[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK1SmOphI40v0hY8QDW55p3Y81uYoO0vE9EaET-ucF1c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1143,"Nordenskiöldin matkat ja retket napamerillä","Hertzberg, Rafael",1845,1896,"1143-hertzberg-rafael-nordenskioldin-matkat-ja-retket-napamerilla","1143__Hertzberg_Rafael__Nordenskiöldin_matkat_ja_retket_napamerillä",null,"tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1884,27683,190709,false,50333,[23,24,25],"Arctic regions -- Discovery and exploration","Nordenskiöld, A. E. (Adolf Erik), 1832-1901","Northeast Passage",[27,28],"Adventure","History - Other","\"Nordenskiöldin matkat ja retket napamerillä\" by Rafaël Hertzberg is a historical account written in the late 19th century. The book chronicles the adventures and explorations of the famous Swedish explorer Niilo Aadolf Eerik Nordenskiöld in the Arctic regions. This work presents a detailed narrative of his expeditions, highlighting the challenges and discoveries made in the harsh polar environment.  The opening of the text sets the stage for a compelling exploration of the Arctic, describing the allure and dangers of the polar regions. It introduces readers to Nordenskiöld's expeditions, starting with his 1864 journey to the archipelagos of Spitsbergen. We learn about the preparations for the voyage, including the selection of the ship and meticulous packing of supplies. The passage vividly illustrates the formidable natural surroundings, detailing challenges like severe weather and treacherous ice conditions, while also capturing the spirit of adventure that drives explorers into the unknown. Through this introduction, the book promises a blend of scientific inquiry and thrilling adventure against a backdrop of breathtaking Arctic landscapes. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Erkko, Elias",292,"Nuorisolle suunnattu tietoteos kertoo A. E. Nordenskiöldin tutkimusmatkoista pohjoisilla napamerillä, erityisesti Koillisväylän purjehduksesta Vega-laivalla. Se kuvaa arktista luontoa, revontulia sekä matkalla kohdattuja kansoja ja eläimistöä.","Rafael Hertzbergin 'Nordenskiöldin matkat ja retket napamerellä' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1143. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NORDENSKIÖLDIN MATKAT JA RETKET NAPAMERILLÄ\n\nNuorisolle kerrottuina\n\n\nKirjoittanut\n\nRafael Hertzberg\n\n\nSuomentanut Elias Erkko\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1884.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe.\n Nordenskiöldin matka Huippuvuorille v. 1864.\n Vielä matkoja ja tutkimuksia.\n\n Vegan matka Aasian ja Euroopan ympäri.\n   Ruotsista Novaja Semlaan.\n   Novaja Semlan eläinmaailma.\n   Novaja Semlalta Jeniseille.\n   Jeniseiltä Lenan suulle.\n   Lenan suulta talvikortteeriin.\n   Talvenpito.\n   Tschuktschilais-niemellä Jaapaniin.\n   Jaapanista kotia.\n\n\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nNapaseudut vetävät syvällä, salaperäisellä voimalla ihmisen\nmielikuvitusta puoleensa. Osaksi herättää outous ja tuntemattomuus\nhalun tutkimiseen ja tietämisen janon, osaksi luonnon mahtavuus ja\nmajesteettisuus, jota ihminen ei missään tapaa niin valtaavassa\nmuodossa kuin pohjoisilla leveys-asteilla. Lauhkeain ilman-alain\nasukkaiden, jotka ovat tottuneet pitämään talvea luonnon jähmettymisen\nja kuoleman kuvana, on vaikea ajatteleita maita, jotka eivät koskaan\nluo kyynäränpaksuista lumivaippaansa, virtoja, joiden aallot ikuisesti\novat jähmettyneinä, ihmisiä, jotka pitävät itsensä onnellisina ja\ntyytyväisinä taivaan alla, jota ei aurinko kuukausmääriin valaise,\njoiden ainoana ravintona on valaitten, hylkeitten ja mursujen liha ja\njotka juovat näiden eläinten ihraa yhtä mieluisasti, kuin me juomme\noltta ja viiniä.\n\nJa kumminkin on näillä kuoleman jäykkyyteen peittyneillä mailla\njotkut sulonsa, jotka vielä täydellisesti vastaavatkin ne hirmukuvat,\njoita ihminen siellä tapaa melkein joka askeleella. Ei missään maan\npäällä tapahdu hämmästyttäviä luonnon-ilmiöitä niin usein kuin\npohjoisessa maailmassa, joka erittäinkin on merkillinen loistavista\nvalo-ilmiöistään. Ei mikään huvitulitus, kuinka suuri hyvänsä, voisi\nantaa käsitystä niistä ihmeellisen kauniista revontulista, jotka siellä\nkohoovat yhtyneinä ilma-aurinkoihin ja monivärisiin ympyröihin ja\njoista lähtee ratiseva ääni, niinkuin sähkökonetta kiertäessä.\nPohjolan taivaalla loistavat tähdet leiskavan hohtavina, ja vahvat\nvalontaittumiset saattavat silmän näkemään korkeita vuoria, missä vaan\njoku jäälohkare uiskentelee, ja syviä rotkoja, missä maa on tasainen ja\nsileä. Ja meri sitten, näennäisesti jäätyneenä, kun se on peittynyt\näärettömiin jääkenttiin, jotka suuruudessa voivat vetää vertoja\nkokonaisille Euroopan kuningasvalloille! Sitten vielä nuo mahtavat\njäälohkareet, jäätikköjen hyljätyt lapset, jotka vuorilta laskeutuvat\nalas meren syvyyteen, juuriensa kohdalta aalloissa musertuaksensa\nkelluviksi jäävuoriksi, jotka sitten uiskentelevat kauvas etelään päin,\nvalkeina kummituksina pohjoisten seutujen pimeästä yöstä.\n\nNiin täyttää napamaailman ihmeet, jotka muilla seuduin ovat\ntuntemattomia, ja joiden valtaava ja majesteetillinen vaikutus\npakoittaa raaimmankin luonnon nöyrällä sydämmellä tunnustamaan Jumalan\nsuuruutta ja kirkkautta.\n\n    Tulikuumall' Afrikan hiekalla,\n    Joss' aurinko polttaen hohtaa\n    Ja keidast' uumoen kulkunsa\n    Karavaani uupunut johtaa,\n    Siell' ihmisrinta se uskossaan\n    Rukouksen hartaan, toivokkaan\n    Ylös illan Herralle huokaa.\n\n    Ken Jumalaa rannoill' ylistää,\n    Joill' autio on ikitalvi?\n    Ylistystään laulavi myrskyt, jää,\n    Revontulten roihtiva valvi,\n    Ja tähtönen loistavi kunniataan\n    Yli tunturien, ikijäisen maan,\n    Yli kentän valkeavaipan.\n\nMutta luonnon kauneus ja ihmeellisyys se ei yksin ole kaikkina aikoina\nhoukutellut rohkeita merenkulkijoita uhalla kohtaamaan tylyn\nnapamaailman vaaroja. Kauppa ja tieteet ovat vuosisatoja kokeneet\nlöytää tietä tuon ijäisen jään lävitse, ja monia keksintöjä on sen\nkautta tehty, vaikka vahingot ja tappiot ovat olleet useat ja suuret\nnekin.\n\nMahdollisuus löytää pohjoinen kulkuväylä Atlantin valtamerestä\nTyyneesen mereen ajattelutti hamasta Amerikan löytämisestä asti\nhollantilaisia ja englantilaisia. Sittemmin yhtyivät venäläiset näihin\nkokeihin, ja viime aikoina ovat saksalaiset ja ruotsalaisetkin alkaneet\ntyöskennellä tämän tehtävän suorittamiseksi. Lukemattomia laivoja on\nvarustettu tätä tarkoitusta varten aina 1500-luvun alusta, ja\nuskaliaimmat, tarmokkaimmat ja asiaan innostuneimmat miehet ovat olleet\nnäiden yritysten etupäässä; mutta vaikka he vitkallisesti, askel\naskeleelta ovat urkkineet napamaailman salaisuuksia ja rikastuttaneet\ntiedettä useilla uusilla keksinnöillä ja huomioilla, niin eivät he\nkuitenkaan ole saavuttaneet aiottua päämaalia, sillä samalla kun he\nvoitollisesti ovat taistelleet kaikkia tuon kuolettavan ilman-alan\nvaaroja, nälkää, kerpukkia, pakkaista ja raivoisia myrskyjä vastaan,\npani kuitenkin jää aina ylipääsemättömän muurin kaikkien heidän\nvaivojensa ja ponnistuksiensa eteen.\n\nKolmea tehtävää varsinkin koetettiin ehtimiseen suorittaa, huolimatta\nkaikista kärsityistä vastoinkäymisistä, nimittäin löytää luoteinen ja\nkoillinen kulkuväylä Tyyneesen mereen, sekä toinen kulkuväylä suoraan\npohjoisnavan ylitse samaan mereen. Sittenkuin Hudsonin salmi oli\nlöydetty, ruvettiin toivomaan luoteisen kulkuväylän olevan mahdollisen.\nRohkea löytöretkeilijä Henry Hudson joutui väsymättömyytensä uhriksi.\nLaivaväki, erään kurjan heittiön kiihoittamana, jonka Hudson kerta oli\nhengenvaarasta pelastanut, teki kapinan häntä vastaan ja pani hänet\nsekä kahdeksan hänelle uskollisena pysynyttä matruusia ja hänen\npoikansa avonaiseen veneesen keskellä ajojäiden täyttämää Hudsonin\nsalmea, ilman ruokavaroja ja aseita. Sen jälkeen ei heistä ole mitään\nkuultu eikä löydetty heidän jälkiänsä. William Baffin, Luke Fox, Ross,\nFranklin j.m. jatkoivat tutkimuksia ja löytömatkoja samaan suuntaan ja\nsaattoivat Amerikan pohjoispuolen enemmän tunnetuksi, mutta tulivat\nsamalla myös huomaamaan Tyynesen mereen vievän kauppatien\nmahdottomuuden, vaikka heidän vihdoin onnistuikin tunkeutua länteen\npäin aina Beringin salmeen asti.\n\nOnnellisemmat eivät olleet nekään tulokset, jotka koskivat koillisen\nkulkuväylän löytämistä. Hollantilainen Barents joutui v. 1596 Novaja\nSemlan pohjoisrannikon likellä suljetuksi jäiden sekaan laivoinensa,\njonka jäälohkareet pian musertivat, niin että hänen täytyi olla yli\ntalven tuolla tylyllä rannalla suurimmassa puutteessa ja pakkasessa,\njota me ilman-alassamme tuskin voimme kuvitellakkaan; hänen\ntalviasuntonsa, joka oli kyhätty hänen laivansa palasista, löysivät\nNorjalaiset merimiehet kolmesataa vuotta myöhemmin ja se oli säilynyt\nniin hyvästi, niinkuin se olisi ollut vasta rakennettu. Semmoiset\nmiehet kuin Barents, amiraali Naij ja useat venäläiset, jotka uhrasivat\nkaikki voimansa Siperian pohjoisrannikon tutkimiseen, panivat\nterveytensä ja elämänsä kaupalle; ja vaikka Veit Bering, Venäjän\npalveluksessa oleva tanskalainen, purjehti v. 1742 Aasian koillisen\nrannikon ympäri, ja Aasian ja Amerikan välinen salmi sen vuoksi\nnimitettiin hänen mukaansa (vaikk'ei hän itse koskaan saanut tietää\nlöytäneensä semmoista salmea), niin ei kumminkaan kellekkään ollut\nonnistunut päästä suoraan jostakin eurooppalaisesta satamasta Tyyneesen\nmereen Beringin salmen kautta. Samaten päättyivät kokeet tunkeutua\nsuoraa pohjoista suuntaa pohjoisnavan yli ikuiseen jäähän.\n\nMutta vaikka ei siis päämaalia saavutettukkaan, rikastutettiin\nkumminkin tiedettä melkoisesti näiden tutkimusten kautta. Vähitellen\naljettiin ryhtyä näihin matkoihin, jotka ennen pääasiallisesti\ntarkoittivat uusien kauppateiden löytämistä, yksin-omaan tieteellisessä\ntarkoituksessa, ja sekä hallitukset että yksityiset henkilöt alkoivat\nyhä anteliaammin auttaa semmoisia yrityksiä. Siten ovat viime vuosina\nmelkein kaikki kansat varustaneet tieteellisiä tutkimusmatkoja\nnapamerelle, ja semmoisia ovat nekin tutkimusmatkat olleet, joita\nNordenskiöld on tehnyt tylyillä napamerillä, vaikka sitten, kun oli\nkysymys varman meritien löytämisestä suurten siperialaisten virtojen\nsuille ja Beringin salmelle, myös tarkoitus löytää uusia teitä maailman\nkaupalle sai suuren sijan.\n\n_Niilo Aadolf Eerik Nordenskiöld_ syntyi Helsingissä 18 p. Marrask. v.\n1832. Lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa vietti hän enimmäkseen\nUudellamaalla isänsä Frugård-nimisellä maatilalla. Hänen useimmat\nesi-isänsä olivat olleet innokkaita varsinkin luonnontieteitten\ntutkijoita, josta syystä Frugårdilla jo vanhoista ajoista oli joukko\narvokkaita kirjoja ja luonnontieteellisiä kokoelmia, joita hänen isänsä\nvielä oli lisännyt, varsinkin kivennäisillä, joita hän oli tuonut\nlaveilta matkoiltansa. Siten heräsi pojassa jo aikaiseen halu\nluonnontutkimiseen, jota vielä enemmän lisäsi se että hän usein sai\nolla mukana isänsä matkoilla.\n\nKolmentoistavuotisena tuli Nordenskiöld lukiolaiseksi Porvoosen. Siellä\nedistyi hän alussa huononlaisesti eikä tullut kevätlukukauden lopulla\nmuutetuksi korkeammalle luokalle, vaan sai päälliseksi melkein kaikissa\naineissa todistukseensa arvosanan \"vähemmän tyydyttävä\". Mutta\nseuraavana vuonna otti hän aikamiehen tavalla takaisin mitä oli\nlaiminlyönyt ja oli pian lukion paraita poikia. Lukiolaisaikanansa oli\nhänellä onni saada usein olla Runebergin luona, joka silloin oli\nrehtorina Porvoon lukiossa.\n\nYlioppilaaksi tuli Nordenskiöld v. 1849, siis 17 vanhana. Ensimmäiset\nvuodet kuluivat uutterassa työssä, luonnollisesti etenkin niissä\ntieteissä, jotka aina olivat olleet hänelle rakkaita, nimittäin\nluonnontieteissä. Nyt sai hän myöskin ottaa haltuunsa rikkaan\nluonnontuotteiden kokoelman Frugårdissa, jonka isä uskoi hänen\nkäsiinsä. Hän sai myös lupa-aikoina tehdä matkoja ja retkiä\nkivennäisrikkaudestansa kuuluisiin seutuihin Pitkärantaan, Tammelaan,\nParaisiin j.m.\n\nOtettuansa filosofian kandidaattitutkinnon v. 1853, seurasi hän isäänsä\ntieteellisellä matkalla Uraaliin. Tultuansa sieltä kotia jatkoi hän\ntutkimuksiansa yliopistossa ja saavutti filosofian tohtorin arvon.\nSittemmin tutki hän ulkomaillakin ja oli osallisena ruotsalaisten\ntutkimusretkellä Huippuvuorille. V. 1858 nimitettiin Nordenskiöld\nprofessoriksi ja Ruotsin valtionmuseon kivennäis-osaston ylijohtajaksi.\nHän matkusti joulukuun viimeisinä päivinä Helsingistä yli Ahvenanmaan,\nja niin kärsimättömästi halusi hän päästä uuteen ja arvokkaasen\nvirkaansa, että suksilla meni Ahvenanmeren yli niin heikkoa jäätä, että\nsai kolme kylmää kylpyä aina kaulaan asti. Kelpo mies ei anna minkään\nvaikeuksien estää itseänsä pääsemästä eteenpäin, kun on kysymyksessä\ntyö ja kunnia.\n\n\n\n\nNORDENSKIÖLDIN MATKA HUIPPUVUORILLE V. 1864.\n\n\nOltuansa v. 1858 ja 1861 osallisena kahdessa tutkimusmatkassa\nHuippuvuorille, teki Nordenskiöld v. 1864 kolmannen matkan tähän\npohjanperäiseen saaristoon; nyt oli hän itse matkueen johtaja.\n\nMatkaan osaaottajat kokoontuivat Tromsöhön Norjassa toukokuun lopulla\nja ryhtyivät aluksensa kuntoon laittamiseen. Semmoinen oli heillä\nvanha, mutta lujasti rakennettu kanuunavene, joka 30 vuotta oli ollut\nmaalle vedettynä, jotta sen sodan tullessa voisi lykätä mereen ja\nkäyttää Norjan rantojen puolustamiseen; nyt taklattiin se kuunariksi ja\nvalittiin tutkimusmatkueen palvelukseen, sen rauhallisen toimen\nsuorittamisessa. Se ei ollut juuri kovin suuri, niin, pienempi kuin\nmoni jaala, jolla saaristolaiset halkoja kuljettavat; mutta sitä\nsopivampi oli se hakemaan tietä ajojään keskellä, ja kylliksi vahva se\noli pelotta kohtaamaan sitä ja tätä töyttäystä siltä. Siinä oli neljä\nvenettä, jotka eivät kuitenkaan kuljettaissa voineet riippua reilingin\nulkopuolella, vaan jotka täytyi ottaa kannelle, joka sen kautta tuli\naivan täyteen, niin että ainoastaan vaivaloisesti voi veneitten ja\nkansilastin keskellä kävellä aluksen toisesta päästä toiseen. Mukavata\nse ei juuri ollut. Evästä oli aluksessa viideksi ja puoleksi\nkuukaudeksi. Miehistönä oli kaksitoista henkeä, rohkeita ja kelpo\nmerimiehiä kaikki tyyni.\n\nAlus oli, niinkuin sanottu, pieni ja niukalta oli sekä tilaa että\nmukavuutta. Etumaisessa, heti perämaston takana olevassa kajuutassa ei\nvoinut seisoa suorana, joll'ei asettunut katto-ikkunan alle.\nVarsinainen suuri kajuutta oli vähän korkeampi. Siihen päästiin\netumaisesta kajuutasta vaan puolitoista kyynärää korkeasta aukosta,\njonka kautta kulkiessa täytyi melkein kömpiä, tahi ainakin syvään\nkumartua. Etumaista kajuuttaa kutsuivat matkamiehet nimellä \"Orcus\",\ns.o. Manala, koska se oli puolipimeä ja aivan sikin sokin täytetty\nmatkakapineilla ja kaikenlaisilla kokoelmilla. Tähän maailman-osaan\nasettui seuran eläintentutkija asumaan, toiset sitä vastoin ottivat\nasuntonsa suureen kajuuttaan. Kojut eli makuusijat olivat sisäpuolelta\nverhotut paksuilla peurannahoilla ja olivat sen vuoksi lämpimät ja\nkuivat. Muutoin ne olivat hyvin epämukavat, ne kun olivat aivan matalat\nja kun kattohirsi vaikeutti jokaisen yrityksen kääntyä kojussa tahi\nkömpiä sen sisään ja siitä ulos.\n\nKun kaikki oli järjestyksessä lähtöä varten, astui Nordenskiöld\nkumppaninensa vaatimattomaan laivaansa, jonka sitten höyrylaiva hinasi\nulos merelle Tromsön lavean saariston kautta. Kova pohjatuuli ja\nlumisade pakoitti heidät kumminkin laskemaan ankkurin saariston\nviimeisten saarien sisäpuolella, ja onnekseen he niin tekivätkin, sillä\nyöllä kiihtyi myrsky niin väkeväksi, että he pelkäsivät pienen jaalansa\nirtautuvan kolmesta ankkuristaan ja viskautuvan maalle. Vasta muutamien\npäivien kuluttua asettui tuuli niin paljon, että he voivat nostaa\nankkurit ja purjehtia edemmä. Päivän risteiltyänsä oli heidän kuitenkin\npakko jälleen hakea satamata ja odottaa suotuisampaa tuulta. Tämä\nviivytys kesti kaikeksi onneksi vaan muutamia tuntia. Aikaiseen\nseuraavana aamuna puhalsi raikas länsituuli, ankkuri nostettiin ja\nmatka suunnattiin merelle.\n\n    Kas merta, kas mert', on siell' ihanaa,\n    Ja mieli se auvoa uhkuu,\n    Kun vaahtia välkkyvät aallot saa\n    Ja tuulet purjeissa puhkuu.\n\n    Eespäin, niin eespäin, outoihin,\n    Ihanuuksia näkemään Herran!\n    Perämies ei uppoa kuohuihin,\n    Jos pelvotta ruoriss' on kerran.\n\n    Kyll' uhkaa valtamer' aalloillaan\n    Ja nousee ärjyämällä,\n    Merimiespä se nostaa purjehen vaan,\n    Ja onni on myötänä hällä.\n\nMuutaman tunnin kuluttua näkivät rohkeat matkamiehet Norjan kallioisen\nrannan pitkäksi aikaa vajoovan näköpiirin taa. Heidän edessään ja\ntakanaan levisi meri äärettömänä, edellisten päivien myrskystä vielä\nlevottomana pintana. Alussa heikko tuuli kiihtyi pian, niin että\njaala yöllä kulki aina 9,5 solmua, mutta samalla nousi meri, ja\npuoliyön aikana mursi mahtava hyökylaine yli laivan, särki kajuutan\nkatto-ikkunan ruudut, tunkeusi Manalaan ja saattoi kaikki siellä\nsäilytetyt ruokavarat ja matkakapineet sekä eläintentutkijan kalut ja\nkoneet kauheaan epäjärjestykseen. Kesäkuun 17 p. aamulla oli Beeren\nEiland (Karhusaari), Huippuvuorien saarten itäisin, näkyvissä.\n\nMatka suunnattiin saaren eteläsatamata kohti. Sill'aikaa tyyntyi tuuli\nja tuli niin heikoksi ja huonoksi, että alus vasta seuraavana päivänä,\nenemmän virran kuin tuulen ajamana voi saapua ankkuripaikalle. Rannat\nympärillä olivat jyrkkiä ruosteenvärisiä kallioita, joiden laidat nyt\nolivat melkein aivan lumettomia ja kokonaan lintujen ja linnunpesien\npeitossa. Sisempänä peitti saaren yhtäjaksoinen lumivaippa, joka\nulottui aina Mount Miseryn mahtavien vuorijonojen juurelle. Näiden\nhuippuja ympäröitsi kevyt pilviseppele, mutta muuten oli taivas kirkas\nja pilvetöin. Meren pinta oli samaten peilikirkas. Ainoastaan kova\nmaininki, joka aaltoili ääneti rantakallioita kohti ja heittiin sieltä\ntakaisin kumisevalla kohinalla, kertoeli vielä myrskystä, joka\nvast'ikään riehuen oli kulkenut yli meren ja saaren. Napamaailma\ntervehti matkustajia kesäpäivällä, joka oli sen raittiimpia ja\nihanimpia, ilman yötä ja pilveä, mutta myös ilman varia ja hellettä, ja\nhiljaisuus, jota ei mikään muu ääni häirinnyt kuin aaltojen\nyksitoikkoinen kohina rantaa vasten, johti mieleen aikaisen pyhäaamun,\njolloin, ankkurin laskettua, laivakellon heleä ääni kaikui yli meren ja\nmiehistö alkoi aamuvirtensä.\n\nNyt syntyi koko laivalla elämää ja liikettä. Oivallisella ruokahalulla\nsyöty ateria nautittiin ja sitten miehitettiin kolme venettä, joihin\notettiin mukaan pyssyjä ja luonnontieteellisiä koneita. Maallenousu ei\nollut kumminkaan helposti toimeenpantu, sillä vuoren seinät olivat\npääsemättömiä ja täytyi soutaa pitkiä matkoja pitkin rantaa keskellä\nsärkyneitä kallioita, joita vasten maininki vaarallisena kuohuna\nmurtui.\n\nLukemattomin paikoin olivat laineet kovertaneet nämä kalliot\nmahdottoman suuriin rotkoihin ja holvikaarihin, jotka ynnä raunioitten\ntavoin murtuneiden kallioiden kanssa kokonaisuudessaan näyttivät\nvaltavalta, muinoin suurelta ja mahtavalta, nyt raunioiksi muuttuneelta\nkaupungilta. Suurimman rotkon suulla oli meri melkein asemillansa ja\ntyynenä. Sisempänä rotkossa vallitsi puolihämärä, jossa matkustajat\npian luulivat tarkkaavansa suunnattoman suuria holveja ja pitkiä\npilaririviä, jotka ikäänkuin viittasivat heitä lähestymään. Muutaman\nvoimakkaan aironvedon kuljettamana solahti vene luolaan, mutta tuskin\nolivat he ehtineet sinne, kun luolan sisästä takaisin viskattu\nhyökylaine heitti veneen niin korkealle ylös, että heidän päänsä\nmelkein ottivat luolan kattoon, ja vene oli kaatumaisillansa, kun\nhyökylaine yhtä nopeasti vetäysi takaisin. Oli niinkuin luolan\nhaltijatar olisi tahtonut varoittaa rohkeita matkamiehiä häiritsemästä\ntuhatvuotista rauhaa ja lepoa hänen sinihohtoisessa palatsissaan.\nMuutamia kyynäriä sisempänä luolassa olisi hyökylaine ehdottomasti\nmusertanut veneen kallioseinää vasten, ja siinäkin, missä matkustajat\nnyt olivat, oli vaara niin uhkaava, että heidän kiireimmän kautta\ntäytyi soutaa ulos jälleen.\n\nPäästyänsä onnellisesti ulos luolasta, huomasivat he suurilukuisen\nsiirtokunnan merilintuja, joka oli hautomassa luolan ulkoreunoilla, ja\nnyt alkoi innokas jahti, joka varsinkin tarkoitti luolan suulla\nuiskentelevaa pulskahaahka-parvea, joka kaadettiin kokin varaston\nlisäämiseksi. Kun eräästä komeasta holvikaaresta, niin korkeasta että\nveneet voivat kulkea sen alitse, oli otettu valokuva, pitkitettiin\njahtia kokoomalla lintujen munia, joita saatiin runsain määrin.\nMiehistö, joka halusi kerta oikein saada ajaa hottiinsa herkullisia\nmunia, oli väsymätöin. Pian olivat kaikki veneen laatikot ja akkilukset\ntäynnä komeita munia, samaten kuin miehistön röijynlakkaritkin. Vihdoin\nriisuivat he öljyhousut jalastaan, sitoivat lahkeet alipäästä kiinni ja\ntäyttivät siten muodostuneet säkit suita myöten munilla. Mutta kaikki\ntämä into ja vaiva oli turhaan hukattua, sillä kun sitten myöhemmin\npäivällä palattiin laivalle ja miehistö aikoi nauttia rikkaasta\nsaaliistaan, huomattiin että munat olivat puoleksi haudottuja ja jo\npoikiin tulleita, jonka vuoksi koko tuo runsas erä täytyi heittää\nmereen.\n\nNoustuansa maalle tekivät matkustajat retkiä erihaaroille saarta.\nLikellä rantaa oli tupa, jonka joskus maailmassa venäläiset erämiehet\nolivat rakentaneet ja jossa sittemmin useita kertoja oli asunut\nsaarella talvehtivia merimiehiä. Tupa paha oli hyvin huonossa kunnossa;\novet ja ikkunat olivat poissa ja permanto sekä makuusijat jään\npeitossa. Nordenskiöld antoi sulkea ikkunat, ovet ja savureiän\npresenningillä, toi valokuvauslaitoksensa sisään ja niin tuli vanha\nryssäläinen tupa muutetuksi valokuvaustyöhuoneeksi, josta Nordenskiöld\notti useita ympärillä olevien rantojen kuvia. Ennenkuin he taas\njättivät saaren antoi Nordenskiöld hakata vedenmerkin kallioon, äsken\nmainitun korkean holviportin luona, kallioon lyödyn rautakiilan, että\ntulevaisuudessa olisi mahdollista mitata se melkoinen maan kohoominen,\njoka pohjoisilla seuduilla tapahtuu.\n\nSen jälkeen nosti laiva ankkurinsa ja he purjehtivat saaren toiselle\npuolelle, jossa Nordenskiöld toverinensa jälleen valmistautui maalle\nmenemään, vaikka kippari, levotoinna kovasta aaltoilemisesta, kaikin\nmokomin koetti pidättää heitä siitä. Jonkun aikaa etsittyänsä pitkin\njyrkästi mereen laskeutuvia rantoja, löysivät he vihdoin korkeitten\nkallioiden ympäröimän kapean maakaistaleen, jolle voi vetää veneen\nylös. Kuohut likinnä maata olivat kuitenkin niin kovat, että he alussa\nkokonaan epäilivät voivansa nousta maalle, mutta vihdoin rohkenivat he\ntoki koettaa. He soutivat maata kohti, ja heti kun mahtava hyökylaine,\njoka heitti veneen kauvas hiekalle, vetäysi takaisin, hyppäsivät kaikki\nmiehet veneestä ja hinasivat sen, ennenkuin ensi aalto tuli ja tempasi\nsen takaisin, niin kauvas maalle, ett'eivät aallot siihen enää\nylettyneet. Luonto täällä oli ylt'yleensä yhtä villi ja suurenmoinen,\nkuin edellisellä maallenousu-paikallakin, ja eräältä korkealta\nkallionseinältä syöksi kristallikirkas ja välkkyvä vesiputous mereen.\nEräälle penkereelle kosken alla olivat muutamat merilinnut laittaneet\npesänsä ja lentelivät sinne tänne, silloin tällöin lennossa kastellen\nsiipiänsä vesiputoukseen.\n\nSillä aikaa kuin Nordenskiöld oli maalla toverinensa, piti kokin, joka\noli tullut mukana soutajana, ampua joku syötävä lintu, tehdä valkea\nrannalle ja paistaa saalis, niin että heillä palatessaan olisi iltainen\nvalmisna. Tätä varten annettiin hälle pyssy ja runsaasti ampumavaroja.\nMitään paistia eivät he kuitenkaan sillä kertaa saaneet, sillä heidän\npalatessaan oli kokki kyllä ampunut kaikki ruudin ja kuulat, mutta\nosaamatta. Ainoastaan yksi kalalokki parka, joka oli sattunut tulemaan\nliian lähelle hänen pyssynsä suuta, oli saanut hengellään maksaa\njulkeutensa.\n\nBeeren Eiland on erittäin kolkko maa. Suurin osa saarta on melkein\ntasaista, 100-250 jalkaa merenpinnan yläpuolella olevata tasankoa,\njonka eteläisessä ja koillisessa osassa kaksi vuorenpenkerettä kohoaa,\ntoinen aina 1,200 jalkaa korkea. Vuoren juurelta alkaa lumettomana\naikana paljas ja autio, monien, matalien vesilätäkköjen uurtama kenttä,\njoka laskeutuu aivan jyrkästi mereen. Vaan muutamissa kohdin erottaa\nkorkeita rantakallioita merestä kapea, matala ja tasainen hiekkaranta,\njoka siihen aikaan, kun suuria mursukarjoja kävi saarella, oli mukavana\nlepopaikkana niille hitaille eläville. Mahdottoman paljon mursunluita\non hujan hajan ylt'ympäriinsä, todistuksena julmasta jahdista, jota\ntäällä voitonhimoiset erämiehet kerta ovat harjoittaneet. Kaksi tupaa\non vielä muistona heidän käynnistään ja olostaan saarella. Saaren\nsisäosa on erittäin autio. Tuskin oljenkortta tunkee siellä\nhedelmättömästä maasta, ja ainoastaan joku vesilätäkössä hautova\nvesilintu tahi joku kirkuva lokki, joka on eksynyt sinne kotoansa\nrantakallioilta, keskeyttää erämaan kuolemanhiljaisuuden. Rannalla on\nsitä vastoin kaikki toisin. Siellä on tuhansittain lintuja munimassa\nvuorenkoloihin ja vesilintuja liikkuu lukuisat joukot kallioiden\njuurella, hakien elatustansa meren rikkaasta pohjasta, sill'aikaa kuin\ntoiset kirkuen ja riidellen risteilevät ympäri ilmassa. Siellä rannalla\nlöytää myös usein jossakin merituulilta suojatussa ja linnunsonnalla\nlannoitetussa rotkossa verrattain sangen runsaan kasvullisuuden.\nPeuroja ei ole saarella, mutta kyllä kettuja ja talvella yksi ja toinen\njääkarhu, joka ajojään päällä on purjehtinut sinne Huippuvuorilta.\nKesäaikana on saari melkein aina sumun peitossa, ja harvoina\npäivänpaisteisinakin päivinä näkee usein Mount Miseryn huipun\nvaaleanharmaan pilviseppeleen ympäröimänä. Nämä sumut nousevat siitä,\nettä lämmin Golfinvirta siellä tapaa pohjoisen napavirran kylmän veden.\nPaksu sumu ja monilukuiset ajojääkentät, jotka suuren osan kesää\nalituisesti ovat koolla ympäri saaren rantoja, tekevät usein laivalle\nvaikeaksi sitä lähestyä. Mutta niilläkin nyt niin autioilla seuduilla\nmaata on monia tuhansia vuosia sitten vallinnut troopillisen lämmin\nilman-ala. Sitä todistavat ne komeitten tammi-, plataani- j.m. metsien\njäännökset, joita saarella tavataan kivihiilikerroksissa. Siellä missä\nne kerta ovat viheriöineet ja varjossansa suojanneet ja elättäneet\nnorsuja, antilooppeja, tapiireja ja muita kuumien maiden eläimiä,\nlainehtii nyt jäinen napameri, ja Beeren Eilannin kylmät kalliot ovat\nnyt ainoana näkyväisenä jäännöksenä mantereesta, jonka ystävälliset ja\nhyötyisät rannat siellä silloin kohosivat laineiden yli.\n\nHuolimatta saaren autioudesta ja tylyydestä on kuitenkin usein koetettu\nolla siellä talven yli, vaikka melkein aina onnettomalla seurauksella.\nMutta niinkin on muutamia kertoja tapahtunut, että haaksirikkoon\njoutunut laivaväki pakosta on saanut etsiä turvaa saarella. Niin\ntapahtui viimeksi ei niin monta vuotta sitten. Laiva oli myrskyn kautta\nPohjanmerellä tullut ohjattomaksi ja laski vihdoin maalle erään\nlaivaväelle aivan tuntemattoman saaren luona. Osa lastia vietiin heti\nmaalle ja toivottiinpa voitavan aluskin turvaan saada, kun äkkiä\nnoussut myrsky sen irroitti ja särki rantakallioita vasten. Miehistön\nonnistui kuitenkin pelastua, eikä sillä nyt ollut muuta neuvoa kuin\nkoettaminen kotiutua sillä vallan vähän viehättävällä saarella, jolle\nkohtalo oli sen viskannut. Niin autiota maata eivät kokeneimmatkaan\nmerimiehistä olleet koskaan nähneet ja Beeren Eilannin kamoittavata\nvaikutusta lisäsi vielä enemmän epävarmuus ja yksinäisyys. Mitään\nasukkaita, joilta olisivat voineet saada tietoa, millä seudulla\nmaanpalloa he olivat, ei näet ollut tavattavana. Vihdoin löysivät he\nkuitenkin muutamia rappeentuneita mökkiä, joista he heti ottivat yhden\nhaltuunsa ja korjasivat sitä särkyneen laivansa palasilla. Onneksi\nolivat merimiehet, ennen laivan hukkumista, vieneet maalle kylliksi\nruokavaroja, ja muutamin paikoin rannalta löydettiin runsaasti\najopuita, niin että heillä oli toivo kuitenkin muutaman kuukauden ajan\nvoida pikku mökissään suojella itseään kylmää ja nälkää vastaan. Lihaa\nheillä vaan ei ollut ensinkään, ja pyssyjen puutteessa eivät he voineet\nmitään jahtiakaan panna toimeen. Siitä syystä tulivat karhutkin, jotka\ntalvella saapuivat saarelle, niin nenäkkäiksi, että, kun ei tuvan ovea\nluonnollisesti heille avattu, avonaisen ja avaran savutorven kautta\nkoettivat tehdä lähempää tuttavuutta saaren uusien asukkaitten kanssa.\nNämä tulivat tuosta kyläilemisestä niin pelkeillensä, että ajoittain\ntuskin uskalsivat poistua 100 kyynärätä asunnostansa. Koko talvi meni\nkuitenkin ilman mitään onnettomuuksia, myöskin säästyivät he napamaiden\nkauhealta rutolta, kerpukilta. Kesän-ajalla nousi kaikeksi onneksi eräs\nnorjalainen Huippuvuorille matkustaja sattumalta maalle Beeren Eilannin\nluona ja korjasi haaksirikkoisen laivaväen.