[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv9tYE8P6tz1REx-HgTpbFHIZIraT8rY2ktTXmlb4FAE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},114,"Väljemmillä vesillä","Leino, Kasimir",1866,1919,"114-leino-kasimir-valjemmilla-vesilla","114__Leino_Kasimir__Väljemmillä_vesillä",null,"runous",[],[],"fi",1893,9161,53864,false,16326,[22],"Poetry",[22],"\"Väljemmillä vesillä\" by Kasimir Leino is a poetic collection written in the late 19th century. The work features a series of poems exploring themes of nature, longing, and the human condition, with a focus on the rich emotional landscape of the individual as they navigate life's experiences. The collection showcases various moods and reflections, suggesting a deep connection to the Finnish landscape and cultural identity.  The opening of the work presents a contemplative and passionate speaker who yearns for adventure and freedom beyond the confines of their quiet home bay. Through vivid imagery and metaphor, the speaker expresses a desire to break free from the tranquil waters of their past, longing to confront the challenges of the open sea despite the risks that come with it. This evocative portrayal captures the essence of youthful ambition and the struggle between personal aspirations and the comforting familiarity of home, setting the stage for the themes that will unfold throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],428,"Leinon runokokoelma sisältää isänmaallisia säkeitä, tunnelmia ja mietelmiä. Kokoelman nimirunossa puhuja kaipaa suojaisasta kotilahdesta kohti avoimia vesiä ja elämän taisteluita. Teos koostuu useista osioista, joissa käsitellään sekä kansallisia kysymyksiä että yksilön sisäisiä tunteita ja kokemuksia.","Kasimir Leinon 'Väljemmillä vesillä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 114. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄLJEMMILLÄ VESILLÄ\n\nKirjoitti\n\nKasimir Leino\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\"Väljemmillä vesillä\"\n\nElämän laulu I-VI\n\nIsänmaallisia:\n\n  \"Yhteisvoimin yhteistyöhön!\"\n  Kansalleni\n  Juhlaruno Kuopion laulu- ja soittojuhlassa 18-20/6 1891\n  En jouda, en jouda! I-II\n  Maisteri-kekkerit\n  Kummakos jos maamme kallis?\n  Kuusi kalliolla\n  Vuoden vaiheilla\n  Kerjäläisen jouluilta (kuvaus)\n\nMielialoja ja tunteita:\n\n  Syksyinen mieliala\n  Niin herkkä kuin haavan lehti\n  Tuuliajolla\n  Talvitunnelma\n  Väsyksissä\n  Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu\n  Onnensa kukkulalla\n  Unta\n  Niin uskollisna kuin taivahan tähdet\n  Hän\n  Vastaisen ai'an vieno auerpilvi\n  Kuin leikkii lämmin säde suvipäivän\n  Hyljätty\n  Et lempeni haavoja lääkitä voi!\n  Kuin huolivi kuutamon kultanen vyö\n  Niinkuin merten myrskysäillä\n  Neiti B:lle\n  Impeni I-III\n  Mä suutelin häntä ja itkin\n  Äitini silmät\n  Kauniimpi sentään\n  Viattomuuden uni\n\nMietelmiä:\n\n  \"Tunne itsesi\"\n  Elon mahti\n  Kuka on onneton?\n\nIvallisia:\n\n  \"Ihan kaavahan keisarikunnan\"\n  Turvassa vanhain ja valtion\n  Eräälle kaunottarelle\n  Eräälle äidille\n  Kevätkylmät\n  Eräälle arvostelijalle\n  Vanhojen matkijalle\n\n\n\n\n\"VÄLJEMMILLÄ VESILLÄ\".\n\n\n    \"Mä tahdon tuonne taisteluun ja\n    Miesten moiseks tulla.\n    Mä tahdon tarmon koitteluun\n    vesille väljemmille\".\n\n    (Ristiaallakosta.)\n\nKun kotilahden laineita ma ennen lassa sousin\nTai kotikummun harjulle kun kevät-illoin nousin,\nNiin näin mä kaidan salmen suun ja siitä merta, merta,\nMi silmiäni viehätti ja kiihoitutti verta.\n\nTuo laaja, uljas ulappa se siinti houkutellen\nJa sinne aina mieli mun nyt hehkui intoellen:\nEi auta äidin varoitus, ei kyyneltulvat auta,\nMun täytyy tuonne otteluun, vaikk' olkoon tuo mun hauta.\n\nEn lahden tyyntä soutamaan mä ainiaaksi luotu,\nMun lienee myöskin kuntoain kai kerran koittaa suotu,\nJa vaikka voimat voipukoon ja menköön halki haaksi,\nMun täytyy ennen koitella kuin kuolen, muutun maaksi.\n\nNäin mietin nuorra mielessäin ja kiihko tuosta karttuu,\nMä vanhenen ja voimistun ja vartaloni varttuu; --\nNiin työnnän venhon vesillen ja ruoriin muka astun,\nVaan virran pyörre valtaa mun kuin pienen pilkelastun.\n\nTuo pyörre mua miellyttää, sen vauhti huimaa päätä,\nTää onhan sentään elämää, ei aina tyyntä säätä;\nMä laulan, nautin, riemuitsen nyt ristiaallokossa\nJa vauhdin vuoksi aatokset on vallan huumiossa.\n\nMut ai'an tullen tuohonkin jo tottuu, kyllästyypi,\nJa vitkallensa vihdoinkin se mulle selviytyypi:\nMä pyörin polo paikallain, mä virran kanssa kuljen,\nJa luulen matkan eistyvän, kun silmät kiinni suljen.\n\nEi pyörintä oo kulkua, ei myötävirta merta --\nMun tästä lemmon pyörteestä kai täytyy päästä kerta;\nMä tahdon tuonne seljemmäs vesille väljemmille,\nMä tahdon ottaa oman tien ja saada venhon sille.\n\nNään tuolta aavan ulapan ja aallot hyrskyharjat\nJa mielessäni vaihtelee niin kummat kuvasarjat:\nNään kuinka toiset riemuiten he laskee seljemmäksi\nJa kuinka kuolon kauhistus saa toiset kelmeäksi.\n\nNiin monen purjeet puhkiaa ja aallot haaksen hautaa,\nEi heidän tiestään jäljet näy, ei venhostansa lautaa,\nHe ijäks sinne suistuvat, ei muista kenkään heitä,\nJa tuskin äiti vuodattaa nyt heille kyyneleitä.\n\nNiin monen monta lailla mun sai halu lainehille,\nNiin monen monta sinne jäi, sai haudan toivehille,\nJa toiset taistoon kyllästyi ja kotilahteen kääntyi\nJa kuoli ennen äidin luo kuin tuonne kauas nääntyi.\n\nTään kaiken, kaiken kyllä näin, vaan siit' en paljo huollut:\nSam' onhan minne haudataan, kun kerran mies on kuollut;\nJa kuoloakin kurjempi on elo taisteloitta,\nSe mielen tyysti tylsentää ja rinnan autioittaa.\n\nSiis käyköön kuinka käyneekin, mä lähden ulapalle,\nJa jos mä voin, niin riemuiten mä näytän maailmalle,\nEtt' tarmo voittaa vastukset ja into kunnon antaa\nJa pursi pienen pienikin voi joskus kauas kantaa.\n\nNiin tartun tuosta airoihin ja soudan, soudan, soudan,\nJa työhön uutta vointoa mä vastuksista noudan;\nNiin vihdoin venhe vapautuu jo tuosta pyörtehestä,\nEi oman suunnan vaalia nyt enää virta estä.\n\nMä lasken läpi salmen suun, käy vedet väljemmäksi,\nJa meren vilpas tuuli vie mun ruuhen seljemmäksi:\nJo ilma raitis, suolainen mun keuhkot kaikki täyttää\nJa mihin koito ky'ennen, sen voin nyt muille näyttää.\n\nPuhalla tuuli puhtoinen, vie pienet huolet multa\nJa toivon maalta viesti tuo, niin kauvan kaivatulta;\nOpeta laulu vapauden ja suuren innostuksen,\nMun mieli näille altis on ja töille uhrauksen.\n\nSä meren aavan hallitset ja kuljet mistä tahdot,\nSä nostat vuoriks aaltoja ja aaltoloille vahdot,\nSä oman tiesi itse luot ja laulat vapautta,\nSen päivän sulopaistetta, sen aamun armautta.\n\nMä tahdon laulus kuunnella ja sille muodon antaa --\nOi, jospa vain mun ääneni vois merten halki kantaa,\nVapauden laulun laulaisin mä lahden soutajille,\nMun laulu heidät tenhoais vesille väljemmille!\n\nEn tiedä onko kangastus tuo maa, min nään mä tuolla,\nVaan sinne tahdon, vaikka mun ois pakko tielle kuolla!\nJos sinne kerran pääsen vain ja nähnen rannan uuden,\nNiin kohta kotikansallein mä saatan salaisuuden.\n\nSiis ylös purjeet kaikki nyt ja kokka kohden tuulta,\nPois luovin hankavastaiseen mä kaidan salmen suulla --\nKohoita Ahti aaltojas, mä lasken halki heistä:\nNyt ehkä löytyy oma tie tuhanten muiden teistä!\n\n\n\n\nELÄMÄN LAULU.\n\n\n\nI.\n\nKun kaaoksesta kaikkeuden\nLoi luoja maailmoita,\nKun sumut sankat yöhyen\nSäteistä päivän kirkkauden\nHän selvitteli laulullansa --\nNiin taivot kaartui, säihkyi salamoita,\nJa kuut ja tähdet kiertoon orjistuivat\nJa vuoret nousi\nJa uomat uurtui\nJa virrat vuolahat lannistuivat.\n\nJa laulun tenhosta tammet nousi,\nJo tammet nousi ja hongat hyötyi\nJa elämännestehen hetteet hersyi\nVihrytvaippahan luonnon verhoin;\nNousp' on nurmihin nuoret heinät,\nKasvoi kukkia kangashiekat,\nNorot marjoja maasta työnsi,\nSolkikoivuja soiset notkot,\nLehdot leppien aaluvoita,\nLaaksot lintujen laulupuita.\n\nJa ihmehintä kaikist' ihmehistä\nLuojan laulun oli taikavoima,\nJoka luontoon kätki kummat kielet,\nTuhatkielen laulun kanteloisen,\nSoinnut kauniit sekä soraäänet,\nJoiss' on luonnon suuri sävelistö,\nLuonnon kaikkivoipa,\nLuojan aina soipa,\nSuuri, mahtava,\nRikas, ankara,\nSurunvieno sekä huolen hellä\nKaikkisuuden iki-kanteloinen.\n\nTämän luonnon suuren soittoneuvon,\nJonka laulullansa luoja loi,\nSen nyt kumman vuolas sävelvirta\nKorvihimme kaikkialta soi,\nTuhatkielin,\nTuhatmielin,\nSoraäänin,\nSointuäänin\nNoin se vastaan ryöppyää,\nKuulokalvot yllättää --\n\nKunpa vain on ihmishenki,\nSydän ahdas, angervoinen,\nVoisi kaikki kielet kuulla,\nKuulla vuolaat sävelvirrat\nLuonnon laajan laulukanteleessa.\n\n\n\nII.\n\n  Kun kevätpäivä kirkastuu\nJa puhkee leimahtaen pilvilöistä,\nKun luonto luomaan havautuu\nJa tointuu talven pitkällisen öistä,\nKun luonnotar muuttavi muotoaan,\nJa milloin itkevi itkujaan,\nMilloin viluissansa\nVärjyy,\nMilloin vihoissansa\nÄrjyy.