[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjJqJZGanZF5FWrsfuIbwP58XUc1yVgMlYh5gLeVk5g8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1138,"Kylätohtori","Svietla, Karolina",1830,1899,"1138-svietla-karolina-kylatohtori","1138__Svietla_Karolina__Kylätohtori",null,"romaani",[],[],"fi",1871,1895,47843,291945,false,50397,[23],"Czech fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Kylätohtori\" by Karolina Svetlá is a novel written in the late 19th century. The book centers around Enefa Podhaisky, a skilled and dedicated seamstress living in a rural village, illustrating her life, aspirations, and the challenges she faces after the loss of her parents. The narrative hints at themes of tradition, community, and the impact of loss, all set against the backdrop of village life.  The opening portion of \"Kylätohtori\" introduces Enefa, her talent in sewing, and her close relationship with her grandfather, who serves as a village healer and counselor. The narrative details her diligent work, her grandfather’s pride and wisdom, and the deeper emotional toll of losing her parents to a disease. It vividly depicts village customs and Enefa's imminent transition to a role where she becomes a sort of local caregiver. The atmosphere conveys both a sense of warmth and sorrow, setting the stage for Enefa's journey as she copes with her losses while also embracing her vocation in the village. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Reijonen, Lyyli",216,"Nuori lääkäri saapuu tšekkiläiseen kylään ja yrittää auttaa asukkaita modernin lääketieteen keinoin. Hän joutuu kuitenkin vastakkain kyläläisten syvän epäluulon ja taikauskon kanssa, mikä tekee luottamuksen voittamisesta vaikeaa.","Karolina Svietlan 'Kylätohtori' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1138.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KYLÄTOHTORI\n\nKirj.\n\nKarolina Svietla\n\n\nSuomentanut Lyyli W.\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1895.\n\n\n\n\n\n\nEnefa Podhaisky, se se vasta osasi ommella! Hänen pisteensä olivat\nniin pienet ja tasaiset, että oikein ihmetytti. Jos hän ompeli\nkukan kaulahuivin nurkkaan tai esiliinaan, näytti se aivan vasta\npuutarhasta poimitulta; ihanpa täytyi pitää ajatukset koossa\nollakseen kumartamatta alas ja haistelematta sitä aivan kuin elävää\nkasvia. Hänen päärmeensä ja ompeleensa näyttivät aivan nyöriin\npujotetuilta helmiltä. Hoskoviun räätäli ompeli koneella (hän oli\nostanut sen Liberecistä ja maksanut siitä enemmän kuin lypsylehmän\nhinnan), mutta sittenkään hän ei voinut näyttää kauniimpaa työtä\nkuin Enefa. Olisipahan tiedusteltu mistä suuresta kaupungista\ntahansa, niin kuitenkin on varmaa, ettei olisi löydetty ainoatakaan\ntaitavampaa ompelijatarta kuin Enefa. Sitä paitsi hänellä oli\nniin paljon työtä, että hän tuskin ennättikään kaikkia. Pöydällä\nhänen edessään oli alituiseen sellaisia pinkkoja karttuunia ja\nkovokekangasta, että kun tupaan tuli, tuskin näkyikään tyttöä\nkaikkien vaatekappalten takaa. Joulun alusviikoilla hän ei nukkunut\nöilläkään, niin kiire hänellä silloin oli.\n\nKului tuskin ainoatakaan päivää, ettei Enefan isoisä ihmetellyt,\nettä Enefalla \"oli niin paljon touhua noiden ompeluksien tähden\".\nOikeastaan hän ei ollutkaan hänen isoisänsä, vaan hänen isoisänsä\nisä, mutta lyhyyden vuoksi sanoivat Enefa ja Jenik häntä paljaaksi\nisoisäksi, useimmiten ainoastaan ukkovaariksi. Hänen nuoruudessaan\nei ollut vielä tavallista, että naiset ompelevat, ja vähän oli\nniitäkin, jotka edes ymmärsivät pitää neulaa näpissään. Jos he\neivät olleet pelloilla ja niityillä tahi jos heillä ei ollut muita\naskareita, istuivat he, sekä vaimot että tytöt, kehräten rukin\nääressä. Syksyllä, kun perunat olivat hyvästi korjuussa, tuli joka\ntaloon räätäli, joka ompeli sekä suurille että pienille kaikki, mitä\nhe tarvitsivat, hameet, puserot ja nutut, pyhä- ja arkivaatteet.\nMestarin tekemien vaatteiden täytyi kestää vuoden aika. Jos ne\nmenivätkin sillä aikaa hajalleen, niin saivat ne olla sillään, kunnes\nmelkein putosivat ruumista peittämästä. Ei kukaan hävennyt vähääkään\nrepaleissa käymistä; päinvastoin olisi pidetty röyhkeytenä, jos kuka\nolisi ruvennut niitä paikkailemaan.\n\n\"Ihanhan minun päätäni rupeaa huimaamaan, kun näen sinut\", oli\nisoisällä usein tapana sanoa Enefalle. Hänellä oli paikkansa\nkamarin takan vieressä, josta hän voi hyvin tarkkaan nähdä Enefan\nja tämän ahkerat sormet; itse hän kiskoi päreitä, niin hienoja ja\nohuita kuin paperilehdet. Ei juolahtanut mieleenkään, että Jenik\nolisi voinut ottaa tämän työn omalle osalleen, niin paljon kuin hän\nlaiskottelikin. \"Ei auta\", lisäsi isoisä, \"minun täytyy paneutua\nhiukan pitkäkseni, jotta vähää virkistyisin.\"\n\nJa hän muuttihe vielä lähemmäksi uunia, levitti vanhan\nlammasnahkaturkkinsa päälleen ja torkahti hetkeksi. Hän oli jo vanha\nmies, tuo isäukko, hyvästikin 90 vuotta. Mutta perin, ihmeellistä\noli, miten hyvästi hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ennen\nmuinoin maailmassa; kun hän alkoi kertoa, täytyi ihan tarttua kiinni\ntuoliinsa, jos ei tahtonut vierähtää lattialle kauhistuksesta.\nParasta siinä oli se, että voi uskoa kaikki, mitä hän sanoi; isäukko\nei koskaan valehdellut. Hän oli sellainen ihminen, joka ei olisi\nkoskaan oman etunsa tai maallisen kunnian tähden tahtonut pahoittaa\nHerramme mieltä. Sentapaista väkeä ei enää synny maailmaan. Enefa oli\naivan isoisäänsä; hänkään ei olisi millään ehdoin tahtonut suututtaa\nIsää Jumalaa ja olla hänen vihansa esineenä. Isoisän nuoruudessa\noli vielä kummituksia, ja Jeshtshed oli täynnä peikkoja, hiisiä,\nnoitia ynnä muita haltijoita. Hulluhan se olisi ollut, joka olisi\nsiihen aikaan pistänyt ulos päänsä sen jälkeen, kun pyhäkelloja oli\nsoitettu lauantai-iltana. Ihmiset, jotka nyt saivat kuulla puhuttavan\nmuinoisista ihmeistä ja ajattelivat niitä, eivät melkein tainneet\nhengittääkään pelkästä kauhistuksesta ja pelosta -- ja miltä olikaan\ntuntunut niistä, jotka itse olivat kokeneet kaikkea tuota! Jos isoisä\nvaan olisi kertonut aamusta iltaan ja illasta aamuun, kertonut koko\nvuoden ajan, ei hän olisi sittenkään voinut puhua kaikesta, mitä hän\noli kuullut, nähnyt ja kokenut tässä maailmassa. Eipä varmaankaan\nollut ainoatakaan, joka ei olisi halulla kuunnellut häntä, kun hän\nalkoi kertoa. Kernaimmin kaikista kuunteli häntä kuitenkin Mrakot\nmuori, rikas talonemäntä kylän toisesta päästä. Hän ei sanonut\noppivansa kymmenestä kirjasta niin paljon kuin siitä että kuunteli\nisoisää puolen tuntia. Häntä ei ollenkaan ihmetyttänyt, että Enefa,\njoskin nuori, oli niin viisas ja ymmärtäväinen tyttö; olihan hän aina\nukkovaarin seurassa. Vaikka luonnosta ei olisikaan enemmän järkeä\nkuin hiirellä, täytyi kuitenkin, tahtoipa sitten tai ei, saada sitä,\nukon kanssa yhdessä ollessa.\n\nJokainen tietää, mikä vaiva ja harmi äideillä on lapsista, kun ne\nvielä ovat pieniä; mitä huolia ja vastuksia ne saattavatkaan aikaan.\nMilloin tuo siunattu kakara liikuttaa, mitä se ei saisi liikuttaa,\nmilloin se repii jotain palasiksi, milloin särkee jotain, milloin\nitse vierähtää alas jostain ja saa kuhmuja otsaansa; koko pitkä\nJumalan päivä menee huutamiseen ja torumiseen ja torumiseen ja\nhuutamiseen. Jos tahtoo siltä silmänräpäyksen rauhan, niin ei ole\nmuuta neuvoa kuin tarjota hänelle siirappihanhea tai teljetä hänet\npuuvajaan. Mutta sellaisia huolia ei Enefan äidillä ollut koskaan\nollut tyttärestään. Siitä lähtien kun hän oli ollut niin pieni, että\nosasi tuskin kävelläkään, hän ei ollut koskaan välittänyt muusta kuin\nvaatetilkuista ja silmäneuloista; kun hän vaan sai ne, oli häneltä\nrauhassa. Hän käänteli ja väänteli niitä pienissä käsissään, pisteli\nneulalla sekä ristiin että rastiin, hankki silloin tällöin solmun\nrihmaan -- ja sitä hän teki keskeyttämättä koko päivän, äänettömänä\nkuin pikku rotta. Niin kauan kuin rihmaa kesti, ei äidin tarvinnut\npelätä Enefan tekevän mitään tyhmyyksiä.\n\nPienokaisessa oli herättänyt halun ompeluun varmaankin se, että hän\naina näki isänsä ompelevan. Yhtä hyvin kuin tytär, osasi isäkin\npidellä neulaa. Hän oli täysin oppinut räätäli, mutta ei ommellut\nmuuta kuin lakkeja; näillä hän ansaitsi enemmän kuin olisi ansainnut\nvaatteiden ompelemisella. Hänen vaimonsa vei lakit markkinoille, eikä\nkoskaan vielä ollut tapahtunut, että hän olisi tuonut ainoatakaan\ntakaisin. Se joka tuli hänen kojulleen, se ostikin aina häneltä, eikä\nsitten enää tahtonut nähdäkään muita lakkeja. Sen, jonka hän ensiksi\npani päähänsä, sen hän pitikin päässään. Pojat sanoivat, ettei heillä\nollut koskaan muulloin sellainen onni tyttöjen joukossa, kuin silloin\nkun heillä oli Podhaiskyn lakki päässään, ja ukot tuumivat, että ne\ntuntuivat aivan untuvatyynyltä päälaella. Podhaisky ymmärsi tehdä\njokaisen mielen mukaan.\n\nRäätälille oli se suuri ilo, että hänen tyttärensä näytti niin\nsuurta halua ompelemiseen. Hän selitti, että Enefasta se kerran\ntulee sellainen ompelijatar, jonka maine leviää Jeshtshedinkin\nulkopuolelle, ja siinä hän ei pettynytkään. Innoissaan hän ei\nvoinut odottaa edes siksi kuin Enefa oli käynyt koulunsa läpi, vaan\npani hänet jo pienenä tyttönä oppiin Palouski mestarin luo, jolla\nsiihen aikaan oli suuri luottamus seudun naisten keskuudessa. Jos\nhe tahtoivat saada pyhävaatteita tai morsiuspuvun, eivät he koskaan\nkääntyneet muiden kuin hänen puoleensa. Kun Enefa varhain aamulla\nmeni työhönsä Palouskille, huusivat aina pojat hänelle: \"katsokaa\noppipoikaa! Katsokaa oppipoikaa!\" ja kun niin sattui, vetäsivät\nhe saksista, joka hänellä samoin kuin kaikilla kunnollisilla\nompelijattarilla oli riippumassa nauhassa kupeellaan. Mutta Enefa oli\njärkevä tyttö; hän antoi heidän huutaa mielensä mukaan ja ajatteli\nsamalla: \"Mitä minä välitän teistä kirkujoista; minä edes opin\njotain, mutta teistä ei ole tietoa.\" Oli päätetty, että Enefa on\nopissa kolme vuotta. Mutta hyvä Jumala, tyttöriepuhan osasi jo vuoden\nperästä yhtä paljon kuin opettajansakin! Hän leikkasi ja ompeli\nhameita äidilleen, jotka olivat kuin valetut ruumista myöten. Jos\njoku naapuriemännistä tapasi Podhaiskyn muorin puettuna sellaiseen\nhameeseen, niin hän ei osannut muuta kuin tuijottaa siihen, ja\nhänen ensimäinen kysymyksensä oli, kuka sen oli ommellut. Jos äiti\nsilloin vastasi, että Enefa, niin ei kukaan tahtonut uskoa sitä.\nKysyjä ajatteli hiljalleen sydämmessään, että muori sanoi sen vaan\nkehuakseen.\n\nKauan eivät kuitenkaan vanhemmat saaneet iloita kätevästä,\nnäppärästä tytöstään: molemmat he muuttivat ijäisyyteen sinä vuonna,\njona niin paljon ihmisiä kuoli lavantautiin. Enefa oli silloin\nviidennellätoista.\n\nPodhaisky ja hänen vaimonsa olivat olleet, hyviä, rehellisiä ihmisiä,\nja koko kylä suri heitä molempain orpolasten ja vanhan isoisän\nkanssa, joka Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta oli saanut saattaa\nkaikki lapsensa ja lastensa lapset hautaan. Enefa ja Jenik olivat\nhänen viimeiset jälkeläisensä.\n\nPuolisot olivat kuolleet samaan aikaan, ja heidät haudattiin samana\npäivänä; heidät pantiin samaan arkkuun ja samaan hautaan. Kaukaa tuli\nkansaa saattamaan heitä -- viimeiseen lepopaikkaansa. Hauta, johon\nheidät laskettiin, oli aivan kuin pieni puutarha, sillä haudankaivaja\noli peittänyt sen kokonaan havuilla. Hän selitti kaivaneensa satoja\nhautoja ja samalla aina katsoneensa mitä oli tehnyt; mutta tällä\nkerralla hän ei nähnyt mitään kyyneleiltä, joita taukoamatta virtasi\nhänen silmistään.\n\nSe joka kuuli Enefan valituksen ja nyyhkytykset hautajaisissa, ei\nole koskaan unohtava niitä eläissään. Kirkossa hän heittäytyi arkun\npäälle, ja väkipakolla täytyi viedä hänet sen luota. Mutta hän ei\nvoinut pysyä poissa; hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi ruumissaaton\njälestä hautausmaalle. Siellä puhkesi hänen epätoivonsa oikein\nirralleen. Ei kukaan, ei edes pastorikaan olisi uskaltanut heittää\nlapiollistakaan multaa arkulle. Jokainen ymmärsi, että tyttö olisi\ntullut siitä suunniltaan. Koko yön hän makasi polvillaan haudan\nvieressä, käänteli käsiään ja repi tukkaansa; oli ihme, ettei hän\nitse heittäytynyt sinne. Aamupuoleen hän vaipui viimeinkin maahan\nväsyneenä ja viluissaan ja nukkui multakasalle, joka oli luotu haudan\nvierelle. Herättyään hän antoi isoisän viedä itsensä kotiin. Vanhus\noli koko yön valvonut hänen vierellään.\n\n\"Koeta olla levollinen, tyttöseni\", kehoitti isoisä, kun Enefa\nsynkkään, autioon tupaan tultuaan alkoi väännellä käsiään. \"Muista,\nettä kaikki tapahtuu Herramme tahdosta, ja ettei ihminen voi muuttaa\nsitä, yhtä vähän kuin hänellä on oikeutta sitä nurkua; tosi kristityn\ntäytyy tyytyä Herran päätökseen nöyryydellä. Kun kerta Jumala\nantaakin meille, niin on hänellä oikeus ottaa meiltä poiskin. Milloin\nsinulle luvattiin maallista onnea? Päinvastoinhan Jumala sanoi, että\nihmisen, joka on tomusta syntynyt, on kostutettava kyyneleillään\nleipänsä, niin kauan kun tämä maa kantaa häntä; nythän meille käy\nvaan hänen sanansa jälkeen. Taivaallinen puutarhuri on hajoittanut\nminun puutarhani, hän on hakannut poikki kaikki minun vihannat puuni\nja sinut ja veljesi jättänyt minulle ainoastaan kahdeksi hennoksi\nvesaksi -- mutta katso, sittenkin minä kunnioitan ja ylistän häntä\naina heräämisestäni maata menoon saakka. Hän, lapseni, on Herra, et\nsinä, enkä minä eikä kukaan muu meidän joukostamme. Hän tietää mitä\nme tarvitsemme, emmekä me. Taivaalliselta valtaistuimeltaan hän näkee\nkoko maailman ja johtaa sitä viisaudellaan ja hyvyydellään, että\nkaikki, kuin hän luonut on, pelastuisi ijankaikkiselle elämälle.\nSiitä syystä ei ole oikein, että huudamme: oo Herra, sinä joka\njohdat meitä, jätä meille ne, joihin meidän sydämmemme on kiintynyt!\nTiedämmekö me, eikö sille, jolle me rukoilemme elämää, ole paljoa\nparempi saada jättää tämä maailma? Tiedämmekö me, mistä syystä Herra\nkutsuu hänet luokseen, koska me niin ymmärtämättömästi tahdomme pitää\nhäntä täällä?\"\n\nNämä sanat saattoivat Enefan vaikenemaan. Isoisä oli asettanut\nhänelle vanhempain poismenon aivan toiseen valoon. Hänen murtunut\nsydämmensä tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen, että Jumala oli\nottanut pois häneltä hänen isänsä ja äitinsä, koska hän tarvitsi\nheitä korkeampiin tarkoituksiinsa. Hänen epätoivonsa sijaan tuli\nhiljainen suru; hän taukosi itkemästä, ja valittamasta ja päätti sen\nsijaan koettaa toimia siten, että tuotti heille kunniaa haudassa\nja iloa taivaassa. Mutta hänen ruumiinsa oli heikompi kuin hänen\nsielunsa. Kohta hautajaisten jälkeen hän sairastui, ja isoisä,\njoka pää kumarassa istui hellittynsä vuoteen vieressä, ajatteli\nitsekseen, etteivät vanhemmat tahtoneet jättää lastaan tänne alas,\nvaan aikoivat ottaa sen luokseen taivaaseen. Mutta ei käynytkään\nniinkuin hän luuli; Enefa jäi hänen luokseen ja ennen pitkää nousi\nsairasvuoteeltaan. Vanhempain kuolema oli kuitenkin koskenut hänen\nnuoreen sydämmeensä niin syvästi, että siitä saakka oli kaikki puna\nkadonnut hänen kasvoiltaan, eikä hänen vartalonsa saanut sen jälkeen\nkoskaan nuortevaa täyteläisyyttä.\n\n\"Varpuseni, näytäthän aivan siltä kuin tuuli voisi viedä sinut\nmukanaan\", sanoi isoisä, tarkastellessaan huolestuneena hänen pitkää,\nhinteloa vartaloansa ja kalpeita kasvojaan. Tämä ei kuitenkaan\nrumentanut häntä; valkea, läpikuultava iho sopi päinvastoin mainiosti\nsysimustaan tukkaan ja tummiin silmiin, ja kaikki kylän tytöt\nkadehtivat hänen hoikkaa vartaloaan.\n\nUkkovaari ja hänen molemmat lapsensa lapset asuivat pienessä\ntuvassa, joka oli kauniin puutarhan keskellä, juuri sillä paikalla,\njossa leveä puro tulee näkyviin. He olivat siellä aivan yksinään.\nKylään, joka sijaitsi alempana, oli heillä vähintäin neljännestunnin\nmatka, ja siitä oli isoisä hyvin tyytyväinen. Nyt eivät voineet\nkaikki, joista aika tuntui siellä pitkältä, tulla hänen luokseen\nkuluttamaan sitä, niinkuin olisi epäilemättä käynyt, jos hän olisi\nasunut keskempänä kylää. Kuitenkin oli aikoja, jolloin ihmiset\npäivät päästään laukkasivat Podhaiskylla. Niin oli laita erittäinkin\nkylvö- ja elonkorjuuaikoina. Naapurit tulivat silloin neuvottelemaan\nisoisän kanssa, oliko juuri nyt soveliasta korjata elot ja oliko\njuuri nyt kylvettävä, saadakseen tietää tuliko sää vakavaksi vai\neikö, ja isoisä oli aina valmis ja aulis neuvomaan heitä. Hän osasi\nsanoa edeltäkäsin ilman, kun vaan kurkisti ulos ikkunasta tai\nkuulosti tuulta; jos hän ei ollut varma asiastaan, meni hän ylös\nullakkokamariin katsomaan omaa kirjoittamaansa kalenteria, jota\nei ymmärtänyt kukaan muu kuin hän itse. Mutta ukkovaari ei ollut\nainoastaan vaan ilmojen ymmärtäjä; hän osasi povata tähdistä ja taisi\nsitä paitsi paljon muita hyviä asioita. Jos suuriin tai pieniin tuli\njoku tauti, jos jotkut naapurit joutuivat epäsopuun ja kinastuksiin\n-- kenen puoleen käännyttiin silloin saamaan apua ja neuvoa, ellei\nukkovaarin? Pitkät ajat oli Podhaiskyn suku \"hyvistä lahjoistaan\ntunnettu\"; se ymmärsi ja oli aina ymmärtänyt loitsuilla ja lääkkeillä\npoistaa ulkonaisia ja sisällisiä tautia, ennustaa ilmaa ja yksinpä\ntuleviakin asioita. Vaikka sen jäsenillä ei ollutkaan, ei tiloja\neikä kultia eikä mitään ylhäisiä toimia, ei kenenkään mieleen olisi\nkuitenkaan juolahtanut lukea heitä kylän alhaisimpain joukkoon. He\nolivat poikkeusasemassa ja aivan erityisen kunnioituksen esineinä,\nkunnioituksen, jota he eivät ansainneet ainoastaan tiedoillaan,\nvaan myöskin esimerkiksi kelpaavalla käytöksellään, joka sekin oli\nharvinaista.\n\nNaapurit harmittelivat sitä, että ukkovaari asui noin itsekseen.\nHe olisivat kernaasti nähneet häntä joukossaan ja maksaneet hänen\nedestään ravintolassa, kunhan hän vaan olisi tahtonut syödä ja\njuoda heidän kanssaan ja kertoa heille taruja muinaisuudesta. Mutta\nukkovaari ei juuri välittänyt ihmisten ystävyydestä. Kaikki, koko\nnykyinen sukupolvi tuntui hänestä nurinpuoleiselta ja mitättömältä,\nsiinä ei ollut vähäistäkään rehellisyyttä eikä ollenkaan hyviä\npuolia. Enin kaikesta harmitti häntä kuitenkin sen rahanhimo ja sen\ntylyys ja ylimielisyys huonompiosaisia kohtaan. Surulla huomasi\nhän, miten sitä, jolla ei ole täydet ladot ja arkut, halveksitaan\nja ylenkatsotaan. Se ei auttanut, että häntä itseään kohdeltiin\nsuuremmalla kunnioituksella.\n\n\"Jos he eivät joka hetki tarvitsisi minua, ja jos he eivät tietäisi,\netten minä puolestani tahdo mitään heiltä, kohtelisivat he minuakin\nkuin tavallista ruotivaivaista\", sanoi hän usein ja lisäsi neuvoen,\nlapsiinsa kääntyneenä: \"Usko parasta kaikesta ja kaikista ja palvele\nmielelläsi kaikkia, mutta puhu tutunomaisesti ainoastaan omiesi ja\noman sielusi kanssa; muutoin sinä äkin palat pahasti. Nykyään myö\nystävä ystävänsä huokeammalla kuin Juudas Iskariot Herransa. Siitä\nsyystä on parasta olla luottamatta muihin kuin itseensä.\"\n\nJenikiin eivät nämä opetukset paljoa tehonneet. Ne menivät toisesta\nkorvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä ne millään tavoin\npidättäneet häntä tekemästä tuttavuutta ja ystävyyttä kylän joka\nainoan pojan kanssa. Sitä suurempi vaikutus oli niillä Enefaan. Hän\nei koskaan mennyt maiden luo, vaan teki työtä; jos tahtoi saada\njotain tehdyksi, sai itse viedä hänen luokseen vaatteet. Hän ei\nkoskaan näyttäytynyt tyytymättömänä eikä koskaan olisi kukaan voinut\nsyyttää häntä tunkeilemisesta. Siitä syystä ei kukaan uskaltanut\nkohdella häntä samoin kuin muita tyttöjä, joiden täytyi elää kättensä\ntyöstä. Kylän rikkaimmat talonemännät tervehtivät häntä jo kaukaa\nja ottivat loukkautuakseen, jos hän ei pistäytynyt heillä, kun\nhänellä oli asiaa heille päin. Jos häntä kuitenkin pyydettiin jonkun\nluo määräämään lääkkeitä tai muuten parantelemaan, tuli hän heti\nmielellään ja kävi talossa niin kauan kun hän luuli siellä voivansa\nolla hyödyksi. Tämä oli ainoastaan palvelus hänen puoleltaan, sillä\nPodhaiskyt olivat aina auttaneet muita ilmaiseksi sekä rakkaudesta\nlähimmäiseensä että kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, siitä että tämä\noli antanut heille niin suuren ja tarpeellisen lahjan. He olivat\nsitä mieltä, että jos he vaan kerrankaan olisivat ottaneet maksun,\nhe eivät sen jälkeen olisi voineet enemmän kuin tavallinen tohtori,\njolla on vähäiset tietonsa kirjoista eikä Jumalalta.\n\nNiin kauan kun ukkovaari vielä oli tervennä, Merteli hän ja paranteli\nja autteli; mutta sittenkun vanhuksen näkö ja kuulo alkoivat\nheikontua, sai Enefa mennä hänen sijastaan. Kohta ylistelivätkin\nihmiset häntä yhtä paljon kuin ukkovaariakin. Hän paransi sairaita\nainoastaan katsomalla heihin ja tiesi aina mitä luki päästäkseen\npahasta erilleen. Avonaisille haavoille hän silitti rasvaa ja rakkoja\nhän voiteli öljyllä, niin että kolmen päivän kuluttua painuivat\nalas eikä niistä sen koommin näkynyt enää jälkeäkään. Hän meni\nmetsään keräämään yrttejä auringon noustessa kasteen vielä maassa\nollessa, täyden kuun aikaan ja väliin -- ankarain myrskyjen jälkeen\n-- puoliyön aikaan. Muutamat kasvit täytyi nim. poimia määrättynä\naikana, ei neljännestuntiakaan aikaisemmin tai myöhemmin, jotta\nsen kiertotähden teho, jonka vaikutuksen alaisia ne ovat, pysyisi\nvoimassaan ihmisruumiin suhteen.\n\n\"Kumma, ettei sua pelota!\" oli talonpojilla tapana sanoa, päivän\nkoittaessa kun nousivat vuorille mennessään Saksaan asioilleen ja\ntapasivat Enefan tulemassa Jeshtshedistä aivan läpimärkänä sateesta,\njota oli kuin kaatanut koko yön.\n\n\"Mikäs minua pelottaisi, kun minä teen kaikki kolmiyhteisen Jumalan\nnimessä enkä ole tehnyt liittoa minkään pahan voiman kanssa?\" vastasi\nEnefa levollisesti ja ylpeästi sellaisiin kysymyksiin.\n\n\"Kuulkaas koulumestaria, miten viisas hän on\", murahdettiin hampaiden\nvälistä.\n\nKeskenään eivät näet ihmiset nimittäneet Enefa Podhaiskya koskaan\nmuuksi kuin koulumestariksi, sen tähden että hänen vastauksensa\nolivat niin lyhyitä ja sattuvia, ryhtinsä arvokas ja käytöksensä\nvakava. He kostivat siten sen, että heidän täytyi tunnustaa hänen\nsuuret ansionsa. Toistensa vioille ummistavat ihmiset mielellään\nsilmänsä ja joka asialla on aina jokin puolustava puolensa. Mutta jos\njoku tahtoo olla muita parempi ja näyttää myöskin olevansa parempi,\nniin ainahan se vähän harmittaa.\n\nEnefan kunnianimi taas oli _kylätohtori_, ja vaikkei se päässyt niin\nsuuresti käytäntöön, niin se saa ainakin olla kirjan nimilehdellä.\n\nPodhaiskylla oli kaunista, kauniimpaa kuin kellään muulla\nvuoristossa. Tupaa ympäröitsi tuuhea, tuoksuva puutarha, jossa oli\nkaikenlajisia hedelmäpuita. Sanokaa, minkä hedelmän tahdotte, ja\nruvetkaa sitten hyviin väliin ukkovaarin kanssa -- sillä hän se voi\ntarjota niitä! Kukkiakin siellä oli aika lailla, ja varsinkin iltasin\nne tuoksuivat niin väkevälle, että Enefan päätä alkoi ihan kivistää,\nkun hän istui avonaisen ikkunan vieressä ommellen. Tuntui kuin joku\nolisi heilutellut kamarissa suitsutusastiaa.\n\nElkääkä luulkokaan, että vanhan tuvan tarvitsi hävetä itseään,\nvaikka olikin satavuotias ja vanhempikin. Enefan isävainaja oli\nlomahetkillään maalaillut ja siistinyt sitä, niin että se näytti\naivan uudelta. Olisi tietysti tuntunut suloiselta saada hiukan\noikaista jäseniään päivän istumatyön jälkeen, mutta joka ilta\noli räätäli ruvennut veistämään ja maalaamaan ja siistimään ja\npuhdistamaan, niin että sai ihmeitä aikaan.\n\nTuparakennuksessa oli kaikkiaan neljä huonetta. Alakerrassa oli\nkaksi: yksi suuri, jossa isoisä ja Jenik makasivat, sekä yksi\npienempi. Suuressa oli tulisija ja oli siinä äärettömän suuri,\nviheriäksi maalattu uuni toisessa nurkassa; pienemmässä makasi\nEnefa. Ulkopuolella oli kuisti, ja rakennuksen vierellä olivat\nnavetta ja ulkohuoneet. Yläkerran huoneista oli toinen ruokasuoja;\ntoisessa säilytettiin \"Betlehemiä\". Tämä Betlehem oli, Jumala ties,\nmiten vanha; isoisä oli tehnyt sen nuoruudessaan ja järjestänyt\nsen rihmoilla, niin että kaikki -- sekä ihmiset että eläimet --\nliikkuivat. Neitsyt Maaria keijutteli pientä Jeesuslasta, ja pyhä\nJooseppi oli hänen apunaan, paimenet makasivat ja heiluttelivat\npolviaan seimen edessä, enkeli liiteli heidän yläpuolellaan\nkullatuilla siivillään, aasi ja härkä vierekkäin pilttuussa\nkääntelivät päätään, ja vähän matkan päässä seisoi metsästäjä, joka\ntähtäsi hirveen, kutoja istui kangaspuittensa ääressä ja kutoi,\ntahkooja tahkosi, talonpoikaisvaimo kirnusi voitaan, kaksi vuohta\npuski toisiaan ja kauimpana näkyi Jerusalem, jossa Herodeksen\nsotamiehet murhasivat hirveimmällä tavalla pieniä vasta syntyneitä\npoikalapsia.\n\nSanokaas, eikö se ollut ihmeellistä!\n\nEi ainoastaan kylän nuoret, vaan vanhatkin pitivät Betlehemiä oikeana\nihmeenä. Jouluaatosta kynttilänpäivään saakka ei isoisä saanut tehdä\nmuuta kuin viedä lapsia kamariin, jossa se oli, vedellä nauhoja ja\nselittää heille kaikkea. Niin kauan kun Otik Mrakot oli kotona, oli\nBetlehemistä oikea vastus isoisälle. Poika tuli hänen luokseen pari\nkertaa päivässä eikä koskaan voinut katsoa kyllikseen yläkerrassa\nolevia suloisuuksia; yhtenänsä täytyi isoisän näyttää ja selittää.\nEnnen muinoin olivat kaikki vuoristolaiset vaeltaneet Podhaiskylle\njoulunpyhinä nähdäkseen Betlehemin. Bilystä ja Bystrystä saakka oli\ntullut kansaa ajaen reissään. Mutta aikaa myöten oli alettu kääntää\najatuksia muualle. Kaikki muuttuu vanhaksi tässä maailmassa ja\nväistyy uuden tieltä.\n\nPodhaiskyn lähin naapuri oli rikas talonomistaja Mrakot, oikein\nkelpo vanhankansan nainen. Hän oli lämpimästi kiintynyt heihin,\nvarsinkin Enefaan, ja hän huokasi usein ajatellessaan, että näiden\nkunnon ihmisten täytyi olla niin köyhiä, kun sitä vastoin joukko\ntyhjäntoimittajia elää rikkaudessa ja ylellisyydessä. Itse hän ei\nkoskaan voinut käsittää, miten voi tuntea itsensä tyytyväiseksi\nja onnelliseksi, jos ei omistanut monta tynnörinalaa maata ja\nkokonaista karjalaumaa. Mutta hän ei surkutellut heitä ainoastaan\nhuulilla, kuten rikkaat joskus tekevät, vaan koetti myöskin kaikin\ntavoin auttaa heitä. Jenik sai alituisesti käydä työssä hänen\nkartanossaan, ja hän oli luvannut tehdä hänet aikuiseksi tultua\ntyönjohtajakseenkin. Muori huomasi, että pojasta kyllä mies koituu,\nvaikka hän tätä nykyä tekikin mieluummin vihellyspilliä, kesytti\noravia ja harakoita ja laittoi ansoja linnuille, kuin kassaroi\nkoivuja lampaiden ruuaksi ja vartioi hanhia ja lehmiä.\n\nPaitsi Podhaiskyja ei Mrakot muori seurustellut kenenkään muun kylän\nasukkaan kanssa. Ukkovaarin luo hän meni saamaan neuvoja; Jenik\nratostutti häntä päähänpistoillaan ja Enefa oli hänen lohdutuksensa\nja tukensa. Mrakot muorilla oli syvä sydänhaava. Hän oli kärsinyt\nyhtä suuren ja korvaamattoman tappion kuin Enefakin ja se lähensi\nheitä toisiinsa. Molemmilla heillä oli taipuva mieli ja tunnokas\nsydän, ja siitä syystä he ymmärsivät toisiaan niin hyvästi Ainoa\nerotus oli se, että Enefa oli korkeampi-, ylevämpisieluinen. Mrakot\nmuori taipui hänen tahtoonsa ja käyttäytyi ikäänkuin nuorempi ystävä\nvanhempaa kohtaan. \"Se tyttö vasta osaa saattaa vaivaisen sielun\nautuaitten asunnoille\", sanoi hän silmät kyyneleissä, sen jälkeen\nkun he olivat keskustelleet muutamia tuntia ja hän oli valitellut\nsurujaan tytölle.\n\nAinoastaan kolme vuotta oli Mrakot muori elänyt yhdessä miehensä\nkanssa, ja sillä aikaa hän ei ollut nauttinut paljoa onnea. He eivät\nolleet ottaneet toisiaan rakkaudesta; molemmat he olivat antaneet\npois sydämmensä, mutta vanhemmat yhdistivät heidät, ja mitä he eivät\ntahtoneet, sitä täytyi heidän tahtoa, ja mitä he tahtoivat, sitä he\neivät saaneet tahtoa. He menivät käsi kädessä alttarin luo, mutta\nheidän rahansa olivat ainoat liiton tekijät. Tyttö todellisena ja\nrehellisenä vaimona unohti kuitenkin pian miehensä tähden komean,\nkelpo nuorukaisen, joka oli ollut hänen ensimmäinen rakkautensa;\nmies sitä vastoin ei antanut vaimolleen koskaan anteeksi sitä, että\nhänet oli pakotettu ottamaan tyttö vaimokseen ja ettei hän ollut\nsaanut sitä, jota oli tahtonut. Hän käyttäytyi edelleenkin kylmästi\nja vieraasti eikä sanonut vaimolleen koskaan ainoatakaan ystävällistä\nsanaa, vaikka tämä olikin sekä kaunis että komea ja hyvä ja vilpitön\nsydämmeltään. Luultavasti johtui hänen vastenmielisyytensä siitä,\nettä hänen ensimmäinen morsiamensa oli heittänyt kourallisen\nhautausmaan multaa heidän väliinsä, juuri silloin kun he vihkimisen\njälkeen tulivat ulos kirkosta. Muoria kiusasi, kun hän muisti\nmiehensä kylmyyden ja vihaisuuden, vielä tämän kuoleman jälkeenkin,\nja vaikka mies nyt olikin maannut haudassa kolmattakymmentä vuotta,\nkärsi hän siitä yhä vieläkin.\n\nHeillä oli yksi ainoa lapsi, poika, joka oli isäänsä kuin marja.\nHänelle edes hän olisi tahtonut omistaa rakkautensa, mutta vainaja\noli pannut tähän esteitä eikä poikakaan näyttänyt olevan erittäin\nkiintynyt äitiin. Mrakotilla oli Pragissa veli, joka oli asianajaja,\nja tämän hän teki pojan holhoojaksi, ja määräsi, että koska kylässä\nei ollut mitään korkeampaa koulua, Otik kasvatettaisiin sedän\nkodissa: jos hän näytti halua lukemiseen, sai hän jatkaa lukujaan\nja tulla tohtoriksi samoin kuin setä. Mitä voikaan Mrakot muori\ntehdä? Aikoja myöten täytyi hänen kuitenkin jättää poika langolleen.\nHän toivoi kuitenkin, että Otik ikävöisi kotiin hänen luoksensa ja\nettä hän jonakuna kauniina päivänä aivan odottamatta ilmestyisi\nkotikartanolle; sillä pakottaa häntä lukemaan ei ollut kuitenkaan\nollut isän tarkoitus.\n\nMutta setä osasi laittaa asiat niin, että Otik ei tuntenut\nvähintäkään halua jättää Pragia; päinvastoin miellytti häntä kaupunki\nja kaupunkilaiselämä niin suuresti, ettei hän koko opintoajallansa\nkertaakaan tullut kodissa käymään. Loma-ajat hän vietti setänsä\nkanssa matkoilla ja niin ihmeellisesti osui aina, etteivät he\nkoskaan palanneet Pragiin ennen kun viimeisenä päivänä, jolloin\nluonnollisesti ei ollut enää aikaa matkustaa Jeshtshediin. Holhooja\npelkäsi nimittäin, että äiti ottaisi pojan luokseen ja kehoittaisi\nhäntä jättämään luvut mielestään, ja se olisi vähentänyt suuresti\nasianajajan tuloja, sillä veli oli määrännyt suuren summan pojan\nylläpidoksi. Jos Mrakot muori tahtoi tavata poikaansa, täytyi hänen\nmatkustaa Pragiin, ja siellä osasi holhooja aina asettaa niin\nviisaasti, ettei hän koskaan jäänyt kahden kesken pojan kanssa niin\nkauaksi, että olisi ennättänyt keskustella vakavasti hänen kanssaan.\nHän palasi aina kotiin raskaalla sydämmellä, vaikka Otik luki\nahkerasti ja edistyi pian, eikä äiti koskaan kuullut hänestä mitään\nmoitteita.\n\nMutta Mrakot muori oli vaatimaton ja suora. Hänestä tuntui siltä\nkuin se, mitä Pragissa opetettiin, ei mitenkään olisi voinut olla\nJumalalle mieluista; se oli liiaksi maailmallista ja väänneltyä\nhänen mielestään. Oikean viisauden hän luuli löytävänsä Podhaisky\nukon luota, ja hyödyllisintä ja parhainta oli hänen mielestään\nmaanviljelijän rauhallinen elämä. Hänestä tuntui myöskin siltä kuin\nei poika olisi ollut oikealla tiellä, mutta se tuli kenties vaan\nsiitä, että hän oli mielessään tyytymätön poikaan. Hän ei voinut\nantaa pojalle anteeksi, että tämä antoi vieraan miehen asettua niin\nkokonaan heidän välilleen. Pojan kummallinen välinpitämättömyys\nkotiseutua kohtaan ja hänen kasvatuksensa suunta olivat okana muorin\nsydämmessä ja naulana hänen ruumisarkussaan.\n\nNäitä huolia hän purki Enefalle; näiden tähden muori tuli hänen\nluokseen lohdutettavaksi. Ja usein täytyi Enefan panna ihan\nviimeiset voimansa liikkeelle saadakseen hänen raskasmielisyytensä\npoistetuksi. Leski näki edessään yksinäisen, hylätyn vanhuuden, surua\nja kaipausta hautaan saakka. Voihan hän tosin myödä talonsa tai\nedes vuokrata sen jollekin ja muuttaa pojan luo Pragiin; mutta hän\nei sietänyt ajatellakaan, että joku toinen johtaisi ja määräilisi\ntilalla, jossa heidän esi-isänsä olivat ahkeroineet ja työskennelleet\njälkeläistensä hyväksi, jossa he olivat otsa hiessä muokanneet\nheille maata. Hänen mielestään se olisi ollut syntiä. Sitä paitsi\nhän ei voinut sietää kaupunkia. Hänestä tuntui aina siltä kuin hän\nolisi ollut tukehtumaisillaan sakeassa ilmassa, kapeilla kaduilla ja\npimeissä huoneissa, eikä hän aivan suorastaan tahtonut puhua, mikä\nkiusa oli käydä puettuna pitkiin, kahiseviin hameisiin ja tunkeilla\ntuntemattomain ihmisten joukossa! Kaikki, jotka hän näki, olivat\nhänen mielestään linnunpelättiä, ja kaikki, jotka näkivät hänet,\nnauroivat ja tekivät hänestä pilkkaa. Kun hän oli ollut kaupungissa\nneljännestunnin ajan, alkoi kaikki pyöriä hänen päässään, eikä sekään\nauttanut, että hän veti valkean päähineensä silmilleen ollakseen\nnäkemättä mitään. Hän ei mitenkään voinut käsittää, miten Otik, joka\noli kuitenkin hänen lihaansa ja vertansa, voi viihtyä niin hyvin\nkaikessa tässä korvia särkevässä melussa ja hälinässä; ja tämän\nnuhteen hän vielä teki pojalleen loukkaantuneessa, valittavassa\näidinsydämmessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä laskiaisen tienoilla on Jeshtshedissämme Jumala paratkoon\naina paha ilma, mutta tänä vuonna se vasta oli päin mäntyyn. Lunta\ntuli yhtenään, ja tuuli vaan vinkui ja ulvoi. Pahinta kuitenkin\noli laskiaislauantaina. Vuorilla raivoili, ikäänkuin kaikki metsät\nolisivat joutuneet epäsopuun ja ruvenneet tappelemaan, ja aina väliin\nkuului rusketta ja jyrinää, samanlaista kuin silloin kun myrskytuuli\nnousee kaukaa ja tulla viuhahtaa vastaan. Silloin tällöin kuului\nmuutakin ryskettä: puut ruskivat myrskypuuskien heitellessä niitä\nkumoon. Jos ei metsä olisi ollut suojelemassa Podhaiskyn tupaa,\nolisi heille varmaankin käynyt onnettomasti, mutta nyt ei tuuli\nonneksi voinut siihen tarttua sellaisella voimalla kuin se veijari\nolisi tietysti tahtonut. Siitä syystä se kosti tästä toisaalla ja\ntempasi kylässä maahan kaikki katot, joita ei oltu nidottu kahleilla,\ntoivossa, ettei se kuitenkaan nousisi niin pahaksi. Sanalla sanoen\noli oikea tuomiopäivä.\n\n\"Kunpa vaan Mrakot muori ei vilustuisi Pragissa ja saisi takaisin\nleiniä sormiinsa, jota minun oli niin vaikea parantaa keväällä\",\nsanoi Enefa, kun tuuli kerran painalsi entistään kovemmin. Hänellä\noli nähtävästi suuri huoli vanhuksesta.\n\nNoin viikko takaperin oli Mrakot muori saanut äkkiarvaamatta kirjeen\npojalta, joka oli ihastuksissaan ilmoittanut tulevansa näinä päivinä\nvihityksi tohtoriksi. Äidin täytyi pakostakin tulla Pragiin ollakseen\nläsnä juhlallisuuksissa, jatkoi hän, muutoin olisi juhla hänestä\naivan pilalla. Mitä voikaan Mrakot muori muuta kuin totella sellaista\nrukousta! Hän antoi valjastaa vaunujensa eteen ja läksi matkalle\ntalvesta ja rajuilmasta välittämättä.\n\n\"Pragissa ei mahtane olla tällainen ilma; olen kuullut kerrottavan,\nettä kaikki tuulet lentävät Pragin yli\", rauhoitti ukko vaari\npoikansa tytärtä. Hän istui Enefan vierellä ja kyni höyheniä pöydällä\ntuikkavan talikynttilän ääressä. Vanhain tapaan hän ei suonut\nitselleen hetkenkään lepoa; olisipa hyvä, jos nuoret edes osaksi\ntahtoisivat olla heidän kaltaisiaan.\n\n\"Sillä siellä ei ole ollenkaan niinkuin meillä\", jatkoi isoisä,\nEnefan ahkerasti ommellessa, \"täällä on vanhastaan kaikilla\ntalvikummituksilla pesäpaikkansa. Me saamme taistella tuulta ja\npakkasta ja pyryjä vastaan, samalla kun ihmisillä toisessa paikassa\nmaata on päiväpaistetta ja leutoa säätä. Jos ei ole ollut täällä\nlapsuudesta asti, niin ei tätä kestä, mutta meidän mielestämme on\nkaikki niinkuin pitääkin olla, emmekä me välitä paljoa nurkkiemme\nulkopuolella olevista rauhattomuuksista. Mrakot muorista et tarvitse\nolla huolissasi; hän ei sitä paitsi liiku paljon ulkona.\"\n\n\"Ei, se on totta. Mitäpä hän tekisi ulkona? Juhlallisuudet pidetään\ntietystikin jossain lämpimässä ja hauskassa huoneessa, jossa ei\ntiedetä talvesta eikä tuulesta. Voi, miten olisi hauskaa saada\njoskus nähdä sentapaista! Tai kunpa edes Mrakot muori muistaisi,\nmitä on nähnyt! Mutta hän ei välitä sellaisesta eikä ole edes\niloinen poikansa menestyksestä. Ajatelkaas, miten erilaisia ihmiset\nvoivat olla! Minun mielestäni ei voisi äidillä olla onnellisempaa\nhetkeä kuin silloin kun hänen poikansa tulee tunnustetuksi opintonsa\npäättäneeksi. Sillä sitä kai tohtorin arvo tarkoittaa? Minä olen aina\najatellut, että se on samanlaista kuin se kun miehiä tehtiin ennen\nmuinoin ritareiksi. Eikö niin, isoisä?\",\n\n\"Mahtaa olla\", nyökäytti ukko, \"mutta sen saamme kohta kuulla.\nMrakot muori ei kaikessa tapauksessa matkustanut niin iloisena, kuin\nolisi luullut. Sinua se ihmetyttää, mutta ei minua. Muori tahtoisi\nmieluummin pitää ainoaa poikaansa kotonaan kuin maailmassa vieraiden\nihmisten luona. Hänen mielestään voi ihminen olla yhtä arvokas ja\ntoimittaa yhtä paljon, vaikka hänellä ei olekaan mitään korkeaa\npaikkaa tai arvoa. Pojan sydän on muorille suurempiarvoinen kuin\nhänen oppinsa, ja minä ajattelisin samalla tavalla, jos olisin muorin\nsijassa. -- Mutta kuules! Eikö tuo kuulunut mielestäsi karalta?\nSaatpas nähdä, että _shtvaanit_ [koirapari, jolla on tuliset jalat ja\ntuliset silmät] ovat ulkona tänä iltana.\"\n\nEnefa käänsi arasti päätään, kuulosti hetken myrskyn raivoisaa\nriehuntaa ja teki ristinmerkin. Itse asiassa hän kuuli miten\n_shtvaanit_ haukkuivat ja ulvoivat kaukana etäisyydessä.\n\n\"Katso niin vähän kuin voit ikkunaan päin\", varoitti isoisä ja\nkumartui itse lähemmäksi työtään, \"on aina parasta olla välittämättä\nsellaisesta niin paljon kuin suinkin. 'Anna lentävän lentää, anna\nmakaavan maata, sule sinä silmäsi', sanoo sananlasku. Kerran\ntällaisena myrsky-yönä kuulivat Macanovilla _shtvaania_; koko\ntalonväki sattui olemaan sisällä. Nuoret rengit ivasivat _shtvaania_\nja matkivat sitä ja huusivat 'hau, hau, hau', vaikka vanha isäntä\nkielteli heitä vähä väliä. Mutta kuta enemmän hän kielsi, sitä\npahemmaksi he tulivat, aivan niinkuin nuorten on tapana. Yhtäkkiä\nmenee ikkuna rikki kauhealla räminällä, ja lampaan puolisko viskataan\nhuoneeseen! 'Siinä on teille palkinto siitä, että autoitte meitä\nhaukkumaan!' huutaa ääni. Kaikki kaatuivat maahan kauhistuksissaan,\nmonet menivät pyörryksiin ja vanha Macanov sai siitä kuolemansa. Minä\nolin hänen hautajaisissaan.\"\n\nEnefaa värisytti ja hän jatkoi ahkerasti ompelemistaan. Mutta miten\nlie ollutkaan, hän vaan ei voinut olla kuuntelematta mitä ulkona\ntapahtui.\n\nYhtäkkiä hän päästi ompelun käsistään. \"Ei se ole ainoastaan\n_shtvaani_, jonka ääni kuuluu, isoisä, se on joku muukin. _Shtvaanit_\novat tähän aikaan Jeshtshedin puolella, mutta Melusina on aivan\nmeidän vierellämme. Kuulkaas vaan, miten hän itkee ja valittelee\nikkunojemme ulkopuolella! Voi, antakaa minun antaa hänelle jotain.\nMinä avaan ja sulen ikkunan niin pian, ettei minulle voi tapahtua\nmitään, vaikka ulkopuolella olisikin jokin väijymässä. Minä en voi\nsietää kuulla hänen valittavan tuolla tavalla\".\n\nIsoisä suostui, vaikka vastenmielisesti.\n\n\"Mutta tee, mitä aijot, pian\", kehoitti hän.\n\nEnefa nousi kiireesti ylös, meni viereiseen huoneeseen ja pisti\nkätensä ruukkuun, joka oli seinäkaapissa. Sen jälkeen hän avasi\nikkunan, heitti kourallisen leivänmuruja korkealle ilmaan ja huusi\nniin kovasti kuin taisi:\n\n\"Siinä saat, jumalaton, siinä saat illallista lapsillesi!\"\n\n\"Tässä minä nyt olen eheänä, ja Melusina on saanut, mitä hän on\npyytänyt niin hartaasti\", sanoi hän hymyillen isoisälle, asettuen\ntaas istumaan tämän vierelle.\n\nSamassa hän sattui hiukan työkkäämään pöytää, niin että hänen\nsaksensa putosivat lattialle.\n\n\"Sakset tietävät vieraita\", sanoi hän kummastuneena, ja otti ne\nlattialta, \"kukapa voisi tulla meille tänään tällaisessa ilmassa ja\nvieläpä näin myöhään. Mutta eikö sinun mielestäsi ole vähän hiljempaa\nulkona, sitten kun annoin Melusinalle leipää?\"\n\n\"Päivällisistä asti olen minä tietänyt, että joku tulee meille\",\nsanoi ukkovaari, välittämättä kysymyksestä. \"Jenik lakasi tänään\nuunia, ja se vetää aina ihmisiä taloon, ja sitten putosi ulos hehkuva\nhiili, ja se tietää, että pyydetään joku ruualle. Sitä paitsi on\nkissa maannut ja nuollut itseään koko iltapäivän, ja kärpänen on\nsurissut minun korvani juuressa. Joku tulee meille, ja tuopa hän\nvielä uutisiakin tullessaan.\"\n\nEnefa ravisti vakavana päätään.\n\n\"Tänään ainakaan eivät merkit pidä paikkaansa\", sanoi hän epäillen,\n\"katsos kelloa, se käy kahdeksatta. Tuuli ei ulvo nyt niin kovaa,\nmutta lunta tulee pistävää kuin nuppineulat. Se, jolla ei ole pakkoa,\nse ei pistä päätään ovesta ulos tänään. Ainoa mahdollisuus on, jos\njoku olisi äkkiä sairastunut ja laittaisi hakemaan minua. Mutta\nvierasta ei tule, ei ihan varmaan.\"\n\n\"Voi kyllä sattua, etteivät merkit pidä paikkaansa\", myönsi isoisä.\n\"Kun ihminen niin usein pilkkaa Jumalaa, tahtoo Jumalakin joskus\nnäyttää ihmiselle, mikä vaikea asia se on, ja niin sattuu, että mikä\non aina ennen käynyt toteen, ei enää toteudukaan, ja ihmiset ovat\nnoloina sanoistaan. Minä petyin kerran pahasti, mutta siitä minä olen\niloinen, sillä se oli paraiksi.\"\n\n\"Milloin se oli?\"\n\n\"Se oli silloin, kun sinut oli kastettava. Sinut piti viedä kirkkoon\nheti päivällisen jälkeen. Kaikki oli järjestyksessä: leipä, juusto,\nvoi ja ruukullinen olutta oli pöydällä. Sinä, olit käärittynä\npunaseen kapaloon, ettei kukaan tulisi sinua panettelemaan;\näitikummit seisoivat valmiina ja odottivat, mutta kummi-isä ei\ntullut. Pimeni, eikä sittenkään vielä näkynyt ketään. Kummi-isäsi oli\nmennyt markkinoille kaupunkiin; siellä hän joi itsensä humalaan eikä\npäässyt lähtemään kotiin, vaan jäi istumaan kapakkaan; ristiäiset ja\nkummina olonsa ja kaikki hän oli unohtanut tykkönään. Minä ajattelin\ntietysti, ettei ristimisestä tulisi mitään, ja menin metsään\nhakemaan vähän havuja, jotka olivat siellä valmiiksi sidottuina.\nMutta sinun kummi-isäsi vaimo oli lähtenyt etsimään ukkoansa,\ntapasikin hänet onnekseen, pisti hänen päänsä puroon ja toi hänet\nmukanaan tänne. Kun tulin tänne takaisin, sain kuulla, että he juuri\nolivat lähteneet viemään sinua kirkkoon. Sillä kertaa minä en ollut\nhyvilläni äidillesi. 'Mitä sinä, ymmärtämätön vaimo, ajattelit',\ntoruin minä häntä, 'kun laitoit lapsen ristittäväksi tähän aikaan\npäivästä? Katso nyt ulos, siellähän on pimeä kuin haudassa. Nyt saat\nnähdä, että tyttösi tulee yhtä mustaksi kuin se tunti, jolloin hänet\nristittiin.' Äitisi otti tuon hyvin sydämmelleen ja tarkasteli joka\npäivä huolestuneesti, rupeaisitko sinä mustumaan. Mutta hän ei saanut\nvähintäkään syytä suremiseen. Tukkasi ja silmäsi vaan tulivat yhtä\nmustiksi kuin se ilta; se ei lyönyt ihoon... Mutta miten se olikaan?\nSanoithan ruuan olevan valmista? Jenik, Jenik!\"\n\n\"Kyllä\", kuului Jenikin ääni ylisiltä, jossa hän varmaankin oli\nsyöttämässä vasta pyydystämäänsä oravaa.\n\nSamassa kuului kova koputus tuvan ovelle. \"Siellä se vieras kuitenkin\non!\" virkahtivat isoisä ja Enefa yhdellä aikaa. Viimeksi mainittu\ntarttui kiireesti kynttilään ja jaoksi avaamaan.\n\n\"Elä aukaise, ennenkun kuulet, kuka siellä on\", huusi isoisä hänen\njälkeensä, \"jotta emme saa tapaan sellaista, joka ei tänne kuulu.\"\nEnefa totteli neuvoa.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi hän, mutta kuultuaan ainoastaan äännähdyksen\nvastaajalta, päästi hän huudahduksen ja heitti oven selkoselälleen\nmyöhäiselle, mutta nähtävästi tervetulleelle vieraalle.\n\n\"Tekö muori, ja teidän lankonne? Ennen minä nyt muita, en tiedä ketä,\nodotin kuin teitä!\" lausui hän iloisesti. Samalla kuului tuleva\npuistelevan vaatteitaan ja koputtavan lunta jaloistaan etehisessä.\n\n\"Ei kai ole vielä neljännestuntiakaan siitä, kun isoisä ja minä\nistuimme ja puhelimme että te, muori, kenties vilustuisitte Pragissa,\nja silloinhan te jo olitte kotona lämpimässä\", jatkoi Enefa. \"Mutta\nmikä on syynä, että tulette näin myöhäiseen ja tällaisessa ilmassa?\nAjatelkaas, jos olisitte kastunut tulomatkalla ja saisitte kuumeen\nruumiiseenne! Minkä tähden ette ennemmin lähettänyt minua noutamaan?\nMutta tupamme ei ole niin hieno, että tarvitsette pelätä sisään\nastumista. Tehkää hyvin, tehkää hyvin! Sillä tavalla niin. Jumala\nsiunatkoon ja tervetuloa kotiin Pragista, muori!\"\n\n\"Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon ja tervetuloa kotiin!\" huusivat\nsekä ukko vaari että Jenik. He olivat Enefan puheesta ymmärtäneet,\nkuka tulija oli, ja kiiruhtivat ovelle juuri parhaiksi tavatakseen\nvanhanpuoleisen, lihavahkon talonpoikaisvaimon, jolla oli pyöreät,\nhyvänsuovan näköiset kasvot. Hänen jälessään tuli vielä toinen\nvanhahko vaimolyllerö, jolla myöskin oli pulleat, hyväntahtoiset\nkasvot -- oikea jäljennös emännästään, jota hän alituiseen seurasi\nkatseillaan ja koetti matkia hänen pienimpiäkin liikkeitään. Hänellä\noli suuri paketti kainalossaan.\n\n\"Kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne ja siitä, että\nolette ajatelleet minua\", vastasi Mrakot muori, sydämmellisesti\nojentaen jokaiselle kättään. Hänestä voi huomata, että hän tuli yhtä\nmielellään kuin oli nähtykin täällä, ja että hän tunsi olevansa\ntäällä kuin kotonaan. Anka seurasi uskollisesti hänen esimerkkiään:\nojensi kaikille kätensä ja hymyillä virnisteli samalla jokaiselle\nystävällisesti.\n\n\"Sinä arvasit oikein, Enefa, samoin kuin aina teetkin\", jatkoi Mrakot\nmuori. \"Minä vilustuin todellakin Pragissa, mutta niin pahasti kuin\nsinä luulet, ei kuitenkaan käynyt, enkä minä tule nyt sinun luoksesi\nparannettavaksi.\n\n\"Mutta anna tuon tuolin olla paikoillaan, ukkovaari, eläkä sinä,\nJenik, vaivaa itseäsi; en minä eikä Anka aijo istuutua. Me lähdemme\ntiehemme, heti kun olemme saaneet asiamme toimitetuksi.