\n\nKun Nordenskiöld toverinensa onnellisesti oli palannut ulompana\nristeilevään laivaansa, vedettiin vene ylös ja matka suunnattiin\npohjoista kohti. Jotakin valkoista haamoitti kaukaa taivaan rannalta.\nSe oli jäänloisteiden näköinen, jotka ilmaisevat että vielä\nsilmännäkemättömiä jääkenttiä on taivaanrannan takana, mutta kun oli\npurjehdittu useita tuntia eteenpäin, tapaamatta mitään jäätä,\nsuunnattiin matka suoraan Huippuvuorien Isonvuonon keskustaa kohti,\ntoivoen että jo seuraavana päivänä voitaisiin alkaa siellä tieteelliset\ntutkimukset. Matkustavien kärsivällisyys joutui kumminkin kovaan\nkoetukseen, sillä alussa raikas tuuli tyyntyi pian täydelliseksi\ntyveneksi, niin että maininki lönkytteli alusta sinne tänne, ilman että\nse pääsi hiventäkään eteenpäin.\n\nKesäk. 20 p. aamupuolla näkyi leveä jäänauha pohjoisessa. Kun he\ntulivat lähemmäksi, huomasivat he sen olevan harvaa ajojäätä, ja\njatkoivat sen vuoksi matkaa samaan suuntaan, kunnes ajojää tuli niin\ntiheäksi, että edemmä tunkeuminen kävi mahdottomaksi. Tuulikin hiljeni,\nja tiuha sumu laskeutui yli meren ja ympäröi kaikki esineet\nläpitunkemattomalla, valkealla hunnulla. Pienemmät jääpalaset likellä\nlaivaa näyttivät silloin sumussa mahdottoman suurilta etäisiltä\njäävuorilta, taikka, jos ne olivat maasta mustuneita, etäiseltä\nlumenpeittämältä maalta, jolta siellä täällä kohosi mustia\nvuorenhuippuja korkealle pilviä kohti. Rohkeiden matkustajien tuli sen\nkautta monta kertaa vaikeammaksi etsiä tietänsä tuosta jäälabyrintistä.\nRisteiltyänsä hetken sinne tänne ja sumun harvennuttua, eivät he vielä\nkorkeimmankaan maston huipusta voineet nähdä jäätöintä vettä. Kolmen\nvuorokauden purjehtimisen ja alituisen taistelemisen jälkeen\njääkappalten kanssa onnistui heidän vihdoin, raikkaan tuulen avulla,\nCharles Forelannin leveys-asteella päästä lävitse ja tulla\nHuippuvuorien suojaan. Kesäk. 25 p. laskettiin vihdoin ankkuri Safet\nHavenin satamassa Jäävuonossa, joka on keskellä Huippuvuorien\nlänsirantaa. Kova luodetuuli alkoi seuraavina päivinä riehua ulkona\nmerellä, vaikka korkeitten vuorien suojeleman vuonon sisäpuolella oli\naivan tyyni, ja myrsky tunki ajojään likekkäin yhteen ympäri vuonon\nsuuta, niin että matkustajat eivät voineet toivoa voivansa kovin pian\npurjehtia sieltä.\n\nKäyttääksensä ehdotointa viivytystä paraimman jälkeen, päättivät he\ntehdä veneretkiä vuonon sisäosaan ja tutkia niiden vähäntunnetuiden\nseutujen luonnonsuhteita. Eräällä semmoisella veneretkellä ammuttiin\n7 peuraa, jotka olivat tervetullut lisäys ruokavaroihin. Vaikeinta oli\nkantaa ammuttuja eläimiä veneesen. Peurat oleskelivat näet ulompana\nrannasta kauniin, Huippuvuorille ruohokkaan laakson varsilla, jonka\nlaakson läpi se virta juoksi, jonka suulle matkustajat olivat vetäneet\nveneensä. Täytyi kantaa peurat sen pitkän matkan, rämeen ja koleikon\nyli ja saattaa ne sitte kovavirtaisen joen yli. Kun yhden miehistöstä,\nnimeltä Olli, piti kahlata sen yli, kaksi ammuttua peuraa selkään\nsidottuna, liukastui hän ja kuohuva virta vei hänet mukanaan. Onneksi\nkahlasi toinen laivamies juuri samalla kertaa virran yli vähän alempaa\nja voi sen kautta pelastaa toverin, jota virta kuljetti hänen ohitsensa\nmelkein tiedottomassa tilassa selkään sidottuine peuroinensa. Hänen\nlämmittämisekseen ja saattaakseen veren uudestaan juoksemaan hänen\nsuonissaan, laittoivat he sitten kahvikestit. Kuivia vaatteita ei ollut\nmuuttaa; ainoa mikä oli saatavana, oli makuusäkki (jommoisia\ntavallisesti käytetään, kun on pakko yötellä paljaan taivaan alla),\njonka hän heitti hartioilleen pilapuheisten toveriensa suureksi\nhuviksi. Itse oli Olli, odottaessaan toisia, jotka ensin menivät\nnoutamaan vielä yhtä ammuttua peuraa, jo sitä ennen koettanut laittaa\nvalkeata, mutta hän oli pannut talin, jota ajopuiden puutteessa\nkäytetään polttoaineena, paljaalle hiekalle, sillä seurauksella, että\ntali sulaessaan hävisi hietaan eikä valkeasta tullut mitään. Kun kahvi\noli juotu, -- mutta ilman sokuria, sillä sitä ei oltu muistettu ottaa\nmukaan laivasta, -- lykkäsivät he veneen vesille ja palasivat laivalle,\nmutta ainoastaan lähteäkseen uudelle tutkimusmatkalle, tällä kertaa\nkahdessa joukossa, kumpikin veneellänsä. Me seuraamme sitä venettä,\njolla Nordenskiöld oli mukana.\n\nTämä matka oli tulemaisillaan heidän viimeiseksi retkekseen. Heinäk.\n5 p. aamulla laskivat he maalle erään niemen luona, jolle he vetivät\nveneensä ja alkoivat työnsä ja tutkimuksensa. Seutu oli erittäin\nloistava. Vähän matkaa rannasta kohosi korkea tunturi, jonka\nalimpana osana oli kipsikerros, jossa siellä täällä oli valkeita\nalabasteripallia ikäänkuin helminauhana. Ylempänä oli vuori äkkijyrkkää\nmustaa kivilajia, ja sen päällä oli jälleen tornia harmaata\nkivikerrosta ja häikäisevän valkeita lumikenttiä. Sen vuoren takana\nkohosi vielä loistavampi tunturi, Temppelivuori, jonka seinät syöksivät\näkkijyrkästi alas mereen. Mahtavat, mustat vuorikerrokset, jotka\nmuodostivat tämän vuoren etuseinän, oli norovesi leikannut hyvin\nsäännöllisiin kuvioihin, jotka olivat göötiläisten holvikaarien\nkaltaisia ja tekivät koko vuoren suuren, raunioiksi kukistuneen kirkon\nnäköiseksi. Vuoren juurella oli lukemattomien, omituisesti\nmuodostuneiden ajojääkappalten peittämä vuono niin tyyni ja hiljainen,\nettä se selvästi kuvasti joka jääpalan ja joka kallion rannalla. Joukko\nvuoren sivuilla hautovia lintuja risteili ilmassa tahi ui jääpalasten\nkeskellä, etsien ruokaansa, ja teki eläväksi tuon hiljaisenkomean,\nperäpohjaisen taulun.\n\nKaikki vuonon lukemattomat saaret olivat sananmukaisesti haahkanpesien\npeitossa. Haahkat hautovat siellä siirtokunnittain vissillä alavilla\nsaarilla, joiden rannoilta jää lähtee aikaiseen, niin ett'ei niille\npääse ketut, jotka siihen aikaan enimmäkseen elävät munilla ja\nlinnunpoikasilla. Paitse haahkoja munii niillä saarilla myös\ntasaisemmilla paikoilla hanhia ja tiiroja, sekä yksi ja toinen isolokki\njonkun mereenpistävän kallion kielellä. Joka ei ole semmoisella\nsaarella käynyt, voipi tuskin kuvitella sitä elämää, sitä kinaa ja\nriitaa, joka on alituisesti tämän lintujoukon kesken. Linnunpesät ovat\nlikekkäin pitkin saarta, usein niin tiheässä, että tuskin voipi kävellä\nniiden välistä. Naarashaahka hautoo melkein puuttumatta muniaan;\nlikelle viereen on komea koiras asettunut ja antaa tuskallisella\näännähdyksellä tiedon, kun joku vaara lähestyy. Naarashaahka tahtoo\nmielellään kuoria suuren joukon poikasia, ja jos se hukkaa jonkun\nmunan, ei se saa omantunnonvaivoja, vaikka varastaa sen takaisin\nnaapurilta. Lokit ja muut sensukuiset rosvot väijyvät joka tilaisuutta\npäästä ryöstämään pesiä ja tappelevat sitten keskenään saaliista.\nHaahkan pahin vihamies on kumminkin ihminen. Usein ryöstää useamman\nveneen väki yhteisesti haahkasaarilta kaikki munat ja kaikki untuvat,\nsekä ampuu linnut. Sen vuoksi on tämä komea ja hyödyllinen lintu\nalkanut suuresti vähentyä.\n\nSiellä viipyi Nordenskiöld toverinensa seuraavaan päivään kootaksensa\nkivennäisiä ja pyytääksensä peuroja, jotka söivät kapealla\nmaakaistaleella tunturin reunoilla. Sillä aikaa oli ajojää kokoontunut\nniin suurissa joukoissa ympäri niemen, jolla he levähtivät, että he\nvalmistausivat viipymään siellä vielä kauvemmin, ja sen vuoksi olivat\nhe uudestaan pystyttäneet jo purkamansa teltan. Silloin ilmestyi aukko\ntiheään tunkeutuneesen ajojäähän, teltta purjettiin kiireimmän kautta\nja vene työnnettiin vesille, jotta edullista hetkeä käyttämällä\npäästäisiin toiselle rannalle.\n\nSateellinen ilma, joka oli ollut pitkin päivää, oli vähitellen\nmuuttunut yhdeksi noita ihania auringonvalaisemia öitä, jotka\nperäpohjolassa runsaasti palkitsevat etelän lämpöisen kesäpäivän.\nMatkustajat olivat ilman seikkailuja raivanneet itsellensä tien\njääpalasten läpi peilikirkkaalla vedenpinnalla, niin että vaan kapea,\nsiellä täällä katkennut jäänauha vielä erotti heidät jäättömästä\nvedestä liki toista rantaa. Jo kaukaa voi kuitenkin huomata, että\njäänauhan aukot nopeasti pienenivät. Kaikki miehet ryhtyivät sen vuoksi\nairoihin, kiirehtiäksensä veneen kulkua. Mutta siitä huolimatta oli se\naukko, jota kohti he ohjasivat, heidän tullessaan niin sulkeutunut,\nettä ainoastaan veneen keula mahtui siihen. Vene olisi ehdottomasti\nmusertunut, joll'eivät he nopeasti olisi työntäneet sitä takaisin. He\nkäänsivät sukkelaan veneen ympäri etsiäksensä toista pääsytietä, mutta\njoka aukko sulkeutui muutamia minuuttia ennen kuin he pääsivät sen luo.\nMuutamassa silmänräpäyksessä huomasivat he olevansa aivan suljettuina\nirtonaiseen jääkenttään, jota he ennen eivät olleet ensinkään\nhuomanneet, se kun oli näöltään mustaa ja vedenkarvaista, ja joka\nsuurella jytinällä likistyi yhteen vuonon sisällä olevan ison\nkiintonaisen jääkentän ja tiheän ryhmän välillä tivistä ajojäätä, jota\nkohovesi toi sisään ulkovuonolta. Irtonainen jää musertui ja vääntyi\nkorkealle kiintonaisen jääkentän päälle uskomattoman nopeasti. Vene\ntuli pian aivan hoitamattomaksi, koska airoja ei voitu käyttää ja\njääkenttä johon matkustajat olivat suljettuina, oli liian heikkoa\nkantamaan venettä tahi sen miehistöä. Milloin tunkeusi jää yhteen\nveneen alla ja kohotti sen korkealle, milloin halkesi se uudestaan ja\npuristi veneen alas reunoja myöten, niin että he töin tuskin voivat\nestää sitä musertumasta tahi kaatumasta. Turhaan koettivat he raivata\ntietä itselleen toiselle rannalle. Kun he suurimmilla ponnistuksilla\nolivat onnistuneet raahaamaan venettä muutaman sylen eteenpäin, meni\njääsohjo yhteen heidän allansa ja tuli kahta vertaa paksummaksi\nkuin ennen. Heidän täytyi sen vuoksi vihdoin tyytyä veneen\npystyssäpitämiseen ja suurimmalla tuskalla odottivat he sitä hetkeä,\njolloin raskas ajojää ja kiintonainen jääkenttä syöksivät yhteen,\npuserrettuansa aivan kokoon irtonaisen jääkentän, jossa vene oli.\nHelppoa oli arvata mikä kohtalo silloin tulisi veneen ja sen miehistön\nosaksi.\n\nKun irtonainen jää töyttäsi kiinteätä jääkenttää vasten, alkoivat\njääpalaset useammin paikoin liikkua nopeissa pyörteissä, jotka pian\nmurensivat pienemmät jääpalat. Eräs mahdottoman suuri jäälohkare,\nsuuruudeltaan melkein pieni vuori, liikkui semmoisessa pyörteessä\nlikellä venettä, musersi tahi työnsi syrjään jokaisen muun jääpalasen\ntiellään, ja jätti sen kautta jälkeensä avonaisen vesiuran. Joka\nkierroksessaan tuli tämä jääkallio lähemmäs venettä, joka melkein\nliikkumatoinna oli jääsohjossa, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin\ntulisi se ja musertaisi veneen, ennenkuin kiintonainen jää ja\najojäänvyö syöksi yhteen ja toimitti hävitystyön. Se tuli kuitenkin\nheidän pelastuskeinoksensa. Kun näet jääkallio vihdoin singahti veneen\nohi, sitä kuitenkaan koskettamatta tahi vahingoittamatta, sauvoivat he\nitsensä nopeasti siihen aukkoon, joka oli muodostunut kiertelevän\njääkappaleen jälkeen ja ulottui kiintonaisen jään reunalle asti.\nSaavuttuansa onnellisesti sinne, vetivät he suurella vaivalla raskaan\nveneen jään reunalle. He olivat nyt pelastetut ja voivat rauhassa\nkatsella suurenmoista näytelmää, kun ajojää räiskeellä ja jyrinällä\ntöyttäsi yhteen kiintonaisen jään kanssa ja nousi pystyyn sitä vastaan.\nHeidän täytyi vetää vene ylemmä, ett'ei tunkeutuva jää sitä musertaisi;\nmutta sitten oli kaikki hiljaa ja ääneti ikäänkuin olisi luonto\nlevännyt meluavan rauhattomuutensa jälkeen.\n\nMatkustajat pystyttivät nyt telttansa jäälle veneen yli, keittivät\nkahvia ja kömpivät sitte makuusäkkeihinsä levätäksensä ponnistuksista.\nMuutaman tunnin levättyänsä työnsivät he kuitenkin veneen uudestaan\nvesille, sillä jääkenttä alkoi jälleen jakaantua. Kulkien rantaa\nmyöten, jatkettiin matkaa heinäk. 7 päivään klo 1 aamulla, jolloin vene\njälleen vedettiin ylös maalle ja levähdettiin. Siellä viipyivät he\ntieteellisissä tutkimuksissa heinäk. 9 päivään, jolloin matkaa\njatkettiin, kosk'eivät jäljellä olevat niukat ruokavarat sallineet\npitempätä viipymistä. Se oli vaikea matka ja heidän oli pakko osaksi\nkeksillä alin-omaa työntää tieltään jääkappaleita, osaksi hakata niitä\nrikki kirveillä, voidakseen päästä eteenpäin. Sitten pidettiin taas\nlepoaikaa, ja 24 tunnin keskeyttämättömistä ponnistuksista väsyneet\nmiehet vaipuivat makeaan uneen teltassa, sitten kun kiireesti oli syöty\nkylmä ateria. Vuoroittain ponnistellen ja leväten, jolloin myös suuri\nosa aikaa käytettiin maan tieteelliseen tutkimiseen, jatkettiin sitten\nmatkaa seuraavina päivinä. Sen ohella tulivat ruokavarat aina\nniukemmiksi, leipä oli loppunut ja väkijuomat olivat nautitut\nviimeiseen pisaraan, samoin oli kahvi ja tupakkikin lopussa. Ainoa\njolla he voivat elättää itseänsä, oli niiden peurojen liha, joita\nheidän onnistui ampua. Kerran, kun väsymys oli kovin suuri, turvausivat\nhe siihen väkiviinaan, jota oli otettu mukaan matelijoitten\nsäilyttämiseksi. Malja laitettiin ja se maistui erittäin hyvältä,\nvaikka muutamia matoja olikin jonkun aikaa säilytetty väkiviinassa.\n\nUseitten ponnistusten ja vaarojen jälkeen saapuivat matkustajat vihdoin\nheinäk. 12 p. Advent Bayhin, jossa löytyi venäläistupa, jonka kolme\nnorjalaista haaksirikkoista oli ottanut haltuunsa. He harjoittivat\nsiellä peuranpyyntiä ja aikoivat talvemmalla mennä kotia norjalaisten\nvalaskalanpyytäjien mukana, jotka tavallisesti aina paluumatkalla\npoikkesivat sinne. Tynnyrit, joita oli asetettu päällekkäin tuon pienen\nhuoneen ympäri, riippumaan asetetut kappaleet kuivaa peuranlihaa j.m.s.\nosottivat, että huoneessa vielä asuttiin. Yksi miehistöä sattuikin\nolemaan kotona, ja hän otti väsyneet matkamiehet vastaan erittäin\nvieraanvaraisesti ja jakoi heidän kanssaan hyväntahtoisesti pienet\nleipävaransa. Sen sijaan pyysi hän ruutia, jonka tärkeän tarpeen\npuutteessa tuo pieni siirtokunta oli, kadotettuansa onnettomuuden\nkautta suurimman osan mukana tuotua ruutivarastoansa. Siellä sai\nNordenskiöld myös tietää että eräs englantilainen kuunari, joka\nkuljetti muutamia huvimatkailijoita, oli laskenut ankkuriin Safet\nHavenissa, ja että osa englantilaisia juuri silloin pyysi peuroja\nAdvent Bayn itärannalla. Ennenkuin Nordenskiöld toverinensa jatkoi\nmatkaansa, saapuivatkin sitte englantilaiset paikalle, ja he palasivat\nsen jälkeen yhdessä tiheän sumun läpi Safet Haveniin, jossa löysivät\nlaivansa vahingoittumatoinna samalta paikalta, johon sen olivat\njättäneet. Siellä oli jo ruvettu tulemaan levottomiksi heidän\nkohtalostaan ja lähetetty väkeä ulos etsimään heitä. Onneksi palasi\nlähetetty miehistö jo päivää jälkeen.\n\nNyt nostettiin jälleen ankkuri ja matkaa jatkettiin. 17 p. aamulla oli\nlaiva tullut ulos Jäävuonosta ja alkoi kulkea rantaseutua Bel Soundiin,\njossa ankkuri laskettiin 18 p. illalla, kovin myrskyisen matkan\njälkeen. Sieltä tehtiin retkiä maalle. Siinä seudussa oli ennen hyvin\nhyvä satama, jossa Huippuvuorilla kulkijat tavallisesti laskivat\nankkurinsa. Nyt oli sen täyttänyt vuoden kuluessa muodostunut suuri\njäätunturi, suurimpia ja kauneimpia Huippuvuorilla, ja sen syrjiltä\ntippui alinomaa suuria jäälohkareita, niin että oli vaarallista sitä\nlähestyä. Nordenskiöld otti jääjättiläisestä valokuvan. Kun hänen sitte\npiti palata laivalle, oli nouseva kohovesi musertamaisillaan hänen\nveneensä kallioihin, ja hänen täytyi rankkasateessa rannalla odottaa\nluodeaikaa. Pysyäkseen lämpiminä, juoksivat venemiehet edestakaisin\nrannalla vehkeillen kaikin tavoin. Tämä keino piti veren liikkeessä ja\nteki samalla mielen iloiseksi. Sill'aikaa oli myrsky niin koventunut,\nettä he sitte tarvitsivat useampia tunteja kulkeaksensa tuon vaan pari\npyssynkanto-matkaa pitkän tien laivalle, jonne he saapuivat aivan\nväsyneinä ja läpimärkinä.\n\nSeuraavana päivänä, 20:nä, muuttui myrsky täydelliseksi tyveneksi ja\njoutoaika käytettiin tutkimusretkien tekemiseen. Sillä välin alkoi\nmyrsky uudestaan, ja 24 p. kiihtyi se niin kovaksi, että laivalla\npeljättiin ankkuriketjujen katkeevan. Onneksi ei tämä tapahtunut;\nketjut pitivät ja seuraavana päivänä hiljentyi myrsky. Sillä välin\naljettiin laivalla peljätä mitä pahinta Nordenskiöldin kohtalosta,\nsillä hän ei ollut vielä palannut veneretkeltään, ja tämä pelko eneni\nvielä enemmän, kun ei häntä 26 päivänäkään vielä kuulunut. Tähystäjä\nmeni ehtimiseen ylös mastoon katsomaan, eikö Nordenskiöldin venettä\nnäkynyt, ja jo ajateltiin nostaa ankkuri ja lähteä häntä etsimään, kun\ntähystäjä vihdoin ilmoitti, että vene oli näkyvissä, ja ennen pitkää\noli Nordenskiöld jälleen laivalla.\n\nHänellä ei ollut ollut mitään vaarallisempia seikkailuja, vaan kaikki\noli käynyt onnellisesti ja hyvästi. Veneesen oli lähtiessä otettu\nleipää ja kahvia 8 päiväksi; sitä vastoin otettiin niukasti lihaa\nmukaan, sillä Nordenskiöld toivoi voivansa pyytää runsaasti peuroja\nruohoisissa rantanotkoissa. Virtaveden avulla tulivat he pikaisen ja\nkeveän soutamisen jälkeen Sysitunturin rannalle, jonka jälkeen\nlähetettiin yksi mies koettamaan onneansa peuranpyynnissä, ja toinen\nlaitettiin lohionki kädessä vähän matkaa siellempänä olevan virran\nsuulle. Sillä välin teki kokki valkean, keittääkseen ruokaa ja kahvia,\nja Nordenskiöld etsi kivettyneitä kasvi- ja eläinjäännöksiä rannan\nliuskakivikerroksesta. Hän ei kumminkaan löytänyt jälkiäkään\nsemmoisista koko seudulla. Pian tuli metsästäjäkin takaisin, eikä ollut\nnähnyt edes ainoatakaan peuraa, hetkisen kuluttua nähtiin kalastajan\ntulevan lohionkinensa, vakuuttaen ett'ei löytynyt ainoatakaan lohta\nmeressä, joka koskaan olisi ollut kyllin tuhma eksyäkseen niin\nmutaiseen jokeen kuin se oli. Kahvin juotua jätti Nordenskiöld sen\ntylyn rannan ja kulki edemmä tekemään uusia löytöjä. He laskivat maalle\ntoisessa paikassa, johon aallot niin sattuivat, että heidän täytyi\nvetää veneensä korkealle maalle, ettei ne tempaisi sitä mukanaan. Se\noli hyvin vaikeata, ja vasta kannettuansa kaikki kapineet maalle\nonnistui heidän saada tyhjä vene ylös suojaiseen paikkaan. Kun kova\nmyrsky riehui 24 ja 25 p., pelkäsivät he että laivan kenties oli pakko\nnostaa ankkuri ja purjehtia merelle, ett'ei myrsky paiskaisi sitä\nkallioihin. Muutamia venemiehiä lähetettiin sen vuoksi eräälle\nulospistävälle niemelle, laittamaan kiviröykkiötä ja panemaan sen\nsisään kirjallista kertomusta heidän matkastaan, että laivan miehistö\nsitte, tullessaan heitä etsimään, saisi tietää minnekkä päin he olivat\nlähteneet. Myrskyn aikana koetettiin pyytää peuroja, joita näkyi\nkauvempana maalla. Pyynnistä palasi yksi mies liikaten ja surkeana. Hän\nväitti nähneensä karhun, ajaneensa sitä takaa ja silloin pudonneensa\nalas jyrkänteeltä. Toverit uskoivat hänen kertomuksensa kuitenkin vaan\npuoleksi, ollen kyllä ilkeitä väittämään, että hän se oli juossut\nkarhua pakoon. Seuraavana päivänä valitti hän kaulaansa kipeäksi, ja\nkun Nordenskiöld tuli kotia eräältä tutkimusretkeltä, näki hän hänen\nistuvan veneessä suu selkoman seljällän ja erään toisen merimiehen\npistävän punaisella pulverilla peitettyä teräväksi hiotun veitsen\nkärkeä hänen suuhunsa. Se oli cayennepippuria, jota merimies oli\nottanut Nordenskiöldin pippuripullosta ja jonka nyt piti parantaman\nkipeän kaulan. Parannuskeinon seuraus oli, että miehellä, joka muuten\noli tunnettu puheliaisuudestaan, ei koko tutkimusretken loppuajalla\nollut sanaakaan sanomista, hän vaan piti kylmää vettä suussaan,\nlieventääkseen polttavata kirvelemistä, jonka vahva pippuri vaikutti\nhänen kipeässä kaulassaan. Kun Nordenskiöld leikillään kysäsi, eikö hän\ntahtonut toista mokomata lisäksi, vastasi hän kieltämällä.\n\n26 p. hiljeni myrsky ja aaltoileminen, niin että Nordenskiöld jälleen\nvoi pyrkiä laivaan, joka oli vanhalla paikallaan ja jossa, niinkuin jo\non kerrottu, jo ruvettiin pelkäämään, että hänelle kenties oli\ntapahtunut joku onnettomuus kovan myrskyn aikana.\n\nAamusella 27 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä.\nKovin hitaasti se kuitenkin kävi, sillä tuuli tyyntyi vähitellen ja\npaksu sumu peitti meren läpitunkemattomalla hunnulla. 29 p. laskeutui\nsumu kuitenkin meren pinnalle ja mitä juhlallisin näky aukeni\nmerimiesten eteen. Yli sumun kohosivat 4,500 jalkaa korkeat\nHorn-Soundin tunturien auringon valaisemat kukkulat ja näyttivät\nikäänkuin lepäävän paksujen pilvikerrosten päällä, jotka verhosivat\nniiden juuret.\n\n30 p. aamulla laskettiin ankkuri oivalliseen satamaan, jota suojasi\nmerta vasten joukko karia ja kolme suurta saarta. Niillä saarilla\nmunii lukematoin joukko haahkoja, jonka vuoksi ne onkin nimitetty\nUntuvasaariksi, Sinne tulee aina kesäkuussa laivoja kokoomaan munia ja\nhaahkan-untuvia, ja siihen aikaan syödä ahmustavat niiden miehistöt\npelkkiä munia ja linnunpaistia. Syödään keitettyjä munia, paistetaan\nmunapannukaakkuja, pannaan munanruskuaista kahvin sekaan kerman\nasemasta, ja munilla täytetty tynnyri on aina auki kannella. Osa\nmunasaalista pannaan suolaan ja viedään untuvien kanssa Norjaan.\n\nKun laiva oli laskenut ankkurin, meni Nordenskiöld ja hänen toverinsa\nheti maalle yhdelle niitä saaria. Munankuorimis-aika oli vast'ikään\nloppunut ja nekin haahkat, joiden pesät olivat jääneet ryöstämättä,\nolivat jo jättäneet saaren ja uiskentelivat ympäri rantoja, vasta\nkuorittujen poikasiensa seuraamina. Sitä vastoin kohtasivat he maalle\nmennessään isoja tiiraparvia, jotka hurjasti kirkuen koettivat\npuolustaa muniansa tahi vasta untuvissa olevia poikasiansa, ja niin\njulkeita ja villiä oli ne linnut, että matkustajat mielellään välttivät\nniiden hävittämistä.\n\nMannermaan rannalta tavattiin lukemattomia parvia erästä\nmerilintulajia, Mergulus Alle, jääkyyhkystä, jonka pesät ovat koloissa\nkivien välissä. Niitä lintuja on siellä niin paljon, että niitä ensi\nsilmäyksellä voisi luulla pilveksi; toiset taas istuivat niin tiheässä\nkivipaasilla, että yhdellä laukauksella voi kaataa niitä 10-12\nkappaletta. Hautomis-aikana on omituista tulla niille paikoille. Kaikki\nlinnut ovat silloin pesissään kivien välissä, ja jos matkii heidän\nääntänsä, voipi kuulla tuhansittain ääniä maan alta vastaavan siihen\nomituisesti kaakottamalla.\n\nEräällä saarella löysivät he pienestä kummusta yhdeksän pääkalloa;\nkerrotaan erään englantilaisen aluksen siellä murhanneen erään\nvenäläisen miehistön ja ryöstäneen sen saaliin. Semmoisia töitä tehdään\nvalitettavasti silloin tällöin niillä seuduin, ja kun ei ketään ole\nkertomassa ilkityötä, jäävät tekijät tavallisesti rankaisematta. Kerta\ntuli kuitenkin semmoinen rikos odottamattomalla tavalla ilmi ja\nrankaistuksi. Eräs venäläinen soima oli nimittäin jättänyt kapteininsa\nja kaksi miestä Huippuvuorille ja toiset kertoivat kotia Arkangeliin\ntullessaan, heidän hukkuneen onnettomuuden kautta. Mutta muutamia\nvuosia jälkeenpäin löysi eräs norjalainen laivuri ihmisen luurangon\nrannalta ja sen vierestä pyssynperän, joka oli täynnä kirjoitusta.\nSiitä näkyi että pyssyn omistajan, joka juuri oli se venäläinen\nkapteini, oli kahden matruusin kanssa hänen kapinallinen miehistönsä\nehdoin tahdoin jättänyt kuolemaan. Molemmat matruusit olivat jo ennen\nkuolleet nälkään, ja sama kohtalo näyttää tulleen kapteininkin osaksi.\nNorjalainen laivuri lähetti pyssynperän surullisine merkkineen\nArkangeliin, ja siten saatiin se julma rikos ilmi.\n\nMutta Nordenskiöld jatkoi purjehtimistaan ja elok. 9 p. laski laiva\nvihdoin ankkuriin Isossavuonossa, joka oli matkan varsinainen päämaali.\nLyhyt napaseutujen kesä oli kuitenkin jo niin pitkälle kulunut, että\nvoi käyttää korkeintaan kuusi viikkoa tieteellisiin tutkimuksiin. Sillä\najalla tehtiin ehtimiseen tutkimusretkiä, ja muun muassa nousivat\nrohkeat matkustajat korkealle ja jyrkälle Whales Point-tunturille.\nKapuaminen oli vaikeata ja vaarallista. Milloin saivat he kulkea\njyrkänneitten yli, peittyneinä soraan, joka juoksi pois heidän\njalkojensa alta, milloin oli heidän pakko kiivetä jyrkkiä jääseiniä\nmyöten, joka tuli ainoastaan siten mahdolliseksi että he hakkasivat\nveitsillään koloja jaloillensa, milloin saivat he kahlata syvässä\nlumessa, jonka alla oli vesilätäkköjä, joihin he usein syvään\nvajosivat. Mutta kun he saapuivat tunturinharjalle, tulivat he\nrunsaasti palkituiksi valtaavan-suurenmoisen näön kautta, joka siellä\naukeni heidän silmäinsä eteen. Syvällä heidän jalkojensa alla levisi\nlukuisien saarien peittämien, laveitten vuonojen siniset seljät,\nsalmessa kaukana näkyi muutamia purjehtijoita ja toisella haaralla oli\njoukko lumisia vuorenkukkuloita, kirkkaimman päivänpaisteen valossa. Ja\nkorkealle yli kaikkien näiden vuorien kohosi, niinkuin kirkko kaupungin\nhuoneitten yli, valtava Horn-Soundin tunturi, Huippuvuorien korkein\nvuori. Tyyni, melkein juhlallinen hiljaisuus oli yli koko tämän\nmajesteetillisen kuvan ja teki sen vielä suurenmoisemmaksi.\n\n10 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä pitkin\nIsonvuonon rantaa, joka ei käynyt vaaroitta, sillä purjetie oli\ntäynnä karia ja matalikkoja. Suuret jäälohkareet, jotka olivat\ntarttuneet matalimmille paikoille, olivat kuitenkin jonkunlaisina\npurjehdusmerkkinä. Nämä jäälohkareet ovat muuten hyvin vaarallisia,\nkoska usein tapahtuu että ne, virran uurtamina, äkkiä kaatuvat ja\nmusertavat sen aluksen, joka sattuu olemaan lähellä. Niin kävi kerta\nerään laivan, joka oli kiinnitetty semmoiseen jäälohkareesen, mikä\nkaatuessaan muserti laivan niin nopeasti, että miehistö tuskin ennätti\npelastaa henkensä. Kaksi miestä jotka olivat pudonneet veteen,\npelastuivat veneesen, toiset neljä ajojääkentälle. Vasta yhdeksän\npäivän kuluttua tapasivat niin erinneet kumppanit toisensa; veneessä\nolleilla ei sillä ajalla ollut muuta elatusta ollut, kuin se\nmursunnahka, jolla veneen airot olivat peitetyt ja jonka he keittivät\nrautaäyskärissä, käyttäen teljoja halkoinansa. Vielä kymmenen\nvuorokauden kärsimisten jälkeen korjasi haaksirikkoiset eräs\nnorjalainen laiva.\n\nOleskeltuansa lyhyen ajan siellä, purjehti Nordenskiöld eteenpäin,\nkoska jää ajelehti vuonon sisäänpäin ja uhkasi sulkea laivan sinne.\nTuuli oli kumminkin tyyntynyt, niin että täytyi panna kaksi venettä\nhinaamaan laivaa. Se heräsi kuitenkin pian jälleen, purjeet\npullistuivat ja matka kulki rivakasti eteenpäin. 13 p. iltapuolla\nheitettiin ankkuri Lees Forelannin luona. Lukuisat mursunluurangot,\njoita oli kasoittain rannoilla, olivat todistuksena siitä\nhävityssodasta, jota norjalaiset erämiehet käyvät sitä komeata, ennen\npitkää aivan varmaan hävitettyä eläintä vastaan. Mursut ovat hyvin\nseurallisia eläimiä ja heitä näkee suuriin joukkoihin asettuneina\nahjojäällä. Toiset uivat jääkappalten ympärillä ja koettavat suurilla\nhampaillaan ajaa pois jotakin liketysten tunkeutuneita toverejansa,\npäästäksensä itse auringonpaisteesen tyhjälle paikalle. Mursun\nkeihästäminen ei ole helppoa, sillä se on hyvin arka, mutta kun\nensimmäinen kerta on tavattu ja harpuuniköydellä valjastettu veneen\neteen, kokoontuvat kaikki haavoitetun kumppanin huutoon hänen\nympärillensä ja joutuvat siten helposti erämiesten saaliiksi.\nAinoastaan yksi ja toinen vanhempi eläin taikka äiti, joka on\nkadottanut poikasensa, koettaa silloin puolustaita; ja kuitenkin voisi\npari voimakasta iskua heidän suurista vahvoista hampaistansa\nmuuntamassa silmänräpäyksessä musertaa veneen. Kun erämiehet jolloin\nkulloin meressä tapaavat nukkuvan mursun, peljästyttävät he sen\ntavallisesti samalla ylös kun harpuuni heitetään. Sitä eivät he tee\njalomielisyydestä makaavata vihollista kohtaan, vaan sen vuoksi ett'ei\nmursu, luullen jonkun toverin päällensä käyvän, herätessään iskisi\nhampaitansa veneesen.\n\nTalvella ajojäitten kadottua näkee mursuja tuhansittain koolla\nhiekkarannoilla, jotka ovat niin matalia, että tuo kömpelö eläin voi\nniille ryömiä. Silloin on niitä helppo pyytää. Kun erämiehet tapaavat\nsemmoisen joukon, lähestyvät he useammassa veneessä vastatuuleen,\nett'ei mursut hajusta voisi saada vainua vaarasta ja ajoissa pelastaa\nitseänsä. Kun likinnä rantaa olevat eläimet on saatu tapetuiksi, ovat\nne muurina, jonka yli toiset eivät voi paeta. Silloin alkaa inhottava\nteurastaminen, joka ei lopu, ennenkuin viimeinen eläin on kaadettu. Sen\njälkeen otetaan rasva pois ja ruumiit jätetään, ja paikka tulee sitten\npitkäksi aikaa jääkarhujen ja lokkien kokousseuduksi, sillä he\nkestailevat jäännöksillä.\n\nKun Nordenskiöldin piti purjehtiman sieltä eteenpäin, ei miehistö\nsanonut tottelevansa, vaan tahtoi saada levähtää satamassa kumminkin\nyön yli. Silloin ryhtyi Nordenskiöld ja hänen toverinsa, ynnä laivurin,\nperämiehen ja kokin kanssa omin käsin toimeen, nosti ankkurin ja\nlaittoi purjeet reilaan; vasta silloin tuli miehistö ylös kannelle ja\nmeni työhönsä. Tämmöistä tottelemattomuutta ei ilmestynyt kuitenkaan\nsitte koskaan enään.\n\nLaskettuansa jälleen ankkurin, näkivät he suuren jääkarhun, joka\nmukavan-levollisesti teiskaili rannalla. Se seisahtui yksin kuuroin,\nkatseli ympärilleen ja nuuski ilmaa, tarkastellen samalla alusta.