[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7HoUVBXaW20ab4H0X9nSVpruUddrPiPMxfxJN1LqZ5g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1140,"Matkustus Brasiliassa","Wainio, Edvard August",1853,1929,"1140-wainio-edvard-matkustus-brasiliassa","1140__Wainio_Edvard__Matkustus_Brasiliassa","Kuvaus luonnosta ja kansoista Brasiliassa","tietokirja",[],[],"fi",1888,null,53834,375823,false,50362,[23,24,25],"Brazil -- Description and travel","Brazil -- Social life and customs -- 19th century","Natural history -- Brazil",[27,28,29],"Archaeology & Anthropology","Nature/Gardening/Animals","Travel Writing","\"Matkustus Brasiliassa: Kuvaus luonnosta ja kansoista Brasiliasta\" by Edv. A. Vainio is a travel narrative written in the late 19th century. The book recounts the author's experiences and observations during his journey through Brazil, detailing the natural landscapes and diverse cultures he encounters. It provides a rich tapestry of travel details, geography, and ethnography, presenting a vivid picture of Brazil in that era.  The opening of this travelogue begins with the author's departure from Southampton aboard the ship \"Tagus\" en route to Rio de Janeiro. Vainio shares his reflections on the rough sea voyage, the various obstacles faced by the passengers, including seasickness, and the stunning sights of different coastal locations along the way, such as Vigo and Lisbon. Readers are introduced to Vainio's anticipation for his arrival in Brazil, alongside a sense of the challenges and exhilaration present in the early days of maritime travel. His keen observations set the stage for a larger exploration of Brazil's captivating nature and its indigenous and diverse populations. (This is an automatically generated summary.)",[],259,"Kasvitieteilijä Edvard August Wainion matkakuvaus Brasiliasta 1880-luvulta. Teos sisältää päiväkirjamerkintöjä merimatkalta sekä havaintoja maan luonnosta, alkuperäiskansoista ja eri maakunnista, kuten Rio de Janeirosta ja Minas Geraesista.","Edvard Wainion 'Matkustus Brasiliassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1140. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MATKUSTUS BRASILIASSA\n\nKuvaus luonnosta ja kansoista Brasiliassa\n\n\nKirj.\n\nEDVARD AUGUST WAINIO\n\n\nK. E. Holm, Helsinki, 1888.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Päiväkirja matkalta Atlantin merellä.\n  2. Rio de Janeirossa.\n  3. Vanhimmat tiedot Rio de Janeirosta.\n  4. Matkustus Minas Geraes maakuntaan.\n  5. Matkustus Queluz'in kaupunkiin.\n  6. Matkustus Caracan vuoristoon.\n  7. Caracan luostarissa.\n  8. Vaelluksilla Caracan vuoristossa.\n  9. Paluumatka Rio de Janeiroon.\n 10. Brasilian luonnontuotteet.\n 11. Indiaani-rotu.\n 12. Brasilian tärkeimmät Indiaani-kansat.\n 13. Mustat, Valkeat ja Bastaardit.\n 14. Seikkailu meren rannikolla.\n 15. Rio de Janeirossa ja sen lähistössä.\n 16. Paluumatka.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nPäiväkirja matkalta Atlantin merellä.\n\n\n    Les traversées sont comme les nations:\n    heureuses celles qai n'ont pas d'histoire!\n\n                                    _E. Carrey_.\n\nLähtö Southamptonista. -- Meritauti matkustajilla. -- Meren valo. --\nHispanian rannikko. -- Vigo. -- Lisboa. -- Portugalilaiset. --\nMyrskyssä. -- Teneriffa. -- Muinaiset Guanchit -- Tulivuori. --\nTeneriffan cochenilli-viljelys. -- Teneriffan kasvullisuus. --\nBanaanit. -- Päiväntasaajalla. -- Lentokaloja. -- Kuumuus. -- Brasilian\nrannikko.\n\nHelmikuun 9 p. 1885. Parisissa ollessani ja varustautuessani matkalle,\njonka aioin tehdä Brasiliaan, olin lukenut englantilaisissa ja\nfranskalaisissa sanomalehdissä, että \"Tagus\" nimisen laivan piti 9 p.\nhelmikuuta lähteä Southamptonin satamasta Etelä-Englannissa matkalle\nRio de Janeiroon. Aika oli minulle sovelias lähtöä varten, jonkavuoksi\nolin päättänyt käyttää tätä ensimäistä tilaisuutta hartaan toiveeni\ntoteuttamiseen, vaikka vähän myöhemmin olisin franskalaisilla laivoilla\nFranskan satamista saattanut päästä matkustamaan paljoa mukavammin,\nniinkuin arvasin ja niinkuin minulle myöhemmin kerrottiinkin. 6 p.\nhelmikuuta olin siis matkustanut Southamptoniin ja ostanut siellä Rio\nde Janeiroon saakka vievän piletin toisella luokalla. Sain siitä maksaa\n500 markkaa. Ensimäisen luokan piletit maksoivat 840 ja kolmannen 325\nmarkkaa, siihen luettuna myös ruuan hinta matkalla.\n\nTänään kuljetti pieni laiva Southamptonin valkamasta meidät matkustajat\nulompana satamassa olevaan Tagukseen, joka on hyvin pitkä ja kapea\nenglantilainen niinkutsuttu pakettihöyrylaiva mahtavan \"Royal Mail\nSteam Navigation Company'n\" omistama. Se oli jo runsaasti lastattu ja\nlaivan ahdas kansi suureksi osaksi täytetty häkeillä, jotka sisälsivät\nenglantilaisia muhkeita härkiä ja rotevia lampaita, jälkimäiset\nkooltaan toista vertaa suuremmat kuin Suomen lampaat. Katselimme hiukan\nkarsain silmin näitä matkakumppanejamme, jotka olivat anastaneet meiltä\nkävelyalamme, vaan lohdutimme itseämme arvelulla, että ne kaiketi\nolivat evästä meitä ja lukuisaa laivaväkeämme varten, mutta siellä ne\nkuitenkin olivat vielä Rioon saapuessamme ja lienevät siis olleet\nkauppatavaraa.\n\nSouthamptonissa sai Tagus ainoastaan toistakymmentä matkustajaa, jotka\nsaattajiensa ja saattajatartensa seurassa keräytyivät laivaan\nodottamaan sen lähtövalmistuksia. Vaan ne eivät olleet pitkällisiä, ja\npian jo kuului laivan jäähyväistoitotus. Naisten iloinen hälinä muuttui\nsilloin nyyhkytyksiksi, sillä eron hetki oli tullut, toisille kauan\ntoivottu, useimmille katkera ja surullinen.\n\n10 p. helmikuuta. Englannin sumuinen saari on kadonnut näkyvistä ja\nainoastaan taivasta ja merta kohtaa silmä joka ilman-suuntaan.\nKovanlainen länsituuli keijuttaa laivaa, väliin vajottaen sen kokan\nlaineiden tasalle, väliin kohottaen korkealle ilmaan, ja samalla heiluu\nlaiva molemmille sivuille, kenties korkeiden mastojensa vaikutuksesta,\nsäännöllisesti kuin kellon heiluri. Laivamme on liian kapea ja liian\nkorkea (sitä voisi melkein verrata laidallaan meressä olevaan\nlankkuun), saattaakseen kulkea tasaisesti edes pienessäkään tuulessa.\n\nMeritauti on jo alkanut vaivata heikompia meistä ja siirtänyt ne\nkammioihinsa vuoteen omiksi. Ne, jotka luulevat voivansa tehdä sille\nvastarintaa -- ja niiden joukkoon kuulun minäkin -- pysyvät niin paljon\nkuin mahdollista laivan kannella, sillä raitis ilma on paras\nsuojeluskeino sitä vastaan. Pieni ryyppy rommia ja lujasti\nkiristetty vyö vyötäisillä ovat myöskin hyvänä apuna. [Lääkkeenä tai\nsuojeluskeinona meritautia vastaan saattaa ottaa teelusikallisen joka\ntoinen tai kolmas tunti kokaiinia seuraavan reseptin makaan: _Cocain\nmuriatic. gram 0,15, Spiritus vini rect q.s. ad solut., Aqua destill.\ngram 150_.] Kuitenkaan ei yksikään matkustajista ole voinut sitä\nkokonaan välttää ja muutaman tunnin pahoinvointi tuli minunkin\nosakseni. Vihdoin tottuu ruumis laivan häilymisiin, ja loput matkaa\nmenee tavallisesti useimmilta ilman uutta taudin kohtausta.\n\n11 p. helmikuuta. Tuuli on vaihdellut itäisenä, pohjaisena ja\nläntisenä, Sää on ollut kaunis ja päivänpaiste lämmin.\n\nYöllä näin Biscayan lahdessa tuhansia pieniä loistavia esineitä, jotka\nolivat ikäänkuin kimaltelevia tähtiä vedessä. Ne olivat pieniä\nmerieläimiä, joilla on fosforesseeraava valo, eli jotka loistavat\npimeässä samaten kuin kiiltomadot maalla. Nämät _Noctiluca_ nimiset\ninfusoriat eli likoeläimet ovat niin pieniä, ettei niitä paljain silmin\nvoi eroittaa, vaan niiden valo näkyy pienenä heikosti loistavana\npilkkuna. Sitä paitse näkyi isompia melkein kämmenen kokoisia kiiltäviä\ntäpliä, jotka kenties olivat _Noctiluca_ ryhmiä tai mahdollisesti\nhyytelöeläimiä (_Maneetteja_). Kun niitä saattoi eroittaa ainoastaan\nlaivan läheisyydessä, näytti siltä kuin jos laivan ympärillä hyrskyvä\nvesi olisi ärsyttänyt esiin niiden fosforesseeraavan valon.\n\nJälkeen puolenpäivän tuli Hispanian rannikko näkyviin. Katselin\nkiikarilla sen vuorisia maisemia, joissa eroitin vihertäviä mäkisiä\nketoja, meren rannalla harmaiden kallioiden reunaamia. Notkoissa näin\npaikkapaikoin ruskeita lehdettömiä metsikköjä, sillä oli talvisaika,\nvaan toisin paikoin huomasin myös vihreitä metsiä, joiden puut ja\npensaat kantoivat ainavihreitä lehtiä. Harvassa siellä täällä näkyi\nvalkoisia kivisiä asuinhuoneita.\n\n12 p. helmikuuta. Laivallamme oli aikomus eilisiltana poiketa Vigon\nsatamaan Hispanian länsi-rannalla, vaan yö saavutti meidät ennen\ntuloamme sinne, jonkavuoksi laivan täytyi koko yön kulkea edestakaisin\nVigon edustalla. Tänä aamuna kiiti höyrymme Vigon pitkään ja jokseenkin\nkapeaan lahteen, joka suupuolelta on suojattu Atlantin aaltoja vastaan\nkivisillä saarilla ja reunattu kallioisilla vuorilla. Vaikka se on\nSuomessa sangen vähän tunnettu, on se kuitenkin tärkeä satama, sillä\nVigo välittää Pohjais-Hispanian yhteyttä muun kaukaisemman maailman ja\nvarsinkin Etelä-Amerikan ja Afrikan kanssa. Sinne myös poikkeavat\nmatkoillaan Etelä-Amerikaan melkein kaikki pohjaisesta tulevat\nEnglannin, Saksan ja Franskan matkustaja-laivat. Vigo on kuitenkin\nainoastaan pieni kaupunki, jolla on noin 15 tuhatta asukasta, vaan se\non hyvin rakennettu ja sen kartanot ovat enimmäkseen monikertaisia\nkivirakennuksia. Sen takana olevalla vuorenhuipulla on linnoituksia,\njotka turvaavat satamaa vihollista vastaan. Ympäristö on viljeltyä\nmaata osittain, ja lahden toisella puolella -- Vigo on nimittäin\netelärannalla -- on myös maa-taloja. Maisema on jotensakin kaunis.\nHavumetsiä, tosin pienenlaisia, vaan hyvin hoidettuja, näkee siellä ja\ntäällä mäkien rinteillä. Samaten kasvaa vuorten rinteillä ja laaksoissa\nviljelysten välissä myös lehtimetsiä, jotka tällä vuodenajalla ovat\nruskeita ja lehdettömiä.\n\nVenheitä souti laivamme ääreen matkustajia noutamaan, ja toisissa\nniistä oli myös oranseja eli appelsiineja kaupaksi. Ostin\nenglantilaisella rahalla, joka siellä näkyi hyvin kelpaavan, niitä koko\njoukon eväiksi. Niiden hinta ei ollut täyteen 2 Suomen penniä\nkappaleelta.\n\nSatamassa oli useampia laivoja, sekä kauppalaivoja että myöskin\ntullilaiva, josta tuli kaksi pyssyllä varustettua sotamiestä laivaamme\nja astuivat niihin veneisiin, joilla kuljetettiin matkustajia maahan.\n\nMatkakumppaneiksi saimme Vigosta myös parven nälkäisiä kalalokkeja,\njoita satamassa lenteli ja uiskenteli ääretön joukko. Ne ovat\nharmaa- ja musta-selkäisiä _Larus_ lajeja, _L. canuksen_ ja _L.\nfuscuksen_ näköisiä lajeja. Lennellen edestakaisin laivan jäljessä,\nodottavat he sieltä putoavan jotakin heille ruuaksi kelpaavaa, ja\nmyöskin näyttää vesi, joka hyrskää ja kuohuu laivan jäljessä,\nhoukuttelevan heitä puoleensa, sillä tiuhan takaa tavottelevat he\nvaahtoa, luullen siinä kaloja uiskentelevan.\n\n13 p. helmikuuta tulimme varhain aamulla Portugalin pääkaupungin,\nLisboan, edustalle, vaan saimme siellä odottaa muutamia tunteja sumun\nkatoamista. Lisboan lahden suu on pohjais-rannikolta linnoitettu ja\nmyöskin keskellä salmea on saaressa pyöreä pienenpuoleinen linnoitus,\njohon on pystytetty majakka-torni. Lahtea eteenpäin kulkiessa, kapenee\nse kapenemistaan, kunnes siinä vesi alkaa sangen vahvasti virrata. Se\njatkenee sillä tavoin vähitellen Tajo joeksi, jonka rannoille kaupunki\non rakennettu. Pitkin pohjais-rantaa on hyvän matkaa rakennuksia ja\ntehtaita, vaan varsinainen kaupunki on osittain kauempana virran\nvarrella, osittain järven kalttaisen suvannon rannoilla, joksi virta\nsiellä laajenee.\n\nTajon kalteville rinteille rakennettu Lisboa, jonka valkoiset,\npunaiset, keltaiset ja vaalean siniset rakennukset näkyvät toinen\ntoisensa yli, on sangen miellyttävän näköinen. Ylinnä on suuri ja komea\nkuninkaallinen palatsi, ja kauniita oudonnäköisiä kirkkoja sekä muita\nisompia julkisia rakennuksia pistää siellä ja täällä esiin yksityisten\nomistamain kartanoiden välissä.\n\nOlisi ollut tilaisuus pienellä höyryllä, joka laski laivamme viereen,\nnousta maalle kaupunkia ja sen kansaa katselemaan, vaan pidin\nvarovampana jäädä laivaamme, varsinkin kun en vielä laisinkaan taitanut\nPortugalin kieltä. Vahinko tuli kuitenkin osaksi korvatuksi senkautta,\nettä laivastakin saattoi johonkin määrin kumpaiseenkin tutustua.\nHöyrymme ympärille tuli nimittäin veneillä suuri joukko kaupungin\nasukkaita, sekä sivistynyttä että alhaisempaa kansaa, ja pian oli\nlaivamme kokonaan kadottanut vakavan englantilaisen luonteensa, sillä\nPortugalilaiset nousivat sinne ilman mutkitta, pistäytyivät kaikkialle\nja liikkuivat ja reuhaisivat siellä niinkuin kotonaan. Toiset olivat\nnoutamassa matkustajia ja niiden tavaroita, toiset toivat uutta lastia\nhöyryymme.\n\nLaivamme teki myös suuria varustuksia Atlantin-matkaansa varten.\nKiviihiliä otti se kolme jaalan lastia ja juomavettä yhden jaalan\nkannon. Jälkimäistä kuljetettiin meille viidessä isossa rautaisessa\nlaatikossa, joista sitä pumputtiin laivassamme oleviin isoihin\nvesikammioihin. Härän-lihaa, valkojuurikkaita, porkkanoita, y.m.,\nsaimme myös runsaasti eväiksi. Uusia matkustajia tuli lisään satamäärä,\nenimmäkseen köyhää työväkeä ja emigrantteja.\n\nAina kello 5:een saakka kestivät lastaukset, jonka jälkeen saattoväki\nalkoi laittautua tiehensä, ensin pidettyään hirveää melua ja rähinää,\nsekä vallattomassa pilanteossa että kiivaassa riidassa räyhäten.\n\nHeidän kielensä yleinen sointu muistuttaa _sche_ äänten runsauden\nvuoksi enimmin venäjän kielestä. Kasvojen puolesta luulin voivani\neroittaa heissä kaksi erillaista tyyppiä tai rotua. Sangen usein,\nkenties useimmiten, on Portugalilaisella jotensakin leveät kasvot ja\npaksupäinen nenä sekä ruskeat hiukset ja ruskea parta, vaan toisilla on\npikimustat hiukset ja parta, kasvot kapeita, nenä koukistunut ja kapea,\njälkimäinen muoto kenties seuraus arabialaisesta ja roomalaisesta\nvaikutuksesta.\n\n14 p. helmikuuta. Yö oli myrskyinen. Laiva keijui vahvasti ja aallot\nhuuhtoivat yhtämittaa sen kantta, väliin roiskuttaen vettä sen\nkammioihinkin. Purjeet olivat levällään ja laivamme kiiti nopeasti\nlounatta kohden.\n\nPäivä on ollut pilvinen ja ilma lauhkea. Heikko tuuli puhaltaa\nvastaamme etelästä. Lisboasta tulleet matkustajat ovat meritaudissa,\nsuureksi kiusaksi meille toisille, jotka aikaisemmin olemme nousseet\nlaivaan, ja joilla yleensä nyt on hyvä terveys. Nuoret gentlemannit\nkuluttavat aikaansa eräällä heitto-pelillä laivan kannella. Ei mitään\nmerkillistä ole tapahtunut. Olemme Marokon kohdalla, vaan maata ei ole\nmillään suunnalla näkynyt senjälkeen kuin erosimme Lisboan rannikosta.\n\n15 p. helmikuuta. Ilma on sateinen ja tuulinen, ja meritautisia on\nlaivassamme hyvin paljon. Matka alkaa jo meistä terveistäkin tuntua\nyksitoikkoiselta. Ehtoopuolella kiihtyi tuuli kiihtymistään. Laivan-touvit\nvinkuvat ja vettä roiskuu laivan kannelle. Tagus keijuu vahvasti ja\nvajottaa kokkansa meren sisään niin syvälle, että näyttää ikäänkuin\nlaivamme olisi uppoamassa. Istun yksinäni salongissa, joka on\nalakerroksessa kokkapuolella laivaa, kun äkkiä kuuluu veden loisketta\nportaissa ja vahva vesivirta syöksee alas saliin. Laine on lyönyt\nsisään avonaisen oven kautta ja sen jäljessä seuraa kohta toinen ja\nkolmas, jotka kaikki esteettömästi tunkeutuvat laivan sisustaan.\nKorttelin korkealta on vettä salongissa ja yhäti virtaa uutta lisään.\n\nNousin vedestä penkille ja kiipesin lastaus-aukon kautta köysiportaita\nmyöten kannelle, nähdäkseni mitä on tapahtunut. Tulva oli\nkuitenkin ulottunut ainoastaan saliin, jossa istuin, vaikka laivan\nperäpuolellakin olevassa salongissa oli lattialla isoja vesilätäköitä.\nSen suurempi ei ollut vahinko. Väestö riensi ammentamaan vettä ja\ntuokiossa oli lattiamme siitä vapaa. Onneksi ei ollut kuitenkaan\nhytteihimme tunkeutunut vettä, kun ne olivat korkealla kynnyksellä\neroitetut salongeista.\n\n16 p. helmikuuta. Aamupäivällä tuli etelässä taivaanäärellä näkyviin\nhimmeä varjo, jossa eroitti korkean välkkyvän huipun ikäänkuin\nvalkoisella lumivaipalla verhottuna.\n\nSe on Teneriffan saari, sanottiin minulle.\n\nKun lähenimme saarta, huomasin että ensimäinen muoto, jossa se\nnäyttäytyi, ei ollutkaan vallan todellisuuden mukainen. Sen huippua\nverhosi valkoinen päivän paisteessa välkkyvä pilvi, joka näytti vuorta\npeittävältä lumikinokselta.\n\nAlempana avautui melkein troopillinen luonto eteemme. Dracsenat,\npalmupuut, banaanit, viikunapuut y.m. etelän kasvit reunaavat saaren\nviljelyksiä ja koristavat sen kyliä. Vaan muutoin on se tältä puolelta\nmetsätön ja sen jylhäin vuorten rinteillä eroittaa ainoastaan\ntäplittäin harmaanvihreitä pensaita. Punaisen ruskea maa välkkyy\nnurmikkojen välissä ja lyyjynharmaita kallioita pistää esiin vuorten\nsyrjistä.\n\nKylien ja edessämme olevan _Santa Cruz'in_ kaupungin ympärystöllä on\nviljelyksiä vuorten rinteillä portaanmuotoisina penkereinä toinen\ntoisensa yläpuolella. Ne ovat jo vihreässä puvussa, vaikka Teneriffassa\nnyt on talvis-aika, kuten voipi huomata myöskin niistä lehdettömistä\nkuivannäköisistä puista, jotka kohottavat harmaita oksiaan esiin\nDracfenojen, Tamariskien ja daadeli-palmujen ainavihreiden lehväin\nvälissä. Ilma on kuitenkin tällä hetkellä kuumaa ja päivä paahtaa\npolttavasti laivan kannelle.\n\nTeneriffa onkin vallan likellä troopillisen vyöhykkeen alaa, ainoastaan\n28 astetta pohjaispuolella tasapiiriä. Se kuuluu Kanarian saaristoon,\nvaan muut siihen luetut saaret ovat niin kaukana ett'emme niitä Santa\nCruz'in edustalta, johon laivamme on pysähtynyt, saata laisinkaan\neroittaa. Sen pituus on noin 89 virstaa, suurin leveys 56 virstaa ja\npinta-ala 1,946 neliövirstaa. Se on hispanjalainen omistus ja sen\nasukkaat, joita kaikkiaan on 105 tuhatta, ovat hispanialaistunutta\nsekarotua, joka on syntynyt Hispanialaisten siirtolaisten\nsekaantumisesta saaren alkuasukkaiden Guanchien sekä vähemmässä määrin\nmyöskin Arabien, Norrmannisten valloittajain ja Neekerien kanssa.\n\nNämät Guanchit olivat todennäköisesti Afrikasta tullutta Berberiläistä\nkansaa, valkoisia eli ruskeita, dolichocephaaleja, pitkiä ja\nrotevampia, kuin Arabialaiset, mustasilmäisiä ja sileä- tai\nsuortuva-tukkaisia. Heidän kasvonsa olivat vähemmän pitkät, kuin\nArabialaisilla, otsa vähemmin kalteva, nenä leveämpi ja lyhyempi, ja\nhuulet paksummat. He kävivät alastomina tai vuohen nahoilla eli muilla\npeitteillä hiukan vaatetettuina, ja sekä miehillä että naisilla oli\ntapana maalata itseään vihreällä, punaisella ja keltaisella värillä.\n\nMitään talvea euroopalaisessa merkityksessä ei Teneriffassa myöskään\nole. Tammikuussa, joka on vuoden kylmin kuukaus, on keskimääräinen\nlämpö 17,7°, ja lokakuussa, joka on lämpöisin kuukaus, on 26,1° Cels.\n(Santa Cruz'issa.)\n\nKuitenkin saaren korkeimmalla vuorella, _Pico de Teyde'lla_, jonka\nhuippu on 3,715 metriä merenpinnan yläpuolella, ja jonka sanotaan\nnäkyvän kahden ja kolmenkin sadan virstan päähän, on talvella\npaikoittaisin vahvoja lumikinoksia ja jäätikköjä, joita sen\nkraatterista nousevat kuumat (noin 85 asteiset) höyrytkään harvoin\nvoivat sulattaa. Pico de Teyde on nimittäin suuremmoinen tulivuori,\njonka vulkaaninen voima ei vieläkään ole kokonaan masentunut, ja joka\nsadan tai viidenkymmenen vuoden väliajalla, viimeiseksi vuonna 1798, on\nsyössyt kidastaan tulta ja laavavirtoja, ankarasti tärisyttäen koko\nsaarta.\n\nTeneriffa ja muutkin Kanarian saaret ovat melkein kokonaan vulkaanista\nsyntyä, ja pitkin niiden rantaa pistää esiin niemiä, jotka ovat\nmuodostuneet laavavirroista. Muilla vuorilajeilla kuin trachyteillä,\nbasalteilla ja obsidianeilla onkin vähäpätöinen sija koko saaristossa.\n\nSuurin osa Teneriffasta on vulkaanista tuhkaa, kuonaa ja kalliota,\nvaan varsinkin sen pohjoispuolisessa osassa, joka on kosteiden\npassadituulten alla, ovat laaksot myöskin erinomaisen hedelmällisiä,\nniinkuin yleensäkin on maanlaadun laita, joka on syntynyt vanhain\nlaavakerrosten rapautumisesta.\n\nPääelinkeinot ovat siellä maanviljelys, cochenilliviljelys ja kalastus.\nViljelykasveista ovat tärkeimmät vehnä ja muut viljalajit, maissi ja\nviiniköynnös. Cochenillit, joita enimmin kootaan Teneriffalla,\ntuottivat vuosina 1880-1884 Kanarian saaristolle vuosittain yli 6\nmiljoonaa markkaa. Niitä lähetetäänkin maailmankauppaan Kanarian\nsaaristosta monta vertaa enemmän kuin kaikista muista maista yhteensä.\nNiiden sikiämistä varten viljellään laveilla aloilla piikkisiä\nkaktus-kasveja (_Opuntia_-lajeja), joilla punaista väriainetta\nsisältävät cochenillihyönteiset (_Coccus cacti_) elävät.\n\nKasvullisuus on Teneriffassa erittäin vaihteleva, sillä pitkin vuorten\nrinteitä on useampia hyvin erillaisia kasviregiooneja toinen toisensa\nyläpuolella. Alinna on mehevien kasvien vyöhyke, jossa viljelykset\nsuurimmaksi osaksi ovat, ja jossa puunmuotoiset mehevät _Euphorbiat_ ja\nyhdysponsinen _Kleinia neriifoolia_, cypressinmuotoinen _Tamarix\ncanariensis, Dracaena draco_ sekä useat troopilliset viljelypuut\nkasvavat. Sitten seuraavat metsäregioonit, laakerien (_Laurus\nfoetens_), öljypuiden (_Olea excisa_), puunmuotoisten Ericain (_Erica\narborea_) ja Myricain (_Myrica faya_) vyöhyke sekä havupuiden (_Pinus\ncanariensis_) ja cypressien (_Juniperus cedrus_) zooni, joka Teneriffan\npohjaisosassa on paraiten säilynyt. Yläpuolella näitä usein pilvillä ja\nsakealla sumulla peitettyjä metsäregiooneja, joiden yläraja on 1,600\nmetrin vaiheella, ovat sitten aukeat alpiiniregioonit, johon\nRetama-varvukot (_Spartocytisus nubigenus_) ja heinikot kuuluvat.\n\nSiellä ja täällä eroitamme laaksoissa valkohuoneisia kyliä ja isoimman\nlaakson kohdalla, pienen aukean merenpoukaman rannalla on _Santa Cruz_\nniminen näennäisesti vähäinen kaupunki, jolla kuitenkin on noin 17\ntuhatta asukasta. Muissa osissa saarta on vielä muitakin ei vallan\npieniä kaupunkeja, vaan niitä emme saata nähdä laivaamme. Santa Cruz'in\nuudesti maalatut valkoiset ja keltaiset litteäkattoiset huoneet, vaikka\nne ovat ainoastaan yksi- tai kaksi-kerroksisia, näyttävät kuitenkin\nsangen sieviltä, varsinkin kun ne ovat palmupuilla ja Dracaenoilla\neroitetut toisistaan. Kaupungin ympärystöllä on meren rannalla myös\nmuutamia kivestä rakennettuja pieniä linnoituksia uhkauksena\nluvattomasti satamaan pyrkiville laivoille.\n\nTämän näköalan kauneutta enentää vielä joukko laivoja, aluksia ja\nveneitä, jotka keijuvat aukeassa satamassa, jossa niillä on suojaa\nainoastaan etelä- ja länsi-tuulia vastaan.\n\nSaaren asukkaita tulee veneillä laivamme luokse. Huomiotani vetävät\npuoleensa muutamat sivistymättömään kansaan kuuluvat keikarit, jotka\novat koristaneet poskiaan punaiseksi maalatulla hopearuplan kokoisella\ntäplällä. Muutamissa veneissä tarjotaan meille kaupaksi monenlaisia\nsaaren tuotteita, niinkuin appelsiineja, miehen nyrkin kokoisia\nsitrooneja, banaaneja, sikareja, liköörejä, isoja olkihattuja, y.m.\nNämät tavarat ovat kaikki helppohintaisia ja menevät hyvin kaupaksi.\nMinäkin ostan yhdellä shillingillä (1 mk 20 penn.) banaaneja ja saan\nniitä 25 kappaletta. Banaanihedelmät ovat Suomessa melkein\ntuntemattomia, sillä niitä on sangen vaikea sinne asti säilyttää\nmätänemättä. Kuitenkin sekä banaani-ruoho että sen likisukuinen pisanki\n(_Musa paradisiaca_ ja _sapientum_) ovat tavattoman suurien lehtiensä\nvuoksi Suomessakin tunnetut ja vetävät kasvihuoneissa komeutensa kautta\nhuomion puoleensa. Banaani-hedelmiä on useita toisintoja, vaan\ntavallisemmat ovat 4-6 tuuman pituisia ja tuuman tai puolentoista\npaksuisia koukeroita kurkkuja. Ne istuvat kiinni lähetysten yhteisessä\nkyynärän tai puolentoista pituisessa varressa ja muodostavat siten\npaksun tähkän, jonka latvassa ovat hedekukat nyrkin kokoisena punaisena\nnuppuna paljaan varren päässä. Näiden kellertävien kurkkujen sisässä\nohkoisen ja helposti irtautuvan nahkean kuoren alla on pehmeä vaalea\nydin, jonka sisässä on hyvin pieniä ruskeita siemeniä. Tämä ydin on\nhedelmän syötävä osa. Sen maku on jauholla sekoitetun meden tapaista,\nvaan sangen miellyttävää, ja haju melkein niinkuin ananas-hedelmällä.\nAineeltaan on se ikäänkuin limaista jauhoa ja hyvin ravitsevaa, niin\nettä jo muutamista saapi tarpeeksi.\n\n17 p. helmikuuta olemme pohjaisen käännepiirin tienoilla. Taivas on\npilvetön, tuuli vieno, ja päivä paistaa lämpimästi. Kaunis kesäinen\npäivä, ilman mitään tapahtumia.\n\n18 p. helmikuuta on polttavan kuuma päiväpaiste ja tuuli on liian\nheikko voidakseen lieventää rasittavaa kuumuutta. Riittävän liikkeen\npuute raukaisee ruumistamme, sillä ala, jolla saamme liikkua, on liian\nvähäinen.\n\n19 p. helmikuuta on kuuma päiväpaiste ja heikko myötätuuli.\n\n20 p. helmikuuta olemme noin kymmenkunta astetta pohjaispuolella\ntasapiiriä. Troopillinen kuumuus rasittaa meitä masentavasti. --\nIltahämärässä lensi lentokala laivamme yli.\n\n21 p. helmikuuta satoi iltasella vettä ja koko taivas oli pilvinen.\nVieno myötätuuli kestää yhäti vielä.\n\n22 p. helmikuuta puolenpäivän aikaan kulki laivamme päiväntasaajan\npoikki. Tuuli on itäinen, päivä kuuma ja taivas hiukan pilvinen.\n\n23 p. helmikuuta on ilma niinkuin edellisenä päivänä. Pääskysen\nmuotoinen musta lintu, arvattavasti myrskypääskynen (_Thalassidroma\npelagica_), lensi laivamme ohitse. Muita lintuja ei ole aukealla\nmerellä näkynyt.\n\n24 ja 25 p. helmikuuta on ilma ollut niinkuin edellisinä päivinä.\n\n26 p. helmikuuta on tavattoman kuuma päiväpaiste. Puolenpäivän aikaan\non aurinko melkein keskellä taivasta. Meren pinta on tyyni. Ruskeita\nsananjalkain lehtiä ja troopillisten kasvien kukintoja eroitamme veden\npinnalla, joka osoittaa Amerikan lähestymistä. Siellä ja täällä\nräiskyttävät isot merikalat vettä ilmaan tai piirtävät veden pinnalle\nnopeasti liikkuvan kuohuvan uoman.\n\nEhtoopäivällä näin suuren joukon lentokaloja (_Exocoetus nigricans_) ja\ntarkastelin niitä kiikarilla. Ne ovat noin 4-6 tuuman pituisia,\ntummaselkäisiä, vaan muutoin hopeavärisiä, jotensakin sären muotoisia\nkaloja. Rintaevät ovat niillä kehittyneet suipoiksi läpikuullakoiksi\nsiiviksi, jotka ovat hiukan lyhemmät kuin ruumis. Muutkin evät ovat\npitkiä, samoinkuin kaksijakoinen pyrstöeväkin. Ne lensivät kaikki\nlähellä vedenpintaa hyvin nopeasti ja varsin pitkät matkat, laivan\nluota niin kauas, etten enään voinut niitä teaatterikiikarillani\neroittaa, vaan veden roiskinasta huomasin koska ne laskeutuivat veteen.\nNiiden lento ei tapahtunut kaaren muotoon, vaan joko suoraan joku\nkortteli yläpuolella vedenpintaa taikka väliin kohoamalla väliin\nlaskeutumalla. Lentäessään ne räpyttivät hyvin tiuhaan siipiään, ja\nyhdestä näin selvästi että sillä oli pyrstöevä vaakasuorassa asennossa\nniinkuin linnulla ja että se sillä siis piti perää lentäessään.\nKauempaa ne näyttivätkin vallan lentäviltä linnuilta. Niiden liike oli\nsiis selvästi todellista lentoa, eikä verrattava muiden kalojen\nhyppäyksiin tai siipioravan pitkiin harppauksiin.\n\nNäitä laivan ohitse ja sitä pakoon lentäviä kaloja katsellessani,\njuohtui mieleeni, että tässä olisi tilaisuus tehdä jotakin, josta\nSuomen suurimmatkin sporttimiehet tulisivat minua kadehtimaan,\nnimittäin ampua lennosta -- kaloja. Sitä en kuitenkaan rohjennut\nkoettaa, sillä laivan järjestyssäännöissä olin lukenut, että oli\nkielletty tuomasta sinne pyssyä tai aseita -- määräys luultavasta\nkylläkin tarpeellinen Montevideosta tai Hispaniasta ja Portugalista\ntuleville matkustajille. Siitä huolimatta olin kuitenkin tuonut pyssyn\nmuassani laivaan, ei salaisesti, vaan julkisesti, ilman että tavarain\nvastaanottaja ja tarkastaja laivassa siitä oli huomauttanut, vaan sen\nkäyttäminen olisi mahdollisesti aikaansaanut minulle selkkauksia.\n\nMeren pinnalla eroitimme tänään useissa paikoin pitkiä kellertäviä\njuomuja, joissa vesi oli sekaista ja pahanhajuista. Otimme vettä\nsellaisista paikoin ja huomasimme siinä pieniä algi-koloniioja. Meren\nvirta oli mahdollisesti syynä siihen, että ne olivat keräytynyt\npitkiksi leveiksi vyöhykkeiksi, jotka verkkomaisesti yhtyivät\ntoisiinsa. Senkalttaisia pieniä levä-kasveja tavataan myöskin Suomen\nsisävesillä \"veden kukkiessa\".\n\n27 p. helmikuuta oli ilma sateista ja viileää. Iltasella tuli Brasilian\nrannikko näkyviin, vaan ainoastaan muutamia vuoria saatoimme siitä\nepäselvästi eroittaa.\n\n28 p. helmikuuta on tavattoman kuuma päivä, eikä edes pienin tuulen\nleyhkäyskään vilpastuta ilmaa. Matkan yksitoikkoisuus ja pitkällisyys\ntuntuu senvuoksi vielä monta vertaa rasittavammalta. Väsymys,\ntyytymättömyys ja äreys on jo vallannut kaikkien mielet.\nPortugalilaiset ovat tapelleet keskenään; me muut olemme kuluttaneet\naikaamme moittimalla laivaa, sen rakentoa, epämukavaa lastausta, yhäti\nsamanlaatuista ruokaa, Englantilaisten epäkohteliaisuutta ja jöröyttä,\nj.n.e. Kaikki on mielestämme pahoin. Franskalaiset romaanit ja\nportugalilaiset lukemistot, joiden avulla olemme huvittavalla tavalla\nkoettaneet kartuttaa tietojamme niistä kahdesta kielestä, joita\nBrasiliassa matkustajan täytyy tuntea, -- ovat jo kadottaneet kaiken\nviehätyksen. Kaikilla on vaan yksi ajatus, yksi toivo, -- päästä\nmaalle.\n\nVaan laivamme kiitää nopeasti suoraan maata kohden, kyntäen välkkyvän\ntyyneen meren pintaan hyrskyävän uoman, josta hyökynä leviää aaltoja\nmolemmille sivuille. Saatamme jo ihailla Brasilian korkeita vuoria,\njoita troopillinen kasvullisuus verhoaa, palmupuilla seppelöittyjä\nsaaria ja kallioisia niemiä, joita vastaan hyökyaallot sortuvat\nvalkoiseksi vaahdoksi.\n\nPian jo avautuu vuorten väliin kapea salmi, molemmin puolin suojeltu\nlinnoituksilla, joista Brasilian lippu liehuu, osoittaen siihen\nkuvatulla maanpallolla sen maan suuruutta, johon nyt saavumme.\n\nSalmen läpi mentyämme, olemme Rio de Janeiron satamassa, Brasilian\npääkaupungin edustalla.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nRio de Janeirossa.\n\n\nTulo Rion satamaan. -- Veijareja. -- Luonnon sulous. -- Viehättäviä\nhuviloita. -- Puistot. -- Kaupungin rakennukset. -- Linnoitukset. --\nKadut. -- Rio de Janeiron asukasluku. -- Kaupungin tilastoa. -- Suuri\nkuolevaisuus. -- Muukalaiset.\n\nKun laivamme oli pysähtynyt Rio de Janeiron satamassa, keräytyi sen\nympärille suuri joukko veneitä noutamaan matkustajia rantaan. Soutajat\nniissä olivat kaikkia ihmisvärejä, mustia, ruskeita, keltaisia,\nvalkoisia, -- Neekerejä, Mulatteja, Mestitsejä, Portugalilaisia.\n\n\"Senhor! Senhor (lue: senjoor)! Quera bota (lue: keera boota)?\" Herra,\ntahdotteko venettä? -- kuului joka taholta.\n\n\"Paljonko tahdot rantaan saakka?\" -- kysyin yhdeltä.\n\n\"Quatro milreis\". Neljä tuhatta reissiä (noin kahdeksan markkaa).\n\n\"Mutta eihän rantaan ole kuin vähän matkaa\".\n\n\"Kaksituhatta\", \"yksituhatta\" -- kuuluu joukosta toisintoina.\n\n\"Tahdotteko huonetta lähellä satamaa?\" -- kysyi franskan kielellä eräs\nnuori siistinnäköinen mies läheisyydessäni. \"Soudosta rantaan ei\nmakseta kuin 500 reissiä (= 1 markka), mutta huonetta ei herra saa\nkaupungissa vähemmällä kuin 3 tai 2,5 tuhatta reissiä vuorokaudelta.\nJos tahdotte, niin saatan teidät hotelliimme\".\n\nSaatuani vielä tietää, että hotellissa puhuttiin sekä saksan että\nfranskan kieliä, suostuin tarjoumukseen ja menin sinne hänen kanssaan.\n\nPerille saavuttuamme, huomasin oitis, että olin joutunut neljännen\nluokan hotelliin, vaan katsoin kuitenkin viisaimmaksi jäädä sinne,\nainakin niin pitkäksi aikaa, että saatoin katsoa ympärilleni\nkaupungissa ja päättää minne minun oli meneminen. Vähän tingittyäni,\nsain huoneen huonointa lajia katon rajalla, ainoan, jota sanottiin\nvapaaksi, viidestä markasta vuorokaudelta.\n\nVaikka hinnat yleensä ovat Rio de Janeirossa paljoa kalliimmat kuin\nEuroopassa, ei huoneiden hyyryt siellä kuitenkaan ole niin tavattoman\nsuuria, vaan olin minä joutunut veijarien kanssa asioihin, maan\ntavoille ja oloille vallan vieras kun olin.\n\nMuutoin kohtaakin siellä joka askeleella senkalttaisia asioitsijoita,\nastukoon paraimpaan kauppapuotiin tai etsiköön tavarainkantajan eli\najomiehen apua. Asioitsemis-tapa on nimittäin siellä senkalttainen,\nvarsinkin kun on ainoastaan satunnaisissa asioissa jonkun kanssa, että\ntavaran hinta riippuu yksinomaisesti siitä, kuinka paljon kukin ostaja\nsaadaan siitä maksamaan. Jos hänellä ei ole tilaisuutta tai kykyä sitä\nhankkia helpommasta hinnasta muualta, niin syyttäköön hän siitä\nitseään, sellainen tapaus on ainoastaan edullinen konjunktuuri, jota\nmyöjän on oikeus käyttää hyödykseen. Tämä kovin demoraliseeraavaa\nkauppatapa, joka ei jyrkästi eroa sivistyneen maan lainkaan\nrankaisemasta petollisuudesta ja ajanpitkään useimmissa tapauksissa\ntulee harjoittajalleenkin vahingolliseksi karkoittamalla häneltä\nostajat rehellisten asioitsijain puoleen, on Brasiliassa vielä täydessä\nkukoistuksessa.\n\nLukittuani tavarani huoneeseni, menin kaupungille toimittamaan\nasioitani, päästäkseni -- niinkuin varovaisuus vaati -- niin pian kuin\nmahdollista sisämaahan Rio de Janeiron troopillisesta ilmanlaadusta,\njoka vastatulleelle Euroopalaiselle varsinkin on sangen myrkyllistä.\n\nMiten hämmästyttävällä tavalla kaikki, jota silmäni kohtasi, erosi\nsiitä, mitä Euroopassa olin tottunut näkemään! Kaikki mitä ympärilläni\nhuomasin, muistutti ja osoitti minulle, mikä ääretön matka minut\neroitti kotimaastani.\n\nMikä luonto! Mikä ihmeteltävä kasvullisuus, joka uutuudellaan niin\nihastutti mieltäni. -- Ja ihmiset! Kuinka kummallisia ja oudonnäköisiä!\n\nOlin suuressa kuuman ilmanalan kaupungissa, jolla on kaikki sellaisen\nomituisuudet ja edut. Tarkastakaamme sitä lähemmin.\n\nErinomaisen viehättävä on Rio de Janeiro asemansa puolesta,\nrakennettuna, niinkuin muinainen Rooma, seitsemälle kukkulalle,\nkaunis-rantaisen merenlahden ja sitä kiertävän suuremmoisen vuoriston\nväliin.\n\nVaan kauniin aseman etuihin yhdistyy siellä monessa paikoin ja\nvarsinkin kaupungin ympärystöllä sitä uhkeata loistoa, joka on\nomituinen kuuman ilmanalan kasvullisuudelle. Etelän ihanimmat ja\nkomeimmat puut sekä loistavimmilla kukilla koristetut kasvit\nrehoittavat Rio de Janeiron puistoissa rinnakkain. Ja mitä kaupungin\nympärystöllä oleviin huviloihin tulee, niin ne ovat usein ikäänkuin\nsatujen maailmasta esiin lumottuja kuvia. Se, joka pohjaisissa maassa\non kehittänyt mielikuvituksensa, voipi tuskin unelmissaankaan haaveksia\nsellaista asuntoa, jota tropiikin asujan verrattain vähällä\ntuhlauksella voipi hankkia itselleen.\n\nMitä taide yhdessä rikkaan luonnon kanssa voivat saada aikaan, sen\nnäkee toteutettuna Rio de Janeiron varakkaampain asujanten huviloissa.\nHuoneet ovat niissä usein koristetut loistavilla värilöillä, jotka\netelämaalaisen vilkkaalla mielikuvituksella ovat yhdistetyt; ovet,\nikkunat, balkongit, portaat verhotut tai seppelöidyt yhäti kukkivilla\nja aina vehreillä köynnöskasveilla. Erinomaisen vaikutuksen tekevät\nhuoneiden edessä olevat verrattomat pylväskäytävät kuningaspalmuista\n(_Oreodoxa oleracea_) ja palmitoista (_Euterpe oleracea_), joiden\nsileät tasapaksut tai toisissa lajeissa keilin muotoiset rungot\nnäyttävät korkeilta marmoripatsailta, vaan kantavat latvassaan kauniin\nuhkean lehti-ruusukkeen monen kyynärän pituisista parilehtisistä\nlehdistä. Puiden takaa näkyy taiteellisia kukkalavoja ja tumman\nvehreitä nurmikkoja, koristetut komealla viuhkopalmulla, jonka isot\nviuhkomaiset lehdet muodostavat avaran pallonmuotoisen lehvän, taikka\nnäkyy sieltä suihkulähteitä, joiden rannoilla kasvavat verrattoman\nkomeat _Agave americana_ tai _Fourceroya gigantea_, joiden tuuheasta ja\nmaan tasalla olevasta lehtiruusukkeesta kohoaa usean sylen korkuinen\nkuusen muotoinen kukkaröyhy, muita ihania Agave americana kasveja\nmainitsematta.\n\nRio de Janeirossa on 12 julkista puistoa, joista 6 on pienempää ja\nseuraavat 6 isompia:\n\n1. _Praca do Paco_.\n\n2. _Praca de Duque de Caxias_, jossa kasvaa kauniita palmupuita.\n\n3. _Praca da Constituicao_, jonka keskellä on Dom Pedro I:n\nmuistopatsas.\n\n4. _Passeio publico_, josta on kaunis näköala, ja jossa myös kasvaa\nmuutamia paksuja puita, joiden runko kokonaisuudessaan on muodostettu\nuseista kymmenistä yhteensulaneista köynnöskasveista.\n\n5. _Jardim do campo d'Acclamacao_, joka on iso puisto ja koristettu\nkauniilla nurmikoilla, monimutkaisilla lammikoilla ja jokiloilla,\njoiden yli pääsee hirsien muotoisista kivistä rakennettuja siltoja\nmyöten. Sen ihmeisiin kuuluu myöskin labyrintin tapainen\nstalaktiittiluola, jota vilpastuttaa pieni vesiputous.\n\n6. _Jardim Botanico_ eli kasvitieteellinen tarha, joka on kaupungin\nulkopuolella _Gavean_ tien varrella. Se on hyvin avara ja kaunis\npuisto, jossa varsinkin pitkät ja juhlalliset palmupuukäytävät\n(_Oreodoxa oleraceaa_) vetävät huomion puoleensa.\n\nNäihin voidaan vielä lisätä _Parque Imperial_ eli puisto, joka\nympäröitsee keisarillista palatsia, _Boa vista_, Sao Christovao'issa,\nja johon pääsö on sallittu kaikille kävelijöille.\n\nMitä itse pääosaan kaupunkia tulee, niin sen rakennukset eivät ole\nerittäin merkillisiä, vaan ovat enimmiten vähäisiä ja ainoastaan\nkaksinkertaisia. Alimman kerroksen ikkunat ovat niin matalalla että\nkadulta näkee huoneiden sisään, ja ylemmässä kerroksessa ne aukeavat\novina kapeaan balkongiin.\n\nKaupungissa on noin 30,000 taloa, joista 18,000 ovat yhdenkertaisia,\n(rez-de-chaussée), 7,500 kaksi tai kolmikertaisia ja 3,500\nmonikertaisia. Niiden vuokra-arvo on virallisen arvostelun mukaan noin\n72 miljoonaa markkaa, ja vero, joka niistä kannetaan, nousee 5,800,000\nmarkkaan. Suurella joukolla niistä, etenkin syrjäisemmissä\nkaupunginosissa, on puutarha, jossa kasvaa varsinkin palmupuita.\n\nEsikaupunkien kanssa on Rio de Janeirossa noin 60 kirkkoa. Harvat\nniistä ovat kuitenkaan taidokkaasti rakennettuja ja suurenmoista ei ole\nainoatakaan. Ne ovat tavallista jesuiittiläis-romaanista stiiliä ja\nmatalakattoisia. Niiden fasaadissa on kaksi matalaa neliskulmaista\ntornia, joiden välissä tavallisesti on suippo kattoreunastus ja sen\nkohdalla kirkon pääovi. Fasaadiensa ja torniensa puolesta kauniimpia\novat _Igreja da Santa Cruz, dos Militares ja Igreja de Nossa Senhora do\nCarmo_, jotka ovat Rua direita'n varrella. Sisästä on rikkaimmin\nkoristettu _Igreja do Santissimo Sacramento_, joka on Rua do Hospicio'n\nvarrella.\n\nMuutamilla kaupungin korkeista mäkilöistä on isoja ja hyvin\nrakennettuja luostareita.\n\nTeaattereja on kymmenen, vaan niistä on ainoastaan kaksi rakennuksensa\npuolesta merkillisempää, nimittäin _Theatro lyrico_ ja _Theatro de Suo\nPedro de Alcantara_.\n\nJulkisia rakennuksia on suuri joukko, ja uudemmat niistä ovat\nmyöskin taidokkaasti rakennettuja. Suuruutensa, vaikka ei\nrakennustapansa puolesta ovat mainittavia arsenaalit ja _alfandega_ eli\ntullihuone sekä _Santa Casa da Misericordia_, iso sairashuone, jolla on\ntuhatta vuodetta.\n\nSuuremmoinen on kaupungin päävesijohto, johon vesi keräytyy lähteistä\nCorcovadon vuorella ja pitkää erinomaisen korkeaa kivisiltaa myöten\njohdatetaan kaupungin läpi Santa Theresa'n vuorelta Morro de Santo\nAntonio'n kukkulalle.\n\nSaarilla ja sataman suussa on useampia linnoituksia, joissa yhteensä on\n302 tykkiä. _Villeganhon'in_ linnoitus on samannimisessä saaressa, ja\nsamoin on _Cobras_ saarella kaupungin luona linnoitus. _Lage'n_\nlinnoitus on rakennettu lahden suuhun saareen, joka jakaa salmen\nkahteen väylään. Lahden suuta puolustavat myöskin _S. Jono'n_ linna ja\n_Santa Cruz'in_ linnoitus ynnä _Pico_ niminen linna. Edullisessa\nasennossa kapean salmen rannoilla ja korkeiden jyrkkäin vuorten\nsuojassa ollen, saattavat ne menestyksellä vastustaa mahtavintakin\nlaivastoa.\n\nToreja on Rio de Janeirossa yhteensä 54.\n\nKatuja on yhteensä 1060. Niiden suuruuden ja laajuuden mukaan\nnimitetään niitä _ruas, travessas, heccos, ladeiras ja praias_.\nEnimmäkseen ne ovat kapeita ja hyvin useissa on hevoisrautateitä.\n\nPitkin kadun pituutta melkein joka talossa on kauppapuoteja ja\nkahviloita. Edellisissä myödään enimmäkseen euroopalaista tavaraa\nvähintäin toista vertaa kalliimpiin hintoihin, kuin Euroopassa, ja sitä\npaitse täytyy tuntemattoman ostajan ensin tinkiä pois puolet pyydetystä\nhinnasta, ennenkuin kaupasta voipi vakavaa keskustelua syntyä.\nKahviloissa myödään sen sijaan helppoon hintaa (15 tai 8 pennistä)\npienissä kupeissa kahvia, joka Rio de Janeiron yhtämittaisessa\nkuumuudessa on erittäin virkistävää.\n\nTiedot kaupungin väkiluvusta eivät ole tarkkoja eikä varmoja, sillä\nväenlaskua ei siellä ole toimitettu vuoden 1872 jälkeen. Silloinen\nväenlasku osoitti siellä olevan 229,000 henkeä, jonkavuoksi 10\nprocentin lisäyksellä todennäköisten erhetysten korjaukseksi väkiluku\narvattiin noin 252,000 hengeksi. Vuoden 1884 lopulla arvattiin Rio de\nJaneirossa oleksivan 310,000 tai 320,000 henkeä, toisten arvion mukaan\n350,000 tai yli 400,000.\n\nMyöskin tiedot kaupungissa syntyneistä ovat epätarkkoja, sillä niistä\nei ilmoiteta millekään virastolle. Ainoastaan kastetuista on papistolta\nsaatu tarkempia tietoja, vaan niiden luku on luonnollisesti pienempi\nkuin syntyneitten. Paroni de Lavradio, \"Junta de hygiene'n\" päällikkö,\non arvannut kuolleitten ja syntyneitten luvun seuraavalla tavalla:\n\n             Syntyneitä      Kuolleita\n\n    1873       6,518          14,102\n    1874       6,910           9,251\n    1875       6,909          10,463\n    1876       7,509          12,763\n              27,846          46,579\n\nNämät neljä vuotta olivat kuitenkin tavallista vähemmin edullisia,\nsillä niiden ajalla raivosi kaksi keltakuume-epidemiaa. Tässä mainitut\nnumerot osoittavat kuitenkin, että Rio de Janeirossa on suuri epäsuhde\nolemassa, mitä syntyneiden ja kuolleiden lukuun tulee.\n\nVäestön eneneminen vuoden 1872 jälkeen perustuu siis yksinomaisesti\nsisäänmuuttoon, orjain muuttoon valtakunnan eri osista ja varsinkin\neuroopalaiseen immigratsiooniin. Vuotuinen lisääntyminen on mainittuina\nvuosina arvattu noin 1,600 ja myöhemmin 3,000 hengeksi.\n\nMitä eri sukupuolten lukuisuuteen tulee, niin ovat kotoperäisessä\nbrasilialaisessa väestössä molemmat sukupuolet melkein yhtä lukuisia,\npienellä enemmistöllä kuitenkin miesten puolella. Väestöä\nkokonaisuudessaan huomioon ottaessa, on miesten luku kuitenkin paljoa\nsuurempi, kuin naisten, niin että 1,000 miehelle tulee ainoastaan 704\nnaista. Siihen epäsuhteesen on syynä muukalainen väestö, johon kuuluu\nneljä vertaa enemmän miehiä, kuin naisia.\n\nRio de Janeiro onkin kosmopoliitti kaupunki, jossa muukalaisuudella on\nsuuri sija.\n\nSekä lukuisuutensa että rikkautensa puolesta ovat muukalaisista\nPortugalilaiset tärkeimmät, ja heitä on noin 14 tai 12 prosenttia\nkaupungin väestöstä. Heidän jälkeen on muukalaisista enimmin\nFranskalaisia, vaan ei täyteen 1 prosentti väestöstä. Hiukan vähemmän\non Hispanialaisia ja Saksalaisia, sekä vielä vähemmän Englantilaisia.\nItalialaisia on vasta myöhempinä aikoina muuttanut suuremmassa määrin\nBrasiliaan, jonkavuoksi niiden luvusta ei ole tarkempia tietoja.\nVähäinen prosentti on myös Pohjaisamerikalaisia, Hispano-Amerikalaisia\nja Kiinalaisia.\n\nValkoisia on kuitenkin Brasilialaistenkin kanssa ainoastaan kolmas osa\nkaupungin asukkaista. Yhtä paljon lienee siellä myöskin Neekerejä, ja\nloput eli noin kolmas osa väestöstä Mulatteja eli sekoitusta\nValkoisista ja Neekereistä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nVanhimmat tiedot Rio de Janeirosta.\n\n\nGuanabaran lahti. -- Sen löytö. -- Kertomukset 16:nen vuosisadan\nIndiaaneista. -- Tupinambain tavat. -- Tupi-kieli. -- Indiaaneilta\nlainattuja sanoja Euroopan kielissä. -- Antarktinen Franska. --\nVillegaignon'in retki. -- Franskalaisten ja Portugalilaisten taistelu\nBrasiliassa. -- Portugalilaiset Guanabarassa. -- Rio de Janeiron\nperustus. -- Indiaani Ararigboia. -- Franskan vallan loppu Brasiliassa.\n\nRio de Janeiron lahti, jota Indiaanit nimittävät \"_Guanabaraksi_\" ja\njoka myöskin on tunnettu \"_Nictherohyn_\" tai \"_Nitherohyn_\"\nindiaanilaisella nimellä, tunkee 30 kilometriä (liki 3 peninkulmaa)\npohjaista kohden mantereesen. Sen suu eli \"barra\" on vallan kapea, noin\n1,500 metriä leveä, vaan kauempana laajenee se melkoisesti, niin että\nsen ympärystä on 140 kilometriä (virstaa). Se muodostaa useita\npienempiä lahtia ja sen laineet huuhtovat liki sadan saaren rantoja.\nSen syvyys on suun kohdalla 52 metriä, vaan Rion ja Nitherohyn\npikkukaupungin välillä 29 metriä ja vähenee samassa määrin kuin sen\nleveys suurenee. Se päättyy mataliin rantoihin, jotka jatkenevat\nmangrove-puita kasvaviksi soiksi. Oikealla puolen reunattuna Nitherohyn\nkorkeilla kukkuloilla ja vasemmalla rannikolla \"Sokurileivän\",\nCorcovado'n ja Tijucan jylhillä vuorilla, Rion monikukkulaisella\nkaupungilla, ja lahden pohjaa kohden Orgaos vuorien monihuippuisella\nharjanteella, tarjoaa se mitä ihanimman näköalan.\n\nSen löysi 1:senä päivänä tammikuuta 1502 portugalilainen retkikunta,\njonka laivan-perämiehenä oli Americo Vespucio. Sen löytäjät luulivat\nsitä ison virran suvannoksi ja nimittävät sitä löytöpäivän mukaan\n\"Tammikuun virraksi\", Rio de Janeiro.\n\nRio de Janeiron lahti pysyi kauan aikaa unohduksissa. Espanjan\npalveluksessa olevat purjehtijat Joao de Solis ja F. de Magalhaes\npoikkesivat sinne, edellinen v. 1515 ja jälkimäinen 1519, ja\nportugalilainen retkikunta Martim Affonso de Souzan johdolla tutki sitä\nv. 1531. Mutta Lisboan hallitus ei vielä huomannut etuja, joita tämän\nihmeteltävän sataman pysyväinen omitus saattoi sille tuottaa.\nPortugalin harrastukset olivat siihen aikaan kääntyneet Indian\nrikkauksia kohden, ja Brasiliaa laiminlyötiin kauan aikaa. Ei vielä\nsittenkään kun kuningas Dom Joao III oli laskenut Brasilian valtansa\nalle asettamalla Bahiaan v. 1549 kuvernöörin, ajateltu Guanabaran\nlahtea.\n\nSiellä pysähtyi kuitenkin jo useampain eurooppalaisten kansain laivoja\nnoutamaan brasilian puuta (páo brésil, ibyrapiranga, _Caesalpinia\nechinata_), kauppatavaraa, jolla siihen aikaan oli niin suuri arvo,\nettä sen mukaan koko tämä ääretön portugalilainen siirtomaa on saanut\nnimensä. Näiden muukalaisten joukossa ovat etusijassa mainittavat\nNormannit Normandian ja Bretagnen rannoilta sekä muut franskalaiset\nmerenpurjehtijat, jotka asettuivat Guanabaran lähistöön asumaan ja\nvoittivat siellä majailevain Indianein ystävyyden sekä olivat heidän\nkanssa liitossa kilpailijoitaan Portugalilaisia vastaan.\n\nKaksi Eurooppalaista matkustajaa ovat siltä ajalta jättäneet tietoja\nGuanabarasta. Toinen oli Saksalainen Hans Staden ja toinen\nFranskalainen Jean de Léry.\n\nHans Staden oli kotoisin Homburgista ja tuli Brasiliaan\nPortugalilaisten seurassa. Siellä joukko Indiaaneja, jotka olivat\nystävyydessä Franskalaisten kanssa, ottivat hänet vangiksi lähellä\nS. Vincentea (nykyisen Santos kaupungin seutuvilla) ja tekivät hänet\norjakseen. Turhaan hän kielsi olevansa Portugalilainen, Indiaanit eivät\ntunteneet muuta kuin kaksi kansaa Euroopasta nimittäin, Portugalilaisia\nja Franskalaisia. Hänen orjuutensa kesti enemmän kuin vuoden ajan,\nkunnes hänen vihdoin onnistui viekkaudella päästä pakoon. Hän\nhoukutteli isäntänsä ottamaan hänet mukaansa franskalaiseen laivaan, ja\nsai siellä laivaväen puolelleen, niin että se oli estävinään\n\"sukulaisensa\" palajamista maalla. Tultuaan takaisin Saksaan, julkaisi\nhän v. 1547 kertomuksen vankeudestaan: \"_Todellinen historia ja selitys\nmaasta, jossa asuu villejä, alastomia, julmia ja ihmissyöjiä ihmisiä_\".\n\nJean de Léry oli Franskalainen, kotoisin Bourgogne'sta, ja yhtyi v.\n1557 Villegaignon'in retkikuntaan, vaan riitaantui hänen kanssaan ja\npakeni maalle Indiaanein seuraan. Niiden luona hän vietti melkein\nvuoden, ja palattuaan Eurooppaan julkaisi hän teoksen: _Historie d'un\nvoyage fait en la terre du Brésil_. Sillä teoksella on myöskin sen\npuolesta arvo, että se sisältää vanhimpia tietoja brasilialaisesta\nIndiaanikielestä.\n\nEurooppalaisten tulon aikana asui Rion lahden seutuvilla _Tupinambas_\ntai _Tamoyos_ nimistä Indiaani-heimoa. Franskalaiset tunsivat niitä\nedellisellä nimellä, Portugalilaiset jälkimäisellä. Ne kuuluivat\nniinkuin monta muutakin heimoa _Tupi_ nimiseen rotuun.\n\nHeidän kyliään oli useampia molemmin puolin lahtea ja saarissa. Ne\nolivat joukko isoja mökkejä, joita usein muutettiin paikasta toiseen.\n\nTupimambat olivat vaskenvärisiä ja vartaloltaan keskikokoisia. He\nolivat voimakasta ja karaistua väkeä, joka ei paljon tietänyt\ntaudeista, ja elivät usein hyvin vanhoiksi.\n\nMiehet ja naiset kävivät kokonaan alastomina, ja ainoastaan suurella\nvaivalla saattoi Villegaignon pakoittaa Indiaanilaisia naisorjiaan\nkäyttämään vaatteita. Heillä oli tapana uida monta kertaa päivässä, ja\nliian vaivaloista olisi ollut -- sanoivat he -- joka kerta riisua\nvaatteitaan.\n\nMiehet lävistivät huulensa, asettaakseen sen reikään kivisen tai luisen\nkoristuksen, jota he nimittivät _temetára'ksi_ tai _tembeta'ksi_. He\ntatueerasivat eli kirjailivat ruumistaan ja koristivat sitä joskus\nhöyhenillä sekä ajoivat hiukset pois etupuolelta päätä.\n\nNaiset kantoivat suuria korvarenkaita tai korva-ripustimia ja luisia\nrannerenkaita, sekä maalailivat kasvojaan. Heidän hiuksensa olivat\npitkiä ja hyvin hoidettuja, joskus palmikoittujakin.\n\nTupinambat eivät totelleet ketään päällikköä, vaan pitivät arvossa\nvanhuksien neuvoja. He olivat ystävilleen uskollisia ja alttiita, vaan\nvihollisiaan kohtaan oli heidän vihansa leppymätön. Eri heimot pitivät\nkeskenään veristä taistelua, jossa molemmin puolin osoitettiin mitä\nsuurinta raivoa. Heidän aseensa olivat _takape_, pitkä ja raskas puinen\nnuija, ynnä joutsi ja nuoli. Puolustusaseena he käyttivät kilpeä, joka\noli valmistettu tapiirin nahasta. Heillä oli erinomainen taito joutsen\nkäyttämisessä, samaten kuin vielä nykyajankin Indiaaneilla. Kaksi\nBrasilialaista, jotka kuudennellatoista vuosisadalla tuotiin Franskaan\nja ottivat osaa uskonnollisiin sotiin, olivat yhtä urhoollisia,\nvalppaita ja rohkeita kuin paraimmatkin franskalaiset soturit, sanoo\nLéry.\n\nHe olivat ihmissyöjiä ja söivät juhlissaan vankiensa lihaa. Käsivarsien\nja säärien luista valmistivat he huiluja, joita he pitivät\nvoittomerkkeinä. Samallainen on tapa vielä nytkin Amazonin luona\nasuvilla Indiaaneilla, ja Rio de Janeiron kansallis-museossa\nsäilytetään useita senkalttaisia huiluja.\n\nVaikka he eivät tunteneet metalleja, harjoittivat he maanviljelystä ja\njonkunlaista teollisuuttakin. Sellainen toimi oli pääasiallisesti\nnaisilla, joiden huolena oli istuttaa mandiookkaa, huuhtomisen ja\nkuivaamisen jälkeen survoa siitä jauhoa, ja valmistaa _cauim'ia_ eli\nmandiookka-viinaa. He valmistivat myöskin saviastioita ja kehräsivät\ntaitavasti lankaa, josta he kutoivat verkkoja ja riippumattoja.\n\nEväiksi sotaretkiään ja matkojaan varten savustivat he lihaa ja\nkuivasivat kalaa, jonka he survoivat jauhoksi. Myöskin suolan tunsivat\nhe, ja valmistivat sitä kuivaamalla meren vettä kuopissa.\n\nTupinambain uskonto ei ollut paljon kehittynyt. Mitään jumalaa eivät he\npalvelleet, vaan heillä oli jonkunlainen usko luonnon henkiin eli\nvoimiin, _anhanga'an_ tai pahaan henkeen, _utupan'iin_ tai ukkoseen,\ny.m. Myöskin oli heillä kertomuksia jonkunlaisesta vihaisemmasta\nolennosta, joka on opettanut heitä valmistamaan työkalujaan ja antanut\nmuita hyödyllisiä neuvoja.\n\nKieli, jota Rio de Janeiron luona asuvat Indiaanit puhuivat, on samaa\nkuin se, jota vielä nytkin nimitetään _tupi_ kieleksi ja portugalin\nkielellä _lingua geral'iksi_ eli yleiseksi kieleksi, joka nimitys on\nsitä enemmän oikeutettu, koska sitä puhuvat useimmat Etelä-Amerikan\nitäpuolisissa osissa asuvat Indiaanit. Paraguay'ssa puhuttu _guarani_\nja Guyanan saarissa käytetty _oyampi_ ovat ainoastaan vähän eroavia\nmurteita tästä samasta kielestä.\n\n_Tupi_ kieli eroaa luonnollisesti suuresti kaikista eurooppalaisista\nkielistä. F ja L ääneet puuttuvat siitä kokonaan, S on kova ja R:llä on\nomituinen soraus, melkein niinkuin portugalin kielessä. Siinä on\nomituinen vokaali, jota tavallisesti merkitään Y:llä, vaan jonka ääni\non melkein suomalaisen Y:n ja saksalaisen V:n välillä. Vokaaleja\ntavataan siinä runsaasti ja konsonantit ovat harvoin kerrottuja.\n\nMonikolla ei ole eri päätettä, vaan nimisanain monikollisen merkityksen\nosoittamiseksi lisätään usein partikkeli _etá_, paljon.\n\nYhdistetyissä sanoissa on sanain järjestys melkein niinkuin suomen\nkielessä.\n\nAdjektiivi seuraa substantiivin jäljessä ja on taipumaton.\n\nUseita partikkeleja käytetään sekä substantiivien että verbien\nmerkityksen vaihteluttamiseksi.\n\nYhdistyksissä vaihtuvat usein konsonantit, esim. P B:ksi ja T R:ksi,\nsekä päinvastoin.\n\nSen kielioppi on yksinkertainen ja helppo senkinvuoksi että varsinaista\ndeklinatsioonia ja konjugatsioonia ei tupi-kielessä ole.\n\nEnsimäisiä tietoja tästä kielestä julkaisivat Jesuiitat, jotka kauan\naikaa olivat ainoat tieteiden edustajat Etelä-Amerikassa ja alati\nvalvoivat Indiaanein etuja. Kauan aikaa laiminlyötiin sitten Brasilian\nkielten tutkimista, kunnes se viimeisinä kolmena vuosi-kymmenenä on\nvarsinkin Saksassa ja Brasiliassa uudestaan tullut arvoon.\n\nLiitämme tähän luettelon muutamista sanoista, joita yleisemmin tavataan\nyhdistyksissä paikkain ja virtain nimissä Brasiliassa:\n\n                      Nomineja:\n\n    _Acánga_ tai _cánga_     pää.\n    _Acará_                  kala-laji.\n    _Cáá_                    lehti, metsä.\n    _Cori_                   pinheiro niminen puu.\n    _Hy_                     vesi, joki, lahti.\n    _Itá_                    kivi, miekka.\n    _Jacaré_                 kaimaani (krokodiili).\n    _Jaguára_                jaguaari, koira.\n    _Jundiá_                 kala-laji.\n    _Macáca_                 apina.\n    _Nhaúma_                 savi.\n    _O'ca_                   aitta.\n    _Pará_                   meri.\n    _Paraná_                 meri.\n    _Pau_                    saari.\n    _Piau_                   kala-laji.\n    _Pirá_                   Kala (yleisesti).\n    _Siri_                   rapu.\n    _Tába_                   kylä.\n    _Tijuca_                 savi- ja mutamaa.\n\nSana _hy_ on oikeastaan yllämainittu vokaali _y_ ja muutoin hyvin\npaljon käytetty sana. Sanain lopussa on sillä tämä muoto tai on se\nvaihtunut joiksi eli u:ksi; sanain alussa on sillä yleisesti\nmuoto i ja konsonantin edellä u sekä vokaalin edellä ig. Esim.\n_Pirahy_ kala- (kalainen) joki, _Icarahy_ Acaras-joki, _Iparanga_\npunavirta, _Utinga_ valkojoki, _Iguassu_ isojoki.\n\n                   Adjektiiveja:\n\n    _Juhá_             keltainen.\n    _Mirhn_            pienoinen.\n    _Piranga_          punainen.\n    _Róba_             katkera.\n    _Tinga_            valkoinen.\n    _Uacu_ (ussu)      iso.\n    _U'na_             musta.\n\n                   Partikkeleja:\n\n    _Póra_             sisässä.\n    _Puéra_ tai _péra_ osoittaa jälkeä tai jäännöstä\n                       jostakin kadonneesta.\n    _Tyha_             osoittaa joukkoa tai runsautta.\n\n_Tupi_ kielestä on myöskin eurooppalaisiin kieliin ja tieteesen\nlainattu useita sanoja, esim.:\n\n    _Acajou_   tupi kielellä   acaiú.\n    _Ananas_         \"         naná.\n    _Copahu_         \"         copahyba.\n    _Couguar_        \"         sooguára (lihansyöjä, raatelija).\n    _Curáre_         \"         uiráry.\n    _Jaguar_         \"         iauára tai jaguára (ihmisyöjä).\n    _Ipecacuanha_    \"         ipecacuanha.\n    _Manioc_         \"         manióca, mandióca.\n    _Pirogue_        \"         pira, imbira (kuori)\n                               ja oca (= kuoresta tehty).\n    _Tapioca_        \"         tapioca.\n    _Tapir_          \"         tapira.\n\nFranskalaisten purjehtijain kertomukset Guanabaran lahdesta ja\nBrasilian rikkauksista saivat aikaan että Franskasta lähetettiin\nretkikunta Villegaignon'in johdolla, jonka tuli perustaa\nEtelä-Amerikassa \"Antarktinen Franska\".\n\nNicolaus Durand de Villegaignon, Rhodos saaren ritarien päällikkö, joka\noli kunnostanut itseään saaren puolustuksessa Turkkilaisia vastaan ja\nsenjälkeen useissa muissa taisteluissa, oli vihdoin jälleen joutunut\nFranskan, alkuperäisen isänmaansa palvelukseen, vaan siellä\nriitaantunut päällikkönsä kanssa sillä seurauksella että hänen täytyi\nerota virastaan. Sellaisessa asemassa ollen, erään Brasiliasta\npalanneen tuttavansa kertomukset herättivät hänessä halun matkustaa\nsinne, perustamaan siellä Franskalaisen siirtomaan.\n\nHänen onnistui saada molempain silloin Franskassa taistelevain\nuskonnollisten puolueiden päälliköt suosimaan hänen yritystään, joten\nhän heidän avulla saattoi 12 p. heinäkuuta 1555 Havresta lähteä merelle\nkahdella tykeillä varustetulla laivalla ja yhdellä rahti-aluksella,\njoissa yhteensä oli 600 miestä. 10:nä päivänä marraskuuta saapuivat he\nGuanabaran lahteen.\n\nSiellä Villegaignon rakennutti linnoituksen, joka vieläkin kantaa hänen\nnimeänsä.\n\nIndiaanit vastaanottivat ystävällisesti retkikunnan, sillä _Mayri't_,\nkuten he Franskalaisia nimittivät, olivat vanhastaan heidän ystäviään,\njotavastoin _Pero't_ eli Portugalilaiset olivat heidän yhteisiä\nvihollisiaan.\n\nVillegaignon'in perustamalla siirtomaalla ei ollut kuitenkaan\npitkällistä menestystä. Tuimalla luonteellaan herätti hän yleistä\ntyytymättömyyttä ja vihollisuutta vastaansa. Tekemällä ankaroita\nmääräyksiä väestönsä suhteista Indiaaninaisiin ja säätämällä kuoleman\nrangaistusta asetustensa rikkomisesta, sai hän sekä kumppaninsa että\nIndiaanit vihamielisiksi hänen hallinnolleen. Vielä sekaantumalla\nuskonnollisiinkin riitoihin ja kiukkupäissään koettuaan väkivallalla\nkääntää protestanttisia pappeja katooliseen uskoon, herätti hän viimein\nFranskassakin yhtä suurta vihaa vastaansa, kuin Amerikassa. Hänen\nväkensä väheni vähenemistään, paeten Indiaanein luokse. Väsyneenä\nasiaansa palasi hän vuoden 1558 lopussa vihdoin Franskaan, aikoen pian\nlähettää linnoitukseensa apuväkeä, jota kuitenkaan ei enää koskaan\ntullut. Hänen kumppaniensa kumppanit saivat estetyiksi uusia retkiä,\njoita jo oltiin tekemäisillään \"Antarktiseen Franskaan\".