\nSäihkyy salamoita,\nPilvin taivot peittää,\nUhkaa maailmoita\nSurman suuhun heittää,\nMilloin hymyy, kyynel silmässänsä,\nMilloin ähkyy synnyintuskissansa\nNauttein sentään luomiskyvystänsä,\nLuomiskyvystä ja voimastansa --\n\nSilloin soimaan alkaa kumma kannel,\nLuonnon laajan suuri lauluharppu,\nSoittavi myrskyä maailmaan,\nSoittavi untelot toimintaan;\nLuoden vinhoja tuulispäitä\nVelloo vyöryjä laineiden,\nReutoo, murskavi merten jäitä,\nLaulaa laulua keväimen.\nSilloin helkkyy herkkä luonnonkannel,\nTuhatkielin laulaa virttä elämän,\nTuhat luonnotarta kuuluu kaikkialta\nElon antajaansa lauluin kiittävän:\n\nKuohukoski vuorten valanteessa,\nJoka vauhkon lailla, vaahtosuuna,\nKallion kieleltä kuiluhun syöksee\nRiemuten hurjasta leikistään,\nKiittää mahtavalla laulullansa\nKostajata julman sortajansa.\n  Vapaudesta, talven toivotusta,\nLaulaa merten laine lakkapäinen,\nVyöryissänsä milloin syvänteissä,\nMilloin rannan louhiin roiskahdellen;\nSiintäväisen,\nKuultavaisen,\nIhalaisen ilman kannen alla,\nKimpoo kiurut tuolla korkealla,\nKiurut, leivot kaikki kilvoitellen\nSoittaa kieltään luonnon kanteleessa.\n\n  Käki kukkuu kultarinta\nVaaran vehmaan viertehellä,\nKukkuu huolet, kukkuu riemut,\nKukkuu haikeat halunsa;\nTaikka lehdon liepehellä\nRaksuttaapi laulurastas\nKuusen kukkean nenässä;\nJoen suussa jouhisorsa,\nTavi rannan ruohikossa\nSoittelevi soitintansa\nKilvan joutsenen keralla,\nJoka seljän ulapalla\nLeijuu ulpulumpeen lailla,\nKilvan angen allin kanssa,\nJoka surkunuotillansa\nSekin luonnon kieltä soittaa.\n  Sitä huojuu heilulatvat hongat,\nSitä soittaa hennot heisipuut,\nSitä korven vanhat aarniaihkit,\nNoron koivut, rannan raidat muut.\n\nKaikki kieliä on luonnon harpun,\nTuulenhengen niitä tuutiessa,\nKaikki soivat taikalaulun lailla\nLuonnon mahdin niitä soitellessa.\n\n  Näin luonto laaja laulua on täynnä,\nOn kumma kannel tuhatkielinen,\nMin säveltulvan tunnerunsas vuoksi\nKäy sentään kaikki sointuun yhtehen.\n  Mut luonto muu sai tyytyä muruihin,\nVaan yhden suotiin\nTäss' soittaa täysin sävelin,\nJa kuulla kaikki luonnon suuret laulut,\nJoita kumpus kielet jättikantelon,\nJa huolla huolet, tuntee tuskat, riemut,\nJa kuulla lyönnit luonnon valtimon --\n\n  Tää laajan luonnon tuntehikas tulkki,\nTää laulun suuren herkin kaikukalvo,\nTää ihmekannel kaikkeuden\nOn ihminen.\n\n\n\nIII.\n\nNiin, luonnon laulun sävelvuo\nSe rikkahana kaikuu rinnassamme,\nSen lähtehistä hengen juuret juo\nJo syntymässä,\nSen vienon hellät sävellainehet\nNe meissä tuudittaapi tuntehet\nJo kehdossamme;\nJa elämässä\nNe aina, aina sitten kaikuu, raikuu;\n\nPaisuu milloin kosken kuohunnaksi,\nMyrskyn mylvinnäksi raivostuupi,\nMilloin helkkyy hellin kaihonkielin,\nKaihonkielin sekä toivonmielin,\nKunnes sointuu yhteen luonnon soiton kanssa,\nKunnes tuntee varmaan angen asemansa,\nKunnes hiljaa, hiljaa luonnon kannelkaiku\nRinnassamme sammuu, sammuu, sammuu.\n\n  Lauloi äiti ensin kätkyellä,\nEmo vieritteli tuudittaissa\nVirttä vienon, hellän viehkeintä\nIän kaiken halki kaikuvaista:\n\nNukkui kyyhky kehdossansa,\nUinaeli äidin ulpu\nNähden unta autereista,\nKuinka leikki luonnon immet,\nKassapäiset karkeloitsi\nSaarella selällisellä\nTerhenniemen tanterella\nSinipiian soitellessa\nVellamoisen vierittäissä.\n\nMaammopa valvoi marjuttansa,\nEttei se joutunut hukkaan,\nEttei huuhkaja aivan varhain\nIskenyt kyyhkysrukkaan.\nÄitipä huonolta maailmalta\nKielteli kieltelemistään\nTietäen, ettei pulmustansa\nSitte hän löytäis mistään.\n\nTää on ensi soitto luonnon kanteloisen\nPuhdas, kirkas, vieno, rauhaa täynnä --\nTietämättään lapsi kaiken toistaa\nNiinkuin suvi-illoin järven tyyni pinta\nTaivaan sinikaaren kuvastaapi.\nVaan tää kaiku vain ei konsaan kuole,\nVaikka vaihtuis kuinka kulkupaikat,\nKuuluu aina halki myrskyjenkin\nHiljaa, vienona ja rauhoitellen\nNiinkuin kaukainen ja kaunis soitto.\n\n  Lapsen ai'at armahaiset\nKiitäin, liitäin linnunsiivin poistui, poistui,\nVarsi varttui, järki jatkui,\nTunteen lähteet lämmön saivat,\nKumpus kuplia kummat suonet,\nTulvas vetreät verten aallot,\nPovi paisui ja poreet nousi,\nNorui nestehet jännervöissä,\nSuihki suonissa kuumat kiihkot,\nTulta tuiskusi silmänluonnit --\nEntinen rattosa rauha,\nEntinen lapsuus lauha,\nÄityen neuvot ja lempeät laulut\nJa kaunis ja luottava lapsuuden usko,\nNe kaikkosi pois kuni pilvyet tuulosen tieltä;\nJa tuntehet tuskapäät\nJo murteli lapsuen mieltä\nJa lahtosen tyynehen kaarteeseen\nToi vinhat viimat ja myrskysäät,\nToi epäilyksen, epätoivon tuskan,\nLoihti soimaan suuret sydänkielet --\n\nJa keskellä muiden onnen ja riemun\nTuntui kaikki niinkuin tyhjä tuntuu;\n        Ulapoilla\n        Aukeoilla,\n        Siintävillä,\n        Soiluvilla\nSeilas nuoren miehen mieli --\nMutta rinnassansa raukka\nYhtä kaihoi, kaihoi, toivoi.\n\nIlmestyipä suvi-illan suussa,\nTuolta laakson lehdon liepeheltä,\nSolkikoivujen solasta\nImpi kaunis kuni kevätpäivä,\nPuhdas, kaino niinkuin metsän kyyhky,\nRaitis, tuores niinkuin illan kaste;\nSilmissänsä säihkyi säde päivän,\nKummat kuuhuet on kulmillansa,\nTähdet taivaan heiluu hartehilla,\nOlkapäillä oudot otavaiset.\n        Kummastellen\n        Kainostellen\nTunteen aaltoloina läikkyessä,\nLähestyvät nuoret toisiansa,\nOnnen aavistukset mielessänsä --\n\nMutta raivoon riuhtautuu jo rinta,\nAilut outo pahoin ahdistaapi,\nSuonet tykkii,\nSydän sykkii,\nKiihkeästi veret poskiin nousee,\nKunnes katse kohtaa toisen katseen,\nKunnes syön jo löytää toisen syömmen\nSilloin tiettiin, mitä kaiho tiesi,\nSilloin selvis elon salaisuus.\n\nJa kevään lauluja linnut laulaa,\nPurot notkojen pulppuaa,\nJa saarten rantoja aallot kaulaa,\nTuomet kukkien tuoksuaa;\nLemmen ilmoa uhkuu luonto,\nLuomisvoimoa kostuu maa,\nMetsä vertyen vihannoipi,\nKautta ilmojen kannel soipi\nVoimakkaana,\nToivokkaana,\nTulvii taivahalle\nNiin kuin virta vuolas,\nTäyttää avaruuden,\nMaailmalle\nTuopi onnen uuden,\nSoittaa, soittaa riemuin kaikkialla\nLemmen autuutta ja sointuisuutta,\nSuven heilimöivän suurta työtä,\nLuovan voiman pyhää vihkivirttä.\n\n\n\nIV.\n\n  Rikaskielinen on lemmen kanteloinen,\nSointuu aina, soraääninkin,\nTuskissaankin tuntuu autuaalta,\nNauttii kärsein, kyynelsilminkin.\nVaan ei aina kai'u lemmen kieli\nYhtä intoisaan ja kiihkeästi:\nAjan vinhan pyörän pyöriessä\nTunteen hento kärki tylsistyy,\n\nIntohimon leimut lempeydeksi\nPehmentyy,\nVienon vienosti ja hellemmästi\nSointuu soitto, äsken salamoiva,\nNyt niin tasainen ja elinvoipa\nKuin on vilkas laakson lähteensuoni,\nAlta nuoren nurmen pulppuvainen.\n\nVaimon armautta,\nLasten rakkautta,\nIsän nuoren onnekkuutta,\nKotikummun kultaisuutta,\nKoti-ilman ihanuutta\nKaikuu soitto tyyni, sointuvainen.\n\nIkuista tyyntä soutamaan\nEi sentään luotu meitä,\nEi luotu aina nauttimaan\nKotoisen lieden lämpöä\nJa armaan lempeä;\nEi luotu miestä ainakaan\nIkänsä halki kuulemaan\nKotoisen lahden laulua,\nKotoisten kuusten huojua,\nEi käen kultarinnan kukkumista,\nEi laulu-leivon lempisäveleitä.\n\nMies toimehen suureen suunnattiin\nKoti-aitojen ulkopuolla,\nMeri myrskyvä seilata annettiin,\nIlo taistelun touhuun kuolla.\nYlös purtesi purjeet siis nyt vain,\nAlus aaltojen harjanteille!\nElon aavalla seljällä purjehdus,\nLäpi vaivojen, huolien ponnistus\nOn leikkiä hauskaa meille.\n\n  Ole huoleti, vaimoni armaisin,\nSurukyynele poskelta poista!\nEt salline sentähän lapsilles\nEsimerkkiä pelkurin moista?\n    Elo taistoa on --\n    Siis ottelohon!\nTosi miesi ei myrskyä pelkää,\nMut laittavi kuntohon venhon vaan\nJa köyttävi köysiä tarkempaan,\nVihatuuli kun vellovi selkää!\nTosi miesi hän uhrata kyllä voi,\nMitä kohtalo kallista konsaan soi,\nKun vaativi synnyinmaa.\n\nOn ihminen isäinmaatta\nKuin juuria vailla on puu,\nOn niin kuin syksynen päivä\nKun aurinko piiloutuu,\nOn laineilla häilyvä lastunen vaan,\nOn myrskyssä lentävä lehti --\n    Isänmaaton ken on,\n    Hän itsekäs on,\nEi löydä hän onnea milloinkaan,\nJa loistoa rikkahan nautteissaan\nHän mieroa köyhempi on.\n\nSiis syyt' on soittaa riemun kanteletta,\nKun Luojaltani sain mä isäinmaan,\nSain entis-ai'an ihanaiset muistot\nJa kansan kalliin, jota rakastan.\nSen hengen keväisistä hettehistä\nSain nuoren nesteen suoniin, syömmehen;\nSen huolet huolen, kärsin kärsimykset,\nSen tunteet tunnen, senhän itkut itken,\nSen harvat riemut myöskin riemuitsen;\nJa taivaan lientyessä mustiin pilviin\nSen kanssa kaikki voimat ponnistan\nEtt' alus kallis hukkumasta säilyis vaan.\n\nMut jos joku maatani uhkailee\nJa kansani aarteita ahnailee,\nVäkivaltaa, sortoa käyttää --\nNiin Luojalta lahjoja pyytelen polvillain,\nEtt' ukkosen voimalla lauluni kauaksi kaikuis,\nJa vuoret järkkyis, järvet läikkyis,\nKorven kuusetkin jo korvat saisi,\nNousis kilvoin noropetäjätkin,\nHongat merten laineen lailla huojuis,\nSaisi soimaan luonnon myrskykannel\nSoimaan hurjimpata huutoansa,\nJottei torkkuen kansani kuoloon suistu,\nJottei untelojoukkona hautaan mustaan peity,\nMaahan martahana sorru ainiaaksi.