen painoi päänsä Liisan\nolkapäätä vastaan.\n\n-- Kyllä! Kyllä! sai Liisa vihdoin vastatuksi katkonaisella äänellä:\n-- mutta älä itke, istutaan tähän, Anna! Mikä sinun on? Missä sinä\nolet ollut? Älähän nyt noin hurjasti itke!\n\nMutta pitkään, pitkään aikaan ei tahtonut puheesta tulla mitään.\n\nSitte vihdoin, vähitellen, palottaan sai Liisa tietää kaikki, alusta\nalkaen ja siihen päivään saakka. Ensi teoksensa pyysi Anna häneltä\nanteeksi, ett'ei hän ennen lähtöänsä ollut käynyt Liisan luona.\n\n-- Se ehkä olisi pelastanut minut kaikesta, kaikesta, sanoi hän,\nhuoaten onnettomuuden taakkansa painosta. -- Mutta, tiedätkös, minä\ntunsin itseni niin hirveän onnettomaksi, vaikk'ei se ollut vielä\nmitään tämän suhteen. Tänä iltana minä en olisi voinut mitenkään\nolla yksin, minun piti lähteä ulos, vaikka oli tämmöinenkin ilma.\nSydämeni oli niin täysi, niin täysi, se paisui, se oli puhjeta, minun\npiti saada tyhjentää se jollekin. Ja minulla ei ollut ketään ihmistä\nmailmassa, jolle voin sitä tehdä. Sinun luoksesikaan en tahtonut\ntulla, sillä sinäkin olit minun pettänyt.\n\n-- Anna! Herra Jumala! Mitä sinä nyt? Millä lailla?\n\n-- Milläkö lailla?\n\n-- Niin. Jesus minua siunatkoon!\n\n-- Milläkö lailla, kysyt. Minä ajattelin silloin, että sinä minua\nkadehtit, mutta vaikka se olisi kateutta ollutkin, niin annan sen\nsinulle nyt anteeksi, sillä sen kautta ehkä tahdoit minua tästä\nonnettomuudesta pelastaa. Niin, minä ajattelin, että sinä kateudesta\ntahdoit minun ottamaan tuon kultasepän ja toit tuon ämmän luokseni,\njonka syy varmaan on, että minä paikkani kadotin. Muistatko, että\nminä sinä iltana näytin teille herrasväen huoneita? Silloin se\nämmä varmaan otti rouvan toalettipöydältä sen rannerenkaan, jonka\nvarastajaksi minua nyt luullaan.\n\n-- Rakas Anna! Sekös se sitte on syynä tähän kaikkeen? Tiedä siis,\nettä sinä olet aivan syytön, sillä se rannerengas oli löytynytkin\nrouvan lähtiessä ulkomaille.\n\nAnna hämmästyi, hän ei tietänyt mitä sanoa. Vihdoin tuli hän\nlausuneeksi puoli kovaan:\n\n-- Vai niin! Ja hovineuvos ei ole puhunut siitä minulle mitään... Se\nilkiö!\n\nHetkinen kului äänettömyyteen.\n\n-- Kuinka saatoitkaan sinä, Anna, epäillä minua niistäkään\npetoksesta tahi kateudesta? keskeytti Liisa vaitiolon. -- Etkö\nsinä sitte ole huomannut, että minä aina vain olen sinun parastasi\ntahtonut?\n\n-- Kiitos siitä, Liisa, ja suo minulle kaikki anteeksi. Silloin minä\nen sitä niin käsittänyt, sillä minun oli vallannut kauhea epätoivo,\nviha, epäily ja häpeä. Epätoivossani minä en tietänyt mitä tehdä,\najatukseni vihasta sekaantuivat, minä epäilin kaikkia häjyydestä\nitseäni vastaan ja, paitsi vihasta ja epäluulosta, en voinut\nhäpeästäkään silloin tulla luoksesi. Kaikki suo minulle anteeksi ja\nkiitos siitä, että silloin parastani katsoit, mutta minä olen sen nyt\nliian myöhään huomannut.\n\n-- Miksi liian myöhään? Älä nyt niin\n\n-- Myöhään, myöhään! Kaikki on myöhään!\n\n-- Jumala sinua varjelkoon jälleen epätoivoon joutumasta! Koetahan\nnyt, Anna, hillitä itseäsi ja... sitte taas elää uutta elämää.\n\n-- Oi! Sehän se juuri onkin enää mahdotonta. Mutta kuule, Liisa,\nsaanko minä puhua sinulle kaikki asiat suoraan? Ell'et sinä ole\nhuomannut jo, niin täytyy minun sanoa, että minä tulen muutaman\nkuukauden perästä - äidiksi.\n\nLiisa kauhistui, hän ei voinut katsoa serkkuansa silmiin. Kotvasen\nkuluttua sanoi hän:\n\n-- Mutta olethan sinä... kihloissa...?\n\n-- Kun minä täältä läksin, katkaisin minä siteet kaikkien kanssa,\nsillä minä epäilin kaikkia, ja minä annoin ajatukseni hurjasti\njuosta, minne ne tahtoivat. Yksi ainoa ihminen silloin oli, johon\nminä luotin, sillä hän oli aina ollut hyvä minua kohtaan. Sinä\narvaat, kuka se on. Ja minä antauduin täydellisesti hänen valtaansa.\nKun rouva ajoi minut talosta pois, laittoi hän minut vuokraamaansa\nhuvilaan maalle, jonne hänkin sitte saapui kesää viettämään. Siellä\n_se_ sitte tapahtuikin. Jonkun aikaa oli kaikki hyvin välillämme,\nmutta vähitellen aloin minä huomata, että hän muuttui minua kohtaan,\nvaan mistä syystä, sitä en minä tiedä, sillä minä en ollut mitäkään\npahaa hänelle tehnyt. Päinvastoin tein minä kaikki, mitä hän tahtoi.\nMutta luultavasti oli hän jo saanut kylliksi minusta, koska hän päivä\npäivältä kävi yhä häjymmäksi, hän ikäänkuin alkoi kiusata minua ja\nkuta enemmän minä koetin kärsiä, sitä enemmän alkoi hän kärsimystäni\nkoettaa. Lopulta sanoi hän jo minulle, ettei hän enää voinut pitää\nminua, että se jo oli ihan mahdotonta ja että minun täytyi muuttaa\npois. Vaan minne muuttaa tällaisessa tilassa? Ja minä, lankesin\ntaas polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä auttamaan minua\nsiksi, että tästä tilastani pääsisin vapaaksi ja jälleen voisin\netsiä itselleni toisen paikan. Vihdoin suostuikin hän pyyntööni\nja määräsi minulle kaksikymmentä ruplaa kuukaudessa, jonka summan\nhän lupasi minulle kuukausittain laittaa. Näillä rahoilla pitää\nminun nyt elää: kahdeksan ruplaa maksan minä kuukaudessa pienestä,\nviheliäisestä huoneesta katon rajalla, jossa tuskin minkäänlaisia\nhuonekaluja on ja jossa joka yö olen viluun kuolla, loput on minulla\nsiis käytettävänäni ruokaan ja muihin tarpeisin. Ja täten olen täällä\njo toista kuukautta elänyt. Tämän toisen kuukauteni rahoja ei hän\nmääräpäivänä minulle lähettänyt, jonka tähden minun oli muutamana\npäivänä nälkääkin nähtävä. Lopuksi täytyi minun ainoa aarteeni avuksi\nottaa, saadakseni edes nälkäni tyydytetyksi, vaikka emäntänikin jo\nhuoneen kuukausirahoja minulta kiristää. (Kun Liisa tämän kuuli,\nalkoi hänen sydäntänsä kouristaa ja kyyneleet herahtivat hänen\nsilmiinsä.) Ja tänään vasta sain minä häneltä rahani sekä samalla\nhänen kortteeriinsa minulle kotipuoleltani tulleen kirjeen, jossa\nminulle ilmoitetaan, että äitini kolme viikkoa sitte oli kuollut,\nkuukauden päivät suolien tulehdusta sairastettuansa... Mutta mitä\nsinä nyt noin itket, Liisa?\n\n-- Voi, Anna, Anna! Miks' et sinä ennen tullut minun luokseni?\n\n-- Miks' en tullut? Senhän sinä jo kuulit. Johan minä sen sanoin\nsinulle, miks' en tullut. Enkä minä tahtonut tänäänkään tulla, mutta\nvasten tahtoani tulin kuitenkin. Sillä sydämeni tempoeli minua ulos,\nvaikka sateelle ja tuulelle kuormaani huojentaakseni. Yksinäinen\npikku huoneeni tuntui äärettömältä, kolkolta erämaalta, minun piti\npäästä ulos edes kadulle näkemään ihmisiä ja liikettä. Ja minun teki\nmieli ensimäiselle vastaan tulijalle kertoa kaikki, kaikki, mutta\nsilloin ajattelin, että minua luullaan hulluksi, jos sen teen ja\nitsestänsä kulkivat jalkani sinun luoksesi. Mutta anna minulle, Liisa\nkulta, anteeksi, että nyt näin olen sinua vaivannut, sinun rauhasi\nhäirinnyt, sinun iltasi pilannut, mutta minä en voinut muuta, minun\npiti saada puhua, piti saada itkeä jonkun kanssa... Ja hän painoi\npäänsä Liisan syliin ja itki, itki...\n\n-- Älä tee enää syntiä, Anna, sillä lailla puhumalla. Minun luokseni\nolisi sinun jo kauan sitte pitänyt tulla. Ehkä olisin minäkin voinut\nsinua jollakin lailla auttaa.\n\n-- Silloin... ehkä! Mutta johan minä sanoin sinulle, että nyt on\nkaikki myöhäistä; mikään ei ole enää autettavissa. Ja mitäpä varten\nauttaa? Kuolla minä tahdon, sillä mitä ja ketä varten eläisin\nenää? Äitini kuoli oikealla ajalla, saamatta kuulla mitään tästä\nonnettoman tyttärensä kurjasta kohtalosta. Taivas hänen tomunsa\nsiunatkoon! Mutta se vain omaatuntoani vaivaa, ett'en voinut häntä\nedes yhdellä ruplallakaan auttaa hänen köyhyydessänsä, vaikka sitä\ntänne tullessani niin suuresti ai'oin ja lupasinkin. Ne viisi ruplaa,\njotka minulla säästöpankissa olivat, olen sieltä jo ammoin ottanut\nja käyttänyt. Täytyipä minun jo tuo lahjaksi saamani solkineulakin\npanttiin panna, vaan sitä en ai'o koskaan takaisin lunastaa, sillä en\ntahdo mitäkään muistoa tuolta onneni sortajalta. Mitä taas kultaseppä\nOittiseen tulee, niin on hän minulta kokonaan kadonnut. Vasten\ntahtoani tulin tuon lupaukseni antaneeksi, sillä siihen pakoititte\nminun te sekä muut ulkonaiset asian haarat. Suokoon hän minulle\ntämän kevytmielisyyden anteeksi, sillä rakkautta häntä kohtaan en\nole koskaan tuntenut. Häntä en voi koskaan enää nähdä, mutta kerro\nsinä hänelle kaikki, mitä tahdot. Minulle se on saman tekevä, sillä\nsinä näet, ett'ei minulla ole enää ketä varten elää. Itse taas en ole\nelämän enkä kunniallisen kuolemankaan arvoinen.\n\nNämä viimeiset sanat lausui Anna, silmät kyyneleistä kuivuneina ja\npaatunein sydämin. Hän nousi ylös lähteäksensä.\n\n-- Hyi, Anna! Mitä sinä puhut! sanoi Liisa, hoksattuansa näiden\nsanain merkityksen. -- Sinä pelästytät minua puheellasi! Rukoile\nhartaasti Jumalaa, niin Hän sinua auttaa. Hän voi sinulle vielä\nkaikki anteeksi antaa, Hän ohjaa sinut oikealle tielle ja Hän auttaa\nsinua epätoivoon joutumasta. Rukoile, Anna, rukoile Jumalaa!\n\n-- Ju-ma-laa-ko? sanoi Anna, kolkosti nauraen. -- Mikä Jumala voisi\nminua auttaa?\n\n-- Herra Jesus! Anna! Anna! Anna! Älä puhu noin! Älä katso minuun\nnoin villisti!\n\nJa Liisa peitti pelosta silmänsä käsiinsä.\n\n-- Hyvästi sitte! sanoi Anna, aikoen lähteä.\n\n-- Ei! Älä mene! Jää tänne yöksi, niin rukoillaan yhdessä! Sinä et\nsaa mennä, Anna!\n\nVaan toinen oli jo menossa ulos.\n\n-- Anna, hoi!\n\n-- Toisen kerran! vastasi tämä.\n\n-- Kuulehan, Anna! Sanohan edes, missä sinä asut.\n\nAnna sanoi ja astui portaita alas.\n\n-- Hyvästi sitte, rakas Anna! Rukoilehan Jumalaa maata pannessasi,\nhuusi Liisa hänen jälkeensä ja palasi keittiöön.\n\nJa sade pieksi ikkunoita, muodosteli suuria lätäköltä ja virtoja\nkivikadulle ja ankara tuuli kaasuliekkejä lekutteli...\n\n\nIX.\n\nAnnan kerran tuohon kurimukseen jouduttua, oli arvattava, että hän\nalkaisi pyöriä sen mukaan ja joutuisi lopullisesti virran vietäväksi.\nSillä hän oli niitä luonteita, joita hirvittää, joiden päätä\npyörryttää katsoa taaksensa, vaan jotka suinpäin syöksyvät eteenpäin,\ntuli mikä tuli.\n\nJo Liisan luona käydessänsä oli hän hyvin viheliäisessä tilassa,\nverrattuna siihen, missä hän vain puoli vuotta sitä ennen\noli ollut. Puute, häpeä, epätoivo saivat hänen yhä enemmän\nveltostumaan, ikäänkuin vaipumaan törkyyn, huolimattomuuteen,\nvälinpitämättömyyteen. Puutteesta ei hän voinut paremmin hoitaa\nitseänsä, epätoivosta ei hän enää huolinut eikä välittänyt itsestänsä\neikä mistään. Puutteesta sekä sen säännöttömyyden johdosta, jolla\nhän kuukautisen \"palkkansa\" sai, täytyi hänen osaksi pantata osaksi\nmyödäkin tavaroitansa. Kävipä usein jo niinkin, että hänen täytyi\nuseammin \"ainoan aarteensa\" avuksi ottaa, mikä hänet vei yhä\nsuurempaan epätoivoon ja häpeään. Ja kerran alkuun päästyänsä sekä\nhuomattuaan sitte sen keinon tuottavaisuudenkin, käytti hän sitä\nmielellään epätoivon hurjuudessakin.\n\nKaikkea tätä edisti vielä se yksinäinen työtön elämä, jota Anna\ntähän aikaan vietti. Silloin tällöin käväisi Liisa hänen luonansa,\nmutta enimäkseen oli hän ihan ypöyksin kurjassa kopissaan katon\nrajalla, jonne vain, hänen ikkunansa laudalle, kyyhkyset lentelivät\nkuhertelemaan ja suutelemaan toisiaan. Ja sitte nuo loppumattoman\npitkät ja pimeät syksy- ja talvi-illat! Ne ikään kuin pakoittivat\nhäntä silloin ulkona katuja pitkin kävelemään ja vetivät hänen\nsille tielle, josta hänen enää oli mahdoton koskaan palata. Mutta\nvähitellen lähestyi kuitenkin se aika, joka oli päästävä Annan siitä\n\"tilasta\"...\n\nVaikka Annan elämä olikin näin viheliäistä ja hän sentähden oli usein\nkuolemaa toivonut, niin ei hänkään, niinkuin kaikki naiset, pelotta\nodottanut tuota ratkaisun hetkeä. Silloin ei olisi hänen vallassansa\njoko kuolla tahi jäädä elämään, vaan kuolema näytti hänestä\nmahdolliselta välttämättömyydeltä ja siitä syystä kajasti tuon pelon\nsynkkien pilvien välistä pieni sinertävä toivon juovakin, halu saada\nelää sittekin, olipa elon sää kuinka kolkkoa tahansa. Mutta varsinkin\ntaistelivat pelko ja toivo kiivaasti, kun hän sattui ajattelemaan,\nettä hänellä silloin voisi olla joku, ketä varten elää, jota hänellä\nei nyt ollut.\n\nJa se hetki tuli. Kaikessa onnettomuudessansa oli Annalla kuitenkin\nse onni, että hän pääsi erääseen synnytyslaitokseen köyhiä varten.\nMuutoin olisi hän avutta varmaan kuollutkin, sillä nyt pelastui hän\nkolmen lääkärin avulla, vaikka sikiö oli paloittain ulos otettava.\nJa sitte lisäsi vielä kohdun tulehdus Annan oloa siinä laitoksessa.\nMutta kuitenkin oli tämä aika yhdessä suhteessa Annalle terveellinen\naika. Sillä silloin pehmeni hiukan hänenkin kivettynyt sydämensä,\nja toisinaan tuli hänkin luomaan katseensa sinne, jonne hän sitä\nennen ei ollut luonut, ja pyytää apua Siltä, jota hän ei enää ollut\nauttajanansakaan pitänyt. Ja ansaitsematta hän sitä saikin siinä\nmäärin, että hän paljoa terveempänä entistänsä pääsi lähtemään\nlaitoksesta leipäänsä etsimään.\n\nTämän jälkeen jo näytti toisinaan, niinkuin Anna vielä olisi voinut\nhiukan kohotakin lankeemuksensa perästä. Valitettavasti oli tämä\nkuitenkin vain lyhyeksi ajaksi.\n\nLiisan avulla ja toimesta oli Anna ensin saanut jo rappeutumiseen\njoutuneen vaatteuksensa parannetuksi, eikä kovin kauankaan viipynyt,\nniin onnistui hänen saada jälleen pieni paikkakin itsellensä erään\nsaksalaisen käsityöläisen perheessä. Alussa teki Anna taas sielläkin\nkaikki tehtävänsä kunnollisesti, vietti enimmän aikansa kotona,\njopa alkoi palkastansa hiukan säästelläkin, maksaaksensa Liisalle\nkaikki takaisin, mitä hän häneltä lainan nimellä oli ottanut. Muutama\nkuukausi kului niin, vaan sitte puhkesi jälleen hänen kiukkuinen\nluonteensa, hän käyttäytyi röyhkeästi isäntäväkeänsä vastaan ja jäi\npaikattomaksi. Ne rahat, jotka hän oli ehtinyt säästää, auttoivat\nhäntä asumaan jonkun aikaa vuokralla yhteisessä huoneessa toisien\nsamanosaisten kanssa, vaan sitte loppuivat nekin, kukaan ei antanut\nlainaksi, mitään ei ollut panttilaitokseen vietävää, mitäs sitte oli\njälleen muuta tehtävä kuin alkaa ammentaa tuosta avun lähteestä,\njoka vielä ei ollut ehtinyt kuivua. Ja näin hän elää kituutti, siksi\nkuin onni taas oli myötäinen ja hän vielä kerran sai paikan, jossa\nhän, paitsi vapaan elannon, nautti työstänsä pari, kolme ruplaa\nkuukaudessa palkkaa. Mutta hänen elämänsä oli jo ehtinyt käydä niin\nhuikentelevaksi, ett'ei hän enää tahtonut pysyä kotosalla, työt\nlaiminlyötiin yhä enemmän, jonka kautta häneen oli mahdotonta luottaa\nja hänen kanssaan tulla toimeen, ja nyt ajettiin hän siitä syystä\npois paikastansa. Ja taaskin oli hänellä sama elämä edessänsä. Ensin\nvuokralla asuminen sitte panttaaminen ja lopuksi katujuoksu, siinä\nhänen ainainen vuorottelemisensa.\n\nTalvisaikaan ja varsinkin iltahämärässä, vaikka usein päivälläkin,\nnähtiin sentähden hänen usein Nevskin vartta kuleskelevan. Eikä hänen\naskeleensa olleet niinkuin sen, joka jollekin asialle rientää, vaan\nhitaat, työttömän, tyhjän toimittajan askeleet. Ja hänen katseensa,\ntuo entisten lempeiden, korkean sinitaivaan väristen silmäin katse\noli käynyt julkeaksi ja röyhkeäksi, joka häpeämättä ja merkitsevästi\nkatsoi suoraan jokaisen vastaan tulijan silmiin. Se vilkkui tuon\ntuostakin taaksepäinkin, tuo katse, ja kun Anna joutilaana seisahtui\njonkun kauppaliikkeen ikkunan eteen, jonka sivu hän jo satoja\nkertoja oli kulkenut ja johon näytteelle pannut esineet hän jo\nulkoakin tunsi, niin ei se niitäkään katsonut, ei, vaan syrjään\nja taaksepäin ja jokaiseen, joka myöskin sattui sen ikkunan eteen\nseisahtumaan. Ja koko hänen olemukseensakin oli ikään kuin poltettu\nsilmiin pistävä leima: taitamattoman käden otsalle kampaama tukka\nja yhtä taitamattomasti poskille sivelty puna sekä tuo omituinen\nkäynti, jonka liian kovaan kiristetty kureliivi ja äärettömät kengän\nkorot sellasille naisille antavat, kaikki oli ikään kuin kilveksi\npantu, ilmoittamaan mitä lajia kauppatavaraa siinä oli saatavana.\nMutta kaikesta tästä huolimatta ei hänen valkoverisyytensä, vaikka\nturmeltuneenakin, ja hänen korkea vartalonsa, vaikka hiukan\nryhdittömänäkin, ollut silloin tällöin herättämättä jonkinlaista\nhuomiota kulkijoissa, vaikka hänen ulkomuotonsa sen kautta kohta tuli\nhyvinkin tunnetuksi.\n\nJa kun sitte kesä tuli ja eläintarha avattiin kiljuvine,\nrääkyvine, piipottavine eläimineen, soittoineen, ilveilijöilleen\nja ilotulituksineen, niin tuskin kului sitä iltaa, ettei siellä\nAnnaakin olisi nähty. Niinkuin kaikki yölepakot, oli hänkin\nlähtenyt pesästänsä vasta pimeän tultua ja lentänyt suoraa tietä\neläintarhaan. Siellä sitte, kun huvituksen virallinen puoli oli\nloppunut, kun ravintolahuoneen katoksen alus oli niin täynnä miehiä,\nnuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja, sekä enimmäkseen \"puoli-ylhäisön\"\nnaisia, että ravintolan palvelijat pääsivät tunkeutumaan yhteen\nahdettujen pöytien välitse ainoastaan kantamalla ruokien ja juomien\ntäyttämiä tarjottimia päänsä tasalle kurottamilla käsillänsä, kun\nravintolan edessä oleva orkesteri soitteli viimeisiä kiihdyttäviä,\nrajulla taputusmyrskyllä hyväksyttyjä numeroitaan ja kun sähkölamppu\navonaisen näyttämön edessä aurinkona heitti häikäisevän sädekimppunsa\nkoko tuohon loppumattomiin kiemuroihin ripustettujen eri väristen\nlasilyhtyjen koristamaan taikalinnaan, niin silloin liittyi Annakin\ntuohon \"yölepakkojen\" muodostamaan piiriin, jotka sähkövalon\nkalventamina, aina vain samalla paikkaa kiertäen, matkivat tuolla\nrautahäkeissänsä edestakaisin hyppiviä nälkäisiä peto-eläimiä, hekin\ntavallansa petoja, jotka vain odottivat päivänsä annosta, voidaksensa\nsen kanssa kadota kotinurkkaansa muiden ahneiden silmien näkyvistä.\n\nTällaisessa elämässä kului sitte pari vuotta Annalta. Ja hänen\nelämänsä oli laineeseen verrattava. Milloin nousi se ylös, kohottaen\nhänen hiukan parempaan asemaan, milloin taas vaipui se alas, vetäen\nhänen puutteeseen, kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan ei koskaan\nnäkynyt menestys kiihoittavan häntä parempaan päin. Päinvastoin näkyi\nse ikäänkuin vaivaavan häntä muistuttamalla hänelle entisiä aikoja ja\nsentähden vaipui hän jälleen vieläkin alemma tuollaisen paremman ajan\njälkeen. Oli todellakin aivan kuin hän olisi pyörinyt jonkinlaisessa\nkurimuksessa ja jota hurjempi pyörtäjä oli, sitä miellyttävämmältä\ntuntui se hänestä. Se saattoi hänen ikäänkuin huumauksiin, unheeseen.\nJa pääasia hänestä olikin että hän voisi unhottaa kaikki, mutta sitä\nhän ei voinut, ja se sai hänen yhä hurjemmin unhotusta etsimään...\n\nJa sitte seurasi aika, jolloin Anna katosi \"julkiselta näyttämöltä\".\nMinne, sen voipi jo arvatakin.\n\nOlemme ehkä jo monen arkatuntoisen lukijan mielestä liiankin tarkkaan\nseuranneet Annan kohtaloita. Emme siis huoli enää kosketellakaan\nsiihen kurjan kirjavaan elämään, jota hän sen jälkeen vielä muutamia\nvuosia vietti.\n\n\nX.\n\nKevättalvesta, eräänä kirkkaana sunnuntai-päivänä, oli Pietarissa\nViipurin puolella yksinkertaiset häät muutamassa pienessä\nkortteerissa rautatielle kuuluvassa suuressa rakennuksessa. Vieraat,\njoiden luku oli jotenkin vähäinen, olivat jo kaikki koossa:\nodotettiin vain pappia, joka luultavasti monien kirkollisten\ntoimitusten takia oli hiukan myöhästynyt määrä-ajasta. Morsianta\ntietysti vielä ei ollut näkyvissä. Sulhanen, muuan miellyttävän\nnäköinen rautatiellä palveleva mies, puheli vakaasti erään toisen\nkanssa, jonka hiukset olivat vähän harmahtavat ja jota muutoinkin,\nulkonäköön katsoen, olisi voinut olettaa jo noin kuudenkymmenen\npaikoilla olevaksi mieheksi, vaikka hän oli kymmentä vuotta nuorempi.\n\n-- Vai tässä te tulette asumaankin? kysyi tämä vanha mies.\n\n-- Tässä. Eihän tässä tosin liiaksi sijaa ole, mutta niin kauan kuin\nLiisan kanssa vielä kahden ollaan, niin ainahan sitä toimeen tulee,\nvastasi sulhanen.\n\n-- No, ja aikaa myöten saatte paremmankin paikan.\n\n-- Toivossahan sitä eletään. Mutta maalle, Suommeen päinhän se Liisan\nhalu näkyy olevan. Ja onhan elämä kyllä siellä monessa suhteessa\nedullisempikin. Ennen aikojaan sitä tahtoo täällä Pietarissa\nvanhettua.\n\n-- Niinpä sitä tahtoo, toisti vanha mies ja vaikeni ajatuksiinsa.\n\n-- Niinpä teitä katsellessa, kultaseppä Oittinen, kummastuttaa, että\nte näinä viitenä viimeisenä vuonna olette hyvin paljon vanhettunut.\n\n-- Niinhän ne ihmiset sanovat.\n\n-- Ettekä te vielä vanhakaan ole eikä teitä taida liioin sairauskaan\nvaivata?\n\n-- Eiköpähän sitä liene vähän kumpaakin ja vielä muutakin lisäksi.\nVälistä tuntuu niinkuin sinne Suomeenkin ikävä olisi; vaan tokkopahan\nse on sitäkään?\n\n-- Mikäs hätä kultasepän on täällä ollessa? Täällähän teidän on oikea\nansiopaikkannekin.