\"\n\n\"Aijotteko ottaa minulta kermaa, koska ette tahdo istuutua?\" nuhteli\nheitä Enefa.\n\n\"Ei, ei, se on totta, kuules Anka, me saamme luvan istuutua hetkeksi.\nAnna Enefalle pakettisi. Minulla on siinä kappale vaatetta. Katso\nsitä, tyttöriepu, ja sano minulle pidätkö siitä. Sinun pitää ommella\nminulle siitä tusina paitoja, niin hienoja kuin ne olisivat kuninkaan\npojalle. No, miltäs näyttää? Ei kiitoksia, isoisä, kyllä minä rupesin\nistumaan, mutta näin myöhään minä en syö. Elä tuijota minuun, Anka,\nvaan leikkaa itsellesi palanen leipää, ettei poikasi juoksisi sinulta\ntiehensä.\"\n\n\"Ettei poikani juokse minulta tiehensä\", jutteli vanhapiika, leikaten\nitselleen palasen isoisän tarjoomasta leipäkakkarasta.\n\nTalonväki tarttui myöskin yksinkertaiseen ateriaan käsiksi.\n\n\"Ettäkö minun, on ommeltava paitoja tästä ihan kuin kuninkaan\npojalle?\" sanoi Enefa, tarkastaessaan tutkivasti vaatetta, joka\nloisti kuin puhtain hopea.\n\n\"Niin, mutta elä pelkää, siitä tulee vaan minun kuninkaan pojalleni.\"\n\n\"Otikille!\" huusi Enefa. \"Miten hauskaa on saada ommella hänelle!\nOlkaa varma, että minä olen koettava parastani.\"\n\n\"Mitäs sanot siitä, että minä odotan tuota vastaleivottua tohtoria\ntänne vuoristoon heti kun ilma muuttuu kauniiksi?\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" huudahti Enefa ja löi kätensä yhteen iloisessa\nhämmästyksessä. \"Siinä on nyt se uutisen, jota kärpänen surisi tänään\nisoisän korvaan. Ja minä kun en sitä uskonut! Ajatelkaas, että\nhän lopultakin tahtoo näyttäytyä meille! Onnittelen teitä, muori,\nonnittelen ihan sydämmeni pohjasta!\"\n\nJa Enefa puristi lämpimästi kunnon eukon kättä.\n\n\"Odota siksi, kunnes saat nähdä, tuottaako se minulle todellakin\niloa\", huokasi Mrakot muori. \"Enhän minä tunne häntä ollenkaan\nenkä tiedä yhtään, mitä hänessä on, paitsi tuota viisautta. Mutta\nkäyköönpä ilon kanssa miten tahansa, minä otan hänet kuitenkin\nvastaan rakkaana lapsenani, ja teen kaikki mitä voin saadakseni\nhänet viihtymään ja pysymään täällä äitinsä luona esi-isiensä\ntalossa edes muutamia viikkoja. Minä koetan unohtaa, että hän on\nniin kauan välittänyt enemmän setäheittiöstään kuin minusta, ja\nkoetan antaa hänelle anteeksi sen, että hän on ollut minua kohtaan\nniin välinpitämätön. Sen olen tekevä. Mutta ennen kaikkea tahdon,\nettä hänen tullessaan kotona on kaikki hienosti ja hauskasti, ja\nniin aijon myös hämmästyttää häntä kauniilla liinavaatevarastolla.\nPaitojen jälkeen minä annan sinulle pyheliinoja ja pöytäliinoja\nommeltavaksi. Pidä kiirettä minkä voit, jotta kaikki olisi hänen\ntullessaan valmiina piirongin laatikoissa. Ennätin tuskin kavuta\nreestä ja lämmitelläitä hiukkasen, ennenkun juoksin tänne, jotta\nsaisit panna työt alulle ja jottei kukaan muu tulisi minun tielleni.\nTahtoisin saada edes jotain oikein kunnollista aikaan; puuttuu\nvielä niin paljon, ja tuskin tiedänkään, millä alkaa. Yläkerran\nkamari täytyy minun maalauttaa uudelleen keskellä tätä pakkasta\nja laitattaa sinne uusi lattia; monta sohvaa täytyy päällystää ja\nmoneen polsteriin saada uudet höyhenet -- niin, minun täytyy tehdä\nihan parastani, että hänelle tulee vähän kaupunkimaista ja ettei hän\nsäikähdä täältä pois.\"\n\n\"Mutta elkää vaan olko liiaksi levoton, te saatte kuin tanssilla\nkaikki tuon valmiiksi kevääseen. Tänä vuonna saamme varmaankin\nodottaa kauan ensimäistä pääskystä, ja ennemmin kai ei teidän\npoikanne tulekaan\", rauhoitti Enefa innostunutta äitiä. \"Minun\ntyöstäni ei teidän tarvitse olla levoton. Minä alan ihan huomisesta\npäivästä, niin sunnuntai kuin onkin ja vaikka sanotaankin, että sen,\njoka tekee työtä sunnuntaina, sen sormet palavat pois kiirastulessa.\"\n\n\"Minä rukoilen Herraamme, ettei hän laskisi sitä niin suureksi\nsynniksi, koska teet sen valmistaaksesi köyhälle leskelle iloa. Mutta\nsehän on totta! Nythän on laskiainen, ja sinä tahdot varmaankin olla\nmukana tanssiseurassa?\"\n\n\"Minä en aijo panna jalkaani tuvan ovea ulommaksi.\"\n\n\"No, mutta silloin he tulevat luoksesi 'uusi kesä' mukanaan?\"\n\n\"Vaikka he hakisivat neljällä hevosella, niin he eivät saa minua\nmihinkään ravintolaan.\"\n\n\"Sinä olet tyttö, jonka vertaista ei löydy koko maailmasta, sen\nminä olen aina sanonut. Kun tuot minulle paidat, niin minä kerron\nsinulle kaikki, missä minä olen ollut mukana. Se on varmaan huvittava\nsinua. Mutta niin paljoa minun kuitenkin täytyy sanoa sinulle nyt,\nettä minä olen vielä aivan pyörällä päästä kaikesta, mitä minä\nolen nähnyt ja kuullut. Teitä, ukkovaari, minä erittäinkin muistin\nkaikissa noissa juhlallisuuksissa; teidän olisi pitänyt olla siellä\nkuulemassa, miten Otik rupatteli kaikkien noiden herrain kanssa.\nNyt minä käsitin ensi kerran, että poika on kuitenkin mahtanut\noppia siellä jotain. Voitteko ajatella, hän teki heidät kaikki\nsanattomiksi ja lasketteli milloin latinaa, milloin tshekkiä.\nMuutamat noista, jotka saivat myöntää hänen olevan oikeassa, olivat\nyhtä vanhoja kuin te, ja monella oli rinta täynnä pieniä tähtiä ja\nse merkitsee, että he ovat kuuluisia ihmisiä. Ja kaikkein, jotka\nolivat salissa, täytyi myöntää hänen olevan oikeassa ja tunnustaa\nhänet yhtä viisaaksi ja järkeväksi kuin he olivat itse. Mutta minä\nolen varma siitä, ettei se ollut heidän mieleensä, että sellaista\npoikaa pidettiin tasa-arvoisena heidän kanssaan ja että sellaiselle\nosotettiin niin paljon kunniaa. Sitten he panivat hänen sormeensa\nkultasormuksen, joka oli niin paksu, etten osaa sanoa, ja ripustivat\nkoreat vitjat hänen kaulaansa, ja sitten rumputettiin ja soitettiin\nsen kunniaksi, että hän oli voittanut heidät, ja sitten suuteli\nhäntä jokainen noista herroista poskelle, ja sitten lie ottivat\nhänet mukaansa erääseen lähellä olevaan kappeliin, jossa pidettiin\nmessu. Se se oli, joka ilahutti minua kaikista enimmin; minä olin\najatellut, että ihmisillä, jotka ovat lukeneet niin paljon, ei olisi\naikaa välittää Jumalasta, ja usein minä en maannut öillä pelkästä\npelosta, että he viekottelisivat Otikin jumalattomille teilleen.\nNyt minä edes tiedän, ettei hänen sielunsa ole hukassa. Mutta mitä\nte sanotte siitä, että he rumputtivat ja soittivat minullekin, kun\nminä langon kanssa laskeusin reestä tuon suuren linnan edessä, jossa\nse pidettiin? Luulin ihan kuolevani häpeästä. En tiedä, mitenhän\nlienen tullut saliin, mutta siellä he istuttivat minut ensimäiseen\npenkkiin; en tiennyt minne kääntyä häpeästä. Mutta kun sitten Otik\nastui esiin ja kiitti minua kaikkein ihmisten kuullen siitä, että\nolin antanut hänen lukea, silloin minä unohdin kaikki ja itkin ihan\nsydämmeni pohjasta. Hän ei tiedä hän eikä tule koskaan tietämään,\nmiltä minun sydämmessäni tuntui, silloin kun minun täytyi repiä hänet\nrinnastani ja antaa hänet toiselle, aivan kuin hän ei olisi ollutkaan\nminun. Isä hänen oli kunnon mies, mutta lempeä aviomies -- se hän\nvaan ei ollut. Sitten me olimme hienoilla päivällisillä langon luona,\nmutta elkää luulkokaan, että hän itse maksoi sen. Eihän toki! Minä\nistuin Otikin vieressä, ja sillä aikaa kun muut joivat, käytin minä\ntilaisuutta puhella hänen kanssaan, niinkuin on luonnollista, että\näidin on puhuttava lapsensa kanssa. Minä sanoin hänelle, miten minä\nikävöin häntä, ja hän lupasi ettei mikään eikä kukaan pidättäisi\nhäntä tulemasta minua tervehtimään. Mutta arvelkaas, minä sain\nselville, että vaikka hän on tohtori, ei hän kuitenkaan ollenkaan\nkäsitä parantaa sairaita; sen sijaan hän osaa kaikki lait, mitkä on\nkirjoitettu maan päällä, ja kun hän vaan tahtoo, pääsee hän keisarin\nneuvoskuntaan ja tulevaisuudessa hän kenties pääsee auttamaan\nkeisaria maan johtamisessa. Se ei merkitsekään aivan vähän.\"\n\nEnefa kuunteli kädet ristissä, täynnä ihmettelyä ja kunnioitusta.\n\n\"Enkö minä ole aina sanonut teille, ettei oppi ole ainoastaan\nkaunista ja kunniakasta, vaan myöskin hyödyllistä, eikä ollenkaan\nainoastaan laiskureille, jotka eivät tahdo tehdä työtä?\" puhkesi hän\nsanomaan. \"Teidän Otikinne -- mutta nyt kai minä en rohkene enää\nsanoa häntä siksi; miksikä ihmiset kaupungissa sanovat häntä -- herra\ntohtoriksi kenties?\"\n\n\"Niin, niin ne sanovat kaikki\", vastasi Mrakot muori jonkunlaisella\nitsetunnolla, \"mutta sinä voit kernaasti sanoa vanhaan tapaan. Tehän\nolette samalta paikkakunnalta.\"\n\n\"Niin, luonnollisesti, mutta ei sellainen vaikuta asiaan. Minun\ntäytyy totuttautua sanomaan häntä tohtoriksi. Jos minä joskus tulisin\nhänen kanssaan puheekkain ja hairahtuisin tuolla tavalla, saisin minä\nhävetä. Mutta tahtoisinpa tietää, voisinko minä puhua hänen kanssaan?\nMitä hän sanoo? Voiko häntä ymmärtää tai puhuuko hän niin oppineesta,\nettä vaan oppineet käsittävät häntä? Mutta sehän on totta, koska\nte, muori, ymmärrätte häntä, niin voin kai minäkin tehdä sen. Minä\nmuistan Otikin, tohtorin sanoakseni, aivan kuin unessa. Kerran kun\nminä leikin pihallamme muiden lasten kanssa, tuli hän meille, katsoi\nleikkiä vähän aikaa ja opetti meitä sanomaan:\n\n    \"Puron vartta reunustaa\n    Suurta, pientä katajaa,\n    Ken nyt sanan arvaa vaan,\n    Piiristä se mennä saa.\n\n\"Mahtaneekohan hän enää muistaa sitä? Kyllä kai hän on unohtanut sen.\"\n\n\"Se on selvää; miten voit luullakaan muuta? Hänen on kyllä pidettävä\npäässään muita asioita kuin sellaisia tuhmuuksia. Kaikki neljä seinää\nhänen huoneessaan ovat täynnä hyllyjä, jotka ylettyvät lattiasta\nkattoon, ja ne ovat niin sullotut täyteen kirjoja, ettei voisi saada\nnuppineulaakaan niiden väliin. Ja kaikki läpeensä hän on lukenut!\nMiten sinun juolahtaa mieleesikään, että hän sellaisella päällä\nmuistaisi tuollaisia lörpötyksiä?\"\n\n\"Onko hänellä niin paljon kirjoja?\" ihmetteli Enefa. \"Ja kaikki\nlehdet ovat kirjoitetut täyteen? Mitähän ne mahtanevatkaan sisältää?\"\n\n\"Ne ovat kaikenlaisia opettavaisia kirjoja, ei ainoakaan ole huvin\nvuoksi. Tehdäkseni hänet iloiseksi, kysyin minä, mitä ne sisältävät.\nToisissa kerrotaan kaikista maailman kansoista, miten heille on\nkäynyt ja käy ja tulee käymään. Toisiin on kuvattu kaikki maailman\nlinnut ja kalat ja matelijat ja nelijalkaiset eläimet. Eräässä\nkirjassa oli kuvia siitä, millaista oli ennen, ennenkun Jumala loi\nmaan ja pani ihmisen siihen asumaan. Se vasta oli ihmeellistä: siinä\noli vaan tulta ja merta ja jos jonkinlaisia petoja, jotka matelivat\nvedessä; sinä et voi kiivaillakaan mielessäsi kaikkea; minä näin\nniistä unta yöllä.\"\n\n\"Silloin tietää Otik varmaan minkänäkönen on Herra Jumala ja neitsyt\nMaaria\", kysyi Enefa leimuavin silmin.\n\n\"Niinkuin hän ei tietäisi sitä, kun hän tietää niin paljon\nmuutakin? Jos vaan muistaisin, niin totta totisesti kysyisin\nhäneltä. Voi, miten sinä kuitenkin ajattelet paljon, jota ei\nkoskaan juolahtaisikaan minun päähäni! Minä kysyn sitä häneltä ihan\nensimäiseksi asiaksi; mutta ei, parempi on, että ukkovaari kysyy, hän\non viisain meistä, ja se sopii parhaiten, että hän tekee sen.\"\n\n\"Minä en kyllä tule olemaan yksissä teidän poikanne kanssa\", vastasi\nukkovaari. Hän oli tähän asti kuunnellut äänettömänä naisten puhetta\nja silloin tällöin vaan rykäissyt, aivan kuin jotain olisi takertunut\nhänen kurkkuunsa.\n\n\"Sepä vasta olisi kaunista, että te ette tulisi tutuksi minun poikani\nkanssa!\"\n\n\"Hän on aivan liiaksi nuori minun ukkorähjän ymmärrettäväksi, ja\nniinä olen aivan liiaksi halpa voidakseni häntä huvittaa\", vastasi\nisoisä harvinaisen terävällä äänellä.\n\n\"Mutta ajatelkaa, että hän on oppinut mies!\" puuttui Enefa hänen\npuheeseensa, \"sellaiset kuin hän eivät käännä ihmisille selkäänsä\nsiitä syystä, että he ovat köyhiä; sen tekevät vaan sivistymättömät.\"\n\n\"Siinä sinä olet oikeassa\", vakuutti Mrakot muori; \"minä en tahdo\nkiittää häntä enemmän kuin hän ansaitsee, ja sen te tiedätte, etten\nole koskaan tehnyt sitä; usein olen päinvastoin sanonut, että hänestä\nhuomaa kyllä, ettei hänen äitinsä ole saanut häntä kasvattaa. Mutta\nsiksi minä kuitenkin olen nähnyt, että tyhmää ylpeyttä hänessä vaan\nei ole. Viime kerralla hän kysyi minulta vähän teistä, vaari; Enefaa\nhän ei muista. Paljoa hän ei muista meidän vuoristamme, hän oli vaan\nkymmenvuotias täältä otettaessa. Mutta teidän Bethleheminne, sen\nhän näkee vielä edessään niin selvästi, kuin hän olisi nähnyt sen\nviimeksi eilen. Hän sanoi minulle kerran olleensa maailman kaikissa\nteaattereissa, mutta ettei hänellä ole ollut missään niin hauska kuin\nteidän kamarissanne.\"\n\n\"Minäkin muistan hänet yhtä selvästi kuin olisimme eronneet eilen.\nHän oli kaunis poika, jonka tukka oli kuin kultaa ja silmät kuin\nruiskukkaset\", vastasi isoisä, yhä vielä kylmällä ja väkinäisellä\näänellä, vaikka Bethlehemin ylistys nähtävästi oli hänelle mieliksi.\n\n\"Hän on vielä sellainen, joksi muistatte hänet, vaikka hän on vasta\nrumentanut kasvojaan.\"\n\n\"Rumentanut?\" huudahti Enefa. \"Miten niin? Mitä hänelle on tullut?\"\n\n\"Se on hänen oma syynsä, hän on antanut kasvaa parran koko kasvoille.\nTiennevätkö Herran enkelitkään, mikä pojan päähän pisti, kun hän\nlaittoi itsensä sennäköiseksi. Ei kai hän lie vaivainenkaan, kun hän\ntahtoo salata rehellisiä kasvojaan.\"\n\nEnefa rupesi taas tohtorin puolelle.\n\n\"Mutta Herralla Jesuksellahan myös oli parta ja pyhillä apostoleilla\nsamaten. Katsokaa vaan pyhimyksiä kirkossa; ei ainoakaan ole\nparratta.\"\n\n\"Se on kyllä totta, mutta se onkin aivan toista. Tavalliselle\nihmiselle se ei käy päinsä.\"\n\n\"Mutta teidän Otikinne ei ole mikään tavallinen ihminen\", puolusti\nhäntä Enefa innokkaasti, ja isoisä rykäisi taas.\n\n\"Sinun kanssasi on vaikea kiistellä\", tuumaili Mrakot muori,\n\"varsinkin kun Otik on kysymyksessä; hän ei tiedä, mikä puolustaja\nhänellä on sinussa. Mutta minä, jonka piti kiiruhtaa kotiin! Täällä\nminä seison ja rupattelen rupattelemistani ja estän teitä menemästä\nlevolle. Hyvää yötä teille koko joukolle, Enefa, pidä kauniisti mitä\nolet luvannut! Tule, Anka! Isoisä, minulla on siunattu rukousnauha\nmukanani, jottei meille tapahtuisi tiellä mitään pahaa.\"\n\nIsoisä vakuutti hänelle, ettei hänelle sellaisen turvan matkassa\nollessa tapahdu mitään pahaa, ja Enefa saattoi heidät etehiseen ja\nsulki huolellisesti oven heidän jälessään.\n\nPalattuaan tupaan ei hän pannut maata, vaan jäi liikkumattomana\nseisomaan ikkunan viereen, haaveilevat silmät kiinni sen jääkukissa.\nYhdessä astiassa ikkunalaudalla oli muutamia persiljan varsia, ja\nhän taittoi yhden oksan ja kiinnitti sen hiuksiinsa tullakseen\niloisemmille mietteille. Näytti siltä kuin keino olisi auttanut,\nainakin kasvoille kohosi vähitellen tummempi puna, ja hänen silmänsä\nloistivat yhä salaperäisempää loistoa.\n\nUkkovaari istui kauan äänettömänä ja tarkasti häntä nurkastaan uunin\nvieressä. Lopulta hän rykäisi kerran.\n\n\"Mitä sinä seisot ja tuumit?\" kysyi hän lyhyesti.\n\n\"Tuumin vierasta, jonka me kohta saamme. Kuka olisi voinut aavistaa,\nettä Otik Mrakot kuitenkin lopulta tulisi tervehtimään vuoristoamme!\nVoin tuskin uskoa sitä oikein todeksi. Kyllä sellainen ihminen\nkuitenkin on suuri ja merkillinen, joka on etevämpi monia, monia\ntuhansia tiedoissa; hänen vierellään mahtavat toiset näyttää kuin\nmyyrät hirven, metsän kuninkaan rinnalla. Tulee hauskaksi nähdä,\nhäntä; tähän saakka minä en ole nähnyt ketään oppinutta miestä,\nottamatta lukuun kunnianarvoista pastoriamme, mutta hänen kanssaan\nonkin aivan toista.\"\n\n\"Minä en ole vieraasta ollenkaan iloissani. Toivon äidille siitä\nkaikkea mahdollista iloa, mutta meidät toivon hänen jättävän rauhaan.\"\n\n\"Miksi niin? Sinähän, ukkovaari, tahdot tavallisesti olla kernaasti\nviisaiden ihmisten seurassa!\"\n\n\"Jokainen pysyköön alallaan. Hän on oppinut herra, ja me olemme\noppimattomia ihmisiä; ne eivät sovi yhteen. Meidän viisautemme\non toista kuin hänen, siitä voit olla varma. Meidän on oltava\nvarovaisia, muutoin saat nähdä, että hän alkaa ivailla meitä ja\nnauraa meille.\"\n\nEnefa tuli niin hehkuvan punaseksi, kuin ukkovaari olisi sanonut\njotain loukkaavaa hänestä suoranaisesti. Häntä sekä ihmetytti että\nloukkasi, että isoisällä oli niin huonot ajatukset juuri tohtorista,\njota hän niin suuresti kunnioitti. Mutta hän ei sanonut mitään,\nvakuutettu kun oli, että tohtori oli tultuaan saattava isoisän\nparemmille ajatuksille. Hän meni äänettömänä kamariinsa, ettei olisi\npitentänyt epämiellyttävää puhelua.\n\nEnefa ei aavistanut, että isoisä, joka tunsi hänen luontonsa, tahtoi\npelottaa häntä, kun hän näki hänen mieltymyksensä tohtoriin.\n\nSillä, katsokaas, ukkovaari, hän oli se, jolla oli enemmän ymmärrystä\nkuin teillä ja minulla ja monella muulla yhteensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaskiaissunnuntaina menevät ihmiset suoraa päätä kirkosta tanssiin.\nEnefa ainoa kaikista tytöistä läksi kotiin, ja sydän hänellä sykki\niloa. Hän ajatteli työtä, joka odotti häntä.\n\nLupauksensa mukaan hän istuutui heti päivällisen jälkeen leikkaamaan\ntohtorin paitoja, ja se meni sellaisella vauhdilla, että hän itsekin\nihmetteli sitä. Hän oli tuskin tarttunut työhön kiinnikään, ennenkun\nse jo oli valmiina. Oli kuin yöllä olisi kasvanut siivet neulalle;\nse lenteli ylös ja alas hänen hyppysissään. Isoisä, joka istui\nnurkassaan uunin vieressä ja katseli tätä, tuli päästään pyörälle\nenemmän kuin koskaan ennen, ryki aina vähän väliä nähdessään Enefan\nahkeruuden ja kömpi lopulta uunille torkkumaan.\n\nMaanantaina lähtee kansa ravintolaan heti aamiaisen syötyä; Enefa ei\nnoussut tuoliltaan, jolla hän istui. Tiistaina menee kylän vanhinkin\neukko tanssiseuraan: Enefa vaan istui kotona ja ompeli ompelemistaan.\nNiin kauniita ajatuksia, kuin nyt tuli hänen mieleensä, ei hänellä\nollut vielä koskaan ollut. Usein hän myös kuunteli isoisän\nviisauspuheita, mutta eihän vanhus jaksanut yhtenään puhua.\n\nEi koskaan, ei koskaan hän ollut ommellut niin merkilliselle\nmiehelle; joka pisteellä, joka leikkauksella oli hänelle erityinen\njuhlallinen merkitys. Hyvästikin sata kertaa kysyi hän itseltään\nommellessaan, saisiko hän todellakin nähdä tohtoria, missä he\nmahtaisivat tavata toisiaan ensi kerran, ymmärtäisikö hän heti, että\nse oli hän, sanoisiko tohtori hänelle jotain j.n.e.\n\nEi edes tiistainakaan, kun pojat tulivat Podhaiskylle \"uusi kesä\"\nmukanaan, Enefa hievahtanut paikaltaan ikkunan vierestä. Yksi\nheistä kantoi \"kesää\", joka on tehty kahdeksasta vitsasta ja niiden\njokaisen latvaan on sidottu omena; alapäästä ne ovat sidotut yhteen,\njotta niitä voisi kantaa kuin vastaa. Toinen oli puettu naiseksi ja\nrukoili niin liikuttavasti, että hänelle annettaisiin, vähän ruokaa\nlapsille vietäväksi. Kolmas esitti nuohoojaa ja lakasi kaikki nurkat\nkatsoakseen eikö siellä ollut mitään suuhun saatavaa. Muutamia muita\nomituisiin pukuihin pukeutuneita sekä joukko soittajoita oli heidän\nmukanansa. Minne vaan pojat tulevat \"uusi kesä\" mukanaan, täytyy\ntyttöjen antaa heille rahaa; hopealantit he pistävät omenain sisään,\nkuparilantit poikien taskuihin, ja sitten tanssitaan toistensa\nkanssa. Vanhan tai nuoren, kunhan on naisihminen, täytyy vaan tanssia\nympäri pojan kanssa, ja kuta korkeampia hyppyjä he ottavat, sitä\nparempi. Sitten lähtään yhtä matkaa ravintolaan, jossa tanssitaan\npuoliyöhön asti.\n\nHyvän aikaa kiusasivat pojat Enefaa, että hänkin tanssisi kierroksen\nja lähtisi sitten ravintolaan. Mutta siitä ei ollut apua. Enefa\nsyytti kiireellisiä töitään, ja päästäkseen heistä erilleen antoi hän\nheille neljä kuusikreutzistä kahden sijasta. Luonnollisesti hän sai\nsen jälkeen kantaa koulumestarin nimeä entistä enemmän. Mutta niinpä\nhänen työnsä joutuikin valmiiksi kauan ennenkun Mrakot muori oli\nodottanutkaan.\n\nHän läksi matkalle kartanoon työnsä kera, ja kun Mrakot muori\noli uteliaasti avannut valmiiksi ommellut paidat, voi hän tuskin\npidättää ihmettelyn huudahdusta. Nähtävästi oli Enefa tällä kerralla\ntehnyt parastaan. Ja totta totisesti, niitä paitoja ei olisi mikään\nkuninkaan poika tarvinnut hävetä käyttää! Rinnustalle hän oli\nommellut kukan kukan viereen: muutamiin lemmikkiä, muutamiin apilaan\nlehtiä, muutamiin taas ruusuja j.n.e. Olisi ollut vaikeaa sanoa, mikä\nniistä oli kauniin kaikista; oli ilo katsoa kaikkiin niihin.\n\n\"Niin kauniita paitoja ei Otikilla ole ollut koskaan. Ei ainoakaan\nniistä, joita minä näin hänellä Pragissa, vedä näille lähimainkaan\nvertoja\", vakuutti Mrakot muori ja huusi Ankalle, että tämä laittaisi\nkahvipannun tulelle.\n\n\"Sillä aikaa kuin odotamme kahvia, voit sinä tulla ylös katsomaan,\nmitä minä olen tehnyt. Toivoisin, että sinä tulisit yhtä\ntyytyväiseksi minuun kuin minä olen sinuun.\"\n\nNäin sanoen hän vei Enefan yläkertaan, jonka ainoan kamarin hän oli\nlaittanut pojalle.\n\nJa Enefalle kävi samoin kuin aikaisemmin Mrakot muorille: hän\npäästi hämmästyksen huudon. Kamarissa oli sellainen komeus ja\nloisto, jollaista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan. Hän ei voinut\nihmetellä kyllikseen vanhaa ystäväänsä, jolla oli ollut silmät\nniin auki ja joka oli ymmärtänyt tehdä sen mukaan kuin oli nähnyt\nPragissa. Ikkunoissa riippuivat hienot, valkeat uutimet, keveät ja\nläpikuultavat kuin hämähäkin verkko. Lattialle oli levitetty matto,\njoka oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi astunut mullassa.\nPiirongilla, joka oli kiiltävä, kuin peili, seisoi suuri, kullattu\nkello.\n\n\"Täällähän on kuin paratiisissa; täällä täytyy jokaisen viihtyä\",\nhuusi Enefa, tarkastellessaan ympäristöään hurmaantunein katsein.\n\n\"Suokoon Jumala, että Otik voisi rauhoittua täällä edes lyhyen ajan\",\nhuokasi leski, pyyhkiessään pois muutamia pölyhiukkasia piirongin\npäällykseltä. \"Vedä auki ylimäinen laatikko, sinne Enefa, ja pane\nitse paitasi; sinä osaat tehdä sen paremmin kuin minä... Mutta sehän\non totta, unohdin, ettei laatikko ole tyhjä! Minä panin siihen kaikki\ntavarat, jotka Otik antoi minulle Pragissa ollessani. Totta puhuen,\nminä en tiedä, mitä niillä teen; minulle eukkopahalle ne ovat aivan\nliiaksi hienot, minä en voi niitä käyttää -- sääli vaan rahoja, joita\nne ovat maksaneet! Minun täytyy raivata ne johonkin arkkuun, täällä\nne eivät tietysti voi olla, kun hän tulee. Mutta pane ne nyt tuolille\nniin kauaksi -- -- Jumaliste, joko ne nyt taas ovat riidassa pihalla?\nHerra ties, mikä väelle on tullut viime aikoina; niin pian kuin minä\nkäännän selkäni, ovat he tukkanuottasilla. Minun täytyy todellakin\nmennä alas erottamaan heitä, muutoin he eivät lopeta koko yönä.\"\n\nMrakot muori meni, ja Enefa oli yksin huoneessa. Hän alkoi tyhjentää\nhuonetta hiukan epäillen, mutta samalla juhlallisella liikutuksen\ntunteella, joka yltyi joka kerta kun hän tarttui uuteen esineeseen.\nTulihan kaikki tohtorilta, kaikkia hän oli mahtanut pidellä kädessään\nennen äidille antamista. Ensimäinen, jonka hän otti ylös, oli kaunis\nvalokuvakirja, joka sisälsi näköaloja Pragista. \"Kyllä ne Pragilaiset\nsentään mahtanevat olla hurskaita ihmisiä\", ajatteli hän ja katseli\nvalokuvia. \"Heillähän on niin monta, monta kirkkoa.\" Sitten tuli\npaljon saippuoita erivärisiä ja -muotoisia, ja taas täytyi Enefan\nihmetellä, sillä siellä oli saippuoita omenain, kirsikkojen, koirien\nja lammasten muotoisia. Sen jälkeen sattui hänen käteensä rasia\nerilaisia hajuvesiä, ja jokainen pullo lemusi yhtä väkevästi kuin\npuutarhallinen kukkia. Lopuksi sai hän käteensä samettisen kotelon.\n\n\"Tämä mahtaa olla jotain eriskummallista\", ajatteli hän mielessään ja\nraoitti kantta, mutta hiukkasen, hiukkasen vaan -- saadakseen edes\nkäsityksen siitä, mikä se eriskummallinen oli. Ennenkun hän edes\nitse tiesi, miten se tapahtui, oli jo kansi aivan auki ja hän itse\ninnokkaasti tarkastamassa kotelon sisustaa.\n\nSiinä oli erään herran valokuva, jonka hän nimikirjoituksesta, mutta\nenin parrasta, tunsi -- herra tohtoriksi. Hänen kasvonsa muuttuivat\nhehkuvan punaisiksi, kohdatessaan noin äkkiarvaamatta hänen katseensa\nja hänen hymyilynsä, joka näytti sanovan: 'No, miltäs minä näytän\nsinusta, utelias Eevan tytär?' Häpeissään hän aikoi painaa kannen\nkiinni yhtä pian kuin oli sen avannutkin, mutta samassa muisti hän\nkäyttäytyvänsä kuitenkin hyvin lapsellisesti: tohtorihan se nyt olisi\naavistanut, siellä kaukana Pragissa, kuka katsoi hänen valokuvaansa\nJeshtshedissä! Hän tutki siis kuvaa vielä kerran rohkein, tutkivin\nkatsein, mutta ei voinut estää sydäntään tykyttämästä paljoa, paljoa\nrajummin kuin sen olisi tarvinnut. Tuntui aivan siltä, kuin tohtori\nolisi seisonut ilmielävänä hänen edessään. Ja juuri sellaiselta\nhän näytti, joksi isoisä muisti hänet: hänen kasvonsa olivat kuin\nruusu ja hänen tukkansa kuin kulta ja hänen silmänsä kuin ruiskukat,\noikeat ruiskukat. Minkä ihmeen tähden ei Mrakot muori pitänyt hänen\nparrastaan? Ilman sitä hän ei olisi näyttänyt puoltakaan niin\noppineelta. Ensi silmäyksellä näki, että hän oli ylempi kaikkia muita\n-- paljoa viisaampi ja oppineempi ja parempi.\n\nViipyi kauan, ennenkun Enefa laski valokuvan kädestään, hänestä\noli niin vaikeaa saada sitä tehdyksi. Hitaasti ja vastenmielisesti\nhän sulki vihdoinkin kotelon ja valmistautui välinpitämättömästi\npoimimaan laatikosta, mitä siellä vielä oli jälellä. Siellä oli enää\nyksi esine -- punakantinen kirja, jonka nimi oli painettu kullatuilla\nkirjaimilla. Sininen silkkinauha riippui siitä alas. Vielä aivan\najatuksissaan valokuvasta veti hän hajamielisesti nauhaa; kirja\navautui, ja hienolla, sileällä paperilla hän näki runon, jonka\nalkukirjain oli haudan muotonen; sen vieressä makasi itkevä tyttö\npolvillaan, aikomuksessa kiinnittää seppele ristiin.\n\n\"Se mahtanee olla kaunis kertomus tytöstä\", ajatteli Enefa hyvin\nhuvitettuna ja hänen mieleensä muistui isän ja äidin hauta. Hän luki\nnimikirjoituksen saadakseen tietää, oliko tyttö orpo samoin kuin\nhänkin; se kuului: 'Oikeutta ikävöivä. Kirjoitti Jeshtshedsky.'\nViereen oli kirjoitettu punasella liidulla 's.o. äidin Otik'. Eli\nsiis ollut epäilemistäkään: Otik oli antanut äidilleen tämän kirjan,\nkoska se sisälsi runoelman, jonka hän itse oli kirjoittanut.\n\nEnefan sydän jyskytti nyt niin ankarasti, että hänen täytyi hetkeksi\nnojautua seinää vastaan; tämä löytö oli paljoa huvittavampi kuin\nvalokuva. Hänen silmissään hämärsi, kun hän palavalla innolla alkoi\nlukea sitä.\n\nOtik kertoi tässä runossa kaikesta mitä hänen sielunsa ikävöi, ja\ntodellakin, ylevämpiä toiveita voi tuskin kellään muulla olla.\nOliko runo myös muodoltaan täydellinen, oliko se kirjoitettu\noikealla todellisella tunteella, ja oliko siinä mitään runollista\nsujuvuutta, sitä ei Enefa voinut arvostella, eikä hän siitä\npaljon välittänytkään. Hänen mielestään oli sisältö pääasia, ja\nse sai kuumia kyyneleitä hänen silmistään. Ensimäisessä säkeessä\ntoivoi runoilija, että riita ja eripuraisuus katoaisi maailmasta;\ntoisessa, että ihmiset pitäisivät toisiaan veljinä; kolmannessa,\nettä ihmiskunta tulisi kuin suureksi perheeksi; neljännessä, että\ntotuuden valo loistaisi kirkkaasti kaikille; viidennessä, että\nhänen sallittaisiin näyttää, miten hartaasti hän toivoi ihmiskunnan\nparasta; kuudennessa, että se hetki tulisi, jolloin hän saisi vetää\nmiekkansa esiin taistellakseen näitten toiveitten toteuttamiseksi;\nseitsemännessä hän tahtoi kuolla niiden puolesta taistelutantereella;\nkahdeksannessa hän ei pyytänyt niistä mitään muuta palkintoa, kuin\nettä joku vuodattaisi kyyneleen hänen haudallaan; yhdeksännessä hän\ntoivoi, että tämä joku olisi joku tyttö...\n\n\"Herran nimessä, mikä sinua vaivaa?\" huudahti Mrakot muori tultuaan\npihalta, jossa hän oli menestyksellä toimittanut rauhanrakentajan\nvirkaa. Enefa nojausi piironkiin ja itki aivan pakahtuakseen.\n\nKesti kauan, ennenkun hän voi vastata nyyhkytyksiltä. Lopulta hän\nänkytti:\n\n\"Minä luin tästä kirjasta... runon, jonka O...\" tässä tukehuttivat\nkyyneleet hänen äänensä, ja hän voi ainoastaan viitata avonaiseen\nkirjaan.\n\nMrakot muori tuijotti siihen kummastuneena.\n\n\"Jaha, kyllä tiedän\", sanoi hän vihdoin; \"tuo kirja minulla on\nollut kauan, ja tässä muutamana päivänä panin minä sen yhteen\ntoisten Pragista tulleiden tavarain kanssa. Poikani lähetti sen\nminulle kerran monta vuotta takaperin, siitä syystä että siinä oli\npätkä, jonka hän itse oli kirjoittanut. Mutta enpä totta totisesti\ntiennyt siinä olevan itkemistä. Minä en ole koskaan suvainnut mitään\nmaallisia lauluja, en edes nuoruudessanikaan, ja nyt kun olen\ntullut vanhaksi, en minä lue koskaan riviäkään sellaista. En luule\nkatsahtaneeni tuotakaan koskaan.\"\n\n\"Jos ei tämä laulu ole pyhempi kuin kaikki mitä on rukouskirjoissa,\nsilloin minä en tiedä, mitkä olisivat pyhempiä sanoja ja pyhiä\najatuksia\", huudahti Enefa, ja hänen silmänsä salamoivat harmista.\n\"Sellaisia tunteita ja sellaisia ajatuksia, joita tässä on, saa lukea\nainoastaan profeettain kirjoituksista, sillä sen on Herra Kristus\nitse opettanut meille... Voi, onnellinen se, joka saa istua hänen\njalkojensa juuressa ja kuunnella hänen puhettaan kuten toinen Maria,\ntai saa palvella häntä kuin Martta...\"\n\nEnefa vaikeni liikutettuna. Isoisä olisi varmaankin rykinyt hyvin\narveluttavasti, jos olisi kuullut hänen innostumisensa; Mrakot muori\nkatsoi häneen kauan tutkivasti, ja omituinen hymyily levisi hänen\nkasvoilleen. Lopulta hän sanoi paljoa ystävällisemmällä äänellä kuin\ntavallisesti:\n\n\"Jos sinä todellakin olet löytänyt jotain tuosta kirjasta, josta\npidät, niin vie se kaikella muotoa kotiisi ja pidä se. Tiedän kyllä,\nettet sinä ota kernaasti vastaan lahjoja, mutta tällä kerralla täytyy\nsinun tehdä poikkeus. Kirja ei ole maksanut minulle ainoatakaan\nkreutzeriä, ja suututpa sitten tai et, mutta minä en rupea\nikipäivinäni lukemaan siitä ainoatakaan riviä. Minulle ei kelpaa\nmikään muu kuin rukouskirja.\"\n\n\"Pyhä neitsyt!\" huudahti Enefa, painaen kirjaa rintaansa vastaan.\n\"_Voiko_ todellakin tahtoa erota tällaisesta aarteesta?\"\n\n\"Sitä en tiedä, liekö se mikään aarre; sellaista minä en ymmärrä,\nmutta minä toivoisin, että Otik olisi sellainen, jollainen sinä\nluulet hänen olevan. Hän ei tunnu minusta aivan sellaiselta,\njollaisen hurskas ja tunnollinen äiti toivoisi hänen olevan. Mutta me\ntoivomme, että hyvä vaimo tulee ja ottaa hänet huostaansa ja tekee\nhänet sellaiseksi kuin hänen pitäisi olla. On ihan häpeä, miten\npaljon rahoja hän tarvitsee Pragissa.\"\n\n\"No niin, mutta kyllähän hänellä onkin, mistä ottaa; minkä tähden hän\nsäästelisi ja nutustaisi, kun on niin paljon, että sekä riittää että\njää yli?\" puolusti Enefa uutta maailmanpelastajaa. \"Sitä paitsi olen\nminä varma siitä, ettei hän käytä rahoja itselleen; hän antaa kyllä\nköyhien saada niistä suuren osan.\"\n\n\"Voi sinua pikku lammasta\", ja Mrakot muori pudisti päätään. \"Minä\nen tahdo sanoa, ettei hänellä ole sydäntä köyhille; mutta kyllä hän\nherkuttelee suurimman osan toveriensa kanssa.\"\n\nEnefa puuttui hänen puheeseensa melkeinpä kiivastuneena:\n\n\"Ja vaikka hän ei teekään täsmälleen sillä tavalla, kuin te, muori,\ntahdotte -- mitä sitten? Sellaista ihmistä, kuin hän on, ei saa\ntuomita samalla tavalla kuin meitä muita. Me teemme kyllä oikein\nkäännellessämme ja väännellessämme jokaikistä kreutzeriä, ennenkun\nannamme sen pois; mutta hän, hän jolla on koko maailma sydämmessään\nja joka tuntee sille ja ajattelee sen hyväksi...\"\n\nJa taas täytyi Enefan vaieta. Tällä kerralla hän itki sitä, ettei\nainoastaan ukkovaarin, joka ei itse asiassa tuntenut tohtoria, vaan\nhänen oman äitinsäkin piti olla niin oikeudeton häntä kohtaan. Oi,\nhän tiesi kyllä, mistä syystä hän ikävöi tytön kyyneliä! Kuka mun\nvoisikaan ymmärtää ja pitää häntä arvossa kuin tyttö, jolle tämän\nmaailman turhuus oli ollut tähän saakka ainoastaan tyhjää ääntä!\n\nMrakot muori tiesi tuskin mitä ajatella sellaisesta\nmielenliikutuksesta.\n\n\"Kas niin, kas niin... rauhoitu kaikella muotoa! En tiedä nähneeni\nsinua noin kummallisena ainoatakaan kertaa siitä saakka, kun tulimme\ntutuiksi\", sanoi hän puoleksi toruen. \"Jos ei tämä aine miellytä\nsinua, niin puhutaan jostain toisesta. Sitä paitsi on kahvikin\nvalmista, tunnen hajun tänne saakka. Ja nyt huutaa Anka meitä!\nMennään alas ja ole järkevä. Mutta sano minulle ensin, mikä sinua\noikeastaan on?\"\n\n\"Ah, ei mikään... ei kerrassaan mikään... mutta sitä, mitä minä\nolen saanut oppia tänään... ja mitä minä olen kokenut... sitä minä\nen unohda vaikka eläisin... sata vuotta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, mutta tule nyt heti mukanani alas; olethan aivan kalpea,\nja kätesi vapisevat. Tarvitset kyllä kupin kahvia -- ja vieläpä\nlisätilkankin.\"\n\n\"Minä tulen, mutta jättäkää minut ensin, vähäksi aikaa yksikseni,\njotta saan vähän tointua... Menkää edellä... elkää olko levoton...\nminä tulen heti teidän jälessänne... ja oven sulen kunnollisesti.\"\n\nMrakot muori totteli nuorta ystäväänsä ja meni edellä; Enefa tuli\nverkalleen jälessä, luotuaan ensin huoneeseen lämpimän, pitkän\nkatseen. Hän heitti hartaat jäähyväiset sille pyhälle paikalle, johon\noli tuleva asumaan yksi ihmiskunnan sankaria.\n\nKun Enefa tuli kotiin aarteineen ja ukkovaari sai nähdä sen, kysyi\nhän heti, mikä kirja se oli.\n\nEnefa oli odottanut kysymystä, ja hän istuutui ukon viereen ja alkoi\nlukea väräjävällä äänellä Otikin \"oikeutta ikävöivää\".\n\nIsoisä ryki.\n\n\"Ne ovat kyllä kauniita sanoja\", tuumi hän, \"mutta oletko varma,\nettä hän tekee yhtä kauniisti? Paperi on kärsivällistä, se antaa\nkirjoittaa itseensä, mitä vaan tahtoo, mutta ei siltä ole sanottu,\nettä kaikki, mitä siihen kirjoitetaan, on totta.\"\n\nEnefa paiskasi kiireesti kirjan kiinni ja teki itselleen pyhän\nlupauksen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän oli puhunut\ntohtorista ukko vaarille.\n\nIsoisä ei ollutkaan niin oikeudentuntonen kuin Enefa aina oli luullut\nhänen olevan; syyttömästi, siksi vaan että hänen juolahti mieleensä,\nnäytti ukko alkaneen tuntea vastenmielisyyttä tohtori Mrakotia\nkohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPodhaiskyn puutarha oli taas kukalla, ja sen viheriällä nurmikolla,\npuhkeavain omenapuiden alla, käyskentelivät kevään ensi kottaraiset.\nJa miten ne lintuset raksattivat ilosta kun saivat taas olla\nJeshtshedissä!\n\nMrakot muorinkin luona oli ilo ja riemu, sillä sinnekin oli lentänyt\nmuuttolintu; eikä se ollut pienempi kuin itse talon oma poika.\n\nOtik tohtori käveli ja katseli ympärilleen puoleksi unohtuneessa\nvanhassa kodissa yhtä iloisena ja uteliaana kuin kottaraiset. Hän\noli tullut varhain muutamana sunnuntaiaamuna, monta päivää ennen\nmäärättyä aikaa. Onneksi oli kuitenkin kaikki valmiina hänen\ntullessaan; ainoa, mikä puuttui oli lämmin kakku aamiaiseksi, mutta\nse sai tulla sen sijaan päivälliseksi, koetti Mrakot muori lohduttaa\nitseään -- vaikka ei se onnistunut oikein!\n\nNuori tohtori tervehti jokaista esinettä kuin vanhaa tuttua ikään;\nkaikki tuntui hänestä niin omituiselta ja harvinaiselta, mutta\nsamalla kuitenkin niin rakkaalta ja tutulta. Hän ei ollut koko\nlukuaikanaan ollut täällä kertaakaan eikä ylipäänsä ollenkaan maalla;\nhänen setänsä ja hän olivat matkoillaan käyneet ainoastaan suurissa\nkaupungeissa. Siitä syystä tekikin kaikki häneen sitä suuremman\nvaikutuksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän nyt vasta olisi saanut\nnähdä todellisuuden siitä, mikä tähän asti oli näyttäinnyt ikäänkuin\nlapsuuden unelma. -- Hän kapusi tikapuita myöten uunille ja hyppäsi\nalas uunin nurkkaan, aivan samoin kuin hän oli tehnyt nuorena poikana\nollessa, kun äiti oli ajanut häntä sieltä luudalla; hän peilailihe\nsuuressa kuparikattilassa, joka seisoi liedellä, ja juoksi tupaan\nkatsomaan, oliko kaunis arkku, jossa äiti oli tuonut myötäjäisensä,\nvielä jälellä. Oli, aivan oikein, ja äidin nimi ja naimavuosiluku\nloistivat vielä yhtä kirkkaasti maalattujen lintujen ja kukkien\nvälistä. Se arkku oli ollut Otikin ensimäinen lukupöytä, jonka\nääressä hän oli opetellut aakkoset.\n\nSen jälkeen hän veti kellon, jotta kukko tulisi esille; tarkasteli\nkaikki seinät nähdäkseen, oliko vielä merkkejä puukosta, jonka hän\noli saanut markkinalahjaksi äidiltä; hätisti pois hautovan kanan\nja kananpojat ja porsastallukan tuvasta, mutta otti pienen vuonan\nsyliinsä ja kuletteli ja hyssytteli sitä kuin ihmislasta. Sanalla\nsanoen, hän ilveili yhtä paljon kuin Jenik Podhaisky tai mikä muu\npoikanulikka tahansa. Ei kukaan ihminen olisi luullut hänen olevan\ntohtorin Pragista, kaikista vähin Anka. Tämä seisoi keittiön ovella\nja tuijotti häneen suu selällään, aivan kuin kivettyneenä, ja ensi\nkerran hänen elämässään tapahtui niin, että hän oli eri mieltä kuin\nemäntänsä.\n\nMrakot muori seurasi poikansa vehkeitä salaisesti tyytyväisenä ja\najatteli mielessään: \"Enkö minä sanonut ukkovaarille, ettei hänessä\nole mitään tyhmää ylpeyttä, vaikka hän ei olekaan kaikessa sellainen\nkuin hän olisi ollut, jos hänen äitinsä olisi saanut kasvattaa häntä.\"\n\nLopulta hänen kuitenkin täytyi muistuttaa poikaa, että tämä menisi\nkatsomaan huonettakin, jonka hän oli laittanut hänelle järjestykseen.\nTohtori läksi sinne ja osotti velvollista ihailua ja kiitollisuutta\njokaisesta erityisestä asiasta, mutta ei pysynyt kauan ylhäällä.\nHänen mielestään siellä oli vähän synkkää ja yksinäistä; alhaalla\ntuvassahan hänellä oli sitä vastoin vanha äitinsä, jota hän oli\ntullut tervehtimään, ja heillä oli niin hauskaa yhdessä! Ja äidin\ntäytyi taas laskea alas pahankurinen poikansa, joka tietysti heti\npaikalla oli valmis alottamaan uudelleen vallattomuutensa.\n\nNyt hän avasi kaikki ikkunat selälleen; hän ei voinut koskaan saada\nkyllikseen raitista ilmaa eikä voinut katsoa kyllikseen vuoria, jotka\nloistivat kuin hopea ja kulta aamuauringon paisteessa. Jeshtshedin\npuoleisen ikkunan ääreen hän pysähtyi kauimmaksi aikaa. Hyvästikin\nkymmenen kertaa sai äiti huutaa häntä, ennenkun hän vihdoinkin\nasettui aamiaispöytään. Siinä ei tosin ollut mitään lämmintä kakkua,\nmutta sen sijaan paljon muita hyviä herkkuja, ettei ollut sijaa\nhitusellekaan enää, vaikka pöytä oli sekä pitkä että leveä ja otti\ntuvan koko nurkan alan.\n\n\"Mikä tuo pieni mökki on, joka on tuolla metsän rajalla aivan\nJeshtshedin -- vierellä?\" kysyi Otik, joka katsoi kääntymättä ulos\nikkunasta. \"Se on vasta suloinen! Se on samannäköinen kuin mökit\nvanhoissa, hyvissä saduissa; oikeinpa tulee hyvälle tuulelle sitä\nkatsellessa.\"\n\n\"Etkö tunne sitä enää? Siellähän se on se Bethlehem, jota sinä vielä\ntänäänkin muistelet sellaisella ihastuksella.\"\n\n\"Arvasinhan, että se kätkee jotain ihmeellistä, jonka vertaista ei\nainoallakaan muulla mökillä ole! Enpä totta totisesti ole nähnyt\nSveitsissäkään kauniimpaa!... Jos vaan olisin tiennyt, että tulisin\npitämään niin paljon vuoristanne täällä ylhäällä nurkassa, olisin\nvarmastikin edes jonkun kerran koettanut pujahtaa tänne, välittämättä\nsedästä. Hän arvasi kyllä, hän, mitkä seuraukset täällä käynnillä\nolisi ollut, koska hän tässä ainoassa kohdassa piti minua niin\nlujasti ohjaksissa. Minun täytyi luvata hänelle, etten tulisi tänne\nennenkun olin tullut vihityksi -- tullut tohtoriksi. Hän pelkäsi,\netten enää tulisikaan takaisin, siitä olen nyt varma.\"\n\n\"Olisi tietysti ollut suuri onnettomuus, jos sinä olisit tullut tänne\nja jäänyt tänne, vai mitä?\" ehätti Mrakot muori katkerasti, ja hänen\ntähän saakka iloiset kasvonsa muuttuivat synkäksi.\n\n\"Ei se olisi ollut mikään onnettomuus, mutta vahinko\", vastasi Otik,\nja hänen alahuulensa muodostui ynseälle mutkalle. \"Pragissa minusta\ntuli jotain, täällä minusta ei olisi voinut tulla mitään.\"\n\nToisessa tilaisuudessa ei äiti olisi antanut tämän selityksen mennä\nilman vastausta korviensa ohi. Heillä ei ollut ensi kertaa tällaista\nkeskustelua, joka päättyi tavallisesti harmittavaan kiistaan, sillä\nmolemmat pitivät itsepäisesti kiinni sanastaan. Mutta tänään hän\nkäänsi vaan kärsimättömästi päätään ikäänkuin katsoakseen, mitä\npihalla tapahtui. Poika sai pitää viimeisen sanan.\n\n\"Miten se kuitenkin näyttää komealta ja turvalliselta tuo vanha\nJeshtshed harmaine päälakineen ja kultasine pilvineen\", alkoi Otik\nuudelleen ihailevalla äänellä, nolona äidin äänettömyydestä. \"Kyllä\nkai minä kuitenkin muistin sitä vähän, kun panin sen nimen kilveksi\nuudelle maailmanparannusrunolle, jonka kirjoitin aikaisimmassa,\nviattomassa nuoruudessani.\"\n\nViimeisen hän sanoi enemmän itselleen, ja äiti ymmärsi hänen\nsanoistaan ainoastaan sen, että hän ylisti Jeshtshediä ja oli\nmuistellut sitä Pragissa.\n\n\"Niin, se on tosi\", vastasi muori, \"Jeshtshedin sen näkee sekä\nläheltä että kaukaa, ja meillä täällä on sekä silmät että ajatukset\naina siellä. Se lähettää meille sateet, usvat ja, rajuilmat, aivan\nkuin meri olisi sen sisässä. Jumala tietää, mistä se vuori saa\nkaiken vetensä! Anka ja minä puhumme väliin siitä, ja meistä se on\nihan ihmeellistä. Ensin alkaa sitä tippua hiljalleen, sitten, vähän\najan päästä ei näe mitään usvalta, ja sitten ei kestä tuntiakaan,\nennenkun vesi alkaa juosta siitä virtanaan, ihan kuin joku seisoisi\nja kaataisi suurista korvoista sieltä ylhäältä.\"\n\nOtik hymähti äidilleen, joka näytti luulevan Jeshtshediä\njonkinlaiseksi vesisäiliöksi ja että sen sisässä kätkeytyi meri.\nMuori ei sitä kuitenkaan huomannut, sillä hänen katseensa oli\nkiintynyt Otikin matkalaukkuihin, jotka vielä olivat purkamatta\nkeskellä tuvan lattiaa.\n\n\"Missä sinulla on avain tavaroihisi?\" kysyi hän. \"Syö sinä rauhassa\nja anna ne minulle, niin minä puran ne kaikki tyyni sinulle; ei ole\nhyvä vaatteille, että ne ovat niin kauan pakattuina. -- Oh Herra\nJumala, poika, miten paljon sinulla on vaatteita! Milloin sinä\nennätät kuluttaa nuo kaikki? Nämähän kestävät koko sinun elämäsi\najan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi takkia. Ja liivejä minä\nen osaakaan laskea, ja sitten vielä kaksi kappaletta päällystakkeja!\nLaupias taivas, sellaista jumalatonta ylellisyyttä! Jos minä olisin\nsinun sijassasi, niin minä häpeäisin noin paljoja vaatteita.\"\n\n\"Mutta äiti\", puhkesi Otik harmistuneena sanomaan, \"alotatteko\nte nyt taas! Toivoin teidän käyttäytyvän täällä järkevämmin kuin\nPragissa käydessänne. Miten te voitte vaatia, että minä käyttäisin\nvaatteitani siksi kuin ne menevät hajalleen! Onhan nuori lukumies\nPragissa kuitenkin jotain toista kuin lehmäukko täällä vuoristossa,\njoka hautauttaa itsensä sulhastakissa, ellei hänellä ole poikaa,\njoka saa sen periä. Ja nyt minä sanon teille erään asian, joka on\nviimeinen ja ensimäkien: te olette aina ollut ja olette vieläkin sekä\noikeudeton että kohtuuton minun suhteeni; minä olen kuitenkin ollut\nparempi kuin useimmat muut, eikä usea minun tovereistani ole ottanut\ntohtorintutkintoa 25 vuoden ijässä. Olenko minä koskaan saattanut\nteille mitään huolia? Oletteko te esimerkiksi koskaan tarvinnut\nmaksaa minun velkojani, jota niin monet äidit saavat tehdä?\"\n\n\"Se vielä puuttuisi, että tekisit velkojakin, kun sinulla on vuodessa\nenemmän kuin mitä koko meidän kylä kuluttaa.\"\n\n\"No, sen minä olen kuullut ennen ja sen me jätämme. Mutta enkö\nminä ole aina lukenut ahkerasti ja mennyt kunnialla kaikkien oppi\ntutkintojen läpi?\"\n\n\"Sinä et saa unohtaa, miten monta kertaa vuodessa minä tulin Pragiin\nkoko vaunut täynnä voita, siipikarjaa, vihantakasvia ja paljon muuta,\njotka jaoin professorien keittiöihin. Niin että kyllä minä aina olen\nmaksanut kalliisti sinun kauniit todistuksesi.\"\n\n\"Teille, äiti, ei todellakaan kannata tuhlata sanoja; teidän\nsilmissänne ei minulla ole ainoatakaan hyvää ominaisuutta tai\nansiota. Te kuvailette minut niin mustaksi, että minä ihan\nsäikähtäisin itseäni, jos en tietäisi, että se nyt kerta on teidän\ntapanne. Te luulette tietysti, että tekisitte suuren synnin, jos\nsanoisitte minusta ainoankaan kehuvan sanan; teidän mielipiteenne\nmukaan on hyvien äitien ainoastaan toruttava ja rangaistava. -- Elkää\nviekö tuota takkia ylös muiden kanssa; minä otan sen päälleni, aijon\nmennä kävelemään kierroksen. On niin lämmin ja päiväpaisteista,\nminä näytän tuoneen oikean kevään mukanani teille... Mutta minne\ntäällä oikeastaan voi mennä? Pragissa minä kävelin aina tuttavineni\nPrsjikopilla [Pragin suurin katu] sunnuntaisin tähän aikaan.\"\n\n\"Sunnuntaisin?\" toisti äiti, levittäessään huolellisesti takkia\ntuolinselustalle. \"Onko siellä jok'ikinen sunnuntai juhlat?\"\n\n\"On, jokikisenä sunnuntaina ja pyhäpäivänä on Pragissa kauniiden\ntyttöjen juhlat\", nauroi Otik, näyttäen helmivalkeita hampaitaan ja\nsiveli kiharaista päätään. \"Herrat ja naiset kävelevät siellä ja\nkatsovat toisiinsa ja sen, joka sattuu herran mieleen, valitsee hän\nnaisekseen ja päinvastoin.\"\n\n\"Kyllä te käyttäydytte Herran pyhänä päivänä!\" huudahti Mrakot muori\nja teki ristinmerkin. \"Silläkö tavalla te pidätte jumalanpalvelusta?\nJa sitten ollaan kummissaan siitä, että Jumala lähettää meille\nkatovuosia ja sotia ja pyrstötähtiä ja koleraa! Mutta ei kai ne voi\nolla mitään kunniallisia tyttöjä?\"\n\n\"Olivatpa tai ei, mutta mitä siitä?\" vastasi Otik, joka ei voinut\nseista kiusausta vastaan härnätä hiukkasen äitiä. \"Sitä me emme\nkysy, kunhan ne vaan ovat nuoria ja kauniita ja luovat meihin helliä\nsilmäyksiä.\"\n\nMrakot muori muuttui tumman punaseksi harmista.\n\n\"Kuuleppas sinä, hyvä herra\", sanoi hän painolla, \"sinä nuhtelit\nminua taannoin siitä, etten minä osota sinulle kyllin suurta\nkunnioitusta, mutta minusta näyttää, kuin et sinä kunnioittaisi\nsuuresti itseäsikään, koska voit kuluttaa Herran pyhän päivän sillä\ntavoin. Minä totta totisesti pitäisin paljoa suurempana häpeänä kuin\nkunniana, jos tuollainen lutka loisi minuun silmäyksiään ja koettaisi\nnäyttää siltä kuin hän ja minä olisimme vertaisia. Tytölle, jolla\non silmäyksiä joka miehelle, en ainakaan minä pane suurta arvoa.