\nPäätettiin panna toimeen jahti sitä vastaan, ja kaksi venettä\nlaskettiin vesille. Kun karhu huomasi heidän aikeensa, kulki se hyvin\nhitaasti ja arvokkaasti pakoon toista venettä, lähteäksensä erään\nniemen toisella puolen uimaan, mutta siellä tapasi se toisen veneen,\njossa Nordenskiöld oli, ja kaatui kahteen hyvin tähdättyyn luotiin,\njotka lähtivät hänen kivääristään. Uljas, häikäisevänvalkea eläin\nkieri jyrkkää vierua alas, tehden monta kuperkeikkaa toiselta\nkallionpenkereeltä toiselle, ja seisahtui vihdoin eräälle rannalla\nolevalle kallionpaadelle, jonka luo veneen voi laskea. Sieltä\nnostettiin kaatunut jäämajesteetti alas veneesen, ilman karvan\nkastumatta sen kauniissa, hopeanvalkeassa turkissa.\n\nSeuraavana päivänä tuli samaan satamaan norjalainen erälaiva.\nNordenskiöld soudatti heti itsensä sinne tiedustamaan kirjettä, mutta\nmitään semmoisia ei ollut. Se oli kuitenkin mieluisa kohtaus, sillä he\nsaivat laivurilta ostaa tuoreita munia, joita he suuresti tarvitsivat.\n\nJälleen purjehdittiin eteenpäin ja laskettiin ankkuri eräässä toisessa\npaikassa. Siellä meni Nordenskiöld toverinensa maalle peuroja\npyytämään. Se oli hyvin vaivaloista, sillä peurat olivat arkoja ja\nampujoiden täytyi melkein kömpiä eteenpäin syvässä mudassa. Vihdoin\nkaatui muhkea koiraspeura Nordenskiöldin luotiin. Mutta toinen kysymys\noli, kuinka he saisivat saaliinsa kotia. Lopuksi päättivät he lähettää\nlaivalle kokin, joka noutaisi useampia miehiä ja soutaisi eräälle\nkauvempana olevalle paikalle, joka oli likempänä sitä paikkaa, missä\npeura ammuttiin, ja sieltä noutaisi metsämiehet saaliinensa; sitä\npaitse sai hän käskyn ottaa mukaansa ruokaa ja olutta. He saivat\nkuitenkin odottaa kylläkin kauvan, sillä venemiehiä ei kuulunut, ja kun\nhe menivät eräälle ulospistävälle niemelle huutamaan laivalle, näkivät\nhe sen täysissä purjeissa risteilevän kaukana merellä. Vihdoin käänsi\nlaiva erästä pientä lahtea kohti ja he kiiruhtivat pitkän ja tukalan\nmatkan sinne, uskoen tulleensa huomatuiksi. Mutta kun he pääsivät\nperille, oli laiva jo kääntynyt ja risteili jälleen ulapalle päin,\nhuomaamatta heidän huutojansa, viittauksiansa ja pyssynlaukauksiansa.\nLopuksi menivät he takaisin sille paikalle, johon olivat peuran\njättäneet, ja näkivät ilokseen, että se oli viety pois ja että vene\nsiis oli tullut, vaikka se oli jossakin rantakallioiden piilossa.\nPitkän kapuamisen ja sinne tänne kulkemisen jälkeen, löysivät he\nvihdoin veneen, mutta sen luona odotti heitä uusi kiusa, sillä kokki ja\nvenemiehet olivat syöneet kaikki ruoan, niin ett'ei ollut leivänpalaa\njäljellä; he luulivat, näet, että Nordenskiöld ja hänen jahtitoverinsa\njo olivat palanneet laivalle. Vasta laivalle tultuansa, saivat he\ntyydyttää nälkänsä, joka vuorokautisen paastoomisen ja kuudentoista\ntunnin yhtämittaisen kulkemisen ja vuorienkapuamisen jälkeen kyllä\ntuntui. Kaikkien näiden pulien ja sekaannuksien muistoksi\nkutsui Nordenskiöld sitten niemen, jolle he olivat laskeneet,\n\"Selkkausniemeksi\", ja sillä nimellä on se otettu karttaan.\n\nKun heidän jälleen piti purjehtia edemmä, pääsivät he tuskin paikasta\npois, sillä tuuli oli huono ja virta piti vastaan. Meren peitti harva\najojää ja paksu sumu pimitti ilman. Usein tapahtuu että kulkevat\njääkappaleet menevät virranvastaista suuntaa, joka tulee siitä, että\nosa jäälohkareita on hyvin syviä ja alivirta vie niitä eteenpäin.\nYhteen semmoiseen jäälohkareesen antoi Nordenskiöld silloin kiinnittää\nlaivan ja jäälohkare hinasi laivaa eteenpäin vasten virtaa melkoista\nvauhtia.\n\nSeuraavan ankkuripaikan luona nousivat he jälleen eräälle korkealle\ntunturille, josta oli mitä suurenmoisin näkyala yli seudun ja sen\nlukemattomien lumenpeittämien vuorenkukkuloiden. Alastulo oli hyvin\nvaikeata. Yksi miehistöstä tahtoi kulkea suorinta tietä ja juoksi aika\nvauhtia erästä jäävierua alas, toisten suureksi kauhuksi, sillä he\ntiesivät suurien railojen tavallisesti katkaisevan semmoiset jääkentät.\nÄkkiä näkivät he hänen seisahtuvan ja kun he itse ehtivät sinne asti,\nnäkivät he hänen seisovan semmoisen railon reunalla. Kun he, kömpien\njäätä myöten, katsoivat alas railoon, näkivät he kamoittavan\npohjattoman syvyyden, jonka seininä oli taivaansiniset jääkalliot,\njoista siellä täällä riippui valkeita, kohvaisia koristuksia. Alempana\nkatosi kaikki sinisenmustaan pimeyteen. Se onnetoin, joka sattuisi\nputoomaan siihen pohjattomaan rotkoon, olisi ainiaaksi kadonnut eikä\nkukaan elävä voisi koskaan löytää hänen jälkiänsä.\n\nHeidän poissa ollessaan oli muu venemiehistö ollut peuranpyynnissä ja\nonnistunutkin ampua kaksi komeata peuraa. Kun he tulivat takaisin\nveneelle, löysivät he siellä kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä.\nKarhu oli näet heidän poissa ollessaan käynyt kyläilemässä heidän\ntavaroissansa. Pari hänen kelpo kämmeniensä koppausta oli kahdesta\nkohdin repinyt veneteltan; kaksi villaröijyä, jotka karhun mielestä\nluultavasti olivat liian vaikeasti sulavia, oli heitetty ulos veneestä\nja samaten yksi yösäkki, sekä kokin voirasia, jota kontio ei onneksi\nymmärtänyt avata. Suuren peuranlavan oli se sitä vastaan syönyt\nonnekseen ja kalvanut lihan aina luuhun asti, ja viinaleipänä paistin\nlisäksi, joka ei luultavasti tuntunut kylliksi herkulliselta ja\nlihavalta, oli se syönyt puoli talikääryä, joka oli otettu mukaan\npolttopuiksi, joll'ei ajopuita olisi löydettävänä. Säkillisen\nlaivakorppuja oli karhu heittänyt ulos veneestä ja tyhjentänyt\nrannalle, mutta tavatoin kalina, joka syntyi kun kuivat korput\nratisivat vastakkain, oli pelottanut karhun pakoon. Yli tunnin meni\nsitte teltan laittamiseen ja sekotettujen kapineiden kokoomiseen.\n\nNordenskiöld päätti rankaista kutsumatointa vierasta\nepäkohteliaisuudesta, jolla se oli käyttäinnyt hänen poissa ollessaan.\nKivääri ladattiin, ja suloisen hajun levittämiseksi karhun nenään,\nheitettiin muutamia kappaleita rasvaista peuranlihaa sen valkean\nnupuille, jolla heidän illallisensa oli laitettu. Heti sen jälkeen\nkömpi joka mies telttaan ja makuusäkkinsä sisään. Jotta he tietäisivät,\nmilloin karhu tuli, ehdotteli joku, että sidottaisiin nuora yhteen\npaistettuun peuranlapaan ja nuoran toinen pää kokin toiseen koipeen,\nkoska hän oli pannut enin pahakseen karhun kyläilemisen sekä näyttänyt\nenimmin kostoa janoovalta. Sen pitivät kaikki hyvin hyvänä ehdotuksena,\npaitse kokki itse, joka luultavasti pelkäsi tulevansa laahatuksi\nsotavangiksi. Mutta maate käytiin, ja vähitellen tuli kaikki\nhiljaiseksi. Nordenskiöld ja hänen toverinsa loikoivat kumminkin vielä\npitkän aikaa valveilla. He kuulivat silloin hiljaista meteliä teltan\nulkopuolelta, mutta luullen sen olevan miehistöstä jonkun, joka tahtoi\ntehdä pilaa kokille, eivät he nousseet ylös. Silloin kuului äkkiä\nkovempi meteli, he nostivat teltanreunaa ja näkivät nyt karhun, joka\ntäyttä vauhtia juoksi sieltä ja oli jo poissa, ennenkuin pyssy\nehdittiin lauaista. Teltassa nousi meteli ja kaikki kiirehtivät ulos.\nHe huomasivat silloin suureksi harmikseen, että karhu oli syönyt koko\nhänen osallensa paistetun lihan, sekä sitä paitse kaikki seuraavan\npäivän aamiaiseksi keitetyn lihan, joka oli pantu asetille. Tämä asetti\noli pantu usean, sopalla täytetyn läkkipikarin päälle, jotka karhu\nsattui kaatamaan kumoon, ja sen kautta syntyi meteli. Karhu ei sitten\ntullut koskaan enää takaisin eikä kokki siis saanut koskaan kostaa\nkärsimäänsä kahdenkertaista häpeää ja kiusaa.\n\n25 p. aamulla jatkettiin purjehtimista. Raikkaan tuulen puhaltaessa\npurjehtivat he pitkin Huippuvuorien länsirantaa pohjoista kohti.\nSilloin keskeytti heidän matkansa aivan odottamatoin este. Huomattiin\nnäet eräässä salmessa miehistöä täynnä oleva vene, joka kuljetti suurta\nlippua ja souti kaikin voimin laivaa kohti. Ne olivat arvattavasti\nhaaksirikkoisia merimiehiä ja Nordenskiöld antoi sen vuoksi pitää\nsuunnan alas venettä kohti. Pian oli sen miehistö laivalla. He\nkertoivat kadottaneensa aluksensa jäihin ja että Nordenskiöldin vielä\npiti valmistauta ottamaan vastaan 6 venettä haaksirikkoisia, kaikkiansa\n37 miestä, jotka olivat kolmen onnettomuuteen joutuneen erälaivan\nmiehistö.\n\nHaaksirikkoiset, jotka siten odottamatta näkivät pelastuneensa pakosta\nilman mitään valmistuksia talveutua Huippuvuorien tylyillä rannoilla,\njossa melkein varma kuolema heitä odotti, olivat jo 14 päivää\nsoudelleet ylt'ympäri veneessään, toivoen tapaavansa jonkun pelastavan\nlaivan. Ilo loisti heidän kasvoistaan, kun he kiipesivät reilingin yli\nNordenskiöldin alukselle, ja suuret kyyneleet välkkyivät ahavoituneiden\nmerimiesten silmissä. Haaksirikkoisten joukossa oli myös eräs\n11-vuotias poika Suomesta, laivurin sukulainen, muuten reipas poika,\njoka puhui vähän, mutta oli rohkea ja uskalias ja monessa pahassa\nsäässä oli seissyt äsken hukkuneen kuuton peräsimellä.\n\nIltapuolla saapui jälleen yksi veneellinen väkeä. Viisi venettä oli\nvielä tulematta. He olivat hajaantuneet, etsiäksensä jotakin alusta, ja\nmääränneet yhtymäpaikaksi Safet Havenin Jäävuonossa. Nordenskiöld\npäätti sen vuoksi purjehtia siihen satamaan ja odottaa siellä\nhaaksirikkoisia. Syysk. 4 p. olivat vihdoin kaikki veneet löydetyt.\nSillä välin oli yksi niistä Jäävuonossa tavannut kaksi pientä\nerälaivaa, jotka lupasivat ottaa 10 haaksirikkoista, ja niin jäi vaan\n27 miestä Nordenskiöldin luo. Niiden 27 miehen kanssa edemmä pohjoista\nkohti purjehtiminen ilman tarpeellisia vesi- ja elatusvaroja olisi\nollut hulluutta, ja niin mielellään kuin Nordenskiöld ei olisikaan nyt\nvielä matkaansa lopettanut, antoi hän kuitenkin käskyn purjehtia\netelään päin. Tieto pelastaneensa hirmuisista kärsimyksistä ja\nkuolemasta niin monta kanssa-ihmistä sai hänelle palkita ilon niistä\nloistavista tieteellisistä tuloksista, joita hän mahdollisesti vielä\nolisi voinut saavuttaa jatkaessaan matkaansa peräpohjolata ja sen\nsalaperäisiä seutuja kohti.\n\nYhdessä oman miehistönsä kanssa oli Nordenskiöldillä nyt pienessä\nkuutossaan 42 henkeä, suomalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia ja\nlappalaisia. Syysk. 4 p. jätti Nordenskiöld Jäävuonon ja yöllä 11 ja 12\np. välillä saapuivat he paksussa sumussa ulkopuolelle Tromsön\nsaaristoa. 12 p. harveni sumu, mutta tuuli hiljeni täydelliseksi\ntyveneksi. Palaen halusta saada tietoja kotoa, panetti Nordenskiöld\nvesille veneen, jolla hän ja hänen toverinsa soudattivat itsensä\nTromsöhön, jonne saapuivat 13 p. aikaiseen aamusella. Laiva tuli\nperille vasta seuraavan päivän illalla.\n\n\n\n\nVIELÄ MATKOJA JA TUTKIMISIA.\n\n\nPohjoisnavalle pääsemistä oli viime aikoina pidetty houkuttelevana\ntehtävänä pohjoisille tutkimusmatkoille, ja vaikka Nordenskiöld oli\nniitä, jotka katsoivat semmoisen tunkeumisen mahdottomaksi, tahtoi hän\nkumminkin koettaa tulla niin pitkälle pohjoista kohti kuin mahdollista.\n\nKokemus, joka oli saatu kolmella ruotsalaisella tutkimusretkellä\nHuippuvuorille, näytti, että syksy oli oikea vuoden-aika koetukselle\ntunkeutua pohjoisnapaa kohti. Silloin oli näet jään syönyt rikki\nkesäinen lämmin ja hajottanut tuulet ja merenvirrat, joka etu runsaasti\nvoitti ne lisävaikeudet, joita syksyinen pimeys ja raivokkaat myrskyt\ntuottivat.\n\nNordenskiöldin onnistui asiaa harrastavien göteborgilaisten sekä\nRuotsin kruunun avulla saada toimeen uusi napatutkimusretki v. 1868;\nedelliset tutkimusretket olivat tehdyt Ruotsin kruunun kustannuksella.\nTutkimusretken tarpeiksi saatiin ruotsalainen postihöyrylaiva Sofia, ja\nse sai tehtäväksensä käyttää kesän Huippuvuorien ja sen ympärillä\nolevien merien tieteelliseen tutkimiseen, sekä sitten syksyllä koettaa\ntunkeutua pohjoista kohti, niin pitkälle kuin voi päästä. Tämän\ntutkimusretken tieteelliset tulokset oli loistavat ja syysk. 19 p.\nliehui keltaisensininen Ruotsin lippu Sofian mastonnenistä\npohjoisimmalla leveys-asteella, jonka siihen asti mikään laiva oli\nsaavuttanut, 81° 42' pohjoista leveyttä. Ainoastaan pari retkikuntaa on\nsittemmin päässyt hiukan kauvemmas pohjoisnapaa kohti, nimittäin\n82° 16' ja 82° 27'.\n\nMutta Nordenskiöldin oli pakko kääntyä kunniakkaalta retkeltään erään\nonnettomuuden kautta, joka helposti olisi voinut saattaa koko\nretkikunnan turmioon. Keskellä yötä viskautui Sofia raivokkaassa\nmyrskyssä niin ankarasti jäävuorta vasten, että alus rupesi vuotamaan\nja voitiin vaan uskomattomilla ponnistuksilla pitää tyhjänä siksi että\nsaavuttiin Huippuvuorille, jossa vahinko korjattiin, ja sen jälkeen\nlähdettiin kotimatkalle.\n\nMutta kauvan ei viipynyt, ennenkuin Nordenskiöld teki uuden\nmatkasuunnitelman. Sen piti nyt tarkoittaa talvenpitoa yhdellä\nHuippuvuoriin kuuluvia Seitsensaaria, jolloin koetettaisiin rekiretkeä\nyli jään pohjoisnavalle. Varat tähän matkaan sai Nordenskiöld\npaitse muilta Göteborgin henkilöiltä, sekä Ruotsin valtiolta,\ngöteborgilaiselta _Oskar Dicksonilta_, joka sittemmin koskaan\nväsymättömällä anteliaisuudella on auttanut kaikkia Nordenskiöldin\ntutkimusretkiä.\n\nSaadaksensa kokemusta kaikista talvenpitoon ja rekiretkeen kuulujista\nasioista, ryhtyi Nordenskiöld ensin tutkimusretkeen Grönlandiin\nv. 1870. Niinkuin tiedetään, peittää koko Grönlannin, paitse\nkapeata rantakaistaletta, valtava, yhtäjaksoinen jääjoukko. Sitä\nmyöten kulki Nordenskiöld kauvas maan sisään, ja kun grönlantilaiset,\njotka seurasivat häntä sillä vaarallisella matkalla, rupesivat\npelkäämään ja kääntyivät takaisin, jatkoi hän ynnä matkatoverinsa,\ntohtori _Berggrenin_ kanssa, matkaansa hengenkaupalla. Yli\nyhteenkokoontuneitten jäälohkareitten, ammottavien syvennyksien,\nmurtuvien lumiholvien, ja kirkkainta jäätä virtaavien, viileitten\njokien uomissa tunkeusivat he noin viisi penikulmaa maan sisään, tuon\n\"jääkuningattaren mahtavan, aution palatsin\", kunnes he eräältä 2,200\njalkaa yli meren olevalta ylänteeltä varmasti näkivät olevan turhaa\nmennä edemmä. Joka haaralla minne silmä kannatti, ulottui näet se autio\njääkenttä loppumatoinna ja rajana taivaan lavea kansi. Koko tämä\ntutkimusretki oli rikas tieteellisistä tuloksista. Muun muassa tekivät\nhe sen keksinnön, että jäällä ja siinä olevissa vesikuopissa vielä\nlöytyi kasvia, jotka voivat tuossa alituisessa kylmyydessä pitää vaikka\nniukankin olemuksensa. Muuten oli Grönlannin jääkentän tutkimisella\nsuuri viehätyksensä, sillä tunnettuhan on, että Aasian, Euroopan ja\nAmerikan pohjoiset maat kaikki joskus kaukaisessa muinaisuudessa ovat\nolleet samanlaisen jääpeiton alla.\n\nTultuansa kotia Grönlannin tutkimusretkeltä, alkoi Nordenskiöld\nsuurimmalla innolla tehdä valmistuksia pohjoisnaparetkeen. Kaksi\nalusta, höyryvene \"Polhem\", jota ohjasi kapteini L. _Palander_, ja\npriki \"Gladan\", jota ohjasi luutnantti G. v. _Krusenstierna_, antoi\nhallitus hänen käytettäväkseen. Jälkimäisen aluksen piti jollekkin\nSeitsensaarelle viedä rakennustarpeita asuinhuonetta varten, hiiliä ja\nmuita tarpeita, sekä sitte palata kotia. Siinä huoneessa piti\nretkikunnan olla talvi toimittaen tieteellisiä töitä, ja sieltä piti\nsitte rekiretki tehtämän pohjoisnapaa kohti, heti kun pitkä talviyö oli\nkulunut ja aurinko tullut takaisin. Tälle tutkimusretkelle, joka\ntehtiin v. 1872, sattui kumminkin iso joukko vastoinkäymisiä. Jäiden\ntila oli tukalampi kuin lähimuistiin. Sen sijaan että jo kesällä\nolisi saavuttu Seitsensaarille, pidättivät jääjoukot retkikunnan\nLänsi-Huippuvuorten luoteisella kolkalla aina syyskuun alkuun asti.\nPeurat, jotka Nordenskiöld oli ottanut mukaan Norjasta ja joiden\nelättämiseksi kuljetettiin erityisellä laivalla mukana peuranjäkäliä,\nkarkasivat tiehensä eräänä myrskyisenä yönä eikä niitä voitu enää\nlöytää. Molemmat kuormalaivat, jotka eivät olleet varustettu olemaan\ntalven yli, vaan joiden piti purjehtia kotia takaisin, tulivat\nsuljetuiksi jäihin ja pidätetyiksi seuraavaan kesään. Eräässä kovassa\nmyrskyssä tammik. 30 p. olivat kaikki kolme alusta hukkumaisillaan\njäihin ja voivat vaan kaikkein suurimmilla ponnistuksilla pelastua.\nKulku pohjoisnapaa kohti ei myöskään antanut odotettuja tuloksia.\nPonnistettuansa kaikki voimansa ja uhalla kohdattuansa kaikkia vaivoja\nja vaikeuksia, onnistui heidän vaan päästä eteläisimmän Seitsensaaren\nluo ja sen kukkuloilta näkyi jään päällä kaikkialla olevan summattoman\nsuuria jäälohkareita, kasoittain toinen toisensa päällä, niin että\nselvästi näkyi että jokainen koetus päästä perille oli mahdotointa.\nKuitenkaan ei tutkimusretki ollut hyödytöin. Suuri joukko tärkeitä\ntieteellisiä huomioita tehtiin ja rohkeilla ja vaarallisilla\nvaelluksilla, joita Nordenskiöld ja Palander tekivät m.m. suoraan\nsisämaanjään poikki, päästiin tarkemmin kuin siihen asti tuntemaan\npohjoisten Huippuvuorien luontoa. Sitä paitse olivat tämän talvenpidon\nkokemukset arvaamattomaksi hyödyksi suuren Vega-retken valmistamisessa,\njoka oli tuleva loistokohdaksi napamatkojen seikkailurikkaassa\nhistoriassa.\n\nPalattuansa Huippuvuorilta alkoi Nordenskiöld heti työskennellä uutta\nnapamatkaa varten, johon hän jo viimeisellä matkallaan oli tehnyt\nsuunnitelman. Retken piti tällä kertaa kulkeman itäänpäin, Novaja\nSemlaan, Kaarian merelle ja Jenisein suulle. Nordenskiöld tahtoi\nnäyttää, että hyvin valmistettu ja viisaasti suunniteltu matka niille\nyleensä pääsemättömiksi arvelluille seuduille kaiken todennäköisyyden\nmukaan oli onnistuva, ja että merikulku Euroopan ja Pohjois-Siperian\njoensuiden välillä siis oli mahdollinen. Juhannuksen aikana v. 1875\nlähti hän pienellä aluksellaan, \"Prövenillä\". Tromsöstä, ja niin\ntäydellisesti oli hän laskenut matkasuunnitelman, että se tesmällensä\ntoteutui. Jenisein suulta antoi Nordenskiöld Prövenin kääntyä takaisin,\nmutta itse jatkoi hän muutamien mukana olevien tiedemiesten keralla\nmatkaa Jeniseitä ylöspäin ja sitten maamatkaa Siperian ja Venäjän\nkautta Suomeen. Koko tällä pitkällä maamatkallaan otettiin Nordenskiöld\nkaikissa suurissa kaupungeissa, joiden läpi kuljettiin, suurella\ninnostuksella vastaan, eikä ilo ollut pienin, kun hän tuli niin kauvan\nkaivattuun suomalaiseen isänmaahansa. V. 1876 teki Nordenskiöld jälleen\nkaikin puolin onnistuneen matkan Jenisein suulle ja sieltä takaisin,\nnäyttäen niin, ett'ei Prövenin menestyksellinen matka tullut\nonnellisesta sattumasta, vaan että nämä vesitiet todella olivat avoinna\nmerikululle, kun vaan osattiin valita sopivin aika.\n\nNyt nousi Nordenskiöldissä ajatus matkaan pitkin Aasian koko\npohjoisrantaa Beringin salmelle asti. Se oli rohkea tuuma, jota moni\npiti mahdottomana toteuttaa. Ei mikään laiva ollut vielä uskaltanut\nryhtyä siihen, vaikkakin tuon pitkän rantueen yksityiset osat olivat\ntulleet tutkituiksi, etenkin venäläisten merenkulkijoiden kautta. Aivan\nmahdottomana pidettiin varsinkin pääsemistä ohi Aasian pohjoisimman\nniemen, Kap Tscheljuskinin, jonka ympäri ei koskaan oltu purjehdittu ja\njota ei edes minkään tutkijan jalka ollut polkenut; siellä luultiin\njääjoukkojen olevan koossa, muodostaen läpipääsemättömän muurin, jota\nvastaan ihmisvoima ja ihmisnero muka turhaan taisteli. Mutta\nNordenskiöld oli toista mieltä. Jään, sanoi hän, sulattaa vuosittain se\nsuuri määrä lämpyisempätä vettä, jota Siperian virrat kevään kesän\nlaskevat mereen, ja sen vuoksi täytyy kesällä leveämpi tahi kapeampi\njäätöin ura muodostua pitkin rantaa purjehdittavana kanavana. Maan\npyörimisen vuoksi, niin tuumaili Nordenskiöld edelleen, piti siellä\nlöytyä kova virta itäänpäin, jonka täytyy auttaa pitämässä avovettä\njäättömänä. Näille ja muille syille rakensi Nordenskiöld tuumansa, ja\nseuraavassa saamme nähdä, kuinka hän pani sen toimeen.\n\n\n\n\nVEGAN MATKA AASIAN JA EUROOPAN YMPÄRI.\n\n\n\nRuotsista Novaja Semlaan.\n\n\nKesäk. 22 p. v. 1878 lähti Nordenskiöld höyrylaivalla Vega tälle\nsuurimmalle matkalleen, matkalle jonka vertaista ei ole sitte\nKolumbuksen ja Vasco di Gaman ajan. Kysymyksenä oli nyt Pohjoisjäämeren\nkautta pitkin Aasian pohjoisrantaa päästä Beringin salmelle ja sieltä\njatkaa matkaa ympäri Aasian, sekä edelleen Punaisen meren, Suezin\nkanavan, Välimeren ja Gibraltarin salmen kautta kotia takaisin.\n\nTarkimmalla huolella oli kaikki laitettu reilaan, mitä tarvittiin\nmatkaa varten. Vega oli erittäin hyvä ja jotenkin suuri alus, tammesta\nrakettu, ja laitettu kulkemaan sekä purjeitten että höyrykoneen avulla.\nSe oli paraimman mukaan valmistettu, kauniisti ja mukavasti. Paitse\ntavallisia laivaveneitä oli sillä sen lisäksi kannella pikkuinen\nhöyryvene, käytettäväksi tieteellisillä retkillä ja muissa\nsatunnaisissa tarpeissa.\n\nKesäk. 22 p. v. 1878 lähdettiin Karlskronan satamasta. Vegaa seurasi\nsamalla höyrylaiva Lena, joka oli määrätty kulkemaan Lenavirran suulle,\nja johon lastattiin osa retkikunnan ruokavaroja ja hiiliä, sekä kaksi\nmuuta laivaa, jotka olivat määrätyt menemään Jeniseivirralle. Nämä\nkolme alusta oli valmistanut venäläinen Sibiriakoff viemään\neurooppalaisia tavaroita Siperiaan ja tuomaan sieltä jyviä ja muita\nSiperian tuotteita. Vegan tutkimusretken kustansi kuningas Oskar\ntoinen, tohtori Oskar Dickson ja venäläinen Sibiriakoff.\n\nSeuraavat henkilöt seurasivat Nordenskiöldiä hänen rohkealla\npurjehdusretkellään maailman ympäri: tohtorit _Kjellman_ ja _Stuxberg_,\njotka johtivat retkikunnan kasvi- ja eläintieteellisiä töitä; kapteini\nRuotsin laivastossa, L. _Palander_, joka oli Vegan päällikkö;\nitaalialainen luutnantti _Bove_, tanskalainen luutnantti _Hovgaard_,\nlääkäri _Almqvist_, suomalainen luutnantti O. _Nordqvist_ ja\nruotsalainen luutnantti _Brusewitz_, sekä 2l-miehinen laivaväki.\n\nOtettuansa Köpenhavnista ja Göteborgista ruokavaroja ja muita tarpeita\npitkää matkaansa varten, jätti Vega vihdoin heinäk. 4 p. Göteborgin\nsataman, ja saapui, vastatuulten viivyttämänä, Tromsöhön heinäk. 17 p.\nSiellä otettiin retkikunnan tarpeiksi vielä hiiliä, vettä,\npeurannahkaisia turkiksia kaikille miehille, sekä muuta mikä voi olla\ntarpeen.\n\nHeinäk. 21 p. oli kaikki reilassa lähtöä varten, ja innokkaiden\nhurraahuutojen kaikuessa, jotka kohotti lukuisa rannalle kokoontunut\nväkijoukko, nostettiin ankkuri ja matka aljettiin tylyn jäämeren\ntuntemattomia vesiä kohti. Vegaa seurasi höyrylaiva Lena; toiset kaksi\nalusta olivat lähteneet edeltä.\n\nVaaroja ja seikkailuja täynnä oli matka, jolle nyt lähdettiin, ja monet\ntutkimusretkeilijät ovat sortuneet jäiden sekaan niillä tylyillä\nseuduilla. Aina vuodesta 1500 alkaen on merkittävänä pitkä ja\nsurullinen luku napajäihin hukkuneita tutkimusretkeilijöitä, jotka ovat\nkulkeneet samaa tietä, kuin Vega nyt oli aikeessa mennä; toisille taas\noli onnistunut paremmin, vaikk'eivät he toki koskaan voineet tunkeutua\nmatkansa päämaaliin saakka, eivät lähimaillekkaan.\n\nErään hollantilaisen retkikunnan oli v. 1596 pakko olla talvi Novaja\nSemlalla. Kun laiva oli jäätynyt kiinni, rakensi miehistö itsellensä\nhuoneen maalle koilliselle rannalle, jonne laiva oli jäätynyt. Se oli\npaljoa pohjoisemmassa, kuin mikään muu paikka, jossa ihmiset ennen\nolivat viettäneet talvea. Yleinen luulo olikin, ett'ei ihminen voisi\nelää talven yli niin pohjoisella leveys-asteella, alituisessa\npakkasessa ja yössä. Marrask. 14 p. katosi aurinko, ja samalla kertaa\nmyös karhut. Sen sijaan tuli pitkänä talviyönä kettuja tupaan, ja niitä\npyydettiin joukoittain elatukseksi, useita tuvan katolta. Ajan kuluksi\nja mielen virkeänä pitämiseksi, laitettiin joskus pidot, joissa iloinen\nmieli sai palkita, mitä ylöspidosta puuttui. Auringon palattua tulivat\nkarhut, ja hollantilaisilla oli joukko jahtiseikkailuja niiden kanssa,\njotka kuitenkin kaikki loppuivat onnellisesti. Muutamat karhut\nrupesivat kotiutumaan jätetyssä laivassa, heittivät kaikki sekaisin ja\nmursivat syvän lumen peittämän kyökinluukun. Kun kerta kovalla\npakkasella oli tupaa lämmitetty kivihiilillä, oli koko miehistö\nkuolemaisillaan häkään. Helmikuussa oli muutamia kertoja satanut niin\npaljo lunta, ett'ei voitu avata ovea, vaan täydyttiin kömpiä ulos\nsavutorven kautta. Terveyden vuoksi otettiin usein höyrykylpyjä\nhöyrykaapiksi muutetussa tynnyrissä. Miehistön terveyden tila olikin\ntalven kuluessa heikontunut ja napayön vitsaus, kerpukki alkoi\nilmaantua. Yksi mies oli kuollut jo helmikuussa. Kesäk. 23 p., kun alus\nyhä vielä oli jäihin suljettuna, lähtivät hollantilaiset kotimatkalle\navonaisissa veneissä, matkalle joka oli täynnä vaaroja, vaikeuksia ja\nkärsimyksiä. Kapteini, joka jo venematkan alussa oli sairas, kuoli pian\nsen jälkeen jäälautalle, kun he levähtivät sillä, ajojään pidättäminä.\nSamana päivänä kuoli myös yksi laivaväestä, ja muutamia päiviä\njälkeenpäin toinen. Tavattuansa kaksi venäläistä erälaivaa, jotka\nottivat heidät vastaan hyvin ystävällisesti ja sääliväisesti, jatkoivat\nhaaksirikkoiset matkaansa veneissään ja saapuivat vihdoin onnellisesti\nKuolaan, jossa heitä kaikin tavoin pidettiin hyvänä ja kestitettiin.\n\n1600-luvun lopulla joutui eräs venäläinen erälaiva haaksirikkoon\nKaarian merellä ja laivaväen täytyi pitää talvea eräällä saarella. Jää\nkokoontui sinne talvella kauhealla melulla korkeiksi vuoriksi, ja\njoskus oli koko saari meren peitossa, niin että vaan pari kukkulaa oli\nkuivana. Toiselle näistä laitettiin talviasunto, joka rakennettiin\npeuran ja mursun verellä ja karvoilla yhteensotketusta savesta,\nlaivasta saatujen lautojen avulla. Viisitoistamiehisestä laivaväestä\nkuoli talven kuluessa yksitoista kerpukkiin. Kahdeksan ensimmäistä\npäivää talviolostansa elivät he merestä naaratuilla hauroilla, joihin\nsekoitettiin vähän jauhoja. Sittemmin syötiin hylkeen, mursun, karhun\nja peuran lihaa. Joskus oli ruoanpuute niin suuri, että täytyi syödä\nnahkaa turkista ja saappaista. Keväällä tuli samojeedia mannermaalta ja\nryösti heiltä osan saaliista, jonka he olivat talvella koonneet.\nVihdoin sattui muutamia erämiehiä tulemaan saarelle, ja niin saivat\nhengissä olevat lopulta tilaisuuden jättää pitkällisen vankeutensa.\n\nVielä meidän päivinämme on saatu nähdä semmoisia onnettomia ja\nvaarallisia retkiä Kaarian merelle, vaikka onkin äärettömästi edistytty\nlaivojen rakentamisessa ja varustamisessa. Vuonna 1862 kärsi sillä\nlailla eräs venäläinen retkikunta onnettomuuden Kaarian merellä. Kun\njää alkoi tunkeutua joka haaralta laivan ympärille, laskettiin veneet\nja ruokavarat alas jäälle. Sylenpaksuinen jäälautta tunkeusi laivan\nalle ja saattoi sen kallistumaan toiselle kyljelleen. Monta kertaa sai\nalus niin kovia sysäyksiä, että peljättiin sen musertuvan. Laivaväki\nteki yöt päivät työtä hakatakseen kirveillä ja rautakangilla laivaa\nvasten likistyvän jäälohkareen esiinpistäviä reunoja rikki. Lopulta ei\nkauvemmin uskallettu jäädä laivaan, vaan muutettiin jäälle pystytettyyn\ntelttaan; laiva oli näet saanut suuren reiän keulaansa, josta vesi\nvirtasi sisään. Pian halkesi kuitenkin se jääkenttä, jolla teltta oli,\nja samalla sulkeutui laivan reikä, jonka vuoksi jälleen muutettiin\nsiihen. Seuraavina päivinä oli likistyminen laivaa vasten niin suuri,\nettä kansi välistä oli taivuksissa kuin vemmel, ja vihdoin oli pakko\njättää laiva ja koettaa jalkaisin päästä maalle. Siitä tuli pitkä,\nvaarallinen ja vaivaloinen matka epätasaisen jään yli. Usein\ntavattiin sulia paikkoja, joiden yli täytyi mennä lauttaamalla\najojää-lohkareilla, joita soudettiin sauvoimilla. Kerta tahtoi joukko\nmursuja tulla mukaan semmoiselle lautalle, joka silloin auttamatta\nolisi uponnut, ja vasta sitten kun mursujen johtaja oli ammuttu,\nluopuivat eläimet yrityksestään. Ajeltuansa useampia päiviä peräkkäin\nsinne tänne likellä rantaa eräällä jäälautalla ja kuljettuansa pitkiä\nmatkoja hypäten jääkappaleelta toiselle, päästiin viimein maalle ja\nhaaksirikkoiset otettiin suurimmalla ystävyydellä vastaan eräässä\nsamojeedikylässä, jossa samojeedit kestittivät heitä raa'alla ja\nkeitetyllä peuranlihalla, peuran-ytimellä, raa'alla kalalla ja\nhanhenrasvalla. Lopetettuaan ateriansa panivat haaksirikkoiset maate\npehmeille peurannahoille samojeediteltoissa. \"Kaikki surut ja vaivat\"\n-- niin kertoivat he sittemmin, -- \"olivat unohdetut; me tunsimme\nvoivamme äärettömän hyvästi, niinkuin olisimme tulleet paratiisiin\".\n\nVaikka siis Nordenskiöldin ja hänen toveriensa matka oli täynnä\nuhkaavia vaaroja ja vaivoja, niin olivat kuitenkin kaikki iloisella\nmielellä. Nordenskiöld oli näet sekä mitä huolellisimmasti valmistanut\nkaikki, mitä tarvittiin talvenpidon varalta, että sitä paitse niin\nhyvästi ja tarkkaan ottanut vaaria kaikista saaduista kokemuksista\nilma- ja jääsuhteista, joita oli matkalla odotettavana, että hän niiden\nperustuksella voi toivoa aivan onnellista loppua matkalleen.\n\nMatkan alun vaikeuttivat pitkälliset vastatuulet, sade, sumu ja ylen\nkova aaltoileminen. Molempien laivojen täytyi senvuoksi heittää\nankkurinsa erään Nordkapin likellä olevan kalliosaaren, Lokkisaaren,\nluona. Sillä saarella on, paitse joukko kalamökkiä, myös kirkko,\nkauppapuoti, sairashuone ja postikonttori, pohjoisin maailmassa. Siellä\nsivistyksen äärimmäisillä rajoilla peräpohjolassa otettiin\nmatkustavaiset erittäin ystävällisesti ja sydämmellisesti vastaan\nseudun vieraanvaraisissa perheissä. Koko saarella ei ole yhtään metsiä,\nainoastaan pensaita. Kaikki maanviljelys on siellä mahdotoin, mutta\nhyvin hoidetuissa ryytimaatilkuissa asuinhuoneitten vieressä viljellään\nretiisiä ja kasvuksia. Puolukoita kasvaa saarella, mutta niin vähän,\nettä kaikki mitä voi poimia ei tee enempää kuin tuopin tai korkeintaan\nkannun. Mustikoita löytyy vähän enemmän, mutta muuraimia on runsaasti.