\n\n-- Kellepä minun yksinäisen miehen enää ansaita tarvitsee?!\n\n-- Kun ette te ole nainut? Olisihan sitä silloin...\n\n-- En minä koskaan... Kultaseppä Oittinen vaikeni ja katsahti\ntotisesti sulhaseen ikäänkuin epäillen hänen jotakin tietävän.\n\nMutta samassa tuli pappi ja vihkiminen oli kohta aljettava.\n\nYksinkertaisesti, asemansa mukaan, oli Liisa morsiameksi\npuettu, mutta hyvin sievältä hän näytti kuitenkin. Eikä hän\nitsestään kauniskaan ollut, mutta hänen luontevuutensa ja\nteeskentelemättömyytensä häntä kuitenkin kaunistivat. Ja sitä paitsi\ntodistivat hänen kasvonsakin terveyttä ja sielun tyyneyttä.\n\nKun sitte vihkimismenot olivat päättyneet ja pappi oli nuorelle\npariskunnalle siunausta ja menestystä toivottanut, meni kultaseppä\nOittinen ensimäisenä vastavihityltä onnittelemaan, kantaen kädessään\nkoteloa, jonka hän antoi morsiamelle. Venäjällä vallitsevan\ntavan mukaan oli Liisa pyytänyt kultaseppä Oittisen tekemään\nhänelle kunnian olemalla isän sijaisena hänen häissänsä. Ja tähän\npyyntöön oli Oittinen hyvin mielellään suostunut. Huomenlahjaksi\ntoi hän Liisalle kotelossa tusinan kauniita, suuria ja pieniä,\nhopealusikoita. Kotelon kannessa oli Oittisen oma leima.\n\nJuotuansa lasin viiniä ja kupin kahvia, nousi pappi pois\nlähteäksensä. Kysymykseen, eikö hän joisi vielä kupillista ja istuisi\nvähän, vastasi hän:\n\n-- Paljon kiitoksia! Älkää panko pahaksi, vaan nyt en minä jouda.\nMinun täytyy kiirehtiä täältä suoraa tietä sairaan luo N----in\nsairaalaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nN----in suuren sairaalan loppumattoman pitkissä käytävissä, kun\npappi saapui sinne ja alkoi niitä astua, löyhki häntä vastaan\ntukehduttava lääkkeiden ja tautien haju, varsinkin se omituinen\nhaju siitä osastosta, jonne häntä saatettiin. Siellä täällä\nmolemmin puolin käytävää olivat ovet huoneisiin auki ja kaikissa\nnäkyi sama ruununlaitoksen tapainen järjestys: pari, kolme\nmäärätyn matkan päähän toisistansa asetettua rautasänkyä harmaine\npeitteineen, kullakin oma pikku pöytä ja tuoli vieressänsä, sekä\ntaudin latinalainen nimitys seinällä vuoteen pääpuolessa. Muutoin\nvallitsi joka huoneessa ikävä tyhjyys. Missä näki sairaan makaavan\nkyyristyneenä vuoteessansa, niin että peitteen alta vain moniin\naikoihin kampaamaton pää oli näkyvissä, missä istui toinen, pielus\nselkänsä takana, vuoteen päähän kyykistyneenä ja jotakin askarellen,\nmissä taas toiset, pitkiin harmaisiin vaatteisiinsa puettuina,\nedestakaisin kävelivät. Tulipa siellä käytävässä vastaan, yhden\npalvelijan lykkäämänä ja armeliaisuuden sisaren seuraamana, pienillä\npyörillä oleva rautavuode, joka oli kokonaan peitetty ja jossa\nvietiin pois semmoinen, joka ei tarvinnut enää lääkäriä eikä pappia.\n-- Mutta sinne tulevaa pappia ei tämä ollenkaan kummastuttanut. Hän\noli jo niin tottunut käymään häistä sairaalle, sairaalta ristiäisiin\nja ristiäisistä hautajaisiin.\n\nNytkin kulki hän juhlallisesti sinne, minne häntä saatettiin.\n\nSiellä nais-osaston eräässä huoneessa makasi muuan nainen, joka\nhäntä kärsimättömästi odotti. Vielä nuori hän oli, tämä nainen,\nmutta Herra Jumala, minkälaiseksi hänen tauti oli saanut! Koko hänen\nruumiinsa, kasvoista, silmän valkuaisesta alkaen, oli keltainen,\nkuin syksyn sateessa mätänevä lehti, -- syöpä maksassa oli ajanut\nsapen joka ainoaan veren pisaraan ja näivetyttänyt sairaan niin, että\niho jo melkein oli luustoon kiinni kasvanut. Hänen kasvonsa olivat\nkurttuiset kuin ikälopun ämmän, hänen hiuksensa olivat pudonneet\nkuin lavantaudin jälkeen, nenäluu oli vajonut sisään, silmät olivat\nvaipuneet syviin, mustiin kehiin ja hänen puhuessansa, näkyi\nhampaiden riveissä pitkiä tyhjiä lomia. Useita kuukausia jo oli hän\ntällaisessa tilassa ollut parantumatta, heikontuen viikko viikolta,\npäivä päivältä. Ja häntä nähdessänsäkään, ei kukaan olisi uskonut,\nettä tämä olisi voinut olla sama Anna, joka muutama vuosi takaperin\nsellaisena \"prinsessana\" Pietariin saapui.\n\nEikä Anna mitenkään tahtonut sitä uskoa itsekään, vaikka hänen\nkorvissaan nytkin, niinkuin jo monta kertaa ennenkin, kamalasti\nkaikuivat nuo hänen ensi kertaa Passitoimistossa kuulemansa sanat:\n\"Mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen aikojasi\nvanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja vielä sinä\nposkesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo puna niistä on\nkadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja ilmestyy.\" Ja inho\npudistutti häntä, hän rupesi itkemään, pani kätensä ristiin ja alkoi\ntuskissansa hiljaa rukoilla itseksensä.\n\nViimeisinä päivinä etenkin oli hän jo tuntenut itsensä hyvin\nhuonoksi ja heikoksi, mikään ruoka kun ei enää pysynyt hänen\nvatsassansa. Tuskin oli hän jotakin nauttinut, niin alkoi häntä\nylenannattaa ja ruo'an seassa näyttäytyi toisinaan jo vertakin.\nKoko sairaalassa ei hänellä ollut yhtäkään tuttua ihmistä eikä hän\npitkiin aikoihin ollut saanut edes puhua suomeakaan, sillä hänellä\nei ollut yhtäkään ystävää, joka olisi siellä hänen luonansa käynyt.\nLiisan oli hän nähnyt pikimältään kohta jo kaksi vuotta sitten,\neikä tämä nyt tietänyt ollenkaan, minne Anna oli joutunutkaan. Kun\nsairaanhoitajatar, joka näki, että Annan päivät olivat luetut,\nedellisenä päivänä oli kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi pappia,\nniin suostui Anna mielellään kutsumaan häntä. Eikä hän sitä tehnyt\nainoastaan halusta saada omalla kielellän puhutella jotakin\nkansalaista, vaan myöskin kovasta sisällisestä sydämen tarpeesta.\n\nSilloin, hänen siinä silmät ummessa itsekseen rukoillessa, kuuli hän\naskeleita ja jonkun astuvan huoneeseen. Hän loi silmänsä auki ja näki\npapin jo seisovan melkein vuoteensa vieressä. Hoitajatar nosti tuolin\npapille ja hän istuutui, vaan siirsi sen tukalan hajun tähden vähän\nmatkan päähän vuoteesta.\n\nJa hän alkoi tehdä sairaalle ripityksessä tavalliset kysymyksensä.\n\n-- Voi, herra pastori! korotti sairas heikkonevan äänensä\nvastaukseksi. Minä en enää tahdo voida uskoa, että Jumala niin\nlaupias olisi, että Hänellä minun vertaiselle syntiselle anteeksi\nantamusta olisi. Silloin, kun Hän vielä olisi voinut auttaa minua,\nen minä Hänen puoleensa kääntynyt, vaan vieläpä hyljeksin sen\navun, jota Hän rukoilemattakin minulle tarjosi, käyttäen hyviä\nihmisiä välikappaleinansa. Päinvastoin olen aina ahnaasti kulkenut\npahan hengen osottamaa tietä, jota myöten hän näin on vienyt minut\nkadotuksen partaalle. Elämäni viimeiset vuodet, jo siitä saakka kuin\nPietariin tulin, olen maallisessa kadotuksessa ollut, vaan nyt olen\nijankaikkiseen kadotukseen joutumaisillani... Ja Anna nosti ristissä\nolevat laihat kätensä ylös ja huusi epätoivossaan:\n\n-- O, Herra Jesus Kristus! Pelasta, pelasta minun sieluni pyhän,\nkalliin veresi kautta ijankaikkiseen kadotukseen joutumasta...!\n\n-- Rakas ystävä! -- lohdutteli pappi. Rukoile Jumalaa, ett'et\njoutuisi epätoivoon ja että Hän antaisi rauhan sielullesi. Lohduta\nitseäsi sillä, että Jumala anteeksi antaa suurimmallekin syntiselle,\njoka vain, sydän nöyränä, lähestyy Häntä, tunnustaa syntinsä ja\ntahtoo tulla pelastetuksi. Onhan meillä Jumalan omassa sanassakin\nesimerkki siitä, kuinka Jesus antoi synnit anteeksi sille naiselle,\njonka kirjanoppineet ja fariseukset toivat Hänen tykönsä ja sanoivat\nMoseksen lain mukaan olevan huoruudesta kivillä surmattavan.\nSilloinhan Jesus sanoi heille: \"joka teistä on synnitön, se\nheittäköön häntä kivellä.\" Ja kun kaikki läksivät pois eikä kukaan\nvaimoa tuominnut, niin sanoi Jesus hänelle: \"en Minä myös sinua\ntuomitse, mene ja älä silleen syntiä tee.\" Ja eikös Kristus itse\nsano: \"En Minä ole tullut vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen\nkutsumaan?\" Niin muodoin on Hän juuri syntisiä tullut pelastamaan ja\nsille, olipa hän kuinka suuri syntinen tahansa, joka sydämestänsä\ntunnustaa ja katuu syntiänsä sekä uskoo Jesuksen antavan synnit\nanteeksi, sille Hän ne aina anteeksi antaakin.\n\n-- Jesus Kristus, Jumalan Poika, minä uskon, anna minulle minun\nsyntini anteeksi, rukoili sairas.\n\n-- Minä vastaan sinulle Jesuksen omilla sanoilla, jatkoi pappi: --\nVaimo, sinun uskosi pelasti sinut! Sinun syntisi annetaan sinulle\nanteeksi!\n\nTämän jälkeen lohdutti pappi häntä vielä monilla Raamatun lauseilla,\njotka sairaan tilaan sopivat. Ja Anna näkyi vähitellen rauhoittuvan,\nhänen epätoivonsa lauhtui ja hartaasti otti hän ehtoollisen, jota hän\nei ollut moneen vuoteen nauttinut.\n\nVaan kun pappi pois lähteäksensä oli sanonut viimeiset\nlohdutussanansa, kohottihe Anna vähän vuotellaan ja kääntyi häneen\npäin sanoen:\n\n-- Herra pastori, minulla olisi teille vielä vähän sanottavaa.\n\nPastori kummastui hiukan, mutta sanoi:\n\n-- No, sanokaa vain.\n\n-- Minulla olisi pieni pyyntö.\n\n-- Mikäs se olisi?\n\n-- Minä tahtoisin lähettää viimeiset jäähyväiseni Suomeen.\n\n-- Mitä te oikein tarkoitatte?\n\n-- Minä tahtoisin vain sanoa kaikille Suomen neitosille, jotka tänne\npalvelukseen pyrkivät, että kauneus on ollut minun kiroukseni ja että\ntäältä useampi löytää ikuisen kadotuksensa kuin maallisen onnensa.\nJumala heitä siitä varjelkoon!\n\nPastori kummastui vieläkin enemmän.\n\n-- Minä koetan viedä hyvästisananne perille, sanoi hän ja läksi.\n\nSeuraavana sunnuntaina mainittiin kirkossa kuolleiden joukossa\nAnnakin. Ja pappi tulkitsi silloin seurakunnalle hänen jäähyvästinsä.\n\nLappeenrannassa 1888.\n\n\n\n\nHUUTOKAUPPA\n\n\nErään pienen maaseutukaupungin kadun risteyksessä helähteli\nselvä-ääninen aisakello. Läheisen kauppapuodin rappusille juoksivat\nkauppapalvelijat ulos paljain päin. Kadun toisella puolen olevan\nkulmatalon ikkuna aukeni ja kyynäspäihinsä nojautumaan kävi siihen\npunaisen-kirjavaan aamukauhtanaan puettu, musta patalakki päässä,\nsileä- ja paksunaamainen herra, jonka nenän kärjessä oli silmälasit\nja hampaissa hyvin pitkä piippu. Kadun kulmaan, keskelle risteystä,\njuosta lippasi pari koulupoikaa ja asettui, kädet selän takana,\nseisomaan aivan kaupunginpalvelijan suun eteen, joka kovalla,\nkaikuvalla äänellä, pitäen sormiensa välissä paperilippua, luki ulkoa\nja sujuvasti:\n\n    'Kuulutus!\n\n    Tänä päivänä kello 10 edellä puolen päivän myödään julkisella\n    huutokaupalla kauppias Heikki Jaatis-vainajan konkurssipesään\n    kuuluvaa kaikellaista irtainta omaisuutta, niinkuin huonekaluja,\n    sänky-, liina- ja käymävaatteita, hopea- ja kulta-kaluja,\n    porsliini- ja muita astioita y.m., y.m., joka täten halullisille\n    ostajille ilmoitetaan. J:ssä 24 p. Heinäkuuta 1887.\n\n    Viran puolesta:\n\n                                          Kustaa Karén.'\n\nKaupunginpalvelija kääntyi ja lähti seuraavaan kadun kulmaan,\nkoulupojat juoksivat pois, ikkuna paukahti kiinni ja kauppapalvelijat\nmenivät takaisin tiskiensä taakse.\n\nKauppias Jaatis-vainajan ennen uhkeassa salissa oli kaikki mullin\nmallin. Entiset kauniit, leveät uutimet, jotka peittivät ikkunat\nkokonaan ja riippuivat kullatuissa karniiseissa, olivat poissa.\nMyöskin ovista olivat paksut verhot otetut pois lisäämään salin\nalastomuutta. Muutama vuosi sitte Pietarista ostetut, pähkinäpuusta\ntehdyt ja tummanpunaisella kukitetulla samettikankaalla peitetyt\nhuonekalut vetelehtivät husin hasin siellä täällä nurkissa ja\nseinustalla. Hyllypöytä seisoi tyhjänä oven suussa ja sen päältä\nolivat kaikki pienet porsliinikoristukset siirretyt kalliin Beckerin\nsoitikon tomuiselle kannelle, jonka edessä seisoi rivittäin muutamia\nsuuria kasveja, lehdet riipuksissa. Keskelle salia oli useimmista\npöydistä yhdistetty yksi pitkän pitkä pöytä, jonka päälle, päästä\npäähän, oli lajiteltu pöytäliina- ja lakanakääryjä, pyyhkeitä,\nsuuliinoja, juoma- ja ryyppy-laseja, kulhoja, lautasia, kahvikuppeja,\nveitsiä, haarukoita, hopealusikoita -- suuria ja pieniä --\nkastrulleja, läkkiastioita, riehtilöitä ja kaikellaisia muita kaluja,\nmitkä eivät katsojaa kummastuta, kun vain ovat ruokahuoneen kaapissa\ntahi kyökin hyllyillä. Pöydän takana istui paperinsa ja mustepullonsa\nääressä, kynä korvan takana, neuvosmies, jolla oli huutokaupan\npitäminen toimenaan. Hänen ympärillään ja edessään, aina oven suuhun\nasti, tungeskeli kaikellaista kansaa, jotka hiekkaisilla jaloillaan\ntallasivat salin ennen kiiltävän-keltaista lattiata. Takimaiset\nihmiset eivät nähneet neuvosmiestä, kuulivat vain, kun hän käheällä\näänellään huusi:\n\n-- Tässä menee taaskin yksi tusina kahvikuppeja. Oikein kauniita,\nläpikuultavia, japaanilaisia! Mitäs niistä tarjotaan?\n\n-- Kolme markkaa, huusi joku.\n\n-- Kolmeko markkaa?! Oh-hoh! No jo se on liian vähän tämmöisistä,\njoista ehkä on kolmesataakin annettu. Mutta olkoon menneeksi: kolme\nmarkkaa ensimäinen...\n\n-- Kolme ja viisikymmentä!\n\n-- Kol...\n\n-- Viisi markkaa!\n\n-- Viisi markkaa -- ensimäinen... viisi markkaa... toinen...\n\n-- Kuus'!\n\nJa niin jatkui huuto, kunnes vasara pamahti ja kauniit,\nläpikuultavat, japaanilaiset kahvikupit polkuhinnasta aivan joutuivat\nerään paksun \"matamin\" käsiin.\n\nKädet korkealla, tavaraansa kantaen, tunkeutui \"matami\" joukon\nläpi, vähä väliä innokkaasti lausuen: \"päästäkää, päästäkää!\" Ja\nkun jäänmurtajan edessä lohkeni sakea kansanlauma hänen kookkaan\nvartalonsa ja hirveän ison, hyllyvän vatsansa edessä. Toisinaan\ntakertuivat hänen virttyneen, kellahtavan waterproofinsa siivet\njonkun hakaseen tahi nappiin ja silloin viskasivat hänen pienet,\nharmaat, lihaviin poskiin vajonneet silmänsä nenän päässä riippuvien\npyöreiden silmälasien läpi syylliseen vihaisen katseen. \"Aina sitä\npitää jotain olla...\", puhkui paksu matami ja kansa nauroi tälle\nikuiselle huutokaupoissa kävijälle, joka intoili ja hikoili omassa\nelementissään.\n\nSoitikon luo päästyään, laski matami kahvikuppinsa sen kannelle ja\nsopotti itsekseen: \"sepä oiva kauppa, sepä oiva kauppa.\" Likellä\nsattui seisomaan muuan herra, joka näytti matkustavaiselta, ainakaan\nei matami tuntenut häntä sen kaupungin asujaimeksi. Aivan odottamatta\nkääntyi matami hänen puoleensa ja alkoi puhua innokkaasti:\n\n-- Katsokaas, herra, nämä kupit täytyi Jaatis-vainajan ostaa poikansa\nristijäisiksi. Minä sanoin: _täytyi_, sillä semmoinen oli tässä\ntalossa kuranssi, että mitä rouva tahtoi, se herran täytyi tehdä,\nsaattoipa sitte tahi ei. Ja kovassa piehkinässä se miesparka...\n\n-- Seitsemän markkaa viisikolmatta -- ensimäinen, kuului neuvosmiehen\nhuuto.\n\n-- Viisi penniä lisää, kiljahti matami. Mitäs ne myökään? Jassoo!\nEnpä minä siitä serviisistä huolikaan, vadit olivat kaikki halenneet.\nNiin, kovassa piehkinässä se mies-parka oli yhtämittaa, räpätti\nmatami, kääntyen jälleen tuntemattoman herran puoleen -- yhtämittaa\nsiitä päivästä, kun tuon linnun taloonsa toi. Mutta eihän herra näy\ntuntevan koko historiaakaan -- se on hauska historia -- ja eihän\nherra ole varmaan sitä lintuakaan nähnyt? Ei? No niinpä onkin! Herra\ntulee tänne, niin minä näytän, -- ja matami veti herraa hihasta.\n\n-- En minä, mitä se minua liikuttaa, vastusteli tuntematon.\n\n-- Ei, herra tulee vain, ei se mitään tee, oppimista sitä on siinäkin\n-- ja hän sai kun saikin vedetyksi herran mukanaan eteiseen. Siellä\nra'otti hän vasemmalle vievän oven ja jatkoi kuiskaten:\n\n-- Katsokaa tänne, tuonne sisähuoneeseen. Tuolla se lintu on. Nyt\nse on mustaan surupukuun puettu, mutta ennen se vain kirjavissa,\nkahisevissa vaatteissa kävi. Ja joka päivä melkein sillä uusi leninki\noli; saattepa nähdä sen rikkaan garderoobin, kunhan sen vuoro tulee\nvasaramarkkinoille päästä. Mutta ei se sure Jaatis-parkaa ollenkaan,\nvaikka mustissa käykin. Ehei! Ei sillä ole sydäntä pikkuistakaan.\nMuuten se vain tavan vuoksi ja ihmisten tähden koettaa yhden vuoden\nsurua kantaa. Eikä sen silmät ole itkettyneet Jaatisen tähden, vaan\nkovan kohtalon tähden, joka siltä nyt on hyvät päivät ja kaikki ilot\nryöstänyt. Eipä se ole paljon vielä laihtunutkaan; melkein yhtä\nrehoittava on, kuin ennenkin. Ja tuo pieni poika tuossa, joka hänen\nympärillään leikkii, se on heidän poikansa, ihan Jaatis-vainajan\nnäköinen. Jospa olisi edes sitä polosta ajatellut, kun miehensä\nomaisuuden iloihin ja ylellisyyteen tuhlasi... Mutta mitäs ne myökään\nnyt? Minä pistäydyn salissa.\n\nJa matami pyörähti sisään, tunkeutui väkijoukkoon ja pääsi lähemmäksi\npöytää. Kotvan kuluttua palasi hän taas takaisin soitikon luo, tuoden\nmukanaan kultareunaisen, porsliinisen leivänleikkuu-laudan, jonka\nhän oli huutanut viidelläkolmatta pennillä. Tuntematon herra, joka\nmyöskin jälleen oli tullut saliin, seisoi nytkin siinä lähellä.\n\n-- Mutta kukas käski Jaatisen mennä naimaan ylemmästä säädystä ja\nvielä tuommoisen köyhän kutaleen ottaa. Vaan niinpä se aina käypi:\nkuta siivompi mies, sitä huonomman vaimon saapi. Ja niin siivo mies\nse Jaatis-vainaja olikin -- rauha hänen tomulleen! -- ettei toista\nsemmoista meidän kaupungissa ole ollut eikä tule olemaankaan pitkiin\naikoihin...\n\nHerra oli hämillään tästä matamin sanatulvasta eikä tietänyt, mitä\ntehdä, päästäkseen hänestä erilleen. Hän kurotti päätään nähdäkseen\nkansanjoukon yli, mitä nyt seurasi myötäväksi. Mutta vaikka häntä\nvaivasivatkin matamin pyytämättömät kertomukset muiden ihmisten läsnä\nollessa, niin olivat ne kuitenkin niin jo alkaneet huvittaa häntä,\nettä hän niitä toisella korvalla kuunteli, vaikkei ollut kuulevinaan.\n\n-- Ei, mutta kuulkaahan, herra. Mitä te katsotte, jatkoi paksu\nmatami, -- ei siellä myödä mitään, joka ansaitsee kurkistamista.\nEnkä minä mitään pahaa puhu Jaatis-vainajasta, että minua hävetä\ntarvitsisi (herra joutui kokonaan hämille ja katsoi vihaisesti\nmatamiin) -- niin, hävetä tarvitsisi, sillä hän oli todellakin,\nniinkuin sanotaan, kunnon mies. Tässä kaupungissa hän oli syntynyt\nja kasvanut, täällä hän alkoi kauppatoimensa ja rikastui ja\nkohosi sille kunnioituksen ja luottamuksen asteelle, jota hän\nkaikilta kansalaisilta niin runsaassa määrin nautti niin hyvin\nkauppa-asioissaan, kuin muissa yhteiskunnallisissa toimissa... Ai,\njoko ne alkavat liina-vaatteita myödä? Herra jesta! Vuottakaa! Suokaa\nanteeksi, hyvä herra, mutta kyllä minä tulen takaisin, kyllä minä\ntulen takaisin...\n\nJa matami tunkeutui jälleen pöydän luo.\n\nMuuan kaupungin herra, joka huomasi vieraan herran hämmekin, meni\nhänen luokseen ja sanoi nauraen:\n\n-- Elkää panko pahaksi tuon matamin jaarituksia. Hän on tosin vähän\nhassahtava, vaikka kyllä hän sentään aina puheissaan totuudessa pysyy.\n\n-- Nyt menee puoli tusinaa hienoja lakanoita, -- kuului neuvosmiehen\nääni. Niistä on jo tarjottu viisitoista markkaa.\n\nAlussa kuului matamikin viisin pennin lisäävän, mutta kun summa nousi\nkorkeammalle, lakkasi hän huutamasta ja alkoi tehdä huomautuksiaan\nlähellä seisoville.\n\n--... ja kolmekymmentä markkaa viisikymmentä penniä -- kolmas\nkerta, huusi neuvosmies, pudotti vasaran ja antoi lakanakääryt\npormestarille, joka ne oli huutanut.\n\n-- Eipä ne olleet sen väärtti, teki matami huomautuksensa, niin että\nkaikki kuulivat.\n\n-- Niin sanoo se, joka ei jaksa huutaa, sanoi siihen neuvosmies\ntyynesti.\n\nVäen joukossa remahti naurua. Matami joutui hämille ja punastui\nkorviaan myöten. Jotakin itsekseen jupisten, tunkeutui hän joukon\nläpi ovelle.\n\n-- Elkää menkö pois, matami, puhui hänen jälkeensä neuvosmies, --\nkyllä väinkin te huutaa jaksatte.\n\n-- Jaksanpa hyvinkin, mutta mulla on täällä parempain ihmisten kanssa\nhauskempi jutella, -- tokaisi matami vastaukseksi ja sai vuoroonsa\nnaurua herätetyksi.\n\nTuntematon herra kun kuuli tämän, kääntyi oitis puhuttelemaan sitä\nherraa, joka taannoin oli pyytänyt anteeksi matamin puolesta,\nsaadakseen siten olla rauhassa matamilta. Mutta matami ei siitä\nvälittänyt, vaan alkoi jatkaa juttuaan heille molemmille.\n\n-- Kassööri kyllä tuntee koko historian, puhui hän, -- mutta tämä\nvieras herra ei sitä tunne. Vaan ei häntä haita repeteerata,\nvarsinkin poikamiehille, jotka vielä eivät ole ehtineet avio-onnea\nmaistaa. Mihinkäs minä jäinkään? Niin vainkin! Kaikki olisi ollut\nhyvä, ellei vain se Jaatis-parka olisi naimaan mennyt. Onnellisin\nmies hän olisi ollut mailmassa! Ja pitipäs vielä kuin tahallaan sen\nKronqvistin patruunan tälle seudulle muuttaa. Tuli, osti kartanon,\nperusti paperitehtaan, rouva ja ainoa tytär vain vaunuissa ajelivat\nja milloin minnekin matkustelivat. Oikein ruhtinaallisesti elivät!\nKalaaseja ja tanssijaisia kotonaan pitivät, niin että pois tieltä!