\nMutta sellaisia te Pragin herrat olette. Teille voi sanoa tuskin\nainoatakaan sanaa, jota te kärsitte; mutta te kärsitte, että mikä\ntyttölutka tahansa...\"\n\n\"Elkää vaan unohtako, että hänen täytyy olla kaunis ja nuori\",\närsytti Otik julmistunutta äitiä.\n\n\"Ja ajattelevatko kaikki Pragin miehet samoin kuin sinä?\"\n\n\"Kaikki, sillä erotuksella vaan, että minä olen pyhimys toisten\nrinnalla. Olenhan minä aina sanonut, että te ette tiedä, mikä\nmallikelpoisen poika teillä on; toinen kenties opettaisi teille, mitä\noikeilla huolilla tarkoitetaan.\"\n\n\"Kyllähän! Etkä sinä koskaan koeta kääntää ystäviäsi heidän\njumalattomilta teiltään?\"\n\n\"Jokainen saa pitää huolta itsestään, se on _minun_ sääntöni, äiti!\"\n\n\"Tuollaisten tunnustusten jälkeen kai sinä et voi kummeksia sitä,\nettä minä en mielelläni laske sinua tiehesi? En minä nyt tiennyt,\nminkälaista siellä suuressa maailmassa oli, mutta kyllä minä\naavistin, ettei siellä ollut niinkuin olisi pitänyt olla -- että\nte ostitte opin autuudella. Te ette käyttäydy kuin kunnialliset\nmiehet ettekä etsikään itsellenne kunniallisia vaimoja. Kun poika\ntäällä vuoristossa aikoo mennä naimisiin, valitsee hän itselleen\nymmärtäväisen ja ahkeran tytön...\"\n\n\"Tuhat tulimaista. Kuka puhuu naimisiin menosta? Sitä ei aijo meistä\nainoakaan.\"\n\n\"Mitä te sitten löyhöttelette tyttöjen kanssa?\" kysyi Mrakot muori\nkiivaasti. \"Aivanko te sitten ilman tarkoitusta panette niiden päät\npyörälle?\"\n\n\"Me tahdomme huvitellaita. Siinä teillä on kaikki meidän syntimme\nyhdistetyt yhdeksi sanaksi. Mitä varten me olemme maailmassa, jos\nemme huvittelemista varten? Ja mitä tyttöihin tulee, niin huvittaa\nliehitteleminen tietysti heitäkin. Tuhmiahan ne olisivat, ellei\nmeidän kohteliaisuutemme miellyttäisi heitä. Sitä paitsi he saavat\nitse katsoa, ettei se mene liian pitkälle.\" \"Otik, sinä puhut kuin\npakana.\"\n\n\"Mutta se minä en ole, minä olen vaan nuori ja tahdon nauttia\nelämästä. Suo minulle muutamia hauskoja vuosia; ne pakenevat\nkuitenkin tiehensä liika kiireesti. Sen minä näen muista. Kunhan vaan\n30 vuotta on tullut hartioille, niin on jo ärtyinen vanhapoika, joka\nmurisee kaikesta ja kaikista. Teidän pitäisi paremminkin kiittää\nminua kuin toraa, etten minä vielä aijo naida ja että minä vaan\nleikin tyttöjen kanssa. Jos minä menisin naimisiin, niin saisitte te\nuusia huolia hartioillenne ja saisitte lähettää minulle rahaa vielä\nenemmän kuin ennen. Kaikki minun tuttavani ovat tehneet suurempia\ntai pienempiä tyhmyyksiä tyttöjen tähden, ainoastaan minä olen aina\nollut järkevä siinä suhteessa, ja sellaisena minä olen aina pysyvä.\nMinä en ole koskaan ajatellut kauniimpia tyttöjä sen kauemman kuin\nolen tanssinut heidän kanssaan, puhellut heidän kanssaan tai kuullut\nheistä puhuttavan. Jos minä olen käynyt jotakuta tervehtimässä,\nniin en ole koskaan tehnyt sitä siitä syystä, että olisin ollut\nrakastunut häneen, vaan ainoastaan vaan huvitellakseni hiukan.\nJa onnellisesti minä aina olen päässyt leikistä enkä ole koskaan\npolttanut siipiäni, vaikka minulla olisikin ollut syytä siihen.\nAjatelkaas, äiti, Otikinne, josta te olette niin vähän ylpeä, ja\njota te muistutatte jok'ikisestä asiasta -- hänestä uneksivat kaikki\nPragin kauniit tytöt!... Nyt te tiedätte asian laidan, ja nyt voitte\nminun mielestäni olla levollinen minusta ja Prsjikopin tytöistä.\"\n\n\"Ettet häpeä kerskailla tuolla tavalla omalle äidillesi! Kyllä te\nmahdatte olla koko kauniissa työssä siellä Pragissa; miten kauan\nsinä olet tutkinut noita aineita? Saatteko te diploomin tai mikä\nsen nimi on, kun te olette täysioppineet sellaisessakin? Mutta minä\npyydän sinua kerrassaan, päästä edes minut kuulemasta oppiasi sillä\nalalla...\" ja Mrakot muori kaappasi kiukuissaan kokoon pojan vaatteet\nja katosi yläkerran ovesta.\n\n\"Siinä sitä nyt ollaan!\" mutisi Otik. \"Ja tämä tulee tietysti olemaan\njokapäiväistä leipää. Jos ottaa kaikki leikilliseltä puolelta,\nniin se ei ole hyvä, ja jos sanoo mitä todella tarkoittaa ja mikä\non puhdas totuus, niin se on tuhat kertaa pahempi. Kaikki naiset\ntahtovat, että heille valehdeltaisiin.\"\n\nTohtori meni peilin luo ja järjesteli pukuaan ja hiuksiaan niin\nhuolellisesti, kuin olisi ollut menossa vasta kertomilleen kävelyille\npääkaupungissa. Hänen kasvonsa ilmaisivat tätä tehdessä hänellä\nolevan itsestään aivan toisen käsityksen kuin äidillä.\n\n\"Ja sitten hän uskaltaa moittia minua, etten koskaan tullut häntä\ntervehtimään\", murahti hän hampaittensa lomasta, \"ja itki ja itkee\nyhä vielä minun välinpitämättömyyttäni! Mutta kyllä minä tiesin, mikä\nminua täällä odotti, ja olenpa iloinen, että minulla oli setä, jota\nsain syyttää. En ole ollut täällä vielä tuntiakaan, ja taivas, miten\nhän jo on lasketellut minulle! En todellakaan ihmettele, ettei isä\nkoskaan rakastanut häntä niin kuin hänen monet hyvät ominaisuutensa\nkieltämättä kuitenkin olisivat ansainneet. Sellainen ahdasmielisten\nennakkoluulojen näytetilkku -- hyi!\"\n\nJa tohtori otti hattunsa ja keppinsä ja läksi ulos tullakseen taas\nhyvälle tuulelle. Hän ei kaualle aikaa ollut tuntenut itseään niin\nkiukustuneeksi ja loukatuksi; ajatellessaan äidin vääryyttä nousi\nhänen mielensä ihan raivoon. Hänellä ei ollutkaan mitään syytä\nosottaa kunnioitusta vanhan eukon piintyneelle käsitykselle tai\nväärinkäsitykselle asioista ja oloista; hän oli nuori, terve, kaunis,\nrikas ja lahjakas, oikea onnen ja luonnon suosikki. Ei ainoastaan\ntytöt, jota hän oli syyllä sanonut, vaan myöskin kaikki muut\nkoettivat voittaa hänen suosiotaan ja kunnioittivat häntä. Miten hän\nsiis olisi voinut muuta kuin suuttua äitiin, joka yksinään moitti ja\narvosteli, silloin kun muut vaan ihailivat ja kiittivät? Eikö aivan\nyksinkertaisesti olisi ollut hänen velvollisuutensa pitää poikaansa\ntäydellisyytenä, kun kaikki muut selittivät hänet rakastettavimmaksi\nja lahjakkaimmaksi ihmiseksi, mitä maa on koskaan kantanut?\n\nMutta Otik ei voinut koskaan olla kauan alakuloinen ja suutuksissaan;\njokainen piirre hänen terveissä, nuorekkaissa kasvoissaan oli sitä\nvastaan. Tultuaan ulos raittiiseen ilmaan kohautti hän vielä kerran\nhartioitaan äidin vanhanaikaisuudelle ja karkoitti sitten koko\nasian mielestään. Siten hän oli tähän asti aina tehnyt kaikille\nepämiellyttäville, vakaville ajatuksille; kauan ne eivät koskaan\nsaaneet kiusata häntä. Sillä ei hän ollut maailmassa sitä varten,\nettä riiputtaisi päätään, vaan nauttiakseen elämästä, nuoruudesta\nja rikkaudesta, ja sen hän oli sanonut äidilleen; pääasiallisesti\nhän huvitteli itseään; siihen antoi hänen hyvä päänsä tilaisuutta,\neikä lukujen silti tarvinnut käydä hullusti. Ja minkä tähden sallima\nolisi lahjoittanut hänelle niin monta hyvää lahjaa, ja minkä tähden\nveri virtaisi niin nopeasti hänen suonissaan, ellei _nauti!_ --\nolisi ollut tarkoituksena? Muiden hän antoi olla viisaita ja miettiä\najatuksia niin pitkiä kuin Saharan aavikko ja yhtä hedelmättömiä\nkuin se; itse hän oli viisas omalla tavallaan ja tähän saakka se\ntapa oli ollut mainio. Kerran maailmassa oli tietysti hänelläkin\nollut hulluuden aika ja hänkin oli hautonut mielettömiä haaveita\nja vaivannut aivojaan _muiden_ parantamispuuhilla -- itsensä hän\noli kuitenkin aina onneksi kernaasti jättänyt rauhaan. Mutta nyt\nhän oli täydellisesti parantunut sellaisista houreista, ainakin hän\ntoivoi sitä. Ei mitään pyrintöjä enää, kuului ohjelma! Päämäärä\n-- tohtorinarvo -- oli saavutettu, elatustaan hänen ei tarvinnut\nhankkia, mikään muu kunnianhimo ei häntä Jumalan kiitos vaivannut.\nNyt oli vaan tehtävä hauska pyöräys elämän kaikkien nautintojen\nkanssa. Nauttia siellä Pragissa viinirypäleen mehusta ja lemmen\nyllytyksestä ja jännityksestä, ystävien ihailusta ja naisten\nsuitsu-uhreista -- mutta luonnollisesti ei koskaan raa'alla,\nkohtuuttomalla tavalla -- ja nauttia täälläkin pari viikkoa ilman\npuhtaudesta ja vuorten mahtavuudesta, kukkulain runollisuudesta\nja laihon aaltoilemisesta, talonpoikaistyttöjen epäilemättä hyvin\nkarkeasta kauneudesta ja lapsuuden muistojen unentapaisesta lennosta\nyli vuorten ja kukkulain ja aavikkojen...\n\nJa tohtori katseli tyytyväisenä ympärilleen -- hymyillen heränneille\nrunollisille haaveilleen -- kulkiessaan notkuvin liikkein ketojen\npoikki. Joka askeleelta juohtuivat nämä lapsuuden muistot yhä\nselvemmin hänen mieleensä -- toiset liikuttavia ja vakavia, toiset\nhauskoja ja hullunkurisia. Että kaupungin elämän hyörinä ja hälinä\nkuitenkin oli voinut niin täydellisesti ja moneksi vuodeksi\nkarkoittaa lapsuuden herttaiset muistot hänen mielestään!\n\nHän tunsi kukkulan, jolla hänen oli ollut talvisin tapana laskea\nmäkeä muiden poikain kanssa, lammen, jonka jäällä hän oli luistellut\nja saanut niin monta kuperkeikkaa, niityn, jossa he olivat leikkineet\nhaukkaa ja kyyhkystä, haan, joka oli täyttänyt heidän tarpeensa\npiiskojen, keppien ja vihellyspillien suhteen, ja sitten kauimpana,\nmustan kallion juurella mäntyjen siimeksessä ristin, jonka luo hän\nja äiti olivat menneet rukoilemaan sinä iltana, jolloin isä teki\nkuolemaa. Hän oli silloin aivan pieni, mutta hän muisti kuitenkin\nniin selvään, miten hän tuona pimeänä, pitkänä iltahetkenä oli\nmaannut puristettuna äidin rinnalle ristin edessä ja tuntenut hänen\nkyyneleensä putoavan päänsä päälle. Hän oli tuntenut, että jotain\nkauheaa oli tapahtumassa eikä ollut liikahtanut paikaltaan, oli vaan\npainautunut yhä likemmäksi äidin huohottavaa rintaa. Hänen silmänsä\nkostuivat näitä muistellessa. \"Isä raukka\", ajatteli hän, \"kenties\nsinä olisit iloinnut pojastasi, jos olisit saanut elää tänä päivänä!\"\n\nMutta silmänräpäystä myöhemmin oli hän taas iloinen ja reipas. Kylä\nsekä kototalo, maat levisivät hänen katseensa eteen vuoren varjossa.\nJokaista taloa ympäröi puutarha, jonka puiden oksat notkuivat kukkien\npainosta. Pelloilla ja niityillä vallitsi syvin sunnuntaihiljaisuus\neikä näkynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta sitä äänekkäämpää oli\ntien viereisissä pensaissa. Jokaiselta oksalta kuului lintujen\nääntä -- laulua ja viserrystä, vihellystä ja houkutusta. Puron\nvarrella juosta keikuttelivat västäräkit, auran vaoissa istui\nrääkittäviä kottaraisparvia, ilmassa leijaili laumoittain leivoja,\npääskyset kiertelivät rakennuksia, kyyhkyset kujertelivat katoilla,\nviljakortten välistä pistivät ruisrääkät esille terhakoita päitään\nja jänikset pitkiä, kuuntelevia korviaan. Ellei savupiipuista olisi\nnoussut hieno, kiemuroiva savu, ja elleivät kirkonkellot olisi\nsoineet Svietlassa, olisi tohtori voinut luulla, ettei lähiseuduilla\nasunut muita kuin nämä siivekkäät, nopsajalkaiset joukot, jotka\nparveilivat hänen ympärillään.\n\n\"Minäpä menen Svietlan kirkkoon!\" päätti hän yht'äkkiä, kuunneltuaan\nhetkisen kelloin soittoa, joka kaikui puhtaan ilman läpi. Ne olivat\nhänelle tuttuja ääniä, nämä säveleet -- hän oli aina ennen kotoa\nlähtöään toimittanut kuoripojan virkaa Svietlassa. Niin hiljaa kuin\nhän ei ollut kukaan muu tovereista voinut liikkua alttarin ympärillä,\nei kukaan ollut lukenut tunnustusta niin sujuvasti ja hyvästi\nkuin hän, ei kukaan ollut ymmärtänyt heiluttaa suitsuastiaa niin\ntasaisesti, eikä kukaan ollut osannut kohottaa messukirjaa ilmaan\nsellaisella arvokkaisuudella. Hän ei ollut kertaakaan pudottanut sitä\nlattialle tai tehnyt mitään muita tyhmyyksiä eikä häntä oltu sitten\nkoskaan kutsuttu sakastiin kärsimään sellaista ankaraa tutkintoa\nja tuomiota, joka rikokselliselle tavallisesti maksoi niin paljon\nkyyneleitä.\n\n\"Niin, minä menen kirkkoon\", ajatteli tohtori; \"jos en voi\nkatsella tyttöjä Pragin Prsjikopilla tänään, niin katson edes\ntalonpoikaishempukoita Jeshtshedin liejuisilla maanteillä. Sanonko\nterveisiä sinulta, rakas äiti?\"\n\nJa naureskellen hän poikkesi polulle, jonka muisteli olevan suorimman\nja parhaan tien Svietlaan.\n\nTämä tie kiersi ensin erään mäen ympäri, jota reunusti viidakko,\nja sitten vielä toisen ympäri, ja yht'äkkiä seisoi Otik aukealla\npaikalla, josta hän näki koko Svietlan. Mutta -- voi suurta\nsurkeutta! -- kirkon ja hänen välillään levisi suuri, leveä suo,\njota niityt ja pellot ympäröivät, kirkonkellot soivat yhä kovemmin\nja, kuten hänestä kuului, hiukan ilkkuvalla äänellä -- aivan kuin\nne olisivat arvanneet, ettei pääkaupunkilainen kiillotetuissa\nkengissä uskaltanut lähteä vähäisen suon yli, vaikka sinne oli\nasetettu monta suurta kiveä ylimenon helpottamiseksi. Ja kirkonkellot\narvasivat oikein, ja kun ne huomasivat sen, alkoivat ne ihan\nräkyttää nauramisesta: pium paum ha ha, pium paum ha ha! Otik\nkääntyi ympäri kantapäillään ja lohdutteli itseään, ettei häneltä\nvarmaankaan jäänyt paljon näkemättä: muutamia teirentäpläisiä,\nhuivipäisiä talonpoikaistyllyköitä, joilla oli virsikirjat punaisissa\nnyrkeissään. -- -- Ei, niin vähästä hän ei tahtonut joutua likoon!\n\nHän käänsi siis suolle ja ilkkuville kelloille selkänsä, ja\nmuutteen vuoksi läksi kotimatkalle sen mäen yli, jonka rinnettä\nhän oli aikaisemmin kulkenut. Hän aikoi juuri painautua vesakkoon,\njoka ulettui kotitalolle asti, kun hän äkkiä säpsähtäen hiljensi\naskeleitaan. Metsän siimestä vastaan kuvastui vaalea, loistava olento\n-- nuori talonpoikaistyttö, joka piteli kädessään paksua, vanhaa,\nvarmaankin isoäidiltä perittyä virsikirjaa. Hän oli puettu ruskeaan\nröijyyn ja päässä oli hänellä punanen pumpuliliina. Mutta minkälaiset\nkasvonpiirteet pistivät esiin tästä karkeasta verhotuksesta!\nSuorastansa täydellinen vastakohta tohtorin hetkeä aikaisemmin\najattelemalle nuorten kotiseuransa naisten perikuvalle! Hän näki\nhienot, kalpeat ja soikeat kasvot, joiden hipiä oli kuin samettia,\nsuoran, hyvin muodostuneen nenän, huulet kuin ruusunen ja silmäparin,\njoiden katse oli, ellei kuin kokonainen kirja, niin kuitenkin kuin\nhurmaavin ja herttaisin runo.\n\nTohtori repäsi silmänsä auki. Sellaisia kasvoja, sellaista katsetta,\nsellaista ryhtiä ei hän ollut koskaan, ei koskaan ennen nähnyt. Se\nmahtoi olla joku valepukuun puettu satuprinsessa! Ei kellään muulla\nkuin sadun ylpeillä neitosilla voinut olla niin ruhtinaallista\nvartaloa, niin hienoja liikkeitä ja niin keveää, liitelevää käyntiä!\n\nTyttö myös säpsähti nähtävästi hänen katsettaan. Nähtyään Otikin\nhiljentävän askeleitaan, näytti hän luulevan, että tämä aikoi\npoiketa kapealle polulle, ja väistyi kainosti sivulle, jotta Otik\nolisi voinut esteettä kulkea ohi. Samassa hän nosti tähän nöyrän\nja kunnioittavan katseen ja painaen käden sydämmelleen kumarsi\nniin syvään, kuin olisi aikonut langeta polvilleen Otikin eteen\nkukkien joukkoon. Joita puhkeili hänen jalkojensa juuressa. Otikin\nkäsi lensi nuolen nopeudella hattuun, ja hän aikoi kiittää tyttöä\nsiitä, että tämä oli väistynyt sivulle hänen tieltään -- tämä olisi\nollutkin hänen velvollisuutensa -- mutta hän hapuili turhaan sanoja;\nselittämätön kuume oli vallannut hänet. Jos tyttö näytti hänestä\nvalepukuun pukeutuneelta prinsessalta, voi hän itse yhtä hyvällä\nsyyllä näyttää tytöstä prinssiksi pukeutuneelta talonpojalta; niin\ntyhmästi ja moukkamaisesti kuin hän oli tervehtinyt tyttöä, ei hän\nvarmasti ollut koskaan ennen tervehtinyt ketään muuta.\n\nYhä vielä yhtä pyörällä astui hän muutaman askeleen eteenpäin; sitten\nhän kääntyi puoleksi vasten tahtoaan katsomaan, oliko ilmestys\ntodellakin lihaa ja verta eikä ainoastaan kaunis näköhäiriö. Niin,\nsiinä seisoi vielä tyttö polun vierellä ja seurasi häntä samalla\nnöyrällä ja hehkuvalla katseella, samalla salaperäisellä ja\nonnellisella hymyilyllä, jolla hän oli äskenkin katsonut häneen.\n\n\"Mikä jumalatar tuo mahtoi olla talonpoikaisvaatteissa?\" puhkesi Otik\nsanomaan, tultuaan taas tajuihinsa, joka ei tapahtunut, ennenkun\nhän seisoi kotinsa pihalla. Hän oli tullut sinne, hän ei tiennyt\noikein millä tavalla, hän oli vielä aivan tiedottomana tuosta\nodottamattomasta, harvinaisesta tapaamisesta. \"Mitä ovat kaikki tähän\nasti näkemäni kaunottaret hänen rinnallaan? Kuka ainoakaan heistä on\nniin pyhästi tenhoava, niin tietämättänsä ylevä, niin nöyrän ylpeä?\nOi Jeshtshed, sinä kunnia-arvonen vanhus, ainoasta kukasta, joka on\npuhjennut kallioisi juurella, ansaitsee sinun, nimesi kaikua koko\nmaapallon yli! Mutta mikä oli syynä siihen, että hän tervehti minua\nnoin -- en tiedä miten sanoisin? Minähän olin hänelle aivan vieras.\n-- -- Ei, ei, tuohon ei ollut syynä minun tavallinen onneni naisten\njoukossa; hänen silmänsä ja hymyilynsä sisälsivät jotain enemmän kuin\ntavallista naisten ihailua -- jotain pyhempää. Hullunkurinen sana\nkäyttää, kun on kysymys naisista! Hän ei tervehtinyt minua siliä\ntavoin kuin tyttö tervehtii nuorta, tuntematonta, kaunista herraa,\njonka hän huomaa kuuluvan ylhäisempiin piireihin -- ei, näytti siltä,\nkuin hän olisi luullut minun olevan jonkun suuren, mainehikkaan\nmiehen. Kenties hän luuli minua satuprinssiksi, samoin kuin minä\nluulin häntä satuprinsessaksi!\"\n\nSe oli tietysti Enefa, jonka tohtori oli sattumalta tavannut kirkkoon\nmenossa. Enefa oli heti tuntenut hänet valokuvan yhdennäköisyydestä\nja oli tervehtinyt häntä sydän täynnä iloa. Miten kohtalo oli hänelle\nsuosiollinen! Tekemättä itse mitään, ainoastaan pelkästä sattumasta,\noli hän tavannut hänet ja saanut katsoa uuden maailmanpelastajan\nsilmiin. Yksinään, ilman seuraa, kuleskeli hän metsissä ja pelloilla,\nja Enefa parka vertasi häntä kokemattomassa, innokkaassa sydämmessään\npyhään Johannes kastajaan, kun tämä vaelsi korvessa, valmistaen\nitseään korkeaan tehtäväänsä. Hän olisi tahtonut tietää, mitä suuria,\nyleviä ajatuksia risteili nuoren miehen päässä juuri sillä hetkellä,\nkun tämä oli katsonut häneen, ja heti hän oli valmis nuhtelemaan\nitseään siitä että tapasi tohtorin. Kenties hän oli häirinnyt häntä\nhänen tieteellisissä mietteissään tai hänen ylevissä kauniissa\najatuksissaan ihmiskunnan hyväksi! Hän seisoi kauan ja katsoi hänen\njälkeensä, ja hänestä näytti siltä kuin olisi nähnyt kultasia säteitä\nilmassa, siinä jossa Otik oli kulkenut -- jälkiä hänen ajatuksistaan.\n\nTänä sunnuntaina ei Enefa avannut rukouskirjaansa kirkossa\nainoatakaan kertaa, hän ei muistanut rukoilla elävien, ei\nkuolleitten, ystäväin ei vihamiesten puolesta -- mutta hänen jokainen\najatuksensa oli rukous.\n\nPäivällisillä loistivat Mrakot muorin kasvot taas kirkkaina ilosta;\nlämmin kakku, jolla hän oli aikonut viettää pojan kotiintuloa,\noli onnistunut niin odottamattoman hyvin, että hän oli unohtanut\ntykkönään monet oikeutetut syynsä tyytymättömyyteen. Tohtori rupesi\nkertomaan, miten oli viettänyt aamupäivänsä. Hän kuvaili kävelyään\nSvietlaan päin, ja miten hän oli kääntynyt takaisin, tultuaan\nilkeälle suolle. Aivan sivumennen mainitsi hän tavanneensa mäkeä\nnoustessaan ruskeatakkisen, punahuivisen tytön, jolla oli kädessään\niso, vanha virsikirja. Kukahan liekään ollut?\n\n\"Se oli tietysti koulumestari\", vastasi äiti. Heti kun Otik oli\nalkanut kertoa tytöstä, oli muori tullut tarkkaavaiseksi, ja hänen\nsilmiinsä oli levinnyt niin lempeä ja hyväntahtoinen hymyily,\njollaista poika ei ollut koskaan nähnyt hänen ankaroilla kasvoillaan.\n\"Minä tunnen hänet takista ja virsikirjasta. Kaikilla on täällä\nnykyään pienet virsikirjat; hän vaan käyttää sellaista vanhaa suurta,\nsiitä syystä että heillä on ollut se ja että he ovat käyttäneet sitä\nsuvussa, en tiedä miten kauan.\"\n\n\"Koulumestari?\" toisti Otik yhtä välinpitämättömällä äänellä kuin\naikaisemminkin. \"Tarkoitatteko, että hän on naimisissa koulumestarin\nkanssa tai sen tytär?\"\n\n\"En kumpaistakaan. Ihmiset vaan sanovat häntä siksi, koska hän\nkäsittää kaikki paremmin kuin muut ja taitaa niin paljon ihmeellisiä\nasioita, jota he eivät osaa. Se on heidän kostonsa, ymmärrätkös.\nHänen nimensä on Enefa Podhaisky ja on hän Betlehemin omistajan\npojanpojan tytär.\"\n\n\"Hän asuu siis Jeshtshedin alapuolella olevassa kauniissa pikku\ntuvassa?\" kysyi tohtori, vaikka hän oli jo ajatuksissaan päättänyt,\nettei hän voinut asua muualla kuin siellä. Tuo vuorten välinen\nsopukka oli ainoa arvokas kehys hänen kauneudelleen.\n\n\"Niin, hän asuu siellä ukkovaarin ja nuoremman veljensä kanssa;\nhänellä ei ole ketään muita maailmassa kuin heidät; hän on orpo\nraukka. Hänen veljensä, joka on sukkela poika, käy täällä kartanolla\njoka päivä ja auttaa vähäsen, missä voi. Hän saa ottaa ja harjata\nsinun vaatteesi ja kenkäsi, sillä sen hän tekee paremmin kuin Anka.\nTultuaan täysikasvuiseksi, olen luvannut hänelle, että hän saa\ntulla minulle rengiksi. Niin viisas ja ihmeellinen kuin sisar ei\nhän tietysti vielä ole eikä mahtane siksi tullakaan, mutta sitä ei\nvoikaan kukaan ihminen vaatia. Enefalla on erilainen ymmärrys, ja sen\nhän on perinyt ukkovaarilta. Hän on jo aivan yhtä taitava ja tietävä\nkuin ukkokin.\"\n\n\"Mutta mitä hän sitten osaa, kun te puhutte siitä yhtenään?\"\n\n\"Hän osaa paljon, se sinä tiedä! Hänen ompelemisestaan en tahdo\npuhua; sen taidonhan osaa niin moni muukin, vaikka löisin vetoa\nsiitä, ettei Pragissa ole ainoatakaan ompelijatarta, joka vetäisi\nvertoja hänelle. Katso paitojasi, jotka sait, vähän paremmin kuin\nmitä teit aamulla. Hän on ommellut jok'ikisen...\"\n\n\"Hänkö?\" huudahti Otik, ylen ymmästyneenä hämmästyksestä.\n\nSe jo oli tehnyt häneen epämiellyttävän vaikutuksen, että tämän\njumalattaren veli harjaisi hänen vaatteitaan, ja nyt hän sai lisäksi\ntietää, että tämä jumalatar itse oli ommellut hänelle paitoja --\nja tietysti maksua vastaan! 'Maailmanpelastaja' tunsi olevansa\nmelkeinpä hiukan häpeissään, että oli pitänyt niin suurta lukua\nkyläompelijattaresta, kenkäinsä kiillottajan veljestä. Vastoin\ntapaansahan hän oli ajatellut häntä silloinkin, kun ei nähnyt häntä!\n\nKenties hän ei olisi enää kysynyt kyläompelijattaresta sen enempää,\nellei äiti olisi pyytämättä jatkanut:\n\n\"Niin, hän juuri on ne ommellut; mutta, kuten sanoin, hänen\nompelemistaan en laske miksikään verraten kaikkeen muuhun, mitä hän\ntaitaa ja tietää; hän osaa koko joukon asioita, joista ei kellään\nmuulla ole aavistustakaan; hän osaa parantaa ulkonaisia ja sisällisiä\ntauteja lukemisilla ja lääkkeillä. Se on lahjoistaan tunnettu se\nheidän suku.\"\n\nEnefa osasi siis tehdä taikoja! Tohtorin sammuva tiedon halu leimahti\nuuteen eloon. Se oli kaikessa tapauksessa jotain uutta ja huvittavaa,\njotain kerrottavaa Pragin ystäville, jotka tulivat varmaan kaikki\nkadehtimaan sitä hänen tuttavuuttaan! Hänen kasvonsa kirkastuivat,\nja hän alkoi nauraa ja pitää lystiä noitanaisen virsikirjasta ja\nhameniekka tohtorista. Mutta hän teki sitä pelkästään sen tähden,\nettä äiti jatkaisi puhettaan koulumestarista, jonka hän oli äsken\najatuksissaan kohottanut jumalattaren arvoon.\n\n\"Elä naura kovin, se ei totta totisesti ole mikään naurun asia\",\nsanoi Mrakot muori suuttuneena. \"Sen minä sanon sinulle, että Enefa\ntaitaa tuhat kertaa enemmän kuin mikään oppinut tohtori. Sillä\nkaupungin tohtorien käsissä on kuollut jo koko joukko ihmisiä, mutta\nEnefan käsissä ei edes ainoata kuukauden vanhaa lastakaan. Minut hän\non parantanut leinistä, ruususta, vesirokosta, paiseista ja monesta\nmuusta kivusta, mitä minulla on ollut ruumiissani. Hänen ei tarvitse\nmuuta kuin laskea kätensä minun päälleni ja lukea vähän minun\nylitseni, niin olen heti virkeä kuin mikähän. Ja sama se on Ankankin\nlaita. Hänellä oli talvella yhteen aikaan niin kova päänkivistys,\nniin että oli ihan ihme, ettei järki lähtenyt. Me koetimme jos mitä,\nmutta ei mikään auttanut. Mutta niin pian kuin Enefa huomasi, että\nse oli amputautia, ja luki hänelle lukuja, oli kaikki pakotus kuin\npoispuhallettu.\"\n\nTohtori oli tuskin ennättänyt kuulla, että Enefa paransi sellaisella\nmenestyksellä päänkivistystä, ennenkun hän yhtäkkiä vaipui syviin\nmietteihin. Hänen huuliensa ympärille ilmaantui ilkeä hymyily. Koko\npäivällisen ajan hän oli sitten äänetön ja harvapuheinen, ja aterian\npäätyttyä hän käveli huoneessa edes ja takaisin kuin levoton sielu ja\nhänen terveet, kukoistavat kasvonsa ilmaisivat suurta kärsimistä.\n\nKun äiti tuli hämärissä kamariin, oltuaan pihalla antamassa\nmääräyksiä seuraavan päivän tehtävistä, sai hän nähdä Otikin puoleksi\nmakaavan sohvalla, nojaten kyynärpäätään sen reunaan ja otsa käden\npeitossa. Levottomuus valtasi hänen äidillisen sydämmensä.\n\n\"Minkä tähden sinä istut tuolla tavoin, Otik?\"\n\n\"En minkään tähden.\"\n\n\"Elä kiellä, sinulla on jotain; sen minä olen sitä paitsi huomannut\njo koko päivän.\"\n\n\"Voi, ei se ole mitään, josta kannattaisi puhua. Ei muuta kuin, että\npäässä paukuttaa ja tikuttaa niin kummallisesti. Ei se merkitse\nmitään, minä vaan en ymmärrä, mistä minä olen saanut sen.\"\n\n\"Ensi kerranko sinä tunnet sitä?\" kysyi äiti yltyvällä pelolla.\nJa hän meni poikansa luo ja laski kätensä tämän otsalle. Se\noli ainoastaan tavallisen lämmin, ja veri kiersi hiljaa ja\nsäännöllisesti, mutta huolestuneen Mrakot muorin mielestä se oli\npolttavan kuuma ja valtasuoni löi aivan kuin kuumetautisella.\n\n\"Kyllä sitä tuntuu useinkin\", valehteli Otik rohkeasti, \"mutta ei\nse ole ollut koskaan näin vaikeaa. Luulen, että se yhä pahenee ja\npahenee. Aamupäivällä se meni kuitenkin mukiin.\"\n\n\"Sinä olet varmaankin vilustunut matkalla. Sinä pistit varmaankin\nalituisesti pääsi ulos vaunusta, jotta tuuli pääsi puhaltamaan\npäällesi. Sellaisen kuin sinä, on tietysti nähtävä kaikki, jonka ohi\nkuletaan. Sillä tavalla sinä olet saanut itsesi vilustetuksi, sen\nminä takaan.\"\n\n\"Ohimoissa paukuttaa ihan kuin joku iskisi vasaralla.\"\n\n\"Kaiken lisäksi saat nähdä, että sinäkin olet saanut amputaudin. Anka\nvalitteli aina kaikista enin tuota ohimoissa jyskyttämistä.\"\n\n\"Kunhan minun vaan ei tarvitsisi paneutua vuoteelle.\"\n\n\"Vielä mitä, niin pahaksi se nyt ei kuitenkaan mahda tulla, kunhan\nvaan hoidat oikein itseäsi. Mutta ihme miten punaiseksi sinä olet\nmuuttunut, sinulla on varmaankin oikea kuume?\"\n\nJa äiti otti pojan pään molempiin käsiinsä ja tarkasteli häntä\nhuolestuneena. Otik huokasi syvään.\n\n\"Ei ole mitään muuta apua, poikani: jos tahdot tulla terveeksi, niin\ntäytyy sinun antaa lukea ylitsesi. Silloin sinä saat nähdä, että\nkivistys hellittää siinä paikassa.\"\n\n\"Kyllähän, silloin vasta ihmiset saisivat nauraa minulle!\"\n\n\"Nauraa sinulle? Mikäs ihminen nauraisi sellaisille, sinä pöllö'?\"\n\n\"Kyllä kai niitä olisi enemmän kuin yksi. Ja siitä ei heitä voisikaan\nmoittia.\"\n\n\"Toivoisinpa, ettei ihmisillä olisi koskaan sanottavaa sinusta sen\npahempaa kuin että sinä haet parannusta, kun olet sairas! Elä ole\nitsepäinen, Otik, tee minulle mieliksi edes tämän yhden ainoan\nkerran.\"\n\n\"Mutta te saatte nähdä, että se menee heti ohi, äiti.\"\n\n\"Silloin se menee vaan vähäksi aikaa.\"\n\n\"Ei, minä vakuutan: tunnen olevani nyt parempi.\"\n\n\"Se menee vaan vähäksi aikaa, sanon minä sinulle; illalla tai\nhuomesaamuna se on melkein yhtä pahana. Ole järkevä, Otik, lukeminen\non toimitettu viidessä minuutissa, eikä siitä ole vähääkään vaivaa;\nsinun ei tarvitse muuta kuin maata liikkumattomana. Kysy Ankalta, jos\net usko minua.\"\n\n\"Mutta sehän on vaan kujetta.\"\n\n\"Kujetta? -- Lukeminen kujetta?!... Saapas nähdä sanotko sinä\nsamaa, kun olet koetellutkin sitä! Niin paljosta sinä ainakin voit\nolla varma, että ellei se auta, niin ei se vahingoitakaan. Kaikessa\ntapauksessa lähetän minä nyt hakemaan Enefaa, tahtonetpa sitten tai\net.\"\n\nOtik teki liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi ollut hyvin harmissaan,\nmutta sydämmessään hän oli niin mielissään kujeensa onnistumisesta,\nettä olisi voinut kaapata muorin syliinsä.\n\n\"Elä nyt ole vihoissasi, poikani\", rauhoitti häntä Mrakot muori,\njoka ei aavistanut poikansa ilveilevän hänen kustannuksellaan.\n\"Sinä et usko, miten kelpo tyttö se on tuo koulumestari, vaikka hän\nei kuulukaan _kaikista_ kauniimpiin. Mutta eihän kaikki voi olla\npyyleviä ja punaposkisiakaan. Ja niin hurskas ja kunniallinen, kuin\nhän, ei toki ole ainoakaan tyttö koko maailmassa, siitä sinä voit\nolla ihan varma. Hän on jo kahdellakymmenellä, mutta hän ei ole\nvielä koskaan puhellut kenenkään pojan kanssa enemmän kuin mitä hän\njuuri tarvitsee. Hän on niin hieno ja ylpeä luonnostaan kuin oikea,\nherrasneiti -- usko minua, kun minä sanon sen, sillä ei kukaan ole\nniin tuttu hänen kanssaan kuin minä. Eikä sinun tarvitse pelätäkään\njos annat hänen hoitaa itseäsi. Jos hän ei parannakaan sinun\ntautiasi, niin ei hän hanki sinulle uuttakaan; hänen suvussaan ne\nvaan auttavat. Hän alkaa ja lopettaa kaikki Herramme nimeen.\"\n\nOtik tunsi melkein olevansa halukas antamaan anteeksi äidille tämän\nmoittivaisuuden häntä itseään kohtaan, siitä syystä vaan että hän\nniin innokkaasti ylisteli koulumestaria. Hän tunsi harvinaista iloa\nsiitä, että tämä ei ollut ainoastaan ahkera ja viisas tyttö, vaan\nmyöskin ylpeä ja siveä kuin kukaan koko maailmassa. Ja kuitenkin\noli hän itse samana aamuna selittänyt ettei sellaiset hyveet olleet\nminkäänarvoisia, -- nuoruus ja kauneus oli kaikki, mitä tarvittiin!\nMutta sellaisia me nyt kerran olemme, me ihmiset, toisena hetkenä me\najattelemme sitä, toisena jo päinvastoin. Se riippuu vain siitä miten\nläheinen asia meille itsellemme on.\n\nMuutamaa silmänräpäystä myöhemmin juoksi Anka läähättäen\nJeshtshediin. Hänellä oli tärkeitä terveisiä Podhaiskylle\nemännältään, joka pyysi Enefaa tulemaan jos mahdollista heti\npaikalla kartanoon lukemaan Pragin tohtorille. Tohtori oli saanut\nmatkalla tänne amputaudin, ja emäntä oli saattanut hänet ylös hänen\nhuoneeseensa, ja siellä hän makasi sohvallaan, se raukka, ja näytti\nniin kurjalta, että Herra armahda!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori tahtoi hiukan huvitellaita kauniin tytön kustannuksella,\njoka oli saavuttanut suuren armon hänen silmissään; se olikin paras\najan kuluke täällä maahiljaisuudessa. Totta ei leikkiin voinut\ntulla luonnollisesti koskaan, kun oli kysymys ainoastaan köyhästä\ntalonpoikaistyttösestä.\n\nJa kuitenkaan hän ei ollut ainoatakaan kertaa elämässään tuntenut\nolevansa niin omituisella mielellä, kuin niinä minuutteina, joina hän\nmakasi sohvalla huoneessaan, odottaen koulumestarin tuloa. Ei edes\nsilloinkaan kun hän oli ottanut vaikeimmat tutkintonsa tai kun hänet\noli vihitty tohtoriksi tai silloin kun hän oli astunut tanssisaleihin\nja sadat kauniit tytöt olivat antaneet hänelle salaisia silmäyksiään\nja neuvoneet häntä toisilleen tanssiaisten sankariksi, -- ei, ei\nainoassakaan näistä tilaisuuksista hänen sydämmensä ollut sykkinyt\nkymmenettäkään osaa niin rajusti kuin nyt.\n\n\"Onpa soma nähdä, minkä näköinen hän on saadessaan nähdä, ettei se,\njota hän edeltä puolisen tervehti niin kunnioittavasti, olekaan\nmikään satuprinssi, vaan tavallinen, vaivainen ihminen\", ajatteli hän\nkuultuaan äkkiä etehisestä kiiruhtavia, keveitä askeleita ja lukon\nhiljaista kiertämistä.\n\nSe oli todellakin koulumestari.\n\nEnefa astui hiljaa huoneeseen kiinnittämättä katsettaan tohtoriin tai\nmihinkään muutun huoneessa olevaan. Hän jäi seisomaan kynnykselle\nkädet ristissä ja silmät alas luotuina, aivan kuin olisi tahtonut\nkoota kaikki ajatuksensa ja suunnata ne yhteen ainoaan kohtaan. Ellei\nOtik olisi nähnyt hänen hymyilevän edeltä puolisen, olisi hän voinut\nvakuuttaa, etteivät nämä kasvot tienneet, mitä hymyily tarkoittikaan,\nniin vakavilta, jopa ankaroiltakin ne näyttivät. Mutta miten kauniit\nne olivat nytkin -- kalpeat, värähtämättömät ja niin miettiväiset ja\njalot!\n\nNäki, että hän oli lähtenyt kotoaan suurimmassa kiireessä, aivan\nsillään kuin oli ollut, sillä hänellä ei ollut päällystakkia eikä\nkaulaliinaa, vaan ainoastaan viheriäiset nyörättävät kansallisliivit\neikä mitään päässä. Mustat palmikot olivat kierretyt päälaen\nympäri ikäänkuin seppele, ja nähdessään tämän lisäkoristeen, jonka\nluonto oli lahjoittanut hänelle, muistui Otikin mieleen muinaisten\nslaavilaisten papittaret: pyhäin lehmusten lehdillä seppelöityinä\nparansivat nekin sairaita, toimittivat salaperäisiä, hurskaita\nmanaamisiaan ja ennustivat tulevia aikoja. Siltä hekin olivat\nmahtaneet näyttää ja siten käyttäytyä.\n\nHiljaa ja harvoilla askelilla lähestyi Enefa sohvaa, jolla tohtori\nmakasi niin äänetönnä ja liikkumattomana, aivan kuin olisi muuttunut\nmarmorikuvaksi. Tohtori ei tohtinut keskeyttää hiljaisuutta\ntervehdyksellä eikä kiittämällä Enefaa tulosta, sillä äiti, joka\nhänkin seisoi äänettömänä hänen vierellään, pani sormen suulleen\nhiljaisuuden merkiksi. Äsken oli Enefa hiljaa ja salaperäisesti\nasettanut vesimaljan sohvan viereiselle tuolille ja maljan vasemmalle\npuolelle kourallisen kauran jyviä. Hän oli kylliksi vanha ja viisas\ntietääkseen, mitä lukeva tarvitsee ja miten sairasta kohtaan\non käyttäydyttävä -- että on tarpeetonta jopa vahingollistakin\ntervehtiä häntä ja puhua hänelle ja ettei millään muotoa saa pyytää\nvastatervehdystä tai vastausta.\n\nKaikki tämä oli tykkönään toisenlaista, kuin mitä Otik oli odottanut;\nhän oli luullut rupeavansa nauramaan aivan peittelemättä lukemisen\nkestäessä, ja saavansa mielensä mukaan laskea leikkiä kauniin\nalilääkärin kanssa, joka oli antanut hänelle niin paljon merkitsevän\nkatseen aamulla. Mutta -- kuka olisi uskonut! -- nyt hän oli itse\nyhtä äänetön ja vakava kuin molemmat naiset.\n\nKun Enefa lopulta pysähtyi sohvan viereen, vallitsi huoneessa\nsellainen hiljaisuus, että olisi kuullut kärpäsenkin surinan.\nTehtyään ristinmerkin omaansa sekä sairaan otsaan työnsi hän\nkeveästi sairaan pään lähemmäksi maljaa; tohtori makasi yhä yhtä\näänetönnä ja hiljaa. Mitähän ne olisivatkaan sanoneet Pragissa,\njos olisivat nähneet hänet? Mutta hän välitti viis koko Pragista\ntällä hetkellä; Enefan keveän kosketuksen jälkeen pyöri kaikki ihan\nsekaisin hänen päässään.\n\nSillä aikaa oli Enefa kerännyt huolellisesti kaikki kauran jyvät\nkäteensä ja antoi nyt toisen niistä toisensa jälkeen solahtaa sairaan\notsaa myöten alas veteen. Tätä tehdessään hän kertoi kolmesti\nperäkkäin äänellä, joka oli niin sointuva ja juhlallinen, että se\ntunkeutui tohtorin sydämmeen yhtä syvälle kuin aikaisemmin katse:\n\n\"Minä manaan teidät, kaikki lentävät ja suhahtavat nuolet! Jos\ntulette ihmisistä, niin palatkaa jouseen, jos tulette ilmasta, niin\nmenkää metsään, jos tulette paholaisista, niin kadotkaa tuleen, jos\ntulette vedestä, niin hukkukaa mereen! Siellä pistäkää, repikää,\nraastakaa, lävistäkää, mutta tämä pää jättäkää rauhaan kuoleman\npäivään saakka. Siihen auttakoon minua Isä Jumala, Poika ja Pyhä\nHenki.\"\n\nPäätettyään siirsi hän varovasti sairaan pään tyynylle ja loi katseen\nmaljaan.\n\n\"Katsokaa, muori!\" lausui hän, ja hänen äänensä melkein vapisi\nilosta, \"kaikki kauran jyvät ovat jääneet veden pinnalle, ja se on\nhyvän merkki. Jos ne uppoaisivat, niin ei meillä olisi: paljoa toivoa\npikaisesta paranemisesta, mutta näin ollen paranee herra tohtori\nkyllä pian taudistaan.\"\n\nJa punastuen kuin ruusu hän loi Otikiin aran katseen, ja hänen\nkasvoilleen levisi sama säteilevä, onnellinen ilme, joka niissä\noli ollut aamulla mäelläkin. Otik tunsi äkkiä olevansa vakuutettu,\nettei hän ollut lukenut hänelle ainoastaan huulilla, vaan myöskin\nsydämmellä.\n\nLuonnollisesti hänen velvollisuutensa olisi ollut vastata jotain\nEnefan sanoihin, mutta niin mielellään kuin hän tahtoikin, oli hänen\nkuitenkin mahdotonta keksiä mitään. Niin kömpelö ja saamaton kuin\nEnefan läheisyydessä, ei hän ollut tuntenut olleensa koko elämässään.\nAamulla kun hän oli tavannut hänet, oli hän turhaan etsinyt sanoja,\nja nyt oli melkein sama juttu. Pojan siinä maatessa ja miettiessä\nja tuskaellessa, ennätti Mrakot muori kutsua Ankan, joka sai käskyn\npeittää maljan esiliinallaan ja mennä heti kaatamaan sen sisällön\npuroon, jotta amputauti lähtisi pois veden mukana.\n\n\"Jos olisin tiennyt, että se, jonka tapasin aamulla, oli\n'tietäjä-ämmä'\", änkytti vihdoin Otik, koettaen väkinäisesti tuntua\nleikilliseltä, \"olisin toki paremmin väistynyt sinun tieltäsi.\" Sillä\nsiitä oli jo pitkät ajat, jolloin tohtori oli haaveillut kaikkien\nihmisten tasa-arvoisuutta; hänelle ei olisi koskaan juolahtanutkaan\nmuuta mieleen kuin sinutella talonpoikaistyttöä. Eikä se ihmetyttänyt\nEnefaakaan; päinvastoin olisi se varmaankin tuntunut hänestä\nkummalliselta, jos tohtori olisi käyttänyt muuta puhuttelusanaa kuin\nsinä, mikä on tavallista maalla.\n\nHänen silmänsä salamoivat veitikkamaisesti, kun tohtori sanoi häntä\n\"tietäjä-ämmäksi\", ja hymyillen, niin että hänen valkeat hampaansa\nnäkyivät, hän vastasi reippaasti:\n\n    \"Ihminen auttaa voi\n    Ja kaatua kanssa noin.\n    Vaan itse kun kaatuvi\n    Jumal' avuks' saapuvi.\"\n\nMutta samassa hän vaikeni ja antoi Otikille nöyrän katseen.\n\n\"Elkää pahastuko, että minä vastasin teille tuolla tavalla -- aivan\nkuin te olisitte ollut meikäläisiä. Minä aivan unohdin itseni, kun te\nkatsoitte minuun niin ystävällisesti -- minä en ollenkaan tiedä, mikä\nsopii, -- minä en ole koskaan ennen puhunut kenenkään herrasmiehen\nkanssa.\"\n\nJa hän katsoi Otikiin aivan kuin anteeksi pyytäen.\n\n\"Sinulle niinä en ole enkä tahdo olla mikään herrasmies\", vastasi\nOtik vähemmän vaativalla äänellä kuin tavallisesti.\n\nEnefa hymyili ja pudisti päätään.\n\n\"Ah ette, te ette tietysti tahdo olla herra kenenkään ylitse; sitä ei\ntahdo kukaan teikäläinen.\"\n\nJa tätä sanoessa saivat hänen silmänsä yhtä ihastuneen loiston, kuin\nniissä oli silloin, kun hän tervehti Otikia niin nöyrästi metsässä.\n\nOtik ei läheskään ymmärtänyt, mitä Enefa oikeastaan tarkoitti ja\nmitä hän ajatteli sanoessaan \"teikäläinen\". Mutta mitä hän välitti\nmietiskellä sanojen tarkoitusta, kuin Enefan silmät puhuivat mitä\nkauneinta kieltä! Ainoa, mikä antoi hänelle päänvaivaa, oli,\nmillä pelin hän saisi Enefan jäämään luokseen niin kauaksi kuin\nmahdollista; hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin olla olevinansa sairas\nja tarvitsevinansa hänen apuaan.\n\n\"Minulla on kipeä paikka tässä kädessä\", sanoi hän, ojentaen kätensä\nEnefalle. \"Tiedätkö apua sillekin?\"\n\n\"Enköhän toki tietäne\", vastasi Enefa iloisesti ja alkoi\nhuolellisesti tarkastaa kurotettua kättä. \"Mutta minä en voi nähdä\ntässä olevan minulla mitään parannettavaa.\"\n\n\"Ei, ei sitä näy\", vastasi Otik, joka osasi kääntää puheen\nasianhaarojen mukaan, minkä äiti aivan varmaan olisi pannut\nturmeltuneen pääkaupungin syyksi. \"Mutta minä tunnen saavani jotain\nkipeää pikku sormen juurelle, minä en voi taivuttaa sormea aivan\nvapaasti.\"\n\n\"Se on tykkönään toinen asia! Jos luulette sen pahenevan, niin minä\nluen sille, ennenkun siitä tulee mitään; tahdotteko sitä?\"\n\n\"Tietysti tahdon!\"\n\nEnefa teki ristinmerkin Otikin ja omaan otsaansa; sen jälkeen hän\npiirusti kolmasti kehän vasemman käden etusormella kipeän paikan\nympäri ja lausui vakavasti:\n\n\"Heitä jo kasvamasta, sa sairas suoni, Ja jos kasvat, kasva kuni\nkukkula ja vuori, Sillään seisoneet ne ovat luomisesta saakka. Luoja\nkuulkoon pyyntöni ja loppukoon jo taakka!\"\n\nHän oli tuskin lopettanut, ennenkun hän äkkiä kiiruhti Otikin luota\nja virkkamatta sanaakaan anteeksi pyynnöksi alkoi pestä käsiään\npesukaapissa, joka seisoi huoneen nurkassa. Hän teki sitä kauan ja\nsuurimmalla tarkkuudella, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että\nsairas ydin muuttui siihen, jonka käteen hän ensiksi tarttui. Sitten\nkutsuttiin Anka uudelleen sisään ja käskettiin hänen kaataa vesi\npuroon.\n\n\"Sinulla on kädet kuin kuninkaan tyttärellä\", murahti Otik puoleksi\ntietämättään. Hän seurasi Enefan pienimpiäkin liikkeitä.\n\n\"Niin, mikä sitten, mutta hän ei siltä ole mikään laiskiainen\",\nvastasi äiti terävästi luulemaansa moitteeseen. \"Ompeluksiensa tähden\nhänen täytyy tietysti olla käsistään varovampi kuin muiden tyttöjen;\nmuutoinhan hän ei voisi pidellä neulaa, ymmärrätkö, tyhmyri. Hänen ei\ntarvitse hävetä valkeita käsiään.\"\n\nEnefan pestessä oli tohtori tuuminut vielä uuden vaivan pitääkseen\nhäntä siten luonaan. Se oli ainoa keino, sillä hän oli jo kuiskaten\nkysynyt äidiltä, eikö heidän pitäisi pyytää Enefaa illalliselle,\nmutta, saanut vastaukseksi, että se, joka \"lukee\", ei koskaan tohdi\nottaa vastaan mitään siltä, jota hän on auttanut samana päivänä. Se\nvoi käydä päinsä vasta jonakin toisena kertana, kun hän sattumalta\ntulee käymään talossa. Pelko, että Enefa menisi, teroitti tohtorin\nkeksimätaidon ylimmilleen; niin, luulipa hän voivansa tulla todella\nsairaaksikin, jos niin olisi tarvittu.\n\n\"Kun sinä nyt kerta olet ollut niin ystävällinen ja tullut\", sanoi\nhän Enefan palattua sohvan luo, \"niin käytän hyväkseni tilaisuutta\nja puhun sinulle kaikista vammoistani. Minua vaivaa väliin sellainen\nhorkka, että se on aivan kauheaa.\" Ja hänen äänensä kuului niin\nsurkealta, kuin paljas vaikeaa horkkaa muisteleminen olisi saattanut\nhänet tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissänsä.\n\n\"Sitä sinä et ole koskaan sanonut minulle\", ehätti äiti kummastuneena.\n\n\"En, en ole koskaan tahtonut puhua teille tuollaisesta, te\nsäikähdätte niin kauheasti vähimmästäkin. Sitä paitsi toivoin sen\nmenevän pois ajan pitkään. Mutta kun minä nyt olen saanut luokseni\nniin siivon ja herttaisen tohtorin...\"\n\n\"Siihen minä annan teille mielelläni neuvon\", puuttui Enefa Otikin\npuheeseen. \"Teidän on otettava kolme paahdettua mantelia ensi\nsunnuntaina mukananne kirkkoon; jokaiseen niihin on teidän ennen\nmessua tehtävä kynnellä yksi pyhäin kuningasten merkeistä, ja sitten,\nmessun jälkeen, on teidän nielaistava jokainen peräkkäin ja kutakin\nnielaistessa luettava kolme isämeitää ja kolme Ave Mariaa.\"\n\nTohtori nyrpisti nenäänsä; se neuvo ei ollut ollenkaan hänen\nmieleensä. Hän tahtoi, että Enefa itse parantaisi hänet -- lukisi\nhänelle ja panisi kätensä hänen päälleen. Tietämättään tuli äiti\nhänen avukseen.\n\n\"Kuka tietää, etkö sinä, ymmärtämätön poika, vaan kuvittele, että\nsinussa on horkka\", sanoi hän nähtävästi levottomana. \"Voihan yhtä\nhyvin tapahtua, että sinä olet hävittämäisilläsi mitan. Koska Enefa\non kerta ruvennut hoitamaan sinua, voi hän kyllä olla niin hyvä ja\nmitatakin sinut, saadaksemme tietää, mikä sinua vaivaa ja mitä on\ntehtävä.\"\n\nTohtori antoi heti suostumuksensa ja nousi halusta ylös. Hänellä\nei ollut vähintäkään aavistusta, mitä \"hävitetty mitta\" mahtoi\ntarkoittaa, mutta hän oli tyydytetty tietäissään, että Enefa mittaisi\nhänet. Hän olisi tahtonut kiittää äitiään tämän onnistuneesta\nkeksinnöstä, jos hän vaan ei olisi pelännyt petoksensa tulevan\nilmi; sillä hävytön petturi tiesi yhtä vähän mistään horkasta kuin\npäänkivistyksestäkään.\n\nEnefa risti vielä kolmannen kerran silmänsä ja tohtorin silmät\nja käski hänen sitten laskeutua sohvalta ja paneutua pitkälleen\nlattialle. Kun tohtori puoleksi hymyillen, puoleksi hämmästyneenä oli\ntäyttänyt hänen käskynsä, otti hän pienen kerän taskustaan. Se oli\nlankaa, jonka hän oli kehrännyt isoisän käskystä seitsenvuotiaana,\nsillä jos vanhemmat ihmiset valmistavat sen, niin ei se kelpaa\nollenkaan tarkoitukseensa. Tehtyään ristinmerkin kerän yli, lankesi\nhän polvilleen tohtorin viereen ja rupesi vakavan näköisenä ja\nsuurimmalla tarkkuudella mittaamaan tohtorin pituutta -- ensin\npäälaesta jalkopohjaan ja sitten oikean käden keskisormen päästä\nvasemman käden keskisormeen. Sen tehtyään hän nousi ylös ja vertasi\nmolempain lankojen pituutta.\n\nPuna kohosi hänen poskilleen; ne eivät olleet yhtä pitkät. Tohtorin\npituusmitta oli pitempi kuin leveysmitta.\n\nMrakot muorikin kalpeni.\n\n\"Enkö minä jo aavistanut, että hän oli hävittänyt mittansa\", huudahti\nhän valittaen. \"Niin, se on vasta kaunista! Tämä poika ei todellakaan\ntuota minulle muuta kuin huolia. Olen tuskin viittä minuuttia\nollut huolehtimatta hänen sielustaan, ennenkun on sama onnettomuus\nhänen ruumiistaan. Kunpa hän vaan ei saisi keuhkotautia, sillä sen\ntavallisesti saa, kun hävittää mittansa. Kaikki tulee tietysti hänen\ntanssimisestaan ja tupakoimisestaan ja juhlailemisesta ravintoloissa\niltasilla. Minä olen aina sanonut hänelle, että siitä tulee kerta\nkauhea loppu.\"\n\n\"Elkää toki luulko niin pahaa, Mrakot muori\", rauhoitti häntä Enefa.\n\"Se, mikä ei ole hyvä, voi tietysti tulla paremmaksi, yhtä hyvin kuin\nse voi tulla pahemmaksi. Kun vaan tohtori antaa mitata itsensä joka\nuusi perjantai, saatte nähdä, että hän saa kohta takaisin mittansa:\nkeuhkotaudin saavat ihmiset silloin vaan, kun he jättävät sen\ntekemättä. Silloin pienenee heidän ruumiinsa yhä enemmän ja enemmän,\nkunnes se lopulta aivan kuihtuu. Mutta jos vaan tohtori tahtoo\nmittauttaa itsensä kunnollisesti heti alusta pitäin, tasautuvat kyllä\nmitat kohta.\"\n\n\"Minä en totta totisesti aijo kysyä häneltä, tahtooko hän vai ei\",\nselitti kauhistunut Mrakot muori. \"Hänen täytyy! Jospa kuitenkin\ntahtoisit auttaa häntä, Enefa! Olen varma, että hän kiittäisi\nsinua viimeiseen päiväänsä saakka! Jos hän ei tekisi sitä, ei hän\nansaitsisi tulla parannetuksikaan. Mutta sitä en voi käsittää, miten\nmittauksen käy hänen täältä lähdettyään.\"\n\nMutta Otik vakuutti pyhästi, että hän antaa Enefan mitata itsensä\nvaikka kolmasti päivässä, ja ettei hän matkusta takaisin Pragiin\nennen täyden määrän saantia. Tämä vakuutus teki äidin melkoista\nlevollisemmaksi ja lempeämmäksikin. Enefa puolestaan vastasi\nystävällisesti, ettei hän uskaltanut mitata tohtoria useammin kuin\njoka kuukauden ensi perjantaina, ja ettei tohtorin tarvinnut viipyä\nmaalla sen asian tähden; jokainen Jumalaa pelkääväinen ihminen, joka\nuskoi sen, mitä hän teki, voi mitata tohtorin yhtä hyvin kuin hän.