\n\n\n\nV.\n\n  Syksyn tullen ilmat vilpastuu\nPäivät lyhenee,\nPuhteet pitenee,\nTaivas innottomaks valjustuu\nJa niin kolkoks käypi Luojan silmä.\nLuovat nesteet vankka routa\nMaahan jälleen kiristää,\nVetten vapaat voimalaulut\nTukahduttaa kylmä jää,\nTuulen soitto puiden tutkaimissa\nSoi niin tyyneltä ja juhlaisalta,\nSoi niin mahtavalta\nKuin soi suuren kansan kirkkoveisu.\n\nTuota kuullen tyyntyy mieli,\nMuuten rauhaton.\nPäivän pienet huolet unhottuu,\nSielun silmän peili kirkastuu,\nUnelmoihin aatos taipuu,\nMietelmihin mieli vaipuu:\n  Talven pitkään uneen valmistaikse luonto,\nSyksyhän on sille valmistuksen aika,\nKuolon ijäiseen mä uneen valmistaudun,\nVanhuushan on mulle valmistuksen aika.\n\nElämän mahtavan laaja sävelvirta\nAlkaen kaukaa äitini laulusta asti\nVienona, viehkeenä soittona käypi\nMieluusti kuulevan henkeni herkkään kalvoon.\nPoissa on, poissa on tuonoiset karkeat äänet,\nPoissa on tuskien tuottamat soinnuttomuudet!\nKaikki on kaunista, puhdasta sointua täynnä,\nNiin kuni kesäisen auringon ehtoolla ruskottaissa\nOn tyyni ja vehreä luonto.\n\nKaikki on huolteni ilkeät varjot\nSäälivä unhotus vienyt,\nMuistoni kirjavan sarjan\nKullalla huolinut lohtua antava aika.\nJa houkuttavaisina leikkivät siellä\nVain minun mennehet riemut,\nVain minun kultaiset päivät,\nLeikkivät siellä mun henkeni herkkähän silmään\nNiin kuni poudalla vetreän virkeä auer\nTanssivi päivyttä vasten\nHienona tähtöis-vyönä.\nNyt silmäni ta'apäin tarkata voi,\nOn taivalta tehdessä oppia karttunut myös,\nOn katse jo varmempi maailman ongelmoihin,\nJa allehen pohjaa saanut on aavistuskin:\nNyt koitan mä etsiä luomisen syntyääntä,\nMaan sekä taivahan voimain tarkoitusta.\n\nOi, jospa sen kerran mä löytäisin\nTuon laulujen kumman lähteen!\nJa sitte jos sointuhun suureen sen\nVois kantelen kieliä soittaa,\nNiin vuolaana, varmana virtana kai\nYli merten ja maiden se soisi,\nJa kansat ja kullalla kruunatut päät\nSitä kummana kuunnella voisi.\n\nVaan sit'ei suotu vielä kuolevaisen,\nEi jättikääpiön, mi pyrkii kaikkialle,\nKun jonkun pienen pulman kaikkeudesta\nHän viisaudellaan selvillensä sai.\n  Vuostuhannet, vuosmiljoonat\nOn turhaan urkkinut ihminen:\nMikä elämän, yksilön tarkoitus on?\nMikä meidän on oikea kehto?\nMitä varten me luotihin maailmaan?\nMihin kuljemme sokkoina kaikki?\n\nNiin tuhannet, niin miljoonat,\nOn näitä turhaan tutkinut,\nKunnekka musta multamaa\nOn heiltä kurkut tukkinut.\n\nOlenko, narri, suuri, hullu lapsi?\n-- Vaikk' enhän muita narrimpikaan ois!\nMiks heittää hiiteen lemmon ongelmoita\nEn vihdoinkin ma viisastuen vois?\nTai antaa niille varmat vastaukset,\nNiin pääsis rauhaan rinta kärsinyt?\n\nLiet, Luoja, sä oikukas voima vain\nJa tiedoton, hirveä mahti,\nTai kaikenko viisas sä kaitsija liet\nJa lempeä lastesi vahti?\nMikä hetkin, sä mahtava, tiedä en;\nOlen vain sinun luomasi ihminen.\nEn syntymälahjoja muita mä saanut\n  Kuin hiukkasen järkeä, tunnetta vain;\nMun niillähän kaikkea tutkia täytyy,\nSiks tyytyös suomasi lahjojen ääneen:\nMä muuta en antaa voi.\n\nKun tarkoitust' et elämälle suonut,\nNiin elolleni itse määrän luon;\nKun onneen viittonut et valtatietä,\nNiin koitan onneen itse löytää tien.\nKen taas ei noita itse tehdä viitsi\nTai ehkei voi,\nHän muiden luomia lainatkoon\nJa muiden Luojia palvelkoon,\nJos henkensä siihen tyytyy\nJa onni jos siinä löytyy.\n\nNiin paljo on puutteita maailmassa,\nNiin monta kärsii, kituu pois,\nNiin paljo on väärää ja saastaisuutta,\nMin Tuonelan virrat jo viedä vois --\n  Vaan haudan jos partaalla elämän huolet\nSä riemujen rinnalle vaakaan tuot,\nNiin varmaan riemujen voittavi mitta\nJa kaivaten täältä sä kuolet.\n  Paistaahan, näät sen, täällä lämmin päivä,\nKoittaahan kevät jälkeen talvien,\nTuoksuuhan hurmaavasti kukkaiskentät,\nRaikuuhan lehdot lintuin säveleitä,\nKuohuuhan kosket elon riemuvirttä\nJa järvet taivaan kaarta kimmeltäävät --\nSiis miks en soittais tässä minä myöskin\nRiemuvirttä suuren elämän\nJa laulais ilmi hengen luomistöitä\nKeralla kauniin, nuoren kevähän?\nSen tehdä voinen ja sen tehdä tahdon\nJa laulaa niin kuin laulat, luonto suuri.\n\nKun kevään tulleen sä luomaan käyt\nJa töittesi valtahan vaivut,\nNiin eloa, taistoa laulusi luo\nJa varmaan siitä sä nautit,\nKun katsot sä voimien temmellystä.\nMä tuota leikkiäs oon aina ihastellut\nSe elonriemun onpi osoitusta:\nJos määrää muuta sull'ei ehkä liene,\nNiin luominen on sentään suurin viettis\nJa oikkus kummat, viehätystä täynnä,\nSuo aina uutta, uutta jännitystä\nMeidän kääpiöiden kummastella,\nKummastella sekä ihastella,\nIhannoida,\nUnelmoida\nTaikka myöskin kyynelöidä.\n\n  Siis kiitos kaikesta, sä luonnon suuri äiti,\nJoka kohdussas mun kannoit,\nSitten ruumiin, hengen annoit,\nLaskit maailmaan kuin pienen sokon lapsen,\nJota muiden täytyi kannatella,\nKunnes kypsyi tuosta itsetietoon,\nHuomas lahjas, ihmekanteloisen,\nJolla soittamaan mä opin vihdoin,\nSoitin aina niinkuin parhain taisin,\nVaikk'en oikeaa lie ääntä saanut.\nKiitos, luonnotar, kun sentään sallit,\nSallit soittaa loppuun laulun elämän!\n\n\n\nVI.\n\n  Nään tuolla kirkkomaan ja haudan tässä,\nJohonka hiljaa ruumis lasketaan;\nJo surunuottiansa kuolonkellot\nNyt käyvät aamun ilmaan soittamaan.\nJa kellot kaikuu, kaikuu, kaikuu\nJa vaarat kaukoa vastailee --\nNiin juhlallista,\nNiin murheellista\nNyt virttä saattojoukkue veisailee,\nJa äiti kuollehen vainaan\nKääntyvi puolehen taivaan\nJa lapsensa sielulle autuutta rukoilee.\n\n  Niin yksilö kuolee kuin koskessa leikkivä laine,\nNiin hukkuvi jäljettömiin\nKuin ilmalla täyttynyt häilyvä kupla\nJa aikojen vierressä joutuvi unhoksiin,\nLie kuinka hän mahtava ollut\nTai mieroa kerjäten käynyt.\nNiin, harmaja hauta on kaikkien töittemme loppu,\nJa mistä ei ihmisen laps oo konsahan tullut,\nSinne, niin sinne on astua kaikkien pakko.\n\nSun rukouksesi kuolinvuotehellas\nOn saamas kanteloisen viime kaiku,\nOn lähteväisen linnun joutsenlaulu,\nMi rientää aikoo kohti -- surmoansa!\nSä poistut näyttämöltä, yksilö,\nMut tuhannet sun sijaas tulvaa kohta;\nSun lakkas laulus, sammui kaunis kannel,\nVaan luonnon yhteissoitto tuot' ei tunne.\n\n  Elämä kulkevi kulkuaan\nKuin kuoleman armoton valta\nJa soittaen jättikanneltaan\nSe ohjaa, ohjaa taivaan, maan,\nJa täyttää voimalla ilmavyön.\nElon virttään vanhaa, mutta aina uutta\nSoittaa, soittaa jättikanteloinen\nMerten aavain aallokoissa,\nKorven aarnihongikoissa,\nSoittaa kuohuissa koskien,\nLiverryksissä lintujen,\nIhmisintohimon soitimissa --\nKaikkialla halki ikuisuuden\n\nHelkkyy, kaikuu, vyöryy, raikuu\nLaulu suuren laajan elämän,\nLaulu luonnon kauniin kevähän\nSoiden luomisnautinnosta,\nSoiden elon ylistystä,\nLuonnon voimain valtaa ääretöntä,\nLuovan voiman ikuisuutta.\n\n\n\n\nISÄNMAALLISIA:\n\n\n\n\"YHTEISVOIMIN YHTEISTYÖHÖN!\"\n\nIstun rannan kuusen alla, päivä mailleen laskeutuu,\nAallot laulaa kehtovirttä, kunnes silmät sulkeutuu,\nKaikkialla hiljaisuutta, ilta vitkaan hämärtyy,\nKummat varjot, oudot aaveet sielun silmään ilmestyy:\n\nHurmerusko äkkiänsä taivon synkän punottaa,\nTykit paukkaa, säilät säihkyy, haavan saaneet voivottaa,\nTorvet soipi, hevot hirnuu, sinkoo hiekka tanteren,\nKunnes sauhuun peittyy kaikki, lasken verhot yöhyen.\n\nSitten pitkät, pitkät ai'at on kuin haudan hiljaisuus,\nKuulen lyönnit sydänraukan, kunnes syntyy kuva uus:\nPäivä vitkaan valkeneepi, valon valjun maahan luo,\nTuonottaista tanteretta katsastaa mun jälleen suo.\n\nSiellä nään mä näännyksissä pienen joukon nukkuvan,\nVaikk' on päivä ylähällä uinuu raukat untahan,\nKunnes uni jännervoimat ehtinyt on virkistää,\nKunnes lämpö Luojan silmän valppahimmat herättää.\n\nInnoissansa jalkehille nää nyt huutain kavahtaa,\nJotta joukko torkkuvainen tuosta pystyyn havahtaa,\nHieroo unta silmistänsä, tuntee huomentuulosen,\nTuntee taaskin suonissansa vanhat nesteet nuoruuden.\n\nPäivä nousee taivahalle, kevätpäivä kultaisin,\n-- Oisko unta ikävintä taisto äsken ollutkin?\nUnta kaikki miekan kalske, verivirrat vuolahat?\nKoska kukkii tanterella tuossa ruusut ihanat.\n\nJa kun nousee kukkulalle joukon pienen johtomies,\nNiin hän kohta veljillensä sieltä ihmetellä ties,\nEttä uljas, aava selkä heidän allaan aaltoilee,\nHoukutellen retkeilylle kummat henget viittoilee.\n\nUlapalla onnen saaren näkyy kaunis kangastus,\nSiell' on Sampo kätkössänsä, siellä kansan kalleus.\n\"Sinne, veikot, soutakaamme, joka mies nyt purtehen,\nViel' on verta suonissamme otteluihin urhojen\".\n\nYksimielin kevätkansa astuu toivon alukseen,\nSoutaa kohti onnen saarta, tahtoo Sammon omakseen.\nVastainen on kyllä tuuli, taival kuluu kuitenkin,\nYhteisvoimin kun on kaikki käyty haaksen airoihin.\n\nMutta siinä soudettaissa Luoja tuulen käännyttää,\nValkopurjeet pullistuupi, laiva vettä viilettää,\nNyt on miesten helppo olla, hiljalleen vain huovataan,\nLaulun, soiton ongelmoiden otteluissa kiistataan.