\nTyttönsä tahtoivat rikkaalle naittaa, mutta mistäpä niitäkään\nvain niin ottamalla ottaa, näiltä seuduin varsinkin. Köyhempiä\nsulhasia kyllä löytyi, vain niistähän on tolkkua vähän. Ainoa rikas\nkaupungissa oli kauppias Jaatinen, mutta ensiksi hän oli kauppias\nja toiseksi Jaatinen. Ettäkö Kronqvistin ryökynä kauppiaan rouvaksi\nrupeaisi ja lisäksi vielä tuollaisen moukkamaisen, suomalaisen\nsukunimen ottaisi? Mutta kun kovalle ottaa, niin kukkokin munii...\nAi! Suokaa anteeksi! Vaan, nähkääs, niin se kuitenkin kävi.\nPaperitehdas ei ottanut oikein käydäkseen, rahaa siihen meni paljon,\ntuli vähän, kaikki oli ostettu ja rakennettu velaksi ja karhut\nkävivät lopuksi kiristämään omansa pois. Ainoa tyttö oli vielä\njäljellä, mutta sekin oli jo tullut siihen ikään, jota vanhemmaksi\nnaiset eivät koskaan käy. Joka vuosi hän vietti viidettäkolmatta\nsyntymäpäiväänsä, mutta sulhasia ei vain kuulunut. Silloin ruvettiin\nJaatista hyvänä pitämään. Olihan se Jaatiselle kunnia, kun siten\nvastaan otettiin muka rikkaan Kronqvistin hienossa talossa!\nEiköpähän! Ja silloin oli Jaatinen tuhma. Kuinka kävikään, mutta\nhän otti ja nai Kronqvistin ryökynän. Ja se oli, niinkuin sanotaan,\nevenemangi meidän pikku-kaupungissa.\n\n-- Puoli tusinaa kahdenkymmenen neljän hengen pöytäliinoja, -- mitä\nniistä tarjotaan? kuului neuvosmiehen ääni.\n\n-- Jaa, menkääpäs niitä katsomaan, niin saatte nähdä minkälaiset\nuhkeat myötäjäiset Jaatisen rouvalle annettiin. Vaikka voittepa te,\nhyvät herrat, uskoa minua, niitä näkemättäkin. Mutta kuulkaahan,\n-- puhui matami kuiskaten, -- meidän kesken sanottuna: Jaatisen\nrahoillapa ne ovat ostetutkin. Sillä eipä ollut monta viikkoa\nkulunut siitä päivästä, kuin Jaatinen oli nuoren rouvan taloonsa\ntuonut, niin jo alkoi hänen maksettavakseen oikein tulvimalla tulvia\nkaikellaisia rätinkejä jos mistä hyvästä. Eikä siinä kyllin. Apenkin\nkaikki velat ja velkakirjat, ne laitettiin vain Jaatisen niskoille.\nKuinkas se semmoinen siivo vävy voisi sen sallia, että rakkaat apet\nja anopit häpeälliseen konkurssitilaan pantaisiin ja koko komeus\npakkohuutokaupalla myötäisiin. Eipä suinkaan. Jaatinen maksoi velat,\notti kelvottomat tehtaat omalle nimelleen ja antoi vanhemmille vielä\nreissurahat päälliseksi. Ruotsiin ne lähtivät muun roskaväen joukkoon\nja sieltä kai ne olivat tulleetkin, sharkongista päättäen. -- Mutta\nmitäs tämä vieras herra oikeastaan on tullut täältä ostamaan, jos\nsaan luvun kysyä? tokaisi matami yhtäkkiä.\n\n-- Enpä häntä tiedä itsekään. Muutoin vain katselemaan tulin. Mutta\njos tämä flyygeli sattuisi helposta menemään, niin ehkäpä sen\nhuutaisin, vaikka tuskin siltä näyttää, että siihen asti tänäpäivänä\nehditään, vastasi herra.\n\n-- Matami tarkasteli herraa rikkiviisaasti ja tutkivasti nenän\nkärjessä riippuvien pyöreiden rilliensä lävitse koko sen ajan, kuin\nherra vastasi. Sitte hän taas puhkesi puhumaan:\n\n-- M-hhh! Jassoo! Vai niin! Jaa-hah! Siihenkin instrumenttiin sitä\nJaatis-vainajalta meni koko kolme tuhatta markkaa, vaikka kolikot\nkauppiaan kukkarossa jo hyvin tiukalla olivat. Mutta Jaatisen\nrouva sen tahtoi, -- sillä eihän hänen olisi käynyt olla huonompi\ntohtorinnaakaan, jolla semmoinen oli, -- ja Jaatisen täytyi se ostaa,\nniinkuin sanotaan, skandaalia välttääkseen. Sillä, meidän kesken\nsanottuna, olisi rouva kyennyt sitäkin tekemään: olisipa, vain\nottanut ja karannut, kukatiesi Ruotsiin, kukatiesi Ameriikkaankin. Ja\noivallisen koneen hän sai, mutta ei sillä hyvä: se oli uudistettava\nja sitä varten pantiin toimeen loppiaisena -- siitä on jo kolmas\nvuosi kulumassa -- mitä komeimmat tanssijaiset, joiden vertaisia\nennen tuskin lienee nähtykään tässä meidän pikkuisessa kunnon\nkaupungissamme. Tässä salissa juuri sitä tanssittiin niin, että\nlattia oli sen jälkeen uudestaan maalattava. Ja tyytyväiseltä hän\noli näyttänyt, tuo hiljainen, kelpo Jaatinen, vaikka silloin oli\nensimäisen velkansa ottanut ja haikealla mielin nimensä vekseliin\npiirtänyt. Tehtaan ja muun hyvän, mitkä hän oli apeitaan perinyt\nvelkojen kanssa, oli hänen jo ennen täytynyt hypoteekkiyhdistykseen\npantata ja kun sitte rouva kerran oli pannut mäenlaskun alkuun, niin\njo sitä aljettiin luisua alaspäin oikein huimaavaa vauhtia. Koetapa\nsiinä sitte seisattua, niin olet mies, semminkin kun sattuu iljanne\nolemaan! Ja mitä taas sisälliseen perhe-elämään tulee, niin älkää\nsiitä mitään kysykö, sillä mitä kaikkea avioliiton kulissien takana\ntapahtuu, sen tiedän ainoastaan minä ja sinä ja taivaan Herra,\neikä kukaan muu. Tietystikään ei siellä huvinäytelmiä näytelty,\nvaan murhenäytelmiä vissistikin, niinkuin meidän emansipeeratulla\naikakaudellamme ainakin...\n\n-- Mitäs se Masalinin matami täällä selittää, -- sanoi\ntelegraafiaseman päällikkö, tullen tervehtimään kassööriä, joka vielä\nseisoi siinä vieraan herran kera ja kuunteli matamin pakinoita.\nSiellä matamia kaivataan hienoja liinavaatteita huutamaan. Vai\neivätkö ne matamin välikauppoihin passaakaan?\n\n-- Enkä minä noita viitsi... Jo minä ne olen kaikki katsellut ja\ntarkastellut. Huutakoot muut, kun haluavat.\n\n-- Varmaankin se matami jotakin hauskaa kertoo, koska näin on\nhuutokaupan suhteen laimistunut -- suottaili telegraafiaseman\npäällikkö.\n\n-- Hauska mikä hauska! Vaan muutoinpa se Jaatis-vainajan surullinen\njuttu kaupungissamme unhotuksiin joutuisi, ell'en minä...\n\n--... sitä vireillä pitäisi, liitti kassööri. -- Se on vissi se! --\nJa herrat nauroivat yhdessä.\n\n-- Jaa, mutta ei siinä naurunpaikka ollut Jaatisella, -- jatkoi taas\nmatami, kerran vauhtiin päästyänsä, -- kun omat varat kaikki olivat\nmenneet ja täytyi ruveta velaksi elämään. Ja jospa häntä sitte olisi\nsiivosti eletty, mutta tässähän talossa oli joka päivä, niinkuin\nviimeinen. Vaan en minä siitä Jaatista syytä, en Jumala varjelkoon!\nOnnettomuudessaankin hän oli oikea karitsa ja kantoi ristiään\nGolgathalle nöyrästi, niin kauan kuin voimat kestivät. Mutta eihän\nhänelläkään ollut muuta, kuin ihmisen voimat.\n\n-- Eiköhän matami vain lie ollut Jaatiseen rakastunut, koska näin\nkauniita jälkipuheita hänestä pitää, nauroi kassööri.\n\n-- Jaa, olisipa hän kyllä paremman kohtalon ansainnut. Vai eikö\nherroissa löydy säälin tunnetta ollenkaan? Eikäpä taida herrat\nymmärtää, mitä se merkitsee, kun rehellinen mies, joka hi'ellä\nja vaivalla on omaisuutensa koonnut, näkee olennon, jolle hän\non rakkautensa ja elämänsä uhrannut, -- näkee, sanon minä, sen\nolennon laskevan tuon samaisen omaisuuden menemään, niinkuin\nMähösen viinat pitkin Kuittisen kujia? Jaahah! Eipä taida herrat\nsitä ymmärtää? Eikäpä sitäkään, millekä se epätoivo maistuu tuosta\nsamasta rehellisestä miehestä, joka melkein kaiken aineellisen\nomaisuutensa on kadottanut, kun hän näkee myöskin hyvän maineensa ja\nyhteiskunnallisen luottamuksensa turmion partaalle joutuneen? Siinä\nei ole enää kumma, jos voimat tielle uupuvat ja mies vaipuu ristinsä\nalle, ennenkuin ristiinnaulittavaksi ehtii. Ja jos sen taas kuka\nkestää, niin sillä on omatunto tyysti paatunut tahi on hän, niinkuin\nsanotaan, mies ilman sydäntä. Mutta sitä ei ollut Jaatinen ja senpä\ntähden ei hän kestänytkään, vaan otti ja kuoli ennen aikojaan...\n\n-- No, jopas nyt matami on saarnaamaan äitynyt ja vielä vanhaa,\ntunnettua historiaa lisäksi, -- keskeytti telegraafiaseman päällikkö.\nEihän hyvä pappi koskaan samaa saarnaa kahdesti saarnaa.\n\n-- Jaa, niin se on. Mutta hyvän saarnan voi kyllä monestikin kuulla.\nMeidän kaupungin herrat kyllä tietävät, mutta tämä vieras ei tiedä\nvarmaakaan, minkälainen sen Jaatis-vainajan loppu oikeastaan oli.\nMutta ansaitsee se kuitenkin mainitsemista. Tulkaahan nyt vain tänne,\nniin minä selitän.\n\nJa matami sai kun saikin herrat nauraen mukanaan salista oikealle\nolevaan huoneeseen.\n\n-- Tämä nähkääs, oli Jaatis-vainajan työhuone eli, niinkuin sanotaan,\nkabinetti, -- jatkoi matami, kun olivat huoneeseen astuneet, -- ja\ntuossa ikkunoiden välissä seisoo vieläkin hänen kirjoituspöytänsä.\nSiitä on nyt viheriäinen verka otettu pois, sillä se oli verestä\npilaantunut, -- ja nähkääs, tuossa on puussa vielä veripilkkujakin\njäljellä, joita ei ole saatu oikein lähtemään pois pesemälläkään.\nTässä, näet, hän istui pöytänsä ääressä eräänä iltana myöhään yöhön\nsaakka, istui, edessään kaikki kauppakirjat ja tilit, joita hän\ntutki ja tarkasteli. Silloin oli hänen koetuksensa malja jo paisunut\nreunojensa yli: pääsyä ei missään; minne vain silmänsä loi, sieltä\nnäytti hänelle kadotus mustaa kitaansa. Ja ehkä aineellinen häviö\nei vielä olisi häntä niin kovin masentanut, mutta tuo \"mitä ihmiset\nsanovat\", se, niinkuin sanotaan, yleinen mielipide ja myöskin\nhänen oma tietoisuutensa siitä, että hän oli ansaitsematta kuiluun\nvajonnut, se se hänestä vihdoin viimein lopun teki. Sillä hän oli\nniin herkkätuntoinen mies, jommoisia meidän aikaan enää harvassa\ntavataan, jos ollenkaan. Jaahah! Niin! Ja jospa hänellä edes olisi\nollut joku likeinen, jonka puoleen hän olisi kääntyä voinut henkistä\ntaakkaa huojentaakseen ja joka hyvällä sanalla ja myötätuntoisuudella\nolisi hänen kohtaloonsa osaa ottanut, niin ehkä hän silloinkin\nvielä olisi pystyssä pysynyt. Mutta ajatelkaahan, ei ketään, ei\nniin ketään! Ja kummako sitte, että se semmoinen juttu tapahtua\nsaattoi?! -- Niin, tässä hän istui, juuri tässä pöydän ääressä, --\npalovartia oli kadunkulmassa juuri huutanut \"kello on yksi lyönyt\" ja\nkummeksinut, että mitähän Jaatisen huoneessa näin myöhään kyntteli\npalamassa tekee, kun hän kuuli pamauksen. Talossa tietysti herättiin\nja kun astuttiin huoneeseen, -- Welin, se palovartija oli myös\ntullut sisään ja se tämän on mulle kertonutkin, -- niin tässä makasi\nJaatinen pöytänsä ääressä, vasen käsivarsi avattujen tilikirjojen ja\npää lepäämässä käsivarren päällä. Oikeassa ohimossa oli pieni reikä,\njosta hiljaa pulppusi lämmin veri, ja revolveri oli hervahtuneesta\noikeasta kädestä pudonnut lattialle. Jaahah! Niin se oli...\n\n--... ja viisikymmentä markkaa 12 penniä -- kolmas kerta, -- kuului\nneuvosmiehen ääni salista ja sitä seuraava vasaran paukahdus.\n\n-- No, ja mennään saliin nyt katsomaan, mistä hinnasta ne\nJaatis-vainajan tavarat myödään, jotka, niinkuin sanotaan,\nloistavaan konkurssiin joutuivat, jatkoi matami. Kohta kai se\nrouvan silkki-garderoobi vasaran alle pannaan, niin saatte nähdä,\nmiltä se näyttää. Vaan eipä minun ole sääli sitä, enemmän kuin itse\nrouvaakaan, joka joutaisi vaikka järveen, että edes tuo Jaatisen\npikku poika hänen kelvottomista kynsistään pääsisi ja ihmisellisen\nkasvatuksen saisi jonkun hyväsydämisen miehen luona. Jumala häntä\nvarjelkoon aikoinaan semmoista vaimoa saamasta, kuin hänen mammansa\non! Jaahah! Se on vissi se!\n\nPietarissa 1890.\n\n\n\n\nJUHANNUSKOIVU\n\n\nKevät oli tullut ihana ja lämmin. Kolmea viikkoa aikaisemmin, kuin\ntavallisesti, oli se suloisen immen hahmossa, soipean tuulosen\nsiivillä, kiitänyt Italian uhkeilta mailta, yli Saksan vuorien,\nvainioiden, Itämeren äkäisten aaltojen poikki, Suomen synkille\nsaloille. Hienolla henkäyksellään oli se puhaltanut pilvet\ntaivaalta, kutsunut kultaisen auringon avukseen päivät pitkään\npaistaa lekottamaan syvästä siinnostaan ja sulattamaan järvistä\njään, kunnailta kylmät kinokset. Povessaan oli se mukanansa tuonnut\ntuhansia tuoksuvia kauniita kukkia, joita se auliilla kädellä\nkaristeli niittyjen nurmikoille, vihannoille vaaroille, ja saatossaan\noli siliä ollut lukematon lintulauma, jonka se laski lehtoihin ja\nmetsiin heränneessä luonnossa laulajaisia pitämään ihmislasten iloksi.\n\nKuusikossa kukkui käki ja tuolla tyvenen järven laitehilla\nlavertelivat kertut kilvan koivikossa. Kuusien latvat olivat ottaneet\nvienomman vihreän värin ja valkearintaiset koivut olivat pukeutuneet\nnuoreen neitseelliseen pukuun, muhkeiksi morsiamiksi korkeille\nhuojuville hongille. Kauniina kuvasteli viettävä vuori kiharaa\nmetsäistä kuvettansa lahden kirkkaassa pinnassa, jonka ainoastaan\nkalat molskahdellen siellä täällä saivat rikkoutumaan. Läpikuultavana\nnäkyi syvällä Ahdin vilpoinen linna, permantonaan pilvetön, sininen\ntaivas.\n\nSiellä lahden pohjukassa, mäen rinteellä, se seisoi, juhannuskoivu.\nSuorana, solakkana, kuin kauniskasvuinen, seitsentoista-vuotinen\nneiti, seisoi se, levitellen sopusuhtaisesta kasvaneita oksiansa ja\nihaellen tuorreelle tuoksuvaa vehreää pukuansa. Elämästä se iloitsi\nsekin ja kuunteli tyytyväisenä kuinka peipposet visertelivät,\nhauskasti hypellen sen nuorilla, notkeilla oksilla. Koskaan vielä ei\nvaltamaantien sakea tomu ollut päässyt tahraamaan sen mehevää lehvää\neikä koskaan vielä mikään vallaton poika ollut haavoittanut sen\nnuorta, viatonta sydäntä, turmellut sen puhdasta kaunista kuorta.\n\nOli juhannusaaton aamu. Mahtavana oli päivän kehä kultaisesta\nkehdostansa vyörynyt ylös tummansiniselle taivaalle, sirotellen\nsäkenöiviä säteitänsä koivunkin juhlapuvulle. Järven pinta oli tyyni;\npaikoittain röyhelteli sitä vain hiljaa leuto aamutuuli sekä sorsa,\njoka, ensin loivasti lentäen, kohinalla laskeutui kylpemään avaraan\nammeeseensa...\n\nPappilan rannassa lyö renki tapin tapinreikään, viskaa takkinsa\nkirveen päälle veneen kokkaan, työntää veneen vesille ja käypi\ntakatuhdolle soutamaan. Reippaasti kohoavat airot, narahtavat hieman,\nvene hytkähtää niiden painuessa pursuavaan veteen ja nopeasti kiitää\nse, jättäen järven pinnalle pitkän jäljen. Lahden pohjukkaan pyrkii\nsoutaja, vilkaisee toisinaan taaksensa ja laskee vihdoin kolisten\nkivikolle rannalle, lähettäen tullessaan pari, kolme hyökkyaaltoa\nkorkealle kuivalle. Veneensä hän vetää puoliväliin maalle, nakkaa\nkirveen olalleen ja astuu metsään, tarkastellen nuoria koivuja\ntyvestä latvaan ja joka taholta...\n\nHenkeään pidättäen, piiloittuen paksun petäjän taakse, seisoo kaunis\nkoivu ja kuulee kauhistuen, kuinka siellä täällä metsässä kajahtaa\npari kirveen iskua, räiskähdys, ja hänen nuoret siskonsa kaatuvat\nsäälittömän pyövelin eteen. Lintuset pyrähtävät pelästyen lentoon,\nsurkeasti piipattaen. Pelosta alkaa koivukin väristä, räpyttelee\nlehtiään, tahtoo puhjeta rukoilevaan huminaan, vaan vaikenee jälleen,\nett'ei vain tulisi huomatuksi. Mutta kaukaa onkin kirvesmies jo hänet\nhuomannut, rientää iloiten hänen luokseen ja huutaa:\n\n-- Mikä ihmeen kaunis koivu! -- Painaa koivua rintaan vasemmalla\nkädellään ja kohottaa kiiltävän kirveensä.\n\nTainnoksissa, oksat yhtäänne riippumassa, odottaa onneton katalaa\niskua. Mutta samassa kuuluvat suloiset sanat:\n\n-- Sääli on kuitenkin hakata se poikki!\n\nTästä rohkaistuneena ja nähden miehen astuvan loitommalle ihailemaan\nhäntä, alkaa koivu hiljaisen kuiskeen, jonka tuulonen huokauksena\nkantaa puusta puuhun läpi ihanan, jylhän metsän:\n\n\"Ihminen! Kuinka hennot sinä riistää meiltä nuoren elämämme,\njonka Jumala on iloksi antanut meille itsellemme, iloksi Hänen\nlaulajillensa, jotka täydestä sydämestänsä meidän oksillamme Hänen\nkunniatansa ylistelevät!? Suo meidän kasvaa luonnon kaunistukseksi,\nsuo meidän kasvaa suuriksi, niin suomme sinulle suojan päivän\npolttavilta säteiltä. Sitte, kun olemme elämän ilosta nauttineet, ota\nmeidät tarpeihisi. Silloinkin suomme sinulle suojaa sekä hellettä\nettä vilua vastaan, kun rakennuksiisi meidät käytät. Vaan turhaan älä\nmeiltä elämää riistä niin kauan kuin nuoria vielä olemme...\"\n\n-- Ei, pappilan kuistin eteen se pitää ottaa! kuulee silloin koivu\nyht'äkkiä tuomionsa, näkee kirveen pari kertaa välähtävän ja kaatuu\nmaahan...\n\nVerkalleen soljuu vene pappilan rantaa kohti. Kokassa makaavat\nkoivut, oksat nuokuksissa, toiset veneen laidan ulkopuolella viiltäen\nvettä. Rannassa heitetään ne jo maahan toinen toisensa päälle ja\nvedetään, latvat maata laahaten, pappilan pihaan.\n\nPäivällisen jälkeen ottaa renki rautakangen ja lyö jysähtäen maahan\nkuoppia kuistin eteen. Siihen pannaan kaunis koivukin nautaansa.\nNytkös se on kunniaan päässyt, ryöstänyt arvon noilta ikivanhoilta\nriippukoivuiltakin, jotka pappilan pihamaata siimestävät.\nKunniavahtia se siinä pitää, muiden samallaisten kovan onnen lapsien\njoukossa, kirkkomiehille, jotka käyvät asialla rovastin kansliassa\ntahi ruustinnan pakeilla, vaikka sen olemisesta tuskin välittivät\nmuut, kuin pappilan lapset, jotka riipivät siitä lehtiä hyppysissään\nnutistaakseen ja maahan heittääkseen. Näkeepä se, kuinka siitä,\npappilan rantaan suurella kirkkoveneellä tulleet, etäiset vesikansan\nemännät pyhätamineissaan totisina kantavat huiveissaan ruustinnalle\ntuomisiksi tuoresta rieskaa, piirakoita ja lehikäisiä sekä tuohisissa\nmakeita punaisen hohtavia mansikoita. Näkeepä se, kuinka siitä toinen\ntoisensa perästä hyssytellen kastettavaksi viedään inisevä lapsi,\nkuinka tuleva puusniekka kuulutuksen otossa käypi, kuinka morsiamet\nhunnuissaan, seppeleissään vihille menevät ja kuinka vakava leski\nastuu vastakuollutta vaimoansa ilmoittamaan. Mutta siinä sen ilo...\n\nPari päivää kuluu. Koivun lehdet alkavat kuihtua, kellastua. Tuuli\nniitä rapisuttaa ja tempoo, tulee sade, paiskaa ne maahan, koko puu\nvääntyy vinoon kuopassaan.\n\n-- Mitä nuokaan tuossa enää tekevät roskaamassa ja vetelehtimässä.\nPois ne pitää heittää!\n\nJa renki vetää koivut halkoliiterin luo. Pehtorin vaimo taittaa vielä\npari vitsaa ja antaa pienelle Matille pikkuisen \"koivurieskaa\",\njott'ei toiste enää menisi laiturille leikkimään ja puhdasta\nkolttuaan kastelemaan. Mutta sitte ne makaavat siinä liiterin\nseinustalla räystään alla, kunnes renki armosta lyö ne poikki muiden\npolttopuiden joukkoon.\n\nPietarissa 1890.\n\n\n\n\nSAIRAALASSA\n\n\nErään pienen leikkauksen tähden jouduin kerran olemaan Helsingin\nklinikan ulkotautien osastossa muutaman päivän. Aika oli kesäinen,\nkesäkuun loppupuoli taisi ollakin. Minulle oli määrätty päivä,\njolloin leikkauksen piti tapahtua, ja kello kahdentoista aikaan sinä\npäivänä oli minun saavuttava sairaalaan. Koska vamma, jonka tähden\nleikkaus oli tehtävä, ei minua suuresti rasittanut, lähdin sinne\nyksin, vieläpä jotenkin hilpeällä mielellä, vaikka tiesinkin, että\nolin kloroformilla nukutettava, josta saattoi olla suurempi vaara,\nkuin itse leikkauksesta, varsinkin siitä syystä, että aina olen\nluullut itselläni olevan sydämen vian. Mutta sillä kertaa sattui\nminulla vielä olemaan toinenkin sydämen vika, joka hyvin mielellään\nolisi joutanut tulla kloroformilla vaikka ainiaaksi nukutetuksi:\nminä, näet, olin \"mahdottomasti\" rakastunut. Ja mahdottomuus, sanan\noikeassa merkityksessä, oli siinä, että minä parast'aikaa olin\ntenttaamipuuhissa, enkä niinmuodoin voinut vielä aivan kohta toivoa\nsaavani omaa leipääni ja siitä syystä myöskään omistusoikeutta tuon\n\"mahdottoman\" rakkauteni esineeseen. Sitä paitsi oli minun, varaton\nmies kun olin, pitänyt lukea osaksi velaksikin, jota minulle silloin\noli ehtinyt karttua noin parin tuhannen markan paikoille. Tämä summa\noli kuitenkin turvattu kolmentuhannen markan henkivakuutuksella,\njoten siis siinä suhteessa ei olisi vaaraa ollut, vaikka olisin\nkuollutkin. Läheisiä sukulaisia ei minulla ollut.\n\nSäntillinen mies kun voin kehua aina kaikissa asioissa olleeni, en\ntahtonut silloinkaan nousta leikkauspöydälle jättämättä jonkinlaista\n\"asiapaperia\" jälkeeni. Ja tunnustaa täytyy, koska sen jo melkein\nnäkee tunnustamattakin, että tämä teko sitä paitsi ja osaksi oli\nsenkin ajatuksen vaikuttama, joka kuitenkin ikäänkuin väkisin\ntahtoi tunkeutua aivoista esille, että \"mitäs jos minä nyt todella\nkuolenkin?\" Olipa nyt sitte kumpainen tahansa näistä vaikuttimista\nmahtavampi, mutta niin minä tein, että ensin otin ja kirjoitin\nrakastetulleni kirjeen, jonka, suljettuna ja asianomaisella\nosotteella varustettuna, jätin pöytälaatikkooni, jotta se,\njonkun hyvän ihmisen toimesta, kuolemani jälkeen lähetettäisiin\nmääräpaikkaansa. Kun jo olen sanonut, että sairaalaan mennessänikin\nylipäänsä olin hyvällä tuulella, niin on minun lisättävä, etten\ntuota kirjettänikään kirjoittaessa kovin hentomielinen ollut, johon\nsyynä oli se, että varmaan tiesin \"hänen\" minua kovin rakastavan ja\ntulevan minua hirveästi suremaan, jos kuolisin. Tosinhan minäkin\n\"häntä\" paljon rakastin, mutta hänhän oikeastaan olisi kadottanut\nminun enkä minä häntä, ja se teki minulle hyvää, kun tiesin,\nettä joku minuakin kaipaisi. Tätä toinen sanoisi suurimmaksi\nitsekkäisyydeksi, vaan toinen nimittäisi sitä uhraavaisuudeksi,\njoksi sitä tavallaan kyllä voisi tulkitakin, mutta ainoastaan\n\"tavallaan\". Mainitsinpa kirjeessäni, ettei \"hänen\" pitäisi minua\nsurra ollenkaan, sillä vähäkös niitä oli parempia, kuin minä, jotka\nansaitsisivat saada \"hänen\" paljoa paremmin, kuin minä ja jotka\nvoisivat tehdä \"hänen\" onnelliseksi elämässä, eivätkä onnettomaksi,\nniinkuin ehkä minä tekisin \"hänet\" enemmän eloon jäämällä, kuin nyt\nmahdollisella kuolemallani. -- Toiseksi kirjoitin paperilipulle\nkaikki velkani; saamisia ei minulla ollut mitään. Pari kirjaa olin\nlainannut eräälle toverille, vaan niitä en toivonut koskaan takaisin\nsaavani. Semmoinenhan kirjalainain kohtalo tapaa olla. Kolmanneksi\nkirjoitin \"jäähyväisrunon mailmalle\" (siihen aikaan kirjoittelin\nvielä runojakin), mutta onneksi itselleni jäin minä eloon, ja onneksi\nmailmalle joutui runoni pätsiin. Näin varokeinoni toimitettuani, otin\nsitte Horatiuksen mukaani, siltä varalta, että jäisin eloon ja minun\ntäytyisi muutama päivä loikoa ikävässä sairaalassa. Sitenhän, näet,\nei kiireeseen tenttaamiaikaan päivätkään hukkaan menisi.