\nEnsimäisellä kerralla vaan tarvitaan joku, joka on tottunut.\n\nTämän jälkeen hän vaikeni; hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi ja\nvakaviksi, ja hän pani langan, jolla oli mitannut, kuusin kerroin,\nleikkasi poikki sen molemmat päät ja heitti kaksi ensimäistä lankaa\nulos puutarhaan ja molemmat toiset tuleen; kolmas pari täytyi\ntohtorin juoda lasista veden seassa. Jos Pragilaiset edes olisivat\nnähneet hänen hartautensa, jolla hän katseli valmistuksia. Ja mitä\nhän itse olisi sanonut, jos joku olisi hänen lähtiessään ennustanut\nhänelle, että hän ihastuneena nielee vatsaansa pari lankapätkää,\njotka muuan talonpoikaistyttö on pannut hänen vesilasiinsa?!\nUskomatonta se oli, mutta siltä täydellisesti totta. Hän joi\ntodellisella, teeskentelemättömällä ihastuksella, sillä Enefa\npiteli hänelle lasia kuin sairaalle lapselle ja luki samalla mitä\nsuloisimmalla, hartaalla äänellä:\n\n       \"Tää juoma juo!\n    Se pyhän Johanneksen janon voitti.\n    Ja tää on tosi toivon' mun:\n    Se tehköön terveeks' myöskin sun!\"\n\nMutta Mrakot muori ei ollut vielä hetikään rauhoittunut; hän ei\ntahtonut uskoa Enefan vakuutusta, ettei pojan laita ollut läheskään\nniin huono kuin hän otaksui. Hän tarkasteli poikaansa katsettaan\nkääntämättä, silmät kyyneleissä.\n\n\"Mieti nyt oikein, oikein tarkkaan, rakas, kulta tyttöseni\", pyysi\nhän, \"eikö ole olemassa mitään muuta, mitä voisit tehdä poika\nraukalleni, ettei tauti tarttuisi hänen ruumiiseensa?\"\n\nEnefa pani sormen otsalleen ja mietti kauan ja hartaasti. Miten se\nkatse ja liike somisti häntä!\n\n\"En tiedä mitään muuta\", vastasi hän, \"kuin että hän sanoo näin, kun\nuusikuu on nousemassa:\n\n    \"Hyv' iltaa, rauhaa, kuu, mun ystäväin\n    Sä kaksisakarainen!\n    Pois tautini poista taas nähdessäin\n    Sun kolmisakaraisen!\n\n\"Sillä koska kuu ei saa koskaan enempää kuin kaksi sakaraa, antaa se\nsen ihmisen olla terveenä, joka rukoilee sitä sillä tavoin.\"\n\n\"Sinussa on yhdistetty kaikkien kolmen Krakovin tyttären ymmärrys\nja viisaus\", huudahti Otik, joka alkoi täydellä todella tuntea\namputaudin, s.o. Amorin nuolten, oireita.\n\n\"Minkä lajisia naisia ne ovat?\" kysyi äiti ankarasti ja epäilevästi.\n\n\"Elkää pelätkö\", nauroi Otik, \"ne eivät käyskentele Pragin kaduilla;\nkaikki kolme ovat maanneet haudassa enemmän kuin tuhat vuotta.\"\n\n\"Vai niin\" -- Mrakot muori näytti epäluuloiselta. \"Välittävätkö\nsellaiset kuin sinä edesmenneistä vainajista?\"\n\n\"Niin, se on aivan totta\", puuttui Enefa innokkaasti puheeseen. \"He\novat kuolleet aikoja sitten. Minä olen lukenut heistä historiassa.\"\n\n\"Yksi heistä tunsi kaikki yrtit ja paransi ja luki kaikille\nsairaille; toinen löysi kaikki salatut ja tunsi kaikki henget, ja\nkolmas oli tunnettu tietäjä, joka hallitsi tshekkiläistä kansaa\",\nselitti Otik äidilleen.\n\n\"Ja minuako te vertaatte heihin'?\" kysyi Enefa epävarmasti.\n\n\"Niin, sen teen.\"\n\n\"Isoisä vakuutti meille, että te varmaankin tekisitte meistä\npilkkaa. Joko te alatte?\" sanoi hän ja hänen katseensa tarkasteli\nhuolestuneena tohtoria.\n\n\"Ei kukaan muu kuin kurja heittiö voisi tehdä sinusta pilkkaa!\"\nhuudahti Otik sellaisella äänen varmuudella, että isoisäkin olisi\nvarmaankin luopunut epäluuloistaan.\n\n\"Se, joka nauraisi sinulle, ansaitsisi paremmin itse joutua naurun\nalaiseksi\", sanoi Mrakot muori harmissaan.\n\n\"Enhän minä sitä koskaan uskonutkaan, sen voi muori vakuuttaa\nteille\", puhdisteli Enefa itseään. \"Minä sanoin heti isoisälle,\nettä mistä syystä te tekisitte pilkkaa ihmisistä, joita te ette\nollenkaan tunne ja jotka ajattelevat teistä pelkkää hyvää? Kenties\nsen tähden, että he ovat köyhiä ja vähäpätöisiä? Mutta sellainen\nte ette ole; te ette halveksi ketään köyhyyden ja vähäpätöisyyden\ntakia, te kunnioitatte köyhiä ja rikkaita yhtä paljon, sillä te ette\nole ainoastaan oppinut mies, jolla on kaikki maailman tiedot ja joka\nymmärtää kaikki, vaan te rakastattekin ihmisiä ja hyveitä ja pidätte,\noikeutta ja hyveitä suuremmassa arvossa kuin oppia!\"\n\nJa Enefa tarkasteli tohtoria vielä kerran nöyrällä, hurmaantuneella\nkatseella, hymyili vielä kerran yhtä salaperäisesti ja onnellisesti\nkuin aamulla, jolloin he olivat tavanneet toisensa; hän laski taas\nkäden sydämmelleen ja taivutti yhtä kunnioittavasti päätään, vaikka\nhän nyt tiesikin, ettei hänen edessään ollut mikään satuprinssi, vaan\nainoastaan mies raukka, jota vaivasi päänkivistys, horkka ja hellä\npaikka pikku sormen juuressa.\n\nEnnenkun Otik ennätti vastata, oli hän kadonnut Mrakot muorin\nsaattamana ovesta.\n\nOtik oli yksinään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori vietti omituisen illan ja vielä omituisemman yön. Hän ei\nsaanut hetkeäkään nukutuksi, mutta sittenkään ei aika tuntunut\nollenkaan pitkältä. Enefa ei väistynyt sekunniksikaan hänen\najatuksistaan, ja pitipä hän silmiään kiinni tai ei, näki hän hänet\naina yhtä selvästi edessään. Väliin hän näki Enefan, kun tämä tuli\nhäntä vastaan lehdosta, väliin kun Enefa kumartui hänen ylitseen ja\nluki pois amputautia. Hän tunsi Enefan katseen hyväilevän kasvojaan,\nhän rakastui Enefan hymyilyyn, hän kertoi Enefan sanoja, muisteli\nkuluneen päivän tapahtumat edes sataan kertaan ja pienimpiin\nerityiskohtiin asti. Ei koskaan ollut kukaan huvittanut ja pitänyt\nhäntä pauloissaan niinkuin tämä tyttö -- ja sen hän oli tehnyt jo\nensi näkemästä asti. Enefasta hän ei voinut sanoa samaa kuin hän niin\nitsetyytyväisesti oli sanonut Pragin tytöistä: että hän ajatteli\nheitä ja unohti heidät aivan oman mielensä mukaan. \"Kylätohtorin\"\nhurmaavaa katsetta hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka olisi\nkuin tahtonut; se oli kuin syöpynyt hänen mieleensä, oli yhdistynyt\nyhdeksi hänen itsensä kanssa.\n\nKentiespä Enefa kaiken lisäksi osasikin loihtia -- sillä eikö Otik\nollut tykkönään unohtanut Enefan ommelleen hänen paitansa maksusta,\nja että Enefan veli kiilloitti hänen saappaitaan!\n\n\"Mitä ne sanoisivatkaan Pragissa, jos tietäisivät, miten minun\nlaitani on?\" kysyi hän vihdoin itseltään, itsekin ihmetellen. Mutta\nhän ei ennättänyt edes vastata, minkälainen tuomio langetettaisiin,\nsillä samassa hän oli tuntevinaan, miten kaksi lämmintä, pehmeää\nkättä laskettiin hänen otsalleen. Ja tämä tuntemus, tämä muisto\noli niin vastustamattoman suloinen, että se karkoitti kaikki muut\najatukset.\n\nHän nousi vuoteeltaan jo päivän noustessa, heittäytyi nojaamaan\navonaiseen ikkunaan ja katsoi vuoristoon, jossa pieni mökki sijaitsi\ntummien mäntyjen ja kuusten keskessä. Tuon matalan katon alla\nasui olento, joka olisi voinut koristaa kuninkaallista linnaa;\nsiellä elettiin ihanaa, nuorta eloa, tuntemattomana ja erillään\nmaailmasta -- elettiin hiljaisuudessa ja yksinäisessä rauhassa ja\ntyytyväisyydessä. Ja hänestä tuntui siltä kuin ei Enefakaan olisi\nnukkunut, kuin ei Enefankaan sydän olisi suonut rauhaa nukkumiseen.\nMitähän jos Enefakin istui avonaisessa ikkunassa, katse kalpenevaan\ntaivaanrantaan käännettynä! Silloin hän tiesi varmasti, ketä Enefa\najatteli! Tätä ei sanonut hänelle hänen miehinen itserakkautensa,\nvaan joku jalompi ja luotettavampi ääni; eikä tämä tieto imarrellut\nhänen turhamaisuuttaan, se teki hänet vaan niin sanomattoman\nonnelliseksi!\n\nÄiti nukkui hänen huoneensa alapuolella. Kuultuaan poikansa olevan\nliikkeellä niin aikaseen, piti hän varmana, että päänkivistys oli\ntaas alkanut kiusata häntä. Hän nousi heti ylös ja läksi pojan luo\nkuulemaan, miten oli asian laita.\n\nHän näki Otikin makaavan avonaisessa ikkunassa, ja sen sijaan\nettä olisi toivottanut pojalleen hyvää huomenta, otti hän hänet\nankarasti kurittaakseen ja komensi hänet Enefan nimessä heti paikalla\nvuoteeseen. Otik ei saanut nousta ylös, ennenkun hänen tohtorinsa oli\nollut häntä katsomassa ja itse antanut hänelle siihen luvan.\n\n\"Olen varma, ettei hän anna sinun nousta vuoteelta ollenkaan tänä\npäivänä\", sanoi Mrakot muori, koetellen hänen käsiään ja otsaansa,\n\"pääsi on kuin tulessa ja kädet ovat kuin jäätä; sinä näytät paljoa\nhuonommalta kuin eilen, sinä olet niin kalpea ja näännyksissä ja\nvaihdat väriäsi joka hetki.\"\n\nEikä asian laita ollut ainoastaan se, että Mrakot muori tahtoi\nkoettaa säikäyttää poikaansa, jotta tämä varoisi tulevaisuudessa\nenemmän terveyttään; valvomansa, levottoman yön jälkeen olivat Otikin\nkukoistavat kasvot todellakin muuttuneet kalpeammiksi, ja hänen\npäätään kivisti nyt täydellä todella.\n\nTohtori kuuli tyytyväisenä, että äiti yhä tahtoi välttämättä pitää\nhäntä sairaana. Omasta puolestaan hänellä ei olisi ollut mitään\nvastaan olla sinä todellakin. Hän olisi mielellään maannut sairaana\nkauan, hirveän kauan, monta vuotta, jos vaan Enefa olisi hoitanut\nhäntä ja pitänyt hänestä huolta. Sellaisen onnen tähden hän olisi\nilolla kärsinyt suurimpia tuskia.\n\nJa hän kuunteli äitiään näennäisellä vastenmielisyydellä, mutta\nsydän sykki iloa, hän paneutui samoin kuin edellisenä iltana\nsohvalle ja odotti kärsivällisesti. Mitähän jos tämä olisi ollut\nparia päivää aikaisemmin! Silloin hän ei olisikaan tyytynyt yhtä\nmielellään loikomaan tuntikausia sohvalla, ilman ainoatakaan elävää\nsielua seurana! Hän olisi ainakin lähettänyt hakemaan jotain iloista\ntoveria, joka olisi voinut huvittaa häntä kertomalla uutisia ja\nhauskoja kaskuja tutuista ja tuntemattomista.\n\nTänään sen sijaan hän olisi ajanut ovesta ulos jokaisen, joka olisi\ntullut häiritsemään häntä hänen yksinäisyydessään ja tahtonut\nhuvittaa häntä tyhmillä kaskuilla; tämä päivä kuului ainoastaan\nhänelle ja Enefalle.\n\n\"Minä lähetin Jenikiä myöten Enefalle terveisiä, että sinä olet\nyhä vielä huono, niin ettei hän unohtaisi tulematta\", sanoi äiti\npäivällistä syödessä.\n\nOtik muuttui aivan kalpeaksi, ja rajaton vihan tunne valtasi hänet\n-- sellainen viha, ettei hän olisi tähän saakka pitänyt mahdollisena\nihmisen voivan tuntea sen tapaista.\n\n\"Jenik? Mikä se on?\" murahti hän puoleksi tukehtuneella äänellä,\nmielenliikutuksen valtaamana.\n\n\"No, hänen veljensä tietysti\", vastasi äiti, katsahtaen poikaansa\nkummastelevin katsein.\n\nOtikin sydämmeltä putosi kuin kivi.\n\n\"Minä en tiennyt Enefan veljen olevan Jenik nimeltään, ja minusta\nolisi ollut harmillista, jos joku vieras olisi saanut tietää minun\nantaneen vetää itseäni nenästä teidän hassutuksillanne.\"\n\nEnefa tuli melkein samaan aikaan kuin edellisenä päivänä, ja samoin\nkuin silloin astui hän nytkin sisään äännettömänä, kädet ristissä ja\nkatse alas luotuna. Hän luuli vielä kerran pitävän lukea tohtorille,\nkoska Mrakot muori oli lähettänyt terveisiä, ettei Otik ollut\nparempi. Tämä ihmetytti ja huolestutti häntä. Hän ei ollut vielä\nkoskaan elämässään niin koko sydämmellään tahtonut auttaa ketään;\nmutta ihme kumma -- kaikki muut paranivat, tohtoria vaan ei tauti\ntahtonut päästää!\n\nMrakot muori tuli kuitenkin hänen avukseen sillä selityksellä, että\nohimoissa paukuttaminen oli nyt herennyt melkein kokonaan vaivaamasta\nsairasta, mutta että hänen otsansa oli sitä vastoin polttavampi\nkuin iltaa aikaisemmin. Sitä paitsi oli veri ruvennut kiertämään\nsellaisella vauhdilla, että voi kuulla, miten valtimo löi, ja silmät\nnäyttivät niin väsyneiltä ja omituisilta. Tohtori makasi äänetönnä\nja kuunteli selityksiä terveytensä tilasta; siitä lähtien kun Enefa\noli astunut huoneeseen, oli kuin hänen kielensä olisi tarttunut\nkiinni kitalakeen. Häntä rupesi taas pyörryttämään; Enefan näkeminen\nvaikutti häneen yhä vielä yhtä tenhoavasti, kuin hän olisi nähnyt\nhäntä ensi kertaa. Äkkiä tuntui hänestä siltä kuin lemuava kukka\nolisi sattunut häneen; Enefa antoi kätensä luisua hänen otsansa yli.\n\n\"Kuumeesta päässä ei meidän tarvitse huolehtia\", sanoi hän vakavalla,\npäättävällä äänellä, joka pääasiallisesti oli hankkinut hänelle\n'koulumestarin' nimen; \"se tulee tavallisesti silloin, kun amputauti\npoistuu ruumiista liika suurella vauhdilla. Kun vaan hautoo\nliljamehu- ja ruusumehuseoksella, katoaa se heti. Ajattelin juuri,\nettä tohtori kenties tarvitseisi sitä lääkettä ja valmistin vähän ja\notin mukaani.\"\n\nJa kopasta, joka hänellä oli mukanaan, otti Enefa esille kaksi\nhyvin sekoitettua pulloa, jonka jälkeen hän pyysi Mrakot muorilta\npalttinatilkkua.\n\n\"Tiedätkö, mikä tauti minussa oikeastaan on?\" kuiskasi tohtori, kun\näiti oli mennyt etsimään tilkkua. \"Sinä olet noitunut minut.\"\n\nEnefa käsitti tämän oikeaksi nuhteeksi ja otti askeleen taapäin.\n\n\"Miten te voitte luulla minusta mitään sellaista!\" huudahti hän ja\npani huolissaan kätensä ristiin. \"Ei, ei, te erehdytte aivan, ja\nte teette minulle hyvin väärin; sellaista minä en osaa. Isoisä on\nopettanut minulle kaikki -- kaikki mitä hän itse tietää ja osaa --\nmutta hän ei ole koskaan opettanut minulle, miten tehdään liittoja\npaholaisten kanssa, tai miten voidaan tehdä pahaa muille. Hän sanoo,\nettä sillä, joka taitaa sellaista, ei ole koskaan hituistakaan rauhaa\nsielussaan, ja että sen täytyy tehdä taikojaan joko sitten tahtoo\ntai ei, ja että usein se syöksee hänet itsensä onnettomuuteen, aivan\nniinkuin tapahtui hänen isävainajalleen ja ainoalle sisarelleen.\"\n\n\"En minä ollenkaan tarkoittanut pahoittaa mieltäsi, en minä\ntarkoittanut mitään pahaa\", sanoi tohtori niin katuvaisesti, että\nEnefa heti taas hymyili hänelle herttaisinta ja lempeintä hymyilyään.\n\"Minua halutti vaan laskea vähän leikkiä, enkä minä tiennyt, että\nsanani herättäisivät sinussa surullisia muistoja. Kerro minulle,\nmiten sinun isoisäsi isälle ja sisarelle kävi! Se mahtoi olla jotain\nsurullista, koska sinä tulit niin pahoillesi siitä vaan, että\najattelit heitä!\"\n\n\"Se ei tapahtunut samalla aikaa; he joutuivat onnettomuuteen molemmat\nerikseen, ensin isä ja sitten sisar monta vuotta myöhemmin\", huokasi\nEnefa.\n\n\"Laajalti\", jatkoi hän, \"oli isoisän isä tai oikeammin sanoen isoisän\nisoisä tunnettu viisaudestaan. Siihen aikaan pidettiin sellaista,\njota hän tiesi, sekä hyödyllisenä että ihmeellisenä; nykyään luulevat\nihmiset, että kaikki peritty viisaus ja kaikki hengen neuvot ovat\nvaan taikaa, ja ainoastaan sen, mitä kirjoissa seisoo, he pitävät\noikeana. Ihminen luottaa enemmän toiseen ihmiseen kuin henkeen, jonka\nJumala lähettää korkeudesta.\n\n\"Ei kulunut ainoatakaan päivää vuodessa, ettei isoisän isän täytynyt\nkulkea pitkiä matkoja, ja tultuaan takaisin kotiin, istui häntä\nodottamassa tupa, täynnä ihmisiä pyytämässä neuvoja ja lääkkeitä ja\napua. He taisivat tehdä oikein pyhiinvaelluksia hänen luokseen, ja\non ihan ihmeellistä, miten he kaikki voivat osata meidän pieneen\nmetsän rajalla olevaan mökkiimme. Mutta vaikka viisauden ääni\npuhuukin yksinäisessä ja kätketyssä, tunkeutuu se kuitenkin esille ja\nkajahtelee kauas ja laajalti, sillä niin tahtoo Jumala. Öin päivin\noli isoisän isällä vierellään pussi, ja siinä pussissa oli kaksi\npääkalloa, toinen Böömistä, toinen Saksista. Ne olivat olleet kauan,\nkauan meidän sukumme hallussa; esi-isäni oli tuonut ne tänne mukanaan\nPragista ja oli niiden avulla voinut kertoa kaikista tulevista\nja menneistä asioista. Tshekkiläinen pääkallo kertoi hänelle ja\nkaikille, jotka ymmärsivät kysyä, mitä tapahtui ja oli tapahtuva\ntshekkien maassa, ja saksalainen kertoi vieraista kansoista. Kaikki,\nmikä koski eläviäkin, ymmärsi isoisän isä, ja joka perjantai hän söi\nkäärmeenlihaa, jotta hänen tietonsa enenisivät.\n\n\"Kerran pyydettiin hänet hyvin, hyvin kauaksi, en tiedä minne. Hänen\nnuori vaimonsa ei tahtonut laskea häntä; hän pelkäsi, että miehelle\ntapahtuisi jotain pahaa suuressa, autiossa metsässä, jonka läpi hänen\ntäytyi vaeltaa -- ne olivat täynnä näkymättömiä olentoja ja häijyjä\nvelhoja. Mutta isoisän isällä oli sellainen kummallinen halu lähteä\nsille matkalle; hänestä tuntui kuin joku olisi vetänyt häntä, eikä\nmikään saanut häntä estetyksi lähtemästä -- ei edes hänen nuoren\nvaimonsa itku. Niin hän sitten läksi matkalle. Se oli suuri linna,\njossa ne tarvitsivat hänen apuaan. Siinä asui eräs vanha kreivi ja\nhänen nuori, kaunis tyttärensä. Kun isoisän isä oli tullut perille,\ntarjottiin hänelle ensin mitä parhaita herkkuja ja sitten kutsuttiin\nhänet kreivin luo. Surullisena istui vanha herra kultareunaisessa\ntuolissa, ja hänen edessään seisoi viinillä täytetty hopeapikari,\njota hän ei ollut edes liikuttanutkaan.\n\n\"Syvään huokaisten ja surullisena alkoi hän selittää isoisän\nisälle, mistä syystä hän oli kutsunut hänet luokseen. Hänen ainoan\ntyttärensä oli vallannut sellainen raskasmielisyys, jota ei voinut\nmikään poistaa, ei ainoaksikaan minuutiksi, ja selvää oli, että,\nellei tullut pikaista apua, menehtyi neiti parka suruunsa. Muuan\nratsu-upseeri oli noitunut hänet, majaillessaan joukkoineen linnassa;\nhän oli tehnyt sen kostoksi siitä, ettei neiti tahtonut kuunnella\nhänen lemmentunnustuksiaan. Lähdettyään pois, oli hän kutsunut tuon\nonnettomuuden neidin päälle, ja lisännyt sen uhkauksen, että kuka\ntahansa vaan koettaisi vapauttaa neitiä hänen surutaakastaan, hän\nsaisi itse kärsiä kuoleman siitä.\n\n\"Ja aivan siten kävi kuin upseeri oli tahtonut: neiti kuihtui\nikävästä ja surusta. Kuitenkaan hän ei tahtonut koskaan kuulla\nhänestä puhuttavan, vaikka hän olikin tainnut olla komea ja kaunis\nmies. Mutta hän oli myöskin raju veitikka, joka vietti häijyä\nelämää eikä uskonut Jumalaamme; hän ei mennyt koskaan messuun eikä\nkunnioittanut pappeja. Hän taisi olla vieraasta maasta, ja minä\nluulen, että hän oli pakana, ja ettei linnan neiti siitä syystä\ntahtonut kuunnella hänen lemmentunnustuksiaan. Vanha kreivi haki apua\ntyttärelleen koko maailmasta, sekä papeilta että maallikoilta; mutta\nkaikki oli turhaa. Lääkärit eivät voineet tehdä mitään, papit eivät\ntahtoneet olla sellaisen kanssa missään tekemisissä, ja 'viisaat',\njotka kyllä olisivat tienneet apua, pelkäsivät sairauden muuttuvan\nitseensä. Ja se oli syynä siihen, että neiti parka, niin nuori ja\nihana ja rikas kuin olikin, vietti surullisempaa ja kurjempaa elämää\nkuin köyhin hänen omista palvelijoistaan.\n\n\"Kun isoisäni isä sai tietää, millä vieras mies oli uhannut,\nkauhistui hän ja aikoi juuri vastata, ettei hän voinut auttaa neitiä;\nmutta samassa astui neiti huoneeseen. Hän oli kuullut puhuttavan,\nkuka vieras oli ja mitä varten häntä oli lähetetty hakemaan, ja\nnyt hän käänsi kalpeat, kyyneleiset kasvonsa isoisän isää vastaan\nja kurotti käsiään niin rukoilevasti, kuin isoisän isä olisi ollut\nhänen ainoa ja viimeinen pelastuksensa. Isoisäni isä hämmästyi hänen\nsuurta kauneuttaan eikä saanut sanaakaan suustaan; hän vaan nyökäytti\npäätään merkiksi, ettei hän jättäisi häntä pelastamatta. Eikä hän\nhylännytkään häntä; hän jäi linnaan kolmeksi päiväksi, ja lähdettyään\ntaas pois, ei ihana neiti enää itkenytkään, vaan juoksenteli\nympäriinsä niin iloisena ja vallattomana kuin nuori hirvi. Kaikki\njalokivensä ja koristeensa hän tahtoi antaa isoisän isälle; tämän\nolisi pitänyt ottaa ne, ei maksuksi, vaan muistoksi häneltä.\n\n\"Mutta isoisän isä ei ottanut mitään vastaan ei neidiltä eikä\nkreiviltä, vaan palasi vuoristoomme yhtä köyhänä kuin oli sieltä\nlähtenytkin. Linnan neidin hän oli tehnyt aivan terveeksi -- muutaman\nvuoden kuluttua meni neiti naimisiin jonkun mahtavan ruhtinaan kanssa\n-- mutta hän itse oli saanut tuon kauhean taakan hartioilleen, eikä\nse jättänyt häntä enää koskaan. Kuolemaansa asti hän kantoi ikäväänsä\nja suruaan, ei hetkeäkään ollut neiti hänen ajatuksistaan, eikä\nkukaan voinut muistaa hänen milloinkaan hymyilleen linnasta tultua.\nHän alkoi pelätä ihmisiä, tuli vieraaksi nuorelle vaimolleen, eikä\nhän lapsilleen antanut koskaan suudelmaa. Hän kadotti kaiken työkyvyn\nja unen, hän kuihtui ja kuoli parhaimmassa ijässään. Muistona hänestä\non meillä vielä tallella pussi, jossa hän säilytti pääkalloja; mutta\nne hautautti isoisä juhlallisesti jo kauan aikaa takaperin maahan.\nHän kertoo usein äitinsä surreen koko elämänsä sitä, että miehen\nsydän oli käännetty hänestä ja ettei tämä voinut koskaan antaa\nitselleen anteeksi sitä, ettei hän ollut kyllin kovasti kieltänyt\nmiestään lähtemästä tuolle matkalle.\"\n\n\"Sinun esi-isä parkasi rakastui kauniiseen linnan neitiin, siinä oli\nkoko sairaus\", kuiskasi Otik, joka oli hehkuvin katsein kuunnellut\nEnefan kertomusta.\n\n\"Eikä rakastunut!\" vastasi tämä melkein loukkaantuneena. \"Sanoinhan\nteille, että hän oli naimisissa, ja meidän suvussa ovat Jumalan\npyhiä käskyjä noudattaneet kaikki ensimäisestä viimeiseen, sukumme\nkantaisästä meihin asti.\"\n\nOtik ei voinut ottaa katsettaan Enefasta. Miten arvokas hän oli,\nmuistellessaan hehkuvin poskin sukunsa hyveitä!\n\n\"Sinä taistelet kuin jalopeura esi-isiesi puolesta\", sanoi hän,\nhymyillen Enefan innostukselle.\n\n\"Minä pidän heistä\", vastasi Enefa vaatimattomasti. \"Isoisä on\nkertonut minulle heistä, ja minä tunnen heidät kaikki yhtä hyvin\nkuin nekin, jotka nyt elävät kylässämme. He olivat kaikki hyviä ja\nhurskaita ihmisiä, ja he tekivät lähimäiselleen hyvää enemmän kuin\nnäillä seuduin monet aateliset perheet, jotka eivät siihen aikaan\najatelleet muuta kuin valtansa ja rikkauksiensa enentämistä ja\njoiden ainoana kunniana ja pyrintönä oli vuodattaa veljeinsä verta\ntaistelutantereella. Ah, aivan toista minun esi-isäni tekivät! He\nsitoivat tuhansia haavoja, he valvoivat satojen sairasvuoteitten\nvieressä, he hoitivat ja paransivat lukemattomia sairaita yrteillä,\njoita kokosivat, ja lukemisilla. Siihen he uhrasivat päivän levon ja\nyön rauhan, he unohtivat kaiken maallisen kilvoittelun ja kunnian,\nkristilliset velvollisuutensa he vaan muistivat -- ja kaiken tämän\nhe tekivät hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ajattelematta omaa\netuaan! Maailma ei heitä tuntenut, ei puhunut heistä, ei ylistänyt\nheitä, mutta ne, jotka ylistivät heitä, ne olivat autetut, ja ne ovat\nkertovat heistä silloin, kun tuomiotorvet soivat, ja kaikki maan\nlapset kutsutaan Herran eteen joko rangaistaviksi tai palkittaviksi.\nJa silloin heidät varmaan puetaan valkeisiin vaatteisiin ja he saavat\nistua Herran oikealla kädellä hänen valtaistuimensa juurella, josta\nvuotaa ijäisen elämän lähde.\"\n\nEnefan silmät täyttyivät kyyneleillä, jotka vierivät hitaasti hänen\nposkipäitään pitkin. Otik ei tohtinut ainoallakaan sanalla keskeyttää\nhäntä. Nyt ei enää ainoastaan Enefan kauneus, vaan hänen puheensa,\nhänen katseensa, hänen ajatuksensa täyttivät hänet hämmästyksellä\nja ihailulla; hän ei olisi koskaan voinut luulla, että sellainen\nylevä käsite, sellainen lämpö ja runollinen sujuvuus olisi ollut\nmahdollista Enefan säätyisessä ja Enefan kasvatuksen saaneessa\ntytössä.\n\n\"Kantaisämme oli kuuluisa lääkäri Pragin kuninkaallisessa linnassa\",\njatkoi Enefa. [Seuraavat kertomukset perustuvat kulkeviin taruihin.\nTekijän muist.] \"Mutta kun Prag alkoi tulia yhä enemmän ja enemmän\nturmeltuneeksi ja enemmän Sodoman tapaiseksi kuin kaupungin, jonka\npitäisi olla koko maailmalle esimerkkinä, tuli sekä kaupunki että\nkuninkaallinen linna, joka sekään ei ollut paremmalla kannalla,\nkantaisälleni vastenmieliseksi. Hän pakeni yksinäisyyteen, mutta ei\nsitä varten, että viettäisi aikansa työttömänä rukouksessa, vaan\nmyöskin palvellakseen siellä veljiään. Miten liekään sattunut, että\nhän tuli tänne vuoristoomme, ja tänne metsän keskeen hän rakensi\nitselleen majan. Siihen aikaan ei Jeshtshedissä vielä asunut ketään\nmuita ihmisiä, Svietlassa vaan seisoi muutamia rakennuksia kirkon\nympärillä. Tämän oli perustanut muuan ritari, joka eräänä pimeänä,\nmyrskyisenä yönä oli ratsastanut eksyksissä näissä läheisissä\nsynkissä metsissä. Myrsky ulvoi, puut räiskivät, kaikki villit elävät\nulvoivat, ja ritari ajatteli jo tulleen viimeisen hetkensä, kun\naamukoiton ensimäinen säde yht'äkkiä välähti näkyviin puunrunkojen\nvälistä. 'Ah, päivä koittaa!' (_svietla se_) huusi hän, ja\nkiitollisuudesta Jumalalle, joka oli pelastanut hänet, rakennutti hän\nkappelin sille paikalle, jonka hän nimitti Svietlaksi.\n\n\"Kantaisäni oli tuskin saanut tupansa järjestykseen, ennenkun hän\nantoi tehdä sinne paljon sammaltiloja ja läksi katsomaan, eikö ollut\nketään, joka tarvitseisi hänen apuaan. Eikä hänen tarvinnutkaan\nkulkea kauaksi. Siihen aikaan käytiin alituista sotaa, ja sodista\nsyntyi tarttuvaisia tauteja. Poluilla ja teillä makasi alituisesti\nsairaita ja haavoittuneita ilman hoitoa ja apua. Kaikki, jotka\nnäyttivät huonoilta, valitsi hän, otti selkäänsä ja kantoi kotiaan,\nja sitten hän hoiti heitä vaimonsa ja sittemmin lastensa avulla. Hän\noli nainut köyhän tytön, mutta suuren kauneutensa ja hyveittensä\ntakia oli tämä hänestä paljoa miellyttävämpi kuin kaikki ne ylhäiset\nnaiset, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut kuninkaallisessa\nlinnassa. Monta monituista vuotta elivät he rakkaudessa ja sovussa\ntoistensa kanssa. Hänen jälkeläisensä jatkoivat hänen hengessään\nja hänen esimerkkinsä mukaan; heidän tuvassaan oli aina vuoteita\nsairaille, jotka saivat asunnon ja ruoan ja hoidon ilman maksua.\nSodan aikaan, ranskalaisia vastaan, oli isoisällä täällä oikea\nsairastupa; se oli täynnä haavoittuneita lattiasta kattoon asti.\nMutta kun alettiin laittaa tänne ja muualle oikeita sairashuoneita,\nlakkasi meidän itsestään; ihmiset tulivat meille ainoastaan saamaan\nneuvoja, ja jos ei sairas itse osannut käydä, meni isoisä hänen\nluokseen. Nyt käyn minä hänen sijastaan. -- Eivätkös ne ole kauniita\nja suuria muistoja?\"\n\n\"Sinä olet oikeassa ollessasi ylpeä, Enefa; ei kellään ole siihen\nniin suurta syytä kuin sinulla\", vastasi Otik, aivan hurmaantuneena\nEnefan innostuksesta ja kaunopuheliaisuudesta. Mutta luultavaa on,\nettä hän samalla ajatteli enemmän Enefan omia kuin hänen isiensä\nhyveitä.\n\n\"Minä en ole ylpeä\", oikaisi Enefa innokkaasti, \"minä ainoastaan\nkunnioitan esi-isiäni ja ajattelen heitä ilolla ja kiitän Jumalaa\nsiitä, että hän on antanut minun syntyä sellaiseen sukuun, joka on\njättänyt minulle perinnöksi ainoastaan hyviä muistoja.\"\n\nSamassa tali Mrakot muori, tuoden pyydetyn palttinatilkun. Hän pyysi\nanteeksi kauan viipymistään, mutta maanantaisin hänellä oli aina\nsellainen tekeminen pitäessä renkejä ja piikoja työssä. He tahtoivat\nvaan seista ja laverrella, ketä he olivat tavanneet kirkkomäellä\nedellisenä päivänä ja mitä he muutoin olivat tehneet. Se mikä ei\nollut aivan välttämätöntä, se ei tullut tehdyksikään. Hän valitteli\nhetken, ja sitten hän läksi uudelleen pitämään kurissa laiskoja\npalvelijoita ja katsomaan, että jokainen teki velvollisuutensa.\n\nEnefa repäsi palasen vaatteesta, vaikka hänellä oli saksensa\nriippumassa sivullaan; ei ole tapa käyttää muuta kuin käsiä, kun\nlaittaa järjestykseen hauteita ja siteitä. Sen jälkeen hän kasteli\ntilkkua mukanaan tuomissa mehuissa ja levitti sen huolellisesti\ntohtorin otsalle.\n\n\"Jumala auttakoon!\" kuiskasi hän sydämmellisesti.\n\n\"Sinä et saa huutaa avuksi taivasta. Sinun itsesi täytyy tehdä minut\nterveeksi sairauksistani ja tulla luokseni joka päivä ja kertoa\nminulle entisistä tapahtumista, aivan samoin kuin olet nyt tehnyt\",\nsanoi Otik kiihkeästi. \"Mutta et kai sinä mene siitä syystä vaan,\nettä olet lopettanut hoitamasta minua?\" lisäsi hän, nähdessään Enefan\nkokoovan tavaroitaan. \"Ah, elä tee sitä!\" pyysi hän niin nöyrästi\nja liikuttavasti, joten hän ei ollut vielä koskaan pyytänyt. Mutta\nniinpä hän ei ollutkaan koskaan toivonut mitään niin palavasti\nkuin saada pitää Enefa luonaan! \"Ethän ole kertonut minulle, miten\nsinun isoisäsi sisarelle kävi. Minä en todellakaan voi päästää\nsinua, ennenkun olet tehnyt sen. Sinä et edes aavistakaan, miten\nsanomattomasti sinun kertomuksesi huvittavat minua. Te olette aivan\ntoisenlaisia ihmisiä, kuulutte aivan toiseen maailmaan kuin me.\"\n\n\"Niinkö te todellakin arvelette?\" lausui Enefa hämmästyneenä.\n\"Enpä olisi koskaan luullut, että oppineet voisivat pitää hauskana\nsellaisen kuulemista! Mutta minä kerron mielelläni kaikkea, mitä\ntahdotte, Ja olkaa varma siitä, että minä jään teidän luoksenne\npaljoa mieluummin kuin te näette minua täällä. Minua pahoittaa vaan,\nettei tarina isoisäni sisaresta ole mikään hauska kertomus.\"\n\nJa Enefa istuutui tuolille vastapäätä tohtoria, nojasi otsansa käteen\nja mietti hetkisen, ennen kertomuksensa alkamista.\n\nOtik tarkasteli häntä silmiään kääntämättä ja toivoi mielessään,\nettä olisi voinut pitentää tämän hetken loppumattomaksi -- oli niin\nhiljaista ja ihanaa. Pitkä päivänsäde, yksi viimeisistä, tunkeutui\nsisään ikkunasta ja peitti Enefan kultaisella hohteella; hän ei olisi\nvoinut olla kauniimpi kuin hän oli tässä lumoovassa valaistuksessa.\nPeipposet nokkivat ikkunapieliä, ja kaikista kukkivista puista\nkuului hiljaista suhinaa. Pihalta kuului äidin kehoittava ääni,\njota säesti siipikarjan kaakattaminen, kyyhkysten kujerrus ja muut\ntutut äänet. Ensi kerran tuntui tohtorista, kuin se, mistä Enefa oli\nkertonut hänelle, ei olisi ollutkaan niin yksitoikkoista, ilotonta ja\naatteetonta, kuin hän aina oli otaksunut. Hän melkein alkoi ikävöidä\nperhe-elämän iloja ja, rauhallisen, uutteran ja hiljaisen elämän\nonnea.\n\n\"Minä olen jo sanonut teille\", alkoi Enefa, ajaessaan pois muutamia\nkärpäsiä tohtorin otsalta ja asettaessaan tohtorille tyynyjä,\n\"että meidän sukumme oli hyvin mainittu tiedoistaan, mutta se ei\nollut ainoa vuoristossamme, jolla oli sellainen salainen taito.\nProsetshin laaksorotkossa asui Boreshin suku, joka myös oli paljon\noppinut, mutta sillä erotuksella, että se alotti ja lopetti työnsä\ntoisen kuin kaikkivaltiaan nimeen, ja ettei sen auttaja asunut\ntaivaissa -- ja nyt te kyllä ymmärrätte minua. Me elimme aina\nköyhyydessä, he ylellisyydessä ja rikkaudessa. Ei kukaan koko\nseudussa saanut sellaista satoa kuin he, heidän puunsa kantoivat\naina enimmät hedelmät, heidän pesänsä sisälsivät enimmän hunajan,\nheidän lehmänsä antoivat enimmän maitoa; ei heillä ollut koskaan\nsairauksia talossa tai puutetta aitassa. Kaikesta tästä rikkaudesta\noli heidän kiitettävä pientä kultakalaa, jota Boresh muori säilytti\narkussaan. Mutta mitä hän lupasi ja antoi sille korvaukseksi, sitä ei\nkukaan tiennyt. Enkä minäkään voi sanoa, oliko se todellakin häijy\nvihollinen, jota he elättivät talossaan, mutta että he tunsivat hänet\nja olivat hyvissä välissä hänen kanssaan, on varma. Nykyään ei tässä\nkylässä ole siitä suvusta jälellä mitään muuta kuin pahat laulut.\nIlkeä tauti vei heidät. Toinen toisensa jälkeen sen jäsenistä kuoli\nkolmen päivän kuluessa, ja kuoleman jälkeen musteni koko heidän\nruumiinsa -- niin että kyllä voi selvästi nähdä, kenen kanssa he\nolivat taistelleet viimeisellä hetkellään, ja kuka oli tullut heidän\nsielujensa omistajaksi!\n\n\"Isoisällä oli monta veljeä ja heidän joukossaan yksi, joka oli\nviisaampi kuin kaikki toiset, ennusti tulevia asioita ja oli ollut\nJerusalemissakin sillä paikalla, jossa Kristus kärsi ja kuoli. Mutta\nyksi ainoa sisar oli hänellä, ja hän oli kaikille veljille hyvin\nrakas. Se tyttö täisikin olla niin kaunis ja hyvä ja jumalinen\nkuin ei kukaan muu; jokainen kylän poika olisi ollut onnellinen,\njos olisi saanut hänet vaimokseen, ja kaikista enin halusi nuorin\nBoresheista saada hänet. Mutta hän ei ajatellutkaan naimisiin menoa;\nhänen oli mielestään paras olla veljeinsä luona eikä hän Boreshista\ntahtonut ollenkaan edes tietääkään. Hän tiesi, mitenkä sen suvun\nlaita oli, ja vältteli tapailijaansa niin paljon kuin suinkin; yhtään\nkertaa hän ei olisi tahtonut mennä tanssiin tämän kanssa ja kun\npuhe tuli Boresheista, niin ei kukaan näyttänyt niin inhoaan heidän\njumalattomaan elämäänsä kuin hän. Jos hän olisi virkkanut sanankaan\nnuorimmalle Boreshille tai tarttunut hänen käteensä, niin siitä olisi\nhänen luullakseen tullut ikiturmio hänen sielulleen.\n\n\"Sitten tuli muutamana päivänä eräs rikas talollisen poika kotiin\nsodasta ja siihen hän pian ihastui. Se oli komea mies, kukaan ei\ntiennyt mitään pahaa hänestä ja oiva talo hänellä myöskin oli. Veljet\nneuvoivat sisartaan ottamaan tämän miehen, joka niin kiihkeästi\ntahtoi häntä eikä koskaan kohdannut ketään heistä pyytämättä sanomaan\n'hyvää sanaa' puolestaan. Tyttö antoi myöten veljilleen ja niin siitä\nsitten tuli häät.\n\n\"Tuli lauantai-ilta, kuuluutuspäivän aatto. Isoisän sisar oli mennyt\nmetsään pehkuja hakemaan. Hän kerää kuivia lehtiä kasoihin, laulaa\nhyräilee eikä aavista mitään pahaa; yht'äkkiä hän tuli katsahtaneeksi\nylös ja kukas muu oli hänen edessään kuin nuorin Boresheista. Hän\njää seisomaan kuin kivettyneenä maahan ja rupeaa vapisemaan kuin\nhaavan lehti. Niin lähellä hän ei ollut koskaan nähnyt kosijaansa\neivätkä heidän silmänsä olleet koskaan kohdanneet toisiaan. Hän\ntahtoi kääntyä poispäin ja katsoa, minne voisi paeta päästäkseen\nnuoren miehen vallasta. Mutta hänen oli aivan mahdoton saada silmiään\nerilleen tästä ja jalat hänellä tuntuivat raskailta kuin kiviriippa.\n\n\"Sillä aikaa astui lumooja lähemmäksi ja laski hiljaa kätensä hänen\nolkapäälleen. Silmissään musteni, ohimoissa alkoi paukuttaa, sydän\nlöi rinnassa kuin olisi tahtonut tunkeutua ulos, kädet putosivat\nhervottomina alas, jalat horjuivat, koko hänen sisällinen olentonsa\noli kuin aaltoileva meri, hänen mielensä muuttui. Sitä, mitä hän\noli ennen tahtonut, ei hän enää tahtonut, mikä oli ollut hänelle\nennen rakasta, tuli hänelle nyt vastenmieliseksi, mitä hän oli ennen\nuskonut, ei hän enää uskonut, mitä hän oli ennen inhonnut, rakasti\nhän nyt. Hänen sulhasensa kadotti hänen rakkautensa, hän ei muistanut\nenää vanhempainsa hautaa, veljet olivat hänelle vähempiarvoiset kuin\nolisivat maanneet haudassa satoja vuosia, sukulaisensa hän unohti,\nmuista ihmisistä hän ei välittänyt, ja Jumalasta, joka oli luonut\nhänet, jotta hän olisi elänyt hänen käskyjensä mukaan, ei hän enää\ntahtonut tietää. Sen sijaan oli hänen mielestään tuo inhottava velho\nyht'äkkiä tullut paljoa kauniimmaksi kuin taivaan enkelit, ja kun\ntämä tarttui hänen käteensä ja levitti sylensä häntä vastaan, nakkasi\nhän pois haravansa ja heittäytyi empimättä lehtikasan yli hänen\nryntäilleen.\n\n\"Oli jo myöhäistä ja aika laittaa iltaruokaa ja lypsää lehmät; veljet\npalasivat kotiin työstään. He katselivat sisartaan, etsivätkin häntä\nihan joka nurkasta ja sopesta, mutta häntä ei löytynyt mistään.\nHe odottelivat häntä koko illan ja yökaudenkin, eivätkä menneet\nollenkaan maata, etsivät häntä lyhty kädessä, kunnekka päivä sarasti,\nmutta odottaa he eivät jaksaneet häntä. Kun päivä nousi, lähtivät he\nhäntä etsimään metsään, mutta mitään muuta he eivät löytäneet kuin\nharavan ja lehtikasan, jonka hän oli koonnut ja sitten sotkenut.\n\n\"Veljet älysivät, ettei hän ollut mennyt sukulaisiaan eikä\nystäviäänkään tervehtimään, vaan että jokin onnettomuus oli\nhänelle sattunut, mikä, sitä he eivät voineet ymmärtää. Vihdoin\nhe päättelivät, että joku peto varmaankin oli ottanut tyttörukan\nja raastanut hänet pois. Siihen aikaan oli vielä karhuja ja susia\nJeshtshedin metsissä ja villisikoja ne olivat aivan täynnä.\nVeljet itkivät häntä katkerasti ja sulhasta kaipaus kalvoi niin,\nettei hän siitä päivin ollut enää entisensä lainen. He luettivat\nmonta messua hänen pelastuksekseen, jotta hän olisi saanut rauhan\nijankaikkisuudessa, ja yhtenään he vain häntä surivat; ja usein he\npuhelivat hänestä ja hänen kummallisesta katoamisestaan, kiittelivät\nhänen muistoansa ja vakuuttivat, että sellaista tyttöä ei heidän\nkylässään kuuna kulloisna päivänä enää nähdä.\n\n\"Kului vuosi ja ehkäpä kaksikin. Tulee silloin muuanna päivänä eräs\nmetsävahti veljesten luo ja kertoo heille suurimpana salaisuutena,\nettä nuori Boresh eli metsässä muutamassa luolassa, jonka hän oli\nvuorannut sammalilla ja eläinten taljoilla, ja siellä hänellä oli\nmuuan tyttö, joka oli aivan heidän sisarensa näköinen. Silloin\nvasta veljekset muistivat, että Boreshhan olikin rakastanut heidän\nsisartaan, mutta ettei tämä ollut tahtonut tietääkään hänestä; heidän\npisti päähänsä, että Boresh nyt oli tahtonut kostaa hylkimisen ja\ntaikakeinoilla houkutellut hänet luokseen. He neuvottelivat keskenään\nja päättivät lähteä luolalle ja, jos se oli todellakin heidän\nsisarensa, vapauttaa hänet. He seurasivat metsävahdin neuvokkia\nja löysivät kuin löysivätkin piilopaikan, kätkeytyivät pehkoihin\nvartomaan Boreshin metsälle lähtöä. Eikä heidän kauan tarvinnut\nodottaakaan; hetkisen kuluttua Boresh tuli ulos ja luultavasti lähti\nruuan hankintaan. Veljekset riensivät silloin luolaan, ja katsos\nkummaa, siellä oli sisar, jonka he olivat luulleet aikoja kuolleeksi.\n\n\"Hän tunsi heidät paikalla, päästi hirveän huudon ja kaatui paremmin\nkuolleena kuin elävänä heidän jalkainsa juureen. He nostivat hänet\npystyyn, koettivat rauhoittaa häntä ja vakuuttivat pyhästi, ettei\nhänellä heidän mielestään ollut ollenkaan syytä; hänen piti vaan\nsuoraan ja peittelemättä kertoa heille, miten hän oli sinne joutunut.\nJa hän kertoikin heille kaikki itkien ja valitellen.\n\n\"He ymmärsivät aivan hyvin arvanneensa oikein, epäillessään\ntaikatemppuja, ja pyysivät sisarta seuraamaan heitä heti kotia,\nettei kiusaaja ennättäisi tulla takaisin. Hän suostui heti heidän\npyyntöönsä. Matkalla hän ei tehnyt muuta kuin rukoili veljiä, että\nhe auttaisivat häntä pelastukseen, ja tämän he lupasivat tietysti\nilolla. He eivät laskeneet häntä koskaan silmistään, sen tähden vaan\nettei Boresh pääsisi uudelleen villitsemään häntä tempuillaan, eikä\nkukaan vieras saanut astua heidän kynnyksensä yli. Mutta Boresh\nvoitti heidät kuitenkin kavaluudellaan. Onneton tyttö ei saanut\nhäneltä mitään rauhaa; alati hän näki hänet edessään, kuunteli häntä\nja puheli hänen kanssaan. Veljet kuulivat hänen vastauksensa, mutta\nBoreshia he eivät voineet nähdä, vaikka sisar näytti heille, missä\nhän seisoi ja mitä loihtimamerkkiä hän teki, puhuessaan hänelle.\nHänen vastauksistaan ymmärsivät he, että Boresh moitti hänen pakoaan,\nja että hän koetteli viekotella häntä takaisin luokseen mesisanoilla.\nUsein hän rukoili veljiä kädet ristissä, että he sitoisivat hänet\nkiinni pöytään, jos tahtoivat pitää häntä luonaan; muutoin hän tuli\nvielä kerran pakenemaan.\n\n\"Kaikesta tästä ymmärsivät tietysti veljet, että Boresh voi tehdä\nitsensä näkymättömäksi, ja se osotti parhaiten, minkä lajinen ihminen\nhän oli. Sillä sen, joka tahtoo saada sen taidon, on tapettava\nseitsemän miestä ja varastettava seitsemän rippileipää ja pantava ne\nsitten samaan hautaan sellaiselle paikalle, jossa ei vielä kukaan\nkristitty ole rukoillut. Haudalle kohoaa yrtti, jossa on seitsemän\nveripunasta kukkaa. Sen yrtin hän taittaa ja kätkee, ja kun hän\nsitten tarvitessaan pistää sen hattuunsa tahi povelleen, tulee hän\nnäkymättömäksi.\n\n\"Veljet tekivät kaikki, mitä voivat, auttaakseen sisarraukkaansa ja\nkarkoittaakseen hänen ilkeän vihollisensa. Lopulta he voittivatkin\nBoreshin ja tämä herkesi käymästä sisaren luona. Sisar tuli\nrauhallisemmaksi, kun hän ei enää nähnyt viettelijätään edessään, ja\nalkoi taas hoitaa heidän taloaan samoin kuin oli tehnyt ennenkin;\nmutta ihan entiselleen hän ei tullut tietysti koskaan. Hänessä oli\njotain levotonta, hänellä ei ollut koskaan rauhaa mielessään, jotain\nnäytti puuttuvan häneltä, ja metsä oli hänelle aina kuin kiusaus.\n\n\"Hänen entinen sulhasensa rakasti häntä yhä vielä yhtä paljon eikä\ntahtonut ajatellakaan toisen vaimon hankkimista; hän eli elämäänsä\nyksin ja ilotonna. Saatuaan tietää entisen morsiamensa paranneen\npahasta taudistaan, tuli hän uudelleen hänen luokseen ja kysyi,\neikö hän nyt tahtoisi tulla hänen omakseen, ja sisar suostui hänen\npyyntöihinsä. He viettivät häänsä kaikessa hiljaisuudessa, ilman\nsoittoa ja kestiä, ettei mitään voisi tapahtua; suoraan kirkosta vei\nmies vaimonsa kotiaan.\n\n\"Seuraavana päivänä menivät veljet tervehtimään vastanaineita. Mutta\nmiten he kauhistuivatkaan saadessaan nähdä, että tuvan ovet olivat\nselkosen selällään, ja nähtyään sitten lankonsa makaavan pitkänään\ntuvan lattialla liikkumattomana ja kasvot sinisinä kuin kuolleella.\nHe juoksivat hänen luokseen, alkoivat valella häntä vedellä ja tehdä\nkaikki mitä voivat herättääkseen hänet eloon, mutta hänen sielunsa\noli jo paennut. Silloin he rupesivat etsimään hänen vaimoaan. Tätä\nei näkynyt, ja he luulivat hänen juosseen hankkimaan jostakin apua.\nMutta he etsivät häntä turhaan; hän oli ja pysyi poissa, ja tällä\nkerralla ei hänestä löytynyt vähintäkään jälkeä.\n\n\"Kun veljet alkoivat tarkastella kuollutta ruumista saadakseen\ntietää, mistä lanko oli kuollut, eivät he löytäneet siitä haavoja\neikä mustelmia, ainoastaan sydämmen vieressä kolme kuivanutta\nveripisaraa, joita ei mitenkään voitu pestä pois. He ymmärsivät, että\nhänet oli ammuttu taikapyssyllä.\"\n\n\"Minkälainen pyssy se on?\"\n\n\"Se on sellainen pyssy, että se, joka ampuu sillä laukauksen ja\nsamalla lausuu sen nimen, jonka hän tahtoo tappaa, se satuttaa\nviholliseensa ja tappaa hänet, vaikka olisi toisessa päässä maailmaa.\nSellaisen innoittavan voiman voi saada jokainen pyssy, kun vaan\npitkänä perjantaina ottaa rippileivän, jakaa sen kolmeen osaan ja\nlaukaisee jokaisen ristiinnaulitun kuvaa kohti. Joka laukaisulla\ntipahtaa kolme veripisaraa ristiinnaulitun kuvasta, ja niillä\nvoidellaan pyssy, jonka jälkeen se kääritään valkeaan vaatteeseen ja\nsäilytetään hyvästi siksi, kunnes sitä tarvitaan.\"\n\n\"Se mitä te sanotte 'loitsimiseksi' ja 'noitumiseksi' ei ole mitään\nmuuta kuin se salainen luonnonvoima, jota sivistyneet nimittävät\nintohimoksi\", sanoi Otik opettaen. \"Vastustamattomalla voimalla\nkehoittaa se ihmistä tekemään, mitä hänen järkensä ei hyväksy ja\nhänen omatuntonsa kieltää. Kun sellainen ihminen yhtäkkiä saa kuulla,\nmiten toinen kuin omantunnon ääni puhuu hänen sydämmessään ja usein\nvoittaa tämä ääni, niin luulee hän tapahtuvan itsessään jotain\nyliluonnollista, ja tämän yliluonnollisen saa 'loitsimisesta'\".\n\nOtik alkoi juuri tuntea itsessään sitä, mitä hän niin viisastelevasti\nselitteli.\n\nEnefa hymyili epäilevästi hänen selitykselleen.\n\n\"Olkoonpa loitsimisen laita miten hyvänsä\", sanoi hän, \"minua\nainakaan ei koskaan pakoteta sellaiseen, mikä on minulle\nvastenmielistä. Katsokaas, tämä puuristi, joka minulla on kaulallani,\non leikattu rististä, jolla Kristus kuoli. Isoisän veli toi sen\nmukanaan Jerusalemista, ja se suojelee sitä, joka sitä käyttää,\nkaikilta pahoilta hengiltä ja loitsimisilta ja muulta sellaiselta.\nMutta minä olen varma, ettei minua ilman tätä ristiäkään voisi\npakottaa sellaiseen, jota minä en todella tahdo.\"\n\nJa hän suuteli ristiä.\n\n\"Sinun pitää tulla kotiin, Enefa! Jenik on täällä hakemassa sinua\",\nilmoitti Anka, pistäessään päänsä sisään ovesta.\n\nEnefa punastui; tämä isoisältä tullut käsky hämmästytti häntä\nnähtävästi hyvin.\n\n\"Pitääkö sinun mennä?\" huusi Otik valittaen, nousten äkkiä sohvalta\nja viskasi kääreen pois.\n\n\"Tietysti, kun isoisä laittaa minua hakemaan. Mutta mitenkä te\nkäytätte käärettä!\"\n\n\"Se ei ole miksikään hyödyksi, kun et sinä ole täällä panemassa sitä.\nMutta nyt näemme, minkä verran sinä pidät minusta! Sinä välität sata\nkertaa enemmän isoisästä.\"\n\n\"Sitä elkää luulko\", vastasi Enefa teeskentelemättömästi; \"minä\nkunnioitan teitä molempia yhtä paljon, mutta häntä minun täytyy\ntotella.\"\n\n\"Minä en tahdo, että sinä tottelet häntä!\" huusi Otik kiihkeästi, ja\nhän hyppäsi sohvalta ovelle, jossa hän levitetyin käsivarsin asettui\nEnefan tielle. Mutta nähtyään Enefan säikähtyneet kasvot, tuli hän\ntaas tajuihinsa, ja yrityksensä tuntui hänestä sekä lapselliselta\nettä mielettömältä.\n\n\"Mene\", sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä, \"mene, minä laskin\nvaan leikkiä.\"\n\n\"Sitä te ette tarvitse sanoa minulle\", vastasi Enefa rauhoittaen,\n\"minä ymmärsin luonnollisesti, että te ette tarkoittaneet mitään\npahaa. Ikäänkuin te voisitte tehdä sitä! Jospa te vaan tietäisitte,\nmiten iloinen minä olen saadessani tulla tänne! On aivan kuin menisin\nkirkkoon. Jos Herramme antaa huomispäivän, tulen luoksenne silloinkin\ntähän aikaan saadakseni kuulla, ettekö ole tullut paremmaksi.\"\n\nOtik ei vastannut eikä katsonut Enefaan; hän ainoastaan nyökäytti\npäätään mykäksi myönnytykseksi. Häntä suututti sanomattomasti se,\nettä jollakin toisella oli oikeus kutsua Enefa luokseen, milloin\nvaan tahtoi, ja että hän, tohtori, sai luvan tyytyä siihen. Hän ei\nsietänyt nähdä Enefan menevän, ei mikään ero ollut tuntunut hänestä\nvielä niin vaikealta.\n\n\"Mutta onhan huomennakin päivä, ja silloin hän on luvannut tulla\",\nlohdutti hän itseään, kun ei voinut nukkua yöllä, päivän muistot kun\nniin vaivasivat häntä. Ne olivat vielä vilkkaampia, vienompia ja\nkiihoittavampia kuin edellisen illan, ja muistaessaan joskus Pragia,\nkuiskasi hän ylpeänä:\n\n\"Enefa ei ole ainoastaan kauniimpi kuin kaikki muut, hänellä on\nmyöskin pää ja sydän, jollaista ei ole kellään muulla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomispäivän lähetti kyllä Herramme maan päälle, mutta sen mukana ei\ntullut sitä, mitä tohtori niin palavasti halusi. Tavallisesti käy\nniin, että se mitä me enin toivomme, se ei tapahdu -- aivan kuin\nuhalla.