\n\nPalattuaan Franskaan, näyttää hän kokonaan unhoittaneen kumppaninsa\nEtelä-Amerikassa, vaan otti sen sijaan innokkaasti sekä miekalla että\nkynällä osaa uskonnollisiin taisteluihin isänmaassansa.\n\nKun vihdoin tämän lahjakkaan, vaan ylpeän ja jäykkäluontoisen miehen\nlevoton elämä vuonna 1571 loppui, oli Franska jo kadottanut antarktisen\nsiirtomaansa Amerikassa.\n\nPortugalilainen kenraalikuvernööri Bahiassa Mem de Sá varusti v. 1560\nlaivaston, jolla hän purjehti Guanabaraan, ja kaksi päivää kestäneen\ntaistelun jälkeen valloitti ja hävitti hän Villegaignon'in linnan.\nMantereella asuvat Franskalaiset ja Indiaanit jätti hän sillä kertaa\nrauhaan ja palasi oitis Bahiaan laskematta Guanabarassa perustusta\nportugalilaiselle vallalle.\n\nFranskalaiset pysyivät siellä vielä edelleenkin herroina. Tehtyään\nsotaliiton ystäväinsä Tupinambiain kanssa, päättivät he kostaa\nPortugalilaisille ja läksivät retkelle S. Paulon nuorta kaupunkia\nvastaan. Tämän hyökkäyksen teki tyhjäksi kuitenkin Portugalilaisten\nkanssa ystävyydessä olevan Tebiresa nimisen Indiaanin urhoollisuus ja\napu, jonka Portugalilaiset saivat Jesuiitoilta, joilla oli suuri\nvaikutus Indiaaneihin, ja joita ilman Portugalilaiset tuskin koskaan\nolisivat voineet laskea Brasilian valtansa alle, niin vihattuja olivat\nhe Indiaanein puolelta ahnautensa ja julmuutensa vuoksi.\n\nLisboan hovi oli jo tullut levottomaksi Franskalaisten hankkeista\nBrasiliassa ja päätti tehdä lopun heidän vallastaan siellä, maksoi mitä\nmaksoi. Mem de Sá sai käskyn järjestää Guanabaraan retken, jonka johto\nuskottiin hänen veljensä pojalle Estacio de Sá'lle. Tämä nousi maalle\nhelmikuussa 1565 ja perusti sinne kylän, jonka hän nimitti S.\nSebastiao'ksi Portugalin silloisen kuninkaan nimen mukaan. Sellainen\noli _Sao Sebastiao do Rio de Janeiron_ kaupungin alku.\n\nVihollisuudet alkoivat kohta senjälkeen. Niitä jatkettiin melkein kaksi\nvuotta vaihtelevalla menestyksellä. Molemmin puolin oli verrattomasti\nsuurin osa sotaväestä Indiaaneja. Franskalaisten puolella oli heidän\nuskolliset Tupinambat ja Portugalilaisilla oli liittolaisina muita\nIndiaaniheimoja, jotka olivat Tupinambain vihollisia. Heille tuli muun\nmuassa Espirito-Santon maakunnasta avuksi 4,000 Indiaani-sotilasta,\njoita johti kuuluisa Indiaani _Ararigboia_, joka sittemmin kristittynä\nkantoi _Martim Affonso de Souza'n_ nimeä ja koroitettiin korkeimpiin\narvoihin sekä sai runsaassa määrin nauttia Portugalin kuninkaan\nsuosioa. Sodan onni kallistui kuitenkin Franskalaisten puolelle, ja\nPortugalilaiset ruokavarain ja ampuvaneuvojen puutteessa vihollisen\nväestön keskellä olivat jo tulemaisillaan pakoitetuiksi antautumaan,\nkun Mem de Sá toi heille ratkaisevaa apua. Lyhyessä ajassa senjälkeen\nvalloittivat he väkirynnäköllä Franskalaisten linnoitukset ja kylät.\nVoitto ostettiin Estacio de Sá'n hengellä (myrkytetyllä nuolella\nammuttuna kuoli hän haavoistaan), vaan Franskalaisten valta Brasiliassa\noli kaikiksi ajoiksi kadotettu. Eloon jääneet heistä pakenivat Cabo\nFrio'n seutuville tai jäivät asumaan Indiaanein luokse ja ottivat\nheidän tapansa sekä sulivat Indiaani-rotuun.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nMatkustus Minas Geraes maakuntaan.\n\n\nVuodenajat Brasiliassa. -- Raukaiseva ilman-ala. -- Kosteus. --\nSammumaton jano. -- Kalliit hinnat. -- Väärä rautatien-taulu. --\nPulassa. -- Petollinen rautatien-kassööri. -- Savu rautatien-vaunuissa.\n-- Kukkivat metsät. -- Asutut maisemat. -- Campos. -- Virvoitusaineet\nasemilla. -- Brasilialaisten kohteliaisuus. -- Sairaita kerjäläisiä. --\nHotel do Sitio. -- Katos matkustajia varten. -- Yön odottomaton tulo.\n-- Camposten kasvullisuus. -- Camposten puut. -- Eläimistö. -- Notkojen\nmetsät. -- Suot. -- Araucaria. -- Kasvullisuuden ajan-jaksot. --\nAurinko keskitaivaalla.\n\nRio de Janeiroon tullessani, oli loppupuoli sadeaikaa, joka siellä\nvastaa kesää (ja kevättä) ja kestää lokakuusta maaliskuuhun saakka.\nSilloin oli niin kuuma, että kaiken päivää olin hiestä läpimärkä ja\nyöllä saatoin maata ainoastaan alastomana ilman peitettä. Vasta aamulla\noli viileämpi, niin että peite tuli tarpeelliseksi.\n\nMaaliskuun keskimääräinen lämpö on nimittäin Rio de Janeirossa 26,3\nastetta Cels. varjossa (kello 6:sta aamulla kello 6:een iltasella\nlaskettuna), kuumimmat kuukaudet ovat tammikuu ja helmikuu, joiden\nkeskimääräinen lämpö on 26,49 astetta Cels. varjossa. Kylmin kuukaus on\nheinäkuu, jonka keskimääräinen lämpö varjossa on 21,4 astetta Cels.\nEroitus kesän ja talven lämmön välillä on siis sangen vähäinen.\nMyöskään äärellisyydet lämmön-määrässä eivät ole kaukana toisistaan.\nPäivän keskilämpö varjossa ei talvellakaan ole koskaan alla 19 astetta\nCels., eikä kesällä yli 27,5°, ja niinä viitenä vuonna (1851-1856),\njoilta nämät havainnot ovat, oli varjossa tunnin minimum 18,81° kello\n7 aamulla kesäkuussa 1851 sekä tunnin maximum 28,81° kello 2 jälkeen\npuolenpäivän helmikuussa 1854. Keski-euroopassakin on siis kesiä,\njolloin lämpö varjossa on isompi kuin tämä Rio de Janeiron korkein\nlämpömäärä. Mikä Rio de Janeiron lämmön kuitenkin tekee niin tuntuvaksi\nja raukaisevaksi, on paitse päivä-paisteen paahto varsinkin lämmön\nvaihtelemattomuus ja öiden vähäinen viileys. Se vaikuttaa myöskin,\nettä ihmisen ruumis tulee aremmaksi jokaiselle vaihtelemiselle\nlämpömäärässä, niin että eroituskin kesän ja talven lämpöisyyden\nvälillä tuntuu sangen isolta, vaikka se on ainoastaan 7 astetta.\n\nRasittavammaksi tekee Rio de Janeiron ilmanlaadun lisäksi vielä sen\nerinomainen kosteus, Se on nimittäin noin toista vertaa suurempi, kuin\nParisissa, ja tekee keskimäärin 18,70 grammia vesikaasua yhdessä\nkuutiometrissä ilmaa sekä nousee tammikuussa keskimäärin 21,70\ngrammiin. Se vaikuttaa myös että metallit siellä erittäin nopeasti\nruostuvat, paperit, kirjat ja nahat pysyvät kosteina ja homehtuvat\nhelposti ja suolaa voidaan estää sulamasta ainoastaan siten että sitä\ntiuhantakaa kuivataan valkealla. Myöskin ihmisen terveydelle on siitä\nhaittaa.\n\nKun muukalainen pohjaisesta maasta saapuu Rio de Janeiroon kuumalla\nvuodenajalla, niin on hyvin tavallista että hän oitis ensimäisinä\npäivinä saapi jonkun kuumetaudin, jos hän pääseekin vapaaksi\nkeltakuumeesta. Minä puolestani pysyin terveenä, vaan sain sen sijaan\nsellaisen janon, etten sitä millään keinolla voinut poistaa. Se vaivasi\nminua kaiken aikaa niinä kolmena päivänä, joita vietin kaupungissa ensi\nkerran sinne tultuani. Minä join jäistä vettä, jota saadaan kaikissa\nparemmissa kahviloissa, soodaa, kahvia, viiniä, olutta, -- kaikki oli\nturhaa. Kuulin myöhemmin kerrottavan, että se on tavallinen kohtaus\nkuumalla vuodenajalla, ja että sitä ei auteta juomisella, vaan sillä\nettä pidetään yhäti vettä suussa.\n\nVaikka aikomukseni oli matkustaa oitis eteenpäin Rio de Janeirosta,\nkului minulta siellä kuitenkin muutamia päiviä matkavalmistuksiin ja\nvälttämättömimpien matkakapineiden ostamiseen. Ei ollut pieni työ\netsiessä vähänkään tyydyttäviin hintoihin esineitä, joita tarvitsin.\nLiian myöhään sain tietää, että ne olisikin kaikki pitänyt tuoda\nmuassaan Euroopasta. Varsinkin antoi paperin osto kasvien kuivaamista\nvarten minulle paljon vaivaa, enkä kuitenkaan saanut mistään hinnasta\nsellaista, johon olisin ollut tyytyväinen.\n\nSaatuani tarpeeksi tinkimisistä kauppapuodeissa ja kauppiasten\nveijausyrityksistä, riensin vihdoin rautatieasemalle, tyytyväisenä\nsiitä että pääsin jatkamaan matkaani. Olin asemahuoneen seinään\nnaulatusta uusimmasta junain aikataulusta nähnyt, että juna lähtisi\nkello 1 yöllä. Puoliyön aikaan saavuin sinne, vaan sain siellä tietää,\nettei aikataulua enään seuratakaan, vaan juna lähtee vasta kello 5\naamulla.\n\nOlin maksanut tavaraini kuljetuksesta rautatieasemalle 4 markkaa,\njonkavuoksi en halunnut niiden edestakaisin raastamisella enentää se\nkulunki vielä kolmenkertaiseksi. Puhuttelin yhtä tavarain kantajaa,\njoka hääri ympärilläni, ja pyysin häntä vartioimaan tavaroitani kello\nneljään saakka. Hän olikin siihen hyvin suostuvainen, ja kun kysyin\nmitä hän vaivastaan tahtoisi, vastasi hän että kyllä siitä perästäpäin\nsovittaisi. Vaan kun sanoin, että tahdoin edeltäkäsin tietää hänen\nvaatimuksensa, vastasi hän tahtovansa ainakin 10 markkaa. Siihen\ntietysti en ollut suostuvainen, vaan käännyin erään asema-virkamiehen\npuoleen, joka taisi franskaa, ja kysyin häneltä, minne minun\noli tavaroitani asettaminen, kun täällä ei ollut ketään\ntavarainsäilyttäjää, niinkuin on laita Euroopan tärkeämmillä\nrautatieasemilla. Hän oli kyllin kohtelias ottaakseen ne\nsäilytettäväkseen virkahuoneessansa, joten siis siitä pulasta selvisin.\nItse palasin entiseen asuntooni, jossa olin jo yönkin edestä maksanut.\n\nHyvissä ajoin tulin takaisin rautatie-asemalle ja ostin piletin Minas\nGeraes maakuntaan erääsen asemaan saakka, joka kartan mukaan päättäen\nnäytti edulliselta tutkimuksieni aloittamiseen. Kummastuksekseni\nhuomasin kuitenkin, että piletistäni otettiin paljoa enemmän kuin sen\nhinta oli seinällä olevan hintataulun mukaan. Selitin piletin myöjälle\nhavaintoni ja menin uudestaan katsomaan hintaluetteloa. Hän sanoi\nsilloin erehtyneensä ja antoi takaisin 12 markkaa. Ilmoitin hänelle\nettei asia vielä sittenkään ollut selvillä, vaan puuttui vielä 1\nmarkka. Pitkällisten laskentojen jälkeen kynän ja paperin avulla, antoi\nhän minulle vielä senkin takaisin, huomattuaan että olin hellittämätön.\nEttei erehdystä ollut kysymyksessä, on luonnollista ja näkyi hyvin\nkassöörin käytöksestäkin. Hän oli muutoin mulatti rodultaan.\n\nAstuessani toisen luokan vaunuun, jonne olin ostanut piletin,\nkummastutti minua sen erinomaisen epämukava rakento, vaan huomasin\nsittemmin että se kyllä saattoi olla tarkoituksen mukainen, nimittäin\nrautatien tulojen suurentamiseksi. Estääkseen matkustajia, joilla on\nvaroja ostaa ensimäisen luokan piletti, matkustamasta toisella luokalla\n(kolmatta luokkaa ei löydy laisinkaan), on jälkimäinen tehty niin\nylimääräisen epämukavaksi, että siitä on terveydellekin vaaroja. Vaunun\nmolemmissa päissä on nimittäin ovi-aukko, jota ei saata sulkea, ja\nsamaten ovat ikkunat lasittomia, josta on seurauksena että veturin savu\nkulkee vaunun läpi, niin että paksu hiilikerros keräytyy lattialle ja\ntunneleissa on melkein vaarassa tukehtua katkusta, ja lisäksi kokoontuu\nsilmiin hiiltä ja pölyä siinä määrin, että rautatiematkani jälkeen\nolivat silmäni muutamia päiviä kipeät, vaikka olin silmälaseilla\nkokenut niitä varjella.\n\nMaisemat, joiden läpi rautatie kulkee Rio de Janeiron maakunnassa, ovat\nsangen vuorisia ja usein erittäin kauniita. Monessa mutkassa kiipeää\njuna ylöspäin vuorten rinteitä pitkin, silloin tällöin myöskin\nlävistäen niitä tunneleilla. Vuoret ovat suureksi osaksi peitetyt\ntiuhilla metsillä monenlaatuisia lehtipuita, jotka matkani aikaan\nolivat täydessä kukassa. Koko metsä näytti harjanteiden rinteillä\nkulkevaan junaan äärettömän suurelta kukkalavalta, jota tasalatvaisten\npuiden viuhkomaisissa lehvissä istuvat punaiset, keltaiset, valkoiset\nja siniset kukat kirjavoittivat. Varsinkin _Melastomeit,\nLeguminoseihin_ kuuluvat _Cassiat, Bignoniaceit_ ja _Convolvulaceit_\nsuurilla kukillaan laajoissa kukinnoissa kilvoittelivat metsäin\nkoristamisessa.\n\nAsutuilla seuduilla on myöskin aukeita heinäisiä ketoja, joilla\npitkäkorvaisia muuliaaseja ja isosarvista sarvikarjaa kuljeksii\nlaitumella. Samaten näkee siellä myös sokuriruoko-, maissi- ja\nmaniok-viljelyksiä ja huoneiden läheisyydessä kahvipensahikkoja,\nbanaani- ja oransi-istutuksia sekä korkeita _Euterpe_ tai _Cocos_\npalmuja. Metsissä olevat palmupuut taas ovat joko pienempiä tai, muiden\npuiden seassa kasvaen, vetävät vähemmin huomioa puoleensa.\n\nKylä kylän jälkeen, fazenda eli maatalo maatalon jälkeen kotoaa\nnäkyvistä ja välin kulkee juna pienen kaupunginkin läpi.\n\nHuoneukset ovat tavallisesti valkoisiksi maalatut ja rakennetut\npolttamattomasta savesta sekä peitetyt punaisella tiilikatolla.\nSeuduittain näkee myös harmaita maalaamattomia mökkejä, joiden katto on\nlaitettu paksuista oljista ja joiden hajanaiset tai vajanaisesti\nmuuratut seinät osoittavat asujanten köyhyyttä tai välinpitämättömyyttä\nelämän mukavuuksista. Näissä surkeissa asunnoissa asuu tavallisesti\nvapaita Neekerejä tai Neekerien tapaisia Mulatteja, joissakuissa\nkenties myöskin Indiaaneja, jotka kuitenkin mieluimmin oleksivat\nsyrjäisillä metsämailla.\n\nEtelä-osassa Minas Geraes maakuntaa kiipeää juna vihdoin noin 3,000\njalan korkeudelle, _Serra da Mantiqueira_ nimiselle vuoriharjanteelle,\njoka rajoittaa Sisä-Brasilian viileämmän ylängön rannemmalla olevasta\nvarsinaisesti troopillisesta vyöhykkeestä. Siellä vaihtuu myöskin\näkiste maisemain luonne. Metsäin sijaan ilmaantuu aukeita heinikkoja,\n_campos_, jotka kapeilla metsiköillä ovat eroitetut toisistaan, ja\nkorkeampain harjanteiden sijaan näkee sadan tai kahdensadan jalan\nkorkuisia kukkuloita, joiden ylempi osa on heinikkoa, vaan alemmat\nrinteet tavallisesti kasvavat metsää. Sellaisia pyöreitä aukeita\nkukkuloita, jotka ovat eroitetut toisistaan metsäisillä tavallisesti\nkapeilla laaksoilla on suuri osa sisempää Brasiliaa. Se on Brasilian\n_campos-regiooni_.\n\nAsemilla, joissa juna pysähtyi, tarjosivat Neekeri-naiset ja pojat\nkaupaksi paikkakunnan virvoitusaineita, jotka tähän vuodenaikaan,\njolloin hedelmät eivät vielä olleet kypsiä, eivät olleet erittäin\noutoja, pääasiallisesti leivoksia, kotitekoisia monenlaisia karamelleja\n(rapaduras) ja, ennen kaikkia, kahvia. Musta kahvi, jota ilman kermaa\nkaadettiin sokurijauhon sekaan hyvin pieniin kuppeihin, meni hyvin\nkaupaksi, niinkuin se makunsa puolesta ansaitsikin. Samaten myöskin\nrapaduras, jotka olivat valmistetut myöjän oman mökin pellolla\nkasvavista sokuriruovoista, olivat sekä hyvämakuisia että vallan\nhalpahintaisia.\n\nEräällä pysähdyspaikalla peruuttaessani kahvitilaustani, kun huomasin\nettä minulla ei ollut sopivaa pientä rahaa eikä myöjälläkään ollut\nantaa takaisin, suoritti eräs nuori mies, jonka kanssa en siihen saakka\nollut sanaakaan vaihtanut, hinnan sekä omasta kahvistaan että minunkin\nkupista tarjotakseen sitä minulle, eikä hän myöhemminkään ottanut\nvastaan siitä maksua. Kuitenkin hän kuului ainoastaan sivistymättömään\nkansanluokkaan ja oli vereltään valkovoittoinen mestitsi. Samanlaista\ntapahtui minulle useastikin Brasiliassa, sillä vieraanvaraisuus ei ole\nBrasilialaisille outo avu. Sitä saapi muukalainenkin usein havaita,\nvarsinkin jos hän on Franskalainen tai käyttää puheessaan Franskan\nkieltä, sillä Franskalaisilla on erinomainen arvo Brasiliassa, ja\nheidän kielensäkin on siellä korkeamman sivistyksen kieli, jota\njokainen tahtoisi osata. Sivistyneemmissä piireissä taidetaankin\nBrasiliassa sangen yleisesti puhua franskan kieltä, vaikka\nvirheellisesti.\n\nMonella pysähdyspaikalla en kuitenkaan olisi rohjennut mitäkään ostaa,\nnähdessäni minkälainen kurjuus siellä vallitsi. Puolialastomia\nNeekerejä, joiden koko ruumis monasti oli melkein yhtä ainoaa haavaa,\nja muita mitä inhoittavammassa tilassa olevia sairaita näki nimittäin\nusein asemilla kerjäämässä, todistuksena terveydentilasta\npaikkakunnalla. Sairaudenhoito on vielä hyvin kehittymättömällä\nkannalla sisämaassa ja sairashuoneiden puutteessa saavat köyhät hoitaa\nitseään niinkuin voivat.\n\nOlin valinnut asunnokseni _Sition_ aseman Minas Geraes maakunnan\neteläosassa, sentähden että se oli ensimäinen sillä ylängöllä, jolla\ncampos-regiooni alkaa. Seutu oli 3,000 jalkaa merenpinnan yli,\njonkavuoksi ilmanlaatu siellä oli koko joukon viileämpää, kuin Rio de\nJaneirossa, vaikka se oli liki kaksi leveysaatetta pohjaiseen\njälkimäisestä ja siis lähempänä päiväntasaajaa. Kuulin myöhemmin että\nmyöskin lääkärit olivat sulkeneet paikkakuntaa sairaiden suosioon, ja\nvähän yli peninkulman päässä oli sievän näköinen _Barbacenan_\npikkukaupunki, joka oli jonkunlainen sanatorium. Minulla oli siis syytä\ntoivoa voivani siellä ilman taudinkohtausta totuttaa ruumistani\ntroopilliseen ilmanlaatuun. Kun aika, jota saatoin käyttää\ntutkimuksiini Brasiliassa, oli rajoitettu ainoastaan muutamiin\nkuukausiin, oli minulle nimittäin erittäin tärkeää välttää tautia, joka\nolisi voinut tehdä hyödyttömäksi koko matkani siinäkin tapauksessa että\nolisin siitä parantunut.\n\nSitio oli myös töitteni alkamiseen sangen sovelias paikka, sillä ollen\ncampos-regionin rajalla tarjosi se minulle tilaisuutta sekä metsä- että\nketo-alueiden luonnon tutkimiseen. Myöskin kasvien kuivaamiseen oli\nketojen kuivempi ilmanlaatu edullinen ja sitä tarpeellisempi kun näin\nalussa matkaani luonnollisesti oli ääretön joukko kasvilajeja\notettavana.\n\nNiinkuin useimpain muidenkin rautatien-asemain läheisyydessä, oli\nSitionkin luona ravintola.\n\nHotel do Sitio oli samalla myöskin kauppapuoti, ja nuoren\nPortugalilaisen Manuel Simoes Coelhon perustama ja omistama. Vähäisen\nasiaankuuluvan tinkimisen jälkeen sain häneltä kohtuulliseen hintaan (5\nmarkalla vuorokaudelta) ruuan ja huoneen. Ensimäiset päivät täytyi\nminun kuitenkin asua ikkunattomassa huoneessa, johon ainoastaan oven\nkautta pääsi valoa vieressä olevasta salista. Sellaisia pimeitä\nmakuuhuoneita löytyy joka talossa, ja ovat ne kyllä hyödyllisiä sen\npuolesta että niissä yöllä on suojassa sääskiä vastaan, ja kansalla,\njolla on paljon joutoaikaa, ovat ne tarpeellisia päivälläkin ruokalepoa\nvarten. Paitse toista samallaista huonetta, jossa isäntä asui, oli\ntalossa vielä sievä ruokasali, jonka pitkä pöytä kahdesti päivässä oli\nkelvollisella ruualla katettu, sekä lisäksi asuinhuone, joka samoinkuin\nmakuuhuoneet ja salikin oli tapeteilla koristettu ja eurooppalaiseen\nravintola-tapaan sisustettu, ynnä vielä useampia saviseinäisiä\nhalvempia huoneita, joissa talonväki asui. Talo oli yksikerroksinen,\nilman kivijalkaa ja ulkoa valkoiseksi maalattu. Seinät olivat\nbrasilialaiseen tapaan rakennetut hiekansekaisesta polttamattomasta\nsavesta, joka oli muurattu oksista tehtyyn seinäristikkoon. Sellaisia\novat useimmat maatalot ja pienempäin kaupunkienkin huoneet.\nKeskitekoisina ne ovat kummallisen näköisiä, ikäänkuin isoja\nlinnunhäkkejä, sillä ensiksi valmistetaan pystyjen nurkkahirsien väliin\nseinäristikko ja vasta myöhemmin täytetään sen lomat savella, köyhemmän\nväestön asunnoissa usein niin vaillinaisesti, että seiniin jääpi\nrakoja, joiden läpi tuuli tunkee huoneisiin. Sellaisissa jäävät\ntavallisesti myös ristikot näkyviin sekä ulkoseinissä että huoneiden\nsisällä, tehden rakennuksen kurjan hökkelin näköiseksi.\n\nTalon pihalla oli katos eli niinkutsuttu _rancho_ (lue: rankko)\ntavarain kuljettajia varten, niinkuin jokaisella kauppiaalla ja\nkapakoitsijalla täytyy olla, saadakseen muulienajajat pysähtymään\nluoksensa kauppaa tekemään, ja pihan vieressä oli pienoinen puutarha,\njonka takana juoksi sylen syvyinen puhdasvesinen joki, virkistävänä\nhoukutuksena kuumuudesta rasitetulle matkailijalle.\n\nKun vielä lisään että hotel do Sitiosta oli avara näköala nurmikkoisten\nkukkulain yli, jotka olivat ikäänkuin seppelöidyt metsäisillä notkoilla\nja näkyivät toinen toisensa takaa, niin lienen tarpeeksi kertonut tästä\nensimmäisestä pysäkdyspaikastani Brasilian sisämaassa, osoittaakseni\nettä siellä hyvin saattoi työskennellä tuntematta rasitusta\nvastenmielisestä asunnosta tai elämän mukavuuksien puutteesta, vaikka\nasema oli vähintäin 310 kilometrin (virstan) rautatiematkalla eroitettu\nRio de Janeirosta.\n\nPari tuntia ennen päivän laskeutumista olin saapunut Sitioon,\njonkavuoksi ei enään ollut aikaa sinä päivänä tehdä varsinaista\nekskursioonia, vaan en voinut olla etsimättä edes jotakin tyydytystä\nkiihkeälle uteliaisuudelleni saada lähemmältä nähdä Etelä-Amerikan\nminulle niin outoa luontoa.\n\nOtin siis pyssyn hartialleni ja riensin kukkulaa kohden, joka näytti\nolevan lähinnä.\n\nKauan en siellä kuitenkaan saanut viipyä, ennenkuin jo pimeä minut\nsaavutti. Troopillisella vyöhykkeellä, jossa aurinko kesällä on\nkeskellä taivasta ja laskeutuu suoraan alas, ei hämärää kestä kuin\nmuutamia minuutteja. Päivän nousu tapahtuu päiväntasaajan kohdalla\nkaiken vuotta kello 6 aamulla ja päivän lasku kello 6 iltasella.\nMuualla troopillisella vyöhykkeellä muuttuvat nämät ajat ainoastaan\njoillakuilla neljännestunneilla paikan leveysasteen ja vuodenajan\nmukaan, niin että Sition kohdalla on pisin päivä noin 13 tuntia ja 15\nminuuttia. Kun olin tottunut pohjaismaiden pitkään hämärään, niin\ntapahtui minulle Brasiliassa usein että pimeä kohtasi minut\näkkiarvaamatta, niin että siitä toisinaan jouduin pulaankin. Tältä\nensimäiseltäkin ekskursiooniltani löysin äkillisesti tulleessa pimeässä\ntöintuskin kotia.\n\nSition kedot olivat ihanassa kukoistuksessa saapuessani sinne.\nSäteettäisiin tukkuihin yhdistetyillä kapeilla tähkillä varustetut\n_Paspalium_ lajit, pitkävihneiset _Stipat_ ja _Aristidat_ sekä suuri\njoukko muita keskikokoisia heiniä kilvoittelivat siellä vallasta\nmonenlaisten ruohojen kanssa. Mainittakoon niistä _Synanthereien_\nlukuisat lajit, esim. _Eupatorium_ ja _Stevia_ lajit, joiden\npienikukkaiset vähäiset koppilot ovat viuhkomaisissa yhdistyksissä,\n_Baccharis_ lajit, joiden varsi on lehdetön ja kuivan Cactuksen\nmuotoinen, ynnä ohdakkeen kalttaiset _Vernoniat_, sekä _Lythraceae_\nheimoon kuuluvat _Cupheat_, jotka tunnetaan viistoverhoisista\npunaisista kukistaan, useat _Labiateihin_ kuuluvat pienikukkaiset\nlajit, joiden kauan säilyvät verhot ovat yhdistetyt lujiin mykeröihin,\n_Campanula_, jolla on iso vaalean sininen kukka, _Verbenace'eihin_\nkuuluva sinitähkäinen _Stachytarpha_, samettikarvaisia lehtiä kantavat\n_Gesnerat_, Convolvulace'eihin kuuluvat _Ipomaea_ lajit, joilla on\nisoja valkoisia tai vaalean punaisia kukkia, ja _Euvolvulus_, jonka\nteriö on sininen kynnen-kokoinen, _Xyris_ lajit, joiden pienet pian\nkuihtuvat keltaiset kukat ovat suojuslehtien muodostamissa ruskeissa\nmykeröissä, ynnä muutamat muut liljakasvit, punakukkaset ruohomaiset\n_Melastomeit_, jotka ovat hyvin tavallisia, Amaranthace'eihin kuuluva\nharvinainen _Gomphrena_, jolla on iso eternellintapainen mykerö,\npuhumatta äärettömän suuresta luvusta muita lajeja. Ne kasvavat kaikki\nsekaisin runsaammin tai niukemmin ja myöntävät harvoilla pakoin\ntoisilleen varsinaista ylivaltaa.\n\nTäänkalttaisilla mäkisillä nurmikoilla (_campos abertos_), joilla\nkasvullisuus puolen vuotta saapi kitua kuivuudesta, ja joilla vesi\nsadeajallakin pian sekä valuu että kuivuu pois, on kasvullisuudella\nomituinen luonne, joka vastaa sille siellä tarjona olevia\nilmanlaadullisia ehtoja. Kasvien sitkeät kapeanpuoleiset tai\nkeskikokoiset lehdet, jotka monasti vielä ovat suojatut tiuhalla\nkarvapeitteellä, ja niiden samoin sitkeät ja kuivat varret, jotka ovat\nainoastaan kahden tai neljän korttelin korkuisia, osoittavat että\nluonto on tahtonut turvata niitä kuivuutta vastaan, vähentämällä niiden\nhaihdutusta. Vaan kun pitkällä sateettomalla vuodenajalla vihdoin\nkuitenkin kaiken ruohon täytyy kuihtua, on kasvullisuudelle tärkeää,\nettä ainakin sen maanalaiset osat säilyvät elossa, voidakseen sateiden\nuudistuessa kehittää uusia varsia nopeammin ja varmemmin kuin\nsiemenistä, joiden menestys ei ole yhtä taattu. Campoksen kasvien\nomituisuuksiin kuuluvat senvuoksi vielä vahvasti kehittyneet\nmaanalaiset varret ja paksut puutuneet juuret.\n\nToisin paikoin kasvaa kedoilla harvassa, monasti sylimääräin päässä\ntoisistaan, isompia tai pienempiä pensaita ja mataloita puitakin.\nNiistä mainittakoon eräs parin sylen korkuinen mutkikas sinikukkainen\n_Solanacei_, vähän isompi _Bombacei Chorisia speciosa_, jolla on\nruusumaiset vaaleanpunaiset kukat ja 5-sormiset lehdet, _Saxifragacei\n(eli Cunoniacei) Belangera tomentosa_, jonka lehdet ovat kolmisormisia,\n_Rutaoeae_ heimoon kuuluva _Zanthoxylon_, jolla on piikkisiä\nparilehtisiä pienilehdykkäisiä lehtiä ja vähäisiä kellertäviä kukkia,\nkummallisen näköinen _Lythracei Lafoensia Pacari_, jonka vihreän ison\nverhon sisästä riippuu useain tuumain pituinen vartalo, ja jonka\nsuuressa kotahedelmässä on siivekkäitä kynnenkokoisia siemeniä,\nsoikealehtinen _Vochysia_ (heimoa _Vochysiacese_), jonka kukat ovat\nkannuksellisia ja keltaisia sekä istuvat isoissa tertuissa, useat\npensasmaiset ja puiset _Synanthereit_ marunan muotoisilla koppiloilla\nja puikeilla tai soikeilla keskikokoisilla lehdillä.\n\nRuohojen välissä näkyvällä ruskealla tai punaisella savihiekalla, joka\non muodostunut paksujen kalliokerrosten rapautumisesta, juoksentelevat\nmyrkylliset parin tuuman pituiset _hämähäkit_ saalista etsimässä.\nPuiden oksilla visertävät surullista viserrystään tuuman pituiset\nCicada-nahkakuoriaiset (_C. tympanum_ L. tai _Tettigonia tibicen_\nFabr.), joiden ruumiin kumpaisellakin sivulla on hengityshuokoisesta\nkehittynyt iso ääni-elin. Kukkien päällä surajavat pikkuiset _kolibri_\nlinnut tai liehuvat leveäsiipiset _perhoiset_ (esim. _Papilio Polycaon,\nThoas, torquatus_), joiden siniset, punaiset, keltaiset ja valkoiset\nvärit kauniisti kimaltelevat päivän paisteessa. Polkuja pitkin liikkuu\nvihreitä lehtiä, joita seljässään laahaa isopäinen _sauba_ muurahainen\n(_Atta cephalotes_), käytyään puissa nakertamassa poikki vahvoilla\nleuvoillaan sekä lehtiä että pienempiä oksiakin. Ylhäällä ilmassa\nrääkyvät nälissään isot _urubu_ korppikotkat (_Cathartes Papa_ Princ.\nMaximil. ja _C. brasiliensis_ Bonap.), joita enemmän kuitenkin\nnäkee kyläin läheisyydessä, jossa ne lain suojan alaisina elävät\nsuurissa parvissa, hävittäen haaskoja ja ruuan jätteitä. Täällä\nharvasti asutulla campoksella löytävät ne niukemmin haaskoja, ja\n_cobras_-käärmeetkin, joita ne myöskin mielellään syövät, ovat\nvarovasti ryömineet tiuhassa löytyviin _cupimtermiittein_ pesiin,\nkolmen tai kahden kyynärän korkuisiin ruskeihin savipatsaisiin, joiden\njuuriin _vyötäjäiset_ öisillä retkillään ovat kaivaneet isoja reikiä\nnuollaksensa pesän sisästä _termiittejä_.\n\nNotkoja verhoaa tiuha metsikkö (_capoes_ ja _catingas_), jossa kasvaa\nsekaisin hyvin suuri luku puita ja pensaita. Monella niistä on kauniita\nkukkia, toisilla taas pieniä ja vähäpätöisiä, useimmilla sitkeitä tai\nnahkeitakin lehtiä, jotka kooltaan ja muodoltaankin tavallisesti ovat\nmelkein niinkuin tuomella ja raidalla. Puiden rungoilla kiertelee\nköynnöskasveja ja elää joukko loiskasveja, useita ruohoja ja\nsananjalkoja, muutamia ruskeita maksasammali-lajeja, _Thelephore'eihin_\nkuuluvia kalvo-sieniä, jotka muodostavat isoja punaisia tai valkeita\ntäpliä puiden kuoriin, sekä runsaasti jäkäliä. Puiden tyvillä kasvaa\nruskeita sametintapaisia _Chroolepus_ leväkasveja sekä niitä sisältäviä\nvihreitä _Coenogonium_ jäkäliä, jotka muodostavat litteitä\nalasriippuvia melkein aina vetisiä tupsuja ja ovat merkillisiä sen\npuolesta että ne ulkonäöltään ovat vallan lankamaisten leväkasvien\nkalttaisia. Kuivemmilla rungoilla ja varsinkin paljailla maa-rinteillä\nkasvaa toista kummallista jäkälää, joka kuuluu _Cora_ sukuun, ja jota\njäkäläintutkijat väliin ovat pitäneet kalvosienenä, jonka näköinen se\nhyvin onkin ja kasvattaa myös samanlaisia itiöitäkin kuin Thelephoreit,\nvaan sisältää pieniä algeja niinkuin muutkin jäkälät. Samaten kuin\nsienet saavat mätänevistä tai tuoreista kasviaineista, joiden päällä ne\nkasvavat, ravintoaineitaan, samoin imevät nimittäin myöskin jäkälät\nravintoa pienistä vihreistä leväkasveista, jotka kasvavat ja\nlisääntyvät niiden sisässä sekä menestyvät hyvin niiden kosteassa\nlimassa.\n\nMetsissä peittävät mullan monenlaiset sekaisin kasvavat ruohot, heinät\nja sananjalat, missä ei pensahikko ole niin uhkeaa, että se tukehduttaa\nmelkein kaiken ruohon ja heinän. Toisin paikoin ottavat pensailta\nvallan puiset monen sylen korkuiset bambut jotka kaareilevat puiden\nvälissä ristiin rastiin. Ne ovat useampaa lajia, toiset paksumpia\ntoiset hienompia, toiset tuuman levuisilla lehdillä, toiset vallan\nkapeilla. Toisin paikoin taas ovat puiden välystän anastaneet kolmen\nneljän kyynärän korkuiset karheat ja sitkeät heinät, joiden läpi\nainoastaan metsäkirveellä raivaa tien.\n\nLakeilla mailla, jotka ovat niin vesiperäisiä, ettei niillä metsää\nsaata kasvaa, on omituinen suo-kasvullisuus päässyt valtaan. Sammaleja,\njotka pohjaisissa maissa peittävät sellaisia paikkoja, on täällä hyvin\nniukasti tai puuttuu kokonaan, vaan niiden siassa kasvaa ruohoin ja\nheinäin välisellä runsaalla mudalla vähäisiä hieno- ja pienilehtisiä\nmelkein sammalinnäköisiä ruohoja. Muista kasveista ovat siellä\nmerkillisimmät kyynärän tai puolentoista korkuiset _saraheinät\n(Cyperaceae), Synanthereit, Xyrideit_ j.n.e. Kun maa ei näissä soissa\nole sen syvemmältä liejuista, kuin että niissä märin jaloin hyvin\npääsee kulkemaan, niin saattaa niissä kasvaa harvassa kummallisen\nmuotoista isoa havupuuta _Araucaria brasiliensis_, jolla on ainoastaan\nlatvassa oksia, nurin kääntyneen sadevarjon muotoisessa kiehkurassa, ja\njonka isoissa kävyissä on tuumanpituisia ruuaksi kelpaavia siemeniä.\nSoiden reunoilta kohoaa se usein kuivemmillekin maille ja muodostaa\njoskus varsinaisia harvoja metsiäkin Serra da Mantiqueiralla, joka on\nsen kotimaa, ja josta se ainoastaan harvoihin varsinkin vuorisiin\npaikkoihin on levinnyt.\n\nMaaliskuun alkupuolella ollessani Sitiossa, olivat aukeiden maiden\nkasvit siellä vielä yleensä täydessä kukoistuksessa. Metsäin puut ja\npensaat olivat ainoastaan osaksi kukalla, useimmat eivät vielä olleet\nalkaneetkaan kukkimista, toiset olivat sen jo lopettaneet, vaan\nharvoilla oli vielä kypsiä hedelmiä. Useat kasvit kukkivat tropiikeissa\nvasta talvella, vaikka useimmat luonnollisesti kesällä, ja kokonaisen\nvuoden täytyy siellä oleksia samalla seudulla saadakseen nähdä kaikki\npaikkakunnan siemenkasvit kukalla.\n\nPuolenpäivän aikaan oli aurinko keskitaivaalla sangen lähellä zenithiä\nja levitti huikaisevaa valoa, jommoisesta ei pohjaismaissa ole\naavistustakaan. Paikan korkeus ja siitä seuraava suurempi ilman\nkirkkaus samoinkuin campos-regioonin kuivuus, joka vaikuttaa että ilma\nsisältää vähemmin vesikaasua ja senvuoksi on läpikuullakampaa,\nedistävät myöskin valon voimaa. Kun silmäni olivat siihen\ntottumattomat, huikaisi se niitä niin että ne pimenivät alinomaa, vaan\nmitään silmätautia ei siitä kuitenkaan minulle tullut. Missä työni sitä\nsallivat pidin myös päivänvarjostinta levällään pääni yli, joka\nvarokeino on tarpeellinen kuumuudenkin lieventämiseksi, ja jota\nmaanasukkaatkin ratsastaessaan yleisesti käyttävät. Pitempiä\nmatkustuksia ratsun seljässä tehdessä, kuten on tapana matkailla\nBrasilian maanteillä, saapi helposti halvauksen tai kuumetautejakin,\njollei noudata tätä varokeinoa.\n\nKuumuus ei Sitiossa kuitenkaan ollut pahasti rasittava päivälläkään,\nvaikka koko joukon polttavampi, kuin kuumina kesäpäivinä\nEtelä-Suomessa. Varjossa oli 8 päivänä maaliskuuta kello 1/2 10 e.p.p.\n23 ast. Cels. ja 10 päivänä kello 2 1/4 j.p.p. 28° Cels. Sellainen oli\nlämpö useimpina päivinä. Yö tuntui tähän vuodenaikaan melkein yhtä\nviileältä kuin Suomessa kesällä. Kello 6 aamulla oli 6 päivänä\nmaaliskuuta sateisella ajalla 17 ast. Cels. lämpöä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nMatkustus Queluz'in kaupunkiin.\n\n\nRautatien pää. -- \"Minä se juuri olenkin\". -- Hyönteiskerääjä Germain.\n-- Kummallisia hyönteisiä. -- Maissin viljelys. -- Ahot eli capoeirat.\n-- Aarniometsät. -- Muurahaiset. -- Muurahaissyöjät. -- Mosquitos. --\nVaarallinen puun varjo. -- Tuskallisia puukkiaisia. -- Varokeino\nkäärmeen pistoa vastaan. -- Queluz. -- Suomalaisia kasveja Brasiliassa.\n-- Syöpäläisten kalttaisia kasveja. -- Muuli-kauppa. -- Muulin luonne.\n-- Veijaus-yritys. -- \"He ovat kaikki varkaita\". -- German'in neuvo. --\n\"Hänen täytyy jäädä meille\". -- Palaus Sitioon.\n\nSitiosta jatkoin 18 päivänä maaliskuuta junalla matkaani sisämaata\nkohden. Rautatietä kesti Sitiosta pohjaiseen päin vielä noin 100\nkilometriä eli aina _Lafayetten_ asemaan saakka, joka on _Queluz_\nnimisen vähäisen kaupungin ulkopuolella. Siis pääsin vähintäin 410\nkilometriä rautatietä myöten Cortesta (pääkaupungista), joksi rautatien\nvarrella nimitetään Rio de Janeiroa.\n\nJo ennenkuin saapuu Carandahyn pysähdyspaikkaan, joka on noin 50\nkilometriä Sitiosta pohjaiseen, alkaa uudestaan aarniometsäin (_matto\nvirgem_) alue ja aukeat kedot katoavat kokonaan. Se viiden peninkulman\nleveä camposvyöhyke, jonka poikki olin Sitiosta matkustanut, oli siis\nainoastaan niemeke, joka Serra da Mantiqueiran ylänköä myöten pistää\nsisemmän Brasilian isosta campos-alueesta noin 200 kilometrin päähän\nmeren rannalta. Muutoin on maan luonto täällä aina Queluziin saakka\nsamanlaista kuin Sitionkin luona, melkein kokonaan kalliottomia mäkiä,\njotka leveämmillä tai kapeammilla laaksoilla ja notkoilla ovat\neroitetut toisistaan.\n\nLafayettessä otin asuntoa Boa esperancan ravintolassa, jonka isäntä oli\nPortugalilainen nimeltä Ribeiro Goncalves.\n\nAsemahuoneen läheisyydessä oli sitä paitse vielä toinenkin\nportugalilainen ravintola sekä lisäksi vielä Italialaisten Martinelli\nnimisten veljesten omistama hotelli, joka oli mukavampi, kuin muut,\nvaan myöskin kalliimpi.\n\nAikomukseni ei ollut viipyä Lafayettessä kauan aikaa, vaan matkustaa\npohjaiseenpäin Morro Velhon kulta- ja diamantti-huuhtomuksiin ja sieltä\nSerra do Frion vuoristoon. Tahdoin sitä varten ostaa satuloidun\nmuuliaasin, jolla kuljettaisin matkalla kerätyt kokoelmani ja vähät\nmatkatavarani, ja jolla tarpeen vaatiessa voisin itsekin ratsastaa.\nSitiossa kerätyt jo melkoisen suuret kokoelmani samoin kuin\nkapsäkkinikin olin nimittäin jättänyt Hotel do Sitioon.\n\nMenin siis seuraavana päivänä Martinelli veljesten luokse\ntiedustelemaan, mistä voisin saada ostaa muuliaasin. Asiasta\npuhellessani portugalin kielellä, jota en vielä paljon ollut oppinut,\nsanoi Martinelli: \"Tuossa kulkee ohitse eräs tohtori, joka taitaa\nfranskan kieltä. Ettekö tahdo käyttää häntä tulkkina?\" Katsahdin\ntaakseni ja näin vanhanpuoleisen vaaleahiuksisen miehen, jolla oli\nkärpäishaavi kädessä. Martinelli kutsui hänet luoksemme ja sai hänet\ntulkitsemaan asiatamme. Kun ei kaupasta Martinellin kanssa mitään\nnäyttänyt tulevan, rupesin puhelemaan tohtorin kanssa. Sanoin\nhuomaavani hänen hyönteishaavista että hän oli luonnontutkija, ja\nilmoitin olevani siellä samallaisissa toimissa. \"Lähtekäämme sitten\nyhdessä ekskursioonille. Minä olen juuri lähdössä metsään\", sanoi hän\nminulle. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, vaan läksin häntä\nseuraamaan. Matkalla kerroin hänelle, että minulle oli Suomesta\nkirjoitettu erään _Germain_ nimisen franskalaisen luonnontutkijan\nparastaikaa matkustavan jossakin Brasilian' pohjaisista maakunnista, ja\nkysyin häneltä tunsiko hän Germain'ia. \"Minä se juuri olenkin\", sanoi\nhän, kummastellen että maine hänestä oli levinnyt Suomeen saakka.\n\nHän oli yli 60 vuoden ikäinen vanhus, vaan vireä ja punaposkinen, niin\nett'ei häntä olisi luullut 45 vuotta vanhemmaksi. Vaikka hän oli\nsyntyperältään Franskalainen, oli hän hyvin vaaleaverinen ja\nkeltatukkainen. Hän oli kasvultaan lyhyt ja lihavanpuoleinen, ja hänen\nkasvonpiirteensä olivat säännöllisiä, vaan hänen harmaansinisillä\nsilmillänsä oli katse, joka liiaksi osoitti kiivasta ja energillistä\nluonnetta saattaakseen olla sympaatillinen.\n\nVäsymättömällä innolla kuljeksi hän pitkin metsän polkuja ja puisteli\nkepillään pensaista hyönteisiä vaatteesen, jonka hänen apulaisenaan\noleva poika levitti pensaan alle, tai hiipi hän hiljaa lippomaan\nhaavillaan puiden rungoilta _Buprestis_ lajeja, joita hän sai useita\nparin tuuman pituisiakin. Kauniit perhoiset, jotka liehuivat metsissä\nja varsinkin purojen varsilla, heitti hän tavallisesti rauhaan, sanoen\nolevansa liian vanha ruvetakseen niiden jäljessä juoksentelemaan. Kun\ntoin hänelle jonkun hyönteisen, jota hän ei vielä ollut löytänyt, oli\nhän kovasti ihastuksissaan, vaan kun hän huomasi väkiviinapullossani\nkovakuoriaisen, joka häneltä vielä puuttui, tuli hän pahalle tuulelle,\njos en sitä hänelle tarjonnut. Koska keräsin hyönteisiä enemmän\nhuvikseni, kuin tieteellisiä tarkoituksia varten, niin saatoin hänelle\nuseimmiten tarjotakin, mitä löysin.\n\nHän ei ollut kuitenkaan mikään varsinainen tiedemies, vaan keräsi\nhyönteisiä kaupaksi, muiden tutkittaviksi. Se oli hänen ainoa\nelinkeinonsa. Jo nuorena oli hän tullut Etelä-Amerikaan ja matkustellut\nläntisissä tasavalloissa, joissa hän oli tehnyt kokoelmia sekä\neurooppalaisia että amerikalaisia museoita varten. Chilen tasavallassa\noli hän oleskellut parikymmentä vuotta ja valtion kustannuksella\nhaalinut kokoelmia Santiagon museoon, jonka rikkaat hyönteiskokoelmat\novat pääasiallisesti hänen käsistään.\n\nTällä kertaa keräsi hän hyönteisiä kahdelle rikkaalle Franskassa\nasuvalle veljelle, jotka molemmat olivat hyönteistutkijoita ja olivat\nsuostuneet maksamaan hänelle 25 penniä jokaisesta hyönteisestä, jonka\nhäneltä ostaisivat. Kun Brasilian hyönteislauma on erinomaisen rikas\nlajeista, niin oli hän laskenut voivansa vuodessa ansaita 20 tuhatta\nmarkkaa. Varsinkin löytyy paljon hyönteisiä seuduilla, jotka ovat\nlähellä päiväntasaajaa, jonkavuoksi hän olikin ensin matkustanut\nAmazoni-virralle, vaan kun siellä silloin raivosi kuumetauteja, oli\nhänen täytynyt lähteä etelämmäksi.\n\nHän kutsui minut luoksensa katsomaan hyönteiskokoelmiaan, joita hänellä\njo oli laatikollisia suuri joukko. Varsinkin olivat kovakuoriaiset\n(_Coleoptera_) ja nahkakuoriaiset (_Hemiptera_) niissä lukuisia ja\nusein vallan kummallisen muotoisia. Useat niistä olivat myös\nerinomaisen kaunisvärisiä ja kiilsivät kuin kalliit kivet.\nSenkalttaisia kovakuoriaisia käytetään myös paljon naisten hius- ja\nbroschi-koristuksiin, joissa ne näyttävät yhtä sieviltä kuin\narvokkaimmat kalliit kivet. Niistä tehtyjä koristuksia näin myös\nkaupaksi Rio de Janeirossa, vaan olivat niiden hinnat mielestäni liian\nsuuria, katsoen niiden vähään kestäväisyyteen. Useat Brasilian\nkovakuoriaisista ovat hyvin isoja, muutamat lajit 3 tai 4 tuuman\npituisia, ja eräs punakirjainen kapsiainen, _Acrocinus longimanus_,\njolla myös on pitkät koivet, on jalkoineen korttelin pituinen. Saman\npituuden saavuttaa myöskin _Dynastes Hercules_ L., jonka koiraksilla on\npitkät sarvet päässä. Toiset lajit taas ovat merkillisiä sen puolesta\nettä ne muodoltaan ovat vallan toisiin parviin kuuluvain hyönteisten\nkalttaisia. Muutamat suorasiipiset ovat myös lehtien muotoisia\n(_Phyllium_), toiset kuivain oksain näköisiä (_Proscopia_ ja heimo\n_Phasmodea_), tai on niillä muita sellaisia kummallisia muotoja, jotka\nsaavat aikaan että niitä on vaikea huomata, vaikka ne ovat isojakin, ja\nvarjelevat niitä siten niiden vihollisia vastaan.\n\nKoska minun oli vaikea saada ostaa kohtuulliseen hintaan muuliaasia\nLafayetten luona, jossa tätä nykyä, kun rautatie siihen päättyi, oli\niso liikentä ja tarvittiin paljon eläimiä tavarain kuljetukseen, niin\npäätin jäädä sinne joksikin aikaa keräämään kasveja Germainin seurassa,\nsillä aikaa hankkiakseni itselleni muulin.\n\nTeimme siis yhdessä useampina päivinä vaelluksia metsiin.\n\nKun seudulla oli isoja aarniometsiä ja purojen varsilla luonnollisia\nniittyjä, niin oli minulla siellä uusia kasvipaikkoja tutkittavana,\njoihin Sitiossa en vielä ollut tutustunut.\n\nVaikka Lafayetten paikkakunta ei kuulu campos-alueesen, ei siellä\nmyöskään ollut puutetta kedoista ja nurmikoista, sillä Brasilialaisten\nharjoittama maanviljelys muuttaa aikaa myöten hedelmällisimmätkin\nmetsämaat laihoiksi arvottomiksi ahoiksi. Brasiliassa on nimittäin\nyksinkertainen huhtaviljelys vielä yleisesti käytännössä, ja peltojen\nlannoittaminen ei siellä koskaan tule kysymykseen, paitse maatiloilla\nisoimpain kaupunkien läheisyydessä ja Saksalaisten uudisasukkaiden\nalalla eteläisimmissä maakunnissa, jossa se on tavallisempaa.\n\nBrasilian tärkein viljalaji on maissi, ja sen viljelystä harjoitetaan\nseuraavalla tavalla. Metsä hakataan maahan ja poltetaan, ja puiden\nhiiltyneet rungot kuljetetaan kotia polttopuiksi. Sillä tavoin\nkasveista puhdistettu maa kuokitaan pehmeäksi; kuivan vuodenajan\nloppupuolella eli syyskuussa pistetään siihen kyynärän tai kahdenkin\npäähän toisistaan reikiä, joihin kylvetään maissijyviä, ja tavallisesti\nkylvetään maissikorsien väliin tammikuun loppupuolella ruskeita papuja,\n_feijao (Phaseolus)_. Maissijyvistä, jotka ovat pikkusormen kynnen\nkokoisia, kasvaa melkein tuuman paksuinen korsi, joka kantaa yhden tai\nkahden tuuman levuisia pitkiä lehtiä, ja jonka latvaan kasvaa haarainen\nhedetähkä. Tyvipuolelle maissijyvät ovat kiinnitetyt tiuhasti\nvieretysten, vaan koko tähkä on peitetty isoilla suojustupeilla, jotka\nvasta tähkän päässä päästävät emien pitkät luotit näkyviin. Kun tähkät\novat kypsiä, poimitaan ne pois, vaan oljet jätetään tavallisesti\npellolle mätänemään tai kootaan madrassien valmistamista varten.\n\nSillä tavoin saadaan paremmilla mailla yhdestä sadosta usein 200 jyvää,\njoskus neljäkin sataa, ja huonommilta paikoin 80 jyvää. Papu taas antaa\nlihavammilla mailla 40 tai 50 jyvää. Sitä paitse saadaan samalta\nhuhdalta vielä _ahoboraa_ eli eräitä isohedelmäisiä kurpitsilajeja\n(_Cucurbita citrullus_ y.m.), joita tavallisesti myöskin kylvetään joko\nmaissin sekaan tai sen suojaan huhdan laidoille ja syödään kaaliksena\nliharuokain kanssa.\n\nHedelmällisimmillä paikoilla metsäalueella saatetaan näitä vanhoista\nmetsistä tehtyjä huhtia (rocas) viljellä pitkiä aikoja, vaan\ncampos-alueella jätetään ne tavallisesti kahden tai kolmen vuoden\njälkeen suvannolle viideksi tai kahdeksikintoista vuodeksi. Sillä\najalla kasvaa sinne nuorta metsää, jota kutsutaan _capoeiraksi_ ja joka\nkasvullisuudeltaan paljon eroaa vanhoista eli aarnio-metsistä. Se\nkaadetaan sitten uudestaan, poltetaan ja laitetaan halmeeksi, josta\notetaan ainoastaan yksi sato, jonka jälkeen maa uudestaan jätetään\nkasvamaan capoeiraa. Sillä tavoin menetellään kunnes samasta paikasta\non saatu seitsemän tai kahdeksan satoa. Kun ei huhtaa koskaan\nlannoiteta, vaan päinvastoin ruokamulta monikertaisella polttamisella\nsiitä hävitetään pois, niin laihtuu se viimein siinä määrin, ettei\nsiihen pitkään aikaan enään kasva metsääkään. Sitä pidetään silloin\nmenetettynä maana, niinkuin se todellisuudessa melkein onkin, sillä\ntavallisesti se ei enään kasva kelvollista heinääkään eikä siis kelpaa\nedes laitumeksi raavaille.\n\nSen sijaan rehevöitsee siellä _carqueja (Stevia)_ nimisiä\n_Synanthere'eihin_ kuuluvia pienikoppilaisia ruohoja tai toisin seuduin\nyli kahden kyynärän korkuista sananjalkaa _sambanbayaa (Pteris\ncaudata)_, joka jo laihemmissa capoeiroissakin alkaa saada vallan,\ntaikka anastaa maan viimein _capim gordura_ (_Panicum melinis_ Trin.,\n_Tristegis glutinosa_ Neés). Se on tahmea suikertava heinä, joka\nmuodostaa laihoille ahoille niin paksun ja tiuhan peitteen että se\nkätkee niillä olevat ojat ja kuopat näkymättömiksi, niin että sitä\ntallatessa aina täytyy olla varoillaan ettei putoa sellaisiin. Vaikka\n_capim gordura_, on rehevä heinä, eivät raavaat syö sitä mielellään, ja\nsanotaan sen myös heikontavan vetohärkäin ja muulien voimaa, vaan\nkuitenkin niitä lihoittavan. Tämä maanviljelijän kiusaksi kasvava heinä\non vasta tällä vuosisadalla levinnyt Minas Geraeksen ja Rio de Janeiron\nviljelyksiin, ei tiedetä mistä tuntemattomasta sopesta Brasiliaa. Missä\nse saapi vallan, ei enään pääse puita tai pensaitakaan kasvamaan, sillä\nraavaat syövät niistä vesat pois, kun ei sellaisilla paikoin ole muuta\nniille kelpaavaa. Vaan jos estetään raavaita pääsemästä semmoisille\nmaille, niin ajan pitkään kuitenkin pensahikko ja viimein metsäkin\nottaa _capim gorduralta_ vallan, sillä se ei suvaitse laisinkaan\nvarjoa, vaan pakenee pensaiden ympäriltä pois ja antaa siten sijaa\nuusille pensaille.\n\nLafayetten luona löysin koko joukon kasvia, joita en Sition seutuvilla\nollut tavannut. Aarniometsissä kasvoi runsaasti liaaneja eli puisia\nköynnöskasveja, jotka kiertelivät pensaiden ja puiden välillä ja\nveltoilla oksillaan roikkuivat alas niiden lehvistä. Muutaman\nliaanilajin varsi oli paksu kuin halko, vaan notkea kuin vahva köysi,\nja kuitenkin lujaa puuta. Oudon näköisiä olivat myöskin puiset\nsananjalat, joiden lehdet muodostivat sateenvarjon muotoisen kiehkuran\ntasapaksun ja värisemättömistä lehtien kannoista suomuisen mustan\nvarren päässä. Joukko kallisarvoista puuta antavia kasvilajeja, esim.\njakarandaa eli pallisanderia y.m., kasvoi siellä myös suurissa määrin.\nMäellä, jolta metsä oli hävitetty, kasvoi komeaa Brasilian agavea\n(_Fourcroya gigantea_), jonka mehevien lehtien syistä saadaan hyvää\npellavaa.\n\nMielelläni olisin käynyt metsästämässä niitä lukuisia eläimiä, jotka\nhuudoillaan alinomaa ilmoittivat meille läheisyyttään, vaan ilman\nkoiraa on metsästys näissä osissa Brasiliaa sangen vähän tuotteliasta.\nJoskus ammuin jonkun linnun, joka ei ollut tarpeeksi varovainen,\najoissa lähteäkseen pakoon, vaan kun hiipesin apinain luokse, jotka\nrääkyivät puiden latvoissa läheisyydessämme, pakenivat ne nopeasti\nköynnöskasveja myöten puusta puuhun, kuullessaan sitä kovaa rapinaa,\njoka syntyi tien raivaamisesta tiuhassa metsässä.\n\nMetsän eläimistöstä tutustuimme siis pääasiallisesti ainoastaan\nhyönteisten kanssa, joilla kuuman ilmanalan maissa kuitenkin on niin\nsuuri merkitys.\n\nPuiden oksissa näin usein isoja ampiais-pesiä, joiden ympärillä\nvihaiset vaapsahaiset surisivat valmiina hyökkäämään jokaiseen, joka\nlähestyi pesää.\n\nUseat Brasilian vaapsahaisista, varsinkin sukua _Nectarinia_ Shuck.\n(_Polistes_ Latr.), keräävät pesiinsä mettä joko suorastaan kukista tai\nryöstämällä sitä mehiläisten pesistä, vaan _Polistes lecheguana_ Latr.\nnimisellä lajilla sanotaan meden olevan myrkyllistä. Harvoin saatoimme\nkuitenkaan hyönteislippiemmekään avulla anastaa pesän valtaamme,\ntutkiaksemme sen sisältöä, vaan saimme tavallisesti lähteä pakoon\nvetäen takin päämme yli, joutuessamme vaapsahaispesän luokse.\n\nMonasti täytyi meidän pysähtyä riisumaan vaatteita päältämme\npoimiaksemme niistä isoja mustia muurahaisia (_Cryptocerus causticus_),\njotka pensaista, joissa ne elävät laumoissa, olivat ohitse kulkiessamme\nvarisseet päällemme. Niiden nipistys on myös sangen kipeää ja synnyttää\nturpomuksia sekä märkäpäisiä näppylöitä.\n\nPaitse tätä muurahais-lajia löytyy Brasiliassa suuri joukko muitakin\nerittäin kiusallisia ja vahingollisia, ja toisia hyödyllisiäkin lajeja.\n\nMuurahaiset ovat siellä hyvin lukuisia, ja niitä tavataan kaikkialla\nsekä metsissä ja kedoilla että asunnoissakin äärettömissä määrin. Ne\novat niin anastaneet koko maan haltuunsa, että niitä vanhastaan siellä\nnimitetään _Reys do Brazil_, Brasilian kuninkaiksi, ja niiden vaikutus\nonkin siellä vallan suurenmoinen. Ne ovat ottaneet omakseen sekä ne\ntoimet, joita useilla muilla hyönteisparvilla on Vanhassa Maailmassa\nettä myöskin osan Brasilian veltostuneen väestön tehtävistä. Toiset\nlajit puhdistavat kuolleista eläimistä, raadoista ja liasta sekä metsät\nettä asunnot, tekevät lopun vanhoista rakennuksista tai karkoittavat\nniistä ihmiset, toiset hävittävät ruoka-aineita tai tekevät suuria\nvahinkoja viljelyksille, puutarhoille ja metsille. Vahingollisimpia on\njo ennen mainittu ruskea _sauba_- tai sahuva-muurahainen (_Atta\ncephalotes_ Fabr.), josta löytyy viidenlaisia indiviidejä ja\nkolmenlaatuisia työntekijöitä, isompia, pienempiä ja maanalaisia. Sen\ntyöntekijäin pää on iso, leuvat vahvoja ja takaruumis pieni.\nSuurimmassa osassa Brasiliaa on se erinomaisen yleinen ja\ncampos-alueella hyvin lukuisa. Se nakertaa puista lehtiä istuessaan\nniiden päällä, jonkavuoksi se putoaa niiden muassa maahan ja\nkuljettaa niitä sitten maanalaisiin avaroihin pesiinsä, joissa\nniitä käytetään ravinnoksi poikasille tai reikäin ja käytävien\nkattokaariksi, suojaamaan niitä sadeajalla. Useasta puusta leikkaavat\nsauba-muurahaiset pois kaikki lehdet, niin että puut näyttävät\nkuivilta, ja varsinkin pureksivat ne mielellään istutettujen puiden\nesim. appelsiini- ja kahvipuiden lehtiä, jonkavuoksi ne usealta\nhävittävät hänen tärkeimmät viljelyksensä kokonaan. Myöskin huoneiden\nalle kaivavat ne kolojaan ja turmelevat talojen perustukset.\nErinomaisesti rakastavat ne maniok-viljaa, jota Brasilialaiset\nyleisesti käyttävät leivän asemesta. Monasti tapahtuu että yhtenä yönä\nkatoaa varastohuoneesta säkillinen maissia siten että muurahaiset siitä\nkantavat jyvät yksitellen koloihinsa. Hyötyäkin on niistä kuitenkin\njonkunlaista, sillä ne hävittävät termiittejä ja muita hyönteisiä sekä\nvahingollisia hämähäkkejä. Hiiriä ja rottiakin karkoittavat ne pakoon.\nNiiden purema on kipeää ja tulehtuvaa sekä synnyttää välistä\nvaarallisiakin ajoksia. Niiden naaraksia keräävät Indiaanit ja syövät\nniitä elävältä tai paistettuina eli savustettuina. Ne ovat heidän\nmielestään maukasta ruokaa, vielä parempaa kuin termiititkin. Kypsinä\nja suolattuina pitävät niitä Eurooppalaisetkin hyvinä. Syötävä osa\nniissä on niiden munilla täytetty takaruumis.\n\nSamanlaisia hävityksiä puutarhoissa ja istutuksissa saapi aikaan myös\n_Formica destructor_ Fab., joka on hyvin yleinen pieni musta laji. Se\nkaivaa samaten koloja ja käytäviä maahan laveille aloille. Tapipitinga\n(_Formica omnivora_ Linn.) elää huoneissa varsinkin kaupungeissa\näärettömissä joukoissa ja on erinomaisen pieni, ainoastaan 8 tai 4\nlinjaa pitkä, ja hyvin hieno, sekä väriltään mustan ruskea. Se keräytyy\nlukuisissa laumoissa ruokatavaroihin ja varsinkin sokuriin sekä muihin\nimeliin aineisiin, niitä syömään. Harvoin minulle tuotiin kahvia\nsokuriastian sisältämättä satoja muurahaisia, vaan koskettaessa\nsokuriin ne väistyivät nopeasti syrjään, palatakseen pian taas\ntakaisin. Myöskin kasveihin, joita kuivasin, kokoontui niitä\nlukuisasti, ja ne vahingoittivat kokoelmiani niin kauan kuin kasvit\nolivat kosteita. Vahinko, jonka ne ruokatavaroita syömällä tekevät, ei\nliene kuitenkaan vallan suuri, vaan inhoittavaa on niiden näkeminen\nkaikkialla ruuissa.\n\nMuutamilla muurahaisilla on erittäin kipeä puru, varsinkin _formiga de\nfogo'lla (Myrmica saevissima_ Smith), joka elää Amazonivirran\nseutuvilla. Se pakoittaa ihmisiä jättämään huoneitaan ja kokonaisia\nkyliäkin, joissa se on saanut vallan, mikä kuitenkin tapahtuu\nainoastaan lahoissa rakennuksissa ja huonosti hoidetuissa\nviljelyksissä. Se on siis ainoastaan huolimattomalle ja veltolle\nväestölle rasitukseksi. Kipeästi puree myös _Ponera gigantea_ Perty,\njoka on liki puolitoista tuumaa pitkä, ja jonka puru on vaarallistakin.\n\nMonet muurahaislajit elävät puissa ja kaivavat niiden kuoreen\nkäytäviään. Eräissä pehmytkuorisissa _Synanthere'eihin_ kuuluvissa\npuissa, joihin kiipesin jäkäliä ottamaan, oli vielä ylemmissä tuoreissa\noksissakin kuoren sisässä ääretön joukko kellertäviä muurahaisia.\nTococa-nimiset pensaat kasvattavat lehtiruodin ylempään osaan\nrakkomaisen laajennuksen, johon asettuu pieniä ruskeita muurahaisia\n(_Formica molestans_ Latr. ja _F. nana_ de Geer) lukuisasti asumaan.\nRannoilla kasvavan hennon puun, nimeltä _Triplaris americana_ L.,\nonteloissa oksissa elää lukuisasti pieniä muurahaisia, jotka ovat hyvin\nvihaisia ja purevat kipeästi. Taittaessani kokoelmiani varten sen\noksaa, riensi siitä tiuha lauma muurahaisia käsiini. En selvinnyt\nniistä muulla tavalla kuin viskaamalla oksa maahan, kunnes muurahaiset\nsen sisästä olivat lähteneet pois. Arvattavasti ne joko kuivan\ntaittuneen oksan kautta tai kenties tuoreiden pehmeäin vesain läpi\ntunkeutuvat ydinonteloon. _Eciton vastator_ ja _E. erratica_ kulkevat\npeitetyissä käytävissä, joita ne matkoillaan sangen lyhyessä ajassa\nrakentavat. Luonnontutkija _Bates_ kertoo seuranneensa sellaista\nkäytävää 200 askelta. Olen itse nähnyt täänkalttaisten savesta ja\nhiekasta rakennettujen käytävien jatkenevan maasta puunrunkoja myöten\nkauas ylös puuhun. Siten kätkettyinä suojelevat muurahaiset itseään\nvihollisiaan vastaan, sillä useat linnut, nisäkkäät ja hyönteisetkin\nelävät niistä. Sellaisia muurahais-syöjiä ovat kirskulintuihin kuuluvat\n_Dendrocolaptes_ lajit, jotka hyppelevät pystyssä asennossa, niinkuin\ntikat, pitkin puiden runkoja ja oksia, eivätkä koskaan lennä maahan.\n_D. guttatus_ Licht. on vihertävän ruskea väriltään ja hyvin tavallinen\naarniometsissä, jotavastoin D. _rufus_ Princ. Maxim, elää campos-alueen\nmetsiköissä ja on kauniisti punaisen ruskea. Rastaankokoinen _Pyriglena\ndomicella_ Licht. (_Drymophila trifasciata_ Swains.) etsii ahkeraan\nsekä maasta että puista muurahaisia. Varpuislintujen heimoon kuuluva\n_Tanagra auricapilla_ Princ. Maxim. (_Taehyphonus quadricolor_ Vieill.)\non turmiollinen vihollinen isolle sauba-muurahaiselle. Myöskin\nvyötäjäinen _tatuguacu_ tai _tatucanastra_ (_Dasypus gigas_ Cuv.), joka\non puolikasvaneen sian kokoinen, ja muurahaiskarhu _tamanduaguacu_\n(_Myrmeoophaga jubata_ Linn.), joka on suden kokoinen, syövät sekä\nmuurahaisia että termiittejä ja ovat tavallisia Brasiliassa.\n\nEnemmän kiusaa kuin muurahaisista ja vaapsahaisista oli meillä\nkuitenkin itikoista, kärpäsistä ja puukkiaisista. Pahimmat kaikista\novat pienet kärpäset _borrachudos (Simulia pertinax)_, jotka ovat Lapin\npienten mäkäräin (_Simulia reptans_) kokoisia ja näköisiä, vaan eroavat\nniistä yksivärisillä jaloilla, jotavastoin mäkäröillä on valkoisen\nkirjavat jalat. Ne purevat myös samalla tavoin kuin mäkärät, varsinkin\nkorvien taustaa, ja ovat päivällä ja iltasilla ulkona melkein yhtä\nlukuisia kuin Lapissa. Hispanjalaisista tasavalloista ovat ne tulleet\nmaailman kuuluiksi nimellä _mosquitos_. Sillä nimityksellä tarkoitetaan\nkuitenkin useampia eri hyönteislajeja ja myöskin itikoita eli sääskiä\n(_Culex_). Näitä jälkimäisiäkin löytyy monenlaatuisia, joista _pium_\nniminen on mainion Brasilian tutkijan v. Martiuksen kautta tullut\ntunnetuksi ja lentelee ainoastaan päivällä ja varsinkin kirkkaalla\npäivänpaisteella. Se pistää hyvin kipeästi, ja paikkoihin, joissa sen\npistoksia on tiuhassa, syntyy monasti myös ajoksia. Yöllä kiusaa\nmakaajaa kirvelevillä pistoksillaan ja häiritsevällä vinkumisellaan\ntoinen itikka-laji, joka kenties on niitä samoja, jotka Amazonivirran\nluota ovat tunnetut nimellä _carapanás (Culex amazonicus_ Spix ja _C.\nmolestus_ Kollar, y.m.). Ne itikat, jotka Etelä-Brasiliassa häiritsivät\nyörauhaani, olivat Suomen tavallista itikkaa (_Culex pipiens_) hiukan\nisommat ja väriltäänkin siitä vähän eroavia. Paljoa pahempi kiusa on\nminulla kuitenkin ollut mäkäröistä ja itikoista Lapissa ja Siperiassa,\nkuin mosquitoista sillä alalla Brasiliaa, jossa matkustin.\nEdellisissä maissa oli minulle vallan mahdotonta kirjoittaa metsissä\nmuistiinpanojani peittämättä kasvot hunnulla ja kädet hansikkailla,\njotavastoin sellainen ei ollut tarpeellista Brasiliassa. Amazonivirran\nja sen lisäjokien varsilla ovat mosquitot kuitenkin paljoa\ntuskallisemmat, kuin Etelä-Brasiliassa. Varsinkin kerrotaan niitä\nlukuisiksi sellaisten jokien luona, joiden vesi on vaaleaa, jotavastoin\nRio Negro ja muut mustavetiset Amazonin lisäjoet ovat kokonaan vapaat\ncarapanoista. Von Martiuksen havaintojen mukaan enentävät myös muutamat\nrannoilla kasvavat puut kipua niiden pistoksista. Se pieni näppylä,\njoka syntyy carapanoin pistoksesta, turpoaa isommaksi ja saapi välistä\naikaan kuumeentapaisen tilan, jos läheisyydessä on eräitä pensaita tai\npuita heimoa _Euphorbiaceae_, varsinkin isoa oassacu-puuta (_Hura_),\njonka myrkyllisellä maitiais-nesteellä Indiaanit pyörryttävät kaloja.\nLuultavasti kantavat hyönteiset myrkkyä näistä puista iholle, josta se\nniiden pistoksen kautta leviää vereen.\n\nSamaten kuin muutamilla seuduilla karmeiden ja verta imevien\nyölepakkojen lukuisuuden vuoksi on mahdoton asua, niin myöskin nämät\nhyönteiset karkoittavat uudisasukkaat eräiltä aloilta Amazonin luona,\nvarsinkin senkautta että ne ovat karjalle liian kovaksi rasitukseksi ja\nvähitellen laihduttamalla raavaita kiduttavat ne monasti viimein\nkuoliaiksi. Maatessa ulkona ja huoneissakin sellaisilla seuduilla,\nmissä mosquitoja on runsaammin, käytetään yleisesti pienen teltan\ntapaan makaajan yli ripustettuja ohkoisia peitteitä, samankalttaisia\nkuin ne, jotka Pohjanmaalla Suomessa ovat käytännössä ja siellä\ntunnetut rankisen nimellä.\n\nPuukkiaisista taas löytyy metsissä ja kedoilla hyvin yleisesti erästä\nisoa lajia, jota kutsutaan _carrapato'ksi (Ixodes americanus_ L.), ja\njoka tavallisessa tilassa, eli ennenkuin se on imenyt verta sisäänsä,\non noin 3 linjaa pitkä ja 2 leveä ja ruskean litteän levyn muotoinen.