\n\nMutta Nordenskiöld halusi päästä eteenpäin, ja vaikka sää oli yhä\nepäedullinen, nostettiin ankkuri ja matkaa jatkettiin.\n\nLähin päämaali oli Novaja Semla ja Kaarian meri. Matka sinne meni\nonnellisesti ja nopeasti, ja heinäk. 28 p. tuli maa näkyviin. Se oli\nHanhimaa, matala, ruohokenttiä ja lukemattomia pikkujärviä täynnä oleva\nrantaseutu, joka pistää ulomma Novaja Semlan päämaasta. Nimensä on se\nsaanut suuresta hanhi- ja joutsenpaljoudesta, joka munii siellä.\nJoutsenien pesät ovat niin suuria että ne voipi nähdä jo kaukaa. Ne\novat tehdyt sammaleista, joita joutsenet poimivat maasta ylt'ympäri\npesää kolmen kyynärän leveältä, jonka kautta ympärille muodostuu ikään\nkuin vallihauta. Itse pesä on katkaistun kartion muotoinen ja sen\nyläosassa on syvennys, johon naaras munii neljä suurta, valkeanharmaata\nmunaa. Ylipäätään ei lintujen elämä sillä rannalla ole likimainkaan\nniin vilkasta, kuin tavallisesti muualla peräpohjolassa.\n\nVaikka Hanhimaa kaukaa katsoen näyttää aivan tasaiselta ja alavalta,\nkohoaa se kuitenkin rannasta sisämaahan päin hitaasti ja\naallonmuotoisesti lukemattomilla järvillä peitetyksi yläiseksi\ntasamaaksi. Kesäkuun lopussa tahi heinäkuun alussa tulee suurin osa\nHanhimaata melkein lumettomaksi ja pian sen jälkeen pukeutuu pohjoinen\nkukkamaailma muutamiksi harvoiksi viikoiksi koko väriloistoonsa.\nKuivat, suotuisilla kohdilla olevat paikat peittyvät nyt matalaan,\nmutta hyvin rikkaasen, minkään ruohon ja minkään pensaan kätkemättömään\nkukkapenkkiin. Kosteammilla paikoilla tapaa oikeita ruohikkoja, jotka,\nainakin kaukaa katsoen, näyttävät viheriäisiltä, hymyileviltä\nniityiltä.\n\nMatkaa jatkettiin sieltä pitkin Novaja Semlan länsirantaa kauniilla ja\ntyynellä ilmalla. Meri oli jäätöintä ja maalla näkyi lunta vaan siellä\ntäällä notkoissa.\n\nKun oli tultu Jugor Schariin, Kaarian meren eteläisimmälle suulle,\nhavaittiin merellä höyrylaiva. Monen arvaamisen jälkeen tunnettiin se\nvihdoin toiseksi niistä kahdesta laivasta, jotka olivat lähteneet\nedeltä. Se oli nyt kääntynyt yhtymäpaikalta takaisin etsimään Vegaa.\n21 p. oli sitten koko se pieni jäämerilaivasto koossa ja ankkurissa\nmäärätyllä yhtymäpaikalla, Chaborowan kylän luona, joka on\nmannermaalla, eteläänpäin Jugor Scharista, ja erään pienen, kalarikkaan\njoensuun länsipuolella. Kesäsittäin asuu paikalla joukko samojeedia,\njotka syöttävät porokarjojansa Waigatsch-saarella ja ympärillä olevalla\ntunturilla, sekä muutamia venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia,\njotka tulevat sinne harjottamaan vaihtokauppaa samojeedien kanssa ja\nheidän avullaan kalastamaan ja metsästelemään ympärillä olevassa\nmeressä.\n\nKylässä, taikka \"Samojeedikaupungissa\" niinkuin erämiehet sitä\nsuurellisesti nimittävät, on niinkuin muissakin suurissa kaupungeissa,\nkaksi kaupungin-osaa, nimittäin isoisten kaupunki, jossa on muutamia\nlaakoilla turvekatoilla peitettyjä puumökkiä, ja kansankortteli, taikka\njoukko likaisia samojeeditelttoja. Sitäpaitse on kylässä pikkuinen\nkirkko. Sen kirkon luona näkee, niinkuin monissa paikoin rannallakin,\nsuuria puuristiä. Niitä ovat pystyttäneet erämiehet, hädässä ja\nvaarassa tehdyn lupauksen mukaan, tahi taivuttaaksensa pyhimystä sen\nkautta antamaan onnea ja hyvää saalista. Kirkkona on hyvin vaatimatoin\npuumaja, jossa on kaksi huonetta. Sisimmäisessä huoneessa, joka on\nvarsinainen kirkko, näkee joukon pyhäinkuvia, joita erämiehet kylässä\nollessaan ovat sinne asettaneet. Kuvien eteen oli ripustettu suuria,\nkiemuraisia vaskilamppuja tahi kynttiläjalkoja, täynnä useita pieniä ja\nmuutamia paksuja vahakynttilöitä, jotka sytytettiin, kun Nordenskiöld\nja hänen toverinsa kävivät kirkossa.\n\nKylässä nähtiin paljon kauppatavaroilla kuormitettuja rekiä, joiden\nsyksyllä piti lähteä Venäjälle. Tavaroina oli hylkeenrasvaa, sekä\nnaalin, ketun, jääkarhun, suden, ahman, peuran ja hylkeen nahkoja;\nvielä olivat kauppamiehet koonneet suuret joukot hanhenkyniä, sulkia,\nuntuvia ja riekon siipiä. Viimemainittujen piti varmaan kerta tulla\nEuroopan naisten hattujen koristuksiksi.\n\nSamojeedit ovat kastetut kreikkalais-katoliseen uskoon, mutta\npalvelevat sen ohella vanhoja epäjumaliaan, jotenkin niinkuin\nvenäläiset palvelevat pyhäinkuvia. He kulkevat usein yli sadan\npenikulman vanhoille pakanallisille uhripaikoilleen, viedäksensä sinne\nlahjojansa. Miehet pitävät useampia vaimoja ja avioliittoon mennään\nilman mitään juhlallisuuksia. Vaimoja pidetään kaikissa miehen\nvertaisina, joka on kaunis piirre tuossa raa'assa luonnonkansassa.\nJoutohetkinään samojeedit mielellään laulavat ja kertovat satuja.\nNordenskiöld tiesi että samojeedit aina matkoillaan kuljettavat\nepäjumalansa mukanaan, ja koetti sen vuoksi saada ostaa muutamia\nsellaisia. Mutta he vastasivat hänelle alussa vältellen. He eivät\nnäyttäneet uskaltavan vihoittaa jumalia, ja kenties häpesivät he myös\njumaliensa yksinkertaisuutta. Mutta muutamien hopearuplien loiste\nsaattoi sentään vihdoin erään vanhan mummon heittämään kaikki\nepäilykset. Hän meni yhden kuormitetun reen luo ja haeskeli ison aikaa,\nkunnes sai käsiinsä vanhan, kuluneen nahkasaappaan. Siitä otti hän\nkauniin nahkasukan, jossa hänellä oli neljä jumalaa. Pitkillä\npuhumisilla sai Nordenskiöld vihdoin ostaa ne hyvin kalliista hinnasta.\nYksi niistä oli nukki, jonka nenä oli taivutettua vaskipeltiä; eräs\ntoinen ryysyihin kiedottu, messinkilevyillä koristettu kivi, jonka yksi\nsyrjä oli ihmiskasvojen näköä. Kaikki samojeedien jumalat eivät\nkumminkaan olleet yhtä muodottomia. Näkipä Nordenskiöld vallan\nhyvästikin muodostettuja nukkia, rautaiset, taotut joutset kädessä,\nvaikk'ei hän saanut niitä ostaaksensa.\n\nKun jumalankauppa oli tehty, kutsui eräs venäläisistä Nordenskiöldin\ntoverinensa juomaan teetä hänen tuvassaan. Siinä oli etehinen ja pieni,\nhyvin matala huone. Yhden nurkan täytti suuri takka; sen vieressä oli\ntuvan ylen matala ovi ja vastapäätä sitä neliskulmainen ikkunaluukku,\njonka alle oli asetettu muutamia arkkuja, jotka sillä kertaa saivat\nolla teepöytänä. Pitkin huoneen toisia seinuksia oli peurannahalla\nverhotuista laudoista tehtyjä, seinäänkiinnitettyjä makuusijoja.\n\nHeti kun Nordenskiöld ja hänen toverinsa olivat tulleet tupaan,\notettiin sokuri, rinkilät, teekupit ja -vadit, sekä viinapullo esiin\ntavallisesta venäläisestä matkariinistä. Valkea tehtiin, vesi\nkeitettiin ja tee valmistettiin tavallisella lailla teekyökissä,\njolloin paksu savu ja kovasti häkää levisi matalaan huoneesen, joka\nsill'aikaa oli tullut täyteen uteliaita. Juhla kului muuten hyvin\nhauskasti alituisessa keskustelussa, joka kävi hyvin vilkkaasti, vaikka\nisäntä ja useimmat vieraat vaan vaivaloisesti voivat ymmärtää\ntoisiansa.\n\nSieltä läksi Nordenskiöld toverinensa samojeedien nahkateltoille,\njotka olivat kappaleen matkaa kauvempana. Sielläkin otettiin heidät\nystävällisesti vastaan. Muutamat samojeedit olivat pukeuneet\nerityisellä huolella vierailua varten. Naisten juhlapuku on erittäin\nkorea. Se on jotenkin pitkä, suolivyön kohdalta ruumiinmukainen\nleninki, tehty poronnahasta, niin ohuesta, että se laskee vyötäisiltä\nkauniisin, säännöllisiin laskoksiin. Hameessa on kaksi kolme\neriväristä, koirannahasta tehtyä vannikkoa eli rimsua, joiden\nväliin on neulottu heleänvärisistä kankaanpalasista laitettuja\nreunuksia. Jalkimina on korkeat, kauniisti ja somasti kirjaellut\npeurannahkasaappaat. Kesällä käyvät samojeedit paljain päin. Naisten\ntukka on silloin takaa jaettu kahteen kimppuun, joihin on palmikoittu\nhihnoja, kirjavia nauhoja ja helmiä. Hiusten lopusta jatkuvat nämä\npalmikkojen tekopitennyksenä, niin että ne, yhdessä helmillä, napilla\nja metallikoristuksilla täytettyjen pitennyshihnojen kanssa, ylettyvät\nmelkein maahan asti. Koko laitos on niin taitavasti tehty, että alussa\nolisi valmis uskomaan sikäläisillä naisilla olevan oikein uskomattoman\ntukankasvun. Joukko muita, nappikoruisia helminauhoja oli sitä paitse\nusein hyvin somasti palmikoittu tukkaan tahi ripustettu korviin. Tämä\nhiuskoristus on kaikkineen luonnollisesti hyvin raskas, ja vielä\nenemmän on päässä painoa talvella, kun sen suojana pakkaista vastaan on\npaksu ja hyvin lämmin, koirannahalla reunustettu peurannahkainen huntu,\njonka takapuolella riippuu kaksi hihnaa, täynnä messinki- ja\nvaskilevyjä.\n\nNuori nainen koristelee siis siellä, niinkuin kaikkialla muuallakin,\nparaan taitonsa mukaan, mutta kaunis ei hän sentään ole meidän\nsilmissämme. Hän kilpailee miehen kanssa likaisuudessa. Niinkuin\nmieskin on hän pienikasvuinen, hänellä on musta, karhea, jouhimainen\ntukka, keltainen, usein lian peittämä kasvojenväri, pienet, vinot,\nivallisesti vesiset ja nilaiset silmät, litteä nenä, leveät,\nulospistävät poskipäät, hennot, ohuet koivet sekä pienet kädet ja\njalat.\n\nMiehen pukuna on yksinkertainen, avara ja pitkä peski, jota vyötäisten\nkohdalta pitää koossa napilla ja messinkiheloilla runsaasti koristettu\nvyö, jossa veitsi riippuu. Peurannahkaiset saappaat ulottuvat\ntavallisesti yläpuolelle polvia ja päähineenä on päänmukainen huntu,\nsamaten peurannahkainen.\n\nKesäteltat ovat kartionmuotoisia, katossa reikä savun johtamiseksi\ntulisijasta, joka on keskellä laattiata. Makuusijat ovat monessa\nteltassa kätketyt kirjavasta pumpulikankaasta tehdyn esiripun taa.\nSemmoista kangasta käytetään myös, kun on varoja siihen,\nalusvaatteihin.\n\nNapakansoista ovat porolappalaiset korkeimmalla kannalla. Sen jälkeen\ntanskalaisessa Grönlannissa asuvat eskimot. Nämä molemmat kansat ovat\nkristittyjä ja osaavat lukea, sekä ovat opetelleet käyttämään ja\ntarvitsemaan useita maanviljelyksen, kaupan ja eurooppalaisen\nteollisuuden tuotteita, niinkuin pumpuli- ja villakankaita, taottuja ja\nvalettuja rautakaluja, kivääriä, kahvia, sokuria, leipää j.m.s. He ovat\nvieläkin paimentolaisia ja metsämiehiä, mutta heitä ei voi enää kutsua\nraakalaisiksi, ja sivistynyt eurooppalainen, joka pitemmän aikaa on\nollut heidän seurassaan, mielistyy heidän elintapansa ja mielenlaatunsa\nmoneen puoleen. Näiden jälkeisiä siivoudessa ovat Luoteis-Amerikan\neskimot, joiden alkuperäisesti raakaan elämään yhteys amerikkalaisten\nvalaskalan-pyytäjien kanssa näyttää tehneen hyvin hyvän vaikutuksen. He\novat yhä vielä pakanoita, mutta muutamilla heimoilla näkee jo\njonkunlaisen rakkauden somuuteen ja järjestykseen.\n\nNiiden jälkeisiä ovat Pohjois-Siperian tschuktschit, jotka vasta perin\nvähän ovat seurustelleet eurooppalaisten kanssa. Heidän ansiolähteensä\novat sitä paitse viimeaikoina melkoisesti vähenneet, josta syystä\nheimon voima ja elämänhalu on näkyvästi heikontunut.\n\nAlhaisimmalla kannalla ovat samojeedit, tahi ainakin ne heistä, jotka\nasuvat likinnä kaukaasialaista rotua. Heihin näyttää korkeamman rodun\nvaikutus, sen asetukset ja säännökset, sen kauppamiehet ja ennen\nkaikkia sen tulivesi, olleen kokonaan turmelevainen. Kun Nordenskiöld\nkerta kysyi eräältä Koillis-Grönlannin eskimolta, joka oli tunnettu\njotenkin suuresta itsetunnostaan, eikö hän toki tahtonut myöntää, että\ntanskalainen kuvernööri oli häntä suurempi, vastasi tämä: \"se ei ole\nvarma; kuvernöörillä on kyllä enemmän omaisuutta kuin minulla ja\nnäyttää olevan enemmän valtaa, mutta Köpenhavnissa on väkeä, joita\nhänen täytyy totella, ja minun ylitseni ei ole kenelläkään valtaa\".\nSaman ylpeän itsetunnon tapaa isännässään porolappalaisen ja\ntschuktschin teltassa. Samojeedista sen sitä vastaan näyttää tunkeneen\nalamaisuuden ja pelon tunto.\n\nSeuraavana päivänä läksi Nordenskiöld muutamien matkakumppaniensa\nkeralla toisella pikkuhöyryllänsä eräälle samojeedilaiselle\nuhrikummulle, joka oli Waigatsch-saaren luoteisen niemen korkeimmalla\nkohdalla. Se oli luonnollinen kukkula, muutamia kyynäriä yläisempi\nympäröivätä kenttää, joka syöksi mereen korkeana ja äkkinäisenä\njyrkänteenä. Kenttä oli täynnä loistavia kukkia, keltaisia ja valkeita\nkivirikkoja, kauniita sinilatvoja, keltaisia linnunsilmiä j.m.\nperäpohjolan kukkia; laaksonnotkoissa loisti tuore ruohikko. Metsää ei\nollut ensinkään.\n\nPakanallinen uhrikumpu oli kiviraunio ja kivien välissä näkyi peurojen\npääkalloja ja sarvia, jotka olivat niin asetettu, että ne muodostivat\nikäänkuin tiuhan, piikkisen pensaston; vielä näkyi peurojen otsaluita\nuhrikumpuun pistettyjen sauvojen nenissä; paitse niitä, peurojen ja\nkarhujen muita luita, joukko rautapalasia, niinkuin särkyneitä\nkirveitä, patoja, veitsiä j.n.e., sekä karhun puoleksi nyljetty pää ja\nkäpälät, jotka niin vast'ikään olivat sinne pannut, että liha vielä oli\njäljellä. Viimemainittujen vieressä oli kaksi kivelle asetettua\nlyijykuulaa. Kummun koillispuolella oli maahan pistettynä sadoittain\npieniä, sekä muutamia suuria puutikkuja. Niiden yläpäät olivat\nkömpelösti leikatut kuvaamaan ihmiskasvoja. Lähellä uhripaikkaa näkyi\nvähän koottuja ajopuita ja tulisijan jäännöksiä, jolla uhriateria oli\nlaitettu. Semmoisilla aterioilla sivellään jumalien suita verellä ja\nkostutetaan paloviinalla, ja monessa suuremmassa jumalankuvassa näkyi\nvielä veripilkkuja suuta tarkoittavan reiän alipuolella.\n\nKun Nordenskiöld otti uhrikummusta muutamia jumalia ja luita, tuli\nhänen oppaansa, eräs nuori venäläinen, levottomaksi ja arveli, että\nNordenskiöldin piti lepyttää jumalat jollakin uhrilla. Nordenskiöld\nlupasi tehdä sen, kun mies vaan neuvoisi, mitenkä hänen olisi\nmenetteleminen. Mies näytti evertelevän, peljäten toiselta puolen\nepäjumalten kostoa ja toiselta puolen kirkon rankaistus-uhkausta\ntulevaisessa elämässä niille, jotka uhraavat väärille jumalille, mutta\nsanoi vihdoin, että uhraaminen kävi siten, että pantiin muutamia\nkolikoita kivien väliin. Nordenskiöld pani silloin vakavasti\nuhrikumpuun lahjansa, joka varmaan oli suurin kalleus, mitä sen päällä\nkoskaan oli uhrattu, nimittäin kaksi hopearahaa. Ryssä oli nyt\ntyytyväinen, mutta arveli, että Nordenskiöld oli ollut ylen antelias.\n\"Pari vaskikolikkoa\", sanoi hän, \"olisi ollut aivan tarpeiksi\".\n\nKun samojeedit sittemmin saivat tiedon käynnistä uhrikummulla, eivät he\nitse puolestaan näyttäneet siitä suuria välittävän, mutta he\nselittivät, että loukatut jumalat kyllä rankaisisivat venäläistä hänen\nrohkeudestaan. Hän muka ehkä sai katua tekoansa jo syksyllä, kun hänen\nporonsa palasivat Waigatsch-saarelta, jossa niitä silloin samojeedit\npaimensivat. Ja joll'ei rankaistus kohtaisikaan häntä itseään hänen\neläissään, arvelivat he, niin etsiskelisivät jumalat hänen lapsiansa ja\nlastenlapsiansa.\n\nSitten kävi Nordenskiöld myös katsomassa erästä samojeedinhautaa, joka\noli eräällä lukemattomilla kukilla koreilevalla rantaäyräällä. Hautana\noli leveistä, vahvoista lankuista huolellisesti tehty arkku, joka oli\nkiinnitetty maahan tukevilla saikoilla ja poikkipuilla, niin ett'ei\npedot eivätkä sopulit voineet päästä sen sisään. Arkussa oli miehen\nluuranko ja sen ohella näkyi mädännyt nahkapeski, joka osotti että\nruumis oli ollut kiedottu täydelliseen samojeedipukuun. Haudassa oli\nsitä paitse rautapadan, kirveen, veitsen, navarin, joutsen, puunuolen,\nmuutamien vaskikoristuksien j.m.s. jäännöksiä. Kääröönpantuja\ntuohipalasiakin oli arkussa, luultavasti sitä varten että vainaja voisi\ntehdä valkean toisessa maailmassa. Haudan vieressä oli ylös-alaisin\nkäännetty reki, jonka jälkeenjääneet olivat panneet siihen, ett'ei\nedesmennyt olisi kulkuneuvojen puutteessa; arvattavasti oli\npeijahaisissa myös tapettu poroja, ett'ei hän olisi vetäjiäkään vailla.\n\n\n\nNovaja Semlan eläinmaailma.\n\n\nJoll'emme ota lukuun niitä harvalukuisia samojeedia, jotka viime\nvuosina ovat ruvenneet oleskelemaan Novaja Semlalla tahi jotka\nkesäsittäin kuljeskelevat Waigatsch-saaren tasangoilla, niin ovat\nvanhalla pallonpuoliskolla kaikki ne maat, joita napamatkailijoiden\ntutkimusretket tarkoittavat, asumattomia. Siellä ei näe niitä\nvaihtelevia ja eläviä kuvia, joita matkustajat tapaavat vieraissa,\nkaukaisissa maissa sisäasukkaiden ja heidän erilaisten tapojensa ja\nelkiensä kautta. Sen sijaan on eläinmaailma, jonka niillä seuduin\nkesällä kohtaa, tuoreempi ja ehkä rikkaampikin, tahi, oikeammin,\nvähemmin kasvimaailman runsauden peitossa, kuin etelässä. Talvella\nkatoovat kumminkin kaikki olennot, jotka elävät merenpinnan\nyläpuolella.\n\nSuuret nisäkkäät, niinkuin valaat, mursut, hylkeet, karhut ja peurat,\neivät kuitenkaan etupäässä vedä huomiota puoleensa, vaan ne\nlukemattomat lintuparvet, jotka pyörivät napakulkijan ympärillä\npohjolan pitkänä kesäpäivänä.\n\nJo aikoja ennen kuin ollaan likellä varsinaista jäämerenpiiriä, näkee\nlaivan ympärillä joukoittain suuria, harmaita lintuja, jotka lentävät,\ntahi paremmin liitävät siipiänsä liikuttamatta, likellä meren pintaa,\nkohoten ja laskeutuen aaltoamisen mukaan, ja kiinteästi etsien jotakin\nsyötävätä vedenpinnalta, tahi lentävät laivan vanavedessä, siepatakseen\nlaivasta heitettyjä perkeitä. Se on pohjolan _myrskylintu_ (Procellaria\nglacialis). Se on pelotoin ja ahmo lintu; haisee pahalta, jonka vuoksi\nsen lihaa ei kernaasti syödä, muutoin kuin hätätilassa.\n\nKun purjehtija on päässyt vähän kauvemmas pohjoiseen ja tullut\njääpalaiselle merelle, lakkaa kerrassaan aaltoileminen, tuuli hiljenee\nja meri tulee peilikirkkaaksi, kohoten ja laskeutuen hitaasti,\nhiljaisena laiminkina. Joukoittain jääkyyhkysiä ja pohjankiisloja ja\nriskilöitä eli punajalka-kiisloja pyörii nyt ilmassa ja uiskentelee\njääpalasten välissä.\n\n_Jääkyyhkysiä_ (Mergulus alle) tavataan ainoastaan vähän Novaja\nSemlalla eivätkä ne luultavasti muni siellä; siksi ovat sen rannat\nliian jyrkkiä ja kivisiä, ja maan asema on liian eteläinen.\nHuippuvuorilla tavataan niitä sitä vastoin lukemattomia parvia, jotka\nhautovat rantojen mahtavilla kiviraunioilla. Ne kivirauniot ovat\njääkyyhkysen palatsi ja sisältävät useampia huoneita ja salia kuin\nmikään muu palatsi maan päällä. Kun kiipee ylös kivien väliin, näkee\naina välistä oikeita lintupilviä äkkiä nousevan maasta, joko\nparveillakseen ilmassa tahi lentääkseen merelle, samalla kun maan alle\njääneet antavat tiedon olemisestansa lakkaamattomalla kaakotuksella ja\nhälinällä, niinkuin he olisivat täydessä riidassa. Jos tämä ääni\nhetkiseksi lakkaisi, tarvitsee vaan koettaa jossakin aukossa kivien\nvälissä matkia heidän ääntänsä: rot-tet-tet-tet-tet, niin saapi heti\nkiivaita ja pitkällisiä vastauksia joka haaralta. Ilmassa risteilevät\nlinnut laskeutuvat pian jälleen vuorenrinteen kiville, jossa ne\nriidellen ja torellen työntäyvät niin likelle toisiansa, että niitä voi\nkaataa 15-30 yhdellä laukauksella. Osa parvesta lentää silloin ylös\njälleen, toinen osa koettaa rottien tavalla turvautua piiloon\nkivilohkareiden taakse. Pian kömpivät ne kuitenkin taas esiin ja\nlähtevät suurissa joukoissa merelle etsimään ruokaansa, jona heillä on\nrapueläimet ja madot. Ainoan, valkeansinisen munansa munii jääkyyhkynen\nilman mitään laitoksia maalle, niin syvälle kivistöön, että sitä on\noikein vaikea saada käsiinsä.\n\nPaitse jääkyyhkysiä tapaa jäiden keskellä jo kaukana maalta joukoittain\n_pohjankiisloja_ (Uria Brünnickii), ja mitä likemmäksi rantaa tulee\nsitä enemmän ne lisääntyvät. Munimispaikoikseen valitsevat ne\nkallioseiniä, jotka syöksevät kohtisuoraan mereen, mutta joiden\nulkonemilla ja epätasaisuuksilla kuitenkin on tilaa hautoville\nlinnuille. Oikeilla pohjankiislatuntureilla on muna munan vieressä\ntiheässä rivissä, kallion reunalta likelle vedenpintaa. Koko tunturi on\nsilloin peitetty linnuilla, jotka sitä paitsi tuhatlukuisissa joukoissa\nlentelevät vuorelle ja sieltä takaisin ja särkevät ilmaa erittäin\nvastenmielisellä huudollaan. Munat munitaan ilman minkäänlaisia\nlaitoksia paljaalle tahi ainoastaan vanhan linnunsonnan peittämälle\nkalliolle, liketysten toinen toisensa viereen. Joka linnulla on vaan\nyksi, hyvin suuri, harmaa ja ruskeanpilkullinen muna. Jos laukaisee\npyssyn pohjankiislavuorta kohti, lentää lintuja tuhansittain pesistään,\nilman että peljästymättömien luku näyttää yhtään vähentyneen. Nämä\nkömpelöt ja lyhytsiipiset linnut putoovat, viskautuessaan ulos\npesästään, aluksi hyvän matkaa alaspäin, ennenkuin saavat kylliksi\nilmaa siipiensä alle voidakseen lentää. Moni pudota lumpsahtaa ennen\nsitä veteen, jolloinkulloin pohjankiislavuoren alla soutavan erämiehen\nveneesenkin. Pohjankiislojen asuinsijoilla on alituinen kaakotus, ja\nett'ei sopu siellä ole vallan hyvä, sen huomaa kovista kirkumisista,\njoita yksin kuuroin kuulee. Joku lintu pyrkii saamaan paikkaa\njo täytetyllä ulkoilemalla, pari muuta riitelee erään munan\nomistus-oikeudesta, joka on munittu vaan muutamaa tuumaa leveälle\nkallionreunalle, ja riidan aikana sysätään alas syvyyteen.\n\nVielä näkee jäiden keskellä _lunnin_ (Mormon arcticus) ja _riskilän_\n(Uria grylle), viimemainitun hyvin yleisesti. Napamerille purjehtiessa\nseuraa laivaa melkein aina kaksi lokkilajia, saaliinhimoinen _isolokki_\neli _pormestari_, niinkuin hollantilaiset sitä nimittävät (Larus\nglaucus), ja siromuotoinen, nopeasti lentävä _kolmivarpainen lokki_\n(Larus tridactylus), ja jos erämies laskee veneensä jääpalasen luo,\nperatakseen ammuttua hyljettä, niin ei kestä kauvan, ennenkuin joukko\nlumivalkeita lintuja mustansinisine nokkineen ja mustine jalkoineen\nasettuu lähelle saamaan osaa saaliista. Se on pohjolan kolmas yleinen\nlokkilaji, _valkealokki_ (Larus ebumeus).\n\nLuonteeltaan ja elämäntavoiltaaan ovat nämä lokkilajit hyvin erilaisia.\nIsolokki on kyllin suuri voidakseen puolustaa poikiansa ja muniansa\nnaalin hyökkäyksiä vastaan. Se munii sen vuoksi tavallisesti pienempien\nkallioiden neniin, joille on helppo päästä, kukkuloille tahi\nkivikkoihin, mieluisimmin pohjankiislatunturin läheisyyteen tahi\nlintusaarille, jossa on hyvä tilaisuus ryöstämään ja pyytämään naapurin\npoikasia, siihen aikaan kun omia täytyy syöttää. Vielä yleisempi on\nkolmivarpainen lokki peräpohjaisissa maissa. Sen tapaa kaukana merellä,\njossa se päivät pitkään seuraa laivaa, pyörien mastonnenien ympärillä\nja välistä tavoittaen lipukkeen nenää. Silloin on myrsky lähellä,\nsanovat erämiehet. Ne munivat suurissa joukoissa jyrkille ulkonemille,\njossakin pohjankiislavuoren syrjäpuolella, ja valitsevat aina paikan,\njonne ketun on vaikea päästä ja joka on myrskyiltä paraiten suojatussa\nosassa tunturia. Kolmivarpainen lokki on hyvä rakennusmestari, joka\nmuuraa pääskysenpesän näköisen pesänsä oljista ja mudasta ja vuoraa sen\nsisältä pehmeällä, huolellisesti järjestetyllä sammal-, ruoho- ja\nkorsikerroksella; tähän pesään munii naaras 3-4 hyvänmakuista munaa.\nValkealokki elelee suurimmaksi osaksi ulkona ajojäillä. Se syö\nmielellään hylkeen ja mursun jälkeä, jonka vuoksi usein näkee joukon\nvalkeita lokkia isot ajat istuvan hyljeavennon ympärillä, hiljaa ja\nliikkumatta, kärsivällisesti odotellen hylkeen tuloa. Linnun\nvarsinaisia munimispaikkoja ei vielä tunneta.\n\nUsein kuulee kesäiseen aikaan napaseuduilla repivän kirkunan ilmassa.\nTutkiessaan syytä siihen huomaa, että sen päästää kolmivarpainen lokki,\njota ajaa takaa lintu, variksen suuruinen, tummanruskea, rinta valkea\nja pyrstöhöyhenet pitkät. Se on _tunturiräiskä_ (Lestris parasitica),\njota norjalaiset erämiehet kutsuvat nimellä varasjuu, joka nimi on\njohdettu linnun äänestä _i-uu, i-uu_, ja sen hävyttömästä\nvarasluonteesta. Kun tunturiräiskä näkee kolmivarpaisen lokin tahi\nisonlokin lentävän, kala tahi rasvapala suussa, käy se heti päälle. Se\nlentää silloin erittäin nopeasti edestakaisin uhrinsa ympärillä ja\nhakkailee sitä nokallaan, kunnes ahdistettu lintu joko päästää\nsaaliinsa, jolloin sen tunturiräiskä heti sieppaa, tahi laskeutuu alas\nvedenpinnalle, jossa se on hyökkäyksiltä suojassa. Sitä paitse syö\ntunturiräiskä toisten lintujen, erittäinkin haahkojen ja hanhien munia,\njos munat vaan muutamaksikin hetkeksi jätetään suojatta pesään, on\ntunturiräiskä heti paikalla ja on silloin niin ahmo, ett'ei pelkää\nkäydä pesien kimppuun, joista vaan muutaman kyynärän päässä munia\npoimivat ihmiset ovat karkoittaneet hautovat linnut. Uskomattoman\ntaitavasti hakkaa se reiän muniin ja imee niiden sisuksen. Jos on\npidettävä kiirettä, käy tämä niin nopeasti ja niin monesta munasta\nkerrassaan, että se joskus jää liikkumatoinna seisomaan, voimatta\nlentää paikasta pois, ennenkuin on syömänsä jälleen oksentanut maalle.\nTunturiräiskä munii matalille, paljaille, usein vedenpeittämille\nniemille ja saarille, yhden tahi kaksi munaa pelkälle maalle. Munat\novat niin maankarvaisia, että niitä töin tuskin voi huomata. Jos\nihminen tahi eläin lähestyy munia, koettavat linnut kääntää huomiota\nniistä poistumalla niiden luota, hypäten pitkin maata ja laahaten\nsiipiänsä surkeimmalla tavalla. Lintu näyttelee siten hyvin taitavasti\noikeata huvinäytelmää, mutta pitää kuitenkin tarkasti varansa, ett'ei\nitse tule vangituksi.\n\nSamaten kuin tunturiräiskä ahdistelee kolmivarpaista lokkia ja\nisoalokkia, ahdistaa sitä vuorostaan taas pieni, nopealentoinen ja\nrohkea _tiira_ (Sterna macroura). Tämä kaunis lintu munii isoissa\njoukoin matalilla, ruohokkailla, hiekka- tahi someropohjaisilla\nniemillä ja saarilla. Paljaalle maalle munitut munat ovat väriltään\nniin sammaleisten mukulakivien näköisiä, että niitä ainoastaan vaivoin\nvoi erottaa, ja niin on vielä enemmän laita vastakuorittujen poikasien,\njotka ilman mitään alustaa saavat maata kylmillä kivillä, vaikka heidän\npukunaan on vaan ohuet untuvat. Lyhyitten jalkojensa ja pitkien\nsiipiensä takia voipi tiira vaan vaivaloisesti kävellä maalla. Sen on\nsiitä syystä mahdotoin puolustaa pesäänsä samalla lailla kuin\ntunturiräiskä. Sen sijaan ei ruumiiltaan pienin napamaiden vesilintu\nepäile käydä kenen kimppuun hyvänsä, joka uskaltaa lähestyä sen pesää.\nLintu pyörii rauhanhäiritsijän ympärillä vihaisennäköisenä ja hyökkää\nehtimiseen niin mieletöintä vauhtia hänen päänsä ohitse, että hänen\njoka hetki täytyy varoa saamasta haavoja sen terävästä nokasta.\n\nVielä tapaa kaikkialla pitkin rantoja kaksi haahkalajia, _tavallisen\nhaahkan_ (Somateria mollissima) ja _pulskahaahkan_ (Somateria\nspectabilis). Edelliset munivat suurissa parvissa, niin liketysten,\nettä joka askeleella on astumaisillaan munien päälle. Niitä hautoo\nnaaras, mutta sen läheisyydessä on komeapiirteinen koiras vartioimassa\nja antaa pakomerkin, kun vaara lähenee. Pesälaitoksena on paksu, pehmeä\nuntuvasija. Kun karkoittaa naaraan pois pesästä, koettaa se kiireissään\nkaapaista untuvia munien päälle, ett'ei niitä näkyisi. Sitä paitse\nvnodattaa se niiden päälle erittäin pahalta haisevaa nestettä, jonka\nilkeä haju on aina vasta kootuissa munissa ja untuvissa. Pahalta\nhaiseva aine on kuitenkin niin häviävätä, että haju muutamassa tunnissa\nkokonaan katoo. Pulskahaahka on harvinaisempi kuin tavallinen haahka.\n\nVesilinnuista, jotka vaikuttavat Novaja Semlan kesäelämän\nmuodostumiseen, mainittakoon vielä _sepelhanhi_ eli _mustahanhi_ (Anser\nbernicla), _metsähanhi_ (Anser segetum), _alli_ (Fuligula glacialis) ja\n_pikkujoutsen_ (Cygnus Bewickii), joka on hyvin yleinen.\n\nMaalinnut ovat peräpohjaisilla seuduilla harvinaisempia kuin\nmerilinnut. Muutamia kuitenkin löytyy niitäkin runsaasti. Melkein joka\npaikassa, missä laskee maalle, näkee rannoilla muutamia pieniä\nharmaanruskeita kahlaajia juoksevan edestakaisin. Näitä kahlaajia\nlöytyy monta eri lajia. Mainittakoon kaunis _leveänokka-vesipääsky_\n(Phalaropus fulicarius). Tämän linnun voisi tehdä aviorakkauden\nvertauskuvaksi, niin uskollisesti näkee koiraan ja naaraan alituisesti\ntoinentoisensa seurassa. Kun toisen ampuu, lentää toinen vaan\nhetkiseksi pois, kunnes se huomaa puolisonsa jääneen. Se lentää silloin\ntakaisin, uiskentelee silminnähtävästi levotoinna kuolleen ystävänsä\nympärillä ja nyhkii sitä nokallaan, saattaakseen sitä nousemaan.\n\nRetkillä rantamaan sisäosiin kuulee usein kivistöissä iloista\nviserrystä. Sen vaikuttaa eräs vanha kotimaan tuttu, jokaiselle\npohjolan-asukkaalle tuttu _lumisirkku_ eli _pulmunen_ (Emberiza\nnivalis). Talven-aikana asuskelee tämä sievä lintu niin kaukana\netelässä kuin lunta on skandinaavian niemellä, ja kesänaikana pyrkii se\npohjoiseen päin Lapin lumirajalle, Pohjois-Siperian tuntureille tahi\nHuippuvuorille ja Novaja Semlan rannoille. Sinne rakentaa se ruohoista,\nsulista ja untuvista huolellisesti laitetun pesänsä, syvälle\nlouhikkoon, mieluisimmin semmoiseen, jota ruohokenttä ympäröipi. Ilma\nkaikuu tuon pienen, iloisen linnun viserryksestä, joka siellä tekee\nsitä suuremman vaikutuksen, kun se on ainoa oikea laululintu, jota\nperäpohjolassa kuulee. Mutta Novaja Semlan eteläosassa tapaa kuitenkin\nmuutamia muitakin laululintuja, niinkuin _lapinsirkun_ (Emberiza\nlapponica) ja _tunturileivosen_ (Alauda alpestris). Ne munivat maahan\njonkun mäen, mättään tahi kiven alle, hyvin huolellisesti laitettuihin,\nniittyvilloilla ja höyhenillä vuorattuihin pesiin.