\n\nVaan jo kiista kiihottuupi, syntyy riitapuoluet:\nKeillä täss' on ruorivalta, keille kuuluu ohjakset?\nToiset inttää älyllänsä johtovallan ansainneen,\nToiset väittää, ett' on heillä vanhin oikeus alukseen.\n\nMielet kiihtyy, sanat sinkoo, matkan määrä unhottuu,\nLailla lasten kiisteltäissä haaksi tieltään harhautuu,\nTuuli tuima taltuit, tyyntyy, meri hiljaa huo'ahtaa:\nKaikki vanhat luonnon merkit ukkos-ilmaa ennustaa.\n\nTaivon rannan takaloilta lonka musta nouseekin,\nJymy kaukaa uhkaavaissa käy jo miesten korvihin;\nVaan kun ollaan kuohuksissa, tuota tuskin huomataan\nJa jos jotkut varottaakin, heit' ei kuulla kumminkaan.\n\nTuuli kiihtyy tuimemmaksi, taivas lientyy, pilveilee,\nMeri aava havahtuupi, ähkyy, kuohuu, tummenee,\nKunnes halki pilven synkän iskee nuoli pitkäsen,\nJyry seuraa, salamoipi, myrsky raivoo ulvoen.\n\nKuink' on laita pienen purren, sopu Sammon soutajain?\nRiidelläänkö herruudesta heidän kesken yhä vain?\nOnko hornan inhat henget päässeet irti tyrmästään,\nKosk'ei myrskyn uhkausta joukko kuule vieläkään.\n\nSynteinikö rankaisuksi tuo mun nähdä täytynee,\nKuinka veljet keskenänsä kuolemakseen riitelee,\nKuinka aiheeks kurjan kiistan nostettu on entisyys,\nVaikka varmaan miesten tarmon vaatis moinen nykyisyys.\n\nHurja joukko, mieles malta, käy jo laivan hoitohon,\nKaikki tarmos, kaikki voimas, yhteistyöhön tarvis on,\nSillä laiva huojuu, horjuu, myrsky ehkä murskaa sen,\nEllei lakkaa kurja kiista, ryhdy miehet toimehen.\n\nMeri vahtoo, myrsky pauhaa, haaksen musta kuilu vie!\nEikä joukko työhön toinnu, noiduttu se varmaan lie --\nKoittaisinko pauhun halki tuonne huutaa, varoittaa?\nEhkä Luoja äänen heikon heidän vuokseen vahvistaa.\n\n    \"Ylös, joukko, yhteistyöhön!\n    Kiinni köysiin joka mies,\n    Kunnes lauhtuu myrskyilma,\n    Kunnes vaaraton on ties!\n    Nyt ei ole riidan aika,\n    Vaan on yhteistoiminnan,\n    Nyt voi surma vieraaks tulla,\n    Viedä uhrit kuoleman!\n\n    Katsos kuinka mastot huojuu,\n    Touvit sinkuu, voivottaa,\n    Omaisuuttas irtahinta\n    Kuinka vyöryt vallottaa,\n    Kuinka kuohut raivokkaina\n    Ryntää laivan kylkehen,\n    Jotta haaksi saumoistansa\n    Äännähtää jo huo'aten.\n\n    Ylös, joukko, jonka hurja\n    Sokaissut on kiivastus!\n    Aallot varmaan vievät kaikki,\n    Ellei joudu pelastus;\n    'Yhteisvoimin yhteistyöhön!'\n    Keskinäiset riidat pois --\n    Siinä yksin laivan turva\n    Vielä ehkä olla vois!\"\n\nNäin mä huusin myrskyn halki, vaan ei kenkään kuunnellut,\nMeri heikon äänen voitti, vahvemmin en jaksanut;\nRiita jatkuu, haaksi huojuu, aallot lyö jo kannellen --\nSilloin herään -- -- -- Enkä tiedä, kuinka käynee kansallen.\n\nSyyskuulla v. 1893.\n\n\n\nKANSALLENI.\n\nKas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas!\nSun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas,\nJos ai'ot pelkäämättä vain sä käydä taistohon,\nJa luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon.\n\nEi nykyai'an sortaja voi saada laulajaa,\nSen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa --\nJa jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi:\nHänelle suista satojen myös siunausta soi.\n\nEloni nuoren innolla mä liityn kansahain,\nSen verta on mun suonissain, sen henki rinnassain,\nJa minkä sain, sen korkoineen mä antaa tahtoisin --\nJa työhön, valoon, kuntohon mä aina luottaisin.\n\nSä pieneks kansaks mainitaan; se totta lieneekin.\nVaan oikeudenpa elämään on saanut pieninkin,\nJa jos on voimaa hengen vain ja lakiin luottamus,\nNiin vie se vihdoin voittohon; mut kuoloon turmelus.\n\nJa voitto hengen, oikeuden se kaunihimpi on\nKuin se, min tuottaa kanuunat ja ruuti sauhuton;\nMut kaunis tää jos palkka on, yks keinokin on vaan:\nVain kansan yksimielisyys on turva Suomenmaan.\n\nKun seisomme kuin yksi mies mi turma tulleekin,\nNiin toisten toivo, luottamus suo voimaa kullekkin,\nJa lientynyt jos onkin nyt maan taivas pilvehen,\nNiin poistuvathan pilvetkin perästä myrskyjen.\n\nPerästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää,\nTaas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää.\nSiis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon,\nNäät kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon.\n\nEi elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee,\nVaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee;\nJa määrälläsi varmaankin on valo ainoo tie,\nSe saata keskeen korpien, se sydänmaille vie.\n\nNäin turvaks maasi voiman luot sä itsetietoisen,\nNäin joka mies on sankari ja voittos ikuinen;\nJa joukkos, vaikka pienikin kuin Kreikan aikoinaan,\nSe torjuu tuiskut tundrojen ja suojaa Suomenmaan.\n\nMä lailla Kreikan Tyrtaion jos voisin laulaa vain,\nNiin tulta, voimaa laulaisin mä kunnon kansahain!\nMä muiden eellä astuisin kuin airut taistelun:\n\"Tuo jalo joukko jäljessäin, se onpi kansa mun!\"\n\nVaan ylös, veljet, toimintaan, nous niinkuin yksi mies!\nSaa, kansa, Sammon taontaan ja leimuun tiedon lies!\nSun olkoon oikeus oppaasi ja vapaus valkamas --\nVaan pimeyteen jos peräydyt, on kuolo palkkanas.\n\nMut kuolla pois et voi, et saa: sä liian nuori oot;\nSä vielä työssä tarvitaan, vain vanhat poistukoot!\nJa vapauttas jos vainotaan, äl' ollos toivoton:\nSun hengen voimaas lannistaa on nyt jo -- mahdoton!\n\n\n\nJUHLARUNO\n\nKuopion laulu- ja soittojuhlassa 18-20/6 1891.\n\n\nI.\n\nKeväinen hellä henkäys sai taaskin Suomellemme,\nKeväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme,\nVei järven jäät, ja nietokset ja nurmen nukan nosti,\nJa inhan talven irnusäät ja tuiskut tuimat kosti.\n\nKuin kasvot nuoren morsion nyt Suomen luonto loistaa\nJa raitis kevät-tuulahdus pois talvimielen poistaa;\nTaas lehvii lehdot, lepikot, ja tummui korven kuusi\nJa tuomen tertut tuoksahtaa ja päivyt on kuin uusi.\n\nSen paiste yhä kirkastuu ja heltyy helteheksi\nJa taivon sini tummentuu ja lauhtuu lämpöseksi,\nJa heinän hennot helpehet jo kiertyy kuorestansa\nNiin arkaillen kuin epäileis ne jättää piiloansa.\n\nTaas nousee kummun kukkaset kuin nousis kilpasilla\nJa metsän laajan laulajat taas leijaa taivahilla,\nNe viettää nekin lennossaan nyt laulujuhliansa,\nNe kiistaa nekin keskenään nyt sulosoitollansa.\n\nNe laulaa ilmi ilojaan, kun kevät vihdoin koitti\nJa keväthellä heltehyt kun takatalven voitti,\nNuo sirkku raukat riemuitsee, ne laulaa toivehilta:\nKai Luoja heidät huolestaa ja suojaa huuhkajilta.\n\nJa luonto, äsken uinuva kuin impi unelmissaan,\nSe puhtoisena havahtuu nyt neitsyt-aatoksistaan,\nJa kastehelmet heinikon ne välkkyy päivää vasten\nKuin kirkkaat riemun kyyneleet vain silmiss' autuasten.\n\nNuo sinitaivon sirkkuset ne tenholaulullansa\nTään luonnon, äsken uinaavan, havautti unestansa --\nJa keväthelle hellittää ja nuojuu nuori heinä\nJa kevätkeijuin toivehet soi soiton säveleinä.\n\n\nII.\n\nKeväisen luonnon lainen\nOn Suomen kansa:\nKuin luonto kasvit, kukkaset\nLuo helmastansa,\nNiin loi ja luopi ilmoillen\nTään kansan henki keväinen\nIhanan taiteen kukkaisnummet,\nVakaisen tieteen vankat tammet --\nJa kaikki kantaa Suomen leiman\nJa kaikki juurtuu kansan henkeen.\n\nKun kevätpäivä koittaa taivahalla\nValaisten vaarat, rinteet, hongikot.\nEloisa tuuli tuntuu kaikkialla\nHavauttaa huojuun korven kuusikot --\nSäteistä päivän, honkain huojunnasta\nHeräävät luonnon lauluniekat vasta;\nLiverrys täyttää kohta lehdot nuoret,\nEtäällä raikuu vastaan rantavuoret,\nKajaten huomenkoiton kultaisuutta,\nUhoten aamu-ilman ihanuutta.\n\nJo Suomen taivaallenkin koitti viimein\nMyös kevätpäivä.\nNyt senkö pilveen peittäis kaakon usma\nTai idän häivä?\nEi koskaan, ei! Tää aurinko uus\nValon voimalla tunkevi pilvestä taas --\nOle huoleti, kansa, on turvassa maas:\nNyt valvovi itsetietoisuus.\n\nTää itsetietoisuus se lämmön loi\nJa uusi aika raittiin ilman toi\nJa näin sai vihdoinkin mun kansan huomen.\nHavautti huomenhenki myös Suomen laulajat,\nKeväisen leivon kanssa he kilvan laulavat\nJa heidän soittoneuvoistansa\nKuulee vanhan Väinön kansa,\nKuinka sointuu suomenkieli,\nKun on kansan kevätmieli\nSoiton saajan kanteleessa.\n\n\nIII.\n\nVeisti vanha Väinämöinen,\nLau'isti suvannon sulho\nHau'inluusta soittoneuvon,\nKalanluusta kanteloisen\nItselle ajankuluksi,\nKansallensa koetteheksi.\nKun oli soitto suorittuna,\nValmihina vaskikieli,\nKäski nuoret, käski vanhat,\nKäski keskinkertaisetki\nSoittamahan soitintansa,\nTuota ruotaista romua.\nSoitti siinä nuoret, vanhat,\nSoitti pii'at, soitti poi'at,\nVaan ei soitto sointununna,\nLaulu laululle tehonnut:\nKielet kierohon kävivät,\nJouhet parkuivat pahasti,\nÄäni kaikui karkeasti,\nSoitto julmasti sorisi.\n\nSokea sopessa nukkui,\nUkko vanha uunin päällä;\nUrahti unisijalta,\nNurahutti nurkastansa:\n\"Heretkätte, heittäkätte,\nLuokatte, lopettakatte! --\nJos ei soitto Suomen kansan\nVasta vaikuta paremmin\nEikä hellemmin helise\nTaikka uuvuta unehen,\nMaku'usen maanittele,\nNiin vetellen viska'otte,\nAaltoihin upotta'otte\".