\nRuohoista ja pensaista se tarttuu ihmiseen ja eläimiin, ja puree hyvin\nkipeästi. Raavaille on se vaarallinenkin, ja aikoina, jolloin sitä on\nlöytynyt runsaammin, on se paljon tappanut karjaa, synnyttämällä niihin\najoksia. Metsistä palatessani oli minulla aina ensimäisenä työnä tämän\ncarrapato-lajin poimiminen vaatteistani ja ihostani. Tavallisesti\nlöysin niitä puolikymmentä tai kymmenkunnankin, vaikka jo metsässäkin\nolin nyhtänyt itsestäni yhtä monta. Jos ne ehtivät saada päänsä\ntungetuksi ihon sisään, joka tapahtuu sangen nopeasti, niin ei se siitä\nenään helposti irtaudu. Puristamalla hyvin kovasti niiden sitkeää\nruumista ja samalla vetämällä sitä hitaasti, saapi ne kuitenkin monasti\njo irti, vaan jos ne tuntuvat tarttuneen liian lujasti kiinni,\nlähteäkseen sillä tavoin eheinä, höltyvät niiden kynnet oitis jos\nkaataa pisaran viinaa tai väkiviinaa niiden päälle. Tärkeää on\nnimittäin nyhäistä niitä sillä tavalla etteivät kynnet tai pää jää\nihoon, sillä muutoin syntyy ajoksia, jotka voivat tulla\nvaarallisiksikin. Hyvä on oitis panna sekä tämän että muidenkin\nmetsäsyöpäläisten puremiin jotakin ihoa parantavaa ainetta,\nvälttääkseen märkänäppylöitä, ajettumista tai pitkällistä kihinää, jota\nne saavat aikaan. Jotkut käyttävät sitä varten ammoniakkia tai\nsalmiakkia. Hyvällä menestyksellä käytin minä borihappoa, jota minulla\naina oli pikkuinen pullo muassa. Sillä hautomalla sain estetyksi ihon\npöhöttymistä ampiaisten ja mehiläistenkin pistoksista.\n\nMuassa pitää luonnontutkijalla tropiikeissa myöskin olla, niinkuin sekä\nGermain'illä että minullakin aina oli, lääkettä myrkyllisten kärmeiden\npistoksia vastaan, voidakseen sitä oitis käyttää, kun kärme on purrut.\nParaimmaksi lääkkeeksi myrkyllisen kärmeen pistolle ovat Brasilian\nlääkärit havainneet permanganihappoisen kalion, jota morfini-ruiskulla\nruiskutetaan haavaan ja sen kohdalla ihon sisään oitis kun kärme on\npurrut. Sitä varten täytyy aina kantaa taskussa muassaan morfini-ruisku\nja pieni pullo vedessä sulatettua permanganisuolaa. Aikaisemmin olin\ntämän suolan asemesta pitänyt muassani ammoniakkia, vaan Germain'in\nkehoituksesta vaihdoin sen permanganisuolaan, jota sain ostaa\nQueluz'ista.\n\nLafayette'n luona olevassa Queluz'issa on nimittäin kaksikin apteekkia,\nvaikka se on ainoastaan vähäpätöinen ja rappiolle joutunut\npikkukaupunki, jolla on noin 1,500 asujanta. Siinä on yksi kivitetty\npitkä katu, josta molemmille sivuille erkanee säännöttömiä ja huonommin\nhoidettuja pikkukatuja. Talot ovat pääkadun varrella enimmäkseen kiinni\ntoisissaan, vaan yksikerroksia ja ilman kivijalkaa, sekä ulkonaisesti\ntilassa, joka osoitti asujanten varattomuutta. Huolellisesti\nrakennettuja ja hyvässä hoidossa ovat muutamat viralliset rakennukset,\njoista muistelen huomanneeni vankihuoneen, sotaväen kasarmin ja\nkäräjähuoneen (_logares de juizes municipaes lettrados_). Kaupungissa\non myöskin kaksi kirkkoa, jotka ovat romaaniseen malliin rakennettuja.\n\nToisen ympärillä on pieni kirkkomaa, jossa löysin muutamia Suomen\ntavallisista ruohoista, esim. voikukan (_Taraxacum officinale_) ja\nratamon eli rautalehden (_Plantago major_), joista jälkimäistä\nIndiaanit nimittävät valkoisten jäljeksi, sillä missä sitä kasvaa,\nsiellä tietää asuneen Eurooppalaisia, joiden muassa se usein seuraa.\n\nMuutoin en kaupungissa löytänyt juuri useita asumusten kasveja, ja\nyleensä on koko Brasiliassakin kotimainen viljelyspaikkain kasvullisuus\npaljoa harvalukuisempi ja vähemmin itsenäinen, kuin Euroopan vanhoissa\nkulttuurimaissa. Brasilia ei vielä ole kylliksi ollut viljelysmaana,\nollakseen ehtinyt kehittää itsenäisempää rikkaruohokasvullisuutta.\nKuitenkin tavataan myöskin Brasiliassa asuntojen luona sangen\nerillainen kasvisto kuin asumattomilla seuduilla, vaan useat asuntojen\nkasveista ovat siellä viljelyksestä karanneita eli metsistyneitä\nlajeja, joista monet ovat Euroopastakin kotoisin, ja toiset ovat\nainoastaan salomaiden kasveja, jotka ovat päässeet suurempaan\nrunsauteen, kadotettuaan useita pahimmista kilpailijoistaan, joiden\nkanssa niiden täytyi alkuperäisillä kasvupaikoillaan yhäti taistella\njoka juuren-sijasta. Tavallisimmista asuntojen rikkaruohoista ovat\nuseat sellaisia että ihmisen itsensä täytyy vasten tahtoaan pitää\nhuolta niiden yhtämittaisesta sekä kylvämisestä että myöskin\nlevittämisestä uusiin paikkoihin. Niillä on nimittäin hedelmissä tai\nkukinnoissa koukkupäisiä karvoja, jotka oitis tarttuvat kiinni\nvaatteisiin niitä tallatessa tai sivutessa, ja kun ne ovat sosiaaleja\ntai ryhmissä kasvavia kasveja, niin niitä saapi kiusaan asti ja\nyhtämittaa vaatteisiinsa. Sellaisia kasveja ovat hernekasvien\n(_Papilionaceae_) heimoon kuuluvat _Aeschyomene_ ja _Desmodium_, joista\nedellinen tarttuu kiinni nivelisillä paloillaan, jälkimäinen myöskin\nvarsikoillaan, ynnä vielä eräs Etelä-Euroopassakin kasvava pikkuinen\nheinä, _Panicum verticillatum_, joka vihneillään tarttuu vaatteisiin.\nEnsinmainittu on todellinen kasvikuntaan kuuluva syöpäläinen. Se\ntakertuu kaikkialle ja etsii tien iholle saakka; vuoteestakin täytyi\nminun monasti nousta sitä yöllä etsimään, tunteissani sen aikaansaamaa\nkihinää.\n\nVasta 28 päivänä maaliskuuta olin valmis jatkamaan matkaani pohjaista\nkohden. Isäntä ravintolassa, jossa asuin, oli sadastatuhannesta\nreissistä (noin 200 markkaa) tarjonnut minulle muulin valittavakseni\nmuulilaumastaan ja oli luvannut sen samasta hinnasta suitsineen ja\nsatuloineen. Kahdella valitsemistani muuleista ratsastin senvuoksi\nuseampina päivinä kokeeksi ja tutustuakseni niiden tapoihin. Sanat ja\ntemput, joilla muuliaasia ohjataan, eivät nimittäin ole samoja kuin ne,\njoita käytetään Suomen hevoisille, ja muutamat, jotka ovatkin samoja,\nsaavat muuliaasiin aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Hoitajalleen ne\novat kuitenkin tottelevaisia ja hyvänsävyisiä, vaan vieraasta eivät ne\nalussa pidä mitään lukua, jollei ole piiska kädessä tai kannukset\njaloissa. Kun nousee vieraan muulin selkään, koettelee se aina ensin\nmitä ratsastaja sille voisi, jos se ei tottelisi, vaan painaessa\nkannukset sen kylkiin lauhtuu se helposti. Mutta suuttuessaan ei se ota\nmitään totellaksensa. Silloin se joko ei liikahda paikaltaan tai\nheittäytyy maahan taikka rupeaa potkimaan ja puremaan. Sen paksu nahka\nvarjelee sitä niin paljon, että se voipi olla välittämättä kovimmasta\npieksämisestä. Pistämistä arastaa se kuitenkin enemmän, jonkavuoksi\ntavarainkuljettajat käyttävätkin usein teräväpäistä keppiä muuleja\najaessaan. Hyvyydellä sitä ohjaa helpommin kuin hevoista, jollei sitä\nole liiaksi rasittanut kovin raskaalla kuormalla tai sen mielestä liian\npitkillä päivämatkoilla. Kun taputtaa sitä kaulaan ja sanoo sille\nlauhkealla äänellä ystävällisiä sanoja, niin se tavallisesti leppyy\noitis ja tulee tottelevaiseksi.\n\nSe on silminnähtävästi paljoa älykkäämpi, kuin tavalliset hevoiset.\nMonasti täytyy ihmetellä, kuinka taitavasti se valitsee turvallisimmat\njäljet rankkain sateiden kaivamain kolojen ja kuilujen välissä tai\npoikkeaa tien viereen kiertämään jotain hankalaa paikkaa, jonka se\nhyvissä ajoin on huomannut. Vaarallisilla paikoin ja pimeässä se astuu\nvarovasti, eikä nojau jalkaansa vastaan ennenkuin se tuntee että se\non vakavalla perustalla. Se on myös kestävämpi kuin hevoinen\nsamanpainoista kuormaakin kantaessa, vaikka se tavallisesti ei ole\nlehmää paljon korkeampi. Kuitenkin näkee myöskin muuliaaseja, jotka\neivät paljon eroa hevoisesta, ei suuruuden eikä näönkään puolesta.\n\nTavallisin muuliaasi-laji on sama, jota pidetään Hispaniassakin,\nnimittäin ori-hevoisen ja aasintamman sekasikiö (_Equus asinus\nhinnus_), joka on enemmän aasin kalttainen ja pitkäkorvainen, vaan\naasia vähän isompi ja jouhihäntäinen, vaikka lyhemmillä ja harvemmilla\njouhilla, kuin hevoisella. Väriltään on se tavallisesti harmaan ruskea,\nvaan saattaa myös samalla tavalla vaihdella väriltään, kuin\nhevoinenkin. Sen tavallisimmin käytetty nimi Brasiliassa on _besta_.\nMuuli-oritta nimitetään myös _machoiksi_ ja muuli-tammaa _mula'ksi_.\n\nMyöskin tapaa paljon ori-aasin ja tamma-hevoisen sikiöitä (_Equus\nasinus mulus_), jotka ovat melkein hevoisen kalttaisia, vaan pään\nmuodon, korvien pituuden, juurelta lyhytjouhisen hännän ja pienempäin\nkavioin puolesta siitä eroavia. Hevoisia (_cavallos_) ja aaseja\n(_burros_) käytetään ajoon vähemmin, ja niitä pidetään pääasiallisesti\nmuuliaasien synnytystä varten. Muuliaasit ovat nimittäin yleensä\nhedelmättömiä, vaikka jolloinkulloin tapahtuu että nekin saavat\nvarsoja.\n\nPari päivää ennen aiottua lähtöäni olin jo valinnut itselleni pienen\nmuulin, joka minusta näytti kelvolliselta ja oli helppo ohjata. Kauppa\noli jo tehty, ja hinta oli suoritettava lähtiessäni, samalla kuin\nmaksoin asunnostanikin.\n\nMyöhemmin tapasin pari kertaa Boa Esperancan isännän muulikauppaa\nkoskevassa vakavassa keskustelussa emäntänsä kanssa. Se oli pieni\nhiljainen ja pehmytkielinen valkoverinen nuori nainen, jonka en ollut\nhuomannut muusta välittävän kuin pienistä lapsistaan, vaan joka lopulta\nosoitti hyvin ymmärtävänsä myöskin brasilialaista asioitsemis-tointa.\nNäiden keskustelujen jälkeen näytti isäntää vaivaavan joku\nhuolehdittava ajatus ja hänen käytöksensä minua kohtaan tuli araksi ja\numpimieliseksi. Minusta näytti niinkuin jotakin olisi tekeille, joka\ntuntui hänestä ikävältä.\n\nMuulini oli jo satuloittu ja satulan taakse oli sidottu ne vähät\nkapineet, joita olin aikonut ottaa mukaani. Talonväelle olin jättänyt\nkaksi laatikkoa, joissa oli kokoelmia ja muita tavaroitani.\n\nPyysin ja sain rätinkini. Sitä tarkastaessani, huomasin että siihen oli\nkirjoitettu paitse muulin hinnaksi 100,000 reissiä, vielä 25,000\nreissiä satulasta. Kun pyysin isännältä selitystä, niin hän vastasi,\nettä satula ei kuulunut kauppaan ja ettei hän voinut muulia satuloineen\nmyödä vähemmästä.\n\nHetki oli hyvin valittu tähän veijausyritykseen, jonka olin tehnyt\nmahdolliseksi varomattomalla luottamuksellani talonväkeeni. Euroopankin\nuseimmissa maissa, saatikka sitten Brasiliassa, joutuu matkustaja niin\nusein tekemisiin veijarein kanssa, että luottamus muihin kuin\nvarsinaisesti sivistyneihin ihmisiin on varomatonta. Sangen usein saapi\nkatua, jollei joka tilassa noudata kaikkia varovaisuuden sääntöjä.\n\nOlin vielä keskustelussa Boa esperancan isännän kanssa muulikaupasta,\nkun luoksemme tuli herrantapainen Brasilialainen mies ja tiedusteli\nmistä oli kysymys. Isäntä vastasi että minulla oli halu ostaa\nmuuliaasi, joka oli edessämme. Mies, jolla näkyi olevan luonnollinen\ntaipumus kaupantekoon, sanoi silloin: \"Tuo muuli on satuloituna 300,000\nreissin (noin 600 markan) arvoinen. Vähemmästä hinnasta ei sitä saata\nmyödä\". Isäntä näytti nolostuneelta ja vastasi luvanneensa sen jo\n125,000 reissistä, jonkajälkeen mies katosi seurastamme.\n\nVaikka minusta tuntui vastenmieliseltä sallia pettää itseäni, olin jo\nsuostumaisillani tähän uuteen hintaan, kun tulin ajatelleeksi, että\nsenkalttaiselle miehelle, kuin isäntäni näyttäytyi olevan, minun ei\nsopinut jättää tavaroitani säilöön, sillä mitä takeita oli minulla,\nettei hän koettaisi saada niistä lunastusrahaa tai kenties kokonaan ne\nhävittäisi. Päätin siis ottaa itselleni mietintöaikaa ja menin\nMartinellin ravintolaan herra Germain'in luokse. Kerroin hänelle\nmitenkä minulle oli käynyt ja kysyin, luuliko hän voivani jättää\ntavaroitani Martinellin luokse. Hän vastasi, että \"Brasilian asukkaat\novat kaikki varkaita ja pettureita\". \"Parempi on olla tekemisissä yhden\nkuin kahden varkaan kanssa\". \"Kun Boa esperancan isäntä jo on saanut\nveijata teitä muulikaupassa, niin kenties hän tyytyy siihen\".\n\"Martinelli sitävastoin ei ole vielä saanut veijata teitä laisinkaan,\neikä ole luultavaa että hän jättäisi tilaisuutta käyttämättä, jos\nsellaista ilmaantuisi\".\n\nMyös arveli hän että koko aiottu retkeni oli vaarallinen ja ettei hän\npuolestaan uskaltaisi siihen ryhtyä. Minä selitin hänelle, että\nmatkustus kyydillä on niin kallista, että minun ennemmin kannattaa joka\nkolmas viikko ostaa uusi muuli, kuin niitä vuokrata, ja että siis ei\nollut niin vaarallista, jos muulini jonkun kerran varastettaisiinkin,\neikä syrjemmällä rautatien päästä myöskään olisi vaikea saada toinen\nhuokeaan hintaan. Mitä taas omaan turvallisuuteeni tulee, niin ei se\nvoinut olla suuressa vaarassa matkustaessa niin rauhallisen ja\nleppeän väestön seassa kuin Minas Geraeksen, ja vaikka pahantekijöitä\ntietysti saattoi sattumalta kaikkialla kohdata, löytyi niitä\nkuitenkin syrjäisillä teillä vähemmin, kuin sellaisilla isommilla\nliikentäpaikoilla, joissa tähän saakka olin päiväkaudet yksinäni\nkuljeksinut tarvitsematta koskaan puolustuksekseni liikuttaa\nhartialtani pyssyä, jota aina kannoin muassani. Sen sijaan että olin\npysähdyspaikoistani tehnyt vaelluksia eri suuntiin, saatoin yhtä\nhelposti, vaan suuremmalla hyödyllä, tehdä ekskursioonini alati samaan\nsuuntaan.\n\nYstäväni Germain ehdoitti silloin, että tekisin matkustuksen Caracan\nvuoristoon ja luostariin, jossa hän oli neljä kuukautta asuskellut. Hän\nkertoi minulle tämän seudun ihanasta luonnosta ja sen kasvullisuuden\nrikkaudesta, sekä selitti että vaikka matkustus sinne kyydillä vaatikin\nsuuria kulunkeja, niin tulivat ne kuitenkin korvatuiksi senkautta että\nkuukausien ajan sai nauttia luostarin vieraanvaraisuutta ilman mitään\nmaksua. Munkit siellä olivat hyväntahtoista väkeä ja jos luostarin\nsuperioorilta eli päälliköltä pyytäisin vieraanvaraisuutta, niin se\nmielellään myönnettäisiin minulle samoinkuin muillekin tiedemiehille,\njoita siellä oli käynyt. Ainoa este, joka minulla saattoi olla,\npäästäkseni sinne asumaan, oli siinä että en kuulunut katoliseen\nuskoon, vaan superioori oli valistunut mies, joka ymmärsi antaa\narvoa tieteellisille harrastuksille. Kuitenkin tuli minun\nluonnollisesti välttää kaikkea joka saattoi loukata heidän katoolisia\nennakkoluulojaan, ja jos tahdoin superioorille olla mieliksi, tuli\nminun käydä heidän kirkossaan joka sunnuntai. Luonnontutkijana minä\nluultavasti en ollut ahdasmielinen uskonnollisissa asioissa, eikä siis\nkäynti heidän kirkossaan arvattavasti ollut minulle vastenmielinen\nmuussa suhteessa kuin ajan uhrauksena, vaan saattoihan niin vähäistä\nuhrausta ottaa päällensä heidän vieraanvaraisuutensa tähden. Myös oli\nluultavaa, että munkit tekisivät yrityksiä minun kääntämiseen\nkatoliseen uskoon, vaan mitenkä siinä asiassa selviäisin, se riippuisi\nluonnollisesti ainoastaan minusta itsestäni. Luostarissa olisi minulla\nedelleen monta etua tarjona. Siellä oli sangen hyvä kirjasto, joka\nsisälsi myöskin paljon luonnontieteellistä kirjallisuutta ja\nmatkakertomuksia Brasiliasta. Siellä oli munkkeja, jotka tutkivat\nkasvi- ja eläin-tiedettä, ja joiden seura saattoi olla minulle\nhyödyksi. Myöskin saisin siellä ekskursiooni-kumppaniksi erään\nFranskalaisen dilettantin nimeltä Gounelle, joka siellä jo oli pari\nkuukautta asunut ja keräsi kaikkea mitä näki sekä varmaankin minun\nseurassani muuttuisi botanistiksi.\n\nLupasin miettiä ystäväni Germain'in ehdotusta sill'aikaa kuin veisin\ntavarani takaisin Sitioon, jossa tiesin niiden olevan hyvässä tallessa,\nja otin häneltä jäähyväiset.\n\nPalasin asuntooni ja ilmoitin Boa esparancan isännälle, ettei\nmuulikaupasta tullut mitään. Silloin meni hän oitis rouvansa luokse\nkertomaan, minkä päätöksen asia oli saanut, jolloin kuulin rouvan\nvastaavan: \"Voitimme sen kuitenkin että hänen täytyy jäädä pitemmäksi\naikaa tänne asumaan\". Vähän myöhemmin ilmoitin, että seuraavana aamuna\nmatkustaisin junalla.\n\nAamulla 29 päivänä maaliskuuta nousin hyvissä ajoin laittamaan\nkapineeni kokoon, ehtiäkseni kello 9 lähtevään junaan. Viereisissä\nhuoneissa kuulin muiden matkustajain ja myöskin isäntäväen ääniä. Menin\npyytämään rätinkiäni ja odotin sitä sitten jonkun aikaa huoneessani,\nvaan turhaan. Menin uudestaan sitä pyytämään, vaan isäntäväkeä ei ollut\nenään tavattavissa. Huomasin myöskin, että ravintolan seinäkello oli\nsiirretty tuntia jälemmäksi, kuin rautatien kello, jonka mukaan olin\nomani asettanut.\n\nMikä tarkoitus oli, saattoi helposti arvata.\n\nPuodissa tapasin kuitenkin kirjanpitäjän, jonka käskin toimittamaan\nrätinkini. Hän meni etsimään isäntää ja löysi hänet yhdessä huoneessa,\njossa hän piileli, vaan isäntä ei tullut esille, vaikka kuulin hänen\näänen, sillä huoneiden väliseinät olivat ainoastaan laudoista, niin\nettä helposti saattoi kuulla viereisiin huoneisiin. Tultuaan takaisin,\nkirjanpitäjä ryhtyi muihin toimiin, vaan rätingistä ei tullut mitään.\n\nAika oli jo täpärällä ja ainoastaan yksi matkustaja-juna lähti\nvuorokaudessa Lafayettestä, jonkavuoksi olisin täytynyt jäädä\nvuorokaudeksi lisää, jos olisin myöhästynyt junasta. Menin senvuoksi\nkirjanpitäjän luokse ja sanoin: \"Nyt minä lähden. Jos tahdotte rahaa,\nniin laittakaa oitis rätinki\". Silloin hän otti erään paperikasan alta\nesiin valmiin rätingin, jota silmäillessäni huomasin että siinä oli\nmuutamia markkoja liikaa ja ettei siihen myöskään oltu otettu pienempi\nmaksu, jonka kohta tullessani olin suorittanut.\n\nMaksaessani jätin siis liiat pois ilman sen enemmittä mutkitta ja\nläksin kuljettamaan kapineitani, joita oli niin paljon että yhteen\nköytettyinä tuskin jaksoin niitä yhtaikaa kantaa, vaan kantajaa ei\nollut missään saatavissa, vaikka talossa oli useita palvelijoita.\n\nKun tulin asemalle, joka saattoi olla noin 300 askeleen päässä Boa\nesparancan ravintolasta, oli jo niin myöhäistä etten enään ehtinyt\nostaa pilettiä, vaan menin suoraa päätä junaan, laahaten muassani\ntavarani. En ollut vielä vaunuin sisässä, ennenkuin jo juna läksi\nliikkeelle. Tavattuani konduktöörin pyysin hänen toimittamaan minulle\npiletti ja ottamaan maksu tavaroistani, sillä myöskin tavaroista, joita\noikeastaan ainoastaan vähä määrä sallittiin kuljettaa vaunuihin,\notettiin eri maksu.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nMatkustus Caracan vuoristoon.\n\n\n\"Palajaa jo\". -- Muulin vuokraus. -- Kulkuneuvot. --\nTavarain-kuljettajat. -- Kahvi ja paloviina. -- Camaradani. --\nTasa-arvoisuus. -- Ouro Brancon kylä. -- Brasilialainen ateria. --\nChapadas-kasvullisuus. -- Ouro Preton kaupunki. -- Neekeri-naiset. --\nAntonio Pereiran kylä. -- Diamantti-huuhtomukset. -- Inficionadon kylä.\n-- Metsävyöhykkeen raja. -- Campoksen ilmalaadulliset omituisuudet. --\nMatto Dentron kylä. -- Kaunis tyttö. -- Lachairran puisto.\n\nSitiossa järjestin kokoelmiani sekä vaihdoin kuivaa paperia\nkasvipaketteihini ja asetin ne laatikkoihin. Säilyttääkseni niitä\nhyönteisistä, ripustelin niihin vahvasti hyönteismyrkkyä.\n\nJo seuraavana päivänä eli 30 p. maaliskuuta matkustin junalla\ntakaisin Lafayetteen, vieden muassani ainoastaan kaksi pussillista\nmatka-kapineita ja paperia kasvien kuivaamista varten.\n\nLafayetten rautatien-asemalla näin _Boa esperancan_ isännän ja hänen\npalvelijansa, ja kuulin edellisen sanovan: \"_Volta já! Voita já_!\"\n(Palajaa jo! Palajaa jo!). En kuitenkaan palannut heidän luoksensa,\nvaan otin asuntoa Martinellin ravintolassa.\n\nGermain'in välityksellä ja melkoisen tinkimisen jälkeen sain\nMartinelliltä vuokratuksi kaksi muulia, sekä vielä hänen palvelijansa\nsaattomieheksi Caracan luostariin saakka, joka oli noin kahdentoista\nSuomen peninkulman päässä Lafayettestä. Toinen muuleista oli itseäni\nvarten ja toisella piti saattomieheni ratsastaa. Hänen satulaansa\nolivat myöskin tavarapussini sidottavat.\n\nMuuleista ja saattomiehestä täytyi minun maksaa 50,000 reissiä (noin\n100 markkaa) sekä vielä matkalla kustantaa muulien elatus ja maksaa\nsaattomiehen ruuasta ja yökorttierista, jotka lisäkulungit nousivat\ntältä väliltä noin 35 markkaan. Perille päästyä oli lisäksi annettava\ntavanmukainen juomaraha, ei vallan pieni sekään.\n\nKyytimiehet, joita Brasiliassa nimitetään _camaradoiksi_ eli\ntovereiksi, saavat nimittäin matkoilla melkein samat ja yhtä kalliit\nmukavuudet kuin isäntäkin -- niin on maan tapa -- ja ravintoloissa sekä\nyöpaikoissa otetaan heidän puolestaan myöskin sama maksu kuin\nisännältä. Kuitenkin ovat he tavallisesti ainoastaan palvelijoita,\nsillä harvemmin ne henkilöt, joilla on tapana vuokrata muuleja, itse\nottavat vaivakseen saattaa kyyditettävää.\n\nMitään laillisesti järjestettyä kyydinpitoa ei sisemmällä maassa ole,\nvaan valtateiden varsilla ja kaikissa isommissa kylissä löytyy\nravintolanpitäjiä tai muita yksityisiä henkilöitä, joilla kallista\nmaksua vastaan on tapana kyydittää matkustajia.\n\nMuutamilla paikoin Rio de Janeiron maakunnassa sekä muuallakin,\nvarsinkin rantakaupunkien lähistössä, kuljettavat yksityiset yhtiöt\nmatkustajia hevoisrautateillä tai omnibusvaunuilla. Paitse näillä\nteillä sekä rautateillä, joita löytyy varsinkin rantamaakunnissa\n(v. 1887 kaikkiaan 7,929 kilometriä valmiina ja 1631 tekeillä), pääsee\nmaitse matkustamaan ainoastaan ratsastamalla.\n\nAmazoni-virralla ja sen isoimmilla lisäjoilla löytyy säännöllinen\nhöyryliike, vaan muista Brasilian lukuisista virroista ovat harvat\nilman suurempia kanavoimistöitä laivankululle soveltuviakaan, paitse\nlyhyellä matkalla niiden suupuolella. Ei edes isolla Sao Francisco\nvirrallakaan, jolle kauas Minas Geraes maakunnan sisään laitettiin\nhöyrykulku, saatu sitä kannattamaan, varsinkin siitä syystä että\nmuutamat virrassa olevat kosket vaativat tavarain purkamista ja\nkuljetusta maitse koskien ohitse, jonkavuoksi vihdoin täytyi vetää\nhöyryt maalle. Eteläisemmillä maakunnilla on myöskin luonnollinen\nvesitie Argentinin tasavaltaan, jonne kulkee höyrylaivoja Parana eli\nRio da Prata virtaa myöten.\n\nJoka vuosi tuottaa kuitenkin kulkuneuvojen suhteen suuria parannuksia\nBrasilialle, sillä maan valistunut väki käsittää täydelleen, kuinka\nsuuressa määrin Brasilian tulevaisuus riippuu sen kulkuneuvojen\nkehityksestä.\n\nAamulla maaliskuun 31 päivänä nousimme siis muuliemme selkään,\nratsastamaan pitkin sitä leveää valtatietä (caminho da terra), joka\nQueluz'ista johtaa Ouro Pretoon, Minas Geraes maakunnan pääkaupunkiin.\nVaikka tie on pari tai kolme syltä leveä, ei siellä kuitenkaan saata\nkäyttää heikompia ajokaluja, kuin ne kömpelöt härkävankkurit, joita\naina väliin tuli vastaamme, tavallisesti 8 tai 10 härkäparin vetäminä.\nSade-ajan eli talven rankat sateet uurtaavat nimittäin tien\npahanpäiväiseksi ja kaivavat siihen paikkapaikoin kuilujen kalttaisia\nojia ja kuoppia, jotka pitkäksi aikaa jäävät korjaamatta eivätkä ole\nvaarattomia ratsastajallekaan.\n\nTien kunnossa pito on tosin maakuntahallinnon huolena, vaan riittäviä\nvaroja ei ole tähän tarkoitukseen voitu saada, sillä niin harvasti\nasutussa ja troopillisten sateiden alaisessa maassa tuottaisi riittävä\nmaantienvero liiallista rasitusta väestölle. Lujat härkävankkurit,\njoilla on kaksi yhteenliitetyistä lankuista valmistettua pyörää ja\nbamburuovosta palmikoitu häkki ja usein kuomikin, saattavat\nhuonoimmallakin tiellä liikkua vahingoittumatta, kunhan vaan pysyvät\npystyssä. Vaarallisia paikkoja taas kiertävät ne kulkien pitkiä matkoja\ntien vieressä ojien, hietatöyräiden ja puidenrunkojen yli.\n\nPaitse karavaaneja täänkalttaisia vankkureita, jotka kovasti vinkuen\nliikkuvat hitaasti eteenpäin toiset tungokseen täynnä naisia ja lapsia,\ntoiset lastattuina kauppatavaralla, tulee alinomaa vastaamme myös\nsuuria laumoja (_tropas_) muuliaaseja, joilla kullakin on taakka\nseljässään.\n\nTavarain kuljettajat, niinkutsutut _tropeiros_, ovat melkein erityinen\nlukuisa kansanluokka, joka tavoiltaan ja luonteeltaan melkoisesti eroaa\nmuista. Ne ovat enimmäkseen ruskea- tai tumma-ihoisia Mulatteja ja\nMestitsejä, joiden ainoana elinkeinona on kauppatavarain kuljettaminen\nrantakaupungeista ja rautatienasemilta kauas sisämaahan ja päinvastoin.\nMuuliaasit, joiden selkään kahdenpuolen he erityiseen lastaussatulaan\ntaitavasti kiinnittävät yhtäsuuret painot, ovat tavallisesti heidän\nomaisuutensa, joka tuottaa heille niin paljon että he sillä elävät ja\nvoivat silloin tällöin ostaa uusiakin muuleja pahimmin lyöttyneiden ja\nvanhentuneiden sijaan. Heitä kehutaan ainakin ammatissaan täydelleen\nluotettaviksi ja rehellisiksi. Tavallista on kuitenkin että he myöskin\nomalla edesvastauksellaan kuljettavat tavaroita ja jättävät vastaavan\nsumman panttiin omistajalle. Vaivaloisen elämän karkaisemana, on heidän\nluonteensa energillisempi, tylympi ja riitaisempi, kuin Brasilialaisten\nyleensä, joita omaisuuksia heidän kasvonsakin kuvastavat. Monasti\nsatuin näkemään pysähdyspaikkain luona, jonne oli kerääntynyt useampia\n\"_tropoja_\", heidän tai heidän väkensä tappelevan keskenään tai\nuhkaavan toisiaan seipäillä ja miekankalttaisella teurastajaveitsellä,\njota alhaisemmalla väestöllä on tapana kantaa vyössään. Melkein\nseinättömän katoksen eli _rancho'n_ suojassa lepäävät he yönsä nuotion\nääressä, sillaikaa kuin muulit ovat lähistössä laitumella. Kaikki ne\nrasitukset, joita taivasalla asuminen Brasiliassa tuottaa, ovat heidän\njokapäiväisenä osanaan. Ja monasti on kuitenkin tulos tropeiron\npitkästä matkasta sangen vähäinen, useasti pelkkää tappiotakin, sillä\nrankat sateet ja kehnot tiet voivat häneltä turmella tavaroita tai\ntaudit ja rasitukset tappaa muuleja ja orjia.\n\n_Tropaan_ kuuluu tavallisesti toista eli kolmatta kymmentä muulia,\njoiden edellä kulkee johtaja, ja aina noin seitsemän muulin jäljessä\najaja (_tocador_) joko jalkaisin tai eri muulin seljässä. Kuumuuden\nvuoksi ovat tropeirot ja heidän orjansa tai palvelijansa riisuneet\nvaatteet päältään, niin että heillä on ainoastaan housut jäljellä, ja\ntoiseen jalkaansa ovat he sitoneet kannuksen.\n\nSilloin tällöin kohtaamme myös matkustajia, miehiä ja naisia, jotka\nratsastavat niinkuin mekin muuliaasin seljässä ja päivän-varjostin\nkädessä suojana paahtavan auringon kuumuutta vastaan.\n\nRatsastaessaan tahtoo Brasilialainen näyttää niin komealta kuin hänen\nvaransa myöntävät. Jos hän aikoo matkustaa omilla muuleillaan, valitsee\nhän niistä itselleen paraimman, vetää kiiltonahkaiset saappaat\njalkoihinsa, pukeutuu paraihin vaatteihinsa, joita hän suojelee pölystä\nvalkoisella pitkällä liinaisella päällystakilla, vaan jättää sen\netupuolelta sen verran auki että paksut molempiin liivin taskuihin\njatkenevat kultaiset kellonperät jäävät näkyviin. Hänen palvelijansa\nratsastaa taempana, kantaen edessään pientä matkalaukkua, taikka on\nhänellä eri muuli matkakapineita varten. Ratsastimme useiden\nyksinäisten maatalojen eli _fazendain_ ohitse, joista toiset olivat\ntien varrella ja toiset näkyivät ulompaa metsän takaa. Useissa paikoin\noli tien vieressä myös kauppapuoteja (_vendas_), joissa myödään\npääasiallisesti juoma- ja ruokatavaroita, vaan joista useissa myös\nvoipi tilata paikkakunnan mainiota kahvia.\n\nJoka ei ole juonut kahvia sen kotimaassa, sillä sellaiseksi on\nBrasiliakin luettava, ei vielä tunne mikä herkullinen juoma kahvikin\nsaattaa olla. Pitkällä merimatkalla, Rio de Janeirosta Eurooppaan\ntuotaessa, kadottaa se melkoisen määrän hyvänmakuisesta aroomistaan,\nyhtälailla kuin teelehdetkin Kiinasta meritse kuljetettaessa. Suomessa\nei mielellään juo kahvia parantelematta sen makua hyvällä kermalla,\nvaan Brasiliassa ei tee mieli turmella kahvin hienoa aroomia\nsenkalttaisella sekoituksella. Päivän rasittavassa paahteessa\nratsastaessa, pysähtyy mielellään vendoihin tätä virvoittavaa juomaa\nnauttimaan, joka maksaa ainoastaan 8 penniä kuppi.\n\nOlin pari kertaa huomauttanut saattomiehelleni että tahdoin pysähtyä\nniissä vendoissa, joissa myötiin kahviakin, vaan siitä huolimatta\nvalitsi hän pysähdyspaikoiksi niitä, joissa myötiin paljastaan\n_agu'ardente'a_ eli cannaviinaa, ja vasta ankaroilla sanoilla\nosoitettuani tyytymyyttäni, sain hänen ottamaan huomioon minunkin\nmakuani.\n\nTämä sokuriruovon mehusta valmistettu Brasilialaisten lempijuoma, jota\nnimitetään agu'ardenteksi, maistuu siihen tottumattoman mielestä sangen\näitelältä, vaan on myös vallan helppohintaista (1 vintem eli 4 penniä\nisolta ryypyltä) eikä helposti päihdyttävää. Tavallisempi vielä on\ncachaca (kaschassa) niminen viina, jota valmistetaan raakasokurista\n(_mascarado_) eroavasta siirapista (_melako_), ja joka sisältää noin 18\nastetta alkoholia. Se on vielä äitelämpää kuin agu'ardente, joka\ntavallisesti on noin 20-22 asteista, ja _restilo_, joka on noin 24-28\nasteista ja saadaan agu'ardentea uudestaan maskin kanssa tislaamalla.\nVaikka Brasilialaiset juovat paljon näitä canna-viinojaan, joiden\nvalmistaminen tuottaakin arvokkaan lisätulon fazendeiroille, samoinkuin\nsen myöminen on pääelinkeinona lukuisille vendeiroille, ei Brasiliassa\nkuitenkaan erittäin usein näe juopuneita. Kuumuudessa ja janossa ovat\nnämät viinat virkistäviä ja sammuttavat hyvin janon. Terveydelle ovat\nne kuitenkin, varsinkin tuoreina, vahingollisempia, kuin tavallinen\npaloviina. Runsaammassa määrin nautittuina ovat kaikkikin päihdyttävät\njuomat kuumassa ilmanalassa varsinkin vastatulleelle kovin vaarallisia,\nsillä ne edistävät keltakuumeen ja muiden vaarallisten kuumetautien\ntarttumista.\n\nJokaisessa vendassa, jonka luona pysähdyimme, otti camarada'ni eli\nsaattomieheni pitemmän eli lyhemmän naukun, aina kohteliaasti ensin\nkysyen, enkö minä huolinut ensiksi maistaa hänen lasistaan. Vaikka\nluonnollisesti en koskaan siihen suostunut, voitti hän sillä kuitenkin,\nmitä osaksi lienee tarkoittanutkin, että minä tavallisesti maksoin\nhänen ryyppynsä.\n\nCamarada'ni oli sekä ulkonäkönsä että virheittensä puolesta täydellinen\ntyyppi valkoisesta syntyperäisestä Brasilialaisesta, pitkä, laiha mies,\nveltolla ryhdillä, kelta-ihoinen ja kapeakasvoinen, ulottavilla\nposkipäillä, matala-otsainen, hiukan koukistuneella nenällä, -- yhtä\nlaiska, veltto ja vaativainen, kuin petollinenkin.\n\nVaikka nämät camaradat yleisesti ovat ainoastaan tavallisia\npalkollisia, vaatii maan tapa että matkustaja kohtelee heitä melkein\nvertaisinaan, joka seikka suuresti enentää kulunkeja matkustaessa.\n\nSäätyeroitus perustuu nimittäin Brasiliassa vallan toisellaisille\nperustuksille kuin Euroopassa. Orjan ja vapaan välillä on ääretön\nkuilu, ja vapaassakin kansanluokassa on vielä jonkunlaista\nsäätyeroitusta huomattavana tumma-ihoisten, joiden arvoluokkaan myöskin\nIndiaanit kuuluvat, ja vaalea-ihoisten välillä, johon jälkimäiseen\nsäätyyn myöskin vaaleammat Mulatit lukevat itseään, vaikk'ei heille\nyksimielisesti siihen myönnetä oikeutta. Vaan sellaisesta jaosta\nvallassäätyläisiin ja talonpoikiin, jota kaikkialla Euroopassa, paitse\nkenties Schweitsissä, pidetään tarkasti voimassa, ei Brasiliassa huomaa\njuuri jälkeäkään. Brasilian keisarikunnassa on siinä suhteessa\ntasa-arvoisuuden aate vaaleassa rodussa enemmän toteutettu, kuin\nEuroopan vapaimmissakin maissa. Otamme esimerkin nais-väestä, joka\nkuitenkin kaikissa maissa on ennakkoluulojen turvana. Vaikeaa olisi\nBrasiliassa ajatella löytyväksi herrasväkeen kuuluvaa naista, joka yhtä\nvähän tai yhtä paljon koulutetun ja yhtä varakkaan naisen kanssa ei\nkehtaisi julkisessa paikassa näyttäytyä käsitysten, siitä syystä vaan\nettä jälkimäinen kuuluisi talonpoikaissäätyyn. Vielä vähemmin voisi\nsiellä tulla kysymykseen tehdä eroitusta huivipäisen ja hattupäisen\nnaisen välillä, niinkuin esim. Suomessa.\n\nPoikkeuksen tässä kansanluokkain tasa-arvoisuudessa tekee Brasilian\naateli, joka kuitenkin on harvalukuinen ja oleksii pääasiallisesti\nKeisarin asuinkaupungeissa Petropoliksessa sekä Rio de Janeirossa.\nVaikka aatelisarvo ei enään ole perinnöllinen, löytyy kuitenkin\njonkunlainen jäännös vanhasta korkeammasta aatelista, joka\nhuolellisesti on koettanut säilyttää puhtaana portugalilaista vertaan.\nMahtavana sekä sen hallussa olevain ylhäisimpäin virkain että suuren\nrikkautensa kautta, on se tietänyt säilyttää itselleen sitä etusijaa,\njonka perustuslaki on siltä koettanut riistää, ja kun pääasiallisesti\nsen jäsenten osaksi tulee myöskin se perinnötön aatelisuus, jonka\nKeisari voipi myöntää, on se vastoin lain tarkoitusta johonkin määrin\nsäilynyt erityisenä säätynä yli muiden kansanluokkain.\n\nEttä myöskin eroitusta tehdään köyhän ja rikkaan välillä, on\nluonnollista, vaan ei sitäkään seikkaa oteta likimainkaan niin suuressa\nmäärin huomioon kuin Euroopassa, eikä se myöskään ole perustuksena\nsäätyjakoon. Kummastuksekseni huomasin rautatienasemilla ja\nravintoloissa saman ruokapöydän ääressä asemanpäällikön ja alimman\nluokan konduktöörin, kauppamiehen ja hänen renkinsä, matkustajan ja\nhänen kyytimiehensä.\n\nRatsastettuamme 3 1/2 leguaa (noin 22 virstaa) jokseenkin mäkisen\nmaiseman läpi, jossa molemmin puolin tietä enimmäkseen oli nuorta\nmetsää, vaan paljon myöskin aukeita ahoja eli huhtaviljelyksellä\nraaskattua maata sekä maissipeltoja ynnä maatalojen ympärillä\npuutarhoja, joita kauniskukkaiset _Bougainvilleat_ ja isot\npunasuojuksiset _Euphorbiaceit_ koristivat, tulimme kaupungin tapaiseen\nkylään nimeltä _Ouro Branco_. Sen läheisyydessä on samanniminen sangen\nkorkea vuori-harjanne, jonka nurmiset ja kallioiset rinteet jyrkkään\nkohoavat lakean maiseman yli.\n\nKylä on sangen laaja ja jokseenkin säännöllisesti rakennettu. Sen\nyksikerroksiset, kivijalattomat savitalot ovat rakennetut riveihin\nvarsinkin pääkadun eli maantien varrelle, ja useimmat niistä ovat\nvalkoiseksi maalattuja. Kylässä on myöskin tori, jonka ääressä on\nsuurenlainen valkoinen kirkko, tavallista brasilialaista muotoa,\nnelikulmainen ja fasaadipää tornilla koristettu.\n\nEnsimäisen yön vietimme puoli leguaa kylästä olevassa fazendassa, joka\nmyöskin on ravintola sekä varustettu _rancho_-katoksella muulinajajia\nvarten.\n\nTalossa on iso kaksikerroksinen maalaamaton asuinrakennus, jonka toinen\nsivu jatkenee pitkäksi siiveksi. Sen yläkerroksen fasaadi on reunattu\nbalkongilla, joka johtaa kaikkiin fasaadi-huoneisiin. Talon vieressä\non korkealla aidalla ympäröity isonlainen puutarha, jossa kasvaa\nbanaani- ja oransi-puita ynnä monenlaatuisia kyökkikasveja.\n\nSittenkun minulta oli kysytty, makaisinko samassa huoneessa\nsaattomieheni kanssa, ja olin siihen vastannut kieltävästi, neuvottiin\nminut talon paraimpaan huoneesen, jossa oli 3 huonoa vuodetta kukin eri\nseinän ääressä, yksi pöytä ja pienoinen rahituoli, kaikki\nmaalaamattomia ja kömpelösti tehtyjä, ja samoin oli itse huonekin\nkaikkea sievistystä vailla.\n\nTalonväki oli lukuisa mulattiperhe, kiharatukkaisia lapsia, nuoria\nmiehiä ja täysikasvuisia tyttäriä, joista jälkimäiset ainoastaan\nvilahdukselta tulivat näkyviin.\n\nTilattuani ehtoollista, lähdin siksi ajaksi kuin ruokaa valmistettiin\nkatsomaan luontoa ympärilläni. Kapeassa notkossa juokseva joki eroitti\ntalon Ouro Brancon vuoresta, jonkavuoksi en sinne saattanut päästä.\nRupesin sentähden kävelemään erästä metsänpolkua, vaan kasvullisuus oli\ntalon lähistössä yksitoikkoista, jonkavuoksi pian palasin takaisin.\n\nIllalliseksi saimme Brasilian tavallisia ruokalajeja: lihalientä\nkaaliksien kanssa sekä rasvaista ruskeaa paputuuninkia, riissipuuroa ja\nmaniok-jauhoa, joita kolmea lajia syödään leivän asemesta, paistia sekä\ntuoreesta että kuivatusta lihasta, ja jälkiruuaksi marmelaadeja, tehdyt\nmyrttien heimoon kuuluvan goiaban (_Psidium pomiferum_) hedelmistä,\nsekä päälle kahvia. Kaikki muut ruokalajit paitse soppa ja jälkiruuat\nsekoitetaan yhteen samalle lautaselle ja sekoituksen päälle\nripustellaan maniok-jauhoa. Siten ne maistuvatkin paraiten. Sellainen\non Brasilialaisten ruokajärjestys yleisesti.\n\nSyödessä pyysin olutta, ja tuotiinkin minulle puteli oikeaa Wienin\nkaupungissa Europassa valmistettua olutta, jonka etiketti kyljessä\ntodisti sen väärentämättömyyttä. Isäntä vilkaisi minuun nopeasti ja\nvalmistautui avaamaan putelia, vaan minä keskeytin häntä, kysyen:\n\n\"Mitäs tämä puteli maksaa?\"\n\n\"Puolitoista tuhatta reissiä (noin 3 m.).\"\n\n\"Eikös ole muuta olutta?\"\n\n\"Ei.\n\n\"Viekää pois sitten. En ole ennen nähnyt olutta, joka maksaa\npuolitoista milreissiä.\n\nYlenkatseellisella silmäyksellä minuun vei hän sen pois, nähtävästi\ntottumattomana sellaiseen tarkkuuteen.\n\nPienistä asioista kuvastuu ihmisten luonne usein selvimmin. Kun tapaa\nainoastaan Wienin olutta ravintolassa Brasilian sydänmaalla ja\npaikalla, josta oluttehdas on ainoastaan kolmen peninkulman päässä\n(Ouro Pretossa), niin kääntyy ajatus siihen huolettomaan ja\nkerskailevaan tuhlaavaisuuteen, jota matkailijat yleisesti pitävät\nBrasilialaisten luonteesen kuuluvana omituisuutena.\n\nKotimaisia oluttehtaita löytyy muutoin useissakin paikoin Brasiliassa,\nvaan niissä valmistettu olut ei ole verrattavaa eurooppalaisiin olviin,\nsillä ohra ja humalat ovat tuotavat Euroopasta, jonkavuoksi ne joko\npahettuvat matkalla tai -- niinkuin minulle on kerrottu -- käytetään\nkotimaisia viljalajeja sekoituksena, joka huonontaa makua. Sangen\nyleisesti tuodaan sentähden Brasiliaan eurooppalaista olutta, vaikk'ei\nse ole soveliasta ulosvienti-tavaraa pitkille matkoille, varsinkaan\nkuumiin maihin, sillä kylmässäkään ei se säily monta viikkoa. Sitä\nmyödään siellä sitten kalliimmasta hinnasta kuin viiniä.\n\nSeuraavana aamuna oli aikomuksemme lähteä aikaiseen liikkeelle,\npäästäksemme hyvissä ajoin Ouro Preton kaupunkiin, vaan saattomieheni\npäästi aamusella toisen muulin karkaamaan ja sai sitä ajaa takaa\nkotiapäin hyvän matkaa, toisen muulin seljässä ratsastaen. Vasta kello\n7 aamulla (1 p. huhtikuuta) pääsimme liikkeelle.\n\nTie kulkee ensin pitkin Ouro Branco vuoren juurta, vaan nousee\nsitte vuorelle, vähemmin jyrkkää metsäistä rinnettä myöten, silloin\ntällöin suikerrellen myöskin saviliuskakivi, itacolumiitti- ja\nkalkki-kallioiden välitse. Ylempänä vuorella tulimme aukeaan\nmetsättömään tasankoon, jossa on ainoastaan mataloita mäkiä.\nKasvullisuus on siellä kokonaan vaihtunut. Capadas-kasvisto eli\nBrasilian alpiini-kasvullisuus, joka oikeastaan kuuluu ylempään campos\nregiooniin, on siellä astunut metsäin ja nurmisen campoksen sijaan.\nMuutaman jalan korkuiset puiset liljakasvit _Vellozia_ sukua tekevät\nsiellä maiseman kummallisen näköiseksi, kohottaen, laihan heinän ja\nruohokon yli, mustia palaneen näkösiä melkein haarattomia runkojaan,\njoiden latvassa isot tumman-siniset kukat loistavat tiuhan\nkapealehtisen lehtiruusukkeen keskellä. Velloziain Brasilialainen nimi\non _canella d'ema_ eli kamelikurjen jalka.\n\nVuoren harjalla pysähdyimme päivällistä syömään pieneen ravintolaan\nnimeltä _Arto da Serra_, josta oli avara näköala sekä pitkin vuorta\nettä vuoren ympäristöön. Apinain räkytystä kuului sinne yhtämittaa,\njoka osoitti että niitä löytyi runsaasti lähistön metsäisissä\nnotkoissa. Sekä metsästykseen että ekskursioonein tekemiseen olisi\npaikka ollut varsin sovelias, vaan täytyi kumpaisestakin luopua,\nvälttääkseni ajankulua ja matkakapineitteni enentymistä liian\naikaiseen.\n\nArto da Serrasta eteenkinpäin kesti matkaa aukealla vaan vaihtelevalla\nylängöllä, kaltevien _Cladonia_-jäkälillä koristettujen kallioiden,\n_Vellozia_-ketojen ja vesiperäisten heteniittyjen välitse, joilla\njälkimäisillä heikon heinäkasvullisuuden seassa vetivät huomiotani\npuoleensa punakukkaiset _Droserat_ (kihokit), hieno-kortiset\nruskeatähkäiset _Xyridei_-liljat ja samoin Monokotyledoneihin\n(yksisirkkaisiin) kuuluvat kummalliset _Eriocauleit_ valkoisilla\nkoppiloillaan isossa sarjassa suomuisen varren latvassa.\n\nRatsastettuamme ainoan fazendan ohitse, joka oli nähtävissä\nvuoriharjanteen avaralla näköalalla, laskeutui tie alas hyvin mäkiselle\nmetsää kasvavalle maisemalle. Väliin kiipesimme ylös korkeita jyrkkiä\nrinteitä myöten, väliin laskeuduimme alas syvään notkoon, ruvetaksemme\nuudestaan vaivaloisesti kipuamaan notkon toista rinnettä myöten ylös.\n\nPysähdyimme tien syrjään antaaksemme sijaa muuleille, jotka kulkivat\nohitsemme työläästi hypähtäen ja hoiperrellen kiveltä kivelle raskas\ntaakka seljässä pitkää jyrkkää säännöttömiksi portaiksi kolhittua\nkallioista mäkeä ylös.\n\nVallan asumattomalla seudulla, ahtaissa kallioiden ja jyrkkäin mäkien\nvälisissä metsäisissä notkoissa ratsastaen yksinäni, sillä olin jäänyt\njälkeen saattomiehestäni kun aina väliin astuin muulin seljästä\npoimimaan kasveja tien vierestä, tulin ajatelleeksi että täällä olisi\nkokonaan turvattomana rosvojen käsissä, jos niitä sattuisi siellä\noleskelemaan. Kun en sellaisista kuitenkaan ollut kuullut puhuttavan,\njätin pyssynikin koteloonsa, jossa sitä kannoin, vaan myöhemmin sain\ntietää että niillä paikoin todellakin oli usein tavattu karanneita\norjia, jotka elättivät itseään matkustavaisten rosvoamisella.\n\nLähempänä Ouro Pretoa tulimme _Rio d'Ouro Preton_ laaksoon, jonka\njyrkkää rinnettä pitkin on kaivettu tie korkealle ylös virran uomasta.\n\nVirran toisella puolella yhtä jyrkällä rinteellä kaivettiin paraikaa\ntietä ja tunneleja Ouro Pretoon jatkettavaa rautatietä varten.\n\nÄkkiarvaamatta avautui vuoren takaa eteemme Minas Geraes -maakunnan\npääkaupunki _Ouro Preto_. Laskeutuessamme sen mäkisille kaduille alas\njoen luona olevalta korkealta rinteeltä osoitti kelloni 4 j.p.p. Olimme\nsilloin ratsastaneet noin 5 leguaa (melkein 31 virstaa) Ouro Brancosta.\n\nTämä \"Tumman kullan kaupunki\" on saanut nimensä sen johdosta että sen\nohitse juoksevan pienen samannimisen joen varsilla ennen löydettiin\nrunsaasti kultaa. Kultakaivokset löysi siellä vuonna 1699 eräs Antonio\nDias de Taubate, ja kaksitoista vuotta myöhemmin oli niiden luona jo\nkaupunki, joka silloin kantoi nimeä _Villa Rica_.\n\nVilla Rican ensimäinen historia on yhtäläinen kuin useiden muidenkin\nBrasilian sisämaan kaupunkein, joita kultaa etsivät seikkailijat ovat\nperustaneet.\n\nVarsinkin Sao Paulo maakunnan asujamilla oli tapana muodostaa\n_bandeiras_ nimisiä retkikuntia, jotka tunkeutuivat autioille tai\nainoastaan Indiaanein asumille salomaille kultaa etsimään. Monella\npaikkakunnalla, jonne he saapuivat, kantoivat Indiaani-naisetkin\nkultaisia koristuksia ja useissa paikoin löytyi maassa niin runsaasti\nkultaa että bandeirat ilman suurta vaivaa kokosivat siitä äärettömiä\nrikkauksia. Runsain oli kullansaanti kahdeksannentoista vuosisadan\nalkupuolella. Senaikuisten kullan-huuhtomusten rikkautta todistaa se\nseikka, että hallituksen vuotuinen viidennes siitä nousi yhdeksään ja\nkahteentoistakin miljoonaan livriin.\n\nUseat vuori-lajit, niinkuin ylemmät gneissi-kerrokset,\nkatinkulta-liuskakivet, grauvakat, ukonkivet, itakolumiitit ja\nquartsiitit sekä runsas diluvium eli hieta, joka on syntynyt niiden\nrapautumisesta troopillisen ilmanlaadun ja sateiden vaikutuksesta,\nsisältävätkin Brasiliassa melkein kaikki kultaa. Enimmin sitä\nkuitenkin saadaan huuhtomalla notkoissa ja virtain uomissa\nolevasta _cascalho_-maasta, joka on ukon-kiven- ja saven-sekaista\nalluviaali-hietaa ja vierto-soraa.\n\nVaan kullan-saanti on jo kaikkialla Brasiliassa vähentynyt ja tätä\nnykyä nousee se koko maassa vuotuisasti ainoastaan puoleentoista\nmiljoonaan milreissiin (v. 1884-1885 1,387,500 milreissiin ja\nv. 1885-1886 1,649,400 millreissiin).\n\nNiin kauan kun seudulla löydettiin runsaammin kultaa, oli _Villa Rica_\neli \"Rikas kaupunki\" kukoistuksessa, ja sen väkiluku nousi paraimmalla\najalla 20 tuhanteen saakka, vaan kulta on loppunut ja kaupungin arvo on\nsen muassa vähentynyt, niin että asukasluku Ouro Pretossa tätä nykyä\nnousee ainoastaan 10 tuhanteen, vaikka Ouro Preto on maakunnan\npääkaupunki ja siellä myöskin sijaitsee sotaväkeä.\n\nSe on rakennettu jyrkille mäille ja sen huoneet ovat yksi- tai\nkaksi-kerroksia, kiinni toisissaan sekä, niinkuin on tapana\nBrasiliassa, valkoisia, punaisilla, sinisillä tai keltaisilla\nikkunapielillä ja verandoilla, ynnä tiilikattoisia.\n\nJos ottaa vaivakseen kiivetä ylös sen huonosti kivitettyjä katuja\nmyöten, jotka osaksi ovat muodostetut kivisiksi portaiksikin, saapi\nnähdä kauniin näköalan, jossa noin peninkulman päässä myös eroittaa\nBrasilian korkeimman vuorihuipun, noin 6,000 jalkaa (1750-1840 metr.)\nkorkean louhisen ja metsättömän _Itacolumin_.\n\nKaupungin korkeimmalla kukkulalla on torin ääressä useita virallisia\nrakennuksia, niinkuin Palacio do governo (hallituspalatsi), Casa da\ncamara municipal (raatihuone), Assemblea provincial (säätyhuone),\ny.m. Muutoin on kaupungissa vielä 12 kirkkoa, iso vankihuone,\nkirjasto, lyseo, kasvitieteellinen tarha, jossa viljellään paljon\nlääkintä-kasveja, teaatteri, useita kasarmeja ja thesouraria da fazenda\neli rahakamari.\n\nOtin asuntoa hotel do Monteiro'ssa, joka oli kaupungin paras ravintola.\nVaikka sen huoneet ja huonekalut olivat vallan kurjassa tilassa, olivat\nhinnat kuitenkin ensimäisen luokan ravintolan mukaan: yhdestä ateriasta\nja yösijasta kahdelle hengelle 6 tuhatta reissiä (noin 12 markkaa).\nRavintolossa tapasin ruoka-ajalla muutamia ylioppilaita ja nuoria\nvirkamiehiä, joista toiset olivat kaupungin asukkaita, toiset\nmatkustajia 12 virstan päässä olevasta _Mariannan_ kaupungista.\n\nSeuraavana aamuna oli saattomiehelläni taas viivytyksiä. Hän kengitytti\nja syötätti ruskeaa muuliamme, ja lainasi eräältä tuttavaltaan uuden\nmuulin valkoisen muulimme sijaan, jonka jo entuudestaan lyöttynyt selkä\noli liiaksi pahettunut soveltuakseen ratsastukseen, vaikka vaihtaja\nhyvin saattoi käyttää muuliamme muihin töihin.\n\nAamupäivällä 2 p. huhtikuuta jatkoimme matkaamme Ouro Pretosta\neteenpäin.\n\nKaupungin lähistö on metsätöntä mäki-maata, josta heinä oli karjalla\nsyötetty tarkkaan pois. Se ei kuulu kuitenkaan campos-regiooniin, vaan\nylempään metsä-alueesen, vaikka metsän-haaskauksella siellä metsä on\nhävitetty pois, ja vähän kauempana kaupungista alkaakin uudestaan\nmetsää. Varsinaiset troopilliset hedelmät niinkuin kahvi, banaani ja\nananas eivät siellä enään hyvin valmistu, jotavastoin tempereeratun\nilmanalan hedelmäpuita esim. quittenbaumia (_Cydonia vulgaris_) sekä\npersikka- ja omenapuita viljellään menestyksellä Ouro Preton\npuutarhoissa. Muutoin ei siellä harjoiteta maanviljelystä\nmainittavasti. Potaattien sanotaan siellä antavan kolme satoa vuodossa.\n\nTien vieressä on fazendoja ja tiuhan takaa, noin puolen leguan päässä\ntoisistaan, pieniä viinakapakoita, joihin saattomieheni poikkesi\nuseampiin.\n\nPysähdyimme yhteen sellaiseen levähtämään. Mökki oli rakennettu savesta\nja oksaristikoista, ja maalaamaton sekä ulkoa että sisästä. Sisusta oli\nkaton luota vajanaisilla väliseinillä jaettu useihin kapeihin\nosastoihin, melkein pilttujen tapaan talleissa. Emäntänä oli siellä\npuhdasverinen Neekerinainen, joka katoamattomalla hymyllä koki osoittaa\nhyväntahtoisuuttaan. Lieneekö hän ollut alle kolmenkymmenen eli yli\nviidenkymmenen ikäinen, sitä ei hänestä, enemmän kuin tavallisesti\nmuistakaan Neekerinaisista, ollut helppo sanoa. Niin pian kun\nNeekerinaisen neidellisyyden hempeys on ohitse, säilyy hän suurimman\nosan ikäänsä melkein muuttumattomana, paitse siinä tapauksessa että hän\nmyöhemmin alkaa lihota, jolloin ikäero tulee selvemmin näkyviin.\n\nKaiketi emännällämme lie mieskin ollut, koska huoneen nurkassa oli\nmiehenkin työkaluja.\n\nIstahtuimme kukin pilttuunsa penkeille, jotka olivat väliseiniin\nkiinnitetyt pöydän ääreen, odottaaksemme kunnes emäntämme kiehahtaisi\nmeille kupillisen kahvia.\n\nPian se olikin valmista. Juotuamme kupin ja vielä toisenkin, ja\nsaattomiehen maistettua vielä kaschassaansa, lähdimme uudestaan\nmatkalle.\n\nLähellä _Antonio Pereiran_ kylää tulimme seudulle, jossa löytyi niin\nrunsaasti rautamalmia, että maantietäkin oli sillä pitkät matkat\npeitetty.\n\nMaantien vieressä oli vuorissa muutamia pienempiä luolia, joita oli\nkaivettu rautasuonten tutkimista varten.\n\nVuoret, joiden kallioperusta oli monessa paikoin näkyvissä, olivat\nsavi-liuskakiveä.\n\nTulimme sitte metsättömään ja lakeaan avaraan laaksoon, jossa on\nAntonio Pereiran kylä. Koko laakso oli pahasti muokittua ja kaivettua\nsäännöttömiksi haudoiksi ja hietaroukkioiksi, joiden paljas, paikoin\nmusta, paikoin ruskea hiekka antoi koko seudulle surkean näön. Se oli\nkullan huuhtojain työtä. Laakso oli vielä lyhyen ajan takaa kullasta\nrikkainta seutua koko maakunnassa, vaan kullan-saanti on siitä nyt jo\nmelkein loppunut, jonkavuoksi Antonio Pereira tätä nykyä on köyhä kylä,\njossa taloista toinen puoli ovat autioina, ja kylän toinen komeasti\nrakennettu kirkkokin seisoo katottomana rappeutumassa, ikäänkuin\nmuistomerkkinä niin monen pettyneistä toiveista.\n\nMyöskin on tällä paikkakunnalla, niinkuin useissa muissakin osissa\nMinas Geraes maakuntaa, löydetty diamantteja. Enimmin niitä kuitenkin\non Brasiliassa tavattu pitkin Serra do Espinhaco nimistä\nvuoriharjannetta sekä varsinkin Diamantinassa ja Bagagem'issa Minas\nGeraeksessa ynnä Bahian Chapadassa.\n\nNiitä saadaan samasta cascalhosta kuin kultaakin ja paraastaan niitä\nlöytyy raudasta rikkaassa maassa sekä jokien pohjassa. Ne ovat\ntavallisesti yksinäisinä kristalleina kiinni konglomeraateissa, jotka\novat jotensakin samankalttaisia kuin Suomen järvissä löytyvät\nmalmi-palaiset.\n\nNiiden kokoamista varten kuivataan salpauksilla tavallisesti\njoen pohja, josta sitten poistetaan päällimäinen sora, kunnes\n_cascalho virgem_ tulee esiin. Se on suurimmaksi osaksi pyöreä- tai\nlitteä-kivistä sileäksi kulunutta vierto-kivikkoa, ja sen seasta\nsaadaan sitten diamantit eroitetuiksi huuhtomalla. Isommat kivet\npoistetaan käsillä huuhto-astiasta eli _bateia'sta_ ja hieta ja savi\nhuuhdotaan siitä vedellä. Sora, joka siten on jäänyt bateiaan\njäljelle, levitetään sen pohjaan ja käännetään auringon säteitä kohden,\njotka saavat diamantit loistamaan, niin että niitä voipi sormilla\npoimia astiasta. Tässä luontoperäisessä tilassaan ovat diamantit\nnimittäin himmeitä, niin että niitä muutoin ei helposti eroittaisi\nukonkivimurusista. Tarkemmin niitä tarkastaessa huomaa kuitenkin, että\nniiden pinnat, jotka säännöllisillä särmillä yhtyvät toisiinsa, ovat\nvähän kuperia, jotavastoin ne ukonkivi-kristalleissa ovat tasaisia.\n\nKun diamantin-huuhtojat jonkun ajan jälkeen uudestaan huuhtovat ennen\njo puhdistamia casealho-roukkioitaan, löytävät he niissä usein\nuudestaan diamantteja, jonkavuoksi he uskovat sellaisia vieläkin\nmuodostuvan maassa. Koska diamantit ovat ainoastaan kiteytynyttä\nhiiltä, niin on arveltu että _canella d'ema_ (Vellozia) nimiset kasvit\nvoisivat mädätessään niitä synnyttää, sillä ne kasvavat diamantteja\nsisältävällä maalla. Sitä vastustaa kuitenkin se seikka, että eräitä\nlajeja kivennäisiä aina tavataan diamanttein muassa, niin että niiden\nlöytyminen maassa on varmana todistuksena siitä että siinä myös on\ndiamantteja. Varmimpina merkkeinä diamanttein löytymisestä pidetään\n_ferragem_-kiviä, jotka bateiassa loistavat melkein kuin diamantit ja\novat harmaata titanianataasia. Samaten myöskin punaiset, keltaiset ja\nmustat jaspis-kivet ovat diamantti-maan tunnusmerkkejä.\n\nMyöhempinä aikoina on myöskin löydetty diamantteja itakolumiitissa,\njota senvuoksi pidetään sinä vuori-lajina, josta diamantit ovat\nmurenneet hietaan.\n\nSamoinkuin kullan, on diamantteinkin löytö vuosi vuodelta vähentynyt,\nniin että niiden eksportti nousi vuonna 1884-1885 ainoastaan 644\ntuhanteen ja vuonna 1885-1886 340 tuhanteen milreissiin, jotavastoin se\nparikymmentä vuotta takaperin vielä vaihteli vuotuisesti 3 tai 5\nmiljoonan milreissin vaiheilla.\n\n_Antonio Pereirassa_ syötyämme aamiaista ja _Penta Rodriges_ nimisessä\nkylässä vähän aikaa levähdettyämme, saavuimme kello 5:en aikaan sangen\nisoon ja hyvin rakennettuun kylään nimeltä _Inficionado_, joka on 5\nleguaa (31 virstaa) Ouro Pretosta. Jo vähän sitä ennen oli _Serra da\nCaracan_ vuoristo tullut siintävänä korkeana varjona näkyviin.\n\nKylän vastakkaisissa päissä olevasta kahdesta ravintolasta valitsimme\nyö-asunnoksemme lähimmän, sillä lähelle Inficionadoa saapuessamme oli\nilma tullut sateiseksi.\n\nInficionado on Portugalin kirjallisuuden-historiassa mainittu paikka,\nsillä sieltä oli syntyisin runoilija _P. José de Santa Rita Durao,\nCaramuru_ nimisen runoelman kirjoittaja.\n\nKello 6:en aikaan aamulla lähdimme ratsastamaan eteenpäin.\n\nTie kulkee sen avaran, tällä paikalla matalamäkisen tasangon reunalla,\njossa _Rio Doce_ useine lisäjokineen saapi alkunsa, ja jota etelässä\nrajoittaa _Serra da Mantiqueira_ ja lännessä _Serra do Frio (Serra do\nEpinhaco_) nimiset vuoriharjanteet.\n\n_Serra da Caraca_, joka parin leguan päässä vasemmalla tiestämme kohoaa\näkkijyrkkään 4 tuhatta jalkaa tasangon yli, on myöskin ainoastaan lyhyt\nhaarake Serra do Frioa.\n\nKoko tämä ala Serra do Friosta ja Serra da Caracasta aina merenrantaan\nsaakka kuuluu metsä-regiooniin. Sitä vastoin Serra da Caracan ylemmillä\nosilla ja siitä sekä Serra do Friosta, länteenpäin on aukeaa\ncampos-maata.\n\nTällä tienoolla ulottuu siis metsä-alue noin 300-350 virstaa meren\nrannasta sisämaata kohden, vaan Rio de Janeiroa vähän lännemmässä on\nsen raja ainoastaan 80-70 virstaa merestä, ja Etelä-Brasiliassa, jossa\n_Serra do Mar_ sen rajoittaa, on se vieläkin kapeampi. Samoin lähenee\ncampos-alue myöskin pohjaisessa meren rantaa, kunnes se _Sao Francisco_\nvirran suun luona (10° e. l.) _Pernambucon_ maakunnassa tapaa meren ja\nsiitä pohjaiseen (3° e. l.) ulottuu meren rantaan saakka. Kuitenkin\ntavataan tämän metsäregiooninkin piirin sisäpuolella ikäänkuin saarina\nyksityisiä campos-aloja, nimittäin korkeampain vuorten harjanteilla,\nesim. jo Rio de Janeiron lähistössä. Samaten myöskin campos-alueella\nkasvavat usein laaksot ja notkot tiuhaa metsää.\n\nSyynä tähän erillaisuuteen metsä- ja campos-alueiden kasvullisuudessa\non sateiden eriaikaisuus näillä kahdella alalla. Metsäregioonissa sataa\nkaikkina vuodenaikoina, vaikka tosin kesällä (lokakuusta maaliskuuhun)\nkokolailla runsaammin. Vaan campos-regioonissa sataa ainoastaan\nlämpöisellä vuodenajalla eli kesällä, jotavastoin talvi eli viileämpi\nvuodenaika on kokonaan sateeton. Siellä ei siis saata kasvaa metsiä,\nsillä ne eivät voisi kestää puolenvuotista kuivuutta paahtavassa\npäivänpaisteessa talvella, joka campos-alueellakin on yleensä vielä\nyhtä lämmin kuin kesä Suomessa. Vaan mataloilla virtain rannoilla,\njoita ei talven sateettomuuskaan saa pahasti kuivumaan, tavataan vielä\ncampos-alueellakin metsiä, sillä siellä saavat metsät virrasta\nkosteutta kuivallakin vuodenajalla.\n\nSyy taas siihen, ett'ei campos-alalla sada yhtälailla kuin metsää\nkasvavalla rannikko-vyöhykkeellä, on pääasiallisesti Brasilian\nmaanpinnan rakennossa. Sateita rannikolla tuovat myöskin talveksi\nkosteat passaadi-tuulet, jotka puhaltavat Atlantin merestä nousevaa\nkosteutta mantereelle. Vaan rannikkoa pitkin kulkevat korkeat\nvuoriharjanteet, Serra do Mar'ista Serra do Frioon saakka, kääntävät\npassaadi-tuulet ylöspäin kylmempiin ilma-kerroksiin, joissa niiden\nkosteus jäähdytyksestä tiuhenee sateeksi. Sillä tavoin kadottavat\npassaadi-tuulet ranta-vuoriston vaikutuksesta jo metsä-alueella\nvesi-kaasut, joita ne ovat imeneet itseensä puhaltaessaan Atlantin yli,\nja sisä-osilla maata on senvuoksi ainoastaan kuuman vuodenajan\naikaansaamia sateita.\n\nPernambucosta pohjaiseen ei enään löydy jyrkkää rantavuoristoa, joka\ntiuhentaisi passaadi-tuulten kosteutta sateeksi, vaan sensijaan\npuhaltaa talvella niitä vastaan kylmä viima sisämaasta, joka saapi ne\nsatamaan rannikolla. Kesäaikana vaikuttaa kuumentunut sisämaa\npäinvastoin että passaadituulet puhaltavat rannikon ylitse\nmuodostamatta sadetta ennenkuin sisemmällä mantereella ja samalla\nestävät rannikolla syntymästä kylmiin yläilmoihin kohonevia tuulia,\njotka aikaansaisivat sateita. Pernambucon rannikolla on senvuoksi kesä\nkuiva vuodenaika, jotavastoin talvikuukaudet (kesä-, heinä- ja elokuu)\novat siellä sateisimmat.\n\nKesän kuivuus vaikuttaa siis Pernambucon seudulla, ett'ei myöskään\nsiellä saata kasvaa metsää, vaikka kuiva aika siellä ja sisemmällä\ncampos-alueella ilmaantuu päinvastaisessa järjestyksessä, edellisellä\nseudulla kesällä eli lämpöisellä vuodenajalla ja jälkimäisellä seudulla\ntalvella eli viileämmällä ajalla.\n\nBrasiliassa ovat siis samat vuodenajat eri seuduilla niin erillaisia,\nett'ei koskaan löydy aikaa, jolloin hedelmäpuut eivät olisi edes\njossakin osassa Brasiliaa kypsällä hedelmällä.\n\nRatsastettuamme _Agua Quente_ (\"Kuuma vesi\") nimisen kylän läpi, jolla\non nimensä siitä että sen läheisyydessä ennen löytyi kuumia lähteitä,\nvaikka ne kullan kaivamusten kautta ovat hävitetyt, tulimme jälleen\ncampos-alueelle.\n\nKolme leguaa (18,5 virstaa) matkustettuamme Inficionadosta, tulimme\nkaupunginkalttaiseen isoon kylään nimeltä _Catas Altas de Matto\nDentro_. Huoneet olivat siellä molemmin puolin katua yhdessä jonossa,\nkiinni toisissaan, vaan pieniä ja yksikerroksisia, ja useat autioita.\nNiiden ikkunat olivat enimmäkseen ilman lasia, kahdenpuolisilla\nluukuilla tai alaslaskettavilla puisilla liiste-sermeillä suljettavia.\n\nPoikkesimme taloon, jolla oi ollut vendaa eikä ranchoa, ja joka\nmuutoinkaan ei ollut varsinainen ravintola, vaikka matkustavaisten\nsiellä sallittiin levähtää ja tehdä tilauksiaan. Sillaikaa kuin\nsaattomieheni meni ruokkimaan muuleja, astuin taloon, jonka\nvierashuoneet olivat auki, vaikkei ketään ollut talossa kotona.\nHetkisen odotettuani, tuli etehiseen nuori neitonen, joka, avonaisen\noven kautta nähtyään minut huoneessa, astui luokseni ja antoi minulle\nkättä, vaan kohta senjälkeen, huomatessaan äitinsä tulevan ulkoa\netehiseen, hämmästyen ja punastuen riensi ulos, ennenkuin olimme\nehtineet virkkaa muuta kuin \"boas dias\" (hyvä päivä).\n\nHän oli ainoa kaunis nainen, jonka vielä olin sisämaassa nähnyt. Hänen\nkasvonsa olivat virheettömän säännölliset, poskensa punaiset ja ihonsa\nvalkea, niinkuin naisilla pohjaisissa maissa.\n\nVähän myöhemmin huomasin hänen pari kertaa pilkistävän oven raosta,\nvaan sisään ei hän enään koko ajalla, kuin olin talossa, rohjennut\ntulla. Naiset ovat nimittäin Brasiliassa ja varsinkin sisämaassa ihan\ntottumattomat miesväen seuraan. Mustasukkaisella arkuudella säilytetään\nniitä, sekä naineita että naimattomia, perheesen kuulumattoman miesväen\nseurasta. Jos kuinkakin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti isäntä\nvastaanottaa vierastansa, ei hän kuitenkaan salli naisväkensä tulla\nnäkyviin edes tervehtimään tai syömään samassa huoneessa. Ainoastaan\nvanhempi naisväki liikkuu vapaasti talossa.