\n\nLopuksi mainittakoon vielä _tunturipöllö_ (Strix nyctea). Se munii ja\nelää talven riekkotunturilla, jota se näyttää pitävän kanapihanaan.\nUlkonäöltään on se, höyheniensä piirteiden puolesta, niin riekkojen\nnäköinen, että ne tuskin osaavat olla varoillaan vihollistansa vastaan.\nSe istuu tavallisesti liikkumatta avonaisella vuorenrinteellä, näkyen\nkauvas valkean, harmaanviheriästä maasta eroovan värinsä vuoksi.\nKirkkaimmassakin päivänpaisteessa näkyy se, päinvastoin kuin muut\npöllöt, aivan hyvästi. Se on hyvin arka ja sen vuoksi vaikea ampua.\n\nEuroopan viljellyillä seuduilla ovat suuret nisäeläimet niin\nharvinaisia, että useimmat ihmiset eivät koko ijässään ole koskaan\nnähneet edes koiransuuruista kesytöintä nisäeläintä. Niin ei ole laita\nperäpohjolassa. Suurempien nisäkkäiden luku ei siellä tosin enää ole\nniin suuri kuin 17-vuosisadalla, jolloin niiden pyytäminen antoi\nrunsaat tulot 20-30 tuhannelle miehelle, mutta vieläkin elää Novaja\nSemlan ja Huippuvuorien metsänkäynnillä useampia satoja erämiehiä.\nHarvoin kuluu päivä, ett'ei se, joka kesällä oleskelee näiden saarien\nitärannoilla, näe hyljettä tahi mursua, peuraa tahi jääkarhua.\n\n_Peura_ löytyy vanhalla pallonpuoliskolla melkein niin pitkälle\npohjoiseen kuin maata riittää. Se on kuitenkin hävittävän pyynnin\nalainen, ja tulee sen vuoksi yhä harvalukuisemmaksi.\n\n_Jääkarhu_ tavataan enimmäkseen ajojään ympäröimillä rannoilla ja\nsaarilla. Usein näkee sen myös kaukana merellä uiskentelevan jääkentän\npäällä. Tätä nykyä on jääkarhu jotenkin harvinainen Huippuvuorien ja\nNovaja Semlan lounaisilla rannoilla, jotka kesällä ovat melkein\njäättömiä, mutta yleisempi näiden saarien pohjoisilla, melkein aina\njään ympäröimillä seuduilla. Karhu ei ole vaikea kaataa. Huomatessaan\nihmisen lähestyy se tavallisesti, saaliin toivossa, notkeasti liikkuen\nja sinne tänne mutkistellen, ett'ei muka näyttäisi, minne oikeastaan\naikoo, ja siten pelottaisi saalistansa. Usein kapuaa se silloin\njäälohkaren päälle tahi nousee takajaloilleen, voidakseen nähdä\nlaveammalle, tahi seisahtuu se, silminnähtävästi epäillen, ja nuuskii\njoka haaralle, saadakseen hajusta, johon se näyttää luottavan enemmän\nkuin näköönsä, selvän ympärillä olevien esineiden oikeasta laadusta ja\nluonnosta. Jos se luulee olevansa tekemisissä hylkeen kanssa, kulkee se\nkömpien tahi laahaten itseään eteenpäin pitkin jäätä ja sanotaan, että\nse silloin etukäpälillään kätkee ruumiinsa ainoan jään valkeasta\nväristä eroovan osan, suuren, mustan kuononsa. Jos vaan pysyy hiljaa,\ntulee karhu sillä lailla niin likelle, että sen voi kaataa pyssyllä\ntahi, jota keinoa erämiehet pitävät varmempana, tappaa keihäällä. Jos\naseetoinna tapaa karhun, on muutama kiivas liike ja huuto tavallisesti\nkylliksi ajamaan sen pakosalle, mutta jos itse pakenee, voi olla varma\nettä karhu on heti kintereillä. Tullessaan haavoitetuksi pakenee karhu\naina. Usein panee se kämmenellään lunta haavaan; joskus kaivaa se\nkuolontempauksissaan reiän lumeen ja kätkee siihen päänsä.\n\nLaivan ankkurissa ollessa ui karhu välistä ulos laivalle, ja teltassa\nmaattaessa syrjäisillä paikoilla, huomaa usein herätessään\nläheisyydessä karhun, joka yön aikana on kävellyt nuuskien ympäri\ntelttaa, uskaltamatta käydä sen kimppuun. Mutta kun kokki aamusella\nnousee kahvia keittämään, voi olla varma että karhu lähenee\npyssynkantomatkan päähän. Erin-omainen halu on sillä pitää\nkalunkirjoitusta ruokavarastossa, jätetyissä laivoissa tahi rannalle\nvedetyissä veneissä. Useimmat jäämerenkulkijat osaavat kertoa\nmerkillisiä seikkailuja, joihin niin hyvin karhut kuin ihmiset\nsemmoisissa tiloissa ovat joutuneet. Niin löydettiin esm. kerta erään\nkarhun mahasta, joka oli tyhjentänyt varahuoneen, koko siellä olleet\nheplaastarivarat.\n\nJääkarhu on hyvä uimari, mutta ei kumminkaan ui niin nopeaan, että\nvoisi päästä pakoon ahdistavan veneen tieltä. Jos se lähtee merelle\npyytäjätä pakoon, on se aina hukassa.\n\nEnnen saattoi jääkarhun näkeminen jäämerenkulkijat kauhistumaan, mutta\nnyt eivät erämiehet enää epäile käydä heti keihäs kädessä suuremmankin\nkarhujoukon kimppuun. Hyvin harvoin sattuu että karhu ketään\nvaarallisesti vikoittaa. Niin käypi vaan etäisillä pohjoisseuduilla,\njossa karhut eivät vielä ole tutustuneet ihmisen vaarallisiin\njahtikaluihin ja sen vuoksi ovat rohkeampia ja vähemmin arkoja\nnahastaan. Ensimmäisillä englantilaisten ja hollantilaisten matkoilla\nNovaja Semlalle tavattiin esm. seuduilla, joilla nyt ei ole jääkarhuja\nmelkein ollenkaan, niitä melkein joka maallenousupaikalla, ja niiden\nkanssa täytyi käydä oikeita sotia, jotka maksoivat useita ihmishenkiä.\n\nKarhun pääruokana on hylkeet ja mursut, ja sen sanotaan vahvalla\ntassullaan voivan heittää mursun ylös jäälle. Peuraa se sitä vastoin\nharvoin saapi kynsiinsä, sillä se juoksee nopeammin kuin karhu.\n\nJääkarhun liha on, joll'ei se ole hyvin vanha tahi äskettäin syönyt\nmädännyttä hylkeenlihaa, vallan syöntikelpoista, maultaan sian- ja\nraavaanlihan välillä. Poikakarhun liha on valkoista ja vasikanlihan\nkaltaista.\n\nPeurojen ja karhujen ohella tapaa näillä seuduin vaan kaksi\nmaanisäkästä, nimittäin _naalin_ (Vulpes lagopus) ja _sopulin_ (Myodes\nobensis). Naali on jotenkin yleinen Novaja Semlalla. Sen pesänä on\ntavallisesti joukko yhtyviä, maahan kaivettuja käytäviä, joissa on\nuseita suuaukkoja. Niiden edessä näkee heidän osaksi mustien, osaksi\npunaisen- ja valkeankirjavien poikasiensa leikkivän notkeilla ja\nsomilla liikunnoilla. Sopulia täytyy toisin ajoin löytyä Novaja\nSemlalla uskomattoman paljon. Kesän alussa, lumen sulattua, näkee näet\nkaikkialla, tasaisilla ja lihavilla paikoilla, tiuhassa ruohikossa noin\ntuumaa leveitä ja puolta tuumaa syviä käytäviä, joita nuo pienet\neläimet talven-aikana ovat polkeneet lumen alle, siihen ruoho- ja\nsammalkerrokseen, joka päällimmäisenä peittää jäätyneen maan. He ovat\nsillä lailla yhdistäneet keskenään maan alle kaivetut asuntonsa ja\nlaittaneet itselleen mukavia, kovaa talvipakkasta vastaan suojatuita\nteitä ruokapaikoillensa. Tuhansia tuhansia eläimiä täytyisi olla,\ntehdäkseen pienemmällekkin alalle tämän työn, ja ihmeellisen tarkan\ntäytyy niiden paikka-aistin olla, jos ne, niinkuin luultava on,\nvarmasti osaavat tiensä siinä loppumattomassa labyrintissä, jonka he\nsiten ovat laittaneet. Lumen sulamisaikana ovat nämä käytävät pieninä,\nmutta kaikkialla löytyvinä vesijohtotorvina ja auttavat suuresti maan\nkuivamista.\n\nHyönteismaailma on näillä pohjoisilla seuduilla erittäin köyhä. Ei edes\nhyttystä, joka muuten on peräpohjolan vitsaus, ole varsinaisilla\nnapaseuduilla. Meressä on laita sitä vastoin aivan toinen. Siellä on\neläinmaailma, niin kauvas kuin ihmisen on onnistunut tunkeuta pohjoista\nkohti, äärettömän rikas. Melkein joka naarauksella vetää kaavinrauta\nmerenpohjasta joukoittain rapueläimiä, simpsukoita, meritähtiä,\nmeripiikkiäisiä j.m. monenmuotoisia ja itse merenpinnalla oikein\nvilisee kirkkaalla päivällä pikku eläimiä.\n\nKorkeammatkin eläinmuodot ilmestyvät napaseuduilla lukuisammin merellä\nkuin maalla. Niiden joukosta etsii kuitenkin nyt jo turhaan lukuisia\nparvia Grönlannin valaita (Balaena mysticetus), joka pitkän aikaa oli\nniin yleinen niillä tienoin, että niiden pyynti oli useitten maitten\narvokas tulolähde. Se on nyt niin hävitetty, ett'ei enää kannata\nlaittaa reilaan laivoja sen pyytämiseksi siellä.\n\nTärkeimmät pyyntieläimet näillä tienoin ovat viimeisenä\nviitenäkymmenenä vuonna olleet _mursut_. Niitä oli erittäin runsaasti\nHuippuvuorilla. Niin voivat erämiehet 1600-luvulla tappaa 700-800\nmursua muutamassa tunnissa. Mursut makasivat tavallisesti suurissa\njoukoissa jollakin tasaisella hiekkarannalla, sikeästi nukkuen\npäivänpaisteessa, pitäen kuitenkin muutamia vartijoita. Jos erämiesten\nsilloin onnistui varovasti vastatuuleen lähetä maata ja tappaa ne\nmursut, jotka makasivat alahalla rannalla, niin joutui koko karja\nhelposti erämiesten saaliiksi.\n\nKun pyytäjä ahdistaa naarasta poikasinensa, koettaa äiti kaikin tavoin\npelastaa poikastansa. Se sysii ja nyhkii pikku eläintä, kiirehtiäksensä\npakoa, ja sukeltaa veteen, poikanen etukäpälän alla, eksyttääkseen\ntakaa-ajajata. Kuitenkin joutuvat he usein molemmat pyytäjän saaliiksi,\nsillä huolenpito poikasesta estää äidin pelastumista.\n\nSeurallisuus ja uteliaisuus näyttää olevan pääpiirre mursujen\nluonteessa. Kun Nordenskiöld kerta, hiljaisena, kauniina pohjolan\nkesäpäivänä souteli ajojääpalaisella merellä, keskellä melkoista\njoukkoa näitä eläimiä, seurasi osa niistä venettä ison matkaa aivan\nrauhallisesti, silloin tällöin päästäen röhkivän äänen; toiset\nuiskentelivat vallan lähellä ja kohottivat itseään korkealle vedestä,\ntarkastellakseen hiukan muukalaisia; toiset taas makasivat niin\ntiuhassa jääpalasilla, että ne painuivat aina vedenpintaan saakka, kun\nmeressä uiskentelevat toverit väkisin koettivat päästä juuri ennestään\ntäytetylle jääkappaleelle, vaikka joukko tyhjiä kuljeskeli likellä.\n\nUsein tapahtuu että erämiehet, tapettuaan naarasmursun, ottavat\npoikasen kiinni elävältä. Se tulee helposti kesyksi ja hyvin\nuskolliseksi hoitajalleen. Se koettaa paraimman jälkeen seurata\nkannella käveleviä merimiehiä, kuivalla kulkemiseen huonosti sopivilla\njaloillaan, eikä saa lepoa, jos se jätetään yksin. Valitettavasti\nelävät nämä eläimet vaan muutamia viikkoja vankeudessa.\n\nKeskiajalla kerrottiin monta ihmeellistä juttua mursuista. Niin\nsanottiin sen m.m. tavallisesti makaavan sillä lailla, että se suurista\ntorahampaistaan riippui rantakallioissa. Erämiehet lähestyvät silloin\nveneellään, leikkaavat palan sen nahasta ja kiinnittävät jonkun köyden\ntoisen pään loveen ja sitovat toisen pään paaluun tahi vuoren sisään\nlyötyyn rautarenkaasen. Sitten heittävät he kivillä eläintä päähän,\njosta se vihdoin herää ja, koettaessaan päästä irti, jättää nahkansa.\nItse kuolee eläin pian sen jälkeen tahi heitetään puolikuolleena\nrannalle.\n\nMuut Novaja Semlalla elävät pyyntieläimet ovat _partahylje_ (Phoca\nbarbata), _Grönlannin hylje_ (Phoca groenlandia), _kiehkuraishylje_ eli\n_norppa_ (Phoca hispida) ja _maitovalas_ (Delphinapterus leucas).\n\n\n\nNovaja Semlalta Jeniseille.\n\n\nElok. 4 p. aamulla nostivat kaikki laivat jälleen ankkurinsa ja tuo\npieni laivasto mennä höyrysi Waigatsch-salmen eli Jugor Scharin kautta\nKaarian merelle eli Kara-merelle.\n\nNovaja Semlan eteläosa tulee kesällä aivan jäättömäksi, mutta 73\nleveys-asteen pohjoispuolella alkavat jäätiköt. Matala tasankomaa\nmuuttuu samalla vuoriseksi ja purjehtija näkee kaukaa hujan hajan\nyksinäisiä vuorenkukkuloita, joiden välistä jääjoukot loistavat; itse\nkukkulat ovat kesällä jäättömiä. Mutta vasta kauvempana pohjoisessa\nalkavat varsinaiset jääkentät, jotka lopuksi muodostavat tiviin\nsisämaanjään, joka mahtavalla jääpeitteellään tasoittaa vuoret ja\nlaaksot ja muuttaa sisämaan jääerämaaksi. Tämän jääerämaan halkaisee\nkesällä kuohuvat virrat, jotka tavallisesti laskevat jääkenttään\nmuodostuneesen järveen, joka laskee vetensä jään alitse useita tuhansia\njalkoja korkean rotkoholvin kautta läpinäkyvätä jäätä. Toisin paikoin\nnäkee virran, joka pauhaavalla melulla syöksee johonkin koloon,\nruiskuttaakseen jälleen vähän matkaa kauvempana ylös korkean putouksen\njostakin jäänhalkeamasta. Silloin tällöin kuulee melun, niinkuin\nkanuunanlaukauksen jään sisästä. Se on uusi jäätikköloiro, joka on\nmuodostunut, tahi, jos ollaan likellä rantaa, jäälohkare, joka on\nsyössyt mereen. Sillä vuorien väliin likistynyt jää pusertuu eteenpäin\nlaaksourien kautta merta kohti ja muodostaa silloin usein oikeita\njääkoskia, joissa mahtava jääpeite, musertuneena ja palottuna,\nverrattain nopeasti kierii alaspäin, jos laaksoura on jyrkästi vieru,\nsinkahuttaen korkealle suuria kallionlohkareita ja työntäen mereen\noikeita jäävuoria. Jos laaksoura on leveä ja tasainen, kulkee jäävirta\nhitaammin ja seisahtuu korkeana jääseinänä rannalle, josta silloin\ntällöin suuria jääkappaleita irtaantuu; mutta jos laakson vieremä on\nvaan vähäinen, sulaa jääreuna hitaasti ja näkymättömästi pois. Kun\nNovaja Semlan sisämaanjää kumminkin alaltaan on verrattain vähäinen, ei\nsiellä irtaannu mitään erittäin suuria jäävuoria, jonka vuoksi niitä ei\ntapaa Kaarian merelläkään.\n\nKuitenkin on eräs tunnettu saksalainen tutkija antanut Kara-merelle\nnimen \"jääkellari\", koska merenvirrat eivät voi kesällä viedä pois\njääpeitettä, joka talvella tulee äärettömän paksuksi, vaan se kokoontuu\nNovaja Semlaa vasten, jossa se kesän alussa sulkee ne kolme salmea,\njotka johtavat Kara-mereen. Sen vuoksi luultiin, että Kaarian meri koko\nkesän on jäätä täynnä, mutta Nordenskiöldin keksintöjen kautta, hänen\nedellisellä matkallaan sinne, tiedetään nyt, ett'ei asian laita ole\nniin tukala, vaan että jää suuremmaksi osaksi sulaa, ja että tätä merta\nsen vuoksi kesällä voi aivan hyvästi käyttää merikulkuun.\n\nMatka kului suotuisimmassa säässä ja aivan jäättömällä merellä aina\nelokuun 3 p. iltaan asti, jolloin ohut ajojää tuli vastaan, ja sumu,\njoka kuitenkin ajoittain harveni. 4 p. tuli vesi keltaisenharmaan saven\nväriseksi ja oli niin suolatointa, että sitä voitiin juoda. Oli tultu\nObin ja Jenisein virtapiiriin. Elok. 6 p. näkyi vihdoin laivojen\nmääräpaikka, \"_Dicksonin satama_\" Jenisein suussa, jossa tuo pieni\nlaivasto ehjänä laski ankkurinsa.\n\nSeutu Dicksonin sataman luona on aivan asumatointa, vaikka siellä ennen\non ollut joukko asuinhuoneita pitkin virran ja meren rantaa. Ne on jo\naikoja sitte jätetty, etupäässä sen vuoksi että jahti on vähennyt,\nmutta myös sen vuoksi että elämäntarpeet aikojen kuluessa ovat\nenentyneet, niin ett'ei kansa enää ole viihtynyt siellä.\n\nNämä rakennukset, -- eli simovit, niinkuin niitä kutsutaan -- Jenisein\nsuulla, olivat Euroopan kansojen pohjoisimmat asuinsijat. Alastoman\ntunturin juurella, alituisten lumimyrskyjen alaisina talvella ja\npaksujen sumujen peittäminä sikäläisen lyhyen kesän aikana, oli niillä\nluultavasti vähä riemuja ja mukavuutta tarjottavana asukkailleen.\n\nKappaleen matkaa etelämpänä, mutta sentään kaukana metsärajan\npohjoispuolella, on kuitenkin sangen hyvästi voipia talonpoikia, jotka\nasuvat suurissa, useita rakennuksia ja huoneita sisältävissä simovissa,\njoissa jonkunlainen ylellisyys vallitsee. Siellä kävellään turkiksista\ntehtyjen mattojen päällä, ikkunat ovat ehjiä, pyhäinkuvat ovat peitetyt\nkulta- ja hopealevyillä, seinillä on peiliä ja runsaasti koreasti\nmaalattuja Venäjän keisarien ja kenraalien vaskipaino-kuvia. Tämä\nvarallisuus saadaan kaupanteolla kotoasukkaiden kanssa, jotka\npaimentavat laumojansa tunturilla.\n\nTalvi on Jenisein suulla hyvin kylmä. Sen on kumminkin kerran\nkestänyt eräs suomalainen, perämies Nummelin, joka muutamien matruusien\nkanssa v. 1876 oli talven yli eräällä Jenisein saarella, 70° 48'\npohjoisella leveydellä, eräässä huoneessa, jota siellä oli käytetty\nkesäkalastukseen, asuttuansa ensin jonkun aikaa talvikortteeriin\npannussa laivassa, jonka kapteini muun laivaväen kanssa oli palannut\nJeniseiskiin talveksi. Lokak. 5 p. muutti miehistö talviasuntoonsa ja\nlokakuun lopusta marraskuun loppuun näytti lämpömittari 30-40 astetta\nkylmää, samaten jälleen uudenvuoden jälkeen. Marrask. 21 p. ilmestyi\naurinko viimeisen kerran eikä näkynyt uudestaan ennenkuin tammik. 19 p.\nHeti joulun jälkeen alkoi kerpukki ilmestyä ja vei kolme Nummelinin\nlaivatoveria; neljäs ja viimeinen upposi. Onneksi oli hän toki\nhankkinut itselleen muutamia lisämiehiä likeisimmiltä asutuilta\nseuduilta.\n\nKesäkuun keskipalkoilla alkoi jää liikkua ja virta paisui niin\nkorkealle, että oli pakko paeta asuinhuoneen katolle, johon vähä\nruokavaroja ja polttopuita sekä kaksi koiraa oli turvaan saatu. Siellä\noltiin seitsemän vuorokautta alituisessa hengenvaarassa. Katto oli vaan\nniukan puoli kyynärää veden yläpuolella ja ohikulkevat jääkappaleet\nuhkasivat joka hetki viedä sen mukanaan, niin että niitä yöt päivät\ntäytyi pitää varalta ja poissa huoneesta pitkillä saikoilla. Kattoon\nsidottu pieni vene olisi ollut, onnettomuuden sattuessa, heidän\nviimeinen turvapaikkansa. Koko seutu oli vettä tulvillaan.\nMuuttolinnuillakaan ei ollut pitkiin matkoihin mitään kuivaa paikkaa\nlevätä, ja sattui, että väsyneitä riekkoja laskeutui miesten pään\npäälle, niin vieläpä koirienkin päälle katolla. Kesäk. 23 p. alkoi vesi\naleta, ja miehet voivat jälleen muuttaa veden autioksi tekemään\nhuoneesen.\n\n\n\nJeniseiltä Lenan suulle.\n\n\nElokuun 10 p. kevensi Vega ja Lena jälleen ankkurinsa jatkaakseen\nmatkaansa. Ilma oli lämmin, jäitä ei näkynyt yhtään, ja raikkaan\nkaakkoistuulen puhaltaessa voi Vega kulkea sekä höyryllä että täysillä\npurjeilla. Pian tuli ilma kuitenkin sumuiseksi ja siellä täällä\nkulkuväylällä näkyi kallioita, joita ei oltu otettu merikartalle, jonka\nvuoksi täytyi ohjata eteenpäin suurimmalla varovaisuudella. Lisääntyvän\nsumun tähden oli laivojen sitte pakko aina yksin kuuroin pysähtyä,\nmilloin ankkurissa, milloin jäälohkareesen kiinnitettynä. Matka kävi\nsen vuoksi hyvin vitkallisesti. Usein oli sumu niin paksu, että laivat\neivät voineet nähdä toinen toistansa, jonka vuoksi täytyi antaa merkkiä\nvihellyspiipulla. Ensi kerran maailman luomisen jälkeen kuului silloin\nvihellyspiipun kimeä ääni näillä hiljaisilla seuduilla, joilla ei laiva\nkoskaan ennen ollut käynyt.\n\nElokuun 19 p. näkyi vihdoin tumma, jäätöin niemi pilkahtavan sumusta.\nSe oli Aasian pohjoisin huippu, Kap Tscheljuskin, jonka luona matkue\nlaski ankkurinsa klo 6 i. p.\n\nNordenskiöld oli nyt saavuttanut suuren, vuosisatoja tavoitellun\npäämaalin. Ensi kertaa oli laiva ankkurissa vanhan maailman\npohjoisimman niemen ulkopuolella. Sitä tärkeätä tapausta vietettiin\nlippujen nostamisella ja kanuunan laukaisemisella ja, sittekun\nNordenskiöld toverinensa oli käynyt maalla ja jälleen palannut\nlaivalle, valmistettiin Vegalla iloiset pidot, joissa maljoja juotiin\ntuon niin onnellisesti alotetun, vaarallisen matkan hyväksi\njatkamiseksi.\n\nAasian pohjoishuippu muodostaa matalan, lahden kahtia jakaman niemen,\njonka itäinen haara pistää koko joukon pohjoisemmaksi kuin läntinen.\nLaakkasivuinen vuorenharju kulkee itäiseltä niemeltä sisämaahan päin,\neteläistä suuntaa, ja näyttää pian kohoovan 900 jalkaa korkeaksi. Vaan\nvuoren syrjillä ja syvissä, lumipurojen uurtamissa ouruissa ja\nnotkoissa tasangolla näkyi suuria valkoisia lumikenttiä, ja samaten\nnäkyi vähä jäätä merenrannalla. Mutta muuten oli maisema harmaata ja\nyksitoikkoista, ilman sitä erin-omaista majesteetillista kauneutta,\njoka on peräpohjolan maisemille omituinen.\n\nKun laivat saapuivat Kap Tscheljuskinille, otti niitä vastaan iso\njääkarhu, jonka jo ennen ankkurien laskemista nähtiin kävelevän\nedestakaisin rannalla, silloin tällöin katsahtaen ulos merelle päin,\nikäänkuin tiedustellakseen, ketä merkillisiä vieraita nyt ensi kerran\noli tullut hänen valtakuntaansa. Mutta kanuunanlaukaus pelotti karhun\npakoon, ja niin perinpohjaiseen, ett'ei se edes enää, niinkuin karhujen\nmuuten on tapana, palannut seuraavanakaan päivänä.\n\nKasvullisuus siellä oli hyvin köyhä. Muutamissa harvoissa paikoissa\nvaan oli maa sammalista, jäkälistä, ruohoista ja saraheinästä\nmuodostuneen peiton suojassa, mutta sekin kasvullisuus oli hyvin laiha.\nMuutoin tunki sieltä täältä maanhalkeemista esiin muutamia raihnaisia\nkukkakasvia, jäkäliä ja sammaleita.\n\nKaikki joet olivat silloin kuivillaan, mutta laveat ja syvät\nvirranuomat näyttivät, että siellä lumen sulamis-aikana runsaasti vettä\nvirtaa. Lumipurojen lorina ja lintujen kirkuna tekevät silloin varmaan\nvaihtelevammaksi sen autiouden ja hiljaisuuden, joka nyt levisi\ntasangon paljaitten, melkein kaikkea kasvullisuutta vailla olevain\nsavikkojen yli. Mitään jälkiä ihmisistä ei missään voitu huomata.\nVanhan naparetkeilijän tavan mukaan antoi Nordenskiöld sinne rakentaa\nkiviröykkiön käyntinsä muistoksi.\n\nSieltä suunnitti Nordenskiöld kulkunsa suoraan itään päin Uudensiperian\nsaaria kohti, nähdäkseen eikö sitä tietä voisi tavata maata. Pari\npäivää kuljettiin höyryllä eteenpäin esteettömästi hajanaisen ajojään\nläpi; muutamia hyvin suuria jäälauttoja nähtiin myös, mutta ei yhtään\njäävuoria. Ilma oli sumuinen, ja sekä sumu että jää lisääntyi aina\nenemmän, niin että vihdoin ainoastaan vaivaloisesti voitiin tunkeutua\neteenpäin. Monta kertaa täytyi laivan maata suurien jääkenttien luona\nja odotella sumua hiukan hälveneväksi. Sellainen onnen kaupalla\npurjehtiminen oli kuitenkin hyvin vaarallista, sillä laiva voi milloin\nhyvänsä töytätä jäätä vasten tahi likistyä jääkentän sisään pääsemättä\nmitenkään ulos jälleen. Silloin päätettiin pyrkiä jäästä ulos\navovedelle likinnä rantaa, ja kun se ei onnistunut, vaan jää tuli aina\ntiuhemmaksi, oli pakko kääntyä takaisin pitkä matka samaa tietä, jota\noli tultukkin.\n\nKun Vega oli päässyt jäistä, ohjattiin kulku maata kohti, ja sitte\njatkettiin matkaa noin penikulman päässä rannasta, usein aivan\njäätöintä merta, aina Preobraschenien saarelle asti, jossa ankkuri\nlaskettiin. Saari oli lumetoin ja peittynyt ruohonsekaiseen\nsammalvaippaan. Siellä tavattiin taas pohjoinen eläinmaailma koko\nrikkaudessaan. Saaren kohtisuoran rantueen ulkonemat olivat\nlukemattomien pohjankiislojen ja kolmivarpaisten lokkien\nhautomispaikkoina, äärimmäisillä rantasärkillä juoskenteli kahlaajia\nedestakaisin ja etsi vilkkaasti huutaen ruokaansa, ylimmäisillä\nkallion-ulkonemilla hautoi joukko isojalokkia ja alangon rinteillä\nnäkyi valkea tunturipöllö väijymässä saalistansa, hiljaa ja\nliikkumatoinna tuntikausittain, mutta niinkuin tavallisesti, valppaana\nja arkana, niin että erämies vaan vaivaloisesti voi lähestyä\npyssynkannon päähän. Rantaliuskalla vuoren alla nähtiin kaksi jääkarhua\nja meressä isonlainen joukko hylkeitä ja kauvempana oli purjehdittu\nmursujoukkojen ohi. Tällä saarella, joka on koko joukon etelämpänä kuin\nKap Tscheljuskin, on kasvullisuuskin paljoa rikkaampi, johon myös on\nsuurena apuna siellä mereen laskeutuvan Chatangavirran kesällä lämmin\nvesi.\n\nElok. 27 p. oli päästy Lenavirran suun läheisyyteen, ja siellä erosi\nNordenskiöld Vegalla höyrylaivasta Lena, joka jatkoi matkaansa\nmääräpaikkaan, Lenan suulle ja Jakutskin kaupunkiin. Hyvästijätöksi\ntoverille laskettiin Vegalta muutamia rakettia, ja sen jälkeen mennä\nhöyrysivät laivat kumpikin omalle suunnalleen, Vega itäänpäin, uusia\nvaaroja ja uusia löytöjä kohti, laivanpohjan siihen asti aina\nkyntämätöintä merta.\n\n\n\nLenan suulta talvikortteeriin.\n\n\nIlma oli tyyni, mutta enimmäkseen pilvinen, ja lämpömittari näytti\n+4 astetta. Matka kävi alussa rivakasti eteenpäin Uudensiperian saaria\nkohti, mutta sittekun länteisimmät niistä olivat tulleet näkyviin, tuli\nvesi niin matalaksi ja jääsohjoa ilmestyi, niin että välttämättä täytyi\nhiljentää vauhtia. Nordenskiöldin aikomus oli laskea siellä ankkuri ja\ntutkia maata, mutta pelko että myrsky voisi nousta, jolloinka Vegan\ntila matalassa väylässä olisi voinut tulla hyvin vaaralliseksi, tahi\nettä kokoontunut ajojää äkkiä tulleen pakkasen kautta jäätyisi ja\nestäisi kaiken edemmä tunkeumisen, pakoitti hänen jatkamaan matkaa\nilman mitään seisahtumista.\n\nSyysk. 3 p. näkyi Karhusaaret. Silloin satoi lunta, niin että laivan\nkansi ja saaret olivat valkean lumivaipan peitossa.\n\nTähän asti ei Vega ollut matkallaan, kun pysyttiin likellä rantaa,\ntavannut mitään muita ajojääkenttiä, kuin semmoisia, jotka muodostuivat\nvedensyömistä, melkein jääsohjoksi muuttuneista jääkappaleista. Ei\nyhtään jäävuorta ollut näkynyt. Mutta nyt alkoi jää tulla paksummaksi\nja Karhusaarien itäpuolella oli paksua merenjäätä jotenkin tiheissä\njoukoissa ajelehtinut rantaa kohti. Pitkin rantaa oli kuitenkin vielä\navonainen jäätöin ura.\n\nKarhusaarien ohi kuljettua, asetettiin suunta suoraan Kap Schelagskoita\nkohti, jolloin Vega jätti selvän uran rannan likellä ja kulki eteenpäin\najojäitten läpi. Mutta samalla kun pohjoistuuli alkoi puhaltaa, aleni\nlämpömäärä jäätymispisteen alipuolelle, vesi jääkappalten välillä\npeittyi jotenkin paksuun jääkuoreen ja ajojäät tihenivät aina enemmän\nja enemmän. Silloin tuli mahdottomaksi jatkaa otettua suuntaa, ja Vegan\ntäytyi kääntyä maalle päin, siihen noin penikulman levyiseen selvään\nuraan. Lämpömäärä, joka ulapalla jäiden keskellä oli -3, nousi täällä\n+4 asti ja veden lämpö kohosi -- 1,2 asteesta 3,5 asti, jonka ohessa\nsuolaisuus oli puolta vähempi. Siitä voitiin päättää, että oli tultu\nKolymavirran uraan.\n\nKarhusaaret, jotka ovat tämän virran suun ulkopuolella, ovat muodoltaan\nomituiset. Vuoret, joita saaret ovat, ovat näet vuosisatojen kuluessa\nrapautuneet rikki, jättäen sinne tänne ikäänkuin korkeita pilareita ja\ntorneja, sekä rauniojoukkoja ja -riviä, jotka ovat särkyneitten muurien\nja huoneitten näköisiä. Mereltä katsoen näyttävät nämä muodostukset\nsuurensuuren kaupungin raunioilta, joka kaupunki kerta on ollut\nvahvojen muurien ympäröimä ja täynnä temppeliä ja loistavia\nrakennuksia.\n\nMatka alkoi nyt käydä aina hitaammin ja hitaammin. Puoliyön aikana oli\naurinko jo hyvin syvällä taivaanrannan alapuolella ja yöt olivat\ntulleet niin pimeiksi, että Vegan siihen aikaan vuorokautta täytyi\npysyä asemillaan useita tuntia, kiinnitettynä johonkin suurempaan\npohjajäähän. Sitä paitse vallitsi usein päivillä paksu sumu, joka\npakotti kulkemaan eteenpäin suurella varovaisuudella, tuolla\ntuntemattomalla kulkuväylällä. Purjehtiminen pitkin Aasian\npohjoisrantaa alkoi myöskin tulla jotenkin yksitoikkoiseksi, sillä\ninnokkainkin naparetkeilijä voi pitemmän päälle kyllästyä jäähän,\npelkkään jäähän, matalikkoon ja sumuun, ilman mitään vaihtelua.\nMyöskään ei oltu sitte Jugor Scharista lähdettyä, s.o. koko kuukauden\npurjehtimis-ajalla, nähty yhtään ihmisiä tahi ihmis-asuntoja, paitse\nyhtä vanhaa asumatointa tupaa eräällä autiolla rantasärkällä.\n\nNyt tapahtui kuitenkin mieluisa vaihetus. Syysk. 6 p. huomattiin\nkappaleen matkaa Kap Schelagskoin ulkopuolella kaksi venettä, täynnä\nväkeä. Kaikki miehet Vegalla -- paitse kokki, jota ei mikään tapaus\nvoinut viekoitella jättämään patoja ja paistinpannuja ja joka purjehti\nAasian ja Euroopan ympäri kenties ainoatakaan kertaa käymättä maalla --\njuoksivat ylös kannelle. Veneet olivat nahkaisia, laitetut samalla\nlailla kuin eskimojenkin veneet, ja ne olivat täynnä nauravia ja\nhaastelevia kotoasukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka huudoilla\nja viittauksilla antoivat ilmi, että he tahtoivat tulla laivalle. Kone\nseisotettiin silloin, veneet laskivat laivan luo, ja joukko nahkoihin\npuettuja, avopäisiä olentoja kapusi ylös reilingin yli, tavalla, joka\nselvästi osotti, että he olivat nähneet laivoja ennen. Vilkas\nkeskustelu alkoi, mutta pian huomattiin, ett'ei kukaan veneitten tahi\nlaivan väestä osannut mitään kieltä, jota molemmin puolin olisi\nymmärretty. Mutta asia autettiin merkeillä ja viittauksilla, niin hyvin\nkuin voitiin. Pakina ei estynyt siitä, ja suuri ilo pääsi pian\nvallalle, varsinkin sitte, kun oli jaettu muutamia lahjoja,\npääasiallisesti tupakkia ja muutamia liitupiippuja. Ne ihmiset olivat\ntschuktschia. Eräs poika heistä osasi lukea kymmeneen asti engelskaksi,\njoka näyttää että he olivat seurustelleet amerikkalaisten\nvalaskalanpyytäjien kanssa.\n\nMoni tschuktschi oli kookas ja kaunisvartaloinen mies. He olivat puetut\nruumiinmukaisiin nahkahousuihin ja peurannahkaisiin peskiin. Pää oli\npaljaana, tukka kokonaan pois leikattu, paitse kapeata reunustaa\nedessä, joka oli kammattu alas otsalle. Muutamilla oli nahkatakki\npistettynä taakse vyöhön, mutta he näyttivät pitävän ilmaa liika\nlämpimänä, käyttääkseen päähinettä. Naisten ihoon oli piirrelty mustia\ntahi mustansinisiä viivoja otsaan ja nenään, sekä muutamia koreuksia\nposkille. Kasvojenmuoto ei tuntunut niin vastenmieliseltä kuin\nsamojeedien ja eskimojen; he olivat myös, verraten samojeedihin,\njotenkin puhtaita ja heillä oli kaunis, melkein vaaleanpunainen iho.\nPari miestä oli aivan valkeanveristä. Luultavasti olivat he sotavankina\ntahi pakolaisina tschuktschien sekaan elämään joutuneitten ryssien\njälkeläisiä.\n\nTschuktschit näyttivät olevan erittäin tyytyväisiä tapaamiseen ja\nsaamiinsa lahjoihin. Ne olivat lehtitupakkinippuja, liitupiippuja joita\njokainen sai niin paljo, kuin voi pitää sormiensa välissä, koristuksia\nja vanhoja vaatteita, joita löytöretkeilijät ja miehistö oli levitellyt\nympärilleen anteliaalla kädellä. Oltiin näet vakuutettuja, että Vega\nmuutamassa päivässä tulisi kulkuväylälle, jossa talvivaatteet olisivat\naivan tarpeettomia.