\n\nKun tohtori heräsi aamulla lyhyen, levottoman unen jälkeen, huomasi\nhän sängyn edessä pienen, tanakkakasvuisen pojan, joka seisoi\nja katsoi häneen puoleksi uteliaasti, puoleksi pelokkaasti ja\nsamalla hypisteli hämillään kulunutta karvalakkia, joka hänellä oli\nkädessään. Hän oli tuskin huomannut tohtorin heränneen, ennenkun\nhän veti esille paikatusta takistaan kaksi pulloa, jotka sisälsivät\nomituista, mutta Otikille tuttua, sisällystä. Tohtori tunsi ne\nheti niiksi pulloiksi, joista Enefa oli edellisenä iltana kaatanut\nruusu- ja liljamehua hänen hauteilleen. Kamala aavistus nousi\nhänen mieleensä. Hän kohosi äkkiä istualleen ja tarkasteli poikaa\nuhkaavalla katseella.\n\n\"Siinä olisi teille\", sanoi tämä, asettaessaan pulloja yöpöydälle\nja vilkasi epäilevästi tohtoriin. \"Jos päätä pakottaa vielä tänäkin\npäivänä, on teidän pyyhittävä mehua päähänne aivan samoin kuin\neilenkin.\"\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\" huusi tohtori, ja hänen raivoisa katseensa\nlensi pulloista poikaan ja pojasta pulloihin. Hänen aavistuksensa\nei siis ollut pettänyt häntä! Pojalta putosi lakki lattialle\npelästyksestä. Hän ei ollut odottanut tulevansa tällä tavoin otetuksi\nvastaan; totta puhuen hän oli paremminkin luullut saavansa lantin\nvaivoistaan. Hän loi aran katseen ovelle, mutta tohtori arvasi hänen\naikomuksensa ja sai tartutuksi hänen käsiinsä, joita hän piti kiinni\nkuin pihdissä.\n\n\"Etkö kuule, että minä kysyn sinulta, mitä nuo hävyttömät määräykset\ntarkoittavat?\" huusi hän jos mahdollista vielä pelottavammalla\näänellä.\n\nPoika alkoi vapista eikä tiennyt, mitä vastaisi, ettei saisi osakseen\nvielä suurempaa vihaa. Partanen tohtori, joka piti häntä niin kovasti\nkiinni ja loi häneen niin julmistuneita katseita, täytti hänet\nhuolettavalla pelolla. Hän ei keksinyt parempaa neuvoa kuin ruveta\ntäyttä kurkkua huutamaan, mikä kuului kauaksi pihalle.\n\nMrakot muori tuli silmänräpäyksessä juosten, täynnä kauhua ja\nihmettelyä. Nähtyään tuon omituisen näyn sängyn luona, lisääntyi\nhänen hämmästyksensä.\n\n\"Mitä sinä teet, Otik? Luuletko tuota, kenties joksikin varkaaksi,\njoka on hiipinyt sisään luoksesi? Sehän on Podhaiskyn Jenik, tiedän\nmä, joka on varmaankin tullut hakemaan vaatteitasi harjattavaksi. Ja\nsinä, mitä sinä, tuhma poika, ulvot?\" huusi hän, vakuutettuna, että\noli tapahtunut joku väärinkäsitys.\n\n\"Minä en ole koskettanut hänen vaatteitaan\", puolustihe Jenik\nsurkeasti ulvoen, \"minä asetin vaan nämä pullot pöydälle, ja silloin\nhän alkoi riidellä minulle ja näpistellä minua... uhhuuhhuu.\"\n\nMrakot muorin nähtyä Enefan pullot, selvisi hänelle kaikki. Nyt\nhän alkoi ymmärtää, minkä tähden poika oli tullut niin rajattoman\nvihaiseksi!\n\n\"Enefa ei siis voinut tulla tänne tänään, vaan lähetti sinut pulloja\ntuomaan?\" kysyi hän Jenikiltä.\n\n\"E-ei\", nyyhkytti tämä; \"ei se ol-lut hän... uhhuu.\"\n\n\"Puhu selvemmin, eihän sinun puheestasi ymmärrä sanaakaan. Päästä\nhänet, Otik, mitä sinä pidät häntä kiinni, kun tiedät, kuka hän on.\nSanoiko sisaresi sinulle, Jenik, ettei meidän tarvitse odottaa häntä\ntänään?\"\n\n\"E-ei, ei hän\", vastasi Jenik, yhä vielä yhtä surkeana, \"mutta isoisä\nsanoi sen, kun hän an-antoi mulle pul-pullot, jot-ta minä toisin ne\ntei-teidän toh-tohtorillenne.\"\n\n\"_Hänkö_ siis antoi sinulle pullot, ja _hänkö_ sanoi, ettei\nEnefa tule tänne tänään?\" kysyi Mrakot muori, pannen erityisen\npainon sanalle _hänkö_; hän tahtoi, että tohtori saisi sen\noikein täydellisesti päällänsä. \"No, se on hyvä. Sano terveisiä\nukkovaarille, että me kiitämme häntä ystävällisesti...\"\n\n\"... ja etten minä tarvitse hänen öljyjään\", huusi tohtori\nraivostuneena siitä, että ukko lähetti hänelle lääkkeitä, mutta ei\ntahtonut antaa lääkärin tulla hänen luokseen. Ellei Mrakot muori\nolisi arvannut hänen aijettaan ja tarttunut äkkiä pulloihin, olisi\nhän varmaan heittänyt ne ulos ikkunasta.\n\n\"Niin, anna isoisälle takaisin öljyt ja sano, että poikani on jo\nparempi eikä tarvitse niitä enää\", jatkoi Mrakot muori, koettaen\nantaa tohtorin sanoille tämän tarkoituksen, ettei edes poika arvaisi\nsyytä hänen vihaansa. Ja tämän jälkeen hän jatkoi:\n\n\"Sinä et saa mennä kertomaan, että tohtori huusi sinulle niin kovaa!\nSinä herätit hänet hänen syvimmästä unestaan, ja se harmitti häntä\nvähän, sen kyllä arvaat. Mutta ole nyt taas iloinen ja seuraa minua\nalas, niin saat muutamia talviomenia, joita minulla on jälellä.\"\n\nJenik juoksi kotiin pulloineen, minkä kerkesi, ja sen hän lupasi\nitselleen, että kyllä hän vaan pysyttelee erillään \"tuosta\nPragilaisesta\". Herra Jumala sentään, miten häntä pelotti, kun\ntohtori tähtäsi häneen säihkyvät silmänsä ja ärjyi hänelle kuin villi\njalopeura, hiukset pystyssä kiukusta! Jenik oli aivan varma, että\ntohtori oli järiltään, ja olisi kuristanut hänet, ellei Mrakot muori\nolisi tullut saapuville juuri parhaalla hetkellä. Ja Enefa, joka ei\ntehnyt muuta kuin kehui häntä ja aina niin innokkaasti puolusti häntä\nisoisää vastaan! Mutta Enefa erehtyikin hänen suhteensa; ihminen,\njoka raivostuu niin kauheasti ihan tyhjästä, ei ainakaan Jenikin\nmielestä ollut monen pennin arvoinen.\n\nKertoessaan käynnistään tohtorin luona, sai hän lisää syytä ihmetellä\nsisaren käytöstä: vieno puna kohosi hänen kasvoilleen, ja Jenikin\nkertomalle kokemukselle hän vaan hymyili. Sen jälkeen hän istui kauan\nsyvään kumartuneena töittensä yli. Isoisä antoi kuulua nurkastaan\nmuutamia arveluttavia rykäsyjä, nähtyään Enefan käytöksen.\n\n\"Vanhus on saanut päähänsä, että sinä teet heistä vaan pilkkaa\",\nsanoi Mrakot muori Jenikin mentyä. \"Kun minä kerroin sinun tulevan\ntänne vuoristoon, antoi hän minun selvästi ymmärtää, ettei hän\nsinun kanssasi tahdo olla missään tekemisissä. Mutta minä toivon,\nettä hän leppyy sinuun, kunhan emme välitä mistään, vaan menemme\njonakin päivänä aivan rauhallisesti tervehtimään häntä ja katsomaan\nBetlehemiä. Kohta kai hän huomaa, ettet sinä aijo tehdä pilkkaa\nihmisistä täällä. Tietysti Enefa heti tulisi, jos me lähettäisimme\nhäntä noutamaan; mutta miksi ärsyttää ukkoa? Jos olet kerta parempi\nnyt, niin ei hänen tarvitse tulla.\"\n\nTohtori kääntyi nyrpeissään seinää vastaan ja kätki kasvot tyynyihin,\nettei äiti näkisi, miten hän uudelleen punastui vihasta. Tällä\nkerralla hän oli vihainen äidille, joka ei voinut arvata, ettei\nkukaan koko maailmassa ollut hänelle niin tarpeellinen kuin Enefa.\nMutta lähettää Enefalle sana ja rukoilla nöyrästi isoisää laskemaan\nhänet luotaan, sitäkään ei tohtori tahtonut; eikö Enefa itse\nolisi voinut laittaa niin, että olisi saanut tulla? Mitä varten\nnaiset olivat saaneet suuren viekkautensa, ellei käyttääkseen sitä\ntällaisissa tilaisuuksissa? Ja kohta hän oli yhtä suutuksissaan\nEnefalle kuin äidille. Mitä hän oli sanonut sille tytölle, ei hän\nollut koskaan sanonut kellekään toiselle, ja mitä hän oli tuntenut\nsilloin, ei hän ollut koskaan muulloin tuntenut. Ja Enefa oli hänelle\nniin vähän kiitollinen, ettei hän tahtonut tehdä vähääkään isoisää\nvastaan hänen tähtensä! Nyt hän siis tiesi, miten paljon Enefalla oli\nsydäntä!\n\nOtik koetti nukkua uudelleen, jota hän todella olisikin tarvinnut\nvalvottujen öiden jälkeen. Hän tahtoi nukkua koko sen päivän ja koko\nseuraavan ja vielä yhden, hän tahtoi nukkua kuin tukki eikä tietää\nitsestään rahtuakaan, siksi kunnes ukkovaari oli saanut houreet\npäästään.\n\nMrakot muori kuuli poikansa raskaat huokaukset ja näki miten\nlevottomasti hän heittelihe vuoteellaan -- ja hän hymyili niin\nkummallisesti itsekseen.\n\n\"Sinä et mene enää koskaan Mrakotille\", oli ukkovaari tervehtinyt\npoikansa tytärtä, kun hän oli iltaa ennen tullut kotiin. \"Tuo Pragin\ntohtori ei kutsu sinua luokseen muun takia kuin pilkatakseen sinua.\nKenties sinä kuvittelet, että sellainen herra uskoo amputautiin ja\nlukemisiin? Ei, siitä voit olla varma, ettei hän sitä tee -- ei\nhituistakaan; hyvä on sekin, jos hän uskoo Herraamme. Äiti hänellä\non hyvä ja hurskasmielinen vaimo, joka ei epäile mitään, ja hän\ntarkoittaa tietysti vaan hyvää, kun hän lähettää sinua hakemaan.\nMutta jos tohtori olisi todellisesti sairas, silloin saat olla\nvarma, että hän lähettäisi hakemaan tohtoria kaupungista eikä sinua.\nSellaiset ihmiset kuin hän, luottavat ainoastaan vertaisiinsa, ja\ntalonpoikaiskansaa he pitävät tyhmeliininä etteivät minään muuna...\nMutta mistä te oikeastaan puhutte? Sinä olet aina hänen luonaan niin\nkauan, että ennättäisit lukea viidellekymmenelle sairaalle sillä\naikaa kuin hänelle.\"\n\nEnefa vastasi, että tohtori oli pyytänyt häntä kertomaan muinoisista\ntapahtumista ja selitti vilkkaasti, miten huvitettu tohtori oli ollut\nkaikesta, mitä hän oli kertonut hänelle suvustaan.\n\n\"Ja luuletko sinä hänen välittävän meidän suvustamme!\" puhkesi isoisä\npilkallisesti sanomaan. \"Ei veikkonen, hän tahtoi vaan viekotella\nsinulta talonpoikain ajatuksia asioista ja tapahtumista, ja tultuaan\ntakaisin Pragiin, kertoo hän siellä herrasväelle yksinkertaisista\nlörpötyksistäsi ja ivaa meitä ja meidän uskoamme. Minä olen kuullut\nkerrottavan sellaisista, jotka kiertävät kyliä varta vasten\nkerätäkseen vaan lauluja ja muita sellaisia ja antavat ne sitten\npainettavaksi, jotta kaupunkilaisilla olisi jotain naurettavaa,\nsilloin kun heidän omat sukkeluutensa eivät riitä. Tohtorihan\nkirjoittaa lauluja; saat nähdä, että hän panee meistä jotain niihin,\nja niin me sitten saamme seista siinä ja hävetä koko maailman\nedessä... Ei, tottele sinä minun neuvoani eläkä usko ketään muita\nkuin omaisiasi. Muutoin sinä tulet kohta häpeällisesti petetyksi.\"\n\nEllei Enefa tahtonut tehdä ukkovaaria todella vihaiseksi, täytyi\nhänen kauniisti pysyä kotona eikä antaa puolellakaan huokauksella\nhuomata, että hän ajatteli Mrakot tohtoria. Hän ei vielä koskaan\nollut nähnyt vanhusta niin suutuksissaan, eikä tämä ollut vielä\nkoskaan puhutellut häntä sellaisella kiivaudella.\n\nMielellään hän olisi tahtonut ilmoittaa tohtorille, minkä tähden hän\nei voinut pitää lupaustaan tulla tietämään hänen vointiaan. Hän ei\ntehnyt sitä kuitenkaan, vaikka hänellä olikin Jenikissä luotettava\nsanankulettaja, joka ei kaiken varmaan olisi juorunnut isoisälle.\nHänestä tuntui nimittäin siltä, kuin hän olisi halventanut vanhusta\ntohtorin silmissä, ja sitä paitsihan se olisi ollut huono esimerkki\nJenikille.\n\nTietysti hän olisi voinut selvitä ilman auttajaakin: hän olisi voinut\ntehdä jotain asiaa kylään ja sivu mennessä vilkaista Mrakotille ja\nitse selittää syyn poisjäämiseensä. Mutta tämäkin tuntui hänestä\nvastenmieliseltä, sillä silloinhan hän olisi tehnyt salassa ja\nvastoin sen tahtoa, jota hän kunnioitti ja rakasti niin paljon\nja joka oli hänellä vanhempain sijassa. Hän lohdutteli itseään\nsillä, että, kun kaikki kävi hyvin, ei tarvittu mitään selvityksiä;\ntohtori tiesi kyllä kuitenkin, miten pahoillaan hän oli siitä, ettei\nsaanut nähdä häntä, ja miten hän ikävöi ja kaipasi häntä. Sellaista\nkaipausta hän ei ollut tuntenut vanhempaansa kuoleman jälkeen;\ntuntui, kuin hänellä olisi ollut puoli sielua tallella -- toinen\npuoli oli tohtorin luona. Häntä painoi raskas surumielisyys, eikä\nauttanut sekään, että hän pisti koko persiljavarren hiuksiinsa --\najatukset eivät tulleet siitä sen iloisemmiksi. Surullisena hän\nistui ompeluksensa ääressä, jonka hän vähän väliä päästi kädestään\nkatsoakseen Mrakot muorin asunnolle päin. Hänen ei ollut koko\nelämässään tarvinnut purkaa niin paljon kuin niinä päivinä.\n\nMutta tohtorin laita oli vielä paljoa pahempi. Enefa oli tottunut\nhillitsemään itseään, näyttämään kärsivälliseltä, mukautumaan muiden\nmukaan ja tekemään muiden tahdon. Tohtori ei samoin. Sedän talossa\nnoudatettiin hänen pienintäkin viittaustaan, ja vaikka äiti usein\nantoi hänen kuulla katkeria nuhteita, oli hän kuitenkin hänelle\nkaikki kaikessa, sen hän tiesi hyvin. Ystävät, jotka suurimmaksi\nosaksi olivat riippuvaiset hänen täydestä kukkarostaan, mukautuivat\nmelkein aina hänen tahtonsa mukaan.\n\nEnsi kerran elämässään kohtasi häntä siis vastoin käyminen. Hän ei\nvoinut ymmärtää Enefaa; hän oli luullut tuntevansa Enefan perin\npohjin, ja niin muuttuikin tämä hänelle yht'äkkiä arvoitukseksi, ja\nhänen täytyi tunnustaa itselleen Enefassa kätkeytyvän enemmän kuin\nhän oli tähän asti luullutkaan. Enefa piti hänestä, sen hän tunsi,\neikä itsekään peittänyt sitä, vaan osotti sitä teeskentelemättä\nkatseillaan, teoillaan ja sanoillaan. Mutta huolimatta tästä oli\ntarvittu ainoastaan viittaus ukkovaarilta ja niin hän oli ollut heti\nvalmis uhraamaan mielitekonsa!\n\nHän tuli ajatelleeksi Enefan sanoja edellisenä iltana, ja hän kertoi\nlakkaamatta ajatuksissaan: \"jos minä en todella tahdo jotain,\nei minua koskaan pakotetakaan siihen\". Ah, Enefa ei todellakaan\nimarrellut itseään, lausuessaan nämä ylpeät sanat -- ja juuri\nse, ettei hän ollut imarrellut itseään, harmitti tohtoria aivan\nsanomattomasti. Hän päätti näyttää Enefalle, ettei häntäkään\npakotettu, ellei hän tahtonut, ja hän antoi siis ukkovaarin\npitää oikkunsa: ei hän ottaisi askeltakaan saadakseen vanhusta\nystävällisemmäksi.\n\nMrakot muori oli toden totta surkuteltava; hän oli saanut oikean\nkotovastuksen pojastaan. Äänettömänä ja jurona kuleksi tämä talossa\nympäriinsä tai istui ja murjotti jossain nurkassa. Hän ei tiennyt\nollenkaan, mihin ryhtyä; kun hän ei voinut odottaa Enefaa, ei mikään\nvoinut huvittaa häntä, ei mikään kiinnittää hänen mieltään. Jos\nhäneltä kysyttiin jotain, vastasi hän joko ei tai kyllä, eikä hän\npäivällisellä kehunut ruokaa, kuten ensi päivinä, vaan söi suuhunsa\nvälinpitämättömästi ja kiittämättömästi parhaimmatkin herkut, jotka\nsuurella vaivalla ja huolellisuudella oli pantu hänen eteensä. Mutta\nihmeellistä kyllä: tämä ei pahoittanut muorin mieltä niinkään paljon,\nkuin olisi luullut. Hän vaan hymyili taas niin ihmeellisesti.\n\nSe oli vaikea aika tohtorille. Alituiseen ja vaieten täytyi\nhänen taistella harmiansa ja ikäväänsä vastaan. Lukemattomia\nkertoja päivässä hän hyppäsi ylös sohvalta, joka oli tullut hänen\nlempipaikakseen siitä lähtien, kun Enefa oli lukenut lukujaan\nhänelle, ja kiiruhti ovelle avaamaan; -- hän oli luullut kuulevansa\nkylätohtorin keveät, nopeat askeleet ullakossa. Lukemattomia kertoja,\nkatsottuaan ikkunasta sinne päin, missä pieni tupa oli, hän juoksi\nulos kartanolle Enefaa vastaan muka; -- hän oli ollut näkevinään\nEnefan viheriäisen liivin ja valkeat hihat häämöittävän tiellä. Miten\nsilmittömäksi hän suuttui, miten hän polki jalkaa, heitteli kapineita\npitkin lattiaa ja paukautteli ovia, älytessään että mielikuvituksensa\noli hänet pettänyt! Kuinka katkerasti hän silloin soimasi taas\nEnefaa kiittämättömyydestä ja miten pyhästi hän vannoi, ettei hän\nhievahtaisi paikaltaan, vaikka ihan paikalla saisi nähdä Enefan\nedessään, eikä edes katsahtaisikaan häneen!\n\nMutta niin vakaasti kuin hän aikoikin näin tehdä, hän tunsi\nkumminkin, miten Enefan näennäinen kylmäverisyys, johdonmukainen\nmenettely ja lujat periaatteet vain lisäsivät hänen kiintymystään.\nSellainen tahdon lujuus, sellainen tyynen kieltäytymisen kyky --\neihän hän voinut erehtyä tytön tunteista? -- tuntuivat tohtorin\nmielestä aivan uusilta ja käsittämättömiltä. Hän ei ollut koskaan\nnähnyt mitään samantapaista muissa tytöissä, ja hänen täytyi\ntunnustaa, ettei hän itse olisi koskaan voinut alistaa tunteitaan\nvelvollisuuden käskyn alle.\n\nKun hän ei enää kestänyt sisässä olemista, otti hän pyssynsä ja\nmetsästyslaukkunsa ja läksi metsälle. Laukun hän olisi kuitenkin\nilman muuta voinut jättää kotiin, sillä kotiin tullessa ei siinä\nollut koskaan edes harakankaan höyhentä, vaikka hänet olikin tunnettu\ntaitavaksi pyssymieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hän nyt\nvälitti vähemmin loistaa taitavuudellaan kuin siitä että sai muutamat\nikävät tunnit kulutetuiksi.\n\nTavallisesti hän käänsi tiensä sille mäelle jossa hän oli ensi kerran\ntavannut Enefan. Siellä hän valitsi itselleen paikan, josta hän\nvoi nähdä Jeshtshedin juurella olevan pikku mökin; istuutui maahan\nja tuijotti siihen yhden tai toista tuntia, liikkumattomana kuin\nkuvapatsas. Katseltuaan sitä oikein kyllikseen ja muisteltuaan läpi\nkaikki Enefan synnit, palasi hän kotiin, täydellisesti vakuutettuna,\nettä äiti oli tuleva häntä vastaan sillä uutisella, että Enefa oli\nsiellä -- hänen ikävänsä ja oman katumuksensa vetovoimasta. Mutta\nMrakot muorilla ei ollut koskaan kerrottavaa hänelle muuta kuin\nettä hän oli odottanut häntä niin ja niin kauan päivälliselle ja\nillalliselle.\n\nVäliin muuttuivat hänen ajatuksensa Pragiin, ja hän ihmetteli,\nmitä hänen ystävänsä sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet tässä\nmielentilassa. Koko hänen ylpeytensä heräsi silloin eloon, ja\nhän lupasi itselleen, ettei hän enää olisi narrina tuon tytön\ntähden. Hauskutellakseen ja saadakseen toisia ajatuksia määräsi\nhän pantavaksi hevosen valjaisiin ja läksi lähimpään pikku\nkaupunkiin. Mutta näiltä huvimatkoilta palasi hän aina jos\nmahdollista entistä synkempänä ja vakuutti äidilleen, ettei hän\nollut tavannut kaupungissa ainoatakaan ihmistä, vaan kummituksia\nihmishaamuissa, joita ei mitenkään voinut pitää täysijärkisinä.\nHänen ainoana lohdutuksenaan oli istua sitten koko ilta ja nauraa\nheidän pikkukaupunkimaisuudelleen, heidän tuhmuudelleen ja heidän\nauttamattomalle saksalaisuudelleen.\n\nVasta opittuaan tuntemaan Enefan, oli hänen oma väkensä tullut\nhänelle rakkaaksi. Ennen hän oli rakastanut sitä enemmän tietämättään\nja vaistomaisesti; mutta nyt, kun hän oli huomannut sen voivan kehua\nniin ylevästä ja ihanasta vesasta kuin kylätohtorista, alkoi hän\nomistaa sille kaiken sen vähäisen rakkautensa ja mieltymyksensä, mikä\nhänellä vielä oli vapaasti käytettävänä.\n\nVoi, jospa hän vaan olisi voinut temmata Enefan ukkovaarilta! Usein,\nhyvin usein hän kantoi mielessään tätä vaikeutta, mutta hänen ei\nkoskaan onnistunut ratkaista sitä. Jos Enefa olisi ollut tavallinen\nkaupunkilaistyttö, ei hänen olisi tarvinnut epäillä hetkeäkään\nsiitä, miten olisi menetellyt. Mutta Enefan kasvatus, mielipiteet ja\nennakkoluulot! -- Hänellä ei ollut neuvona mitään muuta kuin antaa\nasiain mennä menojaan, huokailla ja odottaa.\n\nMutta tätä huokailemista ja odottamista oli moittiminen siitä, että\nOtikin terve väri alkoi nähtävästi vähetä. Lopulta hän herkesi\nsyömästäkin, ja äiti sai kantaa vadit koskemattomina pöydältä.\nSilloin alkoi hänkin vihdoinkin näyttää huolestuneelta. Hän vaipui\nmietteihin, ja seuraavana päivänä iltasella meni hän itse viemään\nillallista paimenille, selittäen että hänen täytyi katsoa, miten \"oli\nlypsämisen laita\". Paimenten joukossa oli Podhaiskyn Jenik, ja tämän\npuoleen hän kääntyi ja sanoi ikäänkuin sivumennen, puoleksi toruen,\npuoleksi leikillään:\n\n\"Onko Enefalla tätä nykyä paljon työtä, kun hän ei koskaan enää\npistäydy meillä? Sano isoisälle, että hän kehoittaisi häntä tulemaan.\nIhanhan tyttö tulee koinsyömäksi, jos hänen aina on istuttava kotona.\"\n\nSamana iltana teki Otik sen huomion, että hänen kärsivällisyytensä\noli loppunut.\n\n\"Ei, nyt minä en enää kestä\", ajatteli hän mitatessaan lattiaa\npitkillä askeleilla. \"Joko on minun päästävä täältä pois ja pidettävä\nhuoli siitä, että voin haihduttaa mielestäni tuon loitsijattaren,\ntaikka on minun tavattava häntä. -- En ole koskaan ennen\", jatkoi\nhän, ikäänkuin ripittäen itseään, \"tietänyt, mitä suru ja kaipaus\nja ikävä tarkoittavat; olenpa luullut niinkin, ettei järkevän\nmiehen tarvitseisi koskaan koetella sellaista. Mutta nyt olen kyllä\noppinut toista. Tohtori Otakar Mrakot, kaikkein Pragin kaunotarten\ntunnustettu suosikki, Pragin kaikkein hienohelmain aurinko, huokailee\nitsensä, sairaaksi kyläompelijattaren, kenkäinsä kiillottajan\nsisaren, kyläräätälin tyttären tähden; siten ovat asiat eikä\nmitenkään muuten, totuutta ei voi koskaan kieltää. Se on naurettavaa,\nse on tyhmää, se on mieletöntä, se on luonnotonta ja käsittämätöntä\n-- mutta se on totta. Minä olen aivan yksinkertaisesti rakastunut\nkuin narri ja voisin tehdä äärettömiä tyhmyyksiä hänen tähtensä.\nJa Jumala ties, miten se rakkaus tuli; minä taidan sen saamiseen\nyhtä vähän kuin voin aivastamiseen. Minä en pyytänyt sitä, minä en\nikävöinyt sitä, minä en ajatellut kerrassaan mitään -- loin vaan\nkatseeni muutamaan ihmiseen, jonka tapasin, ja niin se oli minussa\nenkä minä mitenkään voi päästä siitä erilleni. Minulle kävi samoin\nkuin kävi ukkovaarin isälle ja kauniille linnaneidille. -- Mutta\nminkä tähden minä koetan alituisesti puhdistaa itseäni? Ja minkä\ntähden minä tahtoisin tietää, mitä yksi ja toinen sanoisi, ja\nnauraisiko hän minulle, jos saisi kuulla, miten minun laitani on?\nKenties minä en ole oma herrani enkä voi tehdä aivan niinkuin itse\nhaluaisin? Ei kellään ole oikeutta sotkeutua minun asioihini, ja\njos minä teen jonkun tuhmuuden, niin on se minun oma asiani. Mutta\nminkä tähden ajatellakaan aina tulevia? Ei, eläköön nykyhetki, ja\nnarri se joka koettaa alituisesti tiedustella tulevaisuutta, tekee\nsuunnitelmia ja arvelee seurauksia koko kuukausia edeltäkäsin!\nSattuma heittää kuitenkin tavallisesti kaikki kumoon ja tekee\nmeille, niitä tahtoo. Sitä en ole saanut kokea vähin nyt: kuka\nolisikaan luullut, että minä olisin rakastuva täällä ylhäällä\nvuoristossa ja sellaiseen yhteiskunta-asemaan kuuluvaan henkilöön?\nEi, koska sattuma on ruvennut hallitsemaan minun kohtaloani, niin\njatkakoonkin! Minä alistun sen suojelukselle; kenties se heltyy minun\nnöyryydestäni ja palkitsee minua jollain hämmästyttävällä teolla. Nyt\nminä en kuitenkaan kestä enää kauempaa: minun täytyy tavata tuota\nkiittämätöntä olentoa vielä kerta, puhella hänen kanssaan ja iloita\nhänen näkemisestään.\"\n\nJa tohtori alkoi miettiä, miten hän parhaiten ja varmimmin tapaisi\nEnefaa -- luonnollisesti isoisän tietämättä. Hän ei ilennyt kertoa\nsiitä äidilleen; Jenikiä hän inhosi yhä sen epämiellyttävän sanoman\ntähden, jonka poika oli tuonut hänelle, ja sitä paitsi karttoi\ntämäkin häntä niin taitavasti, että olisi ollut vaikea saada häntä\npuheilleen. Anka oli aivan liiaksi typerä voidakseen toimittaa\nniin tunnollisen tehtävän, eikä ollut sopivaa uskoa sitä kellekään\nvieraalle ihmiselle. Tohtorilla ei siis ollut mitään muuta neuvoa\nkuin turvautua itseensä ja omaan kekseliäisyyteensä.\n\nLopulta hän tekikin mielestään erittäin onnistuneen keksinnön.\nNiin paljon hän muisti tavoista ja tottumuksista maalla, että\ntäysikasvuiset tytöt nousevat aamusilla aina ensiksi, menevät\nantamaan lehmille ruokaa, tekevät tulen, tuovat vettä j.n.e., ja\nhän päätti tehdä aikaisen aamukävelyn Jeshtshediin päin. Hän toivoi\nvarmasti saavansa nähdä Enefan, ja jos hän vaan sai nähdä hänet, piti\nhän kyllä huolen lopusta.\n\nTämä keksintö oli hänen mielestään loistava, ja hän oli vihoissaan\nitselleen siitä, ettei hänen mieleensä ollut ennemmin juolahtanut\nniin yksinkertaista. Miten hän katui vihaansa ja kaikkia näitä\nikäviä, myrkytettyjä päiviä! Olisihan ollut huokein asia maailmassa\nvetää isoisää nenästä jo aikoja takaperin!\n\nMiten paljon uusia, suloisia vaikutuksia hän olisikaan ennättänyt\nkoota, miten paljon sekoittamatonta onnea hän olisikaan voinut\ntuntea, miten runsaasti hänellä olisikaan ollut muistoja, jos hän\nolisi ollut vähän sukkelampiajatuksinen!\n\nNyt oli otettava takaisin menetetty aika, ja seuraavan päivän\nsarastaessa nousi Otik ylös. Hän heitti pyssyn olalleen voidakseen\nsyyttää sitä, jos joku sattuisi kysymään häneltä, mitä hänellä oli\ntekemistä niin varhain aamulla, ja niin hän läksi polkuja ja teitä\npitkin metsää kohti. Vanha tupa oli ainoastaan muutaman askeleen\npäässä metsän rajasta, ja puro, joka tuli ylhäältä Jeshtshedistä,\njuoksi pisteaitaa pitkin. Tohtori kätkeytyi huolellisesti pensaiden\ntaa, valittuaan ensin paikan, josta hän voi nähdä tuvan takasivun\nsekä sen osan puutarhasta, jossa puro muodostui lähteeksi, josta\nvarmaankin noudettiin vettä taloon.\n\nSillä aikaa kun tohtori levottomana makasi ja odotti, että hänen\nliittolaisensa ja hallitsijansa, sattuma, tulisi hänen avukseen,\nvaelti ukkovaari kiireisin askelin päinvastaiseen suuntaan, Mrakot\nmuorin talolle päin. Hänkin oli käyttänyt hyväkseen varhaista\naamuhetkeä, hyvin tietäen, että hän löytäisi reippaan emännän\nyksinään ylhäällä. Hän aikoi puhua Mrakot muorille suunsa puhtaaksi.\nHän samoin kuin tohtori oli tuntenut kärsivällisyytensä lähestyvän\nloppuaan.\n\nMrakot muori hääräili perheen tuvassa, laulaen aamuvirttään. Kuten\nkaikki vanhan kansan jumaliset ihmiset hyräili hän aina sellaista,\nvuoteesta nousemisesta aamiaiseen asti.\n\nIloisena, mutta samalla hyvin kummastuneena, otti hän isoisän\nvastaan. Ukolla ei ollut enää tapana mennä mihinkään muualle kuin\nkirkkoon, eikä muori muistanut, milloin hän oli ollut viimeksi\ntalossa -- niin pitkä aika oli siitä.\n\n\"Aurinko ei ole vielä noussut vuoren takaa, ja te olette jaloillanne,\nukkovaari!\" huudahti hän, pudistaen sydämmellisesti ukon kättä. \"Mikä\ntuo teidät luokseni näin varhaiseen aamulla?\"\n\n\"Eipä juuri mikään hyvä asia\", huokasi ukkovaari, kuivatessaan\nhikeä otsalta. Hänen voimansa olivat aivan lopussa käynnistä ja\nsisällisestä liikutuksesta. Voimattomana hän vaipui nojatuoliin,\njonka Mrakot muori kiireesti työnsi hänelle, mutta hän ei tahtonut\nantaa muorin tarjota mitään vahvistavaa, jota tämä huolestuneena\nja osanottavaisesti esitti. Hänellä oli kiire, selitti hän, ja oli\ntullut sanomaan muorille muutamia sanoja kahden kesken.\n\n\"Mistä on kysymys?\" puhkesi Mrakot muori sanomaan, kauhistuneena\nukkovaarin juhlallisuudesta. \"Ei kai Enefalle ole tapahtunut, mitään\npahaa?\"\n\n\"On ja ei; se tulee siihen, miten asian ottaa!\"\n\n\"Niin, mutta tarkoitatteko te, että hänelle on tapahtunut jotain\npahaa?\"\n\n\"Tarkoitan, sitä minä juuri tarkoitan, mutta minä tarkoitan sitäkin,\nettä hän olisi pian taas entisellään, jos vaan ihmisillä olisi\nomaatuntoa.\"\n\nUkkovaari lausui tämän niin erityisellä äänenpainolla ja sellaisella\nkatseella, että Mrakot muori alkoi epäillä, mikä se oli, joka oli\ntuonut ukon tänne. Mutta hän teeskenteli tietämättömyyttään ja kysyi\ntehdyllä yksinkertaisuudella:\n\n\"Mitä te tarkoitatte, ukkovaari?\"\n\n\"Ettekö ole vielä arvannut sitä?\"\n\n\"En, minä en ollenkaan tiedä, mihin te tähtäätte.\"\n\n\"No kuulkaa sitten! Minulla on pojantytär ja teillä on poika, ja\nsillä pojalla oli tytön sydän jo ennenkun tyttö oli nähnytkään häntä,\nja se on teidän syynne, sillä te ette tehneet muuta kuin kerroitte\nhänestä tytölle. Ja nyt olette lisäksi laittanut niin, että he\ntulivat tutuiksi keskenään, ja teitä minun on kiittäminen siitä,\nettei tyttö ajattele muuta kuin häntä ja aivan kuihtuu ikävään,\nsiitä syystä että minä olen kieltänyt häntä menemästä poikanne luo;\nminä vakuutan, että minä olen ihan tuskissani siitä, että suru aivan\nturmelee hänen terveytensä. Mutta katsokaas, varmaa on, että hän\npiankin turvautuisi järkeensä -- sillä hän on ymmärtäväinen tyttö ja\ntietää, mikä kelpaa ja mikä ei kelpaa -- jos vaan voitaisi järjestää\nsiten, ettei hän saisi koskaan nähdä poikaanne. Mutta te, te ette\ntahdo auttaa minua, vaan koetatte viekotella häntä taas luoksenne.\nJenik on kyllä tuonut minulle teidän eiliset terveisenne!\"\n\nIsoisä oli tullut tulipunaseksi harmista pitkän syytöspuheensa\naikana. Mrakot muori osotti horjumatonta levollisuutta.\n\n\"Siinäkö on kaikki, mitä teillä on sydämmellänne?\" kysyi hän\nhymyillen.\n\n\"Luulisinpa, että siinä on kylliksi\", vastasi isoisä suuttuneena.\n\n\"Jumalan kiitos, että siinä oli kaikki! Alkaessanne niin\njuhlallisesti, luulin minä totta tosiansa, että oli tapahtunut aivan\noikea onnettomuus.\"\n\n\"No eikö se olisi onnettomuus, iso onnettomuus, jos minun Enefani\ntodenperästä rakastaisi teidän tohtoriinne?\" huudahti isoisä\nkiivaasti.\n\n\"Ei minun mielestäni\", vastasi Mrakot muori hartioitaan kohauttaen.\n\n\"Eikö?\" kysyi isoisä, joka näytti tuskin uskovan korviaan. \"Ei kai se\nole ikinä totta? Te sanotte sen vaan rauhoittaaksenne minua. Olisi\nkai se onnettomuus jos mikä, jos Enefa rakastuisi poikaanne ja tämä\nkyllästyisi häneen ja pilkkaisi häntä.\"\n\n\"Minkäpä tähden hän tekisi sen?\" Ukkovaarilta repesivät silmät\nselälleen. \"Eikö Enefa kenties ole hyvä, kunnollinen, ymmärtäväinen,\nhyvin kasvatettu ja taitava tyttö eikä totta tosiaan rumakaan? Enkö\nminä muka nähnyt, minkälaisia silmäyksiä Otik loi häneen, kun Enefa\nluki hänelle? Niissä ei tosiaankaan ollut pilkkaa, vaan paremminkin\njotain aivan toista...\"\n\n\"Sitä pahempi, muori\", huudahti ukkovaari, \"sitä pahempi! Jos Otik\npitääkin hänestä tällä hetkellä, niin hän jonakin kauniina päivänä\nkyllästyy häneen, ja silloin hän matkustaa täältä pois ja jättää,\ntytön, sydän murrettuna. Siinä tapauksessa vasta ovat asiat oikein\nhuonosti.\n\n\"Te ette tiedä, miten kiihkeät tunteet Enefalla on; mutta minä, minä\nmuistan hyvin, mitä huolia hän teki minulle, kun hänen isänsä ja\näitinsä kuolivat.\"\n\n\"Mistä syystä Otik kyllästyisi siihen, josta hän oikein pitää, ja\nmistä syystä hän matkustaisi täältä yksinään -- eikö hän voi ottaa\nEnefaa mukaansa?\"\n\nIsoisä, istui kuin kivettyneenä.\n\n\"Minkä tähden te tuijotatte minuun, ukkovaari, aivan kuin minä\nsanoisin en tiedä mitä tyhmyyksiä?\" jatkoi Mrakot muori iloisesti\nhymyillen. \"Ajattelenpa, ettei Otikini olisi huonoin sulhanen\nEnefalle. Mutta kenties teillä on tiedossa hänelle parempi?\"\n\n\"Ei, kuulkaa nyt, elkääkä koettako luulotella minulle sellaista;\nsehän on aivan mahdotonta, se mitä te näytte tarkoittavan.\"\n\n\"Minkä tähden olisi mahdotonta, että kaksi nuorta ihmistä, jotka\npitävät toisistaan, menisivät naimisiinkin keskenään?\"\n\n\"Eiväthän he ole samasta säädystä ja sivistyksestä ja asemasta:\npoikanne on rikas, oppinut ja ylhäinen; Enefa on köyhä, taitamaton,\ntyttö. Ei, se ei käy päinsä; aviopuolisojen, välillä täytyy olla\ntasa-arvoisuus.\"\n\n\"Rakas ukkovaari\", vastasi Mrakot muori, joka oli nyt täydellisesti\nvakavana; \"te olette viisas ja paljon kokenut mies, ja te tiedätte,\nmiten mielelläni minä kuuntelen teitä ja otan teistä oppia ja\nneuvoja. Mutta tässä asiassa on kuitenkin minulla enemmän kokemusta\nkuin teillä. Ja Jumala tietää, että olen saanut ostaa sen kokemuksen\nkalliilla hinnalla. Tasa-arvoisuudella, josta te puhutte, ei\nole mitään merkitystä, kun on kysymys aviopuolisoista; muuta\ntasa-arvoisuutta ei tarvitse olla heidän välillään kuin että molemmat\nrakastavat toisiaan yhtä paljon. Jos se asia vaan on niinkuin pitää\nolla, niin järjestyy kaikki muu itsestään. Katsokaa minuun: minä\nolin miesvainajani kanssa kaikessa tasa-arvoinen. Molemmilla meillä\noli kylliksi tämän maailman hyvää, molemmilla meillä oli hyvä maine;\nrumia emme, häpeä sanoa, olleet kumpasetkaan, ja ijänkin suhteen\nsovimme me hyvin toisillemme; hän ei ollut maailmassa huvitellakseen\nitseään enkä minäkään, hän oli sukkela maanviljelijä ja minä olin\nahkera emäntä; Herramme antoi meille herttaisen pojan. Mutta\nkuitenkaan, kuulkaa ukkovaari, ei meillä ollut ainoatakaan onnellista\nhetkeä keskenämme, ja syy siihen oli se, ettemme me tunteneet\nrakkautta toisiimme. Vaimo tyytyy kyllä aina lopulta kohtaloonsa,\nmutta miehen mielestä ei lähde koskaan, ettei hän saanut sitä, jota\nhän tahtoi; viimeiseen hetkeensä saakka kirvelee häntä, ettei hän\nsaanut seurata sydämmensä tahtoa, vaan että hänen täytyi totella\njärkeään tai vanhempiaan. Istuessani kuolemaa tekevän mieheni\nvieressä, joka kuitenkin viimeiseen asti ikävöi sitä toista, lupasin\nminä itselleni, etten koskaan pakota poikaani mihinkään, vaan aina\nneuvon häntä tottelemaan sydämmensä ääntä. Valitkoon hän itselleen\nvaimon aivan oman mielensä mukaan, välittämättä rahoista tai säädystä\n-- pääasia on se, että vaimo on siveellinen ja rakastaa häntä yhtä\npaljon kuin hän vaimoa. Te sanotte, että Enefa on ruvennut pitämään\nminun Otikistani; niinä vielä kerran kysyn: voiko Otik saada parempaa\nvaimoa kuin Enefa on?\"\n\nUkkovaari oli niin hämmästyksissään siitä, mitä oli kuullut, ettei\nhän tullut vastanneeksi mitään.\n\n\"Minun täytyy tunnustaa teille, ukkovaari\", jatkoi Mrakot muori,\n\"että siitä on jo pitkät ajat, kun tulin ajatelleeksi sitä, että\nteidän poikanne tyttärestä ja minun pojastani tulisi sopiva pari. On\ntosin totta, ettei Enefalla ole poikani sivistystä eikä arvoa; mutta\nmiten hän ymmärtää poikaani ja katsoo häneen! Te olette tietysti\nhuomannut, miten hän aina asettuu poikani puolelle; ennenkun hän\nvielä tunsikaan häntä, en minä koskaan tohtinut sanoa pojastani\nmitään, mistä hän olisi voinut ottaa pahakseen -- sillä silloin hän\noli heti minun kimpussani ja läksytti minua, jotta taivas varjele!\nOtik ei ole mikään ilkeä tai huono ihminen; hänellä on päinvastoin\noikein hyvä ja tunnollinen sydän. Mutta katsokaas, hän on ollut\nPragissa ja on siellä saanut nuo suuren kaupungin ajatukset, ja\nkaikesta huomaa, kuten olen monasti sanonut, minkälaatuinen ihminen\nhäntä on kasvattanut. Hän ei olisi sellainen kuin on, jos hänen\näitinsä olisi saanut pitää hänestä huolta! Mutta minä olen aivan\nvarma, että mikä hänestä vielä puuttuukin, sen voi hyvä vaimo antaa\nhänelle; vaimolla on kyllä oleva valta tehdä hänet toisenlaiseksi.\nJa kuka kykeneisi siihen paremmin kuin Enefa? Kuka tietää niin hyvin\nkuin hän, mikä on oikea viisaus, ja minkälaiseksi Jumala tahtoo\nihmisen?... Mutta kaikesta tästä minä en ole tietysti koskaan ollut\ntietävinäni; minä sanonkin sen vaan teille.\"\n\n\"Enefasta ei ole kysymys, mutta pojastanne\", vastasi isoisä pudistaen\narveluttavasti päätään. \"Te sanotte itse, että hän on suuren\nkaupungin ihminen. Ettekö luule, että hän tulisi kerran häpeämään\nEnefaa omassa piirissään ja halveksimaan häntä hänen köyhyytensä,\npuuttuvaisuutensa ja alhaisen syntyperänsä tähden.\"\n\n\"Mitä syntyperää sitten Otik on? Eiköhän hän ole talonpoikaissukua\nyhtä hyvin kuin Enefakin. Siinä suhteessa ei minulla ole mitään\nsanottavaa. Ja mitä hänen puuttuvaisuuteensa tulee, niin ajattelenpa,\nettä jos hän tulee Pragiin, niin hän hankkii pian pois itsestään,\nmitä häneltä puuttuu, jos se nyt todellakin on jotain. Sen mukaan\nmitä minä olen kuullut Otikilta, on kaupunkilaistyttöjen otettava\nhänestä esimerkkiä eikä päinvastoin. Sitä paitsi ei Enefa ole\nollenkaan talonpoikaistytön näköinen; sitä ei kukaan huomaisi hänen\nolevan, eikä hänellä ole talonpoikaistapojakaan; niitä ei ole ollut\nkellään teidän suvussanne.\"\n\nUkkovaari oli vaiti; hän ei osannut muistuttaa mitään Mrakot muorin\npuheeseen. Tänään puhui muori aivan kuin kirjasta.\n\n\"Antakaa te, isoisä, asian mennä menoaan\", jatkoi muori. \"Että Enefa\npitää Otikista, sen olette te huomannut, ja että Otik pitää Enefasta,\nsen tiedän minä. Koko ajan, kuin te ette ole laskenut tyttöä tänne,\non Otik kävellyt sinne tänne kuin mikähän rauhaton sielu; ei mikään\nole ollut hänelle mieliksi, ja teille hän on varmaankin toivonut\npaljon pahaa! Olisittepahan nähnyt: hän ei saattanut edes katsoa\nihmisiin tai vastata, kun kysyi; jos ei väistynyt ajoissa hänen\ntieltään, niin oli ihan onneton; hän heitteli ovia, niin että\nolisivat voineet haleta, ja koko yöt kuulin minä hänen kulkevan\nhuoneessaan edestakaisin. Pari päivää annoin minä asian mennä\nmenojaan ja ajattelin näin: 'tuo tekee armolliselle herralle hyvää\nja ottaa hänestä pois vähän itserakkautta'. Mutta kun minä sitten\naloin saada kantaa koskemattomia ruokia pöydästä, huomasin minä,\nettä nyt hän ei enää sietänyt, vaan nyt täytyi häntä armahtaa. Siitä\nsyystä minä käskin sanoa teille terveisiä, että antaisitte Enefan\ntulla meille. Minä luulen varmasti, että Otik rakastui häneen ensi\nnäkemisellä, ja alanpa luulla sitäkin, että hän oli vaan olevinaan\nsairas, jotta Enefa tulisi hänen luokseen.\"\n\n\"Niin, enkö minä luullut sitä!\" huusi ukkovaari iloissaan,\ntietäessään olevansa oikeassa edes jossain asiassa. \"Hän vaan\npilkkasi Enefaa!\"\n\n\"Mutta se ei ollut mitään sellaista pilkkaa, joksi te luulette sitä;\nhän oli kyllä niin vakava kuin kuka tahansa... Mutta kuulkaas,\nukkovaari, ajakaa nyt pois nuo houreet päästänne ja olkaa niinkuin\nennenkin! Tehkää samoin kuin minäkin! Elkää olko huomaavinannekaan,\nmitä nuorilla on keskenään; elkää kehoittako heitä, mutta elkää\npidättäkökään heitä. Jos he todellakin tahtovat saada toisensa, niin\nantakaa heidän ensin tehdä selvä keskenään, ja sitten he tulkoot\nmeidän luo pyytämään siunausta -- ja minun he saavatkin! Ei kenenkään\nihmisen pidä koskaan sekottua kahden nuoren sydämmen keskenäisiin\nasioihin eikä koettaa ennen aikoja lähentää heitä toisiinsa tai\nsyntisessä itseviisaudessa eroittaa heitä. Rakkaus tulee Jumalalta,\nja Jumalalle on jätettävä sen huolehtiminen... Mutta te näytätte yhä\nyhtä epäilevältä! Onko teillä mielessänne kenties joku toinen mies\nEnefalle, ja pelkäättekö te, että, ellei tästä tule mitään, Otikikin\nvetäytyy takaisin eikä tahdo tietää Enefasta? Mutta enpä totta\ntotisesti voi käsittää, kenen te olisitte voinut valita Enefalle!\nEttekö tiedä, ettei hän välitä täällä ainoastakaan pojasta, ja hän on\nheidän mielestään röyhkeä? Pankaa mieleenne, ukkovaari: jos hän ei\nota Otikia, niin ei hän mene koskaan naimisiin -- Otik tai ei kukaan.\nMinä tunnen Enefan paremmin kuin te itse.\"\n\nUkkovaarin pää painui alas, taas täytyi hänen myöntää muorin olevan\noikeassa, kelle kylän pojista hän olisikaan uskonut Enefan? Kuka\nheistä olisikaan ymmärtänyt arvostella hänen ylevää sieluaan, kenen\nkanssa hän olisikaan voinut tuntea itseään onnelliseksi, kehen hän\nolisi ilolla luottanut?\n\n\"Olkaa nyt järkevä ja hyvä, ukkovaari, ja menkää huoletta ja rauhassa\nkotianne! Iltapäivällä varmaankin pyydätte meidät kahville, vai\nmitä? Otik ja minä tulemme katsomaan teidän Betlehemiänne. Elkääkä\nunohtako välipuhetta: me annamme molempain nuorten pitää huolta\nitsestään, emmekä ole heitä huomaavinammekaan. Me vanhat kulutamme\najan puhumalla, mitä on tapahtunut eikä enää tule tapahtumaan.\"\n\nUkkovaari huokasi.\n\n\"Jos kerta te olette rauhallinen, niin täytyy kai minunkin olla\",\nvastasi hän, noustessaan ylös, ja hänestä voi nähdä, että hänen\nsydämmeltään oli pudonnut kivi. \"Minä teen, kuten te neuvoitte minua,\nja luulenpa, että se on parasta. Tervehtikää sitten poikaanne, että\nminä olen ollut täällä, ja että minä kysyn ystävällisesti, tahtooko\nhän tehdä minulle kunnian ja kurkistaa luokseni iltapäivällä.\nKunpa hänen käyntinsä kattomme alla tulisi siunaukseksi eikä\nonnettomuudeksi!\"\n\n\"Niin, suokoon sen Jumala!\" sanoi Mrakot muori, kurottaessaan\nisoisälle toisen kätensä ja kuivasi toisella silmänsä nurkkaa.\n\nOtikin ei tarvinnut kauan maata lymyssä Podhaiskyn mökin edustalla.\nVähän ajan kuluttua häämöitti jotain alhaalla puutarhassa, ja tällä\nkertaa ne todellakin olivat Enefan viheriät liivit ja valkoiset\nhihat, jotka Otik oli niin usein ollut näkevinään. Enefa tuli\npuiden välistä, lähdettä kohti, niin hitailla askelilla, kuin hän\nolisi ennättänyt tulla hyvin, hyvin väsyneeksi. Tultuaan esille,\nlaski hän maahan punasen sankon, joka hänellä oli kädessään, jäi\nseisomaan liikkumattomana ja katsoi haaveilevana alas kirkkaaseen\nveteen. Hänen pitkät, mustat palmikkonsa putosivat puoleksi\nirralleen, hänen selkäänsä pitkin ja todistivat, ettei hän ollut\nvielä ajatellut itseään tai muistanut ollenkaan pukuaan. Mutta\nmiten hyvin tämä vähäinen huolimattomuus sopi hänen alakuloiseen\nkatseeseensa, hänen kalpeisiin kasvoihinsa, koko hänen surulliseen,\nsynkännäköiseen muotoonsa! Vielä kerran täytyi Otikin ajatella,\nettä Enefa voi todellakin loitsia -- sillä joka kerta, kuin hän\nnäki tytön, miellytti Enefa häntä yhtä vastustamattomasti, teki\nhänet yhtä pyörälle ja ihastuneeksi. Nähdessään Enefan katsovan noin\nhaaveilevasta veteen, huomatessaan kyyneleiden jälkiä hänen hienoilla\nposkillaan, päätti hän edes kymmenennen kerran, että niin kauniilta\nkuin juuri tällä hetkellä ei Enefa ollut näyttänyt hänen mielestään\nvielä koskaan.\n\nAivan lähteen vieressä seisoi kirsikkapuu täydessä kukassa. Äkkiä\npainoi Enefa poskensa sen runkoa vastaan ja puisteli sitä keveästi.\nValkeat kukkaset ja kirkkaat kastepisarat alkoivat tippua hiljaa\nalas ja peittää sametinhienoa tukkaa, valkeaa kaulaa ja itkettyneitä\nsilmiä -- sillä mielihyvää ilmaisevalla hymyilyllä oli hän kääntänyt\nkasvonsa ylöspäin, jotta kaste olisi vilvoittanut ja kukat hyväilleet\nniitä.\n\n\"Enefa!\" kuului pisteaidan toiselta puolen.\n\nEnefa säpsähti, katsoi taakseen, ja hiljaa huudahtaen ojensi hän\nmolemmat käsivartensa. Häntä olisi voinut luulla Jeshtshedin metsien\nhaltijattareksi, joka oli pukeutunut helmiin ja jalokiviin.\n\nYhdellä hyppäyksellä oli Otik pisteaidan toisella puolella, tarttui\nEnefan käteen ja kumartui sykkivin sydämmin häntä vastaan; puhtaimman\nonnen hohde oli levinnyt Enefan kasvoille.\n\n\"Mitenkä sinulla on sydäntä olla poissa, minun luotani niin kauan\",\nhuudahti Otik kiihkeästi.\n\n\"Siihen minä en mahda mitään\", kuiskasi Enefa. \"Ah, minä en saa\nkoskaan nähdä teitä! Joka aamu minä tulen tänne kirsikkapuulle ja\nannan sen kasteen pudota päälleni -- sen sanotaan ottavan kaiken\nkaipauksen ihmisen mielestä. Mutta minua se ei auta. En ole tuntenut\nainoataan kertaa siitä mitään helpotusta.\"\n\n\"Sinä siis tahdot unohtaa minut?\" huudahti Otik yhä kiihkeämmästi,\nyhä nuhtelevammin.\n\nEnefa tarkasteli häntä yhtä kummastuneena ja epäillen, kuin Otik\nolisi nuhdellut häntä siitä, ettei hän tahtonut taivaan vihan\nkohtaavan häntä.\n\n\"Sano ettet koskaan unohda minua, ettei ollut tarkoituksesi\nkarkoittaa minua mielestäsi!\" jatkoi Otik myrskyisen kiivaasti.\n\"Herkeä toki tottelemasta ukkovaaria, Enefa! Hänkö on ainoa, jolla\non täällä terve järki? Hänkö on ainoa, jolla on oikeus sinun\nrakkauteesi, koska sinä tottelet sokeasti hänen käskyjään ja polet\ntoisen sydämmen jalkojesi alle? Elä usko, mitä hän koettaa luulotella\nsinulle minusta; minä pidän sinua suuremmassa arvossa kuin hän. Jos\npysyt edelleenkin tulematta meille, niin sano edes, missä muualla\nminä saan tavata sinua. Sano se minulle, sano se minulle, ellet tahdo\nminun menehtyvän ikävään! Tuletko tänne joka aamu noutamaan vettä?\nMinä olen odottava sinua täällä keskiyöstä asti, etten tulisi liika\nmyöhään... tai vielä parempi, näytä minulle, missä sinun ikkunasi\non! Minä tulen sinne iltasilla, kun kaikki nukkuvat, sitä varten\nvaan, että saisin kuulla yhden ainoan pienen sanan...\"\n\nEnefan silmät välähtivät ilosta, ja hän oli jo kääntynyt\nnäyttääkseen, missä on ikkuna, jossa hän ilta illan jälkeen seisoo\nja ajattelee Otikia, ikävöi häntä, itkee hänen tähtensä -- mutta\nyht'äkkiä hän hillitsi itsensä.\n\n\"Te ette koskaan enää saa tulla tänne puron luo minun luokseni ettekä\nminun ikkunallenikaan.\"\n\n\"Miksi en, kovasydämminen tyttö? Sinä et siis, välitä minusta\nvähääkään! Et puoltakaan siitä mitä minä välitän sinusta! Sinä et\nkysy minun tahtoani, sinä et koskaan tahdo tehdä, mitä minä pyydän\nsinulta!\"\n\n\"Juuri siitä syystä, että minä välitän teistä, en minä tahdo, että te\nhiivitte ikkunani luo yöllä kuin varas, saadaksenne kuulla minulta\nainoastaan yhden pienen sanan. -- Mutta te olette oikeassa, minä olen\ntotellut isoisää kylliksi kauan, nyt minä tottelen teitä. Jo tänä\npäivänä, heti kun hän tulee kotiin aamusaarnasta, menen minä hänen\nluokseen ja sanon, että minä toivon, että te saatte käydä meillä\nusein ja niin paljon kuin tahdotte, vaikka joka päivä... Mutta te\nkatsotte minuun sittenkin yhtä synkästi? Ettekö tahdo, että pyydän\nisoisältä lupaa? Mutta en minä aijokaan pyytää häneltä; minä vaan\nkerron hänelle, että niin on aikomus, ja silloin hänen täytyy tyytyä\nsiihen. Enhän minä ole enää mikään lapsi; tiedän minäkin mikä voi\nkäydä päinsä ja mikä ei käy päinsä, mitä minä uskallan ja mitä en\nuskalla...\"\n\nYht'äkkiä hän muutti tykkönään nuottiaan.\n\n\"Voi, hyvä herra tohtori, etteköhän te tahtoisi antaa minulle\nyhtä pientä hiuskarvaa -- oikeasta ohimosta?\" pyysi hän isiin\nveitikkamaisesti ja liikuttavasti, ettei tohtori olisi voinut\nmitenkään kieltää.\n\nHän täytti Enefan toiveen hullunkurisesti irvistellen, joka muka\nilmaisi hänen tuskaansa.\n\n\"Nyt minä olen oikein varma saavani nähdä teidät meillä\", selitti\nEnefa yhtä viehättävästi, veitikkamaisesti hymyillen, pistäessään\nhankitun aarteen huolellisesti kätköön. \"Minä panen tämän hiuskarvan\nylös ovipieleen perheentupaan. Se vetää teidät meille tietämättänne\nja tahtomattanne; teidän _täytyy_ tulla meille, niin kauan kuin se on\nsiellä, vaikka isoisä olisikin teille kuinka hapan tahansa.\"\n\nEnefa oli niin hurmaavan viehättävä tätä sanoessaan, että Otik tuskin\nvoi vastustaa rakastuneen sydämmensä kehoitusta kietoa käsivartensa\nhänen vyötäistensä ympärille ja painaa häntä rintaansa vastaan. Mutta\nsamassa katsoi Enefa häneen niin luottavaisesti ja viattomasti,\nettä hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt siten\nraa'an saastutuksen. Sen sijaan että olisi kietonut käsivartensa\nEnefan vyötäisten ympärille, tyytyi hän siis siihen, että kietoi sen\nkirsikkapuun ympärille, jolta Enefa oli hakenut parannusta ikäväänsä.\n\nSen jälkeen hän suuteli sen runkoa, sitä paikkaa, jota vastaan Enefa\noli painanut päänsä, helmien ja jalokivien sataessa hänen päälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Enefa palasi tupaan, oli isoisä jo kotona aamukävelyltään. Hän\noli aivan toisen näköinen kuin viime päivinä, eikä hän rykinyt\nainoatakaan kertaa.\n\n\"Mrakot muori ja hänen poikansa tulevat tänne katsomaan Betlehemiä\niltapäivällä. Minä pyysin muoria kirkkoon mennessäni\", ilmoitti hän\npoikansa tyttärelle.\n\nEnefa tuskin uskoi korviaan. Mikä oli tullut yht'äkkiä ukkovaarille?\nEi ollut kuin pari päivää siitä, kun ukko oli ankarimmin varoittanut\nhäntä tohtorista, ja nyt hän itse veti tämän taloon.