\n\nVähän matkaa Matto Dentrosta etempänä poikkesimme maantieltä pienelle\npolulle, joka on oikotie Caracan vuoristoon ja lyhentää matkan\nluostariin kolmeksi leguaksi. Aukealta harjulta laskeuduimme notkoon,\njossa kaalasimme muutamia syliä leveän ja toista kyynärää syvän joen\nyli. Sieltä kulkee polku pienen mökin ohitse ja johtaa metsäisessä\nnotkossa toisen samanlaisen joen ylitse. Monessa mutkassa kierrettyään\npitkin pensahikkoisten mäkien rinteitä, kääntyy polku sitten avaraan\nlaaksoon, joka johtaa Caracan vuoristoon.\n\nCaracan vuoriston rinteellä laakson suussa on talonpoikamaisen Mulatin\nhallussa oleva miellyttävä maatalo nimeltä _Lachac'ra_. Sen vieressä on\niso ja uhkeasti rehoittava puutarha, jossa kasvaa palmupuita,\nbanaaneja, kahvipensaita, viiniköynnöksiä, oranseja, sitrooneja ja\npersikoita sekä goiabeirapuita (_Psidium pomiferum_), joiden viimeksi\nmainittujen paraillaan kypsiä hedelmiä (_goiabas_) saattomieheni poimi\ntaskunsa täyteen ohiratsastaessaan. Hän katsoi oikeudekseen niitä\nnoukkia, sillä ne kasvoivat myöskin ulkopuolella puutarhaa, ja useat\nmelkein samanlaiset lajit _Psidium_ sukua ovat Brasiliassa\nmetsähedelmiä. Niiden hedelmät ovat Suomen omenain kokoisia, ulkoa\nkeltaisia, punaisella rakeisella ytimellä, sekä isosiemenisiä. Niiden\nmaku on sangen miellyttävä ja muistuttaa tuoreesta viikunasta, vaan on\nsamalla sekä imelä että hapan.\n\nLachac'rasta on erittäin kaunis näköala avaran aaltoilevasti\nepätasaisen lakeuden yli, jonka takana eroittaa himmeästi kaksi\nsiintävää vuorenhuippua taivaan reunalla.\n\nTehden noin 6 leguan mutkan on tie kiertänyt pohjaiseen Caracasta,\njohtaakseen vuoriston sisään tunkevaan avaraan laaksoon, jonka\npohjukassa on Caracan luostari. Lachac'rasta jatkenee sinne johtava\npolku ratastienä, joka nousee vuoriston rinnettä myöten ylöspäin, niin\nettä melkein yhtämittaista ylämäkeä kestää liki peninkulman matkan\nluostarin lähelle saakka.\n\nMuutaman virstan päässä Lachac'rasta on tien vieressä korkea koski,\njossa vesi syöksee jyrkkää kalliota myöten alas. Muuten ei ole paljon\nvaihtelusta siinä melkein keskeytymättömässä metsässä, jonka läpi tie\nkulkee, ja joka sulkee näköalan. Kärsimättömyydellä odotan metsän\nloppumista, kun äkkiarvaamatta kallion takaa pistää esiin kirkon\nvalkoinen torni, ja kohta sen jälkeen saavumme luostarin ison poriin\neteen.\n\nNeljän päivän ratsastuksen jälkeen ja matkustettuani Rio de\nJaneirosta noin 55 Suomen peninkulmaa, tulin Caracan luostariin ja\npappi-seminaariin.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nCaracan luostarissa.\n\n\nTulo luostariin. -- Iso kirja. -- Seurani luostarissa. --\nLuostarikoulu. -- Vuorimaan luonto. -- Brasilian viini. -- Indiaanein\nviini. -- Kallisarvoisia puita. -- Karjanhoito. -- Verta imevät\nlepakot. -- Paimenet. -- Metsä-marjat ja metsä-hedelmät.\n\nCaracaan vievä tie johtaa palmupuilla reunatun terrassin eteen, joka\npäättyy korkeana kivi-seinänä. Siinä olevan ison portin läpi pääsee\nsievästi hakattuja kivisiä portaita myöten nousemaan kukka-lavoilla\nkoristetulle terrassille.\n\nVastapäätä porttia, kukka-pengerten toisella puolen, ovat leveät\nkiviset portaat, jotka vievät luostarin kirkkoon.\n\nGööthiläiseen stiiliin taidokkaasti rakennetun kirkon fasaadia\nkaunistaa kapea-huippuinen kello-torni, joka on kirkon kapeammassa\npäässä ja sen fasaadi-oven kohdalla. Molemmilla sivuilla johtavat\nkirkon kiviset portaat kaksikerroksisiin pitkiin luostari-rakennuksiin,\njotka ovat yhdessä jonossa kirkon kanssa ja taaksepäin jatkenevat\nsiipi-rakennuksiksi sekä muodostavat umpinaisen neliskulmaisen\nhuone-jakson kirkon taakse.\n\nLuostarin portin luona tuli minua vastaanottamaan eräs munkki,\npappiseminaarin opettaja _Gollaro_, jolle franskan kielellä esittelin\nitseni ja selitin asiani. Hän saattoi minut kirkon vasemmalla puolen\nolevaan rakennukseen, jossa munkit asuvat, ja jäi kanssani odottamaan\nsuperioorin eli johtajan palajamista kirkosta, jossa parastaikaa\npidettiin rukousta.\n\nHän kertoi olevansa Kreikkalainen Konstantinopolista ja ennen\nkuuluneensa Venäjän uskoon, vaan kääntyneensä roomalaiskatooliseen,\nkoska se muka oli vanhempi ja senvuoksi oikeampi. Hän oli yhtä\navomielinen itsensä suhteen kuin vapaa, liiankin vapaa, kysymyksissään\nminun asioistani, jonkavuoksi muutamissa minuuteissa olimme jo kuin\nvanhat tuttavat.\n\nVähän myöhemmin esitti hän minut luostarin superioorille ja seminaarin\njohtajalle _Clavelin'ille_, joka oli harmaahiuksinen vanhus,\nsyntyperältään Franskalainen. Franskalaisella kohteliaisuudella sanoi\nhän luostarissa olevan tapana tarjota vieraanvaraisuutta tiedemiehille,\njoita tutkimukset johtivat Caracan vuoristoon, ja puolestaan\ntarjoavansa minulle asuntoa, vaikka pitemmäksikin aikaa. Collaron\nhuomautettua, että kuuluin protestantiseen uskoon, vastasi hän sen\nseikan ei muuttavan asiaa. Kaiken aikaakin, kuin asuin luostarissa,\nosoitti hän minulle erinomaista ystävällisyyttä ja piti tarkkaan huolta\nsiitä, ettei minulta mitään puuttuisi niistä mukavuuksista, joita\nluostari saattoi tarjota. Yhtä etevänä järkensä kuin sydämensä\nlahjoilta, oli ukko Clavelin vapaa ennakkoluuloista, vaikka tarkka ja\nvalpas koulunjohtaja. Kaikissa, jotka olivat hänen kanssaan\ntekemisissä, näkyi hän herättävän yhtä paljon mieltymystä kuin\nkunnioitusta.\n\nPian järjestettiin ja osoitettiin minulle asunnoksi iso huone,\nyksinkertainen niinkuin muutkin luostarin huoneet, vaan täydelleen\ntarkoituksen-mukainen, varustettuna vuoteella, pöydällä, tuolilla\nja vielä kolmella tyhjällä sängyllä, joita käytin hyllyinä\nkasvi-kokoelmiani varten. Lisäksi oli minun käytettäväni luostarin iso\nkirjasto, jossa tapasin myös useita Brasilian kasvistoa koskevia\nteoksia.\n\nTämä seikka oli sitä onnellisempi sattumus, kun ainoa täydellisempi\nBrasilian kasvio, joka on olemassa, on niin kookas, että matkailijan ei\ntee mieli ottaa sitä mukaansa, sillä siitä yksistään olisi täysi muulin\nkuorina. Se on C.F.Ph. de Martiuksen alkama _Flora Brasiliensis_, josta\njo on tullut 95 nidosta isoa folioa, joiden hinta yhteensä nousee liki\nneljään tuhanteen markkaan. Sen jatkamista on jo kauan aikaa\nkustantanut Brasilian Keisari Dom Pedro II:nen, joka on myös maksanut\nison palkkion niille useille kymmenille Euroopan etevimmästä\nkasvitutkijasta, jotka ovat kirjoittaneet kukin eri osansa teoksesta.\n\nBrasiliassa on hallitus muutoinkin suurilla kulungeilla kokenut\nedistää maan kasvullisuuden tutkimista, käsittäen kuinka suuri\nkansallis-taloudellinen arvo sillä on maassa, jonka metsissä ja\nkedoilla kasvaa ääretön luku hyötykasveja, kallisarvoisimpia puita,\narvokkaita hedelmiä, paraimpia väri- ja lääkintä-aineita sisältäviä\nkasveja sekä kauniimpia koristuskasveja, joilla kaikilla on melkein\nrajaton menekki maailman kauppaliikkeessä. Todistukseksi Brasilian\nkasvilajien runsaudesta, mainittakoon, että sieltä tunnetaan noin\n12,000 endeemillistä eli melkein ainoastaan Brasiliassa kasvavaa\nylhäisempää kasvilajia (fanerogaameja ja sananjalkoja), joten siis\nsiellä löytyvien ylhäisempien kasvilajien luku saattaa nousta 30\ntuhanteen.\n\nLuostarissa oli myöskin lukusali, johon tuli muutamia hengellisiä\naikakauskirjoja sekä \"Gazeta de Noticias\" niminen sanomalehti Rio de\nJaneirosta. Siellä oli munkeilla tapana juoda päivällis-kahvinsa ja\npelata biljaardia, jonka eräs luostarin munkeista oli valmistanut.\nSielläkin oli minun lupa käydä mieleni mukaan.\n\nSeurasta ei minulla siis tarvinnut olla puutetta luostarissa. Padre\n(pappi) Collaro pistäytyi myös aina väliin luokseni juttelemaan\nEuroopan asioista, Venäjän turkestanilaispolitiikistä ja suhteista\nEnglantiin, ynnä nihilisteistä, sosialisteista ja Bismarckista, joihin\nkaikkiin asioihin koko maailman huomio oli kääntynyt. Vähitellen\ntutustuin muidenkin munkkien kanssa, joista useat olivat Franskalaisia\nja kolme Saksalaisia.\n\nSamaan aikaan kuin tulin luostariin, oleksi siellä myös eräs nuori\nfranskalainen hyönteiskerääjä nimeltä _E. Gounelle_. Varustettuna\nFranskan tasavallan suositus-kirjeillä, joita hän oli saanut ehdolla,\nettä hän keräisi kokoelmia Franskan museoja varten, matkusteli hän\nomilla varoillaan Brasiliassa, pitäen asuntoa pääasiallisesti\nvarakkaissa kartanoissa, joihin hän hankki itselleen suositus-kirjeitä.\nLuostarissa asui hän jo kolmatta kuukautta ja oli siellä ollut jonkun\naikaa yhdessä hyönteiskerääjä Germain'in kanssa.\n\nTehtyämme muutamia vaelluksia yhdessä, tuli meistä pian hyvät ystävät,\nvaikka meidän erillaiset toimet eivät kauan aikaa sallineet\njatkaaksemme vaelluksiamme yksissä seuroin.\n\nHän oli samoinkuin Germainkin kerännyt ison kokoelman hyönteisiä, noin\n8,000 kappaletta, paraastaan kovakuoriaisia (Coleoptera), ja nyt kun\nalkoi huhtikuusta syyskuuhun kestävä kuiva vuodenaika, jolloin\nhyönteisiä löytyy vähemmin, käytti hän aikaansa paraastaan kolibrien\nampumiseen. Niitä hän ampui joka päivä niiden kolmen viikon kuluessa,\nkuin me oleksimme Caracassa yhdessä, sillä seurauksella että ne viimein\ntulivat niin aroiksi, että niitä oli hyvin vaikea saada, vaikka ne\nalussa lentelivät vallan kasvojen eteen. Niitä tapasimme vuoristossa\nkaikkiaan 7 lajia, jotka melkein kaikki olivat siellä sangen\ntavallisia. Muutamat kolibri-perheet asuivat myös puutarhassa ja\nluostarin terrasseilla, jonne ne olivat laittaneet pikkuisia\npumpulilla sisustettuja pesiään. Brasilian kielellä niitä nimitetään\n\"kukkain-suutelijoiksi\" (_heija-flor_), sillä niillä on tapana\nliehuella kukkain päällä ja lennossa pistää pitkän kapean nokkansa\nkukkain kupuun noukkiakseen siitä pikku-hyönteisiä ja imeäkseen mettä.\nSyystä ne olivat munkkein erityisiä lemmikkejä, ja Gounelle joutui\nluostarissa viimein silminnähtävästi epäsuosioon niitä vainoamisestaan.\n\nPaitse Gounellea ja minua oli luostarissa vielä kolme muutakin\nluonnontieteilijää, nimittäin kolme luostarin munkkia, jotka myöskin\nkeräsivät hyönteisiä ja kasvejakin ja lähettivät kokoelmiaan Franskaan.\nKaksi niistä olivat kuitenkin enimmäkseen matkoilla maakunnissa\nsaarnaamassa ja ainoastaan kolmas eli abbé _Dorme_ oleksi yhtä mittaa\nluostarissa. Hän sanoi koonneensa 14,000 hyönteistä, jotka hän oli\nlahjoittanut etevälle franskalaiselle hyönteistutkijalle abbé\nDavid'ille.\n\nPaitse niitä munkkeja, jotka samoin kuin Dorme olivat opettajia\nseminaarissa, oli luostarissa useita toisiakin, joilla oli muita\ntoimia, vaan kullakin eri spesialiteettinsä. Eräs Saksanmaalta\nkarkoitettu jesuiitti oli täydellinen nikkari, jonka verstassa\nparastaikaa valmistettiin koristuksia kirkkoon Caracan monenlaatuisista\nkauniista puulajeista. Yksi seminaarin opettajista oli monipuolinen\nmekaanikeri ja valmisti luostarille kaikenlaatuisia tarvekaluja ja\nkoristuksia. Hän oli laittanut kirkontornissa olevat kolme hyvin käyvää\nkelloa ja birjaardin lukuhuoneesen. Eräs munkki oli puutarhuri. Padre\n_Cajo_ oli toimelias ja innokas taloudenhoitaja. Saksalainen pappi\n_Esch_ oli apteekkari ja melkoinen lääkäri. Toinen, myöskin\ntoukokuun-lakien johdosta vuonna 1872 Saksanmaalta karkoitettu\nhyväsydäminen jesuiitti, jonka kanssa tulin vallan hyväksi ystäväksi,\npiti huolta pesu-vaatteista. Yksi pappi oli ylikyypparina ruokasalissa\nja toinen oli kokkina, joka valmisti ruuat koulun suurilukuiselle\noppilaskunnalle ja kenties viidellekymmenelle muulle hengelle, jotka\njoko asuivat luostarissa tai olivat siellä vierailemassa ja\nvieraanvaraisuutta nauttimassa.\n\nNiinkuin jo on mainittu, on luostarissa papiksi aikovia varten arvokas\nopisto, jossa oli 150 oppilasta, kaikki luonnollisesti internejä\n(sisäoppilaita). Siinä luetaan paitse theologian eri osia, myös\nlatinan, franskan ja englannin kieliä, historiaa, maantiedettä,\nlaskentoa ja fysiikkia, harjoitetaan lisäksi laulua, soitantoa ja\nvoimistelua, puhumatta kirkollisista menoista, jotka pyhäpäivinä\nkestävät, joidenkuiden tuntien väliajalla, suuren osan päivää, ja joita\nmuulloin pidetään aamulla, ehtoolla ja ateriain jälkeen. Tarkka\njärjestys vallitsee näissä kaikissa tilaisuuksissa. Riveissä menevät\noppilaat ruokasaliin, jossa koko aterian ajan yksi oppilaista\nsaarnastuolissa lukee ääneen latinankielistä rukousta. Oppilaiden\nvapaus on hyvin rajoitettu, ja ainoastaan opettajain seurassa näin\nheidän liikkuvan ulkopuolella huoneustoaan, yksin puutarhoissakin. Joka\npäivä näin heidän kuitenkin opettajain johdolla kulkevan metsiin ja\nkedoille luostarin ympärystöllä, meluavia leikkejä harjoittamaan tai\netsimään virkistystä luonnon ihanassa helmassa.\n\nMelkein joka haaralla ympäröitynä jylhillä gneissi-, graniitti- ja\nitakolumiitti-kallioilla, on luostari ikäänkuin avarassa kraatterissa\neli patamassa, jonka pohjassa on laajoja ketoja ja rinteillä tiheitä\nmetsiä. Itse luostarin asema on aneroiidi-baromeetterini mukaan 1,400\nmetriä (4,760 jalkaa) merenpinnan yli, ja ympäröivät vuoret kohoavat\n1,600-2,000 metriä (5,440-6,800 jalkaa) meren yli.\n\nCaracan ilmanlaatu on myös varsin suloinen, ei koskaan liian kuuma,\nvaan öisin talvella kuitenkin kylmä, niin että useasti vesikin jäätyy.\nSateinen vuoden-aika eli kesä, jolloin melkein joka päivä tavallisesti\nkello 3 ja 4 vaiheilla j.p.p. sataa, kestää syyskuusta maaliskuun\nloppuun, ja talvi tai kuiva vuodenaika alkupuolelta huhtikuuta\nsyyskuuhun. Ollessani luostarissa satoi 6 päivänä huhtikuuta viimeisen\nkerran, ja ainoastaan 5 päivänä toukokuuta vihmaeli myös vähäisen. Yöt\nolivat jo viileitä, vaan jäätymä-pykälään ei ilman lämpö vielä\nalentunut, kuten kesäkuussa kuuluu tapahtuvan.\n\nTällä kuivalla talviajalla kadottavat useat puulajit lehtensä ja\nkedoilla kuivaa heinä keltaiseksi, vaan useat kasvilajit, varsinkin\nyhdyskukkaisten heimoa (_Synanthereae_), ovat silloin myös paraalla\nkukalla. Monet pensaat ja puut kukkivat paljain lehdin loppupuolella\ntalvea. Verrattomasti suurin luku kasveista kukkii kuitenkin sadeajalla\n(kesällä).\n\nVuorimaan lauhkea ilmanlaatu vaikuttaa myös, että etelä-eurooppalaiset\nviljelykasvit menestyvät Caracassa erittäin hyvin. Luostarin\npuutarhoissa kasvaa omena- ja sitroonipuita, puhumattakaan\noransi-puista, joita Rio de Janeironkin maakunnassa viljellään jokaisen\npienenkin mökin puutarhassa. Myöskin viiniköynnös menestyy vallan hyvin\nCaracassa ja antaa kahdesti vuodessa sadon (ensimäisen helmikuussa),\nvaan viimeisinä vuosina on sitä kuitenkin vaivannut eräs valkoinen laji\nlehtitäitä. Joka päivälliseksi oli meillä Caracassa kasvaneista\nrypäleistä valmistettua viiniä, joka laadultaan oli Franskan parempien\nviinien vertaista. Muualla Minas Geraeksessa valmistetut viinit ovat\nsitä vastoin erittäin huonoja ja happanemista säilymistä varten,\nniinkuin minulle sanottiin, sekoitetut äitelän maun antavalla\ncannasokuri-viinalla. Jos siis Brasilialaiset eivät muualla kuin\nCaracassa osaa valmistaa viiniä, ei viiniköynnös suurimmassa osassa\nheidän maataan myöskään menestykään, paitse johonkin määrin neljässä\neteläisimmässä maakunnassa ja lisäksi joillakuilla vuorilla, sillä se\non tempereeratun ilmanalan kasvi. Sitä tosin viljellään jo sangen\npaljonkin eteläpuolella käännepiiriä olevissa maakunnissa Rio Grande do\nSul, Santa Catharina, Parana ja Sao Paulo, vaan tuskin on luultavaa,\nettä sillä sielläkään tulee koskaan olemaan sellaista menestystä, että\nse saisi suurempaa kansallis-taloudellista arvoa, niinkuin esim.\nEuroopassa, sillä Brasilian troopillinen luonto ja ilmanala, joka on\nsen menestymiselle esteenä, ulottuu näihin eteläisiin maakuntiin\nsaakka.\n\nVähemmin hyvin kuin tempereeratun ilmanalan kasvit, menestyvät\nCaracassa troopilliset hedelmäpuut. Kuitenkin tuottavat siellä banaanit\nrunsaan sadon, vaan muita tärkeämpiä tropiikin hedelmäpuita ei siellä\ntätä nykyä juuri viljellä.\n\nPikemmin koristus- kuin hyöty-kasveina viljellään siellä mirim-palmua\nja jaboticabeiraa (_Eugenia cauliflora_ eli _Myrtus jaboticaba_).\nJälkimäinen on iso paksu puu koivunlehtien kokoisilla lehdillä ja\nkuuluu myrtti-kasvien heimoon. Sen hedelmät, jaboticabat, ovat\njokseenkin hyvänmakuisia (imeliä), vaan ainoastaan kirsikan kokoisia\nja muutoin niiden muotoisia ja värisiäkin. Ne ovat kummallisia\nkasvamis-tapansa puolesta, sillä ne istuvat varrettomina kiinni puun\npaksussa rungossa aina tyveen saakka sekä oksain alemmissa\nlehdettömissä osissa. Indiaanit kokoavat niitä myös viinin\nvalmistamista varten.\n\nCaracan metsissä kasvaa useita lajeja sangen arvokkaita puita, joista\nluostarille on monenlaista hyötyä. Pieniä metsikköjä muodostaen ja\nmuiden puiden seassa metsissä kasvaa seuduittain palmito-palmua\n(_Euterpe edulis_), jonka rungon vihreä latva noin kyynärän tai\npuolentoista pituudelta on keitettynä ruuaksi kelpaavaa ja käytetään\nkaalintapaisten ruokain valmistukseen. Luostarin lähistössä kasvaa jo\nennen mainittua pinheiro-petäjää (_Araucaria Brasiliensis_), jonka\npähkinämäiset siemenet ovat syötäviä ja kerätään varsinkin sikojen\nlihoittamista varten. Kallisarvoista ja kaunista puuta saadaan useista\nCaracan puulajeista, joista mainittakoon: cedro vermelho (_Cedrela\nBrasiliensis_, Meliaceae heimoa), jolla on punaista juomuista\naromaatillisesti hajuavaa puuta; jacarandat eli palissanderit (useita\n_Jacaranda_ lajeja Bignoniace'ein heimoa sekä _Machaerium_ lajeja ynnä\n_Dahlbergia nigra_ hernekasvien heimoa), joilla jo kauan on ollut\neurooppalainen maine, ja joiden puu on erittäin kovaa ja keltaisen\nruskeaa, melkein mahognyn kalttaista; vinhatico (lue: vinjaatiko) eli\namarello, eräs Mimoseae heimoon kuuluva laji (_Acacia maleolens_),\njolla on kaunista keltaista puuta; sobro eli sobragy (_Erythroxylon\nareolatum_), jolla on sitkeää ja punaista erinomaisen kaunista puuta,\njoka on oudon näköistä harvinaisen paksujen ydinsäteittensä vuoksi.\n\nNäitä puita oli luostarissa koossa kirkon sisustamista varten.\nLuostarin tuotteista ei nimittäin mitään lähetetä kaupaksi, vaan\ntarkoittaa sen talous ainoastaan sen ja siellä löytyvän koulun\nylläpitoa, niin paljon kuin mahdollista, Caracan omilla tuotteilla.\nMaanviljelystä ei siellä kuitenkaan harjoiteta, vaan pidetään\npääelinkeinona karjanhoitoa, joka on laajennettu sangen suuremmoiseksi\nja järjestetty järkevämmälle kannalle, kuin Brasilialaisten yleensä.\nCaracassa valmistetaan nimittäin sekä juustoa että voita ja lypsetään\nlehmät säännöllisesti, jotka toimet yleensä eivät kuulu Brasilialaisten\nkarjanhoitojärjestelmään.\n\nKarjanhoitoa harjoitetaan nimittäin Brasiliassa yleensä siten, että\nkarja on kaiken vuotta metsissä ja kedoilla oman mielensä mukaan. Kun\nkarjalla on tapana joka yöksi tulla samaan paikkaan, jonka se on\nleposijakseen valinnut, tavallisesti jonkun puron rannalle tai suon\nlaiteelle, niin ei sitä ole vaikea vähälläkään paimenluvulla hoitaa ja\npitää valvonnan alla. Vastasyntyneet vasikat kuljetetaan kotia ja\nniiden emät seuraavat niitä sinne tavallisesti vapaaehtoisesti ja\ntulevat sitten jonkun aikaa joka ilta sinne takaisin vasikoitaan\nimettämään. Ainoastaan näitä vastakantaneita lehmiä lypsetään aamuin ja\nilloin lyhemmän ajan kuluessa ja niiden maidosta valmistetaan Minas\nGeraes maakunnassa vähän voita, vaan pääasiallisesti juustoa, melkein\nsamallaista kuin kotitekoinen juusto Hämeessä paistamattomana.\n\nVoita valmistetaan Brasiliassa sangen vähän, ja enin voi, jota siellä\nsyödään, on Euroopasta, varsinkin Englannista ja Hollannista tuotua.\nVaikka sitä kuljetetaan konserveina ilmanpitävissä läkki-laatikoissa,\njotka sisältävät ainoastaan yksi tai kaksi kiloa, ja sen hinta on\nvähintäin toista vertaa kalliimpi kuin Suomessa, on se kuitenkin\nruokapöydälle joutuessaan maultaan sellaista kuin tavallinen venäläinen\nvoi.\n\nAinoastaan vähäisestä osasta karjaa saadaan siis Brasiliassa maitoa ja\nsiitäkin sangen vähän, sillä huonolla hoidolla ovat raavaat tulleet\nhuonolypsyisiksi, niin että vastakantaneelta lehmältäkään, kun osa\nmaidosta jätetään vasikan imettäväksi, saatetaan lypsää vuorokaudessa\nainoastaan puoli kannua ja vähemminkin. Seuduttain on karja niin\nhedelmätöntä, että lehmät kantavat ainoastaan joka toinen vuosi, ja\nyleensäkin on sääntönä että ainoastaan kolmas osa lehmistä vuosittain\nvasikoi. Paimenilla, jotka samoinkuin Schweitsissä asuvat pienissä\nmajoissa karjan luona, ei siis ole karjan lypsystä sen enemmän huolta,\nkuin että he saavat maitoa omaksi ruuakseen. Heidän toimenaan on antaa\nkarjalle suolaa (joka kuitenkaan ei ole tarpeellista seuduilla,\njoissa karja löytää salpietaria maasta) sekä tappaa vuosittain\nkymmenes osa karjasta, nylkeä nahka ja kuivata liha. Pääasiallisesti\nvuodissa ja kuivatussa lihassa (carne secca eli xarque) on siis\ntulos karjanhoidosta. Edelliset ovat myös Brasilian tärkeämpiä\nulosvientitavaroita, ja vaihtelee niiden vuotuinen eksportti 5 ja 7,5\nmiljoonan milreissin vaiheilla.\n\nPaljon haittaa on karjanhoidolle, varsinkin sisämaassa, vampyyreistä\neli verta imevistä yölepakoista, jotka yöllä laskeutuvat makaavain\nraavaiden selkään, imeäkseen niistä verta. Haavoista, joita ne siten\nrepivät eläimiin, syntyy usein kuolettavia ajoksia senkautta että\nhyönteiset panevat niihin muniaan. Verta imeviä lepakkoja löytyy\nBrasiliassa suuri joukko lajeja, esim. sukua _Phyllostoma_ pari tusinaa\nlajeja sekä muutamia _Glossophaga_ ja _Desmodus_ lajeja. Suurin on\nvarsinainen vampyyri (_Phyllostoma_ eli _Vampyrus Spectrum)_, jonka\nruumis on liki korttelin pituinen ja siipien päiden välys yli kyynärän.\nTavallisimmat ovat parvissa elävät _Thyroptera tricolor_ Spix ja\n_Proboscidea (Emballonura) rivalis_ Spix. Ei ainoastaan sarvikarjaan ja\nmuuleihin vaan myöskin ihmiseen hänen maatessaan iskevät vampyyrit\nkiinni.\n\nIsommilla fazendoilla on tuhatmäärä nauta-eläimiä, joita tavallisesti\npaimentaa yksi eli kaksi paimenta (vaqueiro). Kun orjiin tavallisesti\nei ole tarpeeksi luottamusta, että heille uskottaisi tämä toimi, niin\nkäytetään siihen palkollisia, jotka yhteensä saavat kolmannen osan\nkarjan tuotteista. Silloin kun ei ole kanto-aika, käyvät he ainoastaan\ntoisinaan katsomassa karjaa, -- ettei se ole taudissa tai eksynyt\nvieraasen karjaan, joka tunnetaan raavaisiin kuumalla raudalla\npoltetuista merkeistä. Kedoilla ratsastavat he tavallisesti muulin\nseljässä ja ovat puetut omituiseen, erään kotimaisen hirven (_Cervus\nrufus_ Cuv.) nahasta valmistettuun pukuun, joka metsissä ja\npensahikoissa varjelee heitä okaisista kasveista. Suuren osan vuotta,\nvarsinkin kuivalla vuodenajalla eli talvella, jolloin fazendain\nlähistössä ei kasva karjalle tarpeeksi heinää, asuvat he salomailla ja\nelättävät itseään lihalla, maidolla, marjoilla ja muilla hedelmillä,\njoista eri lajit, kypsyen eri aikoina, seuraavat toisiaan pitkin\ntalvea.\n\nSyötävistä hedelmistä, joita löytää metsissä, mainittakoon tässä\nseuraavat lajit:\n\n_Araticu't_ kasvavat useissa puissa, jotka kuuluvat sukuun _Anona_.\n\n_Guabiroba_ on myrtti-kasvien heimoon kuuluvan _Abbevillea\nKlotzschiana'n_ hedelmä.\n\n_Aracaz_ ovat erikokoisia goiaban kalttaisia hedelmiä ja valmistuvat\nuseissa _Psidium_ lajeissa (_P. variabile_ Berg, _microcarpum_ Camb.,\n_cuneatum_ Camb. y.m.).\n\n_Murici't_ kasvavat useissa Malpighiace'eissä, esim. _Byrsonima\nverbascifolia'ssa_, joka on paksurunkoinen pensas ja kasvattaa pieniä\nhyvänmakuisia keltaisia marjoja.\n\n_Humbu_-nimiset luumun tapaiset hedelmät, joita syödään maidon kanssa,\nkasvavat imbuzeiro-nimisessä Terebinthace'issa (_Spondias_). Se on\nmerkillinen myöskin sen puolesta että sen juurista kasvaa maanpinnalle\nnyrkin tai miehenpäänkin kokoisia mukuloita, joiden ontelosta\nsisustasta janoava erämaan matkustaja löytää juoma-vettä.\n\n_Mangaba_, joka on jokseenkin luumun muotoinen ja makuinen, on parin\nsylen korkuisen kautsukki-puun (_Hancornia speciosa_, Apocyne'ein\nheimoa) hedelmä.\n\n_Burity-hedelmä_, kasvaa komeassa palmu-puussa (_Mauritia vinifera_),\njonka rungossa olevaa nestettä Indiaanit käyttävät boriti-viinin\nvalmistukseen. Myöskin useilla muilla palmu-lajeilla on syötäviä\nhedelmiä, toisilla pähkinämäisiä, toisilla luumarjan-tapaisia.\n\n_Pitomba't_ ovat happamia keltaisia luumun kalttaisia hedelmiä, jotka\nkasvavat Sapindaceae heimoon kuuluvassa pensaassa _Sapindus\nesculentus_.\n\n_Bacopari't_ valmistuvat useissa Sapotaceae-heimoon kuuluvissa\nlajeissa.\n\n_Mutamba_ on viikunan-makuinen okainen hedelmä, joka kasvaa\nBüttneriaceae heimoon kuuluvassa _Guazuma ulmifolia'ssa_.\n\n_Cagaiteira_ on myrtti-heimoon kuuluvan _Stenocalyx dysentrica'n_\nmarja, samoinkuin _jaboticaba_ samaan heimoon kuuluvan _Eugenia\n(Myrciaria) cauliflora'n_.\n\n_Jamacarus_ ovat _Cactus_ kasvien marjoja.\n\n_Maracuja't_ kasvavat köynneliäissä kauniskukkaisissa Passiflore'eissä\n(esim. _Passiflora alata, P. vitifolia_, y.m.) ja ovat soikeita\nnahkeita hedelmiä, jotka runsaasti sisältävät limaisia imelän-happamia\nsiemeniä.\n\nSyötäviä hedelmiä on useilla Mimoseae heimoon kuuluvilla _Inga_\nlajeilla ja samoin myöskin _jatobal_ nimisellä Caesalpinieae heimoon\nkuuluvalla puulla (_Hymenaea courbaril_), joka kuitenkin enemmän on\ntunnettu juurten alle keräytyvän arvokkaan hartsinsa vuoksi.\n\nLähempänä päiväntasaajaa tai metsäregioonissa tavataan metsissä vielä\nuseita muitakin arvokkaita hedelmä-puita, joista tässä mainittakoon\nseuraavat:\n\n_Sapucaia't_ eli isot myrtti-kasvit _Lecythis lanceolata_ Poir.,\n_Amazonum_ Mart. ja _ollaria_ L. kasvattavat kummallisia pään-kokoisia\npähkinöitä, jotka aukeavat kannella ja siten syntyneen aukon kautta\nravistavat syötävät siemenensä maahan.\n\n_Pacuri_-puut (_Symphonia cocoinea_ L., _Platonia insignis_ Mart.) ovat\nerinomaisen isoja Guttiferae heimoon kuuluvia puita, joilla on isoja\nimeliä ja aromaatillisia marjoja.\n\n_Sorveira (Collophora eli Couma utilis)_ on Apocynei, joka kasvattaa\nisoja luumumaisia hedelmiä.\n\n_Cajueiro (Anacardium occidentale)_ on Therebinthaceae heimoon kuuluva\npieni puu, jolla on kahdenlaisia hedelmiä. Sen kukkaperät turpoavat\nison peeronin muotoisiksi hyvin meheviksi epähedelmiksi, joiden neste\non erinomaisen virvoittavaa ja terveellistä, vaan niiden yläpuolella\nistuvat kastanjamaiset pähkinät ovat katkeranmakuisia ja ainoastaan\nkärvennettyinä syötäviä. Toisella lajilla, _Anacardium humile_,\njoka kasvaa campos-alueella, on pienemmät hedelmät ja tuskin kyynärää\nkorkea pensasvarsi, joka maan sisään jatkenee hyvin isoksi ja\npaksu-runkoiseksi maanalaiseksi puuksi.\n\n_Papaya (Carica papaya)_ kuuluu Papayaceae heimoon ja kasvattaa\nkorttelin pituisia meloonin kalttaisia hedelmiä, joita nimitetään\n_mamno'ksi_ ja syödään lihan kanssa keittämättöminä tai keitettyinä.\n\n_Ambauva do vinho (Pourouma cecropiaefolia)_ on Artocarpeae heimoon\nkuuluva puu, jolla on viinirypäleen kalttaisia hyvänmakuisia\nluumarjoja.\n\n_Castanheiro (Bertholletia excelsa)_ on iso puu, joka kuuluu\nmyrtti-heimoon ja kasvattaa lapsen pään kokoisia raskaita pähkinöitä.\nKun ne ovat kypsiä, varisevat ne kolinalla alas puusta ja tunkevat\npainonsa vuoksi monasti syvälle maahan. Ne ovat niin kovakuorisia, että\nniiden halkaisemiseen tarvitaan luja kirveen isku. Pähkinän sisässä on\nsuuri joukko parin tuuman pituisia kolmisärmäisiä kovakuorisia\nsiemeniä, jotka Para-pähkinäin nimellä ovat Suomessakin hyvin\ntunnettuja. Castanheiro muodostaa alemman Tocantinin ja Orinocon\nvälillä komeita metsikköjä, jonne Indiaanit syyskuussa joukoittain\nmatkustavat Para-pähkinöitä keräämään. Niitä lähetetään Brasiliasta\nulkomaille vuosittain noin 1 miljoonan 3 sadantuhannen milreissin\nedestä.\n\n_Uaraná_ (_Paullinia sorbilis_, Sapindaceae heimoa), jonka siemenet\nsisältävät koffeiiniä, on Matto Grosso maakunnalle yhtä tärkeä pensas,\nkuin kahvi-pensas Itä-Brasilialle, ja sen kärvennetyistä siemenistä\nvalmistetaan terveellistä chocolaadin kalttaista juomaa.\n\n_Cacao_-puut, joiden siemenet ovat tärkeä ravinto-aine ja arvokas\nkauppa-tavara, kasvavat metsissä ylemmän Amazonin luona. Niitä on\nuseita lajeja, ja vähintäin kuudesta eri lajista sukua _Theobroma_,\njoka kuuluu heimoon Büttneriaceae, valmistetaan kaakkaota. Tärkein ja\nenimmin viljelty niistä on _Th. cacao_ L., joka on puikea-lehtinen\npienikukkainen puu ja kasvattaa korttelin pituisia kellan punaisia\nkurkkuja ja niiden sisään noin 40 isoa siementä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nVaelluksilla Caracan vuoristossa.\n\n\nKärmeet. -- Kärmeen myrkyn vaikutus. -- Retkiä vuorille. -- Apinat. --\nRetki korkeimmalle huipulle. -- Jaguaari. -- Muut pedot. -- Tiheät\nnotkot. -- Alpiini-regiooni. -- Eksyksissä. -- Janossa 18 tuntia. --\nKulku pimeässä. -- Kuinka jouduin puunlatvaan. -- Kuilussa. -- Yötä\nluolassa. -- Bromeliain vesi. -- Vuoteeni. -- Aamu. -- Veden löytö. --\nYön kaste. -- Hiiden-kirnut. -- Aarnio-metsä. -- Apinain seurassa. --\nTulo maantielle. -- Väsymys. -- Pappi Cajon lääke. -- Tulo luostariin.\n-- Retken seuraukset.\n\nEnsimäisinä päivinä, Caracaan tultuani, tein Gounellen seurassa\nlyhempiä vaelluksia luostarin ympärystöllä. Hän neuvoi minulle polkuja,\njotka johtivat eri suunnille metsiin ja ympäröiville vuorille. Mukava\ntie nousi matkan vuoren-rinnettä ylöspäin entisen hyljätyn kirkon\nluokse. Siitä oli paljon helpoitusta vuorille kiivetessä. Kaksi polkua\nveivät silloille, jotka johtivat laaksossa juoksevan syltä syvän joen\nyli. Kolmas polku johti uimahuoneesen, joka oli rakennettu\nvilpasvetiseen puroon tehdyn salpauksen luokse, -- mieluinen\nlevähdyspaikka kuumuudesta ja väsymyksestä hiestyneelle\nmetsänkulkijalle. Neljäs polku saattoi aholle, jossa kasvoi runsaasti\nkahta okaista korkeaa _Solanum_ (potatti) lajia, joiden keltaiset isot\nhyvänmakuiset marjat olivat paraillaan kypsinä (toinen oli _S.\naculeatissimum_). Niitä syödessä oli kuitenkin varominen, ettei\nvahingossa pistänyt suuhunsa kolmannen melkein samannäköisen\n_Solanum_-lajin hedelmiä, jotka sisälsivät kovaa myrkkyä.\n\nSiten tutustuttuani paikkakuntaan, kulimme myöhemmin tavallisesti kukin\nomia teitään sen mukaan kuin työllemme katsoimme edullisimmaksi.\nGounelle ammuskeli kolibreja ja ravisteli pensaista hyönteisiä\nsadevarjoon, jonka saattoi asettaa pensaiden alle, käännettyään varren\nsyrjään siinä olevan saranan avulla.\n\nKerran sai hän, pensaita ravistellessaan, hyönteisen asemesta ison\nkärmeen, josta hän selvisi lähtemällä kiireesti pakoon. Sellaisia\nnäimme kuitenkin ainoastaan hyvin harvoin, vaikka polkujen varsilla\nuseinkin kuulimme rapinaa pensaissa, arvattavasti kärmeiden\naikaansaamaa, vaan ne ovat Brasiliassa arkoja ja piiloittuvat\nkuullessaan ihmisen lähestymistä. Luostarin kirkosta näin kerran\nmatelevan ulos pienen kärmeen, jonka eräs munkeista riensi tappamaan.\nToisen kerran, Padre Cajon kanssa kävellessäni, tapasimme navetan luona\nlyhyen paksunlaisen kärmeen, jota myöskin sanottiin myrkylliseksi. Sitä\nenemmän ei minulla ollut tekemistä kärmeiden kanssa koko matkallani.\n\nPaljoa tavallisemmat, kuin myrkylliset kärmeet, ovat Brasiliassa\nyleensä myrkyttömät. F. de Castelnaun tutkimusretkellä Etelä- ja\nLänsi-Brasiliassa tavattiin 48 lajia kärmeitä, joista ainoastaan 11\nlajia oli myrkyllisiä, ja paluumatkalla Amazonin luona 43 lajia, joista\n9 myrkyllistä. Isoin kaikista on myrkytön sucuriu eli vesikärme (_Boa\nscytale_ L., _B. aquatica_ Pr. Max., _Eunectes murinus_ Vagl.), jota\ntavataan myöskin Minas Geraes maakunnassa. Se oleksii soissa ja jokien\nvarsilla sekä vedessäkin ja voipi sangen kauan sukeltaa veden sisässä.\nVäriltään on se tumman harmaa mustilla pilkuilla. Se on reiden\npaksuinen ja pituudeltaan saattaa se olla 20 vieläpä 30:kin kyynärää.\nJättiläiskärme eli, Tupikielisellä nimellä, giboya (_Boa constrictor_\nL.), on paljon pienempi ja tuskin 5:ttä tai 6:tta kyynärää pitempi\nsekä selvempi-täpläinen. Se asuu maankoloissa, kallionrotkoissa ja\npuiden juurten alla kuivissa kuumissa erämaan metsissä ja syöpi\nkaikenlaatuisia metsän eläimiä, hirviä, capybaroja ja hiiriäkin, vaan\nkun sen puru ei ole myrkyllinen, on se samoinkuin edellinenkin\nihmisille sangen vaaraton, ja päähän tähdätyllä kepin-iskulla tai\npyssyn-laukauksella sen saattaa helposti tappaakin. Tarhakärmeiden\nsukuun (_Coluber_) kuuluvat lajit ovat tavallisimmat Brasilian\nkärmeistä ja myöskin vaarattomia. Niitä on useita lajeja, isompia ja\npienempiä, joista tavallinen caninana (_Coluber_ eli _Spilotes\npcecilostoma_ Pr. Max.) on neljänkin kyynärän pituinen.\n\nMyrkyllisistä kärmeistä ovat _Crotalus_ ja _Bothrops_ sukuihin kuuluvat\nlajit vaarallisimmat. Niiden puru on nopeasti kuolettavaa sekä\nihmiselle että isoimmille kotieläimillekin, vaan pikaisella avulla sekä\nsiinä tapauksessa että on tullut vähemmin myrkkyä haavaan saatetaan\nniiden puremaa myöskin parantaa polttamalla haavaa tai suurentamalla\nsitä myrkytetyn veren poisjuoksettamista varten sekä ruiskuttamalla\nsiihen ammoniakkia tai varsinkin permangaanihappoista kaliota. Kansa\ntuntee myöskin ruohoja, joilla se parantaa kärmeen pureman. Sellaisista\nkehutaan paraimmaksi herva d'urubu nimistä kasvia.\n\nKärmeen purema saapi aikaan seuraavia vaikutuksia: purrun jäsenen\npöhöttymisen, vihreää nestettä sisältäväin rakkojen muodostumisen,\npakotusta, verentunkoa purrulle paikalle, suonen nopeampaa tykytystä,\njoka vähitellen hidastuu, verenvuotoa nenästä, suusta, silmistä ja\nkorvista, oksennusta, vähitellen tapahtuvaa heikkonemista ja kuoleman.\n\nKalkkalokärme, cobra cascavel (_Crotalus horridus_), joka elää\nmetsiköissä campos-alueella, on erinomaisen myrkyllinen, niin että sen\npuru usein tappaa melkein silmänräpäyksessä tai aikaansaapi ennen\nkuolemaa sokeuden. Onneksi tämä kärme on sangen laiska, eikä hyökkää\nihmisen päälle, jollei siihen kosketa tai sitä polje. Pituudeltaan on\nse 3 tai 4 kyynärää ja sangen paksu. Vähän isompi vielä on surucucu\n(_Bothrops surucucu_ Spix, _Lachesis mutus_ Daud.), joka elää\nvarjoisissa aarniometsissä ja eroaa edellisestä siinäkin että sillä ei\nole pyrstössä kalisevia renkaita niinkuin kalkkalokärmeellä. Sen\nmyrkkyhampaat ovat puolitoista tuumaa.\n\nTavallisin Brasilian myrkyllisistä kärmeistä on jararakka eli\njararacussu (_Trigonocephalus jararaca_ Schleg.), joka on paljoa\npienempi kuin edelliset, ja vähemmin myrkyllinen sekä väriltään\nkeltaisen musta.\n\nNiinkuin muissakin maissa on Brasiliassakin tapana tappaa kaikki\nkärmeet, joita kohtaa, sekä myrkylliset että myrkyttömät, paitse yhtä\nmyrkytöntä lajia, josta väitetään että se syöpi toisia kärmeitä vieläpä\nkalkkalokärmeitä ja surucucujakin. Sitä nimitetään cobra fria'ksi\n(_Coluber variabilis_ Pr. Max.).\n\nKun siis kärmeiden kanssa niin harvoin joutuu tekemisiin Brasiliassa,\ntottuu siellä pian liikkumaan sekä heinikoissa että metsissä kokonaan\nhuolettomana niiden suhteen. Brasilian salomailla matkaillessa eivät\nsuurimmat vaikeudet ja rasitukset tulekaan isoista ja peloittavista\neläimistä, joiden kanssa olisi ryhtyminen taisteluun, vaan päinvastoin\nvähäpätöisistä pienistä hyönteisistä ja rauhallisesta kasvikunnasta.\n\nMiten vaivaloista ja ankaraakin taistelua kuitenkin näitä jälkimäisiä\nvastaan yhäti on Brasilian metsissä käyminen, tulee näkymään myöskin\npäiväkirjani otteista, joita tässä julkaisen, tutustuttaakseni lukijaa\nCaracan vuoriston luontoon.\n\nHuhtikuun 5 päivänä tein ekskursioonin eräälle Caracan pienemmistä\nvuorista. Sen huippu oli noin 1,500 metrin (5,100 jalan) korkeudelta\nmetsätöntä, vaan kasvoi sylenkorkuista tiuhaa varvukkoa, jonka\npunakukkaiset pikku- tai hienolehtiset _Melastomeit_ muodostivat.\n\nPalatessa iltasella en löytänyt polkua, joka johtaa vuoren juurella\nolevan notkon poikki, jonkavuoksi minun täytyi, kun pimeä jo oli\ntulossa, koettaa tunkea metsän läpi. Useita turhia yrityksiä tehtyäni\nryhdyin raivaamaan tietä notkon poikki.\n\nTiuha karhea heinikko, lujat bamburuovot, sitkeät köynnöskasvit, jotka\nyhdistivät pensaat ja puut toisiinsa, muodostivat lujan salpauksen\neteeni. Jokaiselle askeleelle, jonka pääsin eteenpäin oli täytynyt\nraivata tie repimällä terävälaitaisia lehtiä, piikkisiä pensaiden oksia\nja okaisia köynnöskasveja ja polkemalla niitä maahan.\n\nNotkossa juokseva puro, kokonaan kätketty heinäin ja ruohojen lehdillä,\nmuodosti salahaudan, jonka yli pääsin ainoastaan suurella vaivalla.\n\nVaatteet märkinä hiestä, kädet ja kasvot verissä tulin viimein\nharvempaan metsään, jossa löysin luostariin johtavan polun.\n\nHuhtikuun 6 päivänä tein retken toiselle vuorelle, seuraten tietä, joka\njohti Caracan laakson poikki. Kuljin vuoroin metsäin ja ketojen,\npensaita ja harvempia puita kasvavain capoeirain sekä suoperäisten\nniittyjen läpi, joilla _Eriocaulon-, Lycopodium-, Utricularia- ja\nXyris_-lajit ynnä muut laihat ruohot ja heinät vajanaisesti peittivät\nmutaista maata.\n\nKoska huomasin ukonilman olevan tulossa ja kokoelmia jo oli karttunut\nniin paljon, kuin saatoin muassani kuljettaa, käännyin takaisin jo\nennen kuin olin saapunut sille vuorenhuipulle, jonne olin aikonut.\n\nEnnen kotia tuloani saavutti minut kuitenkin sade, ja vaikka minulla\noli sadevarjo muassani, ei siitä ollut paljo apua, sillä märät pensaat,\njoiden välitse minun täytyi tunkeutua tielle päästäkseni, kastoivat\npian pukuni läpimäräksi.\n\nLyhentääkseni tietä, kaalasin senvuoksi kahden joen poikki, riisumatta\nvaatteitani, jotka kokonaan märkinä eivät enään voineet pahemmiksi\nkastua.\n\nSaapuessani toisen joen rannalle, näin siellä vallan lähellä minua\nmustanruskean apinan, pienenpuoleisen metsäkoiran kokoisen. Se katseli\nensin vähän aikaa vilkkaasti minuun ja läksi sitten nelin jaloin\nlaukkaamaan, jäniksen tapaan hyppäämällä, ja vilkkui juostessaan\nyhtämittaa taaksensa minuun. Olisi ollut hyvä tilaisuus sitä ampua,\nvaan ei sattunut sillä kertaa olemaan pyssy muassa.\n\nVaikka apinat ovat hyvin tavallisia Brasilian metsissä ja niiden\nkiljuntaa kuulee melkein joka päivä, saapi niitä kuitenkin harvemmin\nnähdä, sillä ne ovat sangen arkoja ja kätkeytyvät taitavasti tiheihin\nlehviin. Joskus hiljaa metsässä istuessani sattui apinoita juoksemaan\nohitseni ajellen toisiaan, vaan niin pian kun tein pienimmänkin\nliikkeen, olivat ne kadonneet. Näin niitä myöskin sekä näädän että\noravankin kokoisia lajeja.\n\nMacacoja, niinkuin apinoita Brasiliassa nimitetään Tupikielen mukaan,\nlöytyy siellä puolisataa lajia, enimmin pohjaispuolella Amazoni-virtaa,\nja ainoastaan kymmenkunta lajia eteläisimmässä osissa Brasiliaa. Ne\novat kaikki hännällisiä ja ylipäänsä pienempiä, kuin Vanhan Maailman\napinat. Tavallisimpia ovat kierreapinat (_Cebus_), varsinkin tavallinen\nmacaco (_Cebus fatuellus_ Wagn.), sekä silkkiapinat (_Hapale_)\nSuurimpia on miriki (_Ateles_ eli _Eriodes hypoxanthus_ Pr. Max.), joka\non kolme jalkaa korkea, ja coata (_Ateles Paniscus_ Geoffr.), joka on\nvielä isompi, ja jonka kanssa, Indiaanein kertomusten mukaan, heidän\nnaisensa olisivat synnyttäneet metsissä elävän hännällisen ihmisrodun\n_Uginas_ eli _Couta-Tapuiias_. Indiaanit pitävät myös yleisesti kesyinä\nuseimpia apina-lajeja, ja Indiaanein aldeoissa eli majoissa sanotaan\nsenvuoksi tavattavankin yhtäpaljon hännällisiä kuin hännättömiä\nasujamia.\n\nLauantaina 11 päivänä huhtikuuta tein retken yhdelle Caracan\nkorkeimmista vuorenhuipuista.\n\nErittäin vaikeaksi ja vaivaloiseksi sanottiin sekä nousemista tälle\nvuorelle että varsinkin kiipeämistä sieltä alas. Caracan munkkein\nkerrottiin sinne useita kertoja eksyneen, ja yksi heistä oli palannut\nluostariin kuljeksittuaan kolme vuorokautta eksyksissä. Häntä oli\nluonnollisesti kovasti etsitty ja hän oli myös kuullut hakijain huutoa,\nvaan oli silloin jo niin heikko, ett'ei saanut ääntä suustaan. Eräs\ngeoloogi Ouro Pretosta oli myöskin sinne eksynyt seuralaistensa kanssa\nja astunut alas Lachac'ran fazendaan, joka on noin kymmenkunta virstaa\nluostarista.\n\nTohtori Glaziou, valtion puistojen johtaja, jonka kanssa olin\ntutustunut Rio de Janeirossa, oli kolmen munkin kanssa jäänyt vuorelle\nyöksi ja kaiken yötä saanut pitää silmällä heitä väjyvää jaguaaria.\nSellaisia sanottiin myös aina oleksivan vuorella.\n\nOsoittaakseni lukijalle minkälaatuisten petojen kanssa Brasiliassa\nvoipi joutua tekemiseen, liitän tähän niistä selityksen.\n\nOnca eli jaguaari (_Felis onza_) on yli koko Brasilian levennyt jokseen\ntavallinen eläin, ja tavataan useina toisintoina, jotka värin\ntummuuden, pilkkujen runsauden ja ko'onsa puolesta eroavat toisistaan.\nSuurin toisinto, jaguareté, ei ole paljon Aasian tiikeriä pienempi,\nvaan tavallisemmat muunnokset ovat isonpuoleisen koiran kokoisia. Se on\nsangen rohkea eläin ja hätyyttää myöskin ihmistä, varsinkin Neekerejä,\njoita se luultavasti ei voi eroittaa apinoista. Äkillisellä\nhyppäyksellä karkaa se saaliinsa ja vihollisensa päälle, vaan tottunut\nmetsästäjä tietää väistää sen hyppäystä ja kaataa sen maahan, ennen\nkuin se ehtii tehdä uuden harppauksen. Palavan nuotion ääressä\nmakaavaan ei se kohta karkaa, vaan kuljeksii valkean ympäri ja\nraapaisee siihen silloin tällöin hiekkaa, ja vasta sitten kun nuotio on\nsammunut, tekee se hyökkäyksensä. -- Vähemmin tavallisia ja arkuutensa\nvuoksi ihmiselle vaarattomia ovat oncan sukuiset cangucu (_Felis\npardalis_), joka myöskin on pilkullinen, ja puuma eli cuguaari (_Felis\nconcolor_ L.), jota Brasiliassa nimitetään sucuarana'ksi, ja joka on\npilkuton. -- Vaarattomia ovat Brasiliassa myöskin suden ja ketun\nsukuiset lajit, joista aguara (_Canis juhatus_ Desm.) on enimmin\ntunnettu ja suden näköinen. Vaikka se syöpi myöskin pienempiä\nnisäkkäitä, elää se kuitenkin pääasiallisesti hedelmillä ja varastaa\nmielellään ananasseja, melooneja ja banaaneja, vaan välttää ihmisen\nläheisyyttä. -- Karhunkaan heimoiset lajit eivät ole Brasiliassa\nvaarallisia eläimiä, sillä ne ovat tuskin kettua suurempia. Niistä\nkuuluu tavallisimpiin petoeläimiin coati (_Nasua socialis_ Pr. Max.),\njoka elää laumoissa ja kiipeä puihin hedelmiä ja linnunpesiä etsimään.\nMeren rannikolla oleksii guachini eli Etelä-Amerikan pesukarhu\n(_Procyon cancrivorus_ Illig.), joka elää ravuista, puiden hedelmistä,\npienistä nisäkkäistä ja linnunpojista, vaan ei rakasta verta ja\nkulettaa senvuoksi saaliinsa veteen, jossa se huuhtoo veren siitä pois.\n\nLuottaen kokemukseeni Schweitsin alpeilta, jossa olin käynyt sangen\nuseilla paljoa korkeammilla vuorenhuipuilla, läksin huolettomasti\nkiipeämään vuorelle, otettuani mukaani pienen vehnäleivän sekä\ntavalliset ekskursiooni-kapineeni, pienen vasarakirveen, taltan, ison\nveitsen, paperipakan ja laukun, jossa niitä kaikkia kannoin, sekä vielä\nnuoran, jota käytin puihin kiipeämistä varten, etsiäkseni niiden\nrungoilla kasvavia loiskasveja. Lisäksi oli minulla vielä pyssy sekä\njoukko hauleilla ja kuulillakin ladattuja patrooneja.\n\nPäästäkseen vuorelle, jolle aioin, täytyy tehdä melkoinen mutka ja\nmyöskin ensin kiivetä kahden välillä olevan pienemmän vuoren yli.\n\nJonkun matkaa voipi seurata tietä, joka johtaa vuoren rinteellä olevaan\nrotkoon ja luolaan.\n\nTämän luolan seinät ovat kovaa kvartsiittia (ukonkiveä), vaan\nkummallisesti koloisia ja kuoppaisia, ja muodostuneet ikäänkuin isoista\nhyytyneistä kuplista, joka luultavasti kuitenkin on pikemmin veden kuin\ntulen työtä.\n\nVaivaloisesti kiiveten louhelta louhelle ja monessa mutkassa kierrellen\nkalliolta kalliolle, käsin ja jaloin pitäen kiinni jyrkän vuoren\nrosoisuuksista, pääsee työläästi nousemaan ylöspäin.\n\nNotkoissa laitoin tien tiuhan pensahikon läpi, taittaen oksia sekä\npolkien alas ja veitselläni leikaten köynneliäitä liaaneja, bambuja ja\nkarheita heiniä. Varsinkin oli rasitusta eräästä erittäin tavallisesta\nohdakkeen kalttaisesta köynneliäästä pensaasta (sukua _Chuquiragua_),\njonka tavattoman sitkeässä varressa on vahvoja ja koukeroita piikkejä.\nNe tarttuvat vaatteisiin ja tunkevat ihoon saakka, eivätkä päästä\naskeltakaan eteenpäin, ennenkuin on kärsivällisesti leikannut poikki\nvarren, johon saapi veitsen pystymään ainoastaan suurella\nponnistuksella, ja joka on liian notkea taittuakseen kirveellä.\nSellaisilla paikoin Brasilialaiset raivaavat tietä viitakkeen\nmuotoisella pitkävartisella kirveellä, joka samalla myöskin on\nhirmuinen ase metsäneläimiä vastaan, vaan en ollut sitä hankkinut\nitselleni, kun minulla muutoinkin oli paljon kapineita kuljetettavana\nmetsämatkoillani.\n\nTasaisemmilla paikoin on vuoren rinteellä parin kyynärän korkuinen\ntiuha varvukko _Microcliniain_ ja muiden ruusukukkaisten\n_Melastome'ien_ muodostama, joiden pystyjen pikkulehtisten varsien\nvälitse helposti pääsee pujottautumaan.\n\nLöytääkseni takaisin samaa tietä, taitoin merkiksi oksia metsikköjen\nrinteillä ja missä kuljin yksinäisten pensaiden ohitse, ja ylempänä\naukealla vuorella poljin kumoon hiiltyneiden kantojen muotoisia\n_Vellozioita_ ja kyynärän korkuisia _Bromeliain_ lehtiruusukkeita.\n\nKostoksi vuodatti _Bromelia_, joka kerta kuin sellaista tallasin,\nrunsaasti vettä jaloilleni maljamaisesta tuumanlevuisten lehtiensä\nmuodostamasta ruusukkeesta. Tämä kummallinen kasvi kerää nimittäin\nsepivien lehtiensä kantaan juomalasillisen verran sekä yöllistä\nkastetta että nestettä, joka tihkuu sen kourumaisista piikkilaitoisista\nlehdistä, vaan sen vesi on, varsinkin ulommissa lehdissä, mätänevistä\nkasvinosista mutaista ja sisältää pieniä kasveja ja eläimiä.\n\nHarvaan kasvavain sinikukkaisten _Velloziace'ein_ ja punatähkäisten\n_Bromeliace'ien_ välissä on vaaleanruskea ja harmaa kallio melkein\npaljaana tai paikoin jokseenkin runsaasti peitetty jäkälillä.\nKellertävät partajäkälät (_Usnea_), punaisen korallin muotoinen\n_Cladonia miniata_ sekä muut monenväriset, melkein porojäkälänkin (_Cl.\nrangiferina_) kalttaiset lajit kirjavoittavat rosoisia ja epätasaisia\ngraniitti- ja itakolumiittikallioita. Louhien halkeamista pistää esiin\npuna-, kelta- tai vihreä-kukkaisia _Orchide'ejä_, joilla kaikilla on se\nomituisuus, että lehdet ovat kiinnitetyt soikeihin sisästä limaisiin\nmukuloihin, joissa kasvi säilyttää kosteutta ja ravintoaineita\nsateettoman vuodenajan varaksi.\n\nKiiltävän vihreät ja punapilkkuiset kolibrit lensivät suristen kukasta\nkukkaan, väliin pysähtyen vallan kasvojeni eteen, ikäänkuin\nkummastellen, mikä outo olento lähestyi heidän rauhallista asuntoaan.\n\nKirkas päivän paiste levitti elvyttävää valoaan luontoon, enään\nrasittamatta liiallisella kuumuudella, ja vilpas tuuli puhalteli\nraitista henkeään viileänä kuin Suomen saaristoissa.\n\nKello 2:n aikaan olin yhdellä vuoren huipuista ja baromeetterini\nosoitti olevani 1,600 metriä (5,440 jalkaa) yläpuolella meren pintaa.\nVaan vielä eroitti minut pieni notko korkeimmasta huipusta.\n\nMuutamassa minuutissa olin notkossa, jossa kasvoi harvaa matalaa\nmetsää, vaan siellä löysin niin paljon minulle uusia kasvi-lajeja, että\nkello oli 4 ennenkuin olin valmis sieltä lähtemään. Silloin oli jo\nliian myöhäistä mennä eteenpäin, jonkavuoksi päätin palata, toivoen\nvoivani kahdessa tunnissa päästä vuoren rinteellä olevan luolan ohitse\nja siellä selvää tietä myöten, vaikka pimeässäkin, löytäväni\nluostariin.\n\nLähdin siis kiiruusti rientämään kotiapäin, vaan huomasin\nsamanmuotoisia kallionhuippuja vuorella sekä oikeaan että\nvasempaanpäin, ja kaadettuja Bromelioita en eroittanut missään.\nKulkemalla sinne tänne, kulutin paljon aikaa, ennenkuin löysin tien,\njonka olin laittanut.\n\nKello oli jo puoli 6, vaan vielä en ollut päässyt aukealta vuoren\nrinteeltä. Kiiruhdin siis kulkuani ja riensin niin nopeasti kuin\nsaatoin tietäni myöten ja merkkieni mukaan. Eräällä kallion rinteellä\nloppui tieni. Vasempaanpäin näin kaadetun Bromelian, vaan myöskin\noikeaanpäin taitetun Vellozian. Menin ensin Bromelian luokse, vaan\nsiitä eteenpäin on voinut eroittaa mitään tieni merkkiä. Käännyin\nsilloin takaisin ja menin Vellozian luo, vaan en sieltäkään löytänyt\nmerkkejäni.\n\nKelloni osoitti jo 10 minuuttia vaille 6. Jano vaivasi minua kovasti,\nsillä olin puolesta päivästä saakka tuntenut janoa, löytämättä mistään\nvettä. Ei näyttänyt enään olevan paljon toivoa päästä yöksi luostariin,\nvaan tahdoin ainakin löytää vettä ennen pimeän tuloa.\n\nKiiruhdin senvuoksi pitemmittä arveluitta vuorta alaspäin, laskeutuen\nlouhelta louhelle, väliin käyttäen apunani nuoraanikin, jonka kiinnitin\nteräviin kallioiden kulmiin. Tulin siten kapeaan, verrattain tasaiseen\nnotkoon, jonka alaosasta kuului veden suloista lorinaa.\n\nSinne oli siis pyrkiminen.\n\nVaan kello 6:n aikaan alkoi jo hämärtää, ja illan hämärää ei siellä\nkestä kuin muutamia minuutteja, ennenkuin on pilkkoisen pimeä.\n\nHiestä märkänä, kulkku ja suu polttavan kuivana, raivasin käsin ja\njaloin notkon metsikössä tietä itselleni, eikä siellä ollutkaan niin\npaljon kuin tavallisesti köynnöskasveja kulkuani pidättämässä.\n\nJalkaini alla lorisi jo vesi, vaan syvällä maan sisässä, kun\npuolipimeässä huomasin, että notko päättyi kauheaan louhikkoon, jossa\nei askeltakaan voinut ottaa eteenpäin ilman varmaa perikatoa.\n\nKiivettyäni notkosta vasemmalla puolella olevalle rinteelle, eroitin\ntoisen metsäisen notkon muutaman sylen päässä. Vaikka jo oli pimeä yö\nja vuoren rinne jalkojeni alla oli hyvin jyrkkä ja louhinen, päätin\nvielä, pitämällä kasveista kiinni, koettaa laskeutua alas notkoon,\njonka metsän saatoin pimeässäkin eroittaa. Jalkojeni kohdalle ulottui\nalempana rinteellä kasvavan pensaan latva. Tartuin lujasti sen oksiin\nja laskeuduin alas, ja sen notkeat oksat auttoivat minut koko joukon\nalemmaksi. Tartuin uudestaan edessäni oleviin oksiin ja heittäydyin\nniiden kannatukselle. Oksat taipuivat kauas alas, vaan jalkani eivät\nenään tavanneet maata. Käteni eivät olleetkaan tällä kertaa pensaassa\nkiinni, vaan puun latvassa. Siinä riipuin nyt puun latvassa pilkkosen\npimeässä. Jaloillani tapasin vihdoin puun rungon ja kiipesin sitä\nmyöten alas.\n\nOli välttämätöntä vieläkin mennä eteenpäin, sillä kapealla kallion\nräystäällä, johon olin joutunut, oli mahdoton viettää yötä. Otin\nuudestaan pensaiden oksista kiinni ja siirsin itseäni alemmaksi.\nEnsimäinen kerta onnistui hyvin, vaan toisella kerralla olin jälleen\nsiinä asemassa, että jalkani eivät ulottuneet maahan. Riipuin\näkkijyrkällä kallion seinällä, pitäen kiinni oksista, jotka eivät\nenempää notkistuneet. Vallan lähellä edessäni kuumottivat pensaiden\nmustat latvat hiukan vaaleampaa taivasta vastaan. Ajattelin senvuoksi,\nettei maa voinut olla kaukana jaloistani, eikä siitä siis olevan\nerinomaista vaaraa, jos päästäisinkin käteni irti.\n\nLaskettuani oksat käsistäni, aloin viiltää alaspäin. Pudotessani\nkoskettivat toisen jalkani varpaat eteeni tulleen kallion reunaan,\njosta pysähdyin ja tulin paiskatuksi selälleni, niin että kontin tapaan\nhartioilleni kiinnitetty kasvipakkani nojasi takanani olevaan toiseen\nkallion seinään. Tuntien pysähtyneeni poikittaiseen asentoon noin pari\nkyynärää leveän vuoren-halkeaman suuhun, pidin ruumistani jäykkänä,\nhapuillen käsilläni ympärilleni. Sormien päillä tapasin hienoon oksan\nlatvaan, ja vetäen siitä toisen käteni sormilla sekä voimaini mukaan\nponnistaen toisella kädelläni kallionseinään, pääsin tasapainoon\nkallion reunalle, johon varpaani olivat pysähtyneet pudotessani.\n\nTutkistellakseni vaaran suuruutta, jossa olin ollut, viskasin\nvuorenhalkeamaan keppini, josta minulla alaskiivetessäni oli ollut\nainoastaan vastusta, ja sen kolinasta, kun se väliin kosketti yhtä\nväliin toista halkeaman seinistä, huomasin, että olin ollut putoamassa\nkuiluun, joka lienee ulottunut vuoren juureen saakka.\n\nNäin siis tarpeelliseksi jo lopettaa tämä vaarallinen kulku, johon kova\njanoni oli minut houkutellut, vaan vielä oli pakko laskeutua edes sen\nverran, että joutuisin paikalle, jossa niinä kahtenatoista tuntina,\nkuin yö kestää, joskus saattaisin heittäytyä pitkällenikin. Edessäni\nkasvoi puita; niiden juurella täytyi olla tasaisempi maa ja kenties oli\nsiellä vettäkin. Kiinnitin siis nuorani pensaasen ja laskeuduin sen\navulla pari syltä alemmaksi siltä kallion harjalta, johon olin kuilusta\npäässyt.\n\nEn nähnyt enään tuumankaan verran eteeni. Kaikki ympärilläni oli\nmustaa. Jalkojeni alla tuntui pehmeä tasainen multa-tanner. Kourailin\nympärilleni ja tapasin jyrkän multa-seinän sekä oikealla että\nvasemmalla. Sytytin tulitikun ja huomasin olevani syvässä kuopassa,\njota kolme pystyä seinää ja neljäs jyrkästi kalteva, puita kasvava,\nreunasivat. Yhdestä kulmasta kuopan pohjassa tunki viistosti maan\nsisään noin puolentoista kyynärän korkuinen reikä.\n\nArvellen kenties olevani jaguaarin pesän suulla, otin pyssyn olaltani\nja vaihdoin sen toisen haulipatroonin 12 pientä kuulaa sisältävään\nlatinkiin; toisessa piipussa oli sellainen jo entuudesta. Sytytin\nuudestaan tulitikun ja, pitäen toisessa kädessä pyssyn, hanat\nvedettyinä, lähestyin luolan eli reiän suuta. Valaisten tulitikulla sen\nsisään, näin pitkän käytävän eli kolon, joka hiukan kaltevasti tunki\nmaahan. Se oli pitkin pituuttaan noin puolitoista kyynärää korkea ja\nmelkein pyöreästi kaivettu. Sen sisässä en nähnyt mitään, vaikka\nsaatoin eroittaa sangen kauas.\n\nKatselin silloin lähemmin haudan pohjaa ja seiniä, ja huomasin olevani\nveden kaivamassa luolassa. Sen paljas ruohoton multa, vaikka tätä nykyä\nvallan kuiva, osoitti, että se ainakin sade-ajalla oli ollut vuorelta\nvirtaavan veden pohjassa. Vuorelta syöksyvä vesi oli kovertanut\nnotkelmaan tämän haudan ja sieltä tunkenut kaivamansa kolon kautta maan\nsisään.\n\nTulitikkujen avulla tarkastin vielä eikö edes johonkuhun soppeen olisi\njäänyt vettä, vaan en löytänyt pisaraakaan.\n\nTapasin muutamia kuivia oksia ja laitoin valkean. Haudassa kasvavissa\npuissa huomasin silloin joitakuita _Bromelioita_. Mieleeni juohtui,\nettä kenties niistä voisin saada vettä lievitykseksi janooni. Ne\nkasvoivat kuitenkin niin korkealla, että ainoastaan pitkällä kepillä\nsaatoin niihin ulottua. Työnsin sellaisella pari Bromeliaa kumoon, vaan\ntoisesta valui vesi päälleni ja toisesta sain kerätyksi käsiini\nmutaista likaista nestettä. Maistoin sitä kuitenkin, vaan se oli niin\näitelää, etten sitä voinut niellä. Jos olisin alempana tavannut\nBromelioita, olisin kenties niiden sisemmistä lehdistä heinäkorren\navulla voinut imeä juotavaksi kelvollista vettä. Vaan nyt ei minulla\nenään ollut mitään apua janooni.\n\nNuotion viereen laitoin itselleni leposijan, johon riivin lehtiä ja\ntaitoin muutamia oksia. Tarpeeksi ei ollut sellaisia saatavissa.\n\nKun tiuha savu tuprusi nuotiosta, karkoittaen luolastani sääsket ja\nmäkärät, heittäydyin pitkälleni valkean ääreen lepäämään vaivaloisesta\nretkestäni.\n\nYö oli tyyni ja melkein äänetön. Ainoastaan muutama lintu säpsähti\nsäikähtyneenä leposijallaan puun latvassa ja jonkun puolinukkuneen\nlehtisirkan (Cicada) hidas sirkutus kuului ympärystöitä.\n\nVaivuin uneen, vaan tunnin ajan maattuani, heräsin vilusta väristen.\nNuotioni valkea oli melkein sammunut ja puut palaneet melkein loppuun.\nMenin uudestaan etsimään polttopuuta, vaan löysin ainoastaan lahoja\noksia, jotka viskasin hiilille savuamaan. Saadakseni takaisin\nruumiin-lämpöni, otin tylsän vasarakirveeni ja aloin sillä pimeässä\nhakata yhtä puun runkoa. Melkein tunnin ajan nakerrettuani kovaa puuta,\nsain sen sekä kaadetuksi että siitä vielä taitetuksi yhden halon, jonka\nviskasin nuotioon kuivamaan.\n\nKyyristyin uudestaan vuoteelleni ladatun pyssyni viereen, painaen\nkäsivarret rintaani vastaan, säilyttääkseni sen lämpöä, ja nukuin. Kun\ntaasen vilusta heräsin, noin tunnin ajan kuluttua, kuulin hyönteisen\nsuristen lentävän niskaltani ja tunsin siinä ja hartioillani kovaa\nkihinää. Se jätti minulle retkeltäni muistelmia, jotka Eurooppaan\nsaakka antoivat minulle tekemistä, niinkuin jälempänä tulen kertomaan.\n\nUseampia kertoja vuoroon maatessani ja vuoroon lämmitelleissäni nuotion\nääressä ja halkoja hakkaamalla, kului vihdoin yö.\n\nKun päivä kello 6 aikaan aamulla valkeni, kiipesin kuopastani ja\nriensin vettä etsimään. Likeisessä notkossa löysinkin sitä pian.\n\nSiitä pulasta päästyäni, oli päättäminen mitä tietä luostariin oli\npalattava. Vuoret olivat vielä kokonaan sumun peitossa, niin etten\nkauempaa voinut mitään eroittaa. Näytti siltä kuin olisin yöllä\nkulkenut väärään suuntaan, vaan en voinut päättää kiivetä takaisin\nvuorelle, josta niin työläästi olin päässyt, varsinkin kun edessäni oli\npitkältä tasaista kallioa. Arvelin myöskin, että jos suunta ei olekaan\noikea, niin saavunhan minä kuitenkin viimein jollekin tielle, yhäti\nkulkiessani samaan suuntaan, ja oikeastaanhan minulle olikin\nyhdentekevä, mihin suuntaan botaanillinen ekskursioonini tuli tehdyksi.\n\nKuljin siis eteenpäin. _Melastomeien_ muodostama, kahden tai kolmenkin\nkyynärän korkuinen varvukko, joka peitti vuoren alempia rinteitä, oli\nkovasti märkä. Kuitenkaan ei ollut yöllä satanut. Kaste, joka yön\naikaan vuorilla laskeutuu kasveihin, on niin runsas, että se aamulla\npuroina vuotaa pitkin kallion rinteitä, ja kuivallakin vuodenajalla,\njolloin ei moneen kuukauteen kertaakaan sada, pitää se vuorilla alkavat\njoet ja purot vedessä. Luolassa, jossa olin yön viettänyt, ja joka oli\nkorkeain puiden lehväin peitossa ja vallan ruohoton, en ollut kasteesta\nmitään tiennyt. Oli erittäin onnellinen sattumus, että olin yöksi sinne\njoutunut, sillä muualla vuorella olisin ohkoisissa vaatteissani\nkastunut ja vilustunut, varsinkin jos olisin yöllä maannut.