\n\nKun kotoasukkaat olivat lähteneet veneinensä, kulki Vega edemmä pitkin\nrantaa. Yöksi ruvettiin olemaan suuren jäälautan luona. Mutta aamusella\nhuomattiin taas oltavan niin jään ja sumun keskellä, että oli mahdotoin\nkulkea edemmä. Kun sumu harveni hiukan, niin että laivan voi erottaa\nmaalta, tuli jälleen vierailemaan kotoasukkaita, joita tälläkin kertaa\npidettiin paraimman jälkeen hyvänä. He kutsuivat selvillä merkeillä\nmatkustajia nousemaan maalle ja käymään heidän teltoissaan. Kun\nkaikissa tapauksissa oli mahdotoin vielä jatkaa matkaa, totteli\nNordenskiöld kutsumusta, panetti veneen vesille ja meni useimman\ntoverinsa kanssa maalle.\n\nRanta on sillä paikalla hiekkavallia, joka kulkee meren ja erään\nsyvemmän laguunin eli suolattoman järven välillä. Sisempänä kohosi maa\nvähitellen paljaiksi, lumettomiksi tahi viime päivien lumisateen\njälkeen ohuella lumipöperöllä peitetyiksi vuorenharjuiksi.\nTschuktschien kylät rakennetaan tavallisesti semmoisille\nrantavalleille. Asuntoina on tilavat nahkateltat, joiden sisällä on\nlämpyisten, hyvästi valmistettujen peurannahkojen ympäröimä\nlaatikonmuotoinen makuukammio, jota valaisee ja lämmittää raanilamput.\nSiellä makaa perhe kesällä, ja siellä oleskelee se enimmäkseen koko\npäivän talvella. Sitä paitse poltetaan ulkoteltan keskellä puitakin,\njota varren avataan reikä taitteisen telttakaton harjalla.\n\nNordenskiöld ja hänen toverinsa otettiin hyvin ystävällisesti vastaan\nja heille tarjottiin mitä talossa oli. Sillä kertaa oli ruokaa\nrunsaasti saatavana. Yhdessä teltassa keitettiin peuranlihaa suuressa\nrautapadassa ja erään toisen ulkopuolella palottiin parastaikaa ja\notettiin sisuksia ulos kahdesta vasta ammutusta tahi teurastetusta\npeurasta. Kolmannen teltan luona hääri eukko, ottaen peurojen\npötsistä ruohonpäisen, spenaatimaisen sisällyksen ja valaen sen\nhylkeennahkasäkkiin, säilytettäväksi ruoaksi talvella. Hän käytti\nkäsiänsä kousikkana ja paljaat käsivarret olivat korkealle\nruohonpäiseksi värjätyt tuosta ei juuri maittavasta spenaatista. Toisia\nnahkasäkkiä, täynnä raania, oli rinnakkain teltan seinillä.\n\nKaikissa teltoissa oli palottuja hylkeitä, todistuksena että\nhylkeensaanti viime päivinä oli ollut runsas. Erään teltan luona oli\nkaksi tuoretta mursunpäätä suurine kauniine torahampainensa.\nNordenskiöld tahtoi ostaa ne päät, mutta tschuktschit eivät suostuneet\nsiihen, sillä he pitävät uskontonsa mukaan mursunpäitä jonkunlaisessa\nkunniassa. Seuraavana päivänä tarjottiin kuitenkin torahampaat\nmyytäväksi. Myös tarjosivat tschuktschit raania kaupaksi, ja näyttivät\nhyvin kummastelevan, ett'ei matkustajat tahtoneet vaihettaa sitä\nitselleen muutamata erää.\n\nLapsia näkyi joukoittain, raittiita ja tuoreita. Sisäteltassa kävelivät\nsuuremmat lapset melkein alastomina ja juoksivat ilman kenkiä tahi\nmuita vaatteita telttojen väliä, routaista maata. Pienempiä lapsia\nkanniskeli niin hyvin miehet kuin vaimotkin hartioillaan ja ne olivat\nsilloin niin pyntätyitä, että ne näyttivät nahkapallilta. Lapsia\nkohdeltiin mitä suurimmalla ystävyydellä, eikä koskaan kuullut\nvanhempien sanovan niille pahaa sanaa.\n\nSeuraavana aamuna koetti Nordenskiöld kulkea edemmä, mutta hänen täytyi\nsumun vuoksi pysähtyä erään pohjajään luo, joka oli tullut likelle\nmaata. Siellä täydyttiin viipyä kokonainen vuorokausi, joka aika\nkäytettiin maan tutkimisiin. Yhtään telttaa ei tavattu läheisyydessä,\nmutta monissa paikoin rannalla nähtiin jälkiä vanhoista telttapaikoista\nsekä särjettyjä talonkaluja ja hylkeen, peuran ja mursun luita.\n\nEnsi kertaa silloin mikään laiva laski sille rannalle, ja sanoma tästä,\nkotoasukkaille niin merkillisestä tapauksesta oli levinnyt lavealti\nympäri. Vaikk'ei yhtään telttaa ollut läheisyydessä, sai Vega sen\nvuoksi ottaa vastaan useita kyläilemisiä. Nordenskiöld käytti niitä,\nostaakseen vaatteita ja kaluja, jotka olivat tschuktschien elintavalle\nomituisia. Mutta kauppa oli sillä kertaa hyvin vaikeata, sillä\nNordenskiöldillä oli puute vaihtotavarasta, ja rahoja voi siellä vähän\nkäyttää. Tschuktschit pitivät 25 ruplan seteliä vähemmän-arvoisena\nkuin koreata saippuan päällystä, ja kulta- tahi hopearahaa\nvähemmän-arvoisena kuin tinanappia. Yhden ja toisen 50 äyrin kappaleen\nsaatiin tschuktschit kuitenkin ottamaan, mutta vasta sitte, kun niihin\noli tehty reikä, että niitä voi käyttää korvarenkaina. Joukon\nhopearahoja, joissa oli kuningas Oskar toisen kuva, jakeli Nordenskiöld\nsitä paitse sekä siellä että edellisellä paikalla lahjaksi, jättääkseen\nohjausta heidän matkansa jälkien löytämiseksi, jos joku onnettomuus\nkohtaisi laivaa ja retkikuntaa.\n\nInnokkaimmin haluttuja tavaroita olivat karkeat silmäneulat ja\nparsinneulat, padat, suuret veitset, kirveet, sahat, navarit ja muut\nrautakalut, liina- ja villapaidat, mieluisimmin hyvin koreaksi\nvärjätyt, kaulahuivit, tupakki ja sokuri, sekä ennen kaikkia paloviina,\njota kaikki villit kansat erittäin ahneesti ottavat. Kuitenkin oli\ntschuktschienkin joukossa ymmärtäväisiä, jotka eivät koskaan maistaneet\ntippaakaan tuota tulista ja petollista myrkkyä, vaan ylenkatseellisella\nliikkeellä hylkäsivät tarjotun lasin.\n\nTschuktschit ovat yleensä älykkäitä ja aprikoivia kauppamiehiä ja\npitävät tarkasti huolen omasta edustaan. Sen he ovat vähitellen\noppineet vaihtokaupan kautta, jota he välittävät Amerikan ja Siperian\nvälillä. Napa-Amerikan etäisimmässä kauppapaikassa sanottiin vielä\nmuutamia vuosia sitte majavannahasta maksetun vaan yhden tupakkilehden,\nja kun venäläiset ensin tulivat Kamtschatkaan, saivat he kahdeksan\nsopelinnahkaa veitsellä ja kahdeksantoista kirveellä, ja sentään\nnauroivat kamtschatkalaiset herkkäuskoisia muukalaisia, jotka niin\nhelposti antoivat itsensä pettää. Tätä nykyä on asianlaita kuitenkin\ntoinen.\n\nSyysk. 10 p:vää vasten yöllä peittyi meri jotenkin paksuun, uuteen\njääkuoreen, mutta sen mursivat jälleen laivan läheisyydessä ajelehtivat\nvanhat jääkappaleet. Itse ajojääkin oli vähä hajaantunut ja\nNordenskiöld antoi sen vuoksi panna laivan liikkeesen, jatkaaksensa\nmatkaa. Pian sulki tien kuitenkin nauha vanhaa jäätä, jota yökylmä oli\nniin vahvistanut, että vasta parin tunnin työn jälkeen kirveillä ja\ntuurilla voitiin raivata ura sen läpi. Sitte tuli jälleen jotenkin\nselvää vettä, mutta sen sijaan kohtasi paksu sumu, niin että jälleen\ntäytyi seisahtua pohjajään luo seuraavaksi päiväksi, jolloin matkaa\ntaas voitiin jatkaa iltaan asti, jolloin jälleen seisahduttiin\njäälohkareen luo.\n\nSeuraavana päivänä, syysk. 12, kun jo oli tultu hyvän matkaa ohi\nIrkaipijn eli Nordkapin, tuli niin paksu jää vastaan, ett'ei ollut\nmahdollista tunkeutua edemmä. Täytyi sen vuoksi palata ja töin tuskin\nvoi Vega päästä likelle maata tiuhassa olevien jääjoukkojen läpi. Laiva\nlaski vihdoin ankkurin pienessä, pohjoiseenpäin, kahden ulospistävän\nvuoriniemen välissä olevassa mutkassa. Siellä oli sitte pakko viipyä\naina syysk. 18 p. asti, odotellen paremmuutta jääsuhteissa.\n\nNiemellä, joka yhdistää Irkaipijn mannermaahan, oli 16-telttainen kylä,\nsekä jäännöksiä kansasta, joka oli asunut siellä ennen tschuktschia,\nmutta jonka kerrotaan sotien johdosta muuttaneen vähä pohjoisemmassa\nJäämerta olevaan, vielä tuntemattomaan maahan. Huoneet näyttivät\nainakin osaksi olleen valaanluista rakettuja ja puoleksi kaivettuja\nmaan sisään. Kaivettaessa löydettiin kivisiä ja luisia kaluja, niinkuin\nkivikirveitä, nuolenkärkiä, lusikoita j.m. Osan vanhoja rakennuksia\nolivat tschuktschit laittaneet raanikellareiksi. Tschuktschit\nnäyttivät epäluulolla katselevan kaivamista, peljäten näiden\nraaniloitten ryöstämistä. Mutta he kummastuivat suuresti nähdessään\nmuukalaisten jättävän nämä heidän silmissään verrattomat aarteet ja sen\nsijaan etsivän vanhoja luunpalasia ja kiviliuskoja.\n\nMatkustajien ja kylän-asukkaiden väli tuli pian hyvin ystävälliseksi.\nEräs lihavanlainen tschuktschi, soreavartinen, kookas ja kaunis,\nluultiin kylän päälliköksi, ja ystävyyden vahvistamiseksi kestitettiin\nhäntä laivalla useita kertoja paraimman jälkeen, jota paitse hän\nsai pienempiä lahjoja. Hän näyttikin olevansa hyvin heikko\nkohteliaisuuksille ja koristuksille ja käveli, kiitos lahjojen ja\nvaihtokaupan, peskin päälle vedetyssä punaisessa villapaidassa,\nkummassakin korvassa kullatut kellonvitjat, joiden alipäissä riippui\nkymmenen-äyrinkappale. Jo Vegan saapuessa oli hän toisia tschuktschia\nparemmin puettu ja hänen telttansa oli tilavampi ja siellä oli kaksi\nmakuusijaa, yksi hänen kummallekkin vaimolleen. Mutta pian havaittiin,\nett'ei tämä tschuktschilais-keikari ollutkaan mikään päällikkö ja\nett'ei minkäänlaista hallitusta löytynytkään tässä, yhtä vähän kuin\nmuissakaan tschuktschilais-kylissä.\n\nLapsia, raittiita ja tuoreita, oli täälläkin joukoittain, ja\nkotoasukkaat niitä hellien kohtelivat. Hyvä sana niille valmisti kyllä\nystävällisen vastaanoton teltassa. Naisia kohdeltiin miesten\nvertaisina, ja mies kysyi aina neuvoa vaimolta, tärkeämpätä pyyntiä\npäätettäessä. Miehen vaihtamalla hankkimat kapineet jätettiin heti\nvaimon huostaan. Toisilla lapsilla oli kaulassa pienillä kiinalaisilla\nja amerikkalaisilla rahoilla koristettuja helminauhoja. Ei kukaan\nosannut sanaakaan venättä koko kylässä, mutta sielläkin osasi eräs\nnuorukainen lukea 10:een engelskaksi. Joka teltassa näki peuranmahoja\nsisuksineen tahi säkkiä täynnä muuta apetta. Muutamat nuoret immet\npaloivat eräässä teltassa samana päivänä jään alta paulalla pyydettyä\nhyljettä. Heitä ympäröi silloin joukko tenavia, jotka aina välistä\nmielihyvikseen saivat verisiä lihaviipaleita.\n\nLevotoinna pitkästä viipymisestä siellä, teki Nordenskiöld matkan\neräälle ankkuripaikan likellä olevalle vuorelle. Sieltä oli lavea\nnäkyala yli meren. Se oli ylt'yleensä yhteen likistyneen ajojään\npeitossa. Vaan lähinnä maata näkyi avonainen vesiura, jonka kuitenkin\nuseissa paikoin jäänauha arveluttavalla tavalla katkaisi.\n\nVielä syysk. 18 p. oli jään asema aivan muuttumatoinna, mutta nyt ei\nsopinut viipyä kauvemmin, jos tahtoi välttää talveumista. Ankkuri\nnostettiin sen vuoksi, ja Vega kulki edemmä, mutta niin matalata vettä,\nettä laiva usein oli vaan kolme neljä korttelia pohjasta irti. Kaksi\npenikulmaa kuljettua tuli vastaan jäänauha, jonka läpi vaan\nvaivaloisesti voi päästä, kiitos Vegan vahvan keulalaidan, joka voi\nkestää jotenkin ankaria sysäyksiä. Kerran ajoi laiva kiinni\npohjajäähän; vesi oli alenemaan päin ja vasta seuraavana aamuna pääsi\nlaiva irti, kun iso osa pohjajäätä, jonka juurelle Vega oli ajanut, oli\nhakattu pois kirveillä ja tuurilla. Koetettiin muutama kerta rikkoa\njäätä ruudillakin, mutta se ei onnistunut. Seuraavanakaan päivänä ei\npäästy pitkältä. Mutta ilma tuli silloin suojaisemmaksi ja sateiseksi,\njosta voi päättää että suuria aloja selvää vettä oli matkustajien\netupuolella. 22 p. teki Nordenskiöld ja kapteini Palander retken\npikkuhöyryllä, luodatakseen vettä. Heidän onnistui pian löytää kylliksi\nsyvän, jotenkin jäättömän uran, ja 23 p. voi Vega siis jälleen jatkaa\nmatkaansa, hyvin tiheässä ajojäässä ja usein niin likeltä maata, että\noli vaan muutamia tuumia vettä laivan emäpuun alla. Matka edistyi niin,\njoskus hyvin vaivaloisesti. Sää oli hiljainen ja kaunis, mutta kylmä,\nja uutta jäätä syntyi kaikkialle ajojään väliin, missä sitä oli\ntiuhalta. Jäiden välissä pyöri sadoittain pikku hylkeitä, uteliaasti\nseuraten laivan vanavettä. Lintuja näkyi sitä vastaan vaan hyvin vähän.\nSilminnähtävästi olivat useimmat jo muuttaneet lähestyvän talven\ntieltä. Vegan toiveet tulivat aina huonommaksi, sillä kauvempana erään\nniemen luona nähtiin jään olevan niin likellä maata, että oli\npeljättävä, ett'ei selvä vesi likinnä rantaa ollut kylliksi syvä\nlaivalle.\n\nJälleen lähetettiin pikkuhöyry luotaamaan ja eräs matruusi laitettiin\nnousemaan niemen sisällä olevalle harjulle, nähdäkseen sieltä lavealti\njääsuhteita edempänä. Luotaus antoi sen mieluisan tiedon, että väylä\nniemen ulkopuolella oli kylliksi syvä, ja tähystäjä palasi vuorelta\nsamaten rauhoittavalla ilmoituksella, että ohi niemen pitkin kaakkoista\nrantaa oli hyvin leveälti avovettä. Nordenskiöld itse oli muutamien\nmuitten kanssa mennyt maalle tutkimaan seudun luonnonsuhteita, mikäli\nalkava pimeys salli. Vuorelta palaava tähystäjä kertoi, että sieltä\nylähältä voi kuulla hälinää ja melua, sekä nähdä tulia teltoilta niemen\ntoisella puolen. Nähtävästi viettivät kotoasukkaat jotakin juhlaa, ja\nNordenskiöldin teki kovasti mieli mennä sinne sanomaan tschuktschille\nhyvästi, kun heidät nyt, niin luuli hän, ainaiseksi jättivät,\npurjehtiaksensa jonakin seuraavana päivänä vallan likellä olevan\nBeringin salmen kautta Tyyneesen mereen. Mutta osaksi oli jo ilta myöhä\nja pimeä, osaksi ei vielä kylliksi tunnettu tschuktschien luonnetta,\nettä melkein aseettomina olisi voitu mennä yöllä kyläilemään\ntuntemattomille teltoille. Sen sijaan viipyi Nordenskiöld toverinensa,\nkun alus ei kumminkaan sinä iltana voinut nostaa ankkuria, rannalla ja\nantoi ajopuista laittaa aikamoisen nuotiovalkean, jonka ympärille pian\nkaikki kokoontuivat, iloisesti rupattaen matkan loppuosasta, merellä,\njolla ei tarvinnut nähdä vaivaa kylmästä, vaan lämpimästä, ja jolla\nmatkaa ei ainakaan estänyt jää, alituinen sumu ja tuntematoin pohja. Ei\nkukaan heistä aavistanut silloin, että he saisivat viettää kymmenen\nkuukautta pitkän talven, jäätyneinä kiinni avonaiselle rannalle,\nmelkein alituisissa lumipyryissä ja pakkasessa, jossa elohopea usein\nvaipui syvälle jäätymäpisteen alipuolelle.\n\nIlta oli ihana, taivas kirkas ja ilma niin tyyni, että nuotiovalkean\nliekit ja savu nousivat korkealle pilviä kohti. Sen paiste kuvastui\nmustaan, ohuen jääkalvon peittämään vedenpintaan pitkänä ja suorana\ntulitienä, joka kaukana taivaanrannalla loppui jäänauhaan, jonka\nepätasaisuudet pimeässä näyttivät etäisen, korkean vuorenharjun\nhuipuilta. Ilma oli suloisenlauhkea, niinkuin suojaisen talvipäivän.\nUnohtumattoman ihanalta tuntui yksinäinen, majesteetillinen napayö\nmatkamiehistä, jotka kaukana kodistansa ja sukulaisistansa ja pitkän ja\naution matkan jälkeen viettivät, luulonsa mukaan, viimeistä iltaa\nPohjois-Aasian mantereella, ympäri suuren, roihtien leimuuvan nuotion,\njohon napameri itse oli kantanut puut kaukaisilta seuduilta.\n\nSeuraavana päivänä, syysk. 28 p., nostettiin ankkuri ja Vega rupesi\nmennä höyryymään eteenpäin kapeata vesiuraa jääkentän ja rannan\nvälillä. Se tuli kuitenkin pian liika matalaksi, ja pakko oli koettaa\nraivata tietä ulompana olevien pohjajääkappalten ja ajojääkenttien\nläpi. Mutta yökylmä oli sitonut ne niin lujasti yhteen, että oli\nmahdotoin päästä eteenpäin. He kiinnittivät laivan sen vuoksi yhteen\npohjajäähän, odottaakseen tuulen kääntymistä, jolloin aivan varmaan\nluultiin päästävän irti ja voitavan kulkea ne harvat penikulmat, jotka\nvielä olivat Beringin salmelle.\n\nMutta ohut, jääkappaleita yhdistävä jääpeite vahveni päivä päivältä,\npysyäkseen sulamatta seuraavan kesän lämpimiin asti. Tullut oli\npohjolan talvi odottamatta ja kuukautta aikaisemmin kuin tavallisesti.\n\nVega oli jäätynyt kiinni, eikä muuta neuvoa ollut kuin valmistauta\ntalvenpitoon siellä siperialaisen Jäämeren aution rannan luona.\n\n\n\nTalvenpito.\n\n\nRetkikuntaa kohdannut vastoinkäyminen, pakko talveutua, oli sitä\nvastenmielisempi, kun se ei olisi sattunut, jos Vega olisi tullut sille\npaikalle vaan muutamia päiviä aikaisemmin, ja kun, niinkuin sanottu,\nvaan muutamia penikulmia enää oli Beringin salmelle, ja kun vihdoin\nvaan puoli penikulmaa siitä paikasta, johon Vega jäi kiinni, oli\nrannalla avovettä vielä useita viikkoja. Kotia Eurooppaan tullessa\nsittemmin saatiin tietää, että vielä samana päivänä, jolloin Vegan\nmatka estyi, eräs amerikkalainen valaskalanpyytäjä aikaisemmalla oli\nollut ankkurissa sillä paikalla.\n\nMutta nyt oli valmistuminen talvea vastaan-ottamaan.\n\nAikaisemmin päivällä oli Vega ollut kiinni muutamissa\npohjajäälohkareissa. Jos laiva olisi jäänyt niihin kiinni, olisi käynyt\nhyvin huonosti. Uusi jää ajautui näet kovissa syksymyrskyissä näiden\njäälohkareiden päälle, ja ne kulkivat sen kautta paljoa likemmäksi\nmaata. Liki kyynärän paksuinen jääpeite särkyi samassa suurella\njytinällä tuhansiin kappaleihin, jotka kokoontuivat suunnattomaksi\nvuoreksi alla olevan pohjajään päälle. Jos laiva olisi ollut sillä\npaikalla, niin olisi suuret jääkappaleet sen peittäneet, se olisi\ntyöntynyt matalalle ja musertunut jo aikaiseen talvella. Mutta kun oli\nturhaan koetettu päästä edemmä jääkentän läpi, kiinnitettiin laiva\nerään suuren, viisi syltä syvälle tarttuneen pohjajään taakse,\nodottamaan sopivata tilaisuutta kulkea edemmä, ja siihen se Vega jäi\nolemaan talvea. Sekään paikka ei ollut lähimainkaan turvallinen eikä\nainakaan niin luotettava, kuin jos alus olisi ollut hyvin suojatussa\nsatamassa. Siinä ei ollut mitään muuta suojaa myrskyjä vastaan, kuin\nmaahan tarttunut jääkallio. Onneksi oli vesi sillä kertaa hyvin\nkorkealla, niin että jääkallio, veden aletessa tavalliselle tilalleen,\noli lujassa ja vasta myöhään kesällä jälleen pääsi irti, kun se oli\ntullut keveämmäksi, sen kautta että sen veden yläpuolella oleva osa oli\nsulamisesta pienentynyt.\n\nLaivan kiinnitarttuessa oli meri likinnä rantaa mennyt uuteen jäähän,\nniin ohueen, ett'ei se pitänyt jalkamiestä, mutta kuitenkin kylliksi\npaksuun, estääksensä venettä pääsemästä eteenpäin. Tämä jää vahveni\npäivä päivältä, niin että jo lokak. 3 p. tschuktschia voi tulla\njalkaisin laivalle.\n\nLäheinen maa oli merestä hitaasti nousevata, hiukan aaltomaista ja\njokilaaksojen uurtamata kenttää, joka Vegan kiinni jäädessä vielä oli\nlumetointa. Metsästä ei näkynyt jälkeäkään, mutta ylempänä rannalla\nnäki mataloita pajupensaita, laveita aloja täynnä harakanmarjoja ja\nsuuria mättäitä eräänlaista koiruohoa. Niiden välissä oli kesästä\njääneitä lakastuneita voikukkasia, sekä muuramia ja puolanvarsia.\n\nTyöt Vegan talvipukuun laittamiseen alotettiin viipymättä. Lumi, joka\nkokoontui kannelle ja joka alussa joka päivä lakaistiin pois, sai jäädä\nsiihen ja poljettiin kokoon paksuksi lumi- eli jääkerrokseksi, joka\nsuuresti suojasi, kannen apuna, pakkasta vastaan. Samaten luotiin\nkorkeita lumikinoksia laivan sivuille. Sitte rakennettiin sahatuista\njääpalasista komeat jääportaat ylihangan reilingille, ja suuri teltta\npystytettiin komentosillalta keulaan. Pimeinä talvipäivinä leimusi sen\nteltan alla usein iloinen sepänvalkea, jonka ympärille tschuktschit\nkokoontuivat, uteliaasti ihmetellen sitä taitavuutta, millä seppä\nmuodosti hehkuvata rautaa. Siellä teltan alla oli muutoin talvella\nvilkasta elämätä, sillä siellä otettiin vastaan ja kestitettiin\ntschuktschia ja siellä arvosteltiin ja ostettiin valaanluita,\npuupalasia ja muita tavaroita, joita tschuktscheilla oli tarjona, sekä\nsovittiin matkoista koiranreissä eri haaroille.\n\nYöllä jouluk. 15 p. vasten liikkui jää rajusti. Se oli ankarana\nmuistutuksena siitä, ett'ei Vegan tila ulkona avonaisella väylällä\nollut suinkaan turvallinen, ja että voi käydä niin, että laiva mitään\nvaroitusta saamatta äkkiä tulisi muserretuksi. Siinä tapauksessa olisi\nlaivaväki kyllä voinut pelastua maalle. Mutta koska metsästämällä\nsiellä saatiin hyvin vähä saalista ja tschuktschit olivat erittäin\nvarattomia, niin olisi väki kuollut nälkään, joll'ei sen olisi\nonnistunut pelastaa ruokavaroja laivasta. Ollaksensa turvassa\nsemmoiselta onnettomuudelta, veivät he silloin maalle varaston\nelatustarpeita, kivääriä, ampumavaroja, vaatteita j.n.e., sen verran\nettä ne olisi riittäneet 30 miehelle 100 päivää. Tämä varasto jätettiin\nsuojaamatta lukoilla ja telkimillä, eikä yhtään vartijata pidetty\npaikalla. Kuitenkaan eivät tschuktschit siihen ollenkaan koskeneet,\neivät likellä asuvaiset eivätkä ne, jotka joka päivä etäisemmiltä\nseuduilta ajoivat ohi. Ja vaikka he olivat usein elatuksen puutteessa\nja kyllä tiesivät, mitä siinä kummussa purjeen alla oli, heidän\nmielestänsä varmaan äärettömiä aarteita.\n\nLaivan vieressä pidettiin koko talven kaksi aventoa aina auki, toinen\ntulen varalta, että vettä olisi käsillä jos valkea pääsisi irti,\ntoinen, kauvempana, veden liikkumisen tarkastamiseksi. Sinne tuli pieni\nhylje asumaan pitkäksi aikaa, aina siksi että se yhtenä päivänä huvin\nvuoksi vangittiin ja tuotiin vasten tahtoansa kyläilemään laivalle. Se\nei siitä juuri näyttänyt olevan hyvillään, ei huolinut tarjotuista\nherkuista eikä tullut koskaan enää takaisin, päästyänsä jälleen\naventoon.\n\nTieteellisten huomioitten tekemiseksi rakennettiin maalle jäähuone\nsuurista, suunnikkaanmuotoisista lohkareista koreinta sinijäätä. Tätä\nrakennusta kutsuivat tschuktschit _tintinjaranga_ s.o. jäähuone, jota\nnimitystä Vega-miehetkin pian yleisesti rupesivat käyttämään.\nSaviruukiksi käytettiin vedensekaista lunta, ja katto tehtiin\nlaudoista. Mutta kun jonkun ajan kuluttua huomattiin, että myrsky\ntunkeusi varojen läpi ja toi sisään lumiryöppyä, peitettiin koko huone\npurjeilla. Tähän huoneesen asetettiin maneettilaitokset korkeille\npuupölkyille. Että ne pysyisivät oikein vakavina, hakattiin kovalla\nvaivalla jäätyneesen maahan suuret reiät, joihin pölkyt pantiin, jonka\njälkeen reiät täytettiin vedensekaisella hiekalla. Tämä jäähuone oli\ntilava ja mukava observatoori. Se oli sitä paitse kauniimpi kuin moni\nmuu, sillä sitä käyttäessä muodostui vähitellen kattoon ja pitkin\nseiniä sangen kauniita jääkristallisia koristuksia. Sillä oli vaan yksi\nvika, se oli hyvin kylmä. Kun ei rautaa saatu käyttää rakennuksessa,\nkoska se olisi vaikuttanut häiritseväisesti maneetteihin, ei voitu\ntulisijaakaan laittaa. Kun koetettiin lämmittää vaskisella teekyökillä,\noli havaintojentekijä kuolemaisillaan häkään.\n\nManeettisia ja meteoroloogisia huomioita tekivät, paitse Vegan yhdeksän\ntiedemiestä, yksi masinisti ja yksi matruusi. Jokaisella oli\nvahtivuorona kuusi tuntia, joista viisi vietettiin jäähuoneessa.\nPakkasessa jolloin elohopea oli jäätymäpisteen alipuolella, tahi, mikä\noli pahempata, 36 asteen kylmässä myrskyssä mennä laivalta puolentoista\nvirstan päässä olevaan observatooriin, viipyä siellä viisi tuntia 17\nasteen kylmässä ja sen jälkeen palata laivalle, tavallisesti\nvastatuuleen, oli kirmakkata kyllä. Kenellekkään ei siitä sentään\ntullut mitään haittoja. Päinvastoin näyttää tämä vapaatahtoinen muutos\nyksitoikkoiseen laivaelämään vaikuttaneen hyvää ja virkistävää sekä\nruumiisen että sieluun.\n\nJäähuoneen lähelle rakennettiin n.k. lämpömittarihäkki ja myöhemmin\ntalvella laitettiin ympärillä oleviin kinoksiin pari muuta\nhavaintohuonetta lumesta, grönlantilaiseen rakennustapaan, s.o.\npuolipallonmuotoista. Tavarahuone oli myös laitettu lähelle ja vähän\nmatkaa observatoorista oli suuri puulaari, johon havaintojentekijä pani\nkiväärinsä, joka jokaisella aina oli mukana laivalta kulkiessa, ja muut\nrautakalut, mitä hänellä oli, ennenkuin astui observatooriin.\n\nTien osaaminen kulkiessa observatooriin ja sieltä takaisin lumipyryssä\ntahi pimeässä olisi ollut aivan mahdotointa, ja auttamattomasti\nkadonnut olisi se ollut, joka olisi sattunut eksymään. Sen vuoksi\nlaitettiin jääpatsaille johtonuora laivalta observatoorille, ja senkin\navulla kävi tien osaaminen usein vaikeaksi.\n\nTyynellä ilmalla on tuskin 40 asteen pakkanen tukala, mutta jo\nheikommallakin tuulella käy esm. 35 asteen kylmä aivan vaaralliseksi\nsille, joka käy vastatuuleen ilman tarpeellista turvaa kasvoille,\nkäsille tahi ranteille kylmää viimaa vastaan. Ilman mitään kovempia\ntuskia, puree pakkasenvihat, jotka, joll'ei niitä ajoissa lievitetä\nhieromalla lumella tahi paljaalla kädellä, helposti voipi tulla aivan\nvaarallisiksi. Useimpia niistä, jotka silloin ensikertaa pitivät talvea\nperäpohjolassa, puri ensimmäinen pakkanen enemmän tahi vähemmän, mutta\nonneksi ei ketään niin paljo, että kukaan olisi pahempata vahinkoa\nsaanut.\n\nPuku, jota Vega-miehet pitivät talvella, suojasi paraiten pakkaselta.\nSiihen kuului paksut ja hyvät villaiset alusvaatteet; purjekankainen\nmekko, joka vedettiin tavallisen viitan päälle suojaksi tuulta ja pyryä\nvastaan; lappalaispeski, joka oli niin lämmin, että sitä vaan\nkäytettiin pitemmillä talvisilla rekimatkoilla; pari hyvin suuria\npurjekankaisia saappaita, täynnä kenkäruohoa, jommoista lappalaiset\nkäyttävät; pyöreä lakki ja paslikki; hylkeennahasta ja säämiskästä\ntehdyt kintaat, ranteen kohdalta reunustetut pitkäkarvaisilla\nturkiksilla; sekä vihdoin värjätyt lasisilmät, suojaksi häikäisevän\nlumen vaikuttamaa n.k. lumisokeutta vastaan.\n\nLaivalla oli kuitenkin lämmin ja hyvä olla. Asutuissa osissa oli\ntavallisesti 12-17 astetta lämmintä, mutta yöllä aleni lämpömäärä\njoskus 5-10 asteesen, ja makuusijan viereinen seinä kävi jääpeittoon.\nVesiviivan alipuolella olevassa laivahuoneessa ei lämpömäärä koskaan\nollut nollan alla, tavallisesti yksi kaksi astetta ylipuolella.\n\nPaljoa suurempi vastus, kuin pakkasesta, oli hyteissä äkkinäisestä\nlämpimästä ja häästä, jota suurissa valurautaisissa kamiineissa\nlämmittäminen tavallisesti tuottaa pienissä, umpinaisissa huoneissa.\nKun aamusella kylmän yön jälkeen vahti kovin hetaasti totteli käskyä\nlämmittämään oikein kelpolailta, joka kuului joka haaralta, tuli\ntoivotus usein niin perinpohjaisesti täytetyksi, että joka miehen\nruumis puoli tuntia sen jälkeen ui hiessä. Silloin ei ollut mitään\nmuuta keinoa kuin jättää koju, huuhtoa itsensä kylmällä vedellä ja\nhieroa, pukea nopeasti päälleen ja kiirehtiä kannelle saamaan raitista\nilmaa ja jäähdyttämään itseänsä 30-40 asteen kylmässä.\n\nKoko talven oli terveydentila erin-omaisen hyvä, kiitos ahkeran\nkylpemisen, tarkan puhtauden ja oivallisen ruokajärjestyksen. Mitä\nviimemainittuun tulee, niin oli Vegalla m.m. runsas varasto\nsäilyssäpidettyjä ruoka-aineita, niinkuin perunoita, kasvuksia,\nlihaliotuksia, lihaa, kalaa, sipulia, pihvipaistia j.n.e., sekä sitä\npaitse karpalonestettä ja muurainpuuroa, joka viimemainittu\nromminsekaisena on huomattu varmaksi keinoksi kerpukkia vastaan. Pari\nelävätä sikaa oli sitäpaitse otettu mukaan teurastettavaksi jouluksi.\nTalvinen jahtisaalis oli vaan muutamia riekkoja ja jäniksiä.\nVaihtokaupalla saatiin kuitenkin kotoasukkailta kylliksi tuoretta\nkalaa. Suolatointa vettä saatiin jäästä sulattamalla.\n\nSää oli talven aikana hyvin myrskyistä ja tuulen suunta oli melkein\nkoko ajan luoteen ja luodepohjan välillä. Sen vaikutti paikan asema\nlikellä Beringin salmea, joka on ikäänkuin korkeitten vuorien ympäröimä\nportti Jäämeren ja Tyynen valtameren välillä. Niinkuin avonaisen oven\nkautta kylmä ilmavirta tunkee likeltä lattiata huoneesen, ja lämmin\nilma virtaa ulos laen rajasta, niin virtasi sielläkin jäämeren kylmä\nilma alas salmea kohti, samalla kun Tyynen meren lämmin ilma ylemmissä\nilmakerroksissa virtasi pohjoista kohti, jonka voi selvästi nähdä\npilvien suunnasta.\n\nPaikka, johon Vega oli jäänyt kiinni, oli niemi, jolla\nvuosisatoja oli asunut tschuktschia ja jota sen vuoksi kutsuttiin\nTschuktschilais-niemeksi. Maa oli täynnä suuria valaanluita, hylkeitten\nja mursujen jäännöksiä ja rippeitä tschuktschien olosta siellä. Seutu\noli tavattoman ruma ja ikävä.\n\nKaksi tschuktschilais-kylää oli sillä kertaa niemellä ja Vegan\nlikemmäisen nimi oli Pitlekai. Siinä oli alussa seitsemän telttaa,\nmutta ruoanpuutteen vuoksi muuttivat sen asukkaat vähitellen talven\nkuluessa, viimeiset helmikuussa, likempänä Beringin salmea olevaan,\nkalaisempaan seutuun. Muuttaessa otettiin vaan välttämättömimmät\nmukaan, sillä he aikoivat palata sittemmin, kun pyynti jälleen tuli\ntuottavaksi. Toisesta kylästä, joka näytti saaneen runsaammat saaliit,\nmuutti sitä vastoin talvenaikana vaan muutamia perheitä. Kauvempana oli\nvielä useita kyliä, ja yhteensä tuli seudun asukkaita noin 300 henkeen.\n\nVegan kiinni jäädessä oli, niinkuin jo ennen on sanottu, jää likinnä\nrantaa liian heikkoa kantamaan jalkamiestä, ja hyvin vaikeata oli siis\ntulla maalta laivalle niillä keinoilla, joita tschuktscheilla oli. Kun\nkotoasukkaat huomasivat laivan, nousi heidän keskellään kuitenkin suuri\nliike. Miehiä, vaimoja, lapsia ja koiria näki sekaisin kiireesti\njuoksentelevan edestakaisin rannalla, ja muutamia muita näkyi\najelemassa koiranreillä jääkäytävällä likinnä huonoa jäätä. He\npelkäsivät silminnähtävästi, että se oivallinen tilaisuus, joka silloin\noli, vaihtaa itselleen paloviinaa ja tupakkia, pääsisi käsistä.\nLaivasta voi kiikarilla nähdä, kuinka useita turhia kokeita, panna\nvenettä vesille, tehtiin, kunnes onnistuttiin hinata yksi alus\njäättömälle, tahi vaan ohuen jään peittämälle uralle lähellä rantaa,\njoka ura vei aina laivan likelle. Siihen lykättiin nyt nahkavene, joka\najettiin naisia ja miehiä reunoja myöten täyteen. Kun he olivat tulleet\nlaivan luo, kiipesi useimmat reilingin yli vähintäkään arvelematta,\nleikkiä laskien ja nauraen, sekä huutaen _anoai, anoai!_ (hyvää päivää,\nhyvää päivää!). Tämä ensimmäinen kotoasukkaiden kohtaaminen, joiden\nkanssa sitte vietettiin kymmenen pitkää kuukautta, oli molemmin puolin\nhyvin sydämmellinen ja alkuna erittäin hyvään ja ystävälliseen\nsuhteesen tschuktschien ja Vega-miesten välillä, joka pysyi muuttumatta\nkoko talvenpidon ajan.