\n\nTultuani sitte klinikkaan, olikin jo kohta minun vuoroni astua\nleikkaussaliin. Keskellä huonetta, jossa siellä täällä parveili\nnuoria lääketieteen kandidaatteja, seisoi leikkauspöytä, jonka\npäälle kiipesin, riisuttuani paitaan saakka vaatteet yltäni. Kaunis,\nmustapartainen, pitkäkasvuinen professori astui pöydän luo ja alkoi\npitää taudistani luentoa ympärilleni ryhmittyneille kandidaateille.\nSen lopetettuaan käski hän antamaan minulle kloroformia.\n\nJos minulla olisi ollut mitäkään aavistusta kloroformeerauksesta,\nniin tuskinpa olisin koko asiaan suostunutkaan. Ajatelkaapa, että\njoku tahtoo teitä tukehduttaa, että silmissä alkaa koko mailma\nmusteta ja kaikki huimasti pyöriä ympäri, että jokaisessa raajan\npäässä, joka veripisarassa alkaa tuntua ikäänkuin neulalla pistäisi,\nmikä tunne sitte turruttaen leviää koko ruumiiseen, ja että sydän ja\nkaikki valtasuonet ja ohimot jyskyttävät, kuin tykillä ehtimiseen\nampuisi, ja tämä pauke käy yhä taajemmaksi, jotta lopulta tuskin enää\nehtii seurata näiden paukausten lukuakaan, niin saatte vain pienen\nkäsityksen siitä, sillä koko se tuska ja ahdistus jääpi kokonaan\naavistamattakin, mitkä tajunta kärsii, ennenkuin sekin muutaman\nminuutin kuluttua, ikäänkuin katkaisemalla ja kipinän tavoin yhtäkkiä\nsammuu -- ja ihminen ei tiedä tästä mailmasta eikä toisestakaan niin\nmitään. Mutta toisinaan sattuu, että joku aistin itse nukkumisen\naikanakin silloin tällöin toimii, ja niin oli kuulon laita minunkin\nkloroformeerattuna ollessa. Ennenkuin olin oikein vielä nukkunutkaan\nja tuskissani huusin toiseen huoneeseen mennyttä professoria avuksi,\nniin kuulin hänen tullessaan kysyvän: \"kuinka monta lyöntiä tekee\nvaltasuoni?\" -- \"Sata kaksi kymmentä viisi\", oli vastaus. -- \"Nyt\nse loppui\", kuulin sitte erään äänen. -- \"Mikä loppui\", tulin\najatelleeksi; \"elämänikö? Se ei ole totta\", tahdoin vastata, \"sillä\nminä elän vielä\", Mutta tätä en jaksanut sanoa. Kuulin vain toisen\näänen, joka sanoi: \"tuokaa sitte pian kloroformia lisää!\" Kloroformi\nsiis oli kesken loppunutkin. Mutta uskokaa pois: se kuuluu kamalalta\ntuo \"nyt se loppui\", kun sen kuulee kuoleva itse. Ja ikäänkuin\nkiitokseksi jostakin olin kuulevinani vielä viimeiseksi professorin\nsanat: \"Bravo herra V----lle!\" Minä olin nukkunut. Vaan mitä tuo\nhuudahdus oikein tarkoitti, siitä en saanut koskaan selkoa. Ennenkuin\nminut nukutettiin, oli sydäntäni kuulusteltu ja olikin siinä se vika,\nettä toisessa äänessä kuului pieni suhahdus. Lieneeköhän tuo \"bravo\"\nsiis tarkoittanut sitä, että, sydän näin viallisena, suostuin tuohon\nhirveään kloroformeeraukseen. Tosin kuulin sitte itse leikkauksenkin\nkestäessä professorin selittävän yhtä ja toista, vaan kaikki oli niin\nhimmeätä, etten sitä oikein muista eikäpä siinä taitanut ollakaan\nmitään vastausta tälle minun arvelulleni.\n\nOli sitte kulunut noin neljännes tuntia, kun minä heräsin. Minä olin\nylenantanut kerran, niin alkoi silmissäni hämärtää, -- näköaistin\npalasi toimintaansa. Sitte annoin ylen toistamiseen ja huomasin\nolevani istuallani leikkauspöydällä. Kaikki muut kandidaatit olivat\nsalista poissa, paitsi assistentti, joka lopetteli sitomista. Tuntui\nniin kummalliselta, pää oli raskas, kuin aika juomingin seuraavana\npäivänä, mutta siltä oli mieli iloinen eikä ollenkaan niinkuin\noikeassa kohmelossa tapaa olla. Minä puhuttelin leikillisesti nuorta\nlääkäriä ja tyytyväisenä ihmettelin lääketieteen taitoa, sillä en\nollut tuntenut kipua pikkuistakaan.\n\nSen jälkeen minut talutettiin siihen huoneeseen, johon minulle oli\nvuode valmistettu. Minä kävin kohta maata ja nukuin kohmelooni niin\nsikeästi, että heräsin vasta iltapuoleen kuuden tienoilla kovaan\nnälkään, sillä en ollut koko päivänä syönyt mitään. Aamulla olin\njuonut vain pari lasia maitoa ja senpä sanottiin tuon ylenantamisen\nvaikuttaneen.\n\nHuoneessa, jossa makasin, oli kaikkiaan kolme vuodetta. Sillä\nseinustalla, jossa minun vuoteeni seisoi, ja jotenkin likellä\nsitä, oli toinen, joka huoneeseen tullessani ja nyt herätessänikin\noli tyhjä. Vastakkaisella seinällä oli yksinään kolmas vuode,\njoka myöskin, ensin sinne tullessani, oli tyhjä ollut, vaan jossa\nnyt, herätessäni, makasi ähkien muudan nuori mies. Toisen ikkunan\nedessä olevan pöydän ääressä, sen tyhjän sängyn toisella puolella,\nistui noin kuuden-, kahdeksantoista vuoden vanha poika, puettuna\nsairashuoneen pitkään sarkatakkiin. Hän istui selin minuun päin,\njonka vuoksi en hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen vain saatoin\ntakaakin päin erottaa, että hänen kasvonsa olivat nenän kohdalta\nsidotut siteellä, joka oli korvien yläpuolella tappuraisen tukan\npäälle kiinni solmittu. Jo leikkaussalissa, pöydälle noustessani,\nolin vilaukselta saman pojan kandidaattien joukosta hoksannut,\nvaikk'en hänen ulkomuotoansa tarkastaa ehtinyt, vaan mitä hän siellä\nteki, sitä en silloin voinut arvata. Perästäpäin sitte kuulin, että\nhänellä kasvoissa oli \"_lupus_\", että hän kauan oli sen tähden ollut\nsairaalassa (hän oli ennen suutarin opissa ollut) ja että häntä sillä\nvälin käytettiin siellä instrumenttien hoitamiseen, jotka hänen\nsanottiin jo oppineen tuntemaan paremmin, kuin monet kandidaatit\nitse. Itse terveenä ollessaan oli hän aina joka leikkauksessa läsnä\nja silloin oli hänen toimensa antaa instrumentit leikkaajalle hänen\nvaadintansa mukaan. Siinä selitys, miksi hänkin, minua leikattaessa,\noli \"muiden tohtorien\" joukossa ollut.\n\nVähän myöhemmin illalla tuotiin sitte kullekin illallinen. Minä\nsöin vuoteessani jokseenkin hyvällä ruokahalulla, mitä minulle\ntarjottimella kannettiin. Vastakkaisella seinustalla olevassa\nsängyssä makaava nuori mies joi vain vähän maitoa, mutta tuo poika\niski ahnaasti kiinni annokseensa, vaikka hän ruo'asta itseksensä\nmutisikin, että \"se on parantumaton, kun lasaretin aamiainen\".\nYlipäänsä oli hänellä tapana moittia kaikkia ruokia ja sen hän\nteki hyvin totisena, mutta usein niin koomillisilla sanoilla,\nettä minun niille täytyi itsekseni nauraa. Niinpä hän sinä iltana\njuustopalastansa syödessään sanoi: \"Kah, kun taas ovat ihan\nreikäistä juustoa antaneet, niinkuin maha, muka, tyhjästä täyteen\ntulisi\". Ja seuraavana päivänä päivälliselle ruvetessaan, kääntyi\nhän hoitajattaremme puoleen, joka ruo'an sisään toi, sanoen: \"Eikös\nteillä sitte muuta olekaan antaa, kuin tuota kuollutta kalaa vain?\"\n-- \"Milloinkas se Ville sitte on ruvennut eläviä kaloja syömään?\"\nkysyi siihen hoitajatar ja katsoi minuun nauraen. -- \"Pedothan ne vain\nhaaskoja syövät\", vastasi Ville nenäänsä honisten.\n\nKun olin päivällä jo niin monta tuntia maannut, en ensimäisenä\nyönä voinut ollenkaan hyvin nukkua. Sitä paitsi vaikutti tähän\nunettomuuteen se omituinen ympärystäkin, jossa olin ensimäistä kertaa\nja toverinikin minua tavallaan häiritsivät. Ville kuorsasi kovasti\nsiteen alla olevaan nenäänsä ja näinpä hänen kerran yön hämärässä\nistuvan vuoteessaan ja, otettuaan siteen pois, sublimaatilla\nkasvojansa kastelevan. Kolmas mies taas ähki kipuansa ja tarvitsi\nyön kuluessa monta kertaa hoitajattaren apua. Hoitajattaresta\nmainittakoon, että hän oli noin kolmen kymmenen vanha ihminen, hyvin\nreipas eikä ollenkaan ruma.\n\nSeuraavana aamuna heräsin jo jotenkin varhain, nousin ylös ja menin\nikkunan luo istumaan. Aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä\ntaivaalta ja hiljainen tuuli heilutteli ikkunain edessä puistossa\nkasvavia kauniita koivuja. Minä otin Horatiuksen käteeni ja aloin\nlukea:\n\n_Eheu fugaces, Postume, Postume, labuntur anni..._\n\nLu'in sitte tarkkaan muutamia odeja, siksi kuin professori\nseurueineen alkoi käydä kiertokulkuaan sairaiden luona ja saapui\nmeidänkin huoneeseemme.\n\nVillestä ei professori välittänyt ollenkaan ja minun siteeni käski\nhän vielä jättää päiväksi paikoilleen, mutta tuota kolmatta miestä\ntarkasti hän huolellisesti. Tähän tarkastukseen otin osaa minäkin,\nniin paljon kuin se oli mahdollista.\n\nTämä oli vielä aivan nuori mies, jonka pienet viikset olivat vasta\nalulla. Hänen tukkansa oli hyvin tuuhea ja hiukan kihara, hänen\nkasvonsa olivat verevät, vaikka ne sillä kertaa näyttivät hieman\nkalpeilta. Hän nostettiin istualleen vuoteesensa ja kun väljä paita\nriisuttiin hänen yltänsä ja ristiin molempien olkapäiden yli ja\nruumiin ympäri sidotut siteet, jotka paikottain olivat verisiksi\nkäyneet, päästettiin auki, niin näin hänen selässään, hiukan oikealle\nselkäpiistä, yli tuuman pituisen ammoittavan haavan, josta arvasin,\nettä häntä oli puukolla haavoitettu. Kun sitte kuulin eräältä\nkandidaatilta, että mies oli Pohjolainen, joksi häntä jo hänen\nulkomuodostansakin olisi voinut sanoa, niin pidin melkein varmana,\nettä hän oli tappelussa haavansa saanut. \"Oho!\" arvelin minä, \"onpas\nminulle nyt puukkojunkkari toveriksi osunut!\"\n\nSillä aikaa, kun professori sitte karboolipulverisaattorin\nruiskuttaessa haavaa tutki, ei Pohjolainen valittanut ollenkaan,\nvaikka hampaiden kitinä todistikin, että hän tunsi kovaakin kipua\nja kova mahtoi kipu ollakin, sillä kuulin haavan olevan syvän, jopa\nkeuhkoonkin saakka ulottuvan. Tämän todisti sekin, että hänen oli\nvaikea hengittää; henki ikäänkuin katkesi kipeästi joka kerta, kun\nhän huokui ja katkonaisesti hän siitä syystä puhuikin. Mutta muutoin\noli hänkin jotensakin hyvällä tuulella, jopa kysyi professorilta,\nmilloin pääsisi pois. \"Ehkä parin viikon kuluttua\", luvattiin hänelle\nhymyillen.\n\nKun lääkärit olivat menneet pois, kävin minä taas Horatiukseeni\nkäsiksi ja Pohjolainen kääntyi kyljellensä, silmin minuun päin.\nSilloin tällöin luodessani silmäni kirjasta häneen, näin että hän\nminua koko ajan katseli. Toisinaan, häneen katsahtaessani, näytti\nniinkuin hänen olisi tehnyt mieli ruveta puhelemaan kanssani, mutta\nkun minä heti taas kävin lukemaan, niin ei hän uskaltanutkaan alkaa.\nVaan kun minä sitte huo'ahdin lu'ustani ja nousin ylös kävelemään\nedestakaisin huoneessa, niin käänsi hän päänsä minuun päin ja kysyi:\n\n-- Olettekos te, herra, jo kauan täällä ollut?\n\n-- Vasta eilen minäkin tulin ja juuri ennen teitä, vastasin minä.\n\n-- Vai niin! Minä luulin, että olette jo kauan täällä ollut, koska\nnyt jo jaloillanne olette, jatkoi toinen.\n\n-- En. Eilisestä vain.\n\nMinä siihen vaikenin ja hetkinen kului äänettömyyteen. Minä hiukan\nikäänkuin tahdoin välttää puhelua \"puukkojunkkarin\" kanssa.\n\n-- Onkos teitä, herra, leikattu? -- kysyi toinen jälleen.\n\n-- On kyllä.\n\n-- Sitähän minäkin, kun noin siteissä olette. Mutta pianpa olette\nylös päässyt.\n\n-- Minun tautini ei niin vaarallista ole, sanoin minä jotakin\nsanoakseni.\n\n-- Älkää panko pahaksi, jos kysyn: mutta mikäs teitä oikein vaivaa?\n\nEn minä pahaksi pannutkaan, vaan kerroin hänelle tautini laadun sekä\nleikkauksen, josta en sanonut mitään kipua tunteneeni, koska olin\nkloroformilla nukutettu.\n\n-- Tarjosivathan ne sitä minullekin, vaan en minä siitä huolinut,\ntokaisi siihen Pohjolainen.\n\n-- No, eikös käynyt kovin kipeältä? kysyin silloin minä vuorooni.\n\n-- Aina vähän, kun keuhkoon saakka kopeloivat, mutta jaksaahan tuon\ntoki mies kärsiä, jatkoi toinen.\n\nMinä en epäillyt hänen sanojansa, sillä olinhan tänään sen omilla\nsilmilläni nähnyt. Ihmettelin vain nuoren miehen miehuutta.\n\n-- Näittehän te, herra, haavan selässäni? alkoi taaskin Pohjolainen,\nvaikka en hänen edellisiin sanoihinsa sanonut mitään. Hän näkyi\nikäänkuin itse tällä tahtovan, että kyselisin häneltä vammastansa.\n\n-- Näin, vastasin minä. -- Puukolla kai se oli... kysyin sen jälkeen.\n\n-- Puukolla... Näkyi ikäänkuin veri olisi alkanut kiehua hänessä, kun\nhän tätä ajatteli ja muisteli.\n\n-- Taisipa olla kovakin tappelu? jatkoin sen jälkeen puhetta.\n\n-- Sepäs se oli, ettei tappelua ollut mitään, vastasi nuori mies, --\nmuutoin minä olisin kyllä puoliani pitänyt...\n\n-- No, mitenkäs sitte niin hullusti kävi...?\n\nTähän kysymykseeni en kuitenkaan heti saanut vastausta enkä sitä\noikein kysyäkseni ollut tehnytkään. Uteliaisuuteni oli vain hiukan\nheränyt, kun kuulin, ettei siinä edessäni ollut pelkän raa'an\ntappelun esine vain. Ja siitä syystä tulin ikäänkuin itsestäni niin\nkysyneeksikin.\n\nMutta Pohjolainen oikaisihe hiukan vuoteessansa, hän asettelihe\nikäänkuin mukavammin, mutta tähän liikkeeseen näytti juuri kuin\njoku mielenliikutus taas olisi ollut syynä. Todellakin näin katseen\nvälähtävän hänen sinisistä silmistänsä, mutta kun hän jälleen\nkatsahti minuun, niin se ikäänkuin lauhkeni häveliäästi. Hän tahtoi\ntaaskin sanoa jotakin, jopa hänen huulensakin aivan kuin liikahtivat,\nmutta hän oli vaiti ja näkyi sitte hiukan miettivän, vieläkö puhuisi\nsiitä asiasta.\n\n-- Pohjanmaaltahan te olette kotoisin? aloitin minä nyt, kääntäen\npuhetta toisaanne.\n\n-- Niin. Ala-Härmästä olen, vastasi hän, korottamalla muutamia\ntavuita, ikäänkuin venyttäen niitä.\n\n-- Entäs täällä Helsingissä, oletteko jo kauan ollut? utelin edelleen.\n\n-- Vasta pari kuukautta, ehkä vähän enemmän. Salvostyössä olen ollut\ntuolla Annan kadun varrella.\n\n-- Siellä taitaa Pohjanmaalla nykyään työansio käydä huonoksi, koska\nniin paljon siirtolaisia joka vuosi Ameriikkaan muuttaa? Ja työn\npuutteessa kai tekin tänne olette tullut, vai kuinka?\n\n-- Paljon niitä muuttaa Ameriikkaan; mutta oli minulla työtä\nkotiseudullakin. Tulin tänne vain sen tähden että täällä minulle\ntarjottiin hyvä päiväpalkka ja sitte oikeastaan sen tähden että\nminulla täällä on morsian.\n\n-- Vai niin! Vain niin! sanoin minä, ikäänkuin tästä kaikki olisi\nminulle selvinnyt, vaikka siitä todella vain heräsi halu saada tietää\nenemmän. Meitä oli siis kaksi rakastunutta, joilla, paitsi viallisia\nsydämiämme, vielä oli kummallakin omat ruumiilliset haavamme. Minä\nvain olin saanut haavani omalla suostumuksellani, mutta hän ihan\nvarmaan jonkun toisen väkivaltaisesta kädestä, -- siinä erotus\nvälillämme. Se seikka, että hänellä oli morsian ja oli tällaisessa\ntilassa, alkoi kiihdyttää uteliasuuttani enemmän.\n\n-- Mutta tietääkös nyt morsiamenne siitä, että te täällä olette?\nkysyin minä.\n\n-- Tietää, sillä hän oli läsnä, kun minua lyötiin. Siitä syystä\nhänkin kiinni pantiin ja vietiin poliisin huostaan, vaan missä hän\nnyt on, sitä en tiedä ja se minua kovasti surettaakin. Jos hän olisi\nirti päästetty, niin olisi hän varmaan jo tullut minua katsomaan,\nselitti Pohjolainen alakuloisesti.\n\n-- Enpä saata mitenkään edes arvatakaan, millä lailla te olette\nhaavoitetuksi tullut, koska ette ole tappelussa ollut, -- sanoin\nminä, sillä todellakaan en saamistani tiedoista voinut tehdä\nitselleni selkoa tämän asian laidasta.\n\n-- No, jos tahdotte, herra, niin minä voin sen teille kertoa, vaan\nnyt minä en enää jaksa, kun on näin paljon jo puhutuksi tullut, mutta\njos huomenna... olettehan te vielä huomenna täällä?\n\n-- Kyllä. Olen.\n\n-- Taikka ehkä jo tänäkin iltana, kunhan olen saanut vähän levätä.\n\n-- Ei, ei! En minä tahdo teitä liiaksi vaivata. Nukkukaahan nyt. Minä\ntässä myöskin käyn vähän lueskelemaan.\n\nTähän ei Pohjolainen sitte sanonut mitään, vaan huoahti hiljaa, mutta\nkuitenkin niin kovaan, että minä sen kuulin. Hän asettelihe taas\nmukavammin ja sulki silmänsä nukahtaaksensa.\n\nSen jälkeen kävin ikkunan luo istumaan, lu'in vähän, mutta sillä\nvälin katselin usein pitkät ajat uloskin: koivuihin, joita tuuli\nyhä hiljaa liekutteli, pysähtyi katseeni ja ajatukseni harhaeli\nsinne tänne, luoden milloin mitäkin kuvia. Ville kävi väliin myöskin\nhuoneessa, mitä lie pöytänsä luona askarrellut ja itseksensä\nmutissut. Hoitajatar pistäytyisi tuon tuostakin meillä, toi ruokaa,\nmittaeli ruumiin lämpöä, muutti toiset raidit Pohjolaiselle, josta\nniille oli, professorin tarkastaessa, verta vuotanut ja toimitti\nkaikki pyyntömme iloisena ja tyytyväisenä. Sinä iltana ei puhuttu\nPohjolaisen kanssa tuosta asiasta enää mitään. Muutamia muita\nkysymyksiä ja vastauksia vain vaihdettiin.\n\nSeuraavana aamuna herättyämme, kumpaisetkin hyvin maatun yön jälkeen,\nsanoin hänelle hyvän huomenen ja tiedustelin hänen vointiansa. Hän\nsanoi olevansa jo paljoa parempi eikä enää juuri kipeältä koskevan\npuhuessakaan. Kun sitte lääkärit olivat käyneet päivemmällä ja meidän\nhaavamme olivat tarkastetut, jouduimme jälleen puheluun keskenämme\neilisestä aineestamme.\n\n-- Te sanoitte eilen morsiamenne olevan täällä Helsingissä, kysyin\nminä, kun olimme sille alalle tulleet: -- mitä hän täällä tekee ja\nkoska olette te tutustuneet?\n\n-- Hän oli täällä palveluksessa, mutta toisemme olemme jo kauan\ntunteneet.\n\n-- Varmaan on hänkin sitte teidän puoleltanne?\n\n-- On. Hän on samasta pitäjästäkin, kuin minä. Minä vain olen torpan\npoika, mutta hän -- rikkaan talon tytär.\n\n-- Rikkaan talon tytär ja on täällä palveluksessa? lausuin\nkummastellen.\n\n-- Niin!\n\n-- No, nytpä jo taidan arvata, miksi hän on palvelukseen ruvennut.\nEll'en erehdy, olette te siihen tavallaan syynä.\n\n-- No, tavallaan, kyllä. Mutta enemmän on siihen Marin oma isä\nsyynä. Asianlaita on, nähkääs, se, että minä ja Mari olemme melkein\njo lapsuuden tuttavia. Hänen isällänsä, joka on hyvin itsepäinen\nvanhan kansan mies, on siellä pitäjässämme vankka talo, seutumme\nparhaimpia sekä tuotannaltansa että ulkoasultansakin. Mari on hänen\nainoa tyttärensä, vaikka on heillä poikakin, joka on Marista muutamaa\nvuotta nuorempi. Tämä poika vain on hyvin kivulloinen, niin ett'ei\nisällä hänestä paljon tulevaisuuden toiveita ole, siinä suhteessa,\nnäet, että hän kykenisi miehen tavoin sellaista taloa hoitamaan.\nSenpä tähden se isäntä onkin katsonut, mistä hän saisi mieleisensä\nvävypojan, jolle hän voisi kuollessansa rikkautensa perinnöksi\nuskoa. Mutta niinkuin muidenkin rikkaiden laita on, niin vaatii\nhänkin itsepäisesti tulevaiselta vävyltänsä etupäässä rikkautta,\nolipa sitte hänen muut avunsa minkälaiset tahansa. Tällaisen rikkaan\nhän pian kyllä löysikin naapuripitäjästä eräässä Sillankorvan\nAntti nimisessä talollisen pojassa, joka suostui ottamaan hänen\ntyttärensä. Vaan Maripa oli viisampi isäänsä ja kieltäytyi, äitinsä\nneuvoa seuraten, tästä naimiskaupasta, sillä Sillankorvan Antti on\nyleensä tunnettu juomariksi ja muutoinkin huonotapaiseksi mieheksi.\nArvattavahan oli, että tämä Marin kielto suututtaisi hänen isäänsä\nkovin. Ja se suututti häntä vieläkin enemmän siitä syystä, että Mari\nhänelle suoraan ilmoitti, ettei hän tahtonut ottaa ketään muuta,\nkuin minun, jota hän sanoi jo monta vuotta rakastaneensa. \"Silloin\non tämän talon ovi sinulta suljettu\", oli hänen isänsä kiljaissut\neikä tahtonut kuulla minusta puhuttavankaan. Vaan minun on lisättävä,\nettä tällä hänen vihallansa minua vastaan on vielä toinenkin syy,\neikä vain se, että minä köyhä olen. Minun isäni, nähkääs, joka nyt\non melkein samassa iässä, kuin Marinkin isä, oli myöskin ennen\nvarakas mies ja erään suuren, heidän naapuritalonsa, omistaja,\njosta syystä Mari ja minä juuri olemmekin hyviä lapsuuden tuttavia.\nPieninä jo olimme melkein joka päivä yhdessä ja keskinäisistä\nnauruista ja kyynelistä se rakkaus vähitellen sitte alkoikin itää.\nNe onnelliset ajat loppuivat kuitenkin kohta meiltä nuoriltakin,\nniin pian kuin onnettomuus oli minun isääni kohdannut. Jostakin\nsyystä oli, näet, isäni kovin velkaantunut ja pysyäksensä pystyssä,\ntäytyi hänen tuon tuostakin lainaella Marin isältä, jonka asiat\nolivat paremmalla kannalla, kuin meidän. Ja kaikki näytti sittenkin\nhyvältä meidänkin puolellamme, niinkauan kuin molempien isäntien\nsuhde oli hyvä. Mutta jostakin syystä, joka minulta vielä tähänkin\nsaakka on tietymättömäksi jäänyt, muuttui se sitte melkein yht'äkkiä,\nja koska isäni ei kyennyt saamamiehellensä suurta velkaansa heti\nsuorittamaan, niin otti ja myötti tämä huutokaupalla koko talomme\nkaluineen päivineen. Ja me olimme melkein mieron tiellä, ainakin\nverrattuna siihen, mitä meillä ennen oli ollut. Vaan isäni, joka ei\ntästä vauriosta kuitenkaan kovin murheelliseksi käynyt, osti sillä\npienellä summalla, joka hänelle jäljelle jäi, nykyisen torppansa,\njossa vanhempani ovat jotakuinkin hyvin toimeen tulleet uutteralla\ntyöllä, sillä välin kuin minä olen muualla ansaitsemassa käynyt...