\nPerinpohjainen vilustuminen on troopillisissa maissa kovin vaarallinen\nasia, josta onnellisimmassa tapauksessa voipi odottaa terveyden melkein\nelinkautista vahingoittumista.\n\nAamulla kulkeissani, kastuin pian kasteesta yli koko ruumiini, vaan\nsiitä ei enään ollut vaaraa, sillä ilma ei tuntunut laisinkaan\nkylmältä. Ainoastaan hitaasti ja varovasti, silloin tällöin liuskahtaen\nistualleni, pääsin kulkemaan liukasta itakolumiitti-kalliota myöten,\njota limaiset mustat _Sirosiphon_-levät peittivät. Löysin kuitenkin\nrunsaasti uusia esineitä kokoelmiini, ja hyvällä mielin kuljin\neteenpäin, levähtäen joka puron rannalla, tyydyttääkseni sammumatonta\njanoani raittiilla hyvänmakuisella vedellä, joka vuoreen kaivamia\nuurteitaan myöten lorisi alas pitkin kallioin rinteitä.\n\nVesi oli purojen pohjaan eheään kallioon runsaasti kaivanut erikokoisia\nja erimuotoisia patamia eli hiiden-kirnuja. Muutamat niistä olivat\npuolentoista kyynärän syvyisiä ja pystyseinäisiä, ja niiden pyöreä suu\noli kaksi tai kolme korttelia leveä. Sadeajalla, jolloin vesi\nsellaisella vauhdilla syöksee vuorilta, että pienet purot laaksoissa\nmuutamissa tunneissa paisuvat ylipääsemättömiksi virroiksi, kuluttaa se\npatamia kovaan kallioon, pyörteissään kiertämällä kiviä ja soraa ja\nsiten aikaa myöten kehnäten ne kallion sisään.\n\nVuorelta alas päästyä, tulin louhiseen notkoon, jossa kasvoi tiuhaa\naarniometsää. Pilvet ja sumu olivat katoamassa vuorelta ja useat\nvuorenhuiput tulivat ympärystöllä näkyviin, vaan turhaan etsin niissä\nsellaista, jonka piirteet olisivat olleet tuttuja. Niillä oli kaikilla\nouto muoto. Olin jotensakin vakuutettu, että olin kulkenut väärään\nsuuntaan, vaan mieleni ei tehnyt kääntyä enään takaisin. Päätin jatkaa\nkulkuani samaan suuntaan harjulle, jonka olin vuorelta nähnyt metsän\ntoisella puolen, ja jonka takana oli näyttänyt olevan avara lakeus.\n\nKiivettyäni muutaman suuren louhen yli, sillä sitä tietä oli kuitenkin\nhelpompi päästä eteenpäin, kuin tunkeutumalla metsän läpi saman matkan,\ntulin kuivan puron uomaan, jonka reunoilla löysin useita minulle uusia\nsammal-, sananjalka- ja _Orchis_-lajeja. Se oli jotensakin tasainen\neikä varsin pahasti peitetty pensailla, niin että sitä myöten pääsin\nverrattain helposti kauas metsän sisään, vaikka ei varsin siihen\nsuuntaan kuin olin aikonut.\n\nIhastuksella katselin tätä jylhää vanhaa aarniometsää, jossa\ntroopillinen luonto levitti silmieni eteen kasvullisuutensa\nsuuremmoista komeutta ja viehättävää loistoa. Ääretön luku eri lajeja\nkukkivia lehtipuita muodostivat metsän pääosan ja kohottivat pitkällä\noksattomalla rungolla viuhkomaisen tasakorkuisen lehvänsä korkealle\nilmaan. Isoja punasinerviä kukkia viuhkomaisissa yhdistyksissä kantavat\n_Melastomeit_, korttelin pituisilla mustilla palkohedelmillä ja\nkeltaisilla isoilla kukilla pitkissä riippuvissa röyhyissä koristetut\n_Cassiat_ ja muut hernekasvit, kallisarvoiset monenlaiset jacarandat,\namarellot (_Acacia_), Cedrelat, sobrot (_Erythroxylon_), ja muut\nlaakerin muotoisilla lehdillä varustetut kasvit, niinkuin _Myrtaceit,\nLaurineit_ (laakerikasvit) ja _Bignoniaceit_ kilvoittelivat vallasta\nmetsän ylimmissä kerroksissa. Niiden välissä solakat palmupuut ja\nmustarunkoiset suomuiset sananjalat levittivät latvassaan kolme,\nneljä kyynärää leveän lehtiruusukkeensa. Tiuha pensahikko ja\n_bambu_-ruovosto, jonka korkeilla kaarevilla korsilla istui nuokkuvia\nlehtisiä oksa-tukkuja, täyttivät alemmat metsän kerrokset. Ja kaikki\ntämä kasvullisuus maasta puiden latvoihin saakka oli yhdistetty\nverkolla puusta puuhun kiipeäviä köynnös-kasveja, joista toisilla oli\nkäsivarren paksuinen, toisilla hienon langan muotoinen varsi.\nTorvikukkaiset _Bignoniaceit_, valkoisia, punaisia, sinisiä\nsuppilomaisia kukkia kantavat _Convolvulaceit, Ipomaeat, Evolvulukset_,\npunakukkaiset Suomessakin tutut _Fuchsiat, Asclepiadeit, Dilleniaceit,\nClematideit_ ja useat muut liaanit kietoivat pensaat ja puut\nselvittämättömästi toisiinsa. Puiden ja paksumpain liaanein runkoja\nkoristivat ja kirjavoittivat puna- ja sinitähkäiset _Bromeliaceit_,\nkummallisen-muotoiset _Orchideit_, kaunislehtiset _sananjalat_,\nkeltaiset _Loranthaceit_ ja suuri joukko muita lois-kasveja. Pensaiden\noksain välitse tunki esiin korkeavartisia ruohoja ja heiniä, punan- ja\nkellan-kirjavilla tähkillä varustettuja _Acanthace'eja_, punatorvisia\n_Siphocampylos_-lajeja (_Lobeliace'ein_ heimoa), isolehtisiä\n_Euphorbiace'eja_, kauniiden lehtiensä tähden Euroopassa viljeltyjä\n_Ficus_- ja _Calla_ kasveja (_Aroideae_), leveälehtisiä saraheiniä\n(_Cyperaceae_), jotka ovat tunnetut terävälaitaisten lehtiensä tähden\n\"macacon (apinan) partaveitsein\" nimellä, y.m.\n\nLukuisat apinat pitivät puissa iloista rähinää, vaan kun koitin heitä\nlähestyä pyssy kädessä, muuan vanha marakatti, joka oli muita\nvalppaampi, nosti hirveän melun, kirkuen varoitus-huutoja seuralleen.\nKymmenistä kulkuista kiljuttiin vastaukseksi joka taholta metsässä,\njonka jälkeen koko lauma läksi, ulvoten, röhkäen, haukkuen liikkeelle\nkulkien köynnöskasveja myöten puusta puuhun monta vertaa suuremmalla\nnopeudella, kuin minä pääsin joen uomaa pitkin.\n\nKun heidän äänensä oli kadonnut kaukaiseen metsän ääreen ja puron\npohja, jota myöten kuljin, muuttui hankalaksi louhikoksi, käännyin\nalkuperäiseen matkasuuntaani, harjua kohden.\n\nVaan nyt vasta alkoi vaikea työ. Minun oli kulkeminen ylöspäin jyrkkää\nrinnettä, jossa kasvoi mitä tiuhinta metsää, ja jok'ainoalla askeleella\noli revittävä ja veistettävä rikki sitkeiden piikkisten liaanein,\nlujain bambujen ja karheiden leikkaavain heinäin tiheää kudosta.\nPyssyni ja kasvilaukkuni kietoutuivat yhäti kiinni kasveihin ja\nirtautuivat niistä ainoastaan veitsellä.\n\nVielä kaukana harjusta tunsin ensi kerran tällä retkellä voimani\nalkavan raueta. Levähdin, vaan väsymykseni ei enään ollut sitä lajia,\njoka katoaa vähällä levähdyksellä. En ollut vuorokauteen syönyt mitään\nja, mikä pahempi, olin 18 tuntia kärsinyt kovaa janoa. Vaikka en enään\ntuntenut rasitusta, ei nälästä eikä janosta, olivat ne kumpaisetkin\nkuitenkin kalvaneet voimiani.\n\nYhtämittaa löysin myös uusia kasveja, joita luonnollisesti en voinut\nolla ottamatta, vaikka se viivytti kulkuani ja jo oli vaikea löytää\nniille sijaa laukussani.\n\nKaivoin itseäni yhä eteenpäin, väsymyksestä huolimatta.\n\nVaivani olivat jo kukkuroillaan, kun tulin ison louhen eteen, joka\nsaattoi minut toivomaan, että sitä myöten pääsisin ainakin muutamia\naskeleita eteenpäin tarvitsematta tunkeutua pensaiden läpi.\n\nLevähdin sen juurella ja asetin kasveja useita päällekkäin repaleisiin\nja märkiin papereihini. Levähtäessäni hakkasin vielä jäkäliä louhen\nsyrjästä, jonka jälkeen kiipesin louhelle.\n\nSiellä näin ilokseni, että ainoastaan muutama syli metsää eroitti minut\naukeasta harjun rinteestä.\n\nHarjulle päästessäni, avautui eteeni monta peninkulmaa laaja näköala,\nvaan Caracan luostarin tornia ei siellä näkynyt.\n\nTarkastelin vuorten muotoa. Ne olivat kaikki outoja. -- Vaan äkkiä\nkatseeni pysähtyi kahteen rinnatusten olevaan vuorenhuippuun taivaan\nääressä toisella puolen lakeutta. Enkös noita ole kerran ennenkin\nnähnyt, vaan koska, ja missä ollessani? -- ajattelin itsekseni.\n\nKatselin taas ympärilleni. Harjun alla toisella puolen erästä laaksoa\nnäin ruskean juomun ja sieltäpäin kuului myös kova kosken pauhu.\n\nNyt selvisi minulle kaikki. Nuo kaksi vuorenhuippua taivaan ääressä\nolin nähnyt Lachac'rassa ollessani; tuo koski oli Lachac'rasta\nluostariin vievän maantien vieressä, joka näkyi ruskeana juomuna\nlaakson rinteellä.\n\nPäätin pyrkiä sinne suorinta tietä. Jyrkkää kalliorinnettä myöten,\njonka raoissa kasvoi pensaita, laskeuduin harjulta alas, samalla\nkeinoin kuin yöllä, nimittäin pitäen käsillä pensaista kiinni. Tällä\nkertaa se tapahtui hyvällä menestyksellä, ja vähässä ajassa olin kosken\nääressä. Sen alusta oli kivistä ja louhista ja vähän matkaa sieltä\nlöysin luonnollisen kivisillan, jota myöten helposti pääsin joen yli.\n\nMaantie ei enään ollut minusta eroitettu kuin jyrkällä kallioseinällä,\njonka alla joki juoksi. Kosken reunaa myöten, vetäen itseäni ylöspäin\npensaiden oksain ja sitkeäin ruohojen avulla, saatoin kiivetä sinne\nylös.\n\nMaantielle päästessäni olivat voimani vallan tyhjennetyt. Sellaista\nväsymystä en ollut ikinä tuntenut ennen. Heittäysin tien viereen\npitkälleni ja jäin siihen puoleksi tunniksi lepäämään, vaan voimani\neivät enään palanneet.\n\nVerkalleen astuin eteenpäin tietä myöten, joka viiden minuutin perästä\nlevähtäen, kun kaksi Neekeriä, jotka ajoivat härkälaumaa luostariin,\nsaavuttivat minut. Pyysin heitä kantamaan pyssyäni ja kasvilaukkuani,\nluvaten heille 200 reissiä kantopalkaksi, johon he myös suostuivat.\n\nVähän myöhemmin tuli minua vastaan luostarin taloudenhoitaja padre\nCajo, joka kertoi minulle sen ikävän uutisen, että luostarista oli joka\ntaholle lähetetty väkeä minua etsimään. Oli ammuttu pyssyillä ja\nsoitettu kirkonkelloilla minulle johdoksi, vaan sitä en ollut kuullut.\nMyös tarjosi hän minulle taskumattinsa jätteet ja neuvoi tyhjentämään\nkaikki, vakuuttaen että se virkistäisi voimiani. Se oli väkevää\nagu'ardentea eli canna-viinaa, johon jo matkalla Caracaan olin\ntutustunut, vaan joka silloin oli maistunut äitelältä ja inhoittavalta.\nNyt sen maku tuntui erittäin miellyttävältä ja silmänräpäyksessä\npalautti se voimani, aluksi melkein kokonaan.\n\nNeljänneksen tuntia saatoin sitten kulkea levähtämättä, jonka jälkeen\nväsymys alkoi jälleen palata, vaan ei tullut enään niin kovaksi, kuin\nennen padre Cajon tapaamista.\n\nKun luostariin viimein saavuin kello puoli 3, pidettiin kirkossa --\nniinkuin jälkeenpäin sain kuulla -- parastaikaa julkinen kiitos minun\npelastuksestani. Tiellä oli minut kirkontornista havaittu ja oli\nlähetetty sana joukkiolle, jonka uudestaan piti lähteä minua etsimään.\n\nHurskaat munkit riensivät luokseni minua tervehtimään ja kyselemään\nretkestäni. Superioori sanoi valvoneensa kaiken yötä huolissaan minun\ntähden. Kaikesta mitä kuulin, huomasin, että minulla oli syytä olla\nkovin pahoillani siitä, mitä minulle oli tapahtunut, sillä\npoissaolollani olin aikaansaanut levottomuutta, huolta ja vaivaa\nmunkeille, joiden ystävällistä vieraanvaraisuutta nautin.\n\nIlman haitallisia seurauksia tutkimuksillenikaan Caracassa ei tämä\nretkeni myöskään ollut. Paitse että olin kuluttanut rikki ainoat\nmetsäsaappaani, joiden sijaan en voinut saada läheisyydestä ostaa\ntoisia, eivät myöskään voimani palanneet ennenkuin viikon kuluttua,\neikä entiselleen enään koko Brasilian matkalla. Päivällistä\nsyödessäni, tunsin että olin yöllisestä vilustumisesta saamassa kovan\nkaulataudin, vaan seuraavana yönä onnistui minun parantaa se vahvalla\nkiniiniannoksella. Kaksi viikkoa myöhemmin sain myös kummallisia\npaiseita kymmenkunnan hartialleni ja niskaani. Ne muodostuivat niihin\nkihiseviin paikkoihin, joita yöllä luolassa maatessani olin\nhartioilleni saanut, ja alkoivat samanlaisina näppylöinä kuin ne, joita\nsaapi kärpäsen ja itikan puremisesta, sillä eroituksella että ne eivät\nparanneet, vaan päinvastoin rupesivat suurenemaan päivä päivältä.\nKahden viikon kuluttua olivat näppylät muuttuneet kymmeneksi märkää\nvuotavaksi ajokseksi, joissa silloin tällöin tunsin viilloksia,\nikäänkuin olisi neulalla niiden sisässä pistänyt. Kerrottuani pappi\nCollarolle, että hartiallani oli suuri joukko paiseita, joita en saanut\nparanemaan, vaikka joka päivä hautoelin niitä antiseptillisillä\naineilla, ja kysyttyäni oliko hän kuullut Caracassa löytyvän kärpäsiä,\njoiden purema muuttuu paiseeksi, sanoi hän, että eräs iso kärpänen\nasettaa siellä usein munansa ja toukkansa ihmisen ihoon, samoinkuin\n_Oestrus_-lajit raavaisiin Euroopassa.\n\nArvellen ajokseni sellaisia sisältävän, menimme etsimään padre Eschiä\nja pyytämään häneltä apua. Erittäin tuskallisella puristuksella sai hän\nmuutamista paiseista ulos toukan, ja otin sellaisen myös talteen\nkokoelmiini. Sen toinen pää oli hieno kuin rihma ja alemmasta päästä\noli se tulitikun paksuinen ja siinä osassa oli muutamia poikittaisia\nriviä mustia lyhköisiä sukasia. Muutoin oli toukka ilman muita\nulkonaisia elimiä ja väriltään valkoinen tai harmaa ja 1/3 tuumaa\npitkä. Vanhetessaan sen sanotaan tulevan pienen sormen pään paksuiseksi\nja viimein ryömivän itsestään paiseen sisästä pois, pudotakseen maahan\nja siellä muuttuakseen koteloksi sekä jonkun ajan perästä kärpäseksi.\nSe oli siis luultavasti _Cuterebra_ tai joku muu _Oestridi_ laji. Sen\nsanotaan myöskin aikaansaavan kuumetta, jota minä kuitenkaan en\ntuntenut. Ainoastaan kainalorauhanen oli ajettunut ja kovasti kipeä,\nvaan parani pian, samoinkuin paiseetkin, sen jälkeen kuin toukat olivat\nniistä poistetut. Kaikkiaan sain ajoksistani 13 toukkaa.\n\nTämän retken vaikutuksesta kului siis jonkun aikaa, jolloin en\nsaattanut tehdä vaikeampia ekskursiooneja, vaan liikuin ainoastaan\nluostarin lähistössä. Ennenkuin lähdin Caracasta, kävin kuitenkin\nmuutamilla vuorenhuipuilla, joista korkein oli baromeetterini mukaan\n1,650 metriä (5,610 jalkaa) merenpinnan yli, vaan vuoristossa löytyi\nvielä huippuja, joiden korkeus sanotaan nousevan 1,700-2,000 metriin\n(6,800 jalkaan).\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nPaluumatka Rio de Janeiroon.\n\n\nKapealla tiellä. -- Manuel Mavia'n fazenda. -- Mandiookajuuret. -- Casa\nBranca'n kylä. -- Bambu-ruovostot. -- Cachoeira do Campo'n kylä. --\nSpitaali-tautiset. -- Lehdettömiä metsiä. -- Termiittein pesät puiden\nlatvoissa. -- Chequeira'n mökki. -- Serra Branea'lla. -- Queluz'in\nkatu-konsertti. -- Pienet puukkiaiset. -- Metsästäjä. -- Brasilian\nmetsänriista. -- Nisäkkäät. -- Kauniit linnut. -- Syötävät linnut. --\nSyötävät sisiliskot. -- Alligaattorit.\n\nToukokuun 5 päivänä lähdin Caracasta paluumatkalle. Padre Cajo oli\nlähistöstä eräältä Mulatilta, joka oli pienen fazendan omistaja,\ntilannut minulle kaksi muulia ja yhden hevosen, joista minun tuli\nmaksaa fazendeirolle vuokraa 40 tuhatta reissiä (noin 80 markkaa)\nLafayetten asemalle saakka. Caracassa tehdyt kasvikokoelmani, jotka\nolin asettanut kahteen laatikkoon, lastattiin toisen muulin selkään;\nfazendeiro, joka itse tuli camaradakseni, ratsasti hevoisella, ja itse\nratsastin toisella muulilla, joka matkalla kasvia kerätessäni oli\nminulle mukavampi.\n\nValitsin tien vuoriston läpi, joka oli sekä suorempi kuin se tie, jota\nmyöten olin tullut Caracaan, että soveltui myös paremmin tutkimuksiini.\nSe oli kuitenkin huono ja seuduttaisin ainoastaan tavallinen\nmetsäpolku. Pahempi oli, että se toisinaan kulki niin kapeiden\nkallio-solain läpi, että kasvilaatikoilla lastattu muuli tarttui niihin\nkiinni, niin että ainoastaan työläästi saimme sen irti, ja\npaikoittaisin päästiin läpi ainoastaan purkamalla muulin taakka. Yhäti\nkolhi laatikkoni myös puihin polun vieressä ja kerran niin kovasti,\nettä koko kuorma romahti maahan. Laatikoissa olevat väkiviina-putelit,\njoissa säilytin eläintieteellisiä kokoelmia, olivat sellaisia tapauksia\nvarten niin huolellisesti koteloidut, että ne kuitenkaan eivät siitä\nvahingoittuneet.\n\nVarsinkin luostarin ja ensimäisen tien vieressä olevan kylän, nimeltä\n_Capanema_, välillä on tie huonoa ja jyrkkämäkistä. Se kulkee\nylängöllä, joka sillä seudulla on enimmäkseen aukeaa mäkistä camposta\nja tähän vuodenaikaan kellertävä kuivuneesta nurmesta. Siellä reunaavat\nmyös camposta sangen korkeat vuoret ja kalliot. Itse Capaneman kylä on\ncatingaa eli heikompaa metsää kasvavassa laaksossa, vaan ei kaukana\nsieltä alkavat jälleen campos-maisemat.\n\nOli jo pimeä kuin saavuimme _Manuel Maria_ nimiseen fazendaan, jonne\nolimme aikoneet yöksi. Saimme senvuoksi vähän aikaa odottaa ennenkuin\nlukitusta talosta tuli ihmisiä esiin, koirain vilkkaan haukunnan kautta\nhoukuteltuina ulos. Camaradani pyysi meille yösijaa, lisäten että\naikomukseni oli antaa maksua sekä siitä että kaikesta mitä tulisimme\ntilaamaan.\n\nSiihen suostuttuaan saattoi isäntä meidät etehisen tapaisen verandan\nkautta pieneen ikkunattomaan huoneesen, joka oli valaistu\njonkunlaatuisella seinässä riippuvalla lampulla eli öljykupin laidalla\npalavalla pumpulilanka-tukulla. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja\nkuin leveä kömpelösti tehty sänky, pieni maalaamaton huono pöytä,\nnahkatuoli ja kaksi nahkaista matkakirstua. Luonnollisesti ei siellä\nmyöskään ollut uunia, enemmän kuin sellaista muuallakaan tapaa\nBrasilian asuinhuoneissa. Kovaksi tallattu multa oli lattiana ja katto\noli palmikoiduista bambu-ruovon liisteistä.\n\nTalossa oli myöskin viisi muuta pientä huonetta, vaikka se\nkokonaisuudessaan oli ainoastaan tavallisen salin kokoinen. Huoneen\nrunko, nurkat, ovi- ja ikkuna-pielet olivat pystyistä hirsistä ja\nseinät köynnöskasveilla sidotuista oksaristikoista, joiden lomat olivat\ntäytetyt saventapaisella maalla eli sillä ruskealla vuorten\nrapautumisesta syntyneellä savihiedaila, joka on yleisin maanlaatu\nMinas Geraes maakunnassa. Sekä ulkoa että sisästä oli talo maalaamaton\nja ulkokatto kourumaisista tiileistä.\n\nTalonväki, sekä isäntä että emäntä, olivat indiaanivoittoista rotua,\njossa selvästi kuitenkin huomasi sekä Neekerin että Portugalilaisen\nveren vaikutusta. Heidän ihonsa oli keltaisen ruskea, hiukset\npikimustia, sangen vähän suortuvissa, nenä kapea ja vähän koukero,\nsilmät mustia, Indiaaneille omituisella terävällä katseella.\n\nIllalliseksi tuotiin meille kuivatusta lihasta valmistettua paistia\nsekä keitettyjä maniok-juuria (_Manihot aipi_ Pohl), jotka kuorittuina\novat soikeiden hyvin isojen potattien muotoisia tai pienempien\nlanttujenkin kokoisia ja maultaan potatin ja vehnäleivän välillä.\nSyötyämme näitä ruokia hyvällä ruokahalulla ja juotuamme kahvia päälle,\nkävimme maate. Saimme kaksi kelvollista vuodetta viereisessä huoneessa,\njossa välikatto oli poikessa ja monelta paikoin seinäin ristikkoin läpi\nkuumotti kuutamo sisään.\n\nAamulla vielä juotuamme kahvia, maksoimme kaikesta yhteensä 1,500\nreissiä (noin 3 markkaa) eli neljä kertaa vähemmin kuin sama Ouro\nPretossa oli maksanut. Tämä vastaa myöskin tavallisia hintoja\nmaataloissa, joissa yksinkertaisemmista aterioista otetaan 400 reissiä\n(noin 80 penniä).\n\nKävin aamulla katsomassa talon edustalla olevaa isoa puutarhaa, jossa\nkasvoi useita hedelmäpuu-lajeja, niinkuin kahvi-, banaani-, oransi-,\ngoiaba- ja pitombapuita, sekä erästä koristuskasvina paikkakunnalla\npaljon viljeltyä pensasta _Euphorbiace'ein_ heimoa, jonka komeat\nkukinnot ovat ympäröidyt punaisilla georginin laitakukkain kalttaisilla\nsuojuksilla, niin että ne kaukaa näyttävät hyvin isoilta punaisilta\nkoppiloilta.\n\nTalo oli avarassa matalassa laaksossa, jossa oli useita muitakin\nfazendoja. Ne olivat eroitetut toisistaan nurmikoilla ja _carrascoilla_\neli pensastojen tapaista harvaa metsää kasvavilla campos-mailla.\n\nManuel Mariasta eteenpäin laskeusi tiemme ylängöltä yhä alemmaksi\nmaisemalle, jossa ei enään löytynyt vuoria, vaan ainoastaan mäkiä ja\nmatalampia harjanteita. Maa oli siellä erittäin hedelmällistä, vaikka\nharvaan asuttua, ja kasvoi heikollaista metsää, jota nimitetään\n_catingaksi_, eroitukseksi rannikon vanhoista tiuhista aarniometsistä\n_mattos virgems_. Muita viljelyksiä kuin puutarhoja fazendain luona ei\njuuri ollut näkyvissä.\n\nUseita jokia, jotka laskevat vetensä Sao Francisco virtaan, oli meillä\ntällä seudulla kaalattavana. Ne olivat muutamia syliä leveitä ja niin\nsyviä, että töin tuskin saimme muulin seljässä olevat laatikot kuivina\nylitse. Sateisella vuodenajalla paisuvat ne niin isoiksi, että\nkaalaamalla on mahdoton päästä niiden yli.\n\nMuutamain fazendain ohitse ratsastettuamme, tulimme _Casa Branea_\nnimiseen kylään, joka, talojen suuruudesta päättäen, näytti olevan\ntavallista varakkaampi. Siitä eteenpäin vallitsivat taas aukeat\ncampos-maisemat, joissa mäkien rinteillä paikoittain eroitti\n_carrascos_-pensahikkoja ja kosteammissa notkoissa _catinga_-metsikköjä\ntai monen sylen korkuisia bambu-ruovostoja.\n\nBambut ovat hyvin tavallisia kosteammilla paikoin Brasilian metsissä,\nvaan harvemmin muodostavat ne varsinaisia metsikköjä eli ruovostoja.\nNiissä ne joko täyttävät puiden välillä olevan tilan tai tavataan\nmetsättömilläkin paikoin. Sellaisia ruovostoja löytyy melkein yhtä\nmonen laatuisia, kuin bambu-lajejakin, joista useimmat kuuluvat\nsukuihin _Guadua_ ja _Chusquea_. Eräät lajit niistä ovat hanhen sulan\npaksuisia ja muutaman jalan pituisia, vaan toiset taas paksuja kuin\nkäsivarret ja seitsemän tai yhdeksänkin sylen pituisia. Ne kasvavat\nkaarenmuotoisesti toistensa sekaan nuokkuvina epäjärjestyksessä ja\nkuivavat kukkimisensa jälkeen tavallisesti yhtaikaa koko ruovosto, vaan\nuseampia vuosia kuluu niiden synnystä kukkimiseen. Isommat lajit\nkasvattavat latvaansa parin kolmen sylen korkuisen sinertävän röyhyn,\njossa kukat ovat melkein samanlaisia kuin suomalaisessa ruovossa eli\nkaislassa (_Phragmites_). Kukkimisensa jälkeen häviävät ne niin\nkokonaan, että missä useina vuosina on kasvanut korkean metsän\nkalttainen ruovosto, muutama kuukausi kukkimisen perästä ei enään näe\nmitään jälkeä koko metsästä.\n\nCasa Brancasta muutamia leguoita ratsastettuamme, tulimme _Cachoeira do\ncampo_ nimiseen isoon kylään, jossa erään Mulatin talossa vähän aikaa\nlepäsimme ja virvoitimme itseämme, samoinkuin Casa Brancassakin olimme\ntehneet. Kylä näytti varakkaalta ja siinä oli myös muutamia hyvin\nvarustettuja kauppapuoteja. Niiden ohitse ratsastaessamme näin yhdessä\nkaupaksi erästä toisintoa banaaneja, jonka hedelmät olivat toista\nvertaa isommat kuin tavallisilla muunnoksilla ja ruskeamman väriset.\n\nNiitä ostaessani tertun tuli luokseni kerjäämään pahasti spitaalinen\nNeekeri, jonka jalat olivat kasvaneet kannon muotoisiksi möhkäleiksi ja\nkasvotkin kovasti vikaantuneet. Päästäkseni hänen inhoittavasta ja\nmahdollisesti vaarallisestakin läheisyydestään viskasin hänelle rahan\nhyvän matkan päähän.\n\nVaikka Brasiliassa pidetään spitaalitautia (_Lepra_ eli _Elephantiasis\nGraecorum_) tarttuvana, sallitaan sitä niinkuin muitakin tauteja\nsairastavain kuljeksia talosta taloon kerjäämässä, jonkavuoksi\nsellaisia kohtaa usein maanteillä. Eurooppalaiset lääkärit eivät sitä\nenään kuitenkaan pidäkään tarttuvana. Minas Geraes maakunnassa se on\nsangen tavallinen, varsinkin Neekereillä, ja alkaa siellä tavallisesti\nvähäpätöisillä rohtumilla kasvoissa ja varsinkin korvissa, jonka\njälkeen se vähitellen pitkän ajan kuluessa leviää muihin ruumiinosiin,\nsynnyttäen niihin rosoisia kuhmuja ja turpomuksia, ja kasvattaa vihdoin\njalat eli kädetkin paksuiksi kummallisen muotoisiksi möhkäleiksi. Se\nkehittyy hyvin hitaasti, kestäen vuosikymmeniä, ja on useimmiten\nparantumaton. Kansa uskoo sen tarttuvan, vaan puhkeavan näkyviin usein\nvasta pari vuotta sen jälkeen kuin sen on saanut. Myös luullaan sen\nsyntyvän epäterveellisestä ruuasta, _Araucarian_ siemenillä lihoitetun\nsian lihasta y.m. Myöskin Euroopassa ja Suomessakin on tätä samaa\ntautia tavattu, vaan meillä ainoastaan miedommassa muodossa,\nsynnyttämättä möhkäjalkoja.\n\nCachoeirasta eteenpäin ratsastaessani campos-maisemaa myöten, jossa\nseuduittain myös oli carrascoja ja catingoja, olivat lehdet useista\nniiden pensaista ja puista jo alkaneet varista, niin että useat puut\nnäyttivät kuivilta, vaikka ne olivat ainoastaan kuivan vuodenajan\nlepotilaan asettuneet. Puiden latvoissa kasvoi usein loisioina kellan\nvihreitä pensaantapaisia tukkuja muodostavia _Loranthace'eja_, jotka\nsoikeilla lehdillään paikkapaikoin viherjöittivät lehdettömäin puiden\noksia. Useissa yksinäisissä tai harvaan kasvavissa puissa huomasin\nmyöskin korkealla latvassa ja paksummilla oksilla muurahaispesäin\nkokoisia kellan ruskeita tai mustiakin maamöhkäleitä ja savipatsaita.\nNe olivat termiittein pesiä ja niihin johti pitkin puunrunkoa\npeitettyjä savesta rakennettuja käytäviä, joita myöten termiitit\npääsivät maasta nousemaan pesäänsä salassa vihollisiltaan.\n\nYöksi tulimme _Chequeira_ nimiseen taloon, jonka isäntä oli\nPortugalilainen ja emäntä jokseenkin sievä Neekerinainen.\n\nAamulla ylösnoustessani olivat muulimme karkuumatkalla kotiapäin,\njonkavuoksi camaradani sai juosta niiden jälestä ja sanoi löytäneensä\nne vasta Cachoeiran luota. Koska talon omat muulit olivat pysyneet yön\nsamassa aitauksessa, syntyi minussa se epäluulo että hän itse oli\nkäynyt purkamassa aitauksen veräjän, jonka aamulla näin olevan auki, ja\najanut muulinsa sieltä maantielle. Hänen aikomuksensa lienee ollut\nviivyttää matkaa, niin ettemme ehtisi yöksi perille, vaan saisin\nhänelle vielä kustantaa yökorttierin ja yhden aterian lisäksi. Se ei\nhänelle kuitenkaan onnistunut.\n\nChequeiran isäntä oli joku vuosi sitten laittanut vähäisen talonsa\nhedelmättömälle paikalle campoksella harjoittaakseen kauppaa työmiesten\nkanssa, jotka tämän seudun ohitse rakensivat Ouro Pretoon johdettavaa\nrautatietä. Lähistössä näkyivät myös rautatien kaivokset, kiertäen\nSchweitsiläiseen malliin moneen mutkaan camposmäkien pyöreitä rinteitä\nmyöten ja sopivalla paikalla aina pujahtaen mäeltä toiselle.\n\nChequeirasta eteläänpäin kesti yhäti camposta, joka yleensä näytti\nhedelmättömältä -- ja vielä enemmän senkinvuoksi, että kuiva vuodenaika\njo oli syvästi painanut merkkinsä kasvullisuuteen. Notkoissa ja\nkosteammilla paikoin rehoitti kuitenkin ruoho, ja carrascojen\npensaatkin kantoivat siellä lehtiä.\n\nErään metsikön läpi ratsastaessamme näin puiden välissä ison aution\ntalon, joka viljelyksineen ja puutarhoineen jo kauan aikaa sitten oli\njätetty takaisin luonnon valtaan. Isot vanhat palmut ja muutamat\nhedelmäpuut kasvoivat carrascon pensaiden ja puiden seassa\nmuistomerkkeinä istuttajistaan. _O pai taverneiro; o filho cavalheiro;\no neto mendicante_ (isä kauppias; poika kavaljeeri; pojanpoika\nkerjäläinen) on brasilialainen sananlasku, joka sisältää selityksen\nsiihen, että niin moni talo seisoo Brasiliassa autiona.\n\nHuomaamatta ja vähitellen kohosi tie _Serra Brancalle_, jonka poikki\nolin viisi viikkoa aikaisemmin ratsastanut. Nyt sain matkustaa hyvän\nmatkaa sitä pitkin lähellä sen läntistä rinnettä, ihaellen näköalaa,\njoka sieltä avautui avaran maiseman yli. Harjanteen päällystä oli tältä\npuolen kuivaa hedelmätöntä tasankoa, jolla kasvoi harvaa ruohokkoa.\n\nVihdoin yhtyi polkumme vuoren yli johtavalle tielle, jota myöten olin\nCaracaan matkustanut.\n\nVuorelta alas päästyä ratsastin tuttujen maisemain läpi, vaan paljon\nvähemmin miellyttävältä näytti luonto nyt kuin viisi viikkoa\naikaisemmin. Metsät näyttivät kuihtuvilta ja, vaikka useimmat niiden\npuista vielä viheriöitsivät, olivat lehdet toisista varisseet pois ja\ntoisista kovasti harventuneet, ja ruohot ja pensaat tien vieressä\nolivat peitetyt niin paksulla pölyllä, että niiden lehtien vihreää\nväriä ei enään saattanut eroittaa.\n\nMiellyttävänä vastakohtana tässä luonnon alkavassa unessa loistivat\npaikkapaikoin puiden latvoissa köynneliäin _Bignoniace'ein_\nsinipunervat tai punan kellervät kukkaviuhkot, verhoten monasti suuren\nosan puita, joihin ne olivat kiivenneet.\n\nOuro Brancon ohitse päästyämme tuli pimeä ehtoo ilman kuutamoa. Vaan\nvarmoilla askelilla kulkivat muulimme pimeässäkin pitkin kuoppaista\ntietä, löytäen tienkin vieressä polkuja, silloin kun oli väistyminen\nvastaan tulevia härkävankkureita. Toisin paikoin tapasimme tien\nvieressä tavarainkuljettajia, jotka sinne olivat nuotion ääreen\nasettuneet yöksi, joko senvuoksi etteivät olleet ajoissa ehtineet\nmihinkään _ranchoon_ tai kenties pikemmin sentähden että siellä saivat\nmuuleilleen paremman laitumen ja maksuttomasti. Kummallisen vaikutuksen\ntekivät nämät mustat ja tummanväriset haahmut, jotka, meidän\nlähestyessä, kohosivat leposijoiltaan ja nuotion hämärässä valossa\nterävästi tirkistivät meitä.\n\nQueluzin pikkukaupungin läpi ratsastaessamme oli yhdessä paikoin\nkadulla lukuisa väkijoukko, joka kuunteli omituista katukonserttia.\nAvonaisen oven eteen oli kadulle avautuvaan huoneesen asettunut\nkaarenmuotoiseen riviin kirjavasti puettuja naisia, sinisissä,\npunaisissa, keltaisissa ja vihreissä dansöösi-puvuissa, lihavia ja\nlaihoja, pitkiä ja lyhköisiä, mustia, ruskeita ja keltaisia neitejä,\njotka täyttä kulkkua kirkuivat epäsoinnullisia säveleitään.\n\nYöllä 7 päivänä toukokuuta saavuin takaisin _Lafayetteen_, jossa\nvastoin Germain'in varoitusta otin asuntoa kolmannen \"varkaan\"\nhotellissa. Hänestä selvisin kuitenkin paraiten, sillä aamulla\nrätinkiäni maksaessani pyyhki hän, minun neuvostani, siitä itse\nmuutamia markkoja pois, jotka \"epähuomiossa\" olivat ilman syytä siihen\ntulleet.\n\nAamulla ennen junan lähtöä kävin hotellin vieressä olevalla mäellä,\njosta palatessani huomasin, että vaatteeni olivat peitetyt kymmenillä\ntuhansilla pikkuisilla puukkiaisilla (_carrapatos miudos_).\nPieksettyäni oksalla ja hangattuani kädellä niitä vaatteistani niin\ntarkkaan, että luulin niiden olevan lopussa, säästyi niitä kuitenkin\nniin paljon, että minulla monena päivänä oli työtä niiden poimimisessa\nihostani, johon niitä oli imeytynyt kiinni. Ne ovat nimittäin niin\npieniä, että niitä on vaikea tarkkaan löytää vaatteistaan, vaan jonkun\najan kuluttua ilmoittaa niiden kihisevä pistos että ne jo ovat\nlöytäneet ihoon. Kuivan vuodenajan ensimäisinä kuukausina ne ovat\nvarsinaisena maan-kiusana muuli-laitumilla, joihin niitä enimmin\nilmaantuu. Niitä tavataan silloin pallomaisina ryhminä ruohoissa ja\npensaiden oksissa, joista ne kiinnittyvät ohi kulkevan vaatteisiin.\n\nToukokuun 8 päivänä saavuin junalla Sitioon, jonne olin tavarani ja\nkokoelmani jättänyt. Siellä viivyin viisi päivää, jotka käytin\nkokoelmaini hoitamiseen ja laittamiseen sellaiseen kuntoon, että ne\nuudetta purkamisetta säilyisivät Suomeen saakka.\n\nAinoastaan pienempiä ekskursioonoja saatoin sen ohessa tehdä,\nja kun aikaa jo oli kulunut enemmän, kuin matkaohjelmani mukaan\nolisi riittänyt, täytyi minun myös kieltäytyä ottamasta osaa\nmetsästys-retkeen, johon siellä ollessani sain kutsumuksen. Eräs nuori\nfazendeiro lähistöstä tuli nimittäin Hotel do Sitioon täysissä\nmetsästys-varustuksissa, ratsastaen muulilla ja tuoden muassaan lauman\nvintti-koiria. Hän oli maalais-patrooni Brasilian valkoista rotua,\njostakin paikkakunnalla olevasta isommasta fazendasta. Vaan kun hän ei\ntaitanut muuta kuin Portugalin kieltä, niin sekin seikka vähensi\nhaluani noudattaa hänen kutsumustaan lähteäkseni metsästysretkelle.\n\nKoirilla metsästäessä tapaa campoksella kuitenkin saalista, joka voisi\npaljonkin tarjota viehätystä metsästäjälle. Campoksen isommista\neläimistä lueteltakoon tässä seuraavat:\n\nVeado campeiro (_Cervus campestris_ Cuv.) on metsävuohen (C. capreolus)\nkalttainen hirvi, joka ei ole harvinainen korkeammilla campos-mailla.\nBrasilian tavallisimmat hirvi-lajit ja, samoin kuten ensiksikin\nmainittu, pieniä kooltaan ovat veado catingueiro (_C. simplicicornis_\nIllig.), joka elää harvapuisissa campos-metsiköissä, ja veado mateiro\n(_C. rufus_ Illig.), joka oleksii tiuhemmissa metsissä. Iso hirvi-laji\non veado galheiro (_C. paludosus_ Desm.), jota tapaa isompain jokien\nvarsilla olevissa soisissa metsissä. Ne ovat kaikki hyvin arkoja ja\nniitä metsästetään väjyksissä jokien luokse johtavien teiden varsilla\ntaikka myöskin koirain avulla, jotka ottavat ne juoksussa kiinni.\n\nTapetijänis (_Lepus Brasiliensis_ L.) on kaniinia vähän isompi ja\nmustan ruskea. Tavoiltaan on se Euroopan jänisten kalttainen. Maultaan\nomituista lihaa on ourico'lla (_Cercolabes villosus_), joka kiipeää\npuissa, käyttäen apunaan kahden korttelin pituista kierteis-häntäänsä.\nSen vartalo on kaksi ja puoli korttelia pitkä ja peitetty piikeillä.\nSyötäviä ovat myöskin useat merisika-lajit (_Cavia_), joista mokó\n(_C. rupestris_ Pr. Max.) on suurin. Aguti (_Dasyprocta aguti_ Wagn.)\non liki kyynärän pituinen nakertaja ja elää laumoissa, jotka usein\ntekevät vahinkoa sokuriruoko-istutuksissa, Sen lihaa pidetään\nerinomaisena herkkuna. Paca (_Caelogenys [Cavia] paca_) on hyvä uija ja\nsukeltaja ja oleksii maankoloissa, joista se hämärässä lähtee\nliikkeelle. Se on kyynärää pitempi ja sitä metsästetään paljon\nomituisilla koirilla, joita sen etsimiseen on varten vasten\nharjoitettu. Jokisika (_Hydrochaerus capybara_) on sian muotoinen iso\nnakertaja, pituudeltaan 1,5 tai 2,5 kyynärää, ja elää pienissä\nlaumoissa jokien varsilla. Se uipi ja sukeltaa taitavasti ja sitä\nmetsästetään enemmän sen lujan nahan vuoksi, kuin sen lihan takia, joka\non maultaan huononpuoleista, vaan rasvaista.\n\nBrasiliassa tavataan kaksi lajia tapiireja, joista _Tapirus Roulinii_\nFisch. elää Sao Francisco virran laaksossa, ja toinen laji _Tapirus\nAmericanus_ sekä rannikolla että sisämaassa. Ne oleksivat usein\nlaumoissa ja polkevat metsiin hyviä polkuja, jotka johtavat jokien\nvarsille. Niillä on tapana kulkea joka päivä samalla ajalla näitä\npolkujaan myöten jokiin, joissa ne uiskentelevat ja sukeltavat. Kun\nkoirat ja jaguaarit ajavat niitä takaa veteen, niin tapiirit tarttuvat\nniihin kiinni ja vetävät ne muassaan veden pohjaan, jossa tapiirit\nvoivat sukeltaa neljännestunnin ajan tulematta vedenpinnalle\nhengittämään. Ne ovat omnivooreja ja syövät sekä heinää, lehtiä ja\nhedelmiä että lihaakin. Ne saapi muutamissa päivissä kesymään, niin\nettä ne metsistä palajavat ihmis-asuntoon. Hyväilemisistä ovat ne\nmielissään, vaan ovat tyhmiä, niin että niitä ei saa liikkeelle\nkäskyillä, vaan niitä täytyy työntää tai ajaa kovilla kepin iskuilla,\nsillä heikot lyönnit eivät tunnu niiden paksussa nahassa. Niiden liha\non syötävää ja niiden rasvaa käytetään myös lääkkeenä.\n\nPecaari-sikoja (_Dicotyles_) löytyy Brasiliassa kolme lajia, jotka\nelävät isoissa laumoissa metsissä ja laittavat niihin polkuja, josta ne\novat saaneet indiaanilaisen nimensäkin. Queixada branca (_Dicotyles\nlabiatus_ Cuv.) on melkein tavallisen sian kokoinen ja muotoinen, vaan\nse on hännätön, niinkuin muutkin pecaari-lajit. Sitä sekä pyydetään\nkuopilla että metsästetään, vaan ahdistettuna se on rohkea ja\nvaarallinen koirille ja metsästäjällekin. Muut pecaari-lajit\nsitävastoin ovat pienempiä. Ne ovat, samoinkuin apinatkin, Indiaanein\ntärkeimmät metsästys-eläimet, joita he lihan tähden pyytävät,\nvaan muutamat Indiaani-heimot inhoavat kaikkea sianlihaa, niinkuin\njuutalaiset. Pecaarit kesyvät helposti ja seuraavat isäntäänsä niinkuin\nkoirat.\n\nSyötävinä eläiminä tapetaan Brasiliassa myöskin muurahais-karhuja ja\nvyötäjäisiä, jotka kuitenkin ovat hyvin hyödyllisiä eläimiä, sillä ne\nhävittävät termiittejä ja muurahaisia, joista siellä on niin paljon\nhaittaa. Sitiossa oli minun tilaisuus useampia kertoja syödä\nvyötäjäis-paistia, vaan se tuntui minusta sangen ala-arvoiselta, vaikka\nse oli pehmeätä ja vaaleaa kuin lintupaisti. Luupanssarilla peitettyjä\nvyötäjäisiä tunnetaan Brasiliassa 6 lajia, joista tatu-été (_Dasypus\noctocinctus_ L.) on tavallisin ja yli 3 korttelia pitkä häntää\nlukematta, vaan suurin kaikista lajeista on tatu-canastra (_D. gigas_\nCuv.), joka on puolikasvaneen sian kokoinen. Ne eivät ole niin nopeita,\nettei niitä juoksussa saisi kiinni, vaan ne kaivautuvat sukkelasti\nmaahan, ja jos ne puoleksikin ovat tunkeutuneet koloonsa, ei niitä\nenään saa väkisin siitä vedetyksi. Maan sisästä on niitä vaikea löytää,\nsillä niiden käytävät ovat hyvin avaroita ja moni-mutkaisia. Tamandua\nbandeira (_Myrmecophaga jubata_ L.) on suurin muurahaiskarhu-lajeista\nja kuonosta hännän päähän yli neljä kyynärää pitkä. Sen selkä on\npitkä-karvainen, häntä iso ja tuuhea ja kuono hyvin pitkä ja kapea. Se\non jokseenkin hidasjuoksuinen ja ihmiselle vaaraton, vaan tekee\nkoiralle vastarintaa, nousten pystyyn istumaan ja iskien etujalkainsa\nisoilla kaivin-kynsillä koiraa. Brasilian kaksi muuta tamandua-lajia\n(_M. didactyla_ ja _tetradactyla_) ovat pienempiä ja kiipeävät\nkierteishäntänsä avulla puissa. Laiskiaisia (_Bradypus_) on Brasiliassa\nneljä lajia, joista tavallisimmat ovat unao (_Bradypus didactylus_ L.)\nja aai (_Br. tridactylus_ L.). Ne oleksivat embauba-puissa\n(_Cecropia_), joiden lehdistä ne elävät, eivätkä tule niistä alas muuta\nkuin juomaan. Ne ovat hyvin sitkeähenkisiä, niin että niihin täytyy\nampua useampia laukauksia, saadakseen ne putoamaan alas. Jos hakkaa\npois oksan, johon laiskiainen kynsillään on iskenyt kiinni, niin\nsaattaa oksasta kiinni pitämällä kantaa laiskiaisen kotia, ilman että\nse päästää irti oksaa. -- Brasilian petoeläimistä ja apinoista on jo\nedellä ollut puhetta, jonkavuoksi ohimenemme ne tässä.\n\nLintu-lajeista on Brasilia tavattoman rikas. Useat niistä, varsinkin\npienemmistä lajeista, ovat erinomaisen kaunis-höyhenisiä, jonkavuoksi\nniitä mielellään ostetaan Eurooppaan koristuksiksi. Rio de Janeirossa\nja muutamissa muissa rantakaupungeissa on luonnonesineiden kauppiaita,\njotka hyvällä menestyksellä välittävät tätä kauppaa. Lintujen nahkoja,\nsamoinkuin kaunisvärisiä kovakuoriaisiakin, ostavat he maalaisilta sekä\nvarsinkin erityisiltä metsästäjiltä, joiden ainoana toimena on kaupaksi\nmeneväin luonnonesineiden kerääminen ja etenkin lintujen ampuminen ja\npyytäminen.\n\nKauniiden höyheniensä tähden ovat seuraavat lajit mainittavia.\n\n_Kolibreista_, joita on suuri joukko lajeja, ovat kauniimpia\n_Chrysolampis mosehita_ Gray, _Lophornis magnifica_ Bonp. ja\n_Calothorax rnbineus_ Gray, sekä tavallisimpia _Lampornis mango_ Sws.\nja _Thaumatias albicollis_ Gould. Tilhin sukuinen kerua (_Ampelis\ncincta_ Gray) on loistavain sinisten höyheniensä tähden arvossa\npidetty lintu. Punainen trebeme (_Tanagra Brasilea_) ja muutamat muut\nTanagra-lajit (varpuislintujen lahkoa) ovat Brasilian kauniimpia\npikkulintuja. Koreasti kirjava _Galbula_ kuuluu omituiseen heimoon\nkiipijä-lintuja, jonka lajit ovat laiskuutensa tähden merkillisiä.\nNiillä on tapana istua liikkumattomina paikoillaan, odottamassa\nkärpäsiä, jotka lentävät niiden luokse, ja ne eivät lähde pakoon\nihmisenkään lähestyessä, jonkavuoksi niitä saapi kepillä lyödyksi alas\noksalta, jolla ne istuvat.\n\nElävinä hyvin kaupaksi meneviä lintuja ovat papukaijat, joita Finsch\nluettelee Brasiliasta 85 lajia. Ne elävät isoissa parvissa ja tulevat\nusein viljelyksiin vahinkoa tekemään. Siellä syövät ne kahvin marjoja\nja nakertavat maissin tähkiä, joissa niiden purusta syntyy mätä. Yöksi\npalajavat ne aina samoihin paikkoihin, metsiin korkeiden puiden\nlatvoihin. Ne munivat taidottomiin pesiin onteloihin puihin kaksi\nvalkoista munaa. Suurimmat lajit ja väriltään komeimmat ovat punaiset\nararat (_Macrocercus_ eli _Sittace chloroptera_) ja pienin laji on\nvihreä vaivaispapukaija (_Psittacula passerina_ Kuhl) joka on varpusen\nkokoinen ja Brasilian tavallisimpia lintuja. Hyvänmakuista lihaa on\nvihreillä _maitacas_-lajeilla (_Pionus_), ja puhumaan oppivat paraiten\nvihreät _papageiot (Chrysotis)_, joita Rio de Janeirossa näkee melkein\njokaisen pikkukauppaan oven pielessä. _Tukaaneilla (Ramphastos toco)_,\njotka samaten kuuluvat kiipijöihin, on erinomaisen iso ontelo nokka ja\nhyvänmakuista lihaa.\n\nSyötävistä linnuista mainittakoot vielä seuraavat: Mareco (_Anas\nBrasiliensis_ L.) ja poturi (_A. viduata_ L.) ovat sangen tavallisia,\nja iso sorsa, pato grande (_Anas moschata_ L.), joka kaikista\ntunnetuista sorsista on suurin, pidetään sangen yleisesti myöskin\nkesynä. Niitä tavataan sekä sisämaan jokiloissa että rannikon\nlaguuneissa. Kosteilla paikoin oleksii useita haikara-lajeja, joista\nvarsinkin garca socco (_Ardea pileata_ Lath.) on arvossa pidetty\nhyvänmakuisen lihansa tähden. Pitkäjalkainen ja iso kahlaaja nimeltä\nsiriema (_Dicholophus cristatus_ Illig.) elää erämaissa (sertaos) ja\ncampoksella, jossa se syöpi muurahaisia, toukkia, kärmeitä y.m., ja on\nmaultaan sorsan kalttainen. Amerikalainen strutsi eli ema (_Rhea\nAmericana_ Lath.) juoksentelee pienissä parvissa campoksella, jossa se\nautiommilla seuduilla on jokseenkin tavallinen. Pyiden kalttaisia\nlintuja tapaa heinikoissa useampia lajeja, joista mainittakoon capoeira\n(_Odontophorus dentatus_ Gray) ja injambu-lajit (_Tinamus_).\nValkeasiipinen jaku (lue: schaku) tinga (_Penelope pipile_ Gmel.) y.m.\nlajit samaa sukua vastaavat Vanhan Maailman fasaaneja ja mutu't (_Crax\nalector_ L., y.m.) ovat kalkkunain kalttaisia. Indiaanit pitävät niitä\nmyös kesyinä, vaan ne ovat kasvatettavat metsistä löydetyistä munista,\nsillä ne eivät kesyinä sikiä hyvin.\n\nMuista Brasilian tavallisimmista linnuista mainittakoon tässä myös eräs\npääskyis-laji (_Hirundo collaris_ Pr. Max.), jolla on valkoinen juova\nkaulan ympäri, ynnä papa-arroz (_Fringilla pileata_ Pr. Max.), joka\nriissiviljelyksissä tekee suuria vahinkoja, sekä musta käen sukuinen\nanu (_Crotophaga_), joka usein istahtuu raavaiden selkään toukkia\nniistä noukkimaan.\n\nSisiliskoja löytyy Brasiliassa useita isoja lajeja, joista muutamilla\non hyvänmakuista lihaa, niinkuin vihreällä iguanilla (_Iguana viridis_\nSpix) ja teiu-guaculla (_Teius monitor_ Merr.), joka kasvaa\npuolentoista kyynärän pituiseksi.\n\nIndiaanit syövät myöskin krokodiilein lihaa, joita Brasiliassa löytyy\nkaikkiaan 8 lajia alligaattorein eli kaimaanein sukua. Niitä tavataan\nvarsinkin pohjaisemmassa osassa Brasiliaa, jossa ne asuskelevat etenkin\nisommissa seisovissa likaisemmissa vesissä, jotavastoin mustavetiset\nvirrat ovat niistä vapaampia. Myöskin Rio de Janeiron maakunnassa ovat\nne tavallisia. Ne ovat ihmisellekin uidessa vaarallisia ja vetävät\nsaaliinsa veden alle, vaan jos saapi tilaisuutta painaa niiden silmiä,\nniin ne päästävät irti ja lähtevät pakoon. Rannan läheisyydessä\nmakaavia eläimiä, sikoja, koiria ja siipikarjaa hiipivät ne hiljaa\nhaukkaamaan ja tulevat öisin huoneidenkin luokse. Jacare-guacu (_Caiman\nniger_ Spix) on 4-6 kyynärää, väliin 4 syltäkin pitkä ja oleksii\nAmazonissa sekä sen lisäjoissa. Jacare (_Caiman fissipes_ Spix) on 4\ntai 3,5 kyynärää pitkä ja tavataan eteläisemmissäkin maakunnissa. Muut\nlajit ovat vielä vähän pienempiä.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nBrasilian luonnontuotteet.\n\n\nTulo Rio de Janeiroon. -- Pahantekijät. -- Kaulahuivin tärkeys. --\nKansallis-museo. -- Tori-halle. -- Brasilian ruoka-kasvit. --\nMandiooka. -- Hedelmät. -- Brasilian päätuotteet. -- Kahvipensaan\nviljelys. -- Pumpuli-kasvit. -- Sokuri-ruoko. -- Kautschu. --\nParaguai-tee. -- Vilja-lajit. -- Lääkintä-kasvit. -- Sarsaparilla. --\nIpecacuanha. -- Coca-kasvi. -- Ryyti-kasvit. -- Teknilliset kasvit. --\nÖljykasvit. -- Waha-palmu. -- Kutomus-kasvit. -- Väri-kasvit. --\nKauppatorin eläimistö. -- Kalankauppiaat.\n\nEhtoolla toukokuun 13 päivänä saavuin takaisin Rio de Janeiroon, jossa\notin asuntoa eräässä ravintolassa Praca d'Acclamacao'n luona.\n\nSeuraavana päivänä kävin venäläisessä konsulaatissa toimittamassa\nPetropoliksessä asuvalle Venäjän lähettiläälle suosituskirjeen, jonka\nolin Suomen Kenraalikuvernööriltä saanut. Kiireellisen lähtöni vuoksi\nRio de Janeirosta en ollut aikaisemmin saanut tilaisuutta viedä sitä\nperille, enkä sitä myöskään vielä ollut välttämättömästi tarvinnutkaan,\nsillä koko matkallani en ollut ollut missään asioissa virkamiesten\nkanssa. En ollut missään vielä näyttänyt passianikaan, eikä sellaista\nole laisinkaan tarpeen Brasiliassa, enemmän kuin Franskassa ja\nSchweitsissäkään. Brasiliaan otetaan mielellään vastaan mitä väkeä\ntahansa; minkäänlaisia vaikeuksia ei aseteta heidän pääsöön maahan,\nvaan sieltä lähtiessä on monta mutkaa, ja ainoastaan kirjallisen luvan\nsaatua poliisilta, pääsee Brasiliasta pois. Pahantekijöitä on senvuoksi\npaljon keräytynyt Euroopasta ja varsinkin Italiasta Brasiliaan, johon\nhe ovat joutuneet kuin hiiri loukkuun, sillä he eivät pääse sieltä pois\nilman selviä papereja.\n\nSunnuntaina menin kansallis-museoon puolenpäivän aikaan, jolloin se on\nyleisölle avoinna, vaan jouduin siellä lystilliseen rettelöön. Poliisi,\njoka seisoi ovella vahtina, kielsi nimittäin minulta sisäänpääsöä,\nantamatta minkäänlaista selitystä kieltoonsa. Jäin senvuoksi vähäksi\naikaa miettimään, miksi minulta oli pääsö kielletty, vaikka\nkaikenlaista väkeä, sekä varakkaampaa että köyhempää, Neekerejä ja\nmuita, oli ilman minkäänlaista estettä päästetty sisään. Luulin\nvihdoin, että olin ymmärtänyt väärin poliisin kiellon, jonkavuoksi\npalasin takaisin ovelle, ja väkijoukossa jouduinkin poliisin\nhuomaamatta ensimäiseen huoneesen, vaan silloin hän havaitsi minut ja\ntuli lyhyesti ilmoittamaan minulle, että minun piti lähteä sieltä pois.\n\n\"Minkätähden? Onhan täällä paljon muutakin väkeä!\" -- kysyin häneltä.\n\n\"Se on vasten ohjetta, jonka olen saanut\", vastasi hän.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Teillä ei ole sovelias puku\".\n\n\"Kuinka? Onhan minulla hyvä puku!\"\n\n\"On tosin, mutta teillä ei ole kaulahuivia. Meillä on käsky, ettei\nkukaan pääse museoon, jolla ei ole kaulahuivia\".\n\nKatsahdin ympärilleni ja näin, että jokaisella miehellä siellä\ntodellakin oli kaulahuivi. Neekeritkin olivat käärineet jonkunlaisen\nrepaleen kaulaansa. Oli tarkoitus että yleisö tulisi siistissä puvussa\nmuseoon, vaan ettei pääsö riippuisi vahtien mielivallasta, oli tahdottu\nantaa heille tarkka määräys siitä, ja arveltu että miehellä, jolla on\nkaulahuivi, on myöskin muu puku tarpeeksi siisti.\n\nRio de Janeiron hiestyttävässä kuumuudessa oli minulla tapana keventää\npukuani, jättämällä siitä monasti pois muutamia tarpeettomia osia,\njoiden joukkoon olin lukenut myöskin kaulahuivin.\n\nKun asuin vallan lähellä museoa, niin menin kotia ja otin kaulahuivin\nkaulaani sekä palasin oitis museoon. Toisen kerran, käytyäni museon\njohtajan _L Netto'n_ luona, sain myös tilaisuutta harjoittaa\ntutkimuksia museossa niin paljon kuin asiani vaati.\n\nMuseo on sekä luonnontieteellinen että etnograafillinen, vaan vielä\nnuori ja jotensakin pieni. Brasilian luonnon ja kansan esittelemisessä\nyleisölle kansantajuisella tavalla on sillä kuitenkin erinomainen arvo,\nmutta vanhemmat tieteelliset lähteet Brasilian luonnon tutkimiseen\neivät ole Rio de Janeirossa, vaan hajoitetut Euroopan museoihin.\n\nSille joka tahtoo oppia tuntemaan Brasilian luonnontuotteita on\njonkunlaisen museon arvoinen myöskin Rio de Janeiron _praca do\nmercado_ eli torihalle, jossa tarjotaan kaupaksi maan monenlaisia\nruoka-tavaroita ja muita luonnonesineitä. Varsinkin muukalaisella on\nsiellä paljon katsottavana ja opittavana. Joka kerta kuin siellä kävin,\noli minulla siellä aina uutta nähtävänä.\n\nKaupungin lähistössä olevista fazendoista ja chacaroista (pienemmistä\nmaataloista) oli sinne lähetetty kaupaksi sekä tavallisia\neurooppalaisia ruoka-kasveja ja kaaliksia että Amerikalle omituisia\nlajeja, niinkuin mustia sekä monenlaisia muita papuja (_Phaseolus_ ja\n_Dolichos_), herneitä, porkkanoita, rediisejä, retikoita, useita\nkaali-lajeja, sallaattia, sipuleja, joita kuitenkin pääasiallisesti\ntuodaan Euroopasta, kurpitseja ja muita vesi-melooneja, kurkkuja,\nmelooneja, tomaatteja (_Lycopersicum esculentum_), jotka ovat\nBrasiliasta kotoperäisiäkin, quiabos eli quingombos hedelmiä (_Hibiscus\nesculentus_), joista keitetään limaista lihan kanssa syötävää\ntuuninkia, punaista pimentaa eli Hispanian-pippuria (_Capsicum annuuum_\nL.) ja Oayennin pippuria (_C. frutescens_ Willd.), jotka sinapin\nasemesta ovat hyviä liharuokain kanssa, maamanteleja eli siemeniä\nkummallisesta herne-kasvista (_Arachis hypogaea_ L.), joka kaivaa\npalkonsa maan sisään.\n\nSamoin kaupitaan siellä useita lajeja syötäviä juurimukuloita ja\njuurakkoja, niinkuin bataatteja eli imeliä potatteja (_Convolvulus\nbatatas_ L.), inhameja eli yamseja (_Dioscorea triloba_ Lam., y.m.\nlajeja), joita viljellään muissakin troopillisissa maissa, tayobaa\n(_Colocasia esculenta_ Schott.), jonka sekä juurakosta että lehdistä\nvalmistetaan ruokaa, ja mangoritoa (_Caladium sagittaefolium_ L.),\njotka molemmat ovat vehka-kasveja (_Aroideae_ heimoa), sekä vielä\nperunoita, joita tuodaan Brasiliaan kuitenkin pääasiallisesti\nEuroopasta, vaikka ne vielä nytkin kasvavat villinä Chilissä ja niitä\njo ennen Amerikan löytöäkin viljeltiin Länsi-Amerikassa.\n\nBrasilian tärkeimmät vilja- eli oikeammin ruoka-kasvit ovat\nkuitenkin mandiocat (_Manihot_), joilla on isoja retikan muotoisia\njuuri-mukuloita. Niitä viljellään kahta lajia, mandioca mansaa\n(_Manihot aipi_ Pohl) ja mandioca bravaa (_M. utilissima_ Pohl), joista\njälkimäinen on kovasti myrkyllinen ja sisältää syötävissä juurissaan\ncyankaliumia (Blausäure), samoinkuin raa'at perunat sisältävät\nsolanini-myrkkyä. Ensinmainitun lajin juurimukulat kasvavat\nhedelmällisessä maassa hyvin isoiksi, 30:n naulankin painoisiksi, ja\novat väriltään valkoisia tai punertavia. Niitä syödään keitettyinä,\nniinkuin perunoita, ja ne ovat maultaan niitä paljoa paremmat, vaan\nmätänevät nopeammin. Myrkylliset maniok-juuret, jotka väriltään ovat\nmustia, ovat syötäviä vasta senjälkeen kuin niistä myrkky on poistettu.\nSe tapahtuu siten, että ne rouhitaan sahajauhon näköisiksi muruiksi,\njoista myrkyllinen neste sitten painojen avulla puserretaan pois. Siten\nsaatu jauho (_farinha_) kuivataan senjälkeen tavallisesti, ja syödään\nvarsinkin liha- ja papu-ruokain kanssa.\n\nManiok- eli mandioca-kasvit kuuluvat _Euphorbiaceae_-heimoon ja ovat\nalkuperäisiä Brasilialaisia vilja-kasveja, joita Indiaanit viljelivät\njo ennen Amerikan löytöä. Indiaaneilla onkin niistä kymmenittäin\ntoisintoja, joilla on useita erillaisia omaisuuksia, ja jotka muun\nmuassa myös kypsyvät eri vuodenajalla. Niiden viljeleminen tapahtuu\nsiten, että niiden pensasmainen varsi leikataan pulikoiksi, jotka\nlaidalleen kaivetaan peltoon ja itävät varsiksi ja kasvattavat\nmaanalaisia mukuloita. Kun niiden mukulat paraiten säilyvät pellossa,\nniin niitä tavallisesti ei oteta yhtaikaa maasta, vaan noukitaan sieltä\ntarpeen mukaan. Vuotta vanhempina alkavat ne pellossakin mädätä.\n\nTorihallessa kaupitaan myös useita hyvänmakuisia hedelmiä, joista\ntoiset ovat saadut kaupungin lähistöstä, toiset tuotu laivoilla\nkauempaa. Etusija runsaudessa ja hinnan halpuudessa on banaaneilla,\nappelsiineilla ja cocos-pähkinöillä. Kalliimpia ovat mangat (_Mangifera\nIndica_ L.), joita tuodaan varsinkin Bahian puutarhoista, sekä\nananas-hedelmät, jotka kasvavat Bahiassa ja Pernambucossa metsissäkin\nja ovat _Bromeliaceae_ heimoon kuuluvan _Ananassa sativa'n_ meheviä\nkäpymäisiä tähkiä. _Therebinthaceae_ heimoon kuuluvan mangan arvokkaat\nkeltaiset luumarjat ovat persikan kalttaisia, vaan nyrkinkokoisia ja\nsisältävät ison litteän luun sekä sen sisässä syötävän mantelin. Omenat\novat myös kalliita ja tuodaan Montevideosta sekä jää-lastien muassa\nPohjais-Amerikasta. Samoin myös viikunat tuodaan kuivattuina\npääasiallisesti Portugalista, vaikka niitä paljon viljellään\nBrasiliassakin. American aprikuusit ovat _Guttiferae_ heimoon kuuluvan\npensaan (_Mammea Americana_ Jacq.) hedelmiä ja kotoperäisiä varsinkin\nAntilloissa, vaan saadaan myöskin Brasilian puutarhoista. Abacates ovat\nlaakeri-kasvien heimoon kuuluvan _Persea Gratissima'n_ arvokkaita\nhedelmiä, jotka ovat 5 tuumaa pitkiä ja 2 tuumaa paksuja, ja kasvavat\nPohjais-Brasiliassa metsissä sekä viljeltyinä muuallakin.\n\nMuista viljellyistä lajeista mainittakoot persikat (_Amygdalus Persica_\nL.), jotka Rio de Janeiron luona kantavat hedelmiä kaiken vuotta ja\npuolikypsillä hedelmillä alkavat aina uudestaan kukkia, aprikuusit\n(_Prunus Armeniaca_ L.), viinirypäleet, marmelot (_Gydonia vulgaris_\nPers., saksaksi Qvitten), joista valmistetaan marmelaadeja, ja\ngranaattiomenat (_Punica granatum_ L.), joiden kukkia naiset mielellään\nkantavat hiuksissa. Vähemmin viljellään Brasilian puutarhoissa Amerikan\nläntisten maiden arvokkaita hedelmiä, niinkuin chirimoyaa (_Anona\ncherimolia_ Lam.), joka Perussa kasvaa 12 naulan painoiseksi, sekä\n_Sapoteae_ heimoon kuuluvaa abiu'a (_Lucuma caimito_ A. de Cand.),\nlucumaa (_Luouma mammosa_ Gaertn.) ja sapotaa (_Sapota achras_ Mill.),\njoista jälkimäinen on tropiikkein paraimpia hedelmiä ja Saksan omenan\nkokoinen. Monessa paikoin viljellään myös kanelli-omenia (_Anona\nsquamosa_ L.), härän-sydämiä (_A. reticulata_ L.) ja fruta do conde'a\n(_A. muricata_ L.), jotka ovat Länsi-Indian saarista kotoisin.\n\nKasvikuntaan kuuluvista Brasilian päätuotteista tapaa useita kuitenkin\nainoastaan satunnaisesti praca do mercadossa, sillä niiden kauppaa\nvälittävät isot kauppahuoneet.\n\nKahvi kuljetetaan kauppiaiden isoihin kahvi-makasiineihin, jotka\nyhteensä muodostavat melkein erityisen kaupunginosan. Se vaatii paljon\ntilaa, sillä Brasilia levittää maailmankauppaan vuosittain noin 5\nmiljoonaa kahvisäkkiä eli yhtä paljon kuin kaikki muut maat yhteensä,\nja suuri osa niistä kulkee Rio do Janeiron kautta. Vuonna 1884-1885\ntuotti kahvin ulosvienti Brasilialle 152 miljoonaa 433 tuhatta\nmilreissiä ja vuonna 1885-1886 124 miljoonaa 792 tuhatta. Se onkin\nBrasilian tärkein vienti-tavara ja kahvipensas Brasilian arvokkain\nviljely-kasvi.\n\nKahvi-pensasta viljellään Brasiliassa yhtä taidottomasti kuin\nmaissiakin -- uudis-pelloilla ilman lannoitusta. Kuitenkin vaatii se\nhedelmällistä maata, jonkavuoksi kahvi-viljelykseen tavallisesti\nvalitaan metsäisiä päivänpuolisia mäenrinteitä, joista puut hakataan\npois. Kun maa on kuokittu pehmeäksi, istutetaan siihen parin korttelin\nkorkuisia pensaita, joita on varjoisilla lavoilla kasvatettu kypsistä\nkahvipavuista. Pensaasta varistuaan ovat kahvipavut oitis kylvettävät\nmaahan, sillä ne kadottavat hyvin nopeasti itämis-kykynsä. Tavallisesti\ntäytyy kahvi-istutus heittää jo 10 tai 20 vuotisena, ja metsästä, sen\najan kuluttua, jälleen hakata uusi kahvi-halme, sillä maa, jota ei\nkoskaan lannoiteta, laihtuu viimein siinä määrin, ett'ei se enään anna\nriittävää satoa.\n\nNiin kauan kuin maassa piisaa voimaa, ei kahviviljelys vaadi muuta\ntyötä kuin puhdistamista sinne ilmaantuvista vesoista ja lois-kasveista\nsekä sadon-korjausta, joka tapahtuu huhti- ja heinäkuun vaiheilla. Jo\nnelivuotisena antaa se hyvän sadon, vaan runsaimman 7-12 vuotisena.\nJokaisesta pensaasta saadaan tavallisesti 2-5 naulaa kahvia vuosittain,\nvaan joka neljäs vuosi on kullekin kahvi-pensaalle tavallisesti\nhuonompi kahvi-vuosi.\n\nVaikka Arabiassa annetaan kahvimarjain kypsyä niin että ne ravistaessa\npensasta varisevat maahan, poimitaan ne Brasiliassa samoinkuin\nIndiassakin puolikypsinä. Niiden kuivaaminen vaatii sitten paljon\nhuolta, sillä siitä tavasta, jolla se toimitetaan, riippuu suuressa\nmäärin kahvi-lajin hyvyys. On varominen ett'eivät ne likaannu maasta\neivätkä myöskään kastu, vaan kuivavat nopeasti. Niiden kuivaaminen\ntapahtuu sentähden isommissa fazendoissa kivisillä penkerillä ja\npienemmissä maataloissa bambu-ruovoista tehdyillä lavoilla. Hedelmän\nkuivunut koppi eli kuori poistetaan niistä sitten erityisissä\nsurvin-myllyissä, jonka jälkeen ne huuhdotaan puhtaiksi. Niitä\nvalmistetaan kuitenkin eri tavalla sen mukaan minkäarvoista kahvia\nniistä tahdotaan saada. Puhdistettu ja kauppaan aiottu kahvi asetetaan\nsitten säkkeihin, jotka sisältävät 60 kiloa eli 141 naulaa, ja maksaa\nlaatunsa mukaan 320-544 reissiä kilolta eli 27-45 penniä Suomen\nnaulalta.\n\nKahvin jälkeen oli ennen puuvilla Brasilian tärkein ulosvienti-tavara,\nvaan viimeisinä aikoina on sen viljelys hyvin paljon vähentynyt.\nEnimmin viljellään pumpuli-kasveja pohjaisissa maakunnissa sekä paljon\nmyös Minas Geraeksessa. Ne kasvavat paraiten kosteilla alangoilla ja\nvaativat vähemmin hedelmällistä maata, kuin kahvipensas.\n\nPumpuli-karvoilla peitettyjen siementen keräys tapahtuu tavallisesti\nloka- ja marraskuussa, 9 tai 10 kuukautta kylvön jälkeen, vaan kun ne\neivät aina kypsy yhtaikaa, täytyy niiden korjuun monasti tapahtua\nuseamman kerran vuodessa, ja _Gossypium herbaceum_ L. antaa\nsäännöllisesti 2 tai 3 satoa vuosittain. Pumpulin repiminen siemenistä\nirti toimitetaan sitten erityisten koneiden avulla.\n\nParaimpana Brasilian pumpuli-lajeista pidetään Pernambucossa kasvavaa,\njota saadaan _Gossypium vitifolium_ Lam. nimisestä pensaasta. Muutoin\nviljellään Brasiliassa useampia lajeja pumpuli-kasveja ja useita\nkymmeniä toisintoja niistä. Amerikalla on vähintään yksi omituinen\nkotoperäinen pumpuli-lajinsa, _Gossypium Barbadense_ L., joka lienee se\nlaji, jota Indiaanit viljelivät jo ennen Amerikan löytöä. Yleinen on\nmyöskin 2 vuotias ruoho _Gossypium herbaceum_ L., joka on Vanhasta\nMaailmasta kotoisin, vaikka tätä nykyä Pohjais-Amerikassa yleisimmin\nviljelty laji.\n\nVuonna 1866 nousi vuotisen pumpuli-viennin arvo 46 miljoonaan\nmilreissiin, vaan vuonna 1884-1885 ainoastaan 10 miljoonaan 944\ntuhanteen ja vuonna 1885-1886 6 miljoonaan 475 tuhanteen.\n\nSokuriruoko (_Saccharum officinarum_ L.) menestyy, samoinkuin kahvikin,\nsuurimmassa osassa Brasiliaa, vaan sen pää-markkinapaikka on rannikko\nBahian ja Pernambucon seutuvilla. Isommilla fazendeiroilla on usein\ntehtaan kalttaisia sokuri-myllyjä ja sokuri-keittimöjä (_engenhos_),\nvaan pienemmätkin viljelijät keittävät tavallisesti omiksi tarpeikseen\nitse sokurinsa. Sillä tavoin saatu jauhomainen ruskea tai valkoinen\nraakasokuri onkin melkein ainoa laji, jota näkee Brasiliassa\nkäytettävän. Sokuriruovosta valmistetaan myöskin paljon paloviinaa.\nVuonna 1866 nousi vuotuisen sokuriviennin arvo liki 20 miljoonaan\nmilreissiin ja vuonna 1884-1885 22 miljoonaan 699 tuhanteen sekä vuonna\n1885-1886 14 miljoonaan 85 tuhanteen.