\n\nKun tschuktschit eivät olleet suinkaan puhtaita ja siistiä, annettiin\nheidän vaan poikkeustiloissa tulla kannen alle. Se suututti heitä\nalussa suuresti, niin että yksi heistä kieltäysi laskemasta Vega-miehiä\ntelttansa sisäosaan. Kaikki tuli kuitenkin pian hyväksi jälleen sen\nystävyyden kautta, jolla tschuktschia aina kohdeltiin laivalla, ja kun\nVega-miehillä, käydessään tschuktschien luona, aina oli mukana makeisia\nja tupakkia sekä miehille että niiden vaimoille ja lapsille.\n\nLaivan teltanpeittämä välikansi tuli pian oikeaksi\nvastaan-ottohuoneeksi koko seudun asukkaille, vieläpä kaikille\nmatkamiehillekkin. Joka päivä näki koiranvaljaat koiranvaljaiden\nvieressä seisovan rivittäin tahi makaavan puoleksi lumessa Vegan\njääportaiden edessä, eikä kukaan ohikulkija jättänyt lepäämättä siellä\nmuutamia tuntia, tyydyttääkseen uteliaisuuttansa sekä saadakseen\nhyvistä sanoista tahi tavaroista vähä lämmintä ruokaa, sipaleen\ntupakkia tahi ryypyn, jos sää oli ruma.\n\nKaikki laivalle tulleet saivat estämättä liikkua kannella, mutta niin\nsuuri oli kotoasukkaiden rehellisyys, ett'ei pienintäkään kalua\nvarastettu. Mutta valitettavasti olivat he hyvin taipuvaisia\nkerjäämään, ja näyttivät sitä paitse pitävän kunniana eurooppalaisten\npettämisen vaihtokaupassa, ja pitivät silminnähtävästi niitä hyvin\ntuhmina ja epäkäytännöllisinä semmoisissa asioissa. Välistä tarjosivat\nhe nyljettyjä ketunruumiita, joista pää ja jalat olivat pois leikatut,\njäniksinä, ja kummastuivat suuresti, kun petos heti huomattiin.\n\nHuonona saalis-aikana vuotta, veivät tschuktschit joka päivä laivalle\najopuita sekä valaan nikamia ja muita luita, saadaksensa niistä leipää.\nKuormasta, jossa oli viisi polttopuuta, maksettiin kaksi tahi kolme\nlaivakorppua.\n\nKaikki nämä tschuktschit olivat pakanoita. He eivät osanneet muuta\nkieltä kuin omaansa, jonka vuoksi Vega-miesten oli vaikeata ymmärtää\nheidän puhettansa. Luutnantti Nordqvist oppi sentään piankin heidän\nkieltänsä niin hyvästi, että hän voi olla toisten tulkkina. Näytteeksi\ntästä omituisesta kielestä pantakoon tähän muutamia sanoja. Niin\nmerkitsee _tirkir_ aurinkoa, _angka_ merta, _nekita_ yötä, _tintin_\njäätä j.n.e.\n\nEräänä päivänä nähtiin laivalta kummallisen matkueen liikkuvan jäällä.\nSe oli joukko tschuktschia, jotka vetivät koiranreessä makaavata\nmiestä. Vega-miehet luulivat sitä ensin sairaaksi, joka tuli laivalle\nsaamaan lääkärin-apua. Mutta kun matkue oli päässyt laivan sivulle,\nkapusi luultu sairas vallan ketterästi ylös kannelle, astui esiin hyvin\narvokkaasti ja luottavaisesti, teki ristinmerkin, tervehti armollisesti\nylen ja ilmoitti murtavalla venäjänkielellä olevansa merkillinen mies\nsiinä maailmankolkassa. Hän oli näet niemeläisten tschuktschien\nvenäläinen starosti eli nimismies nimeltänsä Wasili Menka. Hän\noli lyhytkasvuinen mies, puettu kauniisen valkeankirjavaan\npeurannahkapeskiin, jonka alta vilahteli sininen flanellipaita.\nRespektiä ja kunnioitusta herättääkseen hän oli tulla karauttanut\nreessä, jota ei koirat vetäneet, vaan hänen alamaiset maanmiehensä.\n\nHän teki alussa hyvin hartaasti ja innokkaasti ristinmerkin muutamien\nvalokuvien ja vaskipiirrosten edessä Vegan ruokahuoneessa, mutta jätti\nsen tavan pian, huomattuansa, ett'ei kukaan muu tehnyt niin. Lahjana\ntoi hän tullessaan kaksi peuranpaistia ja sai vastalahjaksi\nvillapaidan. Hän jutteli aikovansa mennä Markovaan, erääsen Anadyrin\nluona olevaan paikkaan, jossa asuu venäläisiä. Nordenskiöld antoi\nhänelle silloin venäjäksi kirjoitetun avonaisen kirjeen, menemään\nIrkutskin kenraalikuvernöörille, pyytäen että tämä laittaisi sen\nedelleen kuningas Oskar II:selle. Kirje asetettiin kahden lapun väliin,\nja Menka otti sen mukaansa. Tultuansa maalle, kokosi hän piirin\ntschuktschia ympärilleen, asettui arvokkaasti heidän keskelleen, avasi\npaperin, mutta niin että se sattui tulemaan ylösalaisin -- hän ei näet\nosannut lukea eikä kirjoittaa -- sekä lukea molotti pitkät pätkät\ntschuktschinkielellä, kuuntelevalle, hänen suurta oppiansa\nihmettelevälle joukolle.\n\nSeuraavana päivänä kävi tuo suuri ja oppinut päällikkö jälleen\nlaivalla. Uusia lahjoja vaihdettiin ja häntä pidettiin paraimman mukaan\nhyvänä. Lopuksi tanssi hän positiivin soiton jälkeen, osaksi yksin ja\nosaksi yhdessä muutamien laivamiesten kanssa, katselevien\neurooppalaisten ja aasialaisten suureksi huviksi ja iloksi.\n\nKirjeensä vei Menka kunnolla perille. Lähetettynä lokak. 6 p., saapui\nse Irkutskiin toukok. 10 p. ja telegrafeerattiin sieltä Tukholmaan,\njonne sähkösanoma tuli toukok. 16 p., juuri kun aljettiin tulla kovin\nlevottomiksi Nordenskiöldin ja hänen toveriensa kohtalosta, ja kun jo\najateltiin lähettää retkikuntaa häntä etsimään.\n\nPitkän talven aikana käytiin usein läheisissä tschuktschilais-kylissä,\ntutkimassa kansan tapoja ja elämänlaatua.\n\nKaikki tschuktschilais-teltan asukkaat makaavat yhdessä, teltan\nkeskellä olevassa makuuhuoneessa. Ennen maatepanoansa syövät he\nillallisen. Sekä miehet että naiset riisuvat kaikki vaatteet yltänsä\nyöksi ja ottavat vaan lyhyen vaatekappaleen vyöllensä, mutta makaavat\nmuuten aivan alasti. Aamusella nousee perheen-emäntä ensiksi ylös ja\nkeittää vähä lihaa murkinaksi, jonka hän sitte laittaa makuuhuoneesen\nennen toisten nousemista. Lihan leikkaa hän kaukalossa viipaleiksi,\njotka jakaa jokaiselle. Semmoisessa teltassa on, varsinkin yön-aikana,\nkaikkea muuta kuin mukava olla. Kova kuumuus leviää raanilampuista,\njotka sitä paitse antavat pahan hajun. Sen lisäksi tulee löyhkä väen\ntyhjennyksistä, jotka tehdään makuuhuoneessa.\n\nKun on ruvettava teurastamaan, menee kaksi miestä porokarjan luo, ja\nsaatuansa silmiinsä sen poron, jota tahtovat, heittävät he 15 kyynärän\npäästä suopungin sen kaulaan. Eläin koettaa silloin päästä pakoon ja\nlaahaa perässään sitä, joka on köydessä, sillä aikaa kun toinen\nlähestyy poroa, tarttuu sen sarviin ja heittää sen maahan, ja tappaa\nsen sen jälkeen pistämällä veitsen olkapään taa. Sitte jätetään tapettu\nporo naisten haltuun, jotka alkavat ottaa sisälmyksiä ulos. Mahalaukun\nsisällys tyhjennetään ja siinä säilytetään sen jälkeen verta.\nViimeiseksi nyljetään nahka.\n\nTschuktschien ajokaluina on pienet, kevyet reet, joissa tavallisesti on\nvalaan lakihetuloista tehdyt jalakset. Niitä vetää joukko koiria, jotka\novat valjastetut rinnakkain, kukin vetohihnaansa reen eteen,\njohtajakoira toisten etunenään. Matkoillansa lumikenttien yli lyhentää\ntschuktschi usein aikaansa laululla. Se on yksitoikkoista ja usein vaan\neläinten äänen matkimista.\n\nTschuktschit ovat, niinkuin kaikki luonnonkansat, taikauskoisia. Joka\nteltassa on yksi n.k. noitarumpu, jota käytetään loitsiessa ja\nennustettaessa, sekä joukko taikakaluja kaikenlaisia esineitä, puisia,\nosaksi suden tahi karhun pääkalloja, litteitä kiviä j.m. Tschuktschi\nuskoo taikakalun kantamisen rinnalla suojelevan taudeista. Kun\ntäysikasvuinen nuori mies lähtee naimaan, ottaa hän suden pääkallon\nmukaansa; se auttaa muka häntä valitsemaan onnellisesti.\n\nNuoret tschuktschi-tytöt huvitteleivat välistä tanssilla. Kaksi tyttöä\nasettuu vastakkain, pitävät joskus kätensä toinentoisensa olkapäällä,\ntahi asettuvat vierekkäin ja tanssivat vaaputtaen itseään vuorottain\nkummallekkin puolelle, hyppäävät tasakäpälää eteenpäin ja kääntyvät\nympäri, ja tähän tanssiin laulavat, tahi oikeammin röhkivät he tahtia.\n\nTalvea pitävien Vega-miesten elämätä laivalla kuvaa yksi heistä\nseuraavalla tavalla:\n\nK:lo on noin puoli 9 aamusella. Vahdinpitäjä on palannut oltuansa\n5 tuntia jäähuoneessa, jossa ilma yöllä on ollut noin -16°. Ulkona on\nvähän päälle kolmekymmentä astetta. Murkina on juuri syöty, sikarit,\npaperossit ja piiput sytytetään ja salongin väki menee ylös kannelle\nliikkumaan ja saamaan raitista ilmaa, sillä alhaalla on ahdasta ja\nkuumaa. Ylt'ympäri laivaa leviää autio maisema; valkea tasanko joka\nhaaralle, siellä täällä kaukana muutamia valkeita kukkuloita, joiden\nyli joku korppi väsynein siivin lentää, etsien jotakin syömistä.\n\n\"Metschinko Orpist!\" -- \"Metschinko Okerpist!\" -- \"Metschinko Kellman!\"\nj.n.e. kaikuu nyt kaikkialla laivalla ja jäältä sen likeltä. \"Orpist\"\non olevinaan Nordqvist, ja \"Okerpist\" taas Stuxberg. Se on\ntschuktschien aamutervehdys.\n\nVerrattain kaunis sää on tänään houkutellut laivalle suuremman joukon\nkotoasukkaita kuin tavallisesti, 30-40 henkeä, pienestä rintalapsesta\nharmaihin vanhuksiin asti, sekä miehiä että naisia, jotka kaikki\nhuutavat tervehdyksensä \"metschinko!\" Useimmat ovat tulleet ajaen\npienissä reissään, neljästä 16-12 koiraan edessä. Teräväkuonoiset,\npitkätakkuiset, erittäin likaiset koirat ovat kiertyneet maate lumelle.\n\nTervehdystä seuraa melkein heti muutamia muita sanoja: \"Ouinga mouri\nkauka\", joka suomeksi olisi: minun on niin nälkä, minulla ei ole yhtään\nruokaa, antakaa vähä leipää! He ovat puutteessa nyt, ne olentoraukat.\nHylkeen lihaa, pääelatustansa, eivät he parhaalla tahdollaankaan voi\nnyt hankkia. Ainoa ruoka, jota he voivat hankkia, on eräs laji kalaa,\njoka kuitenkin on liika laihaa ruokaa heille.\n\nPian on kansi täynnä tschuktschia ja jokapäiväiset markkinat alkavat.\nTschuktschit tarjoovat aseita, turkiksia, koristuksia, leikkikaluja,\nkalaa, valaanluita, leviä, kasvuksia j.m. ja pyytävät maksoksi vaan\nkaukaa, s.o. ruokaa. Kokki jakelee nälkäisille vieraille sopan\njäännöksiä ja muuta ruokaa, sekä pullia, joita aina leipoessa erittäin\ntehtiin tschuktschia varten.\n\nSen jälkeen alkavat tiedemiehet työnsä salongissa ja hyteissä.\nEdellisenä vuorokautena tehdyt meteoroloogiset ja maneettiset huomiot\njärjestetään silloin, luonnontieteelliset kokoelmat katsotaan ja\ntarkastetaan, tutkimuksia ja kirjallisia töitä tehdään. Väliaikana\nlevätään muutamia silmänräpäyksiä ja puhellaan vakavista tahi\nleikillisistä asioista. Läheisestä konehuoneesta kuuluu moukarin\nlyöntiä ja viilojen kitinätä. Jotenkin hyvästi lämmitetyllä, mutta ei\nerittäin valaistulla välikannella puuhailee osa miehistöä\nkaikenlaisissa laivatöissä, ja kyökin vaiheilla häärii kokki pannujen\nja vatien kanssa.\n\nAamupuoli kuluu levollisesti ja hiljaisesti. Heti k:lo 12 jälkeen ovat\nmelkein kaikki jälleen kannella, kävellen edestakaisin. Kokan puolella\non nyt hyvin vilkasta. On miehistön ruokatunti. Koko tschuktschi-joukko\non kokoontunut huoneen alaskäytävän luo; toinen soppamalja toisensa\njälkeen tulee ylös, sen tyhjentää paikalla se, joka tungoksessa ja\nsekasorrossa on ollut kylliksi onnellinen pääsemään sen kimppuun.\nLeipää ja lihakappaleita, sokurinpalasia j.m. jaellaan ahkerasti ja\nkatoo yhtä nopeasti. Vihdoin näkyy kokki itse, kantaen suurta kattilata\nlihasoppaa, jonka kimppuun tschuktschit karkaavat niinkuin näljistyneet\neläimet, ammentaen kitaansa lusikoilla, tyhjillä säilytyspurkeilla ja\nennen kaikkia kourillaan. Huolimatta kovasta pakkasesta on yksi ja\ntoinen nainen paljastanut käsivartensa ja puoli rintaansa, ett'ei\navarat peskinhihat olisi tiellä. Kaikki tuo ei ole juuri viehättävätä\nnähdä.\n\nK:lo 3 aikana alkaa hämärtää ja tschuktschit lähtevät toinen toisensa\njälkeen, palatakseen huomenna. Kaikki tulee tyyneksi ja hiljaiseksi\nlaivalla. Noin klo 6 on laivaväki lopettanut työnsä ja saa käyttää\nloppuajan mielensä mukaan. Useimmat heistä lueskelevat iltahetken. Kun\nillallinen k:lo puoli 8 on annettu salongissa, valmistautuu se, jonka\non oltava vahtina jäähuoneessa, täyttämään ikävätä velvollisuuttansa.\nToiset tiedemiehet ovat koolla salongissa ja kuluttavat illan jutellen,\npelaten, keveämpätä lukien j.n.e. K:lo 10 menee kukin erilleen, mutta\nmonen hytissä palaa kuitenkin kynttilä yli puoliyön.\n\nSemmoista oli yleensä talvielämä Vegalla. Toinen päivä oli melkein\nkokonaan toisen kaltainen. Kun myrsky ulvoi, lunta pyrytti ja pakkanen\ntuli ylen kovaksi, pysyttiin enemmän kannen alla; mutta kun sää oli\nkaunis, elettiin enemmän ulkona taivas-alla, käytiin katsomassa\nobservaattoria jäähuoneessa ja ympärillä asuvia tschuktschia, tahi\nkäytiin jahdissa.\n\nMutta otustensaanti oli niukka. Jään aukot olivat uskottavasti täynnä\nhylkeitä, mutta ne olivat liika kaukana, eikä niitä voinut veneettä\nlähteä pyytämään. Ei ainoatakaan jääkarhua näyttänyt löytyvän\nlähimailla; monista merkistä voipi päättää, että jääkarhu on\ntulemaisillaan hävitetyksi Siperian pohjoisrannalta. Susia oli sitä\nvastoin runsaanlaisesti tunturilla. Kettuja, valkeita ja punaisia ja\nmustia, oli joukoittain, mutta ei helposti metsämiehen saatavissa.\nJäniksiä oli sitä vastoin helpompi saada. Useimmat linnut olivat jo\nVegan kiinni jäätyessä lähteneet etelää kohti. Vaan tunturipöllö, eräs\nkaarnelaji ja riekko ovat talven yli seudulla.\n\nNiin läheni vähitellen joulu. Kuinka toisenlaisilla tunteilla\nvalmistausivat Vega-miehet viettämään tätä rakasta juhlaa siellä,\nkaukana sivistyneestä maailmasta ja kodostaan, isänmaasta ja ystävistä,\nkuin olivat viettäneet edellisiä joulu-iltoja perheittensä ja\nystäviensä piirissä. Monta kertaa juhlallisemmalta tuntui se varmaan\nnyt, napamaailman yksinäisyydessä ja napayön juhlallisessa\nhiljaisuudessa ja rauhassa.\n\nJouluaatto vietettiin totutulla pohjolan tavalla. Joulukuusen sijaan\nverhottiin alastoin ajopuunrunko pajunvarvuilla ja laitettiin siten\nreheväksi, oksaiseksi joulupuuksi, joka tehtiin niin tuuheaksi kuin\nmahdollista. Joukko vartavasten joulukuusta varten mukaan-otettuja\npieniä vahakynttilöitä kiinnitettiin joulupuuhun, ynnä kotoa tuotujen\njoululahjojen kanssa. Joulupuu sai paikkansa joulunpyhiksi\npuhdistetulle ja useilla lipuilla somasti koristetulle välikannelle, ja\nk:lo 6 i.p. kokoontui upseerit ja laivaväki sinne. Silloin ruvettiin\nheittämään arpaa joululahjoista, silloin tällöin väliin pannen\njytisevätä polskaa komean joulukuusen ympärillä. Illallispöydässä\ntarjottiin vanhan pohjolan tavan mukaan jouluolutta ja kinkkua. Myöhään\nyöhön istuivat miehet koossa, juoden maljoja kuninkaan ja isänmaan\nonneksi, retkikunnan hyväksi menestykseksi, sen päällikkökunnan ja\nmiehistön, kotonaolevien perheitten, sukulaisten ja ystävien muistoksi.\n\nMuitakin juhlapäiviä vietettiin paraimman jälkeen, ja uudenvuoden yönä\nklo 12 otettiin uusi vuosi vastaan ampumalla kovia räjekranaattia\nVegan rihlakanuunista ja useita rakettia, jotka loistivat kuin kirkas\ntähdenlento uuden vuoden synnyinhetkellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi vuosi näytti tuovan vähän toivoa jään kahleista pääsemiseen. Tuuli\noli näet alkanut käydä idästä ja etelästä ja kaukana merellä näki\nmelkoiset matkat avovettä, jonka takana ei enää näkynyt yhtään jäätä.\nTschuktschitkin katselivat avovettä kaipauksella ja rupesivat\nlaittamaan yksinkertaisia pyyntikalujansa reilaan. Mutta sekä he että\nVega-miehet pettyivät toiveissansa. Vegan jääkahleet pysyivät\njärkähtämättöminä ja sininen juova taivaanrannalla kapeni ja katosi\npian jälleen. Tämä vaikutti kotoasukkaiden kesken niin suuren\npuutteen elatuksesta ja ennen kaikkia raanista, heidän valo- ja\nlämmitys-aineestansa, että likimmäisen kylän, Pitlekain, asukkaiden\ntäytyi muuttaa itäänpäin, vaikka isot joukot ruokatarpeita joka päivä\njaettiin heille Vegasta.\n\nKaikki toiveet päästä aikaiseen irti heitettiin jälleen.\nPohjoisen elämän yksitoikkoisuuden keskeyttämiseksi samalla kertaa\nhupaisella ja hyödyllisellä tavalla, pidettiin laivaväelle sarja\nyleistajuisia esitelmiä, joita suurella mieltymyksellä kuunneltiin.\nSoitannollisia iltamia koetettiin myös panna toimeen, niin hyvästi kuin\nsoittokoneitten ja Vega-miesten soitannollisten lahjojen puute salli.\n\nHelmik. 20 p. pysähtyi kolme suurta tschuktschi-rekeä Vegan luokse,\ntäynnä tavarata ja 16-20 koiraa edessä. Ne tulivat idästäpäin ja olivat\nmatkalla markkinoille likelle Nischni Kolymskiä. Nordenskiöld antoi\nheille kirjeitä kotimaahan, ja niiden viemispalkaksi saivat he kolme\npulloa rommia ja hyvän ylöspidon väelle ja koirille. He puolestansa\nlupasivat saattaa kunnollisesti kirjeet perille ja palata toukokuun\nalussa, ja siinä sanassaan he pysyivätkin. Toukokuun ensi päivinä kulki\nnäet useita rekiä lännestä itään, pitkin rantaa, kuormana peurannahkoja\nja vetäjinä joukko koiria. Luonnollisesti lepuuttivat kaikki\naasialaisen jäämerenrannan ainoan ravintolan, Vegan, luona, jossa\ntiesivät voivansa kuluttaa hetkisen, jutellen hyvässä seurassa, sekä\nsaavansa ruokaa ja paloviinaa. He kertoivat silloin kirjeen olevan\ntulossa toisen koirakuorman mukana, jonka piti tuleman vielä samana\npäivänä. Se oli Vega-miehille suuri uutinen, joka sai kaikki kiihkeästi\nodottamaan. Posti Euroopasta! Tämä ihmeellinen sanoma jääerämaassa,\nkaukana sivistyneitten kansojen teiltä, sai uuteen vauhtiin ajatukset\nisänmaasta, kodista ja ystävistä. Mutta kirjeen tultua, nähtiin sen\nolevan vaan lyhyen lipun Kolymasta, venäläiseltä virkamieheltä, joka\nilmoitti Nordenskiöldille, että Vegan kirjeet olivat joutuneet hänen\nkäsiinsä ja tulleet lähetetyiksi huhtik. 4 p. lentolähetin kanssa\nJakutskiin. Sieltä lähetettiin ne postissa Irkutskiin, jonne saapuivat\ntoukok. 26 p., ja tulivat Ruotsiin elok. 2 p. Ne olivat olleet siis\nkuusi kuukautta matkalla.\n\nMaaliskuun lopulla alkoi suuria, porojen vetämiä kuormia jotenkin\nlukuisasti kulkea Vegan ohi. Niissä oli poronnahkoja ja venäläisistä\nmarkkinapaikoista ostettuja tavaroita, jotka piti vaihdettaman Beringin\nsalmella.\n\nPoro-tschuktschi käy paremmissa vaatteissa ja näyttää uljaammalta kuin\nranta-tschuktschi. Hän elää paimentolaisena ja tekee sitä paitse koko\nikänsä matkoja venäläisten markkinapaikkojen ja jäämerenrantojen\nvälillä.\n\nVegasta tehtiin talven-aikana useita matkoja poro-tschuktschien luo,\nsisämaassa oleviin kyliin. Yhdessä kylässä oli kaksi, kukkulalle\npystytettyä telttaa. Toinen oli sillä kertaa kylmillään, toisessa asui\ntschuktschi nuoren vaimonsa kanssa, sekä toinen nuori pari, joka oli\nvierailemassa naapurikylästä. Läheisellä kukkulalla näki puolisataa\nporoa kävelevän syömässä.\n\nVega-miehiä käskettiin telttaan. Heidän sisään astuessaan sytytettiin\nhylkeenraanilla täytetty, sammalsydämminen lamppu, ja nuori emäntä\nkoetti tehdä olon teltassa niin mukavaksi kuin mahdollista vieraille;\nhän kiersi poronnahkoja pään-alasiksi ja teki tilaa, niin että he\nsaivat mukavasti levätä, väsyneitä kun olivat matkasta. Ulommaisessa\ntelttahuoneessa valmisti toinen vaimo illallista, keitettyä\nhylkeenlihaa. Vieraita käskettiin ynnä aterialle, mutta kun ei\nhylkeenliha juuri ole maittavata, vastasivat he, ett'ei heillä ollut\nnälkä, koska juuri olivat syöneet päivällisen. Tschuktschit\naterioivat siis itse, maaten vatsallaan, ruumis sisäteltassa ja pää\nporonnahkavällyjen alla ulkoteltassa, jossa ruoka oli. Aterian lopussa\nvetivät he jälleen päänsä sisään, riisuivat päältään, jättäen vaan\naliruumiinsa verhot, ja ottivat poronnahkasaappaansa jalastaan. Ne\nkäännettiin nurin, kuivattiin tarkasti ja ripustettiin kattoon lampun\npäälle, yöksi kuivamaan.\n\nMatkustajat kestittivät naisia sokurilla, jota nämä eivät koskaan ennen\nolleet nähneet. He tutkivat sitä sen vuoksi alussa hyvin tarkasti ja\nvähä varovasti, mutta sitte maistui se heistä oivalliselta. Mutta kun\nisäntäväki näytti tulevan uniseksi, sanoivat matkustajat hyvää yötä ja\nmenivät maate telttaan, jonka olivat tuoneet mukanaan Vegasta. Se ei\nsuinkaan ollut lämmin ja mukava makuukammari. Yöllä aleni näet\nlämpömäärä -11° asti.\n\nKun matkamiehet seuraavana aamuna k:lo 7, suurimmaksi osaksi unettoman\nyön jälkeen, tulivat ulos teltasta, olivat kaikki porot lähenemässä\ntiheässä joukossa. Etupäässä kävi vanha, komea- ja korkeasarvinen poro.\nSe meni isännän luo, joka oli lähtenyt karjaa vastaan, ja sanoi sille\nhyväähuomenta, silitellen turpaansa hänen käsiinsä. Toiset porot\nseisoivat sillä aikaa suorissa rivissä ja niiden omistaja meni ja\ntervehti joka eläintä, antaen sen silittää kuonoansa hänen käsiinsä.\nHän tarttui jokaisen poron sarviin ja tutki eläintä tarkasti. Isännän\nmerkistä teki koko karja sitte kokokäännöksen ja palasi tiheissä\nrivissä, johtaja etupäässä, laitumelle. Tämä pieni kohtaus teki kauniin\nja hyvän vaikutuksen Vegan miehiin. Julma ja raaka villi ei siinä\nkovalla ja tylyllä tavalla näyttänyt valtaansa eläinten yli, vaan hyvä\nisäntä kohteli siinä alamaisiansa rakkaudella. Itse oli hän komea nuori\nmies, kasvot älykkäät ja ruumis solakka ja kaunis. Hänen vaatteensa,\nerittäin somaa tekoa ja tavattoman kaunista peurannahkaa, kulkivat\ntarkasti sorean ruumiin mukaan ja laskivat näkymään hänen miellyttävän\nryhtinsä.\n\nNäillä tschuktscheilla on tapana uhrata auringolle ja kuulle, sekä\njumalille, joiden he luulevat asuvan meressä ja virroissa ja järvissä,\nmaassa ja muutamilla vuorilla. Kalassa ollessaan uhraavat he esim.\ntavallisesti niin, että polkevat kantapäillään pienen kuopan lumeen ja\nheittävät siihen muutamia ruoanmuruja.\n\nKäydessään poro-tschuktschien teltoissa voivat Vega-miehet oppia\ntuntemaan useampia piirteitä heidän kotielämässään. Soitanto ja tanssi\novat siinä hyvin tärkeitä. Joka teltassa on muutamia rumpuja, jotka on\ntehty suuresta puurenkaasta, jonka päälle on vedetty hylkeennahkainen\ntahi mursunsuolista tehty rumpukalvo. Tätä rumpua lyödään\nvalaskalanluisella, kevyellä sauvalla. Sen kautta syntyvä ääni on\nsurumielistä, ja tämä vaikutus lisääntyy vielä enemmän, kun soittoon\nyhtyy kotoasukkaiden yksiääniset, poljennolliset laulut, joita he\nlaulavat hyvin tunteellisesti. Kuulijat seuraavat niitä oikealla\nihastuksella, jonka näkee hymyilemisestä ja silmien säteilemisestä.\n\nTschuktscheilla on erin-omainen ruokahalu. Illallinen nähtiin kerta\nolevan seuraavia ruokalajia: raakaa kalaa, soppaa, keitettyä kalaa,\nhylkeen-ihraa, hylkeenlihaa. Soppa keitetään verestä, vedestä, kalasta\nja ihrasta. Hylkeen-ihraa syövät he niin, että pistävät koko kunkin\nosaksi tulleen kappaleen suuhunsa ja leikkaavat sitte veitsellään\nsopivan suupalan, kuljettaen veistä aivan huulien likeltä. Samoin\ntekevät he lihaa syödessään.\n\nVanhempien ja lasten välillä vallitsee sydämmellisin rakkaus. Näkee\nisien hellästi suutelevan ja hyväilevän lapsiansa, ennen maate\nmenemistänsä, ja lasten puolestansa aina kiirehtivän jakamaan\nvanhempiensa kanssa, saadessaan jonkun makupalan tahi lahjan.\n\nMutta vähitellen alkoi kevät lähetä. Kaikki oli kyllä talvimaista\nniinkuin ennenkin ja maa lumen peitossa vielä pitkälle kesäkuuhun.\nMutta huhtik. 23 p. näkyi kevään ensimmäiset sanansaattajat, pulmuset,\njotka laskeutuivat jääkappaleille ja kinoksille ja alkoivat iloisen\nviserryksensä. Sen jälkeen tuli lokit, hanhet, haahkat, kahlaajat ja\nlaululinnut. Ensimmäisiä näistä viimeisistä oli eräs Sylvian laji, jota\ntoukokuun alussa suurin joukoin asettui ainoalle mustalle paikalle,\njoka vielä näkyi seudulla, -- Vegan kannelle. Väsyneet linturaukat\nkatselivat heti mukavia makuusijoja ja löysivät niitä laivan ri'issä.\nVega-miehet ottivat nämä uudet vieraat vastaan tavallista suuremmalla\nystävyydellä, ja jokainen koetti olla niitä häiritsemättä tahi\npelottamatta.\n\nToisena kevään-enteenä oli railot, joita syntyi jäähän kappaleen matkaa\nlaivasta. Ne sulkeutuivat kuitenkin jälleen jään uuden siirtymisen\nkautta, ja samalla työntäysi suuria jäälohkareita korkeiksi valliksi\nniille paikoille, joissa railot olivat olleet. Vahvinkin laiva olisi\nmusertunut, jos se olisi sattunut olemaan semmoisessa railossa.\nKohovettä alkoi myös nousta niin paljo jäälle, varsinkin likelle maata,\nettä kävi vaikeaksi päästä laivalta maalle, ja moni mies sai kylmän\nkylvyn jossakin syvemmässä kolossa jäällä.\n\nEräänä päivänpaisteisena päivänä, toukokuun lopulla, ilmestyi muutamia\nkärpäsiä, ja ensimmäinen kukka näkyi kesäk. 23 p., siis juuri\njuhannus-aattona. Viikkoa jälkeen alkoi maa viheriöitä ja kaikenlaiset\nkukat avasivat monenväriset nuppunsa. Silloin loppui myös se kaunis\nvalo-ilmiö, joka talvella ikäänkuin palkitsi maan kukkaloiston. Kun\nnäet kävelee niillä tienoin meren rannikkoa, kohoveden liottamassa\nlumessa, syntyy joka askeletta ottaessa erittäin voimallinen, komea,\nsinisenvalkea valonheijastus lumessa, ja näyttää, niinkuin tulimeri\navautuisi kulkijan jalkoihin. Naparetkeilijään tekee erittäin omituisen\nvaikutuksen, pimeänä ja tuimana talvipäivänä kulkeminen tuossa lumen ja\nliekkien sekoituksessa, joka joka askeleella parskuu kaikille\nhaaroille, loistaen niin kirkkaasti, että olisi valmis uskomaan\nkenkiensä ja vaatteidensa syttyvän. Tämä valonheijastus lähtee pienestä\nrapueläimestä, joka voipi loistaa, samaan tapaan kuin tavallinen\nkiiltomato.\n\n\"Metsäkin\" alkoi käydä vihannaksi. Se ei kumminkaan ollut semmoista\nmetsää, kuin me olemme tottuneet näkemään. Metsä kaikille tuulille\navonaisen Pitlekain luona oli vaan aivan matalata, maassa\nluikertelevata pajulajia, ainoastaan pari tuumaa korkeata.\n\nHeinäk. 17 p. irtaantui vihdoin talven-aikana muodostunut jää maasta ja\npitkin rantaa tuli pitkän matkaa avovettä. Mutta pohjajäät pysyivät\nvielä liikkumattomina ja niiden välissä oli talvijääkin yhä niin lujaa\nja vahvaa, että kaikkien mielestä vielä meni neljätoista päivää,\nennenkuin Vega pääsi irti. Sillä välin oli kaikki laivalla laitettu\nvalmiiksi lähtöä varten ja kone pantu kuntoon milloin hyvänsä\nlämmitettäväksi. Läheinen pääseminen talven pitkästä vankeudesta oli\noven edessä, ja kaikkien mielet olivat täynnä iloa ja toivoa.\n\nKuu Vega-miehet seuraavana päivänä, heinäk. 18 p., olivat päivällisellä\ntavalliseen aikaan, tunsivat he äkkiä laivan ruvenneen hiljaa\nkeikkumaan. Kapteini Palander riensi ylös kannelle ja näki jään olevan\nliikkeillä. Hän antoi heti lämmittää höyrykoneen ja kaksi tuntia sen\njälkeen oli Vega, koristettuna kaikilla lipuillaan, jälleen höyryn\nkuljettamana, matkalla päämaaliansa kohti.\n\nAivan jäätöin rako oli syntynyt laivan ja rannemmalla olevan selvän\nveden välille. Samalla oli jääkentät laivan toisella puolen\ntyöntyneet merelle päin, niin että Vegalla oli mukava ja kylliksi\nsyvä kulkuväylä. Matka suunnattiin Beringin salmea kohti,\nja kun Vega höyrysi Pitlekain äärimmäisen niemen ohi, nähtiin koko\nkylän väki, miehet, naiset ja lapset, koossa eräällä töyryllä aivan\nrannalla, katsellen merelle päin tulikoiraan, -- niinkuin tschuktschit\nkutsuivat höyrylaivaa --, joka ainiaksi vei vieraat, ystävät pitkän\ntalven ajoilta, pois heidän autiolta, kylmältä rannaltansa.\nVarmaan tunsivat ne hyväsydämmiset villit surua ja liikutusta\nystävällisissä sydämmissään eronhetkenä. Pari heistä souti rannasta\nhylkeennahkaveneessä, viitataksensa ikäänkuin vielä viime hetkenä\nlähteville tervehdyksensä. Etummaisena istui siinä pienessä veneessä\nkaksitoistavuotias tschuktschi-tyttö. Hänen nimensä oli _Reitinakka_ ja\nhän oli ollut Vega-miesten suuri lemmikki. Kaikki hyväilivät häntä ja\nantoivat hänelle lahjoja ja herkkuja, ja iloisella ja hilpeällä\nolennollaan oli hän heille niinkuin ystävällinen auringonsäde. Hän se\nnyt viittasi heille viimeisen tervehdyksen tuosta talvisatamasta, jonne\nhe eivät koskaan enää palaisi.\n\n\n\nTschuktschilais-niemeltä Jaapaniin,\n\n\nKun Vega koko voimallaan mennä höyrysi Beringin salmesta, oli ne\nkorkeat vuoret, joita kohoo aasianpuoleisella sivulla, verhoontuneet\npaksuun sumuun, josta vaan silloin tällöin yksinäisiä vuorenhuippuja\npisti esiin. Meri oli ajojään peitossa. Jääpalasilla lepäili siellä\ntäällä joukoittain erästä kaunispiirteistä hyljelajia, ja avoveden\npäällä pyöri lukuisasti vesilintuja.\n\nS:t Lawrencen lahden ulkopuolella tavattiin kiintonaista jäätä, joka\nsulki vuonon suun ja sen oivallisen sataman. Siellä rupesi Vega\nankkuriin Nynamon kylän luona. Tämä kylä oli kunnaalla ja vähän matkaa\nkauvempana yleni korkea vuorenselkä, josta pisti joukko kukkuloita ja\njonka sivuina oli suuret, penkereittäin kokoontuneet kivirauniot.\n\nKylässä oli kymmenen telttaa. Koska siellä oli puute ajopuista,\nkäyttivät kotoasukkaat valaanluita melkein kaikkiin tarpeihinsa.\nTelttaverhokin, joka oli hylkeennahkaa, oli pingotettu paalujen tavoin\nmaahan lyötyjen valaskalan kylkiluiden ja alileukaluitten päälle. Niitä\nyhdisti yläpäästä valaanluiset riu'ut, ja jott'ei tuuli voisi nostaa\ntelttaverhoa ylös maasta, oli sen reunan päälle pantu joukoittain\nsuuria raskaita luita, niinkuin lapaluita, selkänikamia j.m.s.\nPolttopuiksi käytettiin ulkona keitettäessä raaniin kastettuja\nvalaanluita. Suurta, käyrää valaskalankylkiluuta, jonka toinen pää oli\npistetty maahan, pidettiin silloin hahloina. Valaannikamia käytettiin\nhuhmarina, lapaluut olivat ovina rasvakellareihin ja onsiksi tehtyjä\nvalaanluita pidettiin lamppuina. Halaistuja lakihetuloita, alileukaluun\nkappaleita ja suorempia kylkiluita käytettiin talloiksi rekien\njalaksiin, ja lakihetuloista silvottuja kuituja käytettiin nyörinä ja\nsiteinä.