\n\nTämän jälkeen Pohjolainen hiukan levähti kertomuksestansa.\n\n-- Mutta milläslailla sitte teidän morsiamenne tuli kotinsa\njättäneeksi? kysäsin minä vähän ajan kuluttua.\n\n-- Siitäpä asiasta juuri minä nyt ai'oin ruveta puhumaankin, puuttui\nhän taas puheeseen. -- Jo sitä ennen, nähkääs, kuin Marin isä alkoi\nhänelle mieheksi toimittaa tuota Sillankorvan Anttia, olimme me,\nMari ja minä, luvanneet itsemme toinen toisellemme ja pari kertaa\njo yrittäneet puhua siitä asiasta hänen isällensäkin, mutta tämän\npuolelta kohtasi meitä aina jyrkkä kielto. Hän ei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan siitä, että hänen ikivihollisensa poika tulisi hänen\nvävyksensä, pääsisi rikkaan talon perilliseksi ja minun isäni\nsiten jälleen kohoaisi köyhtyneestä asemastansa. Mitä minun isääni\ntulee, niin en luule hänen olevan niin leppymättömän, ettei hän\nnaimiseemme olisi suostumustansa antanut, jos sitä vain morsiameni\ntaholta olisi saatu. Useinpa kuulin isäni sanovankin, että hän aivan\nsyyttömästi joutui riitaan Marin isän kanssa ja että tämä luultavasti\nkateudesta oli paljon edistänyt hänen perikatoansa. Olipa nyt sen\nasian laita sitte kuinka tahansa, mutta kun Sillankorvan Antti\ntuli Maria kosimaan, niin pani Mari jyrkästi vastaan, sanoen jo\nvalinneensa minut mieheksensä eikä kenenkään pakosta luopuvansa tästä\nlupauksestansa. Hänen isänsä vihastui silmittömästi, ei sanonut häntä\nenää tahtovansa tyttäreksensäkään tietää ja käski hänen tuota pikaa\nlähtemään talosta pois, ellei hän päätöstänsä muuttaisi. Mutta Mari\nei tästä uhkauksesta pelästynyt. Me tapasimme tämän jälkeen kerran\nsalaa toisemme ja lupasimme lujasti toisillemme ryhtyä innokkaalla\ntyöllä haalimaan niin paljon rahaa kokoon, että voisimme ostaa mekin\npienen torpan ja ruveta siinä yhdessä elämään, huolimatta hänen\nisänsä oikuista. Minä kävin kirveineni, höylineni, niinkuin ennenkin,\nsekä talojen että laivain rakennuksissa, missä niitä milloinkin\nsattui olemaan, ja Mari jätti kotinsa hyvästi -- hänen äitiinsä tämä\nero koski kipeästi -- ja tuli tänne Helsinkiin, jossa hän jo on ollut\npari vuotta palveluksessa.\n\n-- Ettekö tällä aikaa ole tavanneet toisianne ennenkuin nyt vasta,\ntänä keväänä? kysyin minä.\n\n-- Olemme, kerran. Vuosi takaperin olin minä Hämeenlinnassa työssä ja\nsilloin käväisi Mari pikimältään siellä. Minun teki häntä kovin mieli\nnähdä ja minä maksoin hänen matkansa sinne.\n\n-- Kai teillä kummallakin on jo nätti summa säästettynä, koska teillä\nnäin rehelliset aikeet on? -- utelin jälleen.\n\n-- Onhan sitä vähän, että ehkä jo alkuun päästäisiin. Ja sitähän\nvarten oikeastaan minä tänne Helsinkiin työhön tulinkin, että\nsaisimme Marin kanssa yhdessä vähän siitä asiasta tuumia, -- kertoi\nnuori mies.\n\n-- Milläs kummin teidän sitte näin surullisesti kävi? tokaisin siihen\ntaaskin kysymykseni.\n\n-- Sehän se Sillankorvan Antti on meitä, kuin perkele, vainonnut,\nsanoi Pohjolainen tuimasti ja vaikeni vihaansa.\n\nKotvan aikaan ei hän taaskaan puhunut mitään. Minä näin jälleen,\nettä hänen ajatuksensa ikäänkuin välähtämällä kuvastuivat hänen\nsilmissänsä. Enkä minäkään tahtonut heti ruveta kyselemään tuosta\nehkä arkatuntoisestakin asiasta. Me olimme molemmat jonkun aikaa\nääneti.\n\n-- Tiedättekös, herra, että tuo Sillankorvan Antti ei ole jättänyt\nMaria rauhaan tuskin kuukaudeksikaan siitä saakka, kuin hän häneltä\nrukkaset sai. Itse hän tästä sekä nolostui että pahastui, sillä hän\nnäkyi olleen asiastansa hyvinkin varma, ja Marin isälle varsinkin\nkuuluu hän alussa olleen vihoissansa. Senpä tähden minä luulenkin,\nettä ukko häntä alati on yllyttänyt kokeitansa jatkamaan, semminkin\nkoska Marin kotoalähtö näkyy häneen kuitenkin kovasti vaikuttaneen\nja hän vielä toivoo Marin katuvan, palaavan kotiansa ja ottavan tuon\nhänelle tarjotun sulhasen. Kaikissa tapauksissa ei Marilla tästä ole\nollut muuta kuin kiusaa ja vastusta, vaikka hän aina ankarasti onkin\nhylännyt Antin tarjoumukset. Itse ei Marin isä ole millään tavalla\nkoettanut lähentyä tytärtänsä, mutta näköjään on hän kaikellaisilla\nlupauksilla siihen kehottanut Anttia, sillä hänessä itsessänsä\nen luulisi niin paljon rakkautta löytyvän, että hän näin kauan\ntavoitteleisi häntä saadaksensa. Rikkauden himo siihen ehkä kyllä voi\nolla syynä, sillä olen kuullut, että Sillankorvan talo viimeisinä\naikoina on käynyt entistänsä paljoa huonommaksi. Ja Antista\nitsestänsäkin ja hänen käytöksestänsä on liikkunut hyvin pahoja\njuttuja. Mutta niitäpä Marin isä ei ole taitanut ottaa uskoaksensa...\n\n-- Minkälaisissa teoissa tuon Sillankorvan Antin itsepäisyys sitte on\nnäyttäytynyt teidän morsiantanne kohtaan hänen täällä ollessansa? --\nkysyin minä.\n\n-- Paitsi sitä, että hän on Marille tänne monta kertaa kirjeitäkin\nkirjoittanut, jotka tämä on kaikki vastaamatta jättänyt, on hän\njo neljästi täällä itsekin käynyt eikä anna Marille rauhaa hänen\npalveluspaikassansakaan. Ja pahin on, että hän melkein aina silloin\non ollut juovuksissaan ja pitänyt niin pahaa elämätä, että Marilla\nsiitä on ollut hyvin ikäviä seurauksia isäntäväkensä puolelta.\nMutta mitenkä hänen juuri nytkin piti tänne osua, sitä me emme voi\nmitenkään ymmärtää. Varmaan oli hän joltakin sattunut kuulemaan,\nettä minä olin Helsinkiin työhön tullut, ja alkanut epäillä jotakin,\nkoska hän tänne niin päistikkaa saapui, että tuskin ehti tarpeeksi\nvaatteitakaan mukaansa panna. Ja kovasti minä kummastuin, kun viime\nlauantaina Marilta kuulin, että hän taas oli käynyt häntä tapaamassa\nja sanonut tulevansa jälleen seuraavana päivänä iltasella. Silloin\nme yhdessä tuumimaan Marin kanssa, mitä neuvoa olisi paras käyttää\nhäntä vastaan. Yksin en tahtonut missään tapauksessa jättää Maria\nkortteeriinsa, sillä nythän on kesäaika, ja hänen herrasväkensä ovat\nmuuttaneet kaikki maalle. Jos Mari taas olisi ulos lähtenyt ja ovet\nsulkenut, niin olisi hän tullut ja luullut Marin vain sulkeutuneen\nlukon taakse ja alkanut jyskyttää, vieläpä, Jumala ties, mitä tehnyt,\nehkäpä ovetkin murtanut. Päätettiin siis sillä lailla, että Mari jää\nkotia ja että minä tulen hänen luoksensa, jotta olisimme yhdessä\ntuota pukaria vastaan ottamassa. Sattuikin olemaan sunnuntaipäivä,\njoten minä olin työstä vapaa. Aamupäivällä oltiin yhdessä kirkossa\nja iltapuoleen sitte kaiken aikaa kotona. En tiedä, lieneekö Antti\njo meidän poissa ollessammekin käynyt, mutta kauan häntä iltasella\nodotimme. Hän oli sanonut jo noin kuuden aikaan tulevansa, vaan ei\nhäntä vielä seitsemänkään tienoilla näkynyt. Luultiin jo, että ehkä\nonkin hän kaikki tuumansa siksensä jättänyt eikä tulekaan, peläten\nvarmaan minunkin siellä olevan. Vaan mitäs luulette? Olimme menneet\nMarin kanssa portille, -- minä aioin jo vähän ruveta kotiapäin\nlähtemään ja Mari oli muuten vain niinkuin saattaaksensa tullut, --\nniin näimme hänen tulla kihnuttavan alanenänä katua pitkin meitä\nkohti. Mari oikein säikähti hänet nähtyänsä ja tahtoi, että menisimme\nhäneltä jonnekin piiloon, vaan minä sanoin, että \"ollaan me vain\ntässä, niin näkee hän, että olemme häntä odottamassa\". Ja kun hän\nsitte portille tuli, niin kätteli hän Maria ja puhutteli, vaan minua\nei ollut huomaavinansakaan. Kauan aikaa kyseli hän Marilta yhtä ja\ntoista ja sitte vasta katsoi sameilla silmillään vieraasti minuun,\nikäänkuin ei olisi tuntenutkaan, ja kysyi: \"kukas se tämä vieras on?\"\n-- \"On se niin vieras\", sanoi Mari, \"että jollei Antti sitä tunne,\nniin voin sanoa, että se on minun sulhaseni.\" -- \"Mitä? Sulhanenko?\nEikö joutavia. Tämä poika se vain Marin sulhaseksi kelpaa\", sanoi\nAntti ja heitti viinasta hervottoman kätensä Marin kaulaan. Mutta\nMari pääsi kuitenkin riuhtaisemaan irti ja juoksi minun taakseni.\nSanaakaan sanomatta tartuin minä Antin ryntäisiin ja tahdoin nakata\nhänet maahan, mutta hän oli saanut kiinni lystriinitakistani ja\nrepäisi siitä hihan ja selkämyksen halki. Vaan silloin minä vihastuin\nniin, että koppasin hänet käsiini ja paiskasin pihan kivitystä\nvastaan maahan ja annoin hänelle jalallani aika potkun kylkeen. Sillä\nvälin oli Mari juossut kadulle ja alkoi poliisia huutaa, mutta kun\nei poliisia ollut näkyvissä, niin tuli hän takaisin, tarttui minua\nkädestä ja ennenkuin Antti ehti kämpiä ylös, veti hän minun perässään\ntoisella puolen katua olevan suuren kivitalon pihaan. Sitte vasta\npääsi Antti kadulle ja kun ei hän siellä ketään nähnyt, niin alkoi\nhän huutaa ja meluta ja vuoroonsa poliisia huutaa, joka saapuikin\nsitte paikalle. Mutta Antti korjattiinkin siksi yöksi putkaan ja me\npääsimme hänestä sekä koko asiasta niinikään irti.\n\n-- Sepä kävi varsin sukkelasti, ilmaisin minä siihen riemuni.\n\n-- Hyvinhän se sillä kertaa kävi, vaan älkää luulko, että hän vielä\njätti Marin silläkään rauhaan. -- Seuraavana päivänä, noin kymmenen\naikaan, niin jo näkee Mari keittiönsä ikkunasta, että Antti astuu\npihan poikki keittiön portaita kohti hänen luo tullaksensa. Ja\nminnekäs se Mari raukka enää päästäkään voi, kun Antti hänen jo oli\nikkunasta huomannut eikä hänellä ollut aikaa juosta ulko-oveakaan\nlukkoon panemaan. Anteeksi hän muka tuli pyytämään eilisestä\nkäytöksestänsä ja alkoi sitte Maria kiusata, että hän tulisi minua\nhakemaan ja että me kolmen lähdettäisiin \"sovinto-olutta\" juomaan,\njota varten hän jo oli sanonut kymmenen pottua tilanneensakin.\nJa niin oli hän Maria kiusannut, että hän oli hänestä aivan\npääsemättömissä eikä hän häntä muutoin pois lähtemään saanutkaan,\nkuin lupaamalla täyttää hänen pyyntönsä. Mikäs siinä tyttöparan muu\nhänen tuskassansa auttoikaan? Hyvä se hänestä oli, kuin silläkin\nlailla luuli hänestä irti pääsevänsä...\n\nMinä olin silloin työssä, kun he tulivat minua hakemaan. Voittehan\narvata kummastukseni, kun näin Marin tulevan yhdessä Antin kanssa,\nja monellaiset olivat ne tunteet, jotka alkoivat minussa silloin\ntaistella. Mari juoksi heti minun luokseni ja kertoi, kuinka asian\nlaita oli. Mutta minä sanoin suoraan, ett'en voinut tulla, koska\nminun täytyi olla työssä, ja ett'en siitä pääsisi koko päivänä irti.\nKotiaan Marikaan ei tahtonut mennä, sillä hänellä olisi silloin ollut\nAntti varmaan kintereillään, jonka tähden kauan aikaa tuumittiin,\nmitä oli tehtävä, Antti kun penäsi lähtemään, pyytäen kaikilla\ntavoin anteeksi minulta sekä luvaten muka korvata eilen karsimani\nvahingon. Kovin ei tehnyt mieleni lähteä, mutta kun hän vakuutti\nseuraavana aamuna lähtevänsä kaupungista pois eikä koskaan sitte enää\nkiusaavansa Maria ja sentähden tahtovansa meistä sovinnossa erota,\nniin mikäs siinä auttoi muu, kuin suostuminen tuon pääsemättömän\nkiusaajan pyyntöön. Päivällistunnilla lupasin sitte lähteä juomaan\nlasillisen olutta, ei muuta, ja siksi aikaa täytyi heidän odottaa\nminua. Eikä siinä odottamistakaan ollut enää, kuin tunnin verta\nkaikkiaan.\n\nSovinto-oluensa toimitti Antti eräälle nurmikolle Arkadian tullin\nluo. Sinne lähti hän jo vähää ennen meitä ja kun me sinne tulimme,\nniin oli siellä nurmella, vähän syrjässä, pari tyhjää, rikottua\npulloa, jotka varmaan Antti itseksensä oli tyhjentänyt kuraasia\nsaadaksensa. Sillä, niinkuin nyt perästäpäin huomaan, tämä kaikki\noli häneltä edeltäpäin ja tarkkaan mietitty. Vaan kukas häntä näin\nsalakavalaksi luullakaan voi!? Me olimme asettuneet nurmikolle\nistumaan -- Mari istui minusta oikealle ja vähän niinkuin vastapäätä\nminua, Antti taas vasemmalla puolellani ja jotenkin likellä minua\n-- ja Antti puhui kaikellaista, puita heiniä, milloin ikäänkuin\nosottaen katumustaan eilisestä teostansa, milloin taas sekoittaen\nsiihen lorujansa rakkaudestaan, -- näkyi, että hän jo taas alkoi olla\npäissänsä, sillä varmaan oli hän jo jotakin ryypännyt, ennenkuin\nMarin luo tuli. Me Marin kanssa olimme enimmäksemme vaiti, ett'emme\nvain jotenkin häntä suututtaisi. Yhden pullon olimme juoneet ja\nminä aloin pyytää Maria lähtemään pois, mutta silloin alkoi Antti\njälleen kiusata, että joisimme vielä toisenkin. Vaan minä kielsin\njyrkästi, sanoen, ett'emme juo enää tippaakaan ja että minun täytyi\nlähteä päivällistä syömään. Silloin, yht'äkkiä, ennenkuin mitään\naavistaakaan ehdimme, oli Antti sivaltanut puukon tupestansa ja\niski minua takaa selkään, sanoen: \"Täss' on sulle sitte sovintoa\neilisestäkin, perkeleen sulhanen!\" Tunnettuani iskun keuhkoissani,\nkoetin hypähtää ylös, vaan kaaduin suulleni edessäni istuvan Marin\nsyliin, joka kiljahti ja siunasi itsensä säikähdyksestä. Tuota\npikaa sai Mari kuitenkin huudetuksi apua viertotieltä, jossa,\npaitsi poliisia, sattui muutamia miehiäkin olemaan. Antti, joka ei\nyrittänytkään pakoon lähteä, otettiin kiinni ja vietiin poliisin\nhuostaan, jonne Marinkin vieraana miehenä täytyi seurata. Minut taas\ntuotiin heti paikalla tänne...\n\nPohjolaisen tästä tapauksesta kertoessa, hänen rintaansa ikäänkuin\nahdisti viha, minkä huomasin selvään hänen äänestänsä.\n\n-- Sepä vasta oli raakaa kostoa, -- en minäkään voinut olla mieltäni\nosoittamatta.\n\n-- No, niin kehnoa, että semmoista voi ainoastaan kurjin pelkuri\ntehdä, -- lisäsi toinen.\n\n-- Kun nyt Jumala suo, että paranette, niin olette ainakin päässeet\nhänestä i'äksi vapaiksi, sanoin jälleen.\n\n-- Onhan sillä pahalla aina jotakin hyvääkin muassansa, mutta\npaljon tästä minulle nyt haittaa on. Kulunee pitkä aika, ennenkuin\nkelvollisesti työhön kykenen ja sitte tuo oikeuden käynti, ilman\nsitä, että Mari raukalle tästä on ollut hyvin ikävä olla. Tuskinpa\nhän vielä tietänee, olenko minä hengissä vai en.\n\n-- Kyllä kai on hän tänne lähettänyt jonkun hoitajattarelta\nkuulustelemaan terveyttänne, ehkäpä on itsekin käynyt, vaikkei häntä\nvielä ole puheellenne päästetty.\n\n-- Sehän se minuakin huolettaa, kun en ole hänen kohtalostansa\nmitäkään tietoja saanut, -- ilmaisi Pohjolainen mielipahansa: --\nvaikka jo olen täällä kohta kolme vuorokautta ollut.\n\nMinä koetin lohduttaa häntä paraimman mukaan ja puhelin sitte yhtä ja\ntoista hänen kanssansa sekä vielä hänen menneestä elämästänsä että\ntulevaisuuden toiveistansa. Sen jälkeen kehoitin häntä jälleen hiukan\nnukahtamaan ja kun hän nukkui, niin kävin minä Horatiustani lukemaan.\nSitä lu'in sitte koko iltapuolenkin, puhellen väliin seuralaisteni\nkanssa, ja se päivä kului siten hyvinkin pian. Seuraavana aamuna\ntoivoin jo pääseväni kotia sillä ehdolla, että kävisin sairaalassa\nvain joka päivä haavaani näyttämässä, mutta en päässytkään. Minun\ntäytyi olla siellä vielä huomisenkin yli. Vaan kaikesta, mitä\nsairaalassa oloni aikani olin nähnyt ja kuullut, ei olisi mitään\neheää tullut, ellen olisi siellä sitäkin päivää ollut.\n\nTuskin olivat lääkärit seuraavana aamuna kiertokulullansa meidän\nhuoneessamme käyneet, niin tuli hoitajatar sisään ja ilmoitti\nPohjolaiselle, että siellä oli muudan nainen, joka pyrki päästä hänen\npuheellensa, jos hän jaksoi ottaa häntä vastaan. Nuori mies kohottihe\nilosta istualleen sänkyyn ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin\njaksoi puhella morsiamensa kanssa. Mariksi arvasi hän heti sen naisen.\n\nTämä oli pienenläntä, hento, tummaverinen nainen, joka astui sisään.\nHänen ruskeiden silmiensä raukea katse löysi heti vuoteen, jossa\nhänen sulhonsa makasi. Ketterin askelin riensi hän vuoteen luo ja\ntarttui häntä vastaan ojennettuun käteen. Hänen poskensa punoittivat,\nne oikein hehkuivat, ja hänen rintansa kohoeli taajaan, ikäänkuin\nkiireisen astunnan jälkeen. Hänen silmissään kiiluivat kyyneleet.\n\n-- Jumalan kiitos, että sinä jo näin terve olet, Johannes! --\nkuiskasi hän puoliääneen, ikäänkuin ujostellen minua.\n\n-- Ei minun mikään hätä ole, mutta kuinkas sinun laitasi on ollut?\nMissä sinä olet ollut näinä päivinä ja mitenkä sinä jaksat? -- kysyi\nhänen sulhasensa.\n\nHe ikäänkuin eivät tietäneet, mitä toisillensa sanoisivat, mistä\nalkaisivat ja, näköjään, vaivasi minun läsnäoloni heitä. Minä olisin\ntahtonut jättää heidät kahden kesken, mutta toiselta puolen olin\nliian utelias näkemään ja kuulemaan kaikki. Kun Mari oli hänelle\njotakin kuiskannut vastaukseksi, keskeytin minä hänen ja sanoin:\n\n-- Puhukaa vaan kaikki ihan vapaasti, sillä minä tiedän kaikki, mitä\ntähän saakka on tapahtunut teille. Sulhasenne on minulle kaikki\nkertonut.\n\nHe katselivat molemmat toisiansa merkitsevästi.\n\n-- Niin, puhu vain ujostelematta, Mari, sanoi sitte Pohjolainen. Minä\nolen jutellut herralle kaikki, mikä on tähän onnettomuuteemme syynä\nollut.\n\nMari katsahti minuun ja hymyili kyyneleiden läpi, mutta taaskin\nhiukan kainostellen, niinkuin hän samalla olisi iloinnut siitä, että\njoku otti osaa heidän kohtaloonsa, vaan myöskin hävennyt sitä, että\nvieras tiesi heidän salaisuutensa.\n\n-- Enhän minä oikein tiedä... pitäisikö minun jo...? Minä olen niin\niloinen, kuin näen sinun näinkin hyvässä tilassa... mutta nyt tuli\nminulle lisäksi toinenkin suru, puheli Mari katkonaisesti ja kääri\nauki nenäliinastaan kirjeen.\n\n-- No, mikä nyt on? kysyi Johannes. -- Mikä kirje se on? Mistä se on?\n\n-- Se on kotoa.\n\n-- Onko mitä tapahtunut?\n\n-- On.\n\nMari pyyhki silmistään pois niihin kerääntyviä kyyneleitä.\n\n-- Mitä? Puhu! Älä salaa mitään! kiirehti Johannes.\n\n-- Tämä kirje on äidiltäni. Hän pyytää minua niin pian kuin suinkin\ntulemaan kotia. Minun isäni on äkkiä kuollut.\n\n-- Kuollut?! huudahti Johannes.\n\n-- Kuollut?! -- tulin minäkin kummastustani ilmaisseeksi.\n\n-- Niin... Halvaukseen... ihan äkkiä, lisäsi Mari. Me olimme kaikki\nkolme vaiti. Vähään aikaan ei kukaan kukaan puhunut sanaakaan. Minä\naloin sitte ensiksi sanoen:\n\n-- Kummallista kuitenkin, kuinka Jumala kaikki parhainpäin kääntää.\nPaljonhan teillä on ikävyyksiä ja onnettomuuksia ollut ja suruhan\nse on teille tämä Marin isän kuolemakin, mutta jos taas toiselta\npuolen asiaa katselee, niin näyttää aivan, kuin Jumala nyt tahtoisi\nruveta palkitsemaan teitä kaikista kärsimyksistänne. Nythän ei tuo\nSillankorvan Antti enää voi teitä vaivata eikä kenenkään puolelta\nliene vastuksia teidän naimisellenne, koska kuulin, että morsiamen\näiti on ai'ottua liittoanne päinvastoin suopein silmin katsellut.\nIhmisten silmillä katsoen ei tässä luulisi siis olevan muuta, kuin\nhyvää sekä teille että kaikille teidän omaisillenne. Toivokaamme\nvain, että sulhanen pian paranee ja pääsee pois tästä ikävästä\nsairaalasta.\n\n-- Niinhän se on. Jumalaahan kaikesta kiittää tulee, mitä Hän\ntekee, vaikka ihminen aina ei heti Hänen tekojansa ymmärräkään, --\nmyöntelivät molemmat.\n\nJa sen jälkeen puhelivat he vielä yhtä ja toista keskinäisistä\nasioistansa. Mari sanoi tahtovansa lähteä kotia äitinsä luo, niin\npian kuin vain oli ehtinyt antaa siitä tiedon herrasväellensä\nja nämä olivat hankkineet itsellensä toisen palvelijan sijaan.\nSiihen oli, näet, kuluva vielä jonkun aikaa, joten hän toivoi\nJohanneksen pääsevän pois sairaalasta ennen hänen lähtöänsä ja hän\nsiinäkin suhteessa voisi olla levollinen. Johannes puolestansa\ntaas koki parhaimman mukaan lohduttaa morsiantansa, ettei hänestä\nitsestänsä enää mitään pelkoa ollut. Sanoi vain jo kovin haluavansa\npois sairaalasta, jossa hänelle muka oli tuleva ikävä minun pois\nlähdettyä. Sitte he erosivat tyytyväisillä mielin -- pikaiseen\nnäkemään saakka, sillä Mari lupasi nyt joka päivä käydä Johannestaan\nkatsomassa...\n\nSeuraavana aamuna pääsin minä lähtemään ja toivotin kumppanilleni\npikaista parantumista.\n\n-- No, luultavasti voitte sitte ennen pitkää häänne viettää? --\nsanoin lähtiessäni.\n\n-- Toivottavasti syksyllä, ell'ei Jumala mitään esteitä pane, vastasi\ntoinen hyvillä mielin.\n\nMinä toivotin siihen onnea, sanoin hyvästi ja erosin.\n\nPietarissa 1888.\n\n\n\n\nNIMINEUVOS\n\n\nHän oli noita pikku virkamiehiä, noita \"ikuisia nimineuvoksia\",\njoista ei koskaan loppua tule Pietarin virastojen vilinässä.\n\nMinä näin hänen usein eräässä hyvin vilkasliikkeisessä, huokeassa\nruokapaikassa. Istuinpa usein hänen kanssaan saman pöydän ääressä,\nistuimme ja söimme vastatusten, niin että lopulta jo olimme vähän\nniinkuin tuttuja. Eikä ihan tuttujakaan, sillä emme me koskaan\ntoisiamme tervehtineet, mutta jos minä jo satuin olemaan syömässä,\nkun hän tuli, niin ajattelin minä aina: \"kas tuossapa hänkin tulee\"\nja varmaan ajatteli hänkin minut nähdessään, että \"jopa se tuokin on\nsyömään ehtinyt\".