\n\nPienempi, vaikka seuduittaisin sangen tärkeä, on myöskin tupakan ja\nkaakkaon ulosvienti. Edellinen nousi vuonna 1884-1885 6 miljoonaan 759\ntuhanteen milreissiin ja vuonna 1885-1886 7 miljoonaan 274 tuhanteen,\nja jälkimäinen mainittuina vuosina 2,375,000-2,170,000 milreissiin.\nTupakkaa viljellään varsinkin Bahiassa ja Matto Grossossa, ja kaakkaota\nlähetetään kauppaan varsinkin Amazonin seutuvilta.\n\nMolempain käytäntö oli jo ennen Amerikan löytöä Indiaaneille tuttu, ja\nkumpaistakin kasvia viljelivät he jo silloin. Piiput, joita on löydetty\nhaudoista Mexikossa, osoittavat että tupakoiminen oli tunnettu\nAmerikassa jo hyvin kaukaisessa muinaisuudessakin. Indiaaneistu on se\ntapa levinnyt koko maailmaan Amerikan löydön jälkeen. Etelä-Amerikassa\nkuitenkin pääasiallisesti nuuskattiin ja pureksittiin tupakkia\nennenmuinoin.\n\nTärkeä on Pará maakunnassa Amazonin luona myöskin kautschu-kauppa, joka\nmyöhempinä aikoina on kohonnut maan tärkeimpäin elinkeinojen joukkoon.\nSe tuotti vuonna 1884-1885 10,623,000 ja vuonna 1885-1886 11,432,000\nmilreissiä. Kautschua (cauuchu tupi-kielellä) saadaan varsinkin\nseringueirasta (_Siphonia elastica_ Pers.), joka on hyvin korkea,\nhento, tiuhalehtinen puu Euphorbiaceae heimoa ja kasvaa Amazonin ja sen\nlisäjokien varsilla olevissa aarniometsissä, jotka osan vuotta ovat\ntulvalla. Alaveden ajalla, heinäkuusta tammikuuhun, käyvät Indiaanit ja\nköyhempi sekaverinen väestö keräämässä kautschua, jonka omaisuuksia\nIndiaanit tunsivatkin jo ennen Amerikan löytöä ja valmistivat siitä\nvarsinkin piipunvarsia. Sen keksiminen ei muutoin ole ollutkaan\nvaikeaa, sillä se on maitiaisnestettä, joka itsestäänkin valun puusta\nja muodostaa hienojen oksain ympäri kautschutorvia sekä paksummista\noksista alasroikkuvia monen kyynärän pituisia vaalean harmaita lankoja.\nSeringuiro't eli kautschun kerääjät kokoavat sitä siten, että puuhun\npistetään veitsellä reikiä, joita pienellä kiilalla pidetään auki, ja\nniiden alle kiinnitetään astioita, joihin maitiaisneste tippuu.\nJokaisesta haavasta valuu noin 3 tai 5 lusikallista kautschunestettä,\njota sitten joko savustamalla kuivatetaan tai muullakin tavalla\nsäilytetään pahettumasta.\n\nEteläisissä maakunnissa, varsinkin Rio Grande do Sul'issa, vaan vielä\nMinas Geraeksessakin viljellään ja kasvaa metsissä congonhaa (_Ilex\nParaguariensis_ St.-Hil.), jonka lehdet ovat tunnetut _mate'n_ eli\nParaguateen nimellä ja käytetään samoinkuin teetä virkistävän juoman\nvalmistukseen. Congonha (lue: kongonja) on pieni nahkealehtinen pensas\n_Aquifoliaceae_ heimoa ja sisältää lehdissään koffeinia, vaan\nuseampiakin _Ilex_ lajeja, jotka kasvavat Brasiliassa ja Paraguaissa,\nkäytetään mate'en valmistukseen. Sitä vietiin v. 1866 Brasilian\neteläisistä maakunnista 1 miljoonan 800 tuhannen ja vuonna 1885-1886\n2 miljoonan 290 tuhannen milreissin edestä ulkomaille. Varsinkin\nHispaniassa ja Etelä-Amerikan hispanialaisissa tasavalloissa sekä\nEtelä-Brasiliassa on mate käytännössä.\n\nTee-pensastakin (_Thea Sinensis_ L.) viljellään hyvällä menestyksellä\nvarsinkin Sao Paulon maakunnassa, vaan ulosvienti-tavarana ei\nBrasilialaisella teellä (cha) vielä ole mainittavaa arvoa.\n\nBrasilian viljalajit, mandioca, maissi, feijao (lue: feischaong) eli\npavut ja riissi, ovat ulosvienti-tavaroina vähästä arvosta ja\nkulutetaan pääasiallisesti omassa maassa. Mandiocaa viedään vähempi\nmäärä ulkomaillekin, vaan maissia viljellään pääasiallisesti omain\nmuulien ruuaksi.\n\nKuitenkin on maissi Amerikassa kotoperäinen kasvi, jota jo ennen\nAmerikan löytöä viljeltiin La Plata virran seuduilta Mississippi\nvirtaan saakka. Nekin Indiaani-heimot, jotka eivät pitäneet vakinaisia\nasuntoja, kylvivät maissia väliaikaisten majainsa ympäri. Nopeasti\nsenjälkeen kun Eurooppalaiset olivat Amerikassa tutustuneet maissiin,\nlevisi sen viljelys läpi Vanhan Maailman aina Kiinaan saakka.\n\nRiissiä tosin syödään Brasiliassa paljon, vaan sen viljelys ei vastaa\nlikimainkaan edes maan omiin tarpeisiin. Enimmin sitä viljellään\nAmazoni ja Sao Francisco virtain luona.\n\nRiissi on Vanhan Maailman kasvi, vaan Rio Negron luona kasvaa\nkylvämättä myöskin erästä kotimaista riissilajia ruohostoina\nrantavedessä aningain (_Montrichardia arborescens_) muodostamain\nläpipääsemättömäin paalutusten välissä. Pienillä veneillä soutavat\nIndiaanit riissiruohostoon ja keräävät sen siemeniä, ravistamalla niitä\nseipäillä veneesen. Useista brasilialaisista metsä-kasveista saadaan\nlääkkeitä, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Sellaisia ovat\nsarsaparilla, ipecacuanha, kiniini, kopaiva-balsami ja cocaiini.\n\nSarsaparillaa saadaan liljakasvien heimoon kuuluvasta köynneliäästä\nvarvusta _Smilax papyraecea_ Poir., jonka varresta kasvavat lukuisat\nilmajuuret sisältävät hiestyttävää ja verta puhdistavaa lääke-ainetta.\nSe kasvaa Amazonin lisäjokien varsilla olevissa aarniometsissä, ja\nsieltä käyvät sarsaparillan kerääjät sitä etsimässä, viettäen monta\nkuukautta metsissä. Sarsaparilla-juuret lähetetään sitte Parán kautta\nulkomaiseen kauppaan.\n\n_Cinchonaceae_ heimoon kuuluvan ipecacuanhan (_Cephaëlis ipecacuanha_\nRich.) juuret sisältävät runsaasti oksetusainetta nimeltä emetin,\njonkavuoksi niitä kerätään ipecacuanha-lääkkeen valmistusta varten.\nIpecacuanhaa, joka on matala suikertava puolipensas, kasvaa metsissä\nvarsinkin Matto Grosso maakunnassa, ja siellä on seuduittain\npääelinkeinonakin sen juurten kokoaminen ja lähettäminen ulkomaille\nkauppaan. Poaieiros eli ipecacuanhan-kerääjät tunkevat veneillä jokia\nmyöten kauas metsämaille, ja, raivaten jokien varsilta metsiin teitä,\netsivät he paikat, joissa ipecacuanhaa kasvaa runsaammin. Kun\njokaisesta palasesta juurta, joka jääpi maahan, kasvaa uusia taimia,\nniin ei kasvi häviä sukupuuttoon, vaikka sitä niin runsaasti kerätään,\nvaan kolmen tai neljän vuoden perästä saattaa uudestaan palata samoille\npaikoille sen juuria kaivamaan.\n\nKiniiniä saadaan useista Etelä-Amerikan _Cinchona_-lajeista, joista\nmuutamia myöskin kasvaa Brasiliassa sekä metsissä että viljeltyinä.\nSamanlaista kuumeita parantavaa lääkettä saadaan myös muutamista muista\nkasveista.\n\nKopaiva-balsamia saadaan muutamista Amazonin luona kasvavista\n_Copaifera_ lajeista (heimoa _Caesalpinieae_).\n\nCocaiinia sisältävät koka-kasvin (_Erythroxylon coca_ Lam.) lehdet,\njotka Indiaaneille Perussa ja Boliviassa ovat tärkeä virvoitus- ja\nnautinto-aine. Myöskin Neekerit Brasiliassa sekä Amazonin luona\nasuvat Indiaanit käyttävät kokaa ja viljelevätkin sitä, vaan\nvähemmin yleisesti, kuin Länsi-Amerikan asukkaat. Koka-kasvi on\n_Malpighiace'ein_ sukuinen noin sylen korkuinen pensas, ja sillä on\npieniä punaisia marjoja ja kiiltäviä lehtiä, joita koka-viljelyksistä\nriivitään noin kolme tai neljä kertaa vuodessa. Lehdistä lähtevä neste\nvaikuttaa virkistävästi ja poistaa nälän, niin että Indiaanit saattavat\nsitä pureksimalla kestää erittäin pitkiä matkustuksia ravintoa\nnauttimatta. Yhtälailla kuin tupakka on tupakoitsijalle ja viina\njuopolle himoittavaa ainetta, jota ilman heidän on vaikea tulla aikaan,\nsamoin on myös koka sangen yleisesti Länsi-Amerikan Indiaaneille.\nNahkapussi, jossa on koka-lehtiä, ja sen sisässä oleva pieni pullo,\njossa on kalkkijauhoa tai potaskaa, ovat heille yhtä välttämättömiä\nkapineita kuin tupakkakukkaro eurooppalaiselle talonpojalle. Vähintäin\nkolmasti päivässä vaatii kokan-nauttija koka-purua suuhunsa ja pureksii\nsitä sitten kalkin tai potaskan kanssa sekoitettuna noin puolen- tai\nneljännes-tunnin ajan, niellen siitä lähtevän nesteen. Kohtuullisesti\nnautittuna ei kokan pureksimisen sanota olevan vahingollista vaan sen\nliiallinen käytäntö vaikuttaa ajanpitkään turmiollisesti sekä ruumiisen\nettä hengellisiin omaisuuksiin ja tuottaa lopulliseksi seuraukseksi\ntäydellisen tylsämielisyyden. Kokannauttijan tunnusmerkit ovat\npahanhajuinen hiki ja hengitys, vaaleat huulet ja ikenet, vihreät\nhampaat ja mustat suunpielet. Myöhempinä aikoina on cocaiini myöskin\nsaanut käytäntöä lääketieteessä, sillä se tekee kokonaan tunnottomaksi\nsen ruumiinosan, johonka sitä ruiskutetaan.\n\nSuuri joukko muitakin lääkkeitä saadaan Brasilian kotimaisista\nkasveista. Rio de Janeirossa näin ison franskalaisen kauppahuoneen,\njoka välittää brasilialaisten lääkintäkasvien kauppaamista ulkomaille.\n\nUseita ulkomaisia ryytikasveja viljellään menestyksellä Brasiliassa,\nesim. ryyti-neilikkaa (_Caryophyllus aromaticus_), kaneelia\n(_Cinnamomum Zeylanicum_), kamferttipuuta (_Camphora officinarum_),\npippuria (_Piper nigrum_) ja muskottia (_Myristicha fragrans_). Vaan\nmonet kotimaisetkin kasvit tuottavat ulkomaille kaupaksi meneviä\nryytejä. Niistä mainittakoon _Orchideae_ heimoon kuuluvat vanillit\n(_Vanilla_ ja _Epidendron_ lajeja), joilla höystetään chocolaata ja\nsokurileivoksia, cumaru (_Dipteryx odorata_ Willd., hernekasvien\nheimoa), jonka palkoja nimitetään tonka-pavuiksi ja käytetään\ntupakinvalmistuksessa höysteenä.\n\nFernissoja saadaan useiden kotimaisten lajien pihkasta. Jatobal\n(_Hymenaea courbaril_ L. Caesalpiniese heimoa) antaa gummi animén eli\nlänsi-indialaisen copalin nimellä tunnettua hartsia. Almecegueirasta\n(_Protium_ eli _Icica icicariba_ D. C. Burseraceae heimoa) saadaan\nelemi-gummia, jota käytetään sekä lääkkeenä että fernissan\nvalmistukseen.\n\nUmiri-puu (_Humirium floribundum_ Mart. heimoa _Humiriaceae_) antaa\nerinomaisen hyvänhajuista balsamia.\n\n_Mimoseae_ heimoon kuuluvat angigot (_Pithecolobium_ eli _Enterolobium\ngummiferum_ ja _Piptadenia_ lajit) antavat hyvää gummia.\n\nÖljyjä saadaan useiden sekä kotimaisten että viljeltyjen kasvien\nsiemenistä. Mainittakoon niistä seuraavat: Useat brasilialaiset _Cocos_\nlajit, niinkuin _C. flexuosa_ ja _C. coronata_ sekä kaikissa kuumissa\nmaissa viljelty, alkuperäisesti Aasiasta kotoisin oleva kokospalmu\n(_Cocos nucifera_); -- Afrikasta kotoperäinen ja sieltä tuodun\npalmuöljynsä kautta kuuluisa _Elaeis Guineensis_ Jacq. sekä kotimainen\ncaiane _Elaeis melanococca;_ -- indaya-palmu (_Attalea compta_), josta\nsaadaan öljyä, joka on parempaa kuin oliviöljy; -- andiroba (_Carapa\nGujanensis_ Aubl. heimoa _Cedrelaceae_), jonka isoissa hedelmissä\nolevista siemenistä saadaan katkeraa öljyä. -- Yleisesti viljellystä\nisosta risini-ruohosta (_Ricinus communis_ L. _Euphorbiaceae_ heimoa),\njoka on Vanhasta Maailmasta kotoisin, valmistetaan risiini-öljyä.\n\nViuhkalehtinen carnauba-palmu (_Copernicia cerifera)_ joka kasvaa\npohjaisemmassa osassa Brasiliaa, on merkillinen lukuisain hyödyllisten\nomaisuuksiensa kautta. Juuresta saadaan sarsaparillan kalttaista\nlääkettä, puun ja lehtiruotien syistä palmikoidaan mattoja ja hattuja\ny.m., joiden arvo on laskettu liki 3 miljoonaksi markaksi, puun ydin on\nkelvollista korkkia, puun rungosta valmistetaan maissin tapaista\njauhoa, siemenet ovat syötäviä manteleja, hedelmää käytetään raavaiden\nruokana ja lehdistä tihkuu arvokasta vahaa, josta valmistetaan\nkynttilöitä, ja joka vuosittain tuottaa yli 6 miljoonaa markkaa.\n\nLanka- ja kutous-aineita saadaan hyvin arvokkaita useista\nBrasilialaisista kasveista, ja niitä viedään myöskin sangen paljon\nulkomaille. Köysiä punotaan varsinkin piassaba-palmujen (_Attalea\nfunifera_ ja _Leopoldinia piassava_) sekä kokospalmun (_Cocos\nnucifera_) syistä. Tucum-palmun (_Bactris setosa_) ja tucuman-palmun\n(_Astrocaryum tucuma)_ lehdistä saadaan lampaan villan kalttaista\nlankaa, jota käytetään varsinkin kalastus-verkkojen valmistukseen siitä\nsyystä että se hyvin säilyy vedessä mätänemättä. Hienoihin kankaihin\nsaadaan pellavantapaista lankaa useista kasveista, esim. niinipuiden\nheimoon kuuluvasta suvusta _Corchorus_, Bromeliace'eista _Ananassa\nsativa_ ja _Bilbergia tinctoria_, sekä Agave'ista _Fourcroya gigantea_.\nSilkintapaisia kankaita kudotaan langoista, joita saadaan barrigudan\n(_Echites_, Apocyneien heimoa) hedelmistä ja páo-da-embirán (_Xilopia_,\nAnonace'ein heimoa) kuoresta.\n\nUseilla brasilialaisilla väriaineillakin on vanha maine. Bresiljapuuta\neli fernanpukkia, jolla painetaan punaiseksi, saadaan _Caesilpinia\nechinata'n_ ydinpuusta. Kellan punaista väriä nimeltä rocou saadaan\nniinipuiden sukuisen pensaan urucu'n (_Bixa orellana_ L.) siemenistä\n(heimoa Bixaceae) ja draakinvertä myöskin _Croton erythrina_ nimisestä\nEuphorbiace'eista, muita mainitsematta. Sekä viljellyt että kotimaiset\n_Indigofera_ lajit (esim. _Indigofera pascuorum_ Benth.), jotka\nkuuluvat hernekasvien heimoon, sisältävät lehdissään ja varressaan\nindigo-sinistä. Genipapon (_Genipa Americana_ L. Cinchonaceae heimoa)\nhedelmistä saadaan samanlaista väriä ja Indiaanit käyttävät sitä myös\nruumiinsa maalauksiin. Mustaa väriä valmistetaan _Ilex_-lajeista.\nKeltaista bresiljaa saadaan mulperipuiden heimoon (_Moreae_) kuuluvan\npensaan _Maclura tinctoria_ puusta, ja keltaista väriä myös gravata'sta\n(_Bilbergia tinctoria_).\n\nTätä luetteloa Brasilian hyötykasveista voitaisi jatkaa vielä monta\nvertaa pitemmäksi, vaan luulen sillä jo liiaksikin väsyttäneeni\nlukijaa.\n\nPalajan nyt praca do mercadoon sen kauppaliikettä tarkastamaan.\n\nEläinkunta on siellä edustettuna kokonaisella menaseriialla, jota\nkatselee sitä suuremmalla uteliaisuudella kun muunlaista eläintarhaa ei\nkaupungissa olekaan.\n\nPienten kauppakammioiden edustalla meluavat monenlaiset apinat ja\ntekevät naurettavia liikkeitään, isommat kaulasta kahleessa, pienemmät\nsuljettuina joukottain häkkeihin, joissa ne aina väliin tappelevat ja\nkynsivät vereen toistensa kasvoja. Harvemmin näkee siellä myös\npecaarisikoja ja satunnaisesti muitakin metsän nisäkkäitä.\n\nKun brasilialaiseen ateriaan säännöllisesti kuuluu lintupaisti, niin on\nmyöskin praca do mercadossa runsaasti lintuhäkkejä, joissa näkee\neurooppalaisia kanoja, helmikanoja, kalkkunoita, kyyhkysiä ja kesyjä\nsorsia. Metsissä ammuttuja kotimaisia kanalintuja, kahlaajia ja\nvesilintuja riippuu tukuittain seinissä. Pitkäpyrstöiset punaiset\narara-papukaijat istuvat heitä varten asetetuilla pylväillä ja\nmonenlaiset vihreät papukaijat ovat jalastaan vitjalla kiinnitetyt\nläkkiselle istuin-telineelle. Punaisia _Tanagroja_ ja muita sieviä\npikkulintuja on suljettu pieniin puisiin häkkeihin.\n\nRannalla myödään kessittäin isoja pyrstöttömiä merirapuja (esim.\n_Platycarcinus_ ja _Lupea_) ja jaloista tukuiksi yhdistettyjä paksuja\nnyrkinkokoisia maarapuja (esim. _Cancer uca_ L.), joita saadaan\nvarsinkin mangrove-metsistä ja purojen rannoilta, sekä hirvittävän\nisoja kaunisvärisiä pyrstörapuja (esim. _Palaemon guaricuru_ Fab.) ynnä\ntoisia pienempiäkin lajeja. Suuria varastoja näkee siellä isompia ja\npienempiä ostroni-lajeja, jotka kuitenkaan eivät ole Euroopan ostronien\nvertaisia ja kuorillaan tavallisesti ovat kiinnikasvettuneet toisiinsa\nmöhkäleiksi, sekä muita kaksikuorisia merensimpukoita. Myöskin pehmeitä\npitkälonkeroisia läkkikaloja ja muita pääjalkaisia sekä hyytelömäisiä\nMedusoja kaupitaan siellä ruoka-tavaroina.\n\nRantaan on kiinnitetty veneitä, joilla on runsaat lastit kaloja,\nvarsinkin hopeavärisiä siikain ja särkien kokoisia lajeja tai toisia\nkummallisen muotoisia sekä kaunisvärisiäkin. Litteitä kyynärän leveitä\nrokka-kaloja ja isoja toiseltapuolen ruskeita ja toiselta valkoisia\nmaariankaloja, pienempiä haijilajeja y.m. levittävät kalastajat sataman\nranta-kivitykselle ostajille houkutukseksi. Joillakuilla on myös\nkaupaksi kauniinmuotoisia ja isoja näkinkoteloita, vaan vaativat niistä\nmonivertaisesti liioiteltuja hintoja.\n\nKun kalain ja rapujen kauppiaat huomasivat, että etsin heidän\nvarastoistaan oudompia lajeja, koroittavat he niiden hinnan,\neivätkä enään millään muotoa suostunut helpoittamaan, arvellen\nettä minä kuitenkin ostaisin heiltä eläimiä, jotka kelpasivat\nluonnontieteellisiin kokoelmiin.\n\nParemmin syntyy kauppa Indiaanein kanssa, joita aina tapaa praca do\nmercadon luona kaupittelemassa kaloja, nilviäisiä ja simpukoita.\nValkoisten kalakauppiaiden esimerkkiä seuraten, vaativat hekin ensin\nmielettömiä hintoja, vaan ottivat mielellään vastaan pienenkin rahan,\njos en suostunut enempää heille antamaan.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nIndiaani-rotu.\n\n\nRio de Janeiron Indiaanit. -- Indiaanein luku. -- Heidän\nsivistyksensä taantuminen. -- Ikivanhoja viljelykasveja. -- Brasilian\nIndiaani-kansat. -- Botocudos. -- Botocudoin ulkonäkö. -- Tavat. --\nTalous. -- Ihmissyöjiä. -- Uskonto. -- Enkrekmungin kieli. -- Suomelta\nkajahtavia sanoja. -- Botocudoin luultu kotiperä Aasiasta. --\nKiinalaiset Amerikassa ennen Columbusta. -- Cooos-palmu historiallisena\nmuistomerkkinä. -- Indiaanirodun ikä. -- Atlantidi eli silta Euroopasta\nAmerikaan. -- Ihmisten yhteinen syntyperä. -- Lemuria, Godwanamaa ja\nEden.\n\nParemmin kuin praca do mercadon luona ei Rio de Janeirossa ole\ntilaisuutta tutustua Indiaani-rotuun. Muualla kaupungissa tapaa\nainoastaan sattumalta jonkun Indiaanin, joka kaupittelee kalastuksensa\ntuotteita, vaan kauppatorin luona näkee heitä enemmänkin.\n\nAinoastaan halvimpaan kansanluokkaan kuuluvat pääkaupungin Indiaanit.\nToiset heistä elättävät itseään kalastuksella kaupungin lähistössä,\ntoiset toimittavat soutajan virkaa rannalla tai tekevät satamassa\nsatunnaisia palveluksia.\n\nRio de Janeiron ja Minas Geraeksen maakunnissa, joissa matkustin, on\nainoastaan vähäpätöinen osa väestöstä Indiaaneja, ja heitä tapaa siellä\nmelkein ainoastaan erityisesti etsimällä heidän syrjäisiä\nasuinpaikkojaan. Edellisen maakunnan 939 tuhannesta asukkaasta on\nainoastaan satakahdeskymmenes osa eli 7,850 Indiaaneja ja Minas\nGeraeksen 2 miljoonasta 449 tuhannesta asukkaasta on heitä 32,300.\n\n[Intiaanein luku on mainittu vuoden 1872 väenlaskun mukaan,\nvaan todennäköisesti se onkin senjälkeen pysynyt jokseenkin\nmuuttumattomana.]\n\nAvarassa Amazonas maakunnassa on enin osa väestöä eli vuoden 1872\nväenlaskun mukaan 63 prosenttia Indiaaneja, vaan sielläkään ei heidän\nluku noussut enempään kuin 36,330 (vuoden 1883 lopulla oli maakunnan\nasukasluku 81 tuhatta). Ben jälkeen suurin prosentti Indiaaneja oli\nPará maakunnalla, jossa heitä oli 44,600 eli 16,25 prosenttia maakunnan\nväestöstä (v. 1883 343 tuhatta asukasta), sekä laajalla Matto\nGrossolla, jonka harvalukuisesta väestöstä 12,25 prosenttia eli\nainoastaan 8,824 oli Indiaaneja. Muissa maakunnissa oli heitä paljoa\npienempi prosentti ja koko maassa ainoastaan 3,9 prosenttia eli\nyhteensä 386,950, joka tekee 1/25 osa Brasilian silloisista 9,930,500\nasujamesta.\n\nPuhdasverisistä Indiaaneista on ainoastaan pieni osa niinkutsuttuja\nkesyjä Indiaaneja, Indios mansos, eli sellaisia joilla on vakinaisia\nasuntoja, tai jotka harjoittavat samallaisia elinkeinoja kuin muu\nalhaisempi väestö Brasiliassa, ja elävät yhteydessä muihin rotuihin\nkuuluvain kanssa. Muista Indiaaneista elävät useimmat metsissä villien\nkansain alkuperäisessä luonnontilassa.\n\nOikeampi lienee kuitenkin pitää Brasilian Indiaani-kansoja jäännöksinä\nmuinaisista koko joukon ylhäisemmällä sivistyskannalla olevista\nkansoista, jotka uudestaan ovat vajonneet villien tilaan. Sitä\nosoittavat ne lukuisat sangen kehittynyttä sivistystä todistavat\nesineet ja jätteet muinaiselta ajalta, joita viimeisinä aikoina on\nlöydetty Brasiliassa maan sisästä ja entisistä haudoista varsinkin\npohjaisissa ja läntisissä maakunnissa. Vaan koska ja mistä syistä tämä\npalajaminen raakuuteen olisi tapahtunut, siitä ei ole minkäänlaisia\ntietoja. Silloin kun Eurooppalaiset löysivät Amerikan, olivat Brasilian\nIndiaanit samalla alhaisella kehityskannalla, kuin nytkin. Brasilian\nmuinainen historia olisi siis yhtäläinen kuin Perun ja Colombian,\njoissa suuremmoiset muinaisjätteet ovat muistomerkkeinä entisestä\nsangen kehittyneestä sivistyksestä.\n\nKieltämättömiä todistuksia troopillisen Amerikan sivistyksen suuresta\nijästä antaa myöskin kasvikunta. Maissia (_Zea mais_), joka on\nAmerikasta syntyperäinen, ei ole missään löydetty villinä, eikä sillä\nole edes mitään sukulaistakaan metsäkasveissa. Sen ovat Indiaanit\nsäilyttäneet äärettömän kaukaisesta muinaisuudesta, jolla ajalla siitä\non kehittynyt useita toisintojakin. Darwin on löytänyt maan sisästä\nmaissin tähkiä 18 simpukkalajin kanssa paikalta, joka nyt on 85\njalkaa merenpinnan yli, vaan jonne meri ne muinoin oli haudannut.\nManiok-kasveista ei viljeltyjä lajeja (_Manihot utilissima_ ja _M.\naipi_) tunneta villeinä, vaan niistäkin on Indiaaneilla suuri joukko\ntoisintoja, jotka ovat voineet kehittyä ainoastaan hyvin pitkällisen\nviljelyksen kautta.\n\nMistään yleisestä Brasilialaisesta Indiaani-kansasta ei oikeastaan voi\npuhua, sillä Indiaanit kuuluvat siellä suureen joukkoon eri kansoja,\njoilla ei tunneta koskaan olleen mitään kansallista yhteyttä, ja jotka\nsekä kielensä että ruumiinrakentonsa puolesta suuresti eroavat\ntoisistaan. Enemmän kuin 250 Indiaanikansaa on eroitettu Brasiliassa,\nvaan suurin osa niistä on ainoastaan heimoja, joilla on oma murteensa\nja omituiset tapansa. Nämät lukuisat heimot kuuluvat v. Martiuksen\nmukaan kahdeksaan eri kansaan, joista kullakin on kokonaan eri\nkielensä, ja jotka ovat seuraavat: _Crens eli Guerens, Tupis, Ges eli\nCrans, Goyatacas, Gucks eli Guccuhs, Parexis, Guaycurus ja Aroaquis_.\n\nOtamme tässä tarkastaaksemme Crenejä, joihin kuuluva kansa nimeltä\n_Botocudos_ on anthropoloogillisessa tieteessä herättänyt suurta\nhuomioa.\n\nCren-heimot asuvat paraastaan itä-osassa maata, varsinkin Serra do Mar\nnimisen vuoriston seutuvilla Parahyba ja Rio de Contas virtain välillä.\nLukuisuutensa kautta ovat heistä tärkeimmät Aymorés eli Botocudos,\njoihin on arvattu kuuluvan noin 14,000 henkeä. Siihen heimoon kuuluu\nmyös suuri osa Minas Geraes maakunnan Indiaaneista.\n\nSe on saanut nimensä portugalilaisesta sanasta _batoque_, joka\nmerkitsee \"tappi\". Botocudoilla on nimittäin tapana lävistää lapsiensa\nalahuuli ja asettaa siihen lyhyt puinen tappi, jonka he vaihtavat\npaksumpaan sen mukaan kuin huulen reikä suurenee, niin että\ntäysikasvaneella Botocudolla usein on kolmen tuuman paksuinen tappi\nhuulessa. Samaten lävistävät he myöskin korvansa ja venyttävät ne\ntapilla monen tuuman pituisiksi.\n\nMolemmat sukupuolet käyvät kokonaan alastomina, vaan miehet\nkiinnittävät etupuolelle ruumista usein myös palmulehden. Ruumistaan ja\nkasvojaan kirjavoittavat he punaisella ja mustalla värillä, jota he\nsaavat rocou-pensaan (_Bixa orellana_) siemenistä ja genipapon (_Genipa\nAmericana_) hedelmistä. Enimmin kokevat naiset ja lapset koristaa\nitseään maalauksillaan. Saadakseen koivet ohkoisiksi, kiristävät he\nsiteillä lapsiensa pohkeita, sillä heidän käsityksenä ruumiin\nkauneudesta on melkoisesti erillainen, kuin Eurooppalaisten. Pahemmin\nei Botocudoa voi loukata, kuin sanomalla että hänellä on isot silmät\nja paksut pohkeet.\n\nNiinkuin useimmilla muillakin Brasilian Indiaaneilla, on Botocudoilla\nohkoiset reidet ja pohkeet, pienet jalat, rinta ja hartiat leveät,\nkaula hyvin lyhyt, nenänharja matala ja vähän sisäänpäin kaareva\n(satula-nenä) tai melkein suora, nenänpää tylppä ja jokseenkin paksu,\nja sieramet erinomaisen leveät, silmät kaukana toisistaan ja niiden\nulommat kulmat vähän viistossa ynnä poskiluut isoja ja ulottuvia.\nHeidän ruumiinsa on pituudeltaan keskikokoinen sekä jokseenkin roteva\nja lihakas, ja väriltään tavallisesti ruskean keltainen. Pää on heillä\nvähemmin pyöreä, kuin muilla Minas Geraes maakunnan Indiaaneilla, ja\notsan muoto vaihteleva, monella kuitenkin taaksepäin kalteva. Huulet\novat paksunpuoleisia ja silmät useimmilla pieniä, vaan monella\nisojakin, väriltään mustia. Hiukset ovat karheat ja suorat, useimmiten\npikimustat; monella, jonka iho on vaaleampi tai melkein valkea ja\nposket punaisetkin, ovat hiukset kuitenkin mustan ruskeita. Parta on\nharvaa, vaan jäykkäkarvaista. Tukan leikkaavat he pois yksi tai kaksi\ntuumaa yläpuolelta korvia, ja samoin niskasta, niin että se näyttää\nkalotilta päässä. Myöskin kulmakarvat ja parran nyhkivät useat pois,\nvaan toiset antavat niiden kasvaa tai leikkaavat ne pois. Monella on\nhyväkin parta, vaan useimmille kasvaa ainoastaan suun ympäri niukasti\nparta-karvoja. Yleensä ovat Botocudot iholtaan ja kasvoiltaan\njotensakin Kiinalaisten kalttaisia, ja heidän katseensa on avonainen ja\nleppeä.\n\nBotocudot elävät joukoissa, joihin kuuluu noin 10 tai 60 aseellista\nmiestä perheineen, ja jota johtaa joukon valitsema päällikkö. Kuitenkin\ntapahtuu usein, että päällikön kuoltua joku seuran jäsenistä itse\njulistaa itsensä päälliköksi, uutta vaalia odottamatta. Päälliköillä on\nrajaton valta, vaan se ei kuitenkaan juuri tule käytäntöön muussa kuin\nsodan ja retkien johdossa sekä riitain ratkaisemisessa, jotka melkein\nyksinomaisesti syntyvät naisten tähden. Minkään arvomerkkien kautta\neivät päälliköt eroa väestään muutakuin sodan aikana, jolloin he\nerityisellä tavalla maalaavat ruumiinsa.\n\nBotocudojen tytöt ja pojat menevät keskenään naimiseen jo\npuolikasvaneina, ja häitä vietetään isolla metsästyksellä, jota seuraa\njuhla-ateria ja tanssit. Puoliso voipi kuitenkin hyljätä vaimonsa koska\ntahtoo, vaan sellaisessa tapauksessa vietetään erojuhla, samallainen\nkuin häät, ja lapset jäävät äidille niin kauan kuin ne ovat pieniä,\nsekä palajavat isän luokse isommiksi kasvettuaan. Veljet ja sisaret\neivät mene keskenään naimiseen Botocudoilla niinkuin useilla muilla\nIndiaani-roduilla, joilla yleisesti vanhemmatkin ottavat lapsiaan\npuolisokseen. Monivaimoisuus on tavallista siinä tapauksessa että\nmiehen varat sitä kannattavat, ja muutoinkin ovat molemminpuoliset\naviorikokset niin tavallisia, että todellisuudessa heillä on vaimojen\nyhteisyys. Vaan jos puolisot tapaavat toisensa avion rikkomisessa, niin\nhe rankaisevat syyllistä naarmuilla ja haavoilla käsivarsiin, ja\nsyyllinen ottaa rauhallisesti vastaan rangaistuksen puolisoltaan.\nUseimmilla on senvuoksi pahasti arpia käsivarsissaan. Varsinkin ovat\nmiehet hyvin mustasukkaisia hetkellisestä mielivaimostaan ja joutuvat\nhänen tähden helposti riitaan.\n\nBotocudot eli Enkrekmung, niinkuin he itse kutsuvat kansaansa, -- joka\nnimitys merkitsee \"me vanhat, jotka näemme kauas\", -- ovat erittäin\nalhaisella kehityskannalla oleva nomaadi- eli kiertolais-kansa. Kun he\nalati muuttavat paikasta toiseen, niin eivät he myöskään pane paljon\nvaivaa asuntojen rakentamiseen, vaan laittavat ainoastaan vallan\nyksinkertaisia parin kyynärän korkuisia majoja eli suojuksia, joissa\nväliin yksi väliin useampia perheitä asuskelee ja makaa. Muutamia\npalmupuita asetetaan nojaan vastakkain, niin että niiden lehvät\nyhtyvät, tai lyödään muutamia seipäitä maahan ja niiden yli laitetaan\nrisuinen ja lehväinen katto, -- siinä on koko heidän asuntonsa. Maahan\nlevitetty matto, jonka he valmistavat varsinkin _Lecythis_-puun\nniinestä, tai sammunut nuotion sija on heidän vuoteenaan. Metsän\njättävät he raivaamatta pois asuntojensa ympäriltä, sillä heidän\nkiviset kirveensä ovat sellaiseen työhön liian heikkoja ja liian\nharvinaisiakin. Monet Botocudo-joukot, jotka ovat yhtyneet seurusteluun\nBrasilialaisten kanssa ja heiltä hankkineet itselleen rautakirveitä,\nrakentavat kuitenkin jo parempiakin majoja.\n\nMelkein koko talous on heillä naisten huolena. Ne kylvävät ja\nviljelevät papuja, kurbitseja ja maissia, jotka valmistuvat muutamassa\nkuukaudessa, vaan mandioca ja banaanit eivät botocudoille sovellu\nviljeltäviksi, sillä metsästys vaatii muuttamista uuteen paikkaan\nennenkuin niistä joutuisi valmista satoa. Naiset myös etsivät metsistä\nsyötäviä juuria, caraa (_Dioscorea_) ja bataatteja (_Convolvulus_\nlajeja), palmukaaleja (_Euterpe_ y.m.), sapucaiaa (_Lecythis_) ja muita\nsyötäviä hedelmiä, sekä mettä. Miesten tuoman metsänriistan paistavat\nhe nuotiossa, carat ja bataatit tuhkassa, kurbitsit maassa ja muut\nkasvikset huonosti poltetuissa saviastioissa. Jos heillä ei ole\nsellaistakaan, niin käyttävät he kattilana paksun bamburuovon\nontelosta ja nivelisestä korresta leikattua astiaa tai pati-palmun\n(_Diplothemium_) leveää lehteä, jonka he kääntävät kokoon ja sitovat\nkepin alle veneenmuotoiseksi astiaksi. Vesikuppeja valmistavat he\nkuivatusta kurbitsin kuoresta ja bamburuovosta.\n\nAseina käyttävät botocudot joutsea ja nuolia, ja jälkimäisiä on heillä\nkolme eri lajia, nimittäin pienempää ja isompaa saalista sekä\nvihollista varten, vaan he eivät niitä myrkytä. Sotanuijakin on heille\ntuntematon.\n\nTapetun vihollisen pään asettavat he seipään kärkeen voittomerkiksi ja\nlapsille maaliksi ampumaharjoituksissa, vaan ruumiin he syövät, hiukan\nsitä paistettuaan, olkoon se sitten erirotuisen vihollisen, niinkuin\n_Machari'n, Macuni'n_ ja _Capocho'n_, tai heidän likeisen heimolaisensa\n_Malali'n, Puri'n_ ja _Coroado'n_. Samaan heimoonkin kuuluvat päälliköt\nkäyvät usein keskenään sotaa, joka tavallisesti syntyy siitä syystä,\nettä joku naapurijoukko on käynyt hedelmiä keräämässä eli metsästämässä\ntoisen joukon omistamalla tai anastamalla alalla. Vielä kauas tälläkin\nvuosisadalla tekivät he sotaretkiä toisiaan vastaan myöskin\nryöstääkseen toisiltaan lapsia, joita he möivät Portugalilaisille.\nLöytyi nimittäin sellainen laki, että se, joka otti Indiaanilapsen\nkasvatettavakseen, sai pitää hänet kymmenen vuotta maksuttomasti\npalveluksessaan, josta syntyi se väärinkäytös, että Indiaaneilta\nostettiin lapsia ja myötiin sitten kylästä kylään samoinkuin orjia.\nA. de Saint-Hilaire kertoo Botocudoin olleen yhtämittaisessa sodassa\n_Monoxos-heimon_ kanssa siitä syystä, että jälkimäiset, joilla oli se\nkummallinen omituisuus, että heille syntyi melkein yksinomaisesti\npoikalapsia, tekivät retkiä Botocudoja vastaan ryöstääkseen heiltä\nnaisia.\n\nMitään varsinaista uskontoa ei Botocudoilla ole, ja ainakaan ei heillä\nolo minkäänlaista jumalanpalvelusta. Kuitenkin luulevat he löytyvän\npahoja henkiä nimeltä _Jántschong_, jotka heitä kiusaavat ja vainoavat.\nMyöskin _Taru_ eli kuu saapi heidän mielestään paljon pahaa toimeen. Se\nsaapi muka aikaan ukkosen ja salaman sekä putoaa väliin maahan, jolloin\npaljon ihmisiä joutuu perikatoon. Sen on vika myöskin, että eräät\nhedelmät ja ravintoaineet väliin niukkenevat, ja sairaillekin on kuusta\npaljon haittaa. Niinkuin useilla muillakin Indiaani-kansoilla on\nBotocudoillakin tapana pahalla ukkoissäällä ja auringon ja kuun\npimennyksissä kovalla kirkunnalla ampua nuolia taivasta kohden\npeloitukseksi kuulle. Hyvä olento, josta on paljon hyötyä, on taas\naurinko, _Taru-di-po_ oli \"taivaanjuoksija\", vaan se ei ole heidän\nmielestään niin tärkeä olento, kuin kuu, joka saattaa tuottaa niin\npaljon turmioa ihmiselle. Jonkunlaista sielun kuolemattomuutta uskovat\nhe kenties myöskin, sillä heillä on tapana polttaa jonkun aikaa valkeaa\nkuolleen haudan luona, niinkuin luullaan, pahojen honkien\nkarkoittamista varten kuolleesta. Kuolleet hautaavat he mataloihin\nhautoihin joko vaakasuoraan eli pystyyn asentoon, käsivarret ristiin\nrinnan yli ja reidet mahaa vastaan taivutettuina. Hauta kaivetaan joko\nkuolleen majaan, joka silloin jätetään tyhjäksi, tai majan viereen,\njossa tapauksessa laitetaan haudalle palmulehdistä suojus, jota usein\nmyöskin koristetaan lintujen höyhenillä ja eläimen nahalla, ja\nympäriltä raivataan ruoho pois.\n\nBotocudojen eli Enkrekmungein kieli on sangen köyhä ja täynnä\nonomatopoieetillisia sanoja. Kun he eivät voi käyttää alahuultaan,\njonka he batoque'lla ovat turmelleet, niin he puhuvat nenän ja kurkun\nkautta, josta heidän puheensa saapi kummallisen äänteen. Kun he jotakin\ninnokkaasti pyytävät, niin on heillä tapana alkaa laulaa eli veisata\nsanojaan, ja kun he tahtovat lausua että jotakin on paljon eli joku on\nsuuri, niin uudistavat he samaa sanaa monta kertaa. Esimerkiksi\n_ouatou-ou-ou-ou-ou-ou_ merkitsee isoa virtaa ja merta.\n\nNäytteeksi heidän kielestään lueteltakoon tässä seuraavat sanat:\n\n    Nuck (gnuck) = ihminen\n    Jocknang = nainen\n    Kgikanu = isä\n    Kgiparak = veli\n    Kgicutä = sisär\n    Curuck-nin = lapsi\n    Keräng-cat = pää\n    Kerän-kä = tukka\n    Po = jalka\n    Kniaknon = korva\n    Naak = maa\n    Kjiemm = koti\n    Bacan-gnick = liha\n    Tu = nälkä\n    Hgick (kigick) = minä\n    Kigitia = kuuma\n    Merong = kova\n    Mökarang = raskas\n    Nongcut = syödä\n    Emporock = juosta\n    Ong-ong = laulaa\n    Ong = puhua\n    Ningkäk = varastaa\n    Hang = nauraa\n    Ning = tule (tänne)\n    Up = anna\n    Tonn-tonn = ei ole hyvää\n    Cuang-gipakiu-gikarän = maha on hyvin täynnä\n    Magnan-ah = tuo vettä\n    Ae-rehä = hyvä on\n    Uruhu = paljon\n    Mokenam = yksi\n    Magnan-niimtiak = kylmä vesi\n    Amnup = ei (en tahdo).\n\nKummallisen sattumuksen kautta kajahtavat seuraavat sanat suomelta:\n_joop (jiop)_ = juoda, _hii_ = hän (siis: _hii joop_ = hän juopi),\n_kuckjunn_ = nukkua, _mung_ = mennä. Vaikka senkalttaisella\nyhtäläisyydellä luonnollisesti ei voi olla mitään arvoa kysymyksessä\nkansain syntyperästä, mainittakoon tämän kanssa yhteydessä kuitenkin\nlöytyvän sellainen mielipide, että ainakin jotkut Etelä-Amerikan\nIndiaani-kansoista ja niiden joukossa juuri Botocudot olisivat Aasiasta\ntulleita Kiinalaisia ja Siperialaisiakin, joita aluksineen olisi hyvin\nkaukaisessa muinaisuudessa merenvirta ajanut Amerikaan. Jo ensi\nkatseella, kun näkee brasilialaisia Indiaaneja pistää silmiin\nyhtäläisyys heidän ja mongooliseen rotuun kuuluvain kansain välillä.\nLuullakseni ei kukaan hämmästyisi, jos näkisi Sisä-Aasiassa Kiinan\nrajalla kansan, jolla olisi kasvonpiirteet ja muut ruumiilliset\nomituisuudet vallan samallaiset kuin Botocudoilla ja useilla muilla\nBrasilian Indiaanikansoista. Heidän ihonsakaan ei ole sitä tummemmin\nkeltainen, kuin monella päivettyneellä Suomalaisella ja varsinkin\nvanhemmalla franskalaisella miesväellä sangen yleisesti. Samaa myöntää\nmyöskin Franskalainen A. de Saint-Hilaire.\n\nA. de Quatrefages, joka on tutkinut kysymystä Amerikan alkuasukkaista,\ntulee siihen päätökseen, että jo ennenkuin Columbus löysi Amerikan,\nsiellä asui Vanhan Maailman kolmea rotua, keltaista aasialaista,\nvalkoista eurooppalaista, ja mustaa afrikalaista. Valkoinen asui\nKoillis-Amerikassa, keltaista tavataan vielä Brasiliassa, jossa\nBotocudot siihen kuuluisivat, ja mustia asui St.-Vincentin saarella\nMexicon lahden suussa sekä Panaman taipaleella. Muutamat Floridan,\nBrasilian ja Californian Indiaani-kansat olisivat myöskin mustaa rotua.\n\nYhteys Vanhan ja Uuden Maailman välillä jo kaukaisessa muinaisuudessa\nei ole laisinkaan mahdoton. Useita kertoja tunnetaan tuulen ajaneen\nGrönlandista pienissä veneissä Eskimooeja vielä elossa Skotlannin\nsaaristoihin, ja samoin kuljettaa usein merenvirta myöskin Aasian\npuolelta aluksia Amerikaan. Vuosien 1782 ja 1876 välillä tiedetään 49\nveneen sillä tavoin siirtyneen Tyynen meren yli. Niistä saapui 19\nAleuttion saaristoon, 10 Alaskan niemelle, 3 Yhdysvaltain rannikolle ja\n2 Sandwichin saaristoon. Aasialaisilla ranta-asukkailla on vielä nytkin\ntapana vaimoineen ja lapsineen lasketella pienillä veneillään Amerikan\npuolelle Tyynen meren pohjaisen pohjukan yli. Kaikki sellainen on\nvoinut tapahtua jo kaukaisessa muinaisuudessakin.\n\nVaan historiallakin on Amerikasta paljoa aikaisempia tietoja, kuin\nColumbuksen ajoilta. Paavi Gregorius IV mainitsee Grönlandin\nlähetystoimesta bullassaan vuodelta 835, ja vuonna 1124 oli siellä jo\npiispanistuin. Amerikan mantereellekin purjehtivat Norjalaiset tai\nIslantilaiset jo ennen Columbusta, niinkuin Köpenhaminan arkistossa\nsäilytetty _Codex Flatoensis_ varmasti osoittaa. Vanhimmat Kiinalaiset\naikakirjat kertovat isosta mantereesta, joka on itäänpäin 20 tuhannen\nli'n päässä (1 li = 536 metriä), ja de Guignes on Kiinan historiaa\ntutkimalla tullut siihen päätökseen, että Kiinalaiset tunsivat Amerikan\njo vuonna 458 j.Kr. eli tuhatta neljäkymmentä vuotta aikaisemmin,\nkuin Columbus. Kiinalaiset ja Japanilaisetkin historiat tietävät\nnimittäin puhua äärettömän isosta maasta nimeltä _Fou-Sang_, joka on\nitäänpäin Kiinasta ja jonne viisi buddan-uskoista Kiinalaista, kotoisin\nSamarkandista, olivat perustaneet uudis-asutuksia. De Guignes'en ja\nGuimet'in mukaan on Fou-Sang Amerika.\n\nKiinalaisten uudis-asukkain vaikutukseksi on myöskin arveltu sitä\nmerkillistä yhtäläisyyttä, jonka huomaa useissa muinais-Perulaisten ja\nKiinalaisten sivistys-oloissa ja tavoissa. Vanhat perulaiset venheet,\neräät yksityiskohdat Perulaisten rakennustavoissa, nuorille rakennetut\nsillat, kastelu-järjestelmä, Incain maanviljelys-juhlat ynnä monta\nmuuta omituisuutta viittaavat Perun muinais-sivistyksen Aasialaiseen\nalkuperään. Franskan lähettiläs kreivi de Sartiges kertoo La Paz'in\nkansallis-museossa Boliviassa säilytettävän kaksi astiaa, jotka ovat\njätteitä Aymaralaisesta muinais-sivistyksestä, ja joihin oli kuvattu\nelefantteja, jotka kantoivat torneja eli palanquineja selässään.\nKuitenkaan ei ole historiallisella ajalla eikä myöskään siihen aikaan,\njolloin nämät astiat ovat valmistetut, Amerikassa elänyt elefantteja.\nNiiden kuvaajalla täytyi siis olla tietoja Aasialaisista elefanteista.\n\nYhteydessä tämän kanssa mainittakoon eräs omituisuus kokos-palmun\nlevenemisessä Amerikassa. Oviedo kirjoittaa vuonna 1526, siis lyhyt\naika Mexicon valloituksen jälkeen, kokos-palmua kasvavan runsaasti\neräässä maakunnassa Tyynen meren rannalla, ja sitä myöhemmiltä ajoilta\non tietoja sen levenemisestä myöskin useilta muilta paikoin Tyynen\nmeren puolisella rannikolla. Sen täytyi siis kasvaa Tyynen meren\nrannikolla ainakin joillakuilla paikoin ennen Eurooppalaisten tuloa\nsinne, vaan itäosaan Amerikaa tiedetään se levitetyksi vasta myöhemmin.\nSen kotoperä on kuitenkin toiselta puolen Tyyntä merta ja siitä on\nAasiasta tietoja jo kolmen tai neljän tuhannen vuoden takaa. Luultavaa\nei sitävastoin ole, että se olisi kasvanut Amerikassa vallan kauan\naikaa ennen Eurooppalaisten tuloa, sillä siinä tapauksessa eivät\nIndiaanit olisi jättäneet sitä levittämättä muuannekin ja\nitäisempiinkin osiin Amerikaa, samoin kuten he ovat tehneet muillekin\nviljelykasveilleen. Tästä ei kuitenkaan seuraa välttämättömästi, että\nAasialaiset olisivat sen tuoneet muassaan Amerikaan, sillä\nmahdollistahan on että se merenvirta, joka Aasian Indialaisesta\nsaaristosta virtaa troopillista Amerikaa kohden, olisi saattanut sen\nkuljettaa Tyynen meren yli, varsinkin kun kokos-palmu kasvaa kosteilla\npaikoin, niinkuin jokien ja muiden vesien rannoilla. Vaan jos niinkin\nolisi, että sen pähkinät voisivat säilyä turmeltumattomina vedessä niin\nkauan aikaa, kuin sellainen kuljetus vaatisi, herättää sellaista\nselitystä vastaan kuitenkin epäilystä sekin seikka, että ne siinä\ntapauksessa eivät jo paljoa aikasemmin ole joutuneet Amerikaan.\n\nJosko lieneekin luultavaa, että Aasian mongoolilaista kansaa on meritse\nsekä etelämpää että pohjaista tietä jo kauan ennen Columbuksen tuloa\njoutunut Amerikaan, löytyy kuitenkin Indiaani-kansoja, varsinkin\nPohjais-Amerikassa, joiden ruumiilliset omituisuudet ovat vaikeat\njohtaa yksinomaisesti mongoolisesta rodusta. Lisäksi on muinaistutkimus\nsaanut tietoja Amerikan asukkaista jo niin kaukaisten aikain takaa,\nettä nykyiset ihmiskunnan rodut ja mantereet, joissa ne asuvat, ovat\nsenjälkeen paljon muuttuneet. Niin kaukaisen muinaisuuden kansoista ja\nniiden vaelluksista ei enään voi tehdä johtopäätteitä nykyisen\nmaantieteen ja meidän aikamme kansatieteen perustuksella. Minas Geraes\nmaakunnassa Brasiliassa ja samoin myös Yhdysvalloissa on löydetty\njätteitä ja luita ihmisistä, jotka elivät samaan aikaan kuin\neläin-lajit, joita ei enään ole elossa. Silloin kun suuret elefanttien\nkalttaiset _Mastodon_ lajit, nykyisistä lajeista eroavat tapiirit,\nhevoiset ja hirvet elivät Brasiliassa, asui siellä luolissa ihmisiä,\njotka käyttivät aseinaan kivisiä kirveitä ja kivikärkisiä nuoleja.\nSamalla aikaisemmalla quaterneeri-ajalla, johon nämät eläinten ja\nihmisten jätteet kuuluvat, ja vieläpä aikaisemminkin tiedetään myöskin\nPohjais-Amerikassa asuneen ihmisiä.\n\nKun vertaa eläin- ja kasvikuntaan kuuluvia löytöjä tertieeriltä ja\naikaisemmalta quaterneeriltäkin aikakaudelta Amerikassa ja Euroopassa,\nhuomaa hämmästyttävää yhtäläisyyttä näiden maanosain muinaisessa\neläimistössä ja kasvistossa. Näinä kaukaisina aikakausina Euroopassa\nelävillä eläimillä ja kasveilla on hyvin likeisiä sukulaisia samain\naikain tuotteissa Amerikassa, vieläpä suuri joukko näiden kahden\nmaanosan muinaisista eläimistä olivat vallan samoja lajejakin.\nKummallinen on varsinkin yhtäläisyys siinä suhteessa Etelä-Amerikan ja\nEuroopan välillä, joiden eläimet ja kasvit nyt niin äärettömästi\neroavat toisistaan. Tämä seikka saattaa uskomaan, että Euroopan ja\nAmerikan välillä muinoin on löytynyt mannermaa, jonka nyt kätkevät\nAtlantin aallot. Paleeontologiia uudistaa tieteellisellä perustuksella\nmelkein saman tarinan, jonka egyptiläiset papit muinoin kertoivat\nSolonille maanosasta, joka 9 tuhatta vuotta ennen häntä ulottui\nHerculeen patsaiden toiselta puolen kauas Atlantin valtamereen. Tätä\n_Atlantidiksi_ nimitettyä maanosaa myöten, jonka aseman geoloogit\nkuitenkin ovat määränneet pohjaisemmaksi, kuin muinaiset tarut, ovat\neläimet ja kasvit levinneet Euroopasta Amerikaan ja päinvastoin, ja\nsitä tietä on kenties osa muinaisista Amerikalaisistakin tullut\nVanhasta Maailmasta.\n\nSillä joka tapauksessa täytyy koko ihmiskunnalle edellyttää yhteinen\nsyntyperä. Vaikkapa muutamat ihmiskunnan roduista niin paljon\neroavatkin toisista, että useat niitä pitävät eri ihmis-lajeinakin, ei\nkukaan kuitenkaan voi kieltää, että ne luonnontieteelliseltä kannalta\nkatsoen kuuluvat ainakin samaan sukuun (_Homo_). Vaan yhtälaillahan\nluonnontiede olettaa saman suvun kaikille lajeille kuin saman lajin\nkaikille toisinnoillekin yhteisen syntyperän samasta aikaisemmasta\nlajista. Jos alhaisempien organismein, niinkuin mikroobien, yhteisestä\nsyntyperästä luonnontieteellä onkin epäilystä, olisi ylhäisempien\norganismien suhteen muullainen mielipide jyrkässä vastarinnassa\nnykyaikaisen luonnontutkinnon kanssa. Kuta suurempi ja moninaisempi\nelollisten olentojen kehitys on ollut, sitä tärkeämpiä erillaisuuksia\non niiden rakennossa täytynyt ilmaantua, jos niillä ei ole yhteistä\nsyntyperää. Niin vaihtelevat ja moninaiset ovat ne seikat, jotka\nvaikuttavat organismein kehitykseen, että samallainen tulos on vallan\nmahdoton, kauan aikaa kestäneillä kehitysjaksoilla.\n\nSiinäkin tapauksessa siis, että luulee ihmiskunnan kaukaisessa\nmuinaisuudessa kehittyneen eläin-lajista, jonka sukulaisia vielä\nnykyajan apinatkin ovat, täytyy uskoa ihmiskunnalla olleen yhteinen\nsyntyperä ja yhteinen isänmaa. Olkoon ihmisen synnyinmaa sitten ollut\nzooloogien _Lemuria_, ja geoloogien _Godwana-maa_, jonka nyt peittää\nIndian valtameri, niin että ainoastaan kaistaleita siitä on jäljellä\nIndiassa, Madagaskarissa ja eteläisemmässä osassa Afrikaa, tai olkoon\nse Elmgrenin _Eden_, jota Euphrat ja Tigris vielä nytkin kastelevat,\ntai, niinkuin Quatrefages tahtoo, Keski-Aasian ja Siperian nyt niin\nkolkot maisemat, -- yhteisen kotimaan metsistä ovat Eskimooit\nvaeltaneet jäisiin vuoristoihinsa, Neekerit paahtavan kuumaan\nmaanosaansa, Austraalialaiset koralliriutoilleen ja Indiaanit\naarniometsiinsä, -- alkuperäisessä kotimaassaan kuitenkin tykkänään\nerillaisina kuin nykyisillä asumusaloillaan.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nBrasilian tärkeimmät Indiaani-kansat.\n\n\nTupi-kausat. -- Guarani-kieli. -- Lingua geral. -- Tupi-kansain tavat.\n-- Gé-heimot. -- Goyatacas. -- Guck-heimot. -- Tecunas. --\nYmpärileikkaus. -- Passés. -- Eurooppalaisten näköisiä Indiaaneja. --\nHeidän asuntonsa. -- Juhlat. -- Metsäpiru-tanssi. -- Macusis. --\nVerikosto. -- Nuolimyrkyt. -- Ampuminen puhallustorvella. -- Aroaquis.\n-- Parexis. -- Guatos. -- Guaycurus. -- Ratsastava kiertolais-kansa. --\nTavat. -- Indiaanein sivistyttäminen. -- Indiaanein orjuus. --\nJesuiittain lähetystoimi. -- Kesyt Indiaanit. -- Indios da Costa.\n\n_Tupit_ ovat Brasilian tärkein Indiaani-rotu, ja melkein yli koko\nBrasilian La Plata valtioista aina Amazoni virran suuhun ja Atlantin\nrannoilta aina Boliviaan ja Madeira-virtaan saakka tavataan heihin\nkuuluvia heimoja. Vaan he ovat hajoitetut useihin ryhmiin, joiden\nvälissä asuu toisia, vallan vieraita Indiaani-kansoja.\n\nSellainen oli laita jo ennen Eurooppalaisten tuloakin Brasiliaan, vaan\nsen jälkeen ovat Portugalilaiset vielä enemmän hajoittaneet heitä,\nkarkoittamalla toisia heimoja pakoon, ja toisia hävittämällä\nsukupuuttoon. Alkuperäisesti olivat he luultavasti asuneet etelässä,\njosta he Atlantin rannikon kautta ja toiset Paraguayn ja Paranan\nvirtoja pitkin sekä Amazonin eteläisiä lisäjokia myöten levisivät\npohjaiseen ja sisämaahan, ja läntisin heimo on historiallisella ajalla\nBrasiliasta kokonaan siirtynyt Boliviaan.\n\nMelkein samaa kieltä kuin he, puhuvat vielä nytkin Paraguayn ja\nArgentinan tasavalloissa asuvat _Guaranit_, joiden kielen jesuiitat\novat kehittäneet kirjoitus- ja opetuskieleksi lähetys-laitoksissaan\nnäissä maissa.\n\nSamoin myöskin Brasiliassa tupi-kieli, joka on ainoastaan\nguarani-kielen murre, otettiin opetuskieleksi jesuiittain\nlähetys-kouluissa, ja levitettiin niiden kautta myöskin muihin\nrotuihin, jotka saatiin sivistyksen vaikutuksen alaisiksi. Vielä\ntänäkin päivänä on _tupi-kieli_ eli _lingua geral_ yleisimpänä\npuhekielenä Amazonas ja Pará maakunnissa. Ei ainoastaan Indiaanit vaan\nmyöskin sekaverinen väestö ja Neekeritkin eli yleisesti koko alhaisempi\nväestö käyttävät keskenään tupi-kieltä näissä maakunnissa, jotavastoin\nmuualla Brasiliassa kaikki muut paitse puhdasveriset Indiaanit puhuvat\nmelkein yksinomaisesti portugalin kieltä. Pará ja Amazonas maakunnissa\npuhuvat valkoiset tosin portugalin kieltä, vaan heitä on edellisessä\nmaakunnassa ainoastaan kolmas osa väestöstä ja jälkimäisessä ainoastaan\nviides osa, ja palkollistensa kanssa käyttävät hekin tavallisesti\ntupi-kieltä. Kuitenkin myöskin alhaisempi väestö sangen yleisesti\nymmärtää portugalin kieltä, vaan antaa portugalin-kieliseen kysymykseen\ntavallisesti tupi-kielisen vastauksen. Kuta kauemmaksi Amazoni virran\nsuusta tulee länttä kohden, sitä yleisemmin käytetään yksinomaisesti\ntupi-kieltä. Tupi-kieltä käyttävä väestö on kuitenkin harvalukuinen\nverraten Brasilian koko väestöön, sillä Amazonas maakunnassa oli v.\n1883 ainoastaan 80,942 ja Parássa 343,511 asukasta. Vuonna 1727 katsoi\nportugalilainen hallitus kumminkin tarpeelliseksi koettaa edistää\nportugalin kielen levenemistä asutuksella, joka määräsi, että\ntupi-kieltä ei saanut puhua seudulla, jossa erikielistä väestöä asui\nsekaisin.\n\nTupi-heimot eivät ole varsinaisia metsästäjä- tai nomaadi-kansoja, vaan\novat vanhoista ajoista saakka myöskin harjoittaneet maanviljelystä,\nkuitenkin tiuhaan muuttaen paikasta paikkaan. He viljelevät madiocaa,\nmaissia, papuja, banaaneja, maamanteleja (_Arachis hypogaea_),\ncara-juurakkoa (_Dioscorea_) ja pumpulikasveja.\n\nJo ennen Eurooppalaisten tuloa oli heillä veneitä, 40 ja 60 miehen\nsoutuisiakin, joita he kivisillä kirveillä ja tulella olivat\nkovertaneet ja melomalla panivat liikkeesen.\n\nHe asuivat kylittäin isoissa avonaisissa majoissa ja makasivat\nriippu-matoissa, niinkuin sisämaassa asuvilla Tupi-kansoilla vieläkin on\ntapana.\n\nKoska heidän aseista jo edellä on puhuttu, lisättäköön ainoastaan,\nett'eivät mitkään Tupi-heimot ole käyttäneet myrkytettyjä nuoleja,\nniinkuin useat muut Indiaani-kansat. Myöskään eivät he tehneet vankeja,\nvaan tappoivat vihollisensa, sukupuoleen katsomatta, ja söivät heidän\nruumiita.\n\nKuolleet sidottiin kyykkyyn, reiset ja käsivarret mahaa vastaan, ja\nkaivettiin pystyyn asentoon maahan.\n\nNäitä vanhoja tapojaan seuraavat vielä nytkin ne heimot, jotka eivät\nelä yhteydessä valkoisten kanssa.\n\nItäosassa maata asuvat Tupi-kansat nimittivät niitä heimoja, jotka\nolivat heille vieraita ja joiden kanssa he olivat alituisesti sodassa,\nnimellä _Tapuiijas_, joka heidän kielessään alkuperäisesti merkitsi\n\"Läntiset\" myöhemmin \"Viholliset\". Pääasiallisesti tarkoittivat he\nsillä nimityksellä kansoja, joita nyt kutsutaan nimellä Ges (lue:\nschees) tai _Crans_.\n\nGé-heimot asuvat tätä nykyä varsinkin Tocantinin varsilla Goyaz\nmaakunnassa, joka on saanut nimensäkin eräästä heihin kuuluvasta\nheimosta Guayaz.\n\nHeihin kuuluvat Indiaanit eivät enään ole lukuisia, sillä v. 1872 oli\nmaakunnan 160,395 asukkaasta ainoastaan 4,250 Indiaaneja. Tämän\nvuosisadan alussa oli heitä vielä muissakin likeisissä maakunnissa ja\nv. 1819 arvosteli Ribeiro heidän luvun 80,000:ksi.\n\nEnnen asuivat he myöskin campoksella, vaan siirtyivät myöhemmin metsiin\nvalkoisia pakoon, joiden kanssa samoinkuin keskenäänkin he viimeisiin\nsaakka ovat olleet riidassa ja sodassakin. Uudisasukkaille ja Tocantin\nvirralla matkustaville ovat he rosvomustensa ja ryöstöretkiensä kautta\nolleet kauhuna myöhempiin aikoihin saakka.\n\nRuumiin rakennoltaan kuuluvat he Brasilian kauniimpiin\nIndiaani-rotuihin ja myöskin luonnonlahjoiltaan etevimpiin.\n\nHe elävät pääasiallisesti metsästyksellä ja kalastuksella sekä metsän\nhedelmistä. Kokos-palmun ja _Rhizoboleae_ heimoon (Camelliain sukuinen)\nkuuluvan piquin (_Caryocar Brasiliense_ Mart.) rasvaiset pähkinät ovat\nheidän tavallisimpia ravintoaineitaan ja palmiton eli assai-palmun\n(_Euterpe oleraeca_) mehevistä luumarjoista valmistettu liemi on heidän\nmieliruokaansa. Kuivalla vuodenajalla sytyttävät he kedot ja\nponsahikot laveilla aloilla tuleen ja asettuvat kulosta säilyville\npaikoille kaatamaan eläimiä, jotka sinne pakenevat valkeaa. Heidän\nkalastuksensakin on omituinen, sillä he eivät pyydä kaloja ongella,\nvaan ampuvat niitä nuolella.\n\nTupi-kansoista eroavat he tavoiltaan myöskin siinä, että he eivät käytä\nriippu-mattoja, vaan lepäävät vuoteilla tai permannolla.\n\n_Goyatacas_ ovat pieniä heimoja, jotka asuvat itäosassa Brasiliaa,\nEspirito-Santon, Bahian ja Minas Geraeksen maakunnissa. Niihin kuuluu\nenään tuskin parituhatta Indiaania, jotka asuvat metsissä ja ovat hyvin\nalhaisella kehityskannalla.\n\n_Guck_- eli _Coco_-heimoja on hyvin suuri luku hajalla yli ison osan\nBrasiliaa. V. Martius lukee heihin Indiaani-joukkoja, joita tavataan\nsekä itäisissä maakunnissa että Amazonin lisäjokien luona vielä\nläntisimmissäkin ja pohjaisissa osissa Brasiliaa. Myöskin Orinocon\nvarsilla Venezuelassa ja Guyanassa oleksii heihin kuuluvia heimoja, ja\nsiellä arvelee v. Martius heidän alkuperäisen kotinsakin olleen, josta\nhe ovat vaeltaneet toisten kansain sekaan eteläisempiin maakuntiin.\nVarsinkin Amazonin lisäjokien varsilla oleksii heihin kuuluvia joukkoja\nja heimoja muiden erikielisten Indiaanikansain seassa, joita siellä\nasuu erinomaisen suuri luku, niin että siellä vallitsee kokonaan\nBaabelimainen kielisokoitu. Amazoni virta lisäjokineen on se valtatie,\njota myöten erinomaisen suuri luku Indiaani-heimoja on vaeltanut,\ntoiset virtaa alaspäin, toiset ylöspäin, houkuteltuina sinne\nkalastamaan sen erinomaisen kalarikkaissa vesissä ja metsästämään sen\nvarsilla olevissa aarniometsissä. Senvuoksi siellä vieläkin asuu\nhajanaisia jäännöksiä erittäin monenlaisista Indiaanikansoista. Vielä\nmeidän ajaltammekin ja niin kauan kuin historiallisia tietoja on ollut\nAmazonin maakunnista kerrotaan Amazoni virran rannoille ilmaantuvan\noutoja Indiaanijoukkoja, joiden kieltä ei kukaan entisistä asujamista\ntunne, ja joiden nimeäkään oi kukaan siellä ennen ole kuullut.\n\nTaemman Amazonin luona asuvista Guck-heimoista ovat _Tocunas, Passés ja\nMacusis_ enimmin tunnettuja.\n\n_Tecunas_ ovat puolivilli kansa Brasilian länsi-rajalla. Kun he\nmielellään rupeavat palvelukseen Brasilialaisille, käyttävät siellä\nolevat kauppahuoneet ja kalastus-laitokset heitä paljon kaakkaon,\nsarsaparillan, copaiva-balsamin ja pichurimpapujen (_Laurus_ eli\n_Nectandra pechurim_, joka on chokolaan höyste) kokoamiseen sekä\npirarucun (_Arapaima_ eli _Vastres gigas_) kalastukseen. Pirarucu on\nnoin sylen pituinen ja 3 tai 4 leiviskän painoinen (_Osteoglossoidei_)\nkala, jota pyydetään verkoilla ja harpuuneilla eli heittokeihäillä, ja\njoka on pää-ravintoaine Amazonin varsilla. Tecunas, niinkuin muutkin\nAmazonin Indiaanit, ovat harjaantuneita harpuunin viskaajia, ja samoin\non heillä mainetta myöskin taidostaan valmistaa urari-nimistä\nnuolimyrkkyä, jota he kaupitsevat muille Indiaani-kansoille.\n\nHeillä on samoinkuin Juutalaisillakin tapana ympärileikata lapsiaan,\nsilloin kun niille annetaan nimi. Sellaisessa tilaisuudessa viettävät\nhe juhlaa ja rumentavat itseään kaikenlaisia eläimiä kuvaavilla\nnaamareilla, joita he valmistavat kuorista ja korsista ja\nkirjavoittavat maalauksilla. Kohta lapsen syntymän jälkeen vietetään\nsellainen juhla, jossa tilaisuudessa nyhitään lapselta hiukset päästä\nja yhtälailla tyttö- kuin poikalapseenkin tehdään pieni leikkaus, jonka\njälkeen sille annetaan nimi esi-vanhempain mukaan.\n\n_Passés_ ovat v. Martiuksen mukaan vähäinen kansa, joka ruumiin\nrakennoltaan eroaa useimmista muista Indiaani-heimoista yhtä paljon,\nkuin Eurooppalaiset Mongooleista, ja on enemmän Eurooppalaisten, kuin\nIndiaanein kalttainen. Heidän ihonsa ei ole vasken-värinen eikä\nkeltainen, vaan yhtä vaalea kuin Etelä-Eurooppalaisilla kansoilla.\nRuumis on heillä solakka ja säännöllinen rakennoltaan ja pään muoto on\nenemmän soikea, kuin pyöreä ja leveä. Kasvonpiirteet ovat kauniit,\nsilmät suorassa asennossa ja kauniit muodoltaan, nenä kapea ja suippo\nsekä suora tai vähän koukistunutkin, suu kapea ja huulet tavallisen\nohkoisia, vaan parrankasvu on huonoa. Tukkansa leikkaavat miehet pois,\nniin että siitä jääpi ainoastaan kapea seppele sekä takaraivaan tupsu,\nvaan naiset säilyttävät tuuheat mustat jäykät hiuksensa, niinkuin\nmuillakin Indiaani-kansoilla on tapana. Mustan sinisellä värillä\ntatueeraavat he nuorempina suun ympärystän ja myöhemmin suurimman osan\nkasvojaan. Lävistetyissä korvissaan kantavat he puolitoista tuumaa\npitkän pulikan.\n\nAsunnot, joita he rakentavat metsiin, ovat keilamaisen kodan muotoisia,\nnoin neljä syltä korkeita ja kuusi syltä läpimitassa. Kahden kyynärän\nkorkuinen ovi on kumpaisellakin puolen kotaa ja katossa on pyöreä\naukko, joka samalla on ikkuna ja savuräppänä. Kumpaisiakin saatetaan\nsisästäpäin myöskin sulkea. Seinät ovat taivutetuista puu-ristikoista,\njotka köynnöskasveilla ovat sidotut kokoon, ja tiivisti peitetyt\npalmulehdillä.\n\nValkoisten läheisyydessä on heillä huolellisemmin rakennettuja\nasuntoja, -- neliskulmaisia mökkejä, joiden seinät ovat oksaristikoista\nja savella täytetyt, sekä harjakatto palmulehdistä.\n\nNämät kaksi rakennustapaa ovat tavallisimmat myöskin useimmilla muilla\nBrasilian Indiaani-kansoista.\n\nKoko rakennus on yhtä ainoaa huonetta tai on siinä usein myös pieni\npimeä kammio, jossa sadeajalla etsitään turvaa hyönteisiä vastaan.\n\nIndiaanit, jotka ovat valkoisten vaikutuksen alaisina, käyvät\npuettuina, vaan useimmat metsä-indiaanit eivät käytä laisinkaan\nvaatteita. Muutamilla Indiaani-heimoilla, niinkuin _Juri_-kansalla,\novat naiset kokonaan alastomat, vaan miehillä on vyö lantion yli;\ntoisilla heimoilla ovat miehet alastomat, vaan naisilla on side\nkeski-ruumiin ympäri. Harvat heimot, niinkuin _Icannas_ käyttävät\nniinestä palmikoituja vaatteita; vaan useammilla, muutoin\nalastomillakin heimoilla on pitkiä niinipaitoja, joihin he pukeutuvat\nainoastaan silloin kun kärpäset heitä liiaksi rasittavat.\n\nNiinkuin muutkin Indiaani-heimot, viettävät Passés monenlaisissa\ntilaisuuksissa perhejuhlia, joihin yhtyy myös sukulaisia, ystäviä ja\nnaapureita. Lapsen syntyminen, pojan tai tytön täysi-ikäisyys, kihlaus,\nhäät, kuolema ja hautaus ovat sellaisia tapauksia, joita säännöllisesti\nkunnioitetaan pidoilla. Sellaisissa juhlissa on juominki pääasia, vaan\ntavallisesti ne loppuvat tanssilla, varsinkin jos päämiehellä on\ntarpeeksi vaikutusta joukkoonsa, voidakseen estää tappelua syntymästä\nloppuseuraukseksi. Tansseihin ottavat tavallisesti osaa sekä miehet\nettä naiset; vaan muutamia tansseja tanssivat miehet yksinään ja\nmetsäpiru-tanssissa (_gurupira-cau_) on naisten läsnäolo katsojinakin\nkielletty. Niin pian kun iso taikatorvi ilmoittaa että gurupira-cau\nalkaa, pakenevat naiset kauas metsiin, ja onneton se ajattelematon\nneitonen tai pahanilkinen eukko, jonka uteliaisuus tahi paha\nsisu saattoi kätkeytymään likeiseen pensaasen pilkistämään.\nPajé'n eli taikalääkärin vaatimuksesta saapi hän armottomasti\nkuolemanrangaistuksen.\n\nPitoihin tulevat vieraat koristettuina höyhen-tupsuilla ja\nhelminauhoilla. Kauniita höyheniä on kiinnitetty hiuksiin, ja kaulassa,\nkäsivarsilla ja polvien yläpuolella kantavat he kalisevia helminauhoja,\njoihin on pujotettu _Thevetia'n_ luisia siemeniä, isojen hyönteisten\nkuoria ja tucanien nokan kärkiä. Punaiset ja mustat maalaukset\nkasvoissa tai yli koko ruumiin täydentävät sitten baali-toaletin.\n\nJokainen on pidon-antajan talossa kuin kotonaan. Toiset kuljeksivat\nympäri tai kykkivät maassa ja toiset venyvät riippumatoissa, joita\nkaukaisemmat vieraat ovat tuoneet muassaankin. Isännän tyttäret ja\nnaiset tarjoavat vieraille juovuttavalla viinillä, oluella ja\nkatkeralla tai imelällä marjanesteellä täytettyjä kuppeja, joita\ntyhjennellään siksi kun iloinen mielentila saapi vallan, jolloin\ntanssit alkavat. Jos majassa on tarpeeksi tilaa, tanssitaan siellä,\nvaan muussa tapauksessa siirrytään avonaiselle pihalle talon edustalla,\njonne hämärän tullessa sytytetään nuotio. Tanssiessa hyräilevät miehet\nja kirkuvat naiset yksitoikkoista laulua, jota säestetään huilujen ja\ntorvien soitolla ja maahan kolistettavan ontelon rumputorven\npaukutuksella.