\n\nJoka teltan ulkopuolella näki kasoittain mustaa hylkeenlihaa ja pitkiä,\nvalkeita, väriseviä nauhoja puhallettuja suolia oli ripustettu\nkuivamaan. Teltan sisässä näki kaikkialla verisiä lihapaloja\ninhottavimmalla tavalla valmistettavan tahi olevan maassa hujan hajan,\njonka kautta sekä asunnot että niiden eläjät saivat tavallista\ninhottavamman näön. Mieluisan erotuksen teki viheriöivät pajun-oksat,\njoita oli kasattu melkein joka teltan suulle ja joiden ympärillä\ntavallisesti oli vaimoja ja lapsia, jotka halukkaasti söivät lehtiä.\nJoka teltassa oli hyviä kivääriä sekä joukko eurooppalaisia\ntarvekaluja, josta voi päättää näiden tschuktschien olevan vilkkaassa\nyhteydessä merenkulkijoiden kanssa. Nämä tschuktschit hautaavat\nkuolleensa samalla tavalla kuin heidän pohjoiset heimolaisensakin. He\npanevat kuolleen viereen keihään, nuolia, piipun, lumenvarjostimen,\njääsiivilän j.m., mitä luulevat hänen tarvitsevan toisessa maailmassa.\n\nHeinäk. 22 p. laski Vega jälleen ankkurinsa, sillä kertaa Amerikan\npuolelle Port Clarenceen, oivalliseen satamaan, Amerikan läntisimmän\nniemen, Cap Prince of Walesin, eteläpuolella. Merta vastaan suojelee\nsatamata matala, pitkä hietasärkkä, ja sen sisään laskee jotenkin suuri\njoki, jonka suu leviää järveksi. Idässä kohoo korkeita, epätasaisia\nvuoria. Ensi kertaa Vega silloin, lähtönsä jälkeen Aktinian satamasta\nTaimursaarella elok. 18 p., rupesi ankkuriin oikeassa satamassa; siihen\nasti oli se ollut ankkurissa tahi kiinni avonaisilla väylillä, jään ja\ntuulien vallassa, saamatta mitään suojaa maalta. Kuitenkin oli laiva\nsäilynyt aivan hyvästi ja oli vallan vikaantumatoin, kiitos kapteini\nPalanderin taitavuuden ja miehistön kelvollisuuden.\n\nHeti kun ankkuri oli laskettu, tuli laivalle useita veneitä, osaksi\nsuuria nahkaveneitä, osaksi kajaakkia, s.o. kapeita umpikantisia\nveneitä, joiden kannessa on yksi tahi pari pyöreätä reikää soutajalle.\nJoskus makasi niissä vielä yksi mies pohjalla kannen alla; jos vene\nolisi kaatunut, ei hän olisi voinut pelastua. Sillä lailla kulkevat\nusein lapset vanhempiensa mukana niiden veneretkillä.\n\nAsukkaat siellä olivat eskimoja. Pari miestä, jotka olivat seuranneet\nvalaskalanpyytäjiä San Fransiskoon tahi Honoluluun, osasi puhua vähän\nengelskaa. Sikäläiset eskimot ovat paljoa siistimmät muita napakansoja,\nja seurustelu eurooppalaisten ja amerikkalaisten kanssa oli vaikuttanut\nheihin jalostuttavasti, joka ei muuten ole laita raakalaiskansojen\nkanssa.\n\nUseimmat näistä eskimoista asuivat ohuesta pumpulikankaasta tehdyissä\nkesäteltoissa. Osa heistä piti eurooppalaisia vaatteita, toiset olivat\npuettuna hylkeen- tahi peurannahkaisiin housuihin ja keveään, pehmeään,\nusein kauniisti kirjaeltuun ja murmelinnahkaiseen peskiin. Sateella\nvedettiin sen päälle yhteenneulotuista suolista tehty sadetakki.\n\nNaisiin oli kirjaeltu muutamia piirroksia leukaan. Miehet pitivät\npieniä viiksiä tahi ohutta kokopartaa. Useimmilla heistä oli kaksi\npitkää reikää pistetty alihuuleen, jossa he kantoivat lasisia, luisia\ntahi kivisiä koristuksia. Eräällä nuorella, melkein täysikasvuisella\ntytöllä oli suuri sininen lasihelmi nenässä, jonka välikalvo sitä\nvarten oli lävistetty; mutta hän hätääntyi kovin ja kätki kasvonsa\näidin peskin laskoksiin, kun huomasi koristustansa kaikkien katselevan.\nKaikilla naisilla oli pitkät helminauhat korvissa, ja käsissä rautaiset\ntahi vaskiset rannerenkaat. Silmät olivat hiukan vinossa, kasvot\nlitteät, nenä pieni ja juuresta litistynyt. Useimmat, miehet sekä\nnaiset, näyttivät raittiilta ja terveiltä. Teltoissa vallitsi\njonkunlainen järjestys ja somuus, ja lattioilla oli punotusta ruohosta\ntehdyt matot. Useimmat tarvekalut ja aseet olivat amerikkalaista tekoa.\nMutta sen ohessa käytettiin tahi säilytettiin teltan romukätköissä\njoutsia ja nuolia, linnunpyynti-keihäitä, luisia sauvoimia ja\njoitakuita kivikaluja, useimmat hyvin taitavasti laitettuja ja\nleikkauksilla ja piirroksilla koristettuja. Erittäin taidokkaasti oli\nvarsinkin heidän onkensa laitetut; ne oli sievästi muodostetut\nsyötiksi, kuvaamaan kuoriaisia ja muita hyönteisiä, värjätyistä luista,\nlasihelmistä ja vesilintujen punaisesta varvasnahasta. Nämä\nkotoasukkaat olivat iloisia ja ystävällisiä. Nainen oli yhtä suuressa\narvossa kuin mies, ja lapset olivat käytökseltään hiljaisia ja siivoja.\nKaikki nämä eskimot olivat pakanoita. Muutamien telttojen luona oli\npunaiseksi maalattuja, puisia linnunkuvia, siivet leveellään, patsaiden\nnenissä. Ne olivat teltan suojelusjumalia. Kuolleensa hautasivat\neskimot sillä lailla, että ruumiit täysissä vaatteissa pantiin maahan,\nilman mitään hautaa tahi arkkua, mutta tiheän aitauksen sisään.\nSemmoisen ruumiin vieressä näki kajaakin airoinensa, ladatun\nkaksipiippuisen pyssyn, jonka nalli oli valmiina ja hana puoleksi\nvedettynä, muutamia muita aseita, vaatteita, tulukset, lumikengät,\njuoma-astian, kaksi puusta leikattua, vereen tahrittua naamaria ja\nkummallisia eläimenkuvia.\n\nKun löytöretkeilijät liki sata vuotta sitte ensin tulivat niille\nseuduille, olivat asukkaat vielä hyvin sivistymättömiä ja raakoja. Niin\nkertoo eräs matkustaja seuraavata ensimmäisestä käynnistään S:t\nLawrencen saarella Beringin salmessa. He levittivät -- niin kertoo hän\n-- likaisen nahan teltan permannolle ja käskivät hänen istumaan sille.\nSen jälkeen tuli toinen kotoasukas toisen jälkeen, syleili häntä ja\nhieroi kovasti nenäänsä hänen nenäänsä vastaan, sekä lopetti\nhyväilemisensä sylkemällä käsiinsä ja silittämällä muutamia kertoja\nhänen kasvojansa. Sitte panivat he hänen eteensä kaukalon valaan-ihraa,\njota hänen täytyi syödä kelpolailla, ett'ei olisi pahoittanut\nhyväntahtoisten isäntiensä mieltä.\n\nElok. 14 p. kävi Vega ankkuriin Beringin saaren luona, läntisimmän\nniitä vuorisia saaria, jotka pitkien vitjojen tavalla etelässä\nrajoittavat Beringinmeren. Näillä saarilla pitää eräs amerikkalainen\nkauppayhtiö kaksi jotenkin suurta asemaa, joissa käydään kauppaa\nkotoasukkaiden kanssa. Tärkeinnä kauppatavarana on erään hyljelajin,\nn.k. merikarhun nahka, jota vuosittain tapetaan niillä tienoin aina\n20,000-50,000. Kotoasukkaat siellä asuvat osaksi oikein mukavissa\nturvehuoneissa, osaksi pienissä puuhuoneissa, joita yhtiö heille\nlahjoittaa, ja siellä on koulu heidän lapsiansa varten. Beringin\nsaarella se kuuluisa löytöretkeilijä, josta saari on saanut nimensä,\nlopetti päivänsä. Kun koko hänen miehistönsä oli sairastunut\nkerpukkiin, ajelehti hänen laivansa ohjatoinna ja tuuli ja aallot\nveivät sen sille saarelle. Ankkuri laskettiin mutta suuri hyökylaine\nkatkaisi ankkuriköyden ja heitti laivan maata kohti. Luultiin, että\nlaiva ensi laineessa musertuisi kallioita vasten, mutta aallot veivät\nsen odottamatta kallioiden suojaamaan syvään lahteen, jossa vesi oli\naivan tyyni ja jota vaan kapea suu yhdisti mereen. Joll'ei ohjatoin\nlaiva olisi ajautunut juuri sille paikalle, niin olisi se ehdottomasti\nmusertunut ja kaikki miehet olisivat hukkuneet. Suurella vaivalla\njaksoi väsynyt miehistö panna veneen vesille. Erään puron rannalle\nrakensi se osa väkeä, joka vielä jaksoi seistä jaloillaan, jonkunlaisia\nmajoja, peittäen purjeella muutamia syviä kuoppia. Kun sairaat piti\nvietämän maalle, kuoli moni heti päästessään kajuutasta raittiisen\nilmaan. Toiset kuolivat veneessä tahi heti maalle tultuansa. He ehtivät\ntuskin haudata ruumiita ja voivat vaivoin suojella niitä nälkäisiltä\nketuilta, joita ylen määrin kuljeskeli asumattomalla saarella. Muutaman\nviikon kuluttua kuoli myös Bering. Hän tuli melkein elävältä haudatuksi\nsaarellensa. Sillä sen hietakuopan seiniltä, jossa hän makasi, vieri\npuuttumatta hietaa hänen päällensä ja hän ei lopuksi antanut ottaa sitä\nenää pois, koska se hänestä lämmitti hänen kylmeneviä jäseniänsä. Hänen\nkuoltuansa täytyi ruumis kaivaa ulos, oikeaan hautaan laskettavaksi.\nEloon jääneet pelastivat itsensä seuraavana kesänä mannermaalle\nlaitettuansa itsellensä uuden aluksen sillä välin myrskyssä musertuneen\nlaivansa palasista.\n\nKun Vega lähestyi Beringin saaren uudis-asuntoa, souti yksi mies laivaa\nkohti ja tervehti, huutaen: \"Onko se Nordenskiöld?\" Ensimmäinen\neurooppalainen sanoi retkikuntaa tervetulleeksi koillisen kulkuväylän\nlöytämisen jälkeen. Mies oli suomalainen, Björkbodan tehtaalta\nKemiöstä, jossa Nordenskiöld oli oleskellut paljo nuoruudessaan. Nyt\noli hän amerikkalaisen yhtiön palveluksessa.\n\nHyljelajia, merikarhua, jota täällä pyydetään, on saarilla\nsadointuhansin, ja se on tunnettu omituisista tavoistansa. Kesällä\nnousee se maalle ja etsii paikkoja paritus-ajaksi. Koiraat tulevat\nensiksi ja käyvät verisiä sotia maasta, jolloin kukin koettaa puolustaa\nsitä alaa, jonka se on ottanut omalle varallensa ja jonka ulkopuolelle\nse ei aja takaa voitettua vihollista. Taistelun jälkeen paneutuu\nvoittaja maahan itsetyytyväisellä röhkinällä, heittäytyy seljälleen,\nkaapii itseään etujaloillansa ja vilvoittaa löyhyttelee leveillä\ntakajaloillansa, niinkuin viukalla. Tämä tapa takajaloillansa\nlöyhyttää, näyttää olevan merikarhuille hyvin rakas. Lämpimänä\nkesäpäivänä voipi näiden eläinten kokouspaikalla nähdä sadointuhansin\nsemmoisia viuhkoja käymässä. Naaraitten ruvetessa tulemaan, ottavat ne\nkoiraat, jotka ovat vallanneet likinnä rantaa olevat paikat, ne\nluoksensa, mutta heidän uidessaan uusia naaraita hakemaan, ryöstävät\nnaapurit entiset. Kun vihdoin koko parituspaikka on täynnä, on\nvahvimmilla koirailla 12-15 naarasta ympärillänsä, heikoimmilla, jotka\novat saaneet tyytyä korkealla rannasta oleviin paikkoihin, vaan neljä\nviisi. Siellä viipyvät koiraat sitte kolme kuukautta ilman mitään\nruokaa, jonka jälkeen he jättävät paikan naaraille ja poikasille.\n\nNäitä hyljejoukkoja eivät erämiehet koskaan ahdista, vaan pyytävät\nnuorempia koiraksia, jotka eivät ole saaneet paikkaa siellä, vaan ovat\nnousseet läheisille saarille eivätkä parittele. Erämiehet ajavat niitä\nhiljallensa maalle päin, jonka jälkeen niiden joukossa olevat naarakset\nja poikaset ajetaan takaisin rannalle ja muut tapetaan nuijilla.\n\nBeringin saarelta ohjattiin matka Jokahamaan Jaapanissa, jossa ankkuri\nlaskettiin syysk. 2 p. Matkalla iski ukkonen kovan sadevihurin aikana\nankaralla välähdyksellä ja jyrinällä Vegan isoonmastoon, jonka yläpää\nmusertui. Kaikki laivalla olevat tunsivat kovan pudistuksen, mutta\nonneksi ei sentään mitään vahinkoa tapahtunut.\n\nJokahamaan tultaessa olivat kaikki miehet terveitä ja laiva täydessä\nkunnossa. Kuitenkin antoi kapteini Palander siellä vuorata laivan\nvaskella, suojaksi kuumimpien seutujen merissä olevia laivamatoja\nvastaan, jotka kiintyvät laivanpohjaan ja turmelevat puuaineen.\n\n\n\nJaapanista kotia.\n\n\nKaksikymmentä vuotta takaperin oli Jokahama vaan mitätöin kylä. Siihen\nasti eivät vierasten valtakuntien laivat saaneet poiketa Jaapaniin,\nmutta silloin avattiin muutamia satamia maailmankaupalle. Jokahama on\nsellainen kauppapaikka. Muinoisesta kylästä on tullut kukoistava\nkaupunki, jossa on 70,000 asukasta, sekä jaapanilaisia että\neurooppalaisia rakennuksia, kauppapuoteja ja ravintoloita. Rautatie on\nrakennettu sieltä Jaapanin pääkaupunkiin Tokioon ja höyrylaivat\nkulkevat säännöllisesti Jokahamasta San Fransiskoon, Hongkongiin,\nIndiaan j.m.\n\nTiedon levittyä Vegan saapumisesta, tuli Nordenskiöldin luo joukoittain\nonnentoivotus-lähetyksiä, ja juhlasta juhlaan vietiin urheita\npurjehtijoita.\n\nJaapanissa oleskellessaan ja tuon tuostakin juhlissa käydessään oli\nNordenskiöldillä hyvä tilaisuus tutkia tämän kummallisen maan kansaa ja\nsen tapoja.\n\nMuun muassa kutsuttiin matkailijat päivällisille keisarin\nsuvipalatsiin; eräs keisarillinen prinssi oli isännän sijaisena.\nPalatsi oli yksikerroksinen, ja puusta; sen rakennustapa oli\njaapanilainen, mutta sisustus eurooppalainen, jotenkin sellainen kuin\nmeillä varaakkaampien suvihuviloissa. Palatsin ympärillä oli puutarha,\njota jaapanilaiset pitivät erittäin kauniina ja suurena. Oikeimmin se\noli puisto pienennetyssä muodossa. Jaapanilaiset ovat näet taitavia\nkasvattamaan kääpiömäisiä puita ja pensaita ja sellaisia olivat puut\nsiinäkin puistossa, ja tasaiset käytävät risteilivät siinä hyvin\nhoidettuja ruohokenttiä; siellä täällä päilyi pieni lampi tai kohisi\nvähäinen koski ja pieniä kivestä rakennettuja nukkisiltoja näkyi tuon\ntuostakin.\n\nEräänä päivänä kutsuttiin matkailijat keisarin luo, kun hovissa oli\nsuuri vastaan-otto. Edeltäkäsin ilmoitettiin heille ett'eivät saisi\nkääntää selkäänsä keisarille ja että heidän tulisi kolmasti kumartaa,\nensi kerran ovella, toisen kerran keskellä huonetta ja kolmannesti\npaikoilleen päästyään. Keisari luki ääneen puheen Jaapanin kielellä,\ntulkki käänsi sen sitte ranskaksi. Sen jälkeen luki Nordenskiöld\nranskankielisen tervehdyksensä. Koko ajan seisoi keisari niin\nliikkumattomana, että olisi voinut luulla häntä vahakuvaksi, ell'ei hän\nitse olisi lukenut puhettaan.\n\nKerta kulki Nordenskiöld veneellä ylöspäin jokea, joka laskee mereen\nTokion luona. Kun kulkuneuvot maassa ovat vielä hyvin alhaisella\nkannalla, on se joki lisähaaroineen tärkein yhdysväylä pääkaupungista\nsisämaahan. Silloinkin kulki joella joukoittain veneitä, joista toiset\nveivät kaupunkiin ravintoaineita, toiset taas toivat sieltä tavaroita.\nJoen rannoilla on taajassa ravintoloita ja teehuoneita. Useimmat niistä\novat vaan jaapanilaisia varten, eikä eurooppalaisia suvaita niissä,\nvaikka ne maksaisivat moninkertaisen hinnan. Syy siihen on se, että\njaapanilaiset pitävät eurooppalaisten käytöstä hyvin raakana ja\nsivistymättömänä. Likaisin saappain kävelevät eurooppalaiset matoilla,\nsyljeksivät lattialle j.m.s., sanovat he.\n\nRavintolaan, jossa käy vaan jaapanilaisia, pääsee ainoastaan\njonkun virkamiehen puoltosanalla. Sisään astuessa on jo portailla\nriisuminen saappaat jalasta, muuten joutuu heti vihoihin. Isäntä ja\npalvelijattaret tervehtivät tulijaa polvistumalla ja sitte ympäröi\nhäntä melkein yhtä mittaa naurava, lörpöttelevä tyttöliuma.\nMatkustajien luo tuli eräs tyttö ja tarjosi heille polvillaan\njaapanilaista teetä, pienissä, puolilleen täytetyissä kupissa. Sitte\nvietiin he vierashuoneihin, jotka olivat suuret ja häikäisevän puhtaat.\nHuonekaluja ei ollut nimeksikään, mutta lattioita peitti palmikoidut\nolkimatot. Seiniä oli koristettu jaapanilaisilla maalauksilla,\npainetuilla runoilla ja sananlaskuilla. Makuuvaatteina on paksu,\nlattialle levitettävä matto, ympyriäinen tyyny tai pehmeäksi\npäällystetty halonpätkä sekä pumpulilla sisustettu yönuttu.\nPalvelijattaret jakelevat heti tulijoille nelisnurkkaisia\nistuintyynyjä, jotka asetetaan kehään lattialle, puulaatikon ympärille.\nLaatikon yhdellä kulmalla on pieni tuliastia, toisella korkea\nsavimalja, jonka pohjalla on vähä vettä. Tämä malja on sylki- ja\ntuhkakuppina polttaessa. Taas tuodaan teetä, piiput sytytetään ja puhe\npannaan alkuun. Aterioidessa tuodaan kaikki ruokalajit samalla kertaa\nsisään, pienillä kiillotetuilla pöydillä, jotka ovat korttelia korkeat\nja neliökyynärän pinnaltaan. Ruoka on kiillotetuissa puukupposissa ja\nsuuhun se viedään pulikoilla, ilman veitsiä, kahvelia tai lusikoita.\nAterian aikana ympäröi vieraita lukuisa joukko naispalvelijoita, jotka,\nistuen maassa, vilkkaasti pakinoivat heidän kanssaan, tuon tuostakin\nnauruun remahtaen. Aamuisin pesevät vieraat itsensä joko pihalla tai\nhuoneen balkongilla.\n\nKerran matkusti Nordenskiöld sisämaahan päinkin. Tiet Jaapanissa ovat\nhyvin huonoja ja kapeita. Niitä pitkin kulkee myötänään pieniä\nkuormavaunuja, kantajia ja kuormitettuja hevosia ja härkiä; ei näe\nsentään ainoatakaan hevosta tai härkää ajopelien eteen valjastettuna.\nKarjanhoito on vähäarvoinen ja maata viljellään ainoastaan\nkäsivoimilla. Alangot ovat erittäin hyvästi viljeltyjä, rinteet\ntasoitettuja ja vesijohtoja risteilee kaikkialla.\n\nNordenskiöld poikkesi muutamiin, tien varrella oleviin\ntalonpoikaistaloihin ja aina ottivat omistajat hänet hyvin\nystävällisesti vastaan. Tuliastia tuotiin esille, teetä ja namusia\ntarjottiin ja myötänään kumarrellen pidettiin vilkasta keskustelua\nvireillä. Rikasten ja talonpoikien asunnoilla on tuskin huomattavaa\nerotusta eikä kerjäläisiä edes näkynytkään.\n\nEräässä kylässä oli paljo ihmisiä koolla, katselemassa juuri tapahtuvaa\nkilpailua. Kaksi nuorta miestä, joilla oli pukimena ainoastaan kapea,\nlantioilla ja jalkainvälissä kulkeva vyö, painivat hiekkaan piirretyn\nsyltä leveän kehyksen sisäpuolella. Sitä pidettiin voittajana, joka\nkaati vastustajansa tai työnsi hänet piirin ulkopuolelle. Erityinen\nkilpatuomari päätti, kumpi oli voittanut. Omituisin oli taistelun alku,\nkun painijat istuivat kykkysillään keskellä kehää, tiukasti tarkastaen\ntoisiaan, odottaessaan tuomarin antamaa merkkiä, sillä yksi ainoa\nryntäys voi siiloin ratkaista kilpailun. Tusinamäärä nuoria, vartevia\nmiehiä otti osaa kilpaukseen; vuoron jälkeen astuivat he uhkaavasti\nhuudahdellen piiriin, voimiaan koettamaan.\n\nMitä syvemmälle Nordenskiöld tuli sisämaahan, sitä kauniimmaksi tulivat\nseudut. Toisinaan painui tie läpi raivaamattomien laaksojen, joissa\nrehevä kasvullisuus kokonaan kätki laakson pohjalla vaahtoovan,\nhelmeilevän virran, toisinaan luikerteli se halki ruohoisten ahojen tai\npitkin mäenrinteitä, joilla siellä täällä kasvava kastanja tai tammi\nnuokutteli lehviään. Kastanjoiden korjuuaika oli parhaillaan ja joka\nmajan edustalla oli kastanjia kuivamassa, levitettynä paksuin kerroksin\nmatoille auringonpaisteesen.\n\nMonessa paikassa oli tie vaan vaivoin saatu raivatuksi jylhien, mustien\nkallioiden lomitse, syvien jyrkänteiden äyräille, joilla usein rehotti\nloistavin kasvullisuus. Mikään aitaus ei suojele matkustajaa\nsyöksemästä noihin pohjattomiin kuiluihin tien syrjillä. Ylt'ympäri\nkohoo sekavassa kihermässä korkeita, monisärmäisiä vuorenhuippuja, ja\nsyvällä laaksoissa pulppuaa kalliopuroja, joiden helmeilevät vedet\npaikkapaikoin kokoontuvat vähäisiksi järviksi. Tässä on matkustajan\nmeneminen pöyristävän syvyyden yli pitkin heiluvaa, hajoomaisillaan\nolevata siltaa, tuolla näkee hän tiensä varrella vesisuihkun syöksevän\nalas kamoittavan korkealta. Kaikkialla on eloa ja liikettä, kaikkialla\nnäkee vaan iloisia, ystävällisiä ihmisiä, eivätkä raa'at puheet tai\ntyöt hämmennä tätä hyvää vaikutusta, niinkuin Euroopassa usein\ntapahtuu.\n\nKun Nordenskiöld eräänä aamuna seisahtui muutaman ravintolan eteen,\ntapasi hän kartanolla tusinamäärän nuoria talonpoikaistyttöjä\npukeutumistaan lopettamassa. He olivat, niinkuin kaikki jaapanilaiset\ntalonpoikaistytöt, erittäin puhtautta rakastavia ja käytökseltään\nmiellyttäviä ja viehättäviä. Kartanolla olevan vesijohdon luona pesivät\nhe kasvonsa, järjestivät taidokkaasti kammatut hiuksensa, jotka\njaapanilaisella tyynyllä hieman vaan olivat pörrööntyneet, ja\npuhdistivat häikäisevän valkeat hampaansa. Saipuan asemesta käyttivät\nhe listinpussia ja hammasharjana oli heillä puupuikko, jonka toinen pää\nnakuttelemalla oli tehty notkeaksi kuin pehmeä harja tai suti;\nhammaspulveriksi oli survottu hienoksi simpsukan kuoria ja koralleja.\n\nNordenskiöld ja hänen toverinsa ottivat myös käsille matkakapineensa,\njaapanilaisten tavan mukaan pestäkseen kasvonsa ja ajellakseen partansa\nkartanolla. Heti kokoontuivat tytöt heidän ympärilleen, nähdäkseen,\nmiten eurooppalaiset tuossa työssä menettelevät, ja tarjoutuivat\nauttamaan. Muutamat työnsivät nauraen ja meluten kumoon toveriaan,\njuostessaan hakemaan vieraille, mitä ne pyysivät; yksi piteli\npartaharjaa, toinen saipuaa, kolmas peiliä j.n.e. Ympäri seisoi\npiirissä joukko vanhempia naisia, joiden mustatuista hampaista näkyi,\nettä he olivat naimisissa; jaapanilaisen tavan mukaan mustaavat\nnäet naiset hampaansa, jouduttuaan naimisiin. Syrjempänä seisoi\nkaiken-ikäisiä miehiä, ja niin oli katsojalla edessään palanen\nraikasta, iloista maaelämätä. Tuota iloista avomielisyyttä piisasi\nvielä sittekin, kun Nordenskiöld toverineen rupesi murkinoimaan\nkaikkien läsnä ollessa, ravintolan portailla. Silloinkin heitä\npiirittivät nuo avuliaat tytöt, jotka polvillaan lyykistelivät heidän\nympärillään, yhtämittaa päät kumarassa, nauraen ja lörpötellen. Vaikka\noli niin paljo yksinkertaista talonpoikaiskansaa koolla, ei kuullut\nainoatakaan raakaa tai loukkaavata sanaa. Hieno seurustelutapa, joka\nJaapanissa vallitsee sekä köyhien että rikkaiden kesken, mutta joka\nEuroopassa on hyvin harvinainen, tekeekin olon tämän iloisen,\navosydämmisen, suoran ja ujostelemattoman kansan keskuudessa erittäin\nhauskaksi ja miellyttäväksi.\n\nJaapanin entiseen pääkaupunkiin, Kiotoon, pääsee Jokahamasta rautatietä\nmyöten. Siellä on paljo vanhoja palatsia ja temppeliä sekä eräs\nkauneudestaan kuulu hautausmaa.\n\nTemppelit ovat aina puusta, runsaasti veistoksilla ja kultauksilla\nkoristetut. Monessa ei ole minkäänlaista jumalankuvaa tai muuta\nsentapaista koristusta, ja toiset ovat pieniä kuin kyyhkyislakat, jotta\nniitä tuskin huomaa keskellä leheviä puita, joita aina kasvaa\ntemppelien ympärillä. Oven vastapäisellä seinällä on sellaisessa\ntemppelissä reikäleikkauksilla kaunistettu kaappi, jossa jumalan hengen\nluullaan asuvan. Toiset temppelit ovat suurempia ja komeampia. Sitä\npaitse on yksinäisiä suuria pronssisia jumalankuvia, jotka kuvaavat\nBuddaa, lempeän ja vakavan näköisenä, istuvassa asennossa. Muutamat\nniistä ovat niin suuria että niiden sisusta on temppelinä, joissa taas\non pienempiä jumalankuvia. Eräs sellainen suunnattoman suuri Buddan\nkuva on yli viidenkymmenen jalan korkuinen ja sen sieramesta voi\nkontata pään sisään.\n\nLokakuun 18 päivänä nosti Vega ankkurinsa, jatkaakseen kotimatkaa;\nmarraskuun 2 päivänä saapui se Hongkongiin ja 17 Labuaniin Borneon\nsaarella. Maan asukkaat, malaijit, asuvat rannikoilla, paalujen päälle\nrakennetuissa majoissa; veden nousuaikana loiskuvat aallot ympäri\nmajoja, mutta luodeaikoina ovat ne kuivillaan. Sisälle mentäessä on\nkiipeeminen meren puolella olevia sylenpituisia tikapuita myöten.\nMuodoltaan ovat sellaiset majat jotenkin meidän nuottalatojemme\nkaltaisia, rakennetut bamburuovoista, jotka ratisevat ja taipuvat joka\naskeleella, jonka ottaa lattialla. Talouskaluina on ainoastaan\nruohomattoja ja keittoastioita; tulta ei koskaan tehdä majoihin, sillä\nmalaijit keittävät ruokansa ulkona. Luultavasti rakentavat malaijit\nasumuksensa vedelle, ollaksensa siellä paremmin turvatut lukemattomilta\nmyrkyllisiltä matelijoilta, joita luikertelee lämpimissä maissa.\n\nPienellä höyryveneellään kulkivat matkailijamme erästä jokea ylöspäin\nsisämaahan. Aivan joen suulla oli kaksi kylää, joiden asukkaat\nuteliaasti tarkastelivat vieraita. Alastoin lapsiliuta juoksi joen\nvartta, kilpaa höyrylaivan kanssa, niin kauvan kuin mahdollista\nkatsellakseen tuota tavatointa ilmiötä. Ylempänä oli kasvullisuus joen\nrannoilla joka paikassa niin rehevä, että oli tuiki mahdotointa nousta\nmaalle; joka taholle levisi aarniometsä jylhänä, läpipääsemättömänä.\nPuut olivat oikeita jättiläisiä leveine, kiiltävine lehtineen. Muutamat\nkukoistivat parastaikaa, toisissa oli jo hedelmiä. Likinnä vettä kasvoi\nenimmästi viikunapuita, joiden taajat, veteen tunkeutuvat ilmajuuret\npaalutuksen tavoin kokosivat ympärilleen joen mutaa ja siten auttoivat\nrantoja yhä valloittamaan alaa vedeltä. Syvemmällä metsässä näkyi\nkorkeita vaaleanviheriäisiä palmuja. Puissa kiipeili apinoita ja\nrannoilla loikoi parin kyynärän pituisia pieniä alligaatoria.\n\nMalaijit elävät köyhästi ja tukalissa oloissa. Kummassakin joen suussa\nolevassa kylässä, joita myöhemmin käytiin katsomassa, vallitsi suurin\nkurjuus. Lattiat olivat harvat ja likaiset ja kaikki aterioiden\njäännökset viskattiin sen rakoloista veteen. Asukkailla ei näkynyt\nolevan muuta omaisuutta kuin mitä niin näin päällään kantoivat, s.o.\npieni vaatekaikale vyötäröillä riippumassa. Veneinä oli heillä\nkoverrettuja puunrunkoja.\n\nAsukkaista näkivät he likemmin ainoastaan kaksi keski-ikäistä miestä.\nNaiset ja lapset juoksivat, vieraat nähdessään, suin päin kylän\nsyrjäisimpään majaan, jonne telkeytyivät, silloin tällöin tirkistellen\narkoina ja peloissaan eräästä aukosta; lapset parkuivat koko ajan mitä\nsurkeimmalla nuotilla.\n\nJoulukuun 15 päivänä laskettiin ankkuri Point de Gallen luona Ceilonin\nsaarella. Siellä kävivät he katsomassa noita kuuluisia jalokivien\nhuuhtomalaitoksia. Tavallisimmin ovat jalokivet siellä sellaisilla\npaikoilla joissa virtoja ennen on kulkenut, murtaen ja huuhtoen\nmukanaan osan hiekkakerrosta. Jalokivien etsijä kaivaa kuopan maahan ja\nkokoo siihen tuon savella sekoitetun hiekan. Sitä huuhdotaan sitte\nvasuissa, kunnes savi on eronnut, jonka jälkeen timantit poimitaan.\nToisinaan on saalis erittäin runsas, toisinaan aivan mitätöin. Hyvästi\nansaittuaan elävät huuhtojat ilossa ja humussa, kunnes kaikki on\ntuhlattu.\n\nCeilonin varsinaiset asukkaat ovat singalilaisia, kauniita, melkein\nmustaihoisia ihmisiä. Lapset, jotka käyvät aivan alasti, kantavat\nkäsivarsissaan metallisia rannerenkaita ja lantioillaan metalliketjua,\njoista etupuolelle riippuu kulta- tai hopealevy. Täysikasvuisten pukuna\non vyötäröille kiedottu vaate, sen lisäksi käyttävät naiset ohutta\npuuvillaröijyä. Pitkää tukkaansa pitävät sekä miehet että naiset koossa\nkammalla, joka kiinnitetään poikkipuolin pään päälle.\n\nTyömiesten majat ovat hyvin pieniä, tiilistä kyhättyjä ja\nolkikattoisia sekä enemmän pidettäviä jonkunlaisina suojina sadetta ja\nauringonpaistetta vastaan, kuin todellisina huoneina. Varakkaammat\nsingalilaiset asuvat tilavissa, melkein avonaisissa, uutimilla eri\nosiin jaetuissa verannoissa. Temppelit ovat puisia ja perin\nmitättömännäköisiä. Papit ja temppelinpalvelijat asuvat likellä\ntemppeliä jotenkin likaisissa ja siivottomissa huoneuksissa. Ilman-ala\non lämmin ja kostea, ja öisin näkee loistavia tulikärpäsiä\nlentelemässä. Kasvullisuus on erittäin rehevä ja komea. Tuuheita\npalmuja ja ryytikasvia tapaa kaikkialla.\n\nCeilonin sisäosa on laadultaan vuorimaata. Korkeita vuorenhuippuja\nkohoo taivasta kohti ja niiden välillä on penikulmittain vuorilaaksoja.\nRannikon rikkaat metsät ovat sieltä pois raivatut ja sen sijaan kasvaa\njoka paikassa kukkuloilla ja laaksoissa kahvipensaita. Vasta ylempänä\nvuorilla alkavat aarniometsät jälleen.\n\nJoulukuun 22 päivänä läksi Vega Ceilonista ja saapui Aadeniin, Punaisen\nmeren suulle, tammik. 7 päivänä. Indianmerellä vietettiin joulujuhlaa\nhiljaisesti. Mutta uudenvuoden-iltana aukesi salongin ovi ja sisään\nastui tschuktschi-joukko nahkapukimissaan ja lausui selvällä Ruotsin\nkielellä ystävällisen tervehdyksen pohjan jäillä asuvilta ystäviltä,\nlisäten siihen muutamia vielä muistissa säilyneitä sanoja Pitlekailta.\nVegan matruusit olivat keksineet tämän sukkelan huvituksen. Mutta kuuma\noli tschuktschi-parkojen nahoissaan päiväntasaajan lämpimässä ilmassa.\n\nAadenin luona tervehdittiin Vegaa kanuunanlaukauksilla ja eräs siellä\noleskeleva itaalialainen sotalaiva nosti mastoonsa ruotsalaisen lipun.\nSaman laivan upseerit pitivät sitte iloisen juhlan Vegan uroille.\nBab-el-Mandebin salmen ja Punaisen meren kautta tultiin sitte Suezin\nkanavan suulle, jossa ankkuroittiin tammikuun 28 päivänä. Matkaa\njatkettiin sitte kanavaa myöten sen Välimeren puoleiselle suulle, Port\nSaidin luo, ja sieltä Välimeren halki Napoliin, jossa oli tehty suuria\nvalmistuksia matkueen vastaan-ottamiseksi. Messiinan salmessa\nankkuroitsi Vega, ja Nordenskiöld meni itse itaalialaisen luutnantin\nBoven kera maalle, lähettääkseen sähkösanoman Vegan saapumisesta\nEurooppaan. Yö tuli ennenkuin he pääsivät maalle, ja pilkkoisen\npimeässä saivat he tunkeutua läpi pensaiden ja viidakkojen, kunnes\ntulivat rautatielle, jota myöten kävelivät läheisimmälle asemalle.\nSiellä heitä heti ympäröi joukko karsasmielisiä rata- ja\nrannikkovahtia, jotka pitivät heitä salakuljettajina; onneksi eivät\nvahdit olleet havainneet heitä, heidän pensastoissa kömpiessään, sillä\nvarmaan olisivat he heti ampuneet. Epäluulot hälvenivät kuitenkin pian\nja matkustajia kohdeltiin silloin suurimmalla kunnioituksella. Se oli\nviimeinen seikkailu matkalla.\n\nHelmikuun 14 päivänä saapui Vega Napoliin ja siitä alkaen oli kotimatka\nvaan yhtämittaista riemukulkua. Napolissa, Lissabonissa, Lontoossa ja\nPariisissa, joissa viimeksimainituissa pääkaupungeissa käytiin Vegan\nollessa Falmouthissa, Köpenhavnissa ja viimeksi Tukholmassa oli\nmatkueelle valmistettu sydämmellisiä, suurenmoisia kunnian-osotuksia.\nHuhtikuun 24 päivänä laski Vega ankkurinsa Tukholman satamassa, ja\njättiyritys, laadultaan historiassa ainoa, oli onnistunut.\n\nMitä lähemmäksi Tukholmaa Vega tuli, matkallansa Ruotsin saariston\nläpi, sitä enemmän lisääntyi höyrylaivoja, jotka täpötäynnä ihmisiä\nolivat lähteneet Vegaa vastaan-ottamaan ja sitte seurasivat sitä\nkahdessa pitkässä rivissä satamaan. Satama lukemattomine aluksineen ja\nveneineen, kaupunki ja erittäinkin uljas kuninkaallinen linna olivat\nloistavilla ilotulituksilla mitä komeimmasti kaunistetut ja\nlukemattomat ihmisjoukot tervehtivät kaikuvilla hurraahuudoilla\nrauhallisia sankareita, jotka, pitkän matkansa päätettyään, taas ensi\nkerran laskivat jalkansa ruotsalaiselle mantereelle.\n\n\n\n"]