\n\nSiitä vanha Väinämöinen,\nLaulaja i'än ikuinen,\nItse otti ontelonsa,\nHau'inruotaisen romunsa;\nAlkoi soitella somasti\nKajahella kaunihisti,\nItkulle inehmot työnsi.\nEi ollut sitä urosta,\nEikä miestä naisellista,\nOllut ei miestä, eikä naista\nEikä kassan kantajata,\nKellen ei itkuksi käynyt,\nKenen ei sy'äntä sulanut\nSoitanto sulan urohon,\nVienot virret Väinämöisen.\n\nNäin on ennen soitettihin,\nSoitettihin, laulettihin,\nKun oli ihanat ai'at,\nLapsen ai'at armahaiset;\nKuuhut kultasi kujamme,\nPirttipalkit päivänpaiste,\nVesillä venoset sousi,\nMailla kärrit kieritteli.\n\nEipäs kuulunut konetta,\nHalonsyöjän sylkytystä\nEikä vihlonut sydäntä\nVeturin vihaiset äänet\nNäillä Pohjolan perillä,\nSuomen mailla mairehilla.\n\nNytp' on tullut toinen aika\nAika toiminnan totisen;\nNyt on päivä pilvilöissä,\nLiennyksissä luojan taivas,\nKaakossa kamala lonka,\nHalju hattara idässä.\nNyt on vuoro Väinämöisen,\nLauluniekan laihemmankin\nVuoro torvin toitotella,\nSoitella sotaisin äänin,\nJotta untelot eläjät,\nSuosijat suloisen soiton,\nSaisi sitkaimen vetohon,\nVa'on pitkän pientarelle;\nEhtis maahan siemenkylvö,\nTouko henkinen itäisi,\nJosta nousis nuori vilja,\nOras hento heilimöisi,\nEnnen kaakon kalmatuulta,\nHallan harmajan tuloa.\n\n\n\nEN JOUDA, EN JOUDA!...\n\n\nI.\n\nRusotaivaalla hohtavi purppurapilvet\nJa päivyt jo maireena mailleen käy,\nJa luonto on kaunis ja kukkaset tuoksuu\nJa taivaalla myrskyn ei merkkiä näy.\n\nMut sorean Suomeni valtiotaivas\nSe lientyy, lientyy ja pilveilee --\nEn ehdi mä nauttia leikistä luonnon,\nMun kansani kallihin kyyneilee.\n\nJa leivonen, kaivattu kumppali ennen,\nNyt pyydän mä, koito, sun vaikenemaan:\nMun kanteloraukka ei riemua siedä,\nSe kansani kanssa nyt itkee vaan.\n\nMyös tummain silmäsi tulten säihkyt,\nNe näin minä kyllä, mun impyein,\nJa rintahan mullakin leimahti liekki,\nSun toivoni morsiameksi jo tein.\n\nMut impeni armas ja viehkeä-huuli,\nSun jouda en ruusuja suutelemaan,\nMun kansani kallis ja murhekas maani\nNe kutsuvat työhön ja taistelemaan.\n\n\nII.\n\n\"Oi poikani, heittäös työsi jo pois,\nJo ammoin on saapunut yö,\nPian koittavi taivaalla huomenkoi --\nTuo valvonta voimasi syö!\"\n\nOi äitini armas ja kultaisin,\nEt nyt mua työstäni saa --\nEn jouda, en jouda mä uinailuun:\nKun vaarassa häilyvi maa.\n\n\"Oi, lapseni, nuorihan vielä sä oot,\nMitä työsi se hyödyttäis?\nOn kansalla valvojat vanhemmat --\nKuka kuntosi ymmärtäis?\"\n\nVoi äitini kallis ja kultaisin,\nMua vaativi velvollisuus!\nMitä siitä, jos nauravi harmaapäät,\nMun puolella polvi on uus.\n\nMinä nuoria kutsun ja innostan,\nKunis kaikki he valveutuu --\nJa halpa se varmaan itse on,\nJoka tointani halveksuu.\n\n\"Oi, poikani, kaunista kaikki on tuo,\nMut ken sitä huomaa, ken?\nKuka kumma sun vaivasi palkitsee?\nVain kuolema kostaa sen\".\n\nVoi äitini hellä ja herttainen,\nMitä palkkoa pyytäisin?\nKun kansani kallihin säilyis vain,\nMinä riemuiten poistuisin.\n\nEn vaadi mä valtoa ylhäisten,\nEn kultia rikkaiden;\nMun palkkani kansani onni on vaan\nSekä henkiset he'elmät sen.\n\nNiin, äitini hellin ja herttaisin,\nIkä ihmisen lyhkänen on.\nEn jouda, en jouda mä uinailuun,\nMun täytyvi taistelohon.\n\n\"Voi, lapseni nuori ja kalpea, voi,\nSinun intosi oivallan --\nJa Luoja sun toimesi siunatkoon\nJa vieköhön huolet maan!\"\n\nSuursaaressa 1891.\n\n\n\nMAISTERI-KEKKERIT.\n\nOli sauhua huone täynnä kuin taistelukentällä vaan\nJa pöydällä pulloja seisoi kuin kannokko kaskesmaan,\nYli-ympäri sikarin päitä sekä tahroja liköörin --\nKas semmoiselta se näytti ilokestissä maisterin.\n\nHän itse on hienoin herra ja silkistä rinnukset,\nNenäkakkulat kallihit yllä ja korkeat kaulukset:\nHän onpihan syntyä suurta ja pappa on arvokas mies\nJa rikkautta heill' on myöskin, -- niin ainakin ihmiset ties.\n\nJa nyt hän on maisteri vihdoin, siis viisas ja oppinut on,\nMuka nyt ovat aseet valmiit elon tuimahan taistelohon --\nSiis juoskoon hurmaava juoma ja pyöriös taivas ja maa,\nToki sentään maisterimiessä vapauttahan nauttia saa.\n\n\"Hoi, kyyppari, pullosi poista! Tähän samppanjaas sinä tuo,\nKovin käynyt on äiteliääksi iankaikkinen 'munkkisi' vuo!\nHei, kumppalit, pohjaan maljat, niin saadahan samppanjaa,\nSe se silmiä kirkastuttaa ja mieliä kannustaa\".\n\nNäin reuhasi maisteri nuori ja kuorossa huusivat muut:\n\"Jano juuri ei meillä nyt liene, vaan voipihan huuhtoa suut!\" --\nNiin olikin sauhua syöty! Kovin karvaita sikaarit!\nOli äänissä karkea kaiku ja paineessa tenoorit.\n\nMut samppanjaa kun saatiin, pian kaikki jo miehistyi,\nTaas silmihin tuikahti tulta ja mielet jo virkistyi:\nJo on joukkio soittoa vailla, joku kieliä koskettaa,\nJa toiset ne huojuen säistää ja lauloa hoilottaa.\n\nYks sentään nurkkahan tuonne on hiipinyt hiljakseen,\nHän tuskin on tilkkoa juonut, enin istunut itsekseen:\nTuli maalta hän tuonoin vasta, ylioppilas nuori hän on,\nSukulaisena maisterin tänne pääs seurahan hienoston.\n\nUjo onpi hän, kansanlapsi, ei tottunut teeskeilyyn,\nHän seurassa vanhempainkin voi vaipua mietteilyyn;\nJa hälle kun vahtova malja nyt tuodahan samppanjaa,\nNiin luotaan maljan hän lykkää ja vitkahan virkahtaa:\n\n\"Ei, serkkuni, tuota mä juomaa en sentään koskaan jois!\nKen on kansoa köyhää nähnyt, sitä varmaan juoda ei vois!\nHyvät herrat, te tiedätte kaikki: kato kansalta viljat vei\nJa kun toisilta leipää puuttuu, niin moisia juoda ei\".\n\nSai tulta jo lempeä silmä ja äänikin kirkastui\nJa hän nääntyvät joukot muisti ja muistohon vilkastui:\nHän näki nuo kalpeat kasvot, lapsjoukkion kerjäävän,\nNäki ryysyiset, surkeat äidit vilun kourissa kylmäävän.\n\nHänen mielensä kauas karkaa, ei herroja näitä hän nää:\nOn nälkähän nääntyvä joukko hänen silmissä seurue tää,\nTuo sauhu on kalman usmaa ja ruumiita pullot nuo\nJa juoma on Tuonelan vettä, on musta ja katkera vuo.\n\nMiten onkin hän tänne tullut, mihin kuulua ei hän voi!\nMikä tylsytti tunteet hältä, kun hänkin jo mässäten joi?\n\"Ei, ei! pois täältä mä tahdon, pois kansani kurjan luo,\nSen vaivat ja näljät mä kannan, kunis kuolema lohtua suo.\n\n\"Hyvät herrat, mun lähteä täytyy, mua kutsuvi velvollisuus!\nTähän seuraan en minä kuulu, sen vieras on kansallisuus,\nMinä kaukana korvessa synnyin, katovuodet ja hallat mä näin,\nIlojuoma ei mullen maistu, nämä muistot on mielessäin.\n\nTe kaupungin herroja ootte, on vierasta kansa ja maa,\nJa vastaisuus sekä lapsuus teill' lietona kangastaa;\nMut korpien keskehen käykää! Se samppanikaihonne vie,\nMinä vast' olen tullunna sieltä ja sinne on taas mun tie\".\n\nJa hän toisihin riemuten katsoi kuin lausunut heille hän ois:\nMiks ette te kanssani seuraa, sehän kaunista kulkua ois!\nHänen silmässä kyynelet kiilsi, vapis ääni ja sylkytti syön --\nJa hän hattunsa äkkiä tempas ja peittohon poistui yön.\n\nHänen mentyä kotvasen aikaa oli huoneessa hiljaisuus:\nEi koskenut maljaan kenkään. Nous rintahan käskijä uus:\nSun kansasi nälkään nääntyy, sinä samppanjaa vain juot!\nOmatunto sun palkitseisi, jos heille sä summan suot.\n\nOli raskasta huoneen ilma, oli hilpeys häipynyt pois,\nKuka tiesi jo kuin olis käynyt, jos muudan ei huutanut ois:\n\"Mitä hittoja istutte siinä kuin kirkossa istuttais,\nHei, maisteri! Maljasi pohjaan! Ja sitte jos laulettais!\"\n\nJa taas sai samppanja armon, lasit korkeat kilkahtaa\nJa muutama soitinta soittaa, muut laulua kangertaa:\nYlimielinen maisteriparvi ilonhetkeä viettää nyt,\nEi tahdo se nälkää muistaa, sen tunne on tylsistynyt.\n\nVaan äskönen hilpeä mieli se seurasta poistunut on; --\nEi tullunna entinen tuuli, jos juomia tulvatkohon --\nMikä kumma se sentään vaivas? Miks samppanja maistunut ei?\nTuo poikako jaarittelullaan janon maisterijoukolta vei?\n\n\n\nKUMMAKOS JOS MAAMME KALLIS?\n\nTänne Suomen sydänmaille\nLuonnon vietti meidät toi,\nSynkät korvet, suot ja rimmet\nKylvömaiksi meille soi.\n\nNäille tehtiin toukojamme,\nKaskiamme kaadettiin,\nJotta Suomen suven tullen\nSiemen kylvää saatettiin.\n\nPiilossansa kypsyi kylvö,\nKunnes puhkes kuorestaan,\nMaamme kauniin maireheksi\nTuoksui kummaa tuoksuaan.\n\nKylvö tää on kansanhenki,\nJoss' on vankka varustus;\nSiin' on toivo, siinä turva --\nSiihen mull' on luottamus.\n\nSuomen kansa katajainen\nKesti myrskyt, tyynet sous,\nKäytti vuoroin kuokkoansa\nVuoroin taistoon tuimaan nous.\n\nSuomen kansan kirves kaasi\nLakkalatvat hongat nuot,\nSuomen kansan aura käänsi\nNurin nurmet, korpisuot.\n\n-- Tääll' on karut kaskilouhet,\nJylhät korvet, kovat työt,\nTääll' on vilut talven viimat,\nSynkät syksyn hallayöt.\n\nTääll' ei kestä kurja kansa\nEikä viihdy vieras mies:\nMeistä vain on Suomi sorja,\nMeille lämmin on sen lies.\n\nLämmin meille muistojamme,\nTaaton talvilies kun on;\nSenhän eessä kertoi äiti\nÖistä tuskan, turmion.\n\nVarkain hiipi vainon joukko,\nLöysi turvetöllitkin,\nRyösti karjat kytkyestä,\nPolki vuoden viljatkin.