\n\n_Macusis_ asuvat Rio Brancon seutuvilla ja ovat puoli-nomaadeja, jotka\nviljelevät mandiocaa, yamsia ja banaaneja sekä myöskin rocou- eli\nurucu-pensasta (_Bixa Ocellana_ L.), josta saadulla värillä he\nvoitelevat ruumistaan, varjellakseen itseään mosquitojen purua vastaan.\nMetsä-riistan ja kalansaannin vähetessä heidän asuntojensa\nläheisyydestä, muuttavat he kuitenkin tiuhantakaa uusille\nedullisemmille paikkakunnille.\n\nMyöskin Macuseilla on mainetta taidostaan valmistaa myrkkyjä, joita he\nkäyttävät sekä metsästyksessään että vihollisiaan vastaan. Salaisella\nmyrkytyksellä täyttävät he usein myöskin verikoston, jonka\nharjoittaminen Indiaaneilla on sangen yleisenä tapana. Kun joku\nIndiaani salamurhan kautta eli julkisessa tappelussa on saanut\nsurmansa, on murhatun likeisimmän sukulaisen, niinkuin isän tai veljen,\nasia ruveta hänen verikostajakseen eli _kanaima'ksi_. Jos murhaaja\nkuuluu vieraasen heimoon eli joukkoon, on murhan kostamisesta\npäätettävä yleisessä kokouksessa. Siinä keskustellaan silloin, onko\nkosto jätettävä kanaimalle yksikseen tai otettava yhteiseksi asiaksi,\nonko se harjoitettava murhaajaa kohtaan yksistään eli koko hänen\nperhettään vastaan, tai onko sen johdosta ryhdyttävä sotaan hänen\njoukkoaankin vastaan.\n\nKiihkeällä innolla etsii kanaima joko yksikseen tai muiden avulla\nkostoa, ja sangen usein tapahtuu, että hänen kostonhimonsa muuttuu\ntäydelliseksi monomaniiaksi, jonka uhriksi hän itse viimein joutuu. Hän\nluopuu perheestään ja joukostaan ja vetäytyy metsään, jossa hän maalaa\nruumiinsa erityisellä tavalla ja laittaa itselleen puvun petojen\nnahasta. Salaisissa piilopaikoissa väjyy hän vihollistaan, ampuakseen\nhäneen myrkytetyn nuolen, ja jos hänen ei onnistu tavata vihollistaan,\nkostaa hän muillekin. Häntä pidetään viimein paikkakunnan pahana\nhenkenä, jonka jokainen katsoo velvollisuudekseen tappaa silloin kun\nhänet tapaa.\n\nUsein tapahtuu myös, että kuolemantapausta taudinkin johdosta luullaan\njonkun tuntemattoman kanaiman aikaansaamaksi. Saadakseen selkoa, millä\nsuunnalla tuntematon kanaima oleksii, leikataan kuolleelta sormia ja\nvarpaita, ja asetetaan ne vesi-astiaan. Kun, suruvirttä veisatessa,\nastiaa liikutellaan, niin suunta, johon varvas eli sormi ensimäiseksi\nsiitä läikkyy, osoittaa missä murhaaja asuu.\n\nMacusis, samoinkuin useat muutkin Indiaanikansat, käyttävät\nmyrkytettyjä nuoleja metsästäissäänkin. Eri Indiaaniheimot valmistavat\nsitä eri kasveista, niinkuin _Loganiace'eista, Menisperme'eistä,\nSapindace'eista, Apocyne'eista, Euphorbiace'eista ja Aroide'eista_,\nsillä myrkyllisiä kasveja löytyy Brasiliassa useita lajeja. Macusis\nvalmistavat urari nimistä nuolimyrkkyään _Loganiaceae_ heimoon\nkuuluvista _Strychnos_ lajeista (esim. _S. toxifera, S. pedunculata ja\nS. cogens_), joista saatuun mustan ruskeaan nesteesen kuitenkin\nsekoitetaan useita muitakin kasviaineita. Yksinäisessä majassa, johon\nei ketään naista saa tulla, keitetään useamman tunnin ajan,\nkaikenlaisia taikatemppuja seuraten, myrkyllisten kasvien survottuja\nvarsia, juuria ja hedelmiä, ja siten saatuun nesteesen sekoitetaan\nvielä Euphorbiace'ein maitiais-nestettä sekä balsameja, joiden\ntarkoituksena on kauemmin aikaa säilyttää myrkkyä vahingoittumasta.\nTeroittaakseen ja uudistaakseen sen voimaa, pannaan sekaan\nmyös myrkyllistä Capsicum- eli Espanjanpippuri-lajia ja erästä\ntupakka-lajia, joka on niin väkevää, ett'eivät Neekeritkään sitä saata\npolttaa.\n\nNe nuolimyrkyt, joita on kemiallisesti tutkittu, sisältävät eräitä\nkovasti myrkyllisiä alkaloiideja, niinkuin urarinia ja strychninia,\njoiden vaikutus kuitenkin on sekoituksilla sillä tavoin modifieerattu,\nettä nuolimyrkky sisällisesti nautittuna on vaaratonta. Ennen\nampumistaan kostuttaakin Indiaani myrkytettyä nuolenpäätä huulillaan,\nvaan jos pienimpäänkin naarmuun tulee nuolimyrkkyä, niin se vaikuttaa\nnopean myrkytyksen. Vereen saatettuna tappaa se, vaan jos se on\nheikonnettua taikka tulee liian vähäpätöiseen haavaan, niin se\naikaansaapi ainoastaan äkillisen ja ohimenevän halvauksen. Sitä seikkaa\nkäyttävätkin Indiaanit hyödykseen, kun he tahtovat saada saalistaan\nelävänä käsiinsä, ja he valmistavat senvuoksi kahta lajia myrkkyä,\nsurmaavaa ja halvauttavaa. Jälkimäisellä pyytävät he apinoita,\npapukaijoja ja muita eläimiä, joita he pitävät kesyinä. Niitä\nparantavat he nuolimyrkyn vaikutuksesta myös suolalla tai sokuriruovon\nnesteellä tai eräillä vasta-myrkyillä, joita he tietävät valmistaa.\nMyrkytetyllä nuolella ammutun eläimen liha ei ole ainoastaan\nvaaratonta, vaan paremman makuistakin, kuin muulla tavoin tapetun.\n\nMyrkytettyjä nuoleja ampuvat Indiaanit sekä joutsella että\npuhallustorvella, jota he nimittävät _harabatana'ksi_ eli\n_esgravatana'ksi_. Se on neljä tai viisi kyynärää pitkä torvi,\njoka on valmistettu halaistusta ja sisästä koverretusta ohkoisesta\npalmun-varresta. Sen molemmat puoliskot ovat tiivisti liimatut kokoon\nja kiinnitetyt toisiinsa kääreillä ja siteillä, ja sen toisessa päässä\non vähän paksumpi noin korttelin pituinen suuhine, johon sukkapuikon\npaksuinen ja jalan pituinen kevyt ja sileä nuoli asetetaan.\nVoimakkaalla puhalluksella torven läpi saapi ampuja nuolen lentämään\n250:kin jalan päähän.\n\n_Aroaquis_ ovat Guyanasta levinneet Brasiliaan, ja asuvat siellä\npohjaispuolella Amazoni virtaa. He ovat jo suurimmaksi osaksi joutuneet\npuolisivistyneesen tilaan.\n\n_Parexis_ asuvat Matto Grossossa Paraguay ja Topajos virtain lähteillä\nja elävät pääasiallisesti kalastuksella ja maanviljelyksellä, sillä\nmaisemat siellä ovat vähemmin soveltuvia metsästykseen. Virtain\nrannikot ovat suuren osan vuotta tulvalla ja kasvavat läpipääsemätöntä\nruovostoa, harvoin tulvasta vapaata metsää ja suokasvullisuutta.\nYlemmillä aloilla on campos-heinikkoja, palmumetsiä, hedelmättömiä\nhietakukkuloita ja cactus-maisemia, jotka kasvavat kummallisen\nmuotoisia piikkisiä Cereus-pylväitä. Sellaiset maisemat eivät anna\nmetsästäjälle yhtä varman elannon, kuin kaloista rikkaat virrat\nkalastajalle.\n\nHeidän elinkeinoinsa aikaansaama rauhallisempi luonne saattoi heidät\nhelpommin valkoisten vaikutuksen alaisiksi. Heitä pakoitettiin\nvalkoisten palvelukseen, soutomiehiksi heille ja työmiehiksi kulta- ja\ndiamantti-huuhtomuksiin. Vaan senkautta hajoitettiin heidän heimonsa,\nja paljon lähti Boliviaan myös pakoon heidän luonteelle soveltumatonta\ntyötä. Parexis-heimoon kuuluva väestö ei senvuoksi enään ole lukuisa.\n\nHeihin kuuluvista kansoista mainittakoot _Guatos_, jotka näöltään\nlähenevät sangen paljon kaukaassialaista rotua. Heidän ihonsa on\nvaalea, nenä koukistunut, silmät isoja, aukeita ja suorassa asennossa,\nja poskilla ja ylähuulella on heillä tiuha parta.\n\n_Guaycurus_ eli, heidän omalla nimellään, _Oaekakalot_ kuuluvat\nheimoon, josta suurin osa asuu Gran Chacon heinikoilla Argentinan\ntasavallassa, vaan joitakuita tuhansia on myös levinnyt Brasilian\nitäosiin. Eurooppalaisten tulon jälkeen ovat he anastaneet\npampasheinikoille metsistyneitä hevoisia, niin että he tätä nykyä ovat\nratsastava kiertolaiskansa, joka, laihoilla koniloilla ratsastaen, yhtä\nmittaa on liikkeellä metsästysmatkoilla tai, varsinkin entisinä\naikoina, myöskin ryöstöretkillä. Rohkeina ja taitavina ratsastajina\nohjaavat he hevoistaan yhdellä ainoalla ohjaksella, joka on kiinnitetty\nhevoisen alahuuleen, auringon tai tähtien mukaan suunnitellen\nmatkaansa. Virtain poikki uivat he hevoistensa jäljessä, pitäen\nhännästä kiinni.\n\nVähän tavaransa, vaimonsa ja lapsensa asettavat he hevoisen selkään ja\njättävät huonon majansa, rakentaakseen muualla toisen, taikka palajavat\nhe jälleen sinne takaisin retkiltään, sillä suurella osalla heistä on\njo vakinaisiakin asuntoja. Ennen oli heillä ainoastaan matoilla\npeitettyjä ja seipäillä kannatettuja pikkuisia majoja, joita oli helppo\nmuuttaa paikasta toiseen, vaan tätä nykyä ovat heidän aldeansa muutaman\njalan korkuisia seinättömiä olki-katoksia. Keskellä katoksen alla on\nparin jalan korkuinen pitkä kapea lava, joka on peitetty matoilla ja\nnahoilla, ja jota käytetään vuoteena.\n\nMetsästys, kalastus ja metsänhedelmäin kokoaminen tuottavat heille\nmonasti ainoastaan niukan ravinnon, ja puutteen aikana syövät he,\nniinkuin useimmat muutkin Indiaanit, myöskin hyönteisiä, kärmeitä ja\nmuita matelijoita. Aldeoissa asuvat Guaycurut harjoittavat vähän\nmyöskin maanviljelystä ja karjanhoitoa.\n\nMiehet leikkaavat hiuksensa, niin että niistä jääpi ainoastaan vähän\npäälaelle, ja myöskin parran nyhkivät ja leikkaavat he pois. Alahuuli\non heillä usein lävistetty ja puisella pulikalla koristettu. Ruumistaan\ntatueeraavat he, eripuolilta usein eriväriseksi ja erillaisiin\nkuvioihin, ja jokaisella perheen-isällä on oma merkkinsä, jolla hän\nmerkitsee vaimonsa rinnat, hevoisten ryntäät ja koiransakin. Miehillä\non lanteilla vaate, vaan muutoin ovat he alasti, ja naisilla on\nlannesiteen päällä vielä pumpulivaate.\n\nGuaycurut elävät monogamiiassa. Heidän naisistaan kerrotaan se\nomituisuus, että he eivät ennenkuin viidenkolmatta iällä ota vaivakseen\npitää lapsia, joista heillä matkoillaan olisi kiusaa, jonkavuoksi he\nennen sitä ikää vapauttavat itsensä niistä luonnottomilla keinoilla.\n\nOsa niistä lukuisista kansoista, joihin Indiaanit ovat jakautuneet,\novat jo enemmän tai vähemmän sekaantuneita vereltään ja ovat joutuneet\npuolisivistyneesen tilaan. Toiset ovat hävinneet niin että niistä on\nainoastaan vähäpätöisiä jätteitä, ja historiallisella ajalla tunnetaan\nmonen ennen mahtavan kansan kadonneen kokonaan sukupuuttoon.\n\nKeinot, joita Brasiliassa on käytetty Indiaanein sivistyttämiseen,\neivät olekaan olleet yksistään ihmisystävällinen opetus- ja\nkäännytys-toimi, vaan myös raain väkivalta ja hävitys-sota.\n\nAikaisemmin myönsi laki jokaiselle oikeuden ottaa orjiksi Indiaaneja,\nmissä heitä vain sai käsiinsä, ja sittemmin muutettiin se määräys\nsiten, että ainoastaan Indiaaneja, joita tavattiin ase kädessä,\nsaatettiin viedä orjuuteen.\n\nTämän vuosisadan alussa lakkautettiin tämä väkivaltainen menettely\nIndiaaneja vastaan, vaan säädettiin sensijaan, että se, joka\nIndiaani-vanhempain suostumuksella otti kasvattaaksensa heidän\nlapsiaan, sai pitää ne kymmenen vuotta palkattomasti palveluksessaan.\nKäytännössä vaikutti tämä säädös, että Indiaaneilta ruvettiin ostamaan\nheidän lapsiaan ja myömään kylästä kylään orjina. Indiaani-joukot\nalkoivat ryöstää lapsia toinen toisiltaan, myödäkseen niitä\nvalkoisille, ja jokseenkin helppo oli saada Indiaaneja myömään omiakin\nlapsiaan vähäpätöisestä hinnasta. Indiaanein puolelta kohtasi siinä\nsitä vähemmin vaikeuksia, kun heillä muutoinkin oli tapana myödä\nlapsiaan lapsettomille perheille, vaikka Indiaani-äidit muutoin tosin\nkyllä hellästi ovat kiintyneet lapsiinsa.\n\nVaan Botocudoja vastaan käytiin vielä tälläkin vuosisadalla\nleppymätöntä hävitys-sotaa heidän raakuutensa ja taipumattomuutensa\ntähden rauhalliseen kanssakäymiseen Brasilialaisten kanssa. Kun,\nportugalilaisen valtaistuimen siirrettyä Rio de Janeiroon, hallituksen\npuolelta hyväksyttiin lempeä kohtelu-tapa Indiaaneja kohtaan, pidettiin\nkuitenkin Botocudoja vastaan voimassa entinen menettely. Heitä vastaan\njatkettiin sotaa sekä julkisesti että halvimmilla keinoillakin,\nniinkuin esim. rokko-taudin tahallisella levittämisellä heidän\njoukkoihin.\n\nVaan ei edes yksistään heihin voitu sellaista kohtelua rajoittaa,\nsillä muitakin vihamielisiä Indiaani-heimoja vastaan sisemmissä\nmaakunnissakin tehtiin yhä vielä sotaretkiä, sillä tekosyyllä että he\nmuka olivat Botocudoja.\n\nMyöhempinä aikoina on vihdoin onnistuttu saada useita Botocudojenkin\njoukkoja laittamaan vakinaisia asuntoja ja rupeamaan kanssakäymiseen\nvalkoisten kanssa.\n\nKuitenkin ovat jesuiitat ainoat, jotka menestyksellä ovat suuremmassa\nmäärin voineet johdattaa Indiaani-rotua sivistykseen, ja kaikkiallakin\nEtelä-Amerikassa ovat he olleet Indiaanein hyväntekijöitä. Vielä\nsuurempi kuin Brasiliassa, on heidän menestyksensä ollut Etelä-Amerikan\nhispanialaisissa tasavalloissa, ja Paraguayn sivistynyt Indiaani-valtio\non heidän vaikutuksensa hedelmiä. Salaisuus heidän lähetystoimen\nmenestyksessä on ollut siinä, että nämät käytännölliset \"padres\"\npanivat enemmän arvoa sivistyttämiseen, kuin kristityttämiseen. Kova\nisku Brasilian Indiaaneille oli senvuoksi markiisi de Pombalin vuonna\n1759 toimeenpanema jesuiittain karkoittaminen.\n\nJesuiittain ja, heidän jälkeensä, franciscaanein lähetyssaarnaajat\nperustivat Indiaanein asumiin paikkakuntiin Indiaanein lapsia varten\nkasvatuslaitoksia, joiden ympäri sitten heidän kehoituksestaan ja\nvaikutuksestaan asettui Indiaaniperheitä asumaan vakinaisiin\nasuntoihin, maanviljelystä, karjanhoitoa ja kalastusta harjoittamaan.\nNäitä aldeoiksi kutsuttuja kesyjen Indiaanein (_Indios mansos_) kyliä\nsyntyi ympäri maata, ja meren rannikolla sekä Amazonin varsilla\nmuuttuivat Tupi-kansat suurimmaksi osaksi sekä useat muutkin\nIndiaani-heimot sivistyneiden kansain elinkeinoja harjoittavaksi\nrahvaaksi.\n\nJesuiittain karkoittamisen jälkeen joutuivat aldeat kuitenkin häviölle\nja sivistyksen levittäminen Indiaaneihin alkoi hidastua, vaan vielä\ntänäkin hetkenä jatkavat franciscaanimunkit jesuiittain onnistuneella\njärjestelmällä sivistystyötä Amazonin ja sen lisäjokien varsilla.\n\nAla-Amazonin varsilla on suurin osa rahvaasta kesyjä Indiaaneja,\njotka elävät kalastuksella, metsästyksellä, maanviljelijäin\npäiväpalkkalaisina, palvelijoina, käsityöläisten apulaisina,\nsotamiehinä, työväkenä tehtaissa sekä laivaväkenä aluksilla, jotka\nvälittävät kauppaa Ylä-Amazonin kanssa.\n\nSitävastoin ovat meren rannikon kesyt Indiaanit enään harvalukuisia.\nEntiset aldeat ovat autioita tai asuu niissä nyt Portugalilaista ja\nsekaveristä väestöä. Vähälukuiset puhdasveriset jäännökset niiden\nmuinaisista asukkaista, niinkutsutut _Indios da costa_, elävät virtain\nsuiden lähistössä kalastajina ja soutajina, ja asuvat enimmäkseen\nyksinään, harjoittaen ainoastaan vähäpätöistä maanviljelystä.\n\nSamoin myöskin sisä-osissa Brasiliaa löytyy vakinaisiin asuntoihin\nasettuneita Indiaaneja, vaan ainoastaan vähä määrä.\n\nSivistyksessä ovat nämät kristinuskoon käännetyt Indiaanit sangen vähän\nedistyneet, ja kokevat pitää itseään erillään yhteydestä sivistyneiden\nrotujen kanssa.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nMustat, Valkeat ja Bastaardit.\n\n\nEri rotujen lukuisuus. -- Brasileirot. -- Rumaa rotua. --\nPortugalilaiset. -- Mulatit. -- Heidän enenemisensä. -- Neekerit. --\nHeidän alhainen asemansa. -- Orjain vapautus. -- Turmiolliset\nseuraukset orjuudesta. -- Kansalliset virheet. -- Työväen puute. --\nVapautetut orjat. -- Neekerien omituisuudet. -- Mulattien ulkonäkö. --\nHeidän yhteiskunnallinen asemansa. -- Mamelucot. -- Caribocot. --\nUlkomaalaiset. -- Immigratsiooni. Rikokselliset. -- Murha-liikkeet. --\nSalamurhaajat. -- Itaalialaiset rosvot.\n\nIndiaaneja paljon tärkeämpi osa Brasilian väestöä ovat Neekerit ja\nvarsinkin Mulatit. Vuoden 1872 väenlaskun mukaan nousi Brasilian koko\nväestö 9 miljoonaan 931 tuhanteen henkeen, joista 3,787,289 olivat\nvalkeita (_brancos_), 3,801,782 ruskeita (_pardos_) eli Mulatteja ja\nMestitsejä, 1,954,452 mustia eli Neekereitä (_pretos_), ja 386,955\nIndiaaneja (_caboclos_). Vuoden 1883 lopulla nousi Brasilian väestö 12\nmiljoonaan 333 tuhanteen henkeen.\n\nBrancoiksi eli valkoisiksi luetaan paitse myöhempinä aikoina Euroopasta\nmuuttaneita myöskin aikaisimpain siirtolaisten jälkeisiä, joiden\nkasvoissa ei huomaa selviä merkkejä Neekeri-veren vaikutuksesta. Nämät\nBrasilian kotoperäiset valkoiset, jotka kutsuvat itseään\n_Brasileiro'iksi_, ovat kuitenkin enimmäkseen jo vallan omituista\nrotua, joka on kehittynyt Portugalilaisista sekä Amerikan luonnon että\nvieraiden sekoitusten vaikutuksesta. Ruskeammat ja usein pitemmät\nkasvot, enemmän esiinpistävät poskiluut, vähän koukistunut kapea nenä,\nlaiha, veltto ruumis, tummemmat silmät, vallan mustat hiukset ja parta\neroittavat heidät Portugalilaisista. Vaikka he ovat entisten\nPortugalista sekä Madeirasta ja Azooreista tulleiden siirtolaisten\njälkeisiä, on heidän suonissaan myöskin vähäisen Indiaani-vertä.\nSiirtolaisista on nimittäin ainoastaan pieni osa ollut naisia,\njonkavuoksi valkoiset, varsinkin entisinä aikoina, ovat joutuneet\nyhdistyksiin maan muidenkin rotujen kanssa. Muualla paitse Amazonin\nluona ovat sekoitukset Indiaanein kanssa myöhemmältä ajalta hyvin\nharvinaisia, jo senkinvuoksi, että Indiaanit yleensä elävät metsissään\nerillään muista eikä heitä enään tavata orjinakaan. Vaan entisinä\naikoina ja vielä sata vuotta takaperin oli valkoisilla Indiaaneja\nyleisesti orjina ja rikkailla mainitaan niitä olleen sadoittain ja\ntuhansittainkin. Sekä lain sallimia että ajoittaisin kieltämiäkin\nretkiä tehtiin Indiaanein alueille, ryöstääkseen heitä orjiksi, ja\nvasta sata vuotia takaperin lakkautettiin laki, joka salli ottaa\norjaksi jokaisen Indiaanin, jonka tapasi ase kädessä. Siltä ajalta\njohtuu valkoisten Brasilialaisten indiaaniverinen sekoitus.\n\nEnimmin ja yleisimmin ovat Sao Paulo maakunnan asukkaat Indiaanein\nkanssa sekaantunutta rotua ja heitä kehutaan myös Brasilian sekä\ntoimeliaimmaksi että kauniimmaksi väestöksi. Sieltä olivat kotoisin\nmyöskin ne seikkailijat, jotka ensimäisinä tunkeutuivat sekä Minas\nGeraekseen että muihin sisempiin maakuntiin, etsiäkseen siellä kultaa\nja perustaakseen siellä uudisasutuksia.\n\nSamoinkuin Amerikan läntisissä hispanialaisissa tasavalloissa, on siis\nBrasiliassakin valkoinen väestö verrattomasti suurimmaksi osaksi\nsekoitettua Indiaani-verellä, vaan kuitenkin on erinomaisen iso\neroitus, niinkuin kaikki tuntijat vakuuttavat, niiden kahden rodun\nvälillä, joista toinen on kehittynyt Portugalilaisista ja toinen\nHispanialaisista.\n\nLäntisten tasavaltain valkoisella sekä mies- että naisväellä on\nmainetta erinomaisesta kauneudestaan, jotavastoin brasilialainen rotu\nja ainakin sen naiset ovat sangen rumia. Vaan von Hellwaldin mukaan on\nmyös Euroopan Portugalilaisilla se omituisuus, että kauniit naiset ovat\nheilläkin hyvin harvinaisia.\n\nMuutamia muitakin eroituksia hispanialaisen ja portugalilaisen rodun\nvälillä selittää von Hellwald jälkimäisen sekoituksesta Neekerien\nkanssa. Historiallinen tosiasia onkin, että varsinkin kuudennellatoista\nvuosisadalla pidettiin Portugalissa hyvin paljon sekä Neekeri- että\nMoorilais-orjia, ja erään senaikuisen kirjailijan arvelun mukaan oli\nLisboassa siihen aikaan yhtä paljon orjia, kuin vapaita. Sellaisessa\ntapauksessa on hyvin luonnollista, että portugalilaiseen kansaan on\nsekaantunut Neekeri-vertä, vaikka niin vähässä määrin, ett'ei Mulattien\nsitkeimpiäkään tuntomerkkejä voi siinä täysin selvästi eroittaa. Vaan\nkansan luonne sekä ruumiillisessa että hengellisessä suhteessa on siitä\nkuitenkin voinut saada vaikutusta vahingokseen.\n\nPaljon enemmän kuin kolmas osa Brasilian asukkaita on Mulatteja eli\nsekoitusta valkoisista ja Neekereistä. Kuitenkin ovat avioliitot\nvalkoisten ja Neekerien välillä aina olleet verrattain harvinaisia,\njoten Mulatti-rotu siis alkuperäisesti enimmäkseen polveutuu\nBrasilialaisten yhdistyksistä nais-orjiensa kanssa.\n\nTätä nykyä sekoittuu Brasilian valkoinen rotu mustan kanssa\npääasiallisesti ainoastaan välillisesti Mulattien kautta, jotka\nperustavat avioliittoja paitse keskenään myöskin yleisesti sekä\nvalkoisten että mustain kanssa, vaaleammat Mulatit valkoisten ja\ntummemmat mustain kanssa. Sillä tavoin lisääntyy kuitenkin Neekerien\nkanssa sekoitettu rotu muita lukuisammin, huolimatta valkoisten inhosta\nNeekerejä kohtaan.\n\nSitävastoin kun ei nyt enään sallita ulkomailta tuoda orjia Brasiliaan\nja sinne kuljetetuista orjista ainoastaan neljäs osa on naisia, on\nNeekerien luku siellä jo kauan vähentynyt kahdella prosentilla\nvuosittain. Helposti saattaa sentähden huomata, että tulevaisuudessa\ntäytyy mustan rodun suurimmaksi osaksi sulaa valkoiseen tai oikeammin\nMulattirotuun.\n\nValkoinen väestö taas tulee nähtävästi vielä kauan aikaa sisäänmuuton\nkautta lisääntymään Brasiliassa yhtä suuressa määrin, kuin tähänkin\nsaakka, sillä siellä voipi hyvin elää ainakin 20 vertaa suurempi kansa;\nvaan ennemmin tai myöhemmin vähenee sisäänmuutto ja senjälkeen ei\nvalkoinen rotu enään voi vastustaa sulamista ruskeaan Mulattirotuun.\nMulatit, jotka jo nyt ovat lisääntyneet lukuisammin kuin valkoinen rotu\nsisäänmuutonkin kanssa, tulevat siis todennäköisesti kaukaisessa\ntulevaisuudessa vihdoin olemaan maan päärotu, vaikka silloin\nheikommalla Neekeriveren sekoituksella kuin tätä nykyä.\n\nUsein on myös lausuttu se ajatus, että värillinen rotu menestyy\nkuumassa ilmanalassa paremmin kuin valkoinen. Vaikka tämä sääntö,\nMulattien lukuisuuteen katsoen, pitää paikkansa myöskin Brasiliassa, ei\nlaita ole samoin Neekerien suhteen. Tosin vähän toistakymmentä vuotta\ntakaperin ainoastaan neljäs osa Neekeri-väestöstä oli vapaita ja\nuusimpien tietojen mukaan on vielä nytkin melkein neljännes mustasta\nväestöstä orjia, vaan vapaatkin Neekerit kuuluvat yleensä ainoastaan\nkaikista halvimpiin kerroksiin yhteiskunnassa. Suurin osa heistä elää\nmitä suurimmassa köyhyydessä, ja erittäin paljon näkee heitä\nkerjäläisinä, ympäri kiertävinä makeis- tai papyrossi-kauppiaina,\nraajarikkoina ja tautisina. Sitävastoin ei heitä usein näe edes\nvähänkään etevämmässä yhteiskunnallisessa asemassa.\n\nVaan ett'eivät he ainakaan vastaisuudessa tule olemaan vallan\nkykenemättöminä edistykseen, osoittaa se seikka, että nyt jo tapaa\njoitakuita heistä pikkukauppiaina, käsityöläisinä, kauppapalvelijoina,\nja Rio de Janeirossa olen myös nähnyt joitakuita herrasmaisiakin\nNeekerejä sekä näennäisesti hyvin kasvatettuja Neekeri-naisia.\nSenjälkeen kuin hallitus on ruvennut harrastamaan orjuuden\nlakkauttamista, on heitä myös paljon otettu sotaväkeen, johon toimeen\nhe ovat osoittautuneet täysin kelvollisiksi, ja sodassa Paraguayn\nurhoollista Indiaani-kansaa vastaan käytti Brasilia paraastaan\nvärillistä sotaväkeä, varsinkin Mulatteja ja Neekerejä, jotka molemmat\nkunnostivatkin siinä itseään erinomaisessa määrin.\n\nNe toimet, joihin Brasilialaiset ovat ryhtyneet orjuuden poistamiseksi,\neivät myöskään ole olleet omiaan mustan rodun nopeaan kohottamiseen sen\nalhaisesta asemasta.\n\nJo vuonna 1826 oli Brasilian hallitus yhtynyt Englannin ehdoittamaan\nsuostumukseen orjakaupan lakkauttamisesta, vaan veltto lain valvonta ei\nvoinut estää, että yhä edelleenkin tuotiin maahan vuosittaisin\ntuhatmäärin orjia, ja pari peninkulmaa pääkaupungistakin oli paikka,\njossa hallituksen tieten kenenkään häiritsemättä saattoi laskea maalle\nniin suuria orjalasteja, kuin tahtoi. Englannin harjoittama\nväkivaltainen sopimuksen valvonta merellä ainoastaan kiihoitti\nBrasilialaisia velvollisuuksiensa laimiinlyöntiin, kunnes Dom Pedro II,\ntäysi-ikäiseksi tultuaan, vuonna 1851 teki lopun orjakaupasta.\n\nVuonna 1871 säädettiin Parlamentin molempain huoneiden suostumuksella\nlaki, joka antaa vapauden jokaiselle senjälkeen Brasiliassa orjasta\nsyntyneelle lapselle, vaan jättää heidät kuitenkin 20 vuodeksi\npakolliseen palvelukseen äidin isännän luokse. Äskettäin on myöskin\nsäädetty vapaus jokaiselle orjalle yli 60 vuoden iällä.\n\nNäillä määräyksillä on siis annettu vapaus aluksi ainoastaan työhön\nenemmän tai vähemmän kykenemättömälle väelle, ja lisäksi estetty orjain\nlapsia nuoruuden iällä hankkimasta tietoja ja harjoitusta, jättämällä\nheidät isäntäinsä valtaan. Tosin lisäksi valtion orjille ja oston\nkautta jollekin määrälle myöskin muita miehuuden iällä olevia Neekerejä\non hankittu vapaus, vaan molempain luku nousee yhteensä ainoastaan 75\ntuhanteen henkeen.\n\nAinoastaan vastenmielisesti ja suurella varovaisuudella ovat siis\nBrasilialaiset ryhtyneet orjuuden poistamiseen. Kerta toisensa jälkeen\novat vapauden ystävät turhaan tehneet parlamentissa ehdoituksia sen\nhävittämisestä. Maanomistajain yksityisedut ovat siellä aina saaneet\nvoiton ihmisellisyydon jaloimpain vaatimusten yli.\n\nNiin suurten etujen ollessa vastatusten, on emansipatsiooni-kysymys\nsynnyttänyt kiihkeän liikkeen, joka vähän väliä johtaa rauhattomuuksiin\nja kapinallisiin yrityksiinkin.\n\nOllessani Brasiliassa oli edustajahuoneessa vapaamielisen ministeristön\ntekemä ehdoitus orjain emansipatsioonin toimeenpanemisesta\nratkaistavana, vaan kahden äänen enemmistöllä voittivat orjuuden\npuoltajat. Mielet olivat senjohdosta kuitenkin niin kiihkoissaan, että\nmaaseuduilla syntyi parissa paikoin kapinallisia epäjärjestyksiä ja Rio\nde Janeirossa seurasi päätöstä odottava rahvas edustajahuoneen\npresidenttiä vihellyksillä ja solvaavilla huudoilla, pidättäen hänen\nvaunujaan, kun hän parlamentista aikoi palata asuntoonsa. Viimeisten\nkuukausien sanomalehdet ovat myöskin kertoneet sangen suuresta orjain\nkapinasta, joka on syttynyt Sao Paulo maakunnassa.\n\nOrjuus ja, ennen kaikkia, neekeriorjuus onkin senkalttainen rikos\nihmiskuntaa vastaan, että sitä harjoittaneet kansat saavat\narvaamattoman pitkän ajan siitä kärsiä rangaistusta, joka säästää yhtä\nvähän sortajaa kuin sorrettua.\n\nSuuremmoisessa määrin harjoitettu orjuus on Brasiliassa\naikaansaanut, että siellä on pääosaksi kansaa kehittymässä sekaverinen\nMulatti-väestö, joka sekä ruumiillisten että useiden hengellistenkin\nomaisuuksiensa puolesta on halpaa rotua, ja myöskin valkoinen väestö on\neräiden taipumustensa puolesta alentunut sen vertaiseksi.\n\nLaiskuus ja kykenemättömyys työhön on yhteinen omaisuus väellä, joka\nlapsuudesta saakka on tottunut orjilla teettämään kaiken työn. Vaan\nkansallisena vikana tuottavat sellaiset omaisuudet maalle\nonnettomuuksia ilman rajaa.\n\nKun se tulolähde, joka oli orjain työssä, alkoi kuihtua, jäi suuri osa\nvapaata väestöä auttamattomaan pulaan, joka vuosi vuodelta on kasvanut\nisommaksi, varsinkin kun parempina aikoina opittu nautinnollisuus ja\nsen seurassa rehoittava tuhlaus eivät ole samassa suhteessa\nvähentyneet.\n\nEsimerkkinä siitä, kuinka työvoiman riittämättömyys ja kalleus painaa\nBrasilian pää-elinkeinoja, mainittakoon, että maatilat, joita ennen\noli pidetty puolen miljoonan markan arvoisina, seudulla, jonka\nhedelmällisyys eurooppalaiseenkin luontoon verraten oli erinomainen,\nkerrottiin tuottavan niin vähän, että häviöä juuri töintuskin voitiin\nvälttää.\n\nTyöväestä ei kenties kuitenkaan olisi erinomaisesti puutetta, jos\nirtain väestö olisi työhön taipuvaisempaa, vaan usein ainoastaan\nkorkeaa palkkaa vastaan suostuu brasilialainen työmies muutamaksi\npäiväksi työtä tekemään, nauttiakseen uudestaan viikkojen ajan\njoutilaisuuttaan. Hän kärsii puutetta kauan aikaa mieluummin, kuin hän\nvaivaa itseään työllä.\n\nSellainen on myöskin mustan miehen laita. Pakollisessa työssä on hän\nsaanut huokailla lapsuudestaan asti, taikka sitten siitä saakka kun\nhän, vapaana astuessaan Afrikan tannerta, joutui Araabialaisten\nrosvojen käsiin ja hänen kasvoihinsa kuumalla raudalla poltettiin orjan\nhäpiälliset merkit. Kun hän saapi tietää olevansa yhtä vapaa, kuin\nvalkoinen mies, herää hänessä inho kaikkia niitä töitä vastaan, joilla\nhäntä niin raskaasti on rasitettu. Orjana ollessaan ei hänen sallittu\nkäyttää jalkineita, senvuoksi on hänen ensimäinen työnsä, vapaaksi\npäästyään, hankkia itselleen sellaiset. Hän tahtoo näyttää, että hän on\nvapaa ja että hänen ei tarvitse vaivata itseään työllä, jota hän on\ntottunut pitämään vapaalle miehelle häpiällisenä.\n\nVaikka tosin sangen suuri osa Brasilian Neekereistä on syntynyt\nAfrikassa, palajavat kuitenkin harvat sinne takaisin, vapaiksi\npäästyään. Ne siteet, jotka heidät kiinnittävät entiseen kotiinsa, ovat\njo ehtineet ratketa sillä pitkällä ajalla, joka on kulunut senjälkeen\nkuin heidät väkisin sieltä vietiin.\n\nBrasiliaan on tosin tuotu Neekerejä monesta osasta maailmaa, vaan\nuseimmat heistä polveutuvat Guinean lahden seutuvilta.\n\nSen mukaan mistä osasta Afrikaa he ovat kotoisin, vaihtelee myöskin\njohonkin määrin heidän ulkonäkönsä ja värinsäkin.\n\nEteläisiin maakuntiin tuotujen Neekerien väri ei ole niin yleisesti\nmusta, kuin mustan ruskea. Heidän kasvonsa ovat leveät, nenä hyvin\nvähän esiinpistävä eli ikäänkuin painettu vasten kasvoja ja leveä.\nMuissa suhteissa on heillä tavalliset Neekeriomituisuudet:\nlampaanvillan tapaisesti hienosti kihara musta tukka, erittäin paksut\nmelkein mustat huulet, iso turpa ja vahvat leuat sekä pitkät\nkäsivarret.\n\nYleensä ovat Brasilian Neekerit äärettömän rumia, lisäksi hyvin usein\nvielä näppylä-ihoisia ja rokonarpisia. Vallan harvinaisena poikkeuksena\nnäkee jonkun, jollei juuri kauniin, niin kuitenkin sievännäköisen\nneekeritytön ja pojan.\n\nUseimmilla omituisuuksistaan ovat he täydellinen vastakohta\nBrasileiroin valkoiseen rotuun, jonkavuoksi se kenties kaikista\nroduista paraiten soveltuu sekaantumaan Neekerien kanssa. Jos sekoitus\non mustan rodun puolelta hyvin vähäinen eli, toisin sanoen, tapahtunut\nuseita sukupolvia takaperin, vaikuttaa se monasti jotensakin\nkaunistavastikin Brasileiroin rotuun. Sitkeimmin näyttää kaikista\nNeekerien omituisuuksista säilyvän heidän hiuksiensa ja silmäinsä musta\nväri, ja varsinkin jälkimäinen omaisuus on erinomainen kaunistus\nvalkealle väelle. Täänkalttaiset Mulatti-naiset, joiden suonissa\njuoksee neekeri-vertä ainoastaan kaukaisemmasta sukupolvesta, ovatkin\nkenties yleisemmin kauniita, kuin muut Brasilian syntyperäiset naiset.\nSe hiukan tummempi iho, joka heillä vielä on ohimoilla ja kaulassa, ei\nyksinään enään riitä varsinaisesti rumentamaan heitä. Senkalttaisten\nnaisten kanssa näkyvät parhaimpiinkin kansaluokkiin kuuluvat valkoiset\nja Eurooppalaisetkin menevän yleisesti naimisiin. Sitävastoin en\nkoskaan sattunut näkemään pariskuntaa, jossa mies olisi musta, vaan\nvaimo valkoinen. Valkoisilla naisilla on Brasiliassa nähtävästi liiaksi\nmenekkiä, tarvitakseen suostua mustaan mieheen.\n\nNeekerien omituisuudet ovat sekoituksissa valkean rodun kanssa erittäin\nsitkeitä. Ensimäisessä polvessa ovat bastaardit vielä melkein\nvarsinaisia Neekereitä, sillä erolla melkein ainoastaan että ihon väri\non vaihtunut ja tavallisesti tummasti kellertävän ruskea. Uusissa\nsekoituksissa valkoisten kanssa muuttuvat hiukset kauniimmin\nkiharaisiksi, kunnes ne viimein suorenevat kokonaan, ja samalla\nasteella kapenee myöskin nenä ja huulet kadottavat likaisen värinsä\nsekä tulevat ohkoisemmiksi, vaan iho säilyy erittäin kauan melkein\nvihertävästi tai olivivärisesti kellertävänä. Se lienee myöskin\nBrasilian kansan väri tulevaisuudessa, kun rodut ovat täydellisemmin\nsekaantuneet.\n\nAina eivät kuitenkaan Neekerien omituisuudet muutu tässä\njärjestyksessä. Joskus, vaikka sangen harvoin, näkee myöskin Mulatteja,\njoilla on säännölliset eurooppalaiset kasvot ja ainoastaan heikosti\nkiharaiset hiukset, vaan kasvojen väri mustan ruskea, ja toiselta\npuolen tapaa myöskin villatukkaisia Mulatteja, joilla on keltainen iho.\nHuulten värin muuttumisessa on se omituisuus, että ne kauan säilyttävät\näärimmäisen ulomman reunansa likaisen harmaana, vaikka muu osa niistä\njo on punainen, joka kaksivärisyys on sangen ruma. Samaten säilyy\nvaaletessaan myöskin iho muutamin paikoin tummempana, esimerkiksi\nohimoilla, otsassa hiusten rajalla ja sormien nivelten päällysosassa.\n\nMulattien luonnonlahjoista mainittakoon, että niinkauan kuin hiukset\npysyvät villamaisina, on niiden alla tavallisesti myöskin Neekerin\ntylsänpuoleiset aivot, vaan kun valkoisen veri alkaa voittaa, vetävät\nMulatit luonnonlahjoiltaan jotensakin vertoja valkoisille. Useat\nväittävät heitä etevämmiksikin, kuin Brasilian omat valkoiset, jotka\nkuitenkin ovat sangen lahjakkaita.\n\nUseimmilla yhteiskunnan aloilla saattaavatkin he jotensakin hyvällä\nmenestyksellä kilpailla valkoisten kanssa. Tosin pääomat eivät vielä\nole heidän käsissään samassa määrin kuin valkoisten, joka onkin hyvin\nluonnollista heidän syntyperäänsä katsoen, vaan sijoilla, joihin\nhuonommassa ja köyhemmässä kodissa syntynyt työllä ja toimeliaisuudella\nvoipi päästä kohtaamatta suurempia vaikeuksia, siellä tapaa heitä\nyhtälailla kuin valkoisiakin. Virkamiehinä, varsinkin alempina,\nkäsityöläisinä, pikkukauppiaina, kauppa-apulaisina ja pienempäin tilain\nomistajina näkee heitä yleisesti.\n\nKuitenkin on osa mulattiväestöstä syntynyt orjuudessa tai vieläkin\norjina, sillä itsekkäässä voitonhimoisuudessaan, joka kuuluu\nBrasilialaisten kansallis-luonteesen, ovat he useimmiten jättäneet\norjuuteen lapsensa, joita heillä on naisorjainsa kanssa. Siihen antoi\nmyöskin laki ennen vuotta 1871 heille oikeuden.\n\nPaitse jo mainittuja sekarotuja tavataan Brasiliassa vielä useita\nmuitakin yhdistyksiä maan kolmesta päärodusta.\n\n_Mestitseiksi_ nimitetään yleisesti kaikkia sekoituksia Indiaaneista ja\njostakin muusta rodusta, vaan Brasiliassa sillä nimityksellä\n(_Mestico_) tarkoitetaan sekoitusta Indiaanista ja Neekeristä,\nsamoinkuin siellä annetaan isäntänsä luona syntyneelle Neekeri-orjalle\nnimi _Crioulo_ eli _Kreooli_, jolla nimityksellä muualla\nEtelä-Amerikassa tarkoitetaan kotimaisia (usein Indiaani-verisiä)\nvalkoisia.\n\n_Mameluco'iksi_ kutsutaan sekoituksia valkoisista ja Indiaaneista, ja\nennen käytettiin tätä nimitystä haukkumanimenä Paulistoilla eli Sao\nPaulon asukkaille, joilla oli tapana tehdä yhdistyksiä Indiaanein\nkanssa.\n\n_Caribocoiksi_ eli lyhennetyssä muodossa _Cabroiksi_ (Cabra) nimitetään\nIndiaanein ja Neekerien sekä myöskin Indiaanein ja tummempien Mulattien\nsekasikiöitä. Myöskin _Cafuso'iksi_ kutsutaan Brasiliassa tummempia\nIndiaanein ja Neekerein bastaardeja, joka nimitys on jotakin\nafrikalaista neekeri-kieltä ja merkitsee siinä oikeastaan Neekerien\nsekoitusta jonkun toisen rodun kanssa. Sitä käytetään myöskin\nmerkitsemään jokaista Neekerin ja Indiaanin sekoitusta, samoin kuin\nhispanialaisessa Amerikassa nimeä _Zambo_.\n\nCafusot eli Caribocat ovat jotensakin harvinaisia muualla paitse\nseuduilla, joissa asuu lukuisampi Indiaani-väestö. Ne muodostavat\nerityisen sangen omituisen rodun, joka kasvojen piirteiden ja ihon\npuolesta lähenee enemmän Neekeri- kuin Indiaani-rotua. Naama on heillä\nsoikeampi ja kapeampi kuin Neekereillä, poskiluut esiinpistäviä, nenä\nleveä ja alaspainunut, suu iso ja huulet paksuja, vaan, samoinkuin\nturpakin, vähemmin ulottuvia kuin Neekereillä. Silmät ovat avonaisemmat\nkuin Indiaaneilla, vaan hiukan viistoja. Heidän tukkansa on välimuoto\nIndiaanein ja Neekerien hiusten välillä, vahvakasvuista ja jäykkää,\njuuripuolelta suoraa, vaan ylempää suortuvaista. Leikkaamattomana se\nsaattaa kohota yhden korttelin tai kaksikin pystyyn päässä.\n\nYlimmäisenä kerroksena yhdyskunnassa on valkoinen rotu, johon luetaan\nsekä vanhat Brasileirot että maahan muuttaneet Eurooppalaiset.\nEdellisiin kuuluvat varsinkin isompain tilain omistajat (fazendeiros),\ntupakkatehtailijat, talonomistajat kaupungeissa, korkeammat virkamiehet\nja oppineet. Heidän käsissään ovat myöskin vanhemmilta ajoilta perityt\npääomat.\n\nSuuremmat pääomat eivät kuitenkaan ole Brasiliassa lukuisia ja\nmiljoneerit jokseenkin harvoja. Rikkaimmista löytyy ainoastaan pari eli\nkolme, joilla on toistakymmentä miljoonaa markkaa.\n\nHyvin tärkeä osa väestöstä ovat myöskin ulkomaalaiset ja myöhempinä\naikoina maahan muuttaneet Eurooppalaiset. Varsinkin Rio de Janeirossa\non heillä suuri merkitys. Parhaimmat kauppahuoneet siellä, ja\nparhaimmissa osissa kaupunkia kenties useimmatkin, ovat ainoastaan\neurooppalaisten kauppahuoneiden filiaaleja, varsinkin portugalilaisten,\npaljon myös franskalaisten, englantilaisten ja yhdysvaltalaisten.\nSamaten ovat myöskin useimmat tehtaat ja suurimmat teollisuuslaitokset\nulkomaalaisten tai immigranttien perustamia ja omistamia, ja yleensä\nkoko maassakin on hyvin iso osa suuresta teollisuudesta heidän\nkäsissään. Maaseuduilla ovat vuorikaivokset ja kultahuuhtomukset\npääasiallisesti englantilaisten yhtiöiden hallussa.\n\nEuroopasta muuttanutta työväkeä on myös hyvin paljon varsinkin Rio de\nJaneirossa, ja yleisesti voipi sanoa, että parhaimmat työmiehet\nkaikilla aloilla ovat Eurooppalaisia.\n\nVuonna 1872 tapahtuneen väenlaskun mukaan oleksi silloin Brasiliassa\n121,246 Portugalilaista. Siellä asuvien Saksalaisten luku taas on\narvattava noin 220 tuhanneksi, siihen luettuna sekä immigrantit että\nmaassa syntyneet.\n\nVuotuinen sisäänmuutto on vaihdellut 30 ja 20 tuhannen hengen välillä\n(v. 1882-1886). Niistä oli vuonna 1886 Itaalialaisia 11,582,\nPortugalilaisia 6,286 ja Saksalaisia 2,400, jotavastoin aikaisemmin\ntällä vuosisadalla verrattomasti enin osa immigranteista oli\nSaksalaisia. Portugalilaisten vallan ajalla taas estettiin\nlainsäädännöillä muita kansallisuuksia maahan muuttamasta ja\nharjoittamasta siellä elinkeinoja, sillä Portugali on aina ylläpitänyt\nerinomaista eksploatatsiooni-järjestelmää siirtomaissaan.\n\nSaksalaiset ovat erityisten yhtiöiden avulla perustaneet uudisasutuksia\nBrasiliassa ja muuttaneet pääasiallisesti eteläisiin maakuntiin sekä\nmuutamiin paikkoihin muuallakin.\n\nVaikka muutoin yleensä muukalaiset Brasiliaan muutettuaan nopeasti\noppivat portugalin kielen, jota ilman siellä on vaikea tulla toimeen,\novat nämät saksalaiset uudisasutukset pysyneet umpisaksalaisina\nja eroavat myöskin kukoistavan tilansa puolesta edullisesti\nbrasilialaisista naapurikylistään. Ennenkuin niiden onnistui saavuttaa\nturvallinen ja itsenäinen asema, saivat ne kuitenkin kauan aikaa kitua\npetollisten asiamiesten ja voitonhimoisten yhtiöiden kynsissä.\nSenvuoksi alkoi saksalainen immigratsiooni vähetä vähenemistään, niin\nettä se tätä nykyä jo on verrattain vähäpätöinen.\n\nSen sijaan on Brasiliaan alkanut muuttaa sangen paljon Itaalialaisia,\nsuureksi osaksi kelvotonta roskaväkeä ja laiskureita. Maaseuduilla\nnäkee heitä myös viinakrouvien ja ravintolainkin isäntinä.\n\nMiehuuden parhaalla iällä venyskelee heitä myös erittäin paljon Rio de\nJaneiron kaduilla saapasharjaajina, jommoinen ammatti näkyykin olevan\nheille erittäin mieluinen.\n\nTuntuva lisä on heistä myöskin tullut rikoksellisten lukuun, joka\nmuutoinkin on Brasiliassa erinomaisen iso, seikka joka osaksi myöskin\nlienee niitä moninaisia turmiollisia seurauksia, joita orjuus on\naikaansaanut. Johdonmukaisesti täytyy nimittäin orjuuden kehittää\nyhteiskunnan jäsenissä välinpitämättömyyttä toisten inhimillisistä\noikeuksista, joka taas suuressa määrin edistää rikoksellisuutta\nkaikissa muodoissa ja kaikissa niissä tapauksissa, jolloin yksilöin\nharrastukset joutuvat ristiriitaisuuteen. Väestö, joka lapsuudestaan\nsaakka tottuu orjia kohtaan rikkomaan ja näkemään rikottavan moninaisia\nihmisellisyyden tärkeimpiä sääntöjä vastaan, täytyy tulla veltoksi\nuseiden siveellisyyden käsitteiden suhteen.\n\nVaan ennen kaikkia lienee rikosten lukuisuuteen syynä sekin seikka,\nettä melkoinen osa kansaa kuuluu alhaisiin rotuihin, joiden tavat ovat\nvaikuttaneet muuhunkin väestöön, varsinkin kun valkoinenkin väki\nsuureksi osaksi polveutuu niistä seikkailijoista ja rikoksellisista,\njotka olivat useiden maakuntain ensimäiset uudisasukkaat.\n\nMainittakoon tässä eräs kummallinen ilmiö, joka myöskin osoittaa\nalemman väestön taipumusta rikoksellisuuteen. Se on _capoeiragem_\nnimellä tunnettu murha-liike, johon sekä orjain että vapaidenkin\nNeekerien ja Mulattien kerrotaan antautuvan. He muodostavat salaisia\nyhdistyksiä, joita poliisi turhaan mitä ankarimmilla rangaistuksilla\non kokenut hävittää. Niihin kuuluvia jäseniä, joita nimitetään\n_capoeiras_, kokoontuu juhlapäivinä taisteluihin, joissa he syöksemällä\npäitään vastatusten kiihoittavat itseään ylimääräiseen raivoon. Sillä\ntavoin herätetyn murhahimon valtaamina syöksevät he sitten teitä ja\nkatuja pitkin, surmatakseen vihamiehiään tai, jos he sellaisia eivät\nkohtaa, jonkun, kenen tahansa, joka vain sopivalla paikalla tielle\nsattuu, olkoon musta tahi valkea, vapaa tai orja.\n\nMurhatessaan käyttävät he aseina ainoastaan isoja neuloja ja\nnaskaleita.\n\nTyydytettyään murha-himonsa, saattaa murhaaja tulla isäntänsä eteen\nyhtä nöyränä ja tyynenä, kuin ennenkin, ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\nSamoin löytyy myöskin toinen murha-liike, joka osoittautuu itsemurhan\nmuodossa. Esimerkin ja keskinäisen sopimuksen vaikutuksesta saattaa\nsiten tapahtua, että lempeältäkin ja ystävälliseltä orjainomistajalta\nkaikki orjat surmaavat itsensä ilman erityistä syytä.\n\nKumpaisetkin rikoslajit, sekä capoeiragem että orjain itsemurhat,\njoista olen kertonut v. Tschudin mukaan, sillä Brasiliassa en niistä\nkuullut mitään puhuttavan, lienevät orjuuden muassa kuitenkin jo\nhäviämässä tai kenties jo kokonaan hävinneetkin.\n\nBrasilian kansan luonnetta kuvaa epäedullisella tavalla myöskin eräs\nerittäin lukuisa luokka rikoksellisia, jotka ovat tunnetut _capangas_\nnimellä, ja joiden luku brasilialaisten lähteiden mukaan ainakin lyhyt\naika sitten nousi 20,000:een. Maksua vastaan suostuvat he mihin\npahantekoon hyväänsä, pestattakoon heitä väärää valaa tekemään oikeuden\nedessä tai jonkun vihamiehen poistamiseen salamurhan kautta, jonka he\ntavallisesti siten toimittavat, että he jostakin piilopaikasta\nnäkymättöminä ampuvat vaaraa aavistamattoman uhrinsa. \"He ovat\",\nniinkuin v. Tschudi sanoo, \"yhteiskunnan mätähaava ja voivat menestyä\nainoastaan valtiossa, jossa turmelus ei ole rajoittunut yksistään\nalempiin kansanluokkiin, vaan löytänyt turvapaikan yhteiskunnan\nylemmissäkin kerroksissa, jotka sekä yllyttävät rikokseen että\nsuojelevat rikoksellista\".\n\nSitävastoin ovat rosvot ja murhaajat, jotka rohkeasti vaaroihin\nantautuen harjoittavat rikoksellista ammattiaan, jollemme niihin lue\nvillejä Indiaani-kansoja, varsinaisessa brasilialaisessa väestössä\nharvinaisia. Myöhempinä aikoina maahan muuttaneista Itaalialaisista on\nkuitenkin suuri luku Brasiliassa koettanut jatkaa kotimaassaan opittuja\nrikostapojaan ja ajoittaisin pitänyt Rio de Janeiron lähistöä\nvaaranalaisessa tilassa.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nSeikkailu meren rannikolla.\n\n\nRetki rannikkoa pitkin. -- Meren hyöky. -- Apina. --\nRestingaskasvullisuus. -- Iso banaani-viljelys. - Itaalialaisen krouvi.\n-- Cariboca. -- Hänen mökkinsä. -- Kirves. -- Yöni. -- \"Elkää vain\nmenkö pois\". -- Mitä hän yöllä etsi. -- Aamu-kahvini. -- \"Katsokaa\ntänne, minä olen jumalinen mies\". -- Retkeni yöllä. -- Vuori-hotellit.\n-- Palaus kaupunkiin.\n\nRio de Janeirosta tein useasti sekä pitempiä että lyhempiä vaelluksia\neri suunnille maaseudulla. Eräästä sellaisesta annan tässä kertomuksen.\n\nTorstaina 21 p. toukokuuta päätin tehdä retken länteenpäin pitkin meren\nrannikkoa.\n\nNousin siis bondaan eli tramway-vaunuun, jolla pääsin hyvän matkaa\ntoiselle puolelle jardim botanico'a, ainakin peninkulman päähän\nkaupungista.\n\nKahden erillään toisistaan olevan esikaupungin läpi kuljettuaan, loppui\ntramway eli hevois-rautatie korkean harjanteen rinteelle, joka olisi\ntehnyt sen jatkamisen liian vaikeaksi. Tämän harjanteen yli kulkee\nsensijaan oivallisessa kunnossa oleva maantie, joka samoin kuin\nschweitsiläiset chausséet monessa jyrkkäkulmaisessa mutkassa kiipeää\nvuoren harjalle ja sieltä samaten alas toisella puolella olevaan\navaraan laaksoon.\n\nKauppapuodista, joka oli tramwayn loppu-paikalla, ostettuani evääksi\nmuutamia appelsiineja, jatkoin siis jalkaisin matkaani, pyssy olalla,\npaperipakan sisältävä rensseli-pussi hartioilla sekä sadevarjo kädessä.\n\nSää oli kaunis, ja näköalat, jotka molemmin puolin harjannetta\navautuivat eteeni, olivat sangen viehättäviä. Rehevä metsä peitti\nvuoren, jonka yli tie johti, vaan sen harjulla oli yksinäinen talo,\nilman muita viljelyksiä kuin pieni puutarha.\n\nJyrkkä kallioinen vuorenhuippu ja meren rannikkoa kohden kulkeva\nharjanteen jatkos estivät merta näkymästä. Olin sentähden vähän\nhuolissani pääsisinkökään tätä tietä aukealle meren rannikolle, jonne\naikomukseni oli mennä. Vaan jo ennenkuin saavuin vuoren harjalle, alkoi\njoka askeleella selvemmin ja selvemmin kuulua ison kosken kohinan\ntapaista ääntä. Miettien, mikä suuri virta täällä saattoi olla, joka\nniin mahtavaa kohinaa sai aikaan, kiiruhdin uteliaana askeleitani.\nSaavuttuani korkeammalle paikalle vuorella, näin eteeni avautuvan\nsaarettoman aukean meren selän, josta meren hyöky, vaikka ilma oli\nrasittavan tyyni, harvaan vyöryi avaralle paljaalle hietarannikolle,\nsynnyttäen siellä vaahtoisen kovasti kohisevan tyrskyn.\n\nSilloin tällöin pysähtyen noukkimaan kasveja tien vierestä ja\nympäröivistä metsistä, kuljin vitkallisesti eteenpäin. Istahduin tien\nviereen, asettaakseni ruohot paperipakkaani, kun samassa kuulin\nlehvistä vallan läheltä rapinaa, joka kulki eteenpäin pensaasta\npensaasen. Sieppasin pyssyni ja juoksin tietä myöten siihen suuntaan,\nkuin kuulin rapinan edistyvän, ja huomasin harmaan eläimen, joka\nkärmeen tapaan luikersi oksasta oksaan pensaasta pensaasen. Luulin sitä\nkärmeeksi, jonkavuoksi hiipesin lähemmäksi, tähdätäkseni sen päähän.\nVaan näin silloin, että se olikin noin kissan kokoinen uistiitin\nmuotoinen apina, joka nojautuen pitkään häntäänsä, luikerteli ikäänkuin\nkärme vaakasuoraan suuntaan pensaasta toiseen. Tähtäsin siihen\npyssylläni ja olin juuri laukaisemaisillani, kun huomasin puiden\nvälitse pyssyn kantaman päässä mökin samaan suuntaan, kuin laukaukseni\ntulisi kulkemaan. Heitin siis ampumisen siksensä ja riensin lähemmäksi\napinaa, sitä katsellakseni tai saadakseni paremman ampuma-aseman, vaan\nminut havaittuaan katosi se pian näkyvistä lehvien sekaan.\n\nSaapuessani tasangolle, joka oli meren rannikolla, tuli yhä enemmän\nnäkyviin asumuksia, joista toiset olivat isompia toiset pienempiä.\nUseimmat olivat ikäänkuin kätketyt tiuhaan hedelmäpuistoon, joka niitä\nympäröitsi ja rajatta vähitellen jatkeni metsäksi.\n\nPoikkesin maantieltä pienelle polulle, joka näytti johtavan meren\nrantaan. Pian avautuikin eteeni laaja hietikko, jossa päivä paistoi\nsellaisella myrkyllisellä paahdolla, että en ollut monta minuuttia\nsiellä ollut, ennenkuin tunsin kovaa päänkivistystä.\n\nSiellä tapasin useita halophileja eli suolaisen maan kasveja.\nHieta-töyräs, jonka aallot olivat koonneet meren-vuoksen\nulottuma-rajalle, kasvoi pari kyynärää korkeita Cactuskasveja (sukua\n_Cereus_) ynnä monenlaatuisia pensaita ja muita restingain kasveja.\nRannemmalla oli hieta peitetty isommilla ja pienemmillä lajeilla\nsimpukkain koteloita, joista tein pienen valikoiman kokoelmiani varten.\n\nKuljettuani hyvän matkaa hieta-rannikkoa myöten, tapasin toisen polun,\njoka johti takaisin maantielle. Sen ja maantien yhtymäpaikalla tulin\nkauppa-puotiin, jossa tilasin kahvia, parantaakseni pään-kivistystäni.\nKahdella kupilla kahvia agu'ardente-ryypyn muassa sainkin terveyteni\npalautetuksi, jonka jälkeen jatkoin matkaani.\n\nMaantie muuttui huonoksi kylätieksi, josta myöskin poikkesi haaroja\nsisämaata kohden, vaan seurasin umpimähkään rantaa myöten kulkevaa\ntietä. Kuljin muutamain maatalojen ohitse, joiden läheisyydessä oli\npuutarhoja ja niittyjä, vaan muutoin oli seutu kokonaan metsäistä. Tien\nvieressä oli kuitenkin erittäin iso banaani-viljelys, laajin, jonka\nmissään olen nähnyt, kenties puolen virstan pituinen. Sen läheisyydessä\nkasvoi, niinkuin näytti, villeinä tai kenties metsästyneinä pitomba\n(_Sapindus_) nimistä, luumuntapaisia hapahkoja hedelmiä kantavaa\npensasta, josta jo edellä on ollut puhetta. Tien vieressä rehoitti\nuseissa paikoin myöskin _Fourcroya gigantea_, arvattavasti sinne\nistutettuna.\n\nIltahämärän aikaan saavuin yksinäisen talon luo, johon oli joukko\ntavarain-kuljettajia muuliaasineen pysähtynyt.\n\nSen luona oli muutamain leguain pituinen laguuni eli järvi, joka\nainoastaan kapealla, autiolla hieta-särkällä oli merestä eroitettu. Kun\ntaipale myöskin oli katkaistu salmilla, jotka yhdistivät laguunin meren\nkanssa, oli minulle mahdotonta ilman venettä enään jatkaa matkaani\npitkin meren rantaa.\n\nTalossa oli kauppapuoti, vaan sangen huono varastoinen; ainoastaan\npaloviinaa ja vähän vehnäleipää eroitin sen harvalukuisilla hyllyillä.\nIsäntä oli vanhanpuoleinen Itaalialainen, joka oli muuttanut\nBrasiliaan, arvattavasti onneaan siellä etsiäksensä, vaan\nsilminnähtävästi sitä löytämättä tähän saakka. Kysyin häneltä, voisinko\nhänen talossaan saada yösijaa ja myöskin illallista. Hän antoi minulle\nsiihen kuitenkin kieltävän vastauksen, selittäen ettei hänellä sillä\nhetkellä ollut mitään minulle tarjottavana ja että kaikki yösijatkin jo\nolivat anastetut eikä hänellä ollut mitään, ei vuoteeksi eikä\npäänalaiseksi minulle annettavana.\n\nMullasta tallatulla permannolla, sekä huoneessa että sen ulkopuolella\nolevassa verandassa, näyttävätkin tavarainkuljettajat, jotka loikoivat\nmatkakapineittensa vieressä, anastaneen kaikki paikat. Neljännestunnin\nmatkan päässä sanoi isäntä olevan ravintolan, jossa saisin sekä ruokaa\nettä yösijan. Muiden ilmoitusten mukaan piti ravintolan kuitenkin\noleman puolen tunnin matkan päässä tai vieläkin kauempana, jonkavuoksi\nminua epäillytti jatkaa enään matkaani, kun jo alkoi pimetä ja\nravintolaan johtava polku oli jotensakin epäselvä. Sanoin siis\nisännälle, että olin tyytyväinen samaan ruokaan, jota he itsekin\naikoivat syödä ehtoolliseksi, ja että verandan luona laittaisin\njonkunlaisen leposijan itselleni.\n\nMinulle valmistettiin silloin kuivatusta lihasta paistia ja sen kanssa\nsyötävää riissi-puuroa, joita nautin hyvällä ruokahalulla, sillä en\nollut syönyt senjälkeen kun aamulla lähdin kaupungista.\n\nSyödessäni yhtyi puheisiin kanssani eräs puolijuopunut itaalialainen\ntyömies, joka osasi vähän sotkea franskankin kieltä. Hän koki tarjota\npalvelustaan minulle seuraaviksi päiviksi, luvaten johtaa minut, minne\nvain haluaisin. Selitin hänelle kuitenkin, että tapani oli kulkea\nyksin, ja etten myöskään vielä ollut päättänyt, tulisinko kenties\npalajamaankin kaupunkiin seuraavana päivänä.\n\nPuhellessamme tähysteli minua eräs samaten puolijuopunut Neekeri tai\noikeammin Cariboca, se on Neekerin ja Indiaanin sekasikiö. Hän oli\nmusta kuin Neekeri, vaan kapeampi-nenäinen, ohkoisempi-huulinen ja\nharvemmasti kiharatukkainen.\n\nHän tuli Itaalialaiselta pyytämään lainaksi rahaa, saadakseen jatkaa\njuomistaan, vaan sai tylysti lausutun kieltävän vastauksen. Hetkisen\nperästä meni Itaalialainen kuitenkin hänen luokseen ja vei hänet\nsyrjään, jonkajälkeen he kuiskaamalla keskustelivat jonkun aikaa,\nsilloin tällöin vilkaisten minuun. Keskustelunsa jälkeen tuli Cariboco\nkohta suorastaan luokseni ja sanoi voivansa maksutta tarjota minulle\nyösijaa mökissään, jonka hän sanoi olevan vähän matkan päässä. Hän\npyysi ainoastaan 60 reissiä (12 penniä), ostaakseen ennen lähtöämme\nlasin agu'ardentea. Vaikka Itaalialaisen salaperäinen käytös ei juuri\nantanut syytä luottamukseen heitä kumpaistakaan kohtaan, suostuin\nepäilyksettä tarjoukseen, sillä mieleni ei todellakaan tehnyt levätä\npaljaan taivaan alla koko yön.\n\nAnnoin hänelle siis rahat, joita hän oli pyytänyt, ja niillä hän sai\nmelkein juomalasillisen viiraa. Ennenkuin hän siitä maistoi,\nkiusoitteli hän minuakin juomaan hänen lasistaan, johon luonnollisesti\nen suostunut. Itaalialaisenkin tilattua viinaa, ryypiskelivät he sitten\nyhdessä hyvinä veljinä jälleen huolimatta tylyydestä, jolla\nItaalialainen äsken ikään oli Caribocoa kohdellut.\n\nMaksettuani 400 reissiä (= 79 penniä) ateriastani, läksimme sitten\nkolmen miehen Caribocon asuntoon.\n\nSe oli noin puolen kilometrin päässä kauppapuodista, jossa olin\nCaribocon tavannut.\n\nMetsän sisään oli raivattu pieni nurmikko, jonka reunassa oli hänen\nmökkinsä. Sen katto oli oljista ja seinät savimullalla täytetyistä\noksa-ristikoista. Siinä oli laillansa kaksi suojaa, vaan toinen niistä\noli vielä seinätön katos ja toinen ikkunaton pimeä huone.\n\nAstuin katoksen läpi huoneesen ja, sytytettyäni tulitikun, katselin\nsiellä ympärilleni.\n\nSen lattia oli mullasta, niinkuin seinätkin. Huonekaluja ei siellä\nollut muita kuin pöytä ja jonkunlainen höyläpenkki. Valitsin siis\npöydän vuoteekseni ja nostin sen nurkkaan. Cariboco asetti sen päälle\nolkimaton, jonka toisen pään käärin päänalaiseksi, ja otin vaippani\npeitteekseni.\n\nItaalialainen ja Cariboco läksivät sitten kohta pois ja kehoittivat\nminua makaamaan rauhassa, sanoen ettei kukaan tulisi minua häiritsemään\nyöllä.\n\nJäätyäni yksin sytytin uudestaan tulitikun ja tarkastin lähemmin\nhuonetta. Oven vieressä näin hyvin ison kirveen, sellaisen jota\nBrasilialaiset käyttävät kaataessaan maansa sitkeä- ja kova-runkoisia\npuita.\n\nMinun juohtui silloin mieleeni, että sellainen ase olisi yöllä\nsoveliaampi minun huostassani kuin puolijuopuneen Caribocon. Asetin sen\nsiis nurkkaan vuoteeni ja seinän väliin, ja kätkin sen alas-riippuvan\nolkimaton taakse. Pyssyni asetin nojaan pöytää vastaan ja kasvipakkani\nsen ääreen.\n\nKoetin nukkua, vaan en päässyt vajoamaan varsinaiseen uneen, sillä\nkynsikirppuja (_Pulex_ eli _Sarcopsylla penetrans_) alkoi ryömiä pitkin\nkasvojani ja käsijäni, silloin tällöin myös häiriten minua\npistoksillaan. Ne ovat melkein tavallisten kirppujen näköisiä, vaan ne\nasettavat lukuisat munansa ihmisen ihoon, varsinkin jalkoihin ja\nvarpaiden kynsien alle. Siten synnyttävät ne ensin arkoja rakkuloita ja\nmyöhemmin, jolleivät munat ajoissa poisteta ihosta, vaarallisen\ntulehduksen, joka voipi aikaansaada kuolemankin tai tekee vahingoitetun\nelimen amputeerauksen tarpeelliseksi. Ne ahdistavat yhtälailla sekä\nihmistä että koti- ja metsä-eläimiäkin, ja monasti tappavat ne koiria,\njoiden kynsien alta ei ajoissa poisteta kirpun munat. Kaupunkiin\npalattuani, sain kantapäähäni rakkulan, jonka luulin syntyneen saappaan\nhankauksesta, vaan kun siitä rupesin puristamaan märkää, tulikin siitä\nvisvan asemesta suuri joukko, kenties satamäärä, hyvin pieniä valkoisia\nmunia, jotka osittain olivat yhdistetyt toisiinsa ikäänkuin hienoilla\nsilkkisäikeillä. Kaivettuani munat tarkkaan pois kantapäästäni, sain\nsen pian paranemaan. --\n\nMökissä loikoessani kului siten muutamia tunteja, jotka kynsikirput\ntekivät unettomiksi, vaan olin viimein jo nukkumaisillani, kun\ntarkastukseni kääntyi kaukaa kuuluvaan hoilotukseen, joka alkoi\nlähestyä yhä lähemmäksi. Äänen laadusta käsitin, että joku juopunut\nkulki pitkin polkua, kirkuen ja hoilaten samalla tavoin kuin meidän\nsuomalaiset talonpojat tekevät humalapäissään.\n\nArvelin, että kiljuja kulkisi mökin ohitse pitkin valtatietä, vaan\nhuomasin pian, että hän olikin kääntynyt polulle, joka johti Caribocon\nmökkiin. Kun hän sinne saapui, kuulin hänen säännöttömistä askelistaan,\nettä hän oli hyvästi juovuksissa, ja äänestä tunsin hänet isännäkseni,\nCaribocoksi. Vähän aikaa hoiperreltuaan ja höpistyään etehisenä\nolevassa katoksessa, tarttui hän huoneeni oveen ja veti sen auki. Hän\njäi ovelle hetkiseksi ääneti ja näytti kuuntelevan. Vaan kun hän ei\nkuullut hiiskaustakaan huoneesta, eikä siellä pimeässä myöskään nähnyt\nmitään, niin kirkaisi hän \"senhor\". Minä en vastannut mitään. Silloin\nhän uudisti huutonsa lisäten: \"Makaako senhor? Minä tulin katsomaan,\nmitenkä senhor voipi.\"\n\nNousin silloin vuoteeltani ja kysyin häneltä, eikö läheisyydessä ollut\nmitään kaivoa tai lähdettä, josta saisin vettä, sillä minulle oli yöllä\ntullut jano.\n\nSellaista hän ei kuitenkaan sanonut löytyvän lähistössä, vaan kaivoi\nsen sijaan esiin kapeakaulaisen savi-karafiinin, jossa oli raitista\nhyvänmakuista vettä.\n\nPäästäkseni vapaaksi tästä inhoittavasta juoposta, joka yhtä mittaa\nhorjui minua vastaan, vakuuttaaksensa hartainta ystävyyttään ja syvintä\nkunnioitustaan minua kohtaan, menin takaisin leposijalleni. Hän seurasi\njäljessäni huoneesen ja hoiperteli siellä edestakaisin. Vihdoin pyysi\nhän minulta tulitikkuja, vaan kun mieleni ei tehnyt niitä antaa, en\nollut häntä ymmärtävinäni. En saanut kuitenkaan häneltä rauhaa, sillä\nhän oli tullessa nähnyt, että minulla oli tulitikkuja. Kysyttyäni, mitä\nhän niillä tekisi, selvitti hän tahtovansa valkeaa sikarin-pätkään,\njoka hänellä oli suussa. Annoin hänelle silloin valkeaa sikariinsa ja\nsammutin oitis tulitikun. Tahdoin nimittäin salata häneltä, että olin\npiiloittanut hänen kirveensä vuoteeni taakse.\n\nSaatuaan valkeaa sikariinsa, alkoi hän sitä vuoroon imeä ja vuoroon\npuhaltaa, ja sai sen siten leimuamaan, niin että se johonkin määrin\nvalaisi huonetta. Samalla kulki hän ympäri huoneessa, etsien jotakin.\n\nKehoitin häntä panemaan maate, sanoen olevani väsyksissä.\n\nVihdoin asettuikin hän pitkälleen niin lähelle vuodettani, että hänen\nkäsivartensa olivat kiinni pyssyssäni. Niin likelle pyssyäni en\nluonnollisesti voinut häntä jättää, vaan käskin hänen väistymään\nmuuanne maate, sanoen syyksi että hän siinä vahingoittaisi\nkasvipaikkaani, joka oli pyssyn vieressä. Silloin hän siirtyi toiselle\näärelle huonetta ja jäi sinne hetkiseksi loikomaan ääneti.\n\nVaan pian alkoi hän taas uudestaan kiusata tulitikkuja.\n\nTällä kertaa päätin kuitenkin olla niitä antamatta, nähtyäni, että hän\nedellisellä kerralla oli käyttänyt sikariansa huoneen tutkimiseen. En\nsiis vastannut hänelle alussa mitään, vaan olin makaavinani.\n\nHän ei kuitenkaan helpoittanut, vaan kiusasi yhäti valkeaa.\n\nSanoin hänelle vihdoin vihaisesti, että tahdoin maata, enkä aikonut\nenään vastata hänelle yhtä sanaa. Pääsin siten hänestä rauhaan.