\n\nJa hänen tulonsa erotti niin hyvin aina muista tulijoista, ett'ei\ntarvinnut katsoa sinnepäinkään. Hän oli, näet, hiukan ontuva ja siitä\nsyntyi tuollainen omituinen askelten kapse, joka heti koskee korviin,\nniinkuin seinäkellon epätasainen tik-tak. Hänen toista askeltaan\nkuuli hyvin vähäisen, se läpsähti vain pehmoisesti, mutta toinen\nkolahti hyvin kovaan lattiata vastaan. Ja siitäpä sen aina tiesin\nnäkemättänikin, että \"kas tuossapa hänkin tulee\".\n\nKesäaikaan -- ja kesäaikaan, monta vuotta perätysten, minä hänen\ntavallisesti näinkin -- oli hän puettu harmahtavaan, hiilakkaaseen,\nvuorittomaan lystriinipalttooseen, jota hän ei koskaan jättänyt\novenvartijalle, vaan tuli palttoo päällä saliin, jossa hän sen riisui\nyltään ja laski syömäajaksi tuolinsa selkäimen yli. Tämän teki\nhän joko siitä syystä, ettei tarvitsisi ovenvartijalle juomarahaa\nantaa tahi pelosta, ettei palttoo tulisi vahingossa vaihdetuksi\ntahi ehkäpä molemmistakin syistä. -- Sormissa oli hänellä aina\nharmaat säämiskähansikkaat, joita hän myöskin, aivan kuin määrätyn\nasetuksen mukaan, otti sormistaan ja laski hattunsa sisään ikkunalle,\npaperisalkkunsa päälle.\n\nMuutoin oli hän tuollainen pikkuruinen miehen kuippana ja hyvin\nlaiha, laiha kuin lastu. Varsinkin koskivat silmiin laihuutensa\ntakia hänen pienet kätensä pitkine sormineen, mutta kauniine, hyvin\nhoidettuine kynsineen. Sanotaan, että tuollaiset pitkät, kuivat\nsormet ovat keuhkotautisen merkkejä ja tässä tapauksessa olisivat\ntätä olettamusta vahvistaneet myöskin miehen sisään vajonneet,\nkalpeat posket, joissa ikäänkuin hehkui punaisia täpliä. Hänen\nsilmänsä olivat hyvin syvällä kuopissaan, mutta ei se ollut syynä\nsiihen, etten hänen katsettansa koskaan nähnyt. Ei, -- vaan hän ei\nkatsonut kehenkään milloinkaan, tuskin katsoi hän silmälasiensakaan\nläpi, vaan aina, niinkuin minusta näytti, niiden alitse. Hänen\notsansa oli tavattoman korkea, mutta enemmän sen tähden, että hän\nedestäpäin oli hiukan kaljupäinen ja että hänen muutoin pitkät\nhiuksensa olivat kovin harvat. Samoin oli hänen leukapartansa niin\nhatara, että hänen laihan, kuivan kaulansa esiinpistävä aataminpala\nvarsin hyvin näkyi sen läpi. Mutta eniten kuitenkin herätti huomiota\nhänen kasvoissaan hänen, aivan kuin luumu, sinertävän punainen,\nlitteähkö, paljon merkitsevä nenänsä.\n\nKun tämä ruokavieras istuutui i'äti saman pöytänsä ääreen, riensi\npalvelija -- lyhytkasvuinen, mustaviiksinen tataarilainen -- hänen\nluoksensa, nyökäytti, mitäkään sanomatta, hänelle päätään ja pani\nsuunsa leveään, mutta kylmän kohteliaaseen hymyyn. Tämä hymy näytti\nminusta aina hyvin omituiselta sen takia, että miehen suupielet\nyht'äkkiä venyivät niin pitkälle kuin suinkin ja vetäytyivät taas\nyht'äkkiä paikoilleen, näyttämättä samalla mitäkään ilmettä hänen\nsilmissään tahi kasvojensa juonteissa. Se tapahtui tuossa tuokiossa\nja katosi ikäänkuin poispyyhittynä. Samallaista hymyä en ole koskaan\nkellään nähnyt. -- Tataarilainen pisti ruokalistan ruokavieraansa\nnenän alle ja tämä tarttui siihen molemmin käsin, tutki sitä kauan\naikaa, aivan kuin se olisi ollut hyvin tärkeä paperi, jonka hän oli\nsaanut puhtaaksi kirjoitettavaksi ja joka oli Keisariin saakka menevä\nja vasta tyystin harkittuaan määräsi hän, mitä ruokalajeja tahtoi\nsyödä.\n\nJa olisittepa nähneet, kuinka hän söikin! Söi hitaasti, vakavasti,\nnauttimalla joka lusikallisesta, joka palasesta, jonka hän\npisti suuhunsa, melkein samaan tapaan, kuin hän luultavasti\nnautti virastossaan puhtaaksi kirjoittaessaan, kielenkärki\nulkona suupielestä, pyörittämällä päätään sen mukaan, kuin hän\nkirjaimiaankin paperille pyöritteli. Päivällisaika oli hänestä pyhä\nhetki, sen näki selvään. Ja varmaan oli se hänen ainoa pyhä hetkensä\npäivässä, sillä kaikesta päättäen ei hän syönyt kuin kerran päivässä,\nellei ota lukuun hänen aamu- ja iltateetään, jota hän kotonaan\nnautti, ja luultavasti yhtä hartaasti sitäkin.\n\nYhden ryypyn vieras tavallisesti otti, mutta isonlaisen, ja otti\nsen, ei ennenkuin kävi soppaa syömään, vaan vasta sitte kun oli sitä\nsyönyt noin neljä, viisi lusikallista. Ja ryypynkin otti hän yhtä\nhartaasti. Nosti verkalleen ryyppylasin huulilleen, kallisti hiljaa\npäätään taaksepäin, niin että hatara leukaparta nousi vaakasuoraan\nilmaan, ja antoi lasin sisällyksen tyynesti vuotaa kulkkuunsa.\nVaan hänen tätäkään temppuaan tehdessään en nähnyt koskaan hänen\nsilmiänsä, sillä sen mukaan kuin hän kallisti päätään taaksepäin,\nsulkeutuivat, aivan kuin mannekiinin silmät, hänen silmäluomensa\nkiinni tyyneen, autuaalliseen nautintoon ja aukenivat jälleen yhtä\nhitaasti sen mukaan kuin hän nosti päänsä pystyyn. Ryyppylasin laski\nhän sitte levollisesti pöydälle ja teki samalla pienen näpsäyksen\ntoisen kätensä sormilla. Ja sitä ei hän unhottanut ihmeenkään vuoksi\nkoskaan tehdä. Samaan tapaan aivan tyhjensi hän sitte ne kolme\nsuurta olutlasiakin, jotka hän ikäänkuin säännönmukaisesti joka\npäivälliseksi nautti. Tämä verraten suuri määrä juomaa kummastutti\nminua kovin sen luulon perustuksella, mikä minulla oli hänen\nelinehdoistansa, koko hänen olemuksestansa ja esiintymisestänsä\npäättäen. Mutta kaikissa tapauksissa selitti mainittu seikka\nvarmuudella hänen nenänsä silmään pistävän värin, tuon aivan kuin\nluumun sinertävän punaisen värin.\n\nNämä pienet havaintoni olin tehnyt monena kesänä, käydessäni tässä\nruokalassa syömässä. Olipa minusta ikäänkuin huvittavaakin käydä\nsiellä saadakseni nähdä tuota toista ruokavierasta ja hänen harrasta\nsyöntiään säännöllisine temppuineen. Ja yhtä säännöllinen oli hän\nsiellä käynnissäänkin, joka aina tapahtui määrätyllä tunnilla. Ylen\nharvoin, ja sekin yhtä säännöllisesti, tapahtui kuitenkin, että hän\noli päivän poissa. Mistä syystä se tapahtui, sen sain kuulla vasta,\nkun vieras oli kokonaan laannut siellä käymästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErään kerran tulin, näet, jälleen tähän samaan ruokapaikkaan.\nIstuuduin tavallisen pöytäni ääreen. Pieni, mustaviiksinen\ntataarilainen riensi, ruokalista kädessä, luokseni, nyökäytti\npäällään minulle hyvänpäivän ja pani suunsa tuohon ainaiseen leveään,\nkylmän kohteliaaseen hymyyn.\n\nMinä määräsin ruokalajit.\n\nSyötyäni päivällisen ja nähtyäni, ettei entinen pöytäkumppanini\ntullutkaan, vaikka oli hänen tavallinen ruokatuntinsa, menin\npuhuttelemaan tiskinsä takana seisovaa ravintolan isäntää\ntoivossa saavani kuulla häneltä jotakin. Tämä oli punapartainen,\nepämiellyttävän näköinen juutalainen, mutta kohteliaisuudesta pidin\nvelvollisuutenani toisinaan vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja.\n\n-- Onkos minun entinen pöytäkumppanini sairas, koska en häntä ole\ntäällä tänään nähnyt? -- kysyin lopuksi.\n\n-- Hän käski toivottamaan teille pitkää ikää, -- vastasi isäntä\nvenäläiseen tapaan.\n\n-- Mitä! Onko hän kuollut? Ja koska? lausuin kummastukseni.\n\n-- Pari viikkoa sitte. Joi itsensä kuoliaaksi.\n\n-- Niin säntillinen mies! Ja minä kun luulin, ettei hän kykenisi\njuomaankaan muutoin, kun säännön mukaisesti, niinkuin hän täällä\nsyödessään teki!\n\n-- Aivan oikein. Niinpä hän tekikin.\n\n-- No, vaan kuinkas se sitte...?\n\n-- Nähkääs, miten se tapahtui. Olen tosin jo monelle saanut kertoa\nsaman asian, sillä tuo ontuva nimineuvos (olin siis arvannut oikein,\nluullessani miehen olevan nimineuvoksen) näkyy herättäneen yleistä\nhuomiota, mutta pitäähän se toki kertoa teillekin, koska olitte\npöytäkumppania. -- Minä tunsin hänet jo kauan, -- siitä asti jo kun\ntämän ravintolaliikkeeni alotin. Hän asui täällä aivan likellä, --\nmuutaman talon päässä täältä -- ja kävi täällä melkein joka päivä\nsyömässä. Miksi sanon \"melkein\", saatte kohta kuulla. En tiedä,\nkuinka hän, ontuva ja heikko kun oli, jaksoi monesti päivässä kavuta\nylös viidennen kerroksen ullakkokamariin, jossa hän yksinään, kuin\nhämähäkki nurkassaan, asuskeli. Tuon pienen, matalan koppinsa oli\nhän vuokrannut eräältä vanhalta kirjurin leskeltä, jolle hän siitä\nmaksoi kuusi ruplaa kuukaudessa, saaden siitä hinnasta myöskin\nhuonekalut -- tietysti vain kehnon sängyn, huojuvan pöydän ja\nsamallaisen rottinkituolin, jonka istuin oli puhjennut -- palveluksen\nsekä teekeittiön aamuin ja illoin. Koko hänen palkkansa, minkä hän\nsai kaupunginpäällikön kansliasta, jossa hän puhtaaksikirjoittajana\npalveli, taisi olla neljäkymmentäviisi ruplaa kuukaudessa. Ja sillä\nhän eli, elipä, verraten puhuen, jotenkin hyvin. Tietääkseni ei hän\nkotona syönyt muuta, kuin mitä vähäisen vehnäleipää teeksensä osteli,\nmutta täällä hän kävi päivällistä syömässä ja söi, niinkuin olette\nsuvainnut nähdä, hyvin hartaasti, koko vuorokauden varalle.\n\nVirassaan kuuluu hän olleen hyvin uuttera ja niin säntillinen,\nettei paremmasta mihinkään. Tuli lyömälleen virkaansa, kirjoitti\nhyvin kauniisti, vaikka tosin hitaanlaisesti ja käytöksessään\noli hän nöyrä ja siisti. Mutta yksi vika hänellä oli, vaikka ei\nsitäkään kansliassa vikana pidetty, koska hän senkin toimitti aivan\nyhtä säännöllisesti kuin muuta virkaansa. Hän, näet, joi kerran\nkuukaudessa ja oli silloin aina yhden päivän poissa virastaan. Ja\nsilloin ei hän käynyt täälläkään syömässä. Mutta koska kansliassa\ntiedettiin, että nyt hänen juomapäivänsä tulee, niin voitiin asettaa\nkirjoituksetkin sen mukaan ja sentähden tuo pieni teko hänelle\nmielelläänkin anteeksi annettiin hänen muiden, monessa suhteessa,\nsuurtenkin ansioittensa vuoksi. Hänen juomapäivänsä, näet, sattui\naina yhteen palkan maksupäivän kanssa. Sillä vielä samana päivänä,\njolloin hän kuukautisen palkkansa sai, kävi hän täällä päivällisellä,\nmutta varma oli, ettei hän sitä seuraavana päivänä syömään tullut.\nJa kun hän sinä päivänä syömästä läksi, niin tuli hän aina hilpeällä\nmielellä tähän näin tiskin luokse, kertoi saaneensa palkkansa ja\nmaksoi koko kuukauden päivälliset. Sitte otti hän minulta hyvästi ja\nlausui aina samoilla sanoilla: \"Huomenna taas en tule päivälliselle,\nsillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän\nkuukauden surut talteen.\" Palkastaan hän, näet, oli määrännyt vissin\nsumman tätä \"reissuaan\" varten ja joi silloin niin, ettei kyennyt\nseuraavana päivänä liikkumaan minnekään. Mutta kolmantena päivänä oli\nhän taas lyömälleen virassansa sekä täällä päivällisellä. Semmoinen\nse oli hänen unholaan matkansa, jonne hän tahtoi surunsa jättää.\n\n-- Omituinen mies! -- lausuin minä.\n\n-- Niin. Mutta tapahtuipa pari viikkoa sitte, ettei hän enää mennyt\nvirkaansa eikä tullut tänne syömäänkään. Päivällisen jälkeen samana\npäivänä, kun hän oli saanut kuukausipalkkansa, tuli hän luokseni,\nmaksoi ja sanoi minulle: \"Huomenna taas en tule päivälliselle,\nsillä matkustan yhdeksi päiväksi unholaan. Pitää viedä sinne tämän\nkuukauden surut talteen.\" Ja unholaan hän kyllä matkustikin, mutta\ntakaisin ei hän sieltä koskaan palannut. Hän oli, näet, sen päivän\njälkeisenä päivänä humalapäissään lähtenyt ulos ullakkohuoneestaan,\nkompastunut portailla ja pudonnut niin pahasti, että parin tunnin\nkuluttua heitti henkensä. Sääli oli miestä, sillä olisihan hän toki\nvähän paremman lopun ansainnut.\n\n-- Sääli! Sääli! -- Kiitoksia kertomastanne ja suokaa anteeksi, että\nvaivasin. Hyvästi! Täytyy rientää.\n\nKumarsin ja lähdin.\n\nEikä nimineuvos sen koommin enää sen pöydän ääressä istunut. Toisia\nkyllä tuli hänen paikallensa, mutta kaikki -- tavallisia ihmisiä vain.\n\nPietarissa v. 1889.\n\n\n\n\nKSENIA\n\nErään haudanvartijan kertomuksen mukaan.\n\n\nKaikki varmaan tietävät, että Keisarimme [Tämä kertomus on\nkirjoitettu Aleksanteri III hallituksen aikaan. Tapahtuma on\nsiltä ajalta, jolloin hän itse vielä oli perintöruhtinas.] ja\nSuuriruhtinaamme vanhimman tyttären nimi on Ksenia, mutta ani harva\ntietänee, kuinka hän tuli tämän nimen saaneeksi.\n\nJos suvaitsette, kerron sen teille. Toivon, ettei sensori löydä\nmitäkään luvatonta tästä viattomasta tarinasta, ellei se olisikaan\naivan niin, kuin olen kuullut sen kerrottavan. Toivon myöskin, että\nsuotte minulle suosiollisesti anteeksi, etten kykene sitä kyllin\nkauniisti kertomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuriruhtinas, nykyinen Perintöruhtinas Nikolai Aleksandrovitsh\nsairasti kovaa lavantautia. Hovin parhaimmat lääkärit vartioivat\nvuoron perään sairaan vuoteen ääressä. Anitshkovin palatsissa ei oltu\npitkiin aikoihin yöllä valoa sammutettu. Kärsimättöminä odottivat\nihmiset joka aamu sanomalehtiä saadaksensa lukea bulletiinejä ja\nkuullaksensa edes sanankin lohdutusta, toivoa. Mutta vieläkin\nkärsimättömämpinä rukoilivat sairaan korkeat vanhemmat taivaalta\nlohdutusta, toivoa...\n\n-- Mitä sanoo Botkin? -- kysyy Hänen Keisarillinen Korkeutensa Maria\nFeodorovna eräänä aamuna korkealta puolisoltansa. -- Onko parempi?\n\nSuuriruhtinas, Perintöruhtinas pudistaa vastaukseksi päätään ja\npusertaa kyynelkarpalon silmäpieleensä.\n\n-- Montako astetta on kuume?\n\n-- Kello kahdeksan oli 39,3° ja nyt, parin tunnin kuluttua, jo 40,1°.\nKylmät ammekylvyt vähentävät tuskin ollenkaan kuumetta.\n\nSuuriruhtinatar purskahti jälleen katkeraan, hurjaan itkuun.\n\n-- Eikö siis toivoa mitään, ei mitään?!\n\nPerintöruhtinas poistuu synkkänä kuin syystaivas.\n\nLäheiset hovinaiset koettavat lohduttaa Suuriruhtinatarta.\n\n-- Jumala on armollinen! Hän kuulee Teidän Korkeutenne rukoukset! Hän\nauttaa kyllä! -- lohduttaa vanha ruhtinatar W---- ja pyyhkii myöskin\nkyyneleitä itkettyneiltä poskiltansa.\n\n-- Lähettäkää käsky Kasanskin katedraalikirkkoon, että lakkaamatta on\npidettävä esirukouksia Suuriruhtinaan puolesta!\n\nKäskyä lähdetään viipymättä täyttämään.\n\n-- Oi, minä olen rukoillut Neitsyt Mariaa, ihmeitä tekevää Nikolaita\nja muita pyhimyksiä, olen luettanut esirukouksia ja lakkaamatta\npoltattanut kyntteleitä luostareissa ja kirkoissa, vaan kaikki turha!\nHerra ryöstää minulta viimeisenkin toivon!!... En tiedä enää, mitä\nkoettaakaan!... Ja minä antaisin vaikka mitä, minä tekisin kaikki,\njos vain tietäisin jonkin voivan pelastaa rakkaan esikoiseni.\n\n-- Teidän korkeutenne, lausui ruhtinatar W----, viimeiset sananne\nantavat minulle rohkeutta tehdä Teidän Korkeudellenne pienen\nesityksen, joka minulla jo kauan on sydämelläni ollut. Suvaitsetteko\nminun lausua se?\n\n-- Jospa voisitte, hyvä ruhtinatar, neuvoa apua! Puhukaa!\n\n-- Teidän Korkeutenne, suonette anteeksi, että tällaisella hetkellä\nesitän näin yksinkertaisen koetuskeinon, joka, jos suvaitsette\nsiihen turvautua, ehkä tulee olemaan yhtä epävarma, kuin kaikki\nmuutkin tähän asti käytetyt. Mutta hädässähän usein usko on suurin\nja Herran näkymätön käsi myöskin yksinkertaisimmassa keinossa läsnä.\n-- Teidän Korkeutenne! Monta kymmentä vuotta sitte sanotaan täällä\nPietarissa olleen erään Ksenia-nimisen ihmeitä tekevän vaimoihmisen.\nHäntä pidettiin mielipuolena. Missä hän asui, millä eli, sitä ei\ntietänyt kukaan. Mutta Kasanskin kirkon ovella hänen nähtiin aina\nJumalanpalveluksen aikaan seisovan almuja kerjäämässä. Ja siellä\nainoastaan tapasi hänen, jos ken tahtoi kysyä häneltä neuvoa tahi\npyytää hänen apuansa taudeissa tahi muissa onnettomuuksissa. Sillä\nyleisesti tunnettu oli, että kun kaikkea muuta apua oli turhaan\nkoetettu, niin saattoi Ksenia melkein aina auttaa. Hänessä sanotaan\nolleen Herran voiman. Hän rukoili kauan, usein koko yön, yksin\nsairaan vuoteen ääressä ja sairas parani. Eikä Ksenia koskaan ottanut\nmaksua avustaan, vaikka almua muutoin kerjäelikin. Näin salaperäinen\nja hämärä oli koko hänen elämänsä, joka vihdoin loppui, kun hän oli\n83 vuoden vanha. Ja kuollessa ei häneltä jäänyt jälkeen mitään, ei\nainoatakaan kopeikkaa. Mutta kuitenkin kuuluu hän tehneen kalliin\ntestamentin: \"Rukoilkaa minun haudallani\", oli hän kuolinvuoteellaan\nsanonut, \"niin rukoilen minä taivaassa Herraa auttamaan teitä teidän\nvaivoissanne.\" Ksenia on haudattu Smolenskin hautuumaahan. Hänen\nhaudallansa on vain yksinkertainen puuristi, mutta tämän ristin\njuurella on moni ylhäinenkin jo käynyt rukoilemassa ja apua anomassa,\nkun maallinen apu on ollut turha, ja aina ovat he jonkun ajan\nkuluttua palanneet sinne takaisin kiitosrukousta pitämään sieltä avun\nlöydettyään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli tuntia tämän jälkeen ajoivat Suuriruhtinattaren vaunut\nAnitshkovin palatsin portista ulos Nevskille, kulkien Amiraliteetille\npäin. Satoi kauheata lumiräntää ja ihmisiä oli vähän liikkeellä,\nniin varhainen kun muutoinkin oli. Mutta ne, joiden täytyi ulkona\nolla, seisattuivat ja paljastivat päänsä, kun vaunut kiitivät\nohi. \"Minne ajaa Suuriruhtinatar näin varhain? Varmaan on jotakin\ntapahtunut\", ajattelivat he ihmeissään... Vaunut kääntyivät\nSuurelle-Morskajalle... kulkivat Nikolain sillan yli... Vasiljevski\nOstrovin poikki... ja saapuivat Smolenskin hautuumaalle.\n\n-- Ruhtinatar W----, joka seurasi Suuriruhtinattaren mukana, viittasi\nhautuumaan portilla seisovan vartian luokseen ja sanoi hänelle:\n\n-- Juokse hautuumaan batjushkan luo ja pyydä häntä tulemaan\nsielumessua pitämään eräälle haudalle!\n\nVartia lähti. Mutta hän ei tietänyt, kuka hänen lähetti, ja saattoiko\nedes odottaakaan semmoiseen aikaan niin ylhäisiä vieraita.\n\n-- Batjushka ei voi tulla... ei ole aikaa... ja sitte on tämmöinen\nilmakin, -- toi vartia sanan vastaukseksi.\n\n-- Vie meidät Ksenian haudalle, sanoi Suuriruhtinatar ja astui ulos\nvaunuista.\n\nVartia totteli. Suuriruhtinatar ja ruhtinatar W---- seurasivat.\n\nKauan, kauan rukoili Suuriruhtinatar hartaasti tuon yksinkertaisen\npuuristin juurella.\n\nNoustuaan ylös poislähteäksensä sanoi hän vartialle:\n\n-- Kas tässä tämä sadanruplan seteli! Vie se batjushkalle ja sano,\nettä Venäjän tuleva keisarinna lähetti sen hautuumaan kirkon hyväksi!\nJa tämä on sulle!\n\nVartia sai kultarahan ja kumarsi syvään. Hänen hämmästyksensä oli\nääretön.\n\n-- Ruhtinatar, puhui Suuriruhtinatar paluumatkalla, -- minä olen\nsydämessäni luvannut, että jos rakas poikani paranee ja lapsi, joka\nmulle vasta syntyy, on tyttö, niin annan sille nimeksi Ksenia.\nTapahtukoon Herran tahto!\n\nJa vaunut vierivät nopeasti takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman päivän kuluttua oli ylhäisen sairaan tila jo koko joukon\nparempi ja kuukauden perästä oli hän aivan terve. 6 p. Huhtikuuta (v.\n1.) v. 1875 syntyi hänelle sisar, joka sai nimekseen Ksenia.\n\n\"Batjushka\" siirrettiin jonkun ajan kuluttua pois toiseen paikkaan\nja Ksenian haudalle, Smolenskin hautuumaalle, rakennettiin kivestä\nkaunis rukoushuone, jossa alati palaa Jumalankuvan edessä öljylamppu\nja jossa keisarinna joka vuosi tänä samana aamuna rukoilemassa käypi.\n\nPietarissa v. 1890.\n\n\n\n\nKOTIOPETTAJATAR\n\n\nHän oli nuori ja kaunis. Ei, hän oli enemmän kuin kaunis, hän oli\noikea kaunotar. Kastanjanvärinen, aaltoileva tukka, vilkkaat, sielua\nsäihkyvät, mustanruskeat silmät kaarevien mustien silmäkulmien alla,\nkorkeataipeinen, henkevyyttä ilmaiseva nenä, tasaiset valkoiset\nhampaat punertavien huulien lomassa, pieni lemmenkuoppa vasemmassa\nposkessa ja solakka, täyteläinen vartalo, sanalla sanoen, oikea\netelämaan kaunotar. Ja ainoastaan yhdeksäntoista vuoden vanha.\n\nHän oli vuosi sitte lopettanut koulunkäyntinsä ja oli jo kihloissa\nerään pikku virkamiehen kanssa, jolla oli pieni paikkansa -- ei\nmuuta. Koulussa jo oli eräs opettaja häneen ihastunut, mutta\nhänestä ei hän huolinut. Rupesi ennemmin, varojen puutteessa,\nkotiopettajattareksi ja odotti, siksi kuin hänen sulhonsa voisi naida\nhänet.\n\nRautatien varrella oli se kartano, jossa hän oli kotiopettajattarena\n-- kaksi virstaa asemalta. Kaksi pientä tyttöä oli hänellä\nhoidettavana ja opetettavana. Rouva, joka oli leski, hänen sisarensa\nja isänsä -- vanhanpuoleinen herra -- siinä talon herrasväki.\nVieraita kävi talossa usein ja paljon.\n\nKaikki häntä rakastivat, lapset, heidän äitinsä ja tätinsä. Ja kaikki\nhänen kauneuttaan ihailivat, varsinkin lasten isoisä. Usein oli hän\ntuntenut, että vanha patruuna häntä kauan, hyvin kauan salaa katseli,\nja se teki häneen hyvin pahaa. Nuo vetiset, kiiluvat silmät ja pitkä,\nriippuva, rietas alahuuli -- hyi! Jotakin hirveän pahaa niissä aina\nnäkyi olevan.\n\nJa sitte sanoivat lapset hänelle kerran, kun olivat puutarhassa\nkävelemässä:\n\n-- _Mademoiselle,_ isoisä sanoo, että te olette niin kaunis!\n\n-- Loruja! Se ei ole totta. Älkää te kuulko, mitä isoisä puhuu!