\n\nMutta Suomen sitkas kansa\nLuotti Luojaan, keväimeen,\nLeipoi parkit, pettuleivät,\nKylvi kasket siemeneen.\n\nMeidän työtä tietää niityt,\nPuhuu pellot, vainiot,\nMeidän sankarmuistojamme\nKertoo linnain rauniot.\n\nMeidän huokuu hikeämme\nSuomen suot ja manteret,\nMeidän hyötää hurmettamme\nAhot, kankaat, tanteret.\n\nKummakos jos maamme kallis\nSiis on meille kaikillen?\nKummakos jos emme sallis\nKuoloon kurjaan käydä sen?\n\n\n\nKUUSI KALLIOLLA.\n\nNoin pystynä päin sinitaivasta\nKun nostat sä uljaan pääsi,\nNiin luulisi, jotta jo taimesta\nSun Luojasi vapaaks sääsi,\nJa että sä vehmahan maaperän sait,\nJost' ilman vaivoja ruokasi hait.\n\nMut kallion kylmänpä kyljestä\nSun kukkea kruunusi nousi\nJa tuulien touhussa myrskyllä\nSun latvasi laulaen sousi,\nMut runkosi vankka se taipunut ei,\nJos lehväsen tuulis-pääkin vei.\n\nKun luottavan tyyneenä eessäni mun\nTuoss' seisot kuin koskessa paasi,\nTeen aatoksissani vertailun:\nJos tuo olis kulturi maasi!\nSen juuret ne kansasi sielussa ois,\nVaan latva se vapaana soutaa vois.\n\n\n\nVUODEN VAIHEELLA.\n\nKuin sokean silmästä kyynel vaan\nOn ikuisuudesta vuosi:\nMä kyllähän kyynelet vierivän nään\nJa aavistamaan\nNe saattavat syntymälähdettään --\nMut sielun pohjan ja syvyyden,\nNe peittävi terhene ijäinen.\n\nKun saituri ahnein aarteitaan\nVain ihmissilmiltä vahtii,\nNiin salaisuuttahan ikuisuus.\nEi viisainkaan\nVoi lausua, mimmoinen vuosi on uus;\nVain henkemme silmähän kangastaa\nTuo kumma ja verhottu kaukaismaa.\n\nSoi tornista torvet jo keskeen yön,\nNe uudelle vuodelle soittaa;\nOi, jospa ne kansani valveuttais,\nNiin aljetun työn\nMyös henkinen kylväjä päättää sais;\nJa vaikkapa hallakin viljat vei,\nNiin Suomeni sentään sortuis ei.\n\n\n\nKERJÄLÄISEN JOULUILTA.\n\nKylmä, kolkko oli jouluilta,\nTuhansittain talven taivahilta\nTähtösiä tuikkaa vilkkuellen,\nTuikkaa parvittain ja yksitellen.\n\nVinkuu puissa pohjan vinha tuuli,\nLuihin, ytimiin sen käyvän luuli,\nVarsinkin jos kulkenut lie tuolla\nRauturannan aukealla suolla.\n\nYksin, ypö yksin tietä astui,\nAstui rientäin, jotta ruumis kastui,\nSoista tietä lapsi kerjäläinen,\nRepaleissa, vaikk' on tuuli jäinen.\n\nAuki reuhottaa tuo rääsytakki,\nNiskaan lipumass' on vanha lakki,\nYksin silmäripsetkin on jäässä,\nKengät rikki -- tämmöisessä säässä.\n\nVilu taivaltajan suoniin tarttuu,\nHuu! kuin kylmä karttumistaan karttuu!\nViel' on kartanolle virsta matkaa,\nKulkuansa täytyy koettaa jatkaa.\n\nLäpi ruumiin käy jo hyinen halla,\nTähdet kirkkaat kiiluu taivahalla,\nVäristys käy pitkin selkäpiitä,\nJalat jäykkyy, koht' ei voimat riitä.\n\nVielä hiukan kestä, lapsikulta,\nKartanosta tuikkaahan jo tulta,\nKoita ponnistaa sä vielä hetki,\nNiin jo päättyis sulta kurja retki!\n\nVaan ei kenkään jaksa enempäänsä,\nLaps jo horjuu nälkää, kylmyyttänsä;\nYhä taivaltaa hän sentään vielä,\nLumi narskuu kengän alla tiellä.\n\nKirkkahina tähdet taivaan loistaa,\nKirkkaat vilkkuu tulet akkunoista\nKartanosta metsän takaa tuolta,\nKyllä näkee lapsikin ne suolta.\n\nVaan ei liiku enää jalka kylmä,\nUmpeen painuu myös jo tumma silmä\nNietokseen hän tuuskahtikin vasta,\nKylm' ei säästä kerjäläistä lasta.\n\nTuskat tyyntyy, näljän vaiva haihtuu,\nKuvituksen leikiks järki vaihtuu,\nOnnen maailmoita hälle näyttää,\nKöyhän raukan toivehet jo täyttää.\n\nTuoll' on taivas, siellä loistossansa\nIstuu Luoja maan ja taivahansa,\nEdessänsä enkeli on hällä,\nÄänellään mi kertoo lempeällä:\n\n-- \"Herra maailman ja taivahitten!\nKäskystäs kun kuljin maita sitten,\nNäin mä lapsen köyhän nääntyneenä\nNietokselle kylmään jäätyneenä\".\n\n\"Teithän niinkuin käskenyt oon teitä:\nLuoksein saattakaatte nääntyneitä?\"\nLausui viestillensä kaiken Luoja;\n\"Hän on täällä\" -- vastaa viestin tuoja.\n\nTähdet tuikkaa talven taivahilta,\nKylmä, kolkko nyt on jouluilta,\nKylmä tunkee ytimiin ja luihin,\nTuuli vinkuu seinuksiin ja puihin.\n\nVaan ei kylmä enää kerjäläistä,\nHän jo vaivoistansa pääsi näistä;\nKunne toivoi, pääsikinkö sinne,\nSit' en tiedä. Elo päättyy minne?\n\n1890.\n\n\n\n\nMIELIALOJA JA TUNTEITA.\n\n\n\nSYKSYINEN MIELIALA.\n\nSyystunto luonnossa ja taivas valju,\nKukkaiset kuolleet, lehdet kellertää,\nEi tunnu tuuli, kylm' on luonnon silmä,\nVedenkin pinta tuskin värähtää.\n\nOn luonto tyyni, tyyni tunteettuutta,\nTai ehkä uinuu sopusointuaan\nTai väsyi luomaan ja nyt voimaa uutta\nTuoss' imee ikuisista vuoksistaan.\n\nOn tyyntä kaikki, rauhan päivä loistaa\nValjulta laelta sinitaivasten --\nMiks sitten tuulispäänä tunne riehuis,\nKai syyt' on kerran kuolla myöskin sen?\n\nNiin ootkin tyyni taas, sä sydän raukka,\nEtt' oikein pelkään saavas talven jään;\nTyhjyyden syvää rauhaakoon se lienee\nTai liekkö tyyntä eellä myrskysään?\n\n1891.\n\n\n\nNIIN HERKKÄ KUIN HAAVAN LEHTI.\n\nNiin herkkä kuin haavan lehti\nOn tuulien suukkosille,\nNiin herkkä ja altis on mieleni mun\nMyös tuntehen tuulosille.\n\nNiin täynnä kuin syys-yön taivas\nOn tähtien kehriä noita,\nNiin täysi ja kirjava syömmeni myös\nUtuheikkoja on unelmoita.\n\nKuin pyörivi pyörteessä kaarna,\nEi nielua virran se vältä --\nNiin maailman pyörteessä häilyn mä myös,\nEn kuilua kuoleman vältä.\n\n1893.\n\n\n\nTUULIAJOLLA.\n\nOlen maailman touhussa rikkeynyt,\nRepaleina on sieluni mun:\nEpäkunnossa purteni purjeet on\nJa venhoni ruoria tottele ei,\nOmin valloin vain sekä oikkuillen\nTuul'ajolla vauhkona kiitää.\n\nMitä teen minä toivoton venhemies,\nElon aavalla kerran kun oon?\nOi, jospa nyt luotonen ilmestyis,\nMin suojahan haaksensa ohjata vois!\nLevon hetkeä tarvitsen.\n\nNäät myrskyssä hukkasin määräni pään,\nEpäkuntohon purjeet sain;\nVain pilkkunen maata jos kangastais,\nMun henkeni ehkä jo voimaa sais --\nMut minne mä silmäni luonenkin,\nNään aavaa, tyhjää ja aavaa.\n\n\n\nTALVITUNNELMA.\n\nHaihtuu riemu, vaihtuu onni,\nHukkuu usko, luottamus,\nKuluu kulta, pettää toivo,\nKuihtuu kaunein kukoistus.\n\nSammuu tähti, lientyy taivas,\nKuivuu lähde kuohuvin,\nTaltuu tuuli, voipuu aatos,\nPäättyy päivyt valoisin.\n\nKatoovaist' on kaikki täällä,\nSuoltuu vyyhti elämän.\nMiks mä muista poikkeus oisin?\nLuonto täyttää tehtävän.\n\nTullos siis, sä rauhan neiti,\nKylvä lunta sydämmeen,\nTyynnä niinkuin talven luonto\nKäyn sun syliis ikuiseen.\n\n\n\nVÄSYKSISSÄ.\n\nNuor' oisinko minäkin ollut,\nTuli-intoa uhkuillut\nJa toiveinko rintani tuorein\nOis kerran se kohoillut?\n\nJa aiturin laillako aatos\nMyös mittasi taivaat ja maat,\nJa raivosi sortoa vastaan --\nMiss' aiat on onnekkaat?\n\nOlen riemuinnutko mä myöskin\nKuin lapsonen mieleltäin\nJako mull' oli puhtahat tunteet\nSekä hellyyttä syömmessäin.\n\nMinä myöskinkö kerran se lemmin\nIhanaisinta immyttä maan,\nHänen suutelin ruusuista suuta\nKuin äityet lapsuttaan.\n\nTavottaissani taivahan kaarta\nOlen uupunut voimiltain,\nMinä hulluhan autuutta hourin,\nUtuhienoa onnea hain.\n\nElo särmäkäs, karkeasyinen\nVei haavehet hienoiset,\nPeräpohjolan tunturituulet\nHyys tuntehet terheniset.\n\nIva ilkeä turmeli mielen,\nKun pilkaksi kaikki se löi --\nElon nautinto hengetön, ontto\nPoven surkean-tyhjäksi söi.\n\nMihin sai multa herttahat hetket,\nSitä, koito, mä tiedä en --\nPian onko jo aikani tullut,\nSitä aavista myöskään en.\n\nNuor' oisinko minäkin ollut?\nNäin olleeni ilmoitetaan,\nMut totta se ei toki liene --\nKai unta on ollut se vaan!\n\n\n\nMÄ OLEN KUIN SIIPEHEN AMMUTTU LINTU.\n\nMä olen kuin siipehen ammuttu lintu,\nMi toisien jälkehen pyrkiä koittaa,\nVaikk' kuoleman enteet jo suonissa tuntuu\nJa raukea velttous jo kohta sen voittaa.\n\nMä matkani suunnan ja valkaman tiedän\nJa sinne mun toivoni vain halajaapi,\nMut kohtalon nuoli mun siipeeni sattui,\nSe lentoni vauhtia vaimentaapi.\n\nSiks olen kuin siipehen ammuttu lintu\nJa toisien rinnalla riehua koitan,\nVaan heikko jos onkin jo siipeni lyönti,\nNiin toivon mä sentään, mä kohtalon voitan.\n\nSyysyönä 1892.\n\n\n\nONNENSA KUKKULALLA.\n\nHän on mun, hän on mun, minun ainoastaan,\nSen kuiskasi mulle hän vasta.\nMiten voisin mä hillitä mieltäni siis,\nEn huoli mä maailmasta.\n\nViis veisaan mä siitä, jos köyhä mä oon,\nJa jos leipäni maailmalla:\nHän on mun, hän on mun! sen tiedän mä vain,\nMun ainoan taivas-alla.\n\nSalatieto se sentään vielä nyt ois,\nSitä sulle en juoruta saisi --\nMut onneni viesti jo tahdottain\nYli huulteni huilata taisi.\n\nJa tietköhön vain koko maailma sen,\nMinä voittajan käynnillä kuljen:\nHän on mun, hän on mun, minun ainoastaan,\nMinä vain hänet syliini suljen.\n\nMinä vain olen häntä nyt suudellut --\nSekä äitinsä aamuin ja illoin --\nIhan suulle mä suutelin, kerran vain,\nVoi, kuinka hän purppusi silloin!\n\nHän on puhdas kuin pulmunen päivällään\nJa tuntehen lämpöä täynnä --\nLie tuttukin sulle hän ennaltaan,\nJok' on koulut ja kaikki jo käynnä.\n\nMitä tässä mä sentähän kerronkaan,\nTuhat vuottahan kertoa voisin.\nSinä voitkin jo onnea toivottaa! --\nMyös sulle mä semmoisen soisin.\n\n1892.\n\n\n\nUNTA.