\n\n\"Minä sanoin Mrakot muorille, että he tulisivat juomaan kupin kahvia.\nMutta kun minä nyt oikein ajattelen asiaa, niin taisin minä hankkia\nsinun niskoillesi vaan huolia. Eihän meillä ole kerrassaan mitään.\nVoit sanoa Jenikille, että hän juoksee Mrakot muorin luo ja pyytää\nsaada lainata lusikoita ja kuppia ja muuta, mikä voi olla tarpeen.\"\n\n\"Ei, sitä minä en tee\", sanoi Enefa vakavalla äänellä. \"Pyhäkuppimme\novat kyllä yksinkertaiset ja lusikkamme vaan tinasta, mutta kaikki\non ehyttä ja puhdasta, eikä kenenkään tarvitse pelätä käyttäessään\nniitä. Me käytämme sitä, mitä meillä on, ja me tarkoitamme\nvieraillemme kyllä yhtä hyvää, vaikka emme loistakaan lamatuilla\nhöyhenillä.\"\n\nUkkovaari oli huoletta poikansa tyttärestä. Ehdotuksen hän oli tehnyt\nainoastaan koetellakseen Enefaa.\n\n\"Käyköönpä miten hyvänsä, Enefan tähden en ole kuitenkaan koskaan\ntarvitseva hävetä\", murahti hän ja läksi vinnikamariin voitelemaan\nBetlehemin pyörää.\n\nEnefa, joka ei vieläkään voinut oikein uskoa onneaan, alkoi puhdistaa\nja siivota huoneita sellaisella innolla ja uutteruudella, joka\noli tuskin tarpeen. Asia oli kuitenkin se, etteivät hänen ilonsa\nja jännityksensä antaneet hänen istua hiljaa ompelemassa -- hänen\ntäytyi kävellä, liikkua, olla innokkaasti toimessa, purkaakseen edes\njollakin tavalla riemuavaa iloa, joka täytti hänen sydämmensä.\n\n\"Sinäpä näytät siltä, kuin seitsemän aurinkoa loistaisi suoraa päätä\nkasvoihisi!\" sanoi Mrakot muori nauraen Enefalle, kun tämä ukkovaarin\nkanssa toivotti rakkaita vieraita tervetulleiksi puutarha veräjällä.\n\"Onko kenties kana muninut sinulle tänään kultamunan?\"\n\n\"Oh, te tiedätte kyllä, että minä olen iloinen siitä, että te\nvihdoinkin tulitte meille!\" vastasi Enefa teeskentelemättä ja\nkaikkien kuullen.\n\nSamalla aikaa tervehtivät tohtori ja ukkovaaari toisiaan, molempien\ntarkastellessa toisiaan tutkivin, epäilevin katsein. Otik oli\nhämmästynyt yhtä paljon kuin Enefa, kun oli kuullut äidiltään,\nettä ukkovaari oli ollut niin varhain pyytämässä häntä katsomaan\nBetlehemiä.\n\nMutta kääntyessään sen jälkeen Enefalle tarjoamaan kättä, muuttuivat\nhänen kasvonsa niin kirkkaiksi ja säteileviksi, että Mrakot muorilla\nolisi ollut syytä kertoa hänellekin kysymyksensä. Muutoin, hän oli\nsamanlainen kuin heidän tavatessa toisensa metsässä; hän änkytti,\npunastui ja tunsi olevansa auttamattomasti hämmentynyt.\n\nOnneksi eivät vanhukset olleet mitään huomaavinaan. Aamullisen\nvälipuheensa mukaan antoivat he nuorten olla itsekseen ja pitivät\nseuraa yksinomaan toisilleen. Jenikiä ei näkynyt. Kuultuaan tohtorin\ntulosta oli hän hiipinyt julmistuneena tiehensä. \"Saat nähdä, ettei\nsinun tohtorisi ole kaiken lopuksi penninkään arvoinen\", ennusti hän\nsisarelle, joka torui häntä hänen tyhmistä puheistaan.\n\n\"Aivan ensin täytyy teidän levätä hiukan ja saada pisara kahvia;\nsitten menemme katsomaan, onko Betlehem sellainen kuin herra tohtori\nmuistaa sen olevan\", sanoi isoisä kohteliaasti, saattaessaan\nvieraitaan tupaan, joka loisti siisteydestä: lattia oli kuin lunta,\nuuninsuu kuin peili, ja ikkunaruudut paistoivat kuin aurinko. Pyhäin\nkuvien ympäri kierteli kukkivia orapihlajan oksia, ja pöydän alle oli\nriputeltu hakattuja kuusen havuja, aivan kuin juhannussa.\n\nOmituinen, aivan uusi rauhan tunne valtasi tohtorin, kun hän astui\nyksinkertaiseen pieneen tupaan. Ulkona liitelivät pääskyset, jotka\nolivat rakentaneet pesänsä sen sammalilla peittyneen katon räystään\nalle; puutarha ympäröi sitä ikäänkuin vihannoiva nauha ja lähetti\ntuoksujaan sisään avonaisesta ikkunasta; valkea kukko, jolla oli\nheleän punanen harja, käyskenteli ulkona kirjavan kanalauman\netunenässä, joukko kaniinia, valkeita ja sametin hienoja kuin\nuntuvapallot, hyppeli pensaiden välissä; joka puun haaralla viserteli\nlintu, joka oksassa oli puhkeamaisillaan kukka -- -- -- Missä olisi\nsaanut nähdä kauniimpaa?\n\nJa samaa kysyi tohtori itseltään, antaessaan katseensa levätä\nhuoneen komeilla, vanhanaikuisilla huonekaluilla, tarkastellessaan\nhopeatukkaista ukkoa, joka varmaankin olisi saanut sijan maansa\nsuurten ja viisasten miesten joukossa, jos hän vaan olisi kuulunut\ntoiseen yhteiskuntaluokkaan. Entä _hän_ sitten!... Ja kun tohtori\noli luonut katseensa Enefan solakkaan, ryhdikkääseen vartaloon, ei\nhän ottanut sitä enää pois hänestä. Hän seurasi Enefan jok'ainoaa\nliikettä, Enefan laittaessa pöytää, ja hän tunsi, miten hänen päänsä\ntuli yhä enemmän pyörälle, hän tiesi yhä vähemmän, mitä sanottiin ja\ntehtiin hänen ympärillään -- hän näki ainoastaan Enefan.\n\nHänen ihastuksensa nousi ylimmilleen, kun Enefa, seistessään ja\nhäärätessään takan ääressä, yht'äkkiä hymyili hänelle ja isoisän\nselän takana osotti luottavaisesti sormellaan ylös ovipieleen, jossa\nhänen hiuskarvansa oli varmassa tallessa.\n\n\"Näetkö, että minä lumosin sinut?\" sanoi hänen veitikkamainen\nkatseensa. Siihen Otikin silmät vastasivat: \"Jatka lumoamistasi\nedelleenkin; sinä et voi tehdä minulle parempaa palvelusta.\"\n\nSillä aikaa kuin molemmat nuoret puhuivat toisilleen katseilla,\nolivat vanhukset vaipuneet keskusteluun, joka hyvin huvitti\nheitä molempia. Isoisä kertoi, punasena innostuksesta, ja Mrakot\nmuorikin oli punanen pelkästä halusta saada kuulla, mitä ukolla oli\nkerrottavaa.\n\n\"Isänne näki siis merinoidan kahdesti?\" kysyi hän hämmästyneenä.\n\"Ja ajatelkaa, että kuitenkin on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka\nsanovat, ettei ole merinoitia eikä muita henkiä ja noitia!\"\n\n\"Se, joka ei tahdo uskoa, voi olla uskomatta; mutta minä olen itse\nkokenut, että niitä on olemassa, ja siitä syystä täytyy minun uskoa\nniihin\", vastasi isoisä. \"Ne saivat alkunsa silloin, kun Jumala ajoi\npahat enkelit pois taivaasta. Kaikki eivät tulleet sinne, jonne\nniiden olisi pitänyt tulla; moni putosi alas meidän maamme päälle,\npilviin, vesiin ja rotkoihin, ja ne ovat juuri ne metsän haltijat ja\nveden henget ja vuoripeikot, jotka monta sataa vuotta ovat kiusanneet\nihmisiä ja kiusaavat heitä, niin kauan kuin Jumala sitä sallii.\n\n\"Isävainajani sai todellakin kahdesti nähdä merinoidan; toisella\nkerralla olin minä mukana, toisella en, mutta molemmilla kerroilla\nolisi hänelle voinut käydä pahasti. Kerran oli isä menossa katsomaan\nmuutamaa miestä, jolla oli kipeä jalka, ja minä läksin mukaan\nkantamaan hänen vasuaan, jossa oli siteitä ja muuta sellaista. Se\ntapahtui keväällä, juuri tähän aikaan, sillä erotuksella vaan että\nsilloin oli lämpimämpi. Me tulimme hikisiksi käynnistä. 'Tule,\nmennään uimaan!' sanoi isä, jouduttuamme puron luo, joka tuli kuohuen\naivan läheiseltä kalliolta ja juoksi sitten eteenpäin uomassaan\nhiljalleen ja rauhallisesti ja aivan kukkien reunustamana. Ei\nyksikään ihminen olisi luullut siitä paikasta mitään pahaa; siellä\noli niin suloista ja rauhaisaa. Me riisuuduimme ja menimme veteen;\nmutta tuskin oli isä astunut muutaman askeleen eteenpäin, ennenkun\nhän alkoi horjua ja huutaa, että joku veti häntä alaspäin. Ellen minä\nolisi hyökännyt maalle ja ruvennut vetämään häntä kaikin voimini,\nolisi hän varmaankin mennyt pohjaan. Viipyi hyvän aikaa, ennenkun\nhän taas tointui. 'Katsos', sanoi hän, kun oli tointunut ja alkoi\nkatsoa ympärilleen, 'tuolla menee se, joka tahtoi minua hengiltä.\nEllet sinä, poika, olisi ollut mukana, olisin minä varmaan joutunut\nhänen valtaansa'. Ja hän viittasi valkotukkaseen poikaan, joka\njuoksenteli korkeassa ruohikossa ja poimi keväänlempiä ja orvokkia\nja lemmikkiä. 'Ei kai se ole mahdollista', sanoin minä, sillä minä\nen voinut mitenkään luulla, että tuolla viattomalla raukalla oli\nniin musta sydän. 'Näitkö pojan, ennenkun hyppäsimme veteen?' kysyi\nisä. 'En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten nähnyt'. 'Siinä\nnäet', jatkoi hän, 'ja kuitenkinhan me katsoimme niin tarkkaan,\noliko kukaan läheisyydessä, ennenkun hyppäsimme veteen. Näetkö nyt,\netten minä erehdy?' Ja hän otti pari pitkää hyppäystä ja tarttui\npoikaan, ennenkun tämä tiesi vähääkään. Sitten hän puisteli häntä\nvoimiensa mukaan ja puisteli niin kauan, että minä lopulta pyysin\nhäntä päästämään raukan eikä tekemään hänelle enää mitään pahaa --\nminua säälitti poikaparka. 'Ketä sinä, narri, luulet puolustavasi?'\nhuusi isä ja puisteli häntä vielä rajummin; 'tule vähän lähemmäksi,\nniin saat nähdä mikä tämä on!' Minun täytyi mennä ja tarttua pojan\nniskaan, ja -- ei nyt kummempaa! -- kokonainen vesivirta juoksi\nhänen hiuksistaan. Samassa hän solahti isän käsistä ja oli kuin\npoispuhallettu -- hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Me katsoimme\ntoisiimme ja luulimme melkein, että kaikki oli ollutkin ainoastaan\nunta -- niin yht'äkkiä oli poika hävinnyt.\"\n\nMrakot muori puhkesi velvolliseen ihmettelyynsä, ja tohtorikin\nmurahti jotain, jonka oli ilmaistava hänen ihmettely ään; mutta\nJumala ties oliko hän kuullut ainoatakaan sanaa isoisän kertomuksesta.\n\n\"Toisella kerralla tapasi isä merinoidan Svietlan kalalammikolla\",\njatkoi isoisä. \"Muuan poika oli hukkunut siihen uidessaan, ja moni\noli sukeltanut hänen jälkeensä saadakseen vanhemmille takaisin edes\nhänen kuolleen ruumiinsa, jotta he olisivat voineet haudata hänet\nkunnollisesti. Mutta oli aivan mahdotonta saada käsiin poikaa.\nLopuksi he alkoivat epäillä, etteivät asiat olleet oikeassa, ja\nlähettivät hakemaan isääni. Isä ei miettinyt koskaan kahta kertaa,\nkun oli kysymys sellaisista asioista, hän tuli ja päätti heti hankkia\nselvän, oliko siellä mitään merinoitia; jos oli, aikoi hän ajaa ne\nsieltä vaikka oman henkensä uhalla, sen tähden vaan ettei mitään\nvielä suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.\n\n\"'Jos kohoaa valkeita kuplia', sanoi hän ennen sukeltautumistaan,\n'niin merkitsee se sitä, että minä tulen takaisin terveenä ja\nvirkeänä; mutta jos näette punasia, niin rukoilkaa minun sieluni\npuolesta, sillä silloin minä en tule enää koskaan takaisin!'\nJa ihmiset kokoontuivat suuriin joukkoihin lammen ympärille ja\ntuijottivat veteen, niin että olisivat voineet tuijottaa silmät\npäästään. Kohta he aivan kuin huokasivat huojennuksesta -- kohosi\nvaan valkeita kuplia, ei ainoatakaan punasta. Eikä viipynytkään\nkauan, ennenkun isäni tuli hyvinvoivana uiden maata kohti. Hänellä\noli jotain sylissään, joka näytti vanhalta lahonneelta puunrungolta\ntai muulta sellaiselta. 'Tässä minulla se kuitenkin on!' huusi hän\nja viskasi sen maalle. Kun ihmiset katsoivat paremmin, saivat he\nnähdä, että se oli pieni mies, aivan säntilleen samanlainen kuin\nheidän omain lastensa riepunuket, mutta jonka kasvot irvistivät\noikein hävittömän ilkeästi. 'Minun täytyy mennä alas vielä kerran;\nsiellä on vielä jotain jälellä', sanoi isä, ja niin sukeltautui hän\nuudelleen ja oli kohta taas onnellisesti ylhäällä. Tällä kerralla hän\ntoi mukanaan merinoidan rouvan, joka oli aivan miehensä näköinen,\nja heidän kolme lastaan. Ja kaikki ne itkivät ja valittivat sitä,\nettä olivat kuivalla ja rukoilivat isääni niin kauniisti, että hän\npäästäisi heidät; silloin he muka heti lähtivät tiehensä eivätkä\nnäyttäytyneet niillä seuduilla enää koskaan. Ja isä, jolla nyt oli\ntietysti valta heidän suhteensa, hän vastasi, ettei heidän tarvinnut\nhuolehtia, sillä hän kyllä antaisi heille kodin olopaikaksi. Ja niin\najoi hän heidät Krkonosheen saakka, vieläpä sellaiseen paikkaan,\njossa vuoret ovat korkeimmat ja jyrkimmät, ja noitain täytyi tietysti\ntotella häntä. Mutta silloin tuli uusia valituksia; he rukoilivat\nhäntä niin liikuttavasti, että hän ajaisi heidät jonnekin, jossa\nolisi edes muutama lusikallinen vettä eikä vaan kovia kallioita,\nsillä siellä heillä oli niin vaikea elää. Mutta isä vastasi, että\nse tuomio oli oikeudenmukaisin: nyt he saivat maalla koetella, mitä\nheidän omat uhrinsa olivat tunteneet, kun heidät oli vedetty veteen.\nNiin lähti sitten merinoita perheineen matkalle, ja isä seisoi ja\nkatsoi heidän jälkeensä ollakseen varma, että he menivät sitä tietä,\njota oli määrä mennä. Silloin hän yhtäkkiä huomaa, että rouvalla\non jotain piilossa esiliinansa alla. Hän juoksee rouvan jälkeen,\ntempaa itselleen sen mitä rouvalla on, ja -- kas ihmettä! -- se\noli pieni rumpu. Isä ymmärtää tietysti kohta mitä siinä on ja lyö\nreiän nahkaan. Ulos ja kohti taivasta lentää neljä kanarialintua;\nne olivat niiden sielut, jotka merinoidat olivat vetäneet luokseen.\nSiitä hetkestä saakka ei ole näillä seuduilla kuultu enää koskaan\npuhuttavan mistään merinoidista.\"\n\n\"Silloin on teidän isänne vapauttanut meidät vaikeasta\nrangaistuksesta\", sanoi Mrakot muori sydämmellisellä\nkiitollisuudella. \"Joka kerta kuin te kerrotte minulle hänestä, saan\nminä kuulla jotain uutta ja ihmeellistä, jota hän on tehnyt. Olihan\nveljennekin, se, joka vaelsi Jerusalemiin, myöskin mainittu mies, vai\nmiten?\"\n\n\"Oli, hän osasi ennustaa tulevia asioita. Hän tiesi edeltäkäsin,\nmitä tuli tapahtumaan; kaikki, mitä tapahtui, oli hän jo ennustanut.\nMonet eivät tahtoneet uskoa häntä ja koettivat pitää häntä ihan\npilkkanaankin. Usein oli heillä tapana sanoa: 'ennemmin kuin se ja\nse tapahtuu tai ei tapahdu, tulee paholainen itse Jeshtshediin'.\nMutta veli vastasi: 'se tapahtuu, sen saatte nähdä, eikä\npaholainen tule Jeshtshediin. Sen on Jumala sitonut kiinni omaan\npaholais-valtakuntaansa'.\n\n\"'Uskotko sitten, että Jumala on luonut sepän, joka on takonut\nkahleita paholaisen sitomiseksi tuliliekkiin?' 'Sitä en usko',\nvastasi veljeni, 'mutta uskon, että Jumalalla on valta kaikkeen\npaljaalla sanallaan, ja ettei hän tarvitse tulta eikä kahleita,\njos hän tahtoo pitää pahaa vihollista vankeudessa.' Silloin täytyi\nihmisten heretä tekemästä pilkkaa ja he alkoivat uskoa häntä --\nvarsinkin kun kaikki, mitä hän ennusti, kävi aina aivan täsmälleen\ntoteen.\n\n\"Kerran hän muun muassa ennusti, että on maksettava vapaehtoinen\nvero, jota herrat eivät joka tilaisuudessa ota vastaan. 'Vaikka me\nolemmekin uskoneet kaikkea, mitä sinä olet ennustanut, ja kaikki on\nkäynyt toteen, niin et sinä kuitenkaan voi saada meidän kalloihimme\ntuollaista hassutusta!' sanoivat kaikki, jotka kuulivat sen.\nMutta kuitenkin kävi, niinkuin hän oli ennustanut. Kun joku aika\nsen jälkeen pantiin toimeen suuret arpajaiset, muistivat kaikki\nveljeäni ja ihmettelivät häntä, sillä arpajaisethan ovat laillaan\nvapaehtoinen vero, jota herrat eivät aina tahdo ottaa vastaan; jos\ntulee minuutinkaan, liika myöhään, eivät he ota edes rahojakaan,\nvaikka saisivat tuhansia markkoja. -- Toisen kerran hän ennusti, että\noli tuleva aika, jolloin ei kukaan uskaltaisi lähimpään kylään, ellei\nesivalta ollut antanut hänelle siihen avaimia. Ja kaikki muistivat\nsen ennustuksen, kun muutaman vuoden päästä annettiin määräykset\nkotipaikkaoikeudesta eivätkä ihmiset uskaltaneet mennä toisesta\nkylästä toiseen, elleivät olleet saaneet avaimia esivallalta.\"\n\n\"Sepä vasta oli ovela mies!\" vakuutti Mrakot muori nähtävästi\ntyytyväisenä.\n\n\"Niin, kyllä hän osasi povata niin, että riitti, mutta kaikessa\nmuussa oli kuitenkin isäni häntä etevämpi. Hän oli merkillisin\nsuvussamme. Hän olisi monasti voinut hankkia kaiken sen, jota\nlyhytnäköiset ihmiset sanovat onneksi, mutta hän työnsi sen aina\nluotaan. Hän tiesi esimerkiksi, milloin ja missä kyttäyrtti kukki\nJeshtshedissä, mutta hän ei koskaan välittänyt mennä sitä poimimaan;\nhänen suuri sielunsa halveksi kaikkia maallisen elämän pieniä\nviettelyksiä.\n\n\"Muutaman kerran hän näki kolmena yönä peräkkäin saman unen. Hän oli\nnäkevinään aaveen tulevan luokseen ja kertovan, että Machovsbergissä,\ntiedättehän, oli kätkettynä aarre, ja että avain siihen aarteeseen\noli kätkössä siinä ja siinä paikassa maantien varrella. Isä ei\nvälittänyt unesta kahtena ensimäisenä yönä, mutta sitten kolmantena\nyönä alkoi aave oikein, ahdistella häntä. 'Minä rukoilen sinua',\nsanoi hän, 'mene ja ota ulos aarre, niin pääset itse rikkaaksi\nmieheksi, ja minut sinä vapautat suurista tuskista; sinä teet\npalveluksen sekä itsellesi että minulle. Minä olin eläissäni sotilas,\njoka ryöväsin luostareita ja rosvosin ihmisiä. Siitä syystä olen minä\nnyt palanut kolme sataa vuotta kiirastulessa, eikä tippaakaan vettä\nole sillä aikaa tullut huulilleni.'\n\n\"Kun isäni sai kuulla sen, tunsi hän sääliä aavetta kohtaan ja\nlupasi hänelle menevänsä seuraavana yönä yhdentoista ja kahdentoista\nvälillä vuorelle ottamaan ulos aarteen. Hän piti sanansa:\nseuraavana yönä läksi hän määrättyyn aikaan vuorelle. Avaimen\nhän löysi helposti; se loisti ruohikossa aivan kuin olisi ollut\ntehty paljaista kiiltomadoista. Hän otti sen ja pisti sen vuoren\nseinässä olevain suurten rautaporttein avainreikään. Mutta samassa\nmuistui hänen mieleensä, että kenties ihmisten häijy vihollinen\nsaisi hänet valtoihinsa, heti kun sellainen vääryydellä koottu\naarre tulisi hänen käsiinsä. Hän alkoi pelätä sitäkin, että oli\njoutunut paholaisen virittämiin ansoihin. Monta kertaa jo oli tämä\ntullut eri valepuvuissa hänen luokseen tarjoamaan palveluksiaan,\nluonnollisesti vaan saadakseen hänet puolelleen. Isä veti avaimen\nlukosta, heitti sen kauas pois ja kiiruhti tiehensä, minkä kerkesi.\nSilloin hän kuuli takaansa valittavaa ääntä. Se oli aave, joka tuli\njuosten hänen jälessään ja rukoili niin liikuttavasti, että hän\nkääntyisi takaisin ja täyttäisi lupauksensa; oli vielä neljännestunti\nkeskiyöhön -- kaikki onnistuisi niin hyvin. Mutta isä ei tahtonut\nkuulla takaisin kääntymisestä ja sanoi sen aaveellekin, joka alkoi\nitkeä ihan surkeasti. 'Voi minua onnetonta', valitti se, 'silloin\ntäytyy minun yhä edelleen odottaa vapauttamistani, kunnes tänne tulee\nlintu lentäen vieraasta maasta, ja se pudottaa tänne siemenen, ja se\nsiemen kasvaa puuksi, ja joku kaataa sen puun ja tekee siitä kätkyen,\nja lapsi, joka on maannut kätkyessä, tulee täysikasvuiseksi. Silloin\nvasta saan minä oikeuden aarteeseen ja voimaa vapauttaa itseni.'\"\n\n\"Eikö isänne koskaan katunut sitä, ettei tehnyt, kuten aave pyysi?\"\n\n\"Ei koskaan. Kun hän kertoi siitä meille, ja meitä säälitti\naave, oli hänellä aina tapana sanoa: 'Hän kärsi, mitä hän oli\nansainnut. Jokaisen täytyy kestää osansa sekä tässä maailmassa että\nijankaikkisuudessa. Minkä tähden Kristus muuttui ihmiseksi ja otti\nkärsiäkseen vaikeimmat kärsimykset, ellei sanoakseen ja näyttääkseen\nmeille, miten meidän on käyttäydyttävä ja tehtävä ansaitaksemme\nJumalan rakkauden ja taivaan autuuden?' -- Mutta aurinko, näen mä,\nalkaa mennä mailleen. Kunhan olemme juoneet kahvia, täytyy meidän\nmennä ylös katsomaan Betlehemiä, ettei tule liika pimeä.\"\n\n\"Enkös tosiaankin ollut vähällä unohtaa, mitä varten tulimme tänne,\nniin ihmeellisiä asioita olette kertonut minulle, ukkovaari!\" sanoi\nMrakot muori kehuttuaan asianmukaisesti Enefan kahvia.\n\nJos Mrakot muori olikin ollut unohtamaisillaan heidän asiansa, niin\noli hänen poikansa tehnyt sen täydellisesti. Mutta syynä siihen eivät\nolleetkaan ukkovaarin kertomukset, vaan hänen poikansa tyttären\npuhuvat silmät. Otik heräsi kuin unesta, kuultuaan mainittavan\nBetlehemiä.\n\nMutta kun hän sitten seisoi ylhäällä seimien edessä, joita eivät\nminkään teaatterin ihanuudet olleet voineet haihduttaa hänen\nmielestään -- silloin unohti tohtori kaikki muut, yksinpä Enefankin,\nja muuttui uudelleen lapseksi.\n\nHän tunsi taas jokaisen esineen, jokaisen olennon: täällä tytön, joka\nammensi _oikeaa_ vettä kaivosta, tuolla Herodeksen sotilaat, joiden\nverenhimo oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla. Entä pikku Jesus\nlapsi sitten pienessä kullatussa kätkyessään, jota neitsyt Maaria\nheilutteli! Millä riemulla hän olikaan ajatellut pientä, kullatussa\nkätkyessä makaavaa lasta joka kerta kuin hän oli ollut siivo eikä\npahoittanut muorin mieltä! Hän muuttui lapsuutensa paratiisiin,\nihanien, viattomien muistojen taivaaseen, ja kyyneleet täyttivät\nhänen silmänsä ja vierivät alas hänen poskipäitään pitkin -- kenties\nensi kerran hänen tästä paratiisista lähdettyään.\n\nKun isoisä näki hänen mielenliikutuksensa, sai hänkin kyyneleet\nsilmiinsä. Nyt vasta aikoi hän suoda tohtorille Enefaa,\nsydänkäpystään, jota hän oli kasvattanut sellaisella rakkaudella ja\nhellyydellä, samalla kun hän itse oli seisonut haudan reunalla, katse\nluotuna ijäisyyteen, johon hänen oli kohta astuttava.\n\n\"Kaikki on mielessäni; noita kolmea taulua en vaan voi muistaa\",\nsanoi tohtori keskeyttääkseen äänettömyyden ja koettaakseen salata\nliikutustaan, \"kukaties ne eivät olleet täällä minun kotona\nollessani?\"\n\n\"Olivat, kyllä ne olivat\", vastasi isoisä. \"Mutta ne kai eivät\nhuvittaneet teitä niin paljon kuin Betlehem, ja siitä syystä te\nette ole pitänyt niitä muistissannekaan. Ne ovat riippuneet täällä\nenemmän kuin sata vuotta. Eräs meidän esi-isistämme maalautti ne\nkaikkein syntisten lohdutukseksi. Ensimäinen kuvaa Magdaleenaa, kun\nhän tapasi Kristuksen puettuna puutarhuriksi hänen ylösnousemisensa\njälkeen. Tämä on Pietari, kun hän kielsi Kristuksen, ja tämä Sakeus,\nkun hän istui puussa nähdäkseen paremmin vapahtajan. Koska portto,\nvalehtelija, joka kielsi Herramme, ja publikaani, jota koko maailma\nhalveksi, löysivät armon vapahtajan edessä, niin ei kenenkään ihmisen\ntarvitse epäillä pelastustaan. Kaikki, jotka katuvat sydämmestään,\nsaavat syntinsä anteeksi.\"\n\n\"Ja mitä nämä vastapäisellä seinällä olevat merkit tarkoittavat?\"\nkysyi Mrakot muori, osottaen aivan täyteen töherrettyä seinää.\n\n\"Se on minun kalenterini.\"\n\n\"Teidän kalenterinne, ukkovaari? Miten se voi olla mahdollista? Minä\nen totta totisesti ymmärrä hitustakaan, mitä siihen on kirjoitettu.\"\n\n\"Ja kuitenkin se on niin monasti auttanut minua antamaan teille\nhyviä neuvoja! Mutta se ei ole koko vuodeksi, ainoastaan kahdeksi\nkuukaudeksi. Ensimäisestä päivästä joulukuuta viimeiseen päivään\ntammikuuta panen minä muistiin ilmat. Jos on lumisadetta, teen minä\nviivan, jonka päälle vedän ristin. Jos on kaunis ilma, teen minä\nmyöskin viivan, mutta panen pienen ympyrän sen viereen; se tarkoittaa\naurinkoa. Jos on sateista, piirustan minä pieniä pisteitä viivan\nympärille. Sellainen ilma kuin on joulukuussa, sellainen tulee\nkesäkuussakin heinäntekoaikana, ja tammikuussa ovat ilmat samanlaiset\nkuin elokuussa viljaa korjatessa. Jos joku tulee minun luokseni\nelo- tai heinänkorjuuaikana kysymään, minkälaisia ilmoja on tulossa --\nvakaisia tai epävakaisia --, silloin minä tulen tänne ylös katsomaan,\nja sen jälkeen minä voin vastata hänelle täsmälleen oikein.\"\n\n\"Onpa hyvä, että meillä on teidät, ukkovaari\", sanoi Mrakot muori, ja\nsanat tulivat hänen sydämmensä pohjasta. \"Miten kävisikään, jos te\nmenisitte pois, eikä kukaan pitäisi meille kalenteria!\"\n\n\"Oh, jos Herramme mielestä tarvittaisiin sellaista laittaisi hän\nkyllä niin, että joku toinen tekisi sen\", vastasi isoisä. \"Muutoin ei\nteidän pidä luulla, että juuri se on tarpeellisin kylväessä ja eloa\nkorjatessa; vuodentulo riippuu niin paljon muustakin kuin ilmasta --\nottamatta tietysti lukuun maata ja kaikkea muuta sellaista. Ennenkun\nte kylvätte esimerkiksi, katsotte kai aina, että siemenet ovat\nkostutetut pyhällä vedellä, ettekä kai unohda kirjoituttaa tielle,\njosta lähtee ensimäinen vako: J.N.R.K. se on: Jesus Natsarealainen,\njuutalaisten kuningas? Otra teidän on pantava tuhkaan, kaura mutaan:\ns.o. otra on teidän kylvettävä kuivalla ilmalla, kaura kostealla.\nPerunat on teidän pantava viikon lopulla, kun on ollut vakainen sää,\neikä koskaan iltapäivällä, vaan edeltä puolisen, mieluimmin kymmenen\nja kahdentoista välillä. Jos tahdotte kauniita kaalia, jotka nousevat\npian taimelle, täytyy teidän antaa niille 'lähtösutkaus', ennenkun\nkylvätte sen, s.o. teidän on kaadettava vähän paloviinaa niiden\npäälle... Mutta kaiken tämän te tiedätte tietysti jo ennestään? Minä\nolen sanonut sen teille niin monasti ennen.\"\n\nJa vanhuksen äänessä oli ikäänkuin hiukkasen kaipausta. Ei mistään,\nmikä koski elonkorjuuta ja kylvämistä ja 'vanhoja merkkejä', hän\nvoinut koskaan puhua kyllikseen. Onneksi oli Mrakot muori yhtä\nhuvitettu näistä asioista kuin hänkin.\n\n\"Ei, ei\", vastasi hän innokkaasti. \"Te tiedätte niin paljon, että\nvaikka minä saisin kuulla sen sata kertaa, en minä kuitenkaan koskaan\nmuista puoliakaan. Jatkakaa te vaan; minä koetan panna kaikki oikein\nmieleeni.\"\n\n\"Sen te kyllä muistatte, miten teidän on risuitettava herneitä\",\njatkoi ukkovaari, \"ja että teidän on aina pantava lasipalanen\nyhteen risuun, silloin kun hernekukat puhkeavat, sillä muutoin ne\neivät saa olla rauhassa keijukaisilta, kun ne koristelevat itseään\ntanssiin. Ja miten te menettelette rottien suhteen eloaitassa? Te\ntiedätte tietysti, että teidän, päästäksenne niistä erillenne, on\npalmusunnuntaina tehtävä risti siunatuista kissankäpälistä ja pantava\nne aittaan, sillä ne säikäyttävät niitä eläviä pahemmin kuin mikään\nmuu. Ei kai kukaan emäntä unohtane sitäkään, että hänellä pitää aina\nolla kotona pyhää vettä, rikkihappoa, laakerimarjoja ja suolaa sekä\ntuhka 'juutaskakusta', joka hänen on pitkänäperjantaina poltettava\nuunissa. Tuhka on hänen ripotettava pelloille ja puutarhan puille;\nsilloin ei tule mitään lehtimatoja. Suolaa on hänen pantava muutamia\nrakeita maitoon, sillä silloin se ei koskaan happane. Laakerimarjoja\non hänen sekoitettava vasikan ensimäiseen ruokaan, sillä silloin\nse tulee lihavaksi ja suureksi. Kun te erotatte vasikan lehmästä,\npitää teidän nykäistä muutamia karvoja sen päästä ja sekoittaa\nlehmän ruokaan; silloin se ei ikävöi vasikkaa. Pyhää rikkihappoa on\nteidän kovina myrskyinä pantava uunille; se suojelee tulipalolta.\nPitkänäperjantaina ei teidän pidä koskaan lainata mitään keltään\nihmiseltä, sillä silloin te pian tulette köyhäksi. Teidän pitää myös\naina sinä päivänä mennä kirnuinenne purolle, panna se vettä täyteen\nja kirnuta vettä yhtä kauan kuin te tavallisesti kirnuatte voita;\nsitten pitää teidän kaataa se uudelleen puroon, ja silloin te saatte\nolla rauhassa kaikilta taikatempuilta, sillä juokseva vesi vie ne\npois...\"\n\nJa niin jatkoi ukkovaari loppumattomiin, ja Mrakot muori kuunteli\naina yhtä halukkaasti.\n\nTarpeellisista selityksistä muuttui ukko puhumaan taivaankappalten\nvaikutuksesta maahan ja ihmisiin. Mrakot muori pisti silloin tällöin\njoukkoon muutamia muistutuksia ja myönnytyksiä.\n\nJos Mars hallitsee taivaalla, tulee tautinen vuosi, ja silloin on\nihmisten parasta pitää oikein hyvä huoli itsestään, perheestään,\nkarjasta, hedelmäpuista ja muista omaisuuksistaan. Sellaisina vuosina\nsattuu väliin niin kauhea kuivuus, että metsät syttyvät itsestään\ntuleen. Sitä paitsi voi kyllä syntyä kuivuus muistakin syistä,\nesim. jos täyttää kuolleen päänalusen heinäin sijasta höyhenillä;\nsilloin ei sada ainoatakaan tippaa, ennenkun höyhenet ovat mädänneet\nmaassa. Väliin voi myös ihmisten ahneus olla syynä kuivuuteen; kun\nmaanviljelijä tahtoo saada hyvän hinnan viljastaan, on hänellä tapana\njoskus, jos hän on ilkeä, kaivaa leipäkakku maahan. Kuivuutta kestää\nsilloin siksi, kunnes joku kaivaa kakun ylös ja polttaa sen tuhaksi.\nJos Saturnus hallitsee koko vuoden, niin käy hyvin huonosti. Se on\nturmiota tuottava taivaankappale, ja onpa onni, että sen ja maamme\nvälillä on niin monta tähteä, muutoin olisi tämä jo aikoja takaperin\nmennyt aivan pilalle. Jos aurinko on kuningattarena taivaalla, tulee\nylenpalttisuus vallitsevaksi maan päällä ja kaikki onnistuu ihmiselle\nhyvin; sitä vastoin syntyy helposti kuumetauteja: lavantautia,\nrokkoa, ruusua. Jos kuu on herrana, tapahtuu päinvastoin; silloin\nkiusaa ihmisiä kylmettymiset, nuha ja yskä, sillä sen vallalla\nollessa on luonto kylmää ja kosteaa. Kuusta tulevat kaikki sateet\nja rakeet, kaikki kaste ja sumu; se lähettää kosteutensa ensin\nJeshtshediin, ja siltä vuorelta virtaa sitten vesi ympäriinsä.\nMerkurius ei vahingoita ihmisiä; lapsista, jotka, syntyvät hänen\nvuotenaan, tulee aina ymmärtäväisiä ja hyväluontoisia. Venuksen\nherruuden aikana vallitsee ilo maan päällä; rakkaus ja onni viihtyvät\nihmisten joukossa, eikä minäkään vuonna vietetä niin monia häitä\nkuin silloin. Jupiter tuo myrskyjä, rajuilmoja, maanjäristyksiä ja\nmuita vaikeita tapahtumia, mutta muutoin on sen vuosi onnellista, ja\nihmisillä on aina kylliksi rahoja... J.n.e., j.n.e. kunnes ei isoisä\neikä Mrakot muori jaksaneet enää.\n\nSillä aikaa olivat tietysti nuoret toimessa omalla tahollaan.\nPalattuaan tupaan, oli Enefa asettunut ikkunan viereen, ja tohtori\noli silmänräpäyksessä seurannut hänen perässään.\n\nAurinko oli juuri mennyt mailleen, hämärä peitti vähitellen maan, ja\ntaivaalle nousi kuu kirkkaana ja loistavana, aivan kuin olisi ollut\npuhtainta hopeaa.\n\n\"Ah, katsokaa kuuta, miten kaunis se on!\" huudahti Enefa\nlapsellisella ilolla; niin onnellinen kuin tänään hän ei ollut\ntuntenut olleensa koskaan ennen elämässään. \"Sillä on aina sellainen\ntekeminen, ennenkun se pääsee vuortemme yli; mutta, sitten se\nmeneekin aivan toisella vauhdilla! Mutta kuuletteko, kuuletteko,\nmiten Jeshtshedin metsät humisevat? Mitähän ne sanovat toisilleen?\nYmmärtävätköhän nekin toisiaan, samoin kuin me ihmiset ymmärrämme\ntoisiamme? Varmaankin; kaikki luonnossa ymmärtää omaa lajiaan, kukka\nymmärtää kukkaa, lintu lintua, ihminen ihmistä... Mutta mikä teitä\nvaivaa? Vapisettehan te -- ja minkä tähden te katsotte minuun niin\nomituisesti?\"\n\n\"Minua ei vaivaa kerrassaan mikään!\" kuiskasi Otik, puristaen\nkiihkeästi Enefan kättä, joka lepäsi ikkunalaudalla. \"Tulin vaan\najatelleeksi sinun esi-isääsi, kuuluisaa lääkäriä, joka pakeni\nkuninkaallisen linnan joutavista huveista ja hemmottelevasta\nylellisyydestä ja rakensi, itselleen majan erämaahan ja asui siellä\nsen kanssa, joka vaatimattomuudellaan ja hyveillään miellytti häntä\nmonta kertaa enemmän kuin kaikki hovin mielistelevät kaunottaret...\nJa minun mielestäni hän oli maailman viisain mies!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Jos ette keksi parempaa huvitusta täällä vuoristossamme, niin\npistäytykää tänne ja rupatelkaa jonkun aikaa meidän kanssamme\", sanoi\nisoisä tohtorille, kun tämä heitti jäähyväisiä Betlehem-käynnin\njälkeen. Selvää on, ettei tohtori kutsuttanut itseään kahta kertaa.\nJoka päivä tuli hän vierailemaan metsänrajaiseen pieneen mökkiin.\n\nHän ei ollut koskaan käynyt missään sellaisella ilolla, ei koskaan\ntuntenut itseään niin onnelliseksi, eikä hän ollut missään viihtynyt\nniin hyvin kuin siellä. Joka kerta kuin hän astui kynnyksen yli,\nvaltasi hänet sama rauhan ja levollisuuden tunne, jonka hän oli\ntuntenut ensi käynnillään, ja joka oli silloin ollut hänelle aivan\nuusi ja outo. Siihen tuli lisäksi se, että Enefa tervehti häntä aina\nniin ihastunein katsein, aivan kuin itse maailman pelastaja olisi\nastunut matalaan tupaan.\n\nYksinpä isoisäkin alkoi voittaa entiset epäluulonsa, nähdessään,\nmiten vaatimattomasti tohtori käyttäytyi, ja hän sanoi häntä aina\nkohteliaasti ja ystävällisesti tervetulleeksi. Jenik ainoastaan pysyi\nkiinni vihamielisyydessään tohtoria kohtaan ja luikki useimmiten\ntiehensä, heti kun näki hänen tulevan. Ellei hän voinut paeta,\nistuutui hän johonkin nurkkaan ja näki mieli synkkänä, miten isoisä\nkäyttäytyi yhä ystävällisemmin ja ystävällisemmin \"tuota Pragilaista\"\nkohtaan. Se, että sisar luotti tohtoriin ja ihaili häntä, saattoi\nhänet vielä pahemmalle tuulelle; sydämmensä syvyydessä jumaloi hän\nuhkeaa, ylpeää sisarta, eikä hän sietänyt ajatusta että sisarta \"tuo\nmuuan vetäisi nenästä\". \"Odotahan vaan\", uhkasi hän usein Enefaa,\n\"jonakin kauniina päivänä saat vielä nähdä, minkä lajinen ihminen hän\non, ja silloin sinä kadutkin, ettet pysynyt hänestä erilläsi samoin\nkuin minä.\"\n\nEnin piti isoisä tohtorista siitä syystä, että tämä kertoi niin\npaljon kummallisia asioita. Päivät pääksytysten kertoi Otik hänelle\nja Enefalle kaikista vieraista maista ja kaupungeista, joita hän\noli nähnyt setänsä seurassa ja joiden teaatterit eivät koskaan\nolleet saattaneet häntä unohtamaan isoisän Betlehemiä. Usein putosi\npuukko vanhuksen kädestä ja neula Enefan sormista heidän kuullessaan\nkaikkia näitä tuntemattomia ihmeitä -- Lontoosta ja Pariisista,\nitaalialaisista kaupungeista, jotka olivat meren rannalla, ihanpa\nitse meressäkin tai tulta purkavien vuorten juurella.\n\nKun Otik huomasi heidän suuren ihmettelynsä ja sammumattoman\nhalunsa saada kuulla enemmän, mietti hän koko päivät, mitä kertoisi\nseuraavalla kerralla, joka voisi ihmetyttää ja huvittaa heitä.\n\nMutta ei viipynyt kauan, ennenkun tohtori alkoi lähteä tuvasta\nainoastaan puoleksi mielellään, usein melkein tyytymättömänä. Eihän\nhän mennyt sinne huvittamaan ukkovaaria, vaan tyydyttämään omaa\nsydäntään, mutta asiain näin ollen hän ei saanut koskaan tavata\nEnefaa yksinään edes neljännestuntia eikä hänellä ollut koskaan\ntilaisuutta puhua hänen kanssaan ystävällisesti ja suoraan. Mitä\nhyötyä hänellä oli siitä, että sai joka päivä nähdä hänet ja olla\nkokonaisia tunteja hänen läheisyydessään? Enefa oli Otikin paljoa\nenemmän siihen aikaan, kun hän tuli tämän luokse ja luki tohtorille.\n\nJa taas hän alkoi kiukutella Enefalle -- nyt siitä syystä ettei\nEnefakin ikävöinyt häiritsemätöntä yhdessä oloa eikä koettanut\nhankkia heille tilaisuutta kohdata toisiaan kahdenkesken. Kerran\nhän valitteli sitä Enefalle, kun isoisä oli mennyt hetkeksi\nulos katsomaan, oliko tuuli kääntynyt, mutta Enefa vastasi niin\nviattomasti, ettei hän voinut virkkaa sanaakaan. \"Te voitte sanoa\nkaikki, mitä tahdotte isoisän läsnä ollessa\", sanoi Enefa. \"Minä en\nsalaa häneltä mitään.\"\n\nVäliin valtasi hänet kotiin tultua sellainen ikävä Enefaa, aivan\nkuin hän ei olisi nähnyt tyttöä kuukausiin. Hän hiipi silloin salaa\ntakaisin mökille ja kuleksi pisteaidan ulkopuolella, toivoen että\nEnefa tulisi hetkeksi puutarhaan; Enefahan \"oikoi selkäänsä\" niin\nmielellään päivän työn päätyttyä. Mutta hän ei tavannut tyttöä siellä\nkoskaan. Kuitenkin hän seisoi kärsivällisesti pisteaidan luona,\nsillä voihan sattua, että Enefa tuli ikkunaan katsomaan, miksi koira\nhaukkui; mutta ei se tehnyt sitäkään. -- Muutaman kerran hän oli\nhuomaavinaan, että jokin olento vilahti Enefan ikkunassa; paikalla\nhän hyppäsi pisteaidan yli, hiipi ikkunan luo, naputti hiljaa ruutuun\nja kuiskasi hiljaa mutta selvästi Enefan nimen. Mutta ei kuulunut\nainoatakaan ääntä vastaukseksi.\n\nOtikin täytyi aina palata kotiin pettynein toivein.\n\n\"Tätä minä en jaksa enää kestää!\" virkkoi hän taas, mitatessaan\nhuoneensa lattiaa pitkillä askeleilla. \"Enkä minä voi enää nähdä\nsitäkään, miten minun jumaloimani täytyy ommella vaatteita\nansaitakseen leipänsä. Jotain täytyy tehdä.\"\n\nMutta hän ei koskaan selvittänyt itselleen, mitä piti tehdä. Heti\nkun hän oli tullut siihen, peräytyi hän aina kauhistuneena. Otikista\noli tuntunut siltä, kuin Enefan esi-isä olisi ollut maailman viisain\nmies, kun oli paennut kuninkaitten saleja ja niiden komeutta ja\nylellisyyttä, ja sillä hetkellä kun hän oli sanonut sen Enefalle, oli\nhän todellakin tarkoittanutkin sitä ja oli aikonut varmasti seurata\nesimerkkiä. Mutta voi! -- ihminen ei viisastu yhtenä päivänä. Tohtori\nMrakot, tämä luonnon ja ihmisten pilaama, hemmoittelema suosikki sai\nkokea, että sellaiseen tekoon tarvittiin sielunvoimia ja lujuutta\nenemmän kuin oli aluksi luullutkaan. Ensi kerran elämässään joutui\nhän oikeaan sotaan, ensi kerran kutsui hän voimiaan avuksi. Hän\nhuomasi silloin, että nämä makasivat ja uinuivat jossain sielun\nkaukaisessa sopukassa. Ne eivät heränneet hänen aroista huudoistaan.\n\nOtikille kävi samoin kuin käy kolmelle neljäsosalle ihmiskuntaa;\nhän tahtoi olla onnellinen, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta\nvarmistaa teolla onneaan. Hän rakasti todellakin Enefaa siten,\njoten hän ei ollut koskaan vielä rakastanut ketään, mutta yksinpä\nEnefankaan läheisyydessä hän ei tuntenut sitä inhoa maailman\nturhuuteen ja hulluuteen, jota hän luulotteli tuntevansa. Hän oli\nsyvemmällä liejussa kuin hän itse luulikaan. Vaikka hän käsitti\ntäydellisesti Enefan arvon ja oli äärettömästi kiintynyt hänen\nkauneuteensa, peräytyi hän yhä ajattelemasta avioliittoa hänen\nkanssaan. Hänkö, jolle menemistä olisi pidetty Pragin parhaimpana\nnaimakauppana ja joka otettiin ilolla vastaan ylhäisimpiin\nkotiin, joissa oli naimaikäisiä tyttäriä, hänkö yhdistäisi\nkohtalonsa köyhän talonpoikaistytön kanssa! Miten hänen tuttavansa\nkohauttaisivatkaan hartioitaan ja nauraisivat hänelle, miten häntä\npilkattaisiin ja ivailtaisiin kaikkialla, missä hän oli ennen\ntavannut kohteliaisuutta, ihailua ja kunnioitusta! Auttamattomasti\nja kerrassaan työnnettäisiin hänet alas korkeudesta, johon suosittu\nasema ja hänen oma rakastettavaisuutensa oli hänet saattanut.\n\nNämä ajatukset olivat hänestä yhtä sietämättömiä kuin Enefasta\neroaminen, ja joka päivä tuli taistelu hänen rakkautensa ja\nyhteiskunnallisten ennakkoluulojen välillä yhä kiihkeämmäksi.\n\nEnefa ei huomannut mitään eikä aavistanut, miten hänen ihanteensa\ntaisteli ja kamppaili, ja miten tämä turhaan koetti tulla\nratkaisevaan päätökseen. Hän oli onnellinen, täydellisesti ja\naivan onnellinen, eikä hänen johtunut koskaan mieleensä ikävöidä\nmitään enempää kuin mitä nykyisyys antoi hänelle. Saihan hän joka\npäivä nähdä tohtorin, tohtori käyttäytyi häntä kohtaan kuin itse\nhyvyys, hän tunsi, että Otik piti hänestä, hän sai kuunnella Otikia\nsamoin kuin Martan sisar Maria kuunteli herraansa ja mestariansa.\nTulevaisuutta hän ei ajatellut; hänen toiveensa eivät ulottuneet\nkauemmaksi kuin mitä hänellä jo oli. Hän nautti täydellisesti\nnykyisestä onnestaan.\n\nKerran kysyi isoisä, mistä tohtori piti enin kaikesta, jota hän oli\nnähnyt matkoillaan.\n\nTohtori mietti hetkisen ennen vastaamistaan. Sen jälkeen hän sanoi,\nkatsoen merkitsevästi Enefaan:\n\n\"Jos olen suora, niin on se meidän Jeshtshedimme, joka on huvittanut\nminua kaikista enin. Kaikkialla muualla minä olen kohdannut uusia\ntuntemattomia maailmoja; täällä minä olen tavannut jäännöksen\nvanhasta, unohdetusta. Kuullessani muorin puhuvan mietteistään,\nteidän, isoisä, ennustavan ilmoja ja muita tapahtumia tai\nonnettomuuksia, Enefan lukevan sairaille j.n.e. -- silloin muuttuu\nminulle entisyys ikäänkuin eläväksi, ja minä siirryn ajatuksissani\nmonta vuosisataa taaksepäin. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi mennyt\naivan vasta se aika, jolloin esi-isämme läksivät alkuperäisestä\nkodistaan, vaelsivat tänne vuoristoon ja rakensivat tänne majansa.\nHe ajattelivat ja luulivat aivan samoin kuin tekin maailmasta ja\nkaikista näkyvistä ja näkymättömistä olennoista; te kannatatte\nheidän mielipiteitään, tapojaan ja mielialojaan. Tuntuupa minusta\nsiltäkin, kuin te itse tietämättänne olisitte ottaneet heidän\nvelvollisuutensa ja tehtävänsä. Esi-isillämme oli velvollisuutena\nvartioida rajametsiä, jotka ulottuivat täältä Saksiin ja Preussiin\nsaakka. Vaikka te olette satoja vuosia olleet pelkkäin vierasten ja\nvihamielisten kansanainesten ympäröimänä, ette te ole kuitenkaan\nantaneet niiden tähän saakka paljoa tunkeutua tänne, vaan olette\ntietämättänne, mutta kestävästi ja sitkeästi pysyneet tavoissanne,\ntottumuksissanne ja mielipiteissänne. Ja sillä tavoin te olette yhä\nedelleen vartioineet ja suojelleet tshekin kansan ikivanhoja rajoja.\"\n\nNiin halukkaasti kuin sillä kerralla ei ukkovaari ollut vielä koskaan\nkuunnellut tohtoria. Hän teki hänelle kysymyksen toisensa jälkeen,\nja enin kaikista huvitti häntä saada tietää, mistä nämä vanhat\ntshekit olivat tulleet, olivatko he uskoneet Jumalaan, ja millä\ntavoin he olivat hankkineet elatuksensa. -- Niin vanha kuin hän\nolikin, vakuutti hän sitten, aikoi hän vielä kerran nousta Horekille,\nvuorenkukkulalle, jonka hän näki ikkunoistaan, ja jossa oli kasassa\njoukko kiviä. Otik tiesi nimittäin, kertoa, että ne olivat jätteitä\nmuutamasta linnasta, jossa mainitut rajavartijat olivat seisoneet\nja vakoilleet, oliko mitään epäiltävää näkyvissä, jossa he olivat\nrukoilleet jumaliaan, ja jonne he olivat piilottaneet vaimonsa ja\nlapsensa, silloin kun vihollinen oli tunkeutunut heidän maahansa ja\nkoettanut tulella ja miekalla hävittää heitä.\n\nSinä iltana ei Otik voinut ollenkaan kertoa kylliksi, hänen täytyi\npuhua yhtä mittaa, ja lopulta hän tunsi voimansa olevan ihan lopussa.\nOnneksi alkoi pimetä, ja isoisä kiiruhti ulos katsomaan, laskeutuiko\naurinko pilviin; siinä tapauksessa saatiin odottaa myrskyä yöksi.\n\n\"Aina ja alati täytyy minun kuunnella omaa ääntäni\", puhkesi tohtori\nvalittamaan ukkovaarin mentyä, \"enkä saa koskaan kuunnella sinun,\nEnefa. Ah, missä on nyt se aika, jolloin sinä tulit luoksemme ja\nkerroit minulle esi-isiesi kohtaloista? Sano, Enefa, milloin istut\nja kerrot minulle vanhoja taruja, samoin kuin silloin -- minulle,\nminulle yksinäni? Milloin minä saan hallita sinua kokonaan,\ntarvitsematta vaivautua vieraista katseista ja niiden läsnäolosta?\"\n\n\"Miten minä uskaltaisin enää jutella vanhoja kertomuksiamme, saatuani\nkuulla, miten paljon kaunista ja ihmeellistä te olette nähnyt ja\nkuullut!\" huudahti Enefa. \"Minua ihan hävettää, että olen koskaan\nkertonut niistä teille, vaikka te hyvyydessänne sanotte kuuntelevanne\nniitä mielellänne.\"\n\n\"Voit olla aivan vakuutettu, että minä sitä tarkoitankin. Ne ihmiset,\njoista sinä kerrot, ovat toisenlaisia ihmisiä kuin ne, joiden\njoukossa minä olen elänyt; sinun maailmasi on kauniimpi, parempi,\ntäydellisempi kuin minun. Ah, pysykäämme sinun maailmassasi. Siitä\nvirtaa lämpö, joka tunkeutuu minun sydämmeeni ja sieluuni ja, täyttää\nne kirkkaimmalla päiväpaisteella. Minun maailmassani sitä vastoin\nvallitsee talvipakkanen, joka väliin saattaa jähmettymään ihmisen\njääksi. Vasta sinun luona ollessani minä tunnen miten kylmä ja pimeä\non ulkona muiden luona. Niin, kaikki on siellä turhaa, josta minä\ntulen; ainoastaan sinussa, Enefa, on totuus, ainoa, suuri totuus!\"\nJa Otik tarttui Enefan käsiin ja katsoi hänen suuriin, säihkyviin\nsilmiinsä.\n\n\"Siten ei teidän pitäisi sanoa!\" huudahti Enefa moittivasti.\n\"Olisipa kaunista, ellei totuutta olisi muissa kuin minussa! Sitä\non kaikissa, se on vaan nukuksissa muutamissa. Minussa puolestani\non isoisä aina koettanut herättää sitä ja kehoittanut minua aina\ntoimimaan sen äänen mukaan. Jos sen on herättävä kaikissa, täytyy\nsyntyä joku, joka ilmoittaa sen ja huutaa mahtavalla äänellä samoin\nkuin ennen Kristuksen apostolit paatuneille ja välinpitämättömille:\n'Nostakaa katseenne, tässä on teidän johtotähtenne, te jumalattomat\nja soaistut, jotka ette ole tähän saakka nähneet Jumalan valkeutta!\nSeuratkaa sitä alati silmillänne; se on johtava teitä, niin että\nlopulta huomaatte tämän valkeuden. Tähän saakka te olette pitäneet\nnautintoja ja kultaa elämänne päämääränä -- tulkaa vihdoinkin\njärkiinne, karkoittakaa eksyttävä pimeys sydämmistänne ja nostakaa\nkatseenne sinne, mihin minun käteni neuvoo: se neuvoo teitä\nrakastamaan veljiänne, rakastamaan hyvää, se neuvoo siihen pöytään,\njossa, jokainen saa oman osansa, jossa kaikki ovat toistensa\nvertaisia'... Mutta mitenkä minä uskaltaisin selittää teille, mitä\nteidän on sanottava ihmisille! Kun sopiva hetki tulee, kun te\nnäette, että sielut ovat valmiita kuuntelemaan ja seuraamaan teitä,\ntiedätte te kyllä, itse parhaiten, mitä teidän on sanottava heille.\nMilloin, voi milloin se hetki tulee, jota minä niin ikävöin? Minä\nikävöin, sillä minä tahdon, että koko maailma notkistaisi teille\npolvea, samoin kuin minä teen ajatuksissani... Mutta moni koettaa\nkyllä paetakin teitä, sillä minä huomaan yhä enemmän ja enemmän,\nettä ihmiset rakastavat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, ja että\nhe mieluimmin tahtoisivat, että olisi aina yö, ei koskaan päivä.\nVarmaankin saatte te, valon sotilas, puolustaa itseänne muillakin\naseilla kuin sanan miekalla -- ah, elkää saattako itseänne turhan\ntähden vaaralle alttiiksi! Totuudelle kuoleminen on jumalallista,\nmutta sille eläminen on myöskin suurta. Käyköönpä kuitenkin miten\ntahansa, tulkoonpa palkaksenne voitto tai kuolema -- se on kuitenkin\nvarmaa, että minun sydämmeeni on pystytetty alttari, josta ei kukaan\neikä mikään voi karkoittaa teitä.\"\n\nJa Enefa hyppäsi tuoliltaan, vaipui polvilleen tohtorin eteen\nja kohotti kyyneleiset kasvonsa ja ristiin pannut kätensä häntä\nkohti. Nyt vihdoinkin hän oli saanut sanoa tohtorille, mitä hän oli\nniin kauan miettinyt: että hänen sydämmellensä Otik oli puhunut\nsepittäessään \"Oikeutta ikävöivänsä.\"\n\nEi ole mikään niin rikas kuin rikas nuori mieli. Se antaa\nantamistaan, tuhlaavasti, kiihkeästi, sokeasti -- se antaa pois\nkauneimmat ajatuksensa, suurimmat, enin rakastetut unelmansa,\nja jokaisesta ajatuksesta, jokaisesta unelmasta, jonka se siten\nlahjoittaa pois, saa se kymmenkertaista ihanamman, suuremman ja\nkauniimman korvauksen.\n\nAlttari, jonka Enefa oli pystyttänyt tohtorille, oli hänen oma\ntekemänsä ja hänen omista rakennusaineistaan; tohtorin tehtävä oli\nollut siinä ainoastaan vastaanottava: ei turmella. Enefalla oli ollut\nniin äärettömän paljon annettavaa, niin paljon koottua rikkautta,\nettä hänen oli suorastaan täytynyt käyttää sitä sillä tavoin: hänellä\noli ollut määrätön varasto rakkautta uhrata, mutta ei ollut ketään\nsen vastaanottajaa; hänellä oli ollut tarve katsoa johonkin ylös,\nihailla jotain, eikä ukkovaari ollut osannut täyttää sitä kokonaan;\nsillä he olivat olleet liiaksi yhtäläisiä. Hän oli hautonut aatteita\nja tunteita, joille hän oli turhaan etsinyt holhojaa.