\n\nSe oli pahasti vastattu, sen hän kyllä tiesi. Tehdä isoisä\nvalehtelijaksi lasten silmissä ja neuvoa heitä, etteivät he\nkuulisi, mitä hän puhuu! Se oli hyvin pahasti vastattu, mutta hän\nei osannut muulla tavoin vastata. Eikä hän osannut korjatakaan,\nmitä oli sanonut. Ja aina oli patruuna hänen tiellään, aina niin\ntuskastuttavan huomaavainen. Ei hän juuri puhunut paljon mitään,\nmutta katseli aina ja aina niin kauan, niin pahasti. Sopimatontahan\nkuitenkin oli olla epäkohtelias hänelle, vaikka usein teki mielikin.\nMutta eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt ja sittehän sitä asui\nheidän talossaan, vieraassa talossa. Välttää häntä kuitenkin voi,\nnoinikään huomaamatta, ettei muka ollut näkevinään. Mutta pahasti se\noli tehty sekin ja ikävää, jos rouva saisi tietää. Tukalaa, hyvin\ntukalaa...\n\nVoi, jos kuluisi kesä pikemmin! Syksyllä ei patruuna muuta muun\nperheen kanssa kaupunkiin. Sitte ehkä joulun aikaan voi jättää\npaikkansa ja viettää häitä. Niinhän oli siitä Rudolf viime\nkirjeessään kirjoittanut.\n\nNäin, omituisen kammon ja toivon vaiheilla, on kesä kulunut elokuuhun\nsaakka. Mutta silloin sattuu kerran iltapuoleen, että rouva ja\nhänen sisarensa ovat lähteneet kylään, lapset ovat puutarhassa\nleikkimässä ja patruuna oli jo päivällisen jälkeen lähtenyt pelloille\nelonkorjuuta katsomaan. Asuinrakennuksessa, herrasväen puolella,\nei ole muita kotona, kuin kotiopettajatar yksin, joka ruokasalissa\nruokapöydän ääressä, kyynärpäät pöydällä ja pää käsien välissä,\nmietteisiinsä vaipuneena lukee jotakin kirjaa. Huoneessa kuuluu\nainoastaan kärpästen surinaa ja ulkoa, avonaisista ikkunoista,\nlennähtää silloin tällöin kirmailevain tyttöjen huudahduksia, kimakka\nvihellys rautatieradalta ja kaukaista, kiitävän junan huminaa.\n\nNeljännes tuntia tämän jälkeen ajaa rattaat ratisten pihalle: poika\ntoi pysäkiltä postin. Kohta sen jälkeen kuuluu salissa askeleita ja\nruokasalin ovi avautuu.\n\n\"Patruuna!\" Vetiset kiiluvat silmät ja pitkä riippuva alahuuli!\n\n-- _Mademoiselle,_ kirjettä ei teille postissa ollut, mutta, ehkä\ntahdotte lukea sanomalehtiä? -- kuuluu ääni ovelta.\n\nSäpsähtäen on neiti peräytynyt aivan tuolin laidalle ja puristaa\ntoisen käden sormien päillä pöydän reunaa. Myöskin hänen pelästynyt\nkatseensa, pahaa aavistava katseensa, jonka hän luo lähestyvään\npatruunaan, lausuu aivan samaa, kuin sanat, jotka hän vapisevalla\näänellä töintuskin saa huuliltansa:\n\n-- Kiitos! Sitte, perästäpäin, kun te ensin olette ne lukenut.\n\nSilmänräpäys.\n\nSanomalehdet ovat viskatut pöydälle. Molemmin käsin tarttuu patruuna\nneidin käsivarsiin, painaa häntä alaspäin, ettei hän voisi nousta\nylös, ja kumartuu häntä suudellakseen.\n\nHuutaako? Mutta varmaan ei kukaan kuule, ei ehdi kuulla, ja jos\nkuuleekin, niin on se häväistys hänelle, patruunalle, koko talolle.\n\nJa neiti taivuttaa selkäänsä taaksepäin niin paljon kuin voi, viskaa\nkauniin päänsä melkein nurin, ottaa vauhtia ja sylkäisee, sen verran\nkuin pelosta kuivunut suu sallii, vasten tuota inhottavaa, rietasta\nnaamaa.\n\nSitä ei patruuna mitenkään odottanut. Mutta se auttoi paremmin, kuin\nhelähtävä korvapuusti, jolta hän oli koettanut suojella itseään\nneidin täyteläisiin käsivarsiin tarttumalla. Hän heittää saaliinsa,\njoka on päässyt ylös tuoliltaan ja seisoo kalpeana pöydän vieressä,\nhän peräytyy verkalleen ovelle, ja jää siihen seisomaan, luomatta\nvetisiä, kiiluvia silmiään neidistä. Alahuuli riippuu tavallistaan\npitemmällä, himoisasti värähdellen.\n\nViisi minuuttia, viisi pitkää minuuttia, joista ei tahdo koskaan\nloppua tulla, seisovat he ääneti, toinen toisiinsa tuijottaen.\nPelkoa, vihaa, inhoa, halveksimista ja voitonriemua säihkyvät koko\ntämän ajan neidin tummat, tuliset silmät. Vihdoin ei patruuna niiden\nkatsetta enää kestä, vaan sulkee oven ja poistuu.\n\nSilloin vasta jaksaa neiti vaistomaisesti kohottaa toisen kätensä\nsuun eteen, ikäänkuin jotakin liikettä tehdäkseen, hengitys syöksyy,\nkuin sulkeuksista, keuhkoihin, kohottelee rutosti rintakehää ja\nveri pulppuaa ohimoihin, punottaen kalpeita poskia. Kauan yhdellä\nkohdin seisottuaan ja hajamielisesti pöydälle jääneitä sanomalehtiä\nkatseltuaan, lähtee hän keittiön kautta ulos, lapsia puutarhasta\ntavoittelemaan.\n\n-- Mikä teitä vaivaa, kun olette noin kummallinen? -- kysyy rouva\nneidiltä teepöydässä samana iltana.\n\n-- Ei mikään, -- vastaa neiti ja hymyilee väkinäisesti.\n\nSanoako rouvalle vai ei? Se ajatus oli häntä seurannut kaikkialla.\nMutta hän oli päättänyt olla sanomatta. Eikä hän sitä sinä iltana\nsanonutkaan, vaan meni illallisen jälkeen ylishuoneeseensa. Nukkua ei\nhän voinut ennenkuin vasta aamuyöstä.\n\nEikä hän sitä sanonut rouvalle koskaan. Patruunan näki hän tämän\njälkeen hyvin harvoin. Kuluipa usein päiviäkin, ettei häntä nähnyt,\nei edes ruokapöydässäkään, sillä patruuna koetti aina keksiä syyn\nmyöhästyäkseen tahi ollakseen kokonaan poissa. Siten oli kesä lopussa.\n\nSyyskuussa pyysi neiti päästä kaupunkiin, tuttavain luona käymään,\nmuutamia päiviä ennenkuin muut maalta muuttivat.\n\n-- Isä saattaa teidät rautatielle, sillä rengit ovat työssä, -- sanoi\nrouva lähtöpäivänä neidille.\n\n-- Kiitoksia, mutta kyllä minä jaksan käydä jalkaisin asemalle, en\nminä tarvitse hevosta, -- koetti tämä päästä pulasta.\n\nVaan rouva vaati, että hän oli hevosella saatettava. Eikä mikään\nauttanut, täytyi lähteä kahden kesken patruunan kanssa. Taaskin oli\nkoetus kestettävä.\n\nVieretysten he istuivat rattailla, patruuna ja hän. _Siitä_ saakka\nhe eivät olleet puhuneet keskenään. Eikä nytkään patruuna tahtonut\nsaada sanaa suustansa. Neiti tunsi ja näki syrjäsilmällä, että tämä,\nhevosta ajaessaan, melkein puolen matkaa katseli häntä, katseli ja\ntahtoi sanoa jotakin, mutta odotti. Vihdoin kuuli hän sanat:\n\n-- Antakaa minulle anteeksi se kerta! Mutta... mutta minä rakastin\nteitä ja minä rakastan teitä vieläkin...\n\nNeiti ei kääntänyt päätään, hän ei katsonut patruunaan, mutta hän\ntunsi nytkin, että tämä hymyili näin puhuessaan ja että hän valehteli.\n\n-- Se oli hävytöntä! Kohdella siten turvatonta tyttöä ja vieraissa!\nNoin vanha mies! Ja te valehtelette. Te ette _voi_ rakastaa. Se on\nhävytöntä!...\n\nEikä sanaakaan enää.\n\nRautatien asemalla hän kiitti patruunaa kyydistä ja sanoi hyvästi.\nNytkään ei hän katsonut häntä kasvoihin, mutta sielullaan näki hän\nhänen vetiset, kiiluvat silmänsä ja pitkän, riippuvan, riettaan\nalahuulensa. Ja oikein tuntui helpolta hengittää, kun juna kiidätti\nhäntä kauemmaksi tältä asemalta.\n\nEikä hän sanonut rouvalle koskaan mitään tuosta tapauksesta, mutta\nsulhasellensa, ennen häitään, kertoi hän kaikki tyyni, tarkkaan.\n\nPietarissa v. 1890.\n\n\n\n\n\"ELÄMÄÄNSÄ KYLLÄSTYNYT\"\n\n\nTällä päällekirjoituksella luettiin kerran sanomalehdissä seuraava\nuutinen:\n\n\"Maanantaiaamuna heittäytyi nuori naisihminen mereen lähellä\nRuoholahden rantalaituria. Kun hänet autettiin ylös, oli hän sanonut:\n'antakaa minun kuolla, ei minusta enää kukaan huoli...'\"\n\nKuka hän oli? Miksi tahtoi hän hukuttaa itsensä?\n\nSattumalta sain kohta tämän tapauksen jälkeen vastauksen näihin\nkysymyksiin ja koetan nyt panna koko kertomuksen paperille\nsemmoisena, kuin sen kuulin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElna oli hänen nimensä, Elna Elers. Isättömäksi oli hän jo\npikkaraisena jäänyt ja eli sitte köyhän äitinsä luona tämän niukasta\neläkkeestä sekä niistä raha-ansioista, jotka he yhdessä jaksoivat\nkäsitöillä ja muilla tavoin itselleen hankkia.\n\nÄiti oli jumalinen ihminen ja istutti aikaiseen tyttäreensä Jumalan\npelkoa, rakkautta Jumalan sanaan ja niitä elämän ja siveyden ohjeita,\njoita Jumalan sana neuvoo. Itse opetti hän lastaan lukemaan ja\nkirjoittamaan, mutta ei tyytynyt kuitenkaan tähän kotiopetukseen\nyksistään. Kun Elna tuli yhdentoista vuoden vanhaksi, toimitti hän\nhänet tyttökouluun, johon tyttö köyhäntodistuksen nojalla pääsi\nvapaaoppilaaksi.\n\nVaikealta se kyllä tuntui äidistä, kun nyt täytyi työansioihin\nkäyttää kaikki heikot voimansa tytön koulua käydessä. Mutta vähäkös\näidin rakkaus on valmis uhraamaan ilman pienintäkään palkinnon\ntoivoa?! Elnasta tahtoi hänen äitinsä saada siivon, hyvin kasvatetun\ntytön, joka kerran saattaisi itsensä elättää -- siinä hänen koko\nitsekäs toivonsa! Jos Elna lisäksi voisi äitiäänkin hiukan auttaa\ntämän vanhoilla päivillä -- jos nimittäin Jumala soisi ikää niin\nkauan, -- niin sitä parempi. Vaan se oli kuitenkin sivuasia.\n\nElnapa ei ollut oikein hyväoppinen: ei ollut Jumala liialta lahjoja\nantanut. Alussa kävi hänen koulun käyntinsä tyydyttävästi, mutta\nkuta ylemmälle luokalle hän tuli, sitä enemmän alkoivat henkiset\nvoimat uupua. Neljännelle luokalle asti hän ehti, vaan ei jaksanut\nkauemmaksi. Vapaaoppilaan oikeudet kun kadotti ja kun ei äiti itse\njaksanut hänen puolestaan lukukausimaksuja suorittaa, niin täytyi\nottaa tyttö pois koulusta.\n\nPari vuotta tämän jälkeen sattui sanomissa olemaan ilmoitus, että\nerääsen uuteen sikaripuotiin Helsingissä tarvittiin myöjäksi \"siivo\nja sievä nuori tyttö\". Ei äiti oikein tämmöistä paikkaa rakastanut,\nmutta koska hänellä ahtaissa oloissaan muuta neuvoa ei ollut ja koska\ntyttö itse halusi enemmän siihen, kuin neulojan ammattiin ryhtyä,\nniin alkoi äiti hänelle mainittua paikkaa puuhata ja onnistuikin\ntuttavain kautta sen saamaan. Vieläpä kävi niin onnellisesti, että\nhän itsekin sai Helsingissä vakinaista työtä ja molemmat muuttivat\nsinne.\n\nSiivo Elna kyllä oli, sen saattoi äiti vakuuttaa, sievyydestä\nmuut saivat päättää. Ja sievä hän oli myöskin siinä seisoessaan\nsikaripuodin tiskin takana yksinkertaisessa, mutta puhtaassa\npuvussaan. Hienot, pienet kädet kurottuivat niin kauniisti ottamaan\nkaapin hyllyltä paperossilaatikoita, jota tehdessä hiha hieman\nlaskeutui alas ja paljasti pulleata, valkoista käsivartta ja leningin\nmiehusta pingoitti niin sievästi nuorta, paisumallaan olevaa rintaa\nja notkeita vyötäisiä. Ja kun hän sitte laski laatikon tiskille tahi\nraapasi tulitikulla valkean ja tarjosi ostajalle, niin lehahti puna\nhänen pyöreille poskillensa ja siniset silmät loivat pikimältään ylös\nkirkkaan, viattoman katseen kadotakseen jälleen kainosti rahoihin,\njotka hän tunnollisesti tiskin laatikkoon korjasi.\n\nSehän se juuri paljon lisää sikaripuodin tuottavaisuutta, kun tiskin\ntakana seisoo sievä, nuori neiti. Eipä siis kumma, että Elnankin\npuodissa istuskeli milloin rikkiviisas keltanokka, pänsneet nenällä,\nmilloin kulipää, lyhyttakki kadetti, milloin toivorikas lyseon\nyläluokkalainen, milloin viiksihuuli upseeri, milloin ryppyotsa\nvanhus, joka uskosti sikarinsa päätä hampaattomilla ikenillään\nnutusteli. Ja kaikki he olivat Elnaan enemmän tahi vähemmän\nihastuneet. Kävivät siellä usein, mikä jokapäiväkin, ja olivat\nsiellä kuin kotonaan. Istuivat siellä väliin tuntikausia, polttaa\ntuprutellen paperossiaan, joko laiskasti loikoen sohvan nurkassa tahi\nkyynärpäihinsä nojautuen, puoli ruumista tiskin päällä riippumassa.\nIstuivat, suottailivat ja puhuivat tytölle sievistelyjä hänen\nkauniista kätösistään, sinisistä silmistään ja pienestä ruusunnuppu\nsuustansa.\n\n-- Tiedättekö mitä, neiti? -- sanoi kerran luutnantti N----,\nkatsellessani teidän kaunista matalaa otsaanne -- sanotaan, että\nkorkeat otsat ovat kauniita, lisäsi hän, mutta minun mielestäni\nnaisille on korkea otsa päinvastoin ruma -- katsellessani teidän\nkaunista matalaa otsaanne näyttää minusta, että pienet otsakiharat\nsopisivat teille vallan mainiosti. Teidän täytyy välttämättä\nsellaiset itsellenne laittaa ja huomiseksi jo, että minä saan ne\nnähdä. Sitä paitsihan nyt on muotikin niitä käyttää.\n\nSe ilta maksoi Elnalle paljon kyyneleitä ja hänen äidillensä paljon\nsurua. Mutta sen sijaan seisoi hän seuraavana päivänä tiskinsä takana\nkahta vertaa tyynempänä ja mielestään tuhansia kertoja sievempänä.\n\nJa siitä se sitte alkoi. Hänen ihailijoittensa jokapäiväiset\nimartelut ja kauniit puheet saivat hänen kääntämään kaiken huomionsa\nvaatteukseensa ja omaan itseensä. Heitä miellyttääkseen käytti hän\nmuodin kaikkia koristuskeinoja ja oppi sitä paitsi aikaa voittaen\nsukkelan, keveän puhuttelutavan ja vapaan, mutta teeskennellyn\nkäytöksen. Ja entinen sievä Elna ei enää ollut lainkaan yhtä kaino\ntiskinsä takana, vaan loi ylös ostajiin kiehtovia, kokettia katseita\nvalkoisesta pitsityöstään, jota hän, veikeästi tuolillaan istuen,\nnopeasti kutoi, niin että pikku sakarisormi vain ilmassa heilui.\n\nElnan ihailijoista näkyi varsinkin muuan kandidaatti olevan häneen\nkokonaan ihastunut ja oli myöskin jo voittanut tytönkin sydämen\npuolelleen. Ja se oli Elnan ensi lempi, todellinen ensi lempi. Paljon\noli hän jo ehtinyt mielistelyjä kuulla ja ne olivat hänessä kyllä\nitserakkautta virittäneet, mutta vasta Alfred Stormin kauniit puheet\nhänen sydämeensä tunkivat. Ei koskaan kukaan ollut vielä voinut niin\nvähillä keinoin vaikuttaa häneen niin paljon ja niin hyvin vakuuttaa\nhänelle rakkauttansa. Ei koskaan kukaan ollut voinut tehdä itseään\nhänen tähtensä niin onnettomaksi ja siten herättää hänessä sääliä ja\nrakkautta. Eikä koskaan kukaan ollut näyttänyt häntä kohtaan niin\npaljon myötätuntoisuutta ja luvannut hänen puolestaan tehdä niin\npaljon, jos vain saisi omistaa hänet.\n\nNe olivat Elnasta kovin ikäviä päiviä, jolloin Storm ei käynyt\nhänen puodissaan. Sen Storm kyllä huomasi ja käytti sitä hyväksensä\npoissaolollaan yhä enemmän kiihdyttääkseen Elnan ikävää ja siten\nmyöskin hänen rakkauttaan. Toisinaan, kun hän näki Elnan riukenevat,\nlempeä kaipaavat katseet, näytti hän olevansa häntä kohtaan\nhyvin välinpitämätön ja kyllästänyt häneen, mutta sitte taas,\njos hän huomasi Elnan jostakin syystä laimistuneen tahi toiseen\nhuomionsa kääntäneen, käytti hän kaiken taitonsa entistään enemmän\nmullistaakseen tyttö paran sydämen. Todellakin, hän leikki aivan kuin\nkissa hiiren kanssa, sillä hän tiesi, että ainoastaan tällainen pelon\nja toivon vaihtelu, tällainen leikki, eikä tyyni lempi ja tasainen,\nkuin hiljaisen joen juoksu, voi pitää Elnan vireillä ja olla hänelle\nitselleen hyödyksi jos ollakseen.\n\nMonesti oli Storm talven aikaan pyytänyt Elnaa teatteriin ja\ntanssijaisiin, vaan ei ollut Elna lähtenyt. Lähtenyt hän kyllä olisi\nmielellään, mutta sanoa äidilleen, kenen kanssa menisi, ei hän\nuskaltanut ja jos olisi sanonut yksin menevänsä, niin ei olisi äiti\npäästänyt. Usein hänellä tämän johdosta oli äitinsä kanssa ottelu\nvanhentuneista mielipiteistä, usein vuodatti hän kyyneleitä niille\nsiteille, jotka näin kovasti hänen nuoruutensa haluja hillitsivät ja\nusein kuunteli hän suutuksissaan äitinsä vakavia nuhteita, helliä\nvaroituksia ja vetoomista Jumalan sanaan ja sen noudattamiseen. Tämä\npidätti kyllä Elnaa jonkun aikaa turmiosta, mutta samalla se yhä\nenemmän kiihdytti häntä voittamaan kaikki esteet, jotka olivat hänen\nja hänen rakkautensa esineen välillä, ja voittamaan ne, maksoi mitä\nmaksoi.\n\nPahaksi onneksi tutustui Elna silloin erääseen nuoreen\nmodistineitiin, joka palveli hattukaupassa vastapäätä, toisella\npuolen katua. Aina kun vain joutoaikaa sattui olemaan, hyppäsi tämä\nElnan puotiin, asialle muka, vaikka toden perään nuoria herroja\nnähdäkseen ja tavatakseen sekä heidän kanssaan virnaillakseen. Ja\nkun puodit sitte iltasin suljettiin, tapasivat tytöt aina toinen\ntoisensa, kävelivät käsitysten esplanaadilla, nauraa kikattivat\nkeskenään, katselivat julkeasti vastaan tulijoita silmiin,\npuolikovaan tehden heistä tuhmia huomautuksiaan, ja saattoivat toinen\ntoistaan kotiin.\n\nLiina -- Elnan uusi tuttava -- oli myöskin näppärän näköinen tyttö,\nniinkuin useimmat modistineidit, mutta aika hupakko ja kevytmielinen.\nJo ensi kerralla, kun hän kävi Elnan kotona, ei hän miellyttänyt\ntämän äitiä, joka tietysti olisi tahtonut tyttärelleen siivon,\nvakavan kumppanin. Elna koetti kyllä silloin ja usein perästäpäinkin\nLiinaa puolustaa, mutta äitinsä vastenmielisyyttä Liinaa kohtaa ei\nhänen onnistunut koskaan poistaa. Ja kohta saikin äiti tuta, ett'ei\nhän ollut arveluissaan lainkaan erehtynyt. Liina istutti toveriinsa\naikaa voittaen röyhkeää vastustuksen henkeä ja tottelemattomuutta,\njoka yhä enemmän lisäsi surun kuormaa äidin muutoinkin jo raskaalle\nsydämelle. Huokaellen katui hän usein sitä päivää, jolloin hän ainoan\ntyttärensä Helsinkiin toi ja varsinkin sitä, että oli hänelle paikan\nsikaripuotiin toimittanut.\n\nOnnellisesti kävi kuitenkin kaikki, niin kauan kuin äiti tarkalla\nsilmällään valvoi Elnansa käytöstä. Mutta tulipa sitte kerran kevät.\nTalven uutterasta työstä olivat äiti raukan voimat taas koko lailla\nheikontuneet; senpä tähden hän kiitollisuudella otti vastaan eräältä\nhyvää tekevältä rouvalta tarjoumuksen tulla kesäksi maalle hänen\nmaatilalleen, vaikka sydämeen kyllä koskikin kipeästi ajatellessa,\nettä Elnan oli jäätävä Helsinkiin yksin, ilman häntä. Mutta olihan\nElna jo aikaihminen, omantakeinen, ajatteleva ihminen, joka voi pitää\nhuolta itsestään ja vastata töistään ja teoistaan. \"Ja Herra olkoon\nhänen suojelijansa\", ajatteli äiti lähtiessään.\n\nOi, kuinka vapaus, tuo kaivattu, ennen vieras vapaus maistui Elnasta\nmakealta, kun äidin lähtö höllitti kodin ikäviä kahleita! Se oli\nomituisen mielihyvän tunne, jommoista hän ei ollut ennen koskaan\nkokenut. Jopa hän melkein iloitsi siitä, että ennen aina oli ollut\nikäänkuin vankeudessa ja nyt sai yhdellä kertaa, täysin rinnoin,\nhengittää, vetää keuhkoihinsa vapauden, itsenäisyyden, oman tahdon\nsuloista ilmaa. Perästäpäin hän kyllä kuitenkin käsitti, että\nell'ei äiti häntä aina ennen olisi niin kiinteällä pitänyt, jos hän\nvähitellen, pienuudesta jo olisi saanut ohjata omin käsin elämänsä\npurtta, niin ei hän ainakaan olisi niin pian karille ajanut, jos\nollenkaan.\n\nNyt ei tarvinnut äidiltä pyytää, että \"saanko minä tänä iltana mennä\nsinne ja sinne\", nyt ei tarvinnut pelätä soimauksia, jollei tullut\nmäärätunnilla kotia, eikä nyt tarvinnut tehdä tiliä siitä, mitä\nsilloin ja silloin oli tehnyt ja missä oli ollut. Kuiskasi vain\nLiinalle korvaan, että \"huomennahan on taas sunnuntai, tule minua\nhakemaan, niin lähdetään koko päiväksi Korkeasaarelle\" tahi kun\niltasin puodin sulki, niin lähti esplanaadille kävelemään ja kappelin\nedustalla musiikkia kuuntelemaan tahi Hesperiaan akrobaatteja\nkatselemaan tahi chansonettilaulajattaria kuuntelemaan. Ei ketään\nsilloin tarvinnut peljätä, vaikka illat pitkään istui jossakin\npenkillä lehmuksen hämärässä varjossa, hauskasti jutellen sydämen\nsalaisuuksista jonkun tuntemattoman kavaljeerin kanssa, joka oli\nuskaltanut puhuttelemaan tulla, tahi antoi Alfredin yösydännä,\nsyrjäkatuja pitkin, itseään kotia saattaa, kauan aikaa vielä portilla\nhänen kanssaan jutteli ja jäähyväisiksi salli hänen pusertaa itseään\nrintaansa vasten sekä painaa huulille pitkän, pitkän suudelman. Eikä\nsitä seuraavana aamuna katua huolinut, hävetti alussa vain vähäsen,\nettä tuo punssilasi niin piti päähän mennä ja noin hurmaantua\nsaattoi, mutta kun jälleen puotiinsa tuli, niin heräsi ikävä ja sama\nhalu saada häntä taas sinä iltana tavata ja halu taas saatattaa\nitseään kotia ja taaskin saada samallainen hyväily.\n\nJa samaa lystiä oli sitte koko kesän.\n\nTuli elokuu lauhkeine iltoineen ja kauniine kuutamoineen. Usein\nistui Elna Alfredin rinnalla Kaivopuiston vuorella ja katseli sitä\nkimaltelevaa hopeasiltaa, jonka kuu loi hiljaa väräjävän meren\npinnalle ja joka viistoon kulki Viron rantamaa kohti, vaikka ei\nnäyttänyt koskaan voivan siihen yhtyä. Suloisesti kuiskaellen he\nistuivat ja katselivat Viaporin äänettömiä valleja ja kirkkoa,\nlaivoja, jotka siellä täällä tekivät päivänsä viimeisiä kulkuja,\nja majakkaa, joka valollaan heille ilkkuen silmää iski! Toisinaan\ntaas tuli Alfred illemmalla puotiin ja kun puoti suljettiin, otti\nhän ajurin ja ajoi, kiertäen käsivartensa lujaan Elnan vyötäisten\nympäri, Hesperiaan ilotulitusta katselemaan, jälessään toinen ajuri,\njoka Liinaa ja hänen kavaljeeriansa samallaiselle matkalle kuljetti.\nSiellä he sitte kävelivät edestakaisin, kuuntelivat jymisevää\nsotilassoittoa ja iloisten laulajattarien kirkunaa, katselivat\nsähähteleviä ja räiskiviä raketteja, joivat varistettua viiniä ja\nsöivät lopuksi illallista yksityisissä huoneissa. Ja auringon nousun\nedellä puhalteli jo raitis aamutuulonen, kun he vihdoin kotiansa\nvaelsivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Voi Herra Jumala! Rakas Liina! Sano, mitä pitää minun tekemän!