\n\nEt sinä siis se ollutkaan,\nJot' äsken suutelin,\nKun uinuin lehdon varjossa;\n-- Mä tyhjää tavoitin.\n\nSe sinisilmäs ollut ei,\nMin ylläin aina näin,\nKun haaveistani havahduin;\n-- Mä taivaan kaaren näin.\n\nEi sun siis lämmin hengähdys,\nMin tunsin poskillain --\n-- Se suvi-ilman hyväilys\nJa päivän paahde vain.\n\nJa ääni, jota kuunnellen\nMä uinuin autuuteen?\nSe lehdon leivon laulu vaan\nJa vieno loiske ve'en.\n\nSiis kaikki unta, unta vain!\nMyös itse unta lien?\nTään unten haavemaailman\nKai hautaan myös mä vien.\n\n\n\nNIIN USKOLLISNA KUIN TAIVAHAN TÄHDET.\n\nNiin uskollisna kuin taivahan tähdet\nIäti vilkkuvat vierekkäin,\nNiin uskollisna kuin koitto ja päivä\nIäti toistahan syleilee;\n\nNiin uskollisna kuin rantaman ruusu\nValohon taipuvi kaihossaan,\nNiin uskollisna kuin aalloton lampi\nTaivahan häiviä heijastaa;\n\nNiin uskollisna kuin ulapan kuohut\nIäti toistahan kaulailee\nJa kuolevat rannalla kalliohautaan\nPitkähän suukkoon ja syleilyyn --\n\nNiin uskollisna, oi sulhoni sorja,\nSun kanssasi elämän aallokon käyn,\nSun tauttasi yksin mä elää tahdon\nJa kuolla sun kuumahan suudelmaan.\n\n\n\nHÄN.\n\nHän iloinen oli kuin talveton toivo\nJa hellä kuin äitini armahan suukko,\nOli raitis kuin keväimen tuoksuva ruusu,\nOli kaunis kuin pilvetön päivyen nousu,\nTuhat-ilmeinen kuni sielukas silmä\nJa puhdas kuin unelma uinuvan lapsen --\nSuvituulosen lailla hän luokseni leijas\nJa kaikosi pois kuni vuoristokaiku.\n\n\n\nVASTAISEN AI'AN VIENO AUERPILVI.\n\nVastaisen ai'an vieno auerpilvi\nElosi huolet kaikki hunnutkoon,\nKeväisen aamun hellin tuulenhenki\nUnelmas untuvaiset varjelkoon?\n\nToiveesi hennoimmatkin helpehyiset\nSyksyisen hallan öiltä säilyköön,\nKirkkaana lehdon lähteen silmän lailla\nSekeinen sielus taivas päilyköön!\n\nTunteesi nuorten aamuliljain lailla\nPovesi puhtoisuutta tuoksukoon,\nKeijuiset lemmen virttään viehkeintä\nIkuiset ai'at korvaas kuiskikoon!\n\nJos sentään joskus otsas taivahalle\nOsuisi pilvi, vaikka pieninkin,\nKesäisen hellän tuulenhengen lailla\nSen hiljaa, hiljaa kauas poistaisin!\n\n\n\nKUIN LEIKKII LÄMMIN SÄDE SUVIPÄIVÄN.\n\nKuin leikkii lämmin säde suvipäivän\nKesäisen vehmaan lehdon liepehellä,\nNiin leikkii silmäs viehkeen lämmin katse\nUhoten tuntees nuoren tuoreutta.\n\nKuin hymyy metsän ruusun raitis nuppu\nRusoisin huulin lempiperhollensa,\nNiin hymyilet sä suullas hurmaavalla --\nKen sitten lempiperhos olla saapi?\n\nOn kevään aika lyhyt Pohjolassa --\nNiin väleen kuolee ruusut kaunihimmat;\nIloitse, leiki siis, sä säde päivän,\nPian voi tielles tulla syksyn pilvet.\n\n1893.\n\n\n\nHYLJÄTTY.\n\nAallot toistaan armastellen\nKaulaa rannan kaislikoita,\nVuorten huiput suuteloita\nSaavat taivaan pilvilöiltä;\nMaata päivyt mairittaapi,\nLammen laineet kultaa kuuhut,\nTuuli tuonta tuudittaapi,\nKentän kukkaa päivänperho --\n\nMun ei kulta konsaan muista\nMairitella marjuttansa,\nSuo ei sulhon suuteloita\nEikä huoli huolivasta:\nMuistaa mieron morsianta,\nNaurattaapi naista toista.\n\n\n\nET LEMPESI HAAVOJA LÄÄKITÄ VOI!\n\n\"Et lempesi haavoja lääkitä voi,\nÄlä, ystävä, koitakkaan!\nKun tahdot sä polttoa jäähdyttää,\nSydänkirvely kiihtyy vaan.\n\nEt lempesi muistoja haudata voi,\nÄlä, ystävä, koitakkaan!\nKun luulet ne kuollehen ainaiseks,\nNepä hetkisen uinuu vaan\".\n\nNiin, hetken ne uinui, hetken vain,\nKunis, koito, mä yksin jäin:\nHeti entistään yhä selvemmin\nSinut sieluni silmällä näin.\n\nMinä näin sinun istuvan vierelläin,\nSulosuukkosi tunsin mä myös --\nJa mun hellät ja lempeät syleilyt\nSuli suojaten ympäri vyös:\n\nJa silmäsi säihkyvän eessäni näin,\nKuten muistin ne vanhastaan\nJa hurmaunein sinut katsein join\nJa unhotin taivaan ja maan.\n\nJa ne viileät iltamat muistin mä taas,\nMiten ennen me istuttiin,\nKun järvyen laineilla karkeli kuu\nJa me lapsina haaveiltiin.\n\nKoti meidän se kauniiksi laitettais,\nTalo taidetta huokuis vain --\nJa aivan sä sait minut suunniltaan\nElontyötäni ennustain.\n\nMinä maani ja kansani laulaisin,\nTämä kansa mun ymmärtäis\nJa kerta kun sitten mä kuolisin pois,\nMun työni ja maineeni jäis.\n\nSinä kunnian kukkuran kantaisit,\nJos sulhosi suureks sais --\nVoi, kultani kallein, ainoisin,\nJos vain sinut saavuttais!\n\nVaan nyt sinä haihtunut haave oot,\nJoka rauhaani häiritset;\nMiks aina sä eessäni kangastat,\nKun sentään sä antau et?\n\nEn lempeni haavoja lääkitä voi,\nEn, ystävä, koitakkaan;\nTosin luulin ne kerran jo kuolleen pois,\nNepä hetkisen uinui vaan.\n\n\n\nKUIN HUOLIVI KUUTAMON KULTAINEN VYÖ.\n\nKuin huolivi kuutamon kultanen vyö\nTuon tumman tunturi-lammen,\nNiin valaiset mieleni mustan yön\nSinä hellällä vienoudellas.\n\nLäpi kasteenhelmien hymyilee\nSulopäivyen koitossa ruusu,\nNiin myös läpi lempesi kyynelten\nSun sielukas, sininen silmäs.\n\nKuin kesäisen taivahan ruskot vain\nLäpi auerharsojen hohtaa,\nNiin hieno ja lämpöinen purppuravuo\nLuo ruusuja poskesipäille.\n\nKuni vierivän virran ulpukka vain\nOn valkea, raitis ja puhdas,\nNiin oot, oma kultani armaisin;\nLumen kanssa sä kiistata taidat.\n\nKuin lauhkea tuulonen keväimen\nOn tuores ja lämmin ja hellä,\nNiin lie sinun morsius-suudelmas --\nOi, jospa sen kohta mä saisin!\n\n\n\nNIINKUIN MERTEN MYRSKYSÄILLÄ.\n\nNiinkuin merten myrskysäillä\nLaine toistaan tavoittaa,\nVuoroin vuoreks kuohahtaapi,\nVuoroin laaksoks lankeaa.\n\nNiin mun mielein aallokossa\nRiemut, murheet vaihtelee,\nSuistuu milloin syksyn yöhön,\nMilloin taivoon taistelee.\n\nLaine suuri, lakkapäinen\nVaatii synkän syvänteen,\nValo kirkas keskipäivän\nLuopi vahvan varjosteen.\n\nKun on toiveet tuiki suuret,\nSuuri myös on pettymys --\nTyynny, taltu, myrskymieli,\nSe on sentään -- täytymys!\n\nHeitä tultes turhat roihut,\nVaivu tuhkaan tunteines,\nPohjan viiman vilu henki\nJäätää sentään sydämmes.\n\nKätke lempes liiat liekit\nPoves pohjaan synkimpään,\nSinne hautaan harmahimpaan,\nKunne toiveet kätketään.\n\nSitten haudan merkin lailla\nKertoo silmäs katsehet:\nTässä lepää lemmen leimut,\nNukkuu nuoret toivehet.\n\nSiis jos mua säälit, impi,\nLiiku hiljaa haudallain,\nEttei ottais tulta tunne,\nJonka uneen kerran sain!\n\n\n\nNEITI B:LLE.\n\nKuinkas eksyit sä, kumma kukka,\nKuuman aavikko-kosteikon,\nKuinkas eksyit sä kauas tänne,\nKussa varmaan sun kylmä on.\n\nSulle valju on Suomen taivas,\nSulle kolkko on ilma sen:\nTääll' on tuntehet taltuksissa,\nJäistä järkeä ihminen.\n\nNiin on silmäsi syvät, tummat\nKuin on lampuet sydänmaan,\nNiin on tunteesi tulta täynnä\nKuin ei Suomessa koskonkaan.\n\nLämmön hehkua luonas hengin,\nJoka jäänkin jo sulattaa --\nMutta kauanko pohjan kylmää\nJaksat, kukkanen, vastustaa?\n\n1892.\n\n\n\nIMPENI.\n\n\nI.\n\n\nKaunis ja soinnukas myös\nOn rastahan raikas laulu\nPohjolan kevään vilpeessä yössä\nKauniimpi soinnulta vain\nOn ääni mun armahain,\nKun lahdella iltasin soudellaan\nJa vaarojen kaikuja kiusaillaan.\n\n\nII.\n\nKirkas ja hempeä myös\nOn vilkkuva ehtoontähti,\nMi kuutamon kilvalla taivaalta välkkyy\nKirkkaampi, hempeempi vain\nOn silmä mun armahain,\nKun koivujen kalveessa kisaillaan\nJa lempemme tunteita kuiskaillaan.\n\n\nIII.\n\nTarkka ja tunteva myös\nOn äityen kuuleva korva,\nKun lasta hän syysyön helmasta vartoo --\nTarkempi-kuuloinen vain\nOn sentähän armahain,\nKun rannalla iltasin istuissaan,\nHän vuottavi aironi kolketta vaan.\n\n1893.\n\n\n\nMÄ SUUTELIN HÄNTÄ JA ITKIN.\n\nKera kultani rantoja kuljeksin\nOhi kumpuen, jolla me muinoisin\nOli istuttu iloa lyöden.\n\nTähän jäimme ... ja kumpikin vai'ettiin,\nSuviaikojen riemuja muisteltiin.\n\nAllani peilinä päilysi lampi,\nYlläni siintävä kuulteli taivas,\nEessäni karkeli lämpöinen auer\nJa vierellä impeni istui.\n\nMä onneni muistoja ääneti nautin\nJa silmillä armahan silmiä etsin --\nVaan silloinpa nurmella rakkahan kummun\nNään orvokin suuren ja kalpeen.\n\n\"Miks lie tuo kukkanen kalpea vallan?\nKai Luoja sen siintävän kauniiksi loi?\"\n\n\"\"Siks' että sun vuoksesi vuosia itkein\nMä nurmikon kukkaset kyynelin kastoin,\nSiks onpi se suuri ja kalvas\"\".\n\nNäin kuiskasi impeni, orvokki raukka;\nNyt näin: oli poskien ruususet poissa.\n\nJo haikeat moittehet rinnassa kuulin:\nMun vuoksi on kukkani kuihtunut täällä!\nMä suutelin häntä ja itkin.\n\n1893.\n\n\n\nÄITINI SILMÄT.\n\nKun uinuin lassa mä kehdossain,\nNäin taivahan tähtyet vuoteeltain --\nMut kirkkaampina kuin tähtönen koin\nAin' ylläni valvovan nähdä mä voin\nOman äitini armahat silmät.\n\nNyt tultua neitojen maailmaan\nTuhansittain tähtiä kohdata saan,\nSinerväistäpä kaksoistähteä vain\nNiin hellää ja vienoa turhaan hain\nKuin armahan äitini silmät.\n\n1892.\n\n\n\nKAUNIIMPI SENTÄÄN.\n\nKaunis on katsoa kielosen itkemä helmi\nAamulla varhain kastehen kimmeltäissä,\nKun taivahan rantoja kultaavi nouseva päivä --\nKauniimpi sentään äityen silmässä kyynel,\nLasta kun verkkaan kehdossa liekuttaissa\nOnnekas katseensa äkkiä taattoa kohtaa.\n\n1893.\n\n\n\n\"VIATTOMUUDEN UNI\".\n\n(E. Vikströmin veistosta katsellessa.)