\n\nSiten hänen ajatuksensa olivat joskus pysähtyneet naapurin poikaan,\nnuoreen mieheen, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan,\nja joka käytti niin monta, monta vuotta elämästään tietojen\nhankkimiseen. Mistä syystä hän mahtoikaan tehdä niin? Luonnollisesti\nsitä varten, että olisi sitten oppimattomain raukkain opettajana\nja apuna! Mitähän hän mahtoi oppia? Ah, varmaankin kaikkea, sillä\ntiesihän isoisäkin niin paljon, vaikkei hän ollut koskaan lukenut\n-- mitä sitten Mrakot muorin poika, jonka ei tarvinnut ajatellakaan\nmuuta kuin viisauden hankkimista! Ja äiti, joka niin usein valitteli\nhänestä! Miten hän voi tehdä sitä, kun poika kuitenkin oli pyhittänyt\nelämänsä ainoastaan kaikelle suurelle ja kauniille! Hän tarvitsi\nrahoja -- mitä sitten? Hän auttoi tietysti muita. Hän ei tahtonut\ntulla tervehtimään muoria -- mitä sitten? Hänellä ei luonnollisesti\nollut aikaa. Ja siten yltyi Enefa vähitellen puolustamaan tohtoria,\nja se, jonka puolta täytyy alituiseen pitää, se tulee meille\nrakkaaksi, samoin kuin kaikki, jonka puolesta taistelemme ja jota\ntunnemme suojelevamme.\n\nAskel askeleelta kasvoi tohtori siten kiinni hänen sydämmeensä\nihanteena, hänen oman itsensä täydellisenä, kirkkaana heijastuksena,\njolle hän tietämättään antoi kaikki ne ominaisuudet, kaikki tunteet\nja pyrinnöt, joita hän kunnioitti. Kauan oli tämä jumaloiminen arkaa\nja epäilevää ja ainoastaan puoleksi tunnustettua; sen jälkeen tuli\n'Oikeutta ikävöivä' aivan kuin sytyttävä kipuna. Siitä hän sai varman\nvakuutuksen olleensa oikeassa, se ikäänkuin antoi hänelle ikävöidyn\noikeuden antaa Otikille kaikki, kaikki...\n\nOtik ei muistanut 'Oikeutta ikävöiväänsä' eikä siitä syystä\nymmärtänyt Enefaa täydellisesti, mutta hän oli syvästi liikutettu.\nMaatessaan siinä hänen jalkojensa juuressa, kyyneleiset kasvot\nhäneen käännettyinä ja ihastunut, leimuava katse häneen luotuna,\nnäytti Enefa hänen mielestään tuhat kertaa kauniimmalta kuin ennen.\nJokaisesta Enefan sanasta huokui palavaa, melkeinpä yliaistillista\nrakkautta, ja ääni kuului jumalalliselta. Niin rakastettu hän ei\nollut koskaan voinut luulla olevansa.\n\n\"Niin, minä tahdon elää ja elänkin, mutta en kellenkään muulle kuin\nsinulle\", huudahti hän, nostaessaan ylös Enefan ja painaessaan häntä\nrintaansa vastaan. \"Sinä ansaitset sen, että minä pyhitän sinulle\nkoko elämäni ja kieltäydyn tähtesi kaikesta muusta; sellaista\naarretta, kuin se, minkä sinä lahjoitat minulle sydämmessäsi ja\nsydämmelläsi, ei löydy koko maan päältä. Tahdotko ruveta minun\nsuojelusenkelikseni, tahdotko ruveta kumppanikseni, omaksitunnokseni,\nvaimokseni?\"\n\nEnefa vastasi ainoastaan hiljaa huokaisten, irrottautui Otikin\nsylistä ja kiiruhti pieneen kamariinsa. Tällä taivaallisen onnen\nhetkellä täytyi hänen olla yksinään.\n\n\"Niin, hän tulee omakseni, hänen täytyy tulla omakseni\", kaikui ääni\nOtikin sydämmessä, hänen kävellessään kotiin päin ja kääntyessään\nvähän väliä katsomaan, eikö Enefa ollut tullut ulos etehisen\nportaille ja viitannut hänelle sieltä viimeistä jäähyvästiään. \"Sillä\nlailla kuin hän ei kukaan voisi rakastaa minua; ei ole suorastaan\nketään, joka enää ymmärtäisi rakastaa sillä tavoin. Oi, mikä onni,\nmikä ääretön autuus odottaakaan minua hänen rinnallaan -- ainoan,\njota olen milloinkaan rakastanut sydämmestäni! Pitäköön koko Prag\nminua narrinaan, ja naurakoon minulle kaikki sen pölkkypäät --\nsiksi kunnes tulen ja näytän heille vaimoni... Mutta sitä minä en\ntee heti; minä vihitytän itseni häneen kaikessa hiljaisuudessa,\nja sitten lähdemme pitkälle häämatkalle -- matkoilla hän oppii\npikemmin ja kokonaan sen, mitä minun vaimoni on välttämätöntä\ntietää. Lahjakkaisuudellaan ja synnynnäisellä hienoudellaan\nkäytöksessä ja käsityksessä voi hän vuoden kuluttua kilpailla kenenkä\nmaailman naisen kanssa tahansa ja olla Pragin hienoimpain salien\nkaunistuksena... Oi, miten onnellinen mies minä kuitenkin olen!\nMinulla ei ole ainoatakaan toivetta, ei ainoatakaan mielihalua --\nkaikki, kaikki ne ovat täytetyt!\"\n\nTohtori luuli varmasti sydämmensä lopultakin voittaneen täydellisesti\nkaikki ennakkoluulot. Mutta se vaan osotti, miten peräti vähän hän\nitse tunsi tätä sydäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen asti oli tohtori käynyt Podhaiskyllä aina iltapäivällä, eikä\nhän seuraavanakaan päivänä tahtonut tehdä tästä mitään poikkeusta.\nTunnit tuntuivat tietysti pitkiltä, mutta olihan hänellä kuitenkin\npäämaali odotettavana, ja sitä paitsi oli hänen päänsä nyt niin\ntäynnä ajatuksia, suunnitelmia ja tuumia -- sillä ei hän kuitenkaan\nollut niin kokonaan hetken lapsi, kuin hän joskus tahtoi näyttää --\nettä hänkin tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Luonnollisesti hän\naikoi antaa myöskin ukkovaarille ja äidilleen tiedon päätöksestään,\nmutta se oli hänen mielestään hyvin ikävä velvollisuus, josta syystä\nhän päätti siirtää sen ainakin huomiseksi. Hän tahtoi ensin vielä\nkerran puhutella Enefaa.\n\nTavallisuuden mukaan käytti hän aamupuolensa 'metsästämiseen',\njoka oli julkinen nimitys hänen tuumattomilla kuleksimisillaan\nmetsissä. Ja tänään voi otus olla jos suinkin vielä levollisempi kuin\ntavallisesti. Tohtori ei ajatellut mitään muuta kuin elämänsä suurta\nmuutosta, suurta, urhoollista päätöstä, jonka hän oli tehnyt. Väliin\nvaltasi hänet sellainen ääretön onni, että hän olisi tahtonut huutaa\nsiitä linnuille ja kukille ja puille; ja hän oli varma, että linnut\nonnitellakseen häntä olisivat visertäneet kovemmin, puut humisseet\nkuuluvammin ja kukat tuoksuneet suloisemmin. Väliin hän taas oli\ntäynnä mietteitä ja suunnitelmia, miten hän järjestäisi elämänsä,\nminne tekisi häämatkan, j.n.e., ja lopuksi valtasivat hänet välistä\nuudelleen tyhmät epäilykset, joutavat arvelut. Mutta ne tunteet hän\nvoi onneksi heti tukahuttaa.\n\nPäivällisen seutuun hän läksi kotia päin ja meni suoraan\nhuoneeseensa. Tultuaan kynnykselle, tervehti häntä kaikuva nauru,\nja äärimmäiseksi hämmästyksekseen, joka oli sitä paitsi perin\nvastenmielinen, huomasi hän kaksi ystäväänsä Pragista, jotka\nloikoivat hänen sohvallaan -- _Enefan_ sohvalla! Ne olivat iloisia\nveikkoja, joiden seurassa hän oli viettänyt monta hetkeä, ja jotka\nolivat kuuluneet niihin, jotka uutterimmin olivat turvautuneet hänen\nkukkaroonsa.\n\nNämä herrat olivat katsoneet hänen lähtöään tietysti kaikkea muuta\nkuin iloissaan, mutta he olivat lohdutelleet itseään sillä, että hän\ntulisi viikon kuluttua takaisin. Hänen siveyttä saarnaava äitinsä ei\nvarmaankaan voisi kahlehtia häntä enää siellä kaukaisessa erämaassa.\nSuureksi hämmästyksekseen huomasivat he erehtyneensä. Kului viikko\nviikon jälkeen, eikä kuulunut mitään Otikia. He kirjoittivat\nhänelle, mutta eivät saaneet vastausta; he kirjoittivat uudelleen\n-- mutta ei sittenkään mitään tietoja hänestä. Silloin he alkoivat\nruveta epäilemään, etteivät asiat olleet oikein. Kenties äiti\naavisti päällekirjoituksesta, keneltä kirjeet tulivat, ja salasi\nne häneltä, tai kenties hänen oli onnistunut saada Otik jättämään\nvirkamiesura mielestään ja jäämään hänen luokseen. Tämä viimeinen\nolisi ollut heille melkoinen pettymys. He päättivät itse matkustaa\nhäntä tervehtimään, vapauttaa hänet, jos hän todellakin oli äidin\nkahleissa, sekä viedä hänet riemulla takaisin Pragiin. Tässä heidän\npäätöksessään antoi heille innokkaasti tukea setä, joka useammasta\nkuin yhdestä syystä olisi tuntenut pettyvänsä, jos hänen entinen\nholhottinsa olisi tällä tavoin lopettanut uransa.\n\nNähtyään toverinsa sai Otik halun paeta, piilottautua heiltä. Hänestä\ntuntui, kuin hän vihannoivasta puutarhasta olisi astunut pimeään\nluolaan. Koko huoneen ilma tuntui hänen mielestään saastutetulta\nheidän siellä olostaan; runollisuuden, puhtauden ja pyhyyden,\njoka Enefan käynnistä saakka oli näyttänyt hänestä levänneen\nsiellä, olivat he karkoittaneet ainiaaksi sieltä. Ennen ei heidän\nkohtuullisesti löyhä siveellisyytensä ollut koskaan tuntunut\nvaivaavan häntä; hänen mielestään oli pääasia ollut se, että he\nolivat voineet valmistaa hänelle iloisen hetken, että he ottivat\nelämän yhtä iloiselta kannalta kuin hänkin; mutta nyt oli muute\nliiaksi suuri, juopa, liiaksi leveä.\n\nTottumus ja kasvatus olivat kuitenkin valtavammat kuin\nvastenmielisyyden ja inhon tunne. Hän tervehti heitä iloisesti\nhämmästyneen näköisenä. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään näyttää,\nettei hän ollut koskaan pyytänyt heitä tulemaan, että he olivat\ntulleet täydellisesti sopimattomalla ajalla, ja ettei varmaankaan\nmitkään ystävyyden tunteet olleet vietelleet heitä tänne, vaan\nainoastaan itsekkäät tuumat. Molemmilla heillä oli aina ollut häneen\nsuuri vaikutus, sillä heillä oli myrkyllinen, sujuva kieli ja he\npitivät itse kunniana tätä sujuvuutta, jota he uskottelivat muille\nlahjomattomaksi suoruudeksi ja rehellisyydeksi. Välttääkseen heidän\npurevaa ivaansa tai saadakseen heidän mieltymyksensä oli Otik monasti\ntehnyt sellaista, johon hän ei olisi muutoin koskaan tehnyt itseään\nsyypääksi, ja josta hän olisi maksanut paljon, jos olisi saanut sen\ntekemättömäksi. Mutta hänellä ei ollut kuskaan ollut voimaa vetäytyä\nheistä erilleen, jos hän joskus olikin toivonut voida tehdä siten; he\nolivat imeytyneet häneen kiinni kuin verimadot.\n\nTälläkin kertaa antautui Otik ystäväinsä vaikutukselle alttiiksi. Hän\npuhdisti itseään sillä, ettei hän ollut saanut heidän kirjeitään ja\npyysi heidät heti päivälliselle. Äiti, joka oli nähnyt hänen tulevan\nkotiin, oli lähettänyt Ankan tuomaan ruuan hänen huoneeseensa, ettei\nheidän tarvinnut vaivata itseään tulemalla alas. Hän ei pitänyt\npoikansa vieraista; hän aavisti heti, että Otik juuri heidän kanssaan\nkäveli useimmin Prsjikopilla ja että hän juuri heidän seurassaan\nhävitti enimmän rahoja.\n\nIstuuduttiin pöytään. Ystävät ottivat armollisesti vastaan\ntohtorin anteeksipyynnöt maalaisaterian yksinkertaisuudesta ja\ntarttuivat ruokiin hyvin halukkaasti, mutta eivät siltä antaneet\nniiden tukkia suitaan. He nauroivat ja laskivat leikkiä yhtenään\nja kertoivat milloin mistäkin, mitä oli tapahtunut, Otikin poissa\nollessa pääkaupungista. Niin ja niin monta naissydäntä, kertoivat\nhe tuttavallisesti toisilleen silmää iskien, oli särkynyt surusta\nhänen lähtönsä vuoksi, ja niin ja niin monta särkyi lisäksi, ellei\nhän lähtenyt heidän kanssaan takaisin kaupunkiin ja kiiruhtanut\nlohduttamaan niiden onnettomia omistajattaria.\n\nOtikin korvissa kuului tämä sisällyksetön lörpötys aluksi variksien\nraakumiselta satakieliä täynnä olevassa puistossa. Hänen mielensä\noli vielä täynnä eilispäivän suloisia muistoja, ja kauan ne\nolivat vallalla nykyisistä huonoista ja halpamaisista. Mutta kuta\nkauemman hän kuunteli raakumista, sitä tutummalta se kuului, hän\ntottui siihen uudelleen, ja ennen tunnin kuluttua hän palkitsi\nystäviensä sukkeluudet sydämmellisellä naurulla ja yhtyi itse heidän\niloisuuteensa.\n\nRuokalaji toisensa perästä tuotiin pöytään ja katosi vierasten\nnälkäisiin suihin, ja sama oli juomienkin laita. Lasia tyhjennettiin\nniin ahkerasti, ettei Anka saanut tehdä muuta kuin juosta\noluthaarikkoa täyttämässä.\n\nYht'äkkiä huomasi Otik, että ystävät loivat alituisesti häneen\nmerkitseviä katseita ja nauraen pukkasivat toisiaan kupeeseen.\n\nHän ei voinut olla olevinaan mitään huomaamatta. He tekivät sitä\ntahallaan, että hän huomaisi sen.\n\n\"Te nauratte minulle näemmä\", sanoi hän, pidettyään heitä\nensin hetken harmissaan silmällä. \"Mikä on syynä? Kenties nämä\nmaalaislaitokset tuntuvat teistä naurettavilta? Mutta pyysinhän\nminä teiltä edeltäkäsin anteeksi.\" \"Ei suinkaan, ei suinkaan, tästä\nei puutu mitään... kaikki on mainiota... Ei, me vaan iloitsemme,\nettä sallima on antanut meidän nähdä näyn, joka on tavaton meidän\njärkevällä ajallamme\", nauroivat he molemmat. \"Miehen, joka on\nkorviaan myöten rakastunut.\"\n\nOtik tunsi kasvonsa muuttuvan tulipunasiksi.\n\n\"Kas vaan, miten hän punastuu!\" huusivat he molemmat ja kiemuroivat\nsohvalla pakahtumaisillaan nauruunsa.\n\nOtikin päätä alkoi huimata.\n\n\"Minuako te siis pidätte sinä ihmeellisenä näkynä?\" kysyi hän niin\nkylmäverisesti kuin voi ja koetti yhtyä heidän nauruunsa.\n\n\"Niin, elä rapeakaan kieltämään; me tiedämme kaikki!\" huusivat he,\nyhä hillittömän iloisina.\n\n\"Antakaa minun olla rauhassa tyhmyyksiltänne, minä pyydän teitä!\nTiedättehän, etten minä ymmärrä leikkiä sellaisissa asioissa. Mistä\nte olette saaneet sellaisia tyhmyyksiä päähänne? Eikö poika voi olla\nneljää viikkoa äitinsä luona, niin ettei hänestä levitellä tyhmiä\njuttuja?\" puhkesi Otik sanomaan, antaen harminsa vapaasti raivota.\n\n\"Kas miten hän raivoaa, puree hammasta ja hyppii tuolilla\nkiukuissaan! Emmepä kuitenkaan olisi uskoneet satuttaneemme hellään\npaikkaan niin tarkoilleen!\"\n\n\"Siinä se nyt on! Nyt te tunnustatte, että se oli ainoastaan teidän\ntyhmiä päähänpistojanne!\"\n\n\"_Meidän_, kun koko Prag puhuu siitä!\" Otik säpsähti ja tuli taas\ntulipunaseksi. Siis tiedettiin jo Pragissakin, mitä täällä oli\ntekeillä! Hän oli joka miehen suussa, ja toveriensa naurusta voi hän\npäättää, millä tavoin hänestä puhuttiin. Hetki, jota hän oli niin\npaljon pelännyt, oli tullut, ennenkun hän oli aavistanutkaan. Se oli\ntullut, ennenkun hän oli ollenkaan ennättänyt valmistautua ottamaan\nsitä vastaan.\n\nMutta millä taikatempulla olikaan uutinen mahtanut joutua hänen\npääkaupunkilaistuttaviensa korviin? Kukahan ihminen olikaan\nilmoittanut sen? Tohtori koetti turhaan selville saada kuka oli\nilmaissut hänen salaisuutensa juuri siellä, jossa hän olisi\nmieluimmin tahtonut sen olevan salassa. Hän ei aavistanut, että\nystävät olivat vasta täällä saaneet vihiä asian todellisesta\nlaidasta. Heidän odottaessa Otikia oli vanha Anka ollut ylhäällä\ntiedustamassa, tarvitsivatko he mitään, ja he olivat silloin\nkäyttäneet tilaisuutta ja kysyneet, millä tohtori kulutti täällä\nmaalla aikansa, mitä hän toimi, ja oliko hän tehnyt uusia\ntuttavuuksia. \"Emmepä ikimaailmassa olisi aavistaneet sinusta\nsellaista\", jatkoivat he ärsyttääkseen häntä. Hänen ilmeinen raivonsa\nhuvitti heitä sanomattomasti. \"Onneton nuori mies! Ajattele, mitä\nteet! Tuotathan sinä ikuisen häpeän sekä itsellesi että kaikille\nPragin viisaustieteen tohtoreille! Ethän ole ainoastaan rakastunut,\nvaan aijotpa naidakin! Tämä menee kaikkein suvaittujen rajojen yli!\"\n\n\"Surkuttelenpa todellakin, että olette tällä lyhyellä eroajallamme\noppineet uskomaan kaikenmoisia akkain juoruja\", vastasi Otik, tuskin\nhilliten vihaansa. \"Te olette nähtävästi juoneet pilalle vähäisen\njärkenne!\"\n\n\"Se oli siis totta, mitä me kuulimme\", huusivat ystävät; \"hän on\nitsekin tullut talonpoikaissukkelaksi!\"\n\n\"Teidän kanssanne ei kannata puhua.\"\n\n\"Niin, niin, ollaan nyt järkeviä... Puhukaamme jostakin muusta,\nkoska sinä otat niin suuttuaksesi tästä aineesta. Et sinä, Otik,\nvoi varmaankaan kertoa, mikä se on tuo pieni tupa, joka on tuolla\nmetsän rajalla, vuoren, juurella? Olemme kuulleet sanottavan, että\nsiellä asuu sellainen ihmeellinen ihminen, joka ei ainoastaan ompele\nvaatteita sekä ukoille että muijille, vaan osaa parantaa tautejakin\nparemmin kuin mitkään professorit. Eikö hän ole lukenut sinullekin\namputautiin -- vai miksikä sitä sanotaankaan?\"\n\nOtik istui kiusallisen hämmästyksen lyömänä. Kun heillä kerta oli\nniin hyvät tiedot, niin ei maksanut edes vaivaa koetella kieltää.\n\n\"Vai niin, siitäkö te pidätte niin suurta meteliä!\" sanoi hän\ntehdyllä välinpitämättömyydellä. \"Teidän puheestanne päättäen on\njotain ääretöntä, että minä huvittelen muutaman tytön kanssa!\"\n\n\"On eroitus tytön ja tytön välillä, sinä suosituin kylätyttöjen\nlemmikki! Tämä on niin hyvätapainen ja siveellinen, että jos hän\nsallii sinun painaa suutelon kädelleen, niin merkitsee se sitä, että\nsinä olet antanut hänelle edeltäkäsin kirjallisen aviolupauksen, joka\non kymmenen todistajan allekirjoittama. Sinä taidat istua oikealla\nnälkäparannuksella, poika parka.\"\n\nVanha Anka olisi varmaankin puolustanut kiihkeästi Enefaa, jos herrat\nhänen läsnäollessaan olisivat rohenneet laskea leikkiä hänestä. Mitä\nOtikiin tuli, oli koko hänen entinen itserakkautensa noussut hurjaksi\nsitä haavoitettaessa. Pragissa sanottiin siis, ettei hän aikonut\nainoastaan naida kyläompelijatarta, vaan että hän, vastustamaton,\noli nöyrä ihailija, jonka täytyi ostaa kalliilla hinnalla pieninkin\nsuosionosotus! Sitä hän ei voinut sietää! Sehän ei ollut totta -- se\noli äärimmäistä panettelua!\n\n\"Olisipa se aivan minun tapaistani!\" vastasi hän hartioitaan\nkohauttaen. Hän inhosi itseään jo edeltäkäsin siitä, mitä hän aikoi\nsanoa, mutta hän ei voinut muuta. Hänen täytyi vaikka millä hinnalla\npelastaa kunniansa; kaiken muun voi voittaa takaisin, ainoastaan sitä\nei. Jos sen on kerta kadottanut ihmisten silmissä, tiesi hän ettei\nsitä saa takaisin.\n\n\"Onpa todellakin kummallista, että te, jotka olette tunteneet minut\nniin kauan, ette ole vielä päässeet perille, etten minä koskaan osta\nhuvejani niin kalliisti. Sanonpa teille totuuden parilla sanalla:\nminulla oli todellakin kunnia voittaa heti ensi hetkellä tuon tytön\nsydän -- hän rupesi oikein jumaloimaan minua -- ja minä olin niin\nhyväsydämminen, etten työntänyt häntä luotani. Minun täytyy sitä\npaitsi tunnustaa, että tämä pieni tapaus tuli jotenkin sopivaan\naikaan. Voitte kai ajatella, miten ikävä täällä olisi ollut, muuten.\nKun minua haluttaa, menen minä nyt ja asetun hänen ikkunansa eteen ja\nsuutelen hänen ruusuposkiaan, mutta tarvitsematta tehdä edeltäkäsin\nmitään aviolupausta... En ole minuuttiakaan ajatellut rakkautta\nja vielä vähemmän avioliittoa... Mutta minua todellakin hävettää,\nettä minun pitää istua ja uskoa tätä teille... Minkä tähden te ette\njättäneet minua rauhaan?\"\n\nHänen ystävänsä huomasivat hänen olevan suuttuneena täydellä todella\nja he kiiruhtivat vetämään toista virttä. Heidän tarkoituksensa ei\nollut suututtaa häntä toden perästä.\n\n\"Minkä tähden sinä niin suutut, sehän ei ole ollut koskaan\ntapasi\", nauroivat he. \"Eikö vähäinen leikinlasku ole sallittu\nystävien kesken? Ei kukaan ihminen Pragissa puhu sinun olevan\nrakastunut tai aikovan naida, emmekä me eikä kutkaan muut aijokaan\ntehdä sinusta pilkkaa. Meidän pisti päähämme kiusata sinua, kun\nteidän palvelustyttönne kertoi meille, että sinä joka ilta menet\ntervehtimään tuonne metsässä olevaan tupaan, jossa taitaa olla\nsellainen tyttö, joka hänen kertomuksensa mukaan on täydellisyys\nitse. Tunnemmehan me sinua kylliksi, jotta tiedämme, että jos\noletkin ruvennut hänen kanssaan pieniin asioihin, niin olet tehnyt\nsen ainoastaan ajan ratoksi. Miten sinä voit edes luulla, että\nme täydellä todella epäilimme sinun aikovan naida kyläräätälin\ntytön, tai mikä se ukko liekään ollut!... Ei, Otik, tänään sinä et\nymmärtänyt leikkiä! Voit kernaasti hankkia tänne maljan punssia, niin\ntyhjennämme sen ja unohdamme nuo tyhmyydet.\"\n\nOtik ei uskonut, että se, mitä he olivat sanoneet, oli ollut heidän\nomia päähänpistojaan, mutta hän oli kuitenkin iloinen siitä, että\nhe näyttivät aikovan lopettaa sukkeluutensa ja johtaa keskustelun\ntoisiin asioihin. Hän veti helpotuksen huokauksen ja toivoi vaan,\nettä olisi voinut yhdellä kertaa ja samalla karkoittaa tämän lyhyen\nhetken mielestään.\n\nHän nousi mielellään ja avasi oven, aikoen huutaa Ankaa. Mutta sanat\nkuolivat hänen huulilleen. Muutamia kummallisia ääniä tunkeutui\nhänen korviinsa vinniltä, ja hän huomasi puolipimeässä Jenikin, joka\nnojautui ääneensä nyyhkyttäen porraskaiteeseen.\n\nMrakot muori oli käyttänyt tätä tänään Ankan apulaisena\ntarjoamisessa. Hänet oli lähetetty ylös viemään täytettyä\noluthaarikkoa, mutta oli odottanut oven ulkopuolella, kunnes\nAnka tulisi ja ottaisi sen häneltä, sillä hän oli liiaksi kaino\nuskaltaakseen itse mennä vieraiden luokse. Sitä paitsi oli Anka\npyytänyt häntä viipymään siellä siksi, kunnes hän tuli korjaamaan\nruokaa pöydästä, sillä silloin soveltui hänen hyvin kantaa alas\nlautasia. Odottaessaan hän oli tullut tahtomattaan kuunnelleeksi\nkeskustelua, ja vaikka hän ei olisi kuunnellutkaan alusta alkaen,\nolisi hän luonnollisesti tehnyt sen heti, kun hän alkoi ymmärtää,\nettä se koski hänen omaa sisartaan.\n\nTällä kerralla pelästyi tohtori Jenikiä yhtä paljon kuin Jenik oli\npelästynyt tohtoria, hänen tuodessaan ruusu- ja liljamehua.\n\n\"Minkä tähden sinä itket?\" kysyi Otik epävarmalla äänellä.\n\nJenik oli oikaissut itsensä.\n\n\"Sen te tiedätte parhaiten itse\", vastasi hän, tarkastellessaan\ntohtoria ynseällä, halveksivalla katseella.\n\n\"Miten minä voisin tietää, mistä sinä laittaudut tillittämään, senkin\nhölmö!\"\n\n\"Minä kuulin jok'ikisen sanan, jonka te sanoitte, kun te vakuutitte,\nettä te vaan kujeilitte minun sisareni kanssa. Mutta se, joka\nkujeilee rehellisen ihmisen kanssa, se ei ole itse rehellinen.\"\n\n\"Joko sinä kuulit aivan väärin, tai olet sinä kuvitellut mielessäsi\nkaikki\", sanoi tohtori koettaen epätoivoissaan päästä asiasta\nerilleen.\n\nJenik ainoastaan hymyili halveksivasti.\n\n\"Minä vakuutan sinulle, että sinä kuulit väärin; meillä ei ole\nollut edes puhettakaan sisarestasi. Mutta asianlaita on se, että\nsinä kannat minulle salaista vihaa etkä soisi minun tulevan teitä\ntervehtimään. Nyt sinä luulet estäväsi sen sillä, että panet minusta\nkokoon muutamia valheita... Jos sinä todellakin suutuit minuun\nsilloin kerta, siitä että minä tartuin sinuun kovanlaisesti kiinni ja\nhuusin vähän liika kovaa, niin voit kai antaa sen olla uneuksissa.\nKas tuossa on sinulle kolikka kaupan tekiäisiksi, ja heitä nyt kaikki\ntyhmät kuvittelut mielestäsi.\"\n\nNäin sanoen otti tohtori suuren, kirkkaan hopearahan lompakostaan ja\ntarjosi sitä pojalle.\n\nMutta Jenik vetäytyi kiivaasti taapäin.\n\n\"Rahan te voitte pitää itse!\" huusi hän vihoissaan. \"Minä en anna\nlahjoa itseäni. Minkä minä kuulin, sen minä kuulin, ja minä aijon\nkertoa sen sanasta sanaan Enefalle, jotta hän saa tietää, minkälainen\nte olette...\"\n\nJa ennenkun tohtori ennätti estää sitä, oli Jenik jo hyökännyt\nrajusti portaita alas ja ulos pihalle.\n\nTohtorin täytyi seista hyvän aikaa ja miettiä, ennenkun hän muisti,\nmitä varten hän oikeastaan oli tullut vinnille. Lopulta hän sai\nhuudetuksi Ankaa ja käski häntä laittamaan lämmintä vettä maljaksi.\nJenikin uhkaus oli aivan kuin halvannut hänet; hän tiesi, että poika\npanisi sen täytäntöön.\n\n\"Enefa ei ole uskova häntä\", lohdutteli hän itseään; \"ja vaikka hän\nuskoisikin, luottanee hän kuitenkin enemmän minuun, kun minä sanon\nhänelle, ettei se ole totta. Olisipa kaunista, jos hän uskoisi\nenemmän tuollaista poikanaskalia kuin minua!\"\n\nTohtori palasi sisään. Hän tunsi olevansa harmillisella päällä.\nHän joi olutta, viiniä, punssia -- kaikkea, mitä hänen ystävänsä\nkaatoivat hänelle; hän tyhjensi lasin toisensa perästä heidän\nonnekseen, nauroi ja laski leikkiä, mutta sillä aikaa vaivasi\npistävä oka hänen sydäntään. Mitähän Enefa sanoo, kun poika tulee\nkotiin ja kertoo kuulemansa? Tämä kysymys kiusasi häntä yhtenänsä\n-- hän koetti turhaan päästä siitä erilleen, turhaan työntää sitä\nluotaan, karkoittaa sitä. \"Hän ei tule uskomaan Jenikiä\", vastasi hän\nitselleen puoleksi koneellisesti; \"hän ei tule uskomaan Jenikiä\",\nkertoi hän, noustuaan seisomaan ja mentyään ikkunan luo luodakseen\nkatseen pieneen tupaan.\n\nMutta vaikka hän oli ainakin sata kertaa iltapäivällä antanut\nitselleen sen vastauksen, ei hän sittenkään voinut saada rauhaa\nmielessään. Lopulta hän kysyi Jenikiä: pojan kasvoista hän voisi\narvata, miten asiat olivat hänen kotonaan.\n\nJenikiä ei ollutkaan saapuvilla. Ei kukaan ihminen voinut käsittää,\nminne poika oli joutunut, selitti Anka; hän oli livistänyt tiehensä\nja jättänyt oluthaarikan vinnille. Sepä vasta oli kauniisti tehty,\nkun hänellä oli työtä joka nurkassa, koko talo oli ylösalaisin,\nsen jälkeen kun nuo vieraat herrat olivat tulleet; heille piti\nolla milloin sitä, milloin tätä eivätkä he näyttäneet koskaan\nsaavan tarpeeksensa, ei ruokaa eikä juomaa. -- Viimeistä hän ei\nluonnollisesti sanonut ääneensä.\n\n\"Ei kai tämä ole ensi kerta kun hän juoksee tällä tavoin tiehensä,\njuuri kuin tarvitsette häntä parhaiten?\" tiedusteli Otik.\n\n\"On kyllä, sehän se juuri on kummallisinta\", vastasi Anka innoissaan.\n\"Hän on muutoin hyvin tarkka.\"\n\nTohtori alkoi epäillä, etteivät nyt asiat olleet mökissä oikealla\ntolalla.\n\n\"Minä en voi mitenkään antaa tämän mennä menoaan\", ajatteli hän,\n\"minun täytyy asettaa jotenkin, että pääsen erilleni näistä\npainajaisista ja saan vielä tänä päivänä puhutella Enefaa. Minä menen\nhänen luokseen iltapäivällä, kuten tavallisesti, jotta hän näkee,\nettei minulla ole huono omatunto, vaikka tiedän, että tuo kirottu\npoika onkin mennyt valehtelemaan jos mitä minun niskoilleni. Se on\noleva vaikea hetki, mutta minun täytyy kestää se, ei auta. Enefa\nrupeaa tietysti itkemään ja valittamaan ja antaa minulle runsaasti\nnuhteita ja soimauksia, mutta, kuten sanottu, minun täytyy kestää\nNiin kauan kuin voin, kiellän minä ja sanon, että Jenik on kuullut\nväärin, mutta jos se ei auta, niin sanon suoraan, mistä syystä\nminun täytyy pitää salassa suhdettani häneen. Hän ei tunne minun\nmaailmaani, joka on monessa suhteessa hyvin huono ja halveksittava,\nmutta jossa minä nyt kuitenkin elän ja johon minun siitä syystä\ntäytyy alistua, tahdonpa sitten tai en. Hän ei aavista, minkälaista\nnaurua sellainen yhdistyminen kuin minun herättää -- ei olisi\npuoleksikaan niin vaarallista, jos hän olisi ollut kapakkatyttö tai\ntanssijatar. Ihmiset herkeävät aivan yksinkertaisesti kunnioittamasta\nminua. Tämä minun täytyy hänen antaa selvästi ymmärtää, ja silloin\nhän kyllä huomaa, etten minä voinut tehdä toisin; on kai meillä\nvelvollisuuksia itseämmekin kohtaan. Sitten minä kerron hänelle\ntuumani, että käytämme matkoihin sen ajan, jona hänen on opittava\nsuuren maailman vaatimuksia. Jotta hän näkisi minun tarkoitukseni\nolevan rehellisen, puhun minä isoisän kanssa asiasta ja tunnustan\nhänet ukolle kihlatukseni. Mutta heidän täytyy luvata minulle, että\npitävät asiaa vielä jonkun ajan salassa.\"\n\nTehtyään tämän suunnitelman, alkoi tohtori täytellä vieraidensa\nlaseja jos mahdollista vielä ahkerammin kuin he itse olivat tehneet\naikaisemmin. Lopulta he voivat tuskin seista jaloillaan. Lepertelevin\nkielin ilmoittivat he haluavansa mennä maata hetkeksi. Tohtori, joka\nei toivonut muuta, saattoi heidät heidän huoneeseensa eikä jättänyt\nheitä, ennenkun kuuli heidän kuorsaavan. Kun hän oli varma, etteivät\nhe heräisi vähällä, kiiruhti hän kiireisin askelin Enefan luo. Jos se\nkielikello Jenik todellakin oli saattanut jotain harmia aikaan, niin\nlaitettiin nyt taas kaikki hyvälle kannalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tohtori tuli Podhaiskyn mökin luo, näki hän ukkovaarin menevän\nmetsään päin.\n\n\"Jos Enefa on nähnyt minut ja lähettänyt pois ukon, niin täytyy minun\nvalmistautua nuhdesaarnaan, joka riittää\", ajatteli Otik, pakoittaen\nitsensä hymyilemään.\n\nHän astui tupaan ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen; huone oli\ntyhjä. Enefan pöydällä ikkunan vieressä oli kaikki ylösalaisin,\nja sen vieressä lattialla tohtori huomasi jotain mustaa -- joukon\nvaatteita, luuli hän. Vasta katsottuaan tarkemmin, huomasi hän,\nettä se oli Enefa itse. Enefa puoleksi makasi lattialla, pää tuolin\nnojassa, ja kaikesta päättäen oli hän jo kauan ollut tässä asennossa.\nNähtävästi se ei ollut satunnainen, vaan oli hän vaipunut siihen,\njonkin kovan, aavistamattoman iskun satuttamana.\n\n\"Sinä itket!\" huudahti Otik ja täynnä hellyyttä ja levottomuutta\nkiiruhti hänen luokseen.\n\nEnefa avasi silmänsä -- ne olivat verestävät, ja nähtyään tohtorin\nsulki hän ne niin äkkiä, kuin niihin olisi pistetty tulikuuma rauta.\n\n\"Minä olen jo itkenyt kylliksi\", vastasi Enefa liikahtamatta.\n\n\"Mutta mitä sitten on tapahtunut? Oletko tullut sairaaksi siitä kun\nviimeksi tapasimme?\"\n\n\"Olen ollut sairas jo kauan, hyvin kauan.\"\n\n\"Enkä minä... tiedä siitä mitään!...\"\n\n\"Minä olen sairas, siitä syystä että olen oppinut tuntemaan sinut.\"\n\nTämä oli pahempaa kuin kaikki nuhdesaarnat, pahempaa kuin kiivaimmat\nmoitteet. Ensi kertaa sanoi Enefa Otikia sinuksi, mutta vaikka tämä\nusein oli pyytänyt sinuttelemaan itseään, ei häntä nyt ilahuttanut\nollenkaan, että Enefa täytti hänen toiveensa. Enefan sinuttelemisessa\noli jotain kovaa, halveksivaa; Enefa ei lähennyt häntä tällä\ntuttavallisella nimityksellä, vaan tuntui halveksivan häntä.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" änkytti hän.\n\n\"On vaikeaa selittää, miltä tuntuu, kun ihmisen sydän särkyy\",\nkuiskasi Enefa, ja tämän sanottuaan vaipui hänen päänsä tuolilta\nlattialle.\n\n\"Enefa!\" huudahti tohtori epätoivoissaan, nähtyään tytön heikkouden,\njoka ei voinut olla seurauksena muusta kuin kauheimmista sielun\ntuskista. \"Ole järkevä, oma Enefani!\"\n\n\"Niin, ole järkevä, Enefani!\" toisti Enefa soinnuttomalla äänellä.\n\"Huomaa vihdoinkin, minkälaisen miehen tähden olet unohtanut rukoilla\nvanhempiesi, isoisäsi ja veljesi puolesta, ja tiedä, että Jumala nyt\nrankaisee sinua siitä!\"\n\n\"Minä en käsitä sinun katkeruuttasi\", kuiskasi Otik uskaltamatta\nkatsoa Enefaa silmiin. Hän tunsi olevansa aivan murtunut Enefan\ntuskasta. Nyt vasta hän huomasi, mitä oli tehnyt.\n\n\"Enkä minä käsitä sinun röyhkeyttäsi!\" huudahti Enefa, istuutuen\nyhtäkkiä tuolille. \"Mitä varten sinä olet tullut tänne? Mitä sinä\ntahdot täällä? Miten sinä uskalsit vielä kerran astua meidän\nkynnyksemme yli? Tahdotko nauraa minulle vasten silmiä, valehdella\nminulle vasten silmiä?\"\n\n\"Enefa, tuomitse minua miten tahdot, mutta usko minua, kun minä\nsanon sinulle, että sinulle, kuule, _sinulle_ minä en ole koskaan\nvalehdellut!\"\n\n\"Siinä tapauksessa sinä valehtelit molemmille ystävillesi, ja se on\nsama se -- vale kuin vale... Oikeastaan sinä olet valehdellut sekä\nminulle että heille, sinä olet valehdellut joka taholle; minulle sinä\nvalehtelit, että aijoit tehdä minut vaimoksesi, ja heille, ettet ole\nkoskaan välittänyt minusta, että minä pyytämättäsi avaan sinulle\nikkunani, ja että sinä suutelet minua, milloin tahdot...\"\n\nJa hän vaipui uudelleen lattialle. \"Lopeta jo, elä kiusaa enää\nitseäsi eläkä minua! Minä tunnustan, että veljesi sattui kuulemaan\nmuutamia tyhmyyksiä, jotka minä sanoin. Mutta minä vannon kautta\nJumalan, että ne lausuttiin aivan toisessa tarkoituksessa kuin sinä\nluulet. Minä kehuin saaneeni sinulta osotteita rakkaudestasi, minä\nkehuin suuremmista suosionosotuksista kuin sinä todella olitkaan\nantanut minulle, mutta, se on meidän miesten tapa... Ja vaikka minä\nen tunnustanutkaan _heille_, miten suuri minun rakkauteni on sinuun\n-- minä sanon sinulle sitten syyni -- niin ethän _sinä_ voi epäillä,\nettei minun sydämmeni ole kokonaan sinun, Enefa, rakkaani!...\"\n\n\"Ja jos sinä todellakin rakastaisit minua, voisit rakastaa minua\nsiten, kuin sinä sanot, niin et sinä olisi halventanut minua ja\nsolvannut minua ystäviesi silmissä\", vastasi Enefa ja oikasihe\nuudelleen, ja jatkoi tuskaa ja harmia ilmaisevalla äänellä: \"Usein\niltasilla minä näin sinut lähellä tupaamme, ja minä tiesin sinun\nkävelevän siellä minun tähteni, ja joka kerta minä olisin tahtonut\njuosta ulos sinun luoksesi tai avata ikkunani, puhellakseni hetken\nkanssasi, samoin kuin kaikki muut tytöt tekevät lemmityilleen.\nMutta minä en tehnyt sitä koskaan; ja tiedätkö minkä tähden en?\nRakkaudesta sinuun! Se se oli -- minun ääretön rakkauteni sinuun --\njoka aina pidätti minua. Jos joku olisi saanut nähdä sinun seisovan\nminun ikkunani edessä, olisi hän varmaankin sanonut: 'Tuo tyttö on\nhullu, joka pitää tohtoria aivan kuin lemmittyään; mutta tohtori\nkäyttäytyy epärehellisesti, kun luulottelee hänelle sellaista'. Ja\nse, että olisin kuullut jotain sellaista sinusta, se olisi koskenut\nminuun kovasti; minä en olisi voinut sietää, että sinua olisi minun\ntähteni moitittu ja ankarasti tuomittu. Silloin minä en aavistanut,\netteivät ihmiset olisi tehneet sinulle väärin puhuessaan sinusta\npahaa, että kaikki, minkä sinä teet, sen sinä teet kevytmielisyydestä\nja kuluttaaksesi aikaasi -- huvitteletpa sitten tai luet tai\nrakastat -- sillä ylevämpää päämäärää sinä et tunne... Voi, sinä\nolet surkuteltava ihminen; sinulla ei ole uskoa, ei kunniaa eikä\nvakaumusta; sinä et ole maailmassa muuta varten kuin elääksesi\nloppuun elämäsi, jonka olet saanut. Ja minä, joka polvistuin jalkaisi\njuureen -- ja sinä annoit minun polvistua, sinä häpeämätön!\"\n\n\"Enefa!\" huusi tohtori.\n\n\"Minkä tähden sinä suutut, minkä tähden sinä puhut niin kovalla\näänellä? Näytä mieluummin, että minä olen erehtynyt sinun suhteesi\nhäväistessäni sinua tällä tavoin, ja sano minulle, mistä syystä\nsinä halvensit minua niin syvästi ystäviesi silmissä, ellei se\nollut kevytmielisyydestä ja halpamaisuudesta? Ajatukseni, että sinä\npilkkasit minua juuri sen tähden, että tunsit, miten äärettömästi\nminä sinua rakastin, se raastaa rikki minun sydämmeni! Oi, ilmoita\nminulle heti joku hirvittävä, inhoittava vika minussa, jonka tähden\nsinä halveksit minua! Poista minusta luulo, että sinä palkitset\nrakkauden petoksella! Ah, näytä minulle pian, pian, että minä olen\nansainnut sinun halveksimisesi, niin minä suutelen maata sinun\njalkojesi alla; ilomielin tunnen minä itseni syylliseksi, kunhan\nsinä vaan olet viaton! Työnnä minut kuin panettelija luotasi, ja\nkatoan ainaiseksi sinun silmistäsi ja olen onnellinen saadessani\nyhä edelleen rakastaa ja kunnioittaa sinua ajatuksissani!... Mutta\nnyt, nyt... Voi, miten minä voin elää, kun minä tiedän sydämmessäni\nvarmasti, että sinä olet valehtelija, julkinen valehtelija, että sinä\nharjoitat häpeällisintä kaikista ammateista -- esiinnyt maailmalle\nkuin susi lammasten vaatteissa. Minä luin sinun runosi, 'Oikeutta\nikävöiväsi', ja minä luotin sinuun niin lujasti, ja minä katsoin\nsinuun kuin uuteen maailman pelastajaan. Miten suuri, jalo, ylevä\nsinä olit minun mielestäni!... Tiesin kyllä ihmisten valehtelevan,\nmutta tuollaisista kauheista, tarpeettomista valheista, joita\nheitetään koko maailman silmiin, ei minulla vielä ollut koskaan ollut\naavistustakaan... _Sinä, sinä_ moitit maailmaa petollisuudesta,\n_sinä_ itkit sen vikoja, _sinä_ tahdoit pelastaa sen, _sinä_ nousit\nsen opettajaksi ja oikeuden ja totuuden puolustajaksi -- _sinä!!_\nOi, etkö punastunut kirjoittaessasi niitä rivejä, etkö punastu, niin\npian kuin muistat ne? Minä olen niin onneton, onnettomampi kuin\nyksikään nainen; se, jota minä lähinnä Jumalaa kunnioitin, se on\nminut pettänyt, halventanut! Mutta sinun sijassasi minä en sittenkään\ntahtoisi olla -- se on minun synkkä lohdutukseni! Minun epätoivoni\non kaikesta huolimatta parempi toveri kuin se arvottomuus, joka\nsinun elämääsi johtaa. Etkö sinä nauranut sydämmessäsi minulle,\nkun minä rukoilin sinua polvillani, ettet sinä antautuisi sotaan,\nesiintyessäsi kaiken oikeuden ja totuuden puoltajana? Ethän sinä\nole koskaan ajatellut muita, muiden menestystä Ja onnea. Sinä\nvälität ainoastaan itsestäsi. Jumala suokoon, ettet koskaan pääsisi\nmaailmassa korkeaan asemaan, ettet koskaan saisi valtaa muihin\nihmisiin; petolliset ovat sinun sanasi, petolliset tulevat tekosikin\nolemaan.\"\n\n\"Riittää!\" huudahti Otik. \"Riittää jo, sanon minä sinulle! Elä hävitä\nminun kärsivällisyyttäni, joka on tänään todellakin ollut verraton.\nAinoastaan sinun ilmeinen tuskasi ja kiihoittunut mielesi voivat\nsovittaa sen, mitä minun on nyt täytynyt kuulla sinun huuliltasi.\nMinä tahdon antaa anteeksi ja unohtaa sen, koska käsitän, miten\nloukatuksi sinä mahdat tuntea itsesi, ja koska näen vihassasikin\nosotteen rakkaudestasi minuun. Että huomaisit erehtyneesi, etten ole\nkoskaan leikkinyt kanssasi tai aikonut hylätä sinua, että minäkin\nrakastan sinua lämpimästi ja syvästi, ojennan minä sinulle käteni\nsovinnoksi, välittämättä kaikista loukkauksista, joita olet syytänyt\nminua vastaan niin runsaasti. Ja minä teen vieläkin enemmän: minä\ntunnustan käyttäytyneeni tänään houkkion tavoin pelätessäni, että\ntoverini levittäisivät minusta juttuja Pragissa. Voit olla aivan\nvarma, että kaikki muutkin minun asemassani olisivat sanoneet ja\ntehneet samoin kuin minä. Sinä et tunne maailmaa etkä tiedä miten\npaljon kiusallisia velvollisuuksia se antaa meille.\"\n\n\"Kaikki muut\", toisti Enefa hitaasti ja painolla. \"Oletko sinä\nsellainen kuin 'kaikki muut'? Minkä tähden sinä luit, hankit\nsivistystä, annoit tehdä itsesi tohtoriksi ja tuhlasit siihen\nsekä aikaa että rahaa, kun sinä kuitenkin aijoit jäädä ja jäitkin\nsamanlaiseksi kuin kaikki muut? Minkä tähden -- kun sinä olet\nsamanlainen kuin kaikki muut ja tiedät olevasi sellainen -- sinä et\nliity niihin, esim. kylämme poikiin, joiden seurassa et ole ollut\nainoatakaan kertaa, vaikka sinä syntyäsi kuulut heidän piiriinsä?\nMinkä tähden sinä asettaudut toisten yläpuolelle, minkä tähden sinä\nannat heidän palvella itseäsi, ikäänkuin sinä olisit paremman,\narvoinen, minkä tähden sinä tahdot olla erityisessä huomiossa, kun\nsinä kuitenkin olet kaikessa samanlainen kuin kaikki muutkin?\"\n\n\"Tunnustan mielelläni senkin, etten kyllä ole sellainen kuin minun\npitäisi olla, että minulla vielä on pitkälti päämäärään. Mutta\nrakastetun, vaimon, tehtävä on saattaa mies oikealle tielle. En minä\ntarkoituksetta sanonut sinulle eilen, että sinusta tulisi minun\njohtotähteni, minun omatuntoni.\"\n\n\"Kaunis mies, joka odottaa, että vaimo saattaisi hänet oikealle\ntielle!\" nauroi Enefa katkerasti. \"Vaimon on siis oltava miehensä\nkasvattaja, vaimon, joka on nuorempi, heikompi, taitamattomampi\nkuin mies? Sinä olet käynyt oppineet koulut, kaikki tiedot ovat\nolleet sinun vapaasti hankittavissasi, ja sinä odotat köyhää\ntalonpoikaistyttöä, jotta hän sanoisi sinulle, mitä sinun on tehtävä\ntai ei ole tehtävä! Niinkö on laita -- sulkekaa sitten koulunne,\nte kaupunkilaiset, pankaa syrjään kirjanne, te oppineet; teidän\ntaitonne, teidän oppinne ei kelpaa mihinkään, koska se ei tee teitä\nparemmiksi, koska teidän täytyy odottaa vaimoa, joka ei ole oppinut\nmitään, ja joka tietää mitä tietää, ainoastaan omastatunnostaan,\noppiaksenne häneltä siveyttä ja viisautta! -- Ja minä, joka pidin\noppia niin suuressa kunniassa, joka luulin, että sivistynyt mies oli\nyhtä kuin jalo mies! -- Jumalani, minkä tähden et ole ilmoittanut\nsitä minulle ennen? Minkä tähden olet antanut minun tuntea rakkauden\nja uskon onnea ja minkä tähden nyt riistät minulta kaikki, kaikki?...\"\n\n\"Sinä otat kaikki niin syvästi.\"\n\n\"Minkälaisia ovat ne ihmiset, jotka ottavat kaikki yhtä keveästi kuin\nsinä?\"\n\n\"Yhä vaan vihamielisiä sanoja! Enkö vielä ole nöyrtynyt kylliksi\nedessäsi? Rakkautesi minuun ei kuitenkaan ollut oikea, koska se\nei välitä anteeksiannosta ja kärsivällisyydestä. Minä sanon vielä\nkerran: minä olen rikkonut, mutta en sydämmen puutteesta, vaan\ntottumuksesta, turhamielisyydestä ja heikkoudesta. Vasta sinun\nsuuresta tuskastasi huomaan, miten suuri minun rikokseni oikeastaan\noli; mutta unohda vihdoinkin mennyt ja ojenna minulle kätesi! Vielä\ntänä päivänä annan sinulle täyden hyvityksen; minä menen molempain\ntoverieni luo ja sanon: 'Minä valehtelin teille päivällä, minä\nkerroin teille muutamia valheita -- en nyt muista mitä. Tässä te\nnäette minun kihlattuni, tulevan vaimoni'.\"\n\nEnefa työnsi ylpeänä luotaan ojennetun käden.\n\n\"Sinun häissäsi en ole minä morsian. Minkä tähden minä menisin\nsinun kanssasi naimisiin? Rikkautesiko, tohtorinarvosiko, kauniiden\nkasvojesiko tähden? Sellaisista ominaisuuksista minä en välitä, ne\novat satunnaisia. Kuka tahansa voi syntyä rikkaana ja kauniina --\nsiinä ei ole vähintäkään ansiota. -- Mitä hyötyä on olla kaunis\nmies? Tohtori? Sellaisia on maailmassa varmaankin yllin kyllin, ja\njos he ovat kaikki samantapaisia kuin sinä, ei sillä, joka heidät\nsaa omakseen, ole vähintäkään syytä tuntea itseänsä onnelliseksi.\nMitä! Luuletko sinä, että minulla on halua ruveta sinun vaimoksesi,\nsen jälkeen kun olen oppinut tuntemaan, minkälainen sinä olet? Sen\njälkeen kun tiedän, ettei sinun sielussasi ole ainoatakaan jaloa\najatusta, sydämmessäsi ei ainoatakaan jaloa tunnetta -- ettet\nsinä ole se, joka olit olevinasi runossasi, joka herätti minun\nkunnioitukseni ja ihailuni sinuun? Sinussa ei ole mitään ydintä,\nja kullattua kuorta minä en halua; sitä halveksii köyhän räätälin\ntytär, kyläompelijatar, joka parantaa sairaita lukemisilla -- hänen\najatuksillaan on päämaali korkeampi kuin tämän maailman loisto.\"\n\n\"Koulumestari!\" huusi Otik, mieletönnä loukatusta ylpeydestä, ja\nhatutta hän hyökkäsi ulos ovesta. --\n\nTultuaan kotiin käski hän Ankan ottaa esille hänen vaatteensa ja\nkantaa heti alas matkalaukut.\n\nKun Mrakot muori sai kuulla tämän äkillisen käskyn, kiiruhti hän\nsäikähtyneenä poikansa luo.\n\n\"Et kai sinä vielä aikone lähteä täältä?\" kysyi hän kyyneleet\nsilmissä.\n\n\"Olenpa luullakseni viipynyt täällä kylliksi kauan\", vastasi tohtori\ntylysti ja kalpeana mielenliikutuksesta.\n\n\"Jos sinusta on niin, niin se on tietysti niin\", vastasi äiti\nloukkaantuneena, eikä hän koettanut sanallakaan pidättää poikaansa,\nvaikka tämän lähtö kumosikin hänen elämänsä rakkaimman toiveen.\n\n\"Tässä te näette, miten tehdään, kun ollaan korvia myöten rakastunut\nja sanotaanpa ajattelevan naimistakin\", huusi Otik seuraavana aamuna,\nnoustessaan vaunuihin, joiden oli vietävä hänen ystävänsä Pragiin.\nNämä luulivat sitä leikiksi.\n\n\"Ei, minä olen kokonaan teidän, minä matkustan teidän kanssanne\",\nvastasi hän, purren salaa hammasta raivoissaan.\n\n\"Mitä nyt...\" he eivät lopettaneet lausettaan, mutta tarkastelivat\nhäntä uteliaasti. He tarkoittivat: mitä nyt ompelijatar sanoo?\n\nOtik kohautti hartioitaan niin välinpitämättömästi ja huolettomasti\nkuin sopiikin Pragin kaikkien 'vastustamattomien' tähdelle, mutta hän\nei voinut estää itseään samassa, kalpenemasta valkeaksi kuin lumi.\n\nTohtori Otikin ei enää tarvinnut pelätä mainettaan, sillä hän ei\nollut vielä koskaan polttanut siipiään, vaan oli lähtenyt voittajana\njoka taistelusta. Hänen arvonsa oli uudelleen vakaantunut, mutta\nmiten kalliilla hinnalla hän oli sen takaisin lunastanut, sitä hän ei\nuskaltanut ajatella!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Minä olen kokonaan teidän\", oli tohtori virkkanut istuutuessaan\nvaunuihin, palatakseen Pragiin, ja mielessään, joka oli täynnä\nsanomatonta karvautta, lupasi hän pitää sanansa ja heittäytyä entistä\nuhemmin huvien pyörteeseen. Enefa oli saava nähdä, miten vähän hän\nhänestä piittasi ja että hän oli unohtanut moisen kylätohtorin ennen\nPragiin tuloaan! Voi jospa hän vaan olisi tiennyt, miten parhaiten\nkostaa Enefalle! Hän olisi antanut puolet elämästään, jos olisi\nsaanut nöyryyttää tuon tytön -- karvaasti, syvästi, samoin kuin Enefa\noli tehnyt hänelle. Koko matkalla hän ei ajatellut muuta kuin sitä,\nvaikka hän kyllä puhelikin ja laski leikkiä ystäviensä kanssa.\n\nSetä otti hänet vastaan avosylin, mutta kummastui veljensä\npojan kalpeutta ja synkeyttä, jota ei edes hänen mielistelevä\nhyväntahtoisuutensa voinut poistaa. Hän aavisti, että oli tapahtunut\njotain, joka oli tehnyt nuoreen mieheen syvän vaikutuksen, mutta\nmikä se mahtoi olla, siitä ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta.\nHänelle ei olisi ikinä juolahtanut mieleen, että Otik, huikenteleva\nOtik, oli saanut syvimmän sydänhaavan vuoristossa, ja sen oli\nsaanut aikaan köyhä talonpoikaistyttö, joka oli antanut hänelle\nrukkaset. Paremminkin hän olisi ollut taipuisa luulemaan, ettei äiti\nollut tahtonut päästää poikaansa luotaan, ja että muisto jostain\nvastenmielisestä kohtauksesta vielä vaivasi Otikia, joka oli kenties\ntullut vastanneeksi äidille kiivaammin kuin hän oikeastaan olisi\ntahtonutkaan.\n\nAsianajaja antoi hänelle muutaman päivän lepoaikaa, ja sen jälkeen\nhän teki kysymyksen, minkälaiseksi veljenpoika oli ajatellut\ntulevaisuutensa. Aikoiko hän elää ainoastaan rahoistaan, vai aikoiko\nhän hankkia itselleen jonkun toimialan?\n\n\"Minä olen tehnyt päätökseni siinä suhteessa\", vastasi Otik; \"minä\naijon antautua jollekin alalle, jossa minulla on toiveita saada etevä\nasema.\" Ja taaskaan hän ei ajatellut muuta kuin Enefaa. Miten se oli\närsyttävä koulumestaria, jos tämä saisi kuulla, että hän, jota Enefa\noli sanonut arvottomaksi palvelemaan ihmiskuntaa, oli vaikuttavassa\nvirassa ja että hänellä oli monen ihmisen kohtalo kädessään!\n\nSetä hykerti tyytyväisenä käsiään.\n\n\"Silloin sinun on valittava virkamiesura, jota minä sitä paitsi olen\nneuvonut sinulle jo kauan\", sanoi hän. \"Sillä mikä onkaan asianajaja?\nEi mikään muu kuin hyvästi palkattu palvelija. Tosin hänen toimensa\non paljoa tuottavampi kuin virkamiesala, mutta sitä ei sinun tarvitse\najatella; kunnia ja menestys on kaikki, mistä sinun tarvitsee\nhuolehtia. Minä toivon voivani pian auttaa sinut päämaaliin, sillä\nminulla on monta vaikuttavaa ystävää ja puoltajaa; minä autan\nmielelläni heitä, ja siitä syystä hekin auttavat minua puolestaan --\nainahan se mäki velkansa maksaa. Tietysti se tulee sinulle maksamaan\nvähäisen, jos tahdot päästä pian ylennetyksi. Mutta menoihin kai sinä\net katso. Joku aika täytyy sinun luultavasti palvella palkattakin\npäästäksesi sitä pikemmin päämäärääsi.