\n\nPian kuulinkin hänen kuorsaavan, ja arvelin hänen vajonneen juopuneen\nsyvään uneen, josta hän ei pian tulisi heräämään. En siis enään luullut\nvarovaisuutta tarpeelliseksi, vaan nukuin minäkin. Tavallisestikin\nherään sangen helposti, vaan kynsikirput, joita mökissä löytyi erittäin\nrunsaasti, vaikuttivat, että uneni oli varsin keveää. Yöllä kun kello\noli noin neljänneksen yli kaksi, heräsin sentähden siitä, että Cariboco\nryömieli pitkin permantoa, etsien jotakin. Minä käännyin silloin\nvuoteellani ja kysyin häneltä, mitä hän siellä teki. Hän mutisi jotakin\nepäselvää vastaukseksi ja nousi pystyyn sanoen: \"Elkää menkö pois\nhuoneesta. Minä menen ulos, vaan tulen kohta takaisin. Elkää vain menkö\npois\".\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoin minä, ja laskeuduin uudestaan pitkälleni\nvuoteelleni.\n\nHän meni ulos ja sulki huolellisesti oven sekä asetti jotakin pönkäksi\novea vastaan.\n\nMiehen käytös oli herättänyt minussa epäluuloa ja hänen haeskelemisensa\nja ryömimisensä huoneessa saattoivat kenties tarkoittaa kirveen\netsimistä. Jos hänellä oli jotakin aikeissa minua vastaan, oli selvä,\nettä hetki nyt oli tullut, jolloin hän koettaisi panna sen toimeen.\n\nVaikka hän muutama tunti aikaisemmin oli ollut vallan juovuksissa,\nosoitti hänen käyntinsä ja äänensä, että hän jo oli kokonaan selvennyt.\nMinusta oli sentähden varomatonta kauemmin aikaa luottaa häneen ja\njäädä pilkkoisen pimeään huoneesen, jossa minulla ei aseistani ollut\npaljon apua, ainakaan salahyökkäystä vastaan, jota hän varmaankin\ntulisi käyttämään siinä tapauksessa, että hän jotakin aikoi yrittää\nminua vastaan. Myöskin uteliaisuus kehoitti minua ottamaan selkoa, mitä\nhänellä oli hankkeissa.\n\nHiipesin siis hiljaa ja varovasti huoneesta, työnnettyäni, ei vallan\nilman vaivatta, oven raolleen.\n\nUlkona oli jotensakin valoisa, sillä ilma oli selkeää ja puolikuu\nkuumotti taivaalla.\n\nJäin mökin nurkan kohdalle seisomaan, tavarani rensselin tapaan\nseljässä ja pyssy hihnastaan riippumassa olallani. Katselin ympärilleni\nja havaitsin Caribocon kaivelemassa pensaissa, joista hän juuri veti\nesiin sahan ja höylän.\n\nTuskin saatoin kauemmin enään olla epäilyksissä hänen hankkeistaan,\nsillä mitä hän yön aikaan työkalujaan nousisi kaivelemaan, jollei hän\nollut asetta ja juuri piiloittamaani kirvestä etsimässä? Muuta asetta\nei hänellä myöskään näyttänyt olevan.\n\nHuusin siis hänelle: \"Boa noite (hyvää yötä)! Tule ottamaan\njuomarahaa! Minä en jouda kauemmin viipymään täällä, vaan menen\neteenpäin.\"\n\nMies näytti olevan hyvin hämillään ja epäilevän, mitä tehdä.\n\nVihdoin riensi hän minua vastaan, höylä ja saha kädessä, vaan kääntyi\nsitten takaisin ja asetti ne huoneen seinää vastaan sekä kiiruhti taas\npuoleeni.\n\nSill'aikaa olin vetänyt esiin kukkaroni ja siitä ottanut kaksi\nnikkelistä 100 reissin rahaa. Hänen kiiltävät mustat silmänsä\nvilkkuivat ahnaasti kukkaroani, ja noin sylen päässä minusta tekivät\nhänen kätensä pienen äkillisen liikkeen kukkaroani kohden, ikäänkuin\nhänen päähänsä olisi juolahtanut syöstä sen päälle. Vaan kukkaroni\nkatosi lakkariini ja ystävällisesti ojensin hänelle 200 reissiä\n(= 40 penniä).\n\nSaatuaan rahat, juoksi hän oitis takaisin pensaisiin ja kaiveli ja\netsiskeli niissä, vuoroon yhdessä vuoroon toisessa, ja huusi:\n\"Odottakaa vähäisen! Odottakaa!\" Vaan minä kuljin eteenpäin, mökistä\njohtavaa polkua myöten, ja päästyäni metsään niin kauas, ettei hän\nsaattanut minua nähdä, aloin nopeasti rientää kauppa-puotia kohden,\njossa Caribocon ensin olin tavannut.\n\nVaikka minulla aseellisena ei ollut mitään peljättävänä hänen\npuoleltaan, sitä vähemmin kun hän näytti olevan heikko ja juopumuksesta\nräntistynyt mies, oli kuitenkin mahdollista, että jos hän olisi\nrohjennut minua ahdistaa, olisin kenties tullut pakoitetuksi häntä\nampumaan, ja sellaisen teon tiesin Brasiliassa olevan yhtä tukalan kuin\nSuomessakin. Vaikka ainakin suosituskirjeitteni johdosta olisinkin\nluultavasti helposti selvennyt asiasta, en kuitenkaan olisi voinut\nvälttää käräjän-käyntejä, jotka olisivat tuottaneet minulle kulunkeja\nja mahdollisesti myöskin viivyttäneet palajamistani kotimaahan, sillä\nolin aikonut viipyä ainoastaan toista viikkoa Brasiliassa. Minulla oli\nsiis tärkeitä syitä koettaa päästä miehestä rauhassa erilleen.\n\nKun saavuin kauppapuotiin noin kello puoli kolmen aikaan, oli\nväki siellä valveilla. Sinne oli nimittäin saapunut muutamia\ntavarankuljettajia, jotka olivat tilanneet kahvia ja istuivat paraikaa\nsitä juomassa.\n\nMinä pyysin silloin samaten kahvia itselleni, vaan sitä juodessani tuli\nCaribocokin puotiin. Hän osti rahalla, jonka hän minulta oli saanut,\nviinaa, vaan sai sitä ainoastaan juomalasillisen; loput rahoista\nnäkyivät menevän vanhoihin velkoihin. Käskin sentähden isännän antamaan\nminun maksullani hänelle lisäksi kupillisen kahvia ja vehnärinkilän.\n\nVähän ajan perästä tuli puotiin myöskin itaalialainen työmies, joka\nedellisenä iltana oli Caribocon kanssa ollut keskustelussa. Sisään\ntullessaan, katsoi hän hämmästyneenä vuoroon minuun vuoroon Caribocoon,\nomituinen melkein ivallinen hymy huulillaan. Hän meni sitten oitis\nCaribocon luokse ja veti hänet nurkkaan, jossa he senjälkeen vähän\naikaa sopottelivat keskenään. --\n\nViina oli sillä välin jo uudestaan noussut Caribocon päähän.\nHoiperrellen astui hän sentähden nurkasta suoraa päätä minun luokseni,\nsanoen: \"Ei minulla ollut aikomus rosvota tätä herraa. Ei, sellaista\ntyötä en minä tekisi. Vai luuleeko herra, että minä yritin teiltä\nryöstää mitään?\"\n\nNauraen vastasin minä hänelle: \"Mene nyt vain rauhassa kotiasi maate\".\n\n\"Ei\", jatkoi hän, \"minä en keltään ryöstä mitään, enkä tapa ihmistä\".\n\"Katsokaa tänne vain, minä olen jumalinen mies\", lisäsi hän, asettaen\nkäsivartensa ristiin rinnan yli, ja luoden kyynel-silmin katseensa\ntaivasta kohden. \"Sancta madre (pyhä äiti) voi todistaa, että minä olen\nkristitty ihminen\".\n\nSenjälkeen istahti hän erään vielä makaavan nuoren miehen vuoteelle,\nvaan survottiin sieltä pois, ja vielä uudistettuaan samaa, alkoivat he,\nläsnäolijain suureksi huviksi, läiskää korvapuusteja toisilleen, kunnes\nisäntä otti Caribocoa niskasta kiinni ja työnsi hänet pihalle. Vielä\npari kertaa palattuaan sinne takaisin, sai hän saman kyydin,\njonkajälkeen häntä ei enään näkynyt.\n\nSiihen loppui se tuttavuus.\n\nNähtävästi oli Cariboco saanut itaalialaiselta toveriltaan tuuman\nryhtyä hankkeisiin minua vastaan, vaan hänessä ei ollut miestä sen\ntoimeenpanemiseen. Itaalialaisen tarjoukset ja ystävällisyys Caribocoa\nkohtaan edellisenä ehtoona, juuri vähän sen jälkeen kuin hän\nCaribocoa niin tylysti oli kohdellut, herättivät minussa epäluuloa\nItaalialaistakin vastaan.\n\nVähän myöhemmin läksivät muulinajajat jatkamaan matkaansa kaupunkia\nkohden, jonkajälkeen puoti suljettiin, ja minä olin jälleen taivasalla.\n\nKello oli neljä ja pimeää kesti vielä pari tuntia.\n\nEn ollut vielä päättänyt, tulisinko jatkamaan matkaani vai palajamaan\nRio de Janeiroon. Rupesin sentähden kulkemaan polkua myöten, joka\nseurasi laguunin rannikkoa.\n\nToisella puolen polkua oli jyrkkiä kallioita, joiden kasvullisuutta\nolisin mielelläni tarkastanut, ja samaten näkyi sellaisia myöskin\nmerenrannalla.\n\nIstahduin kivelle odottamaan päivän valkenemista, kun samalla\nsilmälasieni sanka itsestään katkesi. Varalasiani, joita minulla oli\nRiossa useampia, en ollut tälle matkalle ottanut mukaani, jonkavuoksi\nei ollut muuta tehtävänä, kuin palata kaupunkiin. En tahtonut\nkuitenkaan lähteä takaisin samaa tietä, jota olin tullut, vaan päätin\nseurata polkua, jolla olin, sillä, sen suunnasta päättäen, arvelin sen\njohtavan Tijucan hevoisradalle.\n\nPolku oli kapea ja sen äärissä kasvoi korkeaa heinää, joka kasteesta\noli hyvin märkää. Kastuin siitä pahasti, ja muutoinkin oli kulku siellä\nsangen vaivaloista, kun silmälasittomana en hämärässä voinut tarpeeksi\neroittaa polkua.\n\nTien poikettua järven rannalta, alkoi tulla näkyviin taloja, vaan\nmitään ihmisiä ei vielä ollut valveilla. Poikkesin pariin taloon, vaan\nniiden ovet olivat vielä lukossa ja ikkunat suljetut luukuilla. En\ntahtonut herättää ihmisiä, vaan kuljin eteenpäin, lukuisista\ntienhaaroista umpimähkään valiten sen, jonka suunta minua enimmin\nmiellytti.\n\nErään joen poikki pääsin puuta myöten, joka oli kaadettu sen yli.\nIstahduin hirren toiseen päähän rihmalla korjaamaan silmälasejani. En\nollut työtäni vielä lopettanut, kun näin Mestitsin epäillen lähestyvän\nminua. Pyssyni näytti häntä ensin arastuttavan, vaan kun istuin\nrauhallisesti työssäni, tuli hän luokseni ja kysyi minulta, mistä\ntulin. Minä viittasin rannikolle päin ja sanoin tulevani sieltä.\n\nKysyin häneltä sitten tietä lähimmälle hevoisrautatielle ja sain\ntietää, että oli vielä kahden tunnin matka vuorella oleviin\nhotelleihin, joista omnibus-vaunuja kello 7:ltä aamulla kulki\nhevoisrautatielle.\n\nJatkoin sentähden joutuisasti kulkuani ja pian tulin isommalle tielle,\njoka pitkissä mutkissa kierteli notkelmaa ylöspäin, pitkin vuorta.\n\nVuoren rinteet kasvoivat metsää, vaan paikkapaikoin näkyi myös taloja\nnotkelman pohjassa. Ylempänä vuorella oli tien vieressä useitakin\ntaloja ja muutamissa niistä kauppapuoteja, joissa jo näkyi\nbrasilialaista työnkansaa aamuryyppyjään ottamassa.\n\nVihdoin neljännestä vaille 7 saavuin ravintoloihin. Ne olivat\ntavallisia hyvin varustettuja eurooppalaisia hotelleja, jotka olivat\nympäröidyt uhkealla kasvullisuudella ja kauniilla maisemilla. Niissä\noleksii tai käypi huviretkillä Rio de Janeiron sivistynyttä ja\nvarakkaampaa väkeä nauttimassa vilpasta ja raitista vuori-ilmaa.\n\nKaupunkilaisia oli sinne tullessani jo liikkeellä, odottamassa\nomnibus-vaunuin lähtöä. Ajan kuluksi menin odotusajalla ampumaan\nkolibreja, jotka vilkkaasti lentelivät ja surisivat kukkain ympärillä.\n\nOmnibuksella pääsin sitten alas vuorelta tramwayn päähän ja sieltä\nbondalla kaupunkiin.\n\nVäsyneenä yön valvonnasta ja vaivaloisesta matkastani, vaan\ntyytyväisenä runsaiden kasvikokoelmain johdosta, saavuin aamupäivällä\nkotia asuntooni Rio de Janeirossa.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nRio de Janeirossa ja sen lähistössä.\n\n\nRetki Sepitibaan. -- Mangrove-metsä. -- Simpukat. -- Haiji-kalain\nseurassa. -- Kala-lajien luku Brasiliassa. -- Indiaanein kalastus. --\nTärkeimmät kala-lajit. -- Retki itäänpäin. -- Vesijohto. --\nNorjalainen. -- Yö tropeiron luona. -- Lieju-kanat. -- Ranta-eläimistö.\n-- Tijucan ravintolassa. -- Brasilian neidet. -- Brasilian kavaljeerit.\n-- Huvipaikat. -- Illuminatsiooni hyönteisten avulla. -- Teaatterit.\n\nKoulut. Retkellä, joka on kerrottu edellisessä luvussa, olin aikonut\nmeren rannikkoa myöten kulkea _Sepitiba_ nimiseen kylään saakka ja\nsieltä sitten bondalla ja junalla palata Rio do Janeiroon, vaan kun se\nmatka oli täytynyt jättää kesken, niin päätin matkustaa sinne\njälkimäistä tietä.\n\nToukokuun 24 päivänä ostin aamujunaan piletin ja matkustin rautatiellä\n_Santa Cruz'in_ kylään. Siellä alkavalla hevoisrautatiellä pääsin\nsitten meren rannalle Sepitibaan.\n\nSepitiba on pienenlainen kylä, joka linnun tietä on noin 5 peninkulman\npäässä Rio de Janeirosta. Siihen kuuluu ryhmä pieniä taloja sekä vielä\nmuutamia mökkejä, jotka ovat rakennetut pitkin meren rantaa jonkun\nmatkan päähän toisistaan. Sen yläpuolella on jyrkkä mäki, joka ennen on\nollut linnoitettu, niinkuin saattoi päättää muutamista vanhoista\ntykeistä, jotka vielä olivat siellä. Sen asujamet ovat osittain\nvalkoista väkeä, osittain Mulatteja ja elävät pääasiallisesti\nkalastuksella.\n\nKarjanhoitoa harjoittavat he myöskin vähän, ja maanviljelystä vielä\nvähemmin, sillä ainoastaan niukasti kasvoi hedelmäpuita heidän\nvähäpätöisissä puutarhoissaan, ja maissi- sekä sokuriruoko-peltoja\nhuomasin paikkakunnalla ainoastaan pieniä kaistaleita. Sitävastoin\nlöytyi isoja aloja, joilla ennen oli kasvanut viljaa, vaan kun peltojen\nlannoittaminen on tavatonta Brasiliassa, olivat ne muuttuneet\nhedelmättömiksi ahoiksi, jotka nyt alkavalla kuivalla vuodenajalla\nnäyttivät sitä surkeammilta todistuksilta Brasilialaisten\nleväperäisyydestä.\n\nPienen metsän takana avautui eteeni kenties peninkulman pituinen kuiva\nsuo, joka kasvoi _Melastome'eja_ sekä muita hyödyttömiä pensaita ja\nisoja ruohoja, vaan joka eurooppalaisen maanviljelijän käsissä\nvarmaankin olisi ollut aarreaitta.\n\nSepitiban mäkeä ympäröivillä tasaisilla maisemilla on kahta\nmuutakin suolajia, joita sisämaassa en ollut tavannut, nimittäin\navaroita vetisiä mättäisiä heinikkoja ja mutaisia mangrove-metsiä\n(_manguesaes_). Jälkimäiset ovat meren nousuveden ajalla tulvassa, vaan\nluodeveden ajalla kuivalla, jonkavuoksi niissä ei kasva ruohoa eikä\nheinää, vaan on maanperusta puiden välissä paljasta mustaa mutaa, joka\nlopulta vuoksen edellä paikoittaisin kuivaa niin että sillä voipi\nkävelläkin. Metsän muodostavat _Rhizophora mangleen_ (Rhizophoreae\nheimoa) kuuluvat matalat puut, joiden oksista ja varsinkin tyvestä\nkasvaa alas maahan ilmajuuria, jotka kohottavat puun rungon ylös\nmaasta, niin että sitä viimein kannattavat yksistään sen ilmajuurista\nmuodostuneet oksat. Myöskin siemenet ovat mangrove-puilla omituisia,\nsillä niiden juurukka itää pitkäksi puikoksi niiden vielä riippuessa\npuussa. Samoja omituisuuksia on myöskin muutamilla _Avicennia_\nlajeilla, jotka kuuluvat Verbenaceae heimoon ja samaten kasvavat\nmangrovemetsissä.\n\nKulkiessani luodeveden ajalla sellaisessa metsässä, näin tuhansittain\npieniä pyrstöttömiä maa-rapuja, jotka olivat kaivaneet koloja mutaan ja\nryömivät varovasti kukin reikänsä läheisyydessä. Lähestyessäni heitä,\nsyöksivät he nuolen nopeudella koloihinsa, juosten sivu edellä.\nVikkelästi pistämällä hyönteishaavin reiän eteen sain muutamia menemään\nhaaviini.\n\nLähempänä merenrantaa paikoilla, jotka melkein yhäti ovat tulvalla,\nelää mangrove-metsän liejussa syötäviä simpukka-lajeja, joita siellä\ntapaa niin suurissa määrin, että niitä kohta saapi kouraansa, jos\numpimähkäänkin pistää kätensä vetelään mutaan. Kerätessäni kasveja\nrannalla, tuli sinne joukko lapsia ja naisia, jotka menivät kaalaamaan\nmangroveliejuun ja täyttivät päivällistä varten kessinsä simpukoilla\nyhtä vähällä vaivaa, kuin jos aitastaan olisivat käyneet niitä\nnoutamassa.\n\nKulkiessani tällaisilla suoperäisillä mailla, joissa pitkällisempi\noleksiminen tarjoaa sangen suuria vaaroja terveydelle, sillä kuumassa\nilmanalassa aikaansaapi niiden myrkyllinen ilma helposti kuumetauteja,\ntunsin viimein päänkivistystä, jonkavuoksi päätin mennä virkistämään\nitseäni uimalla meren vilppaassa vedessä. Kun vesi oli jotensakin\nsekavaa Sepitiban luona olevassa lahdessa eli laguunissa, joka kapeilla\nsalmilla oli eroitettu aukeasta merestä, menin uimaan kallioiselta\nniemeltä, joka ulottui kauas avaraan lahteen.\n\nUidessani kummastutti minua, että rannalle kylän edessä, joka oli hyvän\nmatkan päässä minusta, keräytyi väkeä ikäänkuin katselemaan uimistani.\nMielestäni ei uimisen itsessään olisi Sepitibassakaan pitänyt olla niin\nmerkillinen asia, varsinkin kun olin hietarannikolla kylän luonakin\nalinomaa nähnyt lapsia pulikoittelemassa. Vaan pian sain siihen\nselityksen, huomatessani muutamia isoja kaloja, jotka hitaasti uivat\nminua kohden, silloin tällöin kohottaen selkäänsä näkyviin tyynellä\nvedenpinnalla. Ne eivät näyttäneet ollenkaan minua pelkäävän, vaan\npäinvastoin kuta enemmän loiskutin vettä, sitä suoremmin ja nopeammin\nlähenivät ne minua.\n\nOlin mennyt uimaan liian kaukaiselle paikalle, jossa liikkueli\nhaiji-kaloja. Saadessani asemani selväksi, riensin rantakallioon päin\nniin nopeasti kuin syvässä vedessä saatoin, vaan sekä vedenalaiset\nkiviriutat että nyt laskuveden ajalla kuivillaan olevat rantakallioin\nrinteet olivat niin täynnä niihin kiinnikasvettuneita ostroneita, etten\nvoinut saada jalansijaa paljaalla kalliolla. Kun kiiruusti kuitenkin\nryömin rannalle, haavoitin pahasti jalkani ja käteni teräviin\nostronikuoriin, vaan sinne päästessäni olivat haijit vielä muutamien\nsylien päässä minusta ja katosivat pian puoli-sekavaan veteen.\nMuistakin kaloista näytti Sepitiban lahti olevan sangen rikas, niinkuin\nsaattoi päättää jo niistä lukemattomista kalalokeistakin, jotka\nliehuivat pitkin lahden pintaa. Rannalla kohta kylän alla vedettiin\nmyös joka päivä menestyksellä nuottaa, jolla saatiin varsinkin siikain\nja isojen särkien näköisiä hopeavärisiä kaloja.\n\nKalastus onkin pääelinkeino lukuisalle väestölle Brasilian rannikolla\nja jokien varsilla, sillä sekä meri että varsinkin useat Brasilian\nisoista virroista ovat hyvin kalarikkaita. Hämmästyttävän runsas\nkalalajeista on Amazonivirta, jossa Agassiz'in tutkimusretkellä vuonna\n1865 koottiin liki 2,000 eri kalalajia eli enemmän kuin niitä tunnetaan\nkoko Atlantin merestä. Samoin myös useissa pienissä järvissä on tavattu\nsuuri luku omituisia kaloja, joita ei missään muualla ole nähty.\nVähästä Lago Hyanuary'sta yksistään on saatu 200 kalalajia eli enemmän\nkuin niitä on koko Euroopassa tavattu suolattomissa vesissä.\n\nAmazonivirrassakin ovat useimmat lajit rajoitetut ainoastaan pieniin\nosiin virtaa, niin että virtaa myöten matkustaessa saapi pyydöksiinsä\nyhtä mittaa uusia lajeja, joita aikaisemmin ei ollut tavannut.\n\nUseat kalalajit tekevät kuitenkin äärettömissä parvissa vaelluksia\nvirtain lähteiltä suupuolelle ja päinvastoin. Niin keräytyy\nesimerkiksi Amazonivirtaan tulva-ajalla erinomaisen paljon kalaa sen\nlisäjokiloista. Kuivalla vuodenajalla taas muuttavat kalat Sao\nFrancisco virtaan sen lisäjoista Minas Geraes maakunnassa.\n\nSellaisilla vaelluksilla saattaa kalain luku olla niin hämmästyttävän\nsuuri, että niiden aikaansaama omituinen sorina ja loiskinta kuuluu\ntyynellä säällä virstain päähän.\n\nEräs luonnontutkija kertoo pienten kalain muodostavan Rio Cuyabá\nvirrassa etujoukot, joita seuraa melkein yhtä suurina parvina isompia\nkaloja, jotka niistä elävät.\n\nSamoin myöskin lukuisat kalalokit ja muut vesilinnut, kalahaukat sekä\nkrokodiilit tekevät suuremmoista tuhoa kaloille niiden vaelluksilla\nsuurissa parvissa.\n\nVaan myöskin se keino, jolla Indiaanit pyytävät kaloja, aikaansaapi\nsuuremmoista kalan-haaskausta. Heillä on nimittäin tapana myrkyttää ja\nhuumauttaa kaloja lioittamalla vedessä myrkyllisiä kasveja, jotka\nvaikuttavat, että ensin keräytyy pieniä kaloja ja myöhemmin isojakin\nkuolleina tai puolikuolleina selällään vedenpinnalle, niin että niitä\nvoipi käsin koota veneesen. Vielä vuorokauden ajan veden myrkyttämisen\njälkeen kohoaa isoja kaloja veden pinnalle.\n\nMyrkytys-aineena käytetään hyvin useita kasveja, esim. Sapindace'eja,\nvarsinkin Paullinia sukua, Euphorbiace'eja, Papilionace'eja,\nMyrtace'eja, Apocyne'eja, Myrsine'eja ja Bignoniace'eja.\n\nTätä kalastuskeinoa saatetaan kuitenkin käyttää ainoastaan tyynessä\nvedessä ja pienissä joissa, vaan se saapi aikaan suurta vahinkoa,\nvarsinkin hävittämällä kalain sikiöitä ja pieniä kaloja.\n\nTällä kohden mainittakoon samalla myöskin muutamia muita Indiaanein\nomituisista kalastus-tavoista. He pyytävät kaloja esimerkiksi\nhoukuttelemalla niitä hyvänhajuisilla ruohoilla pyydyksiin,\nvarsinkin öisin ja tulisoihtujen valossa. Paljon harjoitetaan myöskin\nkalain ampumista nuolilla, joihin on kiinnitetty siima, sekä myös\npyytöä samanlaatuisilla heittokeihäillä. Onkiminen on hyvin\nyleisessä käytännössä ja tapahtuu täkylöillä, madoilla, toukilla,\nkovakuoriaisilla, kärpäsillä, hedelmillä, siemenillä ja tuoreella sekä\nmädällä lihalla, aina sen mukaan mitä kalalajeja tahdotaan pyytää. Vaan\nrunsaammin saavat he kaloja merroilla, verkoilla, nuotilla, katiskoilla\nja salpauksilla.\n\nTärkeimmät Brasilian suolattomain vesien kaloista ovat Salmonidae\n(lohikalain), Siluridae (monnikalain) ja Labridae heimoa. Tavallisimpia\novat hyvänmakuiset pacu (_Prochilodus nigricans_ Agass.) ja trahira\n(_Macrodon_) sekä monnikalat bagre (_Silurus bagre_), sorubim\n(_Platystoma_), pirarara (_Phractocephalus_) ja dorado (_Doras niger_\netc). Kalastuksen tärkeimpänä esineenä Amazonissa on pirarucu\n(_Vastres_ eli _Arapaima gigas_), josta jo edellä on puhuttu.\n\nBrasilian enimmin pelätty raatelija on piranha (_Serrasalmo piranha_\nSpix), vaikka se on ainoastaan parin korttelin pituinen kala. Piranhain\nisot parvet hätyyttävät nimittäin usein matkailijoita, joiden on\ntäytymys uida jokien poikki, ja saattavat vähässä aikaa muuttaa ne\nluurangoiksi. Niitä tavataan myös melkein kaikissa Brasilian isommissa\nvesissä.\n\nBrasilian merkillisimpiä kaloja on myös sähköankerias (_Gymnotus\nelectricus_ L.), joka pyrstössään valmistuvalla sähköllä saattaa\nhuumauttaa isojakin eläimiä.\n\nVaan palajan vaelluksiini Rio de Janeiron lähistöissä.\n\nKun Rio de Janeirosta johtaa useita hevois-rautateitä eri suunnille\nkaupungin ympärystöön, saatoin jokseenkin pitkiltäkin vaelluksilta\npalata ehtooksi samana päivänä asuntooni pääkaupungissa. Vaan samassa\nmäärin kuin matkoillaan käyttää mukavuuksia, välttää tavallisesti\nmyöskin seikkailuja, jotka matkakertomuksessa voisivat lukijaa huvittaa\nja samalla saattaa omituisuudet vieraan maan oloissa kenties selvimmin\nesiytymään. Ohimennen ne lukuisat retket, joita sillä tavoin tein Rio\nde Janeiron lähistöön, annan tässä vielä kertomuksen ainoastaan yhdestä\nvaelluksistani Atlantin rannikolla.\n\nKesäkuun 6 päivänä matkustin Rio de Janeiron lahden toisella puolen\nolevaan _Nitherohy'n_ kaupunkiin, jonne Rio de Janeirosta pääsee\nhöyry-lautoilla joka puolen tunnin jälkeen, samoinkuin sieltä sitten\ntramwaylla vielä muutamia virstoja eteenpäin lähimpiin kyliin. Lähdin\nmatkalle tavallisissa ekskursioonivarustuksissani, pyssy seljässä ja\npaperirenseli sekä sadevarjo käsissä.\n\nNitherohy'n kaupungissa tuli luokseni ruskeaihoinen poliisi\nilmoittamaan, että kaupungissa ei ollut lupa kulkea aseissa kadulla.\nKysyttyäni, mitä minun sitten oli tekeminen, saadakseni pyssyni mukaani\nkaupungin ulkopuolelle, vastasi hän: \"kätkekää se vaatteinne alle\", --\nneuvo jota oli mahdoton seurata, vaikka pyssyni saattoikin panna\nkahteen osaan. Ottamalla pyssyn piiput irti käteeni ja pistämällä osan\nniistä takinliepeeni alle, sain kuitenkin hänen käsityksensä mukaan\ntyydytetyiksi hyvän järjestyksen vaatimukset.\n\nBondalla ajoin sitten tramwayn päässä olevaan kauppapuotiin, jossa\nmyöskin olisi ollut hevoisia vuokrattavana, vaan jatkoin jalkaisin\nmatkaani hyvässä kunnossa olevaa maantietä myöten, jota jo\naikaisemminkin olin pitkiä matkoja kulkenut.\n\nPoikkesin katsomaan tien vieressä olevaa vesijohtoa, josta Nitherohy'n\nkaupunki saapi juomavetensä. Jyrkän vuoren alla olevista lukuisista\nlähteistä kerätään siellä kirkasta raitista hyvänmakuista vettä pieniin\nsementtiseinäisiin kaivoihin, joista se sitten johdatetaan isossa\nkivirakennuksessa olevaan vesisäiliöön.\n\nHeikosti kaltevalle rinteelle, jossa lähteet ovat, on istutettu\nleipäpuita (Artocarpus), joiden oksissa riippuu parin korttelin\npituisia soikeita vihreitä hedelmiä.\n\nMaantiestä poikkesi molemmille sivuille kyliin ja yksinäisiin\nfazendoihin tiehaaroja, jonkavuoksi valitsin niistä yhden, joka näytti\nparaiten soveltuvan matka-ohjelmaani.\n\nLikellä tienhaaraa, jota olin aikonut kulkea, oli vähäinen venda, jonka\nluona seisoi muutamia Neekerejä ja Mulatteja. Menin heidän luoksensa\ntiedustelemaan, johtiko tie merenrannalle, ja miten pitkä matka sinne\noli. Huomatessaan, että olin muukalainen, käskivät he kysymään\nsiitä vendeirolta eli kapakan-isännältä, jonka he sanoivat\nluultavasti osaavan minun omaakin kieltäni. Pian tulikin esiin pitkä\nvaaleatukkainen nuori mies, jolle Neekerit kertoivat tiedustelevani\ntietä. Puhuteltuaan minua saksan kielellä ja kyseltyään kotimaastani,\nkertoi hän sitten norjan kielellä olevansa norjalainen merimies ja\npurjehtineensa Suomessakin, vaan joku vuosi sitten ryhtyneen nykyiseen\nammattiinsa. Suurta menestystä ei hänellä kuitenkaan liene uudessa\ntoimessaan ollut, niinkuin saattoi päättää hänen rappeutuneesta\nsavimökistään ja huonosta kapakastaan, jonka varastosta saatoin\neroittaa ainoastaan muutamia seiniin kiinnitetyille laudoille\nasetettuja viinapulloja.\n\nSaatuani tiedot, joita halusin, jatkoin matkaani tietä myöten, jonka\npiti parin peninkulman päässä Norjalaisen vendasta viedä meren rannalle\nRio de Janeirosta itäänpäin. Se kulki keski-ikäistä metsää kasvavien\nkorkeiden mäkien rinteillä ja johti vihdoin avaraan laaksoon, jossa\nmuutamien mökkien ja fazendain ympärillä oli vähän viljelystä sekä\njokseenkin hedelmättömiä ahoja ja pensahikkoja. Vihdoin yhtyi se\nsuorassa kulmassa isompaan maantiehen, jota silloin aloin seurata\nmerenpuoliseen suuntaan.\n\nPäivä läheni jo loppuaan, vaan yhä kesti tietä, joka kierteli\nasumattomilla seuduilla jyrkkäin metsäisten mäkien välisissä notkoissa.\nMatkani alkoi tuntua sangen ikävystyttävältä, varsinkin kun ei minulla\nollut minkäänlaista evästä muassani eikä ollut paljon virvoitusta\nmetsän hedelmistäkään saatavana, sillä ainoastaan harvoin löysin jonkun\nhyvänmakuisen goiaba omenan (Psidium), joka kasvoi kuivilla mäkien\nrinteillä korttelin pituisen varvun päässä. Harvoin kohtasin myöskään\nkasveja, joita ei minulla vielä olisi kokoelmissani ollut.\n\nKiiruhtaen kulkuani, saavuin vihdoin mäelle, jonne tie oli kohonnut.\nSiellä avautui eteeni avara näköala miellyttävän maiseman yli. Mutkikas\nja nieminen merenranta, joka kapealla taipaleella oli eroitettu\nranta-laguunista, rajoitti metsäisen lakeuden, jossa välkkyi muutamia\nvalkoisiksi maalattuja taloja, ja joka molemmilla sivuilla oli reunattu\nvuorten kokoisilla vihreillä monimuotoisilla mäillä ja harjanteilla.\n\nEnsimäinen talo, johon saavuin, oli iso venda, vaan turhaan pyysin sekä\nyösijaa että ruokaa sen sekaveriseltä isännältä. Ainoastaan viinaa\nolisi hänellä ollut minulle myötävänä. Kuitenkin oli hänen talonsa iso\nja monihuoneinen, ja näytti muutoinkin varakkaalta. Hänen epäluuloinen\nkatseensa saattoi minut ajattelemaan, että hän arveli olevan minusta\nenemmän vaaraa kuin hyötyä hänen talolleen.\n\nKuljin siis tietä eteenpäin. Hämärän tullessa kohtasin Neekerin, jolta\nkysyin, saattoiko hän neuvoa minulle taloa, jossa saisin yösijaa. Hän\nkäski minun kulkemaan vielä puoli leguaa edemmäksi, vaan kun jo rupesi\npimenemään, poikkesin pieneen mökkiin tien vieressä saadakseni\nvarmempia tietoja. Kun siellä oltiin suostuvaisia antamaan minulle sekä\nyösijaa että ruokaa, jos en olisi suurellinen vaatimuksissani, niin\npäätin jäädä sinne.\n\nIsäntäväkeni olivat keski-ikäisiä Mulatteja, mies vaaleampi ja vaimo\nsangen tumma, molemmat kiharatukkaisia.\n\nMökki oli savesta rakennettu ja sisälsi asuinhuoneen sekä sylenpituisen\nikkunattoman kammion, johon minulle valmistettiin oljista vuode. Sitä\npaitse oli mökin toisella puolen etehisentapainen kyökki, jonka syrjään\nlattialle kivien väliin oli laitettu liesi. Siinä paistettiin\nkuivatusta lihasta hyvänmakuinen paisti, joka keitetyn riissin kanssa\ntuli ehtoollisekseni, ja jälkiruuaksi tuotiin mökin takana olevasta\npuutarhasta appelsiineja, joita siellä kasvavat lukuisat orangipuut\nsilloin olivat täynnään. Kotona kasvaneista kahvipensaista keitetty\nhyvä kahvi tuli sitten pientä lisämaksua vastaan höysteeksi ateriaan,\njonka tavanmukainen hinta oli 400 reissiä (= 79 penniä).\n\nAamulla, suurusta odottaessani, ammuskelin monenlaisia pikkulintuja,\njotka visertelivät aamuvirttään mökin ympärillä olevassa metsässä.\nUseat niistä putosivat kuitenkin tiuhaan pensahikkoon, josta niitä oli\nmahdoton löytää, vaikka Mulatin lapset antoivat minulle innokasta\napuaan niiden etsimisessä.\n\nAamulla kömpi jostakin esiin pahannäköinen huono Neekeri, joka\nujostelematta alkoi tutkistella tavaroitani. Kysyin isännältä, oliko\nhän mökin orja, vaan sain tietää, että hän oli siellä palveluksessa ja\nsai 30 tuhatta reissiä (noin 59 markkaa) palkkaa kuukaudelta ja lisäksi\nvielä ruuan. Lausuessani epäilystä siitä, josko hän niin suuren palkan\nedestä edes teki hyötyäkään, myönsi isäntäkin olevansa samaa mieltä,\nvaan sanoi tarvitsevansa apulaista eikä helpommalla olevan sellaista\nsaatavissa.\n\nSellaisissa oloissa ei mökin köyhyys ollut kummastuttavaa,\nja sen maanviljelyksen vähäpätöisyyteen katsoen näytti minusta\nkäsittämättömältä, millä sellaista palkkaa voitiin palvelijalle maksaa,\nkunnes sain tietää, että isäntäni myöskin toimitti tropeiron eli\ntavarankuljettajan ammattia.\n\nJatkoin sitten matkaani rantaa kohden, kulkien nuorta metsää kasvavalla\ntasangolla ja paikoittain myös vähäisten viljelysten ohitse. Tien\nvieressä lenteli parvina rääkyviä varislintuja omituista veitsimäisesti\nlitistyneellä nokalla varustettua lajia, josta myöskin ammuin\nkokoelmiini eksemplaarin. Kävin myöskin katsomassa ranta-laguunia,\njossa sekä rannalla että vähän matkaa sieltä olevalla suosaarella\njuoksenteli pitkäkoipisia liejukanoja (_Gallinula chloropus_) suurin\njoukoin. Ne olivat niin vähän arkoja, että luulin niitä kesyiksi,\njonkavuoksi en rohjennut niitä ampua, vaan sain sitten lähimmästä\ntalosta tietää että olin jättänyt käyttämättä hyvän tilaisuuden niitä\nmetsästää.\n\nMeren rannalla menin jyrkälle kallioniemelle, jonka alustalla olevat\nkiviriutat nyt laskuveden ajalla olivat kuivillaan. Niissä oli\nrunsaasti monenlaisten simpukkain, meritähtien ja meritakiaisten kuoria\nja samoin juoksenteli siellä useampia lajeja pyrstöttömiä litteitä\nmerirapuja, joita aloin pyytää perhoislipilläni, vaan useimmiten\npääsivät ne vikkelästi hypähtämään pakoon veteen.\n\nSillä tavoin huvitelleissani rannan luontoa tarkastamalla, alkoi vesi\nnousta suurella nopeudella, ja jokainen uusi aalto, joka huuhtoi\nrantaa, ulottui koko joukon kauemmaksi, kuin entiset. Vaikka kiiruusti\njätin mereen vajoavan eläimistön, saavuin ainoastaan veteen astumalla\npaikalle, jonne palajavan vuoksen tyrsky ei tavannut.\n\nSiellä ylempänäkin oli omituinen rantaeläimistö. Samoinkuin\nsamanlaisilla paikoilla lähempänä Rio de Janeiroakin, vilisi siellä\nkivien välissä mustia torakan muotoisia tuumanpituisia vesi-siiroja\n(_Idotea_), jotka kuuluvat Isopoda lahkoon rapueläimiä. Jonkun kyynärän\npäästä ympärilläni hävisivät aina nekin nopeasti ikäänkuin taian kautta\nkivenkoloihin ja niissä olevan veden pohjaan.\n\nPalatessani rannalla olevain talojen läheisyyteen, oli siellä nuotalla\njoukko kylän asukkaita. Ne olivat enimmäkseen Brasileiroin valkoista\nrotua. Tarkastaessani heidän kalasaalistaan, näin rantavedessä\nseisovain lasten jalkain ohitse juoksentelevan parin tuuman pituisia\nvalkoisia rapueläimiä, jotka nopeasti kaivoivat itsensä hiekan sisään.\nKäskin lapsien ottamaan niitä minulle kiinni, vaan he nousivat silloin\nvedestä rantahiekalle ja alkoivat sitä kaivaa. Millä paikalla tahansa\nhe pistivät kätensä muutamia tuumia hiekan sisään, vetivät he sieltä\nesiin ravun. Hiekka näytti olevan niitä täpöisen täynnä. Jos ne päästi\nirralleen, olivat ne silmänräpäyksessä uudestaan piiloittuneet\nhiekkaan. Ne olivat lyhvillä kaivinjaloilla varustettuja\npuolipyrstöisiä rapuja nimeltä _Hippa emerita_ L. (parvea Anomura).\n\nEräs kalastajista, huomattuaan että halusin luonnonesineitä, pistäytyi\ntaloonsa ja toi sieltä muutamia isoja ja kauniita Argonautain\nkoteloita, vaan vaati niistä naurettavan suuria hintoja, jonkavuoksi\nkaupasta ei tullut mitään.\n\nKäytyäni taloissa, jotka olivat isoja sekä jokseenkin hyvin\nrakennettuja, ja joista ainakin kaksi sisälsi myöskin vendan, läksin\nvihdoin palausmatkalle. Talojen läheisyydessä ei ollut juuri\nminkäänlaista maanviljelystä, jonkavuoksi kalastus ja vähäinen kauppa\nnäyttivät olevan niiden asukkaiden ainoat elinkeinot, jolleivät he\nkenties myöskin vähän harjoittaneet karjanhoitoa.\n\nValitsin umpimähkään oikotien, joka johti minut useiden isojen\nfazendain ja parin kylän kautta tramway-tielle, jossa nousin bondaan,\nja saavuin siten Nitherohy'n laivasillalle. Sieltä matkustin oitis Rio\nde Janeiroon ja tulin asuntooni kello 8 aikaan iltasella.\n\nLukija kenties kaipaisi matkakertomuksessani tietoja vielä\nmonenlaisista asioista, joista siinä tähän saakka ei ole ollut puhetta,\nesimerkiksi Rio de Janeiron seuraelämästä, julkisista huveista ja\nmonesta muusta yhteiskunnallisesta asiasta. Kun ajan puutteen tähden\nkokemukseni niillä aloilla kuitenkin supistui kovin vähäpätöiseksi, en\nvoi yksityiskertomuksilla valaista senkalttaisia oloja. En saattanut\nkäyttää hyödykseni edes niitä etuja, joita virallinen suosituskirje\nepäilemättä olisi minulle tuottanut tutustumista varten pääkaupungissa.\nAinoastaan muutamia tiedemiehiä, joiden apua tarvitsin tutkimuksiini,\nkävin tervehtimässä heidän kotonaan. Tavattuani Germain'in Rio de\nJaneirossa, jossa hän oleksi parantamassa malaariatautia, jonka hän\nmatkoillaan oli saanut, tutustuin hänen kauttaan muutamain\nsanomalehdentoimittajain ja useampain franskalaisten kauppamiesten ja\ntehtailijain kanssa, jotka kuuluivat kaupungin paraimpain asijoitsijain\njoukkoon, vaan sekin tuttavuus rajoittui siihen, että useampia kertoja\ntapasimme toisiamme saman pöydän ääressä jossakin ravintolassa.\n\nGounelle piti minun tavata Tijucan ravintolassa, noin peninkulman\nmatkan päässä ulkopuolella kaupunkia, vaan sinne saapuessani oli hän\npari päivää aikaisemmin matkustanut Bahian kaupunkiin. Jäin sinne\nkuitenkin kahdeksi päiväksi sekä ekskurreeraamaan että nauttimaan sen\nviehättäviä mukavuuksia.\n\nTijuca vuoren rinteelle, korkean ja ihanan maiseman ympäröimälle\npaikalle on rakennettu ravintola, joka Eurooppalaisenkin käsityksen\nmukaan laadultaan kuuluu ensimäiseen luokkaan. Ravintolaan johtavalla\nhevoisrautatiellä, sievillä huoneilla ja avaralla puistolla, jossa\nmonimutkaiset varjokkaat käytävät, lehtimajat, kalliorotkot,\nsuihkulähteet, kirkas- ja viileä-vetiset uimiseen käytettävät bassinit\ntarjosivat viehätystä sille, joka etsi terveellistä virvoitusta\nkuuman ilmanalan rasituksista, oli siellä suurimpiakin vaatimuksia\nmukavuudesta koetettu tyydyttää. Halvin hinta, jolla siellä vuorokauden\najan saattoi asua, oli aterioineen päivineen ainoastaan noin 10\nmarkkaa. Ganymeedilliset tuotteet olivat siellä erinomaista laatua, ja\nsitä paitse oli table d'hôte'ssa tilaisuus tutustua pääkaupungista ja\nmuualtakin tulleiden kaunottarienkin kanssa.\n\nSaattaakseni lukijan edes hiukan tutustumaan Brasilian naistenkin\nkanssa, kuvailen hänelle tässä kahta nuorta neiteä, jotka olivat\nkotoisin jostakin maatalosta lähellä Rio de Janeiroa, ja joiden seuraan\njouduin Tijucan ravintolassa.\n\nSiellä ottaessani osaa table d'hôteen, sattui minulla olemaan\nnaapureina oikealla puolella mulatti-ryökkinä ja vasemmalla\nmestitsi-neiti Brasileirain valkoista rotua. Valitettavasti ei minulla\nvielä ollut laisinkaan harjoitusta portugalin kielen käyttämisessä\ntäänkalttaisissa tilaisuuksissa, ja kun Brasilian naisten kasvatus ei\nole yhtä huolellinen, kuin heidän kavaljeereinsa, ei minulla ollut\ntoivoa selvitä franskan kielellä heidän seurassaan. Mietiskelin siis\nportugalilaista sanavarastoani, sillaikaa kuin varovasti koettelin\ntarkastaa naapureitani.\n\nMulattineidessä en huomannut mitään viehättävää. Hänen hiuksensa olivat\nliian kiharat, nenä liian paksu, kasvojen muoto pikemmin epäkaunis, iho\nliian karhea ja likaisen keltainen.\n\nSitävastoin oli mestitsineidellä suloutta yltä kyllin. Hänen ihonsa\nsamettimainen hienous saattoi mielellään antamaan anteeksi keltaisen\nvärin, joka sillä oli. Nenän hiukan epäsäännöllinen muoto teki hänen\nkasvonsa ainoastaan enemmän veitikkamaisiksi. Kaunismuotoinen\npunahuulinen suu näytti olevan luotu vain sitä suloista hymyä varten,\njoka siellä oli tottunut alati asuskelemaan. Hänen kauniilla mustilla\nsilmillään oli vilkas, vaan arka ja salaperäinen katse, joka turhaan\nkoki salata hänen neidellisen sydämensä tulista intoa, ja ainoastaan\nteki ne vielä enemmän hurmaaviksi.\n\nKuta useammin hän huomasi harhailevan katseeni pysähtyvän häneen, sitä\nselvemmin saattoi havaita, etteivät nuorten miesten silmäilyt olleet\nhänelle vastenmielisiä.\n\nLuullen siten saaneeni selväksi, ettei minulla ollut erityistä syytä\narasteluun, pyysin rohkeudella, jolla matkustajilla on tapana esiytyä,\nja joka heille yleensä myöskin helposti suodaan anteeksi, tarjota\nnaapureilleni lasin olutta putelista, joka juuri tuotiin minulle.\n\nHämmästyksestä säpsähtäen ja vilkaistuaan toisiinsa, kieltäytyivät\ntytöt tarjomuksestani, sanoen etteivät he pidä oluesta. Vaan salpa,\njoka meidät eroitti, oli nyt murrettu, niin että ilman sen enempää\nesitystä saatoimme keskustella, sillä matkustavaisten kesken ei yleensä\njuuri olekaan tapana aloittaa tuttavuutta esittelemisellä.\n\nMulattineiti, joka oli rohkeampi ja sivistykseltään ainoastaan meidän\nkäsityöläis-tyttöjen vertainen, kysyi minulta, olinko Eurooppalainen,\nja sanottuani olevani kotoisin Pohjais-Euroopasta ja pian jälleen sinne\npalajavani, jatkoi hän:\n\n\"Eikös ole kovasti outoa nähdä niin tummaihoisia naisia, kuin\nBrasiliattaret, kun eurooppalaiset naiset kaikki ovat niin valkoisia?\nEuroopassa taitaa naiset kaikki olla kauniita.\"\n\nAnnettuani kieltävän vastauksen, kysyi silloin kaunis mestitsineiti:\n\n\"Mutta ettenkös te kuitenkin pidä paljon enemmän Euroopan naisista,\nkuin Brasilian?\"\n\nKun katsoin velvollisuudekseni kieltää sitäkin, jatkoi hän:\n\n\"Niin mutta Brasiliassa ei ole juuri ollenkaan kauniita naisia.\"\n\n\"Kuitenkin olen harvoin Euroopassakaan nähnyt ketään niin kaunista\nnaista, kuin täällä Tijucassa\" -- vastasin siihen.\n\n\"Koska te sitten tulitte tänne?\"\n\n\"Juuri vastikään.\"\n\nTytöt vilkaisivat silloin toisiinsa ja purskahtivat nauruun.\nMulattineiti tahtoi myös saada suloisuutensa huomatuksi, ja hymyillen\nniin että hänen lumivalkeat hampaansa tulivat molemmissa leuvoissa\nnäkyviin, lisäsi hän:\n\n\"Onko eurooppalaisilla naisilla myös niin valkoiset hampaat, kuin\nbrasilialaisilla\". --\n\nNiinkuin lukija on näistäkin esimerkeistä huomannut, ei se nuorten\nnaisten vieroitus miesväen seurasta, jota Brasiliassa koetaan pitää\nvoimassa, ainakaan ole omiaan synnyttämään heissä tylyyttä miesväkeä\nkohtaan ja lannistamaan heidän mielikuvituksensa hilpeyttä, vaan\npikemmin päinvastoin. Pääkaupungin luona ei siinä suhteessa kuitenkaan\nenään noudatetakaan niin ahdasmielisiä sääntöjä kuin sisämaassa.\n\nMitä taas Brasilian kavaljeereihin tulee, niin ei voi sanoa, että he\novat yhtälailla luonnonlapsia, kuin nämät kaksi tyttöä, jotka Tijucan\nravintolassa sattuivat seuraani.\n\nJo kauan aikaa on Brasilian varakkaammalla nuorisolla ollut tapana\njatkaa opintojaan Euroopan yliopistoissa, ja hallituskin on sinne\nvuosittain lähettänyt joukon nuoria miehiä tutustumaan eurooppalaiseen\nsivistykseen. Varsinkin Parisi on ollut Brasilialaisen nuorison\nmielipaikka, vaan sekä valtion stipendiaattein että muiden\nylioppilaiden pyrintöinä on siellä tavallisesti enemmän ollut\ntutustuminen iloisen \"jeunesse doréen\" tapoihin, kuin opintojen vakava\nharjoittaminen. Parisilainen dandy on senvuoksi Brasilian sivistyneen\nnuorison ihanne, jota se kotimaassaankin kokee matkia.\n\nMuillakin aloilla on franskalaisella sivistyksellä Brasiliassa\nylivalta, ja samoinkuin voidaan sanoa, että Skandinaavia ja Suomi ovat\nsaksalaisen kulttuurin alusmaita, on Brasilia franskalaisen.\n\nSe vuodenaika, jolloin julkiset huvit enimmin ovat muodilla, ei vielä\nollut tullut, jonkavuoksi ne, Rio de Janeirossa ollessani, rajoittuivat\nmelkein yksinomaisesti konsertteihin ja teaatterinäytäntöihin. Paitse\nala-arvoisempia soittajaisia, joita joka ehtoo pidettiin eräässä\npuistossa olevan olut-ravintolan edustalla, oli Passeio publico'ssa\npari kertaa viikossa sotaväen soittokunnan antamia konsertteja. Sen\nesitykset olivat sangen kelvollisia ja miellyttäviä kuunnella\nkävellessä taidokkaassa puistossa, jolla ehtoisin lisäksi oli omituinen\nhyönteisten aikaansaama illuminatsiooni. Tiuhasti puiden välissä\nlenteli siellä nimittäin fosforesseraavia hyönteisiä, jotka pimeässä\nkimaltelivat kuin pikkuiset meteoori-tähdet.\n\nTeaattereja oli Rio de Janeirossa kymmenkunta, joista muutamat\nisompiakin, vaan ne olivat jokseenkin yksinkertaisia ja Euroopan\nkesäteaatterien kalttaisia. Niillä näytti olevan runsas publiikki\nja niiden näytökset olivat kunnollisia, vaan niissä esiytyi\npääasiallisesti portugalilaisia näyttelijöitä. Kuitenkin matkustavat\nRio de Janeiroon väliin Euroopan etevimmätkin näyttelijät antamaan\nsiellä näytöksiä. Mitä Brasilialaisiin näyttelijöihin tulee, niin\nsaattaa sanoa että ne eräitä rolleja suorittivat luonnollisemmallakin\ntavalla, kuin mitä Euroopan teaattereissa on totuttu näkemään,\nnimittäin Neekerein rolleja, joiden esittämiseen näet käytettiin\nvarsinaisia Neekerejä.\n\nMainittakoon tässä vielä muutama sana Brasilian koululaitoksesta.\nYliopistoa vastaavat polyteknillinen opisto Rio de Janeirossa ja kaksi\nlainopillista tiedekuntaa Sao Paulossa ja Recifessä sekä kaksi\nlääketieteellistä tiedekuntaa, jotka ovat Rio de Janeirossa ja\nBahiassa. Lyseeoja, pappiseminaareja ja yksityisten kolleegioita on\nkoko joukko eri osissa maata, ja sotakouluja löytyy kaksi. Kansakouluja\non kahdenlaatuisia: alempia ja ylempiä. Edellisissä opetetaan uskontoa,\nsisältälukua, kirjoitusta, kielioppia ja luvunlaskua, -- jälkimäisissä\ntaas näitä samoja aineita laveammin sekä vielä kotimaista ja\nyleistä historiaa ja maantiedettä, käytännöllistä fysiikkaa ja\nluonnonhistoriaa, mittausoppia ja maanmittausta, piirrustusta,\nsoitantoa, laulua ja voimistelua.\n\nKansakouluja on jotensakin suuri luku myöskin sisämaassa ja opetus on\nniissä maksuton, muutamissa maakunnissa myöskin pakollinen. Kuitenkin\nvalitetaan kansakoululaitosta jokseenkin puutteelliseksi, varsinkin\njohtokuntain välinpitämättömyyden vuoksi. Osa katoolisesta papistosta\ntyöskenteleekin sitä vastaan, pitäen kansan-valistusta vahingollisena\nkristillisyydelle.\n\nTyttöjen ja poikain opetus tapahtuu eri kouluissa, ja tyttökouluissa ei\nsaa asuakaan ketään 10 vuotta vanhempaa miespuolista henkilöä paitse\njohtajattaren puoliso.\n\nKoulunkäyneellä miesväellä on eurooppalainen sivistys ja kohtelias\nkäytöstapa. Valkoiset tilanomistajat ovat enemmän herrain, kuin\ntalonpoikain kalttaisia, ja yleensäkin voipi huomata Brasilian\nvalkoisella väellä paljon sitä syvälle juurtunutta traditsionellia\nsivistystä, joka on omituinen romaanisille kansoille.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nPaluumatka.\n\n\nLähtö Rio de Janeirosta. -- Bahia. -- Maceio. -- Pernambuoo. -- Lähtö\nBrasiliasta. -- Cabo Verden saaristo. -- Sen kansa. -- Saariston\nluonto. -- Orseljin kerääminen. -- Tulivuori. -- Sahaaran pöly. --\nKanaarian saaristo. -- Gomeran saari. -- Onnellisten saaret. -- Tulo\nEurooppaan. -- Palaus Suomeen.\n\nKuukauden ajan oleksittuani Rio de Janeiron seutuvilla, ostin piletin\nenglantilaiseen Tamar nimiseen höyryyn, joka perjantaina 12 päivänä\nkesäkuuta 1885 lähti paluumatkalle Eurooppaan.\n\nMaanantaina 15 päivänä kesäkuuta saavuimme _Bahian_ satamaan, joka on\nnoin 130 Suomen peninkulmaa koilliseen Rio de Janeirosta ja 13:nen\ntasapiirin kohdalla.\n\nBahian kaupunki on rakennettu niemelle ison lahden rannalle ja\nympäröity jokseenkin tasaisella ja alhaisella aarniometsää kasvavalla\nmaisemalla. Kaupungissa on kaksi osaa, _cidade baixa_ ja _cidade alta_,\njoista ensinmainittu, rannemmalla oleva, on kauppaliikkeen keskustana\nja hyvin likainen. Kadut ovat siellä ahtaita ja huonosti kivitettyjä\nsekä kaikenlaisista jätteistä ja ruvasta pahanhajuisia.\n\nCidade alta on rakennettu noin 60 metriä korkealle harjanteelle ja\nvarakkaamman väestön asuntona. Myöskin rikkaammat kauppiaat ja\nasioitsijat, joilla on asioimisliikkeensä alakaupungissa, asuvat itse\ncidade altassa. Ilma on siellä raitista, kadut leveämpiä, talot usein\nympäröidyt puutarhoilla, joissa kasvaa oranseja, banaaneja, jaqueiroja\n(Artocarpus integrifolia), leipäpuita (A. incisa), mangoja (Mangifera\nindica) ja useita kauniskukkaisia kasveja, niinkuin köynneliäitä\nBougainvilleoita ja Bignoniace'eja sekä Plumieroja ja Poincianoja.\nSiellä ovat myöskin julkiset rakennukset, luostarit, kirkot,\nkathedraali, palatsi, teaatteri ynnä erinomaisen kaunis puisto nimeltä\nPasseio publico.\n\nKantotuoleja (cadeiras) pidetään varalla niitä varten, jotka eivät\ntahdo vaivata itseään kiipeämisellä jyrkkiä katuja myöten, jotka\njohtavat alakaupungista cidade altaan.\n\nKaupungissa on noin 180 tuhatta asukasta, joista noin kolmas osa on\nNeekerejä, enemmän kuin kolmas osa Mulatteja ja noin 50 tuhatta\nvalkoisia. Se on tärkeä kauppakaupunki, ja sen päävientitavarat ovat\nsokuri, tupakka, puuvilla ja kahvi.\n\nTiistaina puolenpäivän aikaan lähti laivamme jälleen liikkeelle ja\nkeskiviikkona 17 päivänä kesäkuuta saavuimme keski-päivän aikaan\n_Maceion_ edustalle.\n\nMaceion kaupunki on 9° 39' 52\" leveysasteen kohdalla ja rakennettu\nkuivalle hietaniemelle, joka jatkenee vaahtoaviksi hietakareiksi kauas\nmereen, vaan eteläisiä ja itä-eteläisiä tuulia vastaan on satama\nkokonaan suojattomana.\n\nYmpäröivä seutu on tasaista maata ja meren ranta enimmäkseen jyrkkää\nhietavierikkoa. Vähän sisemmällä rannasta _Alagoas_ maakunta, jonka\npääkaupunki Maceio on, on kuitenkin Brasilian hedelmällisimpiä maita.\nMaceio on jo vähän pohjaispuolella rantavyöhykettä, joka kasvaa\nkeskeytymätöntä aarniometsää, vaan seudulla löytyy kuitenkin vielä\npaljon metsiäkin. Kaupungissa viljellään paljon kokos-palmuja, jotka\nkoristavat talojen ympärillä olevia puutarhoja. Asukas-luku nousee\nsiellä ainoastaan 14 tuhanteen henkeen, vaan Maceiolla on kuitenkin\nmerkitystä tehdaspaikkana ja varsinkin pumpuliteollisuutensa kautta.\nAlagoas maakunnalla onkin pumpuli päävientitavarana.\n\nSamana ehtoona jatkoimme Maceiosta matkaamme, ja seuraavana aamuna\neli torstaina 18 päivänä kesäkuuta pysähtyi laivamme _Pernambucon_\nulko-satamaan, joka on ainoastaan aukea, itä- ja etelä-tuulia vastaan\nsuojaamaton merenpoukama. Kuitenkin on Pernambucon luona vielä\ntoinenkin enemmän suojattu, vaan pieni ja matalampi satama, johon emme\npoikenneet.\n\nKaupunki, jonka oikeampi kotimainen nimi on _Recife_, on 8° 3' 41\"\neteläpuolella päiväntasaajaa ja rakennettu kolmeen osaan, jotka\nsalmilla ja virroilla ovat eroitetut toisistaan, vaan siltojen kautta\nkuitenkin yhteydessä keskenään.\n\nYmpäröivät maisemat ovat hiukan epätasaisia, matalanpuoleisilla\nharjanteilla.\n\nRecife on merenpuolelta linnoituksella suojeltu ja suuruutensa puolesta\nBrasilian kolmas kaupunki, sillä sen asukasluku nousee 100 tuhanteen.\nRakennustapansa kautta eroaa se muista Brasilian kaupungeista, sillä\nsen talot ovat tavallista korkeampia ja osaksi vielä nytkin\nhollantilaista mallia, joka siellä tuli käytäntöön kaupungin ollessa\npuoli kolmatta vuosisataa sitten Hollantilaisten vallan alla.\n\nLaivaliikkeellä on Recife vilkkaassa yhteydessä Euroopan ja\nPohjais-Amerikan kanssa, ja kauppansa suuruuden puolesta on se\nBrasilian toinen kauppakaupunki. Sen päävientitavarat ovat sokuri ja\npuuvilla, joita kumpaistakin tavaraa sieltä viedään ulkomaille enemmän,\nkuin mistään muusta Brasilian kaupungista.\n\nLaivamme luokse souti suuri joukko venheitä, joissa tarjottiin kaupaksi\nvarsinkin hedelmiä, apinoita ja papukaijoja. Jälkimäisiä oli useampia\nlajeja, vaan enimmin kuitenkin vihreitä lajeja Chrysotis sukua, ja\nniiden hinta vaihteli 2 ja 4 milreissin (= 4-8 markan) välillä. Apinain\nhinta oli, samoinkuin Bahiassakin, 10-20 milreissiä isommilta ja 2\nmilreissiä pienemmiltä lajeilta. Varsinkin papukaijoja ostivat\nmatkustajat muistoksi matkastaan niin suuressa määrin, että laivassamme\nlienee ollut niitä satakunta, vaan useimmat niistä kuolivat matkalla,\nsillä troopillisia eläimiä yleensä on sangen vaikea saada kestämään\npitemmän merimatkan rasituksia.\n\nEhtoolla 18 päivänä kesäkuuta nosti Tamar ankkurinsa, jättääkseen\nBrasilian rannikon. Matkustajia oli sillä noin 400, vaan ne olivat\nkaikki, harvoilla poikkeuksilla, Eurooppalaisia, jotka palasivat\ntakaisin kotimaahansa.\n\nKunkin silmissä saattoi senvuoksi lukea enemmän iloa kuin surua,\nkenties samalla myöskin kaipausta, kun Amerikan manner pian senjälkeen\nalkoi himmenevänä varjona kadota näkyvistä.\n\nKuudessa vuorokaudessa viilsi sitten Tamar Atlantin poikki melkein sen\nkapeimmalla paikalla, joka on ainoastaan 2,945 kilometriä leveä, ja\nkeskiviikkona 24 päivänä kesäkuuta laski se ankkurinsa _Sao Vicente'n_\nedustalle Afrikan puolella, noin 17:nen asteen kohdalla pohjaista\nleveyttä.\n\nSao Vicente (San Vincent) on satamansa ja kauppaliikkeensä vuoksi\ntärkein saari _Ilhas do Cabo Verde_ nimisessä saaristossa, johon kuuluu\npaitse muutamia pikkusaaria kymmenen isompaa, ja joka on 465 kilometrin\npäässä Afrikan mantereesta ja eroitettu siitä 4 tuhatta metriä (4\nvirstaa) syvällä salmella. Isompi _Santo Antao_ ja noin virstan päässä\nS. Vicentestä olevat pikkusaaret suojelevat luode- ja pohjaispuolelta\nsatamaa, joka on mereen vajonneen ja toiselta syrjältä sortuneen\nkraatterin muotoinen, ja jonka rannalla on _Mindello_ eli _Porto\nGrande_ niminen pikkukaupunki. Korkealla vähäisellä saarella keskellä\nsatamaa on majakka tienviittana niille lukuisille laivoille, jotka\nAtlantin matkoillaan poikkeavat Porto Grandeen kauppaa ja varsinkin\nhiilivarastonsa uudistamista varten.\n\nKuitenkin on Sao Vicente ainoastaan pieni hedelmätön saari, kooltaan\n207 neliökilometriä, ja sen asukasluku nousee ainoastaan vähän enempään\nkuin 5 tuhanteen. Se on niin kuiva, että juomavesikin on sinne tuotava\nSanto Antaosta. Niinkuin muutkin Cabo Verden saarista on se vuorista,\nja sen korkeimmat kukkulat kohoavat 2,500 ja 3,000 jalkaan merenpinnan\nyli. Niiden basaltikalliot ovat useilta paikoin paljaita, vaan osaksi\novat ne myös peitetyt vulkaanisella tuhkalla ja punaisella tai\nruskealla hiedalla. Ainoastaan yhdessä laaksossa menestyvät\nviljelykset, ja siellä eroitin myöskin vähän metsää, luultavasti\nistutettua, koska aikaisempain kertomusten mukaan sellaista ei saaressa\nlaisinkaan löytyisi. Sen kotimaisista lajeista mainitaan myös muutamain\nSynantherien sekä erään Tamarix ja Euphorbia lajin muodostavan siellä\npensahikkoja.\n\nNiin arvottomana pidettiinkin ennen saarta, ettei vielä ole kulunut\nsata vuotta siitä, kun se sai ensimäiset asukkaansa, vaan sen\noivallinen satama on vaikuttanut, että koko saariston ulkomainen kauppa\non kääntynyt Porto Grandeen, joka senvuoksi on melkein internatsionelli\nkaupunki ja pääasiallisesti englanninkielinen.\n\nMuutoin on Cabo Verden saaristossa murteellinen portugalin kieli\nvaltakielenä, ja Portugalin vallan alle on saaristo kuulunutkin jo yli\n400 vuotta. Sen 105 tuhannesta asukkaasta on yli 90 prosenttia\nvärillisiä, omituista neekerivoittoista Mulatti-rotua, joka on syntynyt\nportugalilaisten uudisasukkaiden ja heidän lukuisain orjainsa\nsekaantumisesta. Mitään alkuperäistä vanhempaa väestöä ei saaristossa\nlöydy, vaan oli se autio, kun se yli 400 vuotta takaperin löydettiin.\nEri saarissa ovat asukkaat erinäköisiä, aina sen mukaan kuinka paljon\nheissä on portugalilaista verta, Heidän kasvonsa ovat jotensakin\nsäännöllisiä, nenä suora ja esiinpistävä ja hiukset heikosti\nkiharaisia.\n\n_Sao Thiagossa_, joka on suurin ja väkirikkain saari koko saaristossa\n(42 tuhannella asukkaalla 1,026 neliövirstaa laajalla alalla), ovat\nasujamet vähemmin sekoitettua Neekeriverta.\n\nSaaret ovat paraasta päästä suurien tilanomistajain hallussa, sekä\nvalkoisten että värillisten, jotka ovat aikaisempain varakkaiden\norjainomistajain jälkeisiä.\n\nPääelinkeinot niissä ovat karjanhoito, maanviljelys ja kalastus.\nYmpäröivä meri on erinomaisen kalarikasta, vaan varovaisesti on siellä\nkalasaaliista valitseminen syötävät lajit, sillä meressä löytyy paljon\nmyrkyllisiäkin kaloja.\n\nVaikka suurin osa maasta on kovin hedelmätöntä, ovat saariston asukkaat\nkuitenkin niin riippuvia sen tuotteista, että melkoinen osa sen\nasukkaista kuolee nälkään sellaisina vuosina, jolloin kuivuus hävittää\nviljelykset, joka aina väliin tapahtuu muutamain vuosikymmenien\nväliajalla. Sellaisina aikoina leviävät myöskin kulkutaudit, jotka\nsamoin lisäävät suurilla luvuilla kuolevaisuuden määrää. Muutoinkin on\nsaaristo hyvin epäterveellinen, ja pahin siinä suhteessa on Sao Thiago,\njotavastoin Santo Antao on huomattavasti salubrillinen. Epäedullisesti\nterveyssuhteisiin vaikuttaa varsinkin niiden kuivuus ja siitä seuraava\njuomaveden huonous.\n\nJokseenkin säännöllisesti sataa kesä- ja syyskuun vaiheilla runsaasti\nvettä, vaan kaksi kolmatta osaa vuodesta eli lokakuusta toukokuuhun on\nsateeton aika.\n\nMaahan pudonnut vesi haihtuu kuitenkin pian ilmaan, kun saaristo on\nmelkein kokonaan metsätön. Niin aukea ja paljas on saaristo kumminkin\nenemmän ihmisen ja saarissa runsaasti löytyvien vuohien aikaansaaman\nmetsänhaaskauksen vaikutuksesta, kuin ilmanlaadun kuivuuden tähden,\njota todistaa se seikka, että vuorten rinteille istutetut puut nopeasti\nkasvavat suureen korkeuteen.\n\nSao Thiago on saariston hedelmällisin saari ja sen laaksot ovat myös\nhyvin viljeltyjä. Samoin myöskin Santo Antao'n luoteisella puoliskolla,\njota mereltä puhaltavat passaadituulet kostuttavat, on viheriöitseviä\nlaaksoja, vaan saaren kaakkoiset rinteet ovat melkein tykkänään\npaljaita. Missään koko saaristossa ei kasvullisuus näytä troopillista\nloistoa, vaan on enemmän tempereeratun vyöhykkeen luontoinen. Sen 4\nsadasta tunnetusta ylhäisemmästä kasvista on kuitenkin viisi kuudetta\nosaa afrikalaista syntyperää ja ainoastaan kuudes osa endeemillisiä eli\nkotimaisia, jotavastoin Kanaarian saaristossa immigreeranneet kasvit\novat eurooppalaisia.\n\nSaariston tärkeimmät viljalajit ovat maniok, maissi ja mustat pavut.\nPaljon viljellään myöskin hedelmiä, niinkuin banaaneja, appelsiineja ja\nkurkku-kasveja. S. Antao'sta saadaan pumpulia ja kahvia, joka kuuluu\nmaailman paraimpiin lajeihin, Fogo'sta \"troopillista viiniä\", arvokasta\ntupakkaa ja sokuria. Purgueira nimistä Euphorbiace'iä Jatropha curcas\nL. viljellään sen rasvaisten siementen tähden, joista valmistetaan\nerästä lajia risiiniöljyä, ja se tuottaa vuosittain saaristoon 800\ntuhatta markkaa eli melkein puolet sen koko ulosviennin arvosta. Se on\nlisäksi erinomaisen helppoa viljellä, sillä se kasvaa kaikista\nhedelmättömimmillä ja kuivimmilla paikoilla.\n\nSaariston kallioilla kasvaa erästä Roccella nimistä jäkälää, josta\nsaadaan orselji nimellä tunnettua punan sinervää kallisarvoista väriä,\nvaan sen kokoaminen on portugalilaisen hallituksen monopoolina, joka\nsille vuosittain tuottaa puoli miljoonaa markkaa.\n\nSaariston vuoret ovat suurimmaksi osaksi muinaisia tulivuoria ja täynnä\nsammuneita kraattereita. _Pico do Fogo_ on usein historiallisellakin\najalla ja viimeisen kerran vuonna 1847 purkanut kidastaan tulta ja\nlaavaa. Sen korkein huippu on 2,976 metriä merenpinnan yli.\n\nS. Antaossa ja Fogossa ovat vuoret ainoastaan laavaa ja tuhkaa, vaan\nmuissa on myöskin graniitti-, syeniitti- ja foyaiitti-kallioita sekä\nsedimenteerejä vuorilajeja.\n\nKaikki saaret ovat peitetyt keltaisella tai ruskealla pölyllä, jonka\ntuulet ovat tuoneet muassaan Sahaarasta. Se laskeutuu kuin härme\nkaikille esineille vielä 2 tuhannenkin virstan päässä Afrikan\nmantereesta ja painaa niihin keltaisen tai punaisen värinsä. Afrikan\nohitse purjehtiessaan näkevät usein merimiehet, aamulla herätessään,\nhämmästyksekseen laivain valkoisten purjeiden painuneen yöllä\nruskeiksi.\n\nOtettuaan Porto Grandessa suuria hiilivarastoja, jätti laivamme 24\npäivänä kesäkuuta Cabo Verden saaret.\n\nSunnuntaina 28 päivänä kesäkuuta saavuimme aamupuolella _Kanaarian_\nsaaristoon.\n\nLaivamme kulki 28 kilometriä leveän salmen läpi, joka eroittaa\n_Gomeran_ saaren _Teneriffasta_. Se seurasi likeltä edellisen rantaa,\nvaan oikealla puolella eroitimme epäselvästi myöskin Teneriffan vuorten\npiirteitä.\n\nGomeran saari on pienimpiä Kanaarian saariston seitsemästä pääsaaresta,\nvaan paljoa pienempiä kuuluu saaristoon vielä lisäksi 9. Sen pinta-ala\non 378 neliövirstaa ja sen asukasluku nousee 12 tuhanteen. Se on\nvuorinen, ja sen korkein kukkula on 1,340 metriä korkea. Sen rannat\novat niin jyrkkiä, että asukkailla on vaikea sinne päästä muualta kuin\nerityisiä teitä myöten. Saari näytti hyvin kasvavan metsää, jonka\nsanotaan paraasta päästä olevan laakeripuita. Koko läntinen rinne, joka\nnäkyi laivaamme, oli täynään, toinen toisensa yläpuolella, valkoisia\ntaloja, jotka viljelyksillä ja metsiköillä olivat eroitetut toisistaan.\nNiiden välissä kierteli mutkissa terrassintapaisia teitä.\n\nPysähtymättä kulki Tamar salmen läpi, ja vähitellen katosivat\nnäkyvistämme nämät \"Onnellisten saaret\", _Insulae Fortunatae_, jolla\nnimellä Kanaarian saaristo muinaisuudessa oli tunnettu.\n\nKeskiviikkona 1 päivänä heinäkuuta poikettuamme Lisboaan ja seuraavana\npäivänä Vigoon, saavuimme sunnuntaina 5 päivänä heinäkuuta\n_Southamptonin_ kaupunkiin Etelä-Englannissa, 24:tenä päivänä\nsenjälkeen, kuin Rio de Janeirosta olimme lähteneet.\n\nOli siis kulunut liki viisi kuukautta siitä, kuin Tagus laivalla jätin\nsaman kaupungin, jonne nyt onnellisesti olin päässyt takaisin.\n\nLontoossa vielä kolme viikkoa viivyttyäni, palasin sitten Parisin ja\nLübeckin kautta Helsinkiin, jonne saavuin 5 päivänä elokuuta (1885),\ntuoden muassani hyvässä kunnossa viisi laatikollista brasilialaisia\nkasvikokoelmia, niiden joukossa suuren luvun ennen tuntemattomia\nkasvi-lajeja.\n\n\n\n"]