\nAutahan, neuvo edes! tuli Elna kerran syyskuun lopulla epätoivoissaan\nkumppanilleen valittamaan.\n\n-- Mitäs minä sille voin. Ja mitä se minuun kuuluu. Mene Alfredisi\nluo. Tehän sen teitte. Syyttäkää itseänne.\n\n-- Voi rakas Jumala! Sinäkin niin puhut! Vai mene _hänen_ luo? Etkö\nluule, että ensimäiseksi menin juuri hänen luo? Mutta hänkin kääntää\nmulle selkänsä. \"Olenkos minä siihen syypää?\" sanoi hän. \"ja mistä\nsen tietää, kenenkä kanssa sinä olet ollut.\"\n\n-- Lähde Pietariin. Kyllä siellä siitä pääset, kehoitti Liina.\n\n-- Entäs äiti?! Kolmen viikon kuluttua palaa hän maalta. Ei, minä en\ntätä kestä. Minä... hukutan itseni.\n\n-- Ole hupsuttelematta!\n\nElna raukka! Näin yht'äkkiä selvisi hänelle kaikki, kaikki, koko\nelämän ilo ja kurjuus. Sen ruusuharso oli pudonnut alas ja hänen\nvastaansa irvisteli alaston, musta tyhjyys. _Häntä_, jota hän ennen\noli rakastanut, joka veti häntä puoleensa, kuin joku salaperäinen\nmaneetti, alkoi hän nyt vihata viheliäisenä heittiönä. Ja vaikka\nvälistä tuntuikin niinkuin _hän_ olisi ollut ainoa, joka voisi häntä\nlohduttaa ja apua antaa, jonka turviin tahtoi heittäytyä voidakseen\nhänen sylissään rauhallisesti vaikka edes hetkeksi sulkea silmänsä\nepätoivon ammottavalta kuilulta, niin heräsi samalla myöskin kammo,\njoka niinkuin vastaismaneetti sysäsi häntä hänestä kauemmas, yhä\nkauemmas. Äiti se oli, joka nyt yhäti kangasti hänen silmissään,\näidin kotiatulo ja -- Jumala!\n\nNämä molemmat, jotka hän oli unhottanut, jotka hän oli ylenkatsonut,\nseisoivat nyt hänen silmäinsä edessä, kun hätä oli suurin. Mitä oli\näiti sanova, kun hän tulee kotia, kun hän saa kaikki tietää? Ja hän\ntulee kohta. Nyt ei ole enää kolmea viikkoakaan jäljellä, päivä\nkuluu päivän perästä, tasaisesti, taukoamatta. Oi, jos niitä edes\nvoisi pidättää, pysäyttää, pitentää vaikka, mutta ne tuntuvat kuin\ntahallaan yhä lyhemmiltä. Silloin, ennen, _häntä_ odottaessa, ne\ntuntuivat niin hirveän pitkiltä, vaan nyt nekin ikäänkuin näkyvät\ntahtovan pilkkaa tehdä, rientävät, kuin hullut. Jumala! Jumala! Hän\nseisoo siinä ja ojentaa syntisraukalle sovinnon kättä, Hän yksin on\ntullut lohduttamaan nuhtelematta ja soimaamatta, Hän tarjoo hänelle\nanteeksiantamusta kaikesta, kaikesta. Niin, mutta vasta siellä, rajan\ntoisella puolella, jossa ei enää löydy pelkoa, katumusta, epätoivoa,\nhäpeää...\n\nHäpeää! Häpeä juuri häntä kaikista eniten masentaa, häpeä itsensä,\nomantuntonsa edessä, häpeä äitinsä, ihmisten, koko mailman edessä.\nEi, hän ei voi sitä kestää. Rauhattomana harhailee hän yksinänsä\npimeinä syysiltoina ja nousee varhain ylös unettoman yön jälkeen,\ntahtoo paeta omaa itseänsä, karata kauas pois ihmisten näkyvistä.\nMutta se rahtunen velvollisuuden tuntoa, joka hänellä vielä jäljellä\non, pakottaa häntä kuitenkin puodissaan käymään, teeskentelemään,\nettä hän on sama entinen Elna ja väkinäisellä hymyllä vastaamaan\ntuttujen ihmetteleviin kysymyksiin, että \"mikä häntä vaivaa\" tahi\n\"miksi hän on niin muuttunut\", vastaamaan \"ei mikään, en minä ole\nmuuttunut\"...\n\nTulevana tiistaina on jo äidin määrä tulla. Siis vain kaksi\nkokonaista päivää enää jäljellä, sillä nyt on lauantai. Voi, Herra\nJumala! Mitä pitää nyt tehdä?\n\n\"Lähde Pietariin, kyllä siellä siitä pääset\", muistaa Elna\nyht'äkkiä Liinan sanat. \"Mitäs jos todellakin...?\" ajattelee hän.\n\"Mutta siihenhän tarvitsee kuitenkin rahaa ja minulla ei ole. Vaan\ntänäänhän on lauantai. Viikon rahat ovat tänä iltana tahi huomenna\nvietävät isännälle. Mitäs jos minä ne... jos minä ne lainaisin?\" Ja\niltasella sulkee hän puodin, lähtee kotiaan ja valmistaa, niinkuin\ntavallisesti, tilin kassastaan.\n\nHuomenna, kello puoli kahdeksan, on hän jo rautatien asemalla.\nSiellä ei ole vielä juuri ketään. Muutamia rautatien miehiä puhelee\nvain eräässä nurkassa. Kahdeksalta vasta ajaa karauttaa pari ajuria\nportaiden eteen ja väkeä alkaa vähitellen keräytyä, mikä lähdön\npuuhassa, mikä saattamassa, mikä kirjettä tahi pakettia tuomassa.\nEteisessä ja odotussaleissa syntyy liikettä ja hälinää, kävellään\nja puhellaan. Joukon läpi puikkelehtivat sanomalehtipojat, jotka\ntavanomaisilla huudoillaan kutkin sanomalehteään huutavat. Kassain\nluo muodostuu pitkä jono piletin ostajia. Elna, pieni, musta salkku\nkäsivarrellaan, asettuu jonoon. Siinä, mietteissään, hajamielisenä\nseisoessaan kuulee hän yht'äkkiä äänen.\n\n-- Elna! Pietariinko sinä lähdet? Se oli Liina.\n\n-- Enkä. Malmin asemalle vain.\n\n\"Todellakin. Näinhän saavat kaikki tietää. Ja lähtevät takaa\najamaan\", tuli hän ajatelleeksi.\n\nJa hän ottaa piletin Malmin asemalle. Sieltähän kerkiää sitte ottaa\ntoisen, minne tahtoo.\n\nSoitetaan ensimäinen kerta. Odotussalien ovet laiturille avataan\nja väki tulvahtaa laukkuineen, tavaroineen ulos, kilvan rientäen\netsimään itselleen hyvän paikan vaunuista. Elna on myöskin astunut\nerääseen kolmannen luokan vaunuun ja istuutunut laiturin vastaiselle\npuolelle pienelle penkille, oven komeroon, piiloon, ihan nurkkaan,\nettei kukaan häntä enää huomaisi. Laiturilla juostaan, puhellaan\nikkunoissa, ovia avataan ja paiskellaan kiinni, kuuluu toinen soitto,\nkolmas, viimeinen hyvästi, konduktöörin pirisevä pilli ja sitte\nveturin korvia vihlova, räikeä vastaus sekä muutama, harva \"puh,\npuh\". Ja juna kiitää pois...\n\nMutta Malmin asemalla ei Elna otakaan pilettiä kauemmaksi. Lähtee\nvain kulkemaan tietä pitkin, ilman määrää, kulkee ja poikkeaa vihdoin\nmetsään. Sydän alaa niin pahasti vääntää, hän istuutuu mättäälle.\nEnsin vähän helpottaa, vaan sitte yhä enemmän eltoo ja ku'ottaa. Voi,\nHerra Jumala! Mitä tämä on?! Hän istuu, tukee päätään käsillään.\nTaaskin hirveä tunne sydänalassa ja sulatettua ruokaa purskahtaa\nulos suusta. Ja sitä kestää kauvan, hyvin kauvan, lopulta tulee vain\npelkkää keltaista sappea. Kylmät hikihelmet peittävät hänen kalpean\notsansa. Voi, Herra Jesus auta!\n\nVihdoin, kun tämä puuska on mennyt ohi, nousee Elna ylös ja menee\nlähellä olevaan latoon maata...\n\nHän makasi kauan, iltapuoleen asti, ja rauhallisesti. Näin\nrauhallisesti ei hän ollut pitkiin aikoihin maannut, tuskin sinä\nkesänä ollenkaan. Hän oli unhottanut kaikki ja kun hän heräsikin,\nniin ei hän olisi heti muistanut mitään, ellei hän olisi kaivannut\nnenäliinaansa. Hänen oli tapa pitää nenäliinaa salkussaan, mutta\nsalkkua ei ollutkaan hänen vieressään. Hän oli sen siis unhottanut\nsinne, metsän laitaan. Vaan, Herra Jumala! Siinähän olivat kaikki ne\nrahat, jotka hän edellisenä iltana oli puodista mukaansa ottanut,\nisännän rahat!\n\nYht'äkkiä hypähtää hän ylös ja juoksee pelästyneenä etsimään _sitä_\nmätästä. Hän löytää sen: siinähän on selvä merkki jäljellä hänen\nsiellä olostaan. Hän etsii, katselee ympärilleen: salkkua ei näy\nmissään! Sen on siis joku ottanut, joko luullut sen siihen joltakin\nunhottuneen tahi varastanut sen. Ei, ei näy missään, vaikka kuinka\netsisi.\n\nEpätoivossaan juoksee hän taas takaisin latoon, jossa oli maannut.\n\"Ehkä sen olinkin ottanut sinne mukaani, vaikk'en muista, ja\nripustanut johonkin naulaan tahi seinän rakoon.\" Vaan salkkua ei\nlöydy mistään, ei seiniltä, ei heinistä, jotka hän mylleröi ylös\nalasin. \"Se on siis todellakin poissa ja minä olen -- varas!\"\n\n\"Herra, Herra, miksis minut ylenannoit!\"\n\n\"Vaan ei, ei se ole niin! Minä olen hyljännyt Herran eikä Hän minua\nja siksi kohtaa minua nyt Herran rangaistus.\"\n\nJa Elna lähtee rientämään takaisin asemalle, juoksee melkein, mättään\nluona vain kotvaksi seisattuu ja katsoo ympärilleen, ja sitte taas\nlähtee juoksemaan. Hän ikäänkuin pakenee jotakin, joka vainoo häntä,\nseuraa häntä kintereillä, mutta joka kuitenkin on hänen muassaan,\nhänen sisässään. Omaa itseään hän pakenee, vaan ei pääse kuitenkaan\npaikoiltaan. Oi, se on pahempi kuin painajainen, tuhansia kertoja\npahempi!\n\nKun hän tulee likemmä asemaa, kuuluu radalta Helsinkiin menevän junan\nkohinaa. Sillähän sitä pääsee heti pois, kotia. Taskustaan, pienestä\nkukkarostaan löytää hän vielä kahdenmarkan rahan, menee kassan luo\nja ostaa piletin, nousee sitte junaan ja istuutuu jälleen vaunun\nnurkkaan, hatun harso silmillä...\n\nLuulo, että häntä jo etsitään, ajetaan takaa, valtaa hänet\nvaltaamistaan. \"Ainakin on poliisi jo vastaanottamassa, kun tulen\nHelsinkiin\", ajattelee hän. Vaan junassa ei kukaan häntä huomaakaan,\ntoinen puoli vaunua on melkein tyhjä, ja junankuljettajakin vain\nriksahuttaa murusen keltaisesta piletistä ja kulkee tietään\neteenpäin. Eikä Helsingin asemallakaan ole poliisia yhtään, muutamia\ntuttuja herroja vain, jotka hänelle hymyillen lakkia nostavat. Ei\nkukaan näy tietävän tahi aavistavan mitään ja kaikki on entisellään.\n\nMutta kotia tultuaan muistaa hän taas yhtäkkiä, että ylihuomenna,\ntiistaina, on äidin määrä palata maalta, ylihuomenna jo. Ja samalla\nmuistaa hän myöskin pahoinvointinsa syyn ja salkkunsa katoamisen ja\nisännän rahat ja poliisin ja vankeuden...\n\n\"Ei, ei, minä en kestä, minä en kestä tätä...! Herra Jesus Kristus\nauta!\" ja hän purskahtaa hurjaan itkuun ja vaipuu alas suin\nvuoteellensa, yksinäisessä pienessä huoneessansa.\n\nJa siten makasi hän siinä koko yön, aamuun asti, väliin koettaen\nrukoilla, väliin taas itkien rajusti, väliin raueten unen ja\nvalvomisen väliseen tilaan, jolloin aivot toivat hänen eteensä\nsekavia kuvia ja hänen päähänsä johdottomia, päättömiä ajatuksia.\nToisinaan hän tiesi, että hän siinä makasi, ja tuntui aivan kuin\nolisi pitänyt nousta ylös ja lähteä puotia avaamaan, mutta ettei\njaksanut nousta. Eikä vain jaksanut, mutta ei viitsinyt, ettei\ntahtonut, että oli samantekevä, menikö tahi oli menemättä. Mutta\nsitte piti taas tehdä jotakin, piti välttämättä nousta ylös ja tehdä\njotakin. Mitä oikeastaan, se oli epäselvä, mutta että se oli tehtävä\nennen kuin äiti ehti tulla, se oli välttämätöntä. Ja hirveästi teki\nmieli saada selville, mitä se oli, jota piti tehdä, mutta se vain\nei tahtonut millään muotoa selvitä. Aina sitä oli jo vähän niinkuin\njäljellä ja perille pääsemässä, mutta sitte sekaantui taas kaikki.\n\nSeinän takana, naapurien huoneessa löi kello viisi.\n\nSilloin hypähti Elna yhtäkkiä selki selvänä ylös vuoteeltaan. Vasta\nkun hän seisoi lattialla, huomasi hän, ettei hän ollut riisuutunut,\nvaan oli maannut täydessä puvussa. Hattu ainoastaan oli piirongin\npäällä, vuoteen vieressä. Ja nyt, yhtäkkiä, oli hän selvillä siitä,\nmitä piti tehdä.\n\nHän lähti hiljaa ulos. Koneentapaisesti kulkivat hänen askeleensa\nRuoholahdelle päin. Koko kaupunki nukkui sikeätä unta. Taivas oli\ntasaisessa harmaassa pilvessä ja ruumista, unettomuuden ja sielun\ntuskien runtelemaa ruumista puistatti kolakka aamuviima. Harvaan\nrakennetut syrjäkadut mataloine puutaloineen näyttivät ikäviltä,\nkuolleilta ja herättivät inhoa. Jalkakäytävät olivat epätasaiset ja\nhuonot, jotta oli kompastua joka askeleella. Liikkeellä oli tuskin\nyhtään ristisielua.\n\nHän kuljeskeli kauvan katuja ja rantaa pitkin, yli tunnin ajan.\nVähän matkan päässä laiturista veisti kaksi miestä hirsiä jotakin\nrakennusta varten. Ne näkyivät tuskin huomaavankaan Elnaa, joka meni\nja istuutui erään laiturilla olevan, kumoon kaadetun venheen laidalle.\n\nSiinä hän istui jonkun aikaa ja mietti. Rantaa pitkin ajoi mies\nvesitynnyriä. Ajaja puhui huutaen muutaman sanan kirvesmiesten kanssa\nja ajoi eteenpäin. Silloin nousee Elna nopeasti ylös, menee laiturin\näärimäiseen päähän, seisoo kotvan ja -- hyppää veteen.\n\nVesi pursuaa vaatteissa, kohisee korvissa ja silmissä näkyy keltaisen\nvehreitä ylöspäin kohoavia helmiä.\n\nKuuluu paukaus.\n\nNe olivat kirvesmiehet, jotka, tämän huomattuaan, juoksivat sillalle\nja heittivät siinä kumossa olevan veneen veteen. Toinen heistä\nhyppäsi veneeseen ja veti Elnan ylös.\n\n-- Antakaa minun kuolla, sanoi hän -- ei minusta enää kukaan huoli.\n\nMutta hän vietiin lähimäiseen poliisikonttoriin.\n\nJa Elna jäi eloon, mutta älkää kysykökään, kuinka hänen sitte\nkävi. Siinä alkaa taas toinen tarina, ehkä surullisempi kuin tämä,\npaatuneen sydämen tarina.\n\nPari kuukautta tämän jälkeen kuoli hänen äitinsä suruun.\n\nPietarissa v. 1890.\n\n\n\n\nMIETTISEN MUMMON ASIA\n\n\nSinne Keisarin Suomen kansliaan, Pietarissa, se tuli, Miettisen mummo.\n\nTuollainen pieni, kuivettunut akan känttyrä: keltaiset kasvot isoissa\nrypyissä ja harmaat silmät sisäänvajonneet, punaiset ja vetiset,\nmutta terävät ja toimekkaat. Päässä ruutukas villahuivi; kapeista\nhartioista polviin ulottuva, kotikutoinen \"topattu\" palttoo ihan\nomaa, hauskaa, kotoista muotiaan, ja sen alla uutuuttaan pönköttävä\nrantuinen hame, kotikutoinen ja -tekoinen sekin. Ja sydänalan\nkohdalla nenäliinaan kääritty paperitukko, puristettu peukalojen ja\nristiin pantujen sormien väliin.\n\n... \"Oli käynyt Ministerin luona ja Ministeri oli laittanut ylös\nkansliaan\", -- ilmoitti vahtimestari.\n\n-- Hyvää päivää!\n\nMummo niiaa syvään, jäykkänä kuin vihkituolissa papin kysymykseen\nvastatessa.\n\n-- Mitäs ois' asiaa?\n\n-- Vai mitä asiaa? -- mummo hymähtää. -- Niinkuin ei ne herrat jo\nminun asiaani tietäisi.\n\n-- Mistä ne kaikki tietää? Vähäkös niitä on asioita?!\n\n-- No, ka niin. Vaikka johan se kolmatta kymmentä vuotta minun asiani\non vireillä ollut, vaan ei tahdo tolkkua lähteä mistään. Ei, vaikka\nitse annoin Hatsinassa Keisarille valitukseni: omakätisesti sen vielä\nottikin, kun vaunuissa ohi ajoi, ja lupasi toimittaa...\n\n-- Milloinka niin?\n\nKa, silloin... mikä siitä lie kymmenkunta vuotta.\n\n-- No? Ettekö sen koomin ole mitään tietoa asiastanne saanut?\n\n-- Enkä. Herrojen teille se on varmaan Keisarinkin päätös jäänyt.\n\n-- Miksi sitä täältä tulette kuulustelemaan? Ettehän sitä tänne ole\nantanut.\n\n-- Tännehän se, kuulen ma, on lähetetty.\n\n-- Mistä sen tiedätte?\n\n-- Niinhän ne sanoivat siellä anomusasiain kansliassa, että tänne\nse oli silloin lähetetty se valitus, jonka Keisari otti, ja se\nuus' anomus, jonka kaksi viikkoa sitte anoin. Tämän lipun käskivät\nnäyttämään...\n\nMummo aukoo nenäliinaa. Sen sisästä tulee esille punaisella\nvillalangalla ristiin sidottu paperitukko, jonka reunat ovat\nkäsittelemisestä mustuneet. Ja sieltä ojentaessaan pienen lipun,\njossa on merkitty anomusasiain kansliasta lähetetyn kirjeen\npäivämäärä ja numero, selittää hän:\n\n-- Anitshkovan palatsin lähellä olevaan kirjelaatikkoon laskin\nKeisarin nimelle nyt sen anomuksen ja kolmatta viikkoa olen täällä\nvastausta odottamassa.\n\n-- Mikä nimenne on? Ja mistä olette kotoisin?\n\n-- Miettinenhän se on sukunimi. Ja Heinävedeltä oon,\nKarhilantaipaleen kylästä.\n\n-- No, sanokaa lyhyesti, mitä teidän asianne oikein koskee?\n\n-- Mitäkö koskee? Sitähän se koskee talon ryöstöä. Kun se vallesmanni\nLunkreini otti ja möi sen. Kolmekymmentä yhdeksän markkaa\nneljäkymmentä penniä oli rästiä, kun se kuulututti avissioonin.\nJa vaikka se sen sadasta markasta möi, niin ei meille loppurahoja\nantanut; -- silloin oli vielä ukkokin elossa. Mutta napitpa siltä\nsitte kuitenkin lähti. Kuvernööri tuli ja otti siltä napit ja\nvirattomaksi jätti. Nyt on heittiö kuollut.\n\nMummo pyyhkii vesiä silmistään.\n\n-- Odottakaa vähän, niin minä katson, onko paperinne tulleet?\n\n-- No, katsokaa! Jaksaahan tuon, ka, uottaa\n\n       *       *       *       *       *\n\nOvat, -- ovat tulleet, ja ovat menneetkin. Ne on lähetetty täältä\nkenraalikuvernöörille, joka ne lähettää kuvernöörille ja se ottaa\nasiasta selon.\n\n-- Sieltäkö mitä selkoa lähtisi?! Herrajumala! Harva kertako jo olen\nkuvernöörissä käynyt ja kysellyt. Senaatissakin asti olen käynyt,\nvaan ei se oikeus lähtenyt... Tässähän ne on Senaatin paperit.\n\nMummo näyttää.\n\nTodellakin. Senaatissa asti oli käynyt. Siinähän on silloisen\nprokuraattorin Sederholmin allekirjoittama päätös. Ei ole ollut syytä\nvalituksen tekemiseen.\n\n-- Taitaa mummo itse olla väärässä. Senaattihan jo näkyy ratkaisseen\nasian, ammoin aikoja.\n\nMummo ei sano mitään. Katsahtaa vain, ja hänen kasvonsa ilmaisevat\njotakin ylenkatsetta toista kohtaan ja oman oikeuden tuntoa.\n\n-- Asiakirjoista näkyy, että Keisarille antama valituksenne oli kyllä\naikoinaan tämän kautta Suomeen lähetetty, mutta että alkuperäinen\npäätös oli jäänyt voimaan.\n\n-- Keisariko ei olisi oikeutta antanut?! Herrat ne on muuttaneet...\n\n-- Eihän se Keisari itse kerkiä kaikkia asioita tutkimaan.\n\n-- Vai ei?--hymähtää mummo taas ylenkatseellisesti: -- kun itse\nomasta kädestäni paperini otti. Ei kerkiä?!\n\nSen sanoo, ihan kuin ajatellen, että \"vielä häntä tuossa puhuu\".\n\nJa alkaa kääriä paperinsa kokoon:\n\n-- Toiseen kertaan monta kymmentä peninkulmaa kulkee, vaan ei näy\ntulevan tolkkua missään mitään. Paikasta paikkaan vaan lähetetään.\n\nPyyhki taas vesiä silmistään.\n\n-- Minkäs sille voi? Niinkuin sanoin, niin ovat paperinne taas\nlähetetty Suomeen. Jos oikeus on teidän puolellanne, niin sen kai\nsaattekin.\n\nMummo sitoo punaisen villalangan solmuun papereinsa ympäri ja ne\nnenäliinaan käärii:\n\n-- Oikeus! -- huokaa hän. -- Eipä taida enää muu auttaa, kuin Ruotsin\nKuninkaalle kirjoittaa pitää, ett'ei sitä ole oikeutta enää täällä\nmitään.\n\nJa hän meni tiehensä uskossaan, että on sitä oikeutta jossakin vielä\nsittenkin.\n\nEikä jäähyvästiäkään sanonut, mummo parka!\n\nPietarissa v. 1893.\n\n\n\n\nNEKKUSAKSA\n\n\nSe oli siihen aikaan kun pamput vielä kipeästi läiskähtelivät\nkämmeniin ja peräpakaroihin, korvapuustit saivat nuoret posket\npunottamaan ja hiuksia tuiverrettiin tuimilla tukistuksilla. Nykyään\nsitä semmoista kasvatusta pidetään ihmisarvon alentamisena, mutta\ntokkopa se sittenkään oli niinkään epäterveellistä. \"Miehinä\"\nmuistellaan kasvattajia ja \"miehiä\" on tullut semmoisen kasvatuksen\nsaaneista.\n\nSiihen aikaan sitä myöskin luettiin ja tapeltiin, -- oli tietysti\nvastakohtiakin -- mutta lisäksi keitettiin ja syötiin nekkuja.\nKuinka terveellistä tämä viimeksi mainittu tapa oli, siitä voinevat\nasianomaisten hampaat ja ruo'ansulattimet antaa tarkempia tietoja,\nMutta sen ajan elinehtoihin kuului sekin -- ainakin muutamille. Niitä\nolivat ne, jotka nekkuja keittivät ja kaupittelivat eli niin kutsutut\nnekkusaksat.\n\nNiistä oli yksi varsinainen mestari. Hän se vain tunsi siirapin,\nsokerin ja mantelien oikeat suhteet, osasi keittää juuri niin kauan\nkuin hyviä nekkuja oli keitettävä ja taisi taitavasti kiertää paperin\nsiroiksi suppiloiksi ja täyttää ne niin, että olivat puhtoiset kuin\nlumi, jossa ne olivat koviksi jäähdytetyt.\n\nHän oli köyhä korven poika, hänkin -- yksi niitä monia, jotka\nkotikuusen kuiskeessa olivat kuulleet raskaan huokauksen oman\nsuomalaisen sivistyksen puutteesta. Mutta olihan vihdoinkin\nomakielinen opinahjo hänellekin olemassa. Sinne! Sinne hän vietiinkin.\n\nTaival edessä pitkä ja vaivaloinen. Kukkaro pieni ja laiha.\nLukukauden varalle pantiin, -- minkä riitti, -- eväitä kotoa mukaan.\nMutta tarvittiin sitä lisää ja rahalla olivat huonevuokra ja kirjat\nja muut koulutarpeet maksettavat. Kun ei ihminen elä ainoastaan\nleivästä, niin piti siis henkinen ravinto hankkia tavalla vaikka\nmillä. Ja hän sen hankki nekkukaupalla. Eli itse, kustansi koulunsa\nja auttoipa, -- niin sanottiin, -- sillä lopulla leskeksi jäänyttä\näitiänsäkin.\n\nHän asui siellä jossakin pihanperällä viheliäisessä puuhökkelissä\nerään pesumatamin luona. Ja sieltä ne tulivat, ne maailman\nmainioimmat nekut, kahdesti päivässä aamu- ja iltatunteja varten.\nEipä kumma! Nehän olivat nekkusaksan omassa kastrullissa keitetyt.\n\nNäitä valmisteitaan hän sitte myi, seisoen jollakin\nvilkasliikkeisellä paikalla koulussa, toisessa kädessä kirja,\njosta vielä viimeisinä minuutteina ahtoi läksyä päähänsä.\nHänen tavallisimpia seisontapaikkojaan oli suuren, rukous- ja\nvoimistelusalin nurkka, uunin ja ikkunan välissä, soittokellon alla.\nSiinä, näet, oli koko koululiikkeen pääväylä kadun ja pihanpuoleisten\nluokkahuoneiden välillä. Eikä siinä useinkaan tarvinnut nekkusaksan\nkauan ostajia odottaa. Tuota pikaa korjasi hän viispenniset taskuunsa\nloppuun myydystä keitoksesta.\n\nSitä kauppaa hän piti yläluokille asti. Sillä, niinkuin sanottu,\nse \"löi leiväksi\". Ja \"ahkeruus kovankin onnen voitti\". Hän pääsi\nylioppilaaksi ja luki sitte papiksi. Oli tietysti ensin apulaisena,\nnai heti viran saatuaan ja on nyt monilukuisen perheen isä ja --\nrovasti. Suokoon Jumala hänelle terveyttä ja pitkää ikää!\n\nNiistä kotoisista pienistä taimista haaraantuu ja leviää nyt yhä\nuusia vesoja Suomenniemen kansallisen sivistyksen viljelysmaille.\n\nHelsingissä v. 1908.\n\n\n\n"]