\"\n\nOtik nyökäytti innokkaasti päätään ja antoi sedälleen vallan toimia\nniinkuin tämä näki parhaaksi; pikainen menestys oli pääasia, eikä\ntehnyt mitään vaikka se veisikin suuria summia. Hän oli jo näkevinään\nitsensä jossain korkeassa virassa vähän matkan päässä kotipaikastaan.\nViimeksi mainittuhan kuului ohjelmaan, sillä silloin oli Enefa saava\nalituiseen kuulla puhuttavan hänestä ja täytyi hänen alituiseen\nmuistaa, että Otik se oli seudun mahtavin mies -- monen kohtalon\nherra.\n\nPäivällä ei tohtori ajatellut muuta kuin miten hän voisi kostaa\nEnefalle; Enefa oli hänen mielestään hänen katkerin vihollisensa ja\nhäntä hän vihasi koko sielustaan, tai ainakin luuli sitä tekevänsä.\nMutta tuskin oli yö tullut ja uni sen mukana, ennenkun kaikki\nmuuttui. Unessa näytti hänen mielestään kaikki olevan ennallaan;\nhän oli vielä vuoristossa ja eli onnellisia, iloisia päiviä Enefan\nvierellä. Hän istui vanhassa mökissä Enefan ja isoisän luona, näki\nmiten viimeiset päivän säteet, jotka olivat tunkeutuneet esille\npuutarhan lehtien lomitse, hajoittelivat kultasia säkeniä Enefan\nkumaralle päälle ja sysimustille palmikoille, jotka kaunistivat\nkuin ruhtinaallinen ruunu hänen päätään. Hän näki Enefan omassa\nhuoneessaan, silloinkin kultaisen päivänvalon ympäröimänä, ja kuuli\nhänen ylpeällä, väräjävällä äänellä kertovan esi-isistään, jotka\nkaikki olivat olleet hurskaita miehiä ja jotka elivät Jumalan tahdon\nmukaan. Välistä tuntui hänestä siltä, kuin kukka, pehmoinen, tuoksuva\nruusu, olisi hipunut hänen otsaansa pitkin, ja silloin hän tiesi,\nettä se oli Enefan käsi.\n\nMillä vihalla hän muistelikaan näitä unia sitten herättyään! Hän\ntahtoi päästä niistä erilleen hinnalla millä tahansa ja heittäytyi\nsellaisiin hurjasteluihin, että hänen toverinsakin ihmettelivät ja\ntuumasivat hänen menneen liika kauaksi. Mutta ei mikään auttanut;\npalasipa hän miten räyhäävistä huveista tahansa, aivan huumeuksissa\nnaurusta, melusta ja viinihöyryistä -- hän oli tuskin ennättänyt\nvaipua unen helmaan ja päästänyt haaveet irralleen sielussaan,\nennenkun hän taas eli onnellisia suloisia päiviä vuoristossa, ja\nkoulumestari oli hänen uniensa kaikkivoipa kuningatar.\n\nSillä aikaa oli setä puuhassa. Joka päivä sai Otik maksaa tuntuvia\nsummia milloin mihinkin lahjaan jollekin vaikuttavalle ylimykselle,\njonka suosio voitettiin kokemusten mukaan parhaiten sellaisilla\nkeinoilla. Vanhan tapansa mukaan pisti setä samalla puolet saadusta\nsummasta omaan taskuunsa. Ei kai kukaan voinut pyytää, että hän\npalvelisi veljensä poikaa ilmaiseksi; hänellä oli perhe, hän alkoi\nvanhettua, ajat eivät olleet yhtä hyvät kuin ennen, ja hänen täytyi\najatella vanhuutensa päiviä.\n\n\"Asiasi on niin hyvällä kannalla kuin suinkin\", selitti hän melkein\njoka päivä. \"En tosin luule sinun vielä tällä viikolla saavan\nmääräystä; mutta kauan se ei viivy -- kaikki on hyvällä kannalla.\"\n\n\"Tänään minä olin osastopäällikkö D:n luona\", sanoi hän kerran, \"hän\notti minut ystävällisesti vastaan ja lapasi tehdä hyväksesi kaikki\nvoitavansa. Mutta ellen erehdy, on hänellä erityisiä toiveita sinun\nsuhteesi. Minä kerroin hänelle tietysti, minkälainen asema sinulla\non, ja heti kun hän sai kuulla, että sinä olet rikas ja naimaton,\nenentyi hänen herttaisuutensa kaksinkertaiseksi. Hänellä taitaa olla\nkotonaan veljen tytär, jota hän koettaa kaikilla tavoin naittaa,\nvaikka se ei ole vielä tähän saakka onnistunut.\"\n\nOtik hörpisti korviaan; hänelle juolahti mieleen uusi, loistava tuuma.\n\n\"Minäpä otan eukon!\" ajatteli hän voittoisasti. \"Se kiusoittaa tuota\nsapekasta koulumestaria enemmän kuin mikään muu. Kumma, etten tullut\nheti ajatelleeksi sitä! Vaikka en olisikaan nainut mies, voisin\nkuitenkin olla nyt ainakin kihloissa.\"\n\nJa vaimon hankkimisen aikeissa alkoi hän taas näyttäytyä\ntanssiaisissa.\n\nSiellä oli naimahaluisia impiä summissa ja vähittäin, eikä Otikin\ntarvinnut muuta kuin valita; ei varmaankaan yksikään olisi antanut\nhänelle rukkasia. Ensinnäkin oli siellä vanhemmat, monessa kovassa\nottelussa olleet: kolmenkymmenen ijässä olevia tyttöparkoja,\njoilla ei ollut elon aikaa enemmän kuin kahdeksas osa vuorokautta\n-- kymmenen ja yhden välillä yöllä, jolloin he tulen valossa,\nihovärin avulla ja tanssista palavissaan, näyttivät jotakuinkin\nmukiinmeneviltä. Sitten oli siellä keskusta: oikein ammatiltaan\ntanssinukkia, jotka ottivat vastaan ihailuja ja kosimatarjouksia,\nuskalsivat antaa nenälle niille ihailijoille, jotka eivät heitä\nmiellyttäneet, kohtelivat toisia kuin tottelevia orjia ja olivat\nylipäänsä kaikki hyviä päällikköaineksia. Viimeiseksi tuli nuorin\nsivusta, joka ei vielä ollut saavuttanut sitä ihmeteltävää\nyhtäläisyyttä ryhdissä ja sotatempuissa, mikä toisilla oli, ja johon\nkuului osaksi viattomia, nuoria olentoja, joilla oli ainoastaan kolme\nmahdollisuutta keskustelun sattuessa: vastata 'kyllä', vastata 'ei'\ntai nauraa hihittää, sekä osaksi lupaavia kokelaita, jotka olivat\nvaan hiukan liika, nuorekkaasti ajattelemattomia ja heilakoita.\n\nTästä laistavasta joukosta oli siis Otikin valittava, ja parien\ntanssiaisten jälkeen hän luuli tuntevansa jo jotenkin varmasti,\nketä hän rakasti niistä monista, joita hän oli koetteeksi\nottanut tarkastellakseen. Se oli muuan komea keskustaan kuuluva\nneitonen. Hänen kauneutensa oli uhkeinta laatua, ja hänen silmänsä\ntarkkaavimmat ajutantit, mitä koskaan on ollut virkatoimessa.\nVäliin ne silmäilivät intohimoisesti, väliin haaveilevasti, väliin\nvälinpitämättömästi ja pilkallisesti, kaikki keikailemisen komennon\nmukaan. Nämä vikkelät silmät olivat tarkastelleet Otikia tutkivasti\nja huomanneet, että hän oli voitettavan arvoinen. Otik puolestaan\noli tähystellyt kaunotarta ja pysähtynyt valinnassaan häneen,\nkenties enin siitä syystä, että tämän uhkea, kukoistava, hieman\njokapäiväinen kauneus oli niin eroava Enefan hienosta, ylhäisestä\nnäöstä. Koulumestari oli varmaankin syvästi tunteva huonommuutensa,\nsaadessaan kuulla loistavasta maailman neitosesta ja nähdä hänet,\njonka Otik oli valinnut vaimokseen; vastakohta heidän välillänsä oli\nnöyryyttävä häntä enemmän kuin mikään muu ja näyttävä hänelle, miten\nvähän hän oli ollut Otikin mielen mukainen.\n\nMutta niin kovissa naimatuumissa kuin Otik olikin, ei hän sittenkään\nsaanut rauhaa Enefalta; tämä vainosi häntä leppymättömästi,\nherkeämättä, tavalla, joka raivostutti tohtoria. Joka hetki muistui\njotain Enefan puheesta hänen mieleensä. Jos hän käveli jonkun koulun\ntai muun oppilaitoksen ohi, kaikui yhtäkkiä hänen korvissaan:\n\"Sulkekaa koulunne, koska ne eivät tee teitä paremmiksi.\" Jos hän\notti kirjan tai sanomalehden lukeakseen: \"Kaikki, mitä sinä teet, sen\nsinä teet kuluttaaksesi aikaasi; sinä et usko mitään eikä sinulla\nole mitään vakaumusta.\" Istuessaan iloisessa seurassa: \"Minkä tähden\nsinä annoit tehdä itsesi tohtoriksi, kun jäit kuitenkin samanlaiseksi\nkuin kaikki muut?\" Toisen kerran taas: \"Minkä tähden minä menisin\nnaimisiin sinun kanssasi? Sinä olet kaunis, rikas; mutta on olemassa\ntuhansia kauniita ja rikkaita miehiä maailmassa, ja ellei sinulla ole\nmitään muita ansioita, niin en minä halua sinua.\"\n\nVaikka ei vielä oltu vaihdettu yhtään ratkaisevaa sanaa hänen\nja kaunottaren kesken, luuli hän kuitenkin voivansa kirjoittaa\näidilleen, että hän oli melkein kuin kihloissa. Nyt vasta hän oli\noppinut mitä rakkaus oli, nyt vasta hän ymmärsi, minkä tähden sitä\ntunnetta pidettiin niin ylevänä, hän oli rakastunut korviaan myöten\nj.n.e.\n\n\"Enefa saa varmaankin lukea kirjeen\", ajatteli hän vahingoniloisena\nja odotti kärsimättömänä vastausta. Hän luuli äidin tapansa mukaan\nlähettävän hänelle pitkän kirjeen, josta hän saisi tietää, mitä\nhän tahtoi: että Enefa katui nyt tekoaan ja pyysi häntä tulemaan.\nMutta pitkän epistolan sijaan, jota hän oli sellaisella varmuudella\nodottanut, tuli ainoastaan pieni ohut kirje, joka ei sisältänyt muuta\nkuin nämä rivit:\n\n\"Etkö siis koskaan lopeta huomautuksiasi, ettei äitisi ole ollut\nsinua kasvattamassa.\"\n\nOtik viskasi raivostuneena äidin kirjeen tuleen.\n\n\"Hän on aivan samanlainen kuin koulumestarikin; minua ihmetyttää yhä\nvähemmän, että isäni inhosi häntä\", murisi hän vihoissaan ja lähti\nvalittunsa loistavaan asuntoon hakemaan sieltä lohdutusta. Tytön\nvanhemmat antoivat suuret illalliset, ja tietysti oli tohtorikin\nkutsuttujen joukossa.\n\nIhmeellistä kyllä hän ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta\nsiitä, että eräs upseeri koko illan hakkaili kaunotarta. Hän muisti\nvihansa, kun äiti oli maininnut toisen nimen Enefan yhteydessä,\nja nykyinen välinpitämättömyytensä harmitti häntä. Mutta hän ei\nmahtanut sille mitään. Saatuaan äidiltä kirjeen, tuntui hänestä, kuin\nnaimapuuhat olisivat kadottaneet suuren osan viehätyksestään; ei edes\nnekään tuntuneet antavan hänelle sitä riemua, että hän olisi saanut\nnähdä Enefan epätoivossa ja katuvana!\n\nHänellä oli kuitenkin vielä kestävyyttä ja hän kirjoitti pari\nkirjettä äidille, joissa hän innostunein sanoin ylisteli nuorta\nneitostaan, joka alkoi tuntua hänestä melkein vihattavalta. Näihin\nkirjeisiinsä hän ei saanut ainoatakaan vastausta.\n\nMutta kaunotar oli pilattu, eikä Otik voinut kylliksi teeskennellä.\nEnsimäisestä kuumeentapaisesta kohteliaisuudesta hän muuttui\nhiljaiseksi, kylmän kohteliaaksi, ja usein vastasi ainoastaan\nhajamielisesti puhutteluun; väliin ei vastannut ollenkaan ja\nenimmäkseen istui ja tuijotti eteensä synkällä, jäykällä katseella.\nKaunotar antoi hänen huomata tyytymättömyytensä, mutta hän tuskin\nhuomasikaan sitä, vaikka hän yhä edelleen aivan kuin koneellisesti\nsäilytti paikkansa hänen vartijajoukossansa. Lopulta kaunotar antoi\nhänelle eron. Otik katsoi häneen kummastuneesti, hymyili kylmästi ja\nkäänsi hänelle selkänsä.\n\nHän alkoi vaipua haluttomuuden tilaan, joka ihmetytti ja huolestutti\nhänen setäänsä. Virkahuoneissa istuivat päälliköt ja odottelivat\nnuorta miestä, jonka he olivat luvanneet ottaa huostaansa, ja jonka\noli määränä tulla kumartamaan heille ja pyytämään itse heiltä heidän\nkorkeata suosiotansa -- mutta nuori mies ei tullut. Hän istui\nkomeassa kodissaan, alakuloisena ja synkkänä, ryhtymättä koko päivänä\nmihinkään. Unennäöt eivät nyt vainonneet häntä ainoastaan öisin vaan\nvalveellakin ollessa, ja ne täyttivät hänet tuskan, vihan ja raivon\ntunteilla. Hän raivosi Enefalle, joka oli ensin houkutellut itselleen\nhänen rakkautensa ja työntänyt sen sitten luotaan ja lähettänyt hänet\ntakaisin tänne pimeään, räyhäävään mailmaan, jossa hän ei enää voinut\nelää; Enefa oli turmellut hänen elämänsä, tulevaisuutensa, kaikki,\nkaikki... Miten hän vihasi häntä! Miten hän rakasti häntä!\n\nHän ei voinut enää luulotella itselleen löytävänsä iloa ystäviensä\nseurasta tai meluavasta juomajoukosta. Kun ystävät tulivat hakemaan\nhäntä, antoi hän heidän vetää hänet ulos, mutta hän istui heidän\nseurassaan kuin vieras, yhtä hajamielisen näköisenä ja silmissä\nsama, jäykkä, umpimielinen katse, joka oli ollut syynä siihen, että\nkaunotar oli hylännyt alussa suosituimman ihailijansa.\n\n... Siellä Jeshtshedissä humisivat metsät, ja kukka puhutteli\nkukkaa, lintu lintua; ja miten virkeästi lirisikään lähde, ja miten\nlämpöisesti ja lempeästi loistikaan kesäaurinko pieneen tupaan! -- --\nTohtorin sydän ikävöi sinne.\n\nIhmisen mieli ei muutu yhdessä päivässä, mutta muutamissa kuukausissa\nvoi tapahtua suuria muutoksia, etenkin kun rakkaus on hiipinyt sinne\nja tehnyt tarpeelliset valmistukset. Sillä rakkaus se on ihmeellinen\nkalu, niinkuin jokainen tietää.\n\nSenkö vallassa se Otik sitten muutamana päivänä, palattuaan kotiin\niloisesta seurasta, jossa hän oli ollut tavallista huonommalla\ntuulella, vaipui tuolille huoneessaan ja peitti kasvot käsiinsä?\n\nTässä asennossa hän istui hievahtamatta kaksi, kolme tuntia.\n\nHänen vartalonsa oli vaipunut liikkumattomaksi, mutta sitä ankarampi\nmyrsky raivosi hänen mielessään. Hänen sydämmensä oli kuin kohiseva\nkoski, jossa mitä erilaisimmat ajatukset, tunteet ja tuumat\ntaistelivat ja painivat keskenään. Otik ei ollut koskaan ennen\nvaivannut itseään millään miettimisillä, mutta tänään sitä enemmän.\nHän ajatteli niin kiinteästi, terävästi ja selvästi, että se korvasi\nkaikki menneitten vuosien ajattelemattomuudet.\n\nMyrskyssä, joka raivosi hänessä, muuttui vanha ihminen, ja uusi tuli\nsen sijaan. Hänellekin oli tullut niitä suuria, ratkaisevia ja, kuten\nhänestä tuntui, äkillisiä muutoksia, jotka tapahtuvat ihmisluonteessa\nsamojen lakien mukaan kuin kuolleessa luonnossa. Meri hyökyy\nkorkeammalle, vaahto ryöppyää, ja rauhattomista aalloista kohoaa\nsaari, jota peittää kullanloistavat kasvit ja näkinkengät, kätkien\nkuoressaan jalokiviä. Tämä näyttää meistä ihmeelliseltä, ja kuitenkin\non varmaankin mennyt kauan ja paljon vaivaloista työtä, ennenkun ne\nvoimat kehittyvät, jotka ajoivat saaren meren pinnalle.\n\nVihdoinkin tuli heräämisen hetki nuorelle, tähän saakka niin\nhuolettomalle miehelle, tälle kohtalon pilaamalle suosikille. Voimat,\njotka olivat tähän asti uinuneet hänessä velttoina eivätkä olleet\nheränneet edes silloin kun oli kysymys elämän korkeimman onnen\nvarmistamisesta -- ne herätti nyt vihdoinkin kadotetun rakkauden\nsuru. Ja koko hänen olentonsa tärisi perustuksissaan; hänen sielunsa\nkuohuvista aalloista kohosi saari, joka loisti hyvien päätösten\nkultaa, kiilsi todellisen katumisen helmiä.\n\nLopulta -- ja se tapahtui hyvin myöhään, vielä myöhempään kuin hän\noli koskaan palannut ravintoloista -- lopulta hän hyppäsi seisoalleen\nja alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin huoneessaan.\n\n\"Enefa oli hyvin oikeassa siinä, etten minä kelpaa mihinkään, etten\nminä tiedä mitä varten elän, että minä pidän kaikkea ajankulukkeena,\nettei minussa ole todellisuutta tai uskoa tai vakaumusta!\" hän\nenemmän nyyhkytti kuin huusi. \"Hänen joka sanansa minä vahvistan\nteoillani. Onko minulla ollut ainoatakaan hyvää, rehellistä ajatusta,\nolenko tehnyt ainoatakaan hyvää, rehellistä tekoa, sen jälkeen\nkun erosin hänestä? Enkö minä leiki kunniallani, kun ainoastaan\nhäntä harmittaakseni aijoin antautua alalle, jota minä perinpohjin\ninhoan? Enkö leiki onnellani, kun aijoin ainaiseksi yhdistää\nelämäni sellaiseen kunniattomaan ja uskottomaan nukkeen, kuin se,\njohon olin niin kauan sidottu? Niinkuin minä, ei ole yksikään mies\nmenetellyt. Poikanulikka minä olen, ja elämän vakavuutta en ole\nkoskaan ymmärtänyt. Oi, Enefa, minä tahdoin kostaa sinulle, mutta\nminä kostinkin sen sijaan itselleni! Verratessani sinua kaikkiin\nnäihin nuoriin tyttöihin, joiden joukosta minä aijoin valita vaimoa\nitselleni, minä huomaan täydellisesti sinun suuren, verrattoman\narvosi, ja sydämmesi syvyydestä minä huudan, ettei sinun vertaistasi\nole koko maailmassa. Ah, tuhannesti niinä olen ansainnut, että\nkadotin sinut! Miten minä voin niin halpamaisesti kieltää sinut ja\nkenen kuullen? Ihmisten, jotka eivät ole kelvollisia suutelemaan\nmaata jalkojesi alla! En ole missään suhteessa sinun arvoisesi, en\nmissään sinua vertaisesi. Olen kurja, heikko raukka, joka mukaudun\nsokeasti muiden vielä hurjempiin ennakkoluuloihin. Tätä minä olen\nosottanut tähän saakka. Se, että minusta pidetään ja että minua\nmielellään nähdään, se ei ole mikään kunnia, se on minulle häpeäksi:\nse osottaa vaan, etten minä ole koskaan kellekään vastenmielinen\nperiaatteissani, ja että minä aina mukaudun sen mielipiteeseen, jonka\nseurassa minä olen. Haaveksinhan minäkin ihan nuorena ollessani\ntekeväni joskus jotain suurta ja kaunista -- mutta, voi, miten pian\nsilloinen hemmoitteleva, iloja etsivä elämäni haihdutti ne haaveet!\nSinä olit oikeassa sanoessasi minua julkiseksi valehtelijaksi,\nEnefa! Minä valehtelin julkisesti, kertoessani runossani ajatuksista\nja toiveista, jotka minä teoillani kielsin; minä en täyttänyt\nainoatakaan lupaustani, minä en kehittänyt mitä minussa oli. Ah,\nEnefa, minä en uskalla ajatella, miten paljon sinä minua rakastit!\nJos minulla olisi sinun tarmosi ja voimasi, koettaisin voittaa\ntakaisin mitä olen kadottanut -- mutta voisinko minä... minä...\nMiten ylevämielisesti sinä kuitenkin teit! Huomattuasi, minkälainen\nminä olin, sinä uhrasit kaikki vakaumuksesi vuoksi: rakkauden,\nrikkauden, loistavan tulevaisuuden -- epäilemättä hetkeäkään. Entä\nminä, joka en voi uhrata edes ainoatakaan vikaani!... Mutta enkö\ntodellakaan voi sitä? Onko kaikki todellakin mennyttä? Täytyykö\nminun jäädä sellaiseksi kuin minä olen? Ei, ei, tuhat kertaa ei!\nMinun ei tarvitse sitä! Sinä olet oleva minun esikuvani, sinä julma\nkoulumestari, jota minä kuitenkin niin sanomattomasti rakastan.\nKenties sinä, kun kaikki käy selville, olet toisen kerran erehtynyt\nminun suhteeni; minä en ole mikään ihmiskunnan pelastaja, mutta\nniinkään halpa ja kurja, kuin sinä luulet minun olevan, en minä\nluultavasti myöskään ole. Jos sinun lopulta täytyisi tunnustaa\nerehtyneesi, niin olisi se minun paras kostoni!...\"\n\nOtik ei mennyt maata koko sinä yönä; aamuun asti hän käveli\nedestakaisin huoneessaan, mietti miten hän voisi näyttää Enefalle,\nettä tämä oli toisen kerran erehtynyt hänen suhteensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului viikko -- viikko, joka toi muassaan monta uutta kokemusta ja\ntaistelua. Tohtori ilmoitti sedälle päätöksestään jättää virkamiesura\nmielestään, ja tämä otti ilmoituksen vastaan ihmetellen ja paheksuen.\nKenties hän toivoi veljensä pojalle menestystä maailmassa, ja\nolisihan sitä paitsi pysyväinen toimi pidättänyt häntä ja tehnyt\nvaaralliset retkeilyt vuoristoon mahdottomiksi. Asianajaja antoi\nkuitenkin myöten kuten aina.\n\nPäivät kuluivat tohtorilta kauheaa hitaasti. Kaikki tympäsi häntä,\nja entinen alakuloisuus tahtoi aina vaan päästä hänessä vallalle.\nMitäpä hänellä olisi täällä ollut tekemistä semmoista, joka olisi\nvoinut todistaa Enefalle, että tämä oli erehtynyt? Pragia hän oli\nalkanut vihata sydämmensä pohjasta, ja hänestä tuntui kuin ei koko\nkaupungissa olisi ollut hänelle sopivaa toimialaa. Itse asiassa\nse tuli siitä, ettei hän enää etsinytkään mitään; hän ikävöi vaan\nhongikkovuoria. Hänen ja ystävien väli oli muuttanut melkein\nkylmäksi, sillä johdettuaan pari kertaa keskustelun heidän seurassaan\nvakaviin aineisiin, oli häntä ruvettu epäilemään 'kerettiläisyydestä'\nja alettu tavallaan kunnioittaa. Pahin kaikista oli kuitenkin se,\nettei hänen kukkaronsa enää muutamaan aikaan ollut avoinna, kuten\nennen, kun oli kysymys kustantaa kalliita huveja ja juominkeja.\n\nSiis: ei mikään pidättänyt häntä, mutta kaikki veti häntä sieltä\npois, ja viikon jälkeen muutamana hiljaisena iltana teki hän\nviimeisen, ratkaisevan päätöksensä:\n\n\"Minä palaan kotiin äidin luo!\" huudahti hän, samalla kun hän,\ntuntien selittämätöntä nautintoa sanoi ääneensä sen, mikä oli\nkuukausia ollut hänen sydämmensä hiljaisena, alituisena haluna:\n\"Hänen luonaan minä saan takaisin henkisen terveyteni, hänen luotaan\nminä löydän mitä minä ikävöin, hänen luonaan minä voin kehittää\nkaikkia niitä mahdollisuuksia, joita minussa on. Täällä sitä vastoin\nminä kuihtuisin ja kuolisin kuin puu, joka on istutettu vieraaseen\nmaaperään. Minä palaan vuoristooni, sinne, jonne kohtalo on minut\nasettanut, ja jonne se kenties tahtoo minutkin vartioimaan kansamme\npyhiä rajoja. Minä rupean siellä veljieni etunenään, koetan neuvoa\nheille heidän tehtäviään; mitä he nyt tekevät vaistomaisesti,\ntäyttävät he sitten vakaumuksesta. Vihdoinkin minä olen löytänyt\nelämäni tehtävän! Suo minulle anteeksi, Enefa; minusta ei tule sitä,\nmitä sinä tahdoit. Minä en voi tulla kansani pelastajaksi -- sinä\nluulit minun lahjakkaisuuttani, voimiani suuremmaksi -- mutta minä\nrupean sen sijaan niiden uskollisimmaksi palvelijaksi. Kun sinä\nsaat kuulla, ettei koko lähiseudulla ole ahkerampaa maanviljelijää,\nparempaa poikaa, innostuneempaa kunnallismiestä, uskollisempaa\nleskien ja orpojen tukea, suurempaa valon ja sivistyksen harrastajaa,\nköyhien todellisempaa ystävää kuin Otik Mrakot -- kenties sinä\nsilloin menet ylös pieneen kamariin, missä ne kolme taulua riippuvat,\njotka yksi esi-isistäsi maalautti kaikkien syntisten lohdutukseksi;\nja Pietarin kuvan edessä, joka petti herransa ja mestarinsa, sinä\nmuistat kenties toisen valehtelijan ja petturin, joka katuu ja joka\netsii anteeksiantoa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMrakot muori seisoi maitokamarissa ja kuori kermaa. Puoliavoimesta\novesta loisti sisään aamuaurinko, ja kärpäsjoukko surisi iloisesti\nkirkkaassa valovirrassa. Mrakot muori katseli niitä kadehtivin\nkatsein, ja käsi, jossa hän piti kuorinkauhaa, hervahti alas. Hän\nhuokasi ajatellessaan, että kärpäsillä piti olla maailmassa niin\nhauska, samalla kun ihmisten sitä vastoin täytyi kärsiä tuskaa ja\nvaivaa, silloinkin kun heillä on parhaimmillaan. Kaikkea hänellä oli\nyltä kyllin, ja miten hän kuitenkin oli saanut surra ja itkeä kaiken\nelämänsä! Ensin miehen tähden ja sitten pojan. Enempään kuin puoleen\nvuoteen hän ei ollut kirjoittanut pojalle, hän ei ollut voinut, kun\nhäntä oli niin suututtanut pojan käytös, eikä hän nyt edes tiennyt,\nmissä poika oli, mitä hän teki, ja joko hän...\n\nSilloin joku kietoi käsivartensa takaapäin hänen kaulaansa, taivutti\npäätään hänen olkapäänsä yli ja suuteli hänen huolestuneita kasvojaan\nmonta monituista kertaa. Häntä juuri muori oli ajatellut, niin\nsurumielisenä.\n\n\"Tuhlaajapoika on palannut kotiinsa eikä sieltä koskaan enää lähde!\"\nhuudahti Otik, painaen äitiä hellästi rintaansa vasten.\n\nMrakot muori tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut vakuuttaa itselleen, ettei hän uneksinut. Tämä tuli liiaksi\nyht'äkkiä.\n\n\"Äiti kulta, te olette kuitenkin tarkoittanut minulle parempaa kuin\nkukaan muu\", jatkoi poika, suudellessaan äidin käsiä. \"Jos olisin\njäänyt teidän luoksenne, ei minun olisi tarvinnut punastua entistä\nelämääni, kuten nyt. Mutta minä korjaan kaikki; olkaa varma, että\nminä teen sen!\"\n\nÄiti heittäytyi poikansa kaulaan; hän itki aivan kuin hänen\nsydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, mutta tällä kerralla\npelkästä ilosta. Ja hänen poikansa seoitti omat kyyneleensä hänen\nkyyneliinsä.\n\n\"Jumalalle kunnia ja kiitos!\" huudahti muori. \"Vihdoinkin sinä olet\nsaanut todellisen viisauden! Sitähän minä olen aina sanonut: sinä\net ole mikään ilkeä ihminen. Mutta mikä sinulle on tullut, kun olet\nniin yht'äkkiä saanut silmäsi auki?... Mutta ei, elä kerrokaan sitä\nminulle nyt; sinä mahdat olla väsynyt ja nälissäsi. Anka, Anka,\ntule tänne katsomaan, minkä rakkaan vieraan me olemme saaneet --\ntosiaankin, eihän hän enää olekaan mikään vieras!... Ja sitten heti\nkahvipannu tulelle!\"\n\nMutta pojalla ei ollut rauhaa lykätä tunnustustaan tuonnemmaksi. Hän\nistuutui penkille äidin viereen, täysien ja tyhjien maitokehlojen\nväliin, ja katsellessaan kärpästen leikkiä päiväpaisteessa, samoin\nkuin äiti äsken, kertoi hän alusta loppuun, mitä hänessä oli\ntapahtunut. Hän ei salannut ainoatakaan sielunsa taistelua eikä\npeittänyt toivettaan, että Enefa lopulta antaisi hänelle anteeksi.\n\nMrakot muori pudisti miettivänä päätään.\n\n\"Sydämmen rakastettu ei ole mikään äiti, poikani\", vastasi hän, \"ja\nhän rakastaa aivan toisin kuin äiti. Enefalla on ylpeä luonto, joka\nkiintyy ainoastaan kerran mieheen, ja jos semmoinen kerran työnnetään\nluotaan, sulkeutuu se ainiaaksi itseensä. Minä en tiedä, voiko hän\nantaa anteeksi; hänellä itsellään ei ole mitään heikkouksia, ja\nsellaisilla ihmisillä tahtoo olla vaikea ymmärtää toisia. Sen jälkeen\nkun sinä läksit, en minä ole puhunut ainoatakaan sanaa kenenkään\nPodhaiskylaisen kanssa; he herkesivät tykkänään lähettämästä Jenikiä\ntänne. Ellen minä olisi sattumoiltaan tavannut poikaa ja kysellyt\nhäneltä, ei minulla olisi aavistustakaan siitä, mitä on tapahtunut.\nMinua on pahoittanut hyvin se, että he käänsivät minulle selkänsä;\nenhän niinä tainnut mitä sille, että niin kävi... kenties he\nodottivat, että minä olisin tullut heidän luokseen, mutta mitenkäs\nminä olisin voinut...\"\n\n\"Jos Enefa onkin, päättänyt olla minua kuulematta, ei se kuitenkaan\nvoi missään tapauksessa järkäyttää päätöstäni jäädä tänne\", huokasi\nOtik.\n\n\"Saammehan nähdä, saammehan nähdä; kenties hän muuttaa ajatuksensa\",\nlohdutteli häntä äiti.\n\nOtikin päätös ei ollut satunnainen päähänpisto; hän aikoi täydellä\ntodella alkaa uutta elämää. Jo samana päivänä hän kulki äitinsä\nkanssa tiluksilla ja antoi äidin selittää ja näyttää hänelle kaikkea,\nja seuraavana päivänä oli jo päätetty, mitä hän ottaa tehtäväkseen ja\nmitä jätetään äidin huostaan. Hän antautui maanviljelykseen, varmasti\naikoen oppia sitä hoitamaan mallikelpoisesti.\n\nKun hän ei ollut uudessa toimessaan, teki hän tuttavuutta naapurien\nkanssa. Hän kävi heidän, he kävivät vuorostaan hänen luonaan, ja\nkohta hänellä oli ympärillään joukko nuoria, tiedonhaluisia ihmisiä,\njotka halusivat tietoja ja ottivat ilolla vastaan kaikki, mitä hän\nvoi neuvoa heille. Täällä hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa\nnaurun alaiseksi; jos hän lausui kauniin ajatuksen, jalon toiveen,\noli hän varma löytävänsä sille hyvin valmistetun maaperän. \"Ja minä\njoka tunsin itseni niin paljoa paremmaksi heitä!\" ajatteli hän\nväliin. Hän ei voinut kyllin kummeksia sitä rakkautta ja ihailevaa\nhyväntahtoisuutta, joka häntä oli ruvennut yht'äkkiä ympäröimään.\n\nPäivä päivältä viihtyi Otik yhä paremmin vuoristossa, ja sana\n'koti', joka oli ennen ollut hänen mielestään kaiken ikävyyden\nkäsite, kaikui nyt ihanalta hänen korvissaan. Mutta paljon puuttui\nhäneltä vielä todellisesta onnesta -- kaikki, luuli hän joskus\nitse. Eikä se ollut kummallista, että hän ajatteli siten; hän ei\nollut nähnyt Enefaa ainoatakaan kertaa, vaikka hän olikin ollut\nvuoristossa jo kokonaisen kuukauden. Anka tiesi kertoa, ettei Enefa,\nOtikin tultua Jeshtshediin, mennyt mihinkään, ei edes kirkkoonkaan,\nettei hänen tarvitseisi tavata häntä. Siis oli Enefa yhä vielä\nniin suutuksissaan, ettei tahtonut edes nähdäkään häntä! Hän oli\nunohtanut kaiken sen julmuuden, joka oli ollut Enefan sanoissa, eikä\nEnefa tahtonut unohtaa eikä antaa anteeksi vähääkään! Sunnuntaisin\nmeni Enefa vanha rukouskirja kädessään ylös vuorelle, erääseen\npaikkaan, jota sanottiin 'mustaksi nurkaksi', ja siellä hän rukoili\nJumalaa, eikä pelännyt, että tämä olisi vihainen hänelle hänen\nleppymättömyydestään.\n\n\"Se on kuitenkin liikaa\", sanoi Mrakot muori harmissaan, kun Anka oli\ntuonut hänelle nämä uutiset. Poika kävi hänen säälikseen; hän näytti\nväliin niin surulliselta ja raskasmieliseltä, vaikka hän aina koetti\nhymyillä hänelle ja vakuutti vähintäin kymmenen kertaa päivässä\niloaan saada olla äidin luona. Ne olivat rehellisesti tarkoitettuja\nsanoja, rakkaita kuulla; mutta Mrakot muori oli kuitenkin\nhuomaavinaan, miten niihin kätkeytyi surullinen valitus, että hän oli\nainoa maailmassa, joka rakasti Otikia.\n\n\"Jos tuo koulumestari jatkaa kauemmin tällä tavalla, niin minä\nmenen muitta mutkitta hänen luokseen ja sanon hänelle rehellisen\najatukseni\", sanoi muori harmissaan. \"Varmaankin hän nyt kuulee\nkaikilta ihmisiltä, miten kelpo ihminen minun Otikini on. Minä en\nole koskaan kehunut poikaani, niin kauan kun hän ei sitä ansainnut;\nminä olen sanonut aina rehellisesti, mitä vikoja hänessä on; mutta\nnyt, kun hän on muuttunut aivan toisenlaiseksi, aijon pitää hänen\npuoltaan, vaikka se maksaisi minulle mitä tahansa, enkä minä aijo\nsuvaita, että hän saa surra itsensä pilalle muutaman tytön oikkujen\ntähden. Sehän on selvä kuin päivä, että ellei hän ajattelisi Enefaa,\nniin ei hän olisi tullut tänne uudelleen. Sen ymmärtää Enefa yhtä\nhyvin kuin kuka muu tahansa, ja juuri se pistää minun vihakseni, että\nhän on niin itsepäinen. Jos Otik loukkasikin häntä, niin antoi kyllä\nEnefa samalla mitalla takaisin. Ei ole monta, jotka olisivat saaneet\nsyytää sellaista miehelle vasten naamaa.\"\n\nSamaa ajatteli Otik, ja hän alkoi jo melkein epäillä Enefan koskaan\nrakastaneen häntä.\n\n\"Luettuaan runoni loi hän itselleen minusta käsitteen aivan omin\npäinsä, ja tälle mielikuvituksen sikiölle, tälle haaveolennolle hän\nlahjoitti rakkautensa; minun kanssani, minun itseni kanssa ei sillä\ntunteella ollut mitään tehtävää. Hänen rakkautensa niin sanoakseni\nleijaili ilmassa, ja ensimäisellä kovemmalla tuulenpuuskalla se\nmeni siitä syystä kumoon. Mutta siltä en minä ole hänelle vähemmän\nkiitollisuuden velassa; se on yksinomaan hänen ansionsa, että minusta\non tullut siksikin ihminen kuin minä nyt olen, ja minä olen kiittävä\nhäntä siitä koko elämäni. Jos hän voisi edes aavistaa sitä, luulen\nsen varmasti ilahuttavan häntä. Hänellä on kyllä usein synkkiä\najatuksia taistelutoverina, ja minun velvollisuuteni on vointini\nmukaan saattaa hänet toisille, iloisemmille. Minä haen hänet käsiini\nja sanon hänelle, mitä olen sanonut jo itselleni. Minun on tosin\nvaikeaa kestää, jos hän kääntyy kylmästi minusta pois tai antaa\nminulle kieltävän vastauksen. Mutta tehköön vaan sen; olenhan ainakin\ntehnyt kaikki, mitä olen voinut, sovittaakseni mitä olen rikkonut.\"\n\nSeuraavana sunnuntaina, Mrakot muorin mentyä kirkkoon, otti Otik\npyssynsä olalleen ja läksi 'mustalle nurkalle'.\n\nHän ei pettynyt toiveessaan. Korkealla vuorella, pyökkimetsän\nrinnassa, istui Enefa suuren vanhan puun alla, rukouskirja\npolvellaan. Mutta hän ei lukenut sitä; kädet lepäsivät ristissä sen\nlehdillä, ja katse liikkumattomana tuijotti avaruuteen. Otikista\ntuntui siltä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut pakahtua säälistä ja\nrakkaudesta, niin kalpealta ja kuihtuneelta Enefa näytti. Ja tämä\noli hänen syynsä! Hänen täytyi hillitä itseään, ettei olisi juossut\nesille metsän suojasta ja heittäytynyt katuvana Enefan jalkoihin.\n\nSen sijaan hän otti hitaasti muutamia askelia eteenpäin, ei vielä\nvarmana miten puhuttelisi Enefaa. Enefa oli varmaankin kuullut\naskeleet, sillä hän käänsi päätään. Hehkuva puna kohosi hänen\nkasvoilleen, nähtyään kuka tuli kävellen metsästä. Mutta kun Otik\nsitten pysähtyi hänen eteensä, näytti hän taas yhtä levolliselta\nja välinpitämättömältä kuin äskenkin, ja hänen kasvonsa näyttivät\nmuuttuneen jääksi. Kiivaimman vihan välähdys tai katkerin ylenkatse\neivät olisi koskeneet Otikiin niin kovasti kuin tämä kylmä katse.\nHän taisteli kauan sisällistä liikutustaan vastaan, ennenkun voi\npuhutella Enefaa.\n\n\"Sattuma ei ole tuonut minua tänne\", sanoi hän lopulta väräjävällä\näänellä, \"vaan toivo saada tavata teitä.\"\n\nEnefa rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:\n\"Enkö saa sitten olla rauhassa täälläkään!\" Mutta ääneensä hän\nsanoi samalla välinpitämättömyydellä, jota kasvotkin ilmaisivat, ja\näänellä, joka oli täydellisesti vakava:\n\n\"Jos tohtori haluaa minulta jotain työtä, niin pyydän sanoa, etten\nvoi tehdä teille palvelusta.\"\n\n\"Se oli julmasti sanottu!\" huudahti Otik.\n\nEnefa istui niin rauhallisena, kuin ei olisi kuullutkaan tohtorin\nhuudahdusta, ja katsoi uudelleen avaruuteen.\n\n\"Se oli julmasti sanottu!\" toisti Otik, ja tuskansa valtaamana\nnojautui hän pyssyynsä. \"Sitä että te karkoittaisitte minut luotanne\ntällä tavoin, en minä kuitenkaan aavistanut, vaikka tiesinkin teidän\npitävän minua halvassa arvossa -- halvemmassa kuin minä kenties\nansaitsenkaan.\"\n\n\"Minä en ajattele teitä koskaan\", keskeytti Enefa hänet.\n\n\"Koulumestari!\" oli tohtori huudahtaa, mutta hän hillitsi mielensä.\nPoistaakseen mielenliikutuksensa alkoi hän leikkiä pyssyllä niin\nkiivaasti, että oli ihan ihme, ettei pyssy lauennut.\n\n\"Elkää pelätkö!\" jatkoi hän hetken äänettömänä oltuaan, ja nyt\nkuului hänenkin äänensä kylmältä ja navakalta. \"Minä en tullut tänne\nollenkaan vaivaamaan teitä millään tungettelevalla pyynnöllä. Minä\nolen täällä ainoastaan sitä varten, että pidin velvollisuutenani\nsanoa teille, ettei se, mitä te kenties olette kärsinyt minun\ntähteni, ole ollut aivan hyödytöntä. Teidän sananne ovat saattaneet\nminut ajattelemaan, ja minä olen koettanut päästä monesta suuresta\nviasta. Todelliset ystävät, jotka eivät ole mitään imartelijoita,\nvakuuttavatkin minulle, että olen monessa suhteessa muuttunut aivan\ntoisenlaiseksi kuin olin ennen. Tiedänhän, että te ette välitä\nminusta ollenkaan, mutta jos tunnen teidät oikein, uskallan minä\nkuitenkin toivoa, että sellainen muutos ilahuttaa teitä, ei sen\ntähden että se koskee minua suoranaisesti, vaan sen tähden että on\nkysymys lähimmäisestä.\"\n\nSilmänräpäyksen mietti Enefa vastatako vai ei. Sen jälkeen vastasi\nhän -- ja jokainen hänen sanansa oli kuin puukonpisto:\n\n\"Teillä ei ole vähintäkään syytä puhdistautua minun edessäni;\nparemminkin pitäisi minun koettaa tehdä se teille. Mitä minulle on\ntapahtunut, on ollut minun hyvin ansaittu rangaistukseni. Kaikki\nvaroittivat minua ja ennustivat minulle mikä tulisi lopuksi...\"\n\n\"Enefa!\"\n\n\"Niin, paremminkin pitäisi minun pyytää teiltä anteeksi kuin teidän\nminulta\", jatkoi Enefa yhä ylpeämmällä ja katkerammalla äänellä.\n\"Minä kiusasin teitä rakkaudellani. Pyysittekö te sitä koskaan\nminulta? Tahdoitteko, että minä loisin itselleni teistä ylevän\nluulon, että minä panisin kaikki jaloimmat ja parhaimmat ajatukset,\njotka tiesin olevan, teidän päähänne? Minä tein kuin mieletön,\nkiihoittunut tyttö. Ei teillä ole siinä mitään syytä! Te ette ole\nkoskaan koettanut pettää minua, minä se olin vaan, joka petin itseni.\nTe otitte vastaan minun rakkauteni, samoin kuin otetaan leikkikalu\nlapselta, joka sitä tyrkyttää meille. Me teemme sen, ettei lapsi\nalkaisi itkeä, ja heitämme sen luotamme, heti kun lapsi on kääntänyt\nmeille selkänsä. Minun pitäisi todellakin kiittää teitä, että teillä\noli niin kauan kärsivällisyyttä leikkiä minun kanssani.\"\n\nJa nyt eivät hänen kasvonsa olleet enää kuin jäästä; hänen poskensa\nhehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät.\n\nOtik tarkasteli häntä vakavalla, tuskaa ilmaisevalla katseella. Enefa\noli loukkaantunut syvimmässä sydämmessään ja tahtoi nyt loukata häntä\nyhtä syvälti.\n\n\"Minusta tuntuu, Enefa, siltä, kuin sinä harvoin menisit kamariin,\nmissä ne kolme taulua riippuvat, jotka yksi esi-isistäsi maalautti\nkaikkien syntisten lohdutukseksi\", sanoi hän, ja hänen äänensä\nkuului alussa ainoastaan lempeästi nuhtelevalta; mutta kuta kauemman\nhän jatkoi, sitä kiivaammaksi se muuttui. Hänenkin ylpeytensä\nloukkaantui lopulta, kun hän huomasi, miten uppiniskaisesti Enefa oli\nolevinaan huomaamatta hänen haluansa parantaa rikostaan ja koetti\nainoastaan nöyryyttää häntä. \"Opettavathan ne taulut, että kaikki,\njotka vilpittömästi katuvat, saavat myöskin anteeksi, ja jos sinä\nkatselisit niitä useammin ajatuksella, ei sinun ainoana pyrintönäsi\nkenties olisi ainoastaan runnella minua, näyttäessäsi minulle, miten\npaljoa parempi sinä olet minua -- niin paljon, että kiusaat itseäsi\nminun rikoksellani ja otat ylpeänä minulta sen taakan ja panet sen\nomille hartioillesi. Minä epäilen sinun koskaan rakastaneen minua\ntodellisella rakkaudella, Enefa; kohtelisitko minua muuten kuten\nnyt, vaikka tiedät, etten minä kehu itseäni, puhuessani mieleni\nmuutoksesta? Sydän, jonka täyttää todellinen rakkaus, on lempeä\nja anteeksi antava, ja minä tiedän, että minä epäilemättä avaisin\nsinulle sylini, jos sinä seisoisit minun edessäni, murtuneena ja\nkatuen jotakin pahaa, jota olet tehnyt minulle. Äitini on opettanut\nminulle, mitä rakkaus on; sanottuani ensimäiset sanani, sulki hän\ntuhlaajapojan rinnalleen -- ja mitä kärsimyksiä minä kuitenkin olen\ntuottanut hänelle! Mutta kysyessäni häneltä, olisitkohan sinäkin\nvalmis antamaan anteeksi, hän vastasi minulle: tytön rakkaus on\naivan toisenlaisesta kuin äidin. Minä huomaan nyt, että hän oli\noikeassa. Ei, ei, sinä et ole koskaan lahjoittanut minulle mitään\nrakkautta; tuntemasi tunne oli ainoastaan valeylpeyttä, ei koskaan\ntodellista kiintymistä. Sinä näit minut täydellisyyden kukkulalla,\nja sinne sinä tahdoit seurata minua. Ei minun hairahdukseni, vaan\nminun mitättömyyteni on katkaissut siteen sydämmiemme väliltä.\nSinä pidät itseäsi liiaksi jalona, sinä katsot alas minuun etkä\nvoi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että minä häpesin muiden\nedessä sinun alhaista sukuperääsi; mutta minun mielestäni et sinä ole\nhituistakaan parempi, kuin minä olin silloin, sillä sinäkin kiellät\nrakkautesi minuun, häpeät sitä, kun minä olen sinun mielestäsi paljoa\nhalvempi sinua. Sinä tahdot rakastaa sankaria, viisasta, ihmiskunnan\nparantajaa, ja sinä halveksit miestä, joka ei ole vielä saavuttanut\ntäydellisyyttä, vaan ainoastaan rehellisesti pyrkii siihen. Sinä\net ole hituistakaan parempi kuin ne, jotka etsivät rikasta vaimoa\nja hylkäävät kihlattunsa, joka kadottaa omaisuutensa. Sinäkään et\nrakasta ihmistä, vaan hänen luonteensa aarteita, jotka heijastuvat\nsinuun. Sinä...\"\n\nSamassa kuului laukaus metsän läpi. Haulisade pimitti ilman ja\nsynnytti suurta hämmennystä lintujen kesken, jotka olivat kaikessa\nrauhassa istuneet ja keinuneet oksilla, nauttien pyhälepoa.\nHuolestuneesti piipittäen ja raakkuen lensivät ne syvemmälle metsään,\njossa ne toivoivat löytävänsä varmemman lepopaikan. Otik kalpeni\nja tarttui toisella kädellä käsivarteensa. Pikaisuudessaan hän oli\ntullut satuttaneeksi pyssyn muutamaan puuhun, se oli lauennut ja\nsatuttanut häntä käsivarteen.\n\nEnefa hyppäsi seisomaan, ja nähtyään miten veri alkoi tihkua Otikin\nsormien välistä, hänkin kalpeni. Hän lähestyi Otikia kiireesti, ja\nkun levottomuus esti häntä puhumasta, antoi hän Otikille ainoastaan\nmerkin ottaa pois toinen kätensä käsivarresta, jotta hän saisi nähdä\nhaavan.\n\nMutta Otik väistyi syrjään ja kielsi kylmästi Enefan avun.\n\n\"Elkää viivyttäkö minua turhan tähden!\" huudahti Enefa\nkärsimättömästi ja huolestuneena. \"Minun täytyy heti tutkia\nhaava ja koettaa saada pois haulit, jos ne vielä ovat siinä.\nMuutoin voi siihen tulla kuume ja te saatte pahemman kipeän kuin\ntarvittaisiinkaan. Onhan sitä paitsi mahdollista, että haava on syvä\nja vaarallinen.\"\n\n\"Elkää suinkaan vaivatko itseänne! Teillä ei ole vähintäkään syytä\ntahrata siveellisiä käsiänne niin halveksittavan ihmisen verellä.\"\n\n\"Lopettakaa leikinlaskunne; tämä ei ole sopiva hetki leikintekoon.\nAntakaa minun katsoa haavaa!\"\n\n\"Te voitte olla varma, että vaikka se olisi monta vertaa syvempi ja\nvaarallisempi kuin se on, paranee se kuitenkin paljoa aikaisemmin\nkuin ne haavat, jotka te olette tehneet minuun julmilla sanoillanne.\nJokainen niistä on haavoittanut minua ja tunkeutunut minun sydämmeeni\nkuin sata terävää tikaria.\"\n\n\"Voi, katsokaa miten veri juoksee nuttuanne pitkin! Elkää tuhlatko\naikaa tarpeettomilla sanoilla, kun joka hetki on kallis!\"\n\n\"Mitä siitä, jos vereni juoksee kuiviin. Juoskoon minusta nähden\nvaikka viimeiseen pisaraan asti.\"\n\n\"Miten te puhutte min syntisesti? On aivan kauheaa kuulla teidän\npuhuvan tuolla tavoin ja vieläpä tällaisella hetkellä! Kenties olette\nsaaneet oikein ilkeän haavan, josta teillä voi olla ikävyyttä koko\nelinaikamme! Voi, odottakaa, pysähtykää silmänräpäykseksi -- siksi\nvaan, että saan sidotuksi tämän nenäliinan käsivartenne ympärille!\"\n\n\"Minä en huoli teidän sitomisistanne\", vastasi Otik kiukuissaan,\n\"sitä en huoli missään nimessä! Minä en pidä enää elämää missään\narvossa. Mitä minulla on tehtävää tässä kurjassa maailmassa? Minä,\nnarri, luulin katumoissani, etten minä itse ollut minkään arvoinen,\nettä minun täytyi oppia kaikki muilta; ja minä ihailin heidän\nsiveyttään ja rehellisyyttään... Mutta nyt minä olen huomannut, että\nnuo siveelliset ihmiset ovat kuin saippuakuplat; ne loistavat, mutta\nkun niihin koskee, muuttuvat ne vaahtopisaraksi. Koko maailma on\nsellainen saippuakupla!\"\n\n\"Jumalan tähden, elkää toki kiivastuko noin; se on vaarallista\nhaavalle! Odottakaa tässä hetkinen! Tässä aivan lähellä on lähde;\nminä juoksen sinne ja kastelen nenäliinan ja tulen heti takaisin.\"\n\nEivätkä Enefan kasvot olleet enää kylmät ja välinpitämättömät\nrukoillessaan täten kädet ristissä Otikia. Niissä oli sitä vastoin\npaljon todellista tuskaa ja hellyyttä.\n\nMutta Otik ei myöntänyt hänelle edes yhtäkään silmänräpäystä, jota\nEnefa pyysi. Hän ei näyttänyt ajattelevan muuta kuin sitä, miten\npääsisi pikimmin alas. Huomattuaan lyhimmän tien olevan mennä suoraan\nvuorta myöten, alkoi hän laskeutua jyrkkää kalliota, johon tuskin\nmilloinkaan olivat muut jalkaansa astuneet kuin vuohet ja kauriit.\n\n\"Sitä tietä te ette voi mennä!\" huusi Enefa kauhistuksissaan hänelle.\n\"Se on täynnä kallionkielekkeitä ja kuiluja, ja alhaalla juoksee kova\nja syvä puro. Teidän täytyy mennä läpi metsän kotiinne; siellä on\nvarjoisa, mukava tie. Minä neuvon sen teille.\"\n\nJa Enefa ojensi käsivartensa häntä kohti, silmissä katse, joka oli\nennen aina tunkeutunut Otikin sydämmen sisimpään soppeen. Mutta tällä\nkertaa ei sillä ollutkaan tavallista, lumoavaa voimaansa; kenties\nhän ei edes nähnyt sitä mielensä kuohuksissa, johon Enefan ylpeä,\nhylkivä käytös oli saattanut hänet. Nojautuen turmiota tuottaneeseen\npyssyynsä alkoi hän laskeutua kiireesti alas. Enefa seurasi häntä\nnyyhkyttäen:\n\n\"Te onneton\", valitti hän, \"varmaankin saatte kalliisti maksaa\nitsepäisyytenne! Toiveenne täyttyy kyllä. Kasvonnehan hehkuvat\nkuumeesta. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen juoksee veri virtanaan\nhaavastanne...\"\n\n\"Te ette ole koskaan ennen huolehtinut minusta. Minkä tähden te nyt\nteette sitä?\"\n\n\"Ajatelkaa edes äitiänne, ellette välitä kestään muusta!\"\n\n\"Äiti on vanha; jos minä kuolen, niin ei hänen tarvitse kauan surra\nminua.\"\n\n\"Herra Jumala, mikä huimapää! Katsokaa toki, minkälainen veritie\non teidän takananne! Ja yhä ankarammin juoksee haavasta! Teillä on\ntodellakin aika tulla järkiinne ja näyttää, että teillä on omatunto.\"\n\nMutta Otik välitti Enefan nuhteista yhtä vähän kuin tämä oli\naikaisemmin välittänyt hänen tuskastaan; hän jatkoi yltyneellä\nkiireellä alaspäin menoaan.\n\n\"Tämän te teette aivan vaan kiusataksenne minua!\" huusi Enefa, joka\nvapisi pelosta joka hyppäyksellä, jonka Otik otti ja voi ainoastaan\nvaivaloisesti seurata häntä. \"Jospa edes antaisitte minun kulkea\nedellä, jotta minä voisin taivuttaa oksia teidän tieltänne -- nehän\npieksävät teidän kasvojanne joka askeleella.\"\n\n\"Ne iskut eivät koske minuun, mutta teidän iskunne minä tunnen aina.\"\n\n\"Te nuhtelette minua yhtenään, että minä olen leppymätön; mutta mitä\nminä sanon sitten teistä, joka niin julmasti ja armottomasti yhä vaan\nkiusaatte minua, tehtyänne minulle niin paljon pahaa?\"\n\nOtik pysähtyi, mutta ei suinkaan sen tähden, että Enefan sanat\nolisivat vaikuttaneet häneen, vaan koska hän oli tullut puron luo,\njosta Enefa oli varoittanut häntä. Kohisevana ja vaahtoavana se sulki\nhäneltä tien.\n\n\"Ette kai aikone hypätä veteen?\" huudahti Enefa yhä kauhistuneempana.\n\"Katsokaa, tuolla on porras, jota myöten voitte mennä -- se on vaan\nkivenheiton päässä tästä. Elkää toki olko olevinanne kuin ette\nkuulisi minua! Elkää riistäkö minulta viimeistä järkeäni, jonka\nolette jättänyt minulle! Voitte olla varma, että sen säilyttämiseen\nolen tarvinnut paljon vaivoja.\"\n\nMutta Otik mittaili yhä katseellaan hyppäystä, jonka hän aikoi tehdä\ntoiselta rannalta toiselle; äsken annetun esimerkin mukaan hän ei\nvälittänyt vähääkään Enefan rukouksista ja kyyneleistä.\n\nEnefa ei voinut kestää tätä kauemman -- hän oli rukoillut ja itkenyt\nkylliksi, nyt hän rupesi toimimaan. Hän kiiti Otikin luokse, kietoi\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet epätoivon voimilla pois\nvaaralliselta paikalta. Mutta kun hän sitten tahtoi päästää Otikin,\nei tämä vuorostaan päästänyt häntä; terveellä käsivarrellaan piti hän\nEnefaa kiinni ja lujasti sylissään.\n\nÄäneensä nyyhkyttäen kietoi Enefa käsivartensa Otikin kaulaan, ja pää\nOtikin rintaa vastaan painuneena itki hän siksi, kunnes oli itkenyt\npois kaikki kyyneleensä ja kaikki tuskan, katkeruuden ja epäluulon\ntunteet, jotka olivat niin kauan raadelleet hänen sydän parkaansa.\n\n\"Etkö edes koskaan olisi armahtanut minua, ellet olisi luullut, että\nkuolema oli minun kintereilläni?\" kysyi onnesta huumautunut Otik\nhellästi nuhtelevalla äänellä, kun Enefa sitten tarkasteli hänen\nhaavaansa, joka onneksi ei ollut syvä eikä vaarallinen.\n\n\"Kyllä siihen olisi kulunut ainakin hyvä aika\", vastasi Enefa\nentisellä, hyväntahtoisella hymyilyllään, \"katsos, en minä ilman\naikojani olekaan saanut 'koulumestarin' nimeä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylätohtorin ja kaupunkitohtorin häät -- ne vasta häät olivat! Ei\nyksikään vuoristolainen muistanut vielä moisissa olleensa. Kaikkia\nvanhoja häätapoja noudatettiin ensimäisestä viimeiseen asti.\nUkkovaari itse talutti morsianta ja kulki nuodeväen etunenässä,\nkädessään köynnöksillä koristettu sauva. Sillä kertaa piti\nsulhaspoikien olla oikein varuillaan, jos mieli heidän olla yhtenään\nsakkoihin joutumatta; isoisä piti heitä siksi hyvästi silmällä!\n\nYhdessä kohti vaan täytyi poiketa vanhasta hyvästä tavasta: kun\nsoittajat alkoivat soittaa, ei isoisä ollut tanssia alkamassa; siihen\nhän oli liian vanha. Vasten tavallisuutta täytyi morsiamen tanssia\nsulhasen kanssa; ja totta puhuen ei morsian näyttänyt siitä olevan\nollenkaan pahoillaan.\n\nSen sijaan tanssasi Mrakot muori Jenik veitikan kanssa (se näytti\naivan kuin punavalkoinen nauha olisi ollut kierrettynä suuren\nkukkavihkon ympärille), kunnekka heitä ei pölyltä ollenkaan nähnyt.\n\n\n\n"]