\n\nOn silmäkulmillas ja poskipäilläs\nIhanan puhdas ilme, viaton\nJa ohimoillas väikkyy tunnon rauha\nJa unes kyyhkyn unta myöskin on.\n\nNiin uinut tuossa kuin on pulmut puhdas,\nMin likimaill' ei haukkaa, huuhkajaa;\nHyveiden henget valvoo vuotehellas,\nNe pilvet turman kauas tuulottaa.\n\nSees niin kuin silmäs, uneen ummistaunut.\nSun ylläs elon taivas kaareilee,\nJa unessas kai päivän paistehessa\nKeväisen lehdon keijut kisailee.\n\nSun äitis vienon hellät kehtolaulut\nElosi halki sulle soikohon,\nEtt' tunne puhdas kallein sun on aartees\nJos hukkaat sen, se ainaaks kateess' on!\n\n\n\n\nMIETELMIÄ.\n\n\n\n\"TUNNE ITSESI\".\n\nKuin houkkio hulluja hourehiaan\nYhä hautovi, toivoo vain,\nKuin hulttio koirakin ruokkijataan\nLäpi etsivi maailmain --\nNiin aatetta elämän etsinyt oon,\nKunis koito jo kyllästyin,\nNiin juossut mä toisien jälkiä oon,\nKunis vihdoin mä hengästyin.\n\nJään yksin -- ja sieluni sirpalehet\nTaas vankaksi tammeks saan,\nMin latvassa vuossadan hengettäret\nNyt soittavat soitintaan;\nMut pohjalta sieluni löydän mä sen,\nMitä muualta turhaan hain:\nElon-aate ja hengetär kaikkeuden\nOli kätkössä rinnassain.\n\nKuin narri mä haavetta hapuilin,\nOman aarteeni unhottain\nKera varjoni vauhkona kilpailin;\nSisällystäni sieltä mä hain,\nMikä outoa, onttoa kuorta on vaan,\nJos kuinkakin pettävä lie --\nNiin, ystävä, onnehen korkeimpaan\nOman sielusi tutkimus vie.\n\nKoko luonto sun täytyvi yllättää,\nTuhatkarvanen kaikkeus on;\nVaan muita sä kuin voit ymmärtää,\nOma itseys outo jos on?\nSiis syöpyös sielusi rikkauteen,\nOma pohjasi sieltä sä luo,\nElontarkotus, kätketty kaikkeuteen,\nOman henkesi helmasta tuo!\n\n1893.\n\n\n\nELON MAHTI.\n\nSä kysyt multa, mik' on elon mahti\nJa mikä toimeen käskee kiihottain;\nSe uhraavainen lienee rakkausko\nTai onko itsekkäisyyttä se vain?\n\nNiin, itsekkäisyys vaiko rakkausko?\nNää yhdess' elon mahdin muodostaa;\nVaan kaiken ponsi ain' on vankka usko,\nSe voimaa antaa, mieltä kannustaa.\n\nTää usko olkoon, mikä olkohonkin,\nKun johonkin se luottamus vain on,\nSe silmillemme kehrää taikahunnun,\nEttemme nää kuin tyhjää työmme on.\n\nJa kumman kumma on se ihmelähde:\nSe toiveit', intoo, voimaa pulputtaa;\nVaan tältä hetteeltä jos kauas käynet,\nSun valtaa velttous, jouses laukiaa.\n\n1893\n\n\n\nKUKA ON ONNETON?\n\nMä luulin kerran tiedon onneen vievän\nJa tutkin tieteitä ja maailmaa --\nVaan turha toivo: onneen ei vie tieto,\nSe ihanteet vain valheiks paljastaa.\nEi onneton oo se, ken pettyy lemmessänsä,\nEi onneton oo se, ken nääntyy näljissänsä,\nVaan onneton, ken ihanteit' on vailla\nJa ei voi elää perhon eikä -- porsaan lailla.\n\n1892.\n\n\n\n\nIVALLISIA.\n\n\n\n\"IHAN KAAVAHAN KEISARIKUNNAN!\"\n\n\"Voi raukkaa rahvasta Suomenmaan,\nJota verojen kuormilla vaivataan,\nVain virkamiestä se hyödyttää --\nTämä surkeus meitä jo säälittää\".\nNäin Moskovan lehti se itki.\n\n\"Niin, niin tämä surkea Suomenmaa,\nSehän meidänkin mieltämme karvastaa;\nOis hallusta herrain se saatava pois --\nKun tehdä sen hyödyksi jotain vois?\"\n-- Ja Novoje Vremjakin itki.\n\nJa kyynelet heillä on silmissään\nHe huokaavat suuressa säälissään,\nJa yhdessä tuumin he miettivät näin:\n\"Tämä kaikki on kääntyvä toisapäin,\nKun autamme Suomen kansaa!\n\n\"On orjana, kurjana kansa nyt\nMonet kymmenet vuodet jo itkenyt\nJa pyrkien kanssamme liittohon\nSe aikoja ammoin jo huoannut on:\n\"Venäjältä on onnemme saapa!\n\n\"Venäläisiksi tahdomme tullakin,\nVenäläisinä nauramme herroihin:\nKulijauhoista leipeä leivottais,\nVerokuormista vapaaksi rahvas sais,\nVenäläistyä tahdomme kaikki!\"\n\nNäin miettien tuumasta toimeen he käy\nJa keinoja karttavan eivät he näy,\nNäät keinot ne tarkotus kaunistaa\nJa sääli ja surkuhan velvoittaa:\nPelastettava kansa on Suomen!\n\nSe on saatava suurehen yhteyteen\nJa huomaava omaksi onnekseen,\nMitä etuja yhtymys heille tuo,\nJoka onnelan auringon paistetta luo\nYli soisen ja surkean Suomen.\n\nMitä siitä jos antavat aksiisit\nSekä venäjänkieliset kimnaasit?\nVerokuormat ne tietysti kasvaa vaan --\nVähät siitä, kun saatu on laitos maan\nIhan kaavahan keisarikunnan.\n\nOta onnesi, kansa, jos ymmärrät,\nNämä vaalithan järkesi määräävät!\nJa tästähän riippuvi kohtalo sun --\nTee siis, kuten kuuluvi neuvoni mun\nIhan Moskovan lehtien malliin:\n\nOta vastahan onnesi aurinko uus,\nHeit' hiitehen kieli ja kansallisuus!\nMitä arvoa moisella moskalla on,\nKun saamme me uljahan valtion\nIhan kaavahan keisarikunnan?\n\n1891.\n\n\n\nTURVASSA VANHAIN JA VALTION!\n\nSä lassa et paljoa aatellut,\nEt päätäsi miettein vaivannut,\nVain vanhempiisi sä turvausit\nJa huolesi heille sä tyhjensit.\n\nMuut silloin eestäsi aattelivat,\nKäsipuitakin suojaksi laittelivat,\nJa että sun vaaraton käydä ois,\nIhan ohdakkeetkin he nyhtivät pois.\n\nKuin tarhassa kasvoit, aitoja vaan\nEt lapsena sentään huomaakaan;\nNoin leikkien, tanssien luulet ain':\nOn maailma tanssia, leikkiä vain!\n\nMut ruumis ja henki ne kuitenkin\nYhä elpyvi aikana leikkeinkin,\nJo tunnet sä voimia suonissas,\nJo pyrkisit pois sinä tarhastas.\n\nVaan nytpä on eessäsi aidat nuo,\nNe tuskinpa liikahtaa sun suo,\nNiin uhkaavaisina kohoovat\nJa vapaan tiesi ne sulkeevat.\n\nEmokulta sun varjeli ennen ain',\nEttet sinä vaaraan joutunut vain,\nJa jos milloin sä loitoksi uskalsit,\nIsän piiskasta tarhaasi palausit.\n\nNyt vanhat on äitisi toimessa,\nMyös piiskan he valtasi taatolta:\nKen moittia heitä nyt uskaltaa,\nSe vanhasta taattojen piiskasta saa.\n\nEi itkuas ensiksi kuullakkaan,\nSaat huoleti ilmahan huutaa vaan:\nTuhannet ovat laillasi huudelleet\nMut -- huudettuaan ovat vaienneet.\n\nJos kiusaa sentään liiaksi teit\nJa ruokailurauhan jos vanhoilta veit,\nNiin ehkä he armossa vastuun suo,\nSilitellen päätäsi lausuvat nuo:\n\n\"Tää tieten on tehtynä turvakseis,\nEttei sua vapaus villitseis,\nJa etkös sä nää kuin leutoa on\nNäin turvassa vanhain ja valtion!\n\nEt tarvitse päätäsi huolittaa,\nEt järkeä vaivata, kuormittaa,\nOlet nöyrä ja tottelevainen vaan,\nMe eestäsi kylläksi aatellaan.\n\nViel' oot kovin nuori sä vuosiltas,\nSiks ei sun kuunnella huutojas,\nMut vuota ja kärsi ja työtä sä tee,\nSun vaivasi valtio palkitsee\".\n\nSä kuuntelit tuota ja mietit näin:\n\"Ei liene se niinkään mäntyyn päin;\nSä asema yhteiskunnassa luo\nJa sitten sä murskaa aidat nuo!\"\n\nMut silmiä, poika, jos päässäs ois,\nNe vanhojen kasvoista nähdä vois:\n\"Nyt, laps, olet vaiti sä kumminkin,\nTuo keino on auttanut ennenkin!\"\n\n\n\nERÄÄLLE KAUNOTTARELLE.\n\nNiin musta on tumman tukkasi vyö\nKuin synkin ja pilvisin syksynen yö\nJa helmyet keskeltä suortuvien\nNe välkkyvät tuikkeella tähtöisten.\n\nOn hieno sun poskesi pinnaltaan\nKuin keväällä raitojen umput vaan\nJa purppura niillä on hurmaavin\nKuin ruskonen taivas on iltaisin.\n\nNuo silmäsi suuret ja kirkkaat on\nKuin nousu on Pohjolan auringon\nMin pilvien juontehet varjostaa\nKuin katsetta kulmasi kaunistaa.\n\nSuu sulla on pienonen mansikkasuu;\nSen mettä jos juo, niin hullautuu,\nJa kaulasi luntakin valkeemp' on\nJa rintasi kumpu on moitteeton.\n\nIhanteitaan luojasi kai unelmoi\nJuur hetkellä sillä, kun sun hän loi --\nJa työhönsä itsekin hurmaus' niin,\nEtt' jäi hältä järkesi -- unhoksiin!\n\n1892.\n\n\n\nERÄÄLLE ÄIDILLE.\n\nLiehumalla tyttäresi rakkaan kinterillä\nKoitat miestä toimitella hälle vaikka millä:\nJuokset tanssit, konsertit ja tutkin miesten mieltä,\nKaupatessa kultiasi käytät juorukieltä.\n\nMiehen hyvän, viisahan sä tahdot tyttärelles,\nKun nyt kerran uhrin tään sä uhraat rakkaudelles.\nJalo lie sun tarkoitus, sen kaikki kyllä myöntää,\nVaan kuitenkin he kultasi ja tyttös luotaan työntää.\n\nSyynä mikä olla voi? näin mietit ainiansa:\nOnhan tyttös lempeä ja kaunis, viisas kanssa,\nJa kultia on kuormittain ja nuoren suloisuutta --\nSiis miks ei miehet kiinni käy, se sulle viel' on uutta.\n\nJos kallis sulle tosiaan on tyttäresi armas,\nJos voit sä kuulla totuuden, mi toisinaan on karvas,\nTää keino paljo varmemp' on kuin tyttäresi kulta:\nSä kosijoita kieleltäsi säästä kirotulta!\n\nSä yksinänsä tyttäresi anna toimiella,\nHän tietää kyllä sulollansa miehet kietoella.\nSä sillä aikaa kotonas voit kieltäs rauhoitella\nJa ylipäänsä vaitioloon itses totutella.\n\n\n\nKEVÄTKYLMÄT.\n\nKevätkylmä ne runteli tunteeni oraat,\nVei henkeni helpehet hennoimmat;\nMut lohdutus sentään pieni on mulla:\nSyyshalla ei harmaja paljoa saa.\n\n\n\nERÄÄLLE ARVOSTELIJALLE.\n\nKuin tulis kirjoittaa, sitä narrihan neuvot sä mulle,\nVaikka sä ymmärtäin et kirjoa lukea voi.\n\n\n\nVANHOJEN MATKIJALLE.\n\nNiin sä astut allapäin ja vanhan ääntä käytät,\nVaikka vasta uunna vuonna miehen ijän täytät.\n\nHeitä, poika, hiitehen sä mokomakin naama,\njoka sun ei omas oo, vaan muilta lainaks saama!\nMuutenhan sä raukka oot kuin pikku Pentti sällin,\nJoka miestä matkiessa otti taaton mällin,\nPuri, sylki, teuhasi ja mietti, tokko nähtiin --\nKunnes huomas, kaikkialla että pilkkaa tehtiin.\n\n1893.\n\n\n\n"]